Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Early Western Travels 1748-1846
Author: Various
Language: English
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Early Western Travels 1748-1846" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



PELAAJA

(Erään nuoren miehen päiväkirjasta)


Kirj.

F. M. DOSTOJEVSKI


Alkukielestä suomentanut H. P.



K. Kaatra, Tampere, 1907.

Tampereen Työväen Osuuskirjapaino r.l.



I.


Vihdoinkin siis olen palannut neljätoista päivää kestäneeltä
matkaltani. Meikäläiset ovat jo oleskelleet kolme päivää täällä
Roulettenburgissa. Minä luulin heidän, jumala ties, kuinka hartaasti,
jo odottaneen minua, mutta siinä petyin. Kenraali näytti hyvin
kopealta, puhutteli minua ylhäisesti ja lähetti sitte sisarensa luo.
Epäilemättä ovat he jostain saaneet rahoja. Minusta tuntui myöskin
kenraali olevan vähän hämillään, kun tapasi minut. Menin hänen
sisarensa luo. Marja Filippovna puuhasi jotain suurella kiireellä ja
puhutteli minua vaan ohimennen. Rahat otti hän kumminkin vastaan ja
laski ne, sekä kuunteli kertomiani matkauutisia. Päivällisille
odotettiin markiisi Degrieriä ja sitäpaitsi erästä englantilaista --
kaikki piti tavallisuuden mukaan olla suurellista, aivankuin
Moskovassa, olihan nyt saatu rahoja. Polina Aleksandrovna minut
nähdessään kysyi, miksi olen viipynyt niin kauvan poissa, ja meni
tiehensä vastausta odottamatta. Selvästi tekee hän sen tarkotuksella.
Täytynee puhua kerran suumme puhtaaksi toisillemme -- näkyy karttuneen
yhtä ja toista poissaollessanikin.

Sain pienen huoneen hotellin neljännessä kerroksessa. Täällä sanotaan
minun kuuluvan "kenraalin seurueeseen". Kaikesta päättäen on hänen
onnistunut joutua puheenaineeksi. Kenraalia pidetään täällä yleisesti
upporikkaana venäläisenä ylimyksenä. Heti aamupäivällä antoi hän
minulle tehtäväksi vaihtaa kaksi tuhannen frankin seteliä. Vaihdoin ne
hotellin konttoorissa. Nyt meitä tietysti pidetään miljoonan
omistajina, ainakin viikon ajan. Olisin ottanut Mishan ja Nadjan
mukaani kävelemään, mutta rappusilla huudettiin minut takaisin
kenraalin luokse -- hän suvaitsi kysyä, mihin aijon lasten kanssa
lähteä. Omituista, hän ei voi katsoa minua suoraan silmiin. Kun hän
joskus yrittää tehdä sen, vastaan hänelle niin halveksivalla,
läpitunkevalla katseella, että hän joutuu hämilleen. Juhlallisin,
katkonaisin lausein, jotka lopulta kokonaan sekaantuivat, ilmoitti hän
minulle, etten saisi lasten kanssa oleskella huvilasalin läheisyydessä,
vaan veisin heidät puistoon kävelemään. Puheessaan hän kiivastumistaan
kiivastui ja virkkoi lopuksi töykeästi: "Te voisitte, kukaties, mennä
niin pitkälle, että vihdoin veisitte lapsetkin pelisaleihin, ruletin
ääreen. Suokaa anteeksi, mutta minä tiedän teidän olevan sangen
kevytmielisen ja voisitte ajattelemattomuudessanne mennä niin pitkälle,
että rupeisitte pelaamaankin. Minä en suinkaan ole teidän
neuvonantajanne enkä halua siksi ruvetakaan, mutta joka tapauksessa
voinen vaatia, että te ette saata minulle ikävyyksiä..."

"Mutta eihän mulla ole rahojakaan", vastasin tyynesti, "ja voidakseni
pelata rahasta, täytyy minulla olla sitä."

"Te saatte heti rahanne", vastasi kenraali hiukan punastuen. Hän penkoi
vähän aikaa kirjotuspöytänsä laatikoita, sai sieltä muistikirjan
käsiinsä ja selaili sitä vähän aikaa. Saatavakseni oli siellä merkitty
120 ruplaa.

"Kuinka nyt tämän saamme sopimaan", sanoi hän, "täytyy laskea
taalereissa. No niin, tässä olisi teille aluksi 100 taaleria pyöreässä
luvussa, lopun saatte kyllä sittemminkin."

Äänetönnä otin rahat.

"Minä pyydän, älkää panko pahaksenne äskeisiä sanojani, te olette niin
äkkipikainen... Sanoin vaan jossain määrin varottaakseni teitä, ja
siihen on minulla toki oikeus..."

Kun ennen päivällistä palasin kotiin lasten kanssa, tapasin kokonaisen
ratsastusseurueen. Meikäläiset olivat muutamine tuttavineen lähteneet
katsomaan eräitä lähellä olevia raunioita. Kahdet muhkeat kaleskat,
korskeat hevoset! Mademoiselle Blanche toisissa Marja Filippovnan ja
Polinan kanssa, ranskalainen, englantilainen ja kenraalimme ratsain.
Kävelijät kääntyivät katsomaan. Seurue teki komean vaikutuksen --
kunhan kenraalin kukkaro vaan kestäisi. Minä laskin hänellä olevan 7
tai 8,000 frankia. Minä olin näet tuonut 4,000, ja nähtävästi täällä
olivat lainanneet lisää. Mutta se on sentään surkean vähän neiti
Blanchelle.

Tämä neiti Blanche asuu äitineen samassa hotellissa kuin mekin. Jossain
lähellä taitaa ranskalaisemmekin asua. Lakeijat kutsuvat häntä "herra
kreiviksi" ja neiti Blanchen äitiä "rouva kreivittäreksi"; ehkä he
ovatkin todella "kreivi" ja "kreivitär".

Minä tiesin, että herra kreivi ei tuntisi minua, kun tapaamme toisemme
päivällispöydässä, ja kenraalikaan tuskin meitä esittelisi toisillemme.
Kreivi on oleskellut Venäjällä ja tietää, mikä mitätön olento n.k.
_utshitel_ (opettaja) siellä on. Ja kumminkin kreivi tuntee
minut yhtähyvin kuin minäkin hänet. Tunnustan, että ilmestyin
päivällispöytään kutsumatta. Kenraali oli varmaankin unohtanut minut,
muuten olisi hän lähettänyt minut hotellin ruokasaliin. Hän näytti
tulevan hyvin tyytymättömäksi nähdessään minut. Hyväsydäminen Marja
Filippovna osoitti minulle heti paikan pöydässä. Vieraitten joukossa
olevan englantilaisen tunsin heti mr. Astleyksi, vanhaksi tuttavakseni.
En siis ollutkaan tullut kovin vieraalle alueelle.

Tämän omituisen englantilaisen olin tavannut ensi kerran Preussissa
rautatievaunussa, jossa satuimme istumaan vastakkain, kun matkustin
meikäläisten luo. Sitten satuimme yhteen Ranskan rajalla, viimeksi
tapasin hänet Sveitsissä ja nyt yhtäkkiä kohtasimme toisemme täällä
Roulettenburgissa. En ole ikinä tavannut ujompaa miestä. Hän oli ujo
aina saamattomuuteen asti; kenties huomasi sen itsekin, sillä hän ei
ollut mikään typerä mies. Sitäpaitsi oli mr. Astley sangen lempeä ja
hiljainen. Tavatessani hänet ensi kerran Preussissa jouduimme heti
keskusteluun toistemme kanssa. Hän kertoi mulle käyneensä kesällä
Nord-Kapilla ja että hän erittäin mielellään tahtoisi matkustaa
Nishni-Novgorodin suurille markkinoille. En tiedä, kuinka hän on
tutustunut kenraaliin. Hän näyttää olevan äärettömästi rakastunut
Polinaan. Tämän sisääntullessa hän punastui korviaan myöten. Hän
ilostui kovin saadessaan minut vieruskumppanikseen pöydässä ja näyttää
pitävän minua jo vanhana ystävänään.

Ranskalainen käyttäytyi hyvin pöyhkeästi ja ylpeästi jokaista kohtaan.
Mutta minä tiedän, että hän Moskovan seurapiireissä on esiintynyt
klovnina ja vieraitten huviksi puhallellut saippuakelloja. Hän puhui
hirveän paljon raha-asioista ja Venäjän politiikasta. Kenraali uskalsi
silloin tällöin väitellä vastaan, vaikkakin sangen kohteliaasti,
yksinomaan vaan säilyttääkseen arvonsa isäntänä.

Olin kummallisessa mielentilassa. Satakin kertaa toistin itsekseni
tavallista jokapäiväistä kysymystäni: "miksi minä oikeastaan laahustan
pitkin maailmaa tämän kenraalin mukana, miksi en jo aikoja sitten ole
lähtenyt hänen luotaan?" Katselin Polina Aleksandrovnaa. Hän ei
näyttänyt huomaavankaan minua. Vihdoin raivostuin ja päätin ruveta
törkeäksi.

Aloin siten, että aivan äkkiarvaamatta kovaäänisesti ja ilman aikojani
sekaannuin toisten keskusteluun. Erityisesti tahdoin ärsyttää
ranskalaista. Keskeytin hänet kursailematta ja kääntyen kenraalin
puoleen, huomautin, että tänä kesänä on venäläisen melkein mahdoton
istua minkään hotellin päivällispöytään. Kummastuneena katsahti
kenraali minuun.

"Jos ihmisellä on vähänkään oman arvon tuntoa", jatkoin minä, "saa
odottaa solvauksia ja hävyttömiä huomautuksia ensimäiseltä
vastaantulijalta. Pariisissa, Reinin varsilla, Sveitsissä, kaikkialla
vilisee puolalaisia, ja muu yleisö, erittäinkin herrat ranskalaiset,
asettuvat niin silminnähtävästi heidän puolelleen, ettei teidän ole
hyvä mennä sanomaan sanaakaan, jos vaan olette venäläinen."

Sanoin tämän ranskaksi. Kenraali oli ällistynyt ja nähtävästi kahden
vaiheella: suuttuako minuun vaiko vaan ihmetellä omituista käytöstäni.

"Näyttääpä joku teidät jossain perinpohjin läksyttäneen", huomautti
ranskalainen huolimattomasti ja halveksivasti.

"Pariisissa riitaannuin erään puolalaisen kanssa", vastasin, "ja sitten
erään ranskalaisen upseerin kanssa, joka rupesi puolalaisen puolta
pitämään. Mutta muut saapuvilla olevat asettuivat minun puolelleni, kun
kerroin heille, että olin tahtonut sylkeä paavin lähettilään kahviin."

"Sylkeäkö", kysyi kenraali kovin hämmästyneenä. Ranskalainen näytti
epäilevän.

"Ihan niin", jatkoin minä. Kun näet luulin teidän asioittenne tähden
täytyväni lähteä Roomaan, menin paavin lähettilään kansliaan Pariisissa
passiani tarkastuttamaan. Siellä otti minut vastaan apotti, noin 50
vuoden ikäinen, kuivan ja kylmän näköinen. Kuultuaan asiani, käski hän
minua kuivasti, vaikkakin kohteliaasti odottamaan. Minulla oli jotenkin
kiire, mutta istuin sentään odottamaan, otin ranskalaisen "Opinion
nationale"-lehden taskustani ja aloin lukea -- se oli tulvillaan
herjauksia venäläisiä kohtaan. Samassa kuulin jonkun menevän hänen
ylhäisyytensä luokse viereisen huoneen läpi, ja näin apottini
kumartelevan menijälle. Uudistin vielä kerran pyyntöni ja entistä
kuivemmin hän käski minut odottamaan. Hetken päästä tuli joku, näköjään
itävaltalainen ja päästettiin viipymättä sisään. Kipinöin kiukusta.
Menin apotin luo ja sanoin, että jos hänen ylhäisyytensä kerran otti
vastaan, voi hän toimittaa minunkin asiani. Hämmästyneenä hän peräytyi
askelen, ikäänkuin ei olisi voinut käsittää, kuinka joku viheliäinen
venäläinen uskalsi puhutella häntä sillä tavalla, ja tiuskasi
röyhkeästi mitellen minua katseillaan: "Luuletteko hänen ylhäisyytensä
teidän tähtenne keskeyttävän kahvinjuontinsa?" Silloin huusin minäkin
vielä kovemmin kuin herra apotti: "Tietäkää sitten, että minä syljen
teidän ylhäisyyksienne kahviin, ja jos ette heti paikalla laita kuntoon
minun passiani, niin menen itse hänen luokseen". -- "Mitä! Nytkö, tällä
hetkellä, kun kardinaali on juuri siellä sisällä", kirkui apotti
kauhusta jähmettyneenä ja asettui käsivarret levällään oven eteen
ikäänkuin hän ennen tahtoisi kuollakin kuin päästäisi minut sisään.
Silloin selitin minä hänelle, että olin kerettiläinen ja barbaari, ja
että kaikki nämät arkkipiispat, kardinaalit ja ylhäisyydet olivat
minulle yhdentekevät. Sanoin sen niin ankarana, että hän ei voinut
epäillä minun toteuttavan aijettani, ja niin otti hän, luoden minuun
katseen täynnä rajatonta vihaa, passini ja vei sen sisälle. Hetken
päästä oli kaikki kunnossa. Kas tässä, tahdotteko nähdä paperini? --
Otin passin esille ja näytin lähettilään sinetin."

"Hm, te olette siis oikeastaan...", alkoi kenraali.

"Teidät pelasti se, että sanoitte olevanne barbaari ja kerettiläinen",
huomautti ranskalainen nauraen. "Se ei ollut niinkään tyhmästi tehty."

"Sellaisia me venäläiset siis olemme teidän silmissänne? Mutta se on
todellakin meidän oma syymme, että meistä niin ajatellaan. Tuolla
istuvat meidän äveriäät maanmiehemme eivätkä uskalla hiiskahtaakaan --
mieluummin he kerrassaan kieltäisivät olevansa venäläisiä. Pariisissa
sentään on minua kohdeltu vähän säädyllisemmin. Kun kerroin hotellin
ruokapöydässä riidastani apotin kanssa, joutui minun kiivain
vastustajani, eräs paksu puolalainen aatelismies kerrassaan alakynteen.
Olin voittanut pelin. Eivätkä herrat ranskalaiset suuttuneetkaan, kun
kerroin heille pari vuotta sitten nähneeni miehen, jota ranskalainen
sotilas v. 1812 sodan aikana oli ampunut keskelle naamaa vaan
tyhjentääkseen latinkin kivääristään. Tämä mies, silloin 10-vuotias
poika, oli Moskovan palon aikana jäänyt vanhempineen kaupunkiin, kun ei
ehtinyt paeta sieltä.

"Se ei voi olla totta", sähähti ranskalainen, "ranskalainen sotilas ei
ikinä ammu lasta."

"Niin on kuitenkin tapahtunut", sanoin minä, "ja se henkilö, jolle niin
tapahtui, on nyt eläkettä nauttiva kapteeni, sangen kunnioitettava
mies, joka elää tänäkin päivänä. Olen itse nähnytkin kuulan arven hänen
poskessaan."

Ranskalainen alkoi kiivaasti väittää vastaan ja kenraali yhtyi häneen.
Mutta neuvoin häntä ottamaan tarkempaa selkoa historiallisista
tapahtumista, lukemalla esim. kenraali Perovskin "Päiväkirjaa", -- hän
oli ollut nimittäin ranskalaisten vankina v. 1812. Kääntääkseen
keskustelua toisaalle, sekaantui siihen myöskin Marja Filippovna.
Kenraali oli minuun kovin tyytymätön, kun olimme ranskalaisen kanssa
liian kovaäänisesti jutelleet. Ainoastaan mr. Astley näytti olevan
keskustelustamme huvitettu. Kun noustiin pöydästä, pyysi hän minua
vielä juomaan lasin viiniä kanssaan.

Illemmalla sain tilaisuuden puhella neljännestunnin ajan Polina
Aleksandrovnan kanssa, joka oli muun seurueen kera lähtenyt puistoon ja
istahtanut eräälle penkille vastapäätä suihkukaivoa. Hän lähetti
Nadjenkan, joka oli hänen hoidossaan, likellä leikkivään lapsilaumaan,
ja minä annoin Mishalle luvan mennä suihkukaivolle. Me olimme nyt
kahden.

Ensin tein tilin eräästä toimittamastani asiasta ja annoin hänelle 700
guldenia, jotka olin saanut panttaamalla hänen jalokivensä Pariisissa.
Polina oli kovin pahoillaan, hän oli luullut saavansa niistä 2,000
guldenia, mahdollisesti enemmänkin.

"Minun pitää saada rahoja, rahoja, millä tavalla tahansa, ja niitä
täytyy hankkia! Muuten minä olen hukassa."

Aloin kysellä häneltä, mitä oli tapahtunut poissa ollessani.

"Ei mitään erinomaista. Olemme vaan saaneet kaksi tärkeää uutista
Pietarista: ensiksi, että isoäiti Moskovassa on kovin sairas, ja kaksi
päivää senjälkeen, että hän on jo kuollut. Viimeisen tiedon lähetti
Timofej Petrovitsh, joka on sangen luotettava mies. Me odotamme nyt
vaan lopullista ratkaisevaa ilmoitusta."

"Siis kaikki täällä odottavat", kysyin minä.

"Ehkä, kaikki ja kaikkea. Puolen vuoden ajan on se ollut viimeisenä
toivonamme."

"Tekin kai olette toivonut", kysyin minä.

"Enhän minä ole hänelle sukuakaan. Olen vaan kenraalin tytärpuoli.
Kumminkin tiedän varmasti, että isoäiti ei ole unohtanut minua
testamentissaan."

"Luulen, että tulette saamaan paljonkin", sanoin varmasti vakuutettuna.

"Niin, hän on minusta pitänyt. Mutta kuinka _te_ sellaista luulette?"

"Sanokaa minulle", jatkoin vastauksen asemasta, "markiisimmehan näyttää
olevan myöskin näitten perhesalaisuuksien perillä?"

"Miksi se teitä huvittaa tietää", kysyi Polina ankarana.

"Kysynpä vaan. Jos eivät kaikki merkit petä, on kenraali jo saanut
häneltä rahojakin."

"Tyhjiä arveluja."

"Kuinka olisi markiisi voinut lainata hänelle, jos ei tietäisi jotain
isoäidistä? Ettekö kuullut, kuinka hän pöydässä ainakin kolme kertaa
puhui tästä ja kutsui häntä 'baboulinkaksi'. Mikä tuttavallinen ja
ystävällinen nimitys!"

"Olette oikeassa. Ja kun hän saa kuulla, että minäkin tulen perimään
'baboulinkaa', kosii hän mua heti paikalla. Sitähän te tahdoitte
tietää, eikö totta?"

"Vastako hän nyt kosii? Minä luulin, että hän on sen tehnyt jo aikoja
sitten."

"Te kyllä tiedätte, että hän ei ole sitä tehnyt", sanoi Polina
suuttuneena. -- "Missä olette tutustunut tähän englantilaiseen", kysyi
hän hetken kuluttua.

"Johan minä tiesin, että te heti hänestä kysytte."

Minä kerroin hänelle edelliset kohtaukseni mr. Astleyn kanssa matkalla.

"Hän on hyvin arka ja hellä -- luultavasti teihin rakastunut."

"Niin onkin, hän on minuun rakastunut", vastasi Polina.

"No niin! Hän on vähintäin kymmenen kertaa rikkaampi ranskalaista,
jonka rikkaudesta minulla on omat epäilykseni."

"Kuinka niin? Hänellä on jossain linna, château. Eilenkin kuulin hänen
siitä puhuvan. Nyt kai olette kuullut kylliksi?"

"Teidän sijassanne minä sentäänkin menisin naimisiin englantilaisen
kanssa."

"Miksikä niin", kysyi Polina.

"Ranskalainen on kauniimpi, mutta hänellä on alhainen luonne.
Englantilainen sitävastoin on rikkauksistaan huolimatta kunnon mies."

"Taitaapa olla, mutta ranskalainen on markiisi ja älykäs mies" vastasi
hän rauhallisesti.

"Olettekos siitä niin varma", tutkiskelin edelleen.

"Olen". Polinaa ei nähtävästi kysymykseni miellyttänyt. Huomasin hänen
tahtovan saattaa minut vaikenemaan töykeillä vastauksillaan. Ja sen
pian sanoinkin hänelle.

"Entä sitten! Minua juuri huvittaakin suututtaa teitä. Miksikäs te
kyselette multa sellaisia."

"Olen mielestäni oikeutettu kysymään teiltä mitä tahansa ja olen valmis
maksamaan vastauksista minkä hinnan tahansa."

"Ha, ha, ha", nauroi Polina -- "aivan oikein. Tehän lupasittekin
Schlangenbergillä syöksyä rotkoon, kun vaan viittaisin -- rotkoon, joka
luullakseni on 1,000 jalkaa syvä. Kenties kerran muistutan teitä
lupauksestanne, saammepa silloin nähdä, oletteko valmis maksamaan
'minkä hinnan tahansa'. Oh, minä vihaan teitä -- jo senkintähden, että
olen ollut niin myöntyväinen teitä kohtaan ja vielä enemmän sentähden,
että tarvitsen teitä välttämättömästi. Ja nyt säästän teitä vaan
sentähden, että vielä tarvitsen teitä."

Hän nousi liikutettuna paikaltaan. Keskustelumme olivat viime aikoina
aina päättyneet siten, että hän kiihoittui ja suuttui.

"Sallikaa kysyäkseni", sanoin vielä kerran kääntyen häneen, "kuka on
tämä mademoiselle Blanche?"

"Te tiedätte itse, kuka hän on. Asiat ovat ennallaan: neiti Blanchesta
tulee kenraalitar, luonnollisesti vaan siinä tapauksessa, että huhu
isoäidin kuolemasta on toteennäytetty. Sillä neiti Blanche, hänen
äitinsä ja herra markiisi, hänen serkkunsa, tietävät sangen hyvin, että
me olemme perikadon partaalla."

"Kenraali on siis todellakin lopullisesti rakastunut häneen?"

"Eihän se kuulu tähän asiaan. Kuulkaa, mitä sanon: te otatte nämät 700
guldenia ja menette pelisaliin -- voittakaa niillä minulle niin paljon
kuin suinkin, sillä rahoja minun täytyy saada vaikka mistä."

Tämän sanottuaan huusi Polina Nadjenkaa ja lähti toisten luo
paviljonkiin. Minä käännyin ensimäistä syrjäpolkua vasemmalle ja
antauduin ajatusteni valtaan. Olin kovin hämmästynyt siitä, että hän
käski minua pelaamaan. Paljonhan minulla oli mietittävää. Yhtäkkiä
kumminkin löysin itseni ajattelemasta suhdettani Polinaan. Minun täytyi
myöntää, että oloni tuntui nyt paljon raskaammalta kuin äsken matkalla
ollessani. Olihan minulla silloinkin kauhea ikävä ja tuska sydämessä ja
unessakin näin hänet usein. Kerran -- se sattui Sveitsissä -- olin
nukkunut junassa ja lienen unissani ääneen huutanut hänen nimeään,
koska toiset matkustajat alkoivat nauraa ja kun heräsin siihen,
katsoivat kaikki minuun... Vielä kerran kysyin itseltäni: rakastanko
häntä. Enkä vieläkään voinut tähän vastata, tai paremmin sanoen minä
vastasin tähän sadannen kerran -- minä vihasin häntä. Niin minä vihasin
häntä! Oli hetkiä -- varsinkin silloin kun hän oli hillittömästi
pilkannut minua -- jolloin olisin antanut puolet elämästäni saadakseni
kuristaa hänet. Minä olisin voinut hitaasti, tuuma tuumalta,
mielihyvällä painaa tikarin hänen rintaansa. Mutta yhtä suurella
nautinnolla olisin syöksynyt Schlangenbergin huipulta rotkoon, kun hän
vaan olisi sanallakaan viitannut. Tiesin sen. Olipa miten tahansa,
mutta nyt tämä on ratkaistava. Hän käsittää sen ja ajatus siitä, että
minä selvästi näen, kuinka saavuttamattoman korkeammalla minua hän on,
tuottaa hänelle erityistä huvia. Mitä varten hän muuten, hän joka on
niin varovainen ja itseensä sulkeutunut muiden seurassa ollessaan,
olisi minua kohtaan niin avomielinen ja luottavainen. Luulenpa hänen
tähän asti katselleen minua kuten muinoin hallitsijatar orjaansa, jonka
nähden hän riisuutui, koska ei pitänyt orjaa ihmisenä.

Mutta kuitenkin olin saanut häneltä tehtäväkseni mistä hinnasta hyvänsä
voittaa pelissä hänelle. Ei ollut mulla aikaa ajatella, miksi ja mihin
minun voittoani tarvittaisiin, ja mitä uusia tuumia oli syntynyt
Polinan alituisesti mietiskelevässä päässä. Sitäpaitsi oli
poissaollessani nähtävästi tapahtunut yhtä ja toista minulle
tietämätöntä. Tästä kaikesta täytyi saada selko, tai arvata se niin
pian kuin mahdollista. Mutta nyt ei ollut mulla siihen aikaa: minun
täytyi rientää ruletin ääreen.



II.


Tunnustan, että Polinan antama tehtävä ei ensinkään ollut mieleeni.
Olin kyllä päättänyt joskus koetella pelissä onneani, mutta ei minua
haluttanut toisille pelata. Olin jotenkin hämilläni ja tulin pelisaliin
kovin huonotuulisena. Siellä sisällä oli ensihetkestä alkaen kaikki
hyvin vastenmielistä minulle. En voi kärsiä sitä lakeijamaista
liehakoimista, jota kaiken maailman sanomalehdet, ja erittäinkin
venäläiset, osoittavat toitottaessaan pitkin kesää vaan kahta asiaa:
ensiksikin ulkomaan kylpypaikkojen pelihuoneitten komeutta, loistoa ja
suurenmoisuutta ja toiseksi sitä ääretöntä kullan paljoutta, joka on
kasattu pelipöydille. Eikä herrat kirjoittajat saa edes maksua tästä
palveluksestaan. Ihan puhtaasta omanvoitonpyytämättömyydestä he näin
kirjoittelevat kummastuttaakseen vaan lukijoitaan. Minä en ole koskaan
huomannut loistoa näissä kurjissa saleissa enkä kultakasojakaan
pöydillä, joitakuita rippeitä vaan. Silloin tällöin sukeltaa esiin joku
eriskummallinen ilmiö, englantilainen tai aasialainen, tänä vuonna
turkkilainen, joka kerralla voittaa tai menettää suurehkon summan.
Tavallisten pelaajain joukko tyytyy vähiin panoksiin, pikku rahoihin,
ja pöydillä näkee säännöllisesti vähän kultaa. Ensi kerran eläissäni
aijoin ottaa peliin osaa. Jäin vähäksi aikaa odottelemaan. Pelipöydät
olivatkin sitäpaitsi tungokseen asti täynnä väkeä. Jos olisin ollut
yksin salissa, olisin lähtenyt tieheni pelaamatta. Täytyy
tunnustaakseni, että sydämeni sykki rajusti ja kylmäverisyyttä ei
minussa ollut hitustakaan. Tiesin ihan varmaan ja olin itsekseni
päättänyt, että jotain tärkeätä täytyy tapahtua, ennenkuin jätän
Roulettenburgin. Ei ollut epäilemistäkään -- täällä minun kohtaloni
ratkaistaisiin. Se oli tapahtuva, sen täytyi. Kuinka naurettavalta
tuntuneekin minun suuri uskoni pelin merkitykseen, on minusta kuitenkin
vielä naurettavampaa luulo, että peliin luottaminen on hullua ja
järjetöntä. Minkätähden olisi rahan ansaitseminen pelissä alhaisempaa
kuin kaupassakaan? Totta kyllä, että pelaajista vaan yksi ainoa sadasta
voittaa, mutta mitä se minua liikuttaa, kunhan tämä ainoa vaan olisin
minä.

Joka tapauksessa aijoin vaan alussa olla katsojana, tänään en ryhtyisi
peliin. Jos tänä iltana jotain tapahtuisikin, ei se kumminkaan olisi
niin tärkeätä. Näin olin itsekseni päättänyt. Sitäpaitsi täytyi minun
ensin tutustuakin peliin. Sillä huolimatta tuhansista kuvauksista,
joita ennen olin siitä suurella innostuksella lukenut ja kuullut, en
itse asiassa ymmärtänyt siitä mitään, ennenkuin omin silmin olin nähnyt
pelattavan. Ensimäinen vaikutus, jonka pelisalista sain, oli sangen
inhottava. Voitonhimo ja levottomuus oli luettavana kymmenien jopa
satojenkin pöytää ympäröivien pelaajien kasvoilla. En kuitenkaan voi
huomata mitään sopimatonta siinä, että ihmiset toivovat voittavansa
niin paljon ja niin pian kuin suinkin. Eräälle varakkaalle,
hyvinvoivalle siveyssaarnaajalle vastattiin kerran: "Pieniähän ne
pelipanokset vaan ovat". Tämä vastasi: "Sitä pahempi, pienihän se on
voittokin sitten". Minusta tämä oli jotenkin typerää. Pieni voitto ja
suuri voitto -- yhdentekevää. Kaikki on suhteellista. Mikä
Rotschildille on pientä, on minulle kenties hyvinkin suurta. Ja itse
voittamisen tapaan, sen siveelliseen luonteeseen nähden pyydän
huomauttaa, että kaikki liikeyritykset -- näyttäköötpä kuinka
kunniallisilta tahansa, itse asiassa tarkoittavat vaan lähimäisen
nylkemistä, voittoa hänen kustannuksellaan. Onko tällainen voittaminen
siveellistä vai ei, se on toinen asia, enkä sitä aijo nyt käydä
ratkaisemaan. Minun oma kiihkeä voitonhimoni sai joka tapauksessa sen
aikaan, että pelin "likaisuus" ei minua ollenkaan arveluttanut saliin
astuessani. Minua hyvinkin huvitti nähdä ihmisten täällä kohtelevan
toisiaan niin kursailematta ja avomielisesti. Miksi pitäisi heidänkin
viekastella toisilleen? Vastenmielistä oli sentään nähdä sitä
kunnioitusta, melkeinpä hartautta, jolla nämä tyhjäntoimittajat
ympäröivät pöytää ja seurasivat peliä. On kahta lajia peliä:
plebeijistä, alhaison peliä, jossa voitto on pääasia, ja gentlemannille
sopivaa peliä. Säädylliset henkilöt eivät ota osaa muuhun kuin tähän
viimeksi mainittuun. Tätä erotusta noudatetaan hyvin tarkkaan, mutta
kuinka vähäpätöinen se itse asiassa onkaan! Gentlemanni voi esim. panna
peliin 5 tai 10 louisd'oria, harvoin enemmän, mahdollisesti ehkä tuhat
frankia, jos hän on hyvin rikas, mutta hän tekee sen vaan huvin vuoksi,
hän tahtoo vaan nähdä voiton ja tappion vaihtelua. Voitto itse on
hänelle yhdentekevä. Jos hän voittaa, nauraa hän koko asialle tai tekee
pienen huomautuksen jollekulle ympärillä seisovalle. Kenties hän
asettaa uuden panoksen ja vielä uuden, mutta vaan pelkästä
uteliaisuudesta, tutkiakseen ja laskeakseen onnen vaihtelua eikä
ollenkaan halpamaisesta voitonhimosta. Kaikkia näitä pelipöytiä,
pelattakoonpa niissä sitten rulettia tai "trente et quarantea", hän ei
saa pitää muuna kuin hauskana ajankuluna. Hänellä ei ole aavistustakaan
niistä säännöistä ja juonista, joille pelipankki perustuu. Hänen
täytyy, säilyttääkseen arvonsa gentlemannina, pitää tätä
kultakolikoitten tähden vapisevaa joukkiota yhtä ylhäisinä ja rikkaina,
yhtäläisinä "gentlemanneina" kuin hän itsekin on. Tietämättömyys
kaikesta todellisesta, lapsellinen ja pintapuolinen peliyleisön
arvosteleminen ovat oikean ylimyksen tuntomerkit. Näin useat kerrat
ylhäisten äitien työntävän esiin viattomia, kauniita tyttäriään, 15-16
vuotiaita, ja antavan heidän koettaa onneaan parilla kultarahalla. Ja
voittivatpa nämät sitten tai menettivät, nauroivat he aina yhtä
herttaisesti ja poistuivat sitten sangen tyytyväisinä. Kenraalimmekin
astui majesteetillisin askelin erään pöydän viereen. Joku pelihuoneen
palvelijoista kiiruhti heti asettamaan hänelle tuolin, mutta hän ei
ollut tätä huomaavinaan. Huolimattomasti veti hän esiin kukkaronsa,
otti sieltä 300 frankia kullassa, asetti panoksen mustalle ja voitti.
Hän jätti voittonsa siihen ja voitti toisen kerran. Vielä kerran hän
yritti mustalla ja menetti 1,200 frankia. Hymyillen lähti hän pöydän
luota. Hän oli kestänyt koetuksen, vaikka olenkin varma siitä, että
sydämensä kirveli, ja että hän vaivoin voi salata levottomuuttaan
pannessaan 300 frankiansa peliin. Eräs ranskalainen vasemmalla
puolellani teki tehtävänsä vielä paremmin. Hän oli jo voittanut 30,000
frankia, mutta menetti sitten kaikki yhdellä kertaa ja meni iloisena
tiehensä näyttämättä liikutuksen merkkiäkään. Todellinen gentlemanni ei
koskaan saa antaa tunteilleen valtaa, vaikka menettäisi pelissä koko
omaisuutensa. Rahan täytyy olla niin paljon alempana gentlemanniarvoa,
että hän sitä tuskin ollenkaan ottaa huomioonsakaan. Sanoin jo, että
todellisen ylimyksen täytyy, arvostella muita, enimmäkseen alhaisoon
kuuluvia pelaajia niin lapsellisen pintapuolisesti kuin suinkin,
ikäänkuin jonkinlaisen viattoman katsantokannan mukaan, eikä missään
tapauksessa hän saa olla näkevinään ympärillä olevaa saastaa. Yhtä
ylimyksellistä on katsella tätä saastaa kauvempaa, läpi lorgnetin,
jonkinlaisena pelipöytään kuuluvana hauskana lisänä. Silloin tietysti
katselija itse eroaa tuosta sameasta joukosta, joka vaipuu alas
katseltavaksi, objektiksi, jonka kanssa katselijalla, subjektilla ei
ole mitään yhteistä. Kuitenkin on sellaisella katselemisella varmat
rajansa. Jos liian paljon syventyy tarkastelemaan tätä vilinää, jos
liian paljon osoittaa sille huomiota, ei sekään enään ole gentlemannin
tapaista. Yleensä on vaan harvoja ilmiöitä, -- olkootpa sitten mitä
laatua tahansa joihin oikea gentlemanni voi kiinnittää "erityisen"
tarkkaavaisuutensa. Minä itse en siis taida olla oikea gentlemanni,
sillä minusta näytti kaikki pelisalissa huomiota ansaitsevalta. Mutta
enhän minä ollutkaan tullut sinne havaintoja tekemään, vaan yhtyäkseni
tähän alhaiseen, voitonhimoiseen joukkioon. Oman syvimmän siveellisen
vakaumukseni jätän, kuten sanottu, täällä kokonaan syrjään, saanen
sitten jälestäpäin sopia omantuntoni kanssa, kuten paraiten taidan.
Tahdon vaan huomauttaa, että viime aikoina, sen jälkeen kun pelaamaan
rupesin, on minusta tuntunut kovin vastenmieliseltä punnita töitäni ja
ajatuksiani siveellisyyden vaa'alla. Toiset periaatteet ovat nyt minua
vallitsemassa...

Alhaison pelaaminen tekee, totta puhuen, hyvin ikävän vaikutuksen.
Väitänpä, että aivan tavallinen varkauskaan ei ole harvinaista näissä
pelipöydissä. Pelinhoitajilla, jotka istuvat pöytien päissä ja
tarkastavat panokset sekä maksavat voitot on siinä täysi työ. Vielä
siinä pitäisi järjestystä ylläpitää! On todellakin vaikeata pitää
aisoissa tätä onnenonkijain pohjasakkaa. Monta kertaa huomasin joukosta
pistäytyvän käden ja korjaavan rahat, jotka joku toinen oli voittanut.
Aletaan riidellä ja rähistä -- näyttäköön nyt rahansa menettänyt
toteen, kenen ne rahat oikeastaan olivat!

Alussa meni pääni ihan pyörälle tästä kaikesta. Mutta vähitellen
rupesin tajuamaan, että panokset asetettiin määrätyille numeroille tai
numerojaksoille, tai sitten parillisille ja parittomille luvuille sekä
myöskin värien mukaan.

Polina Aleksandrovnan antamasta summasta en tahtonut nyt panna peliin
100 guldenia enempää. Ajatus, että tekisin ensimäisen kokeeni toisen
rahoilla, vähän häiritsi minua. Ahdistuksen tunne, josta koitin
vapautua, painoi minua. Minusta yhä tuntui ikäänkuin hävittäisin oman
onneni pelatessani Polinalle enkä itselleni. Eikö ihminen voi astua
pelipöydän ääreen tulematta heti taikauskoiseksi? Minä otin 5
fredrichsd'oria, panin ne parilliselle luvulle. Pyörä kiepahti ja
pysähtyi 13:lle -- olin menettänyt. Vastenmielisesti, jollain tavoin
vaan tehdäkseni lopun asiasta ja sitten lähteäkseni tieheni, panin
vielä kerran 5 fredrichsd'oria punaselle. Punanen voitti, minä jätin
voiton ja panoksen paikoilleen. Toisen kerran voitti punanen. Yritin
kolmannen kerran punasella -- se voitti taas. Otin 40 fredrichsd'oriani
ja panin yhden kullekin 12:lle keskiselle numerolle, ymmärtämättä
ensinkään, mitä tästä seuraisi. Sain enemmän kuin kolmenkertaisesti
takaisin; 10:stä fredrichsd'oristani oli tullut 80. Kerran valtasi
minut eriskummallinen, melkein sietämätön tunne ja päätin jo lähteä
matkoihini. Tunnustan, että olisin pelannut kerrassaan toisella
tavalla, jos olisin sen tehnyt omaan laskuuni. Vielä kerran panin 80
parilliselle. Pyörä pysähtyi 4:lle. Kassasta maksettiin mulle taas 80
fredrichsd'oria. Tungin rahat taskuuni ja poistuin etsimään Polina
Aleksandrovnaa.

Seurueemme oli lähtenyt puistoon kävelemään, ja vasta illallisella
tapasin Polinan. Ranskalaista ei tällä kertaa ollut saapuvilla, eikä
kenraalin tarvinnut nyt hillitä itseänsä. Hän sanoi vielä kerran
täytyvänsä muistuttaa minua siitä, ettei hän tahtonut nähdä minua
pelaamassa. Hänelle olisi muka hyvin kiusallista, jos liian paljon
menettäisin pelissä. "Mutta jos liian paljon voittaisitte", lisäsi hän
merkitsevästi, "olisi sekin harmillista. Minulla ei tosin ole mitään
oikeutta vaatia teiltä tiliä töistänne, mutta myöntänette itsekin..."

Tavallisuuden mukaan keskeytti hän lauseensa. Minä vastasin, että
minulla oli vaan mitätön summa käytettävänäni, enkä siis voinut
menettääkään paljoa, jos peliin ne panisinkin.

Huoneeseeni mennessäni sattui mulle sopiva tilaisuus jättää Polinalle
voittonsa. Samalla selitin, etten enään aikonut pelata hänelle.

"Miksi ette", kysyi hän ihmeissään.

"Siksi, että tahdon pelata itselleni", vastasin minä. "Minua häiritsisi
vaan, jos pelaisin teille samalla."

"Te olette siis yhä edelleen siinä uskossa, että ruletti on teidän
ainoa toivonne, teidän pelastuksenne", sanoi hän pilkallisesti.

Vastasin hänelle hyvin totisena, että niin todellakin oli asian laita.
Minun uskoni onnettaren suosioon on ehkä naurettavaa, mutta pyytäisin
häntä kuitenkin jättämään minut rauhaan tästä asiasta.

Polina Aleksandrovna tahtoi välttämättä jakaa päivän voiton minun
kanssani ja pyyteli minua edelleenkin pysymään hänen pelikumppaninaan.
Minä hylkäsin jyrkästi hänen ehdotuksensa ja selitin lopuksi, etten
enään tahtonut pelata hänen laskuunsa, koska pelkäsin toisella kerralla
menettäväni.

"Ja kuitenkin on ruletti minun viimeinen toivoni, niin typerältä kuin
se kuuluukin", sanoi hän ajatuksiinsa vaipuneena. "Siis teidän täytyy
mistä hinnasta tahansa edelleenkin pelata minulle. Itsellenne saatte
tietysti puolet voitosta. Ja päätetty siis, te teette niin."

Hän lähti kuuntelemalta minun vastaväitteitäni.



III.


Merkillistä kyllä, Polina ei koko eilispäivänä puhunut minulle pelistä
ja koetti niin paljon kuin suinkin välttää keskustelua minun kanssani.
Hänen käytöksensä minua kohtaan on sama kuin ennenkin: hän kohtelee
minua yhtä ynseästi, melkeinpä halveksien ja vihamielisesti. Huomaan,
ettei hän koetakkaan salata vastenmielisyyttään. Toiselta puolen taas
osoittaa hän peittelemättä tarvitsevansa minua johonkin tarkoitukseen
ja tavallaan säilyttää minua vastaisen varalle. Mitä omituisin suhde
muuten, jos otetaan lukuun hänen ylpeytensä ja kopeutensa, jolla hän
jokaista kohtelee. Hän tietää esim., että minä rakastan häntä
mielettömästi, salliipa minun puhuakin tästä. Voisiko hän osottaakaan
halveksimistaan selvemmin minulle, kuin antamalla minun esteettömästi
puhua rakkaudestani?

"Niin vähän minä välitän sinusta, että on aivan yhdentekevää, mitä sinä
puhut ja mitä sinä tunnet minua kohtaan" -- näin hän ajattelee, mikäli
käytöksestään käy päättäminen. Ennen hän usein puhui minulle omista
asioistaan, vaikka ei niistäkään täysin avomielisesti. Ja sellaisella
tavalla, että siitäkin voin nähdä hänen ylenkatseensa. Hän tietää esim.
minun tuntevan erään seikan hänen elämässään, erään surun, joka
raskaasti painaa häntä. Hän puhuu usein itsekin tästä surustaan
minun kanssani, kun tarvitsee minua jotain asiaa toimittamaan tai
muuta sellaista. Mutta koskaan ei hän sano mulle muuta kuin
välttämättömimmän, vaikka näkee, että kärsin ja kiusaannun hänen
tähtensä, että hänen surunsa koskevat minua yhtä paljon kuin omanikin,
ja että hän nostaisi raskaan taakan sydämeltäni olemalla edes hiukan
avomielisempi, ystävällisempi ja luottavampi. Sitäpaitsi ovat hänen
minulle antamansa tehtävät usein senlaisia, että jos hän vähän enemmän
luottaisi minuun, voisin toimittaa ne paljon täsmällisemmin ja
huolellisemmin. Nämät tehtävät ovat näet usein vaikeita ja tukalia,
oikeinpa vaarallisiakin joskus. Ja hän näkee, kuinka paljon saan hänen
tähtensä huolehtia ja surra, ainakin kolme kertaa enemmän kuin hän
itse, ja sentäänkin minun tunteeni ovat hänelle kokonaan arvottomat...

Jo kolme viikkoa sitten tiesin hänen aikovan koettaa onneansa pelissä.
Jo silloin oli hän viittaillut sinnepäin, että minun pitäisi pelata
hänen puolestaan, koska hänen itsensä ei sovi näyttäytyä pelipöydässä.
Äänestään päättäen pakotti häntä tähän joku vakava huoli, eikä vaan
alhainen voitonhimo. Mihin hän näitä rahoja tarvitsisi? Tässä täytyy
piillä jokin määrätty tarkoitus, erityisiä asianhaaroja, jotka ehkä
joskus tulen tietämäänkin. Voisinhan minä, koska hän niin mistään
välittämättä pitää minua orjanaan, myöskin puolestani kohdella häntä
säälimättä, kursailematta käydä asiaan ja kysyä, mitä nämät hänen
salaiset tarkoituksensa ovat. Kun olen vaan hänen orjansa ja siis aivan
mitätön olento, tuskinpa hän loukkaantuisikaan minun uteliaisuudestani.
Mutta mitä tämä kysymys hyödyttäisi, kun hän ei vastaa minun
kysymyksiini, harvoin edes kuulee niitä. Meidän välinen suhteemme on
tosiaankin sangen omituista laatua...

Eilen puhuivat meikäläiset paljon eräästä sähkösanomasta, joka neljä
päivää sitten on lähetetty Pietariin, mutta johon vieläkään ei ole
saapunut vastausta. Kenraali on hyvin levoton ja huolestunut. Se on
varmaan jotain isoäitiä koskevaa. Ranskalainenkin näyttää olevan
asiasta innostunut. Eilen iltapäivällä oli heillä pitkä ja vakava
keskustelu. Tämä ranskalainen kohtelee meitä niin pöyhkeästi ja
ylhäisesti, että häneen sopii mainiosti sananlasku: "Päästä vaan
pöytääsi, heti jalat pöydälle". Polinallekin on hän epäkohtelias, jopa
karkeakin, vaikka hän yhä edelleenkin ottaa osaa yhteisiin käynteihin
pelisaleissa, ratsastuksiin ja retkeilyihin. Minä olen jo kauvan
tuntenut erään suhteen, joka on kenraalin ja ranskalaisen välillä. He
ovat yhdessä suunnitelleet tehtaan perustamista Venäjälle, joka tehdas
on sitten joutunut häviölle, tai ehkei sitä ole ollutkaan muualla kuin
heidän aivoissaan. Sen lisäksi olen sattumalta tullut erään
perhesalaisuuden perille: ranskalainen oli viime vuonna päästänyt
kenraalin pälkähästä 30,000 frankilla, jotka tarkastuksessa puuttuivat
eräästä kruunun kassasta. Kenraali parka on vieläkin hänelle suuressa
velassa. Lisäksi tulee sitten neiti Blanche, joka -- olen siitä
vakuutettu -- näyttelee pääosaa koko jutussa.

Kuka on tämä neiti Blanche? Täällä pidetään häntä sangen ylhäisenä
ranskattarena. Hän kuuluu omistavan suunnattomat rikkaudet. Sitäpaitsi
pitäisi hänen olla sukua -- vaikkakin kaukaista -- markiisillemme, ehkä
serkku kolmannessa tai neljännessä polvessa. Ennen Pariisiin lähtöäni
oli markiisin ja neiti Blanchen välinen suhde paljon kohteliaampi ja
ystävällisempi, nyt näyttää heidän tuttavuutensa ja sukulaisuutensa
side olevan vähän karkeampaa ja samalla lujempaa laatua. Ehkä pitävät
meitä jo niin rappiolle joutuneina ettei maksa vaivaa kainostella
meidän tähtemme. Huomasin äskettäin ihmeekseni mr. Astleyn katselevan
neiti Blanchea ja hänen äitiään omituisesti, aivankuin olisi tuntenut
heidät jo ennemmin. Ranskalainenkin näyttää olevan mr. Astleyn vanha
tuttu. Muuten käyttäytyvät he tätä hiljaista englantilaista kohtaan
jotenkin huolimattomasti ja välinpitämättömästi, markiisi tuskin häntä
tervehtiikään ja neiti Blanche ei ole näkevinään. Mutta eilen kun
markiisi sattumalta tuli maininneeksi mr. Astleyn verrattomat
rikkaudet, katsahti neiti Blanche nopeasti ylös ja silmät suurina
tarkasteli englantilaista. Tämän huomasi kenraali-raukkakin. Voin
ymmärtää, kuinka levottomaksi hän tuli, ja kuinka tärkeä olisi hänelle
nyt sähkösanoma, joka toisi tiedon isoäidin kuolemasta.

Kun huomasin Polinan selvään karttavan minua, rupesin minäkin kylmän ja
välinpitämättömän näköiseksi. "Hänen se vihdoinkin on otettava
ensimäinen askel", ajattelin minä. Sentähden olenkin eilen ja tänään
kohdellut hyvin huomaavaisesti neiti Blanchea. Kenraali-parka näkyy
todellakin olevan turmion oma. Kun 55 vuoden ikäisenä rakastuu, vieläpä
niin intohimoisesti, on se ehdottomasti ihmisen onnettomuus. Kuinka
voisi leskimies, jolla on lapsia, ja jonka omaisuus on mennyttä kalua,
ääretön velkataakka lisäksi hartioillaan, sitoa itsensä tähän naiseen?
Neiti Blanche on kaunotar, sitä en voi kieltää, mutta hän herättää
samalla kammoa. Minä ainakin olen pelännyt sellaisia naisia. Hän
näyttää olevan 25 vuotias, pitkä, leveät, täyteläiset olkapäät, kaula
uhkea ja komea vartalo. Ihonsa on oliivinvärinen, tukkansa musta kuin
kiinalainen tushi ja niin tuuhea että sitä riittäisi kahdellekin. Hänen
mustien intohimoisten silmäinsä valkuaiset vivahtavat keltaseen,
hampaat ovat valkoset ja huulet voidellut. Hänen pukunsa tuoksuu aina
vahvasti myskiltä, on tuhlaavaisen komea ja aistikas. Äänensä on vähän
käheä altto. Usein hän nauraa ja näyttelee komeaa hammasriviään.
Tavallisesti hän istuu äänetönnä, sinkauttelee vaan julkeita
silmäyksiä, varsinkin Polinan tai Marja Filippovnan läsnäollessa.
Viimeksi mainittu taitaa muuten lähimmässä tulevaisuudessa lähteä
kotiin Venäjälle, kuten olen kuullut. Minusta tuntuu neiti Blanche
aivan sivistymättömältä, älyäkin häneltä kenties puuttuu, sentähden hän
onkin niin epäluuloinen, kavala ja viekas. Luulenpa hänen kokeneen jo
yhtä ja toista elämässään, ja jos saan ajatukseni suoraan sanoa,
epäilen, tokko markiisi on ollenkaan hänen sukulaisensa, yhtävähän kuin
"rouva kreivitärkään" on hänen äitinsä. Tiedän kumminkin hänellä
Berliinissä, jossa tulimme hänet tuntemaan, olleen muutamia hienoja
tuttavia. Mitä markiisiin tulee, näyttää minusta sangen epäilyttävältä,
onko hän ollenkaan markiisi, vaikka hän kyllä Moskovassa samoin kuin
Saksassakin on esiintynyt ylhäisissä seurapiireissä. Mitä osaa hän
näyttelee Ranskassa, en tiedä, sanovat hänellä siellä olevan "linnan".

Oletin kyllä kaksiviikkoisen poissaoloni aikana tapahtuvan yhtä ja
toista, mutta onko jo ratkaiseva sana sanottu kenraalin ja neiti
Blanchen välillä, siitä en ole vielä päässyt selville. Asian lopullinen
ratkaisu riippuu tietysti siitä, minkälaisiksi kenraalin raha-asiat
muodostuvat. Jos esim. jonakuna päivänä tulisi tieto, että isoäiti ei
olekaan kuollut, katoaisi neiti Blanche aivan varmaan meidän
näköpiiristämme. -- Kylläpäs olen ruvennut juoruamaan! Oikein
naurattaa. Oi, kuinka kaikki täällä minua inhottaa! Millä ilolla
lähtisinkään täältä ja heittäisin kaikki sikseen! Mutta voisinko elää
Polinasta erotettuna? Minun täytyy käydä alituisesti ympäri häntä
vakoilemassa. Minä vihaan tätä vakoilemista, mutta mihinkäpä minä
muuhunkaan osaan ryhtyä! Eilen ja tänään on minusta ollut sangen
hauskaa katsella mr. Astleyta. Ihan varmaan on Polina pannut hänen
päänsä pyörälle. Huvittavaa todellakin on nähdä tällaisen ujon ja
lauhkean miehen katsetta, silloin kun hän ei kykene sanoin ilmaisemaan
tunteitaan. Usein kävelyillämme tapaamme mr. Astleyn. Hän nostaa
hattuaan, menee ohi ja olisi tietysti äärettömän halukas liittymään
seuraamme. Mutta jos häntä siihen kehoitetaan, kieltäytyy hän muitta
mutkitta. Kaikkialla, pelisaleissa, konserteissa, suihkulähteellä tapaa
hänet aina meidän läheisyydessämme, jos olemme puistossa, metsässä tai
Schlangenbergillä tarvitsee katsahtaa ympärillemme, varmasti näemme
lähimmällä käytävällä tai lähimmän pensaan takana vilauksen mr.
Astleysta. Tänä aamuna kun tapasimme toisemme, vaihdoimme pari sanaa.
Hänen puhelussaan on hyvin tuntuva yhtenäisyyden puute. Olimme tuskin
tervehtineet toisiamme, kun hän heti alkoi:

"Ah, neiti Blanche...! Minä olen nähnyt paljon sellaisia naisia kuin
neiti Blanche!"

Hän vaikeni, katsellen minua merkitsevästi. En tiedä, mitä hän tällä
oikeastaan tahtoi sanoa. Kun kysyin, mitä hän tarkoitti, hymyili hän
vaan salamyhkäisesti päätään nyökyttäen ja sanoi:

"Niin se on... Ja neiti Pauline, pitääkö hän kukista?"

"Sitä en todellakaan voi sanoa", vastasin.

"Kuinka, ettekö te sitä tiedä", huudahti hän kovin ihmeissään.

"En tiedä, en ole koskaan huomannut", vastasin minä hymyillen.

"Hm! Tämä panee minut ajattelemaan jotain erityistä."

Hän nyökkäsi ja jatkoi matkaansa tyytyväisen näköisenä. Meidän
keskustelumme oli käynyt kurjan huonolla ranskankielellä.



IV.


Tämä päivä on ollut oikein naurettava, tyhmä ja hullunkurinen päivä.
Kello on nyt 11 yöllä. Istun pienessä kamarissani ja muistelen päivän
tapahtumia. Se alkoi sillä, että päätä pahkaa lähdin pelisaliin
pelaamaan Polina Aleksandrovnan laskuun. Otin mukaani kaikki hänen 160
fredrichsd'oriansa, mutta sen tein kahdella ehdolla: ensiksi etten
ottaisi puolta voitosta, ja toiseksi, että Polina illalla antaisi mulle
selityksen, mihin hän niin välttämättä tarvitsi rahoja ja kuinka paljon
hän tarvitsi. En voi uskoa tämän tapahtuvan vaan rahojen tähden.
Epäilemättä piilee tässä, kuten alussa otaksuin, joku määrätty
tarkoitus. Hän lupasi tyydyttää minun uteliaisuuteni ja minä lähdin.
Pelipöydissä tungeskeli aikalailla väkeä. Kuinka vastenmielistä oli
nähdä näitä ihmisiä, joiden silmissä ahneus kiilui! Työnnyin aina
pelinhoitajan viereen saakka ja aloin hyvin vaatimattomasti pelata
kahdella tai kolmella kultarahalla. Tein havaintoja ympärillä olevassa
joukossa ja tulin huomaamaan, että harkinta ei juuri pelissä tullut
kysymykseen, vaikka monet pelaajat näyttivät niin otaksuvan. He
istuivat muistikirjat edessään merkiten niihin joka kerta pyörän
kiepahtaessa sattuneen numeron ja värin. He miettivät jokaista
mahdollisuutta, tekivät laskuja, vihdoin asettivat panoksen ja --
menettivät aivankuin muutkin kuolevaiset, jotka pelaavat umpimähkään.
Minä olen harkinnut vähän toisella tavalla, joka näyttää minusta aivan
oikealta. Pelin kulussa on todellakin eräs -- minä en tahdo sanoa juuri
säännöllinen, mutta kumminkin jonkinlainen -- järjestys, joka kaikessa
tapauksessa on merkitsemisen arvoinen. Täten sattuu välistä, että 12:n
keskimäisen numeron perästä säännöllisesti tulee 12 viimestä. Jos kuula
kerran on sattunut pysähtymään näille, palaa se toisella kertaa taas
keskimäisille numeroille, sattuu näille kolme tai neljä kertaa
perätysten ja palaa taas viimeselle kolmannekselle, jolle se sattuu
pari kertaa, muuttaen sitten ensimäiselle kolmannekselle.

Tämä säännöllinen jakso: ensimäinen kolmannes kerran, toinen kolmannes
kolme kertaa, ja kolmas kolmannes kaksi kertaa uudistuu joskus tunnin
tai kahden ajan, senjälkeen häiriintyy järjestys, horjuu hetken sinne
tänne, siksi kun uusi järjestysjakso vähitellen vakaantuu. On
tosiaankin huvittava ottaa tämä varteen. Monta päivää vaihtelevat
punanen ja musta alituisesti, korkeintaan kaksi tai kolme kertaa sattuu
kuula samalle värille, mutta seuraavana päivänä tai ehkä jo saman
päivän iltana alkaa punanen sattua aina kaksikinkymmentä kertaa
perätysten, sitten tulee mustan vuoro, jota onni suosii taas yhtä
kauvan. Sangen huolellisia havainnolla tämän suhteen on minulle
ilmaissut mr. Astley, joka viettää aamupäivät pelisalissa, ottamatta
kertaakaan itse osaa peliin. Mitä minun pelaamiseeni tulee, oli minulla
tällä kertaa nähtävästi huono onni: vähässä ajassa menetin kaikki,
viimeiseen fredrichsd'oriin saakka. Asetin 20 fredrichsd'oria
parittomille ja voitin, asetin panoksen toisensa perään ja voitin yhä,
joten viiden minuutin kuluttua olin voittanut 400 fredrichsd'oria.
Tietysti minun olisi pitänyt lähteä nyt tieheni, mutta minua pidätti
kummallinen halu ärsyttää kohtaloani, ikäänkuin näpsäyttää sitä
nenälle, näyttää sille kieltä. Panin 4,000 guldenia kerralla peliin --
suurempia panoksia ei sallita -- ja menetin. Kiivastuneena kohmalsin
kokoon loput rahani, panin ne peliin ja menetin. Huumaantuneena jätin
pelipöydän. En oikein muistanut, mitä minulle oli tapahtunut ja vasta
vähää ennen päivällistä ilmoitin Polina Aleksandrovnalle tappioni.
Siihen asti olin kävellyt edestakaisin puistossa.

Päivällispöydässä olin taas kovin ärtyneellä tuulella aivankuin kolme
päivää takaperinkin. Ranskalainen ja neiti Blanche olivat tavallisuuden
mukaan vierainamme. Saatiin tietää minun olleen pelisalissa. Neiti
Blanche oli ollut siellä ja sattunut näkemään urostyöni. Ranskalainen
kysyi minulta, pelasinko omilla rahoillani. Hän on varmaan arvannut
minun pelanneen Polinalle -- tässä täytyy piillä jotain. Tietysti minä
valehtelin rahojen olleen omiani. Kenraali kummasteli kovin; mistä olin
voinut saada niin paljon rahoja? Minä selitin alottaneeni 10:llä
fredrichsd'orilla ja voittaneeni kuusi tai seitsemän kertaa perätysten,
joten mulla lopulta oli 5 tai 6 tuhatta guldenia hallussani, senjälkeen
olin menettänyt kaikki kahdella kertaa.

Selitykseni oli hyvin todenmukainen. Puhuessani katsahdin Polinaan,
mutta hänen ilmeestään en voinut päättää mitään erityistä. Hän ei
väittänyt sanojani valheeksi, ja siitä päätin hänen olleen hyvillään,
etten ilmaissut hänen osallisuuttaan asiassa. "Joka tapauksessa",
ajattelin, "täyttää hän lupauksensa ja antaa minulle pyytämäni
selitykset."

Luulin kenraalin alkavan taas minua nuhdella, mutta hän ei sanonut
mitään. Kasvonsa vaan ilmaisivat suurta mielenliikutusta ja
levottomuutta. Ehkä hänen oli vaikeassa asemassaan epämieluista kuulla,
että niin kevytmielisesti olin päästänyt sellaisen summan livahtamaan
käsistäni.

Luulen hänellä eilen illalla olleen kiivaan kohtauksen ranskalaisen
kanssa. He sulkeutuivat erääseen huoneeseen ja puhuivat siellä kauvan
kovaäänisesti jostain, mitä lie ollut. Ranskalainen lähti sieltä hyvin
kiihtyneenä, mutta tuli tänä aamuna kenraalin luo takaisin --
nähtävästi jatkamaan eilistä keskustelua.

Kun ranskalainen sai kuulla minun pelitappiostani, huomautti hän
pilkallisella, melkein ilkeällä äänellä, että sellaisissa tapauksissa
pitäisi käyttäytyä viisaammin. Jostain syystä hän vielä lisäsi, että
vaikka venäläiset paljon pelaavat, eivät he kuitenkaan ole siihen
kykeneviä.

"Minun mielestäni on ruletti juuri keksittykin venäläisiä varten",
vastasin minä.

Halveksiva hymyily oli ranskalaisen ainoa vastaus väitteeseeni, jonka
jälkeen minä huomautin pelaamisen joka tapauksessa olevan väärin, ja
että siis sanoessani maanmiehiäni pelaajiksi paremmin moitin kuin
haukuin heitä.

"Mitenkä selitätte tämän väitteenne", kysyi ranskalainen.

"Aivan yksinkertaisesti", vastasin minä -- "venäläisellä ei ole pääoman
kokoamisen taitoa, ominaista länsieuroopalaisille sivistyneille, jotka
pitävät sitä maallisen onnensa varsinaisena perustuksena. Mutta
venäläinen, joka on sangen ymmärtämätön rahojen kokoamisessa, osaa
tuhlatakin, jos sattuu käsiinsä saamaan rahoja, mitä mielettömimmällä
tavalla. Ja kun me kumminkin tarvitsemme rahoja, niinkuin kaikki
muutkin, olemme sangen tyytyväiset sellaisiin keinoihin kuin esim.
ruletti, jolla mies parissa tunnissa voi vaivatta tulla rikkaaksi. Peli
siis aivan erityisesti viehättää juuri meitä, ja kun me pelaamme
kevytmielisesti ja huolimattomasti, niin me menetämme."

"Onhan tuo osaksi totta", sanoi ranskalainen itserakkaasti.

"Ei, se ei ole totta, ettekö te häpeä puhua sillä tavoin
maanmiehistänne", sanoi kenraali ankarasti ja kiihkeästi.

"Suokaa anteeksi", vastasin minä, "ei ole vielä ollenkaan ratkaistu
asia, kumpi on typerämpää: venäläistenkö kevytmielisyys vai
kunnioitettavien naapuriemme kitsasteleminen ja tavaran haaliminen."

"Mikä muodoton ajatus", huudahti kenraali.

"Oikein venäläinen ajatus", ranskalainen huomautti.

Minä nauroin ja halusin kovasti ärsyttää heitä.

"Itse puolestani", jatkoin, "tahtoisin mieluummin ikäni kaiken viettää
kirgiisiteltassa kuin alentuisin palvelemaan rahan kokoamisen
ihannetta, joka kuolettaa yksilöllisyyden ja tekee ihmisestä
jonkinlaisen kukkaron liitteen."

Edelleen selitin käsitystäni asiassa kokolailla voimakkain ja rohkein
sanoin ja sain kuin sainkin vihdoin kenraalin raivostumaan.

"Minä en tiedä oletteko oikeassa vai ette", huudahti hän kiukussaan,
"mutta sen minä tiedän, että te olette sietämätön tyhmine
lörpötyksinenne, kun vaan teidän sallitaan unohtaa, että..."

Näin hänen aikovan vielä jotain sanoa, mutta tapansa mukaan vaikeni hän
kesken puhettaan.

Ranskalainen oli ylenkatseellisen näköisenä kuunnellut selityksiäni
ehkä aivan ymmärtämättä niiden tarkoitusta. Polina katseli ympärilleen
ylpeän välinpitämättömänä ikäänkuin ei olisi kuullutkaan, mistä puhe
oli. Hänellä näytti olevan omat vakavat mietittävänsä. Olimme tuskin
nousseet pöydästä, kun hän käskevällä äänellä kutsui minut
kanssaan kävelemään. Otimme lapset mukaamme ja menimme puistoon,
suihkulähteelle.

Kun minä, kuten sanottu, olin kovin ärtyneellä tuulella, kysyin heti
rohkeasti, kursailematta, miksi ei markiisi Degrier enään seurannut
häntä kävelylle ja miksi tämä yleensäkin oli viime aikoina ollut niin
välinpitämätön.

"Sentähden, että hän on roisto", vastasi hän minulle kummallisella
äänellä. Koskaan en ollut kuullut hänen puhuvan sillä tavalla
Degrieristä, ja vaikenin, itse säästyäkseni mahdollisesti samallaiselta
kohteliaisuudelta.

"Oletteko huomannut, että hän tänään on hommaillut jotain yhdessä
kenraalin kanssa", kysyin hetken päästä.

"Kovinpa te mielellänne tahtoisitte saada selkoa heidän puuhistaan",
vastasi Polina kiukkuisesti. "Te tiedätte, että kenraali on pantannut
koko omaisuutensa hänelle; jos ei isoäidin kuolema häntä pelasta, tekee
ranskalainen epäilemättä hänestä keppikerjäläisen."

"Vai niin, hän on todellakin siis pantannut kaikki markiisille. Minä
olen kyllä kuullut siitä, mutta en ole uskonut. -- No, hyvästi sitten,
neiti Blanche", lisäsin minä, "teistä ei siis tulekaan kenraalitarta.
Ja kenraaliparka on sentään niin rakastunut, että ampuu kuulan
otsaansa, jos vaan rukkaset saa. Vaarallista on todellakin siinä ijässä
niin tulisesti rakastua."

"Minäkin aavistan jotain ikävää hänelle tapahtuvan", sanoi Polina
ajatuksiin vaipuneena.

"Mutta kuinka voi tämä neiti Blanche niin törkeästi paljastaa
kataluutensa", huudahdin, "niin selvästi näyttää, että kysymys on vaan
rahoista! Eikö nyt kenraali älyä näitä julkeita juonia! Ja voiko
ajatella naurettavampaa ja kurjempaa kuin lähettää sähkösanoma toisensa
perästä: Onko isoäiti kuollut, onko hän kuollut? Kuinkas se teitä
miellyttää, Polina Aleksandrovna?"

"Älkää puhuko tyhmyyksiä", sanoi hän kiireesti. "Minä vaan ihmettelen,
miksi te olette niin hauskalla tuulella. Miksi olette niin iloinen?
Senkötähden, että menetitte pelissä minun rahani?"

"Minkätähden te annoitte ne mulle menetettäväksi? Johan minä sanoin
teille, etten osaa pelata toisten puolesta, vähimmin juuri teidän. Minä
olen totellut teitä ja tehnyt, mitä käskitte. Edeltäkäsin vakuutin
teille, ettei yritys onnistu. Tietysti te olette nyt pahoillanne.
Minkäs te sitten niin paljon tarvitsette?"

"Ketä nämät kysymykset hyödyttävät?"

"Itsehän lupasitte selittää... Kuulkaas: minä olen varma voitostani,
jos alan pelata itselleni. Minulla on vielä 12 fredrichsd'oria, niillä
koettelen onneani. Ja sitten ottakaa minulta niin paljon kuin
tarvitsette."

Hän katseli minua halveksien.

"Älkää suuttuko siitä, että ehdotan teille tällaista. Ettehän te välitä
minusta mitään. Kun kerran menetin pelissä rahanne, hankin ne teille
takaisin."

Polina katsoi terävästi minua ja huomattuaan minun liikutukseni,
keskeytti vilkkaasti:

"Saisitte kyllä tietää minun salaisuuteni, mutta en luule niiden teitä
huvittavan. Minulla on velkoja, jos haluatte kuulla. Olen lainannut
jonkun verran ja tahtoisin nyt maksaa takaisin. Tulin ajatelleeksi,
kummallista kyllä, että täällä varmasti pelissä voittaisin niin paljon
kuin tarvitsen. En tiedä, miksi näin uskon. Sentähden kai, ettei mulla
ole enään muutakaan, mihin turvautua."

"Näytte välttämättömästi tarvitsevan tuon summan. Olette tarttunut
peliin kuin hukkuva oljenkorteen: jos ei tämä hukkuisi, ei hän pitäisi
oljenkortta puunrunkona."

"Mutta olettehan te itsekin pannut peliin kaiken toivonne", huomautti
Polina äkkiä. "Pari viikkoa sitten te laveasti mulle selittelitte,
kuinka lujasti vakuutettu olitte onnen suosiollisuudesta teitä kohtaan
täällä pelipöydän ääressä. Puhuitte niin vakavasti silloin, että luulin
teidän olevan tosissanne. Kenties teittekin vaan pilaa?"

"En tehnyt pilaa", vastasin miettivänä, "ja uskon nyt yhtä lujasti kuin
silloinkin voittavani pelissä. Tästä johtuu, etten tunne omantunnon
tuskia, vaikka menetinkin toisen rahat. En epäile ollenkaan, kunhan
vaan alan itselleni pelata. Minun täytyy voittaa, minullakin on peli
oljenkortena, johon olen tarttunut. Te kai luulette, ettei minulla ole
mitään syytä hankkia rahoja?"

"Teidän syynne minua todellakin hyvin vähän liikuttavat", vastasi
Polina välinpitämättömästi. "Sitäpaitsi epäilen, voitteko te ottaa
asioita vakavalta kannalta ensinkään. Kenties on teilläkin huolenne,
mutta luulen, etteivät ne teitä suurestikaan rasita. Teissä ei ole
lujuutta eikä vakavuutta. Mihin te rahoja tarvitsette? Mitäpä te niillä
tekisitte?"

"Mihinkä tarvitsen rahaa? Oh, raha se on kaikki kaikessa meidän
päivinämme! Jos minulla olisi rahoja, heti olisin teidänkin silmissänne
toinen mies. En enään olisikaan teidän orjanne, jota saatte mielenne
mukaan solvaista."

"Te olette sanonut tämän orjuuden olevan sulaa nautintoa, niin luulin
itsekin."

"Niinkö te luulitte! Oh, kuinka teidän lapsellinen herttaisuutenne on
kaunista! Nautintoahan minulle onkin teidän orjananne oleminen. Onhan
siinä nautintoa -- kurjin ja halvin tehtävä", huudahdin minä. "Piru
ties, eikö solmupiiskakin tuota nautintoa, kun solmu repii selästä
lihanpalasia... Mutta ehkä minä haluan toisenlaisiakin nautintoja.
Kenraali on juuri äsken pöydässä, teidän läsnäollessanne pitänyt mulle
nuhdesaarnan niistä 700 ruplasta vuodessa, joita kenties en häneltä
tule koskaan saamaankaan. Minuun tuijottaa, kuin tyhjään ilmaan,
markiisi Degrier kulmakarvat kohollaan. Mutta minä puolestani kenties
haluaisinkin tarttua hänen niskaansa teidän nähtenne."

"Te lavertelette kuin poikanulikka, missä asemassa tahansa voi ihminen
saavuttaa kunnioitusta. Ja jos on vastuksia voitettavana, sitä
kiitettävämpää on pyrkimys."

"Niinhän te puhutte kuin kirjasta lukien. Te siis arvelette, etten
ymmärrä hankkia ihmisten kunnioitusta. Miten lienen rikkonut, jotta
olen sen kadottanut. En tiedä -- mutta kumminkin täytyy minun se nyt
saavuttaa, sehän on teidän mielipiteenne. Aine olisi hyvää, mutta muoto
puuttuu. Niin, sellaisia me venäläiset olemme, ja tiedättekös, miksi?
Siksi, että me olemme liian runsaslahjaisia, liian monipuolisia
voidaksemme sopiviin muotoihin kaavailla luonnolliset taipumuksemme.
Ulkonainen muoto on teille kaikki kaikessa, ja sentähden tekevät teihin
niin mahtavan vaikutuksen nämät herrat ranskalaiset, joilla on
synnynnäinen taipumus tällaiseen. Mutta huolimatta kaikesta ryhdistään
ja arvokkaisuudestaan, voivat he kuitenkin olla suuria lurjuksia.
Ulkonaiset eduthan ne niin hurmaavat meikäläiset naiset ja siksipä
heistä nämät gallialaiset salonkileijonat ovat niin ihastuttavia. Mutta
enhän minä sitä ymmärrä, koska minä en ole nainen. Miksi te ette kiellä
minua lörpöttelemästä, miksi ette tuki suutani? Te annatte minun puhua,
minkä kielelle kerkiää, ja sitten te ihmettelette, etten osaa
käyttäytyä. Hyvä, minä myönnän sen! Sitä kykyä minulla ei ole, eikä
minulla ole muitakaan hyviä ominaisuuksia. Kaikki olen unohtanut, jos
olisi ollutkin joskus. Selitän teille, miksi. Itsekin sen tiedätte.
Minulla on päässäni vaan yksi ainoa ajatus, jonka tähden unohdan
kaikki, mitä ympärilläni tapahtuu, Venäjällä ja koko maailmassa. Minä
matkustin Dresdenin kautta enkä muista, minkälainen on Dresden. Te
tunnette tämän ainoan ajatuksen, ja minä voin puhua teille siitä, sillä
minähän olen mitätön mies, nolla teidän silmissänne. _Te_ olette tämä
ajatus, _te_ aina ja joka paikassa väikytte mielessäni, ja teidän
tähtenne on kaikki muu minulle arvotonta. Minä en tiedä, miksi
oikeastaan rakastan teitä, kenties ette ole kauniskaan. Ajatelkaas:
minä en edes tiedä, oletteko kaunis vai ette. Teillä voi olla ilkeä
sydän, ehkei älynnekään ole niin kehuttava..."

"Senkötähden te siis toivotte saavanne ostaa minut rahalla", keskeytti
Polina liikutettuna.

"Koska minä olen toivonut saavani ostaa teidät rahalla", huudahdin
minä.

"Älkäähän kiivastuko, joudutte pois oikealta tolaltanne. Jos ette ole
tahtonut ostaa minua, olette kumminkin tahtonut ostaa minun
kunnioitukseni."

"Ei ole sekään totta. Minun on vaikeata tehdä teille tiliä
ajatuksistani ja tunteistani. Teidän läheisyydessänne valtaa minut
sellainen ahdistus, että tulen ihan mielettömäksi. Kas niin, älkäähän
nyt suuttuko, tai suuttukaa vain, kuinka haluatte, se on minulle saman
tekevä. Kun iltasin istun ylhäällä huoneessani ja luulen kuulevani
teidän vaatteittenne kahinan, olen tulla hulluksi. Niin, minä tahdon
olla teidän orjanne, käskekää tätä orjan käsivartta ... tämä käsivarsi
ehkä vielä kerran tappaa teidät ei vihasta eikä mustasukkaisuudesta,
ei, vaan ainoastaan tappaakseen. Sitten söisin teidät suuhuni, kuten
ihmissyöjä, sulasta rakkaudesta... Nauratteko te?"

"Minä en ollenkaan naura", vastasi hän suuttuneena, "minä kiellän teitä
jatkamasta. Sellaista roskaa!"

"Kutsukaa vaan sitä roskaksi", jatkoin yhä, "se on minulle yhdentekevä.
Tiedättekös, jos tappaisin teidät, tappaisin tietysti itsenikin, mutta
en heti, vasta vähän myöhemmin, tai niin myöhään kuin suinkin. Sillä
epäilemättä rakastaisin teitä vielä enemmän kun teitä ei enään olisi ja
kärsisin helvetillisiä tuskia ilman teitä. Minä rakastan teitä päivä
päivältä yhä _enemmän_, vaikka se onkin mahdotonta. Kutsukaa minua
mielipuoleksi tai fatalistiksi, kuinka tahdotte. Muistatteko: lupasin
Schlangenbergillä syöksyä rotkoon teidän viittauksestanne. Ettekö te
vieläkään uskoisi minun syöksyvän sinne?"

"Mitä tyhmyyksiä", huudahti hän. "Mitä hyötyä tai huvia minulla siitä
olisi?"

"Huvia", nauroin minä, "ja hyötyä! Niitäkö te kysytte! Eikös teille
olisi mieluista tietää saaneenne jonkun rajattomasti valtaanne? Ihminen
on luonnostaan hirmuvaltias ja huvitteleikse toisten kiduttamisella. Te
rakastatte julmuuksia."

Minä muistan hänen luoneen minuun omituisen, läpitunkevan katseen.
Varmasti minun mielettömät ajatukseni ja tunteeni kuvastuivat
kasvoillani: huuleni olivat vaahdossa ja silmäni veristivät. Olisipa
hän nyt vaikka leikilläänkin vaatinut minua syöksymään rotkoon
Schlangenbergiltä, niin minä olisin sen empimättä tehnyt.

"Epäilemättä te puhutte totta", sanoi hän viimein pilkallisella,
ylpeällä äänellä, joka aina kiihdytti minut äärimmilleen. Hetken
kuluttua hän lisäsi:

"Jos vaadin teitä tappamaan ihmisen -- tekisittekö te sen?"

"Kenen? Ranskalaisenko?"

"Älkää kyselkö! Vastatkaa! Kenen käsken. Tahdon tietää, puhuitteko te
äsken totta."

Hän näytti niin synkältä ja maltittomalta, että minusta alkoi tuntua
oikein kummalliselta.

"Minä vannon tappavani kenen tahansa teidän käskystänne. Mutta onko
mahdollista, että minulta sellaista aijotte vaatia?"

"Luuletteko minun teitä säälivän? Minä käsken, te tapatte. Otatte
kaiken syyn päällenne, minä en sekaannu sitten enään juttuun. Ei, ei
siitä sentään tule mitään. Te kyllä tappaisitte sen toisen, mutta
sitten te tulisitte ja leikkaisitte kurkun poikki minultakin, siksi,
että uskalsin teidät lähettää sellaiseen työhön."

Minua kauhistutti hänen sanansa. Huomasin, ettei hän laskenut leikkiä,
että hänellä todellakin oli jotain mielessä, ja että se vaikutus, joka
hänellä oli minuun, ei ollut hänestä aivan yhdentekevä.

Istuimme penkillä kylpypaviljongin edustalla. Lähellämme leikkivät
lapset. Edessämme oli aukea paikka, jonka toisella puolen oli
kävelypuisto. Hetkisen tuijotti Polina sinnepäin. Äkkiä purskahti hän
nauruun.

"Näettekö tuon lihavan naisen tuolla", alkoi hän. "Se on paroonitar
Wurmerhelm, joka tuli tänne noin kolme päivää sitten. Tuo pitkä, laiha
herra, keppi kädessä, on hänen miehensä. Näettekö te heidät?"

"Kyllä. Mitä sitten?"

"Te lupasitte syöksyä Schlangenbergiltä tai tappaa ihmisen, jos
pyytäisin. Minä en pyydä kumpaakaan. Muistatteko, kuinka tuo parooni
meitä toissa päivänä katseli? Menkää nyt paroonittaren luo, nostakaa
hattuanne ja sanokaa jotain ranskaksi."

"Mitä varten?"

"Minä tahdon vaan vähän nauraa ja nähdä, kuinka parooni pehmittää
kepillään teidän selkänne."

"Onpas se päähänpisto! Ilman vähintäkään syytä loukata naista. Kyllä
minä teen mitä käskette, mutta mitähän siitä sanonee kenraali?"

"Ei, nyt näen, että te olette tyhjänpäiväinen lörpöttelijä", virkkoi
hän ylenkatseellisesti. "Teidän silmänne äsken niin veristivät, olette
saaneet lasin liikaa päivällispöydässä. Ettekös te luule minun älyävän,
että tämä olisi tyhmää ja että kenraali suuttuisi? Mutta minä tahdon
kerran kunnollisesti nauraa, sillä hyvä. Miksikä loukata naista? Sitä
ennen ehditte jo saada selkäänne."

Minä nousin penkiltä ja poistuin äänettömänä täyttämään hänen käskyään.
Tiesin menetteleväni sangen tyhmästi, mutta en keksinyt keinoa, millä
olisin sopivasti tästä pulasta pelastunut. Ohjasin askeleeni
paroonitarta kohti ja tunsin sisässäni vähitellen syttyvän poikamaisen
halun ryhtyä tuohon typerään kepposeen. Olin kovasti liikutettu,
melkein kuin juovuksissa lähestyessäni kävelevää paria.

Kaksi päivää on kulunut siitä, kun tein tuon tyhmän kujeen. Kuinka
paljon kirkunaa, melua ja hälinää siitä sitten tulikaan! Kuinka typerä,
mauton ja sopimaton onkaan tämä juttu ja minä olen kaikkeen tähän
syyllinen! Toisinaan tuntuu koko asia minusta naurettavalta, enkä
ymmärrä, kuinka minun laitani oikeastaan on, olenko järjiltäni vai
olenko saanut takaisin kouluaikojeni kujeiluhalun.

Tämä on Polinan syy, aina vaan Polinan! Tämäkin tyhmyys olisi ilman
häntä jäänyt tekemättä. Kuka tiesi, teinkin sen vaan epätoivosta.
Kuinka vastenmielistä onkaan ajatella tätä kaikkea. Mitäs hänessä nyt
sitten on niin hurmaavaa? Onkos hän kaunis. Taitaapa olla, koska
muutkin ovat hänen tähtensä mielensä menettäneet. Hän on pitkä, solakka
ja niin notkea, että voisi hänet vaikka solmuun vetää. Hänen jalkojensa
pitkiä, kapeita jälkiä en voi nähdä tuskaa tuntematta. Hiuksensa
vivahtavat punaseen. Hänellä on oikeat kissansilmät, ja kuinka ylpeästi
ja röyhkeästi hän niillä katselee! Neljä kuukautta sitten, kun juuri
olin tullut heille, näin hänet kerran keskustelevan kauvan ja
kiihkeästi Degrierin kanssa. Ja kuinka hän tätä katseli! Minusta tuntui
aivan kuin olisi hän juuri antanut markiisille korvapuustin ja nyt
seisoo hänen edessään ja vaan katselee... Siitä illasta asti olen
rakastanut häntä.

Mutta asiaan.

Olin pysähtynyt keskelle käytävää. Odotin hengitystäni pidättäen
paroonitarta ja hänen miestänsä. Kun he olivat tulleet noin viiden
askeleen päähän, nostin hattuani ja kumarsin heille. Muistelen
paroonittarella olleen harmaan silkkipuvun, tavattoman väljän ja
runsaasti koristellun, krinoliinilla ja laahustimella varustetun. Hän
oli lyhytkasvuinen, paksu, erittäin pisti silmään hänen lihava
leukansa, sellaista leukaa en ole ennen nähnyt. Hänen kasvonsa olivat
tulipunaset, silmät pienet, ilkeät ja röyhkeät. Käveli kuin tekisi
sillä suuren kunnian toisille. Parooni oli pitkä, laiha, noin
45-vuotias. Kasvonsa olivat kummallisella tavalla vääristyneet ja
tuhansien ryppyjen peittämät. Hänellä oli lasisilmät. Jalkansa
näyttivät alkavan heti rinnan alta, rodun merkki. Ylpeän näköinen kuin
riikinkukko. Kasvojensa ilme muistutti lammasta.

Näiden havaintojen tekemiseen en tarvinnut kolmea sekuntiakaan.

Minun kumarrukseni ja hatun nostoni ei paljon herättänyt heidän
huomiotaan. Parooni vaan vähän rypisti silmäkulmiaan. Paroonitar tuli
ihan suoraan minua päin ikäänkuin ei olisi nähnytkään minua.

"_Madame la baronne_", alotin minä kovalla äänellä ja pannen painon
joka sanalle, "_j'ai l'honneur d'être votre esclave." [Rouva
paroonitar, minulla on kunnia olla teidän nöyrin palvelijanne.]

Kumarsin, panin hatun päähäni, menin paroonin ohi kääntyen kohteliaasti
häneen päin ja hymyilin.

Hän oli käskenyt minua vaan nostamaan hattua ja sanomaan jonkun
ranskalaisen kohteliaisuuden; kaiken muun: kumarruksen, hymyilyn j.n.e.
lisäsin omasta halustani. Piru ties, mikä minut siihen yllytti. Minusta
tuntui kuin kiitäisin alas vuoren huipulta.

"Mitä", huudahti tai paremmin kähisi parooni vihasena ja kummastuneena.

"Ja wohl" [No niin], sanoin minä katsoen häntä suoraan silmiin.

"Sind sie rasend!" [Oletteko te hullu], kirkui parooni heiluttaen
keppiään ja samassa näyttäen vähän hätääntyvän. Minun pukuni ehkä
saattoi hänet hämilleen. Olin näet hyvin siististi jopa hienostikin
puettu.

"Ja wo-o-ohl", kirkasin äkkiä täyttä kurkkua venyttäen o-kirjainta niin
kauvan kuin mahdollista.

Parooni ja paroonitar kääntyivät äkkiä ja melkein juoksun jalkaa
lähtivät pakoon. Kävelijät töllistelivät minua ihmeissään ja alkoivat
keskustella minusta. Käännyin takaisin aivan levollisena, ikäänkuin ei
mitään olisi tapahtunut, ja ohjasin kulkuni Polina Aleksandrovnan luo.
Tuskin olin tullut sata askelta, kun hän äkkiä nousi ja lasten kanssa
lähti kiireesti hotelliin päin. Riensin perässä ja saavutin hänet
rapuilla.

"Nyt sen tyhmyyden tein", sanoin astuessani hänen luokseen.

"Entä sitten! Pelastakaa nahkanne", vastasi hän välinpitämättömästi ja
katsomattakaan minuun ja kiirehti eteiseen.

Koko illan vietin sitten puistossa. Ja tulin kotiin vasta klo 11:n
aikaan.

Olin tuskin päässyt huoneeseeni, kun kenraali kutsutti minut alas.
Meikäläisten hallussa oli neljä huonetta hotellin kolmannessa
kerroksessa. Näistä käytettiin yhtä vierashuoneena, yhtä kenraalin
työhuoneena, johon minut nyt käskettiin mennä. Kenraali seisoi siellä
keskellä lattiaa majesteetillisen ryhdikkäänä. Degrier istui rentona
nojaten sohvassa.

"Herraseni, mitä te olette pannut toimeen, sallikaa kysyäkseni", alkoi
kenraali ankarana kääntyen minuun.

"Minä pyydän, kenraali, käykää suoraan asiaan", vastasin minä.
"Arvattavasti on kysymys siitä kohtauksesta, joka minulla oli tänään
erään saksalaisen kanssa?"

"Erään saksalaisen?! Tämä saksalainen on parooni Wurmerhelm, ylhäinen
henkilö. Te olette rohjennut käyttäytyä törkeästi häntä ja hänen
rouvaansa kohtaan."

"En ensinkään."

"Te olette pelottanut heitä", kiivaili kenraali.

"En vähintäkään", vastasin levollisena. "Olen vaan kohteliaasti
kiinnittänyt paroonittaren huomion itseeni, kun hän purjehti suoraan
minun päälleni ja aikoi tallata minut jalkojensa alle kuin madon.

"Teettekö te minusta pilkkaa", ärjäsi kenraali ja kääntyen Degrieriin
päin, jatkoi: "Kuuletteko, hän alkaa ilveillä minunkin kanssani."

Degrier naurahti halveksivasti ja kohautti olkapäitään.

"No hyvä, ymmärtääksenne minut lyhyesti", jatkoi kenraali kääntyen
minuun, "parooni on vaatinut minulta hyvitystä, koska te kuulutte minun
perheeseeni. Ymmärrättekö, herraseni, minkälaiseen pulaan olette minut
saattanut ajattelemattomuudellanne. Teidän tähtenne täytyi minun jo
pyytää häneltä anteeksi ja luvata, että te heti jätätte minun taloni."

"Onko hän vaatinut sitä teiltä, kenraali?"

"Ei, minä tunsin itseni velvoitetuksi antamaan hänelle tämän
hyvityksen. Meidän välillämme on siis kaikki lopussa, herraseni. Tuolla
on 4 fredrichsd'oria ja 3 guldenia, jotka ovat palkastanne jälellä,
lasku on vieressä. Minä ilmoitan heti palvelijalle, etten huomisesta
alkaen maksa teidän hotellilaskujanne. Sulkeudun suosioonne."

Otin rahat ja laskun, lyijykynällä kirjoitetun, kumarsin kylmästi
kenraalille ja sanoin vakavasti:

"Te erehdytte, kenraali, luullessanne asian olevan sillä ratkaistun.
Jos parooni on tuottanut teille ikävyyksiä, on se teidän oma syynne.
Minkätähden te menitte edesvastuuseen minun puolestani? Mitä merkitsee
se, että minä kuulun teidän perheeseenne? Minä olen lastenne opettaja,
siinä kaikki, ja muuten aivan itsenäinen mies. Minä olen 25-vuotias,
kandidaatti, aatelismies ja täydellisesti teistä riippumaton.
Ainoastaan kunnioitus teidän arvoanne kohtaan pidättää minua tällä
hetkellä vaatimasta teiltä selitystä siitä, miksi olette sekaantunut
minun asioihini."

Kenraali oli hämmästynyt minun sanoistani.

"Kuuletteko, hän aikoo haastaa minut kaksintaisteluun", sanoi hän
ranskalaiselle. He rupesivat yhdessä nauramaan. Minä raivostuin.

"Paroonia en kumminkaan päästä niin helpolla", jatkoin kylmäverisesti,
hilliten itseni. "Kun te, kenraali, olette, rupeamalla puhumaan minun
puolestani, tehnyt itsenne rikostoverikseni, on minulla kunnia
ilmoittaa teille, että varhain huomenaamulla aijon vaatia paroonilta
selitystä, miksi hän, ollen ainoastaan minun kanssani tekemisissä, on
kuitenkin kääntynyt toisen henkilön puoleen, aivankuin minä en kykenisi
asioistani vastaamaan."

Kävi niinkuin olin arvannutkin: kenraali kalpeni kauhusta kuullessaan
minun tyhmän uhkaukseni.

"Kuinka, aijotteko te yhä pitkittää tätä kirottua juttua", huudahti
hän. "Ettekö te ajattele, minkälaiseen asemaan minut saatatte? Älkää
naurako, hyvä herra, pyydän teitä... Onhan täällä toki esivalta, ja
minä ... minä ... sanalla sanoen minun arvoni ... ja paroonin
myöskin ... täytyykö minun kutsua poliisi avukseni ja panettaa teidät
kiinni täältä räyhäämästä? Ymmärrättekö te?"

Hän oli suunniltaan kiukusta, mutta pelkäsi kumminkin kauheasti.

"Minä en ole räyhännyt", vastasin rauhallisesti, "ja sitä ennen minua
tuskin voitanee vangita. Älkää suotta hätäilkö, toivon voivani
ratkaista paroonin kanssa tämän asian aivan rauhallisesti."

"Herran tähden, Aleksei Ivanovitsh, älkää nyt siitä välittäkö",
huudahti kenraali alkaen turvata rukouksiin ja tarttui minun käteeni.
"Ajatelkaahan vaan, mitä ikävyyksiä tästä voisi minulle koitua. Minun
täytyy täällä olla arka arvostani, erittäinkin nyt... Oi, te ette
tiedä... Te ette tunne olosuhteita. Minä otan teidät takaisin, kunhan
vaan olemme täältä lähteneet, mutta nyt täytyy minun pitää huolta ...
niin, sanalla sanoen, säästäkää minua, Aleksei Ivanovitsh", lopetti hän
epätoivoissaan.

Ymmärsin kenraalin puhuessa arvostaan, ettei nyt ollut kysymyksessä se
tavallinen "arvo", jonka venäläiset niin kernaasti ulkomailla ollessaan
omaksuvat. He noudattavat orjallisesti eräänlaista ylhäistä käytöstapaa
kaikkialla, hotelleissa, kävelypaikoissa, rautatievaunuissa. Toiset,
tärkeämmät asiat näkyivät olevan kysymyksessä, koska hän alentui minua
rukoilemaankin. Taivuin hänen pyyntöönsä ja vielä kerran ovella
vakuutin, että hänen ei tarvitsisi mitään pelätä. Kaikki kävisi
säädyllisesti ja rauhallisesti. Sitä paitsi minä en oikeastaan
tarkoittanutkaan loukata kenraalia. Polinaa minä tarkoitin. Häntä, joka
oli kohdellut minua niin julmasti ja houkutellut minut tälle
tyhmyyksien tielle, jota aijoin mennä niin pitkälle, että hän vielä
itse rukoilisi minua palaamaan. Minun kepposeni ehkä tuottaisi
hänellekin häpeää. Tahdoin näyttää hänelle, etten ollutkaan niin
saamaton kuin hän ehkä luuli. Enkä missään tapauksessa aikonut antaa
kaikenlaisien paroonien "kurittaa itseäni kepillään". Tahdoin kerran
nauraa heille kaikille ja esiintyä itse "aika poikana". Saadaanpas
nähdä. Ehkä hänkin pelkää ikävyyksiä ja rupeaa minua rukoilemaan. Ja
jos hän ei sitä tee, saa hän kuitenkin nähdä etten minä olekaan mikään
kastunut kana.

Rappuja noustessani tapasin lastenhoitajan ja kuulin häneltä Marja
Filippovnan, kenraalin sisaren aivan yksinään lähteneen iltajunassa
Karlsbadiin, jossa on eräs heidän serkkunsa. Tämä uutinen vähän
hämmästytti minua, juolahti mieleeni, että tässä pelissä ovat
varmaankin neiti Blanchen sormet mukana ja että kenties lähimmässä
tulevaisuudessa tapahtuu jotain ratkaisevaa. Lastenhoitajalta myöskin
kuulin Marja Filippovnalla jo kauvan olleen aikomuksen jättää
meikäläiset, ja että pari päivää sitten oli hänen ja kenraalin välillä
tapahtunut kiivas sananvaihto...



VI.


Seuraavana aamuna kutsuin palvelijan ja pyysin häntä toimittamaan
laskuni minulle erikseen. Pieni huone, jossa asuin, oli niin halpa,
että kumminkin jonkun aikaa voin pitää sen. Koko kassani oli 16
fredrichsd'oria ja näille aijoin nyt onneni perustaa. Merkillistä,
vielä en ole voittanut mitään, mutta kumminkin ajattelen ja tunnen kuin
olisin jo rikas mies.

Jotenkin varhain aamulla nousin lähteäkseni mr. Astleyn luo. Hän asui
läheisessä hôtel d'Angleterressa. Äkkiä avautui huoneeni ovi, ja
suureksi ihmeekseni astui sisään markiisi Degrier. Ensimäisen kerran
hän kunnioitti minua käynnillään. Koska muuten olimme sangen vähän
huvitetut toisistamme, arvasin heti, että jotain erityistä oli
tekeillä.

Hän tervehti hyvin herttaisesti ja sanoi ohimennen kohteliaisuuden
huoneestani. Kun seisoin siinä hattu kädessä, kysyi hän, aijoinko
kävelemään. Saatuaan kuulla minulla olevan tärkeitä asioita
keskusteltavana mr. Astleyn kanssa, synkistyivät hänen kasvonsa.
Degrier oli, kuten kaikki ranskalaiset, iloinen ja rakastettava, kun
välttämättömyys tai hänen oma etunsa niin vaati, muuten oli hän
ikävin ihminen mitä ajatella saattaa. Ranskalainen on harvoin
luonnostaan rakastettava; hänen herttaisuudessaan on aina jotain
pakotettua, harkittua. Hän ei voi olla luonnollinen, alkuperäinen,
mielikuvitustakaan hänellä ei ole. Kaikki kaikessa on hänelle
ulkonainen, tavanmukainen muoto. Ranskalaisen koko olemus on
poroporvarillinen, pikkumainen, jokapäiväinen -- hän on, sanalla sanoen
ikävin ihminen maan päällä. Ainoastaan kokemattomat ensikertalaiset,
etupäässä meikäläiset naiset voivat ihastua häneen. Muut kuolevaiset,
joilla on vähänkin tervettä ihmistuntemusta, huomaavat heti tämän
vaikutuksen tavottelun, tämän teeskennellyn rakastettavuuden ja
salonki-iloisuuden niiden oikeassa valossa.

"Minulle on annettu erityinen tehtävä", alkoi hän varmasti, mutta
kohteliaasti. "Kenraali on pyytänyt minua puhumaan teidän kanssanne
eilisestä tapahtumasta. Minä en oikein silloin ymmärtänyt, mistä oli
kysymys, olen huonosti perehtynyt venäjänkieleen ... kenraali on
minulle jälkeenpäin kertonut..."

"Te esiinnytte tässä asiassa siis rauhanvälittäjänä", keskeytin minä.
"Näytättepä pitävän itseänne jo tämän perheen jäsenenä. He tahtovat
estää minua 'tuottamasta ikävyyksiä itselleen'."

Hän huomasi heti, että koetin houkutella häneltä tietoja suhteestaan
kenraaliin ja tuli varovaiseksi.

"Kenraali on minun liikekumppanini", sanoi hän kuivasti. "Sitäpaitsi on
olemassa eräitä suhteita, joiden tähden hän ei pidä itselleen suotavana
joutua sekoitetuksi sellaisiin asioihin kuin teidän eilinen juttunne.
Minä suorastaan pyydän teitä jättämään sen sikseen ja minulla on
tehtävänä ilmoittaa teille, että edelleenkin saatte opettajapalkkanne
ja että saatte paikkanne takaisin heti, kun se vaan voi käydä laatuun."

Pienellä vahingonilolla esiintoin markiisille kantani asiassa.
Toistin hänelle sen, mitä eilen olin sanonut kenraalille ja pysyin
järkähtämättä väitteessäni, että minun täytyi saada hyvitys paroonilta.
Näin suureksi huvikseni hänen joka hetki olevan unohtamaisillaan
itsensä tällaisen halvan "utshitelin" tähden, joka hänen silmissään ei
ollut nollankaan arvoinen.

"Mutta, monsieur Aleksis, sanokaa minulle", huudahti hän aivan
liikutettuna, "onko teistä niin välttämätöntä tuottaa kenraalille
tällaista harmia?"

"Harmiako? Kuinkas hänellä voi olla harmia siitä, että taistelen
oikeuksieni puolesta jotakuta toista henkilöä vastaan?"

"No hyvä, kuulkaa sitten", puhkesi hän vihdoin sanomaan vaivoin salaten
suuttumustaan ollessaan pakotettu ilmaisemaan salaisuutensa, "te
tunnette mademoiselle de Cominges'in --."

"Neiti Blanchea tarkoitatte?"

"Hyvä, kernaasti minun puolestani, neiti Blanche de Cominges'in. Olette
kenties huomannutkin, että kenraali on rakastunut häneen. Minä voin
teille ilmoittaa, että kihlaus, kaikesta päättäen, tapahtuu jo täällä
Roulettenburgissa. Ja nyt te aijotte ruveta rettelöimään, panna toimeen
häväistysjutun..."

"En ymmärrä, mitä tällä asialla on tekemistä kenraalin kihlauksen
kanssa. -- Häät ovat siis tulossa. Sallikaa sanoakseni, sangen hyvin
tämä asia on osattukin salata, ainakaan meikäläisistä kukaan ei ole
siitä tiennyt..."

"Minä en voi teille ... se ei vielä ole vallan ... tiedätte, odotetaan
Venäjältä tietoja; kenraalin täytyy järjestää asian..."

"Ahaa, baboulinka!"

Degrier katseli minua raivostuneena.

"Asiaan", jatkoi hän. "Luotetaan teidän hienotunteisuuteenne, teidän
synnynnäiseen rakastettavaisuuteenne ... teidän tunteisiinne tätä
perhettä kohtaan, jossa teidät on niin ystävällisesti vastaan otettu ja
kohdeltu siihen kuuluvana..."

"Eilenhän minä tulin pois potkituksi. Te väitätte ehkä sen olleen vaan
näön vuoksi. Suostuttekos te, jos teille sanotaan: 'minä en ollenkaan
tahdo sua korvista ravistella, mutta näön vuoksi -- sallihan vähän
ravistelen sentään?'... Samanlaistahan tää on."

"Te ette anna siis rukousten liikuttaa itseänne", kivahti hän.
"Te, sellainen nulikka, tahdotte vaatia parooni Wurmerhelmin
kaksintaisteluun! Ettekö luule paroonin heitättävän lakeijoillaan teitä
rapuista alas?"

"Mitä hän suvaitsee mulle tehdä, sitä en voi arvata", vastasin
tyynesti, "mutta sen tiedän, että mr. Astleyta, englantilaisen lordin
sisarenpoikaa, hän ei voi kohdella sillä tavalla tuottamatta itselleen
ikävyyksiä. Menen nyt heti mr. Astleyn luo pyytämään häntä järjestämään
paroonin ja itseni välisen asian."

Ranskalainen ällistyi kovin tästä tiedosta, joka näytti hänen
mielestään sangen uskottavalta.

"Olkoon menneeksi", sanoi hän kokonaan muuttuneella äänellä. "Minä näen
teidän pysyvän lujana päätöksessänne. Minulla on muutakin asiaa teille:
tässä on teille pari sanaa eräältä henkilöltä -- lukekaa, minun
käskettiin odottaa vastausta."

Tätä sanoessaan hän otti taskustaan pienen, sinetillä suljetun kirjeen.

Polinan käsialalla oli kirjoitettu:

    Minusta näyttää siltä kuin aikoisitte te nostaa liian suuren
    melun eilisestä jutusta. Olette suuttunut ja alatte vehkeillä. On
    olemassa erityisiä seikkoja, joista ehkä sitten saan tilaisuuden
    teille kertoa. Käyttäkää järkeänne, älkää olko lapsellinen. Minä
    tarvitsen teitä ja te olette luvannut totella minua. Muistakaa
    Schlangenbergiä! Minä pyydän teitä olemaan siivolla, hätätilassa
    minä vaadin teitä.

                                                       Teidän P.

    J.K. Jos vielä olette eilisestä vihainen, pyydän teiltä anteeksi.

Kaikki näytti pyörivän silmissäni lukiessani näitä rivejä. Veri syöksyi
sydämeeni ja vilunväreet puistuttivat minua. Ranskalainen ei ollut
huomaavinaan liikutustani, hän katseli välinpitämättömän näköisenä
toisaalle. Parempi kuin olisi nauranut minulle.

"Hyvä", sanoin minä, "sanokaa neidille, että hän voi olla rauhallinen.
Mutta, sallikaas kysyäkseni, miksi nyt vasta annoitte tämän kirjeen
minulle? Kaikki teidän lörpöttelynne olisivat olleet tarpeettomat, ja
asia olisi ollut aikoja sitten selvitetty."

"Oh, enhän minä voinut tietää, mitä kirje sisälsi", valehteli Degrier.

"Ymmärrän, teitä oli käsketty ensin koettamaan kaikki muut keinot ja
sitten vasta turvautumaan kirjeeseen. Eikö totta? Sanokaa, sanokaa,
herra Degrier."

"Ehkä", vastasi hän vitkaan katsellen minua omituisesti.

Otin hattuni, hän nyökkäsi ja meni edelläni ulos. Olin huomaavinani
hymyilyn väreilevän hänen huulillaan. Eikäpä toisin olisi voinut
ollakaan.

"Odotappas, armas ranskalaiseni, kerran me vielä teemme tilin
toisillemme", ajattelin tullessani alas rappuja. En ollut vieläkään
tointunut hämmästyksestä, jonka Polinan kirje oli minussa herättänyt.
Vasta raittiissa ilmassa alkoivat ajatukseni selvitä ja minä äkkäsin
nyt kaksi seikkaa, jotka ehkä johtavat minua asioitten jäljille:
ensiksi, että eilisellä poikamaisella kepposellani on jostain syystä
erityinen merkitys meikäläisille ja toiseksi, että tällä ranskalaisella
täytyy olla tavaton vaikutusvalta Polinaan. Sana vaan, ja hän tekee
kaikki mitä markiisi tahtoo, kirjottaa kirjeenkin ja _pyytää anteeksi_
minulta.

Hänen suhteensa tähän Degrieriin on aina tuntunut minusta
arvoitukselta. Viime aikoina on hän osoittanut vastenmielisyyttä tätä
kohtaan ja tämä puolestaan on kohdellut häntä karkeasti ja
epäkohteliaasti. Polina itse uskoo minulle joskus merkillisiä asioita
näistä väleistä. Varmaa on kumminkin että hän on markiisin vallassa ja
koettaa vapautua kahleistaan.

"Kävelypuistossa", kuten täällä kutsutaan erästä kastanjakäytävää,
kohtasin mr. Astleyn.

"Ohoh", huusi hän minut nähdessään, "aijoin juuri tulla teidän
luoksenne. Te olette siis eronnut kenraalin palveluksesta?"

"Sanokaa ensin, mistä sen jo tiedätte", ihmettelin minä. "Taitaa olla
jo muittenkin tietona?"

"Oi, ei suinkaan, olen vaan sattumalta kuullut sen. Mihin te aijotte
nyt lähteä? Minä olin tulossa teitä vielä kerran katsomaan, sillä minä
pidän teistä."

"Te olette kunnon mies, mr. Astley", sanoin yhä vieläkin itsekseni
ihmetellen, mistä hän oli saanut tietää minun asiani. "Koska en vielä
ole juonut kahvia ja sekin, jota te kenties jo olette juoneet, on ollut
huonoa, niin menemme kylpypaviljonkiin kahville, siellä istumme,
polttelemme, ja minä kerron teille kaikki, ja ... tekin kai minulle
kerrotte..."

Kahvila oli sadan askeleen päässä. Meille tuotiin kahvia, istuimme,
sytytin paperossin, mr. Astley ei koskaan polttanut, hän valmistautui
minua kuuntelemaan.

"Minä en lähde mihinkään, jään tänne", aloin minä.

"Niin minäkin luulin, että jäätte", virkkoi mr. Astley.

Totta puhuakseni, en juuri tiennyt, mitä meillä molemmilla olisi
toisillemme kerrottavaa. Minä puolestani toivoin saavani _häneltä_
kuulla jotain. Olin vakuutettu, että hän jostain tuntemattomista
lähteistä oli saanut tietää kenraalin perheen salaisuudet. Mutta minäpä
en näitä häneltä tullutkaan onkineeksi, sillä yhtäkkiä, vasten
tahtoani, aloin puhua Polinasta, tunteistani häneen. Puhuin
taukoamatta puoli tuntia ja minusta oli hupaisaa tällä tavalla kertoa
rakkaudestani. Huomatessani hänen tulevan levottomaksi, minä yhä
lisäsin kertomukseni tulisuutta. Kadun sentään yhtä asiaa: taisin puhua
liikoja ranskalaisesta...

Mr. Astley kuunteli sanaakaan sanomatta, liikahtamatta, katsellen mua
silmiin. Kun kerroin Degrieristä, rypisti hän otsansa ja keskeytti
minut ankarana:

"Tiedättekö jotain varmaa miss Polinan suhteista markiisiin?"

"Olette oikeassa, en tiedä", vastasin minä.

"Tästä markiisista ja miss Polinasta te ette siis voi lausua muuta kuin
arveluita."

"En, en juuri muuta mitään", vastasin.

"Jos niin on, olette tehnyt hyvin huonosti kertomalla minulle näistä ja
ajattelemallakin näitä."

Huomasin, että hän ei tiennyt tästä omituisesta suhteesta tai ei
tahtonut puhua siitä. Jotta en suututtaisi häntä ja edes jossain määrin
saisin uteliaisuuteni tyydytetyksi, käänsin keskustelun paroonin
juttuun ja siihen tavattomaan hälinään, jonka se oli nostanut kenraalin
perheessä. Suureksi kummastuksekseni oli hän hyvin selvillä sen
pienimmistäkin seikoista. Keneltä hän oli saanut tietoja eilisillan
tapahtumistakin?

"Tiedättekös mitä", huudahdin tarkkaan katsellen mr. Astleyta, "minusta
näyttää, kuin olisitte tämän kuullut, tiedättekö keltä? -- Itse miss
Polinalta!"

Mr. Astley katseli minua ihmetellen.

"Teillä ei ole pienintäkään oikeutta tehdä sellaisia johtopäätöksiä",
sanoi hän nuhtelevasta. "Ja jos tahdotte tietää jotain erityistä
kenraalia koskevista seikoista, voin kertoa teille niistä vähäsen. On
kysymyksessä neiti Blanchea koskevat vanhat muistot, joita ei
mielellään tahdota herättää eloon."

Vihdoinkin putosivat suomukset silmiltäni. Tähän asti en ollut selvillä
tämän ranskalaisen seurueen oikeasta laadusta. He olivat osanneet niin
hyvin ympäröitä itsensä jonkinlaisella salaperäisellä sädekehällä.
"Kenraali parka", ajattelin mr. Astleyn jatkaessa kuivalla tavallaan
kertomustaan. Minä tunsin todella sääliväni tätä heikkoa raukkaa, joka
eilen oli kohdellut minua jotenkin hävyttömästi.

Mr. Astleylta sain kuulla seuraavat huvittavat tosiasiat:

Neiti Blanche ei ollut ensi kertaa Roulettenburgissa. Jo kolme vuotta
sitten oli mr. Astley kohdannut hänet täällä. Hänen nimensä ei ollut
silloin neiti Blanche de Cominges eikä seurassaan ollut rouva de
Comingesia, eikä markiisi Degrieria, -- joka muuten mr. Astleyn
arvelujen mukaan ei ollut markiisi, eikä hänen nimensäkään ollut
Degrier. Neiti Blanchea kutsuttiin silloin neiti Selmaksi ja hän
esiintyi täällä erään italialaisen ruhtinas Berberinin seurassa.
Tämä komeili kultasormuksilla ja jalokivineuloilla, piti muhkeita
ajopelejä ja antoi neiti Selman mielensä mukaan menettää "trente et
quarante'ssa", kunnes hän eräänä päivänä katosi Roulettenburgista
jättäen suurenpuoleiset velat jälkeensä. Neiti Selma oli lohduton, hän
repi vaatteitaan ja kynsi kasvojaan ruusunpunasiksi värjätyillä
kynsillään. Tällaisessa tilassa tapasi hänet hotelli-naapurinsa, eräs
puolalainen kreivi (kaikki puolalaiset ovat kreivejä ulkomailla). Tämä
se heti rupesi lohduttajaksi jääden sitten joksikin aikaa hänen
suojelijakseen. Kreivi katosi samanlaisissa olosuhteissa kuin
italialainenkin. Neiti Selma oli kuitenkin ehtinyt tyhjentää hänen
taskunsa omiinsa ja voi nyt muutamaksi päiväksi sydämen pohjasta
antautua pelaamaan; se oli tullut hänen intohimokseen. Hän joutui
ammattipelaajaksi; mutta onni oli hänelle kovin vastainen, ja eräänä
päivänä huomasi hän menettäneensä viimeisen guldeninsa, Hän katseli
apua etsien ympärilleen pelihuoneessa, ja silmänsä sattuivat parooni
Wurmerhelmiin, jonka hän lumoavasti hymyillen pyysi puolestaan panemaan
10 louisd'oria punaselle. Paroonittaren toimesta sai hän illalla käskyn
heti paikalla poistua Roulettenburgista. Hän matkusti suoraa päätä
Spaahan koittaakseen siellä onneansa. Mr. Astley oli tämän kaiken
saanut kuulla eräältä ystävältään mr. Fideriltä, jonka kaleskoissa
neiti Selma tuona kovan onnen iltana oli matkustanut Spaahan. Aikaa
myöten tuli hän kuitenkin viisaammaksi: hän ei enään itse pelannut,
vaan lainaili pelaajille. Tämä oli tietysti varmempaa ja tuottavampaa
kuin pelaaminen. Kenraalia hän tarvitsi tietysti etujensa vuoksi,
ehkäpä Degrieriakin. -- "Ymmärtänette, ettei hän halua herättää paroonin
ja paroonittaren huomiota, ennen häitä ainakaan. Ja tämän äskeisen
rettelön yhteydessä mainittaisiin tietysti kenraalin nimen ohella
hänenkin nimensä, koska koko Roulettenburg on tottunut näkemään hänet
aina kenraalin ja miss Polinan seurassa", lisäsi mr. Astley.

"En, en ymmärrä", huudahdin minä lyöden nyrkkini pöytään voimaini
takaa, niin että passaripoika pelästyneenä juoksi tiehensä. --
"Sanokaa, mr. Astley, miksi ette ole sanonut sitä kenraalille ja
erittäinkin miss Polinalle, joka näyttäytyy täällä kaikkialla
mademoiselle Blanchen käsivarressa?"

"En ole puhunut siitä teille sentähden. Te ette kumminkaan olisi voinut
tehdä asiassa yhtään mitään. Miksi sekaantua tällaisiin juttuihin?
Kenraali tietää luultavasti paljon enemmän neiti de Comingesista kuin
minä, ja sentään arvelematta esiintyy hänen seurassaan ja antaa miss
Polinan tehdä samoin. Kenraali on mennyttä miestä. -- En voi puhua
teille enempää tästä, koska minä vilpittömästi pidän teistä."

"Kylliksi, nyt tiedän, että nämät asiat eivät ole outoja miss
Polinallekaan. Tämä ranskalainen pakottaa miss Polinan seurustelemaan
neiti Blanchen kanssa, koska hänellä on niin suuri vaikutusvalta
Polinaan. Tämä koettaa vastustaa sitä, onpa ärsyttänyt minutkin parooni
Wurmerhelmin kimppuun. Sitten hän taas on ranskalaisen käskystä
kirjoittanut kirjeen ja pyytänyt minua jättämään paroonin rauhaan.
Tällaisia ne naiset ovat! Kunniansa unohtaneita orjasieluja! Olenpa
varma, että Polina empimättä heittäytyy tämän konnan syliin, kunhan
vaan 'baboulinka' on silmänsä ummistanut ja testamentannut hänelle
muutamia tuhansia ruplia."

"Te erehdytte kenties miss Polinan suhteen", sanoi mr. Astley, "minä
luulen, ettei hän yksin ranskalaisen tähden pysytteleikse täällä. Onhan
hänen pienet sisaruksensakin täällä. Ja ne jäisivät varmaan oman
onnensa nojaan, jos hän heidät jättäisi."

Katselin mr. Astleytä tutkivasti. Tunsin tulevani vähän hämilleni hänen
vaatimattomista, hyväätarkoittavista sanoistaan. Olimme keskustelumme
kestäessä poistuneet kahvilasta ja tulleet hotellimme läheisyyteen.
Ajatuksiini vaipuneena kuljin englantilaisen rinnalla ja mietin, kumpi
meistä oli oikeammin tuominnut Polinaa, kun äkkiarvaamatta kuulin
naisen äänen hotellin rappusilta huutavan nimeäni:

"Aleksei Ivanovitsh, Aleksei Ivanovitsh!"

Käännyin huutoa kohden ja huomasin kahden palvelijan kantavan
nojatuolissa vanhaa naista, joka vilkkaasti huitoi minulle
nenäliinallaan.

"Aleksei Ivanovitsh, Aleksei Ivanovitsh, jumalani sitä tolvanaa",
kirkui tuntematon yhä kovemmin hotellin rappusilta.

"Miksi hän minua kutsuu? Katsokaa, hän viittoo minulle."

"Niinpä näkyy viittovan", sanoi mr. Astley.

Melkein juosten lähdimme häntä kohti. Pääsimme rappujen eteen ... ja
hämmästyksestä seisahdin kuin kiini naulattuna "_baboulinka_"!



VII.


Niin, siinä istui hän ilmielävänä kantotuolissaan terassilla
palvelijain ja palvelijattarien, koko hotellin palvelijakunnan
ympäröimänä, jotka kaikki touhussaan häärivät hänen ympärillään ja
kilpailivat korkean vieraan suosion saavuttamisesta. Että tulija oli
ylhäinen henkilö, se voitiin huomata hänen matka-arkuistaan ja
siitäkin, että hänellä oli omat palvelijansa. Niin, se oli hän itse,
Antonida Vasiljevna Tarasevitsheva, tilanomistajatar, mahtava
moskovalainen pojaritar, baboulinka, jonka tähden oli lähetetty ja
saatu sähkösanomia, kuollut jo kerran ja taas toisella kertaa elävä, ja
joka nyt yhtäkkiä omassa korkeassa persoonassaan ilmestyi keskellemme
yhtä odottamatta kuin lumi kesällä. Huolimatta viisi vuotta halvattuna
olleesta jalastaan, oli hän kuitenkin tullut, kantotuolissa tosin,
mutta yhtä kiivaana ja taistelunhaluisena kuin ennenkin, kirkuen ja
jaellen käskyjään rajattoman itsevaltiaana, kaikkia toruen, istuen
suorana kuin kynttilä -- sanalla sanoen ihan yhtäläisenä kuin olin
nähnyt hänet pari kolme kertaa ennen tänä aikana, ollessani kenraalin
lasten opettajana. Seisoin hänen edessään aivan ymmällä, liikahtamatta
kuin patsas. Ja hän oli tuntenut minut haukansilmillään jo sadan
askelen päästä ja huutanut nimeäni, jonka hän kerran ennen oli kuullut
ja vieläkin vaan muisti. Ja _hänet_ tahdottiin periä, _hänet_ luultiin
kuolleeksi ja haudatuksi, tulin heti ajatelleeksi, hän elää kauvemmin
kuin me ja koko hotellin väki. Voi, jumalani, kuinka käy nyt
meikäläisten, mitä onkaan kenraaliparka sanova tästä kaikesta!
Baboulinka kääntää ylös alaisin koko hotellin.

"No, mitä sinä, isäseni, seisot edessäni, silmiäsi pyörittelet", kirkui
isoäiti minulle. "Etkö sä ymmärrä tervehtiä, kumartaa, mitä? Olet
tullut ylpeäksi, et tunne, muka. Tai ehkei hän tunnekaan minua.
Kuuletko, Potapytsh", hän kääntyi vanhan, harmaapäisen palvelijan
puoleen, joka oli seurannut emäntäänsä matkoilla ja nyt seisoi hänen
takanaan loistavin kasvoin, puettuna hännystakkiin ja valkoseen
kaulahuiviin -- "ajattele, hän ei tunne minua! Haudattiin näet!
Sähkösanoman toisensa perästä lähettivät: 'kuoliko vai ei kuollut!'
Kaikki minä tiedän. Mutta näetkös, minä olenkin hengissä vielä."

"Minä pyydän, Antonida Vasiljevna, miksikäs minä soisin teille pahaa",
vastasin iloisesti, toinnuttuani, -- "minä vaan niin kovasti
ihmettelen... Ja todellakin on sangen ihmeellistä, että te näin
odottamatta..."

"Mikä sinusta on ihmeellistä? Istuin vaunuun ja lähdin matkalle.
Mukavasti näillä rautateillä matkustaakin. Kävelemäänkös sinä aijoit,
vai mihin?"

"Kävin paviljongissa."

"Täällä on kaunista", sanoi isoäiti katsellen ympärilleen, "niin lauha
ilma ja rehevät puut. Tästä minä pidän! Onkos meikäläiset kotosalla?
Entäs kenraali?"

"Kaikki ovat varmaankin kotona tähän aikaan päivästä."

"Teillä on kai täällä vastaanottotunnit ja sen semmoiset
juhlallisuudet. Suuria herroja muka. Ajopelejä pitävät, kuulin, _les
seigneurs russes_ [venäläiset ylimykset]. Ensin tuhlataan kaikki,
sitten ulkomaille! Onkos Praskovjakin [kansanomainen muoto Polinasta,
joka on väännetty ranskalaisesta nimestä Pauline] täällä mukana?"

"Kyllä, Polina Aleksandrovna on täällä myöskin."

"Ja ranskalainen hyväkäs? No saanpahan itse sitten kaikki nähdä.
Aleksei Ivanovitsh, vie minut suoraan heidän luokseen. Onkos sulla
täällä hyvä olla?"

"Siinäpähän menee, Antonida Vasiljevna."

"Kuule, Potapytsh, sano tuolle pöllölle, passarille, että hän hommaa
mulle kunnollisen asunnon, mukavan, ei liian korkealla, ja vie sinä
heti tavarat sinne. Mitäs ne kaikki tähän tunkevat? Mihinkäs ne aikovat
kiivetä? Mokomat käskyläiset! Kuka sinun seurassasi on", sanoi hän
minulle.

"Hän on mr. Astley."

"Mikä mr. Astley?"

"Matkustaja, me olemme hyvät tuttavat; hän on myöskin kenraalin
tuttava."

"Englantilainen siis. Kas, kuinka hän tuijottaa minuun sanattomana.
Minä muuten pidän englantilaisista. No, eteenpäin, suoraan heidän
asuntoonsa. Missä he asuvat?"

Minä nousin hotellin leveitä rappuja ja isoäitiä [sana "babushka",
isoäiti, mummo käytetään Venäjällä yleensä tuttavallisesti
puhuteltaessa vanhoja naisia] kannettiin perässäni. Kulkueemme herätti
huomiota; kaikki vastaantulijat pysähtyivät katselemaan meitä. Hotelli,
jossa asuimme, pidetään paraana, hienoimpana ja kalleimpana näillä
paikoilla. Alituisesti tapaa rapuilla ja käytävissä ylhäisiä naisia ja
kunnianarvoisia englantilaisia. Kysymyksiä sateli palvelijoille, joihin
isoäiti oli tehnyt mahtavan vaikutuksen. He eivät voineet kumminkaan
selittää muuta kuin että tulija oli ylhäinen ulkomaalainen, venäläinen
kreivitär ja "grande dame", ja että hän ottaa haltuunsa saman
huoneuston, jossa viikko sitten asui N:n suuriherttuatar. Isoäiti
myöskin puolestaan piti huolta siitä, että ohikulkijat hänet
huomasivat. Hän tarkasteli jokaista vastaantulijaa uteliaasti, kyseli
kovalla äänellä minulta heidän nimiään ja kääntyi kursailematta
katselemaan jokaista, joka herätti hänen huomiotansa. Hän oli muhkea,
kookas ja ryhdikäs, sen voi nähdä hänen kantotuolissa istuessaankin.
Suuri, harmaa pää voimakkaine piirteineen oli pystyssä ja terävät
silmät katselivat ylpeästi ja uhkaavasti. Hänen koko olentonsa oli
luonnollinen ja teeskentelemätön. Huolimatta korkeasta ijästään -- hän
oli 75-vuotias -- olivat hänen kasvonsa eheänväriset, hampaansa hyvin
säilyneet. Musta silkkipuku ja valkea myssy sopivat hänelle mainiosti.

"Hän huvittaa minua sanomattomasti", kuiskasi englantilainen minulle
noustessamme rinnakkain portaita.

"Hän on saanut tietää sähkösanomista", ajattelin minä, "Degrierinkin
tuntee, neiti Blanche on ainoa, josta hänellä ei näytä olevan tietoja."

Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että vaivoin voin hillitä vahingoniloani
ajatellessani sitä rajuilmaa, joka kohta riehuisi kenraalin yllä. Ensi
hämmästyksestä toinnuttua otin suurimmalla mielihyvällä ollakseni
"baboulinkan" oppaana.

Meikäläiset asuivat, kuten sanottu, kolmannessa kerroksessa.
Ilmoittamatta tulostamme, naputtamatta edes ovelle, tempasin sen auki
ja sisään kannettiin isoäiti riemusaatossa. Kaikki meikäläiset olivat
ikäänkuin sopimuksesta kokoontuneet kenraalin työhuoneeseen. Kello oli
12, ja minusta näyttivät he juuri päättäneen lähteä retkeilylle ratsain
ja vaunuilla. Komeaan seuraan me satuimmekin: siellä oli kenraali
Polinan, lasten ja niiden hoitajattaren kera, markiisi Degrier, neiti
Blanche äitineen; eräs venäläinen ruhtinaanalku ja saksalainen
löytöretkeilijä, molemmat viimemainitut meikäläisten uusimpia tuttavia.
Isoäidin kantotuoli asetettiin keskelle lattiaa, kolmen askeleen päähän
kenraalista. Jumalani, tätä näkyä en ikänä unohda! Meidän
sisäänastuessamme näkyi kenraali juuri keskustelevan jotain Degrierin
kanssa. Tässä täytyy minun huomauttaa, että viime aikoina olivat neiti
Blanche ja markiisi osoittaneet suurta huomaavaisuutta ruhtinaalle,
luultavasti hän oli aijottu näyttelemään erityistä osaa heidän
ilveilyssään kenraalin kanssa. Yleensä näytti hilpeä ja tuttavallinen,
vaikka vähän teeskennelty mieliala seurueessa vallitsevan. Kun kenraali
näki isoäidin, tyrmistyi hän ja sanat tarttuivat kurkkuunsa. Kuin
basiliskikäärmeen katseen lumoamana seisoi hän ja tuijotti isoäitiin.
Tämä istui liikahtamatta, äänetönnä, mittaellen häntä juhlallisin,
taistelunhaluisin ja voitollisin katsein. Muut seisoivat mykkinä tämän
merkillisen tervehdyksen aikana, Degrierin kasvoilla kuvastui hämmästys
ja pelko, neiti Blanche kulmakarvat koholla ja suu auki katseli
sekapäisenä isoäitiä. Polina vuoroin vaaleni ja punastui, ruhtinas ja
löytöretkeilijä eivät tietysti ymmärtäneet mitään tästä kaikesta ja mr.
Astley oli tapansa mukaan äänetönnä ja ujona vetäytynyt syrjään.

"Kas, tässä minä olen -- sähkösanoman sijasta", sanoi vihdoin isoäiti
katkaisten äänettömyyden. "Ette kai odottaneetkaan."

"Antoni da Vasiljevna ... armas täti ... millä tavalla te..." änkytti
onneton kenraali.

Jos isoäiti olisi vielä muutamankaan sekunnin ollut puhumatta, olisi
kenraali saanut halpauksen.

"Mitä, millä tavalla? Istuin vaunuun ja tulin. Sitä vartenhan meillä on
rautatiet. Ja te kaikki luulitte minun jo oikaisseen koipeni ja
jättäneen teille perinnöt. Minä näet tiedän, että sinä olet täältä
sähkösanomia lähettänyt. On tainnut niistä mennä kauniit rahat. Täältä
asti tulee kalliiksi. Mutta minäpäs otinkin ja lähdin tänne. Tuo on se
ranskalainen? Monsieur Degrier, luulen mä."

"Kyllä, rouvaseni", puuttui ranskalainen puheeseen, "uskokaa, minä olen
niin ihastunut ... se on ihmeellistä ... nähdä teitä täällä ... mikä
iloinen yllätys..."

"Kylläpäs olikin iloinen; tunnen minä sinut, ilveilijä sinä olet,
semmonen. Minä en usko sinua ollenkaan", -- hän uhkasi sormellaan.
"Kukas tuo sitten on", kysyi hän neiti Blanchea osoittaen. "Koketti
ranskatar, ratsupuvussa, piiska kädessä, näyttää lyöneen sillä.
Täkäläisiä, vai?"

"Se on neiti Blanche de Cominges, ja hänen äitinsä, rouva de Cominges
on tässä; he asuvat täällä hotellissa", esittelin minä.

"Onkos tytär naimisissa", kysyi isoäiti kursailematta.

"Neiti de Cominges on tietysti naimaton", vastasin niin kunnioittavasti
kuin suinkin ja alentaen tahallani ääntäni.

"Entäs iloinen?"

Tähän kysymykseen en osannut vastata.

"Eikö hänen seurassaan tule ikävä? Ymmärtääkö hän venäjää? Degrierkin
oppi Moskovassa ollessaan solkkaamaan muutaman lauseen."

Minä selitin hänelle, että neiti de Cominges ei koskaan ole ollut
Venäjällä.

52

"Bonjour" [hyvää päivää], huudahti isoäiti äkkiä kääntyen neiti
Blancheen.

"Bonjour, madame", vastasi tämä niin juhlallisesti ja kunnioittavasti
kuin suinkin voimatta kuitenkaan salata kummastustaan tämän omituisen
tervehdyksen johdosta.

"Kas vaan, kuinka hän luo kainosti katseensa alas, kuinkahan on
olevinaan herttainen ja teeskentelee. Hetihän sen linnun tuntee:
näyttelijätär, luulen ma. Minä asun tässä alhaalla", hän kääntyi
kenraalin puoleen, "tulen sun naapuriksesi. Kai se on sinusta hyvinkin
hauskaa?"

"Oi, tätikulta, olkaa vakuutettu minun vilpittömistä tunteistani",
huudahti kenraali. Hän oli jo jotenkuten toipunut ja koska hän
mielellään esiintyi kaunopuhujana, alkoi nytkin laveasti esittää: "Me
olimme niin huolissamme, niin levottomat niistä ikävistä uutisista,
joita saimme teidän terveydestänne ... me saimme niin toivottomia
sähkösanomia, ja yhtäkkiä..."

"Jo riittää, valehtelet", keskeytti äkkiä isoäiti.

Kenraali ei ollut kuulevinaan, vaan jatkoi puhettaan:

"Kuinka voitte uskaltaa sellaiselle matkalle, teidän ijällänne ja
heikolla terveydellänne! Yllätys oli niin arvaamaton ja samalla
niin ... no, me koetamme kaikin tehdä teidän olonne täällä niin
hupaiseksi kuin suinkin". Näitä sanoja seurasi liehakoiva, makea
hymyily.

"No niin, riittää jo. Joutavia. Lörpöttelet tapasi mukaan. Kyllä minä
tulen yksinänikin toimeen. Tai olkoon menneeksi, en minä pahaa
muistele. Kuinka, kysyt. Aivan yksinkertaisesti: Mitä siinä on
ihmettelemistä? Terve, Praskovja! Mitä kuuluu?"

"Tervetullut, isoäitiseni", vastasi Polina, mennen hänen luokseen.
"Oletteko ollut kauvankin matkalla?"

"Se nyt oli ainakin järkevä kysymys. Nämä vaan: ah ja oh! Kuulehan
kuinka kävi: makasin ja makasin ja minuakos tohtoroitiin, kunnes
viimein suutuin, ajoin tohtorit suohon ja tuotin Pyhän Nikolain
kirkonvartijan luokseni. Hän oli yrteillä parantanut erään samaa tautia
potevan akan. Paransipa minutkin. Kolmantena päivänä aloin hikoilla ja
voin nousta sängystä. Kokoontuivat taas minun medisiinarini, panivat
lasit nenälleen ja alkoivat houkutella: 'Jos nyt', sanoivat, 'lähdette
kylpylaitokseen ulkomaille, tulette vallan terveeksi.' No, mikseikäs en
lähtisi, ajattelin. Nämät taas viisaat päänsä yhteen. Alkoivat huutaa
ai ja oi; minä en muka kestäisi sitä, matka olisi liian rasittava
j.n.e. Mutta minä panin kapineeni kokoon -- se oli viime perjantaina --
otin tytön ja Potapytshin mukaani, istuin rautatievaunuun ja lähdin.
Kantajia oli joka asemalla, parilla kopeekalla kantoivat he tuolini
mihin halusin. Teillä on pulska asunto", sanoi hän yhtäkkiä, katsellen
ympäri huonetta. "Mistä sinä olet saanut rahoja isäseni. Kaikkihan sinä
jo olit pantannut. Kuinka paljon sulla on velkaa yksin tuolle
ranskalaiselle? Tiedänhän minä kaikki, kaikki!"

"Mutta minua kummastuttaa, rakas täti..." alkoi kenraali hyvin
hämillään, "minä en luullut tarvitsevani mitään silmälläpitoa. Muuten
minun menoni eivät ensinkään ole tulojani suuremmat; me elämme sangen
vaatimattomasti täällä..."

"Sinun tulosi! Kuulkaas vaan! Olethan sinä jo ryöstänyt tyhjäksi omat
lapsesikin. Kyll' olet kaunis holhooja!"

"Tämän jälkeen ... tällaisien sanojen perästä ... minä en enään
tiedä...", puhui kenraali suuttuneena.

"Mitä sinä et tiedä? Ehk'et sinä malta ruletin äärestä lähteä? Kaikki
olet kai jo pelissä menettänyt?"

Kenraali oli niin säikähtynyt tästä odottamattomasta hyökkäyksestä,
ettei kyennyt heti vastaamaan.

"Ruletin äärestä? Minä? Minun asemassani...? Ajatelkaa, täti, mitä te
puhutte! Näyttää kuin olisitte vielä sairas..."

"No, älä sinä vaan valehtele, älä valehtele, isäseni. Kyllä minä
tiedän, ei sinua sieltä vähällä saa lähtemään. Minä tahtoisin kerran
nähdä sen teidän rulettinne. Vaikka jo tänä päivänä. Sinä, Praskovja,
saat sanoa minulle, mitä täällä on nähtävää, ja Aleksei Ivanovitsh
näyttää minulle niitä, ja sinä, Potapytsh, kirjoitat muistiin kaikki,
jottemme unohda mitään. Mitäs täällä nyt on sitten", kääntyi hän
Polinalta kysymään.

"Tässä lähellä on linnanrauniot, sitten on Schlangenberg."

"Mikä se Schlangenberg on, puisto vai?

"Ei se ole puisto, se cm vuori, siellä on _point_."

"Mikä point?"

"_Point de vue_, vuoren korkein huippu, josta on verraton näköala."

"Voisinko sinne ylös asti mennä kantotuolissa?

"Pari vahvaa kantajaa voi helposti viedä teidät sinne", sanoin minä.

Nyt lähestyi lastenhoitajatar Feodossja kenraalin molempain lasten kera
isoäitiä.

"Ei suuteloita, lapset! Minä en mielelläni suutele lapsia. Ne aina niin
tuhrivat nenänsä. Miltäs täällä tuntuu, Fedossja?"

"Täällä on hyvin, hyvin hauskaa, äitiseni, Antonida Vasiljevna",
vastasi Fedossja. "Entäs te, äitiseni? Me jo niin teitä surimme."

"Tiedän, sinä olet rehellinen sielu, Fedossja. -- Nuo ovat kai teidän
vieraitanne", jatkoi hän kääntyen Polinaan ja viittasi ruhtinaaseen ja
saksalaiseen. "Mikä räpäle tuo lasisilmänen on?"

"Se on ruhtinas Nilski, isoäiti", kuiskasi Polina.

"Aha, venäläinen siis! En luullut hänen ymmärtävän. Ei tainnut
kuullakaan. Mr. Astleyn olen jo nähnyt. Tuossapa hän taas onkin. Hyvää
päivää, mr. Astley!"

Englantilainen kumarsi äänetönnä.

"Mitä hyvää te minulle sanoisitte? Sanokaa jotain! Käännä se hänelle,
Praskovja."

Polina tulkitsi.

"Minua ilahuttaa suuresti tutustua teihin ja nähdä teidät niin
terveenä", sanoi mr. Astley kohteliaasti vakavaan tapaansa.

Hänen sanansa tulkittiin isoäidille, jota ne näyttivät miellyttävän.

"Englantilaiset osaavat aina vastata niin hyvin", huomautti hän. "Siksi
olen aina pitänyt englantilaisista -- ranskalaisia ei voi verratakaan
heihin. Käykää minua silloin tällöin katsomassa", sanoi hän mr.
Astleylle. "Minä asun tässä alhaalla -- alhaalla" -- hän näytti
sormellaan alas -- "ymmärrättekö te? Sano se hänelle Praskovja."

Mr. Astley oli kutsusta sangen hyvillään.

Isoäidin huomio oli jo kääntynyt Polinaan, jota hän tarkasteli
kiireestä kantapäähän.

"Minä pidän sinusta, Praskovja", sanoi hän äkkiä -- "sinä olet kunnon
tyttö, paras heistä kaikista, vaikka luonne sinulla on huh! No, paha se
on minullakin. Käännyppäs! Onko sinulla liikatukkaa?"

"Ei, isoäiti, kaikki se on minun omaa tukkaani."

"No hyvä, minä en kärsi noita uusmuotisia chinjongeja. Sinä olet hyvin
kaunis tyttö. Minä rakastuisin sinuun, jos olisin mies. Mikset sinä
mene naimisiin? Onhan vielä aikaa. -- No, vieläkös sinä olet
vihoissasi", virkkoi hän kenraalille.

"Oh, minä pyydän, täti kulta, en ensinkään", vastasi tämä tyytyväisenä.
"Minä ymmärrän ... teidän ijällänne..."

"Eukko on tullut lapseksi uudestaan", kuiskasi Degrier minulle.

"Minä tahdon nähdä kaikki, mitä täällä on", jatkoi isoäiti kenraaliin
kääntyneenä. "Etkö voisi luovuttaa Aleksei Ivanovitshia mulle joksikin
ajaksi?"

"Kyllä, suurimmalla mielihyvällä, mutta minä itse ... ja Polina ... ja
monsiur Degrier ... sydämen halulla seuraisimme teitä..."

"Rouvaseni, se olisi minulle suuri ilo", sopersi Degrier liehakoivasti
hymyillen.

"Ilo! Kylläpäs keksii. Olet sinä lystikäs, isäseni. -- Rahoja minä en
sulle anna", sanoi hän kenraalille. "Kas niin, viekää minut
huoneisiini, tahdon nähdä, miltä ne näyttävät. Sitten lähdemme
katselemaan teidän merkillisyyksiänne. Antakaa mennä nyt."

Isoäiti nostettiin kantotuolissaan ja vietiin rappuja alas. Melkein
koko seurue meni mukana. Kenraali oli vieläkin niin huumaantunut kuin
olisi saanut nuijasta otsaansa. Degrier näytti miettivän, Blanche aikoi
ensin jäädä, mutta seurasikin sentään toisia. Hänen rinnallaan meni
ruhtinas, ja kenraalin huoneeseen jäi vain saksalainen ja vanha rouva
Cominges.



VIII.


Kun hotellin omistajat ja hovimestarit osottavat matkustajat heidän
huoneisiinsa kiinnittävät he tavallisesti sangen vähän huomiota näitten
yksilöllisiin toivomuksiin ja tarpeisiin, sen sijaan seuraavat he aina
omia periaatteitaan, joiden mukaan matkustajia arvostelevat. Totta on
kumminkin, että isoäiti lienee tehnyt tavattoman ylhäisen vaikutuksen
heihin, sillä hänelle annettiin koko hotellin komein huoneusto. Siinä
oli neljä loistavasti kalustettua huonetta, kylpyhuone, palvelijahuone
y.m. Siinä oli todellakin kahdeksan päivää sitten asunut eräs
suuriherttuatar, seikka, joka luonnollisesti heti ilmoitettiin
isoäidille ja tietysti myöskin otettiin laskussa huomioon. Isoäiti
kannatti itsensä jokaisen neljän huoneen läpi, jotka ankarasti
tutkittiin ja tarkastettiin. Hovimestari, vanhahko harmaapää mies
seurasi mukana. Isoäidistä, joka ei ikinä eläissään ollut
ruhtinattarena, teki hän pitemmittä mutkitta "madame la generale,
princesse de Tarassevitshevan" [rouva kenraalitar, ruhtinatar T.], ja
näillä arvonimillä hän merkittiin hotellin päiväkirjaankin. Hänen
voimakas, vallanhimoinen olentonsa, terävä komentoäänensä ja
teeskentelemättömyytensä olivat nähtävästi lumonneet kaikki nämät
lakeijasielut. Hän ei voinut olla muu kuin jonkun moskovalaisen
ruhtinaskunnan rajattoman itsevaltias hallitsijatar. Kummalliset,
joitakin pikkuseikkoja kalustossa koskevat kysymykset, joita hän
lyhyellä tuimalla tavallaan teki hovimestarille, olivat omansa panemaan
tämän pään ihan pyörälle. Kun isoäiti puhui hyvin huonosti ranskaa,
sain minä tulkita niin hyvin kuin taisin. Hovimestari-parka ehätti aina
kohteliaasti hymyillen vastaamaan kysymyksiin niin täydellisesti kuin
suinkin, mutta harvoin hänen onnistui tyydyttää isoäitiä. Tämän
kysymykset olivat todellakin hyvin merkillisiä. Niinpä hän esim.
pysähtyi erään taulun eteen, joka nähtävästi kuvasi jotain
myyttiolentoa. Se näytti olevan huono jäljennös jostain tunnetusta
maalauksesta.

"Kenen valokuva?"

Hovimestari selitti sen luultavasti olevan jonkun kreivittären.

"Kuinka, etkö tiedä? Täällä asut etkä tiedä. -- Minkästähden se katsoo
kieroon?"

Näihin kysymyksiin voi hovimestari ainoastaan vaillinaisesti vastata ja
oli sentähden hyvin hämillään.

"Aika pölkkypää", murahti isoäiti venäjäksi.

Samoin kävi erään Meissen-porsliinisen kuvapatsaan kohdalla. Tätä
isoäiti kauvan katseli ja lopuksi jostain syystä käski viedä pois.
Mattojen hinnatkin ja kuka ne oli ostanut, hän tahtoi tietää.
Hovimestari lupasi kuulustella tätä kaikkea, mikä kumminkaan ei estänyt
isoäitiä sinkauttamasta hänelle uutta hyväilynimeä päin naamaa. Sangen
perinpohjaisesti tutkittiin baldakiinilla ja paksuilla silkkiuutimilla
varustettu sänky, jonka patjat ja peitteet mitä huolellisimmin
tarkastettiin.

"Syöpäläisiä ei täällä näy olevan", sanoi hän vihdoin tyytyväisen
näköisenä, "mutta liinavaatteet saatte viedä pois. Tuokaa omat lakanani
ja tyynyni. -- Tämä on sentään liian komeata, mitä minä, vanha muija,
teen näin komealla kortteerilla: ikäväksi mulle käy. Sinä Aleksei
Ivanovitsh, tule usein minua tervehtimään, kun vaan lasten luvuilta
kerkiät."

"Eilisestä asti en ole enään kenraalin palveluksessa, vaan asun täällä
hotellissa omissa oloissani."

"Kuinka niin?"

Kerroin hänelle lyhyesti parooni Wurmerhelmin jutun ja mitä kenraali
sen johdosta oli katsonut tarpeelliseksi.

"Ja sinä, nahjus, olet sallinut sillä tavalla kohdeltavan lastesi
opettajaa", tiuskasi hän kenraalille, "ja sitten ajat hänet ulos
talostasi! Oletko sinä vastaansanomatta tyytynyt tähän kaikkeen", kysyi
hän minulta.

"Minä aijoin haastaa paroonin kaksintaisteluun", vastasin levollisesti,
"mutta kenraali ei sitä millään ehdolla sallinut."

"Mitäs sinä sitä kielsit", kysyi hän ankarana kenraalilta.

"Mutta, rakas tätiseni, nämäthän ovat minun yksityisasioitani. Ei käy
laatuun minun kotiopettajani vaatia kaksintaisteluun parooni
Wurmerhelmin kaltaista miestä."

"Mitäs mahdotonta se olisi? Te miehet olette sellaisia tappelupukaria.
Olisivat saaneet tapella hekin. Kaikki te olette vetelyksiä, näen mä,
tuotatte häpeää isänmaalle. -- Kantakaahan eteenpäin. -- Sinä,
Potapytsh, saat hommata niin, että mulla on aina kaksi kantajaa
saatavissani. Saat maksaa etukäteen, reilummin tulevat. Sinun itsesi
pitää aina olla mun luonani. Ja sinä, Aleksei Ivanovitsh, näytä mulle
joskus kävelymatkalla tuo parooni. Tahtoisin nähdä, miltä se herra
näyttää. Mutta missäs sitten on se ruletti?"

Minä selitin hänelle ruletin olevan kylpypaviljongin pelisaleissa. Nyt
tulvasi kysymyksiä kaikenlaisia: mitä väkeä siellä oli, oliko paljonkin
pelaajia, pelattiinko kaiken päivää, minkälaisia olivat pelisäännöt
j.n.e. Kuvailin pelin niin hyvin kuin taisin ja huomautin lopuksi
olevan parasta nähdä se omin silmin, koska kuvailemalla siitä ei voi
saada oikeata käsitystä.

"No sitten lähdemme sinne heti. Mene edellä, Aleksei Ivanovitsh ja te,
antakaa mennä!"

"Mutta, täti kulta, ettekö ensin vähän levähdä matkastanne", kysyi
kenraali huolestuneena. Toisetkin näkyivät ihmettelevän isoäidin
päähänpistoa ja katselivat kysyvästi toisiaan. Selvästi pelkäsivät he
tämän omituisen, itsepäisen vanhuksen ryhtyvän pelisalissa yleisön
aikana tekemään jotain, josta voisi seurata harmia kenraalille ja hänen
ystävilleen. Kaikki kumminkin selittivät lähtevänsä ilolla
"baboulinkan" mukana.

"Miksi levähtää? Minä en ole ollenkaan väsynyt ja sitä paitsi on minun
täytynyt istua viisi päivää. Sitten käymme katsomassa terveyslähteitä
ja kylpylaitosta, sitten tuota ... mikä se olikaan, Praskovja? Point
luullakseni."

"Point de vue, isoäiti", vastasi Polina.

"No, point kun point. Onkos täällä muuta nähtävää", kyseli isoäiti
edelleen.

"On yhtä ja toista muutakin, isoäiti."

"Et taida tietää itsekään. -- Marfa, sinä saat tulla mukaan", virkkoi
hän sitten kamarineitsyelleen.

"Mutta miksikä, rakas täti", esteli kenraali, -- "mitä hän siellä
tekee? Se ei todellakaan käy päinsä. Tuskin Potapytshiakaan lasketaan
pelisaliin."

"Tyhmyyksiä! Vaikka hän kuuluukin palvelusväkeen, ei häntä sentähden
tarvitse halveksia. Hän on ihminen, hänkin, ja tahtoo nähdä vähän
maailmaa. Kuka sitä hänelle näyttää, ellen minä. Yksinään ei hän
uskaltaisi pistää nokkaansakaan ovesta ulos."

"Mutta ... tätikulta..."

"Sinua hävettää, vai mitä, minun puolestani. Jää kotiin sitten, ei sua
kaivata. Kas vaan kenraalia. Olenhan minäkin kenraalitar. Mitäs te
oikeastaan minun kintereilläni laahustatte, koko joukko? Me tulemme
sangen hyvin toimeen kahden Aleksei Ivanovitshin kanssa."

Kaikki tahtoivat kuitenkin seurata isoäitiä, erittäinkin Degrier koetti
mitä herttaisimmin vakuuttaa olevansa erittäin huvitettu isoäidin
seurasta.

Lähdettiin siis.

"Hän on todellakin tullut uudestaan lapseksi", kuiskasi Degrier
kenraalille. "Jos hän saisi mennä yksin, voisi hän tehdä mitä
tyhmyyksiä tahansa..."

Enempää en voinut kuulla, mutta näin hänen elkeistään, että hänellä oli
jotain erityistä mielessä. Hän oli kenties uudestaan ruvennut
toivomaan.

Hotelli, jossa asuimme, oli noin 500 askeleen päässä
kylpypaviljongista. Tie sinne meni kastanjakujaa myöten suurelle,
aukealle paikalle, jonka takana oli pelipankki. Kenraali oli jonkun
verran rauhottunut, kun näki, että seurueemme, vaikka näyttikin
omituiselta, teki kuitenkin säädyllisen jopa arvokkaankin vaikutuksen
vastaantulijoihin. Halvattu ihminen kantotuolissa ei ole ensinkään
harvinainen ilmiö kylpypaikoissa. Kenraali olikin vähemmän pelännyt
matkaa kuin itse pelisalia: mitä oli sairaalla vanhuksella, joka tuskin
voi itseään liikuttaa, tekemistä ruletin ääressä?... Polina ja neiti
Blanche kulkivat kumpikin puolellaan heilahtelevaa kantotuolia. Neiti
Blanche näytti iloiselta, hymyili isoäidille tuon tuostakin ja
käyttäytyi koko ajan niin häveliäästi, että isoäiti jo kerran kehasikin
häntä. Polina oli saanut vaikeaksi tehtäväkseen vastata isoäidin
lukemattomiin kysymyksiin. Joka hetki kuului: "Kuka tuo oli, jonka
tapasimme? Kuka on tuo nainen tuolla vaunuissa? Kuinka suuri on
kaupunki? Kuinka suuri on puisto? Mikä puu tuo on? Mikä vuori tuolla
näkyy? Onko siellä kotkia? Ei, mutta kas tuon talon kummallista
kattoa!" Mr. Astley kulki minun vieressäni ja kuiskasi mulle
odottavansa tästä illasta vielä paljon huvia. Potapytsh ja Marfa
kulkivat heti kantotuolin perässä. Potapytsh oli puettu hännystakkiin
ja valkeaan huiviin, mutta venäläinen lippulakki päässä, ja
nelikymmenvuotias Marfa, punaposkinen, vähän harmaapäinen, kulki
kirjavassa pumpulileningissään, narisevissa pukinnahkakengissään,
keikaileva valkea myssy päässä. Isoäiti kääntyi usein puhuttelemaan
heitä. Degrier ja kenraali pysytellen vähän jälempänä keskustelivat
innokkaasti. Kenraali oli kovin masentuneen näköinen. Degrier puhui
hänelle hyvin varmasti ja nähtävästi koetti saada häntä tekemään jonkun
päätöksen. Isoäidin uhkaus, ettei antaisi hänelle rahoja oli häntä
tietysti kovin huolestuttanut. Hän tunsi tämän ja tiesi hänen pitävän
sanansa. Degrier sitä vastoin ei näyttänyt menettäneen kaikkea toivoaan
eukon anteliaisuudesta. Huomasin hänen ja neiti Blanchen alituisesti
vaihtavan silmäyksiä. Seurastamme oli ainoastaan ruhtinas Nilski
poistunut; minä huomasin hänet kaukana jälessämme saksalaisen seurassa,
senjälkeen hän katosi eräälle syrjäkäytävälle.

Meidän esiintymisemme paviljongissa herätti suurta huomiota.
Ravintoloitsija ja palvelijat osoittivat samanlaista kunnioitusta ja
kohteliaisuutta kuin hotellin palvelijatkin. Isoäiti kannatti ensin
itsensä kaikkien huoneitten läpi, joista hän toisia kehui, toisia
moitti ja kyseli tuhansia pikkuasioita. Vihdoin tulimme pelisaleihin.
Palvelija, joka seisoi sisäänkäytävällä pelihuoneustoon vievien,
suljettujen kaksoisovien luona, hämmästyi niin meidät nähdessään, että
paiskasi molemmat ovet selko selälleen. Yhtä suuren vaikutuksen teki
isoäidin tulo pelipöytään. Salissa oli noin 200 henkeä, jotka
seisoivat ja tungeskelivat pöytien ympärillä. Jonkinlaisella aralla
uteliaisuudella katseli isoäiti tätä onnentavottelijain joukkoa ja
heidän puuhiaan. Tämä oli hänelle aivan uutta, aavistamatonta. Siinä
seisoivat lähinnä pöytää, aivan siihen nojaten varsinaiset pelaajat,
jotka asettavat panoksen toisensa jälkeen, lakkaamatta, paikaltaan
liikahtamatta, ennenkuin ovat kaikki menettäneet. Ensimäisessä rivissä
ei sallita katsojia. Siinä seisovan täytyy yhtyä peliin, muuten
käsketään hänen enemmän tai vähemmän kohteliaasti siirtymään
taaksepäin. Pöydän ympärille on asetettu tuoleja, mutta harvoin joutuu
kukaan istumista ajattelemaan, koska seisoaltaan voi helpommin seurata
pelaamista. Toisessa ja kolmannessa rivissä tunkeilevat pelihimoiset
katselijat, odottaen eturiviin pääsyään. Monet heistä eivät malta
odottaakaan, vaan kurottavat panoksensa etumaisten olan yli.
Kolmannessakin rivissä on kärsimättömästi odottavia henkilöitä, jotka
niin pian kuin suinkin tahtoisivat päästä onneaan koettelemaan.

Luonnollisesti ei voida välttää tässä ahdingossa riitaakaan, joka
nousee silloin tällöin pelaajien joukossa. Sen ratkaisevat tavallisesti
pelinhoitajat, mutta täytyypä poliisinkin joskus sekaantua asiaan.
Kahdeksan pelinhoitajaa, joilla on täysi työ panoksien korjaamisessa ja
voittojen maksamisessa, eivätkä voi paraalla tahdollakaan estää joskus
syrjäisen anastamasta itselleen voittoa, varsinkin kun tuskin missään
muualla tapaa niin paljon rosvoja kuin juuri näissä onnenjumalattaren
temppeleissä. Yleisön joukossa oleskelevat siviilipukuiset poliisit
pitävät mahdollisimman tarkkaan silmällä tällaisia epäilyttäviä
olentoja ja kun sellainen tavataan itse teossa, saa hän siekailematta
marssia putkaan. Kun salit ovat ahdinkoon asti täynnä, sattuu tällaisia
häiriöitä tavallisesti joka viides tai kymmenes minutti. Varkauksia
tapahtuu tietysti paljon useammin, kun taistelun kuumuudessa ei aina
tule niin tyystin tarkastettua panoksia, ja lailliselta voittajalta
usein puuttuu todistajia voidakseen saattaa varkaan syytteeseen. Se,
jolta on varastettu, jättää tavallisesti hälinää välttääkseen asian
sikseen, ja koettaa uudestaan onneaan.

Isoäiti oli, kuten sanottu, pelkkänä silmänä ja korvana tämän kirjavan
hyörinän keskellä. Häntä huvitti erityisesti nähdä varkaita tartuttavan
niskasta ja vietävän ulos salista. "Trente et quarante", jota pelataan
korteilla, ei häntä miellyttänyt. Ruletti oli hänestä hupaisempaa,
koska kuulat siinä pyörivät niin hauskasti. Häneen syttyi pian halu
ruveta lähemmin tarkastamaan peliä. Ennenkuin tiesikään, oli kaksi
palvelijaa jo arvanneet hänen toivomuksensa ja hommanneet hänelle
paikan eturivissä, aivan lähellä ylikassanhoitajaa ja työntäneet hänen
tuolinsa siihen. Pari avuliasta puolalaista, jotka olivat menettäneet
koko omaisuutensa pelissä, ja nyt toimivat pelisaleissa jonkinlaisina
vapaaehtoisina agentteina, asettuivat heti hänen viereensä auttaakseen
häntä neuvoillaan. Takariveissä olevien katselijain joukossa,
enimmäkseen englantilaisia herroja ja naisia, syntyi vilkasta liikettä,
ja joka taholta suunnattiin lorgnetit "baboulinkaan". Myöskin
pelinhoitajat tulivat tarkkaavaisiksi, huimapäinen pelaaja on aina
huvittava ilmiö; ja seitsemänkymmenenviiden vuotias mummo, joka koettaa
onneaan pelipöydässä, ei todellakaan ollut aivan jokapäiväistä
nähtävää. Minäkin työnnyin pöydän luo ja asetuin seisomaan lähelle
isoäitiä. Potapytsh ja Marfa olivat jääneet jonnekin ovensuun puoleen.
Kenraali, Polina, Degrier ja neiti Blanche seisoivat lähellä
katselijain joukossa. Isoäiti tarkasteli ensin pelaajain riviä ja
terävällä, suoralla tavallaan kyseli minulta kainostelematta: "Kuka tuo
on? Mikäs tuo on miehiään?"

Erittäin miellytti häntä eräs nuori mies, joka seisoi pöydän toisessa
päässä ja pelasi hyvin suurista summista; hän oli jo, kuiskailtiin,
voittanut 40,000 frankia ja kasa kultarahoja ja seteleitä oli pöydällä
hänen edessään. Hän oli kalpea, silmänsä paloivat ja kätensä vapisivat.
Hän oli alkanut arvelematta panna peliin kaikki, mitä käsiinsä sattui
saamaan ja voitti yhä. Palvelijat hyörivät hänen ympärillään, asettivat
hänelle tuolin ja pitivät tunkeilevia katsojia loitommalla hänestä --
runsaitten juomarahojen toivossa tietysti. Kokemuksesta he tiesivät,
että onnelliset pelaajat eivät pidä niin tarkkaa lukua kourallisesta
seteleitä. Yksi noista vapaaehtoisista agenteista oli liittynyt hänen
seuraansa ja kuiskaili hänelle ystävällisiä neuvojaan -- hänkin
tietysti saadakseen melkoiset hyväntekijäiset, mutta pelaaja tätä
tuskin huomasikaan. Umpimähkään hän asetti panoksensa ja yhä vaan
voitti. Nähtävästi hän oli kokonaan kadottanut käsitys- ja
itsensähillitsemiskykynsä.

"Mutta sano toki hänelle", huudahti isoäiti kovin huolestuneena ja
nyhkäsi minua, "sano toki, että hän nyt lopettaa, että hän kiireesti
kokoo rahansa ja laputtaa tiehensä, muuten käy hänelle vielä huonosti."
Hän oli aivan liikutettu, ikäänkuin olisi oma tappionsa ollut
kysymyksessä.

"Missä on Potapytsh? Menköön Potapytsh hänen luokseen! Sano hänelle,
sano toki -- missä se Potapytsh nyt kuhnailee? Lähde nyt, lähde vaan",
huusi hän vihdoin itse tälle huonolla ranskankielellään.

Minä kumarruin hänen puoleensa ja kuiskasin täällä olevan kielletyn
kovaan puhumasta, koska se häiritsee peliä ja meidät voidaan ajaa ulos
sentähden.

"Sepä harmi! Hukka perii tuon nuoren miehen! Oma syynsä ... minä en
jaksa häntä katsella, ihan päästäni huimaa. Pöllö!" Ja isoäiti kääntyi
vihaisena katselemaan toisaanne.

Pelaajien joukkoon pöydän toisessa päässä ilmestyi nyt nuori nainen,
mitättömän näköinen, rumanpuoleisen herrasmiehen seuraamana. Olin
useita kertoja ennenkin tavannut hänet pelisaleissa. Hän tuli sinne
vasta klo 11 ja lähti pois klo 2, ja pelasi joka kerta vaan tunnin
ajan. Hänet tunnettiin jo ja asetettiin tuoli hänelle heti. Hän otti
vähän kultarahoja ja muutamia tuhannen frankin seteleitä taskustaan ja
alkoi kylmäverisesti ja harkiten asettaa panoksia, samalla merkiten
pelin kulkua muistikirjaansa, josta sitten koetti numeroiden mukaan
arvata voiton ja tappion vuoroja. Huomattavia summia hän panikin peliin
ja voitti joka päivä 1, 2, korkeintaan 3,000 frankia ja lopetti heti
kun oli saanut suunnilleen näin paljon. Hyvin tarkkaan katseli isoäiti
häntä.

"No, tuo ei ainakaan menetä. Ymmärtää asiansa. Kuka hän on? Etkö sinä
tiedä?"

"Ranskatar", vastasin minä kuiskaten, "seikkailija."

"Näkeehän sen linnun höyhenistä. Näyttää olevan terävät kynnetkin.
Mutta selitä minulle nyt tätä peliä, sano kuinka asetetaan panokset."

Selitin isoäidille eri merkitsemistavat ja myöskin muutamia
numeroyhdistelmiä. Hän kuunteli tarkkaavana ja näytti käsittävän
selitykseni, joka olikin sitä helpommin ymmärrettävissä kun hän
edessään näki esimerkkejä jokaisesta eri tavasta? Hän olikin hyvin
tyytyväinen selityksiini.

"Mitä merkitsee _zero_? Pelinhoitaja, tuo kiharatukka, huusi juuri
zero. Miksi hän korjasi kaikki rahat pöydältä? Sellaisen kasan, kaikki
otti! Mitä se oli?"

"Zero, isoäiti, merkitsee nollaa, se on pankin voittonumero. Kun kuula
sattuu nollalle, saa pankki korjata kaikki haltuunsa. Se pelaaja, joka
sattuu saamaan nollan, voittaa panoksen 35-kertaisesti."

"Mitä sanot, 35-kertaisesti, ja usein sattuu? Mitäs ne pöllöt sitten
eivät sille aseta panoksiaan?"

"Ei sille satu usein: yksi kolmestakymmenestäkuudesta isoäiti."

"Mitä hullua! Potapytsh, Potapytsh! Annas olla, minulla onkin rahaa
mukanani -- kas tässä!"

Hän veti taskustaan täysinäisen kukkaron ja otti sieltä yhden
fredrichsd'orin.

"Aseta heti paikalla zerolle!"

"Mutta, isoäiti, äskenhän juuri huudettiin zero. Viipyy kauvan,
ennenkuin se sattuu uudestaan. Odottakaa edes tunnin verran ensin."

"Älä valehtele, pane zerolle!"

"Sallikaas, kenties saatte odottaa iltaan asti sitä. Voitte menettää
tuhansia. On sitä ennenkin sattunut."

"Lorua, lorua! Sutta pelkää -- ei uskalla metsään. Mitä? Jokos se meni?
Paneppas vielä!"

Toisen fredrichsd'orin kävi samoin, pantiin peliin kolmas. Isoäiti
istui eteenpäin kurottauneena ja tuijotti hehkuvin katsein pyörivää
kuulaa. Kolmaskin kultaraha meni menojaan. Isoäiti oli suunniltaan,
löipä jo nyrkkinsäkin pöytään, kun pelinhoitaja zeron sijasta huudahti
kolmekymmentäkuusi.

"Mitä", huudahti isoäiti. "Koska se kirottu zero tulee? Mutta sen pitää
tulla! Se on tuon hirtehisen, tuon kiharapään syy. Hän ei päästä sitä
tulemaan. Aleksei Ivanovitsh, pannaan kaksi fredrichsd'oria kerrallaan!
Eikös tämä huono onni vihdoin ota loppuakseen."

"Isoäiti!"

"Aseta sinä vaan panos, aseta! Ei tässä sinun rahoillasi pelata."

Asetin kaksi fredrichsd'oria zerolle.

Kuula kiersi tavattoman kauvan. Vihdoin alkoi sen liike hidastua.
Jännitettynä seurasi isoäiti sen kulkua, pusertaen kättäni niin
lujasti, että olin vähällä kirkaista.

"Zero", huudahti pelinhoitaja.

"Näetkös, näetkös", riemuitsi isoäiti onnesta ja ilosta säteillen
kääntyen puoleeni.

"Sanoinhan minä sen sulle heti. Ikäänkuin Herramme itse olisi käskenyt
minun panna kaksi kultarahaa kerrallaan. Paljonkos minä nyt saan? Eipäs
mulle maksetakaan. Potapytsh, Marfa, missä te olette. Missä kaikki
meikäläiset ovat? Potapytsh, Potapytsh!"

"Odottakaa, isoäiti, odottakaa", kuiskasin hänelle. "Potapytsh seisoo
oven suussa. Hän ei saa tulla tänne saakka. Kas tuossa, isoäiti,
maksetaan teille voittonne, ottakaa."

Hänelle työnnettiin raskas käärö sinisessä paperissa, sisältävä 50
fredrichsd'oria ja sitäpaitsi erikseen 20 kultarahaa.

"_Faites le jeu messieurs, fait le jeu messieurs! Rien ne va plus_",
huusivat pelinhoitajat kehoittaen uusiin panoksiin.

"Oi jumalani, me myöhästymme; pyörä väännetään kohta, aseta panos,
aseta", hätäili isoäiti, "älä vitkastele, pikemmin", läähätti hän
nykien minua kaikin voimin.

"Millekäs minä sen asetan, isoäiti?"

"Zerolle tietysti, yhä vaan zerolle. Ja niin suuri panos kuin suinkin.
Paljonkos meillä on? Seitsemänkymmentä fredrichsd'oria? Älä vitkastele.
Kaksikymmentä fredrichsd'oria kerrallaan."

"Miettikäähän kuitenkin, isoäiti! Toisinaan sattuu zerolle vaan kerran
kahdesta sadasta. Te menetätte kaikki rahanne, saadaanpas nähdä."

"Älä lörpöttele, aseta panos", huusi hän hurjana. "Kas, nyt väännetään
heti pyörää."

"Pelisääntöjen mukaan ei zerolle saa panna enempää kuin 12
fredrichsd'oria kerrallaan", intin minä; "nyt olen ne pannut, siinä
ovat."

"Miksei saa? Taidat valehdella. Musjö, musjö", huusi hän
pelinhoitajalle, joka istui hänen vasemmalla puolellaan ja valmistausi
vääntämään pyörää, "combien zero? Douze? Douze?" [Paljonko zero?
Kaksitoista?].

Selitin kiireesti pelinhoitajalle, mitä hän tarkoitti.

"Kaksitoista fredrichsd'oria, rouvaseni", vastasi tämä kohteliaasti.

"No niin, eihän sille sitten mitään mahda. Pane 12 fredrichsd'oria
peliin."

"Le jeu est fait" [panos on täysi], huudahti kassanhoitaja. Pyörä
kieppui. Kuula osui 13:lle. Olimme menettäneet.

"Vielä kerran, vielä kerran, aseta panos vielä kerran", huusi isoäiti.
En uskaltanut vastustella, kohautin olkapäitäni ja panin uudestaan 12
fredrichsd'oria peliin. Isoäiti katseli vavisten pyörän kieppumista.

"Luuleeko hän todellakin nytkin voittavansa zerolla", ajattelin
ihmetellen katsellen häntä.

Kuta hitaammin kuula vieri, sitä kirkkaammin alkoivat hänen kasvonsa
loistaa. Hän näytti varmalta voitostaan ja odotti joka silmänräpäys
pelinhoitajan huutavan "Zero".

"Zero", huudahti pelinhoitaja.

"Mitä!!" Isoäiti oli hurjana ihastuksesta. Tällä hetkellä tunsin
itsekin olevani pelaaja. Käteni ja jalkani vapisivat, veri syöksyi
päähäni. Todellakin oli harvinaista, että kolme kertaa niin vähässä
ajassa sattui zerolle. Kaksi päivää sitten olin kyllä itse osunut
näkemään samanlaisen tapauksen, mutta eräs vieressä olijoista vakuutti
silloin, ettei zerolle koko edellisenä päivänä ollut sattunut kuin
yhden ainoan kerran. Hän oli merkinnyt kirjaansa jokaisen esille
tulevan numeron. Isoäidin melkoinen voitto herätti suurta kunnioitusta
häntä kohtaan yleisön keskuudessa ja pelinhoitajassakin. Erittäin
kohteliaasti maksettiin hänelle voittamansa summa: 4,000 guldenia
seteleissä ja 20 fredrichsd'oria kullassa.

Tällä kertaa ei isoäiti ajatellutkaan huutaa Potapytshia, muuta oli
hänellä nyt mielessä. Hän näytti sangen levolliselta, mutta sisällinen
kuume oli kuitenkin vallannut hänet.

"Kuinka suuri summa korkeintaan on sallittu panna peliin, Aleksei
Ivanovitsh", kysyi hän minulta muuttuneella äänellä.

"4,000 guldenia", vastasin minä.

"Pane sitten nämät 4,000 guldenia punaselle" käski hän.

Tottelin viipymättä. Pyörä kieppui.

"Punanen", huusi pelinhoitaja. Isoäiti oli taas voittanut 4,000
guldenia, joten hänellä nyt, paitsi kultarahoja oli 8,000 edessään.

"Taas 4,000 punaselle", komensi hän. Panin taas peliin 4,000.

"Punanen", huusi pelinhoitaja uudelleen.

"Siis yhteensä 12,000. Anna tänne ne. Pane kultarahat kukkaroon.
Kylliksi jo! Kotiin! Työntäkää pois minun tuolini!"



IX.


Pyörillä varustettu kantotuoli lykättiin ovelle. Isoäiti säteili
ilosta. Kaikki meikäläiset ympäröivät hänet onnitellen hänen voittonsa
johdosta. Hänen käytöksensä omituisuus unohdettiin, eikä kenraalin
tarvinnut enään pelätä joutuvansa yleisön silmissä häpeään tämän
kummallisen sukulaisensa tähden. Iloisesti hymyillen hän ehätti
onnittelemaan isoäitiä. Hän ei voinut olla huomaamatta, kuinka
hämmästyttävän vaikutuksen tämä oli kaikkiin tehnyt, vaikka täällä
olikin totuttu näkemään merkillisyyksiä. Kaikkialla kuuli puhuttavan
vaan isoäidistä, häneen osoiteltiin ja koetettiin päästä niin läheltä
kuin suinkin näkemään häntä. Mr. Astleyn veivät muutamat maanmiehensä
syrjään, eivätkä antaneet hänelle rauhaa, ennenkuin olivat saaneet
uteliaisuutensa tyydytetyksi. Muutamat ylvästelevät naiset, jotka
olivat läheltä katselleet hänen pelaamistansa, töllistelivät nyt kahden
vaiheilla häntä kuin mitäkin ihmettä. Degrier hyöri hänen ympärillään
kuin kärppä.

"Mikä voitto", huudahti hän.

"Se oli rohkeutta", lisäsi neiti Blanche mielistelevästi hymyillen.

"Niin, nähkääs, tuskin olin istunut, kun mulla jo oli
kaksitoistatuhatta guldenia kädessäni! Sanoinko kaksitoistatuhatta?
Entäs kulta! Kaikkiaan lähes kolmetoistatuhatta. Paljonkos se on meidän
rahassamme? Kuusituhatta ruplaa, vai?"

Minä selitin hänelle sen nykyisen ruplakurssin mukaan olevan paljon
enemmän, lähes kahdeksan tuhatta.

"Oikeinko todella, kahdeksan tuhatta! Mitäs te istutte kädet ristissä
ettekä tee mitään! Potapytsh, Marfa, näittekö?"

"Äitiseni, onko se mahdollista? Niin monta tuhatta", huudahti
ihmeissään Marfa.

"Tuossa on teille viisi kultarahaa kummallekin, kas niin!"

Potapytsh ja Marfa ottivat rahat ja suutelivat kiitollisina hänen
käsiään.

"Kantajienkin pitää saada fredrichsd'orinsa kumpaisenkin. Anna ne
heille, Aleksei Ivanovitsh! Mitäs lakeijat tuossa kumartelevat?
Onnittelevat kai. Anna heillekin fredrichsd'orinsa."

"Madame la princesse ... maanpakolais-raukka, kovan onnen vainooma ...
venäläiset ruhtinaat ovat aina niin jalosydämisiä..." mankui eräs
epäilyttävän näköinen herrasmies, mustaviiksinen, nukkavieru
päällystakki ja kirjavat liivit yllään, ojentaen isoäidille hattuaan.

"Anna hänellekin fredrichsd'orinsa ... ei, kaksi! Riittää jo, tästä ei
muuten tule loppuakaan. Viekää minut täältä! -- Praskovja", sanoi hän
kääntyen Polinaan, kun kantotuoli oli nostettu ylös, "huomenna minä
ostan sulle hamekankaan; ja tuokin, mademoiselle ... mikä hänen nimensä
taas onkaan ... mademoiselle Blanche, voi myöskin kernaasti saada
minulta uuden leningin. Sano se hänelle, Praskovja."

"Sydämellinen kiitos, madame", sanoi neiti Blanche niiaten ja
miellyttävästi hymyillen isoäidille, heittäen samassa pilkallisen
katseen Degrieriin ja kenraaliin. Kenraali oli hämillään. Hän näytti
sangen tyytyväiseltä, kun vihdoinkin onnellisesti päästiin
kävelypuistoon.

"Ja Fedossja, mitäs hän tästä sanonee", puheli isoäiti. "Mahtaa hän
ihmetellä. Leningin hänkin tarvitsee."

Hän ei unohtanut ketään -- Fedossjankin, kenraalin lastenhoitajan piti
saada ottaa osaa hänen iloonsa.

"Kuule, Aleksei Ivanovitsh, anna tuolle kerjäläisellekin jotain."

Tiellä kohtasimme rääsyisen, koukkuselkäisen kerjäläisen, joka tylsästi
katseli meitä.

"Ehkei hän olekaan kerjäläinen, isoäiti, vaan joku vetelehtijä, joka ei
ansaitse apua."

"Vaiti! Anna hänelle kultaraha."

Tein hänen mieliksensä. Tuntematon, joka haiskahti kovin viinalta,
katseli minua höperön näköisenä ja otti rahan kiitosta sanomatta.

"No sinä, Aleksei Ivanovitsh, etkös sinä vielä ole koettanut onneasi?"

"En, isoäiti."

"Mutta kyllä sinulla silmät niin kiiluivat, näinhän minä."

"Kyllä minä vielä koetankin, aivan varmaan."

"Aseta sinä vaan zerolle! Saat nähdä! Paljonkos sulla on rahoja?"

"Kaikkiaan 20 fredrichsd'oria, isoäiti."

"Se ei ole paljon. Minä lainaan sulle 50 fredrichsd'oria, jos tahdot.
Yhden käärön saat itseäsi varten. Mutta sinä, isäseni, älä odotakaan,
sinulle en anna", sanoi hän äkkiä kääntyen kenraaliin. Tämä säpsähti,
mutta ei vastannut. Degrier rypisti otsaansa.

"Piru vie, se on kauhea akka", mutisi hän hampaittensa välistä
kenraalille.

"Kerjäläinen, taas kerjäläinen", huudahti isoäiti kiireesti. "Aleksei
Ivanovitsh, anna hänelle kultaraha."

Hänen tarkottamansa kerjäläinen oli pitkään palttooseen puettu vanha
ukko, paksu ryhmysauva kädessä -- varmaan entinen sotilas. Ojentaessani
hänelle rahaa, peräytyi hän nopeasti askelen ja katseli minua
loukkaantuneen näköisenä.

"Mitä saakelia te minusta tahdotte", karjasi hän minulle lisäten
päälliseksi puolen tusinaa haukkumasanoja.

"Antaa sen olla, hölmön", sanoi isoäiti heilauttaen kättään. "Kas niin,
kiiruhtakaa! Kohta on päivällisen aika. Senjälkeen vähän levähdän ja
sitten takaisin taas."

"Te aijotte vielä lähteä pelaamaan, isoäiti", huudahdin kummastuneena.

"Mitäs sinä sitten ajattelit? Luuletko, että aijon istua täällä ja
katsella teidän happamia naamojanne?

"Mutta, madame", virkkoi nyt Degrier, "onni voi kääntyä, te voitte
menettää kaikki -- varsinkin sillä tavalla pelatessanne. Se olisi
hirveätä."

"Te menetätte aivan vannaan", vakuutti neiti Blanchekin.

"Mitäs se teihin kuuluu? Enhän minä teidän rahojanne menetä, omiani ne
ovat", huudahti isoäiti suutahtaneena. "Mihin mr. Astley on joutunut",
kysyi hän minulta.

"Hän jäi pelisaliin isoäiti."

"Vahinko; hän on niin kunnon mies."

Hotelliin päästyämme tapasimme ensin ovenvartijan, jolle isoäiti
tietysti heti ilosta loistavin silmin kertoi voitostaan. Kun hän oli
tullut asuntoonsa, kutsutti hän luokseen Fedossjan, antoi hänelle 3
fredrichsd'oria ja käski sitten kiireesti kattaa pöydän. Hän söi
yksinään. Fedossjan ja Marfan piti hän sisällä luonaan. Näilläkös
riitti puhetta!

"Minä näen kyllä, äitiseni, näen kyllä teidät", porisi Marfa, "ja minä
sanon Potapytshille: 'mitähän äitisemme nyt aikonee?' Ja pöydällä on
semmoiset kasat rahaa, semmoiset kasat, ystäväiseni! En minä ole ikinä
nähnyt sellaista rahanpaljoutta. Ja ympärillä istuu herrasväkeä,
pelkkää herrasväkeä. 'Mistähän', sanon Potapytshille, 'mistähän tää
kaikki herrasväki on tullutkaan?' Ajattelen: itse pyhä Jumalan Äiti
häntä auttakoon. Rukoilen teidän puolestanne, äitiseni, sydämeni
jähmettyy, ihan jähmettyy, vapisen, koko ruumiini vapisee. Auttakoon
häntä Jumala, ajattelen, ja kas, Jumala auttoikin. Siitä asti,
äitiseni, minä vapisen, yhä vieläkin vapisen."

"Kello 4 siis, Aleksei Ivanovitsh, ole valmiina, lähdemme", sanoi
isoäiti hyvästiä heittäissään. "Äläkä unohda lähettää tohtoria
luokseni, mun täytyy juoda terveysvettä. Älä unohda, ole hyvä."

Olin ikäänkuin typertynyt jättäissäni isoäidin. Koetin kuvitella,
kuinka meikäläisten nyt kävisi, ja mihin suuntaan asiat alkaisivat
kallistua. Huomasin heidän kaikki, erittäin kenraalin, olevan aivan
ymmällä. Isoäidin tulo, hänen ilmestymisensä keskellemme hartaasti
odotetun kuolinviestin sijasta, oli kerrassaan tehnyt tyhjäksi heidän
järjestelmälliset suunnitelmansa ja kauhulla näkivät he eukossa vielä
piilevän elinvoiman. Markiisi ja neiti Blanche eivät alussa näyttäneet
menettäneen kaikkea toivoansa, vaikka isoäiti peittelemättä selitti,
ettei kenraalin olisi häneltä mitään odottamista. He olivat varmaankin
laskeneet, että tämä viaton sielu kietoutuisi heidän pauloihinsa ja se
suosiollinen vaikutus, jonka ranskattaren keikailu oli tehnyt
isoäitiin, näytti osoittavan heidän otaksumisensa oikeiksi. Nyt,
nähtyään isoäidin pelipöydässä, esiintyi hän heille aivan toisessa
valossa. He tulivat huomaamaan, että tämä itsepäinen, vanha
luonnonihminen ei niin helposti antaisikaan vetää itseään nenästä, ja
että kenraalin oli mahdoton päästä hänen suosioonsa. He olivat tulleet
vakuutetuiksi, että hän mieluummin hävittäisi pelissä koko
omaisuutensa, kuin antaisi hänelle kopeekkaakaan. Aivan yhtäkkiä näytti
pelaajaluonto heränneen tässä 75-vuotiaassa vanhuksessa. Hän iloitsi
voitostaan kuin lapsi, hän tahtoi voittaa enemmän, vielä enemmän, niin
-- kaikki ja tietysti hän sitten myöskin menettäisi kaikki.

Jonkinlaisella vahingonilolla minä huoneeseeni mennessäni kuvittelin
sitä harmia ja katkeruutta, jota nämät juonittelijat tuntisivat
huomatessaan saaliin luiskahtavan käsistään. Mitä tuskia he
mahtoivatkaan kärsiä isoäidin istuessa täysine kukkaroineen
pelipöydässä, henkeä pidättäen ja hehkuvin katsein seuraten kierivää
kuulaa! Ja kuinka uhkaavasti hän vielä kerran kotimatkalla oli sanonut
kenraalille ei nytkään antavansa tälle mitään, vaikka jakeli
kultarahoja oikealle ja vasemmalle. Ajatus, että tekisi kenraalin
vallan perinnöttömäksi, näytti järkähtämättömästi juurtuneen hänen
mieleensä, ja sellainen on sangen arveluttavaa hänen ikäisessään
ihmisessä.

Syvissä mietteissäni olin kokonaan unohtanut Polinankin kohtalon
riippuvan isoäidistä. Hän oli kumminkin sangen vähän ansainnut minun
osanottoani; häntä kohtaan olisi minun pitänyt tuntea vihaa eikä
myötätuntoa. Vaadinhan häneltä niin mitättömän vähän, ainoastaan
hitusen ystävyyttä ja luottamusta. Miksi ei hän avaa sydäntään minulle
nähdessään, että tunnen ja elän ainoastaan hänelle, että mielelläni
uhraisin kaikki voidakseni edes osaksikaan helpottaa hänen huoliansa?
Minkätähden aina tämä pilkka, ylenkatse ja halveksiminen, kun hän
joskus on pakoitettu sanomaan minulle enemmän kuin itse olisi tahtonut?
Lopulta kumminkin kaikki selviää itsestään. Minä aavistan Polinankin
täytyvän pian ottaa ratkaisevan askelen. Kuinka on tämä kaikki
päättyvä? Itseäni en saa ajatella, vaikka seisonkin tässä
köyhänä, paikkani menettäneenä vieraassa maassa, vaivaiset
kaksikymmentä fredrichsd'oria taskussani, eikä minulla ole mitään, jota
omakseni kutsuisin, muuta kuin unelma -- unelma voitetusta
sadastatuhannesta. Mutta ei, toinenkin unelma täyttää minun sieluni, se
välkkyy mielessäni valvoissani ja nukkuissani ja sulautuu tuon toisen
unelman kanssa joskus yhdeksi ainoaksi haavekuvaksi: sellainen unelma,
että Polina joskus tulee minun luokseni ja kuiskaa: "Rakastanhan minä
sinua..."

Tällaisiin ajatuksiin vaipuneena olin ehtinyt kolmanteen kerrokseen kun
äkkiä katsahdin ylös ja hätkähdin: kenraalin asunnon ovella seisoi
Polina. Hän näytti odottaneen minua ja viittasi lähemmäksi.

"Polina Aleksandrovna..."

"Hiljaa", kuiskasi hän.

"Kuinka te säikäytitte minut! Juuri minä tulen ja ajattelen teitä --
oli kuin joku olisi koskettanut minua. Katson ylös ja te seisottekin
yhtäkkiä edessäni. Ihan kuin sähkökipinä olisi teistä singahtanut
minuun."

"Säästäkää sukkeluuksianne", sanoi hän otsaansa rypistäen. "Minä pyydän
teitä tekemään itselleni erään palveluksen: viekää tämä kirje mr.
Astleylle. Niin pian kuin suinkin, minä pyydän teitä. Vastausta ei
tarvita. Hän itse..." Polina keskeytti lauseensa.

"Mr. Astleylleko", kysyin kummastuneena. Mutta Polina oli jo kadonnut
ovelta.

"Vai niin, he ovat siis kirjevaihdossa", ajattelin minä. Lähdin
etsimään mr. Astleyta, mutta hotellistaan en häntä löytänyt. Sattumalta
vihdoin tapasin hänet tullessani kotiinpäin; hän ratsasti puistossa
muutamien maanmiestensä kanssa. Minä viittasin hänelle, hän pysähytti,
ja minä annoin hänelle kirjeen. Kiireesti kannusti hän hevostaan, emme
olleet ehtineet vaihtaa silmäystäkään. En oikein tiedä, olinko
mustasukkainen tällä hetkellä. Mieleni oli niin lamassa, että minusta
näytti kaikki yhdentekevältä, en ollut edes halukas tietämään kirjeen
sisältöä. "Hm! Hän on siis Polinan uskottu", juolahti vaan mieleeni. En
uskonut hänen rakastavan mr. Astleyta. Nyt hänellä ainakin oli muuta
ajateltavaa kuin rakkaus.

Tuskin olin tullut hotelliini kun sekä ovenvartija että hovimestari
kiiruhtivat minulle ilmoittamaan, että minua oli jo kolme kertaa käyty
kysymässä ja etsitty kaikkialta. Minua oli käsketty niin pian kuin
suinkin menemään kenraalin luo. En ollut ensinkään halukas nyt
antautumaan keskusteluihin kenraalin kanssa, päätin sentään tehdä hänen
hartaan -- kuten minusta tuntui -- toivomuksensa mukaan ja lähdin
sinne. Tapasin hänet työhuoneessaan markiisin ja neiti Blanchen
seurassa, jolla tällä kertaa ei ollut äitiänsä mukana. Rouva Cominges
näytteli osaansa vaan erityisissä tilaisuuksissa; asioimistoimet hoiti
neiti Blanche aivan yksinään. Luulenpa, ettei hänen "äitinsä" ollut
niiden perillä ensinkään.

Heillä näytti olleen pitkä neuvottelu kolmen kesken, neuvottelu, jossa
varmaankin oli alkanut tuntua vähän kuumalta. Vastoin tapaa oli
työhuoneen ovi suljettu. Jo saliin erotin Degrierin röyhkeän,
pilkallisen äänen, neiti Blanchen raivoisan kahinan ja kenraalin
valittavan puhelun; hän, ymmärrettävästi, koetti puolustautua.
Sisäänastuessani koettivat he kaikin niin paljon kuin voivat salata
liikutustaan. Degrier korjasi tukkaansa vääntäen naamaansa ilettävään
hymyyn, jota niin sydämestäni inhosin. Kenraali asettui mahtavaan
asentoon, vaikka hän silminnähtävästi oli murtunut. Ainoastaan neiti
Blanchen kasvot olivat liikutetun näköiset, ja hän katseli minua
kärsimättömästi vihasta kiiluvilla silmillään.

"Aleksei Ivanovitsh", alkoi kenraali ystävällisesti moittivalla
äänellä, "sallikaa minun huomauttaa, että on sangen kummallista,
erittäin ihmeellistä ... sanalla sanoen, että teidän käytöksenne minua
ja perhettäni kohtaan ... sanalla sanoen on hyvin omituista teiltä..."

"Oh, tuosta ei tule mitään", keskeytti Degrier vihaisesti. "Hyvä herra
Alexis, meidän rakas kenraalimme ei ole löytänyt oikeata sanaa, hän on
lyönyt väärän äänen ... hän tahtoi vaan kiinnittää teidän huomionne --
tai pikemmin nöyrimmästi pyytää, ettette saattaisi häntä kokonaan
perikatoon. Minä valitsen tahallani tämän sanan..."

"Etten saattaisi häntä perikatoon? Kuinka sitten", keskeytin minä.

"Te kysytte, kuinka? Kieltäytykää ohjaamasta tuota eukkoa, tuota
hirveätä ihmistä, joka ehdottomasti tuottaa turmion itselleen, jos
vielä kerran palaa pelipöytään. Olette itse nähnyt hänen pelaavan. Jos
hän kerran alkaa menettää, ei hän uhallakaan lopeta peliään ennenkuin
on menettänyt kaikki, mitä hänellä on. Ja sitten, sitten..."

"Sitten olette te syypää koko perheen onnettomuuteen", keskeytti
kenraali kiivaasti. "Minä ja perheeni olemme hänen perillisiään,
hänellä ei ole sen lähempiä sukulaisia. Minä tunnustan teille suoraan,
että asiani ovat sangen huonolla kannalla; osaksi tiedätte sen itsekin.
Jos hän nyt menettäisi pelissä suuren summan tai kenties koko
omaisuutensa, kuinka on silloin käyvä minun lapsiraukkojeni ja minun
itseni sitten!" -- Tätä sanoessaan katsahti hän neiti Blancheen, joka
halveksuen kääntyi poispäin. -- "Aleksei Ivanovitsh, pelastakaa meidät,
pelastakaa meidät!"

"Miten, kenraali, sanokaa, miten minä voin... Enhän minä mahda hänelle
mitään."

"Älkää menkö hänen luokseen, antakaa hänen jäädä yksin."

"Löytänee hän jonkun toisenkin."

"Tämä ei kelpaa, piru vie", keskeytti Degrier kärsimättömästi. "Yksin
häntä ei saa jättää. Mutta teidän täytyy koettaa saada hänet luopumaan
näistä hommista, estää häntä menettämästä liian paljon."

"Kuinkas minä sen teen sitten? Ettekö tahtoisi mieluummin tehdä sitä
itse, herra Degrier", kysyin niin viattomasti kuin suinkin.

Samassa loi Blanche markiisiin nopean, kysyvän silmäyksen, johon
markiisi vastasi tuskin huomattavasti nyökäten.

"Hän ei nyt minua tottelisi", sanoi Degrier; "ehkä joskus sittemmin..."

Hän nyökkäsi uudestaan Blanchelle, ja nyt ymmärsin näiden merkkien
tarkoituksen, sillä Blanche astui äkkiarvaamatta omassa korskeassa
persoonassaan minun luokseni ja lumoavasti hymyillen tarttui käsiini ja
pusersi niitä voimakkaasti. Hänen kauniilla kasvoillaan oli niin
lapsellisen viaton ja sydämellisen rukoileva ilme, että sen olisi
pitänyt hellyttää kivenkin. Ainoastaan veitikkamainen silmänisku,
aijottu mulle yksistään, ilmaisi mitä hänen sisällään piili.

Kenraali, joka yhdellä harppauksella oli hänen takanaan, alkoi
kiireesti rukoilevalla äänellä:

"Antakaa minulle anteeksi, Aleksei Ivanovitsh, että äsken tulin
olleeksi niin ankara teitä kohtaan ... minä en tarkoittanut mitään
pahaa ... minä pyydän teitä ... kumarran vyötäisiin asti, vanhan
venäläisen tavan mukaan. Te yksin voitte meidät pelastaa; yhdessä neiti
de Comingesin kanssa pyydän teiltä sitä. -- Te ymmärrätte minut, eikö
totta", lopetti hän surkealla äänellä luoden neiti Blancheen
merkitsevän silmäyksen.

Samalla hetkellä kuului hiljaista naputusta oveen, ja heti sen perästä
ilmestyi kynnykselle eräs hotellin palvelija ja hänen jälessään
Potapytsh. He tulivat isoäidin asioissa. Tämä oli käskenyt hakea minut
ja heti viedä hänen luokseen.

"Hän on suuttunut", sanoi Potapytsh.

"Kellohan on vasta puoli neljä."

"Hän ei ole voinut nukkua, vääntelehtii lakkaamatta sinne tänne, sitten
nousi hän ja käski meidän tuoda kantotuolin esiin. Sitten lähetti hän
meidät teitä hakemaan. Hän itse on jo portailla."

"Se kiusanhenki", huudahti Degrier vihoissaan.

Todellakin tapasin isoäidin jo terassilla. Hän oli hyvin suuttunut, kun
en heti ollut tullut. Klo 4:ään asti hän ei ollut malttanut odottaa.

"No, antakaa mennä", huusi hän, ja me lähdimme taas pelisaliin.



X.


Isoäiti oli kovin äreällä tuulella. Pelaaminen oli nähtävästi noussut
hänelle päähän. Hänen ajatuksensa olivat kokonaan kiintyneet rulettiin,
kaikki muu oli hänelle yhdentekevää. Tällä kertaa hän teki tuskin
yhtäkään kysymystä koko matkalla. Kerran vaan, kun eräs ylhäinen pari
ajoi ohi komeissa vaunuissa, kysyi hän: "Keitä ne olivat?"

Hän teki tämän kysymyksen aivan koneellisesti eikä ollenkaan kuunnellut
minun vastaustani. Muutenkin hän puhui hyvin vähän, heittelehti vaan
levottomasti kantotuolissaan. Tultuamme kylpypaviljongin läheisyyteen,
satuimme näkemään parooni Wurmerhelmin rouvineen. Kun osoitin ne
hänelle, katsoi hän tylsästi heihin ja vastasi välinpitämättömästi:
"Vai niin". Sitten kääntyi hän Potapytshiin ja Marfaan, jotka kävelivät
kantotuolin jälessä.

"Mitäs te täällä teette", kysyi hän ankarasti. "En suinkaan minä voi
joka kerta ottaa teitä mukaani. Menkää kotiin! Kylliksi, kun sinä olet
mukana", sanoi hän minulle.

Potapytsh ja Marfa pelästyivät kovin emäntänsä ankarista sanoista. He
kumarsivat venäläisen talonpojan tapaan ja kääntyivät hitaasti kotiin
päin.

Pelisaliin oli jo isoäitiä odotettu. Hän sai heti aamullisen mukavan
paikkansa. Sisääntulossamme syntyi liikettä pelinhoitajain keskuudessa;
heidän muuten niin viralliset kasvonsa elävystyivät. Minä puolestani
luulen, että pankin voitto tai tappio ei ole heille ensinkään niin
yhdentekevää kuin mielellään tahtovat uskotella ja että pankin hallitus
ainakin erittäin suotuisissa tapauksissa antaa heille osan saaliista.
Isoäidin saapuminen näytti herättävän heissä lupaavia toiveita.

Isoäiti alotti heti zerolla ja minä sain panna peliin 12
fredrichsd'oria kerrallaan. Yritimme kaksi kertaa, kolme kertaa -- zero
ei sattunut.

"Aseta panos, aseta", hoputti isoäiti kärsimättömänä tuuppien minua
kyynäspäällään. Minä tottelin.

"Monesko panos tämä jo oli", kysyi hän vihdoin; minä huomasin
kasvojensa värähtävän.

"Kahdestoista; isoäiti", vastasin minä; 144 fredrichsd'oria olemme jo
menettäneet. Jos tätä jatkuu iltaan asti..."

"Vaiti", keskeytti hän kiivaasti. "Aseta vielä kerran 12
fredrichsd'oria zerolle ja 1,000 guldenia punaselle! Tässä on seteli."

Punanen voitti, mutta zero hävisi nytkin. Meille maksettiin 1,000
guldenia.

"Näetkös, näetkös", kuiskasi isoäiti tyytyväisenä. "Saimme jo takaisin
melkein yhtä paljon kuin olemme menettäneetkin. Aseta taas zerolle.
Yritämme vielä edes kymmenen kertaa ja sitten jätämme sikseen."

Viidennellä kerralla kadotti hän kuitenkin kärsivällisyytensä.

"Hiiteen tuo kirottu zero! Mutta pane nämät 4,000 guldenia punaselle.

"Isoäiti, se on liian paljon; jospa nyt ei sattuisikaan punaselle",
koetin minä estellä.

Hän suuttui niin, että oli vähällä lyödä minua. Eihän siinä mikään
auttanut, täytyi panna taas neljä seteliä punaselle. Pyörä alkoi
liikkua; isoäiti istui ylpeänä pää pystyssä tuolissaan ja näytti olevan
varma voitostaan.

"Zero", ilmoitti pelinhoitaja ja valmistausi haalimaan panosta
talteensa.

Isoäiti ei ensin näyttänyt tajuavan, mitä oli tapahtunut. Vasta kun
hänen 4,000 guldeniansa ja muut rahat pöydältä korjattiin pankin
kassaan, selvisi hänelle, että tuo kauhea zero, joka oli tullut
meille maksamaan noin 200 fredrichsd'oria, oli sattunut samassa
silmänräpäyksessä kun hän oli hyljännyt sen. Tämä oli jo toki liikaa
isoäiti-paralle. Voihkaisten ääneen löi hän kätensä yhteen, että sali
kajahti, ja kaikki alkoivat nauraa.

"Isäseni, nyt tuo kirottu kuitenkin sattui! -- Mutta kenen on syy?
Sinun! Kaikki sinun syysi! Sinähän se tässä koko ajan seisoit ja
kieltelit."

"Minä olen koettanut katsoa teidän parastanne, isoäiti. Voinkos minä
vastata onnen sattumasta?"

"Minä sinulle näytän onnen sattuman! Suoriu paikalla tiehesi siitä",
raivosi isoäiti.

"Hyvästi, isoäiti", sanoin minä aikoen lähteä.

"Aleksei Ivanovitsh, Aleksei Ivanovitsh, jäähän toki, mihin sinä aijot?
Mitäpä tästä! Nyt hänkin suuttuu! Pöllö! Jää tänne vielä, älä suutu.
Minähän se olin tyhmä. No, sano, mitä nyt tehdään."

"Minä en tahdo enään neuvoa teitä, isoäiti, te taas syytätte minua.
Pelatkaa oman mielenne mukaan. Käskekää -- minä asetan panokset."

"No pane nyt sitten vielä kerran 4,000 guldenia punaselle. Tuossa on
lompakko. Ota siitä rahat."

Hän ojensi minulle lompakon.

"No pikemmin, siinä on 20,000 ruplaa puhdasta rahaa."

"Isoäiti", kuiskasin pelästyneenä, "taas niin suuri panos..."

"Minun pitää saada takaisin menettämäni rahat. Aseta panos!"

Asetimme panoksen ja menetimme.

"Asetahan toki -- pian! 8,000 kerrallaan.

"Ei käy laatuun, isoäiti. Peliin ei saa panna neljää tuhatta enempää
kerrallaan.

"No pane sitten 4,000."

Sillä kerralla me voitimme. Isoäiti sai uutta rohkeutta.

"Näetkös, näetkös", sanoi hän ja tyrkkäsi minua, "pane taas peliin
4,000."

Teimme niin ja menetimme. Samoin kävi toisen ja kolmannenkin kerran.

"Isoäiti, aamupäivällä voitetut kolmetoistatuhatta ovat jo menneet",
uskalsin minä huomauttaa.

"Näen, että kaikki ovat menneet", vastasi hän tyynesti, vaikka näin,
että sisällään kiehui. "Näen isäseni, näen", sanoi hän katsellen
eteensä ikäänkuin jotain miettien. "Mitä se tekee! Pane taas 4,000
peliin."

"Mutta rahat ovat lopussa, isoäiti. Täällä lompakossa on vaan
meikäläisiä viiden prosentin obligatsiooneja ja muitakin arvopapereita,
mutta puhdasta rahaa täällä ei ole."

"Entäs kukkarossa?"

"Kukkarossa on vaan vähän pientä rahaa, isoäiti."

"Eikö täällä ole vaihtopankkia? Minä olen kuullut täällä voitavan
vaihtaa kaikenlaisia meikäläisiä arvopapereita", sanoi isoäiti
päättäväisesti.

"Vaikka kuinka paljon! Mutta te häviätte siinä vaihdossa tavattomasti."

"Loruja! Kyllä sen takaisin voitan. Lähdetään siis. Käske noita
tolvanoita tänne."

Työnsin tuolin pöydästä, kantajat tulivat ja me poistuimme salista.

"Pikemmin, pikemmin", komensi isoäiti. "Mene edellä, Aleksei
Ivanovitsh. Onko sinne pankkiin vielä pitkältäkin?"

"Muutamia askelia vaan, isoäiti."

Tulimme yli torin kadulle, jonka varrella oli pankki. Kävelypuiston
läpi tultuamme kohtasimme meikäläiset: kenraalin, Degrierin ja neiti
Blanchen äitineen. Polina Aleksandrovna ei ollut heidän muassaan, eikä
mr. Astley myöskään.

"No, no, no, antakaa mennä vaan", huudahti isoäiti. "No mitä te siinä
taas? Aina te olette kintereillä!"

Kuljin tuolin jälessä; Degrier hypähti sivulleni.

"Kaikki ovat menneet, mitä hän aamupäivällä voitti", kuiskasin
kiireesti hänelle. "Kaksitoista tuhatta hänen omasta taskustaankin on
mennyt. Nyt olemme menossa vaihtamaan viiden prosentin obligatsioonit."

Degrier polkasi jalkaansa ja hyökkäsi sitten kenraalin luo ilmoittamaan
tätä onnetonta uutista. Me jatkoimme matkaamme.

"Pysähtykää, pysähtykää", kuiskasi kenraali takanani hengästyneenä.

"Pyytäkää itse häntä pysähtymään", kuiskasin hänelle.

Kenraali meni hänen luokseen.

"Tätiseni, tätikulta", alkoi kenraali liikutuksesta väräjävällä
äänellä. "Me lähdemme nyt juuri ... me nyt juuri lähdemme hevosilla
retkeilemään... Mitä ihanimmat näköalat ... point ... juuri olimme
tulossa teitä hakemaan."

"Minä viisi sinun näköalastasi". Isoäiti huitoi häntä kärsimättömänä
luotaan.

"On somia kyliä ... me juomme teetä ulkona..." jatkoi kenraali
epätoivoissaan.

"Ja vasta lypsettyä maitoa", lisäsi Degrier hymyillen ilkeästi.

"Juo itse vasta lypsettyä maitoa -- minä saan siitä mahakipuja. Mitä te
minusta tahdotte? Jättäkää minut rauhaan, sanon minä!"

"Nyt olemme perillä, isoäiti", sanoin minä. "Tässä on pankki."

Menin konttooriin vaihtamaan papereita; isoäiti jäi ulos odottamaan.
Degrier, kenraali ja neiti Blanche pysyttelivät syrjempänä, oikein
ymmärtämättä, mitä tehdä. Isoäiti katseli heitä raivostuneena. Vihdoin
lähtivät he paviljonkiin päin.

Minulle tarjottiin papereista niin mitättömän vähän, etten uskaltanut
vaihtaa niitä ensin kysymättä isoäidiltä.

"Oh, niitä rosvoja", huudahti hän lyöden käsiään. "Mitäs tehdä! Vaihda!
-- Seis! Kutsu tänne pankkiiri!"

Menin konttooriin ja pyysin erään pankinvirkamiehistä tulemaan ulos,
koska eräs vanha, halvattu rouva -- kreivitär, lisäsin tahtoisi
puhutella häntä. Kun tämä tuli mukaani, alkoi isoäiti vihasena kirkua
hänelle, että tahdottiin pettää häntä. Kauppaa kumminkin alettiin
hieroa. Isoäiti puhui kummallista venäjän, saksan ja ranskan
sekoitusta, jota koetin tulkita paraan taitoni mukaan. Mies katseli
meitä äänettömänä ja pudisteli päätään. Isoäidin käytös näytti hänestä
kaiketi sangen kummalliselta, koska hän katseli tätä herkeämättä,
uteliaana ja alkoi vihdoin hymyillä.

"Korjaa luusi", kirkui isoäiti. "Et sinä minun rahoistani kostu. Älä
vaihda, Aleksei Ivanovitsh. Menemme toiseen pankkiin."

"Hän sanoo, että toiset antavat vielä vähemmän", selitin minä.

Meidän täytyi vihdoinkin suostua näihin huonoihin ehtoihin ja myimme
osan papereita 12,000:lla guldenilla, joka summa maksettiin kullassa ja
seteleissä. Annoin laskun isoäidille.

"Hyvä on, hyvä on; ei maksa vaivaa lukea", sanoi hän torjuen käsillään,
-- "pian nyt takaisin, pian, pian."

"Ikinä en enään pane kirotulle zerolle enkä punaselle liioin", sanoi
hän pelisaliin tultuamme.

Minä koetin kiellellä häntä suurista panoksista ja vakuutin olevan
kyllä aikaa uskaltaa suuriakin summia peliin, jahka onni kääntyisi
suosiolliseksi. Alussa hän suostui siihen, mutta ajan pitkään ei
sentään voinutkaan malttaa mieltään.

"Siinä sen näet, siinä näet nyt", huudahti hän joka kerta korjatessaan
kymmenen tai kahdenkymmenen fredrichsd'orin voittoa, -- "olisin nyt
pannut neljätuhatta guldenia, olisin voittanut neljätuhatta, mutta
mitäs tämä joutava? Se on sinun syysi, sinun syysi."

Olin jo suuttumaisillani, mutta hillitsin itseni ja päätin olla häntä
neuvomatta.

Äkkiä ilmaantui Degrier isoäidin tuolin viereen. Hän oli kenraalin
ja Blanchen kanssa seisonut syrjässä katselemassa. Neiti Blanche
kiemaili ruhtinas Nilskille, ja kenraali, joka nähtävästi oli
joutunut epäsuosioon, koetti turhaan vetää puoleensa hänen
huomiotansa. Kenraali-raukka vuoroin punastui ja kalpeni vihasta ja
mustasukkaisuudesta eikä ehtinyt edes katsella isoäidin pelaamista.
Vihdoin lähti Blanche ruhtinaan kanssa salista, ja kenraali tietysti
kiireesti perässä.

"Madame, madame", kuiskasi sillävälin Degrier, imelällä äänellä
isoäidille, "noin ei saa pelata. Ei se käy laatuun ... ei, ei, ei käy",
puhuskeli hän huonolla venäjänkielellään.

"Kuinkas sitten? Opeta", pyysi isoäiti.

Degrier heti ranskaksi latelemaan neuvoja ja ohjeita, täytyy muka ottaa
onnesta vaari y.m. Hän laverteli numerosarjoista ja sen semmoisista,
joista isoäiti ei ymmärtänyt tuon taivaallista. Puhuessaan hän yhä
kääntyi minuun, jotta minä tulkitsisin isoäidille, huitoi käsillään ja
otti vihdoin lyijykynän taskustaan näyttääkseen tälle laskujensa
todenperäisyyden. Isoäiti kadotti vihdoin kärsivällisyytensä.

"Älähän, älähän enään! Kalkattaa kuin porokello! 'Madame, madame',
hokee, eikä ymmärrä itsekään mitään. Mene matkaasi!"

"Mutta, madame", alkoi Degrier uudestaan ja rupesi taas selittelemään,
huitoen kynällään ja käsillään.

"No aseta nyt sitten panos kerran niinkuin hän sanoo", käski isoäiti
vihdoin, -- "saadaan nähdä kuinka käy."

Degrier tahtoi isoäidin saada vaan luopumaan suurista panoksista. Hän
ehdotti pantavaksi peliin pikkusummia eri numerosarjoille. Hänen
neuvoaan seuraten panin 1 fredrichsd'orin kullekin ensimäiselle
kuudelle parittomalle numerolle ja 5 fredrichsd'oria numeroille 12-18
ja 18-24, joten kaikkiaan oli pelissä 16 fredrichsd'oria.

Pyörä kieppui.

"Zero", huudahti pelinhoitaja -- me olimme menettäneet rahamme.

"Aasi, inhottava ranskalainen lörppö", pauhasi isoäiti. "Vielä tässä
rupeaa neuvomaan! Pois näkyvistäni! Ei ymmärrä yhtään mitään ja sentään
sekaantuu kaikkeen."

Syvästi loukkaantunut Degrier kohautti hartioitaan, heitti halveksivan
silmäyksen isoäitiin ja poistui. Häntä nähtävästi kovin harmitti kun
oli sekaantunut ollenkaan peliin.

Tunnin kuluttua olimme, huolimatta urhoollisesta taistelustamme,
menettäneet 12,000 guldeniamme.

"Kotiin", huudahti isoäiti.

Hän ei virkkanut sanaakaan koko matkalla. Vasta lähellä hotelliamme hän
yhtäkkiä puhkesi valittamaan.

"Minkälainen hupsu minä sentään olen, aika hupsu!"

Asuntoonsa päästyään hän huusi Marfalle:

"Teetä minulle! Ja heti paikalla tavarat kokoon! Me lähdemme."

"Mihin, äitiseni, suvaitset lähteä", kysyi Marfa pelästyneenä.

"Mitä se sulle kuuluu? Hoida sinä omat asiasi! Potapytsh, pane sinä
kapineet kokoon. Matkustamme takaisin Moskovaan. Minä olen menettänyt
pelissä 15,000 hopearuplaa.

"Viisitoistatuhatta, äitiseni! Jumalani", huudahti Potapytsh väännellen
käsiään, koittaen nähtävästi olla mieliksi isoäidille.

"No, no, pöllö! Ala sinäkin vielä ulvoa! Matka-arkut reilaan! Ja lasku
tänne heti paikalta!"

"Ensi juna lähtee jo kello puoli kymmenen", ehätin minä sanomaan
estääkseni häntä liian pikaisista päätöksistä.

"Paljonko se nyt on?"

"Jo puoli kahdeksan."

"Harmillista! No, samantekevä! Aleksei Ivanovitsh, minulla ei ole
kopeekkaakaan. Kas, tässä on kaksi arvopaperia, juokse vaihtamaan ne.
Saanhan edes matkarahat."

Minä lähdin. Kun puolen tunnin päästä palasin hotelliin, tapasin kaikki
meikäläiset isoäidin luona. Uutinen hänen pikaisesta Moskovaan
paluustaan oli nähtävästi pelästyttänyt heitä vielä enemmän kuin hänen
suuri pelitappionsa. Hänen lähtönsä kyllä estäisi häntä enemmistä
tuhlauksista, mutta kuinka nyt kenraalin kävisi? Kuka maksaisi hänen
velkansa Degrierlle? Ja neiti Blanche, odottaisiko hän siksi kun
isoäiti kuolee? Hän luultavasti pitäisi ruhtinas Nilskiä tai jotakuta
muuta parempana kuin sellaista kenraalia, jolla ei ole muuta kuin
harmaa tukkansa ja arvonimensä. -- He seisoivat isoäidin ympärillä ja
koittivat rauhoittaa häntä. Polinaa ei nyt näkynyt. Isoäiti kirkui
raivostuneena:

"Jättäkää minut rauhaan, hitto soikoon! Mitä te täällä teette? Mitä tuo
pukinparta tahtoo", huudahti hän Degrierlle. "Ja mitäs sinä,
räkättirastas, tahdot", karjasi hän neiti Blanchelle, "mitä sinä
leiskut?"

"Piru sinut vieköön", mutisi neiti Blanche, katsahtaen myrkyllisesti
isoäitiin. Ja ilkeästi naurahtaen kääntyi ovea kohti.

"Tuo elää vähintäinkin sata vuotta", huudahti hän mennessään
kenraalille.

"Ahaa, sinä minun kuolemaani odottelet", kähisi isoäiti tälle. "Tiehesi
paikalla! Aja ne ovesta ulos kaikki, Aleksei Ivanovitsh! Mitä te
minusta tahdotte? Omia rahojani minä olen hävittänyt, enkä teidän."

Kenraali lähti, olkapäitään kohauttaen ulos. Degrier hänen perässään.

"Kutsu tänne Praskovja", käski eukko Marfaa.

Viiden minuutin perästä tuli Marfa takaisin Polinan kanssa, joka koko
päivän oli istunut sisällä lasten luona ja nähtävästi tahallaan
karttanut isoäitiä. Hänen kasvonsa olivat synkät ja surulliset.

"Praskovja", alkoi isoäiti, "minä olen kuullut, että isäpuolesi, se
tolvana, aikoo naida tuon tuuliviirin ranskattaren, -- näyttelijätär,
vai mikä lienee vieläkin huonompi? Sano, onko se totta?"

"Minä en sitä varmaan tietä, isoäiti", vastasi Polina, mutta neiti
Blanchen omista puheista luulen voivani päättää..."

"Riittää", keskeytti hänet isoäiti pontevasti, "jo ymmärrän kaikki.
Minä olen aina aavistanut tällaista. Olen pitänyt häntä mitä
yksinkertaisimpana ja kevytmielisimpänä miehenä. Kaikkialla hän
pröystäilee kenraalin arvollaan, ja kumminkin sai hän sen vaan armosta
erotessaan palveluksesta. Minä, ystäväiseni, tiedän kaikki, kuinka te
olette lähettäneet sähkösanoman toisensa perästä Moskovaan, -- joko
kohta muka muija koipensa oikasee? Perintöjä odotitte. Rahoitta tämä
naikkonen, mikä hän onkaan, -- de Cominges vai mikä, -- ei huolisi
hänestä lakeijakseenkaan, vielä vähemmin miehekseen. Eihän hänellä ole
enään hampaitakaan. Tällä naisella sanotaan itsellään olevan rahoja,
lainailee niitä, kiskoo korkoja. Minä sinua, Praskovja, en syytä; ethän
sinä sähkösanomia lähettänyt; enkä minä tahdo menneitä muistella.
Tiedän, että sinä olet häijyn luontoinen -- vapsahainen! Kun pistät,
ajettuu. Mutta säälin sinua, koska rakastin Katarina-vainajaa, äitiäsi.
Mitähän olisi, jos jättäisit kaikki tänne ja lähtisit mun kanssani?
Eihän sinulla ole muutakaan turvapaikkaa, eikä sinun sovi jäädä tänne
mokomien kanssa. Odotas", jatkoi hän kun Polina tahtoi vastata, -- "en
ole vielä puhunut loppuun. Sinulta en vaadi mitään. Talo minulla on
Moskovassa, itse tiedät, -- hovi. Saat vaikka koko kerroksen haltuusi,
eikä sinun tarvitse viikkokausiin käydä tervehtimässäkään, jos ei sinua
seurani miellytä. No, tahdotko vai et?"

"Sallikaa minun ensin kysyä teiltä, isoäiti: aijotteko matkustaa heti?"

"Leikkiäkös sinä minun luulet laskevan, ystäväiseni? Kun lupasin, niin
lähden. Minä olen tänään menettänyt 15,000 ruplaa teidän kirotussa
ruletissanne. Viisi vuotta sitten tein lupauksen rakentaa kivikirkon
kylääni vanhan puukirkon sijalle ja sensijaan olen tuhlannut pelissä
koreat summat. Nyt, äitiseni, lähden kirkkoa rakentamaan."

"Entäs terveysvesi, isoäiti? Sitähän te tulitte juomaan?"

"Mene järveen terveysvesinesi! Älä sinä ärsytä minua, Praskovja. Vai
ehkä se olikin tarkoituksesi? Sano, tuletko vai et?"

"Minä olen teille, isoäiti", vastasi Polina liikutettuna, "hyvin
kiitollinen siitä kodista, jonka minulle tarjootte. Te olette osaksi
arvannut minun asemani. Minä otan kernaasti vastaan teidän
vierasvaraisen tarjouksenne ja piankin taidan tulla luoksenne, mutta
nyt on minulla syitä ... tärkeitä syitä, joiden vuoksi minun on
mahdotonta nyt, tässä hetkessä tehdä päätöstäni. Jos voisitte jäädä
tänne edes pariksi viikoksi..."

"Toisinsanoen: sinä et tahdo?"

"Minä en voi. Missään tapauksessa en voi jättää sisaruksiani, jotka
ehkä jonakuna päivänä seisovat hyljättyinä ja avuttomina... Jos otatte
minut pienokaisineni, isoäiti, tulen ehkä teidän luoksenne ja olen
teille oleva ikuisesti kiitollinen", lisäsi hän kovin liikutettuna, --
"mutta ilman lapsia minä en voi lähteä, isoäiti."

"Kas niin, älä nyt itke", sanoi isoäiti, vaikka Polina ei ajatellutkaan
ruveta nyyhkimään. Kyynelien vuodattaminen ei juuri kuulunut hänen
heikkouksiinsa.

"Onhan aina joku nurkka kananpoikasillesikin, kanakoppi on tarpeeksi
suuri. Et sinä siis matkusta nyt minun kanssani. Niin, niin, Praskovja,
ole varuillasi; minä tiedän kaikki, Praskovja. Varo tuota ranskalaista,
häneltä ei sinulla ole mitään hyvää odotettavana."

Polina leimahti tulipunaiseksi. Minä itse hätkähdin: koko maailma siis
tiesi sen, josta minä yksin olin ollut epävarma.

"Hyvä on, minä en ole sanonut mitään. Ole vaan varuillasi, ymmärrätkö?
Sinä olet älykäs tyttö, Praskovja, minä säälin sinua. No niin -- kunhan
en ikinä olisi tullut tänne! Saat mennä! Hyvästi!"

"Minä tulen teitä saattamaan asemalle, isoäiti", sanoi Polina.

"Ei tarvitse; häiritset vaan; minä olen jo kyllästynyt teihin
kaikkiin."

Polina tahtoi suudella isoäidin kättä, mutta hän veti sen pois ja
suuteli häntä poskelle.

Ohitseni mennessään loi Polina minuun nopean katseen ja painoi heti
taas silmänsä alas.

"Jää sinäkin hyvästi, Aleksei Ivanovitsh. Junan lähtöön on vielä tunti
aikaa. Sinä olet väsyttänyt itsesi minun kanssani kuljeskellessasi,
luulen ma. Kas tässä on sulle 50 guldenia."

"Kiitos nöyrimmästi, isoäiti, minua hävettää..."

"Loruja", huudahti isoäiti niin päättävästi, etten uskaltanut
vastustella, vaan otin rahat.

"Moskovassa, jos paikatta jäät -- tule luokseni. Jotain tointa sulle
hankin. Voi hyvin!"

Lähdin huoneeseeni ja heittäydyin sänkyyn. Ainakin puoli tuntia
loikoilin siinä kädet pään takana ja mietiskelin. Ratkaisu oli siis
tapahtunut, siitä ei ollut epäilystäkään. Huomenna päätin puhua Polinan
kanssa. Ahaa, ranskalaiseni! Heidän välillään on siis suhde, mutta
minkälainen? Polina ja Degrier! Jumalani, minkälainen pari!

Ei, se on liian uskomatonta! Hyppäsin ylös kiiruhtaakseni mr. Astleyn
luo saadakseni tietää enemmän häneltä. Mr. Astley? Siinäkin vielä yksi
arvoitus!

Olin jo tarttunut hattuuni lähteäkseni, kun joku kovasti naputti
ovelleni ja Potapytsh äkkiarvaamatta ilmestyi kynnykselle.

"Isäseni, Aleksei Ivanovitsh, rouvan luo käskettiin."

"Mitä? Eikö hän matkustakaan? Junan lähtöön on aikaa enään vain
kaksikymmentä minuuttia."

"Hirveästi on levoton, isäseni. Tuskin malttaa istua. Pikemmin,
pikemmin -- teitä tarkoittaa, isäseni. Kristuksen tähden, tulkaa heti."

Kiiruhdin alas ja tapasin isoäidin jo käytävässä. Kädessään oli
lompakko.

"Aleksei Ivanovitsh, mene edellä, lähtekäämme!"

"Mihin, isoäiti?"

"Mun täytyy voittaa takaisin rahani, kävi kuinka tahansa! Eteenpäin,
mars, mukisematta! Puoleenyöhönhän siellä pelataan?"

Seisoin hämmästyneenä. En tiennyt, mitä tehdä. Pian sentään toinnuin.

"Oma tahtonne, Antonida Vasiljevna, mutta minä en tule."

"Mikset tule? Mitä se on? Oletteko te päästä vialla kaikki?"

"Kuten suvaitsette, mutta minä katuisin sitä kumminkin jälestäpäin; en
tahdo. En tahdo katsella enkä ottaa osaa teidän pelaamiseenne. Tuossa
on teidän viisikymmentä guldenianne takaisin. Hyvästi!"

Panin kultakäärön kantotuolin käsinojalle, kumarsin nopeasti ja
poistuin.

"Voi pölkkypäätä sentään", huusi isoäiti minun perääni. "Älä tule, ole
hyvä, löydän minä sinne itsekin. Potapytsh, sinä tulet mukaani! Kas
niin, antakaa mennä!"

En tavannut mr. Astleyta ja palasin kotiin.

Myöhään yöllä isoäidin palattua menin Potapytshin luo ja sain häneltä
kuulla, kuinka isoäidin päivä oli päättynyt. Hän oli menettänyt kaikki
illalla hänelle vaihtamani rahat, meidän rahassamme 10,000 ruplaa. Sama
maapakolainen, joka aamulla oli saanut häneltä kaksi fredrichsd'oria,
oli ollut hänen neuvonantajanaan. Alussa oli Potapytsh auttanut häntä
panoksien asettamisessa, mutta hän oli piankin ajanut tämän tiehensä.
Sitten oli maanpakolainen päässyt hänen avustajakseen. Tämä oli
ymmärtänyt venäjää ja oli sillä voittanut isoäidin suosion.
Haukkumisilta ei hänkään ollut säästynyt. Potapytshkin moitti häntä
minulle. "Ei ollenkaan voi verrata teihin, Aleksei Ivanovitsh", sanoi
hän. "Itse näin omin silmin, niin totta kuin tässä seison, hänen
varastavan äitisemme rahoja. Hän itse sai miehen kaksi kertaa siitä
kiini ja löylytti hyvänpäiväisesti, vetipä -- kerran tukastakin, ihan
totta en valehtele, niin että kaikki rupesivat nauramaan. Kaikki,
isäseni, häneltä meni, kaikki, mitä vaihdottekin. Kun olimme tuoneet
hänet kotiin, pyysi hän vaan vettä, teki ristinmerkin ja meni
nukkumaan. Ja heti vaipui uneen. Makeasti levätköön! Oh, tätä
ulkomaata", lopetti Potapytsh, "johan minä sanoin. Kunhan vaan olisimme
jo Moskovassa! Mitäs meiltä puuttui kotona, Moskovassa? Puutarha,
tuoksuvia kukkia, jommoisia täällä ei olekaan, mehukkaita omenia, tilaa
kyllä, -- ei: ulkomaalle sitä vaan piti lähteä! Hohhoi!"



XI.


Kokonainen kuukausi on kulunut siitä päivästä, kun kirjotin ylläolevat
muistiinpanot, joita aloin tehdä noitten sekavien, mutta kuitenkin
syvältä koskevien vaikutusten alaisena. Ratkaisu, jonka lähestymistä
silloin olin aavistanut, tapahtui todellakin ja oli sata kertaa pahempi
ja odottamattomampi kuin olin luullutkaan. Mitä itse siinä sain kokea,
näyttää minusta tänäkin päivänä niin omituiselta, mahdottomalta, jopa
traagilliseltakin. Olin joutunut ikäänkuin tuulispään pyörteeseen;
tähänastinen olemukseni oli juuriaan myöten järkytetty ja jakso mitä
kummallisimpia tapauksia antoi kohtalolleni uuden suunnan. Tämä kaikki
oli tapahtunut kuin unessa. Niin, kun vieläkin ajattelen tapahtuneita,
kysyn itseltäni, eikö tämä kaikki olekin vaan hullujen, sairaitten
aivojen kuvittelua. Kenties olenkin koko tämän ajan istunut
hullujenhuoneessa ja houraillut, ehkä teen sitä vielä nytkin...

Kokosin nämät lehtiseni ja luin ne läpi -- kenties vaan tullakseni
vakuutetuksi siitä, etten ollut hourinut, vaan että nämät asiat
todellakin olivat tapahtuneet. Minä istun itsekseni jätettynä ikävässä
saksalaisessa pikkukaupungissa. Syksy lähestyy, lehdet kellastuvat. Sen
sijaan, että ajattelisin, mihin nyt ryhtyisin, elän kokonaan menneitten
muistossa, jotka ovat pyörremyrskyn tavoin vyöryneet ylitseni ja
syösseet minut oikealta uraltani. Tämä mennyt se voisi minut millä
hetkellä tahansa anastaa taas valtaansa entistä rajummin ja repiä,
repiä, repiä...

Mutta ehkei kaikki vielä olekaan lopussa. Kenties voin tulla tajuihini
ja järkevän ihmisen tavoin tehdä selkoa kuluneen kuukauden
tapahtumista. Tahdon koettaa jatkaa näitä muistiinpanoja -- ehkä
pikkuseikatkin huomioon ottamalla voin tyynemmin arvostella
kokonaisuutta. Tartun taas kynään edes jollain aikaani kuluttaakseni
pitkinä iltoina. Tähän asti olen viettänyt niitä lukemalla Paul de
Kockin romaaneja, joita muuten en voi sietää. Olen saanut niitä
täkäläisestä lainakirjastosta (saksankielisinä käännöksinä!).
Kaikenlaista vakavaa työtä minä kauhistun. Minä pelkään sen himmentävän
muiston menneistä ja karkoittavan kirjavat kuvat mielikuvituksestani.
Tämä elämäni kummallinen unelma on minulle kallein kaikista. Yhtä
kallis kenties vielä neljänkymmenen vuoden perästä...

Alan siis kirjoittaa. Voin kertoa asiat vaan osaksi ja lyhentäen.
Kokonaisina ne eivät ole mieleeni painuneet.

       *       *       *       *       *

Ensin kerron isoäidin historian loppuun. Hän pelasi tietysti vielä
seuraavankin päivän ja menetti loputkin arvopaperinsa. Niin täytyi
tapahtua: kun sellainen ihminen kerran sille tielle joutuu, liukuu hän
yhä nopeammin eteenpäin perikatoa kohti. Hän oli pelannut koko päivän
kello 8:an asti illalla. En häntä enään sittemmin nähnyt, kuulin vaan
kuinka hänen oli käynyt.

Potapytsh oli uskollisesti ollut koko päivän hänen luonaan pelisalissa.
Sama maanpakolainen, joka edellisenä päivänä oli häntä avustanut, oli
nytkin tarjonnut palvelustaan. Isoäiti ajoi hänet piankin tiehensä ja
otti toisen neuvonantajan, joka petti häntä vielä enemmän kuin
edellinen. Hetken perästä käski hän tämänkin laputtaa ja ensimäinen,
joka koko ajan oli pysytellyt läheisyydessä uhriansa vartioimassa pääsi
tämän sijalle takaisin. Mutta toinenkaan ei väistynyt paikastaan ja
niin sai isoäiti raukka pitää toisen oikealla, toisen vasemmalla
puolellaan, ja aivan avuttomana katsella kuinka nämät menettelivät
hänen rahojensa kanssa yhä omavaltaisemmin. Vihdoin täytyi hänen
turvautua pelinhoitajan apuun, joka sitten vapautti hänet näistä
hävyttömistä tunkeilijoista. Heidän taskunsa tutkittiin ja löydettiin
niistä suuret summat, jotka he olivat isoäidiltä varastaneet. Pian tuli
taas uusi "avustaja", puolalainen hänkin. Ja kun hänen ensimäiset
panoksensa onnistuivat hyvin sai hän isoäidin heti valtaansa. Tietysti
oli tämä sata kertaa edellisiä pahempi, ja iltaan päästessä olivat
isoäidin asiat sillä kannalla, että hänen putipuhtaaksi kynittynä
täytyi jättää pelisali. Kaikki arvopaperit olivat puolalaisten
suosiollisella avulla vaeltaneet vaihtopankkiin. Isoäiti ei ollut
hetkeksikään lähtenyt pöydästä; puolalaiset olivat hankkineet hänelle
lihalientä ja teetä, päivällistä hän ei ollut syönyt. Huhu "vanhasta
venäläisestä kreivittärestä, joka jo pelissä on menettänyt pari
miljoonaa", oli kulovalkean tavoin levinnyt kaupungilla, ja kaikki
riensivät pelisaliin katsomaan tätä, "uudelleen lapseksi tullutta
vanhusta." Onneton Potapytsh kertoi näitä kyynelsilmin. Kun ihmettelin,
kuinka isoäiti oli voinut kestää niin kauvan pelisalissa, sanoi
Potapytsh hänen joskus voittaneen suurehkojakin summia; tämä oli
tietysti ylläpitänyt hänen rohkeuttaan. Pelaajat, jotka itse ovat
istuneet 24 tuntia yhtämittaa pelipöydän ääressä, voivat tämän
sitkeyden kyllä ymmärtää.

Hotellissakin oli päivän kuluessa tapahtunut kummia. Aamulla, ennen
isoäidin pelisaliin lähtöä olivat kenraali ja Degrier päättäneet ottaa
ratkaisevan askeleen. Saadessaan kuulla isoäidin yhä vielä aikovan
koetella onneaan ruletin ääressä, lähtivät he tämän asuntoon viimeisen
kerran suoraan keskustelemaan hänen kanssaan. Kenraali yritti ensin
alussa avomielisesti tunnustaa kaikki. Hän ei salannut velkojaan eikä
mieltymystään Blancheen ja teki kaiken voitavansa saavuttaakseen
hyvällä tarkoituksensa, alentuipa oikein rukoilemaankin isoäitiä. Mutta
kun näki kaikki puuhansa turhiksi, rupesi hän uhkailemaan, alkoi
huutaa, polkea jalkaansa ja syyti solvauksia isoäitiä kohtaan: tämä
oli, muka, häväissyt koko perheen ja tehnyt itsensä naurunalaiseksi
koko kaupungissa.

"Niin, te olette häväissyt venäläisen nimen, armollinen rouva", kirkui
hän, "täytyy turvautua poliisiin!"

Isoäidin kärsivällisyys vihdoin loppui, ja hän ajoi kenraalin kepillä
ulos -- oikealla kepillä! Tämä sitten neuvotteli Degrierin kanssa,
voisiko jollain tekosyyllä ehkä kutsua poliisin apuun. Voitaisiin
sanoa, tuumi kenraali, että tämä muuten sangen kunnioitettava vanhus on
menettänyt järkensä ja pelissä hävittänyt viimeisen roponsa, ja
sentähden häntä mahdollisesti täytyisi ruveta pitämään silmällä.
Degrier kohautteli olkapäitään ja hymyili kenraalin lapsellisille
ehdotuksille. Tämä alkoi vihdoin puhua paljasta pötyä juoksennellen
epätoivoissaan edestakaisin huoneessa. Ranskalainen näki, ettei tässä
mikään enään auttanut. Iltapäivällä oli hän kadonnut hotellista;
illalla sain kuulla hänen jättäneen sen ainaiseksi, ensin
keskusteltuaan neiti Blanchen kanssa. Mitä ranskattareen tulee, oli hän
samana aamuna tehnyt päätöksensä: hän ei enään tahtonut tietää mitään
kenraalista, eipä edes päästänyt tätä puheilleenkaan. -- Pelisalissa
tapasi kenraali hänet ruhtinas Nilskin käsivarressa ja koetti kaikin
tavoin herättää heidän huomiotaan, mutta kumpikaan ei ollut häntä
näkevinään. Samana iltana tuli neiti Blanchekin huomaamaan pettyneensä.
Tuli näet ilmi että ruhtinas ei ollutkaan sellainen Kroisos kuin oli
luultu, vaan köyhä raukka, joka vielä lisäksi koetti lainata rahojakin
neiti Blanchelta, hän muka maksaisi takaisin, sitten kuin ensin olisi
koettanut onneaan pelissä. Blanche tietysti raivostui, ajoi hänet heti
tiehensä ja sulkeutui huoneeseensa.

Saman päivän aamuna olin käynyt hakemassa mr. Astleyta, mutta en
tavannut häntä mistään, en hotellista enkä pelisalista. Päivällisellä
hôtel d'Angleterressa ei häntä myöskään näkynyt. Mutta iltapäivällä klo
5:n aikaan satuin tapaamaan hänet asemalta tullessaan. Hän oli käynyt
Frankfurtissa asioittensa tähden. Olisin mielelläni kysellyt häneltä
Polinata, mutta en tiennyt, kuinka alottaisin ja mitä kysyisin.
Sitäpaitsi olin varma, että tämä, kaikesta kohteliaisuudestaan
huolimatta, sangen umpimielinen englantilainen ei sanallakaan
mainitsisi sellaisesta, jonka oli aikonut pitää omana tietonaan.
Kerroin hänelle isoäidistä, joka yhä vaan oli pelisalissa. Hän sanoi
tahtovansa vielä kerran mennä tätä katsomaan sinne, sillä hän oli
erittäin huvitettu tällaisista tapauksista. Senjälkeen me erosimme.

Polina oli kaiken päivää pysytellyt sisällä tai käynyt lasten kanssa
puistossa kävelemässä. Kenraalin kanssa ei hän viime aikoina ollut
paljon tekemisissä ja puhunutkin tälle vaan välttämättömimmistä
asioista. Tänä päivänä täytyi kumminkin ratkaisun ja selvityksen heidän
välillään tapahtua, sillä Polinakin oli saanut kärsiä viime aikaisista
tapahtumista. Kummastuksekseni oli hän sangen tyynen ja rauhallisen
näköinen, kun tapasin hänet lasten kanssa kävelyllä kylpypaviljongin
läheisyydessä, ikäänkuin ne tapaukset, jotka saattoivat toiset melkein
järjiltään, eivät olisi vähääkään häntä liikuttaneet. En aikonutkaan
puhutella häntä, tervehdin vaan kaukaa ja hän nyökkäsi. Parooni
Wurmerhelmin rettelön jälkeen en ollut kertaakaan puhunut hänen
kanssaan. Siihen oli syynä jonkinlainen lapsellinen uhmailu, joka
vähitellen muuttui vastenmielisyydeksikin. Minuun koski syvästi hänen
loukkaava välinpitämättömyytensä. Kuinka hän voi niin pilkallisesti
kohdella minua? Eikö hän itse ollut sallinut minun puhua rakkaudestani
ja kylmänä katsellut kuinka se yhä kiihtyi kuluttavaksi intohimoksi?
Jos minun tunteeni olisivat olleet hänestä vastenmieliset, miksei hän
itse kieltänyt minua niistä puhumasta? Hänen käytöksensä raivostutti
minua. En voinut enään kestää tätä äänettömyyttä. Kun nyt tapasin hänet
kävelyllä, varmistuin päätöksessäni. Huoneeseen päästyäni otin kynän ja
kirjotin seuraavat rivit:

    "Polina Aleksandrovna! Minä näen selvästi tämän surullisen ilveilyn
    viimeisen näytöksen lähestyvän. Ei ole epäilystäkään, että
    teidänkin kohtalonne on vaarassa, kysyn siis vielä viimeisen
    kerran: tarvitsetteko minua vai ette? Edellisessä tapauksessa,
    jos vaan jollain tavalla voin teitä auttaa, _miten tahansa_, niin
    olen käskettävänänne. Jään muutamaksi päiväksi vielä tänne
    hotelliin ja pysyn huoneessani. Kirjoittakaa minulle tai kutsukaa
    minua heti, kun tarvitsette."

Suljin kirjeen ja lähetin palvelijan viemään sitä. Vastausta en
pyytänyt. Kolmen minuutin kuluttua sanansaattaja palasi tuoden sen
tiedon, että "käskettiin sanoa terveisiä."

Kello 7:n ajoissa kutsuttiin minut kenraalin luo. Hän oli huoneessaan,
puettuna ulosmenoa varten, hattu ja keppi olivat sohvalla. Sisään
astuessani seisoi hän keskellä lattiaa epätoivoisen näköisenä, pää
painuksissa alas ja näytti puhelleen itsekseen. Tuskin oli hän
huomannut minut, kun hän kiivaasti astui vastaani, tarttui molempiin
käsiini ja veti minut sisälle. Sitten istui hän itse sohvaan ja painoi
minut viereensä tuolille, yhä vaan pidellen käsistäni. Äkkiä
tulvahtivat kyyneleet hänen silmistään ja vapisevalla, vaikeroivalla
äänellä alkoi hän:

"Aleksei Ivanovitsh, pelastakaa minut, pelastakaa! Armahtakaa, jumalan
tähden!"

Pitkään aikaan en voinut ymmärtää, mistä oli kysymys. Hän puhui
lakkaamatta, hokien: "Armahtakaa, armahtakaa!" Vihdoin ymmärsin niin
paljon, että hän pyysi minulta neuvoa, että hän surussaan ja tuskassaan
oli turvaantunut minuun saadakseen edes jollekulle puhua -- siinä
kaikki. Hän näytti olevan aivan lopussa; viimeiset tapaukset olivat
koskeneet häneen kovin. Hän väänteli käsiään, olipa heittäymällään
polvilleenkin eteeni, jotta minä olisin mennyt -- neiti Blanchen luo ja
koettanut taivuttaa tätä ottamaan hänet jälleen armoihinsa ja tulemaan
hänen puolisokseen.

"Suokaa anteeksi, kenraali", huudahdin minä, -- "neiti Blanche ei
kenties ole tähän asti minua ensinkään huomannutkaan. Mitä minä voin
tehdä?"

Kaikki vastaväitteeni olivat kuitenkin turhia; hän ei ollenkaan
ymmärtänyt minun puhettani, vaan jatkoi entiseen tapaansa. Alkoipa hän
puhua isoäidistäkin, tietysti yhtä sekavasti koko ajan. Hän näytti yhä
vaan odottavan apua poliisilta.

"Meillä", pauhasi hän vihoissaan, "meillä ei sellainen olisikaan
mahdollista. Hyvin järjestetyssä valtiossa tiedetään kuinka sellaisia
vanhoja höperöitä kohdella pitää. Hänet asetettaisiin siellä holhouksen
alaiseksi! Niin, herraseni", jatkoi hän päättävästi, nousten äkkiä
sohvasta ja kävellen edestakaisin lattialla -- "niin, hyvä herra,
suvaitkaa huomata se ... meillä ei kursailla sellaisia vanhoja
ämmiä ... ei, hyvä herra, niitä ei meillä ollenkaan kursailla."

Tämän sanatulvan kestäessä kääntyi hän alinomaan sen "hyvän herran"
puoleen, joka hänen mielikuvituksensa mukaan oli eräässä nurkassa.
Sitten heittäytyi hän taas sohvaan ja alkoi ääneen nyyhkyttää ja loruta
päättömiä. Hän puhui Degrierista, isoäidistä, veloistaan, johtuen yhä
uudelleen puhumaan Blanchesta, jonka uskottomuus oli nähtävästi antanut
hänelle loppuiskun.

"Se kiittämätön, se kiittämätön", huudahteli hän tuskissaan. "Sanokaa,
Aleksei Ivanovitsh, eikö tämä ole kiittämättömyyttä?"

Näin, etten voinut tehdä hänelle mitään. Ei ollut hyvä jättää häntä
yksikseenkään, sentähden kehoitin erästä palvelijaa ja Fedossjaa
pitämään häntä silmällä. Itse menin huoneeseeni. Mutta tuskin olin
päässyt ovesta sisään, kun Potapytsh tuli käskemään minua isoäidin luo.
Kello oli kahdeksan paikoilla ja isoäiti oli juuri palannut pelisalista
lopullisesti menetettyään kaikki. Minä tapasin hänet istumassa
tuolissaan; hän näytti lopen väsyneeltä ja kärsivältä. Marfa tarjosi
hänelle teetä ja melkein väkisin pakotti hänet ottamaan sen. Isoäidin
ääni ja puhuttelutapa tuntuivat kummallisesti muuttuneen.

"Tervetuloa, isäseni, Aleksei Ivanovitsh", sanoi hän hiljaa päätään
nyökäten. "Anteeksi että vielä kerran vaivasin sinua. Suo anteeksi
vanhalle mummolle. Sinne olen minä jättänyt kaikki, ystäväiseni, lähes
satatuhatta ruplaa. Olit oikeassa, kun et enään tullut kanssani eilen.
Nyt ei mulla ole äyriäkään. Mutta en tahdo enään hetkeksikään jäädä
tänne. Kello 10 lähtee juna, siinä lähden. Olen lähettänyt hakemaan
sinun englantilaistasi -- Astley, mikä lie -- jotta hän lainaisi mulle
3,000 frankia kahdeksaksi päiväksi. Minulla on, isäseni, kylliksi
vieläkin. On kolme kylää ja kaksi taloa. Rahojakin on, en ottanut
kaikkia mukaani. Sanon sitävarten, ettei hän epäilisi mitään... Kas,
tuossa hän on itsekin. Totta tosiaan kunnon mies!"

Mr. Astley oli heti rientänyt isoäidin luo ja lainasi tälle arvelematta
3,000 frankia. Viipymättä kauvempaa, heitti hän hyvästit ja lähti.

"Nyt lähde sinäkin, Aleksei Ivanovitsh. Minulla on vielä toista tuntia
aikaa, tarvitsen levähtää -- tuntuu kuin olisin rikkiruhjottu. Älä sinä
minua toru, vanhaa hupsua. En tahdo enään moittia teitä nuoria
kevytmielisyydestänne enkä liioin tuota onnetonta kenraalianne. Rahoja
hän ei kuitenkaan minulta saa, hän on liian typerä mielestäni, vaikka
enhän minä, vanha hupsu, ole viisaampi kuin hänkään. Jumala on
rangaissut vanhoilla päivilläni minua ylpeydestäni. Hyvästi nyt!
Marfusha, autas minua ylös."

Jätin isoäidin hyvästi ja lupasin tulla asemalle saattamaan. Hänen
matkansa kovaonninen loppu olisi varmaan tehnyt minuun syvemmän
vaikutuksen, jos eivät muut seikat tällä kertaa olisi enemmän
kiinnittäneet huomiotani. En voinut istua sisällä huoneessani, menin
käytävään ja juoksin rappuja alas vähän rauhoittuakseni ulkoilmassa.
Kirjeeni Polinalle oli selvä ja vääjäämätön. Ratkaisu näytti olevan
ovella. Degrier oli poissa sen mukaan kuin minulle oli kerrottu
hotellissa. Jos en voi tulla Polinan ystäväksi, niin ehkä hän tarvitsee
palvelijan. Jollain tavoin täytyy minun olla hänelle hyödyksi --
välitän edes hänen kirjevaihtoaan!

Vähän ennen junan lähtöä tulin asemalle ja autoin isoäitiä vaunuun. Hän
oli ottanut yksityisvaunun itselleen ja palvelijoilleen.

"Kiitoksia, isäseni, uhrautuvasta avuliaisuudestasi", sanoi hän
hyvästiä heittäissään. "Ja muistuta Praskovjaa eilisistä sanoistaan.
Minä odotan häntä."

Minä lähdin kotiin. Tullessani kenraalin huoneen ohi tapasin Fedossjan
ja kysyin häneltä, kuinka kenraalin laita oli. "Ei mitään hätää,
isäseni", vastasi hän nolona. Tahdoin kumminkin itse nähdä tätä, mutta
jäin ällistyneenä ovelle seisomaan, kun näin neiti Blanchen istumassa
kenraalin rinnalla. Kumpikin oli mitä oivallisimmalla tuulellaan.
Myöskin rouva de Cominges oli siellä ja sohvalla istuen katseli täynnä
äidillistä arvokkaisuutta molempia lempiviä. Kenraali näytti ilosta
hullaantuneen. Hän laverteli mielettömyyksiä. Kasvot hermostuneen
naurun vääristäminä olivat tuhansissa rypyissä, jotta ei silmiäkään
näkynyt. Kuulin Blanchelta itseltään, että tämä oli tullut vaan
"kuivaamaan hänen kyyneleitään". Kenraali-parka ei tiennyt kohtalonsa
olevan jo ratkaistun. Blanche oli nimittäin pannut jo tavaransa kuntoon
matkustaakseen ensi aamujunalla Pariisiin.

En tahtonut häiritä näitä molempia onnellisia, vaan käännyin
kynnykseltä ja menin huoneeseeni. Ovea avatessani äkkäsin erään olennon
istuvan tuolilla akkunan luona. Hän ei liikahtanutkaan minun
tullessani. Kiiruhdin hänen luokseen, ja -- sydämeni seisahtui: se oli
Polina!



XII.


Minä huudahdin.

"Mikä teidän on", kysyi hän omituisella äänellä. Hän oli kalpea ja
synkkä.

"Kuinka, mitä tämä on? Tekö? Täällä, minun luonani!"

"Kun tulen, tulen _ainiaaksi_. Se on tapani. Saatte kohta nähdä;
sytyttäkää kynttilä."

Sytytin kynttilän. Hän nousi, tuli pöydän luo ja pani sille avonaisen
kirjeen.

"Lukekaa", käski hän.

"Tämä, -- tämä on Degrierin käsialaa", huudahdin ottaessani kirjeen.
Käteni vapisivat, ja sanat tanssivat silmissäni. Olen unohtanut kirjeen
sisällyksen kokonaisuudessaan, mutta muistan hyvin erityisiä kohtia
siitä. Jotenkin tähän tapaan se kuului:

"Mademoiselle", kirjoitti Degrier, "epämieluisat asianhaarat pakottavat
mun viipymättä lähtemään täältä. Olette varmaan itsekin huomanneet mun
tähän asti tahallani välttäneen ratkaisevaa selitystä välillämme,
ennenkuin kaikki asiat olisivat kunnossa. Tämän vanhuksen, teidän
sukulaisenne saapuminen tänne ja hänen kummallinen käytöksensä ovat
tehneet lopun epäilyksistäni. Minun omat sotkeutuneet asiani eivät
salli minun enään antautua mieluisain toiveitten valtaan, kuten tähän
asti. Minä valitan sitä, mikä on tapahtunut; toivon kuitenkin, ettette
käytöksessäni voine huomata mitään aatelis- ja kunnonmiehelle
sopimatonta. Koska olen menettänyt melkein koko omaisuuteni isäpuolenne
tähden, katson itseni oikeutetuksi tässä kiusallisessa asemassani
koettaa pelastaa vielä jälelläolevan. Olen antanut Pietarissa olevien
ystävieni tehtäväksi myydä yhden minulle pantatuista tiloista. Mutta
kun tiedän kevytmielisen isäpuolenne tuhlanneen teidänkin omaisuutenne,
olen minä päättänyt antaa anteeksi 50,000 frankia hänen veloistaan ja
jättää teille tämän ylläolevan summan velkakirjat, jotta voitte
laillista tietä hakea, mitä olette menettänyt. Minä toivon,
mademoiselle, menettelyni olevan teille suureksi hyödyksi nykyisissä
olosuhteissamme, ja toivon myöskin tällä menettelylläni täyttäväni
velvollisuuteni aatelismiehenä ja kunnon miehenä. Olkaa vakuutettu,
että teidän muistonne ei ole ikinä haihtuva sydämestäni."

"Selväähän se oli. Voitteko te muuta odottaakaan", sanoin minä
Polinalle harmissani.

"Minä en ole mitään odottanut", vastasi hän näennäisesti tyynenä,
vaikka luulin huomaavani hänen äänensä vavahdelleen omituisesti. "Olen
jo aikoja sitten tehnyt päätökseni. Minä olen lukenut hänen kasvoistaan
ajatuksensa ja olen tiennyt, mitä hänen sisällään piili. Hän luuli,
etten niin helposti taipuisi, että pysyisin lujasti..." -- hän purasi
huuleensa ja vaikeni. -- "Tahallani olen yhä enemmän halveksinut
häntä", jatkoi hän hetken kuluttua, -- "minä tiesin liiankin hyvin,
mitä minulla oli häneltä odotettavissa. Heti kun sähkösanoma perinnöstä
olisi saapunut, olisin heittänyt hänen silmilleen sen summan, jonka
tämä tolvana oli hänelle velkaa ja ajanut hänet ulos ovesta! Jo kauvan,
kauvan olen minä vihannut häntä. Oi ennen hän ei ollut sellainen, mutta
nyt, nyt... Millä riemulla minä viskaisinkaan hänelle nyt nämät 50,000
frankia ja sylkisin häntä!"

"Mutta hänen kenraalille palauttamansa velkakirjat? Lähettäkää ne
takaisin."

"Ei käy laatuun."

"Se on totta, ei käy laatuun. Eihän kenraali nyt voisi... Entäs
isoäiti", huudahdin äkkiä.

Polina katseli minua hajamielisenä ja tyytymättömänä.

Vihdoin sanoi hän ärtyisesti: "Mitäpä hyötyä isoäidistä olisi? Hänen
puoleensa en kumminkaan aijo kääntyä... En aijo ruveta armoilla
elämään", lisäsi hän närkästyneenä.

"Mutta mitäs on tehtävä", huudahdin minä, "ja kuinka, kuinka te voitte
rakastaa tätä Degrieriä? Se konna! Tahdotteko, minä tapan hänet
kaksintaistelussa? Missä hän nyt on?"

"Hän on Frankfurtissa ja aikoo viipyä siellä kolme päivää."

"Sanokaa sana vaan, ja minä lähden sinne huomenna, heti, ensi junalla",
huudahdin mielettömässä kiihkossani.

Hän naurahti.

"Ja jos hän silloin sanoo teille: maksakaa ensin takaisin mun 50,000
frankiani. -- Mitä varten ryhtyä kaksintaisteluun? Tyhmyyksiä!"

"Mutta kuinka, millä tavalla sitten saamme nuo 50,000 frankia", huusin
hampaitani kiristellen. "Niitä ei, totisesti, poljeta maasta
silmänräpäyksessä! -- Kuulkaa, mitä sanotte mr. Astleysta", kysäsin
yhtäkkiä.

Hänen silmänsä salamoivat kiukusta.

"Mitä? _Sinä itse_ siis vaadit minua hylkäämään sinut ja menemään tuon
englantilaisen luo", sanoi hän katsellen minua läpitunkevasti ja
hymyillen katkerasti. -- Ensi kerran eläissään sinutteli hän minua.

Yhtäkkiä näytti häntä pyörryttävän ja hän vaipui voimattomana sohvalle.
Kuin salama olisi iskenyt minuun! Seisoin jähmettyneenä hänen edessään,
en tahtonut uskoa korviani enkä silmiäni. Mitä, onko totta, hän
rakastaa minua! Hän on tullut _minun_ luokseni eikä mr. Astleyn! Ihan
yksinään, omalla vastuullaan on tämä nuori nainen tullut minun
asuntooni hotellissa välittämättä siitä, että hän täten häpäisee
itsensä koko maailman silmissä, -- ja minä, minä seison hänen edessään
enkä vieläkään ymmärrä!

Hurja ajatus iski mieleeni.

"Polina! Anna minulle tunti aikaa! Odota täällä yksi ainoa tunti,
minä ... minä tulen pian takaisin. Se on välttämätöntä! Saat nähdä!
Pysy täällä, pysy täällä!"

Syöksyin huoneesta välittämättä hänen kummastelevista, kysyvistä
katseistaan. Hän huusi jotain minun jälkeeni, mutta minä en pysähtynyt
kuuntelemaan.

Tapahtuu todellakin toisinaan, että jokin kummallinen, aivan mahdoton
ajatus iskee niin lujasti mieleen, että se lopulta alkaa tuntua aivan
yksinkertaiselta, helpolta toteuttaa. Ja vielä: tähän ajatukseen
tarvitsee vaan liittyä väkevä, intohimoinen toivomus, niin kohta tuntuu
se aivan salliman suomalta, välttämättömältä, edeltäpäin määrätyltä.

Ehkä tässä pohjalla piilee jokin erityinen sieluntila, yhdistetty
aavistuksista, tahdonponnistuksista ja äkkiä kiihtyneestä
mielikuvituksesta tai jotain sentapaista, jota ei voi niin tarkkaan
määritellä. Olipa miten tahansa, tänä iltana tapahtui jotain, jota en
ikinä unohda, jotain tavatonta, joka ehkä voitaisiin selittää
aritmetiikan lakien avulla, mutta joka siitä huolimatta tuntuu minusta
vielä tänäkin hetkenä ihmeeltä.

Kello oli neljänneksen yli kymmenen, kun tulin pelisaliin. Tein sen
lujasti luottaen onneeni ja niin liikutetussa mielentilassa, etten ole
koskaan sellaisessa ollut.

Pelisalit olivat vielä täynnä väkeä, vaikka nyt oli tuskin puoleksikaan
niin paljon kuin aamulla.

Yli klo 11 viipyvät pelipöydän ääressä ainoastaan todellisesti hurjat
pelaajat, jotka eivät välitä muusta kuin ruletista, jotka koko
kylpykautena eivät kiinnitä mihinkään muuhun huomiotaan eivätkä mitään
muuta harrasta. He pelaavat aikaisesta aamusta myöhään iltaan,
pelaisivatpa koko yönkin, jos se vaan kävisi päinsä, ja aina
vastenmielisesti lähtevät pelisalista, kun se klo 12:lta suljetaan. Kun
vanhin pelinhoitaja juuri vähän ennen sulkemista julistaa: "Les trois
derniers coups, messieurs" [kolme viimeistä panosta, hyvät herrat],
ovat he valmiit uskaltamaan tällöin kaikki, mitä taskussaan on, ja
menettävät tavallisesti silloin. Menin samaan pöytään, jossa isoäiti
oli istunut. Siinä oli tilaa, joten helposti voin saada paikan
itselleni. Suoraan edessäni vihreällä veralla oli piirrettynä sana
"Passe".

"Passe" -- se merkitsee numerojaksoa 19-36. Ensimäinen puolisko, 1-18
merkitään sanalla "Manque". Mutta mitä minulle nämät merkitsivät? En
osannut nyt tuumia enkä laskea. En kuullut edes, mikä luku oli viimeksi
sattunut, vaan otin heti jäljellä olevat 20 fredrichsd'oriani
taskustani ja nakkasin ne eteeni sanalle "Passe".

"Kaksikymmentä kaksi", huusi kassanhoitaja.

Olin voittanut ja annoin panoksen ja voiton jäädä peliin.

"Kolmekymmentä yksi", huusi kassanhoitaja.

"Voitto taaskin! Minulla oli jo 80 fredrichsd'oria. Työnsin koko summan
kahdelletoista keskimäiselle (voitto oli siinä kolmenkertainen). Pyörä
kieppui ja pysähtyi luvulle 24. Eteeni pantiin kolme kääröä, jokaisessa
50 fredrichsd'oria ja lisäksi 10 kultarahaa, joten minulla kaikkiaan
oli nyt 240 fredrichsd'oria. Kuin kuumeessa työnsin koko rahakasan
punaselle, -- ja yhtäkkiä tajusin, mitä tein! Ainoan kerran koko pelin
kestäessä! Kauhu värisytti ruumistani, käteni ja jalkani vapisivat.
Kammolla tunsin tässä silmänräpäyksessä, mitä nyt tappio minulle
merkitsisi. Elämästäni pelasin!

"Punanen", huudahti pelinhoitaja, ja minä hengähdin syvään; oli kuin
tuhannet tuliset muurahaiset ryömisivät pitkin ruumistani. Minulle
maksettiin 4,000 guldenia seteleissä ja 80 fredrichsd'oria! Osasin
vielä laskea ne. Asetin panoksen, muistaakseni 2,000 guldenia,
uudelleen kahdelletoista keskimäiselle ja menetin; kultarahanakin
menivät menojaan. Vimmastuneena otin jälellä olevat 2,000 guldeniani ja
panin ne umpimähkään kahdelletoista ensimäiselle. Lyhyen
silmänräpäyksen ajan tunsin jotain, jollaista madame Blanhard lienee
tuntenut, kun hän Pariisissa putosi alas ilmapallosta.

"Neljä", huusi pelinhoitaja.

Olin taas 6,000 guldenin omistaja. Tunsin voitonvarmuutta ja pelkoni
oli tiessään. Huolimattomasti viskasin 4,000 guldenia mustalle; minun
jälkeeni asetti kymmenen pelaajaa panoksensa mustalle.

Pelinhoitajat vilkaisivat toisiinsa ja vaihtoivat pari sanaa keskenään.
Pöydän ympärillä seisovien katselijain joukosta kuului kuisketta.

Musta voitti. Kuinka tämän perästä panokset asetin, en voi sanoa.
Muistan vaan, ikäänkuin unessa, minulla kerran olleen 16,000 guldenia,
jotka kolmen epäonnistuneen yrityksen perästä kutistuivat 4,000:een.
Jäännöksen työnsin puoleksi tiedotonna, sillä ajattelemaan en enään
kyennyt, sanalle "passe" ja voitin. Noin neljä kertaa perätysten voitin
ja tiesin vaan voittaneeni tuhansia. Muistan kahdentoista keskimäisen
sattuneen enimmäkseen ja vihdoin turvausin yksinomaan niihin. Ne
sattuivat jotenkin säännöllisesti kolme tai neljä kertaa peräkkäin,
sitten sattui pari kertaa toisille numeroille, jonka jälkeen taas
keskimäiset palasivat kolme, neljä kertaa perätysten. Tämä on omituinen
esimerkki siitä säännöllisyydestä, josta jo olen maininnutkin, ja joka
kerrassaan kumoo kaikki lyijykynällä tehtyjen muistiinpanojen avulla
harkitut laskut. Minkälaisia hirveitä kolttosia onni välistä tekeekin
tällaisissa tapauksissa!

Taisi olla puolen tuntia kulunut tulostani, kun pelinhoitaja selitti
minun voittaneen 30,000 guldenia, ja että ruletti täydyttiin huomiseen
asti sulkea, koska pankki ei vastaa suuremmasta summasta. Sieppasin
kultarahani pöydältä ja ajoin taskuuni. Setelit otin käteeni ja
kiiruhdin toiseen pöytään, jossa vielä pelattiin. Koko joukko hyökkäsi
perässäni. Täällä sain heti paikan. Aloin asettaa panoksia umpimähkään,
mistään välittämättä. En ymmärrä, mikä minut pelasti!

Silloin tällöin välähti mielessäni jotain ajatuksentapaista, ja minä
turvauduin erityisiin lukuihin. Mutta pian jätin ne taas ja asetin
panokseni kuten ennenkin. Toisinaan en huomannutkaan voittaneeni ja
pelinhoitajain täytyi tulla avukseni. Tein typeriä erehdyksiä. Hiki
virtasi ohimoiltani, ja käteni vapisivat. Muutamat puolalaiset
tarjosivat minulle apuaan, mutta en huomannutkaan heitä. Onneni oli
horjumaton! Äkkiä kuului ympärilläni puheen sorinaa ja naurua. "Hyvä,
hyvä", huusivat kaikki, toiset taputtivat käsiäänkin.

Toisessakin pöydässä voitin 30,000 guldenia, ja pankki suljettiin siksi
päiväksi.

"Lähtekää, lähtekää", kuiskasi joku oikealla puolellani. Se oli muuan
Frankfurtin juutalainen, joka koko ajan oli seisonut vieressäni ja
luullakseni auttanut minua pelissä.

"Lähtekää, jumalan tähden", kuiskasi toinen ääni vasemmalla puolellani.
Katsahdin ympärilleni ja näin vaatimattomasti ja siististi puetun
naisen, noin 30-vuotiaan, sairaalloisen kalpean ja kärsivän näköisen,
mutta kasvoissaan näkyi vielä kadonneen kauneuden jälkiä. Olin juuri
aikeessa työntää kultakääröt ja setelit taskuihini; niin huomaamatta
kuin suinkin annoin käärön fredrichsd'oreja luistaa kalpean naisen
käteen. Hän kiitti minua hermostuneesti pusertaen kättäni laihoilla,
hienoilla sormillaan. Tämä oli silmänräpäyksen työ. Kun olin saanut
kaikki taskuihini, lähdin pelaamaan "trente et quarantea". Yleisö, jota
tämän pelin ääressä tapaa, on hienompaa kuin rulettiyleisö. Pankki
vastaa täällä 100,000 taalerista, mutta korkein panos ei täälläkään saa
olla suurempi kuin 4,000 guldenia. Minulla ei ollut aavistustakaan
tästä pelistä, sen vaan tiesin, että täälläkin panokset asetetaan
punaselle ja mustalle. Tästä nyt sitten alotin. Kaikki kokoontuivat
ympärilleni. En muista kertaakaan koko aikana ajatelleeni Polinaa.
Antauduin vaan omituisen mielihyvän tunteen valtaan kuullessani
setelien kahinaa, joita kasaantui eteeni yhä enemmän ja enemmän.

Kohtalo näytti todellakin valinneen minut suosikikseen tänä iltana.
Todellakin harvinaisia onnen sattumia seurasi lakkaamatta toisiaan.
Erityisesti muistan punasella olleen tavattoman onnen. Verrattain usein
sattuu että jollakulla numerojaksolla tai värillä on pysyväinen
menestys. Punanen esim. sattuu joskus kymmenen tai viisitoistakin
kertaa perätysten. Edellisellä viikolla satuin itse näkemään sen
tapahtuvan kaksikymmentä kertaa yhteen jaksoon -- tapaus, joka herätti
suurta huomiota ja vilkasta keskustelua. Luonnollista on kuitenkin,
että harvoin uskalletaan asettaa panosta enempää kuin kymmenen kertaa
perätysten samalle värille. Kokeneet pelaajat varsinkin ymmärtävät
varoa tätä, sillä he tietävät tällaisien kohtalon oikkujen voivan
kääntyä hyvinkin turmiollisiksi. Sen pahemmin käy vasta-alkajien, jotka
kerta toisensa perästä pysytteleivät samalla värillä yhä korottaen
panoksiaan. Vähässä ajassa hävittävät he siten tyyten kaikki, mitä
heillä on.

Nyt minä kuitenkin pysyttelein itsepintaisesti punasella, kun näin
tämän värin jo osuneen paikalle useita kertoja. Kenties oli
turhamielisyydelläkin tässä pieni osansa, tahdoin näet hämmästyttää
katsojiani päättömällä hurjuudellani, joka vihdoin meni mielettömyyteen
asti. Sieluni, näinä päivinä niin monien erilaisten, voimakkaitten
vaikutusten alainen, näytti kaipaavan yhä väkevämpää yllykettä, se
tuntui yhä levottomammin ja intohimoisemmin värisevän, kunnes se
lopullisesti väsähtyisi. En valehtele väittäissäni olleeni valmis
arvelematta panemaan peliin 50,000 guldenia kerrallaan, jos vaan
säännöt olisivat sen sallineet. Ympärilläni puhuttiin yhä kovemmin,
minulle huudettiin olevan sulaa hulluutta asettaa yhä panokset
punaselle, koska se oli jo sattunut neljätoista kertaa perätysten.

"Herraseni, te olette jo voittanut 100,000 guldenia", kuului ääni
sivullani.

Havahduin. Kuinka? Olenkos minä jo voittanut 100,000 guldenia. Mitä
minä enemmällä tein? Hyökkäsin seteleihin käsiksi ja aloin tunkea niitä
taskuihini laskemattakaan niitä, kahmaisin kultakääröt ja riensin ulos
salista. Minulle naurettiin siinä rynnätessäni väkijoukon läpi taskut
kohollaan seteleistä, kumarassani kullan painosta. Joka taholta
kurotettiin minua kohti käsiä, ja minä annoin katsomatta, paljonko.
Ulkokäytävällä pidätti minut kaksi juutalaista kauppiasta.

"Te olette rohkea, sangen rohkea", sanoivat he minulle. "Mutta
matkustakaa pois huomenna, ja ennemminkin jo, muuten menetätte te
kaikki."

En kuunnellut heitä enempää. Kävelypuistossa oli pilkkopimeä.
Hotelliini oli noin 500 askelta. En koskaan ollut pelännyt rosvoja enkä
varkaita pienenäkään ollessani; nytkään en heitä ajatellut. Minut oli
vallannut omituinen, melkeinpä hirveä tunne -- menestyksen, voiton,
voiman -- en oikein tiedä, kuinka sitä sanoisin. Polinankin kuva tuli
nyt mieleeni. Minulle selvisi, että nyt kiiruhdan hänen luokseen,
tapaan hänet pian, kerron kaikki ja näytän rikkauteni hänelle... Mutta
en enään voinut muistaa, mitä hän oli minulle ennemmin puhunut, ja
miksi olin lähtenyt enkä muitakaan puolen tuntia sitten tapahtuneita
asioita. Ne tuntuivat minusta jo aikoja sitten olleilta ja menneiltä --
niitä me emme enään muistele. Tästä lähtien alkaa kaikki ihan alusta.
Yhtäkkiä melkein jo käytävän toisessa päässä valtasi minut hirveä
pelko: "Mitä jos minut nyt murhataan ja ryöstetään!" Kauhuni kasvoi
joka askeleella. Minä melkein juoksin. Äkkiä välkähtivät vastassani
hotellin valaistut akkunarivit -- jumalan kiitos, kotona!

Töyttäsin rappuja ylös neljänteen kerrokseen ja tempasin oveni auki.
Polina oli vielä huoneessani. Hän istui sohvalla ristissä käsin.
Pöydällä paloi kynttilä. Hän katseli minua ihmetellen, ja minä
mahdoinkin tällä hetkellä näyttää omituiselta. Pysähdyin hänen eteensä
ja aloin pöydälle tyhjentää taskujani.



XIII.


Muistan hänen katsoneen kasvoihini kovasti jännitettynä, nousematta
paikaltaan, liikahtamatta.

"Kaksisataatuhatta frankia voitin", huudahdin laskiessani viimeisen
setelin pöydälle.

Kulta ja setelit peittivät pöydän; en voinut kääntää katsettani niistä
ja unohdin hetkeksi Polinankin läsnäolon. Aloin järjestää seteleitä
kasoihin, sitten laskin kullan. Jätin kaikki pöydälle ja rupesin
mietteissäni nopein askelin kävelemään edestakaisin lattialla. Äkkiä
menin pöydän luo ja laskin rahat uudelleen. Sitten juolahti mieleeni
sulkea ovi. Hyökkäsin sille ja väänsin avainta pari kertaa. Vihdoin
pysähdyin ajatuksissani pienen matkalaukkuni eteen.

"Panenko ne laukkuuni huomiseen asti", kysäsin Polinaan kääntyen, äkkiä
muistaen hänet. Tämä istui yhä paikallaan tarkoin katsellen minun
puuhiani. Kasvoillaan oli omituinen ilme, joka ei minua ensinkään
miellyttänyt. En erehdy sanoessani sen osoittaneen vihaa.

Nopein askelin astuin hänen luokseen. "Polina", sanoin minä, "tässä on
kaksikymmentäviisi tuhatta guldenia, se on enemmän kuin viisikymmentä
tuhatta frankia. Ottakaa, heittäkää hänen silmillensä huomenna."

Hän ei vastannut mitään.

"Jos tahdotte, vien itse ne hänelle huomenaamulla varhain."

Hän purskahti nauruun ja nauroi kauvan.

Hämmästyneenä ja suuttuneena katselin häntä. Hän nauroi ilkeästi,
pilkallisesti aivankuin tulisimmin hänelle tunteitani selittäessänikin.
Vihdoin hän vaikeni ja alkoi otsa rypyssä, vihaisesti katsella minua
kiireestä kantapäähän.

"Minä en ota teidän rahojanne", sanoi hän halveksuvasti.

"Kuinka? Mitä se merkitsee", huudahdin. "Miksi ette, Polina?"

"En ota lahjaksi rahoja."

"Tarjoan ne teille ystävänä. Teidän tähtenne olen valmis elämänikin
uhraamaan."

Hän loi minuun pitkän, tutkivan katseen ikäänkuin olisi tahtonut lukea
sisimmät ajatukseni.

"Paljon te minusta maksattekin", huudahti hän nauraen. "Degrierin
rakastajatar ei ole viidenkymmenen tuhannen arvoinen."

"Polina, kuinka voittekaan puhua tuolla tavoin minulle", huudahdin
nuhdellen. Olenko minä mikään Degrier?"

"Minä vihaan teitä! Niin ... niin! Minä rakastan teitä yhtä vähän kuin
Degrieriakaan", huusi hän silmät säkenöiden.

Äkkiä hän peitti käsillään kasvonsa ja sai itkukohtauksen. Menin hänen
luokseen rauhoittaakseni häntä. Ymmärsin, etten minä ollut syynä hänen
mielenliikutukseensa. Hän käyttäytyi kuin mieletön.

"Osta minut, osta, jos tahdot! Viidelläkymmenellä tuhannella frankilla
aivankuin Degrier, -- tahdotko", nyyhkytti hän suonenvedontapaisesti.
Minä syleilin häntä, suutelin hänen käsiään, jalkojaan, vaivuin
polvilleni hänen eteensä.

Kohtaus meni ohi. Hän laski kätensä minun olkapäilleni ja alkoi taas
katsella minua läpitunkevasti; hän näytti tahtovan tutkia jotain
kasvoistani. Puhuin hänelle lakkaamatta, mutta luulen, ettei hän minua
kuullutkaan, vaan oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. Hänen kasvoillaan
oli outo, miettivä ilme. Milloin painoi hän minut rintaansa vasten
hymyn valaistessa hänen piirteitään, milloin työnsi minut kiivaasti
luotaan ja katseli synkkänä eteensä.

Yhtäkkiä sulki hän minut kiihkeästi syliinsä.

"Rakastathan sinä minua, rakastat", puhui hän, "tahdoit minun tähteni
vaatia paroonin kaksintaisteluun!" -- Ja hän nauroi niin hilpeästi,
sydämellisesti, että hänen muuten ankarat piirteensä näyttivät melkein
lapsellisilta, herttaisilta. Mitä oli minun tekeminen? Olin itse
ikäänkuin kuumeessa, itkin ja nauroin hänen kanssaan. Muistan hänen
alkaneen puhua jotain, mitä en ollenkaan voinut käsittää. Kuiskien ja
hyväillen minua kertoi hän nopeasti ja sekavasti jotain koettaen niin
pian kuin suinkin saada sen loppuun puhutuksi. Sitten nauroi hän taas
niin heleästi, että minä pelästyin.

"Ei, ei, sinä armas, armas", kuiskasi hän. "Sinä uskolliseni!"

Ja taas pani hän kätensä olkapäilleni ja katseli minua läpitunkevasi ja
tutkivasti ja sanoi:

"Sinä rakastat minua, rakastat, -- todellakin rakastat?"

En kääntänyt silmiäni hänestä, en voinut kyllikseni katsella häntä. Kun
hän huomasi minun intohimoisen katseeni, hymyili hän viekkaasti ja
alkoi aivan aiheettomasti puhua mr. Astleysta. En oikein ymmärtänyt,
mitä hän englantilaisesta sanoi, mutta minusta näytti hän tekevän pilaa
tästä. Hän toisti yhä, että tämä odotti häntä, aivan varmaan seisoi
akkunan alla -- "niin, niin, akkunan alla ... avaa se ja katso ulos,
siellä hän on aivan varmaan." Hän työnsi minua veitikkamaisesti
hymyillen akkunaa kohti, mutta tuskin olin sinnepäin liikahtanutkaan,
ennenkuin hän alkoi taas nauraa ja heittäytyi takaisin syliini.

"Me matkustamme siis todellakin. Huomennahan me matkustamme", kysyi hän
äkkiarvaamatta. "Kuinka luulet, vieläkö saavutamme isoäidin? Ehkä
tapaamme hänet vielä Berliinissä? Mitä hän sanonee, kun niin
odottamatta ilmestymme hänen eteensä? Ja mr. Astley? Hän ei syöksy alas
Schlangenbergiltä. Vai luuletko? Ha-ha-ha! Tiedätkö, hän ehdotti
minulle, että ensi vuonna matkustaisimme yhdessä pohjoisnavalle! Mainio
aate, eikö totta? Muuten on hän kunnon poika, tuo mr. Astley, onpa hän
sanonut säälivänsä narrimaista kenraaliammekin... Ja sinä, sinä tahdot
todellakin hakea käsiisi Degrierin ja tappaa hänet?... Ei, sitä en
salli, ... etkä sinä saa tappaa parooniakaan", lisäsi hän nauraen. "Oi,
kuinka hullunkurinen sinä olit, kun lähetin sinut paroonittaren luo.
Mainiota oli katsella teitä kolmea. Sinusta ei ollut erittäin hauskaa
mennä sinne, ... ja kuinka minä nauroin sinulle, ha, ha, ha!"

Hän alkoi taas suudella ja syleillä minua ja kallisti päänsä olalleni.
Minä en ajatellut mitään enkä kuullut mitään. Minua pyörrytti...

Kello oli jo noin seitsemän aamulla. Polina istui vieressäni ja katseli
eteensä kummallisesti aivankuin juuri olisi tointunut tainnoksista ja
koettaisi koota ajatuksiaan. Viimein sattui hänen katseensa pöytään ja
siinä oleviin rahakasoihin. Pääni oli raskas ja kipeä. Tahdoin tarttua
Polinan käteen, mutta hän työnsi minut kiivaasti luotaan ja ponnahti
seisomaan. -- Sateisen yön jälkeen oli pilvinen ja kolkko aamu. Hän
meni akkunan luo, avasi sen ja nojautui kyynärpäillään akkunalautaan
katsellen ulos. Täten hän seisoi muutaman minuutin liikahtamatta tai
kuulematta, mitä hänelle sanoin. Tuska valtasi minut ajatellessani,
mitä oli tapahtunut, ja kuinka tämä kaikki olisi päättyvä. Äkkiä Polina
kääntyi, meni pöydän luo ja sanoi liikutuksesta vapisevalla äänellä,
katsellen minua rajattoman vihan ilme kasvoillaan:

"No, saanko minä nyt sitten viisikymmentä tuhatta frankiani?"

"Polina, nytkö taas alat..."

"Vai vieläkö sinä tuumailet? Ha, ha ha! Sinua taitaakin jo kaduttaa?"

Olin erilleen pannut ne kaksikymmentä viisi tuhatta guldenia, jotka
Polinan pitäisi antaa Degrierille; ne olivat siis valmiina pöydällä.
Minä otin ne ja ojensin hänelle.

"Nämäthän ovat jo nyt minun? Niinkö todellakin", kysyi hän ilkeästi
minulta pitäen rahoja käsissään.

"Sinun ne ovat olleet aina", sanoin minä.

"No hyvä, tuoss'on sinulle viisikymmentä tuhatta frankiasi", huudahti
hän silmät vihasta säihkyen ja heitti ne päin kasvojani, jotta oikein
kipeästi koski. Setelit lehahtivat ilmassa ja putosivat lattialle,
mutta Polina itse oli juossut ovelle ja mennyt tiehensä, ennenkuin
ehdin estää häntä.

Hän oli nähtävästi joutunut satunnaiseen mielenhäiriöön, muuten en voi
selittää hänen käytöstänsä. Totta on, että hän siitä ajasta asti on
ollut sairaana ja on yhä vieläkin. Mikä oli syynä tähän tilaan ja
erittäinkin sen rajuun puhkeamiseen? Loukattu ylpeyskö? Vai
epätoivoissaanko oli siitä, että oli tullut minun luokseni? Olinko
liian räikeästi ilmaissut voitonriemuni? Olinko kohdellut häntä yhtä
alhaisesti kuin Degrier? Ja sitten tahtonut päästä hänestä
lahjoittamalla hänelle viisikymmentä tuhatta frankia? Mutta niin ei voi
olla. Minun tarkoitukseni ovat rehelliset ja kunnialliset. Hänen omat
houreensa ovat syynä kaikkeen, herättivät hänessä epäluulon minua
kohtaan ja saattoivat hänet solvaisemaan minua. Minun syyllisyyteni oli
joka tapauksessa sangen vähäinen, ja ainoastaan hänen sairaalloisesti
ärtynyt mielikuvituksensa voi tehdä sen niin suureksi ja raskaaksi.
Tietysti minun olisi pitänyt ottaa huomioon hänen kiihtynyt tilansa.
Mutta oliko hän nyt niin sairas ja järjiltään, ettei tiennyt, mitä teki
tullessaan minun luokseni Degrierin kirje mukanaan? Varmaan hän tiesi,
mitä teki. Eikö hän tullut juuri saamaan neuvoa ja lohdutusta?

Piilotin vuoteeseen rahani ja poistuin huoneestani kymmenen minuutin
kuluttua Polinan lähdöstä. Olin varma siitä, että hän oli mennyt ylös
huoneeseensa ja hiivin tiedustamaan lastenhoitajalta, kuinka neiti
jaksoi. Suureksi hämmästyksekseni kuulinkin häneltä, että Polina ei
vielä ollut tullut kotiin, ja että lastenhoitaja oli tulossa minun
luokseni häntä kysymään.

"Juuri kymmenen minuuttia sitten lähti hän luotani", huudahdin
pelästyneenä. "Mihin hän on mahtanut joutua?"

Lastenhoitaja katsoi moittivasti minuun.

Sillä välin oli ehditty sepittää kokonainen historia, joka oli jo
levinnyt ympäri hotellin. Ovenvartija ja tarjoilijat supattivat
toisilleen, että neiti jo klo seitsemältä oli lähtenyt hotellista
juoksemaan kovassa sateessa hôtel d'Angleterreen. Heidän vihjauksistaan
huomasin heidän jo tietävän Polinan käyneen minun luonani. Muutkin
meikäläisiä koskevat salaisuudet olivat jo jokaisen hampaissa. Niinpä
kerrottiin kenraalin eilen tulleen hulluksi, läpi koko hotellin
kaikuivat muka hänen valitushuutonsa. Ja edelleen, että isoäiti, jota
luultiin kenraalin äidiksi, oli vartavasten matkustanut Venäjältä
estämään poikansa avioliittoa neiti de Comingesin kanssa, ja tekemään
hänet perinnöttömäksi, jos ei hän tottelisi. Tahallaan oli äiti sitten
ruletissa hävittänyt koko omaisuutensa poikansa kiusalla, jotta tämä
raukka oli nyt aivan rutiköyhä.

"Niin, sellaisia ne venäläiset ovat", huudahtivat he päätään
pudistellen ja nauroivat. Suuresta pelivoitostanikin he jo olivat
kuulleet puhuttavan ja passarini oli ensimäinen minua onnittelemassa.
Mutta minulla ei ollut heidän kanssaan mitään tekemistä. Minä riensin
hôtel d'Angleterreen.

Oli vielä jotenkin aikaista. En tiennyt siis, ottaisiko mr. Astley
vastaan ketään. Kuultuaan minun etsivän itseään, tuli hän heti
luokseni käytävään. Hän pysähtyi eteeni katsellen mitään puhumatta
lyijynharmailla silmillään minua ja näytti odottavan, mitä sanoisin.
Minä kysyin Polinaa.

"Hän on sairas", vastasi mr. Astley silmiään räpäyttämättä katsellen
minua.

"Sitten on hän tietysti teidän luonanne?"

"Niin on, minun luonani."

"Te siis ... te aijotte pitää hänet luonanne?"

"Niin aijonkin."

"Mr. Astley, tästä nousee pahoja huutoja; tämä on mahdotonta. Hän on
kovin sairas: ehk'ette ole huomannutkaan."

"Kyllä minä sen olen huomannut; johan minä teillekin sanoin hänen
olevan sairaana. Jos ei hän olisi ollut sairas, ei hän olisi tullut
luoksenne yöllä."

"Te siis tiedätte senkin."

"Tiedän. Hän tuli eilen tänne, ja minä lähetin hänet erään sukulaiseni
luo, mutta koska hän oli sairas, erehtyi hän ja tuli teidän luoksenne."

"Ajatelkaas! Te olisitte siis hänen valittu suojelijansa? Mutta
sallikaas minun kysyä: ettekö viime yötä seisoskellut hotellimme
akkunoitten alla. Miss Polina kehoitti minua katsomaan ulos,
olisitteko te siellä, häntä näytti suuresti huvittavan teidän siellä
odottelemisenne. Hän nauroi sille kovin."

"Todellakin? Ei, akkunoitten alla en seisoskellut, mutta hyvän aikaa
kävelin hotellin edustalla."

Minua olisi kovin haluttanut pilkata mr. Astleyta, mutta Polinan tähden
en sitä sentään voinut tehdä.

"Mutta lääkäriähän täytyy lähettää noutamaan, mr. Astley."

"Johan siellä lääkäri kävikin. Jos hän kuolee, vaadin teidät siitä
tilille."

Minä hämmästyin.

"Suokaa anteeksi, mr. Astley, kuinka te siitä minua syytätte?"

"Onko totta, että eilen voititte kaksisataatuhatta taaleria?"

"Kaikkiaan vaan satatuhatta taaleria."

"No, katsokaas vaan! Te matkustatte siis tänä aamuna Pariisiin?"

"Mitävarten?"

"Kaikki venäläiset, joilla on rahoja, matkustavat Pariisiin", selitti
mr. Astley kuin kirjasta lukien.

"Mitäs minä kesällä Pariisissa teen? Minä pidän teistä, mr. Astley!
Tiedättehän itsekin."

"Tokkohan? Olen varma, ettette pidä. Sitäpaitsi te menetätte kaikki
pelissä, jos jäätte tänne. Hyvästi! Olen vakuutettu siitä, että tänään
matkustatte Pariisiin'"

"Hyvä on, hyvästi sitten, mutta Pariisiin en lähde. Mitäs te tuumitte,
mr. Astley äskeisistä. Sanalla sanoen, kenraali... Ja sitten miss
Polinan seikkailut, -- koko kaupunkihan jo puhuu siitä."

"Koko kaupunki, niin. Kenraalilla, luulen ma, on nyt muuta mielessä. Ja
kukaan ei voi kieltää miss Polinaa oleskelemasta, missä hän itse
tahtoo. Perhettänsä hänen ei tarvitse ottaa huomioon, sillä tätä
perhettä ei enään ole."

Ymmärsin, mr. Astleyn lujasti päättäneen olla laskematta minua Polinan
luo. Sentähden luovuinkin toivosta saada tavata tätä. Hotelliini
palatessani johtui taas mieleeni, kuinka vakavasti hän oli kehoittanut
minua lähtemään Pariisiin. Minua oikein nauratti. Ja mitä merkitsi
sitten se, että hän vaatisi minut tilille, jos Polina kuolisi? Aikooko
hän ehkä haastaa minut kaksintaisteluun ja ampua minut? Tunsin syvästi
sääliväni Polinaa, mutta siitä asti, kun eilen istuin pelipöytään ja
aloin koota kultaa ja seteleitä, on rakkauteni joutunut ikäänkuin
toiseen sijaan. Nyt minä tästä puhun, mutta silloin en sitä vielä
selvästi tajunnut. Tokkohan minä todellakin olen pelaaja ... tokkohan
minä niin kovasti rakastankaan Polinaa? Ei, minä rakastan häntä, Jumala
tietää! Mutta tullessani mr. Astleyn luota hotelliini, soimasin ja
piinasin itseäni lakkaamatta. -- Mutta sitten tuli väliin sangen
kummallinen ja typerä juttu.

Kiiruhdin juuri kenraalin luo, kun äkkiä aukeni eräs lähellä oleva ovi
ja joku huusi minun nimeäni. Se oli rouva de Cominges, joka neiti
Blanchen käskystä oli tullut kutsumaan minua hänen luokseen. Noudatin
kutsua ja kuulin heti ovesta astuttuani neiti Blanchen helakan naurun
sisähuoneesta. Hänellä oli hotellissa vaan kaksi huonetta. Neiti
Blanche oli vasta juuri noussut ja esiintyi sangen viekottelevana
kevyessä puvussaan, kaula ja käsivarret paljaina.

"Kas, siinähän se nyt on, tuleppas sisään, jöröjukka! Onko totta, että
olet voittanut vuoren kultaa ja hopeaa. Minä rakastan enemmän kultaa."

"Totta on", vastasin nauraen.

"Paljonko?"

"Satatuhatta guldenia."

"Kultaseni, kuinka sinä olet tyhmä. Tule lähemmäksi, minä en kuule
mitään. Nyt alamme juhlia, eikö totta?"

Menin hänen luokseen. Ohuen silkin alta pistäytyivät esiin kuvankauniit
olkapäät, jommoisia olin tuskin unissakaan nähnyt. Niitä verhosi
batistinen, pitseillä reunustettu paita, joka erinomaisesti sopi hänen
tummalle iholleen.

"Poikaseni, onko sulla sydäntä", huudahti hän katsellen minua ja
nauroi. Hänen naurunsa oli aina hyvin iloista, jopa sydämellistäkin.

"Toisinaan", vastasin minä matkien Corneliusta.

"Näetkös sinä", virkkoi hän äkkiä, -- "jos et ole kovin tyhmä, vien
sinut Pariisiin. Ymmärrätkö, lähden sinne heti."

"Hetikö?"

"Puolen tunnin perästä."

Todellakin, kaikki oli lähtöön valmiina. Matkalaukut kunnossa. Kahvi
oli jo aikoja sitten tuotu sisään.

"No niin, tahdotko tulla Pariisiin? Sanohan, mitä merkitsee 'utchitel'?
Sinä olit kauhean tyhmä, kun olit 'utchitel'. Missä ovat sukkani.
Paneppas ne jalkaani, no!"

Hän ojensi todellakin ihastuttavan jalkansa, tummaihoisen, pienen. Minä
nauroin ja aloin vetää siihen silkkistä sukkaa. Neiti Blanche istui
vuoteella ja laverteli.

"No, mitä sinä teet, jos otan sinut mukaani? Ensiksikin, minä tahdon
viisikymmentä tuhatta frankia. Sinä annat ne mulle Frankfurtissa. Me
menemme Pariisiin. Siellä elämme yhdessä, ja minä näytän sinulle tähtiä
kirkkaalla päivällä. Saat nähdä sellaisia naisia, ettet ole ikinä
nähnyt. Kuulehan..."

"Maltas, jos sulle annan viisikymmentä tuhatta frankia, mitäs sitten
jää itselleni?"

"Ja sataviisikymmentä tuhatta frankia sinä unohdit ja sitä summaa
vastaan suostun asumaan sun kanssasi kuukauden, kaksi -- mistä
minä tiedän. Ehkä me kahdessa kuukaudessa tuhlaammekin nämät
sataviisikymmentä tuhatta frankia. Näetkös, minä olen kiltti tyttö ja
puhun sulle edeltäkäsin, mutta sinä saat nähdä tähtiä."

"Kuinka, kaikki kahdessa kuukaudessa?"

"Mitä, peloittaako sua? Oh, kurja orja! Tiedä, että yksi ainoa kuukausi
tällaista elämää on parempi sinun koko ikääsi. Yksi kuukausi ja --
sitten vedenpaisumus! Mutta sinä et tätä ymmärrä, mene! Mene, mene,
sinä et tätä ansaitse! Ai, mitä sinä teet?"

Olin pukenut sukan toiseen jalkaan, jota puristin ja suutelin. Hän
oikasi jalkansa ja potkasi sen kärjellä kasvoihini. Vihdoin hän
karkoitti minut luotaan.

"No, hyvä, minun utchitelini, minä odotan sinua, jos tahdot.
Neljännestunnin kuluttua minä lähden", huusi hän minun jälkeeni.

Käytävässä tapasin hovimestarin, joka kohteliaasti kumarrellen tarjosi
asuttavakseni komeata huoneustoa, tähän asti ollutta kreivi B:n
hallussa. Hänen suureksi kummastuksekseen pyysinkin laskuani ja
ilmoitin lähteväni ensi junassa. Ja puolen tuntia sen jälestä olin
neiti Blanchen ja hänen äitinsä kanssa matkalla yksityisvaunussa
pikajunalla Frankfurtia kohti. Neiti Blauche nauroi alituisesti minua
katsellessaan, eikä rouva de Comingeskaan voinut hillitä iloisuuttaan.
Itse sitävastoin en ollut ollenkaan paraalla tuulellani. Tunsin
kulkevani kamalaa käännettä kohti elämässäni, mutta eilisillasta asti
olin tottunut panemaan kaikki yhden kortin varaan. Muuten neiti Blanche
ei antanut minulle aikaa mietiskelyihin. Hän vuoroin nauroi ja torui
minua, vuoroin kuvaili Pariisin elämää mitä loistavammilla väreillä.

"Sinä tulet onnelliseksi kuin pieni kuningas. Minä solmin omin käsin
sinun kaulaliinasi ja saatan sinut Hortensen tuttavuuteen. Ja kun
olemme tuhlanneet kaikki rahasi, tulet tänne ja tyhjennät taas pankin.
Mitä juutalaiset sinulle sanoivat? Rohkeutta ennen kaikkea, ja sitä
sinulla on. Ja sinä annat vielä minulle monta kertaa rahoja Pariisissa.
Kun minä tahdon viisikymmentä tuhatta korkoa ja sitten vielä..."

"Entäs kenraali", kysyin minä häneltä.

"Kenraali, tiedäthän itse, joka päivä tänä aikana tuli luokseni
kukkavihkoineen. Mutta tällä kertaa minä käskin hänen etsiä kaikkein
harvinaisemmat kukkaset ja lintunen lensi tiehensä. Hän lentää
perässämme, saat nähdä. Ha-ha-ha! Minä tulen sangen iloiseksi.
Pariisissa hän on minulle hyvään tarpeeseen. Täällä maksaa hänen
puolestaan mr. Astley..."

Ja sillä tavalla minä silloin matkustin Pariisiin.



XIV.


Mitä minä sanon Pariisista? Kaikki oli ehkä hourailua ja hulluutta.
Kolme viikkoa siellä vaan vietinkin ja tällä ajalla minun satatuhatta
frankiani haipuivat kuin tuhka tuuleen. Puhun vaan sadastatuhannesta,
sillä toisen satatuhatta annoin neiti Blanchelle, -- viisikymmentä
tuhatta puhtaassa rahassa Frankfurtissa ja toisen mokoman vekseleissä
kolme päivää myöhemmin Pariisissa. Viikkoa myöhemmin hän jo alkoi taas
ottaa rahoja, "ja jälelläolevat satatuhatta tuhlaat minun kanssani
Pariisissa, rakas utchitel". Hän antoi minulle tämän nimen, joka näytti
häntä erityisesti huvittavan. On vaikeata kuvitella kavalampaa,
voitonhimoisempaa ja ahneempaa olentoa kuin tämä neiti Blanche. Hän oli
tietysti itara vaan omain rahainsa suhteen, mun rahani kylvi hän täysin
kourin kadulle. Hän tunnustikin minulle myöhemmin avomielisesti
aikoneensa käyttää rahani vakinaisen asunnon hankkimiseen itselleen
Pariisissa. Hänen täytyi vihdoinkin tehdä jotain turvatakseen oloansa
ja alkaakseen elää säädyllisesti. Näiden kolmen viikon aikana ei mulla
koskaan ollut sataa frankia enempää kukkarossani. Muut rahat olivat
neiti Blanchen hallussa "varmassa tallessa", kuten hän minua
rauhoitteli.

"Mitä sinä rahoilla teet", kysyi hän viattoman näköisenä, enkä pitänyt
tarpeellisena ruveta vastarintaan.

Neiti Blanche varusti piankin itselleen uuden, loistavan
asunnon. Näytellessään sitä minulle, virkkoi hän lapsellisesti:
"Siinä näet, mitä säästäväisyys ja järjestyskyky saavat aikaan
kurjimmillakin varoilla." Sitten hankki hän itselleen ajopelit
ja kaksi hevosta. Uudessa kodissaan pidimme kahdet tanssijaiset,
joissa läsnä olivat myöskin Hortense, Lisette ja Cleopâtre, todellakin
hauskoja, huomattavia naisia eikä rumia lähestulkoonkaan. Näissä
"tanssijaisissa" oli minulla kunnia näytellä isännän hullunkurista
osaa. Minulla oli erityisiä seuravelvollisuuksia, kuten vieraitten
vastaanottaminen ja keskustelun ylläpito sivistymättömäin
paksumahaisten kauppiasnousukkaitten, tietämättömäin ja julkeitten
sotilashenkilöitten, mahdottomat mihinkään muuhun seuraan, ja kurjien
kirjailija- ja sanomalehtimiespahaisten kanssa, jotka esiintyivät
muodikkaissa hännystakeissa ja keltaisissa hansikkaissa ja
voittivat röyhkeydessä ja turhamaisuudessa yksinpä pietarilaiset
kirjailijammekin, -- ja se tahtoo sanoa jo sangen paljon. He aikoivat
ottaa minut ivansa esineeksi, mutta minä tavallisesti pakenin johonkin
sivuhuoneeseen sampanjaa juomaan. Kaikki oli minusta inhoittavaa ja
vastenmielistä. Sillä välin laski Blanche minusta leikkiä vierailleen.

"Se on eräs utchitel, joka on voittanut kaksisataa tuhatta frankia,
mutta ei olisi ilman minun apuani osannut niitä tuhlata. Sitten hän
taas rupeaa opettajaksi, -- eikö kukaan teistä tietäisi neuvoa paikkaa
hänelle. Jotain hänen hyväkseen pitäisi tehdä."

Minä turvauduin jotenkin usein sampanjaan haihduttaakseni
alakuloisuuttani ja kuluttaakseni aikaani. Blanchen tunteista itseäni
kohtaan voin sanoa, että hän yhdessäolomme ensi päivinä ei paljoakaan
minua rakastanut. Hän piti kuitenkin huolta, että pukeuduin uusimman
muodin mukaan kuin mikäkin keikari, solmisipa korkeimman omakätisesti
kaulaliinanikin. Itse minä näistä asioista sangen vähän välitin.
Synkkänä ja lohduttomana menin melkein joka ilta Château des
Fleurs'iin, jossa join itseni humalaan ja opettelin tanssimaan
cancania, jota siellä, sivumennen sanoen, tanssitaan sangen huonosti.

Blanche oli odottanut minulta aivan toista kuin sittemmin tuli
kokemaan. Hän oli luullut minun lyijykynä ja muistikirja kädessä
alkavan juosta hänen kintereillään merkitsemässä muistiin kaikki hänen
menonsa, kaikki, mitä hän varasti minulta. Hän oli jo edeltäkäsin
varma, että jokaisesta tarvittavasta kymmenestä frankista nousisi
meteli. Hän oli valmistautunut kaikkien hyökkäysten ja torumisien
varalta ja oli kovin hämmästynyt, kun sellaisia ei kuulunutkaan.
Aluksi hän ei oikein voinut ymmärtää minun typeryyttäni ja
välinpitämättömyyttäni ja rupesi sentähden itse solvaamaan minua. Mutta
kun en ollut kuulevinani, istuin vaan mukavalla sohvallani ja tylsästi
tuijotin kattoon, rupesi hän luulemaan minua niin yksinkertaiseksi,
ettei maksanut vaivaa puhua minulle mitään, koska en kumminkaan mitään
ymmärtäisi. Hän meni pois, mutta tuli taas kymmenen minuutin päästä
takaisin urkkimaan minun ajatuksiani. Tämä tapahtui hänen nurjimpien
tuhlaustensa aikana. Kerran hän esim. oli ostanut parin hevosia ja
maksanut niistä kuusitoista tuhatta frankia.

"No, kultaseni, ethän suutu", lähenteli hän minua.

"E-en. Ei kannata", sanoin minä torjuen häntä kädelläni luotani. Mutta
tämä oli hänestä niin intresanttia, että hän heti istahti viereeni.

"Näetkös, maksoin niin paljon, kun kerran sopiva tilaisuus tarjoutui
saada ne. Me voimme myydä ne kahdellakymmenellä tuhannella."

"Uskon, uskon; hevoset ovat pulskat ja sinulla on nyt komeat ajoneuvot;
ne ovat sangen tarpeelliset. Jätä minut nyt rauhaan."

"Sinä et siis ole vihoissasi?"

"Mistä? Teet sangen viisaasti hankkiessasi välttämättömiä kapineita.
Tarvitsethan sinä niitä. Tiedän, että sinun täytyy elää reimasti,
muutenhan et olisi miljoonanomistaja. Satatuhattammehan on vaan pisara
meressä."

Tällaista oli Blanche vähimmin odottanut. Ei mitään toraa eikä huutoa!
Hän oli kuin pilvistä pudonnut.

"Sinähän ... sinähän olet mainio! Sinullahan on älyä ja ymmärrystä!
Tiedätkös, poikaseni, vaikka olet opettaja, olisi sinun pitänyt syntyä
ruhtinaaksi. Etkös sinä ollenkaan sure, vaikka rahat niin pian
hupenevat?"

"Mitä niistä! Sitä parempi, kuta pikemmin."

"Mutta ... tiedätkös ... sanohan toki, oletko sinä rikas? Tiedätkö,
minun mielestäni sinä liian paljon halveksit rahaa. Mitä sinä sitten
aijot tehdä, kun ne loppuvat?"

"Sitten menen Homburgiin ja voitan taas satatuhatta."

"Niin, niin, sillä tavalla, se on mainiota! Ja minä tiedän sun
voittavan ja tuovan rahat tänne. Tiedätkös, sinä vielä jonakuna päivänä
saat minut rakastumaan itseesi, kun sinä olet sellainen. Ja minä
rakastankin sinua enkä ole ollut kertaakaan uskoton. Tiedätkö, minä en
rakastanut sinua kun luulin sinut vaan utchiteliksi. Se on kai jotenkin
sama kuin lakeija? Mutta minä olen kuitenkin aina ollut uskollinen,
koska minä olen hyvä tyttö."

"Nyt valehtelet! Olenhan minä sinut nähnyt Albertin, tuon tumman
upseerin seurassa."

"Niin, niin, mutta sinä olet..."

"Valehtelet, valehtelet, luulet kai minun suuttuvan siitä? Joutavia!
Nuorison täytyy hurjastella! Älä sinä häntä hylkää, koska hän on ollut
sulla ennen minua, ja sinä rakastat häntä. Kunhan et vaan anna hänelle
rahoja, kuuletko?"

"Sinä et siis ole siitä vihoissasi. Mutta sinähän olet oikea filosoofi,
tiedätkö? Oikea filosoofi", huudahti hän ihastuneena. "No, hyvä, minä
olen rakastava sinua, olen rakastava, -- saat nähdä, sinä tulet olemaan
tyytyväinen!"

Hän osoitti todellakin siitä hetkestä alkaen olevansa minuun mieltynyt,
jonkinlainen ystävyyssuhdekin syntyi välillemme, ja täten kuluivat
yhdessäolomme viimeiset päivät jotenkin siedettävästi. Lupaamiaan
"tähtiä" ei hän näyttänytkään. Jossain määrin Blanche kuitenkin piti
lupauksensa; minä tutustuin tällä aikaa Hortenseen, jota keskuudessamme
nimitettiin filosoofi Thérèseksi. Tämä oli todellakin tavattoman
lahjakas tyttö.

Mutta miksi kertoa tätä kaikkea? Kuukausi läheni loppuaan ja
sadastatuhannesta frankistani oli vaan mitättömät tähteet jälellä.
Blanche oli käyttänyt kahdeksankymmentä tuhatta kaikenlaisiin
menoihinsa. Ylipäänsä oli hän muuten säädyllinen minua kohtaan, ei
ainakaan valehdellut minulle.

"Sinun ei ole tarvinnut lunastaa laskuja eikä vekseleitä", puhui hän
minulle, -- "siksi että olen säälinyt sinua. Mutta joku toinen olisi
voinut tehdä sulle pahat kolttoset ja saattanut sinut pian kiikkiin.
Näetkös, kuinka minä sinua rakastin, ja kuinka minä olen hyvä! Yksin
nämät kirotut häätkin maksavat minulle mahdottomia!"

Meillä vietettiin todellakin häät, ollessani viimeisiä päiviä
Pariisissa, ja nämä nielivät loput sadastatuhannesta frankistani. Siten
asia sitten päättyi -- meidän kuukautemme nimittäin, ja tämän jälkeen
minä sain eroni.

Sattui näet siten, että viikkoa jälkeen Pariisiin tulomme kenraali
yhtäkkiä ilmestyi luoksemme. Hän oli matkustanut Blanchen jälestä
suoraa päätä ja asettui kursailematta meille asumaan, vaikka olikin
vuokrannut itselleen pienen huoneuston muualla kaupungilla. Blanche
toivotti iloisesti hänet tervetulleeksi, nauroi ja syleilikin häntä.
Sen jälkeen he eivät luopuneet toisistaan ja esiintyivät aina
rinnakkain bulevardilla, retkeilyillä, teatterissa ja vierailuilla.
Blanche oli heti huomannut tämän venäläisen ylimyksen sopivan
oivallisesti koristukseksi hänen seurapiiriinsä. Kenraali teki vieläkin
komean vaikutuksen, hänen rinnallaan kyllä kelpasi esiintyä. Hän oli
kookas, kasvonsa olivat kauniinpuoleiset, vaikka vähän turvonneet ja
partansa muhkea, huolellisesti värjätty -- hän oli ennen palvellut
kyrassierina. Hän käyttäytyi sitäpaitsi hienosti, kantoi ryhdikkäästi
hännystakkinsa. Pariisissa hän alkoi pitää rintatähtiänsäkin. Sellaisen
kanssa oli mahdollista esiintyä bulevardilla, vieläpä, jos niin saan
sanoa, _kunnioitettavaakin_.

Yksinkertainen, hyväsydäminen kenraali oli suunnattomasti
ihastuksissaan. Tällaista onnea ei hän osannut aavistaakaan Pariisiin
lähtiessään. Hän oli päinvastoin pelännyt Blanchen karkaavan hänen
kimppuunsa ja ajavan hänet ovesta ulos. Minun heistä erotessani oli
hän yhä vieläkin onnensa kukkuloilla. Jälestäpäin sain kuulla,
minkälaisessa tilassa hän oli ollut ennen Pariisiin tuloansa. Kun hän
sai kuulla Blanchen hänet jättäneen, pyörtyi hän ja makasi sitten
kokonaisen viikon ankarassa kuumeessa. Yhtäkkiä hän sitten jättikin
sairasvuoteen, ja ennenkuin aavistettiinkaan oli hän lähtenyt neiti
Blanchea etsimään. Ja kun tämä otti hänet niin ystävällisesti vastaan
virkistyi hän piankin jotenkin entiselleen. Sairautensa oli kumminkin
jättänyt tuntuvia jälkiä häneen, sillä kova pelästys oli tärisyttänyt
perinpohjin hänen hermostonsa. Keskustelemaan hän ei juuri enään
kyennyt, vaan vastaili ainoastaan päätään nyökäten tai hymähtäen. Usein
myöskin huomasin hänen nauravan hermostuneesti. Joskus hän taas istui
nurkassa synkkänä kuin yö, otsa rypyssä. Muistinsakin oli huonontunut.
Hän oli tavattoman hajamielinen ja puheli itsekseen. Ainoastaan
Blanchen läsnäollessa hän elävystyi. Ja kun hän tuolla tavoin murjotti
yksinään, oli siihen syynä joko se, että Blanche ei ollut vähiin
aikoihin näyttäytynyt hänelle tai ei ollut ottanut häntä mukaansa
kävelemään tai sitten oli lähtenyt ajelemaan hyväilemättä häntä.
Tällöin ei hän sanallakaan valittanut kellekään huoliansa, luulenpa,
ettei hän ollut itsekään selvillä niitten syistä. Kun Blanche joskus
viipyi poissa koko päivän, luultavasti huvittelemassa suosikkinsa
Albertin kanssa, huomasin kenraalin äkkiä virkoavan unteluudestaan ja
huolestuneesti katsahtavan ympärilleen ikäänkuin jotain etsien. Mutta
kun hän ei mitään erityistä nähnyt, vaipui hän tuoliinsa ja istui
tuijottaen, kunnes Blanche vihdoinkin tuli ja ikäänkuin sähkötti hänet
iloisella reippaudellaan ja helisevällä naurullaan. Hän hyöri ukon
ympärillä, veti häntä parrasta ja leikki kuin lapsen kanssa, joskus
suutelikin häntä -- harvoin Blanche muuten häntä hyväili. Kenraali oli
äärettömän onnellinen, hän oikein itki ilosta, -- suureksi ihmeekseni.

Blanche oli alusta pitäen ruvennut kenraalin suojelijattareksi. Hän
puolusti erityisellä innolla holhokkiaan minulta, vaikka en aikonutkaan
tätä loukata. Hän oikein innostui ja nuhteli itseään petollisuudesta
häntä kohtaan, että oli uhrannut hänet minut tähteni. Olihan hän ollut
jo melkein kenraalin kihlattu, tämä oli jo saanut hänen myöntävän
vastauksensa ja jättänyt hänen tähtensä perheensäkin pulaan. Sitäpaitsi
olin minä ollut kenraalin palveluksessa, enkä saisi unohtaa olevani
velvollinen osoittamaan tälle kunnioitusta, että minun pitäisi hävetä
j.n.e.... Minä yhä vaikenin ja hän lörpötteli. Vihdoin rupesin
nauramaan ja Blanche arveli minun olevan aika tolvanan, mutta lopuksi
päätteli minun kuitenkin olevan kunnon miehen. -- "Sinä olet järkevä ja
hyvä mies, ja ... ja ... vahinko vaan, että olet niin kokematon!"

"Oikea venäläinen, kalmukki", huudahti hän ja lähetti minut kävelemään
kenraalin kanssa aivankuin lakeija lähetetään kävelyttämään
vinttikoiraa. Minä vein tämän teatteriin, ravintoloihin ja
Bal-Mabilleen. Blanche kustansi kaikki, mitä matkoillamme kulutimme,
vaikka kenraalilla itselläänkin oli vähän rahoja, ja hän mielellään
veti ne esille herättääkseen toisten kunnioitusta. Eräänä päivänä
täytyi minun ruveta ankaraksi, kun hän Palais royalissa tahtoi ostaa
Blanchelle 700 frankia maksavan rintaneulan. Mitä tämä olisi välittänyt
700 frankin rintaneulasta! Kenraalilla oli noin 1,000 frankia. Mistä
hän oli ne saanut, en tiedä, mutta luulen, että mr. Astley oli ne
antanut. Tämä oli maksanut meikäläisten hotellilaskunkin.

Kenraalilla ei koko tänä aikana ollut aavistustakaan omituisesta
suhteestani Blancheen. Hän oli kyllä kuullut puhuttavan minun suuresta
pelivoitostani, mutta ei voinut kuvitellakaan minulla Blanchen luona
voivan olla muuta tointa kuin yksityissihteerin tai ehkä palvelijan.
Hän kohteli minua yhtä alentuvasti kuin ennenkin, puhutteli aina
isännän tavoin, silloin tällöin toruikin minua. Eräänä päivänä
istuessamme aamukahvilla, käyttäytyi hän niin hullunkurisesti, että
Blanche ja minä emme voineet pidättää nauruamme. Ukko ei yleensä ollut
pikavihainen, mutta tällä kertaa olin mielestään syvästi loukannut
häntä. Hän alkoi kauheasti läksyttää minua, nimitti minua tyhmäksi
nulikaksi ja uhkasi vielä "opettaa minut", että "vielä näkisin", j.n.e.
Blanche yhä vaan nauroi, ja ukko kiivastui lopulta niin, että vaivoin
saimme hänet enään rauhoittumaan ja lähtemään kävelylle kanssamme.
Sattui sentään usein, että hän käyttäytyi vähän armollisemmin mua
kohtaan, alkoi puhua vanhoista hyvistä ajoista, vaimovainajastaan,
tiluksistaan y.m.s. Usein hän tarttui kiini yhteen ainoaan sanaan, joka
oli sattunut jäämään hänen mieleensä ja toisti sitten tätä sanaa
yhtämittaa sen olematta missään yhteydessä muun keskustelun kanssa.
Vastenmielistä oli hänelle kuulla puhuttavan lapsistaan, ja kun minä
joskus satuin mainitsemaan niiden nimet, sanoi hän tavallisesti vaan:
"Niin, ne lapset, ne lapset", ja koetti johtaa keskustelun muihin
asioihin. Kerran ainoastaan hänen sydämensä heltyi lapsiaan
ajatellessaan. Olimme näet juuri menossa teatteriin, kun hän itse alkoi
puhua heistä ja yhtäkkiä puhkesi valittamaan: "Voi, näitä
lapsiraukkoja, lapsiraukkoja!"

Kerran kun satuin puhumaan Polinasta, tuli hän ihan raivoihinsa. "Se
inhoittava olento", huudahti hän, "niin ilkeä ja kiittämätön. Hän on
häväissyt koko perheemme. Jos laki vaan sallisi, kurittaisin minä
häntä, niin, herraseni, sen minä tekisin!" Degrieristä ei hän kärsinyt
puhuttavankaan. "Hän syöksi minut perikatoon, hän varasti minut
tyhjäksi, hän nylki minut. Kaksi pitkää vuotta on hän painajaisena
minua ahdistanut. Unissakin on hän minua vainonnut kuin aave! Tämä,
tämä, tämä... Älkää ikinä puhuko hänestä minulle!"

Huomasin, että hänellä oli jotain tekeillä, mutta vaikenin tapani
mukaan. Viikkoa ennen eroamme paljasti Blanche mulle tämän salaisuuden.
"Hänellä on hyvät toiveet", sanoi hän minulle, "baboulinka on nyt
todellakin sairas ja kuolee pian. Mr. Astley lähetti sähkösanoman.
Varmaan kenraalikin perii osan hänen omaisuudestaan. Muutenkin on hän
minulle hyvin sopiva. Hänellähän on eläkkeensäkin, ja hän on tunteva
itsensä onnelliseksi saadessaan asua luonani jossain komerossa. Minä
pääsen 'rouva kenraalittareksi'. Ylemmät seurapiirit ovat minulle
avoinna, tulen venäläiseksi tilanomistajattareksi, minulla on linna,
mushikoita ja sitten on vielä miljoonani."

"Mutta jos hän tulee mustasukkaiseksi, rupeaa vaatimaan ... jumala
tiesi mitä, -- ymmärrätkö?"

"Oi, ei, ei, ei! Kuinka hän uskaltaisi. Minä olen ryhtynyt
varokeinoihin, älä hätäile. Olen pannut hänet väärentämään pari
vekseliä Albertin nimellä. Ja nyt, jos, -- niin annan hänet oikeuden
käsiin; hän ei uskalla!"

"No niin, mene..."

Häät vietettiin hyvin vaatimattomasti ilman juhlallisuuksia. Paitsi
minua ja Albertia oli ainoastaan muutamia tuttavia saapuvilla,
Hortense, Cleopâtre y.m. olivat tahallaan jätetyt kutsumatta. Uudet
velvollisuudet olivat kokonaan anastaneet sulhasen ajatukset, hän oli
ylen onnellinen. Blanche oli itse sitonut hänen valkean kaulaliinansa
ja voidellut hänen hiuksensa. Hän näytti sangen hienolta hännystakissa
ja valkoisissa liiveissä.

"Hän on todellakin _comme il faut_", sanoi Blanche minulle tullessaan
hänen huoneestaan, ikäänkuin nyt vasta olisi sen huomannut.

Päivän eri tapahtumat olen unohtanut. Muistan vaan silloin vasta ensi
kerran kuulleeni Blanchen oikean nimen -- hänen nimensä oli du Placet
eikä de Cominges. Hänen äitinsäkään nimi ei ollut de Cominges. En tiedä
tänäkään päivänä, miksi hän oli valinnut sen nimen. Tämä nimenvaihdos
ei ollut kenraalista ollenkaan epämieluista, päinvastoin miellytti
häntä tämä uusi nimi enemmän kuin vanha. Vähän ennen vihkijäisiin
lähtöämme käveli hän juhlapuvussaan edestakaisin salissa kertaillen
itsekseen tavattoman totisena sanoja: "Mademoiselle Blanche du Placet!
Blanche du Placet, du Placet! Neiti Blanka du Placet", ja jonkinlainen
itserakkaus loisti hänen kasvoillaan. Kirkossa, pormestarin luona ja
kotona aamiaisella oli hän iloisella ja onnellisella tuulella sekä
näytti sangen ylpeältä. Blanchekin käyttäytyi sangen arvokkaasti..
Molemmat olivat sanalla sanoen kuin muuttuneet.

"Minun täytyy nyt tietysti käyttäytyä toisella tavalla kuin ennen",
sanoi hän minulle harvinaisen vakavasti. "Mutta voitko uskoa, minä en
ole vieläkään oppinut lausumaan uutta nimeäni. Sagorjanski ...
Sagosianski, rouva kenraalitar Sago ... Sago ... nuo pirun venäläiset
nimet! Siis: rouva kenraalitar ja neljätoista konsonanttia! Se on
sangen somaa, eikö totta?"

Vihdoin me erosimme ja Blanche, hyvä, sydämellinen Blanche itkikin
hyvästiä heittäissään. "Sinä olet kelpo poika", sanoi hän nyyhkien.
"Minä luulin sinua tyhmäksi, ja siltä sinä näytätkin, mutta et sinä ole
ollenkaan tyhmä."

Ja puristeltuaan kättäni loppumattomiin, huudahti hän äkkiä:
"Odotappas", ja kiiruhti huoneeseensa. Kun hän sieltä palasi, oli
hänellä kaksi tuhannen frankin seteliä kädessään. Tätä en olisi ikinä
uskonut!

"Näitä voit hyvinkin tarvita. Sinä olet kenties sangen oppinut
'utchitti', mutta sinä olet kauhean kokematon mies. Enempää kahta
tuhatta en sulle anna, pian sinä ne kumminkin pelissä menettäisit. No,
voi hyvin! Pysykäämme aina hyvinä ystävinä, ja jos taas voitat, tule
heti tänne luokseni, ja minä teen sinut onnelliseksi!"

Minulla oli nyt, paitsi näitä kahta tuhannen frankin seteliä, vielä
viisi sataa frankia. Sitäpaitsi oli minulla komea kultakello, tuhannen
frankin arvoinen, hohtokivillä varustetut kultaset paidannapit y.m.,
joten vielä jonkun aikaa voin elellä huolettomasti. Pariisista
matkustin Homburgiin. Matkalla pysähdyin kuitenkin eräälle väliasemalle
Reinin varrella, koska olin saanut kuulla, että mr. Astley varmasti
saapuisi sinne ja viipyisi siellä yhden päivän. Minulla oli niin
paljon häneltä kysyttävänä... Sitten menen suoraan Homburgiin.
Roulettenburgissa en aijo käydä piakkoin -- ehkä vasta ensi vuonna.
Sanotaan, ettei ole hyvä koetella onneaan kahta kertaa perätysten
samassa pöydässä. Sitäpaitsi oikein todellisesti voi pelatakin vaan
Homburgissa.



XV.


Lähes kaksi vuotta on kulunut siitä ajasta, jolloin viimeksi selailin
näitä päiväkirjan lehtiä. Kuinka kurjaksi, onnettomaksi minun
täytyikään tulla, voidakseni ajatella niitten esilleottamista ja
lukemista! Minä lupasin viimeksi silloin matkustaa Homburgiin. Jumala!
Millä itseluottamuksella, järkähtämättömillä toiveilla olinkaan
kirjoittanut nuot sanat! Enkö sitten vähintäkään epäillyt silloin? Ja
nyt on vähän enemmän kuin puolitoista vuotta kulunut siitä, ja minä
olen kerjäläistäkin vihelijäisempi. Paljonkin vihelijäisempi, sillä
minä olen itse syypää omaan perikatooni.

Mutta mitä hyödyttävät nämät nuhdesaarnat ja itseni parjaaminen?
Enkö minä tänä aikana ole kuullut lukemattomia saarnoja, joita
siveysapostolit ovat minulle pitäneet? Ja mitä nämät sitten ovat niin
mahtipontisesti minulle esittäneet? Kaiken sen olen jo satoja kertoja
ennemmin sanonut itselleni ja paljon selvemmin tuntenutkin sielussani.
Mitä uutta heillä siis on minulle sanottavana, jota en itse tietäisi?
Ja tokkohan tästä onkaan kysymys? Kysymys onkin siitä, että jos
huomenna pyörä kääntyisi pari kertaa minun onnekseni, ja minä taas
voittaisin satatuhatta, eiköhän silloin nämät saarnaajat itse olisi
ensimäisinä ystävällisesti hymyillen onnittelemassa minua? Eivätkö
silloin kaikki kääntyisi pois minusta, kuten nyt. Mutta minä syljen
heihin kaikkiin! Mitä minä olen nyt? Zero. Ja mitä minä olen huomenna?
Huomenna minä voin nousta kuolleista ja alkaa uudestaan elää. Ihminen
voi löytää itsensä niinkauvan, kun hän ei vielä ole kadotettu.

Minä olin silloin todellakin matkustanut Homburgiin, mutta ... minä
matkustin vielä kauvemmaksikin, Roulettenburgiin, Spaahan, jopa
Baden-Badeniin asti, jossa minä olin valtioneuvos Hintzen
kamaripalvelijana. Niin, olen ollut lakeijanakin näiden viiden
kuukauden kuluessa. Tämä tapahtui heti vankeudesta päästyäni. Sinne
minut pistettiin Roulettenburgissa eräästä velasta. Joku tuntematon
lunasti minut sieltä vapaaksi, -- kukahan lie ollut? Mister Astleyko?
Vai Polina? En tiedä, mutta velka oli maksettu, 200 taaleria, ja minä
pääsin vapauteen. Mihin nyt joutuisin? Sain paikan tämän Hintzen luona.
Isäntäni oli nuori, kevytmielinen, elämänhaluinen maailmanmies. Aluksi
olin hänellä jonkinlaisena yksityissihteerinä ja sain 30 guldenia
kuussa. Mutta tulonsa eivät ajanpitkään sallineetkaan hänen pitää
sihteeriä, ja minun asemani huononi. Sain pienemmän palkan ja alennuin
vähitellen tavalliseksi palvelijaksi. Eihän minulla ollut muutakaan
keinoa. Tästä huolimatta onnistuin viidessä kuukaudessa säästää
palkastani 70 guldenia. Kerran illalla Badenissa ilmoitin hänelle
eroavani hänen palveluksestaan. Ja samana iltana menin pelisaliin. Oi,
kuinka sydämeni sykki tällä hetkellä! Nyt en tahtonut koetella onneani
rahojen tähden. Tahdoin vaan, että huomenna kaikki nämät Hintzet,
kaikki nämät hovimestarit, kaikki nämät pöyhkeät naiset puhuisivat
minusta ja kertoisivat historiaani, kehuisivat minua ja pokkuroisivat
minun uutta voittoani. Lapsellisia unelmia ja kuvitteluja nämät kaikki!
Mutta sittenkin ... kuka tietää? Ehkä vielä kerran tapaan Polinan,
kerron hänelle kaikki ja näytän hänelle vielä piteleväni onneni
ohjaksista... Oi, rahat eivät ole minulle minkään arvoiset! Olen varma,
että heittäisin ne taas jollekulle Blanchelle ja matkustaisin Pariisiin
kolmeksi viikoksi uudestaan ja maksaisin hevosparista kuusitoista
tuhatta frankia. Tiedänhän minä, etten ole itara. Olin vakuutettu
siitä, että näin taaskin kävisi ja kuitenkin kuuntelin minä vapisten,
sydän kylmänä pelinhoitajan huutoja: "_trente et un, rouge, impair et
passe_" tai "_quatre, noir, pair et manque_". Ja millä kiihkolla minä
katselinkaan pelipöytää, jolla kierielivät louisd'orit, fredrichsd'orit
ja guldenit, kun pelinhoitaja pienellä lapiollaan työntää ne kasoihin,
hehkuviin kuin tuli ja kokoaa hopean pitkäksi sillaksi ympäri pyörän!
Jo etuhuoneessa kuulin kullan lumoavan kilinän ja värisin kuin
vilutautinen.

Oi, tälläkin illalla, jolloin kannoin työläästi ansaitsemani
seitsemänkymmentä guldeniani pelipöytään, -- tälläkin illalla on suuri
merkitys minun elämässäni. Aloin kymmenellä guldenilla ja asetin
panoksen sanalle "passe". Olin erityisesti mieltynyt siihen sanaan.
Menetin. Vielä oli mulla kuusikymmentä guldenia hopeassa; hetkisen
mietin ja päätin sitten asettaa panoksen zerolle. Kolme kertaa yritin,
joka kerta panin peliin 5 guldenia -- kolmannella kerralla sattui
zerolle. Olin haltioissani, kun kassasta maksettiin minulle 175
guldenia. Voittaissani 100,000 guldeniani en ollut niin onnellinen kuin
nyt. Heti panin 100 guldenia punaselle ja voitin, taas panin kaikki 200
guldenia punaselle ja voitin. Sitten panin 400 mustalle ja voitin,
sitten 800 sanalle "manque" ja -- voitin. Minulla oli nyt kaikkiaan
1,700 guldenia, joiden voittamiseen ei ollut kulunut viittäkään
minuuttia. Sellaisina hetkinä unohtaa kaiken kurjuuden ja
onnettomuuden. Olin uskaltanut kaikki ja olin onnistunut -- voin lukea
itseni taas ihmisten joukkoon!

Lähdin erääseen hotelliin, otin itselleni huoneen, johon sulkeuduin ja
aloin lukea rahojani. Kello 3:een saakka yöllä istuin ja laskin yhä
uudestaan näitä 1,700 guldenia. Kun aamulla heräsin, en ollutkaan enään
lakeija. Päätin heti lähteä Homburgiin, siellä en ollut näytellyt
lakeijaa enkä istunut velkavankeudessa. Puoli tuntia ennen junan lähtöä
kiiruhdin vielä kerran pelisaliin kaikessa kiireessä uskaltaakseni
kaksi panosta -- ei enempää. Yks' kaks' olin menettänyt 1,500 guldenia.
Matkustin sitten kuitenkin Homburgiin ja nyt olen kuukauden ollut
täällä...

Ne toiveet, joita minulla oli tänne tullessani, eivät vielä ole
toteutuneet. Elän alituisessa levottomuudessa, käyn joka päivä
pelisalissa, asetan joka kerta pari pikku panosta ja _teen havaintoja_
pelistä. Päivät päästään seison täten ruletin vieressä ja seuraan
pyörän käänteitä; sen ohella odotan yhä jotain -- jotain tapausta, joka
kääntäisi kohtaloni uusille urille. Peli on vallannut kaikki ajatukseni
ja tunteeni, se ei jätä minua rauhaan unessakaan. Mistään muusta koko
maailmassa en välitä, olen ikäänkuin vaipunut horrostilaan. Tämän
todistaa kohtaukseni mr. Astleyn kanssa. Pariisiin lähtöni jälkeen en
ollut häntä tavannut, hän nimittäin ei saapunutkaan silloin tuolle
ennen mainitsemalleni asemalle. Tulin juuri pelisalista menetettyäni
siellä muutamia guldeneja. Olin laskenut itselläni olevan vielä 50
guldenia, ja hotellilaskuni olin myöskin kolme päivää sitten maksanut.
Voin siis vielä kerran mennä pelaamaan ja, jos satun voittamaan, jatkaa
yhä eteenkinpäin. Jos menetän ne kaikki, täytyy taas ruvetakseni
lakeijaksi, jos en satu tapaamaan venäläistä perhettä, joka tarvitsee
kotiopettajaa.

Tällaisiin ajatuksiin vaipuneena aijoin juuri lähteä tavalliselle
kävelylleni puiston läpi läheiseen pyökkimetsään, joka oli
naapuriruhtinaskunnan rajan takana. Olin mieltynyt näihin pitkiin,
monta tuntia kestäviin kävelymatkoihin, joilta tavallisesti palasin
väsyneenä ja nälissäni hotelliini. Olin juuri poikennut eräälle
puistokäytävälle, kun äkkäsin mr. Astleyn istuvan siellä etäällä
penkillä. Suuresti iloissani tästä odottamattomasta kohtauksesta
riensin hänen luokseen ja istahdin hänen viereensä. Iloni laimeni
kuitenkin pian, kun huomasin kasvojensa kylmän ja vakavan ilmeen.

"Täällä te siis olette", alkoi hän kohteliaasti, mutta jäykästi.
"Ajattelinkin heti tapaavani teidät täällä. Teidän ei tarvitse kertoa
mulle mitään, minä tiedän kaikki. Tiedän hyvin, minkälaista elämää
olette viettänyt senjälkeen, kun viimeksi tapasimme toisemme."

"Todellakin, te olette siis vielä huvitettu vanhoista ystävistänne",
vastasin minä; "on kunniaksi teille, ettette unohda. Sanokaas mulle, --
johtui juuri mieleeni -- tekö se olitte, joka vapautitte minut
velkavankeudesta Roulettenburgissa? Istuin siellä kahdensadan taalerin
tähden. Joku tuntematon vapautti minut."

"En minä ole teitä sieltä vapaaksi lunastanut, mutta tiesin kyllä
teidän istuneen velkavankeudessa kahdensadan taalerin tähden."

"Sitten te myöskin tiedätte, kuka on tehnyt tämän hyväntyön minulle?"

"Ei, en voi sanoa tietäväni kuka se on ollut."

"Sepä on kummallista. Kukahan sen on mahtanut tehdä. Joka tapauksessa
arvelen sen olleen jonkun omituisen englantilaisen, sillä venäläiset
täällä eivät sitä tee. Venäjällä vapauttavat oikeauskoiset
oikeauskoisia. Mutta tämä, kuten sanottu, on jonkun englantilaisen
päähänpistoja."

Mr. Astley katseli minua vähän hämmästyneenä. Hän oli luullut
löytävänsä minut masentuneena ja surullisena.

"Minua suuresti ilahuttaa nähdä teidän säilyttäneen henkisen
itsenäisyytenne ja hilpeän mielialanne", huomautti hän vähän
ivallisesti.

"Toisin sanoen: teitä harmittaa, kun en tunne itseäni murtuneeksi ja
nöyryytetyksi", vastasin nauraen.

Hän ei heti käsittänyt, mutta, kun tarkoitukseni hänelle selvisi
hymyili hän.

"Teidän huomautuksenne huvittavat minua", sanoi hän. "Minä tunnen
niistä vanhan ystäväni, Aleksei Ivanovitshin, jossa oli yhdistettynä
niin paljon älyä, innostusta ja -- kyynillisyyttä. Venäläisellä yksin
voi samalla kertaa olla niin vastakkaisia ominaisuuksia. Olette
oikeassa: ihmistä huvittaa nähdä paraan ystävänsäkin alennustilassa;
sellaiseen alennustilaan useimmissa tapauksissa juuri perustuukin n.k.
ystävyys, sen osoittaa vanha kokemus. Tällä kertaa kuitenkin voitte
olla vakuutettu siitä, että todellakin sydämestäni iloitsen nähdessäni
teidät niin rohkeana. Sanokaahan nyt minulle, ettekö ole aikonut lakata
pelaamasta?"

"Piru periköön sen! Heitän sen heti, kun vaan..."

"Kun ensin olette sillä rikastunut. Enkös sitä arvannutkin! Älkää
sanoko enään mitään, minä tiedän kaikki. Tuo 'heti kun vaan' pääsi
teiltä aivan tahtomattanne ja oli siis sydämestä sanottu. Sanokaas,
onko teillä muuta tointa kuin pelaaminen.

"Ei mitään muuta..."

Hän alkoi kuulustella minua. Ja nyt tuli ilmi, ettei minulla ollut
aavistustakaan, mitä muualla maailmassa oli tapahtunut, että tuskin
koko tänä aikana olin lukenut ainoatakaan sanomalehteä tai avannut
ainoatakaan kirjaa.

"Te olette aivan villiintynyt", sanoi mr. Astley minulle. "Te olette
unohtanut kaikki harrastuksenne ja velvollisuutenne, suunnitelmanne ja
päämääränne, ystävänne -- ne, jotka teillä todella oli -- ja
muistinnekin. Muusta te ette enään välitä kuin pelivoitosta. Minä
muistan, teillä oli hehkuvien, voimakkaitten tunteittenkin aika
elämässänne. Olen varma, että nämätkin ovat jo muistostanne kadonneet,
ja teidän ajatuksenne ja mielikuvituksenne sijoittuvat vaan ruletin
termeihin: 'pair' ja 'impair', 'rouge' ja 'noir', 'douze milieu'
j.n.e."

"Riittää, mr. Astley", keskeytin hänet suuttuneena, "älkää te
muistuttako minulle sitä. Vakuutan teille, minä en ole unohtanut
mitään. Ainoastaan lyhyeksi ajaksi, kunnes vihdoinkin saan perin pohjin
kuntoon asiani, täytyy minun sielustani karkoittaa kaikki muut
ajatukset, muistinkin. Sallikaa minun vaan ensin saavuttaa tämä
tarkoitukseni, ja te saatte nähdä, että olen jälleen nouseva ylös
kuolleista."

"Te jäätte tänne kymmeneksi vuodeksi", jatkoi mr. Astley. "Lyöttekö
vetoa -- samana päivänä, samalla tunnilla, kymmenen vuoden perästä
tällä samalla penkillä ratkaisemme sen."

"Heretkää", virkoin minä kärsimättömästi, "minä tahdon näyttää teille,
etten ole unohtanut kaikkea: sanokaa minulle, missä oleskelee nyt miss
Polina? Jos te ette lunastanut minua silloin vankeudesta, niin teki sen
varmaankin hän. En ole koko aikana saanut hänestä mitään tietoja."

"Minä en luule miss Polinan vapauttaneen teitä", vastasi mr. Astley
jyrkästi. "Hän on nykyään Sveitsissä ja teette minulle mieliksi, jos
ette kysele hänestä mitään."

"Toisin sanoen, hän on teidänkin sydämenne haavoittanut", nauroi minä
väkinäisesti.

"Miss Polina on nainen, joka on minulle kallisarvoinen, mutta vakuutan
teille olevani suuresti kiitollinen, jos herkeätte hänestä kyselemästä.
Te ette ole häntä koskaan oikein tuntenut. Ja minun siveellistä
tunnettani loukkaavaa on kuulla hänen nimeänsä teidän huuliltanne."

"Kas niin! Te olette väärässä muuten: mistä sitten puhuisin teidän
kanssanne, jos en hänestä. Olkaa levollinen, minä en tahdo teiltä
tutkistella sydämenne salaisuuksia. Haluaisin vaan tietää,
minkälaisissa olosuhteissa hän elää nyt. Te voitte sen sanoa minulle
parilla sanalla."

"Riittävätkö sitten nämät pari sanaa teille? -- Miss Polina oli kauvan
sairaana, on vieläkin. Jonkun aikaa asui hän äitini ja sisareni luona
pohjois-Englannissa. Puoli vuotta sitten kuoli isoäiti, tuo kummallinen
nainen, jättäen hänelle perinnöksi 7,000 puntaa. Nyt oleskelee Polina
sisareni luona, joka on mennyt naimisiin. Hänen pieni sisarensa ja
veljensä saivat myöskin periä isoäitiä ja käyvät nyt koulua Lontoossa.
Kenraali kuoli kuukausi takaperin Pariisissa halpaukseen. Neiti
Blanche, joka hoiti häntä hyvin loppuun asti, kiiruhti siirrättämään
hänen perintöoikeutensa itselleen. Hän sai näet periä isoäidiltä suuret
summat. Nyt kai olenkin kertonut kaikki."

"Entäs Degrier? Oleskeleeko hän Sveitsissä?"

"Ei hän Sveitsissä ole, enkä tiedä, missä lienee. Minä pyydän, älkää
mainitko hänen nimeään minun läsnäollessani."

"Kuinka! Huolimatta teidän entisistä ystävällisistä väleistänne?"

"Niin, niistä huolimatta."

"Pyydän tuhannesti anteeksi mr. Astley. Sallikaahan vielä kerran: ei
suinkaan se ole loukkaavaa eikä kiittämätöntä. Enhän minä syytä mistään
miss Polinaa. Sitäpaitsi ranskalainen mies ja venäläinen nainen,
puhuaksemme yleisesti, on yhdistelmä, jonka me lopullisesti voimme
kaikin puolin ymmärtää."

"Jos te mainitsette Degrierin nimen tämän toisen nimen yhteydessä,
pyydän teitä selittämään, mitä te tarkoitatte sanoillanne 'ranskalainen
mies ja venäläinen nainen?' Mitä tämä 'yhdistelmä' merkitsee? Miksi
juuri ranskalainen mies ja välttämättä venäläinen nainen?"

"Selväähän se: meidän romantillisuuteen taipuvat venäläiset naisemme
ovat hyväsydämisyydessään ja herkkäuskoisuudessaan helposti petettäviä.
Meikäläiset miehet ovat heidän mielestään törkeän avomielisinä ja
kömpelöinä oikeita karhuja. Jotain hienompaa, täydellisempää,
runollisempaa he vaativat. Englantilainen ei ole heidän makunsa mukainen
-- uskokaa minua, mr. Astley! Ranskalainen, s.o. pariisilainen, kas,
siinä on vasta jotain heille! Siinä on yhdistettynä hieno aisti, soma
muoto, loistava käytös ja sukkeluus. Kaiken tämän alla piilevää sielun
tyhjyyttä ja alhaisuutta eivät meikäläiset naiset ole kyllin
terävänäköiset huomaamaan. Joku sieväkäytöksinen Degrier markiisiksi
naamioittuna valloittaa heidän sydämensä uskomattoman helposti. Mitä
merkitsemme esim. me molemmat sellaisen ihanteen rinnalla! Tehän olette
sokeritehtailija mr. Astley?"

"Niin olen, osakas yhtiössä Lowell ja Kumpp."

"No katsokaas, mr. Astley. Toisella puolella sokeritehtailija,
toisella Apollo de Belvedere. Voikos verratakaan? Minä taas en ole
sokeritehtailijakaan. Minä olen vihelijäinen ruletinpelaaja, ollut
lakeijanakin, jonka varmaan jo miss Polinakin tietää, koska hänellä
näyttää olevan niin hyvät vakoojat."

"Te olette suuttunut, mutta miksi te tuota kaikkea olette lörpötellyt",
sanoi mr. Astley kylmäverisesti tarkastellen minua. "Ette usko
itsekään, mitä olette puhunut."

"Enkö usko? Entäs kaikki pilkka ja halveksuminen, jota olen saanut
ranskalaisen tähden kärsiä miss Polinalta?"

"Se on inhoittavaa roskapuhetta", sanoi mr. Astley vapisevalla äänellä,
silmät säkenöiden, -- "tietäkää, te kiittämätön, kelvoton, kurja,
onneton ihminen, että minä tulin Homburgiin vartavasten hänen
pyynnöstään katsomaan teitä, puhumaan teidän kanssanne kauvan ja
sydämellisesti, sitten kertoakseni hänelle kaikki, -- teidän tunteenne,
ajatuksenne, toiveenne ja ... muistonne!"

"Todellakin, todellakin", huusin minä ja kyyneleet virtasivat
silmistäni.

"Niin, onneton ihminen, teitä hän rakasti, ja minä voin sanoa tämän
teille, sillä te olette -- mennyt mies! Jos minä sanoisin hänen
vieläkin teitä rakastavan, jäisitte te kuitenkin tänne. Te olette
syypää omaan turmioonne. Te olitte lahjakas, vilkasluontoinen, teistä
oli toiveitakin ehkä. Te olisitte voinut olla hyödyksi maallenne, joka
tarvitsee poikiaan, mutta -- te jäätte ijäksenne tänne. En syytä teitä
erikseen. Kaikki venäläiset ovat sellaisia tai ainakin taipuvia
sellaiseen. Jos ei heitä turmele ruletti, niin ainakin jokin muu
sentapainen. Poikkeukset ovat sangen harvinaisia. Te ette ymmärrä, mitä
on työ -- kansasta en puhu nyt. Tähän asti olette ollut rehellinen
mies, mieluummin tahdoitte ruveta lakeijaksikin kuin varastaa... Mutta
minua kovin arveluttaa, kuinka käynee tulevaisuudessa. No niin,
hyvästi! Te ehkä tarvitsette rahoja? Annan teille kymmenen louisd'oria,
enempää en, te kumminkin menetätte ne pelissä. Ottakaa ne ja jääkää
hyvästi! Ottakaahan!"

"En, mr. Astley, kaiken sen perästä, mitä olette sanonut..."

"Ottakaa", huudahti hän. "Olen varma, että vieläkin olette aatelismies,
ja annan teille, kuten ystävä ystävälleen. Jos voisin olla varma, että
heti jätätte Homburgin ja palaatte isänmaahanne, antaisin arvelematta
teille tuhannen puntaa alkaaksenne uutta elämää. Mutta en anna teille
tuhatta puntaa, annan vaan kymmenen louisd'oria, sillä kymmenen
louisd'oria on nykyisissä oloissanne teille ihan sama kuin tuhannen
puntaakin; ihan sama -- pelissä ne menetätte. Ottakaa nyt ja voikaa
hyvin."

"Otan, jos sallitte mun syleillä teitä jäähyväisiksi."

"Mielelläni."

Me syleilimme sydämellisesti toisiamme ja mr. Astley poistui.

Ei, hän ei ole oikeassa. Jos minä olen katkera ja tyhmä Polinaa ja
Degrieria kohtaan, on hän katkera venäläisiä kohtaan. Minun suhteeni
lienee hän ollut oikeassa. Mutta eihän nyt tästä ole kysymys: nämät
ovat kaikki vaan sanoja, sanoja, sanoja, mutta nyt täytyykin toimia!
Nyt onkin pääasia Sveitsi! Huomenna siis -- oi, jospa huomenna voisin
lähteä! Syntyä uudesta, nousta kuolleista! Täytyy näyttää heille...
Polina saa tietää minun vielä voivan tulla ihmiseksi. Maksoi vaikka...
Tänään on jo liian myöhäistä, mutta huomenna... Oi, minä aavistan, ja
toisin ei voi tapahtua! Minulla on nyt viisitoista louisd'oria ja minä
aloin viidellätoista guldenilla! Jos alan varovaisesti ... ja tokkohan,
tokkohan olenkaan enään sellainen pikku lapsi! Tokkohan muistankaan
olevani perikatoon tuomittu ihminen. Mutta -- miksi en voisi nousta
kuolleista! Niin! Ainoan kerran vaan elämässäni olen varovainen ja
kärsivällinen -- siinä kaikki. Kerran vaan säilytän kylmäverisyyteni ja
kohtaloni on yhdessä hetkessä muuttunut. Päättäväisyys on pääasia.
Muistan, kuinka kerran, seitsemän kuukautta sitten Roulettenburgissa
olin lopullisen häviöni partaalla. Tämä on huomattava esimerkki
päättäväisyydestä. Minä olin menettänyt silloin kaikki, kaikki... Ulos
tullessani huomaan -- liivin taskuun on jäänyt vielä yksi guldeni.
"Aha, tällä saankin päivällistä", ajattelin. Mutta tultuani sata
askelta, seisahduinkin miettimään ja palasin takaisin. Panin rahani
sanalle "manque", ja samalla minut valtasi kummallinen tunne, kun
yksinäisenä, vieraalla maalla, kaukana sukulaisista ja ystävistä,
tietämättä, saisinko tänään syödäksenikään, panin peliin viimeisen
guldenini! Minä voitin ja, kun kahdenkymmenen minuutin perästä lähdin
pelisalista, oli mulla seitsemänkymmentä guldenia taskussani. Tämä on
tosiasia! Niin paljon voi joskus merkitä viimeinen guldeni. Mutta mitä,
jos silloin olisin kadottanut rohkeuteni, jos en olisi uskaltanut
päättää?

Huomenna, huomenna on ratkaisu tapahtuva!





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Early Western Travels 1748-1846" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home