Title: Siperian samojedien keskuudessa vuosina 1911-13 ja 1914
Author: Donner, Kai
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Siperian samojedien keskuudessa vuosina 1911-13 ja 1914" ***


SIPERIAN SAMOJEDIEN KESKUUDESSA VUOSINA 1911-1913 JA 1914

Kirj.

Kai Donner



Otava, Helsinki, 1915.



SISÄLLYS:

 Esipuhe.
 Johdanto.
 Itäänpäin.
 Tomskiin.
 Narym ja Tymskoe.
 Narymin samojedit.
 Retkeilyjä Obilla.
 Tym-joella.
 Krasnojarskissa ja Ket-joella.
 Ketin samojedien uskonto.
 Jeniseitä pitkin.
 Jeniseiltä Tasille.
 Asumattomien tundrain halki Obille.
 Häviävien heimojen keskuudessa.



ESIPUHE


Aina lapsuudestani saakka olin tuntenut vastustamatonta halua päästä
Aasiaan. Isäni, Otto Donner, oli aikoinaan hänkin toivonut ja odottanut
samaa -- mutta mahdollisuuden tarjoutuessa oli matkan toteuttaminen
liian myöhäistä. Olin perinyt hänen tyydyttämättömän halunsa ja
pienestä pitäen olin kuullut puhuttavan matkailijoista ja matkoista.
Oli siis aivan luonnollista, että tieni ennemmin tai myöhemmin oli
johtava Itämaille.

Seuraavassa olen yrittänyt luoda kuvauksen ensimäisistä
Aasian-matkoistani, elämästäni pohjoisen Siperian samojedien
keskuudessa. Tämän ohella olen katsonut asiakseni kertoa itse maasta ja
kansasta, oloista, tavoista, uskonnollisista käsityksistä y.m. Selostus
omista matkoistani ja kokemuksistani lienee jossain määrin
subjektiivinen, mutta muussa olen mahdollisuuden mukaan pyrkinyt
tasapuolisuuteen. Aineiston rikkaudesta ja vaikutelmien moninaisuudesta
johtuu, että minun useinkin on ollut pakko rajoittua pelkkiin
viittauksiin.

Tässä yhteydessä pyydän kiittää kaikkia niitä viranomaisia, oppineita
seuroja ja yksityisiä, jotka monella muotoa ovat minua avustaneet sekä
ennen matkaani että myös sen kestäessä. Erikoinen syy on minulla
mainita Suomalais-ugrilainen seura ja sen johtokunta sekä herrat
Nagnibeda ja Berdnikov Tomskissa ja Krasnojarskissa. Professorit A.C.
Haddon Cambridgessä, K. Nielsen Kristianiassa, H. Paasonen, E.N. Setälä
ja Edv. Westermarck ynnä dosentit K.F. Karjalainen, G.J. Ramstedt ja
U.T. Sirelius Helsingissä sekä tohtori Helge Backlund Pietarissa ovat
työtäni opetuksillaan ja hyvillä neuvoillaan suuresti edistäneet.
Akateemikot S. Oldenburg, W. Radloff ja K. Sahlemann sekä dosentti A.D.
Rudnev ovat hankkineet minulle välttämättömiä suosituskirjeitä, joista
olen paljon hyötynyt. Sitäpaitsi on minun täten kiitettävä niitä
Yliopistomme klinikkain johtajia, jotka ovat antaneet minulle
tilaisuuden sairaaloissaan hankkia ne lääkeopilliset tiedot, jotka niin
suuressa määrässä ovat helpottaneet tutkimuksiani alkuasukasten
keskuudessa. Mielihyvällä olen seurannut professori F. Nansenin minulle
ennen lähtöäni antamaa neuvoa, että karttaisin "eurooppalaisia" ja
mikäli mahdollista eläisin ainoastaan alkuasukkaiden parissa. Tämän
lisäksi lausun vielä kiitokseni kaikille niille vanhoille ja uusille
ystäville, ulkomaalaisille, maanmiehille ja samojedeille, jotka tavalla
tai toisella ovat minua auttaneet pitkän matkani varrella. Isäni muisto
ynnä hänen työnsä ja pyrkimyksensä ovat olleet minulle hyvänä tukena,
ja, M.A. Castrénin vaivoista ja vastuksista rikas tutkijatoimi on
kannustanut minua tekemään parhaani.

Lopuksi on minun mainittava, että Pohjolan pitkä talviyö on estänyt
minua ottamasta valokuvia matkustellessani Jeniseitä pitkin sekä
pohjoisilla tundroilla.

Framnäs, Bromarf, elokuulla 1915.

_Kai Donner_.



JOHDANTO


1830- ja 40-luvuilla oli kuuluisa maanmiehemme M.A. Castrén m.m. lähes
viiden vuoden aikana oleskellut Siperiassa tutkimassa lukuisia silloin
vielä melkein kokonaan tuntemattomia kansoja. Hänen uraa-uurtavien
tutkimustensa pääesineenä olivat samojedilaiset kielet. Tämän työn
suorittamiseksi hän uhrasi parhaat vuotensa, terveytensä ja elämänsä.
Tuloksia hän ei itse edes ehtinyt saattaa painoon, vaan ne tulivat
muiden toimesta julkisuuteen. Mutta vaikka hänen työnsä monessa
suhteessa ei lopullisesti valmistunut, on siitä huolimatta hänen
keräilemänsä uuden ja tärkeän sekä erittäin luotettavan ainehiston
nojalla voitu työtä jatkaa. Castrén todisti, ja samaan tulokseen ovat
useimmat myöhemmätkin tutkijat tulleet, että samojedit kielellisessä
suhteessa lähinnä liittyvät suomalais-ugrilaisiin kansoihin.

Samojedit, joita Castrén ensimäisenä tutki ja joille hän ensimäisenä
antoi oikean paikan kansojen suuressa perhekunnassa, ovat
lukumäärältään vähäiset; heitä on korkeintaan noin 18,000 henkeä,
vaikka heidän asuinpaikkoihinsa kuuluu laajoja alueita kahdessa
maanosassa ja he itsekin yli 40 murteen jakamina erottautuvat
toisistansa. Lukuisimmat heistä ovat jurakit, jotka oleskelevat
Arhangelskin ja Jenisei-joen välisillä tundroilla ja yksinomaan
harjoittavat poronhoitoa sekä metsästystä ja kalastusta. Heitä idempänä
elävät samoin paimentolaisina Jenisei- ja Avam samojedit, jotka ovat
vähäiset lukumäärältään ja sukupuuttoon kuolemaisillaan. Obin ja
Jenisein välisillä tundroilla sekä Tomskin kuvernementin pohjoisissa
metsäseuduissa ja Tobolskin ja Jeniseinkin kuvernementtien siihen
rajoittuvissa osissa asustavat n.s. ostjakki-samojedit, joiden luku ei
nouse yli 3,000:n, vaikka heillä tavattavien murteiden lukumäärä on
vähintään 20. Paljoa etelämpänä, korkeiden Sajaanin-vuorten pohjoisilla
rinteillä, asuu lopuksi muinoin niin mahtavan kamassi-heimon
vähäpätöinen jäännös, joka sekin heimo ennen pitkää tulee häviämään tai
tatarilaistumaan.

Niinkuin äsken huomautin, katsotaan samojedien kielen lähinnä olevan
sukua suomalais-ugrilaisille, ja yhdessä nämä kielet muodostavat n.s.
uralilaisen ryhmän. Siitä huolimatta samojedeja ei voi sanoa
suomalaisten serkuiksi tai pikkuserkuiksi, sillä ensiksikin on enemmän
kuin luultavaa, että kansat fyysillisesti eivät kuulu samaan ryhmään,
ja lisäksi eroavat kielet toisistansa vielä enemmän kuin esimerkiksi
ruotsi Ja kreikka.

Castrén, samoin kuin moni ennen häntä ja hänen jälkeensä, on lisäksi
yrittänyt todistaa sukulaisuussuhteiden olemassaolon uralilaisten ja
mongolilais-turkkilaisten l. altailaisten kielten välillä. Sellainen
väite on kuitenkin toistaiseksi aivan todistamaton ja kysymyksen
ratkaisu on yhtä vaikea kuin kysymys suomalais-ugrilaisten ja
indoeurooppalaisten kielten keskinäisestä sukulaisuudesta. Useimmat
altailaiset sanat samojedissa voidaan todistaa tai käsittää
lainasanoiksi ja tämä onkin peräti luonnollista, kun muistaa, että
kumpaankin kieliryhmään kuuluvat kansat hamasta muinaisuudesta saakka
ovat olleet ja edelleen vielä tänäkin päivänä ovat yhteydessä toistensa
kanssa.

Jos kerran katsotaan samojedien sukulaisuus suomalais-ugrilaisten
kielten kanssa todistetuksi, täytyy samalla luopua Castrénin teoriasta,
jonka mukaan näiden kansojen alkukoti olisi sijainnut Altai-vuorilla.
Vakuuttavalla tavalla on todistettu (m.m. eräiden näissä kielissä
tavattujen yhteisten puulajeja merkitsevien nimien avulla)
suomalais-ugrilaisen alkukansan asuneen jossain keskisen Uralin
länsipuolella tai jokseenkin etäällä pohjoisessa Permin kaupungin
tienoilla. On luonnollisesti otaksuttava, että he jo silloin, siis noin
2-3 tuhatta vuotta ennen meidän ajanlaskuamme, liikkuivat laajoilla
alueilla, koskapa he harjoittivat sekä kalastusta että metsästystä.
Mutta siinä tapauksessa, että nämä kansat aikoinaan ovat lähteneet
yllämainituilta paikkakunnilta, on myöskin epäilemätöntä, että
samojedit ovat eläneet niitä lähellä olevilla seuduilla. On kuitenkin
tällä haavaa mahdotonta ratkaista millä puolen Uralia he ovat asuneet.
Noina kaukaisina, historiantakaisina aikoina he tulivat altailaisten
kansojen kanssa kosketuksiin, ja nämä tunkivat heidät vähitellen yhä
enemmän pohjoista kohti ja hajoittivat heidät eri ilmansuunnille. On
samoin mahdotonta lähimainkaan määritellä, milloin he saapuivat
nykyisille asuinpaikoilleen, mutta ensimäisten meillä saatavissa
olevien tiedonantojen mukaan he jo noin v. 1000 asuivat karuilla
tundroillansa. Senjälkeen he ovat olleet tuomitut siellä elämään
kurjissa olosuhteissa ja vähitellen katoamaan sen uuden vaaran
johdosta, joka päivä päivältä tunkeutuu lähemmäksi heitä, vaaran, josta
me ylpeilemme, mutta jota he eivät kestä, ja jota me tavallisesti
olemme tottuneet nimittämään länsimaiseksi kulttuuriksi.

Senjälkeen kuin suomalais-ugrilaiset kansat, etupäässä
Suomalais-ugrilaisen seuran lähettämien stipendiaattien toimesta, ovat
kielellisesti tulleet jokseenkin perinpohjin tutkituiksi, on jo kauan
kuulunut mainitun seuran hartaimpiin toivomuksiin, että joku ottaisi
pitääkseen huolta samojedeista, kansamme kaukaisimmista sukulaisista.
Olikin sentähden aivan luonnollista, että tämän kirjoittaja suuntasi
matkansa samojedien luo kootakseen heidän keskuudestaan mitä
mahdollisesti vielä oli jäljellä. Tutkimusten esine ei ollut
kiitollinen yksinomaan tuon niin pitkäksi venyneen sukulaisuuden
kannalta, vaan senkin takia, että niin vähän oli tehty ja niin paljon
voitettavana oleskelulla primitiivisen kansan keskuudessa maailman
tuntemattomimmilla seuduilla.



ITÄÄNPÄIN TOMSKIIN


Kesäinen aurinko loisti vielä kaikessa ihanuudessaan, kun minä
elokuussa v. 1911 jätin Suomen lähteäkseni samojedien Siperiaan, Aasian
pohjoisiin erämaihin. Oleskeltuani jonkun aikaa Pietarissa,
hankkiakseni Venäjällä niin tarpeelliset viralliset todistukset ja
suositukset, alotin syyskuussa matkani itää kohti. Astuin siihen kerran
viikossa lähtevään pikajunaan, joka nopeimmin välittää liikennettä
molempien maanosien välillä. Minulla oli aikaisemmin ollut erinäisiä
runollisia käsityksiä itämaisista retkeilyistä, mutta viisi päivää
kestävän junamatkani aikana tulin, aluksi ainakin, pakotetuksi
luopumaan kaikesta romantiikasta siinä suhteessa. Lähin ympäristö, juna
nimittäin, hävitti useimmat mielikuvat. Kaikki nykyajan mukavuudet
olivat matkustavaisten käytettävinä ja kylpyamme yhtä hyvin kuin piano
tarjosi virkistystä räytyneelle ruumiille ja alakuloiselle sielulle.
Viereisessä osastossa istui liikemiehen näköinen amerikkalainen, joka
naputteli kirjoituskonettaan. Enimmät matkustajat olivat ulkomaalaisia,
harmaaseen puettuja, piippua polttavia englantilaisia, sinipukuisia,
sikaaria imeviä saksalaisia, hiljaisia ja vaiteliaita skandinaaveja,
kerskailevia ja rähiseviä italialaisia. Siellä täällä tunsi kiinalaisen
hajun, ja seurakunnan tekivät täysilukuiseksi muutamat upseerit, joilla
oli matkassaan enemmän tai vähemmän nuoret ja enemmän tai vähemmän
oikeat rouvansa.

Tässä junassa, jossa palveluskunta puhui saksaa, ja noiden ihmisten
keskuudessa, joista aniharva puhui venättä, jota kieltä en silloin
ymmärtänytkään, minä vietin viisi vuorokautta matkalla itää kohti. Se
mikä kulki eteenpäin ja jossa minä oleskelin, kuului Eurooppaan, ja se
joka pysyi liikkumatonna paikallaan, kuului Venäjään ja myöhemmin
Aasiaan. Sivuutimme Vologdan, Vjatkan ja Permin näkemättä muuta kuin
soita ja metsiä, jotka tosin olivat raiskatut ja hoitoa vailla, mutta
sittenkin loistivat kullan- ja verenkarvaisissa syysväreissä. Niiden
lomassa näkyi laajoja tasankoja pienempine ja suurempine kylineen
siellä täällä. Joskus ajoimme liejuisten, autiorantaisten jokien yli.

Uralia odotamme kolmisen päivää. Sitä ei kukaan meistä ole nähnyt,
mutta kartalla olemme sen huomanneet suureksi ja mahtavaksi.
Tullessamme sinne emme siitä tiedä, sillä näköala ei vastaa kuvaa,
jonka olemme siitä luoneet. Näemme tosin kuusimetsien peittämiä
kukkuloita ja ihailemme laaksoja, joiden pohjassa joet ja purot
kiemurtelevat, mutta mahtavia vuoria ei näy. Juna ei edes kulje
tunnelien läpi, ja meille jää tuo merkillinen ilmiö melkein
selittämättömäksi. Muualla kuuluu kyllä tämäkin vuorijono kohoavan
korkealle pilvien yläpuolelle, mutta rautatielinjan varrella saamme
tyytyä vain tarkaslelemaan vuorista löydettyjä jalokiviä. Nämäkin tosin
saattavat olla väärennettyjä, ja senvuoksi voi hyvällä syyllä sanoa,
että rautatiematka Uralin poikki loistavalla tavalla todistaa, että
junanikkunasta avautuva näköala ei ole kovinkaan laaja.

Seuraavana aamuna heräämme Siperiassa jätettyämme taaksemme vanhan
Euroopan. Ensimäiset vaikutelmani Aasiasta ovat, että kaikki tuntuu ja
näyttää niin rajattoman suurelta. Aava aro leviää radan molemmin puolin
ja avarat pellot sekä laajat suomaat ulottuvat joka taholle. Maalaiset
korjaavat viimeisiä satojaan ja siellä täällä näkyy vetojuhtien
joukossa pyöreiden kirgiisien ajamia laihoja (ne ovat kenties aina
laihoja) kameleja. Nuo itämaalaiset vilahdukset herättävät minussa
iloa, mutta joudun taas pahalle tuulelle, kun Siperia päivemmällä
tervehtii meitä suurilla lumikinoksilla ja purevalla itätuulella.
Suomessa oli vallinnut kesä, Pietariin oli syksy saapunut ja täällä jo
alkava talvi tekee tuloaan. Samalla leveysasteella on siis muutamien
harvojen päivien kuluessa ilmatieteellinen vuosipuolisko sivuuttanut
meidät.

Vielä samana iltana tulee näkyviin Irtysh, Siperian kaunein joki, ja
sen rannoilla huomaamme satojen lyhtyjen loiston, näemme valaistuksen,
joka osoittaa missä Omsk, maan suurin kaupunki ja kaikkien
tanskalaisten voikauppiaiden keskus, sijaitsee. Seuraavana päivänä
sivuutamme liejuisen ja likaisen joen, joka verkalleen juoksee
matalien, metsättömien rantojen välissä, joilla leviävät laajat,
korkeaa keltaista ruohoa kasvavat suomaat. Tämä se on tuo niin tärkeä
Ob. Sen oikealla rannalla on ääretön joukko yksikerroksisia puutaloja,
jotka muodostavat Novo-Nikolajevskin kaupungin. Tämä on neljässä
vuodessa kasvanut pienestä kylästä yhteiskunnaksi, jossa on 80,000
asukasta.

On jo melkein pimeä, kun minun on pakko siirtää tavarani ja muuttaa
junaa Taigan (tajgá = aarniometsä) asemalla, josta sivurata johtaa
Tomskiin. Minun täytyy istua monta tuntia asemalla odottamassa keskellä
yötä lähtevää junaa. Sillävälin kuulen muilta matkustavaisilta
seuraavan jutun. He kertovat Tomskin kaupunginduuman kieltäytyneen
maksamasta lahjuksiin 100,000 ruplaa ratainsinööreille, jotka siitä
syystä eivät katsoneet voivansa johtaa päärataa kaupungin kautta. En
voi vannoa, että kertomus on tosi; tiedän vain sen, että sain neljä
tuntia istua eräässä paikallisjunassa päästäkseni suorittunaan nuo
jäljellä olevat 82 virstaa.

Seuraavana aamuna varhain saavuin Tomskin asemalle, joka merkitsee
jotakin aivan toista kuin samanniminen kaupunki. Kaupungin isät ovat
nähtävästi olleet odottamattoman kaukonäköisiä yhteiskuntansa
kehitysmahdollisuuksien suhteen, sillä tuo asema on rakennettu neljän
kilometrin päähän niiltä seuduilta, missä ensimäiset talot ja kadut
sijaitsevat. Lumisohjossa ja -myrskyssä ajoin tavaroineni
paremmanpuoleiseen hotelliin, jonka nimenä oli Rossija ja joka vielä
klo 5 aamulla oli aivan hereillään. Sillä mennessäni saliin ruokaa
etsimään, hankittuani itselleni huoneen, huomasin soittokunnan juuri
vastikään alottaneen ohjelmansa ja varieteenaisten äskettäin ryhtyneen
näyttämään taiteellista alastomuuttaan. Vaikka en oikeastaan ollut
tyytymätön katsellessani unkarilaisen tanssijattaren tulista
taituruutta, niin ympäristö kuitenkin pyrki tympäisemään minua. Palasin
huoneeseeni huomattuani, että yleisö erikoisen innokkaasti käytti
lattiaa meno- ja paluupiletillä varustetun ruuan säilytyspaikkana.
Huoneestani ei minulla ollut myöskään mitään iloa ja sänkyni saattoi
minut kiroilemaan niin uninen kuin olinkin. Siinä ei ollut tyynyjä, ei
lakanoita eikä peitettä, mutta lutikoita viljalti. Tämä oli kuitenkin
kaupungin parhaita majataloja. Vedin esille omat tamineeni ja sain
niinmuodoin vielä vähän aikaa nukkua eurooppalaisella tavalla.

Pitkän ja jokseenkin yksitoikkoisen matkan jälkeen olin siis tullut
Siperian kimaltelevaan Pariisiin, millä nimellä Castrén kutsuu
kaupunkia. Siperialaiset nimittävät sitä Aasian Ateenaksi. Ei kumpikaan
nimi ole kovinkaan sattuva, niinkuin myöhemmin sain nähdä.

Tullessani Tomskiin oli laiva jo lähtenyt viimeiselle matkalleen ja
ohut jääkuori oli peittänyt Tom-joen, joka virtaa kaupungin läpi. Siitä
syystä olin pakotettu jäämään sinne talvikeliä odottamaan, koska
matkustaminen pohjoista kohti on mahdollinen ainoastaan jokien vesillä
tai niitä kahlehtivilla jäillä. Teitä ei näet ole laisinkaan.

Minulle ei suinkaan ollut vahingoksi se, että tulin pakotetuksi
viipymään. Kuukauden kuluessa oli minulla tilaisuus oppia venättä ja
lisäksi sain tutustua hauskoihin, ystävällisiin ihmisiin sekä, mikä oli
tärkeämpää, sellaisiin, joilla oli hyvinkin laajat ja perinpohjaiset
tiedot siitä maailmasta, jossa minä lähimpinä vuosina tulisin
työskentelemään. Nämä henkilöt olivat minulle monessa suhteessa
hyödyksi. Muistan erikoisesti silloisen Tomskin arkkipiispan, isä
Makarijn, nykyisen Moskovan metropoliitan, jonka luona minä usein kävin
tutkimassa hänen samojedilaisia muistiinpanojaan. Sitäpaitsi sain
tutustua kansatieteilijä Adrianovin (nykyään karkoitettu Minussinskin
piiriin) ja iäkkään tutkijan Potaninin kokoelmiin. Mutta ensimäisenä
kaikista täytyy minun mainita salaneuvos Björn Aminoff, joka melkein
isällisellä hyväntahtoisuudella ja ystävällisyydellä teki kaiken
voitavansa saadakseen oleskeluni Tomskissa mahdollisimman hyödylliseksi
ja hauskaksi. Hänen ja hänen rouvansa minua kohtaan osoittama
ystävällisyys oli niin suuri, että liioittelematta voin sanoa vasta
heidän kauttansa oppineeni ymmärtämään mitä maanmiehen sana saattaa
merkitä vieraalla maalla. Juuri ennen lähtöäni sain minä häneltä,
muusta puhumattakaan, vastaanottaa erinomaisen lämpimät
lampaannahkahousut, joita tosin en voinut palauttaa. Oleskellessani
Ket-joella olin näet joksikin ajaksi jättänyt ne jonnekin nurkkaan, ja
kun sittemmin jälleen aioin vetää ne ylleni, huomasin niissä pesän,
jossa oli seitsemän hiirenpoikaa vanhempineen. Tämä kesäsiirtola teki
niiden käyttämisen mahdottomaksi.

Tomskin kaupunki, jossa minä hitaasti edistyvän ja myöhäisen talven
takia sain oleskella kuukauden päivät, on verrattain suuri, asukkaita
siinä on yli 100,000 ja se on samannimisen kuvernementin pääkaupunki.
Se on rakennettu Tom-joen oikealle rannalle ja sijaitsee 100 virstaa
Siperian suurimmasta joesta Obista. Itse kaupunki on tilavasti
suunniteltu ja harvaan sekä pengermäisesti rakennettu. Pitkin matalaa
rantaa asuvat tataarit, joita on monta kymmentä tuhatta ja jotka
enimmäkseen ovat rakentaneet itselleen yksikerroksisia puutaloja.
Siellä täällä kohoaa joku vihreäkattoinen metshetti, jonka tornista
kultainen puolikuu loistaa. Kauempana sijaitsevat laiturit, makasiinit
ja työväenasunnot. Rantakaupungin yläpuolella on kukkuloita, joista
korkein, Voskresenskaja gora, aikoinaan oli linnoitettu ja viimeisen
tataarikaanin, Kutshumin, turvapaikka. Kukkulat ja niiden väliset
laaksot muodostavat kaupungin keskustan, cityn; kivisiä taloja on
runsaasti ja kadut ovat verrattain hyvin kivetyt. Useimmat viralliset
rakennuksetkin ovat kivestä ja hohtavan valkoiset eivätkä tavanmukaisen
vaaleanpunaiset. Keskellä suurinta toria kohoaa mahtava tuomiokirkko ja
sen läheisyydessä ovat yliopistorakennukset vihertävien ja tuuheiden
puistojen ympäröiminä. Kesäiseen aikaan kadut ovat kuivat ja pölyiset
ja tavallaan erinomaiset, mutta syksyllä, talven tullessa, ne olivat,
muualta tulleen mielestä, hämmästyttävässä kunnossa. Kura ja lieju
peitti kaikki paikat ja loitommalla oli lantaakin. Katuristeyksiin oli
asetettu siltojen tapaisia lautoja ja niitä pitkin ihmiset saattoivat
suurinta varovaisuutta noudattaen liikkua. Kuulin kerrottavan -- juttu
on itsessään hyvin todennäköinen -- että läänin herra pari vuotta
sitten oli vaunuineen tarttunut eräälle sivukadulle, josta hän ei
päässyt minnekään. Sotilaat pelastivat kuvernöörin, mutta hevoset ja
ajopelit saatiin esille vasta pitkällisten kaivaustöiden jälkeen.
Maantiet ovat luonnollisesti ihan kurjassa kunnossa ja niihin soveltuu
täsmälleen raamatunlause: "Turha on orhi voitoksi, eikä sen suuri
väkevyys pelasta." Mutta kaikki ei ole kaupungin viranomaisten viaksi
laskettava, sillä maaperä jo tekee hyvin vaikeaksi teitten
kunnossapitämisen ilman erikoisen hyvää kivitystä. Valaistuksen suhteen
on muistutettava, että se aina loppuu n.s. virallisen kuutamon tultua,
joka tarkoittaa, että kuun siihen aikaan pitäisi loistaa, vaikka se ei
sitä tee. Senpätähden kaupungissa usein vallitsee egyptiläinen pimeys,
joka muistuttaa sota-aikojen Helsinkiä ja jossa muukalaisen on
kerrassaan mahdoton löytää tietänsä.

Ulkonaisessa suhteessa Tomsk ei huomattavasti eroa muista
samankokoisista venäläisistä metropoleista, mutta sittenkin on olemassa
jonkinlainen ero. Siperian henkisenä keskuksena sillä on huomattava
merkityksensä ja tämän johdosta se kohoaa muita maanosan kaupunkeja
korkeammalle tasolle. Paikkakunnalla on oma yliopistonsa ja teknillinen
korkeakoulunsa sekä muitakin korkeampia kasvatuslaitoksia. Yliopistossa
on lääketieteellinen ja juridinen tiedekunta sekä yli 1,000 oppilasta.
Filosofista tiedekuntaa on jo kauan suunniteltu, mutta vahvistusta ei
ole saatu. Kirjasto on hyvin arvokas, etupäässä kreivi Stroganovin
lahjoituksen johdosta. Se sisältää suuret määrät kaunokirjallisuutta ja
m.m. osan Voltairen kirjastoa, kirjoja, joissa monessa tavataan hänen
omakätisiä ja tähän saakka julkaisemattomia muistiinpanojaan.
Kaupungissa työskentelee monta tieteellistä seuraa, mutta sopivia
henkilöitä ja rahojakin kaivataan kipeästi. Siperian tutkimukselle
olisi erittäin tärkeätä saada Tomskiin perustetuksi täydellinen
yliopisto, joka opettajiensa ja oppilaittensa avulla pystyisi johtamaan
senlaatuisia tutkimuksia ja sivistystyötä ylimalkaan. Jos Siperiasta
koskaan toivotaan jotakin parempaa kuin mitä se nyt on ja jos mieli
sivistyksen siellä voittaa vakinaista jalansijaa, on välttämätöntä
saada sellainen laitos perustetuksi. Joskin siellä tulisi vallitsemaan
vapaamielinen henki, niin tämä sittenkin luultavasti olisi
suositeltavampaa kuin että karkoitetut ja pakkotyöhön tuomitut valtion
kustannuksella sitä ja sosialismia levittävät, niinkuin entinen
kenraalikuvernööri Anutshin kuuluu lausuneen.

Nähtävyyksiä ei Tomskissa ole paljon. Merkillisimpiä sellaisia on eräs
vanha ränsistynyt puutalo, jota asukkaat pitävät suuressa arvossa.
Talossa sanotaan keisari Aleksanteri I:n asuneen -- kuolemansa jälkeen.
Kerrotaan näet keisarin väsyneenä kaikkiin hallitustöihinsä vetäytyneen
asumaan kauas pääkaupungistansa elääkseen loppuikänsä rauhassa ja
syrjässä ihmisistä ja tapahtumista, virallisesti kuolleena. Mainitaan
hänen pari kertaa vuodessa vastaanottaneen hovikuriireja ja muutamat
ylhäiset henkilötkin kuuluvat käyneen häntä tapaamassa. Olkoon miten
tahansa, tuntemattoman erakon hauta on Tomskissa ja kansa kunnioittaa
häntä pyhänä miehenä. Joskin kertomus ei ole muuta kuin juttu, niin on
kuitenkin varottava epäilemästä asiaa Tomskissa. Sillä sikäläiset
ihmiset eivät pidä siitä, että heidän kaunista tarinaansa koetetaan
repiä rikki.



NARYM JA TYMSKOE


Marraskuun keskivaiheilla, jolloin kotimaassa usein ei vielä ole
talvesta paljonkaan tietoa, muuttui sää äkkiä Tomskissa ja lämpömittari
osoitti -40° C ja enemmänkin. Jokia kahlehtivat metrinpaksuiset jäät ja
purot kangistuivat pohjiaan myöten. Lumi oli kuukautta aikaisemmin
peittänyt likaisen maan. Siperian talvi näytti hampaitaan ja ihmiset
saattoivat jälleen matkata paikasta toiseen. Eräänä kirkkaana
talvipäivänä saapui jäätä pitkin pohjoisilta seuduilta satoja kuormia
täynnä kaloja -- sampea, sterlettiä, njelmaa, muksunia ja muita --
noita kaloja, joilla samojedit elättävät itsensä ja venäläiset
rikastuvat. Nuo pitkät karavaanit osoittivat tien olevan avoinna ja
olivat merkkinä siitä, että minä vihdoinkin saatoin varustautua kauan
odotetulle matkalleni.

Paroni Aminoffin kokeneella johdolla sainkin kootuksi kokonaisen
varaston tarpeellisia kaluja. Ensimäinen hevosmatkani tuli olemaan noin
600 kilometrin pituinen ja senpätähden hankin itselleni kunnollisen
reen. Se muistutti eniten suurta heinähäkkiä kapeilla jalaksilla ja
laitoihin oli kiinnitetty vankat puut estämään sitä kaatumasta.
Etupuolella oli lauta, jolla kyytimies istui ja ohjasi kolmea pientä
narymilaista hevosta, jotka tien kapeuden takia tavallisesti olivat
peräkkäin valjastetut. Reen pohjaan olivat arkkuni fonografeineen ja
muine kojeineen lujasti köytetyt, niiden päällä oli mukavuuden vuoksi
jonkun verran heiniä ja ylinnä istui matkamies kaikessa loistossaan.
Niin, "loistolta" se ainakin minusta tuntui, joka olen aina ollut laiha
ja aina toivonut voivani lihota. Siinä istuessani olisin näet
pyylevyydessä voittanut minkä venäläisen ajurin tahansa. Ulkonäköni,
ikävä kyllä, ei vastannut todellisuutta, sillä tämä mahtava volymi oli
keinotekoisella tavalla saavutettua. Tavallisten sarkavaatteiden päälle
olin vetänyt paksun turkin ja sen päällä oli minulla toinen samanlainen
aasialaismallinen, hirvennahasta tehty ja karvat ulospäin. Jalkoja
suojasivat siperialaiset huopasaappaat (pimy), jotka hyvin kelpaavat 40
asteen pakkasessa. Muuten olin varustautunut vain välttämättömimmillä
tarveaineilla niinkuin teellä (tiiliteellä), sokerilla, tupakalla,
spriillä kiinteässä muodossa (myöskin muunlaisella), joka on
erinomaisen käytännöllistä matkoilla tulta sytyttäessä ja keittämistä
varten. Paremmat vaatteet, kaulukset, lakanat ja tyynyt, hammasharjat,
parranajovehkeet y.m. jätin hyvin ymmärrettävällä kaipuulla melkein
kahdeksi vuodeksi Tomskiin. Erinäisiä tarpeita varten olin hankkinut
itselleni monia suosituskirjeitä, kuvernööriltä ja arkkipiispalta, sekä
revolverin, joka eritoten Tomskin läheisyydessä kuuluu olevan hyvin
tarpeellinen. Myöhemmin sainkin pari kertaa sen paukkeella pelottaa
tunkeilevia ihmisiä, jotka kaukaa yrittivät hevosiamme ampua.

Voidakseni matkustaa nopeasti ja mukavasti olin sitäpaitsi kuvernöörin
virastosta saanut, n.s. otkrytyj list'in -- avoimen kirjeen, joka
tavallisesti annetaan virkamiehille ja oikeuttaa käyttämään
postihevosia, joita on miltei joka kylässä. Tällä ensimäisellä
matkallani oli tuo maagillisesti vaikuttava sininen paperi
suuriarvoinen, sillä sen nojalla tällainen outo ja pakanallinen
muukalainen, joka ei edes majaan astuessaan tehnyt ristinmerkkiä, pääsi
vastaamasta moneen uteliaaseen ja turhaan kysymykseen. Tavallisena
matkustavaisena, eikä virkamiehenä, olisin voinut herättää vakavaa
epäluuloa, kun en venättäkään juuri nimeksikään osannut, vaikka eräs
tietämätön kielimies Tomskissa oli minua juuri sen taitamisesta
onnitellut. Olin näet kerran puheessani käyttänyt "influenssa" sanaa,
jota hän luuli tosi slaavilaiseksi. Matkakaveriksi oli Tomskin
ispravnikka antanut minulle Saratovin kuvernementista kotoisin olevan
nuorukais-raukan, joka oli joutunut Siperiaan etsimään isäänsä, joka
oli karkoitettu moneksi vuodeksi Narymiin. Hänen kanssansa minä matkan
varrella seurustelin; oli hauska nähdä minkälaisella ylpeydellä hän
seurassani marssi kestikievareihin (zemenskaja kvartira) viettämään
yötä ja miten komentavasti hän paperillani tilasi hevosia ajoneuvojamme
varten. Maatessani hänen kanssaan samassa sängyssä tai yhdessä
lattialla minä ensi kertaa sain kuulla esitelmiä m.m. suurista mustista
torakoista, jotka "syövät pieniltä lapsilta silmät" ja tuottavat
kotionnea, sekä tavallisista russakoista, jotka päivisin koristavat
jokaisen paremman talon seiniä ja öisin kuljeksivat ihmisten kasvoilla.
Kun hän oli avustanut minua polttamaan loppuun paperossini, opetti hän
minua nuolemaan kokoon mahorkka-savukkeita sekä käyttämään eli siis
polttamaan niitä, mikä alussa oli paljon vaikeampaa. Ensimäiset minä
kielelläni liimasin kokoon ja hän sai polttaa ne. Myöhemmin kävi päin
vastoin.

Tomskin pohjoispuolella oli osittain sangen asuttuja seutuja, mutta
kuta kauemmaksi saavuttiin, sitä harvemmassa olivat kylät ja erämaan
autius kävi yhä suuremmaksi ja ääretön yksitoikkoisuus painoi raskaan
leimansa maisemaan. Syynä siihen oli kenties, että autio luonto ei enää
esiintynyt alkuperäisessä voinnissaan ja suuruudessaan. Minusta tuntui,
tottumaton kun olin ankaraan pakkaseen (-40°, -45°) ja kylmään tuuleen,
vaikealta keksiä mitään kaunista sellaisessa maisemassa, jonka
keskipisteeksi pakostakin muodostui tunnottomaksi paleltunut nenäni.
Sitäpaitsi oli tuo satojen vuosien vanha ja kunnianarvoinen metsä
ihmisten ja tulen hävittämä. Hiiltyneet kannot muistuttivat siitä mikä
oli ollut, ja ainoastaan joku harva käyrä jättiläispuu seisoi pystyssä
muistomerkkinä niiltä ajoilta, jolloin paimentolainen vapaasti liikkui
omalla maallansa ja avoimesti uhrasi pakanallisille jumalilleen pyhissä
lehdoissa.

Nykyään ovat venäläiset tunkeutuneet kaikkialle pitkin Ob-jokea, ja
lähempänä Tomskia ei tapaa muita alkuasukkaita kuin tataareja. Vasta
100 virstaa pohjoisempana, metshettien hävittyä näkyvistä, löytää
poloisen samojedikansan ensimäisiä etujoukkoja. Kuta kauemmaksi tulee,
sitä tiheämmässä on jurttia ja sitä vähemmän ovat alkuasukkaat
venäläistyneitä, mutta samalla he ovat kurjempia ja heidän asuntonsa
kehnompia. Ensimäisessä, johon astuin sisälle ja joka oli hyvin
rakennettu talo, tapasin hämmästyksekseni mustatukkaisen, vinosilmäisen
samojedinaisen, joka ahkerasti neuloi ompelukoneellaan, Singer & Co:n
mallisella. Sen ainoan kerran luullakseni tunsin matkan kuluessa
tyytymättömyyttä. Olinhan lähtenyt -- "Emo Aasian arvossapidettyyn
maahan" tutkiakseni luonnonkansaa erämaan sydämessä. Nyt olin melkein
uskoa, että puhe alkuperäisestä kansasta oli juttua ja erämaa humbugia.
Mutta etäämpänä tulin kyllä huomaamaan erehdykseni. Jo alempana joen
varrella tapasin kurjia, puoleksi maanalaisia luolia, joissa oli jäästä
tehdyt ikkunat ja ainoa huone täynnänsä miehiä, naisia, lapsia ja
koiria. Kaikki oli sitäpaitsi niin kuvaamattoman likaista, että minun
kävisi mahdottomaksi kirjoittaa siitä puhtaalle paperille.

Tällä tavalla jatkui matkaa viikon päivät ja yöt, vain harvoin
pysähdyimme jonnekin syömään, lepäämään ja nukkumaan. Myöhemmin totuin
kyllä olojen pakosta nukkumaan milloin missäkin asennossa rekeeni
muodostuneessa kuopassa, mutta alussa se oli minulle mahdotonta sekä
tien epätasaisen laadun tähden että myös kyytimiehen hirveiden
hätähuutojen takia. Hänen huutonsa olivat tarkoitetut pienille
narymilais-hevosille, joiden katsottiin täytyvän yhtä mittaa juosta
täyttä laukkaa. 10 virstan matka ei kestänytkään puolta tuntia enempää.
Tottumaton kun olin kaikkiin syöpäläisiin ja likaan, koetin sitäpaitsi
kiirehtiä mahdollisimman pian eteenpäin. Tie kiemurteli paikoittain
hävitettyjen metsien ja jäätyneiden, poppeleita ja pensaita kasvavien
soiden halki, paikoittain taas jokea pitkin suuriksi vuoriksi
kasaantuneiden jäämöhkäleiden ja kinosten välitse. Joskus laukkasivat
hevoset hurjaa kyytiä tasaista jäätä pitkin. Tyypillistä Obin rannoille
on, että toinen aina on matala ja pensaiden peittämä, toinen korkea ja
metsää kasvava. Kesän aikaan vesi uurtaa itselleen uusia teitä
hiekkaisen harjun läpi, ja kaikkialla on suuria veteen sortuneita ja
kaatuneiden puiden peittämiä niemekkeitä. Kuta pohjoisempaan tulee,
sitä kauniimmaksi tavallaan muodostuu maisema ja sitä komeammaksi
muuttuu luonto. Siperialainen setripuu l. leipämänty (Pinus cembra)
kasvaa siellä runsaammin ja se luo talviselle maisemalle kiinteämmät
muodot kuin lehdettömät poppelit ja koivut. Kaukaa näyttää silloin
joskus kuin ääriviivat olisivat saksilla leikatut, niin tasaiset ja
jyrkät ne ovat.

Vihdoin viimein, kun olin jo ehtinyt kyllästyä erämaahan, saavuttiin
Narymin piirin vaatimattomaan pääkaupunkiin. Jo kaukaa kohosivat
kirkkojen kupolit taivasta kohden, ja kun hevoset olivat laukanneet
korkean mäen harjalle, sivuutimme "esikaupungin", jota sattuvasti
sanotaan Kamtshatkaksi. Samaa nimitystä käytetään monen muunkin
siperialaisen kylän laitapuolista. Itse kaupunki sijaitsee saarella
keskellä jokea ja käsittää toista sataa ränsistynyttä taloa, joiden
vinot rivit muistuttavat jonkun vanhuksen hoitamatonta hammastarhaa.
Kaupungissa asuu noin 1,000 ihmistä, useimmat kauppiaita ja niiden
kasakoiden jälkeläisiä, jotka v. 1597 perustivat paikan. Tuo hämärillä
muistoillaan elävä harmaja kaupunki on ulkoasultaan aivan vähäpätöinen,
meikäläisen suuremman kirkonkylän tapainen. Mutta se ei vaikuta
pieneltä ainoastaan harvojen talojensa vuoksi eikä senkään takia, että
se on ikäänkuin puristettu yhteen pienelle saarelle, jonka vesi
vähitellen huuhtoo pois -- vanha kivikirkko on jo vaipumaisillaan
jokeen -- vaan senkin tähden, että siellä ei ole ainoatakaan kaunista
rakennusta, ei ainoatakaan puutarhaa, ei puita eikä yleensä mitään
puoleensavetävää. Moniin kymmeniin nouseva karkoitettujen joukko painaa
sekin surullisen leimansa tuohon kaukaiseen yhteiskuntaan. En koskaan
unohda noiden maanpakolaisten surullista ja hiljaista kulkua pitkin
niitä autioita katuja, joita he ovat tuomitut toimettomina astumaan
vuosikausia näkemättä mitään siitä suuresta elävästä maailmasta, jonka
he pakosta ovat jättäneet. En myöskään unohda sitä näkyä, jonka näin
tuossa sukupolvien kirousta kantavassa pimeässä kaupungissa, näkyä sen
kaduilla eräänä ihanana kesäpäivänä palatessani sinne hiljaisesta
erämaasta. Karkoitetut olivat jollain tavalla vappuna järjestäneet
hiljaisen mielenosoituksen ja seurauksena oli, että paikalle viipymättä
lähetettiin joukko santarmeja asiaa tutkimaan. Sain nähdä näiden
samoilevan pitkin katuja, sain nähdä heidän vangitsevan uhrejansa.
Myöhemmin toimitettiin lukuisia kotitarkastuksia, m.m. erään henkilön
luona, josta tulen seuraavassa puhumaan.

Olin oleskellut Narymissa ainoastaan vuorokauden ja käynyt pristavin,
tämän 200,000 km3:n laajuisen valtakunnan korkeimman virkamiehen,
luona. Kun minä seuraavana aamuna kaikessa rauhassa kievarissa luin
ensimäistä postiani, koputti joku ovelleni ja minulle aivan tuntematon
herra astui sisään sekä kysyi selvällä ruotsin kielellä:

"Oletteko Suomesta, puhutteko ruotsia tai suomea?"

Aluksi olin niin hämmästynyt, etten tiennyt mitä sanoa, mutta
vastattuani kysymykseen sain tietää hänen nimensä ja tarinansa. Hän oli
Työ-lehden entinen toimittaja Santeri Jacobsson Viipurista, joka pari
vuotta aikaisemmin äkkiä oli vangittu syntymäkaupungissaan, viety
Pietariin ja pitemmän aikaa linnassa istuttuaan karkoitettu Narymiin
viiden vuoden ajaksi. On selvää, että hän tunsi mitä suurinta iloa
saadessaan yhtäkkiä tavata suoraan kotimaasta tulleen henkilön, jonka
kanssa saattoi puhua omalla kielellään. Hänelle oli tietenkin hauskaa
kuulla kotimaan tapahtumista ja ihmisistä, ja minulle oli hyödyllistä
häneltä tiedustella Siperian oloja. Hänen puheistaan sain sitäpaitsi
jonkinlaisen käsityksen siitä elämästä, jota karkoitetun on pakko
viettää, hänen kun alinomaa täytyy kokea sokean ja typerän virkavallan
mielivaltaa ja monenlaatuisia rahallisia vaikeuksia. Jokaiselta heiltä
vaaditaan paljon voimaa ja jokaisen täytyy omata luja usko ihanteihin,
jos mielii sellaisessa ympäristössä säilyttää henkisen joustavuutensa.

Harjoitettuani muutaman päivän kuluessa arkistotutkimuksia kaupungissa
ja käytyäni vielä erinäisten paikkakunnan merkittävimpien henkilöiden,
kuten rovastin ja pormestarin luona, matkustin sieltä Tymskoeen. Kylä
sijaitsee 120 km alempana Obin varrella ja on nyttemmin asessori
Svinhufvudin karkoituksen johdosta tullut Suomessakin tunnetuksi.
Matkalla sinne sivuutin Kargasok nimisen kylän, jossa minua vielä
odotti hauskanlainen yllätys. Siellä näin erään puodin ovella kyltin,
johon oli venäläisillä kirjaimilla maalattu K.J. Nordqvist.
Astuttuani sisälle asiaa tiedustelemaan tapasin ryhdikkään
vanhanpuoleisen miehen, puodin omistajan Karl Nordqvintin, joka hänkin
osoittautui maanmieheksi. Hänen isänsä, josta Castrén mainitsee
matkakertomuksissaan, oli ollut tämän luokkatoverina Oulussa, josta hän
sittemmin oli joutunut kellosepäksi Tomskiin. Karl N., joka puhui
saksaa, ei ollut koskaan käynyt Suomessa, vaan oli koko ikänsä elänyt
Siperiassa. Ainoa minkä hän muisti oli "good dag" ja "var so good" ja
sitäpaitsi oli hänellä tallella suomalainen almanakka, muistaakseni
vuodelta 1883. Hän puhui minulle aikovansa vieläkin matkustaa
kotimaahan, mutta siitä ei tullut mitään, sillä kun minä seuraavana
kesänä menin häntä tervehtimään, oli hän saman päivän aamuna muuttanut
manan majoille.

Ilman erikoisia seikkailuja saavuin onnellisesti Tymskoeen, joka
sijaitsi korkealla harjanteella komean setripuumetsän ympäröimänä.

Asetuin asumaan kestikievariin ja saatuani selville, että ympäristössä
oli runsaasti samojedeja, päätin jäädä kylään pitemmäksi aikaa. Toivoin
näet parhaiten oppivani venättä ja tutustuvani oloihin sekä sen lisäksi
voivani harjoittaa samojedilaistutkimuksia oleskellessani ympäristössä,
jossa kumpaakin kieltä puhuttiin. Näin ollen tuli ensimäiseksi
toimenpiteekseni siedettävän asunnon hankkiminen. Yritys näyttäytyi
kuitenkin verrattain vaikeaksi, kaikki ihmiset kun olivat hieman
epäluuloisia muukalaista kohtaan, joka ei taitanut kieltä eikä ollut
oikeauskoinen ja jonka tehtävä ja työ näytti sekä käsittämättömältä
että myös epäilyttävältä. Useimmilla oli vain yksi huone ja minä olisin
mielelläni halunnut sellaisen yksinomaan itseäni varten, koska pelkäsin
heidän uteliaisuutensa ja liiallisen tuttavallisuutensa tulevan minua
häiritsemään. Tiedusteltuani turhaan eri tahoilla onnistuin lopulta
löytämään vanhan hyväntahtoisen pariskunnan, joka jätti käytettäväkseni
tilavan huoneen. He osoittivat sitäpaitsi omaavansa jonkinlaista
ymmärtämystä opintojeni suhteen, koska he aikaisemmin olivat pitäneet
luonansa erästä mustapartaista tohtoria, nimeltä Uuno Davydovitsh,
jonka myöhemmin tunsin toht. U.T. Sireliukseksi. Hän oli asunut heillä
muutamia päiviä. Talo, johon muutin, oli siperialaistenkin olojen
mukaan sangen tilava, mutta se oli jo nähnyt parhaat päivänsä ja toinen
kerros oli tällä haavaa tyhjänä. Alakerrassa oli kaksi huonetta,
toisessa asui isäntäväki ja toinen oli vieraita varten, sekä iso kyökki
ja pieni kamari, jossa minun aikanani asui viinaanmenevä ja räyhäävä,
mutta silti hyväntahtoinen mies. Oma huoneeni oli hyvin tyypillinen
siperialaisille talonpoikaiskodeille ja sentähden kuvaan sitä hieman
yksityiskohtaisemmin. Sisäänkäytävänä oli matala ovi, johon minä usein
löin pääni, ja ikkunoita oli kolme. Lasit olivat vanhoja, vihreitä ja
täynnä halkeamia. Isommat reiät olivat nahalla tai paperilla paikatut.
Ikkunalaudoilla oli runsaasti räikeävärisiä ja pahalle haisevia kukkia.
Nurkassa vastapäätä ovea oli toista kymmentä pyhimyskuvaa, jotka siellä
oleskeluni aikana vähitellen siirrettiin muualle, koska ei arveltu
minun niistä erikoisesti hyötyvän. Suurin ikooni kuvasi pyhää ja
ihmeitätekevää Nikolausta ja lähinnä paras neitsyt Maariaa Jeesuslapsi
sylissään. Kumpaakin kuvaa oli kaunisteltu hopeapaperilla ja koreilla
nauhoilla ja edellistä kuvaa peittävän lasin alla oli Nikolauksen
rinnalla kaksi vahakynttilää isäntäväen häistä, joita yleisen tavan
mukaan säilytetään, kunnes ne asianomaisten henkilöiden kuollessa
annetaan heille mukaan arkkuun viimeistä matkaa varten. Pyhimysryhmän
läheisyydessä oli Kronstattilaisen isä Johanneksen kuva. Vähän
etäämpänä prameilivat kenraali Linjevitshin, Buharan emiirin ja
keisarillisen perheen jäsenten kaikkialla välttämättömät kuvat, joita
tataarit samojedeillekin joskus kaupittelevat. Niiden ympärille oli
liimattu mitä erilaisimpia postikortteja. Yhdessä niistä oli suuri
muna, jonka päällä seisoi punainen kukko ja itse munaan oli
kirjoitettu: "Kristus on ylösnoussut". Edelleen oli siellä kuvia
Betlehemin lastenmurhista ja hurjasta, urhoollisesta ja väkevästä Boova
kuninkaasta, joka taisteli Polkan jättiläistä vastaan, joka oli
puoleksi ihminen ja puoleksi hevonen. Koko tuota pitkää, kirjavaa ja
mieltäylentävää kuvasarjaa ympäröi punaisista paperikukista ja
kuusenoksista tehty seppele, jossa vielä roikkui pääsiäisen aikuisia
värjättyjä munankuoria. Huonekalut supistuivat muuhun loistoon nähden
verrattain vähiin. Ikkunain välissä oli neliskulmainen pöytä ja pari
tuolia ja niitä vastapäätä oli sänky tahi oikeammin penkki, jolla oli
monen monta tyynyä sekä lammasturkki peittona. Sängyn läheisyydessä oli
pari kirstua, jotka sisälsivät vaatteita, tupakkaa ja muita kalleuksia.
Huone kokonaisuudessaan näytti oikein hauskalta, seinät ja katto kun
olivat valkeiksi maalatut. Siellä täällä oli pieniä ruskeita ja
nopeasti liikkuvia pilkkuja -- ravintoa etsiviä torakoita. Jokseenkin
samaan tapaan ovat kaikkien varakkaampien talonpoikaistalojen
vierashuoneet sisustetut siinä osassa Siperiaa, jonka minä tähän asti
olen nähnyt. Ei kuitenkaan muiden kuin jo aikoja sitten sinne
muuttaneiden venäläisten, n.s. sibirjakkien, luona.

Isäntäni, nimeltä Sjerjakov, oli vanha tyypillinen siperialainen
kauppias. Hän oli alkanut tyhjin käsin, sittemmin hankkinut itselleen
verrattain suuren omaisuuden ja ruvennut julkista hyväntekeväisyyttä
harjoittamaan, minkä johdosta arkkipiispakin oli hänen luonaan
vieraillut ja josta toiminnastaan hän oli saanut muutamia mitaleja.
Sittemmin oli vastoinkäyminen häntä kohdannut, hän eli korttipelissä
hävittänyt omaisuutensa ja nainut vaimon, joka oli luullut häntä
rikkaaksi. Nyt hän eli lastensa antamalla avustuksella ja myymällä yhtä
ja toista ennen vararikkoa kätkemäänsä tavaraa. Muuten on myönnettävä,
että hän oli rehellinen ja hyväsydäminen ukko, joka mielellään tunnusti
syntinsä, mutta samalla kerskasi sillä, että lapsensa olivat kohonneet
korkeammalle kuin kylän muitten asukasten -- yksi pojista opiskeli
lääketiedettä ja toinen oli kansakoulunopettaja -- arvellen tämän
osittain johtuvan heidän isänsäkin ansioista. Talon emäntä oli suuri ja
rasvainen ja lihava ja melkein kaljupää sekä niin punakasvoinen, ettei
varmaankaan yksinomaan kotoisen lieden lämpö ollut sellaista
ihmeellistä väritystä saanut aikaan, vaan myöskin se viina, jota hän
varasteli ankarassa kurissa pidetyltä herraltaan ja mieheltään. Hän
askaroitsi monenlaisissa hommissa ja m.m. oli hänellä tapana ottaa
luokseen raskaita naisia, joita hän taitavasti hoiti. Senvuoksi minun
toisinaan oli pakko keskeyttää työskentelyni seinän toisella puolella
tapahtuvien asiain johdosta. Usein olinkin hyvin ärtynyt, kun minua
häirittiin, mutta kun synnytys oli suoritettu, pieni lapsi ilmestynyt
maailmaan ja kaikki muut tulivat huoneeseeni tekemään ristinmerkkejä
pyhimyskuvien edessä ja rukoilemaan vastasyntyneen puolesta, silloin
minäkin tulin liikutetuksi enkä tuntenut mitään kiukkua emäntääni
kohtaan. Mutta kun hän joskus peitti kaljun päänsä mustalla kalotilla
ja pukeutui miehensä edellisen vaimon räikeänvihreään puseroon ja
mustaan alushameeseen ja juhlien jälkeen palasi kotia aivan
juovuksissa, en sietänyt häntä edes katsella.

Esitettyäni ylläolevassa lukijoilleni läheisimmän ympäristöni puhun
vielä pari sanaa itse kylästä ja sen asukkaista, jotka hekin omalla
tavallaan ovat sangen tyypillisiä.

Tymskoen kirkonkylään, jonka venäläiset 1800-luvun alkupuoliskolla
perustivat samojedien omistamalle maalle, kuuluu nykyään noin 30 taloa
ja on siinä enintään 200 asukasta. Toiset taloista ovat uudet ja sangen
komeat, mikä johtuu siitä, että jotkut paikkakunnan kauppiaista ovat
verrattain varakkaat, sekä siitä erikoisesta asianhaarasta, että
kevättulva joka vuosi nielee leveän rantakaistaleen, mikä taas pakottaa
asukkaat määrätyn ajanjakson kuluttua muuttamaan talonsa korkeammalle
ja sentakia myös pitämään niitä suhteellisen hyvässä kunnossa.
Kirkkokin on jo vähintään viisi kertaa muutettu, ja paikka, missä se
alkuaan seisoi, sijaitsee kaukana joessa tai vastapäätä olevalla
rannikolla. Lähempänä metsää tavataan kehnommin rakennettu köyhien osa
kylää; sen muodostavat osittain maahan kaivetut tai kokonaan
maanalaiset hökkelit ja luolat, joissa on ikkuna katossa ja seinät
mullasta ja savesta tehdyt. Noissa tilapäisissä suojissa asuu
enimmäkseen venäläistyneitä samojedeja ja ostjakkeja sekä irtainta
väestöä, joka viettää remuavaa ja syntistä elämää, kun vain on olemassa
rahaa, toisin sanoen viinaa, mikä ei suinkaan ole harvinaista.

Kaikki Tymskoen varakkaammat "porvarit" käyvät kauppaa ympäristössä
asuvien samojedien kanssa. Se on mitä alkuperäisintä laatua ja
yksinkertaista vaihtokauppaa; alkuasukkaat antavat kauppiaille
turkiksia, kalaa sekä setripuunkäpyjä, minkä vastineeksi he saavat
jauhoja, kankaita, ruutia, tupakkaa, viinaa ja muuta, mitä tarvitsevat
tai eivät tarvitse. Kaikki myydään kalliista hinnasta ja voitto on
tavallisesti 100 % ja enemmän. Jäänlähdön jälkeen matkustavat kaikki,
jotka siihen vain pystyvät, läheistä Tym-jokea ylös, jossa he kaukana
kaikesta esivallasta pääsevät harjoittamaan usein hyvinkin hävytöntä
kiskomistansa ja kauppaansa sangen helposti petkutettavien
luonnonlasten, samojedien kanssa. Seurauksena tästä on, että samojedin
täytyy maksaa maksamistaan, mutta siitä huolimatta hän yhä vain jää
velkaiseksi.

Kalastusta harjoittavat ja sillä elättävät itsensä useimmat kylän
köyhimmistä asukkaista. Se onkin nykyään melkein kannattavampaa kuin
kauppa, joka vuosi vuodelta on huonontunut. Kaikki voisivat elää mitä
huolettomimmalla tavalla, jollei tuota kirottua viinaa olisi olemassa.
Mutta niin kauppiaat kuin palkkalaiset, miehet ja naiset, venäläiset ja
alkuasukkaat, kaikki näkyvät olevan saman ikeen alla. On tosiaankin
omituista nähdä kylän asukkaiden pitkien pyhien aikana hoipertelevan
pitkin katua kirkuen ja huutaen, joskus hoilaten lauluja, jotka
saattaisivat olla kauniitakin, toisinaan taas rähisten ja kinastellen
kuin missäkin hulluinhuoneessa.

Tuo heidän pahanlaatuinen elämänsä, jota en kuitenkaan tahtoisi sanoa
erikoisesti Siperialle kuvaavaksi, vaikka se on ominaista Tymskoelle,
riippuu kaiketi paljon siitä, että asukkaat ovat samojedien ja
venäläisten, entisten pahantekijöiden ja erinäisten muiden
epäilyttävien ainesten hyvin sekarotuisia jälkeläisiä. Samalla se
nähtävästi voi johtua siitäkin, että kylän sielunpaimen ei ole
erikoisen sopiva virkaansa. Lukuunottamatta sitä, että hän oli siinä
määrin sivistymätön, että luuli Suomen olevan Englannissa ja sen
johdosta sanoi minuakin engelsmanniksi, jota nimeä sitten sain
paikkakunnalla kantaa, niin hän, samoin kuin muutkin, rakasti
erikoisesti votkaa ja esiintyi myötäänsä juovuksissa missä ja koska
tahansa. Muistan elävästi, kuinka hän eräänäkin päivänä mitä
kirkkaimmassa humalassa toikkaroi huoneeseeni, tupertui kumoon ja
nukahti siihen, vaikka minä paraikaa olin työssä samojedilaisen
kielimestarini kanssa. Papin juopottelu oli tosin selitettävissä
onnettoman avioliiton ja erämaassa oleskelun kannalta, mutta on hyvin
ymmärrettävää millä tavalla tuollainen sielunpaimenen esiintyminen on
omiansa vaikuttamaan sivistymättömiin ja pimeydessä vaeltaviin
ihmisiin. Samaten on ymmärrettävää, että sellaiset kirkon apostolit
eivät kykene samojedeja kristinuskoon käännyttämään. Isäntäni aikoja
sitten rakennuttamaa koulua ei myöskään, ikävä kyllä, juuri paljon
käytetä, ja niin leviääkin sivistys vain verkalleen. Ihmiset unohtavat
pian saamansa pienen tietomäärän ja palaavat helposti raakuuteen, joka
usein on paljoa pahempi kuin samojedien, joiden alhaista sivistyskantaa
he niin suuresti halveksivat.

Tässä ympäristössä tulin siis oleskelemaan suunnilleen pari kuukautta
päästäkseni syventymään uuteen elämääni. Edellinen kuvaus osoittaa,
mielestäni, että olosuhteet, vaikka olivatkin hieman tavallisuudesta
poikkeavat, eivät laisinkaan olleet erikoisen sietämättömät.
Monin verroin enemmän vaivaa tuotti minulle kelvollisen ja hyvän
samojedi-professorin hankinta. Kylässä oleskelevat alkuasukkaat olivat
kaikki siihen tarkoitukseen kelpaamattomia -- joko he kyllä hyvin
taisivat omaa kieltänsä, mutta eivät olleet perehtyneet venäjän kieleen
tai olivat he vanhoja ja hampaattomia ja senvuoksi kelpaamattomia tai
puhuivat he äidinkieltänsä, niinkuin useimmat Ob-joella, jokseenkin
samalla tavalla ja yhtä virheellisesti kuin muutamia vuosikymmeniä
sitten Helsingissä asuvat suomalaiset omaa kieltänsä. Alkuaikoina
sainkin tyytyä sangen kelvottomiin kielimestareihin, sellaisiin, jotka
eivät olleet luotettavia tai jotka muulla tavalla vaikeuttivat ja
estivät työtäni. Ensimäisiä oli eräs vanha ja viekas veijari, joka oli
ottanut juhlallisen sukunimen Peterburgskij ja jota samojedit sanoivat
kenraaliksi sen johdosta, että hän joskus maailmassa oli unkarilaiselta
kielimieheltä Pápailta saanut mitalin. Monta päivää seurustelin hänen
kanssaan, kunnes eräänä iltana, etsittyäni häntä pitkin päivää, löysin
hänet kinoksesta, jossa hän aivan humaltuneena makasi paitasillaan.
Sieltä vedin hänet saunaan, jossa hän vähitellen virkosi eloon.
Seuraava opettaja oli niinikään vanhanpuoleinen herra, joka ei
ainoastaan puuttuvien hampaittensa takia osoittaunut sopimattomaksi,
vaan myös sentähden, että hän ei voinut pysyä erillään vaimostaan ja
lukuisista lapsistaan, jotka kaikki asettuivat huoneeseeni asumaan ja
läsnäolollaan pahasti häiritsivät työn säännöllistä kulkua. Erotettuani
monen monta koekaniinia ja saavutettuani lääkkeilläni ja erikoisesti
onnistuneilla matokuureilla lähiseudun jurttien asukkaiden
luottamuksen, sain vihdoin viimein palvelukseeni nuoremman,
Kolgujakista kotoisin olevan miehen, joka osoittautui kelvolliseksi
kielellisessä suhteessa sekä myös sopivaksi välittämään tutustumistani
tuohon muukalaisia niin vierovaan ja itseensä sulkeutuneeseen kansaan.
Mies, joka ei ollut jörö, vaan päinvastoin erikoisen lahjakas, kenties
terävin näkemistäni samojedeista, oli nimeltään Olashka Oldshigaid.
Hänen hiuksensa olivat mustat ja ihonsa ruskea, hän polveutui
ruhtinaallisista vanhemmista ja osasi venättä ja ostjakkia sekä oppi
minun johdollani venäläiset kirjaimet a:sta m:ään, muutamia suomalaisia
sävelmiä sekä "perkele" sanan. Tämän erinomaisen miehen onnistuin
pitemmäksi aikaa saamaan opettajakseni ja seuralaisekseni ja ainoastaan
hänen avullaan sain selville hyvin paljon sellaista, joka muuten olisi
jäänyt minulle tuntemattomaksi. Hänen kauttansa tulin myös pian
oivaltamaan sen, että paras tapa heidän kielensä oppimiseksi oli
mahdollisimman eristetty elämä heidän keskuudessaan, eläminen heidän
kanssansa ja heidän tavallaan seuduilla, missä venäläistä vaikutusta ei
ole vielä huomattavissa. Ensi aikoina työskentelimme kuitenkin
Tymskoessa, jossa minä kaikessa rauhassa saatoin suorittaa vaikeimman
sanakirjatyön sekä hankkia pintapuoliset tiedot heidän uskonnollisista
tavoistaan, jotka tiedot, oikealla tavalla käytettyinä, muodostavat sen
avaimen, jolla heidän luottamuksensa on voitettavissa. Lupasin tietysti
olla venäläisille kertomatta mitä sain tietää, samojedit kun ovat hyvin
arkoja, koskapa he virallisesti ovat kristittyjä. Pidinkin lupaukseni,
ja kun minä sen joskus nimeksi rikoin, ei siitä koitunut minulle
erikoista iloa. Muistan erityisesti yhden kerran, jolloin olin
selittänyt Narymin lääninrovastille, että samojedit ovat totemismin
kannattajia ja siis uskovat ihmisen polveutuvan eläimistä. Muistan
miten pappi hyvin ivallisesti vastasi minulle seuraavaan tapaan:

"Ahaa", lausui hän riemuisasti, "siinäpä sen näette. Samojedit uskovat
polveutuvansa eläimistä ja darwinismi väittää samaa. Ettekö vihdoin
huomaa, miten alhaisella asteella nykyinen tiede on. Samojedit ja
tiedemiehet uskovat samaa ja ovat yhtä sokaistuja."

Alunpitäen syntyi myös vaikeuksia Olashkan ja minun välillä.
Hänen oli ensiksikin pakko, samoin kuin kaikkien myöhempien
kielimestarien, tottua tuollaisissa opinnoissa välttämättömään
hiljaiseen kamarielämään. Jollen minä häntä kuin lasta huvitellut
valokuvaamisella, fonografillani tai muulla, tuli hänen niin ikävä ja
hän kävi niin uniseksi, että minun oli mahdoton jatkaa. Sitäpaitsi
tuvassa vallitseva lämpö häntä sanomattomasti vaivasi, ja kun hän ei
pitkiin aikoihin ollut saanut syödä raakaa kalaa, tuli hän sairaaksi ja
onnettomaksi. Hänen ryyppäämisensä minä lopulta sain niin hyvin
järjestetyksi, että hän joka lauvantai-ilta hankki itselleen yli
sunnuntain kestävän humalan. Kun minä maanantaiaamuna olin parilla
ryypyllä sammuttanut hänen polttavan janonsa, oli hän valmis tekemään
työtä kaikki viikon päivät. Hän ikävöi metsää ja erämaata ja usein me
yhdessä läksimme sinne pyydystämään ansoilla jäniksiä, oravia, kärppiä
ja muita otuksia. Sillä tavalla minäkin vähitellen hankin itselleni
käytännölliset tiedot siitä tavasta, jolla samojedit metsästävät niin
lentävää kuin jalan neljän juoksevata riistaa.

Hullusti oli käydä, kun minun oli pakko häntä vaivata samojedin
kieliopin monilla knopeilla. Häntä oli tietenkin mahdoton saada
taivuttamaan sanoja ja minun täytyi sopivien esimerkkien avulla saada
häneltä haluamani tiedot. Kysymykseeni, miten "sinun hevosesi" kuuluu
samojediksi, vastasi hän joko ettei hänellä hevosta ollut tai myöskin
"minun hevoseni". Kun minä pyysin häntä sanomaan miten "minun jokeni"
kuuluu, vastasi hän äkäisesti, että joki ei ollut minun ja että
ainoastaan samojedit saivat siinä kalastaa. Alkuaikoina nuo vastaukset
tuntuivat kerrassaan lohduttomilta ja minä käytin hyvin usein puolisen
tuntia selittääkseni hänelle mitä tarkoitin. Minun ei kuitenkaan
koskaan käynyt niinkuin Castrénin, joka kerran, kun hänen
kärsivällisyytensä loppui, viskasi lasillisen vettä höperön
kielimestarinsa naamaan. Lohdutin itseäni joskus eräällä kaskulla, jota
kerrottiin venäläisestä papista, joka leivän (njäi) asemesta pyysi
venäläisten saastaisena pitämää oravaa (njäjä). Ällistyneenä saadessaan
mitä todellisuudessa oli pyytänyt, pahensi hän vain asiaa sekoittamalla
sanat "man" (minä) ja "manne", jolla on hyvin ruma merkitys.

Tymskoessa oleskelin keskitalvella, joten minulla oli tilaisuus siellä
seurata venäläisten joulunviettotapaa. Oman yksityisjouluni olin jo
aikaisemmin kaikessa hiljaisuudessa viettänyt hankkimalla itselleni
pienen kuusen, jonka latvaan olin kiinnittänyt yksinäisen kynttilän,
mikä sekin loihti esiin tuttuja kotimaan tunnelmia ja kuvia.
Venäläisten juhla oli laajempi ja se kohdistui enemmän syömiseen
ja juomiseen kuin kirkollisten pyhien uskonnollisen puolen
esilletuomiseen. Tymskoessa, niinkuin monesti muuallakin, sain sen
vaikutuksen, että venäläiset kaikesta näennäisestä uskonnollisuudestaan
huolimatta itse asiassa ovat todellista uskontoa vailla. Tämä seikka
tuli kenties selvimmin näkyviin juuri Tymskoessa, jossa, niinkuin olen
maininnut, pappi aina oli juovuksissa ja hänen vaimonsa harjoitti samaa
ammattia kuin Meretrix ennen muinoin. Nämä joulujuhlat tuntuivat
minusta kaikkine maallisine huolineen sangen yksitoikkoisilta ja
senvuoksi huvittivat minua paljon enemmän näkemäni monet sangen
primitiiviset häät. Juhlallinen toimitus kirkossa, jolloin morsiuspari
koristetaan hopeisilla kruunuilla, jotka tavallisesti ovat liian suuret
ja painuvat alas korville, sekä pariskunnan vaellus kirkon läpi
vahakynttilä toisessa kädessä ja toinen käsi papin kourassa, vaikuttaa
sangen omituiselta, joskus juhlalliselta, toisinaan naurettavalta,
riippuen asianhaaroista. Häävieraiden kokoonnuttua morsiamen kotiin
alkaa suurenmoinen juhla, jossa laulu toisensa jälkeen kajahutetaan ja
välillä vuoron perään juodaan viinaa ja syödään mitä erilaisimpia
ruokalajeja. Mieliala kohoaa ja laulu, juominen ja tanssi käyvät yhä
vilkkaammiksi. Mutta morsiuspari pysyy juhlallisena ja heidän on pakko
vain katsella tuota iloa, kunnes aika on kulunut niin myöhäiseen, että
he poistuvat häähuoneeseen. Sinne heidät jätetään joksikin aikaa
rauhaan, sillä välin kuin vieraat yhä vilkkaammalla mielellä
odottavat tapahtumien jatkoa. Jonkun ajan kuluttua astuukin morsian
paitasillaan heidän piiriinsä. Hän näyttää kokoontuneille vieraille
neitseellisyytensä todistusta ja tarjoilee heille viiniä tarjottimella,
jolle kaikkien tulee jättää rahoja vastanaineiden hyväksi. Joskus voi
sattua, että tuo ylen tärkeä hääpaita jätetään muiden huostaan ja
silloin marsalkat järjestävät riemuisan ja meluavan kulkueen, joka
musiikin johdolla käy koko kylän näyttämässä vaatekappaletta kaikille,
jotka sitä haluavat tarkastaa. Minutkin herätettiin pari kertaa
keskellä yötä katsomaan moista vaatetta, joka kuitenkin kuulemma
jokseenkin usein on vain marjamehulla värjätty. Jos kaikki on päättynyt
onnellisesti, kantavat marsalkat seuraavana päivänä punaisia nauhoja
vaatteissaan ja juhlaa jatkuu monta vuorokautta. Jollei, niin
juhliminen lopetetaan heti.

Häissä, niinkuin muissakin juhlissa, tarjoillaan ensiksi aina teetä
samovaareista -- jotka minun määritelmäni mukaan ovat kojeita, joissa
vesi kiehuu niin kuumaksi, ettei sitä voi juoda sekä viinaa, joka hyvin
tehokkaasti sekoittautuu tuon lämpimän veden kanssa. Sitä odotellessa
istutaan pitkin seiniä ja pidetään yllä n.s. siperialaista keskustelua,
joksi setripuunsiementen pureksimista sanotaan. Varakkaammissa taloissa
tarjotaan vieraille kirjavanlaista ja runsasta voileipäpöytää, johon
kuuluu lihaa, jäätynyttä raakaa kalaa (n.s. stroganinaa), porsasta,
kaviaaria, kaikenlaatuisia leivoksia, marjoja, hilloja y.m.
Varsinaisena ruokana tarjotaan monilukuisia kalapiirakoita, joista
yleisö yhteisillä haarukoilla poimii itselleen rasvaisimmat palaset,
sekä n.s. pelmeni -- taikinaan keitettyjä ja runsaasti pippuroituja
lihapyöryköitä --, jotka tuntuvat kiviltä vatsaan jouduttuaan, mutta
silti ovat maukkaita ja etenkin matkoille evääksi varsin sopivia.
Kaiken tämän kestityksen jälkeen saavat vieraat taas virvoittaa itseään
teellä ja viinalla, joka on kotona poltettua, vahvasti viljalle
tuoksuvaa ja niin väkevää, että se melkein jo suussa tahtoo haihtua.

Ahkeraan vierailemalla kaikkien noiden kauppiaitten ja
kalastajien luona, jotka vierailut kuitenkin enimmäkseen
aiheutuivat heidän pyhien aikana hankkimistaan puukoniskuista tai
muista "akuuttisista" sairauksista, saavutin minä varsin pian
huomattavan venäjänkielentaidon. Heidän kielensä on tosin karkeampaa
ja ytimekkäämpää kuin kaupungeissa, mutta juuri tuollaisen
yksinkertaisemman kielen avulla minä parhaiten tulin toimeen samojedien
kanssa. Moskovan-venättä eivät Siperian talonpojat eivätkä alkuasukkaat
laisinkaan ymmärtäisi. Samaan aikaan olin oppinut niin paljon
samojedia, että tulin toimeen sellaistenkin kanssa, jotka eivät
vierasta kieltä ymmärtäneet, ja niin minä päätin muuttaa samojedien luo
ruvetakseni elämään heidän tavallaan. Päätökseni aiheutui myös osittain
siitä, että Olashkani ei mistään hinnasta enää suostunut tai antanut
itseään houkutella asumaan venäläisten ja eritoten isäntäni luona, joka
suuruutensa aikoina oli kohdellut samojedeja hyvin tylysti, huolimatta
siitä, että isoäitinsä oli ollut heikäläisiä. Se näkyi kyllä selvästi
hänen ulkonevista poskipäistään, josta tosiasiasta hänen vaimonsa häntä
alati muistutti.

Tymskoessa oleskeluni aikana olivat sikäläiset ryssät minulle kertoneet
vallan kamalia juttuja noista ostjakeista, kuten he kaikkialla Narymin
piirissä nimittävät samojedeja, ja olin utelias tietämään kuinka paljon
tai vähän noissa puheissa oli perää. He väittivät mahdottomaksi asua
heidän luonaan, kuvailivat heidän likaisuuttaan ja syöpäläisiään,
puhuivat kaikista heidän taudeistaan ja merkillisistä tavoistaan,
kertoivat heidän epärehellisyydestään ja petkutuksistaan. Vaikka
olinkin eläessäni venäläisten keskuudessa oppinut oivaltamaan miten
vähän arvoa kannatti antaa heidän sanoilleen, lähdin kuitenkin matkalle
hieman sekavin tuntein. Ero isäntäväestäni oli melkein vaikea, he kun
niin ihmeellisellä ystävällisyydellä olivat pitäneet minusta huolta;
isäntä nimitti minua pojakseen ja emäntä surkutteli minua, joka lähdin
niin epävarmaa tulevaisuutta kohden. Mutta ero ei tullut kovin
pitkäaikaiseksi, ja myöhemmin pääsin sangen usein nauttimaan heidän
vieraanvaraisuuttansa.



NARYMIN SAMOJEDIT


Voisi otaksua, että nuo 2,500 Narymin piirissä asuvaa samojedia
helposti saattaisivat ei ainoastaan elättää itsensä, vaan myös hankkia
jonkinmoisen varallisuuden ja sitä seuraavan sivistyksen. Mutta niin ei
ole suinkaan laita. Osittain piilee selitys siinä tosiasiassa, että
maaperä enimmäkseen on rämeistä ja soista, sellaista, jossa ei mikään
viljelys ole mahdollinen, ja metsät sitäpaitsi suureksi osaksi
kulovalkeiden hävittämät. Näistä asioista puhuessaan lausuu Castrén
m.m. seuraavaa: "Sellainen on näet Herramme tahto ollut, että poloiseen
samojediheimoon kuuluvien kansojen ainoastaan tulee palvella maailman
mahtavien päiväläisinä, ja hän on pannut heidät asumaan ja rakentamaan
ihmiskunnan kurjimmille takamaille. Tomskilaisilla samojedeilla on
kenties vähemmän kuin useimmilla heidän heimolaisillaan valituksen
syytä isojakoon nähden, mutta siitä huolimatta on etupäässä suomaa
tullut heidän osalleen. Juuri Tomskin samojedien alueilla sijaitsevat
nuo kuuluisat Barabintsin suot, joilla ei liene veroisiansa koko
maapallolla, niin hyvin suuruutensa kuin inhottavan, myrkyllisen
luonteensa puolesta. Näistä soista leviää vuosittain kulkutauteja,
jotka erotuksetta ahdistavat sekä ihmisiä että elukoita, hävittävät
kaikki karjalaumat ja niinmuodoin todella estävät sekä viljelyksen että
hyvinvoinnin lisääntymisen." Ja hän jatkaa: "Niin epäsuotuisan luonnon
ympäröiminä ovat Tomskin kuvernementinkin samojedit suurimmalta
osaltaan jääneet villeiksi metsämiehiksi, joille kinos on kotiliettä
suloisempi. Jotkut ovat kuitenkin poistuneet metsistä ja ainiaaksi
jättäneet suot, mutta heidän elämänsä on vielä samaa laatua kuin
sammakon elämä liejussa. Heidän asuntonsakin ovat, vaikka venäläiseen
tapaan sisustetut, haisevia Augiaan-talleja, joissa ihmiset, vasikat,
koirat ja kanat erinomaisen hyvin viihtyvät samojen seinien
sisäpuolella. Haluaisi tulla vakuutetuksi siitä, että tuo yhteiselämä
ainakin olisi elämää viattomuudessa ja vilpittömyydessä, mutta sekin
mielikuva häviää, kun usein näkee häpeällisen muodottomia kasvoja, kun
huomaa ei ainoastaan miesten, vaan naistenkin makaavan humaltuneina
jurtoissaan ja kuulee heidän epäsointuisat nenä-äänensä, jotka kuuluvat
pahemmilta kuin tuvassa asuvien elukoiden kirkumiset." Tämän kuvauksen
kirjoittamisesta on kulunut 70 vuotta, eivätkä olot sittemmin ole
parantuneet -- pikemmin päinvastoin. Mutta luonnon antimet eivät nekään
ole tulleet runsaammiksi ja mikä on tärkeämpää, sivistyksen irvikuva on
levinnyt yhä laajemmalle, hävittäen mitä mahdollisesti on jäljelle
jäänyt hyvää ja läheisessä tulevaisuudessa tukahuttaen kaiken, niin
hyvän kuin pahan, samojedien kielen ja uskonnon niinkuin heidän yhä
vähälukuisemmaksi käyvän heimonsakin.

Mutta ennenkuin lähemmin koskettelen eteläisten samojedien tuskin
vältettävän ja läheisen perikadon syitä, koetan kuvata heidän nykyistä
elämäänsä, en sen vuoksi, että se olisi ylenmäärin mielenkiintoista tai
erikoista, vaan enemmän osoittaakseni, miten he vähitellen itse
kaivavat oman hautansa, kuinka he melkein omasta tahdostaan valmistavat
tai ovat pakotetut valmistamaan niitä olosuhteita, jotka muodostuvat
heidän perikatonsa syiksi.

Niinkuin Castrén monta kertaa on huomauttanut, tulee tarkoin erottaa
Obilla asuvat samojedit lisäjoilla asuvista. Ensiksimainitut ovat
miltei kaikki niin venäläistyneet, että käyttävät venäläistä pukua,
ovat rakentaneet itselleen venäläismallisia asuntoja sekä alkaneet
luopua paimentolaiselämästään. Mutta samalla omituisella
vastenmielisyydellä vieraita naapureita kohtaan kuin suomalaiset ja
virolaiset ovat hekin rakentaneet majansa kauas venäläisistä kylistä,
ja jos joku venäläinen sattuu syystä tai toisesta muuttamaan heidän
asuinsijoilleen, siirtyvät he pois, jättävät mieluummin edullisen
kalastuspaikan kuin suostuvat elämään muukalaisten kanssa. Tämä seikka
selittää meille, että he Tomskinkin läheisyydessä jossain määrin ovat
onnistuneet säilyttämään äidinkielensä, ja seurauksena on, että heidän
kielensä useammin häviää sillä tavalla, että jurtan asukkaat kuolevat
sukupuuttoon, kuin siten, että he venäläistyisivät. Mutta venäläisen
sivistyksen ja venäläiset tavat he kuitenkin ovat huomattavassa
määrässä omaksuneet. Erotus on kuitenkin vielä sangen suuri. Laiskuus
ja sitä seuraava köyhyys ovat näille Obin samojedeille hyvin ominaiset,
eikä ole ihmeellistä, että he esim. omien kestävien ja lämpimien
poronnahkavaatteittensa asemesta nykyään pukeutuvat mitä kehnoimpiin
venäläisiin vaatteisiin, joissa on vaikea kestää Siperian kovaa talvea
ja jotka nekin he usein humalapäissään myyvät yltänsä polkuhinnasta
saadakseen viinaa. Sitten täytyy armeliaiden ihmisten heitä auttaa.
Tuvat ovat ahtaammat, huonommin rakennetut, niistä puuttuu melkein
kokonaan sisustus, ja sentakia venäläiset nimittävätkin niitä
jurtoiksi. Niissä on tavallisesti vain yksi huone, jossa on yksi ovi ja
yksi ikkuna. Ikkuna on rikki ja ovi hatara, ja lisäksi on lattia,
niinkuin venäläisilläkin, vain laudoista lyöty ja kylmä. Uunia ei ole,
ja lämmitys ja keittäminen tapahtuu mitä alkuperäisimmän peltisen
kamiinin avulla. Kun tuli palaa kamiinissa, on huone niin lämmin, että
täytyy riisua kaikki vaatteet yltään saadakseen esim. illalla unta.
Mutta tulen sammuttua lämpö haihtuu melkein heti ja pakkanen tunkee
huoneeseen. Samassa tuvassa olen lämpömittarillani saman vuorokauden
kuluessa havainnut +42° C ja -25° C.

Muutamia paimentolaiselämän muistoja on heillä kuitenkin säilynyt.
Vaikka heillä enimmäkseen on kiinteät asunnot, niin ei juuri kukaan
heistä ole alistunut pitämään hevosia ja lehmiä, siis sellaista karjaa,
joka pakottaisi heidät ajattelemaan huomispäivää ja riistäisi heiltä
vapauden liikkua paikasta toiseen, milloin vain mieli tekee. Melkeinpä
he jossain määrin halveksivat ihmisiä, jotka sellaisella tavalla
huolehtivat olemassaolostaan. Kernaammin he maksavat isot rahat
venäläisille ostaakseen heiltä maitoa tai saadakseen käyttää heidän
hevosiaan. Ohimennen on minun mainittava, että siperialaiset lehmät
talvisaikaan ani harvoin antavat maitoa -- tiedän erään narymilaisen
miehen, jolla oli 50 lehmää, mutta joka tammikuussa oli ilman maitoa
siitä yksinkertaisesta syystä, että lehmät niinkuin hevosetkin pitkin
talvea kuljeksivat kinoksissa ja oleskelevat pakkasessa sekä että
niiden ainoana ravintona on eräs karkea heinälaji. Kesäisin viedään
hevoset johonkin saareen laitumelle, koska niitä silloin, teitä kun ei
ole, ei tarvita. Heinää on suuret määrät Obin rantaniityillä, jotka
keväisin ovat tulvaveden peitossa, mutta syksyllä kasvavat mitä
rehevintä ruohoa. Siitä syystä asukkaat voivat koota itselleen
rajattomat määrät heinää, ja onkin hyvin ymmärrettävää, että piirissä
asuvat venäläiset pitävät paljon karjaa, jollei muun niin ainakin lihan
takia.

Näillä seutuvilla metsästys ei ole erikoisen tuottavaa, metsät kun ovat
haaskatut ja venäläiset kun ovat ryhtyneet myrkyllä ja muilla
uusmuotisilla tavoilla riistaa hävittämään. Kalastus on vielä tavallaan
samojedien hallussa, mutta voidakseen maksaa loppumattomia velkojaan
täytyy heidän vuokrata hiekkasärkkänsä kauppiaille, jotka kyllä pitävät
huolen siitä, että kaikki ansio pannaan viinaan tai hävitetään muulla
yhtä turmiollisella tavalla. Siten syntyy tuo sangen merkillinen
asiaintila, että samojedit, nuo hiekkasärkkien oikeat ja varsinaiset
omistajat, huonon taloudellisen tilansa parantamiseksi pakotetaan kesän
ajaksi ryhtymään venäläisten palvelukseen ja harjoittamaan kalastusta
toisen laskuun samoilla paikoilla, missä he oikeutta myöten itse
voisivat isäntinä esiintyä. Asiat saattavat edelleen kehittyä niin
huonoon suuntaan, että he tämän orjuutensa aikana turhien ostoksien,
juopottelun ja muun johdosta voivat joutua sellaisiin monimutkaisiin
liikesuhteisiin herrojensa kanssa, että heidän on pakko talveksikin
antautua rengeiksi tai palkkalaisiksi. Tästä onkin seurauksena, että
samojedi vuosi vuodelta vaipuu yhä syvemmälle, vaikka hän vallan hyvin
tietää itselleen tehdyn vääryyttä ja vielä selvemmin tajuaa, että se
viina, jota hänelle tarjotaan, yksinomaan tarkoittaa hänen
tuhoamistansa ja hänen saattamistansa mitä häpeällisempään
riippuvaisuuteen. Ilettävintä mitä olen nähnyt on katsella tuollaista
raukkaa, kun hän joskus julmien laskelmien perustalla on ilmaiseksi
saanut tulivesikestityksen ja humaltuneena virittää irvistelevien
pyöveleittensä edessä ylistyslaulujaan jalolle hyväntekijälleen, joka
on hänelle antanut ryyppyjä, elättänyt häntä ja hänen perhettään sekä
antanut hänelle lämpimiä vaatteita. "Siinä sen näette", sanoi minulle
tuollaisen kohtauksen jälkeen eräs arvossa pidetty kauppias, "siinä
näette mitä me teemme noiden koirien ja piru-parkojen takia. Me annamme
heille kaikkea mitä voimme ja lainaamme heille mahdollisuuden mukaan,
ja kuitenkin he haukkuvat meitä ja yrittävät uskotella ihmisille, että
me vain nyljemme ja petkutamme heitä." Varmaa on, että venäläiset
täydellä todella uskovat olevansa samojedien jaloja hyväntekijöitä sekä
auttavansa heitä nälkäkuolemasta. Jossain määrin totuutta on kyllä
siinä väitteessä, että saattaa olla melkein yhdentekevää annetaanko
näille samojedeille oikeudenmukainen maksu vaiko ainoastaan pieni osa
siitä, sillä he kyllä joka tapauksessa hävittävät kaiken minkä saavat.
Mutta tuollainen väite ei sittenkään kelpaa puolustukseksi rosvoille ja
ryöväreille, jommoisia venäläiset kauppiaat todellisuudessa ovat, ei
ainoastaan alkuasukkaita, vaan monessa suhteessa myös köyhempiä
venäläisiä kohtaan.

Moni samojedi on kuitenkin onnistunut jossain määrin säilyttämään
taloudellisen itsenäisyytensä sekä vetäytynyt kauempana oleviin
syrjäseutuihin. Moni ansaitsee toimeentulonsa valmistamalla haapioita,
yhdestä puusta koverrettuja haaparuuhia, joita he itse niinkuin
venäläisetkin yleisimmin käyttävät, vaikka jälkimäiset eivät
osaa niitä tehdä. Suurella taidolla he veistävät suksia, puisia
astioita, valmistavat tuohisia koppia ja kontteja, joita myyvät
venäläisille. Välttämättömimmän ravintonsa he hankkivat itselleen
kalastamalla puroissa ja järvissä, joiden rikkauksia ei vielä kukaan
"eurooppalainen" ole koskenut tai hävittänyt. Syksyllä ja kevättalvella
he ansaitsevat suuria summia keräilemällä setripuunpähkinöitä. Niistä
maksetaan 1-3 ruplaa puudasta, ja yksin Narymin piiristä niitä viedään
vuosittain yli 100,000 ruplan arvosta. Suurin osa niistä lähetetään
Uralille ja Etelä-Siperiaan, jossa niitä pureskellaan samalla tavalla
kuin Euroopan-Venäjällä auringonkukan siemeniä. Tässä kenties onkin
silmäänpistävin erotun eri puolilla Uralia asuvain väestöjen välillä.
Venäläiselle näkyy ainainen pureskeleminen olevan yhtä välttämätöntä
kuin kumin imeminen amerikkalaiselle. Onkohan se hermostumista vai
kasvatuksen puutetta?

Vähäinen osa samojedeja on mitä suurimmalla vaivalla onnistunut
omaksumaan uuden kulttuurin ja kohoamaan yläpuolelle muita. Ivankinan
kylässä he ovat esim. perustaneet oman koulunsa ja lisäksi vielä
ensimäisen Narymin piirissä toimivan osuuskaupan, joka on
kehittymäisillään suureksi liikkeeksi. Ovatpa he vielä hankkineet
itselleen hevosia ja lehmiä, mutta se taitaa johtua siitä, että niin
monella heistä on venäläiset vaimot, jotka kuitenkin ympäristön
itsepäisyyden takia ovat kielellisesti samojedilaistuneet. Muuten
samojedin kielen taito on perin harvinainen venäläisten keskuudessa.
Minun tietääkseni on vain kolme henkilöä, jotka osaavat sitä puhua, ja
he ovat oppineet sen lapsuudessaan. Samojedin kieli on näet hyvin
vaikeata ja lisäksi sitä halveksitaan siinä määrin, ettei kukaan halua
sitä oppia. Mutta ne naiset, jotka sen ovat opetelleet, ovat tehneet
sen niin perinpohjaisesti, että ovat oman äidinkielensä unohtaneet.

Varsinaiset metsäsamojedit, jotka asuvat Obin lisäjoilla, Tymillä,
Vasjuganilla (ainoastaan suupuolella, kauempana asuu ostjakkeja),
Parabelilla, Ketillä, Tshajalla ja Tshulymilla, ovat yhä edelleen
jossain määrin kyenneet säilyttämään ne elintavat, jotka ovat
ominaisia heidän tundroilla asuville heimolaisilleen. Siinä
suhteessa he kylläkin ovat muuttuneet, että useimmilla heistä on jo
venäläismalliset mökit, joissa he kuitenkin vain harvoin asuvat, mutta
siitä huolimatta he vielä tänä päivänä jatkavat levotonta ja
harhailevaa eränkävijäelämäänsä. Ensi lumen tultua elo- tai syyskuussa
he alottavat valmistuksensa tulevaa metsästyskautta varten. Nartat oli
koirien vetämät pienet ja kevyet reet pannaan kuntoon ja uusia suksia
valmistetaan, paulat ja satimet tarkastetaan ja turkkeja neulotaan ja
paikataan. Sitten sullotaan rekeen eväät, joista enin osa on kuivattua
kalaa (pors, piik). Myöskin pienemmät lapset pannaan naisten ja koirien
yhteisesti vetämiin rekiin. Miehet ja vanhemmat lapset hiihtävät
etunenässä oppaina ja tienraivaajina erämaassa, jossa ei muita ihmisiä
koskaan tapaa. Sillä jokaisella perheellä on ikimuistoisista ajoista
omat laajat alueensa, jotka Tymillä ja Ket-joella ulottuvat satojen
kilometrien päähän seutuihin, missä järvet ja suot ja metsätundra
muodostavat viljelykselle mahdottomia alueita. Valtakuntansa
keskuksessa on jokaisella samojedilla laudoista ja turpeista rakennettu
pyramidinmuotoinen maja, jota hän käyttää pääkortteerinaan ja
varastopaikkanaan. Sieltä käsin kulkevat hänen tiensä ja polkunsa eri
tahoille, ja lepohetkinä sekä yön tullen hän kaivaa itselleen kuopan
lumeen, jonne sytyttää pienen tulen lämmittääkseen itseään ja
keittääkseen vaatimattoman ateriansa. Tuollaiselle aikaisemmin
sovitulle paikalle kokoontuvat illan lähestyessä kaikki perheen
jäsenet. Miehet ovat päivän kuluessa kokeneet loukkunsa ja metsästäneet
suurempia otuksia, lapset sekä naiset ovat enimmäkseen jousella ja
puisella nuolella ampuneet oravia, joiden liha on heidän tärkeimpänä
talviravintonaan. Sen maku onkin erinomaisen hyvä ja turhaan venäläiset
sitä halveksivat. Nahka myydään venäläisille 20-30 kopeekan hinnasta
ja se on hyvinä vuosina heidän tärkein kauppatavaransa. Yksistään
Tym-joella ammutaan oravia vuosittain noin 50,000 kappaletta.

Ennen joulua palaavat jotkut samojedit Tymille ja muille joille myymään
saaliinsa ja hankkimaan lisää ruutia ja lyijyä sekä joskus jauhojakin,
joita he ovat ruvenneet yhä suuremmassa määrässä käyttämään. Pian he
kuitenkin vetäytyvät takaisin metsiinsä, joihin jäävät huhtikuun
loppuun, kunnes aurinko ilmestyy autioita seutuja lämmittämään ja
kelirikko lähestyy. Niihin aikoihin he kiiruhtavat kotiin
valmistautuakseen jäänlähdön jälkeen alkavaa kesäistä kalastusta
varten. Obilla samojedit harjoittavat talvikalastusta, mutta Tymillä
ei, sillä vesi saa punertavan värin ja kalojen sanotaan suuremmista
uomista häviävän. Kesäisin nämä samojedit elävät hiekkasärkillä joen
rantamilla. Sinne he pystyttävät kotansa, jotka ovat katetut
keittämällä pehmitetyistä tuohista kokoonneulotuilla peitteillä. Usein
rakennetaan teltan läheisyyteen savesta uuni leivän paistamista varten.
Kalastamista harjoitetaan verkoilla, merroilla, koukuilla, padoilla ja
muilla pyydyksillä. Osa saaliista kuivataan, toinen osa suolataan
myymistä varten ja osalla he lihoittavat itsensä ihan uskomattomassa
määrässä; etenkin pienten lasten vatsat paisuvat niin pulleiksi, että
luulisi niiden tuossa paikassa repeävän. Mutta samojedien on kesän
aikaan pakko syödä vahvasti kaiken talvella näkemänsä nälän ja kurjan
ravinnon jälkeen. Huonommasta kalasta, kuten hauesta ja ahvenesta, he
eivät tavallisesti huoli; se ei kelpaa noille rasvan ja raanin
ihailijoille. Senpätähden he nauttivatkin erinomaisella mielihyvällä
minulla olevaa risiiniöljyä, jota he varoituksistani huolimatta joivat
monta lasillista kerrallaan, saamatta siitä minkäänlaisia
ruuansulatusvaivoja.

Syksyn tullen he jälleen jättävät kylänsä, jos yleensä voi kyläksi
sanoa paikkaa, jossa on yksi ainoa talo, sekä vaeltavat metsiin
korjaamaan setripuunkäpyjä ja ampumaan metsoja ja hanhia, joita he
jäätyneinä säilyttävät yli talven tehdäkseen niistä silloin tällöin
juhlallisemman aterian. Mutta ei kulu montakaan päivää, ennenkuin he
uudelleen lähtevät erämaihinsa uusia vaaroja ja kärsimyksiä
kohti, uutta taistelua pakkasta ja nälkää vastaan koettelemaan.
Jokainen päivä, joka viikko ja kuukausi kuluu sitten hiljaisessa
yksitoikkoisuudessa, vaivoissa ja vastuksissa. Ainoa, mikä tarjona
elämälle suloa, on vapaa ja riippumaton olemassaolo olosuhteissa, jotka
kullekin päivälle antavat surunsa ja joskus harvan ilonsakin.
Jälkimäisiä päiviä ei ole montakaan vuodessa, ja silloin sattuu usein
käymään niin, että kokonaisen vuodenajan, pitkän talven tai lyhyen
kesän, työ ja vaiva häviää kuin tuhka tuuleen, sanalla sanoen joutuu
jonkun krouvari-kauppiaan taskuihin. Eikä sellainen mies tyydy
vähempään kuin että samojedi putipuhtaaksi kynittynä palaa takaisin
erämaan rauhaan.

Tymillä ja muilla sivujoilla asuvat samojedit ovat kauppiaiden
varsinaisia lypsylehmiä, joihin nämä perustavat niin kauppansa kuin
olemassaolonsa. Niinkuin yllä on kerrottu, käy nyttemmin sangen
vaikeaksi elää Obin samojedien kustannuksella, nämä kun aineellisessa
suhteessa ovat vajonneet mitä syvimpään kurjuuteen. Kauempana asuvat
omistavat vielä kalavetensä ja metsästysmaansa, ja senvuoksi saattaakin
heiltä laskea saavansa suuremmat tulot. Kauppiaat ovat keskenään
tarkalleen jakaneet eri perhekunnat, ja kun he keväällä käyvät
kauppojansa tekemässä, suuntaavat he matkansa ennakolta määrättyihin
paikkoihin. He puhuvatkin, että se ja se samojedi on sen ja sen, ja
suhteet lähentelevät, merkillistä kyllä, isännän ja hänen palvelijansa
tai oikeammin orjansa välillä vallitsevia. Sillä niin taitavasti ovat
venäläiset onnistuneet velkojen ja uhkausten avulla sitomaan nuo raukat
itseensä, että nämä eivät yksinkertaisesti uskalla rikkoa sitä
kirjoittamatonta lakia, joka määrää kaiken samojedin pyydystämän
saaliin mistä hinnasta tahansa luovutettavaksi määrätylle henkilölle.
Samalla ovat kauppiaat keskenänsä sopineet, etteivät tunkeudu toistensa
toiminta-alueille, ja samojedit tietävät jäävänsä ihan puille
paljaille, jos edes yrittävät ryhtyä toisen ryssän kanssa kauppoihin.
Kaikki muualta päin tuleva kilpailu on sitäpaitsi ehkäisty, ja tämä
selittää miksi samojedien on armotta antauduttava sortajainsa
nyljettäviksi, vaikka varsin hyvin tietävät asiain todellisen tilan.
Ihan viime aikoina on kuitenkin, etupäässä Tomskista, ilmaantunut
vieraita kilpailijoita, jotka tarjoamalla turkiksista parempia hintoja
ja myymällä omia tavaroitaan halvemmalla uhkaavat saattaa paikalliset
kauppiaat pahaan pulaan. Jotkut näistä ovatkin jo saaneet pahojen
töittensä mukaisen rangaistuksen, mutta kaikesta vastoinkäymisestä ja
onnettomuudesta syytetään tietenkin samojedeja ja heidän luuloteltua
epärehellisyyttään.

Valaistakseni edelleen jossain määrin Narymin samojedien keskuudessa
vallitsevia oloja täytyy minun mainita pari sanaa virkamiehistön ja
korkean esivallan laadusta. Tuntuu aivan luonnolliselta, että
Narymissa, niinkuin Turuhanskissa, jossa on niin paljon työtä ja niin
erilaisia tehtäviä suoritettavana, ylin virkamies olisi valittava
parhaiden joukosta. Mutta valitettavasti on laita ihan päinvastoin, ja
minun siellä oleskeluni aikana on tapahtunut, että pristavin virkaan on
valittu henkilöitä, jotka ovat kohonneet tavallisesta maapoliisista ja
olleet vailla kaikkea sivistystä, sitä tietomäärää lukuunottamatta,
jonka ovat hankkineet jossain pariluokkaisessa kirkollisessa koulussa.
Sellaisten henkilöiden huostaan jätetään ei ainoastaan verojen kanto ja
koko poliisivalvonta, vaan myös paikallinen hallinto sekä venäläisten
ja samojedien valvonta, jotapaitsi heillä on melkein rajaton valta
kaikkiin karkoitettuihin nähden. Tehtävä on niin laajalla alueella
mahdoton kenelle tahansa, ja vielä mahdottomammaksi se käy
sivistymättömälle ihmiselle. Erittäin vaikeata kuuluu olevan tulla
toimeen karkoitettujen kanssa, joista osa tietenkin on sivistynyttä ja
miellyttävää väkeä, mutta osa kuuluu ikävään, mitä raaimmassa
tietämättömyydessä elävien ihmisten luokkaan, sellaisiin, jotka
osoittavat anarkistisia taipumuksiaan ja mielipiteitään mitä
sopimattomimmalla ja häiritsevimmällä esiintymisellä. Pristavi määrää
heidän olinpaikkansa ja miten heitä on kohdeltava, ja hänen vallassaan
on lieventää tai koventaa heidän kohtaloansa. Viimemainitussa suhteessa
hänellä on voitettavanaan montakin vaikeutta, sillä hänen alaisensa
virkailijat osaavat kyllä pitää huolen siitä, että hänen vikansa ja
ansionsa tulevat santarmihallituksessa oikealla tavalla valaistuiksi.
Siten sai kerran eräs pristavi, joka oli vuosikausia palvellut
virassaan, eräänä kauniina päivänä eropassin ja käskyn vielä samana
päivänä muuttaa paikkakunnalta. Pahin vaiva on poliisihoidosta, joka
vaatii paljon työtä piirissä, missä joka päivä tapellaan ja missä
ollaan totuttu jättämään asiat sikseen lahjomisilla ja oikeutta
karttamalla. Olen m.m. itse voinut todeta, että eräs murhayritys,
jumala ties mistä syystä, jäi rankaisematta, jopa kokonaan
tutkimattakin. Totta on varmaan, että "tsaari on kaukana ja Jumala
korkealla". Nykyään lienee toki harvinaista, että pristavi korjaa
huostaansa kyläkuntien rahastoja, väittäen rahoja muka väärennetyiksi,
-- monia muita esimerkkejä mainitsematta.

Vaikeimmat ristiriidat johtuvat kuitenkin siitä, että venäläisillä on
omat lakinsa ja samojedeilla niinikään omansa. Alkuasukkaita koskevien
asetusten mukaan tulee heillä olla omat tuomioistuimensa, jotka
ratkaisevat tavallisia rikosjuttuja, milloin asia koskee vain heitä
itseään. Siitä, miten niissä tuomitaan, kerron myöhemmin Tym-joen
matkani yhteydessä. Nyt haluan vain mainita pari sanaa sekavuudesta,
joka johtuu siitä, että on olemassa eri lakeja ja asetuksia eri
kansallisuuksia varten.

Niissä patenteissa, jotka annettiin samojedeille heidän alistuessaan
valkoisen tsaarin vallan alle, määrätään heille oikeus hoitaa ja
hallita kaikkea sitä kruununmaata, joka kuuluu heidän asuttamaansa
alueeseen. On nimenomaan määrätty, että venäläisten ei ole sallittu
ilman samojedien lupaa ja suostumusta metsästää tai kalastaa tai
asettua asumaan näille alueille. Meidän päiviimme saakka ovatkin
venäläiset itse jossain määrin pitäneet näitä oikeuksia arvossa.
Maahanmuuttaneiden tulva ei ole ollut suuri, ja nuo oikeudet on aina
helposti voinut itselleen hankkia muutamalla viinapullolla tai
vastaavalla halvalla rahallisella korvauksella. Mutta viime vuosina on,
kuten tunnettua, siirtolaisuus Venäjän sisäosista paisunut niin
suureksi, että Obinkin rannoilla olevan maan arvo on noussut ja on
näyttäytynyt vaikeaksi saada enää yhtä halvalla niin kaloista ja
riistasta kuin metsistä ja niityistä rikkaita alueita. Sensijaan että
viranomaiset olisivat ajoissa muuttaneet asetuksia ja lakeja, on
tyydytty selittämään ne niin vanhoiksi, ettei niillä muka enää ole
mitään arvoa. Uutisasutushallitus (Pereselevtsheskoe Upravlenie) ei
katso tarvitsevansa kiinnittää huomiota noihin vanhoihin patentteihin,
ja joskus on kuulemma käynyt niinkin, että alkuperäiset asiakirjat on
vilpillisellä tavalla riistetty alkuasukkailta. Muutamissa tapauksissa
samojedit ovat nostaneet kanteen sellaisia venäläisiä vastaan, jotka
luvatta ovat siirtyneet heidän maillensa, ja rauhantuomari on
tavallisesti ratkaissut asiat edellisten eduksi. Toisaalta on
tapahtunut, että erinäiset virkamiehet omavaltaisesti ovat myyneet
samojedien omistamien hiekkasärkkien käyttöoikeuden muille, ja kun
samojedit väkivallalla ovat karkoittaneet nuo väärät vuokralaiset, niin
ei ole kuulunut mitään valituksia, joka arvattavasti osoittaa millä
puolella oikeus on. Tämä "perustuslakitaistelu" kehittyy kuitenkin
vähitellen vahvempien eduksi, ja varsin pian täytyy samojedien antaa
perään. Ylläolevalla en suinkaan tahdo sanoa oikeudenmukaiseksi, että
alkuasukkaat saisivat pitää hallussaan luonnottoman suuria alueita,
joita he eivät itsekään käytä, ja siten estää nopeasti edistyvää ja
hyödyllistä asutusta. Mutta luulen kaikille olevan eduksi, jos asiat
voitaisiin järjestää sillä tavalla, että samojedeillekin kävisi
mahdolliseksi jatkaa tähänastisten elinkeinojensa harjoittamista ja
entistä elintapaansa. Nykyisten olosuhteiden vallitessa he ovat
pakotetut liian aikaiseen luopumaan paimentolaiselämästään ja äkkiä
ryhtymään sellaisiin elinkeinoihin, joita he eivät tahdo eivätkä
voikaan luonnollisesti harjoittaa. Tuollaiset pakkokeinot edistävät
vain sen kansan hävittämistä, joka sittenkin vuosisatoja ja kenties
vuosituhansia on asunut Siperian autioimpina ja karuimpina pidettyjä
seutuja.

Mutta ei siinä kyllin. On vielä otettava lukuun eräs tärkeä tekijä,
nim. papisto ja uskonnonhoito. Narymin samojedit ovat kaikki
poikkeuksetta virallisesti oikeauskoisia ja kastettuja. Todellisuudessa
heitä järjestänsä yhtä hyvällä syyllä saattaisi sanoa pakanoiksi. Sillä
itse asiassa he vielä palvelevat, vaikkakin salaa, esi-isiensä jumalia,
ja shamaanit suorittavat papillisia toimituksiaan monin verroin
suuremmalla menestyksellä kuin mikään oikeauskoinen pappi. Samojedien
on monesta syystä perin vaikea käsittää, että kristinusko itämaisessa
muodossaan on parempi kuin heidän oma pakanallinen palvontansa. Tämä
käsitys riippuu ehkä etupäässä puuttuvasta opetuksesta, sillä papisto
ei suo itsellensä aikaa eikä sillä ole tilaisuuttakaan selvittää
oppejaan samojedeille. Sellaisen opetuksen tulisi välttämättömästi
tapahtua alkuasukasten omalla kielellä, mutta sitä kieltä ei kukaan
kirkon palvelijoista puhu. Sitäpaitsi kreikkalainen kirkko omaa suuren
määrän pyhimyksiä, joiden kuvien edessä venäläinen lukee rukouksensa,
joille hän sytyttää vahakynttilänsä ja joita hän koristaa kukilla.
Samojedi uskoo näiden kuvien edustavan henkiä tai jumalia, niinkuin
moni venäläinenkin uskoo, ja hän luulee rukousten tarkoittavan
kuvaa ja kynttiläin olevan uhreja. Mutta hänellä itsellään on suuri
määrä jumalain kuvia, joita hän rukoilee ja joille hän uhraa.
Tietämättömyydessään hän katsoo voivansa suuremmalla menestyksellä
kääntyä veden haltian tai metsän hengen kuin hänelle tuntemattoman
pyhän Nikolauksen tai muiden yhtä tuntemattomien pyhimysten puoleen.
Eikä hän käsitä minkä tähden kirkkoherra nimittää hänen kuviansa
perkeleiksi, mutta venäläisiä jumaliksi, "sillä kaikkihan ne ovat
ihmiskädestä lähteneitä", sanoo hän. Kristittyjen kiellot varkautta ja
muuta vastaan eivät liikuta häntä paljon, sillä todellinen samojedi ei
koskaan ole ajatellut varastamista eikä hän koskaan ole myöskään
kieltäytynyt avustamasta köyhiä ja nääntyneitä vertaisiaan noissa
melkein kommunistisesti järjestetyissä yhteiskunnissa. Lääkärien
puutteessa on taas vaikeata ajatella samojedin tyynesti odottavan
taudin pahenemista tai kuolemaa, ja onkin aivan luonnollista, että hän
kääntyy ainoan auttajansa, shamaanin puoleen. Sanotaan uskon tekevän
ihmeitä, ja senpätähden sattuukin usein, että noita kykenee todella
parantamaan potilaan ihan yksinkertaisesti hänessä herättämällänsä
luottamuksella -- mikä muuten on tavallista oikeidenkin lääkärien
praktiikassa. Lopuksi on Siperian venäläinen hänkin taikauskoinen, ja
samojedeilla tavataan paljon venäläisiltä lainattuja maagillisia tapoja
ja temppuja. Usein harjoittaa venäläinen pappi tointansa niin
sanoakseni summakaupalla, siten että hän esim. kerran vuodessa
määrätyllä paikalla kirkossa tai kylässä -- yksinkertaisesti yhtaikaa
siunaa kaikkien vuoden kuluessa kuolleitten maalliset jäännökset. Ei
hän sitä ainakaan toimita kenenkään yksityisen haudalla ja minun
tietääkseni hän ei ole edes käynyt alkuasukkaiden hautausmailla. Samoin
olen nähnyt hänen heidän keskuudessaan käyttävän kauppiaiden
liiketapoja, siten että hän esim. on kieltäytynyt vihkimästä samojedeja
vähemmällä kuin 75 ruplalla j.n.e. Tuollaisten olojen vallitessa onkin
aivan selvää, että samojedit edelleen kernaammin pitävät kiinni omasta
uskonnostaan. Polttamalla ja hävittämällä alkuasukasten temppeleitä ja
heidän jumaliansa sekä halveksimalla heidän uskonnollisia tunteitaan
papit tietenkin sitäpaitsi synnyttävät katkeruutta ja herättävät mitä
syvintä epäluuloa edustamaansa uskontoa kohtaan, jota epäluuloa ei
myöhemmin helpolla voida hävittää. Mutta tuo täydellinen ymmärtämyksen
puute, mitä muiden uskonnollisiin käsityksiin ja perittyyn vakaumukseen
tulee, on juuri sangen kuvaava kristillisten kirkkokuntien
esitaistelijoille kaikkialla maailmassa. Muuten he tuskin
lähtisivätkään saarnaamaan uskoansa, vaan tyytyisivät siihen, että
parhaansa mukaan koettaisivat kylvää korkeamman sivistyksen siemeniä.
He näyttävät luulevan, että kansa, henkisesti vahingoittumatta, äkkiä
voi luopua parhaastansa ja yhtä äkkiä jättää menneisyytensä hetkellä,
jolloin edistyvä sivistys kuitenkin luo ihan tarpeeksi paljon uusia
olosuhteita. Pakanalähetys on jossain määrin onnistunut niillä seuduin,
mihin samalla on perustettu kouluja, sairaaloita ja muita sentapaisia
laitoksia, mutta kun ei mitään sellaista ole Siperiassa saatu aikaan,
ei tunnu ihmeelliseltä, että sikäläinen lähetystyö on tehnyt mitä
selvimmän vararikon.

Muutamilla Narymin piirin seutuvilla, ylempänä Obilla, tämä
uskonnollinen taistelu on siinä määrin ja siinä merkityksessä
onnistunut, että niiden seutujen samojedit osittain ovat joutuneet
samalle kannalle kuin venäläisten suuri enemmistö. He ovat luopuneet
entisestä uskonnostaan, mutta eivät ole jaksaneet hankkia ja omaksua
itselleen uutta, ja seuraukset ovat vielä surkuteltavammat. He ovat
tulleet uskonnollisesti aivan välinpitämättömiksi eivätkä enää piittaa
minkäänlaisesta uskonnosta. Heidän kulttuuritasollaan ainakin tämä on
tuntuva puute, eikä saata kyllin surkutella, että he muiden toimesta
ovat joutuneet vaille sitä, mikä kuitenkin yksin olisi kyennyt heitä
siveellisesti kohottamaan ja pitämään yllä.

Edelläsanotusta selviää, että samojedien on ollut vaikea suoriutua
epätasaisesta taistelustaan. Mutta kaikki se, mistä on kerrottu, ei
kenties sentään riitä musertamaan ja hävittämään kokonaista kansaa.
Palaan sentakia myöhemmin vielä samaan kysymykseen ja esitän muitakin,
ehkä ratkaisevampia tekijöitä, jotka vielä selvemmin osoittavat,
minkälaiseksi samojedi-parkojen kohtalo on muodostunut ja vastedes
muodostuu.



RETKEILYJÄ OBILLA


Pitkien, pimeiden ja kuolleitten talvikuukausien aikana olin hankkinut
itselleni sangen kunnioitettavan venäjänkielentaidon sekä päässyt
jonkinlaiseen henkiseen yhteyteen tutkimusteni esineen, samojedini
Olashkan kanssa. Kun minä lisäksi, olin saanut paperille hyvän määrän
enimmäkseen kielitieteellistä laatua olevia muistiinpanoja, päätin
lähteä hänen kanssaan pienelle kiertomatkalle. Tämän päätöksen tein
osaksi voidakseni vaihtelulla hieman virkistyttää professoria ja osaksi
halusta elävään elämään tutustumalla päästä paremmin ymmärtämään
tutkimaani kansaa.

Talvi oli tosin kylmimmillään, mutta suuressa reessäni olimme hyvässä
turvassa. Turkikset suojelivat meitä mainiosti pakkaselta, ja jos me
pitkällisen kamarissa-oleskelun jälkeen halusimme raitista ilmaa, niin
oli siihenkin tilaisuutta; me saimme pitkin matkaa taistella rajuja
lumimyrskyjä vastaan ja sangen usein lensimme komeassa kaaressa
päistikkaa syviin kinoksiin, joita tuuli oli kasannut Ob-joen ruskeita
aaltoja kahlehtivaan jäiseen erämaahan.

Suuntasimme kulkumme Obia pitkin Narymiin, ja matkalla viivyimme miltei
jokaisessa jurtassa ottaaksemme selkoa kielestä ja muista minulle
mielenkiintoisista asianhaaroista. Olashkan samojedituttavuuksien ja
minun apteekkini ansiosta meidät otettiin kaikkialla vastaan
tervetulleina vieraina eikä meitä missään kohdeltu alkuasukkaille niin
ominaisella epäluulolla. Olin jo aikoja sitten kielimestarilleni
selittänyt n.s. uralilaisen sukulaisuuden ja matkallamme hän aina
selosti muille, että minä oikeastaan kuuluin heihin ja olin samaa
heimoa ja että minä siis olin "kum" (ihminen) enkä mikään muukalainen.
Ylimalkaan uskottiinkin tätä selitystä; vain poikkeustapauksissa epäili
joku skeptikko minulla sittenkin olevan vierasta verta suonissani --
valitettavasti yksinomaan vahvan parrankasvuni eikä laisinkaan muun
ulkonäköni takia.

Obilla samojedilainen asutus on sangen tiheätä, mutta siitä huolimatta
voisivat asukkaat tulla varsin hyvin toimeen, jolleivät venäläiset
viime aikoina olisi niin runsain määrin ryhtyneet samoja seutuja
kansoittamaan. Venäläiset ovat alkuaan tavallisesti muuttaneet
samojedien omiin kyliin, joista jälkimäiset sitten ovat siirtyneet
kauemma välttääkseen joutumista vieraiden kanssa asumaan. Siitä syystä
ovat venäläiset saaneet parhaat ja edullisimmat paikat ja samojedien on
täytynyt tyytyä huonompiin. Koko tuo alkuasukkaiden karkoittaminen on
tapahtunut rauhallisella tavalla ja se olisi itsessään hyvinkin
merkillinen, jollei ottaisi huomioon samojedien vastenmielisyyttä elää
yhdessä hallitsevan kansan kanssa, mikä vastenmielisyys kenties johtuu
aivan luonnollisesta itsensäsäilyttämishalusta, pyrkimyksestä
mahdollisuuden mukaan suojella kieltänsä, tapojansa ja uskontoansa.

Vaikka köyhyys ja häviö, kurjuus ja kunnottomuus edellämainitusta ja
muistakin syistä jo oli kohdannut Obilla asuvia samojedeja, hämmästyin
minä siitä huolimatta nähdessäni miten suuressa määrässä heidän oli
onnistunut säilyttää entistänsä. Sellaisillakin paikkakunnilla, joissa
jurtat ovat suurien venäläisten kylien ympäröimiä, yllätti minua se
seikka, että niin monet ihmiset, enimmäkseen naiset, eivät ymmärtäneet
halkaistua ryssän sanaa. Omaa kieltänsä he kaikki taisivat hyvin, mutta
jokaisella jurtalla oli oma kielensä ja tämä seikka näkyy olevan
melkein vaarallisin kielen säilymisen kannalta. Noiden lukemattomien
murteiden tähden ei ostjakki-samojedien kieli muodosta mitään heitä
kaikkia yhdistävää kokonaisuutta. Ero on usein niinkin suuri, että
toistensa läheisyydessä sijaitsevien jurttain asukkaat eivät ymmärrä
toistensa puhetta, ja siitä syystä he usein mukavuuden vuoksi käyttävät
keskenänsä venättä puhekielenä. Kuvaavana esimerkkinä mainitsen
Tymskoen samojedit, joilla "jaa" sanana on "a", kun sitävastoin
ylempänä asuvat Kaaziltsisamojedit käyttävät samaa sanaa kielteisessä
merkityksessä. Jos näin pienillä alueilla ei voida päästä selvyyteen
jaa'sta ja ei'stä, on varsin ymmärrettävää, että kaikkinainen
keskustelu käy vaikeaksi, jollei melkein mahdottomaksi.

Näkemäni jurtat muistuttivat yleensä, niinkuin aikaisemmin olen
maininnut, venäläisiä taloja; ne olivat vain huonommin rakennettuja ja
paljoa pienempiä -- enimmäkseen yksihuoneisia mökkejä. Samalla paikalla
oli tavallisesti 4-5 taloa, mutta ne eivät koskaan seisoneet riveissä,
niinkuin venäläisissä kylissä, vaan olivat aivan mielivaltaisesti
sijoitetut, ikäänkuin joku jättiläiskoura olisi ajattelematta viskellyt
noita pieniä laatikoita sinne tänne maan päälle. Asuntojen ympäristö
oli autiota ja metsä oli kaadettu. Paikotellen seisoi vielä pystyssä
joku kelopuu, jonka olemassaolon syistä en pitkiin aikoihin tiennyt
mitään. Niitä näkee kaikkialla Narymin piirissä, ja koska ne erikoisen
hyvin soveltuisivat polttopuiksi, mutta siitä huolimatta saavat seistä
pystyssä, tulin ajatelleeksi, että niillä mahtoi olla joku
uskonnollinen merkitys. Vihdoin sain kuulla, että niitä pidetään pyhinä
sekä että jurtan suojelushenkien katsotaan niissä asustavan. Senvuoksi
onkin niiden kaataminen pyhyyden loukkausta.

Näillä "sivistyneillä" seuduilla, joilla venäläisten herruus on jo
vakiintunut, ovat samojedit uskonnollisiin kysymyksiin nähden
äärettömän arkoja. Heitä ei voi millään mahtikeinolla pakottaa
venäläisille ilmaisemaan tai tunnustamaan edelleen uskovansa omiin
jumaliinsa. Kaverini kautta minä kuitenkin pääsin näkemään ja kuulemaan
yhtä ja toista, joka täydellisesti toteaa aikaisemman lausuntoni, että
nim. samojedit eivät missään ole kunnon kristittyjä, vaan päinvastoin
pakanoita. En tosin tavannut oikeita shamaaneja enkä myöskään
kotijumalia, sillä jälkimäisiä ei Obilla enää käytetä, mutta sensijaan
onnistuin ensi kerran näkemään heidän jumaliensa temppeleitä. Mutta
ennenkuin minä jurtan miehiltä sain luvan sellaisen ihmeellisen
rakennuksen näkemiseen, vaadittiin minulta monta lupausta ja monen
monta juhlallista vakuutusta siitä, että en ajatellut jumalien
koskemista enkä uhreihin kajoamista tai niiden ryöstämistä. Eräänä
aamuna sidoin sukset jalkoihini ja lähdin oppaani kanssa matkalle. Tie
oli pitkä ja se kulki metsien läpi ja jäätyneiden soiden yli. Se
kiemurteli kovasti, ja kysyessäni syytä siihen kertoi samojedi, että
tien varrelle oli viritetty loukkuja estämään venäläisiä lähestymästä
pyhäkköä. Vaikka venäläiset joskus sattuman kautta saavatkin selville
tuollaisen paikan, niin he itse asiassa karttavat niitä. Tullessamme
perille näyttäytyi samojedien pelko aivan oikeutetuksi -- temppeli oli
täynnänsä rikkauksia, ja puhdasta rahaakin oli runsaasti. Jumalien
asuntona oli täällä, niinkuin kaikkialla muuallakin, neljällä korkealla
jalalla seisova rakennus, joka suuresti muistutti Obilla tavattavia
aittoja. Etupuolella oli vähäinen aukko ja takaseinämällä istui jumala,
puusta tehty ihmisenmuotoinen olento, yhdessä puolisonsa kanssa. Kasvot
olivat karkeata tekoa ja suurista sinisistä lasihelmistä tehdyt silmät
antoivat ukolle sangen naurettavan ulkomuodon. Nuket olivat hienoihin
turkiksiin puetut ja ympärillään oli niillä runsaasti tinasta tehtyjä
aseita itsensä puolustamiseksi sekä samasta aineesta valmistettuja
joutsenia, hanhia, käärmeitä, poroja y.m. elukoita, joiden avulla
niiden luultiin hätätilassa voivan paeta ylivoimaista vihollista.
Edessänsä oli niillä pieni peili, jonka avulla ne saattoivat ajoissa
huomata takaapäin lähestyvän vihollisen. Oven suulla seisoi pieni
venäläiseksi poliisiksi puettu mies, joka toisessa kädessään piti
puista sapelia ja toisessa heilutti suurta miekkaa. Jumalien huone oli
sisustettu koreilla kankailla ja kallisarvoisilla turkiksilla ja
kantaisän kuvan edessä oli lattialla kosolta mitä erilaatuisimpia
esineitä, m.m. suuri määrä rahoja, joista muutamat olivat parinsadan
vuoden vanhoja. Rakennusta ympäröivien pyhien puiden oksissa roikkui
vaatekappaleita, eläinten sarvia ja nahkoja ynnä muuta. Tuo niin
omituinen, kaukana erämaassa sijaitseva metsikkö ikivanhoine tuuheine
puineen teki minuun juhlallisen vaikutuksen ja minä ymmärsin aivan
hyvin, että luonnonlapsi paljoa mieluummin saapui tuohon luonnon
itsensä luomaan temppeliin uhraamaan ja rukoilemaan kuin vaelsi
johonkin räikeästi koristettuun kirkkoon siellä polvillansa palvelemaan
hänelle tuntemattomia ja kerrassaan välinpitämättömiä jumalia. Näiden
pyhien paikkojen luo kokoontuu koko heimo kerran vuodessa juuri ennen
joulua rukouksilla lepyttämään kantaisäänsä ja uhreilla saamaan
toivoimuksensa täytetyiksi. Sillä välin käyvät siellä yksityiset usein
samassa tarkoituksessa, joskus torjuakseen uhkaavaa vaaraa, toisinaan
hankkimassa jotakin hyvää.

Jonkun viikon matkan jälkeen saavuin toistamiseen Narymiin, joka tällä
kertaa, oleskeltuani yksinäisemmillä seuduilla, tuntui minusta sangen
komealta kaupungilta. En saattanut, valitettavasti kyllä, viipyä siellä
päivää enempää, syystä että kielimestarini juomis-halu sai liian
runsasta virikettä läheisessä valtion kapakassa. Matkustimme
läheisyydessä olevalle jurtalle, jossa minä ensi kerran tutustuin
tunguuseihin. Nuo Siperian tyypillisimmät paimentolaiset ovat asumalla
kaukana venäläisistä välttäneet samojedien tapaisen venäläistymisen.
Heidän arkuutensa vieraita ihmisiä kohtaan ja heidän pelkonsa joutua
kosketuksiin toisten, m.m. tarttuvia tauteja potevien kanssa vaikeuttaa
suuresti heidän tapaamistansa. Oleskellessani samojedien luona he
lähettivät ensin tapansa mukaan silläkin kertaa yksinäisen tunguusin
kylään tiedustelemaan mahdollisia sairaita. Miehen palattua leiriin
tuoden heille suotuisan vastauksen uskalsivat muutkin tulla jurtalle
tavaroitansa myymään. Tarjottuani heille tupakkaa ja heidän
ymmärrettyään, että minä en ollut mikään "kasakka", rupesi keskustelu
sujumaan. Vaikka he eivät viipyneetkään kylässä kuin muutaman tunnin,
ehdin heiltä tiedustella yhtä ja toista. Sain tietää heidän kuuluvan
Narymin piirissä elävään, kiinteätä asuinpaikkaa vailla olevaan
tunguusiheimoon. Missä vain oli paljon riistaa, sinne he pystyttivät
telttansa ja siellä he pyydystivät niin kauan kuin metsästys oli
kannattavaa. Sitten he jälleen siirtyivät muualle pitkin omia
viitoittamiansa metsäpolkuja. Nuo heidän tiensä, joita ei kukaan muu
ihminen tunne, voivat ulottua satoja virstoja asumattomien erämaiden
halki ja niitä pitkin he nopeasti siirtyvät paikasta toiseen yhtä
monessa päivässä kuin muut kiertoteitse tarvitsevat viikkoja. Heidän
tiensä eivät tietenkään ole muuta kuin polkuja, jotka he viitoittavat
iskemällä pitkillä keihäillänsä pilkkoja määrätyn välimatkan päässä
toisistansa seisoviin puihin.

Samojedikylässä, jossa, ohimennen mainittuna, asuin venättä
taitamattoman venäläisen luona, ostin muutamalta vanhalta shamaanilta
tinaisen jumalankuvan, erään sukupuuttoon kuolleen heimon kantaisän.
Innostuneena onnistuneen kauppani johdosta toin kuvan asuntooni ja
näytin sitä usealle samojedille. Huomasin kyllä, että naiset eivät
halunneet jumalaa katsella, mutta en tullut asiaa ajatelleeksi,
ennenkuin isäntäni kohteliaasti kehotti minua viemään sen yöksi
aittaansa. Heidän käsityksensä mukaan eivät naiset nimittäin saaneet
oleskella jumalan välittömässä läheisyydessä eivätkä edes samassa
talossa, sillä ukkelin katsottiin voivan heitä pahasti vahingoittaa.
Itse asiassa olivatkin naiset talosta kaikonneet eivätkä palanneet,
ennenkuin olin vienyt pois tuon naisia karkoittavan hengen. Senjälkeen
palasi rauha majaamme. Olen usein ajatellut miten suurta hyötyä
alakynteen joutuneilla samojedilaisilla aviomiehillä saattaisi olla
haltuuni joutuneesta jumalasta. Mutta mistään semmoisesta en ole
kuullut, ja myyjä itse, vanha shamaani, oli vuosia sitten kadottanut
vaimonsa.

Samana iltana sain kuulla mitä omituisimman konsertin. Joukko
vanhanpuoleista akkaväkeä kokoontui tupaan vierasta puhuttelemaan ja
hänen kanssaan juttelemaan, koska hän näkyi olevan innostunut kuulemaan
kertomuksia entisaikojen tavoista ja oloista sekä mielellään katseli
vanhoja esineitä. Heillä oli mukanaan useampia luusta valmistettuja
huuliharppuja, joihin oli leikattu kieli, mikä puhaltaessa värähteli.
Tahti ja sävelkorkeus määrättiin kieleen kiinnitetyllä nauhalla, jota
soitettaessa pidettiin kädessä. Ääni oli tosin heikko, mutta useampien
yhtaikaa puhaltaessa se tuli verrattain voimakkaaksi, ja kun
sävelmätkään eivät olleet niin aivan hulluja, syntyi kuulijassa
omituinen tunnelma, jota ei suinkaan vähentänyt tuvassa vallitseva
hämäryys ja lattialla takkavalkean ääressä istuva samojedilainen
kuulijakunta.

Ennen paluutani Tymskoeen pistäydyin pikimmältä Vasjugan-joella, joka
suupuoleltaan aina sadan virstan pituudelta on ostjakki-samojedien
asuttama. Tuo retki oli monessa suhteessa hupaisa, ei vain sentähden,
että korkeat kauniit harjanteet halkoivat muuten tasaista maata ja
siten aikaansaivat jonkinlaista vaihtelua maisemassa, vaan senkin
takia, että olosuhteet niin suuresti poikkesivat Obilla tavallisista.
Tuvat olivat paremmin rakennetut ja hyvinvointi paikoittain sangen
huomattava. Tapasinpa erään rikkaan vanhuksen, joka kalliista hinnasta
oli hankkinut itselleen ranskalaisia ja saksalaisia lauluja soittavan
gramofonin. Myyjä oli puijannut ukkoa, mutta hänelle oli yhdentekevää
mitä se lauloi, koska hän ei ymmärtänyt yhtään venäjän sanaa. Minä
iloitsin saadessani taas pitkästä aikaa kuulla jotakin eurooppalaista.

Eniten olin mielissäni siitä, että kuppa, keuhkotauti ja muut ikävät
taudit eivät olleet yhtä laajalti levinneet kuin Obilla. Siellä näkee
nimittäin tuhkatiheään muodottomia kasvoja, pieniä kutistuneita
lapsia ja kamalasti yskiviä ihmisiä. Usein tarvitaan runsaasti
itsensävoittamiskykyä, ennenkuin voi nukkua yhdessä sairaiden kanssa,
ja vielä enemmän, jos heidän kanssansa täytyy syödä ja juoda samoista
astioista ja laseista. Tavattoman ihmeelliseltä tuntuu jäljestäpäin se,
että on vahingoittumatta voinut suoriutua kaikesta tuosta kurjuudesta.

Yli kuukauden matkustamisen jälkeen palasimme Tymskoeen, josta minä
piakkoin muutin samojedien luo 20 virstaa alempana Obilla ja aivan
lähellä Tym-joen suuta sijaitsevaan Kolgujakiin.

Kolgujak, joka Castrénin aikoina oli pieni pyramidinmuotoisista
majoista rakennettu yhteiskunta, on nyttemmin laajentunut ja jakautunut
kolmeen eri ryhmään. Ylemmäksi joen oikealle rannalle, jossa kauniit ja
tuuheat poppelit muuten niin yksitoikkoista maisemaa kaunistavat, ovat
venäläiset rakentaneet itselleen kevättulvalta suojassa olevat talonsa.
Alempana viidakoissa sijaitsevat samojedien puoleksi maanalaiset
luolat, joissa ei ole muuta lattiaa kuin paljas maa, ei muita
huonekaluja kuin pari matalaa penkkiä, ei muuta akkunaa kuin
jäämöhkäle, ei uunia vaan ainoastaan n.s. tshuval, s.o. oksista ja
savesta valmistettu torvi tai savupiippu, jonka kautta savu kylläkin
jossain määrin tunkee ulos, mutta jota pitkin pakkanen vielä
tuntuvammassa määrässä painuu sisälle huoneeseen. Talvisin on toisinaan
-55° ja silloin ei takkavalkeakaan kykene tuota maanalaista asuntoa
lämmittämään. Muut samojedit ovat siirtyneet vielä kauemmaksi
alkuperäisiltä asuinsijoiltaan ja muuttaneet eräälle suuren Obin
haarajoelle asumaan.

Tällä paikkakunnalla, joka on puolittain kylä ja puolittain jurtta,
työskentelin koko kevättalven ja siellä minä odotin kevään lopullista
tuloa, joka teki mahdolliseksi matkustamisen Siperian ainoita leveitä
ja tasaisia teitä -- lukuisia vesistöjä pitkin.

Vastatulleesta, sellaisesta, joka ensikertalaisena tutustuu
siperialaiseen talveen, tämä vuodenaika tuntuu pitkältä ja elottomalta,
painostavan yksitoikkoiselta ja lohduttoman hiljaiselta. Opiskelin
kahta, toinen toistansa vaikeampaa uutta ja vierasta kieltä, olin
pakotettu harjoittamaan hiljaista kamarityötä, joka ei tarjonnut
minkäänlaista vaihtelua, enkä saanut kuin harvoin tietoja suuresta
maailmasta ja tervehdyksiä kotimaasta ja Euroopasta. Senpätähden sattui
joskus, että veltostuin ja unohdin uusien ihmisten ja olosuhteiden
tarjoaman mielenkiinnon, että tunsin itseni unohdetuksi ja suljetuksi
hautaan, jonka aika ja maailman tapahtumat jäljettömästi sivuuttivat.
Myöhemmin opin rakastamaan erämaata ja hiljaisuutta ja kahleista
vapaata elämää, mutta ensimäinen talveni siellä oli vaikea sentähden,
että minä itse asiassa en elänyt suuren erämaan elämää. Kaikki oli vain
puoleksi sitä ja puoleksi tätä. Varsin pian huomasin kuitenkin
erehdykseni ja siksipä koetinkin myöhemmin mahdollisuuden mukaan
välttää sentapaisia olosuhteita.

Miltei koko huhtikuun aikana raivosi lumimyrsky toisensa jälkeen,
kinokset kasvoivat yhä mahtavammiksi eikä aurinkoa näkynyt laisinkaan.
Talven vallan murtuminen näytti kerrassaan mahdottomalta. Ajattelin
kotoista kevättä ja kotoisia ihmisiä ja vapautuksen kaipuu kasvoi
minussa niin voimakkaaksi, että sitä on mahdoton kuvata -- mikä ei ole
tarpeenkaan. Kuukauden loppupuolella tapahtui vihdoin viimein ihme,
siksi sitä melkein saattaa sanoa. Niin äkkiä ilmestyi aurinko näkyviin
ja niin nopeasti sulivat kinokset. Muuttolinnut saapuivat samalla
etelästäpäin tuoden mukanaan terveiset lämpimämmistä ja onnellisemmista
maista. Ne eivät tulleet niinkuin meillä melkein huomaamatta ja
yksitellen tai pienemmissä parvissa, vaan ne saapuivat tuhansittain, ja
yöt päivät näki loppumattomien hanhi-, joutsen- ja sorsaparvien tulla
suhisevan halki kevätkirkkaiden avaruuksien. Monen monta yötä minä
lepäilin kostealla hiekkasärkällä nurinkäännetyn veneen alla ja odotin
saadakseni ampua niitä. Mutta usein ihailin vain niiden kauneutta,
heitin kiväärin selkääni ja palasin tyhjin käsin kotia. En raskinut
niiden keväistä iloa häiritä.

Kaikkein ihmeellisin oli Ob. Pitkin talvea olin tarkastellut noita
rannattomia jääkenttiä ja ihmetellyt minkälaiseksi vapautus oli
muodostuva; ymmärsin mullistuksen tulevan suureksi, mutta minun oli
mahdoton kuvitella, miten ja missä muodossa se tapahtuisi. En ole kovin
paljoa nähnyt, mutta kuitenkin myrskyjä aavalla merellä ja autioilla
tundroilla, ukkosen jyrisevän ja vierivän alas Sajaanin-vuorten
rinteitä, auringon kiertävän ympäri taivaanrannan tai piiloutuvan
kuukausiksi, siis jokseenkin kelvollisia näytteitä siitä, mitä luonto
voi aikaansaada mahtavien ja vaikuttavien näytelmien järjestäjänä.
Mutta mitään sen mahtavampaa kaikessa rauhallisessa ja voittamattomassa
voimassaan, mitään selvempää ja silmäänpistävämpää osoitusta
luonnonvoimien väkivaltaisuudesta kuin kevättulva ja jäidenlähtö Obissa
en ole koskaan nähnyt. Ensiksi kevättulva, todellinen vedenpaisumus,
joka heittää ja tunkee vedenpaljoudet uomaan, joka aluksi on muutaman
kilometrin levyinen ja sitten nopeasti kohoaa, kasvaa ja paisuu
mereksi, jonka toista rantaa ei näe. Tuo jääpeittoisen ja kuivuneen
joen muuttuminen peninkulmain laajuiseksi mereksi on sellaista, jota ei
mitenkään jaksa mielessään kuvitella, jota tuskin voi uskoakaan,
ennenkuin on nähnyt ihmeen tapahtuvan. Keskellä tuota vetten pyörrettä
alkaa jäinen peite vähitellen liikkua; se halkeilee hiljalleen ja
liikkuu yhä enemmän, kunnes se äkkiä musertuu, jakautuu kappaleiksi ja
suunnattomiksi lohkareiksi, joita vesi tunkee toistensa päälle ja jotka
muodostavat vuoria, mitkä vastustamattomalla voimalla heittäytyvät
eteenpäin aavaa merta kohden. Muutamia päiviä talvi ja kevät
taistelevat keskenään, kunnes kevät, niinkuin aina, pääsee voitolle ja
uusi ihme tapahtuu. Sillä suuren ottelun jälkeen seuraa ihmeellinen
rauha, ja vesi virtaa hiljaisemmin kuin missään purossa, ja yksin
vesilinnutkin löytävät Ob-äidin sylistä mitä rauhallisimman tyyssijan.

Heti kun jäät ovat huuhdotut pois ja joki on vapautunut, on koko
seutukin muuttunut. Poissa on hiljaisuus ja talvinen horros, poissa
pimeys ja yö. Sijalle on tullut elämää ja liikettä. Ihmisiä näkyy ja
aluksia kulkee joella. Tuo niin rajattoman kiihkeä ja yhä edelleen
runsaasti tuottava kevätkalastus alkaa; vesilintujen pyyntiin ryhdytään
täydellä voimalla ja lukemattomat pikku veneet kiitävät ristiin rastiin
vesillä. Laiva toisensa jälkeen saapuu ja katoaa tuoden mukanaan
tervetulleet terveiset ulkomaailmasta.

Vähän ennen jäiden lähtöä olin ajanut hevosella Tymskoeen ostaakseni
leipää ja muita elintarpeita matkaani varten Tym-joelle. Palatessani --
yksin, koska arvelin hyvin tuntevani tien -- olin menettää henkeni. En
ollut päässyt kovin pitkälle kylästä, ennenkuin hirvittävä lumimyrsky
pimensi koko joen. En saattanut nähdä muuta kuin hevosen takapuolen.
Tästä vähäpätöisestä näköalasta huolimatta jatkoin matkaani siinä
toivossa, että kuitenkin tavalla tai toisella onnistuisin löytämään
jurtan. Tie oli kokonaan hävinnyt, mutta tuulen suunnasta osasin arvata
missä oikea ranta sijaitsi ja sitä kohden pyrinkin. Matkaa kesti monta
tuntia, ja kuta pitemmälle pääsin, sitä useammin hevonen vaipui
kuormineen veteen, josta me pääsimme jäälle takaisin yksinomaan kiitos
hevosen, joka omin voimin taitavasti osasi kömpiä ylös. Minä puolestani
pidin lujasti kiinni reestä, joka ei uponnut, vaan uiskenteli veden
pinnalla kuin vene. Vihdoin tuli jännittävin hetki, jää lähti
liikkeelle ja minä ymmärsin, ettei minulla tainnut olla kovin paljon
aikaa käytettävänäni. Jää uhkasi musertaa meidät. Vaivalloisen työn
jälkeen ritiseväin ja paukkuväin jäiden keskellä sain vihdoinkin
näkyviini rannikon, jota kohti heti suuntasin kulkuni. Samassa näin
kuitenkin, että vesi oli huomattavasti kohonnut sekä että leveä virta
erotti minut maasta. Valitsin sentähden ainoan mahdollisen
menettelytavan -- pitkää miettimisaikaa ei ollut, jäät kun hetki
hetkeltä halkeilivat yhä enemmän -- ajoin hevosen veteen ja itse
jättäydyin reen varaan kuin mihin pelastusveneeseen. Varsin pian pääsi
hevonen irtaantumaan ja ui rantaan minun seisoessani reessä, joka
kellui virtaa alas. Reki vajosi yhä syvemmälle, ja vaikka minä seisoin
siinä pystyssä, niin vesi piankin kostutti sekä sääriäni että vatsaani.
Silloin minä harppasin veteen ja alotin uimaretken, joka oli sekä kylmä
että rasittava. Olin onneksi talvisaikaan silloin tällöin harjoitellut
ja karaissut itseäni kylpemällä avannoissa -- joita yrityksiä Tymskoen
niin mies- kuin naispuolinenkin väestö mitä suurimmalla uteliaisuudella
oli seurannut -- ja sentakia suoriuduin verrattain hyvin, vaikka
jääkappaleet pahasti tekivät kiusaa rantaan pyrkiessäni. Vihdoin
viimein pääsin kuitenkin sinne, otin kiinni vapisevan hevosen sekä
jatkoin matkaani kylään, jossa tuloni herätti jonkinmoista iloa, ei
vain sentakia, että he saivat nähdä minut elävänä, vaan luultavasti
enemmän senvuoksi, että hevonenkin oli mukana. Samana päivänä, hiukan
aikaisemmin, oli kaksi kuormaa uponnut jokeen ja jäänyt sille tielleen.
Kylän asukkaat olivat lähettäneet miehiä minua etsimään, mutta
pelastumisestani heillä ei kuulemma ollut paljonkaan toivoa.

Ennen tätä jäänmurtomatkaa olin järjestänyt asiani niin, että minulle
kävisi mahdolliseksi heti vesien auettua jatkaa matkaani eteenpäin
omalla veneellä. Tymskoen kauppiaat olivat tosin ystävällisesti
tarjonneet minulle paikkaa eräässä veneessään, mutta arvelin
opinnoilleni olevan edullisempaa olla muista kokonaan riippumatta.
Ostin sentähden eräältä samojedilta peltisellä kajuutalla varustetun
veneen, joka oli niin kevyt, että tarvittaessa kykenin omin neuvoin
sitä soutamaan. Mutta kun tiesin Tymin keväällä vuolaaksi ja
aikomuksenani oli matkustaa vähintään 600 virstaa vastavirtaa jokea
pitkin, katsoin parhaaksi hankkia itselleni kelvollisen ja opintojani
varten soveliaan miehistön. Ensimäiseksi miehekseni tuli vanha
kielimestarini ja toiseksi hänen serkkunsa Mikishka, joka kyllä oli
hyvin aulis kaikkeen, mutta myöhemmin osoittautui potevan keuhkotautia
ja sentakia enimmäkseen makaili selällään veneessä yskien ja änkyttäen
eikä voinut olla suureksikaan hyödyksi. Kolmantena kuului sakkiin eräs
ostjakki, laajalti tunnetun vahilaisen shamaanin poika. Venäläisten
varoituksista huolimatta olin ottanut palvelukseeni yksinomaan
alkuasukkaita, osittain herättääkseni suurempaa luottamusta joen
varrella ja osittain oppiakseni paremmin samojedin kieltä. Matkan
varrella osoittautui kyllä, että venäläiset erinäisissä suhteissa
olivat osuneet oikeaan, mutta toisaalta olin hyvin tyytyväinen, koska
siten todellakin opin kieltä käytännöllisesti paljoa paremmin ja
nopeammin kuin talvisaikana.



TYM-JOELLA


Kun veneeni oli saatettu täyteen kuntoon ja miehistöni tarkastettu ja
hyväksytty, eväät sullottu kajuuttaan ja kaikki muut asiat järjestetty,
tuli edellä kuvaamani vedenpaisumus. Kaikki iloitsivat siitä,
että joet olivat tulleet purjehduskelpoisiksi, minä miltei yksinomaan
tulevan matkani vuoksi, mutta miehistöni toisistakin syistä.
Kokemattomuudessani olin antanut heille osan palkasta etukäteen
ruokatarpeiden ostamista varten. En ollut ottanut lukuun, että kevät
laivoineen toisi mukanaan viinaakin. Sen sain kokea vasta lähtöpäivänä.
Alkutaipaleella meillä ei ollut muuta tekemistä kuin antaa veneemme
ajelehtia myötävirtaa ja -tuulta pitkin Obia päästäksemme Tymin suulle.
Minä seisoin perää pitämässä ja olin mielestäni aikamoinen kapteeni
sivuuttaessamme kevättuulessa ja hyvällä vauhdilla niemen toisensa
jälkeen. Mieheni näyttivät aluksi aivan tavallisilta ja olivat täynnä
intoa. Mutta yhä useammin he ryömivät alas kajuuttaan ja sieltä he joka
kerta palasivat yhä iloisemmalla tuulella. Kun minä vihdoin oivalsin
heidän käyntiensä tarkoituksen, ei asia ollut enää autettavissa. Vähän
matkan päässä kylästä olivat kaikki mieheni tukkihumalassa. He olivat
nauttineet 90-prosenttista alkoholia, joka on niin tehokasta, että jo
muutamat harvat ryypyt saavat miehen kellistymään. Tästä heidän
kolttosestaan huolimatta päätin omin voimin yrittää jatkaa matkaani,
jollei muualle niin ainakin Tym-joen suulle. Kaksi miehistäni oli
nukahtanut kajuutan katolle ja kolmas torkkui sisäpuolella. Rauhallinen
hetki seurasi. Mutta yhtäkkiä menetti toinen katolla-olijoista
tasapainonsa ja luisui veteen, jossa heti paikalla heräsi ja alkoi
pitää pahaa mölinää. Sangen kovakouraisesti minä vedin hänet ylös ja
soimasin häntä ankarin sanoin heidän sopimattomasta käytöksestään. Pian
valui vesi hänen silmistään ja nähdessäni hänen värisevän vilusta tuli
minun häntä sääli. Päätin ohjata veneeni rantaan ja sytyttää tulen,
jotta hän saisi lämmitellä. Mutta tuskin olin saanut nuotion palamaan,
ennenkuin ostjakki vuorostaan heräsi, toikkaroi maihin ja kaatua
tupsahti selälleen tuleen. Hän ei heti huomannut tilaansa enkä minäkään
ehtinyt saada häntä kyllin nopeasti pois kaikkein kuumimmasta paikasta,
jonkatähden hän poltti housunsa ja paitansa. Hänen selkänsä oli täynnä
palohaavoja, ja sinä päivänä, niinkuin koko matkankin aikana, oli
minulla paljon vaivaa hänen vammojensa hoidosta. Näiden tuli- ja
vesikokeiden jälkeen oli mahdotonta jatkaa sinä päivänä matkaa, ja
sitäpaitsi oli humala niin voimakas, että kaikki kolme ennen pitkää
vaipuivat uneen, josta en potkuilla enkä vedellä saanut heitä
heräämään. Illan tullen vaelsin takaisin kylään, jossa venäläiset minua
pilkkasivat, kun itsepäisesti tahdoin matkustaa samojedien kanssa.
Ennenkuin seuraavana aamuna olin ehtinyt takaisin taistelutantereelle,
olivat merimieheni jo ennättäneet hankkia uuden humalan ja sekin päivä
kului odotuksessa. Vasta kolmantena päivänä, kaikkien heidän
varastojensa loputtua, pääsimme jatkamaan matkaa, minä äkäisenä ja
vihasta tiuskuen, he noloina ja surkeassa kohmelossa. Seurauksena
heidän renttuilemisestaan ei ollut ainoastaan kahden päivän viivytys,
vaan sekin, että he eivät olleet hankkineet itselleen minkäänlaisia
eväitä. Minun oli tietenkin pakko antaa heille omaa ruokaani, ja
tuloksena oli, että me kaikki pian olimme ilman leipää, jota ehtimiseen
oli täytynyt syödä, syystä että alkutaipaleella saimme ammutuksi sangen
vähän riistaa. Vasta päästyämme Tym-jokea ympäröiviin suuriin erämaihin
onnistui meidän ampua yltäkyllin ja silloin me söimmekin joka päivä
hanhia ja muita yhtä maukkaita lintuja.

Tym-joki (samoj. khaazel-khyy = ahven-joki) on Obin lisäjoki, jonka
lähteet sijaitsevat yli 1,000 virstan päässä suusta kaukana Jeniseiskin
kuvernementissa. Se ei ole leveä, mutta keväällä on rantojen välinen
etäisyys varmaankin monta sataa metriä ja sitäpaitsi ovat sitä
ympäröivät suot siihen aikaan nekin veden vallassa. Ainoastaan kapeat,
setripuita kasvavat harjut kohoavat veden yläpuolelle, mutta kaikki muu
on tulvan peittämää. Rannikot ovat enimmäkseen matalat, ja varsinaista
vesirajaa osoittavat ruskeat pajupensaat eivät luo maisemalle mitään
kauneuden leimaa. Mutta ken on tottunut kaikkialla luonnossa löytämään
kauneutta, kykenee myöskin näillä suomailla näkemään jotakin
puoleensavetävää ja runollista. Hän havaitsee valkoisten koivunrunkojen
eriskummaisesti kiemuroiden kauniisti kuvastuvan joen mustaan,
levotonna eteenpäin virtaavaan veteen. Hän käsittää kauniiksi tuuheiden
setripuiden keväisen vihreyden ja hän saattaa nauttia sen erämaan
hiljaisuudesta, jossa päivä on yötä rauhallisempi. Sillä yön tultua
heräävät soiden sammakot ja kurnuttavat tahdissa aamuun asti tahi
kunnes karhu, joka sääskien ankarasti ahdistamana kyhjöttää korviaan
myöten vedessä, ihmisäänen tapaisella huudollaan pelottaa ne
vaikenemaan.

Keväällä Tym-joki on vuolas, ja meillä oli täysi työ pyrkiessämme
sauvomalla ylöspäin. Sää oli mitä ihanin ja pitkin matkaa aurinko ja
sääsket suosivat meitä yllinkyllin. Tavallisissa olosuhteissa eivät 80
virstan päivämatkat kuulu harvinaisuuksiin, mutta miehiäni vaivasi mitä
suurin laiskuus, niin kauan kuin oli kysymys ylöspäin yrittämisestä
eikä alaspäin laskeutumisesta. He olivat syystä kyllä sitä mieltä, että
minulla ei ollut samaa kiirettä kuin kauppiailla, jotka keskenään
kilpailivat ensimäisenä markkinoille joutumisesta. Päivämatkamme
olivatkin vain 40-50 virstan pituiset ja me saatoimme suoda itsellemme
tiheään lomahetkiä juodaksemme tiiliteetämme, jota samojedit kykenevät
särpimään rajattomat määrät. Kielimestarini oli jo Kolgujakissa
hämmästyttänyt minua tyhjentämällä joka aamu puolitoista tavallisen
kokoista samovaaria, ja tällä matkallamme huomasin samojedien voivan,
kun ruokaa vain riitti, syödä ja juoda hirvittävät määrät kalaa ja
lintua, lientä ja teetä. Sillä välin he ottivat tuolloin tällöin pienen
lepohetken, kun aurinko paahtoi kuumimmillaan. Tuontuostakin
pysähdyimme lintujakin ampumaan. Siten me hyvin verkalleen rähmimme
eteenpäin ja vasta kahdentenatoista päivänä saavuimme markkinapaikalle
nimeltä Napaas-eed, jossa meidät tullessamme otettiin vastaan
korviavihlovalla tervehdyslaukauksella rannalle kokoontuneen
"laivaston" puolelta. Me vastasimme parhaamme mukaan omilla
kivääreillämme, minä uusmallisilla neuvoillani ja miehistö vanhoilla
piilukkopyssyillä, joiden piiput he melkein puoleksi täyttivät
ruudilla. Ampuessa muut aina juoksivat kajuuttaan suojellakseen itseään
sangen mahdolliselta räjähdykseltä. Mutta ampumaharjoituksemme
päättyivät onnellisesti ja pimeän tullen kiinnitimme veneemme rantaan
viimeisenä pitkässä rivissä sekä tapasimme ensi kerran pitkästä aikaa
ihmisiä, kaikki joella asuvat olivat näet jättäneet asuntonsa
matkustaakseen markkinoille. Koko matkan varrella olimmekin onnistuneet
löytämään vain yhden ainoan perheen.

Tuo liikkuva leiri, jossa koirat -- samojedeilla on näet aina koirat
mukanaan -- pitkissä riveissä paaluihin sidottuina haukkuivat yötä
päivää, jossa juopuneet hoipertelivat toisesta veden päällä kelluvasta
puodista toiseen, jossa ilma oli täynnänsä kuivatun kalan ja monen
vielä paljoa haisevamman aineen tuoksuja, ei ollut mielenkiintoa
vailla. Täällä viivyin viikon tehdäkseni kauempana asuvien ja harvoin
Obille saapuvien samojedien tuttavuutta sekä katsellakseni monenlaista
minulle outoa ja tuntematonta, jota seuraavassa koetan kaikessa
lyhykäisyydessä kuvata.

Viipyi muutamia päiviä, ennenkuin kaikki olivat kokoontuneet. Kauppiaat
olivat saapuneet ensimäisinä ja sitten tulivat samojediperheet toinen
toisensa jälkeen, jokainen omassa veneessään, vaimoineen, lapsineen,
koirineen ja melkein kaikkine irtaimistoineen. Veneet olivat lastatut
kalalla ja turkiksilla, jotka oli vaihdettava muuhun tavaraan. Jokaisen
veneen otti rannalla vastaan se venäläinen, joka piti itseänsä perheen
isäntänä ja tämän epäiltävän oikeutensa mukaisesti katsoi voivansa
ilman muuta ottaa takavarikkoon suurimman osan tavaroista. Mitä
samojedilta ei otettu, oli sellaista, jonka hän oli piilottanut
voidakseen sillä ostaa viinaa ja maksaa veronsa. Kaikki kauppiaat
tiesivät noista salatuista aarteista, mutta kun he keskenään olivat
sopineet yhtäläisistä hinnoista estääkseen hävittävää tai epäedullista
kilpailua, oli heidän pakko viinalla innostuttaa alkuasukkaita
kaupantekoon. Ja se kauppias, joka eniten ja parhaiten tarjoili sitä
tavaraa, korjasi myös tavallisesti suurimman voiton. Mutta saattoi
kulua päiväkausia, ennenkuin ostojen katsottiin voivan kypsyä. Sillä
välin kulkivat samojedit veneestä veneeseen ja antoivat jokaisen
kauppiaan vuoron perään kestitä itseään tuolla jumalallisella juomalla.
Jokainen kajuutta oli sisustettu puodiksi ja kaikki, minkä katsottiin
voivan houkutella, riippui ja makasi levitettynä seinillä ja
pöydillä. Koreat huivit, väärennetyt, lasipalasilla koristetut
kultasormukset, uusmuotiset ja kelvottomat paperossinsytyttäjät,
kamalan huonot karamellit, ihmeelliset pyhimyskuvat, vanhat pyssyt ja
kaikenmoiset muut esineet vetivät huomion puoleensa. Jos rahassa
maksettiin, oli kaikki tavattoman kallista, mutta turkiksilla saattoi
hankkia itselleen tavaraa näennäisesti halvemmalla.

Rannalla surisi kuin mehiläispesässä ja kaikkien ainoana harrastuksena
oli ansaita mahdollisimman paljon. Kauppiaat juoksivat ja häärivät
minkä jaksoivat, punnitsivat ja harkitsivat, arvioivat ja laskivat,
samojedit yrittivät turhaan korottaa hintojaan, ja kaikille oli
ominaista iankaikkinen tinkiminen, kaupanhieronta, puhuminen ja
lörpöttely. Pappikin kierteli markkinapaikkaa, kastoi ja luki
sielumessuja ja vaati toimituksistaan yhtä kohtuutonta maksua. Illaksi
touhu ja kaupankäynti lakkasi, mutta silloin alkoi juominen ja
korttipeli, joita jatkettiin aamuun asti. Selvimmät miehet ansaitsivat
paraiten ja juopuneet kadottivat kaiken omaisuutensa ja enemmänkin.
Venäläiset yrittivät kuitenkin jossain määrin karttaa samojedien liikaa
nylkemistä. Heitähän ei saanut aivan tyhjin käsin päästää kotia, sillä
siinä tapauksessa he eivät voisi tulevana vuonna hankkia mitään tavaraa
markkinoilla myytäväksi.

Markkinain aikana samojediruhtinas kantoi veroa, joka rahassa
laskettuna nousi suunnilleen 10 ruplaan henkeä kohti. Toiset maksoivat
sen turkiksissa, toiset käteisessä rahassa, mutta toiset eivät olisi
sitä laisinkaan voineet suorittaa, jolleivät kauppiaat olisi
tarvittavaa määrää etukäteen lainanneet. Muutamat eivät kyenneet
maksamaan yhtään mitään ja senvuoksi täytyi heidän asiansa tulla
ratkaistuksi samojedilaisen tuomioistuimen edessä. Kaikilla veroa
maksavilla täysikasvuisilla miehillä oli oikeus olla läsnä, ja pian he
kokoontuivatkin erään ison puun luo. Ruhtinaan saavuttua istuutuivat
kaikki puoliympyrään maahan, ruhtinas keskellä ja hänen edessään
laatikko, jossa oli papereita ja heimon suuri sinetti. Ensiksi
kysyttiin syylliseltä miksi hän ei ollut maksanut veroaan. Jollei
katsottu hänellä olevan minkäänlaisia päteviä syitä, ottivat miehet
lakit päästään ja heittivät ne maahan merkiksi siitä, että pitivät
häntä syyllisenä ja rangaistavana. Heti sellaisen tuomion langettua
otettiin siten tuomittu kiinni, paita ja housut revittiin häneltä pois
ja hänet asetettiin vatsalleen maahan rangaistustaan kärsimään. Mitä
hirvein mellakka syntyi, kun tuomiota ryhdyttiin toimeenpanemaan.
Erikoisilla tätä tilaisuutta varten valmistetuilla raipoilla alettiin
uhria kurittaa. Lyömistä jatkettiin, kunnes uhri oli vannonut
maksavansa veronsa ja luvannut tehdä parannuksen. Mutta ennenkuin
sellainen lupaus oli saatu, olivat samojedit usein ehtineet ruoskia
miehen ihan verille ja riekaleiksi ja hänen vaimonsa oli tullut kuin
hulluksi miehen hätähuudoista ja tunkeutunut paikalle yrittäen
haukkumasanoilla ja lyönneillä, puremalla ja repimällä ajaa koko
seurakunnan pakosalle. Sellainenkin yritys oli rangaistava, ja nainen
sai alistua samaan kohteluun, sillä erotuksella vain, että häntä ei
riisuttu alastomaksi, mutta vaatteet kasteltiin vedellä, jotta lyönnit
paremmin tuntuisivat.

Raipparangaistus on ainoa, jota samojedit käyttävät, mutta jos joku
heistä esim. humalassa on tappanut toisen tai muuten tehnyt jonkun
suuremman rikoksen, saattaa rangaistus siitä huolimatta olla aivan
tarpeeksi kauhistuttava. On näet usein tapahtunut, että rikoksentekijä
on kerrassaan ruoskittu tai kolhittu kuoliaaksi, heikontunut kun hän on
saattanut olla aikaisemmasta hurjasta takaa-ajosta erämaissa, mistä hän
yksinomaan nälän pakottamana on palannut ihmisten ilmoille. Nuo kamalat
murhenäytelmät ovat onneksi sangen harvinaisia. Näin kerran sellaisen
alkuvalmistukset, ja vaikutelmani siitä olivat sentapaiset, että minä
en niitä koskaan unohda. Kun on ollut kysymys murhasta tai taposta,
ovat venäläiset viranomaiset viime aikoina ottaneet asian
käsiteltäväkseen ja silloin on syyllinen tavallisesti tuomittu
elinkautiseen vankeuteen. Se merkitsee kuolemanrangaistusta
paimentolaiselle, sillä hän ei jaksa linnassa-oloa kestää, vaan kuolee
ennen pitkää. En sentakia tiedä sanoa kumpi noista rangaistuksista
lopulta on inhimillisempi, molemmat ovat kauheita.

Mutta vieläkin julmempia kohtauksia saattaa sattua noilla ulkonaisesti
niin iloisilla markkinapaikoilla. En tarkoita niitä murhenäytelmiä,
joissa edesvastuuttomat ja sydämettömät kauppiaat johdattavat
alkuasukkaat taloudelliseen perikatoon, enkä myöskään tarkoita sitä
elämää, jota juopuneet miehet ja naiset pitävät hoippuessaan huutaen ja
kirkuen paikasta toiseen. Tarkoitan niitä tilaisuuksia, joiden pitäisi
luonnon järjestyksen mukaan voida muodostua ihmiselämän kauneimmiksi ja
parhaiksi hetkiksi, nimittäin hääjuhlia. Mutta valitettavasti niitä ei
saada näissä erämaissa vietetyksi siihen tapaan kuin sivistyneempien
ihmisten keskuudessa. Asianlaita on kerrassaan toinen. Samojedien
keskuudessa, niinkuin useimmilla alkuperäisillä kansoilla, ei näet
naista pidetä miehen vertaisena, vaan ainoastaan tarpeellisena ja
hyödyllisenä työvoimana ja sitäpaitsi miehen omaisuutena samalla
tavalla kuin poroa tai koiraa. Naista ei samojedi koskaan saa
vaimokseen rakkauden voimalla, niinkuin meillä useimmiten tapahtuu,
vaan yksinomaan ostamalla. Kysymättä naisen mielipidettä hän ostaa
hänet yksinkertaisesti omistajalta, siis isältä tai äidiltä, ja tytöllä
ei juuri koskaan ole asian suhteen mitään sanomista. Sama tapa
vallitsee yhä vieläkin m.m. Jeniseiskin kuvernementin venäläisten
talonpoikain keskuudessa, eikä senvuoksi ole ihmeteltävää, että se
tavataan paljoa alhaisemmalla asteella elävillä samojedeilla. Tytön
hinta vaihtelee ja on suorastaan riippuvainen oravien runsaudesta. Kuta
enemmän niitä on metsässä, sitä kalliimmaksi tulee morsian, ja hyvinä
vuosina vaimon hinta voi kohota 500 oravannahkaan sekä muutamaan
litraan viinaa kaupanpäälliseksi. Huonoina vuosina saattaa tapahtua,
että tytön hankintaan tarvitaan vain 200 nahkaa, kenties vielä
vähemmänkin. Se mikä saattaa asian niin monimutkaiseksi ja
tuskalliseksi on, että Tymin samojedeilla vallitsee naisten puute,
toisin sanoen että heillä on enemmän miehiä kuin naisia, joten siis
vaimon hankkiminen käy hankalaksi, poikamiessäätyä kun ei laisinkaan
ole. Tästä aiheutuu, että samojedit yhä enemmän ovat tulleet
pakotetuiksi myymään tyttärensä aivan nuorina. 12-13 vuoden vanhat
lapset ovat kysyttyä kauppatavaraa, joka voidaan koska tahansa myydä.
Sellaisia häitä on ilkeä nähdä, ja kerrassaan järkyttävää on kuulla
nuorten morsianten sydäntäsärkeviä hätähuutoja, kun heidät väkivallalla
laahataan pois omaistensa joukosta ja väkivallalla pakotetaan
alottamaan avioelämää, johon he eivät ole kypsyneet ja joka johtaa
siihen, että he ainakin ruumiillisesti joutuvat aivan turmioon.
Sivistyneissä yhteiskunnissa tapahtuu kenties paljoa järkyttävämpiä
asioita, mutta tuntuu siltä kuin ihminen ei samassa määrässä
loukkaantuisi siitä riettaudesta, mikä tapahtuu olosuhteissa, joissa
ihmiset kuitenkin käsittävät ja oivaltavat mitä tehdään ja ymmärtävät
asiain nurinkurisuuden. Mutta neitseellisen erämaan ympäröimänä on kuin
tuntisi paljon voimakkaammin ja kauhistuisi paljon syvemmin kaikkea
luonnotonta ja luonnonvastaista. Sivistyksen vankiloissa rikos
luonnonlakeja vastaan tuntuu vähemmän törkeältä, siellä kun
luonnottomuus jossain määrin painaa leimansa kaikkeen.

Samojedilaiset häät ovat muuten mahdollisimman yksinkertaisia juhlia.
Kun sulhanen on maksanut sovitun hinnan, voidaan sanoa kaikki
varsinaiset juhlamenot suoritetuiksi. Mutta hyvin usein, kuten
erikoisesti markkinoilla, muodostuvat häät suuriksi kemuiksi, joiden
ohjelmaan kuuluu, samalla tavalla kuin meilläkin, etupäässä syöminen ja
juominen. Erotus on vain kvalitatiivinen. Kestitys on jokseenkin
samanlaista kuin venäläisillä, sillä erotuksella vain, että kala ja
kalatuotteet, kuten mäti ja raani, ovat pääasiallisena ruokana. Juomana
käytetään viinaa ja teetä, joita vuorotellen juodaan ja jotka nopeasti
vaikuttavat monella tavalla vapauttavasti. Juhlan loppupuolella osa
vieraista nukkuu, mutta toiset ryhtyvät riitaan ja rähinään, joka
saattaa päättyä tappeluun ja muuhun välttämättömään pahaan.

Markkinain jälkeen kauppiaat lähtivät Tymskoeen ja minä jäin yksin
jäljelle voidakseni mahdollisimman kauan seurustella joen lähteillä
asuvien samojedien kanssa. Näinä päivinä sain mitä selvimpiä
todistuksia sille aikaisemmalle arvelulleni, että joella asuvat
samojedit kielellisessä suhteessa hyvin huomattavasti ovat eronneet
toisistaan. Väestö on harvaa ja jurtat ovat miltei säännöllisesti
toista sataa virstaa toisistansa. Senvuoksi onkin luonnollista, että
eri perhekunnat eivät paljoakaan seurustele keskenään. Siitä taas
johtuu, että melkein jokaisella perheellä on oma murteensa ja oma
erikoinen sanavarastonsa. Ei saata oikeastaan puhua toisistaan
eroavista murteista, sillä varsinaisia rajoja ei ole, mutta kieli on
niin erilaista ja niin vaihtelevaa, se muodostuu siinä määrin
yksilölliseksi, että melkein on pakko tutkia jokaisen eri henkilön
kieltä. Mutta se on mahdottomuus ja sentähden on pakko rajoittaa
tutkimusalaansa. Yleistäminen on niinikään vaikeaa ja senvuoksi täytyy
aina muistaa tästä asiasta johtuvat puutteellisuudet. Tuntien nämä
tosiseikat jää kysymyksenalaiseksi, miten suurta hyötyä erikoisen
tarkasta ja täsmällisestä transskriptsionista saattaa tieteelle olla.

Napaasissa oleskeluni jälkeen tein pieniä veneretkiä eri tahoille.
Kävin m.m. tervehtimässä ainoata joella asuvaa venäläistä, n.s.
starovjeriä l. vanhauskolaista, joka perheensä kanssa oli muuttanut
erämaahan saadakseen olla rauhassa viranomaisilta ja päästäkseen
suorittamasta asevelvollisuuttaan. Hän oli rakentanut itselleen pienen
talon ja oli rikastumassa alkuasukkaiden kanssa harjoittamallaan
kaupalla. Jokea pitkin kulkevien venäläisten kanssa hän ei halunnut
olla missään tekemisissä eivätkä hekään hänestä välittäneet. Hänhän ei
ollut oikeauskoinen, hänellä oli pyhimyskuvien asemesta rautainen risti
seinällä eikä hän sitäpaitsi uskonut kirkon oppeihin. Hän ei juonut
viinaa eikä tupakoinut, jota kaikkea hänen uskontonsa kielsi häntä
tekemästä. Hän ei myöskään saanut syödä toisten ihmisten kanssa eikä
edes käyttää samoja astioita. Kaiken sellaisen hän katsoi synniksi.
Mutta pahan myyminen ja kaupitteleminen muille ei ollut syntiä. Me
ostimme häneltä esim. tupakkaa, mutta meidän oli marssittava pihalle
sitä polttamaan. Hänen olisi muussa tapauksessa ollut pakko hyvin
hankalilla toimituksilla karkoittaa saastaiset tupakansavut talostaan.

Paluuni Tymiltä tapahtui paljoa nopeammin kuin matkani sinne. Virta oli
edelleen vuolas eikä meidän tarvinnut tehdä muuta kuin antaa veneen
omin neuvoin soljua eteenpäin. Kullakin oli omat vahtivuoronsa ja niin
me saatoimme kulkea yötä päivää. Jurttain kohdalla pysähdyimme, sillä
nyttemmin olivat asukkaat palanneet kotia ja me saatoimme tutustua
alkavaan kesäelämään. Useimmat olivat kylläkin rakentaneet itselleen
kunnolliset mökit, mutta siitä huolimatta he kaikki asuivat vedestä
kohoaville hiekkasärkille pystytetyissä tuohisissa kodissa.

Kevät oli vastikään muuttunut takatalveksi, lumi oli tehnyt maiseman
valkoiseksi ja karkoittanut sääsket, tuon Siperian pahimman vitsauksen,
joka tekee muuten niin lyhyen ja ihanan kesän sietämättömäksi
helvetiksi. Matkallani pohjoista kohti olin ensi kerran päässyt
tutustumaan niihin ja tajuamaan niiden suuren merkityksen. Olin
aikaisemmin tullut tuntemaan Lapin hyttyset ja arvellut, etteivät ne
mahda Siperiassa olla sen pahempia. Kuvittelin voivani pitää ne
loitolla pikiöljyn ja muiden samantapaisten, ulkonäköä turmelevien
keinojen avulla. Aluksi en välittänytkään ryhtyä varokeinoihin, mutta
lopulta oli minunkin alistuttava toimimaan niinkuin kaikki muut.
Täytyi, niinkuin raamatussa sanotaan, pukeutua säkkiin ja tuhkaan.
Voidakseen nukkua, syödä, juoda tai toimittaa kaikkein luonnollisimmat
tarpeensa oli pakko vetäytyä ohuesta kankaasta tehtyyn verhoon, joka
pingotettiin sopivaan paikkaan, jollei tehnyt mieli hakea suojaa
leiritulen savusta. Voidakseni yleensä oleskella ulkona vapaassa
luonnossa täytyi minun pitää verkkoa pääni päällä ja kintaita käsissä.
Jos kävi välttämättömäksi soutaa, niin tuommoisista suojelusvälineistä
aiheutuva kuumuus tuli liian rasittavaksi ja silloin sytytettiin
ämpäriin vartavasten kootut lahonneet puut palamaan, niin että savu ja
tuhka tuprusivat yli koko aluksen. Sääsket ja melkein yhtä lukuisasti
vesillä lentävät paarmat pysyivät kylläkin loitompana, mutta tuhkasta
tulimme kovin likaisiksi ja rasittuneista silmistä valui alati vettä.
Samaa menettelyä käytetään tuohikodissa, jonkatähden joskus oli aivan
mahdotonta sellaisessa ympäristössä tehdä mitään muistiinpanoja.
Luonnollisena seurauksena ainaisesta oleskelusta savupilvissä olivat
vetiset, vuotavat ja punaiset silmät sekä viheliäinen mieliala. Minä
saatoin kuitenkin joskus ottaa virkistävän kylvyn joen viileissä
aalloissa, mutta samojedit, jotka näkyvät karttavan vettä enemmän kuin
mitään muuta, kävivät päivä päivältä yhä kurjemman näköisiksi.

Hauskaa vaihtelua tarjoutui lähellä Napaasia tavatessani Tymin
samojedien ylimmäisen papin nimeltä Kotshijaader. Hän kuului harvoihin
nykyään elossa oleviin n.s. suuriin shamaaneihin ja hänen
hoidettavanaan oli seitsenkasvoisen ylijumalan kuuluisa temppeli.
Harvoin olen tavannut herttaisempaa ja kunnollisempaa alkuasukasta kuin
tuo samojedipiispa oli. Oleskellessani hänen luonaan huomasin miten hän
oli kokonaan vailla shamaanien niin tavallista humbugia, eikä hän
papillisissa toimituksissaankaan käyttänyt niitä monia taikatemppuja,
joilla muut koettavat läsnäoleviin vaikuttaa. Hän käsitteli noitarumpua
ihmeteltävällä vakavuudella, ja vaikuttavalla hartaudella hän luki
rukouksensa isien jumalille. Häneltä sain kaikki täydelliseen
shamaaninpukuun kuuluvat esineet, jotka hän luovutti minulle
varsin mielellään, koska ne muka olivat käyneet tarkoitukseensa
kelpaamattomiksi, niitä kun oli käytetty parantamaan sairasta, joka
kuitenkin rukouksista ja uhreista huolimatta oli kuollut. Niiden
joukossa oli mielenkiintoinen lakki, johon oli kiinnitetty raudasta
tehty risti. Hämmästyneenä kyselin häneltä syytä miksi semmoinen esine
oli kiinnitetty tuohon pyhään päähineeseen. Hän vastasi minulle sen
tapahtuneen halusta pettää kristittyjen jumalaa näinä huonoina aikoina.
Kantamalla ristiä lakissaan hän arveli kristittyjen jumalan luulevan,
että hänkin kuului hänen laumaansa, ja siitä syystä jättävän hänet
rauhaan.

Tässä yhteydessä minun on mainittava, että useimmat näillä seuduilla
elävät ja toimivat shamaanit kuuluvat vähemmän arvossapidettyjen
joukkoon. He eivät luota erikoisen paljon sanan ja rukouksen voimaan,
vaan koettavat etupäässä pelotuksilla karkoittaa esim. sairauden henget
ihmisestä ja sitäpaitsi he vaativat toimituksistaan kohtuuttoman
korkeata maksua. Muistan erityisesti erään vanhan ukon, joka aina
kerskaili mahdillaan ja kehui olevansa hyvin tuttavallisissa suhteissa
henkimaailman kanssa. Hän oli kerran puijannut minulta 10 ruplaa ja
siitä syystä minä odotin sopivaa hetkeä kostaakseni hänelle ja samalla
kohottaakseni omaa mainettani alkuasukasten keskuudessa. Eräänä aamuna
minulle kerrottiin, että hän illalla aikoi antaa pienen näytännön, ja
samassa minäkin päätin toimia. Kutsuin hänet luokseni ja varoitin häntä
illalla manaamasta henkiänsä -- minun kotijumalani muka saapuvat
tilaisuuteen ja tekevät hänelle pahaa. Hän luuli minun laskevan
leikkiä. Tarjosin hänelle viinaa, johon olin kaatanut voimakkaan
annoksen cascara sagradaa -- risiiniöljyhän ei näihin tepsinyt -- ja
uskottelin hänelle sen olevan konjakkia, jota sekoitus muuten värin
puolesta muistuttikin. Pahaa aavistamatta hän joi hyvällä halulla
petolliset ryyppyni. Kokoontuessamme illalla hänen noitumistansa
kuuntelemaan odotin jännittyneenä mitä siitä tulisi. Ukko alotti
kaikessa rauhassa ja ennätti soitella ja veisata aika kauan, ennenkuin
cascara ehti päästä vaikuttamaan. Vihdoin viimein hänen luontonsa ei
sallinut enempää, hän lakkasi äkkiä laulamasta ja riensi ulos kodasta.
Vähän ajan kuluttua hän palasi, mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin hän
jälleen syöksyi ulos. Tällä kertaa hän viipyi kauan poissa ja
palatessaan hän tunnusti olevansa kykenemätön jatkamaan. Voittoni oli
suuri ja miehen kunnioitus minua kohtaan vielä suurempi.

Vaikka suurshamaani Kotshijaader osoitti sangen hyvin ymmärtävänsä
opintojani ja niiden tarkoitusta, näytti kuitenkin käyvän mahdottomaksi
saada hänet valokuvatuksi täysissä tamineissa, shamaanin virkapukuun
puettuna. Ensiksikin oli hänestä päivänselvä asia, että koneeni sisälsi
pahoja henkiä, jotka mahdollisesti voisivat häntä vahingoittaa, ja
sitäpaitsi hän pelkäsi tulla ikuistetuksi eikä tahtonut, että
venäläiset näkisivät hänen kuvansa. Viimein hän kuitenkin suostui
toimitukseen sillä ehdolla, että hän itse saisi kuvan. Hän luuli näet,
että kone ottaisi vain yhden ainoan sellaisen. Sillä tavalla kumpikin
meistä tuli tyydytetyksi, enkä minä katsonut olevan syytä korjata hänen
väärinkäsitystään.

Tymillä toimitin erinäisiä varsinaisen alani ulkopuolella olevia
tutkimuksia. Niihin kuului m.m. joukko antropologisia mittauksia.
Näiden suorittamista varten olin osittain pakotettu käyttämään
viekkautta. Usein sain potilaani alistumaan noihin epämiellyttäviin
tungettelevaisuuksiin ainoastaan huomauttamalla heille, että sellaiset
mittaukset olivat aivan välttämättömät heidän sairautensa
selvillesaamista varten. Tymillä muistan erikoisesti huvittaneeni monta
samojedia kertomalla, että minä mittausteni avulla saatoin päättää,
olivatko he oikeita samojedeja vaiko jotakin muuta. Oli yleisesti
tunnettu asia, että eräällä samojedilla oli tunguusi epävirallisena
isänään, ja minä käytin m.m. tätäkin tietoani hyväkseni yleisen riemun
vallitessa mittauksillani todetakseni varsinaisen isän kansallisuuden.
Tämä todistus metodini luotettavaisuudesta vaikutti tuntuvasti asian
hyväksi ja suuri joukko ihmisiä ilmoittautui heti paikalla
tutkittavakseni.

Mutta Tymillä, niinkuin lukemattomilla muilla paikkakunnilla, kävi
aivan mahdottomaksi saada samojedeja -- miespuolisia nimittäin --
riisuutumaan mittauksia tai valokuvaamista varten. Lupasin rahoja,
tarjoilin heille viinaa, mutta ei mikään näyttänyt tepsivän. Heillä oli
kaikilla mitä selvin vastenmielisyys alastomuutta kohtaan, ja tästä
ennakkoluulosta he eivät edes sairastuessaan voineet vapautua. Sangen
usein kävi luonani kuppaa tai muita tauteja sairastavia alkuasukkaita,
mutta kun minun ei koskaan sallittu edes nähdä sairaita ruumiinosia,
oli minun aivan mahdoton heitä millään tavalla auttaa -- jota muuten
tuskin olisin voinut sittenkään tehdä, vaikka olisin saanut heitä
tarkastaa. Tuo heidän kainoutensa on yhteydessä erinäisten maagillisten
uskomusten kanssa, joiden mukaan onnettomuus saattaa kohdata sitä, joka
sattuu näyttämään alastoman ruumiinsa muille. Jos samojedi siten on
joutunut vaaran alaiseksi, on hänen pakko pahoiksi luulotelluista
silmäyksistä johtuvan onnettomuuden torjumiseksi antaa lahja sille
henkilölle, joka on hänet nähnyt. Kerran tästä asiasta puhuessani on
minun mainittava, ettei miestenkään keskuudessa ole sallittu avoimesti
toimittaa luonnollisia tarpeitaan, vaan jokaisen täytyy sellaista
tarkoitusta varten hakea itselleen pensaan tai muun esineen tarjoamaa
suojaa. Tämä on varsin helppoa metsissä, mutta avonaisella tundralla se
kuuluu vaikeimpiin tehtäviin, ja onkin vastustamattoman koomillista
nähdä miehen äkkiä erottautuvan muusta karavaanista ja hurjaa kyytiä
suksillaan kiitävän kauas, kilometrinkin matkan, niin yksinkertaisen
asian takia. Tohtori Pälsin mukaan näyttää mongoleilla vallitsevan
aivan päinvastainen käsitys, he kun täydellä syyllä arvelevat että
"naturalia non sunt turpia".

Castrén mainitsee matkakertomuksissaan samojedien mailta monin paikoin
kuulleensa puhuttavan vanhojen linnoitusten raunioista ja erikoisesti
n.s. tshuudien haudoista, joita hän ei kuitenkaan nähnyt eikä siis
myöskään päässyt tutkimaan. Mainitsin jo aikaisemmin, että Tymin rannat
siellä täällä ovat korkeiden harjanteiden halkomia, niinkin korkeiden,
ettei keväisen vedenpaisumuksenkaan mutainen vesi niitä kykene
peittämään. Näillä harjanteilla ja niiden rinteillä minä tapasin
retkeilylläni huomattavan määrän varmaankin suurta mielenkiintoa
herättäviä muinaismuistoja. Useimmat niistä olivat seuraavanlaisia:
Raunioita ympäröi suuren ja laajan kaaren tapaan syvä vallihauta, jonka
sisäpuolella kohosi paikoittain muutaman metrin korkuinen muuri. Muurin
sisäpuoleinen alue oli jaettu suurempiin ja pienempiin, valleilla
toisistaan erotettuihin ruutuihin. Nämä neliöt -- sivujen pituus
vaihteli 3:n ja 6:n metrin välillä -- olivat varmaankin linnoituksen
sisäpuolella sijainneiden rakennusten, asuntojen jäännöksiä. Luultavaa
on, että ne olivat olleet samaa mallia kuin ne Ket-joella noin 50
vuotta sitten käytännöstä pois joutuneet rakennukset, jotka olivat
puoleksi maanalaiset, muotonsa puolesta pyramidintapaiset, seinät
puusta tehdyt ja katossa aukko, mistä savu pääsi ulos ja valo sisään.
Mutta kaikki puiset osat olivat jo aikoja sitten lahonneet ja jäljellä
oli ainoastaan hiekasta ja mullasta tehdyt vallitukset, joista löysin
suuren määrän saviastiain palasia ja poltettuja luita. Samojedit eivät
tiedä kertoa mitään näistä linnoituksentapaisista rakennuksista, ja
muutenkin niissä kasvavat ikivanhat puut todistavat, että ne ovat monen
vuosisadan ikäisiä. Ne ovat nähtävästi rakennetut siihen aikaan,
jolloin venäläiset eivät vielä olleet saapuneet Siperiaan ja jolloin
maassa vallitsi bellum omnium contra omnes. Eri heimot taistelivat
silloin metsästysalueittensa säilyttämisen ja laajentamisen puolesta,
sotivat tunguuseja, ostjakkeja ja tataareja vastaan. Jokaisella
heimolla oli silloin niinkuin nykyäänkin oma, usein vierasta alkuperää
oleva ruhtinaansa, maader. Hänen johdollaan käytiin sotaa, ja joskus
saattoivat useammat heimot yhtyä taistelemaan yhteistä vihollista
vastaan. Viimeisen kerran tehtiin sellainen sotaretki v. 1602, jolloin
Narymin samojedit yrittivät nousta kapinaan karkoittaakseen äsken
maahan saapuneet kasakat. Venäläisen valloituksen ajoilta ovat
luultavasti peräisin ne maanalaisilla käytävillä varustetut asunnot,
joita tapasin etupäässä Tym-joen suupuolella ja sen ympäristössä.
Noissa käytävissä samojedit piilivät venäläisten tullessa, ja vieraille
veronkantajille kävi alkuasukasten löytäminen senvuoksi usein hyvinkin
vaikeaksi. Linnoitettujen paikkojen lähistössä tapaa usein
hautakumpuja, jotka varmaankin ovat samanikäisiä kuin linnat. Niissä
lepäävät nähtävästi onnettoman samojedikansan uljaat Ilkat, jotka ovat
kaatuneet taistelussa itsenäisyytensä ja vapautensa puolesta. Nekin
sisältävät saviastiain palasia, mutta muuten en niistä löytänyt mitään
sellaista, jonka nojalla kävisi mahdolliseksi tarkemmin määritellä
niiden ikää. Siellä täällä on kyllä kivikauden aseita, mutta niillä ei
luultavasti ole mitään yhteyttä hautojen kanssa. Noita kiviaseita
samojedit käyttävät amuletteina salamaa vastaan, sillä niitä arvellaan
ukonnuoliksi, jotka taivaallisen alkuperänsä takia ovat sopivia
suojelemaan ylimaailmallista tulta vastaan. Se käsitys on nimittäin
hyvin yleinen, että henget salaman kautta koettavat päästä ihmisissä
asuviin pahoihin henkiin käsiksi. Niiden luullaan usein piilevän
vaatteissa, ja senvuoksi ei ole tavatonta, että samojedit ukkosen
lähestyessä kiireesti riisuvat ruumistaan peittävät ryysyt sekä
poistuvat niistä loitommalle odottamaan rajuilman taukoamista. Itse he
silloin ovat turvassa, koska salama etupäässä iskee juuri vaatteisiin.
-- Kannattaisi varmastikin tarkemmin tutkia noita kiinteitä
muinaisjäännöksiä, joskin niiden kaivaminen kohtaisi paljon vaikeuksia.
Suuruutensa vuoksi ne vaativat runsaasti aikaa ja sitäpaitsi tulee
kaivausten suorittamista varten tarpeellisten työmiesten hankinta siksi
kaukaisille seuduille huomattavan vaikeaksi. Olisin mielelläni ryhtynyt
pienempiä kaivauksia toimittamaan, mutta olin kerrassaan ilman apua.
Samojedini eivät olisi mistään hinnasta halunneet tai uskaltaneet panna
henkeänsä alttiiksi moisessa yrityksessä. He uskoivat kivenkovaan, että
sitä, joka meni häiritsemään vanhojen urhojen vuosisatoja kestänyttä
unta heidän asunnoissaan tai haudoissaan, kohtasi varma kuolema. He
kertoivat minulle lukuisia juttuja miehistä, jotka siitä syystä muka
olivat menettäneet henkensä. Senpätähden sainkin tyytyä vain siellä
täällä maata kaivelemaan, samojedien pelokkaina katsellessa työtäni.
Vaikka kaivausteni tuloksena ei ollutkaan juuri "en metmask ifrån
Orienten", niin rajoittui se itse asiassa muutamiin saviastiain
palasiin. Saavuttuani Obille sairastuin pilkkukuumeentapaiseen
tautiin, jonka samojedit katsoivat näistä yrityksistä koituneeksi
rangaistukseksi, vaikka minä tosin elävänä siitä selviydyin.

Kaikkien näiden erilaatuisten tutkimusten jälkeen katsoin olevani
pakotettu jatkamaan matkaani, niin mielelläni kuin olisinkin jäänyt
noihin minulle niin rakkaiksi tulleihin erämaihin. Paluumatka sujui
nopeammin kuin olin ajatellut, sillä virta oli vielä vuolas. Miehistö
oli kuitenkin kerrassaan kehnossa kunnossa. Toisen samojedin
keuhkotauti oli pahentunut ulkoilmassa, ja miesparka ei enää jaksanut
tehdä mitään työtä, makasi vain selällään yskien ja sylkien yötä
päivää. Ostjakki, jonka jalommat osat olivat lähtöpäivänä pahasti
palaneet, ei ollut paljonkaan vammoistaan välittänyt, ja hänen
palorakkonsa olivat ennen aikojaan menneet rikki. Hän ei saattanut
istua muuta kuin kyljellään, ja koska siinä asennossa lienee vaikea
soutaa, olin pakotettu vapauttamaan hänet kaikesta paitsi
ruuanvalmistushommista. Kahden me siis Olashkan kanssa saimme ohjata
uivaa sairashuonettamme aina Obille asti. Sinne saavuttua toimitimme
samat menot kuin lähtiessä. Pienessä lahdelmassa, jossa Obin valkoinen
vesi sekoittuu Tym-joen mustiin laineihin, uhrasimme muutamia
kuparirahoja veden hengelle, ötkel loos'ille, jonka arvellaan asuvan
siellä. Ja samojedit huuhtoivat päänsä pyhällä vaalealla Obin vedellä.
Sillä tavalla he aina tervehtivät tuloansa suurelle joelle, jota he
nimittävät "äidiksi" ja runollisesti "sieluksi" l. "hengeksi". Ja
todella tuskin onkaan olemassa sopivampaa nimeä joelle, joka sen tavoin
tekee näillä seuduilla elämisen mahdolliseksi.

Tymskoeen saavuimme kesäkuussa. Olin tuskin ehtinyt jättää jäähyväiset
miehistölleni, ennenkuin Barabintsin aroilta tuleva, näitä seutuja niin
usein ahdistava kuumetauti pakotti minutkin pitkään toimettomuuteen.

Oleskeluni näillä seuduilla lopetin tällä kertaa heinäkuussa, jolloin
lähdin retkeilylle Tobolskin kuvernementin rajalle kaivaakseni Veskov
Jar nimisestä harjusta mammutin luita. Maaperän kovanlaisen ja kiinteän
laadun sekä puuttuvan ajan takia löysin kuitenkin vain harvoja
suurempia luita. Mutta vakaumukseni on, että mainitussa harjussa on
haudattuna lukematon joukko suuria luurankoja, jotka epäilemättä joskus
tulevaisuudessa kaivetaan esiin.



KRASNOJARSKISSA JA KET-JOELLA


Jossain määrin toivuttuani sairauteni jälkeen lähdin höyrylaivassa
Tomskia kohti. Kielimestarini Olashka, joka pitkin talvea ja kevättä
oli elänyt yhdessä kanssani, sai luvan seurata minua Narymiin. Olin
ajatellut viedä hänet mukanani kotimaahan voidakseni siellä jatkaa
opintojani. Mutta hyvin tuntien hänen juomapäänsä halusin sitä ennen
ottaa hänet pienelle koematkalle saadakseni selville, kävisikö se
ollenkaan mahdolliseksi. Laivassa erosimme hetkeksi toisistamme, minä
kiiruhdin ruokasaliin saadakseni ensi kerran melkein vuoteen syödä
eurooppalaista ruokaa kunnollisessa valkoliinaisessa pöydässä veitsellä
ja kahvelilla puhtailta lautasilta. Aterioituani menin kävelemään
kannelle, josta minun kuitenkin hyvin pian oli pakko rientää takaisin
ruokasaliin siellä syntyneen hirveän mellakan takia. Keskellä huonetta
seisoi kielimestarini tarjoilijan kanssa riitelemässä. Varoituksistani
huolimatta hän ei ollut voinut; hillitä itseään, vaan oli juonut
itsensä aikamoiseen humalaan. Juomasta reipastuneena hän oli astunut
ruokasaliin syödäkseen herrojen tapaan, tilannut itselleen ruokaa ja
viinaa, mutta saatuaan tilauksensa eteensä pöydälle oli hän huomannut
olevansa kylläinen. Sentähden oli häntä huvittanut tarttua pöydän
jaloista kiinni ja heittää se kaikkineen kumoon vain saadakseen nähdä
koko komeuden menevän pirstoiksi. Astuessani huoneeseen hän ojensi
raivostuneelle tarjoilijalle hyvin armollisesti jäljellä olevat rahansa
ja hoiperteli sitten pois nukkumaan. Tullessamme Narymin satamaan, jos
näet hiekkasärkästä voi sellaista nimitystä käyttää, oli hän jälleen
juovuksissa ja potkaistiin armotta rannalle, jossa hän sitten nukkui
vuorokauden. Seuraavana päivänä jatkoin matkaani ja jätin hänet omin
neuvoin palaamaan kotiansa vakuutettuna siitä, että minun kävisi
mahdottomaksi kuljettaa moista veikkoa Eurooppaan saakka.

Tomskiin saavuin muutamia vuorokausia myöhemmin jätettyäni veneeni ja
koirani Ket-joen suulla sijaitsevaan Togurin kirkonkylään. Tähän
vuodenaikaan oli kaupunki kuuma ja tomuinen, enkä minä olisi lainkaan
halunnut sinne tulla. Vielä vaikeammalta tuntui minusta matkata itää
kohti, olisin niin mielelläni lähtenyt päinvastaiseen suuntaan. Mutta
minun täytyi pikimmältä pistäytyä Krasnojarskissa hankkiakseni
itselleni kuvernööriltä Turuhanskin-matkaa varten tarpeelliset paperit.
Senjälkeen oli aikomukseni palata Ketille voidakseni erämaiden kautta
pyrkiä suoraa päätä Jenisein suulle, jossa aioin ottaa selkoa siellä
asuvista samojedeista.

Rautateitse kestää matka Tomskista Krasnojarskiin vuorokauden ja
Siperiassa sitä pidetään pikkuasiana. Etäisyydet ovat nimittäin niin
suuret, että sellainen matka siellä katsotaan jokseenkin
samanvertaiseksi kuin yhden tunnin retki Euroopassa. Mutta vaikka se
olikin verrattain lyhyt, huomasin kuitenkin ilokseni suuren ja
huomattavan eron maisemassa. Minulta pääsi sanomattoman helpotuksen
huokaus saadessani jättää nuo iankaikkiset suot ja päästessäni maahan,
jossa oli korkeita kukkuloita ja vuoria. Koko Narymin piirissä on
melkein mahdotonta löytää ainoatakaan kiveä, siellä ei ole muuta kuin
hiekkaa ja savea. Täällä kaikki oli töyrykästä ja maisema lumoavan
kaunista. Kaikkialla oli yllinkyllin sekä muotoja että värejä. Näköala
itse Krasnojarskista oli joka taholle mahtavan komea. Pehmeitä
kukkuloita ja kulmikkaita vuoria kaikkialla, edelliset loistavan
punaisia (hiekkakivi on siellä punaista, ja siitä kaupunki juuri on
saanut nimensä), jälkimäiset mustia ja valkeita. Jenisei, jonka vesi
virtaa eteenpäin 12 kilometrin nopeudella tunnissa, oli vuolas ja sitä
reunustivat korkeat rannikot. Se muodostuikin mitä suurimmaksi
vastakohdaksi Obille, jonka vesi virtaa hiljaisesti ja verkalleen ja
jonka rannikot ovat niin matalat. Jättämäni seutu oli köyhää, mutta
täällä maa oli hedelmällistä ja rikasta, ja lisäksi vuoret sisälsivät
uinuvia rikkauksia -- metalleja ja jalokiviä. Kaupunki oli pienempi ja
vieläkin rumempi kuin Tomsk, mutta en usko monenkaan Siperian kaupungin
omaavan niin suuria tulevaisuuden mahdollisuuksia ja sijaitsevan niin
kauniilla paikalla.

Kaupungissa sain tilaisuuden tutustua museoon, joka luultavasti on
rikkain ja mieltäkiinnittävin koko Siperiassa. Tapasin myös joukon
henkilöitä, jotka ystävällisyydellään ja vieraanvaraisuudellaan
saattoivat minut ihan pulaan. Ensimäisen oleskeluni ajalta
Krasnojarskissa muistelen erikoisesti ystävääni Ivan Ivanovitsh
Berdnikovia, uutisasutushallituksen virkamiestä, joka uupumattomalla
harrastuksella ajoi asioitani ja avusti minua sekä neuvoilla että
tiedonannoilla, joilla oli sitä suurempi arvo, kun hän itse oli
vuosikausia oleskellut tunguusien keskuudessa ja sinä aikana
saavuttanut laajat tiedot ja suuren kokemuksen.

Kuvernöörinvirastossakin minua kohdeltiin erinomaisella
ystävällisyydellä, vaikka minulla aluksi oli pieni kohtaus nyttemmin
joku aika sitten kuolleen kuvernöörin kanssa. Pääsin hänen puheilleen
eräänä aamuna ja esiteltyäni itseni ja pyydettyäni tarpeellisia
suosituskirjeitä näytin hänelle Pietarin Tiedeakatemialta ja muilta
samantapaisilta laitoksilta saamani paperit. Kuvernööri tarkasteli
niitä, mutta kohautti vain olkapäitänsä ja arveli, että tiede ei
merkinnyt niin paljon, että hänen muka sellaista tarkoitusta varten
olisi pitänyt antaa mitään erikoisia suosituksia. Kun näillä
papereillani ei näkynyt olevan mitään vaikutusta häneen, muistutin minä
häntä eräästä Stolypinin kirjelmästä, jossa minua viranomaisille
suositeltiin.

"Mikä Stolypin se sitten on?" kysyi hän minulta jokseenkin tylysti.

"Hän oli sisäasiainministerinä, Teidän ylhäisyytenne", vastasin minä
hämmästyneenä.

"No mutta miten Herran nimessä hän on saattanut sellaisen paperin
kirjoittaa? Hänhän on kuollut." (S. ammuttiin, niinkuin tunnettua,
vuotta aikaisemmin Kievissä.)

"Hän kirjoitti sen varmaankin vielä eläessään", vastasin minä,
hävyttömästi kyllä, mutta olin toisaalta hieman ärtynyt hänen
kysymystensä johdosta.

Kuvernööri näytti tyytymättömältä, hänen sihteerinsä purskahti nauruun
ja minä jäin odottamaan sanojeni seurauksia. Jokseenkin armollisen
hyvästijätön jälkeen poistuin palatakseni seuraavana päivänä, jolloin
minulle toimitettiin kaikki tarpeelliset paperit. -- Syynä siihen, että
kuvernööri hieman yliolkaisesti kohteli tiedettä ja sen harjoittajia,
oli se, että muuan Rytshkov niminen mies vähän aikaisemmin oli
matkustellut ympäri lääniä kokoilemassa kansatieteellisiä esineitä ja
matkoillaan mitä häpeämättömimmällä tavalla petkuttanut niin
viranomaisia kuin muitakin. Sitäpaitsi kuvernööri luuli minun juuri
äskettäin saapuneen Siperiaan eikä senvuoksi kenties oikein käsittänyt
tuota myöhästynyttä Stolypinin kirjettä, minkä johdosta hän arvatenkin
tuli tehneeksi nuo näennäisesti niin typerät kysymykset. Muuten hän oli
kylläkin miellyttävä ja avusti minua tavalla jos toisellakin.

Berdnikovilta, joka tunsi Sajaanin-vuorten seudut, olin saanut tietää
kahdesta kielellisessä suhteessa tuntemattomasta, Kanskin piirin
eteläisissä aarniometsissä asuvasta heimosta. Sain hänet oppaakseni ja
yhdessä me sitten teimme pikamatkan arojen poikki Sajaanin rinteille
saadaksemme selville noiden heimojen kansallisuuden. Toivoin niiden
olevan kamasseja, s.o. sen samojedikansan jäännöksiä, jonka Castrén oli
löytänyt ja jonka Radloff noin 50 vuotta sitten oli kertonut kuolleen
sukupuuttoon tai tataarilaistuneen. Ensimäinen ryhmä näyttäytyikin
tataarilaistuneeksi, mutta kauempana sijaitsevassa kyläkunnassa
huomasin ilokseni, että kamassit elivät ja että muutamat vanhemmat
ihmiset vielä heidän kieltänsäkin puhuivat. Tulen myöhemmin toisen
Siperian-matkani yhteydessä kertomaan enemmän tästä heimosta enkä
senvuoksi tässä sitä sen enempää koskettele, vaan siirryn puhumaan
vaiheistani ja seikkailuistani Ket-joen varrella.

       *       *       *       *       *

Paroni Aminoffin ja hänen seuraajansa herra Popovin ystävällisellä
välityksellä sain Tomskiin palattuani tilaisuuden elokuussa valtion
omistamalla laivalla jatkaa matkaani Ketille. Laivan nimenä oli Tshulym
ja se teki silloin juuri viimeisen matkansa n.s. Ob-Jeniseiskin
kanavalle vieden jauhoja siellä asuvia työmiehiä ja paikallista väestöä
varten. Laivan kapteenina oli tyypillinen Ob-joen laivuri, joka
sydämensä pohjasta halveksi engelskantaitoista ja valtamerillä
purjehtinutta perämiestä. Hän oli muuten hyvin ystävällinen ja avulias
kuten myös ainoa kanssamatkustajani, isä Makarij Pokrovskij, joka yli
30 vuotta oli palvellut sielunpaimenena Maksimkin Jarin kylässä Ketin
varrella. Kylä sijaitsi 600 virstaa joen suulta ja posti saapui sinne
oikeastaan vain kerran vuodessa. Ukko oli vanha ja raihnainen, hän oli
nuoruudessaan viettänyt iloista elämää, ja nyt hänen kätensä vapisivat
niin, että hän tuskin kykeni syömään omin neuvoin. Tässä seurassa
matkustin Toguriin, jossa veneeni otettiin laivan perään.

Minulla oli aikaa varsin vähän, jos mieli ennen talven tuloa ehtiä joen
lähteille, ja sitäpaitsi tiesin Ketin alijuoksun varrella asuvan
etupäässä venäläisiä. Siitä syystä jatkoin matkaa laivalla Maksimkin
Jarin läheisyyteen. Tässä kylässä asustin muutamia päiviä pestatakseni
miehistön veneitäni varten sekä osittain erityisten tutkimusten, mutta
myös papin takia. Vastalauseistani huolimatta hän näet pakotti minut
asumaan luonaan, ja sittemmin kävi hyvin hankalaksi vapautua hänen
vieraanvaraisuudestaan. Ymmärsin kyllä, että hän halusi pidättää minua
luonaan, koska hänellä koko kylässä ei ollut muuta seuraa kuin nuori
vaaleatukkainen lukkari, joka ei koskaan puhunut mitään, mutta
kuitenkin luuli olevansa suuri naisten lumooja. Hänen luonaan
ennenmainitut hiiret rakensivat pesänsä nahkaisiin housuihini ja
hänen luonaan tulin oikein kouraantuntuvasti huomaamaan mitä
vanhasiperialainen vieraanvaraisuus merkitsee. Ensiksikin sain melkein
viikon asua hänen luonaan ja sitäpaitsi hän varusti minut lähtiessäni
niin runsailla eväillä, että jollei olisi sattunut yhtä ja toista
matkan varrella, niin minulla vielä parin kuukauden päästä olisi ollut
hänen antimiansa jäljellä. Minä totean mielelläni ja kiitollisuudella,
että minne olenkaan tullut ja miten olenkaan ollut puettuna, ryysyihin
tai parempiin vaatteihin, ei tuota vieraanvaraisuutta ole koskaan
puuttunut. Niin pappien kuin talonpoikien, köyhien kalastajien ja
rikkaitten kauppiaitten luona on minua aina samalla ystävällisyydellä
kohdeltu. Kaiken tämän perusteella olen vakuutettu siitä, että
Siperiassa ei koskaan tarvitsisi kärsiä nälkää tai vilua, vaikka
kulkisi talosta taloon ilman kopeekkaa taskussa ja vaikka sattuisi
elämään satakin vuotta.

Kylässä ja sen lähistöllä asui useita samojedeja, mutta useimmat olivat
paraikaa metsissä setripuunkäpyjä kokoilemassa ja senvuoksi kävi
minulle vaikeaksi hankkia itselleni sopivia miehiä. Pitkällisten
tiedustelujen jälkeen sain vihdoin kaksi suostumaan seuraamaan minua
yli 700 virstan pituiselle matkalleni. Toinen oli kylän alapuolella
sijaitsevasta Metashkina nimisestä jurtasta kotoisin ja Ketin
samojedien entisen ylimmäisen papin poika. Toinen, vanhanpuoleinen mies
ja lukuisan lapsilauman isä, oli läpeensä merkillinen ilmiö.
Pienenä oli Tomskin piispa Makarij toimittanut hänet Barnaulin
hengelliseen seminaariin, jotta hän siellä olisi valmistautunut
samojedilähetyssaarnaajaksi. Kymmenen vuotta hän oli siellä istunut
kuin lintu häkissä ja opetellut yhtä ja toista. Mutta kun aika oli
täytetty ja hänen oli lähdettävä kirkon apostolina kansansa keskuuteen,
silloin vasta hänen samojedilainen luontonsa tuli ilmi. Hän jätti
kirkon ja viran ja muutti takaisin erämaahan ryhtyäkseen elämään
samalla tavalla kuin kansansa muutkin jäsenet. Siitä oli monta vuotta
kulunut ja hän oli unohtanut melkein kaiken oppinsa. Nyttemmin hän oli
muiden kaltainen, sitä lukuunottamatta, että hän osasi kirjoittaa ja
lukea sekä silloin tällöin lauloi palasia venäläisestä messusta, ei
herjatakseen, vaan siksi, että se hänestä oli kaunista.

Näiden kahden teologin seurassa -- toinen heistä oli melkein
shamaani ja toinen melkein pappi -- lähdin samoilemaan jokea pitkin
Ob-Jeniseiskin kanavan suulle. Tie ei ollut erikoisen pitkä, mutta
siitä huolimatta olen harvoin kokenut sen murheellisempaa.

Tomskissa olin vielä ollut vähän väsyksissä sairauteni jälkeen ja
kuumuus ja tomu olivat nekin lisänneet huonoa tuultani. Varemmin olin
kuvitellut, että sivistyneiden ihmisten tapaaminen ja suuressa
yhteiskunnassa eläminen tulisi hyvinkin hauskaksi. Mutta useimmat
ystävistäni olivat poissa, ja miten olikaan, tunsin itseni oudoksi ja
neuvottomaksi vieraassa kaupungissa. Tunsin olevani kuin alati
lainehtivassa ihmismeressä, jonka elämä ja liikkeet koettivat vetää
minutkin lohduttoman yksitoikkoiseen pyörteeseensä. En ollut koskaan
yksin, vaan aina ihmisten ympäröimänä, mutta en ystävien ja tuttujen,
vaan välinpitämättömien muukalaisten. Jonkinlainen koti-ikävä tarttui
minuun. Senvuoksi toivoinkin melkein heti jälleen pääseväni pois.
Kaipasin erämaata, seutuja, missä ääretön metsä ulottuu joka taholle,
missä mustat joet juoksevat hiljaisten maisemien halki, missä ihmisiä
on yhtä harvassa kuin tähtiä heinäkuun öisellä taivaalla. Siellähän
minä olin tuntenut luonnon olevan kuin pyhäkön yksinäisyydessäni ja
siellä olin innolla ja riemulla tarkannut elämää, joka aina oli kovaa
taistelua olemassaolon puolesta. Olin tuntenut itseni paremmaksi ja
vahvemmaksi huomatessani voittoisan elämän kaikkialla riemuitsevan
olemassaolon ilosta. Vaikka ympärillä olikin tyhjää ja hiljaista, en
koskaan tuntenut olevani yksin, ja minä nautin täysin määrin
suruttomasta elämästä.

Olin sentähden hyvin tyytyväinen päästessäni jälleen elämään
ulkoilmaelämää. Siinä suhteessa sain kyllä tarpeekseni, sillä melkein
kokonaiseen vuoteen en nähnyt kuin silloin tällöin kunnollisen talon,
ja taivas muodostui asuntoni tavallisimmaksi katoksi.

Tulevaisuus ei siis missään suhteessa tuottanut minulle huolia. Ne
johtuivat aivan muusta, nimittäin rokkotaudin tuottamasta tuhosta
samojedien keskuudessa. Ensimäinen tapaamamme jurtta oli taudin
vallassa; koko perhe makasi siellä sairaana. Toisessa oli elossa yksi
ainoa ennen niin lukuisan perheen jäsen, ja seuraavassa tuohikodassa
virui sekaisin kuolleita ja kuolemaisillaan olevia, jälkimäiset niin
voimattomina, etteivät itse kyenneet hankkimaan itselleen ravintoa, ja
minun täytyi sen tähden jättää heille leipävarastoni. Sellaista oli
pitkin matkaa; toisissa jurtoissa ihmiset liikkuivat sangen reippaasti,
vaikka kasvot olivatkin mustan kuoren peittäminä, toisissa taas
makasivat kuin horrostilassa odottaen kuolemaa -- vapauttajaa. Heitä
oli kuollut joukoittain ja yhä useammat saivat vaeltaa samaa tietä.
Sillä lääkäreitä ei ollut eikä ole koskaan ollut näillä seutuvilla,
lääkkeitä oli mahdoton hankkia eikä rokotus tullut kysymykseen. Oli
kamalaa katsella tuota kurjuutta ja vielä kamalammalta tuntui se, ettei
voinut heitä millään tavalla auttaa. Ensimäisen ateriani heidän
keskuudessaan sain vain suurilla vaikeuksilla niellyksi, mutta
vähitellen totuin siihen ja luotin rokotuksen voimaan. Syöminen
yhteisistä astioista olisi kyllä muuten minullekin tartunnan tuonut
Pahinta oli, ettei samojedeilla näkynyt olevan aavistustakaan taudin
tarttuvaisuudesta. Terveet ja sairaat liikkuivat ja oleskelivat
huoletta toistensa parissa. Tästä seikasta johtuikin, että tauti
näinkin harvaan asutuilla seuduilla oli nopeasti levinnyt ja että
muutamia kuukausia myöhemmin ei todennäköisesti ollut montakaan
tervettä jäljellä. Tunguusit käsittävät asian paremmin, koskapa näkyvät
rokkoa pelkäävän enemmän kuin pahinta ruttoa. Heitä oli kyllä elellyt
paikkakunnalla monta perhekuntaa, mutta he olivat jo varemmin paenneet
sytyttäen tapansa mukaan metsän takanansa palamaan. Ja suojellakseen
itseään vieläkin varmemmin olivat he poroineen kaikkineen vaeltaneet
pihlajasta tehtyjen porttien läpi, koska he, niinkuin monet muut
kansat, pitävät tätä puulajia erikoisesti puhdistavana.

Kuusi päivää kesti matka kanavan suulle. Olisihan se voinut
nopeamminkin sujua, sillä hiekkasärkät olivat tähän vuodenaikaan
kuivina ja venettä hinattiin eteenpäin nuorasta pitkin rantaa. Mutta
osaksi me viivyimme verrattain kauan sairaiden luona ja osaksi täytyi
meidän taistella pakkasta ja lunta vastaan. Olin itse asiassa aikonut
viipyä vieläkin kauemmin kootakseni satuja ja lauluja, mutta ei kukaan
sillä haavaa uskaltanut niitä kertoa, pelosta että Jumala heitä siitä
vielä kovemmin rankaisisi. Kielellisessä suhteessa he eivät myöskään
olleet erikoisen mielenkiintoisia; heidän puhumansa murre oli samaa
kuin Maksimkin-Jarissa, ja sen tutkimista varten minulla olikin jo
toinen miehistäni kielimestarina.

Kanava, jonne saavuimme, ei ole vieläkään valmis, mutta tarkoitus on,
että se kerran maailmassa saattaisi välittää liikennettä Obin ja
Jenisein valtavien vesireittien välillä. Se on kaivettu Kasin ja Ketin
välille ja on noin 100 km:n pituinen. Tätä nykyä sitä eivät voi käyttää
muut kuin pienet alukset ja veneet, sillä muutamat sulut ovat kovin
ahtaat, vaikka toiset ovat hyvinkin suuret. Puuttuvien rahojen takia ei
tätä paroni Aminoffin suunnittelemaa suurisuuntaista yritystä ole vielä
voitu toteuttaa. Nyttemmin on kuitenkin myönnetty lisävaroja, ja sinne
saapuessani toimittivat insinöörit mittauksia ja tutkimuksia kanavan
laajentamista varten.

Hankittuani enemmän ruokavaroja ja saatuani uuden merimiehen,
silmäpuolen shamaanin, ennenmainitun kristityn teologin sijalle, joka
oli jo kyllästynyt retkeen, jatkoin taas matkaani. Syksy oli tullut ja
ilma oli kylmä ja kuulakan kirkas. Lunta ei satanut ollenkaan ja tämä
helpotti matkaamme tuntuvasti. Liikkuminen jäätyneillä hiekkasärkillä
oli vähemmän työlästä, ja vaikeuksitta hankimme itsellemme ravintoa
yllinkyllin. Suuret hanhet kulkivat jäykistyneinä pakkasessa rantoja
pitkin ja me ammuimme niitä mielinmäärin. Teeret ja metsot kävelivät
hiekkasärkillä syömässä ruuansulatusta edistäviä pikkukiviä ja niitäkin
me pyydystelimme suuret määrät.

Tomskin puolella rajaa on muutamia jurttoja, joissa asuu rikkaita ja
hyvinvoipia samojedeja. Nämä olivat säästyneet rokolta ja olivat
aniharvoin olleet kosketuksissa venäläisten kanssa. He olivat yhtä
terveitä kuin alkuperäisen pilaantumattomia, ja minä oleskelin
heidän luonaan pari päivää katsellakseni heidän syyshommiaan ja
kirjoittaakseni heiltä muistiin muutamia sankarilauluja, joita he
osasivat paljon. Aanga nimisen jurtan läheisyydessä oli runsaasti
samanlaisia muinaisjäännöksiä kuin Tymillä. Sain kuulla lukuisia
kertomuksia entisaikoina eläneistä urhoista, jotka olivat asuneet
näillä seuduilla. Jurtan läheisyydessä sijaitseva ihana järvi oli
heidän kertomustensa mukaan syntynyt siten, että suuri Altep kaani muka
oli juuri sillä paikalla taistellut. Korkeiden harjujen ja kukkuloiden
luultiin saaneen alkunsa kaatuneiden sankarien ruumiista, ja pienet
purot olivat syntyneet miekaniskuista. Kaksi kumpua edusti kivettyneitä
satumaisia laivoja j.n.e. Kaikella oli sanalla sanoen oma historiansa,
ja koko luonto esiintyi saduissa ja lauluissa elävänä. Kaikki tämä
primitiivisyys, jossa ei havainnut vieraan kulttuurin kosketusta, oli
pysyttänyt samojedit paremmalla ja alkuperäisemmällä asteella, ja he
olivat paremmin kuin Obilla asuvat veljensä säilyttäneet omat tapansa
ja menonsa ja omaperäisen sivistyksensä. He olivat tosin rakentaneet
itselleen venäläismalliset tuvat, mutta kaikki he poikkeuksetta asuivat
mökin ulkopuolelle pystytetyssä kodassa. Hyvinvointi oli huomattava, ja
monen kerrottiin omistavan useampia tuhansia ruplia kultarahoja, jotka
oli kätketty metsässä olevaan piilopaikkaan. Paremmin he eivät osanneet
käyttää rikkauksiaan, ja kävi selvästi ilmi, että he olivat kohtaloonsa
tyytyväiset.

Lähellä kuvernementinrajaa ja vähän matkaa rannasta tapasimme
venäläisen uutisasukkaan vastavalmistuneen tuvan. Mieheni, joita
silloin oli kolme ja jotka tiesivät, että sieltä sai ostaa viinaa --
minulla ei ollut siitä aavistustakaan --, läksivät sinne tuttuansa
tervehtimään. Minä jäin rannalle odottamaan nukahtaakseni tasaisella
hiekkasärkällä ja keittääkseni itselleni päivälliseksi äsken ammutun
sorsan. Mutta vaikka minä söinkin runsaasti ja nukuin kauan, ei
miehiäni sittenkään näkynyt. Kärsivällisyyteni oli loppumaisillaan ja
minä aioin pahaa aavistaen lähteä heitä etsimään, kun ryssä tulikin
vastaan ja monen mutkan perästä selitti minulle, että kaikki mieheni
makasivat humalassa hänen luonaan. Me lähdimme taloon ja sinne
saapuessamme samojedit hoiperrellen tulivat minua vastaan
lepyttääksensä vihaani. Yksi yritti syleillä minua, mutta lensi
sensijaan vatsalleen maahan, toinen halusi välttämättä suudella kättäni
ja pyytää anteeksi ja kolmas puhui pötyä ja vannoi heidän olevan
valmiit soutamaan vaikka läpi koko yön. Olin nähnyt samantapaista
ennenkin enkä senvuoksi saattanut sillä hetkellä muuta tehdä kuin
nauraa ja antaa heidän humalansa haihtua. Mutta ennenkuin poistuin,
kestitsivät pelästyneet venäläiset minua kunnollisella illallisella.
Aamulla varhain palasin mökille herättääkseni mieheni ja viedäkseni
heidät pois, ennenkuin he ehtivät juoda lisää. Nolostuneilta
samojedeilta sain silloin kuulla yön suuresta tapahtumasta. Eräs
heistä, Metashkinan shamaanin poika, oli yöllä humalassa ollessaan
ehtinyt mennä kihloihin ja hankkinut vanhempien siunauksen. Kun
asianomaiset sitäpaitsi tavallaan olivat menneet naimisiin, pyysivät he
minua laatimaan asiasta virallisen paperin. Ei heillä eikä liioin
minullakaan ollut aavistusta, miten sellainen sopimus oli
kirjoitettava, mutta minä laadin kuitenkin kirjelmän, jossa sanottiin,
että samojedi se ja se oli mennyt naimisiin sen ja sen tytön kanssa,
minkä kaiken minä allekirjoituksellani ja sinetilläni todistin.
Luettuani heille paperin sisällyksen ja heidän ilmoitettuaan siihen
tyytyvänsä lopetettiin nämä meidän järjestämämme "vihkiäiset"
muutamalla ryypyllä ja lukemattomilla asianomaisten ja morsiamen
vanhempien vuodattamilla kyynelillä. Pian senjälkeen me jatkoimme
matkaamme, ja vaikka minulla ei ole tarkempia tietoja tämän
vahvistamani avioliiton kestäväisyydestä, on minulla täysi syy uskoa,
että tällä ensimäisellä ja viimeisellä papillisella toimituksellani on
pysyväiset seuraukset. Ketillä vallitsee näet suuri naisten puute, ja
sentähden siellä on helpompi päästä vaimostaan irti kuin hankkia
itselleen uusi.

Mutta ennenkuin me lopullisesti erosimme venäläisestä uutisasukkaasta,
oli seuramme veneessä lisääntynyt yhdellä matkustajalla. Olin näet
venäläiseltä ostanut hänen pyytämänsä elävän ketun. Se asetettiin
suureen laatikkoon katolle, jossa sen oli hyvä olla, kunnes sekin kävi
viinaan käsiksi tavalla, josta kerron myöhemmin.

Kirkkaana ja kauniina syyspäivänä auringon vielä lämpimästi paistaessa
ja sääskien viimeistä kertaa meitä kiusatessa jätimme Tomskin
kuvernementin tasaisine seutuineen ja vetisine, äärettömine soineen
sekä saavuimme satumaiseen Jeniseiskin maahan, joka on niin
luonnonihana, niin rikas kullasta ja jalokivistä, rikas kansoista ja
häviävistä heimoista ja kielistä. Olimme tuskin sivuuttaneet rajan, kun
rannikot jo kohosivat korkeammiksi ja metsät muuttuivat yhä komeammiksi
ja syvemmiksi. Siellä täällä tapasi kiviä ja monin paikoin oli malmia
ja kivihiiltä. Samojedit erosivat huomattavasti rajan toisella puolella
asuvista. Heidän kielensä oli m.m. erinäisissä suhteissa niin
toisenlaista, että sitä saattaa sanoa aivan eri murteeksi. Se kuuluu
tosin samaan ryhmään kuin muutkin samalla joella puhutut, mutta sillä
on aivan määrätyt erikoisuutensa ja sen sanavarasto on paljoa rikkaampi
kuin muiden, vaikka siinä kylläkin on tavallista enemmän tataarilaisia
lainoja.

Etupäässä tietenkin kieli veti huomioni puoleensa, mutta monessa
muussakin suhteessa totesin eroavaisuuksia näiden ja muualla Ketillä
asuvien samojedien välillä. Asuen paljoa enemmän erillään venäläisistä
kuin muut ovat he huomattavasti alkuperäisemmällä kannalla. Vain harvat
ovat olleet niin tuhlaavaisia, että ovat rakentaneet itselleen
venäläismalliset mökit; useimmat asuvat pyramidinmuotoisissa, laudoista
kyhätyissä hökkeleissä tai pyöreissä, teräväpäisissä tuohikodissa.
Talvisin he enimmäkseen asustavat kaukaisissa erämaissa, missä he
tunguusilaiseen tapaan yksin taistelevat kontiota vastaan, jonka
tappavat paljaalla keihäällä, ampuma-aseita käyttämättä. -- Syksy oli
jo ehtinyt pitkälle, ja joella tapasimme haapion toisensa jälkeen
matkalla kaukaisia metsästysmaita kohti. Sellaisessa veneessä on
tottumattoman mahdoton istua menemättä nurin, mutta näkemissämme istui
kokonaisia perhekuntia koirineen ja rekineen, muonavaroineen,
tuohitelttoineen ja muine tarpeineen. Niissä melominen on meikäläisille
yhtä vaikeata kuin polkupyörällä ajaminen samojedeille. Mutta nopeasti
niillä tottunut pääsee eteenpäin. Ihastuksella katselin miten
alkuasukas seisten ohjasi melalla alustaan vuolaassa virrassa tai
pyssyllään pudotti lennosta linnun.

Ainoastaan harvat heistä omistavat poroja, ja useimmat tyytyvät
käyttämään ajojuhtina koiria. Villipeuroja pyydystämällä saavat he
kuitenkin tarpeeksi nahkoja voidakseen talvisin pukeutua lämpimiin
turkkeihin. Kesäisin ne enimmäkseen käyttävät tataarilaismallisia
vaatteita ja miehillä on tavallisesti pitkät, verasta tehdyt
tataarilaiset kauhtanat ja suippopäiset lakit. Pitkäaikainen
tataarilainen vaikutus on muillakin aloilla huomattavissa. Paikkakunnan
samojedit ovat harvinaisen kauniita, heillä on roomalaiset nenät ja
soikeat kasvot. Kaikki tämä johtuu todennäköisesti jostakin
onnellisesta tataarilaisen ja samojedilaisen veren sekoituksesta, sillä
muuten ei saattaisi selittää tuollaisten harvinaisten ominaisuuksien
esiintymistä kansalla, joka, tosin kenties aiheettomasti, on tullut
kuuluisaksi rumuudestaan.

Ilma kävi päivä päivältä viileämmäksi, ja yhä useammin heräsimme
aarniometsissä siitä, että yöllä satanut lumi alkoi sulaa kastellen
meidät ihoa myöten. Olin arvellut saavani matkan varrella hankituksi
itselleni tarpeelliset turkit ja muut lämpimät vaatteet ja siitä syystä
olin lähtenyt Tomskista puettuna vain sarkapukuuni. Mutta olin pahasti
erehtynyt, ja kylmän vuodenajan lähestyessä ei kukaan ollut halunnut
edes suuresta rahastakaan myydä minulle turkkia. Matkustaminen joella
alkoi tuntua aika kylmältä tässä ohuessa puvussa, eikä yölläkään ollut
juuri lämmin nukkua havuista tehdyllä vuoteella, jossa peitteenä
tavallisesti oli vain lumi tai räntä. Samojedeillani oli kyllä lämmin
ja hyvä olla, sillä he nukkuivat poronnahasta tehdyissä makuusäkeissä,
joissa oli niin kuuma, että alastomana kovimmassakin pakkasessa saattoi
niissä viettää yönsä mitä rauhallisimmalla tavalla. Mutta minä, ikävä
kyllä, en niihin mahtunut, koska kaikki olivat tehdyt yhtä henkilöä
varten. Aviovuode, s.o. yhteinen makuusäkki miestä ja vaimoa varten,
oli jätetty kotia. Talvella sain joskus ryömiä sellaiseen ja
kokemuksesta saatan sanoa, että harvoin olen nukkunut niin lämpimässä
paikassa, jos kohta samalla tavallista enemmän olen kärsinyt
siirtyvistä syöpäläisistä, jotka näkyvät voivan nopeasti asuttaa autiot
ihmisruumiit. Opittuani muutaman viikon aikana hyvin kestämään pakkasta
sain lopulta hankituksi lyhyen turkin, joka suojeli ainakin kaikkein
arimpia ruumiinosiani.

Olimme jo saapuneet verrattain pitkälle Jeniseiskin kuvernementtiin,
ennenkuin kuulimme mitään näillä mailla metsästävistä tunguuseista. He
olivat kaikki lähteneet rokkoa pakoon ja heitä kävi verrattain
hankalaksi löytää. Mutta eräänä kauniina päivänä näimme joen rannalla
oudonnäköisiä kalanpyydyksiä ja ymmärsimme tunguusien asuvan jossain
läheisyydessä. Pitkän etsimisen jälkeen löysimme heidän keihäittensä
merkkejä puissa. Ei ollut vaikea seurata jälkiä metsässä. Mutta polku
oli vaivalloinen ja kapea, toisinaan täytyi tunkea tiheän pensaikon
lävitse ja toisinaan oli pakko kulkea kaatuneita puita pitkin soiden ja
pienten jokien yli. Kaikesta saattoi päättää, että tunguusit olivat
valinneet itselleen mahdollisimman vaikeapääsyisen leiripaikan
saadakseen olla rauhassa syrjäisiltä. Heidän olikin pakko olla
varoillaan, sillä samojedit pyrkivät hätyyttelemään heitä poltettujen
metsien ja omavaltaisen metsästyksen takia.

Muutaman kilometrin vaelluksen jälkeen kuulimme koirien haukuntaa ja
porojen mylvinää. Leiri oli huomannut tulomme ja me pysähdyimme
antaaksemme myrskyn asettua. Pyssyt otettiin esille niillä uhataksemme
koiria ja mahdollisesti ihmisiäkin ja yksi miehistä lähetettiin
tiedustelemaan. Hetkisen kuluttua tuli luoksemme muutamia aseettomia
tunguuseja, jotka lähestyivät meitä mitä suurimmalla kunnioituksella ja
nöyryydellä. He kumartelivat ja yrittivät suudella ojennettua kättäni.
Ihmeissäni tämän risaista ja sangen vähän loisteliasta persoonaani
kohdanneen kunnioituksen johdosta tiedustelin heiltä keneksi he minua
oikeastaan luulivat. He vastasivat mieheni kertoneen, että minä olin
valkoisen ruhtinaan (tsaarin) poika, joka vierailin näissä erämaissa
katsomassa miten alkuasukkaat elivät. Samojedi oli tekaissut tämän
jutun valmistaakseen meille hienon vastaanoton, mutta nyt hän sensijaan
sai aimo selkäsaunan tunguuseilta, jotka siten rankaisivat häntä tuosta
majesteettirikoksesta.

Selvitettyämme tämän väärinkäsityksen ja tehtyämme tarkalleen selkoa
rauhallisista aikomuksistamme päästettiin meidät leiriin, jossa koirat
sillä välin oli otettu kiinni, jotteivät ne pääsisi meitä ahdistamaan.
Meidät kutsuttiin päämiehen kotaan, jossa meille tarjottiin teestä ja
poronmaidosta sekä kalanrasvassa paistetusta poronlihasta kokoonpantu
juhla-ateria. Kun olimme polttaneet pari piipullista ja päässeet vähän
tuttavallisemmalle kannalle toistemme kanssa, lähdimme lähemmin
tarkastamaan leiriä, joka niin monessa suhteessa poikkesi samojedien
asuinsijoista. Tunguusit asuivat poronnahalla peitetyissä teltoissa,
jotka varmaankin ovat paljoa lämpimämmät kuin tuohesta tehdyt. Kodat
seisoivat kaukana toisistaan; niiden välisellä alalla olivat heidän
sangen suuret porolaumansa. Elukat seisoivat pitkissä riveissä puihin
sidottuina. Keskellä päivää ne päästetään laitumelle valkosammalta
kasvavaan metsään. Illan tullen ne otetaan kiinni koirien avulla, jotka
ajavat ne yhteen eivätkä päästä niitä hajoamaan. Narttoja eli rekiä ei
laisinkaan näkynyt, sillä tunguusit ratsastavat aina porojen selässä ja
matkoilla tavaratkin sälytetään porojen selässä riippuviin pusseihin ja
tuohisiin kontteihin. Siten he saattavat hyvin nopeasti liikkua
erämaassa. Eniten tunguusit kuitenkin pukunsa puolesta eroavat
samojedeista. Turkit ja takit ovat hienosta poronnahasta tehdyt ja
jalkineina he käyttävät matalia säämiskästä tehtyjä kenkiä, jotka
pannaan kiinni pitkillä pauloilla. Housut ovat aivan lyhyet ja nekin
samanlaisesta nahasta valmistetut. Olkapäillä riippuu helmillä
koristeltuja nauhoja, joihin on kiinnitetty kauniisti kirjailtuja
pusseja. Hiukset, jotka ovat mustat ja pitkät, ovat pään kohdalta
kiinnitetyt komealla ja värikkäällä soljella. Yritin ostaa muutamia
tuollaisia miehuuden merkkejä, mutta epäonnistuin täydellisesti, koska
ne katsotaan henkilöön kuuluviksi ja senvuoksi mahdottomiksi myydä.
Vanhemmat miehet ja naiset olivat tatuoituja, ja poskia koristivat
poronsarvien kuvat y.m. piirrokset.

Vierailtuamme heidän luonaan muutaman tunnin verran lähdimme jälleen
veneemme luo. Kolme isännistä seurasi meitä osaksi katsellakseen
alustani ja osaksi kuunnellakseen toissilmäistä shamaania, jonka he
vanhastaan tunsivat. Metsä oli jo käynyt pimeäksi ja tie oli vaikeasti
löydettävissä. Mutta me valaisimme polkuamme suurilla tunguusilaiseen
tapaan valmistetuilla soihduilla, jotka paloivat kirkkaasti ja suurella
liekillä, kun niitä vain tarpeeksi heilutti. Ihmeelliseltä mahtoi tuo
seitsenmiehinen kulkue näyttää vaeltaessamme peräkkäin mustassa
korvessa, kaikilla leimuavat soihdut käsissä.

Joelle tultuamme nousimme omaan veneeseemme ja tunguusit istuutuivat
omaansa, joka oli tehty yhdestä ainoasta puunkuoresta ja näkyi lipuvan
eteenpäin tavattoman keveästi. Soudimme vähän kauempana olevan metsän
luo, jossa sytytimme suuren tulen ja keitimme päivän saaliin. Syötyämme
itsemme kylläisiksi, tupakoituamme ja juteltuamme yhtä ja toista otti
silmäpuoli noita esille shamaaninpukunsa alottaaksensa seurustelun
henkien kanssa. Merkillinen oli tosiaankin nuotion viereen leiriytynyt
seurueemme. Ympärillämme oli hiljaista ja pilkkopimeää. Puoleksi
palanut nuotio valaisi heikosti taivastatavoittelevia jättiläispuita ja
miesten omituisia kasvoja. Kaamealta tuntui katsella toissilmäisen
shamaanin kasvojen ilmeitä, laulun yhä kiihtyessä, ja kamalaa oli
kuulla öisen metsän kaiullaan vastaavan hänen kummallisiin,
kauaskantaviin lauluihinsa ja rummun kumeaan pärinään. Sellaista tuskin
milloinkaan unohtaa.

Vähitellen saapui hiljaisuus meidänkin seuraamme; samojedit ja minä
valmistimme vuoteemme ja ryhdyimme nukkumaan, mutta ohuesti puetut
tunguusit kyyristyivät tulen ääreen ja aikoivat siinä torkkuen odottaa
päivän tuloa.

Minä nukahdin ja toivoin saavani rauhassa levätä aamuun asti. Toisin
kuitenkin kävi. Keskellä yötä heräsin aivan harvinaiseen hälinään ja
ehdittyäni hieroa unen silmistäni näin hämmästyksekseni miehet mitä
kovimmassa humalassa ja vilkkaassa keskustelussa. Tuskin olin ehtinyt
saada tietää ohimatkustaneen venäläisen kauppiaan myyneen heille viinaa
(pullo oli maksanut 10 ruplaa), ennenkuin heidän pakinansa jo oli
muuttunut toraksi ja tappeluksi. Juovuspäissä oli heimojen välinen viha
herännyt heissä, ja pian oli käynnissä tuima käsikähmä. Samojedeilla
oli ylivoima puolellaan, he kun tarttuivat kiinni mustaihoisten pitkiin
letteihin ja vetivät kumoon toisen toisensa jälkeen. Tunguuseista asema
näytti vakavalta, he turvautuivat sääriin kiinnitettyihin puukkoihinsa,
joilla ryhtyivät samojedeja tiukasti ahdistamaan. Pari meikäläisistä
miehistä sai verisiä haavoja ja he aikoivat jo käyttää samoja aseita,
mutta sillä hetkellä minäkin ryhdyin toimimaan. Kun he eivät
välittäneet sanoista eikä varoituksista, otin esille kiväärin ja ammuin
pari laukausta ilmaan, josta oli seurauksena, että arvoisat vieraamme
suin päin pötkivät metsään. Mieheni saivat kumminkin kiinni yhden
tunguusin ja antoivat hänelle niin tuntuvan selkäsaunan, että hänen oli
vaikea paikaltaan liikkua. Kun taistelutanner oli puhdistettu
vihollisista, luulin puolestani asian selvitetyksi, mutta niin ei ollut
laita. Samojedit rupesivat tyhjentämään tunguusien jälkeensä jättämiä
pulloja, ja loppu muodostui alkua paljon pahemmaksi. He alottivat
tappelun keskenään ja minun oli jälleen pakko ryhtyä hillitsemään
heidän tunteitaan. Selvänä miehenä kävi minulle verrattain helpoksi
voittaa nuo kolme humalaista. Pahimman riitapukarin sidoin lujasti
käsistä ja jaloista ja heitin veneen pohjalle. Muut seurasivat
vapaaehtoisesti. Sitten ryhdyin nopeasti soutamaan venettä eteenpäin,
jotta äkäiset tunguusit eivät niin helposti saavuttaisi meitä, jos
heidän kenties tekisi mieli kostaa. Pitkälle emme kuitenkaan ehtineet,
sillä erään mieheni päähän pälkähti ajatus, että hänen välttämättä piti
mennä uimaan virkistääkseen ruumistansa. Hän syöksyi jokeen ja minä
perässä. Laahattuani hänet lähellä olevalle hiekkasärkälle oli minun
pakko jättää hänet sinne makaamaan, yksin kun en jaksanut häntä
kuljettaa takaisin veneeseen. Pian hän vaipui rauhalliseen uneen,
vaikka vaatteensa olivat pakkasessa jäätyneet. Jotta veneeni ei
tarttuisi jäihin keskellä erämaata, täytyi minun jatkaa matkaa ja siitä
syystä jätin hänen viereensä rannalle kattilan, ruokaa, tulitikkuja,
kiväärin y.m. sekä soudin eteenpäin. Loppuosan päivää suoriuduinkin
jokseenkin hyvin omin neuvoin, sillä ilma oli sangen suotuisa.

Mutta vielä tapahtui yksi onnettomuus. Tappelujen aikana olin ottanut
miehiltä pullon viinaa, jonka olin piilottanut varmaan paikkaan,
nimittäin siihen laatikkoon, jossa kettuni asui. Nyt oli joko pullo
kaatunut ja itsestään mennyt rikki tai oli kettu sen särkenyt, pääasia
vain oli, että sen sisällys oli valunut laatikkoon. Kettu oli kaikesta
päättäen sekin viinaan menevä, se oli langennut ja juonut spriin. Sillä
kun minä illalla avasin laatikon, oli kettu kuollut ja viina hävinnyt.

Seuraavana aamuna saapui hiekkasärkälle jätetty mies leiriimme. Hän oli
kurjan ja menehtyneen näköinen, mutta saatiin jälleen eloon
voimakkaalla annoksella bismut salisyliä. Molemmat muut, shamaani ja
Metashkinan mies, olivat aamulla hyvässä kunnossa, mutta juotuansa
kuumaa teetä he humaltuivat toistamiseen ruumiiseen jääneestä
alkoholista, joka tällä merkillisellä tavalla tuli kaksi kertaa
palvelleeksi samaa tarkoitusta. Se kuulostaa omituiselta, mutta
tosiasia on, että he sinäkin päivänä olivat melkein yhtä hutikassa kuin
edellisenä, vaikka eivät olleet maistaneet tippaakaan sitä pirullista
juomaa, jota myydään 90 % alkoholin nimellä. Tämäkin päivä oli siis
puoleksi pilalla ja matkani vielä enemmän lykkääntynyt.

       *       *       *       *       *

Ylläsanotusta selviää, että retkeni Ketillä monien seikkailujen ja
mieltäkiinnittävien opintojen takia oli kovasti pidentynyt. Syyskuu oli
lopullaan, rannikoilla lumi kävi yhä runsaammaksi ja joessa jää levisi
nopeasti keskiuomaa kohti. Muutamien uusien seikkailujen jälkeen,
joihin m.m. kuului, että me pari päivää olimme melkein kaikkea ruokaa
vailla, saavuimme venäläiseen Monastyrskaja nimiseen kylään. Vaikka
paperini olivat mitä parhaimmassa kunnossa ja vaikka minulla oli oikeus
vaatia asukkailta apua veneeni nopeampaa kuljettamista varten, en
mitään sellaista saanut. Olin tullut, soutaen samojedien kanssa, tehnyt
työtä ja vetänyt venettäni samalla tavalla kuin hekin, ulkomuotoni ei
ollut erikoisen siisti eikä tunguusilaisturkkinikaan mikään suositus.
Minua luultiin ihan yleisesti samojediksi, eikä minulla ollut mitään
mahdollisuutta saada oikeuksiani tunnustetuiksi. Ostettuani suurella
vaivalla pari leipää ja palasen lihaa lähdimme tiehemme tästä niin
vieraanvarattomasta paikasta, samojedit tyytyväisinä hankkimamme ruuan
johdosta ja minä synkällä tuulella, tottumaton kun olin siihen, että
minua pidettiin tavallisena samojedina ja kohdeltiin sen mukaan. Monen
vaivan jälkeen saavuimme Vorosheikaan, joka sijaitsee parin päivämatkan
päässä edellisestä paikasta. Tullessamme kylään joki jäätyi umpeen ja
meidän oli mahdoton jatkaa matkaamme vesitse. Veneeni, joka kesän
aikana oli ollut minulle hauskana olinpaikkana, vedettiin rannalle.

Aikomukseni oli jatkaa matkaa 50 km:n päässä olevaan Makovskoen kylään,
jossa minun vielä jonkun aikaa piti tutkia samojedejani. Ryhdyin siis
hommiin saadakseni tavarani kuljetetuiksi hevosella sinne. Menin
kylänvanhimman luo vaatimaan paperieni nojalla minulle tulevat kolme
hevosta. Mies ei ollut lukutaitoinen ja kieltäytyi auttamasta minua,
kun ei ymmärtänyt kirjoitusten sisällystä ja sitäpaitsi oli varmasti
vakuutettu, että minä olin samojedi ja petkuttaja. Tätä hänen uskoansa
vahvisti niin pukuni kuin sekin, että puhuin samojedia seuralaisteni
kanssa, mikä tietenkään ei olisi ollut venäläiselle mahdollista. Mutta
minä en heittänyt niin vähällä, ja seurauksena hirveistä uhkauksistani
oli, että kylän koko miespuolinen väestö kutsuttiin koolle asiaa
pohtimaan. Tämän korkean raadin edessä minä luin kuvernööriltä saamani
paperit ja selitin matkani tarkoituksen. Esiintymiseni jälkeen syntyi
myrskyinen keskustelu, ja kaikki vastustivat pyyntöäni. He ilmoittivat
suoraan epäilevänsä papereitani vääriksi ja käskivät minua lähtemään
sieltä miten vain itse halusin. Tällä kertaa en suuttunut, sillä
huomasin itsekin, että heidän oli mahdoton käsittää minua muuksi kuin
samojediksi. Ei mikään Venäjän virkamies esiinny ilman virkapukua, ja
minulla ei ollut lakissa, takissa tai housuissa yhtään kruunun
nappiakaan. Samojedit olivat toisinaan matkan varrella kysyneet
kansallisuuttani ja sanoneet minua "ihmiseksi" (kum), jolla nimellä he
vain omiaan kunnioittavat, mutta minä olin luullut sitä jonkinlaiseksi
imarteluksi. Nyt vasta oivalsin asian oikean laidan.

Rahalla sain vihdoin hankituksi kaksi hevosta tavaroitani viemään, ja
niinpä lähdettiin samoilemaan halki lumisten metsien, joissa ei ollut
teitä eikä ihmisasuntoja. Lunta oli kosolta, mutta se oli pehmoista ja
jauhomaista eikä senvuoksi kantanut hiihtäjää. Meidän täytyi hitaasti
kahlata eteenpäin, ja hevosten oli vieläkin vaikeampi. Matkaa kesti
kaksi päivää, ja yön me vietimme vanhassa metsästysmajassa, jossa
olimme tukehtua savuun, kun lumi oli tukkinut katossa olevan
savutorven. Mustina neekereinä astuimme aamulla valkoiseen lumeen
lähteäksemme viimeiselle taipaleelle.

Kauniilla rinteellä Ketin läheisyydessä sijaitsevaan kylään saavuimme
illan tullen. Ajoimme heti keskellä kylää olevaan kestikievariin.
Vastaanottoni muodostui kylmäksi sen johdosta, että samojedikoirani
Säägo (Musti), joka ensi kertaa eläissään näki kanoja, puraisi monelta
pään poikki, ennenkuin ehdin ottaa sen kiinni. Koira parka oli vähällä
menettää henkensä, ja vasta viime tingassa minä sain aikaan rauhan ja
sovinnon sekä ystävällisemmän vastaanoton lupaamalla maksaa määrätyn
korvauksen jokaisesta päättömästä ruumiista.

Matkassani olevat kaksi samojedikielimestaria muuttivat asumaan kylässä
olevien tuttujensa luo ja minä asetuin kievariin. Pari kolme viikkoa
asuin sitten saman katon alla ja samassa huoneessa Barminin perheen
kanssa.

Oleskelustani kylässä on minulla melkein yksinomaan hauskoja muistoja.
Työni sujui hyvin, samojedit istuivat vuoron perään luonani ja
ainoastaan vuorotellen he saivat luvan juhlia ja juoda. Isäntäväkeni
kanssa tulin hyviin suhteisiin selvitettyämme pienen väärinkäsityksen,
joka johtui siitä, että he ensin luulivat minun vuokranneen huoneeni
ilman ruokaa. Kun näet minulle toisena päivänä yhä edelleen tarjoiltiin
vain teetä, selitin heille maksavani myöskin ravinnosta. Autettuani
akka Barminia synnyttämään pienen tytön ja saatuani papin
suostumuksella ja huolimatta siitä, että olin vääräuskoinen
luterilainen, olla kummina, muuttui hyväntahtoisuus ystävyydeksi. Vielä
parikin vuotta vierailuni jälkeen olen saanut heiltä kirjeitä, jotka
alkavat: "Terve, rakas kummi!"

Lääkkeittenikin avulla voitin monta ystävää, ja kun en maksusta
huolinut, sain sensijaan usein lahjaksi kiitollisilta potilailta munia,
voita, kalaa ja lintua. Vorosheikasta saapui kuitenkin ikäviä sanomia.
Veneeni oli ollut suuressa vaarassa, siellä olivat aikoneet sen myydä,
ja lähettini oli vasta viime tingassa saanut homman estetyksi. Tästä ja
parista muusta samanlaisesta tapauksesta huomasin niiden henkilöiden
olleen oikeassa, jotka olivat väittäneet Jeniseiskin kuvernementin
talonpojan suuresti eroavan tomskilaisesta virkaveljestään.
Jälkimäisessä kuvernementissa sellaista ei koskaan tapahdu, eikä
koskaan ole tarvis huolehtia tavaroistaan. Mutta uusi kuvernementti
näkyi tässä, niinkuin niin monessa muussa suhteessa, huomattavasti
eroavan edellisestä.



KETIN SAMOJEDIEN USKONTO


Ket-joen samojedilla ei ole paljonkaan tämän maailman tavaraa. Mutta
hänen elämänsä on sittenkin rikas ja suuri ja kaunis, sillä hänen
olemassaolonsa ei ole yksinomaan maalliseen sidottu. Hän osaa yhä
vieläkin lauluissaan ja saduissaan runoilla itselleen mielikuvituksen
maailman, jossa hän elää yhtä elävää elämää kuin konsanaan maan päällä.
Samoin kuin lapsi kykenee kuvittelemaan kullanhohtavaksi niin menneen
ajan kuin tulevaisuudenkin, samalla tavalla kuin kansa, jolla on suuri
menneisyys, uneksii kunniakasta tulevaisuutta, samoin samojedikin
isiltä perittyjen, loistavasta entisyydestä kertovien satujen ja
tarujen avulla ja nykyisestä alennustilastaan huolimatta rakentaa
itselleen muinaisuutta vastaavan tulevaisuuden. Ja ajan pauhaavista
pyörteistä huolimatta yhdistäen menneisyyden tulevaisuuteen on hän myös
nykyiseen tilaansa tyytyväinen ja onnellinen. Juuri tämän johdosta hän
pyrkiikin mahdollisuuden mukaan säilyttämään kaikkea menneisyyteen
kuuluvaa. Siinä suhteessa hän on myös paremmin onnistunut kuin Obilla
asuvat heimolaisensa. Hänellä on jäljellä uskonsa, vanhat jumalansa ja
pappi-noitansa, ja hänen seurustelunsa metsän ja veden ja ilman henkien
kanssa on yhtä tuttavallista kuin meidän kanssakäymisemme hyvien
ystäviemme kanssa.

Ylisen Ketin aluetta saattaa täydellä syyllä sanoa shamaanien luvatuksi
maaksi. Jokaisella jurtalla on oma ihmisten ja henkien keskeinen
välittäjänsä, ja melkein jokaisessa kodassa kuulee iltaisin noitarummun
kumeata pärinää ja shamaanin kaameata laulua. Joka päivä olikin minulla
tilaisuus kuulla tuota niin tuttua soittoa, ja jokaisessa uudessa
paikassa yrittivät shamaanit voittaa toinen toisensa näytöksen
pituudella ja yhä taidokkaammalla noitumisella ja rummun käyttämisellä.

Tämän matkani kauneimmat muistot palautuvat noihin ihmeellisiin
iltoihin, jolloin aarniometsien hämärässä sain ottaa osaa tuollaisiin
pakanallisiin jumalanpalveluksiin. Muistan erikoisen elävästi erään
sellaisen tilaisuuden. Meitä istui muutamia miehiä jokeen ulkonevalla
niemekkeellä. Ilta oli hiljainen, nuotio melkein sammunut, ja suurina
mahtavina varjoina kohosivat aarniometsän ikivanhojen setripuiden
rungot kirkasta tähtitaivasta kohti. Lumi peitti pehmeänä maan ja koko
luonto näytti nukkuvan erämaan unta. Miehet olivat pitkälti kertoneet
vanhoja satujaan edesmenneistä urhoista, ja noita oli jutellut niin
taivaan kuin manalan henkien kanssa. Olin unohtanut koko itsessäni
jäljellä olevan kulttuuri-ihmisen, en ollut ajatellut kristinuskoa enkä
muita oppeja, olin päinvastoin lapsellisen ihailun valtaamana
täydellisesti vaipunut näkemääni ja kuulemaani. Tunsin itseni yhtäkkiä
lapseksi ja kuvittelin niinkuin lapsuudessa kaikilla esineillä olevan
nielun, veden ja ilman mystillisten ja näkymättömien, selittämättömällä
tavalla maailmaa johtavien ja ihmisten kohtaloja määräävien olentojen
kansoittamaksi. Erämaan koskemattomuudessa ja sen äärettömässä
hiljaisuudessa jouduin kaiken lujaan uskoon vievän satumaisen
mystillisyyden ja uskonnollisesti selvittämättömän vangiksi. Muutamien
tämäntapaisten tilaisuuksien jälkeen tulin kyllä paatuneeksi enkä
jaksanut enää niissä tunteitani samassa määrässä tuhlata, mutta minulla
on vielä tänä päivänä kuulemastani ja näkemästäni jäljellä syvempi
ymmärtämys siitä, miten nuo erämaan lapset ajattelevat ja miten he
tuntevat. Heidän uskontonsa on minulle käynyt eläväksi, ja arvelen
tuollaisen ymmärtämyksen ja tiedon monella tavalla olevan hyödyksi.
Ilman sitä on tuskin mahdollista pohjia myöten tutkia mitään asiaa,
olkoonpa sitten kysymys mistä elävän elämän alasta tahansa.

Paitsi tätä ensimäistä erämaassa noitumista muistan vielä erikoisen
hyvin toisen samanlaisen tilaisuuden. Olimme istuneet kauan
kuuntelemassa lauluja ja noidan keskusteluja henkien kanssa. Aioimme jo
valmistaa vuoteemme, kun vanha ja kuuluisa Marga niminen tietäjä astui
esille ja kertoi seuraavaa heidän keskuudessaan olevalle muukalaiselle.
Tyynellä, rauhallisella tavallaan hän kuvaili isoisäänsä, joka monia
vuosikymmeniä sitten kerran keväällä oli metsistä kutsuttu kaukana
olevaan Makovskoen kylään venäläisten luo. Sinne oli saapunut kookas
mies, varmaankin ennen niillä mailla hallinneiden maadurien, sankarien,
sukua, joka hänkin väitti olevansa heidän heimonsa lapsia. Kylässä
olivat he sitten istuneet yhdessä noin kuukauden päivät ja vieras oli,
niinkuin minä, kysellyt sanoja, tiedustellut satuja. Joka ilta hän oli,
työn loputtua, mustasta laukustaan ottanut esille viinapullon ja siitä
kaatanut ukolle pari kolme ryyppyä. Tämän oli hänen isoisänsä kertonut,
ja vanhus kysyi minulta, tunsinko mahdollisesti tuon miehen. Sanoin
kuulleeni hänestä, sillä ymmärsin hänen tarkoittaneen M.A. Castrénia,
suurta tutkijaamme. Lisäsin kuuluvani samaan heimoon. Ukko mietti
silloin ja kysyi vihdoin, eikö se aika pian koittane, jolloin kaikki
heimot yhdeksi yhtyvät, eikö se aika joskus tulle, jolloin omat miehet
saavat vapaasti ja rauhassa hallita erämaan metsiä ja Obin laajoja
maita. Ja minä vastasin, säälien ukon kauniita tuulentupia, että kerran
se aika kyllä tulee.

Virallisesti kaikki Ketin samojedit ovat kristityitä ja melkein kaikki
tavalla tai toisella kastetut, s.o. papin itsensä tai hänen kaukaa
tulevien sanojensa kautta. Mutta Korgel-kyyn (Karhujoki = Ket) asukkaat
ovat siitä huolimatta todellisuudessa yhtä suuria pakanoita kuin heidän
esi-isänsä, ja Fröding laulaa aivan oikein "att samojederna ha ben till
gudar" (että samojedeilla on luusta tehdyt jumalat).

Samojedit uskovat poikkeuksetta korkeimpaan maan ja taivaan luojana
hallitsevaan ja koko maailmaa johtavaan jumalaan. Mutta heidän
teologiansa ei ole hänestä kyennyt luomaan persoonallista olentoa, ja
hän itse niinkuin hänen asuntonsakin on sijoitettu kaukaiseen
taivaaseen, jossa hän viettää kokonaan eristettyä elämää. Useimmiten
hän ei ole muuta kuin abstraktinen käsite, joka melkein sulautuu
taivaan käsitteeseen ja on samaa merkitsevä kuin se, niin ettei oikein
saa selville kumpi näistä käsitteistä on alkuperäinen. Hän on niin
tuntematon ja hän elää niin kaukana, että on turha hänen puoleensa
rukouksilla kääntyä tai häntä uhreilla lepyttää, ja ainoastaan
poikkeustapauksissa shamaani häneltä neuvoa kysyy. Hänestä niinkuin
taivaastakin samojedeilla on sangen hämärä käsitys, jotavastoin heillä
luonnonkansoille hyvin ominaisella tavalla on mitä tarkimmat tiedot
manalasta ja siellä asuvista hengistä.

Mutta vaikkakin samojedit ainoastaan vaistomaisesti tuntevat maailman
korkeimman jumaluusolennon hallitsemaksi, on heillä erittäin
konkreettinen käsitys kaikesta mikä heitä luonnossa ympäröi. He uskovat
jokaisella esineellä olevan hengen ja he tietävät tämän hengen
vapautuvan vasta sitten, kun esine hävitetään, samalla tavalla kuin
ihmisen henki vapautuu kuolemassa.

Samojedien henget tahi toisin sanoen jumalat voidaan jakaa seuraaviin
luokkiin: kaikkialla ja paikasta riippumatta oleviin, esi-isiä
edustaviin, puhtaasti paikallisiin ja niihin, joita tavallisesti
sanotaan kotijumaliksi.

Tärkeimmät ensiksimainituista ovat metsän ja veden henget. Edellistä
pidetään yleensä hyvänsuopana ja ihmisiä kohtaan ystävällisenä, mutta
jälkimäinen on ilkeämielinen ja sitä pelätäänkin siitä syystä suuresti.
Metsän henki, Paargä, joka usein tavataan ihmisenmuotoisena puuhun
veistettynä, hallitsee kaikkea riistaa ja määrää ihmisten saaman
osuuden. Hän tyytyy verrattain vähäisiin uhreihin; usein ei muu ole
tarpeen kuin hänen suunsa voiteleminen rasvalla tai hänen
kestitsemisensä viinalla, mutta toisinaan hän näkyy vaativan
taidokkaasti taottuja nuolia ja parhaita jousia. -- Veden haltia, jota
ei koskaan kuvata, on ahne ja saita sekä aina valmis tarttumaan
saaliiseen, jollei hänelle riittävästi uhrata. Hän saattaa kieltää ja
estää ihmisiä saamasta kaloja, hän kykenee myös lähettämään tauteja
heitä vaivaamaan ja hänellä on valta vetää heidät luokseen syvyyteen.
Hän on myös liitossa manalan henkien kanssa, vaikka hän tosin siellä
näyttelee vain palvelijan vähäpätöistä osaa. Sentakia on pakko syksyin
keväin uhrata hänelle runsaasti kalaa, s.o. usein vain puusta tehtyjä
kalankuvia, ja matkalle lähtiessä tai sellaiselta palattua kuuluu
jokaisen velvollisuuksiin lahjoittaa hänelle rahaa ja muuta omaisuutta.
Jos ihminen sairastuu ja taudin syitä selvittävää shamaania ei
ole saatavissa, ei ole muuta neuvoa kuin uhrata veden hengelle
ripustamalla kankaita ja vaatteita rannalla kasvaviin pensaihin hänen
käytettäväkseen. Sillä tavalla minun kielimestarini Tym-joella parani
taudistaan, vaikka hän sitä ennen kauan ja turhaan oli yrittänyt mitä
erilaisimpia lääkkeitä. Veden haltia saattaa kuitenkin kaikesta
huolimatta esiintyä tylynä ja pahansuopana, ja silloin häntä joskus voi
tulella kurittaa. Hänen arvellaan asuvan syvissä järvissä ja
yksinäisissä lahdissa ja niiden läheisyyteen sytytetään silloin tuli,
josta palavia kekäleitä heitetään veteen. Useasta hänen
henkilökohtaisesti uhkaamastaan ihmisestä kerrotaan, että he ovat
pelastuneet joutumasta paljaiksi ryöstetyiksi yksinomaan häntä
kärventämällä tai uhkaamalla häntä tulella, jota hän ei millään muotoa
voi sietää.

Samaan kaikkialla läsnäolevien ja toimivien henkien ryhmään kuuluu
sellaisiakin, jotka kykenevät ahdistamaan ihmisiä taudeilla ja
monenlaisilla onnettomuuksilla. Lännempänä ne tavallisesti ovat kuvatut
ihmisenkaltaisiksi, mutta Ketillä ne ovat melkein persoonattomia, ja
niiden katsotaan olevan niin läheisissä kosketuksissa manalan henkien
kanssa, että niille tavallisesti yhtaikaa uhrataan. Monin paikoin
eletään siinä uskossa, että elämä ja kuolema, taudit ja terveys ovat
suoranaisesti riippuvaiset maan alla asuvista hengistä, jotka mielensä
mukaan voivat katkaista ihmisen elämänlangan. Ainoastaan muinaisuudessa
eläneillä sankareilla oli kyky hankkia itselleen pitennettyä maallista
elämää, ei uhreilla ja lupauksilla, vaan väkivallalla ja viekkaudella.

Tärkein kaikista samojedien uskonnollisessa elämässä esiintyvistä ja
suurimmalla ratkaisuvallalla varustetuista jumaluusolennoista on
epäilemättä Kuödar-gup eli heimon kantaisä. Hänessä samojedit näkevät
varsinaisen korkeimman jumalansa ja hän se oikeastaan rajattomalla
vallalla hallitsee maailmaa, hänellä kun on taivaallisen jumalan täydet
valtuudet. Hän on tosin siinä merkityksessä paikallistettu, että
jokainen heimo palvelee vain omaa kantaisäänsä, mutta henkisen
päällikkyytensä nojalla hän omaa kokonaan johtavan aseman heimon
uskonnollisessa elämässä. Lisäksi kaikki tuollaiset henget ovat
jonkinlaisessa uskonnollis-genealogisessa yhteydessä toistensa kanssa,
ja tästä johtuu, että kukin heistä omalla paikkakunnallaan edustaa
heidän yhdistynyttä valtaansa. Siten he muodostavat kollektiivisen
käsitteen, joka on painanut syvän leimansa samojedien uskontoon.
Tymillä tämä henki tavataan mitä erilaisimmilla tavoilla kuvattuna,
mutta Ket-joella ei ole kuvia, vaan siellä palvotaan henkeä sinänsä ja
samalla sitä eläinlajia, johon hän kuuluu. Merkillisintä on näet, että
häntä aina pidetään eläimenä, vaikkakin hänellä katsotaan olevan
inhimilliset ominaisuudet. Ylisellä Ketillä hän on karhu, ja siitä
syystä heimo nimittää itseänsä karhun heimoksi, koska he kerran
luulevat polveutuvansa sellaisesta eläimestä. Tässä yhteydessä en halua
kosketella sitä, millaiseksi he ajattelevat itse sukupuuta; mainitsen
vain sen tosiasian, että Ketin samojedit vielä tänäkin päivänä ovat
täysin vakuutetut siitä, että ihminen voi muuttua eläimeksi ja
päinvastoin. Hyppimällä aivan erikoisella tavalla kaatuneitten puitten
yli ja samalla toistamalla määrättyjä maagillisia lauseita voi
vaikeudetta muuttua esim. karhuksi. Samoin saattaa varsin helposti
tapahtua, että uroslinnun syönyt tyttö tulee raskaaksi ja ihmislapsen
asemesta synnyttää linnun. Tuontapaisten syvälle juurtuneiden
käsitysten takia ei heistä tunnu ollenkaan ihmeelliseltä, että ihmiset
itse asiassa voisivat polveutua eläimellisistä esi-isistä. Erikoisen
helppo on kuvitella karhun omaavan inhimillisiä ominaisuuksia;
kuuleehan sen usein metsässä huutavan aivan kuin ihminen. Tuollaiset
uskomukset eivät tietenkään riitä selittämään totemismin syntyä, mutta
joka tapauksessa ne antavat meille käsityksen siitä, miten ja mitä
teitä se on saattanut syntyä ja saavuttaa niin laajan leviämisen.

Samojedit kunnioittavat totem-eläimiä aivan erikoisella tavalla. Vaikka
ne olisivat kuinka vahingollisia ja verenhimoisia, ei niitä koskaan
tapeta, ja muuallakin ollessa varotaan syömästä niiden lihaa. Heidän
keskuudessaan sellaista pidetään jokseenkin samanveroisena kuin
kannibalismia meillä, ja heidän uskonsa mukaisesti se todella olisikin
samaa kuin oman lihansa ja verensä syöminen.

Samaan heimoon kuuluvat henkilöt eivät oikeastaan saa mennä keskenään
naimisiin, mutta nyttemmin tätä kieltoa ei enää noudateta entisellä
ankaruudella. On katsottu soveliaammaksi yleensä kieltää avioliittojen
solmiminen läheisten sukulaisten kesken, enkä ole koskaan siellä
kuullut edes serkuksien naimisista.

Totemistinen kantaisä on, niinkuin yllä olen maininnut,
samojedilaisista jumalista etevin. Hänen arvellaan sekä voivan tuottaa
heimolle rikkautta ja onnea että myös kykenevän järjestämään
jokapäiväiseen elämään kuuluvat asiat. Hän saattaa tehdä miehen
hyväksi, ja hän voi lahjoittaa hedelmättömälle naiselle lapsia, hän
siunaa työn ja sulostuttaa elämän. Hänelle uhraa koko heimo vuosittain
palautuvissa juhlatilaisuuksissa, ja hänelle mies antaa aseita,
pyydyksiä ja rahoja, vaimo neuloja, lankaa ja vaatekappaleita.

Olen aikaisemmin maininnut siitä, että samojedi uskoo hengen piilevän
kaikissa luonnon kappaleissa. Näin on erittäinkin kummallisen muotonsa
puolesta huomiota herättävien kivien laita. Eräälläkin miehellä tapasin
kerran ihmisjalkaa muistuttavan kiven, jota säilytettiin mitä
suurimmalla huolella siinä mielessä, että se saattoi suojella pahoja
henkiä vastaan. Usein löytää myös sellaisia palvonnan esineenä
olevia kiviä, joissa hyvällä mielikuvituksella saattaa nähdä
kasvojenpiirteitä, s.o. silmiä, nenää ja suuta vastaavia kuoppia ja
kohopaikkoja. Sivulla 128 oleva kuva esittää sellaista vaatetettua
kiveä, jonka huomasin suuressa arvossa pidetyksi hengeksi Ket-joella.
Sillä oli oma temppelinsä ja sille oli uhrattu paljon rahoja.
Valokuvaamista varten siirsin tuon pyyl-paja (= kiviakka) nimisen kiven
ulkoilmaan. Mutta jotta se ei tämän johdosta vihastuisi, oli minun
uhrattava sille 20 kopeekkaa, jonka uhrini se ilmeisesti katsoi
otolliseksi, koska minua matkan varrella ei kohdannut mikään
onnettomuus. -- Usein uskotaan tuollaisten kivien voivan siirtyä
paikasta toiseen, ja erikoisesti Ketillä olen nähnyt suuren määrän
noita vaeltelevia ja levottomia jumalia. Niitä palvotaan mahtavina
henkinä ja niille uhrataan usein, vaikka ei ollakaan selvillä niiden
tuottamasta hyvästä tai niiden todellisesta vallasta. Syynä ihmisten
niille osoittamaan kunnioitukseen on usein juuri tuo niissä piilevä
salaperäisyys ja selittämättömyys.

Kaikilla läntisillä ja pohjoisilla ostjakki-samojedeilla on lukuisia
kotijumalia, mutta idempänä yksinomaan shamaanit omistavat niitä.
Samalla henkilöllä saattaa joskus olla kokonaista 15 eri henkiolentoja
edustavaa puunukkea. Toiset niistä ovat kotijumalia siinä
merkityksessä, että ne pääasiallisesti turvaavat kotiliettä ja perheen
jäseniä. Toisten erikoisena tehtävänä on torjua pahoja henkiä, etenkin
sairauksia tuottavia. Valkoiset henget lahjoittavat onnea ja siunausta,
ja niihin kuuluvat kaikki erilaiset metsästysjumalat. N.s. mustat
suojelevat kaikelta pahalta, ja "mustiksi" niitä nimitetään, ei
tummemman värin tai puvun takia, vaan yksinomaan senvuoksi, että ne
olemalla itse pahoja kykenevät paremmin kuin muut karkoittamaan yhtä
pahoja ja ilkeämielisiä henkiä. Samojedienkin keskuudessa on
vallalla se perin yleinen käsitys, että paha on ainoastaan pahalla
parannettavissa. Kotijumalat asuvat tavallisesti suuressa tuohisessa
kopassa, jossa myös heidän vaatteensa ja muu omaisuutensa säilytetään.
Heidän tamineihinsa kuuluu pieniä lyijystä tehtyjä aseita ja eläimiä ja
heidän runsaaseen vaatevarastoonsa suuri määrä pukuja. Vaatteitten
paljous johtuu siitä, että jumalien vähintään kerran vuodessa täytyy
saada uudet puvut. Nämä tehdään turkiksista ja kangastilkuista ja
kiedotaan aivan erikoisella tavalla jumalien ympäri. Alastomina nuo
nuket koomillisuudellaan herättävät vastustamatonta naurua. Vaatteita
ei saa ommella, kaikki on sidottava ja solmittava, ja pukemista ei voi
toimittaa muu kuin virgo tahi shamaani.

Samojedi ei ole koskaan kyennyt virittämään laulujansa luonnon
ylistykseksi, ja saattaisi melkein luulla hänen jääneen kokonaan sen
vaikutuksen alaiseksi joutumatta. Uskonto on ainoa, joka osoittaa hänen
itse asiassa olevan luonnon kanssa kosketuksessa. Sillä uskollaan hän
todella on näyttänyt meille, miten läheisesti hän katsoo olevansa
ympäröivään elämään yhdistetty. Kukilla ja eläimillä on samantapainen
sielu kuin hänellä itsellään, ja jälkimäisiin hän luulee olevansa
suoranaisissa sukulaisuussuhteissa. Sen kauniimpaa luonnonkäsitystä ei
tietääkseni itse asiassa voi ajatellakaan. Ja vaikka hänen luonnolle
omistamansa kunnioitus ei pukeudu koreihin sanoihin, perustuu se
kokonaisuudessaan syvään ymmärtämykseen kaiken elollisen
yhteenkuuluvaisuudesta.

Kaikki samojedit uskovat ihmisellä olevan erikoisen hengen ja
sielunkin. Henki edustaa elämää ja sielu on persoonallisen minän
keskustana. Elämästä kuoleman jälkeen heillä on mitä erilaisimpia
käsityksiä. Tässä yhteydessä muistutan eräästä perin tärkeästä
seikasta, joka usein on jäänyt kokonaan huomaamatta ja samalla selittää
miksi tutkijat useinkin ovat johtuneet niin erilaisiin ja vääriin
tuloksiin tutkiessansa alkuperäisten luonnonkansojen uskonnollisia
käsitystapoja. Ei ole tahdottu muistaa, että luonnonlasten keskuudessa
on olemassa tämän kysymyksen niinkuin yleensä kaikkien uskonnollisten
asiain suhteen erilaisia ja erittäin persoonallista leimaa kantavia
katsantotapoja. Yksityisen henkilön puheiden nojalla on kerrassaan
mahdoton muodostaa itselleen oikeata kuvaa kokonaisen kansan
uskonnosta, yhtä vähän kuin sen saattaa tehdä kielenkään perusteella.
Ja juuri uskonnollisissa kysymyksissä on persoonallisen käsityksen
vaikutus tavattoman suuri ja useimmiten liian vähäiseksi arvioitu. Tämä
koskee eritoten alkuperäisellä kannalla olevia ihmisiä, joiden rehevä
mielikuvitus millä hetkellä tahansa on valmis jatkamaan ja täydentämään
köyhintäkin aihetta.

Ylläoleva huomautus koskee erikoisesti juuri käsityksiä
kuolemanjälkeisestä olämästä. Mitä seikkaperäisimmän ja tarkimman,
elämää kuoleman valtakunnassa koskevan tuntemuksen rinnalla saattaa
tavata mitä suurinta tietämättömyyttä. Tämän väitteeni valaisemiseksi
esitän ensiksikin mitä Castrénilla on kerrottavana eräästä Togurin
kylässä (Narymin piirissä) tapaamastansa miehestä. "Omalla tavallansa
hän oli myös kielimies, sillä hän osasi auttavasti neljää niistä
seitsemästäkymmenestäseitsemästä kielestä, jotka hänen tietojensa
mukaan maailmassa tavataan", sanoo Castrén. "Kun minä kerrankin kysyin
tältä 'korkeasti oppineelta teebalaiselta' miten hän luuli ihmiselle
käyvän kuoleman jälkeen, vastasi hän jyrkin sanoin: 'niinkuin koiran --
maata missä makaa ja mädäntyä missä mätänee'. Kysymykseen, eikö sielu
hänen käsityksensä mukaan jatkanut olemassaoloansa maallisen elämän
jälkeen, vastasi hän: 'mene ja katso, niin tiedät'." Omasta
kokemuksestani saatan kertoa ihan vastakkaisesta tapauksesta. Jouduin
kerran puhumaan manalasta erään Tym-joella asuvan miehen kanssa. Odotin
häneltä vastaukseksi kysymykseeni, minkälaiseksi hän kuvitteli tuota
paikkaa, korkeintaan yleisiä sanoja haudantakaisen elämän laadusta.
Mutta hänpä hämmästytti minua sensijaan vastaamalla: "Kuinka minä en
sitä paikkaa tuntisi, olenhan itse siellä käynyt." Senjälkeen hän
kertoi minulle seuraavan, joka m.m. todistaa miten suureksi tekijäksi
mielikuvitus saattaa muodostua alkuperäisillä ihmisillä. "Olin kauan
maannut sairaana", kertoi hän, "ja kuumuus [kuume] oli minua pahasti
ahdistanut. Vihdoin henkeni jätti ruumiin ja lähti lentoon. Tulin
seuduille, missä en koskaan ennen ole ollut, ja kuta pitemmälle
jouduin, sitä synkemmäksi muuttui ympäristö. Tunkeuduin yli suuren
meren, ihmeellisten metsien halki ja korkeiden vuorien ylitse. Viimein
minun onnistui päästä korkealle harjanteelle, josta näin mustan joen.
Joki oli täynnänsä ihmisiä, jotka pyrkivät mustasta vedestä pois.
Toiset vaipuivat yhä syvemmälle liejuun ja sätkyttelivät turhaan
pääsemättä minnekään. Toiset kiipesivät pitkin vuoren liukkaita
seinämiä ylöspäin, kunnes heidän veriset kätensä antoivat perään ja he
putosivat alas. Keskellä jokea kohosi taivaankorkuinen tanko ja sitä
pitkin toiset kiipesivät. Suuret linnut lentelivät tangon ympärillä ja
säikyttivät ihmisiä hellittämään otteensa. Toiset kulkivat pitkin
jokea, eivät koettaneet paeta, vaan kalastivat ja elivät hyvin
hiekkasärkillä. Joen yläpuolella olevissa metsissä muutamat metsästivät
ja elivät aivan samalla tavalla kuin maan päällä. Jotkut olivat siellä
perheineen, mutta toiset odottivat vielä vaimonsa ja lastensa tuloa.
Katsottuani kaikkea ja vaellettuani kauemmaksi minä nukahdin.
Herätessäni olin palannut takaisin ihmisten ilmoille, ja aurinko oli
paraikaa nousemassa. Heräsin sen säteistä ja tunsin itseni samalla
aivan terveeksi. Vasta noustuani seisomaan huomasin olleeni kuolleena,
sillä äitini oli pukenut minut hienoihin vaatteihin, siirtänyt minut
ulkoilmaan ja peittänyt ruumiini tuohisella matolla, niinkuin on tapana
tehdä vainajille. Äitini kertoi minulle perästäpäin, että olin kuollut
iltapäivällä ja herännyt jälleen eloon auringon noustessa." Samojedi,
joka oli ollut pahasti sairaana, oli kuumehoureissaan nähnyt kaiken
kertomansa. Kun häntä ympäröivät ihmiset niinkuin hän itsekin olivat
uskoneet hänen olleen jonkun aikaa kuolleena, ei ole kummasteltava,
että hän tunsi itsensä täysin vakuutetuksi manalanmatkastaan.

Shamaanit uskovat yleensä, että henki ei heti kuoleman jälkeen jätä
ruumista, vaan että se vielä jonkun aikaa asustaa, jollei itse
ruumiissa, niin ainakin sen läheisyydessä. Myöhemmin henki lähtee
vaeltamaan ja joskus se saattaa tehdä paljonkin vahinkoa, jollei
sopivilla uhreilla voida sen vihaa lepyttää. Mahtavien, aikoja sitten
kuolleitten shamaanien henget kykenevät vuosikausien kuluessa ihmisiä
hätyyttämään ja tuhoamaan. Eräs kuuluisa Tasin noita m.m. lähetti
kerran henkensä toisen shamaanin luo, jonka se tappoi. Mutta
jälkimäisen henki hätyytti vuotta myöhemmin edellistä ja tunkeutui
hänen vatsaansa aiheuttaen kuolemantaudin. Ihmisen sielua (samoj. kuei)
ei koskaan tarvitse pelätä. Kuoleman jälkeen se poistuu ja joutuu
vähitellen manalaan, missä se jatkaa olemassaoloa, joka suuresti
muistuttaa maallista elämää. Siitä syystä onkin pidettävä huolta, että
se siellä joutuu mahdollisimman siedettäviin oloihin. Ruumis
varustetaankin kaikella, mistä arvellaan sille kuolemanjälkeisessä
elämässä olevan hyötyä. Sille pannaan mukaan vaatteita, aseita ja
ruokatarpeita eikä viinaakaan unohdeta. Voipi näet manalassakin olla
tarpeen ottaa naukku silloin tällöin, koska samojedien manala on
jokseenkin yhtä kylmä kuin kristittyjen helvetti on lämmin. Kaikki
haudalle asetetut esineet -- haudat ovat enimmäkseen maanpäällisiä --
rikotaan tai katkotaan, jotta niissä olevat henget saattaisivat
vapautua ja seurata isäntää hänen pitkälle matkalleen. Jotkut samojedit
ovat sitä mieltä, että sielu oikeastaan jakautuu kahteen osaan, joista
toinen vaeltaa Obin suun alapuolella sijaitsevaan manalaan ja toinen
pyrkii ylös kantaisän luo, joka yhdessä taivaan jumalan kanssa
ratkaisee, onko se ansainnut paremman elämän. Jos niin ei ole laita,
yhtyy se edelliseen osaan ja jää manalaan. Jos se katsotaan hyväksi,
niin se saa elää ylhäällä avaruuksissa, mutta ei yksikään samojedi osaa
kuvata minkälaiseksi elämä siellä muodostuu, koskapa ei kukaan heistä
ole voinut kuvitella taivaan suloutta. Tämä johtuu siitä, että
luonnonkansat yleensä hyvin tarkkaan ja yksityisseikkoja myöten
tuntevat manalan, mutta eivät osoita erikoista mielenkiintoa taivasta
kohtaan. Tämä tosiasia taas saa selityksensä, kun muistetaan, että he
eivät ole luoneet itselleen varsinaista helvettiä ja että heidän
manalansa oikeastaan on paikka, jossa katsotaan ihmisten voivan elää
jokseenkin yhtä hyvin kuin maan päällä. Siitä syystä ei taivas suoraan
sanoen olekaan niin erikoisen tarpeen vaatima. Jumalattomuus ja pahat
teot saavat usein rangaistuksensa maan päällä, ja nämä onnettomuuksien
muodossa tulevat rangaistukset lähetetään ihmisille kaikkivaltiasten
jumalien taholta.

Manalaa, joka sijaitsee Obin suun alapuolella, hallitsee "seitsemän
maan napanuoranleikkaaja-akka" niminen jumaluusolento. Hän määrää millä
hetkellä ihminen syntyy ja hänen vallassaan on ratkaista, milloin on
kuoltava. Mutta tämä hänen ratkaisunsa ei ole mielivaltainen, ja toiset
jumalat saattavat siihen huomattavalla tavalla vaikuttaa. Hänen
palvelijanaan toimii veden haltia, joka kuitenkin useimmiten vain panee
toimeen hänen käskynsä.

Paitsi henkeä ja sielua on ihmisellä vielä "töös" niminen henki, joka
hänen eläessään ei kuitenkaan asusta itse ruumiissa, vaan sen
ulkopuolella. Se seuraa ihmistä varjon tavoin, ja tämän merkillisen
hengen läsnäolon johdosta esim. noita kykenee saamaan selville ihmisen
tulon. Kuoleman jälkeen tämä henki häviää palaamatta koskaan enää
takaisin.

Venäläisiltä samojedit mahdollisesti ovat lainanneet käsityksensä
ruumiista, jotka osaavat yön pimeydessä vapaasti vaeltaa ja
vahingoittaa sekä syödä eläviä ihmisiä. Sellaisia ruumiita nimitetään
venäjästä lainatulla "jeretnik" sanalla ja niiden aiheuttama pelko on
sangen suuri. On olemassa erikoinen ryhmä satuja, joka käsittelee
sellaisten ruumiiden ja elävien ihmisten välisiä taisteluja. Pimeässä
jeretnikien valta on melkein rajaton, mutta päivänvalossa ne ovat ihan
voimattomia. Niiden vaarattomaksi tekemistä varten on käytännössä
seuraava tapa. Valmistetaan haapapuusta vankka, toisesta päästä terävä
keppi, jolla vainajan ruumis lujasti kiinnitetään maahan siten, että
mainitulla kepillä lävistetään vatsa ja katkaistaan selkäranka.
Sellaisen käsittelyn jälkeen ei ruumis voi enää liikkua ja kaikkinainen
pelko sen suhteen on turha.

Ostjakki-samojedien käsitys kuolemanjälkeisestä elämästä on jotenkin
yksinkertainen ja kuoleman saavuttua ei taikuudelle anneta paljon
arvoa. He eivät jurakkien tavalla usko mihinkään sielunvaellukseen,
jonka mukaan sielu elää manalassa yhtä kauan kuin maan päällä, sillä
erotuksella vain, että se ensinmainitussa paikassa vuosi vuodelta
nuorenee, kunnes vihdoin syntyy uudestaan jonakin pienenä lapsena.
Heidän vainajainpelkonsa ei sekään ole erittäin suuri. Siperian
venäläiset talonpojat sitävastoin ovat täynnänsä taikauskoista
ruumiinkauhua, ja minä olen kuullut kokonaisesta kyläkunnasta, joka
peläten eräällä pihalla äkkiä kuollutta ihmistä kokonaisen yön valvoi
yhdessä hyvin valaistussa huoneessa vain sentakia, ettei kukaan
uskaltanut siirtää vainajaa muualle. Tunguusit kuljettavat ruumiinsa
kaukaisiin paikkoihin, jonne ne haudataan ja josta saattajat poistuvat
neljää eri ilmansuuntiin kulkevaa tietä pitkin, jotta ruumiissa oleva
henki ei pääsisi heitä takaa-ajamaan. Sama pelko vallitsee ainakin
erinäisten ostjakkien keskuudessa, siitä päättäen että minä ylisen
Vah-joen varrella huomasin tavaksi antaa vainajan kaimoille uudet
nimet. Vainajan nimen mainitseminen saattaa näet tuottaa pahaa samalla
tavalla kuin ostjakki-samojedeilla totem-eläimen nimen lausuminen, mikä
onkin ankarasti kielletty. Ainoa toimenpide, johon samojedit
kuolemantapauksen sattuessa ryhtyvät, on kodan muuttaminen toisaalle.
Mutta se tapahtuu myös synnytyksen jälkeen siitä syystä, että paikka
katsotaan saastaiseksi ja vaaralliseksi. Missä samojedit omistavat
venäläismallisista poikkeavia asuntoja, noudatetaan samaa tapaa ja
rakennus jätetään muutamaksi vuodeksi autioksi. Mutta se ei tapahdu
suinkaan yksinomaan vainajanpelosta.

Samojedit uskovat, kuten olen maininnut, silmien voivan vahingoittaa
tavalla tai toisella. He uskovat m.m., että vainajakin katseellaan
saattaa tappaa eläviä ihmisiä. Silmäys riittää aiheuttamaan kuoleman,
ja siitä syystä onkin pakko hyvin tarkkaan suojella itseään sellaista
mahdollisuutta vastaan. Vainajan silmäluomet suljetaankin aina, mutta
tämä toimenpide ei ole riittävä; on pakko sulkea silmät vieläkin
mekaanisemmalla ja tehokkaammalla tavalla. Tavallisesti ne peitetään
kuparirahoilla, mutta rahojen puutteessa käytetään kiviä tai muita
läpikuultamattomia esineitä. Olen nähnyt kristittyjen pappienkin
siunaamia samojediruumiita, joilla on ollut raha silmien peitteenä ja
leipäpala kainaloissa. Muut esineet asetetaan tavallisesti haudan
viereen.

Kääntyessäni mahdollisimman lyhyesti puhumaan palvonnasta ja sen
yhteydessä olevista seikoista täytyy minun ensiksi mainita pari sanaa
siitä mielenkiintoa herättävästä henkilöstä, jota jokapäiväisessä
puheessa sanotaan shamaaniksi ja joka tosiaankin on samojedille yhtä
välttämätön hengellisissä asioissa kuin lääkärinä ja neuvonantajana
kaikissa elämän vaiheissa. Oikea shamaani, sellainen, joka todellisen
jumalallisen kutsumuksen nojalla on tullut ihmisten ja henkimaailman
välittäjäksi, on aina mies. On tosin olemassa miehiä ja naisia, jotka
elinkeinona harjoittavat ennustamista ja yksityistaioilla auttavat
sairaita, mutta he ovat enimmäkseen keinottelijoita ja heidän on
mahdoton kohota edellisten korkealle tasolle tai saavuttaa todellisen
noidan arvoa. Shamaani nauttii kanssaihmistensä keskuudessa suurta
kunnioitusta, ja mikäli olen saattanut heitä arvostella, ovat he
ylimalkaan lahjakkaampia kuin muut. Lisäksi he omaavat suuren
runollisen kyvyn ja mielikuvituksen, joka houkuttelee heidät
uskovaisten hartautta lisäävään, mutta uskottomille usein hyvin
hupaisaan sanatulvaan.

On verrattain yleistä, että shamaanin arvo periytyy isältä pojalle, ja
Ketillä olen tavannut noidan, joka suoraan alenevassa polvessa oli
puheenaolevan viran seitsemäs haltija. On helposti ymmärrettävää, että
sellaiset hengellisen palvonnan edustajat, jotka polvesta polveen ovat
perineet esi-isiensä tiedot, heidän tapansa ja menonsa, hyvin
luotettavasti kykenevät niitä selittämään ja esittämään. Kun noidat
lisäksi välittömästi tai välillisesti saavat oppia vanhemmilta
shamaaneilta, on aivan luonnollista, että palvonta samojedeilla on
paraiten kyennyt säilyttämään alkuperäisyytensä. Usko asiaan ja toiseen
saattaa vaihdella, mutta tapa, jolla jumalia rukoillaan, ja uhrijuhlat
eivät juuri vaihtele laisinkaan.

Shamaani on ihmisten ja henkimaailman välittäjänä. Hän ottaa selville
jumalien tahdon ja hieroo heidän kanssaan kauppaa elämästä ja
kuolemasta, onnesta ja onnettomuudesta. Kaiken tämän hän saa selville
joko käymällä itse henkien asuinsijoilla tai kutsumalla jonkun heistä
luokseen. Tuonnempana kerron niistä keinoista, joiden avulla noita
pääsee yhteyteen tavallisilta ihmisiltä salatun henkimaailman kanssa.
Sitä ennen minun on puhuttava hänen tamineistaan.

Puku on tavallisesti valmistettu mustasta tai tummasta kankaasta eikä
se Ketillä juuri koskaan ole koristettu, mutta muualla se on usein
täynnä kirjavia kuvioita, metallista tehtyjä jumalankuvia, siipiä,
aseita, lintuja, kaloja, käärmeitä ja muita kuvia. Jaloissa ja käsissä
hänellä on erikoiset jalkineet ja kintaat ja päässä hänellä on
totem-eläimen tunnusmerkeillä koristettu lakki. Siihen on sitäpaitsi
kiinnitetty pitkiä, voimaa ja valtaa edustavia nauhoja, joita
länsimaissa vastaavat sotilaiden ja korkeiden herrain päähineissä
tavattavat töyhdöt ja surkastuneet sarvet. Lakin rinnalla on rumpu
hänen tärkein välikappaleensa, jonka avulla hän asettuu jumalien kanssa
yhteyteen. Se on tavallisesti poronnahasta tehty; kehys ei ole koskaan
aivan pyöreä, ja laidoissa on sitäpaitsi kohoamia. Poronnahkaan on
usein piirretty erilaisia kuvia, jotka useimmiten esittävät maata ja
manalaa henkineen, ja rummun takapuoleen on kiinnitetty kulkusia,
nauhoja sekä metallista tehtyjä kuvia noitaa palvelevista
henkiolennoista. Rumpua pidetään tavallisesti vasemmassa kädessä, ja
oikeassa on n.s. lusikka, jolla rumpua lyödään. Lusikan tai kauhan
ulkopuoli on nahalla peitetty, mutta sisäpuoli on paljas ja
piirustuksilla koristettu. Varren katsotaan olevan maallista alkuperää,
mutta pesä on taivaallista. Shamaanilla saattaa vielä toisinaan olla
raudasta taottu ja kulkusilla varustettu sauva tai muu kalistin, ja
sitä ravistamalla hän voi sopivalla hetkellä lisätä muutenkin suurta
melua.

Noituminen tapahtuu aina illalla pimeän tullen ja sitä saattaa jatkua
läpi yön. Sellaiseen toimitukseen ryhdyttäessä shamaani kutsuu luokseen
apulaisensa, joka ottaa esille rummun ja hitaasti lämmittää sitä tulen
edessä, jotta nahka pingottuisi mahdollisimman tiukkaan. Ketillä
shamaani itse ei valmistaudu millään erikoisella tavalla, mutta toisin
paikoin tapahtuu usein, että hän päästäkseen välttämättömään
huumaustilaan syö jonkun määrän kärpässieniä. Näiden sienien sisältämä
myrkky on sangen voimakasta, ja omasta kokemuksestani voin sanoa, että
se vaikuttaa hyvin päihdyttävästä. Alkuasukkaat käyttävät sitä joskus
muutenkin voidakseen alkoholin puutteessa hankkia itselleen pienen
humalan. Noitumisen aikana täytyy shamaanin tuntea itsensä aivan
terveeksi, sillä sairaana hän ei saata mitellä voimiaan henkien kanssa.
Satunnainen sairaus tekee lopun sellaisesta noitumisesta aivan samalla
tavalla kuin koiran tai muun saastaisen läsnäolo. Kun näytäntö alkaa,
annetaan tulen sammua kodassa, noita valmistaa itselleen sopivan paikan
jurtan takaosaan vastapäätä ovea, asettuu istumaan erikoiselle
poronnahalle, ja kuulijat ryhmittyvät hänen ympärillensä. Täydellisen,
jännittyneen hiljaisuuden vallitessa hän tarttuu seisten tulen edessä
rumpuun, istuutuu jälleen, painuu rumpua vasten ja ryhtyy äänekkäillä
haukotuksilla osoittamaan vaipuvansa uneen ja jättävänsä tämän
maailman. Samalla hän panee lakin päähänsä ja tarpeeksi haukoteltuaan
nukahtaa hetkiseksi. Herätessään hän on kuin kokonaan muuttunut, hänen
liikkeensä tuntuvat itsetiedottomilta, hän on kuin horrostilassa, hän
ei kiinnitä huomiota ympäristöönsä, ja hänen äänensä on kerrassaan
toinen. Aluksi hän lyöpi rumpua ihan hiljaa ja hyräilee sanattomia
sävelmiä tahi sovittaa lauluunsa kuulijalle tuntemattoman kielen
sanoja. Hän kuiskailee, niin että rumpu kumajaa, hän viheltää,
haukottelee ja ähkyy. On kuin kuulisi erilaisten eläinten juoksevan
rummun kylkiä pitkin ja niiden äänet kaikuvat joka taholla. Tällä
tavalla hän kutsuu luokseen kaikki avustajansa, ilman ja manalan henget
ja eläimet. Vähitellen rummutus yhä kiihtyy käyden tahdikkaaksi, ja
shamaani ryhtyy laulamaan lauluansa. Ehdittyään esittää parisen säettä
hän odottaa, kunnes kuulijat ovat ne toistaneet. Tätä kuorolaulua
johtaa apulainen, joka toimii seurakunnan lukkarina. Laulu ja rummutus
käyvät vähitellen yhä hurjemmiksi ja kovemmiksi, ja läsnäolevien
kiihtymys ja jännitys kohoaa pitkin matkaa, ei ainoastaan noidan
sanojen johdosta, vaan kenties yhtä paljon siitä, että he koko ajan
itse ottavat toimitukseen osaa. Tämän noitumisensa ensimäisen jakson
aikana shamaani kuvailee matkaansa henkien asunnoille, kertoo
vaivalloisesta tiestä, vaaroista, jotka kohtaavat häntä erämaiden,
palavien metsien, myrskyisten merten, taistelevien soturien, viekkauden
ja väijytysten, myrkytettyjen vesien, sairaudenpirujen y.m.
loppumattomien vastusten muodossa. Voitettuaan kaikki nämä tuhannet
erilaiset vaarat hän vihdoin saapuu tarkoittamansa hengen luo. Silloin
äkkiä kaikki soitto ja laulu lakkaa ja muutaman hetken vallitsee
äänetön hiljaisuus. Mutta pian nousee jälleen melu, shamaani on kuin
hulluna, hänen ruumiinsa nytkähtelee kouristuksentapaisesti, hänen
silmänsä pullistuvat ulos kuopistaan ja hänen ääntänsä on kamala
kuulla. Hän ei laula enää, vaan hän näyttää ikäänkuin mitä suurimmalla
vaivalla puristavan itsestään sanan toisensa jälkeen. Hän puhuu hengen
kanssa, hieroo sen kanssa kauppoja, uhkaa ja rukoilee, pelottaa ja
antaa myöten. Jos he pääsevät asiasta yksimielisyyteen, neuvottelevat
he sitten uhrin laadusta ja suuruudesta. Kun on kysymys ihmishengistä,
menee shamaani omalla hengellään takuuseen siitä, että uhri todella
tulee suoritetuksi. Mutta ennenkuin hän ollenkaan pääsee puhuttelemaan
manalan henkiä, täytyy hänen näyttää olevansa panssaroitu kaikkea
vastaan ja osoittaa voivansa uhmata kuolemaa. Mitä kamalimman tanssin
kestäessä hän ottaa vuoron perään kaikkien läsnäolevien veitset
käteensä ja viiltää niillä rintaansa ja olkapäitään. Hän leikkaa
itseensä syvät haavat, mutta hänen täytyy tehdä se niin taitavasti,
ettei veri ala juosta.

Henkien kanssa keskusteltua suoritetaan paluumatka, joka kuvataan
samalla tavalla kuin lähtö ja jota läsnäolijat myöskin säestävät. Mutta
melu ja laulu hiljenevät, kuta enemmän noita lähestyy kotia, ja hänen
hurja tanssinsa käy yhä hillitymmäksi. Hänen palattuaan kotaan syntyy
hiljaisuus, ja vähän ajan kuluttua shamaani toistaa läsnäoleville mitä
henki on sanonut ja mitä se on vaatinut. Jos asia sillä on suoritettu,
ei noidalla ole muuta jäljellä kuin palata maan päälle. Hän lähettää
pois auttajahenkensä ja ryhtyy kulkemaan toisen läsnäolijain luota
toisen luo heittäen jokaisen eteen lusikkansa, jonka on pudottava
lattialle sisäpuoli ylöspäin. Kun hän vihdoin on kaikkien edessä
käynyt, katsotaan hänen lausuntonsa todenperäisyys vahvistetuksi.
Silloin hän alottaa lopputanssinsa, jonka tarkoituksena on palauttaa
hänen henkensä maalliseen majaansa. Omituisesti hypellen ja rukoillen
n.s. vapautusrukousta hän riisuutuu ja asettaa kaikki pyhään pukuun
kuuluvat esineet pyhälle porontaljalle. Senjälkeen hän puhdistaa
itsensä hehkuvilla hiilillä ja palavilla kekäleillä. Kun henki on
palaamaisillaan ja hänen ruumiinsa muuttuu maalliseen asuunsa, juo hän
muutamia kupillisia vettä, anoo viimeisen kerran päästä vapaaksi ja
kaatuu maahan. Näytös on lopussa, henki on palannut ruumiiseen ja noita
vaipuu uneen, jota saattaa kestää monta tuntia.

Ylläoleva on aivan lyhyt kuvaus tavallisesta ja säännöllisestä
noitumisesta. Jos muukalaisia, venäläisiä sattuu olemaan läsnä, ei
shamaani koskaan pane lakkia päähänsä ja koko näytös muodostuu pilaksi,
jonka oikean arvon samojedit hyvin käsittävät. Noitumisesta tulee
silloin alkuasukkaille vain huvitilaisuus, jonka tarkoituksena on
uskotella venäläisille, että noissa menoissa ei ole mitään vakavampaa
sisällystä. Tällä tavoin he omien sanojensa mukaan ovat petkuttaneet
monia herkkäuskoisia tutkimusmatkailijoita.

Kun on kysymys jostain lievemmästä taudista tai vähemmän tärkeästä
asiasta, saattaa noita suoriutua ilman tuota vaivalloista toimitusta.
Vähäpätöisiä sairaudenhenkiä voi ajaa tiehensä säikäyttämällä ja tämä
tapahtuu niin, että shamaani itse asiassa säikäyttää potilasta.
Sentapaiset parannuskeinot ovat tavallisia, ja yleistä on, että usko
heidän keskuudessaan saa aikaan yhtä suuria ihmeitä kuin meilläkin.
Pelkällä sanan voimalla parantavat shamaanit ovat hyvin harvinaisia.
Joskus sitä tapaa käytetään verenvuodon asettamisessa, mutta silloin
tavallisesti shamaani samalla painaa hyvin taitavasti verisuonia ja
siis sillä keinoin parantaa pahan.

Lieviä taudinkohtauksia parantaa jokainen samojedi itse, ja tämä koskee
erittäinkin vatsatauteja. Ähkyä lievennetään seuraavalla hauskalla
tavalla. Potilas asettuu selälleen makaamaan ja paljastaa vatsansa.
Joku muu henkilö ottaa hiilen ja piirtää sillä sairaalle kohdalle kolme
henkien kasvoja kuvaavaa naamaa. Vähän ajan kuluttua nämä ovat
karkoittaneet vatsassa olevat sukulaisensa ja potilas paranee heti
senjälkeen. Samojedien yksityislääkkeitä koskeva luku olisi huvittava
ja laaja, mutta tässä yhteydessä en kuitenkaan saata siihen puuttua.

Olen jo aikaisemmin maininnut pari sanaa samojedien uhreista, mutta
täydellisyyden vuoksi lisään vielä muutamia yksityiskohtia.
Edelläsanotusta selviää, että he usein uhraavat jumalilleen erilaisia
esineitä ja järjestävät pienempiä yksityisiä uhritilaisuuksia, mutta
suurimmat ja tärkeimmät uhrit tapahtuvat aina shamaanin välityksellä.
Vuosittain palautuviin, kantaisän hengelle tarkoitettuihin uhreihin
ottaa osaa koko heimon miespuolinen väestö, mutta pappi kuitenkin
johtaa itse toimitusta. Hän teurastaa uhrieläimen ja hän lausuu
rukoukset, jotka tavallisesti ovat lyhyet ja aivan yksinkertaiset.
Noita pyytää kantaisää varjelemaan oman heimonsa lapsia, suomaan heille
pitkän iän, vapauttamaan heidät taudeista, hän anoo heille metsä- ja
kalaonnea, lapsia sekä menestystä kaikissa heidän yrityksissään.
Rukouksen kestäessä tuodaan esiin uhrit, jumalalle tarkoitetut osat
pannaan erikseen ja muut keitetään vartavasten mukaan tuoduissa
astioissa. Shamaani ottaa vuoron perään jokaisesta kattilasta paraimman
palasen, jonka heittää pyhään tuleen. Senjälkeen ryhdytään uhriateriaa
syömään, mutta se ei ole erikoisen vakava toimitus eikä sitä myöskään
paina mikään liiallinen uskonnollinen hartaus. Ollaan päinvastoin
iloisia ja käydään hyvällä halulla käsiksi asian aineelliseen puoleen,
täysin vakuutettuina siitä, että rukoukset tulevat kuulluiksi.

Aivan toiseen luokkaan kuuluvat n.s. verettömät ja enimmäkseen
pohjoisessa tavattavat uhrit. Siellä ei tapeta jumalille uhrattua
poroa, vaan tyydytään leikkaamaan sen selkään jumalien kasvoja ja muita
yhtä ihmeellisiltä näyttäviä kuvioita. Tuollaisen toimituksen jälkeen
pidetään eläintä pyhänä; sitä ei saa teurastaa eikä käyttää, ja kunnon
ihmisten ei sovi syödä sen lihaa. Usein valjastetaan pyhät porot
jumalien kuvia sisältävien rekien eteen, ja arvokkaat vieraat joutuvat
joskus saman kunnianosoituksen esineiksi. Itse uhri on tavallisia
paljon monimutkaisempi, ja potilaan täytyy alistua sangen merkillisen
käsittelyn alaiseksi. Noita alottaa usein toimituksensa rukoilemalla
henkien armeliaisuutta. Hän kysyy heiltä ensin, miksi he ylimalkaan
ovat huolineet lähettää ihmishengen alas maan päälle, jos se niin pian
taas kutsutaan takaisin. Hän tiedustelee, onko ihan välttämätöntä, että
juuri kysymyksenalainen ihminen temmataan pois, kun maailman seitsemän
heimon (kaikkien ihmisten) keskuudessa kuitenkin on niin monta paljon
syntisempää ja huonompaa sekä huomattavasti vanhempaa. Noita muuttaa
sitten itsensä ihmishenkiä eli elämän varjoja maan päältä tempaavaksi
satulinnuksi, lentelee sairaan ympärillä, ryömii hänen jalkojensa
välitse, koskettelee häntä siivillään (kaavullaan) ja jättää hänet
vihdoin rauhaan.

Tässä yhteydessä haluan varmana vakaumuksenani lausua, että vaikka
asiasta onkin paljon puhuttu ja kirjoitettu ihmisuhrien esiintyminen
samojedien keskuudessa on taru, jota on mahdoton uskoa. On kuitenkin
hyvin luultavaa, että vielä joku aika sitten heidän luonaan on
tapahtunut sellaista, joka on saattanut antaa näennäistä tukea tälle
otaksumalle sekä arvelulle heidän ihmissyönnistään. On näet todettu,
että vanhemmat ihmiset joskus ovat syöneet erinäisiä kuolleitten lasten
ruumiinosia. Tämä on kuitenkin tapahtunut vain siksi, että nuo henkilöt
sillä ovat luulleet voivansa hankkia itselleen lapsissa olleita
ominaisuuksia, kuten nuorekkuutta y.m. Samalla tavallahan entisaikoina
syötiin kaatuneitten vihollisten sydämet ja aivot, mutta nyttemmin ei
ketään tapeta hyvien ominaisuuksien hankkimiseksi. Tyydytään, ja
ainoastaan poikkeustapauksissa, samalla tavalla anastamaan samanlaisia
hyödyllisiä ominaisuuksia tautien tappamilta tai muulla tavoin
kuolleilta lapsilta.

Ennenkuin siirryn puhumaan matkoistani kokonaan erilaisilla seuduilla
ja eriävissä olosuhteissa, en malta olla puhumatta eräästä osasta
näiden samojedien kansanrunoutta, joka on mitä läheisimmässä yhteydessä
heidän uskontonsa ja menneisyyttä ja tulevaisuutta sekä maallista ja
taivaallista elämää koskevien käsitystensä kanssa.

Samojedien sadut ja laulut ovat enimmältä osaltaan vierailta kansoilta
lainattua tavaraa. Niin on laita useimpien sankarilaulujen ja saman
mallin mukaan sepitettyjen satujen. Heidän oma runollinen tuotantonsa
on köyhää ja se käsittää enimmäkseen viinan vaikutuksesta syntyneitä
tilapäislauluja, jotka joko päättyvät kiitokseen jonkun osoittaman
hyvyyden johdosta tai räikein värein kuvaavat oman minän tai perheen ja
heimon onnettomuuksia ja kurjaa tilaa. M.A. Castrén ei tavannut mitään
muuta eikä hän ylimalkaan uskonut samojedien luoneen mitään
suuremmanarvoista.

Ket-joen rantoja rajoittavissa erämaissa selvisi minulle, että
samojedit sittenkin olivat kyenneet itsenäisesti luomaan korkeammalle
tähtäävää runoutta sekä että he todellisuudessa omistivat säilyttämisen
arvoisia runoteoksia. Löysin näet sangen omituisen proosa-eepoksen,
joka alkuperäisellä mutta silti liikuttavalla tavalla kuvaa heidän
sisimpiä ajatuksiaan ja osoittaa heidän tuntevan paljoa enemmän kuin
mitä he antavat muukalaisten aavistaa.

Eepoksen sankarina on mies nimeltä Iitje. Häntä pidetään kansansa
ensimäisenä ja samalla hän on heidän kantaisänsä, josta kaikki muut
tavalla tai toisella polveutuvat. Hänen elämänsä tehtävänä on taistella
mahtavaa, pohjoisessa asuvaa ihmissyöjää Pyynegussea sekä kaikkia
muukalaisia, etupäässä Kristusta ja tämän jälkeläisiä vastaan. Aivan
nuorena hän joutuu orvoksi Pyynegussen tähden, joka tappaa ja syö koko
hänen sukunsa. Hänen itsensä onnistuu paeta kauas metsiin, missä hän
varttuu ja kasvaa suureksi erään vanhan akan luona. Akka yrittää salata
häneltä kaikki hänen lapsuutensa tapahtumat, mutta kaikesta
varovaisuudesta huolimatta poika joutuu ennen pitkää tekemisiin
noidutun järven rannalla asuvan ja sokean ukon hahmossa elävän
ihmissyöjän kanssa. Kun Iitje sitten kerran huvikseen anastaa kalaa
ukon veneestä, saa hän kasvatusäidiltään kuulla kenen kanssa on
joutunut tekemisiin. Mutta silloin varoitus on liian myöhäinen ja ukon
henget lähestyvät viedäkseen Iitjen pois. Ne ottavat mukaansa pojan,
akan, koiran ja kodan ja kaiken tämän ihmissyöjä nielaisee. Mutta
nuorukainen on ottanut matkaan veitsensä ja sillä hän leikkaa reiän
jättiläisen mahaan, tappaa hänet ja pelastaa heidät kaikki.
Tämänlaatuiseksi kuvataan Iitjen ensimäinen taistelu mahtavaa miestä
vastaan. Jättiläinen oli tosin tapettavissa, mutta ilmestyi aina
elävien joukkoon takaisin entistä mahtavampana ja hirvittävämpänä.

Nuoruutensa aikoina Iitjelle tapahtui ihmeellinen seikkailu toisensa
jälkeen. Kauneimmista ja merkillisimmistä tapauksista mainittakoon
ainoastaan seuraava. Erään merihirviön, yhdellä suurella sarvella
varustetun kalan, ja Pyyne nimisen jättiläislinnun taistellessa
keskenään oli jälkimäinen menettänyt kyntensä, jotka olivat tarttuneet
kiinni kalan selkään. Tämän onnettomuuden takia oli lintu, joka muuten
oli niin suuri ja väkevä, että nieli kivimöhkäleitä ja kokonaisia
puita, tullut voimattomaksi ja kurjaksi. Se pyysi Iitjeä avukseen ja
hän suostui ilolla vaikeaan tehtävään. Kala asui kaukana suurten merten
takana ja sen löytäminen kysyi paljon vaivaa. Mutta Iitje keksi neuvon;
hän valmisti itselleen kanteleentapaisen soittimen, jolla ryhtyi
soittamaan kaikkien eläinten kielillä, niin että ne järjestään
ymmärsivät häntä. Hänen kävi kuin Orfeuksen; taivaan, maan ja veden
eläimet kokoontuivat häntä kuuntelemaan. Viimeisenä saapui myös
jättiläiskala, joka soiton hurmaamana lepäsi liikkumatonna veden
pinnalla. Yhä soittaen kulki Iitje sen selkään ja lähti liikkeelle sen
kanssa. Linnun kynnet olivat vielä sen selässä, ja kala tunsi itsensä
hyvin tyytyväiseksi, kun Iitje otti kynnet pois. Merihirviö lahjoitti
Iitjelle palkinnoksi kauniin tyttärensä, ja lintu, joka sai takaisin
voimansa, tuli hänen uskolliseksi auttajakseen.

Taistelu jättiläistä vastaan muodostui pitkällisemmäksi ja
valkeammaksi. Moneen kertaan Iitje tappoi hirviön, mutta elämä palasi
yhtä säännöllisesti tuohon elottomaan ruumiiseen. Vihdoin heidän
välillään sukeutui kiivas taistelu metsänhaltian, Paargän, kauniista
tyttärestä. Ilkeällä viekkaudella jättiläinen ryösti tytön itselleen,
mutta Iitje, joka valepukuun puettuna palveli kansansa hävittäjän
luona, voitti lopulta taistelun. Hän tappoi jättiläisen ja tehdäkseen
elämän palaamisen ruumiiseen mahdottomaksi hän hinasi sen suurelle
roviolle, jossa se poltettiin. Mutta vielä keskellä tulta löivät
mahtavat leukaluut toisiaan vasten ja kuului uhkauksia, ettei kaikki
vielä ollut menetetty. Ja niinpä kävikin, että kun tuuli hajoitti
jättiläisen tuhkan eri suunnille, niin tästä mustasta tuhkasta syntyy
joka kesä miljardeihin nouseva sääskiparvi, joka yhtä suurella himolla
kuin ihmissyöjä alati imee ihmisten verta.

Tämän lopullisen voiton jälkeen Iitje nai metsänhaltian tyttären, ja
tästä avioliitosta syntyi m.m. se karhu, jota kunnioitetaan Ket-joen
samojedien kantaisänä. Näiden tapahtumien jälkeen eli samojedikansa
onnellista ja taisteluista vapaata elämää. Iitje hallitsi heitä ja
torjui kaikki vaarat ja naapurien puolelta uhkaavat hyökkäykset.

Sitten eräänä kauniina päivänä piru ilmestyi Iitjen luo ja pyysi saada
ruokaa ja juomaa. Mutta Iitje antoi hänelle kiviä, ja piru vaelsi
Kristuksen luo. Paholaisen ja Kristuksen välillä syntyi lämmin
ystävyys, sillä jälkimäinen ravitsi pirua ihmisten verellä. Kostaakseen
samojedeille saapui Kristus, pirun ystävä ja kaikkien venäläisten isä,
kansoineen Siperiaan. Pahat voimat pääsivät voitolle, samojedikansat
hajaantuivat eri ilmansuunnille ja muukalaiset tulivat maan herroiksi.
Siihen aikaan Iitje vaelsi pois kansansa luota ja valmisti itselleen
asunnon suurten merien taakse. Siellä hän nukkuu vielä tänäkin päivänä,
mutta kun aika tulee, palaa hän jälleen, sanovat samojedit, ja silloin
hän kokoo lapsensa yhdeksi kansaksi ja ajaa pois muukalaiset
Siperiasta, vapauttaa maan ja tekee ihmiset vapaiksi. Tämän samojedit
uskovat täydellä todella ja varmasti, sillä Iitje on itse lähtiessään
sanonut Kristukselle: "Tämä päivä on sinun, ja minä poistun, mutta
huomispäivä tulee, minun päiväni tulee vielä, ja silloin minä palaan,
kokoon heimoni ja karkoitan muukalaiset maasta." Kaihoisia sanoja
kansan huulilta, jota itse asiassa huomispäivä ei ole löytävä elävien
joukosta.

Tästä samojedien laajasta eepoksesta en ole voinut esittää muuta kuin
ääriviivat. Mutta lukija luultavasti niistäkin huomaa, että tämä heidän
luomansa sankarirunoelma on arvokas lisä heidän omintakeisen
sivistyksensä tuntemista varten. Merkillistä vain on, että tuollainen
vaeltava kansa, tuollainen kurjissa olosuhteissa elävä heimo on
saattanut luoda niinkin yhtenäisen, tavallista satua korkeammalle
tähtäävän teoksen. Jos sitäpaitsi tämän kirjoittajan tavalla on elänyt
heidän keskuudessaan ja nähnyt heidän lämmöllä laulavan sankarinsa
mainetöistä, kuullut heidän hiljaisella kaiholla kertovan alennuksen
ajoista ja alakuloisina, mutta palavalla innostuksella kysyvän
vapauttajansa tuloa, silloin käsittää, että tässä sadussa kuvaavasti
lausutaan mitä he ajattelevat, tuntevat ja mistä he uneksivat. Mutta
samalla ei saata olla huomaamatta, miten heitä paljoa suuremmat heimot
ja paljoa sivistyneemmät kansat omaksi onnettomuudekseen eivät ole
kyenneet yhtä selvästi tuntemaan ja ajattelemaan, eivät ole jaksaneet
tai uskaltaneet yhtä rohkeasti uneksia ja sen mukaan toimia.



JENISEITÄ PITKIN


Talvi tuntui tulevan aito siperialainen. Lokakuun alkupuolella se jo
näytti hampaitaan ja monena päivänä oli alle -40°. Poroja oli vaikea
hankkia lähimailta ja siitä syystä matka erämaan halki kävi
mahdottomaksi. Minun täytyi alistua hevoskyydillä ajamaan Jeniseiskin
kaupunkiin, josta sitten saatoin jokea pitkin jatkaa matkaa pohjoisia
Turuhanskin maita kohti. Makovskoesta oli kaupunkiin vain 100 virstaa,
joka matka kesti kolmisen päivää.

Jeniseiskiin tulin ajaen eräänä iltana. Kokoelmiani varten oli minulla
kaksi rekeä, toista ohjasi ukko Barmin ja toisen päällä minä loikoilin
täysissä tunguusilaisissa tamineissa. Aioin mennä kaupungin ainoaan
hotelliin, pieneen, muutamia huoneita käsittävään puutaloon. Olimme
juuri ehtineet seisahtua portin edustalle, kun suureen turkkiin puettu
mies astui eteemme ja karjui minulle:

"Kuka sinä olet?"

"Kuka sinä sitten olet?" kysyin minä, koska hämärässä en saattanut
nähdä mikä tuo mies oli. Nyt vasta hän oikein raivostui kuullessaan
minun häntä sinuttelevan, niinkuin hän äsken minua. Hän kiroili ja
huusi ja tahtoi heti paikalla nähdä passini. Huomautin hänelle, että
minä en näytä sitä kenellekään kadulla, ja marssin huoneeseeni, jonne
hänkin perässäni pyrki. Suuttuneena tuollaisen sopimattoman
esiintymisen johdosta kysäisin häneltä, oliko hän dvornikka (talonmies)
tai mahdollisesti poliisi. Hän avasi turkkinsa ja osoitti kiiltäviä
nappejaan, mutta ei sittenkään vastannut kysymykseeni, vaan vaati yhä
edelleen passiani. Päästäkseni hänestä rauhaan näytin hänelle vihdoin
passini ja muut paperini, jonka jälkeen hän hävisi. Myöhemmin hän
poliisilaitoksella syytti minua virkamiehen solvaamisesta ja muusta,
mutta kun talon isäntä ja eräs saksalainen kauppamatkustaja olivat
todistaneet aivan päinvastaista, niin siitä ei tehty mitään juttua.
Seuraavana aamuna kävin valittamassa asiasta ispravnikan luona, joka
myönsi minun menetelleen oikein ja antoi miehelle, joka toimi
pristavina, ankaran varoituksen. Mutta hän selitti asian niin, että
pristavi oli luullut minua tunguusiksi tai karanneeksi karkoitetuksi ja
sen mukaan kohdellut minua.

Jeniseiskin kaupunki sijaitsee korkeiden kukkulain suojassa
Jenisei-virran rannalla. Se on verrattain suuri ja on aikoinaan ollut
vielä suurempi, jonka vuoksi se vaikuttaa hieman kuolleelta. Noin
75-100 vuotta sitten se kuulemma oli hyvinkin eloisa. Silloin sen
kautta vuosittain kulki vähintään 100,000 kullankaivajaa, ja kaivosten
ja huuhtomojen onnelliset omistajat viettivät siellä komeata ja
ylellistä elämää. Niiltä ujoilla ovat nuo suuret, kiviset,
palatsimaiset talot, jotka nyttemmin ovat rappeutuneet ja kaikkea
virkaa vailla. Samalta loistokaudelta ovat syntisten kullankaivajien
sielujensa pelastamiseksi rakennuttamat lukemattomat valkoiset ja
kultakupoliset kirkot. Kaupunki tekee mielestäni hyvin vanhanaikuisen
vaikutuksen, jota lisäävät vaillinainen katuvalaistus ja
järjestyksenvalvojat, jotka öiseen aikaan kulkevat pitkin katuja
kalistellen jänisräikän tapaista kojetta.

Kaupungissa sijaitsee laajahko, herra Kytmanovin perustama museo, jossa
aioin harjoittaa tutkimuksia. Mutta sitä ei lämmitetä talvisaikaan
ollenkaan ja pakkasen takia minun oli mahdoton siellä istua ja tehdä
työtä. Mutta käynnilläni tutustuin perustajan poikaan, joka erittäin
ystävällisesti näytteli minulle kaupunkia ja harvinaisen kauniilla
hevosillaan kyyditsi minua paikasta toiseen. Sitäpaitsi hän avusti
minua neuvoillaan ja täydensi matkatarpeitani lahjoittamalla minulle
yhtä ja toista. Samalla ystävällisyydellä kohteli minua pormestari,
jonka luona pari kertaa kävin. Minun oli vain hieman vaikea esiintyä
heidän seurassaan, sillä "kulttuurikerrokseni" olin jättänyt Tomskiin
ja minun täytyi kaiken aikaa komeilla tunguusilaisissa ryysyissäni.

Joki oli vähän sitä ennen jäätynyt ja tie pohjoista kohti oli valmis.
Hyvillä hevosilla ajoin nopeasti eteenpäin. Turuhanskin piirin rajalle
on talvisaikaan 400 virstaa, ja tämä osa matkasta sujui verrattain
hyvin. Pakkasta oli vain noin 30° ja jää oli tasaista. Viikon kuluttua
olin perillä.

Pitkin joen rantoja asuu enimmäkseen venäläisiä, ja asukkaat ovat
sangen varakkaita. Jartsevskoessa tapasin ensimäiset alkuasukkaat,
pienen määrän noita omituisia Jenisei-ostjakkeja, joiden alkuperästä
oppineet riitelevät. Matkani varrella näin heitä usein ja mikäli minä
heihin tutustuin ja sen nojalla saatan asioita arvostella, luulen
Castrénin osuneen oikeaan arvellessaan heidän kuuluvan indokiinalaiseen
kieliryhmään. Toisessa yhteydessä puhun heistä enemmän.

Vorogovoon saavuin eräänä yönä taisteltuani jäisellä joella monta
tuntia tuollaista hyvin tavallista, mutta silti hirveätä lumimyrskyä
vastaan. Kylä ei ole suuren suuri, mutta sillä on kauppakeskuksena
kuitenkin tärkeä merkityksensä. Siellä on sähkölennätinlaitos ja monta
puotia, joista saattaa ostaa yhtä ja toista, mitä etäämpänä on mahdoton
itselleen hankkia. Se on tavallaan sivistyksen viimeinen etuvartija,
sillä sen toisella puolella alkaa pimeyden valtakunta, karkoitettujen
ja kurjien ihmisten maa.

Tähän kylään on sijoitettu santarmijoukko, jonka tulee valvoa, ettei
viinaa kuljeteta pohjoiseen päin, koska Turuhanskin piiri on
virallisesti raitis. Heidän tulee pitää silmällä, ettei kukaan
karkoitetuista pääse rajan yli pakenemaan eikä asiattomia piiriin
tunkeutumaan. Heidän päällikkönsä kävi minunkin luonani. Hän oli
äärettömän kohtelias. Hän kysyi minne olin menossa ja mitä aioin siellä
toimittaa. Hän kuuli minun läpikäyneen yliopistoksi sanotun laitoksen
ja kysyi senjälkeen, olinko mahdollisesti luku- ja kirjoitustaitoinen.
Vaatimattomasti vastattuani, että minä osasin sekä lukea että
kirjoittaa, hän merkitsi nimekseni kirjaansa Magistr Filosofovitsh
Donner, jota erehdystä en raskinnut korjata. Erosimme mitä parhaina
ystävinä.

Vorogovossa hankin itselleni pitkäjalaksisen kapean reen eli nartan,
jommoista täytyi huonojen teiden takia käyttää. Senjälkeen matkustin
Turuhanskia kohti, jonka nimi jo siperialaisestakin kuulostaa
kamalalta. Tie oli suunnilleen 800 virstan pituinen ja kulki
enimmäkseen jokea pitkin, jonka rannoilla venäläisten kurjat kylät ja
talot ja alkuasukasten tuohikodat sijaitsivat monen peninkulman
etäisyydellä toisistaan. Joki on usein kilometrien levyinen, ja
oikeanpuoliset rannat ovat korkeat ja metsäiset. Ne kohoavat yhä
mahtavampina kaukaista itää kohti ja muodostavat suuria vuoria, joiden
mustan selän takana piilevät kultakaivokset ja kaikki niihin kuuluva
kurjuus. Tästä maasta, Turuhanskin piiristä, joka on alaltaan viisi
kertaa niin suuri kuin Suomi, ovat kuvat niin kirjavat, vaikutelmat
niin erilaiset, että minun käy mahdottomaksi muutamalla rivillä edes
ääriviivoja piirtää. Tyydyn lyhyihin reunamuistutuksiin.

Ken silmät auki matkustaa näiden seutujen kautta, ei saata olla
hämmästymättä sitä elämän moninaisuutta, minkä tapaa noilla karuilla
mailla. Näkee tunguuseja, jotka täällä ovat niin rikkaita ja hienoja,
että syövät vain valkoista leipää, eivät polta mahorkkaa eivätkä juo
konjakkia huonompaa juomaa. Tapaa kurjia ostjakkeja, jotka pitkin
vuotta asuvat huonoissa tuohimajoissa, tai pyöreitä ja hauskoja
samojedeja, jotka poroineen kiitävät erämaiden halki ja tundroilla
herrastelevat. Savuavan lampun himmeän valon opastamana saattaa astua
jonkun kurjan karkoitetun yksinkertaiseen asuntoon tai myöskin mennä
juhlimaan maan herrojen, alkuasukkaita riistävien rikkaiden
kauppiaitten luo. Jokaisessa kylässä ja jokaisessa talossa tapaa
uusien, mitä erilaisimpia kieliä ja murteita puhuvien kansojen ja
heimojen edustajia. Venäläisetkin puhuvat omaa erikoista murrettaan,
joka joskus on hauskaa, kun esim. lotka (= vene) äännetään niinkuin
votka ( = viina). Tällä matkalla tekemäni hätäiset muistiinpanot
saattaisivat melkein johtaa minut uskomaan, että Baabelin torni
aikoinaan sijaitsi Turuhanskissa.

Matkani pohjoista kohti edistyi hyvin hitaasti. Jeniseillä ei ole
mitään varsinaisia kyytihevosia, mutta asukkaat kyyditsevät matkustajia
vuoron perään. Tullessani keskellä yötä johonkin kylään ei kukaan
tiennyt kenen tehtäväksi kyyditseminen viimeksi oli jäänyt. Oli usein
tarpeen herättää kaikki talot tämän tiedon hankkimista varten. Ja kun
oikea mies vihdoin oli löytynyt, kesti kauan, ennenkuin hän oli
matkavalmiina. Ensiksi oli herätettävä vaimo, jonka tuli panna
samovaari kuntoon, miehen täytyi juoda teetä, ennenkuin lähti hevosia
etsimään. Jos kylä oli hyvin pieni, täytyi tyytyä yhteen ainoaan
hevoseen, ja troika syntyi siten, että hevosen kummallekin puolelle
valjastettiin koira. Tällainen kolmivaljakko ei kuitenkaan ollut juuri
muita huonompi, sillä koirat vetivät kuormaa yhtä hyvin kuin nääntynyt
ja rasittunut hevonen. Ehtiäkseni nopeammin perille ajoin yötä päivää.
Pian muodostui nartassa torkkuminen tavallisemmaksi kuin mökeissä
nukkuminen, ja se olikin eduksi, sillä kärsivällisyys on tarpoen
tuommoisella satojen ja tuhansien virstojen taipaleella. Jollei
jaksanut koko aikaa ihailla pohjoisella taivaalla loistavaa Otavaa,
kävi nukkuminen ainoaksi ajanviettokeinoksi, sillä tunnit ryömivät yhtä
hitaasti eteenpäin kuin nartta, joka ainoastaan mitä suurimmalla
vaivalla tunkeutui metrinpaksuisessa lumessa korkeiksi vuoriksi
kasaantuneiden jäämöhkäleiden välitse. Kun sattui pyry, ei nähnyt
kerrassaan mitään, ja usein me eksyimme Jenisein jäillä. Onneksi
hevoset vain harvoin erehtyivät suuntaamaan kulkunsa joessa oleviin
sulapaikkoihin, joissa mahdollisimman kylmä kylpy odotti muutenkin
sangen viluisia matkamiehiä. Väliin oli 50° pakkasta ja tuuli viilsi
kasvoja kuin veitsellä. Täytyi olla kovin varoillaan, jottei pakkanen
pääsisi yllättämään ja häpeällisesti riistämään saaliikseen hajuelimen
näkyvintä päätä. Neljän peninkulman matka kesti usein 8-9 tuntia, ja
siinä ajassa ehti jo hyvin tuntea kylmää ja paleltua. Mutta edellisenä
talvena olin karaissut itseäni sekä avannoissa kylpemällä että saunan
jälkeen kierimällä lumessa ja sen vuoksi saatoin tämän niinkuin
vieläkin kovemman pakkasen kestää.

Tullessani Podkamennaja-Tunguskaan oli päivä jo melkein yhtä pimeä kuin
yö, ja auringosta ei näkynyt muuta kuin silloin tällöin taivaalla
punainen kajastus, joka samalla kertaa edusti sekä aamu- että
iltaruskoa. Tässä kylässä tapasin Pietarista Siperiaan karkoitetun
suomalaisen, Anders Hämäläisen, jota tiesin kysyä kievarin seinille
liimattujen Työmieslehden numerojen johdosta. Muuan asianajaja Klimin
rouvineen kuului samoin siellä karkoitettujen keskuudessa tehtyihin
hauskoihin tuttavuuksiin. Joen toisella rannalla oli muutamia
tuohikotia, joissa myöskin kävin. Asukkaat olivat Jartsevskoen
murteesta kokonaan eroavaa kieltä puhuvia Jenisei-ostjakkeja. He
asuivat hyvin kurjissa oloissa, heillä ei ollut porojakaan, ja kun
metsästys syksyllä ei ollut onnistunut ja setripuunkävyt eivät olleet
kypsyneet, oli vaikea käsittää miten he aikoivat suoriutua talvesta.
Tullessani heidän luokseen oli ilo kuitenkin ylimmillään, sillä iso
kontio oli kaadettu ja lihaa riitti heille muutamaksi päiväksi.
Paraikaa ostjakit uhrasivat jumalilleen. Valitettavasti en osannut
heidän kieltänsä juuri nimeksikään, mutta sen verran kuitenkin
ymmärsin, että he, samalla kun uhreilla kunnioittivat metsänjumalaa,
pahasti pilkkasivat karhu-vainajan henkeä. Kodan takaseinällä olivat
karhun kuono, silmät ja sydän. Uhritoimituksen päätyttyä otettiin kuono
siinä riippuvine päänahkoineen ja asetettiin lähimmän miehen päähän.
Mies alkoi karjua ja herjata karhua ja sen henkeä. Sitten hän heitti
kuonon tuleen, josta seuraava mies sen sieppasi ja pani päähänsä sekä
jäljitteli vuoroonsa karhua. Vasta kun kaikki miehet olivat ottaneet
osaa tähän menoon, ryhdyttiin juhlimaan. Sitä tavallisesti kestää
kolmisen päivää.

Jenisei-ostjakit eivät huomattavasti eroa Narymin piirissä asuvista
ostjakki-samojedeista. Kieli on tosin aivan erilaista ja ulkomuoto on
kenties mongolilaisempi. Puvussa on m.m. eroa siinä, että maalitsa on
koristettu kaulaan, hartioille ja liepeisiin neulotuilla kirjavilla
nauhoilla. Erinäiset työkalut ovat toisenlaiset ja heiltä puuttuu
kokonaan tuohiastioita; kaikki laatikot ja kopat ovat sensijaan puusta
tehdyt.

Seuraava suurempi kylä oli Ylinen Inbatsk, jossa tapasin suuren määrän
karkoitettuja. Eräs heistä, joka toimi paikkakunnalla olevan
ilmatieteellisen aseman päällikkönä, kertoi minulle siitä
hirvittävästä, v. 1907 tapahtuneesta ryöstöretkestä, joka väestön
keskuudessa aiheutti mitä kiihkeimmän vihan kaikkia karkoitettuja
kohtaan. Kerron muutamalla sanalla tästä tapahtumasta osoittaakseni
minkälaisiin tekoihin lopen rääkätyt ja toivottomat ihmiset saattavat
ryhtyä. Siihen aikaan asui piirissä noin 1,200 karkoitettua. Muutamat
olivat kohtaloonsa verrattain tyytyväiset, mutta toisten mielestä oli
heitä liian kovasti kohdeltu. Parikymmentä miespoloista, joista
useimmat eivät olleet rosvoja ja ryöväreitä parempia, muodosti joukon;
he hankkivat itselleen aseita ja tulivat Vorogovoon, jossa surmasivat
kaksi poliisia. Päästyään kerran liikkeelle ja hyvälle alulle he
päättivät lähteä kostamaan mahdollisimman monelle, ja niin he vaelsivat
kylästä kylään, murhaten mutta myös ryöstäen ja polttaen kauppiaitten
puoteja ja tavaroita. He saapuivat Turuhanskiin, tappoivat pristavin
apulaisen ja erään kauppiaan sekä ryöstivät kaiken minkä vain käsiinsä
saivat. Karkoitettujen puolustukseksi on mainittava, että vain aniharva
heistä liittyi tähän julmaan joukkueeseen; useimmat päinvastoin
ryhtyivät tekemään kaiken voitavansa suojellakseen itseään ja muita
noilta villiintyneiltä ihmisiltä. Vihdoin viimein saapui sana
tapahtumasta Jeniseiskiin ja sotilasjoukkue lähetettiin Turuhanskiin.
Piiri julistettiin sotatilaan ja v.t. kenraalikuvernööri nimitettiin.
Mutta roistot olivat paenneet tundroille ja heidän vangitsemisestaan
aiheutui paljon vaivaa. Osa heistä ammuttiin, mutta kahdeksan
kappaletta saatiin hengissä kiinni. Kapinoitsijain järjestämät murhat
näkyvät olleen kauhistuttavan julmia ja hirveitä, mutta vankien
kuljetus Krasnojarskiin veti niille kuitenkin hyvin vertoja. Sotilaat
ja asukkaat olivat miltei suunniltaan vihasta näitä onnettomia kohtaan
ja edelliset sitäpaitsi uuvuksissa pitkien, lumessa tapahtuneitten
marssien jälkeen. Mitä kovimmassa pakkasessa täytyi vankien jalkaisin
ilman turkkeja ja kädet selän taakse sidottuina kulkea toista tuhatta
virstaa. Sormet ja varpaat paleltuivat ja putoilivat matkalla pois. Jos
joku heistä sattui kaatumaan, niin häntä pistimellä armottomasti
rääkättiin. Määräpaikalle saavuttua neljä miestä tuomittiin
hirtettäviksi ja loput tuohon niin kamalaksi tunnettuun pakkotyöhön.
Pahinta oli, että monet viattomatkin vangittiin ja samanlaisissa
olosuhteissa vietiin Jeniseiskiin, jossa heidän viattomuutensa vasta
tuli ilmi. Joka tapauksessa on aivan luonnollista, että paikallinen
väestö sellaisten tapahtumien johdosta yhä edelleen tuntee vaikeasti
salattavaa vihaa karkoitettuja kohtaan. Ja yhtä selvää on, ettei
onnettomien karkoitettujen kohtaloa noissa pimeyden maissa suinkaan
lievennä se seikka, että he joka taholla tuntevat olevansa omien
maanmiestensä vihan ja inhon ympäröiminä. He ovat kaikki todella
surkuteltavassa asemassa.

Inbatskissa tapasin ensi kertaa läänin herran, Turuhanskin pristavin,
maan jumalan ja kuvernöörin, joksi asukkaat häntä sanovat. Hän oli
kookas, kaukaasialaista alkuperää oleva käyränenäinen ja karskin
näköinen mies. Itse hän oli hyvin vaatimaton ja tunnusti avoimesti
olevansa verrattain oppimaton sekä ainoastaan vähässä määrässä
ehtineensä tutustua piiriinsä. Koko hänen aikansa meni karkoitettujen
valvontaan, eikä hän mitenkään ehtinyt työskennellä väestön hyväksi.
Etelän aurinkoisilta seuduilta hän oli tullut suoraan pimeään
Pohjolaan, ja oli aivan selvää, ettei hän yhden vuoden aikana ollut
ehtinyt oloihin perehtyä. Avoimesti hän kuvaili viranomaisten vaikeata
taistelua tietämättömyyttä ja raakuutta, kauppiaitten laitonta
viinanmyyntiä ja kaikkia pahoja aineksia vastaan, jotka olivat
voittaneet laajalti alaa sen johdosta, että maa vuosisatojen kuluessa
oli ollut venäläisen yhteiskunnan huonoimpien voimien häätöpaikkana.
Tavallisuudesta poikkeava ilmiö hän epäilemättä oli, ankaruutta ja
oikeutta hän koetti juurruttaa oman, kenties vähän rajoitetun
mittakaavansa mukaan, ja raittiudesta hän piti kiinni siten, että itse
ei maistanut mitään alkoholia. Vaikeuksia hänellä siinä suhteessa oli
paljon. Sen havaitsin m.m. Monastyrskoessa, jossa vähän ennen tuloani
kasakat olivat varastaneet takavarikoitua viinaa pristavin omasta
kansliasta. Hänen edeltäjänsä oli niinikään harrastanut raittiutta,
mutta hänestä kerrottiin, että hän kielletyn viinan asemesta osti ja
joi suuret määrät eau de Colognea ja muita hajuvesiä.

Olen jo aikaisemmin maininnut, että kulunut vuosi Jeniseillä oli ollut
hyvin huono. Kalastus ei ollut tuottanut paljon mitään ja metsänriista
oli melkein hävinnyt. Marjojen ja setripuunkäpyjen puute oli
aiheuttanut ruton oravien keskuudessa, ja vielä joulukuussa nälkäiset
karhut liikkuivat metsissä ja kylissä ryöstäen lehmiä ja hevosia ja
tappaen ihmisiä. Minuakin eräs laiha kontio oli Ket-joella metsässä
ahdistanut ja olin töin tuskin pelastunut joutumasta takaapäin
hyökkäävän pedon kynsiin. Asukkaat eivät voineet ostaa tarvitsemiaan
tavaroita ja kauppiaat eivät saattaneet heille myöskään antaa mitään
velaksi, kun eivät itsekään saaneet mitään Jeniseiskissä ja
Krasnojarskissa toimivilta yhtiöiltä. Jauhojen hinnat olivat kovasti
kohonneet, puudasta maksettiin 2-3 ruplaa, ja Vorogovosta pohjoisempana
oli melkein mahdotonta saada ostetuksi itselleen leipää. Monessa
venäläisessä kylässä oli nälkä tullut jokapäiväiseksi vieraaksi.
Pristavia ahdistivat lukuisat avunpyytäjät. Mutta kruunun makasiinit
olivat tyhjät ja talvinen kuljetus oli matkan pituuden takia mahdoton.
Hän ei mahtanut asialle kerrassaan mitään. Joskus hän kuitenkin vastasi
heille lyhyesti ja päättäväisesti: "Teillä on hyvinä vuosina ollut
varaa juopotteluun, mutta ette koskaan ole ajatelleet huonoja.
Senvuoksi teidän nyt on pakko nähdä nälkää. Muu ei auta." Ne olivat
kovia sanoja, mutta aivan tosia, sillä vaikka hätä silloin olikin
suuri, olivat kaikki kuitenkin aikaisemmin eläneet kuin viimeistä
päivää.

Kuta pitemmälle pääsin, sitä kylmemmäksi ja kolkommaksi kävi ilma, ja
päivä muuttui mustaksi yöksi. Taival oli tavattoman yksitoikkoinen ja
vain harvoin tapasi kunnollisia asuntoja. Siellä täällä näki kuitenkin
alkuasukasten kustannuksella rikastuneitten kauppiaitten komeita
taloja. Olin toivonut matkalla tapaavani noita ensinmainittuja
voidakseni heidän keskuudessaan ryhtyä alustaviin tutkimuksiin. Mutta
onni ei minua suosinut; useimmat olivat vähää ennen tuloani ehtineet
painua takaisin tundroille.

Joulukuun alkupuolella saavuin tavanmukaisessa pyryilmassa
pohjoisimpaan sivistystä edustavaan kolkkaan, Monastyrskoen kylään,
joka on muinoin niin kuuluisan ja pahamaineisen Turuhanskin perillinen.
Kivinen kirkko ja kymmenkunta jää- tai lasi-akkunaista puutaloa, siinä
kaikki, mikä on jäljellä muinaisesta loistosta. Asukkaita ei ole paljoa
ja useimmat ovat virkamiehiä. Ensi sijalla on pristavi, johon lukija jo
on tutustunut. Hänen leiriinsä -- sillä tälläkään paikkakunnalla
eivät kaikki elä sovussa -- kuuluu hänen apulaisensa ja kirjuri,
joka on mahtava mies ja suuri isänmaanystävä. Hän on taistellut
venäläis-japanilaisessa sodassa suuriruhtinaiden seurassa ja saanut
neljä Yrjönristiä urhoollisuudestaan. Vartioväkeen kuuluu kasakoita,
jotka eivät osaa ratsastaa ja harvoin ovat nähneetkään hevosen. Toiseen
leiriin kuuluvat tuomari perheineen sekä muutamat kauppiaat, niiden
joukossa eräs Riian saksalainen, jonka luona siellä ollessani asuin.
Papistoa edustaa Turuhanskin lääninrovasti, joka on hauska kansanmies.
Hänen poikansa elää samojedien tapaista elämää tundralla. Vanhan
luostarin asukkaihin kuuluu neljä vanhaa munkkia, joiden veroisia ei
luultavasti tapaa Venäjällä eikä muuallakaan maailmassa, sekä
lähetyssaarnaaja, joka kastaa enemmän pakanoita kuin mitä alkuasukkaita
yhteensä on.

Palattuani Dudinkasta saatoin joulupyhien aikana pari päivää
seurustella tämän omituisen seurakunnan kanssa. Niin ihmeelliseltä
kuin asia tuntuukin, näytti minusta virkamiespiiri kaikkein
miellyttävimmältä. Ei tietenkään sen tavan tähden, millä he kohtelivat
noita onnettomia karkoitettuja tai muita asukkaita, vaan verrattain
suuren rehellisyytensä takia. Ei ole ihmeteltävää, jos sellaisen
ruhtinaskunnan johdossa 30 ruplan kuukausipalkalla oleva mies yrittää
hankkia itselleen sivutuloja. Ennen muinoin oli tämä yleistä ja sitä
välttämättömämpää, koska pristavin täytyi luovuttaa osa palkastaan
häntä ylempänä oleville virkamiehille. Samojedeilta vaadittiin
vuosittain suuret määrät turkiksia, jotka muka annettiin valkoiselle
tsaarille valmistettavaa turkkia varten. Ja alkuasukkaat käsittivät
varsin hyvin, että siihen tarvittiin tavallista enemmän nahkoja, sillä
pristavi oli kertonut heille, että tsaari oli yhtä suuri tai suurempi
kuin Turuhanskin kirkko. Nyttemmin tämä järjestelmä on melkein kokonaan
hävinnyt ja pristavin täytyy tyytyä elämään yksinomaan palkallansa.
Tätä on pidettävä hyvinkin kunnioitettavana, koska hän helposti
saattaisi hankkia itselleen melkein välttämättömiä lisätuloja.

Munkit ottavat tehtävänsä jotenkin keveältä kannalta. Kesäisin he
viljelevät perunoita, jotka halla syksyllä vie. Pitkän talven he
vartioivat kirkossa lepäävän pyhän Vasilijn luita. Tämä pyhä mies eli
200 vuotta sitten hävitetyssä Mangasejan kaupungissa, jossa hänet myös
murhattiin. Myöhemmin eräs munkki löysi hänen muuttumattoman ruumiinsa
keskellä talvea viheriöitsevältä niityltä. Ruumis vietiin luostarin
kirkkoon, jossa se ajoittain aikaansaa jonkun ihmeen. Vähän ennen
tuloani oli se kävellyt kirkossa ja sytyttänyt kaikki siellä olevat
vahakynttilät. Niin ainakin munkit minulle juttelivat. Parastaikaa
tutkittiin noita ihmeitä siinä mielessä, että synodi havaitsisi
vainajan pyhäksi ja julistaisi hänet viralliseksi pyhimykseksi.
Yksityisesti melkein kaikki piirin venäläiset häntä jo sellaisena
palvelivat.

Joulupäivinä näin noiden munkkien vaeltavan talosta taloon siunaamassa
pyhäinkuvia. Jokaisessa talossa heille annettiin paitsi rahoja myös
ruokaa ja viinaryyppyjä, ja siitä oli seurauksena, että he iltapäivällä
jo olivat unohtaneet kaiken hurskautensa ja hyvin epäselvässä tilassa
toimittivat tehtävänsä enemmän ihmisten huviksi kuin Jumalan ja kirkon
kunniaksi. Lähetyssaarnaaja oli kerrassaan toisenlainen. Hän ei ollut
yhtä typerä kuin muut, vaan paljoa viekkaampi ja ovelampi. Hän oli
tosin koko ikänsä ahkerasti kastanut pakanoita ja haudannut
kristityitä, mutta asian taloudellinen puoli oli hänestä sittenkin
kaikkein tärkein. Minulle kerrottiin monelta eri taholta piirteitä
hänen toiminnastaan, jotka osoittavat, että hän ei ollenkaan pystynyt
tehtäväänsä. Hieromalla alkuasukkaiden kanssa alati kauppaa
kastamisesta ja muista kirkollisista toimituksista oli hän antanut
heille mahdollisimman huonon käsityksen kristillisestä kirkosta,
ja kristinuskoon kääntyminen muuttui heidän käsityksessään
yksinkertaiseksi liiketoimitukseksi. Naalin nahalla kävi varman paikan
ostaminen taivaanvaltakunnassa mahdolliseksi, mutta kun pääsy
samojedilaiseen manalaan oli maksuton ja kun "helvetin tulen pelkoa ei
saata sytyttää jäiden keskellä", niinkuin Jack London sanoo, oli
enemmän kuin luonnollista, että he tyytyivät vaatimattomampaan ja
halvempaan asuntoon haudantakaisessa elämässä. Tasin matkalla pääsin
omin silmin näkemään millä tavalla hän kohteli alkuasukkaita. Näiden on
pakko käskyn saatuaan lähteä ennakolta määrätyille paikoille
kuljettamaan viranomaisia tundrojen halki. Lähetyssaarnaaja oli aikonut
matkustaa Tasille, ja alkuasukkaat olivat saaneet siitä sanan. Yli
kuukauden päivät täytyi heidän toimettomina istua karulla tundralla
odottamassa hänen tuloaan. Pakkanen oli kovimmillaan ja ruokakin
alkoi loppua. Saapuessani heidän luokseen tiesin kertoa, että
lähetyssaarnaaja ei tulekaan; hän oli löytänyt parempia metsästysmaita
ja halaistulla sanallakaan asiasta ilmoittamatta matkustanut aivan
toisaalle. Korvausta heille ei annettu, mutta pienet ruokavarastoni he
halukkaasti söivät ja ne loppuivat varsin pian, koska minun oli
mahdoton estää nälkäisiä ja nääntyneitä ihmisiä syömästä itseään
kylläisiksi, niin kauan kuin minulla jotakin oli. Kuvaamani mies on
useasti saanut vastaanottaa kiitoksia ja virallisia palkintoja
pakanoita kohtaan osoittamastaan huolenpidosta. Ei saata olla
toivomatta, että alkuasukkaat tulevaisuudessa säästyisivät tuollaisilta
vääriltä profeetoilta. Persoonallisesti hän oli sangen ystävällinen
minua kohtaan, ja muutamat hänen antamansa tiedot eivät olleet ihan
arvoa vailla.

Pahimmat olivat sittenkin kauppiaat, tai oikeammin useimmat heistä. He
ymmärtävät miten ihmisiä on nyljettävä, jokainen omalla tavallaan.
Samojedien ja tunguusien täytyy tavallisesta viinapullosta maksaa 20
ruplaa, ja kaikenmoinen romu ja roska käy erinomaisesti kaupaksi.
Nyttemmin he eivät kuitenkaan näy enää voivan käyttää niitä tapoja,
joita vielä joku aika sitten eräs myöhemmin murhattu kuuluisa
alkuasukkaiden rääkkääjä ihan julkisesti käytti. Väkivallalla hän
anasti itselleen minkä vain käsiinsä sai ja maksoi itse määräämiensä
hintojen mukaan. Jos joku oli hänelle velkaa eikä kyennyt sitä
suorittamaan, turvautui hän pahoinpitelyyn, ja pari kertaa tapahtui,
että hän puhkaisi onnettoman uhrinsa silmät, niinkuin hän joskus myös
teki itsensä syypääksi murhaan. Tämä mies oli koko piirin kauhuna, eikä
kukaan ollut varma hengestään, niin kauan kuin hän tundralla eli. Viime
vuosien aikana tavat ovat jonkun verran muuttuneet ja menettäneet
raakuuttaan, mutta oikeastaan ei taida olla kovin suurta eroa murhan ja
viinaan-hukuttamisen välillä.

Monastyrskoessa tapasin m.m. suuren määrän maan itäisistä osista
kotoisin olevia n.s. olympialaisia tunguuseja, jotka monessa suhteessa
eroavat eteläisistä sukulaisistaan. Castrén kuvaa heitä seuraavalla
hyvin sattuvalla tavalla: "Tunguusit ovat hienoa, siistiä ja siroa
kansaa; heitä voisi syystä sanoa Siperian aateliksi. He pyrkivät kaikin
tavoin sievistämään ja silittämään ulkoasuansa, ovat verrattain
puhtaita ja siistejä, hoitavat ja harjaavat leikkaamatonta tukkaansa,
tatuoivat kasvonsa ja koristavat ruumiinsa eriskummaisesti
kirjailluilla puvuilla. He rakastavat tanssia ja ritarillisia
ruumiinharjoituksia sekä omaavat notkeutta ja joustavuutta, joka
edullisella tavalla poikkeaa samojedien ja ostjakkien hitaasta ja
raskaasta olemuksesta. On vain vahinko, että tunguusin leveät
poskipäät, litteä nenä ja mongolilaiset kasvojenpiirteet tekevät niin
vähän miellyttävän vaikutuksen eurooppalaiseen katsojaan. Luonteeltaan
on tunguusi, minusta, näyttänyt viekkaammalta ja juonikkaammalta kuin
sekä ostjakki että samojedi." Tähän kuvaukseen haluan omasta puolestani
vain lisätä huomanneeni näiden tunguusien kielenkin monessa suhteessa
eroavan ennen kuulemastani. Luulen heidän muita paremmin voineen estää
kieleensä tunkeutumasta kaikkia niitä lainasanoja ja kielellisiä
rikkaruohoja, joita eteläisissä murteissa niin runsaasti tavataan.
Hyvin mielenkiintoista oli todeta heilläkin vallitsevan totemismin,
joka siis, vastoin aikaisempia oletuksia, näyttää olevan
aavistamattoman laajalle levinnyt. Castrénilla on kyllä siihen suuntaan
käypiä viittauksia, mutta minun tietääkseni ei kukaan tähän asti ole
esittänyt tämäntapaisia huomioita. Jos tämä uskontomuoto tavataan myös
Jakutskin piirissä asuvien alkuasukasten keskuudessa, niin se tavalla
tai toisella on levinnyt Uralilta aina Behringin-salmelle ja
Pohjois-Amerikkaan, ja silloin tästä tosiasiasta kenties muodostuisi
yksi mahdollinen ja uusi lähtökohta arktisen kulttuurin ja sen
alkuperän tutkimiselle ja selvittämiselle. Tunguuseilla kuuluu heidän
omien sanojensa mukaan olevan erikoisia puusta tehtyjä pilareita,
joissa ihmisen polveutuminen totem-eläimestä on kokonaan kuvattuna.

Muista alkuasukkaista en nähnyt kuin harvoja Bajihan heimoon kuuluvia
ostjakki-samojedeja, joista minulla oli paljon iloa, koska huomasin
heidän täysin ymmärtävän samojedilaista puhettani sekä tuntevan paljon
vanhoja satuja ja lauluja, m.m. tarinan Iitjestä, jota hekin palvelevat
kansansa suurena sankarina.

Monastyrskoessa sain vastaanottaa postini, jota en ollut nähnyt sitten
elokuun loppupuolen. Näin kyllä osan siitä Jeniseiskissä, mutta kun se
oli osoitettu Turuhanskiin, niin minä en saanut sitä, vaan oli minun
sen takia vielä matkustaminen toista tuhatta virstaa. Olin kyllä
aikaisemmin ollut pahoillani tuon muodollisuuden takia, mutta nyt olin
vain kiitollinen siitä, että ylimalkaan olin sen saanut.

Ennen suurta retkeäni Tasille ja Obille suoritin vielä nopean matkan
Turuhanskista yli 600 virstaa pohjoisempana sijaitsevaan Dudinkaan.
Tämä 1,200 virstan taipale antoi minulle terveellisen käsityksen siitä,
mitä myöhemmin oli tuleva. Jos varoitukset olisivat minuun tepsineet,
olisin epäilemättä palannut samaa tietä takaisin. Sain hyvin selvästi
kokea siperialaisen talven tuimaa suloutta. Jätin verrattain lämpimän
(-15° C) huoneeni saksalaisen kauppiaan luona ja läksin poroilla
pyrkimään pohjoista kohti 55 asteen pakkasessa ja heikon mutta
polttavan pohjoistuulen puhaltaessa. Sairaalloinen Castrén suoritti
saman matkan n.s. balokissa, s.o. poronnahoilla peitetyssä korkeassa ja
pitkässä reessä, josta matkustamistavasta hän mainitsee seuraavaa:
"Minut pakattiin n.s. balokiin, joka ulkomuotonsa puolesta muistutti
pitkulaista laatikkoa. Vastenmielisyys tulla ruumiin tavalla
kuljetetuksi ahtaassa hämärässä kirstussa pani minut asettumaan
kyytimiehen rekeen; mutta tämän huimapäisyyden sain pian sovittaa
paleltuneilla jaloilla, sormilla ja kasvojen osilla. Kun tämä
onnettomuus seuraavassa talvileirissä keksittiin, katsoin sopivaksi
palata vankilaani, johon suljettuna makasin loppuosan päivästä."
Rikkaiden kauppiaiden ajoneuvot ovat oikeiden huoneiden tapaisia,
niissä on sekä kamiini että sänky ja usein pöytä ja pari tuoliakin.
Tämänlaisia rekiä varten tarvitaan 10-12 poroa ja niissä saattaa asua
tundralla aivan samalla tavalla kuin kotosalla. Näin ollen onkin
luonnollista, että kauppiaat usein matkustavat tasaiselle tundralle,
mutta eivät koskaan käy suurissa metsissä, joissa tuollaista balokia on
mahdoton kuljettaa. Minä puolestani kääriydyin samojedilaiseen
säkkiturkkiin ja istuuduin tavalliselle nartalle, josta minulla oli
vapaa näköala. Usein minua paleli kovasti ja joskus voin sangen pahoin,
mutta jonkun ajan kuluttua matkustaminen tuntui minusta hauskalta,
koska olin vapaudessa ja raittiissa ilmassa, vaikka se muuten oli
epämukavaa ja vaivalloista. Luulen pakkasen kovemmin tuntuvan
suljetussa balokissa kuin avoimessa reessä, jossa aina saattaa
lämmitellä itseään ajamalla ja pitämällä kurissa huimaa vauhtia
eteenpäin kiitäviä poroja. Yksistään istuminenkin tuottaa melkolailla
vaivaa, ja kun koko aika on pakko kaikin voimin ponnistella paikkansa
säilyttämiseksi, niin pysyy aivan itsestään lämpimänä. Minulle
kerrottiin eräästä venäläisestä, joka ensi kertaa sellaista narttaa
käyttäessään ei pysynyt siinä, vaan joka lopuksi täytyi köyttää
vahvasti kiinni rekeen. Ylpeilin sentakia siitä, että minä ylimalkaan
pysyin paikoillani enkä luisunut pois.

Dudinkaan saavuimme neljän vuorokauden kuluttua. Matka oli suoritettu
hyvin nopeasti, siihen nähden että pakkanen oli ollut siksi kova ja
lunta niin paljon sekä että porojen hankkiminen jokaisella asemalla oli
tuottanut paljon vaikeuksia. Jo Karasinan luona muuttuu maisema
hyvinkin autioksi, kukkulat ja rannikot ovat metsättömät ja tundra
leviää lohduttoman yksitoikkoisena ja kylmänä joka ilmansuunnalle.
Dudinkan luona se on kaikkein autioin ja komein. Kun koko ympäristö on
täydelleen kuollutta, kun aurinkoa ei näy koko pitkään päivään ja
kaikki näyttää niin kylmän kolkolta, silloin tuntuu tavallista
suloisemmalta joutua ystävällisten ihmisten luo ja päästä nauttimaan
heidän vieraanvaraisuuttaan. Matkan varrella olivat venäläiset yleensä
olleet tylyjä ja vastenmielisiä, mutta Dudinkassa oli laita kerrassaan
päinvastoin. Olimme matkustaneet yötä päivää enkä minä ollut saattanut
ollenkaan nukkua ja senvuoksi olinkin perille tullessani tavallista
väsyneempi. Saavuin kylään jouluaattona, mutta olin liiaksi rasittunut
jaksaakseni juhlaa laisinkaan ajatella. Menin asumaan erään Popov
nimisen kauppiaan luo, joka oli tyytyväinen saadessaan tavata suuresta
maailmasta tulleen ihmisen. Heti tuloni jälkeen minua aito
siperialaiseen tapaan kestittiin runsailla ruuilla, ja isännän
gramofoni soitti m.m. Ave Marian. Senjälkeen minä uupuneena heittäydyin
hänen kamarinsa lattialle nukkumaan, ja niin oli toinen Siperiassa
viettämäni jouluilta melkein huomaamatta hiipinyt ohitseni.

Dudinkan pienessä yhteiskunnassa vallitsee hiljaisuus. Aurinko ei
paista päivällä ja silloin pimeys on suurempi kuin yöllä, sillä öiseen
aikaan kuu ja tähdet loistavat, mutta päivällä ei mikään taivaantuli.
Mökeissä lamput ja takkavalkeat palavat kautta vuorokauden, ja ihmiset
eivät siellä saata erottaa päivää yöstä. Ulkona on autiota ja kylmää.
Tundralla ei näe ainoatakaan puuta. Lumiaavikkojen välillä Jenisei
nukkuu suunnattoman raskaan jääpeitteen alla ja luonto on kuollut. Kun
myrsky ulvoo ja lumi tuulen ajamana tupruaa suurina pilvinä eikä
ympärillä näy muuta kuin pimeää yötä, silloin tämä maanosa tuntuu hyvin
vähässä määrässä soveltuvan ihmisten asuinpaikaksi.

Silloin tällöin ilmestyy poroillaan ajavia alkuasukkaita pimeyden ja
tundran mailta. He eroavat tosin huomattavasti toisistaan, mutta kaikki
kantavat sittenkin samaa villiä erämaan leimaa. He ovat pohjoisimman
idän ihmeellisiä miehiä, sydänmaiden lapsia, jotka ovat voittaneet
taistelussa olemassaolon puolesta ja tietävät elämisen taidon mailla,
missä tuskin inhimillinen elämä on mahdollista.

Heitä saapuu joukkue toisensa jälkeen; mutta ikäänkuin lämpimässä
tuvassa sulamisen pelosta he siellä vain pistäytyvät, hetkisen kuluttua
jälleen kiiruhtaakseen pois pakkaseen ja lumeen. Ensiksi näin muutamia
kesäisin joen rannoilla kalastelevia ja talvisin tundralla eläviä
Jenisei-samojedeja. Sitten tuli komeihin, naalinnahalla koristettuihin
säkkiturkkeihin puettuja Avam-samojedeja. Päähineessä heillä oli
ketunhäntä ja jaloissa aivan pyöreät poronnahkasaappaat. Jalkineittensa
takia heitä sanotaan kaviollisiksi miehiksi. He ovat järjestänsä
pakanoita sekä asuvat kaukana Jäämeren rannoilla edustaen Aasian
pohjoisinta kansaa. Heillä on mukanaan komeita turkiksia, jotka he
varovaisesti vetävät maalitsoistaan esille, samalla kun neuvottelevat
ja tiedustelevat hintoja. Jakuutit, dolgaanit ja tunguusit, jotka hekin
saapuvat Dudinkaan kauppoja tekemään, ovat paljoa komeammin puetut.
Saappaat, turkit ja päähineet ovat aistikkaasti eri värisillä
lasihelmillä kirjaillut, ja kallisarvoisessa vyössä riippuu kauniita
veitsiä ja mammutinluusta tehtyjä piippuja. Tärkeimpänä kauppatavarana
ovat turkikset ja valtavat mammutinluut, joita on kaikkialla tundralla
ja joita sieltä poroilla kuljetetaan Dudinkaan.

Monta päivää oleskelin siellä tutkiakseni noita erilaisia heimoja ja
hankkiakseni heiltä vastaisia matkojani varten tarpeellisia tietoja.
Harvoin olen kokenut niin merkillisiä tunnelmia enkä koskaan ole
tavannut niin suuria vastakohtia kuin ovat luonnossa ilmenevä kuolema
ja kylässä vallitseva kuumeentapainen elämä, etelän ihmiset,
sivistyksen etuvartijat, ja pohjoiset, pakanuutta ja alkuperäistä
elämää edustavat miehet.

Dudinkasta läksin jurakkien seurassa. He veivät minut poroillaan
seuraavalle asemalle. Ilma oli kirkas, ja lähtiessäni etelään päin näin
koiravaljakon vetämän reen kiitävän pohjoista kohti, Tolstoi Nosiin.
Pakkanen ja pimeys kuitenkin lisääntyivät pian, ilma tuntui saaneen
siivet, ja hirvittävä lumimyrsky rupesi raivoamaan. Pimeydessä ei
saattanut nähdä kerrassaan mitään ja täytyi antaa porojen omin päin
etsiä tietänsä. Mutta niitä oli pakko pitkin matkaa sauvoilla hoputtaa,
sillä ne laskeutuivat lumeen eivätkä tahtoneet mennä askeltakaan
edemmä. Lähimpään venäläiseen mökkiin oli vain jokunen kilometri, mutta
meidän oli vaikea löytää sinne. Usein me eksyimme ja yhtä usein jäimme
kiinni paikallemme pääsemättä liikahtamaankaan. Minä olisin mielelläni
etsinyt turvaa jonkun kukkulan takaa ja jäänyt odottamaan myrskyn
taukoamista, mutta samojedien mielestä oli parasta jatkaa. Kymmenen
tunnin matkan jälkeen ja yksinomaan kiitos heidän erinomaisen
paikallistuntemuksensa onnistui meidän vihdoinkin löytää etsimämme
hökkeli. Sinne saavuimme kuitenkin mitä kurjimmassa kunnossa.
Matkakumppanini, pristavin apulainen, joka oli ajanut umpireessä, oli
kylmästä kangistunut, ja minä, joka olin ajanut avoimella nartalla,
tulin perille paleltunein käsin ja jaloin. Minulla ei ollut muuta
neuvoa kuin mennä kylmään aittaan, riisua kintaat ja saappaat sekä
asettua lumella täytettyyn saaviin, jossa ihmiset ryhtyivät minua
hieromaan, kunnes käteni ja jalkani jälleen tulivat punaisiksi ja
kunnes minun täytyi ruveta kivusta huutamaan. Kaikkien sulattua ja
syötyämme muutamia palasia pakkasessa jäätynyttä konjakkiamme toivuimme
yön kuluessa oikein hyvin.

Paluumatkalla kuljimme paljoa hitaammin ja minä pysähdyin usein
tekemään muistiinpanoja alkuasukasten luona. Täälläkin tapasi miltei
kaikkialla kärsimystä ja kurjuutta. Asukkaat olivat leipää vailla ja
jotkut ilman muutakin ravintoa. Niin venäläisten kuin alkuasukastenkin
keskuudessa raivosivat erilaiset taudit; edelliset potivat usein
keripukkia ja jälkimäiset monenmoisia kuumetauteja.

Uuden vuoden tuloa juhlin istuen nahkoihin käärittynä kolmen nopean
poron vetämässä reessä. Ajatukseni liikkuivat vielä suorittamattomalla
taipaleella ja minä mietin kuinka nopeaan jälleen pääsisin palaamaan
minulle tuttuun ihmiskuntaan.

Monastyrskoeen saavuin jouluaattona juuri ajoissa nähdäkseni tämän
vuoden henkevimmän juhlan materialistisia valmistuksia. Kaikki ihmiset
hääräilivät, puhdistivat, siivosivat, keittivät ja leipoivat eikä
kenelläkään ollut aikaa ajatella aurinkoa, joka sinä päivänä ensi
kertaa pitkiin aikoihin näyttäytyi vaaleanpunaisella, mutta kirkkaalla
ja lisää pakkasta ennustavalla taivaalla.

Joulupäivän vietto oli samanlainen kuin muissakin venäläisissä
pääkaupungeissa ja kaikki valtion ja kirkon edustajat kävivät toisiansa
tervehtimässä. Joka paikassa oli ruualla runsaasti katettu pöytä ja
kaikkialla oli viina ensi sijalla, vaikka maassa virallisesti vallitsee
kieltolaki. Minua ilahutti eniten saksalaisen kauppiaan pöydällä
loistava joulukuusi. Kauppias koetti näet edelleen pitää kiinni siitä,
minkä jo aikoja sitten oli jättänyt. Ja lisäksi hän luki minulle ääneen
saksalaisesta raamatustaan muiden laulaessa "Herra armahda" ja
polvillaan lattialla hartaasti ristinmerkkejä tehdessä kullalla
koristettujen pyhimyskuviensa edessä.

Kesken tätä suurenmoista juhlimista jätin hyvästit kaikille uusille
ystävilleni ja kiitin heitä vieraanvaraisuudestaan sekä matkustin 54
asteen pakkasessa vanhaan Turuhanskiin, jossa samojedit poroilleen
odottivat viedäkseen minut suuren tundran ihmeelliseen maailmaan.



JENISEILTÄ TASILLE


Tammikuun alkupäivinä v. 1913 seisoin eräänä iltana Turuhanskin
kirkkoherran talon edustalla valvomassa kapineitteni pakkausta
samojedilaisille nartoille. Toiselle, jossa oli korkeat reunat,
asetettiin fonografini ja muut kojeeni ja toinen täytettiin jäätyneillä
kaloilla ja kuivilla korpuilla -- eväillä yhden kuukauden ajaksi.
Turuhan-heimon ruhtinas oli itse tullut saapuville seuratakseni minua
alkutaipaleella ja valvoakseen että pääsisin onnellisesti jatkamaan
matkaani tundrojen halki Tasille. Tullessaan oli hän varmaankin
uteliaana mietiskellyt kuka se korkea herra mahtoi olla, joka oli
saanut sielläpäin niin harvinaisen valtakirjan vaatia kaikilta piirin
ruhtinailta riittävästi poroja matkojaan varten. Suuresti häntä
ihmetytti, että muukalainen aikoi matkustaa heidän omalla tavallaan
avonaisessa reessä, että hän osasi ajaa poroja ja keskellä tiukinta
talvea ja ilman seuralaisia aikoi pyrkiä tundralle ja erämaihin, joissa
ei kukaan sitä ennen ollut matkustanut. Vielä enemmän hän hämmästyi
kuullessaan miehen puhuvan samojedia ja esiintyvän samojedilaisessa
puvussa, maalitsassa ja säkkiturkissa. Kaikesta tästä huolimatta hän
yritteli neuvoa minua luopumaan vaikeasta matkastani. Pristavi ja
kirkkoherra olivat koettaneet samaa mutta ei kukaan heistä voinut
itsepäisyyttäni voittaa. Näin ollen he vain lupasivat lähettää
retkikunnan minua etsimään, jollen ennen kesää ilmestyisi ihmisten
ilmoille.

Kun kaikki valmistukset olivat päättyneet, tavarat nartoille köytetyt
ja porot valjaissa, kaksi kunkin reen edessä, lähdimme matkalle jättäen
taaksemme sivistyksen päätepisteen, vanhan rappeutuneen Turuhanskin.
Ilta oli tullut ja kuta enemmän yö lähestyi, sitä kirkkaammaksi seestyi
taivas. Muistan tuon lähdön kuin eilisen päivän. Nautin sanomattomasti
siitä, että vihdoinkin pääsin syventymään seutuihin, joita sivistys ei
vielä milloinkaan ollut koskettanut, joiden maaperää ei yksikään
kulttuuri-ihminen ollut polkenut. Nautin ajaessani poroillani erämaan
sydämeen, jossa elämä seuraa tavallisuudesta poikkeavia latuja.
Vähäpätöinen metsä ja vaivaiset puut katosivat pian ja eteeni avautui
ääretön lumen peittämä valkoinen tasanko. Taivas, joka äsken oli ollut
yhtä autio ja kylmä, kirkastui, revontulet säihkyivät mahtavina kaarina
yli äärettömän avaruuden ja taivas oli liekkien vallassa. Ihmeelliseltä
tuntui poroilla ajaminen laajalla tundralla, hiljaisuuden
valtakunnassa, leimuavan taivaan alla. Minusta tuntui, kuin olisin
lentänyt pois todellisuudesta ja tunkeutunut syvälle satujen
ihmeelliseen maailmaan.

Matkani Tasille kesti viikkokauden, vaikka tie ei ollut kuin noin 500
kilometrin pituinen. Mutta porot, joiden oli täytynyt seistä tundralla
yli kuukauden ja odotella lähetyssaarnaajaa, joka ei koskaan tullut,
eivät olleet saaneet riittävästi ravintoa ja olivat sentähden
heikontuneet. Sitäpaitsi meitä usein ahdistivat raivoisat lumimyrskyt,
jotka avoimella tundralla ovat monin verroin kauheammat kuin Jeniseillä
tai metsissä. Kerran, kun minulla oli tunguuseja oppaina, eksyimme
kokonaan ja ilmojen kirkastuttua meillä oli aika työ lähtöpaikan
löytämisessä. Toisen kerran, lähestyessämme Tasia, hyökkäsi myrsky niin
vastustamattomalla raivolla kimppuumme, että meidän oli pakko laskea
porot irti etsimään lumesta suojaa. Itse vetäydyimme nurinkäännettyjen
narttojen suojaan. Turkit vedettiin jalkojen ja käsien yli, pää oli
painettava rintaa vasten ja istuen jalat ristissä allamme odotimme
myrskyn taukoamista. Puita meillä ei ollut tulen sytyttämistä varten,
ruokakin oli loppunut, ja sellaisessa kurjassa ja sangen epämukavassa
tilassa oli meidän pakko antaa vuorokauden kaikkien tuntien hitaasti
kulua, ennenkuin matkan jatkamisesta saattoi olla puhettakaan. Oli
mahdotonta vähääkään ojennella itseään, sillä silloin olisi pakkasessa
hitaasti mutta varmasti paleltunut, ja nukkumista ei voinut
ajatellakaan, koska sama kohtalo siinäkin tapauksessa uhkasi väsynyttä
matkamiestä. Yllämainittu tapa oli ainoa mahdollinen, ja minä
seurasinkin mielelläni alkuasukasten esimerkkiä hyvin ymmärtäen, että
he muita paremmin tiesivät mitä sellaisessa tilanteessa oli tehtävä.
Myöhemmin olen kuullut kerrottavan monista venäläisistä, jotka
voittamattoman väsymyksen ahdistamina eivät ole jaksaneet tai huolineet
koko vuorokautta istua liikkumattomina odottamassa paremman sään tuloa.
He ovat alkuasukasten varoituksista huolimatta heittäytyneet lumeen
nukkumaan ja paleltuneet kuoliaaksi ihania unia nähden. Tällä kertaa,
niinkuin useasti myöhemminkin, tunsin kovaa kiusausta. Olisi ollut niin
suloista antaa tunnottomien jäsenten tuskatta puutua hervottomiksi,
enkä ole ennen milloinkaan tuntenut niin vastustamatonta halua saada
ummistaa silmäni ja nukahtaa melkein välinpitämättömänä siitä,
heräisinkö enää koskaan. Sensijaan oli minun yhä vain istuminen ja sain
tyytyä tuontuostakin sytyttämään mahorkalla täytetyn piippuni sekä
lumella kostuttamaan kuivia huuliani. Tämä ensimäinen tundralla
näkemäni suurempi lumimyrsky taukosi vuorokauden kuluttua, ja taivaan
kirkastuttua me hetimiten jatkoimme matkaamme. Se sujui kuitenkin kovin
hitaasti; lunta oli kasaantunut niin runsaasti kaikkialle, että meidän
oli pakko kinoksissa kahlaamalla etsiä tietämme viimeisen edelliselle
lepopaikalle ennen Tasia.

Täällä oli eräs Kudosei-joen samojedi rakentanut itselleen oksista ja
risuista tehdyn siistin majan keskelle pientä lehtikuusimetsikköä.
Tässä hökkelissä oli Tasin ruhtinas tehnyt kaiken voitavansa ottaakseen
minut vastaan sopivalla tavalla. Suloinen takkavalkea loimotti keskellä
"huonetta" ja äskenkaadetun poron vastikään paistettu liha levitti
jumalallisia tuoksuja nälkäisiä matkamiehiä vastaan. Olin toivonut
pääseväni viettämään hupaista hetkeä tässä erinomaisessa ympäristössä,
mutta en ollut huomannut ottaa lukuun ruhtinasta ja hänen ylhäistä
tuultansa. Myrskyn takia olimme pahasti myöhästyneet, ja hän oli saanut
odottaa kauan aikaa poroineen, jotka hän oli tuonut mukanaan omassa
persoonassaan kyyditäkseen niillä minut joelle. Viivytyksestä hän
syytti kyytimies-parkoja, jotka päinvastoin olivat odottaneet kiitosta
siitä tavasta, jolla olivat myrskystä suoriutuneet. Senvuoksi he
joutuivatkin ihan hämilleen ja ällistyivät kovasti siitä hirvittävästä
haukkumasanojen tulvasta, jolla ruhtinas kaikessa majesteetissaan otti
heidät vastaan. En ole koskaan kuullut kenenkään ruhtinaan niin pahasti
sättivän alamaisiaan, enkä ole eläissäni nähnyt niin voimakkaita
korvapuusteja, jommoisia hän heidän poskilleen läimäytteli. Heitä olisi
hänen käskystään armottomasti piiskattu, jollen minä olisi astunut
esiin ja haukkunut hänen ruhtinaallista korkeuttaan jotenkin yhtä
pontevilla voimasanoilla kuin hän heitä.

Tammikuun 13 p:nä saavuin n.s. Tasin kirkolle. Kaatumaisillaan oleva
temppeli seisoo yksinäisessä loistossaan tundralla joen rannalla, joka
täällä on parin kilometrin levyinen. Lähimailla ei asu pappia eikä
ainoatakaan kristittyä sielua, ja kirkkoa valvoo samojedilainen
kirkonvartija, joka on seudun suurin noita eikä arvatenkaan pidä siitä
paljonkaan huolta. Sen vieressä on ainoastaan kurja puinen hökkeli,
jota tänne eksyneet matkustajat tavallisesti käyttävät suojanaan.
Verrattain lähellä tätä paikkaa sijaitsi muinoin Mangasejan kaupunki.
Sen olivat perustaneet Jermak Timofejevitshin kasakat ja kauppiaat,
jotka tätä tietä pitkin pyrkivät Jeniseille ja halusivat tänne perustaa
tukikohdan uudelle vallalleen. Näillä siihen aikaan turkiseläimistä
niin rikkailla mailla kaupunki kasvoi nopeasti sangen huomattavaksi
kauppakeskukseksi. Mutta samojedit eivät olleet vielä siihen aikaan
alistuneet ja v. 1662 hyökkäsivät jurakit kaupunkiin sekä hävittivät
sen täydellisesti. Asukkaat muuttivat Turuhanskiin ja Jeniseiskiin ja
niiltä ajoilta asti ovat samojedit yksin hallinneet Tasilla. Kauppa
etsi itsellensä uudet tiet suuria jokia pitkin, ja nyttemmin eivät muut
kuin alkuasukkaat liiku Obdorskin ja Turuhanskin välisillä tundroilla.
Mangasejan kaupungista ei ole kerrassaan mitään jäljellä ja Tasin vanha
kirkko seisoo yksin pystyssä muistuttamassa ihmisille, että maa
kuitenkin on valloitettu ja laskettu valkoisen tsaarin valtikan alle.
Joen suupuolella asuu kaksi venäläistä kauppiasta, mutta jokivarrella
ei ole muita kuin samojedeja.

Joki, joka on pohjoisen Siperian suurimpia ja kalarikkaimpia, laskee
Tasin lahteen Jäämereen. Paikoittain se on muutaman kilometrin levyinen
ja sillä on monia lisäjokia, jotka saavat alkunsa niistä lukuisista ja
osittain hyvin suurista tundrajärvistä, joita ei kukaan ihminen ole
vielä käynyt katsomassa. Rannikot ovat enimmäkseen paljaat, ja
ainoastaan joen yläjuoksun varrella kasvaa harvaa metsää. Kirkon luona
ei näy muuta kuin tundraa, mutta siellä täällä kasvaa polttopuuksi
kelpaavia vaivaiskoivuja. Koko jokialue on ostjakki-samojedien
asuttama; heitä on vain suunnilleen 500, vaikka he puhuvatkin viittä
eri murretta. Suulla asuu muutamia jurakkiperheitä ja ympäristössä
kiertelee tunguuseja ja ostjakkeja, jotka elävät ainaisessa riidassa
maan varsinaisten herrojen kanssa.

Kaikki Tas-joen ostjakki-samojedit ovat poronhoidolla ja kalastuksella
eläviä paimentolaisia. Nyttemmin useimmat heistä ovat köyhiä ja elävät
kurjissa oloissa. Kalastus ei ole erikoisen kannattavaa, venäläiset
kalastusyhtiöt kun kesäisin viime vuosien aikana vastoin kaikkia
asetuksia ovat tykkänään sulkeneet joen suun, joten kalojen on mahdoton
päästä läpi. Niitä kuoleekin joukoittain, ja enimmät pyydetyistä ovat
pahasti vahingoittuneita. Obin oloihin verrattuna on kalastus kylläkin
erinomaista, mutta huonojen kulkuneuvojen takia käy kuljetus
hankalaksi. Lisäksi on ankara rutto riehunut porojen keskuudessa ja
niitä on kuollut kymmeniä tuhansia. Ja ilman poroja ei saata tundralla
liikkua eikä myöskään siellä elää siedettävää elämää. Senvuoksi
vallitsee Tasilla nykyään sanomaton kurjuus, josta myöhemmin kerron.

Poronhoidon takia on samojedien pakko pitkin vuotta muutella paikasta
toiseen etsiäkseen jäkälää laumoillensa. Tundra on suuri ja ravintoa
riitti hyvin kaikille heidän poroilleen, vaikka heillä saattoikin olla
satoja, jopa tuhansia eläimiä käsittäviä laumoja. Heidän harjoittamansa
poronhoito eroaa monessa suhteessa toisilla kansoilla tavattavasta,
eniten kenties siinä, että he aina itse paimentavat porojaan,
jotavastoin jurakit ja tunguusit mielellään sen toimittavat koirien
avulla. Talvisaikaan poroja käytetään vetojuhtina, ja kun ne päästetään
laitumelle, eivät ne koskaan hajaannu kovin pitkälle. Syvä lumi ja
jalkaan sidottu kapula estävät niitä etäälle poistumasta. Kun niitä
tarvitaan, ottavat miehet ne kiinni. Keveästi hiihtäen leveillä
suksillaan he ensin kiertävät ne ja ajavat ne kokoon, jonka jälkeen he
vangitsevat ne pitkillä suopungeillaan, joita he käyttävät tavattomalla
taidolla. Kylmimpänä vuodenaikana, jolloin samojedit eivät kernaasti
ole matkoilla eivätkä poistu kodastaan muuten kuin puiden tai ruuan
hankkimista varten, saavat porotkin levähtää rasittavien syysmatkojen
jälkeen. Mutta silloinkin on hyvin helppo pitää laumaa koossa, koska
porot eivät halua omin päin lähteä autiolle tundralle. Kesäiseen aikaan
tunguusit pitävät vaatimensa eli naarasporonsa sidottuina, voidakseen
niitä lypsää, tai ajavat koko laumansa Jenisein itäpuolella
sijaitseville viileille vuorille, missä sääsket eivät niitä vallan
pahasti ahdista. Samojedit, jotka eivät näytä panevan maidolle
sanottavaa arvoa, antavat porojensa vapaasti käydä laitumella sen joen
läheisyydessä, jossa he itse harjoittavat kesäkalastustansa. Porot,
jotka eivät jaksa sietää armottomia sääskiparvia, kokoontuvat
rannoille, jonne niitä varten sytytetään tulia hyttysten
karkoittamiseksi. Ne ovat sitäpaitsi oppineet mielihyvällä syömään
kalaa ja kulkevat usein rantoja pitkin etsimässä semmoisia pikkukaloja,
joista samojedit eivät välitä. Keskisellä Tasilla ei ole mitään
varsinaisia metsiä ja senvuoksi ei tarvitsekaan varoa karhua, joka
etelämpänä ahkeraan vaanii poroja. Sentähden ei lauman paimentaminen
ole myöskään yhtä välttämätöntä kuin joen lähteillä ja Vahin ostjakkien
mailla.

Syksyllä tapetaan kaikki tarkoitukseen sopivat elukat. Jotta nahkaa ei
vahingoitettaisi, käytetään silmukkaa, joka pannaan eläimen kaulaan ja
josta voimakkaasti vedetään. Jos lähistössä sattuu olemaan puita,
vedetään nuora jonkun oksan ylitse ja silloin poro-parka kaikkien
sääntöjen mukaan hirtetään. Senjälkeen avataan valtimot ja veri kootaan
tuohiastiaan, koska sitä kaikkialla käytetään; se juodaan joko heti
lämpimänä tai siitä keitetään eräänlaista lientä. Sitten eläin
nyljetään ja paloitellaan luiden mukaan, joita ei koskaan särjetä.
Sydän leikataan ensiksi ruumiista irti ja tarjotaan raakana ja
lämpimänä, verestä höyryävänä arvoisille vieraille. Usein olen saanut
sellaisen lahjaksi, mutta yhtä usein olen jalomielisesti muillekin
jakanut herkkua. Muutamat samojedit eivät sitä syö, mutta tämä johtuu
siitä, että he jonkun sairauden aikana ovat antaneet hengille
uhrilupauksen olla koskaan sydämiä syömättä. Tässä uskossa piilee
kenties hämärä aavistus siitä, että sydän jollain tavalla edustaa
elonperustetta. Paloiteltua lihaa saattaa jäätyneenä säilyttää yli koko
talven, mutta tavallisesti se leikataan kuutionmuotoisiksi kappaleiksi,
jotka kuivataan tai savustetaan. Raakaa poronlihaa nautitaan herkkuna.
Kieltä ei koskaan syödä, sitä kun pidetään saastaisena, koska poroilla
on tapana mielihyvällä nuoleksia virtsaa, missä vaan sitä löytävät.
Poronvuota, josta valmistetaan enimmät vaatteet, pingotetaan päiväksi
tai pariksi kodan seinälle, jossa sitä tällä tavalla savustetaan.
Pyhien porojen lihaa ja nahkaa ei käytetä koskaan. Ne uhrataan
jumalille tai lahjoitetaan köyhille.

Samojedit, jotka aina ajavat kahdella tai useammalla porolla, ohjaavat
valjakkoa vasemman poron avulla. Siihen ovat muut rautaketjulla
yhdistetyt. Vasen poro on tavallisesti hyvin opetettu ja tottelee
ajajansa pienintäkin merkkiä, jotavastoin muut saattavat olla melkein
minkälaisia tahansa, koska niiden kuitenkin täytyy seurata vasenta.
Varsinainen ajoporo on useimmiten salvettu. Salvaminen tapahtuu siten,
että joku miehistä hampaillaan puraisee pois kivekset; vain harvoin ne
poistetaan veitsellä. Silat ovat hyvin alkuperäiset, mutta eivät aina
yhtä yksinkertaiset, vaan päinvastoin usein koristetut kirjavilla
nauhoilla, ja niihin kuuluvat luupalat ovat kauniisti veistettyä
mammutinluuta. Rinnan ja vatsan ympärille on kiinnitetty nahkaremmit,
jotka kannattavat ja tukevat vetohihnaa, mikä puolestaan kulkee vatsan
alitse ja takajalkojen välitse sekä nartan etusyrjään kiinnitettyjen
puisten renkaitten läpi. Jotta ei reen jalaksia yhdistävä poikkipuu
pääsisi lyömään vasten porojen koipia, on niiden pakko juosta hyvin
tasaisesti, ja jos toinen niistä yrittäisi virkaansa laiminlyödä, niin
poikkipuu heti estää sellaisen yrityksen. Puuttuvien aisojen takia on
ajajan pakko mäissä jalallaan jarruttaa tai astua pois reestä ja
vasemmalla kädellä ohjaten tarttua oikealla kiinni rekeen. Ei ole
varsin helppo asia ajaa samojedilaista valjakkoa, kun ei ole kuin yksi
ohjas, joka kulkee vasemman poron kylkeä pitkin ja on sen päähän
kiinnitetty. Vasemmalle ohjaaminen on yksinkertaista, silloin on
kovasti vedettävä ohjaksesta, mutta oikealle kääntyminen käy paljoa
vaikeammaksi. Totutetun poron saa menemään mille suunnalle tahansa,
mutta opettamaton poro ei käänny siitä, että heittää ohjaksen toiselle
puolelle selkää osoittamaan minne sen on mentävä. Sellaisissa
tapauksissa täytyy turvautua kapineeseen, jonka nimi on naaraapoo ja
jota oikeastaan käytetään vain poroja jouduttamaan. Se on 4-6 metrin
pituinen kevyt mutta tukeva seiväs, jonka toisessa päässä on pyöreä
luunappula. Tätä seivästä pidetään tavallisesti oikeassa kädessä ja
sillä lyödään poron selkään, jos halutaan vauhtia lisätä. Kun on
tekemisissä laiskojen tai väsyneiden porojen kanssa tai milloin on
ajettava syvien kinosten läpi, täytyy täydellä voimalla sysiä
seipäällään vetojuhtaa takapuoleen. Jos on poikettava oikealle, niin
täytyy samalla seipäällä lyödä vasemmanpuolista poroa niin kauan
päähän, kunnes se kääntyy oikealle tolalle. Metsissä käytetään seivästä
estämään narttaa liitämästä ja puskemasta puita vasten sillä tavoin,
että se painetaan puun ja jalaksen ylimmän reunan välille. Tiheissä
metsissä ja viidakoissa, missä ei ole laisinkaan teitä, kysytään suurta
taituruutta, jos mieli estää seivästä tarttumasta puiden väliin ja
katkeamasta. Jos se menee poikki, ei ole helppo jatkaa matkaa ja vaikea
on hankkia itselleen uutta, joka samalla olisi kevyt ja taipuvainen,
mutta kuitenkin tukeva ja niin pitkä, että sitä voi kädessä helposti
viiputtaa.

Tavallinen samojedilainen nartta on koivusta tehty paitsi jalaksia,
jotka ovat kuusesta. Jalakset, jotka ovat noin 10 senttimetrin
levyiset, ovat etupuolelta hyvin ylöspäin taivutetut. Niihin on
kiinnitetty neljät noin 60-80 senttimetrin korkuiset, istuinlautaa
kannattavat kaplaat. Istuinlauta on tasainen ja ilman reunoja, sillä
nartalla ei kuljeteta mitään tavaroita ja miehet istuvat niissä joko
molemmat jalat ristissä allaan taikka siten, että vasen sääri roikkuu
sivulla. Naisia, lapsia sekä tavaroita varten tarkoitetut reet ovat
pitemmät ja varustetut selkänojalla tai täydellisillä laidoilla. Jos
niissä lisäksi on kansi, niinkuin on laita niiden rekien, joissa
kuljetetaan kuivaa kalaa tai muita ruokatarpeita, niin ne ulkomuotonsa
puolesta lähinnä muistuttavat kömpelötekoista ruumisarkkua. Rekien
kokoonpanossa ei koskaan käytetä liimaa eikä rautanauloja; pienet
puupalikat vastaavat niitä, ja ainoastaan puukon avulla samojedit
valmistavat nuo erinomaisen kevyet ja sirot rekensä.

Ostjakki-samojedit tuntevat hyvin omat poronsa ja osan naapurienkin
karjasta. Ei missään käytetä merkkejä elukoiden korvissa tai sarvissa.
Se onkin tarpeetonta noilla harvaan asutuilla seuduilla, missä laumat
harvoin sekaantuvat ja missä varkaudet ovat niin perin harvinaisia.
Mutta jos varkaus on tehty ja varas löydetty, ei siellä käytetä muuta
rangaistusta kuin että omistaja saa syyllisen laumasta valita itselleen
parhaan elukan. -- Poro, joka vielä muutamia vuosia sitten oli yleisen
hyvinvoinnin tuottajana, ei nyttemmin, ruton raivottua, enää ole yhtä
tavallinen. Parempiosaisilla on kyllä edelleenkin monta sataa eläintä
ja samojedi-miljonääreillä on niitä tuhansittain, mutta köyhillä on
vain 5-20 poroa ja kovinta kokeneilla ei ainoatakaan. Poron hinta
vaihtelee iän ja kelvollisuuden mukaan 5:stä 20:een ruplaan puhtaassa
rahassa, ja kelpo vaimon voi hankkia itselleen 10:llä elukalla. Kuulin
että ruhtinaan nuori tytär oli saatavana 20:n vetojuhdan hinnasta.

Tasilla on useimmilla samojedeilla risuista ja oksista tehdyt hökkelit,
joissa he oleskelevat kylmimmän sään vallitessa. Majat sijaitsevat
tavallisesti jonkun pienen puron suulla, jossa kasvaa polttoaineeksi
kelpaavia koivupensaita. Kirkon tienoilla tapaa siellä täällä tundralla
pieniä mänty- ja lehtikuusimetsikköjä, joissa monet kylmimpään aikaan
asustavat. Muun osan talvea samojedi viettää perheineen ja
karjalaumoineen tundralla, jossa hän satimilla pyydystää naaleja ja
ampuu villipeuroja pyssy-rämällä tahi jousella ja nuolella. Silloin hän
asuu poronnahasta tehdyssä kodassa tai lumeen kaivamassaan kuopassa. Ne
polttopuut, jotka hän tarvitsee sulattamaan lunta vedeksi, hän
kuljettaa mukanaan. Muuten hän syö ruokansa, sekä lihan että kalan,
raakana ja jäätyneenä, milloin keittopuita puuttuu. Kesän aikana hän
useimmiten leiriytyy jonkun joen, tavallisesti Tasin, varrelle, jossa
hän, sulkemalla jonkun pienemmän puron, mukavalla tavalla hankkii
itselleen yllinkyllin kalaa. Suurempia veneitä ei ole koko Tasilla, ja
kaikki alkuasukkaat käyttävät yhdestä rungosta koverrettuja ruuhia,
jotka tehdään joen etelämpää tuomista puista.

Tas-joen alue on maapallomme kylmimpiä, ja siksi on aivan luonnollista,
että siellä tarjoutuva ravinto laadultaan on mitä yksitoikkoisinta.
Poronlihaa saa kylläkin ja kesäiseen aikaan voi pyydystää runsaasti
vesilintuja ja kaloja. Mutta muuta ei juuri olekaan. Samojedit ovat
tottumattomat leipään, ja jauhot ovat harvinaisia Tasilla. Sokeria ja
suolaa tapaa yhtä vähän, ja ainoat korkeamman kulttuurin tuotteet ovat
tupakka ja tiilitee. Tavallisinta on näin ollen, että alkuasukkaat
vuoden umpeen elävät lihalla ja kalalla. Oleskellessani heidän luonaan
ei heillä ollut mitään muuta, ja hätä oli niin suuri, että mahorkka ja
teekin puuttuivat. Ainoana kasvisruokana, jota he marjoja
lukuunottamatta käyttävät, ovat eräällä sivujoella kasvavan kasvin
paksut ja valkoiset juuret, joista he keittävät itselleen puuroa. Mutta
jollei heillä olekaan monia ravintoaineita valittavana, ovat he
sensijaan kehittäneet ruuanvalmistustaitonsa sangen korkealle, ja
heidän ruokalajinsa ovat sangen omaperäisiä, vaikka ne eivät juuri ole
meikäläisen maun mukaisia.

Ensi sijalla ovat kaikki ne liharuuat, jotka syödään ilman
minkäänlaisia valmistuksia. Kesällä he aikaa tuhlaamatta pistävät
poskeensa vastapyydystetyn kalan, ja yhtä suurella innolla ja
nopeudella he syövät vastikään tapetun poron lihaa tai juuri ammuttua
lintua. Pakkasessa heistä on hyvin maukasta leikata kovaksi jäätynyt
kala pitkiksi lastuiksi, jotka syödessä ikäänkuin sulavat suussa.
Jäätynyt liha on heidän niinkuin minunkin mielestäni oikein hyvää.
Kalaa valmistetaan monella eri tavalla. Kesällä se useimmiten
keitetään. Talvitarpeita varten sitä säilytetään kahdella eri tavalla.
Osittain ripustetaan kokonaiset kalat seipäisiin auringossa kuivamaan,
jolloin niitä samalla tavoin savustetaan. Enimmäkseen ne kuitenkin
kuivattuaan survotaan jonkinlaiseksi jauhoksi, jota säilytetään
kalannahasta valmistetuissa pusseissa ja jota käytetään ruuan särpimenä
jokseenkin samalla tavalla kuin meillä leipää. Samojedit sanovatkin
usein tuota kalajauhoa (pors) leiväksi. Sampea heillä on runsaasti, ja
sitä syödään eniten tuoreena. Kaviaarin annetaan syksyllä jäätyä ja
myöhemmin talvella keitetään lientä kaviaarimöhkäleistä, jotka pannaan
kiehuvaan veteen. Se on hyvin tavallinen ruokalaji Tasilla, mutta
meillä sellainen ateria varmaankin tulisi maksamaan monta sataa
markkaa. Jos samojedit vain saisivat halvalla ostaa suolaa, niin he
varmaankin voisivat hankkia itselleen hyvät tulot. Kalanrasva on heidän
paraita herkkujaan ja sitä tarjotaan aina vieraille teen keralla.
Se korvaa meillä käytetyn sokerin ja onkin varmaan paljoa
välttämättömämpää seuduilla, missä ruumis enimmäkseen saa taistella
pakkasta vastaan. Siitä johtui kenties myöskin, että minä aina hyvin
mielelläni sitä tarjottaessa söin. Jotta minua ei katsottaisi miksikään
samojedien Hagdahliksi, siirryn nyt puhumaan muista asioista. Lisään
vain käsitykseni monen kuukauden kokemuksen nojalla olevan sen, että
yleensä on verrattain helppo tottua elämään ilman leipää. Ilman sokeria
voi niinikään tulla toimeen, mutta suolatta eläminen on perin tukalaa.
Ruoka ei maistu millekään, ja jos tupakkakin puuttuisi, niin minä en
ainakaan mielelläni eläisi suolatta. Olisi melkein pakko tehdä samoin
kuin porot.

Mainitsen vielä pari sanaa asiasta, jota en tähän asti ole kosketellut,
nimittäin tundran asukkaiden pukimista. Kaikki vaatteet ovat niin
tehdyt, että ne paraiten kykenevät suojelemaan ruumista kovalta
pakkaselta, joka voi laskea alle 60° C. Alusvaatteet, joilla ei ole
mitään sanottavaa virkaa, tehdään nyttemmin tavallisesti venäläisiltä
ostetusta kankaasta. Ennen käytettiin yleisesti kalannahkaa, joka
huolellisesti valmistettuna tulee pehmeäksi ja notkeaksi. Se on
kestävää ja tiivistä, mutta siitä valmistetut paidat ja housut ovat
sangen kömpelöitä ja rumia, vaikka eipä se paljon haittaa, kun niitä ei
juuri koskaan näe. Naiset käyttävät alusvaatteitansa varten
poronnahkaa. Tavallisen puvun päällä käytetään turkkia, jossa on karvat
sisäänpäin käännetyt. Sitä sanotaan maalitsaksi, ja sen päällä on
tavallisesti irtonainen ja komeavärinen, kankaasta valmistettu kaapu.
Naisilla on maalitsan asemesta lyhyt, edestä avoin poronnahkaturkki.
Lämpimämmällä säällä on sentapainen turkki aivan riittävä. Päässä niin
miehillä kuin naisillakin on huivi. Naisten hiukset kiinnitetään huivin
alle, mutta miesten, jotka ovat melkein yhtä pitkät, lainehtivat
vapaina hartioilla. Kovemmalla pakkasella on miehillä vielä yllään eräs
"sak" niminen säkkiturkki, jossa karvat ovat ulospäin käännetyt ja
johon sekä päähine että kintaat ovat ommellut kiinni. Selkäpuoli on
koristettu loistavilla punaisilla nauhoilla ja kasvoja ympäröivät osat
ovat reunustetut naalinnahalla. Vaikka pakkanen olisi kuinka kova
tahansa, niin kasvot, s.o. silmät, nenä ja suu, pidetään aina paljaina,
koska muussa tapauksessa hengityksestä aiheutuva kosteus helposti
turmelisi turkin koko etuosan. Tästä johtuu, että nenä ja posket
pahasti paleltuvat ja talven kuluessa peittyvät mustalla kuorella, joka
irtautuu vasta keväällä jättäen jälkeensä kasvoihin sangen hauskoja
valkoisia täpliä, jotka naurettavalla tavalla loistavat muuten niin
ruskeanlikaisessa ihossa. Naiset käyttävät pitkiä, edestä avoimia
turkkeja, jotka nähtävästi ovat syntyneet sen johdosta, että
täysikasvuisten naisten on matkoilla usein pakko ruokkia
lapsiansa. Kaikki pohjoiset samojedit käyttävät kaksinkertaisia
poronnahkasaappaita. Sisemmässä parissa on usein sarkakankaasta tehdyt
varret; pehmeihin heiniin hyvin kääritty jalka puristetaan lujasti
saappaaseen. Näiden saappaiden ympärille kääritään vähän karkeampia
heiniä ja lopuksi vedetään jalkoihin ulkosaappaat, jotka jurttaan
tullessa riisutaan jaloista ja siis tavallaan ovat jonkinlaiset
tundrakalossit. Saappaat sidotaan nauhoilla kiinni jalkoihin ja varsien
alasluisuminen estetään hihnoilla, jotka kiinnitetään maalitsan alla
olevaan vyöhön. Maalitsan päällä pidetään toista, komeasti kirjailtua
vyötä, jossa riippuvat veitsi, tulukset, tupakkavehkeet ja monet muut
esineet.

Olen aikaisemmin maininnut, että samojedeilla on naapureina jurakkeja,
tunguuseja ja ostjakkeja. Lisäksi ovat joen latvoilla ja Jeloguilla
asuvat Jenisei-osljakitkin heidän kanssaan kosketuksissa. Itse ovat he
alkuaan tulleet Tasille Tymiltä ja Vahilta, jotenka he siis tätä nykyä
elävät sangen eristettyinä muista sukulaisistaan. Mutta koska juuri
samojedien kieli Obin ja Jenisein välisellä alueella on pääkielenä, ei
ole ihmeteltävää, että heidän on näinkin vieraassa ympäristössä
onnistunut säilyttää kansallisuutensa. Mutta he ovat kuitenkin täällä
oleskellessaan kadottaneet paljon muuta, ja niinpä saattaa esim.
mainita, että heidän uskontonsa on muodostunut kirjavaksi sekoitukseksi
kaikesta siitä, mitä he itse ja heitä ympäröivät kansat ovat sillä
alalla voineet luoda. Tapasin vain harvoja totemismin jälkiä, ja heidän
satunsa ja laulunsa ovat suurimmaksi osaksi lainaa jurakeilta ja näiden
auringonpalvonnasta. Olen siellä oleskellessani tavannut miehen, jonka
äiti oli tunguusi, isä ostjakki ja vaimo Jenisei-ostjakki ja joka
kotikielenään käytti ostjakki-samojedia, vaikka hän muitakin kieliä
osasi. Sentapaiset ylen kansainväliset, melkeinpä yleismaailmalliset
suhteet selittävät, miksi samojedit, niin vähäisessä määrässä ovat
säilyttäneet henkistä perintöänsä. Heidän Tasilla edustamansa kulttuuri
ei olekaan enää niin paljon samojedilaista kuin yleis-arktista.

Minua ilahutti suuresti nähdessäni ja todetessani miten nuo samojedit,
jotka olivat olleet mahdollisimman vähäisissä kosketuksissa venäläisen
kulttuurin kanssa, olivat menestyneet paljoa paremmin kuin heidän
etelässä asuvat veljensä. He eivät ole missään suhteissa kauppiaihin,
ja senvuoksi onkin heidän taloutensa, harvoja poikkeuksia
lukuunottamatta, tyydyttävällä kannalla. He ovat tavallisesti
hyvinvoipia ja velattomia ja heillä on suuret mahdollisuudet toipua
tuhoisien rutto- ja katovuosien jälkeen. Ruumiillisesti he ovat
terveitä, ja lasten lukumäärä joka kodassa takaa heille suvun
jatkumismahdollisuuden. Taudit ovat harvinaisia, ja kuppaa tai
keuhkotautia en tavannut lainkaan. Tosin siellä minun oleskeluni aikana
raivosi ikävänlainen vatsatauti, mutta se ei vaatinut muita uhreja kuin
muutamia poroja, jotka uhrattiin hengille.

Kymmenpäiväinen oleskeluni Tasilla ja sen ympäristössä kävi erittäin
kurjaksi. Lähtiessään oli ruhtinas jättänyt minulle kielimestariksi Pan
nimisen poikansa, joka näyttäytyi erittäin sopivaksi tarkoitukseen.
Muistiinpanoni lisääntyivät nopeasti, vaikka olikin vaikea kirjoittaa
niin kovassa pakkasessa. Muutaman minuutin kirjoitettuani täytyi minun
aina lämmitellä käsiäni, mutta sekin kävi vaikeaksi, kun puita oli vain
vähäsen ja tuli sentähden liian pieni. En ollut vielä ehtinyt ostaa
itselleni omia poroja, ja kun muutkin samojedit olivat lähteneet pois,
jäimme sinne kahdenkesken suksinemme. Lähimailla ei ollut metsää
minkäännäköistä, ja meidän oli pakko joka päivä hiihtää muutamia
kilometrejä kokoilemaan vaivaiskoivun oksia, joita kasvoi siellä täällä
rannikoilla. Näistä oksista teimme tulen, jonka täytyi palaa majassamme
pitkin päivää, sillä muuten en olisi voinut työskennellä emmekä olisi
voineet tulla toimeen, siksi tiukka oli pakkanen. Jotta lukija
käsittäisi mitä minä kovalla pakkasella tarkoitan, esitän seuraavassa
kirkon luona tekemäni lämpömittarihavainnot. Ne ovat tavallisesti
tehdyt iltapäivällä.

  Tammikuun 16 p:nä -48,5°, -50,5° C.
      "     17  "   -51,5° C
      "     18  "   -49,5°, -50°, -53° C.
      "     19  "   -54,5° C.
      "     20  "   -44° C.
      "     21  "   -48° C.
      "  22-23  " olin muualla
      "     24  "   -50° C.
      "     25  "   -53°, -55° C.
      "     26  "   -56°, -57° C.

Öisin sattui joskus, että pakkasta oli 60° C ja enemmän. Onneksi oli
yleensä sangen tyven; vain kerran puhalsi kova tuuli, vaikka
lämpömittari osoitti alle -50°.

Moni, joka ei ole kokenut erikoisen kovaa pakkasta, tuumii kenties
miltä 60 asteen kylmyys tuntunee. Minun kokemukseni on, että 40-49
asteen pakkanen tuntuu kylläkin kylmältä, mutta ei sentään tuota
kovinkaan paljon haittaa, jollei tuule. Mutta jos lämpö alenee -50
asteeseen ja vieläkin alemma, tapahtuu suuri muutos. Pakkanen vaikuttaa
silloin samalla tavalla kuin kova kuumuus; se polttaa kuin tuli
ja koko ajan tuntee ikäänkuin seisovansa suuren takkavalkean
paahteessa. Hengitys käy vaikeaksi, ja jos sattuu vetämään ilmaa suun
kautta sisään, niin tuntuu kuin se tarttuisi kurkkuun kiinni. On
mahdotonta hengittää muuten kuin nenän kuutta ja silloinkin saattaa
vetää keuhkoihinsa vain vähän ilmaa kerrallaan. Lyhyt ja taaja
hengittäminen käy välttämättömäksi ja se vaikuttaa ajan pitkään hyvin
hermostuttavasti. Jos on pakko hetkeksikään paljastaa joku ruumiinosa,
on jotensakin varmaa, että se muutaman sekunnin kuluttua käy
valkoiseksi ja kankeaksi sekä tarvitsee erityistä parantelua ja hoitoa.

Näin ollen saattaa jokainen arvata miten hauskalta tuntui istua melkein
yksinään tundralla ilman polttopuita ja erotettuna muiden ihmisten
yhteydestä. Tilamme uhkasi käydä aivan sietämättömäksi, kun ainoa
ruokamme, jäätynyt kala, alkoi loppua. Mutta hädän ollessa
suurimmillaan palasi ruhtinas takaisin lukuisain porojen kanssa ja minä
saatoin suunnitella lähtöä tästä niin epäinhimillisen autiosta
paikasta.



ASUMATTOMIEN TUNDRAIN HALKI OBILLE


Eräänä päivänä tammikuun loppupuolella lähdimme Tasin kirkolta
eteenpäin. Iltapuolella saavuimme erään shamaanin luo, joka vieraiden
kunniaksi ja huviksi ryhtyi noitumaan. Rumpu pingotettiin lämmittämällä
tulen edessä, ja neljä tuntia kesti kamala näytös. Noita kävi
tapaamassa kuoleman henkeä, lattar-luuzi'a, ja pistämällä veitsen
toisensa jälkeen paljastettuun rintaansa hän kuvaannollisesti uhmaili
kuolemaa. Kodan hämärässä teki hänen esityksensä minuun järkyttävän
vaikutuksen. Se ei ollut heikkohermoisia varten. Shamaani oli mitä
suurimman kiihtymyksen tilassa. Hänen mimiikkansa oli kauhea ja hänen
laulunsa paremmin ulvontaa kuin muuta. Toisella kädellään hän kiivaasti
ja hurjasti pärisytti rumpuansa ja toisella otti vastaan veitset,
joilla viilteli rintaansa. Lopuksi hän aivan uuvuksissa kaatui
paikalleen, jolloin hänen apulaisensa hehkuvilla hiilillä ja kylmällä
vedellä puhdistivat häntä ja vapauttivat hänet hengistä, jotka yhä
edelleen ahdistivat hänen ruumistansa.

Saman kuun 29 p:nä jatkoimme matkaamme shamaanin kodalta ja ajoimme
suoraan etelää kohti Tasin länsipuolella olevia tundroja pitkin.
Karavaani oli sangen suuri, meillä oli kahdeksan narttaa ja joukko
poroja. Kuljettuamme koko päivän kadottivat samojedit tien ja me
eksyimme kokonaan, ilta kun oli pimeä ja taivas mennyt pilveen. Yö
saapui ja meidän oli pakko etsiä itsellemme leiripaikka. Löysimme
vihdoin matalan, muutamia mäntyjä ja koivuja kasvavan kunnaan.
Pysähdyimme, päästimme porot irti ja sytytimme tulen. Pakkanen ja tuuli
yltyivät, ja niitä vastaan meillä oli suojana vain vähäpätöinen nuotio
ja jääkylmän tuulen puolella matala, oksista ja lumesta tehty valli.
Syötyämme kuivattua kalaa levitimme poronvuotia lumelle ja asetuimme
niille nukkumaan aivan vieretysten pysyäksemme lämpiminä. Pakkasta oli
60° ja se esti minua saamasta unta pitkään aikaan. Aamulla herättyäni
aioin nousta. Jalat tuntuivat omituisilta ja minä kaaduin kumoon. Olin
palelluttanut ne. Hieromiset ja hyppimiset eivät tepsineet ja tulta en
uskaltanut lähestyä. Jalkani pysyivät valkoisina ja tunnottomina polvia
myöten, enkä minä saattanut laisinkaan kävellä. Samojedit ottivat
poromme kiinni ja me lähdimme eteenpäin siinä toivossa, että
mahdollisesti löytäisimme kodan, jossa voisimme itseämme lämmitellä.
Ilma oli hiukan leudonnut, pakkasta oli enää vain 50°, mutta sittenkään
en voinut olla mietiskelemättä silloista tilaani. Jollemme löytäisi
mitään ihmisasuntoa tai telttaa, niin jalkani olisivat mennyttä ja
matkan jatkaminen kävisi mahdottomaksi. Onneksi huomasimme pian
suksenladun ja hetkistä myöhemmin saavuimme erään samojedin luo, jonka
kodassa hetimiten ryhdyttiin vakavasti jalkojani hoitamaan. Muistan
erikoisesti vanhan eukon, joka väsymättömän innokkaasti hieroi niitä
lumella. Myöhemminkin tämä muija piti niistä huolta ja hän valmisti
erinomaisella tavalla saappaisiini tarvittavat heinät. Hän antoi
minulle sittemmin luvan sanoa häntä äidiksi. Muutaman tunnin ahkeran
työn jälkeen alkoi veri säärissäni kiertää ja minä saatoin silloin
pitää niitä pelastettuina. Mutta ne tulivat niin aroiksi ja paisuivat
siinä määrin, että minun oli pakko jäädä vuorokaudeksi majaan.
Paranemista edisti erinomaisesti kalanrasva, jolla niitä tuontuostakin
voideltiin.

31 p:nä jätimme Oora nimisen samojedin jurtan. Pakkasta oli 51°, mutta
ilma oli tyyni ja miellyttävä. Maisema oli vaihtelevampaa kuin ennen,
tundra ei ollut yhtä tasaista, ja siellä täällä näkyi tien varrella
pieniä järviä. Me kuljimme hyvin hitaasti eteenpäin, sillä lunta oli
kinostunut runsaasti joka paikkaan. Meillä oli paljon vaivaa
poroistamme, jotka toisinaan kirmasivat eteenpäin kuin hullut, mutta
toisinaan eivät tahtoneet paikaltaan hievahtaa. Illalla tulimme erään
miehen luo, joka kestitsi meitä jäätyneellä hauella ja kapakalalla.

Helmikuun 1 p:nä kiiruhdimme mahdollisimman pian pois kodasta, jossa
oli paljon sairaita ja jossa 12-vuotiaatkin tekivät luonnolliset
tarpeensa lattialle ja ilma oli pirullisen löyhkän saastuttama. Ei
ollut erikoisen hupaisaa syödä sellaisessa ympäristössä. Päivällä
saavuimme kodalle, jossa vallitsi nälkä. Lapset pureskelivat
nahkapalasia ja täysikasvuiset istuivat ääneti mitään tekemättä ottaen
vastaan kohtalonsa aito aasialaisten fatalistien tapaan. Me jätimme
heille mitä meillä oli, siinä toivossa että vielä samana päivänä
tapaisimme parempiosaisia ihmisiä. Yhtäkaikki en voinut olla heitä
haukkumatta, hyvin tietäen että he, niinkuin muutkin, kesällä olisivat
saattaneet pyydystää itselleen riittävästi kalaa. Mutta he olivat
silloin vain syöneet itsensä kylläisiksi ollenkaan ajattelematta
tulevaa talvea. He luottavat siihen, että jokainen vuodenaika tuo
mukanaan tavanmukaisen määrän saalista, ja milloin niin ei käy, ovat he
nälkään kuolemaisillaan. Tasin asukkaat ovat onneksi hyvin avuliaita ja
jokainen antaa mitä hänellä on. Siinä suhteessa heidän on parempi olla
kuin on laita meikäläisissä sivistyneissä yhteiskunnissa, joissa, häpeä
sanoa, ihmisiä usein kuolee nälkään. Illalla saavuimme kristityn, Petra
nimisen samojedin luo. Hän kuului olevan rikas, mutta oli silti niin
saita, että me vasta pitkillä puheilla saimme häneltä mitä nälkämme
tyydykkeeksi tarvitsimme, niin että saatoimme kylläisinä ajaa jurtalle,
jossa silloisen kielimestarini isä asui.

Täältä olisi ollut varsin helppo matkustaa maantieteilijöille
tuntemattoman, suuren (noin 60 km:n pituisen) tundrajärven, Luuzel-tuun
luo, jonne olisi ollut vain kahden päivän matka. Sieltä olisin päässyt
tunkeutumaan samojedeille tuttuja teitä pitkin Surgutiin ja Obille.
Mutta koska halusin tutustua paremmin Tasin alkuasukkaihin ja toivoin
voivani päästä yliselle Obille, en tällä kertaa halunnut sitä tietä
käyttää. Sitäpaitsi olivat jo kaikki ostjakki-samojedit ja rikas
jurakki Pakkalla sieltä poistuneet.

Helmikuun 2 p:nä jatkoimme taasen matkaamme. Oli yhä edelleen pakkasta
enemmän kuin 50 astetta, ja poromme olivat kovasti kärsineet lumen
paljoudesta ja ankarasta kylmyydestä. Sinä päivänä emme pitkälle
ehtineet, mutta leiriytyessämme tapasimme verrattain suuren metsikön,
jossa oli runsaasti jäkälää ja polttopuita. Sytyttämämme suuren nuotion
ääressä emme kuitenkaan lämmenneet, ja tuntuva pakkanen pakotti meidät
pitkin yötä pitämään huolta käsistämme ja jaloistamme, jotka
tuontuostakin uhkasivat paleltua. Nukkumista ei ehtinyt ajatellakaan.
Syötyämme aamulla kaikessa kiireessä muutamia raakoja lihapalasia
ryhdyimme kokoilemaan eri tahoille hajaantuneita porojamme. Me olimme
väsyneet ja kohmetuksissa, ja siitä syystä tuo homma veikin monta
tuntia. Pakkasen polttamilla käsillä oli näet vaikea heittää suopunkia
ja se lensi useasti väärään. Koko sen päivän vaelsimme suurta tundraa,
joka ulottuu länteenpäin niin kauas kuin silmä kantaa. Illalla
jouduimme suomaille, missä sytytimme tulen ja lepäsimme hetken. Naiset
jäivät sinne tavaroiden kera yötä viettämään, mutta me miehet jatkoimme
matkaa ehtiäksemme perille vielä samana yönä. Pakkanen kävi yhä
kovemmaksi ja sietämättömämmäksi, tuuli kiihtyi kiihtymistään,
kasvomme, kätemme ja jalkamme paleltuivat tunnottomiksi. Vihdoin
löysimme tien, jonka meitä vastassa olleet ihmiset olivat tehneet. Se
oli tosin vain ojan tapainen ja pyry oli sen melkein peittänyt, mutta
se helpotti kuitenkin porojen työtä, ja niin me hitaasti mutta varmasti
kuljimme eteenpäin. Kylmyys vaivasi meitä yhä enemmän, toisinaan
katkesi joku hihna, toisinaan ohjas, ja lopuksi rupesivat poromme
kaatuilemaan, jolloin meidän oli vaikea pakottaa niitä jälleen
nousemaan. Vihdoin viimein saavuimme kodalle, ja puolitunnottomana minä
hoipersin sisään. Jos matkaa olisi kestänyt muutamia tunteja lisää,
olisin auttamattomasti palelluttanut käteni ja jalkani. Päiväkirjassani
on tältä päivältä pitkä valitusvirsi vaikeuksien johdosta, ja mietinpä
moneen kertaan, miten matka päättynee, jos sää pysyy yhtä kylmänä kuin
jo yli kuukauden ajan. Ikävimmältä tuntui epätietoisuus siitä,
minkälaiseksi tie Obille oli muodostuva. Vastaavat paikat kartoissa
ovat valkoiset, eikä ainoakaan samojedi voinut sen tarkempia tietoja
antaa.

5 p:nä sain vanhukselta hyvässä lihassa olevia poroja, joilla me
karautimme eteenpäin minulle sitä ennen tuntemattomalla vauhdilla.
Porot tuntuivat melkein lentävän, ja paljon ajetulla tiellä nartatkin
luistivat tasaisesti ja hauskasti. Parin tunnin kuluttua saavuimme
erään tunguusin luo, missä meille tarjottiin herkkua, jota ei kukaan
meistä ollut pitkiin aikoihin nähnyt. Tunguusi, joka ohimennen
mainittuna oli hirvittävällä tavalla tatuoitu, oli äsken Jeloguin
kautta palannut Jeniseiltä tuoden mukanaan jauhosäkin. Hän tarjoili
meille leipää, joka maistui erinomaisen hyvältä, vaikka olikin
valmistettu täkäläisen reseptin mukaan. Se oli näet leivottu siten,
että jauhot oli pantu astiaan, kalalientä kaadettu joukkoon ja seos
sotkettu taikinaksi. Taikina ei tietenkään ollut päässyt nousemaan,
hiivaa kun ei koskaan käytetä, vaan se oli sinänsä pistetty hehkuvien
hiilten alle, jossa sitä noin puolisen tuntia oli kypsennetty. Leivän
jäähdyttyä pestiin hiekka ja tuhka siitä pois, ja kun siihen vihdoin
pääsi käsiksi, maistui se kalaliemeen kastetulta taikinalta.
Keskusteltuamme hetkisen ilmasta ja muusta sekä kerrottuamme pari
metsästysjuttua, ikäänkuin ahneutemme peittämiseksi, nousimme jatkamaan
matkaamme.

Pari päivää kiidimme aivan uskomattomalla nopeudella uusilla
poroillamme yli tundrojen. Hyvillä ajoporoilla tuntui voivan ajaa
kuinka kauas ja minne tahansa laajalla lumikentällä, eikä mikään enää
näyttänyt mahdottomalta, kun sää oli muuttunut hieman leudommaksi ja
kun oli ystävällisten ihmisten luona saanut syödä itsensä oikein
kylläiseksi. Pari ihanaa päivää matkattuamme jäisten ja lumisten
erämaiden halki saavuimme sitten Pokkelkyy nimiselle paikalle.

Jotta lukija heti käsittäisi mikä merkitys tällä paikalla oli, johon
niin monen erilaisen seikkailun jälkeen olimme päässeet, kiiruhdan
kertomaan, että Pokkelkyytä hyvällä syyllä käy sanominen koko Tasin
alueen pääkaupungiksi. Se on kaikkien joella asuvien samojedien
kokouspaikkana, ja talvisin suurin osa heistä saapuu sinne poroineen
maksamaan veronsa ruhtinaalle. Tämä tärkeä paikka ei kuitenkaan
muistuta mitään siihen verrattavaa kaupunkia tai kylää, sillä se on
näöltään ylen vaatimaton eikä erikoisemmin pistä silmään. Ainoa minkä
siellä huomaa ja mikä sen erottaa muusta erämaasta, on heimon
kokoushuone, s.o. puoleksi maanalainen hökkeli, jossa on hirsistä
tehdyt seinät, jäälevystä valmistettu akkuna la savesta ja risuista
kyhätty savutorvi, jonka alapuolella on kivinen tulisija. Mutta
kaikesta huolimatta on tämä verrattain vaatimaton asunto paras ja ainoa
laatuaan Tasilla ja siihen mahtuu vähintään 30 henkeä.

Uusi ruhtinas oli minua vastassa tässä samojedilaisessa palatsissa, ja
kun huhu ensimäisen "valkoihoisen" tulosta jo oli levinnyt lähimpään
ympäristöön, oli koko joukko muitakin tullut saapuville. Ruhtinas oli
tullut sinne tiedustelemaan suunnitelmiani ja aikeitani ja muut olivat
siellä pelkästä uteliaisuudesta tai parannuksen haussa. Minua ympäröi
pian kokoelma mitä erilaisimpia ihmisiä. Siellä oli melkein kaikkien
lisäjokien ostjakki-samojedeja, tunguuseja itäisiltä tundroilta ja
Vah-joen latvojen ostjakkeja. Tupa oli aina täynnä ihmisiä ja muun osan
lattiata pitivät hallussaan enemmän tai vähemmän äkäiset koirat, jotka
vanhan tavan mukaan aina murisivat jonkun lähestyessä isäntää, mikä
ahtauden takia melkein koko ajan oli välttämätöntä. Monet perheet
asettuivat sinne asumaan ja siitä johtui alinomainen melu ja hälinä.
Lapset ja koirat säestivät toisiansa yöt päivät, eivätkä aikuisetkaan
olleet tottuneet puhumaan erikoisen hiljaa. Joka yö siellä nukkui
kolmattakymmentä henkeä vierekkäin ja melkein päällekkäin, ja heidän
yhdistyneet hajunsa eivät oikein jaksaneet nousta savutorvesta ulos.
Syöpäläiset ryömivät ruumiista toiseen ja lisääntyivät päivä päivältä.
Ruuanhaju ja tupakansavu tekivät ilman sakeaksi, ja vaikka aurinko
silloin jo paistoi parisen minuuttia keskellä päivää, oli tupa pimeä,
sinne kun ei mikään valonsäde päässyt tunkeutumaan tukevan jääakkunan
kautta. Tulesta ja ihmisistä huolimatta oli hökkelissä kylmä, ja öisin
siellä oli sama lämpötila kuin ulkona; sisällä oli vain siitä pahempi,
että jäätynyt lattia usein suli vedeksi, jota lumi ei ulkoilmassa toki
koskaan tehnyt. Tässä ympäristössä minä viikon ajan harjoitin
kirjallisia töitä.

Aivan luonnollista oli, ettei minulta kuitenkaan riittänyt paljonkaan
aikaa omia opintojani varten. Yhtämittaa oli runsaasti muuta hommaa.
Enin osa päivästä kului sairaiden hoitoon. Vatsatauti, josta ennen olen
maininnut, riehui paraikaa paikkakunnalla. Kaikki majassa asuvat
ihmiset potivat sitä, mikä olikin vallan luonnollista, kun he kaikki
käyttivät samoja astioita ja söivät yhdessä. Minäkin olin toisinaan
pahoin sairaana. Enimmät kyllä käyttivät minun lääkkeitäni, mutta
vanhat ihmiset sekoittivat ruutia veteen ja joivat sekasotkua
mielihyvällä ja siinä uskossa, että se keino muka tehosi. Minäkin
maistoin tuota lääkettä, mutta se vaikutti yhtä vähän kuin se
ruokalusikallinen hienonnettua lasia, jonka eräät venäläiset kerran
samaa tarkoitusta varten kaikessa viattomuudessaan antoivat minun
niellä. Lapamato oli tavallisimpia vieraita heidän vatsoissaan ja minä
osoitin taitavuuttani karkoittamalla nuo hirviöt. Heidän
tyytyväisyyttään ja ihmettelyään osoitti minulle annettu nimitys
"lapamadonhengen herra". Ensimäistä sentapaista parannusta seurattiin
mitä suurimmalla jännityksellä, ja kun paha henki minun edeltäkäsin
määräämänäni aikana teki lähtöään potilas-parasta, syntyi heidän
keskuudessaan kuvaamaton riemu. Pahin tapaus oli eräs raskas nainen,
joka päiväkausia oli istunut ja odottanut vapautustaan. Potilaan luo
oli aikaisemmin kutsuttu kaksi shamaania, ja useita poroja oli uhrattu,
mutta itsepintainen henki ei antanut perään. Tämänkin tapauksen minä
selvitin verrattain hyvin, ja senjälkeen saavutin päivä päivältä yhä
suurempaa luottamusta.

Kun minä täten asetuin heidän käytettäväkseen ja iltaisin vuorottelin
heidän omien shamaaniensa kanssa heidän menneisyyttään ja jumaliansa
koskevien satujen kertomisessa, syntyi heissä itsestään se ajatus, että
minä tosiaankin kuuluin heidän heimoonsa. Senpä takia saatoinkin
herättämättä epäluuloa ja ilman pitkiä selityksiä kysellä heiltä heidän
uskontoaan ja kieltään y.m. koskevia asioita, joita halusin tietää. Ei
kukaan heistä osannut venättä, ja sen vuoksi olisi matkan teko ollut
kerrassaan mahdoton ilman samojedin kielen taitoa. Olin senvuoksi
hyvilläni siitä, että Tym-joen murre niin suuresti muistutti heidän
puhumaansa kieltä, ja vaikka minun alussa oli hieman vaikea sovittaa
puhettani tämän uuden murteen mukaan, totuin kuitenkin pian
eroavaisuuksiin ja Pokkelkyyssä puhuin jo vapaasti ja sujuvasti heidän
kieltänsä.

Tähänastinen matkani näissä erämaissa oli ollut sangen vaivalloinen. Ei
ollut tämäkään paikka erikoisen hauska ja jatko muodostui vieläkin
kurjemmaksi. Mutta niin vaikeaa kuin se olikin, en koskaan katunut
päätöstäni ryhtyä elämään heidän omaa elämäänsä heidän omalla
tavallaan. Olin puettu kuin he, söin niinkuin he, jaoin omista
ruokavaroistani muille kuten he. Minulla oli omat ajoporoni, joista
pidin huolta, minä ammuin lintuja ja muuta riistaa, matkustin ja elin
täydellisesti heidän tavallaan, puhuin heidän kieltänsä ja he pitivät
minua vertaisenaan. Tällä vaivalloisella elämällä voitin sen, että opin
perinpohjin ymmärtämään ja tuntemaan heidät sekä heidän olonsa,
käsitystapansa, uskontonsa ja kielensä. Työskentelemällä kielimestarin
kanssa voi kyllä päästä sangen pitkälle, mutta minun käsitykseni on,
ettei sillä keinoin koskaan opi puhumaan kieltä, että se ei sillä
tavoin koskaan muodostu eläväksi tiedoksi sekä että siten on mahdoton
saavuttaa sitä tutkimusesineensä ymmärtämistä, mikä kuitenkin on aivan
välttämätön. Ei siten myöskään koskaan opi käsittämään elävän elämän
kaikkia hienoimpia vivahduksia eikä uhraamaan kaikkea innostustaan ja
rakkauttaan tutkittavillensa, jollei heitä tutki kuin vertaisiaan. Jos
on etsittävä heissä piilevää ihmistä niin hyvässä kuin pahassa, on
välttämättömästi pakko antautua elämään heidän omaa elämäänsä. Ja mikä
voisikaan oikeastaan olla mielenkiintoisempaa ja viehättävämpää kuin
syventyminen tuohon niin vaihtelevaan ja äärettömän monivivahteiseen
tutkimusalaan. Sillä tarjoaahan jokainen ihminen aina jotakin uutta, ja
länsimaalaiselle on suurenmoisen mieltäkiinnittävää saada syventyä
alkuperäisen luonnonihmisen sielunelämään. Mutta siihenkin vaaditaan
ainakin yhtä paljon rakkautta kuin mihin muuhun tehtävään tahansa.
Näkyvät tulokset eivät kenties muodostu vallan suurenmoisiksi ja
erikoisiksi, mutta saavutetut tiedot ovat elävät ja todellisuutta
vastaavat. Tähän suuntaan käyvien käsitysten vallassa olen koko
Siperiassa oleskeluni aikana työskennellyt, ja vaikken suinkaan luule
saaneeni enemmän aikaan kuin muut, olen kuitenkin tuntenut tyydytystä
sen johdosta, että aina olen voinut mitä lämpimimmällä harrastuksella
työskennellä tehtäväni toteuttamiseksi.

En laisinkaan jouduttanut lähtöäni Pokkelkyyn luota. Nautin saadessani
istua neli- tai viisiseinäisessä majassa, jossa minulla oli kattokin
pääni päällä. Pakkanen oli vielä tuntuva, ja minä odotin leudompaa
säätä. Huolimatta haukkuvista koirista, torailevista akoista,
kirkuvista lapsista ja kuorsaavista laiskureista onnistui minun
kuitenkin silloin tällöin kuulla joku uusi ja harvinainen sana tai joku
mieltäkiinnittävä satu. Vasta nälän saapuessa monipäisen seurakunnan
vieraaksi, ja kun minunkin varastoni olivat aivan loppumaisillaan,
ryhdyin järjestämään lähtöäni isolle tundralle.

Suoraan Narymiin en voinut päästä, tie oli ummessa, syystä ettei kukaan
ollut sitä matkaa tehnyt. Jeniseille en halunnut palata, ja niinpä
minulla ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä Vahin suunnalle. Tosin ei
kukaan samojedeista ollut siellä vuosikausiin käynyt, mutta siitä
huolimatta saattoi koettaa onneansa. Ei kenelläkään ollut aavistusta
siitä, miten kauan matka tulisi kestämään. Toiset luulivat 10 päivän
riittävän, mutta useimmat arvioivat sen kestävän kauemmin; kaikki
kuitenkin olivat varmat siitä, että minä ennen kevättä ehtisin perille.
Yksin en saattanut matkalle lähteä ja senvuoksi oli minun tarvis saada
saattajia. Mutta oli vaikea hankkia kyytiä sellaista tavatonta hollia
varten ja toinen toisensa jälkeen kieltäytyi kunniasta. Pitkien ja
aasialaiseen tapaan hitaiden neuvottelujen jälkeen pääsimme vihdoin
sellaiseen tulokseen, että Miiki niminen samojedi ja samojedilaistunut
tunguusi nimeltä Gusaul lähtivät minua saattamaan Vahille. Vaikka
minulla oli oikeus vaatia vapaa kyyti ja tarvittava määrä poroja,
lupasin heille tietenkin kohtuullisen korvauksen.

Helmikuun 14 p:nä jätin Pokkelkyyn sekä lähdin Gusaulin asunnolle,
jossa sain tutustua muuhun matkaseurueeseen. Tunguusi kuului Jeloguin
heimoon ja toimi siellä veronkantajana. Hän oli puhelias ja hauska,
solakka mutta ruma ja muuten oman heimonsa tyypillinen edustaja. Hänen
vaimonsa oli samojeditar ja heillä oli kolme pientä poikaa, jotka
otettiin mukaan. Samojedi ei puhunut paljoa, oli hiljainen ja juro,
mutta hänen vaimonsa Matti, joka oli Vah-joen ostjakkeja, oli iloinen
ja reipas ja hänellä oli rintalapsi matkassa. Tässä seurassa tulin
viettäneeksi muutamia viikkoja.

Karavaaniimme, joka seuraavana aamuna lähti liikkeelle, kuului 11
rekeä: kolme kaloja ja muita ruokatarpeita varten, yksi täynnä minun
tavaroitani ja kokoelmiani, viisi seuralaisiani ja heidän perheitänsä
varten, yksi kotaa ja yksi minua varten. Yhteensä 22 ajoporoa, joukko
vasikoita, jotka matkan varrella syötiin, sekä yksi koira.

Jo ensimäisenä päivänä jätimme Tasin ja suuntasimme kulkumme suurten
tundrojen halki suoraan etelää kohti. Ennen pitkää tapasimme yksinäisen
mies-paran, joka oli nähnyt meidät kaukaa ja kiiruhtanut luoksemme
pyytämään ruokaa. Tavaton pakkanen oli niiltä seuduin ajanut pois
kaikki linnut, jänikset ja ketut, eikä mies ollut pariin päivään
löytänyt mitään, jolla olisi voinut nälkäänsä tyydyttää. Hänen
käyntinsä luonamme aiheutti tuntuvan loven varastoihimme, mikä näytti
huonolta tulevaisuuden enteeltä. Seuraavana päivänä minä sairastuin
tuskalliseen vatsatautiin, jota kesti muutamia päiviä ja joka heikonsi
minua melkolailla. Onneksi ei näinä päivinä ollut pakkasta kuin 35°
ja lumen runsaudesta huolimatta kuljimme nopeasti eteenpäin.
Pystytettyämme kaksi kertaa kotamme saavuimme näiden seutujen
viimeiselle ihmisasunnolle. Tulimme uuden ruhtinaan veljen, Jäägo
nimisen pienikasvuisen miehen luo.

Jäägo, joka oli sangen varakas mies, tunsi tai arveli tuntevansa Vahin
tien paremmin kuin kukaan muu. Hän oli matkustanut sinne nuorena
ollessaan ja muisti tundraa sangen hyvin. Pitkän neuvottelun jälkeen
päätimme kehoittaa häntä tulemaan mukaan. Hänellä oli hyvät porot ja
paljon ruokaa, ja asialle olisi siis vain hyödyksi, jos hän suostuisi
ehdotukseemme. 40 ruplasta hän sanoikin olevansa taipuvainen lähtemään
mukaamme, ja kun olimme juoneet teetä ja polttaneet pari piipullista
hänen kodassaan, ryhtyi hän matkaansa valmistelemaan.

Lähtiessämme seuraavana päivänä eteenpäin oli karavaanimme paisunut
suurenlaiseksi. Meillä oli 16 narttaa ja 32 valjaissa olevaa poroa,
kaksi kotaa, muonat ja muut tamineet, ja seuraamme kuului seitsemän
pientä lasta, kolme naista ja neljä miestä sekä muutamia koiria. Pitkä
kulkueemme näytti oikein suurenmoiselta tundralla raivatessamme
itsellemme tietä tuntemattomilla poluilla syvän lumen läpi. Kaunista
oli katsella rekien pitkää jonoa, kun se kiemurteli eteenpäin
valkoisten kukkulain ja auringossa loistavien kinosten läpi
neitseellisessä erämaassa, jossa ei huomaa mitään ihmisten jälkiä ja
jossa ainoastaan naalien kapeat polut muistuttavat siitä, ettei aivan
kaikki ympärillämme ole kuollutta.

Jokapäiväinen elämämme järjestyy suunnilleen seuraavasti: Aamuisin
tavallisesti vasta silloin kun aurinko on jo ehtinyt kohota korkealle,
sillä samojedit mielellään nukkuvat pitkään -- naiset nousevat ja
sytyttävät tulen kodassa. Kun he ovat saaneet kattilan tulelle ja
ryhtyneet sulattamaan lunta vedeksi, niin muutkin alkavat liikkua.
Miehet ensi työkseen panevat tupakan, jotta oikein pääsisivät hereille.
Syöpäläiset muistuvat mieleen ja sekä mahdollisia että mahdottomia
paikkoja ruvetaan raappimaan. Sitten ryhdytään peseytymään. Vettä on
vähän ja sentakia on pakko käyttää sitä seuraavalla tavalla. Otetaan
suuhun niin paljon vettä kuin siihen mahtuu ja sillä huuhdellaan
hampaat ja kurkku. Sitten se ruiskutetaan käsille, josta se saa jatkaa
matkaansa kasvoille. Suullisella vettä pestään siis peräkkäin hampaat,
kädet ja kasvot ja aina samassa järjestyksessä. On hupaista nähdä
äitien sieppaavan pienokaisensa vasempaan kainaloonsa ja sitten
taitavasti ruiskuttavan suustaan vettä kirkuvien tenavain kasvoille.
Samojedilaisessa kodassa on kuitenkin melkein turha peseytyä, sillä
viiden minuutin kuluttua on melkein yhtä mustana ja nokisena kuin
ennenkin. On kumminkin kunnioitettavaa, että he sittenkin panevat niin
suurta arvoa tähän ennen jokaista ateriaa uusiintuvaan toimitukseen.
Euroopassa ei aina saata kerskailla yhtä suuresta puhtaudesta.
Pyyhkeinä käytetään mitä siistimpiä liinoja, nimittäin tuoreita ja
pehmeitä, suloisesti tuoksuvia koivunlastuja, joita naiset joka ilta
valmistavat nimenomaan tätä tarkoitusta varten hankituista puista.

Näiden valmistusten jälkeen on jo teekin ehtinyt kiehua ja pienestä
laudanpätkästä tehty pöytä otetaan esiin ja sille asetetaan jäätyneet
kalat ja muu ruoka. Aterian jälkeen, joku muuton kestää kauan, koska
samojedit usein juovat noin 10-15 kuppia teetä, riisutaan saappaat,
jotka kuivataan ja tarkastetaan. Mahdollisimman lähellä tulta ne
vedetään jälleen jalkoihin, joiden ympärille sitä ennen on tietysti
kääritty noita pehmeitä ja lämmittäviä heiniä. Sukkia ei käytetä
koskaan, sillä ne eivät ime itseensä kosteutta ja niissä on
paleltumisen vaara aina tarjolla.

Nyt on miespuolisten perheenjäsenten aika työntyä töilleen. Sidomme
sukset jalkoihimme, tartumme suopunkiin ja riennämme ulos poroja
kiinniottamaan. Nyt vasta syntyykin leirissä elämää ja liikettä.
Juostaan vauhkojen eläinten kanssa kilpaa, huudetaan ja nauretaan,
vihelletään ja kiroillaan. Vähitellen saadaan porot yhteen ja sitten ne
vangitaan toinen toisensa jälkeen. Kun niitä on paljon, kestää työtä
kauan, ja pahimmassakin pakkasessa aina tästä hommasta lämpiää. Sillä
välin naiset panevat kokoon vähäisen kaluston ja hajoittavat kodan sekä
sijoittavat tavarat nartoille. Kun porot on valjastettu ja pienet
lapsetkin asetettu rekiin ja peitetty lämpimillä nahkasilla, lähtee
karavaani liikkeelle. Ensin kuitenkin neuvotellaan matkan suunnasta ja
usein siinä syntyy kiivas väittely, kun minä karttani perusteella
vaadin heitä lähtemään ihan toisaalle kuin he itse tahtovat. Mutta
vähitellen minä huomaan, että heidän mielipiteensä on oikea ja minun
karttani väärässä.

Karavaani järjestäytyy verkalleen, naiset lapsineen ja muonarekineen
jäävät jäljemmäksi ja me neljä miestä asetumme etunenään koko jonoa
johtamaan. Miehillä on aina parhaat nartat ja porot, reessä ei ole
muuta kuin ajaja itse sekä suopunki, sukset, kirves ja pyssy. Meidän
tehtävänämme on ajaa muiden edellä raivaamassa kevyillä ajoneuvoillamme
tietä takanamme liikkuvalle raskaalle kuormastolle. Lumi on syvää ja
kuohkeata, ja usein porot vaipuvat siihen kaulaa myöten. Silloin täytyy
ajajan nousta suksille ja ahkeraan sohimalla porojaan seipäällä
pakottaa ne hyppimään kinosten läpi. Muut seuraavat hiljaa perässä
ajaen meidän aukaisemaamme uraa pitkin. Ainoastaan lumimyrskyssä on
pakko pysytellä lähekkäin, jotta ei kukaan eksyisi teille
tietymättömille. Odottaessamme muita istumme usein tupakoiden,
keskustelemme ja tutkimme suuntaa tai seuraamme jonkun ketun jälkiä.
Joskus paimentolaisen terävä silmä keksii mustan pilkun kaukana
olevassa kääpiöpuussa, ja kiiruhtaessamme paikalle saamme usein
ammutuksi oravan tai linnun. Ihmeteltävältä tuntui minusta heidän
taitonsa osata jonkun taittuneen oksan perusteella päättää missä
ihmisiä ennen oli liikkunut. Mutta noita merkkejä oli hyvin harvassa ja
me saatoimme taivaltaa kilometrejä ja peninkulmia niitä laisinkaan
näkemättä. Joka tapauksessa nämä tällaiset rastit ovat ainoat osviitat
tundralla, ja jokainen karavaani pitää huolta niiden kartuttamisesta.
Kaikki näkemämme pensaat tulivat merkityiksi; yksi ainoa voimakas
seipäänlyönti karisti pensaiden jäätyneet oksat lumeen.

Kun aurinko rupeaa punertamaan tai muut merkit osoittavat illan tuloa,
etsimme itsellemme jonkun sopivan kummun, jossa kasvaa jäkälää ja jossa
on riittävästi polttopuita. Odottaessamme muita haemme kotaa varten
otollisen paikan. Leveillä suksillamme luomme lumen pois, kunnes maa
tulee näkyviin. Sen päälle levitetään mahdollisuuden sattuessa
havupuiden oksia. Toiset pitävät huolta poroista ja nartoista, toiset
etsivät ja hakkaavat polttopuita. Tavallisesti muut silloin ehtivät
perille ja heidän saavuttuaan pystytetään ensiksi kodan tukipuut, jotka
suurella taidolla asetetaan vastakkain. Niiden ympärille levitetään
poronnahasta tai tuohesta tehdyt peitteet ja lähelle savureikää
joitakin vanhoja säkkejä. Kodan valmistuttua kiiruhtavat naiset
sytyttämään pienen tulen ja me muut luomme enemmän lunta kodan
ulkoseinien ympärille paremmaksi turvaksi pakkasta vastaan. Sitten
kannetaan kaikki nahkaset ja padat ja kattilat ja ruuat ja lapset
sisään ja lattialle levitetään taljat, joita käytetään sekä istuimina
että vuoteina.

Teetä odotellessa syödään tavallisesti päivän saalis. Jos se on lintu,
niin se vain kynitään ja perataan. Kun on nälkä eikä ole saatu ruokaa
koko pitkän päivän kuluessa, niin veriset ja raa'at lihapalaset oikein
ahmimalla syödään. Mutta vain harvoin meidän onnistuu jotakin ampua ja
siksi meidän on pakko teurastaa poro toisensa jälkeen ja kalavarastomme
hupenee päivä päivältä. Kylmän ruuan perästä ryhdytään tavanmukaiseen
tee-orgiaan. Se ei aina maistu juuri hyvälle, mutta se on tulikuumaa,
mikä meille on pääasia. Tiilitee ilman sokeria ei ole vallan mautonta,
mutta kun sitäkään ei ole paljoa varastossa, täytyy samaa sotkua
keittää moneen kertaan rasvaisessa kattilassa, ja silloin se
tavallisesti saa kitkerän maun.

Hämärässä ja pimeässä, kun revontulet palavat tai kuu ja tähdet
pilkistävät kattoaukosta sisään ja suuri hiljaisuus vallitsee
tundralla, istumme siellä kauan tupakoimassa ja juttelemassa. Pyssyjä
puhdistetaan, tamineita paikataan, naiset neulovat ja valmistavat sillä
välin lankaa porojen jänteistä punomalla niitä suussaan ja sormien
välissä. Silloin tällöin minä etsin naisten suosiota lahjoittamalla
heille meikäläisiä neuloja hyvinvarustetusta ompelulaukustani.
Kiitokseksi annetaan minulle aviomiehen oikeudet. Saan näet ennen
maatapanoani laskea pääni heidän syliinsä ja antaa heidän puhdistaa
tukastani suurimmat ja näkyväisimmät täit. Vähän ajan kuluessa he
löytävät monta sataa kappaletta, joista lihavimmat otetaan talteen ja
suurella nautinnolla syödään samalla tavalla kuin makeisia meillä.
Mutta vaatteissa asuvia verenhimoisia syöpäläisiä on mahdoton saada
kiinni, pakkasen takia kun ei koskaan saata riisuutua, eikä siis ole
muuta neuvoa kuin raappia itsensä verille, kunnes väsyy ja tottuu.
Silkkiset alusvaatteet tai sublimaatti eivät näyttäneet kärsimyksiä
lieventävän, enkä myöskään luota venäläisten sotilaiden käyttämiin
rinnalla pidettäviin villatilkkuihin, jotka muka ovat tarkoitetut
syöteiksi noita itikoita varten.

Vasta myöhään illalla annamme tulen sammua ja vetäydymme nahkasten
turviin. Jokainen perhe kokoontuu omaan nurkkaansa, mies ja vaimo
asettuvat vierekkäin ja pienemmät lapset heidän väliinsä, suurimmat
syrjille. Siellä he lepäävät melkein yhdessä kasassa kokonaan nahkojen
peittäminä. Mielestäni he siinä maatessaan muistuttavat yhtä hyvin
villejä eläimiä kuin ihmisiä. Arvelen näet eläinten jokseenkin samalla
tavalla kyyristyvän yhteen etsiessään turvaa pakkaselta. Minun täytyy
maata yksin ja sentähden minun on paljoa kylmempi. Pakkanen, joka tulen
sammuttua tunkee kotaan, sekä syöpäläiset ahdistavat minua pahasti ja
häiritsevät usein untani. Se johtuu varmaan vain tottumattomuudesta,
sillä samojedit ja tunguusit kuorsailevat voimakkaasti ja rauhallisesti
koko pitkän yön.

Aamulla ankara pakkanen herättää jokaisen, ja pian naiset sytyttävät
tulen, joka nopeasti lämmittää kodan. Tosin siellä ei koskaan ole
lämpöasteita, mutta sittenkin on huomattava ero ulkona vallitsevan ja
kodassa olevan pakkasen välillä. Niin alkaa uusi päivä vaivoineen ja
rasituksineen, mutta myös iloineen. Niihin kuuluu kulkeminen ja
vaeltaminen taivasalla, metsissä ja tundroilla ja eläminen luonnon
helmassa yhdessä erämaan herttaisten ihmisten kanssa. Täällä metsien ja
tundrojen autioilla mailla tunsin usein ikäänkuin palanneeni takaisin
lapsuuteni onnellisimpiin aikoihin.

Helmikuun 20 p:nä jatkoimme matkaamme Jäägon kesäasunnolta tundrojen
halki. Päivällä kaatui eräs poroistamme, joka jo kauan vain töin tuskin
oli jaksanut seurata muita. Metsälintuja oli kosolta ja me ammuimme
niitä runsaasti.

21 p:nä oli meillä monta vaikeutta voitettavana, sillä lunta oli
harvinaisen runsaasti. Porot kulkivat vatsaa myöten kinoksissa, ja
meidän täytyi suksilla raivata itsellemme tietä vetäen poroja
perässämme.

Maisema on samanlaista kuin ennen; matkamies ei näe muuta kuin autioita
tundroja, kuivuneita puita, pieniä vaivaiskoivuja ja pajupensaita. Se
on ennestään tuttua eikä herätä enää minkäänlaista mielenkiintoa.
Tundrat ja suot eivät luo mitään hymyileviä idyllejä. Karut ja tasaiset
aavikot eivät koskaan tule sen kauniimmiksi, ja ympäristö on yhtä
yksitoikkoista kuin jokapäiväinen elämämme.

22 p:nä annamme porojemme levähtää kauniissa, jäkälää runsaasti
kasvavassa metsikössä. Yritän ryhtyä kirjallisiin hommiin, mutta kodan
savusta silmiäni särkee sanomattomasti, enkä saata juuri ollenkaan
kirjoittaa. Mietin itsekseni, saattaneeko pelkkä savu tehdä ihmisen
sokeaksi.

23 p:nä maisema on vähemmän yksitoikkoista eikä maaperä ole niin
tasaista kuin ennen. Pitkät harjanteet ulottuvat pohjoisesta kauas
etelää kohti. Siellä täällä seisoo raunioiden tapaisia kuolleita
metsiä. Kulovalkea on seutua hävittänyt, kaikki on palanut paljaaksi,
ei mitään kasva tuhotun tilalle, ja suot ja tundrat tunkevat etelään
päin.

Näillä seuduilla samojedit joskus metsästävät oravia. Mutta Vah-joen
ostjakit tunkeutuvat yhä useammin samoille paikkakunnille. Kun he
sattuvat vastakkain, ampuvat he toisiansa, ja joskus syntyy hyvinkin
verisiä kahakoita, joissa vahvempi voittaa ja heikompi ajetaan pois tai
surmataan. Taistelu tapahtuu hiljaisuuden valtakunnassa, ja erämaa ei
kerro salaisuuksiaan.

Saatuamme kodan pystyyn kertoivat miehet toisilleen metsästysjuttuja.
Minä tarkastelin elämää kodassa. Naiset valmistivat ilta-ateriaamme.
Nälästä huolimatta ei ruokahaluni kasvanut ja päätin vastedes olla
noita valmistuksia tarkastamatta. Seitsemästä lapsesta aina joku tekee
jotakin lattialle. Äiti, joka hommaa ruuanlaitossa, tarttuu syylliseen
kiinni, puhdistaa häntä hieman ja siivoaa lattian sekä jatkaa entistä
työtänsä käsiään ollenkaan pesemättä. Aina vähänväliä hän kynsii
päätään ja vatsaansa, kopeloipi jalkineitaan y.m. y.m. Kun ruoka on
valmista, ottaa hän esille pöydän ja kupit, jotka hän puhdistaa
sylkemällä niihin ja pyyhkimällä niitä sormillaan. Sellaisten
toimenpiteiden johdosta on varmaa, että kaikki samassa kodassa asuvat
saavat samat taudit, ja jos yhden vatsa on epäkunnossa tänään, niin
kaikkien muidenkin on kipeänä huomispäivänä. Onneksi lika on tundralla
verrattain puhdasta ja siitä aiheutuva vaara sentähden sangen
vähäpätöinen.

25 p:nä riehui myrsky samalla raivolla kuin edellisenäkin päivänä.
Yöllä heräsimme siihen, että se oli heittää heikon kotamme kokonaan
kumoon. Ylimääräisistä pönkistä ja muista varokeinoista huolimatta
lensivät seinien virkaa tekevät ryysyt kaikille ilmansuunnille, eikä
meillä ollut nimeksikään suojaa joka taholta puhaltavaa jääkylmää
tuulta vastaan. Vihuri pudotteli sitäpaitsi lunta alas puista, ja
monesti suuret möhkäleet sattuivat meihin keskellä levotonta untamme.

Illalla oli meillä pitkä ja vakava neuvottelu, joka koski
ruokakysymystä. Ainoastaan yksi, minun omistamani poro oli enää
jäljellä, kalaa ei ollut kuin hyvin vähän, ja metsästyksemme oli ollut
aivan tulokseton. Päätimme syödä mahdollisimman vähäsen.

Myöhemmin huvittelin itseäni tutkimalla samojedilaisten lastenhoitoa.
Yleensä täytyy sanoa, että heidän lapsiaan on vaikea käsitellä ja että
ne ovat hyvin rajuja. Ne huutavat ja parkuvat kuin villipedot.
Vanhemmat karjuvat niille ja lyövät niitä, mutta ei mikään näy
tepsivän. Melkein kaikki lapset ovat rotevia, väkeviä ja kestäviä.
Heikot kuolevat poikkeuksetta jo aivan nuorella iällä. Seuralaiseni
niinkuin kaikki muutkin ruokkivat rintalapsia raa'alla, jäätyneellä
kalalla sekä yleensä samalla ruualla, jota aikuisetkin syövät.
Toisaalta äidit usein imettävät vielä kaksitoistavuotiaitakin. Päivisin
pienemmät makaavat melkein alastomina kodassa ja suuremmat ajetaan
miltei paitasillaan ulos kinoksiin karaistumaan ja ollakseen poissa
tieltä. Jos lapset telmivät liian kovasti, niin heille uskotellaan,
että matka on käsissä, ja sitten heidät asetetaan nartoille, joissa
saavat istua koko päivän. Pienimmät sidotaan tavallisesti nuoralla
kodan seinään, ja silloin ei tarvitse pelätä heidän kaatuvan tuleen ja
polttavan itseänsä. Vastasyntyneet lepäävät öisin ja matkoilla
tuohikopassa, jonka pohjalla on lahopuusta vuoltuja, kosteutta imeviä
lastuja. Heidän ympärilleen kääritään tuohinen peite ja pehmeästä
jäniksennahasta tehty turkki. Kylmyys ei heitä vaivaa ja se onkin
luonnollista, kun muistaa, että he ovat lumessa syntyneet ja myöhemmin
saavat tottua alituiseen kinoksissa elämiseen.

26 p:nä saavuimme pitkin Vahia aina Larjatskoeen ulottuvien suurten
tundrojen luo. Emme enää uskaltaneet vähiä varastojamme käyttää, vaan
ryhdyimme syömään erään aikaisemmin tundralta puolimätänä löytämämme
poron lihaa. Se maistui tosin happamelta eikä hajukaan ollut
miellyttävä, mutta me söimme sitä tietäen, ettei nälkä maistu sen
paremmalta. Seuraavina päivinä emme syöneetkään mitään muuta kuin tuotu
haisevaa raatoa.

Tuuli oli pitkin päivää ollut kylmä ja kova, ja minä olin jälleen
palelluttanut sormeni ja varpaani. Illalla oli minulla lisäksi kovia
kipuja ruuansulatuselimistössäni. Näytin kaikesta päättäen kovin
huonovointiselta, koska samojedit yrittivät saada minua paremmalle
tuulelle keskustelemalla siitä, mitä he tekisivät, jos minä sattuisin
matkalla kuolemaan. He vakuuttivat minulle aivan yhtenä miehenä, että
eivät jättäisi ruumistani tundralle, vaan kuljettaisivat sen Obille,
josta se voitaisiin viedä vaikka kotimaahani. Tämä heidän liikuttava,
vielä kuolemankin taakse ulottuva huolenpitonsa virkistytti minua siinä
määrin, että heti tunsin itseni terveemmäksi ja reippaammaksi. Niinkuin
muidenkin tärkeiden neuvottelujen jälkeen poltimme tälläkin kertaa pari
piipullista, mutta sinä iltana meillä ei ollut muuta piippuun pantavaa
kuin mahorkan murusia ja koivunlastuja.

27 p:nä ei enää tuullut tundralla ja aurinko paistoi lämpimästi
erämaassa. Talven selkä näkyi taittuneen, pahin pakkanen lauhtuneen ja
kevät voitti hiljalleen jalansijaa. Keväiset tunnelmat täyttivät
mieleni kiitäessäni lumoavan valkoisia tasankoja pitkin. Ajatukseni
lensivät tundralta kotimaahan. Sinä päivänä tuntui erämaa melkein
eloisalta, sillä tunguusin terävä silmä oli löytänyt tuoreen, kauas
etäisyyksiin häviävän suksenladun. Joku Vahin ostjakki oli nähtävästi
edellisenä päivänä vaeltanut erämaiden halki jonkun metsänotuksen
jälkiä seuraten. Meitä innostutti tietoisuus toisten ihmisten
näkymättömästä läsnäolosta. Emmehän pitkiin aikoihin olleet nähneet
merkkiäkään muista ihmisistä.

Muutamia päiviä olimme taistelleet rajua myrskyä vastaan. Maaliskuun
4 p:nä hirmumyrskyn tapainen tuuli kiihtyi hurjimmilleen. Sivuutimme
tundran toisensa jälkeen ja viimein meidän oli pakko sangen varhain
illalla etsiä turvaa eräästä pienestä metsiköstä. Ei kukaan jaksanut
pitemmälle. Porot alkoivat näyttää säälittävän huonoilta; juostuaan
pienemmänkin taipaleen ne levittivät koipensa joka ilmansuunnalle,
läähättivät ankarasti ja kieli riippui vaahtoisena suupielessä. Matkan
jatkaminen näytti sangen synkältä, meillä kun ei ollut vaihtaa niitä
parempiin poroihin. Ihmisetkin kärsivät puutetta. Söimme mädännyttä
lihaa, kun meidän ei onnistunut saada edes oravia ammutuksi. Kova
pakkanen oli kuin hävittänyt ne. Kala oli kokonaan loppunut, eikä
meillä ollut teetä eikä tupakkaa, millä olisimme saattaneet lohduttaa
itseämme. Teetä valmistimme puolukanlehdistä ja tupakkaa teimme
pieniksi hakatuista koivunlastuista tai männynkävyistä. Se ei maistunut
millekään, mutta karkotti kuitenkin suusta tuon ilkeän lihanmaun.

Päällepäätteeksi oli eräs vaimoista, Jäägon puoliso, sairaana ja
raskaana. Yökaudet hän istui kodassa voivotellen ja ähkyen eikä saanut
unta. Päivisin täytyi hänen matkustaa, valmistaa ruokaa ja hoitaa
lapsia. Sellaisissa olosuhteissa ei samojedinaisen kohtalo tosiaankaan
ole kadehdittava. Olipa terve tai sairas, on hänen aina pakko suorittaa
raskaimmat työt. Naiset tavallisesti pystyttävät kodan, hoitavat
lapset, pitävät huolta taloudesta ja ruuasta. He kantavat kaiken veden
tai sulattavat lumen, pitävät yllä tulta ja hakkaavat kaikki
polttopuut. He neulovat vaatteet, teurastavat porot, ja muokkaavat
nahat sekä valmistavat suurimman osan kaikista tarvekaluista. Vihdoin
he synnyttävät lapsensa yksin ja muiden avutta ulkona kodan edustalla.
Miehet kalastavat ja metsästävät sekä hoitavat poronsa, mutta siinä
onkin melkein kaikki. Kumpikin sukupuoli viettää kyllä vaivalloista
elämää, mutta naiset sittenkin kantavat raskaimmat taakat.

5 p:nä on ilma leudompi ja pakkasta on vain vähän päälle 20°.
Sivuuttaessamme pienen metsikön tapaamme tuoreita jälkiä lumessa, ja
vähän kauempana on paikka, jossa ostjakit ovat viettäneet yönsä. Sen
huomaa tavasta, millä se on valmistettu. Keskellä on palanut suuri
nuotio ja kahden puolen seisoo rivissä pieniä, toisiaan vastaan
kallistuvia mäntyjä. Ainoastaan ostjakit tekevät sillä tavoin
yösijansa. Jäljistä päättäen eivät heidän majansa saata olla kovinkaan
kaukana tästä paikasta. Siitä me ilostumme, sillä tiedämme näin ollen,
ettemme ole vallan pahoin tundralla eksyneet.

Illalla saavumme suuren järven rannalle. Se tuo mukanaan hartaasti
toivotun vaihtelun maisemaan. Leiriydymme sen läheisyyteen ja yritämme
parhaamme mukaan tyydyttää nälkäämme niillä muruilla, jotka löydämme
uudestaan tarkastaessamme ennen tyhjennettyjä eväspussejamme. Meillä ei
ole enää jäljellä edes tuota haisevaa poronlihaa, ja ainoana
ravintonamme on kuuma vesi, jonka kuvittelemme liemeksi siihen
heitettyjen kapakalanmurusten takia. Yöllä näen kauniita unia hyvästä
ruuasta.

6 p:nä saavumme vielä isomman järven luo, nimeltä Njarel-tuu, niinkuin
myöhemmin sain tietää. Sen vesi virtaa Vahin sivujokeen Kulu-jooganiin.
Jäägo muistaa vihdoin seudun ja kertoo meille, että läheisyydessä asuu
ostjakkeja.

7 p:nä hajoitimme aikaiseen aamulla kotamme, ajoimme muutamien järvien
ja tundrojen poikki komeata mäntymetsää kasvavan harjun kupeelle, johon
rakensimme itsellemme suuren yhteisen kodan. Jäägo, Gusaul ja minä
puimme yllemme kauniimmin kirjaillut maalitsamme ja lähdimme muutamia
kilometrejä kauempana sijaitseville ostjakkien majoille. Ensiksi
ajoimme muutamien aikaisemmin hyljättyjen jurttojen ohi ja luulimme jo
kaikkien poistuneen paikkakunnalta, mutta vähän kauempana näimme suuren
uhripaikan ja sen läheisyydessä kaksi majaa, joista savupatsas kohosi
taivasta kohti. Vihdoin tapasimme siis ihmisiä ja ilomme oli vilpitön.
Toivoimme saavamme ruokaa ja poroja ja muitakin tarpeita, mutta majaan
astuessamme muuttui ilomme pettymykseksi. Miehet olivat koko talven
olleet metsästämässä ja täällä oli vain naisia ja lapsia. Heillä oli
ravintoa jokseenkin yhtä vähän kuin meillä itsellämme ja tulevaisuus
näytti heistä yhtä synkältä. Tulomme herätti suuren hälinän ja kaikki
juoksivat vieraita miehiä pakoon. Onneksi tapasimme vanhan sokean ukon,
joka puhui samojedia, ja hänen kauttansa pääsimme kosketuksiin muiden
kanssa. Itse emme näet osanneet ostjakkia.

Muutaman tunnin istuimme siellä ostjakkien vieraina ja annoimme sanojen
tulvia suustamme. Saimme kuulla, että läheisen järven nimenä oli
Lokkon-tuu sekä että Kulu-jooganin lähteet olivat niillä seuduilla.
Ympäristössä asui muitakin ostjakkeja, jotka mahdollisesti voisivat
lainata meille poroja Larjatskoen matkaa varten.

Oleskellessani Lokkon-tuun luona asuvien ihmisten parissa ehdin
tarkemmin tutkia ostjakkeja ja heidän asuntojaan. Majat olivat
rakennetut samalla tavalla kuin kokoushuone Tasilla. Sisustus oli
kuitenkin toinen. Keskellä näkyi paljas maa olkien välistä, mutta
sivuseinillä heillä on laudoista tehdyt lavat, joilla he päivisin
istuvat ja öisin nukkuvat, toisella puolella naiset, toisella
seinämällä miehet. Ostjakit tuntuvat olevan kehittyneemmällä asteella
kuin samojedit, ja lattialla he eivät halua istua, vaan enimmäkseen
noilla äskenmainituilla lavoilla.

Ihmistyyppi on kokonaan toinen. Ostjakit ovat vahvarakenteisia ja
pyöreänaamaisia sekä rumempia kuin samojedit. Sitävastoin he näyttävät
olevan iloisempia ja vilkkaampia kuin arat ja umpimieliset samojedit.
Heidän pukunsa on yksinkertaisempi ja huonompi; poronnahkaturkkien
asemesta he käyttävät oravannahasta valmistettuja. Naisilla on päässään
liinat, jotka ovat otsan yli vedetyt, sillä vieraiden miesten ei sovi
nähdä heidän silmiään. Muhamettilaisesta suu on vaarallisempi. En tiedä
kumpi on oikeammassa. Naispuku on itsessään komeampi kuin samojedeilla;
turkissa, hameissa ja liinoissa riippuu nauhoja ja helmiä, ja heidän
liikkuessaan kuuluu kilinää ja kalinaa. Meille he tarjoilivat kaikkea
mitä heillä suinkin oli. Ruokaa tosin ei ollut paljoa, mutta me
käsitimme heidän tarkoituksensa, ja Jäägo lausui hyvin vakavasti ja
ikäänkuin selitykseksi, että he eivät olleet pitkään talveen nähneet
ainoatakaan miestä.

Iltapuolella palasimme omalle kodallemme, jossa kaikki kovasti
pettyivät nähdessään meidän tulevan tyhjin käsin, ilman ruokaa.

Kahtena seuraavana päivänä kuljeskelimme eri tahoilla metsästääksemme
tai hankkiaksemme ruokaa muulla tavalla. Mutta metsästysretkemme
epäonnistuivat ja ihmiset eivät voineet antaa meille mitään, kun
itsekin näkivät nälkää. Poltimme piipuissamme männynkäpyjä ja joimme
teetä, sillä muuta meillä ei ollut. Mielet olivat masentuneet.

10 p:nä tapasimme vihdoin ostjakin, joka antoi meille muutamia syksystä
asti säästämiänsä kuhia. Illalla käydessäni Lokkon-tuulla tuli tuo
ennenmainittu sokea ukko lähtöhetkellä luokseni. Toivottaessaan onnea
matkalle hän veti povestaan leipäpalasen, jonka lahjoitti minulle. Olin
mielestäni kuin kerjäläinen hänen edessään, mutta olin liikutettu ja
kiitollinen ja tunsin itseni iloiseksi tämän uuden ystävyydenosoituksen
johdosta. Ymmärsin antaa arvoa hänen lahjalleen, koska tiesin, että hän
itse ei saanut pitkiin aikoihin maistaa mitään kunnon ruokaa. Mutta
otin sen vastaan, kun meillä oi ollut paljon mitään syötävää.

11 p:nä aamulla saapui vihdoin useampia ostjakkeja kodallemme. Tulijat
olivat ukko Kääres vaimoineen, lapsineen ja kaikkine veljineen, joilla
oli hieman ruokaa. Se jaettiin kristillisesti kaikkien kesken, ja
sitten seuralaiseni jättivät kotaan vaimonsa ja lapsensa. Näiden tuli
parhaansa mukaan koettaa tulla toimeen sillä välin kuin me riensimme
Larjatskoeen apua etsimään. Tällä keinoin arvelimme näet voivamme
jatkaa matkaamme. Pitkien hyvästijättöjen jälkeen painuimme taipaleelle
mitä kamalimmassa pyryilmassa. Joka tapauksessa tuntui matka
helpommalta kuin ennen, sillä aution tundran sijalle oli ilmestynyt
n.s. metsätundra, jossa on sekä metsää että soita ja vain harvassa
pienehköjä, kasvullisuudettomia tasankoja. Meillä ei ollut enää kotaa
matkassa ja senvuoksi valmistimme yöpaikkamme ostjakkilaiseen tapaan.
Lumi luotiin maasta pois ja siitä tehtiin verrattain korkoa valli
suojaksi tuulta vastaan. Maan päälle levitettiin havuja ja
poronnahkoja. Kuopan edustalle sytytettiin suuri nuotio, joka paahtoi
kasvomme punaisiksi. Kodassa oli aina tullut mustaksi. Taaksemme
asetettiin pieniä mäntyjä viistoon tulta vastaan. Ne suojelivat
tuulelta ja pakottivat savun kulkemaan kuoppamme yläpuolitse. Sellainen
kuoppa on paljoa lämpöisempi kuin kota, ja täydellä syyllä ostjakit
moittivat samojedien asuntoja kylmiksi. Molemmat seurueet yrittävät
jutella toistensa kanssa. Opimme muutamia ostjakkilaisia sanoja ja
niiden avulla sekä jonkinlaisella kuuromykkäin viittomakielellä
onnistuu meidän jokseenkin hyvin ymmärtää toisiamme. Tilanteen
koomillisuus saa meidät melkein unohtamaan huonosti tyydytetyn
nälkämme.

12 p:nä heräsimme vesilammikossa. Yöllä oli satanut runsaasti lunta ja
se oli meidät kokonaan peittänyt. Se suli tietenkin heti, ja meillä oli
paljon vaivaa kuivatessamme vaatteitamme ja itseämme nuotion edessä.
Varemmin yöllä emme olleet päässeet laisinkaan nukkumaan, sillä porot
olivat kuljeskelleet ylitsemme ristiin rastiin ruuanjätteitä
etsiessään.

13 p:nä saavuimme Saar-muur nimiselle mökille, jossa toistamiseen
tapasimme ostjakkeja, mutta yhtä nälkäisiä kuin me itsekin.

14 p:nä saimme tyytyä pelkkään teehen niinkuin edellisenäkin päivänä.
Nälkä kävi yhä tuskallisemmaksi ja siitä syystä me kiiruhdimme
eteenpäin, vaikka lumi pyrysi ympärillämme eikä näkynyt taivasta eikä
maata. Iltahämärässä saavuimme Pangas nimisen majan luo, josta on
kolmatta peninkulmaa Larjatskoeen. Joimme hirveät määrät kuumaa vettä,
mutta emme sittenkään saaneet nälkäämme sammumaan.

Maaliskuun 15 p:nä saavuimme Larjatskoeen, löysimme ihmisiä ja ruokaa.
Jätimme kaikki tavaramme metsään ja Kääreksen vaimo otti valvoakseen
jäljelle jääneitä poroja. Juotuamme viimeistä kertaa teetämme ja
poltettuamme noita hienoja männynkäpyjä puimme yllemme parhaat
vaatteemme. Vedin päälleni komean maalitsan ja jalkoihini kauniisti
kirjaillut jakuuttilaiset saappaat. Otettuamme kiinni poromme ja
pistettyämme turkiksia maalitsojen alle lähdimme Larjatskoeen
kuumeentapaisella kiireellä.

Parhaimmilla poroilla karautimme eteenpäin, mutta hurjasta vauhdista
huolimatta oli kärsimättömyyteni suuri eikä tie näyttänyt koskaan
loppuvan. Sivuutimme Vahin sekä venäläiseen malliin rakennetun
ostjakkilaisen majan. Kuljettuamme muutamien purojen poikki näkyi
kirkonkylä vihdoin häämöttävän Vahin sivujoen rannalla. Se sijaitsi
keskellä viheriöivää setripuumetsikköä ja talot olivat siellä
tavanmukaisissa riveissä, kirkko vähän etäämpänä.

Tuuli vinkuu ympärillämme, lumi tupruaa joka taholle ja kuin valkoisen
pilven ympäröiminä kiidämme yli jäiden, rannalle ja kylään. Mahtoi
tuntua ihmeelliseltä katsella noita kahtakymmentä poroa ja kymmentä
rekeä, joissa istui nahkavaatteisiin puettuja, pitkiä seipäitä
heiluttavia miehiä. Itämaiden ja äärimmäisen Pohjolan miehet, ruskeina
ja ahavoituneina, pakkasen, tuulen, auringon ja kaikkien säiden
karaisemina, tekivät tuloaan puoleksi länsimaiseen siirtolaan, jossa
kaikki kantoi niin proosallista leimaa.

Saapuessamme kylään tuntui se hiljaiselta ja rauhalliselta, ikäänkuin
olisi nukkunut suloista lauvantai-illan unta. Mutta tuskin olivat
asukkaat meidät huomanneet, kun jo koirat rupesivat haukkumaan, lapset
kiiruhtivat kadulle ja muut ihmiset akkunoihin meitä katsomaan. Ajoimme
rikkaimman kauppiaan pihalle, ja kauppias tuli saalista vainuten ja
makeasti hymyillen meitä vastaan. Olimme päättäneet pitää hieman lystiä
kauppiaiden kustannuksella. Minä tekeydyin rikkaaksi tunguusiksi
voidakseni omin silmin nähdä miten he kohtelevat alkuasukkaita.
Tundroilla hankkimani komea puku herätti heti huomiota, ja he kyselivät
osasinko venättä puhua. Pudistin päätäni ja puhelin yksinomaan
samojedia. Ostjakeilta he useamman kerran kysyivät mikä minä olin
miehiäni. Pituuteni, toisiin verrattuna, herätti epäluuloa, ja
ostjakkien täytyi tekaista semmoinen juttu, että äitini muka oli ollut
venakko, mutta kuollut minun piennä ollessani, joten en ollut
kieltäkään oppinut. Tämän kuultuaan vanha Prohor Gaidalov, jonka sekä
Karjalainen että Sirelius hyvin tuntevat, murahti jotta: "Kappas pirua,
kun on äidinkielensä unohtanut."

Tervehdittyämme kaikkia vietiin meidät kauppiaan kyökkiin, jossa meille
tarjottiin teetä ja leipää ja viinaa. Aikoessamme ruveta mahorkkaa
polttamaan pyydettiin meitä menemään pihalle. Kun he luulivat meidän
juoneen tarpeeksi viinaa, ajettiin meidät lammaslauman tavalla puotiin,
jossa kauppias valmistautui käynnistämme hyötymään. Vedimme esille
turkikset ja vaihdoimme ne tavaroihin. Yhtä halvalla kuin he saivat
turkiksemme, yhtä kalliista hinnasta täytyi meidän ostaa rasvat, voit,
sokerit, makkarat ja leivät. Koko päivän vierailtuamme eri kauppiaiden
luona paljastin minä lopulta itseni. Hämmästys oli suuri, ja aluksi ei
kukaan ottanut uskoakseen, että minä olin muuta kuin alkuasukas.
Illalla, palatessamme takaisin leiriimme, oli seuralaisteni äärettömän
hauska katsella, kuinka toisin minua nyttemmin kohdeltiin. Vanha Prohor
oli näet kutsunut minut hienoille päivällisille kamariinsa ja
lähtiessäni hän talutti porojani läpi koko kylän.

Illalla järjestimme metsässä juhlan ja söimme itsemme hirvittävän
kylläisiksi. Seuraavana aamuna erosin kaipuulla uskollisista
seuralaisistani, jätin heille poroni ja läksin Larjatskoeen.

Levähdettyäni jonkun aikaa ja vaihdettuani ensi kerran muutamaan
kuukauteen vaatteita sekä puhdistettuani itseni perinpohjin jatkoin 19
p:nä matkaani Vahia pitkin. Aurinko oli alkanut kohota yhä korkeammalle
ja lämpö lisääntyi tuntuvasti, jotenka minun oli kiirehdittävä
eteenpäin ehtiäkseni ajoissa Obille. Venäläiset, jotka mitä suurimmalla
ystävällisyydellä olivat pitäneet huolta minusta Larjatskoessa,
lahjoittivat minulle lähtiessäni mainiot ja runsaat eväät.
Matkustin hevosilla Ohtouuriin, josta aioin jatkaa metsien kautta
Aleksandrovskoeen. Mutta lunta oli liian paljon, meidän täytyi palata
takaisin ja ruveta etsimään poroja.

22 p:nä onnistui minun löytää eräs vanhus, joka poroillaan suostui
kuljettamaan minut Obille. Taival kuuluu olevan vain noin 100 km:n
pituinen, mutta matkamme kesti viisi vuorokautta. Porot olivat perin
huonot, lunta oli ylenmäärin ja matkan varrella meitä kohtasi vastus
toisensa jälkeen.

23 p:nä puhalsi navakka tuuli ja pitkin päivää satoi hirveästi märkää
lumiräntää. Me kastuimme ihoa myöten, ja poronnahkaturkkimme muuttuivat
limaista hyytelöä muistuttaviksi ryysyiksi. Meillä ei tietystikään
ollut kotaa matkassa ja siksi meidän oli pakko iltaisin kaivautua
sulavaan lumeen, jossa istua kökötimme läpimärkinä ja sangen kurjassa
kunnossa. Olin nähnyt ja kokenut yhtä ja toista tällä matkallani, mutta
tuo märkyys se oli vihoviimeistä. Istuminen erämaan sulavissa
kinoksissa läpimärkänä ja avuttomana oli sanomattoman kurjaa. Kun
lisäksi satuin siellä olemaan ostjakin kanssa, jolle en osannut
puhuakaan mitään, oli mahdotonta edes laskea leikkiä koomillisen
asemamme johdosta.

Seuraavana aamuna heräsimme hyvin varhain ja huomasimme tilamme entistä
kurjemmaksi. Läpimärkinä olimme nukahtaneet, mutta yöllä oli ollut
pakkanen ja turkkimme, saappaamme ja muut vaatteemme olivat kokonaan
jäässä. Tunsin itseni tämän johdosta sangen masentuneeksi, ja me
istuimme ja huokailimme maallisen elämän kurjuutta. Ajattelin miten
ihanalta tuntuisi päästä kotiin.

Seuraavat vuorokaudet olivat edellisten kaltaiset. Mutta vaivoja oli
helpompi kantaa, sillä ostjakki ja minä opimme vähitellen ymmärtämään
toisiamme. Miten olikaan, täytyi puhua, vaikeneminen ei käynyt päinsä,
ja lopuksi me oikein vilkkaasti juttelimme toistemme kanssa.

Maisema oli kaikkialla yhtä kurjaa kuin sääkin. Maaperä oli tasaista,
mutta kasvullisuutta ei ollut muuta kuin siellä täällä vaivaisia
mäntyjä. Suot olivat paksun lumen peitossa ja taivas oli harmaa ja
täynnänsä lumiräntää, jota se syyti poloisten matkamiesten päälle.

26 p:nä saavuimme Obille. Vaivalloinen matka oli päättynyt. Olin
suorittanut Jenisein ja Obin välisen taipaleen ja onnellisesti päässyt
perille tundrojen ja erämaiden halki. En saata olla mainitsematta, että
tunsin iloa sen johdosta. Samalla unohdin kaikki vaivat ja vaikeudet ja
muistin vain ihanan oleskeluni alkuperäisten, mutta läpeensä
hyväntahtoisten ihmisten keskuudessa.

Pitkin Obia ajoimme lähimmälle ostjakkijurtalle, jossa heti tulimme
tekemisiin sivistyksen varjopuolien kanssa. Tapasimme räyhäävän joukon
miehiä, naisia ja lapsia, jotka kaikki hirveässä humalassa
hoipertelivat ympäri kylää. Turhaan heidän kanssaan neuvoteltuamme
jatkoimme hetimiten matkaamme läheisyydessä olevaan Tobolgina nimiseen
venäläiseen kylään.

Hyvin vastahakoisesti ja epäluuloisesti otettiin minut kievarissa
vastaan. He olivat nähneet minun tulevan poroilla kylään ja luulivat
minua samojediksi tai muuksi sentapaiseksi. Seuraavana päivänä
Aleksandrovskoen pristavi tuli kylään ja minä menin hänen luokseen
kertoakseni tulostani. Jätin hänelle kaikki paperini tarkastettaviksi
ja kerroin tulleeni Turuhanskista. Mutta hän ei ruvennutkaan kanssani
puhumaan matkasta tai muusta, vaan ryhtyi sensijaan minua
kuulustelemaan ja tutkimaan. Hän luuli minua väärennetyillä tai
varastetuilla papereilla liikkuvaksi pakolaiseksi, karanneeksi
karkoitetuksi. Viime tingassa tohtori Karjalainen pelasti minut
pulasta. Kun pristavi kuuli minun kertovan olevani suomalainen, kysyi
hän tunsinko mahdollisesti erään tohtorin, joka oli kauan työskennellyt
ostjakkien keskuudessa. Vastasin myöntävästi, ja silloin hän vielä
tiedusteli Karjalaisen etunimeä. Minä vastasin: "Gustav Adolfovitsh",
ja koska tämä todisti, että minä tunsin hänet, uskoi pristavi minut
siksi, miksi olin itseni sanonut. Senjälkeen hän muuttui hyvin
ystävälliseksi, ja minä vierailin kokonaisen päivän hänen luonaan
Aleksandrovskoessa.

Levähdettyäni parisen päivää jatkoin hevosilla matkaani Obia ylöspäin.
Kevät oli kylmän talven jälkeen hyvin aikainen ja jäällä oli jo paljon
vettä. 500 virstan pituinen matka sujuikin hyvin hitaasti, ja vasta
huhtikuun keskivaiheilla saavuin Kolgujakiin, Tymskoeen ja
Narymiin. Viimeksimainitulla paikalla sain vastaanottaa postini
joulutervehdyksineen. Kiiruhdin kuitenkin eteenpäin, sillä pilkkukuume
raivosi tässä osassa piiriä ja minä halusin mielelläni ehtiä Tomskiin
ennen kevättulvan tuloa.

Mutta jo Kolpashevon tienoilla kävi matkanteko veden takia
mahdottomaksi ja minun oli pakko jäädä Tshaja-joen suulle odottamaan
avovettä.

Jäljellä olevat kuusi viikkoa käytin tutkiakseni tarkemmin
Tshaja-murretta, jota kielimiehen kannalta katsoen saattaa pitää
oikeana kultakaivoksena. Mutta tässä yhteydessä katson tarpeettomaksi
esittää lukijoilleni siitä löytämiäni aarteita ja tyydyn sensijaan
piirtämään vielä yhden surullisen kuvan monien edellisten lisäksi.

Tshaja-joen alue sijaitsee lähinnä venäläistä asutusta. Uutisasukkaat
ovat vallanneet suurimmat osat sen rannoista. Jäljelle jääneet
samojedit ovat kuolevaa kansaa. Olen aikaisemmin huomauttanut Ket-joen
asukkaista, että hekin kuuluvat häviävään heimoon. Siellä miesten
lukumäärä on paljoa suurempi kuin naisten, edellisiä on 65 % ja
jälkimäisiä 35 %. Miesten on pakko naida venäläisiä vaimoja, ja lapset
tulevat sekä tavoiltaan että kieleltään venäläisiksi. Itse heimo ei
kuitenkaan kuole sukupuuttoon, vaikka se muuttaa kansallisuutta.
Tshajalla on huomattavissa aivan päinvastainen ja paljoa yleisempi
ilmiö. Täällä alkuasukkaat häviävät jäljettömiin parin kolmen
sukupolven perästä, jättämättä mitään merkkiä itsestään. Samoin on
laita Tymillä, jossa asukasluku nyttemmin nousee vain 250 henkeen, kun
sitävastoin samankokoisella Vahilla asuu monta tuhatta ostjakkia.
Samalla tavalla on Narymin piirin 24 samojedivolostin (kihlakunnan)
joukossa pari sellaista, joissa on vain 2-3 henkeä enää elossa.
Muutamia vuosia sitten oli Tshajalla veroamaksavia yli 120 henkeä,
mutta nyttemmin niitä on vain 35. Niistä lapsista, jotka ovat syntyneet
48:ssa viime aikoina solmitussa avioliitossa, on elossa vain 49. Näistä
moni vielä luultavasti kuolee alaikäisenä. Pienenä on kuollut 76 lasta.
Tällaisten numerojen perusteella on helppo käsittää, että heimo pian
kuolee sukupuuttoon.

Korkea kuolleisuusprosentti ei kuitenkaan johdu puuttuvasta ja huonosta
hoidosta. Samanlaisessa hoidossahan ovat venäläisten lapset, jotka ovat
terveitä ja rotevia. Samojedilapset sairastuvat helpommin, ja heidän
heikkoutensa johtuu vanhempien heikkoudesta. Itse asiassa onkin
fyysillisessä suhteessa huomattavana suuri erotus kurjien samojedien ja
vahvojen venäläisten välillä.

Olen aikaisemmin kuvannut, miten muuttuneet olosuhteet ovat
mullistaneet eteläisten samojedien elintavat, saattaneet heidän
taloutensa rappiolle ja edistäneet kaikenlaisten tautien leviämistä
heidän keskuuteensa. Samojedit eivät ole pystyneet kilpailemaan
uutisasukasten kanssa. Vuosisatojen ja vuosituhansien kuluessa he ovat
eläneet elämäänsä erämaassa, jossa luonto runsaasti on jakanut
antimiaan ja tuhlannut rikkauksiaan. Heidän ei ole koskaan ollut tarvis
taistella ja tehdä työtä saadakseen elatuksensa, ja sentähden heidän on
käynyt vaikeaksi tulla toimeen kokonaan muuttuneissa olosuhteissa. Joka
taholta on tuo nopeasti leviävä ja valmistamattomasti tuleva uusi
sivistys heitä ahdistanut, ja heidän on ollut mahdoton sitä sulattaa
tai omaksua. He ovat pakosta joutuneet tilaan, jonka loppuna ei saata
olla muu kuin häviö. Senvuoksi he kuolevatkin ja häviävät jättämättä
jälkiä esi-isiensä erämaihin tai muukalaisten vereen ja kulttuuriin.
Tämän murhenäytelmän yksityiskohdat eivät aina ole erikoisen
mieltäylentäviä, mutta kokonaisuudessaan heidän kohtalonsa vaikuttaa
järkyttävästi.

Heidän pohjoiset sukulaisensa ovat ajoissa muuttaneet pois, ja on syytä
uskoa ja toivoa, että heidän kohtalonsa on muodostuva vähemmän
raskaaksi.



HÄVIÄVIEN HEIMOJEN KESKUUDESSA


Kesäkuun alkupäivinä oli Ob vapautunut jäistä ja minä matkustin
Tomskiin. Suomeen palasin saman kuun loppupuolella, juhannuksen aikaan,
oleskeltuani Siperiassa lähes kaksi kokonaista vuotta.

Täsmälleen vuotta myöhemmin (kesäk. 1914) lähdin toiselle
Siperian-matkalleni. Rautateitse tulin Tjumeniin, josta laivalla
jatkoin Tobolskiin. Tulvavesi oli korkeimmillaan ja rannalla sijaitseva
kaupunginosa oli veden vallassa. Sitä mahtavammalta näytti, ainakin
etäältä, sen takana kohoava vuori, jota vanhat kirkot ja suomalaisten
ja ruotsalaisten sotavankien aikoinaan rakentamat muurit ja holvit
koristavat. Pitkin Irtysh-jokea saavuin Obille, joka tavattoman
vedenpaljouden lakia muistutti merta. Sivuutettuani ostjakkien
yksitoikkoiset asuma-alat saavuin Narymiin, jossa oleskelin pari
viikkoa täydentääkseni muistiinpanojani. Sieltä siirryin Tomskiin ja
Krasnojarskiin.

Suunnitellessani toista Siperian-matkaani olin ajatellut lähteä
Jenisei-jokea pitkin aina Jäämeren rannoille, päästäkseni lähemmin
tutustumaan n.s. Jenisei- ja Avam-samojedeihin, joiden kieltä tähän
asti olin vain ohimennen tutkinut. Syistä, jotka eivät riippuneet
yksinomaan minusta, saavuin kuitenkin niin myöhään Krasnojarskiin, että
laiva jo oli ennättänyt lähteä pohjoista kohti. Koska en tällä kertaa
halunnut pitentää matkaani yli talven, päätin jättää näiden heimojen
tutkimisen vastaisten matkojen varaan ja lähdin aivan päinvastaiseen
suuntaan, nimittäin etelään, Sajaanin-vuorten pohjoisille rinteille.

Aikaisemmin olen maininnut, että minä v. 1912 ystäväni I.I. Berdnikovin
avulla eräästä pienestä Abalakova nimisestä metsäkylästä löysin
muutamia kamassi-samojedien kieltä puhuvia henkilöitä. Tuohon kylään
nyt siis suuntasin matkani.

Varustauduttuani Krasnojarskissa m.m. hyvillä aseilla, jotka ovat
välttämättömiä tässä piirissä, lähdin retkelle siinä mielessä, että
tällä kertaa suorittaisin loppuun v. 1912 alottamani tutkimukset tämän
häviävän heimon keskuudessa. Kuljettuani rautateitse jonkun matkaa
itäänpäin ryhdyin arojen poikki ajamaan. Arolla, joka näillä seuduin
(Kanskin piirin keskiosissa) leviää tasaisena alankona joka taholle
peninkulmamääriä, ei ole mitään varsinaisia teitä. Missä ei ole
viljelyksiä, siellä pääsee eteenpäin kaikkialla yhtä hyvin, maaperä kun
on mustaa multaa, jossa ei ole kiviä eikä kantoja. Kuivana aikana aro
on kivikovaa, mutta sateella yhtä ainoata suota. En tiedä, millä säällä
matkustaminen on suositeltavampaa, kummassakin tapauksessa se tuntuu
epämukavalta. Jos aurinko paistaa ja paahtaa, niinkuin se arolla
tavallisesti tekee, on maa aivan kovettunut, ja silloin on
tottumattoman hyvin tuskallista istua n.s. tarantassissa, joka on
nelipyöräinen ajopeli ilman minkäänlaisia vietereitä. Kun tulinen
troika l. kolmivaljakko oli näissä vaunuissa kiidättänyt poloisia
matkamiehiä puolenkin tuntia, niin minusta jo tuntui, kuin kaikki
sisälmykseni olisivat rikkirevityt, ja tosiasia oli, että fonografini
ei tällaista matkaa kestänyt -- se meni aivan palasiksi. Tomuakin
kokoontuu joka paikkaan niin paksulti, että puhdistustyö käy hyvin
hankalaksi. Tällä tavalla alkoi matkani, vaikka se sitten muuttui
kerrassaan toisenlaiseksi -- kuitenkin vielä surkeammaksi. Taivas avasi
nimittäin sulkunsa ja antoi sataa vettä maan päälle ihan hirvittävällä
tavalla. Koko aro muuttui mustaksi velliksi. Siinä oli kyllä pehmeä ja
hyvä ajaa, mutta kun kaikki neljä pyörää pitkin matkaa räiskyttivät
mustaa, märkää liejua onnettomien matkustajien päälle, niin koko
tarantassi kaikkineen oli lyhyessä ajassa monen senttimetrin paksuisen
multakerroksen peitossa. Se olisi, liioittelematta sanoen, paremmin
sopinut onkimadoille lepokodiksi kuin ihmisten tyyssijaksi matkalla.
Ilman sen suurempia seikkailuja saavuin kuitenkin muutaman päivän
kuluttua kamassien luo, Abalakovan kylään.

Tätä nykyä ovat miltei kaikki kamassit asettuneet vakinaisesti asumaan
yllämainittuun kylään eikä kenelläkään enää ole poroja. Mutta vielä
20-30 vuotta sitten oli heidän elämänsä aivan toisenlaista. Taloja ei
ollut, vaan he vaelsivat puroineen paikasta paikkaan pystyttäen kotansa
sinne, missä oli jäkälää ja metsänriistaa. Talvisaikaan he oleskelivat
aroilla pyytäen peuraa, hirveä, kaurista, oravaa, sopulia, kärppää
y.m., joiden eläinten nahkoilla he kävivät vaihtokauppaa aikaisemmin
tataarien ja myöhemmin venäläisten kanssa. Kesäisin he laumoineen
pakenivat hellettä ja sääskiparvia ja pystyttivät tuohiset kotansa
Sajaanin viileille vuorille, joita he nimittivät valkoisiksi, ikuisen
lumen tähden. Alempaa seutua he taasen sanoivat mustiksi vuoriksi
synkän metsän ja mustan mullan takia. Heidän vaatetuksenaan oli silloin
miltei yksinomaan nahka, ja ravintona he käyttivät kuivattua
poronlihaa. Leipää heillä ei ollut, mutta tarkoitusta varten
valmistetulla kuokalla he kaivoivat maasta erään kasvin (Lilium
marthagonin) suuria valkoisia juuria, joista valmistivat sekä puuroa
että leipää, aivan samalla tavalla kuin Tas-joen ostjakki-samojedit.
Kalastusta he nähtävästi vain poikkeustapauksissa harjoittivat. Niin
talvella kuin kesälläkin he liikkuivat paikasta toiseen poroilla
ratsastaen niinkuin tunguusit ja karagassit. Rekeä ei vuoristen
seutujen takia voitu käyttää, ja senvuoksi olivatkin kaikki esineet
niin tehdyt, että niitä saattoi helposti kuljettaa porojen selässä
riippuvissa säkeissä. Talvisilla metsästysretkillään he eivät
käyttäneet porojaan, vaan hiihtelivät metsissä vetäen koirien
avustamina yhdestä puusta koverrettua ahkiota, jota rekimuotoa,
ohimennen sanoen, on pidettävä hyvin alkuperäisenä.

Niinkuin jo mainitsin, ovat kamassit jokunen kymmenkunta vuotta sitten
jättäneet paimentolaiselämänsä ja asettuneet asumaan Abalakovan
hedelmälliseen laaksoon, jonne he ovat rakentaneet itselleen pienet
tuohikattoiset puuhökkelit. Mutta näiden rinnalla on heillä vielä
tavallisetkin kodat, joihin he mielellään vetäytyvät asumaan kesän
aikaan, kun hyttyset ja kärpäset, luteet ja kirput heitä tuvassa
liiaksi ahdistavat. Talvisaikaan miehet kyllä kuljeksivat vuorilla
metsästämässä, ja syksyisin kaikki lähtevät metsiin setripuunpähkinöitä
keräämään. Mutta yhä useampi heistä nai venakon, ja silloin vapaus on
mennyttä ja lämmin tupa muodostuu siksi keskustaksi, jossa samojedi
vähitellen kesytetään elämään vierasta ja hänelle outoa elämää. Entisen
sijalle tulee hullunkurinen maanviljelys ja rajaton juominen, jota
seuraa köyhyys ja perikato.

Ennenkuin seuraavassa siirryn tarkemmin puhumaan kamasseista ja
oleskelustani heidän luonaan, voi mahdollisesti olla tarpoen luoda
katsaus heidän ympäristöönsä ja niihin oloihin, jotka osaltansa ovat
synnyttäneet nykyisen surkean tilan. Ennen muinoin kuului Kanskin
piirin läntinen osa miltei kokonaisuudessaan samojedeille ja itäinen
kottien heimolle. Seutu on kokonaisuudessaan Siperian rikkaimpia --
onhan sen keskisenä osana tasainen ja hedelmällinen aro, jossa musta
multa tekee mahdolliseksi mitä menestyksellisimmän maanviljelyksen.
Etelämpänä kohoavat nuo mahtavat Sajaanin-vuoret, joiden rinteillä on
melkein koskemattomia rikkauksia, kuten kultaa, hopeaa, vaskea,
grafiittia, kiilleliusketta y.m. Aina viime vuosikymmeniin asti on
näillä seuduin elänyt paitsi alkuasukkaita ainoastaan n.s.
starozhiilejä (venäläisiä), jotka aroilla ovat harjoittaneet
karjanhoitoa ja vuorilla kullanhuuhdontaa. Edelliset ovat usein
käyttäneet työvoimanaan entisiä pakkotyöläisiä, joille ovat maksaneet
viheliäisen palkan ja joita he sitten ovat ajaneet takaa ja murhanneet
anastaen heiltä antamansa rahat. Kun jälkimäisetkään eivät ole
kuuluneet rauhallisimpien ihmisten joukkoon, on käsitettävissä, että
Kanskin piiri näihin päiviin asti on pysynyt Siperian levottomimpana
osana, seutuna, jossa murhat kuuluvat päiväjärjestykseen. Sitä
todistavat ne lukuisat ristit, joita näkee monessa paikassa tien
varrella. Matkustamisen täytyykin tapahtua siten, että ladattu kivääri
aina on käsissä. Viimeisellä kolmen peninkulman taipaleella ennen
tuloani takaisin rautatielinjalle tapettiin keskellä tietä saman päivän
aamuna kolme miestä ja tilapäisen asuntoni ulkopuolella yksi.

Tätä nykyä ovat ajat kuitenkin muuttumaisillaan parempaan päin. N.s.
uutisasutushallituksen välityksellä muuttaa Siperiaan vuosittain
satoja tuhansia ihmisiä, joille kaikille esivallan vainoomien
sosiaalidemokraattisten periaatteiden mukaan jaetaan viljelyskelpoista
maata. Sitä ei saa ostaa, kyläkunnat omistavat sen, mutta jokainen saa
riittävän palstan käytettäväkseen. Kanskin piiri on sekin jo
melkoisesti muuttunut. Kaikkialla aroilla on suuria uusia kyliä, joilla
on yllinkyllin viljeltävää maata. Rybinskoe niminen kirkonkylä omistaa
yksin yli 30,000 hehtaaria. Metsiä ei ole paljon, mutta melkein
kaikkialla on runsaasti kivihiiltä, jota kylien asukkaat käyttävät
tarpeihinsa. Uutisasukkaita on täälläkin kaikilta Venäjän valtakunnan
ääriltä, ja kun he kaikki mikäli mahdollista pyrkivät säilyttämään
kansallisuutensa kieleen, pukuun ja asutukseen nähden, niin muodostuu
näillä seuduilla matkustaminen hyvin opettavaiseksi vaellukseksi
ikäänkuin jättiläismäisessä ulkoilmamuseossa.

Kun aron puolelta nopeasti leviävä venäläinen asutus ja
kullankaivajayhtiöt sekä eri kansallisuuksiin kuuluvat metsästäjät
estävät alkuasukkaita rauhassa ja menestyksellä harjoittamasta entisiä
elinkeinojaan ja kun heidät pakotetaan vetäytymään hyvinkin
rajoitetulle alueelle sekä, ainakin osittain, omaksumaan vieras
kulttuuri, on ymmärrettävää, että he vähitellen luopuvat entisestä
elämästään ja sulautuvat muihin.

Venäläisen valloituksen aikana oli tämä eteläinen samojediheimo jo
verrattain pieni, sitä kun oli m.m. kauan vainottu Minussinskin
tataarien taholta. Castrénin aikoina se oli lukumäärältään n. 150
henkeä, mutta v. 1875 se oli vähentynyt 90:een ja nykyään kuuluu siihen
suunnilleen 50 henkeä, niiden joukossa yli puolet sellaisia, joilla on
venäläinen äiti. Nykypolvesta osaa ainoastaan kahdeksan henkeä
kunnollisesti omaa kieltänsä, ja kun nuorin heistä on noin 45-vuotias,
on varmaa että heidän isiltä peritty samojedilaiskielensä jonkun vuoden
perästä on kokonaan hävinnyt. Muut puhuvat tataaria ja nuoremmat miltei
yksinomaan venättä. He väittävät itse syyksi tähän ilmiöön sitä, että
kamassin kieli on liian vaikeata oppia ja myönnettävä onkin, että niin
on laita, siinä kun esim. hyvin monessa sanassa tavataan voimakas ja
vaikeasti äännettävä laryngaaliklusiili y.m. Mutta pääsyynä kielen
häviämiseen ei tietysti kuitenkaan ole pidettävä sen vaikeutta eikä
myöskään avioliittoja vieraiden kanssa, vaan itse heimon nopeata
vähentymistä. Hyvin kuvaavaa onkin, että kamassit aivan samalla tavalla
kuin ne ostjakki-samojedit, jotka ovat joutuneet läheisempään
kosketukseen venäläisten ja venäläisen kulttuurin kanssa, niin
sanoakseni häviävät jäljettömiin ja nopeasti kuolevat sukupuuttoon.
Syyt ovat samat, mutta täällä ne esiintyvät vielä selvemmin.
Kamassienkin keskuudessa tämä ilmiö ensi kädessä johtuu lasten
tavattoman suuresta kuolevaisuudesta. Tilastosta, jonka siellä
oleskellessani laadin, käy ilmi, että kuolleisuus niissä perheissä,
joissa sekä isä että äiti ovat samojedeja tai muita läheisiä
alkuasukkaita, on noin 73 %. Niissä perheissä, joissa äiti on
venäläinen, on lasten kuolevaisuus ainoastaan 19 % ja elämään on
jäänyt 81 %. Samalla on merkillepantava, että syntyneiden koko
lukumäärä edellisissä perheissä keskimäärin on ollut 7 lasta, mutta
seka-avioliitoissa ainoastaan 5. Siitä huolimatta on melkein koko
nuorempi polvi puoleksi venäläistä. Tämäkin pieni tilasto osoittaa
puolestansa todeksi sen, että alkuasukasten lapset fyysillisesti ovat
noita muita paljoa heikommat. Tämä ei johdu huonosta hoidosta tai
ravinnosta, vaan vanhempien heikkoudesta, joka taasen aiheutuu monesta
syystä, m.m. siitä, että he liian äkkiä ovat jättäneet entisen elämänsä
ja siirtyneet täydellisesti venäläisiin oloihin, omaksuneet venäläiset
tavat kaikessa äärimmäisyydessään sekä joutuneet sen kulttuurin
vaikutuksen alaisiksi, joka ei sinänsä omaksuttuna näy sopivan
millekään luonnonkansalle.

Asetuttuani heidän keskuudessaan työskentelemään tulin siis heti
huomanneeksi, että kohtalo oli ollut minulle suopea, kun en päässyt
tällä kertaa pohjoista kohti matkustamaan. Sitten viime käyntini olivat
useat vanhemmat ihmiset jo kuolleet, ja nyt olivat enää jäljellä vain
nuo kahdeksan omaa kieltänsä taitavaa kamassi-samojedia. Minulla oli
työssäni kaksi vakinaista kielimestaria (toinen niistä nainen), mutta
sittenkin minun täytyi muiltakin pyytää tietoja, kun halusin saada
selvyyttä harvinaisemmista sanoista. Alussa herätti työni täällä
niinkuin muuallakin suurta uteliaisuutta, ja kulkiessani talosta taloon
kyselemässä noita outoja sanoja y.m. seurasi minua usein pitkä jono
naisia ja lapsia. Kun minä lisäksi ryhdyin esineiden keruuseen ja
perhosia sekä kovakuoriaisia kokoilemaan, niin monet luulivat, että
hullu oli joutunut heidän luokseen. Kuvittelen, että he katsoivat minua
jotenkin samoilla silmillä kuin lappalaiset englantilaista, joka
talvisaikaan kuljetti Lapin poikki isoa laivaa ja Pallasjärven rannalle
rakennutti "engelsmannin kirkon". Lääkkeitteni avulla ja kiskomalla
kipeitä hampaita heidän leuoistaan saavutin sentään vähitellen
luottamusta, ja kun kylän vanhin eukko, melkein yhdeksänkymmenvuotias
muija, oli kertonut näkemästään Castrénista, niin minutkin
tunnustettiin järjelliseksi ihmiseksi. Ohimennen mainitsen mitä tämä
ainoa Siperiassa tapaamani henkilö, joka oli nähnyt Castrénin, minulle
jutteli. Hän muisti kuuluisan maanmiehemme hyvin, sillä tämä oli asunut
hänen perheensä kodassa viisi vuorokautta, koko ajan kysellen heiltä
sanoja. Hän muisteli vielä, että tämä kookas muukalainen oli kovasti
sairastunut heidän luonaan. Jaloissa oli hänellä ollut suuret
sojoottilaiset poronnahkasaappaat, mutta koska talvi juuri silloin teki
tuloaan, oli hän heillä ompeluttanut itselleen samojedilaisen
talviturkin. -- Lapset voitin pian puolelleni antamalla jokaisesta
minulle tuodusta perhosesta tai muusta itikasta sokeripalasen. Siitä
oli seurauksena että he perhosen nähdessään innostuneina huusivat
"sokeripala lentää" ja täyttä kyytiä juoksivat sitä takaa ajamaan,
kunnes saivat viskatuksi ainoan vaatekappaleensa, paitansa, sen päälle,
jolloin he itse vielä varmuuden vuoksi heittäytyivät vatsalleen
päällimäiseksi, ettei "sokeripala" millään muotoa pääsisi lentämään
pois. Vanhempi kylän väki kuunteli ihmeissään fonografiani, joka osasi
laulaa heidän omia laulujaan ja kertoa heidän kielisiään satuja yhtä
hyvin kuin he itsekin. Täten muodostui oleskeluni heidän luonaan
erittäin hauskaksi. Olen harvoin tavannut ystävällisempiä ihmisiä ja
voin melkein sanoa nautintorikkaiksi niitä monia iltoja, jotka heidän
seurassaan vietin pimeän tullen kylän suurimmassa tuohikodassa. Siellä
minä istuin kuuntelemassa juttuja entisaikojen ihanasta elämästä
valkoisten vuorten alppijärvien rannoilla tai otteluista kontion kanssa
mustilla vuorilla. Siellä sain kuulla mietelmiä maailman menosta,
vieläpä siitäkin tärkeästä kysymyksestä, mitä kamassit arvelivat
maailmansodasta. Heidän mielestään ei mikään muutu, jollei Kiinan
keisari ryhdy sotaan, sillä jos hän ei liikahda, niin maailma pysyy
ennallaan. Olivathan he Sajaanin-vuorilta nähneet hänen valtakuntansa
rajan, vaikkeivät itse olleet uskaltaneet painua alas laaksoihin. Mutta
näkemästään he tiesivät hyvin, että hänen maansa on niin suuri, että
jos sitä vertaa isoon talviturkkiin, niin valkoisen tsaarin valtakunta
on sen rinnalla vain kuin kaulus tai hiha. Siitä syystä he eivät
sodasta välittäneetkään kerrassaan mitään.

Tällaisina iltoina sain myöskin m.m. ensi kerran selville sen, että
kamassit vielä uskovat vanhoihin jumaliinsa ja uhraavat niille. Tämä
oli minulle suuri yllätys, sillä jo Castrén mainitsee heidän kaikkien
muka olevan uskovaisia ja hartaita kristittyjä. Nyt kävi kuitenkin
ilmi, että heillä ei ainoastaan ole omia jumalia ja yksityisuhreja,
vaan vielä yleisiäkin, joihin koko heimo ottaa osaa. Mitään ihmeellistä
ei ole, että esim. metsästäjä kaadettuaan jonkun suuremman otuksen
uhraa metsän ja veden hengille. Huomattavaa on sitävastoin, että heillä
on säilynyt tapa toimittaa suuria yhteisiä uhreja, kuten syksyllä ennen
lähtöään setripuunkäpyjä keräilemään. Suurimman kodan takaosaan
järjestetään silloin uhriateria, johon kuuluu lihaa, leipää, viinaa
sekä pähkinöistä tehtyä voita, jota valmistetaan nimenomaan tätä
tarkoitusta varten. Silloin luetaan ensiksi näin kuuluva lyhyt rukous:
"Uhrin tuomme eteenne, äitimme, isämme, maan henki, maailman, maan,
veden henki; [metsän] pähkinöitä älä pahastu [älä säästä]." Rukouksen
jälkeen heitetään ateria tuleen, jotta ruuat hävityksen kautta
pääsisivät perille henkien luo. Heilläkin on näet se usko, että
kaikissa kappaleissa piilee henki joka vapautuu ja pääsee henkien
maailmaan vasta sitten, kun esine on rikottu tai hävitetty. Näiden
yksinkertaisten menojen jälkeen alkaa tavanmukainen juhliminen ja
syöminen. Shamaaneja, noitia, heillä ei kyllä enää ole; viimeiset
kuolivat muutamia vuosia sitten, ja heidän hautansa sijaitsevat
Sajaanin-vuorilla, jonne heidän ruumiinsa vanhaan tapaan ovat asetetut
lepäämään telineille maan yläpuolelle. Siellä ovat myöskin heidän
rumpunsa, pukunsa ja taikakalunsa, kaikki kuitenkin särettyinä, jotta
niidenkin henget manalassa pääsisivät isäntiänsä palvelemaan.

Kansanrunoutta näillä harvoilla viimeisillä samojedi-mohikaaneilla on
hyvin vähäsen. Minun onnistui kerätä heiltä talteen vain muutamia
kymmeniä satuja ja arvoituksia, jotka nähtävästi kuitenkin enimmäkseen
ovat tataarilaisperäisiä. Laulujakin on aniharvoja, sillä nykyään
lauletaan vain tataarilaisia ja venäläisiä renkutuksia. Kylän
vanhimmalta asukkaalta, ennenmainitsemaltani iäkkäältä eukolta,
kirjoitin kuitenkin muistiin yhden, joka on merkillinen siitä, että se
on liikuttavan yksinkertainen, mutta samalla runollinen valitus heidän
heimonsa perikadon johdosta. Se kuuluu käännettynä seuraavasti:

"Missä kuljinkaan ennen, mustat vuoreni jäivät. Jäljissäni, omassa
maassani, kultainen heinä kasvoi pystyyn. Valkoiset vuoreni jäivät
[hävisivät] näkymättömiin. Voimia oli, nyt niitä ei ole, paljon lapsia
oli, yksikseni jäin. Vanhemmistani eksyin, yksin jäin. Missä ennen
kalastin, sinne järvenikin jäivät, enkä [niitä] enää saa nähdä.
Kotanikin pystypuut ovat [jo] lahonneet, ja kaikki sen tuohetkin ovat
käpertyneet kokoon."

Tämän laulun sain myös fonografiini lauletuksi, ja kun koneellani sitä
laulatin, kokoontuivat samojedit kuuntelemaan. Muistan selvästi, kuinka
he kaikki, jotka sanoja ymmärsivät, kävivät vakaviksi ja kuinka he
lopulta, niin ukot kuin akatkin, pyyhkivät kyyneliä silmistänsä.
Tunnelma kävi vielä järkyttävämmäksi, kun eräs pieni poika selitti,
että hänen aikoja sitten kuollut äitinsä oli torvessa laulamassa.

Lopetan tähän. Tarkoituksenani ei ole ollut antaa mitään täydellistä
kuvaa tuon sukupuuttoon kuolevan kamassi-samojedilaisheimon
vaatimattomasta elämästä. Mutta kenties nämäkin hajanaiset piirteet
saattavat puolestansa osoittaa, millaiseksi sellaisen kansan kohtalo
muodostuu, joka ei pidä lujasti kiinni omaperäisestä elämästään ja
omasta kielestään.

       *       *       *       *       *

Hiljaisesta ja rauhallisesta Abalakovasta palasin Rybinskoeen. Matkalla
olin kuvitellut tapaavani ihmiset iloisessa elonkorjuutyössä, mutta
näinkin vain autioita asuntoja ja elottomia kyliä, joissa itkettyneet
naiset ja vaikeroivat lapset surivat sotaan riistettyjä miehiä. Seutu
oli muuttunut murheen laaksoksi ja räikeäksi kuvaksi sodan tuottamasta
kurjuudesta. Eräässäkin mökissä oli seitsemän pientä orpoa; isä oli
kaatunut ja äiti oli kuollut synnytettyään viimeisen. Toisin paikoin
eivät naiset jaksaneet omin voimin korjata viljaa, ja nälkä odotti
heitä. Myöhemmin olen lukenut, että isorokkokin on armottomasti näitä
seutuja ahdistanut. -- Joitakuita hauskojakin juttuja tulin kuulleeksi.
Minulle kerrottiin m.m. eräästä naisesta, joka oli saanut tiedon
saksalaisten lentokoneiden tarkkaamisesta. Hän oli kiiruhtanut
pristavin luo ja ilmoittanut nähneensä sellaisen eräällä niityllä.
Tarkempi tutkimus oli kuitenkin osoittanut, että lentokone oli ollut
vain kotka, josta nainen oli katsonut asiakseen ilmoittaa, koska
hänelle oli kerrottu noiden outojen ilmassa lentävien vehkeiden
muistuttavan suurta lintua. Olen omin korvin kuullut samoilla seuduilla
asuvien nais-ihmisten tiedustelevan, että "onko se, tsaari jonkinlainen
kotka?" Senpätähden voinkin vakuuttaa, että ylläkerrottu tapaus on
sangen todennäköinen.

Rybinskoesta painuin itää kohti etsiäkseni kotteja, jotka aikoinaan
olivat asuneet Agul-jokea ympäröivissä metsäseuduissa. Toisella
matkallani olen tuskin sen luonnonihanampaa maata nähnyt. Satojen
kilometrien päästä näkyivät vielä etelässä sinertävät valkoiset vuoret,
ja auringossa ikuinen lumi kimalteli suurten jalokivien tapaan. Aroa
peitti rehevä ruoho, jossa eriväriset kukat loistivat harvinaisen
kauniisti. Joet olivat vuolaat ja rannat korkeat, paikoittain
hohtavan valkoiset, toisinaan tummat ja pehmeät, jättiläismäisten
aarniometsäpuiden peittämät. Matkustettuani hyvinvoipien ja suurten,
satojen talojen muodostamien kylien ohitse saavuin autiommille
seuduille. Kaukana muista asutuksista sijaitsi vähäpätöinen Agul, missä
sanottiin kottien asuvan. Samaan tapaan kuin muutkin kuolevat kansat
olivat hekin vetäytyneet pois aroilta vuorille ja metsiin. Tullessani
kylään oli osa miehistä metsissä, mutta siitä huolimatta sain haluamani
tiedot. Sinänsä oli heimo kyllä säilynyt, mutta kaikki olivat siinä
määrin venäläistyneet, ettei kukaan enää osannut omaa kieltänsä.
Kerrottiin erään vanhan muijan sitä vielä taitavan, mutta halvauksen
saatuaan hän oli kadottanut puhekykynsä ja yhteen ainoaan kysymykseeni
hän vastasi sanalla "a", joka merkitsee nenää ja joka minulle tässä
tapauksessa merkitsi pitkää nenää. Toimekseni jäi siis vain ristin
piirtäminen. Sain todeta, että kottien kieli oli lakannut
olemasta, että se oli jo joutunut saman kohtalon alaiseksi, joka
lähitulevaisuudessa uhkaa kamassienkin kieltä.

Tämän tavallaan epäonnistuneen retken jälkeen minä palasin Rybinskoeen,
josta lähdin rautatielinjalle. Vaivoin saavuin Krasnojarskiin, jonne
minun oli pakko jättää miltei kaikki kokoelmani. Asemalla sain odottaa
kaksi vuorokautta saadakseni piletin, ja se kerran päivässä kulkeva
juna, joka sota-aikana välittää Siperian liikennettä, oli niin täpöisen
täynnä, että minun Tomskiin asti oli pakko seisoallani oleskella
neljännen luokan vaunussa. Kokonaiseen vuorokauteen en päässyt edes
istumaan, ja nukkumisesta tai ruumiin ravitsemisesta ei voinut olla
puhettakaan.

Välttääkseni turhan pitkää ja vaikeata rautatiematkaa päätin kiertää
Tjumeniin Ob- ja Irtysh-jokia pitkin. Matkalla viivyin muutamia päiviä
Tshulym-joen suulla, jossa tutkin vielä erästä häviävää heimoa.
Tutkimukseni suoritin Baidoona nimisellä jurtalla ja sain todetuksi,
että ylisen Obin ja Tshulymin murretta ei puhu enää kuin 7-8 henkilöä.
Muut samojedit olivat venäläistyneet tai kuolleet sukupuuttoon.

Jättäessäni jurtan oli syksy saapunut Siperiaan. Yöt olivat pitkät ja
päivät lyhyet. Laivamatka tuntui yksitoikkoiselta pitkin kuollutta
Obia, jossa ei asuntojakaan näkynyt. Mutta kaikesta huolimatta oli joki
kauniimpi kuin koskaan ennen. Keväällä ja kesäiseen aikaan Ob
muistuttaa suurta ja mahtavaa merta, jolta kuitenkin puuttuu värejä.
Silloin siellä ei puhalla mikään raitis tuuli ja kaikki on harmaata,
niin vesi kuin rannatkin. Mutta syksyn tullen vesi muuttuu yhä
läpikuultavammaksi ja vihdoin, juuri ennen ensi lumen tuloa, se saa
sinisen ja kirkkaan, kesäistä merta muistuttavan värin, Pakkanen
muuttaa metsät ja viidakot keltaisiksi ja punaisiksi, ja äsken paljaat
rannat kasvavat rehevää viheriäistä ruohikkoa. Vesirajan yläpuolella
loistavat hiekkasärkät keltaisen maalaisvoin värisinä. Kirkkaalla ja
tyynellä ilmalla ei saata koskaan tarpeekseen ihailla maisemaa. Illalla
aurinko painuu pakkasen punertamana pimenevään setripuumetsikköön.
Vastapäinen ranta näyttää palavan tai oikeammin hehkuvan, sillä se
muistuttaa liekitöntä tulta. Tuon tulivyöhykkeen yläpuolella kohoaa
läpikuultava ja kevyt pohjoinen taivas ja sen alapuolella kaikki
vivahteine vaaleanvihreästä vaaleankeltaiseen ja vesi kuvastaa taivaan
kirkkaita ja kylmiä värejä. Auringon laskettua varjot lähtevät
vaeltamaan ja kaikki muuttuu salaperäiseksi. Silloin nuo pienet, ääneti
virran mukana leveällä joella kulkevat samojediveneet näyttävät perin
omituisilta.

Matkani Tshulymin suulta Samarovoon, Tobolskiin ja Tjumeniin kesti
kolmatta viikkoa. Tomskista tulevassa laivassa menin Kolpashevoon,
jossa minun oli pakko odottaa uutta laivaa voidakseni jatkaa matkaa.
Pari päivää vanhat ystävät minua siellä parhaansa mukaan kestitsivät,
ja entinen Tshaja-joen kielimestarini saapui hänkin minua tervehtimään.
Hän lahjoitti minulle setripuunpähkinöitä ja kalaa, ja minä annoin
hänelle rahoja, joilla hän itselleen ja vaimolleen hankki pullon
kotitekoista viinaa.

Laiva ei käynyt Tymskoessa, ja Kolgujakin luona se pysähtyi vain
pariksi minuutiksi. Senvuoksi en ehtinyt tavata vanhaa ystävääni
Olashkaa, joka, niinkuin minulle kerrottiin, oli pitkin kesää asustanut
Obin rannalle pystytetyssä tuohikodassa odottamassa minun paluutani.
Matka Obia pitkin Surgutiin kesti useampia vuorokausia ja oli
tavattoman yksitoikkoinen. Venäläisiä taloja ei näkynyt juuri
ollenkaan, ja syksyn saavuttua olivat ostjakkienkin teltat aikoja
sitten hävinneet. Lunta oli kosolta autioilla hiekkasärkillä ja jää
alkoi uhkaavalla tavalla kahlehtia likaista vettä. Päivisin ei ollut
muuta tehtävää kuin pelata korttia kalakauppiaiden ja viimeisiltä
tarkastusmatkoiltaan palaavien hallinnollisten virkamiesten kanssa.
Näillä kutsunnasta vapailla seuduilla ei sodan herättämä mielenkiinto
ollut suuri, ja tästä asiasta sukeutuvat keskustelut olivat nekin
laimeat.

Ulkonäöltään Narymia muistuttavasta ja ihmisistä köyhästä Surgutista
matkustin lähellä Samarovoa sijaitsevaan Njälina nimiseen kylään.
Siellä tapasin maanmiehen, maisteri T. Lehtisalon, joka pitkät ajat oli
läntisessä Siperiassa tutkinut jurakkeja ja heidän kieltänsä. Paraikaa
hän tutki n.s. metsä-jurakkeja sokean kielimestarin avulla. Hauskan
yhdessäolon jälkeen lähdin suuren Obin rannalla sijaitsevalle
hiekkasärkälle siellä odottaakseni viimeisen sinä syksynä kulkevan
laivan tuloa. Se ei kuitenkaan pysähtynyt siksi autiolle paikalle, ja
minun oli pakko pitää tarkkaa vahtia, jotta en myöhästyisi. Kolme
vuorokautta oleskelin tuolla lumisella hiekkasärkällä. Tavarani olivat
edeltäkäsin ladotut pieneen veneeseen ja minulla oli sitäpaitsi siellä
kaksi soutajiksi hankittua miestä. Me emme saattaneet poistua rannalta
mihinkään, vaan meidän täytyi kuluttaa aikamme alati palavan nuotion
ääressä. Tuuli ja satoi lunta ja nuotiosta huolimatta minua paleli, kun
ei ollut takkia eikä turkkia. Nukkumisestakaan ei jäätyneellä maalla
tahtonut tulla mitään. Kolmantena yönä tuli laiva, ja pimeydestä ja
suurista laineista huolimatta onnistui minun tavaroineni kiivetä
kannelle.

Matka Tobolskiin muodostui sangen jännittäväksi yhä laajemmalti
jäätyvän joen takia. Kaupunkiin saavuimme parisen vuorokautta
myöhästyttyämme, mutta kuitenkin hyvissä ajoin. Vesi oli sentään siinä
määrin laskeutunut, että samalla laivalla jatkaminen kävi
mahdottomaksi. Pienempi alus lähti vuorokautta myöhemmin Tjumeniin ja
minun oli sitä odottaessani pakko viipyä tuossa vanhassa kaupungissa,
joka sodan johdosta oli kokonaan muuttanut muotoaan. Siellä oleskeli
näet monta tuhatta Saksan alamaista ja sotavankia. Erikoista huomiota
herättivät tällä niin kaukaisella paikkakunnalla komeapukuiset
itävaltalaiset upseerit. Tasan 200 vuotta aikaisemmin oli siellä
samassa asemassa elänyt suomalaisia ja ruotsalaisia miehiä, ja oli
mahdoton olla tekemättä vertailuja. Siihen aikaan Venäjän valta
perustettiin, ja sitä muistellessani mietin mitä lähin tulevaisuus oli
mukanaan tuova. Vangit tuntuivat kärsivän pakkasesta ja oudosta
ruuasta, mutta näyttivät kuitenkin reippailta ja juhlivat paraikaa
Antverpenin valloitusta.

Tobolskista lähdin pienessä laivassa, jonka lastina oli
setripuunpähkinöitä ja tataareja. Saapuessani laiturille ei lastia
vielä oltu otettu ja minä sain nähdä miten se tapahtui. Pakkanen oli
tuima, tuuli jäätävän kylmä, ja parempiosaiset ihmiset esiintyivät
lämpimiin turkiksiin puettuina. Sillalla seisoi pitkävillaisiin
siperialaisiin lammasnahkalakkeihin ja väljiin kaapuihin puettuja
tylynnäköisiä miehiä -- vanginvartijoita paljastetuin miekoin ja
ladatuin kiväärein. Niiden välissä liikkui vaivalloisesti pitkä jono
kalpeita ja laihtuneita olentoja raskaat säkit selässä --
harmaapukuisia pakkotyöläisiä. Käsiin ja jalkoihin kiinnitetyt lujat
rautaketjut kalisivat kaameasti, ja minun oli mahdoton kauan kuulla
tuota kärsimyksen musiikkia, jota onnettomien huokaukset ja vartijain
ärjymiset säestivät.

Laivassa oleva seurue oli kokonaan tataarilainen, enimmäkseen
kauppiaita perheineen. Naiset olivat arvokkaita, hunnutettuja, miehet
vilkkaampia ja tuttavallisempia. Juttelin monen kanssa ja he
hämmästyttivät minua tiedoillaan Suomesta ja kansamme taistelusta
venäläistä virkavaltaa vastaan. Määrähetkinä he ottivat esille pienet
itämaiset mattonsa, polvistuivat, lukivat rukouksensa Allahille ja
kumartelivat Mekkaa kohden. Heistä mahtaa tuntua ihmeellisen
yhdistävältä ja kohottavalta tietoisuus siitä, että koko heidän
uskokuntansa, monet miljoonat uskovaiset muhamettilaiset samalla
hetkellä kääntävät katseensa pyhää kaupunkia kohti ja rukouksessa
lähestyvät jumalaansa. En nauranut heidän peseytymismenoilleen tai
heidän uskonnolliselle hartaudelleen, mutta hymyilin nähdessäni heidän
kompassi kourassa ottavan selkoa oikeasta suunnasta. Laiva kääntyili
pitkin kiemurtelevaa jokea, ja kompassi niinkuin tataaritkin kääntyivät
uskollisesti sen mukaan. -- Matkalla sivuutimme harmajan kylän, joka
sijaitsi liejuisella rannalla. Se oli Pokrovskoe nimeltään ja siellä
oli surullisen kuuluisan Rasputinin koti.

Tjumeniin saavuin lumimyrskyssä juuri ennen kuin jää peitti koko
joen. Sielläkin toistui sama hankaluus pilettien suhteen kuin
Krasnojarskissa. Juna oli täpötäynnä väkeä, enimmäkseen rintamaan
matkustavia sotureita. Jokaisella asemalla sai nähdä liikuttavia
hyvästijättöjä, itkeviä naisia ja totisia miehiä. Mutta kuta enemmän
lähestyimme Pietaria, sitä harvinaisemmiksi tulivat tuontapaiset
kohtaukset. Ne väistyivät antaakseen tilaa toisille. Vastaantulevat
junat olivat nekin viimeistä paikkaa myöten täynnä ihmisiä, mutta
niissä näki haavoittuneita ja sairaita sekä vankeja. Matkan varrella
sai siis pikakuvien muodossa nähdä eri puolilta sodan tuottamaa surua
ja kurjuutta, sen kärsimyksiä ja synkkyyttä. Iloa ei missään näkynyt,
vain vakavuutta, syvää ja raskasta, joka oli painanut leimansa niin
kansaan kuin yhteiskuntaankin.

Vaunussa, jossa istuin, ryhdyin keskustelemaan erään ulkonäöltään
miehekkään vääpelin kanssa, jolla oli rinta täynnä mitaleita ja
Yrjönristejä. Hän oli matkalla rintamaan. Hän oli taistellut
venäläis-japanilaisessa sodassa, mutta ei vielä tässä. Senvuoksi minua
ihmetytti, että hänellä oli kääreitä pään ympärillä ja vasen käsi
siteissä. Kysyin häneltä missä hän oli haavoittunut, ja hän vastasi
olevansa aivan terve. Siteitä hän sanoi pitävänsä vain suojellakseen
itseänsä. Hän oli ollut mukana koko edellisen sodan aikana eikä
kertaakaan vahingoittunut ja hän luuli siteiden nytkin voivan suojella
häntä kaikkea pahaa vastaan. Ne olivat hänen silmissään maagillisesti
vaikuttavana suojana sekä luoteja että pistimiä vastaan.

Kuljettuamme vuorokauden törmäsi junamme yhteen naftajunan kanssa ja
ihan kuin ihmeen kautta pelastuimme joutumasta liekkien uhreiksi. Ei
ketään kuollut, mutta toistakymmentä henkeä loukkaantui pahasti ja osa
kokoelmistani meni pilalle. Matkan loppuosa sujui onnellisesti, ja
lokakuun loppupuolella saavuin Suomeen täynnä uusia kirjavia
vaikutelmia ja kokemuksia ja täynnä sitä iloa, jota jokainen Siperiassa
matkustellut tuntee saadessaan jälleen olla kotona ja kotoisissa
oloissa.

Toistamiseen palasin erämaista takaisin sivistyneisiin oloihin. Tunsin
itseni entistä onnellisemmaksi omaisten luona omassa maassa.
Maailmansota siihen kenties osaltansa vaikutti. Mutta kaikesta
huolimatta tulin kokeneeksi samaa kuin edellisellä kerralla. Syvän
kaipuun tunne sekoittautui ilooni. Olin äsken elänyt suurilla aroilla
ja äärettömillä sydänmailla ja nyt olin tullut sivistyksen
markkinapaikoille. Mieli tuntui jotenkuten haikealta, ja minä kaipasin
kaikkea sitä, jonka olin jättänyt. Unohdin vaivat ja vaikeudet,
muistiini palautui raikas elämä ja ihana oleskelu rakkaiksi käyneiden
luonnonlasten parissa. Ken on nähnyt ainoastaan meidänpuolisen elämän,
ei saata ymmärtää toista puolta. Mutta ken on nähnyt elämän
alkuperäisimmissä muodoissa, hän ei koskaan näkemiään unohda, ja hänen
lähdettyään suurista erämaista muodostuvat muistot hänessä loistavaksi
ilmestykseksi, josta hänen on mahdoton päästä irti. Hänestä on tullut
jonkinlaista kaksoiselämää elävä ihminen, hän on jättänyt jälkeensä
sinne jotakin omasta itsestään. Niin on minunkin käynyt.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Siperian samojedien keskuudessa vuosina 1911-13 ja 1914" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.