Title: Avuttomia - Kertomus
Author: Lassila, Maiju
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Avuttomia - Kertomus" ***


AVUTTOMIA

Kertomus


Kirj.

J. I. Vatanen [Maiju Lassila eli Algot Untola]



Otava, Helsinki, 1913.



I


Hän nukkui puuvuoteella, selin vanhaan mieheensä, sen selän takana,
alusena jotain kulunutta. Laiha, raukea käsivarsi oli koukistettu
korvallisen alle, päänalusen lisäksi. Kasvoilla, joita paksuksi
poimuttuneet vanhuudenrypyt ylt'yleensä peittivät, ei näkynyt
elonmerkkiäkään. Harvat, vielä säilyneet hiussuortuvat oli palmikoitu
ja sidottu pikkunypykäksi laihaan niskaan, ja kuihtunut rinta tuskin
jaksoi kohoilla hengityksestä.

Oli jo aamu. Mökin tupa-pahanen alkoi hiljaa valeta.

Siihen päivän hiljaiseen tuloon alkoi hänkin nyt havahtua. Silmäluomet
alkoivat raottua kuin puoliunessa, hitaasti, elottomasti. Vähitellen
alkoi tajunta selvetä. Hän kuuli kuinka väsynyt mies kuorsasi siellä
selän takana raskaasti, pitkään, ahavoituneen, laihan ryntään sitä
mukaa kohoillessa. Hän tajusi jo päivän tulon, silmät avautuivat, ja
vaivalloisesti, kuin unesta selvittäytyen, hän kohottausi jo istumaan
sängynreunalle. Kuivuneet nivelet silloin vain raukeasti nisahtivat, ja
kasvojen ryppypaljouteen ilmestyi jotain eloa.

"Päiväkin tässä näkyy jo valkenevan", äänsi hän siinä raukealla äänellä
itseksensä.

Ja nyt hän huomasi, miten tyhjää ja hiljaista tupa-pahasessa oli. Ei
hän koskaan ennen ollut sitä näin huomannut. Hän ikäänkuin kuuli,
tajusi pienimmänkin risahduksen, russakan ripseen pankolta. Hän huomasi
pöydälle varisseet pari kolme pientä leivänmurua. Kaikki muu, suurempi,
ikäänkuin hävisi sen havaitsemisen tieltä pois. Hän tavallaan,
tajuamattansa, sitä tyhjyyden näkyä hiljaa oudosteli ja selviytyi
siihen loppu-unesta.

"Ne pienet leivänmurutkin ovat näet siihen pöydälle jääneet", puheli
hän. Erittäinkin se pisti silmiin. Tuntui taas niin tyhjältä,
hiljaiselta. Oli kuin kaikki olisi ollut häviämässä, haihtumassa, kuin
loittoneva ja hiljenevä koiranhaukunta, joka yhä vain etääntyen hiljaa
kokonaan metsän taa häipyy.

"Nuo murutko nuo lienevätkin enää ainoa jäännös koko elämästä", nureksi
hän siinä nyt niistä leivänmuruista, itsekseen, hiljaa, alistuvasti.
Raukeilla, kankeilla käsillänsä hän sitten alkoi järjestellä
hiusvähiensä suortuvia joten-kuten, laskeutui vaivalloisesti
seisoallensa, kohenteli kulunutta hametta vyötärykselle ja hiljaa
kytystellen alkoi valmistua ainaisiin toimiinsa, huoliinsa ja
puuhailuihinsa.

       *       *       *       *       *

Se olikin ollut raskas ja surullinen yö, tämä viime yö.

Vasta eilen olivat he saaneet lopullisesti, varmasti kuulla siitä, että
heidät häädetään torpasta. Ville Hukka, jonka maalla mökki oli, oli
itsekin konnulta menossa. Velkaantuneena, köyhtyneenä oli sille tullut
pakko myödä enempi puoli tilaansa. Tämä heidän mökkinsä oli juuri sillä
myötäväksi aiotulla osalla, ja oman uudistalon paikaksi oli ostaja
heidän mökkinsä paikkaa ajatellut. Koko eilisen päivän oli se ajatus
painostanut heidän mieliänsä ja valvottanut heitä vuoteella yli
puoliyön. Vasta nyt, aamunkorvalla, oli väsymys ja uni hetkeksi
voittanut.

"Etkö sinä jo kohta jaksa nousta?" äänsi hän nyt vanhalle miehellensä,
joka yhä vielä kuorsasi. Ei se kuullut. Kai sitä väsyttää sitäkin.

"Olli... Päiväkin siinä jo valkenee", toisti hän hetkisen perästä ja
nykäsi nukkujaa kylestä. Olli Varis havahtui äkkiä, kuin huomattuansa
liika kauan nukkuneensa, kohottautui istumaan ja alkoi siinä oitis
mutta hitaasti selvitä niihin raskaisiin ajatuksiin, joihin oli
aamuyöstä nukkunut.

"Vieläkö sinä sinne päivätöille?" tiedusti häneltä hetken kuluttua
Mari, joka väsyneenä puuhaili jotain.

"Ka", yritti mies jotain sanoa, mutta keskeytyi siinä niihin
mietteisiinsä, Tovin kuluttua nureksi silloin Mari kuin itseksensä:

"Ka sittepähän on oma puoli selvä... Kun tekee minkä voi."

Mies nousi sängynreunalta ääneti, vetäsi kuluneet kengät jalkaansa ja
ollen niin jo valmiiksi puettu jäi penkille istumaan, mietti jotain
epäselvää ja painui kumaraan, kyynärpäät polviin tuettuina ja katse
lattiapalkin yhteen ainoaan kohtaan kiintyneenä. Mari puuhaili hänelle
konttiin evästä, kuivaa leipää ja suolakaloja, ja liikkua kytystellessä
rusahtelivat yöllä kangistuneet ja kuivuneet nivelet tavallista
kuuluvammin. Jonkun kerran hän niiden rusahdellessa ikäänkuin huokasi,
ei tosin nurkuen, vaan alistuvasti, kuin muulle asialle, ylimalkaan,
mutta muuta ääntä ei kuulunut koko tupa-pahassa nyt.

       *       *       *       *       *

Ei Olli tajunnut selvästi, mitä hän siinä ajatteli. Ei hän jaksanut
mitään aivan selvää ajatellakaan. Mieltä painosti asia vain
ylimalkaisena, raskaana, epäselvänä. Vasta hyvän tovin kuluttua, kun
Marikin oli siitä taas jonkun sanan virkkanut ja siten asiaa ikäänkuin
elvyttänyt, niin että jaksoi erottaa jonkun piirteen, äänsi hän siinä
kumarassansa, kuin katkerana nurkuen:

"Eikä niistä lapsistakaan ole apua... Vaikka on niitäkin tässä jo
yhdeksän taipaleelle avitettu."

Marikin siinä vaivalloisesti puuhaillessansa ajatteli nyt sitäkin asiaa
minkä jaksoi. Ei se ollut enää selvää, apua toivovaa ajatusta. Se oli
jo kaikkeen alistuvaa, semmoista, joka epäselvästi tajuaa, että elämä
on jo menetettyä, elettyä, avut myöhäisiä. Paras siis olla mistään
piittaamatta, alistua vaikkapa hiljaa nureksien, kun nyt mieli
kuitenkin vielä nureaksi käy.

"Ka se on heilläkin oma kuormansa ollut kannettavana", nurkui hän
siinä lapsiansa puolustaen ja ymmärtäen. Viisihän niistä olikin kuollut
juuri silloin kun olivat alkaneet olla työssä apuna: tuossa
nelitoistavuotiaina, juuri kun oli suurella työllä ne työikään
ruokittu. Vanhin poika, Kusti, oli joutunut hunningolle ja nyt missä
lieneekään ollut. Toinen poika oli ruhjoutunut raajarikoksi ja tarvitsi
itse apua. Kunnan hoidossa se olikin ruotilaisena. Jälellä oli vain
kaksi tytärtä, Anna ja nuorin lapsista, Silja, joka oli aivan vanhoilla
päivillä syntynyt. Neljä vuotta sitten oli se vallesmannin herrasväen
palvelijana pääkaupunkiin joutunut.

"Annastahan tästä nyt ei ole puhettakaan, kun sillä on kivulloinen mies
ja se iso lapsijoukko, niin jotta tokko lie monesti itselläänkään
leivänmurua... Mutta kun ei sekään Silja..." puhella murisi siinä
kumarassansa Olli niistä tyttäristä. Seurasi taas vaitiolo.

"Kun sekään ei enää kirjoitakaan", murahti hän hetken mietittyänsä,
Siljaa tarkoittaen. Kahteen vuoteen siitä ei ollutkaan kuulunut mitään.
Äidin mieltä se puhe Siljasta liikutti, niin ettei tiennyt mitä sanoa.
Vasta hetken kuluttua hän kuin puoli-itsekseen nurkuen virkkoi
sovittelevana:

"Ka tottapa ne ovat hänelläkin omat syynsä."

Ja niin edelleen, vähillä sanoilla paljon raskasta. Oli kuin unohtuisi
päivätöille-lähtökin ja tekisi mieli jäädä siihen kumaraan, vaikka
kivettyä siihen. Jotain hän taas mietiksi, mutta ajatukset vain yhä
synkkenivät.

"Olisi luullut siitä Kustistakin toki miehen tulevan", sai hän siinä
murahdetuksi, kuin katkeroituen vanhimmalle, hävinneelle pojallensa.

Niin -- siitä he olivatkin aikoinansa paljon toivoneet. Mutta
kaupunkiin rengiksi jouduttuansa oli se alkanut juoda, vajonnut
rentuksi, ja nyt viimeisinä kymmenenä vuotena ei ollut siitä mitään
kuulunut.

"Missä hän nyt vetelehtäneekin", murahti Olli vieläkin sitä raskaasti
ajatellen. Mari puuhasi siinä jotain. Olihan se raskasta, se pojan
kohtalo. Tavallista vaivalloisemmin tuntuivat nyt jalat siinä
liikuskellessa nousevan.

"Ka se maailma vetää kenen kerran kelkkaansa saa", pääsi häneltä aivan
tahtomattansa kuin huokaus. Hyvä tovi siinä sitten taaskin vaiettiin.
Mitäpä olisikaan voitu enää puhua siinä vähässä, mitä heillä maailmassa
puhuttavaa oli.

"Mutta mitäpä se siitä paranee, jos nurkuu", huokasikin Mari lopulta,
ja jatkaen vaivalloista puuhailuansa nureksi hän alistuvaa, selittävää,
puolustavaa:

"Vikansa ne ovat kaikilla... Niin jotta kukapa meistä osaa toistansa
kivellä viskata."

Mitäpä siinä siis nureksia! Mitäpä se mistään paraneisi! Kunhan
elämänsä loppuun eletyksi saa! Jotain semmoista hän siinä nureksi
itseksensä. Hän hapuili miehensä vanhat housut paikattavaksensa.
Kankeilla, koukistuneilla sormillansa hän koki tulla toimeen neulan ja
langan kanssa, ja kun kuivuneet nivelet silloinkin nisahtivat, nureksi
hän siinä tavalliseen tapaansa:

"Eikö tuo toki lienekin jo viimeinen elinviikko. Kun tässä jo kaikki
niveletkin kuivuuttaan nisahtelevat..."

Nyt hänkin huokasi siinä jotain ja aivan hiljaa, työhön kiintyen,
lopetti nyreällä:

"Mutta tottapahan sitte haudassa saa levon ja..."

Sanat loppuivat. Ei hän tahtonut enempää ajatellakaan enää.

Tottapahan siellä.



II


Varhaista aamuahan se vielä oli, kun hän tuli ulos, lähteäksensä
hakemaan hevostansa haasta. Oli näet mentävä taloon päivätöille,
kyntämään. Osa kolmannenvuotisiakin hevospäiviä olikin vielä
suorittamatta.

Tsyh!

Se oli vain iso koirasmetso, joka vehmaasta korpikoivusta rupsautti
itsensä lentoon. Muutoin seisoi voimakas korpi aivan hiljaa, hartioilla
aamuvaloa. Päivä kait oli jo noussut, koskapa ei erikoisemmin
kajastanut idässä. Hienosti muusta taivaasta erottuva valohäivä vain
kirkasti sitä taivaspuolta enemmän kuin läntistä, mutta loitompana
nouseva aamuinen suosumu, joka harmaana järvenä Isostasuosta kohosi,
esti auringon terän näkymästä.

"Tottapa se ruuna siellä Rinneaholla", kajasti hänen päässänsä ajatus,
ja hän lähti polkua myöten kävelemään sinne, sumumerta kohti. Jalat
notkahtelivat polvista joka askeleella, kuin olisi ruumis ollut niille
jo liika raskas paino. Katseessa oli jotain kuin tylsynyttä, ja
karkeille, ahavoituneille kasvoille oli ryppyjen yli levinnyt kuin joku
harmaa verho.

"Hevosiinko sinä?"

Kysyjä oli pappilan takamaiden torppari, Pellisen Heikki. Näkyi olevan
päivätöille menossa hänkin.

"Ka..."

Ei hän taaskaan saanut enempää sanotuksi, vaan töksähti siihen. Ei nyt
tuntunut olevan puheluhalua. Pysähtyi hän toki siinä, ja Heikki jatkoi:

"Ka päivätöillepä tässä minäkin..."

He istahtivat siinä tienviereen osuneelle närepölkylle kuin
levähtämään, jalkoja lepuuttamaan, ilman mitään ajatusta tai asiaa.
Heikki arvasi Ollin mielialan ja ikäänkuin ollaksensa osallisena
asiasta, ilmoittamalla olevansa saman kohtalon, saman ainaisen uhan
alainen, onnettomuustoveri, puheli hän siinä:

"Sitä oikeastaan tässä ei kukaan tiedä milloin ne antavat potkun
mökiltä pois..."

"Ka mistäpä sen tietäisi..."

Piippunysästä kohoava harva tupakansavu levitti kasvoille lisää
harmautta. Silmäkulmaan syöpyneet rypyt leikkautuivat nyt terävämpinä,
ikäänkuin kuivina. Äärimäisessä aamuhiljaisuudessa erottautui nyt
jokainen lausuttu sana selvästi, kuivasti, niin että ääni, millä Heikki
puhui siitä ainaisesta mökkiläisen päällä henkäilevästä uhasta,
ikäänkuin leikkasi kuuloa.

"Se tää uusi pappi"... alkoi hän siitä puhua, kertoa harvoin, muutamin
sanoin, kuinka sen ahneutta torpparit pelkäävät. Luulevat sen tuovan
mieleisiään torppareita sieltä entisestä pitäjästänsä.

"Sen entisen pappivainajan muuttuessa sitä toki päästiin
veronkorotuksella, mutta nyt taitaa..."

Hän töksähti siinä kuin sanat olisivat loppuneet ja peikko, josta
puhui, olisi loihtiutunut silmien eteen. Kuin äkkiä maahan painuneella
äänellä käänsi hän sanansa, arvellen:

"Kuka hänet tietää, mikä kaikesta lopuksi tulee..."

Se oli sydänkorpea, oikeita metsien voimamaita. Jokunen mökki siellä
vain piilotteli siellä täällä. Ja tässä lähellä oli niitä pari kolme
yhdessä ryhmässä. Siellä lauloi nyt kukko aamun tuloa, ja siihen
lauluun heidän puheensakin katkesi nyt hetkiseksi. Aamukostea tuoreus
tuntui ilmassa, ja ytimekäs korvenhenki alkoi havahtua päiväisemmäksi,
kun he siinä ääneti miettien istuksivat.

Ja heidän edessänsä oli nyt se puhelusta loihtiutunut peikko, noiden
pikkueläjien ainainen epätietoisuus, silmien edessä kuin yön harmaa
sumu, kylmä, kostea, eloton ja kalsea yösumu. Se levittäytyi
kasvoillekin, ja sitä vasten nähtyinä leikkautuivat kasvojen rypyt ja
karut piirteet entistäkin kuivempina, terävämpinä.

"Kuka, kuka sen tietää, mikä peräksi kaikesta tulee", toisteli Heikki
kuin huolestunut yksinpuhuja. Osanotto ei ollut toisenkaan kuormaa
keventänyt, vaan laajentanut vain sitä näkyä, joka harmaana silmien
edessä häämötti.

"Ka eihän se olisi sinullekaan lysti joutua ison pereen kanssa mieron
varaan", tarttui Olli jo puheeseen. Kuului joku hevoskellon kilahdus,
hiljainen ja yksinäinen kuin aamuäänettömyyteen pudonnut tipahdus. He
istuivat hetkisen ääneti kuin kumpikin sitä puhuttua mietiskellen.
Viimein alkoi Olli tehdä lähtöä, arvellen siinä verkkaan noustessansa:

"Mutta mitäpäs se puhuen paranee. Mikä kerran on, se on. Niin jotta
minkäpäs sille tää köyhä voi."

Ja raskaasti astuen alkoi hän loitota hevosenkellon ääntä kohti.
Varhaisen aamun tuntu alkoi hajota ja valostus lujittua ja voimistua
kirkkaammaksi. Äskeinen iso sumumeri kohosi ylös hiljaa ja tasaisesti,
ja sen alitse paistoi nyt jo aamuauringon heleä, rikasvaloinen
täys'terä.

       *       *       *       *       *

Oikeastaan se talon metsäpelto, jota hän nyt päivätöiksensä omin
hevosin kynti, oli hänen ensimäinen torpanpaikkansa. Kohta naimisiin
mentyänsä oli hän siihen, keskelle korpimetsää, raivannut itsellensä
viljelykset ja rakentanut tupa-pahasen. Mutta kun se oli talon
rintamaalla ja talo halusi sitä, oli hän saanut muuttaa etemmä
takamaille, sinne keskelle korpea, missä nyt oli asunut yli
neljäkymmentä vuotta.

Se oli kuuma kevätkesän päivä, kesannoimiskyntöjen aika. Vanha ahopelto
oli turvettunut. Ei siinä tahtonut aura maassa pysyä, kun turpeet sen
tukkesivat ja tuontuostakin ylös pullauttivat, vaikka sitä kaikin
voimin maahan painoi. Oli tyyni ilma ja tämmöisessä metsänumpeamassa
oli hikistä, miltei löylykuumaa.

Niin oli hän kyntänyt puolipäiville ja istui nyt kivellä antaen vanhan
ruunansa levähtää. Piikkopaidan sevalmus oli auki, ja laihaa,
kuihtunutta ja punaiseksi paistunutta rynnästä pitkin kieriksivät isot
hikikarpalot suolaisina, raskaina, väliin tipahdellen ihokarvalta
ihokarvalle, väliin vaivalloisesti etsien tietänsä niiden välitse.

"Tässähän sitä", johtui hän silloin muistelemaan elämisen alkua tällä
samalla paikalla. Harmaa pilvipäivä se oli ollut, kun hän oli
raivuutyönsä syyskesällä alkanut. Ei hän paljoa jaksanut siitä nyt
muistaa, mutta toki jotakin:

"Viisi vuotta tässä taisi kulua", muisteli hän siinä kumarassansa. Ne
olivatkin olleet vaikeita vuosia, unohtuneita tosin jo, mutta...
hämärsi sieltä nyt taas jotakin:

"Se oli vielä niin tautista aikaa, jotta Marikin sairasteli
kuukausittain tilan omana."

Mutta yli ajan oli eletty, kun perekin oli vasta alussa: yksi poika ja
tyttö vain.

"Niin jotta jos ei olisi halla joka vuosi vikuuttanut eloja ja olisi
ollut vierasta työtä saatavana, niin olisi sitä pereen puolesta silloin
elänyt", muisteli hän sitä hyvää puolta.

Mutta sitten niitä oli alkanut tulla pahoja päiviä aivan kuin siunaten.
Ensin sattui se... ja sitten se... ja sitten kaatoi karhu ainoan
lehmän, ja sitten...

"Mutta mitäpä niistä muistelee. Ei se sillä parane", katkaisi hän ne.
Hetken kuluttua osui katse vanhaan ruunaan, joka seisoi kuten
konsanaankin hautaan menevä:

Ruuna-rukka!

Hän katsoi siihen pitkään, kuin jotain samalla ajatellen. Ei siinä
poloisessa ollut enää lihaa muuta kuin nimeksi. Kylkiluiden välit
olivat painuneet syviksi vaoiksi. Luiset jalat olivat polvista
koukistuneet, ja pää ikäänkuin riippui laihan kaulan varassa, jonka
muinaisesta tuuheahkosta harjasta oli jälellä vain karkeasuortuvainen
jäännös enää.

"Neljätoista vuotta oli eletty siellä nykyisellä paikalla, kun se oli
varsa", muisteli hän. Lähes kolmekymmentä täytyi sillä siis olla jo
ikää. Kuin kaksi parasta toveria olivat he sen ajan kuluessa tasan
jakaneet korpieläjän vilut ja nälät, työt ja pyhälevot, vuodenvaihteet
ja...

Mitäpä muuta jaettavaa heillä olisikaan ollut...

"Päivästä toiseen on vaan siinä yhdessä eletty", käänsikin hän siinä
ajatuksen, muistellen yhteisiä kohtaloitansa, elämää, jonka ainoana
päämääränä olojen pakosta oli vain se yksi ainainen: päästä päivästä
toiseen.

Ruuna-rukka! Hän nousi, meni luo, suki sen kuihtuvaa harjaa, kohenteli
valjas-pahaset ja puheli sille raskaasti, kuin sovitellen:

"Kun olisit sinäkin rikkaiden ruunaksi osunut, niin toisenlaisethan ne
olisivat päiväsi olleet..."

Kuin kaikesta välinpitämättömänä painoi ruuna päänsä yhä alemma
nuokuksiin. Silmät katsoivat elottomina, umpimähkään, ja alahuuli
lerppui pitkälle venähtäneenä.

Mitäpä niistä enää! Mikä on elettyä, se on mennyttä! Se näytti
ruunankin ajatus nyt olevan. Päivä vain paistoi hiljallensa, ja
läheisestä kytömaasta kohosi ohut, hai'unvärinen, pian tyhjiin haihtuva
suosavu.

       *       *       *       *       *

Päivä kuulakoitui jo tyyn'illaksi. Ahon mäkitöyrylle unohtunut
yksinäinen honka kuvastui selväksi leikkautuneena länsitaivaan kuulaita
iltavärejä vasten. Maaranta erottautui vesirajasta yhtä selvästi,
merkiten rajansa alas uppoavilla rikkailla kevätlehtojen kuvaisilla, ja
portin puusaranan narahdus viilsi tyyntä ilta-kuulautta.

Olli Varis oli palannut jo kyntömaalta ja istuksi tuvassansa kuten
aamusella sieltä lähtiessänsä. Karu iltaruoka, kuiva leipä ja piimä,
odotti jo pöydällä, mutta ei hänellä tuntunut nyt olevan nälkä.

"Ei tässä keittoja taas ollut, kun vellijauhotkin on jo niin vähissä",
selitti kytystelevä Mari kuin yksin nuristen. "Mutta syö nyt sitä mitä
on."

"Ka... Ehtiipä tässä vielä."

Se tuli kuin aivan ajatuksetonna, että vain jotakin vastata, ja raskas
hiljaisuus alkoi sitten taas levitä yhä painostavampana, mykkänä,
epäselvänä ja hämäränä. Kuului vain Marin puuhailujen ja vaivalloisten
askelien hiljainen, tuttu kytystely, ja pienestä ikkuna-pahasesta
ikäänkuin arkaillen kurkisti siihen hiljaisuuteen siellä ulkona hiljaa
yöksi kuulastuva maailma kaikkinensa mitä siinä salaista ja julkista
on.

Äkkiä narahti silloin ovi ja tupaan työntyi talon isäntä, Ville Hukka,
ja kontu-osan ostaja, Tuomas Saukko.

"Ka... Jopa tämä Ollikin kotosalla", puheli Ville Hukka siinä
tervehdykseksi, kotiutui ja hoeksi siinä samalla toistelua:

"Kotosalla... kotosallapa tämä Ollikin jo..."

Ei hän ollut siitä hokemisesta mitään välittävinänsä. Arvasi hän mitä
varten ne nyt tulivat. Tietysti ne sitä maankauppaa hierovat ja Saukko
nyt tarkastelee maita. Hän painui yhä raskaampaan kumaraansa ja vaikeni
niiden puheluihin. Mikä on tullakseen, se kai se nyt tulee!

"Saitko jo kynnetyksi sen ahottuneen palan loppuun?" jatkoi Hukka nyt,
ja piippuansa selväksi pihistellen siinä, kun vastaus viipyi, toisteli
kuin itsekseen hokien:

"Ahottuneen... ahottuneen palan saitko jo..."

"Ka jopa se tuli." Olli äänsi sen kuin jotain sanoa tokaistaksensa.
Miehet siinä panivat tupakkaa ja puhuivat keskenään sanasen:

"Se tää Olli on asunut näitä mökinmaita tässä... mökin- ... mökinmaita
tässä", alkoi Hukka jo selittää Saukolle asiaa. Kauppapuhelu alkoi
siitä verkalleen sukeutua. Saukko jo silmäili tupa-pahasta, ja Hukka
kehui tavaraansa: mökinmaita, sen peltoja ja muuta:

"Ne ovat... nää niinkuin tään mökin pellot tuota... ne ovat
kasvaneet... tälle niinkuin Ollillekin... kovasti viljaa..."

Sen viime sanan hän tapansa mukaan painosti ja lausui tokaisemalla.

"Viljaa... viljaa ovat kasvaneet", toistella hoki hän sitten,
imaistuansa savut välillä, ja muuttuneella äänensävyllä hän selitti:

"Vaikka tällä Ollilla ei ole ollut antaa pellolle kylliksi sitä...
kuinka häntä sanoisi... sitä _särvintä_... eli niinkuin tätä
_lantaa_..."

Marin yksinäinen huokailu ikäänkuin keskeytti. Nyt hän jatkoi:

"Lantaa ja..."

Se oli vielä äskeisen ajatuksen jatkoa. Siinä sai hän toki uuden kiinni
ja käänsi äkkiä:

"Ja sitten hänellä... tällä Ollilla tarkotan... ei ole ollut oikea...
niinkuin talon muokin väärti sekään pellon _muokki_... pellon... pellon
kyntö ja _muokki_..."

Oli syntyä taas äänettömyys. Saukkokin näytti mietiksivän asiaa tai
muuta. Vihdoin nureksi Mari äskeisen puheen johdosta, kuin itsekseen ja
kuin selitellen:

"Ka mistäpäs ne tässä köyhyydessä kaikki olisi laittanut niinkuin
talolliset... joille Herra on siunannut."

"Tuota... Että tuota noin", alkoi siihen Ville Hukka hokea, aikoen
jatkaa. Mutta hänet keskeytti nyt Saukko, joka asiaa eduksensa kääntäen
äskeisen lantapuheen johdosta mietiskeli:

"Ka ne ovat sitte ihan tyhjiksi imetyt koko pellot. Niin jotta niillä
saa alkaa ihan alusta kuin aholla... Vai mitä sinä itse siitä arvelet,
Olli?"

"Ka..."

       *       *       *       *       *

Ne olivat siinä jo hyvät aikansa hieroneet kauppaa, tinkineet, myöjä
kehuen, ostaja morkkaillen sitä mukaa. Ääneti ja kumaraisena seurasi
lattiaan tuijottaen Olli keskustelua, minkä siitä korva kuullaksensa
otti. Saukko kopisteli nyt kirveshamaralla tuvan seiniä, niiden
lahonneisuutta tutkien.

"Laho on... Joku hirsi voi ehkä kelvata saunahirsiksi", moitiskeli hän.
Likipitäistä totuutta hän siinä nyt puhuikin.

"Ka... Kah", yritteli Hukka, kun ei tiennyt millä nyt se lahous-asia
korjata. Toki sai hän taaskin kokoon mitä sanoa, ja ilmoitti äkkiä:

"Ka jos et osta, niin..."

En minä tällä kaupalla väliä pidä! Jotain semmoista ynseää hän sillä
katkaisullansa tahtoi sanoa, ja kuin eri jatkoksi ilmoitti hän
lyhyesti:

"Niin ostaahan tämän toinen..."

"Sekin Pekka Suokas on jo kysellyt", selitteli hän. "Ja se Koikkelin
vävy kuuluu aikovan ja... Pekka... Pekka Suokas ja Koikkelin vävy..."

Mutta ei se Saukko tarttunut. Se vain istui ja punnitsi mietiskellen.

"Se entinen Sipron poika... se tää Mikko... hän, jolla on niitä isänsä
talo-osuudesta saatuja rahoja... tällä Koikkelin vävyllä", selitellä
hoki Ville Hukka silloin sitä Koikkelin vävyä.

Niin jatkettiin. Toiset vaikenivat, ja Ville Hukka yksin piti puhetta
ja kauppaa vireillä.

"On... on tässä toisia ostajia... toisia, toisia ostajia", toisteli hän
taaskin ja yhä taas.

"Ka", yritti Saukko silloin jo jatkaa asiaa, mutta keskeyttikin sanan
äkkiä, kuin ei olisi ollut vielä valmis, ja kysäsi kuin vielä peräytyen
ja puhetta muuanne johtaen:

"Mitenkä vanha tää Olli jo on?"

Hyvän tovin sitä sai odottaa.

"Ka... eikö sitä lie siinä seitsemänkymmenen korvilla", murahti Olli
vihdoinkin. Se vastaus tuli kuin tokaisten, ohimennen.

"Vai jo sinä niin vanha... Vai, vai sinä jo seitsemänkymmenen", hoeksi
siihen Ville Hukka. Puhe kiintyi tavallaan siihen asiaan, tosin vain
ohimennen, hetkeksi.

"Sinä jo saisitkin päästä kunnan hoitoon... niinkuin ruotilaiseksi...
ruoti- ... ruotilaiseksi tarkotan", hoeksi siinä jo Hukka arveluansa.
Se oli kuin neuvoa, osanottoa, avunosotusta.

"Ka..."

Ei hän siihen nyt sen enempää. Hukka alkoi silloin selitellä:

"Se tääkin", hölysi hän -- "tääkin Hutikka... tää ukko Hutikka... se
Heikki, niinkuin hänet tunnet... niin hänkin jo kunnanhoitoon pääsi,
vaikka ei hänellä, tällä Heikillä, vielä täyttä kuuttakymmentäkään...
Mutta kun se hänellä näet se käsi... se vaivainen, se oikea käsi... se,
niinkuin tiedät, se _käsi_..."

Se käsi, se ruhjoutunut oikea käsi se oli hänen pelastuksensa viime
hädässä ollut.

"Niin jotta, Olli... tuota noin, Olli", kehotteli Hukka häntäkin
kuntaan ja vilkastui samalla.

"Ka mikäpäs sillä väli... mistä tää köyhä avun saa", äänsi siihen Olli
lopultakin, tokaisemalla, kuin umpimähkään, jotakin sanoaksensa vain.

       *       *       *       *       *

Vihdoinkin olivat he lähteneet. Kaupat olivat tietysti jääneet
keskeneräisiksi nyt vielä.

Ja samalla oli iltakuulaus alkanut lientyä hienoksi yöhämäräksi.
Valoisaa se vielä oli, mutta valo oli jo hiljaista iltavaloa, kuin
mietiskelevää, semmoista, jossa kaikki kuuluu, kaikki ikäänkuin
läpikuultaa ja joka ikäänkuin jäähyväisensä kaikelle heittää.

Oli tyhjää. Ruokakin siinä pöydällä yhä odotti.

"Etkö sinä jo syö?" tiedusti Mari.

Ei se vastannut mitään. Sammuneena näkyi piippu unehtuneen suupieleen.
Oltiin taas vaiti.

"Eihän se suremalla parane... Minkä Herra antaa tulla, se tulee",
puheli Mari hetken mentyä, ainaiseen tapaansa kuin yksiksensä
nureksien. Jotain hän siinä samalla ahertelikin. Niin oli kuin olisi
kuolema käynyt talossa: niin tyhjää ja painostavaa. Taas nureksi
askareissaan kytystelevä Mari:

"Mutta onhan tuo ennenkin taivas meiltä pilveen mennyt ja onpa tuo
siitä kuitenkin aina aikansa tultua takaisin lieventynyt..."

"Ka..."

Ei se puhelu siitään jatkunut nyt. Vihdoin ottikin Mari vanhan kirjan,
miten lie osunutkin sen ottamaan, istahti, avasi kirjan umpimähkään ja
luki ääneensä, ties miksi. Hän luki:

"Ei meillä ole täällä pysyväistä majaa, vaan tulevaista me odotamme ja
etsimme."

Kaikerteleva, riutunut ääni leikkasi köyhän mökin hiljaista ja tyhjää
tupaa kuin vihloen. Hän syventyi lukemiseensa ja jatkoi:

"Lintu rakentaa pesänsä puuhun ja pääskynen asumuksensa räystään alle,
ja he luulevat, että se on luja ja kalliolle rakettu..."

Jokikinen äänenväre soi hiljaisessa tyhjyydessä terävänä, selvästi,
kuin kuuloa leikaten. Vähitellen unehtui lukijalta kaikki, itse
luettavakin. Hän luki hartaasti:

"Mutta tuuli tulee ja myrsky nousee, ja se puhaltaa ja kaataa puun, ja
katon se nostaa räystäinensä, ja niin ovat pesät hävitetyt, ja ne,
jotka sen rakensivat, eivät itsestänsä apua löytäneet silloin."

Kaikki ikäänkuin mykistyi, odotti. Kaikki sattui ikäänkuin johonkin
hyvin kipeään, putoili siihen tipoittain kuin lääke haavan kipuihin,
kuin lieventämään sen tuskia. Entistä hartaampana kaikerteli ääni, kun
hän jatkoi:

"Sillä Sinussa, Herra, on meidän turvamme ja kaikkemme. Sinun
vanhurskauteesi me turvaamme, kun ahdistus ja hätä on suurin eikä apua
mistään näy. Auta sinä, Herra, meitä..."

Ja mökin iltahiljaisuudessa ja köyhyydessä häämötti ainoastaan Herran
vanhurskaus, kuuro, armoton vanhurskaus, ja sen alle sortunut ylisti
sitä hädässänsä alistuneena, nöyränä.

"Sillä sinun vanhurskauttasi, Herra, me ylistämme! Sinua, jota ei
kukaan ole nähnyt, me hädässä etsimme ja ylistämme. Sinulle yksin
olkoon kiitos ja ylistys! Aamen!"

Kaikki vaikeni. Kaikki alistui sen vanhurskauden alle, jota itseänsä ei
kukaan ole nähnyt, sen epäselvän, tutkimattoman, kuuron ja mykän
vanhurskauden eteen, jolle nytkin oli ylistys ja kunnia kannettu ja
jolta ainoalta odotettiin apua nytkin, nyt juuri, kun se näytti apunsa
kieltävän ja armotta hylkäävän kaiken.

Mitä? Harhanäkykö?

Voi meitä poloisia! Voi avuttomia meitä!



III


Joku vaivalloinen viikko oli taas eletty. Marin jalkatauti oli nyt
käynyt entistä pahemmaksi. Jäseniä kangisti. Nivelkuivuus vaivasi, ja
usein sattui suonenvetoja. Elämänhuoli oli tehnyt yöt unettomiksi, ja
kun päivin oli sittenkin oltava työssä, eivät jalat kestäneet. Siitä
niiden huononeminen lie johtunut.

Eikä se talonkauppa ollut vielä valmis. Saukko tiesi myöjän olevan
ahtaalla rahoista ja oli alkanut tinkiä. Marin kehotuksesta oli Olli jo
käynyt pyytämässä Hukkaa, että se jättäisi sen mökki-pahasen kohdan,
vaikka pienen tilkun myömättä ja sen sijaan lohkaiseisi Saukolle palan
muuta maata, mutta ei se ollut auttanut. Saukko tarvitsee juuri
mökinmaat uuden talonsa paikaksi ja pitää niistä lujasti kiinni -- niin
oli Hukka hänelle selittänyt asian, Oli kumminkin luvannut koettaa, jos
Olli jaksaisi hänelle maksaa vanhat päivätyörästit rahassa, vaikkapa
satasen markkaa etukäteen, että hän itse pelastuisi pahimmasta pulasta.
Noin puolitoista sataa siihen olisi tarvittu.

Mutta mistä ne ottaa? Pimeää se oli ollut, mutta Hiltusen Kaisan
neuvosta he olivat kirjoittaneet tyttärellensä Siljalle kaupunkiin. Jos
nyt Silja vaan saisi kirjeen, niin jos se hyvinkin voisi auttaa.

"Jos Herra on häntä hyvinkin siunannut ja hän on saanut hyvän
herrasväen luona paikan, niin ainahan ne nyt nekin... Vaikka etukäteen
palkkaa hänelle uskovat", puheli Mari, kun koulumestari Jurva kyhäsi
kirjettä. Vallesmannin herrasväki, jonka kanssa Silja muutti, oli näet
kuollut, sen he tiesivät.

"Se olikin niin kaunissilmäinen ja hyvä lapsi", muisteli äiti
tytärtänsä. Rakkain lapsista olikin se heille ollut, ehkä kauneutensa
ja herttaisuutensa vuoksi, ehkä myös siksi, että se syntyi vielä niin
myöhään, että oli nyt vasta yhdeksäntoistavuotias.

"Kunpa Herra vanhurskaudessansa häntä vaan suojelisi ja auttaisi!"
vierähti äidin mieli siitä jo herkäksi, ja köyhä kyynel tuntui
väkisinkin silmään kihoavan.

Silja-rukka!

Varmasti he uskoivat saavansa häneltä nyt avun, ja kun päivät kuluivat,
kun vastaus viipyi ja kun talonkauppa oli jo päättymässä, niin Mari
kehotti Ollia uudestaan menemään Hukan puheille, pyytämään, että hän
odottaisi, kunnes Siljalta apu joutuu.

       *       *       *       *       *

Ei hän olisi jaksanut sille pyyntömatkalle enää lähteäkään. Jo se
ensimäinenkin oli tuntunut niin vaikealta, kun päivätöitäkin oli vielä
rästinä ja kun hän tiesi, että Hukka itsekin on tiukalla. Turhiahan ne
pyynnöt silloin olivat, eikä hän tiennyt, miksi ne nyt niin raskailta
tuntuivat.

Kai se oli se velka ja oma köyhyys, joka nyt painosti.

"Mitäpä siitä hyötyy, jos pyytääkin", esteli hän siinä Marille. Mutta
tämä vain tahtoi ja nureksien kehotteli.

"Kun nyt hänelle hätäsi oikein selität, niin jos tuo hyvinkin auttaa",
arveli hän siinä omaan tapaansa nurkuen, ja kuin itsekseen vaikerrellen
hän siihen huokaili lisää arvelunansa:

"Ei se kenenkään sydän ole niin kova, jotta siihen ei toisen hätä
koskisi, silloin kun se on suurin."

Mies painui kuin miettimään, vaikeni kauan ja lopuksi äänsi, vaimonsa
mieliksi myöntyen:

"Ka... Saahan tästä lähteä... Eihän tuo ota, jos ei annakaan."

Ja hän lähti.

Se oli harmaa pilvipäivä. Kun hän tuli ulos, ei näkynyt mitään muuta
kuin yhtä ainoaa harmautta. Ainoa elollinen olento, joka silmiin pisti,
oli yksinäinen kuikka. Ylhäällä järvenselän yli lentäen leikkasi se
nuolisuoraa tietänsä halki harmauden. Ainoastaan kerran pari se päästi
lyhyen, kuivan ja karun äänen, joka hävisi kuin olisi omaa haurauttansa
ilman harmauteen hajonnut niinkuin tuuleen viskatut kuivat akanat.

Se kuva jäi hänen mieleensä, ties miksi, kun hän nyt raskain askelin
astua kumpsutteli lehdon halki mutkittelevaa tietä pitkin. Omaa
elämäänsä hän siinä taas umpimähkään johtui miettimään. Kaikki oli
harmaata, väritöntä.

"Niinhän se on tääkin ihmiselämä", mietiskeli hän sitä kuikkaa. Yksin
sitä on saanut halkoa harmautta kuten yksinäinen kuikka pilvisäällä
halkoo tiheitä sumuja.

Tuntui kuin olisi alkanut hiottaa, vaikka eihän nyt ilmakaan ollut erin
lämmin eikä hikinen.

"Ei ole ollut toisesta tiellä tukea enemmän kuin kuikallakaan",
muisteli hän siinä lisää. Raskas astunta oli kuin jotain kumpsutusta.
Polvet vain notkahtelivat askelista, ja kasvoillekin levisi jotain
harmaata.

"Ja samanlaista se kai on loppukin", jatkoi hän siinä synkkänä. Sillä
mitäpä tässä olisi edessä muuta kuin mitä takanakin oli.

"Kulkee ja kulkee vain siinä harmaassa, ja se vain yhä harmenee, kunnes
lopulta tupsahtaakin ihan siihen loppupimeyteen..."

Ainakin se nyt siltä näytti. Valoa ei näkynyt mistään, mutta harmautta
sitä enemmän. Otsasta kihosi suolaista hikeä, joka muutamassa paikassa
kokoutui jo pisaroiksi, ja käynti tuntui muuttuvan yhä raskaammaksi.

"Ka... Olli!" kuului silloin ääni syrjästä. Se oli Pennasen naimaton
poika, Retu-Kalle. Näkyi hakeneen jauhoja kauppiaalta ja levähti
tiepuolessa.

"Minnekä sinä poleksit?" tiedusti se, viskasi jauhosäkin selkäänsä
riippumaan ja yhtyi matkaan. Siinä väliin rinnalla, väliin jälessä
pysytellen alkoi se oitis puhua siitäkin Ollin häätöasiasta. Jauhosäkki
riippui pitkällä selässä, ja sen painosta ikäänkuin kallellaan kulkien
rehvasi hän siinä nyt ja puhui.

"Mutta sillä kun tällä köyhällä ei ole sitä omaa maata, niin sitä
saavat potkia ja ajaa talolliset", surkutteli se siinä aluksi köyhien
tilaa ja johtui siitä rikkaisiin.

"Mutta jos sitä ihminen olisi rikas", alkoi hän jo siinä
rehvaistessansa. Se innosti häntä.

"Niinkuin esimerkiksi tämä kauppias Pösö on!" kerskasi hän jo erään
rikkaan varallisuudella. Huimaa vauhtia alkoi rikkauden lumous nostaa
mieltä. Nyt hän jo kovaäänisesti siinä kerskui:

"Perhanavie, kun se Pösö oli silläkin Havukan talolla voittanut
montakymmentätuhatta, niin... Saakelivie sitä rahaläjää!"

Olli kyllä kuuli mitä se siinä kehui, mutta ei hän siitä nyt
välittänyt. Vaivasikin se siinä koko poika.

"Vai mitä, Olli?" tiedusti se nyt.

"Niin jotta mitä?"

"Niin jotta jos olisi meilläkin oikein pirusti rahaa, niin silloin ei
oltaisi köyhiä!... Häh?"

"Ka ei..."

Ja he jatkoivat matkaansa. Säkki jo hyvin pitkällä selässä, reuhkasi
Kalle siinä yhä vain innokkaammin.

"Vaikka Pösön hovin ostaisin silloin!" kiskaisi hän jo säkkiä ylemmä.
-- "Vai mitä, Olli?"

"Ka vaikka sen..."

Ja Kalle innostui ja reuhkasi pitkiä askelia harpaten ja vannoi:

"Saakelin perhana... Pärkäle!"

       *       *       *       *       *

Vihdoinkin tuli toki tienhaara. Eroon päästyä istahti Olli kotvaseksi.
Se taloon moiselle asialle meno alkoi entistä enemmän painostaa, tuntua
raskaalta. Hän istahti tienviereen pölkyn tyvelle. Edessä avautui
metsärytöä, kaltevaa ylärinnettä aivan silmänkanto. Kaadetuiden honkien
jättiläiskannot törröttivät siinä paikoin miehen korkuisinakin
patsaina, ja kuivuneet latvukset ja oksat muodostivat läpipääsemättömän
ryteikön, jossa kaikki oli sikin-sokin heitettyä.

Taaskin siis silmien edessä erämaakorpien kolkko, voimakas kuva. Yksi
ainoa jättiläishonka oli jätetty ryteikön keskelle uhmailemaan, ja sen
valtavassa latvuksessa istui musta korppi.

"Mutta tottapahan kun hänestä vielä puhuu, niin sittepähän tietää",
varustautui Olli jo lähtemään. Iso, suolainen hikikarpalo, joka nyt
otsalta pudonneena etsi vaivalloisesti tietänsä, kieriksi alas kasvoja
pitkin sen iho- ja harvojen partakarvojen läpi itseänsä pujotellen.

Hän alkoi taivaltaa polkutietä pitkin. Samassa kohosi hongan
latvasta korppi lentoon ja koikkuen ampui linjasuoraa tietänsä
kohti kangasharjua, jonka selänteillä vankka honkametsä kuin
jättiläispylväistö vihertävää latvuskattoansa kannatti.

Hukan talo oli korkealla mäkitörmällä. Jo kaukaa näkyi akkunaan tulija,
jonka oli noustava sinne pitkää rinnettä myöten. Joskus maailmassa oli
talo ollut varakas, mutta jo nykyinen isäntä, Ville, oli sen perinyt
rappeutuneena ja velkaantuneena. Isäntä itse nylki paraillaan vasikkaa,
kun joku monista pörröisistä lapsista ilmoitti, että Olli Varis lähtee
nousemaan taloa kohti.

"Se taas siihen naukumaan ja houkuttelemaan!" rähähti sen kuultuansa
vihaisesti vaimo Loviisa, viskasi äkäisesti karttuukset pois käsistänsä
ja riiteli miestänsä varoittaessaan:

"Se muistakin siinä, että et lupaa... On tässä itsekullakin omistansa
kylliksi kannettavaa!"

"Tuota noin Loviisa... Niin jotta Loviisa ettäkö... elä lupaa..."
hoeksi mies siinä nylkiessänsä, mitään selvää ajattelemattakaan.

"Milläs tässä luulet sitte itse!" rähähti vaimo, luullen miehen
vastustelevan, mutta keskeytyi, kun kaksi nuorimmista risaisista
lapsista alkoi huutaa ja tapella.

"Paholainen!" löi hän niistä toista kiireesti päähän. Ne olivat
joutuneet tappeluun vellikupista, jota kiskoivat toisiltansa.

"Ettekö heitä siinä, juuttaat!" huusi hän vielä niille kiireessä, mutta
ne vain porasivat ja jatkoivat. Hän riiteli nyt välillä miehellensä:

"Saukko kun ei kerran ilman mökinmaita osta, niin ryöstöönkö tämä
pitäisi hänen tähtensä koko taloröttelö laskea!... Suu kiinni siellä,
pirut!" huusi hän taas välillä lapsille. Nylkyveistänsä liippaillen
hoeksi mies ajatuksetonta:

"Saukko tuota... kun hän ei Saukko tuota... kun hän ei niinkuin ota ja
_osta_..."

"No kun se kerran sanoi jo jotta ei, niin!" kiivastui vaimo, touhusi
lasten tapellessa ja poratessa kuohuksissa ja jatkoi riitelyä:

"Senkö juuttaalla minä sitte mierontiellä nämä omat kakarat elätän...
Joita on kohta silmät ja korvat täyteen siihen siunannut... Etkö sinä
poika kuule siellä, jotta anna se vellikuppi Kaisulle", kääntyi hän
pauhaamaan taas tappelijoille. Ne vain parkuivat.

"Pahus... en paremmin sano!" suuttui hän lopullisesti, sieppasi
pörröisen pojan niskasta kiinni, viskasi sen ovesta kamariin ja jatkoi:

"Niitä siinä seitsemän kakaraa valmista ja taas yksi tulossa... Kaisu,
piru!... Ryntäillesikö sinä sen vellin! Tuosta saat!"

Hän antoi aimo pääkakkaran Kaisulle, sieppasi vellistä ylt'yleensä
tahratun parkuvan tenavan niskasta, heitti senkin kamariin ja ajaen
jäännöksetkin sinne riiteli:

"Niin jotta nyt muista sanoa, jotta kauppa on jo päätetty ja jotta
menköön puhumaan mökistään Saukon kanssa elköönkä täällä juosko...
Senkin syötävät!... Joko ne taaskin tappelevat!" äkämystyi hän siinä ja
syöksyi kamariin komentamaan siellä käsirysyyn joutuneita lapsiansa.

       *       *       *       *       *

Aina ennen taloon tullessansa oli Olli Varis huomannut sen pitkän
ylämäen, miten se kohosi ja miten paljon siinä oli nousemista, mutta
nyt hän nousi sitä myöten kuin ei se vastamaa olisi alkanutkaan vielä.
Tien oikealta puolen oli tuuli kaatanut vanhan pisteaidan, mutta
vasemmanpuoleinen lappa-aita oli säilynyt. Vanha, ränsistynyt se sekin
oli kuten piha-aitakin.

Siinä piha-aidan luona hän pysähtyikin kotvaseksi veräjälle, jääden
sitä vastaan ryntäin nojaamaan, kuin aikoen lopettaa siihen koko
matkan. Katse osui aivan umpimähkään pihalta ruokaansa etsiskeleviin
kanoihin. Pari kolme niitä siinä vain olikin ja nekin vanhoja, laihoja.
Vanha, musta kana oli löytänyt maasta otranjyvän, kaakatti sille pari
kakahdusta ja varustautui sitä noukkaamaan hyvin juhlallisesti, kuten
johonkin suurtehtävään varustautuen.

"Jyvänköhän se löysi", pisti tapaus Ollinkin silmiin, ja katse kiintyi
asiaan tylsänä, puoli-ajatuksettomana.

Mutta kakahdus oli herättänyt toisen kanan huomion. Se arvasi asian ja
syöksyi saaliinjaolle, siivet harallaan.

"Kas niitä!"

Syntyi taistelu. Molemmat kanat pörhistivät siipiänsä ja kaula ojona
kaakattivat taisteluvalmiina.

"Tuostakohan nuo jyvästä!"

"Käkrää!" parahti silloin jo vanha kana. Toinen oli hyökännyt sen
niskaan. Löytö täytyi jättää sille. Siivet harallaan paeta hanttuutti
se paikalta voitettuna, surkeasti, vihaisesti kaakattaen. Tovin matkan
loitottuansa ja turvaan päästyään pörhistyi se taas, harmistui
tappiostansa ja syöksyi kolmannen, rauhassa itseänsä kynivän kanan
kimppuun alkaen sitä höyhentää ja sille siten harmiansa purkaa.

"Kaikilla se vain on taistelu... Kellä mistäkin jyvästä!" Jotain
sentapaista ajatusta kuvastui Ollin sielussa. Hitaasti alkoi toki
painua pois koko tapaus, ja ajatus velttoni sille.

"Ja miten se vielä rähähti, ruoja!" puikahti toki vielä tapauksesta
joku jälkiajatus, ja sitten alkoi taas entinen ajatustylsyys,
jonkinlainen turtuminen ja tylsistyminen kaikelle, mitä edessä oli, ja
hän alkoi työntyä ränsistyneeseen taloon, joka niin yksinäisenä ja
viheliäisen ja avuttoman näköisenä mäeltänsä katseli jyrkkien korpien
peittämiä vaaramaita, joiden välillä synkkämetsäiset laaksot
voimakkaina juovina ristiin-rastiin juoksivat.

       *       *       *       *       *

Ville Hukka nylki vasikkaa yksin, kun hän tupaan työntyi. Kamarista
vain kuului jotain sekavia ääniä.

"Minkälainen siellä on tää... niinkuin tää nyt, tää _ilma_?" alkoi
Hukka oitis tultua johtaa häntä puhumaan jostain muusta, vaan ei siitä
mökin asiasta. Ei hän siihen vastausta kaivannut, ei odottanutkaan,
vaan jatkoi itse kuin olisi vastauksen saanut:

"Tää ilma"... hapuili hän. "Vai niin hän herkesi, että niinkuin
sateeksi aikoo painua... tää _ilma_."

Nylettävä vasikka riippui päreorressa, takajalkoihin pujotetusta
palikasta ripustettuna. Mahapuoli olikin jo nyletty, ja asiaa
edelleenkin toisaalla pitääksensä selitteli hän siinä nylkiessään:

"Niin minäkin tässä, kun nää ilmat niinkuin sateeksi aikovat lientyä...
nää ilmat... niin arvelen, jotta vaikka hänen nylkee tään... niinkuin
tään _vasikan_..."

Mutta ei sitä vaan tahtonut puhetta nyt tarpeeksi riittää, jos mieli
pitää Ollia asiasta loitolla. Selvästi sen tajusi, että se siitä aikoo
puhua, vaikka se ei vielä alkuun pääse. Ei se muutoin noin synkkänä
istuisi ja miettisi siinä.

"Vai kuinka sinä Olli arvelet... Kuin-, kuinka sinä arvelet, Olli?"
hoki hän siinä touhutessaan ja puheen puutteessa umpimähkään.

"Niin jotta mistä?" tarttui vihdoin Olli. Hänkin kysäsi sen vain jotain
vastataksensa.

"Ka siitä... tästä... niinkuin tuota..." Hän joutui hieman pulaan, ei
ollut selvillä mistä oli Ollin arvelua tiedustanut, mutta selvisi toki
oitis ja lasketteli kuin olisi juuri sitä asiaa kysynyt:

"Ka tästä niinkuin tään... tään Roivaan Pekan käräjäjutusta... Niin
jotta ottaakohan tuo Roivaan Pekka ja niinkuin voittaa... Sen Närhin
tytön asian... sen lapseneläkeasian niinkuin voittaakohan tuo..."

"Ka", yritti Oili, mutta jätti kesken. Ei hän tahtonut päästä asiansa
alkuun. Se puhuikin nyt Hukka siinä ja touhusi ja selitteli
nylkemistänsä. Viimein hän toki sai ilmoitetuksi vaivalloisen:

"Ka siitähän se Mari kärtti vielä puhumaan tästä mökin asiasta..."

Syntyi äänettömyys. Sen lopussa hän nyt lisäsi:

"Niin jotta jos se passaisi vaikka odottaa siksi kun Silja auttaa siinä
maksussa..."

Lattian raossa mateli joku hyönteinen. Hän kiintyi sitä katsomaan.
"Mitähän se Hukka nyt sanoo?"

"Tuota noin... että tuota niinkuin Silja!" hapuili Ville Hukka jotain
sanoja, millä kierrellä, mutta ei hän nyt löytänyt mitään mielestänsä
sopivia. Olli koki jatkaa:

"Sille jo kirjoitettiin asiasta... Siljalle."

Se tuli niin vaivalloisesti, kuin vääntäen.

"No tuota... Että tuota", hapuili ja touhusi Ville Hukka kiertelyänsä,
ja kun asia ei muulla kiertelyllä enää selvinnyt, lähti hän kamariin,
sanoen kysyvänsä vaimoltansa. Oitis hän sieltä toki palasi ja nyt
selitti:

"Se tuota tää eukko..."

Tuntui vaikealta se selitys. Hän hapuili sanoja, puuhaili asiaa ja
mielialaansa hälventääksensä ja hoki:

"Tää... tää eukko se jo kuuluu sanoneen sen kaupan Saukon kanssa
niinkuin umpeen... Umpeen .,. umpeen kuuluu sanoneen kaupan tää eukko
jo..." vilkastui hän loppua hokien. Syntyi äänettömyys. Olli Varis
painui vain syvempään kumaraan, Ville Hukka tunsi samalla asian
painostavan häntä itseänsäkin ja hälventääksensä jotain, ottaaksensa
osaa johonkin, alkoi hän kysellä jotain Marin jalkojen sairaudesta.

"Ka kipeäthän ne vaan ovat", tokaisi siihen Olli lyhyesti. Ville Hukka
silloin neuvoa hoki:

"Sinun pitäisi niitä hieroa... niitä jalkoja, tarkotan... hieroa
linjamentilla..."

Tuntui aivan hyvältä, kun sai siitä puheenaiheen, että voi selviytyä.
Entistä vilkkaammin touhusi hän ja toisteli hokien:

"Linja- ... linjamentilla sinun pitäisi hieroa niitä...
Linjamentilla... linja- ... linjamentilla..."

"Ka sillä..."

       *       *       *       *       *

Olikin jo iltapuoli. Harmaa päivä oli lientynyt lientymistänsä ja
saennut sumuiseksi. Paksu, märkä usma pienensi jo näköpiirikuperan
melkoisen pieneksi. Havuneuloissa ja puunlehdissä riippuivat niihin
sumusta nesteytyneet vesipisarat. Ei eloa, ei ääntä missään.
Vesi-itkuisessa närekorvessa vain lirisivät jotkut vesisuonet, jotka
korpipohjan märkyyttä imivät ja juoksuttivat sitä soiden ja purojen
saaliiksi.

Paluumatkalla sivusi Ollin tie loivasti tietä kohti kaltevoituvan ahon.
Siinä, aivan tienohessa, seisoi hänen vanha ruunansa kuin jalat
köntässä, hievahtamatta, kuin torkuksissa. Pää oli painunut alas ja
nuokkui siinä kuin riippa laihan kaulan varassa, ja sumusta kosteutta
imenyt karu harja riippui märkinä suortuvina kaulalla. Isäntänsä tulon
huomattuaan ruuna nosti hieman päätänsä, tunsi tulijan, laski päänsä
taas entisellensä painuksiin ja jäi torkkumaan siihen.

Sanaakaan puhumatta istahti silloin Olli työtoverinsa eteen kivelle ja
painui ainaiseen kumaraansa. Sumu yhä sakeni. Alkoi tiuhkua siitä
hiljaa kihoavaa, kosteaa tiuhua. Vähä-vähältä se lientyi ja sakeni
usvasateeksi, ja yhä paksuneva sumu ummisti jo kaikki yhdeksi ainoaksi
harmaaväriksi, jonka läpi ei enää tunkenut katse, vaan kaikki peittyi
märkään yöhämäryyteen.

Kauan istui hän siinä ruunansa edessä. Oli aivan äänetöntä. Vain
kertasen leikkasi harmautta lähikorvesta kuuluva yksinäisen huuhkajan
ääni, joka ilmoitti iltayön jo kallistuvan yösydäntä kohti.



IV


Ne olivat Antti Porvalin vanhan Loviisan maahanpaniaiset. Samaa köyhää,
avutonta mökkiläisväkeä se oli sekin joukko, toisen maalla värisijöitä
kuten Olli Variskin ja muut tuhannen-tuhannet niissä oloissa vapisijat.
Mökissä sitä samaista väkeä ja heidän veroisiansa istuksikin nyt penkit
täynnä. Ei erikoisemmin puheltu, ei liioin erityisemmin surtukaan sitä
mikä oli tapahtunut. Vaimot näyttivät vain hartailta, ja miesväki
tupakoi kuin jotain tylsää mietiskellen. Puhuikin joku siinä muutaman
sanan, tietysti kuolemasta.

"Niin että mitäpäs siinä... Mentävähän täällä kerran jokaisen on",
jurasi se karkeasti.

"Ka mitäpäs siinä..."

Ja todellakin, pieni muutos vain: harmaa päättyy umpipimeään.

"Ka Olli... Tulithan sinäkin tätä Loviisaa..."

Se oli Toikan loismies, Simo Viikki, joka niin rennosti tervehti siinä.

"Ka... Tulihan tuota tulluksi."

Ja oitis alkoi Viikki siinä puhua omaan tapaansa. Sehän se tiesikin
asiat jos toisetkin, maailmaa laajalti kuleksinut kun oli ja puheissaan
viisasteleva ja avosuu.

"Ee-ee, Olli."

Siitä häätöasiasta se niin merkitsevästi, viisaasti siinä jo puhui.
Silmääkin jo vilkutti ja oli kuin salaperäinen tiedoistansa.

"Sinä et ymmärrä, Olli... Niin jotta missä se on siinä jutku..."

Se painosti ja vaivasi, mutta olisi hän tahtonut nyt kuulla mitä sillä
oli sanomista.

"He-ee, Olli!" jatkoikin se entistä viisaampana ja lopuksi jo selitti:

"Siinä on näet se Saukon saatava... se Heikki Kokon velka..."

Olli älysi sen. Isäntä Ville Hukka oli velkaa Heikki Kokolle ja Kokko
Saukolle. Jos Hukan talo menisi vasaran alle, ei Kokko saisi omiansa,
talo kun oli kiinnitetty muille, ja silloin hän ei kykenisi maksamaan
Saukolle. Tätä talonostotietä se Saukko nyt koettaa omia vähiänsä siis
pelastaa.

"Ee-ee, Olli... Se Saukko on, paholainen vie, viisas mies..."

"Ka..." yritti siihen Olli sanoa, mutta pysähtyi, ikäänkuin mietti
välillä, mutta sanoi sitten kumminkin lopun:

"Omaansahan se kukin tarvitsee... Niinkuin Saukkokin."

Se tuli noin-vain. Muutamilla sanoilla selittää reuhtoi Simo Viikki
asian lopunkin selväksi ja kehuskeli:

"Niin jotta nyt älyät, Olli... Niin jotta se on kaikki vain yksi
rengas. Sekä rikkaat että köyhät."

Ja todellakin: koko tämä tänne korpeutunut väki oli sotkeutunut
jotenkin toisiinsa kuten sankan närekorven puiden juuret sotkeutuvat
toisiinsa ja niin koko korven yhdeksi sitovat.

"Niin jotta tiedät, että asia on niin", tenäsi Viikki kaiken lopuksi
vielä.

       *       *       *       *       *

Kovin ne venyivätkin nyt nämä maahanpaniaiset. Olivat lähettäneet
Törmän talosta pyytämään rautanauloja, joilla voisi naulata
ruumiskirstun kannen kiinni, ja se hakija viipyi nyt sillä tiellä
yhäti. Ollikin oli lähtenyt ulos pihalle, missä avonainen
ruumisarkkukin oli. Vaimot siellä liikuskelivat, joskus kohottivat
kuolleen kasvoille peitteeksi pantua vaatelappua ja päivittelivät
jotain tavallistansa.

"Jo tuo sai hänkin osansa kärsiä. Niin jotta jouti jo päästä pois
lepoon täältä!" huokaili siinä eräs heistä. Kovin olivatkin ryppyiset
vainajan kasvot: kure oli ahtautunut kureen väliin, ja ikeniin oli
jäänyt enää vain jokunen kulunut hammastynkä.

"Ka, ne täytyy meidän itsekunkin kerran jättää tämän maailman ilot, kun
aika tulee", huokaili joku toinen äskeiselle.

"Vai mitä, Olli?"

"Ka... Eipähän meillä täällä sitä pysyväistä majaa ole", sai hän siihen
vastaukseksi kootuksi sanoja. Hitaasti liikuksiva väki kävi kuin
vakavammaksi. Päivä paistoi ääneti, kuin valoa hiljaa tiukkuen.
Kolmella sivulla uhmaili mökin karuja pikkuviljelyksiä jylhä, voimakas
korpi, ja neljännellä puolen kehosi loivahko rinne, jota peitti
kulovalkean polttama nokinen korpimetsän jäännös, missä suunnattomat
puunrungot törröttivät hiiltyneinä, oksat pois kärventyneinä. Sitä
lohdutonta jättiläistaustaa vasten leikkautuivat mökki-rähjän piirteet
tavallista vähäisempinä, ja kartanolla liikuskeleva kuihtunut köyhäväki
oli kuin päivän huolissansa ahertelevaa, oman apunsa varassa
puuhailevaa pientä muurahaisväkeä, jonka keskellä avonainen ruumisarkku
saarnasi kaiken ahertelun viimeistä umpeenmenoa.

"Mutta kuulehan, Olli!"

Simo Viikki se häntä taas siinä. Aivan olalle lyöden se nyt alkoi siinä
lohdutella ja neuvoa:

"Elä sinä vielä sure!"

Tuntuikin Simo nyt olevan oikein reimapäällä.

"Saamarivie, Olli! Ne pitää tässä vaan kohtalot kellistää toiselle
kylelleen niin... E-hee!" kerskui se ihan innostuneena hänelle. Sitten
jatkoi:

"Jottako ei voitaisi, jos vaan niikseen ruvetaan... Vai etkö usko,
Olli? Häh?"

"Ka... Mikäpäs siinä." Jotakinhan sille täytyi siinä sanoa ja myöntää.
Se innostuikin vain ja jatkoi:

"Entäs sinun vanhin poikasi... Kusti!"

Vai siitä se nyt puhua alkaa, siitä jo vuosikymmenen sitten
kadonneesta.

"Ka... Kusti", murahti Olli. Mutta se vain jatkoi. Nyt se jo selitti:

"Nääs se tämä Hoikan Antti... Minä tapasin sitä tehtaalla, sitä
Anttia... Mitäs nyt sanot, Olli?" käänsi hän jo voitokkaaksi
kysymykseksi. Pitihän Ollin näet jo arvata, että Hoikan Antti on
jossakin kadonneen Kustin tavannut.

"Ee-ee, Ollit"

Ja se olikin uusi sanoma, vaikka uskomattomalta se tuntui.

"Ettäkö se Antti olisi niinkuin Kustia..,.?" yritti Olli.

"No... Sapperi!" Simo aivan kuin kiivastui, kun hänen sanojansa ei
uskota, ja tenäsi:

"Jottako Simo Viikki valehtelisi!?... Olli!"

"Ka eipä se."

Ja se olisikin ruvennut siitä puhumaan ja selittämään, mutta keskeytyi,
kun tuotiin rautanaulat ja arkun kantta alettiin niillä naulata kiinni.

       *       *       *       *       *

Siitä mökiltä lähtiessä oli aimo matka suotietä. Kuivana aikana se
kyllä kannatti hevostakin jotenkuten, niin että yli pääsi, mutta nyt
oli äsken ollut sateita. Liettynyt tie upotti, ja arkku täytyi kantaen
kulettaa suotaipaleen poikki. Kuivalle päästyä alkoi kivikkotie, mutta
pääsi siinä toki reellä ajaen kärritielle, missä voitiin arkku nostaa
rattaille.

Sitä rekitietä he nyt jo astuivat ruumiin saattona. Naavaiset
korpikuuset ojentelivat siinä tukevia, voimakkaita oksiansa, milloin
puhkoen niillä vapaata ympäristöä, milloin taas tunkien toisten kuusien
oksikon sisään. Kaarnaiset jättiläisrungot ikäänkuin julistivat mykkää
voimaa, ja pienet juurikuuset tihensivät maarajasta alkavan oksattoman
välin, niin että jo aivan muutaman sylen päästä polkuvierestä oli
läpinäkymätön rytömetsä. Kaikki se luja, äänetön voima katsoi
sanattomana kulkuetta, joka verkalleen vaelsi korven läpi venyttelevää
kivikkotietä pitkin päiväisempiä maita kohti.

Oli tyyntä. Päivä paistoi kihottaen, kuin tiukkuen. Olli olisi nyt
halunnut Simo Viikiltä tiedustaa tarkemmin Kustista, missä Antti Hoikka
oli hänet tavannut ja muuta.

"Niin jotta Olli", tulikin se itse ja alkoi siitä jatkaa:

"Niin jotta se Kusti elää eikä tyhjiä ja turhia nau'u!" kehasi se nyt
jo.

Kyllä kai se siis sittenkin totta oli.

"Ja markkinoilla!... Ja komeasti!"

Siis jossain markkinoilla se Antti Hoikka on sitä tavannut ja
puhutellut. Herran kiitos että toki elää! Olli koki siinä pysytellä
Simo Viikin rinnalla, raskaasti astua kumpsutellen.

"Ja rento peli ja reilu meininki pojalla!" kehui se nyt Kustin elämää.
Siis ei köyhyydessä! Häntä hiotti vain se muassa-pysyminen ja
kuuleminen.

"Vai ei hän toki puutteessa", ehti hän siinä pistää Simolle. Se
innostui yhä.

"Vai puutteessa...! Eee, Olli! Ettäkö maailmantiellä terve poika
puutteeseen joutuisi!... Sussaameri!"

Ja hän innostui omastakin puolestansa. Maailmallahan sitä näet hänkin
eniten oli ja ylpeili sillä. Umpimähkään kehui hän Kustista jo:

"Rahaa pojalla kuin karvarilla härän vuotaa ja toista kiskoo ruunun
selästä irti kuin lahtari nahkaa lehmän selästä."

"Ka!... Mikäpäs hänellä kiskoessa!" Niin oli hän herkkä kuin lapsi
moiselle puheelle.

Ja se vielä selittikin mistä hän oli päättänyt, että Kustilla on
paperirahaa kuin vuotaa:

"Sillä" -- kehui se -- "sillä kun kerran reilu peli ja rento elämä on
pojalla, niin sen tietää, että ei se ilman rahaa silloin..."

"Eipä tietenkään!"

Sehän nyt oli varmaa. Viikki lupasi hakea Kustin käsiinsä vaikka
maanraosta, nyt kun juuri onkin taas lähdössä maailmalle rahatyön
hakuun. Lujasti hän vannoi:

"Vaikka nuorissa lähetän pojan luoksesi, Olli, ja silloin..."

He pysähtyivät, sillä ruumiskirstun kansi oli siinä kolinassa
irroittunut, kun ne naulatkin olivat lyhyitä, vanhoja, vanhasta ovesta
irti kiskotuita. Täytyi takoa ne uudelleen kiinni.

"Piru!... Kun eivät järkiään lyöneetkin kiinni puutapilla, niin olisi
kestänyt!" sadatteli sen johdosta Simo Viikki siinä välillä, mutta
jatkoi sitten äskeistä:

"Silloin, Olli, kun Kusti tuo rahat, niin lyö vaan Saukolle pöytään
pennit ja... Eee, Olli!"

"Ka mikäpäs siinä silloin!" Ja hän alkoi jo toivoakin ja uskoa.
Innostuen, aivan polviinsa lyöden hihkasi Simo Viikki jo lopuksi:

"Sipsaameri ja hellereijaa, Olli, silloin vaan!..."

       *       *       *       *       *

Mutta oli jo päästy kärritielle. Arkku-pahanen nostettiin kärriin, ja
ikänsä elänyt hevonen alkoi astuksien vetää kuormaa kirkonkylää kohti.
Simo Viikkikin jätti jo entisen asian, astua riuskutteli kärritiellä
entistä reippaammin ja kehäsi Ollille:

"Niin että Olli..."

Kuolemasta hän tarkoitti puhua ja järkeillä elämästä omalla tavallansa.

"Että mekin vaan purjehdimme maailman merellä, kunnes nostavat meidät
ruumiskärriin, ja sitte senkuin hautaan että tupsis vaan ja multaa
päälle ja halleluujaa ja... E-hee, Olli-poika vaan!"

"Ka niin!"

Ja hitaasti alkoi köyhä saattue jonottaa tietä pitkin, joka salomaiden
halki nousi ja laski harjulta harjulle ja jonka kahden puolen seisoi
luja korpi voimakkaana, heittäytyen kuin jättiläismäinen maailmanvuota
peitoksi mäkien, harjanteiden ja laaksojen yli.



V


Entiselle kauppiaalle Pekka Hyypälle hän oli velkaantunut jo aikoja
sitten, silloin kun lapsijoukko oli syömässä suurimmillansa. Karusta
korpimaasta ei silloin jaksanut irroittaa kaikkea sitä, mitä iso pere
kulutti, ei vaikkapa olikin eletty ainaista nälkää nähden ja vaatteina
ainoastaan repaleita ja risoja.

Ja olihan se sitä velkaa odottanutkin. Vuodesta vuoteen oli sitä
lykätty, eikä sen koroistakaan voinut olla suuria puheita silloin kun
kerran päävelkakin täytyi niin uneuttaa.

Mutta nyt se oli köyhtynyt itsekin, ukko paha. Vahingot olivat vieneet
hyvät osansa. Velkojat ahdistelivat yhä tiukemmin, ja usein oli jo
ilkuttukin kylällä että:

"Kohta se on Hyypänkin oven päällä ruunun kanki lukkoinensa!"

Mutta olivat toiset sitä pahoitelleetkin.

"Vanha mies!" olivat ne säälitelleet. "Millä hän enää jaksaa itsensä
elättää, jos kauppa loppuu!"

Ja sitten vielä kivulloinen vanha vaimo!

"Millä hän senkin raukan leivissä ja särpimissä silloin pitää!" olivat
ne surkeilleet usein.

Mutta päivästä päivään se oli toki vielä pelastunut, oli mennä
kituuttanut, kun oli velkojiensa suun tukoksi työntänyt omat
saatavansa. Siten oli hän nyt jo siirtänyt niille Olli Variksenkin
saatavan kaikkinensa. Ne, joille saatava oli niin siirretty,
kiirehtivät saamaan omaansa aikanansa. Kaikkihan tiesivät, että Olli
oli mökiltä menossa.

"Huomenna voivat jo olla saamiset myöhät!" olivat ne uudet velkojat
arvelleet ja alkaneet kiirehtiä ehtiäkseen aikanansa, ennenkuin häviävä
on tyyten jaettu. Hänet oli toissa päivänä haastettu oikeuteen ja
viimeiset -- ainut lehmä ja työtoveri, ruuna, -- olivat siten joutuneet
uhan alle.

       *       *       *       *       *

Nyt hän oli tullut sitä asiaa Hyypän kanssa vielä kerran sovittelemaan,
anomaan lykkäystä. Vaikeaa, vaivalloista ja väkinäistä se alkuunpääsy
taas oli, mutta koki hän parastansa.

"Siitä velka-asiastahan minä tulin... Niin jotta jos sitä sopisi vielä
odottaa", pääsi hän töin-vaivoin alkuun.

"Tjaa... Tsjaa", tihrasi siihen Hyyppä ja selitti, että velka oli jo
siirretty toisille. Ei hän voisikaan siinä enää mitään, vaikka kuinka
tahtoisikin auttaa.

"Ahtaat ajat... Ahtaat ja kovat ajat!" koki hän puhella ja selittää
asiaa.

"Ka", yritti Olli. Ei hän sitä siirto-asiaa selvästi tajunnut. Ei hän
yleensä käsittänyt lakipykäliä eikä siirtoja, ja nyt humisi hänen
päässänsä vain Hyypän ääni epäselvänä. Vaivalloisesti hän koki
selvittää jauhaa:

"Olisihan sitä maksettu, vaan kun on siinä ollut esteet..."

Tahtoivat loppua sanatkin. Mistäpä ne nyt otti tässä niin pian. Hän
tuijotti kumarassa istuen sillanrakoon ja vaikeni:

"Tjaa... Tjaa". Se oli ainoa, mitä Hyyppäkään siihen voi sanoa. Puhe
näytti loppuvan, mutta taas lähti Olli.

"Siinä kun yhteenkin aikaan tulivat ne hallavuodet", koki hän taas
vääntää minkä osasi ja jaksoi selittää tilaansa. Hartaalla,
huokailevalla äänellä toisteli hänen vaiettuansa Hyyppä kuin yksin
huokaillen:

"Jaa... jaa ... jaa... Halla- ... hallavuodet!... Hallavuodet lähettää
Herra meille itsekullekin ajallansa..."

Ja niin edelleen yhtä vaikeasti. Tuli taas vaitiolo, painostava, raskas
vaitiolo.

"Yhteenkin aikaan kun niitä tuli kuusi perätysten, niitä hallavuosia,
niin jotta ei puitavaa jyvää jäänyt -- niin..."

Mutta mitäpä siitä puhua sen pitemmältä! Kuusi peräkkäistä hallavuotta
isopereiseen korpitorppaan, niin... Kyllähän sen Hyyppäkin jo lopun
arvasi.

Mutta minkäpä hän sille nyt voi, hän, itsekin hallavuotensa elänyt.

"Herra... Herra lähettää hallavuotemme meille kaikille ajallansa",
toisteli hän vain hartaasti, haluten päästä asiasta eroon; mutta
vieläkin jauhoi Olli vaikeatöistä:

"Ja sitte oli jo kasvatettu kolmestikin lehmä tätä velkaa varten, mutta
minkäs sille voi, kun aina karhu..."

Taas siinä loppuivat sanat. Taas siinä vaiettiin.

"Jaa... jaa... Jaa, jaa... Jaa, jaa", huokaili vaivautunut Hyyppä. Ei
hän tiennyt miten vapautua tästä raskaasta asiasta.

"Se tää karhukin etsii ensimäiseksi nää salomökkiläisen lehmät... Ne
kun varakkaammat asuvat rintamailla", selitti taas Olli kuin vaivan
alla vääntäen ja toivoi sen kaiken auttavan ja saavan ymmärtämään, mikä
kuorma on hänen hartioillansa alati painona ollut.

"Hohhoi... Hohhoi." Puoli-itsekseen se Hyyppä siinä huokaili, aikoi jo
kääntää puhetta jollain keinoin muuhun, mutta ei osunut keksimään
sanoja.

"Ja nyt vielä siinä ne Marin jalat", nureksi vaivansa alla hikoileva
avunanoja taas ja selitti niistä Marin jaloista:

"Köntistyvät ihan, niin jotta ei enää ala liikkeelle kyetä..."

Vaiettiin. Hyypänkin oli jo niin vaikea olla.

"Tjaa... Tsjaa", äänteli hän siinä ja huokailtuaan hartaalla äänellä
että: "vai jo ne Marinkin jalat", ilmoitti hän äkkiä:

"Siinä ei silloin enää auta muu kuin linjamentti!"

Hän kiirehti sitä neuvomaan samassa tarkoituksessa kuin taannoin Ville
Hukka: selviytyäksensä irti asiasta. Kun se nyt vain ei ehtisi alkaa
uudestaan! Hän kiirehti:

"Miina!" huusi hän äkkiä vaimoansa kutsuen.

"Mii-naa-a!" toisti hän pitkään, kun sitä ei kuulunut. "Miina ho-ooil"

Nyt se toki tulikin. Vaivainen se oli sekin puoleksi, kulki
kainalokeppiä tukenaan käyttäen ja ontui pahasti.

"Ne tään Olli Variksenkin eukon jalat kuuluvat köntistyvän, niin
neuvoisit sinä hänelle rohtoja", selitteli Hyyppä nyt pulasta
päästäksensä vaimollensa ja poistui huokaillen.

"Vai ovat ne Marinkin jalat jo", huokaili lihavahko, mutta sairas
vaimo. "Vai, vai jo ne alkavat Marinkin jalat", toisteli hän polviansa
hieroksien, ja kun oli joutunut, alkoi hartaalla huokailulla neuvoa:

"Linjamentti se on ainoa, joka siinä auttaa... Linja -- ...
linjamentti-mentti siinä auttaa, jos mikään auttaa..."

Hän huokaili, hieroksi polviansa ja selitteli sitä linjamentti-asiaa
pitkään, miltei loppumattomiin, ja Olli Variksen korvissa ja päässä
humisi kohta yksi ainoa epäselvä käsite: Linjamentti.

       *       *       *       *       *

Hänen velkansa oli Hyypältä siirtynyt Pekka Kuikalle ja oli nyt jo
ennättänyt joutua kolmansiin käsiin: ryöstömiehet olivat ottaneet
velkakirjan takavarikkoon jostain valtion verorästeistä. Oli hän siitä
nyt Hyypältä lähdettyänsä kuullutkin jo.

Hänen paluutiensä kulki korkean kangasharjun, niinsanotun Pirunmäen
yli. Siinä harjunselällä, aivan tienvieressä, särki Otto Suokas
tervaksia, kun hän ohi aikoi. Se oli kuullut hänen menostansa Hyypän
luo, oli arvannut asian ja kysyi nyt kuin pysähtymään ja tarinoimaan
kehottaen:

"No?... Mitäs se Hyyppä sanoi?"

"Ka... Eipä se mitä."

Hän pysähtyikin siihen ja istahti. Suokaskin rupesi tupakoimaan ja
selitti:

"Ka mitäpäs se hän enää osaa... Kun jo velkakirja on ruunulla."

"Ka eihän se mitä."

Hitaasti alkoi siitä puhe mennä jurnutella. Sama hänelle oli mitä
puhuttiin. Piippuansa imien kertoi Suokas:

"Kylällä arvelivat, jotta mitäpä ne sillä velkakirjalla paljon sinusta
hyötyvät... Sen vanhan hevosen nyt voivat ryöstää, mutta paljonkopa
sillä saavat!"

"Ka..."

Siihen yhteen sanaan se töksähti häneltä nyt sanottava. Suokas sylkäsi,
ikäänkuin mietiksi asiaa, ja jatkoi sitten:

"Nahkan tähden voivat siitä jonkun kymmenen huutokaupassa maksaa... Tää
karvari Kuittu oli arvellut, jotta parikymmentä voisi hänkin nahkasta
maksaa."

Syntyi äänettömyys. Jotain se Suokas sitten vielä yritteli puhua, mutta
ei hän siitä paljoa tajunnut. Kuulihan vain sanat ja sen, mistä se
puhui.

"Tervaksia tässä arvelen särkeä... Jos tuota tervalla saisi
talvisaikaan sen verran, jotta ruununveronsa jaksaisi maksaa", käänsi
se toki lopulta puheen ja alkoi kopistella työtänsä.

Olli nousi ja lähti painumaan alas syvään umpinotkoon, johon tie
laskeutui harjulta äkkijyrkkänä ikäänkuin häviten rotkopohjan sankan,
ikivanhan kuusimetsän mustaan pimeyteen.

       *       *       *       *       *

Pari päivää oli välillä kulunut. Olikin ollut kylmän-koleita ilmoja,
mutta nyt oli äkkiä valahtanut mitä lämpöisin kesäilma.

Hän kynti pikkuista metsäpeltopalaansa korvakannon päässä mökistänsä,
pienessä metsälampareessa, jota taaja metsä joka puolelta umpesi. Ei
kuulunut sinne maailmanmelu eikä päässyt tuulenhenki. Hikinen
puolipäivä oli jo ohi, ja päivä alkoi leudota iltapuoleksi.

"No, ruuna!" hoputti hän vanhaa toveriansa kuin pyytäen ja kehotellen.
Se kokikin nyhtää auraa ja itseänsä vakoa pitkin autella. Jalka upposi
kuohkeaan multaan, ja hiljaa kääntyi vakomulta auran luottimen edessä.

Niin he olivat jo kohta tasan kolme vuosikymmentä yhdessä polkeneet
vakoa ja samonneet talvikinoksien halki ja kahlanneet umpisilla teillä.
Hän tulikin sitä nyt siinä muistelleeksi, nyt kun uhkaavat heidätkin
erottaa vielä.

"Tprtuu, takaisin, ruuna!" otti hän kyntötieron takaisin, ja kun ruuna
sitten taas vakoansa verkalleen astuksi, jatkui muistelu.

"Siitä taitaa olla jo kaksikymmentä vuotta", muisteli hän. Silloin oli
loppunut ruoka molemmilta. Että toki olisi lämmintä, oli ruuna tuotu
tupaan yöksi, ja viimeinenkin oli silloin tasan jaettu.

"Mutta mitäpä niistä muistella", keskeytti hän ne muistelmat omista
avuista. "Yhtä perettähän sitä oltiin, ja sinä sait vain oman osasi."

"So, ruuna!"

Aurankärki siinä vain hapasi salakiveen, mutta nyt sitä voi taas
jatkaa. Aura-pahanen viilsi jälleen multaa, ja vanhojen muistelu kulki
sitä rintaa asiasta toiseen.

"Sitten tuli se seuraava, se kova talvi", muisteli hän. Sinä talvena
oli ruuna ollut koko perheen turva ja pelastus. Jalkatöillä ei olisi
ansainnut mitään, mutta ruunalla hän oli päässyt loitomma työnhakuun,
löytänyt vetotöitä, joilla toki jotain ansaitsi, ja niin oli päästy sen
pahan talven yli kesäoloihin. Niin oli sittemminkin hyvin usein
keinoteltu ahdingon yli helpotukseen.

"Ruuna-rukka... Mutta eiväthän ne toki sinua ilkeä ottaa", puheli hän
siinä kuin selitellen, rauhoitellen. Ruuna päristeli.

"Ymmärsiköhän tuo sen puheen?" pisti Ollin päähän. Tuli jo miltei paha
olla. Hän koki auttaa ruunaa työntämällä auraa.

"Ehtii se Kustikin tulla vielä siksi... ennen käräjä-aikaa", koki hän
siinä selitellä, ja astunta näytti käyvän raskaammaksi.

"Niin jotta..."

Hän yritti sitä vakuuttaa, mutta ei kuitenkaan... jätti kesken... Mene
tiedä tokko sittenkään ehtii Kusti, vaikka se Simo Viikki niin kehui...
Vihtarahkeet vain narisivat, ja mykkä multa kääntyi äänetönnä
luottimelta vakoon vuotaen. Hän hapuili jotain uutta sen sumuihin
häviävän Kustin sijalle. Löysikin hän sen ja arveli:

"Mutta ainakin Silja... Kun saa kirjeen, niin se auttaa."

Taas se päristi ruuna ja puistalti päätänsä. Epäiliköhän tuo!

Voi isäntääsi, ruuna!

Vako jatkui, vyyhteytyi toiseen vakoon. Kynnös laajeni. Käännetty multa
imi hiljaa leutoa iltavaloa. Alkoi jo lientyä syysillaksi. Hikinen
kyntäjä oli riisunut jo ruunansa ja laskenut sen syömään kynnöksen
ruohoiselle pientarelle.

Ja hän itse?

Ei tehnyt mieli vielä mökille. Mitäpä sielläkään! Hän istahti
piennarkivelle, painui kumaraan ja mietiksi. Piikkopaita oli avautunut
ja oli paljastunut laiha rynnäs ja olkapää, joista kihosi suolainen
hiki.

Eikä ruunakaan nyt näyttänyt haluavan syödä. Hitaasti astua kompsutteli
se isäntänsä eteen, pysähtyen siihen, ja kuin hyväillen nuoleksi
suolaista, hikistä olkapäätä.

He olivat kaksi kovien päivien yhteentakomaa työtoveria.

Jumala, olematon tai oleva! Siunaa meille kärsimystä, ei kuviteltua,
vaan todellista! Se yksin meitä jalostaa, puhdistaa ja maan tomusta
Sinuun nostaa.



VI


Oli siitä Kustista nyt jo pieni vihi saatukin, Mölsän Antti, joka oli
lähtenyt Simo Viikin matkoihin, oli kääntynyt välillä pois ja toi
sanan, että Simo oli saanut jo tiedon sen olinpaikoista. Ei hän vaan
muistanut sen paikan nimeä, mutta jossain se oli siellä etäällä
maailmanperällä. Sinne oli Simo Viikki lähtenyt ja uhannut toimittaa
Kustin takaisin, oli mikä oli.

"Tuo se Herra toki avun!" nureksi jo silloin Mari kiitollisena. Olokin
tuli hieman helpompi.

"Kunpa vain jaksaisimme Häneen uskoa ja olla Hänelle kaikesta
kiitolliset!"

Niin hän siinä kytystellessänsä nureksi ja alistui, ja nivelet
kuivuivat yhä ja nisahtelivat entistä kuuluvammin.

"Tuo, tuo se Herra avun", se oli hänen ainainen, sokea, ajatukseton
uskonsa.

"Ka tuohan se", murahti siihen Ollikin mietteissään eläen.

       *       *       *       *       *

Mutta yhä se Kusti vain viipyi, ja naapuri-akatkin tulivat puheillansa
järkyttämään jo liiankin aroiksi ja kerkeiksi käyneitä mieliä. Ne
puhuivat siitä häädöstä ja ryöstöstä ja sillä tavalla tietämättänsä
pelottelivat. Varsinkin Riipan eukko, Liisa, siitä hölötti. Se olikin
koko näiden saloseutujen keuhko. Nytkin se taas siitä puhui ja juorusi:
"Kauppamieheksihän se aikoo, paholainen... en paremmin sano, tämä
Hotakan Mikko!... Vaikka miehellä ei ole varoja muuta kuin minkä vähän
sai, kun möi ne ainoat kaksi lehmäänsä!"

Siitä hän nyt juorusi ja hölötti pitkän jutun ja siunaili ja sadatteli:

"Mutta rytkyläiseksi vaan aikoo... savipatojen ja muun rihkaman
kaupalle talven tultua lähteä, ja tämänhän se sinun ruunasi aikoo
hevosekseen niille matkoille huutaa!"

Semmoiseksi se nyt vielä muutaman talven kelpaisikin, olivat ne kylällä
arvelleet. Ei siitä oikeaksi työhevoseksi olisikaan enää.

"Vai rytkyläiseksi se Mikko aikoo?" nureksi Mari jotain sanoaksensa.

"Niin... Sanos muuta, paholainen", innostui Liisa ja vannoi:

"Mutta näkisipäs, jos minä sen akkana olisin, tokko ei kestäisi työn
ääressä, vaan lähtisi kaiken maailman konsteilla pitkin tietä
leipäpalastansa kokoamaan!"

Ja sitten hän puhui ja juorusi sekaisin kaiken maailman asiat. Puhui
hän Annastakin, heidän naimisissa olevasta tyttärestänsä, joka
perheinensä siellä tehtaalla asuu. Kokon eukko oli siellä käynyt, ja
hyvissä varoissa kehui Liisa niiden siellä elävän.

"Ja jopa nyt... Pirukos heillä on varoissa eläessä, kun tehtaassa
rahatöissä ovat!" ynseili hän. Suututti häntä jo aivan tämä oma köyhä
korpieläjien olo ja elämä niiden tehtaalaisten elämään verratessa.

"Saa täällä", ynseili ja toraili hän, "saa täällä kesät ja talvet
ryhkiä ja rehkiä, eikä sen vertaa heru, jotta kerrankin saisi
mahanpohjasta nälän pois ajetuksi!"

Aivan hän tosissaan jo kuohahteli, ja Marikin ehti nyt jo tarttua
puheeseen.

"Vai hyvästi se toki Annan joukko siellä", hyvitteli hän. "Kunpa Herra
toki hänelle leivän ja särpimen siunaisi!"

Ja Liisa yltyi ja kehui omasta päästään yhä lisäten, ja samalla hän
itse uskoi omatkin laskettelunsa tosiksi.

"Ja mikä heillä olisikaan eläessä varoissa!... Kun molemmat kuuluvat
nyt käyvän tehtaassa ja Anna itsekin vetelee miesten palkkoja, niin..."

Aivan se kävi hänelle jo kateeksi se Annan hyvä olo siellä tehtaalla.
Hän uhkasi jo myödä kaikki kampsunsa ja itsekin muuttaa tehtaan töihin,
pois koko korvesta.

"Mokomastakin nälkäpesästä!"

       *       *       *       *       *

Niin oltiin. Odotettiin päivä, toinen... useakin. Ei vaan kuulunut
Kustia, ei Simo Viikkiä. Odotettiin vielä ja toivottiin. Uusi
hätäytyminen alkoi painostaa, viedä yöunet ja masentaa päivin. He
olivat jo kuin lapsia: ikänsä eläneitä lapsia. Vähä sai heidät jo
levottomiksi.

Eikä Siljaltakaan kuulunut vastausta. Laskettiin jo syyskäräjien aikaa,
että ehtiiköhän siksi Kusti ja Silja.

"Ei niihin käräjiin tässä enää kovin pitkiä ole", huolestutti se jo
mieltä, ja silloin alkoi Mari yhä useammin kehotella Ollia menemään
Annan puheille, jos se voisi auttaa ainakin siksi, kunnes Silja
lähettää tai Kusti joutuu.

"Kun hänelläkin nyt kuuluu siellä parempi olevan, niin mene tiedä jos
hän", arveli Mari miehellensä Liisan ilmoitusten rohkaisemana.

"Eikä tästä nyt tehtaalle niin kovin pitkä matka... Viisikymmentä
kilometriä vain... niin jotta parissa kolmessa päivässähän tään
matkan..."

Niin hän sitä selitteli ja arveli.

"Tottapahan Luoja sitten taas hänellekin siunaa, jos nyt vanhempiaan
hädässä auttaa."

"Ka", alkoi jo mieskin hiljaa suostua. Ei siitä tosin suuria
toivottavia ollut, mutta mihinkä siinä muuhunkaan enää turvautuisi.

"Ka... kunhan vaivainen kaikki kokee... niin sittepähän koettuaan
kaikki tietää", lupaili hän Marille jo sitä lähtöä. Se kokikin nyt
selitellä siinä, että ei se nyt ihme olisi, jos Annakin vähän auttaisi.

"On sitä saatu hänenkin tähtensä tässä yhtä ja toista kokea."

Väkisinkin veti se nyt mielen niitä koettuja muistamaan... Ei se niin
valoisaa ollut. Siinä kytystellessään muisteli kuihtunut äiti:

"Silloinkin kohta synnyttyä..."

Se oli ollut talvisaika ja hallakesän jälet huokuivat kalseina. Hän
muisteli:

"Ainoa paita piti repiä lapsenrievuiksi ja koko talven sai sitte itse
paidatta... Ohkainen hame siinä vain suojana..."

"Mutta mitäpä niistä muistelee, kun mikä on kerran kestetty ja eletty!"
tyytyi hän nureksien kuin itseksensä, ja hiljaiseksi aivan alentui
ääni, kun hän sen kaiken yli veti sovittavaksi peitteeksi lieventävän:

"Onhan niitä tässä eletty jo pahempiakin päiviä kuin ne..."

       *       *       *       *       *

Manu Juuppaa pitivät useimmat puoli-renttuna, mutta kaikki myönsivät,
että hän oli saanut viisautta ja lahjoja yllinkyllin. Joskus se oli
saarnaillutkin, maallikkona tosin vain, kyläsaarnaajana. Mutta toisin
ajoin oli taas voittanut heikkous. Hän oli ryypiksinyt, kierrellyt
maita-mantereita ja ilmestynyt sauva kädessä kulkien milloin siellä,
milloin muualla, sukellellen ilmoille kuin kala vedestä. Alussa olivat
papit hänestä pitäneet, mutta nyt ne jo alkoivat vieroa, suhtautua
häneen varovasti. Olivat näet alkaneet vainuta hänen saarnoistaan
jotain harhaoppia.

Nyt se sattui tulemaan Olli Variksen mökkiin, samaan aikaan kun Kiurun
Liisa siellä hieroi Marin kipeitä jalkoja linjamentilla.

"Joshan se auttaisi... linjamentti", puheli siinä Mari ja kerrottuaan
miten sitä oli neuvonut käyttämään sekä isäntä, Ville Hukka, että myös
kauppias Hyyppä, kun Olli oli käynyt niiltä apua anomassa, arveli hän:

"Mene tiedä, jos se Herra sitä tietä lähettikin jonkun avun."

Hieroja siinä huokaili jotain hurskasta ja harrasta. Puhe johtui
kärsimyksiin, syntiin, vanhurskauteen ja semmoiseen.

"Sillä kun sitä ei meillä olisi syntiä ja olisi Herran vanhurskaus,
niin ei ahdistus ja hätä näin luokonaan päälle pakkaisi", vaikerteli
siinä Mari.

"Ei, ei... Ei se pakkaisi. Hohhoi!" Hartaasti, kernaasti yhtyikin
häneen siinä Kiurun Liisa. Kuin alistumisen kautta ylentyen jatkoi hän
aivan haikeasti:

"Mutta kun me..."

Miettiessänsä sanoja puhui hän jotain linjamentin hajusta ja valmiiksi
jouduttuansa lopetti hartaalla jatkolla:

"Kun me olemme ynseitä ja paatuneita ja luotamme omaan itseemme,
niin..."

Loppu oli tietysti sanomattakin kaikille selvä. Nureksien myönsikin
Mari:

"Ka kunpa se oma-vanhurskaus saa meissä vallan, niin se unehtuu meiltä
se oikea... se Herran vanhurskaus."

"Nii-iin. Niin se unehtuu. Hohhoi!"

       *       *       *       *       *

Manu Juuppa oli kuunnellut keskustelua tarkkaavasti, viisaasti
mietiksien. Nyt hän tarttui siihen.

"Ettäkö... E-ettäkö?" veteli hän kuin ajatellen. "Ettäkö siis vain
Herran-vanhurskaus... Vain ja ainoastaan sekö?" kysyi hän lopun
rutosti. Vaimot katsahtivat häneen, mutta ei se nyt näkynyt olevan
juovuksissa. Voi sille siis vastata.

"Ihmisvanhurskauskos se sitte!"

Marin ääni oli sitä sanoessa kielteinen. Ei hän siihen
ihmisvanhurskauteen luottanut.

"Pettää se se oma-vanhurskaus. Onhan vain porras, jolle polet, ja
luulet siinä laudan olevan, mutta onkin siinä vain tyhjä kohta",
vaikerti hän siinä tapansa mukaista nyreksintäänsä jatkaen.

"Pettää... pettää... pettää!" Niin haikeasti todisti Kiurun Liisakin
sen. Manu Juuppa nuuskasi tyhjiä näppejään.

"Entäs sinä, Varis?" kysyi hän nyt äkkiä. "Niin jotta mikä vanhurskaus
se on se oikea... niin jotta se olisi se oikea Herran-vanhurskaus?"

"Ka..."

Sitä samaa hän tarkoitti kuin vaimotkin. Kyläsaarnaaja oli äkkiä
joutunut alallensa. Varsinkin nyt viime aikoina oli hän alkanut
saarnailla uusia, omia oppejansa, ja aina hänelle olivat korvatkin
kallistuneet, ainakin siksi ohimeneväksi hetkeksi.

"Mutta minä Manu Juuppa!" alkoi hän nyt ihan juhlallisesti. "Minä Manu
Juuppa sanon sinulle, Varis, jotta niks!... Niks vaan!... Niks!" toisti
hän kuin lyöden. Kyllä ne vaimot älysivätkin mitä hän tarkoitti.
Voitonvarmana kysyikin hän siis:

"Eikö niin, Varis?... Että vaan niks?"

"Ka..."

Se oli Ollille epäselvää hieman sen puhe nyt. Siksipä hän keskeyttikin
siihen "ka"-han ja käänsi kysyen:

"Niin jotta miten: 'niks'?"

"Mitenkäkö niks?" alkoi Manu, otti oivan sauvansa, sylkäsi suun
puhtaaksi ja selitti:

"Siten niks, jotta sinä saat vielä nähdä mikä vanhurskaus se on, joka
saa maan periä!"

Ne muut vaikenivat nyt. Ei hänen kanssansa yleensäkään ollut hyvä
lähteä ihan umpimähkään. Voitokkaana veti hän silloin Variksen Ollille
pitkää viisasta:

"Aa-aa, Olli!... Aa-aaa!"

Syntyikin kuin vaitiolo. Olli Varis näytti syventyvän kumaraansa. Mutta
pian ne vaimot selvisivät toki ja alkoivat omaa puoltansa pitää:

"Kunhan sitä sinullakin olisi ahdistus, niin tokkohan et turvaantuisi
siihen, jolle nyt olet ynseä", nureksi siinä Mari jo puuhailla
kytystellen. Mutta ei se auttanut. Manu Juuppa yhä vain tiukkeni.
Kainalosauvan nojassa se siinä taas juhlallisesti ihan:

"Mutta minä... minä Manu Juuppa!" alkoi se, puhui parilla
sanasutkauksella taas suuret, pitkät asiat selviksi ja sen tehtyänsä
selitti:

"Jos meillä ei ole muuta kuin se, jotta sanomme vaan jotta: 'Herra,
Herra', niin meillä ei ole muuta kuin se tyhjä niks!"

"Niks vaan!" löi hän innoissaan aivan näppiä ja iski vieläkin kerran
sillä sanalla: "Niks!"

Miten se nyt siinä olikin taas omalaisensa! Ei sen kanssa nyt
haluttanut kiistoille ruveta.

"Minäkin esimerkiksi!" alkoi se nyt.

"Minäkin, Manu Juuppa, juon ja... niinkuin maailmassa elän, kun ei ole
itsessä vanhurskautta... No mutta mitäpä niistä!" käänsi hän äkkiä,
aivan kuin masentuen. Jotain hän vielä puhui synneistänsä, mutta myös
miten hän niistä aina kuitenkin nousee ja nousee, kun vain saa oikeasta
päästä kiinni.

"Ja niin se, Varis", kääntyi hän Ollin puoleen, "niin se käy
sinullekin, että saat nähdä, jotta missä se pitää se vanhurskaus olla,
jotta se olisi se oikea Herran-vanhurskaus... Aa-aa!"

Se tuli taas niin viisaalla äänellä se pitkä aa-aa. Yksin hän siinä nyt
oli voitolla, ja toiset vaikenivat.

"Sinäkin näet, jotta ei ole mitään Herranvanhurskautta, jos me itse
emme sitä tee!"

"Ka... Niin jotta tuota..." yritteli ja sotkeutui synkkänä istuksiva
Olli. Mutta se katkasikin äkkiä selittäen:

"Esimerkiksi jo Jeesus... Miten se jo hänkin sanoi?"

Eivät ne nyt häntä ymmärtäneet, mutta ei hän sitä huomannut, vaan
jatkoi kuin ymmärtäneille:

"Hänkin, Jeesus, näet sanoi jotta: jollette te itse anna anteeksi ja...
niinkuin tee vanhurskautta, niin ei sitä Isäkään... No?"

Hän odotti vastausta, mutta tuvassa-olijat vaikenivat. Hän tunsi
voittaneensa, saaneensa asian selväksi ja ikäänkuin ilkkui voitollansa.

"Niks, niks vaan, Olli Varis!... Niin jotta ei se Isä itse
vanhurskautta tee, vaan meidän se on tehtävä, jos mieli... Niks
vaan..."

Vaiettiin. Ne tuntuivat miettivän.

"Vai mitä, Olli?"

Hän kysyi sen voitonvarmana.

"Ka... Tässä tuota", yritteli Olli, mutta töksähteli ajatukseensa
sotkeutuneena, ja rutosti, voitokkaana, kuin lyömällä katkasi silloin
Manu Juuppa lyhyellä:

"No!"

"Sehän on selvää!" sanoi hän sitten ja tenäsi selittäen:

"Sinäkin, Varis, lähdet nyt hakemaan lapseltasi apua... Mutta etkö sinä
jo Ville Hukalta?"

"Ka kävin."

"No!"

Se tuli niin voitokkaasti. Miksi siis enää lapsiesikaan
Herran-vanhurskauteen luottaen niiden luo lähdet. Yhtä voitonvarmana
hän kysyi:

"Ja mitäs sait?"

Vaiettiin.

"Linjamenttia!" vastasi silloin Manu Juuppa itse.

"Entäs Hyypältä... se on mitä sait?" tenäsi hän lisää ja taas
vastauksen puutteessa vastasi itse:

"Linjamenttia!"

Se oli hänen saarnaansa, hänen selitystänsä.

"Aa-aaa!" veti hän entistä voitokkaammin jos viisaamminkin, varustautui
sanomaan kaiken lopun, tekemään johtopäätöksen. Hän käväsi
sylkäsemässä, palasi, jatkoi:

"Ja nyt minä, Varis, sanon sinulle mitä on Herran-vanhurskaus, jos me
itse emme sitä tee... Se on..."

Hän kumartui aivan kuin korvaan kuiskaamaan, kuin jotain suurta
salaisuutta muka sanomaan.

"Herran-vanhurskaus, jota me ihmiset emme tee, on..."

Yhäkin viisaammaksi hän siinä alensi ääntänsä ja ikäänkuin kuiskasi
omituisesti:

"Se on -- tippa lin-ja-ment-tia!"



VII


Sinä kesänä uhkasi tulla huono vuosi näilläkin seuduin. Kevätkylmät ja
myöhempi kuivuus oli hidastuttanut kasvullisuutta. Ruismaat olivat
harvakortisia. Tähkä piipotti siellä, toinen täällä, ja harmaa
kastikaisheinä aaltoili niiden välillä pehmeänä. Ei siitä suurta satoa
odottaa sopinut. Kitukasvuisia olivat toukoviljatkin, ja heinämaita,
varsinkin huonompia, peitti lyhyt, palanut siankarvaheinä.

Ei ihme, että työansiot olivat vähissä ja että moni, kun katsoi talvea
kohti, näki jo sen kalseat harmaa-värit entistalvisia kylmempinä.
Totuttuhan näihin kyllä oli, mutta sittenkin se vilun tulo puistatti
ihoa. Ei sille näkynyt tottuenkaan kukaan tyyten turtuvan.

Mutta vielä huonompia kuului Pohjois-Suomesta. Halla oli siellä jo
alkukeväästä näpistellyt perunanvarret. Ennen juhannusta se oli ne
polttanut ihan mustiksi ja jo näpsinyt ensi korjuun viljakasveistakin.
Kovatalven uhka oli alkanut silloin jo nousta ja hiljaa hämärtää, ja
ilmiselväksi se oli valennut heinäkuun-hallojen aikana, jolloin kato
oli yhdellä yökäynnillänsä korjannut miltei kaiken, mikä oli sen
henkäyksien ulottuvilla: suomailla ja niiden läheisillä alavistoilla.

Ja vaikutukset alkoivat oitis näkyä. Tyynestihän se oli sivuutettu
sekin halla-aamu, sillä minkäpäs sille käyneelle ja pois menneelle
kukaan enää mahtoi. "Taisi olla hallayö", oli vain arveltu ja lisätty
että: "Käviköhän tuo senkin ja senkin viljelyksillä?" -- tai jotain
semmoista, vanhaa, totuttua, ja hiljaa oli alkanut ihmisvirta painua
hallanjäliltä Etelä-Suomea kohti työnhakuun. Kuin joutsenet, jotka
tajuavat olevansa turvattomia ja heikkoja talven lujien voimien edessä,
jättävät kesäiset metsälammikkonsa ja laulaen vain haikean laulunsa
alkavat muuttolintuina etelään suoltua, niin ne lähtivät nämäkin
avuttomat kohti tuntematonta harmautta yksitellen, joskus parittain,
kolmittain.

Muuttolinnut! Jossain, missä aavistivat työtä olevan: tehdaspaikoissa
ja semmoisissa, ne kokoontuivat sitten joukoiksi, parviksi, elelivät
kodittomina, ja heidän tulonsa lisäsi yleistä työnpuutetta ja työtä
etsivien lukua.

Jalo työ, sinä helmien helmi, sinä, jota paetaan ja jonka tekoa
semmoisenansa häpeillään, peitellen ja koristellen sinut jos millä
uhrautuvaisuuden silkkiliinoilla, miten sinäkin kirkastut ja osotat
olevasi kalliskin, kun kesäpakkanen sinut vitilumellansa puhdistaa ja
aamusäteissä kimaltelevan kuuraverhonsa sinun ylitsesi vetää!

Niin: silloin vasta me ymmärrämme sinut, ja pois joutavat risat ja
harsot ympäriltäsi, ja sinä hohdat meihin jalostavaa kirkkauttasi kuin
hangella tulikirkkaana palava ja kimmeltelevä puhdas pakkasensilmä,
joka palollansa kuluttaa kaikki huonot ja veltostuttavat itiöt ja idut
pois.

       *       *       *       *       *

Tehtaalle, jossa Olli Variksen tyttären, Annan mies oli työläisenä, oli
näitä työnhakijoita kokoontunut jo taaja parvi. Mutta työtä ei ollut
entisellekään väelle, ei puolillekaan. Osa tehdasta näet seisoi, Huono
aika ja tehtaan huonot raha-asiat olivat herpaisseet sen rautaisten
jäsenien voiman, ja ääneti oli se alkanut hylkiä pyörien ääressä
ahertelevia työläisiä. Toinen toisensa jälestä sai poistua.

Mutta niitä avuttomia, joita rautainen tehdas tunteettomana luotansa
hylki, niitä imi itseensä työttömien yhä kasvava parvi. Siellä oli
heillä yhteistä. Siellä sykki suoni samaa. Siellä, ainoastaan siinä
joukossa ymmärsi jokainen heistä toistansa sanoitta, sillä jokaisen
veressä sykähteli sama, yhteinen, yhdistävä avuttomuudentunne, ja
kaikkien silmien edessä hämärsi sitä yhteistä harmaata... harmaata,
harmaata ja ainoastaan harmaata, eikä mitään muuta.

Nyt ne olivat alkaneet päiväiseen aikaan kokoontua ihan siihen tehtaan
lähelle. Ei siellä ollut kellään mitään erikoista, ei tehtävää, ei
kuultavaa, mutta se paikka sittenkin veti. Voihan siellä toki kuluttaa
aikaansa, istuksia, puhellakin, kun ei muuta senkään parempaa
kuitenkaan ollut.

Ja puhettahan siinä sukeutui. Joskus se oli vilkastakin, harvasanaista
toki useimmiten. Siitä yhteisestä asiasta eniten puhuttiin, ja juuri
silloin aina harvenivat sanat. Siinä mäen alla kohosi se musta, iso
tehdas-rumilas kuin mikä hirviö, elottomana, kylmänä ja kivikovana,
päästäen savutorvestansa laihaa savua, joka tuuli-ilmalla siinä huiski
ja vatvoutui ja tyynellä huippeni ja hävisi, minne lie hävinnytkin.

Sitä kummitusta siinä katsottiin useimmiten. Varsinkin akat istuksivat
vakavina ryhmissänsä. Miehistä toki joku aina koki leikinlaskuksikin
panna, kuin mieliä sillä vireillä pitääksensä.

Tuomas Lurkki -- hän se oli niistä leikkisin. Hän se ei huoliansa
sanoihin näytteille pannut.

       *       *       *       *       *

Tänä päivänä siellä olikin tavallista vakavampaa. Taivaskin mataloitui
yhä vain harmaammaksi pilveytyen, ja yksitoikkoisina törröttivät mäen
karut petäjät.

"Suikon eukko sieltä tulee", äännettiin jossain ryhmässä. Tulija oli
Olli Variksen tytär, Anna, joka sieltä mäkeä ylös nousi, tyhjä
maitokannu kädessä. Ohut karttuunihame repatti säärien peitteenä kuin
mikä repale, ja tukasta riippui joukko suortuvia jo piloille
purkautuneesta, vanhasta kampauksesta irrottuneina.

"Kävin maitoa etsimässä, niin pahahenki kun ei saa enää mistään!"
tuskaili se siinä äkeissään, kun erääseen joukkoon yhtyi.

"Ei lypsä lehmä!" pisti siihen Tuomas Lurkki. Tehdasta hän sillä
lehmällä tarkoitti, ja ne toiset ymmärsivät hänet oitis.

"Ei lypsä", pääsi joltakin mieheltä kuin huokaamalla, ja useat vakavat
katseet kiintyivät tehdasrumilaaseen. Nurisematta, mitään tutkimatta
olivat he sen sisälmyksissä ahertaneet, imettäneet sillä hikensä ja
kaikkensa, tyytyväisinä kun vain saivat siellä ahertaa ja palkkioksi
niukan leipäpalansa saivat. Mutta nyt se oli heidät hylännyt ja he
tunsivat olevansa turvattomia ja voimattomia. Oli hiljaista, äänetöntä
ja vakavaa. Vihdoin alkoi Anna äkäillä, kuin yksiksensä tuskitella.

"Millä pirulla tässä ne kakarat jo syöttää... Ja ukkokin siinä muun
työttömyyden lisäksi taas potee ja kituu, jotta... Ihan tässä jo hapset
päästä hajoavat", äkäili hän siinä. Kaikki istuivat ääneti, vakavina.
Ainoastaan Tuomas Lurkki pani taas reiluksi puheeksi.

"Mitä sinä nyt turhasta vielä, Anna, äkäilet!" alkoi se ja tiukkasi:

"Sillä kyllä sitä vielä parempaakin porattavaa tulee, kunhan tässä..."

"Parempaakin... Siinä taas sitä vanhaansa!" ynseili Anna kuin
puoli-vihassa. Mutta Lurkki aivan kuin innostui ja kerskui:

"Kunhan, Anna, talvi tässä tulee ja alkaa vasaroillansa paukuttaa, niin
silloin sitä, Anna!... Silloin sitä, kuule, lyödään toinenkin
rautanaula ruumiskirstun kanteen jotta jutkahtaa!"

"Äs siinä!" Ihan hän oli sille jo suuttua. Ja jatkoi:

"Tässä jo muutenkin hätä kaluaa ja syö, ja siinä vielä ilkkuu, jotta...
Herra-isä!... Mikä sille ukko Pisille siellä!" käänsi hän äkkiä kuin
säikähtäen. Se antoi siellä ylen.

"Oksettaako sinua? Herra-isä siunaa!" hätäili siinä Anna.

Mutta meni se toki ohi.

"Se etoo vaan sydäntä!" selittää tokasi ukko itse. Kaikki arvasivat sen
syyn ja vaikenivat. Tuomas Lurkkikin vaikeni nyt. Kuin hätäytyen kysyi
Anna ukolta:

"Etkö sinä ole... syönyt...?"

Oli jäädä kesken koko kysymys, sillä arvasihan sen. Eikä ukko siihen
vastannutkaan, eikä kukaan vastausta odottanut, ei ääntänyt. Kaikki
suonet vain nyt löivät yhteen, sykähtäen tavallista hellemmin, kuin
yhteistä kipua ja kuumetta tuntien, ja veren hienot siteet sitoivat
avuttomien sydämiä hiljaa toisiinsa siteillä, jotka ovat niin
katkeamattomia kuin mikään inhimillinen olla voi.

"E-ei tässä auta enää vanhat evankeliumit ja lait!" äänsi viimein
Tuomas Lurkki kuin ajatellen, puoli-itsekseen, ja korvallistansa
raapaisten hän lähti kuin mietteissään yksin laskeutumaan mäkirinnettä
alas.

Oli niin painostavaa. Kun Anna hetken kuluttua palasi mäeltä kotiinsa
ja kulki sillan yli, seisoi siinä Tuomas Lurkki sillan kaidepuuhun
nojaten ja katsoi koskea, jossa aaltopaljous tappeli yhtenä mylläkkänä
vyöryen. Aalto paiskasi siinä aaltoa kumoon, ja pauhaten syöksyi
taisteleva vesipaljous siellä alla mykkänä lepäävää kosken kalliopohjaa
myöten alas suvantovettä kohti.

Tuomas Lurkki katsoi sitä ääneti. Mutta syystalvella nostettiin
suvannosta hänen koskessa runneltunut ruumiinsa eräänä iltana, jolloin
pakkanen punasi taivaan länsirannan tuliseksi ja löi lujilla
vasaroillansa lyhyitä, armottomia iskujansa.

       *       *       *       *       *

Näinä päivinä saapui Olli Varis tyttäreltänsä apua pyytämään. Siellä
tehtaalla oli nykyisin liikuskellut saarnaajia, ja Annakin oli käynyt
niitä kuulemassa, vaikka mies oli morkannut että: "mitä siellä niiden
perässä juoksee". Ei hän ollut niistä pitänytkään, ja Manu Juuppa, joka
aivan äskettäin oli saapunut, olikin ne omituisilla saarnapuheillansa
jo karkoittanut pois koko tehtaalta. Manun omintakeisissa puheissa oli
näet jotakin uutta, semmoista, joka käänsi ihmisten mieliä ajattelemaan
ja veti pois toisten saarnaajien ympäriltä.

Ja miten odottamatta se isä nyt tulikin! Ei hän osannut ajatellakaan
moista.

"Ka isäkö se!... Herra-hyvä siunatkoon!" pääsi Annalta tervehdyksen
asemesta, kun Olli työntyi huone-pahaan. Koki hän toimittaa sille
istuintakin, touhusi ja kuin harmitteli:

"Ei tässä ole istuintakaan... kun nuo rytkyvähätkin tuossa pitkin
penkkejä... Istuu nyt isä siihen!" kehotti hän saatuansa risat
haparoiduksi penkiltä pois.

"Niin jotta vieläkö sitä mitä kuuluu?" sai hän jo siinä kysäistyksi.

"Ka mitäpä tässä."

"Tässä meillä kun semmoinen ahtauskin on... kun on tätä perettä silmät
ja korvat täynnä eikä huonetta muuta kuin tää pikkuinen soppi", jatkoi
Anna kuin äkäillen tai harmitellen ja ikäänkuin ei olisi isänsä
vastausta kuullutkaan.

"Mitä vaan itsellesi?" jatkoi Olli sitä omaansa, kuulumisasiaansa,
painuen jo kumaraansa samalla.

"Mitäpä tässä... hohhoi... näistä meidän kuulumisista", huokasi Anna
siihen, pyyhki helmallansa erään lapsensa nenän ja jatkoi haikeasti:

"Tuo ukkokin kun tässä vielä muun työttömyyden lisäksi rupesi
kitumaan... Ja sitte vielä tuo yksi kakara rokossa..."

Rintatautinen, luukolotusta poteva mies, joka makasi rokkotautisen
lapsen vieressä samoilla risoilla, oli kohottaunut puoli-istualle. Näki
ettei siitä enää olisi eläjäksi ollut. Kellertävä nahka peitti miltei
paljaita, lihattomia luita. Jäsenet näyttivät koukkuisilta. Elottomat
silmät kiiluivat tylsinä syvällä silmäkuopissa, ja kun hän avasi suunsa
puhuaksensa tai muuten, oli kuin olisi luuranko irvistänyt.

Ooh! Puistatuksen olisi luullut käyvän katsojan läpi.

"Tehdas tässä seisoo, niin on köyhät ajat", sai se siinä toki
puheeseen-pääsyksi heikosti äännetyksi ja alkoi sitten raskaasti, pää
nuokuksissa huohottaa.

Sitä kurjuudenkuvaa, tätäkin, yhtä lukemattomista! Ei astioita, ei
huonekaluja. Pöytä-pahanen vain, jokunen vanha savivati, nokinen
keittoastia ja joukko räsyjä ja risoja sekä seitsemän pörröistä,
resuista lasta, jotka kasvot likaisina katsoa töllöttelivät tylsinä,
mietteettöminä. Joku niistä imeksi sormiansa, toinen kaiveli nenäänsä
ja pisti suuhunsa minkä sieltä sai.

Herra armahda!

"Se on tää tehtaantyöläisen elämä aina semmoista... Niin jotta sitä et
tiedä millä sitä aina päivän aamusta iltaan kuskaat!" valitteli siinä
jo Anna.

"Ka niinpä se taitaa..."

Mitäpä muuta hän olisi siihen voinut sanoa. Anna toraili siinä
lapsillensa, jotka yrittelivät juonitella. Hän survi niitä nurkkiin,
siinä kuin kiireessä touhuten, ja saarnaili:

"Siellä maalla tuota toki kun elää, niin on toki oma mökki ja saa edes
maitotilkan suuhunsa, mutta meneppä näissä tehtaantyöläisen oloissa..."

Hän synkkeni aivan siinä. Isän hartioille tuntui taaskin lisäpaino
laskeutuvan.

"Nytkin", jatkoi Anna, "ei ole maitotilkkaa nähty, taitaa tulla kohta
kaksi viikkoa. Muista särpimistä ei puhettakaan ja..."

Siitä leivänloppumisesta hän aikoi puhua, mutta keskeytti. Ei se sillä
kuitenkaan paranisi. Sitä nuorinta, rintalasta, hänen vain oli surku,
raukkaa:

"Rintakin tässä jo ruuan puutteessa ehtyy, niin jotta sekään poloinen
ei enää henkipidintään saa", valitti hän synkkänä, puoliääneen, ja
huokasi raskaasti.

"Ka... Näitä kun on sinullakin noin paljon." Se oli ainoa, mitä isä
löysi siihen lohdutukseksi, selitykseksi. Oma asiakin jo unehtui
tyyten. Se sotkeutui tehdastyöläisen elämän harmaisiin sumuihin kuin
kepeä höyryvähänen sakeaan savuun.

"Onhan näitä kakaroita siunannut tähän", virkkoi siihen Anna, mustana
mieli, ja lisäsi kuin napisten: "Eipähän tuo tälle köyhälle siunaakaan
muuta kuin näitä vaatteessa pidettäviä ja elätettäviä."

Rintalapsi heräsi ja alkoi itkeä. Hän kaivoi röijyn alta rintansa,
laihan tyhjän pussin, ja työnsi sen nopeasti itkevän suuhun. Eihän
siitä kai mitään lähde, mutta tukkeaahan toki itkevän suun.

Oli hän jotenkin saanut siinä selvitetyksi osan siitä asiastansa,
häädöstä. Ei hän toki olisi raahtinutkaan nyt koko totuutta sanoa.
Olihan vain ilmoittanut, että Saukko aikoo ostaa Hukalta puolen kontua
ja mene tiedä tuleeko siinä sitten enää mökillä-oloa jatketuksi. Kun ei
kerran täältä ollut apua toivossa, niin miksi suotta lisätä
hyödyttömällä surulla tyttären jo muutoinkin ylenmäärin raskasta
kuormaa.

Eikä se Anna ollut ymmärtääkään koko asiaa, kun siinä pääkin oli jo
ihan sekaisin.

"Mitenkä?... Elähän, isä?" tapaili hän. "Ettäkö se Saukko?... Mistä
sillä nyt rahatkaan, Saukolla?"

"Ka niitä renginpalkoista säästetyitähän sillä kuuluu sen verran,
jotta..."

"No voi hyvä-isä tokiisa!... Vieläkö siinä nyt vanhoilla päivillä sitte
se reistaus sen mökin kanssa!" alkoi tytär siunailla. Asia alkoikin
hänelle tylsästi selvetä. Lapset siinä kuhisivat ja marisivat,
äksyillen jo leipää, ja se kaikki alkoi taas sekoittaa päätä ja
tuskastuttaa mieltä. Isä huomasi sen, ja kun oli vaikea olla,
lieventeli hän arvelulla:

"Mutta ei tässä nyt vielä hätää... Mene tiedä jos Kustikin vielä
kotiutuu ... Sillä kuuluukin olevan rahoja."

"Kustiko?... Hyvä-isä!... Hiljaa siellä, pennut!" toisteli Mari siinä.

"Ka Kusti... Se Simo Viikki sitä lähti noutamaan kuin jalansyten..."

Se tuli kuin vaikeasti jauhaen, Annan tukkakin oli osaksi siinä
hajonnut. Suortuvia häilyi silmillä ja jos missä. Nekin kiusasivat
siinä, ja hän niitä joskus viskasi päähän kuin kiusoittelevia kärpäsiä
hätistellen.

"Tuotakin tukkaa!... Pahahenki!" äsähti hän sille jo kerrankin siinä ja
taas siunaili sitä asiaa ja Saukon säästöjä, ja kun uudelleen johtui
Kustilta toivotusta avusta puhumaan, kehotti äkkiä:

"Ja vaikka Siljalta pyytäisitte!... Jos hänellä sattuisi olemaan mitä."

"Ka..."

Vaivoin sai Olli selitetyksi, että on sille kirjoitettu, mutta ei
vastausta kuulu. Tytär koki silloin neuvoa: Pennan ukko oli kaupungissa
käydessänsä käynyt Siljaa etsimässä sen entisestä palveluspaikasta,
mutta ei se enää ollut siellä.

"Tujuliin vai mikä sen nimi on", muisteli sitä herrasväkeä ja neuvoi
sitten:

"Mutta sen talon kuskirenki oli sanonut, jotta poliisilta saa Siljan
osotteen... Niillä kuuluu kaikki olevan kirjoissa ja papereissa, siellä
poliisin luona."

Rokkosairas lapsi alkoi nyt väännellä ja voihkia. Siljat ja mökit ja
kaikki sekoittuivat Annan päässä hänen siinä ikäänkuin koko elämää
vastaan taistelussansa, niin ettei ehtinyt mihinkään tarttua, kun jo
toinen asia kutsui.

"Ylenkö se annattaa?" tiedusti hän sairaalta kiireesti. "Häh?"

"Ei... Se puree mahaa", koki sairas raukka selittää, aikoen kömpiä
ylös. Äiti riensi toki väliin:

"Et saa!" Ja juoksujalkaa pyttyä hätään riennättäen jatkoi hän:

"Siihen kylmälle lattialle ... vilustumaan ja lisää sairastumaan!"

Ja asettaen sairaan lapsen istumaan astialle siunaili hän siinä
elämäänsä yksinäisellä, ainaisella:

"Herra-isä sentään tätä köyhän elämää ja tätä osattoman oloa, kun se
on..."

Sanat loppuivat. Rokkosairas lapsi alkoi siinä pytyllä istuessaan
yskiä, värisi vilusta ja röyhtäisten äkkiä ylen huudahti:

"Voi äiti... Ylenannattaa!"

Nopeasti sieppasi äiti hänet pytyltä, painoi pään pyttyä kohti, piteli
lasta siinä ja tuskaili hiljaa itseksensä:

"Kun sitä on saanutkin kerran erehdytyksi ja kietoudutuksi tähän!...
Ikäänkuin tämä naimisissaolo olisi köyhiä varten luotu! Mokomakin
herkku!"

Lapsi pulautti pyttyyn ylenannatuksen ja alkoi sitten hiljaa voihkia ja
vaikeroida.

Manu Juuppa siihen oli nyt tullut lisäväeksi, ja Ollin asiakin oli
selvinnyt tyttärelle koko alastomuudessansa. Koko ajatuskyky silloin
alkoi tyyten seota ja hajaantua. Se hajanaisuus kuvastui kasvojen
epäselvissä ilmeissä ja hajallaan heiluvissa hiushapsissa. Lapsetkin
siinä vielä nälissään alkoivat porata ja juonitella, niin ettei tiennyt
mihin enää kulloinkin käsin tarttua kiinni.

"Ja entäs äiti?... Niin jotta terveenäkö se se toki?... Äs kakarat
siellä, häjyt! Kun poraavat jotta se tässä kuule omaa ääntään enää!"
taisteli hän välillä ja uudisti:

"Niin jotta tottahan se terveenä toki?"

"Ka onhan se siinä", myönteli Olli. Mutta hetken kuluttua, jonkun sanan
puhuttua, hän lisäsi siitä jalkakivusta:

"Paitsi että se niitä jalkojansa vaan..."

Annan korvissa humisi niin, että hän kuuli vain jotain epäselvää. Hän
luuli, että lapsen porulta ei kuule.

"Taasko siinä, pirut!" torui hän niitä nyt syyttömästi, löi erästä
huivilla päähän umpimähkään ja nyt kysyi:

"Niin jotta mitä, isä?... Jalkoja?"

Hän oli aivan repaleina. Olli koki selittää:

"Ka niitä... Sanoo niiden jo turpoavan... Niin jotta vettäkö heissä
lie..."

"Herra-isä tätä elämää!" tuskastui äiti, sillä nyt huusi äsken syyttä
kuritettu poika. Hän tukisti sitä aikalailla.

"Etkö sinä pahahenki!"

Se vain yltyi. Siinä taistellessa nousi mekkorisan helma ylös ja
paljastui pojan kohtuuttoman iso maha.

"Tuo maharumpukin sillä on kuin hyvä jauhokuli!" tuskitteli siinä äiti
jo kaikelle, sysäsi pojan ovesta pellolle ja nyt uudestaan tiedusti:

"Niin jotta mitenkä ne äidin jalat?... Kun tässä korvat vaan tilliä
laulavat, jotta ei kuule niin halaistua sanaa..."

Selvisi se lopultakin hänelle sekin asia. Hyvään toviin ei hän silloin
jaksanut mitään puhua, vaan ikäänkuin nieleksi jotain palaa, joka oli
kurkun tuketa.

"Kun olisi millä hieroa... linjamenttia kun olisi!" sai hän vihdoin
sanotuksi, ja oitis lisäsi valittaen: "Mutta mistäpä ne tässä
meilläkään ottaisi linjamentit, jotta voisi antaa! Oli sitä tässä
pullo, mutta tuota ukkoa kun pitää alituiseen hieroa ja voitaa, niin
siihen kuivuivat kaikki."

Manu Juuppa syleksi ja nojaili sauvaansa ja mietiksi, ja Ollin
ajatukset olivat aivan tylsät kaikelle jo.

"Mutta on tässä toki!" kaiveli Anna risoja, löysi pienen pullon ja
lopetti:

"Puuöljyä!... Niin jotta isä, ota tämä ja käske äidin hieroa tällä...
Jos se hyvinkin auttaisi."

Hän työnsi sitä pulloa isän taskuun, kääntyi ja pyyhki huivinkulmalla
salaa silmiänsä. Mutta huomasivat ne toiset sen sittenkin. Risaiset
lapsetkin vaikenivat ja katsoivat häneen silmät suurina, kun mieli
muuttui siitä pahaksi.

"Se on, Anna..." nuokuutteli silloin Manu Juuppa viisaasti päätänsä ja
varusti sanottavaa. Häneenkin aivan koski se kaikki, mitä tässä nyt
oli. Anna yritti, huokasi ja:

"Hoh!... Mutta mitäpä noista!" käänsikin hän äkkiä kaiken, Manu oli
noussut, teki lähtöä ja puhui:

"Se, Anna, on niin jotta..."

"No mitä se nyt Manu!" koki Anna jo lopettaa, mutta se vain jatkoi:

"Jotta kun linjamentitkin loppuvat sieltä, missä niitä tarvitaan ja
missä kipu on suurin, niin silloin... Että, Anna..." toisteli se ja
jatkoi:

"Silloin ajavat väärät profeetat hyvän asian selässä, ja se, joka on
Mestari, on niiden kerinsaksi..."

Eivät ne nyt jaksaneet hänen tarkoitustansa ymmärtää. Hän lynkytteli jo
sauvoinensa pois ja vannoi siinä mennessään kuin yksin:

"Mutta se pitää olla vielä niks!... Se kerinsaksi.."

Ovi sulkeutui hänen jälkeensä, ja Anna puheli:

"Olisi niin hyvä ja viisas mies, kun ei toisinaan ryyppäisi... Ja kun
ei sitte väliin noin kummasti puhuisi, kun se nykyään on ruvennut..."

Hän pysähtyi, mietti jotain hajanaista, kuin jotain muistellen.

"Se näet", yritti hän ja taas muisteli, katse hajanaisena.

"Se näet kuuluu ruvenneen saarnaamaan uutta uskoa, tää Manu... Sitä...
mitä se lie... sitä tämän ajan uskoa", hajaantui hän ja sekoittui
tyyten ja istahti raukeana, jolloin väsyneet nivelet aivan rusahtivat.
Siinä istuessansa hän vieläkin siitä Manu Juupan uudesta uskosta
muisteli:

"Ne nää tehtaan akat siitä jo puhuivat, jotta ei se enää sen usko tätä
oikeaa uskoa ole."

Puhe keskeytyi siinä, sillä rintatautinen mies sai ysköskohtauksen ja
koki siitä nyt selviytyä, rykien minkä heikoin voimin voi.

       *       *       *       *       *

Oli jo yli puolipäivän, kun Olli lähti astumaan paluutaipaleelle. Manu
Juuppa lyöttäytyi tiellä matkaan, mutta ei nyt mitään puhunut. Kävellä
lynkyttelihän vain siinä sauvoinensa ja mietiksi jotain.

Mutta tienhaarassa, missä oli erottava, pysähtyi hän rutosti ja lausui:

"Olli!... Olli Varis hoi!"

Ja hän katsoi puhuteltavansa silmiin pitkään, kuin katseella puhuen,
kunnes jatkoi:

"Minä jo silloin sanoin sinulle, jotta missä se on vanhurskaus..."

Olli kuuli vain sanat, mutta ei hän jaksanut selvästi tajuta mitä se
nyt tarkoitti. Mutta se jatkoi ja muutamin sanoin selitti jotain.

"Katsohan, Olli Varis!" puhui se. "Se toinen vanhurskaus keritsee
kaiken, niin jotta ei jää sille oikealle linjamenttiakaan antaa, mutta
se pitää olla _halki_!"

Sauvan hän aivan löi maahan ja kovaäänisesti vannoi:

"Halki ja pois pitää olla se väärä... se laiska vanhurskaus, ja sijaan
pitää tulla se uusi... se joka itse tekee Herran-vanhurskautta, ja
silloin... Vai mitä, Olli?"

"Ka..."

Se oli hänelle niin epäselvää, hämärää, se mitä se noin nyt puhui.
Mutta Manu Juuppa oli voitokas, varma asiastansa. Hän vannoi:

"Uusi pitää kaikessa tulla ja vanha hävitä, ja silloin, jos... Jos
silloin, kuule" -- nousi ääni -- "jos silloin uskaltavat koskea siihen
ja sanovat että: niks! niin se pitääkin nähdä, että se on: naks!"



VIII


Mäkimaita ne olivat, joiden läpi hänen paluutiensä kulki, ja yhäti
vaihtelevia niiden näköalat. Notkot painuivat kukkuloiden, töyräiden ja
mäkien väliin syviksi pohjiksi. Hietaharjanteet juoksivat paikoin
kepeinä selkinä, paikoin jykenivät somerkankaiksi, joilla honka soi
kuivana ja nivakoivut olivat vetäneet runkojensa syyt niin lujiksi,
kuin olisivat aikoneet niistä iäistä työtä tehdä. Ei näkynyt ihmiseloa,
ei asutusta. Erämaa siellä vain rauhassa oli ja valtaili aloja kuin
siivet levällään. Vain joskus tipahti salolinnun tirskahdus tyhjään
äänettömyyteen, ja sisiliskon liikahduksesta kahahti joku kuiva ruoho.

Ja siinä raskaan jalkakäynnin ohessa tekivät ajatukset nyt työtänsä
omin neuvoin, ilman tahdon ohjausta.

"Olisihan tätä maata!" kuvastui hänen päässänsä siinä keskellä
korpimaiden paljoutta, jossa oli linnunlentämät asumatonta.

"Tässäkin tämmöistä hyvää noropohjaa!" jatkui ajatus. Edessä rynnisti
siinä vuoriharjan ryhmyinen kiviseinä ylös, ja sen juurella uitteli
soliseva puro kirkkaita vesiänsä noropohjaa pitkin alas johonkin. Nuori
sekalehto, joka oli vallannutkoko noron, julisti, että maa on siinä
multaista, semmoista, joka on siemenelle altis, antaa sille kaikkensa
riemuiten kuin äidinrinta.

"Mikä olisi tässäkin eläessä, jos..."

Mutta ei. Kulkua oli jatkettava. Jalat vain notkahtelivat raskaasti.
Ajatus jatkoi työtänsä kuin siihen yhteen asiaan ummehtuneena.

"Ja tässäkin!..."

Järvi oli siinä puraissut lahtipoukaman syvälle erämaan korpeen.
Rantamaa näytti olevan järven lahjaa, sen aaltojen kantamasta mudasta
keräytynyttä. Se aivan ikävöi auraa, joka sen hiljaa kääntäisi, niin
että aurinkoa pääsisi valumaan sen multaan, joka nyt ainaisessa
pimeydessä lepäsi. Siementäkin se ikävöi, siementä, jolle se olisi
liiallisten neitsytvoimiensa runsaudesta riemuiten antaa voinut.

Mutta turhaan se odotti. Aalto sinne vain joskus yksin uivaa sotkaa
kantoi, ja tie johti sinne miestä, joka avuttomana etsi ja kaipasi
maata kuin kevätlintu rauhallista pesänpaikkaa, kun sen entinen pesä on
säretty ja emon munimisaika on siinä ihan edessä jo.

"Kun siihenkin vaan siementä ja työtä panisi, niin kasvaisi että
ökisisi", laski ja järkeili hän siinä maan muohkeutta ajatellen.

Ja niin loppumattomiin. Niinkuin umpeen tuiskunneella talvitiellä ei
ole muuta kuin lunta ja lunta, niin ei hänenkään umpeen menneissä
ajatuksissansa ollut enää mitään muuta kuin maata.

Maata... maata ja maata vain...

Niin hän jatkoi. Oli jo loitonnut omille erämaillensa, kauas tehtaalta.

Tsyt...

Ei mitään. Iso uroskarhu siellä vain näkyi mäellä myllertävän.
Rauhallisena se vieritteli isoja kiviä vierimään mäkeä alas ja nautti
katsellessansa miten ne ryskien mennä jyrisivät rinnettä myöten alas.
Mutta hänet huomattuaan se jätti huvinsa ja lähti juosta jolkuttamaan,
korpikuusikkoon häviten.

Hän jatkoi taas kulkuansa. Väsyttikin jo ja tuntui tulevan nälkä. Ohi
ajoi silloin pari kuormaa markkinamiehiä. Ne hoilasivat ja retusivat,
löivät hevosiansa ja kerskuivat. Näkyivät kaikki olevan nuoria miehiä
eivätkä tämänseutulaisia.

"Hei, ukko!" huusivat ne hänelle kohdalle päästyänsä. "Tunneks sä
Limperin tyttöä ja ooks sä markkinoilla halannut punahelmaa mamman
lasta!"

Hän raivautui kauas tiepuoleen, ja joukko lasketteli hyvää kyytiä ohi
remuten ja reuhaten:

"Hih!"

       *       *       *       *       *

Jalkoja raukasi jo. Vain vaivoin nousi pieksu enää tiestä, taas siihen
uudestaan painuaksensa, noustaksensa ja niin yhä jatkaaksensa.

Mutta siinä kotikylän rajamailla osui Saukko ajamaan samaa matkaa ja
käski nousta kärriin. Se oli nyt jo päättänyt Ville Hukan kanssa kaupat
ja ilmoitti sen Ollille.

"Paljonhan minä siitä joutavasta sille maksoin, mutta kun siinä olisi
muuten mennyt velka", lisäsi se kuin kauppaansa katuen. Hevonen nyhti
kuormaa mäkitöyryä ylös. Siinä oli Saukolla hyvää aikaa miettiä ja
punnita.

"Minkälaiset", alkoi se, "siinä ovat ne rakennukset... Niin jotta
paljonko arvoiset?"

"Ka, vanhathan ne jo", sai siihen Olli tokaistuksi. Oli junnauduttu jo
mäen päälle, ja Saukko jatkoi:

"Tässä kaupassa menevät rahat niin näppiänuolten, että taitaa täytyä ne
myödä, jotta pääsee vähän alkuun ja talven yli."

Tuli vaitiolo. Hevonen sai kävellä iltiksensä. Piippu lerppui Saukon
ikenissä juur-juuri vain siinä pysyen vielä.

"Se tää Vilskan Heikki arveli ne ostaa... Niin jotta olisikohan noista
kaksisataa sopuhinta", jatkoi se nyt sitä tiedusteluaan.

"Ka..."

Sanottava loppui siihen. Saukko pani uuden tupakan, näytti yhä
miettivän asiaa ja tarjoten tupakkaa Ollillekin käänsi äkkiä:

"Vaikka saisithan ne sinäkin ostaa itsellesi samalla hinnalla... Jos
haluat."

Ja vähitellen siinä hevosen astuessa hän alkoi hieroa kauppaa ja
kysellä miten oli Ollin rahansaanti. Hän itse tarvitsi viimeistään
ennen sulan loppua.

"Niin jotta sopisiko se sinulle siksi ajaksi?" kysäsi hän. Olli alkoi
sitä tylsästi laskea ja toivoa, puhui jo taas Kustistakin ilmoittaen:

"Ka onhan siitä Kustin tulosta toivoa. Eikö se toki tuon vertaa
voine..."

Se tuntui hänestä hyvinkin varmalta nyt taas, se olenkorsi, nyt kun
hätä taas pakkasi päälle uudelta puolen ja joku tie näytti samalla toki
avautuvan vielä.

"Ja sitte vielä Siljalta on toivoa... Kuuluu vaan muuttaneen toiselle
herrasväelle, niin jotta ei ole saanut kirjettä, mutta käyn tästä itse
hänet etsimässä, niin tottapahan sitte", selitteli hän vaivalloisesti,
raskaasti jauhaen. Suolaiset hikipisarat aivan kihosivat taas otsasta
ja alkoivat raivata tietänsä karujen poskien yli hiljaa alas putoamaan
pyrkien.

"No... Koeta nyt sitte puuhata!" kehotteli häntä vielä Saukko, rapsasi
hevosen hölkkäjuoksuun ja käänsi puheen heinäntekoon ja muihin
asioihin, ja niin he joutuivat tienhaaraan, josta Olli lähti jalkaisin
kulkemaan korpitietä myöten mökki-pahaansa kohti.

       *       *       *       *       *

Alkoi jo painua aivan illaksi, kun hän korpitietä käyden mökkiänsä
lähestyi. Hiljaa iltakirkkaudeksi seestyvässä ilmassa leikkautuivat
kaiken piirteet yhä selvempinä. Päiväiset äänet olivat jo vaienneet,
Siellä täällä survoivat vain hyttysparvet ja kuului jokunen raksahdus
tai tipahti joku yksinäinen väsyneen linnun tirskahdus metsästä, polkun
lähettyviltä.

Tämän lopputaipaleen alussa oli tuntunut kuin virkeämmältä. Se Saukon
kaupanhieronta oli valostanut hieman mieltä, ja levähtänyt jalkakin
nousi keveämpänä.

Mutta mökkiä yhä lähetessä alkoi taas painaa, ties miksi. Eihän sinne
ollut iloisia kuulumisia Annaltakaan vietävänä, ja muutenkin... miten
lie ollutkin kaikki nyt taas.

Siinä tuli jo aho. Sen yläreunalla törrötti jättiläiskelo, kuivia
oksiansa sikin-sokin pujotellen ja piirtäen kuvaansa autiota
iltataivasta vasten kuin mikä yksinäinen puuaave, jonka ympäriltä on
kaikki nuori, elinvoimainen ikäänkuin paennut.

Aivan niin yksinäiseltä, kuivalta, johonkin aaveena törröttämään
jääneeltä tuntui elo ja oleminen siinä nyt... Mitäpä siitä missä
törröttää ja missä jo kuivuu ja kaatuu.

"Mitäpä näistä mökeistä tässä enää! Elää elonsa ja on olonsa, niin
tottapahan loppu tulee", pääsi häneltä siinä jo.

Tie teki mutkan, painui noroon, jossa oli vanha, jo lehdottuva työmaa,
ja kohosi taas aho-pahalle. Kuivuneen lepän oksalla istua kyykötti
siinä yksinäinen varis, pää hartioiden väliin vedettynä.

Aivan niin se nyt kyykötti koko elämä ja mieli itseensä uponneena,
mistään elähtymättä.

Mutta mitäpä siitä. Hän lähestyi jo mökki-rähjää. Siinä oli vain harju
enää välillä. Edessä paloi iltataivas punaisena. Ainoastaan kapea
pilvisuikale oli vetäytynyt sen halki, leikaten siihen tasaisen, suoran
viivan. Harjulla kasvavien honkien vankat rungot leikkautuivat ruskoa
vasten selvinä kuin pylväistö. Latvus-osat kuvastuivat samaan taustaan
tumman vihreinä, hiljaa, rauhallisesti, ja runkopylväiden lomitse näkyi
tulipunaisena hohtava aurinko, joka oli juur'ikään laskemassa, yöpyen
hiljaa taivaanrannan taa.



IX


Heinämailla luokoutui jo heinikko viikatteen kaatamana, mutta
korjuusäät olivat huonot: sataa tihuutteli päiväkausin, ja milloin
yritti poutautua, niin hikistä se oli: aurinko paistaa kihotteli niin
hikisesti, ettei siinä kuivunut luoko. Ja pian taas vetäytyikin joku
pilvisuikale auringon eteen, tai alkoi taivas järkiään sadeväriseksi
lientyä. Ei siinä heinänteosta ollut nyt mitään tolkkua tulla. Tuvassa
sitä siis eniten istuksittiinkin tai tehdä rapsehdittiin mitä pientä
kulloinkin välitöiksi sattui.

Semmoisena puolipilvisenä päivänä kulki outo mies näitä saloteitä
pitkin. Pukuna oli jotakuta kuosiltansa kirjavaa: näköjään vanhoja
herrasvaatteita, risautuneita ja epäsiistejä. Jalassa lompsuttelivat
niinikään väljähköt herrasväen perut: vanhat patiinirajat, joista
isovarvas pilkisti toisesta ja toisesta tullo jalkariepua, joka tukkesi
aukon, ja hattujäännös sopi yhteen muun puvun repaleisuuden kanssa.

Se oli Kusti. Mitään enempiä ajattelematta oli hän aivan
reipastuulisena samonnut tähän saakka, mutta nyt kotimökkiä
lähestyessä, kun jo maat tulivat tutuiksi ja saattoi milloin tahansa
joku vanha tuttava osua vastaan, alkoi häntä arastuttaa, ties miksi.

"Perr!" puri hän vihaisena hammasta niitä vastaanosujiakin ajatellessa.
Ja teki jo mieli kääntyä takaisin.

Mutta ei. Olihan hänellä vielä pullossa. Hän ryyppäsi, rohkaistui ja
reuhkasi edelleen. Hän ryyppäsi uudestaan ja sai jo kuraasia, luontoa.

"Vaikka saakeli!" uhmaili hän jo niitä pelättyjä vastaan-osujia ja
kaikkea umpimähkään ja renttasi entistä uhoisammin tietä pitkin.

"Vaikka... Err!..."

Tie halkasikin siinä mökkisikermän. Ne olivat kotimökin läheisimpiä,
rähjäisiä salotöllejä, joiden jokainen seinänrakokin oli hänelle
lapsuusvuosilta tuttu.

"Vaikka... Hip!..."

Ja kuin uhmaten alkoi hän hanttuuttaa mökkikylän läpi. Tulkoon nyt jos
kuka ja nähköön, niin...

"Tässä menee Kusti!..."

Korvon eukko seisoikin siinä veräjällänsä vasikanjuottopuuhissa. Ei se
näyttänyt tuntevan, koskapa niin katsoa töllötti. Hän uhmautui aivan,
muutti puhetapansakin pohjalaiseksi.

"Eks sä mua tunne?... Vai?"

Ja hän pysähtyi ja katsoi eukon silmiin kuin uhmaten, vastausta
odottaen. Aivan hän hampaitansa kiristi.

"Eks sä?"

"Herra-isä!... Sekö se Variksen Kusti!" alkoi eukko muistella ja
siunailla. Mutta ei hän viitsinyt siihen vastatakaan. Horjahtaen lähti
vain reuhaamaan raittitietä pitkin ja hoilasi reilusti:

    "Ja niin olen kotona kasvatettu
    kuin ryytimaassa yrtti..."

Mutta taas tuli eteen metsä, jonne tie pujottui, ja hän upposi sinne,
pois näkyvistä. Se oli viime taivalta jo. Taas vaati luonto
rohkaisuryypyn. Alussa hän vielä erotti seudusta joitakin
yksityiskohtia: isoja kiviä, joilla oli leikitty muinoin kukkolinnaa,
ja muuta semmoista, mutta sitten kaikki sumeni joksikin harmaaksi, jota
vastaan hän nyt vain umpimähkään syöksyi, ikäänkuin uhmaten sitä...

"Nähkööt!"

Alkoi horjuttaa, mutta se vain kiihotti.

"Tää poika ei pelkää... Ei vaikka... Sipperi..."

Siinä oli paikka, jossa hän muisti kerran lapsena riitaantuneensa
Siukon pojan, Esan kanssa. Se oli vetänyt häntä tukasta, ja hän oli
potkaissut leukaan.

"Perr!... Sapperr!" puri hän siinä hammasta Esalle, ja nyrkit
puristautuivat kuin lyöntiin, ja tovin matkaa vielä hanttuutettuansa ja
tultuansa jo kotimökin veräjälle paiskasi hän hattureuhkansa uhmaten
tiehen ja vannoa mutisi hammasta purren epäselvää, tolkutonta ja
umpimähkäistä:

"Vaikka perr!... Ja vaikka koko maailma, niin... Perr!..."

       *       *       *       *       *

Kotona ne olivatkin vanhukset. Hän ilmestyi tupa-pahaseen empimättä,
äskeisen rohkeudenpuuskan ajamana, ja odottamaton se tulo oli häntä
vartoneellekin.

Mutta siinä tuvassa taas petti rohkeus. Hän istahti penkille ääneti
kuin outo ja kuin tupa olisi ollut vieras. Eivät ne näyttäneet
tuntevankaan häntä; oudolta hän tuntuikin kotiväestä.

Mutta pian siitä alkoi selvetä asia. Kuin epäröiden, oliko oikein
arvannut, istahti äiti hänen viereensä, miltei kuin tunnustellaksensa,
varmistuaksensa, ja kysäsi miltei hämillään:

"Onko se Kusti?"

Ei se vastannut, katsoi vain alas sillanrakoon ja sylkäsi.

"Herran-kiitos jotta toki tulit!" ilostui varmistunut äiti ja selittää
nureksi:

"Onkin tässä sinua vuotettu kuin herrantuloa päivästä päivään... Missä
kaikkialla sinä nyt olet ollut?"

Jotain se murahti siihen Kusti, mutta se oli kovin epäselvää, eikä
äitikään siitä sen enempää välittänyt. Olojansa nureksien alkoi hän
vain selittää tavalliseen alistuvaan tapaansa:

"Meillä kun tässä ovat niin huonot nämä olot, eikä tiedä milloin jo
Herra pois kutsuu, niin vuotettiin toki sinua, että jos tulisit ja
näkisi vielä elävin silmin..."

Ja hän alkoi taas ainaiset vaivalloiset ahertelunsa, selittää nurkuen
yhtä ja toista, mitä oli, eikä useimmiten itse tajunnut puheensa
ajatusta ja syytä. Se tuli vain vanhaan tapaan ja kun oli niin
omituinen mielikin nyt.

"Minulla kun nämä jalatkin tässä vielä rupesivat..." hytysteli hän
raukeasti. Muut vaikenivat.

"Alkavat jo turvota ja kangistua, niin jotta ei enää tahdo liikkujaksi
olla", jatkoi hän kuin yksin puhuen. Ja mennen ilman huomattavaa johtoa
asiasta toiseen alkoi hän puhua muista oloista.

"Ja sitte vielä tässä tään mökin tautta tuli uusi harmi kaiken entisen
lisäksi", alkoi hän siitä pahimmasta nurista. Toiset yhä vaikenivat.
Olli istui synkkänä, miettivänä kuten aina, ja kasvojen rypyt
terottuivat entistä huolekkaammiksi.

"Eikös se Simo Viikki sinulle tästä jo puhunutkin?" tiedusti äiti jo
kuin ohimennen ja sai silloin kuulla ensimäiset pojan sanat:

"Ka?... Puhui se."

       *       *       *       *       *

Nyt oli hän jo ehtinyt kotiutua lapsuuskotiinsa. Erilaiset tunteet
siinä olivat vaihdelleet nopeasti, sekavina kiehahdellen. Lyhyitä ne
olivat olleet ja tylppiä ja katkonaisina seuranneet toinen toistaan.
Hän oli käynyt ulkona, ryypännyt siellä, ja päässä alkoi humista ja
kuumeta.

"Tuota että äiti...? Ettäkö tuota mökiltä pois?... Ja että Ville
Hukka?" tiedustella retusi hän nyt jo sitä häätöasiaa.

"Ka... Herran kädessähän tässä ollaan", sekoittui jo äiti.
Odottamatonta tämä oli hänelle, mutta hän alistui. Minkäpä sille
kuitenkaan mahtoi.

"Vai että Ville Hukka!" uhmaili poika, yltyi ja vannoi:

"Mutta sen minä sanon että juu!... Niin että siitä ei tule mitään, vaan
että vaan... perr!..."

Hän sotkeutui itsekin jo sanottaviinsa, tajusi vain uhmailevansa
isäntää, Ville Hukkaa, joka aikoo häätää, ja pää kuumeni entistä
enemmän.

Ja kuin kutsuttuna osuikin Ville Hukka tulemaan nyt. Se hoeksi, kyseli
kuulumisia, puuhasi ja puheli.

"Vai Kusti se tää... Että tuota niinkuin Kusti", puheli se ilman
ajatusta.

"Jaa... Että Kusti!" ylvästyi puhuteltu ja alkoi haastaa riitaa Hukan
kanssa.

"Häh, Hukka?" tiukkasi hän siinä mielessä jo äkkiä.

"Ka... ka... Että tuota... tuota niinkuin Hukka", hoeksi toinen vain
pelkkiä ajatuksettomia sanoja. Se sotki Kustin uhmaavat laskelmat ja
reuhahtelevat ajatukset. Umpimähkään sai hän nyt enää kerskatuksi
ainoastaan uhittelevan:

"Tiedäks sä mitä, Hukka?... Häh?"

"Ka... Tuota noin... Vai, vai Kusti se tää... Tuota niinkuin Kusti!"
hoki tupakkaa tuhraava Hukka siihenkin yhtä samaa ja rauhallista,
kunnes äkkiä kysäsi:

"Ja että tuota... että niinkuin poikamiehenä vielä... poika- ...
poikamiehenä vaan yhä tää Kusti?"

"Joo!"

Se tuli uljaasti, ylpeästi ja johti asian aivan uusille tolille.

"Mutta tiedätkös mitä, Hukka?" kerskasi hän naima-asiaan äkkiä
johtuneena ja jo alkoi kehua:

"Mutta maailmanrannalla ne hentut vaan itkevät ja heilat ne siellä
surevat, kun tää poika jätti..."

Olli painui istuessaan kuin kyttyräksi, ja Mari huokaili jotain
hiljaista. Kusti innostui kerskumaan morsiamillansa, kehui miten ne
olivat kaikki häntä tahtoneet ja itkeneet, mutta että hän ei.

"Se pormestarin piikakin, saameri, kun rakasti niin... Mutta e-hoh!...
E-hoh, Hukka!" uljasteli hän.

"Vai... vai hänkin... Vai niinkuin hänkin... Tää pormestarin piika."

"Joo!"

Hän teki rennon liikkeen, yltyi ja jatkoi:

"Mutta Hiltusen tytöllä, kuule Hukka, kun oli punainen hame! Ja
markkinoilla kun ne karusellit pyörivät silloin, ja rommiryyppyjä
juotiin Hiltusen tytön kanssa ja se polvella tuossa... Hip, Ville
Hukka!" löi hän innostuneena polveensa jo.

"Ka... ka... ka... Tää niinkuin Hiltusen tyttö."

"Jaa... se... Ja tiedäks sä, Hukka?"

"Ka... ka... ka", hoeksi toinen vain vastaan.

"Niin että!" yltyi juopunut reuhaaja. Korotti äänensä ja kerskasi:

"Ja niin jotta sitä rakasteltiin silloin!... Sitä Hiltusen punahelmaa,
tarkotan. Mutta nyt se on jo huora!"

Hän lausui viime sanan kovasti, kerskaten, teki samalla rennon liikkeen
ja löi polveensa voitokkaasti, että sävähti.

       *       *       *       *       *

Vähä-vähältä oli hän mennyt tytöstä tyttöön, hentusta henttuun; oli
välillä ryypännyt, tarjonnut Hukallekin ja päihtynyt lisää.

"Niin jotta monta maailmanmutkaa on tämän pojan takana ja monta henttua
on itkemässä siellä kuletuilla poluilla", kerskui hän ja vannoi:

"Mutta peli on ollut aina rento, luonto hurskas ja meno niinkuin
herras..."

Äiti koetti häntä jo sovitella ja rauhoitella. Siinä puuhaillessansa
hän pyysi:

"Menisit nyt, Kusti, jo vaikka nukkumaan... Vaikka saunassa
nukkuisit... Jos et tässä tuvassa..."

"Ä- ... äiti!"

Se oli kuin tylsää ihmettelyä, että: "mitä se nyt äiti siinä!" Hän
katseli siihen pitkään, epäselvästi ja hapuili sanoja:

"Että, äiti, tuota... Ettäkö..."

Ja taas hän reuhahti siinä ennallensa, kehui, rentoili ja hoilasi:

    "Ja elä sinä mammani sitä sure,
    että minulle kävi näin!
    Vaan sure sinä Suomen neitoja,
    jotka minusta sinne jäi!"

"Eh, Hukka!" hihkasi hän lopuksi ja alkoi uuden jutun.

Mutta vähitellen hän alkoi kuin masentua. Hän oli alkanut kertoa
eräästä Närhin tytöstä, Liisusta, ja kuvaili sitä:

"Se oli apteekkarin piika ja..."

Näki oitis, että hän siinä jotain muisteli, kävi vakavammaksi.

"Niin, se tää Liisu... Se tää Närhin Liisu?" hoeksi kuulija.

"Joo... Ja se oli vähä hiton nätti... mutta..."

Ei näyttänyt tekevän mieli siitä puhumaankaan. Kuumeinen katse tuijotti
johonkin harmaaseen.

"Mutta se maailma... Se maailma!" käänsi hän sekä sanat että sävyn ja
näytti surulliselta. Alkoi jo nikotuttaakin. Nikahduksien välissä
tokersi hän kuin tylsistyen:

"Ja minä olisin sen nainut, sillä ra... rakastin..."

Kuului puuhailevan äidin vaivainen huokailu ja isän sylkäisy.
Tuhlaajapoika alkoi siinä väsyä ja masentua.

"Sitte!" tapaili hän kuin yksin puhuen. "Se oli roviisori se, jolle se
Liisun lapsi..."

Hän nikahteli. Silmissä oli surullinen katse. Aivan itsekseen puhuen
hän jatkoi:

"Ja minä olisin sen lapsenkin kanssa ottanut, mutta ei se itse...
Liisu..."

Niin se oli ollutkin. Hän oli silloin ollut kunnon mies, säästellyt,
uneksinut kodista ja Liisusta. Siitä Liisusta hän uneksi nytkin, vaikka
se istuu linnassa. Mistä syystä?

Samapa se.

"Herrat ne sen sinne saattoivat..."

Ihan tuntui kuin kihoaisi taas kosteutta silmään, ja viinakin jo kohta
loppuu.

"Ja sitte minä aloin juoda!... Heh, Ville Hukka!"

"Ka." Ei sekään nyt osannut enempää hokea, eikä äitikään huokaillut.

"Mutta", nikahteli hän, "mutta kun se... nik... kun se Liisu... ik...
pääsee irti lin... ik... innasta, niin silloin minä en... ik... juo..."

Hän nai silloin Liisun, sillä hän rakastaa sitä.

Eikä hänen tarvitse enää odottaakaan kuin kahdeksan ja puoli vuotta.

       *       *       *       *       *

Nyt se oli toki nukkunut, kuin puheeseensa hiljaa väsynyt. Ville
Hukkakin oli lähtenyt, ja mökki-pahasessa oli hiljaista ja yksinäistä.
Entisessä asennossansa istui kumarainen Olli, ja kuten aina puuhaili ja
nureksi Mari.

"Se Herra koettelee itsekutakin", nurkui hän siinä. Ei hän tajunnut,
nureksiko hän omaa kohtaloansa, vaiko poikansa, vai mitä. Nurea
pilvipäivä vain hämärsi sielua, ja sen sadeväri pani mielenkin
harmaaksi nyt.

"Mutta mitäpäs ne huokaillen kenenkään kivut paranevat tahi lovet
kohenevat!" lisäsi hän toki alakuloisen huokauksen ja alkoi taas
alistua tyynesti kuten tuhannesti ennen.

Oli jo iltakorva. Työtkin olivat tehdyt. Raukeana hän istahti, ja mieli
teki tarttua vanhaan kirjaan. Hän avasi sen ja äänettömässä mökin
hiljaisuudessa alkoi lukea ääneen:

"Sillä unohtaako isä poikansa ja hylkääkö äiti kohtunsa hedelmän."

Miten se osuikin nyt juuri moinen kohta! Harras, vaivalloinen ääni
syventyi. Vaikertelevana värisi se yöksi hiljenevässä mökissä.

"Ja jos", jatkoi hän, "jos äiti unohtaisi sen, jonka hän kantanut on,
ja jos isä ei pojallensa leppyisi, niin en minä kuitenkaan sinua
hylkää, sillä minä olen sinun turvasi ja sinun Jumalasi..."

Se soi niin raukeana, mutta samalla selvänä siinä iltahiljaisuudessa ja
mielien ollessa murheisina. Hämärsikin jo hieman. Hän jatkoi:

"Jos kuolema sinua piirittäisi ja yö ympäröisi sinua, niin elä pelkää,
sillä minä valvon..."

"Ja jos sinä rikkonut olet ja jos sinä synnissä vaeltanut olet, niin
elä epäile, vaan palaa luokseni, sillä minä olen sinun isäsi..."

Miten lohdullista, ihanaa, suurta! Hän jatkoi:

"Sillä vaikka maailma on armoton ja ihmisen sydän kova kuin kivi, niin
olen minä sinulle rakkaus ja rauha..."

Miten rohkaisevaa! Hän vieläkin jatkoi:

"Sillä niinkuin tuhlaajapoika palasi isän luo, kun kaiken tuhlannut
oli, ja isä hänelle sylinsä avasi, niin avaan minä sinulle sylini nyt
ja aina iankaikkisesti. Aamen!"



X


Joitakin päiviä oli kulunut siitä, kun pienet esihallat olivat kevyesti
kulkeneet näiden seutujen yli. Eivät ne olleet sanottavaa tuhoa
tehneet. Olivathan vain vikuutelleet arimpia viljoja ja niitäkin
ainoastaan hallanarimmilla alavamailla.

Mutta ne olivat huolestuttaneet mieliä. Tavallisestihan ne pienhallat
olivat varsinaisen hallan oireita, varoittajia. Huolestuneina oli
tarkattu taivaan merkkejä ja koettu ennustella, mihin päin ilmat
muuttuisivat. Kuulaaseen se tavallisesti veti iltaisin taivaan, ja
myhäilevä tyyn'ilma ei ennustanut hyvää yötä.

"Herra armahda tätäkin aikaa taas!" oli usea huokaillut silloin.

       *       *       *       *       *

Tänään oli ollut hikinen päivä. Aamusta iltaan oli päivä kihottanut
kuin sumun halki paahtaen, vaikka oli kautta koko taivaslaen ihan
selkeäväristä sineä. Tuulta ei nimeksikään. Hyttyset survoivat
iltapuolella ahkerasti, ja se kaikki käänsi taas katseet ilmanenteitä
kohti.

"Siinä meilläkin on ainoa leipä niissä viljelysvähissä", puheli jo Mari
huolestuneena, ennenkuin aurinkokaan vielä laskuansa läheni.

"Ka... Minkäpäs sille osaa... Mikä on tullakseen, se tulee", virkkoi
siihen Olli.

"Ohhoi meitä syntisiä ja meitä avuttomia Jumalan lapsia täällä!"

Se tuli Marilta taas kuin yksin puhuen, vanhaan tapaan, alistuen. Oli
niin kuulasta ja niin omituista ilma ja ilta. Ainoa vanha lehmä märehti
veräjällä. Ei sen kellokaan nyt kilahdellut. Veräjänkorvakoivu pujotti
äänetöntä latvaansa ilmaan, ja sen uloimmalla oksalla istui yksinäinen
peipponen, pää kallellaan, kuin suruisena, ja kuin olisi sekin ääneti
taivaanmerkkejä tarkannut siinä.

Mutta muutoin? Ei mitään erikoista. Tai jos sitä erikoista oli, niin
oli se outoa tavallisuutta, jossa raskas korpi vain lepäilee, yö
varustelee nousuansa ja mielien yli levitäikse huoli.

"Tip!"

Ei mitään. Se yksinäinen salopeipponen se vain sieltä koivusta tipautti
äänensä salomaan rauhaan.

       *       *       *       *       *

Ei ihme, että uni ei sinä yönä ottanut tarttuaksensa silmään eikä huoli
lähtenyt mielestä hetkeksikään. Iltasella, kun aurinko oli juuri
laskenut, tarkasti Olli taivaanrantaa, eikö siellä näkyisi
pilvikaistaa, tai jotain, joka ennustaisi, että yö on lientyvä
pilviseksi.

Mutta ei näkynyt. Siellä länsitaivaalla paloi vain tyyni iltapuna,
punaten koko sen rantaman ja valuen metsienkin yli kuin värivaippa.
Vähän loitompana kohoavalla mäkiahon töyryllä nousi yksinäisen
suurkoivun latva uljaana punataustaa vasten, ja aivan sen latvan päässä
istui suuri koirasmetso katsellen häneen päin.

"Miltä se näyttää?" tiedusti huolestunut Mari palattua.

"Ka, mistäpäs sen osaa nähdä!" Ei hän muuta tiennyt sanoa. Ja vaimo
lisäsi ainaiseen tapaansa:

"Kunpa Herra auttaisi nyt vaikka tämän yhden yön yli kunnialla!"

       *       *       *       *       *

Kesäöitähän ne vielä olivat. Sammuksissa kytivät vielä tähdet, ja
kuukin oli voimaton kuten aina kesällä. Puoliyön seuduissa seisoksi
Olli taas mökin pihalla ja tarkasteli. Oli aivan selkeää, aivan tyyntä.
Tähtisiementö kyllä tuikki, mutta ne tuikkivat pieninä kuin kipinät,
terävinä kuin taivaan kanteen kiinni pureutuen. Mutta ilma oli toki
kohtalaisen lämmin. Ruisrääkkä kumautti kertasen. Yökuulaassa, herkässä
ilmassa harhaili sen ääni kuin siitä aivan irrallaan vapisten.

"Ei tuolla taida vielä niin kovin suurta hätää olla", rauhoitteli hän
tupaan palattuansa Maria. "Mitä sitte aamupuolella tullee."

Ei sitä hätää tuntunut olevan vielä aamusarasteessakaan, kun hän taas
kävi tarkkaamassa. Idässä alkoi jo liikahdella eloa: taivaanrantaan
irvistäytyi punainen ruskosuikale, josta kohosi hienosti hopeoitunut
valoharja, himmeä tosin, vain tarkaten huomattava. Hiljaa alkoi se
punehtuma levetä. Hän katsoi sitä hyvän tovin. Valo levisi,
kuulakoitui. Kohta soi halki taivaslaen kepeä, kuulas aamuväri, joka
oli niin herkkää kaikelle, kuin olisi se jotain väreilevää alkueetteriä
ollut.

Mutta hätää ei näyttänyt olevan. Ilmassa tuntui hienoista lämpöäkin,
eikä kuuraa missään näkynyt.

"No Herran-kiitosi" rauhoittui jo Marikin ja koki saada vaikka
hetkiseksi nukahdetuksi.

       *       *       *       *       *

Mutta juuri auringon pilkahtaessa se tuli. Se pisti kuin neulalla,
yhtäkkiä, terävästi. Kaikki tapahtui nopeasti, yhdellä pistolla, ilman
ääntä, halki koko seudun. Vesisen jyvän arka neste ei ehtinyt
värähtääkään. Sitä vain kirpasi hieman, ja kaikki oli valmista: nesteen
elinvoima oli kuollut, jyvä arvotonta akanaa. Tähkä alkoi hiljaa
jäätyä, ja kun lämpömäärä yhä laski, alkoivat vesilätäköt riittyä ja
olivat kohta jäässä.

Ja nyt.

He seisoivat mökin pihalla molemmat, katsoivat, mutta eivät puhuneet
sanaakaan toisillensa. Aurinko oli jo ylennyt. Aamukylmä oli terottunut
kovimmillensa. Hallakuura härmäili puunlehtiä hienoisella hopeavärillä.
Jäätyneet lätäköt kiiltelivät, taivasväri oli kalseutunut kylmemmäksi,
kovemmaksi, ja maan hallakuuraiset värit kuvastuivat sitä vastaan
kepeinä ikäänkuin soiden ja helisten.

Mutta vainioilla seisoi paleltunut vilja hiljaa, kuin hämmästyneenä
siitä, mikä oli äsken sen yli käynyt. Jäätyvät tähkät nuokkuivat korren
päässä kuin menehtyneinä, ja ihmisten harmaat katseet tuijottivat
siihen äänettömyyden tyhjyyteen, josta hädässä apua toivotaan, siihen
tyhjyyteen, jossa ei ainoakaan tarkkaaja ole koskaan nähnyt muuta kuin
kuun ja tunteettomia tähtiä yöajoilla ja päivisin iäti omaa teitänsä
kieriksivän ja kirmaavan päivän.

       *       *       *       *       *

Niin se oli sitten näköjään alkanut elämä kuin ennenkin. Mutta se näkö
oli vain ulkonaista. Haavat se oli lyönyt syvälle sinne, mistä ne vain
verkkaan aukenevat, näkyvät aikansa ja sitten taas arvettuvat.

Hätää se näet oli tuonut ja huolta tulevaisuuden suhteen. Kukin koki
nyt periä saatavansa naapurilta, eikä kellään ollut mitä toiselle
velaksi antaa. Kenpä sitä tiesi milloin ne saisi takaisin. Ehkä ei
koskaan. Ja kunkin itsensä edessä oli sama pitkä talvenselkä.

Niinpä oli Saukkokin ahtaalla. Se tiukkasi nyt tuvasta rahoja pian,
muutoin uhkasi toiselle myödä. Riippa, jolle hän oli hieman velkaa,
vaati pois omaansa, ja hänen täytyi pitää nyt ajoissa omastansa kiinni.
Sitä se taas selitti Ollille, kun he halla-aamun lähiaikoina osuivat
yhteen metsäpolulla.

"Niitä kun on minullakin siinä penikoita tuvallinen, niin ei siinä
auta... Varsinkin kun nyt halla taas vei kaiken", selitteli se hänelle.

He astuivat jäletysten. Olli koki pysytellä perässä ja suostutella
odottamaan:

"Kun nyt tässä joutaa pääsemään Siljan puheille kaupunkiin, niin
tottapahan sitte..."

Saukko ei vastannut, ääneti vain jatkoi kulkuansa, Tuli taas vaikea.
Hän koki astua rehvaista perästä ja taas jatkoi:

"Se on Silja vaan muuttanut pois entisestä paikasta, niin senvuoksi on
kirje jäänyt saamatta..."

Ei se nytkään vastannut. Tuntui kuin olisi astuntaa kiirehtien kokenut
päästä eroon hänestä. Notkuvin polvin rumpsutti hän perästä ja jatkoi
vaikeaa puhettansa:

"Mutta kyllä ne poliisikamarissa ovat sanoneet tietävänsä sen uuden
herrasväen... kun tästä nyt vaan itse sinne kuontuu..."

Pitkän matkan jatkoi hän sillä tavalla, kuin yksin puhellen ja kokien
perässä pysytellä. Mutta tienhaarassa erotessa se Saukko toki lupaili,
ilmoittaen lyhyesti:

"Ka jos ennen lumia Siljalta saat, niin... Jos tuota sitte koettaisi
odottaa vielä."

       *       *       *       *       *

Ne olivat hallayön jälkeisinä päivinä alkaneet masentua, ne saloeläjät
siellä korvessansa. Oli odotettu saarnamiestäkin jo. Varsinkin
vaimoväki oli sitä kaipaillut. Eivät he nyt välittäneet Manu Juupasta,
sillä viime aikoina he olivat alkaneet varmeta sen julistavan jotain
uutta oppia. Lisäksi oli se tullut entistä omituisemmaksi,
salaperäiseksi ja viisaaksi, eivätkä papitkaan sitä enää sietäneet koko
miestä.

Mutta ei sitä saarnamiestä vaan osunut tulemaan. Eräs omakyläläinen
kyllä oli, mutta eivät he siitä olleet koskaan erityisesti pitäneet,
vaikka se vieraissa kylissä oli aivan pieni profeetta.

Tänään se kuitenkin oli puhunut Sanasta. Koko joukko sillä oli
kuulijoitakin, Peitson tupa miltei puolillaan. Mitään erityistä
henkistä herätystä ja innostusta ei siellä tietysti nyt ollut, mutta
sen sijaan paljon mielenmurhetta ja halla-aikojen tavallista
masennusta. Manu Juuppakin siellä sattumalta oli nyt kuulijoiden
joukossa, vaikka hän ennen oli yleensä toisten saarnojen kuulemista
kartellut.

       *       *       *       *       *

"Me olemme syntiä tehneet, ja siksi Herra on vitsansa meitä kohti
kääntänyt ja antanut hallan tulla."

Niin se saarnasi ja todisti. Kaiken onnettomuuden se sanoi olevan
synnistä johtunutta, rangaistusta.

"Ja jos emme me itse olisikaan syntiä tehneet, niin ovat sitä isämme
tehneet. Ja Hän on kiivas Jumala, joka etsiskelee isien pahat teot
lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen!" jatkoi se
selitystänsä.

"Ka syntisiähän me olemme... me ja meidän isämme hamaan... niin ja niin
monenteen polveen asti."

Se oli kuulijoidenkin ajatus. Halla-aamujen jälkeen on maa altis
siemenelle. Usko otti juuren maahan, nousi pian oraalle, alkoi versoa
ja kasvaa kortta, joka kerran tähkäpäänkin kantaa voisi. Varmana niiden
ajatuksesta vahvistikin nyt saarnaaja:

"Sillä Hänestä ne profeetatkin todistavat, että kun Israelinkin kansa
rikkoi, niin..."

Hän selitti miten Herra oli ollut silloin vanhurskas: Ei ollut jättänyt
pahaa rankaisematta, vaan oli lähettänyt tuliset käärmeet ja muut
vaivat, ja että niin on nytkin käynyt ja aina niin käyvä on.

"Sillä Hän on vanhurskas, joka rankaisee pienimmänkin pahan... Aamen."

Miten oikeaa ja selvää se kaikki kuulijoista olikaan nyt!

       *       *       *       *       *

Saarna oli jo loppunut, kun Kusti osui tulemaan tupaan. Vakavina ne
siellä istuksivat, eivät puhuneetkaan muuta kuin jonkun harvan sanan.
Kusti tiesi, että ne katsovat häneen karsain silmin, mutta viis hän
siitä. Ne olivat kylällä vihjailleet hänen elämäänsä, siten ärsyttäneet
häntä, ja hän aivan haki riitaa voidaksensa näyttää mikä hän on.

"Mitäs sitä tälle Kustille kuuluu?" kysäistä tokasi siinä joku, mutta
ei hän viitsinyt vastatakaan. Hattu syvällä päässä istui hän vain omia
olojansa.

"Joko se nyt vielä lisäksi on niin ylpeä, jotta ei enää sydän anna
vastatakaan!" kuuli hän jonkun vaimoista mutisevan uunintauspuolella.
Joku toinen eukko huokaili siihen.

"Mutta se synti!... Se maailma ja se synti!" kaikerteli silloin
ensimäinen vaimo oman puheensa johdosta, kuin yksin huokaillen.

"Oliko se tänne päin tarkotettu?" kysyä murahti silloin jo Kusti
vihaisesti. Ne vaikenivat. Kai ne pelkäävät. Hyvä toki että jo älyävät!

"Vai omaa lihaasiko sinä maailmalla tarkotat?" jatkoi hän riidantekoa,
yhä vain siinä kumarassa synkkänä istuen.

Eivät ne taaskaan ääntäneet. Hän ärtyi ja olisi halunnut, että ne
tarttuisivat. Oli syntynyt äänettömyys. Joku eukko vain huokaili.
Vihdoin eräs herännein ja uskostaan rohkein niistä alkoi Kustia
tarkoittaen päivitellä:

"Niin se on kuin äsken Sanan saarnaaja sanoi: Jotta me olemme syntiä
tehneet... me itse tai meidän isämme..."

Hän olisi kai jatkanutkin, mutta Kusti arvasi sen olevan hänelle
aiottua ja katkasi ynseällä, äkäisellä:

"Pidä se leipäloukkosi siellä kiinni, eläkä sitä pöperröstäsi siitä
situ!"

Ja ne vaikenivatkin ja ainoastaan huokailivat hartaasti ja ilkeästi.
Häntä se ärsytti. Mutta vaimokin alkoi selviytyä ja sitäkin harmitti ja
ärsytti Kustin ylpeys ja loukkaus.

"Mutta on se toki Jumala vanhurskas!" alkoi se jo hartaalla, ilkeällä
äänellä Kustia uhmaillen pistellä. Mutta se siitä vain ynsistyi ja
ärtyi:

"Vanhurskas!" alkoi se halveksuvalla äänellä ja lisäsi:

"Sekö se on vanhurskas, joka antaa sataa niin väärille kuin
vanhurskaillekin!"

Se tuntui aivan jumalattomalta, mutta Kustia itseään se vain rohkaisi,
ynsistytti. Nyt se vielä lisäsi halveksuen:

"Ja vielä itse kerskuu sillä, jotta Hän antaa aurinkonsa paistaa yhtä
hyvin pahoille kuin hyvillekin!"

Alkoi tuntua monesta jo raskaalta olo.

"Ja vielä juuri niille väärille se sataakin enemmän sitä siunaustaan...
Kun oikeat ja kunnon ihmiset saavat kerjuilla kulkea ja niitä vaan
mökin mailta mierontielle potkituttaa!" lisäsi Kusti entistä ynseämpänä
ja synkempänä.

Ei tietty mitä sille sanoa. Eivät akatkaan nyt edes erin kuuluvasti
huokailleetkaan. Oli kuin puheenpuute.

"Niks!... Niks, niks!... Niks, niks vaan!" pisti vihdoin Manu Juuppa
viisaasti, omituisesti, kuin olisi jostain voitosta sillä iloinnut.
Mutta ei se Kusti nyt näyttänyt siitäkään mitään välittävän. Entistä
ärtyneempänä nousi se lähteäksensä, heilahti rennosti ja kerskui kuin
uhitellen:

"Mutta nää akka-karhut ne vaan sitä sanaansa jauhavat ja jauhakoot,
mutta tämä poika sanoo siihen että: sap-saameri vaan!"

Ja rennosti vetäsi hän hattu-reuhkaa syvemmä päähän ja poistui tuvasta
ja jotain laulua hoilotellen loittoni talosta tietä pitkin, painuen
peltoaukeilta korpien yksinäisiin hämäriin.

       *       *       *       *       *

Se oli Olli Variksen masennuksen aikaa.

Kustista olivat jotkut syytelleet häntä, kun se oli heitä loukannut ja
härnännyt.

"Mitä hän sitä Simo Viikillä tänne haettikin!" Niin olivat kylällä
soimailleet, ja akat juorusivat sen taas hänen korviinsa. Joku oli
häntä jo sillä asialla korvinkuullenkin pistellyt.

Nyt Kustin lähdettyä alkoivat ne taas sitä muutamin sanoin huokailla,
varsinkin akat. Se sopikin saarnan aiheeseen, ja joku päätteli:

"Siitä sen nyt näkee taas..."

Niin että saarna on tosi, tarkoitti hän sillä.

"Sillä", jatkoi hän, "jos ei siinäkään olisi syntiä, niin ei se olisi
tuommoiseksi rentuksi hänkään maailmankorvilla kulkemaan joutunut!"

Sitä uskottiin ja sille nyökytettiin hartaasti, surkutellen. Manu
Juuppa, joka oli kaikkea kuunnellut, puuttui nyt äkkiä asiaan, vetäen
viisaalla äänellä epäilevää:

"Eee-e!"

Jotain omituista ne arvasivat hänen taas sanovan. Hän alkoikin:

"Kun Jeesuksen eteen tuotiin sokea, niin... Mitäs se _Hän_ sanoi?"

Hän odotti vastausta viisaana, voitonvarmana, mutta eivät ne puhuneet.

"Kun juutalaiset Häneltä kysyivät, jotta tämä sokea itsekö se vaiko
hänen isänsä se syntiä teki, kun tätä rangaistaan... Niin mitäs se se
Hän sanoi?" toisti hän selittävästi. Mutta taas ne vaikenivat.

"Aa-aa!" veti hän silloin viisaasti, kuin asiansa täysin voittanut, ja
alkaen kohottautua lausui hän varmasti, jyrkästi, kuin iskien:

"Ei..."

Hän olikin jo sauvoinensa lähtövalmis ja jatkoi varmasti:

"Ei tämä Kusti itse eikä hänen isänsä ole syntiä tehneet, vaan ne
_muut_... Ne muut ne ovat tärvelleet jo koko maailman niin piloille,
että siinä..."

"Aa-a!" aikoi hän jo lopettaa, mutta lisäsi kuitenkin poistuessaan:

"Että siinä ei enää lujakaan voi lankeamatta elää."

Ja ikäänkuin surullisena lähti hän sauvoinensa lynkyttämään, peltojen
halki häviten siihen hiljaisuuteen, jonka muodosti jäyhä, terve korpi.

       *       *       *       *       *

On ilta, yksi monista. Päivänvaloa on enää hienoiseksi häiväksi vain.
Iltahämärä alkaa saeta öisemmäksi.

Kotimökkinsä lähellä, aholla, missä muinoin lapsena oli leikkinyt ja
pikkukivistä talosia rakennellut, istui Kusti yksin. Hajonneet olivat
ne kivitalot. Haihtuneet olivat ne lapsuuden viattomat päivät. Minne?
Miksi? Ken sen tietää.

"Ah!" huokasi hän siinä itseksensä, ja pää painui alas rinnan yli.

Mutta ilta vain pimeni yöksi. Taivasväriin pureutui ja hohti kipinä
siellä täällä. Ne kipinät alkoivat hehkua ja isota. Kohta paloivat ne
täydellä elokuisella heikolla valolla.

Mutta mies istui aholla ennallansa.

Olikinhan se toki leuto yö. Jo nousi kuu korpien takaa kelmeänä.
Sarastava aamuvalo se kai sen niin kelmeäksi teki. Ääneti se kohosi,
hiljaa nousi korpimaiden yli kulkeaksensa, ja aamun tuloa sen nousu
näinä aikoina jo ennusteli.

Mutta yhä istui entinen lapsi aholla, jolle rakennetut kivitalot jo
aikoja sitten iäksi hajonneet olivat.



XI


Pitkin kesää oli Mari puhunut siitä tavallisesta, jokakesäisestä
rippikirkkoon menosta, mutta se oli huolia vastaan taistellessa
lykkäytynyt pyhästä pyhään. Nyt oli jo syyskesä, ja vihdoinkin olivat
he siinä syyskylmien edellä nyt sille venematkalle selviytyneet. Oli
määrä käydä kirkonmenojen jälkeen papiltakin pyytämässä apua, ainakin
sen verran, että kykenisi lähtemään pitkälle kaupunkimatkalle Siljan
luo. Eivät siihen olisi heidän omat olemattomat varansa mitenkään
riittäneet.

Ja jotakin toivoa sen Siljan suhteen oli nyt jo saatu. Riipan Liisa,
joka aina kantoi kylälle hyvät jos huonotkin kuulumiset, oli taas ennen
muita joutunut siitä vihiä tuomaan. Eräs tehtaalaisen tyttö sieltä
Annan tehtaalta oli palvellut Helsingissä ja palannut sieltä ja se oli
kertonut tavanneensa Siljan kadulla. Siitä se nyt juttusikin taas
Riipan Liisa, innostui puheestansa ja kehui:

"Niinhän sillä kuuluu Siljalla olevan siellä hyvät olot, jotta se on jo
kuin herrasryökkinä, koko tyttö!" Sitä kuuli niin mielellänsä,
varsinkin äiti. "Vai niin se on toki onnistanut Siljaa...
Herrankiitos!"

Ja Liisa siitä vain yltyi.

"No!... Sekös hänelle nyt olisi onnistuessa... yksinäisellä tytöllä,
joka on osannut eteensä katsoa, niin jotta ei ole kietoutunut näihin
nykyajan köyhiin mieskutaleihin... joista ei ole muuhun kuin sitä
perettä ja joukkoa laittamaan", siunaili se jo kuin äkäillen.

Kaikki tuntui nyt niin uskottavalta, todelta. Kaupunkipalkat ja muut,
niin että...

"Senkö hätä siinä Siljalla on ollut rikastuessa, niin jotta kuuluu
päässäkin olleen jo hatut ja senkin seitsemät ihmeet... Eikä niinkuin
tässä meillä, joilla ei ole usein millä huiviriepukaan korviinsa
ostaa!" toraili Liisa ja innostui kuin kateisena niitä kuulemiansa
lisäilemään.

"Ja kädessäkin ihan kuin tällä pappilan mampsellilla jo varataivaat ja
muut pahanhengen sateenvarjot... Niin jotta mikä hätä hänellä silloin
on vanhoja vanhempiaankaan auttaessa!" antoi hän jo tulla
kuvitteluaankin.

Niin, niin. Eivät he paljoa siitä selvästi tajunneet. He vain
ymmärsivät, että toista se on kaupungin hyvissä palveluspaikoissa kuin
tehtaankin kurjissa oloissa ja toista yksinäisen Siljan kohtalo kuin
Annan, joka suuren perheensä ja kivulloisen miehensä painamana on
väkisinkin avuttomien joukkoon vajonnut, eikä siitä itse nousta voi,
vielä vähemmin muille avun hädässä antaa voisi.

"Kunpa nyt vain auttaisi sen verran, että hänelle pääsisi kertomaan
hätänsä... Ei se hän ole kova", arveli ja muisteli rauhoittuva äiti
Silja-tyttärestänsä, jatkoi ainaisia puuhiansa ja lisäsi:

"Jo pienenä oli sillä niin hellä sydän kaikkia kärsiviä kohtaan, jotta
omasta suustansa olisi viimeisen leipäpalansa kerjäläisellekin
antanut."

Niin. Niin se oli tehnyt. Hänessä oli viime turva, ja matka-apua
odottaen kääntyivät katseet pappilaan. Se oli ainoa paikka enää, ja
olihan sieltä moni muukin viime hädässä joskus apunsa saanut.

Mutta salomökeissä ja taloissa kasvoi kertomus Siljan hyvistä oloista
päivä päivältä. Joku oli taasenkin osunut tehtaalla käymään ja tiesi
kertoa alun johonkin uuteen. Nyt jo kerrottiin tuvissa, että Silja on
saanut ensin yhden hyvän paikan ja sitten kohta toisen sitäkin
paremman, ompelijana ensin, kaupassa sitten. Se on säästänyt, rikastuu
ja tietysti kohta itse kaupan avaa.

"On niitä toki hyviä ihmisiä siellä isoissa kaupungeissa... Niin jotta
tätäkin köyhää auttavat", siunailivat silloin useat.

"Onhan niitä toki siellä", uskoivat toiset, ja monien mielessä kangasti
silloin iso kaupunki jonain... ei sitä tajunnut minä. Se kajasti vain
uutena, tuntemattomana, heille kaukaisena, ehkä saavutettavana hyvänä.

Mutta korpi vain oli ääneti ja levollisena ja piti kovalla
maankamarallansa juurista lujasti ja armotta kiinni niitä korpikuusia
ja metsiä, jotka se kerran valtaansa saanut oli.



XII


Voi meitä avuttomia, meitä, jotka pimeässä soudamme ja yöstä aamua
etsimme.

Ainoastaan meitä, jotka vaellamme epäselvyyksien maassa, missä keskellä
päivän kirkkauttakin sadat yösumut silmillemme puhaltavat ja kaiken
pimittävät.

Meitä, joiden ainoana haahtena on häviö, päällä synkeä yö ja alla
pauhaava ja uhmaava ulappa, eikä johtavaa tähteä mistään näy!

Ja jos onnettomuus meidät yllättää, niin että myrsky pilvet yltämme
halki repäisee ja raosta ruhjova salama välähtää ja valollansa meitä
lyö ja niin kirkkauden näyttää...

Niin uusi voima taas pilvet uudelleen umpeen viskaa. Pimeys peittää
taas meidät, ja meidän sielumme ikävöi johtovaloa kiihkeämmin kuin
myrsky-yön pimeydessä hätäytyneen laivurin silmä johtähteänsä. Emmekä
me mitään löydä. Emmekä me minnekään voi luottamuksella korottaa
hätäistä ääntämme: Herra auta meitä, sillä me yöpimeydessä, hädässä ja
epätoivossa olemme!

Me olemme silloin avuttomampia kuin kirkkosoutajat, jotka yömyrskyssä
lujina ja kilpaa myrskyn kanssa huutavat:

Pauhaa, myrsky, ei se pelota! Meidän haahtemme on kalliolla, sillä se
on Herrassa.

Kylmää yöpimeyttä juo meidän hätäytynyt sielumme silloin valon sijasta,
ja me kadehdimme niitä kirkkosoutajia, jotka kuin sokeat valonsa
vähästäkin saavat, ja niitä kirkossa-istujia, joille epäselväkin
selvyyttä jo on.

Sillä he ovat kirkossansa kuin onnelliset lapset, jotka äitinsä rintaa
imemään päässeet ovat, eivät sen rinnan laihuutta kysy, eivät nurise,
vaan tyytyvät, ja niin täyden tarpeensa, onnensa, autuutensa ja
kaikkensa sen maidosta saavat.

Sillä Sinua, Jumala, me ikävöimme, mekin, joilta Sinä hämäryyteesi ja
epäselvyyteesi ja ristiriitaisuuksiisi kätkeydyt, niin että emme
sittenkään Sinua koskaan löytää, emme Sinun olemassaoloasi emmekä
vanhurskauttasi milloinkaan uskoa voine.

       *       *       *       *       *

Vihdoinkin oli näet Marin ja Ollin kauan aikoma rippikirkkomatka
toteutunut, ja he istuivat jo kirkossa. Jo puoliyöstä olivat he
lähteneet soutamaan tätä vesiulappaa, jossa oli yli peninkulma yhtä
ainoaa aavaa, yksinäistä selkää. Harvoin sieltä salosopelta uskalsikin
kirkkovene sille matkalle teloiltansa solahtaa, ja nytkin he olivat
ihan ainoat sieltä Salorannalta tulleet.

       *       *       *       *       *

Se saarnasi nyt rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta, ja sydämensä
lämmöllä se tuntui saarnaavankin siitä.

"Ja oli kerran rikas mies..."

Miten monesti oli heille sitä sanaa lausuttu! Siksi kai oli tuttua se
kaiku, joka niihin sanoihin puukirkon honkaseinistä ikäänkuin huoahti
hiljaa.

"Rikas mies, joka vaatetti itsensä purppuralla ja kalliilla
liinavaatteilla ja eli joka päivä ilossa ja herkullisuudessa", jatkoi
pappi.

Pää pään vieressä siinä kuunteli sitä sanomaa. Karuilla kasvoilla oli
hallamaan väen vakava ilme, ja jo puvutkin julistivat, etteivät he ole
niitä rikkaita miehiä, jotka ilossa ja herkullisuudessa elävät ja
purppuraan ja kalliiseen liinaan pukeutuvat.

"Ja oli myös eräs köyhä mies", käänsi se saarnan aiheen. Puukirkon
honkaseinä huoahti niihinkin sanoihin saman kaiun.

"Köyhä mies, Latsarus nimeltä, joka makasi hänen ovensa edessä täynnä
paisumia ja pahoja haavoja..."

Ei sitä tiennyt mikä siinä koski: sekö honkaseinien tuttu vanha kaiku,
joka niin hellävaroen soi, vai sanojen tuttuusko, vaiko papin puhe. Ei
sitä erottanut, asiako vaiko joku muu kaiku teki, että sanat löysivät
sydämissäkin kaiun ja ryppyiset posket vakavoituivat.

"Se pyysi täyttää vatsansa niillä muruilla, jotka rikkaan pöydältä
putosivat, mutta ei kukaan hänelle niitäkään antanut", jatkoi pappi.

"Mutta koiratkin tulivat ja nuolivat hänen paisumiansa..."

Se oli saarnan aihe. Hän polvistui ja rukoili hartain äänin:

"Herra Jumala, Sinä joka vanhurskas olet! Suo minun julistaa Sinun
pyhää sanaasi lujasti ja järkkymättömäsi, niin että jokainen sana lyö
sydämiin ja niihin jää lujasti kuin tämän Sinun temppelisi seinään
Sinun kasvattamasi honkaoksa tuo! Aamen!"

       *       *       *       *       *

Se puhui nyt kauan ja voimalla. Rikkaasta miehestä se ensiksi saarnasi:

"Ja koska hän helvetissä vaivassa oli..."

Hyi! Mikä aatos! Mikä värisyttävä, suuri vaiva!

"Ja lieskat löivät ja pohja jyrisi ja pauhu kävi!"

Herra armahda meitä siitä ...

"Ja koska hän silloin silmänsä nosti ja näki Aabrahamin ja Latsaruksen
hänen helmassansa... Ja..."

Hereillä ne kaikki olivat. Kuin huumautunein korvin kuuntelivat ne ja
tajusivat vain huminan kuin Herran äänen.

"Niin se rukoili, että Latsarus lähetettäisiin kastamaan sormensa pää
veteen ja sillä jäähdyttämään hänen kieltänsä, mutta..."

"Ei. Sitäkään ei hänelle sallittu enää!"

Herra armahda niitä, jotka rikkaudessa vaeltavat!

       *       *       *       *       *

Mutta nyt hän alkoi saarnata Latsaruksesta. Hän ylisti sitä ainoaa
kurjaa, jonka muisto elää. Hän ylisti sitä ainoaa kurjaa, jonka
kunniaksi ja muistoksi on lausuttu iäti pysyvät muistosanat, muutamilla
sanoilla kirjoitettu kokonainen eepos hänen elämästänsä täällä ja hänen
sielunvaelluksestansa tulevassa elämässä. Hän ylisti sitä kurjaa, jonka
ylistystä veisataan lukemattomissa puukirkoissa ja kalleissa
miljoonatemppeleissä, mutta jonka osaa ei kukaan tahtoisi itsellensä
valita...

Ei kukaan. Ei ainoakaan. Ei parhainkaan...

"Rakkaat kuulijani!" jatkoi hän. Ja hänen edessänsä oli pelkkä
Latsarusten joukko. Siellä oli Olli Varis ja Mari, molemmat
Latsaruksia. Siellä oli...

"Onko teistä kukaan Herran edessä niinkuin Latsarus?" kaikui papin
voimakas ääni.

On, on! Siellä on ruotilainen Muikku, joka ei koskaan ole kylliksensä
syönyt... Täällä on rampa Jäppi, joka on ikänsä halvattuna kerjuulla
kulkenut... Täällä on...

"Onko kukaan meistä Hänen edessänsä kuten hän?" kaikui yhä
voimallisemmin.

Oo! Herra paratkoon! Tässä on Lynkkä-Liisa, joka on maannut
pappiloidenkin saunoissa täynnä paisumia, pahoja haavoja, ihotauteja ja
syöpäläisiä.

"Onko teistä, ja itsekustakin meistä, toistan minä teille..."

Varmasti, varmasti! Herra armahda, liiankin varmasti! Täälläkin on: Hän
on sortunut maailman tiellä köyhyydessä kulkiessansa. Näe, Herra,
taivaan ja maan Jumala, miten paljon hän on kärsinyt, hänkin! Näe,
miten hän on hädän hetkinä pahasti myönyt Sinun kuvaasi. Näe hänen
kuppatautinsa arvet, hänen syöpänsä! Lähetä, Herra, Latsarus painamaan
vilvoittava sormensa tämän uuden Latsaruksen palohaavoihin... koko
tämän kärsivän Latsarus-joukon tulisiin haavoihin, ja anna poistaa pois
taudin idut, sen syyt ja sen aina tuoreina pysyvät juuret!

       *       *       *       *       *

"Sillä jos teidän joukossanne on yksikään niinkuin rikas mies, niin voi
meitä! Voi seurakuntaasi, Herra!" nousi papin ääni. Lujasti hän iski ne
sanat sydämeen: "Onko?"

Ei, ei, ei! Ei ainoaakaan! Herra armahda vaan näitä hallamaitasi, näitä
karuja erämaakorpia, joista ei ainoaakaan rikasta miestä ole
temppeliisi tulla voinut, ja lähetä Latsarus juuri tänne, veljiensä ja
vertaistensa avuksi.

Kuule se äänetön rukous, Herra, kuule se, kuule ja ole armollinen
vihdoinkin jo meille!

"Sillä mitä se auttaa ihmistä, jos hän kaiken maailman voittaisi ja
sielullensa saisi vahingon!" saarnasi se nyt. Sanat vain humisivat
korvissa kuin jonkun hyvin etäisen, vanhan saarnan kaiku. Ei sitä
voinut tutkiakaan, ei ajatella sanoja. Se outo humu se vain tunki
kaikkeen ja tukkesi kaiken.

"Sillä sinun on kunnia ja voima ja valta!" julisti pappi lujasti.
"Sinun on vanhurskaus ja elämä ja autuus. Sinua me ylistämme ja Sinulle
me veisaamme taas kiitosvirtemme tässä. Aamen!... Veisatkaamme!"

Ja kuin jostain taivaan kuorosta puhkesi silloin:

    "Kunnia olkoon Jumalallemme!"

Se soi niin ihanasti, niin koruttomasti.

    "Kunnia Jumalalle, Isälle, Luojallemme!"

antoi vanha honkaseinä kaikuansa, ja äänetön Latsarus-joukko kumartui
hiljaa, nöyrtyi ja polvistui sen Jumalan eteen, jonka armosta he
Latsaruksia olivat. Pappi jakoi jo rippiä, ja uudestaan vuoti alttarin
eteen polvistuneiden yli lohdullinen, mutta särkevä veisuu, avunhuuto:

    "Jumalan karitsa, joka pois otat maailman synnit!
    Armahda meitä..."

Armahda, armahda, armahda! Totisista sydämistä se tuli, ja...

Jospa Sinun armosi vaan anojille aikanansa ehtisi taas tulla!

       *       *       *       *       *

Ei siitä papin puheille pääsystä nyt tullut mitään. Väkeä siellä oli
niin että ei sitä voinut. Ja sitten se kiirehti sairasta ripittämään.
Toiseen kertaan se oli jätettävä nyt. Olihan vain aikaa kulunut vuoroa
odottaessa.

Ja nyt oli vielä poikettava katsomassa sitä rampaa, ruhjoutunutta
poikaa, Mikkoa, joka oli kunnan ruotilaisena suutari Puralla. Se raukka
liikkui puujaloilla, toiskätisenä, ja oli ruhjoutuessansa vielä
menettänyt puhelahjansa, niin että änkytti pahasti.

"Mitenkä sinä nyt jaksat, Mikko?" tiedusti äiti.

"Ka... e... e... e... eipä tässä... e-erikoista", änkkäsi se vaivoin.
Ruotitalo oli itsekin miltei vaivaisavun tarpeessa. Ei siinä siis
olot erikoisia olleet. Lapsia souvattamaan se olikin Mikko
ruotilaishuutokaupasta huudettu siihen.

"Tähän vaan ky... kylkeen pi .. istää!" sai se änkätyksi kipujansa
selitellen. Tuli niin raskas elo. Talonväkikin katsoi kohtausta
sanattomana.

"Kunpa vaan koettaisit kärsiä ja kestää... Kyllä se Herra lopulta armon
lainaa." Se oli ainoa, mitä äiti voi siinä antaa ja sanoa. Rampa nurisi
jotain epäselvää, alakuloista, ja kääntääksensä puheen pois omista
kivuistansa tiedustaa änkytti miten äiti voi.

"Ka mitäpäs näistä meistä enää!... Hautaan menijöistä!" kierrellä
nureksi äiti ja peittääksensä kaiken raskaan pojalta lisäsi:

"Siinähän tuota vaan elää kituutetaan ennallaan... Eikä tuossa mitään
suurempaa hätää ole."

Mutta isä kopeloi poikansa kipeää kuvetta hellävaroen eikä voinut muuta
kuin neuvoa:

"Jos pyytäisit jonkun hieromaan... Tottapahan vaikka sitte sieltä
kotimökiltä maksettaisiin hierojalle..."

"Ka-aa", tapaili poika välinpitämättömästi, ja pää painui taas
alakuloisena ryntään yli nuokottamaan.

       *       *       *       *       *

He olivat myöhästyneet niin, että ilta alkoi hämärtää, kun he aavalle
vesiulapalle lähtemään joutuivat. Ilmakin oli äkkiä kylmennyt. Aika
navakka, kylmä tuuli jo puhalteli ja nosti vettä hyrskeeseen.

"Kun ei vaan nousisi nyt vielä myrsky!" arveli Mari.

Mutta kotiinhan siitä täytyi pyrkiä. Olivathan he näihin matkoihin
tottuneetkin, eivätkä heitä pienet vaarat saaneet pelottaa. Kohta
keikkuikin vanha vene-pahanen ulappavesillä, ja vanha mies kiskoi
airoista, Marin kyykistyessä kyttyräksi veneen perään.

Mutta tuuli kiihtyi ja kylmeni. Oli vielä laitatuuli, ja alkoi vihmoa
kylmää syyssadetta. Marille tuli jo vilu. Varsinkin kipeitä jalkoja
palelti. Tuuli kiihtyi. Roiskulaineet viskoivat jo harjojansa toistensa
yli.

"Jokohan nyt nousee myrsky!" huolestui jo Mari. Mutta mies rauhoitteli:

"Ka mikäpäs tässä on hätänä, kun on vene."

       *       *       *       *       *

He olivat jo aavaselällä. Tuuli alkoi vinkua, ja syyssade kiukustui jo
räntäsateeksi. Ei se ollut tavallista näin aikaiseen vuodenaikaan.
Aallot heittelivät jo vene-pahaa kuin kuplaa, kellutellen sitä
harjoillansa. Yhä pimeni ja yhä kylmeni ilma.

"Noita jalkoja... kun nyt rupeaa paleltamaan!" valitti Mari. Mies antoi
hänelle takkinsa ja käski kääriä jalat siihen. Itse hän tarkeni
paitasillaankin. Ei se tosin märkä takki paljon auttanut, mutta olihan
toki tyhjää parempi.

       *       *       *       *       *

Se lie jo ollut likellä puoliyötä. Oli miltei aivan pimeä. Tuuli oli
raivostunut myrskyksi. Vene viskautui aallolta aallolle, ja pärskevesi
räiskyi laidan yli, usein lentäen sitä tietään koko vene-pahan ylitse
järveen takaisin.

"Herra-isä kuitenkin!" pääsi jo Marilta. Mies kiskoi voimiensa takaa.

"Pelottaako sinua?" kysyi paleltuva vaimo huolissaan.

"Eipä tässä... veneessä."

Ulappa jo aivan raivosi. Myrsky koetteli jänteittensä voimia.

"Kun on Herra turvana, niin ei siinä hätää!" koki Mari jo rohkaista, ja
niin nousikin hänessä luja usko luonnonvoimia vastaan.

"Elä siis pelkää, Olli!" rohkaisi hän.

       *       *       *       *       *

Hei!! vinkui riemuitseva myrsky, ja aallokko roiski ja jyrisi, ja
lastuna keikkui vene pimeässä.

Mutta ulvo, myrsky! Lyö ylitsemme, pauhu, ja kiidä, riehuva myrsky,
päittemme päällitse! Emme me kuitenkaan pelkää, sillä turvanamme on
Herra!

Jyrise allamme, syvyys, ja visko vaahtoasi, meri! Emme me kuitenkaan
vapise, sillä tukenamme on Hän!

Ja meri huusi ja pimeys uhmasi, ja he olivat avuttomina ulapalla, ja...

Ei se mitään! Lyö vaan, pauhu, rantakallioihin! Iske vuoriin, ja jos ne
voimastasi pirstoutuvat, niin emme me pirstoudu, sillä meidän
voimanamme on hädässä Herra.

Häneen yksin kaikki pirstoutuu.

Ja pilvi halkesi ja pimeys haihtui. Kirkas kuu puhkesi paistamaan uhman
ja kuoleman keskelle ja valaisi öistä ulappaa, jolla kaksi avutonta
taisteli pimeyden ja myrskyn halki tietänsä etsien.

Ja ranta tuli. Vielä oli Marin kylmettyneissä jaloissa sen verran
voimaakin jälellä, että hän miehensä tukemana pääsi takaisin
mökki-pahansa lämpimään.

Päivä alkoikin silloin jo valeta. Myrsky pauhasi, mutta taivas pureutui
selkeäksi, kylmäväriseksi, ja pauhaavan järven päällä leijaili
korkeudessa ylpeä, valkea lokki.



XIII


Kusti oli jäänyt seudulle oleilemaan, sillä välipä sillä missä hän.
Väliin se teki taloissa työtä, väliin vetelehti ja kävi joskus
kotimökilläkin oleksimassa päivän, toisen.

Tulopuuskastansa lähtien se oli muuttunut vanhempiinsakin
suhtautumiseen nähden. Humalan selvittyä oli alkanut ujostuttaa ja
sitten suututtaa koko olo ja elämä, kun se oli semmoiseksi nyt
kiertynyt ja tämmöisenä hänet kotipaikoille sysännyt. Hän tuli
katkeraksi, usein pisteliääksi, joskus vieroen ihmisiäkin, sittemmin
taas yhä enemmän ja enemmän ärtyen niille, varsinkin kun ne vihjailivat
hänelle. Hän tunsi olevansa vieras täällä, jossa elämä ja ihmiset
olivat toisia kuin siellä maailmalla, missä hän oli kouluutunut.

Ja isän ja pojan välillä oli samalla alkanut kyteä jotain katkeraa,
joka heidät erotti toisistaan. Ei sitä oltu sanoin sanottu, mutta Kusti
aavisti niin olevan. Vaistomaisesti oli Ollin mieli katkeroitunut, kun
pojasta ei mitään apua ollut ja kyläläiset vielä morkkailivat häntä
siitä. Nyt se vielä kävi syömässä niitäkin viimeisiä, mitä vielä
mökissä oli.

Monta sanaa ei ollutkaan vaihtanut poika isänsä kanssa.

       *       *       *       *       *

Nyt se taas istui tuvassa. Oli tullut yhdessä Manu Juupan kanssa ja
aikoi jäädä yöksi, ehkä joksikin pitemmäksikin aikaa. Marin jalat
olivat kirkkomatkalla kylmetyttyänsä menneet aivan piloille.
Hädin-tuskin voi hän enää liikkua, ja usein painoi se jo ihan vuoteen
omaksi. Eräs vaimo niitä taas hieroksi ja voiteli siinä tupa-pahassa.

"Siellähän ne kirkkomatkalla kun vielä kohmettuivat", nureksi Mari
hiljaksensa. Hieroja huokaili, ja Kusti, hetken ajan synkkänä
mietittyänsä, katkaisi vaitiolon pistämällä:

"Ka mitäs sinne menit kirkkoon!... Turhanpäiten kohmettumaan!"

Hän istui kumarassa, hattureuhka syvällä päässä, ja tuijotteli
lattiaan. Äiti huomasi sen pistävän äänen ja hetkisen mentyä koki
sovitella, nureksien:

"Mistäpäs tässä lohdutuksen saa, jos ei sieltä... Kirkosta ja Jumalan
sanasta..."

Puhe kääntyikin nyt siihen asiaan. Manu Juuppa kuunteli viisaan
näköisenä, punniten kuulemiansa, ja Kusti näytti synkkenevän.

"Saarnasi nytkin niin ihanasti Latsaruksesta ja rikkaasta miehestä,
jotta..."

Ei tahtonut löytää sanoja, joita tarvitsi. Vasta hetkisen kuluttua voi
hän siis jatkaa hartaalla nyrinällä:

"Ei se rikkaita ylistänyt saarnassaan. Kaiken maallisen sanoi tuovan
sielulle vahingon ja..."

"Paljonko hän, pappi, sai siitä 'ajallista'... siitä ajallisen
tuomitsemisesta?" katkaisi Kusti pistävästi. Syntyi vaitiolo.
Sylkäistyänsä jatkoi Kusti synkkänä:

"Hänelläkin, tällä papilla, on tuloja yli kymmenen tuhannen vuodessa,
niin se tekee jo yhtä saarnaa kohti tuonne kaksisataa... Niin jotta
kannattaa niillä palkoilla 'ajallista' tuomita..."

Äiti ei tiennyt mitä sanoa. Ei hän itse asiaa jaksanut arvostella,
mutta pojan ynseys Sanaa kohtaan häntä masensi.

"Työmies saa kahdestasadasta usein koko vuoden rehkiä, ja sitten niille
saarnaa jotta: elkää tavaraa kootko... Vaan kantakaa sitä
saarnapalkasta papille, joka rikkautta vastaan paukuttamalla teiltä
omiksi rikkauksikseen viimeisetkin pennit kiskoo!" lisäsi hän
katkerana, pisteliäänä.

Vaiettiin.

"Joo... Se on se niks!" pisti sitten Manu Juuppa merkitsevästi, käväsi
sylkemässä sylen ja kompuroi taas istuksimaan ja mietiskelemään.

"Mhyh-hyy!... Yh-hyy!" huokailla kytysteli Mari itsekseen, kun puhe oli
loppunut, kun kaikki vaikenivat ja oli kuin olisi oltu kaikki eri
leiriä nyt. Vaitiolon yhä jatkuessa huokaili hän kuin yksin nuristen:

"Köyhille... köyhille ja vaivaisillehan se on Sana annettu ja niille se
on taivaanvaltakunta varattu, eikä ynseille ja ylensyöjille ja
ylenjuojille."

Ei hän sillä tarkoittanut Kustia, mutta Kustista tuntui, että se
vihjailee ylen juomisella hänen juopottelevaa elämäänsä. Hän synkkeni,
mutta malttoi mielensä ja painui kumarampaan.

"Ja niille köyhille hän siellä saarnasikin... Ei siellä yhtä ainoaa
rikasta miestä koko kirkossa ollut", jatkoi äiti alistuvalla,
sovittavalla äänellä.

"Olipas yksi!" pisti siihen Kusti ja kuin puraisemalla lopetti:
"Pappi!"

       *       *       *       *       *

Syntyi pitkä äänettömyys. Kaikkien välillä tuntui olevan jotain, joka
nyt jo lopullisesti jakoi ja erotti. Se oli jotain kuin uutta, outoa,
selvästi käsittämätöntä. Vihdoin lopetti äänettömyyden Mari, joka
ainaiseen tapaansa hiljaa nureksi:

"Kaikkihan tuo näkyy jo maailmassa muuttuvan ja olevan uutta... Niin
jotta ei tässä enää meistä vanhoista ja häviävistä eläjiksi eikä
minkään ymmärtäjiksi ole!"

Niin kyllä. Kustin tulo ja kaikki muu oli tuonut paljon semmoista, jota
ei hänen nuoruudessansa ollut. Ja sitten vielä...

"Kun nyt tääkin Manu Juuppa jo..." jatkoi hän nyreksintäänsä. Sekin oli
hänenkin silmissänsä viime aikoina muuttunut, kuin uus-uskolaiseksi
tullut. Hän ryhtyi jotain puuhaamaan ja nurisi kuin yksin puhuen,
alistuvan:

"Mutta kukapa meistä vanhoista ne tämänmaailman opit ja uskot ymmärtää
ja tietää!"

Kusti istui kuin ynseänä sille vanhalle, mutta samalla kuin miettien.
Ja Manu Juuppa nojaili kainaloin sauvaansa ja katse lattiaan painuneena
mietiksi omia mietteitänsä.

Tupaan tuli nyt Olli. Se istahti, istui piippunysä ikenessä, kumarassa
ja synkkänä kuten poikakin. Huolet ne painoivat nyt kuten aina
ennenkin.

"Vai mitä sinä, Olli Varis, itse siitä arvelet?" kysyi häneltä Manu
Juuppa, ikäänkuin Olli olisi kuullut äskeisen keskustelun.

"Niin jotta mistä?"

"Ka tässä vaan", yritti Mari painaa koko asian syrjään, mutta keskeytti
siihen.

"Että... että niks-naks vaan!" jatkoi Manu omaansa viisaana ja kuin
voitonpäällä ollen. Hämärästi selvisi toki mistä oli kysymys, kun
hieroja-eukko alkoi huokailla:

"Ynseyttä... ynseyttä se on tää maailma täynnä... Ohhoi... Hohhoi!"

Ja Ollille hän asian selitykseksi lisäsi:

"Kusti tässä vaan sanoi, jotta eivät ne kirkot ja papit muuta kuin
keritsevät köyhää... keritsevät ja karitsevat vaan köyhää... Köyhää,
köyhää ja kurjaa!"

Kustia jo suututti. Ynseänä vannoi hän synkkää:

"No ei lähdekkään Kusti Latsarukseksi, jonka selässä papit ajavat sinne
rikkaan miehen helvettiin..."

Vaitiolo, joka sitä seurasi, oli raskas, sillä isä ja poika olivat
synkkiä. Heidän välillään kytevä katkeruus odotti ilmipuhkeamistansa.

"Vielä narraavat vanhat akat sinne jalkojansa palelluttamaan!" lisäsi
Kusti hetkisen vaiettuaan, katkaisten äänettömyyden ja synketen
papeille.

"Ka", yritti isä. Hetkeksi hän siinä vielä pysähtyi, mutta lisäsi
sitten synkkänä:

"Kunpa sitä sinäkin olisit vaikka kirkossa juossut, etkä huorien
hännässä riippunut, niin vaikka tuota vaivaista äitiäsi voisit autella
nyt."

Se oli ensimäinen katkeruuden sana. Mutta se oli terävä, pureva ja
synkkä. Mökkiin painostautui raskas vaitiolo. Sekä isä että poika
näytti painuvan entistä syvempään kumaraan, ja kuului vain äidin joku
hiljainen huokaus.

Viimein nousi Kusti, painoi hattureuhkan syvemmin päähän ja poistui
hiljakseen, sanaa sanomatta. Ulkona istahti hän hetkiseksi
kaivonkannelle, istui siinä kumarassa, synkkänä, päässä joku epäselvä,
tylsä ajatus.

Mutta ei hän kauan istunut. Sanattomana nousi hän ja lähti kävelemään
pois mökiltä iäksi.

Ja niin alkoi hän lopullisesti painua siihen Latsarus-virtaan, siihen
kurjien ja onnettomuuteen sortuneiden virtaan, joka joskus hiljaa
voihkien, useimmiten aivan äänettömänä kaikilta maailmankulmilta virtaa
kenenkään huomaamatta halki rikkauksien ja kurjuuksien mertansa, n.s.
"tuntemattomien hautoja" kohti. Ja aallot ummistuvat äänettöminä heidän
häviönsä yli, ja heidän haudoillansa pauhaa iäti se taistelu
rikkaudesta, joka armottomuuden kivikovaksi paaduttaa ja rikkaudenhimon
pedon kiihkeäksi verenhimoksi tekee.

Voi Latsaruksia! Voi avuttomia heitä!

       *       *       *       *       *

Siljan luo meno oli yhä viivästynyt, kun esteetkin olivat suuret ja
matka yletön. Pappila oli ainoa paikka, mistä toivottiin matka-apua
saatavan, mutta ei ollut tullut vielä yritetyksi sitäkään kokea.

Mutta nyt se tuli jo pakoksi. Lautamies tuli aivan vierasmiesten kanssa
antamaan häätökäskyn. Sulan aikana, ennen lumikelien tuloa, piti mökin
olla tyhjä. Haaste veloista oli jo aikaisemmin annettu.

Lautamies Kokko oli seudun tavallisia talollisia, semmoisia, jotka
jotenkuten pääsevät vuodesta vuoteen, velkataakan yhä suuretessa ja
karujen peltojen sitä mukaa kasvuvoimasta tyhjetessä. Se puhua honotti
nenäänsä ja lausui useimmat sanat vinkuvalla nenä-äänellä.

"Noo!... Mutta mikäpäs sinulla, Olli, hätänä!... Vanha mies ja niin
menet ruotilaiseksi kuntaan", honotti se asiaa sovitellen, kuin
häädettyä lohdutellen.

"Ka..."

Mari sai siitä hänen puolestansa jatkaa:

"Samapahan tuo on, missä tää köyhä päivänsä päättää."

"Yy... yy!" innostui siitä Kokko myöntelemään ja vinkua honotti:

"Sa-amahan se on!... Ihan samahan se on!"

Se oli oikeastaan ajatuksetonta, tavanmukaista. Mistäpä siinä
paremmatkaan puheet otti! Siitä johtuikin hän, osaksi asiaa
koristellaksensa, jatkamaan:

"Tässä kun ei minullakaan olisi tätä talonrähjää, niin minäkin
kuntaan... Ku-untaan, kuntaan minä menisin", vinkui hän lujittavasti,
sytytti piipun ja selitti:

"Mutta kun on se talo, niin eivät ota... Yy... yy... Eivät hylyt ota
kuntaan talollista."

Ei siihen talonväki vastannut. Ei tehnyt mieli puheisilla olla nyt.
Kokko puhella honotteli ja vinkui vielä hyvät hollit, puhui talollisten
rasituksista ja harmitteli:

"Ja nyt menevätkin jo kaikki kuntaan, niin jotta talollisten verot vaan
nousevat, jotta ei enää tule elämästä mitään... Ei mitään, ei
mitään..."

"Ka... kullakinhan ne ovat ristinsä... Niinkuin talollisillakin",
murahti Mari siihen jotain, enempi omia surujansa siten nureksien.

"Niin... iin... iin... iin!" innostui siitä Kokko vinkumaan ja alkoi
selitellä omia ristejänsä:

"Kun ovat ensin nää kunnan ja ruunun verot jo suuret ja sitte vielä
siinä lisänä papit ja muut paholaiset, niin... ii... ii... ii... Eihän
siinä mikä enää jaksa. Senkö piru siinä enää jaksaa taloa pitää!"

       *       *       *       *       *

Antoikin se pappi hänelle lainaksi matkarahat, kun ensin oli ottanut
selon hänen elämästänsä ja erittäinkin hänen mielialastansa kirkkoa ja
kristillisyyden asiaa kohtaan. Omasta puolestansa oli vielä antanut
pienen avun ja jotain voiteita Marin jalkoja varten. Paljon niitä
olikin nyt halla-aikana avun anojia pappilankin varoihin katsoen.

Ja nyt oli hän matkalla Siljan luo. Menomatkalla oli hän poikennut
pappilaan saamaan ne rahat ja istui nyt kansliassa. Pappi puhui
hänelle, rohkaisi häntä, neuvoi turvaamaan Jumalaan ja rukoilemaan
Häneltä apua ja siunausta. Liikuttavasti se puhuikin, ja herkkä
avunsaaneen mieli täyttyi ääriään myöten.

Pappilassa oli silloin kotiopettajana nuori ylioppilas Tauno Jokela. Se
oli pienen virkamiesperheen lapsia, mutta vanhempien kuoltua olivat
varat loppuneet ja hän ansaitsi niitä nyt kotiopettajan töillä, eniten
rikkaissa pappisperheissä. Jumaluusoppia hänkin lueksi, mutta nuoren
miehen hehkulla oli hän kiintynyt myös n.s. isänmaallisiin asioihin ja
kysymyksiin.

"Tämä on eräs torppari, Olli Varis", esitteli rovasti Ollia, kun Jokela
osui kansliaan tulemaan. Rykäistyänsä ja sylkäistyänsä hän vielä
Ollista lisäsi:

"Ahkera työmies ja yksi hiljaisimpia henkiä seurakunnassa."

"Soo-o!... Vai niin! Jassoo!" hyvitteli Jokela ja antautui Ollin kanssa
puheisiin. Hehkuvasta, puhtaasta nuorukaisen sydämestä hänen puheensa
tuli. Hän puhui jonkun sanan isänmaasta, hyvitellen Ollia:

"On hauska että isänmaalla on niin uskollisia ja hiljaisia työmiehiä!"

"Ka..."

Hän sotkeutui siihen ainoaan sanaan, sillä ei hän oikeastaan sen
puhetta ymmärtänyt. Sillä itse asiassa se, joka on hänenlaisten
lihaa ja verta lapsuuden ajoilta, tietää, että heidän joukossansa
isänmaa-käsite on jotain olematonta, korkeintaan ulkoa opittua. Ei
hänen työnsä koristuksena ollut koskaan ollut sitä isänmaallisuuden ja
isänmaanrakkauden risaliinaa, jonka alla niin moni isänmaalle uhrautuja
itsensä kylläiseksi uhrioinaaksi lihottaa, -- jos kohta moni oikeinkin
uhrautuu. Työ semmoisenansa oli hänen elämässänsä kunniassansa,
semmoisenaan, ilman koristuksia, siveellisenä elämänarvona.

"Sillä totta kai teidänkin työllänne on korkeana päämääränä isänmaa!"
jatkoi nuori, puhdashenkinen ylioppilas hänelle.

"Ka", yritteli hän taas, sotkeutui ja lisäsi asiasta pelastuaksensa:

"Mistäpäs ne nää meikäläiset ne kaikki asiat ymmärtävät... Eikä sitä
köyhän kannatakaan."

Ei kannata uhrautua, tarkoitti hän. Mutta oitis tuntui, kuin hän olisi
sanonut tyhmästi, ja kun se nuori herrakin vaikeni, koki hän korjata,
katse maassa selittää vääntäen:

"Sitä kun täällä täytyy niin kovasti tehdä työtä, niin sitä ei ole
aikoja puhumiseen... Niin jotta mistä sitä silloin oppii, jotta miten
sanoa."

Mutta yhtä vaikealta se taaskin tuntui, kun hän pysähtyi. Nuori
ylioppilaskin tunsi kaikessa olevan jotain niin raskasta, ettei voinut
ryhtyä isänmaanrakkaudesta selittelemään ja puhumaan, niinkuin alussa
oli halunnut tehdä. Kuin neuvottomaksi joutuneena hän koki kääntää
puhetta mieluisemmaksi, huomauttaen:

"Olettekin jo vanha mies... Olette tainnut jo saada paljon työtä tehdä
ja kokea..."

"Ka..."

Taas oli hän siihen töksähtää, mutta löysi toki sanat ja jatkoi:

"Sitä täytyy näin karuilla mailla eläessä panna maahan niin paljo
työtä... Jos mieli leivässä pysyä..."

Ja taas alkoi painaa äänettömyys. Nuori ylioppilas oli sanoja vailla,
ja oli kuin olisi hänelläkin ollut raskas olla. Onneksi tuli toki
rovasti väliin, käänsi puheen Siljaan ja toivotti matkalle Jumalan
siunausta, armoa ja rauhaa.



XIV


Silja oli juur'ikään päässyt vankilasta. Ei se ollut mikään erityinen
rikos, josta hän oli muutamia viikkoja istunut. Se oli vain tavallisia
katutyttöjen pieniä erehdyksiä; siveellisyyspoliisia hän oli
vihapäissänsä herjannut ja siitä joutunut kiinni.

Nyt hän taas varustautui lähtöön. Puolenpäivän aikaan oli vankilasta
tullut ja pukeutui nyt kiireesti iltaa varten. Entisiä rahoja ei
ollutkaan, ja emäntä tietysti tahtoo huonevuokran etukäteen. Hän
puuhaili ja valitsi siinä hamejoukosta sopivaa. Kepeitä ne kaikki
olivat ja...

"Panisit nyt sen Senniltä ostetun!" kehotteli emäntä.

Mutta ei hän siitä nyt huolinut, se oli se pitkä hame.

"Ne herrat nyt eniten lyhythameisia... Luulevat niitä ensikertalaisiksi
ja nuoriksi tytöiksi", selitteli hän emännälle. Kohta hän olikin
puettu, posket maalatut. Hän oli aika sievä.

"Ilmankos ne herrat sinua aina kehuvatkin... Toisille tytöillekin
kuuluu Forsmanninkin herra kehuneen", mielisteli emäntä. Se miellytti
Siljaa.

"Kenelle?" tiedusti hän kuin ohimennen muka, kähertäen samalla peilin
edessä tukkaansa. Miten kepeältä tuntuikin nyt mieli ja olo, juur'ikään
kun vankeudesta vapauteen päässyt oli.

"Iinekselle kuuluvat kehuneen... ja Hoikan Eevalle ja..." vastaili
emäntä. Tukka käherryssaksissa kiinni notkautteli silloin Silja
askeleita, pidellen oikealla kädellä käherryssaksia, joihin tukka oli
kähertymään kiedottu, heilautti helmaa kuin varietee-tyttö ja oli
iloinen.

    "Ma, päälläni valkeat vaatteet
    ja sormukset sormessa mun",

laulahti hän siinä iloisena notkistellessansa.

Tyttö-poloinen! Voi kepeä tyttö-haituva sinua!

       *       *       *       *       *

Palvelustyttö tuli nyt siihen kepeän elämän iloon:

"Siellä on eräs vanha ukko, joka kyselee", ilmoitti se turskeana.

"Minuako!"

Hän aivan oudostuen jo alkoi hätäillä:

"Jos se on niitä paholaisen vahtimestareja, jotka tahtovat syyniin,
niin sano jotta... Tai ai!" hoksasi hän äkkiä ja kiirehti:

"Jos se onkin se pyykki-Kaisan ukko sitä pyykkivelkaa, niin sano jotta
ei ole vielä päässyt linnasta... ja jotta kyllä minä sitte itse
tulen... No!"

Mutta kohta työntyi vieras huoneeseen:

"Herra-isä!... Isä!" pääsi Siljalta. Ja häntä alkoi vapisuttaa:

"Mikä ihme teidät nyt tänne!" hoki hän siinä kuumetessansa, puuhaili ja
touhusi peitellen yhtä ja toista.

"Ka sitä oli vähä asiaakin", sai jo Olli virketuksi. Ei hän siinä
jaksanut huomata mitään outoa ja erikoista Siljan oloissa. Toistahan se
tietysti oli kaupungissa kuin siellä maalla, eikä hän edes
tarkannutkaan mitään. Tapansa mukaan tuijotteli taas kumarassa
istuksien alas lattiapalkkiin.

"Hyvä-isä kuitenkin!" toisteli Silja ja alkoi aivan huomaamattansa
tulla hysteeriseksi, hermostuneeksi ja kuumeiseksi.

"Ja kuka teidät tänne neuvoikin?" hätäili hän siinä jo.

"Ka siellä poliisikamarissahan ne..."

"Häh?"

Aivan hän lensi punaiseksi. Jokohan ne sanoivat siellä!

"Nuokin vaatteet, paholaiset!" suututteli hän tuskastuneena ja viskoi
huonekaluilla vetelehtiviä hameitansa kasaan. Posket olivat kuumat.
Jotain oven raosta keittiöön emännälle kuiskattuansa meni hän taas
siihen poliisikamari-asiaan, udellen hermostuneesti:

"Niin jotta mitä, isä?... Jotta mitä ne siellä poliisikamarissa
sanoivat?"

Eivät ne toki olleet mitään puhuneet. Olivat vain antaneet osotteen ja
neuvoneet missäpäin semmoinen katu on. Hän alkoi rauhoittua ja hieman
jäähtyä.

"Herran-kiitos että ei toki tiedä!"

       *       *       *       *       *

Isä oli omalla vaivalloisella tavallansa saanut jo hänelle kerrotuksi
äidin sairaudesta, Kustista, Annastakin ja yhdestä ja toisesta muusta,
ja sitä mukaa kuin kertomus edistyi, alkoi hän taas hermostua ja
kuumeta. Varsinkin äidin sairaus koski, mutta myös Annan köyhä ja
raskas kohtalo.

"Voi hyvä-isä senkin äidin päiviä!" huokaili hän hysteerisenä ja oli
kuin neuloilla.

"Ja sitte kun meillä on siinä sekin muu paha asia, niin lähdin että jos
sinä", yritteli jo isä mennä asiaan, mutta ei vielä jaksanut, kun
tuntui niin vaikealta.

"Niin jotta mikä, isä?... Mikä paha asia?" kiihtyi ja hermostui Silja.

"Ka se..."

Ei siitä tahtonut sen parempaa tulla. Ihan se vaivasi ja piinasi jo
Siljaa, se hitaus ja pelko, mikä se paha asia nyt oli. Vihdoinkin alkoi
se toki selvetä.

"Ne kun siitä mökiltä ajelevat pois", sai jo isä asian käsiinsä, ja
vähä-vähältä selvisi nyt koko asia. Olo kävi yhä tukalammaksi.

"Siunatkoon sitä elämää sielläkin!... Mihin siitä nyt enää vanhoilla
päivillänne tekään!" hätäili Silja.

Oltiin vaitikin välillä. Isääkin aivan hiosti.

"Niin arvelimme, jotta jos sinulla olisi ollut lainata", sai hän
vihdoinkin sanotuksi varsinaisen asiansa.

       *       *       *       *       *

Se loppu oli sitten entistä vaikeampaa. Kaikki Siljan ajatukset menivät
sekaisin, ja ikäänkuin pyörrytti ja huumasi, kun hän koki siinä
pysytellä ja peitellä, ja isän pyyntö ja hätä tuli kaiken lisäksi.
Silmissä pyöri, ja hän kuuli kuin jotain huminaa, joka huumasi ja veti.

    "Ja silkkinen mulla on sukka,
    yöpaitani hieno se on!"

unohti hän jo siinä kuumeessa itsensä ja rimpsautti laulun mukana kuin
tanssijatar.

Mutta siihen hän havahtui kuin pahasta unesta heräten. Korvissa soi,
poskia kuumensi, hän viskautui vuoteeseen mahallensa ja puhkesi
raivoisaan, hysteeriseen itkuun. Ruumis vain vavahteli sen kourissa, ja
joskus pääsi hätäytynyt parahdus.

"Silja-raukka!... Mikä sille nyt tuli!" hätäytyi isä ja ryhtyi
tyynnyttelemään emännän kanssa, joka taitavilla puheilla peitti taas
apua etsivältä isältä kaiken sen, mitä siinä tuskallisinta ja raskainta
oli.

Selvisi hän toki ja alkoi hiljaa rauhoittua. Kivistelevää sydänalaansa
painellen nousi hän sänkyyn istualleen, tuijotti eteensä silmät
lasittuneina, kasvot kuumeisina, ja vaikeroi kuin itsekseen:

"Voi Herra Jumala tätä elämää, kun tämä..."

Hysteeriset nikahdukset keskeyttivät puheen. Vain vaivoin sai hän
niiden lomassa kylmää vettä anoen äännetyksi emännälle katkonaisen:

"Vettä... ve... vettä!"

       *       *       *       *       *

Oli jo ilta. Hän oli vironnut. Isänsä hän oli lähettänyt yömajaan yöksi
ja käskenyt tulla aamulla ennen junan lähtöä. Siksi koettaa hän saada
vaikka jostain lainatuksi ja antaa minkä voi. Itse hän lähti kadulle
ansaitsemaan. Emäntä oli ehdottanut, että lähettäisi sanan sille ja
sille nuorelle herralle, ne kun olivat jo käyneet linnassaoloaikana
kyselemässäkin, mutta ei hän tahtonut.

"Ei niiltä naimattomilta paljon mitään ansaitse... kun niillä ei ole
itselläänkään... Naineilta sitä tienaa minkä tienaa!" arveli hän vain
siihen ja lähti kadulle.

Siellä kulki hän likelle puoliyötä. Olihan siellä yksi ja toinen jo
tarttunut, mutta jotkut hän tunsi jo vanhasta ja tiesi, että ne antavat
vähän. Oli joku uusikin jo puhutellut, mutta sekin tarjosi ainoastaan
kymmentä markkaa, ja paljonko sillä kostuisi isän asia.

Puoliyön aika jo lähestyi. Pääkaupungin yllä lepäsi merisumu aivan
liikkumattomana. Lyhtyvalot säteilivät sen läpi harmaina, ja sumussa
liikuskelevat harvat ihmiset näyttivät etäältä katsoen haamuilta, jotka
hiiviskellen etsivät jotain öistä, jotain, ties Herra mitä.

Ja siinä puoliyön korvilla tapasi hän vihdoinkin erään tutun,
vanhahkon, lihavan herran, jota katutyttöjen kesken sanottiin
Sika-Mikoksi. Se oli senaatin virkamies, varakas, ei sietänyt vaimoansa
ja maksoi hyvästi tytöille, eikä säästänyt juomia.

Sen kanssa istui hän nyt jo huoneessansa, ryypiksi ja piti sitä hyvällä
tuulella. Sen ruskea, lihainen naama, josta alahuuli lerpatti pitkällä,
näytti aivan eläimelliseltä.

"Silja!" kaivoi se leikillä kainalokuoppaa ja yritti siepata syliinsä,
mutta tyttö kimpsahti pakoon ja alkoi ilkamoida.

"Si-ilja!... Tulehan ja rakasta setää!" lähenteli se, mutta tyttö vain
ilakoiden loittoni.

    "Juo maljani, armaani! Sulle
    öin suoneni hellästi lyö",

lauloi hän siinä edessä tanssiaskelin loitoten.

"Si-iilja!"

Se sieppasi hänet kiinni ja aikoi suudella. Kun hän vastusteli, aikoi
se väkisin. Hän kiukustui.

"Piru!"

"No, Silja!" suostutteli se leikiksi pannen ja aikoi väkisin vääntää
syliinsä. Hän raivostui:

"Et saa... Ilman rahaa!"

"No-oo!... Silja!"

Ja se vain väänsi häntä syleilyihinsä. Nyt hän jo riuhtautui irti ja
raivoten uhkaili:

"Paholainen!... Päästä!... Tahi kun tuolla nyrkillä lasken vasten
naamaasi, niin näet siinä... Akallinen mies vielä... Ptyhui!"

       *       *       *       *       *

Mutta vähitellen he taas sopivat, kun se hyvitteli ja sovitteli ja
näytteli jo rahakukkaroansa, hyvitellen:

"Katsohan, Silja, tätä... Siinä sitä on..."

"No... jos olet kiltti, niin... oletko kiltti?" alkoi silloin jo tyttö
maireasti tinkiä. Lupasihan se olla ja antoi oitis kaksikymmentä.

"No, Silja!" vetäsi se jo hänet polvellensa, ja hän suostuikin
istumaan. Hyvänähän se pitikin, eikä ollut raaka kuten useat muut.
Mitäpä siinä siis. Kaksikymmenmarkkasta kädessään venytellen,
surullisesti siihen katsoen, jatkoi hän kuin lapsi, joka mairitellen
jotakin anoo:

"Niin mutta..."

Hän huokasi siinä ja pysähtyi.

"No mitä?"

"Niin kun... kun minulla on niin paljon menoja... ja vanhaa äitiäkin
pitäisi auttaa ja..." puheli hän kuin surullisesti ja lisäsi äkkiä
iloisemmin:

"Niin annathan sinä nyt oikein paljon... Annathan, setä?"

Ja täysin voimin, kuin rakkauden vallassa, kietoi hän kätensä pöhlön
kaulaan, syleili, suuteli kuumasti, kuin huumataksensa sen, ja tenäsi
nyt iloisesti:

"Oikein... oikein paljon annathan sinä, niin" -- hän suuteli siinä --
"niin sitte" -- taas hän suuteli -- "niin sitte saat vasta ilman tulla
vaikka miten usein... Annathan nyt hyvin paljon?"

Antoikin se hänelle puolen sataa. Oli jo aamuyö. Päihtymys oli
karkoittanut kaikki huolet. Alkaen riisuutua rimpautti hän jalkaa, niin
että keveä helma löyhähteli vyötäisen tasalle, ja siinä niin
tanssiessansa hän rallatteli ilotytön kepeää laulua:

    "Ja armasta kun minä lemmin,
    niin rallala, rallata, laa!"

       *       *       *       *       *

Helsinki nukkui aamuöisissä kylmissä merisumuissa, ja hänkin oli
nukahtanut väsyneenä, hermostuksen ja kaiken sekaisen painostamana.
Alati soi hänen korvissansa toki joku kova miehen kuorsuu, ja hänen
jäsenensä vavahtelivat tuontuostakin pelosta ja säikähdyksestä. Oudot,
kamalat unet kiitivät vinhaa vauhtia hänen kuumeisissa aivoissansa.
Joskus hän oli tanssivinansa jotain ilotanssia, ja etäältä katsoivat
häneen isä ja äiti surullisina.

Mutta hänen täytyi tanssia. Hän häpesi, alkoi vapista ja pyörtyä ja
tunsi vajoavansa maan alle. Hän huusi kauhusta, mutta kuului vain joku
ilkkuva nauru.

Ja niin loppumattomiin. Kamalaa unta seurasi uusi, sitäkin kamalampi ja
häpeällisempi. Kuin nopeat kulovalkeat kiitivät ne kuumeisissa
aivoissa. Hän vavahteli unessa, oli ihan likomärkänä tuskanhiestä, ja
outo painajainen yhä vain painosti häntä.

Herra! Auta ja sääli niitä onnettomia, jotka niin öitänsä nukkuvat ja
aamulla sinun kylmään maailmaasi heräävät entistä avuttomampina ja
edessä taas uusi ja synkeä yö!

       *       *       *       *       *

Aamu valkeni yhtä sumuisena ja harmaana kuin eilinenkin päivä oli
ollut. He olivat nukkuneet liika kauan, ja isä tuli, kun he vielä
olivat vuoteessa.

"Hyvä-isä!" kauhisteli Silja, kun tultiin sanomaan, ja hänen silmänsä
aukenivat aivan pyöreiksi.

"Joko se nyt isä!" hätäytyi hän, repi jotain päällensä ja menehtyi
niin, että unohti sängyssä nukkuvan miehen.

"Elkää vaan sitä tänne!... Sanokaa että odottaa... vaikka rappusilla",
touhusi hän hämmentyneenä...

"Näkee vielä tämän häpeän ja... Herra siunaa tätä onnettomuutta!..."

Ja aivan sekaisin riensi hän ulos, iso huivi hartioille ja pään yli
viskattuna, kampaamattomana, pukemattomana, lyhkäinen alushame vain
päällä.

"Että se nyt ei vaan tänne!" se ajatus sekoitti kaikki muut, kun hän
ulos kiirehti ja isänsä sieltä rapussa seisomassa tapasi:

"Hyvä-isä!... Joko te nyt!... Näin varhain!" hapuili hän sanoja.

"Ka..."

"Kun minä kipeänä, niin... Näkihän isä itsekin illalla miten minä
huusin!" koki hän hädissään sotkea ja peitellä asiaa.

"Niin eihän sitä miten jaksanut aikoinaan nousta..."

Hän alkoi taas hermostua ja kuumeta ja sekoittua kuten illalla. Kuin
kuumeessa työnsi hän ne yöllä ansaitsemansa puolisataa isänsä kouraan
ja kehotti häntä menemään, sillä ei hän mistään sen enempää voi saada.

"Ja vaikka sitte myöhemmin tulisitte... Vaikka huomenna... Tai minä
lähetän postissa lisää", kiirehti hän jo aivan rukoillen.

Eikä isäkään jaksanut siinä mitään ajatella, ei käsittää. Jonkun lyhyen
sanan lausuttuansa alkoi se hiljaa poistua. Silja juoksi huoneeseensa,
avasi akkunan ja kurkisti siitä, meneekö se vai mitä tekee.

Mutta kartanolla isä kohtasi talonmiehen, joka oli nähnyt hänen Siljan
kanssa puhelevan. Se pysähdytti hänet puhelulla:

"Mistäs se tämä vieras tämän tytön tuntee?... Kun näkyi sen kanssa
puhelevan..."

Olli ei tajunnut asiaa.

"Tään huoran... Siljan?" selitti silloin mies lyhyesti, ja kamarin
akkunasta äkkiä pakeneva Silja parkasi, kuin olisi häntä puukolla
pistetty.

Mutta isä seisoi tyrmistyneenä miehen edessä, joka sadatteli:

"Sekin kortteeriakka, paholainen, on ruvennut katutyttöjä pitämään ja
niillä elämään... Mutta ensi kuun alussa se piru saa kyytinsä tästä
talosta."

Ja rauhallisena alkoi hän lakaista pihaa, ja kaduilla vyöryi
kaupunginelämä samana rymynä tänään kuin eilenkin ja kaikkina muina
päivinä sitä ennen.

       *       *       *       *       *

Silja näytti menettäneen älynsä. Hän kiskoi päällensä vaatteita mitä
vain käteen osui. Emäntä riensi siihen jo hätään. Hametta päällensä
riuhtoen hän tuskitteli ja valitti:

"Tätä elämää..."

Ja hänelle alkoi syöksyä päähän sekava, harmaa kaaos,

"Mutta puutehaan se tähän pakotti... Kun ei enää saanut työtä eikä
paikkaa mistään, eikä ollut suuhun pantavaa ollut moneen päivään!"
valitteli hän sairaalloisen itkun seasta.

"No Silja!" yritti emäntä rauhoitella. Silja vapisi itkusta, pukeutui
kuin tulipalossa ja vaikeroi:

"Kun olisi silloin ollut ystävän käsi pienenäkään apuna, niin ei se
olisi nyt näin..."

Herra Jumala sinun hylätyitä lapsiasi!

"Ja sittekin vielä, kun yritin nousta ja pelastua, niin kaikki vain
potkivat ja sylkivät, jotta mitä siitä semmoisesta auttaa, kun se on
huora..."

Hän oli puolipukeutunut, vaatteet mitenkuten päällä, tukka hajalla,
kasvot kyynelistä märkinä.

"Silja-rukka!... Elä nyt tuolla tavalla... Mieskin vielä tuossa!"
yritti emäntä rauhoittaa.

Ja silloin hän muisti sen miehen. Pohmeloisena kuorsasi se vielä
sängyssä sikeässä unessa. Hän raivostui sille, potkasi kylkeen ja
huusi:

"Etkö nouse siitä... Sika!"

Se kohottautui istualleen ja tuijotti älyttömänä, tylsänä.

"Pois siitä, paholainen!" raivosi tyttö hänelle.

"Ööö!" örisi mies aivan tylsänä, kohmeloisena tuijottaen.

"Vieläkö öriset siinä!" puri Silja hänelle hammasta, viskasi jotain
huiviksi korvillensa ja syöksyi itkien ulos etsimään isäänsä kadulta.
Mies alkoi ähkien pukeutua ja työntyi sitten ulos tylsänä,
pohmeloisena, puolielukkana, tuskin tajuten mistä lähti ja minne
mentävä oli.

       *       *       *       *       *

Kohta hän palasi, onneton tyttö.

Ei hän ollut isäänsä mistään löytänyt, eikä hän enää mistään maailmassa
välittänytkään. Niin äkkiä oli kaikki nyt tapahtunut, niin kovasti oli
kaikki häntä runnellut, että hän oli kuin rikki revitty. Hän heittäytyi
vuoteeseen rennokseen ja huusi ääneensä, kunnes pian ohimenevät
suonenvetokohtaukset muuttivat äänen voihkeeksi.

"Ryyppäisit nyt vaikka konjakkia, niin se menee ohi!" kehotteli häntä
hoiteleva emäntä. Tyttö tuijotti häneen tylsänä, katse elottomana,
nousi, käveli muutamia horjuvia askelia, pysähtyi keskelle lattiaa,
jupisi muutamia epäselviä sanoja ja alkoi katkerasti itkeä,
puistatusten käydessä koko ruumiin läpi.

"Ooh!" oihkasi hän äkkiä ja hapuili kuin jostain kiinni. Emäntä riensi
tukemaan.

Mutta kaikki oli jo valmista: kuului vain heikko, tukahtuva parahdus,
ja sydänhalvauksen lyömä tyttö retkahti kuolleena porttolan emännän
syliin.



XV


Se aikoi jo talveksi. Ja näin aikaisin!

Syysroudat pureutuivat jo maakamaraan lujasti kiinni. Kellastuneita
lehtiä riippui kyllä vielä puissa joissakin paikoin, mutta enimmältä
osalta olivat puut jo paljasvarpuisia. Ilma kalseutui kuivaksi
talvi-ilmaksi. Räntäiset hyysateet olivat lakanneet, ja niitä olivat
seuranneet jo härmälumet, jotka usein peittivät jo maat valkealla
vitivaipallansa.

Ollin lähtiessä ei Mari ollut tavallista huonompi, jos ei
terveempikään, mutta nyt oli alkanut tauti paheta. Jalat turposivat ja
pöhötys nousi jo pohkeista yläpuolelle polvea. Pari päivää sitten oli
se kaatanut hänet jo aivan vuoteen omaksi, ja jokainen hetki tuntui jo
olevan viimeisen edelläkävijä.

"Kunpa vaan Olli ehtisi tulla, ennenkuin tästä Herra korjaa!" huolehti
hän jo Roihan leskelle, Maijalle, joka häntä Ollin poissa ollessa
hoiteli ja avitteli.

Mutta Olli viipyi. Matka oli pitempi kuin tiettiinkään silloin kun hän
kotoa taipaleelle lähti.

       *       *       *       *       *

Seuraava päivä oli edellistä kylmempi ja ilma talvisemman värinen.
Taivaalla ajelehti lumipitoisia pilviä, mutta ohkaisia ne vielä olivat,
vaaleita ja lumiköyhiä. Olipahan vain kuin olisi taivassinen ja maan
välillä ajelehtinut jotain haikua. Auringottomassa ilmassa näyttivät
paljasvarpuiset lehtipuut kovin alastomilta, köyhiltä, ja missä
sekametsää oli, siellä nyt kuusen tumma viheriä pääsi täyteen, muhkeaan
voimaansa, kun se rikkaana viheriöi siinä lehtensä menettäneiden
keskellä, ikäänkuin tajuten, että puiden maailmassa on alkanut sen
aika: havuaika, se aika, jolloin kuusi ja mänty yksin alastonta
talvikolkkoutta lieventävät.

Manu Juuppakin oli nyt sattunut mökkiin poikkeamaan, ja sairasvuoteen
vierellä tarttui puhelu aina väkisinkin siihen asiaan, joka nyt jo
tuntui kaikki kaikessa olevan.

"Se tulee kun on tullakseen, kuolema. Ei siinä mukisemista eikä
suremista ole", päätteli se, kun puhe oli siihen kiintynyt. "Se on
kullakin aikansa, niin että kun se tulee, niin sano vain että: niks!"

"Ka..."

Mari aikoi hänelle siten alkaen jotain sanoa, mutta pysähtyi kuin
miettimään. Raukea katse hapuili jotain pistettä ja saatuansa sanat
valmiiksi lopetti hän:

"Joudammekinpa me vanhat jo täältä pois... Emme me enää kuitenkaan
tähän aikaan sovi..."

Syntyi äänettömyys. Vaivalloisesti kohentautui Mari kovalla vuoteella,
paremmin kylkeänsä sijoitellen, ja lisäsi kuin yksin nuristen:

"Taidammekin olla me jo viimeisiä niitä entisen ajan ihmisiä... Nyt kun
nää kaikki näkyvät jo toiseksi muuttuvan..."

Hyvän tovin mietiksi Manu Juuppakin sitä vakavana, sauvallaan lattiaa
hiljaa koluten. Mutta mitäpä siitä. Oitis hän taas sai tapansa ja
mielensä ja ikäänkuin selittääkseen, että niin sen pitääkin olla,
tenäsi:

"Mutta yksi se on niistäkin uusista taas... Eeee", käänsi hän siinä
äkkiä viisaudeksi ja vahvisti toistaen:

"Yksi se niistäkin uusista on kerran taas se viimeinen niistä
vanhoista, niin jotta, ann' pyöriä vaan!... Ann' pyöriä vaan
vanhurskauden rattaan, niin niin siinä menevät uudet vanhoiksi, kun
vuoro tulee, että naks!"

Vanha kissa siinä heräsi pankolla, köyristäytyi aivan luokiksi ja häntä
pörhöllä haukotteli pitkän, haikeaakin haikeamman naukaisunsa.

       *       *       *       *       *

Tänä aamuna oli satanut ensimäiset varsinaiset hienoiset talvilumet.
Talvikylmä pureutui jo puunrunkoihin niiden sydäntä myöten. Aurinko
paistoi, mutta se oli haalentunut vaaleaksi, kylmäväriseksi. Se
vaelteli ikäänkuin joutilaana taivaan kaltevuudella, sen alareunoja
myöten kierrellen. Kaikki varustautui levolle menemään. Karhut
nukkuivat jo pesissänsä. Hedelmää kantanut maa lepäsi ensi lumen alla
kuin kantanut ja tehtävänsä suorittanut ja rauhaan päässyt äiti. Ja
kaiken yllä lepäsi puhdas, talvikuulas ilma.

Marin tauti oli pahennut äärimmillensä. Pöhötys alkoi jaloista nousta
vatsaan, ja turpuneet jalat olivat jo turrat. Ei hän niitä itse voinut
enää liikuttaa, ei jaksanut omin voimin sijaltansa siirtyä.

"Eikö sitä Ollia ikään kuulu?" kyseli hän Maijalta huolissansa lisäten:

"Taitaa tässä nyt loppu viimeinkin lähetä..."

Ja siinä ajatellessa alkoi mieli painua ja eletty hiljaa kirkastua.
Miestänsä kaivaten muisteli hän:

"On tässä yhdessä saatu elää ja kokea sekä kesät että talvet... Niin
jotta kunpa Herra soisi hänelle toki jäähyväiset sanoa!"

Maija pyyhki huivin kulmalla silmiänsä, kääntyi selin, itkeä tihitti
hiljaa ja päin käännyttyänsä puheli:

"Kyllä se Hän on armollinen... Niin jotta lähettää se vielä Ollinkin
aikanansa tähän."

Russakat tuijottivat hiljaa seinänraosta. Marin katse kiintyi nyt
johonkin, ja hän näytti jotain hämärää ajattelevan.

"Ja sekin Silja-rukka! Miten hän siellä maailmalla hänkin jaksanee..."

Ken sen tiesi. Hetken mietittyänsä hän lisäsi:

"Kun tulisi aikanaan, niin toisi toki sanan hänestäkin... Sillä
lapsiahan ne ovat vanhemmille köyhänkin lapset."

Ääni aleni tuskin kuultavaksi. Ei hän jaksanut paljoa puhua, ja
puolisammuneessa silmässä kiilsi kuin jotain kosteaa.

Kyyneltäkö? Ei aivan ja kuitenkin. Liika kuivat ne silmät jo olivat,
että kyynel olisi voinut niistä herahtaa enää.

       *       *       *       *       *

Oli jo ilta-aika. Voimattomuuttansa oli hän nukahtanut hetken kestävään
horros-uneen. Kuihtunut rinta tuskin liikkui enää hengityksestä.
Kuivuneen nahan alla tuskin jaksoi suoni enää sykähtää, ja kurttuiselta
poskelta oli paennut viimeinenkin elonilme. Syvälle painuneet silmät
vain tuijottivat elottomina, hämärinä, tylsistyneinä ja kaikkeen tyyten
väsyneinä.

"Eikö sitä Ollia ikään?" havahtui hän äkkiä ja oudosteli. Maija koki
häntä rauhoitella ja valaa toivoa häneen:

"Ei tässä nyt vielä mitä hätää olekaan... Se voi vielä mennä ohi koko
tämä tauti", tapaili hän siinä.

Mutta aivan illansuussa sairas hieman virkistyi. Taas hän kaipasi
miestänsä ja taas hän muisteli elämäänsä.

"Kun ihmiset tietäisivät mitä kaikkea sitä on saanut tässä yhdessä
Ollin kanssa kokea ja kestää... Eikä sittekään ole jaksanut lapsiakaan
kohtaan täyttää mitä vanhemmalta olisi vaadittu..."

Ja moni raskas kohta kirkastui taas kuin heikko, surullinen iltarusko.

"Tääkin vanhin poika, Kusti, kun syntyi", muisteli hän.

Se oli surullista. Hän jatkoi:

"Ei ollut Olli kotona... työnhaussa oli... ja talvipakkasilla, kun ei
ollut mitään syötävää, niin ehtyi rinta, jotta piti sitä syöttää
vedellä, johon vain tipan sai enää rinnasta maitoa sekaan..."

Voi Herra Jumala!

"Tottapa se senvuoksi hän jo silloin sai vian elämäänsä, niin jotta ei
ole jaksanut maailmassa lujana seisoa ja pystyssä pysyä", jatkoi hän
arveluansa.

Silmissä sumeni taas. Hän mietti ja lisäsi poikansa puolesta:

"Niin jotta ei sitä pitäisi ihmisien häntäkään kivellä heittää, vaikka
hän onkin horjahtanut..."

Uusi vaikeneminen. Uusi miete.

"Niin jotta kunpa Luoja vaan hänenkin puolestansa antaisi minulle
anteeksi kaiken..."

Ääni väsyi ja raukesi. Vettyneitä silmiänsä kuivaellen huokaili Maija:

"Ohhoi! Voi meitä köyhiä ja meitä avuttomia! Ohhoi!"

Länsitaivaan väreistä alkoi jo irroittua hienoinen iltarusko.
Päivänvalo tiivistäytyi jo hämäräksi.

"Hyvä-isä! Iltako se jo, eikä ikään Ollia!" hätäytyi sairas.
Hengityskin kävi kuin hätäiseksi, ja silmissä kuvastui väsynyt huoli.

"Eikö nyt Herra suo jäähyväisiäkään hänelle!..."

Voimat raukesivat. Sydän löi viime lyöntejänsä. Hän tajusi sen.

"Kuule, Maija!" hätäytyi hän ja katsoi silmiin anovasti kuin avuton:

"Sano nyt sinä toki hänelle, kun tulee, jäähyväiset ja pyydä, jotta
antakoon kaikki anteeksi..."

Maija kohenteli häntä hellästi kuin lasta ja puheli kuin lapselle.

"Tottapahan sitte taivaassa vielä tavataan!" jatkoi huolestunut
lähtijä.

Voimat loppuivat. Katse hämärtyi. Hetkeksi hän vaipui kuin
tajuttomaksi.

Silloin puhkesi iltarusko kauneimmillensa. Se näkyi mökin pienen
akkunan läpi niin ihanana, hienona, rauhallisena.

"Maija!" kohottautui sairas hieman kuin olisi havahtunut ja oudostunut
ja kysyi:

"Taivasko se noin kauniina ja ihanana?..."

Taivas, Taivas.

Hän vaipui hiljaa iki-uneen. Irtautunut henki haipui hiljaa taivaan
ihaniin, rauhallisiin väreihin, ja alkoi yö. Jälelle jäi ainoastaan
hänen mykkä kohtalonsa, joka sanattomana kuin alati vaikeneva tuomari
eloon jääneiden silmiin katsoi.



XVI


Oli kirkasvaloinen talvipäivä. Ei se ollut varsinaista talvea vielä,
mutta lumivitiä oli siksi paljon, että reen puujalas siinä luisti, jos
tosin kiviin kolisten. Puut seisoivat kuuroittuneina, härmäisinäkin
toiset. Kylmän suonet ikäänkuin sykähtelivät arasti, hellimmillänsä.
Pieninkin voi niihin koskea, pieninkin voi tuntua niissä.

Korpitietä pitkin kulki silloin mies ruumisreen perästä raskaasti
astellen. Vanha ruuna kompuroi vaivalloisesti kivistä, koleaa tietä
myöten rekeä vetäen. Ei hisahtanut mikään, eikä liikahtanut, ei
risahtanut. Veistetyistä särkylaudoista tehdyssä arkussa lepäsi ruumis,
ja jäähyväisittä jäänyt mies käveli perästä, saattaen elämänsä toveria
viimeistä kertaa.

"No, ruuna!" Vitkaan, vaivalloisesti ja hitaasti jonotti outo kuorma
korpien halki. Pikku lintu siinä tirskahti kerran. Sen tirskahdus
tipahti kuin kirkas pisara talvi-ilmaan.

Ja sitten kuului ainoastaan hevosen yksinäisen tiu'un harva, hiljainen
ääni, joka kuin pisaroiden, tippa tipalta, talven arkaan sydämeen
tipahteli ja sinne hiljaa upposi ja kuulumasta iäksi lakkasi.

Ei muuta saattoa ruumiilla. Edessä mäkiharjulla seisovat kuuraverhoiset
hongat leikkasivat runkoviivojansa kylmää taivasväriä vasten ihan
mykkinä ja katsoivat, kun matkue suoltui korvesta niitä kohti hiljaa,
kohotaksensa harjulle ja siitä heidän lomitsensa taas jatkaen,
alkaaksensa laskeutua mäkeä alas johonkin...

Mihin?

Ken sitä kysyisi? Ken tahtoisi, ken voisi vastata siihen?

Uusi talvipäivä paneutui illaksi. Se oli jo kolmas äskeisestä, sillä
niin kauan oli ruumiinsaattaja tiellänsä viipynyt.

Hän ajoi juuri entisen mökkinsä pihalle. Entisen, sillä sill'aikaa oli
talkooväki purkanut mökin ja vienyt hirret uuteen paikkaan. Kivijalka
siinä vain osotti sitä sijaa, missä vuosikymmenien ajan oli ryhjöttänyt
avuttoman, yksin taistelevan onnettoman perheen pieni pesä.

"Ptruu, ruuna!"

Mutta siinä oli pari vierasta. Ne olivat ryöstömiehiä, jotka tulivat
tuomiota toimeenpanemaan.

Ne ne nyt riisuivat ruumiinvetäjän hevosen, ja vanhat työtoverit
erosivat ainiaaksi. Kuului vain hevosen vaivalloisen käynnin kopse ja
selkeään pakkasiltaan yksitoikkoisena, harvakseen tipahteleva
hevosenkellon yhäti loittoneva ja hiljenevä ääni. Viimein häipyi sekin
tyyten pois kuulemarajalta, ja korpimaan yli levittäytyi suuri,
rauhallinen ja kaikelle kuuro hiljaisuus ja tyhjyys ja sen kaiken yli
kaareutuva autio taivas. Ainoastaan läntisellä taivaskaiteella paloi
yksi ainoa iltatähti, paloi ja katseli ja valaisi miestä, joka
kaikkensa menettäneenä yksin mökkinsä kivijalalla istui ja mietti --
jos mitä miettiäkään hän voi.

       *       *       *       *       *

Yö läheni hiljaa. Taivaskanteen pureutui tähtikipinä toisensa jälkeen.
Korpi hämärtyi, ja erämaan äänettömyys kyykötti mykkänä siinä
äärettömyyden tutkimattoman kupukaton alla.

Olli Varis istui silloin mökkinsä kivijalkakivellä kumaraisena,
äänettömänä, miettivänä. Hän istui kuin miespolveansa viimeinen,
keskellä talveutuvaa korpea, yöpimeän tasaisesti sakeutuessa ja edessä
se maailma, jossa hänellä ei enää mitään osaa ollut.

Manu Juuppa osui silloin sivuuttamaan paikan. Se tuli luo, istahti
kivijalalle viereen ja painui hänkin mietiksimään.

"Katsohan", alkoi se hetken perästä, hapuili sanoja ja jatkoi
katkonaista:

"Niin jotta sinä ymmärrät, että missä on Herran-vanhurskaus... se on
jotta" -- pyrki hän sekoittumaan -- "jotta miksi me ihmiset emme sitä
vanhurskautta tee?"

Ja he istuivat siinä nyt äänettöminä, ja katse ikäänkuin vastausta
hakien tunki sinne äänettömyyden harmauteen, sinne ylös, josta kukaan
ei koskaan ole ainoaakaan ääntä kuullut, ei ainoaakaan vastausta
koskaan saanut, eikä koskaan sitä saada voine.

Nytkin se vain hohotti heille ainaista, äänetöntä:

Ah te avuttomat, te jotka ylhäältä vastausta ja apua odotatte, vaikka
Jumalan-valtakunta, sen vanhurskaus ja kaikki teissä itsessänne olla
voisi!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Avuttomia - Kertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.