Title: Muistelmia kuolleesta talosta
Author: Dostoyevsky, F. M.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Muistelmia kuolleesta talosta" ***


MUISTELMIA KUOLLEESTA TALOSTA

Kirj.

F. M. Dostojevski


Venäjän kielestä suomentanut A. F. H.



K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1888.



SISÄLTÖ:

Johdanto.
     I. Kuollut talo.
    II. Ensimäisiä vaikutuksia.
   III. Ensimäisiä vaikutuksia.
    IV. Ensimäisiä vaikutuksia.
     V. Ensimäinen kuukausi.
    VI. Ensimäinen kuukausi.
   VII. Uusia tuttavia. -- Petrow.
  VIII. Lujaluontoisia ihmisiä. -- Lukaa.
    IX. Isai Fomitsh. -- Sauna. -- Baklushinin kertomus.
     X. Joulu.
    XI. Näytelmä.
   XII. Sairashuone.
  XIII. Jatkoa.
   XIV. Jatkoa.
    XV. Kesäaika.
   XVI. Vankilan eläimet.
  XVII. Vaatimus.
 XVIII. Toverit.
   XIX. Karkaus.
    XX. Vapaaksi pääseminen.



Johdanto.


Siperjan kaukaisilla seuduilla, erämaiden, vuorien ja
läpipääsemättömien metsien keskellä tavataan joskus pieniä kaupunkeja,
joiden asukasluku nousee tuhanteen, korkeintaan kahteen tuhanteen
henkeen, rakennukset ovat puisia ja ulkomuoto mitättömän näköinen.
Nämä kaupungit ovat varustetut kahdella kirkolla -- toinen
kaupungissa, toinen hautausmaalla -- ja vivahtavat enemmän Moskovan
ympärillä oleviin kyliin kuin kaupunkeihin. Niissä on kuitenkin sangen
riittävästi tuomareja, oikeuden jäseniä ja kaikkia muita alempia
virkamiehiä. Siperjassa palveleminen tuntuukin yleensä, kylmyydestä
huolimatta, erittäin lämpimältä. Ihmiset ovat yksinkertaisia, ilman
mitään vapaamielisyyttä; järjestys on vanha, luja, vuosisatojen
vahvistama. Virkamiehet, jotka totta puhuen vastaavat Siperjassa
aatelistoa, ovat joko alkuasukkaita, oikeita siperjalaisia tai
Venäjältä, enimmiten pääkaupungeista tulleita, joita runsaat
palkkamäärät, kaksinkertaiset kyytirahat ja suuren suuret
tulevaisuuden toiveet ovat sinne houkutelleet. Ne heistä, jotka
osaavat ratkaista elämän arvoituksen, jäävät melkein aina Siperjaan
pysyväisesti asumaan, eivätkä he siinä tapauksessa tarvitsekaan
kauppojansa katua. Toiset taas, jotka ovat kevytmielisiä eivätkä osaa
ratkaista elämän arvoitusta, vaikeroivat aina: miksi olemme tänne
tulleet? Kärsimättöminä odottavat he laillisen virka-aikansa, kolmen
vuoden loppua ja palaavat sitten jälleen kotiseuduilleen moittien sekä
ivaten Siperjaa. He eivät ole oikeassa: sillä, ei ainoastaan
virallisessa, vaan myöskin muissa suhteissa voipi Siperjassa asua
onnellisena. Ilmanala on oivallinen; maassa on paljon rikkaita ja
vieraanvaraisia kauppiaita; paljon on varakkaita muukalaisiakin.
Neitoset kukoistavat kuin ruusut ja ovat tavattoman siveellisiä.
Metsän riistaa lentelee kaduilla. Sampanjaa juodaan luonnottoman
paljon, kalanmäti on ihmeellisen hyvää. Viljasta saadaan paikoittain
viidestoistakin jyvä... Yleensä on maa tuottavaa. Pitää vaan osata
käyttää sitä hyödyksensä ja Siperjassa osataankin siitä hyötyä.

Eräässä semmoisessa iloisessa pikkukaupungissa, jonka muisto pysyy
haihtumattomana mielessäni, kohtasin minä Aleksanteri Petrowitsh
Goräntshikowin, maanpakolaisen, joka oli syntynyt Venäjällä
aatelismieheksi ja tilanomistajaksi, vaan joka sittemmin vaimonsa
murhaamisesta oli tuomittu toisen luokan pakkotyöhön, ja eleli nyt
lainmääräämän kymmenvuotisen vankeusaikansa päätyttyä hiljaisena ja
rauhallisena siirtolaisena K:n kaupungissa. Hän kuului oikeastaan
lähellä olevaan volostiin, vaan piti asuntoa kaupungissa, jossa hän
hankki itselleen elatusta lasten opetuksella. Siperjan kaupungeissa
tavataan usein opettajina maanpakolaisia; heitä ei halveksita. He
opettavat etenkin ranskankieltä, joka on suuresti tarpeellinen
elämässä ja josta heitä paitsi Siperjan kaukaisissa seuduissa ei olisi
mitään käsitystä. Ensi kerran tapasin minä Aleksanteri Petrowitshin
erään vanhan, palveluksesta eronneen, vieraanvaraisen virkamiehen Iwan
Iwanitsh Gwosdikowin talossa, jossa oli viisi eri-ikäistä toivorikasta
tytärtä. Aleksanteri Petrowitsh opetti heitä neljä tuntia viikossa
30:sta kopeikasta tunnilta. Hänen ulkomuotonsa veti huomioni
puoleensa. Hän oli tavattoman kalpea ja laiha mies, ijältään vielä
nuorenlainen, noin kolmenkymmenenviiden vanha, pieni kasvuinen ja
kivuloisen näköinen. Pukunsa oli aina sangen puhdas, eurooppalainen.
Jos joku puhutteli häntä, katsoi hän aina puhuttelijaa silmiin ja
kuunteli tarkkaan jokaista hänen sanaansa, ikäänkuin hänelle olisi
annettu paljon mietittävää tai tahdottaisiin päästä jonkun salaisuuden
perille. Hänen vastauksensa oli aina selvä ja lyhyt, vaan kuitenkin
siihen määrin punnittu, että puhuttelija äkkiä tunsi jonkunlaista
epämukavuutta ja vihdoin itsekin mielellään lopetti keskustelun. Minä
kysäsin hänestä Iwan Iwanitshilta ja sain tietää, että Gorantshikow
vietti nuhteetonta ja siveellistä elämää ja että muussa tapauksessa
Iwan Iwanitsh ei olisikaan pyytänyt häntä tyttäriensä opettajaksi;
että hän oli jörömäinen, karttoi ihmisiä, oli sangen oppinut, luki
paljon, vaan puhui hyvin vähän ja että hänen kanssaan oli yleensä
sangen vaikea keskustella. Muutamat vakuuttivat, että hän oli aivan
varmaan hullu, vaikka eivät pitäneetkään hänen hulluuttaan kovin
arveluttavana; että moni kaupungin arvokkaimmista miehistä osoitti
hänelle ystävällisyyttä; että hän voisi tuottaa hyötyäkin
kirjoittamalla anomuskirjoja y.m. Arveltiin, että hänellä oli paljon
sukulaisia Venäjällä, ehkäpä ei aivan vähäpätöisiäkään ihmisiä, mutta
tiedettiin myöskin, että hän heti vankeuteen jouduttuansa oli
katkaissut kaiken yhteyden heidän kanssansa, sanalla sanoen, että hän
vahingoitti itseään. Sitä paitsi tiesivät kaikki hänen historiansa,
tiesivät, että hän oli murhannut oman vaimonsa, vieläpä avioliittonsa
ensi vuonna, oli murhannut hänet mustasukkaisuudesta ja itse antanut
rikoksensa ilmi (joka seikka lievensi hänen rangaistustansa).
Sellaisia rikoksia pidetään aina onnettomuuksina ja niitä
surkutellaan. Mutta siitä huolimatta tuo kummitus väisti tarkoin
kaikkia ja ilmestyi ihmisten pariin ainoastaan opetustunteja
antaakseen.

Alussa minä en kääntänyt häneen erityistä huomiota, mutta itsekään en
tiedä, minkä vuoksi hän alkoi vähitellen vetää minua puoleensa.
Hänessä oli jotain arvoituksen tapaista. Pitempiin keskusteluihin
hänen kanssaan ei ollut mitään mahdollisuutta. Kysymyksiini vastasi
hän tietysti aina, jopa niinkin, kuin olisi hän pitänyt sitä tärkeänä
velvollisuutenaan; mutta vastauksen saatuani oli minun hieman vaikeata
kysellä häneltä enempää, jota paitsi hänen kasvonsakin ilmaisivat
sellaisten keskustelujen jälkeen jonkunmoista kärsimystä ja väsymystä.
Muistan, kuinka minä kerran kauniina kesä-iltana tulin hänen kanssaan
Iwan Iwanitshin luota. Äkkiä pälkähti päähäni kutsua häntä hetkiseksi
luokseni polttamaan papyrossia. En voi kuvailla, mimmoista kauhua
hänen kasvonsa osoittivat; hän menetti kokonaan malttinsa, alkoi
ladella joitakin katkonaisia sanoja ja äkkiä, luotuansa minuun
vihaisen silmäyksen, rupesi juoksemaan vastakkaiseen suuntaan. Minä
oikein ihmettelin. Siitä alkaen katseli hän minua ikäänkuin
jommoisellakin pelolla. Mutta minä en jättänyt asiaa siksensä; oli
jotakin, joka veti minua hänen puoleensa, ja kuukauden kuluttua
pistäysin minä itse Goräntshikowin luo. Tietysti tein minä siinä
tyhmästi ja epäkohteliaasti. Hän asui aivan kaupungin ääressä, erään
porvariämmän luona, jolla oli keuhkotautinen tytär ja sillä taas
äpärä-lapsi, noin kymmen-vuotias, kaunis ja iloinen tyttö. Aleksanteri
Petrowitsh istui viimemainitun kanssa ja opetti häntä lukemaan, kun
minä astuin sisään. Nähtyänsä minut hän hämmästyi, ikäänkuin olisin
tavannut hänet jossain pahanteossa. Hän joutui kokonaan hämille,
hypähti tuoliltaan ja katsoi minuun tuijottaen. Vihdoin rupesimme
istumaan; hän seurasi tarkkaan jokaista katsettani, ikäänkuin olisi
epäillyt niissä erityisiä salaperäisiä aikeita. Minä huomasin, että
hän oli luulevainen aina hulluuteen asti. Hän katseli minua
vihaisesti, aivan kuin olisi kysynyt: "etköhän jo kohta lähde pois?"
Minä puhelin hänen kanssaan kaupungistamme, päivän uutisista; hän oli
vaitelias ja hymähteli vihamielisesti; näkyi, että tavallisimmat,
kaikille tutut asiat olivat hänelle tuntemattomat ja ettei hän
halunnut niihin tutustuakaan. Sitten juttelin minä seudustamme ja sen
tarpeista; hän kuunteli minua ääneti ja katsoi niin kummallisesti
silmiini, että minua rupesi vihdoin hävettämään. Muutoin olin minä
vähältä saada hänet viekoitelluksi uusilla kirjoilla ja
aikakauslehdillä; ne olivat minulla kädessä, juuri postista tulleina,
ja minä tarjosin niitä hänelle aukasemattomina. Hän silmäsi niihin
ahnaasti, mutta muutti kohta aikomuksensa ja kieltäytyi niitä
ottamasta sanoen, ettei hänellä ole aikaa niiden lukemiseen. Viimein
sanoin minä jäähyväiset ja tunsin ulos tultuani, että sydämeltäni oli
pudonnut joku raskas taakka. Minä häpesin ja minusta näytti tyhmältä
vaivata ihmistä, joka oli asettanut päätehtäväkseen -- piiloutua
mahdollisuuden mukaan koko maailmalta. Mutta teko oli tehty. Muistan,
etten kirjoja hänen luonansa melkein ollenkaan nähnyt, joten siis ei
liene ollut perää siinä huhussa, että hän luki paljon. Yhtähyvin
ajaessani pari kertaa myöhään yöllä hänen akkunainsa ohitse, huomasin
niissä valoa. Mitähän toimitteli hän valvoessaan aamukoitteeseen asti?
Lieneeköhän kirjoittanut? Ja jos kirjoitti, niin mitähän sitten?

Asianhaarat poistivat minut kaupungistamme noin kolmeksi kuukaudeksi.
Palattuani talvella takasin, sain tietää, että Aleksanteri Petrowitsli
oli kuollut syksyllä, kuollut yksinäisyydessään kutsumatta edes
kertaakaan lääkäriä luoksensa. Kaupungissa oli hänet jo melkein
unohdettu. Hänen asuntonsa oli tyhjänä. Minä tein viipymättä
tuttavuutta vainajan emännän kanssa aikoen saada häneltä kuulla, mitä
hänen asukkaansa oli toimitellut ja eikö hän jotakin kirjoittanut?
Kahdestakymmenestä kopeikasta toi hän minulle koko korillisen paperia,
jotka vainaja oli jättänyt jälkeensä. Ämmä oli jörömäinen ja
vaitelias, niin että häneltä oli vaikea saada asiallisia tietoja.
Asukkaastaan ei hän voinut sanoa minulle mitään uutta. Hänen sanainsa
mukaan ei vainaja juuri koskaan työskennellyt, ei avannut
kuukausmääriin kirjojaan eikä ottanut kynää käteensä; sen sijaan oli
hän yöt läpensä kävellyt pitkin laattiaa ja aina ajatellut jotakin,
joskus puhunutkin itsekseen; hän oli kovin suosinut ja hyväillyt ämmän
tyttären tytärtä, Katjaa, etenkin sen jälkeen, kun oli saanut tietää
hänen nimensä, ja joka kerta Katariinan päivänä oli hän käynyt
pitämässä muistorukousta jonkun vainajan jälkeen. Vieraita ei hän
voinut suvaita; ulkona kävi hän vaan lapsia opettamassa; katsoi
karsaasti häneenkin, vanhaan ämmään, kun hän kerran viikkoonsa tuli
hänen huonettansa siivoamaan, eikä kolmeen vuoteen juuri koskaan
puhunut hänen kanssaan sanaakaan. Minä kysäsin Katjalta: muistiko hän
opettajaansa? Hän katsahti minuun, kääntyi sitten seinään päin ja
rupesi itkemään. Tuo mies oli siis jonkun saattanut itseänsä
rakastamaan.

Minä vein mukanani hänen paperinsa ja järjestelin niitä koko päivän.
Kolme neljännestä niistä oli tyhjiä, joutavia lehtiä tai
harjoituskirjoituksia kaavain mukaan. Mutta olipa siinä melkoisen
paksukin vihko, tiheään kirjoitettu ja lopettamaton, ehkä tekijän
itsensä hylkäämä ja unohtama. Se oli Aleksanteri Petrowitshin
kymmenvuotisen vankeusajan kertomus. Paikkapaikoin oli siinä muitakin
juttuja, toisinaan hyvin kummallisia, kauhistuttavia, joita oli
pistetty väliin säännöttömästi, taudin tapaisesti, ikäänkuin
jonkunlaisesta pakosta. Minä luin nämä katkelmat moneen kertaan ja
tulin miltei vakuutetuksi, että ne olivat kirjoitetut hulluudessa.
Mutta vankeusajan muistelmat -- "Kuvaelmat kuolleesta talosta" --
kuten kirjoittaja itse niitä nimitti, eivät näyttäneet minusta aivan
mitättömiltä. Minua huvitti kertomus aivan uudesta maailmasta sekä
perikatoon joutuneesta kansasta, ja minä luin sitä uteliaasti.
Tietysti saatan erehtyäkin. Näytteeksi valitsen tähän noista
muistelmista joitakuita lukuja; arvostelkoon yleisö itse.



I.

Kuollut talo.


Vankilamme oli linnoituksen kupeella, aivan lähellä vallia. Kun joskus
katseli aitauksen raosta avaraan maailmaan, eikö ehkä näkyisi jotakin,
niin näkikin vaan pienen palasen taivasta ynnä korkean, ruohoa
kasvavan maavallin, mutta vallilla astuskeli öin sekä päivin
vartijoita; ja silloin vankiparka ajatteli, että vuosikausia kuluu ja
niiden kuluessa hän samalla tavoin menee katselemaan aitauksen raosta
sekä näkee saman vallin, samanlaiset vartijat ja saman pienen palasen
taivasta, ei kuitenkaan sitä taivasta, joka on vankilan yllä, vaan
toista, kaukaista, vapaata taivasta. Kuvitelkaa mieleenne iso piha,
parin sadan askeleen pituinen ja puolentoista sadan askeleen levyinen,
kaikkialta ympäröitty säännöttömän kuusikulmion muotoisella korkealla
kehyksellä, se on aidalla korkeista pylväistä (paaluista), jotka ovat
kaivetut pystysuoraan maahan, liitetyt lujasti toinen toisensa
viereen, kiinnitetyt poikkilaudoilla ja ylhäältä teroitetut; kas siinä
linnan ulkonainen varustus. Yhteen aitauksen reunaan oli tehty luja
portti, joka oli aina kiinni ja jota öin sekä päivin sotamiehet
vartioivat; sitä avattiin tarvittaissa, kun vankeja oli päästettävä
ulkotöihin. Tämän portin takana oli valoisa, vapaa maailma, jossa
ihmisiä asui. Mutta aitauksen tänpuolisesta maailmasta ajattelivat
nämä kuin olemattomasta sadusta. Siellä oli oma, erityinen maailmansa,
joka ei ollut muun maailman kalttainen, siellä olivat omat lakinsa,
omat pukunsa, omat tapansa ja tottumuksensa ja elävältä kuollut talo,
elämä -- aivan tavaton ja ihmiset kummalliset. Siitäpä omituisesta
nurkasta aioinkin minä kertoa.

Aitauksen sisällä nähtiin muutamia rakennuksia. Molemmin puolin
leveätä sisäpihaa oli kaksi pitkää yksikerroksista huoneistoa. Ne
olivat kasarmeja. Siellä asuivat vangit, jaettuina luokkiin. Aitauksen
perällä olevassa rakennuksessa oli kyökki, kahdessa osastossa;
kauempana oli vielä rakennus, johon saman katoksen alle oli sijoitettu
kellareja, aittoja ja liiterejä. Pihan keskus oli tyhjä ja muodosti
tasaisen, jokseenkin ison alan. Täällä asetettiin vangit riveihin,
tarkastettiin ja huudettiin kukin nimeltään; näin tehtiin aamuin,
keskipäivin sekä illoin, välistä useammankin kerran päivässä aina sen
mukaan miten epäluuloisia vartijat olivat ja miten taitavia he olivat
lukemaan. Ylen ympärinsä, rakennusten ja aitauksen välille jäi vielä
jotenkin iso ala. Siellä, rakennusten takana, käyskentelivät
jouto-aikoinaan muutamat ihmisviholliset ja synkkämieliset vangit
välttäen siten muiden silmäyksiä ja ajatellen rauhassa omia
ajatuksiaan. Kohdatessani heitä tällaisilla kävelyillä, tarkastelin
uteliaasti heidän synkkiä kasvojaan ja arvailin heidän ajatuksiaan.
Oli eräs vanki, jonka mieli-työnä jouten ollessaan oli paalujen
lukeminen. Niitä oli puolentoista tuhannen paikoille ja hän oli ne
kaikki laskenut sekä merkinnyt. Kukin paalu merkitsi päivää; kunakin
päivänä jätti hän luvusta pois yhden paalun ja sillä tavoin jälellä
olevista voi hän havainnollisesti nähdä, kuinka monta päivää hänen oli
vielä vankeudessa oleminen. Hän iloitsi sydämessään saatuaan jonkun
kuusikulmion sivuista loppuun luetuksi. Hänen tuli vielä odottaa monta
vuotta; mutta vankilassa oli aikaa oppia kärsivälliseksi. Minä näin
kerran, kuinka eräs vanki otti tovereiltaan jäähyväisiä, oltuansa
kaksikymmentä vuotta pakkotyössä. Olipa siellä ihmisiä, jotka
muistivat hänen tulonsa vankilaan; huoleton oli hän ollut silloin,
eikä ajatellut rikostaan yhtä vähän kuin rangaistustaankaan. Nyt lähti
hän pois harmaapäisenä, jyrkän ja surullisen näköisenä ukkona.
Vaiteliaana kulki hän kasarmiemme läpi. Tullessaan kuhunkin kasarmiin,
rukoili hän kääntyneenä jumalankuviin, ja kumarteli sitten nöyrästi
tovereilleen pyytäen, etteivät muistelisi häntä vihamielin. Muistan
myöskin, kuinka eräs vanki, entinen varakas siperjalainen talonpoika,
kutsuttiin jonakin iltana portille. Puolen vuotta sitä ennen oli hän
suureksi surukseen kuullut, että hänen vaimonsa oli mennyt toiselle
miehelle. Nyt oli vaimo itse saapunut vankilan edustalle tarjotakseen
hänelle almua. He puhelivat pari minuuttia, puhkesivat sitten
kyyneleihin ja sanoivat toisilleen ikuiset jäähyväiset. Minä näin
miehen kasvot, kun hän palasi kasarmiin... Niin, tässä paikassa sai
oppia kärsivällisyyttä.

Kun rupesi hämärtämään, vietiin meidät kasarmeihin ja suljettiin sinne
koko yöksi. Minusta tuntui aina raskaalta palata ulkoa kasarmiin.
Viimemainittu oli pitkä ja matala huone, himmeästi valaistu
talikynttilöillä, täynnänsä raskasta, tukahuttavaa löyhkää. En
ymmärräkään enää, kuinka minä voin viettää siinä kymmenen vuotta.
Laverissani oli minulla kolme lautaa, siinä oli leposijani.
Sellaisilla lavereilla makasi samassa huoneessa kolmekymmentä henkeä.
Talvella suljettiin ovet aikaisin. Sitten sai odottaa noin neljä
tuntia, kunnes kaikki nukkuivat. Siihen asti täytyi kuulla melua,
naurua, haukkumasanoja ja kahleiden kolinaa sekä nähdä likaisuutta,
kerittyjä päitä, poltinmerkin saaneita kasvoja, repaleisia vaatteita,
kaikkea halvennettua ja häväistyä ... niin, ihminen on sitkeähenkinen!
Ihminen on olento, joka tottuu kaikkeen ja luulenpa, että se on hänen
paras tuntomerkkinsä.

Vankilassa oli meitä kaikkiansa kaksisataa viisikymmentä henkeä -- se
oli melkein pysyvä lukumäärä. Yhdet tulivat, toiset lopettivat
määräaikansa ja menivät pois, kolmannet kuolivat. Ja kylläpä
tässä olikin kaikenlaista väkeä. Luulenpa, että Venäjän joka
kuvernementilla, joka maakunnalla oli täällä edustajansa. Oli
muukalaisiakin, olipa muutamia vankeja Kaukaasian vuoriltakin. Kaikki
olivat he jaetut rikosten laadun, s.o. rikoksista määrättyjen vuosien
mukaan. Saa otaksua, ettei ollut semmoista rikosta, joka ei olisi
ollut täällä edustettuna. Vankeusväestön tärkeimpänä osuutena olivat
siviililuokan vangit. Ne olivat rikoksellisia, joilta vapaus oli
kokonaan riistetty; ne olivat yhteiskunnasta eroitettuja jäseniä,
jotka eroittamisensa ikuiseksi todistukseksi olivat saaneet
poltinmerkin kasvoihinsa. Heidän vankeusaikansa vaihteli kahdeksan ja
kahdentoista vuoden välillä, jonka jälkeen heidät lähetettiin
siirtolaisiksi johonkin siperjalaiseen paikkakuntaan. -- Oli myöskin
sotilasluokkaan kuuluvia rikoksellisia, joilta ei riistetty kaikkea
vapautta, kuten yleensä on tapana venäläisissä sotilasvankien
ruoduissa. Heidät oli lähetetty lyhyeksi ajaksi, jonka kuluttua he
saivat palata sinne, mistä olivat tulleetkin, sotamiehiksi Siperjan
linjarykmentteihin. Useat heistä lähetettiin melkein oitis jälleen
vankeuteen uudistetuista törkeistä rikoksista, ei kuitenkaan enää
lyhyeksi ajaksi, vaan kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Tätä luokkaa
sanottiin "alituiseksi." Mutta alituisilta ei riistetty sentään
kokonaan vapautta. Vihdoin oli vielä melkoisen lukuisa luokka
suurimpia pahantekijöitä, etupäässä soturisäädystä. Sitä sanottiin
"erityiseksi osastoksi." Koko Venäjältä lähetettiin siihen
rikoksellisia. He itse pitivät itseään ikuisina vankeina, eivätkä
tienneet pakkotyönsä määräaikaa. Lain mukaan oli heidän työnsä tehtävä
kahta, jopa kolmeakin kertaa raskaammaksi kuin muiden. "Te olette
täällä ajaksi, vaan me ainaiseksi", sanoivat he toisille vangeille.
Minä olen sittemmin kuullut, että tämä osasto on hävitetty. Sitä
paitsi on vankilastamme sittemmin poistettu myöskin siviilijärjestys
ja sen sijaan pantu toimeen yleinen sotilasvankien ruotu. Sen ohessa
on tietysti esimiehistökin muuttunut. Minä kerron siis entisyydestä,
kauan aikaa sitten olleista ja menneistä asioista.

Siitä on jo kulunut pitkä aika; kaikki on minusta kuin unen näköä.
Muistan hetken, jolloin saavuin vankilaan. Se tapahtui illalla
joulukuussa. Jo hämärti; väki palasi työstä; tehtiin valmistuksia sen
tarkastusta varten. Viiksikäs aliupseeri avasi minulle ovet tähän
kummalliseen taloon, jossa minun tuli viettää monta vuotta, kärsiä
semmoisia kärsimyksiä, joista minulla ilman kokemusta ei voisi olla
vähintäkään käsitystä. Esimerkiksi en olisi mitenkään voinut ajatella
hirveäksi ja tuskalliseksi sitä seikkaa, etten minä kertaakaan koko
kymmenvuotisen vankeuteni aikana tulisi olemaan yksinäni! Eikä se
ollutkaan ainoa seikka, johon minun piti tottua.

Täällä oli satunnaisia murhaajia ja murhaajia ammatiltaan, ryövärejä
ja ryövärien päälliköitä, oli myöskin pelkkiä taskuvarkaita,
maankulkijoita y.m. Oli sellaisiakin, joista oli vaikea päättää, minkä
vuoksi he olivat tänne joutuneet? Mutta yhtähyvin kullakin oli oma
kertomuksensa, sekava ja raskas kuin eilinen humala. Menneistä
asioista eivät he yleensä halunneet kertoilla ja nähtävästi kokivat
olla niitä ajattelemattakin. Minä tunsin murhamiehiä, niin iloisia ja
huolettomia, että olisin voinut lyödä vetoa, ettei omatunto heitä
laisinkaan nuhdellut. Mutta tapasi siellä synkkiäkin, melkein aina
vaitelijaita olentoja. Elämästään juttelivat he harvoin, enkä minä
huomannut kessään uteliaisuuttakaan, ikäänkuin sitä ei olisi otettu
tavaksi. Tapahtui kuitenkin, että joku rupesi väliin aivan
satunnaisesti puhumaan, samalla kun toiset välinpitämättöminä ja
järömäisinä kuuntelivat. Ei kukaan voinut saada toistaan
ihmettelemään. "Me olemme kirjaan pystyvää väkeä!" sanoivat he usein
jonkunlaisella itseensä tyytymyksellä. Muistan, kuinka kerran eräs
pahantekijä, kohmelopäissään (vankilassa oli joskus mahdollista saada
väkeviä juomia), alkoi kertoa murhanneensa viisivuotiaan pojan
viekoiteltuaan hänet ensin johonkin tyhjään vajaan; siellä oli hän
pojan murhannutkin. Koko kasarmin väki, joka tähän asti oli nauranut
hänen pilapuheilleen, karjasi nyt kuin yhdestä suusta ja pahantekijä
oli pakoitettu vaikenemaan. Vangit eivät karjasseet inhosta, vaan
siitä syystä, ettei semmoista pitänyt puhua, koska, semmoiset puheet
eivät olleet tapana. Tässä voin huomauttaa, että vankilan asukkaat
todellakin olivat kirjaan pystyviä, ei kuvannollisessa, vaan sanan
täydessä merkityksessä. Ainakin puolet heistä osasi lukea ja
kirjoittaa. Missä muussa paikassa, jossa venäläistä kansaa on koossa,
voidaan siitä eroittaa 250 henkeä sillä tavoin, että puolet heistä
olisi kirjaan pystyviä. Olen kuullut jonkun semmoisista tosiasioista
päättäneen, että kirjataito turmelee kansaa. Se on erehdystä;
turmeluksen syyt ovat aivan toiset, vaikkapa myöntäminen onkin, että
kirjataito kehittää kansassa itseensä luottamusta. Mutta eihän se ole
mikään vika. -- Kukin luokka eroitettiin toisistaan vaatteuksen
mukaan. Muutamilla oli jakun toinen puoli tummanruskea, toinen taas
harmaa, samoin oli myöskin housuissa toinen lahke harmaa
toinen tummanruskea. Kerran, kun olimme työssä, katseli eräs
vehnästenmyyjä-tyttö minua kauan aikaa ja purskahti sitten äkkiä
nauramaan. "Hyi, miten hullusti!" huudahti hän; "ei ole piisannut
harmaata sarkaa, eikä mustaakaan!" Oli semmoisiakin, joilla koko jakku
oli harmaata sarkaa, vaan hihat mustanruskeata. Tukkakin oli eri
lailla: toisilla oli puolet tukkaa keritty pitkin pää-kalloa, toisilla
taas poikkipuolin.

Jo ensi katseella voi huomata jonkunlaisen silmiin pistävän yhteisen
ominaisuuden tässä kummallisessa perhekunnassa; huomattavimmatkin,
omituisimmatkin henkilöt, jotka vastoin tahtoansa kohosivat muiden
ylitse, noudattivat kuitenkin mielellään vankilan yhteisiä tapoja.
Yleiseen voin sanoa, että koko tämä ihmisjoukko, lukuun ottamatta
muutamia tavattoman iloisia olentoja, joita siitä syystä kaikki
halveksivat, oli synkkää, kateellista, kunnianhimoista, kerskaavaista,
helposti loukkautuvaa ja suuressa määrässä muotoihin kiintynyttä
väkeä. Välinpitämättömyys kaikkea kohtaan oli suurimpana hyveenä.
Ulkonaista käyttäytymistä piti kukin tavattoman tärkeänä asiana. Usein
muuttui ylpein joukosta salaman nopeudella mitä arkamaisimmaksi. Oli
muutamia todella voimakkaita ihmisiä; ne olivat yksinkertaisia ja
teeskentelemättömiä. Mutta kummallista: näiden lujaluontoisten,
voimakasten ihmisten joukossa oli muutamia suurimmassa määrin, melkein
taudintapaisesti kunnianhimoisia. Yleensä huomasi täällä kunnianhimoa
ja ulkopuolisuutta hyvin usein. Suurin osa vankeja oli turmeltunutta,
kovin ilkeätä väkeä. Juorut ja moitteet olivat lakkaamattomia:
elettiin miltei kuin kadotuksessa, pimeyden valtakunnassa. Mutta
vankilan sisällisiä asetuksia ja hyväksyttyjä tapoja ei kukaan
uskaltanut vastustaa; kaikki alistuivat. Oli mahtavia luonteita,
vaikeasti alistuvia, mutta nekin alistuivat. Vankilaan tuli
sellaisia, jotka vapaina ollessaan olivat jo liiaksi syrjäytyneet
tavallisuudesta, niin että lopulta rikoksiansakin tekivät niihin
mitään syytä tietämättä, ikäänkuin houreissaan, huumautuneina, usein
korkeimmilleen nousseesta kunnianhimosta. Mutta täällä masentuivat he
oitis, vaikka moni heistä ennen vankeuteen tulemistaan oli ollut
kylien ja kaupunkien kauhuna. Silmäillen ympärilleen tulokas kohta
huomasi, ettei hän ollutkaan mieleisessään paikassa, ettei hän täällä
voinutkaan ketään ihmetyttää; hän tyyntyi pakostakin ja mukautui
vallitsevaan tapaan. Tähän vallitsevaan tapaan kuului päältäpäin
katsoen jonkunlainen erityinen oman arvonsa tunteminen, joka oli
huomattava ominaisuus miltei jokaisessa vankilan asukkaassa. Tuomitun
pakkotyöläisen nimeä pidettiinkin todella jonkunlaisena virkanimenä,
jopa kunnioitettavanakin. Häpyä ja katumusta ei ollut merkiksikään!
Muuten oli olemassa jonkunlaista ulkonaista, ikäänkuin virallista
nöyryyttäkin, jonkunlaisia rauhallisia puheenparsia: "Me olemme
hukkaan joutunutta kansaa", sanoivat he, "emme osanneet elää
vapaudessa, nyt saamme tehdä pakkotyötä." -- "Et totellut vanhempiasi,
nyt saat totella rummun lyöntiä." -- "Et taipunut hyvään, nyt saat
kokea pahaa!" Tällaisia arveluja lausuttiin usein, osaksi siveellisinä
opetuksina, osaksi tavallisina sananlaskuina, ilman mitään vakavampaa
tarkoitusta. Kaikki oli vaan pelkkiä sanoja. Tuskinpa kukaan tunnusti
sydämessään laittomuuttansa. Jos joku vanki olisi yrittänyt moittia
toveriansa rikoksesta (muuten rikoksen tekijän moittiminen ei ole
venäläisen luonteen mukaista), ei haukkumasanoista moititun puolelta
olisi tullut loppua. Ja he olivatkin aika mestareja haukkumaan. He
haukkuivat hienostuneella, taiteellisella tavalla. Haukkuminen oli
täällä koroitettu taiteeksi; tarkoituksena ei ollut vaikuttaa niin
paljon loukkaavilla sanoilla kuin loukkaavalla ajatuksella, hengellä,
aatteella, ja se on aina hienompaa, myrkyllisempää. Alituiset riidat
vankien kesken olivat omiansa kehittämään haukkumataitoa. Koko tämä
väestö työskenteli kepin pakoittamana, ja sen vuoksi pysyi laiskana ja
turmeltuneena. Kaikki olivat he kokoontuneet tänne vastoin omaa
tahtoansa; kaikki olivat he vieraita toisilleen.

"Piru on kuluttanut kolmet tallukat, ennenkuin sai meidät kootuksi",
sanoivat vangit, ja niinpä olivat juorut, kujeet, akkamaiset jutut,
kateus, riita ja ilkeys ylimillään tässä katalassa paikassa. Ei mikään
akka olisi voinut olla niin turhamainen kuin muutamat näistä
murhamiehistä. Tosin oli heidän joukossaan lujaluontoisiakin ihmisiä,
jotka olivat koko elämänsä aikana tottuneet hallitsemaan, käskemään,
karaistuneita, pelottomia ihmisiä. Niitä väkisinkin kunnioitettiin;
itse puolestaan semmoiset ihmiset, vaikka olivatkin arkoja
kunniastaan, eivät kuitenkaan tahtoneet rasittaa muita; he välttivät
turhanpäiväisiä riitapuheita, käyttäytyivät erinomaisen arvokkaasti,
olivat järkeviä ja melkein aina kuuliaisia päälliköille, ei
kuuliaisuuden periaatteen, eikä velvollisuuden tunnonkaan tähden,
mutta niin vaan, ikäänkuin jonkunlaisesta sopimuksesta, käsittäen
siitä tulevat molemminpuoliset edut. Muutoin heitä kohdeltiinkin
varovasti. Muistanpa, kuinka kerran eräs semmoinen peloton ja
päättäväinen, julmista taipumuksistaan tunnettu vanki kutsuttiin
jostakin rikoksesta rangaistavaksi. Oli kesäinen päivä, työstä vapaa
aika. Majuuri, vankilan lähin ja välitön päällikkö, oli itse saapunut
vahtipaikalle, joka oli aivan porttimme vieressä, ollakseen läsnä
rangaistaessa. Tämä majuuri oli vankien kauhuna; hän sai heidät
pelosta vapisemaan. Hän oli järjettömän ankara, hän "ryntäsi ihmisiä
vastaan", kuten vangit sanoivat. Enimmin pelättiin hänen läpitunkevaa
katsettaan, jolta ei voinut mikään olla salassa. Hän näki melkein
katsomattakin. Astuessaan vankilaan hän tiesi, mitä sen toisessa
päässä tapahtui. Vangit nimittivät häntä kahdeksan-silmäiseksi. Hänen
menetystapansa oli väärä. Hurjilla, ilkeillä toimillaan hän vaan
vihoitti jo ennestäänkin vihoittuneita ihmisiä ja jos hänen
ylipäällikkönsä ei olisi ollut kunniallinen ja ymmärtäväinen mies,
joka välistä hillitsi hänen hurjia oikkujansa, olisi hän saanut aikaan
suurta turmiota. En ymmärrä, kuinka häntä onni seurasi loppuun asti;
hän otti virkaeron henkeänsä menettämättä ja terveenä, vaikka olikin
joutunut oikeuden käsiin.

Vanki vaaleni, kun häntä huudettiin. Tavallisesti kärsi hän tyynesti
ja vaieten rangaistuksensa, arvostellen kylmäverisesti ja
välinpitämättömästi tapahtunutta tapaturmaa. Häntä kohdeltiin muuten
aina varovasti. Mutta tällä kertaa hän jostakin syystä luuli olevansa
oikeassa. Hän vaaleni ja pisti hihaansa, salaa vartijoiltansa, terävän
englantilaisen suutarin-veitsen. Veitset ja muut teräaseet olivat
vankilassa kovasti kiellettyä tavaraa. Tarkastuksia toimitettiin
usein, odottamatta ja huolellisesti, rangaistukset olivat ankarat;
mutta kun on vaikea löytää rosvolta sitä, jota hän nimenomaan on
päättänyt salata ja kun veitsiä sekä työaseita tarvittiin vankilassa
alituisesti, ei niitä, tarkastuksista huolimatta, voitu saada
häviämään. Ja jos ne otettiinkin pois, niin heti hankittiin toisia
sijaan. Kaikki vangit kiiruhtivat aitauksen luo ja hämmästyneinä
katselivat paalunrakojen läpi. Kaikki tiesivät, ettei Petrow tällä
kertaa aio taipua hyvällä rangaistavaksi ja että majuurilla oli loppu
käsissä. Mutta ratkaisevalla hetkellä istahti majuurimme rattaillensa
ja lähti pois jättäen rangaistuksen toimeen panemisen toiselle
upseerille. "Jumala itse pelasti hänet", sanoivat vangit sittemmin.
Petrow puolestaan kärsi rangaistuksensa aivan rauhallisena. Hänen
vihansa lauhtui, kun majuuri oli lähtenyt pois. Vanki on kuuliainen ja
rauhallinen johonkuhun määrään asti; mutta on kuitenkin raja, jonka
yli ei saa mennä. Sanon tässä, ettei mikään voi olla huomiota
ansaitsevampaa kuin nämä kärsimättömyyden ja niskoittelemisen
puuskaukset. Monasti kärsii ihminen useampia vuosia, kestää ankarimpia
rangaistuksia ja äkkiä kadottaa malttinsa jonkun pikkuseikan, jonkun
vähäpätöisyyden kohdatessa, ehkäpä ilman mitään syytäkään. Melkeinpä
voipi häntä silloin pitää hulluna, ja niinhän tavallisesti tehdäänkin.

Jo olen sanonut, että useampien vuosien kuluessa minä en huomannut
näissä ihmisissä vähintäkään katumuksen merkkiä, enkä minkäänlaisia
ahdistavia ajatuksia rikoksien tähden; suurin osa heistä arveli
olevansa aivan oikeassa. Semmoinen on asianlaita. Syynä siihen on
tietysti pidettävä ylpeyttä, huonoja esimerkkejä ja väärää
häveliäisyyttä. Mutta voipikos kukaan sanoa tutkineensa näiden
perikatoon joutuneiden ihmisten sydämet ja lukeneensa niiden
salaisuudet? Luulenpa kuitenkin, että vuosien kuluessa olisi ollut
mahdollista huomata näissä sydämissä vaikka jonkun piirteen, joka
todistaisi sisällistä surua ja kärsimystä. Mutta niin ei tapahtunut,
ei vähimmässäkään määrässä. Näyttää siltä, kuin rikoksia ei voisi
selitellä määrätyn, valmiin katsantokannan mukaan, joten niiden
filosofiia on vaikeampi kuin luulisikaan. Tietty asia on, ettei
vankila eikä pakkotyö voi parantaa rikoksen tekijää; ne vaan
rankaisevat häntä ja turvaavat yhteiskunnan rauhaa hänen pahoilta
aikeiltaan. Pahantekijässä herättää vankila ja ankarinkin pakkotyö
ainoastaan vihaa, halua kiellettyihin nautintoihin ja mitä suurinta
kevytmielisyyttä. Minä olen vahvasti vakuutettu siitä, että kuuluisa
sellijärjestelmä ei saavuta oikeata tarkoitustaan. Se imee elämän
mehun ihmisestä, veltostuttaa sekä heikontaa hänen sielunsa ja tarjoo
sitten henkisesti kuivuneen muumian, puolihullun olennon muka
katumuksen ja parannuksen esikuvana. Selvää on, että pahantekijä, joka
nousee yhteiskuntaa vastaan, vihaa sitä ja katsoo melkein aina itsensä
olevan oikeassa ja yhteiskunnan väärässä. Sen lisäksi on hän siltä jo
kärsinyt rangaistuksensa ja siitä syystä pitääkin itseään
puhdistettuna, pyhitettynä. Sellaisten katsantokantain mukaan voisi
miltei puolustaa rikoksen tekijää. Mutta kaikista katsantokannoista
huolimatta myöntää jokainen, että on olemassa semmoisia rikoksia,
joita aina ja joka paikassa, kaikkien lakien mukaan on pidetty
kieltämättöminä rikoksina ja pidetään semmoisina vastakin, niinkauan
kuin ihminen pysyy ihmisenä. Ainoastaan vankilassa kuulin minä
kertomuksia hirveimmistä, luonnottomimmista töistä, kummallisimmista
murhista, joista puhuttiin nauraen hillitsemätöntä ja lapsellisen
iloista naurua. Etenkin on muistooni painunut eräs isänsä murhaaja.
Hän oli ollut aatelismies ja kuusikymmenvuotiaan isänsä tuhlaajapoika.
Käytökseltään oli hän peräti kevytmielinen, ja isänsä oli koetellut
häntä hillitä, taivutella. Mutta ukolla oli talo ja luultiinpa häntä
raharikkaaksikin; poika murhasi hänet, himoiten perintöä. Rikos tuli
ilmi vasta kuukauden perästä. Murhaaja oli ilmoittanut poliisille,
että hänen isänsä oli hävinnyt teille tietämättömille. Koko tämän
kuukauden vietti hän mitä kevytmielisimmällä tavalla. Vihdoin hänen
poikessa ollessaan löysi poliisi ruumiin. Pihalla, pitkin sen koko
pituutta, juoksi likaviemäri, joka oli peitetty laudoilla. Ruumis
makasi tässä viemärissä. Se oli puettu huolellisesti, harmaa pää oli
leikattu pois ja pantu taas paikalleen, sen alle oli murhaaja
asettanut tyynyn. Hän ei tunnustanut rikostaan, menetti aatelisarvonsa
ja lähetettiin pakkotyöhön kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Koko sen ajan,
jonka minä olin hänen kanssaan, säilytti hän mitä iloisimman
mielialansa. Hän oli peräti turhamainen, kevytmielinen ja
ajattelematon, mutta ei ollenkaan tyhmäpäinen. Minä en koskaan
huomannut hänessä mitään erityistä julmuutta. Vangit eivät
halveksineet häntä hänen rikoksensa tähden, josta ei ollut
puhettakaan, vaan siitä syystä, ettei hän osannut oikein käyttäytyä.
Joskus mainitsi hän isäänsä. Puhuessaan kerran kanssani sukunsa
rotevuudesta lisäsi hän: kas, isäni oli semmoinen mies, ettei
kuolemaansa asti valittanut mitään kipua. Mokoma eläimellinen
tunnottomuus on tietysti tavatonta. Se on jonkunlainen aistillinen
puute, jonkunlainen ruumiillinen ja siveellinen virheellisyys,
tieteelle vielä tuntematon, eikä mikään tavallinen rikos. Minä
puolestani en tahtonut uskoa tällaisen rikoksen mahdollisuutta. Mutta
hänen kotikaupunkinsa ihmiset, jotka tunsivat hänen elämänsä
yksityiskohdat, kertoivat minulle siitä. Todistukset olivat niin
selvät, että oli mahdoton olla rikosta todeksi uskomatta.

Vangit kuulivat hänen kerran yöllä unissaan huutavan: "Ota kiinni, ota
kiinni! Lyö häneltä pää poikki, lyö, lyö!..."

Melkein kaikki vangit puhuivat ja hourailivat yöllä. Haukkumasanat,
rosvojen puheet, veitset, kirveet tulivat silloin useimmiten heidän
huulilleen. Me olemme masennettua väkeä, sanoivat he; meidän sydämemme
on masennettu, siitä syystä me huudamme yöllä.

Ruunun työ ei ollut ammattina, vaan velvollisuutena; vanki teki
tehtävänsä, työskenteli ulkona säädetyt tuntinsa ja palasi taas
vankilaan. Pakkotyötä vihattiin. Ilman erityistä työtänsä, jota vanki
tekee kaiken älynsä ja ymmärryksensä mukaan, ei hän saattaisi
vankilassa tulla toimeen. Ja mitenkä olisikaan mahdollista, että nuo
kehittyneet, rajusti elämöineet ja elämänhaluiset ihmiset, jotka
olivat väkisin temmatut yhteiskunnasta ja ihmiselämästä, voisivat omin
neuvoinsa elää vankilassa säännöllistä ja järjellistä elämää?
Joutilaisuus synnyttäisi heissä semmoisia rikoksellisia taipumuksia,
joista heillä ennen ei ollut käsitystäkään. Työttä ja ilman
oikeutettua, varsinaista omaisuutta ei ihminen voi tulla toimeen, vaan
turmeltuu ja muuttuu eläimelliseksi. Ja siitä syystä vankilassa
jokaisella luonnollisen vaatimuksen ja itsensä säilyttämisen pakosta
olikin oma ammattinsa, oma toimensa. Koko pitkän, kesäisen päivän
kuluessa tehtiin ruunun työtä; lyhyt yö tuskin riitti makuu-ajaksi.
Mutta talvella oli vanki lainmukaisesti jo hämärän tullessa suljettava
vankilaan. Mitenkä olivat pitkät, ikävät talvi-illat saatavat
kulumaan? Siitäpä syystä melkein joka kasarmi, kiellosta huolimatta
muuttuikin silloin suureksi työhuoneeksi. Työtä ja tointa oikeastaan
ei kielletty; ainoastaan työaseet olivat kielletyt. Mutta ilman aseita
oli työ mahdotonta. Työtä tehtiin siis salaisesti, ja näyttipä siltä,
ettei esimiehistö muutamissa tapauksissa pitänyt siitä suurta lukua.
Moni vanki tuli vankilaan taitamattomana, vaan oppi siellä muilta
jonkun käsityön ja lähti sitten pois taitavana mestarina. Täällä oli
suutareja, tohvelintekijöitä, räätälejä, nikkareja, seppiä, piirtäjiä
ja kultaajia. Eräs juutalainen, Isai Bumstein oli juveelintekijä ja
samalla koronkiskuri. Kaikki tekivät he työtä ja ansaitsivat rahaa.
Tilauksia saatiin kaupungista. Raha on metallista tehtyä vapautta, ja
senpä vuoksi onkin se ihmiselle, jolta vapaus on kokonaan riistetty,
kymmentä kertaa kalliimpi kuin muille. Jos raha vaan kilisee hänen
taskussaan, on hän jo puoleksi tyydytetty, vaikk'ei voisikkaan sitä
tuhlata. Rahaa voipi kuitenkin tuhlata aina ja jokapaikassa, mutta
etenkin vankeudessa ollessa, koska kielletty hedelmä on kahta
makeampaa. Vankilassa oli saatavana myöskin viinaa. Piiput olivat
ankarasti kielletyt, vaan niitä käyttivät yhtähyvin kaikki. Raha ja
tupakka olivat suojana keripukkia ja muita tauteja vastaan. Työ taas
oli esteenä rikoksille: ilman työttä vangit olisivat syöneet toisensa
niinkuin hämähäkit pullossa. Siitä huolimatta työnteko ja rahojen
omistus olivat kielletyt. Usein pantiin öillä toimeen äkkinäisiä
tarkastuksia, otettiin kaikki kielletty tavara takavarikkoon, ja
joskus joutuivat rahatkin etsijäin kynsiin, vaikka niitä kuinka
koeteltiin piilotella. Osaksi senkin tähden niitä ei säästetty, vaan
tuhlattiin kohta viinaan; siinä syy, minkä vuoksi viinaa löytyi
vankilassa. Jokaisen tarkastuksen jälkeen kadotti syyllinen
omaisuutensa ja sitä paitsi joutui ankaran rangaistuksen alaiseksi.
Mutta kohta sen jälkeen puute taas poistettiin, uudet työaseet
hankittiin ja olot palasivat entiselleen. Semmoinen asianlaita oli
tunnettu päälliköille, eivätkä vangitkaan nurkuneet rangaistuksestaan,
vaikka mokoma elämä vivahti elämään Vesuvius-vuorella.

Kellä ei ollut mitään käsityötä, harjoitti muita toimia. Ja toimet
olivatkin sangen erilaisia. Muutamat harjoittivat esimerkiksi
ainoastaan välityskauppaa, ja kaupan esineet olivat väliin sellaisia,
ettei vankilan ulkopuolella kenenkään päähän olisi pistänyt sellaisten
esineiden kauppaaminen, eikä edes missään arvossa pitäminenkään. Mutta
vankilan väki oli kovin köyhää ja keinotteluun taipuvaa.
Pahanpäiväisellä rievulla oli arvonsa ja sitä tarvittiin jotakin
varten. Köyhyys vaikutti, että rahallakin oli vankilassa kokonaan
toisenlainen arvo kuin vapaudessa. Suuresta ja monimutkaisesta työstä
maksettiin puolikopeikaisilla. Muutamat harjoittivat menestyksellä
koronkiskomista. Vanki, joka oli tuhlannut rahansa, vei viimeiset
kapineensa koronkiskojalle, jolta hän sai muutamia kuparirahoja
suunnatonta korkoa vastaan. Jollei hän lunastanut näitä kapineita
määräajalla, myytiin ne oitis ilman sääliä. Koronkiskominen kukoisti
siihen määrään, että panttina käytettiin ruunun tavaraakin, niinkuin
liinavaatteita, kenkiä y.m., siis semmoisia esineitä, joita vanki
saattoi tarvita millä hetkellä hyvänsä. Mutta sattuipa näissä
kaupoissa usein niinkin, että panttaaja meni rahat saatuansa pitkittä
puheitta vanhemman aliupseerin, vankilan lähimmän päällikön luo ja
ilmoitti hänelle asianlaidan, jonka jälkeen pantatut ruunun tavarat
otettiin koronkiskojalta pois, ja se tapahtui usein ilman mitään
ilmoitusta vankilan ylemmille esimiehille. Sellaisissa tapauksissa ei
ollut tavallisesti mitään riitaakaan. Koronkiskuri antoi pantin
takasin ääneti ja nyrpeän näköisenä ikäänkuin hän jo ennakolta olisi
odottanut, mitä tapahtuman piti. Ehkäpä hän itseksensä myönsi, että
hän panttaajan sijassa olisi menetellyt aivan samoin. Ja jos hän
välisti riitelikin, niin tapahtui se suotta vaan, ikäänkuin omantunnon
puhdistamiseksi.

Yleensä sanoen varastelivat kaikki vangit toisiltansa aikalailla.
Melkein jokaisella oli oma, lukolla varustettu arkkunsa ruunun
kapineiden säilyttämistä varten. Arkkuja oli lupa pitää, mutta ne
eivät voineet estää varkauksia. Luullakseni ei ole vaikea arvata,
mimmoisia varkaita täällä oli. Eräs sydämestään minulle ystävällinen
vanki, sanon sen liioittelematta, varasti raamattuni, ainoan kirjan,
jota minä sain pitää luonani vankilassa; samana päivänä tunnusti hän
minulle tekonsa, ei kuitenkaan katumuksesta, vaan säälistä, kun näki
minun sitä kauan hakevan. Vankilassa oli anniskelijoita, jotka
myyskentelivät viinaa ja sillä tavoin rikastuivat nopeasti. Tästä
kaupasta puhun joskus erikseen, sillä se oli sangen merkillinen.
Vankien joukossa oli paljon salakuljetuksesta rangaistuja, joten ei
olekkaan ihmeteltävä, että tarkastuksista ja vartioimisesta huolimatta
viinaa tuotiin vankilaan. On huomattava, että salakuljetus oli täällä
tavallansa aivan omituinen rikoksenlaji. Tuskinpa esim. voisi uskoa,
että rahallinen etu monella salakuljettajalla oli aivan sivuseikkana.
Yhtä hyvin oli asianlaita semmoinen. Salakuljettaja toimiskeli
kiihkon, kutsumuksen pakoituksesta. Hänellä oli osaksi runoilijan
luonne. Pelkäämättä kävi hän kohti vaaroja ja onnettomuuksia,
viekasteli ja teki keksintöjä pelastaakseen nahkansa; väliin oli hän
ikäänkuin jonkun henkisen vaikutuksen alainen. Tämä hänen kiihkonsa
oli yhtä voimallinen kuin pelaamisen kiihko. Minä tunsin erään vangin,
joka varreltaan oli jättiläinen, vaan luonteeltaan niin sävyisä,
hiljainen ja tyyni, että oli mahdoton käsittää, mitenkä hän oli
joutunut vankilaan. Hän oli siihen määrin sopuisa ja rauhallinen,
ettei koko vankeutensa aikana kenenkään kanssa riitaantunut.
Länsirajalta oli hän lähetetty tänne salakuljetuksesta, ja kun hän ei
voinut vastustaa taipumustaan, ryhtyi hän täällä viinankuljetukseen.
Häntä rangaistiin siitä monta monituista kertaa ja kovin hän
pelkäsikin rangaistusta. Sen ohessa tuotti viinankuljetus hänelle
peräti mitättömän rahavoiton. Siitä rikastui vaan urakkamies.
Miesparka rakasti taitoa taidon vuoksi. Hän vuodatti kyyneleitä kuin
akka ja vannoi monasti rangaistuksen jälkeen lakkaavansa
salakuljetuksesta. Miehuullisesti hillitsikin hän haluansa jonkun
kuukauden, vaan sitten lankesi taas... Tälläiset henkilöt olivat syynä
siihen, ettei viina loppunut vankilasta...

Vihdoin oli vielä eräs tulolähde, joka tosin ei suuresti rikastuttanut
vankeja, vaan oli kuitenkin alituinen ja hyötyä tuottava. Tarkoitan
almuja. Yhteiskuntamme yläluokalla ei ole käsitystä siitä, kuinka
kauppiaat, porvarit ja koko alhainen kansa pitävät huolta
"onnettomista." Almuja sateli lakkaamatta, melkein aina leivässä ja
vehnäsessä, harvoin rahassa. Niitä paitsi olisivat vangit olleet kovin
tukalassa tilassa, etenkin kanteen-alaiset, joita kohdellaan
ankarammin kuin muita. Almut jaettiin vankien kesken tasan. Jos
kaikille ei riittänyt, paloitettiin vehnäskakku yhtä suuriin osiin ja
kukin vanki sai välttämättömästi oman palasensa. Muistanpa, kun minä
ensikerran sain rahalahjan. Se tapahtui piakkoin vankilaan tuloni
jälkeen. Minä palasin aamutyöstä vartijan seuraamana. Vastaani tuli
äiti tyttärineen, joka viimemainittu oli noin kymmenen vuoden ikäinen
ja kaunis kuin Herran enkeli. Minä olin nähnyt heitä jo kerran
ennenkin. Äiti oli sotamiehen leski. Hänen miehensä oli ollut oikeuden
tutkittavana ja hän kuoli vankilan sairashuoneessa samaan aikaan kuin
minäkin makasin siellä kipeänä. Vaimo ja tytär tulivat hänen luokseen
jäähyväisille; molemmat itkivät katkerasti. Nähtyänsä minut, punastui
tyttö ja sopotti jotain äidilleen; tämä pysähtyi oitis, haki
nyytistään neljänneskopeikaisen ja antoi sen tytölle. Tyttö lähti
jälkeeni juoksemaan... Tässä sulle raha, "onneton", ota se Herran
nimeen! huusi hän juosten eteeni ja työntäen käteeni lahjansa. Minä
otin sen vastaan ja tyttö palasi tyytyväisenä äitinsä luo. Tätä rahaa
säilytin minä kauan aikaa.



II.

Ensimäisiä vaikutuksia.


Vankeuteni ensimäinen kuukausi ja ylipäänsä sen alku-aika on pysynyt
elävästi mielessäni. Viime vuodet ovat sitä vastoin jättäneet paljoa
himmeämmän muiston. Muutamat niistä ovat ikäänkuin kokonaan haihtuneet
tai sulautuneet toisihinsa jättäen jälkeensä yhtäläisen
kokonaisvaikutuksen, raskaan, yksitoikkoisen ja tukahuttavan.

Mutta kaikki, mitä minä sain kokea vankeuteni ensimäisinä päivinä,
tuntuu minusta ikäänkuin eilen tapahtuneelta. Ja sehän onkin
luonnollista.

Muistan selvään, kuinka minä ensi alussa kummastelin sitä, etten tässä
elämässä huomannutkaan mitään suuremmassa määrässä hämmästyttävää,
tavatonta tai odottamatonta. Kaikki oli ikäänkuin jo ennen häämöttänyt
mielikuvituksessani, silloin kun minä matkallani koettelin edeltäpäin
arvostella tulevaa kohtaloani. Mutta kohtapa rupesi melkein joka
askeleella ilmaantumaan sangen kummallisia, odottamattomia ja
erinomaisia tapauksia. Ja vasta myöhemmin, elettyäni kauan aikaa
vankilassa, havaitsin minä semmoisen elämän koko omituisuuden ja
rupesin yhä enemmän sitä ihmettelemään. Myönnän, että tätä ihmettelyä
kesti vankeuteni koko ajan; en koskaan voinut siitä luopua.

Ensimäinen vaikutus vankilaan saapuessani oli sangen vastenmielinen;
mutta siitä huolimatta näytti minusta -- omituista kyllä -- että
vankeudessa voi elää paljoa mukavammin kuin matkalla oikeastaan olin
luullutkaan. Vangit, vaikka olivatkin raudoissa, kävelivät vapaasti
vankilassa, riitelivät, laulelivat, tekivät tehtäviänsä, tupakoivat,
joivatpa viinaakin (vaikka tosin sangen harvat) ja öisin löivät
jotkut korttia. Työkään ei näyttänyt minusta kovin raskaalta,
rangaistustyöltä, ja vasta myöhemmin huomasin, ettei tämän työn
raskaus ja rangaistuksen-omaisuus riippunut sen vaikeudesta eikä
lakkaamattomuudesta, vaan siitä, että se oli pakollista, kepin
käskemää työtä. Vapaa talonpoika tekee työtä ehkä monta vertaa
enemmän, välistä öisinkin, etenkin kesällä; mutta hän työskentelee
järjellisessä tarkoituksessa ja työ tuntuukin hänestä helpommalta kuin
pakkotyöläisestä, joka tekee pakollista ja itselleen aivan hyödytöntä
työtä. Tulin kerran ajatelleeksi, että jos ihmistä tahdottaisiin
rangaista mitä kauheimmalla tavalla, siten, että rangaistus saattaisi
vapisemaan hirveimmänkin murhamiehen ja peloittaisi häntä rikoksista
jo ennakolta, niin pitäisi pakoittaa häntä tekemään täydellisesti
hyödytöntä ja järjetöntä työtä. Vaikka nykyinen pakkotyö onkin
vangille vastahakoista ja ikävää, on se kuitenkin järjellistä työtä;
sillä on aina joku tarkoitus. Vanki tekee sitä joskus mielihyvällä,
tahtoo saada sen valmiiksi mukavammin, pikemmin ja paremmin. Mutta jos
häntä pakoitettaisiin esim. kaatamaan vettä toisesta saavista toiseen
ja siitä takasin edelliseen, survomaan hiekkaa, kuljettamaan multaa
paikasta toiseen ja sitten päinvastoin, -- luulenpa, että hän murtuisi
muutamien päivien kuluttua, tekisi tuhansia rikoksia kuollaksensa edes
ja päästäksensä siten mokomasta alennuksesta, häpeästä ja tuskasta.
Semmoinen rangaistus muuttuisi tietysti kidutukseksi, kostoksi ja
olisi järjetön, sillä sen kautta ei saavuttaisi mihinkään järjelliseen
tarkoitusperään. Mutta kun osa semmoista kidutusta, järjettömyyttä,
alennusta ja häväistystä on välttämättömästi kaikessa pakkotyössä,
niin on se paljoa rasittavampaa kuin vapaa työ, juuri sen tähden, että
se on pakonalaista.

Minä tulin vankilaan talvella joulukuussa, eikä minulla ollut mitään
käsitystä kesätyöstä, joka on viittä vertaa raskaampaa. Talvella oli
ruunun töitä vankilassamme ylipäänsä vähän. Vangit kävivät Irtishillä
särkemässä vanhoja ruunun lotjia, työskentelivät verstaissa, lapioivat
ruunun rakennusten kohdalla tuulen kokoamaa lunta, polttivat ja
survoivat alabasteria. Talvinen päivä oli lyhyt, työ lakkasi pian ja
väkemme palasi aikaseen vankilaan, jossa se olisi saanut olla
työttömänä, jollei olisi ollut omaa työtä. Mutta omaa työtänsä teki
ehkä ainoastaan kolmasosa vankeja, muut olivat tyhjäntoimittajia,
kuljeskelivat ilman mitään tarvetta vankilan kasarmeissa, riitelivät
ja juonittelivat keskenänsä, levittelivät juoruja ja ryyppäilivät, kun
vaan pääsivät rahoihin käsiksi; öisin pelattiin korttia viimeiseen
paitaan asti, ja kaiken sen tekivät vangit ikävissään, joutessaan, kun
ei ollut muuta tekemistä. Vihdoin huomasin, että paitsi vapauden
menettämistä, paitsi pakoitettua työtä, vankeudessa on eräs rasitus,
joka on miltei kaikkia muita suurempi. Se on pakonalainen yhdessä
asuminen. Yhdessä asumista on tietysti muuallakin, vaan vankilaan
tulee ihmisiä semmoisiakin, ettei heidän parissaan tahtoisi olla, ja
minä olen vakuutettu, että kukin vanki on tuntenut siitä hankaluutta,
vaikka tajuamattansakin.

Myöskin ruoka näytti minusta riittävältä. Vangit vakuuttivat, ettei
sellaista ole eurooppalaisen Venäjän vankiruoduissa. Siitä en voi
mitään varmaa sanoa; minä siellä en ole ollut. Sen ohessa oli moni
tilaisuudessa pitämään omaa ruokaansa. Lihanaulasta maksettiin meillä
puolen kopeikkaa. Mutta omaa ruokaa pitivät ainoastaan ne, joilla oli
rahaa; suurin osa söi ruunun ruokaa. Kehuessaan ruokaansa, puhuivat
vangit ainoastaan leivästä ja iloitsivat siitä, että leipä oli meillä
yhteinen ja ettei sitä jaettu painon mukaan. Viimemainittu tapa
peloitti heitä; jos sitä olisi noudatettu, olisi kolmas osa vangeista
saanut kärsiä nälkää; kun leipä oli yhteistä, saivat kaikki
riittävästi: Leipämme oli erittäin maukasta ja sen tähden tunnettua
koko kaupungissa. Siihen luultiin syyksi vankilan uunien
tarkoituksen-mukaista rakennusta. Kaali ei ollut erittäin kehuttavaa.
Sitä keitettiin yhteisessä kattilassa, höystettiin hieman ryynillä ja
se oli, etenkin arkipäivinä, kovin laihaa. Minua hämmästytti siinä
löytyvä rusakkain suuri paljous. Mutta siitäpä vangit eivät suuresti
välittäneet.

Kolmena ensimäisenä päivänä ei minun tarvinnut käydä työssä; sillä
äsken tulleiden annettiin aina levähtää matkan jälkeen. Toisena
päivänä piti minun lähteä muuttamaan kahleita. Entiset olivat
renkaista tehtyjä, "hienoäänisiä", kuten vangit sanoivat. Niitä
kannettiin vaatteiden päällä. Työssä käytettävät kahleet taas olivat
tehdyt neljästä, noin sormen paksuisesta rautakangista, jotka olivat
yhdistetyt keskenänsä kolmella renkaalla. Niitä kannettiin housujen
alla. Keskimäiseen renkaasen sidottiin hihna, joka vuorostaan
kiinnitettiin paidan päällä olevaan vyöhön.

Muistan ensimäisen aamun kasarmissa. Vankilan portin edustalla
ilmoitti rummunpärinä päivän koittoa, ja noin kymmenen minuutin
jälkeen alkoi vartioiva aliupseeri availla kasarmeja. Ruvettiin
heräämään unesta. Talikynttilän himmeässä valossa nousivat vangit
vuoteiltansa väristen kylmästä. Useimmat olivat unen jälkeen
vaiteliaita ja jörömäisiä: siinä haukoteltiin, venyteltiin jäseniä ja
rypisteltiin silmäkulmia. Jotkut ristivät silmiään, toiset taas
alkoivat jaaritella. Oli kovin tukahuttavaa. Raikas talvinen ilma
syöksi sisään niin pian kuin ovea avattiin ja levisi höyrypisaroina
koko kasarmiin. Vesiämpärin luo keräytyi vankeja; he tarttuivat
vuorotellen kauhaan, ottivat suuhunsa vettä ja pesivät sillä kätensä
sekä kasvonsa. Veden oli jo illalla tuonut puhdistaja. Kussakin
kasarmissa oli lainmukaisesti toisten valitsema palvelija-vanki, jota
sanottiin puhdistajaksi. Hän oli vapautettu työssä-käynnistä, jota
vastoin hänen toimenaan oli kasarmin puhdistaminen, laverien ja
laattian peseminen, yösaavin tyhjentäminen ja raittiin veden
noutaminen kahteen ämpäriin -- aamulla peseytymistä, päivällä juomista
varten. Kauhasta, joka oli yhteinen, syntyi kohta riita:

-- Mihin tuppaat! mutisi eräs synkännäköinen, korkeakasvuinen, laiha
ja mustaverinen vanki, jonka kerityssä päässä oli omituisia kuhmuja,
sysien toista, lihavanläntää, matalakasvuista, iloisen ja
punakannäköistä miestä; -- odota!

-- Älä huuda! Seisomisesta raha maksetaan; siirry itse tiehesi!
Katsoppas vaan, mokoma patsas! Näettekös, veljet, hänessä ei ole
vähääkään hienon miehen tapaista.

Se vaikutti; moni naurahti. Sitäpä iloinen, lihava mies oli
tarkoittanutkin, sillä hän toimitti kasarmissa jonkunlaista
vapaehtoisen narrin virkaa. Pitkäkasvuinen vanki katsahti häneen hyvin
halveksivasti.

-- Sen syöttiläs! sanoi hän melkein kuin itsekseen -- onpas vaan
paisunut vangin leivästä!

-- Mikäs lintu sinä olet? huusi toinen äkkiä punehtuen.

-- Lintu kuin lintu!

-- Mikä lintu?

-- Semmoinen vaan lintu.

-- Mimmoinen semmoinen?

-- Sanalla sanoen, semmoinen.

-- Mimmoinen?

Molemmat katselivat tuijottaen toisiansa. Lihava mies odotti vastausta
ja puristi nyrkkiänsä ikäänkuin valmiina tappeluun. Luulinpa
todellakin, että syntyy tappelu, sillä minulle oli tuollainen meno
uutta ja minä katselin sitä uteliaasti. Mutta sitten sain tietää, että
kaikki sellaiset näytelmät olivat aivan viatonta laatua ja että niitä
näyteltiin ikäänkuin komedioina yleistä huvia varten; tappelua syntyi
tuskin koskaan. Sellaiset kohtaukset kuvaavat hyvin omituisella
tavalla vankilan tapoja.

Pitkäkasvuinen vanki seisoi rauhallisena ja mahtavana. Hän tiesi, että
muut katselivat häntä ja odottivat, tekisikö hän itselleen häpeätä
vastauksellaan vai ei? Hänen oli puoliansa pitäminen, oli
todistaminen, että hän todella oli lintu, vieläpä ilmoittaminen, mikä
lintu? Sanomattoman ylenkatseellisesti silmäili hän vastustajaansa,
koettaen tämän suuremmaksi harmiksi katsella häntä olkapään ylitse,
ylhäältä alas, ikäänkuin hän olisikin katsellut jotain kuoriaista, ja
sanoi sitten pitkäveteisesti ja selvästi:

-- Kaakkuri!...

Se on: että hän oli kaakkuri-niminen lintu. Kovaääninen naurunhohotus
oli vangin kekseliäisyyden palkkana.

-- Konna olet, etkä kaakkuri! intoili lihava mies vihan vimmassa,
huomattuaan, että oli joutunut kokonaan tappiolle.

Mutta kun riita alkoi käydä uhkaavaksi, eroitettiin riitaveljet oitis.

-- Mitä kiljutte! huusivat heille muut.

-- Tapelkaa, elkääkä repikö kurkkuanne! huusi joku nurkasta.

-- Annahan olla, niin tappelevatkin! kuului vastaukseksi. -- Meillä on
uljasta, kiivasta väkeä; seitsemän tohtii käydä yhtä vastaan...

-- Ja ovatpa kumpikin hyviä! Toinen tuli vankilaan leipänaulasta,
toinen taas söi ämmältä hapan-maitoa ja sai siitä selkäänsä.

-- No, no, no! Jo riittää, huusi invaliidi, joka asui kasarmissa
järjestyksen valvomista varten ja makasi sen vuoksi nurkassa
erityisellä lavalla.

-- Vettä, miehet! Invalid Petrowitsh heräsi! Invalid Petrowitshille,
omalle veljellemme!

-- Veljelle... Olenko minä sinun veljesi? Ruplaakaan emme ole yhdessä
juoneet, ja sanoo veljekseen! mutisi invaliidi vetäen sinelliä
yllensä...

Tehtiin valmistuksia tarkastusta varten; päivä alkoi valeta; kyökkiin
keräytyi lukuisa väki-joukko, ettei läpi voinut päästä. Vangit
tungeskelivat lyhyissä turkeissaan ja kaksijakoisissa lakeissaan
leivän ääressä, jota heille leikkasi eräs kokki. Kokit olivat muiden
vankien valitsemia ja kussakin kyökissä oli niitä parittain. Heidän
hallussaan oli myöskin kyökkiveitsi leivän ja lihan leikkaamista
vasten, yksi kutakin kyökkiä kohden.

Kaikkiin nurkkiin ja pöytien ympärille asettuivat vangit lakki päässä
ja turkki päällä, valmiina lähtemään työhön. Muutamien edessä oli
kaljahaarikkoja. Kaljaan murennettiin leipää ja sitten juotiin.
Hälinää ja melua oli kaikkialla: muutamat juttelivat kuitenkin
hiljakseen jossain nurkassa.

-- Ukko Antonitshille toivon leipää-suolaa, terveeksi! sanoi nuori
vanki, istahtaen rypistyneen, hampaattoman toverinsa viereen.

-- No, terve sitten, jos et laske leikkiä, vastasi puhuteltu
nostamatta silmiään ja kokien pureskella leipää hampaattomilla
ikenillään.

-- Kas, kun luulin, että sinä, Antonitsh, olit jo kuollut; oikein
totta.

-- Kuole ensin itse; kyllä minä sitten perästä.

Minä istahdin heidän luoksensa. Oikealla puolellani puheli keskenään
kaksi vakavannäköistä vankia, jotka nähtävästi kokivat toinen toisensa
edessä säilyttää arvokkaisuuttaan.

-- Minulta ei varmaankaan varasteta, sanoi toinen; -- minä, veliseni,
pelkään, etten vaan itse jotain varastaisi.

-- Eipä minunkaan lähelle ole kättä tuominen; poltan.

-- Mitä vielä! Olemmehan Siperjan väkeä, emmekä mitään muuta ... kyllä
sinut vielä tyhjennetään! Ovatpahan minunkin rahani huvenneet...
Niinpä piti minun joku aika sitten pyrkiä Fetka-pyövelin luo; hänellä
oli talo esikaupungissa, osti sen Salomonilta, juutalaiselta, joka
sittemmin hirtti itsensä...

-- Tiedän. Hän oli meillä kaksi vuotta sitten kapakoitsijana,
liikanimeltä Grishka -- pimeä kapakka. Tiedän.

-- Etpähän tiedäkkään; se onkin toinen pimeä kapakka.

-- Johan nyt oli! Olet sinäkin tietävinäsi! Vaan minä tuon sinulle
koko joukon todistajia...

-- Johan toit. Mistäs sinä olet ja kukas minä olen?

-- Kuka! Olenpa antanut sinua selkään, enkä kehu, ja sitten kysyy
vielä, kuka!

-- Sinäkö minua selkään! Selkääni antaja ei ole vielä syntynyt; ken
lie yrittänyt, se maassa makaa.

-- Benderin rutto!

-- Tarttukoon sinuun Siperjan surma!

-- Vieköön sinut turkkilaisen miekka!

Ja riita alkoi.

-- No-no-no! Joko rupesitte ärjymään! kuului yltympäri. -- Eivät
osanneet vapaudessa olla, nyt ylpeilevät siitä, että saavat täällä
leipää suuhunsa...

Oitis eroitettiin. Haukkuminen, kielen "pieksäminen" oli sallittu. Se
osaksi huvittikin muita. Mutta tappelua ei suvaittu, ainoastaan
poikkeustiloissa vihamiehet joskus joutuivat käsikähmään. Tappelusta
olisi ilmoitettu majuurille; olisi syntynyt tutkinto, majuuri itse
olisi saapunut paikalle, sanalla sanoen, siitä olisi ollut haittaa
kaikille, ja sen tähden tappelu olikin kielletty. Vihamiehet
riitelivätkin keskenään enemmän huvin vuoksi, sanasutkauksiin
harjaantuaksensa. Usein pettivät he itse itsensä, alkoivat kovin
kiivaasti, vimmatusti ... syrjäinen ajatteli: nyt ne hyökkäävät
toisiansa vastaan. Mitä vielä! riitelivät aikansa ja erosivat. Kaikki
se näytti minusta hyvin kummalliselta. Olen tässä varta vasten
maininnut esimerkkejä tavallisimmista vankien puheista. En voinut
alussa käsittää, kuinka riita ajan kuluksi oli mahdollinen, kuinka
sitä voitiin pitää hupaisana työnä, mieluisana harjoituksena,
hauskuutena? Muuten on huomioon otettava myöskin kunnianhimo. Taitavaa
haukkujaa pidettiin kunniassa. Eikä paljon puuttunut, ettei hänelle
taputettu käsiä kuin näyttelijälle.

Jo edellisenä iltana olin huomannut, että minua katseltiin täällä
karsaasti. Minä olin jo nähnyt muutamien synkkiä silmäyksiä. Toiset
sitä vastoin lähestyivät minua oitis, sillä he arvasivat, että minulla
oli rahaa mukanani. He neuvoivat, miten kahleita oli kannettava, ja
hankkivat minulle, tietysti maksua vastaan, pienen lukolla varustetun
arkun, johon voisin kätkeä ruunun kapineita ja mukanani tuomia
liinavaatteita. Seuraavana päivänä varastivat he minulta tuon arkun ja
hankkivat sen hinnalla itselleen viinaa. Yksi heistä tuli minulle
sittemmin hyvin suosiolliseksi, vaikka ei lakannutkaan varastelemasta
kapineitani, milloin siihen vaan oli tilaisuutta. Hän teki sitä
aprikoimatta, melkein tietämättänsä, ikään kuin velvollisuudesta, enkä
minä voinut häneen suuttuakaan.

Muun muassa neuvoivat he minua pitämään omaa teetä ja sanoivat, että
minä voisin hankkia oman teekyökinkin; väliajaksi toimittivat he
käytettäväkseni vieraan semmoisen. He ehdottelivat minulle kokkiakin,
jonka sanoivat kolmestakymmenestä kopeikasta suostuvan laittamaan
ruokaa, jos tahtoisin syödä omaani... Luonnollista on, että he ottivat
minulta rahaa lainaksi ja kukin heistä tuli samana päivänä kolmasti
lainaamaan.

Entisiä aatelismiehiä katseltiin vankilassa karsain silmin.

Vaikka aatelismiehet menettivät täällä kaikki oikeutensa ja vaikka
heitä kohdeltiin kuin muitakin vankeja, eivät nämä koskaan
tunnustaneet heitä tovereikseen. Se ei tapahtunut minkään määrätyn
ennakkoluulon vuoksi, vaan muuten vaan, aivan itsestänsä. He pitivät
meitä todellakin aatelismiehinä, vaikka itse mielellään pilkkasivat
meitä lankeemuksemme tähden.

-- Katsoppas vaan! Ennen sai Pekka Moskovassa herrastella, nyt saa hän
nuoraa punoskella y.m. y.m. mielenosoituksia tuli osaksemme.

He näkivät mielihyvällä kärsimyksiämme, joita me koetimme heiltä
salata. Etenkin saimme kärsiä työnteossa siitä, ettei meillä ollut
yhtä paljon voimaa kuin heillä, ja ettemme voineet heitä tehokkaasti
auttaa. Ei ole mikään sen vaikeampaa kuin saavuttaa ihmisten
luottamusta ja rakkautta (etenkin semmoisten ihmisten).

Vankilassa oli joitakuita aatelismiehiä. Ensiksikin viisi puolalaista.
Heistä kerron joskus erityisesti. Vangit vihasivat kovasti
puolalaisia, jopa enemmän kuin venäläisiä aatelismiehiä. Puolalaiset
(puhun vaan valtiollisista vangeista) olivat käytöksessään hienoja,
loukkaavan kohteliaita ja sangen umpimielisiä; he eivät voineet
mitenkään salata vastenmielisyyttään muita vankeja kohtaan, vaan nepä
maksoivat heille samalla mitalla.

Minä sain oleskella vankilassa melkein kaksi vuotta, ennenkuin
saavutin muutamien vankien suopeutta. Vihdoin kuitenkin useimmat
heistä tulivat minulle ystävällisiksi pitäen minua "hyvänä" ihmisenä.

Paitsi minua oli siellä neljä venäläistä aatelismiestä. Yksi heistä
oli halpamielinen, kurja olento, ammatiltaan vakooja ja ilmiantaja.
Minä olin hänestä kuullut jo ennen vankilaan tuloani ja ensi päivistä
katkasin kaiken yhteyden hänen kanssaan. Toinen oli sama
isän-murhaaja, josta olen jo ennen puhunut. Kolmas oli Akim Akimitsh;
harvoin olen nähnyt niin kummallista miestä kuin tämä Akim Akimitsh
oli. Selvästi on hän painunut mieleeni. Varreltaan oli hän pitkä ja
laiha, ymmärrykseltään heikko, kovin oppimaton, suuri lörpöttelijä ja
tarkka kuin saksalainen. Kaikki nauroivat hänelle ja muutamat oikein
karttoivat häntä hänen riidanhaluisen, vaateliaan ja joutavanpäiväisen
luonteensa tähden. Hän joutui ensi hetkestä toisten läheiseen
tuttavuuteen, riiteli heidän kanssaan, jopa tappelikin. Hän oli
harvinaisen rehellinen. Jos hän missä huomasi epärehellisyyttä, niin
tarttui oitis asiaan, vaikkei se häntä koskenutkaan. Hän oli kovin
lapsellinen: kun hän esim. riiteli vankien kanssa, moitti hän heitä
varkaudesta ja koetti kaikessa totuudessa saada heitä luopumaan tuosta
paheesta. Me tulimme tutuiksi jo ensi päivänä, ja hän kertoi minulle
kohtalonsa. Hän oli alkanut palveluksensa Kaukaasiassa junkkarina
jalkaväessä, sai kauan kovaa kokea, vaan viimein pääsi upseeriksi ja
lähetettiin päälliköksi johonkin linnoitukseen. Eräs rauhallinen
naapuri-ruhtinas poltti hänen linnansa ja teki häntä vastaan öisen
ryntäyksen; se ei onnistunut. Silloin Akim Akimitsh keksi juonen ja
oli olevinaan tietämätön siitä, ken ilkiötyön oli tehnyt. Kuukauden
kuluttua kutsui hän ruhtinaan luokseen vieraisille. Tämä tulikin ilman
mitään epäilystä. Akim Akimitsh järjesti joukkonsa, nuhteli ruhtinasta
julkisesti, ja koetti hänelle todistaa, että linnojen polttaminen on
häpeällistä. Samalla luki hän syylliselle tarkat määräykset
rauhallisen ruhtinaan velvollisuuksista ja lopuksi ammutti hänet
kuoliaaksi, josta antoi oitis esimiehilleen asiallisen kertomuksen.
Kaikesta tästä joutui hän kanteen alaiseksi, tuomittiin hengeltä, vaan
rangaistus lievennettiin ja hänet lähetettiin kahdeksitoista vuodeksi
Siperjaan toisen luokan pakkotyöhön. Hän käsitti aivan hyvin, että oli
menetellyt laittomasti, sanoipa jo ennen ruhtinaan ampumistakin
tienneensä, että rauhallista miestä olisi pitänyt tuomita lakien
mukaan; mutta tästä tiedostaan huolimatta ei hän mitenkään voinut
arvostella rikostaan oikealta kannalta.

-- Ajatelkaahan, että hän oli polttanut linnani! Pitikös minun kiittää
häntä siitä, vai kuinka? virkkoi hän vastaväitteisiini.

Mutta vaikka vangit nauroivatkin Akim Akimitshin omituisuuksille,
pitivät he häntä kuitenkin arvossa hänen tarkkuutensa ja kätevyytensä
tähden.

Ei ollut sitä ammattia, jota Akim Akimitsh ei olisi osannut. Hän oli
nikkari, suutari, tohvelin-tekijä, maalari, kultaaja, seppä, ja kaikki
nämä ammatit oli hän oppinut vankilassa. Mitä hän kerran oli nähnyt,
sen osasikin tehdä. Hän teki kaikenlaisia laatikoita, vasuja, lyhtyjä,
lasten leikkikaluja ja möi niitä kaupungissa. Sillä tavoin ansaitsi
hän rahaa ja hankki itselleen enemmän liinavaatteita, pehmeämmän
tyynyn sekä kokoon pantavan madrassin. Hän asui samassa kasarmissa
kuin minäkin ja oli minulle vankeuteni ensi päivinä suureksi avuksi.

Työhön lähtiessä järjestettiin vangit päävahdissa kahteen riviin;
keskelle ja taakse asetettiin ladatuilla pyssyillä varustettuja
sotamiehiä. Sitten saapuivat paikalle insinööriupseeri, konduktööri ja
jotkut insinöörikuntaan kuuluvat alemmat työntarkastajat. Konduktööri
luki vangit ja lähetti heidät työhön eri joukoissa.

Yhdessä muiden kanssa lähetettiin minut insinööriverstaaseen. Se oli
matala, pienenläntä rakennus, varustettu avaralla pihalla ja täytetty
kaikenlaisilla työaineilla. Siinä oli kaksi pajaa, nikkarin- ja
maalarin-verstaat y.m. Akim Akimitsh kävi täällä ja työskenteli
maalarinverstaassa, keitti vernissaa, valmisti maalia ja teki
pähkinäpuusta pöytiä sekä muita huonekaluja.

Odottaessani kahleiden muuttamista puhelin minä Akim Akimitshin kanssa
vankila-elämän ensimäisistä vaikutuksista.

-- Niinhän se on, aatelismiehiä eivät muut vangit suvaitse, virkkoi
hän, etenkin valtiollisista rikoksista tuomittuja, ja syy siihen on
selvä. Ensiksikin kuuluvat aatelismiehet aivan eri kansaluokkaan ja
toiseksi ovat he itse olleet joko aatelisien maaorjina tai
sotamiehinä. Arvatenkin eivät he voi rakastaa aatelisia. Sen sanon,
että täällä on vaikea olla. Mutta Venäjän vankiruoduissa on vieläkin
vaikeampi. Onhan sieltä tulleita täälläkin ja he eivät voi kyllin
kehua meidän vankilaamme, ikäänkuin olisivat joutuneet helvetistä
paratiisiin. Työ ei siellä kuulu olevan haittana. Sanotaan, että ensi
luokkain päälliköt eivät ole soturisäädystä, ainakin menettelevät he
toisin kuin meillä. Siellä saa pakkotyöläinen, kuten sanotaan, pitää
omaa taloutta. Minä siellä en ole ollut, mutta niin sanotaan. Siellä
ei keritä tukkaa, eikä käytetä erityistä pukua, vaikka toiselta puolen
on hyvä, että meillä ollaan eri puvussa ja kerityin päin; ainakin on
se edullista järjestyksen vuoksi ja silmällekin mieluisaa. Vaan heille
ei se kelpaa. Ja nähkääs, miten sekalainen on seurakunta. Kuka on
sotilaspoikia, kuka tsherkessejä, kuka eriuskolaisia, kuka on taas
oikeauskoinen musikka, joka jätti kotiinsa perheen ja rakkaat
lapsensa, kuka juutalainen, kuka mikäkin, ja kaikkien tulee elää
yhdessä, maksoi mitä maksoi, sopia toistensa kanssa, syödä yhteisestä
maljasta ja maata samoilla lavereilla. Ja mimmoinen on sitten vapaus:
liika palasen saat syödä vaan varkain, joka äyri on piilotettava
saappaan varteen, eikä muuta sitten olekkaan kuin vankilaa, vankilaa.
Eipä ihmettä, jos hullutuksia päähän tuppaa.

Mutta sen kaiken tiesin jo ennestään. Minä tahdoin kuulla häneltä
jotakin majuuristamme ja Akim Akimitsh ei salannut tietojaan; kertomus
ei tehnyt minuun hyvää vaikutusta.

Vielä kaksi vuotta sain minä olla tämän majuurin tarkastuksen
alaisena. Kaikki, mitä Akim Akimitsh hänestä kertoi, huomasin todeksi
(sillä eroituksella vaan, että todellisuuden vaikutus oli paljoa
voimakkaampi kuin kertomuksen). Kauhistuttava oli tämä mies juuri sen
tähden, että hänellä oli melkein rajaton valta kahden sadan hengen
yli. Hän oli intohimoinen ja ilkeä ihminen, eikä mitään muuta. Vankeja
piti hän luonnollisina vihollisinaan ja se oli hänen ensimäinen ja
suurin vikansa. Tosin oli hänellä joitakuita avuja, mutta kaikki
ilmestyi hänessä kuitenkin nurinpuolisessa muodossa. Ollen
hillitsemätön ja pahanilkinen, tuli hän vankilaan välistä öisinkin, ja
jos huomasi, että vanki makasi vasemmalla kyljellään tai seljällään,
niin rankasi häntä aamulla sanoen: "makaa oikealla kyljellä, niinkuin
olen käskenyt." Vankilassa vihattiin ja peljättiin häntä kuin ruttoa.
Hänen muotonsa oli punottava, ilkeä. Kaikki tiesivät, että hän oli
kokonaan passarinsa Fetkan talutettavana. Kaikista enimmin rakasti hän
Tresorka nimistä villakoiraansa ja oli vähältä tulla hulluksi, kun
Tresorka sairastui. Sanotaan, että hän itki sitä kuin omaa poikaansa;
ajoi luotaan eläinlääkärin ja oli tapansa mukaan vähältä joutua hänen
kanssaan tappeluun; kuultuansa sitten Fetkalta, että vankilassa oli
eräs itseoppinut eläinlääkäri, joka muka paranteli elukoita erittäin
hyvin, käski hän oitis kutsua tuon miehen luoksensa.

-- Pelasta! Saat runsaan palkinnon; paranna Tresorka! huusi hän
vangille. Tämä oli siperjalainen talonpoika, viekas ja älykäs mies,
joka todellakin tunsi eläintauteja, mutta oli muuten täydellinen
talonpoika.

-- Minä loin silmäni Tresorkaan, kertoi hän vangeille pitkän ajan
kuluttua, kun koko asia oli joutunut unohduksiin; loin silmäni ja
näinkin, että koira makasi sohvalla, valkealla tyynyllä; sitä vaivasi
tulehdus ja minä arvelin, että pitäisi aukaista suoni, niin koira
paranisi. Mutta sitten tulin miettineeksi: jospa ei paranekaan, jos
kuolee! Ei, sanoin, myöhään kutsuitte, korkea-arvoinen herra majuuri;
jos olisitte kutsunut niinkuin eilen tai toissa päivänä tähän aikaan,
niin olisin parantanut; mutta nyt en voi mitenkään...

Ja niin kuolikin Tresorka.

Minulle kerrottiin tarkoilleen, miten majuuriamme aiottiin murhata.
Oli täällä eräs vanki. Hän oli viettänyt vankeudessa jo useampia
vuosia ja käyttäytynyt aina hyvin siivosti. Huomattiin myöskin, että
hän tuskin koskaan puheli toisten kanssa. Häntä pidettiinkin
heikkomielisenä. Hän oli kirjaan pystyvä ja lukikin viimeisen vuoden
kuluessa melkein alinomaa raamattua, luki sitä yöt sekä päivät. Kun
kaikki nukkuivat, nousi hän ylös puoliyön aikana, sytytti
vahakynttilän, nousi uunille, aukasi kirjan ja luki aamuun asti.
Eräänä päivänä sanoi hän aliupseerille, ettei hän tahdo mennä työhön.
Asia ilmoitettiin majuurille. Tämä tulistui ja saapui itse paikalle.
Vanki ryntäsi hänen kimppuunsa varustettuna tiilikivellä, mutta iski
syrjään. Hänet pantiin kiinni, tuomittiin ja rangaistiin. Kaikki
tapahtui hyvin nopeasti. Kolmen päivän kuluttua kuoli hän
sairashuoneessa. Kuollessaan sanoi hän, ettei hän ketään vihannut,
että hän tahtoi ainoastaan kärsiä. Hän ei kuulunut muuten mihinkään
eriuskolaislahkoon. Vankilassa kunnioitettiin hänen muistoansa.

Vihdoin sain minä kahleeni muutetuiksi -- -- -- Minä sanoin
jäähyväiset Akim Akimitshille ja saatuani kuulla, että minun oli lupa
palata vankilaan, läksin liikkeelle vartijan seuraamana. Vangit
alkoivat jo keräytyä. Muita aikasemmin palasivat ne, jotka tekivät
työtä urakalla. Urakkatyö oli ainoana keinona, jolla vankeja saatiin
työskentelemään ahkerasti. Välistä olivat urakat suunnattoman suuret,
mutta kuitenkin saatiin ne suoritetuiksi kahta vertaa pikemmin kuin se
työ, jota vangin piti tehdä määrälleen puoleen päivään asti.
Päätettyänsä urakan, sai vanki kenenkään estämättä palata työstänsä.

Aterioiminen ei tapahtunut yhdessä, vaan miten sattui, ken ensin
paikalle ennätti; eivätkä kaikki olisi sopineetkaan yht'aikaa
kyökkiin. Minä maistoin kaalia, vaan tottumaton kun olin, en voinut
sitä syödä ja keitin itselleni teetä. Sitten istahdimme pöydän päähän.
Kanssani oli eräs toveri, aatelismies niinkuin minäkin.

Toiset tulivat, toiset menivät. Tilaa oli tarpeeksi; mutta kaikki
eivät vielä olleet saapuneet. Viisihenkinen seura kävi istumaan
erikseen ison pöydän ääreen. Kokki kaatoi heille kahteen maljaan
kaalisoppaa ja asetti pöydälle kokonaisen vartaan paistettua kalaa.
Heillä oli joku juhlanvietto ja he söivät omastaan. Meihin he
katsoivat karsain silmin. Sisään tuli eräs puolalainen ja istahti
meidän seuraamme.

-- Kotona en ole ollut, vaan tiedän kaikki! huusi eräs korkeakasvuinen
vanki astuen kyökkiin ja tarkastellen kaikkia läsnäolijoita.

Hän oli noin viidenkymmenen vuoden vanha, jäntevä ja laiha. Hänen
kasvonsa osoittivat viekkautta ja samalla iloisuutta. Etenkin oli
huomattava hänen paksu, riippuva alahuulensa; se teki hänen muotonsa
sangen hullunkurisen näköiseksi.

-- No, hyvinkös nukuitte! Miksikäs ette tervehdi? Terve, kurskilaiset!
lisäsi hän istahtaen omaa ruokaa syövien joukkoon; -- leipää-suolaa!
Ottakaa vastaan vierastanne!

-- Emmepä, veli hyvä, olekkaan kurskilaisia.

-- Tampovalaisiakos?

-- Emme tampovalaisiakaan. Meistä et paljoa hyödy. Mene rikkaan miehen
luo, pyydä häneltä!

-- Vatsani on tänään tyhjä, veliseni; mutta missäs rikas mies on?

-- Tuollahan tuo Gasin on rikas mies; mene hänen luokseen!

-- Gasin tänään huilaa, veliseni, juopi kaikki rahansa.

-- Hänellä on parikymmentä ruplaa, huomautti toinen. -- Viinakauppa on
edullista.

-- No ettekös huoli vieraasta? Syönpähän sitten ruunun ruokaa.

-- Mene teetä pyytämään. Tuolla herrat juovat teetä.

-- Mitkä herrat, eihän täällä ole herroja; samanlaisia ovat kuin
mekin, murahti eräs nurkassa istuva jörönnäköinen vanki. Tähän asti ei
hän ollut sanonut sanaakaan.

-- Joisihan sitä teetäkin, vaan en ilkeä pyytää: meillä on
arvontuntoa! huomautti paksuhuulinen vanki katsoen ystävällisesti
meihin.

-- Jos tahdotte, niin saatte minulta, sanoin minä hänelle. --
Haluttaako?

-- Vielähän kysytte! Kuinkas ei haluttaisi! -- Hän tuli pöydän ääreen.

-- Katsoppas vaan, kotonaan särpi kaalia tallukasta, vaan täällä teetä
tahtoo; herrasjuomaa tavottelee, virkkoi jörönnäköinen vanki.

-- Eikös täällä kukaan juo teetä? kysyin minä häneltä. Mutta hän ei
huolinut vastata kysymykseeni.

-- Kas tuossa kalatsiakin [vehnäleivos. Suom. muist.] tuodaan --
sallittehan minun saada kalatsiakin?

Kalatsit tuotiin sisään. Nuori vanki kantoi kokonaista sidettä ja
myöskenteli sitä vankilassa. Kalatsien kauppias oli luvannut hänelle
joka kymmenennen ja sitäpä vanki nyt halusikin ansaita.

-- Kalatsia, kalatsia! huusi hän astuessaan kyökkiin; --
moskovalaisia, kuumia! Söisin itse, vaan rahaa on tarvis. No, pojat,
viimeinen on jäljellä. Kellä teistä on ollut äiti?

Tämä äidin rakkauteen vetoominen huvitti kaikkia, ja häneltä ostettiin
muutamia kalatseja.

-- Mutta kuinka luulette, sanoi myyjä, eiköhän Grasin huilaa itseänsä
ansaan. Jumal' auta! kun kerran on alkanut... Ei aikaakaan, niin on
kahdeksansilmäinen täällä.

-- Pistetään piiloon. Mitä, onkos hän kovin humalassa?

-- Onpa niinkin! Juonittelee ja hakee riitaa.

-- Saapipahan sitte selkäänsä...

-- Kenestä he puhuvat? kysyin minä vieressäni istuvalta puolalaiselta.

-- Gasinista, eräästä vangista. Hän harjoittaa täällä viinakauppaa.
Kun saa kokoon jonkun verran rahaa, juo ne heti. Hän on kovasydäminen
ja pahankurinen; selvänä on hän hiljainen, vaan päissään kauhea.
Ihmisiä vastaan hyökkää hän veitsi kourassa. Silloin muut häntä
hillitsevät.

-- Millä tavoin?

-- Hänen kimppuunsa käy noin kymmenkunta miestä ja nämä alkavat lyödä
häntä armottomasti, kunnes hän menee tainnoksiin, s.o. lyövät hänet
puolikuolleeksi. Sitten panevat hänet laverille ja peittävät turkilla.

-- Mutta sillä tavoinhan voipi hän menettää henkensä?

-- Toinen mies menettäisikin, mutta ei Gasin; sillä hän on kauhean
väkevä, väkevämpi kuin kukaan muu täällä vankilassa. Seuraavana
päivänä herää hän aivan terveenä.

-- Mitenkäs se on, kysyin minä vielä puolalaiselta, syöväthän hekin
tuolla omaa ruokaansa, ja minä juon teetä. Yhtähyvin näkyvät he
katselevan teetäni katein silmin. Mitenkä se on ymmärrettävä?

-- Siihen ei ole syynä tee, vastasi puolalainen. He ovat vihaisia
teille siitä, että olette aatelismies, ettekä heidän kalttaisensa. He
tahtoisivat sangen mielellään loukata ja alentaa teitä. Saattepa vielä
kokea paljon ikävyyksiä. Täällä on meidän kovin vaikea olla. Kaikin
puolin on meidän tilamme huonompi kuin muiden. Tottuaksemme näihin
oloihin tarvitaan paljon malttia. Usein saatte vielä kuulla parjauksia
teen ja oman ruo'an tähden, vaikka täällä moni muukin sangen usein syö
omaansa ja jotkut juovat alituisesti teetä. He saavat sitä tehdä, vaan
me emme saa.

Sen sanottuaan hän nousi ylös ja lähti pois pöydän äärestä. Muutaman
minuutin jälkeen toteentuivat hänen sanansa.



III.

Ensimäisiä vaikutuksia.


Niinpian kuin M--tsky (se puolalainen, joka puhui kanssani) oli
lähtenyt, töytäsi Grasin, peräti juovuksissa, kyökkiin.

Että vanki saattoi olla juovuksissa huolimatta siitä, että oli
arkipäivä, jolloin kunkin piti olla valmiina työhön, huolimatta
ankarasta päälliköstä, joka saattoi milloin hyvänsä tulla vankilaan,
huolimatta aliupseerista, joka piti vankeja silmällä ja oli aina
saapuvilla, huolimatta vartijoista, invaliideista, sanalla sanoen
mistään semmoisesta, se seikka hämmensi kokonaan entisen käsitykseni
vankilan oloista. Ja sainpa olla täällä kauan, ennenkuin voin käsittää
tämän kalttaisia ilmiöitä, jotka vankeuteni ensi aikoina näyttivät
minusta arvoituksilta.

Jo olen sanonut, että vangeilla oli aina omaa työtä ja että tämä työ
oli heidän elämänsä luonnollisena vaatimuksena; myöskin olen
maininnut, että vanki, paitsi tätä työtänsä, rakasti kiihkoisasti
rahaa, pitäen sitä miltei vapauden arvoisena, ja että hän oli jo
tyydytetty, kun raha kilahteli hänen taskussaan. Päinvastoin oli hän
veltto, surullinen, rauhaton ja alakuloinen, jos hänellä ei ollut
rahaa; hän oli valmis varastamaankin, kunhan vaan sitä sai. Mutta
vaikka raha olikin vankilassa niin suuressa arvossa, eivät sen
onnelliset omistajat sitä kauan luonansa säilyttäneet. Ensiksikin oli
rahoja vaikea säilyttää varkailta ja tarkastajilta. Jos majuuri löysi
ne äkillisissä tarkastuksissaan, otti hän ne oitis talteensa. Ehkäpä
hän käytti niitä vankien ruo'an parantamiseksi. Mutta useimmiten
joutuivat rahat varkaiden käsiin; sillä kehenkään ei voinut luottaa.
Sittemmin keksittiin täällä täysin turvallinen rahansäilyttämiskeino.
Rahat annettiin eräälle vanha-uskoiselle ukolle... En voi olla
sanomatta hänestä muutamaa sanaa, vaikka siten poikkeenkin
varsinaisesta aineestani.

Hän oli noin kuudenkymmenen vanha, pieni, harmaapäinen vanhus. Ensi
hetkestä hämmästytti hän minua suuressa määrin. Hän ei ollut
laisinkaan muiden vankien kalttainen; hänen katseessaan oli jotain
niin rauhallista ja hiljaista, että minä mielihyvällä tarkastelin
hänen kirkkaita silmiään, joita ympäröivät hienot säteen kalttaiset
rypyt. Minä puhelin hänen kanssaan usein ja harvoin olen tavannut niin
hyvää ja sydämellistä ihmistä kuin hän oli. Hänet oli lähetetty tänne
suurenlaisesta rikoksesta. Vanha-uskoisten joukossa alkoi ilmestyä
kääntyneitä. Hallitus suositteli niitä ja käytti kaikkia keinoja
saadakseen muutkin taipumattomat kääntymään. Ukko, yhdessä muiden
intoilijain kanssa, päätti "seisoa uskonsa edestä", kuten hän itse
sanoi. Kun oikea-uskoista kirkkoa ruvettiin rakentamaan, polttivat he
sen. Rikokseen osallisena lähetettiin ukko pakkotyöhän. Hän oli ollut
varakas kauppias; kotiansa hän jätti vaimon sekä lapset ja meni
lujamielisesti vankeuteen, sillä hän piti sitä sokeudessaan
"kärsimyksenä uskon tähden." Kun hänen kanssaan olin jonkun aikaa
elänyt, kysyin väkisinkin itseltäni: kuinka tämä hiljainen ja siivo
ihminen saattoi olla kapinoitsijana? Minä puhelin hänen kanssaan usein
"uskosta." Hän ei luopunut vähääkään vakuutuksestaan; mutta hänen
väitteissään ei ilmaantunut laisinkaan vihaa, eikä katkeruutta. Yhtä
kaikki oli hän hävittänyt kirkon eikä kieltänytkään sitä. Semmoiseen
vakuutukseen nähden olisi luullut, että hän piti menettelyänsä ja sitä
seurannutta kärsimystä kunnianaan. Mutta vaikka minä olisin kuinka
tarkastellut ja tutkistellut, en huomannut hänessä koskaan
kunnian-himoa, enkä ylpeyttä. Vankilassa oli meillä muitakin
vanha-uskoisia, suurimmaksi osaksi siperjalaisia. Ne olivat
kehittyneitä, viekkaita ihmisiä, suuria luku- ja kirjamiehiä sekä
tavallaan taitavia väittelijöitä, sen ohessa ylpeitä, vaativaisia ja
kovin kärsimättömiä. Aivan toisenlaatuinen oli tämä ukko. Vaikka hän
olikin ehkä etevämpi kirjamies kuin toiset, karttoi hän kuitenkin
riitoja. Hän oli sangen puhelias ja iloinen; nauroi usein, ei
kuitenkaan raa'asti kuten useimmat vangit, vaan raikkaasti ja
iloisesti, niinkuin oli sopivaa harmaahapsiselle vanhukselle. Kenties
erehdyn, mutta minusta näyttää kuitenkin siltä, kuin naurusta
voitaisiin tuntea ihmisiä; jos teitä ensi hetkestä miellyttää jonkun
aivan tuntemattoman ihmisen nauru, niin voitte olla vakuutettu siitä,
että se ihminen on hyvä. Koko vankilassa nautti ukko yleistä
kunnioitusta, josta hän ei ollenkaan ylpeillyt. Vangit sanoivat häntä
ukkokullaksi eivätkä koskaan tehneet hänelle pahaa. Minä saatoin
ymmärtää, minkälainen vaikutus hänellä oli ollut uskolaisiinsa. Mutta
huolimatta näennäisestä lujuudesta, jolla hän kärsi rangaistustaan,
piili hänessä syvä, haihtumaton suru, jota hän koetti salata muilta.
Minä asuin samassa kasarmissa kuin hänkin. Kerran heräsin minä kello
kolmen aikaan yöllä ja kuulin hiljaista, pidätettyä itkua. Ukko istui
uunilla (jolla ennen se kirjanlukija oli istunut, joka tahtoi murhata
majuuria) ja rukoili käsin kirjoitetusta kirjastaan. Hän itki ja minä
kuulin hänen aika ajoittain sanovan: "Herra, älä hylkää minua! Herra
vahvista minua! Lapsukaiseni, armaani! emme koskaan saa nähdä
toisiamme!" En voi sanoa, mitenkä mieleni silloin kävi surulliseksi.
-- Tälle ukolle uskoivat vangit rahansa tallennettavaksi. Melkein
kaikki olivat täällä varkaita, mutta hän ei voinut varastaa.
Tiedettiin, että hän kätki tallennettavaksi uskotut rahat johonkin,
mutta piilopaikan perille ei voinut kukaan päästä. Sittemmin ilmaisi
hän minulle ja muutamille puolalaisille salaisuutensa. Eräässä
paalussa oli oksa, joka näköään oli kasvanut kiinni puuhun. Se oli
kuitenkin irtonainen ja peitti puussa olevan suuren kolon. Siihen
koloon pisti ukko rahat ja pani sitten oksan paikoilleen, niin ettei
kukaan voinut piilopaikkaa löytää.

Mutta minä olen syrjäytynyt kertomuksestani. Viimeksi puhuin siitä,
minkä tähden vangit eivät säilyttäneet kauan rahojaan. Paitsi
säilyttämisen vaikeutta oli vankilan elämä kovin ikävää; vanki taas on
luonnostaan vapautta haluava olento ja yhteiskunnallisen asemansa
vuoksi niin kevytmielinen, että hän mielellään tahtoo joskus
"huilata", tuhlata kaikki rahansa melun ja soiton raikuessa
unohtaakseen edes hetkiseksi surunsa. Olipa oikein kumma katsella,
kuinka moni heistä niska kyyryssä teki työtä, välistä kuukausmääriä,
ainoastaan sen vuoksi, että jonakin päivänä saisi tuhlata koko
ansionsa ja istua sitten taas uuteen tuhlaukseen asti uutterana työn
ääressä. Moni heistä hankki itselleen uusia vaatteita, jakkuja,
nuttuja. Yleisesti hankittiin myöskin karttuuni-paitoja ja
vaskisolkisia vöitä. Näitä pukuja käytettiin pyhäpäivinä ja niiden
omistajat kuljeskelivat aina kaikkien kasarmien läpi itseänsä
näytellen. Koreilemisen halu tuntui joskus hyvin lapselliselta; ja
monessa suhteen olivatkin vangit täydellisiä lapsia. Tosi on, että
kaikki nämä vaatteet jotenkuten äkkiä hävisivät omistajiltaan, välistä
joutuivat jo samana iltana pantiksi aivan mitättömästä hinnasta.
Tuhlaaminen kehittyi muuten asteettain. Sitä harjoitettiin
tavallisesti juhla- tai nimipäivinä. Nimipäivän viettäjä nousi aamulla
ylös, asetti kynttilän pyhän kuvan eteen ja rukoili; sen jälkeen
pukeutui hän juhlavaatteisiin ja tilasi itselleen päivällisen.
Ostettiin lihaa, kalaa ja valmistettiin limppusoppaa; sitten söi hän
kuin härkä, melkein aina yksinään, harvoin tarjoten muille
tovereilleen. Nyt tuotiin esille viinaa: nimipäivän viettäjä joi
itsensä humalaan kuin käki ja lähti sitten kaikin mokomin
kuljeskelemaan pitkin kasarmeja, häilyen ja hoiperrellen sekä kokien
näyttää kaikille, että hän oli humalassa, että hän "huilasi."
Kaikkialla suosii venäläinen rahvas juoppoutta, mutta vankien kesken
juoppoa oikein kunnioitettiin. Juoppous oli vankilassa jonkunlaisena
mahtina. Iloisella tuulella ollessaan palkkasi vanki itselleen
soittajan. Täällä oli eräs karannut puolalainen sotamies, joka pystyi
viulunsoittoon, ja viulu olikin hänen ainoana omaisuutenaan. Hän ei
harjoittanut mitään muuta ammattia kuin iloisten tanssisävelien
soittamista päihtyneille. Hänen velvollisuutenaan oli luopumatta
seurata humalaista isäntäänsä kasarmista kasarmiin ja vinguttaa
viuluansa kaikesta voimastaan. Usein näytti hän kyllästyneeltä,
ikävystyneeltä. Silloin hänelle huudettiin: "soita, maksun olet
saanut!" ja se pani hänet jälleen vinguttamaan. Kun vanki alkoi juoda,
voi hän olla lujasti vakuutettu siitä, että hänestä päihtyneenä
pidetään huolta, että hänet aikoinaan saatetaan levolle ja piilotetaan
jonnekin, jos päällikkö sattuisi tulemaan. Kaikki tämä tapahtui
toisten puolelta ilman mitään palkinnon toivoa. Aliupseeri ja
invaliidi taas, jotka asuivat vankilassa järjestyksen valvomista
varten, olivat myöskin varmat siitä, ettei humalikas voi vaikuttaa
mitään häiriötä. Häntä tarkasti koko kasarmi, ja jos hän rupesi
meluamaan, raivoomaan, niin toiset kyllä olivat valmiit häntä
rauhoittamaan, jopa sitoivat hänet köysiinkin. Senpä tähden
alipäälliköt katselivatkin juoppoutta sormien lomatse, eivätkä
tahtoneet tehdä sitä vastaan muistutuksia. He tiesivät hyvin hyvästi,
että jos viinaa ei sallittaisi, tapahtuisi vielä hullumpia juttuja. --
Mutta mistäs viinaa hankittiin?

Viinaa ostettiin anniskelijoilta. Heitä oli vankilassa joitakuita;
kauppaansa harjoittivat he hyvällä menestyksellä, huolimatta siitä,
että juojia ja "huilaavia" oli yleensä vähän, juomiseen kun tarvittiin
rahaa, ja sitä taas oli vaikea hankkia. Kauppa alkoi ja pitkittyi
aivan omituisella tavalla. Ajatelkaamme, ettei jollakin vangilla ollut
ammattia tai ettei hän halunnut työskennellä (semmoisia oli täällä
kyllä), vaan tahtoi kuitenkin saada rahaa ja, ollen kärsimätön
luonteeltaan, tahtoi saada sitä pian. Hänellä on hiukan varoja aluksi
ja hän päättää ruveta anniskelijaksi. Yritys on vaikea ja vaatii
paljon alttiiksi antamista; sillä onhan selkäsaunan saaminen sekä
tavaran ja pääoman menettäminen mahdollista. Mutta anniskelija ei
huoli siitä. Ensi kerralla tuo hän itse viinansa vankilaan ja myö sen
sitten voitollisesti. Hän käyttää samaa keinoa toisen ja kolmannenkin
kerran, ja jos ei joudu päällikön kynsiin, laajentaa kauppansa
suuressa määrin; hänestä tulee urakkamies, pääoman-haltija, hän
palkkaa asiamiehiä ja apulaisia, on vähemmin vaaran alainen, vaan
voittaa yhä enemmin ja enemmin. Vaara sen sijaan uhkaa hänen
apulaisiaan.

Vankilassa on aina perin köyhtyneitä ihmisiä, jotka ovat ilman työttä
ja käyvät repaleissa, vaan joilla sen sijaan on rohkeutta ja
päättäväisyyttä. Sellaisten ihmisten ainoana pääomana on heidän
selkänsä; siitäkin voi olla jotain hyötyä ja senpä päättääkin rahansa
menettänyt tehdä kaupan esineeksi. Hän menee urakkamiehen luo ja
suostuu rupeamaan hänelle viinan-kuljettajaksi; rikkaalla
anniskelijalla on semmoisia apulaisia useampia. Jossain vankilan
ulkopuolella on sovelias henkilö -- sotamies, porvari, väliin joku
nainenkin -- joka urakkamiehen rahoilla ja sopimuksen mukaista,
verrattain isoa palkintoa vastaan ostaa viinaa kapakasta ja kätkee sen
johonkin määrättyyn paikkaan, jonne vangit tulevat työtä tekemään.
Hankkija maistelee aina itse tavarasta ja täydentää vajauksen
tunnottomasti vedellä; se saa kelvata semmoisenaan, eikä vangin
sovikkaan olla kovin vaatelias. Onhan hyvä, etteivät hänen rahansa
mene aivan hukkaan ja että hän saa viinaa, tosin huonoa, mutta
kuitenkin viinaa. Hankkijan luo ilmaantuvat anniskelijan osoittamat
kuljettajat, varustettuina härän suolilla. Nämä suolet pestään ensin
ja täytetään sitten vedellä, joten ne pysyvät venyväisinä ja kelpaavat
tarvittaessa viinasäiliöiksi. Täytettyään suolet viinalla, kietoo
vanki ne ympärilleen niin taitavasti kuin mahdollista. Luonnollista
on, että tässä käytetään mitä suurinta taitoa ja varkaan koko
kavaluutta. Asia koskee vangin kunniata; hänen on pettäminen sekä
saattajansa että vartijat. Ja hän pettääkin heidät. Ollen taitava
varas, välttää hän aina saattajan, tavallisesti jonkun nuoren
rekryytin silmäyksen. Sen ohessa otetaan ajasta ja paikasta tarkka
vaari. Vanki esim. on muurari ja hän kiipee kiukaalle: kukapa voi
nähdä, mitä hän siellä tekee? Eihän saattomiehen sovi kiivetä hänen
jälkeensä. Vankilaa lähestyessään ottaa hän käteensä viisitoista tahi
kaksikymmentä kopeikkaa ja rupee odottamaan korpraalia. Kutakin työstä
palaavaa tarkastaa vahdissa oleva korpraali ja avaa hänelle vasta sen
jälkeen vankilan ovet. Viinan kuljettaja luottaa tavallisesti siihen,
ettei korpraali huoli häntä kovin tarkoin tutkia. Mutta välistä
kopeloipi tämä salaisimmatkin paikat ja löytää viinan. Silloin on
jäljellä viimeinen keino: viinan kuljettaja pistää korpraalin kouraan,
salaa saattomieheltä, varalla olevan rahan. Mahdollista on, että hän
pääsee semmoisen tempun avulla tavaroineen onnellisesti perille. Mutta
välistä keino ei onnistu, ja silloin täytyy hänen turvata ainoaan
jälellä olevaan pääomaan s.o. selkäänsä. Asia ilmoitetaan majuurille,
pääomaa piestään ja piestään kovasti, viina otetaan takavarikkoon ja
salakuljettaja ottaa koko asian niskoillensa, ilmoittamatta
urakkamiestä, ei kuitenkaan siitä syystä, että ilmianto inhoittaisi
häntä, vaan sen vuoksi, että se on hänelle epäedullinen; hän saisi
kaikissa tapauksissa selkäsaunan; ainoana huvituksena olisi, että he
molemmat saisivat selkäänsä. Mutta urakkamiestä tarvitsee
salakuljettaja vastakin, vaikk'ei hän tavan ja sopimuksen mukaan
saakkaan häneltä selkäsaunasta mitään korvausta. Mitä ilmiantoihin
muuten tulee, ovat ne hyvin tavallisia. Vankilassa ei ilmiantajaa
mitenkään ahdisteta; ei mitään tyytymättömyyttä häntä kohtaan ole
olemassa. Häntä ei karteta, vaan pidetäänpä vielä ystävänäkin, niin
että jos joku tahtoisi vankilassa todistella ilmiannon alhaisuutta, ei
häntä kukaan ymmärtäisi. Se turmeltunut ja katala aatelismies, jonka
kanssa minä lakkasin seurustelemasta, oli majuurin passarin Fetkan
ystävä sekä hänen vakoojansa, ja Fetka taas kertoi majuurille kaikki
mitä oli häneltä kuullut. Se seikka oli täällä hyvin tunnettu, mutta
kenenkään päähän ei edes pistänytkään mokoman ilkiön rankaiseminen tai
nuhteleminen.

Mutta olen poikennut asiasta. Tietysti tapahtuu niinkin, että
viinan-tuonti onnistuu; silloin ottaa urakkamies vastaan tuodut
suolet, maksaa niistä rahan ja tekee laskunsa. Lasku osoittaa, että
viina on tullut hänelle kalliiksi, jonka tähden hän tyhjentää suolet
ja kaataa viinaan vielä kerran vettä, miltei toisen verran lisää, ja
rupee sitten odottamaan ostajia. Ensi pyhänä, joskus arkenakin,
ilmestyy ostaja; se on vanki, joka on useampia kuukausia tehnyt työtä
kuin härkä ja säästänyt rahaa voidaksensa tuhlata ne viinaan jonakin
edeltäpäin määrättynä päivänä. Tätä päivää on mies parka jo kauan
uneksinut ja se ajatus on työn ääressäkin virkistänyt hänen surullista
mieltänsä. Vihdoinkin kajastaa tuon päivän rusko idässä; rahat ovat
säästössä, niitä ei ole otettu takavarikkoon, eikä varastettu; hän vie
ne anniskelijalle. Tämä antaa hänelle viinaa, alussa verrattain
puhdasta, s.o. ainoastaan kahdesti vedellä sekoitettua; mutta sen
mukaan kuin pullon sisältö vähenee, korvataan vajaus vedellä.
Viinakuppi maksaa viisi tahi kuusi kertaa enemmän kuin kapakassa.
Helppo on arvata, mitenkä monta semmoista kuppia tyhjennetään ja mitä
niistä maksetaan, ennenkuin viinan halu on tyydytetty. Juomisesta
vieraantuminen vaikuttaa kuitenkin, että vanki humaltuu jokseenkin
pian ja jatkaa juontiaan, kunnes menettää kaikki rahansa. Silloin
tuodaan esille muuta tavaraa; anniskelija on samalla pantin ottajakin.
Ensin joutuvat hänen käsiinsä äsken hankitut kapineet, sitten vanhat
repaleet ja vihdoin ruunun omaisuuttakin. Tuhlattuaan viinaan kaikki
viimeiseen riepuun asti, panee humalikas maata, ja kun hän sitten
seuraavana päivänä tuntee välttämätöntä päänkipua, pyytää hän
anniskelijaita turhaan viinaryyppyä kohmeloonsa. Surumielin tyytyy hän
tukalaan tilaansa ja tarttuu jo samana päivänä jälleen työhön; hän
työskentelee sitten taas muutamia kuukausia niska kyyryssä uneksien
onnellista juomapäiväänsä, joka palaamattomasti on kadonnut ajan
virtaan, ja rohkaisee vähitellen mieltänsä odotellen toista
samanlaista päivää, joka on vielä kaukana, mutta joka yhtä hyvin
kerran on saapuva.

Anniskelijasta taas on huomattava, että kun hän on koonnut suuren
summan rahaa, s.o. joitakuita kymmeniä ruplia, hankkii hän viimeisen
kerran viinaa, mutta ei seoita sitä vedellä, sillä hän on määrännyt
sen omaa tarvettansa varten; on jo aika lopettaa kauppa ja hankkia
itselleen hauskoja päiviä! Alkaa juominen, syöminen, musiikki. Varat
ovat melkoiset; välittömät, alhaisemmat päällysmiehet lahjotaan.
Juomista pitkitetään väliin useimpina päivinä. Hankittu viina juodaan
tietysti kohta loppuun; silloin menee juomari muiden anniskelijain
luo, jotka häntä jo odottelevat ja juo siksi, kunnes menettää
viimeisen kopeikkansa. Vaikka vangit pitävätkin huolta humalikkaasta,
joutuu hän kuitenkin joskus korkeimpain päällikköjen, majuurin tai
vartijaupseerin silmiin. Hänet viedään vartijastoon, rahat, jos niitä
on jälellä, otetaan pois ja lopuksi saa syyllinen selkäänsä. Hän palaa
jälleen vankilaan ja jonkun päivän kuluttua ryhtyy jälleen
anniskelijan toimeen. -- Muutamat, tietysti varakkaimmat velikullat
uneksivat myöskin naisseuroja. Suurta maksua vastaan hiipivät he
välistä lahjotun vartijan seurassa etukaupunkiin, ollen muka työhön
menevinään. Ja siellä, jossain sopivassa talossa, aivan kaupungin
ääressä pannaan toimeen aika pidot. Raha vaikuttaa, ettei vankiakaan
halveksita; asiantunteva vartija saapuu paikalle hiukan aikaisemmin.
Tavallisesti joutuivat semmoiset vartijat itsekin ennemmin tai
myöhemmin vankeuteen. Mutta rahalla voi tehdä vaikka mitä, ja mokomat
retket jäivät melkein aina salaisuudeksi. Täytyy kuitenkin lisätä,
että semmoisia huveja pantiin toimeen aniharvoin, koska niitä varten
vaadittiin kovin paljon rahaa.

Vankeuteni ensi päivistä asti veti huomioni puoleensa eräs tavattoman
sievännäköinen nuorukainen. Hänen nimensä oli Sirotkin. Hän oli
monessa suhteen omituinen olento. Etenkin hämmästytti minua hänen
kaunis muotonsa; ijältään oli hän noin kolmenkolmatta vuoden vanha.
Hänet oli tuomittu erityiseen s.o. ikuiseen osastoon, joten hän oli
suurimpia pahantekijöitä. Ollen luonteeltaan hiljainen ja sävyisä,
puhui hän vähän ja nauroi harvoin. Silmät olivat hänellä siniset,
piirteet säännölliset, kasvot hienot ja tukka vaaleanruskea. Puoleksi
keritty päälakikaan ei voinut häntä sanottavasti rumentaa; niin sievä
oli hän. Ammattia ei hänellä ollut minkäänlaista, mutta rahaa sai hän
kuitenkin tuon tuostakin, vaikka tosin vähässä määrin. Väliin antoivat
hänelle toiset vaatteita, joskus punaisen paidankin ja Sirotkin oli
hyvillään lahjoista; hän käveli pitkin kasarmeja, näytteli itseänsä.
Hän ei juonut, eikä pelannut korttia, ei hän myöskään riidellyt
kenenkään kanssa. Usein käveli hän kasarmien takana, kädet taskussa,
hiljaan ja mietiskellen. Mitä hän mietti, oli vaikea arvata. Kun häntä
joskus kutsuin luokseni ja uteliaisuudesta kysyin jotain, niin hän
oitis vastasi, vieläpä jotenkin kohteliaasti, eikä muiden vankien
tavalla, aina lyhyesti ja asiallisesti; hänen katseensa oli kuin
kymmenvuotisen pojan. Jos hänellä oli rahaa, ei hän ostanut itselleen
mitään tarpeellista, ei antanut paikata jakkuansa, eikä hankkinut
uusia saappaita, vaan osti kalatsia, renikkaa ja söi sitten --
niinkuin olisi ollut seitsenvuotias lapsi. "Sinä nyt olet semmoinen
Sirotkin!" sanoivat hänelle muut vangit. Kun ei ollut ruunun työssä,
oleili hän vieraissa kasarmeissa. Kaikilla muilla oli jotain tointa;
ainoastaan hän oli jouten. Jos hänelle sanottiin jotain, melkein aina
pilan vuoksi (hänelle nauroivat usein hänen omat toverinsakin), ei hän
virkkanut sanaakaan vastaan, kääntyi vaan pois ja meni toiseen
kasarmiin; välistä taas, kun häntä kovin pilkattiin, punastui hän.
Usein ajattelin: mitenkä tämä hiljainen, avomielinen olento oli
joutunut vankilaan? Kerran makasin minä sairashuoneessa vankien
osastossa. Sirotkin oli myöskin sairaana ja meidän vuoteemme olivat
vierekkäin; illalla jouduin hänen kanssaan puheisiin. Hän innostui
äkkiä ja kertoi minulle tarkoilleen, kuinka hän oli joutunut
sotamieheksi, kuinka hänen äitinsä oli sen johdosta itkenyt ja kuinka
sotamiehenä oleminen oli tuntunut hänestä vaikealta. Hän sanoi, että
sotamiehen elämä oli hänelle aivan mahdoton; sillä kaikki olivat
hänelle äkäisiä ja kovia, päälliköt aina tyytymättömiä.

-- Mitenkäs sitten kävi? kysyin minä. -- Minkä tähden jouduit sinä
tänne, vieläpä erityiseen osastoon... Voi sinua, Sirotkin parka!

-- Kaikkiansa olin minä, Aleksanteri Petrowitsh, vuoden pataljoonassa;
tänne lähetettiin minut siitä syystä, että murhasin ruotupäällikköni
Grigori Petrowitshin.

-- Kyllähän sen olen kuullut, Sirotkin, vaan en usko oikein. Kuinka
sinä olisit voinut ketään murhata!

-- Niinpähän sattui. Aleksanteri Petrovitsh. Kovin tuntui elämä
tukalalta.

-- Kuinkas sitten muut sotamiehet tulevat toimeen? Tietysti alussa
tuntuu vaikealta, vaan vähitellen tottuvat ja heistä tulee kelpo
sotureja. Sinua luultavasti on äitisi hemmotellut, syöttänyt
renikoilla ja maidolla kahdeksantoista vuotiaaksi asti.

-- Tosi on, että äitini rakasti minua kovasti. Kun jouduin sotaväkeen,
sairastui hän ja sittemmin kuolikin, kuten olen kuullut... Elämäni
kävi lopulta kovin katkeraksi. Päällikkö ei suvainnut minua, rankaisi
vaan kaikesta, syyttömästikin. Minä tottelin ja elin siivosti, en
juonut viinaa, enkä lainaillut keltään mitään, ja se onkin paha tapa,
Aleksanteri Petrowitsh, kun ihminen rupee lainailemaan. -- Ympärilläni
oli vaan kovasydämisiä ihmisiä -- ei ollut missä itkeäkään. Joskus
piti mennä nurkan taa itkemään. Kerran seisoin minä vahdissa. Oli jo
yö käsissä; minut oli asetettu päävahtiin tukien luo. Tuuli vinkui;
oli syksy ja pilkkoisen pimeä. Tuntui tukalalta, kovin tukalalta! Minä
laskin pyssyn jalalle, otin pois painetin ja asetin sen viereeni;
riisuin oikean jalan saappaan, ojensin piipun rintaani kohden, nojasin
siihen ja liikautin isolla varpaalla hanaa. Eipä lauennutkaan! Minä
tarkastin pyssyä, puhdistin sytytysreiän, kaasin uutta ruutia,
kopauttelin limsiötä ja asetin aseen taas rintaani vasten. Mutta
mitäpäs siitä! Ruuti pösähti, vaan laukausta ei kuulunut! Mitähän tämä
on? ajattelin. Vedin taas saappaan jalkaani, kiinnitin painetin
paikoilleen ja rupesin ääneti astuilemaan. Siinä minä päätin, että
kävi kuin kävi, mutta sotapalveluksesta on päästävä pois. Puolen
tunnin kuluttua ajoi päällikkö paikalle; hän oli tarkastusmatkalla.
Hän huusi minulle: "Niinkös sinä vahdissa seisot?" Minä otin pyssyn
käteeni ja lävistin hänet painetilla. Neljä tuhatta sain sitten ja
jouduin tänne erityiseen osastoon.

Hän ei valehdellut. Ja mitenkä olisikaan häntä muuten lähetetty
erityiseen osastoon? Tavallisia rikoksia rangaistaan paljoa
lieveämmin. Muuten oli Sirotkin toveriensa joukossa ainoa
sievännäköinen. Mitä tulee muihin saman osaston vankeihin, joita
täällä oli kaikkiansa noin viisitoista, niin oli oikein vastenmielistä
nähdä heitä; ainoastaan parin kolmen kasvot olivat jommoisiakin; muut
kaikki olivat isokorvasia, rumia ja inhottavia; jotkut olivat
harmaapäisiäkin. Jos tilaisuus sallii, niin kerron tästä joukkiosta
toiste enemmän. Sirotkin oli usein Gasinin kanssa ystävyydessä, sen
saman miehen kanssa, jonka tähden minä aloin tämän luvun,
huomauttamalla, että hän töytäsi juopuneena kyökkiin ja että se seikka
hämmensi minun alkuperäiset käsitykseni vankilan-elämästä.

Tämä Gasin oli hirveä olento. Hän teki kaikkiin kauhean,
tuskallisen vaikutuksen. Minusta tuntui aina siltä, ettei kukaan
voinut olla julmempi kuin hän. Minä näin Tobolskissa ilkiötöistään
kuuluisan rosvon Kamenewin; näin sitten Sokolow'in, joka oli
kanteenalainen karannut sotamies ja julma murhaaja. Mutta eivät nekään
tehnyt minuun niin vastenmielistä vaikutusta kuin Gasin. Minusta
tuntui väliin, että edessäni oli mahdottoman suuri, ihmisen kokoinen
jättiläishämähäkki. Hän oli tataarilainen, tavattoman väkevä, väkevin
mies koko vankilassa; kooltansa oli hän tavallista isompi,
ruumiinrakennukseltaan vankka; pää oli hänellä ruma ja luonnottoman
iso; hän kävi kumarassa ja katseli silmäkulmiensa alta. Vankilassa
kulki hänestä omituisia huhuja: tiedettiin, että hän oli ollut
sotamiehenä, mutta vangit kertoivat (en tiedä, lieneekö ollut totta),
että hän oli karkulainen Nertshinskistä; Siperjaan oli häntä lähetetty
jo monasti, mutta aina oli hän karannut, muuttanut nimeä ja vihdoin
joutunut meidän vankilaamme, erityiseen osastoon. Hänestä kerrottiin
myöskin, että hän ennen ainoastaan huvikseen oli teurastellut pieniä
lapsia: hänen sanottiin ensin vieneen lapsen johonkin yksinäiseen
paikkaan, peloitelleen häntä siellä ja sitten, nautittuaan tarpeeksi
pienokaisen kauhusta, teurastaneen hiljaan ja vitkallisesti. Nämä
jutut olivat ehkä perättömiä, sen raskaan vaikutuksen synnyttämiä,
jonka Gasin teki kaikkiin, mutta ne sopivat kuitenkin hänen
olentoonsa. Sen ohessa käyttäytyi hän vankilassa, selväpäisenä
ollessaan, sangen siivosti. Hän oli aina hiljainen, eikä koskaan
riidellyt kenenkään kanssa, mutta siten menetteli hän ikäänkuin
halveksien muita, ikäänkuin olisi pitänyt itseään muita etevämpänä;
hän puhui vähän ja oli aivan tahallaan harvasanainen. Kaikki hänen
liikkeensä olivat hitaita, rauhallisia ja osoittivat itseensä
luottamusta. Hänen silmistään näkyi, että hän oli älykäs sekä sangen
kavala; hänen kasvoissaan kuvautui aina jonkunlaista ylpeyttä ja
kovuutta. Hän harjoitti viinakauppaa ja oli vankilan varakkaimpia
anniskelijoita. Mutta pari kertaa vuodessa joi hän itsensä humalaan ja
silloin tuli näkyviin hänen luonteensa koko eläimellisyys. Vähitellen
päihtyessään alkoi hän ensin ärsyttää ihmisiä mitä ilkeimmillä
ivapuheilla, joita hän ikäänkuin edeltäpäin olisi valmistanut; vihdoin
täydellisesti humaltuneena tuli hän kovaan raivoon, tempasi veitsen ja
kävi ihmisiin käsiksi. Vangit, jotka tiesivät hänen kauheat voimansa,
pakenivat ja piiloutuivat; hän ahdisti kaikkia, ken vaan sattui eteen.
Mutta kohta keksittiin keino tämän riiviön hillitsemiseksi. Noin
kymmenen samaan kasarmiin kuuluvaa miestä ryntäsi äkkiä hänen
kimppuunsa ja alkoivat häntä piestä. Tuskin voidaan kuvailla, mitenkä
kauheata tämä pieksäminen oli; häntä lyötiin rintaan, kupeisiin,
sydänalaan ja vatsaan; lyötiin kovasti ja kauan, ja lakattiin vasta
sitten, kun hän oli kadottanut kaiken tuntonsa ja käynyt
puolikuolleeksi. Toista ei olisi voitu lyödä niin kauheasti; sillä
toinen olisi heittänyt henkensä. Siten ei ollut Gasinin laita.
Lyömisen jälkeen käärittiin hän turkkiin ja kannettiin laverille.
--"Kylläpähän paranee!" -- Ja todellakin heräsi hän seuraavana päivänä
melkein aivan terveenä sekä meni työhön äänettömän ja synkän
näköisenä. -- Ja joka kerta, kun Gasin joi itsensä humalaan, tiesi
jokainen vankilassa, että hänen päivänsä päättyy selkäsaunalla. Sen
hän tiesi itsekin, mutta joi yhtähyvin. Sillä tavoin kului muutama
vuosi; vihdoin huomattiin, että Gasin rupesi masentumaan. Hän alkoi
valittaa kaikenlaisia kipuja, alkoi nähtävästi heikontua; yhä useammin
oleskeli hän lasaretissa... "Antautuipahan!" sanoivat vangit
toisilleen.

Hän tuli kyökkiin sen puolalaisen viuluniekan seurassa, jota
humalikkaat tavallisesti palkkasivat soittamaan ilon täydentämiseksi,
ja seisattui keskelle laattiaa tarkastellen ääneti läsnä olijoita.
Kaikki vaikenivat. Kun hän vihdoin huomasi minut ynnä toverini,
silmäili hän meitä vihamielisesti ja halveksivasti, naurahti sitten
tyytyväisen näköisenä, ikäänkuin olisi tehnyt jonkun päätöksen, ja
kovasti hoiperrellen astui pöytämme luo.

-- Saankos kysyä, alkoi hän (hän puhui venäjää), millä varoilla
suvaitsette juoda täällä teetä?

Mitään sanomatta katsahdin minä toveriini, ymmärtäen, että oli parasta
vaieta. Vähinkin vastaväite olisi saattanut hänet raivoon.

-- Siis on teillä rahoja? jatkoi hän kyselyänsä. -- Siis on teillä
rahoja koko joukko, mitä? Sitä vartenkos te olette vankilaan tulleet?
Oletteko tulleet teetä juomaan? Puhukaa, että teitä!...

Vaan huomattuaan, että me olimme päättäneet olla vaiti, kävi hän
tulipunaiseksi ja vapisi raivosta. Hänen lähellään nurkassa oli suuri
pönttö, jossa säilytettiin päivälliseksi ja illalliseksi vangeille
leikattua leipää. Se oli niin iso, että siihen mahtui leipää puolelle
vankilan väestölle; nyt oli se tyhjä. Hän tarttui siihen molemmilla
käsillään ja kohotti sen ylitsemme; hetkisen kuluttua olisi hän
musertanut meidät. Katsomatta siihen, että murhaa tai murhanaikomusta
seurasi ikävyyksiä koko vankilalle: olisi ryhdytty tutkisteluihin,
tiedusteluihin, ruvettu noudattamaan suurempaa ankaruutta, jonka
tähden vangit kaikella muotoa kokivatkin välttää semmoisia rikoksia,
-- katsomatta kaikkeen tähän, vaikenivat nyt kaikki ja odottelivat. Ei
kuulunut sanaakaan puolustukseksemme! Ei kukaan huudahtanut Gasinille!
-- niin kovasti vihasivat he meitä! Heitä nähtävästi huvitti meidän
vaarallinen tilamme... Mutta asia päättyi onnellisesti: juuri kun hän
aikoi heittää pöntön päällemme, huudahti joku eteisestä:

-- Gasin! Viina varastettiin!...

Hän heitti pöntön laattialle ja töytäsi kuin hurja kyökistä.

-- No, Jumala pelasti! sanoivat vangit toisilleen. -- Ja vielä kauan
aikaa jälestäkin päin puhuivat he siitä.

Minä en saanut myöhemminkään selville, oliko tämä ilmoitus viinan
varastamisesta todenmukainen vai ainoastaan meidän pelastukseksemme
keksitty.

Iltapimeällä, ennenkuin kasarmit suljettiin, kävelin minä paalujen
luona ja mieltäni ahdisti raskas suru, jommoista en ole koskaan
muulloin tuntenut. Vaikealta tuntuu vankeuden ensi päivä, olipa se
sitten linnassa tai vallikellarissa taikkapa Siperjassa... Minä
muistan, että enimmin antoi minulle ajatuksen aihetta eräs seikka,
joka koko vankeusaikani kuluessa usein palasi mieleeni; se oli
rangaistuksien epätasaisuus samanlaisista rikoksista. Tosin ei voi
rikoksiakaan verrata toisiinsa, eipä lähennellenkään. Esimerkiksi: on
kaksi murhamiestä; molempien asia on tarkoilleen punnittu; kummankin
rikoksesta seuraa melkein sama rangaistus. Mutta nähkääpäs sen ohessa,
mimmoinen ero on rikoksissa. Toinen heistä on tappanut ihmisen
turhanpäiten, sipulista: tuli maantielle ja murhasi ohi kulkevan
miehen, mutta miehelläpä oli vaan sipuli omaisuutta. Toinen taas on
murhannut intohimoisen hirviön, puolustaessaan morsiamensa, sisarensa
tai vaimonsa kunniaa. Toinen on tehnyt murhan maata kiertäessään,
monilukuisten ruunun-miesten ahdistamana puolustaen vapauttaan,
elämätään, usein nälkään kuolemaisillaan; toinen taas teurastaa pieniä
lapsia ainoastaan huvikseen, tunteakseen käteensä niiden lämmintä
verta, nauttiakseen niiden viimeisestä pelon vapistuksesta. Ja mitäpäs
siitä? Molemmat joutuvat samaan vankilaan. Tosin on olemassa
jonkunlainen erilaisuus rangaistusajan pituudessa. Mutta nämä
eroitukset ovat verrattain vähäpätöisiä, jota vastoin eroituksia
samanlaisissa rikoksissa on -- lukematon paljous. Eroituksia on yhtä
monta kuin luonteitakin. Mutta otaksukaamme, että tätä seikkaa ei voi
poistaa eikä tasoittaa, että se on jonkunlainen ratkaisematon tehtävä,
niinkuin esim. ympyrän neliöitseminen. Mutta sen ohessa on olemassa
eräs toinenkin eroitus, eroitus rangaistuksien seurauksissa...
Vankilassa on ihmisiä, jotka siellä kuihtuvat, sulavat kuin kynttilät
ja on taas toisia, jotka vapaina ollessaan tuskin tiesivätkään, että
maailmassa voi olla niin iloista elämää, mieluisien, sukkelien
toverien seurassa. On niitä vankilassa semmoisiakin. Kuinkas on
sivistyneen, tunnokkaan miehen laita? Hänen oman sydämensä särky
murtaa hänen voimansa pikemmin kuin mikään rangaistus. Hän tuomitsee
rikostansa ankarammin kuin mikään laki. Ja hänen rinnallaan on toinen,
joka koko vankeutensa aikana ei edes kertaakaan ota ajatellakseen
murhatyötään. Vieläpä pitää hän itseään oikeutettuna. On semmoisiakin,
jotka tekevät suotta rikoksia, saadakseen vaihtaa tukalaksi tulleen
vapautensa vankilan elämään. Vapaana ollessaan on semmoinen ihminen
elänyt aina alennuksen tilassa, tehnyt työtä aamusta yöhön saakka,
urakkamiestänsä varten saamatta koskaan syödä tarpeeksensa; mutta
vankilassa on työ helpompaa, leipää on tarpeeksi ja niin hyvää, ettei
hän moista ole nähnytkään; pyhinä annetaan hänelle lihaa, ja sen
lisäksi saa hän antimia sekä työn ansiota. Ja seura sitten? Hänen
toverinsa ovat ovelaa, sukkelaa ja tiedokasta väkeä; hän ei ole
semmoisia tovereita vielä koskaan nähnyt. Hän pitää seuraa paraimpana,
mitä suinkin olla voi. Tekeeköhän rangaistus näihin kumpaankin
samanlaisen vaikutuksen? Mutta jättäkäämme ratkaisemattomat kysymykset
sikseen. -- Rumpu lyö, täytyy joutua kasarmiin.



IV.

Ensimäisiä vaikutuksia.


Alkoi viimeinen lukeminen, jonka jälkeen kasarmit suljettiin, kukin
erilaisella lukolla, ja vangit jätettiin lukittujen ovien taa aamun
koittoon asti.

Lukemista toimitti aliupseeri kahden sotamiehen avulla. Sitä varten
asetettiin vangit tavallisesti seisomaan pihalle ja paikalle saapui
vartija-upseeri. Mutta usein tämä temppu tapahtui yksinkertaisemmin.
Luettiin joka kasarmissa erittäin. Niin tehtiin nytkin. Lukijat usein
erehtyivät, lukivat toistamiseen, menivät pois ja tulivat jälleen.
Vihdoin vartijaraukat saivat toivotun määrän täyteen ja sulkivat
kasarmin. Siinä sai sijansa noin kolmekymmentä henkeä, tungettuina
jotenkin ahtaasti lavereille. Oli vielä aikaista käydä levolle ja sen
vuoksi itsekunkin täytyi ryhtyä johonkin toimeen.

Päällysmiehistä jäi kasarmiin ainoastaan invaliidi, josta jo ennen
olen puhunut. Kussakin kasarmissa oli sen ohessa vanhin, jonka majuuri
itse valitsi vankien joukosta, tietysti katsoen valittavan hyvään
käytökseen. Sangen usein tapahtui, että vanhimmatkin joutuivat kiinni
jostain suuremmasta kujeesta; he saivat silloin selkäänsä, menettivät
kunniavirkansa ja joutuivat samanarvoisiksi kuin muutkin vangit.
Meidän kasarmissamme oli vanhimpana Akim Akimitsh, joka kummakseni
ärjyi joskus vangeille. Nämä vastasivat hänelle enimmiten
pilapuheilla. Invaliidi oli viisaampi, eikä sekaantunut mihinkään,
vaan jos hän joskus sattui kieltänsä liikauttamaan, niin tapahtui se
vaan ikäänkuin omantunnon puhdistamiseksi. Enimmiten istui hän ääneti
penkillään ja suutaroi, eivätkä vangit pitäneet hänestä juuri mitään
lukua.

Vankeuteni ensimäisenä päivänä tein minä erään huomion ja tulin
sittemmin vakuutetuksi, että se oli oikea. Huomioni oli se, että
kaikilla vapaudessa olevilla ihmisillä ilman poikkeusta, alkaen
vankien välittömistä vartijoista, kaikkiin niihin asti, joita vankilan
elämä tavalla tai toisella koski, oli liioteltuja ajatuksia vangeista.
Tuntuipa melkein siltä, ikäänkuin he olisivat joka hetki odotelleet
vangin ryntäystä veitsi kourassa jonkun viattoman ihmisen kimppuun.
Mutta omituisinta oli se, että vangit itsekin tiesivät että heitä
peljättiin ja se seikka synnytti heissä nähtävästi jonkunlaista
ylpeyttä. Huomattava on kuitenkin, että vankien paras päällikkö on se,
joka heitä ei pelkää. Ja yleensä, ylpeydestä huolimatta, vangeillekin
on paljoa mieluisampaa, kun heihin luotetaan. Siten voidaan saavuttaa
heidän suosiotansakin. Vankeusaikanani tapahtui, vaikka tosin sangen
harvoin, että joku päälliköistä tuli vankilaan ilman vartijoita. Olipa
hauska nähdä, kuinka se hämmästytti vankeja. Semmoista pelotonta
päällikköä aina kunnioitettiin ja jos joku rikos olikin tekeillä, jäi
se hänen läsnä ollessaan tekemättä. Vankien vaikuttamaa pelkoa on
olemassa kaikkialla, missä vaan on vankeja, enkä minä oikein tiedä,
mikä siihen lienee syynä. Jonkunlaista aihetta senlaiseen pelkoon
antaa tietysti jo vangin, pahantekijäksi tunnustetun ihmisen
ulkomuotokin; sen ohessa tietää jokainen vankilaa lähestyvä, että sen
sisällä oleva ihmislauma on kokoontunut sinne vastoin omaa tahtoansa
ja etteivät mitkään toimenpiteet voi muuttaa elävää ihmistä
kuolleeksi: hän säilyttää tunteensa, koston- ja elämänhalunsa sekä
muut taipumuksensa ja tahtoo niitä tyydyttää. Mutta siitä huolimatta
ei vankia tarvitse ollenkaan pelätä; sillä eihän ihminen rupea niin
helposti toistansa veitsi kourassa ahdistamaan. Sanalla sanoen, jos
semmoinen vaara onkin mahdollinen, jos se joskus voipikin tapahtua,
niin ovat moiset onnettomuudet kuitenkin niin harvinaisia, ettei
niistä maksa puhuakaan. Kysymys on nyt tietysti ainoastaan tuomituista
vangeista, joista moni iloitsee päästyään viimeinkin vankeuteen
(siihen määrin mieluista on väliin uusi elämä), ja tahtoo siis elää
hiljaan sekä rauhallisesti; sitä paitsi kovin levottomia estävät muut
vangit liiasta vallattomuudesta. Pakkotyöläinen, olkoon hän kuinka
rohkea ja häijy tahansa, pelkää vankeudessa kaikkea. Kanteen-alaisen
vangin laita on taas toinen. Hän voipi todellakin hyökätä syrjäisen
ihmisen kimppuun ilman mitään näennäistä syytä, ainoastaan sen tähden,
että hän saa huomenna rangaistuksensa. Mutta kun uusi rikos tapahtuu,
lykkääntyy rangaistuskin tuonnemmaksi. Vaikuttavana syynä hyökkäykseen
on siis kohtalon muuttaminen, maksoi mitä maksoi. Tunnenpa erään
sellaisen omituisen tapauksen.

Täällä vankilassa, sotilasosastossa oli eräs entinen sotamies, joka
oli tuomittu vankeuteen pariksi vuodeksi; hän oli hirveä kerskailija
ja suuri pelkuri. Yleensä tavataan näitä ominaisuuksia venäläisessä
sotamiehessä aivan harvoin. Meidän sotilaamme näyttää aina niin
toimekkaalta, ettei hänellä ole aikaa kerskailemiseen. Mutta jos hän
kerran on kerskailija, on hän samalla myöskin tyhjäntoimittaja ja
pelkuri. Dutow (vangin sukunimi) pääsi viimein lyhyen vankeusaikansa
päähän ja palasi jälleen linjarykmenttiin. Mutta hänen kalttaisensa,
joita lähetettiin vankilaan muka parannusta varten, turmeltuivat
siellä ja joutuivat usein, pari-kolme viikkoa vapaana oltuansa,
takasin vankeuteen, ei kuitenkaan enää pariksi kolmeksi vuodeksi vaan
"ainaiseen osastoon", viideksitoista vuodeksi. Niinpä kävi nytkin.
Kolmen viikon kuluttua vapaaksi pääsemisensä jälkeen teki Dutow
murtovarkauden; sitä paitsi oli hän röyhkeä ja vallaton. Oikeus
tuomitsi kovan rangaistuksen. Siitä pahanpäiväisesti säikähtyneenä
hyökkäsi hän, päivää ennen kuin hänet piti suljettaman ulos
sotarinnasta, veitsi kourassa, vankien huoneeseen tulleen upseerin
kimppuun. Tietysti hän käsitti aivan hyvin, että seurauksena
semmoisesta teosta on vaan kovempi rangaistus ja pitempi vankeusaika.
Mutta hänen tarkoituksensa olikin ainoastaan lykätä rangaistuksen
kauheata hetkeä, vaikkapa muutamiksi tunneiksi. Hän oli siihen määrin
pelkuri, ettei tohtinut edes haavoittaakaan upseeria; hyökkäys oli
tehty ainoastaan näön vuoksi, jonkunmoisen uuden rikoksen aikaan
saamiseksi, että sen johdosta vaan syntyisi uusi oikeudenkäynti.

Rangaistuksen edellä oleva hetki on vangille tietysti kauhea, ja minä
olin tilaisuudessa näkemään useita tuomittuja rangaistuksen edellisenä
päivänä. Tavallisesti kohtasin minä heitä sairashuoneessa, vankien
osastossa, jossa usein makasin kipeänä. Kaikki vangit koko Venäjän
maassa tietävät, että lääkärit ovat heitä kohtaan säälivämpiä kuin
muut ihmiset. Lääkärit eivät tee koskaan mitään eroitusta vankien
välillä, kuten melkein kaikki muut vastoin tahtoansa tekevät. Alhainen
kansa on tässä kohden kuitenkin poikkeuksena, sillä se ei moiti
koskaan vankia hänen rikoksestaan, olkoonpa rikos kuinka suuri
tahansa, vaan pitää sen sovitettuna kärsityn rangaistuksen ja kovan
onnen kautta. Senpä tähden sanookin venäläinen rikosta onnettomuudeksi
ja rikoksen tekijää onnettomaksi. Sellaisessa nimityksessä on syvä
merkitys, jonka ohessa on huomattava, että sanasepitys on tehty
tajuttomasti, vaistomaisesti. Mutta lääkärejä pitävät vangit usein
todellisina suojelijoinansa, etenkin kanteen-alaiset, joiden tila on
tukalampi kuin muiden. Sellainen vanki laskee arviolta, milloin hänen
kauhea rangaistuspäivänsä saapuu ja lähtee sairashuoneeseen
lykätäkseen tuon raskaan hetken vaikka hiukankin tuonnemmaksi. Kun hän
sitten sairashuoneesta palaa ja tietää varmaan, että rangaistus
tapahtuu huomenna, tulee hänen mielensä kovin levottomaksi. Muutamat
koettavat itserakkaudesta salata tunteitaan, vaan teeskennelty rohkeus
ei voi pettää ketään. Muut huomaavat, kuinka asianlaita on, vaikka he
ihmisrakkaudesta vaikenevatkin. Minä tunsin erään nuoren murhaajan,
entisen sotamiehen, joka oli tuomittu saamaan täyden määrän
kepinlyöntejä. Hänet valtasi semmoinen pelko, että hän päätti juoda
edellisenä päivänä korttelin nuuskalla sekoitettua viinaa. Huomattava
on, että viinaa on aina olemassa rangaistavaksi tuomitulla vangilla.
Sitä hankitaan suuresta maksusta kauan aikaa edeltäpäin ja tuomittu on
vaikka puolen vuotta välttämättömiä tarpeitaan vailla, säästääkseen
rahaa viinakortteliin, jonka hän juopi neljänneksen tuntia ennen
rangaistustaan. Vangit ovat yleensä vakuutetut siitä, että juovuksissa
oleva tuntee vähemmin kipua vitsojen tai kepin lyönneistä. Kun
miesparka oli juonut viinan, tulikin hän oitis sairaaksi; hän oksensi
verta ja hänet vietiin melkein tunnottomana sairaishuoneeseen. Tämä
oksentaminen turmeli hänen rintansa siinä määrin, että hänessä
muutaman päivän kuluttua ilmestyi oireita varsinaiseen keuhkotautiin,
johon hän puolen vuoden kuluttua kuolikin. Lääkärit, jotka häntä
parantelivat, eivät tienneet, mistä tauti oli alkunsa saanut.

Puhuessani vankien arkamaisuudesta rangaistuksen edellä, on minun
lisättävä, että moni heistä osoitti hämmästyttävää pelottomuuttakin.
Minä muistan monta esimerkkiä uhkarohkeudesta, joka välistä näytti
jonkunlaiselta tunnottomuudelta, ja nämä esimerkit eivät olleet
harvinaisia. Etenkin on muistossani erään julman pahantekijän
rangaistus. Muutamana kesäpäivänä levisi sairashuoneessa huhu, että
illalla rangaistaan erästä karannutta sotamiestä ja kuuluisaa rosvoa
Orlowia sekä tuodaan sitten vankien osastoon. Odotellessaan Orlowia
sanoivat sairaat, että häntä rangaistaan kovasti. Kaikkien mieli oli
jotenkin liikutettu ja myönnän, että minäkin odotin tuota rosvoa hyvin
uteliaana. Jo kauan olin hänestä kuullut ihmeitä. Miestä sanottiin
semmoiseksi ilkiöksi, jommoisia on harvassa; hän oli murhaillut
kylmäverisesti sekä vanhuksia että lapsia; hänessä oli sitä paitsi
tahdon voimaa ja hän tunsi tämän voimansa. Häntä syytettiin useista
murhatöistä ja tuomittiin saamaan keppiä kujajuoksussa. Hänet tuotiin
samana iltana sairashuoneeseen, jossa jo oli pimeä, niin että
kynttilät olivat sytytetyt. Orlow oli melkein tunnoton ja kovin
vaalea, hänen pikimusta, tuuhea tukkansa oli vanuksissa. Hänen
selkänsä oli pöhöttynyt ja verisensinertävä. Koko yön hoitivat häntä
muut vangit, muuttivat hänelle haudevettä ja kääntelivät häntä
toiselta kyljeltä toiselle, antoivat hänelle lääkkeitä, aivan kuin hän
olisi ollut heidän oma sukulaisensa tai hyväntekijänsä. Seuraavana
päivänä tointui hän täydellisesti ja astui pari kertaa laattian
poikki! Se hämmästytti minua; sillä hän oli tullut sairashuoneeseen
kovin heikkona ja rasittuneena. Hän oli kärsinyt samalla kertaa puolet
tuomituista kepinlyönneistä. Lääkäri keskeytti rangaistuksen
huomattuaan, että sen jatkaminen olisi tuottanut vangille
välttämättömän kuoleman. Sen ohessa oli Orlow pienikasvuinen ja
heikkoruumiinen mies sekä kuihtunut pitkällisen oikeuden käynnin
aikana. Ken on sattunut tapaamaan oikeudenalaisia vankeja, se
varmaankin muistaa kauan aikaa heidän kuihtuneita, laihoja ja kalpeita
kasvojaan sekä kuumeentapaista silmäystään. Siitä huolimatta parani
Orlow nopeasti. Paranemiseen vaikutti nähtävästi hänen sisällinen,
henkinen lujuutensa. Tosiaankin oli hän aivan tavaton ihminen.
Uteliaisuudesta tutustuin minä häneen lähemmin ja tutkistelin häntä
kokonaisen viikon. Varmaa on, etten koskaan elämässäni ole tavannut
voimakkaampaa, lujaluontoisempaa miestä. Minä olin nähnyt tosin jo
Tobolskissa erään yhtä kauhean maineen saavuttaneen henkilön, erään
entisen rosvopäällikön. Hän oli villipedon kalttainen ja kun seisoi
hänen vieressään, tietämättä edes hänen nimeänsäkään, niin voi jo
vaistomaisesti tuntea olevansa jonkun hirveän olennon läheisyydessä.
Mutta hänessä kummastutti minua henkinen tylsyys. Aineellisuudella oli
semmoinen valta hänen henkisten ominaisuuksiensa rinnalla, että jo
ensi silmäykseltä näki hänessä ainoastaan ruumiillisten nautintojen ja
lihanhimojen hurjia taipumuksia. Olen vakuutettu, että Korenew -- se
oli rosvon nimi -- olisi masentunut ja vavissut pelosta rangaistuksen
edellä, vaikka hän oli tehnyt murhatöitä silmiänsä räpäyttämättä.
Orlow oli hänen täydellinen vastakohtansa. Hänessä oli aineellisuus
kärsinyt täydellisen tappion. Tämä mies näytti voivan hallita itseään
täydellisesti, hän halveksi kaikkia vaivoja sekä rangaistuksia ja oli
aivan peloton. Hänessä ilmaantui vaan suunnatonta mielenlujuutta,
koston halua ja pyrkimistä tarkoituksien perille. Muun muassa
hämmästytti minua hänen suuri kopeutensa. Hän katseli kaikkea
halveksien, kuitenkin ilman mitään teeskentelyä, ikäänkuin luonnon
vaatimuksesta. Luulenpa, ettei kukaan olisi voinut vaikuttaa häneen.
Hän katseli kaikkea tavattoman tyynenä, ikäänkuin ei olisi ollut
mitään, joka olisi voinut häntä kummastuttaa. Ja vaikka hän täysin
ymmärsi, että muut vangit pitivät häntä kunniassa, ei hän koskaan
pöyhkeillyt heidän edessään. Kuitenkin olivat kunnianhimo ja ylpeys
melkein poikkeuksetta kaikkien vankien yhteisenä ominaisuutena. Hän
oli hyvin ymmärtäväinen ja omituisen suoramielinen, vaikkei ollenkaan
mikään lörpöttelijä. Kysymyksiini vastasi hän suoraan, että hän
odotteli paranemistaan päästäkseen pikemmin rangaistuksestaan; ensin
sanoi hän peljänneensä, ettei voisi sitä kestää. -- "Mutta nyt",
lisäsi hän iskien minulle silmää, "on asia ratkaistu. Kun olen saanut
jäljellä olevat lyönnit, lähetetään minut muiden mukana Nertshinskiin,
mutta tiellä minä karkaan! Karkaan aivan varmaan! Kunhan selkä vaan
pikemmin paranisi!" Ja näiden viiden päivän kuluessa odotti hän
hartaasti päästäksensä pois sairashuoneesta. Väliin oli hän hyvinkin
leikkisä ja iloinen. Minä yritin puhella hänen kanssaan hänen
entisistä vaiheistaan. Hän rypisti hieman silmäkulmiaan, kun rupesin
niistä kyselemään, vaan vastasi kuitenkin aina suoraan. Mutta kun hän
huomasi, että minä koettelin herätellä hänen omaatuntoansa ja saada
häntä katumuksen tielle, katsahti hän minuun peräti halveksivasti ja
ylpeästi, ikäänkuin olisin äkkiä muuttunut hänen silmissään pieneksi
pojaksi, jota ei sovi aikamiehenä kohdella. Osoittivatpa hänen
kasvonsa jonkunlaista surkuttelemistakin minua kohtaan. Hetkisen
kuluttua purskahti hän sydämelliseen naurunhohotukseen, joka
kuitenkaan ei ollut ivanaurua, ja minä olen vakuutettu, että kun hän
oli yksinänsä ja sattui muistamaan sanojani, nauroi hän ehkä montakin
kertaa itsekseen. Vihdoin lähti hän sairashuoneesta, vaikkei hänen
selkänsä ollutkaan vielä täydellisesti parantunut; minä myöskin jätin
sairashuoneen ja palasin vankilaan; hänet taas vietiin vahtipaikalle,
jossa häntä oli ennenkin pidetty. Erotessamme puristi hän kättäni,
joka seikka osoitti hänen puoleltaan suurta luottamusta minua kohtaan.
Syynä käden puristamiseen lienee ollut sekin, että hän oli tyytyväinen
silloiseen hetkeen. Toden teolla ei hän voinutkaan olla minua
halveksimatta, sillä olinhan minä hänen mielestään onneton, heikko ja
kaikin puolin surkuteltava olento. Seuraavana päivänä vietiin hänet
toistamiseen rangaistavaksi.

Kun kasarmimme suljettiin, sai se omituisen näön -- se näytti
varsinaiselta ihmisasumukselta. Nyt vasta sain minä nähdä
vankeustoverieni oikeata kotielämää. Päivällä voivat aliupseerit,
vartijat tai muut päälliköt ilmestyä joka hetki vankilaan, ja siitäpä
syystä sen asukasten käytös olikin silloin hiukan teeskenneltyä ja
varovaa, ikään kuin he alinomaa olisivat odottaneet jotain
rauhattomuutta. Mutta niin kohta kun kasarmi suljettiin, asettui kukin
paikoilleen ja useimmat ryhtyivät johonkin käsityöhön. Huone
valaistiin äkkiä. Kullakin oli oma kynttiläjalkansa. Mikä rupesi
saappaita valmistamaan, mikä taas vaatteita neulomaan. -- Tukahuttava
ilma kävi yhä rasittavammaksi. Joukko velikultia istahti nurkkaan
kyykkysilleen laattialle levitetyn maton ääreen korttia lyömään.
Melkein kussakin kasarmissa oli jollakin vangilla kyynärän verta
pahanpäiväistä mattoa, kynttilä ja tavattoman taliset, rasvaiset
kortit. Kaikkea tätä sanottiin yhteisellä nimellä "maidaniksi."
Korttien isäntä sai pelaajilta maksun, noin viisitoista kopeikkaa
yöltä; se olikin hänen tulolähteensä. Tavallisesti pelattiin "kolmea
lehteä", n.s. gorka-leikkiä y.m. Kaikki olivat rahapelejä. Kukin
pelaaja laski eteensä kasan vaskirahoja s.o. kaikki, mitä hänellä
käsillä oli, ja pelasi, kunnes oli menettänyt ne tyyten tai korjannut
itselleen toveriensa rahat. Peli loppui myöhään yöllä, vaan kesti
välistä aina aamun koittoon saakka, jolloin kasarmin portit avattiin.
Meidän huoneessamme samoin kuin vankilan muissakin kasarmeissa oli
kerjäläisiä, s.o. joko viinan ja korttipelin kautta omaisuutensa
menettäneitä tai muuten luonnostaan kerjäämiseen taipuvia ihmisiä.
Käytän tahallani sanaa "luonnostaan." Tosiasia on näet, että
kaikkialla kansassamme, olkootpa olot mimmoiset hyvänsä, on muutamia
omituisia henkilöitä, jotka ovat hiljaisia ja usein uutteroitakin,
vaan joita jo kohtalo näyttää määränneen ikuisiksi kerjäläisiksi. He
ovat aina raukkamaisia, aina siivottomia, näyttävät poljetuilta,
masennetuilta ja ovat alituisesti muiden, tavallisesti huilaavien tai
äkkiä rikastuneiden ja sen johdosta ylvästelevien käskettävinä.
Kaikenmoinen alkuunpano on heille hyvin vaivaloista. He ovat ikäänkuin
syntyneet palvelemaan, tottelemaan ja tanssimaan vieraan pillin
mukaan; heidän toimenaan on vieraan käskyn täyttäminen. He eivät voi
rikastua mitenkään; he pysyvät aina kerjäläisinä. Olen huomannut, että
semmoisia ihmisiä on muuallakin kuin alhaisossa; niitä on kaikkialla
yhteiskunnassa, joka säädyssä, joka puolueessa, aikakauslehdissä ja
seuroissa. Niin oli asianlaita kussakin kasarmissa, kussakin
vankilassa, ja niinpian kun maidan pantiin toimeen, ilmestyi
kohta joku semmoinen henkilö palvelemaan. Hänet palkattiin
tavallisesti yhteisesti, koko yöksi, viidestä kopeikasta, ja hänen
päävelvollisuutensa oli seisoa koko yö vartioimassa. Tavallisesti
oleskeli hän noin kuusi tai seitsemän tuntia pimeässä eteisessä
kolmenkymmenen asteen pakkasessa kuunnellen joka jysäystä, heläystä
joka askelta. Majuuri tai vartijat ilmestyivät välistä vankilaan
jotenkin myöhään yöllä, astuivat sisään hiljaan ja tapasivat sekä
pelaajat että työntekijät kuin myöskin liiat kynttilät, joita voitiin
nähdä pihaltakin. Kun eteisen lukko äkkiä narahti, oli myöhäistä
piiloutua, sammuttaa kynttilät ja heittäytyä laverille. Mutta kun
vahtipalvelijan oli siinä tapauksessa odottaminen kuritusta
maidanilta, olivatkin semmoiset erehdykset hyvin harvinaisia. Viisi
kopeikkaa on tosin turhanpäiväinen maksu vankilassakin; mutta minua
hämmästytti aina palkkaajien kovuus sekä armottomuus niin tällaisissa
kuin muissakin tilaisuuksissa. "Kun rahan sait, niin palvele!" --
siinä mahtilause, joka ei sietänyt vähintäkään vastustelemista.
Juopunut huilaaja, joka lukua pitämättä tuhlaili rahaa sinne ja tänne,
teki kaiken mokomin vääryyttä sille, joka häntä palveli, ja sen seikan
huomasin minä paitsi vankilassa myöskin muualla.

Minä jo sanoin, että kasarmissa useimmat rupesivat jotakin työtä
tekemään: pelaajia lukuun ottamatta oli ainoastaan viisi joutilasta
henkilöä; he menivät oitis levolle. Minun paikkani laverilla oli oven
vieressä. Laverin toisella puolen, pääksytysten, oli Akim Akimitshin
leposija. Kello kymmeneen tai yhteentoista asti teki hän työtä,
liimaillen kokoon jotain kirjavaa kiinalaista lyhtyä, joka oli häneltä
tilattu kaupunkiin verrattain hyvästä hinnasta. Lyhtyjä valmisti hän
mestarillisesti, määrätystä kaavasta poikkeamatta; työnsä päätettyään
pani hän kaikki kapineensa huolellisesti talteen, levitti polstarinsa,
rukoili Jumalaa ja asettui hiljaan levolle. Siivoutta ja järjestystä
noudatti hän mitä suurimmalla tarkkuudella; nähtävästi piti hän
itseään sangen viisaana miehenä, kuten typerät ihmiset ylipäänsä
tekevät. Jo ensipäivästä tuntui hän minusta hieman vastenmieliseltä;
muistaakseni ajattelin minä hänestä sinä päivänä paljon ja ihmettelin
etenkin sitä, että hänen kalttaisensa henkilö, joka maailmassa olisi
voinut hyvin menestyä, oli joutunut vankilaan. Vastedes olen vielä
monasti puhuva Akim Akimitshista.

Kerron lyhyesti kasarmimme muista asukkaista. Minun piti oleskella
täällä monta vuotta ja olivathan kaikki nuo ihmiset asuintoverejani.
Ei ole siis kumma, että minä tarkastelin heitä hyvin uteliaasti.
Vasemmalla puolellani oleville lavereille oli sijoittunut joukko
Kaukaasian vuorelaisia, joita oli tänne tuomittu enimmiten ryöstöistä
eri pitkiksi ajoiksi. Heitä oli: kaksi lesgiläistä, yksi
tshetsheniläinen ja kolme Dagestanin tatarilaista. Tshetsheniläinen
oli synkännäköinen, jörömäinen mies; tuskinpa puhui hän kenenkään
kanssa, katseli vaan ympärilleen vihaisesti, silmäkulmiensa alta,
myrkyllisen ilkeä hymy huulilla. Toinen lesgiläisistä oli jo vanha
ukko, varustettu pitkällä könkönenällä; hänen ulkomuotonsa oli kuin
ryövärin ainakin. Sitä vastoin hänen toverinsa, Nurra, teki minuun
heti ensialussa sangen miellyttävän vaikutuksen. Hän oli vielä
nuorenlainen mies, kooltaan keskinkertainen ja vankkaruumiinen;
hänellä oli vaalea tukka, vaaleansiniset silmät, ylöspäin pyrkivä nenä
ja muuten vivahti hän kasvoiltaan suomalaiseen naiseen; hänen säärensä
olivat koukistuneet alituisesta ratsastamisesta. Koko hänen ruumiinsa
oli täynänsä painetin sekä luotien haavoja. Kotimaassaan oli hän
kuulunut rauhoitettuihin vuorelaisiin, mutta hän oli matkustellut
kuitenkin alinomaa vihamielisten kansalaistensa luo tehden heidän
seurassaan hyökkäyksiä venäläisiä vastaan. Vankilassa rakastivat häntä
kaikki. Hän oli aina iloinen ja ystävällinen muita kohtaan, teki työtä
vaikeroimatta, oli tyyni ja reipas, vaikka osoittikin usein
tyytymättömyyttä vankilassa vallitsevaan pahuuteen ja likaisuuteen;
varkaus, petos, juoppous ja ylipäänsä kaikenlainen epärehellisyys
suututti häntä kovasti; riitaa ei hän kuitenkaan alkanut kenenkään
kanssa, vaan käänsi selkänsä kaikelle inhoittavalle. Koko vankeutensa
aikana ei hän itse varastanut mitään eikä tehnyt muutakaan rikosta.
Hän oli kovin jumalinen ja rukoili ahkeraan; muhamettilaisten juhlien
edellä olevat paastot vietti hän kuin intoilija ainakin rukoillen yöt
läpensä. Kaikki pitivät hänestä ja luottivat hänen rehellisyyteensä.
-- "Nurra on jalopeura", sanoivat vangit, ja sen nimen sai hän
pitääkin. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että hänet lähetetään
määräajan kuluttua takasin Kaukaasiaan. Luulenpa, että hän olisi
kuollut, jos häneltä olisi riistetty tämä toivo. Jo vankeuteni
ensipäivänä veti hän huomioni puoleensa. Enhän voinut olla
eroittamatta hänen lempeitä, miellyttäviä kasvojaan muiden vankien
ilkeistä, synkistä, hullunkurisista muodoista. Tuskin olin ollut
vankilassa puoli tuntia, kun hän sivumennessään pudisti minua
olkapäästä ja nauroi ystävällisesti. En voinut alussa ymmärtää, mitä
hän sillä tarkoitti; sillä venäjää puhui hän hyvin huonosti. Kohta sen
jälkeen tuli hän jälleen luokseni ja ystävällisesti hymyillen löi
minua olkapäähän. Sitten yhä uudelleen ja sitä jatkoi hän kolmen
päivän kuluessa. Tarkoituksensa oli, kuten minä sittemmin huomasin,
osoittaa, että hänen oli minua sääli, että hän tunsi, kuinka vaikeata
minun oli tutustua vankilaan; hän tahtoi näyttää minulle ystävyyttään,
rohkaista mieltäni ja osoittaa avuliaisuutta. Hyväsydäminen,
lapsellinen Nurra!

Dagestanilaisia tataareja oli kolme, ja kaikki olivat he veljeksiä.
Kaksi heistä oli jo ikämiehiä, jota vastoin kolmas, Alei, oli tuskin
kahtakymmentä kahta vuotta vanhempi; ulkomuodoltaan oli hän vieläkin
nuoremman näköinen. Hänen paikkansa laverilla oli vieressäni. Hänen
kaunis, vilpittömyyttä ja ymmärrystä, mutta samalla lapsellista
hyvyyttä ilmaiseva muotonsa veti ensi hetkestä sydämeni puoleensa, ja
minä iloitsin, että kohtalo oli määrännyt juuri hänet naapurikseni.
Hänen sielunsa kuvautui hänen ihanassa muodossaan. Hänen hymyilynsä
oli lapsellisen avomielinen; suuret, mustat silmät olivat niin
ystävälliset, että minä häntä nähdessäni tunsin aina erityistä
mielihyvää ja lievennystä surussani. Minä en laske liikoja. Hänen
kotimaassaan oli kerran vanhin veli (hänellä oli viisi vanhempaa
veljeä; kaksi heistä oli joutunut johonkin tehtaasen) käskenyt häntä
ratsain ja miekalla varustettuna seuraamaan muita jollekin retkelle.
Vanhempien ihmisten kunnioitus on vuorelaisten kesken niin suuri,
ettei poika uskaltanut eikä edes ajatellutkaan kysyä matkan
tarkoitusta. Toiset taas eivät pitäneet tarpeellisena puhua hänelle
siitä. Heidän mielessään oli rosvoretki, joka tarkoitti erään rikkaan
armeenilaisen kauppiaan ryöstämistä. Yritys onnistui: saattojoukko
murhattiin, samoin myöskin kauppias itse ja hänen tavaransa joutuivat
murhaajille. Mutta asia tuli ilmi: kaikki kuusi veljestä otettiin
kiinni, heidän syyllisyytensä näytettiin toteen, heidät rangaistiin ja
lähetettiin Siperjaan, pakkotyöhön. Aleita armahti oikeus lyhentämällä
hänen rangaistusaikansa; hänet tuomittiin pakkotyöhön ainoastaan
neljäksi vuodeksi. Veljet rakastivat häntä suuresti. Hänestä oli
heille huvia pakkotyössä, ja nuo synkän näköiset miehet hymyilivät
aina kun katselivat häntä; jos taas rupesivat hänen kanssaan
puhelemaan (muuten puhuttelivat he häntä harvoin, ikäänkuin hän olisi
yhä vielä ollut heidän mielestään pieni poika, jonka kanssa ei sopinut
haastella vakavimmista asioista), niin heidän jörömäiset muotonsa
kävivät iloisemmiksi, ja minä arvasin, että he laskivat leikkiä;
ainakin silmäilivät he toisiansa ja hymyilivät ystävällisesti
kuunnellessaan Alein vastauksia. Hän taas tuskin uskalsi puhutellakaan
veljiänsä; siihen määrin kunnioitti hän heitä. Vaikeata on ajatella,
miten tämä nuorukainen voi vankeutensa aikana säilyttää sydämensä koko
hellyyttä, pysyä rehellisenä, herttaisena, miellyttävänä,
raaistumatta, turmeltumatta. Kaikesta näennäisestä taipuvaisuudesta
huolimatta oli hänellä kuitenkin voimakas, luja luonne. Hän oli siveä
kuin puhdas neitonen, ja toisten ilkeä, törkeä, likainen tai
epärehellinen, väkivaltainen käytös sytytti tyytymättömyyden tulen
hänen ihanissa silmissään, jotka siten tulivat vieläkin ihanimmiksi.
Hän karttoi riitaa ja toraa, vaikkei hän muuten ollutkaan niitä, jotka
antavat loukata itseään rankaisematta. Riitaa hänellä ei ollut
kenenkään kanssa: kaikki rakastivat, kaikki suosivat häntä. Minulle
oli hän alussa ainoastaan kohtelias. Vähitellen aloin minä puhella
hänen kanssaan; muutamissa kuukausissa oppi hän venäjän kielen, jota
taitoa hänen veljensä eivät saavuttaneet koko vankeutensa aikana. Hän
näytti minusta erittäin ymmärtäväiseltä, vaatimattomalta ja
ajattelevalta nuorukaiselta. Sanalla sanoen: minä en pidä Aleita
ollenkaan tavallisena luonteena ja muistelen yhtymistäni hänen
kanssaan elämäni mitä paraimpana yhtymisenä. On olemassa ihmisiä,
jotka luontonsa puolesta ovat niin oivallisia, niin hyviä, että on
mahdotonta ajatellakaan heidän koskaan voivan muuttua huonommiksi.
Semmoisten ihmisten puolesta voipi olla aina levollinen. Ja minä olen
nytkin levollinen Alein puolesta. Missähän tuo kelpo mies nyt
lieneekään?...

Kerran, kun jo kauan aikaa olin ollut vankilassa, venyin minä
laverilla, pää täynnä raskaita ajatuksia. Alei, joka muuten oli aina
ahkera ja toimelias, oli sillä kertaa jouten, vaikka vielä olikin
aikaista käydä makuulle. Mutta silloin oli muhamettilaisilla pyhä ja
sen tähden hän ei tehnytkään työtä. Hän venyi, nojautuen kättänsä
vasten, ja mietti niinikään jotain. Äkkiä kysyi hän minulta:

-- Tuntuuko mielesi nyt raskaalta?

Minä katsahdin häneen uteliaasti, sillä minua kummastutti tämä
hienotunteisen ja ymmärtävän Alein äkkinäinen kysymys; tarkemmin
katsottuani huomasin, että hänen kasvonsa osoittivat surua ja minä
ymmärsin, että hänen oma mielensä oli juuri sillä hetkellä raskas.
Minä ilmaisin hänelle arveluni. Hän huokasi ja hymyili surumielisesti.
Minä pidin hänen hymyilystään, joka oli aina hieno ja sydämellinen.
Silloin tuli näkyviin kaksi hohtavan valkeata hammasriviä, joiden
kauneutta olisi voinut kadehtia maailman paras kaunotar.

-- Etköhän sinä, Alei, ajatellut sitä, mitenkä kotimaassanne
Dagestanissa tätä juhlaa vietetään? Arvatenkin on siellä nyt hyvä
olla?

-- Ajattelinpa niinkin, vastasi hän riemastuen, ja hänen silmänsä
kirkastuivat. -- Mutta, mitenkäs arvasit, että minä juuri sitä asiaa
ajattelin?

-- Kuinka en sitä olisi arvannut! Onkos siellä parempi olla kuin
täällä?

-- Oi, miksi puhelet siitä...

-- Varmaankin on siellä nyt kauniita kukkasia, on paratiisi!...

-- Voi, elä puhu enää. -- Hänen mielensä oli kovin liikutettu.

-- Kuules, Alei, onko sinulla sisar?

-- On, mutta mitäpä siitä?

-- Varmaankin on hän kaunotar, jos lienee näköisesi.

-- Mitäs minusta! Hän on semmoinen kaunotar, ettei moista ole koko
Dagestanissa. Voi, miten kaunis on tuo sisareni! Et ole semmoista
nähnytkään! Äitinikin oli kaunis.

-- Rakastiko sinua äitisi?

-- Voi! Mitä puhutkaan! Hän varmaankin on kuollut minun tähteni. Minä
olin hänen rakkain poikansa. Hän rakasti minua enemmän kuin sisartani,
enemmän kuin ketään muita... Hän tuli luokseni unissani ja itki minun
tähteni.

Hän vaikeni eikä puhunut sinä iltana enää sanaakaan. Mutta sen jälkeen
haki hän aina tilaisuutta saadakseen keskustella kanssani. Hän ei
alkanut kuitenkaan koskaan itse puhetta, sillä hän kunnioitti minua
jostain tuntemattomasta syystä. Sen sijaan oli hän hyvin iloinen, kun
minä puhuttelin häntä. Minä kyselin häneltä Kaukaasiasta ja hänen
entisestä elämästään. Toiset veljet eivät häirinneet keskustelujamme,
jotka heille päin vastoin näyttivät olevan mieleen. Huomattuaan, että
Alei kävi minulle yhä rakkaammaksi, rupesivat hekin puolestaan
kohtelemaan minua entistä ystävällisemmin.

Alei auttoi minua työssä ja palveli minua vointinsa mukaan kasarmissa,
sillä häntä nähtävästi huvitti, kun hän jollakin tavoin voi olla
minulle hyödyksi. Syynä tällaiseen avuliaisuuteen ei ollut
minkäänlainen matelemisen halu, vaan lämmin ystävyyden tunne, jota hän
ei koettanutkaan minulta salata. Aleilla oli muun muassa taipumusta
käsitöihin: hän oppi jokseenkin hyvin liinavaatteita neulomaan,
saappaita ompelemaan ja vihdoin myöskin nikartelemaan. Veljet kehuivat
häntä ja ylpeilivät hänestä.

-- Kuuleppas, Alei, sanoin minä hänelle kerran, miksi et ole oppinut
lukemaan ja kirjoittamaan venäjää? Siitä voi olla sinulle vast'edes
paljon hyötyä täällä Siperjassa.

-- Kyllähän minulla olisi halua. Mutta keltäpä saan opetusta?

-- Onhan täällä paljon kirjaan pystyviä! Jos tahdot, niin voin minäkin
sinua opettaa.

-- Voi, opeta, ole hyvä! ja hän oikein kohottihe laverilla, pani
rukoilevasti kätensä yhteen ja katsoi minuun.

Me ryhdyimme työhön jo seuraavana iltana. Minulla oli venäläinen Uusi
Testamentti, joka kirja ei ollut kielletty vankilassa. Ilman aapista,
ainoastaan tämän kirjan avulla oppi Alei muutamassa viikossa lukemaan
oivallisesti. Kolmen kuukauden kuluttua ymmärsi hän jo täydellisesti
kirjakielen. Hän luki innokkaasti ja mielihyvällä.

Kerran me luimme hänen kanssaan koko vuorisaarnan. Minä huomasin, että
hän lausui muutamia kohtia erittäin tunnokkaasti.

Minä kysyin häneltä, miellyttikö häntä se, jota hän luki?

Hän katsahti minuun äkkiä ja puna lensi hänen kasvoilleen.

-- Oi, niin! vastasi hän; niin, Jesus on pyhä profeeta, Jesus puhui
Jumalan sanaa. Erinomaista!

-- Mikäs kohta sinua enimmin miellyttää?

-- Se, jossa hän sanoo: anna anteeksi, rakasta, älä vainoo
vihollisiasi. Voi, kuinka hyvin hän puhuu!

Hän kääntyi veljiensä puoleen, jotka kuuntelivat keskusteluamme, ja
rupesi heille jotain innokkaasti juttelemaan. He puhelivat kauan aikaa
vakavan näköisinä ja nyykytellen vakuuttavasti päitään. Sitten
kääntyivät he puoleeni hymyillen juhlallisesti, oikein muhamettilaisen
tavoin (minua miellyttää suuresti semmoinen hymy ja etenkin sen
juhlallisuus) ja vakuuttivat: että Jesus oli Jumalan profeeta ja että
hän teki savesta linnun, puhalsi siihen ja se lähti lentoon ... ja
että se on heillä kirjoissa kirjoitettuna. He olivat täydellisesti
vakuutetut siitä, että tekivät minulle mieliksi ylistäessään Jesusta,
ja Alei tunsi itsensä onnelliseksi, kun veljet suostuivat tekemään
minulle tämän mielihyvän.

Kirjoituksessa tehtiin niinikään suuria edistyksiä. Alei hankki
paperia (hän ei antanut minun ostaa sitä rahoillani), kyniä,
läkkiä ja oppi parissa kuukaudessa oivallisesti kirjoittamaan.
Se seikka hämmästytti hänen veljiänsäkin. Heidän ylpeydellään ja
tyytyväisyydellään ei ollut rajoja. He eivät tienneet, miten olisivat
kiittäneet minua. Jos työnteossa satuimme yhteen, auttoivat he minua
kilvan ja pitivät sitä onnenaan. Aleista ei puhettakaan. Hän rakasti
minua ehkä yhtä paljon kuin veljiänsäkin. En unohda koskaan sitä
hetkeä, jolloin hän lähti pois vankilasta. Hän vei minut kasarmin taa,
heittäytyi siellä kaulaani ja puhkesi itkuun. Sitä ennen ei hän ollut
koskaan suudellut minua eikä itkenyt. "Sinä olet tehnyt minulle niin
paljon", sanoi hän, "ettei isäni eikä äitini olisi voinut minulle
niin paljon tehdä: sinä olet tehnyt minut ihmiseksi; Jumala on sen
sinulle palkitseva, ja minä en sinua koskaan unohda"...

Missähän, missähän lienee tuo hyvä, armas Alei!...

Paitsi tsherkessiläisiä oli kasarmissamme koko joukko puolalaisia,
jotka muodostivat toisista vangeista erillään olevan perhekunnan.
Kuten jo ennen olen sanonut, vaikutti heidän erillään olonsa ja
vihansa venäläisiä vankeja kohtaan, että kaikki muut vangit vuorostaan
vihasivat heitä. He olivat kiusaantuneita, sairasmielisiä ihmisiä.
Luvultaan oli heitä kuusi henkeä. Muutamat heistä olivat sivistyneitä
ihmisiä. Heiltä sain minä vankeuteni viime aikoina joitakuita kirjoja.
Ensimäinen lukemani kirja teki minuun voimakkaan, kummallisen
vaikutuksen. Näistä vaikutuksista kerron vastedes. Ne olivat minulle
hyvin huvittavia ja minä olen vakuutettu, että monelle jäävät ne
käsittämättömiksi: sillä ilman kokemusta on muutamia seikkoja mahdoton
arvostella. Sanon vaan sen, että henkinen kaipaus on raskaampi
ruumiillisia tuskia. Alhaisoon kuuluva mies joutuu vankilassa
verstaistensa, ehkäpä kehittyneempienkin ihmisten pariin. Tietysti on
hän kadottanut paljon -- kotiseutunsa, perheensä j.n.e., mutta seura
on sittenkin samanlainen. Sivistynyt ihminen taas, jonka laki
tuomitsee samaan rangaistukseen kuin alhaisenkin, kadottaa usein
suhteellisesti enemmän. Hänen täytyy tukehuttaa kaikki vaatimuksensa,
kaikki tottumuksensa; joutuessaan sivistymättömään seuraan täytyy
hänen oppia hengittämään toisenlaista ilmaa... Hän on verrattava
kalaan, joka vedetään järvestä rannalle... Ja siten tulee lain mukaan
samanlainen rangaistus hänelle usein kymmentä vertaa raskaammaksi.
Tämä totuus pitää paikkansa, vaikkapa katsottaisiinkin ainoastaan
aineellisia tottumuksia, joista täytyy luopua.

Mutta puolalaiset muodostivat erityisen kokonaisuuden. Kaikista
kasarmimme asukkaista suosivat he ainoastaan erästä juutalaista,
ehkäpä yksinomaan sen vuoksi, että tämä heitä huvitteli. Tuosta
juutalaisesta pitivät muutkin vangit, vaikka kohta kaikki hänelle
nauroivatkin. Minä en nytkään voi ajatella häntä nauramatta. Häntä
nähdessäni muistui joka kerta mieleeni Gogolin Taras Bulbassa kuvaama
juutalainen Jankel, joka, riisuutuneena maata-panoa varten, muuttui
suuressa määrin kananpojan kalttaiseksi. Juutalaisemme Isai Fomitsh
oli kuin paljaaksi höyhennetty kananpoika. Hän oli jo ikämies, noin
viidenkymmenen vuoden vanha, lyhytkasvuinen ja heikkoruumiinen, viekas
ja samalla peräti tyhmä. Hän oli hävytön ja pöyhkeä, mutta myöskin
pelkurimainen. Hänen kasvonsa olivat rypyssä ja otsaan sekä poskiin
oli painettu poltinmerkkejä. Minä en voinut mitenkään käsittää, kuinka
hän oli voinut kestää kuusikymmentä lyöntiä. Hänet oli tuomittu
murhasta. Hänellä oli resepti, jonka hän oli saanut kansalaistensa
avulla eräältä lääkäriltä heti rangaistuksensa jälkeen. Tämän reseptin
mukaan luuli hän saavansa voidetta, jonka avulla poltinmerkit kahdessa
viikossa katoovat. Vankilassa ollessaan ei hän kuitenkaan uskaltanut
hankkia tätä lääkettä, vaan odotteli 12-vuotisen pakkotyönsä loppua,
jolloin hän kaiken mokomin aikoi käyttää sitä hyväkseen. "Muutoinhan
en voi mennä naimisiinkaan -- sanoi hän minulle kerran, -- ja minä
aion välttämättömästi mennä naimisiin." Me olimme hyvät ystävät, ja
hän oli aina oivallisella tuulella. Elämä vankilassa ei ollut hänelle
vaikeata; hän oli ammatiltaan juveelintekijä ja sai paljon työtä
kaupungista, jossa ei ollut toista sen ammatin harjoittajaa; siten ei
hän tarvinnut tehdä vaikeampia töitä. Tietysti oli hän samalla
koronkiskuri, joka lainaili kasvua ja panttia vastaan muille vankilan
asukkaille rahaa. Hän tuli vankilaan ennen minua ja eräs puolalainen
kuvasi minulle tarkoilleen hänen tulonsa. Se on hupaisa juttu, jonka
aion vast'edes kertoa; Isai Fomitshista tulen vielä usein puhumaan.

Kasarmimme asukkaihin kuului vielä neljä vanhauskolaista, niiden
joukossa myöskin se ukko, jolle vangit uskoivat rahansa; pari kolme
vähävenäläistä, jotka olivat synkännäköisiä miehiä; eräs nuori
hoikkanenäinen pakkotyöläinen, joka oli jo kerinnyt tehdä kahdeksan
murhaa, vaikka ijältään ei ollutkaan kuin noin kolmenkolmatta vanha;
joukko väärän rahan tekijöitä, joista yksi oli koko kasarmin
hauskuutena, ja vihdoin muutamia synkkämielisiä ihmisiä, keropäisiä ja
rumakasvoisia, vaitelijaita ja kateellisia, jotka vaan vihaisesti
katselivat silmäkulmiensa alta, ja niin olivat he päättäneet katsella,
rypistellä kulmiansa ja vaieta vielä monta monituista vuotta -- koko
vankeutensa ajan. Kaiken tämän huomasin minä hät'hätään uuden elämäni
ensimäisenä ilottomana iltana, savun ja lijan, haukkumisien ja
sanomattoman ruokottomuuden ohessa, tukahuttavassa ilmassa, kahleiden
kalistessa, kirouksien ja hävyttömän naurun kajahdellessa. Minä panin
maata paljaalle laverille asetettuani vaatteita pääni alle (tyynyä
minulla ei vielä ollut) ja peitin itseni nutulla. Unta en saanut
kuitenkaan pitkään aikaan, vaikka olinkin peräti väsynyt ja
kiusaantunut päivän kummallisista ja odottamattomista vaikutuksista.
Vastaisuudessa sain minä kokea vielä paljon, jota ennen en koskaan
olisi voinut aavistaakaan.



V.

Ensimäinen kuukausi.


Oltuani vankilassa kolme päivää, sain minä käskyn mennä työhön.
Muistan aivan hyvin ensimäisen työpäiväni, vaikkei minulle silloin
tapahtunutkaan mitään tavatonta, etenkin, jos otetaan huomioon, että
uusissa oloissa muutenkin näytti minusta kaikki tavattomalta. Tuo
päivä on yhteydessä ensimäisten vaikutusten kanssa, sillä minä jatkoin
vielä uteliasta tarkasteluani. Sitä ennen vaivasivat minua tuskalliset
ajatukset.

"Tämmöinen on nyt vaellukseni loppu; minä olen vankilassa! --
ajattelin tuon tuostakin itsekseni; -- kas tämä on nyt satamani
pitkäksi, pitkäksi aikaa, tyyssija, johon minä saavun raskailla
tunteilla... Vaan kukapa tietää? Kun vuosien kuluttua sen jätän,
ehkäpä sitä vielä kaipaankin!..." -- lisäsin siihen jonkunmoisella
vahingon ilolla, tahtoen isontaa omaa haavaani, ikäänkuin
onnettomuuden koko suuruuden tunto olisi tuottanut nautintoa.
Tämmöisen olopaikan kaipaus oli ajatus, joka saattoi minut
hämmästymään: minä aavistin jo silloin, kuinka ihmeellisesti ihminen
voi kotiutua kaikkialla. Mutta sehän oli tulevaisuuden asia; tällä
haavaa oli kaikki ympärilläni vihamielistä ja hirvittävää ... siltä
minusta ainakin näytti. Hurja uteliaisuus, jolla uudet toverini
katselivat minua, heidän osoittamansa jäykkyys aatelista tulokasta
kohtaan, tuo jäykkyys, joka välistä näytti vihalta -- kaikki se
vaivasi minua siihen määrin, että minä itsekin halusin päästä pikemmin
työhön tutustuakseni kerrassaan kaikkiin kärsimyksiini ja voidakseni
sitten ruveta elämään niinkuin muutkin vankeustoverini. Tosi on, etten
minä silloin vielä paljoa huomannut enkä aavistanut, että
vihamielisyyden ohessa oli myöskin ystävällisyyttä. Muutamat
miellyttävät, suopeat kasvot, joita minä huomasin kolmena ensimäisenä
päivänä, olivat kuitenkin omiansa rohkaisemaan mieltäni. Suurinta
suosiota osoitti minulle Akim Akimitsh. Muidenkin joukossa en voinut
olla huomaamatta joitakuita hyväluontoisia ja iloisia ihmisiä.
"Kaikkialla on pahoja ihmisiä ja pahojen ohessa myöskin hyviä --
ajattelin minä lohdutuksekseni; -- kenpä tietää? Ehkäpä nämä ihmiset
eivät olekkaan paljoa huonompia kuin ne, jotka jäivät vankilan
ulkopuolelle." Niin ajattelin, ja itsekin pudistin päätäni semmoiselle
ajatukselle. Jumalani! enhän tietänyt silloin, mihin määrin tämäkin
ajatus oli oikea!

Esimerkin vuoksi mainitsen erään vangin, jota minä vasta monen vuoden
kuluttua opin täydellisesti tuntemaan. Hänen nimensä oli Sushilow.
Puhuessani pakkotyöläisistä, jotka eivät olleet muita _huonompia_,
muistui hän ehdottomasti mieleeni. Hän palveli minua. Oli minulla
toinenkin palvelija. Akim Akimitsh neuvoi minulle jo vankeuteni alussa
erään Joosepin, jonka hän sanoi suostuvan kolmestakymmenestä
kopeikasta kuukaudelta valmistamaan minulle eri ruokaa, jos ruunun
ruoka on mielestäni kovin huonoa ja jos minulla on muuten varaa oman
ruoan pitämiseen. Jooseppi oli yksi kokeista, johon ammattiin vangit
itse valitsivat keskuudestaan neljä miestä; valittujen vallassa oli
suostua tai olla suostumatta heille uskottuun toimeen, saivatpa he
suostuttuaankin siitä luopua vaikka jo seuraavana päivänä. Kokit eivät
tarvinneet käydä työssä; heidän ainoana toimenaan oli leivän
leipominen ja kaalisopan keittäminen. Heitä ei sanottu vankien kesken
kokeiksi, vaan kyökkipiioiksi, jolla nimellä ei kuitenkaan tarkoitettu
mitään ivantekoa, sillä valittiinhan tämmöiseen toimeen ymmärtäviä ja
mahdollisuuden mukaan rehellisiä miehiä; nimitys oli annettu niin
vaan, leikin vuoksi, eivätkä kokit ottaneet siitä ollenkaan
loukkaantuakseen. Jooseppi tuli melkein aina valituksi ja muutamien
vuosien kuluessa toimitti hän aina kokin ammattia luopuen siitä
ainoastaan joksikin aikaa, kun ikävä ja samalla viinan kuljettamisen
halu pääsi hänessä valtaan. Hän oli harvinaisen rehellinen ja siivo
ihminen, ja kuitenkin oli hän salakuljetuksesta joutunut vankeuteen.
Hän oli sama kookas ja terveennäköinen salakuljettaja, josta jo olen
maininnut; luonteeltaan oli hän hiljainen, myöntyväinen ja kaikille
ystävällinen; arkuudestaan huolimatta ei hän kuitenkaan voinut olla
kuljettamatta viinaa vankilaan, sillä salakuljetus oli tullut hänelle
intohimoksi. Yhdessä muiden kokkien kanssa harjoitti hän
viinakauppaakin, vaikkei tosin niin suuressa määrin kuin esim. Gasin,
sillä hän ei tahtonut panna suuria varastoja alttiiksi. Tämän Joosepin
kanssa olin minä aina hyvässä sovussa. Varoja omaa ruokaa varten ei
tarvittu kovin paljon. Enpä erehdy, kun sanon, että minulta meni
kuukaudessa ruokaan kaikkiansa hopearupla, lukuun ottamatta leipää,
joka oli ruunun; joskus, kun olin kovin nälissäni, söin myöskin
vankilan kaalisoppaa, joka alussa tuntui vastenmieliseltä, vaan johon
lopulta totuin. Tavallisesti ostin minä vaan lihaa, noin naulan verran
päivää kohti; talvella oli sen hintana puoli kopeikkaa. Lihaa
hakemassa kävi torilla joku invaliideista, joita meillä oli yksi
kussakin kasarmissa järjestyksen valvomista varten. Nämä invaliidit
ottivat vapaehtoisesti tehdäksensä vangeille ostoksia torilla aivan
mitätöntä tai ei minkäänlaista maksua vastaan. Sen he tekivät oman
rauhansa vuoksi, sillä muuten olisi heidän ollut mahdoton tulla
toimeen vankien parissa. He toivat vankilaan tupakkaa, teetä, lihaa,
vehnäleipää y.m. y.m. Viinaa ei kuitenkaan saatu invaliidien
välityksellä eikä sitä heiltä vaadittukaan, vaikka heille joskus
ryyppyjä tarjoiltiinkin. Jooseppi valmisti minulle vuosikausia
peräkkäin aina saman paistipalasen. Ja kylläpä se olikin paistettu, --
mutta eihän siitä ole nyt kysymys. Huomattava on, että moneen vuoteen
tuskin vaihdoin Joosepin kanssa kahta sanaa. Monasti aloin tosin
puhetta, vaan hänellä ei näyttänyt olevan halua sen jatkamiseen: hän
hymyili vaan, vastasi "niin" tai "ei", ja siinä kaikki. Olipa kumma
katsella tuota lapsekasta jättiläistä.

Paitsi Jooseppia oli minulle apuna myöskin Sushilow. Minä en hakenut
häntä. Hän itse löysi minut ja esitti itsensä; enkä minä enää muista,
koska ja mitenkä se tapahtui. Hän rupesi pesemään vaatteitani.
Kasarmien takana oli sitä varten erityinen lika-kuoppa. Tämän kuopan
päällä pestiin ruunun altaissa vankien alusvaatteita. Sen ohessa keksi
Sushilow tuhansia seikkoja, joilla hän koki olla mielikseni: hän toi
eteeni teekannun, juoksi asioillani, haki minulle milloin mitäkin, vei
jakkuni paikattavaksi, voiteli saappaitani noin neljä kertaa
kuukaudessa, ja kaiken tämän teki hän mielellään sekä toimellisesti,
ikäänkuin hänellä olisi ollut painaviakin velvollisuuksia
täytettävänä. Sanalla sanoen, hän yhdisti kohtalonsa minun kohtalooni
ja otti huolehtiakseen kaikista asioistani. Hän esimerkiksi ei koskaan
sanonut: "teillä on niin ja niin monta paitaa, teidän jakkunne on
rikki", vaan aina: "_meillä_ on niin ja niin monta paitaa, meidän
jakkumme on rikki." Hän katseli minua suoraan silmiin, eikä luullut
itsellään mitään muuta tarkoitusta olevankaan. Hän ei harjoittanut
mitään ammattia ja tuskinpa sai hän rahaa muualta kuin minulta. Minä
maksoin hänelle vointini mukaan, s.o. puolikopeikaisilla, ja hän oli
aina tyytyväinen. Hän voi palvella ketä hyvänsä ja minut oli hän
valinnut ainoastaan siitä syystä, että minä olin muita ystävällisempi
ja maksaessa rehellisempi. Hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan
voi rikastua, jotka vartioitsivat täällä maidaneja seisoen
talvipakkasella yökausia eteisessä ja kuunnellen pihalta jokaista
ääntä; palkakseen saivat he viisi kopeikkaa yöltä, vaan erehdyksen
tapahtuessa kadottivat senkin ja annettiinpa heille vielä selkäänkin.
Heistä olen jo ennen puhunut. Näiden ihmisten luonteenominaisuutena on
oman itsensä alentaminen kaikkialla ja miltei kaikkien edessä;
yhteisissä asioissa taas on heillä mitä vähäpätöisin asema. Kaikki se
on heille luonnonomaista. Sushilow oli kovin surkuteltava ja
alennettu, jopa masennettukin olento, vaikk'ei hänelle täällä kukaan
tehnyt väkivaltaa, luonnostaan oli hän masennettu. Minun oli häntä
aina sääli. Minä en voinut katsoakaan häneen ilman säälin tunnetta,
vaikka syytä siihen en itsekään oikein ymmärtänyt. Puhella en voinut
myöskään hänen kanssaan; hänellekin oli puheleminen nähtävästi hyvin
vaikeata ja hän vilkastui vasta sitten kun puheen lopetettua sai
toimekseen jonkun tehtävän, jonkun asialla käynnin. Vihdoin tulin
vakuutetuksi, että minä ainoastaan siten voin tuottaa hänelle
mielihyvää. Hän ei ollut suuri- eikä pienikasvuinen, ei hyvän- eikä
pahannäköinen, ei tyhmä eikä ymmärtäväinen, ei nuori eikä vanhakaan,
hiukan rokonarpinen ja osaksi vaaleaverinen. Mitään tarkoilleen
määrättyä ei hänestä voinut sanoa. Varma oli vaan, että hän kuului
samaan seuraan kuin Sirotkin, ja syynä siihen oli yksinomaan hänen
vaatimattomuutensa ja hiljaisuutensa. Vangit nauroivat hänelle joskus,
pääasiallisesti sen vuoksi, että hän matkalla tänne Siperjaan oli
_vaihtautunut_, ja sen oli hän tehnyt punaisesta paidasta sekä
hopearuplasta. Tuo mitätön hinta, johon hän oli myynyt itsensä, olikin
syynä vankien nauruun. Vaihtautumisella tarkoitettiin nimien ja
samalla myöskin kohtalojen vaihtoa. Semmoinen temppu näyttää tosin
kummalta, vaan oli kuitenkin näihin aikoihin vankien kesken yleisenä
tapana, jolla oli vanhat muistonsa. Alussa en voinut sitä mitenkään
uskoa todeksi, vaan sittemmin tuli asia päivän selväksi.

Vaihtautuminen tapahtui seuraavalla tavalla. Ajatelkaamme esimerkiksi,
että joukko vankeja on matkalla Siperjaan. Siinä on kaikenlaista
väkeä: mitkä ovat tuomitut vankilaan, mitkä tehtaisiin, mitkä taas
siirtokuntiin; kaikki ovat he yhdessä joukossa. Jossakin paikassa,
vaikkapa Permin läänissä tahtoo joku vanki vaihtautua toisen kanssa.
Esimerkiksi joku Mihailow tai muu suuri pahantekijä katsoo
monivuotista pakkotyötä itselleen eduttomaksi. Ajatelkaamme, että hän
on viekas, kokenut ja asianymmärtävä mies; hän valitsee tovereistaan
jonkun yksinkertaisen, masennetun ja hiljaisen, jonka rangaistus on
suhteellisesti pienempi: joko tehtaisiin muutamiksi vuosiksi tai
siirtokuntiin taikkapa myöskin lyhytaikaiseen vankeuteen. Vihdoin
löytää hän Sushilowin. Sushilow on entinen maaorja ja hänet on
tuomittu siirtokuntiin. Hän on jo kulkenut puolitoista tuhatta virstaa
ilman että hänellä koskaan on ollut rahakopeikkaakaan; hän on
vaivaantunut, väsynyt, syö ainoastaan ruunun ruokaa, saamatta koskaan
makupaloja, hänen yllään on ruunun vaatteet, ja kaikkia on hän valmis
palvelemaan tyytyen mitättömiin puolikopeikaisiin. Mihailow puhuttelee
Sushilowia, hieroo hänen kanssaan tuttavuutta, jopa ystävyyttäkin, ja
juottaa hänet vihdoin humalaan. Silloin ehdoittelee hän tuolle
raukalle vaihtautumista. "Minä menen", sanoo Mihailow, "pakkotyöhön, tai
oikeastaan en pakkotyöhönkään, vaan johonkin 'erityiseen osastoon.'
Vaikka se onkin vankila, on se kuitenkin erityinen, siis parempi." --
Erityinen osasto ei ollut tunnettu kaikille viranomaisillekaan,
esimerkiksi Pietarissa. Se oli tuommoinen erillään oleva, harvojen
asuma nurkka (tähän aikaan oli siinä noin seitsemänkymmentä henkeä),
niin että sitä ei ollut helppo löytääkään. Myöhemmin tapasin minä
Siperjan oloja tuntevia virkamiehiä, jotka minulta ensikerran kuulivat
"erityisestä osastosta." Lakikirjassa on siitä kaikkiansa noin kuusi
riviä: "Perustetaan siihen ja siihen vankilaan erityinen osasto,
tärkeimpiä rikoksellisia varten, kunnes vaikein pakkotyö Siperjassa
aloitetaan." Vangit itsekään eivät tienneet, oliko tämä osasto ikuinen
vai määräaikainen? Määräaikaa ei mainittu, oli vaan sanottu: kunnes
vaikein pakkotyö Siperjassa aloitetaan, siinä kaikki. Ei ole siis
kummaa, ettei Sushilow eivätkä muutkaan vangit tuntenut tätä osastoa.
Itse Mihailowillakaan ei siitä ollut muuta käsitystä kuin minkä hän
voi saada rikoksestaan, joka oli törkeätä laatua ja josta hän oli
kärsinyt kolme tai neljä tuhatta kepin lyöntiä. Hän siis saattoi
arvata, ettei häntä lähetetä mihinkään hyvään paikkaan. Sushilow on
humalassa, on yksinkertainen ja täynnänsä kiitollisuutta
imartelevaista Mihailowia kohtaan: hän ei voi kieltäytyä. Sitä paitsi
on hän jo kuullut, että vaihtautuminen käy päinsä, että muutkin
vaihtautuvat, joten siinä ei ole mitään tavatonta. Sopimus tehdään.
Hävytön Mihailow käyttää hyväkseen Sushilowin suurta yksinkertaisuutta
ja ostaa häneltä nimen punaisella paidalla ja hopearuplalla, jotka
antaakin hänelle oitis vierasten miesten läsnäollessa. Seuraavana
päivänä on Sushilow humalassa ja häntä juotetaan yhä uudelleen; onhan
sitä paitsi vaikeata kieltäytyäkin: hopearupla on jo juotu ja punainen
paita menee kohta samaa tietä. Jos et tahdo, niin anna rahat takasin.
Mutta mistäs Sushilow voisi saada kokonaisen ruplan? Jollei hän taas
laita rahoja takasin, käytetään häntä vastaan pakoituskeinoja; siinä
asiassa ovat vangit hyvin ankaria. Hänelle annetaan selkään, ehkäpä
hänet murhataankin, ainakin uhataan.

Ja jos vangit kerrankin olisivat leväperäisiä tällaisissa asioissa,
katoaisi koko vaihtautumisen mahdollisuus. Jos voisi kieltää lupauksia
ja kumota sovittuja kauppoja -- kenpä niitä rupeisikaan täyttämään?
Sanalla sanoen, asia koskee kaikkia ja senpä vuoksi vangit
osoittavatkin siinä ankaruutta. Sushilow huomaa, ettei mitään
pelastuskeinoa ole olemassa ja päättää tyytyä kohtaloonsa. Asia
ilmoitetaan toisille vangeille ja jos tarvis vaatii, juotetaan
joitakuita heistäkin. Näille on tietysti yhdentekevä, saako Mihailow
vai Sushilow kovemman kohtalon, pääasia on, että sen johdosta on juotu
ja syöty; he ovat siis vaiti. Seuraavalla pysäyspaikalla huudetaan
vangit nimeltään; tulee Mihailowin vuoro: "Mihailow!" Sushilow vastaa:
"minä!" "Sushilow!" Mihailow huutaa: "minä!" -- ja niin mennään sitten
eteenpäin. Ei kukaan asiasta enää hiiskukkaan. Tobolskissa eroitetaan
vangit eri joukkoihin. Mihailow lähetetään siirtokuntiin, vaan
Sushilow, lukuisan vartijajoukon mukana erityiseen osastoon. Nyt on
kaikki vastustus mahdoton. Ja mitenkä asiaa voisi todistaakaan?
Ainakin kuluisi siihen useampia vuosia. Ja mikä tulisi seuraukseksi?
Mistä saadaan vihdoin vieraat miehet? Kieltävät, vaikkapa niitä
olisikin. Ja niinpä jääkin loppupäätökseksi, että Sushilow joutui
hopearuplasta ja punaisesta paidasta "erityiseen osastoon."

Vangit eivät nauraneet Sushilowille sen vuoksi, että hän oli
vaihtautunut (vaikka ylipäänsä halveksittiinkin niitä, jotka ottivat
kärsiäkseen kovemman rangaistuksen), vaan siitä syystä, että hän oli
tyytynyt ainoastaan punaiseen paitaan ja hopearuplaan, sillä se oli
kovin mitätön hinta. Tavallisesti tehtiin semmoinen vaihto suurista
summista, suhteellisesti tietysti. Otettiinpa muutamia kymmeniä
rupliakin. Mutta Sushilow oli niin hiljainen, niin vaatimaton ja
mitätön, ettei hänelle oikein voinut nauraakaan.

Kauan, jo useampia vuosia olin minä elänyt yhdessä Sushilowin kanssa.
Vähitellen tuli hän minulle kovin ystävälliseksi, minä en voinut olla
sitä huomaamatta ja totuin itsekin häneen. Mutta kerran jätti hän
jonkun pyyntöni täyttämättä, vaikka oli juuri saanut minulta rahaa, ja
minä -- en voi sitä koskaan antaa itselleni anteeksi -- sanoin
hänelle: "kas niin, Sushilow, rahan kyllä otatte, vaan asiaa ette
toimita." Sushilow oli vaiti, juoksi asiallani ja tuli kovin
pahoilleen. Kului pari päivää. Minä ajattelin: Näinköhän olivat sanani
syynä hänen suruunsa. Minä tiesin, että eräs vanki Anton Wasiljew
vaati häneltä kiven kovaan puolenkopeikan suuruista velkaa. Arvasin,
ettei Sushilowilla ollut rahaa ja ettei hän uskaltanut pyytää minulta.
Kolmantena päivänä sanoin hänelle: "Sushilow, te luultavasti tahdoitte
pyytää minulta rahaa Anton Wasiljewia varten? Tässä on." Minä istuin
silloin laverilla ja Sushilow seisoi edessäni. Hän oli nähtävästi
kovin hämillään siitä, että minä itse tarjosin hänelle rahaa ja otin
puheeksi hänen tukalan asemansa, etenkin, kun hän mielestään oli
saanut minulta liiaksikin, eikä siis voinut toivoa lisää. Hän katsahti
ensin rahoihin ja sitten minuun, kääntyi äkkiä pois ja meni tiehensä.
Kaikki tuo kummastutti minua suuresti. Hän meni vankilan aitauksen luo
ja nojasi päänsä sitä vasten. -- "Sushilow, mikä teitä vaivaa?"
kysyin minä häneltä. Hän ei katsonut minuun, ja minä huomasin
suureksi ihmeekseni, että hän oli valmis itkemään: "Te, Aleksanteri
Petrowitsh... ajattelette... -- alkoi hän katkonaisesti ja luoden silmänsä
syrjään, -- että minä teitä... rahan edestä... vaan minä... minä...
oih!" Nyt hän taas kääntyi aitaukseen päin niin, että kolautti
siihen otsansa -- ja rupesi itkemään!... Ensi kerran näin minä jonkun
itkevän vankilassa. Töin tuskin sain hänet rauhoittumaan, ja
vaikka hän siitä lähtein osoittikin minulle entistä suurempaa
palvelemishalua, huomasin minä kuitenkin muutamista pienistä
merkeistä, ettei hän voinut koskaan unohtaa moitettani. Sen ohessa
nauroivat hänelle toiset, pilkkasivat häntä kaikissa mahdollisissa
tilaisuuksissa, haukkuivat häntä aika lailla, ja hän eli kuitenkin
heidän kanssaan sovinnossa sekä ystävyydessä eikä ottanut koskaan
loukkaantuaksensa. Niin, vaikea on oppia ihmisiä tuntemaan, vaikkapa
monivuotisenkin tuttavuuden jälkeen.

Siinäpä onkin syy, minkä tähden vankila ei voinut alussa näyttää
minusta semmoiselta, jommoiselta se näytti myöhemmin. Senpä tähden
sanoinkin, että suuresta uteliaisuudestani huolimatta en voinut päästä
silmieni edessä olevienkaan asioiden perille. Luonnollista on, että
minua hämmästyttivät alussa huomattavimmat, silmiin pistävimmät
seikat, mutta ehkäpä en niitäkään käsittänyt oikein, ehkäpä nekin
jättivät sieluuni ainoastaan raskaan, surullisen vaikutuksen. Siihen
oli suureksi osaksi syynä myöskin yhtymiseni A--win kanssa; tämä mies
teki minuun sangen tuskallisen vaikutuksen vankeuteni ensi aikoina.
Minä tiesin muuten jo ennakolta tapaavani hänet täällä. Hänpä se oli,
joka myrkytti vankeuteni alkuajan ja lisäsi sieluni tuskia. En voi
olla hänestä puhumatta.

A--w oli mitä ikävimpänä esimerkkinä siitä, mihin määrin ihminen voipi
alentua ja huonota, mihin määrin hän voi kuolettaa kaikki siveelliset
tunteensa, ilman mitään vaivaa, ilman katumusta. Hän oli nuori
aatelismies, josta jo ennen olen maininnut, että hän kanteli
majuurille kaikki, mitä vankilassa tapahtui, ja oli ystävyyden
liitossa hänen palvelijansa Fetkan kanssa. Miehen elämäkerta on
seuraava: Päättämättä missään lukujaan ja riitaunnuttuaan Moskovassa
sukulaistensa kanssa, joita hän oli hämmästyttänyt siivottomalla
elämällään, saapui hän Pietariin, ja saadakseen rahoja, päätti täällä
tehdä halpamaisen ilmiannon, s.o. hän päätti saattaa onnettomiksi
kymmenen henkilöä tyydyttääkseen sammumatonta himoansa hekumaan ja
nautintoihin, joihin Pietarin elämä oli hänet siihen määrin
houkutellut, ettei hän kamoksunut mielettömiä tekojakaan. Hänen
kujeensa saatiin kohta paljastetuksi; sillä ilmiantoonsa oli hän
kietonut viattomiakin ihmisiä, ja siitä syystä lähetettiin hänet tänne
Siperjaan kymmeneksi vuodeksi. Hän oli vielä hyvin nuori; hänen
elämänsä oli vasta alulla. Olisi luullut, että noin kauhea kohtalon
muutos vaikuttaisi hänessä jonkunlaista vastarintaa, jonkunlaista
luonteen muutosta. Mutta hän taipui kohtaloonsa ilman mitään
mielenliikutusta, ilman mitään inhoa, eikä peljännyt siinä muuta kuin
työnpakkoa ja nautintojen kaipausta. Arvelipa hän niinkin, että
pakkotyöläisen asema suopi hänelle paremmin tilaisuutta kaikenmoisiin
ilkiötöihin. "Kun olen kerran pakkotyöläinen, niin saan harjoittaa
ilkeyttä, enkä tarvitse hävetäkään." Semmoinen oli hänen ajatuksensa.
Minä olen oleskellut useampia vuosia murhamiesten ja muiden
pahantekijäin seassa, vaan en ole kessään heistä tavannut niin
täydellistä siveellistä turmelusta, niin kurjaa halpamaisuutta kuin
A--wissa. Täällä oli aatelinen isänsä murhaaja, josta jo olen
maininnut; mutta olenpa vakuutettu, että hänkin oli paljoa
kunniallisempi ja ihmisellisempi kuin A--w. Koko vankeutensa aikana
näytti tämä mies minusta lihamöhkäleeltä, joka oli varustettu
hampailla ja vatsalla sekä sammumattomalla nautinnonhimolla ja joka
voi himojensa tyydyttämiseksi tehdä murhatöitä, sanalla sanoen mitä
hyvänsä, kunhan vaan jäljet tulevat peitetyiksi. Minä en liioittele,
sillä tunsin A--win aivan hyvin. Hän oli esimerkkinä siitä, kuinka
kauas aineellisuus voipi ihmisessä mennä, kun sitä ei hillitse mikään
kohtuuden laki. Ja kuinka inhoittavaa oli nähdä hänen alinomaista
pilkallista hymyilyänsä. Hän oli oikea hirviö. Lisättävä on vielä,
että hän oli viekas ja viisas, kaunis ja joihinkin määrin oppinut sekä
taidokas. Ei, pikemmin voi kärsiä tulipaloa, ruttoa ja nälkää kuin
semmoista ihmistä yhteiskunnassa! Olen jo sanonut, että vankilassa oli
turmelus ylimmillään, että vakoilemiset ja ilmiannot kukoistivat ja
etteivät vangit siitä ollenkaan ottaneet pahastuakseen. Päin vastoin
olivat kaikki ystävällisiä A--wille ja kohtelivat häntä paljoa
suopeammin kuin meitä. Viinaan menevän majuurimme suosio antoi hänelle
vankien silmissä suuren arvon ja merkityksen. Muun muassa uskotteli
hän majuurille osaavansa tehdä muotokuvia (vangeille vakuutti hän
olevansa kaartin luutnantti) ja hänet kutsuttiin majuurin luo ottamaan
hänestä kuvaa. Sillä tavoin joutui hän yhteyteen Fetkan kanssa, jolla
oli suuri vaikutus herraansa, siis myöskin kaikkiin vankilan asioihin.
A--w vakoili meitä majuurin käskystä, mutta kun viimemainittu oli
humalassa, löi hän kätyriänsä korville ja haukkui häntä vakoojaksi
sekä ilmiantajaksi. Tapahtuipa niinkin, että majuuri heti
korvapuustien jälkeen istautui tuolille ja käski A--win ryhtymään
muotokuvan tekoon. Majuuri uskoi todellakin, että A--w oli suuri
taiteilija, mutta siitä huolimatta katsoi kuitenkin olevansa
oikeutettu lyömään häntä arvellen: vaikkapa oletkin taideniekka, niin
olet kuitenkin vanki; minä taas olen päällikkösi, ja saan siis
menetellä kanssasi niinkuin tahdon. Muun muassa antoi majuuri A--win
riisua saappaitansa ja kantaa makuuhuoneestaan kaikenmoisia astioita,
vaikka hän pitkään aikaan ei voinutkaan pitää tuota miestä muuna kuin
suurena taiteilijana. Muotokuvan tekoa kesti kuitenkin tavattoman
kauan, miltei kokonaisen vuoden. Vihdoin huomasi majuuri, että häntä
vedettiin nenästä ja tultuaan selville siitä, ettei kuva valmistunut
koskaan, vaan päinvastoin kävi päivä päivältä yhä enemmän
epäonnistuneeksi, suuttui hän ja antoi taideniekalle selkään sekä
lähetti hänet kovaan työhön vankilaan. A--w oli siitä nähtävästi
pahoillaan, sillä hänen oli vaikea luopua joutilaista päivistä,
herkkupaloista, Fetka-ystävästään ja kaikista nautinnoista, joita nämä
ystävykset valmistivat itselleen majuurin kyökissä. Siitä lähtein
lakkasi majuuri ainakin vainoamasta M-nimistä vankia, joka oli ollut
A--win alinomaisen panettelemisen esineenä. Syy siihen oli taas
seuraava: A--win vankilaan tullessa oleskeli M. yksinään. Hän suri
kovasti; hänellä ei ollut mitään yhteistä toisten vankien kanssa, hän
katseli heihin kauhulla, näkemättä heissä mitään hyvää ja voimatta
seurustella heidän kanssaan. Nämä taas maksoivat hänelle samalla
mitalla. Yleensä on M:n kalttaisten ihmisten tila vankilassa kauhea.
Syy, jonka tähden A--w oli joutunut vankilaan, oli M:lle tuntematon.
Mutta kun A--w huomasi, kenen kanssa hänellä oli tekemistä, uskotteli
hän oitis M:lle, että hän oli joutunut tänne aivan päinvastaisesta
kanteesta, melkein samanlaisesta kuin M. itsekin. Tämä taas ihastui
suuresti löytäissään semmoisen toverin ja ystävän; hän koetteli
lohdutella uutta ystäväänsä vankeuden ensi päivinä luullen, että hänen
surunsa oli kovin suuri, antoi hänelle viimeiset rahansa, ruokki häntä
ja jakoi hänen kanssaan välttämättömimmät tavaransa. Mutta A--w rupesi
häntä kohta vihaamaan ainoastaan siitä syystä, että M. oli
jalomielinen mies, joka kauhistui kaikenlaista halpamaisuutta ollen
siis aivan toisenlainen kuin A--w; mitä M. sitä ennen oli puhunut
vankilasta ja sen päälliköstä, kaiken sen kertoi A--w ensi
tilaisuudessa majuurille. Tämä suuttui siitä hirveästi M:iin, vainoili
häntä ja olisi saattanut hänet perikatoon, jollei komendantti olisi
sitä estänyt. A--w puolestaan ei ollut millänsäkään, vaikka hänen
halpamaisuutensa tulikin M:n tietoon; M:ä kohdatessaan hän vaan
hymyili ivallisesti: se tuotti hänelle nähtävästi nautintoa. M. itse
huomautti minulle siitä monta kertaa. Tuo kurja olento karkasi
sittemmin erään toisen vangin sekä vartijan kanssa, mutta siitä
vastedes. Alussa tekeytyi hän minuakin kohtaan ystävälliseksi,
arvellen, etten minä tuntenut hänen entisyyttään. Sanon vieläkin, että
hän teki vankeuteni ensi ajat sangen katkeriksi. Minä kauhistuin sitä
ilkeyttä ja pahuutta, johon äkkiä olin joutunut. Minä ajattelin, että
täällä olivat kaikki yhtä kurjia, yhtä ilkeitä, mutta siinä erehdyin;
minä tuomitsin kaikkia saman mitan mukaan kuin A--wia.

Kolmena ensimäisenä päivänä kävelin minä ikävissäni missä sattui tai
viruin laverillani ja annoin, Akim Akimitshin neuvon mukaan, erään
luotettavan vangin ommella itselleni paitoja ruunun palttinasta,
tietysti maksua vastaan (joku puolikopeikainen paidalta), hankin,
niinikään Akim Akimitshin kehoituksesta, kokoonpantavan niinillä
täytetyn ja palttinalla päällystetyn matrassin, joka oli ohut kuin
kakkara, sekä tavattoman kovan, villalla täytetyn tyynyn. Akim
Akimitsh osoitti suurta avuliaisuutta näiden kapineiden hankkimisessa
ja ompelipa hän minulle sitä paitsi omakätisesti peitteen vanhasta
ruunun sarasta, jota olin ostanut muilta vangeilta. -- Ruunun tavarat,
kun niiden pitoaika päättyi, jäivät vankien omaisuudeksi; ne myytiin
oitis vankilassa ja olipa esine kuinka kulunut hyvänsä, voitiin siitä
saada jommoinenkin hinta. Se seikka minua alussa kovin ihmetytti.
Mutta minä tulinkin vasta täällä lähempään yhteyteen alhaisen rahvaan
kanssa. Äkkiä muutuin itsekin samanlaiseksi rahvaan mieheksi,
samanlaiseksi pakkotyöläiseksi. Minä omistin ainakin muodollisesti
heidän tottumuksensa, ajatuksensa ja tapansa, vaikk'en niitä
sydämessäni voinutkaan hyväksyä. Minä kummastelin ja ihmettelin,
ikäänkuin ennen en olisi tiennyt mitään semmoisista oloista, vaikka
niistä hyvinkin tiesin ja olin kuullut. Mutta todellisuus tekee aivan
toisenlaisen vaikutuksen kuin paljas tieto tai korvakuulo. Enhän
esimerkiksi saattanut koskaan ajatella, että mokomilla vanhoilla
rääsyillä voipi olla jonkunlainen arvo. Ja kuitenkin kokosin minä
niistä itselleni peitteen! Mimmoista vankien vaatteiksi määrätty sarka
oli, on vaikea kuvitella. Se näytti tosin samanlaiselta kuin paksu
sotamiehen-sarka, mutta kun sitä vähänkin aikaa käytti, kului se
hämmästyttävällä tavalla. Sarkavaatteus annettiin tosin vaan vuodeksi,
mutta töin tuskin kesti se niinkään kauan. Vanki tekee työtä ja kantaa
raskaita kantamuksia, hänen vaatteensa hieroontuvat ja kuluvat pian.
Lammasnahkaturkit annettiin taas kolmeksi vuodeksi ja niitä käytettiin
tämän ajan kuluessa paitsi turkkina myöskin peitteenä ja alustimena.
Mutta turkit olivat lujat, vaikka joillakuilla nähtiinkin määräajan
loppupuolella palttinalla paikattuja turkkeja. Siitä huolimatta
maksettiin hyvinkin kuluneista turkeista noin neljäkymmentä kopeikkaa.
Paremmin säilyneistä voitiin saada kuusi- jopa seitsemänkinkymmentä
kopeikkaa, ja vankilassa pidettiin semmoisia summia hyvin suurina.

Rahalla oli vankilassa, kuten jo olen maininnut, suuri merkitys ja
voima. Aivan varmaan voin sanoa, että vanki, jolla oli hiukankin
rahaa, kärsi paljoa vähemmin kuin se, jolla sitä ei ollut laisinkaan,
vaikka kohta kaikki saivat ruunulta mitä he välttämättömästi
tarvitsivat. Mitäpä he siis rahoilla tekisivätkään -- arvelivat
esimiehemme. Minun täytyy vieläkin sanoa, että jos vangeilta
poistettaisiin kokonaan rahan saannin mahdollisuus, tulisivat he
surusta mielipuoliksi tai kuolisivat kuin kärpäset taikka myöskin
tekisivät kauheita rikoksia -- tullaksensa kuolemaan tuomituiksi tai
muuten "muuttaaksensa kohtaloansa." Kun vanki, joka rahaa hankkiakseen
on hikoillut miltei verta tai antautunut kaikenlaisiin viekkautta
kysyviin keinotteluihin, osoittaa kuitenkin lapsellisen
ajattelematonta tuhlaavaisuutta, ei se seikka ollenkaan todista sitä,
ettei hän osaa pitää saalistansa arvossa. Rahalle on vanki tavattoman
ahnas, ja kun hän tuhlaa sitä, osoittaa se vaan, että hän pitää
jotakin muuta kalliimpana kuin rahaa. Mutta mitä? Vapautta tai
jonkunlaista vapauden uneksimista. Ja vangit ovatkin suuria
uneksijoita. Minä tapasin täällä _kaksikymmen vuotiseen_ pakkotyöhön
tuomittuja, ja nekin saattoivat hyvin rauhallisesti lausua esim. näin:
"Annahan kun pääsen määräaikani päähän, niin silloin..." Vangin nimi
osoittaa jo vapautta kaipaavaa ihmistä, vaan rahaa tuhlatessaan
menettelee vanki aivan mielensä mukaan. Huolimatta poltinmerkeistä,
kahleista ja vihattavista paaluista, jotka peittävät häneltä muun
maailman ja sulkevat hänet kuin eläimen häkkiin, saattaa hän hankkia
itselleen viinaa, s.o. ankarasti kiellettyä tavaraa, jopa voipi joskus
(vaikka ei aina) luusia lähimmät päällikkönsä, invaliidit, ehkäpä
aliupseerinkin, jotka sallivat hänen rikkoa lakia ja järjestystä
vastaan; voipipa hän sitä paitsi ylpeilläkin heidän edessään ja
ylpeilemiseen on vanki hyvin taipuvainen; hän tahtoo näyttää
tovereilleen, jopa uskotella itselleenkin, vaikkapa hetkeksikin, että
hänellä on valtaa ja vapautta paljoa enemmän kuin luulisi, että hän
voipi tuhlata, olla vallaton, loukata muita pahanpäiväisesti, ja että
kaikki tuo on hänelle mahdollista, on hänen vallassaan. Senpä tähden
vangit selvänäkin ollessaan ovat taipuvia ylpeyteen, kerskailemiseen
ja oman itsensä lapselliseen ylentämiseen. Vihdoin on juomisessa omat
vaaransa -- siis jonkunlainen vapauden varjo. Mutta mitäpä ei
saattaisi antaa vapauden hinnaksi? Jos miljoonain omistajan kaulaa
kiristettäisiin nuoralla, luopuisi hän miljoonistaan saadakseen
hetkisenkin hengittää vapaasti.

Joskus näkevät päälliköt ihmeekseen, että joku vanki, elettyään
useampia vuosia rauhallisesti ja siivosti, äkkiä ilman mitään syytä,
aivan kuin paha henki olisi mennyt häneen, rupee meluamaan,
elämöimään, jopa tekee välistä suuria rikoksiakin: osoittaa ilmeistä
röyhkeyttä korkeimpia päälliköitään kohtaan, tekee murhatyön tai
muuten harjoittaa väkivaltaa j.n.e. Häntä ihmetellään. Yhtä kaikki on
syynä tähän äkkinäiseen mielenosotukseen persoonallisuuden väkinäinen
ilmautuminen sekä itsensä ilmaisemisen halu, joka joskus voi muuttua
vihaksi, raivoksi, järjettömyydeksi, taudiksi. Niinpä kun elävänä
haudattukin herää arkussaan, kolkuttaa hän arvattavasti arkkunsa
kanteen, koittaen työntää sitä päältänsä, vaikka järki tietysti
hänelle vakuuttaa, että kaikki semmoiset kokeet ovat turhat. Mutta
eihän siinä järki tule kysymykseen. On myöskin huomattava, että
melkein kaikki vallattomuuden ilmaukset vangissa pidetään rikoksina;
senpä vuoksi onkin hänelle yhdentekevää, tapahtuuko tämmöinen ilmaus
suuressa vai vähässä määrässä. Jos kerran elamoi, niin elamoi aika
lailla ja jos taas ryhtyy vaarallisiin toimiin, niin samahan se on
vaikka tekisikin murhatöitä. Kun vaan alkuun pääsee: sitten on itseään
melkein mahdoton hillitä. Senpä tähden olisikin parempi, ettei koko
puuhaan ryhtyisi. Sitä vaatisi kaikkien etu.

Niin; mutta mitenkä se on mahdollista?



VI.

Ensimäinen kuukausi.


Mukanani vankilaan toin minä jonkun verran rahaa. Käsillä pidin vaan
hiukan, jota vastoin minulla oli kätkettynä, s.o. liimattuna
vankilassa luvallisen Uuden Testamentin kanteen muutamia ruplia, jotta
ne siten säilyisivät varkailta. Tämän kirjan ynnä siinä olevat rahat
sain minä Tobolskissa lahjaksi muutamilta maanpakolaisilta, jotka
kaikkia onnettomia jo kauan sitten olivat tottuneet pitämään
veljinään. Siperjassa on aina henkilöitä, jotka ovat asettaneet
elämänsä päämääräksi onnettomien isällisen hoidon, tarkoittamatta
sillä mitään omaa voittoa, aivan kuin nuo onnettomat olisivat heidän
omia lapsiansa. En voi olla tässä mainitsematta erästä sellaista
henkilöä. Samassa kaupungissa, jossa vankilamme oli, asui eräs leski
Nastasja Iwanowna. Vankeudessa ollessamme ei meistä tietysti kukaan
voinut tulla persoonallisesti hänen tuttavuuteensa. Hän näkyi ottaneen
elämänsä tarkoitukseksi pakkotyöläisten auttamisen pitäen huolta
etupäässä meistä. Kärsikö joku hänen sukulaisensa tai muu hänelle
rakas henkilö samanlaista rangaistusta, en voi sanoa, varmaa on vaan,
että hän tahtoi tehdä hyväksemme kaikki, mitä suinkin voi. Paljoa hän
tosin ei voinut; sillä hän oli kovin köyhä. Mutta me tiesimme
kuitenkin, että vankilan ulkopuolella oli meillä sangen harras ystävä.
Muun muassa toi hän meille tietoja, joita me kipeästi kaipasimme.
Vankilasta päästyäni olin minä tilaisuudessa käydä hänen luonaan ja
tutustua häneen persoonallisesti. Hän asui esikaupungissa erään
läheisen sukulaisensa luona. Hän ei ollut nuori eikä vanha, ei kaunis
eikä ruma; enkä minä saanut selville sitäkään, oliko hän ymmärtäväinen
ja oppinut. Joka askeleella oli hänessä huomattavana sanomatonta
hyvyyttä, vastustamatonta halua avuliaisuuteen, hyväntekeväisyyteen.
Minä vietin erään vankeustoverini kanssa hänen luonaan melkein koko
illan. Hän katsoi meitä suoraan silmiin, nauroi kanssamme ja kiirehti
myöntämään kaikki, mitä me sanoimme; hän kestitsi meitä niin hyvin
kuin voi. Tarjottiin teetä, ruokaa, makeisia, ja jos hänellä olisi
ollut tuhansia, olisi hän käyttänyt ne meidän sekä vankeuteen
jääneiden toveriemme hyväksi. Erotessamme antoi hän kullekin meistä
sikaarikotelon muistoksi. Nämä kotelot oli hän itse valmistanut
pahvista ja päällystänyt ne värillisellä paperilla, jommoista nähdään
kouluissa käytettävien laskuoppikirjojen kansissa (ehkäpä joku
sellainen koulukirja olikin käytetty niitä varten). Ylen ympärinsä
olivat ne koristetut kultapaperilla, jota hän ehkä varta vasten oli
hakenut puodista. "Koska te poltatte papyrossia, niin ehkä voitte
käyttää näitä hyväksenne", sanoi hän meille ikäänkuin itseänsä
puolustellen... Muutamat väittävät (olen siitä kuullut sekä lukenut),
että rakkaudessa lähimmäisiin on samalla myöskin itsekkäisyyttä.
Kuinka tässä tapauksessa olisi saattanut olla itsekkäisyyttä, sitä en
voi mitenkään ymmärtää.

Vaikka minulla vankilaan tullessani ei ollut paljon rahaa, en
kuitenkaan voinut suuttua niihin, jotka jo ensi alussa pettivät minua
ja tulivat kaikessa viattomuudessa lainaamaan toista, kolmatta, jopa
viidettäkin kertaa. Myönnän kuitenkin, että minua harmitti se, että
nuo lapsellisen viekkaat ihmiset pitivät minua tyhmikkönä ja nauroivat
minulle, kun minä niin usein annoin heille rahaa lainaksi. He tietysti
arvelivat, että minä olin heidän narrinaan ja olenpa vakuutettu, että
he olisivat kunnioittaneet minua enemmin, jos olisin ajanut heidät
luotani. Mutta vaikka olinkin kovin harmissani, en voinut kuitenkaan
antaa heille kieltävää vastausta. Näinä ensi päivinä mietin minä
vakavasti, mille kannalle minun oli asettuminen uusiin tovereihini.
Minä tunsin, että koko tuo seura oli minulle aivan outo, että minä
olin sen suhteen täydellisessä tiedottomuudessa, ja että siinä tilassa
en voisi olla kovinkaan monta vuotta. Siis täytyi valmistautua. Ennen
kaikkea päätin minä käyttäytyä suorasti, omantunnon mukaan. Mutta minä
tiesin, että se oli vaan puheenparsi, jota vastoin edessäni oli mitä
odottamattomin käytäntö.

Niinpä pääsikin katkera suru minussa yhä enemmän valtaan huolimatta
pienistä puuhistani, joista jo olen maininnut ja joihin Akim Akimitsh
sai minut ryhtymään. "Kuollut talo!" sanoin minä itsekseni katsellen
joskus hämärässä vankilan portailta työstä palanneita vankeja, jotka
kuljeskelivat veltosti kasarmeista kyökkeihin ja päinvastoin. Minä
katselin heitä ja koettelin heidän kasvoistaan sekä liikkeistään saada
selville, minkälaisia miehiä he oikeastaan olivat? He taas kulkivat
ohitseni rypistellen silmäkulmiaan tai myöskin ylen määrin iloisina
(nämä ovat useimmin tavattavat muodot vankilassa), haukkuivat toisiaan
tai muuten keskustelivat; joskus kävelivät he yksinään, ikäänkuin
ajatuksissaan, hiljaan ja keveästi, toiset väsyneen ja tyytymättömän
näköisinä, toiset taas kopeina, lakki kallellaan ja turkki
huolettomasti hartioille heitettynä, silmäillen röyhkeästi ja
kavalasti ympärilleen. Tuossa on nyt uusi maailmani, ajattelin
itsekseni -- ja siihen on minun väkisinkin perehtyminen... Minä
kyselin ja tiedustelin uusista tovereistani Akim Akimitshilta, jonka
kanssa usein join teetä, etten tarvitsisi olla yksinäni. Sivumennen
sanoen oli tee tähän aikaan melkein ainoana ravintonani. Teenjuonnista
ei Akim Akimitsh kieltäytynyt ja kuumensi itse veden kummallisen
näköisessä, omatekoisessa teekeittiössä, jonka olin saanut M:ltä
lainaksi. Akim Akimitsh joi tavallisesti vaan yhden lasin (hänellä oli
juomalasitkin) ja sen teki hän hiljaan sekä juhlallisesti, jonka
jälkeen hän sanoi minulle kiitokset ja rupesi ompelemaan peitettäni.
Mutta tiedonhaluani ei hän osannut tyydyttää eikä ymmärtänyt edes,
minkä vuoksi minä tiedustelin ympärillämme olevien ihmisten luonteita;
muistanpa, kuinka hän kuunteli minua, jonkunlainen viekas hymy
huulilla. Ei, minun pitää itseni kokea, eikä kysellä, ajattelin
itsekseni.

Varhain neljännen päivän aamuna järjestettiin vangit vankilan pihalla
kahteen riviin aivan samoin kuin silloinkin, kun minun piti muuttaa
kahleita. Etu- ja takapuolella seisoivat ladatuilla pyssyillä
varustetut sotamiehet. Sotamies saa ampua vangin, jos tämä lähtee
karkuun, mutta hän on edesvastauksen alainen laukauksesta, jos
välttämätön pakko ei ole sitä vaatinut; sama on asianlaita, jos vangit
nostavat kapinan. Mutta kukapa koettaisikaan paeta julkisesti?
Insinööri-upseeri, konduktööri, aliupseerit, sotamiehet ja
työnjohtajat saapuivat paikalle. Toimitettiin huuto; ne jotka kävivät
räätälin-verstaissa, lähtivät ensin; he ompelivat vankilan tarvetta
varten, ja insinööreillä ei ollut heidän kanssaan mitään tekemistä.
Sitten lähtivät ne, jotka kävivät muissa verstaissa ja vihdoin
karkeimpien töiden tekijät. Niiden joukossa olin minäkin. Linnan
takana jään peittämällä joella oli kaksi kelvottomaksi joutunutta
ruunun lotjaa, jotka olivat purettavat, ettei puuaine joutuisi
hukkaan. Se oli kuitenkin jokseenkin vähäarvoista, tuskinpa minkään
hintaista. Halkoja myytiin kaupungissa hyvin helpolla ja metsää oli
ympäristöllä paljon. Tarkoituksena olikin vaan, etteivät vangit saisi
istua jouten, ja sen nämä aivan hyvin tiesivät. Semmoiseen työhön
ryhtyivät he aina laimeasti, jota vastoin asianlaita oli aivan toinen,
jos työ itsessään oli arvokasta ja erittäinkin, jos sitä voitiin saada
urakalle. Silloin oli vangeissa työintoa ja vaikka siitä ei ollut
heille itselleen mitään hyötyä, koettivat he voimainsa mukaan
valmistaa sitä joutuisaan ja hyvästi; nähtiinpä heissä silloin
itserakkauttakin. Mutta kysymyksessä oleva työ, joka oli keksitty
enemmän näön kuin tarpeen vuoksi, ei sopinut urakkatyöksi, vaan
tehtiin sitä lakkaamatta aina siksi, kunnes rummun pärinä sen
keskeytti kello yhdentoista aikaan aamulla. Päivä oli lämmin ja
sumuinen; lumi melkein suli. Joukkueemme kulki linnan takana olevalle
rannalle helistellen kahleitaan, jotka astuessa antoivat itsestään
ääntä, vaikka olivatkin kätkettyinä vaatteiden alle. Pari, kolme
miestä lähetettiin varastohuoneelle noutamaan tarpeellisia työaseita.
Minä kuljin muiden mukana ja tunsin mieleni virkistyneeksi; sillä minä
halusin mitä pikemmin tutustua työhön, nähdäkseni mimmoista se oli?

Muistan kaikki aivan selvään. Tiellä kohtasimme me erään parrakkaan
porvarin, joka seisahtui ja pisti kätensä taskuun. Joukostamme erosi
kohta eräs vanki, joka paljain päin otti vastaan almun -- viisi
kopeikkaa ja palasi sitten nopeasti toisten luo. Porvari risti
silmiänsä ja jatkoi matkaansa.

Tovereistani olivat muutamat synkännäköisiä ja harvapuheisia, toiset
taas välinpitämättömiä ja laimeita; jotkut juttelivat keskenään
veltosti. Yksi heistä oli tavattoman iloinen mies; sillä hän pajatti,
jopa tanssikin kulkiessaan, kilautellen tuon tuostakin kahleitaan. Se
oli sama matalakasvuinen, lihavanläntä vanki, joka ensi aamuna oli
riitaantunut toverinsa kanssa siitä, että tämä uskalsi sanoa itseänsä
kaakkuriksi. Iloinen mies, nimeltään Skuratow, rupesi vihdoin
laulamaan erästä hauskaa laulua, joista muistan vaan säkeet:

    Eukon sain ma tahtomatta --
    Jauhamass' ollessain.

Balalaika [soittokone, joka on varustettu kahdella tai kolmella
kielellä. Suom. muist.] vaan puuttui.

Hänen iloisuutensa herätti muutamissa seuralaisissa tyytymättömyyttä;
pidettiinpä sitä melkein loukkauksena.

-- Jo rupesi ulvomaan! sanoi eräs vanki, jota asia tietysti ei
ollenkaan koskenut.

-- Oli sudella laulu, senkin otti häneltä tuulalainen! huomautti
toinen synkännäköinen mies vähävenäläisellä murteella.

-- Mitäpä siitä, että olen tuulalainen, vastasi Skuratow, -- olettehan
te niitä, jotka Pulttavassa tukehtuivat jauholimppuun.

-- Mitäpäs itse olet syönyt! Ehkä kaalia tallukasta.

-- Minä, veikkoseni olenkin aika herkkusuu, vastasi Skuratow
kääntymättä kenenkään puoleen erityisesti. -- Luumuihin ja vehnäseen
olen tottunut. Velimiehilläni on nytkin vielä oma puotinsa Moskovassa,
tuulta myövät, hirveästi rikastuvat.

-- Mitäs sinä möit?

-- Mitä vaan sattui. Minä sainkin silloin ensimäiset kaksisataa...

-- Ruplaako? kysäsi joku uteliaasti.

-- Mitä vielä, ystäväiseni, kepinlyöntejä ne olivat. Lukaa! kuules,
Lukaa!

-- Olen minä Lukaakin, vaan sinulle Lukaa Kusmitsh, sanoi eräs
pienenläntä, terävänenäinen vanki.

-- No hiisi vieköön! Olkoon menneeksi: Lukaa Kusmitsh!

-- Olen minä Lukaa Kusmitshkin, vaan sinunlaiselle olen setä.

-- Mene hiiteen setinesi, kanssasi ei maksa puhua! Kas niin veljet,
Moskovassa en minä ollutkaan kauan; lopulta annettiin minulle
viisitoista ja lähetettiin pois... Niinpä minä siellä en
ennättänytkään rikastua. Sitä kuitenkin olisin kovasti halunnut, niin
kovasti, etten oikein osaa sanoakaan.

Moni naurahti. Skuratow oli tuommoinen velikulta, joka piti
velvollisuutenaan huvittaa synkkiä tovereitaan saamatta siitä tietysti
palkakseen muuta kuin torumista. Ehkäpä saan vielä vast'edes
tilaisuutta puhua hänen kalttaisistaan ihmistä.

-- Voipihan sinua nytkin näätänä pitää, huomautti Lukaa Kusmitsh. --
Pukukin maksaa sata ruplaa.

Skuratowin yllä oli peräti kulunut turkkipaha, jossa oli paikka paikan
päällä. Välinpitämättömästi tarkasteli hän puhujaa.

-- Pää sen sijaan maksaa paljon! vastasi hän. -- Moskovastakin
erotessani lohdutin itseäni sillä, että vien pääni mukanani. Hyvästi,
Moskova! Kiitos saunasta, kiitos vapaasta ilmasta! Mutta pukua, rakas
ystävä, älä huoli katsoa...

-- Päätäsikös pitää katsoa?

-- Eikä hänellä ole pääkään omansa; lahjaksi on sen saanut, sanoi taas
Lukaa.

-- Olikos sinulla, Skuratow, ammattia?

-- Kyllähän yritin suutarin ammattia. Kaikkiansa sain yhden parin
valmiiksi.

-- Menikö kaupaksi?

-- No olipahan eräs, joka nähtävästi ei pelännyt Jumalaa, eikä
totellut vanhempiansa; Jumala hänet rankaisikin ja hän -- osti.

Skuratowin ympärillä olijat nauroivat aika lailla.

-- Sitten suutaroin kerran vielä täälläkin, jatkoi Skuratow
sanomattoman kylmäverisesti. -- Stepan Feodoritsh Pomortsewille,
luutnantille, laitoin anturat.

-- Olikos hän tyytyväinen?

-- Ei ollut. Ikäpäiväksi haukkui ja vieläpä tuuppaili minua takaapäin
polvellaan. Kovin hän suuttui. -- No, niin! mitäpäs siitä!

    Kun ol' hetki vierähtännä,
    Akuliinan mies ol' läsnä...

Äkkiarvaamatta rupesi hän taas laulamaan ja tanssimaan.

-- Kas tuota kelvotonta! mutisi lähelläni kulkeva vähävenäläinen
luoden häneen karsaan silmäyksen.

-- Turhanpäiväinen ihminen! huomautti toinen vakavalla äänellä.

Minä en ollenkaan ymmärtänyt, minkätähden Skuratow oli joutunut muiden
vihoihin ja minkätähden kaikkia iloisia halveksittiin? Vähävenäläisen
ja muiden vihan luulin minä syntyneen persoonallisista syistä. Mutta
syynä siihen ei ollut persoonallisuus, vaan se, ettei Skuratowissa
ollut tarpeeksi oman arvonsa tuntijaa ja että hän, toisten vankien
sanojen mukaan, oli "hyödytön ihminen." Eivät kuitenkaan kaikki
iloiset olleet muiden vihan alaisia samassa määrässä kuin Skuratow. Se
riippui siitä, mitenkä kukin antoi itseänsä kohdella; hyväluontoinen
ihminen sai aina kärsiä loukkauksia. Se tuntui minusta kummalta. Mutta
olipa iloistenkin joukossa semmoisia, jotka eivät antaneet myöten ja
niitä täytyi toisten väkisinkin pitää arvossa. Seurassamme oli eräs
sellainen mies, joka, kuten minä myöhemmin huomasin, oli sangen
hupaisa ja miellyttävä ihminen; hän oli kookas ja komean näköinen,
hänen kasvonsa olivat kauniit ja osoittivat älyä. Häntä sanottiin
vallinkaivajaksi, sillä hänellä oli ollut ennen semmoinen ammatti
sotaväessä; nyt oli hän erityisessä osastossa. Hänestä aion vielä
vastedes puhua.

Muuten eivät kaikki "totiset" olleet yhtä äkäisiä kuin iloa vihaava
vähävenäläinen. Vankilassa oli joitakuita, jotka tahtoivat olla muita
etevämpiä, viisaampia. Muutamilla heistä oli todellakin ymmärrystä
sekä lujuutta ja he pääsivätkin tarkoituksensa perille, s.o. he
saavuttivat arvoa ja vaikutusvaltaa toveriensa parissa. Keskenään
olivat nämä älymiehet vihollisia ja kullakin heistä oli paljon
kadehtijoita. Muita vankeja kohtelivat he arvokkaasti, jopa
kunnioittavastikin, välttivät tarpeettomia riitoja, olivat
päällikköjen suosiossa, esiyntyivät työnteossa jonkunlaisina
järjestäjinä, eikä kukaan heistä olisi ruvennut kinastelemaan esim.
laulun tähden; semmoisiin joutaviin asioihin eivät he kajonneet. Minua
kohtaan osoittivat he erityistä suopeutta, olematta kuitenkaan kovin
puheliaita. Heistä myöskin kerron vastedes tarkemmin.

Tultiin rannalle. Alhaalla joella oli jäätynyt vanha lotja, joka oli
purettava. Joen toisella puolen siinti aro; näkyala oli synkkä. Minä
luulin, että kaikki ryhtyisivät oitis työhön, vaan niin ei tapahtunut.
Jotkut istahtivat rannalla oleville hirsille; melkein jokainen veti
saappaan varresta tupakkakukkaron sekä omatekoisen puisen piippunysän.
Ruvettiin polttamaan; sotamiehet sulkivat joukkomme ketjuilla ja
rupesivat ikävystyneen näköisinä meitä vartioimaan.

-- Ja kenenkä päähän pisti tämän lotjan purkaminen? virkkoi joku
itsekseen.

-- Lastujako lie tarvinnut.

-- Joka meitä ei pelkää, sen päähän pistikin, huomautti toinen.

-- Minnekkähän nuo ukot rientävät? virkkoi taas edellinen, pitämättä
lukua saamastaan vastauksesta, ja osoitti kauempana pitkin hankea
peräkkäin kulkeviin talonpoikiin. Toiset kääntyivät veltosti
osoitettuun suuntaan ja kun ei ollut muuta tekemistä, rupesivat
talonpoikia ivaamaan. Viimeinen heistä kulki jokseenkin
hullunkurisesti, kädet hajalla ja isolla, talonpoikaislakilla verhottu
pää kallella. Miehen piirteet kuvautuivat selvästi valkeata lunta
vasten.

-- Katsoppas veli Petrowitshia! sanoi joku pilkallisesti. Huomattava
on, että vangit hieman halveksivat talonpoikasta väkeä, vaikka itsekin
olivat toiseksi puoleksi talonpoikia.

-- Jälkimäinen astuu aivan kuin retikkaa istuttaisi.

-- Se on hidasluontoinen mies, äveriäs suittanee myöskin olla,
huomautti kolmas.

Kaikki naurahtivat, mutta veltosti, ikäänkuin vastahakoisesti. Sillä
välin saapui paikalle kalatsin myyjä, ujakka ja sukkela eukko.

Häneltä ostettiin kalatsia almuksi saadulla viisikopeikaisella ja
jaettiin tasan miesten kesken.

Nuori vanki, joka harjoitti kalatsin kauppaa kasarmissa, otti
parikymmentä kappaletta ja alkoi kovasti vaatia palkakseen kolmea
kalatsia kahden sijaan, kuten oli tavallista. Mutta eukko ei suostunut
vaatimukseen.

-- No, etkös sitten sitäkään anna?

-- Mitä sitä?

-- Sitä, jota hiiret eivät syö.

-- Vieköön sinut rutto! sanoi eukko naurahtaen.

Vihdoin saapui työnjohtajakin, kepillä varustettu aliupseeri.

-- Hei, miehet! Miksi istutte! Käykää työhön!

-- Antakaahan urakalle, Iwan Matweitsh, virkkoi eräs "etevimmistä"
nousten hitaasti paikaltaan.

-- Miksi ette ennen pyytäneet? Kun lotjan puratte, niin siinä onkin
urakka.

Vihdoinkin nousivat vangit ja lähtivät verkalleen joelle. Kohta
ilmaantui heidän keskuudessaan "järjestäjiäkin", ainakin sanoissa.
Lotjaa ei saanut rikkoa miten kuten, vaan oli mahdollisuuden mukaan
säilytettävä hirsiä, etenkin kaaripuita, jotka pitkin pituuttaan
olivat kiinnitetyt puunauloilla lotjan pohjaan; työ oli pitkällistä ja
ikävää.

-- No, ensiksikin olisi tämä hirsi irroitettava. Tarttukaapas kiinni,
miehet! huomautti eräs vanki, joka ei ollenkaan kuulunut etevämpiin,
eikä järjestäjiin, vaan oli pelkkä työmies, hiljainen ja vaitelias;
hän tarttui hirteen, odottaen apulaisia, vaan avuksi hänelle ei kukaan
tullutkaan.

-- Johan nyt nostit! Et sitä sinä nosta ja vaikka isäsikin tulisi,
niin ei hänkään nostaisi! murahti joku hampaidensa välistä.

-- No, mitenkäs sitten on alettava? Enhän minä tiedä ... sanoi työhön
ryhtyjä jättäen hirren sikseen.

-- Ei sinusta ole siihen työhön ... älä tuppailekkaan!

-- Mokoma mies, ei osaa kolmea kanaakaan syöttää!

-- Enhän minä, hyvät veljet, mitään, puolusteliihe moitittu; -- minä
vaan ilman...

-- Pitääkö minun pistää teidät pölyvaipan alle tai suolata talveksi?
huudahti työnjohtaja suutuksissaan, kun näki etteivät vangit ryhtyneet
työhön. -- Aloittakaa! Sukkelaan!

-- Eihän sukkelaan hyvä synny, Iwan Matweitsh.

-- Ethän sinä siinä mitään tee, hoi! Saweljew! Juttu-Petrowitsh! Mitä
töllistelet!... Alkakaa!

-- Mitäs minä tässä yksin saan aikaan?...

-- Antakaapas urakalle, Iwan Matweitsh.

-- Johan olen sanonut, ett'ette saa urakalle. Purkakaa lotja, siinä
kaikki. Alkakaa!

Vihdoin ryhdyttiin työhön, kuitenkin veltosti, haluttomasti. Olipa
oikein harmillista katsella noita voimakkaita työmiehiä, joilta työ ei
tahtonut sujua. Juuri kun ruvettiin irroittamaan ensimäistä märännyttä
kaaripuuta, huomattiin, että se murtui, "itsestään", kuten
työnjohtajalle ilmoitettiin; niin ei siis käynyt päinsä, piti alkaa
jotenkin toisin. Siitä nyt syntyi pitkä keskustelu, mitenkä työ olisi
toisin alettava? Tietysti saatiin kohta kuulla riitaa ja olipa siitä
pahempikin jupakka syntymäisillään... Työnjohtaja ärjäsi taas ja
heilutti keppiään, mutta lahonnut puu murtui kuin murtuikin. Vihdoin
tuli selville, että kirveitä oli liian vähän ja että joku työase vielä
puuttui. Sitä noutamaan lähetettiin vankilaan oitis kaksi miestä,
vartijain seuraamina; toiset sillä välin istautuivat lotjan laidoille,
ottivat piippunsa esille ja rupesivat polttamaan.

Työnjohtaja vihdoin sylkäsi. -- Ei työ teitä säikähdä, sen vetelykset!
sanoi hän äkäisesti, viittasi kädellään ja lähti astumaan vankilaan
päin.

Tunnin kuluttua tuli konduktööri. Kuunneltuaan tyynesti vankeja, sanoi
hän antavansa urakkakaupalla irroitettavaksi vielä neljä kaaripuuta,
kuitenkin niin, ettei niitä saisi rikkoa, jota paitsi määrätty osa
lotjaa olisi purettava; sitten saisivat vangit mennä kotiansa. Urakka
oli melkoinen, mutta työhön ryhdyttiinkin nyt aivan toisellaisella
innolla. Ei nähty enää laiskuutta eikä taitamattomuutta. Kirveet
paukahtelivat, puunaulat murtuivat. Toiset asettelivat paksuja
rautakankeja kaaripuiden alle ja ne irtautuivat nyt kokonaisina,
vahingoittamattomina. Työ sujui aika lailla. Kaikki olivat ikäänkuin
äkkiä viisastuneet. Ei kuulunut liikoja sanoja eikä riitoja, jokainen
tiesi, mitä oli sanottava, mitä tehtävä, minne mentävä, mitä
neuvottava. Juuri puoli tuntia ennen rummun lyöntiä saatiin työ
päätetyksi ja väsyneet vangit lähtivät kotiansa aivan tyytyväisinä,
vaikka olivatkin määrätystä ajasta voittaneet ainoastaan puoli tuntia.
Mitä itseeni tulee, huomasin erään omituisen seikan: kuinka hyvänsä
minä yritin auttaa toisia, aina olin tiellä, aina minut ajettiin
vihaisesti pois.

Vihonviimeinenkin nahjus, joka itse oli huonoimpia työmiehiä, eikä
tohtinut äännähtääkään toisten rivakkaampien ja älykkäämpien edessä,
katsoi olevansa oikeutettu ärjymään minulle, jos satuin tulemaan hänen
lähelleen, siitä syystä muka, että minä häiritsin häntä. Vihdoin sanoi
eräs vankka työmies minulle suoraan: "Mihin tuppaatte, menkää
matkaanne! Ei teitä täällä tarvita."

-- On kuin olisi säkissä! lisäsi kohta toinen.

-- Parempi olisi, jos ottaisit astian, sanoi kolmas -- ja menisit
rahan keruulle; täällä ei ole sinulla mitään tekemistä.

Minun täytyi seisoa erilläni, mutta erillään seisominen, toisten työtä
tehdessä, on hiukan noloa. Erilläni minä nyt kuitenkin olin, ja se
seikka antoi toisille syytä uusiin pilapuheisiin.

-- Kas mimmoisia miehiä on työhön lähetetty! Mitä hyötyä niistä on? Ei
mitään!

Tämmöinen puhe huvitti toisia. Olihan hauska laskea leikkiä entisestä
aatelismiehestä.

Jo heti vankilaan tultuani rupesin minä itsekseni miettimään, mitenkä
näiden ihmisten kanssa olisi käyttäytyminen? Minä aavistin, että
joutuisin usein heidän kanssaan samanlaisiin suhteisiin kuin äsken
työn teossa. Mutta siitä huolimatta päätin minä olla muuttamatta
käytöstapaani, josta olin jo joihinkin määrin selvillä. Minä päätin
vastakin käyttäytyä niin yksinkertaisesti ja itsenäisesti kuin
mahdollista, tavoittelematta mitenkään erityisesti heidän ystävyyttään
ja toiselta puolen hylkäämättä sitä myöskään, jos he puolestaan
haluaisivat lähestyä minua. Minun ei pitäisi pelätä heidän uhkauksiaan
eikä olla niitä huomaavinanikaan. En minä saisi myöskään osoittaa
taipuvaisuutta muutamiin heidän tapoihinsa ja tottumuksiinsa, sanalla
sanoen, minun ei pitäisi pyrkiä täydelliseen ystävyyteen heidän
kanssaan. Minä huomasin jo ensi hetkestä, että siten joutuisin vaan
heidän halveksittavakseen. Ja kuitenkin arvelivat he puolestaan (siitä
tulin minä myöhemmin aivan vakuutetuksi), että minun olisi pitänyt
antaa arvoa aateliselle syntyperälleni, s.o. osoittaa joka askeleella
hienoutta ja hempeyttä. Semmoinen oli heidän käsityksensä
aatelismiehestä. He tietysti olisivat haukkuneet minua semmoisesta
käytöksestä, mutta toiselta puolen olisivat pitäneet sitä arvossakin.
Mutta siihen minulla ei ollut mitään taipumusta; minä en koskaan ole
ollut heidän käsityksensä mukainen aatelismies; sen sijaan päätin minä
jyrkästi olla alentamatta heidän edessään sivistystäni ja
ajatustapaani. Jos minä olisin heidän mielikseen osoittanut
myöntyväisyyttä ja taipuvaisuutta muutamiin heidän "ominaisuuksiinsa",
olisivat he oitis arvanneet, että minä tein sitä pelkurimaisuudesta ja
niin olisin minä joutunut heidän halveksimisensa esineeksi. A--w ei
sovi tässä esimerkiksi; hän oli yhteydessä majuurin kanssa ja vangit
pelkäsivät häntä. Toiselta puolen en minä halunnut rajoittautua
kylmään ulkonaiseen kohteliaisuuteen, kuten puolalaiset tekivät. Minä
oivalsin aivan hyvin, että vangit halveksivat minua sen vuoksi, kun
minä tahdoin tehdä työtä niinkuin hekin; ja vaikka minä tiesin
varmaan, että heidän oli sittemmin pakko muuttaa mielipiteensä
minusta, katkeroitti kuitenkin mieltäni se seikka, että he luulivat
minun tavoittelevan heidän suosiotaan ja siitä syystä halveksivat
minua.

Kun minä iltapäivällä työstä päästyäni palasin vankilaan väsyneenä ja
vaivaantuneena, tunsin kovan surun taas ahdistavan mieltäni. "Edessäni
on vielä tuhansia semmoisia päiviä", ajattelin minä, "ja kaikki ovat
ne toisensa kalttaisia." Äänettömänä kuljeskelin yksinäni kasarmien
takana ja huomasin äkkiä Sharikin, joka juoksi luokseni. Sharik oli
vankilamme koira aivan samoin kuin on ruotu-, patteri- ja
skvadroonakoiria. Se oli oleskellut vankilassa jo kauan aikaa, pitäen
kaikkia isäntinään ja elättäen itseään kyökistä heitetyillä jätteillä.
Se oli suuri, mustan- ja valkean-kirjava pihakoira, ijältään vielä
nuorenlainen, varustettu kauniilla silmillä ja tuuhealla hännällä. Ei
sitä kukaan hyväillyt, eikä siihen kukaan kääntänyt juuri
huomiotaankaan. Jo ensi päivänä silitin minä sitä ja annoin sille
leipää. Kun sitä silitin, seisoi se hiljaan, katsoi minuun
ystävällisesti ja heilutti häntäänsä tyytyväisyyden merkiksi. Nyt ei
se ollut nähnyt ainoata hyväilijäänsä pitkään aikaan, jonka vuoksi se
haki minua kaikkialla ja kun vihdoin oli löytänyt minut kasarmien
takana, juoksi se ulisten vastaani. En tiedä, mitenkä laitani lienee
ollutkaan, mutta minä olin valmis suutelemaan tuota eläintä, kun se
heitti etukäpälänsä hartioilleni ja alkoi nuoleskella kasvojani.
"Siinä ystävä, jonka kohtalo minulle on lähettänyt!" ajattelin
itsekseni ja joka kerta, kun minä palasin työstä näinä ensimäisinä
surullisina aikoina, kiiruhdin ensin kasarmien taa, hyppelevä ja
uliseva Sharik edelläni, syleilin sitä siellä samalla kun jonkunlainen
lohduttava, mutta sen ohessa myöskin kiusaavan katkera tunne painoi
sydäntäni. Muistan, että tuskassani oli oikein suloista ajatella, että
maailmassa oli kaikkiansa ainoastaan yksi olento, joka minua rakasti,
ja että se oli oma uskollinen koirani Sharik.



VII.

Uusia tuttavia. -- Petrow.


Mutta aika kului ja minä perehdyin vähitellen oloihin. Päivä
päivältä tulivat uuden elämäni ilmiöt minulle tutuimmiksi.
Tapaukset, ympäristö, ihmiset -- kaikki muuttuivat silmissäni yhä
tavallisemmiksi. Hyväksyä tällaista elämää en tosin voinut, mutta
pitihän minun jo myöntää se tosiasiaksi. Outoja tunteita, joita oli
vielä mielessäni, koetin minä tukahuttaa niin paljon kuin mahdollista.
Minä en kuljeskellut enää epätoivoisena vankilassa enkä ilmaissut
suruani. Vankien uteliaat ja hävyttömät silmäykset eivät kohdanneet
minua enää yhtä usein kuin ennen. He tottuivat nähtävästi minuun ja se
ilahutti minua. Minä kävelin vankilassa kuin kotonani ja tiesin
paikkani laverilla, minä totuin semmoiseenkin, johon en luullut
ikänäni tottuvani. Säännöllisesti joka viikko kävin ajeluttamassa
toisen puolen tukkaani. Lauantaisin kutsuttiin meitä sitä varten
vuorotellen vahtipaikalle, ja siellä pataljoonan parturit saippuoivat
kylmällä saippuavedellä päämme ja ajelivat sen mitä tylsimmillä
partaveitsillä, niin että nytkin tunnen ruumiissani kylmän
väristyksen, kun ajattelen tätä kidutusta. Muuten keksittiin kohta
keino tätäkin pahaa vastaan: Akim Akimitsh neuvoi minulle erään
sotilasvangin, joka omalla partaveitsellään ajeli kopeikasta kenen
tukkaa hyvänsä; se olikin hänen ammattinsa. Moni vanki ajelutti
tukkansa hänen luonaan, vaikka ihmiset täällä eivät olleet mitenkään
hienostuneita. Vangit sanoivat tätä parturia "majuuriksi"; minkä
tähden hän sen nimen oli saanut, sitä en voi sanoa. Tätä
kirjoittaessani on tuo majuuri selvästi silmieni edessä; hän oli
korkeakasvuinen, laihanläntä, vaitelias ja tyhmän näköinen mies;
kädessä oli hänellä aina nahkahihna, jolla hän öin sekä päivin
teroitti partaveistänsä, niin että koko mies näkyi ikäänkuin
salautuneen tähän toimeen, jota hän nähtävästi piti elämänsä
päätarkoituksena. Hän oli tavattoman iloinen, kun partaveitsensä oli
terävä ja kun joku tuli tukkaansa ajeluttamaan; saippua-vesi oli
hänellä aina lämmintä, käsi kevyt, ajeleminen pehmeätä. Hän nähtävästi
nautti ja ylpeili taidostaan ja otti huolettomasti vastaan ansaitun
kopeikan, ikäänkuin pääasiana olisikin ollut taito eikä kopeikka.
Kylläpä A--w sai aika löylyn, kun hän majuurille kannellessaan sanoi
parturiamme vahingossa majuuriksi. Majuuri vimmastui siitä
pahanpäiväisesti. "Tiedätkös sinä heittiö, mikä majuuri on?" huusi hän
vaahtosuussa; "ymmärrätkö, mikä majuuri on! Joku vanki heittiö ja sitä
sinä uskallat sanoa majuuriksi, jopa suoraan minulle silmien sisään,
minun läsnä ollessani!..." Ainoastaan A--aw voi tulla toimeen
semmoisen ihmisen kanssa.

Vankeuteni ensi päivästä asti rupesin minä uneksimaan vapauttani.
Vankeusaikani päättyminen oli lukemattomissa muodoissa mietiskelyjeni
esineenä. Minä en voinut muusta ajatellakaan ja olen vakuutettu, että
semmoinen on laita jokaisen, joka on ajaksi menettänyt vapautensa.
Oikeinpa minua hämmästytti vankeustoverieni toiveiden kevytmielisyys.
Vapautta kaipaavan vangin mietteet ovatkin aivan toisenlaiset kuin
vapaan ihmisen. Tietysti toivoo vapaa ihminenkin (esim. kohtalon
muutosta, jonkun yrityksen onnistumista), mutta hän elää ja toimii
samalla; elämä vetää hänet täydellisesti mukaansa. Toisin on vangin
laita. Tosin elää hänkin vangin, pakkotyöläisen elämää; mutta olkoon
hän kuka hyvänsä ja olkoon hänen vankeusaikansa minkä pituinen
tahansa, niin ei hän kuitenkaan voi pitää kohtaloansa määrättynä,
päätettynä eikä elämäänsä osana varsinaisesta elämästä. Jokainen vanki
tuntee, ettei hän ole kotonaan, että hän on ikäänkuin vieraana.
Kaksikymmentä vuotta on hänestä yhtä paljon kuin kaksi vuotta ja hän
on vakuutettuna siitä, että hän vankeudesta päästyään viidenkymmenen
vanhana on yhtä reipas kuin nyt kolmenkymmenen vanhana. -- "Kylläpähän
vielä eletään!" ajattelee hän karkoittaen mielestään kaikki epäilykset
ja muut harmilliset ajatukset. Vieläpä nekin, jotka ovat lähetetyt
erityiseen osastoon ilman mitään määräaikaa, ajattelevat joskus, että
ei aikaakaan, niin tulee Pietarista käsky: "lähetettäköön
Nertshinskiin määräajaksi!" Sittenhän käy hyvin; ensiksikin kestää
matka Nertshinskiin lähes puolen vuotta, mutta joukossa matkustaminen
on paljoa hauskempaa kuin vankilassa oleminen! Ja kun viimein
määräaika Nertshinskissä päättyy, niin sitten... Ja sillä tavoin
ajattelevat joskus harmaapäiset ukotkin.

Tobolskissa näin minä seinään kahlittuja. He olivat sidottuina noin
sylen pituiseen ketjuun, ja läheisyydessään oli heillä makuulava.
Semmoiseen rangaistukseen tuomitaan kauheimmista Siperjassa tehdyistä
rikoksista, ja siten saavat onnettomat istua viisi, jopa kymmenenkin
vuotta. Suurin osa heistä on ryövärejä. Olipa yksi herrasmiehen
näköinenkin; hän oli ollut kerran jossain virkatoimessa. Hän puhui
hiljaan, kuiskaamalla ja hymyili makeasti. Hän näytti meille ketjuansa
ja osoitti myöskin, miten hän saattaisi mukavimmin laskeutua
makaamaan. Mikähän lintu sekin lie ollut! Ylipäänsä käyttäytyivät he
kaikki siivosti ja näyttivät tyytyväisiltä, mutta sen ohessa halusi
jokainen heistä lopettaa istumisaikansa niin pian kuin mahdollista.
Minkähän tähden? Sen tähden, että pääsisi pois tukahuttavasta,
matalasta huoneesta ja saisi kulkea vankilan pihan poikki ... siinä
kaikki. Vankilan ulkopuolelle ei heitä enää koskaan lasketa. He itse
tiesivät, että ketjusta päästettyjä pidetään kuolemaansa asti
kahlittuina vankilassa. He tiesivät sen ja sittenkin toivoivat
pääsevänsä ketjurangaistuksesta niin pian kuin mahdollista.
Voisivatkohan he ilman tätä toivoa olla vuosikausia seinään
kahlittuina kuolematta tai hulluksi tulematta?

Minä tunsin, että työ virkisti minua ja vahvisti ruumiinvoimiani.
Alituinen henkinen levottomuus, hermojen kiihoitus ja kasarmin
umpinainen ilma olisivat voineet runnella minut kokonaan. Olemalla
usein raittiissa ilmassa ja työntoimessa luulin minä voimistuvani,
tulevani terveeksi ja reippaaksi. Siinä en erehtynytkään: työ ja liike
olivat minulle suureksi eduksi. Kauhulla näin minä, kuinka eräs
toverini (aatelismies) lakastui vankilassa kuin sammuva kynttilä. Hän
tuli tänne yht'aikaa kuin minäkin ja oli silloin nuori, reipas ja
kaunis mies, lähtiessään sitä vastoin kuihtunut, harmaapäinen ja
heikkohenkinen. Ei, tahdonpa elää ja olla terveenä, ajattelin minä
häntä nähdessäni. Senpä tähden sainkin alussa kärsiä työinnostani
pilkkaa ja ivaa muiden vankien puolelta. Mutta minä en huolinut siitä,
vaan kävin uutterasti työssä, esim. alabasteria polttamassa ja
survomassa, koska se oli ensimäisiä töitä, johon minä perehdyin.
Alabasterin survominen ei ollut vaikeata. Insinöörit huojensivat
mahdollisuuden mukaan aatelismiesten työntekoa, eivätkä siinä,
sivumennen sanoen, menetelleetkään hemmoittelevasti, vaan kohtuuden
mukaan. Väärinhän olisikin ollut vaatia toista vertaa heikommalta ja
ruumiilliseen työhön tottumattomalta ihmiseltä saman verran työtä kuin
varsinaiselta työmieheltä. Mutta tätä "hemmoittelua" ei aina
noudatettu ja jos noudatettiinkin, tapahtui se ikäänkuin salaa; sitä
pidettiin tarkasti silmällä. Usein täytyi olla kovassakin työssä, ja
silloin aatelismiehet saivat kärsiä kahta vertaa enemmän kuin muut.
Alabasterityöhön lähetettiin noin kolme, neljä henkeä, tavallisesti
vanhuksia sekä heikkovoimaisia, ja niiden joukossa tietysti meitäkin;
sitä paitsi pantiin mukaan joku asiantunteva vanki. Semmoisena oli
useampina vuosina peräkkäin eräs Almasow, jörömäinen, mustaverinen,
laiha ja harvasanainen mies. Hän halveksi meitä suuressa määrin.
Muuten oli hän niin harvapuheinen, ettei viitsinyt meille oikein
riidelläkään. Vaja, jossa alabasteria poltettiin ja survottiin, oli
autiolla ja jyrkällä joen rannalla. Talvella, varsinkin sumuisella
säällä tuntui ikävältä katsella jokea ja kaukana olevaa vastaista
rantaa. Jotain surullista, sydäntä särkevää oli tässä autiossa
seudussa. Mutta tuntuipa vielä surullisemmalta, kun aurinko paistoi
valkean lumen pintaan; olisipa tehnyt mieli lentää tuohon erämaahan,
joka alkoi toisella rannalla ja levisi eteläänpäin loppumattomana
kenttänä. Almasow ryhtyi työhön ääneti, synkän näköisenä, ja meitä
oikein hävetti, kun emme voineet häntä kunnollisesti auttaa. Mutta hän
työskentelikin varta vasten yksinään, vaatimatta meiltä apua,
ikäänkuin pakoittaakseen meitä huomaamaan kaiken mitättömyytemme. Työ
ei ollut kuitenkaan sen suurempi kuin uunin lämmittäminen, jotta siinä
olisi voinut polttaa alabasteria, jota me hänelle vähitellen
kannoimme. Seuraavana päivänä, jolloin alabasteri oli jo kokonaan
paahtunut, ruvettiin sitä tyhjentämään uunista. Kukin meistä otti
käteensä raskaan moukarin, täytti itselleen eri laatikon alabasteria
ja alkoi sitä survoa. Se oli mieluista työtä. Helposti mureneva
alabasteri muuttui pian valkeaksi, kiiltäväksi pölyksi. Me
heilauttelimme raskaita moukarejamme ja aikaan saimme semmoisen
jyrinän, että sitä oli hauska kuunnella. Vihdoin tuli väsymys ja
silloin tuntui elämä hyvältä, kasvot punottivat ja veri virtaili
entistä nopeammin. Jopa Almasowkin katseli meitä suopeasti, aivan kuin
olisimme olleet pieniä lapsia; tyytyväisenä poltti hän piippuansa
voimatta kuitenkaan olla murahtamatta, kun sattui meille jotakin
sanomaan. Muuten oli hän samanlainen kaikkia kohtaan ja luulenpa, että
hän oikeastaan oli hyväluontoinen mies.

Toinen työ, johon minua lähetettiin, oli sorvauspyörän pyörittäminen
verstaassa. Pyörä oli iso ja raskas. Tarvittiin paljon voimaa sen
liikuttamiseksi, etenkin jos sorvari valmisti (ruunun tarpeeksi)
jotakin kaidepuuta tai ison pöydän jalkaa, jota varten käytettiin
melkoisen suuria pölkkyjä. Yksin oli pyörän pyörittäminen semmoisissa
tapauksissa mahdotonta, jonka tähden siihen toimeen lähetettiinkin
tavallisesti kaksi henkilöä -- minut ja eräs toinen aatelismies B. Ja
niin olikin tuo toimi meidän hallussamme useampien vuosien kuluessa.
B. oli heikko, rintatautinen mies. Hän oli saapunut vankilaan vuotta
ennen minua kahden toverinsa seurassa; niistä oli toinen vanha ukko,
joka öin sekä päivin rukoili Jumalaa (vangit häntä siitä suuresti
kunnioittivat); hän kuoli minun täällä ollessani; toinen taas oli
nuori, voimakas ja punakka mies, joka matkalla tänne Siperjaan oli
kantanut puolitiessä väsynyttä toveriaan. Olipa hauska nähdä näiden
miesten keskinäistä ystävyyttä. B. oli erittäin sivistynyt,
kunnollinen ja jalomielinen mies, jonka oli kuitenkin tauti runnellut
ja turmellut. Pyörää hoidimme me yhdessä ja se huvitti meitä
kumpaakin. Minulle oli tämä työ oivallisena voimisteluna.

Mielitoimenani oli myöskin lumen lapioiminen. Se tapahtui tavallisesti
lumituiskujen jälkeen, useamman kerran talvessa. Vuorokauden kestänyt
lumituisku peitti muutamia taloja akkunain puoliväliin saakka, toisia
taas melkein kokonaan. Kun tuisku oli lakannut ja aurinko tullut
näkyviin, lähetettiin meidät suurissa joukoissa lapioimaan
lumikinoksia ruunun rakennuksien edustalta. Kukin sai käteensä lapion
ja joukkokunnalle annettiin urakka, väliin sangen suurikin, mutta
kaikki ryhtyivät kuitenkin innokkaasti työhön. Pehmeätä, äsken
pudonnutta ja päältäpäin hiukan jäätynyttä lunta oli helppo lapioida
sekä heitellä ylen ympäri ilmaan, johon se hajosi kiiltävänä jauhona.
Lapiot tunkeutuivat keveästi valkeaan, auringon säteissä kimaltelevaan
lumikinokseen. Vangit olivat melkein aina iloisia lapioimistyötä
tehdessään. Raitis talvinen ilma sekä liike virkistytti heitä. Kaikki
olivat hyvällä tuulella, nauru ja leikinteko oli ylimillään. Väliin
ruvettiin lumisille, mutta siitä oli kuitenkin seurauksena, että
vakaamieliset ja kaiken ilon vihaajat nostivat kovan melun, joten
yleinen riemastus päättyi tavallisesti haukkumiseen.

Vähitellen sain minä uusia tuttavia, joita en kuitenkaan itse hakenut,
sillä olinhan vielä rauhaton, synkkämielinen ja luottamaton.
Tuttavuuteni syntyivät itsestään. Ensimäisinä alkoi vanki Petrow käydä
luonani. Minä annan erityisen painon sanalle "käydä", sillä Petrow
asui erityisen osaston kaukaisimmassa kasarmissa. Välillämme ei siis
voinut olla minkäänlaisia siteitä eikä yhteisiä harrastuksia.
Yhtähyvin piti Petrow ensi aikoina velvollisuutenaan pistäytyä melkein
joka päivä luonani tai puhella kanssani, kun joutohetkinä kävelin
kasarmien takana kaukana toisten silmäyksiltä. Alussa tuntui se
minusta tukalalta. Mutta vähitellen osasi hän kuitenkin menetellä
niin, että hänen seuransa tuli minulle hupaiseksi, huolimatta siitä
ettei hän ollutkaan juuri puhelias seuramies. Ruumiiltaan oli hän
matalakasvuinen, voimakas ja sukkela, hänen kasvonsa olivat jokseenkin
miellyttävät, poskiluut leveät, katse rohkea, hampaat valkoiset, ja
alahuulen alla oli hänellä aina tupakkapuru. Tällaisen purun
käyttäminen olikin yleisenä tapana vangeilla. Hän oli neljänkymmenen
vanha, vaan näytti kymmentä vuotta nuoremmalta. Hän puhui kanssani
sangen vapaasti ja käyttäytyi aina kunnollisesti, kohteliaasti. Jos
esim. huomasi, että minä hain yksinäisyyttä, niin sanoi hän
ainoastaan muutaman sanan ja jätti minut sitten rauhaan kiittäen
kohteliaisuudesta, joten hän tietysti ei menetellyt muiden vankien
kanssa. Olipa kumma, että semmoinen suhde pysyi välillämme useampien
vuosien kuluessa. Enkä minä vielä nytkään oikein käsitä, minkätähden
hän tuli luokseni melkein joka päivä? Tosin hän sittemmin varasteli
minulta usein, mutta se tapahtui aivan kuin vahingossa; rahaa ei hän
pyytänyt minulta koskaan, eikä hän siis seurustellutkaan kanssani
minkään aineellisen edun vuoksi.

En tiedä myöskään, minkä tähden minusta näytti siltä, kuin hän ei
olisikaan asunut vankilassa, vaan jossain toisessa paikassa, josta hän
sitten aivan kuin sivumennen kävi täällä tiedustelemassa uutisia ja
katsomassa meitä. Aina oli hänellä johonkin kiire, ikäänkuin joku
olisi häntä odottanut tai ikäänkuin hänellä olisi ollut päättämättömiä
asioita. Yhtähyvin ei hän näyttänyt kovin hätäilevältä. Katseensakin
oli hyvin omituinen: hän katsoi ihmisiä tarkkaan, rohkeasti ja hiukan
ivallisesti, mutta samalla myöskin jotenkin heidän ylitsensä,
ikäänkuin hän olisikin katsonut jotain toista kauempana olevaa
esinettä. Senpä vuoksi näyttikin hän hieman hajamieliseltä. Minä
tarkastin välistä varta vasten, minne Petrow meni luotani? Missä häntä
odotettiin? Hän riensi johonkin kasarmiin tai kyökkiin, istautui
siellä puhelevien viereen, kuunteli heitä tarkkaan, otti joskus
itsekin osaa keskusteluun, jopa kiivastuikin, mutta vaikeni sitten
taas äkkiä. Sekä puhuessaan että vaiti ollessaan näytti hän siltä,
ikäänkuin häntä jossain olisi odotettu, ikäänkuin hänellä jossain
olisi ollut toimittamista. Omituisinta asiassa oli se, ettei hänellä
ollut mitään tointa, että hän eleli aivan joutilaana (ruunun töitä
tietysti lukuun ottamatta). Mitään ammattia ei hän osannut tehdä, eikä
hänellä ollut koskaan rahaa; rahasta ei hän pitänytkään paljon väliä.
Mutta mitä puhui hän kanssani? Hänen puheensa olivat yhtä kummalliset
kuin hän itse. Jos hän esim. sattui huomaamaan, että minä kävelin
yksinäni jossain vankilan takana, kääntyi hän äkkiä puoleeni. Hän
astui nopeasti ja teki äkkinäisiä käänteitä. Hän tuli luokseni
astumalla, mutta näytti siltä, kuin olisi juossutkin.

-- Hyvää päivää.

-- Hyvää päivää.

-- Enkö häiritse teitä?

-- Ette.

-- Niin, minä aioin kysyä teiltä Napoleonista. Onkohan hän sukua
sille, joka eli kahdennellatoista-luvulla? (Petrow oli sotilaspoikia
ja osasi lukea).

-- On.

-- Minkälainen presidentti hän on?

Hän kyseli aina joutuisaan ja katkonaisesti, ikäänkuin olisi tahtonut
mitä pikemmin päästä asian perille, ikäänkuin olisi tiedustellut
jotain hyvin tärkeätä.

Minä selitin hänelle, minkälainen presidentti Napoleon oli, ja
lisäsin, että hänestä kohta tulee ehkä keisarikin.

-- Kuinka niin?

Senkin asian selitin hänelle niin kuin taisin. Petrow kuunteli
tarkkaan ja oivalsi täydellisesti selitykseni; hän oikein kallisti
korvansa minun puoleeni.

-- Hm. Vielä piti minun kysyä teiltä, Aleksanteri Petrowitsh: onko
totta, kuten kerrotaan, että on olemassa semmoisiakin apinoita, joilla
kädet ulettuvat kantapäihin asti ja jotka kooltaan ovat ihmisten
suuruisia?

-- On niitä semmoisiakin.

-- Mitäs apinoita ne ovat?

Minä selitin asian niin hyvin kuin taisin.

-- Missä ne elävät?

-- Lämpimissä maissa. Sumatran saarella niitä on.

-- Onkos se Amerikassa? Onkohan siinä perää, että ihmiset muka
kulkevat siellä päälaellaan?

-- Eivät ne kulje päälaellaan. Te puhutte antipoodeista. Minä selitin
mahdollisuuden mukaan, mitä Amerika ja mitä antipoodit ovat. Hän
kuunteli hyvin tarkkaan, aivan kuin olisikin tullut kyselemään
antipoodeista.

-- Niin, oikein! Näettekös viime vuonna luin minä kreivitär
Lavallier'istä. Onkohan se juttu totta, vai muutenko se on vaan kokoon
pantu? Se on Dumas'in kirjoittama.

-- Tietysti on se vaan muuten kokoon pantu.

-- No, jääkää hyvästi. Kiitoksia.

Ja Petrow katosi, emmekä me oikeastaan koskaan puhuneet muuten kuin
tähän tapaan.

Minä aloin kysellä hänestä muilta. Kun M. sai tietää tästä
tuttavuudestani, varoitti hän minua. Hän sanoi, että moni vanki oli
häntä kauhistuttanut, mutta ei kuitenkaan kukaan, ei edes Gasinkaan,
siinä määrin kuin Petrow.

-- Hän on lujamielisin, pelottomin vanki, sanoi M. -- Hän on valmis
vaikka mihin; eikä häntä voi estää mikään, jos hän vaan saa jotakin
päähänsä. Hän voisi murhata teidät aivan ilman mitään syytä, eikä hän
sitä tehdessään edes silmiänsäkään räpäyttäisi. Minä luulen, ettei hän
ole oikein täysijärkinen.

Tämä arvostelu oli mielestäni hyvin merkillinen. Mutta M. ei voinut
tyydyttävästi selittää, kuinka hän oli tullut semmoisiin
johtopäätöksiin. Ja olipa omituista: vaikka minä seurustelin Petrowin
kanssa monta vuotta ollen hänen parissaan melkein joka päivä ja vaikka
hän osoitti minua kohtaan aina suosiota, johon minä en kuitenkaan
tietänyt mitään syytä, sekä käyttäytyi vankilassa koko tämän ajan
kuluessa siivosti eikä tehnyt mitään tuhotöitä, tulin minä kuitenkin
hänen kanssaan seurustellessani yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että
M. oli oikeassa ja että Petrow saattoi todellakin olla lujaluontoinen,
peloton ja hillitsemätön ihminen. Minkä tähden hän näytti minusta
semmoiselta, sitä en voinut oikein käsittää.

Tämä Petrow oli sama mies, joka rangaistavaksi kutsuttuna tahtoi
murhata majuuriamme; mutta majuuri lähti kuitenkin paikalta vähää
ennen rangaistuksen toimeen panoa ja pelastui siten "ihmeen kautta",
kuten vangit sanoivat. Petrowin vielä vapaana ollessa tapahtui, että
översti löi häntä harjoituksessa. Arvattavasti oli häntä ennenkin
lyöty, mutta sillä kertaa ei hän malttanut mieltänsä, vaan pisti
kaikkien nähden överstin kuoliaaksi. Minä en kuitenkaan tunne
täydellisesti hänen edellisiä vaiheitaan; hän ei koskaan puhunut
minulle niistä. Tietysti olivat nämä kohtaukset ainoastaan harvinaisia
mielen puuskauksia: sillä hän oli todellakin siivo ja hiljainen.
Hänessä piili tosin voimakkaita, tulisia himoja, mutta hiilien päällä
oli aina tuhkaa, jonka peitossa ne salaa kytivät. Minä en huomannut
hänessä koskaan taipumusta kerskailemiseen, enkä minkäänlaista kunnian
himoa, kuten muissa vangeissa. Hän riiteli harvoin, eikä hän ollut
kenenkään kanssa ystävyydessä (paitsi ehkä joskus Sirotkinin kanssa).
Kerran näin minä kuitenkin hänen suuttuvan ankarasti. Hänelle ei
annettu jotain esinettä ja siitä otti hän loukkaantuakseen. Hänen
riitaveljenään oli eräs väkevä, suurikasvuinen, riitaisa ja uskalias
vanki, nimeltä Wasili Antonow, siviiliosastosta. He olivat jo kauan
riidelleet ja minä arvelin, että asia päättyy ehkä pieneen
käsikähäkkään, sillä joskus, vaikka tosin harvoin, meni Petrowkin niin
kauas riidellessään. Mutta tällä kertaa oli tapahtua enemmänkin.
Petrow vaaleni äkkiä, hänen huulensa vapisivat, kävivät sinisiksi ja
hänen oli vaikea hengittää. Hän nousi paikaltaan ja ollen avojaloin
(kesällä oli hän usein avojaloin) astui hän verkalleen, kuulumattomin
askelin Antonowin luo. Silloin vaikenivat kaikki, niin että kärpäsen
lennon olisi voinut kuulla. Kaikki odottivat. Antonow syöksähti häntä
vastaan... Minä en voinut sietää enempää ja läksin pois kasarmista.
Luulinpa, etten kerkiäisi oikein pihallekaan, kun jo saisin kuulla
hätähuutoja. Mutta jupakka päättyi nytkin aivan toisin. Antonow
viskasi hyvissä ajoin Petrowille riidanalaisen esineen (asia koski
jotain vanhaa rääsyä). Parin minutin kuluttua haukkui tietysti Antonow
Petrowia ikäänkuin kunniansa puhdistamiseksi, näyttääkseen muka, ettei
hän niin kovin pelkuri ollutkaan. Mutta haukkumisesta ei Petrow
pitänyt väliä; hän oli asian voittanut ja korjasi tyytyväisenä riidan
alaiset rääsyt taiteensa. Neljännestunnin kuluttua kuljeskeli hän
vankilassa toimettomana, niinkuin ennenkin, ikäänkuin kuulustellen,
missä hauskimpia juttuja kerrottiin. Häntä huvittivat kaikenlaiset
asiat, mutta sittenkin näytti hän jokseenkin välinpitämättömältä.
Häntä olisi voinut verrata rotevaan työmieheen, joka työtä vailla
rupeaa joutessaan leikkimään pienten lasten kanssa. Enkä minä
käsittänyt, minkä tähden hän pysyi vankilassa, eikä karannut sieltä
tiehensä? Olisipa hän senkin tehnyt, jos vaan olisi kovin haluttanut.
Sellaiset miehet kuin Petrow tottelevat järkeänsä ainoastaan niinkauan
kuin he eivät jotain halua. Mutta silloinpa ei heitä voikaan mikään
hillitä. Ja minä olen vakuutettu, että hän olisi voinut karata, olisi
voinut pettää vartijat ja istua viikon kuluttua leivättä jossain
metsässä tai rannan kaislistossa. Mutta arvattavasti semmoinen ajatus
ei ollut vielä pälkähtänyt hänen päähänsä. Tarkkaa miettimistä ja
tervettä järkeä en minä hänessä koskaan huomannut. Tälläisillä
ihmisillä onkin vaan yksi ajatus, joka heitä koko elämän ajan ohjailee
sinne ja tänne; niinpä he häilyvätkin alinomaa, kunnes vihdoin
löytävät mielensä mukaisen tehtävän; silloin on heille henkikin
vähäarvoinen. Minä ihmettelin joskus, kuinka semmoinen mies, joka
pienestä kurituksesta oli murhannut päällikkönsä, antoi
vastustelematta rangaista itseään vankilassa. Häntä lyötiinkin joskus
salakuljetuksesta; sillä niinkuin muutkin työttömät vangit, kuljetti
hänkin tänne viinaa. Mutta hän taipui rangaistavaksi ikäänkuin
vapaehtoisesti, ikäänkuin olisi käsittänyt, että rangaistus annettiin
syystä; muussa tapauksessa ei hän olisi taipunut, vaikka olisi
tapettu. Ihmettelin minä myöskin sitä, että hän näennäisestä
ystävyydestään huolimatta varasteli minulta. Hän varasti esim.
raamattuni, jonka hänen piti viedä jostain paikasta toiseen.
Kuljettavana oli vaan muutama askel, mutta matkalla ennätti hän löytää
ostajan, jolle möi raamatun ja hankki rahoilla viinaa. Varmaankin
halusi hän kovasti viinaa, ja mitä hän kerran halusi, sitä oli kaiken
mokomin saatavakin. Semmoinen ihminen voipi murhata lähimäisensä
parinkymmenen kopeikan tähden saadakseen korttelin viinaa, vaikka
toisinaan ei pidä väliä suurista rikkauksistakaan. Hän ilmoitti
minulle itse varastaneensa raamattuni ja sen teki hän aivan
rauhallisesti, välinpitämättömästi niinkuin olisi puhunut jostain
aivan tavallisesta asiasta. Minä koettelin torua häntä aika lailla,
sillä olihan minun vaikea luopua raamatusta. Hän kuunteli tyvenesti ja
myönsi, että raamattu on hyvin hyödyllinen kirja, olipa pahoillaankin
siitä, ettei minulla sitä enää ollut, mutta varkauttaan ei hän
kuitenkaan katunut; hänen katseensa oli niin tyyni ja vakava, että
minä pidin parhaana lakata häntä moittimasta. Sanoistani ei hän
ottanut närkästyäkseen, sillä hän arveli luultavasti, että pitihän
minun häntä vaikka mieleni hyvitykseksi hiukan nuhdella; toden teolla
piti hän moitteitani joutavina juttuina, joista aika ihmisen tuskin
sopi puhuakaan. Minusta näyttikin, siltä kuin olisi hän pitänyt minua
pienenä lapsena, jolla ei ollut käsitystä yksinkertaisimmistakaan
asioista. Jos minä esim. rupesin hänen kanssaan puhumaan jostakin
muusta kuin kirjoista ja tieteistä, niin vastasi hän minulle tosin,
mutta ainoastaan kohteliaisuudesta ja hyvin lyhyesti. Usein mietin
itsekseni, minkä tähden hän uteli minulta kirjallisia asioita?
Tapahtui, että joskus näistä asioista puhellessa minä katsoin häneen
syrjästä, nähdäkseni, eikö hän nauranut minulle? Mutta hän ei
nauranut; kuunteli vaan vakavasti ja jokseenkin, ei kuitenkaan kovin
tarkkaavasti. Kysymyksensä teki hän selvään ja tarkoilleen, mutta ei
osoittanut mitään erityistä kummastusta vastauksieni johdosta...
Minusta hän nähtävästi ajatteli, ettei kanssani saattanut keskustella
niinkuin muiden ihmisten kanssa, etten minä ymmärtänyt mitään muuta
kuin kirjallisia asioita, joten minua muista asioista puhumalla ei
kannattanut vaivatakaan.

Minä olen vakuutettu, että hän piti minusta ja se seikka hämmästytti
minua suuresti. Katsoiko hän minua alaikäiseksi, kehittymättömäksi
lapseksi, tunsiko hän minua kohtaan semmoista myötätuntoisuutta, jota
kaikki lujaluontoiset tuntevat heikompiansa kohtaan, sitä en tiedä...
Ja vaikka hän varastelikin minulta, olen kuitenkin vakuutettu, että
hän varastellessaankin sääli minua. "Oi, voi!" ajatteli hän varmaankin
omaisuuttani näpistellessään, "mikähän lienee miehiäänkin, kun ei
omastansakaan suuresti välitä!" Mutta senpä tähden hän minua
rakastikin. Kerran sanoi hän minulle ikäänkuin vahingossa, että minä
olin "liian hyväsydäminen ihminen" ja "niin suora, niin suora, että on
oikein sääli." "Mutta älkää pahastuko siitä, Aleksanteri Petrowitsh",
lisäsi hän hetkisen kuluttua; "sen minä sanoin teille sydämestäni."

Tällaisille ihmisille tapahtuu joskus elämässä, että heidän luonteensa
kuohahtaa esille jossain äkkiarvaamattomassa työssä ja sillä tavoin
joutuvat he kerrassaan oikean toimintansa pyörteeseen. Heistä ei ole
alkuunpanijoiksi eikä johtajiksi; vaan alettua työtä ovat he
ensimäisinä valmiit täyttämään. He alkavat yksinkertaisesti, ilman
melua, vaan sen sijaan ovat arvelematta valmiina kukistamaan tiellä
olevia esteitä, ja muut seuraavat sokeasti heidän jälkiään, seuraavat
niin pitkälle kuin on mahdollista. Minä en usko, että Petrow saa
oikean lopun; hän on heittävä henkensä yhtäkkiä, ja jos hän lienee
vielä elossa, merkitsee se, ettei hänen aikansa ole vielä tullut.
Kukapa muuten tietää? Ehkä hän vielä saavuttaakin harmaat hapset ja
kuolee rauhallisesti vanhuudesta väsyneenä, häilyttyään koko elämänsä
sinne tänne ilman mitään tarkoitusta. Mutta minusta näyttää kuitenkin,
että M. oli oikeassa, kun hän sanoi, että Petrow oli vankilamme
lujaluontoisin asukas.



VIII.

Lujaluontoisia ihmisiä. -- Lukaa.


Lujaluontoisista ihmisistä on vaikea puhua; vankilassa, samoin kuin
muuallakin, oli heitä hyvin vähän. Muutamat olivat jo ulkomuodoltaan
hirveän näköisiä, ja kun ajatteli, mitä heistä kerrottiin, niin
oikeinpa täytyi väistyä heidän edestään. Joku epämääräinen tunne
pakoitti minua alussa karttamaan semmoisia ihmisiä. Sittemmin muuttui
mieleni hirveimpienkin murhamiesten suhteen. Toiset taas eivät olleet
murhamiehiäkään ja kuitenkin näyttivät hirveämmiltä kuin jotkut monen
murhan tekijät. Muutamat rikokset olivat sitä laatua, että niistä oli
vaikea saada minkäänlaista käsitystä; niin olivat ne kummallisia.
Niinpä tapahtuu alhaisen kansamme keskuudessa murhia aivan omituisista
syistä. Sangen usein näkee esim. seuraavan murhaajatyypin: Mies elää
hiljaan ja rauhallisesti. Hänen kohtalonsa on katkera, mutta hän
kärsii. Ajatelkaamme, että hän on talonpoika, maaorja, porvari tai
sotamies. Äkkiä kadottaa hän malttinsa; hän ei voi enää kärsiä, vaan
pistää kuoliaaksi vihamiehensä ja sortajansa. Nytpä tuleekin näkyviin
omituinen ilmiö. Ensin murhasi tuo mies sortajansa, vihollisensa, ja
sen rikoksen syitä voidaan ymmärtää; mutta sitten murhaa hän ketä
hyvänsä, kuka vaan eteen sattuu, murhaa huvin vuoksi, loukkaavasta
sanasta, katseesta tai muuten vaan, saadakseen toisen tieltänsä
raivatuksi. Hän on aivan kuin päihtyneenä, houreissaan. Hypättyään
kerran määrätyn rajan yli, rupee hän huvitteleimaan sillä, ettei pidä
enää mitään pyhänä; hän tahtoo ikäänkuin kerrassaan riistää itsensä
kaikista rajoituksista ja nauttia hillitsemättä vapaudestaan, nauttia
sydämensä ahdistuksesta, jota mokomat työt eivät voi olla hänessä
vaikuttamatta. Sen ohessa tietää hän, että kauhea rangaistus häntä
odottaa. Semmoinen pahantekijä on verrattava ihmiseen, joka luiskahtaa
korkeasta tornista alas syvyyteen ja haluaa syöstä kerrassaan pää
edellä tantereeseen, jotta elämän lanka samassa katkeaisi. Siihen
tilaan voivat joutua peräti hiljaiset ihmiset. Joku heistä ylpeileekin
töistään. Mitä vähäpätöisempi hän sitä ennen oli, sitä enemmin haluaa
hän nyt ylvästellä, rehennellä. Hän oikein nauttii muissa
herättämästään kauhusta ja kammosta. Hän antautuu jonkunlaisen
epätoivon valtaan ja tämmöinen "epätoivoinen" haluaa saada mitä
pikemmin rangaistuksensa; sillä mokoma epätoivo rupee vihdoin hänestä
itsestäänkin tuntumaan raskaalta. Omituista on kuitenkin, että
tämmöinen mielen tila kestää ainoastaan rangaistuspaikalle saakka,
jossa se äkkiä muuttuu, ikäänkuin ennakolta määrättävien sääntöjen
mukaan. Silloin pahantekijä oitis masentuu, pehmiää. Rangaistuslavalla
hän voivottelee ja pyytää kansalta anteeksi. Vankilaan tultuaan on hän
ihmeellisen alakuloinen ja hiljainen, niin että on mahdotonta luulla
häntä siksi, joka on murhannut useampia ihmisiä.

On tietysti semmoisiakin, jotka eivät masennu vielä vankilassakaan,
vaan säilyttävät aluksi sielläkin jonkunlaista ylpeyttä, kopeutta. He
arvelevat, että enpä minä olekkaan niin huono mies kuin luulette; minä
olen tehnyt monta murhaa. Mutta lopulta hekin masentuvat. Joskus
muistelevat he huvin vuoksi entistä elämäänsä ja jos silloin tapaavat
jonkun yksinkertaisen ihmettelijän, kertovat hänelle urotöitään,
koettaen kuitenkin salata sitä, että he itse ovat huvitetut
semmoisesta kertomuksesta. Semmoista itserakasta varovaisuutta
noudatetaankin hyvin taitavasti. Kertoja juttelee kerrottavansa
jokseenkin huolettomasti, vaikka toiselta puolen punnitseekin joka
sanansa tarkoilleen, aivan kuin hän olisi käynyt oppia puhetaidossa.

Eräänä pitkänä talvi-iltana vankeuteni ensi aikoina kuulin minä
laverilla maatessani erään semmoisen kertomuksen ja tottumaton kun
olinkin, pidin kertojaa hirveänä pahantekijänä ja lujaluontoisena
ihmisenä samalla kun melkein laskin leikkiä Petrowista. Aineena oli,
kuinka kertoja, Lukaa Kusmitsh, ilman mitään syytä, ainoastaan huvin
vuoksi, oli murhannut jonkun majuurin. Tämä Lukaa Kusmitsh oli sama
pienenläntä, terävänenäinen vähävenäläinen, josta jo olen ennen
maininnut. Hän oli ollut luullakseni maaorjana. Hänessä oli todellakin
jotain terävää, ylpeätä. "Pieni on lintu, vaan kynsi terävä", sanoo
sananlasku. Mutta vangit oppivat vaistomaisesti tuntemaan toisiansa,
ja niinpä häntäkin ainoastaan harvat kunnioittivat. Hän oli tavattoman
itserakas. Sinä iltana istui hän laverilla ja ompeli paitaa.
Liinavaatteiden ompeleminen oli hänen ammattinsa. Hänen vieressään
istui eräs yksinkertainen, vaan hyväluontoinen vanki, nimeltä Kobilin,
joka oli hänen vierustoverinsa lavereilla. Lukaa riiteli hänen
kanssaan usein ja kohteli häntä ylipäänsä kopeasti sekä pilkallisesti,
vaikka Kobilin sitä yksinkertaisuudessaan usein ei huomannutkaan. Hän
neuloi villasukkaa ja kuunteli välinpitämättömästi Lukaan kertomusta.
Tämä taas jutteli jokseenkin kovalla äänellä ja selvästi. Hän tahtoi,
että kaikki olisivat kuulleet hänen juttuansa, vaikka muuten olikin
puhuvinaan yksinomaisesti Kobilinille.

-- Minut lähetettiin, veliseni, omalta paikkakunnaltani, niin alkoi
hän -- Tsh--wiin, löysäläisyydestä muka.

-- Milloinkas se tapahtui, onko siitä jo kauan aikaa? kysyi Kobilin.

-- Onpahan siitä jo toista vuotta. Kun saavuimme K--wiin, niin
pistettiinkin minut siellä vähäksi aikaa vankeuteen. Minä katsahdin
ympärilleni ja näinkin, että kanssani oli istumassa noin kaksitoista
henkeä, kaikki vähävenäläisiä, suurikasvuisia ja vankkoja miehiä kuin
härät ikään. Mutta kovin olivat he hiljaisia; ruoka oli vankilassa
huonoa, ja majuuri teki mitä vaan katsoi hyväksi. Minä istuin päivän,
istuin toisen ja näin, että pelkureja olivat nuo toiset. Mitä te
mokomaa pöllöä arastelette? sanoin minä heille.

-- Meneppäs itse hänen pakeilleen! vastasivat he ja vieläpä
pilkallisesti. Minä olin vaiti. Ja olipa siinä yksi vähävenäläinen
kovin naurettava mies, sanoi hän kääntyen Kobilinista kaikkien
puoleen. -- Tämä mies kertoi, kuinka häntä tuomittiin ja mitä hän
oikeudessa oli jutellut, oikeinpa vedet valuivat ukon silmistä. Kotia
olivat häneltä jääneet vaimo ja lapset. Itse oli hän vankka,
harmaapäinen ja lihava. "Minä häntä kielsin, mutta se konna yhä vaan
kirjoitti ja kirjoitti. Minä jo sanoin, että hiisi saisi meidät kaikki
periä, mutta hän vaan kirjoitti... ja niinpä jouduinkin minä
perikatoon!" Annappas, Wasja rihmaa; kovin on tämä rihma mitätöntä.

-- Tässä on torilta tuotua, vastasi Wasja tarjoten rihmaa.

-- Meidän on parempaa, vaan tuonoin lienee invaliidi ostanut sitä
joltain renttu-ämmältä, jatkoi Lukaa pujottaen rihmaa neulan silmään.

-- Kummiltansa kaiketi.

-- Kaiketi kummiltansa.

-- No mitenkäs sitte majuurin kävi? kysyi unohdettu Kobilin.

Sitäpä Lukaa odottikin. Yhtähyvin ei hän ruvennut oitis jatkamaan
kertomustaan, ikäänkuin ei olisi ollut huomaavinaankaan Kobilinin
kysymystä. Tyynesti laittoi hän neulansa kuntoon, vetäsi jalkansa
veltosti koukkuun ja alkoi vasta sitten:

-- Minä sain vähävenäläiset yllytetyiksi ja majuuri kutsuttiin
paikalle. Mutta olinpa jo aamusta pyytänyt eräältä naapurilta veitsen,
joka minulla nyt oli piilossa hätätilaa varten. Majuuri vimmastui. Hän
ajoi vankilaan. No, sanoin minä, elkää peljätkö, miehet! Mutta
vähävenäläisillä oli sydän kurkussa; he oikein vapisivat. Majuuri
ryntäsi sisään, humalassa. "Kuka täällä! Mitä täällä! Minä olen
tsaari, minä olen jumalakin!"

Kun hän sanoi: "minä olen tsaari ja minä olen jumalakin", silloin
astuin minä esille, ja veitsi oli minulla hihassa, jatkoi Lukaa.

-- Ei, teidän korkea-arvoisuutenne, sanoin minä ja samalla tulin yhä
likemmä; eihän se voi olla mahdollista, teidän korkea-arvoisuutenne,
että te olette tsaari ja jumalakin.

-- Sinäkös se oletkin, sinäkös se oletkin? huusi majuuri; --
kapinoitsija!

-- Ei, sanoin minä (ja tulin yhä likemmä), ei teidän
korkea-arvoisuutenne; kuten itse tiedätte, on Jumalamme kaikkivaltias,
joka paikassa läsnäolevainen ja ainoa, sanoin minä. Ja tsaarimme on
myöskin yksi, kaikkien meidän hallitsijamme, Jumalan asettama. Hän on,
sanoin, yksinvaltias. Mutta te, sanoin, te olette vaan majuuri, meidän
esimiehemme tsaarin armosta, sanoin, ja omasta ansiostamme.

-- Kuin-kuin-kuin-kuin! änkytti majuuri eikä voinut sanoa sen enempää.
Kovin oli ihmeissään.

-- Kas näin, sanoin minä ja samassa ryntäsin häntä vastaan sekä
työnsin veitsen suoraan hänen vatsaansa. Se sattui oikeaan paikkaan.
Majuuri kaatui ja ainoastaan jalat vielä vähän heilahtivat. Minä
viskasin veitsen kädestäni.

-- Nostakaa nyt hänet! sanoin minä vähävenäläisille.

Tässä poikkeen hiukan kertomuksesta. Lauseet semmoiset kuin: "minä
olen tsaari ja minä olen jumalakin" ynnä muut samankalttaiset olivat
ennen hyvin tavallisia esimiesten suussa. Täytyy kuitenkin tunnustaa,
että nyt sellaisia esimiehiä on vähän, ehkäpä ovat ne kokonaan
kadonneet. Huomattava on myöskin, että sellaisilla lauseilla
herrastelivat tavallisesti ne päälliköt, jotka olivat kohonneet
virkaansa alhaisesta asemasta. Upseerin arvo ikäänkuin käänsi nurin
heidän sisällisen ihmisensä. Saatuansa kokea kovaa kauan aikaa,
pääsivät he vihdoin upseereiksi, päälliköiksi ja tottumattomuudesta
luulivat olevansa enemmän kuin olivatkaan; heidän kopeutensa kohtasi
tietysti ainoastaan ala-arvoisempia ihmisiä. Korkeampia esimiehiään
imartelivat he kuten ennenkin. Jotkut heistä kiirehtivät ilmoittamaan
näille esimiehilleen, että he olivat alhaisesta arvosta kohonneet
upseeriksi ja että he "muistivat aina asemansa." Alistetuille olivat
he taas itsevaltaisia käskijöitä. Luultavaa on, ettei enää tavata
semmoisia päälliköjä, joiden huulilta lähtisi: "minä olen tsaari,
minä olen jumalakin." Varmaa on kuitenkin, ettei mikään ärsytä
vankeja ja muita alistettuja siinä määrin kuin mokomat lauseet.
Semmoinen itsensä korottaminen ja liioiteltu ajatus omasta
rankaisemattomuudestaan herättää vihaa nöyrimmässäkin ihmisessä ja
tekee hänet kärsimättömäksi. Onneksi kuuluu koko juttu entisyyteen ja
silloinkin oli mokoman ylvästelijän peljättävä kovaa rangaistusta
ylemmiltä esimiehiltään.

Tosiasia on, että alistettuja suututtaa kaikenlainen kopeus, jota
heitä vastaan osoitetaan. Muutamat ajattelevat esim., että kaikki
onkin jo hyvin, jos vankia ruokitaan kelvollisesti ja kohdellaan
muuten lainmukaisesti. Se on erehdystä. Jokainen, olkoon hän kuka
hyvänsä ja kuinka halvassa tilassa hyvänsä, vaatii kuitenkin
vaistomaisesti ihmisarvonsa tunnustamista. Vanki tietää itse että hän
on vanki ja hylkyläinen; mutta eivät mitkään poltinmerkit eivätkä
kahleet voi pakoittaa häntä unohtamaan, että hän on ihminen. Ja kun
hän kerran on ihminen, pitää häntä kohdellakin ihmisenä. Jumalani!
Ihmisellinen kohtelu voipi vaikuttaa semmoiseenkin, jossa Jumalan kuva
on jo kauan sitten himmentynyt. Tällaisille onnettomille pitää olla
ihmisellinen; sillä siinä on heidän pelastuksensa, siinä heidän
ilonsa. Minä tapasin hyviäkin, kunnioitettaviakin esimiehiä ja näin,
minkä vaikutuksen he tekivät noihin raukkoihin. Tarvittiin vaan
muutama ystävällinen sana ja vangit tulivat aivan toisiksi ihmisiksi.
He iloitsivat kuin lapset ja rakastivat kuin lapset. Huomautan vielä
yhden omituisuuden; vangit itse eivät rakasta liian tuttavaa eikä
liian ystävällistä käytöstä esimiestensä puolelta. He tahtoisivat
kunnioittaa esimiestään, mutta niin ollen on se mahdotonta. Vanki on
hyvillään, jos hänen päälliköllään on ritarimerkkiä, jos hän on muhkea
muodoltaan ja jonkun ylemmän esimiehen suosiossa, jos hän on ankara,
mahtava, rehellinen ja oman arvonsa tunteva. Semmoisia miehiä vangit
rakastavat arvellen, että kun päällikkö säilyttää oman arvollisuutensa
eikä loukkaa heitäkään, niin on kaikki hyvin.

* * * * *

-- Kylläpä sinua lie sitten pehmitetty? huomautti Kobilin
rauhallisesti.

-- Hm. Kyllähän se on totta, että pehmitettiin. Alei, annappas saksit!
Minkä tähden tänään ei ole maidania?

-- Rahat on juotu, huomautti Wasja. -- Jos ei olisi juotu, niin ehkä
maidankin olisi.

-- Jos! "Jos" maksaa Moskovassakin sata ruplaa, virkkoi Lukaa.

-- Kuinkas paljon sinä sait kaikkiansa? kysäsi taas Kobilin.

-- Annettiinpa, rakas veli, sata viisi. Vaan kuinka luulette, veljet,
olivatpa vähältä tappaa minut, jatkoi Lukaa kääntyen taas Kobilinista
kaikkien puoleen. -- Kun sain nuo sata viisi, kuljetettiin minua
täydessä paraadissa. Sitä ennen en ollut vielä koskaan saanut
selkääni. Kansaa keräytyi suunnaton joukko, koko kaupunki oli
jaloilla; sillä olihan murhamies rangaistava. Kyllä se kansa on niin
mieletön, etten osaa sanoakaan. Timoshka [pyöveli] riisui minut ja
sanoi: kestä nyt vaan, kohta poltan! Minä odotin, mitä oli tuleva? Kun
hän läimäytti ensimäisen kerran, aioin minä huutaa, aukaisin suuni,
vaan ääntäpä ei lähtenytkään. Kun sitten läimäytti toisen kerran,
niin, uskokaa tai älkää, minä en tietänyt enää mistään mitään. Kun
sitten toinnuin, kuulin luettavan: seitsemästoista. Neljästi annettiin
minun levähtää, noin puoli tuntia erältään; vedellä valeltiin. Minä
tuijotin edessäni oleviin ihmisiin ja ajattelin: "nyt tulee
kuolema..."

-- Ethän sinä kuitenkaan kuollut? kysyi Kobilini
yksinkertaisuudessaan.

Lukaa loi häneen sanomattoman halveksivan silmäyksen; muut nauroivat.

-- Sitä nyt on aika pöllö!

-- Yläkammio on huonossa kunnossa, huomautti Lukaa, ikäänkuin katuen,
että oli ruvennut puheisiin mokoman tyhmikön kanssa.

-- Ymmärrystä ei ole siunaantunut, tuumaili Wasja.

Vaikka Lukaa oli murhannut kuusi henkeä, ei häntä vankilassa kukaan
peljännyt; itse olisi hän kuitenkin halunnut olla jonkunlaisena
hirvittävänä olentona.



IX.

Isai Fomitsh. -- Sauna. -- Baklushinin kertomus.


Joulu lähestyi. Vangit näyttivät juhlallisilta sitä odotellessaan, ja
kun minä katselin heitä, rupesin itsekin odottamaan jotain tavatonta.
Neljä päivää ennen juhlaa vietiin meidät saunaan. Ensi vuosinani
käytettiin meitä harvoin saunassa. Kaikki iloitsivat ja alkoivat
valmistautua. Lähtö oli määrätty tapahtuvaksi puolenpäivän aikaan,
jolloin työnteko lopetettiin. Muita enemmin iloitsi ja puuhaili Isai
Fomitsh Bumstein, sama juutalainen, josta olen jo maininnut
kertomukseni neljännessä luvussa. Hän kylpi mielellään tavattoman
kuumassa löylyssä, ja joka kerta, kun minä satun muistelemaan vankilan
saunaa (joka muistelemista ansaitseekin), niin ensi sijalle astuu
eteeni aina kasarmitoverini Isai Fomitshin kuva. Hän oli kovin
hullunkurinen olento. Hänen ulkomuodostaan olen jo maininnut ennen;
ijältään oli hän noin viidenkymmenen vanha, kivuloinen, ryppyinen ja
heikko mies. Hänen kasvoissaan ilmaantui alinomainen, lannistamaton
tyytyväisyys, melkeinpä autuaallisuus. Nähtävästi ei hän ollut
laisinkaan pahoillaan siitä, että oli joutunut vankeuteen. Ollen
juveelintekijä, jommoista ammattilaista paikkakunnalla ei ollut
toista, sai hän alinomaa työtä kaupunkilaisilta. Ja siten olivat hänen
rahatulonsa jommoisetkin. Puutetta ei hän kärsinyt, vaan eli "rikkaan"
tavoin ja lainailipa muillekin rahaa panttia vastaan. Hänellä oli oma
teekyökkinsä, hyvä polstari, kupit ja ruoka-astiat. Kaupungissa asuvat
juutalaiset pitivät hänen kanssaan yhteyttä ja auttoivat häntä.
Lauantaisin kävi hän vartijan saattamana juutalaisten rukoushuoneessa
(laki sen salli) ja eli hyvin iloisesti, haluten kuitenkin päästä
kaksitoista vuotisen vankeusaikansa päähän, jotta voisi mennä --
naimisiin. Hänessä oli omituisella tavalla yhdistettynä
lapsellisuutta, tyhmyyttä, viekkautta, röyhkeyttä, avomielisyyttä,
arkuutta, kerskailevaisuutta ja hävyttömyyttä. Olipa omituista,
etteivät vangit hänelle juuri pahasti nauraneet, vaan laskivat hänestä
ainoastaan viatonta leikkiä. Isai Fomitshista oli nähtävästi kaikille
huvia. "Hän on meillä yksinään, älkää kajotko häneen", sanoivat
vangit, ja Isai Fomitsh, vaikka ymmärsikin mitä sillä tarkoitettiin,
oli kuitenkin ylpeä arvostaan, joka seikka suuresti huvitti muita
vankeja. Hän oli sangen hauskalla tavalla saapunut vankilaan (se
tapahtui ennen minun tuloani, vaan minä kuulin siitä kerrottavan).
Eräänä iltana levisi äkkiä huhu, että vankilaan oli tuotu joku
juutalainen ja että hänen tukkaansa paraikaa kerittiin vahtipaikalla.
Sitä ennen ei täällä ollut yhtään juutalaista. Vangit odottivat häntä
hyvin uteliaina ja hyökkäsivät oitis miehen ympärille, kun hän oli
tullut portista sisään. Vankilan aliupseeri vei hänet siviilikasarmiin
ja osoitti hänelle paikan laverilla. Mukana oli Isai Fomitshilla
säkki, jossa hän säilytti sekä omiansa että ruunun tavaroita. Hän pani
sen pois käsistään, kiipesi laverille ja kävi istumaan, jalat
koukussa, uskaltamatta luoda kehenkään silmiänsä. Ylt'ympäri
naurettiin ja laskettiin leikkiä hänen juutalaisen syntyperänsä
johdosta. Äkkiä tunkeutui joukon läpi eräs nuori vanki kantaen
käsissään peräti vanhoja, likaisia ja rikkinäisiä kesähousuja sekä
jalkarääsyjä.

-- Kas niin, rakas ystäväni, minä olen sinua odottanut jo kuudetta
vuotta. Mitäs näitä vastaan tarjoot?

Ja hän levitti tulokkaan eteen tuomansa ryysyt.

Isai Fomitsh, joka vankilaan tullessaan oli niin pelästynyt, ettei
uskaltanut luoda silmiään ympärillään seisoviin kauheannäköisiin
ihmisiin eikä sanoa heille sanaakaan, kohottautui oitis, kun oli
nähnyt pantiksi tuodut rääsyt ja rupesi tunnustelemaan niitä
sormillaan. Oikeinpa hän heitti ne valoa kohti. Kaikki odottivat, mitä
hän sanoisi.

-- No, hopearuplaa et ehkä antane? Se niistä kuitenkin pitäisi saada!
jatkoi pantin tuoja iskien silmää Isai Fomitshille.

-- Hopearuplaa en voi antaa, vaan seitsemän kopeikkaa annan.

Ne olivat ensimäiset sanat, jotka Isai Fomitsh lausui vankilassa.
Kaikki purskahtivat nauruun.

-- Seitsemän! No, anna vaikka seitsemän, olkoon onneksesi! Mutta
katso, että säilytät panttia; hengelläsi saat siitä minulle vastata.

-- Korkoa kolme kopeikkaa, yhteensä kymmenen kopeikkaa, änkytti
juutalainen vapisevalla äänellä ottaen rahoja taskustaan ja katsellen
arasti vankeja. Hän pelkäsi kovasti, mutta halusi samalla tehdä
kauppaa.

-- Vuodessako kolme kopeikkaa korkoa, vai miten?

-- Ei vuodessa, vaan kuukaudessa.

-- Oletpa ahnas, juutalainen. Mikäs on nimesi?

-- Isai Fomitsh.

-- No, Isai Fomitsh, sinä olet hyötyvä täällä lujasti. Herran
halttuun!

Isai Fomitsh tarkasti vielä kerran rääsyjä, kääri ne sitten kokoon ja
pisti huolellisesti säkkiinsä samalla kun vangit yhä vaan nauraa
hohottivat.

Minusta näytti siltä, kuin kaikki olisivat häntä rakastaneet; kukaan
ei häntä ainakaan vainonnut, vaikka useimmat olivat hänelle velkaa.
Itse oli hän lauhkea kuin kana ja nähtyään, että häntä yleisesti
kannatettiin, osoitti hän pöyhkeyttäkin, mutta niin hullunkurisella
tavalla, ettei hänelle sitä viaksi luettu. Lukaa, joka aikanaan oli
tuntenut paljon juutalaisia, härnäsi häntä usein, ei kuitenkaan
vihasta, vaan muuten vaan, huvin vuoksi, samoin kuin härnätään koiria,
papukaijia tai muita eläimiä. Isai Fomitsh tiesi sen aivan hyvin, eikä
ollut siitä millänsäkään, vaan laski leikkiä aika lailla vastaan.

-- Hei, juutalainen, lyön kuin lyönkin!

-- Jos sinä lyöt minua kerran, niin minä lyön sinua kymmenen kertaa,
vastasi Isai Fomitsh reippaasti.

-- Paiseinen!

-- Vaikkapa olisinkin.

-- Paiseinen juutalainen!

-- Paiseinen, vaan kuitenkin rikas.

-- Vapahtajan möit!

-- Mitäs sitten.

-- Oikein, Isai Fomitsh, oikein! Älkää koskeko häneen, hän on meillä
ainokainen, huusivat vangit nauraen.

-- Hei, juutalainen, sinut viedään Siperjaan!

-- Olenhan ilmankin Siperjassa.

-- Pääset vielä kauemmaksi.

-- No, onkos siellä Jumala?

-- On kuin onkin.

-- No sitten ei hätää; missä on vaan Jumala ja rahaa, siellä on hyvä
olla.

-- Oikein, Isai Fomitsh, aivan oikein! huusivat vangit ja vaikka Isai
Fomitsh näkikin, että häntä ivailtiin, ei hän kuitenkaan menettänyt
reippauttaan; toisten kehuminen miellytti häntä nähtävästi ja hän
alkoi laulaa kimeällä äänellä: la-la-la-la-la! Sitä sanatonta laulua
veteli hän tuon tuostakin niin kauan kuin oli vankilassa. Sittemmin,
kun oli lähemmin tutustunut kanssani, vakuutti hän minulle valalla,
että se oli sama laulu, jota nuo kuusisataa tuhatta juutalaista
lauloivat kulkiessaan Punaisen meren poikki ja että vielä nytkin
jokainen juutalainen laulaa sitä, kun on saanut jonkunlaisen voiton
vihollisistaan.

Perjantai-illoin tuli kasarmiimme muiden kasarmien asukkaita varta
vasten katsomaan, kuinka Isai Fomitsh vietti sapattiansa. Isai Fomitsh
oli niin lapsellisen kunnianhimoinen, että hän ylpeili tästä yleisestä
uteliaisuudesta. Hyvin juhlallisen näköisenä kattoi hän nurkkaan
pienen pöytänsä, avasi kirjan, sytytti kaksi kynttilää ja mutisten
muutamia salaperäisiä sanoja, rupesi pukeutumaan juhlapukuunsa.
Semmoisena oli hänellä kirjava villainen kaapu, jota hän säilytti
huolellisesti arkussaan. Molempiin käsiinsä sitoi hän kääreet ja aivan
otsan keskelle jonkunlaisen puulaatikon, joka omituisen näköisenä
sarvena törrötti Isai Fomitshin päässä. Sitten alkoi rukous. Hän luki
sitä laulavalla äänellä, huusi, syleksi, käänteli itseään edestakasin
ja teki outoja, hullunkurisia liikkeitä. Tietysti kaikki tämä kuului
rukouksen menoihin eikä siinä olisikaan ollut mitään naurettavaa, jos
Isai Fomitsh ei olisi teeskennellyt eikä ylpeillyt uskontonsa
tempuilla. Väliin peitti hän päänsä käsillään ja rupesi lukemaan
ulisevalla äänellä. Ulina kävi yhä kovemmaksi ja väsyneenä kumarsi hän
laatikolla koristetun päänsä kirjaa vasten; mutta äkkiä lakkasi
vaikeroiminen ja hän alkoi nauraa ja lukea lukujansa pitkäveteisellä,
rukoilevalla ja onnellisuuden yltäkylläisyyttä osoittavalla äänellä.
"Hän intoilee!" oli vankien tapana sanoa. Minä kysyin kerran Isai
Fosmitshilta: mitä tuo vaikeroiminen ja sitä seuraava äkkinäinen ilo
merkitsivät? Isai Fomitsh oli erittäin hyvillään, kun minä kyselin
häneltä noista asioista. Hän selitti kohta, että vaikeroimisella
tarkoitettiin muistoa Jerusalemin kadottamisesta ja että laki käski
itkemään ja lyömään rintoihinsa sitä tapausta muistellessa. Mutta laki
määräsi myöskin, että hänen, Isai Fomitshin, piti äkkiä (tämä "äkkiä"
oli myöskin laissa kirjoitettu) muistaa sitä ennustusta, jossa
luvataan palauttaa juutalaiset takasin Jerusalemiin. Sillä hetkellä
pitää hänen oitis muuttua iloiseksi, laulella, nauraa ja lukea
rukouksia niin, että äänikin jo ilmaisisi mitä suurinta onnea ja että
kasvoista loistaisi juhlallisuutta, arvokkaisuutta. Tämä äkkinäinen
muutos ja sen välttämättömyys miellyttivät Isai Fomitshia
sanomattomasti; hän piti sitä jonakin erityisenä, peräti viisaana
temppuna ja puhui minulle ylpeän näköisenä tästä uskontonsa
salaperäisestä säännöstä. Kerran, kun tälläinen innokas rukous
paraillaan kesti, astui huoneeseen majuuri vartijaupseerin sekä
sotamiesten saattamana. Kaikki vangit seisoivat suorana kuin tikut
laveriensa edustalla, ainoastaan Isai Fomitsh rupesi entistä enemmin
meluamaan ja ruumistaan vääntelemään. Hän tiesi, että rukous oli
sallittu, ettei sitä saanut keskeyttää ja ettei hänen majuurin edessä
huutaessaan, tarvinnut pelätä mitään. Kovinpa olikin hän mielissään,
kun sai huutaa ja väännellä itseään esimiehensä nähden. Tämä lähestyi
häntä askeleen päähän. Isai Fomitsh kääntyi majuuriin päin ja rupesi
lukemaan juhlallista ennustustaan, viittoen samalla käsillään. Kun
hänen oli määrä olla sillä hetkellä tavattoman iloisena ja arvokkaan
näköisenä, tekikin hän käytöksessään muutoksen siihen suuntaan
siristäen omituisella tavalla silmiään, nauraen ja kumarrellen.
Majuuri ensin ihmetteli, vaan purskahti sitten nauramaan, sanoi häntä
suoraan silmien sisään hupsuksi ja lähti pois; mutta Isai Fomitsh
korotti vaan ääntänsä. Tunnin kuluttua, kun hän jo söi illallista,
kysyin minä häneltä: mitähän, jos majuuri olisi tyhmyydessään
suuttunut teihin?

-- Mikä majuuri.

-- Mitenkä mikä majuuri? Ettekös te nähnyt häntä?

-- En.

-- Seisoihan hän kyynärän päässä teistä, aivan silmäinne edessä.

Mutta Isai Fomitsh selitti minulle sangen totisen näköisenä, ettei hän
ollenkaan nähnyt majuuria ja että hän rukoillessaan joutuu semmoiseen
innostuksen tilaan, ettei näe eikä kuule, mitä hänen ympärillään
tapahtuu.

Minä muistan aivan selvään, kuinka Isai Fomitsh lauantaisin kuljeskeli
vankilassa työttömänä kokien kaikin voimin olla mitään tekemättä,
niinkuin laissa oli määrätty. Muistan myöskin, kuinka hän joka kerta
rukoushuoneesta palatessaan kertoi minulle kummallisia juttuja ja
tahtoi saada minut uskomaan kaikenlaisia omituisia huhuja ja uutisia
Pietarista, sanoen kuulleensa ne kansalaisiltaan, jotka taas olivat
saaneet tietonsa asiantuntijoilta.

Mutta olenpa jo puhunut liian paljon Isai Fomitshista.

Koko kaupungissa oli vaan kaksi yleistä saunaa. Toista niistä piti
eräs juutalainen, ja se oli numerosauna, jossa numerolta maksettiin 50
kopeikkaa ja joka oli laitettu säätyhenkilöitä varten. Toinen taas,
aiottu etupäässä alhaisoa varten, oli vanha, likainen ja ahdas; siihen
saunaan vietiin meidät. Ulkona oli pakkanen ja auringon paiste. Vangit
olivat mielissään, kun pääsivät kasarmeistaan kaupunkia katselemaan.
Leikintekoa ja naurua kesti pitkin koko matkaa. Koko joukko ladatuilla
pyssyillä varustettuja sotamiehiä oli meitä saattamassa. Saunassa
jaettiin meidät heti kahteen osastoon; toiset saivat odotella kylmässä
eteisessä sill'aikaa kun toiset kylpivät, joka toimenpide oli
tarpeellinen saunan ahtauden tähden. Ja sauna olikin todella niin
ahdas, etten oikein voinut käsittää, mitenkä toinenkaan puoli meistä
voi saada siinä sijansa. Mutta Petrow ei luopunut minusta; itsestään,
ilman pyyntöäni oli hän minulle avullinen, ja tarjoutui minua
pesemäänkin. Samalla ehdotteli apuansa myöskin erityiseen osastoon
kuuluva Baklushin, joka oli täällä tunnettuna vallinkaivajan nimellä
ja josta minä olen jo ennen maininnut, että hän oli iloisin ja
miellyttävin kaikista vangeista. Me olimme jo hiukan tutustuneet
keskenämme. Petrow auttoi minua myöskin riisuutuessa, sillä
tottumattomana viivyin minä siinä toimessa kovin kauan. Sen ohessa oli
eteisessä melkein yhtä kylmä kuin ulkona. Huomattakoon myöskin, että
vangin on hyvin vaikea riisua vaatteitansa, jollei hän ole siihen
täysin tottunut. Ensiksikin täytyy osata nopeasti päästää auki
kahleiden alla olevat säärystimet. Nämä säärystimet, jotka tehdään
nahasta, ovat noin neljän verssokan pituisia ja ne kääritään
alushousujen päälle, siinä missä rautakahle ympäröipi jalkaa. Pari
tällaista säärystintä maksaa kokonaista kuusikymmentä kopeikkaa
hopeassa, mutta siitä huolimatta hankkii jokainen vanki ne itselleen,
koska ilman niitä olisi mahdoton kulkea. Rautakahle on jokseenkin
väljä, niin että voi pistää sormen sen ja jalan väliin; näin ollen
hieroo kahle nahkaa ja jos vanki olisi yhdenkin päivän ilman
säärystimiä, ennättäisi hän saada haavoja jalkaansa. Mutta
säärystimien riisuminen ei ole sentään kovin vaikea asia. Vaikeampi on
oppia irroittamaan alusvaatteita kahleiden alta. Siinä onkin koko
temppu... Äkkinäisen on mahdoton arvata, mitenkä se käy laatuun.
Ensiksi opetti meitä siihen Tobolskissa eräs vanki Korenew, joka oli
ollut ryövärien päällikkönä ja istunut viisi vuotta seinään
kahlittuna. Mutta vangit tottuivat siihenkin ja suorittivat tempun
ilman mitään vaikeuksia. Minä annoin Petrowille muutaman kopeikan,
jotta hän niillä hankkisi saippuaa ja niinihuiskun; vangeille
annettiin tosin ruunun saippuaakin, kullekin pieni palanen, noin
kahdenkopeikaisen kokoinen ja yhtä paksu kuin se juusto, jota illoin
tarjotaan haukattavaksi "keskisäätyläisten" luona. Saippuaa myytiin
eteisessä yhdessä sbitenin [juoma, joka on sekoitettu kuumasta vedestä
ja siirapista. Suom. muist.], kalatsien ja kuuman veden kanssa. Kunkin
vangin osalle tuli isännän kanssa tehdyn sopimuksen mukaan kapallinen
kuumaa vettä; ken tahtoi peseytyä puhtaammaksi, sai puolesta
kopeikasta toisenkin kapallisen, joka annettiin eteisestä saunaan sitä
varten tehdyn aukon kautta. Riisuttuaan otti Petrow minua kädestä
kiinni, huomauttaen, että minun oli hyvin vaikea astua kahleissa.
"Vetäkää ne ylemmä pohkeille", sanoi hän pitäen minusta kiinni aivan
kuin holhooja; "kas tässä varovasti, tässä on kynnys." Minua oikein
hävetti; mieleni olisi tehnyt vakuuttaa Petrowille, että kyllä minä
yksinkin voisin päästä perille; mutta sitä hän ei olisi uskonut. Hän
kohteli minua aivan kuin pientä, ymmärtämätöntä lasta, jota jokaisen
tulee auttaa. Petrow oli kuitenkin kaikkea muuta kuin palvelija; jos
minä olisin häntä loukannut, niin olisipa hän kyllä tiennyt, kuinka
olisi minua kohdellut. Rahaa vaivojen palkaksi minä en hänelle
ollenkaan luvannut, eikä hän sitä pyytänytkään. Mikäs saattoi hänet
pitämään minusta semmoista huolta?

Avattuamme saunan oven, tuntui minusta, ikäänkuin olisimme tulleet
helvettiin. Kuvitelkaa mieleenne noin kaksitoista askelta pitkä ja
yhtä leveä huone, johon on tunkeutunut vähintäin kahdeksankymmentä,
ehkäpä satakin henkeä; sillä olihan meitä kummassakin osastossa
yhteensä noin kahdensadan hengen paikoille. Silmiä pimittävä höyry,
karsta, lika ja ahtaus vaikuttivat, ettei tiennyt mihin jalkansa olisi
laskenut. Minä hämmästyin ja tahdoin kääntyä takasin, vaan Petrow
rohkaisi minua. Vihdoin pääsimme me lavitsoille saakka, sitten kun
olimme tunkeutuneet laattialla istuvien läpi ja tuon tuostakin
pyytäneet heitä kumartamaan, jotta olisimme voineet harppailla heidän
ylitsensä. Mutta kaikki paikat lavitsoilla olivat jo anastetut. Petrow
ilmoitti minulle, että paikka oli ostettava ja oitis ruvettava kaupan
hieromiseen erään akkunan luona istuvan vangin kanssa. Kopeikasta
luovuttikin hän paikkansa ja sai Petrowilta rahan, jonka tämä
nyrkkiinsä puristettuna oli tuonut mukanaan saunaan; noustuaan
penkiltä istahti paikkansa myönyt eteeni pimeälle, likaiselle
laattialle, jossa kosteaa tahraa oli karttunut melkein puolen sormen
paksulta. Mutta kaikki paikat lavitsain edustallakin olivat anastetut.
Koko laattialla ei ollut kämmenen suuruista alaa, jossa ei olisi
istunut kyyryssä olevia vankeja loiskutellen vettä kapoistaan. Toiset
peseytyivät seisoaltaan ja likainen vesi valui heistä suoraan
laattialla istuvien kerittyihin päihin. Lauteilla ja sinne vievillä
portailla istui kyyryssä olevia peseytyviä vankeja. Peseytyminen ei
kuitenkaan ollut pääasia. Alhaison kesken käytetään harvoin lämpimää
vettä ja saippuaa; saunamies kylpee vaan kuumassa löylyssä ja valelee
sitte itseään kylmällä vedellä -- siinä kaikki. Noin viisikymmentä
vastaa kohosi ja laskeutui lauteilla samalla kertaa; kaikki hakkasivat
itseänsä niin paljon kuin jaksoivat. Löylyä lyöttiin tuon tuostakin.
Se ei ollut enää löylyä, vaan polttavaa tulta. Kaikki huusivat ja
nauraa hohottivat samalla kun kahleet pitkin laattiaa kalahtelivat...
Jotkut takertuivat astuessaan toisten kahleisiin ja tarttuivatpa
heidän omansakin alempana istuvien päihin, niin että he lankeilivat,
riitelivät ja vetivät kanssansa niitäkin, joihin olivat takertuneet.
Likaa valui joka paikassa. Kaikki olivat ikäänkuin huumauksen tilassa;
kuului vinkumista ja kiljuntaa. Aukon luona, josta annettiin vettä,
tungeskeltiin ja riideltiin. Kuuma vesi räiskyi kapoista laattialla
istuvien päälle. Ei aikaakaan, niin akkunasta tai raotetusta ovesta
pilkisti esiin pyssyllä varustettu viiksikäs sotamies nähdäkseen, eikö
ehkä olisi syntynyt jotain epäjärjestystä. Vankien kerityt päät ja
punaiseksi kuumentuneet ruumiit näyttivät kamalilta. Löylystä
kuumentuneessa ruumiissa näkyivät selvään raippojen ja keppien jäljet,
niin että vankien selät olivat ikäänkuin täynnä verisiä haavoja.
Hirveät jäljet! Minä tunsin kylmän väristyksen ruumiissani niitä
nähdessäni. Kun löylyä lyötiin, täytti höyry sakeana, kuumana pilvenä
koko saunan; kaikki rupesivat nauramaan, huutamaan. Höyrypilven
lomatse välähtelivät piiskatut selät, kerityt päät, koukistuneet kädet
ja jalat; ja kaiken sen ohessa nauraa hohotti Isai Fomitsh täydestä
kurkusta ylinnä lauteilla. Hän kylpi niin, että olisi luullut hänen
pyörtyvän, mutta yhtä hyvin ei hän sittenkään näyttänyt saavan
tarpeeksi löylyä; kopeikalla palkkasi hän itselleen kylvettäjän, vaan
se ei sietänyt kuumuutta, heitti vastan kädestään ja meni valelemaan
itseään kylmällä vedellä. Isai Fomitsh ei hellittänyt sittenkään, vaan
palkkasi toisen ja kolmannen; eikä hän huolinut rahamenoistakaan, vaan
muutteli kokonaista viisi kylvettäjää. "Onpa tuo Isai Fomitsh aika
mies kylpemään!" huusivat vangit alhaalta. Isai Fomitsh tunsi, että
hän sillä hetkellä oli muita korkeammalla, oli voittanut kaikki muut,
ja niinpä huudahtikin hän juhlallisella, kimeällä, hullunkurisella
äänellä: la-la-la-la-la. Tulin ajatelleeksi, että jos me kaikki
olisimme helvetissä, niin olisi näky samanlainen kuin täällä saunassa.
Minä en malttanut olla ilmoittamatta tätä arveluani Petrowille; hän
katsahti ympärilleen, mutta ei virkkanut sanaakaan.

Minä tahdoin ostaa hänelle paikan viereeni; vaan hän istahti jalkojeni
juureen ja sanoi, että hänen oli mukava olla. Baklushin osteli meille
sillä välin vettä ja kantoi sitä tarpeen mukaan. Petrow ilmoitti, että
hän pesee minut kiireestä kantapäähän, niin että "tulette puti
puhtaaksi", ja kutsui minua hartaasti kylpemään lauteille. Siihen en
kuitenkaan suostunut. Petrow saippuoitsi minut ylen ympäri. "Ja nyt
pesen minä pikku jalkanne", virkkoi hän lopuksi. Minä aioin sanoa,
että kyllähän itsekin voisin pestä, mutta sitten en kuitenkaan
huolinut vastustella häntä, vaan antauduin kokonaan hänen huostaansa.
"Pikku jaloilla" ei hän tahtonut laisinkaan imarrella minua; hän
arvattavasti ei voinut pitää jalkojani tavallisina jalkoina siitä
syystä, että semmoiset olivat ainoastaan tavallisilla ihmisillä, eikä
minunlaisella miehellä.

Kun Petrow oli pesutoimensa lopettanut, saattoi hän minut kädestä
taluttaen ja varoitellen joka askeleella takasin eteiseen, jossa hän
oli avulias pukeutuessani; ja kun sitten oli saanut minut aivan
valmiiksi, riensi hän jälleen kylpemään.

Kotiin tultuamme tarjosin minä hänelle lasillisen teetä. Hän joi sen
ja kiitti. Minun pisti päähäni olla vieraanvarainen ja minä tarjosin
hänelle ryypyn. Petrow oli sangen tyytyväinen, ryyppäsi, yskähti ja
sanoi minulle, että olin hänet täydellisesti virkistänyt; sitten lähti
hän nopeasti kyökkiin, ikäänkuin häntä olisi siellä paraillaan
tarvittu. Kohta ilmestyi luokseni toinen toveri, Baklushin
(vallinkaivaja), jonka minä saunassa ollessa olin niinikään pyytänyt
kanssani teetä juomaan.

Baklushinilla oli erittäin miellyttävä luonne. Totta on, että hän oli
taipumaton, jopa riitaisakin, eikä suvainnut, että hänen asioihinsa
sekaannuttiin, sanalla sanoen, osasi pitää puoliansa. Mutta hän ei
ollut pitkävihainen, ja luulenpa, että kaikki vangit pitivät hänestä
paljon. Minne hyvänsä hän menikin, kaikkialla otettiin häntä
mielihyvällä vastaan. Hän oli tunnettu kaupungissakin hauskana
miehenä, joka ei koskaan kadottanut iloisuuttaan. Hän oli
korkeakasvuinen, ijältään noin kolmenkymmenen vanha, ja syylällä
varustetut, tavallisen kauniit kasvonsa osoittivat reippautta sekä
avomielisyyttä. Toisia matkiessaan väänteli hän kasvojaan usein niin
hauskalla tavalla, ettei kukaan voinut olla nauramatta. Hän kuului
leikinlaskijoihin, mutta ei kuitenkaan osoittanut myöntyväisyyttä ilon
vihaajille, eikä häntä enää kukaan soimannutkaan "turhamaiseksi ja
hyödyttömäksi ihmiseksi." Hänessä oli intoa ja elävyyttä. Hän tutustui
kanssani jo ensi päivinä ja ilmoitti minulle olevansa sotamiehen poika
sekä palvelleensa ennen vallinkaivajana, jopa olleensa muutamien
korkeiden henkilöiden suosiossakin. Minulta rupesi hän oitis
kyselemään Pietarin oloja. Hän luki kirjojakin. Tultuaan luokseni
teetä juomaan, kertoi hän kaikkien hauskuudeksi, kuinka luutnantti Sh.
oli aamulla antanut majuuriamme nenälle, ja istahtaen sitten viereeni
ilmoitti hän minulle, että vankilassa puuhailtiin paraillaan
näytelmää. Juhlina oli täällä näet tapana panna semmoisia huveja
toimeen. Näyttelijät olivat jo tiedossa ja myöskin kulisseja
valmistettiin vähitellen. Muutamat kaupunkilaiset olivat luvanneet
antaa pukuja, jopa naisten vaatteitakin; erään passarin avulla
toivottiin saada myöskin upseerin univormu, varustettuna
olkanauhoilla. Kunhan vaan majuuri ei kieltäisi näytelmää niinkuin
viime vuonna. Mutta viime vuonna joulun aikaan olikin majuuri pahalla
tuulella; hän oli joutunut tappiolle korttipelissä ja sitä paitsi oli
vankilassakin tapahtunut vallattomuuksia; senpä tähden kielsikin hän
vihoissaan näytelmän, vaan nyt ehk'ei olisikaan yhtä jäykkä. Sanalla
sanoen, Baklushin oli innoissaan. Näkyi, että hän oli tärkeimpiä
toimeenpanijoita uudessa hommassa, ja minä päätin myöskin mennä
kaiken mokomin aiottua näytelmää katsomaan. Baklushinin ilo
teaatteripuuhan johdosta miellytti minua. Me jouduimme pitempiin
pakeisiin. Muun muassa kertoi hän minulle, ettei hän palvellutkaan
aina Pietarissa; että hän siellä oli tehnyt itsensä syypääksi johonkin
virheeseen ja joutunut sen vuoksi R:in linnapataljoonaan, kuitenkin
aliupseerina.

-- Sieltäpä minut lähetettiinkin tänne, huomautti Baklushin.

-- Mistä syystä? kysyin minä.

-- Niin mistäkö? Ajatelkaahan, Aleksanteri Petrowitsh, siitä, että
rakastuin.

-- No siitä nyt ei lähetetä Siperjaan, sanoin minä nauraen.

-- Tosi on, lisäsi Baklushin, -- että minä sitä paitsi ammuin
kuoliaaksi erään saksalaisen. Pitihän sitten joutua tänne saksalaisen
takia!

-- Mitenkäs tuo asia tapahtui? Kertokaa, se huvittaa minua.

-- Juttu onkin hyvin hullunkurinen, Aleksanteri Petrowitsh.

-- Sitä parempi. Kertokaa.

-- No, ehkäpä tuon kerron. Kuunnelkaa sitten...

Nyt kuulin minä murhajutun, joka ei ollut juuri hullunkurinen, vaan
sen sijaan hyvin omituinen.

"Asia oli näin", alkoi Baklushin. "Kun saavuin R:iin, näin minä, että
kaupunki oli komea ja suuri -- ainoastaan saksalaisia oli liian
paljon. Minä tietysti olin nuori mies, olin esimiesteni suosiossa,
kävelin lakki kallellaan ja aika kului hupaisesti. Saksalaisnaisille
iskin joskus silmää, ja yksi heistä, Loviisa nimeltään, sai minut
itseensä mieltymään. He molemmat, Loviisa sekä hänen tätinsä, olivat
pyykinpesijöitä. Täti oli vanha, äkäpussi semmoinen, mutta elanto oli
hänellä varakkaanpuoleista. Minä alottelin ensin akkunan ohi
kulkiessani, mutta sitten rupesin varsinaisesti rakastamaan. Loviisa
puhui venäjääkin hyvin, hiukan sorauttamalla, ja oli semmoinen
kaunotar, ettei mihin panna. Minä alussa hänelle puhuin sitä ja tätä,
vaan hän sanoi minulle: 'ei, sitä en voi, Sasha, tahdon säilyttää
viattomuuteni, ollakseni sinulle oivallisena vaimona', ja hän vaan
nauroi heleällä äänellään. Niinpä ryhdyinkin minä naimapuuhiin. Ja
miks'en olisikaan mennyt hänen kanssaan naimisiin? Jo oli aikomukseni
mennä överstiluutnantin luo lupaa pyytämään... Mutta kuinkas kävikään!
Loviisa kerran ei tullutkaan yhtymäpaikallemme, ei tullut toisella,
eikä kolmannellakaan kertaa... Minä lähetin hänelle kirjeen, mutta
siihen ei tullut vastausta. Mitäs tämä on, ajattelin minä. Jos hän
tahtoisi tehdä minusta pilaa, niin voisihan hän kuitenkin vastata
kirjeeseeni ja tulla myöskin yhtymäpaikalle. Mutta nyt ei hän tahtonut
tehdä pilaakaan, vaan kerrassaan katkaisi kaiken yhteyden. Syy on
varmaankin tädissä, arvelin minä. Hänen luokseen en tohtinut
kuitenkaan mennä; sillä vaikka ämmällä olikin tieto asiasta,
koettelimme me kuitenkin vältellä hänen silmiään. Minä olin kuin
pyörryksissä, kirjoitin viimeisen kirjeen ja sanoin: jollet tule, niin
tulen minä itse tätisi luo. Siitä säikähtyi Loviisa ja tuli.
Itkusilmin sanoi hän, että eräs heidän kaukainen sukulaisensa, nimeltä
Schulz, ammatiltaan kelloseppä, rikas ja vanhanpuoleinen mies, oli
ilmoittanut haluavansa mennä hänen kanssaan naimisiin -- että muka
tekisi hänet onnelliseksi, ja ettei itsensäkään tarvitsisi olla
naimattomana; hän oli jo kauan rakastanut Loviisaa, jo kauan aikonut
ilmaista rakkauttaan. 'Katsos nyt Sasha, hän on rikas ja siinäpä onkin
minun onneni; ethän sinä tahtone riistää sitä minulta?' Minä näin,
että tyttö itki ja syleili minua... Oh, arvelin itsekseni, onhan hän
oikeassa! Eihän sotamiehestä ole juuri naimaan, vaikkapa hän olisikin
aliupseeri! Ja niin sanoinkin minä hänelle: hyvästi sitten Loviisa,
jää Herran halttuun; en tahdo sinulta onneasi riistää... Onko sulhosi
pulska mies? -- Ei, vastasi hän, onpahan jo vanhanpuoleinen,
pitkänenäinen ... ja tyttö itsekin rupesi nauramaan. Minä läksin hänen
luotaan. Mitäpäs siitä; ei ollut onnekseni! arvelin itsekseni.
Seuraavana aamuna menin tuon kellosepän puodin edustalle, sillä
Loviisa oli ilmoittanut minulle kadun. Katsoin akkunaan: siinä
istuikin saksalainen, kelloa korjaili; ijältään oli hän noin
neljänkymmenen viiden paikoilla, könkönenäinen, silmät selkiselällään,
hännystakki hartioilla ja pystykaulus kaulassa, kovin oli juhlallisen
näköinen. Minä sylkäsin. Olisipa tehnyt mieleni särkeä hänen akkunansa
siinä paikassa ... mutta sitten ajattelin: mitäpä apua siitä olisi;
olkoon niinkuin on! Tulin hämärissä kasarmiin, viskausin lavitsalle
ja, uskokaa tai älkää, Aleksanteri Petrowitsh, siinä puhkesin minä
itkuun...

"Kului siitä päivä, kului toinen, jopa kolmaskin. Loviisaa en nähnyt.
Mutta kuulin kuitenkin eräältä kummilta (se oli niinikään vanha
pyykinpesijä, jonka luona Loviisa joskus kävi), että saksalainen oli
saanut vihiä rakkaudestamme ja päättänyt sen vuoksi kosia mitä
pikemmin. Muutoin olisi hän vielä pari vuotta viivytellyt. Loviisan
oli hän muka pakoittanut valalla lupaamaan olla minusta mitään
tietämättä; kuulin hänen myöskin pitävän Loviisaa ja tämän tätiä
epätiedossa, koska muka itsekään ei ollut asiaa aivan varmaan
päättänyt. Sitten sain vielä tietää, että saksalainen oli huomiseksi,
s.o. sunnuntaipäiväksi kutsunut heidät luokseen kahville yhdessä erään
kolmannenkin sukulaisen, vanhan ukon kanssa, joka ennen oli ollut
kauppiaana, vaan eleli nyt peräti köyhänä jossain kellarikerroksessa.
Kuultuani, että ensi sunnuntaina ehkä koko asia päätetään, jouduin
minä vihan vimmaan, niin etten voinut itseäni hillitä. Koko sinä
päivänä en ajatellutkaan muuta kuin sitä asiaa, ja tuon saksalaisen
olisin minä syömällä syönyt.

"Sunnuntaiaamuna en tiennyt vielä mitään, vaan jumalanpalveluksen
jälkeen pistin sinellin päälleni ja läksin saksalaisen luo. Minä aioin
tavata heidät kaikki. Mutta minkä tähden olin oikeastaan lähtenyt ja
mitä aioin perillä sanoa, sitä en itsekään tiennyt. Pistin kuitenkin
revolverin taskuuni, jos sitä ehkä tulisi tarvis. Tämä revolverini oli
huononpäiväinen, varustettuna vanhanaikaisella lukolla; poikana
ollessani olin minä sillä ampunut. Tuskinpa voi sitä enää käyttääkään.
Yhtä hyvin latasin minä sen kuulalla; ajattelin, että jos he rupeavat
ylvästelemään ja ajamaan minua pois, niin otan minä revolverin esille
ja säikäytän heidät. Minä tulin. Verstaassa ei ollut ketään; kaikki
istuivat takahuoneessa. Paitsi heitä ei ollut sisällä yhtään henkeä.
Palkollisia olikin talossa ainoastaan yksi saksalainen piika. Minä
astuin puotihuoneeseen: sinne vievä huononpuoleinen ovi oli haassa.
Sydämeni löi, minä seisahduin ja kuuntelin; he puhelivat keskenään
saksaa. Silloin survasin minä jalallani ovea, joka samassa aukeni.
Näin, että pöytä oli katettu. Siinä oli suuri kahvikannu, ja kahvi
kiehui väkiviinan avulla. Vehnäskorppuja oli myöskin ja tarjottimelle
oli asetettu viinakarahvi, silliä, makkaraa sekä pullo viiniä. Loviisa
ja täti olivat molemmat juhlapuvuissa ja istuivat sohvassa. Vastapäätä
heitä istui sulhanen, kammattuna, hännystakissa ja korkeassa
pystykauluksessa. Syrjempänä istui toinen saksalainen, vanha ukko,
paksu, harmaahapsinen; hän ei puhunut mitään. Kun minä astuin sisään,
vaaleni Loviisa. Täti hypähti pystyyn, vaan painui sitten taas
istumaan; saksalainen rypisti silmäkulmiansa, oli hyvin vihaisen
näköinen, nousi ylös ja sanoi:

"-- Mitä te tahdotte?

"Minä jouduin hiukan hämille, mutta kovinpa minua suututtikin.

"-- Mitäkö tahdon! Vieraaksesi tulin, otappas nyt vastaan ja tarjoa
ryyppyä!

"Saksalainen mietti hiukan ja sanoi: Istukaas!

"Minä istuin. -- Annappas, sanoin, viinaa!

"-- Tässä on viinaa, vastasi hän; juokaa.

"-- Annappas sinä minulle hyvää viinaa, sanoin. -- Kovin pisti minun
vihakseni.

"-- Tämä on hyvää viinaa.

"Minua harmitti, että hän halveksi minua. Pahinta oli kuitenkin, että
Loviisa näki ja kuuli kaikki. Minä otin ryypyn ja sanoin:

"-- Mitäs sinä, saksalainen, rupesit kopeilemaan. Tehdään sovinto.
Minä tulin luoksesi ystävänä.

"-- Minä en voi olla teidän ystävänne, sanoi hän; te olette raaka
sotamies.

"Silloin minä vimmastuin.

"-- Sinä sen pökkelö, mokoma makkarantekijä, sanoin minä. Tiedätkös,
että minä tästä hetkestä voin menetellä kanssasi niinkuin tahdon?
Voinpa sinut revolverillakin ampua!

"Minä otin esille revolverin ja ojensin sen suoraan hänen päätänsä
kohden. Toiset istuivat puolikuolleina; eivät tohtineet äännähtääkään,
ja ukko vapisi nurkassa kuin haavan lehti.

"Saksalainen oli ihmeissään, mutta ei kadottanut kuitenkaan
malttiansa.

"-- Minä teitä en pelkää, sanoi hän, ja pyydän, että te kunniallisena
ihmisenä lakkaatte heti pilanteostanne: minä teitä en ollenkaan
pelkää.

"-- Valehtelet, sanoin minä, pelkäätpäs! Etpähän tohdi päätäsikään
liikauttaa; siinäpähän istut kuin naulattu.

"-- Ei, sanoi hän, sitä ette mitenkään uskalla tehdä.

"-- Miksi en uskaltaisi?

"-- Sen tähden, että se on kovin kielletty ja että teitä siitä
ankarasti rangaistaisiin.

"Olipa se peijakkaan saksalainen! Jollei hän olisi minua yllyttänyt,
niin olisi hän vielä nytkin elossa; riidasta koko asia syntyikin.

"-- Niinkö luulet, etten tohdi, sanoin.

"-- Niin luulen.

"-- Enkö tohdi?

"-- Te sitä ette ollenkaan tohdi...

"-- Tuossa on sinulle sitten, sen makkara! Niin sanoen minä laukasin
ja hän kaatui tuoliltaan. Toiset rupesivat huutamaan.

"Minä pistin revolverin taskuuni ja kun sitten saavuin linnan luo,
viskasin sen portin vieressä kasvavien viholaisten sekaan.

"Tulin kotia ja heittäydyin pitkäkseni; ajattelin, että nyt pannaan
minut heti kiinni. Kului tunti, kului toinen, mutta minua ei pantukaan
kiinni. Illan suussa ahdisti minua katkera suru; minä läksin ulos:
tahdoin kaiken mokomin nähdä Loviisaa. Minä tulin kellosepän asunnon
kohdalle. Siellä oli paljon kansaa ja poliiseja. Minä pistäysin kummin
luo ja pyysin häntä kutsumaan ulos Loviisaa. Kohta sen jälkeen tuli
Loviisa, heittäytyi kaulaani ja sanoi itkusilmin: 'kaikkeen olen minä
syypää, kun tottelin tädin tahtoa.' Hän sanoi minulle, että täti
äskeisen tapauksen jälkeen oli niin säikähtynyt, että makasi nyt
sairaana eikä puhunut mitään; olipa hän kieltänyt Loviisaakin
puhumasta, sillä hän pelkäsi kovasti. Meitä ei ollut kukaan nähnyt,
sanoi Loviisa; sillä saksalainen oli lähettänyt ulos piikansakin, joka
olisi repinyt häneltä silmät, jos olisi saanut tietää, että isäntänsä
aikoi mennä naimisiin. Itse oli hän kahvin keittänyt, itse myöskin
leivät hankkinut. Mitä sukulaiseen tulee, oli hän koko ikänsä ollut
vaitelias; tapauksen jälkeen oli hän ensimäisenä ottanut lakkinsa ja
mennyt matkaansa. Varmaan on hänkin asiassa vaikeneva, sanoi Loviisa.
Niin tapahtuikin. Kahteen viikkoon ei minua otettu kiinni, eikä edes
epäiltykään. Näinä kahtena viikkona, uskokaa tai älkää, Aleksanteri
Petrowitsh, nautin minä mitä suurinta onnellisuutta. Joka päivä
tapasin Loviisaa; kovin oli tyttö kiintynyt minuun. Hän itki ja sanoi:
'minä tulen mukanasi sinne, jonne sinut lähetetään; kaikki uhraan minä
sinun tähtesi.' Minä olin valmis luopumaan vaikka elämästäni; niin oli
sydämeni liikutettu. Mutta kahden viikon kuluttua pantiin minut
kiinni. Ukko ja täti olivat tehneet keskenään suostumuksensa ja
antoivat ilmi rikokseni..."

-- Malttakaahan, keskeytin minä Baklushinia; -- rikoksestanne olisi
teidät tuomittu ainoastaan kymmeneksi tai kahdeksitoista vuodeksi
siviiliosastoon; mutta te olette yhtähyvin erityisessä osastossa.
Kuinka se on mahdollista?

-- Siihen on syynä eräs toinen juttu, sanoi Baklushin. -- Kun minut
asetettiin tuomioistuimen eteen, haukkui kapteeni minua häijyllä
tavalla. Minä en voinut sitä kärsiä ja sanoinkin hänelle: "Mitä
haukut? Etkös näe, heittiö, että olet oikeuden edessä!" Siitä syystä
ruvettiin minua uudelleen tuomitsemaan; kaikesta yhteensä sain
neljätuhatta selkääni ja jouduin sitten tänne erityiseen osastoon.
Mutta samalla kun minä sain rangaistukseni, rangaistiin myöskin
kapteeni; hän tuomittiin menettämään arvonsa ja lähetettiin sitten
sotamiehenä Kaukaasiaan. Jääkää hyvästi, Aleksanteri Petrowitsh!
Muistakaa tulla näytelmäämme katsomaan.



X.

Joulu.


Vihdoin tuli joulukin. Aattona ei tehty enää paljon työtä. Käytiin
tosin räätälin-verstaissa ja muissa työhuoneissa; mutta kohta
kuitenkin palasivat kaikki takasin vankilaan, joko yksitellen tai
joukoissa, ja puolen päivän jälkeen ei ketään enää lähetetty
mihinkään. Aamullakin suurin osa kävi omilla asioillaan; toiset olivat
viinan hankkimispuuhissa, toiset taas menivät katsomaan tuttujaan,
sukulaisiaan tai myöskin kokoomaan palkkaa ennen tekemistään töistä;
Baklushin ja muut näytelmän puuhaajat kävivät upseerien palvelijain
luona saadakseen tarpeellisia pukuja. Jotkut häärivät ainoastaan siitä
syystä, että näkivät toistenkin häärivän, ja vaikka muutamilla ei
ollut mitään saatavana, näyttivät hekin siltä, kuin olisivat jostain
odottaneet rahaa; sanalla sanoen, kaikki luulivat, että huomispäivänä
tapahtuu jotain tavatonta. Illaksi toivat vankien asioilla käyneet
invaliidit mukanaan kaikenlaista ruokatavaraa: lihaa, porsaita, jopa
hanhiakin. Hiljaisimmat ja tarkimmatkin vangit, jotka olivat
säästäneet koko vuoden pitkään saamansa kopeikat, pitivät
velvollisuutenaan viettää joulua suurellisesti, arvokkaasti. Huominen
päivä oli vangillekin oikea juhla, jonka lakikin hänelle semmoiseksi
tunnusti. Sinä päivänä ei häntä saanut lähettää työhön, ja semmoisia
päiviä oli vuodessa kolme.

Ja kenpä tietääkään, mitä muistoja semmoinen päivä herätti näiden
pahantekijäin sielussa! Suuret juhlapäivät painuvat syvästi alhaisen
kansan muistoon alkaen aina lapsuudesta saakka. Ne ovat raskaan työn
tekijöille lepopäiviä ja perhejuhlia. Katkeralta tuntuu näiden päivien
muisteleminen vankilassa. Juhlapäivän viettäminen oli pukeutunut
täällä määrättyyn muotoon; harvat viettivät sitä juomingeilla; kaikki
olivat totisia ja näyttivät puuhaavan jotakin, vaikka useilla ei
ollutkaan mitään puuhattavaa. Juomaritkin kokivat olla juhlallisen
näköisinä... Nauru oli ikäänkuin kielletty. Mielialassa ilmestyi
tavatonta herkkätuntoisuutta sekä kiusallista kärsimättömyyttä, ja ken
poikkesi yleisestä tavasta, vaikka vahingossakin, sitä kohdeltiin
haukkumasanoilla ja riidalla, ikäänkuin hän olisi osoittanut ilmeistä
juhlan halveksimista. Tämä vankien mieliala oli merkillinen, jopa
liikuttavakin. Puhumattakaan synnynnäisestä juhlan kunnioittamisesta,
aavistaa vanki sielussaan, että hänellä juhlaa viettäessään on jotakin
yhteistä muun maailman kanssa, ettei hän siis vielä olekkaan hukkan
joutunut hylkyläinen, koska vankilassa voipi olla samaa, mitä
muuallakin. Että heissä vallitsi semmoisia tunteita, sen saattoi
selvästi huomata.

Akim Akimitsh teki niinikään valmistuksia juhlaa varten. Hänellä ei
ollut mitään perheellisiä muistoja, sillä hän oli kasvanut orpona
vieraan hoidossa ja joutunut viidentoista vuotiaana raskaaseen
palvelukseen; eikä hänen elämässään ollut erityisiä ilojakaan, sillä
hän oli aina viettänyt aikansa säännöllisesti, yksitoikkoisesti,
poikkeamatta rahtuakaan velvollisuuksistaan. Ei hän ollut erittäin
jumalinenkaan, sillä ulkonainen hyvä käytös saattoi hänessä nähtävästi
himmentymään kaikki muut ominaisuudet, kaikki himot ja halut, sekä
hyvät että huonot. Sentähden valmistuikin hän juhlaa vastaan ottamaan
hätäilemättä, kiihkoilematta, ilman mitään surullisia, hyödyttömiä
muistelemisia, hiljaisesti ja sävyisästi, täyttääkseen ainoastaan sen,
mitä velvollisuus vaati. Eikä hänen tapansakaan ollut särkeä päätänsä
ajattelemisella. Tapahtumien merkitys ei liikuttanut häntä suuresti,
mutta osoitettuja sääntöjä noudatti hän erinomaisen tarkasti. Jos
häntä olisi käsketty huomenna menettelemään aivan päinvastoin kuin
tänään, olisi hän tehnyt senkin yhtä mielellään ja yhtä tarkasti.
Kerran, ainoastaan yhden kerran oli hän koettanut viljellä omaa
ajatustaan, vaan sepä saattoikin hänet -- vankeuteen. Läksy ei voinut
olla vaikuttamatta. Ja vaikk'ei hän koskaan voinut käsittää
syyllisyyttään, johti hän kuitenkin tuosta tapauksesta sen säännön,
ettei milloinkaan, ei missään tapauksessa pidä ajatella, sillä
ajatteleminen "ei ollut hänen järkensä asia", niinkuin vankien kesken
oli tapana sanoa. Pitäen suuressa arvossa ulkonaisia temppuja, katseli
hän jonkunlaisella kunnioituksella jouluporsastaankin, jonka hän oli
täyttänyt puurolla ja paistanut (omakätisesti, sillä hän osasi
paistaakin), ikäänkuin se ei olisikaan ollut tavallinen porsas, vaan
joku erityinen ja juhlallinen. Ehkä oli hän jo lapsuudestaan tottunut
näkemään joulupäivänä porsaan pöydällä ja tehnyt siitä sen
johtopäätöksen, että porsas oli sinä päivänä aivan välttämätön; minä
olen vakuutettu siitä, että hänellä olisi ollut koko ikänsä omantunnon
vaivoja, jos hän yhtenäkään jouluna olisi ollut porsasta syömättä.
Ennen juhlaa kävi hän vanhassa jakussaan ja vanhoissa peräti
kuluneissa, vaan kuitenkin soveliaasti paikatuissa housuissa. Mutta
nyt huomattiin, että hän oli säästänyt arkussaan uutta, jo neljä
kuukautta takaperin annettua pukuansa siinä iloisessa toivossa, että
saisi uudistaa sen jouluna. Niin hän tekikin. Jo aattoiltana otti hän
pukunsa esille, tarkasti ja puhdisti sen sekä koetti sitten, oliko se
hänelle sopiva. Silloin tuli selville, että kaikki oli puvussa kuin
olla piti, napit, nipit ja leukaa hivelevä korkea kauluskin;
muistuttipa vyötäisten kohta jonkunlaista sotilasvormuakin, ja
mielihyvillään pyörähti Akim Akimitsh pienen peilinsä edessä, jonka
hän jo kauan sitten oli koristanut kultapaperista tehdyllä kehyksellä.
Ainoastaan yksi hakanen jakun kauluksessa ei ollut paikallaan.
Huomattuaan epäkohdan, päätti Akim Akimitsh korjata sen; hän muutti
hakasen, koetti uudestaan ja nyt oli kaikki hyvin. Sitten kääri hän
pukunsa jälleen kokoon ja kätki sen huomiseksi arkkuun. Hänen tukkansa
oli keritty jokseenkin hyvin; vaan peiliin katsoessaan huomasi hän
kuitenkin, ettei se ollut aivan sileä; siinä oli joku, tosin peräti
mitätön epätasaisuus, ja hän lähti oitis "majuurin" luo sitä
tasoituttamaan. Ja vaikk'ei Akim Akimitshia olisi kukaan ruvennut
huomenna tarkastelemaan, tahtoi hän kuitenkin tasoituttaa tukkansa
omantuntonsa rauhoittamiseksi, täyttääksensä siten kaikki juhlan
vaatimat velvollisuutensa. Nappien, olkanauhojen ja napinlävien
kunnioittaminen oli juurtunut hänen mieleensä välttämättömänä
velvollisuutena ja hänen sydämeensä -- kauneuden korkeimpana
esikuvana. Asetettuaan kaikki järjestykseen, toimitti hän vanhimpana
vankina heiniä kasarmiin ja valvoi tarkasti niiden levittämistä
laattialle. Täällä oli tapana, jonka syytä en kuitenkaan tunne, tuoda
jouluksi heiniä kasarmien laattioille. Lopetettuaan sitten kaikki
puuhansa, rukoili Akim Akimitsh Jumalaa, laskeusi makuusijalleen ja
nukkui oitis sikeään uneen, herätäkseen huomenaamuna niin varhain kuin
mahdollista. Tavallisia töitä ei sinä iltana toimitettu; maidanista ei
ollut puhettakaan. Kaikki odottivat huomista päivää.

Se vihdoin koittikin. Varhain aamulla, kun vielä oli pimeä, avattiin
kasarmit ja vankeja lukemaan tullut aliupseeri toivotti kaikille
rauhallista juhlaa. Hänelle vastattiin samalla tavoin, kohteliaasti ja
ystävällisesti. Kiireisen rukouksen jälkeen riensi Akim Akimitsh,
samoin kuin kaikki muutkin vangit, joilla oli hanhia ja porsaita
kyökissä, katsomaan, mitenkä niitä valmistettiin, missä mikin oli
j.n.e. Pienien, lumella ja jäällä peitettyjen akkunain läpi näkyi,
että kummankin kyökin kuudessa uunissa roihusi kirkas valkea, joka oli
viritetty jo ennen aamun koittoa. Pitkin pihaa kuljeskeli
aamuhämärässä vankeja turkit hartioilla: he menivät kyökkeihin. Jotkut
malttamattomimmat olivat jo kerinneet käydä anniskelijain luona.
Yleensä käyttäytyivät kuitenkin kaikki erittäin siivosti ja
hiljaisesti. Ei kuulunut tavallisia haukkumasanoja eikä riitoja.
Kaikki ymmärsivät, että päivä oli tärkeä ja juhla suuri. Muutamat
kävivät toisissa kasarmeissa toivottamassa onnea tutuilleen. Oli
huomattavana jotakin ystävyyden tapaista. Mainitsen sivumennen, ettei
vankien kesken tavallisissa oloissa ollut nähtävänä minkäänmoista
ystävyyttä; yleisestä ystävyydestä puhumattakaan, ei tapahtunut edes
niinkään, että joku yksityinen olisi tehnyt ystävyyden liiton toisensa
kanssa. Semmoista ei täällä tullut juuri koskaan kysymykseen, ja se on
huomiota ansaitseva seikka; niin ei ole asian laita vapaana ollessa.
Seurustellessaan toistensa kanssa olivat kaikki ynseitä ja
kuivakiskoisia, lukuun ottamatta muutamia harvoja poikkeuksia;
semmoinen oli täällä yleisesti noudatettavaksi otettu tapa. Minä
läksin myöskin ulos kasarmista; päivä alkoi juuri valeta; tähdet
himmenivät; hieno, kylmä usva nousi ylös. Kyökkien piipuista kohosi
savupatsaita. Muutamat vastaani tulevat vangit toivottivat minulle
ystävällisesti onnea. Minä kiitin ja vastasin heille samoin. Heidän
joukossaan oli semmoisiakin, jotka sitä ennen eivät olleet vaihtaneet
kanssani yhtään sanaa.

Juuri kyökin luona saavutti minut eräs sotilaskasarmin vanki. Jo
keskeltä pihaa huomasi hän minut ja huusi: "Aleksanteri Petrowitsh!
Aleksanteri Petrowitsh!" Hän juoksi kiireisesti kyökkiin päin. Minä
pysähdyin odottamaan. Hän oli nuori, pyöreäkasvoinen, hiljainen ja
harvapuheinen mies, joka koko vankeusaikanani ei ollut sanonut minulle
vielä sanaakaan; minä en tiennyt edes hänen nimeäänkään. Hän pysähtyi
eteeni hengästyneenä ja katsoi minuun, tyhmänlainen, mutta samalla
onnellisuutta ilmaiseva hymy huulilla.

-- Mitäs tahdotte? kysyin minä hiukan kummastuneena, kun näin, että
hän seisoi vaan edessäni eikä sanonut sanaakaan.

-- Ka mitäpä, nyt on juhla ... sai hän sanotuksi ja huomattuaan
itsekin, ettei ollut enää mitään muuta sanottavaa, pujahti kiireesti
kyökkiin.

Huomattava on, ettemme me senkään jälkeen seurustelleet koskaan
toistemme kanssa emmekä sanoneet toisillemme sanaakaan aina siihen
asti, kun minä pääsin pois vankeudesta.

Kyökissä, kuumaksi lämmitettyjen uunien luona oli suuri tungos ja
ahdinko. Jokainen valvoi omaansa; keittäjät rupesivat valmistamaan
ruunun ruokaa, sillä tänä päivänä syötiin päivällinen aikasemmin kuin
tavallisesti. Ei kukaan maistellut vielä ruokia, vaikka monen olisi
tehnyt mieli; muiden nähden tahdottiin noudattaa hyvää tapaa.
Odotettiin pappia ja vasta sitten aiottiin lakata paastoamasta. Päivä
ei ollut vielä täysin valennut, kun portin takana korpraali rupesi
huutamaan: "Kokit tänne!" Tällaista huutoa kesti kahden tunnin
kuluessa melkein lakkaamatta. Siten kutsuttiin kokkeja kyökistä
ottamaan vastaan kaupunkilaisten antimia. Niitä tuotiin runsaassa
määrin, tuotiin kalatsia, leipää, piirakoita, renikoita, bliniä ja
muita leivoksia. Luulenpa, ettei kaupungissa ollut yhtään
porvari-emäntää, joka ei olisi muistanut lähettää joululahjoja
vankeudessa oleville "onnettomille." Oli hienojakin leivoksia
runsaassa määrin, oli myöskin vähempiä lahjoja -- joku puolenkopeikan
kalatsi tai muu vehnäleipä, jonka toinen köyhä oli toiselle köyhälle
viimeisestään antanut. Kaikki otettiin vastaan yhtä kiitollisesti,
katsomatta antimien ja antajien erilaisuuteen. Vastaanottaessaan
paljastivat vangit päänsä, kumarsivat ja toivottivat antajille onnea,
jonka jälkeen he veivät lahjat kyökkiin. Kun niitä oli keräytynyt
suuria kasoja, kutsuttiin vanhimmat ja ne saivat jakaa lahjat tasan
kutakin kasarmia kohden. Siinä ei ilmaantunut mitään riitaa, eikä
eripuraisuutta: jako toimitettiin rehellisesti ja kukin kasarmi sai
osansa. Meidän kasarmiamme varten määrätty osuus jaettiin täällä
yksityisten kesken, ja sen työn toimitti Akim Akimitsh yhdessä erään
toisen vangin kanssa; omin käsin he jakoivat ja antoivat kullekin
osansa. Ei kellään ollut mitään vastaan sanomista; kaikki olivat
tyytyväisiä; eikä kukaan epäillyt, että antimia olisi voitu salata tai
harjoittaa vääryyttä jaossa. Järjestettyään asiat kyökissä, ryhtyi
Akim Akimitsh pukeumistoimeen, jonka hän teki säädyllisellä ja
juhlallisella tavalla, jättämättä yhtään hakasta kiinni panematta;
vasta sen jälkeen toimitti hän varsinaisen rukouksensa. Hän rukoili
jokseenkin kauan. Samalla rukoili myöskin koko joukko muita vankeja,
enimmäkseen ijäkkäitä miehiä; nuoret eivät rukoilleet kauan;
noustuansa vuoteelta ristivät vaan hätimiten silmänsä ja niin tekivät
he pyhinäkin. Rukouksen toimitettuaan tuli Akim Akimitsh luokseni ja
toivotti minulle juhlallisen näköisenä rauhallista joulua. Minä pyysin
häntä kanssani teevedelle, ja hän puolestaan tarjosi minulle porsaan
paistia. Hetkisen kuluttua tuli luokseni myöskin Petrow onnea
toivottamaan. Hän oli nähtävästi jo ryypännyt, ja vaikka tulikin
luokseni kiireisesti, ei hän kuitenkaan sanonut monta sanaa, seisoi
vaan hetkisen edessäni, ikäänkuin jotain odotellen ja läksi kohta
luotani kyökkiin. Sillä välin tehtiin sotilaskasarmissa valmistuksia
papin vastaan ottamista varten. Tämä kasarmi oli sisustettu toisin
kuin muut, siinä olivat laverit asetetut seinien viereen, eikä
keskelle huonetta niinkuin muissa kasarmeissa; niinpä olikin se koko
vankilassa ainoana huoneena, jonka keskus oli vapaa. Semmoisen
sisustuksen tarkoituksena lienee ollut se, että tähän kasarmiin olisi
voinut tarpeen tullessa koota vangit. Keskelle huonetta asetettiin
puhtaalla liinalla katettu pieni pöytä, jonka päälle pantiin
jumalankuva. Vihdoin tuli pappi, kantaen ristiä ja pyhää vettä.
Rukoiltuaan ja laulettuaan jumalankuvan edessä, kääntyi hän vankien
puoleen ja nämä tulivat hartaan näköisinä ristin luo. Sen jälkeen kävi
pappi kasarmeissa ja pirskoitti niihin pyhää vettä. Kyökissä kehui hän
vankilan leipää, joka oli koko kaupungissa tunnettu hyvän makuiseksi,
ja vangit päättivät lähettää hänelle kaksi äsken leivottua leipää; ne
sai eräs invaliidi viedä oitis perille. Kun pappi vei ristin pois,
saatettiin sitä samalla hartaudella kuin se oli vastaan otettukin, ja
kohta sen jälkeen saapui paikalle komendantti majuurin seurassa.
Komendanttia täällä rakastettiin ja kunnioitettiin. Hän kulki majuurin
kanssa kaikkien kasarmien läpi, toivottaen kaikille rauhallista
juhlaa, pistäytyi sitten kyökkiin ja maistoi kaalisoppaa. Se oli
oivallista; sinä päivänä annettiin joka vangin osaksi naulanverta
lihaa. Sitä paitsi oli valmistettu hirssipuuroa ja voita oli annettu
runsaasti. Kun komendantti oli lähtenyt pois, ruvettiin majuurin
käskystä päivälliselle. Vangit väittelivät hänen silmiänsä. He eivät
suvainneet hänen vihaisia katseitaan silmälasien alatse, kun hän
vilkui oikealle ja vasemmalle, nähdäkseen, eikö olisi jossain
epäjärjestystä tai virheellisyyttä.

Käytiin päivälliselle. Akim Akimitshin porsas oli paistettu
oivallisesti. Mutta minä en voinut käsittää sitä seikkaa, että kohta
majuurin lähdön jälkeen ilmestyi tavattoman paljon päihtyneitä, vaikka
viisi minuuttia sitä ennen kaikki olivat melkein aivan selviä. Nyt
nähtiin koko joukko punottavia kasvoja, nähtiin myöskin balalaikoja.
Puolalainen kulki jo viuluineen jonkun humalikkaan jäljissä,
palkattuna koko päiväksi, ja vingutti hänelle iloisia säveliä.
Keskustelu kävi yhä sekavammaksi, meluavammaksi. Päivällinen syötiin
kuitenkin ilman suurempia häiriöitä. Kaikki tulivat ravituiksi.
Vanhukset ja jotkut muutkin menivät oitis ruoan jälkeen levolle, ja
niin teki Akim Akimitshkin ajatellen arvattavasti, että suurena
juhlana on päivällisen jälkeen välttämättömästi nukahdettava.
Vanhauskoinen ukko kiipesi lyhyen ruokalevon jälkeen uunille, avasi
siellä kirjansa ja rukoili melkein lakkaamatta aina sydän yöhön asti.
Hänen oli vaikea nähdä "mokomaa häpeätä", niinkuin hän nimitti vankien
räyhäävää elämää. Kaikki tsherkessit istautuivat rappusille ja
katselivat humalaisia inhon sekaisella uteliaisuudella. Minä kohtasin
Nurran; "huonosti, huonosti!" sanoi hän pudistaen päätään, "hyvin
huonosti! Allah on siitä suuttuva." Isai Fomitsh sytytti ylpeästi
kynttilän nurkkaansa ja rupesi työtä tekemään, ikäänkuin olisi
tahtonut osoittaa, ettei hän pitänyt juhlaa missään arvossa. Siellä
täällä pantiin toimeen "maidaneja." Invaliideja ei pelätty laisinkaan
ja aliupseerin varalle, joka itse puolestaan koki olla mitään
näkemättä, asetettiin vartijoita. Vartijaupseeri pistäysi sinä päivänä
kolmasti vankilaan. Mutta humalikkaat piiloutuivat ja maidanit
lakkautettiin, kun hän tuli sisään; sitä paitsi ei hän näkynyt
tahtovan kajota vähäpätöisiin epäkohtiin. Ja päihtymistä pidettiin
tänä päivänä vähäpätöisenä epäkohtana. Vähitellen kävi elämä yhä
meluavammaksi. Syntyi riitoja. Selviä oli kuitenkin enempi osa, niin
että humalaisia voitiin pitää silmällä. Mutta kovinpa viimemainitut
joivatkin. Gasin riemuitsi. Hän käveli tyytyväisen näköisenä
makuupaikkansa edustalla, jonne hän oli kantanut viinansa kasarmien
takana olevasta kätköpaikasta, ja hymyili viekkaasti, kun joku tuli
häneltä ryyppyä tahtomaan. Itse ei hän juonut pisaraakaan. Hän aikoi
ruveta siihen toimeen vasta juhlan lopulla, kun ensin olisi kerännyt
rahat muiden taskusta. Kasarmeissa kajahtelivat laulut. Mutta elämä
alkoi jo käydä tuskallisen tukahuttavaksi ja lauluista ei ollut
kaukana itku. Jotkut kuljeskelivat balalaika kädessä, turkki
hartioilla ja heläyttelivät kieliä reippaan näköisinä. Erityisessä
osastossa muodostui kahdeksanmiehinen laulukuntakin. Se lauloi
oivallisesti balalaikojen ja kitarrien säestäessä. Varsinaisia
kansanlauluja laulettiin vähän. Niistä muistan vaan yhden, näin
alkavan:

    Nuorna ollessain
    Ma kestailin vain.

Minä kuulin täällä toisinnoksenkin samaan lauluun. Loppuun lisättiin
muutamia säkeitä:

    Mull' on pirtissäin
    Järjestetty näin:
    Luskat pestynä,
    Kaali keittynä,
    Pielet siistinä,
    Piiras pöydällä.

Enimmiten laulettiin n.s. vanginlauluja, jotka kaikki olivat yleisesti
tunnettuja. Yhdessä semmoisessa, joka alkoi sanoilla: "ennen
muinen..." kuvailtiin leikillisesti, kuinka vanki ennen oli iloinnut
ja viettänyt herraselämää, vaan sitten joutunut linnaan; ennen oli hän
syönyt blamangeta ja juonut sampanjaa, vaan vankilassa -- "kun sai
kaalia ja vettä, söi niin että hampaat narskui."

Laulettiin myöskin surumielisiä lauluja. Yksi sellainen vanginlaulu
oli näin kuuluva:

    Luojan päivä valkeneepi,
    Vahti koiton rummuttaa;
    Ovet vanhin aukaseepi,
    Kirjur' meidät tarkastaa.

    Ihmiset ne eivät tiedä,
    Mitä täällä kärsitään;
    Luoja meit' ei heitä vielä,
    Huku emme täälläkään, j.n.e.

Eräs toinen, luultavasti jonkun vangin sepittämä laulu oli vielä
surullisempi; sillä oli kaunis sävel, vaikka sanat olivatkin
vastenmieliset. Sitä ei laulettu yhdessä. Usein tapahtui kuitenkin,
että joku yksityinen vanki istahti vankilan portaille ja ajatuksiinsa
vaipuneena rupesi sitä yht'äkkiä korkealla äänellä laulamaan.
Sellainen laulu särki sydäntä. Äänet olivat täällä jokseenkin hyvät.

Sen ollessa alkoi jo hämärtää. Surua ja murhetta oli nähtävänä
juoppouden ja melun keskellä. Se, joka tunti takaperin oli nauranut,
itkeä nyyhkytti nyt jossain nurkassa ylen määrin päihtyneenä. Jotkut
olivat jo kerinneet pari kertaa tapellakin. Toiset taas hoipertelivat
kalpeina pitkin kasarmeja ja hakivat riitaa. Ne taas, joiden humala ei
ollut ärtyisää laatua, etsivät ystäviä, jotta olisivat voineet purkaa
heille surunsa. Nuo ihmisraukat tahtoivat viettää hauskasti juhlaansa
-- ja kuitenkin oli se päivä heille raskas ja surullinen. Sillä kaikki
viettivät sitä ikäänkuin toiveissaan pettyneinä. Petrow kävi vielä
pari kertaa luonani. Hän joi vähän ja oli melkein selvä mies. Mutta
hän odotti viimeiseen hetkeen asti jotain, jonka välttämättömästi piti
tapahtuman, jotain tavatonta, juhlallista. Hän ei tosin puhunut siitä,
mutta se näkyi hänen silmistään. Hän samosi kasarmista kasarmiin ilman
väsymystä. Mutta mitään muuta kuin juoppoutta ja riitaa ei tapahtunut.
Sirotkin käveli myöskin uudessa punaisessa paidassaan kaikissa
kasarmeissa, siistinä ja puhtaana, hiljaan ja lapsekkaasti, ikäänkuin
hänkin olisi odottanut jotakin. Vähitellen kävi elämä kasarmeissa
inhoittavaksi, kärsimättömäksi. Tosin oli paljon hupaisiakin
kohtauksia, mutta mieleni tuntui kuitenkin raskaalta ja minun oli
sääli ympärilläni olevia ihmisraukkoja. Tuolla kiisteli kaksi vankia
siitä, kenen olisi toistansa kestitseminen. Näkyi, että he olivat jo
kauan kiistelleet, jopa olleet riidassakin keskenään. Toisella heistä
oli vanhaa vihaa toveriansa vastaan. Hän valitteli ja tahtoi näyttää
toteen, että toveri oli tehnyt hänelle vääryyttä: oli myyty joku
turkki, kätketty joitakin rahoja viime vuonna laskiaisen aikaan.
Jotakin oli vielä sitä paitsi... Syyttäjä oli korkeakasvuinen, jäntevä
ja älykkään näköinen mies; luonteeltaan oli hän hiljainen, vaan
humalassa ollessaan tahtoi hieroa ystävyyttä toisten kanssa ja purkaa
heille sydäntänsä. Riitelemään ja velkomaan rupesi hän ainoastaan
siitä syystä, että voisi sitten tehdä sitä lujemman sovinnon
riitaveljensä kanssa. Toinen oli vankkaruumiinen, lyhyenläntä mies;
kasvot hänellä olivat pyöreät, viekkaan näköiset. Hän oli juonut ehkä
enemmän kuin ystävänsä, mutta ei ollut sentään humalassa. Hän oli
lujaluontoinen ja pidettiinpä häntä varakkaanakin; nyt katsoi hän
kuitenkin jostain syystä parhaaksi olla ärsyttämättä lavertelevaa
ystäväänsä, jonka hän sen vuoksi vei anniskelijan luo; ystävä taas
vakuutti, että toinen oli velkaa ja että hänen sen vuoksi piti tarjota
ryyppy, "jos tahtoi olla rehellisenä miehenä."

Anniskelija, joka kohteli ostajaa kunnioituksella ja lavertelevaa
ystävää hieman halveksivaisesti, koska tämä joi vieraan kulungilla,
otti viinansa esille ja kaatoi sitä kuppiin.

-- Ei, Stepan, oletpa niinkin velkaa, sanoi laverteleva ystävä,
nähdessään, että oli päässyt voitolle.

-- En minä viitsi kanssasi kiistellä, vastasi Stepan.

-- Ei, Stepan, sen sinä valehtelet, vakuuttaa edellinen ottaen
viinakupin anniskelijalta; -- sinä olet minulle velkaa; eihän sinulla
ole häpyäkään! Konna olet sinä, Stepan, sanalla sanoen konna!

-- Älä mutise, äläkä läikytä viinaa maahan! Kun annetaan, niin juo!
huusi anniskelija lavertelevalle ystävälle.

-- Juonhan minä, ole siitä huoleti! Onneksesi, Stepan Dorofeitsh!
sanoi hän kääntyen kohteliaasti toverinsa puoleen, jota äsken oli
sanonut konnaksi. -- Ole ikäsi onnellinen! Hän joi kupin pohjaan,
rykäsi ja pyyhki suunsa. -- Ennen kulutin minä paljon viinaa,
huomautti hän kääntyen kaikkien puoleen; mutta nyt alkaa ikä painaa.
Kiitoksia, Stepan Dorofeitsh.

-- Ei kestä.

-- Ja niin minä puhunkin sinulle Stepan, aina vaan siitä; ja sitten
vielä siitäkin, että sinä olet suuri konna...

-- Mutta minä sanon sinulle, sen juoppolalli, keskeytti kärsimyksensä
lopettanut Stepan, että meidän on nyt tehtävä hyvä ero. Mene sinä
haarallesi ja minä menen omalleni. En viitsi enää kuulla lorujasi.

-- Etkös sinä sitten aiokaan antaa rahoja?

-- Mitä hiiden rahoja sinulle antaisin?

-- No hyvä! Toisessa maailmassa tulet vielä itse tarjoomaan, mutta
siellä en huoli niitä enää. Meikäläisen raha on työllä ja hiellä
ansaittua.

-- Mene hiiteen.

-- Mitä mutiset; näytä tie!

-- Mene, mene!

-- Konna!

-- Roisto!

Ja niin alkoi riita, vielä ankarampi kuin ennen kestitsemistä.

Lavereilla istui kaksi ystävää. Toinen heistä oli korkeakasvuinen,
punaposkinen, lihava mies. Hän melkein itki, sillä kovin oli mielensä
liikutettu. Toinen taas oli kivuloisen näköinen, laiha ja
pitkänenäinen; hänen pienet silmänsä olivat luodut maata kohden. Hän
oli saanut aikanaan jommoisenkin opillisen kasvatuksen. Joskus
maailmassa oli hän ollut kirjurina ja esiytyi nyt toverilleen
tietomiehenä, joka seikka jälkimäistä hiukan harmitti. He olivat
juoneet koko päivän yhdessä.

-- Hän löi minua! huudahti lihava mies pudistaen vasemmalla kädellään
kirjurin päätä.

-- Vaan minä sanon sinulle, ettet sinäkään ole oikeassa ... alkoi
kirjuri opettavaisesti, katsoen yhä vaan kiinteästi maahan.

-- Hän löi minua, kuulethan! keskeytti toinen pudistaen vielä kovemmin
ystävätään. -- Sinä oletkin ainoa ystäväni koko maailmassa; sen tähden
sanonkin sinulle: hän löi minua!...

-- Mutta minä sanon sinulle, että sellainen puolustus on häpeäksi,
rakas ystävä! vastasi kirjuri suopealla äänellä; -- parasta on, kun
myönnät, että syynä juoppouteen on yksinomaan sinun oma heikkoutesi.

Lihava mies hoiperteli hiukan takaperin ja katsoi tylsän näköisenä
itseensä tyytyväiseen kirjuriin; mutta sitten löi hän äkkiä suurella
nyrkillään ystäväänsä vasten kasvoja, ja siihen loppuikin heidän
ystävyytensä siksi päiväksi. Laiha mies kaatui tunnottomana laverien
alle...

Kasarmiimme tuli erityisestä osastosta eräs tuttava, tavattoman
hyväsydäminen, iloinen, älykäs ja leikkisä mies. Hän oli sama vanki,
joka ensi päivänä kyökissä ruokaillessa oli kysellyt rikasta miestä ja
vakuutellut, että hänellä on kunniantuntoa sekä juonut sitten kanssani
teetä. Hän oli noin neljänkymmenen vanha, tavattoman paksulla nenällä
varustettu mies. Kädessä oli hänellä balalaika, jota hän
huolettomasti soitteli. Hänen jälkeensä seurasi pienikasvuinen,
isopäinen vanki, jota minä hyvin vähän tunsin. Hän ei juuri
vetänytkään kenenkään huomiota puoleensa. Mies oli hiukan kummallinen,
epäluuloinen ja jörömäinen; hän teki työtä räätälin verstaassa ja koki
nähtävästi elää muista erillään. Nyt humalassa ollessaan seurasi hän
kuin varjo Warlamowia. Hän oli suuressa mielenkiihkossa, heilutti
käsiään, löi nyrkkiään seinään, lavereihin ja olipa vähällä itkeäkin.
Warlamow puolestaan ei ollut häntä huomaavinaankaan. Omituista oli,
etteivät nämä miehet sitä ennen juuri koskaan seurustelleet toistensa
kanssa; heillä ei ollut ammatin eikä luonteen puolesta mitään
yhteistä. He kuuluivat eri osastoihinkin ja asuivat eri kasarmeissa.
Matalakasvuisen nimi oli Bulkin.

Nähtyään minut, veti Warlamow suunsa nauruun. Minä istuin
makuusijallani uunin vieressä. Hän seisahtui miettivän näköisenä
kauemmaksi vastahani, heilautti sitten päätään ja astui reippaasti
eteeni; kosketellen hiljaan soittimia ja kopautellen jalallaan
laattiaa vasten rupesi hän laulamaan:

    Kaunokainen, pieni, armas
    Visertää ku' laulurastas,
    Oma kultani.

    Hamehessa muhkeassa,
    Silkkisessä loistavassa,
    On hän viehkeä.

-- Vanhukselle Aleksanteri Petrowitshille! sanoi hän sitten ja katsoi
silmiini, veitikkamainen hymy huulilla; olipa hän melkein ruveta minua
suutelemaan. Hän oli humalassa. Lauseparsi "vanhukselle sille ja
sille..." tarkoittaa, että sille ja sille vanhukselle toivotaan onnea,
ja sitä käytetään alhaisen kansan keskuudessa koko Siperjassa,
vaikkapa puhuteltu ei olisikaan kahtakymmentä vuotta vanhempi.
"Vanhuksen" nimellä tahdotaan osoittaa kunnioitusta, arvon antamista.

-- No mitenkäs nyt jaksatte Warlamow?

-- Ka tuossahan menee. Nyt on juhla, siitäpä humalakin; antakaa
anteeksi!

-- Hän valehtelee, aina vaan valehtelee! huusi Bulkin lyöden
hurjapäisesti nyrkkiään lavereja vasten. Mutta toinen ei kääntänyt
häneen sittenkään mitään huomiota ja se seikka näytti kovin
hullunkuriselta, sillä Bulkin oli yhtynyt Warlamowiin aivan ilman
mitään syytä, ainoastaan sen vuoksi muka, kun Warlamow "aina vaan
valehteli." Jos hänellä olisi ollut tukkaa päässä, olisi hän
repinyt sitä harmissaan. Näyttipä siltä kuin hän olisi ottanut
velvollisuudekseen vastata Warlamowin käytöksestä, ikäänkuin kaikki
Warlamowin viat olisivat olleet hänen omallatunnollaan.

-- Aina vaan valehtelee, aina valehtelee. Ei ole yhtään totista sanaa
hänen puheessaan! huusi Bulkin.

-- Mitäs se sinua koskee? virkkoivat muut vangit.

-- Ilmoitan teille, Aleksanteri Petrowitsh, että minä ennen olin hyvin
kaunis ja että tytöt pitivät minusta ... rupesi Warlamow taas
juttelemaan.

-- Valehtelee! Taas valehtelee! keskeytti Bulkin vinkuvalla äänellä.
Vangit nauraa hohottivat.

-- Mutta minä heidän edessään ylvästelin; paita oli päälläni punainen,
housut plyysiset; olin kuin mikähän kreivi Butilkin ja join kuin
ruotsalainen, sanalla sanoen, miten vaan tahdotte!

-- Valehtelee! vakuutti Bulkin jyrkästi.

-- Siihen aikaan oli minulla kaksinkertainen kivikartano. Mitäpäs
tuosta; kahdessa vuodessa kadotin molemmat kerrokset, niin että jäikin
jäljelle ainoastaan portti ilman pylvähiä. Mitäs luulette, rahat ovat
kuin kyyhkyläiset, tulevat ja menevät!

-- Valehtelee! vakuutti Bulkin vakuuttamistaan.

-- Kun sitten tulin jälleen tuntooni, lähetin täältä vanhemmilleni
kirjeen; luulin, että lähettävät minulle rahaa. Sillä sanottiin, että
minä olin vastahakoinen vanhemmilleni; siitä on jo seitsemäs vuosi,
kun lähetin.

-- Eikö ole tullut vastausta? kysyin minä leikillä.

-- Ei ole, sanoi hän ja nauroi itsekin, tuoden nenäänsä yhä likemmäksi
kasvojani. -- Mutta minulla on täällä, Aleksanteri Petrowitsh,
henttu...

-- Teilläkö henttu?

-- Onufriew äsken sanoi: "vaikka minun kultani on rokonarpinen ja
ruma, niin on hänellä kuitenkin koko joukko vaatteita; mutta sinun on
sen sijaan kerjäläinen, pussi selässä käypi."

-- Onko se totta?

-- On kuin onkin! vastasi hän ja nauroi itsekseen; toisetkin
nauroivat. Kaikki tiesivätkin todella, että hän oli tehnyt liiton
jonkun kerjäläisakan kanssa.

-- No, mitäs sitten? kysyin minä haluten päästä hänestä erilleni.

Hän oli vaiti ja katsoi minua ystävällisesti silmiin; sitten sanoi:

-- Etteköhän suvaitsisi antaa minulle hiukan viinarahaa? Minä olen,
Aleksanteri Petrowitsh, juonut teetä koko päivän, sanoi hän ottaen
rahoja vastaan; -- ja niin olenkin minä sitä särpinyt, että rintaani
ahdistaa ja vatsani hölkkää kuin puteli...

Bulkinin hurjapäisyys ei tiennyt enää mitään rajoja. Hän viittaili
käsillään kuin vimmattu ja olipa vähältä itkeäkin.

-- Hyvät ihmiset! huusi hän kääntyen kaikkien puoleen; -- hän yhä
valehtelee. Sanokoon mitä hyvänsä, niin aina, aina, aina vaan
valehtelee.

-- Mitäs se sinua koskee! huusivat hänelle vangit ihmetellen miehen
kiivautta; olethan sinä kovin kiukkuinen ihminen.

-- En suvaitse valetta! huusi Bulkin säkenöivin silmin ja lyöden
täysin voimin nyrkkiään lavereja vasten; -- en suvaitse, että hän
valehtelee!

Kaikki nauroivat. Warlamow otti rahat, kumarsi minulle ja aikoi mennä
ulos kasarmista, tietysti anniskelijan luo. Vasta silloin oli hän
huomaavinaan Bulkinin.

-- Tule pois! sanoi hän tälle pysähtyen kynnykselle ikäänkuin toinen
olisi ollut hänelle tosiaankin tarpeellinen. -- Sen nuppula! lisäsi
hän päästäen Bulkinin kulkemaan edellään ja alkaen jälleen rämpyttää
balalaikaansa.

En huoli jatkaa enää tämän hälyävän elämän kuvailua! Vihdoin päättyi
päivä. Unissaan puhuivat ja hourailivat vangit enemmin kuin muina
öinä. Siellä täällä oltiin vielä maidanien ääressä. Kauan odotettu
juhla oli mennyt ohitse. Huomenna oli taas arkipäivä, oli taas mentävä
työhön.



XI.

Näytelmä.


Kolmantena päivänä juhlan jälkeen aiottiin antaa teaatterinäytäntö.
Valmistavia puuhia oli arvattavasti paljon, mutta kun näyttelijät itse
ottivat kaikesta huolehtiakseen, emme me muut tienneet, miten pitkälle
asia oli edistynyt ja mitä kulloinkin oli tekeillä. Emme oikein
tienneet sitäkään, mitä aiottiin näytellä. Näyttelijät kokivat näiden
kolmen päivän kuluessa työmatkoilla ollessaan hankkia niin paljon
pukuja kuin mahdollista. Kun Baklushin tapasi minua, näpäytteli hän
mielihyvillään sormiaan. Luulenpa, että hän puhui hyvää majuuristakin.
Muuten oli meille aivan tietämätöntä, oliko majuurilla vihiä
teaatterihommastamme. Ja jos hän siitä tiesi, oli epävarmaa, aikoiko
hän antaa siihen varsinaisen suostumuksensa, vai tahtoiko hän olla
ainoastaan vaiti, pitämättä väliä vankien puuhista, kunhan vaan kaikki
oli oikeassa järjestyksessä? Minä puolestani luulen, että hän tiesi
teaatteripuuhasta, mutta ei tahtonut siihen sekaantua hyvin ymmärtäen,
että ehkäpä kävisi vielä hullummin, jos hän kieltäisi; silloin
voisivat vangit ruveta juomaan ja räyhäämään, niin että oli parempi,
jos he saivat jotain muuta tekemistä. Minä luulin majuurin ajatelleen
sillä tavoin siitä syystä, että semmoinen ajatus oli luonnollisin ja
järjellisin. Olisipa voinut tehdä senkin päätelmän, että jos vangit
itse eivät ryhtyisi teaatteripuuhaan tai johonkin muuhun samanlaiseen
toimeen, pitäisi esimiehien tehdä jotain asian hyväksi. Mutta koska
majuurimme ajatteli aivan toisin kuin muut ihmiset, voin minä erehtyä
suuresti luullessani, että hän tiesi vankien teaatterihommasta ja
aikoi sen sallia. Majuurimme tapaisen miehen piti aina ahdistaa toisia
ja riistää heiltä oikeuksia. Siltä kannalta oli hän tunnettuna koko
kaupungissa. Mitä huoli hän siitä, jos sellaisen menettelyn kautta
syntyisikin levottomuuksia! Levottomuuksiahan voidaan rangaista
(arvelevat majuurimme kalttaiset miehet) ja pahantekijöitä kohtaan
onkin käytettävä lain koko ankaruutta, siinä kaikki! Semmoiset tyhmät
lain valvojat eivät tiedä, eivätkä voikaan tietää, että lain puustavin
tarkka seuraaminen käsittämättä sen tarkoitusta ja henkeä onkin juuri
syynä epäjärjestyksiin. "Laissa niin sanotaan", väittävät he ja
ihmettelevät suuresti, kun heiltä vaaditaan sitä paitsi tervettä
järkeä. Semmoinen vaatimus tuntuu heistä liialta ylellisyydeltä,
suvaitsemattomuudelta.

Vanhin aliupseeri ei vastustellut vankien toimia ja mistään muusta
eivät nämä välittäneetkään. Minä olen ihan varma siitä, että
teaatteripuuha oli syynä siihen, ettei vankilassa joulun aikana
tapahtunut mitään suurempaa epäjärjestystä, riitaa tai varkautta. Minä
kuulin itse, kuinka vangit koettivat hillitä humalaisia toverejansa
sillä perustuksella, että näytelmän toimeen paneminen voitaisiin
heiltä kieltää. Aliupseerille lupasivat vangit käyttäytyä
moitteettomasti. He sanoivat tahtovansa täyttää ilolla lupauksensa ja
olivat mielissään, kun heitä uskottiin. Huomattava on muuten, että
näytelmän salliminen ei tuottanut esimiehille mitään uhrauksia.
Näyttämöä ei pantu kuntoon ennakolta; sillä siihen toimeen tarvittiin
ehkä vaan neljännestunnin aika. Näytteleminen kesti puolitoista tuntia
ja jos äkkiä olisi tullut esimiehiltä käsky sen lakkauttamisesta,
olisi semmoinen käsky voitu panna samassa silmänräpäyksessä
toimeenkin. Puvut olivat kätketyt arkkuihin. Mutta ennenkuin kerron,
mitenkä teaatterihuone oli järjestetty, tahdon puhua ohjelmasta s.o.
siitä, mitä aiottiin näytellä.

Erityisesti kirjoitettua ohjelmaa ei ollut. Vasta toisella ja
kolmannella kerralla ilmestyi eräs semmoinen, jonka oli kirjoittanut
Baklushin herroja upseereja ja yleensä säätyhenkilöitä varten, jotka
jo ensi kerralla olivat käynnillään kunnioittaneet teaatteriamme.
Herroista oli läsnä tavallisesti vartijaupseeri ja kerran pistäytyi
teaatteriimme tisuuriupseerikin. Niinikään kerran kävi siellä myöskin
insinööriupseeri; heitä varten toimitettiinkin kirjoitettu ohjelma.
Ajateltiin, että maine vankien näytelmästä leviää kauas linnassa, jopa
kaupungissakin, jossa mitään muuta teaatteria ei ollut. Sanottiin,
että kerran asian harrastajat olivat kaupungissa panneet toimeen
seuranäytelmän, siinä kaikki. Vangit iloitsivat kuin lapset
vähimmästäkin menestyksestä, jopa kerskailivatkin siitä. "Kenpä
tietää", sanoivat he, "ehkä korkeimmatkin päälliköt saavat kuulla
asiasta ja tulevat katsomaan; saavatpa sitten nähdä, mimmoisia
näyttelijöitä meillä on. Tämä ei olekkaan pelkkä sotamiesteaatteri,
jossa näytettäisiin kaikenmoisia kummituksia, liikkuvia venheitä,
karhuja ja pukkeja. Täällä on näyttelijöitä, varsinaisia näyttelijöitä
ja ne näyttelevät herrasnäytelmiä; semmoista teaatteria ei ole
kaupungissa. Kenraali Abrasimowin luona sanotaan kerran olleen
näytelmän. No ehkäpä puvut lienevät olleet paremmat, vaan mitä
keskusteluun tulee, niin kyllä meikäläiset vievät voiton! Ehkäpä
teaatterimme maine saapuu kuvernöörinkin korviin, ja jos hyvin käy,
niin tulee hän itse katsomaan. Eihän kaupungissa ole muuta
teaatteria..." Sanalla sanoen, vankien mielikuvituksella ei ollut
rajoja; jopa he toivoivat saavansa palkintoja ja työn vähennystäkin,
vaikka toiselta puolen eivät itsekään voineet olla nauramatta omille
toiveilleen. He olivat täydellisiä lapsia huolimatta siitä, että moni
heistä oli täyttänyt jo neljäkymmentä vuotta. Vaikk'ei mitään ohjelmaa
ollutkaan, tiesin minä näyteltäväin kappaleiden pääsisällön.
Ensimäinen kappale oli nimeltä "Filatka ja Miroshka kilpailijoina."
Baklushin oli viikkoa ennen kehunut minulle, että hän on näyttelevä
Filatkan osaa tavalla semmoisella, ettei sitä "Sant-pietarinkaan"
teaattereissa ole paremmin näytelty. Hän käveli kasarmeissa ja kehui
itseään kovin hävyttömästi, mutta samalla myöskin leikillisesti;
joskus lateli hän jotain, jota hänen oli näkymöllä sanottava, ja muut
nauroivat huolimatta siitä, oliko hänen jutuissaan mitään naurettavaa
vai ei. Muuten on myönnettävä, että vangit tälläkin kertaa pitivät
arvostansa vaarin: Baklushinin tempuille ja jutuille nauroivat joko
nuorimmat joukosta tai arvokkaimmat, joiden asema oli niin vakavalla
kannalla, ettei heidän tarvinnut pelätä lausua suoraan ajatuksiaan,
olivatpa ne sitten mimmoisia tahansa. Toiset sitä vastoin kuuntelivat
teaatterijuttuja välinpitämättöminä, tahtomatta kuitenkaan niitä
tuomita tai vastustaa. Vasta näytelmäpäivänä tuli uteliaisuus
yleiseksi. Mitähän nyt tulee? Kuinkahan meikäläiset suoriutuvat?
Mitähän majuuri sanoo? Onkohan tällä kertaa menestys yhtäläinen kuin
toissa vuonna? j.n.e. Baklushin vakuutti minulle, että kaikki
näyttelijät olivat hyvin valitut, että jokainen oli paikallansa; että
esirippukin oli olemassa; että Filatkan morsiamen osa oli annettu
näytettäväksi Sirotkinille, -- ja saattepa itse nähdä mimmoinen
Sirotkin on naisen puvussa! lisäsi hän siristäen silmiään ja
maiskutellen kieltänsä. Tilanhaltijan puolisolla tulisi olemaan
reunuksella varustettu hame yllä ja auringonvarjo kädessä, hänen
miehensä taas esiytyisi olkanauhoilla varustetussa upseerin nutussa
sekä keppi kädessä. Sitten seuraisi toinen draamallinen kappale
nimeltä "Kedril-syömäri." Nimitys herätti minussa uteliaisuutta; mutta
vaikka kuinka olisin tiedustellut, en voinut päästä kappaleen perille.
Kuulin vaan, että se oli saatu käsikirjoituksena joltakin
etukaupungissa asuvalta aliupseerilta, joka arvattavasti itse oli
ottanut osaa sen näyttelemiseen jossain sotamiesteaatterissa.
Etäisissä kaupungeissa ja lääneissä on meillä todellakin semmoisia
näytelmäkappaleita, jotka ylipäänsä ovat vähän tunnettuja, ehkäpä
painamattomiakin, mutta jotka yhtähyvin ovat jostain ilmestyneet ja
kuuluvat välttämättömästi kansanteaattereihin muutamassa osassa
Venäjän maata. Minä sanoin varta vasten "kansanteaattereihin." Olisipa
hyvin toivottavaa, että joku tieteen harrastajoistamme rupeisi
tarkemmin kuin tähän saakka tutkimaan kansanteaatteria, joka on
olemassa ja ehkäpä ei olekkaan varsin vähäpätöinen. Minä en tahdo
uskoa, että kaikki, mitä sittemmin näin vankien näyttelevän, olisi
ollut täällä mietittyä. Paljon oli saatu perintönä muualta; sillä
kerran säädetyt ja hyväksytyt menettelytavat ja käsitteet kulkevat
suvusta sukuun. Niitä on opittava sotamiesten, tehtaalaisten sekä
porvarien parissa. Ne ovat säilyneet myöskin kylissä ja
maaseutukaupungeissa aatelisperheiden keskuudessa. Luulenpa, että
moni vanha näytelmäkappale on levinnyt alustalaisten kautta
käsikirjoituksena pitkin Venäjää. Entisen ajan tilanhaltijoilla ja
moskovalaisilla herroilla oli omat teaatterinsa, joissa alustalaisia
oli näyttelijöinä. Ja näissä teaattereissa saikin kansan draama
alkunsa. Mitä "Kedril-syömäriin" tulee, en saanut siitä ennakolta
muuta tietoa kuin sen, että näkymöllä ilmestyisi pahoja henkiä, jotka
veisivät Kedrilin pois. Mutta mitä merkitsi Kedril, ja minkätähden se
ei ollut Kiril? Oliko kappale syntyänsä venäläinen vai ulkomaalainen,
sitä en saanut mitenkään selville. Sanottiin myöskin, että lopuksi
näytetään "pantomiini musiikin kanssa." Kaikki tämä oli tietysti hyvin
hupaista. Näyttelijöitä oli noin viisitoista henkeä -- kaikki reipasta
väkeä. He häärivät itsekseen, pitivät harjoituksia, välistä kasarmien
takana, ja koettelivat piilotella itseään muilta. Sanalla sanoen, he
tahtoivat hämmästyttää meitä jollain tavattomalla, odottamattomalla.

Arkipäivinä suljettiin vankila varhain, niin kohta kuin yö alkoi
lähestyä. Mutta joulujuhlana tehtiin poikkeus; vankilaa ei suljettu
ennen ehtoorummutusta. Tämä poikkeus oli tehty teaatterin tähden.
Juhlan kuluessa lähetettiin melkein joka ilta vartijaupseerille nöyrä
pyyntö "jättämään portit auki näytännön tähden"; samalla lisättiin,
että eilenkin oli näytäntö ja portit olivat auki, ilman että mitään
häiriöitä tapahtui. Vartijaupseeri arveli näin: "totta on, ettei
häiriöitä eilen tapahtunut; ja kun he lupaavat, ettei tänäänkään
tapahdu, niin arvattavasti pitävät he itsestään huolen, ja se onkin
parasta. Jos taas antaisin kieltävän vastauksen, niin kenties (kukapa
noita pahantekijöitä menee takaamaan!) tekevät tahallaan jonkun
ilkiötyön ja vartijat saavat siitä vastata." Lisäksi tulee vielä
sekin, että vahdissa on ikävä seistä, parempi on mennä teaatteriin,
kun semmoinen kerran on olemassa, eikä suinkaan mikään tavallinen
sotamiesteaatteri, vaan vankien teaatteri, ja vangit taas ovat
uteliasta väkeä; ja onhan vartijaupseerilla aina oikeus käydä
näytäntöjä katsomassa.

Jos tisuuriupseeri tuli saapuville ja kysäsi: "missä on
vartijaupseeri" niin vastattiin, että "hän meni vankilaan vankeja
lukemaan", joten asiasta helposti selvittiin. Sillä tavoin sallivat
vartijaupseerit näytäntöjen pitämistä joka ilta juhlan kuluessa
sulkematta kasarmeja ennen iltarummutusta. Vangit tiesivät
entisestään, etteivät vartijat kiellä ja sen tähden olivatkin
levollisia.

Seitsemännellä tunnilla tuli Petrow minua noutamaan ja me menimme
yhdessä näytäntöä katsomaan. Meidän kasarmistamme lähtivät kaikki muut
paitsi vanhauskolainen ukko ja puolalaiset. Viimeksi mainitut
suostuivat tulemaan vasta viimeiseen näytäntöön tammikuun neljäntenä
päivänä, kun heille oli vakuutettu, että teaatterissa oli hauska olla
ja ettei mitään vaaraa ollut pelättävänä. Puolalaisten ylpeä käytös ei
vaikuttanut laisinkaan loukkaavasti vankien mieliin; päinvastoin
otettiin heidät teaatterissa hyvin ystävällisesti vastaan. Annettiinpa
heille paraat paikatkin. Mitä taas tulee tsherkesseihin ja Isai
Fomitshiin, tuotti teaatterimme heille mitä suurinta nautintoa. Isai
Fomitsh antoi joka kerta kolme kopeikkaa, mutta viimeisellä kerralla
pani hän lautaselle kymmenen kopeikkaa ja onnellisuus loisti hänen
kasvoistaan. Näyttelijät kokosivat läsnä olijoilta vapaehtoisia
lahjoja kulunkien suorittamiseksi ja omaksi virkistyksekseen. Petrow
vakuutti, että minulle annettaisiin paraita paikkoja, koska minä muka
muita rikkaampana arvattavasti annan enemmän rahaakin ja sen ohessa
olen semmoisissa asioissa enemmän jäljillä kuin muut. Niin
tapahtuikin. Mutta kerron ensin salista ja sen sisustuksesta.

Sotilaskasarmimme, jossa näytelmät pidettiin, oli noin viidentoista
askeleen pituinen. Pihalta tultiin portaille, portailta eteiseen ja
eteisestä kasarmiin. Tämä pitkä kasarmi oli, kuten olen jo maininnut,
sisustettu toisin kuin muut: laverit olivat asetetut pitkin seiniä,
joten huoneen keskus jäi vapaaksi. Käytävän puolella oleva osuus
huonetta oli jätetty katselijoille; siten jäi sen toinen puoli, joka
oli yhteydessä viereisen kasarmin kanssa, näkymöä varten. Ennen
kaikkia hämmästytti minua esirippu. Se oli noin kymmenen jalkaa pitkä,
ja sitä kannatti todellakin ihmetellä; sen pinnalle oli öljyvärillä
maalattu puita, huvimajoja, lampia ja tähtiä. Se oli kokoon kyhätty
palttinasta, sekä uudesta että vanhasta, kellä mitäkin oli
annettavana, vankien rääsyistä ja paidoista, joita miten kuten oli
yhteen ommeltu; se osa, johon ei riittänyt palttinaa, oli koottu
pienistä paperiliuskoista. Maalarimme, niiden joukossa etupäässä A--w,
olivat sitä somasti koristelleet. Semmoinen ylöllisyys ihastutti
synkkämielisimpiäkin vankeja, jotka näytelmän kuluessa muuttuivat
samanlaisiksi lapsiksi kuin heidän vilkasluontoisemmatkin
toverinsa. Kaikki olivat hyvin tyytyväisiä ja kehuivat näytelmää.
Valaistusaineena käytettiin pieniksi pätkiksi leikattuja
talikynttilöitä. Esiripun eteen oli asetettu pari kyökeistä tuotua
penkkiä ja niiden etupuolelle kolme neljä tuolia, jotka oli saatu
aliupseerin huoneesta. Tuolit olivat määrätyt ylemmille upseereille;
penkit taas aliupseereille, kirjureille, konduktööreille ja muille
alemmille päällysmiehille, joilla ei ollut upseerin arvoa. Näitä
syrjäisiä katsojia oli väliin enemmän, väliin vähemmän, mutta
viimeisellä kerralla ei ollut penkeillä yhtään tyhjää paikkaa.
Penkkien takana seisoivat vangit, kunnioituksesta muita läsnä olijoita
kohtaan, lakittomin päin, jakut tai puoliturkit yllänsä huolimatta
siitä, että huoneessa oli raskas, hiestyttävä ilma. Vangeille oli
tietysti jätetty liian vähän tilaa. Paikka paikoin, etenkin
takariveissä oli heitä melkein päälletysten, jota paitsi muutamat
olivat sijoittuneet lavereille sekä kulissien taa ja kävivätpä jotkut
alinomaa teaatterin takana olevassa toisessa kasarmissakin
katsellakseen näytäntöä sieltä peräkulissin ylitse. Ahtaus
takariveissä oli luonnoton ja verrattava ainoastaan siihen ahtauteen,
jota minä äskettäin näin saunassa. Eteisessä, jonka ovea pidettiin
auki, oli kahdenkymmenen asteen pakkanen; mutta siitä huolimatta
nähtiin sielläkin koko joukko katselijoita. Meidät, s.o. minut
Petrowin kanssa, päästettiin oitis etupuolelle melkein penkkeihin
saakka, jossa oli paljon parempi olla kuin muiden takana. Minua
pitivät vangit asiantuntijana, koska muka olin ollut paremmissakin
teaattereissa; he olivat usein nähneet, että Baklushin neuvotteli
kanssani ja kohteli minua kunnioituksella; minulle oli siis nyt
annettava kunniasija. Vaikka nuo pahantekijät olivatkin kerskailevaa
ja kevytmielistä väkeä, oli heidän luonteessaan kuitenkin muitakin
ominaisuuksia. He voivat nauraa minulle, kun näkivät, että olin huono
työmies; ja Almasow saattoi halveksia meitä aatelisia ja kerskailla
siitä, että hän osasi polttaa alabasteria. Kaiken tämän vainon ja
pilkan vaikutti se seikka, että me kuuluimme samaan säätyyn kuin
heidän entiset herransa, joista heillä ei ollut hyviä muistoja. Mutta
nyt teaatterissa väistyivät he edestäni. He tunnustivat, että siinä
asiassa minulla oli parempi arvostelukyky kuin heillä, että minä olin
nähnyt ja tiesin enemmän kuin he. Ynseimmätkin heistä (minä olen varma
siitä) toivoivat nyt, että minä kehuisin heidän teaatteriansa ja
päästivät minut mielellään paraimmalle paikalle. Minä puhun nyt
muistellen silloisia vaikutuksia. Minusta näytti silloin -- sen
muistan aivan hyvin -- ettei heidän arvostelussaan ilmaantunut
laisinkaan itsensä alentamista, vaan päinvastoin oman arvonsa
tuntemista. Paras ja huomattavin piirre kansamme luonteessa on
oikeudentunne ja sen noudattamisen halu. Ulkokullattua pöyhkeilemistä
ja etukynteen pyrkimistä, ansiosta huolimatta, ei kansassa ole. Kun
vaan otetaan pois ulkonainen kuori ja katsotaan ytimeen tarkemmin ja
ilman ennakkoluuloja, havaitaan kansassa semmoisia ominaisuuksia,
joita moni ei olisi voinut aavistaakaan. Meidän tietomiehemme eivät
voi kansalle paljoa opettaa. Päin vastoin saavat he itse oppia siltä
yhtä ja toista.

Petrow sanoi minulle teaatteriin lähtiessämme, että minut päästetään
etusijoille siitä syystä, että minä annan enemmän rahaa. Määrättyä
maksua ei ollut; jokainen antoi niin paljon kuin voi ja tahtoi.
Melkein kaikki uhrasivat jonkun verran, vaikkapa puolikopeikaisen, kun
lautasella tultiin rahoja keräämään. Mutta vaikka minut päästettiinkin
etupuolelle osaksi rahan tähden, siinä vakuutuksessa, että minä annan
enemmän kuin muut, niin oli semmoisessa käytöksessä kuitenkin hyvin
paljon oman arvonsa tuntemista. "Sinä olet minua rikkaampi, mene siis
edelle, ja vaikka me kaikki olemme täällä yhtäläisiä, panet sinä
kuitenkin enemmän, joten oletkin näyttelijöille mieluisampi; sen
vuoksi saatkin etusijan, sillä emme ole täällä rahan edestä, vaan
omasta tahdostamme, ja niinpä onkin meidän itsemme annettava kullekin
oma paikkansa." Semmoisessa ajatuksessa oli paljon oikeata
arvollisuutta. Se ei ollut rahan, vaan oman itsensä arvostelemista.
Yleensä rahaa ja rikkautta ei täällä kovin paljon kunnioitettu, jos
tarkastetaan vankeja jonkinlaisena kokonaisuutena, eikä kutakin
erikseen. Enkä muista heistä yhtään yksityistäkään henkilöä, joka
olisi rahan tähden tahtonut alentaa itseään. Tosin oli heidän
joukossaan kerjäläisiä, mutta kerjäämisessäkin ilmestyi enemmän
vallattomuutta ja leikillisyyttä kuin todellista kerjäämistä. En
tiedä, olenko lausunut ajatukseni kyllin ymmärrettävällä tavalla...
Mutta nyt palaan jälleen teaatteriin.

Ennen esiripun nostamista oli huoneessa nähtävänä omituisen vilkas
kuva. Katselija-joukko, joka oli kaikilta puolin tungettuna,
ahdistettuna, odotti kärsimättömänä ja onnellisen näköisenä näytelmän
alkamista. Takapuolella olivat ihmiset miltei päällekkäin. Moni oli
tuonut kyökistä halkoja mukanaan; asetettuaan paksun halon joten kuten
pystyyn seinää vasten, kävi katsoja seisomaan sen päälle nojaten
molemmilla käsillään edessään olevan hartioihin ja seisoi siinä
asemassa yhtä mittaa noin pari tuntia tyytyväisenä itseensä ja
paikkaansa. Toiset pysyttelivät jaloillaan uunin alareunustalla
nojaten niinikään edessään olevia vasten. Sivulla olevilla lavereilla
soittajien yläpuolella nähtiin myöskin taajoja katselijajoukkoja.
Siellä olivatkin hyvät paikat. Noin viisi miestä oli kiivennyt uunille
ja katselivat sieltä alas. Niilläpä oli iloa! Ikkunalaudoilla nähtiin
myöskin paljon myöhästyneitä katsojia, jotka eivät parempia paikkoja
enää löytäneet. Kaikki käyttäytyivät hiljaan ja siivosti. Kaikki
tahtoivat näyttäytyä herrojen ja muiden vierasten läsnä ollessa
paraimmassa valossa. Kaikkien kasvot ilmaisivat mitä lapsellisinta
odotusta; kaikki olivat punaisia ja hikisiä kuumuudesta. Olipa
omituista nähdä lapsellista iloa ja mitä puhtainta mielihyvää vankien
merkityissä, rumennetuissa kasvoissa, jotka sitä ennen olivat olleet
synkät ja jörömäiset! Kaikki olivat paljain päin ja oikealta puolen
katsoen näyttivät minusta kaikkien päät kerityiltä. Mutta näkymöltä
kuuluu liikettä ja melua. Kohta nostetaan esirippu ylös. Soittokunta
alkoi soittaa... Tästä soittokunnasta on mainittava pari sanaa.
Sivulla oleville lavereille oli sijoitettu kahdeksan soittajaa, joilla
oli kaksi viulua (yksi oli vankilasta ja toinen lainattu joltakin
linnassa asuvalta; soittajat olivat omia miehiä), kolme balalaikaa --
kaikki omatekoisia, kaksi kitarria ja rumpu kontrabaasin asemesta.
Viulut olivat huononpuoleisia ja kitarrit samoin, jota vastoin
balalaikat olivat oivallisia. Ja niitä käsiteltiinkin mestarillisesti.
Soitettiin ainoastaan tanssikappaleita. Väliin napauttelivat soittajat
sormillansa balalaikan koppaan; säveleissä, balalaikan käyttämisessä
ja kappaleiden esittämisessä oli aivan omituista, alkuperäistä. Yksi
kitarrin soittajakin teki tehtävänsä oivallisesti. Se oli sama
aatelismies, jonka sanottiin murhanneen isänsä. Mitä rumpuun tulee,
tehtiin sillä ihmeitä; väliin pyöri se käyttäjänsä sormella, väliin
viilsi tämän peukalo pitkin sen pintaa; väliin kuului taajoja,
heliseviä ja yksitoikkoisia lyöntejä, väliin taas tuo voimakas ääni
ikäänkuin hajosi lukemattomiksi pieniksi, täriseviksi ääniksi. Sen
lisäksi oli myöskin kaksi harmonikaa. Enpä toden totta olisi uskonut,
että yksinkertaisilla kansan käyttämillä soittokoneilla voisi saada
niin paljon aikaan; sävelien sopusointuisuus, esittämisen luonne ja
henki olivat ihmeteltäviä. Vasta nyt huomasin minä, että venäläisissä
tanssisävelissä on todellakin paljon reippautta ja iloisuutta. Vihdoin
kohosi esirippu. Kaikki liikahtivat ja kallistuivat toiselta jalalta
toiselle; takimaiset nousivat varpailleen; joku putosi halolta; kaikki
avasivat suunsa, kohottivat silmänsä, ja täydellinen hiljaisuus
vallitsi... Näytäntö alkoi.

Vieressäni seisoi Alei veljiensä ynnä muiden tsherkessiläisten
seurassa. He olivat suuresti mieltyneet teaatteriin ja kävivät siellä
joka ilta. Kaikki muhamettilaiset, tataarilaiset y.m. pitävät paljon
näytelmistä; sen olin minä jo ennenkin huomannut. Heidän lähellään oli
Isai Fomitsh, joka esiripun kohottua tuli tavattoman uteliaaksi
luullen saavansa nähdä kaikenmoisia ihmeitä ja kummituksia. Alein
ihanista kasvoista loisti lapsellista iloa, niin että oli erittäin
hupaista katsella häntä ja muistanpa, että silmäni väkisinkin
kääntyivät häneen, kun näyttelijät olivat jollain sukkelalla tempulla
saaneet aikaan yleistä naurua. Hän ei nähnyt minua; sillä hänellä oli
muuta katsottavaa. Vasemmalla puolellani seisoi eräs vanhanpuoleinen
vanki, joka aina oli ollut jörömäinen ja tyytymätön. Tämä oli
niinikään huomannut Alein, ja minä näin, kuinka hän hymyillen kääntyi
muutaman kerran nuoren tsherkessiläisen puoleen; niin oli Alei
viehättävä! Alettiin "Filatkan ja Miroshkan" näyttämistä. Filatka
(Baklushin) oli todella oivallinen. Hän suoritti tehtävänsä
ihmeellisen tarkkaan. Näkyi, että hän oli miettinyt jokaisen
lauseensa, jokaisen liikkeensä. Tyhjänpäiväisiin sanoihin ja
temppuihin osasi hän panna ajatusta, niin että ne täydelleen
vastasivat tarkoitustansa. Jos sen ohessa otetaan lukuun miehen
luonnollinen, teeskentelemätön iloisuus ja yksinkertaisuus, niin
luulenpa, että lukija itsekin, jos olisi nähnyt Baklushinin,
myöntäisi, että hänellä oli paljon luonnollista taipumusta
näyttelemistaitoon. Filatkaa olin minä nähnyt usean kerran Moskovan ja
Pietarin teaattereissa ja voin vakuuttaa, että pääkaupunkien
näytelmätaiturit eivät näytelleet sitä niin hyvästi kuin Baklushin.
Häneen verrattuna olivat he maalaisia herrasmiehiä, eivätkä
varsinaisia talonpoikia. Mutta talonpoikaa olisivat he kuitenkin
tahtoneet esittää. Baklushinia yllytti sen ohessa kilpailu; sillä
kaikille oli tunnettu asia, että toisessa kappaleessa Kedrilin osaa
näyttelisi vanki Potseikin, jota kaikki syystä tai toisesta pitivät
Baklushinia etevämpänä näyttelijänä; se harmitti Baklushinia kovasti.
Monta kertaa tuli hän viime aikoina luokseni ja purki minulle
sydämensä. Kaksi tuntia ennen näytelmän alkamista valtasi hänet kuume.
Kun katsojat nauroivat ja huusivat: "Hyvin, Baklushin! Oikein kelpo
lailla!" loistivat hänen kasvonsa ilosta. Suutelukohtaus, jossa
Filatka huusi ennakolta Miroshkalle: "pyyhi suusi", tehden itsekin
saman tempun, oli hyvin hullunkurinen. Kaikki rupesivat nauramaan.
Mutta enimmin vetivät huomiotani puoleensa katsojat; sillä nyt olivat
kaikki teeskentelemättömiä. He tulivat väkisinkin iloiselle tuulelle.
Mieltymyshuutoja kuului tuon tuostakin. Tuossa joku nykii naapuriansa
ja ilmoittaa hänelle tunteitaan, huolimatta siitä, ken hänen
naapurinaan sattui olemaan; toinen taas, kun näkymöllä tapahtui jotain
hupaista, luo ihastuneena silmäyksiä muihin katsojiin ikäänkuin
kehoittaakseen heitäkin nauramaan. Kolmas taas maiskuttelee kieltänsä
ja näpäyttelee sormiansa eikä saata mitenkään pysyä asemillaan.
Voimatta kuitenkaan mennä mihinkään, muuttelee hän vaan jalalta
toiselle. Kappaleen loppupuolella tuli ilo ylimmilleen. Minä en
laisinkaan liioittele. Sillä ajatelkaamme, että tämä kaikki tapahtui
vankilassa, ajatelkaamme kahleita ja edessä olevaa pitkää, surullista,
yksitoikkoista elämää; olihan kaikille näille masennetuille ihmisille
sallittu iloita hetkinen sekä unhottaa ajaksi raskas unensa panemalla
toimeen kokonaisen teaatterin, ja vieläpä semmoisen, että sitä
ihmettelivät ja ihailivat kaupunkilaisetkin. Vankeja tietysti huvitti
kaikki, muun muassa puvutkin. Erittäin hauskaa oli heistä nähdä, että
esim. Wanjka Otpietijlla tai Netswietajewilla tai Baklushinilla oli
aivan toisenlainen puku, kuin se, jossa heitä vuosien pitkään oli
totuttu näkemään. "Onhan tuo sama mies, sama vanki, jonka jaloissa
kahleet kilahtelivat ja kuitenkin ilmaantuu hän nyt herrasnutussa ja
korkeassa hatussa! Onpa hän laittanut itselleen viikset ja tukankin.
Tuossapa hän ottaa taskustaan punaisen nenäliinan ja heiluttaa sitä
ollen olevinaan herrasmiehenä!" Kaikki olivat riemastuksissaan.
Tilanhaltija esiytyi ajutantin vormussa, tosin vanhanpuoleisessa,
olkanauhoissa ja kokaardilla varustetussa hatussa; hän teki tavattoman
vaikutuksen. Halullisia tämän osan näyttelemiseen oli ollut kaksikin,
jotka riitautuivat keskenään aivan kuin pienet lapset, sillä kumpikin
olisi tahtoneet esiytyä olkanauhoilla varustetussa upseerin puvussa!
Muiden vankien täytyi ratkaista riita ja enimmät äänet sai
Netswietajew, ei sen vuoksi, että hän olisi ollut pulskempi tai
komeampi kilpailijaansa, vaan siitä syystä, että hän vakuutti
aikovansa esiytyä keppi kädessä ja tätä keppiänsä tulisi hän
heiluttelemaan ja piirtelemään sillä maata kuin herrasmies ainakin,
jota temppua Wanjka Otpietij ei voisi tehdä, kun hän oikeita
herrasmiehiä ei koskaan ollut nähnyt. Ja kun Netswietajew sitten
ilmaantui puolisoineen näkymölle, piirteli hän todellakin alinomaa
maata hienolla kävelykepillään, jonka hän jostain oli hankkinut pitäen
sitä arvattavasti herrasmaisuuden etevimpänä tuntomerkkinä.
Arvattavasti oli hän joskus lapsuudessaan, pienenä, paljasjalkaisena
poikaressuna ollessaan, nähnyt jonkun komeasti puetun herran kävelevän
keppi kädessä ja ihastunut kovasti tämän taitavaan kepinheilutukseen;
niinpä olikin muisto siitä jäänyt ijäksi päiväksi hänen mieleensä,
joten hän nyt kolmenkymmenen vanhana osasi samalla tavoin heilutella
keppiänsä koko vankilan ihastukseksi. Netswietajew oli niin kiintynyt
toimeensa, ettei hän kepistään nostanut silmiään edes silloinkaan, kun
hänen oli jotain sanottava. Tilanhaltijan puoliso oli myöskin
tavallaan huomattava henkilö. Hän esiytyi vanhassa, peräti kuluneessa
musliinihameessa, käsivarret sekä kaula paljaana ja kasvot kovasti
maalattuna; päässä oli hänellä karttuuninen yömyssy, toisessa kädessä
päivänvarjo ja toisessa kirjavasta paperista tehty viuhka. Hänelle
naurettiin kovasti, niin että hänen itsensäkin täytyi muutaman kerran
ruveta nauramaan. Tätä osaa näytteli vanki Iwanow. Sirotkin oli
tytöksi puettuna erittäin sievä. Kupletit sujuivat myöskin hyvin.
Sanalla sanoen kaikki olivat tyytyväiset näytäntöön. Kritiikkiä ei
ollut eikä voinutkaan olla.

Musiikki soitti taas alkajaiskappaleen ja esirippu nousi jälleen. Nyt
näyteltiin Kedriliä, joka oli Don-Juanin kalttainen; ainakin veivät
pirut kappaleen lopulla sekä herran että palvelijan mukaansa. Kappale
oli yhdessä näytöksessä; sen alku ja loppu olivat arvattavasti
kadoksissa. Mitään järkeä kappaleessa ei ollut. Tapauksen paikka oli
Venäjällä, jossain ravintolassa. Isäntä toi huoneeseen herran, jolla
oli sinelli päällä ja pyöreä hattu päässä. Herran jälkeen tuli hänen
palvelijansa Kedril kantaen kapusäkkiä ja siniseen paperiin käärittyä
kanaa. Kedrilillä oli puoliturkki yllä ja lakeijan hattu päässä. Hän
se olikin syömäri. Hänen osaansa näytteli vanki Potseikin, Baklushinin
kilpailija; herrana oli sama Iwanow, joka edellisessä kappaleessa oli
näytellyt tilanhaltijan rouvan osaa. Ravintolan isäntä Netswietajew
ilmoittaa, että huoneessa oleskelee paholaisia, ja lähtee sitten pois.
Herra, joka on alakuloisen ja huolestuneen näköinen, sanoo tietäneensä
asiasta jo ennen ja käskee Kedrilin järjestämään kapineita ja
valmistamaan illallista. Viimemainittu kalpenee ja vapisee kuin haavan
lehti, kuultuaan paholaisista. Hän tahtoi paetakin, vaan pelkäsi
herraansa. Ja sitä paitsi oli hänen nälkä. Hän on nautinnonhimoinen,
viekas ja pelkurimainen; hän pettää herraansa joka askeleella, mutta
samalla pelkääkin häntä. Hänessä oli omituinen palvelijatyyppi, joka
hyvin paljon muistutti Leporelloa. Potseikin oli hyvä näyttelijä,
mielestäni vielä parempi kuin Baklushin. Kun minä seuraavana päivänä
kohtasin Baklushinin, en ilmoittanut hänelle tietysti ajatustani
täydellisesti; siten olisin häntä liian paljon loukannut. Se, joka
näytteli herran osaa, teki myöskin tehtävänsä hyvin. Joutavaa jutteli
hän paljon, mutta lausumatapa oli kuitenkin säännöllinen ja reipas,
liikkeet asianmukaisia. Sill'aikaa kun Kedril puuhailee kapusäkin
parissa, kävelee herra ajatuksissaan pitkin laattiaa ja ilmoittaa
julkisesti, että hän tänä iltana päättää maallisen matkansa. Kedril
kuuntelee uteliaana, vääntelee kasvojaan ja puhuu itsekseen naurattaen
kuuntelijoita joka sanalla. Hänen ei ole sääli herraa; mutta hän on
kuullut paholaisista ja haluaisi tietää, mitä ne ovat; niinpä rupeekin
hän kyselemään. Herra ilmoittaa hänelle vihdoin, että hän kerran
jossain hädässä oli pyytänyt ja saanutkin apua paholaisilta; että
tänään oli määräpäivä, jolloin ne arvattavasti tulevat sopimuksen
mukaan noutamaan hänen sieluansa. Kedrilissä syntyy kova pelko. Mutta
herra ei kadota mielen malttiaan ja käskee palvelijansa valmistamaan
ruokaa. Kuultuaan ruoasta, tulee Kedril taas iloiseksi, ottaen esille
kanan ynnä viinipullon, ja ei aikaakaan, niin rupee hän itse kanaa
maistelemaan. Yleisö nauraa. Äkkiä narahti ovi, tuuli pieksi
akkunaluukkuja; Kedril vapisee ja pistää suuhunsa mitä pikemmin niin
suuren paistipalan, ettei jaksa sitä nielläkään. Taas nauretaan. "Onko
valmis?" huutaa herra käyskennellen pitkin laattiaa. -- "Kohta,
herra... minä teille... valmistan", vastaa Kedril, istautuu itse
pöytään ja rupee ahkuamaan herransa ruokaa. Yleisöä tuntuu huvittavan
hänen sukkeluutensa ja viekkautensa samoin kuin sekin, että herra on
narrina. Täytyy tunnustaa, että Potseikin ansaitsi kaikkea kiitosta.
Sanat "kohta, herra, minä teille valmistan", lausui hän oivallisesti.
Istuen pöydän ääressä söi hän ahnaasti peläten joka hetki, ettei herra
huomaisi hänen keppostaan; joka kerta, kun tämä kääntyi päin,
piiloutui Kedril pöydän alle vieden kanapaistin mukanaan. Vihdoin saa
hän nälkänsä tyydytetyksi ja rupee huolehtimaan herrastaan. -- "Joko
kohta, Kedril?" huutaa herra. -- "Tuossa paikassa!" vastaa Kedril
huomattuaan, ettei herralle ole jäänyt paljon mitään jäljelle.
Lautasella oli vaan kanan jalka. Alakuloinen ja huolestunut herra ei
huomaa mitään, vaan istautuu pöydän ääreen ja Kedril asettuu pyyhe
kourassa hänen taakseen. Katsojat nauroivat Kedrilin sanoille,
liikkeille ja kasvojen väänteille, kun hän yleisöön kääntyneenä
osoitteli tyhmää herraansa. Juuri kun herra alkoi syödä, ilmestyivät
paholaiset. Tässä ei voinut enää käsittää tapausten juoksua ja
paholaisetkin ilmestyivät jokseenkin kummallisella tavalla.
Sivukulississa aukeni ovi ja sisään astui valkeaan vaippaan verhottu
olento, jolla pään asemesta oli palava lyhty; toisen olennon päässä
oli myöskin lyhty ja kädessä palmikko. Mitä nämä lyhdyt, palmikot ja
valkeat vaipat merkitsivät, ei voinut kukaan käsittää. Eikä sitä
muuten ajateltukaan. Niinhän arvattavasti piti olla. Herra kääntyi
paholaisten puoleen jokseenkin rohkeasti ja huusi heille, että hän oli
valmis lähtemään. Mutta Kedril pelkää kuin jänis; hän ryömii pöydän
alle, mutta pelostaan huolimatta muistaa hän ottaa mukaansa
viinipullon. Paholaiset poistuvat hetkiseksi; Kedril tulee ulos pöydän
alta; mutta juuri kun herra aikoo ruveta jatkamaan ruokailuaan,
ilmestyvät paholaiset jälleen ja ottavat herran takaapäin kiinni
viedäkseen hänet kadotuksen valtakuntaan. "Kedril, auta minua!" huutaa
herra. Mutta Kedrilillä on muuta tekemistä. Hänellä on nyt pöydän alla
paitsi pulloa, myöskin lautanen ja leipä. Hän jää yksin, paholaiset
poistuvat ja herra heidän mukanansa. Kedril tulee pois pöydän alta,
katselee ympärilleen ja ihastus loistaa hänen kasvoiltaan. Viekkaasti
siristää hän silmiänsä, istautuu herran tuolille ja nyykyttäen päätään
yleisölle sanoo puoleksi sopottamalla:

-- Kas nyt olen yksin... ilman herraa!...

Kaikki nauroivat sille, että hän on ilman herraa; mutta sitten lisää
hän vielä yleisöön kääntyneenä niinikään puoleksi sopottavalla äänellä
ja yhä iloisemmin vilkutellen silmiään:

-- Herran veivät paholaiset...

Katsojien riemastus oli sanomaton. Paitsi sitä, että herran olivat
vieneet paholaiset, sanottiin tämä seikka niin veitikkamaisella
tavalla, että ei voinut olla käsiään taputtamatta. Mutta Kedrilin onni
ei kestänyt kauan. Juuri kun hän oli ennättänyt kaataa itselleen
lasillisen viiniä, palasivat paholaiset ja hiipien varpaillaan
tarttuivat takaapäin Kedriliin kiinni. Kedril huutaa täydestä
kurkusta, eikä tohdi pelosta katsoa taaksensakaan. Puolustautua ei hän
myöskään voi; käsissä on hänellä pullo ja juomalasi, joista hän ei
saata luopua. Suu auki ja silmät selällään istuu hän puolen minuuttia
niin hullunkurisen näköisenä, että hänestä olisi kannattanut ottaa
valokuva. Vihdoin viedään hänkin pois; pullo oli mukana ja mies parka
potki sekä huusi minkä jaksoi. Hänen huutonsa kuului vielä kulissien
takaakin. Esirippu laskeutui ja kaikki nauroivat, olivat
ihastuksissaan... Soittokunta rupesi taas soittamaan tanssin säveltä.

Soitto alkoi hiljaan, tuskin kuultavasti, mutta sitten kasvoi se
vähitellen, tahti tuli nopeammaksi ja napauksia balalaikan koppaa
vasten alkoi kuulua... Soitto oli täydessä vauhdissa ja olisipa
Glinkan pitänyt kuulla sitä, vaikkapa sattumaltakin täällä vankilassa.
Alkoi pantomiini, jonka kestäessä soittajat jatkoivat soittoansa.
Näkymöllä nähtiin tupa ja siinä mylläri ynnä hänen eukkonsa. Mylläri
korjaili nurkassaan siloja ja hänen eukkonsa kehräsi pellavaa. Eukon
osaa näytteli Sirotkin ja myllärinä oli Netswietajew.

Mainitsen tässä, että kulissit olivat sangen huonot. Senpä tähden
pitikin mielikuvituksen täydentää se, jota silmä ei nähnyt. Takaseinän
asemesta oli levitetty jonkunmoinen matto tai loimi; sivuseinäksi oli
asettu huononlainen sermi. Vasen puoli ei ollut millään peitetty, niin
että sieltä näkyivät laverit. Mutta katsojat olivatkin vähän
vaativaisia ja taipuvaisia mielikuvituksessaan täydentämään sen, mikä
todellisuudessa puuttui; vangeille se ei ollutkaan vaikea asia. "Kun
sanotaan, että siinä on puutarha, huone tai tupa, niin kaikki se onkin
pidettävä puutarhana, huoneena tai tupana -- samahan se on." Sirotkin
oli nuorena naisena hyvin suloinen. Katsojat sanoivat puoliääneen
muutamia kohteliaisuuksia. Mylläri lopetti työnsä, otti lakkinsa ja
sitten vielä piiskan sekä lähestyi vaimoaan ja ilmoitti merkeillä,
että hän aikoi mennä ulos, mutta jos vaimo hänen poissa ollessaan
päästäisi jonkun sisään, niin ... ja mylläri näytti piiskaa. Vaimo
kuunteli ja nyökäytteli päätään. Piiska oli hänelle arvattavasti hyvin
tuttu, sillä hänellä oli omia vehkeitään miehensä poissa ollessa. Mies
lähti pois. Niin kohta kun hän oli päässyt oven taa, näytti vaimo
hänen jälkeensä nyrkkiään. Mutta samassa kuului kolkutusta; ovi
aukenee ja sisään astuu naapuri, niinikään mylläri, pitkäpartainen ja
kauhtanaan puettu. Kädessä on hänellä lahja, punainen liina. Eukko
nauraa; mutta juuri kun naapuri tahtoo häntä syleillä, kuuluu ovella
taas kolkutusta. Mitäs nyt on tehtävä? Eukko piilottaa naapurin pöydän
alle ja tarttuu itse värttinään käsiksi. Ilmestyy toinen hyväilijä; se
on kirjuri ruunun vormussa. Tähän asti sujui näytteleminen
moitteettomasti, liikkeet olivat aivan oikeat. Täytyipä oikein
ihmetelläkin näitä tilapäisiä näyttelijöitä ja vastoin tahtoansa
ajatella -- että paljon voimaa sekä kykyä menee hukkaan meillä
Venäjällä vapauden ja suotuisien olojen puutteessa! Mutta vanki,
joka näytteli kirjurin osaa, oli arvattavasti joskus käynyt
maaseututeaatterissa ja tullut siihen käsitykseen, että meikäläiset
näyttelijät eivät tiedä ollenkaan, kuinka näkymöllä on astuttava. Ja
niinpä hän nyt astuikin aivan kuin entiseen aikaan klassillisten
sankarien sanotaan näkymöllä astuneen, s.o. hän teki ensin pitkän
harppauksen ja nostamatta toista jalkaansa seisahtui äkkiä, heitti
päänsä ja koko ruumiinsa taaksepäin, katseli ylpeästi ympärilleen ja
-- astui vasta sitten toisella jalallaan. Sellainen astuminen oli
naurettava, etenkin kun sitä otti noudattaakseen huvinäytelmässä
esiytyvä kirjuri. Mutta yleisö ajatteli, että varmaankin sillä tavalla
piti ollakin eikä huolinut arvostella sen tarkemmin mokomia
pitkäveteisiä askeleita. Tuskin oli kirjuri ennättänyt laattian
keskelle, kun kolkutusta kuului jälleen; emäntä joutui taas pulaan.
Minne on kirjuri kätkettävä? Kistuun, koska se on auki. Kirjuri
piiloutuu sinne ja eukko panee kannen kiinni. Tällä kertaa ilmestyy
omituinen vieras, joka on niinikään rakastunut emäntään. Se on
bramiini virkapuvussaan. Hillitsemätön nauru kajahtaa katsojien
joukossa. Bramiinin osaa näytteli vanki Koshkin ja teki tehtävänsä
oivallisesti. Ryhti oli hänellä kuin bramiinilla ainakin. Liikkeillään
osoitti hän rakkautensa koko suuruuden. Hän nosteli kättään taivasta
kohden ja laski sen sitten sydämelleen; mutta paraillaan kun hän oli
tunteittensa vallassa, kuului kova lyönti ovea vasten. Se oli isännän
lyönti. Eukko hämmästyi kauheasti ja bramiini rukoili aivan kuin
pyörryksissä, että hänet piilotettaisiin. Sukkelaan asettaa eukko
hänet kaapin taa ja rientää itse kehräämään muistamatta avata ovea;
hän kehrää kehräämistään kuulematta miehensä kolkutusta, punoo
hyppysissään olematonta lankaa ja on kiertävinään värttinää, joka
kuitenkin makaa laattialla. Sirotkin osasi kuvailla hyvin
onnistuneella tavalla tätä hämmästystä. Mutta isäntä löi jalallaan
oven rikki ja astui sisään piiska kädessä. Hän on kaikki huomannut ja
osoittaa sormillaan, että vaimolla on piilossa kolme ihailijaa. Sitten
rupee hän hakemaan piiloutuneita. Ensin löytää hän naapurin ja ajaa
hänet nyrkillään huoneesta. Säikähtynyt kirjuri tahtoi karata, nosti
päällään kistun kannen ja ilmaisi siten itsensä. Isäntä antoi
hänen maistaa piiskaa ja nyt tanssi rakastunut kirjuri aivan
epäklassillisella tavalla. Bramiini oli vielä jäljellä; isäntä hakee
häntä kauan ja löytää vihdoin nurkasta kaapin takaa, kumartaa hänelle
kohteliaasti ja vetää hänet sitten parrasta näyttämön keskelle.
Bramiini yrittää puolustautua ja huutaa: "kirottu, kirottu!" (ainoat
sanat koko pantomiinissa), mutta isäntä ei kuule häntä, vaan
menettelee oman mielensä mukaan. Vaimo, joka huomaa, että nyt tulee
hänen vuoronsa, heittää työnsä ja juoksee ulos huoneesta; hänen
rukkinsa kaatuu ja vangit nauravat. Alei nykii minua hihasta ja sanoo:
"Katso braminia, bramiinia!" Itse nauroi hän, niin että tuskin
pystyssä pysyi. Esirippu laskeutui. Toinen näytäntö alkoi.

Mutta en huoli kertoa kaikkia näytäntöjä. Niitä oli vielä pari kolme.
Kaikki olivat ne hupaisia. Vangit eivät tosin olleet niitä
sepittäneet, mutta ainakin panivat he niihin paljon omiaan. Melkein
joka näyttelijä muodosteli kappaleita oman mielensä mukaan, niin että
eri iltoina samat miehet näyttelivät samoja osia eri tavalla.
Viimeinen kuvannollinen pantomiini päättyi tanssilla. Haudattiin
vainaja. Bramiini, suuren joukon keskellä, teki arkun ääressä
kaikenlaisia taikatemppuja, mutta turhaan. Vihdoin kaikui huuto
"aurinko laskee", jolloin vainaja elpyi ja kaikki alkoivat ilosta
tanssia. Bramiini tanssi kuolleista heränneen kanssa omituisella
tavalla, niinkuin bramiini ainakin. Sillä päättyikin teaatteri
seuraavaan iltaan asti. Vangit lähtivät liikkeelle iloisina,
tyytyväisinä, kehuivat näyttelijöitä ja kiittivät aliupseeria. Riitaa
ei kuulunut. Kaikki olivat tavattoman tyytyväisiä ja nukkuivat
rauhallisesti. "Minkähän tähden?" tekisi mieleni kysyä. Enkä minä
esittele mielikuvitukseni tuotteita, vaan täyttä totta. Ainoastaan
hiukkasen oli näiden ihmisparkojen annettu elää mielensä mukaan,
iloita ihmisten tavalla, ainoastaan hetkisiksi olivat he saaneet
unhottaa vankilan elämän, ja siitä olivat he siveellisesti muuttuneet,
vaikkapa vähäksikin aikaa... Mutta jopa on yösydän käsissä. Minä
vavahdin ja heräsin sattumalta; ukko rukoili yhä vielä uunilla. Alei
makasi hiljaan vieressäni. Minä muistelin, että hän vielä
nukkumaisillaankin oli nauranut ja puhellut veljiensä kanssa
teaatterista; minä katsahdin väkisinkin hänen rauhallisiin,
lapsellisiin kasvoihinsa. Vähitellen muistui mieleeni kaikki tyyni:
kulunut päivä, juhla ja koko viime kuukausi... Hämmästyneenä kohotin
minä pääni ja katselin makaavia toverejani kynttilän värähtelevässä
valossa. Minä katselin heidän kurjia kasvojaan, heidän kurjia
vuoteitaan, kaikkea heidän köyhyyttään ja viheliäisyyttään, katselin
ja tahdoin ikäänkuin tulla vakuutetuksi, ettei kaikki tuo ollut mitään
ilkeätä unta, vaan todellisuutta. Todellisuutta se oli: joku kuului
voikahtaneen; joku liikautti raskaasti kättänsä, niin että kahleet
rämähtivät. Joku vavahti unissaan ja rupesi puhumaan; mutta ukko
rukoili uunilla kaikkien "oikeauskoisten kristittyjen" puolesta ja
hiljaan, pitkäveteisesti kuului hänen äänensä: "Herra Jesus Kristus,
armahda meitä!..."

-- Enhän minä ole täällä ainaiseksi, vaan ainoastaan muutamiksi
vuosiksi! ajattelin itsekseni ja painoin pääni jälleen tyynyä vasten.



XII.

Sairashuone.


Kohta joulun jälkeen tulin minä kipeäksi ja minut vietiin rykmentin
sairashuoneeseen, joka oli yksinäisellä paikalla puolen virstan päässä
linnasta. Sairashuoneen avaralla pihalla olivat palvelusväen sekä
lääkärien asunnot ynnä muut tarpeelliset rakennukset. Päärakennukseen
olivat sioitetut sairashuoneen monet eri osastot. Vankeja varten oli
jätetty ainoastaan kaksi isoa huonetta, jotka olivat aina sairaita
täynnä, mutta etenkin kesällä, jolloin vuoteita täytyi asettaa
lähemmäksi toisiansa. Näissä sairashuoneissa oli kaikenlaista
"onnetonta kansaa." Siellä oli vankilamme asukkaita, ja syytöksen
alaisia sotamiehiä, sekä tuomittuja että tuomitsemattomia; siellä oli
myöskin sairaita ojennusruodusta tuosta omituisesta laitoksesta, johon
lähetettiin pienempiä rikoksia tehneitä rykmentin sotamiehiä muka
parantamaan käytöstänsä; parin kolmen vuoden kuluttua palasivat ne
kuitenkin sieltä semmoisina heittiöinä, ettei mihin panna. Kun joku
vanki sairastui, ilmoitti hän asian aliupseerille. Hänen nimensä
kirjoitettiin kirjaan, joka annettiin mukaan, kun hänet lähetettiin
vartijan seuraamana rykmentin sairashuoneeseen. Siellä tutki lääkäri
kaikkia pyrkijöitä ja ken huomattiin todellisesti sairaaksi, se pääsi
laitokseen. Nimeni merkittiin kirjaan ja kello yhden jälkeen, kun muut
lähtivät työhön, lähetettiin minut sairashuoneeseen. Sairas vanki otti
mukaansa rahaa ja leipää, niin paljon kuin mahdollista, sillä sinä
päivänä ei hän voinut saada sairashuoneessa ruokaa; saappaan varteen
pisti hän myöskin pienen piippunysän ynnä tupakkakukkaron ja tulukset.
Sairashuoneeseen tullessani tunsin jonkun verran uteliaisuutta tätä
uutta, minulle vielä tuntematonta laitosta kohtaan.

Päivä oli lämmin ja sumuinen -- yksi niitä päiviä, jolloin
sairashuoneen tapaiset laitokset näyttävät hyvin ikäviltä. Vartijan
saattamana astuin minä eteiseen, jossa oli pari ammetta ja jossa kaksi
syytöksen alaista sairasta, niinikään vartijan seuraamina oli jo
odottelemassa. Saapuville tuli välskäri, joka katsahti meihin veltosti
ja meni vielä veltommin ilmoittamaan tulostamme apulaislääkärille.
Tämä tuli oitis saapuville, tarkasti meitä hyvin ystävällisesti ja
antoi meille "tautilistat,", joihin oli kirjoitettu nimemme. Taudin
tarkempi tutkiminen, lääkkeiden määrääminen y.m. oli sen lääkärin
tehtävänä, joka hoiti vankien osastoja. Minä olin jo ennen kuullut,
että vangit eivät saata kyllin kehua lääkäreitään. "He ovat kuin
isät", vastattiin minulle, kun minä kyselin lääkäreistä. Sillä välin
piti meidän muuttaa pukua. Entiset vaatteet otettiin meiltä pois ja
niiden sijaan annettiin uudet alusvaatteet, pitkät sukat, tohvelit,
myssy ja paksu, ruskeanvärinen sarkanuttu, jonka vuori näytti
laastarilla tahratulta palttinalta, toisin sanoen, se oli tavattoman
likainen. Sitten vietiin meidät vankien osastoon, joka oli pitkän,
korkean ja puhtaan läpikäytävän päässä. Ulkonainen puhtaus oli
kaikkialla tyydyttävä; kaikki, mikä ensi katseella pisti silmään, oli
loistavaa. Ehkäpä vaatimuksenikaan eivät olleet kovin suuret
vankilasta tullessani. Molemmat syytöksenalaiset joutuivat
vasemmanpuoliseen osastoon, minut vietiin oikeanpuoliseen. Ovi oli
lukittu ja sen edustalla seisoi pyssyllä varustettu sotamies. Nuorempi
aliupseeri (kuuluva sairashuoneen vartijoihin) käski päästää minut
sisälle ja niin saavuin minä pitkään, kapeaan huoneeseen, johon oli
asetettu vuoteita, luvultaan kaksikymmentä kaksi; niiden joukossa oli
kolme tai neljä vapaata. Vuoteet olivat puiset ja viheriäksi maalatut;
muuten ovat sen laatuiset vuoteet Venäjällä tunnetuita siitä, etteivät
millään muotoa voi olla ilman luteita. Minä sain sijani nurkassa,
sillä puolen, jolla oli akkuna.

Kuten jo sanoin, oli täällä sairaita meidänkin vankilastamme. Muutamat
heistä olivat minulle vanhoja tuttuja. Enin osa oli kuitenkin
syytöksen alaisia ja ojennusruotulaisia. Kovasti sairaita, s.o.
alituisesti vuoteen omana olevia ei ollut kovin paljon. Ne, jotka
eivät olleet kovin sairaita, istuivat vuoteillaan tai kävelivät
edestakasin pitkin huonetta, jossa kahden vuoderivin välille jäi
melkoinen ala kävelyä varten. Huoneessa oli tavattoman tukahuttava
haisu. Ilma oli täynänsä kaikenlaisia vastenmielisiä höyryjä ja
lääkkeen hajua, vaikka valkea uunissa paloikin lakkaamatta. Vuoteeni
oli verhottu kirjavalla päällysvaatteella. Minä otin sen pois.
Päällysvaatteen alla oli sarkapeite, varustettuna palttinavuorilla ja
karkeat alusvaatteet, joiden puhtaus oli hyvin epäilyttävää laatua.
Vuoteen vieressä oli pöytä, ja sen päällä ruukku ynnä tinakuppi.
Kaikki tämä oli siisteyden vuoksi peitetty pienellä käsiliinalla.
Pöydän alaosassa oli vielä hylly, jossa teen juojat säilyttivät
teekyökkejä, kaljahaarikoita y.m.; mutta teen juojia ei ollut
sairastenkaan joukossa paljon. Piiput ja tupakkakukkarot, joita oli
melkein kaikilla, jopa keuhkotautisillakin, pidettiin kätkössä
vuoteiden alla. Lääkärit ja muut esimiehet eivät juuri koskaan
tarkastelleet vuoteenaluksia ja jos näkivät jollakin piipun, eivät
olleet sitä huomaavinaan. Muuten olivat sairaatkin varovaisia ja
polttivat melkein aina uuniin. Ainoastaan yöllä poltettiin suoraan
vuoteelta; mutta yöllä ei täällä käynytkään kukaan muu kuin
vartijaupseeri jolloinkulloin.

Sitä ennen en koskaan ollut missään sairashuoneessa; kaikki oli
minulle siis aivan uutta. Minä huomasin, että olin herättänyt muissa
sairaissa uteliaisuutta. He olivat jo kuulleet minusta ja katselivat
minua nyt ujostelematta, jopa hiukan ylpeästikin, niinkuin kouluissa
katsellaan uutta tulokasta tai lakituvissa oikeuden hakijaa. Oikealla
puolellani makasi eräs syytöksen alainen kirjuri, jonkun kapteenin
äpäräpoika. Häntä syytettiin väärän rahan teosta ja hän oli maannut
täällä jo vuoden päivät, nähtävästi aivan terveenä, mutta vakuuttaen
kuitenkin lääkäreille, että hänellä oli valtasuonen vika. Mies
saavutti tarkoituksensa; sillä hän pääsi pakkotyöstä sekä
ruumiin rangaistuksesta ja oli jo vuoden päivät maannut T--kin
sairashuoneessa. Hän oli vankka ja roteva mies, ijältään noin
kahdenkymmenen kahdeksan vanha, suuri veijari, sangen älykäs ja
tavattoman itserakas; itse oli hän vakuutettu olevansa mitä
rehellisimpiä miehiä maailmassa ja niinpä oli hän syyttömyydestäänkin
aivan varma. Hän rupesi ensiksi puhelemaan kanssani kysellen minulta
uteliaasti yhtä ja toista ja selitellen puolestaan tarkoilleen,
mimmoinen oli sairashuoneen ulkonainen järjestys. Tietysti ilmoitti
hän minulle ennen kaikkia olevansa kapteenin poika. Hän olisi
mielellään tahtonut olla aatelismiehenäkin tai ainakin "säätyläisenä."
Kohta sen jälkeen tuli luokseni eräs ojennusruotulainen, joka alkoi
vakuutella tuntevansa useita pakkotyöhön lähetettyjä aatelismiehiä ja
rupesi luettelemaan heitä sekä ristimä- että isännimeltä. Hän oli jo
harmaapäinen sotamies, ja hänen kasvoistaan voi päättää, että hän oli
suuri valehtelija. Hänen nimensä oli Tshekunow. Hän nähtävästi haki
ystävyyttäni siinä luulossa, että minulla oli rahaa. Huomattuaan, että
olin varustettu teelehdillä ja sokurilla, tarjosi hän oitis apuaan
luvaten hankkia teekyökin ja keittää minulle teetä. Teekannun oli
M--tsky luvannut lähettää minulle jonkun täällä työskentelevän vangin
mukana. Mutta Tshekunow ei kaivannut sitä. Hän hankki jonkunlaisen
padan, jopa kupinkin, kiehutti teeveden ja palveli minua erittäin
halukkaasti, saaden siitä kärsiä myrkyllisiä pilkkasanoja eräältä
toiselta sairaalta. Tämä sairas oli keuhkotautinen, joka makasi minun
vastassani; hänen nimensä oli Ustjantsew, sama syytöksenalainen
sotamies, joka oli juonut korttelin nuuskalla sekoitettua viinaa ja
siten hankkinut itselleen keuhkotaudin; hänestä olen jo maininnut
joskus ennen. Tähän asti oli hän maannut ääneti ja vaikeasti
hengittäen sekä katsellut karsain silmin Tshekunowia. Miehen suuri
totisuus teki, että hänen tyytymättömyytensä tuntui hieman
hullunkuriselta. Lopulta ei hän voinut enää olla vaiti:

-- Sen orja! Löysipähän herran! sanoi hän voimattomuudesta hengästyen.
Hän oli kovasti sairaana.

Tshekunow kääntyi vihaisesti hänen puoleensa:

-- Kuka on orja? kysyi hän katsoen halveksivaisesti Ustjantsewiin.

-- Sinä olet orja! vastasi tämä vakavasti, ikäänkuin hänellä olisi
ollut täysi oikeus moittia Tshekunowia ja ikäänkuin se olisi ollutkin
hänen velvollisuutenaan.

-- Minäkö orja?

-- Sinäpä juuri. Kuulkaahan, hyvät ihmiset, ei usko vielä! Ihmettelee!

-- Mitä se sinuun koskee? Näethän, että he ovat yksin, aivan kuin
ilman käsiä. Palvelijatta eivät ole tottuneet olemaan. Miksi en
auttaisi heitä, sinä takkukuonoinen narri!

-- Kuka on takkukuonoinen?

-- Sinä olet takkukuonoinen.

-- Minäkö takkukuonoinen?

-- Sinäpä juuri!

-- Kauniskos itse olet? Onhan sinulla nenä kuin variksen pesä ...
koska minä olen takkukuonoinen.

-- Oletpa niinkin takkukuonoinen! Parasta olisi, että makaisit ja
kuolisit rauhassa, kun Jumala on kerran rangaissut.

-- Mitä! Pitäisikö minun ehkä kumarrella mokomia. Ei isänikään
kumarrellut eikä käskenyt minunkaan kumartelemaan. Minä ... minä...

Hän olisi tahtonut jatkaa, mutta kova yskä ja veren sylky esti hänet
siitä. Kohta nousi kylmä hiki hänen kapealle otsalleen. Yskältä ei hän
saanut puhutuksi, vaikka hänellä olisi kyllä ollut halua. Silmistä
näkyi, että hän olisi tahtonut vielä riidellä, vaan nyt piti hänen
voimattomana viittailla ainoastaan kädellään... Niinpä uneuttikin
Tshekunow hänet viimein.

Minusta tuntui, että keuhkotautisen viha tarkoitti pikemmin minua kuin
Tshekunowia. Siitä, että Tshekunow tahtoi palvella ja ansaita siten
jonkun kopeikan, ei häneen olisi voinut kukaan suuttua. Jokainen
ymmärsi, että hän teki sen ainoastaan rahan tähden. Siinä kohden
alhainen kansa ei ole kovin arkatuntoinen. Mutta Ustjantsew ei
suvainnut minua eikä teetäni eikä sitä, että olin kahleissakin
herrana, toisen palveltavana, vaikka minä en ollenkaan pyytänyt
keltään palvelusta. Ja todella minä olisinkin tahtonut tehdä kaikki
itse, ettei kukaan olisi tarvinnut pitää minua velttona ja
herrasmaisena. Siinäpä olikin minun itserakkauteni, koska asia kerran
on puheeksi tullut. Mutta siitä huolimatta tapahtui aina -- minulle
käsittämättömästä syystä -- etten koskaan voinut sysätä luotani niitä
monia palvelijoita ja apulaisia, jotka vapaehtoisesti tulivat tarjolle
ja lopulta saivat minut valtoihinsa siinä määrin, että itse muutuin
vihdoin heidän palvelijakseen; ulkonaisesti näytti kuitenkin siltä,
että minä olisin ollut heidän herransa ja etten ilman heitä olisi
voinut tulla toimeenkaan. Se seikka oli minusta tietysti hyvin
harmillinen. Mutta Ustjantsew oli keuhkotautinen ja ärtyisä
luonteeltaan. Muut sairaat olivat välinpitämättömiä, näyttivätpä
hiukan ylpeiltäkin. Muistan, että sillä kertaa oli kaikilla puheen
aineena eräs syytetty vanki, joka paraillaan kärsi ruumiin
rangaistustaan ja jonka samana iltana piti saapua sairashuoneeseen.
Sairaat odottivat tulokasta uteliaina. Sanottiin muuten, että
rangaistus tulee olemaan helponlainen -- kaikkiaan ainoastaan
viisisataa lyöntiä.

Vähitellen rupesin minä tarkastamaan, mitä ympärilläni oli. Sen verran
kuin voin huomata, vaivasi useimpia tosisairaita keripukki ja
silmätauti, jotka olivat yleisiä tauteja paikkakunnalla. Toiset
sairastivat kuume- ja rintatauteja. Täällä ei ollut niin kuin muissa
sairashuoneissa eri osastoja eri tauteja varten, vaan kaikki sairaat,
jopa nekin, joilla oli tarttuvia tauteja, makasivat yhdessä. Näistä
tosisairaista ovat eroitettavat ne, jotka tulivat tänne ilman mitään
tautia, ainoastaan "lepäilemään." Sääliväiset lääkärit ottivat heitä
mielellään vastaan, etenkin kun oli paljon tyhjiä vuoteita. Olo
vankilassa oli suhteellisesti niin huono, että moni sen asukkaista
tuli mielellään sairashuoneeseen huolimatta siitä että ilma täällä oli
raskas. Oli olemassa sairashuone-elämän ihailijoita, suurimmaksi
osaksi ojennusruotulaisia. Minä katselin uteliaasti uusia toverejani
ja muistan, että huomioni kiintyi etenkin erääseen keuhkotautiseen,
joka oli viimeisillään ja makasi lähellä Ustjantsewia, siis myöskin
vastassani. Hänen nimensä oli Mihailow ja vielä pari viikkoa sitten
näin minä hänet vankilassamme. Jo siellä ollessaan oli hän sairastanut
kauan ja hänen olisi pitänyt paljoa aikasemmin mennä parannuksille;
mutta hän kärsi aivan tarpeettomasti vaivojaan; vasta joulun aikaan
meni hän sairashuoneeseen, jossa hän kolmen viikon kuluttua kuoli
kovaan keuhkotautiin; hän oli aivan kuin sisällisesti tulen polttama.
Minua hämmästytti hänen suuresti muuttunut muotonsa, joka vankilaan
tullessani oli ensimäisinä painunut mieleeni. Hänen vieressään makasi
eräs ojennusruotuun kuuluva vanhanpuoleinen ja kauhean siivoton
sotamies... Mutta enhän voi luetella kaikkia sairaita... Minä
mainitsin tuon ojennusruotulaisen ainoastaan siitä syystä, että hän jo
ensi hetkellä antoi minulle jokseenkin täydellisen käsityksen eräästä
sairashuonetta koskevasta omituisuudesta. Muistan, että tällä miehellä
oli kova nuha. Hän aivasteli alituiseen tehden sitä säännöllisesti
koko viikkokauden kuluessa, jopa unissaankin, ja jokaisen
aivastuspuuskauksen jälkeen oli hänen tapana sanoa: "Jumalani,
mimmoinen rangaistus!" Nyt istui hän vuoteellaan ja täytti sieramiaan
paperitötterössä olevalla nuuskalla, jotta olisi voinut voimallisemmin
ja säännöllisemmin aivastaa. Hän aivasti kirjavaan pumpuliseen
nenäliinaan, joka oli ollut pesussa jo satoja kertoja ja muuttanut
väriänsä aivan tavattomasti! Aivastaessaan rypistyi hänen pieni
nenänsä omituisella tavalla samalla kun vanhat, mustuneet hampaat sekä
punaiset, limaiset ikenet tulivat näkyviin. Aivastuksen jälkeen
levitti hän oitis nenäliinansa ja tarkasteli siihen runsaasti
keräytynyttä märkyyttä, jonka hän sitten pyyhkäsi yllänsä olevaan
ruskeaan ruunun nuttuun, niin että kaikki lika tarttui siihen, samalla
kun nenäliina jäi vaan hieman kosteaksi. Tämä törkeä nenäliinan
säästäminen ruunun nutun vahingoksi ei herättänyt mitään vastaväitettä
sairasten puolelta, vaikka joku heistä saattoi saada sittemmin saman
nutun yllensä. Mutta alhainen kansamme ei ole juuri kovin inhoavainen.
Minun oli tuota nähdessäni paha olla ja minä rupesin väkisinkin
tarkastelemaan omaa nuttuani. Se oli jo kauan vetänyt huomioni
puoleensa hajullaan; lämminneenä ylläni haisi se yhä enemmin
lääkkeeltä, laastarilta ja jonkunlaiselta visvalta, joka olikin
luonnollista, koska se pitkän ajan kuluessa oli ollut ainoastaan
sairasten hartioilla. Ehkäpä selkäpuolella oleva palttinavuori oli
joskus ollut pesussakin, varmaan en sitä kuitenkaan voi sanoa. Nyt oli
se ainakin tahrattuna kaikenlaisilla nesteillä. Sillä asia oli niin,
että vankien osastoon tuotiin usein ruumiinrangaistuksen saaneita,
joilla oli selkä täynänsä haavoja; heitä parannettiin vesihauteilla ja
niinpä nuttu, joka pantiin oitis märän paidan päälle, ei voinut olla
tahraantumatta. Ja joka kerta, kun minä vankeuteni aikana olin
sairashuoneessa (ja siellä olinkin minä jokseenkin usein), en voinut
ilman epäluuloja pukea semmoista nuttua ylleni. Etenkin olivat minulle
vastenmielisiä näissä nutuissa tavattavat syöpäläiset... Ja vaikka
sairashuoneessa, raskasta ilmaa lukuun ottamatta, ulkopuolisesti
vallitsi jonkunlainen siisteys, ei sisällisestä siisteydestä ollut
mihinkään. Sairaat olivat siihen kuitenkin tottuneet ja he arvelivat,
että niin piti ollakin; mihinkään toimenpiteisiin puhtauden
ylläpitämiseksi ei ryhdytty. Mutta toimenpiteistä puhun vast'edes...

Juuri kun Tshekunow oli tarjonnut minulle teeveden (jota varten
sivumennen sanoen oli käytetty koko vuorokaudeksi sisään tuotua ja
huonossa ilmassa pilautunutta vettä), aukesi äkkiä ovi ja huoneeseen
astui äsken rangaistu sotamies monen vartijan seuraamana. Minä näin
ensi kertaa vankia, joka äskettäin oli saanut rangaistuksensa.
Sittemmin tuotiin heitä tänne usein, muutamia kantamallakin (liian
kovan rangaistuksen saaneita), ja joka kerta oli siitä sairaille
jonkunlaista vaihtelua yksitoikkoisuudessa. He ottivat tulokasta
vastaan tavallisesti hyvin totisen näköisinä. Muuten vaikutti vastaan
ottoon rikoksen suuruus ja siitä seurannut rangaistus. Kovasti
rangaistu ja suuri pahantekijä sai osakseen suurempaa kunnioitusta ja
huomiota kuin joku karannut rekryytti, jommoinen esim. oli sekin mies,
joka nyt tuotiin sisään. Missään tapauksessa ei kuitenkaan osoitettu
erityistä sääliväisyyttä eikä myöskään tehty mitään loukkaavia
huomautuksia. Ääneti auttoivat toiset rangaistua ja hoitelivat häntä,
etenkin jos hän ei voinut tulla toimeen ilman apua. Välskärit tiesivät
hyvin hyvästi, että rangaistut olivat taitavissa käsissä. Apua
toimitettiin levittämällä kylmässä vedessä kastettu lakana tai paita
rangaistun selkään tai myöskin siten, että siitä vedettiin tikkuja,
jotka lyödessä usein jäävät särkyneistä kepeistä lihaan. Viimeksi
mainittu avunanto oli sairaalle hyvin tuskallinen. Mutta ylipäänsä
kummastutti minua aina rangaistujen suuri kestävyys kipujen
kärsimisessä. Minä näin heitä useampia, muutamia hyvinkin pahasti
lyötyjä, mutta tuskin kukaan heistä vaikeroi! Ainoastaan kasvot olivat
heillä muuttuneet, kalventuneet; silmät paloivat; katse oli epävarma,
levoton, huulet vapisivat, niin että onneton itse pureksi niitä
melkein verille. Sisään tullut sotamies oli noin kahdenkymmenen kolmen
vuoden vanha, vankan näköinen, korkeakasvuinen, kaunis, mustaverinen
mies. Hänen selkänsä oli pahasti pieksetty. Ylhäältä aina vyötäiseen
asti oli hänen ruumiinsa paljastettu; hartioille oli heitetty märkä
lakana, joka vaikutti, että hän vapisi kuin vilutautinen ja käveli
noin puolitoista tuntia edestakasin pitkin laattiaa. Minä katsoin
häntä kasvoihin; hän ei näyttänyt ajattelevan mitään, katseli vaan
kummallisesti, kiinnittämättä huomiotaan mihinkään erityiseen
esineeseen. Minusta näytti, että hän silmäili pitemmän aikaa teetäni.
Tee oli kuumaa; höyry kohosi kupista, mutta mies paralla oli kylmä,
niin että hampaat löivät loukkua. Minä pyysin häntä juomaan. Hän tuli
luokseni nopeasti ja sanaakaan sanomatta otti kupin, joi siitä
seisoaltaan, ilman sokuria, kiirehtimällä ja kokien olla minuun
katsomatta. Juotuaan pani hän kupin paikalleen ja sanaakaan sanomatta,
päätäänkään nyökäyttämättä rupesi taas kävelemään edes takasin pitkin
laattiaa. Ei hän huolinut nyt puheista eikä pään nyökytyksistä! Mitä
muihin vankeihin tulee, koettivat he alussa välttää keskusteluita
rangaistun tulokkaan kanssa; annettuaan hänelle apuansa, eivät he
huolineet hänestä sen enempää, arvattavasti siitä syystä, että mies
parka saisi olla rauhassa, johon tämä näkyi olevankin aivan
tyytyväinen.

Sillä välin alkoi hämärtää ja yölamppu sytytettiin. Muutamilla,
kuitenkin aivan harvoilla vangeilla oli omat kynttiläjalkansa. Vihdoin
lääkärin iltakäynnin jälkeen tuli sisään vartioiva aliupseeri, luki
kaikki sairaat, jonka jälkeen huone lukittiin; sitä ennen tuotiin
kuitenkin yösaavi sisään... Minä sain ihmeekseni kuulla, että tämä
saavi oli sisällä koko yön; semmoinen oli järjestys. Päivällä
päästettiin vanki ulos, ei kuitenkaan pitemmäksi aikaa kuin
minuutiksi; yöllä sitä vastoin ei päästetty ollenkaan. Vankien osasto
oli toisenlainen kuin muut osastot ja vangin täytyi sairaanakin kärsiä
rangaistustaan. Kuka tämmöisen järjestyksen lienee ensin pannut
toimeen, en tiedä; sen vaan tiedän, ettei sellainen järjestys ollut
ollenkaan paikallaan ja ettei turhanpäiväinen muodollisuus ilmaantunut
missään niin jyrkästi kuin tässä seikassa. Lääkärit eivät olleet
siihen tietysti syypäät. Sanon vieläkin, että vangit eivät voineet
kyllin kehua lääkärejä pitäen heitä aivan kuin isinänsä. Kaikkia
kohtaan olivat lääkärit suosiollisia, ystävällisiä, ja vanki, joka oli
kaikkien hylkäämä, piti heitä suuressa arvossa, sillä hän huomasi,
että heidän ystävällisyytensä ei ollut teeskenneltyä. Ja muutenhan ei
voinut ollakaan; sillä lääkäreillä ei olisi ollut mitään
edesvastausta, jos he olisivat käyttäytyneet toisin, s.o. jyrkästi,
röyhkeästi; siis olivat he ystävällisiä ihmisrakkauden pakoituksesta.
He käsittivät sen seikan, että sairas vanki tarvitsee raitista ilmaa
samoin kuin muutkin sairaat. Muiden osastojen sairaat saattoivat esim.
joihinkin määrin parannuttuaan kävellä vapaasti käytävissä ja
hengittää raittiimpaa ilmaa kuin mitä sairashuoneessa oli tarjona.
Tuntuupa pahalta ja ilkeältä, kun muistelen mihin määrin tämä
lämpimään huoneeseen tuotu saavi pilasi jo ennestäänkin pilaantuneen
ilman. Sanoessani, että vanki sairaanakin kärsi rangaistustansa, en
sillä tarkoittanut ollenkaan, että semmoiseen toimenpiteeseen olisi
ryhdytty hänen rankaisemisekseen. Siten olisin tehnyt itseni
syylliseksi ajattelemattomaan parjaukseen. Sairasta ei sovi rangaista.
Niin ollen on selvää, että joku ankara välttämättömyys oli pakoittanut
esimiehiä mokomaan turmiolliseen toimenpiteeseen. Mutta mikä? Sepä nyt
onkin harmillista, etten mitenkään voi selittää tämän, yhtä vähän kuin
monen muunkaan toimenpiteen tarpeellisuutta. Mikä oli syynä mokomaan
ankaruuteen? Sekö, että vanki tulisi sairashuoneeseen suotta, ilman
mitään tautia, pettäisi lääkärit ja saattaisi yöllä ulos päästyään
puikahtaa pakosalle? Sellaisen arvelun mahdottomuutta en tarvinne
liioin todistellakaan. Mihinkä vanki voisi paeta? Mitenkä hän
pakenisi? Päivällä päästettiin vankeja ulos yksitellen; niin olisi
voitu tehdä yölläkin. Ovella seisoi ladatulla pyssyllä varustettu
vartija. Vangin ei tarvinnut mennä kuin kahden askeleen päähän
vahtipaikasta, ja sitä paitsi oli hänen seurassaan aina toinen
vartija, joka ei päästänyt häntä hetkeksikään silmistään. Kysymykseen
olisi voinut tulla ainoastaan yksi, rautaristikolla varustettu akkuna,
jonka edustalla niinikään käyskenteli vartija koko yön. Jos mieli
päästä akkunasta läpi, olisi pitänyt lyödä se rikki ja murtaa
ristikko. Kukas voisi semmoista sallia? Ajatelkaamme, että vanki olisi
tappanut saattomiehen kaikessa hiljaisuudessa. Mutta sittenkin oli
akkuna ristikoineen murrettava. Huomattava on, että aivan lähellä
vartijaa, noin kymmenen askeleen päässä hänestä makasivat toisen
osaston vartijat, seisoi toinen sotamies pyssy olalla ja hänen
vieressään niinikään saattomies sekä muut vahdit. Ja mihinkä olisi
voinut juosta talvella, tohvelit jalassa, nuttu hartioilla ja yömyssy
päässä? Mutta koska vaara oli niin vähäinen (koska toisin sanoen sitä
ei ollut olemassakaan), minkä tähden sairaita sillä tavoin vaivattiin
ehkäpä heidän elämänsä viime hetkinä, sairaita, joille raitis ilma on
tarpeellisempi kuin terveille? Minkätähden niin tehtiin, sitä en
voinut mitenkään käsittää.

Koska kerran olen tullut kysyneeksi "minkä tähden", niin en voi olla
mainitsematta erästä toista omituisuutta, joka oli minulle monen
vuoden kuluessa niinikään selittämättömänä arvoituksena. En voi olla
sanomatta siitä pari sanaa ennenkuin rupeen jatkamaan kertomustani.
Minä tarkoitan kahleita, joista ei mikään tauti vapauttanut tuomittua
vankia. Keuhkotautisetkin kuolivat kahleissaan. Yhtähyvin olivat
siihen kaikki tottuneet pitäen sitä jonkunlaisena välttämättömyytenä.
Tuskinpa kukaan ajattelikaan koko asiaa, sillä lääkäreistäkään ei
kenenkään päähän kertaakaan pistänyt pyytää esimiehiltä kovasti
sairaiden, etupäässä keuhkotautisten vapauttamista kahleista. Tosi on,
että kahleet itsessään eivät ole kovin suurena rasituksena. Painoltaan
ovat ne 8-12 naulaa. Kymmenen naulaa ei ole terveelle ihmiselle
rasittava paino. Minulle kerrottiin yhtä hyvin, että kahleiden
kantaminen vaikutti muutamien vuosien kuluttua jalkojen kuivettumista.
En tiedä, oliko siinä jutussa perää; aivan todettomalta se ei sentään
tunnu. Pienikin, vaikkapa kymmenenkin naulan paino, joka on ainaiseksi
kiinnitetty jalkaan, tekee sen luonnottoman raskaaksi ja voipi
pitemmän ajan kuluttua vaikuttaa turmiollisesti... Mutta ajatelkaamme,
ettei siitä terveelle olisikaan mitään haittaa. Mitenkäs on sairaan
laita? Ajatelkaamme, ettei tavallinen sairaskaan kärsi siitä
sanottavasti. Mutta niinkös on laita kovasti sairasten,
keuhkotautisten, joilla ilmankin kädet sekä jalat kuivettuvat niin,
että olenkorsikin tuntuu heistä raskaalta? Ja jos lääkärit olisivat
toimittaneet helpoitusta vaikka keuhkotautisillekin, niin olisi sekin
ollut suuri hyvätyö. Joku sanonee, että vanki on pahantekijä, joka ei
ansaitse laupeutta; mutta vaikkapa myöntäisimmekin sen todeksi, ei
sovi kuitenkaan lisätä rangaistusta sille, johon Jumalan sormi on jo
koskenut. Mahdotonta on uskoa, että siten meneteltäisiin ainoastaan
rangaistukseksi: sillä vapauttaahan oikeuskin keuhkotautisen ruumiin
rangaistuksesta. Niinpä onkin tässä taas jonkunlainen salainen,
varovaisuuden synnyttämä toimenpide. Minkä vuoksi? -- sitä on mahdoton
ymmärtää. Sillä eihän todellakaan sovi ajatella, että keuhkotautinen
saattaisi karata. Eihän mokoma ajatus voi pälkähtää kenenkään päähän,
etenkin kun muistetaan keuhkotaudin laatua. Mahdotonta on myöskin olla
olevinaan keuhkotautinen ja pettää lääkärejä karkaamisen aikomuksessa.
Tauti on semmoinen, että sen voi tuntea ensi katseella. Ja näinköhän
sitä paitsi ihmisiä pannaan kahleisiin sen vuoksi, etteivät he
karkaisi? Ei suinkaan. Kahleet ovat vaan häväistykseksi,
rangaistukseksi, sekä ruumiilliseksi että siveelliseksi. Niin ainakin
on ajateltava. Karkaamista ne eivät voi mitenkään estää. Taitamattomin
ja kömpelöinkin vanki osaa ne helposti viilata poikki tai murtaa
kivellä rikki. Jalkakahleet eivät voi olla millään muotoa karkaamisen
esteenä; mutta jos ne ovat ainoastaan rangaistukseksi määrätyt, niin
eihän kuolevata tarvinne enää rangaista.

Tätä kirjoittaessani muistuu mieleeni eräs keuhkotautiin kuollut
vanki, sama Mihailow, joka makasi melkein vastapäätäni, lähellä
Ustjantsevia ja kuoli muistaakseni täällä oloni neljäntenä päivänä.
Ehkäpä olenkin puhunut keuhkotautisista sen vaikutuksen johdosta,
jonka tämä kuolemantapaus teki minuun silloin. Mihailowia tunsin hyvin
vähän. Hän oli vielä nuori, noin kahdenkymmenen viiden vanha,
solakkavartaloinen mies. Hän kuului erityiseen osastoon ja oli
omituisen vaitelias sekä surumielinen. Hän näytti aivan kuin
"kuivuvan" vankilassa. Niin sanoivat sittemmin vangit, jotka pitivät
häntä hyvänä miehenä. Muistan, että hänellä oli kauniit silmät, enkä
minä oikein tiedä, minkä tähden hän on nyt niin selvästi mielessäni.
Hän kuoli kello kolmen aikaan jälkeen puolen päivän; ilma oli sinä
päivänä selkeä ja kylmä. Muistan, kuinka aurinko paistoi ohuesti
jäätyneiden akkunain läpi. Sen säteet kohtasivat onnetonta. Hän kuoli
tunnottomana ja tehtyään lähtöä useita tunteja. Häntä tahdottiin
auttaa, kun nähtiin, että hänen oli hyvin tukala olla; hän hengitti
vaikeasti, syvästi, rohisevasti; hänen rintansa kohosi korkealle,
ikäänkuin hänellä ei olisi ollut tarpeeksi ilmaa. Hän riisti päältään
peitteen sekä vaatteet ja rupesi vihdoin repimään paitaansa. Hirveätä
oli nähdä tätä pitkän pitkää ruumista, jonka jalat ja kädet olivat
kuivuneet luuhun asti, vatsa painunut alas ja rinta kohonnut;
kylkiluut olivat selvään erotettavina niinkuin luurangolla. Hänen
päällänsä oli jäljellä ainoastaan puinen risti ynnä kahleet, jotka hän
nyt olisi voinut vapaasti pudottaa jaloistaan. Puoli tuntia ennen
hänen kuolemaansa vallitsi täällä hiljaisuus; sairaat puhelivat
keskenään melkein kuiskaamalla ja kävelivät miltei kuulumattomin
askelin. Keskusteltiin vähän, enimmiten muista asioista ja yhä
kovemmin rohisevaan sairaaseen luotiin harvoin silmäyksiä. Vihdoin
löysi sairas hapuroivalla kädellään rinnassaan olevan ristin ja rupesi
sitä repimään ikäänkuin sekin olisi painanut häntä. Häneltä otettiin
se pois. Kymmenen minuutin kuluttua hän kuoli. Ovelle lyömällä
annettiin merkki vartijalle. Tämä tuli sisään, loi tylsän silmäyksen
ruumiiseen ja lähti viemään sanaa välskärille. Välskäri, sävyisän
näköinen nuori mies, joka muuten piti liian paljon huolta
ulkomuodostaan, ilmestyi kohta paikalle; nopein askelin lähestyi hän
vainajata, koetteli tottuneen tavalla hänen valtasuontaan, viittasi
sitten kädellään ja lähti pois. Kohta vietiin sana vartijoille;
vainaja oli tärkeä vanki, erityisestä osastosta; häntä oli
kuolleeksikin tunnustettava erityisillä tempuilla. Vartijoita
odotellessa joku ilmoitti hiljaisella äänellä, että ehkä olisi hyvä
painaa vainajan silmät kiinni. Toinen kuunteli tarkkaan, mitä
sanottiin, lähestyi sitten hiljaan vainajata ja painoi hänen silmänsä
kiinni. Nähtyään tyynyllä olevan ristin, otti hän sen käteensä,
katseli sitä tarkkaan ja pani sen jälleen Mihailowin kaulaan; pani
kaulaan ja risti silmänsä. Sillä välin kangistuivat vainajan kasvot;
valon säde välähteli niiden yli; suu oli puoleksi auki; kaksi valkeata
hammasriviä kiilsi ohuvien, ikeniin tarttuneiden huulien välistä.
Vihdoin tuli sisään vartioiva aliupseeri, miekka vyöllä ja kypäri
päässä; häntä seurasi kaksi vahtia. Hän läheni ruumista yhä verkemmin
ja katseli hämillään vaiteliaita ja synkännäköisiä vankeja. Askeleen
päässä vainajasta pysähtyi hän kuin naulattu ja näytti pelästyneeltä.
Paljastettu, kahleissa oleva ja kuivunut ruumis hämmästytti häntä; hän
riisui äkkiä kypärinsä, jota ei ollenkaan tarvittu ja risti silmänsä.
Hän oli jäykännäköinen, harmaapäinen soturi. Muistan, että samalla
kertaa seisoi paikalla myöskin Tshekunow, joka oli niinikään
harmaapäinen vanhus. Koko ajan katsoi hän ääneti aliupseeria suoraan
silmiin ja seurasi omituisen tarkkaan hänen liikkeitään. Molempain
miesten silmät kohtasivat toisensa ja Tshekunowin alahuuli vavahti
jostain syystä. Suutansa vääntäen nyökäytti hän päätään vainajata
kohti ja sanoi:

-- Olihan hänelläkin äiti! -- sekä lähti sitten pois.

Muistan, että nämä sanat hämmästyttivät minua... Miksi oli hän ne
lausunut ja mitenkä johtuivat ne hänen mieleensä? Sitten nostettiin
ruumis yhdessä vuoteen kanssa; oljet ratisivat, kahleet kilahtivat
laattiata vasten... Ne nostettiin ylös. Ruumis kannettiin pois. Äkkiä
rupesivat kaikki kovalla äänellä puhumaan. Kuultiin, kuinka aliupseeri
käytävässä lähetti jonkun seppää noutamaan. Vainaja oli päästettävä
kahleistaan...

Mutta minä olen poikennut aineestani...



XIII.

Jatkoa.


Lääkärit kävivät sairashuoneen osastoissa aamuisin; yhdentoista aikaan
tulivat he kaikki yhdessä, päälääkäri etunenässä; puolen tuntia sitä
ennen kävi osastossamme oma lääkärimme, eräs nuori, ammatissaan
taitava ja ystävällinen mies, josta vangit pitivät hyvin paljon,
arvellen, että hänellä oli ainoastaan yksi vika, että hän oli "liian
hiljainen." Todellakin oli hän vähäpuheinen ja ujoluontoinen, muutti
ruokalajia sairasten ensi pyynnöstä ja näyttipä olevan taipuvainen
määräämään lääkkeitäkin heidän mielensä mukaan. Muuten oli hän kelpo
mies. Täytyy tunnustaa, että moni lääkäri Venäjällä nauttii alhaisen
kansan rakkautta ja kunnioitusta; sen seikan huomasin minä aivan
todeksi. Tiedän, että sanani näyttävät kummallisilta, etenkin kun
otetaan lukuun alhaisen kansan luottamattomuus lääketaitoon ja
ulkomaan lääkkeisiin. Tosi on, että maalainen, kovimmassakin taudissa
ollessaan, mieluummin käyttää jonkun noitaämmän apua tai kotoisia
yksinkertaisia lääkkeitään (joita muuten ei olekkaan halveksittava)
kuin menee lääkärin luo tai sairashuoneeseen makaamaan. Mutta
puhumattakaan siitä, että alhainen rahvas osoittaa luottamattomuutta
kaikkia virallisia toimenpiteitä kohtaan, vieroittavat sitä
sairashuoneista monenmoiset kauhistuttavat kulkupuheet, jotka usein
ovat kaikkea perustusta vailla, vaikka välistä eivät ole aivan
perättömiäkään. Enimmiten peloittaa häntä kuitenkin sairashuoneen
saksalainen järjestys, ympärillä olevat vieraat ihmiset, ankaruus
ruoassa, kertomukset välskärien ja lääkärien kovuudesta,
ruumiinleikkauksista y.m. Sen lisäksi ei rahvas voi välttää epäluulon
tunteita ajatellessaan, että herrat ovat sairashuoneessa parantajina.
Mutta kun sitten lähemmin tutustutaan lääkäreihin (ei kuitenkaan ilman
poikkeuksia), katoaa pelko hyvin pian, ja se seikka on luettava
kunniaksi lääkäreillemme, etenkin nuorille. Useimmat heistä osaavat
hankkia alhaisen kansan kunnioitusta, jopa rakkauttakin. Minä puhun
sen mukaan, mitä itse näin monta kertaa useissa paikoissa eikä minulla
ole syytä luulla, että muualla olisi asian laita sanottavasti toisin.
Tosi on, että muutamissa paikoin lääkärit ottavat lahjoja, ovat
huolimattomia sairaita kohtaan ja laiminlyövät tehtäviänsä. Semmoista
on olemassa; mutta minä puhun lääkärien enemmistöstä tai paremmin
sanoen, siitä yleisestä hengestä tai suunnasta, joka on havaittavana
lääkäreissämme meidän päivinämme. Vaikka velvollisuuksiensa
laiminlyöjät puolustaisivat itseään miten hyvänsä, esimerkiksi
syyttämällä seuraa, joka on muka niellyt heidätkin, ovat he
kuitenkin aina väärässä, etenkin jos ovat sen ohessa kadottaneet
ihmisrakkaudenkin. Ihmisrakkautta, ystävällisyyttä ja sääliväisyyttä
tarvitsee sairas välistä enemmän kuin lääkkeitä. Olisipa jo aika
lakata syyttämästä seuraa kaikesta pahasta. Tosi on, että se vaikuttaa
paljon pahaa, mutta eihän sitä voi syyttää kaikesta; usein joku viekas
veijari saattaa siten peitellä heikkouttaan, ja vieläpä ilkeyttäänkin,
etenkin jos hän osaa olla kaunopuhelias. Mutta nyt olen taas joutunut
pois aineesta; minä tahdoin sanoa, että alhainen kansa osoittaa
luottamattomuutta enemmän lääkeopillista virkakuntaa kuin yksityisiä
lääkärejä kohtaan. Tutustuttuaan heihin lähemmin, hylkää se entiset
ennakkoluulonsa. Muuten eivät sairashuoneemme vieläkään ole alhaisen
kansamme mielen mukaisia, eivätkä siis voi täydellisesti saavuttaa sen
luottamusta. Sellaisen vaikutuksen on minuun ainakin oma kokemukseni
tehnyt.

Osastomme lääkäri pysähtyi kunkin sairaan luo, katseli häntä erittäin
tarkkaan, kyseli ja määräsi lääkkeet sekä ruo'at. Välistä huomasi hän
itsekin, ettei sairaalla ollut mitään vikaa. Mutta kun vanki oli
tullut lepäämään työstänsä tai makaamaan polstarilla paljasten
lautojen asemesta ja sitä paitsi lämpimässä huoneessa kostean
päävahdin asemesta, jossa kalpeita ja laihtuneita syytöksenalaisia
säilytettiin (syytöksenalaiset ovat kaikkialla Venäjällä kalpeita ja
laihtuneita, joka seikka todistaa, että heidän tilansa on raskaampi
kuin tuomittujen pahantekijäin), niin lääkärimme kirjoittikin, että
häntä vaivasi joku _febris catarhalis_ ja antoi hänen maata joskus
viikonpäivät sairashuoneessa. Tällaiselle "febris catarhalis
"-taudille nauroi täällä jokainen. Tiedettiin hyvin hyvästi, että se
oli jonkunlainen molemminpuolisesta sopimuksesta lääkärin ja sairaan
välillä hyväksytty nimitys tekotaudille, "varapistoksille", kuten
vangit käänsivät sanat: febris catarhalis. Välistä käytti sairas
väärin lääkärin suopeutta ja makasi sairashuoneessa siksi, kunnes
hänet sieltä ajettiin väkisin pois. Silloin oli hauska nähdä
lääkäriämme; hän ikäänkuin pelkäsi ja häpesi sanoa sairaalle suoraan,
että hänen pitäisi tervehtyä ja pyrkiä pois sairashuoneesta,
huolimatta siitä, että hänellä lääkärinä oli täysi oikeus pitemmittä
mutkitta toimittaa sairas pois kirjoittamalla tautilistalle: "sanat
est." Alussa ilmoitti hän asian viittailemalla ja rupesi vasta sitten
kyselemään: "Eiköhän olisi jo aika? Olethan sinä jo melkein terve,
täällä on ahdasta y.m. y.m." siksi että sairasta viimein rupesi
hävettämään ja hän pyrki päästä pois sairashuoneesta. Vanhin lääkäri,
vaikka olikin ystävällinen ja rehellinen mies (häntä rakastivat
sairaat niinikään), oli kuitenkin paljon ankarampi ja jyrkempi kuin
osaston lääkäri; osoittipa hän joskus kovuuttakin, joka seikka
vaikutti, että häntä pidettiin täällä suuressa arvossa. Osaston
lääkärin jälkeen kävi hän sairaita katsomassa yhdessä muiden lääkärien
kanssa ja tutkisteli jokaista sairasta erittäin viivähtäen kauemman
aikaa kovassa taudissa olevien luona; hän osasi sanoa heille aina
jonkun rohkaisevan, ystävällisen sanan ja teki ylipäänsä kaikkiin
hyvän vaikutuksen. "Varapistoksia" kärsiviä ei hän koskaan lähettänyt
pois; mutta jos sairas oli uppiniskainen, sanoi hän suoraan: "Nyt,
veliseni, olet jo levännyt tarpeeksi ja saat mennä pois; pitäähän
sinun tietää, mikä kohtuus on." Uppiniskaisia olivat tavallisesti
laiskurit, etenkin keväiseen aikaan, tai myöskin ne syytöksenalaiset,
jotka odottivat rangaistustaan. Muistan, että erästä semmoista
niskoittelevaa kohtaan täytyi käyttää erityistä kovuutta, ennenkuin
saatiin hänet taivutetuksi lähtemään. Hän väitti sairastavansa
silmätautia; silmät olivat hänellä punaiset ja hän sanoi tuntevansa
niissä kovia pistoksia. Tautia ruvettiin parantelemaan kääreillä,
iilimadoilla, ruiskutuksilla y.m., mutta yhtäkaikki eivät silmät
tahtoneet kirkastua. Vähitellen tulivat lääkärit siihen päätökseen,
että tauti oli teeskenneltyä: tulehdus oli aina vähäpätöinen,
tulematta pahemmaksi tai paremmaksi. Siitä syntyi epäluulo. Vangit
tiesivät jo aikoja sitten, että hän teeskenteli ja petti ihmisiä,
vaikk'ei hän siitä itse puhunut kellekään. Hän oli nuori, kaunis mies,
mutta teki kuitenkin kaikkiin vastenmielisen vaikutuksen
salaperäisyydellään ja synkkämielisyydellään; hän ei puhunut kenenkään
kanssa, katseli vaan silmäkulmiensa alta, vältti muiden seuraa,
ikäänkuin olisi epäillyt kaikkia. Muistan, että jotkut pelkäsivät
hänen tekevän jonkun ilkiötyön. Hän oli entinen sotamies, joka
sittemmin oli joutunut kiinni julkeista varkauksista ja tuomittiin
saamaan tuhatta kepinlyöntiä sekä lähetettäväksi vankiruotuihin. Jo
ennen olen sanonut, että syytöksenalainen teki joskus uusia rikoksia
lykätäkseen rangaistuksensa tuonnemmaksi: pisti ennen rankaisemistaan
puukolla jotain esimiestään tai vaikkapa toista vankiakin; sen
johdosta ruvettiin häntä uudelleen tuomitsemaan, rangaistus lykkäytyi
kuukaudeksi tai pariksi ja hän oli tarkoituksensa saavuttanut. Hän ei
huolinut siitä, että häntä parin kuukauden perästä rangaistiin kahta
tai kolmea kertaa kovemmin; kunhan hän vaan sai sillä hetkellä
rangaistuksensa lykätyksi, vaikkapa muutamaksi päiväksikin; sitten sai
tulla mitä hyvänsä -- siihen määrään voipi välistä näiden onnettomien
mieli masentua. Jotkut jo kuiskailivat täällä keskenään, että häntä
pitäisi varoa; kenties saattaisi hän murhata jonkun yöllä. Mutta se
oli vaan paljasta puhetta; mihinkään varokeinoihin eivät vangit
ryhtyneet, eivät edes nekään, joiden vuoteet olivat hänen vuoteensa
vieressä. Huomattiin muuten, että hän öisin hieroi silmiään
kalkkijauholla ja jollain muulla aineella, jotta ne aamuksi tulisivat
punaisemmiksi. Vihdoin uhkasi päälääkäri käyttää visvanauhaa. Mutta
miesparka ei sittenkään suostunut tervehtymään. Kovin oli hän
uppiniskainen tai myöskin pelkuri; sillä vaikka visvanauhaa ei
voinutkaan verrata keppeihin, oli se kuitenkin hyvin rasittava.
Sairaan niskasta otettiin kouraan niin paljon nahkaa kuin mahdollista
ja sen läpi pistettiin veitsellä, joten syntyi leveä ja iso haava
pitkin koko niskaa; tähän haavaan pantiin noin sormen levyinen
palttinanauha, jota sitten kerran päivässä määrätyllä tunnilla
vedettiin edestakasin, niin ettei haava päässyt paranemaan, vaan pysyi
aina vereksenä. Mies kärsi tätäkin kidutusta muutaman päivän ja
suostui vasta sitten lähtemään pois sairashuoneesta. Eräänä päivänä
tulivat hänen silmänsä aivan terveiksi, ja niin pian kuin niska oli
parantunut, lähti hän päävahtiin kärsiäkseen seuraavana päivänä
tuhatta kepin lyöntiä.

Rangaistuksen edellinen hetki on tietysti kauhea, ja minä tein
ehkä väärin, kun sanoin vankien silloin osoittamaa kauhua
pelkurimaisuudeksi. Hetki ei voi olla muuta kuin kauhea, koska vangit
ottivat päällensä kahden- tai kolmenkertaisen rangaistuksen, kunhan
vaan saivat lykätyksi sen hiukan tuonnemmaksi. Toiselta puolen olen
maininnut semmoisiakin vankeja, jotka itse halusivat päästä pikemmin
sairashuoneesta kärsiäkseen rangaistuksensa loppuun asti ja
päästäksensä siten oikeuden kynsistä; sillä päävahdissa oleminen oli
kaikkien mielestä paljoa pahempaa kuin varsinainen vankeus. Mutta
paitsi luonnonlaadun erilaisuutta vaikutti muutamien pelottomuuteen
myöskin tottumus lyöntien kärsimiseen. Useasti lyödyn selkä ja rohkeus
ikäänkuin vahvistuvat ja hän rupee pitämään rangaistusta ainoastaan
vähäisenä epämukavuutena, jota ei huoli pelätäkään. Yleensä sanoen on
asian laita semmoinen. Eräs täkäläinen vanki, erityiseen osastoon
kuuluva kristitty kalmukki Aleksanteri tai Aleksandra, kuten häntä
täällä nimitettiin, viekas ja peloton, mutta samalla hyväsydäminen
mies, kertoi minulle naurusuin, kuinka hän oli saanut neljä tuhatta
lyöntiä, vakuuttaen samalla pyhästi, että jollei hän olisi pienestä
pitäin tottunut patukkaan, jonka jäljet kauan aikaa pysyivät hänen
selässään, ei hän koskaan olisi voinut kestää neljäätuhatta. Tätä
kertoessaan hän ikäänkuin kiitteli kasvatustaan. "Minua lyötiin aina,
Aleksanteri Petrowitsh", sanoi hän minulle kerran istuessaan vuoteeni
reunalla, "löytiin kaikesta, mistä vaan sattui, lyötiin viisitoista
vuotta peräkkäin alkaen siitä asti, kun rupesin itseäni muistamaan,
joka päivä useampia kertoja, niin että minä lopulta totuinkin siihen."
Mitenkä hän oli joutunut sotamieheksi, sitä en tiedä; ehkäpä kertoikin
hän minulle siitä, vaikka en sitä enää muista; hän oli ollut
karkulainen ja maankuleksija. Muistan hänen kertoneen, kuinka hän
pelkäsi kauheasti, kun hänet oli päällikön murhaamisesta tuomittu
saamaan neljätuhatta. "Minä tiesin, että rangaistukseni tulee olemaan
kova ja arvelin, että ehkä en pääsisikään siitä hengissä; tosin olin
tottunut saamaan selkääni, mutta neljä tuhatta -- onkos se leikkiä! ja
sitä paitsi olivat esimieheni kovin äkeissään! Olinpa varma siitä,
etteivät he päästäisi minua hengissä. Minä päätin tulla kristityksi,
ajatellen, että ehkä saan armon, ja vaikka heimolaiseni sanoivat,
ettei siitä tule mitään, ettei armoa anneta, ajattelin minä kuitenkin:
voinhan koittaa; onhan heidän kristittyä enemmän sääli. Minut todella
kastettiin ja siinä tilaisuudessa sain minä Aleksanterin nimen; mutta
kepit ne pysyivät kuitenkin keppeinä; ei annettu yhtään ainoata
anteeksi; jopa tuo minua harmitti. Ja minä mietinkin itsekseni:
odottakaahan, kyllä minä vielä petän teidät kaikki. Ja uskottekos,
Aleksanteri Petrowitsh, minä petinkin! Minä osasin erittäin hyvin
tekeytyä kuolleeksi, s.o. ei aivan kuolleeksi, vaan noin
puolikuolleeksi. Ruvettiin sitten lyömään; lyötiin yksi tuhat:
polttaa, huusin minä, lyötiin vielä toinenkin tuhat ja minä luulin,
että viimeinen loppu oli käsissä; jalat eivät tahtoneet enää kannattaa
ja minä heittäysin maahan; silmäni olivat kalmanväriset,
kasvot siniset, hengitys lakkasi ja suu oli vaahdossa. Lääkäri
tuli saapuville: kuolee kohta, sanoi hän. Minut kannettiin
sairashuoneeseen, jossa oitis virkosin. Sitten vietiin minua vielä
kaksi kertaa rangaistavaksi ja kovin olivat he minulle vihaisia, vaan
minä petin heidät vielä kaksi kertaa. Kolmannen tuhannen jälkeen menin
tainnoksiin, mutta kun neljättä tuhatta ruvettiin lyömään, tuntuivat
lyönnit veitsen pistolta, kolmea tavallista vastasi silloin joka
lyönti, niin kovasti minua piestiin! Lyöjät olivat vimmattuja! Tämä
viimeinen tuhat (sen vietävä!...) maksoi kolme ensimäistä, ja jollen
minä olisi tekeytynyt kuolleeksi vähää ennen rangaistuksen loppua
(kaikkiansa oli vielä jäljellä noin kaksisataa lyöntiä), olisi minut
tosiaankin piesty kuoliaaksi; minä en kuitenkaan hellittänyt, vaan
petin taas ja menin tainnoksiin; taas uskoivat he minua ja miksi eivät
olisi uskoneetkaan, kun lääkäri uskoi; sitten tosin lyötiin minua taas
kaikin voimin, mutta henkiin jäin kuitenkin. Minkä tähden? Sen tähden,
että pienestä pitäin olin tottunut lyömiseen. Sen tähden olenkin nyt
hengissä. Oh, kyllähän minua on eläessäni lyöty!" lisäsi hän
kertomuksensa lopulla surumielin, ikäänkuin olisi koettanut muistella,
kuinka monta kertaa häntä oli lyöty. "Mutta ei", sanoi hän sitten
lyhyen vaitiolon jälkeen; "mahdotonta on lukea, kuinka monta kertaa,
aivan mahdotonta." Hän katsahti minuun ja naurahti niin
sydämellisesti, etten minäkään voinut olla hymyilemättä hänelle
vastaukseksi. "Tiedättekös, Aleksanteri Petrowitsh, kun minä nytkin
yöllä näen unta, niin näen siitä, että minua lyödään; muita unia
minulla ei olekkaan." Hän huusi todellakin yöllä unissaan ja huusipa
täyttä kurkkua, niin että muut vangit herättivät häntä sysien kylkeen
ja sanoen: "Mitä, saakeli, huudat!" Hän oli vankkaruumiinen,
lyhytläntä mies, luonteeltaan vilkas ja iloinen, ijältään noin
neljänkymmenen viiden vanha; hän eli kaikkien kanssa sovinnossa;
kuitenkin oli hänellä suuri taipumus varastelemiseen ja siitä häntä
usein lyötiin; mutta kenelläpä täällä ei olisi ollut semmoista
taipumusta ja ketäpä siitä ei olisi lyöty.

Mainitsen tässä, että minua kummastutti usein se iloinen ja
ystävällinen mieliala, jota kaikki nämä lyödyt osoittivat kertoessaan
siitä, kuinka heitä oli lyöty ja kuka oli lyönyt. Usein ei ilmaantunut
vihan merkkiäkään semmoisissa kertomuksissa, jotka panivat sydämeni
entistä kovemmin tykyttämään; he kertoivat vaan ja nauroivat aivan
kuin pienet lapset. Toisin oli laita M--tskyn; hän ei ollut
aatelismies ja sai kärsiä viisisataa. Minä kuulin sen muilta ja kysyin
häneltä, oliko asiassa perää? Hän vastasi lyhyesti, ikäänkuin tuntien
sisällistä tuskaa ja katsomatta edes puoleenikaan: hänen kasvonsa
oikein punastuivat; hetkisen kuluttua katsahti hän minuun ja minä
näin, että hänen silmissään paloi vihan tuli ja että hänen huulensa
vapisivat mielikarvaudesta. Minä huomasin, ettei hän voisi koskaan
unohtaa tätä elämänsä tapausta. Mutta muut vangit melkein kaikki (en
mene sentään takaamaan, ettei olisi ollut poikkeuksia) katsoivat asiaa
aivan toiselta kannalta. Eihän liene mahdollista, ajattelin minä
välistä, että he pitivät itseään täydellisesti syyllisinä ja
rangaistusta ansainneina, etenkin kun olivat rikkoneet esimiehiänsä
eikä vertaisiansa vastaan. Suurin osa heistä ei syyttänyt itseään
ollenkaan. Minä olen jo sanonut, että omantunnon vaivoja ei heissä
näkynyt silloinkaan, kun rikos oli tehty omien vertaisien vahingoksi.
Esimiehiä vastaan tehdyistä rikoksista ei maksa puhuakaan. Minusta
tuntui, että asiata siinä tapauksessa katseltiin jonkunmoiselta
käytännölliseltä tai paremmin sanoen tosiasialliselta kannalta.
Otettiin lukuun kohtalo, tosiasian välttämättömyys, ilman mitään
pitkiä miettimisiä, tajuttomasti, aivan kuin jonkunlaisena uskona.
Vaikka vanki olikin taipuvainen pitämään itseään syyttömänä
esimiehiänsä vastaan tehdyissä rikoksissa, tunnusti hän kuitenkin
käytännössä, että esimiehet katsoivat asiaa aivan toisilla silmillä,
jonka vuoksi hän olikin rangaistava ja siten rikos sovitettava. Tässä
on taistelu molemminpuolinen. Sen ohessa tietää rikoksentekijä aivan
varmaan, etteivät hänen vertaisensa tuomitse häntä, vaan päin vastoin
pitävät häntä joko osaksi tai kokonaan syyttömänä, jos vaan hänen
rikoksensa ei koske heitä itseään. Hänen omatuntonsa on siis
levollinen, eikä hän tunne mitään siveellistä lannistumista, joka
onkin pääasia. Hän tietää ikäänkuin, että on mihin turvata, ja sen
vuoksi ei hän ole tyytymätön, vaan pitää kohtaloansa välttämättömänä,
semmoisena, ettei sen alku yhtä vähän kuin loppukaan ole hänen
vallassaan, vaan että se kestää kauan aikaa kerran aloitetun kovan,
välttämättömän taistelun ohessa. Mutta kaikki kertomukset eivät
sentään osoittaneet välinpitämättömyyttä. Kun esimerkiksi kerrottiin
luutnantti Sherebätnikowista, huomasin minä kertojissa jonkunlaista
paheksumista. Tähän luutnantti Sherebätnikowiin tutustuin minä
sairaanaoloni ensi aikoina, tietysti vankien kertomuksien mukaan.
Sittemmin näin minä hänet itsensäkin, kun hän oli täällä vartioimassa.
Ijältään oli hän noin kolmenkymmenen vanha mies, korkeakasvuinen,
lihava ja paksuposkinen; hampaat olivat hänellä valkeat ja hän nauroi
kovaäänisesti. Hänen kasvonsa osoittivat kevytmielisyyttä. Hän oli
erinomaisen halukas piiskaamaan ja kepittämään, kun hänet määrättiin
rangaistuksen toimeen panijaksi. Minä pidin luutnantti Sherebätnikowia
kummituksena vertaistensakin joukossa ja semmoisena pitivät häntä
muutkin vangit. Tosin oli entiseen, eikä niin kaukaiseenkaan aikaan,
jonka oloja ei kuitenkaan enää tahtoisi uskoa todellisiksi, muitakin
rangaistuksien innokkaita toimeenpanijoita. Mutta enimmiten oli heidän
intoonsa syynä yksinkertaisuus eikä mikään huvin tunne. Luutnanttimme
sitä vastoin oli siinä asiassa verrattava hienostuneeseen
herkkusuuhun. Hän rakasti rangaistustaitoa taidon vuoksi. Hänellä oli
siitä huvia, ja samoin kuin Rooman aikuinen nautintoihin tottunut
ylimys, keksi hänkin kaikenmoisia luonnottomuuksia ilahuttaakseen edes
vähänkin tylsistynyttä sieluansa. Ajatelkaamme, että joku vanki oli
rangaistavana ja Sherebätnikow rangaistuksen toimeenpanijana; häntä
ilahutti jo paljas silmäys pitkään riviin asetettuihin ja paksuilla
kepeillä varustettuihin miehiin. Tyytyväisenä kulki hän miehestä
mieheen ja kehoitti jokaista täyttämään tehtävänsä innolla,
velvollisuuden mukaan, muutoin... Ja sotamiehet tiesivät, mitä tämä
"muutoin" merkitsi. Kohta tuodaan pahantekijä esille, ja jollei hän
vielä tuntenut Sherebätnikowia, jollei tietänyt vielä kaikkia hänen
temppujaan, niin tekee tämä hänelle esim. seuraavan kepposen (tämä
tietysti on vaan yksi hänen monista kepposistaan; sillä luutnantti oli
niissä asioissa hyvin kekseliäs.) Samalla kun vangin selkä
paljastetaan ja hänen kätensä sidotaan pyssynperiin, joiden avulla
häntä sitten aliupseerien on määrä vetää pitkin n.s. viheriää kujaa,
alkaa hän, seuraten yleistä tapaa, rukoilla rangaistuksen
toimeenpanijaa rankaisemaan helpommin, käyttämättä liiallista
kovuutta; "teidän jalosukuisuutenne", huutaa hän, "armahtakaa, olkaa
niinkuin oma isä, ikäni olen rukoileva Jumalaa edestänne, älkää
sortako, armahtakaa!" Sitäpä Sherebätnikow odottikin, ja hän alkaa
vangin kanssa seuraavan keskustelun:

-- Ystäväni, sanoo hän, mitäs minä voin? Enhän minä rankaise, vaan
laki!

-- Teidän jalosukuisuutenne, kaikki on teidän vallassanne, armahtakaa!

-- Luuletkos, ettei minun ole sääli sinua? Luuletkos, että minua
huvittaa se, että sinua lyödään? Olenhan minäkin ihminen! Olenko vai
en ole mielestäsi?

-- Se on tietty, että olette, teidän jalosukuisuutenne; te olette isä,
me olemme lapset. Olkaa omana isänämme! huutaa vanki ruveten jo hiukan
toivomaan.

-- Ystäväni, ajattelehan itse asiaa; onhan sinulla sitä varten järki;
tiedänhän minä itsekin, että minun on ihmisellisesti, leppeästi ja
armollisesti kohdeltava sinuakin syntistä.

-- Totista totta suvaitsette puhua, teidän jalosukuisuutenne.

-- Niinpä niinkin armollisesti, vaikka sinä olisit kuinka syntinen
tahansa. Mutta enhän minä rankaise, vaan laki! Ajattelehan, että minä
palvelen Jumalaa ja isänmaata; minä teen suuren synnin, jos minä
heikonnan lain voimaa; ajattelehan sitä!

-- Teidän jalosukuisuutenne!

-- Mutta mitäpä siitä! Olkoon menneeksi, sinun tähtesi! Tiedän, että
teen syntiä, mutta olkoon menneeksi... Minä armahdan sinua tällä
kertaa ja rankaisen keveästi. Mutta kuinkas sitten, jos minä siten
vahingoitan sinua! Minä armahdan sinua ja rankaisen keveästi, mutta
sinä arvelet, että tulevallakin kerralla tapahtuu samoin ja niinpä
teet uuden rikoksen; kuinkas sitten käypi? Sehän lankee
omalletunnolleni...

-- Teidän jalosukuisuutenne! Ystäviä ja vihollisiakin olen minä
pahuudesta kieltävä! Sen minä taivaan Luojan valtaistuimen edessä...

-- No, hyvä, hyvä! Vannotkos, että olet vast'edes hyvin käyttäytyvä?

-- Hukuttakoon minut Jumala, ja ettäpä minä tulevassa maailmassa...

-- Älä vanno, se on syntiä! minä uskon, kun vakuutat minulle
sanallasi; vakuutatkos?

-- Teidän jalosukuisuutenne!!!

-- No tiedä sitten, että minä armahdan sinua orpoutesi ja kyyneliesi
tähden; oletko sinä orpo?

-- Orpo olen, teidän jalosukuisuutenne, aivan yksinäinen, ilman isää,
ilman äitiä.

-- No olkoon menneeksi orpoutesi ja kyyneliesi tähden; mutta muista,
että tämä on viimeinen kerta ... viekää hänet, lisää hän sitten niin
laupiaalla äänellä, ettei vanki oikein tiedä, mitenkä rukoilisi
Jumalaa hänen edestään. Samassa alkoi julma kulku; rumpu pärisi,
ensimäiset kepit heilahtivat... "Lämmittäkää!" huutaa Sherebätnikow
kohti kurkkua. "Polttakaa häntä! Lyökää, lyökää! Löylyttäkää! Vielä,
vielä! Kovemmin orpoa, kovemmin heittiötä! Lyökää, lyökää!" Ja
sotamiehet lyövät täydestä voimastaan, niin että onnettoman silmät
iskevät tulta ja hän rupee huutamaan, mutta Sherebätnikow juoksee
hänen jälkeensä pitkin riviä ja nauraa kovaäänistä nauruaan pidellen
kupeitansa ja voimatta naurulta oikaista itseään; oikein oli sääli
miesparkaa. Hän oli iloissaan ja hänen oli kovin hauska olla, ja
ainoastaan joskus lakkasi hän nauramasta huutaakseen: "Lyökää häntä,
lyökää! Lämmittäkää heittiötä, lämmittäkää orpoa!..."

Käytti hän seuraavaakin kepposta: Vanki tuodaan rangaistavaksi. Tällä
kertaa ei Sherebätnikow ryhdy pitkiin puheisiin, vaan sanoo suoraan:

-- Näetkös, ystäväni, minun on rangaistava sinua asian mukaan. Mutta
ehkäpä voisin tehdä sen verran, etten antaisi sitoa sinua pyssyihin.
Saat mennä yksinäsi. Juokse kaikin voimin koko rivin läpi! Vaikkapa
joka keppi sattuisikin, niin asia päättyy kuitenkin pikemmin, vai mitä
arvelet? Tahdotkos koettaa?

Vanki kuuntelee epäilevän näköisenä, mutta arvelee sitten: ehkäpä se
todellakin on helpompaa; minä juoksen niin kiireesti kuin vaan voin ja
siten tulee piina-aika viittä kertaa lyhemmäksi; ehkäpä ei joka keppi
satukaan.

-- Hyvä, teidän jalosukuisuutenne, minä olen suostuvainen.

-- No, minä olen myös suostuvainen, ala mennä, ala mennä! Katsokaa
ettette vitkastele! huutaa hän sotamiehille, tietäen muutenkin, ettei
yksikään keppi jää sattumatta syyllisen selkään; hairahtunut sotamies
tietää myöskin, mitä siitä on seurauksena. Vanki lähtee juoksemaan
minkä ennättää pitkin "viheriää kujaa", mutta ei voi kestää
viittätoista lyöntiäkään: kepit iskevät kuin ukkosen nuolet hänen
selkäänsä ja onneton putoo maahan kuin heinän korsi. -- "Ei, teidän
jalosukuisuutenne, parempi on menetellä lain mukaan", sanoo hän
nousten kalpeana ja säikähtyneenä, mutta Sherebätnikow, joka ennakolta
tiesi, miten asia päättyisi, nauroi kohti kurkkuansa. Mahdotonta on
kertoa kaikkia hänen kepposiaan, joista vankien kesken puheltiin.

Hiukan toisella tavoin kerrottiin täällä eräästä luutnantti
Smekalowista, joka toimitti vankilassamme päällikön virkaa ennenkuin
majuurimme siihen toimeen määrättiin. Vaikka Sherebätnikowistakin
puhuttiin jokseenkin välinpitämättömästi, ei hänen urostekojaan
kuitenkaan liioin ihailtu eikä kehuttu, vaan päinvastoin
halveksittiin. Mutta luutnantti Smekalowia muisteltiin täällä
mielihyvällä. Asia oli niin, ettei hän ollut mikään innokas
rankaisija; sillä hänessä ei ollut laisinkaan Sherebätnikowin
luonnetta. Mutta ei hän toiselta puolen vältellytkään rankaisuja; yhtä
kaikki olivat hänen vitsansakin jättäneet jonkunlaisen rakkaan muiston
jälkeensä -- niin osasi tämä mies olla mieliksi vangeille! Mutta
mitenkä? Millä tavoin oli hän saavuttanut semmoisen suosion? Tosi on,
että täkäläinen kansa, samoin kuin ehkä venäläinen kansa ylipäänsä on
valmis yhden ystävällisen sanan vuoksi unohtamaan tuskiansa; minä
mainitsen tämän vaan tosiasiana selittelemättä sitä puolelta tai
toiselta. Ei ollut siis varsin vaikeata olla mieliksi näille ihmisille
ja saavuttaa heidän suosiotaan. Mutta luutnantti Smekalow oli saanut
osakseen erityisen suosion -- niin että siitäkin, kuinka hän pani
rangaistukset toimeen, puhuttiin mielihyvällä. "Toista isää ei
tarvinnut", sanoivat vangit verratessaan entistä väliaikaista
päällikköään Smekalowia nykyiseen majuuriin; "sydämellinen oli mies!"
-- Tämä Smekalow oli yksinkertainen, ehkäpä tavallaan hyväkin mies.
Mutta tapahtuuhan niinkin, että päällikkö on hyvä, jopa
jaloluontoinenkin, mutta kuitenkin häntä vihataan ja välistä
pilkataankin. Asia on semmoinen, että Smekalow osasi menetellä niin,
että kaikki vangit pitivät häntä _omana_ miehenään ja se onkin suuri
taito tai paremmin sanoen syntyperäinen lahja, jonka hankkimisiksi sen
omistajat eivät tarvitse nähdä paljon vaivaa. On omituista, että
heidän joukossaan on monta huonoakin miestä, jotka yhtähyvin
saavuttavat suuren suosion. He eivät halveksi, eivätkä inhoa
alistettujansa ja siinäpä onkin luullakseni syy näiden suosioon!
Herrasmaista tyhjäntoimittajaa ei hänessä nähty eikä hän myöskään
noudattanut hienoja tapoja; kaikessa oli hän rahvaan miehen kalttainen
ja sitä huomaamaan on rahvas hyvin tarkka. Semmoinen mies maksaa sen
mielestä hyvin paljon! Hyväntahtoisimman miehen on se valmis
vaihtamaan ankarimpaan jos tämä vaan hajahtaa rahvaalta. Ja kun sen
lisäksi tälläinen mies on samalla hyväsydäminen, vaikkapa omalla
tavallaankin, silloin ei hänellä ole mitään hintaakaan! Luutnantti
Smekalow, kuten jo olen sanonut, rankaisi joskus ankarastikin, mutta
hän osasi kuitenkin tehdä niin, ettei häntä vihattu, vaan päin vastoin
tähän aikaan, kun kaikki oli jo kauan sitten tapahtunut, naurusuin
muisteltiin hänen rangaistustemppujaan. Temppuja ei hänellä muuten
ollut monta; siksi puuttui häneltä keksintökykyä. Oikeastaan oli
olemassa ainoastaan yksi ainoa temppu, jota hän käytti täällä lähes
vuosikauden; mutta hyvä oli se ehkä vaan siitä syystä, että oli ainoa.
Hullunkurinen oli se myöskin. Ajatelkaamme että syyllinen tuodaan
rangaistavaksi. Smekalow saapuu itse hymyhuulin paikalle ja kysyy
syylliseltä jotain häntä koskevaa yksityistä seikkaa, ilman mitään
teeskentelyä, ainoastaan sen tähden, että hän haluaa siitä asiasta
saada tietoa. Tuodaan patukat ja tuoli; Smekalow istautuu tuolille ja
sytyttää piippunsa. Hänellä oli hyvin pitkä piippu. Vanki alkaa
rukoilla... "No, käy pitkäksesi, mitä nyt siinä...", sanoo Smekalow;
vanki huokasee ja käy pitkäksensä. "No, veliseni osaatkos sen ja sen
runon ulkoa?" -- "Kuinkas en osaisi, teidän jalosukuisuutenne, me
olemme kristityitä, lapsuudesta osaamme." -- "No, lue sitten!" Vanki
tietää edeltäpäin, mitä on luettavana ja tietää myöskin, mikä
semmoisesta lukemisesta seuraa, sillä sama seikka on tapahtunut muille
jo kolmekymmentä kertaa. Smekalow itsekin tietää, ettei asia vangille
ole tuntematon; hän tietää, että sotamiehetkin, jotka seisovat patukka
kourassa pitkänänsä olevan uhrin vieressä, ovat jo aikoja sitten
kuulleet tästä tempusta, ja yhtä hyvin uudistaa hän sitä vieläkin --
niin on se hänelle mieluinen, ehkäpä siitä syystä, että hän itse on
sen keksinyt. Vanki alkaa lukea, lyöjät odottavat ja Smekalow oikein
kumartuu istualtaan, kohottaa kätensä ja lakkaa polttamasta piippuaan;
hän odottaa määrättyä sanaa. Luettuansa ensimäisen värssyn tunnetusta
runosta, lausuu vanki vihdoin sanan: "_taivahalla_." Sitäpä
tarvittiinkin. "Seis!" huutaa riemastunut luutnantti ja lisää samalla
hetkellä lyömiseen valmiille sotamiehelle: "Sinä iske häntä
patukalla!"

Ja hän nauroi sydämensä pohjukasta. Ympärillä seisovat sotamiehet
vetivät niinikään suunsa nauruun; nauroi myöskin lyöjä ja vähältä
lienee lyötäväkin nauranut huolimatta siitä, että patukka heilui jo
ilmassa ja putosi samassa kipeästi hänen selkäänsä. Smekalow riemuitsi
ja riemuitsi juuri sen takia, että hän oli keksinyt ja peräti hyvin
sovittanut sanat: "taivahalla" sekä "patukalla." Hän lähti pois
rangaistuspaikalta erinomaisen tyytyväisenä, ja melkeinpä oli
rangaistukin tyytyväinen sekä itseensä että Smekalowiin; kohta sen
jälkeen kerrottiin vankilassa kolmattakymmentä ensimäistä kertaa jo
kolmekymmentä kertaa ennen kerrottu juttu. "Sanalla sanoen, oivallinen
mies! Semmoinen leikinlaskija!"

-- Välistä kun satuit kulkemaan, kertoi joku vanki hymy-huulin -- niin
hän istuikin akkunassaan, yönuttu yllä, teetä juoden ja piippuaan
polttaen. Kun sitten nostit hänelle lakkia, niin kysyi hän: Minne
menet Aksenow?

-- Työhön, Mihail Wasiljitsh, ensiksikin pitäisi verstaaseen; ja hän
naurahti itsekseen... Oivallinen oli mies! Kerrassaan oivallinen!

-- Eikä semmoista toista tulekaan! lisäsi joku kuulijoista.



XIV.

Jatkoa.


[Kaikki, mitä minä tässä kirjoitan rangaistuksista, oli minun
aikanani. Nyt, kuten olen kuullut, on kaikki muuttunut ja yhä
muuttuu.]

Olen ruvennut puhumaan rangaistuksista sekä rangaistuksien
toimeenpanijoista siitä syystä, että minä vasta sairashuoneessa
tutustuin niihin asioihin tarkemmin. Sitä ennen tiesin niistä
ainoastaan korvakuulolta. Sairashuoneeseemme sijoitettiin
kaikki ruumiinrangaistuksen saaneet sotamiehet ja vangit. Ensi
aikoina, jolloin vielä uteliaasti katselin kaikkia ympärilläni
näkyviä ilmiöitä, tekivät nämä rangaistut ja rangaistavaksi
valmistauvat minuun syvän vaikutuksen. Minä olin levoton ja
hämmästyksissäni. Muistan, että koetin silloin kärsimättömänä tutustua
yksityisseikkoihin, kuuntelin asiata koskevia vankien kertomuksia ja
pyysin selityksiä. Muun muassa halusin minä tutkia rangaistuksien eri
muotoja ja toimeenpanon erilaisuuksia, katsottuna vankien omalta
kannalta; minä koetin saada selville rangaistaviksi menevien sielun
tilaa. Olen jo ennen sanonut, että rangaistuksen edellä ovat harvat
kylmäverisiä, vaikkapa otetaan lukuun nekin, joita jo monasti ennen on
lyöty. Silloin joutuu tuomittu jonkun voimakkaan pelon alaiseksi ja se
väkisinkin masentaa koko hänen siveellisen olemuksensa. Myöhemminkään
en voinut olla tarkastelematta niitä rangaistuksensa ensi osan
kärsineitä ja sairashuoneessa tarpeeksi parantuneita syytettyjä,
joiden oli määrä jo seuraavana päivänä kärsiä jäljellä olevat kepin
lyönnit. Tämä rangaistuksen jakaminen tapahtui aina paikalla olevan
lääkärin määräyksen mukaan. Jos rikoksesta määrättyjen lyöntien luku
oli suuri, niin ettei vanki voinut koko rangaistustansa samalla kertaa
kärsiä, niin jaettiin se kahteen, jopa kolmeenkin osaan; asia riippui
siitä, arveliko paikalla oleva lääkäri rangaistavan voivan mennä
etemmäksi rivien välissä, ilman että siitä oli vaaraa hänen
hengelleen. Tavallisesti annettiin viisisataa, tuhatta, jopa
puolitoistakin tuhatta lyöntiä yhtä haavaa; vaan jos oli tuomittu
kaksi tai kolme tuhatta, niin rangaistus jaettiin kahteen, jopa
kolmeenkin osaan. Ne, joiden selkä rangaistuksen ensi osan jälkeen oli
parantunut ja jotka menivät toista osaa kärsimään, näyttivät
lähtöpäivänänsä ja myöskin sen edellisenä päivänä hyvin surullisilta.
Heissä oli huomattavana jonkunlainen ymmärryksen tylsyys ja tavaton
hajamielisyys. Keskusteluihin semmoinen mies ei ryhtynyt, vaan oli
enimmiten vaiti; omituista oli nähdä, etteivät muutkaan vangit koskaan
puhuneet hänen kanssaan eivätkä olleet tietävinään siitä, mikä häntä
odotti. Ei kuulunut liikaa sanaa eikä lohdutustakaan; häneen ei
käännetty juuri mitään huomiota. Se olikin tietysti parempi
tuomitulle. Oli poikkeuksiakin, niinkuin esimerkiksi Orlow, josta olen
jo puhunut. Kärsittyään rangaistuksensa ensi osan, oli hän pahoillaan
siitä, ettei hänen selkänsä pian parantunut, jotta olisi voinut kärsiä
jäljellä olevatkin lyönnit ja karata sitten, ollessaan matkalla
määräpaikkaansa. Mutta häntä elähytti tämä hänen toivonsa ja se, mitä
hänellä muuten saattoi olla mielessä. Hänellä oli kiihkoisa ja vilkas
luonne. Hän näytti sangen tyytyväiseltä, vaikka koettikin tukahuttaa
tunteitaan. Syynä siihen oli se, ettei hän ennen rangaistustaan
luullut voivansa päästä rankaisijainsa käsistä hengissä. Jo
syytöksenalaisena oli hän kuullut esimiehiensä toimenpiteistä ja
valmisteli itseään kuolemaan. Mutta kärsittyään ensimäisen osan, hän
rohkaisi mielensä. Hän tuli sairashuoneeseen puolikuolleena; minä en
ole koskaan nähnyt semmoisia haavoja; mutta hän tuli ilomielin ja
toivossa, että jääpi eloon; kuulemansa huhut olivat siis perättömiä,
ja kun hänet nyt oli päästetty hengissä, saattoi hän ruveta uneksimaan
matkaa, pakoa, vapautta, ketoja ja metsiä... Kahden päivän perästä
sairashuoneesta päästyään kuoli hän samassa sairashuoneessa, jopa
samalla vuoteellakin; sillä hän ei voinut kestää rangaistuksensa
toista osaa. Mutta siitä olen jo ennen maininnut.

Ja yhtähyvin samat vangit, joille rangaistuksen edelliset päivät ja
yöt tuntuivat niin raskailta, kärsivät kuitenkin rangaistuksensa
miehuullisesti. Minä kuulin harvoin vaikeroimisia pahoin lyödyiltäkään
rangaistuksen jälkeisenä yönä; ylipäänsä osaa rahvas kärsiä kipua.
Sitä seikkaa tutkistelin minä tarkoilleen. Väliin tahdoin tietää,
miten suuri tämmöinen kipu oli ja mihin se olisi verrattava? Enpä
oikein tiedä, mitä varten minä tiedustelin semmoista. Muistan vaan,
etten sitä tehnyt yksinomaan turhamaisesta uteliaisuudesta. Sanon
vieläkin, että mieleni oli kovasti liikutettu. Mutta keltään en voinut
saada tyydyttävää vastausta kysymyksiini. "Polttaa niinkuin tulella",
oli ainoa vastaus, jonka minä sain kaikilta. Polttaa, siinä kaikki.
Tutustuttuani näihin aikoihin lähemmin M--iin, kysyin minä asiasta
häneltäkin. "Se tekee kovin kipeätä", vastasi hän, "tuntuu kuin selkä
olisi tulessa." Sanalla sanoen, kaikki antoivat saman selityksen.
Muistan myöskin, että minä tein silloin kummallisen huomion, jonka
todenperäisyyttä en kuitenkaan voi taata; vankien yhtäpitävät puheet
antavat sille kuitenkin tukea; huomio oli se, että raipparangaistus,
suuressa määrässä käytettynä oli kaikista rangaistuksista kovin. Ensi
katseella luulisi sitä mahdottomaksi. Yhtähyvin on asia niin, että
viidellä, jopa neljälläkin sadalla raipan lyönnillä voipi piiskata
ihmisen kuoliaaksi. Tuhatta lyöntiä ei voi kestää vahvinkaan mies. Sen
ohessa viisisataa kepin lyöntiä ei tuota mitään vaaraa hengelle.
Tuhatta kepinlyöntiä kestää heikonpuoleinenkin mies, ilman että hän
heittää siitä henkeänsä. Kahdella tuhannellakaan lyönnillä ei voi
lyödä kuoliaaksi tavallisen vankkaa miestä. Kaikki vangit sanoivat,
että raipat olivat pahemmat keppejä. "Raipat menevät syvempään",
sanoivat he, "senpä tähden koskevatkin kovemmin." Tietysti ovat raipat
kiduttavampia. Ne vaikuttavat voimakkaammin hermoihin, tärisyttävät
niitä tavattomasti. En tiedä, mitenkä lienee nykyään, mutta joku aika
takaperin oli olemassa jalosukuisiakin miehiä, joille uhrinsa
kurittaminen tuotti samanlaista huvia kuin markiisi de Sadille ja
Brennevillelle. Luulenpa, että tässä tunteessa oli jotakin samalla
kertaa makeata ja karvasta. On ihmisiä, jotka tiikerin tavoin tahtovat
maistaa verta. Joka on kerran kokenut tätä valtaa, tätä rajatonta
herruutta kalttaisensa ihmisen ruumiin ja hengen yli, joka kerran on
huomannut voivansa mitä suurimmassa määrässä alentaa Jumalan kuvaksi
luotua olentoa, se ei enää voi hillitä tunteitaan. Hirmuvalta on tapa;
se on kehityksen alainen ja se kehittyy vihdoin taudiksi. Minä olen
vakuutettu, että paraskin ihminen voipi tottumuksen vaikutuksesta
raaistua ja tylsistyä eläimen kalttaiseksi. Veri ja valta huumaavat;
raakuus ja pahat tavat kehittyvät; järki ja tunne voivat perehtyä ja
mieltyä mitä tavattomimpiin ilmiöihin. Ihminen ja kansalainen
haihtuvat tyrannissa ainaiseksi ja palaaminen ihmisyyteen,
katumukseen, uudesta syntymiseen tulee hänelle melkein mahdottomaksi.
Sitä paitsi vaikuttaa semmoisen itsevaltaisuuden esimerkki ja
mahdollisuus turmiollisesti koko yhteiskuntaan; sellainen valta on
viekoittelevaa laatua. Yhteiskunta, joka katselee välinpitämättömänä
semmoista ilmiötä, on jo turmeltunut perustuksissaan. Sanalla sanoen,
ruumiin rangaistuksen oikeus, joka on annettu toiselle toisensa yli,
on yhteiskunnallinen vamma, on mitä voimallisin keino kaiken
ihmisellisen järjestyksen tukahuttamiseksi ja hävittämiseksi.

Pyöveliä inhotaan yhteiskunnassa, mutta ei ylhäissäätyistä pyöveliä.
Nykyään on tosin lausuttu julki vastakkaisia ajatuksia, mutta
ainoastaan kirjoissa, aatteina. Eivätkä nekään, jotka ovat niitä
lausuneet, ole vielä voineet tukahuttaa rinnassaan itsevaltaisuuden
vaatimusta. Jokainen tehtailija, jokainen työnteettäjä tuntee
välttämättömästi jonkunlaista huvia siitä, että hänen työmiehensä on
kokonaan, perheinensä hänestä riippuva. Asia on todellakin niin;
ihmissuku ei luovu niin helposti siitä, mikä on juurtunut sen vereen
miltei äidin maidon kanssa. Semmoisia äkkinäisiä käänteitä ei ole
olemassa. Sukuvian tunnustaminen ei vielä riitä; täytyy kokonaan
luopua siitä. Mutta se ei käy päinsä niin helposti.

Minä mainitsin pyövelistä. Pyövelin ominaisuuksien alku on melkein
jokaisessa nykyajan ihmisessä. Mutta ihmisen eläimelliset ominaisuudet
eivät kehity aina samalla tavoin. Jos ne jossakin ihmisessä pääsevät
ylivaltaan, tulee sellainen ihminen tietysti kauheaksi, hirveäksi.
Pyövelit ovat kahta lajia; toiset heistä ovat vapaehtoisia, toiset
pakonalaisia. Vapaehtoinen pyöveli on tietysti aina halveksittavampi
kuin pakonalainen, jota kuitenkin kansa inhoo ja pelkää suurimmassa
määrässä. Mikäs on syynä tähän melkein taikamaiseen pelkoon toista
pyöveliä kohtaan, samalla kun toinen saa osakseen hyväksymistä?
Esimerkkejä on hyvin omituisia; minä tunsin hyviä, rehellisiä, jopa
kunnioitettujakin ihmisiä, jotka yhtähyvin eivät voineet kärsiä sitä,
ettei rangaistava huutanut ja rukoillut armoa rangaistuksen kestäessä.
Rangaistavien on välttämättömästi huutaminen ja pyytäminen armoa. Niin
on otettu tavaksi; sitä pidetään sopivana ja välttämättömänä, ja kun
kerran uhri ei tahtonut huutaa, niin rankaisija, jonka minä tunsin ja
jota muutoin voitiin pitää ehkä hyvänäkin ihmisenä, otti siitä
loukkaantuakseen. Hän tahtoi ensin rangaista helposti, mutta kun ei
kuullutkaan tavallisia "teidän jalosukuisuutenne, oma isämme,
armahtakaa, ikäni olen rukoileva edestänne Jumalaa y.m.", julmistui
hän ja antoi viisikymmentä lyöntiä lisää tahtoen saada uhrinsa armoa
pyytämään, ja hän saikin tahtonsa täytetyksi. "Eihän sopinut, olihan
se röyhkeyttä", sanoi hän minulle vakavan näköisenä. Varsinainen,
pakonalainen pyöveli on taas tuomittu ja pakkotyöhön lähetetty vanki;
aluksi on hän ollut toisen pyövelin opissa ja toimeensa perehtyneenä
on hänet sitten jätetty ijäksi päiväksi vankilaan, jossa hänellä on
erityinen huoneensa ja oma taloutensa; hän on kuitenkin melkein aina
vartioituna. Tietysti elävä ihminen ei ole kone; vaikka pyöveli lyöpi
velvollisuudesta, joutuu hän kuitenkin joskus intoihinsa, ja vaikkei
hän lyökkään ilman omaa huviansa, ei hänellä kuitenkaan ole mitään
vihaa uhriansa kohtaan. Lyönnin osaavaisuus, ammattitaito ja halu
esiytyä toverien ja yleisön edessä yllyttävät hänen itserakkauttaan.
Hän tekee työtä taidon tähden. Sitä paitsi tietää hän olevansa
hylkyläinen, tietää, että taikauskoinen pelko kohtaa häntä kaikkialla,
eikä ole ollenkaan takeita siitä, ettei se vaikuttaisi häneen ja
enentäisi hänen kiivauttaan, hänen eläimellisiä taipumuksiaan.
Lapsetkin tietävät, että hän "on hyljännyt isänsä sekä äitinsä."
Omituista on, että kaikki pyövelit, joita minä satuin näkemään, olivat
kehittyneitä, ymmärtäväisiä, tavattoman itserakkaita ja ylpeitäkin
ihmisiä. Oliko tämä ylpeys kehittynyt yleisen halveksimisen uhalla,
enenikö se sen pelon vaikutuksesta, jota rangaistavat tunsivat heitä
kohtaan, en tiedä. Ehkäpä juhlallisuuskin, jolla he ilmestyvät
rangaistuspaikalla yleisön edessä, on omiansa kehittämään heissä
jonkunlaista ylpeyttä. Muistan, että minä olin kerran pitkän ajan
kuluessa tilaisuudessa tutustumaan erääseen pyöveliin. Hän oli
pienenläntä, jäntevä ja laiha, ijältään noin neljänkymmenen vanha,
ymmärtävän näköinen mies. Hän oli erinomaisen juhlallinen ja
rauhallinen, käyttäytyi kuin herrasmies, vastasi kysymyksiini
lyhyesti, ymmärtävästi ja kohteliaastikin, mutta kuitenkin hieman
ylpeänlaisesti. Vartijaupseerit puhuttelivat häntä usein minun
kuulleni, jopa hyvin kohteliaastikin. Hän huomasi sen ja oli
esimiestensä edessä tavallista säädyllisempi ja arvokkaampi. Mitä
ystävällisemmin päällikkö hänen kanssaan puheli, sitä jäykemmältä hän
näytti ja vaikka hän osoittikin hienoa kohteliaisuutta, olen minä
kuitenkin vakuutettu siitä, että hän piti itseänsä sillä hetkellä
paljoa arvokkaampana kuin hänen kanssaan puheleva esimies. Se oli
kirjoitettuna hänen kasvoillaan. Tapahtui, että hänet lähetettiin
joskus kuumana kesäpäivänä, vartijan seuraamana ja varustettuna
pitkällä, hoikalla seipäällä, tappamaan kaupungin koiria. Tässä
kaupungissa oli tavattoman paljon koiria, jotka eivät olleet kenenkään
omia. Mätäkuun aikana olivat ne vaarallisia ja esimiesten toimesta
lähetettiin pyöveli niitä hävittämään. Mutta tämäkään halpa toimi ei
alentanut häntä laisinkaan. Silloin saatiin nähdä, miten arvokkaasti
hän kuljeskeli pitkin kaupungin katuja, väsyneen vartijan seuraamana,
peloittaen jo ulkomuodollaan naisia ja lapsia, ja mitenkä hän ylpeästi
silmäili kaikkia vastaan tulijoita. Pyöveleillä on muuten hyvä
toimeentulo. Heillä on rahaa, he syövät hyvää ruokaa ja juovat viinaa.
Rahaa saavat he ottamalla vastaan lahjoja. Siviililuokkaan kuuluva
syytöksenalainen, joka tuomitaan rangaistukseen, lahjoo pyövelin,
vaikkapa viimeisestäänkin. Mutta muutamille rikkaille syytetyille
määrää hän itse jonkun summan katsoen heidän varallisuutensa tilaan ja
vaatien sillä tavoin välistä kolmekymmentä ruplaa, toisinaan
enemmänkin. Rikasten kanssa tingitään aikalailla. Liian laimeasti ei
pyöveli tietysti voi rangaista; siitä vastaa hän omalla
selkänahallaan. Mutta sen sijaan lupaa hän määrätystä maksusta
uhrille, ettei lyö häntä kovin lujasti. Hänen ehtoihinsa melkein aina
suostutaan; muussa tapauksessa rankaisisi hän todellakin julmasti,
sillä se on täydellisesti hänen vallassaan. Tapahtuu niinkin, että hän
määrää melkoisen summan köyhillekin syytöksenalaisille; silloin käyvät
sukulaiset hänen luonaan, tinkivät, pokkuroivat ja jos eivät saa häntä
tyydytetyksi, on hätä käsissä. Semmoisissa tapauksissa on hänelle
avuksi vaikuttamansa taikamainen pelko. Pyöveleistä kerrottiinkin
kummia juttuja. Vangit vakuuttivat minulle, että pyöveli voi tappaa
rangaistavan yhdellä ainoalla lyönnillä. Sopii kuitenkin kysyä,
milloin semmoista olisi tapahtunut? Ehkä jutussa sentään oli perää.
Todeksi sitä ainakin vakuutettiin. Pyöveli itse sanoi minulle voivansa
sen tehdä. Sanottiin myöskin, että hän voipi lyödä kaikesta voimastaan
rangaistavan selkään, kuitenkin niin, ettei siihen synny pienintäkään
haavaa eikä vanki tunne minkäänlaista kipua. Näistä keinoista ja
tempuista oli kertomuksia useitakin. Mutta vaikka pyöveli ottaakin
lahjoja ja lupaa rangaista helposti, antaa hän kuitenkin ensi iskun
täydestä voimastaan. Se on tullut tavaksi. Seuraavat lyönnit ovat
helpompia, etenkin jos hän on saanut lahjoja. Mutta ensi lyönti on
kaikissa tapauksissa hänen lyöntinsä. Minkä tähden hän sillä tavoin
menettelee, sitä en tiedä. Senkö tähden, että totuttaisi uhrinsa
seuraaviin lyönteihin, siinä luulossa, että kovan lyönnin jälkeen
seuraavat keveämmät lyönnit eivät tunnu niin kiduttavilta? Vai
lieneekö syynä ainoastaan kopeilun halu, halu tehdä kerrassaan
rangaistavalle ymmärrettäväksi, kenen kanssa hän on tekemisissä,
sanalla sanoen, itsensä näyttämisen halu? Kaikissa tapauksissa tuntee
pyöveli ennen rangaistusta oman mahtinsa ja voimansa; hän on silloin
kuin näyttelijä; yleisö ihmettelee ja kauhistuu häntä, eikä hän ilman
nautinnon tunnetta huudakaan rangaistavalle ennen ensimäistä iskua:
"Katso itseäsi, minä poltan!" -- tavalliset sanat tällaisissa
tilaisuuksissa. Vaikeata on käsittää, mihin määrin ihmisen luonto
voipi turmeltua.

Sairashuoneessa maatessani kuulin minä kaikki nämä jutut. Makaaminen
oli kaikille erittäin ikävää. Kukin päivä oli aivan toisensa
kalttainen! Aamulla oli edes huvia lääkärien käynnistä ja kohta sen
jälkeen seuranneesta päivällisestä. Syöminen tuotti tietysti niin
ikävissä oloissa erinomaista hupia. Ruoat olivat kullakin erilaiset,
katsoen taudin laatuun. Kuka sai ainoastaan ryynisoppaa, kuka velliä,
kuka mannaryyni-puuroa, jota monet mielellänsä olisivat syöneet.
Pitkällisestä venymisestä olivat vangit tulleet herkkusuiksi.
Tervehtyville annettiin palanen keitettyä lihaa, "härkää", kuten
meillä sanottiin. Paras oli keripukkia sairastavien ruoka, johon
kuului lihaa, sipulin, piparuutin y.m. kanssa; joskus annettiin siihen
myöskin viinaryyppy. Leipä oli joko ruisjauhoista tai sekasin ruis- ja
vehnäjauhoista paistettua. Tämä virallinen hienous ruokia määrätessä
huvitti vankeja. Tosi on, että muutamissa taudeissa sairas ei voi
syödä paljon mitään. Sen sijaan ne, joilla oli ruokahalu, söivät, mitä
vaan saivat. Muutamat vaihtoivat ruokiansa, niin että toista varten
määrätty ruoka joutuikin usein toisen suuhun. Ne, joille määrättiin
heikkoa ruokaa, ostivat lihaa taikka myöskin sahtia ja sairashuoneen
olutta niiltä, joille sitä määrättiin. Ruoat kulkivat rahan edestä
kädestä käteen. Liharuoka oli kalliissa hinnassa; se maksoi viisi
kopeikkaa paperirahassa. Jos osastossamme ei ollut semmoista, jolta
olisi voinut ostaa, lähetettiin vartija vankien tai myöskin
sotamiesten osastoon, "vapaaseen", kuten täällä sanottiin.
Myymähalullisia oli aina. Itse tyytyivät he leipään, mutta ansaitsivat
sen sijaan rahaa. Köyhyys oli tietysti yleinen, mutta ne joilla oli
rahaa, lähettivät ostamaan torilta kalatsia ja muita herkkuja.
Vartijat toimittivat näitä ostoksia omaa voittoansa katsomatta.
Päivällisen jälkeen tuli ikävin aika; kuka joutessaan makasi, kuka
lörpötteli, kuka riiteli, kuka taas kertoi jotain ääneen. Jollei tuotu
uusia sairaita, oli aika vielä ikävämpi. Uuden tulokkaan ilmestyminen
herätti aina yleistä huomiota, etenkin jos tulokas oli tuntematon.
Häntä katseltiin, koetettiin saada selville, kuinka hänen laitansa
oikeastaan oli, mistä hän tuli ja missä asioissa. Etenkin olivat
tervetulleita ne, joita siirrettiin paikasta toiseen; ne kertoilivat
aina yhtä ja toista, tosin ei omista yksityisistä asioistaan, sillä
niistä ei koskaan kyselty, jos ken ei omasta tahdostaan ruvennut
kertomaan, vaan siitä, mistä tulivat? kenen kanssa? mimmoinen oli tie?
minne olivat matkalla? y.m. Toiset taas, kun kuulivat uuden
kertomuksen, muistivat jonkun seikan omista vaiheistaan:
siirtomatkoista, matkajoukoista, rankaisijoista, matkueen johtajista.
Ruumiinrangaistuksen saaneet ilmestyivät myöskin tähän aikaan,
illalla. He tekivät aina valtaavan vaikutuksen, kuten jo olen
maininnut; mutta heitä ei tuotu tänne joka päivä; ja niinä päivinä,
jolloin heitä ei ilmestynyt, tuntui olo ikävänlaiselta, ikäänkuin
kaikki olisivat olleet toisihinsa kyllästyneinä, jopa syntyi
riitojakin. Sairaat oikein ihastuivat, kun tänne tuotiin mielipuolisia
tutkittavaksi. Mielipuoleksi heittäytymistä rangaistuksen
välttämiseksi käyttivät joskus syytöksenalaiset. Mutta heidän
mielentilansa saatiin pian selville taikka paremmin sanoen, he
päättivät itse muuttaa menettelytapansa, niin että vanki, joka oli
teeskennellyt pari kolme päivää, tuli äkkiä viisaaksi ja alkoi pyrkiä
pois sairashuoneesta. Häntä eivät pilkanneet siitä toiset vangit yhtä
vähän kuin lääkäritkään; kaikessa hiljaisuudessa saatettiin hän pois
sairashuoneesta, jonne hän ilmestyi parin kolmen päivän kuluttua
rangaistuna takasin. Sellaiset tapaukset olivat kuitenkin harvinaisia.
Mutta oikeat mielipuoliset, joita tuotiin tutkittaviksi, olivat
vitsauksena koko osastolle. Niitä, jotka olivat iloisia, huusivat,
tanssivat ja lauloivat, ottivat vangit melkein riemastuksella vastaan.
"Sepä lystikäs!" sanoivat he katsellen äsken tullutta hulluttelijaa.
Mutta minun oli sanomattoman vaikeata nähdä näitä onnettomia. Minä en
voinut koskaan kylmäkiskoisesti katsella hulluja.

Naurulla vastaan otetun hulluttelijan alituiset vehkeet ja levottomat
temput kyllästyttivät vihdoin kaikkia. Erästä semmoista hullua
pidettiin täällä noin kolme viikkoa ja silloin ei olisi tehnyt mieli
olla sairashuoneessa. Aivan kuin suotta tuotiin tänne samaan aikaan
eräs toinenkin mielipuoli. Tämä teki minuun syvän vaikutuksen. Asia
tapahtui vankeuteni kolmantena vuonna. Ensi vuonna tai paremmin sanoen
vankeuselämäni ensimäisinä kuukausina kävin minä muiden mukana kahden
virstan päässä olevassa tiilitehtaassa ja kannoin siellä tiilejä
muurareille. Piti korjata tehtaan uuneja tulevana kesänä tapahtuvia
tiilitöitä varten. M--tsky ja B. tekivät minut siellä tuttavaksi
paikalla olevan tarkastajan, aliupseeri Ostroshkin kanssa. Hän oli
puolalainen, ijältään noin kuudenkymmenen vuoden vanha, komea ja
juhlallisen näköinen ukko. Jo kauan aikaa oli hän oleskellut
Siperjassa, jonne hän oli tullut sotamiehenä 30-luvulla; vaikka hän
olikin alhaista syntyperää, kunnioittivat ja rakastivat häntä M--tsky
ja B. suuresti. Hän luki alituisesti katolilaista raamattua. Minä
keskustelin hänen kanssaan ja hän puhui ystävällisesti ja järkevästi,
kertoili hupaisesti ja katsoi silmiini sävyisästi, rehellisesti.
Sittemmin en nähnyt häntä kahteen vuoteen, kuulin vaan, että hän
jostakin syystä oli joutunut oikeuden käsiin, ja nyt tuotiin hänet
äkkiä sairashuoneeseen mielipuolena. Hän tuli sisään viheltäen,
nauraen ja rupesi sangen sopimattomien liikkeiden ohessa tanssimaan
pitkin laattiaa. Vangit iloitsivat, vaan minun mieleni kävi
surulliseksi... Kolmen päivän kuluttua olimme hänen kanssaan pahassa
pulassa. Hän riiteli, tappeli, vinkui, lauleli sekä öin että päivin ja
teki aina niin vastenmielisiä temppuja, että kaikkia rupesi
ilettämään. Hän ei pelännyt ketään. Hänet puettiin kuumetautisen
paitaan, mutta asia siten vaan paheni; ilman paitaa taas riiteli ja
tappeli hän melkein kaikkien kanssa. Näiden kolmen viikon kuluessa
pyysivät melkein kaikki sairaat yhteen ääneen, että hänet vietäisiin
toiseen osastoon. Siellä taas parin päivän kuluttua pyydettiin, että
hänet siirrettäisiin meille. Mutta kun mielipuolia oli täällä samalla
kertaa kaksi, molemmat levottomia ja riitaisia, muutettiin niitä
vuorotellen toisesta osastosta toiseen. Molemmat kävivät yhä
huonommiksi. Kaikki hengittivät vapaammin, kun heidät vihdoinkin
vietiin täältä johonkin muuanne...

Muistan vielä erään omituisen mielipuolen. Sairashuoneeseen tuotiin
kerran kesällä eräs syytöksenalainen, vankka ja kömpelön näköinen,
ijältään noin neljänkymmenen viiden vanha mies, jonka synkät kasvot
olivat rokonarpiset, silmät pienet ja punottavat. Hänet sijoitettiin
viereeni. Mies näkyi olevan hyvin hiljainen, sillä hän istui
paikallaan kenenkään kanssa puhumatta ja ikäänkuin jotakin miettien.
Hämärän tullessa kääntyi hän äkkiä puoleeni. Suoraan, ilman pitempiä
mutkia kertoi hän minulle suurena salaisuutena, että hänen piti näinä
päivinä saada selkäänsä kaksituhatta, josta kuitenkaan nyt ei tule
mitään, koska översti G--:n tytär oli ruvennut puuhaamaan hänen
puolestaan. Minä katselin häntä kummastellen ja sanoin, että siinä
tapauksessa överstin tytär ei voisi saada mitään toimeen. Minä en
tietänyt vielä mitään hänen tilastaan, sillä hänet tuotiin tänne
tavallisena sairaana eikä mielipuolena. Minä kysyin, mikä häntä
vaivasi? Hän vastasi, ettei hän sitä tiedä ja että hänet tuotiin
tänne, vaikka hän on aivan terve; överstin tyttären rakkauden sanoi
hän saavuttaneensa; pari viikkoa sitten oli tämä ajanut päävahdin sivu
ja rakastunut häneen, hän kun juuri samaan aikaan sattui katsahtamaan
rautaristikon läpi. Rakastuminen oli tapahtunut yht'äkkiä. Ja sen
jälkeen oli tuo nainen käynyt kaksi kertaa päävahdissa; ensi kerran
oli hän tullut isänsä kanssa tervehtimään veljeänsä, joka oli silloin
päävahdissa vartioimassa; toisen kerran tuli hän äitinsä seurassa
almuja jakelemaan ja silloin oli hän ohi mennessään kuiskannut hänelle
korvaan rakastavansa häntä ja tahtovansa hänet pelastaa. Omituisen
tarkoilleen kertoi hän nämä hullutukset, jotka olivat syntyneet hänen
häiriötilassa olevissa aivoissaan. Hän uskoi lujasti pääsevänsä
vapaaksi rangaistuksesta. Överstin tyttären kiihkeästä rakkaudesta
puhui hän tyvenesti ja vakuuttavasti, ja vaikka kertomus olikin
mahdoton, tuntui kuitenkin kummallisen omituiselta kuulla tuommoista
rakkausjuttua mieheltä, joka oli lähes viidenkymmenen vanha,
alakuloinen, surullinen ja rumannäköinen. Olipa omituista, miten
rangaistuksen pelko oli vaikuttanut tähän arkaan sieluun. Ehkäpä oli
hän todellakin nähnyt jonkun akkunasta ja pelosta syntynyt hulluus,
joka eneni hetki hetkeltä, löysi kerrassaan muotonsa. Tämä onneton
sotamies, joka ehkä koko elämässään ei ollut ajatellut neitosia,
sepitti nyt aivoissaan kokonaisen romaanin. Minä kuuntelin häntä
ääneti ja ilmoitin sitten asian muille vangeille. Mutta kun nämä
rupesivat tekemään hänelle kysymyksiä, ei hän vastannut mitään.
Seuraavana päivänä puhutteli häntä lääkäri kauan aikaa ja kun hän
sanoi olevansa aivan terve, jota myöskin tutkimus osoitti, lähetettiin
hänet täältä pois. Mutta siitä, että hänen listaansa kirjoitettiin
"sanat", saimme tietää vasta lääkärin lähdön jälkeen, niin että oli
mahdotonta ilmoittaa hänelle asian oikeata laitaa. Mutta emmehän
oikeastaan itsekään tietäneet, kuinka asian laita oli. Vika oli hänen
lähettäjissään, jotka eivät olleet ilmoittaneet syytä hänen
lähettämiseensä. Siinä oli tapahtunut jonkunlainen laiminlyöminen.
Ehkäpä eivät hänen lähettäjänsäkään voineet aivan varmasti pitää häntä
mielipuolena, vaan tahtoivat toimittaa hänet lääkärin tutkittavaksi.
Kuinka lienee ollutkin, varma on vaan, että hänet vietiin kahden
päivän kuluttua rangaistavaksi. Se seikka hämmästytti häntä sangen
suuresti; viimeiseen hetkeen asti ei hän voinut uskoa, että häntä
todellakin tahdotaan rangaista, ja kun häntä ruvettiin kuljettamaan
rivien välitse, huusi hän: "apua!" Sairashuoneessa ei häntä pantu enää
tilan puutteen tähden meidän osastoomme, vaan vietiin toiseen. Mutta
minä kyselin hänestä ja sain tietää, ettei hän kahdeksaan päivään
puhunut kenenkään kanssa, vaan oli ollut aina peräti levoton ja
alakuloinen... Kun hänen selkänsä parani, lähetettiin hän johonkin
toiseen paikkaan. Ainakaan minä en hänestä kuullut enää mitään.

Mitä muuten lääkitsemiseen ja lääkkeisiin tulee, eivät helposti
sairaat, sen verran kuin minä voin huomata, noudattaneet määräyksiä
eivätkä nauttineet lääkkeitä, jota vastoin kovasti ja todellisesti
sairaat nauttivat rohtojansa ja parantelivat itseään mielellään;
mieluisimmin käytettiin kuitenkin ulkonaisia keinoja. Sarvia,
iilimatoja, hauteita ja veren iskua, joita yhteinen kansa suosii ja
joihin se luottaa, käytettiin täällä runsaasti. Minua kummastutti eräs
omituinen seikka. Nämä samat ihmiset, jotka osoittivat suurta
kärsivällisyyttä, kun heitä rangaistiin kepeillä ja raipoilla,
vaikeroivat ja voihkivat usein, kun heihin pantiin sarvia. Olivatko he
siihen määrin veltostuneet vai muutenko tahtoivat hienostella, sitä en
voi varmaan sanoa. Tosi on, että täkäläiset vereniskemis-neuvot olivat
omituista laatua. Koneen, joka silmänräpäyksessä lävistää nahan, oli
välskäri jo kauan sitten kadottanut tai turmellut, tai ehkä oli se
itsestään turmeltunut, niin että hänen oli pakko tehdä iskujansa
lansetilla. Iskuja tehdään joka sarvea varten kahdentoista paikoille.
Koneella tapahtuu se ilman mitään kipua. Kaksitoista terävää rautaa
lyöpi samassa silmänräpäyksessä, joten kipu on tuntumaton. Mutta
lansetilla hakkaaminen on aivan toista. Lansetti leikkaa
suhteellisesti hyvin hitaasti, niin että kipu tuntuu; mutta kun esim.
kymmentä sarvea varten pitää tehdä sata kaksikymmentä semmoista
leikkausta, niin vaikuttaa se kaikki tietysti hyvin kipeätä. Minä olen
sen tempun kokenut ja vaikka se olikin kipua tuottavaa ja harmillista,
voi sitä kuitenkin kärsiä vaikeroimatta. Oikeinpa tahtoi naurattaa,
kun näki pitkän ja vankan miehen kiemurtelevan ja ynisevän. Hän oli
verrattava ihmiseen, joka tosiasioissa on luja ja vakava, mutta
kotonaan, jouten ollessaan kiukuttelee ja riitelee eikä tahdo syödä
sitä, jota hänelle tarjotaan; ei mikään ole hänen mielensä mukaista,
kaikki tekevät hänelle harmia ja kiusaa: sanalla sanoen, hän
juonittelee hyvinvointiansa, kuten mokomista herrasmiehistä sanotaan,
vaikka semmoisia ihmisiä tavataan alhaisenkin kansan keskuudessa;
meidän vankilassamme oli niitä yhdessä asumisen vuoksi liiankin
paljon. Usein tapahtui, että sairashuoneessa ruvettiin semmoisia
hienostelijoita pilkkaamaan ja jotkut heitä haukkuivatkin; silloin
vaikeni asianomainen, aivan kuin hän olisi odottanutkin haukkumisia.
Ustjantsew etenkin ei suvainnut semmoisia eikä koskaan laiminlyönyt
hienostelevien haukkumista. Hän oli hyvin halukas riitelemään
muidenkin kanssa. Se oli hänellä nautintona, luonnon vaatimuksena,
osaksi taudin, osaksi myöskin tylsämielisyyden vaikutuksesta.
Tavallisesti tuijotti hän ensin totisen ja tarkkaavan näköisenä ja
rupesi vasta sitten lukemaan saarnojansa levollisella ja vakuuttavalla
äänellä. Kaikki häntä liikuttikin; ikäänkuin hänet olisi määrätty
pitämään silmällä järjestystä ja yleistä säädyllisyyttä
sairashuoneessa.

-- Kaikkia hän jutteleekin, sanoivat vangit nauraen. Häntä muuten
säästettiin eikä ryhdytty juuri riitoihin hänen kanssaan; joskus vaan
tehtiin hänestä pientä pilaa.

-- Kyllähän hänellä juttuja piisaa; yli kolmen kuorman niitä lähtee.

-- Mitä juttuja? Hullulle tietysti ei kumarreta.

-- Minkäs tähden hän pelkää lansettia? Kärsiköön!

-- Mitäs se sinua liikuttaa?

-- Ei, veliseni, keskeytti eräs vanki -- sarvet eivät ole mitään, vaan
kun jotakuta vedetään korvasta, niin se on aivan toista.

Kaikki nauroivat.

-- Onkos sinua vedetty?

-- Niinkös luulet, ettei ole? Tietysti minua on vedetty.

-- Ilmankos korvasi ovatkin kovin venähtäneet.

Tällä vangilla, Shapkinilla, oli todellakin tavattoman pitkät,
riippuvat korvat. Hän oli entinen maankulkija, ijältään vielä nuori,
toimekas ja hiljainen; hän laski leikkiä hyvin totisen näköisenä, joka
seikka teki hänen leikinlaskunsa sangen naurettavaksi.

-- Kuinka olisi minun pitänyt luulla, että sinua on korvasta vedetty?
Ja miten olisin minä voinut tulla siihen päätökseen, sinä ahdasälyinen
ihminen, alkoi Ustjantsew uudestaan kääntyen tyytymättömänä Shapkinin
puoleen, vaikka viimemainittu ei puhunut hänelle, vaan kaikille
yhteensä, eikä edes katsonutkaan häneen.

-- Kukas sinua veti korvasta? kysyi joku.

-- Kuka? Ispravnikka [maalla oleva järjestystuomari. Suom. muist.]
tietysti. Se tapahtui maankulkemisesta. Me tulimme silloin K:iin, ja
meitä oli kaksi, minä ja eräs toinen maankulkija, Efim, ilman mitään
lisänimeä. Tiellä pääsimme me erään talonpojan luona Tolminan kylässä
hiukan varoihimme. Se on semmoinen kylä, se Tolmina. K:iin tultuamme
rupesimme heti ympärillemme katselemaan: sopisihan täälläkin hyötyä.
Maalla on vapaa olo, aivan toisin kuin kaupungissa, se nyt on tietty
asia. No, ensi aluksi pistäysimme kapakkaan. Ja katsokaas, siellä tuli
luoksemme eräs onnettoman näköinen, hajahapsinen mies saksalaisessa
puvussa. -- Sallikaa mun kysyäni, virkkoi hän, onko teillä kirjoja?
[S.o. passia.]

-- Ei ole, vastasimme me.

-- Vai niin. Me olemme myöskin kirjattomia. Täällä on minulla kaksi
ystävää, sanoi hän; ne palvelevat kenraali Käkisen luona. [S.o.
metsässä, jossa käki oleskelee. Hän tahtoi ilmoittaa, että toveritkin
olivat maankulkijoita.] Niinpä rohkenenkin kysyä, me kun olemme hiukan
huilanneet ja rahamme menettäneet, etteköhän suvaitsisi tarjota meille
puolituopillista?

-- Mielellämme, vastasimme me. Ja sitten me joimme. Nämä toisetpa
ilmoittivatkin meille erään näpistelemistä, s.o. ammattiamme koskevan
seikan. Oli talo, kaupungin reunalla, ja siinä asui rikas porvari,
jolla oli tavaraa yltäkyllin; yöllä päätimme käydä hänen luonaan.
Mutta sielläpä jouduimmekin kaikki viisi kiinni. Meidät pantiin
putkaan, mutta sieltä vietiin itsensä ispravnikan luo. Tämä sanoi
tahtovansa itse tutkia meitä. Niinpä hän tulikin sitten luoksemme ja
hänen jälkeensä kannettiin kupillinen teevettä; mies oli roteva,
poskiparralla varustettu. Hän istahti. Paitsi meitä tuotiin esille
vielä kolme maankulkijaa. Ja kyllähän se maankulkija on hauska poika:
ei hän muista mitään, on kuin puulla päähän lyöty, ei tiedä mitään.
Ispravnikka kysäsikin suoraan minulta: "Ken sinä olet?" Kovin hän
huusi minulle. Minä tietysti vastasin sitä, mitä muutkin: en tiedä, en
mitään tiedä, teidän korkeasukuisuutenne; kaikki olen unohtanut.

-- Elähän huoli, kylläpähän vielä puhut, naama on minulle tuttu; ja
hän katseli minua vihaisesti. Minä häntä en sitä ennen ollut koskaan
nähnyt. Hän kääntyi toisen puoleen ja kysyi: Ken sinä olet?

-- Viittaa-karkuun, teidän korkeasukuisuutenne.

-- Onkos sinun nimesi viittaa-karkuun?

-- On teidän korkeasukuisuutenne.

-- Hyvä, sinä olet viittaa-karkuun, mutta kukas sinä olet? Näin kysyi
hän kolmannelta.

-- Minä hänen jälestään, teidän korkeasukuisuutenne.

-- Mikäs on nimesi?

-- Nimeni onkin "minä hänen jälestään", teidän korkeasukuisuutenne.

-- Kukas sinut, kelvoton, on sillä tavoin nimittänyt?

-- Hyvät ihmiset ovat nimittäneet, teidän korkeasukuisuutenne. Onhan
maailmassa hyviä ihmisiä, teidän korkeasukuisuutenne.

-- Keitä ovat ne hyvät ihmiset?

-- En oikein muista, teidän korkeasukuisuutenne, antakaa
muistamattomuuteni jalomielisesti anteeksi.

-- Oletko kaikki unohtanut?

-- Kaikki, teidän korkeasukuisuutenne.

-- Mutta olihan sinulla isä ja äiti?... Kaiketi heidät muistat?

-- Arvattavasti on ollut, teidän korkeasukuisuutenne; mutta en
sitäkään oikein muista; ehkäpä ne ovat olleet sentään, teidän
korkeasukuisuutenne.

-- Missä sinä olet elänyt tähän asti?

-- Metsässä, teidän korkeasukuisuutenne.

-- Ainako metsässä?

-- Aina metsässä.

-- Kuinkas talvella?

-- Talvea en ole nähnyt, teidän korkeasukuisuutenne.

-- No, kuinkas sinä, mikäs sinun nimesi on?

-- Kirves, teidän korkeasukuisuutenne.

-- Ja sinä?

-- Teroita, äläkä vitkastele, teidän korkeasukuisuutenne.

-- Ja sinä?

-- Teroittele vaan, teidän korkeasukuisuutenne.

-- Eikö kukaan teistä muista mitään?

-- Emme muista mitään, teidän korkeasukuisuutenne.

Ispravnikka seisoi ja nauroi ja naurahtelimme mekin. Mutta välistä
saattaa hän lyödä vasten hampaitakin. Vaan me maankulkijat olimme
tervettä, hyvinvoipaa väkeä. -- Viekää heidät linnaan, kyllä minä
sitten heidän kanssaan; vaan sinä saat jäädä -- sen hän sanoi minulle.
-- Tule tänne, käy istumaan! Minä katsoin ja näin, että siinä oli
pöytä, paperia ja kynä. Arvelin: mitähän nyt tulee? -- Istu tuolille,
sanoo hän, ota kynä käteesi ja kirjoita! Mutta itse tarttui hän
korvaani ja rupesi siitä vetämään. Minä katsoin häneen kuin paholainen
pappiin: en osaa, teidän korkeasukuisuutenne, sanoin minä. --
Kirjoita!

-- Armahtakaa, teidän korkeasukuisuutenne. -- Kirjoita niinkuin osaat!
Itse veti hän aina vaan korvastani, veti ja vieläpä tempoikin! Sen
sanon, veljet, ennemmin olisin kärsinyt kolmesataa kuin tätä tämmöistä
-- piti vaan muka kirjoittaa!

-- No, tuliko hän hourupäiseksi, vai kuinka?

-- Eikä tullut. Asia oli niin, että T:ssä oli joku aika takaperin
kirjuri tehnyt kepposet: oli puhaltanut ruunun rahat ja niiden kanssa
karannut; korvat olivat hänelläkin pitkät. No, siitä annettiin joka
haaralle tieto. Ja kun minulla olivat jotenkuten samat tuntomerkit,
niin tahtoikin hän tutkaista, osasinko minä kirjoittaa ja millä
tavoin?

-- Vai niin! Tekikös se kipeätä?

-- Sanoinhan jo, että teki.

Kaikki rupesivat nauramaan.

-- No, kirjoititkos sinä?

-- Mitäpä olisin kirjoittanut. Aloin vedellä kynää pitkin paperia,
vetelin, vetelin, ja siihen se jäikin. No, korvapuusteja, se on
tietty, sain minä kymmenkunnan ja pääsin sitten, vankilaan tietysti.

-- Osaatkos sinä kirjoittaa?

-- Osasin ennen, vaan kun kynillä ruvettiin kirjoittamaan, vieraannuin
koko asiasta...

Tällä tavoin puheltiin tai oikeammin lörpöteltiin silloin, kun aika
tuntui ikävältä. Jumalani, mitenkä täällä olikin ikävä! Päivät olivat
pitkät, tukahuttavat, toinen toisensa kalttaiset. Vaikkapa olisi ollut
joku kirja luettavana! Siitä huolimatta kävin minä, etenkin alussa,
usein sairashuoneessa, väliin sairaana, väliin taas muuten
lepäilemässä; tahdoin olla poissa vankilasta. Siellä oli vaikea olla,
vielä vaikeampi kuin täällä. Siellä oli ilkeyttä, vihamielisyyttä,
riitaa, kateutta ja alituisia pistosanoja meitä aatelisia kohtaan.
Täällä sairashuoneessa oltiin enemmän yhdenvertaisia, elettiin
ystävällisemmin. Ikävin aika päivästä oli ilta ja alkuosa yötä.
Makuulle ruvettiin aikaisin. Himmeä yölamppu oli kaukana oven luona
kiiltävänä pisteenä, vaan meidän nurkassamme oli melkein pimeä.
Tukahuttava haju täytti huoneen. Joku ei voi nukkua, vaan nousee
istualleen ja istuu noin puolentoista tuntia vuoteellaan, pää
kallellaan, ikäänkuin miettien jotakin. Silloin katselin minä häntä,
koettaen arvailla, mitä hän mietti, jotta vaan ajan jotenkuten olisin
saanut kulumaan. Väliin rupesin itsekin haaveksimaan ja muistelemaan
entisiä aikoja, jotka kuvautuivat tarkoilleen ja selvästi
mielikuvitukseeni; johtuivatpa mieleeni semmoisetkin yksityisseikat,
joita muulloin en mitenkään olisi voinut muistaa. Väliin taas koetin
arvailla tulevaisuuttani: mitenkähän täältä pääsen pois? Minne? Ja
koska se tapahtuu? Palaankohan koskaan kotiseudulleni? Näitä ajattelin
minä ajattelemistani ja toivonkipinä rupesi rinnassani syttymään...
Väliin taas rupesin lukemaan: yksi, kaksi, kolme j.n.e., jotta sitä
tehdessäni olisin nukkunut. Väliin luin minä kolmeen tuhanteen saakka
saamatta unta silmääni. Joku liikautti itseänsä. Ustjantsew alkoi
yskiä keuhkotautisen yskää, jonka jälkeen hän vaikeroi heikolla
äänellä: "Jumalani, minä olen syntiä tehnyt!" Ja omituista oli kuulla
tätä sairasta, murrettua ääntä yleisen hiljaisuuden vallitessa.
Jossain nurkassa valvotaan myöskin ja puhellaan vuoteilta. Joku rupee
kertomaan entisyydestään, kaukaisista asioista, maankulkemisesta,
lapsistaan, vaimostaan. Kuiskaavasta äänestäkin voipi jo päättää,
ettei hän voi enää koskaan saavuttaa takasin entisyyttään; toinen
kuuntelee häntä. Kuuluu vaan hiljainen, tasainen sopotus, ikäänkuin
vesi suhisisi jossain kaukana...



XV.

Kesäaika.


Käsissä oli huhtikuun alkupuoli ja pääsiäinen läheni. Vähitellen
alkoivat kesäiset työtkin. Aurinko tuntui päivä päivältä
lämpimämmältä, valoisammalta: ilma tuoksusi keväiseltä ja vaikutti
elähyttävästi ihmiseen. Kauniit päivät ilahuttivat kahleissa olevankin
mieltä ja herättivät hänessä toiveita, pyrinnöitä, kaipausta.
Nähtävästi oli vapauden ikävä kirkkaina, lämpiminä päivinä suurempi
kuin synkkänä talvi- tai syysaikana; sen tunsivat kaikki vangit. He
iloitsivat tosin kirkkaista päivistä, mutta samalla ilmaantui heissä
jonkunlaista kärsimättömyyttä, malttamattomuutta. Minä huomasin, että
vankilassamme keväisin syntyi entistä useammin riitoja. Useammin
kuultiin melua, huutoa, hälyä ja vihapuheita; mutta silloin saatiin
myöskin nähdä, kuinka vangit työn-teossa ajatuksiinsa vaipuneena
silmäilivät sinertävään etäisyyteen tuonne Irtishin taakse, jossa
suunnaton, puolentoista tuhatta virstaa avara kirgiisiläinen erämaa
alkoi; saatiin myöskin kuulla, kuinka he huokailivat syvään, ikäänkuin
olisivat väkisinkin tahtoneet hengittää tuota kaukaista, vapaata ilmaa
ja keventää siten ahdistettua mieltänsä. -- "Ohoi!" sanoivat he sitten
äkkiä, ikäänkuin pudistaakseen itsestään kaikki haaveilut, ja
tarttuivat kärsimättömän ja synkännäköisinä lapioon tai tiileihin,
joita oli kannettava paikasta toiseen. Hetkisen kuluttua unohtikin
vanki jo äsköiset tunteensa ja alkoi joko nauraa tai riidellä, katsoen
siihen, mimmoinen luonne hänellä oli; väliin rupesi hän myöskin
tavattomalla ja aivan tarpeettomalla innolla työskentelemään,
ikäänkuin tahtoen siten tukahuttaa jotakin, joka ahdisti ja painoi
hänen rintaansa. Kaikki olivat he rotevia, enimmäkseen nuoria ja
voimakkaita miehiä... Raskaat ovat kahleet siihen aikaan! Tätä en minä
sano runollisesti liioitellen, vaan täysin vakuutettuna sanojeni
totuudesta. Kun ilma lämpeni ja auringon säteet kirkkaasti
paistoivat, kun ihmisen koko olento tunsi ympärillä olevan luonnon
vastustamattomalla voimalla heräjävän unestaan, silloin tuntui
suljettu vankila ja sen vartijat raskaalta; -- tähän aikaan, jolloin
leivonen ensi kerran ilmaantuu, alkaa Siperjassa ja koko Venäjällä
kulkulaisuus: vangit karkaavat vankeuslaitoksista ja hakevat suojaa
metsissä. Päästyään vapaaksi tukahuttavasta olopaikastaan, oikeuden
kourista, kahleista ja kepeistä, kuljeskelevat he mielensä mukaan,
missä vaan on suotuisampaa ja vapaampaa olla; he syövät ja juovat mitä
missäkin sattuvat saamaan, mitä Jumala lähettää ja öisin nukkuvat
metsässä tai kedolla ilman mitään huolta ja ilman vankilan suruja,
aivan kuin taivaan linnut, ottaen yöksi jäähyväiset ainoastaan
tähdiltä ja ollen ainoastaan Jumalan silmän vartioimina. Eihän ole,
ken siitä ilmoittaisi! Välistä tuntuu raskaalta ja uuvuttavalta
"kenraali Käkisen palveleminen." Joskus ei saa vuorokausiin leipää;
kaikilta täytyy piiloutua, salautua, täytyy myöskin varastaa, ryöstää,
jopa joskus tehdä murhiakin. "Siirtolainen on kuin lapsukainen, mitä
näkee, sitä mieli tekee", sanotaan Siperjassa sinne tuomituista
siirtolaisista. Tätä puheenpartta voidaan täydellisesti, vieläpä
lisänkin kanssa sovittaa maankulkijoihin. Maankulkija on usein ryöväri
ja melkein aina varas, tietysti enemmän pakosta kuin kutsumuksesta. On
olemassa paatuneita maankulkijoita. Toiset karkailevat pakkotyönsä
loputtuakin, siirtolaisina ollessaan. Luulisi heidän olevan
tyytyväisiä siirtolaisina, mutta eipä niinkään; yhä pyrkivät he
johonkin, yhä tuntevat he vetovoimaa jonnekin. Elämä metsissä on
köyhää ja peloittavaa, mutta vapaata ja seikkailulle otollista; se on
viehättävää ja kummallisen ihanata niiden mielestä, jotka sitä kerran
ovat kokeneet, ja niinpä tapahtuukin, että siirtolaiset karkailevat,
jopa semmoisetkin, jotka ovat siivoja ja tarkkoja ja joista vähältä
oli tulla toimekkaita talonisäntiä. Toiset menevät naimisiinkin,
elävät viiden-vuoden paikoille yhdessä kohden ja äkkiä, jonakin
kauniina aamuna katoovat, saattaen siten kummastelemaan jälkeen
jättämänsä vaimon, lapset ja koko volostin, johon olivat kuuluneet.
Täällä vankilassa näin minä erään sellaisen karkulaisen. Hän ei ollut
tehnyt suurempia rikoksia, ainakaan ei hänestä puhuttu mitään siihen
suuntaan; hän oli vaan karkaillut koko elämänsä. Hän oli ollut Venäjän
etelärajalla, Tonavan takana, Kirgiisien aroilla, itäisessä Siperjassa
ja Kaukaasiassa -- joka paikassa oli hän käynyt. Kenties olisi hänestä
muunlaisissa oloissa tullut toinen Robinson Krusoe, koska hänellä oli
semmoinen matkustelemisen halu. Kaiken tämän kuulin minä hänestä
muilta, sillä itse puhui hän hyvin vähän, ainoastaan sen verran kuin
välttämättömästi tarvittiin. Hän oli hyvin pienikasvuinen mies,
ijältään jo noin viidenkymmenen vanha, tavattoman hiljainen, ja
rauhallinen; olisipa häntä luullut miltei tylsämieliseksi. Kesällä oli
hänen tapansa istua auringon paisteessa ja mutista suunsa sisässä
jotain laulua, kuitenkin niin hiljaan, ettei sitä viiden askeleen
päähän enää kuulunut. Hänen kasvonpiirteensä olivat jäykistyneet, hän
söi vähän, enimmiten leipää, ostamatta kertaakaan kalatsia tai viinaa;
tuskinpa oli hänellä koskaan rahoja, tuskin osasi hän niitä lukeakaan.
Häntä ei mikään näyttänyt liikuttavan. Vankilan koiria syötti hän
väliin kädestään, eikä niitä täällä kukaan muu syöttänytkään.
Venäläinen yleensä ei ole halukas koirien syöttämiseen. Sanottiin
hänen olleen naimisissakin, jopa kaksikin kertaa; tiedettiin myös,
että hänellä oli lapsia jossain... Minkä vuoksi oli hän joutunut
vankeuteen, sitä en tiedä. Vangit odottivat aina, että hän täältäkin
karkaisi, mutta eikö liene aika vielä tullut vai liekö ikä painanut,
koska hän eleli täällä elelemistään tarkastellen kaikessa
hiljaisuudessa ympärillään olevaa kummallista menoa. Muutoin ei häneen
saattanut aivan varmaan luottaa; vaikka hänellä ei olisi luullutkaan
olevan syytä karkaamiseen, oli kuitenkin metsässä kuljeskeleminen
paratiisin kalttaista verrattuna vankilan elämään. Asia on aivan
ymmärrettävä. "Vaikka tuntuukin raskahalta, on kuitenkin oma valta" --
siinäpä onkin syy, minkä tähden kaikki vangit Venäjällä, olkootpa he
missä hyvänsä, tulevat keväisin levottomiksi. Mutta kaikki eivät
suinkaan aio karata; aivan varmaan voipi sanoa, että semmoisia
aikeita, katsoen asian vaikeuteen ja edesvastauksen suuruuteen, on
vaan yhdellä sadasta; muut yhdeksänkymmentä yhdeksän ainoastaan
kuvailevat mielessään, kuinka ja minne voisi karata, keventäen
rintaansa semmoisilla haaveksimisilla. Jotkut tyytyvät vaan
muistelemaan, kuinka he ennen olivat karanneet... Minä puhun
nyt tuomionsa saaneista vangeista. Paljoa useammin tekevät
syytöksenalaiset karkausyrityksiä. Määräajaksi tuomitut karkailevat
ainoastaan vankeutensa alussa. Oltuansa vankilassa pari-kolme vuotta,
rupeevat he pitämään arvossa näitä vuosia tahtoen mieluummin lopettaa
vankeusaikansa laillisella tavalla ja päästä siirtolaisiksi kuin
antautua uusiin vaaroihin, jollei yritys sattuisi onnistumaan. Ja
mahdollistahan on, ettei se onnistu. Ehkäpä vaan joka kymmenennelle
onnistuu kohtalonsa muuttaminen. Tuomionsa saaneista ovat pitkäksi
ajaksi tuomitut muita taipuvaisempia karkausretkiä tekemään.
Viisitoista ja kaksikymmentä vuotta tuntuu heistä ijankaikkisuudelta
ja niin pitkäksi ajaksi tuomittu on aina taipuvainen uneksimaan
kohtalonsa muutosta, vaikkapa hän olisikin ollut jo kymmenen vuotta
vankeudessa. Vihdoin estävät poltinmerkitkin karkausyrityksiä.
"Kohtalon muuttaminen" on tullut pysyväksi lausetavaksi. Niinpä
oikeuden edessäkin, kun vankia syytetään karkaamisesta, sanoo hän
tahtoneensa muuttaa kohtaloansa. Karkulainen ei tapailekaan
täydellistä vapautta -- hän tietää, että se on melkein mahdotonta --
mutta hän tahtoo päästä joko toiseen laitokseen tai siirtokuntaan tai
myöskin uudestaan oikeuden tutkittavaksi -- sanalla sanoen minne
hyvänsä, kunhan vaan ei joutuisi entiseen vankeuspaikkaansa, johon hän
on kyllästynyt. Jolleivät nämä karkulaiset löydä itselleen kesän
kuluessa jotain sopivaa lymypaikkaa, jossa voisivat viettää talvensa,
jolleivät esim. tapaa jotain karkulaisten suojelijaa, jolle siitä
olisi hyötyä, tai saa itselleen, välistä murhankin avulla, passia,
jolla voisivat kaikkialla oleskella -- tulevat he syksyksi, jollei
heitä sitä ennen saada kiinni, suurissa joukoissa kaupunkeihin,
päästäksensä maankulkijoina vankilaan talveansa viettämään toivoen
tietysti voivansa kesän tullen karata sieltä jälleen.

Kevät ei voinut olla minuunkaan vaikuttamatta. Muistan, kuinka minä
joskus halukkaasti katselin paalujen raosta ja seisoin kauan aikaa
nojautuneena aitausta vasten, silmäillen jäykästi ja kyllästymättä,
kuinka ruoho viheriöitsi linnamme vallilla ja kuinka etäinen taivas
kävi yhä sinisemmäksi. Levottomuus ja suru kasvoivat päivä päivältä ja
vankila tuntui yhä enemmän vastenmieliseltä. Vihamielisyys, jota minä
aatelismiehenä sain ensimäisten vuosien kuluessa alinomaa kärsiä
muilta vangeilta, vaivasi minua entistä enemmin. Näinä ensi vuosina
menin minä usein sairashuoneeseen ilman mitään tautia, ainoastaan sen
vuoksi, etten tarvitsisi olla vankilassa ja kärsiä alinomaista vihaa
muiden puolelta. "Tekö rautanoukat, tekö olette meitä noukkineet?"
sanoivat meille vangit, ja minä kadehdin vankilaan saapuvia alhaisoon
kuuluvia miehiä. He tulivat kohta kaikkien toveriksi. Ja niinpä
vaikutti kevät, vapauden ja ilon aika minuun surullisella, ikävällä
tavalla. Paaston loppupuolella, luullakseni kuudennella viikolla, piti
minun paastota. Jo ensimäisen viikon alussa oli vanhin aliupseeri
jakanut vangit paastoviikkojen mukaan seitsemään osaan. Kussakin
osassa tuli siten olemaan noin kolmekymmentä henkeä. Paastoviikko oli
minulle mieluisa. Paastoojat vapautettiin työstä. Me kävimme lähellä
olevassa kirkossa, noin pari-kolme kertaa päivässä. Pitkään aikaan en
ollut käynyt Herran huoneessa. Suurenmoinen jumalanpalvelus, johon
olin tottunut jo lapsuudestani vanhempieni kodissa, juhlalliset
rukoukset, maahan kumarrukset -- kaikki se muistutti minulle kaukaista
entisyyttä, muistutti nuoruuteni aikaa, ja tuntuipa hyvältä, kun
meidät lähetettiin aamulla pitkin jäätynyttä maata ladatulla pyssyllä
varustetun sotamiehen seurassa kirkkoon. Sotamies ei tullut kuitenkaan
sen sisälle. Kirkossa asetuimme me taajana joukkona aivan oven suuhun,
jonne kuului vaan virrenlukijan kova ääni ja näkyi joskus vilaukselta
papin musta kaapu sekä hänen paljas päälakensa. Muistui mieleeni,
kuinka minä lapsuuteni aikana olin katsellut kirkossa alhaista kansaa,
joka tungeskeli oven suussa ja nöyrästi väistyi paksujen olkapolettien
tai hyvinvoivan herrasmiehen taikkapa myöskin komeasti puetun,
jumalisen rouvasihmisen edestä, jotka kaikin mokomin tahtoivat päästä
etupuolelle ja olivat alinomaa valmiit riitelemään ensimäisistä
paikoista. Silloin näytti minusta, että oven suussa olijat
rukoilivatkin toisin kuin perimmäiset, rukoilivat nöyrästi ja
hartaasti, ikäänkuin tuntien täydellisesti alennuksensa tilan.

Nyt piti minunkin seistä samalla paikalla, eikä edes aivan
samallakaan; meidän luotamme väistyivät kaikki, ikäänkuin olisivat
meitä pelänneet; meille annettiin tuon tuostakin almuja, ja muistanpa,
että se tuntui minusta omituisen mieluisalta ja hyvältä. "Olkoon
vaikka niinkin!" ajattelin itsekseni. Vangit rukoilivat hyvin
hartaasti ja kukin heistä uhrasi vähäpätöisen kopeikkansa kynttilän
ostoa tai kirkon kolehtia varten. "Olemmehan mekin ihmisiä",
ajattelivat he kenties silloin tai tunsivat rinnassaan, että Jumalan
edessä olimme kaikki samanlaisia... Me kävimme Herran ehtoollisella
ennen aamu-jumalanpalvelusta. Kun pappi kalkki kädessä luki sanat:
"...ota minut vastaan niinkuin sinä otit ryövärin vastaan" --
sovittivat vangit nämä sanat itseensä ja lankesivat polvilleen niin
että kahleet rämähtivät.

Pääsiäisviikko oli käsissä. Kullekin vangille annettiin esimiesten
määräyksestä kananmuna ja palanen vehnäleipää. Kaupungista oli nytkin
lähetetty paljon antimia. Myöskin pappi ristin kanssa tuli luoksemme
ja esimiehet kävivät meitä katsomassa; taaskin valmistettiin rasvaista
kaalisoppaa, taaskin ilmestyi humalaisia ja hoipertelevia aivan samoin
kuin jouluna, sillä eroituksella kuitenkin, että nyt sai kävellä
vankilan pihalla ja lämmitellä auringon paisteessa. Olo oli
valoisampaa ja väljempää kuin talvella, mutta samalla myöskin
ikävämpää. Pitkä, loppumaton kesäpäivä kävi erittäin tukalaksi
juhlina. Arkipäivät saatiin kulumaan työn-teolla.

Kesäiset työt olivat paljoa vaikeammat kuin talviset. Vangit
rakensivat, kaivoivat maata, kasailivat tiilejä; toiset heistä tekivät
sepän, nikkarin ja maalarin töitä ruunun rakennuksia korjattaessa.
Toiset kävivät tiiliä tekemässä. Tätä työtä pidettiin meillä
vaikeimpana. Tiilitehdas oli noin kolmen tai neljän virstan päässä
linnasta. Joka päivä noin kello kuuden aikaan aamulla lähti koko kesän
kuluessa iso joukko vankeja, noin viisikymmentä miestä, tiilintekoon.
Tähän toimeen valittiin karkean työn tekijöitä, s.o. semmoisia, jotka
eivät olleet käsityöläisiä eivätkä harjoittaneet mitään ammattia. He
ottivat mukaansa leipää, sillä paikan etäisyyden vuoksi ei ollut
edullista käydä kotona syömässä ja siten kulkea noin kahdeksan virstaa
liikaa; he söivät päivällisensä vasta illalla työstä palattuansa.
Urakka taas annettiin joka päiväksi erältänsä ja oli sellainen, että
siihen tarvittiinkin kokonainen päivä. Ensiksikin oli savi kaivettava
sekä kuljetettava määrätylle paikalle; kun sitten vesi oli kannettu,
piti savea polkea kuopassa ja vihdoin tehdä siitä tiilejä, luullakseni
parisataa, ehkäpä puolikolmattakin sataa. Minä kävin tehtaalla
ainoastaan kaksi kertaa. Työmiehet palasivat sieltä illalla väsyneinä,
vaivaantuneina ja nurisivat koko kesän kuluessa toisille vangeille
siitä, että heidän piti tehdä raskainta työtä. Semmoinen nurina oli
heille ikäänkuin lohdutuksena. Jotkut kävivät kuitenkin tiilinteossa
mielellään; sillä olihan tehdas kaupungin ulkopuolella, avonaisella,
yksinäisellä paikalla Irtishin rannalla. Olihan ainakin hauskaa
katsella ympärilleen tarvitsematta nähdä vankilaa! Saattoihan myöskin
polttaa tupakkaa vapaasti ja loikoa huviksensa puolentunnin verran
nurmikolla. Minä kävin joko verstaassa, niinkuin ennenkin, tai
alabasteria tekemässä taikka myöskin olin tiilin kantajana, kun toiset
rakensivat. Viimemainitussa työssä piti minun kerran kuljettaa tiiliä
Irtishin rannalta rakennuksilla olevalle kasarmille seitsemänkymmenen
sylen päähän linnan vallin yli, ja sellainen työ kesti kaksi kuukautta
peräkkäin. Mutta olinpa kuitenkin hyvillämielin, vaikka nuora, jolla
kannoin tiilejä, hieroi alinomaa olkapäätäni. Minä iloitsin siitä,
että työstä voimani nähtävästi lisääntyivät. Alussa jaksoin minä
kantaa kerrallaan ainoastaan kahdeksan tiiliä, joista kukin painoi
noin kaksitoista naulaa. Mutta sitten saatoin kantaa kaksitoista, jopa
viisikintoista ja se seikka ilahutti minua. Ruumiillista voimaa
tarvitaan vankilassa yhtä paljon kuin siveellistäkin, jotta voisi
kestää tämän kirotun elämän aineellisia hankaluuksia. Mutta minä
tahdoin elää vankeuteni jälkeenkin.

Tiilien kantaminen ei miellyttänyt minua ainoastaan sen tähden, että
ruumiini voimat siten lisääntyivät, vaan myöskin siitä syystä, että
sain tehdä tätä työtä Irtishin rannalla. Minä puhun usein tästä
rannasta sen vuoksi, että ainoastaan siellä sain nähdä Luojan
maailmaa, puhdasta, kirkasta laaksoa, asumattomia, vapaita aroja,
jotka tyhjyydellään tekivät minuun omituisen vaikutuksen. Siellä voin
asettua selin linnaan, joten se katosi näkyvistä. Kaikki muut työt
tehtiin linnassa tai sen läheisyydessä. Jo ensi päivistä rupesin minä
vihaamaan tätä linnaa ja etenkin muutamia sen rakennuksia. Majuurimme
asumus näytti minusta kirotulta, ilettävältä paikalta ja minä en
voinut olla tuntematta katkeruuden tunteita, kun sen sivu satuin
kulkemaan. Mutta rannalla saatoin unohtaa kaikki katsellessani erämaan
avaruutta. Kaikki oli minulle siellä rakasta, armasta: niinhyvin
sinisellä taivaalla kirkkaasti paistava aurinko kuin myöskin kaukainen
laulu, joka kajahteli kirgiisiläiseltä rannikolta. Kun sitten katselin
kauan aikaa ympärilleni, niin huomasinkin jonkun köyhän
kirgiisiläisteltin; sen läheisyydessä oli tavallisesti savua ja
kirgiisiläisvaimo, joka hääri kahden lampaansa kanssa. Kaikki tämä oli
köyhää, villiä, mutta kuitenkin vapaata. Saattoi nähdä myöskin jonkun
linnun lentävän ilman halki ja seurata kauan aikaa sen lentoa: väliin
kosketti se veden pintaa, katosi sitten näkyvistä ja ilmestyi taas
kaukana, tuskin häämöttävänä pilkkuna... Pieni, kuihtunut kukkanenkin,
jonka minä aikaisin keväällä löysin kivien kolosta, veti
taudintapaisesti huomiotani puoleensa. Suruni tänä ensimäisenä
vankeusvuotenani oli kovin suuri ja vaikutti mieleeni häiritsevästi,
katkerasti. Senpä tähden en minä voinutkaan huomata kaikkea, mitä
ympärilläni tapahtui. Minä suljin silmäni enkä tahtonut kaikkea
nähdäkään. Pahanilkisten vankeustoverieni joukossa en minä huomannut
hyviä ihmisiä, jotka vastenmielisestä ulkomuodostaan huolimatta
kykenivät ajattelemaan ja tuntemaan. Myrkyllisten sanojen ohessa en
huomannut ystävällisiä, jotka olivat sitä kalliimpia, koska ne
lausuttiin teeskentelemättömästi, välistä sydämen pohjasta, sydämen,
joka oli ehkä kärsinyt enemmän kuin omani. Mutta miksi puhuisin siitä
kovin laveasti? Minä olin mielissäni, kun kotiin palanneena tunsin
itseni kovin väsyneeksi; ajattelin: ehkäpä nyt saan unta! Sillä
nukkuminen oli kesällä raskasta, melkeinpä raskaampaa kuin talvella.
Illat olivat tosin joskus hyvin mieluisat. Aurinko, jonka säteet eivät
koko päivänä poistuneet vankilan pihasta, alkoi vähitellen laskeutua
maillensa. Ilma kävi viileäksi ja sen jälkeen tuli (suhteellisesti
puhuen) kylmänlainen yö. Odotellessaan vankilan lukitsemista,
kävelivät vangit pihalla. Suurin osa heistä hääräili kuitenkin
kyökissä. Siellä keskusteltiin aina jostain päivän kysymyksestä,
juteltiin niitä näitä jonkun huhun johdosta, joka usein tuntui
hullunkuriselta, vaan herätti kuitenkin vangeissa tavatonta
uteliaisuutta; kerrottiin esim., että majuuriamme aiotaan panna
viralta. Vangit olivat herkkäuskoisia kuin lapset; he tiesivät, että
huhu oli perätön, että sen oli pannut liikkeelle tunnettu lörpöttelijä
Kwasow, joka jo kauan aikaa sitten oli kadottanut kaiken luottamuksen,
koska hän valehteli joka askeleella: siitä huolimatta tarttuivat
kaikki hänen levittämäänsä huhuun, punniten ja arvostellen sitä sekä
lohduttaen sillä itseänsä. Asia päättyi kuitenkin niin, että he
suuttuivat vihdoin itseensä ja häpesivät omaa herkkäuskoisuuttaan.

-- Kukas hänet panisi viralta! huusi joku; -- onhan hänellä siksi
paksu niska, kylläpähän kestää!

-- No, onpa hänelläkin herransa! vastasi eräs tulinen ja ymmärtävän
näköinen, mutta tavattoman riidanhaluinen vanki.

-- Eihän toinen korppi toisen silmää puhkaise! huomautti jyrkästi eräs
harmaapäinen vanki, joka yksinään söi kaalia nurkassa.

-- Luuletkos, että esimiehet tulevat sinulta kysymään, panevatko hänen
viralta vai eivät? lisäsi välinpitämättömänä neljäs rämpytellen
hiljalleen balalaikkansa kieliä.

-- Miks'ei? vastasi toinen kiivaasti; -- ja kun ruvetaan kyselemään,
niin kaikkien on ilmoitettava. Kyllähän täällä muuten huudetaan, vaan
kun asiaksi tulee, niin silloin aristellaan.

-- Kuinkas sitten? sanoi balalaikan rämpyttäjä. -- Olemmehan vankeja.

-- Joku päivä sitten, jatkoi riitainen mies -- jäi jälelle hiukan
jauhoja; ne kerättiin kokoon ja lähetettiin myytäviksi. Mutta mitenkäs
kävi? Asiasta tehtiin ilmoitus ja jauhot otettiin pois; se oli
olevinaan tarkkuutta. Onko mokomaa ennen kuultu?

-- Kellekäs sinä tahdot, että kaivattaisiin?

-- Kelle! Tietysti itse leviisorille, joka liikkuu tarkastuksilla.

-- Mille leviisorille?

-- Se on totta, veliset, että leviisori liikkuu, sanoi nuori, vikkelän
näköinen vanki, joka oli ollut ennen kirjurina ja oli lukenut
"Lavalliorin herttuattaren" tai jotain semmoista. Hän laski aina
leikkiä, mutta häntä kunnioitettiin kuitenkin ymmärtäväisenä ja
kokeneena miehenä. Huolimatta sen enempää yleisestä uteliaisuudesta,
jonka sanoma reviisorin tulosta oli herättänyt, meni hän suoraan
kyökkipiian s.o. kokin luo ja pyysi häneltä maksaa. Kokit
myyskentelivät aina jotain semmoista. He ostivat esim. omilla
rahoillaan suuren maksapalan, jonka sitten paistoivat ja möivät
vähittäin vangeille.

-- Puolenko kopeikan, vai kopeikanko edestä? kysyi kokki.

-- Leikkaa kopeikan edestä; antaa ihmisten kadehtia! vastasi vanki. --
Kenraali, veliset, kenraali semmoinen on matkalla Pietarista; hän
tarkastelee koko Siperjan. Se on aivan varma. Komendanttilaiset
kertoivat.

Uutisella oli tavaton vaikutus. Neljänneksen tuntia keskusteltiin
kenraalista, ja siitä, oliko hän korkeampi täkäläisiä kenraaleja?
Esimiehistä ja heidän arvostaan, s.o. siitä, kuka heistä on ylempi,
kuka alempi, keskustelevat vangit hyvin mielellään, jopa riitelevät ja
haukkuvatkin toisiaan kenraalien tähden, ja ovatpa vähältä tapellakin.
Luulisi, ettei semmoinen kiista maksa vaivaa. Mutta tietoa
kenraaleista ja esimiehistä yleensä pidettiin jonkunlaisena
taitavuuden puntarina, jonkunlaisena osoituksena siitä, mimmoinen
yhteiskunnallinen asema vangilla ennen aikaan oli ollut. Yleensä
olivat keskustelut korkeista esimiehistä vankien mielestä mitä
tärkeimpiä keskusteluita.

-- Siis todellakin asia käypi siksi, että majuuri pannaan viralta
pois, huomautti Kwasow, joka oli pieni, punakka mies, kiivasluontoinen
ja hyvin tolkuton. Hän olikin pannut liikkeelle huhun majuurin viralta
panemisesta.

-- Kylläpähän lahjoo! tokasi siihen äskenmainittu jörönnäköinen vanki,
joka jo oli saanut kaalisopan suuhunsa.

-- Lahjoo kuin lahjookin, sanoi toinen. -- Vähäkös hän on rahoja
riistänyt itselleen! Ennen palveli hän pataljoonassa. Joku aika sitten
tahtoi hän naida ylipapin tyttären.

-- Mutta siitäpä ei tullutkaan mitään: sai kääntyä tyhjin toimin pois;
siis onkin hän köyhä. Ei hänestä ole naimaan! Kovin on tyhjä mies.
Pääsiäisen aikaan kadotti hän kaikki korttipelissä; Fetka sen niin
kertoi.

-- Niin; kyllä hän osaa tuhlata.

-- Oh, veliseni, kyllähän minäkin olin naimisissa. Ei ole köyhästä
naimaan: yökään ei tahdo riittää! huomautti Skuratow, yhtyen
keskusteluun.

-- Kuinkas muuten! Sinusta tässä olikin juuri kysymys, huomautti
entinen kirjuri. -- Ja sinä, Kwasow, olet pöllö, sen sanon suoraan.
Luuletkos sinä todellakin, että majuuri voi lahjoa semmoisen kenraalin
ja että semmoinen kenraali tulee tosiaankin Pietarista käsin majuurin
tähden? Pöllö olet sinä, se sinä olet.

-- Kuinkas sitten? Eikös kenraalit otakkaan lahjoja? kysäsi joku
epäilevästi.

-- Se on tietty, etteivät ota, mutta jos ottavat, niin ottavat
runsaasti.

-- Tietysti runsaasti, arvon mukaan.

-- Kenraalit ottavat aina, huomautti Kwasow päättävästi.

-- Sinäkös heitä olet lahjonut? sanoi sisään tullut Baklushin
halveksivasti. -- Oletkohan kenraalia koskaan nähnytkään?

-- Olenpa niinkin!

-- Valehtelet.

-- Itse valehtelet.

-- No jos olet nähnyt, niin sanoppas nyt kaikkien kuullen, minkä
kenraalin olet nähnyt? Sano nyt, sillä minä tunnen kaikki kenraalit.

-- Minä olen nähnyt kenraali Siebertin, vastasi Kwasow hiukan
epäilevän näköisenä.

-- Siebertinkö? Semmoista kenraalia ei olekkaan. Ehkä on hän,
tuo samainen Siebert vilaissut selkääsi ollessaan vasta
överstiluutnanttina; mutta sinä hämmästyksissäsi luulit häntä
kenraaliksi.

-- Kuulkaahan, mitä sanon, huusi Skuratow; -- sillä minä olen nainut
mies. Kenraali Siebert oli tosiaankin Moskovassa; saksalaista
sukuperää hän oli, vaan kuitenkin venäläinen. Joka vuosi kävi hän
paaston aikana ripillä venäläisen papin luona. Joka päivä joi hän
neljäkymmentä lasia vettä. Sanottiin, että hän paranteli itseään
jostakin taudista vedellä; hänen oma kamaripalvelijansa puhui minulle
siitä.

-- Kai hänelle ilmestyi vatsaan ruutanoita semmoisesta
vesipaljoudesta, huomautti balalaikan rämpyttäjä.

-- Mitä te joutavia juttelette! Tässä on oikea asia kysymyksessä...
Minkäslainen reviisori se on, joka tulee? huomautti hätäilevästi eräs
ijäkäs vanki, entinen husaari, nimeltä Martinow.

-- Kaikki on valetta! virkkoi eräs epäilijä. Mistähän mokomat jutut
lähtenevätkään? Kaikki on pelkkää valetta.

-- Eipä olekkaan valetta! huomautti opettavaisesti Kulikow, joka sitä
ennen oli vaiennut. Hän kuului johtaviin henkilöihin; ijältään oli hän
noin viidenkymmenen vanha, arvokkaan näköinen ja hieman ylpeä
käytöksessään. Hän tiesi asemansa ja kerskaili siitä. Hän oli
mustalainen ja paranteli eläimiä, joten hän ansaitsi itselleen rahaa
kaupunkilaisilta; vankilassamme myi hän viinaa. Hänellä oli älyä ja
kokemusta. Suulas oli hän myöskin.

-- Asiassa on perää, veliseni, jatkoi hän rauhallisesti; -- viime
viikolla kuulin minä, että kenraali, arvokkaimpia nähkääs, matkustelee
tarkastuksilla pitkin Siperjaa. Se on tietty, että hänetkin lahjotaan,
mutta sitä ei tee meidän kahdeksansilmäinen; hän ei sitä mitenkään
uskaltaisi. Tosin on kenraalejakin kaikenlaisia, veliseni. Mutta sen
minä sanon teille, että majuurimme jää kaikissa tapauksissa
paikoilleen. Se on ihan varma. Meistä ei ole kantelemaan ja esimiehet
taas eivät rupea toisiansa ilmi antamaan. Reviisori pilkistää
vankilaan ja sitten lähtee pois; ilmoituksen tekee hän semmoisen, että
kaikki on hyvässä kunnossa...

-- Niinpä niinkin; mutta majuuri on kuitenkin peloissaan: aamusta asti
on ollut humalassa.

-- Mustaa koiraa ei saa pesemälle valkeaksi. Eihän hän ole ensi kertaa
humalassa!

-- Johan sitte oltaisiin hukassa, jos ei kenraalikaan voisi saada
mitään aikaan! Jo on ollut tarpeeksi heikäläisten juonia! Niin
puhuivat vangit kiihkoisasti keskenään.

Sanoma reviisorin tulosta levisi kohta koko vankilaan. Pitkin pihaa
kulki vankeja, jotka hätäisesti kertoilivat toisilleen uutisen. Toiset
pysyivät suotta välinpitämättöminä antaakseen siten itselleen enemmän
arvoa. Kasarmien portailla istui vankeja balalaikat käsissä. Toiset
jatkoivat tarinoimista. Muutamat laulelivat laulujaan; kaikkien mielet
olivat sinä iltana liikutetut.

Kello kymmenen aikaan luettiin meidät, ajettiin kasarmeihin ja
suljettiin sinne yöksi. Yöt olivat lyhyet; sillä viidennellä tunnilla
käytiin meitä jo herättämässä. Kukaan ei nukkunut ennen yhtätoista.
Siihen asti häärittiin ja tarinoitiin; jotkut panivat toimeen
maidaneja kuten talvellakin. Yö oli kauhean kuuma ja tukahuttava.
Vaikka ikkunasta puhalsikin kylmää ilmaa, kääntelivät vangit kuitenkin
itseään lavereilla aivan kuin huumaantuneina. Syöpäläisiä oli
lukematon paljous. Niitä oli tosin talvellakin jokseenkin paljon,
mutta kevään tullen ilmaantui niitä siinä määrin, ettei minulla ilman
omaa kokemusta olisi niiden paljoudesta mitään käsitystä. Ja mitä
lähemmäksi kesä tuli, sitä rasittavammiksi kävivät syöpäläiset. Tosi
on, että niihin voipi tottua, sen tiedän omasta kokemuksestani; mutta
sittenkin oli niistä paljon vastusta. Ne kiusasivat niin, että ihminen
oli aivan kuin kuumetaudissa, voimatta mitenkään nukkua. Kun ne sitten
aamun tullen lakkasivat vaivaamasta ja kun niiltä vihdoin pääsi
nukahtamaan, kajahti äkkiä armoton rummun pärinä vankilan portilla.
Kiroillen kuunteli vanki kovaäänistä rummutusta ja ikäänkuin luki
kapulan lyöntejä, samalla kun hänen mieleensä johtui se seikka, että
samoin tulee olemaan huomennakin sekä ylihuomenna ja vielä useampien
vuosien kuluessa niin kauan kuin vankeutta kestää. Mutta kuinkas kauan
on se vielä kestävä? Sillä välin täytyi nousta ylös; alkoi tavallinen
liike, tungeskeleminen... Vangit pukivat päällensä ja kiiruhtivat
työhön. Puolen päivän aikaan saattoi tosin nukkua vielä tunnin verran.

Sanoma reviisorista ei ollut perätön. Huhut tulivat päivä päivältä yhä
varmemmiksi ja vihdoin tiesivät kaikki, että eräs arvokas kenraali oli
lähetetty Pietarista tarkastusmatkalle Siperjaan ja että hän jo oli
Tobolskissa. Joka päivä tuli uusia tietoja vankilaan. Kaupungissa
kerrottiin, että kaikki aristelivat, puuhailivat ja tahtoivat
näyttäytyä niin edullisessa valossa kuin mahdollista. Sanottiin, että
esimiehet valmistelivat vastaanottoja, pitoja, juhlia. Vankeja
lähetettiin joukottain tasoittamaan katuja, kitkemään ruohoa,
maalaamaan aitoja ja pylväitä, kalkitsemaan, voitelemaan, sanalla
sanoen hät'hätään korjaamaan kaikki, mikä vaan oli silmiin pistävää.
Meikäläiset ymmärsivät tämän seikan hyvin hyvästi, ja keskustelivat
asiasta yhä kiivaammin, yhä äkäisemmin. Heidän mielikuvituksellaan ei
ollut enää rajoja. Aiottiinpa tehdä valituksiakin, kun kenraali rupeaa
kyselemään, olivatko vangit tyytyväisiä? Sen ohessa riideltiin
kovasti. Majuuri oli kuin tulisilla hiilillä. Entistä useammin kävi
hän vankilassa, useammin huusi ja hyökkäsi ihmisten kimppuun, useammin
kutsui vankeja vahtipaikalle ja piti tarkan vaarin puhtaudesta sekä
siivoudesta. Tähän aikaan tapahtui vankilassa aivan kuin sallimuksesta
eräs ikävä kohtaus, joka kuitenkaan ei lisännyt majuurin
levottomuutta, kuten olisi voinut luulla, vaan päin vastoin tuotti
hänelle huvitusta. Eräs vanki pisti tappelussa vastustajaansa
naskalilla sydänalaan.

Vanki, joka teki rikoksen, oli nimeltään Lomow; sitä, joka oli saanut
haavan, sanottiin täällä Gawrilkaksi; hän oli ollut ijänikuinen
maankulkija. En muista enää, oliko hänellä muuta nimeä; täällä
sanottiin häntä aina Gawrilkaksi.

Lomow oli ollut varakas talonpoika K:n piirikunnassa. Kaikki Lomowit
asuivat yhdessä; heitä oli: vanha isä, kolme poikaa ja näiden setä,
Lomow. He olivat rikkaita miehiä. Koko läänissä tiedettiin, että
heillä oli kolmensadan tuhannen paikoille puhdasta rahaa. He
viljelivät maata, parkitsivat nahkoja, kävivät kauppaa, mutta
pääasiallisesti harjoittivat koronkiskomista ja maankulkijain sekä
varastetun tavaran kätkemistä y.m. Puolet piirikunnan talonpojista
olivat heille velkaa, olivat heidän hallussaan. Heitä pidettiin
ymmärtävinä ja viekkaina talonpoikina; mutta aikaa myöten paisuivat he
ylpeiksi, etenkin sen jälkeen kun eräs arvokas henkilö rupesi
matkoilla ollessaan poikkeamaan heidän luonaan. Tämä arvokas henkilö
tutustui siten lähemmin vanhaan Lomowiin ja piti hänestä paljon hänen
älykkäisyytensä ja sukkeluutensa tähden. Vihdoin rupesivat he
luulemaan, että saavat tehdä mitä tahtovat, ja ryhtyivät yhä useammin
kaikenlaisiin laittomiin yrityksiin. Kaikki olivat heihin
tyytymättömiä; kaikki toivoivat, että he joutuisivat häviöön; mutta
hepä vaan nostivat päätään yhä korkeammalle. Ispravnikat ja muut
tuomarit eivät merkinneet heidän mielestään mitään. Mutta vihdoin
hekin horjahtivat ja joutuivat perikatoon; eikä se tapahtunut edes
minkään suuremman rikoksen, vaan väärän kanteen tähden. Noin kymmenen
virstan päässä kylästä oli heillä suuri maatila. Eräänä syksynä asui
siellä kuusi kirgiisiläistä, jotka velkaantuneina olivat joutuneet jo
kauan aikaa sitten heidän maaorjikseen. Jonakin yönä saivat nämä
kirgiisit surmansa murhamiehen kädestä. Alkoi oikeudenkäynti, joka
kesti kauan aikaa. Sen kuluessa tuli ilmi paljon ikäviä asioita.
Lomoweja syytettiin työmiestensä murhasta. Heitä epäiltiin siitä, että
olivat muka liian paljon velkaantuneet työmiehilleen ja murhanneet
heidät päästäkseen vapaaksi velan maksamisesta. Oikeuden-käynnin
kuluessa hävisi heidän suuri omaisuutensa. Vanha ukko kuoli. Pojat
lähetettiin pakkotyöhön. Yksi heistä joutui setänsä kanssa meidän
vankilaamme kahdeksitoista vuodeksi. Ja kuitenkin olivat he aivan
syyttömiä kirgiisien murhaan. Vankilaan ilmestyi sittemmin mainittu
Gawrilka, tunnettu veijari ja maankulkija; hänpä ottikin koko asian
niskoilleen. Minä en kuitenkaan kuullut häneltä omaa tunnustusta,
mutta kaikki olivat vakuutetut siitä, että murhatyö oli hänen
tekemänsä. Gawrilka oli ollut maata kiertäessään tekemisissä Lomowien
kanssa. Hän oli lähetetty vankilaan lyhyeksi ajaksi karkulaisena ja
maankulkijana. Kirgiisit oli hän murhannut kolmen muun maankulkijan
kanssa; he olivat toivoneet saavansa rahaa ja sen vuoksi tehneet
murhatyön.

Lomoweja ei täällä suosittu jostain minulle tuntemattomasta syystä.
Toinen heistä, veljenpoika, oli ymmärtäväinen ja sopuisa, mutta hänen
setänsä, joka oli pistänyt Gawrilkaa naskalilla, oli tyhmä ja riitaisa
mies. Jo ennenkin oli hän monen kanssa riidellyt, ja häntä oli
aikalailla lyötykin. Gawrilkaa rakastivat kaikki hänen iloisen ja
sopuisan luonteensa tähden. Vaikka Lomowit tiesivät, että hän oli
syyllinen heidän onnettomuuteensa, eivät he kuitenkaan riidelleet
eivätkä juuri koskaan seurustelleetkaan hänen kanssaan. Mutta äkkiä
syntyi riita Gawrilkan ja setä Lomowin välillä eräästä naisesta.
Gawrilka kerskaili sen suosiosta, mutta toinen tuli mustasukkaiseksi
ja eräänä kauniina päivänä pisti häntä naskalilla.

Vaikka Lomowit olivat hukanneetkin tavaransa oikeuden käynnin aikana,
elivät he kuitenkin vankeudessa rikkaina miehinä. Heillä oli
nähtävästi rahaa. He pitivät teekeittiötä ja joivat teetä. Majuurimme
tiesi sen ja oli siitä kovasti suutuksissaan Lomoweille. Hän koetti
nähtävästi kaikin tavoin heitä ahdistella. Lomowit selittivät asian
siten, että majuuri tahtoi saada heiltä lahjoja. Mutta lahjoja he
eivät antaneet.

Jos Lomow olisi vähänkin syvempään työntänyt naskalinsa, olisi
Gawrilkan henki ollut vaarassa. Mutta nyt pääsi tämä vaan naarmulla.
Asia ilmoitettiin majuurille. Minä muistan, kuinka hän tuli vankilaan
läähättäen ja nähtävästi tyytyväisenä. Hän puhutteli Gawrilkaa
tavattoman ystävällisesti niinkuin omaa poikaansa.

-- Mitä, ystäväiseni, voitko astua sairashuoneeseen vai et? Ei,
parempi on, että valjastetaan hevonen. Toimita hevonen valjaisiin!
huusi hän hätäisesti aliupseerille.

-- Enhän minä mitään kipua tunne, teidän korkeasukuisuutenne. Hän
pisti vaan keveästi, teidän korkeasukuisuutenne.

-- Sinä et tiedä, sinä et tiedä, ystäväni; saatpahan nähdä... Paikka
on vaarallinen; kaikki riippuu paikasta; ihan sydänalaan tähtäsi
heittiö! Mutta sinä, sinä, karjui hän, kääntyen Lomowin puoleen; kas
nyt olet sinä käsissäni!... Vahtipaikalle!

Ja todellakin sai majuuri hänet käsiinsä. Lomow tuomittiin, ja vaikka
haava olikin aivan vähäpätöinen, katsottiin vahingoittamisen aikomus
kuitenkin silminnähtäväksi. Syylliselle lisättiin vankeusaikaa ja
annettiin tuhatta lyöntiä selkään. Majuuri oli aivan tyytyväinen...

Vihdoin tuli reviisorikin.

Toisena päivänä kaupunkiin tulonsa jälkeen saapui hän vankilaamme. Se
tapahtui pyhäpäivänä. Edellisinä päivinä oli meillä kaikki pesty,
silitetty, nuoltu. Vankien päät olivat vast'ikään kerityt. Heidän
vaatteensa olivat valkeat, puhtaat. Kesällä kävivät kaikki asetuksen
mukaan palttinaisissa, valkeissa jakuissa ja housuissa. Selkään oli
jokaiselle neulottu musta ympyrä, noin kaksi versokkaa läpimitaltaan.
Kokonainen tunti opetettiin vankeja vastaamaan, jos korkea tarkastaja
sattuisi tervehtimään. Toimitettiin kertausharjoituksia. Majuuri hyöri
ja pyöri kuin hullu. Tuntikauden ennen kenraalin ilmaantumista
seisoivat kaikki paikoillaan kuin puukuvat. Vihdoin, puolenpäivän
aikaan tuli kenraali. Se oli arvokas kenraali, niin arvokas, että
kaikkien virkamiesten sydämet koko länsi Siperjassa sykähtivät hänen
paikalle tullessaan. Hän tuli sisään jyrkän ja mahtavan näköisenä;
hänen jälkeensä seurasi suuri joukko paikallisia esimiehiä, kenraaleja
ja överstejä. Oli siinä eräs siviiliherrakin, korkeakasvuinen ja
kaunismuotoinen, puettuna hännystakkiin; hän oli tullut niinikään
Pietarista ja käyttäytyi erittäin vapaasti ja itsenäisesti. Kenraali
kääntyi usein hänen puoleensa hyvin kohteliaasti. Vankeja kummastutti
suuresti, että siviiliherra sai osakseen semmoista kunnioitusta,
vieläpä niin arvokkaan kenraalin puolelta! Sittemmin saatiin tietää
hänen sukunimensäkin ja sekin, ken hän oli. Majuurimme, sinipunaisella
kauluksella varustetussa virkapuvussaan, verisine silmineen,
punottavine kasvoineen ei tehnyt nähtävästi kenraaliin mieluista
vaikutusta. Kunnioituksesta ylhäistä vierasta kohtaan oli hän ilman
silmälaseja. Hän seisoi loitompana, suorana kuin tikku, ja odotti
kuumeentapaisesti tilaisuutta, voidakseen tuota pikaa täyttää jotain
hänen ylhäisyytensä mielihalua. Mutta häntä ei tarvittu mihinkään.
Vaieten kulki kenraali kasarmien läpi ja pistäysi kyökkiinkin, jossa
hän luullakseni maistoi kaalisoppaa. Hänelle osoitettiin minua: niin
ja niin, aatelismies muka.

-- Vai niin! vastasi kenraali. Kuinkas hän nyt käyttäytyy?

-- Tähän asti jokseenkin hyvin, teidän ylhäisyytenne, vastattiin
hänelle.

Kenraali nyykäytti päätänsä ja parin minuutin kuluttua lähti pois
vankilasta. Vankien silmät olivat häikäistyt, ja he jäivät
jonkunlaiseen neuvottomuuteen. Mikään valitus majuuria vastaan ei
voinut tulla kysymykseenkään. Ja siitä saattoi majuuri jo ennakolta
olla vakuutettu.



XVI.

Vankilan eläimet.


Hevosen osto, joka tapahtui kohta sen jälkeen, ilahutti vankien mieltä
enemmän kuin ylhäisen tarkastajan käynti. Vankilassa pidettiin hevosta
veden, lijan y.m. kuljetusta varten. Sen hoitajana oli joku vanki. Hän
ajoikin sitä, tietysti vartijan seuraamana. Työtä oli hevosellamme
tarpeeksi sekä aamuin että illoin. Meillä oli ollut jo kauan aikaa
sama hevonen. Se oli hyväluontoinen, mutta lamaantunut. Eräänä
aamuna, vähää ennen Pietarin päivää, kaatui se maahan ja heitti
henkensä. Sääli oli yleinen ja kaikki kerääntyivät elukan
ympärille jutellen sekä riidellen. Täällä olevat hevospuoskarit,
mustalaiset, y.m. osoittivat tässä tilaisuudessa taitoansa, jopa
riitelivätkin keskenään, mutta hevosta eivät he saaneet henkiin. Se
makasi kuolleena, sen vatsa oli turvottunut ja jokainen piti
velvollisuutenaan kosketella siihen sormellaan. Tapahtunut onnettomuus
ilmoitettiin majuurille, joka päätti, että toinen hevonen oli oitis
ostettava. Pietarin päivänä aamujumalanpalveluksen jälkeen, kun kaikki
olivat koossa, tuotiin vankilan pihalle myytäväksi tarjottavia
hevosia. Kaupan hierominen jätettiin vankien tehtäväksi. Täällä oli
hevosten tuntijoita ja kahdensadan viidenkymmenen miehen pettäminen
oli vaikeata. Ilmestyi kirgiisejä, bashkiireja, mustalaisia ja
porvareja. Vangit odottivat kärsimättöminä jokaista uutta hevosta. He
iloitsivat kuin lapset. Enimmin huvitti heitä se seikka, että hekin,
aivan kuin vapaat ihmiset ostelivat itselleen hevosta ja että heillä
oli siihen täysi oikeus. Kolme hevosta tuotiin esiin ja vietiin pois;
vasta neljäs hyväksyttiin ostettavaksi. Myöjät katselivat
kummastellen, jopa aristellenkin ympärilleen, luoden joskus silmäyksiä
mukana oleviin vartijoihin. Kahdensadan miehen suuruinen vankijoukko,
sen kerityt päät, merkityt kasvot ja kahleet olivat omiansa
herättämään hämmästyksen tunteita. Vangit käyttivät monenmoisia
temppuja tutkiessaan esille tuotuja hevosia. He tarkastelivat ja
koittelivat niitä totisen ja huolekkaan näköisinä, ikäänkuin siitä
olisi riippunut vankilan koko onni. Tsherkessit hyppäsivät niiden
selkään; heidän silmänsä hehkuivat ja kerkeästi juttelivat he
keskenään muille ymmärtämättömällä kielellään, näytellen valkeita
hampaitaan ja nyökäytellen päätänsä. Jotkut venäläiset seurasivat
tavattoman tarkkaan heidän keskustelujaan ikäänkuin olisivat tahtoneet
lukea heidän ajatuksiaan. Sanoja eivät he ymmärtäneet, vaan koettivat
kuitenkin heidän kasvoistaan päättää, oliko hevonen heille mieleen vai
ei? Semmoinen omituinen tarkkaavaisuus olisi syrjästä katsoen tuntunut
kummalliselta. Mikähän saattoi vangit moiseen puuhailuun, jopa
semmoisetkin vangit, jotka muuten olivat hiljaisia ja alakuloisia,
tohtimatta äännähtää vertaistensakaan parissa? Näyttipä siltä, kuin he
olisivat ostelleet hevosta itselleen, ikäänkuin heille ei olisi ollut
laisinkaan yhdentekevää, mimmoinen hevonen tulee ostetuksi. Paitsi
tsherkessejä osoittivat taitoansa myöskin mustalaiset ja entiset
hevoskauppiaat; heidän mielipiteilleen annettiinkin suurin arvo.
Syntyipä siinä jonkunlainen kilvoittelu mustalaisen Kulikowin, entisen
hevosvarkaan- ja kauppiaan sekä erään itseoppineen hevospuoskarin,
viekkaan siperjalaisen talonpojan välillä; viime mainittu oli tullut
vankilaan äskettäin, mutta Kulikowin työansio kaupungissa oli jo
ennättänyt siirtyä hänelle. Asia oli semmoinen, että vankilan
puoskareita pidettiin suuressa arvossa koko kaupungissa, eivätkä
ainoastaan porvarit ja kauppiaat, vaan myöskin korkeat viranomaiset
kääntyivät heidän puoleensa, kun heiltä sattui joku elukka
sairastumaan, ja niin he tekivät huolimatta siitä, että kaupungissa
oli varsinaisia eläinlääkärejäkin. Ennen Jelkinin, siperjalaisen
talonpojan, tuloa ei Kulikowilla ollut kilpailijoita, joten hän sai
paljon työtä ja tuloja. Hän oli tyhjänpäiväinen kerskailija, joka
sanoi enemmin tietävänsä kuin oikeastaan tiesikään. Tulojen puolesta
eli hän ylimyksenä vankien kesken. Kokemuksellaan, ymmärryksellään,
rohkeudellaan ja päättäväisyydellään oli hän saavuttanut kunnioitusta
muiden vankien puolelta. Häntä toteltiin täällä. Hän puhui vähän ja
ainoastaan tärkeimmissä asioissa. Hänessä oli paljon todellista,
teeskentelemätöntä pontevuutta. Hän oli jo ikämies, mutta vielä muhkea
ja älykäs. Meitä aatelismiehiä kohtaan käyttäytyi hän kohteliaasti,
mutta samalla arvokkaasti. Jos hänet olisi puettu komeisiin
vaatteisiin ja esitelty kreivinä jossain pääkaupungin klubissa,
luulenpa, että hän olisi osannut käyttäytyä soveliaalla tavalla, olisi
ruvennut vistiä pelaamaan, keskustellut hiukan, mutta painavasti ja
epäilemättä olisi häntä koko illan kuluessa pidetty kreivinä eikä
maankulkijana. Niin oli hän älykäs ja sukkela. Sen lisäksi oli hänen
käytöksessään jotain loistavata, kopeata. Arvattavasti oli hän
elämässään nähnyt paljon. Muuten oli hänen entisyytensä peitetty
tietämättömyyden hämärään. Hän oli erityisessä osastossa. Mutta kun
Jelkin, noin viidenkymmenen vanha, viekas vanhauskolainen talonpoika
tuli vankilaan, pimittyi Kulikowin maine. Parissa kuukaudessa oli
Jelkin riistänyt itselleen kaiken työansion kaupungilla. Hän paransi
helposti semmoisiakin hevosia, joille Kulikow ei saanut mitään apua.
Paransipa hän semmoisiakin, joita eläinlääkäritkään eivät osanneet
parantaa. Tämä talonpoika oli toisten kanssa joutunut vankeuteen
väärän rahan teosta. Pitihän hänen vanhoilla päivillään ruveta
mokomaan toimeen! Itse kertoi hän nauraen, että kolmesta oikeasta
kultarahasta saivat he ainoastaan yhden väärän rahan. Kulikowille ei
hänen puoskaritaitonsa ollut laisinkaan mieleen, sillä hänen oma
maineensa alkoi vankienkin kesken vähetä. Hänellä oli henttu
esikaupungissa; hän kävi plyyssi-housuissa, kantoi hopeista sormusta,
korvarengasta ja omia, reunuksella varustettuja saappaita;
kadotettuansa tulolähteensä, oli hänen täytynyt ruveta anniskelijaksi.
Muutamat arvelivat, että kilpailijat voivat nyt hevosen ostossa joutua
käsikähmäänkin. Uteliaisuus oli yleinen. Kukin oli valinnut
puolueensa. Kummankin puolueen kiivaimmat miehet alkoivat jo tulla
levottomiksi ja rupesivat hienostaan haukkumaan toisiaan. Itse Jelkin
veti jo suunsa mitä ivallisimpaan hymyyn. Mutta asia saikin toisen
käänteen: Kulikow ei tahtonut riidellä, vaan menetteli hyvin viisaalla
tavalla. Aluksi myönsi hän kohteliaasti vastustajansa arvostelun
oikeaksi, vaan saatuaan hänet kiinni jostain sanasta, huomautti
hänelle sävyisästi, mutta pontevasti, että hän erehtyy ja ennenkuin
Jelkin ennätti puolustautua, todisti hän hänelle, missä kaikessa hän
oli erehtynyt. Sanalla sanoen, Jelkin saatettiin ymmälle
äkkiarvaamatta ja taitavasti, ja vaikka voittopuoli jäikin hänelle,
oli Kulikowinkin puolue tyydytetty.

-- Ei, miehet, ei häntä niinkään helposti saada tolkulta; kylläpähän
puolensa pitää, sanoivat toiset.

-- Jelkin tietää enemmän! huomauttivat toiset, mutta jotenkin
sävyisästi. Molemmin puolin puhuttiin sävyisästi.

-- Tosin on hänellä keveämpi käsi, mutta mitä eläimiin tulee, niin ei
Kulikowkaan ole ymmärtämätön.

-- Ei se mies ole ymmärtämätön!

-- Ei ole...

Uusi hevonen vihdoin hyväksyttiin ostettavaksi. Se oli kelpo eläin,
nuori, kaunis, vahva, miellyttävä ja iloinen. Kaikin puolin oli se
moitteeton. Ruvettiin hieromaan kauppaa. Pyydettiin kolmekymmentä
ruplaa, mutta meikäläiset tarjosivat kaksikymmentä viisi. Tingittiin
kiivaasti ja kauan: hintaa vähennettiin ja myönnytyksiä tehtiin.
Vihdoin vankeja itsiänsäkin rupesi naurattamaan.

-- Omastakos kukkarostanne otatte rahat, koska niin tingitte? sanoivat
muutamat.

-- Ruunuako tahdotte sääliä? huusivat toiset.

-- No, onhan se raha kuitenkin meidän kaikkien yhteistä...

-- Yhteistä! Näkyy, ettei meitä hulluja kynnetä eikä kylvetä,
itsestämme synnymme...

Vihdoin suostuttiin maksamaan kaksikymmentä kahdeksan ruplaa. Asia
ilmoitettiin majuurille ja vasta sen jälkeen tehtiin kauppa
lopullisesti. Samalla tuotiin tietysti leipää-suolaa ja uusi hevonen
kuletettiin kunnialla vankilaan. Luullakseni ei ollut sitä vankia,
joka tässä tilaisuudessa ei olisi silitellyt sen kaulaa tai kuonoa.
Samana päivänä valjastettiin uusi hevonen vesitynnyrin eteen ja kaikki
katselivat uteliaasti, kuinka se vetäisi kuormaansa. Vedenvetäjämme
Roman silmäili elukkaa erinomaisen tyytyväisenä. Hän oli noin
viidenkymmenen vanha, vakava ja vaitelias mies. Venäläiset ajurit
ovatkin vakavia ja vaiteliaita luonteeltaan, ikäänkuin oleskeleminen
hevosten parissa todellakin tekisi ihmisen vakavaksi, jopa
juhlalliseksikin. Roman oli hiljainen, kaikille ystävällinen,
harvapuheinen, nuuskasi ja hoiti vanhimmista ajoista asti vankilan
hevosia. Äsken ostettu oli jo kolmas. Täällä olivat kaikki vakuutetut
siitä, että punakarvainen hevonen sopi vankilalle, oli ikäänkuin
kotiutunut täällä. Niin sanoi Romankin. Täplikästä esimerkiksi ei
olisi koskaan ostettu. Vedenvetäjänä oli aina, ikäänkuin jonkunlaisen
etuoikeuden nojalla, Roman, ja täällä ei olisi kenenkään päähän
pistänyt riistää häneltä tätä tointa. Kun entinen hevonen kaatui, ei
edes majuurikaan ruvennut syyttämään häntä huolimattomuudesta; Jumalan
sallimus se oli, mutta Roman oli hyvä ajaja. Uusi hevonen tuli kohta
kaikkein lemmikiksi. Vaikka vangit olivatkin synkkää väkeä, tulivat he
usein sitä hyväilemään. Kun Roman, joelta palanneena, pani aliupseerin
avaamaa porttia kiinni, seisahtui hevonen vankilan pihalle ja katseli
taakseen ajajaansa. "Mene yksinäsi!" huusi sille Roman ja hevonen
lähtikin oitis liikkeelle seisahtuen vasta kyökin edustalle
odottelemaan kokkeja, jotka tulivat ämpärillä vettä noutamaan.

"Viisas hevonen!" huudettiin sille; "yksinään toi saavin!...
Ymmärtääpähän!"

-- Niin todellakin: eläin on, vaan ymmärtää!

-- Oiva olet, hevonen!

Hevonen nyökytti päätään ja puhalteli ilmaa sieraimistaan, ikäänkuin
todellakin olisi ymmärtänyt puhetta ja ollut mielissään kehumisista.
Joku toi sille leipää ja suolaa. Hevonen söi ja taas nyökytti päätään
ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Tunnen sinut, tunnen! Olenhan minä
hyvä eläin ja olethan sinäkin hyvä ihminen!"

Minäkin tarjosin hevoselle usein leipää. Oli hupaista katsoa sen
kaunista päätä ja tuntea kättänsä vasten sen pehmeitä, lämpöisiä
huulia, jotka sukkelaan sieppasivat tarjotut palaset.

Yleisesti sanoen suosivat vangit elukoita ja jos heille olisi
sallittu, olisivat he voineet hoitaa vankilassa koko joukon
kotieläimiä ja siipikarjaa. Ja mikäpä olisikaan voinut suuremmassa
määrin lauhduttaa ja jalostuttaa heidän jäykkiä ja eläimellisiä
luonteitaan kuin juuri sellainen toimi? Mutta sitä ei sallittu. Täällä
vallitsevat olot eivät sitä myöntäneet.

Koko vankeusaikanani oli täällä kuitenkin sattumalta muutamia eläimiä.
Paitsi hevosta oli täällä koiria, hanhia, Wasjka niminen pukki ja
jonkun aikaa myöskin kotka.

Alituisena vankilan koirana oli täällä, kuten jo ennen olen sanonut,
Sharik, joka oli viisas ja hyvä eläin ja jonka kanssa minä olin
alituisessa ystävyydessä. Mutta kun alhainen kansa yleensä pitää
koiraa saastaisena elukkana, johon ei maksa huomiotakaan kiinnittää,
ei Sharikistakaan täällä kukaan huolinut. Se eli omia aikojaan, makasi
pihalla, söi kyökistä heitettyjä ruo'an jätteitä eikä herättänyt
kenessäkään mitään erityistä huomiota; yhtähyvin tunsi se kaikki ja
piti kaikkia vankilassa olijoita isäntinään. Kun vangit palasivat
työstä, ja kun portilla kajahti huuto: "korpraali!" juoksi se
tulijoita vastaan heiluttaen heille häntäänsä ja katseli jokaista
ystävällisesti silmiin odottaen jonkunmoista hyväilyä. Mutta sitä ei
sen osaksi tullut moneen vuoteen keltään muilta kuin minulta. Senpä
vuoksi suosikin se minua enemmän kuin muita. En muista enää, mitenkä
vankilaan ilmestyi toinenkin koira, Bielka. Kolmannen, Kultäpkan toin
minä pienenä pentuna kerran työstä palatessani. Bielka oli omituinen
koira. Sen yli oli joskus ajettu rattailla ja sen vuoksi olikin sen
selkä alaspäin koukistunut; kun se juoksi, näytti siltä, kuin olisi
juossut kaksi valkeata yhteen kasvanutta eläintä. Sen ohessa oli se
paiseinen ja sen silmät vetiset: häntä oli melkein paljas ja aina
koipien välissä. Kohtalon masentamana näkyi se päättäneen olla
hiljakseen. Ei se koskaan haukkunut ketään, ikäänkuin ei olisi
tohtinut. Se söi enimmäkseen leipää kasarmien takana; jos taas näki
jonkun meikäläisen, heittäytyi se oitis selälleen nöyryyden merkiksi,
ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "tee minulle mitä tahdot, minä en aio
vastustella." Ja jokainen vanki, jonka eteen se sillä tavoin
heittäytyi, katsoi ikäänkuin velvollisuudekseen potkasta sitä jalallaan
sanoen: "katsos tuota heittiötä!" Mutta Bielka ei tohtinut vinkuakaan,
vaan jos siihen kovin kipeästi sattui, alkoi se hiljakseen älistä.
Samalla tavoin heittäytyi se selälleen myöskin Sharikin ja kaikkien
muiden koirien edessä juoksennellessaan kasarmien takana. Kun joku iso
koira ryntäsi haukkuen päälle, heittäytyi se selälleen ja makasi siten
liikkumattomana. Mutta koirat ovat hyvillään, kun niiden vertaiset
osoittavat nöyryyttä. Äkäisetkin niistä oitis lauhtuivat ja rupesivat
uteliaina haistelemaan edessään olevaa raukkaa. Mitähän lienee silloin
liikkunut vapisevan Bielkan mielessä? "Annas olla, niin käypi hylky
vielä kiinni!" ajatteli se varmaankin. Mutta nuuskittuaan tarkoilleen,
jätti vieras koira sen rauhaan löytämättä siinä mitään huvittavaa.
Bielka hyppäsi oitis pystyyn ja lähti juosta hölkyttelemään toisten
jälkeen, jotka seurasivat jotain mustaa koiraa. Ja vaikka se tiesi,
ettei voisi koskaan tulla lähempään tuttavuuteen mustan koiran kanssa,
tahtoi se kuitenkin seurata sitä edes kauempaa pitäen sitäkin
huvituksena onnettomuudessaan. Kunnianhimoa sillä ei ollut enää
nimeksikään. Kadotettuaan kaikki tulevaisuuden toiveet, eli se vaan
leipänsä edestä täydellisesti tuntien oman huonoutensa. Minä koetin
sitä kerran hyväillä, joka seikka oli sille niin uutta ja tavatonta,
että se istahti maahan vavisten ja kovaäänisesti vinkuen.
Sääliväisyydestä hyväilin minä sitä usein. Senpä vuoksi ei se
voinutkaan tulla vastaani vinkumatta. Nähtyään minut kaukaa, rupesi se
vinkumaan surkealla äänellä. Toiset koirat repivät sen kerran
kuoliaaksi vallilla.

Aivan toisenluontoinen oli Kultäpka. Minkä vuoksi olin minä sen tuonut
sokeana pentuna verstaasta vankilaan, en tiedä; minua huvitti sen
elättäminen ja kasvattaminen. Sharik otti oitis Kultäpkan
suojelukseensa ja makasi sen kanssa yhdessä. Kun Kultäpka kasvoi
suuremmaksi, salli Sharik sen pureskella ja retuuttaa itseänsä ja
leikki sen kanssa niinkuin isot koirat leikkivät pentujensa kanssa.
Oli omituista, ettei Kultäpka kasvanut paljon korkeudelleen, vaan sen
sijaan kävi vaan yhä pitemmäksi ja leveämmäksi. Se oli takkuvillainen
ja väriltään hiirenkarvainen; sen toinen korva kasvoi alas, toinen
ylös. Luonteeltaan oli se tulinen, niinkuin kaikki pentukoirat, jotka
ilosta vinkuen ja huutaen tunkeutuvat nuolemaan isäntäänsä aina
kasvoihin asti. Jos minä huusin missä hyvänsä: "Kultäpka", ilmestyi se
oitis jostain nurkasta, ikäänkuin maan alta ja riensi luokseni vinkuen
ja vieritellen itseään pitkin maata, kuin pallo ikään. Minä pidin
paljon tuosta pikku elukasta. Näytti siltä, kuin kohtalo olisi
valmistanut sille runsaasti iloa ja riemua. Mutta eräänä päivänä vanki
Neustrojew, joka valmisteli naisten kenkiä ja nahkatavaroita, käänsi
siihen erityisen huomionsa. Hän kutsui Kultäpkan luoksensa, koetteli
sen karvaa ja ystävällisesti vieritteli sitä pitkin tannerta.
Kultäpka, joka ei aavistanut mitään pahaa, vinkui ilosta. Mutta
seuraavana aamuna katosi se. Minä hain sitä kauan; mutta koiraa ei
löytynyt missään, ja vasta kahden viikon kuluttua kävi selväksi, mihin
se oli joutunut. Kultäpkan nahka oli miellyttänyt suuresti
Neustrojewia. Hän nylki koiran ja käytti nahan naisten talvikenkiin,
jotka sotatuomarin rouva oli häneltä tilannut. Hän näytti minulle
kengätkin, kun ne tulivat valmiiksi. Nahka oli oivallista. Kultäpka
parka!

Vankilassa harjoitti moni nahkojen valmistusta ja sitä varten tuotiin
tänne usein hyvävillaisia koiria, jotka oitis hävisivät näkyvistä.
Muistan kerran nähneeni kyökkien takana kaksi vankia. He neuvottelivat
jostain asiasta. Toisella heistä oli nuorassa kiinni komea, suuri
koira, joka nähtävästi oli jotain kallista rotua. Eräs kunnoton
palvelija oli myönyt sen täkäläisille naiskenkien-tekijöille
kolmestakymmenestä kopeikasta. Vangit tekivät valmistuksia sen
hirttämiseksi. Se tapahtui hyvin mukavasti; nahka nyljettiin ja raato
viskattiin syvään likakuoppaan, joka oli vankilamme viimeisessä
perukassa ja josta kesän kuumuudessa levisi kauhean pahaa löyhkää.
Sitä puhdistettiin harvoin. Koira raukka nähtävästi huomasi, mikä
sillä oli edessä. Levottomana silmäili se meitä kolmea vuorotellen ja
uskalsi vaan harvoin heiluttaa tuuheata häntäänsä, ikäänkuin olisi
siten tahtonut lauhduttaa sydämiämme. Minä lähdin pois, vaan he
lopettivat toimensa hyvällä menestyksellä.

Hanhia ruvettiin täällä hoitamaan aivan sattumalta. Kuka niiden
omistaja oli, sitä minä en tietänyt, mutta jonkun aikaa oli niistä
vangeille suurta huvia, ja olivatpa ne tunnetut kaupungissakin. Ne
lisääntyivät täällä ja saivat ruokaa kyökistä. Kun poikaset kasvoivat,
rupesivat ne seuraamaan vankeja työmatkoilla. Niinpian kuin rumpu
alkoi päristä ja vangit lähtivät portille päin, juoksivat hanhet
huutaen heidän jälkeensä ja levitetyin siivin hyppäsivät toinen
toisensa jälkeen pikku portissa olevan kynnyksen yli asettuen sitten
oikealle sivustalle, jossa odottivat siksi, kunnes joukot saatiin
järjestetyiksi. Ne liittyivät aina suurimpaan joukkoon ja työn
kestäessä kuljeskelivat jossain lähellä olevalla laitumella. Niinpian
kuin vangit lopettivat työnsä, olivat hanhetkin valmiit lähtemään.
Linnassa tuli tunnetuksi, että hanhet kävivät vankien kanssa työssä.
"Kas, kun vangit kulkevat hanhineen!" sanoivat vastaantulijat;
"olettepahan saaneet ne oppimaan!" -- "Tuossa on teille hanhia
varten!" lisäsi joku ja antoi almun. Mutta vaikka hanhet olivatkin
ystävällisiä, teurastettiin ne kuitenkin kaikki, kun kerran joku
paasto oli loppunut.

Mutta pukkiamme Wasjkaa ei olisi mitenkään tahdottu teurastaa, jollei
olisi tapahtunut erityinen sattuma. Minulle on niinikään tietymätöntä,
mistä ja miten vankilaamme ilmestyi kerran pieni, sievännäköinen,
valkea pukki. Muutamissa päivissä tuli siitä kaikkien suosikki ja
ilahuttaja. Löytyipä syykin sen pitämiseen: olihan paikallaan, että
tallissa pidettiin pukkia. Yhtähyvin ei se asunut tallissa, vaan
aluksi kyökissä ja sitten missä vaan sattui. Se oli sangen sievä ja
leikkisä elukka. Se tuli luokse huudettaissa, hyppi penkeille ja
pöydille, puski vankeja ja oli aina iloinen sekä leikkisä. Kerran, kun
sillä oli jo jommoisetkin sarvet, rupesi lesgiläinen Babai eräänä
iltana, istuessaan portailla muiden joukossa, leikkimään sen kanssa.
He olivat jo kauan aikaa sysineet otsallaan toisiansa -- siten
leikkivät vangit usein pukin kanssa -- kun Wasjka hypähti äkkiä
ylimmälle portaalle, nousi takajaloilleen ja survaisi Babaita päähän
niin lujasti, että mies lensi nurinniskoin alas kaikkien läsnäolijain
ja Babain itsensäkin suureksi huviksi. Sanalla sanoen, Wasjkasta
pitivät kaikki hyvin paljon. Kun se rupesi kasvamaan, tehtiin sille
yleisen ja vakaan päätöksen mukaan tunnettu leikkaus, jonka täkäläiset
puoskarit osasivat tehdä oivallisesti. "Muuten rupee se haisemaan
pukilta", sanoivat vangit. Sen jälkeen lihoi Wasjka kovasti. Ja sitä
syötettiinkin aivan kuin teurastettavaksi. Siitä kasvoi komea,
pitkäsarvinen ja tavattoman lihava pukki. Ei se tahtonut pysyä oikein
pystyssäkään. Samoin kuin hanhet, tottui sekin käymään kanssamme
työpaikoilla vankien ja vastaan tulijoiden suureksi huviksi. Kaikki
tunsivat vankilan pukin Wasjkan. Välistä, kun esim. oltiin työssä joen
rannalla, taittoivat vangit notkeita vesoja ja kokosivat lehväksiä
sekä kukkia, joilla sitten koristivat Wasjkan: sarvien ympärille
kiedottiin lehväksiä ynnä kukkia ja pitkin ruumista köynnöksiä.
Paluumatkalla kulki koristettu Wasjka tavallisesti vankien edellä ja
nämä astuivat perässä ikäänkuin ylpeillen siitä. Pukin ihaileminen
meni niin pitkälle, että muutamat lapsien tavoin rupesivat miettimään
sen sarvien kultaamista. Mutta asiasta ei tullut kuitenkaan mitään.
Minä muistan kysyneeni Akim Akimitshilta, Isai Fomitshin jälkeen
parhaalta kultaajalta, oliko pukin sarvien kultaaminen mahdollista?
Hän katseli ensin tarkkaan eläintä, mietti sitten ja sanoi, että
"kenties onkin mahdollista, mutta kultaus ei tule pysyväiseksi ja on
muutenkin aivan tarpeetonta." Siihen asia jäikin. Ja kauan olisi
Wasjka elänyt vankilassamme ja kuollut ehkä lihavuuteensa, jollei se
kerran, kulkiessaan työstä palaavien vankien edellä, olisi sattunut
vastaan ajavan majuurin silmiin. -- "Seis!" huusi tämä; "kenen on
pukki?" Hänelle selitettiin asia. -- "Kuinka! Vankilassa on pukki ja
minun luvattani! Aliupseeri tänne!" Aliupseeri tuli esiin, ja oitis
annettiin käsky pukin teurastamisesta. Sen nahka oli nyljettävä ja
myytävä torilla; rahat pantavat ruunun kasaan, mutta lihat määrättiin
käytettäviksi vangeille valmistettavaa kaalisoppaa varten. Vankien
kesken syntyi yleinen sääli, mutta majuuria täytyi kuitenkin totella.
Wasjka teurastettiin likakuopan päällä. Lihat osti eräs vanki ja
maksoi niistä toisille puolitoista ruplaa. Millä rahoilla ostettiin
kalatseja, vaan lihan omistaja möi tavarataan vähittäin muille
paistiksi. Liha olikin erittäin maukasta.

Vankilassa eli jonkun aikaa myöskin kotka, pientä, aroilla oleskelevaa
rotua. Joku oli tuonut sen vankilaan haavoitettuna, vaivaantuneena.
Kaikki vangit keräytyivät sen ympärille; se ei voinut lentää: oikea
siipi laahasi pitkin maata ja toinen jalka oli poikki. Muistan, kuinka
se tuimasti katseli ympärillään olevaa uteliasta miesjoukkoa avaellen
käyrää nokkaansa ja ollen valmiina taistelemaan henkensä edestä. Kun
vangit olivat sitä kylliksensä katselleet ja lähteneet erilleen,
poistui se hyppien toisella jalallaan ja heilutellen tervettä siipeään
vankilan etäisimpään perukkaan, jossa se lyyhistyi paalujen
nurkkaukseen. Siinä se eli noin kolme kuukautta. Ensi alussa tulivat
vangit sitä usein katsomaan ja usuttelivat koiria sen päälle. Sharik
ryntäsi sitä vastaan innokkaasti, vaan pelkäsi nähtävästi tulla kovin
lähelle, joka seikka huvitti suuresti vankeja. "Se on peto", sanoivat
he; "ei antaudu!" Sittemmin tuli Sharik rohkeammaksi; pelko meni
ohitse ja kun sitä usutettiin, tarttui se linnun kipeään siipeen.
Kotka puolusti itseään kaikin voimin kynsillään sekä nokallaan ja
katseli uteliaita vankeja ylpeästi niinkuin haavoitettu kuningas.
Vihdoin kyllästyivät siihen kaikki ja jättivät sen rauhaan; yhtähyvin
nähtiin sen vieressä joka päivä lihapalasia ja hiukan vettä. Joku piti
siitä siis huolta. Alussa sille ei kuitenkaan kelvannut ruoka moneen
päivään; sitten rupesi se syömään, mutta ei kuitenkaan kädestä eikä
ihmisten läsnä ollessa. Minä tarkastelin sitä usein kauempaa.
Näkemättä ketään ja luullen olevansa yksin tuli se nurkastaan ulos ja
kulki paalujen vieritse noin kahdentoista askeleen päähän, vaan palasi
sitten jälleen paikalleen, ikäänkuin olisi tahtonutkin vaan hiukan
jalotella. Nähtyään minut, hyppeli se kaikin voimin takasin
paikalleen, heitti päänsä taaksepäin, aukasi nokkansa ja oli valmis
tappeluun. Minä en voinut lauhduttaa sen luontoa millään hyväilyllä:
se puri vaan ja löi siivellään eikä tahtonut ottaa vastaan tarjoomaani
lihaa; koko ajan katseli se minua äkäisillä, läpitunkevilla
silmillään. Yksinään ja vihaisena odotti se kuolemaansa luottamatta
kehenkään, tulematta ystävälliseksi kellekään. Viimein muistui kotka
jälleen vankien mieleen ja vaikka kukaan ei ollut puhunut siitä pariin
kuukauteen, ilmestyi kuitenkin äkkiä kaikissa säälin tunteita sitä
kohtaan. Sanottiin, että kotka olisi vietävä pois: -- "Antaa sen
kuolla jossain muualla eikä vankilassa", tuumaili joku.

-- Tietysti on se vapautta rakastava lintu, joka ei ota perehtyäkseen
täällä asumaan, lisäsi toinen.

-- Eihän se ole semmoinen kuin me, huomautti kolmas.

-- Niinpä niinkin: kotka on lintu, vaan me olemme ihmisiä.

-- Kotka on metsän kuningas ... alkoi Skuratow, mutta häntä tällä
kertaa ei ruvettu kuuntelemaan. Kerran päivällisen jälkeen, kun rumpu
käski työntekoon, otettiin kotka ja vietiin pois vankilasta. Tultiin
vallille. Kaksitoista miehinen joukko oli utelias näkemään, minne
kotka lähtisi. Kaikki näyttivät omituisen tyytyväisiltä, aivan kuin he
itse olisivat päässeet jonkunlaiseen vapauteen.

-- Kas tuota konnaa: pureksii, vaikka hänelle hyvää tarkoitetaan,
puheli kotkan kantaja katsellen lintua mielihyvällä.

-- Laske hänet irti, Mikitka!

-- Älä kiusaa sitä, vaan päästä vapauteen!

Kotka päästettiin vallilta arolle. Oli syksyinen, kylmä ja synkkä
päivä. Tuuli vinkui autiolla kankaalla ja suhisi kellastuneessa,
kuivaneessa erämaan ruohossa. Kotka lähti samoamaan suoraan eteenpäin
heilutellen viallista siipeään ja ikäänkuin koettaen mitä pikemmin
päästä näkyvistämme. Vangit katselivat huvikseen, kuinka sen pää
vilkahteli ruohostossa.

-- Katsoppas vaan! sanoi joku miettivän näköisenä.

-- Eikä edes vilkaisekaan jälkeensä! lisäsi toinen. -- Ei kertaakaan
ole kääntänyt päätänsä, juoksee vaan!

-- Luulitkos sinä, että se kääntyisi kiittämään? huomautti kolmas.

-- Semmoistahan se vapaus on. Vapauteenhan lintu pääsi.

-- Vapauteenpa niinkin.

-- Eikä näykään enää...

-- Mitä tässä seistä? Marsh! huusivat saattomiehet ja kaikki lähtivät
taas äänettöminä liikkeelle.



XVII.

Vaatimus.


Tätä lukua alkaessaan pitää näiden muistelmien julkaisija
velvollisuutenaan ilmoittaa lukijalle seuraavaa:

Muistelmien ensimäisessä luvussa on puhuttu eräästä aatelisesta
isänmurhaajasta. Muun muassa oli hän mainittuna esimerkkinä siitä,
miten tunnottomasti vangit välistä puhuivat tekemistään rikoksista.
Sanottiin myöskin, ettei murhaaja tunnustanut ilkiötyötään, vaan että
hänen elämänsä yksityiskohtia tuntevien ihmisten todistukset olivat
niin selvät, että oli mahdotonta olla rikosta todeksi uskomatta. Nämä
ihmiset olivat kertoneet muistelmain kirjoittajalle, että rikoksen
tekijä oli käytökseltään kevytmielinen ja että hän oli murhannut
isänsä himoiten hänen perintöänsä. Kaikki murhaajan kotikaupunkilaiset
kertoivat muuten asian samalla tapaa. Siitä seikasta "muistelmien"
julkaisijalla on aivan varmat tiedot. Vihdoin mainittiin
"muistelmissa", että hän säilytti aina mitä iloisimman mielialansa,
että hän oli peräti turhamainen, kevytmielinen ja ajattelematon
ihminen, mutta ei ollenkaan tyhmäpäinen ja ettei kirjoittaja koskaan
huomannut hänessä mitään erityistä julmuutta. Samalla lisättiin
myöskin: "Minä puolestani en tahtonut uskoa sellaisen rikoksen
mahdollisuutta."

Äskettäin on näiden muistelmien julkaisija saanut Siperjasta tietoja,
joiden mukaan rikoksen tekijä todellakin oli oikeassa ja että hän
viattomasti oli saanut olla kymmenen vuotta pakkotyössä; hänen
viattomuutensa näytettiin virallisesti toteen. Oikeat rikoksen tekijät
oli saatu ilmi ja he olivat tekonsa myöskin tunnustaneet; syyttömästi
epäilty oli jo päästetty pois vankeudesta. Muistelmien julkaisija ei
voi mitenkään epäillä näiden tietojen todenperäisyyttä...

Tähän ei ole mitään lisättävänä. Sillä ei tarvinne laveasti puhua
tapauksen surullisuudesta ja moisen syytöksen kautta aikaisin
murretusta elämästä. Tapaus on itsessään tarpeeksi ymmärrettävä,
tarpeeksi hämmästyttävä. Se lisää uuden, tavattoman selvän piirteen
kuvaukseen "kuolleesta talosta."

Nyt varsinaiseen kertomukseen!

* * * * *

Olen jo ennen puhunut, että minä vihdoin totuin vankilan oloihin.
Mutta tämä "vihdoin" saapui kovin hitaasti, kovin tuskallisesti.
Oikeastaan tarvitsin minä siihen vuosikauden ja tämä vuosi oli elämäni
vaikein. Senpä tähden onkin se painunut muistooni kokonaisuudessaan.
Minusta näyttää siltä, kuin muistaisin tarkoilleen joka hetken tästä
vuodesta. Minä olen myöskin sanonut, etteivät muutkaan vangit voineet
tottua tähän elämään. Muistan ensi vuonna usein miettineeni itsekseni:
"Mitenkähän heidän laitansa lienee? Näinköhän ovat he levollisia?" Ja
nämä kysymykset huvittivat minua suuresti. Olen jo maininnut että
kaikki vangit elivät täällä aivan kuin ravintolassa, majapaikassa,
eikä niinkuin kotonaan. Koko elinajakseen lähetetytkin häärivät ja
ikävöivät, ja jokainen heistä ajatteli mielessään jotain melkein aivan
mahdotonta. Tämä alituinen levottomuus, joka ilmaantui sanattomana,
mutta kuitenkin selvään, tämä tahtomatta lausuttujen toiveiden
kummallinen kiihko ja kärsimättömyys, toiveiden semmoisten, jotka
perusteettomuutensa tähden näyttivät hourailemiselta, vaikka ne usein
syntyivät, kumma kyllä, näennäisesti sangen käytännöllisten miesten
aivoissa -- kaikki tämä teki vankilan peräti omituiseksi paikaksi, ja
minä luulen, että nämä piirteet olivatkin sille ehkä omituisimmat. Jo
ensi silmäykseltä tuntui siltä, ettei mitään semmoista ole vankilan
ulkopuolella. Täällä olivat kaikki uneksijoita ja se seikka ei voinut
olla silmiin pistämättä. Se teki ikävän vaikutuksen, juuri siitä
syystä, että uneksiminen vaikutti vankilassa synkkyyttä, pimeyttä ja
sairasmielisyyttä. Suuri enemmistö oli täällä vaiteliaita,
vihamielisiä ihmisiä, jotka eivät tahtoneet ilmaista muille
toiveitansa. Avomielisyyttä ja suoruutta halveksittiin. Mitä
mahdottomampia toiveet olivat ja mitä enemmän uneksijat tunsivat
niiden mahdottomuutta, sitä enemmän he niitä pitivät salassa; mutta
luopua niistä he eivät kuitenkaan voineet. Kenties jotkut häpesivät
niitä itsekin. Venäläisen luonteessa on paljon järkevyyttä ja
sisällistä ivaa omaa itseänsä kohtaan... Ehkäpä tämä alituinen,
salainen tyytymättömyys itseensä olikin syynä näiden ihmisten
keskinäiseen suvaitsemattomuuteen ja toinen toisensa ivailemiseen. Ja
jos joku heistä sattui lausumaan lapsellisen malttamattoman ajatuksen
tai semmoisen unelman, jommoisia jokainen salaisesti kätki rinnassaan,
olivat toiset oitis valmiina häntä moittimaan ja pilkkaamaan; ja
minusta näytti, että kiivaimmat moittijat olivat juuri ne, joilla
itsellään oli mitä rohkeimpia unelmia. Jo olen sanonut, että
lapsellisia ja yksinkertaisia ihmisiä halveksittiin suuressa määrin.
Jokainen oli niin synkkä ja itserakas, että saattoi halveksia
hyväluontoisia, itsestään pitämättömiä ihmisiä. Lapsellisia ja
yksinkertaisia lörppöjä lukuun ottamatta, jakaantuivat kaikki muut
hyväluontoisiin ja häijyihin, synkkämielisiin ja iloisiin.
Synkkämielisiä ja häijyjä oli paljoa enemmän; ja jos jotkut heistä
sattuivatkin olemaan luonteeltaan puheliaita, niin olivat he kuitenkin
levottomia juorujen levittäjöitä ja kadehtijoita. Kaikkeen vieraaseen
ryhtyivät he kärkkäästi, vaikka omia asioitaan eivät ilmaisseet
kellekään. Se ei ollut hyväksyttynä tapana. Hyväluontoisia oli vähän;
he olivat hiljaisia ja säilyttivät unelmansa sydämessään luottaen
niihin enemmän kuin synkkämieliset. Minusta näyttää, että vankilassa
oli muutamia toivottomiakin. Semmoinen oli esim. se vanhauskolainen
ukko, jolle vangit uskoivat rahansa tallennettavaksi; kaikissa
tapauksissa oli niitä sangen vähän. Ukko oli näennäisesti rauhallinen,
mutta hänen sisällinen tilansa oli muutamista merkeistä päättäen
kauhea. Hänellä oli kuitenkin oma pelastuksensa, oma pakopaikkansa:
rukous ja uskonnollisen kärsimyksen aate. Mielenvikainen, raamattua
lukeva vanki, josta olen jo maininnut ja joka ryntäsi tiilikivi
kourassa majuurin kimppuun, kuului nähtävästi myöskin epätoivoisiin,
s.o. semmoisiin, jotka olivat viimeisenkin toivonsa kadottaneet; mutta
kun kokonaan toivottomana on mahdotonta elää, keksikin hän itselleen
vapaehtoisen, melkein keinollisen kärsimyksen. Hän ilmoitti
hyökänneensä majuuria vastaan ilman mitään vihaa, ainoastaan
saadaksensa kärsiä. Ja kenpä tietää, mitä hänen sielussaan silloin
tapahtui! Ilman mitään tarkoitusperää ja pyrintöä sen saavuttamiseksi
ei voi kukaan elää. Kadotettuaan tarkoituksensa ja toivonsa, ihminen
surusta muuttuu joskus kummitukseksi... Tarkoitusperänä kaikilla
vangeilla oli vapaus ja vankilasta pois pääseminen.

Minä olen tahtonut jakaa vankilamme asukkaat eri luokkiin; mutta
onkohan se mahdollista? Todellisuudessa on loppumaton paljous
erilaisuuksia, joita eivät voi vastata ajatuksen taidollisimmatkaan
määritelmät; todellisuus ei suvaitse mitään jyrkkiä erilaisuuksia,
vaan on aina taipuvainen osittelemiseen. Jonkunlainen oma, erityinen
elämä oli täälläkin, eikä se ollut ainoastaan virallinen, vaan
sisällinen, itsenäinen elämä.

Mutta, kuten jo olen maininnut, minä en voinut enkä osannut vankeuteni
ensi aikoina tunkeutua tämän elämän sisimpään syvyyteen ja siitäpä
syystä sen ulkonaiset ilmaukset vaivasivatkin minua sanomattomasti.
Välistä rupesin oikein vihaamaan onnettomuuden-toverejani. Minä
kadehdin heitä sen vuoksi, että he olivat sittenkin omien toveriensa
parissa ja ymmärsivät toinen toistansa, vaikka toden teolla tällainen
pakonalainen toveruus kyllästytti heitä samoin kuin minuakin, niin
että jokainen katsoi täällä toistansa hiukan kieroon. Sanon vieläkin,
että tällä kateudella, jota minä tunsin aika ajoin, oli laillinen
syynsä. Aivan varmaan ovat ne väärässä, jotka väittävät, että
aatelismiehen ja sivistyneen on vankihuoneessamme yhtä hyvä olla kuin
alhaisen miehen. Tiedän, että semmoisia arveluja on olemassa; sillä
minä olen niistä kuullut ja lukenut. Ja semmoisen arvelun perustus
onkin oikeuden mukainen, ihmisellimen. Sillä ovathan kaikki ihmisiä.
Mutta arvelu on kuitenkin liian paljon ajatuksellinen. On jätetty
huomioon ottamatta koko joukko käytännöllisiä ehtoja, joita ei voi
muuten käsittää kuin todellisuudessa. Minä en puhu tätä siihen nähden,
että aatelismies ja sivistynyt muka tuntee hienommin, kipeämmin.
Sielua ja sen kehityskantaa on vaikea tarkoilleen arvostella.
Sivistyskään ei voi siinä kohden olla minkäänlaisena määrääjänä.
Olenpa ensimäisenä valmis todistamaan, että minä täkäläisten ihmisten
valistumattomimmissa, alhaisimmissa piireissä kohtasin merkkiä mitä
suurimmasta sielun kehityksestä. Väliin tapahtui niin, että minä pidin
jotakin ihmistä useampien vuosien kuluessa villipedon kalttaisena. Ja
äkkiä tuli hetki, jolloin hänen sielunsa satunnaisesti aukeni ja siinä
näkyi olevan tunnetta, sydämellisyyttä, oman sekä vieraan kärsimyksen
selvää käsittämistä, niin että ensi alussa tuskin saatoin uskoa sitä,
jota itse olin nähnyt ja kuullut. Tapahtui päin vastoinkin:
sivistyneissä sain nähdä väliin semmoista tapojen raakuutta ja
siivottomuutta, että oikein iletti.

Minä en puhu myöskään mitään erilaisuudesta tottumuksissa,
elämäntavoissa, ruoassa y.m., joiden puolesta säätyhenkilön tila on
tukalampi kuin alhaisen miehen, joka usein vapaana ollessaan on nähnyt
nälkää, vaan vankilassa saa sen sijaan aina vatsansa täyteen. En tahdo
siitäkään väitellä. Ajatelkaamme, että vähänkin lujaluontoiselle
ihmiselle kaikki tämä on vähäarvoista, verrattuna muihin
epämukavuuksiin, vaikka tapojen muutos oikeastaan ei olekkaan mikään
vähäarvoinen asia. Mutta on olemassa epämukavuuksia, joiden rinnalla
kaikki tämä jää syrjään siihen määrin, ettei huomaakaan
siivottomuutta, ahtautta eikä huonoa, likaista ruokaa. Kun hieno
herrasmies ja tyhjäntoimittaja saa päivänkin tehdä otsansa hiessä
työtä, johon hänellä ennestään ei ole minkäänlaista tottumusta, kelpaa
hänelle musta leipä ja rusakoilla täytetty kaalisoppa. Siihen voipi
vielä tottua, niinkuin eräässä vanginlaulussa leikillisesti
sanotaankin entisestä tyhjäntoimittajasta.

Ei; tärkeämpää kuin kaikki tämä on se, että jokainen äsken tullut
parin tunnin kuluttua tulee samanlaiseksi kuin kaikki muutkin, yhtä
oikeutetuksi isännäksi vankilassa kuin siellä entisestään olijatkin.
Häntä ymmärtävät muut ja hän myöskin ymmärtää muita, on kaikkien
tuttava, ja kaikki pitävät häntä omanaan. Toisin on laita
säätyhenkilön, aatelismiehen. Olipa hän kuinka rehellinen, hyvä ja
ymmärtäväinen hyvänsä, saa hän aina kärsiä vuosikausia muiden vihaa ja
halveksimista; häntä ei ymmärretä ja -- mikä on pahinta -- häneen ei
luoteta. Hän ei ole ystävä eikä toveri, ja vaikka hän vuosien kuluessa
pääseekin niin pitkälle, ettei häntä enää ahdisteta, ei hän kuitenkaan
voi päästä muiden vertaiseksi, vaan on aina tunteva itsensä vieraaksi,
muista eroitetuksi. Tämän eroittamisen tekevät vangit välistä ilman
mitään vihamielisyyttä, melkein tietämättänsä. Vieras kuin vieras,
siinä kaikki. Ei mikään ole sen kauheampaa kuin elää vierastavien
ihmisten keskuudessa. Talonpoika, joka siirretään Taganrogista
Petropawlowskin satamaan, löytää siellä oitis samanlaisen talonpojan,
seurustelee hänen kanssaan ystävällisesti ja hetkisen kuluttua
saattavat he asua sovinnollisesti samassa majassa. Toisin on laita
aatelismiehen. Hänen ja alhaisen miehen välillä on ääretön juopa ja
tämä juopa käypi täysin selväksi vasta silloin, kun aatelismies äkkiä,
ulkonaisten olojen pakoituksesta kadottaa entiset oikeutensa ja
muuttuu alhaiseksi mieheksi. Vaikkapa te olisitte koko ikänne
yhteydessä rahvaan kanssa, vaikka seurustelisitte sen kanssa joka
päivä neljänkymmenen vuoden kuluessa, esim. virkatoimissa tai muuten
ystävänä, hyväntekijänä -- niin ette koskaan oppisi tuntemaan sitä
perin pohjin. Aina vaan syntyisi silmän petosta eikä mitään muuta.
Minä tiedän, että kaikki, jotka lukevat tämän, sanovat, että minä
liioittelen. Mutta minä olen vakuutettu, että väitteeni on
todenmukainen. Semmoiseen vakuutukseen en minä ole tullut kirjojen
enkä ajattelemisen avulla, vaan kokemuksesta, ja minulla oli tarpeeksi
aikaa tutkimaan, oliko tekemäni havainto oikea...

Tapaukset vahvistivat jo ensi askeleelta huomioni todenperäisyyttä
vaikuttaen minuun rasittavalla tavalla. Ensimäisenä kesänä kuljeskelin
minä vankilassa melkein ypö-yksinäni. Minä olen jo sanonut, että olin
semmoisessa mielentilassa, etten voinut eroittaa muista vangeista
niitä, jotka sittemmin olisivat voineet tulla minulle suosiollisiksi,
rupeamatta kuitenkaan vertaisikseni. Oli minulla aatelisiakin
tovereja, mutta se toveruus ei voinut kokonaan huojentaa raskautettua
sydäntäni. Kerron esimerkin vuoksi erään tapauksen, joka on omiansa
valaisemaan asemaani vankilassa. Kerran elokuussa, kuumana, kirkkaana
arkipäivänä, kello yhden aikaan, jolloin kaikki tavallisuuden mukaan
lepäsivät iltapäivä-töiden edellä, vangit äkkiä kokoontuivat vankilan
pihalle. Minulla ei ollut sitä ennen asiasta mitään tietoa. Siihen
aikaan olin minä tavallisesti vaipuneena omiin ajatuksiini, niin etten
juuri huomannutkaan, mitä ympärilläni tapahtui. Ja kuitenkin oli
vangeilla jo kolme päivää sitä ennen ollut jotain tekeillä. Ehkäpä
heidän mielensä oli ollut liikkeellä jo aikoja ennenkin, päättäen
heidän puheistaan, riidoistaan ja äreästä mielentilastaan, joka heissä
oli huomattavana viime aikoina. Syyksi siihen arvelin minä työn
raskautta, ikäviä, pitkiä kesäpäiviä, unelmia metsistä ja vapaudesta
sekä lyhviä öitä, joina ei saanut tarpeeksensa nukkua. Ehkäpä kaikki
tämä yhdistyikin nyt äkkinäiseksi mielenpuuskaukseksi, mutta tekosyynä
tähän puuskaukseen oli -- ruoka. Jo useampina päivinä olivat vangit
valitelleet ja olleet tyytymättöminä kasarmeissa, mutta etenkin
kyökissä ruokaillessaan, olivat moittineet kokkeja ja panneet yhden
heistä viraltakin; mutta sitten ottivat he hänet jälleen armoihin.
Sanalla sanoen, vangit olivat kovin tyytymättömiä.

-- Työ on raskasta, mutta meitä vaan kelmuilla syötetään, murahti joku
kyökissä.

-- Jos ei kelpaa, niin tilaa blamangeta, virkkoi toinen.

-- Kelmunsekaisesta kaalista minä pidän paljon, huomautti kolmas; --
se on makeata.

-- Mutta jos kaiken aikasi et saa muuta kuin kelmuja, onkos sekin
makeata?

-- Kyllähän nyt olisi lihan aika, sanoi neljäs; -- tehtaan työ ei ole
helppoa ja urakka rupee nälättämään. Mutta eihän kelmuista nälkä
lähde.

-- No, jos ei kelmuista niin keuhkoista.

-- Vaikkapa otettaisiin keuhkotkin lisäksi. Kelmut ja keuhkot --
siinäpä vasta ruoka. Onkos se laitaa?

-- Kyllähän se ruoka on huonoa.

-- Taskuansa täyttää varmaankin.

-- Se taas ei ole sinun asiasi.

-- Kenenkäs sitten? Vatsahan on omani. Koko maailman kuullen pitäisi
ilmaista vaatimus, siinä kaikki.

-- Vaatimus?

-- Niinpä niinkin.

-- Vähänkös olet vielä saanut selkääsi vaatimuksista. Pöllö!

-- Tosiaankin, virkkoi muristen eräs toinen, joka siihen asti oli
nurkassa äänettömänä istunut. -- Sanoppas ensin, aiotko itse tehdä
vaatimuksen?

-- Miks'en. Jos vaan kaikki suostuisivat, niin kyllä minäkin. Köyhyys
on täällä semmoinen; kuka syö omaansa, kuka taas saa tyytyä ruunun
ruokaan.

-- Ja sinun käy kateeksi. Toisten omaa tapailet.

-- Toisen palaa älä halaa!

-- Mitä!... Lienetpä rikas, kun ristissä käsin tahdot istua!

-- Rikas on Matti, häll' on koira sekä katti.

-- Mitäpä me, miehet, tosiaankin vitkastelemme. Kohta nylkevät he
meiltä nahankin. Miksi emme lähtisi liikkeelle?

-- Miksi! Sinua on kai puretettava; olet tottunut purua syömään.
Vankeja kun olemme, niin siksi!

-- Ja mikä siitä on seurauksena? Päällikön hyöty!

-- Niinpä kyllä. Kovin se kahdeksansilmäinen onkin hyötynyt. Parin
hevosia on ostanut.

-- Eikä juokaan enää.

-- Muutama päivä sitten tappeli hän eläinlääkärin kanssa
korttipöydässä.

-- Koko yön pelasivat korttia. Fetka kertoi.

-- Senpä tähden kaali onkin huonoa.

-- Olettepa aika pöllöjä! Eihän meistä ole lähtijöiksi.

-- Mutta jos kaikki lähdemme, niin saammepas nähdä, mitenkä hän
itseään puolustaa.

-- Mitenkäkö puolustaa! Hän lyö sinua vasten hampaita, sen hän tekee.

-- Ja annetaanpa vielä oikeuden käsiin.

Sanalla sanoen, mielenkiihko oli yleinen. Tähän aikaan oli meillä
tosiaankin huono ruoka. Pääsyynä tyytymättömyyteen oli kuitenkin
yleinen ikävöiminen, alituinen mielentuska. Vanki taas on luonnostaan
riitainen ja taipuvainen vastarintaan; mutta joukossa ryhdytään
vastarintaan kuitenkin harvoin. Syynä siihen on alituinen
erimielisyys, ja niinpä olikin täällä enemmän riitaa kuin tositointa.
Yhtähyvin ei mielenkiihko tällä kertaa mennyt ohi ilman seurauksia.
Vangit alkoivat keräytyä joukkoihin, juttelivat kasarmeissa,
riitelivät, moittivat majuurin toimia; pienimmätkin asiat kaivettiin
esille. Etenkin olivat muutamat raivossaan. Kaikissa senlaisissa
asioissa on aina alkuunpanijoita, johtajia. Johtajat tällaisissa
tapauksissa, s.o. vaatimuksia tehdessä, ovat huomiota ansaitsevaa
väkeä niinhyvin vankihuoneissa kuin myöskin muissa yhdyskunnissa,
joukkioissa y.m. Ne muodostavat omituisen tyypin, joka on kaikkialla
samanlainen. He ovat kiivasluontoista, oikeutta harrastavaista väkeä
ja luottavat lapsellisen vahvasti siihen, että oikeutta voipi
saavuttaa varmaan ja viipymättä. He eivät ole tyhmempiä kuin muutkaan,
onpa heidän joukossaan hyvinkin viisaita, mutta he ovat liian
kiivaita, voidakseen ennakolta aprikoida asioita. Jos taas onkin
semmoisia ihmisiä, jotka osaavat ohjata joukkoja ja saavuttaa
voittoja, niin kuuluvat ne jo toiseen, kansan johtajien tyyppiin, joka
meillä on hyvin harvinainen. Mutta ne, joista minä nyt puhun,
vaatimusten tekijät ja alkuunpanijat, kärsivät melkein aina tappioita
ja joutuvat siitä syystä vankeuslaitoksiin. Kiivautensa tähden
joutuvat he tappiolle, mutta kiivaudellaanpa he juuri vaikuttavatkin
joukkoihin. Toiset seuraavat heitä mielellään. Heidän intonsa ja
oikeutettu tyytymättömyytensä vaikuttaa muihinkin ja lopulta
liittyvät heihin horjuvaisimmatkin. Heidän sokea luottamuksensa
menestykseen antaa yllykettä pahimmillekin epäilijöille, huolimatta
siitä, että tämän luottamuksen perusteet ovatkin kovin horjuvaa,
lapsellista laatua. Pääasia on se, että he astuvat toisten etunenässä
ja astuvat mitään pelkäämättä. He ryntäävät päälle silmittömästi kuin
härät, usein asiaa tuntematta, varomattomasti, ilman sitä
käytännöllistä viekkautta, jonka avulla joskus ilkeimmätkin,
likaisimmatkin ihmiset pääsevät voitolle ja saavuttavat
tarkoituksensa mitään vahinkoa kärsimättä. Mutta he joutuvat
välttämättömästi tappiolle. Jokapäiväisissä oloissa nähdään heissä
katkeruutta, ylpeyttä, kärsimättömyyttä. Useimmiten ovat he hyvin
yksinkertaisia ymmärrykseltään, joka seikka lisää vaan heidän
voimaansa. Harmillisinta on kuitenkin se, että he usein iskevät
tarkoitusperästään syrjään, ryhtyvät sivuseikkoihin. Sepä heille
tuottaakin turmion. Mutta joukot ymmärtävät heitä ja siinä on heidän
mahtinsa... Muuten on vielä sanottava pari sanaa siitä, mitä
_vaatimukset_ oikeastaan olivat?...

Vankilassamme oli muutamia, joita oli lähetetty tänne vaatimuksista.
Nepä kiihkoilivatkin enimmin. Kiivain oli eräs Martinow niminen
entinen husaari; hän oli tulinen, levoton ja epäluuloinen mies, mutta
muuten rehellinen ja oikeutta harrastava. Hänen jälkeensä on
mainittava Vasili Antonow, joka oli kylmäkiskoinen ja häijynnäköinen,
hymyili ivallisesti, mutta oli muuten kokenut ja oikeutta rakastava.
Mutta kaikkia on mahdoton luetella, sillä paljon oli heitä. Petrow
muun muassa lenteli edes takasin, kuunteli mitä toiset keskustelivat,
puhui itse vähän, oli nähtävästi mielenkiihkossa ja töytäsi kasarmista
ensimäisenä, kun ruvettiin kokoontumaan.

Vankilamme aliupseeri, joka hoiti vääpelin virkaa, tuli heti
säikähtyneenä ulos. Yhteen joukkoon asettuneina pyysivät vangit häntä
ilmoittamaan majuurille tahtovansa keskustella hänen kanssaan
muutamista seikoista. Aliupseerin jälkeen tulivat ulos myöskin
invaliidit ja asettuivat riviin vastapäätä vankeja. Toimi, jonka
aliupseeri oli saanut täyttääkseen, saattoi hänet yhä suurempaan
hämmästykseen. Mutta sen täyttämistä ei hän uskaltanut laiminlyödä.
Sillä kun vangit kerran olivat ryhtyneet vaatimushankkeisiin, voi
siitä olla pahempiakin seurauksia. Kaikki päällysmiehet pelkäsivät
vankeja. Ja jos asia olisikin päättynyt siihen, s.o. jos kaikki
olisivat oitis muuttaneet mielensä ja lähteneet erilleen, niin
silloinkin olisi aliupseerin pitänyt välttämättömästi ilmoittaa tapaus
korkeammille esimiehille. Vaaleana ja pelosta vapisten lähti hän
majuurin luo, koettamattakaan itse viihdyttää vankeja. Hän huomasi,
etteivät he tällä kertaa rupeisi hänen kanssaan puheisiinkaan.

Tietämättä, mistä kysymys oli, liityin minäkin toisiin. Asian perille
pääsin vasta myöhemmin. Nyt luulin minä, että vangit kokoontuivat
tarkastusta varten; mutta kun en nähnyt tarkastuksen toimittajia,
jouduin ymmälle ja katselin ympärilleni. Vangit olivat äreän ja
kiihkoisen näköisiä. Toiset olivat kalpeita. Kaikki olivat
huolestuneita ja vaitelijaita majuuria odotellessaan. Minä huomasin,
että moni katsahti minuun suuresti kummastuneena ja käänsi sitten
kasvonsa pois. He nähtävästi eivät uskoneet, että minäkin tahtoisin
ottaa osaa mielenosoitukseen. Mutta kohta kääntyivät he taas puoleeni
ja katsoivat minuun kysyvän näköisinä.

-- Minkä tähden olet sinä täällä? kysyi minulta kovaäänisesti ja
röyhkeästi Wasili Antonow, joka sitä ennen oli kohteliaasti
teititellyt minua.

Minä katsoin häneen kummastellen ja rupesin jo arvailemaan, että
jotain tavatonta oli tekeillä.

-- Miksi tosiaankin seisot täällä? Mene kasarmiin, sanoi eräs nuori
vanki, entinen sotamies, jota minä sitä ennen en tuntenutkaan. -- Ei
tämä asia koske sinuun.

-- Kokoontuvathan muutkin, vastasin minä hänelle; -- luulin että on
tarkastus.

-- Kaikki ne ryömivätkin esiin, murahti joku.

-- Rautanokka, virkkoi toinen.

-- Kärpäsen-tappaja! sanoi kolmas tavattoman halveksivasti. Tämä uusi
pilkkanimi sai aikaan yleisen naurun.

-- Armoilla elelee kyökissä, lisäsi vielä joku.

-- Heillä on kaikkialla paratiisi. Täällä on vankila, vaan he syövät
kalatsia ja ostelevat porsaita. Omaasihan sinä syöt; mitäs tänne
tuppailet?

-- Täällä ei ole teidän paikkanne, sanoi Kulikow astuen reippaasti
luokseni; hän otti minut kädestä ja talutti pois rivistä.

Kulikow näytti kalpealta, hänen mustat silmänsä hehkuivat ja alahuuli
oli hampaiden välissä. Hän ei odottanut majuuria kylmäverisenä. Minä
katselin häntä mielelläni kaikissa semmoisissa tilaisuuksissa s.o.
silloin, kun hän tahtoi näyttää itseään. Hän ylvästeli, mutta samalla
puuhaili myöskin kovasti. Minusta näytti siltä, että hän olisi
mestauslavallekin saattanut mennä ylvästellen. Nyt, kun kaikki
sinuttelivat ja haukkuivat minua, oli hän aivan kuin suotta entistä
kohteliaampi, mutta samalla tuntuivat hänen sanansa kopeilta,
vaativilta, eivätkä sietäneet mitään vastaväitettä.

-- Meillä on tällä kertaa omia asioita, Aleksanteri Petrowitsh, ja
niinpä teillä ei olekkaan täällä mitään tekemistä. Menkää jonnekin
siksi aikaa... Teikäläiset ovat kaikki kyökissä, menkää sinne.

Kyökin akkunasta näin minä todellakin puolalaiset toverini; mutta
paitsi heitä näytti siellä olevan paljon muutakin väkeä. Hämilläni
menin minä kyökkiin. Naurua, haukkumista ja tyy-ääniä (joka oli täällä
samaa kuin viheltäminen) kuulin takanani.

-- Ei kelvannut! ... tyy-tyy-tyy! Iskekää kiinni häneen...

En koskaan ollut vielä tuntenut itseäni niin loukatuksi kuin silloin
ja mieleni tuntui raskaalta. Hetki ei ollut minulle otollinen. Kyökin
eteisessä kohtasin minä T--wskyn, aatelismiehen, joka oli
lujaluontoinen ja jalomielinen nuorimies. Hänestä pitivät muutkin
vangit. Hän oli rohkea, miehevä ja voimakas, ja ne hänen
ominaisuutensa tulivat näkyviin melkein joka liikkeessä.

-- Mitäs te, Göräntshikow, huusi hän minulle; -- tulkaa tänne!

-- Mitäs heillä siellä on tekeillä?

-- He aikovat tehdä vaatimuksia, ettekös sitä vielä tiedä? Se ei
heille tietysti onnistu: kukas rupee vankeja uskomaan? Ruvetaan
hakemaan yllyttäjiä ja jos me siellä olemme, lykätään koko syy meidän
niskoillemme. Muistakaa, minkä vuoksi me olemme joutuneet tänne.
Heille annetaan selkään, vaan meidät jätetään oikeuden käsiin. Majuuri
vihaa meitä ja hän mielellään tahtoisi meille turmiota.

-- Ja vangitkin antaisivat meidät ilmi, lisäsi M--tsky, kun olimme
tulleet kyökkiin.

-- Tietysti eivät he säästäisi meitä, sanoi siihen T--wsky.

Paitsi aatelismiehiä oli kyökissä paljon muutakin väkeä, yhteensä noin
kaksikymmentä henkeä. He eivät tahtoneet ottaa osaa vaatimukseen,
osaksi pelkurimaisuudesta, osaksi myöskin vakuutettuina koko puuhan
hyödyttömyydestä. Täällä oli myöskin Akim Akimitsh, joka vihasi
kaikkia semmoisia vaatimuksia, koska ne häiritsivät elämän
säännöllistä, virallista kulkua. Vaieten ja tavattoman rauhallisesti
odotti hän asian päättymistä ollen täydellisesti vakuutettuna, että
järjestys ja esimiesten tahto pääsee lopullisesti voitolle. Oli täällä
myöskin Isai Fomitsh, joka hämmästyneenä ja alla päin kuunteli
uteliaasti keskusteluamme. Hän oli kovin levoton. Olivat täällä
myöskin kaikki aatelittomat puolalaiset, jotka olivat liittyneet
aatelisiin kansalaisiinsa. Oli myöskin muutamia arkaluontoisia
venäläisiä, vaiteliaita, alakuloisia ihmisiä. Toisten joukkoon eivät
he tohtineet mennä ja odottivat nyt surullisina, miten asia päättyisi.
Oli vihdoin muutamia synkännäköisiä, pelottomia vankeja, jotka
omapäisyydessään eivät tahtoneet liittyä toisiin pitäen heidän
yritystään turhanpäiväisenä asiana, josta ei mitään hyötyä voinut
olla. Mutta minä luulin huomanneeni, että tällainen erillään oleminen
tuotti heille jonkunlaista hankaluutta. Sillä vaikka he pitivätkin
ajatustaan vaatimuksesta oikeana, niinkuin se todella olikin,
katsoivat he itseään kuitenkin seuranpettäjiksi, jotka olivat
ikäänkuin jättäneet toverinsa majuurin kynsiin. Täällä oli myöskin
Jelkin, sama siperjalainen talonpoika, joka oli joutunut vankilaan
väärän rahan teosta ja saanut halttuunsa Kulikowin työansion
kaupungilla. Vanhauskolainen ukko kuului myöskin joukkoomme. Kokit
olivat miehissä jääneet kyökkiin, arvattavasti siinä luulossa, että he
kuuluivat esimiehistöön ja ettei heidän siis sopinut asettua sitä
vastaan.

-- Yhtähyvin, sanoin minä kääntyen M:n puoleen, -- ovat kaikki muut
menneet ulos.

-- Mitä se meitä koskee? sanoi siihen B.

-- Meitä uhkaisi sata kertaa suurempi vaara, jos liittyisimme heihin.
Ei se meille sovi. _Je hais les brigands_. [Minä vihaan rosvoja. Suom.
muist.] Ja luuletteko te, että heidän vaatimukseensa suostutaan? Se on
aivan turha juttu.

-- Siitä ei tule mitään, lisäsi eräs vanki, omapäinen ja
synkännäköinen vanhus. Almasow, joka oli saapuvilla, kiiruhti
myöntämään hänen sanojansa.

-- Mitään muuta siitä ei tule kuin se, että osanottajat saavat
puolensadan paikoille selkäänsä.

-- Majuuri tuli! huusi joku ja kaikki hyökkäsivät akkunoihin.

Majuuri oli äkäisen näköinen, ja hänen kasvonsa punottivat. Ääneti,
mutta päättävästi lähestyi hän vankijoukkoa. Tälläisissä tapauksissa
oli hän todellakin rohkea eikä kadottanut mielen malttiansa. Muutoin
oli hän melkein aina puolihumalassa. Jopa hänen likainen,
sinipunaisella reunuksella varustettu lakkinsa ja tummentuneet,
hopeiset olkapoletitkin näyttivät tällä hetkellä turmiota uhkaavilta.
Hänen jäljissään kulki kirjuri Dätlow, joka oli erittäin tärkeä
henkilö vankilassamme; sillä toden teolla hallitsi hän täällä kaikki
asiat ja olipa hänellä majuuriinkin suuri vaikutusvalta; hän oli
viekas ja älykäs, mutta muuten hyväluontoinen mies. Vangit olivat
häneen tyytyväiset. Hänen jälkeensä astui aliupseerimme, joka
nähtävästi oli jo saanut ankarat nuhteet ja vielä ankarammat olivat
tulossa; häntä seurasivat vahdit, noin kolme tai neljä miestä, ei
enemmän. Vangit, jotka luullakseni seisoivat paljain päin aina siitä
asti, kun lähetettiin majuuria hakemaan, oikasivat nyt kaikki itsensä
ja jokainen heistä nojasi toiselta jalalta toiselle, jonka jälkeen he
sydän kurkussa rupesivat odottelemaan korkeimman esimiehensä
ensimäisiä sanoja tai oikeammin ensimäistä ärjymistä.

Sitä ei tarvinnut kauan odottaakaan; jo toisen sanansa huusi majuuri
täydestä kurkusta, vinkuvalla äänellä; kovin olikin hän raivoissaan.
Akkunoista me näimme, kuinka hän juoksenteli vankien edessä tehden
heille kysymyksiä. Mutta mitä hän kyseli ja mitä vangit vastasivat,
sitä emme matkan etäisyyden tähden voineet saada selville. Kuulimme
vaan hänen ärjyvän näin:

-- Kapinoitsijat!... Selkään teille... Yllyttäjät! Sinä olet
yllyttäjä! Sinä yllyttäjä!

Vastausta ei kuulunut. Mutta hetkisen kuluttua näimme me, kuinka eräs
vanki erosi muista ja lähti vahtipaikalle päin. Kohta sen jälkeen
seurasi häntä toinen ja sitten kolmas.

-- Kaikki oikeuden eteen! Kyllä minä teitä! Keitä siellä kyökissä on?
kiljasi hän nähtyään meidät akkunasta. -- Kaikki ovat oitis tänne
ajettavat!

Kirjuri Dätlow tuli luoksemme kyökkiin. Hänelle sanottiin, ettemme ota
osaa vaatimukseen. Hän kääntyi pois ja ilmoitti asian majuurille.

-- Vai eivät ota osaa! virkkoi tämä hiukan matalammalla äänellä, ollen
nähtävästi hyvillään. -- Yhdentekevä, kaikkien pitää olla täällä!

Me tulimme ulos. Minusta tuntui, että oli hiukan noloa tulla muiden
joukkoon. Ja kaikki näyttivät olevankin alla päin.

-- Vai niin, Prokofjew! Jelkin myöskin, ja sinä Almasow... Asettukaa,
asettukaa tänne joukkoon, sanoi majuuri melkein hätäisellä, lauhkealla
äänellä. - M--sky, olethan sinäkin täällä... Nyt ovat heidän nimensä
kirjoitettavat. Dätlow! Kaikki ovat kirjoitettavat oitis, tyytyväiset
erikseen ja kaikki tyytymättömät erikseen, kaikki ovat kirjoitettavat
ja paperi tuotava minulle. Minä toimitan teidät kaikki ... oikeuden
eteen! Kyllä minä näytän teille, lurjukset!

Paperi teki vaikutuksensa.

-- Me olemme tyytyväisiä! murahti joku tyytymättömien joukosta, mutta
kuitenkin hiukan epäilevällä äänellä.

-- Mitä, tyytyväisiä! Ken on tyytyväinen? Ken on tyytyväinen, se
astukoon erilleen.

-- Tyytyväisiä, tyytyväisiä! kuului monesta suusta.

-- Tyytyväisiä! Siis on teitä yllytetty? Siis on ollut yllyttäjiä,
kapinoitsijoita? Sitä pahempi heille!...

-- Herra Jumala, mitäs tämä nyt on! kuului joku joukosta huokaavan.

-- Kuka, kuka se oli, joka huusi? kiljui majuuri ja töytäsi sinne,
josta ääni oli kuulunut. -- Sinäkö se olit, Rastorgujew, sinäkö
huusit? Vahtipaikalle!

Rastorgujew, pullea ja isokasvuinen nuorimies lähti verkalleen
vahtipaikalle päin. Hän oli tosin aivan viaton, mutta ei tohtinut
kuitenkaan vastustella, kun majuuri häntä syytti huutamisesta.

-- Lihavuudesta intoilee! huusi majuuri hänen jälkeensä. -- Katsoppas
vaan, sen pöhönaama, kolmeen päivään...! Kyllä minä teidät kaikki
selvitän! Menkää erillenne, tyytyväiset!

-- Tyytyväisiä, teidän korkea-arvoisuutenne! kuului kymmenkunnan
vangin suusta; toiset olivat vaiti. Mutta majuuri oli sitä
odottanutkin. Hän halusi nähtävästi itsekin lopettaa asian mitä
pikemmin ja lopettaa sen jonkunlaisella sovinnolla.

-- Kas niin, nyt ovat _kaikki_ tyytyväisiä! sanoi hän hätäisestä. --
Kyllähän minä sen huomasin ... tiesin. Yllyttäjiä on ollut! Heidän
joukossaan nähtävästi on yllyttäjiä! jatkoi hän kääntyen Dätlowin
puoleen; -- asia on tarkemmin tutkittava. Mutta nyt on aika mennä
työhön. Lyö rumpua!

Hän oli itse läsnä vankeja työhön lähetettäessä. Vaieten ja
surullisina lähtivät nämä liikkeelle ja tahtoivat mitä pikemmin päästä
majuurin näkyvistä. Tämä taas kiiruhti kohta sen jälkeen vahtipaikalle
ja määräsi yllyttäjille rangaistukset, jotka eivät tulleet kuitenkaan
varsin koviksi. Oikeinpa hän piti kiirettä. Yksi heistä pyysi, kuten
sittemmin kerrottiin, armoa, ja hänen pyyntöönsä myönnyttiin. Näkyi,
ettei asia huvittanut majuuria ja ehkäpä hän aristelikin hiukan.
Vaatimuksen ilmoittaminen on kaikissa tapauksissa arka asia, ja vaikka
sitä ei tehtykään korkeimmille esimiehille, vaan ainoastaan
majuurille, tuntui se kuitenkin hieman epämukavalta. Etenkin tuntui
arveluttavalta se seikka, että vangit olivat miehissä osoittaneet
tyytymättömyyttään. Asia piti tukahutettaman, maksoi mitä maksoi.
"Yllyttäjät" päästettiin kohta irti. Seuraavina päivinä oli ruoka
parempaa, mutta huononi sitten taas. Majuuri rupesi käymään vankilassa
useammin ja löysi siellä useammin epäjärjestystä. Aliupseerimme näytti
huolestuneelta, ikäänkuin hän ei vieläkään olisi tointunut
hämmästyksestään. Mitä vankeihin tulee, olivat he vielä kauan aikaa
rauhattomia, vaikk'eivät melunneetkaan enää niin kuin ennen; he
näyttivät hieman masennetuilta. Jotkut olivat oikein alla päin. Toiset
murisivat, vaikk'ei tästä asiasta juuri mielellään puhuttukaan. Moni
ivasi itseänsä ääneen, ikäänkuin rangaistukseksi vaatimusyrityksestä.

-- Johan nyt tipahti suuhusi! sanoi joku.

-- Naura vaan, mutta tee myös työtä! lisäsi toinen.

-- Missä on se hiiri, joka ripustaisi kellon kissan kaulaan? huomautti
kolmas.

-- Eihän meikäläinen usko, jollei saa keppiä, se nyt on tietty asia.
Hyväpä on, ettei kaikkia piiskannut.

-- Mutta sinä vast'edes ajattele enemmän ja lörpöttele vähemmän!
huomautti joku vihaisesti.

-- Olet sinäkin opettavinasi!

-- Olen kyllä.

-- Mokomakin.

-- Mikäs sinä sitten olet? Minä kuitenkin olen vielä ihminen.

-- Koiran kaluama luu olet sinä.

-- Se olet sinä itse.

-- No, no, jo riittää! Mitä kiljutte! huudettiin joka haaralta
riitelijöille...

Samana iltana, s.o. vaatimuspäivänä kohtasin minä kasarmien takana
Petrowin. Hän haki minua. Tultuaan luokseni, mutisi hän suunsa sisässä
pari sanaa, vaan vaikeni sitten ja rupesi koneellisesti astumaan
rinnallani. Asia oli minulla vielä sydämelläni ja minä luulin saavani
Petrowilta muutamia selityksiä.

-- Sanokaapas, Petrow, kysyin minä -- eikö teikäläiset ole meille
vihaisia?

-- Ketkä olisivat vihaisia? kysyi hän ikäänkuin havahtuen.

-- Vangit meille ... aatelisille.

-- Minkä vuoksi pitäisi teille olla vihainen?

-- No, sen vuoksi, kun emme ottaneet osaa vaatimukseen.

-- Mitäs syytä teillä olisi ollut vaatimukseen? kysyi hän ikäänkuin
kokien päästä tarkoitukseni perille; -- tehän syötte omaanne.

-- Herrainen aika! Onhan teikäläistenkin joukossa niitä, jotka syövät
omaansa ja kuitenkin tulivat he muiden mukaan. Olisihan meidänkin
pitänyt tehdä samoin ... toveruuden vuoksi.

-- Niin ... mutta mitenkäs te olisitte meidän toverejamme? kysyi hän
kummastellen.

Minä katsahdin häneen kiireisesti: hän ei näyttänyt laisinkaan
ymmärtävän minua. Sen sijaan ymmärsin minä hänet tällä kertaa
täydellisesti. Ajatus, joka kauan aikaa oli ollut minulle himmeänä,
selvisi nyt äkkiä ja minä ymmärsin sen, jota tähän asti olin vaan
koettanut arvailla. Minä ymmärsin, etteivät muut minua koskaan voi
pitää toverinaan, vaikkapa minä sitten olisinkin tuomittu ikuiseen
vankeuteen, vaikkapa erityiseen osastoonkin. Petrowin katse jäi
pysyväisesti mieleeni. Kysyessään: "mitenkäs te olisitte meidän
toverejamme?" osoitti hän teeskentelemättömintä luonnollisuutta,
yksinkertaisinta suoruutta. Minä ajattelin: eiköhän näissä sanoissa
ollut ivaa tai kiukkua? Mutta mitään semmoista en huomannut: en ollut
heidän toverinsa, siinä kaikki. Mene sinä omaa tietäsi, me menemme
omaamme; sinulla ovat omat asiasi, meillä niinikään omat.

Ja todellakin arvelin minä, että vaatimuksen jälkeen muut vangit
rupeaisivat vainoomaan meitä niin, että elämämme muuttuisi toista
vertaa vaikeammaksi. Mutta mitään semmoista ei tapahtunut: me emme
kuulleet vähintäkään moitetta, emmekä edes viittaustakaan sinnepäin.
Meitä kohdeltiin kuten ennenkin. Muuten ei vainoiltu muitakaan, jotka
eivät suostuneet vaatimuksen tekemiseen, yhtä vähän kuin niitäkään,
jotka huusivat olevansa tyytyväisiä. Niistä asioista ei kukaan
maininnut sanaakaan, ja se seikka näytti minusta hyvin kummalliselta.



XVIII.

Toverit.


Luonnollista on, että aateliset vetivät minua, ainakin alussa enimmin
puoleensa. Mutta vaikka täällä oli kolme entistä venäläistä
aatelismiestä (Akim Akimitsh, vakooja A--w ja se, jota pidettiin
isänsä murhaajana), seurustelin minä ainoastaan Akim Akimitshin
kanssa. Tunnustan kuitenkin, että häntäkin lähestyin minä ainoastaan
silloin, kun mieleni oli kovin raskas ja kun ei ollut muita, joita
olisin voinut lähestyä. Edellisessä luvussa koettelin jakaa vankilan
asukkaat eri luokkiin, mutta nyt, kun muistin Akim Akimitshin, luulen,
että hän on asetettava aivan erityiseen, s.o. välinpitämättömien
vankien luokkaan. Kokonaan välinpitämättömiä vankeja, s.o. semmoisia,
joille vapaus ja vankeus olisivat olleet saman arvoisia, ei meillä
tietysti ollut, eikä voinut ollakaan; mutta Akim Akimitsh oli
poikkeuksena. Hän oli järjestänyt elantonsa vankilassa aivan kuin
olisi aikonut viettää siellä koko ikänsä: kaikki hänen ympärillään,
alkaen matrassista, tyynyistä ja muista tarvekaluista, näytti olevan
lujaa ja pysyväistä. Väliaikaisuudesta ei ollut merkkiäkään. Hänen
tuli olla vankilassa vielä monta vuotta, mutta tuskinpa mietti hän
koskaan vapaaksi pääsyänsä. Mutta vaikka hän olikin suostunut
kohtaloonsa, ei se tapahtunut sydämen taipumuksesta, vaan
kuuliaisuudesta esivaltaa kohtaan; mutta näitä kahta asiata ei hän
muuten voinutkaan eroittaa. Hän oli hyväntahtoinen ihminen, joka
auttoi minua alussa neuvoillaan ja palveluksillaan, mutta välistä,
etenkin ensi aikoina, teki hän tahtomattaan jo ennestäänkin raskaan
mieleni vielä raskaammaksi. Minä puhelin hänen kanssaan ikävissäni;
sillä minä halusin kuulla jonkun elähyttävän sanan, vaikkapa katkeran,
kärsimättömänkin, vaikkapa olisimme yhdessä vaikeroineet kovan onnemme
johdosta; mutta hän oli vaan vaiti ja liimaili paperilyhtyjänsä tai
kertoi, kuinka heillä sinä ja sinä vuonna oli ollut sotaväen
tarkastus, kuka oli ollut osaston päällikkönä, mikä oli hänen
ristimä-, mikä lisänimensä, oliko hän tyytyväinen tarkastuksessa,
kuinka ampujille vaihdettiin merkkiä y.m. Ja kaiken sen kertoi hän
peräti tasaisella, säädyllisellä äänellä, aivan kuin vesi olisi pisara
pisaralta tipahdellut. Eikä hän vilkastunut silloinkaan, kun kertoi
saaneensa jonkun Kaukaasiassa tehdyn sotatoimen johdosta "pyhän Annan"
ritarimerkin. Ainoastaan äänensä tuntui sillä kertaa hieman
juhlallisemmalta; mainitessaan sanat "pyhän Annan" alensi hän ääntänsä
hiukan ja vaikeni sitten pariksi, kolmeksi minuutiksi... Ensi
vuotenani tapahtui joskus, että minä rupesin melkein vihaamaan Akim
Akimitshia, tietämättä kuitenkaan syytä siihen; minä oikein sadattelin
kohtaloa, joka oli saattanut minut hänen läheisyyteensä lavereilla.
Tunnin kuluttua saatoin kuitenkin moittia itseäni siitä. Mutta niin
tapahtui ainoastaan ensimäisenä vuonna; sittemmin totuin minä
täydellisesti Akim Akimitshiin ja häpesin entistä tyhmyyttäni. Julki
riidassa en minä muistaakseni ollut hänen kanssaan koskaan.

Paitsi näitä kolmea venäläistä oli täällä vielä kahdeksan
aatelismiestä. Muutamien kanssa seurustelin minä mielellänikin.
Parhaat heidän joukossaan olivat muutamat sairasmieliset, sangen
kärsimättömät ihmiset. Parin kanssa lakkautin minä sittemmin
seurustelemisen kokonaan. Sivistyneitä heistä oli vaan kolme: B--sky,
M--sky ja vanhus Sh--sky, joka ennen oli ollut jossain matematiikin
professorina; hän oli hyväluontoinen ja leikkisä, mutta opistaan
huolimatta sangen yksipuolinen ihminen. Aivan toisenlaiset olivat M.
ja B. M:iin tutustuin minä heti alussa; hänen kanssaan en koskaan
riidellyt, vaan kunnioitin häntä, voimatta kuitenkaan kiintyä häneen
ystävyyden siteillä. Hän oli sangen epäluuloinen ja vihamielinen mies,
mutta osasi kuitenkin ihmeellisen hyvin hillitä itseään. Tämäpä hänen
osaavaisuutensa olikin minulle vasten mielinen, sillä minusta näytti
siltä, ettei hän koskaan voisi kellekään avata sydäntään. Ehkäpä
saatan erehtyäkin. Hänellä oli voimakas ja sangen kunnioitettava
luonne. Hänen varovainen, melkein jesuitimainen seurustelutaitonsa ei
voinut kuitenkaan peittää sitä seikkaa, että hänen sielussaan vallitsi
salainen, syvä epäilys. Häntä ahdistikin toiselta puolen tämä epäilys
ja toiselta taas luja, vastustamaton levottomuus muutamiin
vakuutuksiin ja toiveihin. Huolimatta elämän kokemuksestaan oli hän
kuitenkin alituisessa vihollisuudessa B:n ja hänen ystävänsä T:n
kanssa. B. oli rintatautinen mies, kärsimätön ja heikkohermoinen,
mutta muuten hyväluontoinen, jopa jalomielinenkin. Hänen
kärsimättömyytensä muuttui välistä kiukuksi. Minä en voinut sietää
semmoista luonnetta ja myöhemmin lakkasinkin seurustelemasta hänen
kanssaan, vaikk'en koskaan voinut olla häntä kunnioittamatta; M:n
kanssa en minä koskaan riidellyt, mutta en voinut pitääkään hänestä.
Erottuani B:stä täytyi minun erota myöskin T:stä, josta jo olen
maininnut puhuessani vankien vaatimuksesta. Ero hänestä tuntui
ikävältä. Sillä vaikka T:llä ei ollutkaan sivistystä, oli hän
kuitenkin hyväluontoinen ja reipas nuori mies. Asia oli semmoinen,
että hän rakasti ja kunnioitti B:tä siihen määrin, että piti melkein
vihollisinaan niitä, jotka vähänkin vieraantuivat tästä hänen
ystävästään. Luullakseni jätti hän entisen ystävänsä M:nkin B:n
tähden, vaikka he olivat kauan olleet yksissä. Muuten olivat he kaikki
sairasmielisiä, kärsimättömiä ja epäluuloisia ihmisiä. Se onkin
luonnollista: sillä heidän olonsa oli tukala, paljoa tukalampi kuin
meidän. He olivat kaukana syntymäseudustaan. Muutamat heistä olivat
tuomitut pitkälliseen vankeuteen, kymmeneksi tai kahdeksitoista
vuodeksi, mutta tärkeintä oli kuitenkin se, että he katselivat kaikkia
ympärillänsä olevia ennakkoluulon silmillä eivätkä voineet nähdä
heissä muuta kuin pahuutta; ja tällaiseen katsantokantaan olivat he
tulleet olojen pakoituksesta. Selvä asia on, että ikävä painoi heitä
vankilassa. Tsherkessejä, tataareja ja Isai Fomitshia kohtelivat he
ystävällisesti, vaan inhosivat kaikkia muita vankeja. Ainoastaan
vanhauskolainen ukko oli saavuttanut heidän täydellisen
luottamuksensa. Huomattava on sen ohessa, etteivät toiset vangit
kertaakaan pilkanneet heitä heidän syntyperänsä, uskontonsa tai
ajatustapansa tähden, johon alhainen kansamme on joskus, vaikka tosin
sangen harvoin muukalaisiin, etenkin saksalaisiin nähden taipuvainen.
Saksalaiselle ainoastaan nauretaan; sillä saksalainen on venäläisen
talonpojan mielestä hyvin kummallinen ilmiö. Mutta puheena olevia
vankeja kohdeltiin melkein kunnioituksella, eikä heihin ollenkaan
kajottu. Mutta nepä sitä eivät koskaan tahtoneet huomata eikä ottaa
lukuun. Mainitsin T:tä; hän oli sama mies, joka matkalla linnaamme oli
kantanut B:tä käsillään, koska tämä, ollen heikko terveydeltään, oli
väsynyt melkein puolitiessä. Heidät oli ensin lähetetty U--gorskiin.
He sanoivat, että siellä oli heidän hyvä olla, ainakin paljoa parempi
kuin meidän linnassamme. Mutta he olivat ryhtyneet jonkunlaiseen,
muuten aivan viattomaan kirjevaihtoon toisessa paikassa olevien
vankien kanssa ja siitä syystä lähetettiin kaikki kolme meidän
vankilaamme, jossa korkeimmat esimiehet saattoivat pitää heitä
paremmin silmällä. Heidän kolmas toverinsa oli Sh--sky. Ennen heidän
tuloansa oli M--sky vankilassa yksinään. Senpä tähden kova ikävä
vaivasikin häntä vankeutensa ensi vuonna.

Tämä Sh. oli sama jumalinen ukko, josta jo ennen olen maininnut.
Kaikki valtiolliset vankimme olivat nuorta, muutamat hyvinkin nuorta
väkeä; ainoastaan Sh. oli yli viidenkymmenen vuoden. Hän oli
rehellinen, mutta hiukan omituinen mies. Hänen toverinsa B. ja T.
eivät suvainneet häntä, eivätkä edes puhuneet hänen kanssaan pitäen
häntä itsepintaisena ja riitaisena ihmisenä. En tiedä, mihin määrin
heillä oli syytä semmoiseen arvosteluun. Vankilassa samoin kuin
kaikkialla muuallakin, missä ihmiset ovat koossa vastoin omaa
tahtoansa, saattaa helposti syntyä eripuraisuutta. Syyt siihen ovat
monenlaiset. Sh. oli tosin tylsäjärkinen ja ehkäpä vastenmielinenkin
ihminen. Muutkaan toverit eivät suvainneet häntä. Minä puolestani
en hänen kanssaan riidellyt, mutta en juuri sanottavasti
seurustellutkaan. Omaa ainettansa, matematiikkiä hän nähtävästi osasi.
Muistan, että hän usein koetteli selitellä minulle huonolla
venäjän-kielellään jotain tähtitieteellistä järjestelmää, jonka hän
itse oli pannut kokoon. Minulle kerrottiin, että hän oli sen joskus
painattanutkin, vaan että oppineet olivat sille vaan nauraneet.
Minusta näytti, että häntä vaivasi jonkunlainen mielenvika. Hän
rukoili alinomaa polvillaan ja saavutti sen kautta yleistä
kunnioitusta, jonka hän säilytti aina kuolemaansa asti. Hän kuoli
vankilassamme raskaan taudin jälkeen silmieni edessä. Vankien
kunnioituksen saavutti hän heti tänne tultuaan ja syynä siihen oli
seuraava kohtaus majuurin kanssa. Matkalla U--gorskin ja meidän
linnamme välillä oli heidän tukkansa ja partansa annettu kasvaa
ajelematta, niin että majuuri, kun heidät tuotiin suoraan hänen
eteensä, joutui raivoon moisesta laiminlyönnistä, johon vangit
tietysti olivat aivan syyttömiä.

-- Mimmoiset he ovat, huusi hän; -- niinkuin maankulkijat ja ryövärit!

Sh., joka ymmärsi vaillinaisesti venäjän kieltä, luuli, että heiltä
kysyttiin, olivatko he maankulkijoita tai ryövärejä, jonka vuoksi hän
vastasikin:

-- Me emme ole maankulkijoita, vaan valtiollisia vankeja.

-- Ku-ku-kuin! Sinä röyhkeilet, huusi majuuri; -- vahtipaikalle! Sata
lyöntiä, oitis tuossa paikassa!

Vanhus kärsi rangaistuksensa vastustelematta; hän ei edes värähtänyt
eikä päästänyt vähintäkään ääntä. B. ja T. tulivat sillä välin
vankilaan, jossa heitä M. jo odotteli portilla; hän heittäytyi suoraan
heidän kaulaansa, vaikka ei ollut heitä sitä ennen koskaan nähnyt.
Harmistuneina majuurin kohtelusta, kertoivat tulokkaat hänelle kaikki,
mitä tiesivät Sh:stä. Muistan, kuinka M. kertoi minulle siitä: "Minä
olin mielenkiihkossa", sanoi hän; "ja vapisin kuin vilutautinen. Minä
odotin Sh:iä portilla. Hän oli tuleva suoraan vahtipaikalta, jossa
häntä rangaistiin. Äkkiä aukeni pieni portti: Sh. kulki kehenkään
katsomatta, vaaleana ja vapisevin huulin pihalla olevien vankien ohi,
jotka olivat jo kuulleet, että aatelismies oli rangaistavana;
kasarmiin tultuaan meni hän suoraan paikalleen, asettui polvilleen ja
rupesi rukoilemaan. Vangit olivat hämmästyksissään, jopa
liikutettuinakin. Kun näin tämän ukon, joka oli jättänyt kotimaahansa
vaimon sekä lapset, polvillaan, häpeällisesti rangaistuna ja
rukoilevana, riensin minä kasarmien taa ja olin siellä kaksi tuntia
aivan kuin huumaantuneena, mielettömänä..." Siitä lähtien
kunnioittivat vangit Sh:iä suuresti ja kohtelivat häntä aina
suosiollisesti. Heitä miellytti etenkin se seikka, ettei hän huutanut
piestessä.

Koko totuus on kuitenkin sanottava; tämän tapauksen mukaan ei sovi
laisinkaan arvostella esimiesten käytöstä aatelisia vankeja kohtaan,
olkootpa ne sitten venäläisiä tai puolalaisia. Tämä esimerkki näyttää
vaan, että joskus saattoi joutua tekemisiin ilkeän ihmisen kanssa ja
jos tämä ilkeä ihminen sattui olemaan korkeimpana paikallisena
päällikkönä, niin oli vanki huonossa turvassa, etenkin jos semmoinen
päällikkö rupesi häntä vainoomaan. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että
Siperjassa olevat korkeimmat esimiehet, joista riippuu kaikkien muiden
päällikköjen käytöstapa, kohtelevat aatelisia vankeja sangen suopeasti
koettaen muutamissa tapauksissa helpoittaa heidän kohtaloansa. Syyt
siihen ovat selvät; ensiksikin ovat nämä korkeimmat päälliköt itse
aatelisia, toiseksi on joskus tapahtunut, etteivät aatelismiehet ole
taipuneetkaan rangaistaviksi, vaan hyökänneet rankaisijainsa kimppuun
ja tehneet siten tuhotöitä; ja kolmanneksi ilmestyi Siperjaan noin
kolmekymmentäviisi vuotta takaperin suuri joukko aatelisia vankeja,
jotka osasivat hyvällä käytöksellään saavuttaa esimiestensä suosiota
siinä määrin, että nämä tottumuksesta väkisinkin katselivat tunnettuun
luokkaan kuuluvia aatelisia vankeja toisilla silmillä kuin muita
pakkotyöläisiä. Korkeimpain päällikköjen esimerkkiä seurasivat myöskin
alemmat päälliköt omistaen itselleen heidän katsantotapansa
velvollisuudesta, kuuliaisuudesta. Näiden alempien päällikköjen
joukossa oli kuitenkin tylyjäkin miehiä, jotka moittivat korkeimpien
esimiestensä toimenpiteitä ja olisivat olleet hyvin tyytyväisiä, jos
heidän olisi annettu toimia oman mielensä mukaan. Mutta sitä heille ei
sallittu. Sellaisen johtopäätöksen teen minä seuraavista syistä.
Toinen vankeus-luokka, johon minut oli tuomittu ja jonka esimiehistö
kuului sotilassäätyyn, oli paljoa raskaampi kahta muuta luokkaa, s.o.
kolmatta (tehdastyö-luokkaa) ja ensimäistä (kaivostyö-luokkaa). Se ei
ollut raskaampi ainoastaan aatelisille, vaan muillekin vangeille ja
syynä siihen oli se, että tämän luokan esimiehistö kuului
sotilassäätyyn samoin kuin Venäjän vankiruoduissakin. Sotilassäätyyn
kuuluvat esimiehet olivat ankarampia, järjestys oli tiukempi, aina
täytyi olla kahleissa, aina vartioituna ja lukon takana; mutta muissa
luokissa ei semmoista ankaruutta noudatettu. Niin ainakin kertoivat
vangit, joiden joukossa oli asiantuntijoitakin. Ilolla olisivat he
kaikki menneet ensimäiseen luokkaan, jota laki piti ankarimpana, ja
oikeinpa he uneksivat monta kertaa semmoista muutosta. Venäjän
vankiruoduista puhuivat kaikki, jotka siellä olivat olleet, kauhulla,
vakuuttaen, ettei missään ole niin vaikea olla ja että Siperja siihen
verrattuna on paratiisi. Jos siis, huolimatta ankaruudesta,
sotilaspäälliköistä, ja kenraalikuvernöörin läheisyydestä sekä
semmoisista, joskus tapahtuneista sattumuksista, että joku syrjäinen
viranomainen joko ilkeydestä tai virkainnosta oli valmis salaa
kantelemaan asianomaiseen paikkaan, että ne ja ne päälliköt suosivat
sen ja sen luokan vankeja, -- jos semmoisissa paikoissa, sanon minä,
aatelisia vankeja katseltiin toisilla silmillä kuin muita
pakkotyöläisiä, niin sitä enemmin tehtiin sitä ensimäisessä ja
kolmannessa luokassa. Luulenpa, että minä voin arvostella koko
Siperjaa sen vankilan mukaan, jossa itse oleskelin. Kaikki huhut ja
kertomukset, joita minä kuulin asiasta ensimäisen ja kolmannen osaston
pakkotyöläisiltä, vahvistivat näitä arvelujani. Todellakin kohtelivat
vankilamme kaikki päälliköt aatelisia vankeja varovammin kuin muita.
Työn ja ruo'an puolesta ei ollut tosin mitään helpoitusta: samanlainen
oli meillä työ, samanlaiset kahleet, samat lukot, sanalla sanoen
kaikki oli aivan samoin kuin muillakin vangeilla. Eikä helpoitus ollut
mahdollinenkaan. Minä tiedän, että tähänkin aikaan oli kaupungissa
paljon ilmiantajia, paljon juonittelijoita ja semmoisia, jotka
kaivoivat kuoppaa lähimäisilleen; senpä tähden pelkäsivätkin päälliköt
ilmiantoa. Ja mikä olisikaan ollut pelättävämpää kuin semmoinen
syytös, että siihen ja siihen luokkaan kuuluvia vankeja hemmoitellaan!
Niinpä olimmekin me samassa asemassa kuin muutkin pakkotyöläiset;
ainoastaan ruumiinrangaistuksessa tehtiin jonkinlainen poikkeus.
Tosin olisi meitä piesty pitemmittä mutkitta, jos vaan olisimme
ansainneet sitä, s.o. jos olisimme tehneet jonkun rikoksen. Sitähän
olisi vaatinut virkavelvollisuus ja tasa-arvon noudattaminen
rangaistuksessa. Mutta turhanpäiten, kevytmielisesti meitä ei
kuitenkaan olisi piesty, kuten muille vangeille saattoi tapahtua,
etenkin jos alipäälliköt olivat taipuvia rankaisemaan oman mielensä
mukaan missä vaan siihen tilaisuutta ilmestyi. Me tiesimme, että
komendantti, saatuaan kuulla Sh:in rangaistuksesta, vihastui kovin
majuuriin ja käski hänen vastedes välttämään semmoisia tekoja. Niin
kertoivat minulle kaikki. Täällä tiedettiin niinikään, että
kenraalikuvernöörikin, joka luotti majuuriimme ja piti häntä joihinkin
määrin taitavana miehenä, moitti häntä, kun sai kuulla asiasta. Se ei
voinut olla majuuriimme vaikuttamatta. Kovin olisi hän esim. halunnut
saada kynsiinsä M:iä, jota hän vihasi A--win kantelujen johdosta,
mutta ei voinut mitenkään rangaista häntä huolimatta kaikesta
vakoilemisestaan. Sh:in juttu tuli kohta tunnetuksi koko kaupungissa
ja yleinen mielipide oli majuurille vastainen; monelta sai hän siitä
moitteita, toisilta ankaroitakin. Tässä muistuu mieleeni ensimäinen
yhtymiseni majuurin kanssa. Meille, s.o. minulle ja eräälle toiselle
aateliselle vangille oli jo Tobolskissa kerrottu tämän miehen
ilkeydestä. Sikäläiset kaksikymmentäviisivuotisen pakkotyönsä
kärsineet aatelismiehet, jotka ottivat meitä vastaan hyvin
ystävällisesti ja seurustelivat kanssamme niin kauan kuin viivyimme
vaihtopaikalla, varoittivat meitä tulevasta päälliköstämme ja
lupasivat tehdä kaikki, mitä vaan tuttujensa kautta voivat,
suojellaksensa meitä hänen vainoilemisiltaan. Todellakin lähettivät he
kirjeitä kolmelle kenraalikuvernöörin tyttärelle, jotka siihen aikaan
Pietarista tulleina vierailivat isänsä luona, ja nämä naiset lienevät
puhuneetkin isälleen puolestamme. Mutta mitä voi hän tehdä? Hän vaan
käski majuuriamme noudattamaan tunnollisuutta. Kolmannella tunnilla
puolenpäivän jälkeen saavuimme me, s.o. toverini ja minä, kaupunkiin
ja vartijat veivät meidät oitis päällikön luo. Me seisoimme eteisessä
häntä odotellen. Sillä välin lähetettiin vankilan aliupseeria
noutamaan. Niinpian kuin hän tuli saapuville, ilmestyi majuurikin.
Hänen punottava, ilkeä muotonsa teki meihin sangen ikävän vaikutuksen:
meistä tuntui, kuin julma hämähäkki olisi hyökännyt verkkoon
takertuneiden kärpäs-raukkojen kimppuun.

-- Mikä on nimesi? kysyi hän toveriltani. Hän puhui sukkelaan,
kimakasti ja lyhyesti tahtoen nähtävästi vaikuttaa meissä
kunnioitusta.

-- Se ja se.

-- Sinun? jatkoi hän kääntyen minun puoleeni.

-- Se ja se.

-- Aliupseeri! Vie heidät oitis vankilaan; vahtipaikalla ovat he
ajeltavat sivilijärjestyksen mukaan, oitis, puolipäätä; kahleet
muutettavat huomenna. Minkälaiset sinellit nämä ovat? Mistä ne olette
saaneet? kysyi hän äkkiä, huomattuaan yllämme harmaat viitat, jotka
olivat varustetut selkäpuolella keltaisilla ympyrämäisillä kuvioilla;
me olimme saaneet ne Tobolskista. -- Se on uusi vormu! Se on kai joku
uusi vormu... Uudistuksia ... Pietarista ... puheli hän käännellen
meitä vuorotellen.

-- Onko heillä mitään mukanaan? kysyi hän sitten äkkiä santarmilta.

-- Omia vaatteita on, teidän korkeasukuisuutenne, vastasi santarmi
ojentaen itsensä suoraksi ja hieman säpsähtäen. Majuurin tunsivat
kaikki, kaikki olivat hänestä kuulleet, kaikki pelkäsivät häntä.

-- Ne ovat otettavat pois. Alusvaatteensa saavat he pitää, mutta
ainoastaan valkeat; jos kirjavia on, ovat ne pois otettavat. Kaikki on
myytävä huutokaupalla. Rahat pantavat talteen. Vangilla ei saa olla
omaisuutta, lisäsi hän kääntyen meihin. -- Katsokaa, että käyttäydytte
hyvin! Muutoin... ruu-miin ran-gaistusta! Pienimmästäkin rikoksesta
r-r-raippoja!...

Koko sen illan olin minä, tottumattomana mokomaan vastaanottoon,
melkein sairaana. Muutoin vaikutti mielen tilaani myöskin se, mitä
minä näin vankilassa; mutta sinne tulostani olen jo kertonut.

Minä sanoin, ettei meille tehty eikä tohdittu tehdäkään mitään
helpoitusta työnteossa. Mutta kerran kuitenkin yritettiin; minä kävin
B:n kanssa kokonaista kolme kuukautta insinöörikansliassa
toimittamassa kirjurin ammattia. Sellaisen määräyksen oli
insinöörivirasto tehnyt salaa, s.o. siten, että muut asianomaiset,
vaikka tiesivätkin asiasta, eivät olleet sitä tietävinään. Se tapahtui
silloin, kun insinööripäällikkönä oli G--w. Överstiluutnantti G--w
tuli meille kuin taivaasta, oleskeli täällä kovin vähän aikaa -- ellen
erehdy, ainoastaan puoli vuotta, ehkä ei sitäkään -- ja matkusti
sitten Venäjälle; hän teki kaikkiin vankeihin syvän vaikutuksen.
Hänestä eivät vangit ainoastaan pitäneet, vaan kunnioittivatkin häntä,
jos sitä sanaa sopii tässä käyttää. Kuinka hän sen sai aikaan, en
tiedä, mutta jo heti alussa voitti hän puolelleen kaikkien
mielisuosion. "Hän on isä! Muuta isää emme tarvitsekaan!" sanoivat
vangit silloin, kun hän oli insinöörikunnan esimiehenä. Juominkeihin
taisi hän olla taipuvainen. Kooltaan oli hän pienenläntä; hänen
katseensa osoitti rohkeutta ja itseensä luottamista. Mutta sen ohessa
kohteli hän vankeja ystävällisesti, melkeinpä hellästi ja rakasti
heitä aivan kuin isä lapsiansa. Minkä tähden hän suosi vankeja, en
tiedä; varma on vaan, ettei hän voinut kohdata ketään heistä sanomatta
hänelle ystävällistä, iloista sanaa tai nauramatta, laskematta leikkiä
hänen kanssaan -- eikä semmoisessa käytöksessä ollut merkkiäkään
esimiehyydestä tai ylhäisen hyväilystä alistettua kohtaan. Hän oli
vangeille kuin oma toveri, aivan kuin oma ihminen. Mutta huolimatta
tästä tasa-arvoisuudesta, eivät vangit koskaan laiminlyöneet
osoittamasta hänelle asianomaista kunnioitusta. Päin vastoin. Kun
vanki kohtasi hänet, kirkastuivat hänen kasvonsa ja päänsä
paljastettuaan katseli hän esimiestään hymyhuulin. Jos tämä sattui sen
lisäksi sanomaan jotain, niin sepä vasta tuntui vangin mielestä
joltakin. Sellaisia esimiehiä on olemassa. Hän oli reippaan näköinen
ja kulki suorana. "Hän on kotka", sanoivat vangit. Heidän kohtaloansa
ei hän tietysti voinut mitenkään helpoittaa; sillä hän johti
ainoastaan insinööritöitä, joita aina, muidenkin esimiesten aikana
tehtiin määrätyssä, muuttumattomassa järjestyksessä. Ainoastaan
silloin, kun hän sattumalta tapasi työssä olevan vankijoukon ja näki,
että työ oli jo päätetty, päästi hän miehet kotiin ennen rummun
lyöntiä. Vankeja miellytti se, että hän luotti heihin eikä ollut
missään suhteen turhamainen, vaan vältti kaikkea, mikä saattoi
alistettuja loukata. Jos hän olisi kadottanut vaikka tuhat ruplaa ja
jos joku täkäläinen varas olisi löytänyt rahat, olisi hän ne oitis
vienyt esimiehelleen. Siitä olen aivan varma. Tunsivatpa vangit
mielensä syvästi liikutetuksi, kun kuulivat, että heidän "kotkansa"
oli riitaantunut ankarasti ilkeän majuurin kanssa. Se tapahtui G--win
täällä olon ensimäisenä kuukautena. Majuurimme oli joskus ollut hänen
virkatoverinaan. Pitkän eron jälkeen kohtasivat he nyt toisiaan
ystävinä ja olivat usein yhdessä juomingeissa. Mutta äkkiä
riitaantuivat he keskenään. G--w tuli majuurin ankaraksi viholliseksi.
Sanottiinpa myöskin, että he olivat tapelleetkin toistensa kanssa,
joka majuuriimme nähden ei ollutkaan mitään mahdotonta. Kun vangit sen
kuulivat, ei heidän ilollaan ollut loppua. "Kahdeksansilmäinenkö hänen
kanssaan voisi sopia! Hänhän on kotka, vaan majuuri..." ja siihen
lisättiin vielä sana, joka ei sovi painettavaksi. Innokkaasti
keskustelivat vangit siitä, kuka oli ketä selkään antanut. Jos huhu
tappelusta olisi huomattu perättömäksi (niinkuin se ehkä olikin),
olisivat vangit olleet kovin harmissaan. "Kyllä kaiketi
insinööripäällikkö voitolle pääsi", sanoivat he; "sillä hän on ketterä
mies, ja pakoonpa toinen kuului hänen kynsistään puikahtaneenkin."
Mutta kohta lähti G--w täältä pois ja se seikka saattoi vangit
alakuloisiksi. Insinööripäälliköt olivat täällä tosin kaikki hyviä:
minun aikanani vaihdettiin niitä kolmasti tai neljästi; "mutta
semmoista emme kuitenkaan saa koskaan", sanoivat vangit; "kotka hän
oli, kotka ja puolustajamme." Sama G--w suosi myöskin aatelisia ja
hänpä käskikin minun sekä B:n käymään joskus kansliassa. Hänen
lähtönsä jälkeen järjestettiin asia säännöllisemmin. Insinöörit
(etenkin yksi heistä) olivat meille hyvin ystävällisiä. Me toimitimme
puhtaaksi kirjoittamista ja jopa alkoi käsialammekin siinä työssä
tasaantua, kun äkkiä tuli korkeimmilta esimiehiltä käsky meidän
palauttamisesta entisiin töihin; joku oli jo ennättänyt kannella!
Muutoin emme olleet siitä pahoillamme; sillä kanslia rupesi meitä jo
kyllästyttämään. Sitten kävimme me B:n kanssa pari vuotta samoissa
töissä, enimmiten verstaissa. Me pakisimme keskenämme; puhuimme
toiveistamme, vakuutuksistamme. Hän oli kelpo mies; mutta hänen
vakuutuksensa olivat välistä kummalliset. Usein muodostavat viisaatkin
ihmiset itselleen sangen omituisia mielipiteitä. Mutta niiden tähden
ovat he saaneet elämässään paljon kärsiä ja ne ovat tulleet heille
kalliiksi, joten niistä luopuminen onkin kovin vaikeata, melkeinpä
mahdotonta. B. kuunteli katkeralla mielellä vastaväitteitäni ja
puolusti ajatuksiaan kiihkoisasti. Ehkäpä oli hänellä monessa asiassa
oikeampikin ajatus kuin minulla, sitä en tiedä; seurauksena oli
kuitenkin, että me erkanimme toisistamme ja se tuntui minusta hyvin
raskaalta; sillä me olimme jo kauan olleet yksissä.

Sillä välin kävi M. vuosien kuluessa yhä surullisemmaksi ja
alakuloisemmaksi. Ennen, vankeuteni ensi aikoina oli hän puheliaampi
ja hänen sisällinen ihmisensä tuli useammin näkyviin. Jo kolmatta
vuottaan vietti hän vankeudessa silloin kun minä tulin tänne. Alussa
kuunteli hän mielellään kertomuksia maailman tapauksista kahtena viime
vuonna, hänellä kun niistä ei ollut vankeutensa ensi aikoina
mitään tietoa; hän kyseli niistä ja joutuipa niiden johdosta
mielenkiihkoonkin. Mutta lopulta, vuosien kuluessa hänen henkinen
elämänsä näytti pysähtyneen sydämen sisustaan. Hiilet peittyivät
tuhkaan. Suuttumus kasvoi hänessä yhä enemmin. "Je hais ces brigands"
kertoi hän minulle usein, katsoen inholla vankeja, joita minä olin
oppinut lähemmin tuntemaan; mitkään todistukseni heidän hyväkseen
eivät voineet häneen vaikuttaa. Hän ei ymmärtänyt, mitä minä puhuin;
jos hän hajamielisyydessään myöntyikin joskus, niin jo seuraavana
päivänä saattoi hän taas kertoa: "Je hais ces brigands." Sivumennen
sanon, että me puhuimme keskenämme usein ranskan kieltä ja siitä
syystä nimitti meitä eräs työntarkastaja-sotamies Dranishnikow,
omituista kyllä, "fersheleiksi" (s.o. välskäreiksi). M. vilkastui
ainoastaan äitiään muistellessaan. "Äitini oli vanha ja sairas", sanoi
hän minulle; "hän rakasti minua suuresti, mutta minä olen täällä, enkä
tiedä, onko hän elossa vai lieneekö jo kuollut? Ehkäpä ei hän voinut
sietää, kun kuuli, että minut oli tuomittu kujajuoksuun..." M. ei
ollut aatelismies ja oli saanut kärsiä ruumiinrangaistusta ennenkuin
hänet Siperjaan lähetettiin. Mainitessaan siitä puri hän hammasta ja
koki katsoa syrjään. Viime aikoina rupesi hän useammin oleskelemaan
yksinään. Eräänä aamuna kutsuttiin hänet komendantin luo. Komendantti
otti hänet vastaan iloisesti hymyillen.

-- No, M--sky, mimmoista unta näit sinä viime yönä? kysyi hän.

"Minä oikein säpsähdin", kertoi meille M., kun oli palannut takasin.
"Tuntui aivan kuin sydämeeni olisi pistetty."

-- Minä uneksin, että sain kirjeen äidiltäni, vastasi hän.

-- Enemmän, enemmän! virkkoi komendantti. -- Sinä olet vapaa! Äitisi
on anonut puolestasi ... hänen anomukseensa on suostuttu. Tässä on
hänen kirjeensä ja tässä myöskin vapautuskäsky. Vankeudesta pääset
oitis.

Hän palasi luoksemme kalpeana, uutisesta huumautuneena. Me toivotimme
hänelle onnea. Hän ojensi meille vapisevat, kylmät kätensä. Muutamat
muutkin vangit onnittelivat häntä ilomielin.

Hän pääsi siirtolaiseksi ja jäi asumaan kaupunkiimme. Kohta sai hän
paikan. Alussa kävi hän usein vankilassamme ja toi meille vointinsa
mukaan kaikenmoisia uutisia. Etenkin huvittivat häntä valtiolliset
kuulumiset.

Muista aatelismiehistä, s.o. M:iä, T:tä, B:tä ja Sh:iä lukuun
ottamatta, kaksi oli vielä sangen nuoria miehiä, joita oli lähetetty
tänne lyhyeksi ajaksi; he olivat oppimattomia, vaan rehellisiä,
yksinkertaisia ja suoramielisiä ihmisiä. Kolmas, Atsjukowsky oli kovin
yksinkertainen eikä hänestä mitään muuta olekkaan sanottava; mutta
neljäs, B--m, oli jo ikämies ja teki meihin kaikkiin mitä ikävimmän
vaikutuksen. En tiedä, kuinka hän oli joutunut valtiollisten
rikoksellisten joukkoon. Hänellä oli pikkuporvarin luonne ja vähin
erin rikastuneen kaupustelijan käytös. Sivistystä ei hänellä ollut
minkäänlaista eikä häntä huvittanutkaan muu kuin hänen oma ammattinsa.
Hän oli maalari ja oikeinpa oivallinen maalari. Kohta saivat esimiehet
tietää hänen taitonsa ja kaupunkilaiset rupesivat kilvan tahtomaan
häntä talojensa seiniä ja kattoja maalaamaan. Kahdessa vuodessa
maalasi hän melkein kaikki ruunun kortteerit. Niiden asukkaat
maksoivat hänelle omasta kukkarostaan ja siten ei hän tarvinnut elää
köyhänä. -- Hänen kanssaan lähetettiin työhön muitakin tovereja ja
yksi heistä, T--shewsky, oppi maalaamaan melkein yhtä hyvin kuin B.
itse. Majuurimmekin, jonka huostassa oli niinikään ruunun talo, kutsui
hänet luokseen maalaamaan seiniä ja lakeisia. Nytpä tekikin B.
parastansa: kenraalikuvernöörinkään asunto ei ollut niin hyvin
maalattu. Talo oli puinen, yksinkertainen, vanha ja ulkoa päin
ränsistynyt; sisäpuolelta oli se kuitenkin maalattu kuin palatsi, ja
majuuri oli mielissään... Hän hieroi käsiään ja sanoi menevänsä nyt
aivan varmaan naimisiin; "kun asunto on semmoinen, on mahdotonta olla
naimisiin menemättä", lisäsi hän hyvin totisesti. B--miin oli hän
hyvin tyytyväinen ja samoin myöskin muihin, jotka työskentelivät hänen
kanssaan. Työtä kesti kokonaisen kuukauden. Tämän kuukauden kuluessa
muutti majuuri ajatuksensa aatelismiehistä, joita hän rupesi nyt
enemmän suosittelemaan. Menipä hän niinkin pitkälle, että kutsui
kerran Sh:n luoksensa vankilasta.

-- Sh., sanoi hän -- minä olen loukannut sinua. Minä olen rangaissut
sinua syyttä, minä tiedän sen. Minä kadun. Ymmärrätkö sen? Minä, minä,
minä -- kadun!

Sh. vastasi, että hän sen ymmärsi.

-- Ymmärrätkö sinä, että minä, minä, sinun päällikkösi, olen kutsunut
sinut pyytääkseni sinulta anteeksi. Käsitätkö sitä? Mikä olet sinä
minun rinnallani? Matonen! Ja vieläkin mitättömämpi: sinä olet vanki!
Mutta minä olen Jumalan armosta majuuri. [Tätä lausetapaa ei käyttänyt
ainoastaan majuurimme, vaan muutkin alemmat päälliköt, etenkin ne,
jotka alemmista asteista olivat kohonneet asemaansa.] Majuuri!
Ymmärrätkö sinä sen?

Sh. vastasi, että hän senkin ymmärsi.

-- Nyt minä siis teenkin kanssasi sovinnon. Mutta käsitätkö, käsitätkö
sinä sen täydelleen? Voitko sitä tuntea ja käsittää? Ajatteleppas
vaan: minä, minä, majuuri ... j.n.e.

Sh. kertoi minulle itse tämän tapauksen. Siitä näkyy, ettei tämäkään
humalikas, turhanpäiväinen ja turmeltunut ihminen ollut kaikkia
ihmisellisiä tunteita vailla. Katsoen hänen käsitys- ja
kehityskantaansa, saattaisi semmoista käytöstä pitää miltei
jalomielisyytenä. Ehkäpä vaikutti siihen myöskin päihtymys.

Majuurimme unelma ei toteutunut; sillä lujasta päätöksestä huolimatta
ei hänen naimisiin menostaan tullut mitään. Sen sijaan joutui hän
oikeuden kynsiin ja sai käskyn pyytämään eroa virastaan. Nytpä vanhat
synnitkin tulivat esille. Ennen oli hän muistaakseni ollut
järjestysmiehenä kaupungissa... Isku kohtasi häntä äkkiarvaamatta.
Vankilassa vaikutti sanoma siitä suurta riemastusta. Syntyipä sen
johdosta oikein juhlapäivä! Majuurin sanottiin akkamaisesti itkeneen.
Mutta asia ei ollut autettavissa. Hän otti eron virastaan, möi
hevosparinsa, sitten myöskin muun omaisuutensa ja joutui köyhyyteen.
Me kohtasimme häntä myöhemmin, kun hän käveli kadulla, kulunut
siviilinuttu yllä ja kokaardilla varustettu lakki päässä. Hän katsoi
vihamielisesti vankeihin. Mutta hänen lumousvoimansa oli kadonnut
virkapuvun kanssa. Virkapuvussa oli hän kuin ukkosenilma. Tavallisessa
nutussa sitä vastoin näytti hän passarilta. Onpa kumma, mitä virkapuku
vaikuttaa tällaisissa ihmisissä.



XIX.

Karkaus.


Kohta majuurimme virkaeron jälkeen tapahtui vankilassamme
perinpohjaisia muutoksia. Entisen vankilan sijaan perustettiin tänne
sotilasvankien-ruotu Venäjällä olevien samanlaisten laitosten mallin
mukaan. Seurauksena oli, ettei toisen luokan pakkotyöläisiä enää
lähetetty vankilaamme. Tänne lähetettiin ainoastaan sotilasvankeja,
s.o. semmoisia, joilta ei riistetty vapautta kokonaan, vaan joita oli
rangaistu ainoastaan lyhytaikaisella (korkeintaan kuusivuotisella)
vankeudella; sen kärsittyään saivat he palata jälleen sotamiehiksi
rykmentteihinsä. Mutta niitä, jotka tekivät itsensä syypäiksi uusiin
rikoksiin, rangaistiin, kuten ennenkin, kaksikymmenvuotisella
vankeudella. Vankilassamme oli tosin jo ennenkin sotilasvankeja, mutta
heitä pidettiin täällä ainoastaan siitä syystä, ettei heitä varten
muuta sopivaa säilytyspaikkaa ollut. Nyt sen sijaan muuttui koko
vankila tällaiseksi sotilasluokaksi. Itsestään on selvää, että entiset
siviilivangit, jotka olivat kadottaneet kaikki kansalaisoikeutensa ja
joiden kasvot olivat varustetut poltinmerkillä, jäivät vankilaan
määräaikansa loppuun asti; mutta uusia poislähteneiden sijaan ei
tullut, joten noin kymmenen vuoden kuluttua vankilassamme ei saattanut
olla enää yhtään siviilivankia. Erityinen osasto jäi vankilaan
niinikään jäljelle, ja siihen lähetettiin vast'edeskin suurimpia
pahantekijöitä soturisäädystä, "kunnes vaikein pakkotyö Siperjassa
alkaisi." Sillä tavoin pysyi elämämme entisellään: samanlainen oli
ruoka, samanlainen oli myöskin työ ja muukin järjestys, sillä
eroituksella vaan, että esimiehistö muuttui ja tuli mutkallisemmaksi.
Tänne asetettiin esiupseeri, ruodunpäällikkö ja sitä paitsi neljä
ylempää upseeria, jotka vuorotellen pitivät silmällä vartioimista.
Invaliidit poistettiin; heidän sijaansa asetettiin kaksitoista
aliupseeria ja asemestaria. Jaot kymmenkuntiin pantiin toimeen, ja
vankien joukosta valittiin korpraaleja, nimellisesti tietysti. Että
Akim Akimitshista tuli oitis korpraali, on selvää. Koko tämä uusi
laitos arvoasteineen ja vankeineen jäi, kuten ennenkin, komendantin
ylipäällikkyyden alaiseksi. Siinä kaikki, mitä tapahtui. Tietysti
olivat vangit alussa hyvin levottomia, juttelivat keskenään ja
arvostelivat uusia päälliköitään; vaan kun huomasivat, että kaikki
jäikin entiselleen, rauhoittuivat he ja elämä rupesi kulkemaan entistä
rataansa. Pääasia oli kuitenkin se, että vangit pääsivät entisestä
majuuristaan; he saivat nyt ikäänkuin levähtää, hengittää vapaammin.
Pelonalaisuus katosi ja jokainen tiesi nyt, että tarpeen tullessa
voisi päällikölle antaa selityksiä ja että syytön saisi ainoastaan
erehdyksestä kärsiä syyllisen asemesta. Viinan myöntiäkin pitkitettiin
täällä entisillä perusteilla, huolimatta siitä, että invaliidien
sijaan oli tullut aliupseereja. Nämä aliupseerit näyttivät olevan
suurimmaksi osaksi kelvollisia ja ymmärtäväisiä miehiä, jotka
oivalsivat asemansa. Muutamat heistä osoittivat tosin alussa
taipumusta ylpeyteen luullen voivansa kohdella vankeja samoin kuin
sotamiehiä. Mutta kohta huomasivat hekin, mitenkä asianlaita
oikeastaan oli. Niitä taas, jotka liian kauvan pysyivät
ymmärtämättöminä, johdattivat vangit itse asian perille. Olipa
koviakin kohtauksia; niinpä esim. juottivat vangit aliupseereja ja
ilmoittivat heille sitten, tietysti omalla tavallaan, että koska
yhdessä oli juotu, niin... Asia päättyi siten, että aliupseerit eivät
välittäneet viinan tuonnista ja myynnistä tai oikeammin, kokivat olla
mitään semmoista huomaamatta. Sen ohessa kävivät he, kuten entiset
invaliiditkin, torilla ja toivat sieltä vangeille kalatsia, lihaa ynnä
muuta, s.o. tekivät kaikkea, mistä vaan ei seurannut heille suurempaa
häpeätä. Minkä vuoksi entinen järjestys oli poistettu ja uusi sen
sijaan pantu, sitä minä en tiedä. Se tapahtui vankeuteni viime
aikoina. Kaksi vuotta sain minä kokea uutta järjestystä...

Kertoisinko vankeuteni kaikista vuosista erältänsä? Sitä en aio tehdä.
Jos kertoisin järjestyksessä kaikki, mitä minä sillä ajalla sain nähdä
ja kokea, niin voisipa lukujen määrä karttua kolmen, jopa neljänkin
kertaiseksi. Mutta semmoinen kertomus tulisi kovin yksipuoliseksi.
Kaikki tapaukset tulisivat olemaan samanlaatuisia, etenkin jos lukija
on kerinnyt edellä olevista luvuista muodostaa itselleen jotakuinkin
tyydyttävän käsityksen toisen luokan vankeuselämästä. Olen tahtonut
kuvata vankilamme ja kaikki, mitä minä siellä ollessani sain kokea,
havainnollisesti, selvästi. Olenko saavuttanut tämän tarkoitukseni,
sitä en tiedä. Mutta sehän ei olekkaan minun arvosteltavanani.
Luulenpa, että tähän voinkin lopettaa. Sen ohessa tuntuu välistä
itsestänikin surulliselta näiden asiain muisteleminen. Ja tuskinpa
voisin kaikkia muistaakaan. Muutamat vuodet ovat joten kuten
haihtuneet mielestäni. Jotkut seikat, siitä olen vakuutettu, ovat
kokonaan unohtuneet. Minä muistan esim., että kaikki nämä vuodet,
jotka olivat toinen toisensa kalttaiset, kuluivat hitaasti, ikävästi.
Muistan, että nämä pitkät, ikävät päivät olivat aivan yhtäläiset,
ikäänkuin vesi olisi sateen jälkeen pisara pisaralta tipahdellut
katolta. Muistan, että ainoastaan vapauden, uuden elämän toivo antoi
minulle voimia odottamaan, luottamaan. Minä maltoin mieleni ja odotin,
minä luin joka päivän ja huolimatta siitä, että niitä oli jäljellä
tuhannen, luin niitä yksitellen, hautasin yhden päivän ja iloitsin
seuraavana päivänä, että jäljellä ei enää ollutkaan tuhannen, vaan
yhdeksänsataa yhdeksänkymmentäyhdeksän päivää. Muistan, että koko sinä
aikana, sadoista tovereista huolimatta, minä olin yksinäisyydessä ja
vihdoin miellyinkin tähän yksinäisyyteeni. Ollen henkisesti muista
eroitettuna tarkastelin minä entistä elämääni, tutkistelin sen
vähäpätöisimpiäkin seikkoja, ajattelin entisyyttäni, tuomitsin itseäni
armottomasti ja toisinaan siunailinkin kohtaloa siitä, että se oli
suonut minulle tällaisen yksinäisyyden, jota paitsi en olisi tullut
elämääni ankarammin arvostelleeksikaan. Ja mitkä mietteet heräsivät
silloin sydämessäni! Minä lupasin pyhästi, etten vastaisuudessa tekisi
enää semmoisia erhetyksiä kuin ennen. Minä tein itselleni
tulevaisuuden ohjelman ja päätin lujasti seurata sitä. Minä uskoin
sokeasti voivani täyttää nämä aikomukseni... Mutta minusta tuntuu
katkeralta silloisen mielentilani muisteleminen. Tietysti koskee tämä
yksinomaan minua itseäni... Mutta minä olenkin sen kirjoittanut siinä
luulossa, että lukija on ymmärtävä ajatukseni, sillä jokaiselle on
tapahtuva samalla tavoin, jos hän joutuu elämänsä kukoistuksessa
määräajaksi vankeuteen.

Mutta mitäpäs siitä!... Sanon tässä vielä jotain, etten lopettaisi
liian jyrkästi.

Minun pisti päähäni, että joku saattaisi kysyä: eikös vankilasta
kukaan saattanut karata ja eikö koko vankeusaikanani tapahtunut täällä
yhtään karkausta? Olen jo sanonut, että vanki, oltuaan pari kolme
vuotta vankeudessa, rupee pitämään arvossa näitä vuosia ja väkisinkin
tulee siihen päätökseen, että parempi on olla loppuaikakin ilman
huolia, ilman vaaroja ja päästä laillisella tavalla siirtolaiseksi.
Mutta sellaiseen päätökseen tulee ainoastaan lyhyeksi ajaksi tuomittu
vanki... Pitemmäksi ajaksi tuomittu voisi ehkä antautua vaaroille
alttiiksi... Mutta täällä ei semmoisia sattumuksia juuri tapahtunut.
Lienevätkö vangit aristelleet, liekö tarkastus ollut kovin ankara, vai
ympäristökö (autio, erämaantapainen) lie ollut epäedullinen, sitä en
voi sanoa. Minä luulen, että kaikki nämä seikat vaikuttivat
yhteisesti. Karata täältä ei ollutkaan helppo. Siitä huolimatta
tapahtui minun aikanani yksi semmoinen yritys: kaksi tärkeätä vankia
lähti täältä karkuun.

Majuurin virkaeron jälkeen jäi A--w (se aatelismies, joka oli hänen
vakoojansa) aivan yksiksensä, ilman suojelusta. Hän oli vielä sangen
nuori mies, mutta hänen luonteensa vahvistui ja tasaantui vuosien
kuluessa. Yleensä oli hän röyhkeä ja päättäväinen, jopa älykäskin.
Vapauteen pääsneenä olisi hän pitkittänyt vakoilemistaan, mutta ei
olisi kuitenkaan joutunut enää vankeuteen yhtä helposti ja tyhmästi
kuin ennen. Hän harjoitti täällä osaksi myöskin väärien passien
kauppaa. Varmaan en sitä kuitenkaan tiedä. Minä kuulin siitä täällä
olevilta vangeilta. Käydessään majuurin kyökissä sanottiin hänen
harjoittaneen sitä tointa ja saaneen sillä tavoin melkoisia
rahatuloja. Sanalla sanoen, hän näytti uskaltavan vaikka mitä
kohtalonsa muuttamiseksi. Minä olin osaksi tilaisuudessa tutustumaan
hänen sisälliseen ihmiseensä: hänen ruokottomuutensa oli
hämmästyttävän suuri ja herätti vastustamatonta kamoksumista. Minusta
näytti, että jos hän olisi kovin halunnut juoda korttelin viinaa ja
jos hän ei olisi voinut tyydyttää haluansa muuten kuin murhatyön
tekemällä, olisi hän aivan varmaan ryhtynyt siihenkin, kunhan olisi
vaan voinut tehdä työnsä salakähmää. Vankilassa oppi hän ajattelemaan.
Hänenpä puoleensa kääntyikin erityisen osaston vanki Kulikow.

Minä olen jo puhunut Kulikowista. Hän ei ollut enää nuori ijältään,
vaan kuitenkin kiihkoisa, lujaluontoinen ja sangen kekseliäs. Hänellä
oli voimaa ja hän halusi elää; sellaisilla ihmisillä on elämän halua
ikänsä loppuun asti. Ja jos minä olisin ruvennut ihmettelemään, minkä
vuoksi vangit eivät karanneet, niin olisin ihmetellyt etupäässä
Kulikowia. Mutta Kulikow päättikin karata. Kumpiko heistä vaikutti
toiseensa enemmän, A--w Kulikowiin, vai Kulikow A--wiin, sitä en
tiedä; molemmat olivat he toistensa vertaisia ja sopivat luonteensa
puolesta yhteen. Heistä tuli ystävykset. Minusta näyttää, että Kulikow
toivoi saavansa A--win avulla passit. A--w oli aatelismies, oli
oleskellut ennen ylhäisissä piireissä, ja se seikka lupasi
jonkunlaista vaihtelevaisuutta tulevissa seikkailuissa, kunhan vaan
pääsisivät Venäjälle. Kenpä tietää, mimmoiset sopimukset, mimmoiset
toiveet heillä olivat; luultavaa on kuitenkin, etteivät heidän
toiveensa olleet aivan samanlaiset kuin tavallisten siperjalaisten
maankulkijain. Kulikowilla oli näyttelijän luonne; hän saattoi valita
itselleen monenlaisia rooleja elämässä; hänellä oli paljon toiveita,
ainakin toivoi hän vaihtelevaisuutta. Sellaisia ihmisiä tavataan
vankilassa. He päättivät karata yhdessä.

Mutta karkaaminen ilman vartijaa oli mahdotonta. Täytyi saada vartija
suostumaan tuumaan. Eräässä linnapataljoonassa palveli muudan
puolalainen, lujaluontoinen mies, joka olisi ehkä ansainnut
paremmankin kohtalon; hän oli jo ijähtänyt mies, mutta mieleltään
rohkea ja vakava. Nuoruudessaan oli hän ikävissään karannut
Siperjasta, jossa hän palveli sotamiehenä. Hänet saatiin kiinni,
rangaistiin ja pidettiin pari vuotta vankiruoduissa. Kun hän pääsi
jälleen sotamieheksi, malttoi hän mielensä ja antautui palvelukseensa
hartaasti, voimiensa mukaan. Kelvollisuudellaan pääsi hän
korpraaliksi. Hän oli kunnianhimoinen, itseensä luottava ja oman
ansionsa tunteva mies. Se näkyi hänen katseestaan ja puheestaan. Minä
näin häntä usein muiden vartijain joukossa. Kuulin hänestä myöskin
hiukan täkäläisiltä puolalaisilta. Minusta näytti, että entinen ikävä
oli muuttunut hänessä vihaksi, salaiseksi ja alituiseksi. Tämä mies
voi ryhtyä vaikka mihin ja Kulikow ei erehtynyt valitessaan hänet
toverikseen. Hänen sukunimensä oli Koller. He tekivät sopimuksen ja
määräsivät päivän. Oli käsissä helteinen kesäkuu. Ilmanala
kaupungissamme oli jokseenkin tasainen; kesällä oli ilma sangen
lämmin; sepä olikin maankulkijoille mieluista. Tietysti he eivät
voineet lähteä pakomatkalleen suorastaan linnasta; sillä kaupunki oli
avonaisella paikalla. Lähitienoolla pitkän matkan päässä ei ollut
mitään metsää. Piti pukeutua toisiin vaatteihin, mutta sitä varten oli
ensin päästävä etukaupunkiin, missä Kulikowilla ennestään oli
lymypaikka. Oliko etukaupungissa olevilla apulaisilla täysi tieto
heidän aikeestaan, sitä en voi varmaan sanoa. Luultavasti tiesivät he
siitä, vaikka asia sittemmin ei tullutkaan täysin selville. Sinä
vuonna alkoi jossain etukaupungin nurkassa vaikutuksensa eräs nuori ja
jokseenkin sievän näköinen nainen, liikanimeltä Wanjka-Tanjka, joka
antoi hyviä toiveita ja osaksi toteuttikin niitä. Minä luulen, että
hänelläkin oli asiassa osansa. Kulikow oli tuhlannut hänelle rahoja jo
koko vuoden kuluessa. Aamulla tulivat veitikat ulos ja osasivat
laittaa niin, että heidät lähetettiin vanki Shilkinin seurassa
muuraustyöhön pataljoonan tyhjiin kasarmeihin, joista sotamiehet jo
aikoja sitten olivat lähteneet leiriin. A--win ja Kulikowin piti
auttaa Shilkiniä muuraustyössä. Koller toimitti itsensä vartijaksi,
mutta kun kolmen vangin seurassa piti olla kaksi vartijaa, annettiin
Kollerille, koska hän oli vanha ja kokenut korpraali, toveriksi nuori
rekryytti, joka siten saisi muka kelvollista harjaantumista
vartijatoimessa. Karkurimme osasivat niin muodoin vaikuttaa
älykkääseen ja luotettavaan Kolleriin, joka pitkällisen ja viime
vuosina onnellisen palveluksen jälkeen päätti seurata heitä
pakoretkelle.

He tulivat kasarmeihin. Kello oli noin kuuden paikoilla aamua. Paitsi
heitä ei siellä ollut ketään muita. Tehtyänsä työtä tunnin verran,
sanoivat Kulikow ja A--w Shilkinille, että he menevät verstaaseen,
ensiksikin tapaamaan jotain henkilöä ja toiseksi hakemaan erästä
tarvittavaa työasetta. Shilkiniä piti kohdella varovasti, s.o. niin
luonnollisesti kuin mahdollista. Hän oli entinen moskovalainen
porvari, ammatiltaan muurari, älykäs, viekas ja harvapuheinen mies.
Hänenlaisen miehen olisi luullut koko ikänsä vaeltavan liiviin ja
viittaan puettuna, kuten moskovalaiset ainakin, mutta kohtalo määräsi
toisin ja hän joutui vihdoin ijäkseen erityiseen osastoon, siis
suurimpien pahantekijäin joukkoon. Mistä syystä hän oli ansainnut
semmoisen rangaistuksen, sitä en tiedä; erityistä tyytymättömyyttä ei
hänessä ollut koskaan huomattavana; hän käyttäytyi aina siivosti ja
tasaisesti; joskus joi hän itsensä humalaan kuin käki, mutta
käyttäytyi sittenkin moitteettomasti. Salaisuuden perillä ei hän
tietysti ollut, mutta silmät olivat hänellä tarkat. Kulikow antoi
hänelle merkin, että he menevät noutamaan viinaa, joka oli tuotuna jo
eilispäivänä verstaaseen. Sepä vaikuttikin Shilkiniin; hän päästi
heidät menemään ilman mitään epäluuloa ja jäi kahden kesken rekryytin
kanssa; Kulikow, A--w ja Koller lähtivät sen sijaan etukaupunkiin.

Kului puoli tuntia, mutta poistuneita ei kuulunut. Nyt rupesi Shilkin
asiata miettimään, ja hän muistikin, että Kulikow oli näyttänyt hiukan
omituiselta, ja että A--w oli kuiskutellut hänelle jotain; ainakin oli
Kulikow iskenyt hänelle pari kertaa silmää, sen oli hän nähnyt.
Kollerissa oli ollut myöskin jotain omituista: niinpä oli hän
lähtiessään neuvonut rekryytiä, kuinka hänen olisi sillä aikaa
käyttäyminen, ja se ei ollut luonnollista menettelyä, ei ainakaan
Kollerin kalttaiselta mieheltä. Sanalla sanoen, mitä enemmin Shilkin
asiaa mietti, sitä suuremmaksi kasvoi hänen epäluulonsa. Mutta aika
kului sillä välin, ja hän tuli yhä levottomammaksi. Hän ymmärsi aivan
hyvin, mikä vaara häntä uhkaili; sillä hän tiesi, että esimiesten
epäluulo voisi kohdata häntäkin. Olisihan voitu luulla, että hän
päästi toverinsa menemään yhteisen sopimuksen mukaan, ja mitä kauemmin
hän oli ilmoittamatta Kulikowin ja A--win poistumisesta, sitä enemmin
tällainen epäluulo saisi vahviketta. Aikaa ei siis ollut hukkaaminen.
Nyt hän muisti myöskin, kuinka Kulikow ja A--w olivat viime aikoina
kuiskailleet keskenään ja oleskelleet usein kasarmien takana, kaukana
muiden silmäyksiltä. Hän muisti jo silloinkin miettineensä jotain sen
johdosta... Uteliaana katsahti hän vartijaansa; tämä seisoi suu auki
pyssyänsä vasten nojautuneena ja kaiveli mitä viattomimman näköisenä
nenäänsä. Shilkin ei huolinut edes ilmoittaakaan hänelle ajatuksiaan,
vaan käski hänen tulemaan mukanaan insinööriverstaaseen. Verstaassa
kysyttiin, olivatko he käyneet siellä? Mutta siellä ei heitä kukaan
ollut nähnyt. Nyt haihtuivat Shilkinin epäilykset: "Mahdotonta on",
arveli hän, "että he olisivat menneet juomaretkelle esikaupunkiin,
kuten Kulikowin tapana oli joskus tehdä. Sen olisivat he sanoneet
hänelle; sillä sitä ei olisi maksanut salata häneltä."

Kello oli jo melkein yhdeksän, kun hän tuli vääpelin luo ja ilmoitti
hänelle asian. Vääpeli pelästyi eikä tahtonut alussa uskoakaan koko
juttua. Tietysti ilmoitti Shilkin asian ainoastaan arveluna,
epäluulona. Vääpeli kiiruhti oitis majuurin luo. Majuuri vuorostaan
vei sanan komendantille. Neljännestunnin kuluttua oli jo ryhdytty
kaikkiin asianomaisiin toimiin. Tapauksesta ilmoitettiin myöskin
kenraalikuvernöörille. Vangit olivat tärkeät ja Pietarista saattoi
niiden karkaamisen johdosta tulla ankaria nuhteita. A--wia pidettiin,
oikein tai väärin, valtiollisena vankina ja Kulikow taas oli kuulunut
"erityiseen osastoon", joten hän oli suurimpia pahantekijöitä. Tähän
saakka erityisestä osastosta ei ollut kukaan karannut. Nyt muistettiin
myöskin, että tämän osaston vankien piti olla kahden sotamiehen
vartioimina tai ainakin piti kullakin heistä olla yksi vartija. Tätä
määräystä vastaan oli rikottu. Ja siitä saattoi seurata ikävyyksiä.
Lähetettiin sanansaattajia kaikkiin volosteihin ja läheisiin
paikkakuntiin ilmoittamaan karkulaisten tuntomerkit. Lähetettiin
myöskin kasakoita ajamaan heitä takaa; kirjoitettiin myöskin
naapurilääneihin ja piirikuntiin... Sanalla sanoen, pelästys oli
sangen suuri.

Sillä välin oli vankilassa huomattavana omituinen liike. Sen mukaan
kuin vangit palasivat työstä, saivat he kuulla, mitä oli tapahtunut.
Sanoma levisi miehestä mieheen. Kaikki ottivat he sen vastaan
jonkunlaisella salaisella ilolla. Kaikilla sydän ikäänkuin sätkähti...
Paitsi sitä, että tämä tapaus oli poistanut yksitoikkoisuuden
vankilasta ja pannut muurahaispesän kihisemään, oli se omiansa
virittämään unholaan joutuneita kieliä vankien sydämissä; kohtalon
muuttamisen toiveet saivat uutta yllykettä. "Ovathan muutkin
karanneet: miks'ei...?" Ja jokainen rohkaisi mielensä tätä
ajatellessaan. Äkkiä olivat kaikki tulleet ylpeiksi ja katselivat
halveksivaisesti aliupseereihin. Tietysti tulivat esimiehet oitis
vankilaan. Tulipa itse komendanttikin. Vangit olivat reippaan näköisiä
ja heidän silmistään loisti ylpeyttä ja jonkunlaista itsetuntoa;
"kyllä meiltä syntyy jos jotakin", arvelivat he itsekseen. Että
esimiehet tulisivat heti vankilaan, siitä olivat vangit jo ennakolta
vakuutetut. Arvattiin myöskin, että tarkastuksia pantaisiin toimeen ja
siltä varalta kaikki luvaton tavara kätkettiin. Tiedettiin, että
esimiehet ovat tällaisissa tapauksissa hyvin tarkkoja. Ja niinpä
syntyikin nyt aika mylläkkä; kaikki paikat pengailtiin, tarkastettiin,
mutta mitään ei voitu löytää. Jälkeen puolenpäivän lähetettiin vankeja
työhön lukuisien sotamiesten saattamina. Iltapäivällä pistäysivät
vartijat tuon tuostakin vankilaan; vankeja luettiin useammin kuin
tavallisesti; pari kertaa tehtiin virhe ja siitä syystä ajettiin
kaikki pihalle, jossa uudestaan luettiin. Sitten luettiin vielä kerta
kasarmeissa... Sanalla sanoen, puuhaa oli paljon.

Mutta vangit eivät olleet millänsäkään. Kaikki näyttivät he sangen
itsenäisiltä ja käyttäytyivät moitteettomasti koko illan kuluessa.
Esimiehet arvelivat: "eiköhän vankilaan ole jäänyt karkulaisten
liittolaisia?" ja senpä tähden vankeja pidettiinkin silmällä sekä
kuunneltiin heidän keskustelujansa. Mutta vangit vaan nauroivat.
"Eihän semmoisissa asioissa liittolaiset jää vankilaan!" "Asia
toimitetaan hiljaan, eikä mitenkään muuten." "Ja sellainenko mies oli
Kulikow, sellainenko A--w, etteivät olisi osanneet pitää asiaa
salassa? Sukkelasti he tekivät tekonsa. Semmoiset miehet luiskahtavat
lukittujenkin ovien takaa!" Sanalla sanoen, Kulikowin ja A--win maine
oli suuressa määrässä kasvanut; kaikki ylpeilivät heistä. Arveltiin,
että heidän urostyönsä tulee jälkimaailmankin tietoon ja pysyy kauan
aikaa yleisenä puheen aineena.

-- Olivatpahan mestareja! sanoi joku.

-- Kyllä meilläkin karata osataan, vai kuinka? lisäsi siihen toinen.

-- Mitäpä siitä! tokasi kolmas katsellen pöyhkeästi ympärilleen. --
Karkaa, kuka karkaa!... Vai pyritkö sinäkin heidän verrallensa?

Jonkun toisen kerran ei puhuteltu olisi jättänyt kunniaansa
puolustamatta, mutta nyt hän oli siivosti vaiti, sillä myönnettävähän
oli, etteivät kaikki olleet Kulikowin ja A--win kalttaisia...

-- Ja miksipä me todellakin pysymme täällä? sanoi eräs kyökin
akkunassa istuva vanki heikolla, laulavalla äänellä. -- Eläessämme
emme ole oikeita ihmisiä, emmekä kuollessamme oikeita vainaita. Oi,
oi!

-- Mitä oihkat? Minkäs täytymykselle osaat?

-- Osasipahan Kulikow... alkoi joku innokkaimmista.

-- Niin, Kulikow! keskeytti häntä toinen halveksivasti.

Se on: hän tahtoi sanoa, ettei Kulikowin kalttaisia ole monta.

-- Olipa se A--wikin koko viekas mies!

-- Mutta lienevätköhän jo kauaksi ennättäneet, olisi hauska tietää...

Ja nyt ruvettiin keskustelemaan siitä, kuinka kauas karkulaiset olivat
ennättäneet. Otettiin puheeksi, mihin suuntaan he ovat menneet, missä
oli paras piileskellä ja mikä volosti oli lähinnä? Vankien joukossa
oli semmoisia, jotka tunsivat paikkakunnan. Heitä kuunneltiin
uteliaasti. Puhuttiin naapurikylien asukkaista, joiden sanottiin
olevan älykästä väkeä; karkulaisilla ei heiltä olisi odotettavana
mitään suvaitsevaisuutta.

-- Talonpoika se täällä on koko kova mies.

-- Aivan silmitön!

-- Siperjalainen kollo! Varokoon itseänsä!

-- Kyllä meikäläiset...

-- Tietäähän sen, kuka voitolle pääsee. Eihän meikäläiset ole
sellaista väkeäkään.

-- Perästäpähän kuuluu.

-- Luuletkos sinä sitten, että heidät saadaan kiinni?

-- Minä luulen, ettei heitä saada kiinni sinä ilmoisna ikänä,
huomautti joku kiivaimmista lyöden nyrkillään pöytää vasten.

-- Hm! Kyllähän asia voi kiekahtaa niin taikka näin.

-- Mutta minäpä luulen, hyvät veljet, huomautti Skuratow -- että jos
minä olisin maankulkija, niin minua ei saataisi koskaan kiinni!

-- Niin, sinuako?

Kuului naurua; toiset eivät olleet Skuratowia kuulevinaankaan, vaan
hän jatkoi:

-- Ei koskaan saataisi kiinni! minä, hyvät veljet, usein ajattelen ja
ihmettelen sitä seikkaa, että minua vaan ei saataisi kiinni.

-- Älähän huoli, kun nälkää saat kärsiä: tulet kuin tuletkin
talonpojalta leipää pyytämään. Muut nauroivat.

-- Leipääkö pyytämään! Se on vale!

-- Mitäpäs sinä kieltäsi pieksät? Olethan joutunut tänne siitä, että
tapoit setä Wasjan kanssa karjan ruton. [Se on: miehen tai naisen,
joiden epäiltiin päästävän ilmaan karjanruttoa. Täällä oli yksi
sellaisen murhan tekijä.]

Nauru syntyi entistä kovempi. Totiset olivat kuitenkin yhä vielä
tyytymättömän näköisiä.

-- Se on valetta! huusi Skuratow; -- sellaisia huhuja on minusta
Mikitka levitellyt, eikä oikeastaan minusta, vaan Wasjkasta, vaikka
minäkin yksin tein sain selkääni. Moskovalaisena olen minä jo
lapsuudesta asti tottunut maata kulkemaan. Muistanpa, kuinka
virrenlukija opettaessaan veti minua korvasta ja sanoi: lue sinä
"armahda, Herra, minua sinun suuren laupeutesi tähden" ja niin
edespäin... Mutta minäpä luinkin hänen jälkeensä: "annahan, herra, kun
minä putkaan lähden" ja niin edespäin... Semmoinen olin minä jo
hamasta lapsuudestani asti.

Taas nauroivat kaikki. Mutta Skuratow ei muuta tarvinnutkaan. Hän ei
voinut olla hulluttelematta. Kohta hänet unohdettiin ja ryhdyttiin
johonkin vakavampaan keskusteluun. Siihen ottivat osaa enimmiten
vanhemmat, kokeneemmat miehet. Nuoret kuuntelivat uteliaina; miehiä
oli keräytynyt kyökkiin kosolta; aliupseereja tietysti ei ollut läsnä.
Heidän kuullensa ei olisi kaikkia asioita puhuttukaan. Uteliaista
kuuntelijoista pisti silmiini eräs korkeakasvuinen, leveänaamainen
tataarilainen, nimeltä Mametka. Hän ei osannut venäjänkieltä juuri
ollenkaan, mutta yhtähyvin kuunteli kovin uteliaan näköisenä muiden
keskustelua.

-- Mitä, eikö niin, Mametka? kysyi häneltä joutessaan muiden hylkäämä
Skuratow.

-- Niin, niin! äännähteli Mametka ja ilosta nyykytteli hullunkurisesti
päätään.

-- Eihän heitä saada kiinni, eihän?

-- Ei, ei! Ja Mametka rupesi oikein käsillään viittailemaan.

-- Mutta jos erehdyt?

-- Niin, niin! vastasi Mametka päätänsä nyykytellen.

-- Olkoonpa vaikka niinkin!

Ja Skuratow painoi Mametkan lakin syvään hänen päähänsä, jonka jälkeen
hän mitä iloisimmalla tuulella lähti pois kyökistä.

Kokonaisen viikon kestivät ankarat toimenpiteet vankilassa, samalla
kun lähitienoilla jatkettiin karkulaisten etsimistä. Minä kummastelin
sitä, että vangit saivat tarkat tiedot esimiesten toimenpiteistä
vankilan ulkopuolella. Ensi päivinä olivat nämä tiedot edullisia
karkulaisille, joista ei kuulunut niin mitään! kadoksissa vaan olivat,
siinä kaikki. Vangit hymyilivät toisilleen, ja levottomuus
karkulaisten kohtalon johdosta rupesi haihtumaan. "Eivätpähän vaan
löydä!" sanoivat vangit tyytyväisen näköisinä toisilleen.

-- Katosivat kuin pyssyn kuula!

-- Katosivat ja kielsivät ikävöimästä, kun kohta muka palaavat.

Täällä tiedettiin, että ympäristön asukkaat oli pantu liikkeelle, että
kaikki epäiltävät paikat, metsät ja polut olivat vartioittuina.

-- Turhaa vaivaa, sanoivat vangit naurusuin; -- kyllähän
karkulaisillakin on suojelijansa, jonka luona he nyt oleilevat.

-- Tietysti heillä on! arvelivat toiset; -- kyllähän semmoiset miehet
eteensä osaavat katsoa.

Sitten puhuttiin vielä enemmänkin; arveltiin, että karkulaiset
oleskelisivatkin muka etukaupungissa, jossain kellarissa, kunnes
levottomuus haihtuisi ja tukka kasvaisi. Puolen vuoden tai vuoden
perästä lähtisivätkin sitten etemmäksi...

Sanalla sanoen, kaikki olivat taipuvia romantillisiin arveluihin.
Mutta kahdeksan päivän kuluttua levisi vankien kesken äkkiä semmoinen
huhu, että karkurien jäljille oli päästy. Seuraavan päivän aamuna
kerrottiin kaupungilla, että karkulaiset olivat jo joutuneet kiinni.
Päivällisen jälkeen saatiin kuulla enemmänkin; sanottiin, että kiinni
ottaminen oli tapahtunut noin seitsemänkymmenen virstan päässä,
jossain kylässä. Vihdoin saatiin asiasta luotettava tieto. Palattuaan
majuurin luota ilmoitti vääpeli, että heidät tuodaan illalla suoraa
päätä vahtipaikalle. Nyt ei ollut epäilykselle enää mitään sijaa.
Vaikea on kuvailla sitä vaikutusta, jonka tämä ilmoitus teki
vankeihin. Aluksi kaikki ikäänkuin olisivat vihastuneet, mutta sitten
näyttivät nolostuneilta. Vihdoin ilmaantui jonkunlaista pilanteon
halua. Ruvettiin nauramaan, mutta ei enää kiinni ottajille vaan kiinni
otetuille; ensin nauroivat vaan muutamat, mutta sitten melkein kaikki,
paitsi jotkut totiset ja vakavaluontoiset vangit, joilla oli omat,
itsenäiset ajatuksensa ja joihin toisten nauru ei voinut vaikuttaa. He
halveksivat toisten kevytmielisyyttä ja vaikenivat.

Sanalla sanoen, aivan samoin kuin Kulikowia ja A--wia ennen oli
ylistetty, samoin ruvettiin heitä nyt halventamaan, ja sitä tehtiin
oikein mielihyvällä. Näytti siltä, kuin kaikki olisivat tunteneet
itsensä loukatuiksi. Kerrottiin halveksivasti, että karkulaiset olivat
tulleet kovin nälkäisiksi, että he olivat menneet kylään pyytämään
talonpojilta leipää. Mutta nämä jutut olivat perättömiä; sillä
karkulaisten jäljille oli päästy muuten. He olivat piiloutuneet
metsään; mutta heidät oli ympäröity joka taholta. Nähtyään, että
pelastus oli mahdoton, antautuivat he itse. Ja muutahan he eivät
voineet tehdäkään.

Mutta kun heidät iltapäivällä todellakin tuotiin vankilaan sidottuina,
käsistä ja jaloista, kiiruhtivat kaikki vangit paalujen luo katsomaan
mitä heille tehtäisiin. Mutta he eivät nähneet vahtipaikalla muuta
kuin majuurin ja komendantin ajopelit. Karkulaiset oli pistetty
salakomeroon odottamaan huomispäivänä tapahtuvaa oikeudentutkintoa.
Vankien pilapuheet lakkasivat itsestään. He saivat kuulla, etteivät
karkulaiset voineet antautumista mitenkään välttää; kaikki rupesivat
nyt uteliaasti seuraamaan asian käsittelemistä oikeudessa.

-- Tuhatta lyöntiä, sanoivat muutamat.

-- Mitä vielä, arvelivat toiset; -- eivät he sillä pääse. Ehkäpä A--w
sentään pääsee, vaan se toinen ei pääsekään, sillä hän on erityisestä
osastosta.

Vankien arvelu ei ollut kuitenkaan oikea. A--w sai ainoastaan
viisisataa. Sillä oikeus otti lukuun hänen tyydyttävän entisen
käytöksensä. Kulikowille tuomittiin luullakseni puolitoista tuhatta.
Rangaistus ei ollut laisinkaan ankara. Karkulaiset eivät sekoittaneet
rikokseensa ketään muita ja puhuivat selvään, tarkoilleen; he sanoivat
karanneensa linnasta suoraan, missään poikkeamatta. Enimmiten
surkuttelin minä Kolleria; sillä hän kadotti kaikki, viimeiset
toiveensakin; hänelle tuomittiin lyöntejä enemmän kuin muille,
muistaakseni kaksituhatta, jonka jälkeen hän lähetettiin johonkin
toiseen vankilaan. A--wia rangaistiin helposti, säälien; lääkärit
auttoivat häntä. Mutta hän vaan ylvästeli ja puhui sairashuoneessa
kovaäänisesti, että nyt vasta hän on valmis vaikka mihin, että nyt
vasta saa hän kummia aikaan. Kulikow käyttäytyi, kuten ennenkin, s.o.
vakavasti, arvokkaasti. Palattuansa rangaistuksensa jälkeen vankilaan
näytti hän siltä, kuin olisikin siellä ollut koko ajan. Mutta vankien
ajatus hänestä oli muuttunut. Katsomatta siihen, että hän osasi
säilyttää arvokkaisuuttaan, lakkasivat vangit häntä kunnioittamasta;
hänen arvonsa siitä lähtien laskeutui suuressa määrin. Niin paljon
vaikuttaa menestys ihmisten silmissä...



XX.

Vapaaksi pääseminen.


Kaikki tämä tapahtui vankeuteni viimeisenä vuonna. Tämän vuoden ja
etenkin sen viime ajat muistan melkein yhtä hyvin kuin ensimäisenkin
vankeusvuoteni. Mutta en huoli kertoa erityisseikkoja. Vaikka minä
kärsimättömästi odotinkin vapaaksi pääsemistä, tuntui elämäni tänä
vuonna kuitenkin helpommalta kuin vankeuteni edellisinä aikoina.
Ensiksikin oli minulla nyt vankien joukossa paljon ystäviä, jotka
vihdoinkin olivat ruvenneet pitämään minua hyvänä ihmisenä. Moni
heistä kiintyi minuun totisen ystävyyden siteillä. Vallinkaivaja oli
melkein ruveta itkemään saattaessaan minua ynnä toveriani vankilasta,
ja kun me sittemmin vapaina ollessamme asuimme kokonaisen kuukauden
kaupungissa eräässä ruunun rakennuksessa, kävi hän melkein joka päivä
luonamme, meitä katsomassa. Oli muuten jyrkkiä, loppuun asti
vihamielisiäkin ihmisiä, jotka -- Luoja tiesi, mistä syystä -- eivät
voineet vaihtaa kanssani sanaakaan.

Viime aikoina oli minulla yleensä enemmän etuuksia kuin vankeuteni
koko muuna aikana. Kaupungissa palvelevien soturien joukossa tapasin
minä tuttuja, jopa entisiä koulutoverejakin. Minä uudistin tuttavuutta
heidän kanssaan. Heidän avullaan sain minä enemmän rahaa, kirjoitin
kotiseudulleni, ja hankkivatpa he minulle kirjojakin. Siitä oli jo
useimpia vuosia, kun minä olin lukenut kirjoja, ja minun on vaikea
kuvailla sitä omituista, mieltä liikuttavaa vaikutusta, jonka
ensimäinen lukemani kirja teki minuun. Muistan, että minä aloin lukea
sitä illalla, kun kasarmi suljettiin ja luin koko yön aina aamun
koittoon asti. Se oli eräs aikakauslehden numero. Tuntui siltä, kuin
olisin saanut viestin toisesta maailmasta; entinen elämäni kuvautui
selvästi eteeni ja minä koetin luetun mukaan arvailla, olinkohan
jäänyt paljonkin jäljelle tästä elämästä? Olivatkohan toiset eläneet
paljonkin eteenpäin? Mikä heidän mieliänsä nyt liikutti, mitkä
kysymykset nyt olivat polttavimpia? Minä tarkastelin sanoja, luin
rivien välistä, koetin löytää salaisia ajatuksia ja viittauksia
entisyyteen; hain jälkiä siitä, joka ennen aikaan oli liikuttanut
ihmisten mieliä ja surukseni huomasin, että olin suuressa määrin
vieraantunut ihmis-elämästä. Täytyi tutustua uuteen elämään, uuteen
sukupolveen. Etenkin veti huomiotani puoleensa eräs kirjoitus, jonka
alla oli minulle ennestään hyvin tunnettu nimi... Mutta jopa oli
ilmestynyt uusiakin nimiä ja uteliaana kiirehdin minä tutustumaan
heihin; minua harmitti vaan, että niin vähän kirjallisuutta oli
saatavanani. Entisen majuurin aikana oli vaarallistakin tuoda kirjoja
vankilaan. Jos tarkastajat olisivat ne löytäneet, olisi heti kysytty:
"Mistä olet saanut kirjat? Olet siis yhteydessä jonkun ulkolaisen
kanssa!..." Ja mitäpä olisin minä voinut vastata siihen? Mutta ilman
kirjallisuutta olin minä pakoitettu sulkeutumaan itseeni; minä tein
itselleni kysymyksiä, koettelin niitä ratkaista ja välistä vaivasin
niillä itseäni pitkät ajat... Mutta kaikkea sitä ei ole helppo sanoin
selittää!...

Minä olin tullut vankilaan talvella ja talvella, samana kuukauden
päivänä oli minun sieltä lähteminenkin. Kärsimättömänä odottelin minä
talvea ja katselin kesän lopussa ilomielin, miten lehdet puissa ja
ruoho arolla lakastui. Mutta jopa oli kesäkin ohitse mennyt ja
syksyinen tuuli alkoi puhallella, jopa satoi luntakin ensikerran...
Tuli vihdoin kauan odotettu talvi! Sydämeni löi väliin kovasti
ajatellessani vapauden lähenemistä. Mutta omituista oli se, että minä
tulin sitä rauhallisemmaksi, mitä lähemmäksi vapauteni aika saapui.
Vankeuteni viime aikoina minä oikein kummastelin ja moitin itseäni;
sillä minusta tuntui, että olin tullut aivan kylmäveriseksi ja
välinpitämättömäksi. Vangit, jotka kohtasivat minua joutoaikana
pihalla, toivottivat minulle onnea ja sanoivat:

-- Kohta pääsette te, Aleksanteri Petrowitsh, vapaaksi; kohta jätätte
meidät onnettomat tänne yksiksemme!

-- Onkos teillä vielä pitkä aika odotettavana, Martinow? kysyin minä
puolestani.

-- Niin, minullako? Kyllähän minä saan olla täällä vielä seitsemän
vuotta...

Ja hän huokasi itsekseen, pysähtyi ja näytti hajamieliseltä, aivan
kuin olisi tulevaisuuttansa ajatellut... Niin, moni onnitteli minua
sydämellisesti ja ystävällisesti. Minusta näytti siltä, kuin kaikki
olisivat ruvenneet kohtelemaan minua entistä suopeammin. Minä
nähtävästi tulin heille yhä vieraammaksi; he sanoivat minulle jo
jäähyväisiä. K--tshinsky, puolalainen aatelismies, luonteeltaan siivo
ja hiljainen, käveli joutoaikana mielellään pihalla, kuten minäkin.
Hän tahtoi liikkeellä ja raittiilla ilmalla säilyttää terveyttään ja
ehkäistä tukahuttavien öiden vaarallisia vaikutuksia. "Minä odotan
kärsimättömänä teidän vapaaksi pääsemistänne", sanoi hän minulle
hymyillen, "sillä minä tiedän, että siitä hetkestä on minun oltava
täällä ummelleen vuosi."

Huomautan tässä sivumennen, että pitkällinen vapaudesta vieraantuminen
antoi vapaudelle tavallista suuremman arvon. Vankien mielestä oli
vapaus paljoa enemmän kuin se toden teolla onkaan. Joku renttumainen
upseerin-passari näytti heistä miltei kuninkaalta, ainoastaan siitä
syystä, että hänen päänsä oli ajelematon ja että hän liikkui ilman
kahleita, ilman vartijoita.

Vapautumispäiväni aattona kuljin minä iltahämärässä viimeisen kerran
vankilamme ympäri paalujen kohdalla. Kuinka monta kertaa olin minä
kulkenut samojen paalujen ohitse! Täällä kasarmien takana olin minä
oleskellut vankeuteni ensi vuonna yksinäni, hyljättynä, masennettuna.
Muistan lukeneeni silloin, kuinka monta tuhatta päivää minulla oli
vankeudessa oltavana. Jumalani! kuinka pitkä aika siitä on jo kulunut!
Kas täällä, tässä nurkassa oli kotkamme ollut vankeudessa ja täällä
olin minä usein kohdannut Petrowia. Eikä hän nytkään jättänyt minua.
Hän juoksi luokseni, ja ikäänkuin arvaillen ajatuksiani ja jotakin
ihmetellen rupesi kulkemaan äänettömänä vieressäni. Ajatuksissani
sanoin minä jäähyväiset mustuneille, hirsistä tehdyille
kasarmeillemme. Kuinka ikävän vaikutuksen olivat ne tehneet minuun
ensi aikoina! Ehkäpä nekin olivat ajan kuluessa vanhentuneet, vaikka
minä sitä en huomannut. Ja kuinka paljon nuoruutta ja voimaa oli
haudattu näiden seinien sisälle! Tahdon sanoa kaikki tyyni; sillä
onhan vankilan väki tavatonta väkeä. Ehkäpä onkin se kansamme
lahjakkain, voimakkain osa. Mutta hukkaan on mennyt heidän voimansa,
menehtynyt ikipäiviksi säännöttömällä, laittomalla tavalla. Ja kenenkä
on syy?

Niin, kenenkä on syy?

Aikaisin seuraavana aamuna ennenkuin työhön lähdettiin kävin minä
kaikissa kasarmeissa sanomassa jäähyväisiä vangeille. Monta känsäistä,
voimakasta kättä ojennettiin minulle ystävällisesti. Muutamat
puristivat kättäni toverin tavoin, mutta sellaisia oli vähän. Sillä
useimmat ymmärsivät aivan hyvin, että minusta tulee kohta kokonaan
toisenlainen ihminen kuin he olivat. He tiesivät, että minulla oli
kaupungissa tuttuja, että minä lähden kohta _herrojen_ luo ja istahdan
vertaisena heidän viereensä. He ymmärsivät sen ja sanoivat minulle
jäähyväiset ystävällisesti, mutta kuitenkin niin, kuin minä olisin
ollut herra enkä heidän toverinsa. Muutamat kääntyivät luotani pois
eivätkä vastanneet minulle mitään. Olipa niitäkin, jotka silmäilivät
minua vihamielisesti.

Rumpu alkoi päristä ja kaikki lähtivät työhön; mutta minä jäin kotiin.
Sushilow nousi tänä aamuna aikasemmin vuoteeltaan ja valmisteli
minulle teetä. Sushilow parka! Hän rupesi itkemään, kun minä lahjoitin
hänelle muutamia vaateriepuja, paitani, säärystimeni ja hiukan rahaa.
"Enhän minä sitä tapaile!" sanoi hän vapisevin huulin; "mutta minun on
vaikea erota teistä, Aleksanteri Petrowitsh. Kehenkä turvaan minä nyt,
kun te lähdette täältä?" Minä sanoin jäähyväiset myöskin Akim
Akimitshille.

-- Tekin pääsette täältä kohta, sanoin minä hänelle.

-- Kauan, sangen kauan on minun oltava vielä, virkkoi hän puristaen
kättäni. Minä syleilin häntä ja me suutelimme toisiamme.

Kymmenen minuutin kuluttua vankien lähdön jälkeen päästettiin
meidätkin -- minut ynnä toverini, jonka kanssa olin vankilaan
tullutkin -- vapauteen. Ensin piti mennä sepän luo kahleita
päästämään. Mutta pyssyllä varustettu vartija ei ollut enää meitä
saattamassa; me kuljimme aliupseerin kanssa. Insinööriverstaassa
päästivät meidät täkäläiset vangit kahleista. Minä odotin niinkauan
kuin toverini kahleita irroitettiin ja astuin vasta sitten alasimen
ääreen. Sepät käänsivät minut selin itseensä, nostivat jalkani ylös ja
panivat sen alasimelle... He hääräilivät ja tahtoivat tehdä työnsä
niin mukavasti kuin mahdollista.

-- Käännäppäs ensinnäkin liitoskohta esiin! ... käski vanhempi seppä;
-- aseta se sitten, kas niin, nyt on hyvä... Lyö nyt vasaralla...

Kahleet putosivat. Minä nostin ne... Minun teki mieleni pidellä niitä
käsissäni, katsella niitä viimeisen kerran. Ikäänkuin olisin
ihmetellyt, että ne olivat olleet äsken jaloissani.

-- Herran halttuun! Herran halttuun! sanoivat vangit katkonaisella,
kolealla, mutta kuitenkin jostain syystä tyytyväisellä äänellä.

Niinpä niinkin, Herran halttuun! Sillä olihan edessäni vapaus, uusi
elämä, kuolleista herääminen... Herttainen hetki!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Muistelmia kuolleesta talosta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.