Title: Artturi Berkow
Author: Werner, E.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Artturi Berkow" ***


ARTTURI BERKOW

Koonnut

E. Werner [Elisabeth Bürstenbinder]


Suomennos [R. Mellin]



Porissa, O. Palanderin kirjapaino, 1881.



Näytetty: _Joh. Tamsén_.



Pääkaupungin paras kirkko oli tungoksiin asti täynnä. Sinne
saapuneesta suuresta ihmisjoukosta ja alttarin runsaista
kukkakoristuksista, kuin myös pitkästä rivistä kirkon ulkopuolella
odottavia ajoneuvoja, saattoi arvata, että vihkimys, joka siellä oli
toimitettava, oli herättänyt huomiota ja osanottoa avarammissakin
keskuuksissa. Väestön käytös oli tämmöisissä tiloissa tuo tavallinen,
kun paikan pyhyys ei salli mitään kuuluvampaa uteliaisuuden tahi
osanottavaisuuden osoitusta -- odottava levottomuus, tarkka
vaarinotto kaikesta mitä sakastin vaiheilla tapahtui, ja viimein
yleinen tyytyväisyyden äännähdys, kun sen ovet aukesivat, ja, urkuin
ensimäisten sävelten kuuluessa, morsius-pari astui näkyviin.

Lukuisa ja loistoinen oli se joukko mikä nyt keräytyi morsiusparin
ja alttarin ympärille. Komeat univormut, raskaat silkki- ja
atlaska-puvut, lyöhyvät pitsikutoukset, kukat ja timantit, kaikki
hohti, aaltoili ja kohisi yhtenä vilinänä. Niinhyvin etevimmät
suku- kuin rahaylimykset näyttivät täällä ollevan saapuvilla,
juhlamenon loistoisuutta enentämässä.

Oikealla puolen morsianta seisoi, etevimpänä vieraana, eräs varteva,
komea upseeri, jonka univormu ja lukuisat rintatähdet osoittivat
pitkällistä sotapalvelusta. Ryhtinsä oli teeskentelemätön ja
arvoisa, nykyiseen juhlallisuuteen soveltuva, ja kuitenkin näytti,
niinkuin hänen väkäisten kasvoinsa takana piilisi jotakin, mikä ei
sopinut tähän iloiseen juhlamenoon. Silmänluonne, millä hän katseli
morsius-paria, oli omituinen, synkeä, ja kun silmänsä kääntyivät pois
ja vilahtelivat tiheään tunkeutuneen väkijoukon ylitse, silloin lensi
näille uljaille kasvoille ikään kuin tukahutettu mielikarvaus tahi
vihastus, ja piukkaan likistetyt huulet värähtelivät vienosti.

Vastatusten tätä miestä ja sulhaista lähinnä seisoi eräs toinen,
sivilivaatteisin puettu, vanhahko herra ja, kuten näytti, likisimpiä
sukulaisia hänkin; mutta ei hohtokivien ylellinen paljous,
joita hän lakkarikellossaan, sormuksissansa ja rintaneuloissaan
näytti katseltaviksi kantavan, eikä tuo tavattoman mielihyväinen
ryhtinsäkään voineet luoda häneen hiukankaan vertaa sitä ylhäisyyttä,
mikä teki vastatusten seisovan upseerin niin merkilliseksi. Koko
ulkonäkönsä oli aivan tavallinen, ellen sanoisi halpamainen, eikä
voinut se silminnähtävä voitto-ilokaan, mikä nyt siinä oli nähtävänä,
tehdä sitä jalomaisemmaksi. Sanomaton tosiaankin oli se voitto-ilo,
millä hän katseli morsiusparia ja sitte silmäili ympärilleen
loistoisan kokouksen ja täpötäynnä olevain penkkirivien puoleen; se
oli tyytyväisyys semmoinen, jonka kauvan tavoiteltujen tarkoitusten
voittaminen synnyttää ja hänessä ei pieninkään epäkohta häirinnyt
hetken juhlallisuutta.

Mutta nämä kaksi miestä olivatkin ainoat, jotka näyttivät vähän
hartaammalla mielihalulla käyvän tähän juhlallisuuteen osallisiksi;
morsius-pari ei sitä tehnyt. Ei olisi vento-vieraskaan saattanut
pitää niin vähän väliä tästä juhlallisesta toimituksesta, kuin nämä
molemmat henkilöt, joiden tuota pikaa piti oleman toistensa omat. Tuo
yhdeksäntoista vuotias morsian oli kieltämättä ihana tyttö, mutta
kuitenkin hengähteli kaikki hänen ympärillään ikään kuin jää-kylmää
viuhkaa, joka ei soveltunut paikkaan, eikä nykyiseen hetkeen.
Alttarikynttiläin valo leikitsi hänen valkoisen atlaskavaatetuksensa
syvissä poimuissa ja kimalteli hänen kalleuden koristeittensa
timanteissa, mutta se kuvasi kasvoja semmoisia, jotka marmorin
ihanuuden ohessa näyttivät saaneen myös sen kovuuden ja kalseuden
muodon, ainakin täksi hetkeksi, joka muuten tavallisesti elähyttää
kylmimpääkin mieltä. Paksut, valkeat palmikot, joille myrttiseppele
oli asetettuna olivat kummallisena vastakohtana hänen tummille
kulmakarvoillensa ja noille tummille, miltei mustille silmille,
jotka koko juhlamenon aikana tuskin kerran tahi kahdesti ylenivät
papin puoleen. Hänen säännölliset vähän kalpeat kasvonsa, jotka
molemmin puolin olivat morsius-hunnulla peitetyt, nähtiin osoittavan
ylhäisyyttä, joka kyllä voipi olla synnynnäinen, mutta ei koskaan
tavaksi otettu. Ylhäisyys ylimalkain vallitsi tämän olennon muodossa;
se osoitti itsensä ei ainoastaan hänen vienoissa ja jalonnäköisissä
kasvonmurteissaan, vaan se näkyi niinikään hänen ryhdissään ja koko
olennossaan niin, että jokainen muu kenties merkillisempi ominaisuus
sen rinnalla jäi huomaamatta. Tämä nuori nainen näytti olevan luotu
ainoastaan elämän kukkuloilla leijailemaan, eikä koskaan sekautumaan
sen alla liikkuviin ihmisiin tahi oloihin. Ja vastoin kaikkea tätä,
noissa tummissa silmissä oli jotakin, joka osoitti enemmän voimaa
ja järkevyyttä, kuin mitä salonki-naisessa tavallisesti tapaakaan,
ja kentiesi juuri nykyinen hetki vaatikin voimaa ja järkevyyttä
näkyviin, sillä univormuun puettu herra hänen oikealla puolellaan
ja kolme nuorempaa hänen takanaan seisovaa upseeria loivat, jota
kauemmin juhlamenoa kesti, sitä tarkemmin tunnustelevia ja sitä
levottomampia silmäyksiä hänen kasvoillensa, jotka sillä välin
pysyivät yhtä huolettomina ja kalseina, kuin ne ensi hetkestä olivat
olleet.

Sulhanen hänen rinnallaan oli noin 28 vuotias nuori mies, yksi
noita harvinaisia, jotka näkyvät olevan vain luodut salongeissa
loistamaan, ainoastaan siellä olemaan merkillisiä ja siellä voitoista
riemuitsemaan ja elämäänsä viettämään. Vaikka hän ryhtinsä ja
verhotuksensa puolesta oli moittimaton ja sorea, niin koko olentonsa
kumminkin osoitti, että hän oli kokonansa veltostunut. Hänen
luonnollisesti vienot ja viehättävät kasvonmurteensa osoittivat niin
ääretöntä älyttömyyttä, niin suunnatonta huolettomuutta kaikkein
asiain ja kaikkein ihmisten suhteen, että ne katselijan silmissä
kadottivat kaiken sulonsa. Kaikki oli hänessä niin raukeata,
niin väritöntä; ei hiukkaakaan punoitusta poskilla, ei virkeyden
vilahdustakaan kasvoilla, jotka eivät enään näyttäneet, ei ilossa
eikä murheessa, voivan vähintäkään värähtää. Hän oli vienyt
morsiamensa alttarin eteen, kuten nainen jossakin seurassa saatetaan
istuimelleen, ja nyt seisoi hän hänen vieressään, pitäen hänen
kättänsä kädessään, juuri yhtä huolettomasti. Ei liiton tärkeys,
johon oli antaumaisillaan, eikä sen naisen ihannuus, jonka oli naiva,
näyttänyt häneen pienintäkään vaikutusta tekevän.

Papin puhe oli päättynyt ja hän alotti nyt varsinaisen vihkimisen.
Suurena ja selkeänä kaikui hänen äänensä kirkossa, kun hän kysyi
herra Artturi Berkow'ilta ja paroonitar Eugenia Maria Anna von Windeg
Babenau'ilta, tahtoivatko aviopuolisoina olla toistensa omat.

Taas upseerin kasvot värähtivät, ja miltei uhkaavasti lennättihän
silmänsä toiselle puolen -- seuraavassa silmänräpäyksessä
oli jo sana "_tahdon_" kahdesti lausuttuna, joten yksi
ylimyskunnanvanhimpia ja uljaimpia nimiä vaihetettiin _Berkow'in_
yksinkertaiseen porvarilliseen nimeen.

Tuskin oli vihkiminen päätetty ja siunauksen viimeiset sanat
lausutut, ennenkuin hohtokivillä koristettu herra kiireesti tunki
esiin, nähtävästi pönäkästi morsianta syleilläksensä; mutta ennenkuin
oli ennättänyt panna tätä aikomustaan täytökseen seisoi upseeri
jo siellä. Maltillisena, mutta silmän luonnilla, joka tässä vaati
kieltämätöntä oikeutta, tämä astui heidän molempain väliin ja
sulki, ensimäisenä, sen nuoren naisen syliinsä; mutta huulet, jotka
koskettivat morsiamen otsaa, olivat kylmät, ja kasvot, jotka tytön
puoleen kallistuneina olivat muilta kätkössä, osoittivat perin toista
mieli-alaa kuin entistä maltillista ja uljasta arvoisuutta.

-- Rohkeutta, isäni, se _täytyy_ tapahtua!

Nämä sanat, joiden merkityksen ainoastaan upseeri voi ymmärtää,
suhahtivat hiljaa, miltei kuulumattomina hänen korvissaan, mutta
saattivat hänet jälleen tajulleen. Vielä kerran likisti hän tytärtään
rintaansa vasten; likistyksen herttaisuudessa oli jotakin kuin
anteeksi anomusta; sitte hän päästi hänet ja antoi hänet alttiiksi
sen toisen herran nyt välttämättömälle syleilylle. Tämä oli tähän
asti odottanut nähtävällä malttamattomuudella, eikä nyt luopunutkaan
oikeudestaan onnitella "rakasta miniätänsä".

Morsian tietysti ei koettanutkaan välttää hänen halaustaan, kun
kaikkein silmät kirkossa olivat heidän puoleensa luotuina. Hän
seisoi järkähtämättömänä; ihanat kasvonsa eivät lainkaan muuttuneet,
hän ainoastaan loi silmänsä ylöspäin, mutta silmäyksessään oli
ylevyys, joka ei sallinut lähenemistä, joka niin voimallisesti
hylkäsi sen mitä hänen ei käynyt kieltäminen, ettei sen suhteen
käynyt erehtyminen. Vähän hämäytyneenä appi hetikohta muutti äkäisen
herttaisuutensa suuresti kunnioittavaksi kohteliaisuudeksi, ja kun
syleily sitte paikalla tapahtuikin, niin se oikeastaan ei ollut kuin
näön vuoksi, ja kätensä tuskin koskettivatkaan morsiushuntua. Uuden
sukulaisen hyvinkin suuri itseensä luottamus ei kumminkaan kestänyt
tätä silmäystä.

Nuori Berkow ei tehnyt asiata apellensa niinkään kiusalliseksi.
Jonkunlainen käden likistys vaihetettiin heidän välillään,
jota tehdessä hänen valkea hansikkaansa tuskin koski paroonin
hansikkaasen. Siinä näytti kummastakin olevan kylliksi; sitte tarjosi
hän nuorelle puolisolleen kätensä taluttaakseen hänet kirkosta.
Morsiamen verhotuksen laaho kohisi marmoriportailla; ensimäisenä
astuvan morsiusparin takana tuli vieraiden loistoisa juna, ja kohta
sen jälkeen kuultiin kuinka vaunuja, toinen toisensa perään, pyöri
tiehensä.

Kohta kävi kirkkokin tyhjäksi; mitkä riensivät kirkonporteille vielä
kerran nähdäkseen heidän vaunuihin astumistansa, mitkä halusivat
saada siellä ulkona purkaa äärettömän täydelliset muistutuksensa ja
havaintonsa morsiusparin sekä likimmäisten sukulaisten vaatetuksen,
näön ja käytöslaadun suhteen. Vähemmässä kuin kymmenessä minutissa
oli tämä tilava temppeli typö tyhjä; ainoastaan iltarusko
tuikki korkeiden akkunain kautta sisään, valaisten alttaria ja
alttaritaulua punaisella kiillollaan. Tuulen hengen liikuttamat
kynttilänliekit liehuivat sinne tänne, ja laattialle runsaasti
levitetyt kukkaset levittivät lemuansa. Naisten laahot olivat
la'asseet niitä, herrain jalat niitä tallanneet. Mihinkäpä kukkarukot
kelpaisivatkaan tässä timantinloisteessa, tässä juhlallisuudessa,
jossa yhdistystä vietettiin vapaaherrallisen ritarisuvun tyttären
ja maakunnan pääkaupungissa asuvan miljoonanmiehen pojan välillä.
Windegin hovilinnan eteen vaunut jo olivat pysähtyneet ja siellä,
juhlallisesti valaistuissa huoneissa, elämä jo alkoi käydä
vilkkaaksi. Vastaanotto-salissa nuori rouva seisoi käsi kädessä
puolisonsa kanssa, kirkkahimmassa valon loisteessa, yhtä ihanana,
yhtä korskeana ja jääkylmänä, kuin hän vähää ennen oli alttarin
edessä seisonut, ympärillä seisovain vieraiden onnentoivotuksia nyt
vastaan ottaen. Oliko hän suostumuksellaan vastikään vahvistanut
onnensa? -- Synkeys, mikä yhä vielä varjosi hänen isänsä otsaa,
kenties antoi siihen toisen vastauksen.

       *       *       *       *       *

-- Noh! Jumalan olkoon kiitos, niin olemme nyt viimein valmiit!
Viimeiselläpä hetkellä saimmekin kaikki valmiiksi; neljännes tunnin
perästä he voivat olla täällä. Olen antanut tarkat ohjeet väelle
siellä kunnaalla; heti kun vaunut näkyvät mäellä, pamahtaa ensimäinen
kanuunan laukaus.

-- Mutta, herra johtaja, tänäpänäpä olettekin oikein innoissanne ja
ilomielin.

-- Säästäkää toki voimianne tähdellisimpään hetkeen.

-- Tottapa kai, teidän asemassanne, te kun olette seremonianmestari
ja ylihovimarsalkka.

-- Säästäkää te vaan kokkapuheitanne, hyvät herrat! keskeytti
vihastunut johtaja nämä pilkalliset puheet. Soisinpa että tämä
kirottu puuha olisi uskottu jollekin teistä. Minä olen saanut siitä
kylläni.

Koko lukuisa työväestö Berkowin suurissa vuorikaivoksissa ja
laitoksissa oli täydessä juhlapuvussa kokoontunut asuinhuoneuksen
terrassin juurelle. Tämä linnan kaltainen, uuden-aikaisimpaan ja
kauniimpaan huvila-muotoon rakettu huoneus, komean pitkä puolensa,
korkeiden peili-akkunainsa ja loistoisan pääporttinsa kanssa, teki
jo semmoisenaan mahtavan vaikutuksen, jonka ne avarat ja luonnikkaat
puutarha-laitokset, mitkä sen kaikin puolin ympäröitsivät,
tekivät vielä tuntuvammaksi, etenkin tänä päivänä, kun kaikki
oli juhlapukuun hankittuna. Erittäinkin oli kaikki kasvihuoneet
tyhjennetty porraskäytäväin, balkongan ja penkereiden koristamiseksi
mitä uhkeimmalla kukkaisloistolla. Kalliimmat ja harvinaisimmat
kasvit, joita muuten harvoin laskettiin ulko-ilmaan, levittivät
täällä väriensä loistoa ja kukkainsa lemua. Avaroilla ruohokentillä
viskoivat lähteet kimelteleviä suihkujaan korkealle ilmaan, ja oven
edessä kohotti suunnattoman suuri kukkakiehkuroilla ja lipuilla
koristettu kunniaportti kukilla kaunistetun holvikaarensa.

-- Olen saanut siitä kylläni! toisti johtaja, astuen likemmä
toisia herroja. Täällä vaatii herra Berkow mitä loistoisinta
vastaanottoa ja luulee kaikki olevan hyvin tehtynä, kun antaa
meidän rajattomasti varoja käyttää; mutta väen mieluisuutta hän
ei lainkaan ota lukuun. Niin, jos meillä työmiehet vielä olisivat
semmoiset kuin olivat kaksikymmentä vuotta tätä ennen! Jos siihen
aikaan oli joku joutopäivä, tahi joku juhlallisuus tanssineen
illalla, niin silloin ei tarvinnut pitää huolta eläköön-huudoista;
entäs nyt -- toimeton huolettomuus toiselta, julkinen vastustus
toiselta puolen; eipä paljon puuttunut ettei nuorelta vallasväeltä
kaikkea tervetulettelemista olisi kielletty. Jos huomenna palaatte
pääkaupunkiin, herra Sihvonen, niin eipä haittaisi, jos te siellä
epähuomiosta puhuisitte vähän niistäkin oloistamme, jotka vielä ovat
tuntemattomat, tahi ehkä pidetään tuntemattomina.

-- Siitäpä varon itseäni! vastasi puhuteltu jurosti. Tahtoisitte
koolla siellä vastaanottamassa arvoisan isäntämme käskyjä sinäkin
hetkenä kun hänelle ilmoitetaan asioita, jotka eivät ole hänelle
mieleen. Minä semmoisissa tapauksissa väistän häntä niin paljon kuin
suinkin.

Toiset herrat naurahtelivat; ei näyttänyt poissa oleva isäntä
nauttivan heidän erinomaista kunnioitustaan.

-- Siis on hän kuitenkin saanut sen ylhäisen yhdistyksen aikaan sanoi
yli-insinööri. Vaivaa hänellä kyllä on ollut siitä asiasta, mutta
tämä yhdistys on toki jonkunlainen korvaus siitä aatelis-arvosta,
jota häneltä tähän asti niin yksipintaisesti on tahdottu kieltää,
ja johon päästäksensä varsin valtaväkisin hän hyörii ja pyörii. Se
voittoriemu ainakin hänellä nyt on että näkee, ettei vanha aatelisto
enään loukkaudu hänen porvarillisuuteensa, kun itse Windegit käyvät
heimoksiksi hänen kanssansa.

Herra Sihvonen nytkäytti hartioitaan!

-- Minkäpä muun voisivat tehdäkään! Perheen perin rappeutuneet
asiat eivät ole mikään salaisuus pääkaupungissa. Mutta että kopean
paroonin oli yhtä helppo antaa tyttärensä semmoiselle kauppatuumalle
alttiiksi, sitä epäilen. Windegit kuuluivat ikivanhoista ajoista asti
ei ainoastaan vanhimpaan, vaanpa samalla pöyhkeimpään ylimyskuntaan.
Nyt vihdoin on heidän täytynyt notkistua katkeran välttämättömyyden
edessä.

-- Se vaan on varma, että meille tämä ylhäisyyteen kohoaminen tulee
maksamaan julman paljon rahaa! sanoi johtaja päätänsä pudistellen.
Oli miten oli, niin tottapa parooni oli ehtonsa määrännyt. Muuten en
voi lainkaan käsittää mitä kaikilla näillä uhrauksilla tarkoitetaan.
Kyllä vainen, jos tyttärelle ostettaisiin arvo ja nimi, mutta
tietysti herra Artturi tulee olemaan halpasukuinen mies niin kuin
ennenkin, vaikka puoliso on ikivanhaa aatelis-sukua.

-- Niinkö luulette? Löysinpä vetoa että asiat käyvät päinvastoin.
Semmoinen sukulaisuus tuottaa enemmin tahi myöhemmin seurauksensa.
Paroonitar Windeg -- Babenau'in mieheltä, paroonin vävyltä, vihdoin
ei kielletä sitä aatelis-arvoa, jonka havussa isänsä tähän asti aivan
suotta on voimiansa ponnistellut. Ja mitä isään tulee, niin eipä sovi
häntä estää miniänsä salongissa yhtymästä seuroihin, jotka tähän asti
ovat hänelle selkänsä kääntäneet. Kyllä tunnen isäntämme! Hän hyvin
kyllä tietää, mitä tämä naiminen hänelle tuottaa, ja sentähden voi
hän antaa sen maksaakin jotakin.

Eräs konttoori-palvelija, nuori, hyvin valkeaverinen mies, hiukan
ahtaasen hännystakkiin ja silohansikkoihin puettu, näki soveliaaksi
virkkaa sanan hänkin.

-- Mutta en ymmärrä, minkä vuoksi nämä äsken naineet tekevät
hääretkensä tänne meidän yksinäisille maisemille, eikä sen sijaan
runollisuuden maahan, Italiaan.

Yli-insinööri nauroi ääneen.

-- Mitä sanotte, Wilpponen? Runollisuuttako tähän rahain ja
nimen yhdistykseen? Muuten ovat hääretket Italiaan tulleet niin
tavallisiksi, että herra Berkowikin katsoo ne kovin halpa-arvoisiksi.
Ylimykset matkustavat semmoisissa tiloissa "maakartanoihinsa", ja
nythän ennen kaikkia tahdotaan olla ylimyksiä -- pelkkiä ylimyksiä.

-- Pelkäänpä että syy on joku arveluttavampi, sanoi johtaja.
Peljätään näetsen, että nuori herra voisi käytellä rahoja samalla
tavalla Romassa ja Neapelissa, kuin on käytellyt niitä viime vuosina
pääkaupungissa, ja se oli hyvään aikaan kuin tehtiin loppu siitä
elämästä. Tuhlaus menikin jo viimein satoihin tuhansiin! Kaivonkin
voi tyhjentää, ja herra Artturi oli jo hyvällä alulla näyttämässä
isälleen semmoisen esimerkin.

Sihvosen ohuet huulet myhäilivät karvaasti.

-- Eikö isänsä kaiken aikaa ole häntä juuri semmoiseen elämään
johtanut; nyt hän niittää vaan, mitä on kylvänyt! Muuten voitte
olla oikeassa; ehkäpä täällä yksinäisyydessä helpommin opittaneen
tottelemaan nuoren puolison ohjeita! Pelkään vaan puolison sitouneen
tähän ei juuri kadehdittavaan tehtävään ilman erinomaista innostusta.

-- Luuletteko häntä pakoitetuksi? kysäisi Wilpponen intoisesti.

-- Miksipä olis juuri pakoitettukaan? Niin surkeasti toki ei käy
meidän aikoinamme. Tyttö lienee vaan myöntänyt mutkattomaan ja
järjelliseen tuumaan, kun selvästi tiesi minkälaiset asianhaarat
olivat, ja minä olen varma, että tämä naimiskauppa tulee olemaan yhtä
onnellinen kuin useimmat muutkin sentapaiset.

Valkeaverinen herra Wilpponen, joka silminnähtävästi innostuksella
rakasti maailman surullisuutta, pudisti synkeämielisesti päätänsä.

-- Ja kenties ei tulekaan olemaan! Jos nyt jälemmiten todellinen
rakkaus heräjäisikin nuoren rouvan sydämessä, jos joku toinen
-- mutta, oi Jumala nähköön! herra Hartonen; ettekö saata viedä
joukkojanne tuonnemmiten? Aivanhan suoraan sanoen peitätte meidät
pölyyn tuommoisella marsimisella!

Nuori vuorimies, jolle nämät sanat lausuttiin ja joka juuri samassa
tuli samoten noin viidenkymmenen työkumppalinsa etunenässä,
loi joksikin ylenkatseellisen silmäyksen Wilpposen hienoiseen
juhlapukuun, toisen tuolle hietaiselle tielle, josta vuorimiesten
järkeät astumiset tosin panivatkin vähän pölyä liikkeelle.

-- Oikealle kädelle, eteenpäin! komensi hän, ja miltei sotaisella
säntillisyydellä pyörähti joukko toisaalle ja meni osoitettua suuntaa.

-- Koko karhu hän on, tuo Hartonen, sanoi Wilpponen, lyöden
nenäliinallaan pölyä pois hännystakiltaan. Ei niin paljon että
sanallakaan pyytäisi tyhmyyttään anteeksi! "Oikealle kädelle,
eteenpäin!" komentavalla äänellä, kuin kenraali komentaisi
sotajoukkoaan. Ja kuinka hän sitte joka asiaan sekautuu! Ellen
olisi ottanut hänen isäänsä puoltajakseni, hän olisi kieltänyt
Martta Ellasen lukemasta runoteostani nuoren rouvan vastaanotoksi,
runoteostani, jonka --

-- Jo olet lukenut koko maailmalle! lisäsi yli-insinööri
puoli-ääneen, kääntyen tirehtöörin puoleen. Muuten hän on oikeassa;
se oli hävyttömästi Hartoselta, että tahtoi kieltää sitä tekemästä.
Teidän ei olisi pitänyt asettaa häntä joukkonensa juuri tälle
paikalle. Niiltä ei voi odottaa mitään tulotervehdystä, ne ovat
uppiniskaisimmat junkkarit koko vuori kunnassa.

Tirehtööri nyhjäytti hartioitaan.

-- Mutta pontevammatkin! kaikki muut olen asettanut kylään
ja tänne tulevalle tielle, pulskeimmat vuori kaivosmiehet
kuuluvat kunniaportille. Tekeehän tämmöisessä tilassa toki mieli
näytteille panna, mitä komeata väkeä on talossa.

Nuori vuorityön-mies, josta vastikään oli puhe, oli sillä aikaa
asettanut toverijoukkonsa kunniaportin ympärille ja itse asettunut
niiden etunenään. Tirehtööri oli oikeassa, ne olivat kaikkityyni
komeita miehiä, mutta kaikki he jäivät takapajulle heidän johtajansa
rinnalla, joka oli päätään pitempi kuin useimmat heistä. Vankka ja
voimakas oli tämä Hartonen, joka mustissa vuorimiehen vaatteissaan
näytti varsin mahtavalta. Kasvojaan ei juuri käynyt kauniiksi
sanominen, jos niitä arvosteltiin kauneuden tarkkain tunnusmerkkien
mukaan. Otsa oli kentiesi hiukan liiaksi matala, huulet kovin
pulloiset, kasvonmurteet eivät suinkaan olleet tavalliset.
Vaaleankiherä tukka rippui kupealla, leveällä otsalla, ja niinikään
hänen vaalean kiherä partansa ympäröi alapuolen kasvoja, joiden
miehuullisen ruskeasta väristä ei voinut arvata, että niiden niin
usein täytyi kaivata ilmaa ja päiväpaistetta. Huulet olivat ynseästi
sisäänpäin näpistetyt, ja sinisissä, joksikin synkästi liikkuvissa
silmissä oli jotakin, jota ei käy selittäminen, mutta jota tavalliset
ihmiset pitävät ja kunnioittavat etevyyden merkkinä. Miehen koko
ulkomuoto osoitti voimuutta kaikessa, ja kuinka vähän se jäykällä
ryhdillään herättikin myötätuntoisuutta, niin varmaan se väkisin veti
huomion puoleensa jo ensi silmäyksellä.

Eräs vanhanpuolinen mies, joka niinikään oli vuorimiehen vaatteisin
pukeutuneena, mutta ei näyttänyt työmiehiin kuuluvan, läheni nyt
erään nuoren tytön kanssa, ja jäi seisomaan juuri mies joukon eteen.

-- Jumalan rauha! Täällä mekin nyt olemme! kuinka on, Olli, joko
olette valmiit?

Olli vastasi vaan lyhyesti, mutta muut miehet vastasivat
tervehdykseen isolla äänellä: Jumalan rauha! herra purnumestari!
jonka ohessa useimpain silmät kääntyivät häntä seuraavan nuoren tytön
puoleen.

Tätä noin kaksikymmen-vuotiasta tyttöä sopi epäilemättä sanoa sangen
kauniiksi, ja juhlallinen maalaispuku, jota siellä käytettiin,
teki hänen ihastuttavaksi. Pikemmin lyhyt kuin pitkä varreltaan,
hän päälaellaan tuskin ylettyi jättiläis-Hartosta olkapäähän,
vahvat mustat palmikot ympäröivät hänen verevät, nuorennäköiset
kasvonsa, jotka aurinko oli vienosti rusketuttanut. Posket olivat
kukoistavaiset, silmät kirkkaat ja siniset, ja kasvonmurteet järeät,
mutta kuitenkin miellyttävät. Hän oli yrittänyt ikäänkuin nuorelle
vuorimiehelle kättä ojentamaan, mutta kun tämä jäi ristissä käsin
seisomaan, laskei tyttökin kätensä kupeilleen; purnumestari, joka sen
havaitsi, silmäsi terävästi molempain puoleen.

-- Olemmehan kai pahalla tuulella, kun ei ole käynyt tahtomme mukaan?
kysyi hän. Älä hätäile, Olli, se tapahtuu niin harvoin, mutta kun
asioissa menet kovin pitkälle, niin täytyy isänkin kerran mahtisanaa
käyttää.

-- Jos minulla olisi jotakin komentovaltaa Martan suhteen, niin
olisin _minä_ se, joka olisi mahtisanaa käyttänyt! vastasi Olli
lujasti, synkeät silmänsä lennähtivät sen komean, kasvinhuoneesta
otetun kukkakimpun puoleen, jota tyttö piti kädessään.

-- Senpä kyllä uskon, sanoi vanhus säveästi; se on juuri sinun
tapasi! Kuitenkin hän vielä on sisareni tyttö ja saa noudattaa minun
tahtoani. Mutta miten on kunniaporttinne laita tuolla ylhäällä?
Tuo lipputanko on solunut alas! Sitokaa se kiinni, muuten koko
kukkaköynnös tipahtaa kentälle.

Olli, jolle tämä kehoitus etupäässä annettiin, katsahti
huolimattomasti vaaran-alaisen seppeleen puoleen, mutta ei
yrittänytkään sille avuksi lähtemään.

-- Etkö kuule? muistutti isä kärtyisesti.

-- Minä luulin olevani otettu työmieheksi vuori kaivokseen, vaan
ei tämän kunniaportin viereen. Kumma kyllä, että meidän täytyy
seisoa täällä vahdissa! Joka on mokoman pystyttänyt, laittakoon sen
kuntoonsakin.

-- Etkö täksikään päiväksi malta herjetä mutisemasta? sanoi
purnumestari närkästyneenä. No niin, kiivetköön joku teistä muista
tuonne ylös!

Kaivosmiehet katsahtivat Ollin puoleen ikäänkuin odottaen häneltä
luvan merkkiä, mutta kun ei sitä tullut, niin ei kukaan paikaltaan
liikkunut, ainoastaan yksi heistä yritti kehoitusta noudattamaan;
nuori johtaja käännähti ääneti ja katsahti hänen puoleensa. Yksi
ainoa vilkaisu noista sinisistä silmistä, ja se vaikutti kuin
komentosana; mies laskeusi hetikohta takaisin, eikä kättäkään enään
liikuttanut.

-- Soisin sen kaatuvan uppiniskaisten päidenne päälle! sanoi
purnumestari kiivaasti, samassa kun nuoruuden ripeydellä itse kiipesi
ylös ja sitoi lipputangon kiinni. Kentiesi siitä oppisitte, miten
on juhlatilassa meneteltävä. Laurinki olette jo pilanneet; hän on
tähän asti ollut teistä paras, mutta nyt hän tekee mitä herransa ja
mestarinsa Olli käskee.

-- Pitäisikö kentiesi iloita siitä, että tänne vielä asetetaan
toinenkin ylhäinen hallitus? kysyi Olli puoliääneen Luulin jo olevan
meille kylliksi entisestä.

Purnumestari, joka työskenteli lipun vaiheilla, onneksi ei kuullut
noita sanoja, mutta nuori tyttö, joka tähän asti oli seisonut ääneti,
käännähti tuota pikaa toisinpäin ja katsahti hätäisesti ylös:

-- Olli, minä rukoilen sinua!

Jäykkä nuori vuorimies tosin vaikeni tämän kehoituksen kuullessa,
mutta kasvonsa eivät todistaneet sen enempää lempeyttä tahi
suostuvaisuutta. Tyttö oli jäänyt hänen viereensä seisomaan; hänelle
näytti olevan työlästä saada muutamat sanat sanotuiksi, jotka
puoleksi kuuluivat kysymykseltä, puoleksi rukoukselta; vihdoin sanoi
hän hiljaa:

-- Ja tosiaanko siis, ett' tahdo tulla juhlapitoihin tänä iltana?

-- En.

-- Olli --

-- Anna minun olla rauhassa, Martta; tiedäthän, että tanssitoimenne
eivät ole mieleeni.

Martta astahti pikaisesti taapäin, punaiset huulensa kivertyivät
ynseästi, ja kostea kiilto hänen silmässään oli kentiesi pikemmin
vihan kuin surkutuksen kyynel tähän lemmettömään vastalauseesen. Olli
ei sitä huomannut taikka ei huolinut huomata, hän ei pitänyt Martasta
juuri mitään lukua. Sanaakaan virkkamatta, kääntyi tyttö häneen selin
ja meni toiselle puolelle.

Nuori vuorimies, joka sitä ennen oli yrittänyt lippua korjaamaan,
katsoi, muualle silmiään luomatta, hänen jälkeensä; nähtävästi hän
olisi antanut paljonkin, jos häntä olisi kehoitettu; ei hän ainakaan
semmoisella ynseydellä olisi poistanut Marttaa luotansa.

Purnumestari oli sillä aikaa tullut alas ja seisoi juuri ikään
hyvillä mielin kättensä tekoa katselemassa, kun ensimäinen
kanuunanpaukaus kuului kunnaalta, ja lyhyjen väli-aikain perästä
toinen ja kolmas.

Tämä merkki odotettuin lopullisesta tulosta aikaan saatti, kuten
on hyvin ymmärrettävä, vähän häiläköimistä. Herrat siellä ylhäällä
neuvoittelivat yhä vielä täydellä vilkkaudella. Tirehtööri tarkasti
kiireesti vielä kerran juhlallisuuksia, yli-insinööri ja herra
Sihvonen panivat hansikkaansa nuppiin, ja Wilpponen juoksi Martan
luokse, ainaki kahtakymmentä kertaa kysymään, osaisiko hän tarkasti
hänen värsynsä, niin ettei mitenkään kangertelisi ja niin saattaisi
koko hänen runotaitonsa vaaran alaiseksi. Jopa työmiehissäkin
havaittiin jonkunlaista uteliaisuutta saada, kuten sanoivat, nähdä
heidän tulevan isäntänsä nuoren, kauniin rouvan. Useampi kuin
yksi heistä vetäisi nahkavyönsä lujemmalle ja painoi hattunsa
paremmin otsalle. Olli seisoi vaan yksinään huolettomana kaikesta,
yhtä jäykkänä, yhtä ylenkatsovana kuin ennenkin, eikä ainoatakaan
silmäystä syrjään luoden.

Mutta tämä näin suurella vaivalla ja huolella valmistettu vastaanotto
oli päättyvä aivan toisin kuin oli odotettu ja toivottu. Kauhistuksen
huuto purnumestarilta, joka seisoi ulkopuolella kunniaporttia, käänsi
kaikkein silmät sinnepäin, ja mitä nyt näkivät, oli tosiaankin
hirmuista.

Mäkeä alaspäin, kylästä tulevan tien poikki, tulivat tahi oikeammin
lensivät vaunut, joiden hevoiset nähtävästi olivat pillastuneet.
Arvattavasti pamauksista saikähtyneenä, ne karkasivat hurjaa vauhtia
mäkeä alas, niin että vaunut, jotka tuolla epätasaisella tiellä
kiitelivät sinne tänne, olivat suurimmassa vaarassa joko keikahtaa
oikealla kädellä olevaan äkkijyrkkään putoukseen, tahi musertua
vasemmalla puolella olevia vahvoja puita vasten. Ajaja näkyi
menettäneen kaiken tolkkunsa, hän oli päästänyt ohjat valloilleen ja
oli hengenhädässään tarttunut kuskipenkkiin käsiksi, ja kunnaalta,
minne edessä olevat puut estivät näkymästä matkaan saatettua
onnettomuutta, pamahteli laukauksia ehtimiseen, joista säikähtyneet
eläimet vimmastuivat yhä hurjempaan menoon. Tämän hurjan menon
hirmuinen loppu oli vaan kaikille hyvin silminnähtävä; alhaalla
sillan luona tuli lopputapaus.

Asuinhuoneuksen ympärille keräytyneet ihmiset tekivät, mitä
semmoisissa tiloissa useimmat tavallisesti tekevät. He huusivat
kauhistuksesta, juoksivat neuvottomina ja avuttomina mikä sinne kuka
tänne, mutta mitä tässä todellakin oli tehtävä tarpeellisen avun
saamiseksi, se ei yhdellekään johtunut mieleen. Eipä työmiehissäkään
ollut ketään, jolla juuri hädän hetkellä olisi ollut rohkeutta
kylläksi, ei ketään, jolla olisi ollut tolkkua tulisessa kiirussa
ryhtyä apuun. Olipa kumminkin yksi, joka pysyi järjellään. Oivaltaa
koko tuo vaarallinen seikka yhdellä ainoalla silmänluonnilla,
lennättää isä ja kumppalit tieltä pois ja hyömätä kohti, oli Ollille
silmänräpäyksen teko. Kolmella harppauksella oli hän päässyt
sillalle, Martan hätähuuto kuului hänen jälessään -- mutta myöhään,
hän oli jo karannut hevosia vastaan ja tarttunut niiden suitsiin.
Säikähtyneet eläimet karkasivat korkealle pystyyn, mutta sen sijaan,
että olisivat seisahtaneet, ne lähtivät uudestaan laukkaamaan ja
tahtoivat temmata Ollin muassaan. Kenenkä muun hyvänsä hevoset
olisivatkin laahanneet muassaan ja mäsäksi tallanneet, mutta Ollin
jättiläisvoima ne sai taltutetuiksi. Hirmuisesti riuhtaisten suitsia,
joita hän ei ollut käsistään päästänyt, sai hän toisen hevosen maahan
suistumaan; se kompastui ja kompastuessaan veti toisen muassaan --
vaunut pysähtyivät.

Nuori vuorimies oli mennyt vaunuin ovelle siinä varmassa luulossa,
että tapaisi siellä istuvat tainnoksissa, naisen ainakin. Hänen
mielestään pyörryksiin meno oli tavallista ylhäisissä, kun joskus
joku vaara oli tarjona, mutta eipä mitään semmoista ollutkaan
olemassa nyt, kun, jos milloinkaan, pyörtymiseen olisi ollut syytä
kyllin. Nuori rouva seisoi pystyssä vaunuissa, puristaen itseään
kaikista voimistaan selkätukeen kiinni, silmänsä tuijottivat
vielä äkkijyrkänteesen, jonka pohjalla vauhti todenmukaisesti
ensiminuutilla olisi saanut hirmuisen lopun, mutta ei hiiskaustakaan,
ei ainoatakaan hätähuutoa ollut päässyt hänen tiukkaan ummistetuilta
huuliltansa. Valmiina viime hädässä uskaltamaan hyppäyksen, joka
tosin olisi vienyt hänen välttämättömään kuolemaan, oli hän ääneti
katsonut kuolemaa silmiin, ja kasvonsa osoittivat, että hän sen teki
täydellä tiedolla ja tunnolla.

Olli oli tuota pikaa tarttunut häneen ja nostanut hänen ulos, sillä
raivoisat ja potkivat hevoset pitivät vaunuja yhä vielä vaarassa.
Muutamissa sekunneissa oli hän kantanut hänet sillan yli, mutta
näiden sekuntien aikana katselivat ne tummat silmät vakavasti tätä
miestä, joka mokomalla kuoleman ylenkatseella heittäysi miltei
hevosten kavioiden alle, ja Ollin silmät liukuivat näiden ihanain,
kalpeiden kasvoin puoleen, jotka näin urhoollisesti olivat vaaraa
kohdanneet -- kentiesi oli nuoresta vuorimiehestä liian outoa saada
näin äkkiä pehmeä, läikkyvä silkkivaatetus syleiltäväksi ja tuntea
valkean hunnun liehunnan ympärillään; mielen hurmio vilahti hänen
kasvoillaan, ja äkisti, miltei kiivaasti laski hän hänet toiselle
puolen siltaa maahan.

Eugenia vapisi vielä vienosti, kun huulensa aukenivat syvälle ja
vapaasti henkeä vetäisemään, mutta tämä olikin ainoa merkki siitä
pelosta ja vaarasta, mistä hän oli päässyt.

-- Minä -- minä kiitän teitä! Katsokaa miten Berkowin on laita.

Olli, joka juuri aikoi tehdä sen, seisahti kummastuneena. "Katsokaa
miten Berkowin on laita," sanoi nuori puoliso, hetkellä, jona
jokainen muu tuskissaan olisi huutanut miestään nimeltä, ja hän
sanoi sen sangen kylmästi, aivan hätäilemättä. Aavistus siitä, mistä
herrat paltalla sitä ennen olivat niin juurtajaksain puhelleet, nousi
nuoressa vuori-työmiehessä; hän kääntyi pois ja meni katsomaan "herra
Berkowia."

Tämä ei kumminkaan tarvinnut enään hänen apuaan; hän oli jo
astunut ulos ja tullut sillan yli. Artturi Berkowin toimeton
ja väliäpitämätön luonnon-laatu ei ollut tässäkään kovan
onnen-kohtalossa kieltäynyt. Kun vaara noin äkkiluulematta tuli
ja hänen nuori vaimonsa aikoi hypätä vaunuista ulos, oli hän vaan
laskenut kätensä hänen käsivarrelleen ja hiljaa sanonut: "Istu
paikallasi, Eugenia! Sinä olet hukassa jos rohkenet semmoisen hypyn."
Sitte ei sanaakaan, ei tavaustakaan vaihetettu heidän välillään;
mutta sillä aikaa kun Eugenia seisoi pystyssä vaunuissa, katsellen
eikö apua tulisi ja päättäneenä, että kuitenkin viimeisessä hetkessä
viimeistä keinoa koettaisi, istui Artturi liikkumatta paikallaan;
heidän siltaa lähetessä, oli hän ainoastaan silmänräpäykseksi
laskenut kätensä silmille, ja olisi uskottavasti antanut paiskata
itsensä ynnä matkakumppalinsa kanssa mäsäksi, ellei apu olisi tullut
juuri kun sitä paraiten tarvittiin.

Nyt seisoi hän sillan käsipuun vierellä, kentiesi hiukan kalpeampana
kuin tavallisesti, mutta vapisematta ja ilman pienintäkään merkkiä
mielenliikutuksesta. Eikö ollut hän mitään tuntenut, vai joko hän
jaksoi malttaa mielensä?

Apua, jota nyt ei lainkaan enään tarvittu, tuli kaikilta kulmilta.
Tusinoittain käsiä oli tuota pikaa liikkeellä, kumoon suistuneita
hevosia seisalleen nostamassa ja puolitainnoksissa yhä olevaa
ajajaa vaunuista auttamassa. Koko hääväki tunkeili ympärille nuorta
pariskuntaa säälimään ja surkuttelemaan. Kysymyksiä tehtiin ja apua
tarjoiltiin mitä suinkin arvattiin; käsittää ei lainkaan voitu, miten
onnettomuus oli tapahtua saattanut, ja paukauksia, ajajaa ja hevosia
syytettiin vuorotellen. Artturi, puuttumatta sekautumatta mihinkään,
antoi tätä menoa hetkisen aikaa kestää; mutta teki sitte poistavan
liikahduksen.

-- Ei, hyvät herrat, minä pyydän! Näettehän, ettei meille
kummallekaan ole vahinkoa tullut. Menkäämme kaikin mokomin huoneisin.

Hän tahtoi tarjota kätensä puolisolleen taluttaaksensa häntä
huoneisin, mutta, Eugenia jäi seisomaan ja katseli vaan ympärilleen.

-- Entä pelastajamme? Eihän hänelle liene mitään tapahtunut?

-- Niin, senpä olimmekin unhottaa, sanoi tirehtööri vähän
hölmistyneenä. Eikö se ollut Hartonen, joka hevoset pidätti?
Hartonen, missä olette?

Hartonen ei vastannut mitään, mutta Wilpponen, joka ihmeissään tästä
ihastuttavasta uroteosta kokonaan oli unhottanut entisen kaihelmansa
Hartosta vastaan, huudahti innollisesti: "Tuolla hän seisoo!" samassa
lentäen nuoren kaivosmiehen luokse, joka heti oli poikennut syrjään
ja nyt nojasi erästä puuta vasten.

-- Hartonen, teidän pitää -- mutta taivaan nimessä, mikä teitä
vaivaa? Aivanhan olette kuolemankalpea, ja mistä teillä verta vuotaa?

Olli silminnähtävästi taisteli pyörtymistä vastaan, mutta kumminkin
karahtivat kasvonsa vihaisiksi, kun nuori konttoristi liikahti
ikäänkuin häntä auttaaksensa.

-- Ei se ole mitään! Naarmu vaan. Kun minulla vaan olisi nenäliina.

Wilpponen aikoi juuri vetää nenäliinaansa lakkaristaan, kun yhtäkkiä
silkkivaatteet kahahtivat hänen vieressään. Nuori rouva seisoi
hänen luonaan ja ojensi sanaa virkkaamatta oman kalliilla pitseillä
reunustetun nenäliinansa.

Paroonitar Windeg ei liene vielä ollut tilaisuudessa antamaan
käytännöllistä apua kellekään haavoitetulle, muuten hänen olisi
luullut ymmärtävän, että tämä kalliisti kirjaeltu patistinenäliina
ei juuri ollut sovelias veren tyrettämiseen, jota, sittekun tiheä
tukka tähän asti oli sitä vähän seisattanut, nyt vuosi ankarasti;
Ollin olisi luullut sen vielä paremmin ymmärtävän, ja yhtä hyvin hän
hetikohta kaappasi tarjotun nenäliinan käteensä.

-- Kiitoksia, armollinen rouva; mutta siitä ei ole paljon hyötyä,
sanoi purnumestari, joka jo seisoi poikansa vieressä, laskien kätensä
hänen olkapäittensä ympäri. Odota Olli! ja samassa otti hän oman
karkean pellavaisen nenäliinansa ja likisti sen tuon hyvinkin syvältä
näyttävän haavan päälle.

-- Onko se vaarallinen? kysyi Artturi Berkow pitkäveteisellä äänellä,
läheten paikkaa toisten herrain kanssa.

Olli oli yhtäkkiä kiskaissut itsensä isästään irti ja oikaissut
itsensä, siniset silmänsä katselivat synkeämmin kuin milloinkaan, kun
hän kovalla äänellä vastasi:

-- Ei ollenkaan! siitä ei tarvitse kenenkään huolia; yksinäni tulen
toimeen.

Sanat eivät kuuluneet laisinkaan kunnioittavaisilta; mutta äskentehty
hyvätyö oli siksi suuri, ettei käynyt häntä kovuutteleminen. Herra
Berkow näytti vaan tyytyväiseltä, kun tämä vastaus vapautti hänet
huolesta ja vaivasta tämän asian suhteen.

-- Minä lähetän tohtorin luoksesi, sanoi hän niin välinpitämättömästi
kuin mahdollista, ja kiitollisuutemme pidätämme siihen asti luonamme.
Onhan täällä tätä nykyä apua kyllin; -- saanko luvan, Eugenia?

Nuori rouva otti tarjotusta kädestä kiinni, mutta katsahti vielä
taaksensa nähdäksensä, oliko siellä todellakin tarvittavaa apua.
Näytti niinkuin hän ei olisi oikein hyväksynyt miehensä menetyslaatua
tässä asiassa.

-- Ei tullut mitään koko hankkeestamme! sanoi Wilpponen aivan
alakuloisena yli-insinöörille, kun hän muutamia minuutia sittemmin
yhdistyi herrain joukkoon, jotka saattivat isännän poikaa ja sen
rouvaa asuinhuoneukseen.

-- Eikä runoelmastannekaan! ilvehti yli-insinööri. Kuka nyt huolii
värsyistä ja kukista? Eikä tämä ensimäinen vastaanotto uuteen
kotiin muutenkaan ollut onnea ennustavainen sille, joka enteitä
uskoo. Kuoleman vaaraa, haavoja, verta -- mutta juuri semmoinenhan
romantisuus onkin teistä mieleen, Wilpponen. Nyt saatatte kirjoittaa
kertomalaulun siitä, mutta siinä teidän kumminkin täytyy tehdä
Hartonen sankariksi.

-- Olli, hän on ja pysyy yhtähyvin karhuna! tiuskaisi Wilpponen.
Miksi hän ei saattanut sanoa armolliselle rouvalle jotakin sanaa
kiitokseksi, kun rouva tarjosi hänelle oman hienoisen nenäliinansa?
Ja kuinka epäkohtelias eikö hänen vastauksensa herra Berkowille
ollut? Mutta jättiläis-luonto on sillä ihmisellä. Kysyttyäni häneltä,
minkä tähden hän ei hetikohta sitonut haavaansa, hän vaan lyhyeen
vastasi, ettei ennen ollut sitä havainnut. Olkaa hyvää ja huomatkaa!
Hän saa päähänsä kolauksen, joka olisi oikaissut itsekunkin meistä
kenttäälle; hän hillitsee ensin hevoset, nostaa armollisen rouvan
vaunuista, eikä havaitse itseään haavoitetuksi, ennenkuin veri
purskahtaa hänestä virtaamaan; tekisipä toinenkin niin!

Vuorityömiehet olivat sillä aikaa olleet kaikki toverinsa luona;
tapa millä tuleva isäntä oli eronnut hänestä ja suorittanut
kiitollisuutensa, näytti kumminkin hetkeksi loukanneen heitä. Useita
kamaloita silmäyksiä nähtiin, useita tuimia ja kovia morkkaussanoja
kuultiin, jopa purnumestarikin rypisti otsaansa, eikä ollut hänellä
tällä kerralla yhtään sanaa nuoren herran puollustukseksi. Hän
koki saada verta tyrettymään, jossa työssä Martta oli hänelle
innollisesti avullisena. Tytön kasvoissa oli hätä ja tuska niin
selvästi nähtävänä, ettei se olisi Olliltakaan jäänyt huomaamatta,
elleivät silmänsä olisi olleet toisaalle käännettyinä. Katsantonsa,
millä hän poismeneviä silmäili, oli omituinen, pitkällinen ja synkeä;
silminnähtävästi hän ajatteli jotakin muuta, eikä haavaansa.

Purnumestari, joka aikoi panna väliaikaisen siteen verta yhä
juoksevan otsan ympärille, näki nyt, että poika vielä piti
pitsi-nenäliinaa kädessään.

-- Tuo hämmähäkin verkko! -- vanhuksen ääni kuului tavattoman
tiukealta, -- tuosta kirjaellusta hämmähäkin verkostako meille apua
olisi? Anna se Martalle, hän antakoon sen armolliselle rouvalle
takaisin.

Olli katsahti nenäliinan puoleen, joka pehmeänä ja lemuavana kuin
tuulen löyhkä istui hänen sormiensa välissä; mutta kun Martta ojensi
kätensä sitä ottaaksensa, kohautti hän sen tuota pikaa ylös ja painoi
haavaa vasten; hienot pitsit veristyivät.

-- Mitä teet sinä? sanoi isä kummastuneena, ja puolisuutuksissa.
Tuollako repaleella aiot sitoa tuumaa syvän haavan? Luulisinpa
liinoja olevan meillä kylliksi.

-- Vai niin, sitäpä en ajatellut, vastasi Olli lyhyesti. Anna sen
olla, Martta, johan se kuitenkin on pilalla, -- ja niin pisti hän
ilman sen enempää liinasen mekkonsa alle.

Tytön kädet, jotka vastikään liikkuivat niin sukkelasti, vajosivat
tuota pikaa kahtialle, ja hän katseli nyt joutilaana miten
purnumestari pani haavaan tarpeellisen tukon ja sitoi oman liinansa
sen ympärille. Sillä välin katsoi hän vakavasti Ollia silmiin.
Minkä tähden oli Ollilla semmoinen kiire saadakseen tuon kalliin
pitsiliinan pilatuksi? Eikö hän tahtonut antaa sitä takaisin?

Muuten nuorella vuorimiehellä ei näyttänyt olevan juuri suurta
luonnonlahjaa sairastelemaan. Hän oli jo näyttänyt itsensä melkeän
kärtyiseksi tästä hänelle niin runsaasti tarjotusta avusta, ja
ainoastaan isän valta taivutti pojan se vastaanottamaan; mutta nyt
kavahti hän jaloilleen ja sanoi lujalla äänellä, että oli saanut apua
kylliksi, ja nyt vasta voitiin hänet rauhaan jättää.

-- Antakaa hänen olla, sen jöröpään sanoi purnumestari. Tiedättehän,
ettei maksa vaivaa taistella hänen kanssansa; saammehan kuulla mitä
lääkäri sanoo. -- Oletpa, Olli, kaunis poika! Korjata nuorelle
vallasväelle pystytettyä kunniaporttia, se ei käy millään ehdolla,
se olisi liiaksi, mutta heittäytä hevosten eteen, jotka ovat
pillastuksissaan, saman vallasväen avuksi, eikä huolia mitään siitä,
että sinulla vielä on vanha isä, jolla koko maailmassa ei ole muuta
kuin tämä poika, sen kyllä voit. Ja te toiset, jotka seuraatte
herraanne ja johdattajaanne kaikissa -- eipä haittaisi, jos tälläkin
kertaa ottaisitte hänen esimerkiksenne.

-- Sanottuansa nämä sanat, joissa, vaikka ukko oli suutuksissa
olevinaan, selvästi huomattiin yhtä paljon ylpeyttä pojastansa kuin
rakkautta häneen, tarttui hän Ollia käsivarteen ja vei hänen pois
seurassaan.

       *       *       *       *       *

Oli iltapuoli. Juhlallisuudet Berkowin hovissa olivat, mitä
vallasväkeen tuli, loppuneet. Sittekuin tuosta hirmuisesta
tapauksesta, joka oli tehdä koko juhlallisuuden tyhjäksi, oli
onnellisesti selville päästy, oli alkuperäisesti säättyjä menoja
tunnollisesti noudatettu. Nuoret äsken-naineet, joiden aika kaiken
iltapäivää oli ollut joka suunnalla, olivat nyt vihdoin yksinään
asunnossaan. Herra Sihvonen, jonka seuraavana aamuna piti palata
vanhemman Berkow-herran luokse pääkaupunkiin, oli vastikään sanonut
jäähyväiset, ja nyt lähti palvelijakin huoneesta, laitettuansa
iltaispöydän valmiiksi.

Pöydällä palava lamppu levitteli kirkasta, lauhkeata valoansa tämän
pienen seura-huoneen vaaleansinisille damasti-tapeteille ja komeille
huonekaluille; tämä pieni huone oli, kuten muutkin rakennuksen
huoneet, äskettäin kuntoon pantu ja nuoren rouvan vastaanottamiseksi
ylen kalliisti varustettu ja oli aiottu hänen erinäiseksi
huoneeksensa. Likelle toisiaan vedetyt silkkikartiinit näyttivät
kokonansa salpaavan tämän huoneen ulkomaailmasta erilleen; vaaseissa
ja marmorimaljoissa lemusi kukkia ja pöydälle pienen nurkkasohvan
eteen oli hopeainen ruoka-astiasto asetettuna; näyttipä kaiken tämän
komeuden keskellä ystävällisyys ja sopusuhtainen kotirauha kuitenkin
asuvan.

Mutta juuri huoneitten suhteen äskenvihityt eivät vielä liene
maistaneet tämän kotoisen rauhallisuuden lumousta. Vielä täydessä
seurapuvussaan seisoi nuori rouva keskellä huonetta, pitäen kädessään
sitä kukkaköynöstä, jonka Wilpponen Martan sijassa itse oli saanut
onnen hänelle antaa. Oranki-kukkain lemu ihastutti häntä erittäinkin,
niinpä täydellisesti, ettei häneltä riittänyt vähintäkään huomiota
puolisolleen, joka liion ei näyttänyt vaativankaan semmoista
muistamista, sillä tuskin oli ovi palvelijan mentyä ummistunut,
ennenkuin hän väsyneen näköisenä vaipui nojatuoliinsa.

-- Tuo iankaikkinen näytteleminen on toisiaankin kuolettavaista.
Eikö sinustakin niin ole, Eugenia? Aina eilisestä puolipäivästä
asti tuskin on suotu meille hetkeksikään lepoa. Ensiksikin vihintä,
sitte päivällinen, sitte ylen väsyttävä matkustus rautatietä myöten
ja pakkohevoisilla halki yön ja koko aamupäivän, sen jälkeen
tuo onnettoman kova tapaus, täällä taas vastaanotot, tehtaiden
virkamiesten esittämiset ja päivällinen -- isä ei näy järjestystä
näille juhlallisuuksille laatiessaan lainkaan ajatelleen, että
meillä on jotakin, jota sanotaan hermoiksi. Minun hermoistani, sen
tunnustan, on peräti loppu tullut.

Nuori rouva pyöräytti vähän päätänsä, ja joksikin ylenkatseellinen
silmäys vilahti miehen puoleen, joka, ollessaan nyt ensi kerran
kahdenkeskisessä yhteydessä, puolisollensa puhui hermoistansa. Eipä
näyttänyt Eugenia pahoin voivalta, ja ihanat kasvonsakaan eivät
osoittaneet pienintäkään väsymystä.

-- Oletko saanut tietoa, onko nuoren Hartosen haava vaarallinen,
vaiko ei? kysyi hän vastausta antamatta.

Artturi näytti vähän alakuuloiselta kun Eugenia ei ottanut ollenkaan
huomioonsa hänen tavattoman pitkää puhettansa, johon hän tavastansa
luopuen oli ryhtynyt.

-- Sihvonen sanoo, ettei se ole minkään arvoinen, vastasi hän
tylysti. Luulen hänen tohtoria puhutelleen. Mutta nytpä johtuu
mieleni, että pitäisihän meidän ajatella jonkunlaista palkintoa
tuolle nuorelle miehelle. Minä ehkä annan asian johtajan haltuun.

-- Etkö mieluummin itse ottaisi sitä tehdäksesi?

-- Minäkö? Ei, säästä minua! Kuten vasta olen kuullut, hän ei olekaan
tavallinen työmies, vaan on purnumestarin poika, ja itse päällysmies
tahi joku semmoinen; kuinka siis tietäisin, onko raha-anto sopiva,
vaiko joku muu lahja. Johtaja on varmaankin ratkaiseva sen asian
oivallisesti.

Hän antoi päänsä painua yhä syvemmälle tuolin täytteesen. Eugenia
ei virkkanut mitään, hän istui sohvalle ja nojasi päätään käteen.
Muutaman hetken ääneti oltua, näkyi Artturille kuitenkin johtuvan
mieleen, että pitäisi hänen toki osoittaa vaimolleen jotakin
mieltymystä, ja ettei hänen käynyt, nojatuoliin vajouneena koko
iltaisella olemisen aikaa niin ääneti istuminen; tämäpä kysyi
häneltä hiukan ponnistusta, mutta hän sai aikaan tämän ponnistuksen
ja nousikin jaloillensa. Hän istui sitten puolisonsa viereen ja
salli häntä ottaa kädestä kiinni, kokipa vielä vyötärilläkin
laskea kättänsä; mutta yritykseen tuo asia jäikin. Äkkinäisellä
liikahduksella Eugenia irroitti kätensä hänestä ja siirtyi syrjään.
Siinä huomasi Artturi saavansa silmäyksen samanlaisen kuin
isänsäsydän sai kärsiä ensi kerran miniäänsä syleillessä. Osoittihan
tämä sitä jäistä kylmyyttä ja ylevää ynseyttä, joka paremmin kuin
kieli sanoo: minä pysyn koskemattomana sinulle ja vertaisillesi.

Helpompihan olikin näin kopeudella vaikuttaa isään kuin poikaan,
kenties senkin tähden, että poika näytti jo olevan mahdotoin
mihinkään liikuntaan. Eikä hän näyttänytkään peljästyvän tahi
hämmästyvän tästä kovin selvästi näytetystä tylymielisyydestä: hän
vaan katsahti puolisonsa puoleen vähän kummastuneena.

-- Onko se sinusta mielyttämätöntä, Eugenia?

-- Outoa kuitenkin. Tähän asti olet minut säästänyt siitä.

-- Tähänkö asti? Niin, suhteet keskenämme vaarinotettiin kotonasi
joksikin tarkasti. Kaksikuukautisena kihlaus-aikanamme minulla ei
kertaankaan ollut onnea tavata sinua yksinäsi, ja isäsi ja veljesi
läsnä-olo pani oloillemme pakon, joka nyt, kun ensikerran olemme
kahdenkesken toki saanee jäädä syrjälle.

Eugenia siirtyi yhä kauemmaksi.

-- No, täytyy minun sitten, tässä ensikerran ollessamme kahdenkesken,
sanoa sinulle, etten minä pidä paljo mitään semmoisesta
onnellisuudesta, jonka määrä on tyydyttää ainoastaan ulkonaisuuden
vaatimuksia, eikä anna sydämmelle tilaisuutta siihen osalliseksi
päästä. Minä vapautan sinun kerrassaan kaikista semmoisista
velvollisuuksista.

Ennen mainittu kummastus näkyi nyt vähän selvemmin Artturin
kasvoissa; sen enempää intoa siitä ei kumminkaan tullut näkyviin.

-- Näytätpä olevan aivan suosiollinen tänäpänä. Ulkonaisuuden
vaatimukset! sydämmen osanotto! Luulinpa toki sinussa, Eugenia,
kaikista vähin tarvitsevani peljätä romantisuuden haaveita.

Syvällinen mielikarvaus kuvautui nuoren puolison kasvoihin.

Haaveksemiset elämäni suhteen päätin minä samana hetkenä milloin
sinulle lupasin avioksi. Sinä ja isäsi tahdoitte mihin hintaan
hyvänsä saada nimenne Windegin vanhaan nimeen yhdistetyksi, tahdoitte
siten väkisin päästä seuroihin ja kunniasijoille, joista tähän asti
olette olleet syrjälle sysätyt. No niin, tarkoituksenne perälle
olette päässeet, -- nimeni on nyt Eugenia Berkow.

Hän laski sanomattomasti ylenkatseellisen painon tälle viimeiselle
sanalle. Artturi oli noussut istuimeltaan; hän näytti nyt vihdoin
ymmärtävän, että tässä oli jotakin muuta kuin paljas oikku, mikä
olisi voinut syntyä jostakin unohtetusta palveluksen näytteestä
nuorta puolisoa kohtaan matkalla.

-- Tämäpä nimi ei saata olla sinusta oikein mieleen! En ole tähänasti
tiennyt pelätä, että siihen tarttumiseen on ollut pakkoa omaistesi
puolelta. Nyt tuntuu minusta kuitenkin niinkuin --

-- Minua ei ole kukaan pakoittanut! keskeytti hänet Eugenia. Ei
ole kukaan minua houkutellutkaan. Minkä tein, sen tein varsin
vapaatahtoisesti ja hyvin tietäen mihin sitousin. Omaisillani oli
kyllä raskasta, että minun piti käydä uhriksi.

Artturi nyhjäytti hartiotaan; kasvoistaan näkyi että keskustelu alkoi
häntä kyllästyttää.

-- En ymmärrä, miten saatat katsella mutkatonta sopimusta perheiden
kesken niin rasittavan onnettomalta kannalta! Jos isälläni olikin
siinä muita tarkoituksia, niin eihän parooninkaan syyt olleet
juuri ylen ihanaa laatua, minkä ohessa ne arvattavasti myöskin
vaativat isompaa kiirettä, josta hän kaiken mokimmin ei joutunutkaan
vahingolle.

Eugenia töytäsi seisalleen, silmänsä tuikkivat tulta ja kiivaasti hän
käsivarrellansa tönäsi lemuavan kukkaisköynöksen pöydältä lattialle.

-- Ja sen rohkenet minulle sanoa? Huolimatta mistään mitä ennen
kosioimistasi tapahtui? Luulin toki tästä häpeäväsi, jos muuten vielä
voit jotakin hävetä.

Nuoren miehen raukeat, puoliksi sameat silmät lensivät yhtäkkiä
aivan selälleen; niissä kimalteli jotakin hohkatulen tapaista, mutta
äänensä oli kuin muullostikin raukeana ja innottomana.

-- Ennen kaikkia täytyy minun pyytää sinua puhumaan selvemmin; en
ymmärrä noita perin ongelmoisia sanojasi.

Eugenia laski kätensä navakasti ristiin rinnallensa, joka näytti
häilyvän kuin myrskyisen ilman ajamaa aalto.

-- Tiedäthän yhtä hyvin kuin minäkin, että olimme kukistumaisillamme,
että taloutemme oli häviöllä. Kuka siihen lienee ollut syynä,
siitä en voi eikä sovi minun päättää. Helppo on viskata soimauksia
vastusten kanssa taistelevaa kohtaan. Mutta kun perintö-kartanot
jo vastaanottaessa ovat velan-alaisia ja yli arvonsa takavarikoon
pantuna, ja kun vanhan nimen loisto ja asema maailmassa kuitenkin on
kannatettava, niin siinä ei käykään rahoja ja taas rahoja läjääminen,
niinkuin teikäläiset tekevät alituisessa kiskomisen toimissansa.
Sinä olet aina kahmalottaan rahaa tuhlannut, olet tyydyttänyt
kaikkia mielitekojasi, suvainnut tehdäksesi hullutuksia, vaikka
minkämoisia; minä olen maistanut semmoisen elämän kaiken katkeruuden,
jonka täytyminen on maailman tohussa teeskennellä ja jonka velka on
mailmalle näyttää loistoisuutta ja varallisuutta, vaikka kohta joka
päivä, joka hetki on saattava likemmäksi perikatoa. Kentiesi olisimme
tämän välttäneet, ellemme olisi yhtyneet juuri herra Berkowin
pauloihin, aluksi hän suoraan sanoen pakotti meitä ottamaan apuansa,
pakotti sitä niin kauan, että hänellä oli kaikki olomme vallassaan,
ettemme hätyytettyinä, kiedottuina, epätoivoon sortuneina, enään
yhtään neuvoa tienneet. Sitte tuli hän ja vaati aviolupaukseni
pojalleen, ainoana pelastuksen mahdollisuutena. Isäni olisi ennemmin
kärsinyt vaikka mitä kuin uhrannut minun, mutta minä en tahtonut
nähdä häntä alttiiksi annettavan, tahi toimialaltaan temmattavan;
minä en tahtonut tietää veljeni tulevaisuutta hukatuksi, nimeämme
häväistyksi; sen tähden annoin suostumukseni. Miten rasittavan
kovalta se minusta tuntui, ei ole yksikään omaisistani tullut
tietämään, mutta vaikka panin itseni kaupalle, niin tiedän kyllä
voivani vastata siitä Jumalalle ja itselleni; sinulla, joka annoit
itsesi aseeksi isäsi ilkeille hankkeille, sinulla ei ole oikeutta
soimata minua; minussa vaikuttavat syyt olivat toki ylevämmät kuin
sinussa.

Hän vaikeni mielen liikunnosta voimattomana. Puolisonsa seisoi
vielä liikahtamatta hänen edessään. Hänen kasvoissaan näkyi taas
sama kalpeus, mikä niissä oli asunut jo puolenpäivän aikana, heti
kun olivat kuoleman vaaran välttäneet, ja silmänsäkin olivat yhä
himmentymäisillään.

-- Onpa paha mielestäni, kun et uskonut minulle noita tietoja _ennen_
naimistamme, sanoi hän pitkään vetäen ääntänsä.

-- Miksi olisin sen tehnyt?

-- Siksi, että olisit välttänyt tämän halvan tilan, jossa kannat
Eugenia Berkowin nimeä.

Nuori rouva ei virkkanut mitään.

-- Minulla ei toki ollut aavistustakaan tästä isäni aikeesta,
jatkoi Artturi, niinkuin tapani muutenkin on ollut pysyä kaukana
hänen vaikutus-alaltaan. Hän sanoi minulle eräänä päivänä, että jos
tahtoisin parooni Windegiltä anoa hänen tytärtänsä aviokseni, niin
anomukseeni myönnyttäisiin. Tähän ehdoitukseen suostuin, sittemmin
vietiin minä teille näytettäväksi, ja muutamain päiväin kuluttua oli
kihlaus. Tämä on _minun_ osani tässä asiassa.

Eugenia kääntyi puoleksi toisaalle.

-- Parempana olisin pitänyt tunnustuksesi, kun olisit sanonut samassa
liitossa olleesi, kuin tuon jutun.

Taas nuoren miehen silmät aukenivat, ja taas hohti niissä kummallinen
säihky, joka näytti yrittävän liekiksikin leimahtamaan, mutta sammui.

-- Niin korkealla olen siis puolisoni kunnioituksessa, ettei sanojani
edes pidetä uskottavina? sanoi hän tällä kertaa toki selvästi
tuntuvalla mielen karvaudella.

Eugenian ihanissa kasvoissa, jotka nyt taas kääntyivät puolison
puoleen, olikin mitä kylmin ylenkatse nähtävänä, ja sama ylenkatse
tuntui hänen äänessäänkin, kun vastasi:

-- Sinun on anteeksi antaminen minulle, jos en kohtele sinua kovin
suurella luottamuksella. Aina siihen päivään asti, jona ensi kerran
astuit huoneisimme, tarkoituksella, jonka hyvin kyllä aavistin, aina
siihen asti tunsin sinut huhuista pääkaupungissa, ja ne --

-- Eivät antaneet minusta erittäin hyvää kuvausta! Senpä arvaankin!
Etkö olisi hyvä ja sanoisi, mitä pääkaupungissa oikeastaan nähtiin
hyväksi minusta sanoa.

Nuori puoliso käänsi suuret silmänsä lujasti ja vakavasti miehen
puoleen ja lausui:

-- Siellä sanottiin, että Artturi Berkow eli varsin ruhtinaallisesti
ja tuhlaisi tuhansia, yksistään ja ainoastaan siten ostaaksensa
nuorten aatelismiesten ystävyyden ja saattaaksensa oman
matala-arvoisen syntynsä unhotuksiin. Siellä sanottiin, että hän
eräissä hurjissa ja hillittömissä seuroissa oli hurjin ja hillittömin
kaikista -- mitä muuten hänestä sanottiin, se on menevä naisen
arvostelua kauemmaksi.

Artturin käsi nojasi vielä tuolille, jolla hän istui, kuitenkin oli
se viime hetkisinä painunut yhä syvemmälle tuolin täytteesen.

-- Ja sinä tietysti et katso vaivaa maksavaksi edes kokea parantaa
tämmöistä harhalle joutunutta ihmistä, josta mailman yleinen tuomio
jo on puhunut viimeiset sanansa.

-- En!

Jääkylmältä kuului tämä epäys. Vieno vävähdys näkyi nuoren miehen
kasvoissa, kun hän äkkiä kavahti seisaalleen.

-- Oletpa suora puheissasi, senpä jo kuulen vähän liiaksikin!

Yhtäkaikki! Aina on hyvä tietää kuinka on laita keskenämme, yhdessä
kuin meidän kuitenkin nyt aluksi on oleminen. Eilen tehtyä liittoa
ei käy peräyttäminen, ainakaan ei hetikohta, saattamatta meitä
kumpaistakin naurulle alttiiksi. Jos muuten olet ryhtynyt tähän
teeskelmään, ilmoittaaksesi minulle, että vaikka matala-sukuisen
rohkeudella olen ottanut sinun aviopuolisokseni, minun kuitenkin on
pysyminen loitolla paroonitar Windegistä -- ja minä otaksun sinun
sen tehneen ainoastaan sillä tarkoituksella -- niin olet aikomuksesi
perille päässyt, mutta -- tässä vaipui Artturi taaskin kokonansa
vanhaan velttouteensa -- mutta minä pyydän että annatkin tämän olla
viimeinen kerta kuin tämmöistä keskenämme tapahtuu. Minä inhoan
kaikenlaisia teeskentelöjä; hermoni eivät lainkaan kestä niitä ja
saatetaanhan elämä järjestellä ilman tämmöistä joutavaa kiivauttakin.
Tällä kertaa luulen tekeväni sinulle mieliksi, jos jätän sinun
yksinäsi. Annathan anteeksi, että poikkenen omille oloilleni.

Hän otti eräällä syrjäpöydällä seisovan hopeaisen haarakynttilä-jalan
ja lähti huoneesta, mutta siellä ulkopuolella jäi hän vielä hetkisen
ajaksi seisomaan ja kääntyi. Tulinen liekki nuoren miehen silmissä
ei ainoastaan pilkkinyt, se leimahti voimakkaasti, vaikka vaan
hetkisen ajaksi; sitte taas kaikki oli autiota ja kuollutta, mutta
vaksikynttilät liehuivat levottomina sinne tänne, hänen mennessä
huoneesta huoneesen; oliko se ilmankäynnistä, vai siitäkö, että käsi,
joka sitä kantoi, vapisi?

Eugenia oli yksinään jäänyt huoneesen ja syvä henkäys pullistutti
hänen rintansa, kun oven kartiinit putosivat umpeen kohta puolisonsa
mentyä. Hän oli saavuttanut, mitä oli tahtonut saavuttaa. Hän astui
balkongin akkunaan, ikäänkuin hän tästä keskipuheesta päästyä olisi
tarvinnut taivasalta hakea ilmaa, lykkäsi kartiinin syrjään, ja
akkunan puoleksi avattuaan, kurotti hän silmänsä tuoksuvaan, vienosti
hämärään kevätyöhön. Tähdet vilkkuivat himmeinä, kevykäisissä,
sumuntapaisissa pilvissä, jotka verhosivat koko taivaan, ja maiseman
hämärään peittyneet esineet sekaantuivat epäselvinä toisiinsa.
Paltalta kukkien lemu nousi sinne ylös ja suihkulähteestä kuului
hiljainen loiske. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja rauha, vaan
ei tuon nuoren naisen sydämmessä, joka tänäpänä ensi kerran uuden
kotonsa kynnykselle oli laskenut jalkansa.

Se oli nyt loppunut, se kahden viimeisen kuukauden hiljainen,
ankara taistelu, jonka tuskat ja ponnistukset juuri olivat Eugeniaa
kannattaneet. Ainapa on urhoollisen luonnossa jotakin ylevää
siinä ajatuksessa, että toisen hyväksi antaa koko tulevaisuutensa
alttiiksi, että elämänonnensa uhalla hakea toisen pelastusta, ja
että armaisensa auttajana panna itsensä välttämättömän kohtalon
uhriksi. Mutta nyt, kun uhri oli tehtynä, apu hankittuna, eikä mitään
enään ollut vastustettavana tahi voitettavana, nyt himmentyi tuo
runollis-ihanainen kimmellys, millä Eugenian tyttärellinen rakkaus
tähän asti oli kietonut tuon päätöksen, ja häntä odottavan elämän
koko onnettomuus ja kavaluus astui hänen eteensä.

Nuori rouva vaipui tuoliin ja peitti kasvonsa, ja kaikki mitä hän
näinä kuukausina oli taistellut ja kärsinyt, kaikki mitä tällä
hetkellä moninkertaisella voimalla tunki häntä ahdistamaan, tunkeutui
näihin toivottomuuden sanoihin: Oi Jumalani, Jumalani, kuinka
kestänen minä tämän elämän!

       *       *       *       *       *

Berkowin melkoisan avarat vuorikaivokset ja tehtaat olivat joksikin
kaukana pääkaupungista, eräässä etäisessä maakunnassa, lähisessä
seudussa ei ollut mitään erittäin viehättävää. Metsämäkiä, mäkien
takana, ylt'ympärinsä peninkulmaa laajalta ei muuta kuin kuusien
tummaa, yksimuotoista vihannuutta, joka peitti kunnat ja laksot,
niiden välillä kyliä ja yksinäisiä torppia, sekä siellä täällä joku
arentikartano tahi maatilus.

Nämä tilukset ja omaisuudet olivat maanteistä joksikin kaukana;
likimmäinen kaupunki oli parin tunnin matkan takana, mutta ne
monenkaltaiset suuremmoiset, metsälaksoista ylenevät paja-rakennukset
ja asuinhuoneet, virkeytenensä ja liikkeinensä tekivät että näyttivät
miltei kuin omituinen kaupunki. Kaikki apukeinot, joita teollisuus
ja tiede voi tarjolla pitää, kaikki mitä konevoima ja ihmiskädet
voivat aikaansaattaa, oli tänne kerätty, kiskomaan vastahakoiselta
vuoren peikolta sen aarteita. Hoitokuntaan kuului kokonainen lauma
insinööriä, inspehtooreja, ylitarkastajia, jotka olivat tirehtöörin
johdossa ja asuivat erinäisenä koloniana, jota vastoin ne tuhannet
työmiehet, joista vaan vähin osa oli saatettu koloniaan majoittaa,
asuivat lähisissä kylissä. Yritys, mikä ensin oli nostanut
kaivosten nykyisen isännän joksikin vähäpätöiseltä kannaltaan
sille korkeudelle, jolla hän tätä nykyä oli, näytti miltei kovin
suurelta yksityisen miehen varoille, eikä käynyt sitä muuten kuin
suunnattomilla summilla pitkittäminenkään. Ne olivat mahtavimmat koko
maakunnassa, ja ne vallitsivatkin erinäisillä teollisuus-haaroillaan
kaikki muut tehtaat, joista ei yksikään suuruudessa sille vertoja
vetänyt. Nämä laitokset lukemattomine koneineen ja työvoimineen, sekä
työpajoineen ja asuinhuoneineen, virka- ja asiamiehineen, oli kuin
omituinen valtio, ja sen isäntä yhtä rajaton vallitsija, kuin mikään
hallitsija vähäisessä ruhtinaskunnassaan.

Tottapa miehelle, joka oli näin suurten laitosten isäntänä,
toki lienee loukkaavaiselta tuntunut, että häneltä yhä edelleen
kiellettiin ne edut, joidenka havussa hän niin ahkerasti oli
puuhinnut ja jonka perille moni oli päässyt paljo vähemmällä
ansiolla teollisuuden nostamisen työssä; mutta tässä, niinkuin
ainakin missä päättäminen suorastaan lähtee ylimmästä paikasta,
tuli miehen omat omaisuudet kysymykseen, ja Berkowilla ei ollut
puoltajia ylimmysten seuroissa. Hänen entisessä elämässään oli
niin moni tumma pilkku, jonka rikkautensa kyllä sai peittoon,
mutta ei kuitenkaan poistumaan. Tosin hän ei ollut koskaan yhtynyt
ristiriitaan oikeuksille, mutta usein kyllä oli hän astua niiden
rajain yli, joiden alueella laki tavallisesti rupesi vastakynneksi.
Eikä laitoksiaankaan maakunnassa, niin suurenmoiset kuin olivatkin,
tahdottu kaiken puolin tunnustaa esikuvallisiksi. Monella suunnalla
kävi puheita tunnottomasta voitonpyynnöstä, joka vaan tarkoitti
isännän rikkauden kartuttamista, huolimatta lainkaan niiden ihmisten
onnesta tahi onnettomuudesta, joita työntoimissa käytettiin,
puheita kävi päällysmiesten vääryyksistä ja työmiesten kuohuvasta
tyytymättömyydestä - kaikki nämä puheet olivat ja pysyivät kumminkin
ainiaan kulkupuheina, kun kotopaikkansa oli niin ylen etäällä.
Tosiasiana oli kuitenkin, että nämät maakartanot ja ruukit olivat
miltei tyhjenemätön rikkauden lähde isännällensä.

Tunnustaa toki täytyi jokaisen, että tämän miehen uutteruus ja nero
olivat ainakin yhtä suuret kuin tunnottomuutensakin. Suurimmassa
köyhyydessä syntynyt, ylettyään ja taas alettuaan elämän laineilla,
oli hän viimein onnistunut pysymään korkeudellaan, ja häntä oli jo
useita vuosia miljoonanmieheksi yleensä tunnustettu. Niinpä näytti
näinä viimeisinäkin vuosina onni yhtäläisesti seuraavan häntä; aina
hänen sitä koetellessa, se pysyi hänelle uskollisena, ja missä vaan
arveluttavimpiin yrityksiin, vaarallisimpiin keinottelemisiin oli
ryhdittävä -- ne onnistuivat, niin pian kuin hänen neronsa otti ne
ohjataksensa.

Berkow oli aikaisin tullut leskeksi, eikä ollut sitte enään
nainut; väsymätön keinottelemisissa ja ansionpyynnissä ehtimiseen
työskentelevä mielensä katseli kotielämää pikemmin kahleena
kuin virvokkeena. Ainoa poikansa ja perillisensä kasvatettiin
pääkaupungissa, ja tässä kasvatuksessa ei mitään säästetty mitä
johtajiin, opettajiin kaikissa opin-haaroissa, yliopistossa
käymisiin ja matkustuksiin tuli. Varsinaisesta harjoituksesta hänen
tulevaan toimeensa, näin suuremmoisten hankkeiden päällikkyyteen
ja johtoon, sitä vastoin ei kuulunut mitään. Herra Artturi osoitti
jyrkkää vastenmielisyyttä kaiken oppimiseen, mikä ei kuulunut
salonki-sivistykseen, ja isänsä oli tuiki hennoitteleva ja niin
ylen kopeileva pojan loistoisasta seura-elämästä, jonka jatkamiseen
hän ilolla anteli tuhansia markkoja, ettei todella ajatellutkaan
järkinäisempää sivistyttämistä. Kävi miten kävi, niin löytyihän
tarpeeksi asti taitavia ammattimiehiä, joiden oppia teollisuudessa
ja kauppa-asioissa korkeilla palkoilla voitiin hyväkseen käyttää.
Näin kävi tämä nuori perillinen tuskin kertaakaan vuodessa näillä
maatiloilla, jossa hänen aina oli julman ikävä viipyä, jota vastoin
isällä, joka ajoittain oleskeli pääkaupungissa hänkin, oli laitosten
ylimmäinen johto.

Ilma ei ollut tähän asti oikein suosinut nuoren parikunnan
maallaoloa. Aurinkoa harvoin nähtiin tänä kevännä; tänäpänä, useiden
sadepäiväin perästä, se taas paistoi kirkkaana ja lämpimänä,
ikäänkuin kohdaltaan sekin sunnuntaita tervehtääksensä. Purnut
eli aukot olivat tyhjät ja tehtaat levähtivät, mutta vaikka oli
sabbatinlepo ja ihana päiväpaiste, näytti yhtähyvin niinkuin seudun
kamala luonto jotenkin vallitsisi yleensä näillä tiloilla. Kaikissa
noissa lukuisissa, ainoastaan hyödyn vuoksi raketuissa työpajoissa
ja asunnoissa ei ollut vähintäkään somuuden eikä mukavuuden aistia
huomattavana. Ettei kumminkaan isännältä tätä aistia puuttunut, sen
todisti hänen oma asuntonsa; se oli rakettu eräälle metsäkunnalle,
josta oli avara näköala joka suunnalle, hyvän matkan päähän
tehtaasta, ja oli sekä ulkopuoleltaan että sisustukseltaan oikein
ruhtinaallisella komeudella varustettu; se oli balkonkinensa,
palttoinensa, ja kukkalaitoksinensa kuin saari eli kosteikko, täynnä
lemua ja ihannuutta, tämän teollisuuden kotipaikan keskellä.

Purnumestari Hartosen likellä kaivoksia oleva asunto osoitti jo
ulkopuolellaan, että sen asukkaat olivat paremmissa varoissa kuin
moni muu, ja niin se olikin. Hartonen oli nuorena ja ripeänä
kaivostyömiehenä nainut erään tytön, joka palveli sittemmin kuolleen
rouva Berkowin luona ja nautti emäntänsä erinomaista suosiota ja
rakkautta. Nuori vaimo palveli sitte vielä naimisensakin jälkeen
tahi vähemmin entistä isäntäväkeään, jonka tähden hänen miestänsäkin
kaikin tavoin suosittiin ja eteenpäin autettiin, lykättiin virasta
virkaan ja viimein korotettiin purnumestariksi. Tosin tämä virka
ja nämä suosion osoitukset rouva Berkowin kuoltua lakkasivat;
vainajan mies ei ollut se, joka erittäin huoli taloutensa entisistä
jäsenistä, ja kun kohta sen jälkeen Hartosenkin vaimo kuoli, niin
suosionosoituksia ei sen enemmin tullut kysymykseenkään. Kuitenkin
pysyi purnumestari aina siitä ajasta asti hyvin harrastuneena
Berkowin perheesen, jota hän sai kiittää nykyisestä hyvästä toimeen
tulostaan, hän kun muuten arvattavasti, niinkuin useat hänen
toverinsakin, ei koskaan olisi päässyt siitä vaivaloisesta, tuskin
kannattavasta kaivotyöstä. Hän oli jo useita vuosia sitä ennen
ottanut isättömän ja äidittömän sisaren tyttärensä, Martta Ellasen,
luoksensa, ja tämä teki täydellisesti kaikki enämmän tehtävät;
hänen salaisen toivotuksensa toteutumisesta, että Martasta ja hänen
pojastaan tulisi parikunta, sitä vastoin ei tähän asti juuri suurta
toivoa ollut.

Tänä sunnuntai-iltana tämä muuten niin rauhallinen maja oli joksikin
rauhattoman näytelmän paikkana, jommoiset näytelmät valitettavasti
eivät enään olleet isän ja pojan välillä harvinaisia. Tuvan keskellä
seisova purnumestari puhutteli aika kiivaasti Ollia, joka vastikään
oli tirehtöörin asunnosta palannut, äännettömänä ja synkeämielisenä
nojasi pihtipuolta vasten, jota vastoin vähän syrjässä seisova Martta
selvästi nähtävällä levottomuudella katseli näitä torailevia.

-- Onko mokomaa kuultu? meuhasi purnumestari. Eikö sinulla vielä
ole tarpeeksi asti vihollisia noissa herroissa, tarvitsematta
väkisin härsyttää heitä päällesi? Patruuna tarjoaa tälle summan,
tarpeeksi suuren kokonaiseen talouden hankkimiseen, ja tämä
äkäpäinen tekee jyrkän tenän. Mutta mitäpä sinä huolit taloudesta ja
muusta semmoisesta? Mitäpä sinä huolisit vaimoa itsellesi hankkia?
Ei! istua nenä sanomalehdissä kiinni, työstä kotiin tultuasi,
nököttää puoli-yöhön kirja kädessä ja ahtaa sisääsi kaikkia noita
uuden-aikaisia loruja, joita oikea vuorityömies ei ikänä maailmassa
tarvitse, keikkua herrana ja mestarina kumppalien joukossa, niin
että kohta ei kysytäkään tirehtööriltä, vaan herra Olli Hartoselta,
mitä tehtaissa on tehtävä -- se sinusta on mielyttävää. Ja jos sitte
sattumoisiin muistutetaan, ettet olekaan muu kuin alapäällysmies,
silloin puhutaan "maksusta" ja viskataan koko romu vallasväen jalkain
eteen. Minä kohdaltani arvelen, että jos joku rehellisesti on ne
rahat ansainnut, niin sen sinä olet tehnyt!

Olli, joka tähän asti oli ääneti kuullellut isäänsä, polki, nämä
sanat kuultuaan, kiivaasti jalkaansa.

-- Mutta enpä nyt mitään huoli koko vallasväestä siellä mäellä: olen
jo sanonut heille, etten niinsanotusta "uroteostani", josta he niin
suurta ääntä pitävät, mitään palkintoa tarvitse, enkä mitään ota, ja
sillä hyvä!

Vanhus yritti uudelleen ärjähtämään ja aikoi juuri alottaa vielä
kovemman nuhdesaarnan, kun Martta tuota pikaa astui väliin.

-- Antakaa hänen olla, eno, sanoi hän lyhyesti; hän on oikeassa.

Purnumestari, joka näistä odottamattomista sanoista perin ällistyi,
katseli Marttaa suu avoinna.

-- Vai niin? Hän on oikeassa? toisti hän vihaisesti. Kylläpä arvasin,
sinun pitävän hänen puoltaan taaskin.

-- Olli ei saata suvaita, että he niin kokonansa ajattavat tämän
asian tirehtöörillä, jatkoi tyttö lujalla äänellä, eikä se niin
sovikkaan. Jos herra Berkow edes itse olisi puhutellut ja kiittänyt
häntä, tahi muuten siihen tapaan -- mutta eihän se näy huolivan
mistään koko maailmassa! Aina hän näyttää siltä kuin olisi hän
vastikään unesta herännyt ja kuin paljas ihmisen näkeminen tuottaisi
hänelle mitä suurimman kiusan, ja kun hän ei oikein nuku, silloin hän
kaiken päivän makaa sohvalla, kattoon tuijotellen.

-- Anna nuoren isännän olla rauhassa! keskeytti hänen purnumestari
kiivaasti. Häntä kantaa hänen isänsä omalla tunnollaan. Isähän salli
hänen lapsuudesta asti saada mitä hän tahtoi, mielistyi kaikkiin
hänen pahoihin tapoihinsa, antoi hänen joka päivä kuulla kuinka rikas
hänestä oli tuleva, ja ajoi opettajat ja palvelijat tiehensä, jos
eivät varpaillaan seisoneet nuoren herran edessä. Sitte vanhemmaksi
tultuaan hän sai seurustella ainoastaan kreivien ja paroonien kanssa;
rahaa isä antoi hänelle tukuttain, ja jota hullummin hän niiden
kanssa menetteli, sitä paremmin se papan mielestä oli. Tottapa
sydämen tunnollisuus sillä tavoin nuoressa ihmisessä turmellaan!
sillä tunnollinen Artturi oli, sitä ei saa minusta kukaan, minusta,
joka niin usein olen häntä polvellani ratsastuttanut, ja neroa
hänellä niinikään on ollut. Muistan vielä, kun hänen, äitinsä
kuoltua, piti lähteä kaupunkiin, kuinka hän silloin tarttui,
kaulaani ja itki katkerat kyyneleensä, eivätkä he saaneet häntä
minusta erilleen, vaikka herra Berkow rukoili ja hyväili häntä,
luvaten hänelle kaikkea mitä maailmassa on; minun täytyi kantaa hänet
vaunuihin. Mutta, kun kerta oli tullut kaupunkiin, johtajain ja
opettajain alle, silloin tuli loppu kaikista; ensi kerran sieltä
takaisin tultuaan, hän vielä ojensi minulle kättä, mutta sitte
muuttui hän yhä suurellisemmaksi ja kylmemmäksi, ja nyt -- miltei
tuskallinen mielenilmaus lennähti vanhuksen kasvoille, vaan hän tuota
pikaa loi pois tämän hentomielisyyden. -- Noh, sepä nyt minulle on
sama, mutta sitä en suvaitse, että kaikissa tiloissa häntä parjaatte,
erittäinkin Olli, joka oikein vihaapi häntä. Jos olisi annettu tuon
jurripään tehdä niin mieltänsä myöten, ja jos olisi työnnetty hänelle
parisataa tuhatta siihen vielä lisäksi, niin tahtoisinpa tietää, mikä
hänestä olisi tullut? Ei suinkaan mitään hyvää.

-- Ehkäpä pahempikin, isäseni, sanoi Olli kuivasti; mutta mokomaa
vennokasta minusta ei olisi tullut, sen saat uskoa!

Keskustelusta, joka oli kääntyä arveluttavaksi, tuli nyt kaikeksi
onneksi loppu. Ovea kolkutettiin ulkopuolelta, ja heti sen perästä
astui eräs Berkowin perheen ylen komeaan liveriin puettu palvelija
sisään, sanoen hyvää päivää purnumestarille.

-- Armollinen rouva on lähettänyt minun tänne pyytämään teitä Olli
-- Oi, kas Hartonen. Armollinen rouva haluaa puhutella teitä, ja minun
piti käskeä teitä tulemaan hänen luoksensa säntilleen kello 7 aikana.

-- Minuako?

-- Olliako?

Näin äännähtivät yhtäläisellä kummastuksella purnumestari ja sen
poika, ja Martta silmäili yhtäläisellä kummastuksella palvelijata,
joka ei mistään milläänkään jatkoi:

-- Tottapa, Hartonen, teidän ja tirehtöörin välillä on jotakin ollut.
Hän tuli varhain aamulla armollisen rouvan luokse, joka muuten
ei huoli herrain asioista mitään, ja minä lähetettiin hetikohta
pikaisesti tänne, vaikka minulla tänäpänä on yltäkyllin siellä
tekemistä. Kaikki tehtaan herrat ovat päivälliselle kutsutut, ja
kaupungistakin tulee, tiesi mitä kaikkea herrasväkeä -- mutta minulla
ei ole silmänräpäystäkään aikaa viipyä. Tulettehan säntilleen?
-- Kello 7 aikana, iltapäivällä.

Miehellä näyttikin olevan kiire; hän nyökäytti tuota pikaa
jäähyväiset läsnä oleville ja meni.

-- Kas tuossa se nyt on! sanoi purnumestari. Nyt vallasväki siellä
jo tietää mielettömän kieltosi. Ajattelepas nyt, miten asiasi heille
selvität.

-- Aiotko mennä Olli? kysyi Martta, joka tähän asti oli seisonut
ääneti, yhtäkkiä reippaasti ja kiinteällä äänellä.

-- Mitä ajattelet, tyttö? marisi purnumestari. Pitäisikö mielestäsi
hänen vielä kieltäytyä menemästä, kun armollinen rouva vasituisesti
käskettää häntä? Kyllä maarian hän ja sinä sen voisitte tehdä.

Martta ei huomannut näitä sanoja, hän läheni orpanaansa ja laski
kätensä hänen olalleen.

-- Aiotko mennä? kysyi hän hiljaa.

Olli seisoi vaan ja katsoi synkeästi lattiaan, ikäänkuin taistellen
itsensä kanssa; yhtäkkiä keikautti hän päänsä taapäin, sanoen:

-- Tottapa menen! Tahtoisinpa tietää, mitä armollisella rouvalla on
minulle asiata, koska ei kahdeksaan päivään edes ole viitsinyt ky--

Hän hillitsi itsensä yhtäkkiä, ikäänkuin jo olisi liiaksi sanonut.
Martan käsi oli liukunut pois hänen olaltaan ja tyttö syrjäytyi,
mutta purnumestari sanoi huoaten:

-- Jumala meitä armahtakoon, jos siellä käytät itsesi tuolla tavoin!
Kaiken onnettomuuden lisäksi on vanha Berkow tullut sinne eilen
illalla. Kun te toisiinne yhdytte, silloin olet sinä ollut pisimmän
aikasi täällä alapäällysmiehenä, ja minä en ole enään purnumestari.

Ylenkatseen osoitus väikkyi nuoren miehen huulilla.

-- Ole huoleti, isä! He hyvin tietävät, kuinka hartaasti riiput
"vallasväessä" kiinni ja mitkä huolet sinulla ovat pahantapaisesta
pojastasi, joka nyt, kerrassa sanottu, ei aio kumarrella vallasväen
edessä. Sinulle ei tee kukaan vahinkoa, ja tottapa minäkin - tätä
sanoessaan Olli pöyhkeästi oikasi itsensä täyteen pituuteensa
-- tottapa minäkin aluksi tulen jäämään tänne. Eroa he eivät uskalla
minulle antaa, kyllä he siksi pelkäävät minua.

Hän käänsi isälle selkänsä, potkasi oven auki ja lähti ulos.
Purnumestari taputti käsiään ja näytti suuresti haluavan lähettää
paukkuvan nuhdesaarnan niskottelevalle pojalleen, mutta Martta, joka
taas rupesi Ollia puoltamaan ja, tällä kertaa vielä lujemmin, esti
hänen sitä tekemästä. Kyllästyneenä torasta, otti vanhus piippunsa ja
hankkiutui lähtemään ulos hänkin.

-- Kuuleppas Martta, sanoi hän tultuaan jo ovelle ja kääntyen
takaisin, silmistäsi näen, ettei mikään uppiniskaisuus ole niin
suuri, ettei se tapaa väkevämpäänsä. Sinä olet tavannut Ollissa
väkevämpäsi ja hän tapaa väkevämpäänsä hänkin, niin totta kuin minun
nimeni on Pekka Hartonen.

Vallaskartanossa sillä aikaa puuhattiin suuria päivällisiä.
Palvelijat hyppivät portaita ylös ja alas, kyökin puolessa ja
ruokahuoneissa hääläsivät ruanvalmistajat ja neitsyet edestakaisin,
joka paikassa oli jotakin järjestelemistä ja vastuudesta
asettelemista, ja koko talossa nähtiin se häälinä ja levottomuus,
mikä tavallisesti käypi pitoja valmistaessa.

Senpä sitkeämpi hiljaisuus vallitsi nuoren Berkowin huoneissa:
akkunan peitteet olivat umpeen lasketut, ovien verhot kiinnitetyt,
ja vierimmäisessä huoneessa hiipi palvelija paksulla matolla,
kuulumattomin askelin sitä ja tätä järjestellen. Herransa ei nyt
muuta halunnut kuin nukkua enimmän osan päivää, sohvallaan venyellen,
eikä hän suvainnut pienimmänkään risauksen häiritä rauhaansa.

Tämä nuori perillinen makasi, silmät puoli-ummessa, pitkänään
sohvalla, kirja kädessä, jota luki tahi ainakin näytti lukeneen,
sillä jo kauan oli sama sivu ollut hänellä avattuna. Nähtävästi
hänestä oli työlästä käännellä lehtiä, ja nyt solahti huolettomasti
pidetty kirja kokonansa hänen hoikista, heikoista käsistään
laattialle. Aivan helppo olisi ollut kumartua ja ottaa se taas
käteen, vielä helpompi huutaa lähimmässä huoneessa työskentelevää
palvelijaa antamaan sitä hänelle, mutta ei kumpaakaan tapahtunut.
Kirja jäi laattialle, eikä Artturi kotvaan aikaan vähintäkään
liikahtanut; mutta kasvonsa osoittivat hyvin kyllä, ettei hän
miettinyt mitä oli lukenut eikä ollut unelmiinkaan vajonnut; hän vaan
oli ikävystynyt koko elämäänsä.

Käytävästä likimmäiseen sivuhuoneesen viepä ovi avattiin joksikin
ryskeisesti ja kova komentava ääni teki lopun Artturin hupaisesta
tehtävästä. Vanha Berkow kysäisi, sisään astuessaan, oliko poika
vielä siellä, ja kun kuuli hänen olevan, laski hän palvelijan
menemään pois, syrjäytti oviverhoja ja astui poikansa eteen. Kasvonsa
olivat punastuksissa, ikäänkuin kärtyisyydestä tahi vihasta, ja pilvi
hänen otsallaan kävi yhä synkeämmäksi, kun hän Artturin havaitsi.

-- Vai niin, vielä makaat lojottelet, aivan niinkuin makasit kolme
tuntia tätä ennen.

Artturi ei näkynyt tottuneen osoittamaan isälleen vähintäkään
kunnioitusta. Hän ei ollut milläänkään isän sisään astumisesta, eikä
johtunut hänelle mieleen vähintäkään muuttaa huoletonta asemaansa.

Isän otsa vetäytyi vielä syvemmille kurtuille.

-- Hitaisuutesi ja huolettomuutesi alkaa tosiaankin käydä käsitystäni
laajemmaksi. Täällä käytät itsesi kymmentä vertaa huonommasti
kuin pääkaupungissa. Toivoin, että toki noudattaisit joitakuita
toivotuksiani, ainakin että jollakin tapaa kävisit osalliseksi niiden
laitosten hoitoon, jotka sinua varten olen hankkinut, mutta --

-- Herra Jumala, keskeytti hänet nuori mies, ethän, isäkulta, toki
tahtone minua pitämään huolta työmiehistä, koneista ja muista
mokomista! Enhän ole ennenkään sitä tehnyt, enkä oikeastaan
ymmärräkkään, minkä vuoksi isä on tahtonut meidät tänne. Minä kuolen
ikävään tässä erämaassa.

Sanat todistivat todellakin sangen suurta tyytymättömyyttä, mutta
ne lausuttiin yhtähyvin semmoisen pilatun lempilapsen äänellä, joka
on tottunut aina ja joka tilassa noudattamaan juoniaan, ja joka
katsoo loukkaukseksi paljaan pyynnön jostakin asiasta, mikä ei ole
oikein mieluinen. Mutta jotakin lienee tapahtunut, mikä oli isää niin
kovin suututtanut, ettei tällä kertaa kuten tavallisesti hillittänyt
mieltänsä. Hän nykäytti hartioitaan.

-- Olen nyt kerta niin hyvästi tottunut näkemään ja kuulemaan, että
olet ikävystynyt joka paikkaan ja kaikkiin ihmisiin, sillä aikaa kuin
minä saan kantaa koko kuorman ja kaikki huolet. Nyt varsinkin myrsky
rajuaa joka suunnalta. Tuhlauksesi pääkaupungissa alkoi jo käydä yli
minunkin varani; Windegin vapauttaminen hänen velkasitoumuksistaan
on vaatinut suuria uhrauksia, ja täällä sitte kohtaan kiusoja ja
vastuksia loppumatta. Tänä aamuna olen puhutellut tirehtööriä ja
yli-inspehtooria, enkä ole muuta kuullut kuin valituksia, alituisia
valituksia: suuria korjauksia aukossa, työpalkkain korotusta - uutta
ilmanjohtoa -- hullutuksia! Aivan kuin minulla nyt olisi aikaa ja
rahaa niihin!

Artturi kuulteli ihan huoletonna mistään. Jos hänen kasvoissaan joku
mielen ilmaus oli havaittavana, niin se oli toivo, että isä menisi
tiehensä; mutta tämäpä ei tehnytkään niin, vaan alkoi kiivaasti astua
edes takaisin huoneessa.

-- Luotapa hoitajiin ja niiden kertomuksiin! Nyt on puoli vuotta
siitä kun kävin täällä, ja kaikki on nurin narin. Nyt puhutaan
täällä väestön kapinallisesta mielialasta, arveluttavista oireista,
uhkaavista vaaroista, juurikuin heillä ei olisi valtaa vetää ohjia
niin piukalle kuin mahdollista. Etenkin mainitaan erästä Hartosta
ensimmäiseksi yllyttäjäksi; häntä toverinsa pitänevät jonkinlaisena
uutena Messiaksena, joka nostaa kaikki tehtaat minua vastaan, ja
kun kysyn minkä tähden Herran nimessä he eivät ole jo ammoin aikoja
ajaneet miestä tiehensä, niin mitä saan vastaukseksi? -- Sitä ei
uskallettu! Hän ei ole tähän asti työn suhteen ansainnut mitään
moitetta ja kumppalinsa olivat muka rajattomalla jumaloituksella
häneen kiintyneet. Kapina syntyisi tehtaissa, jos hänelle otollisitta
syitä ero annettaisin. Olen rohjennut vastata herroille, että he
kaikkityyni ovat arkoja jäneksiä, ja että minä nyt tulen käymään
asiaan käsiksi. Purnut olkoot semmoisinaan ja työpalkoissa ei tehdä
pienintäkään muutosta. Pieninkin uppiniskaisuus rangaistaan kovasti
ja kapinan nostajan minä itse ajan pois ja sen teen tänä päivänä.

-- Sitä et voi tehdä, isä! sanoi Artturi yhtäkkiä, puoleksi
istuelleen nousten.

Berkow seisahtui hölmistyneenä.

-- Minkä tähden en?

-- Sentähden että se oli juuri Hartonen, joka pidätti hevosemme ja
siten pelasti meidät varmasta kuolemasta.

Berkowin suusta äänähti tukahdettu suuttumus.

-- Kova onni, kun se piti olla juuri se ihminen! No niin, sitte
tietysti ei käy häntä tuohon paikkaan pois ajaminen; täytyy odottaa
tilaisuutta. Muuten, Artturi, jatkoi hän synkeästi katsoen poikansa
puoleen, se oli harmittava asia, että vasta vieraiden ihmisten
kautta sain kuulla sen onnettomuuden; et katsonut vaivaa maksavaksi,
kirjoittaa minulle joku sana asiasta.

Mitä varten sen olisin tehnyt? Nuori mies nojasi päätänsä kättä
vasten. Kaikkihan kävi onnellisesti ja paitsi sitä täällä on oltu
tappaa meidät surkutuksen osoituksilla, onnen toivotuksilla,
kysymyksillä ja puheilla asiasta. En pidä henkeäni sen arvoisena,
että tarvitsee pitää semmoista elämää pelastuksestamme.

-- Niinkö sanot? sanoi isä, katsoen poikaansa terävästi silmiin. Minä
luulin naineesi päivää ennen onnettomuutta!

Artturi ei vastannut mitään, kohotti vaan olkapäitään. Berkow katseli
uteliaasti häntä kasvoihin.

-- Koska sattumoisiin olemme yhtyneet tähän aineesen -- niin mikä on
vaimosi ja sinun välillä haittana? kysyi hän yhtäkkiä ja suoraan.

-- Minun ja vaimoni välilläkö? toisti Artturi, ikäänkuin tarviten
miettiä, kenestä puhe oikeastaan olikaan.

-- Niin, teidän välillänne. Luulin tapaavani täällä nuoren,
kuherrusviikkojaan viettävän avioparin, ja nyt kohtaan täällä
suhteita, joita pääkaupungissa en tosiaankaan voinut uneksiakaan.
Sinä ratsastat ympäristössä yksinäsi, hän ajaa taas toisia matkoja
yksinään; ei kumpikaan teistä käy toisensa huoneessa. Te kartatte
toisianne tahallanne, ja kun joskus tapaatte toisianne, niin ei
sanaakaan vaiheteta -- mitä tämä kaikki merkitsee?

Nuori mies oli noussut jaloilleen ja seisoi nyt isäänsä vastatusten,
muuttamatta kuitenkaan uneliasta käytöstänsä.

-- Kummasti tarkka tieto sinulla onkin, isä, asioista, jota tietoa
tuskin olet voinut saada sen puolen tunnin ajalla, minkä eilen
illalla olimme yksissä. Oletko urkkinut palvelijoilta?

-- Artturi! Berkow yritti kovuudella puhuttelemaan poikaansa, mutta
tavallinen velttoperäisyytensä poikaa kohtaan vaikutti sen, että hän
tälläkin kertaa jätti nuhtelematta hänen sopimatonta käytöstänsä.

-- Näyttää niinkuin täällä ei vielä olisi totuttu ylhäisten tapoihin,
jatkoi Artturi huolettomasti. Siinä kohden olemme juurta jaksain
ylimyksellisiä, ja eikös, isä, kaikki mikä on ylimyksellistä ole
hyvin mieleistäsi?

-- Älä laske leikkiä! vastasi Berkow kärtyisesti.

Onko se myös sinun luvallasi, että vaimosi julkenee laiminlyödä sinut
tavalla, joka jo on puheen aineena koko tiennossa?

-- Ainakin annan hänelle luvan tehdä saman, minkä pidätän itselleni.

Berkow kavahti tuolilta seisaalle.

-- Jopa menee kovin pitkälle! Artturi, sinä olet --

-- En vedä vertoja sinulle, isä! keskeytti hänet poika kylmästi.
Ainakaan en olisi, isän velkakirjat kädessäni, pakoittanut tyttöä
myöntymään.

Punastus Berkowin kasvoilla kalpeni yhtäkkiä ja hän peräytyi
ehdottomasti askeleen takaisin, kun epävakaisella äänellä kysyi:

-- Mitä -- mitä se on?

Artturi oikaisi itsensä hervottomasta asennostaan ja silmänsä vähän
elvystyivät, kun loi ne isänsä kasvoihin.

-- Parooni Windeg oli häviöllä, sen tiesi koko maailma. Kuka on hänen
häviöön saattanut?

-- Minäkö sen tiedän? kysyi Berkow ivallisesti. Tuhlaavaisuutensa,
halunsa elää korkean ylimyksen tavalla, vaikka oli velassa korviaan
myöten! Hän olisi ollut hukassa ilman minun avuttani.

-- Niinkö tosiaankin? Ja sillä avun teolla ei mitään tarkoitettu? Ei
siis pantukaan paroonille ehdoksi, antaa tyttärensä, tahi odottaa
mitä pahinta? Hän suostui tähän yhdistykseen vapaa-ehtoisestiko?

Berkow nauroi vastenmielisesti.

-- Tietystipä niin? kukapa olisi sinulle toisin sen asian puhunut?
Mutta vaikka äänensä oli luja ja vakava, hän yhtähyvin arastellen
loi silmänsä lattialle; tämä mies ei liene koskaan elämässään luonut
silmiään alas, kun joku muistutti häntä hänen tunnottomuudestaan; nyt
poikansa edessä hän sen teki. Vieno mielikarvaus vivahti nuorenmiehen
kasvoissa; jos hän tähän asti oli jotakin epäillyt, niin hän
kumminkin nyt tiesi asian kyllin kylläksi.

Hetkisen äänettömänä oltua Artturi otti aineen uudelleen puheiksi.

-- Tiedäthän, ettei minulla koskaan ollut halua naida, vaan että
ainoastaan myönnyin alinomaisiin muistutuksiisi. Eugenia Windegistä
huolin yhtä vähän kuin kaikista muista; enhän tuntenutkaan Eugeniata;
mutta hän ei ollut ainoa, joka mielellään olisi uhrannut vanhan
nimensä kunniaa, rikkautta voittaakseen; niinpä minäkin käsitin
hänen ja hänen isänsä suostumuksen. Et ole nähnyt hyväksi ilmoittaa
minulle, mitä ennen kosimistani tapahtui ja mitä sitte seurasi;
vasta Eugenian suusta olen saanut kuulla minkälaista kauppaa olet
meistä molemmista tehnyt. Sen asian nyt annamme olla; se on nyt
kerta tapahtunut ja sitä ei saada tekemättömäksi; kuitenkin pitäisi
sinun ymmärtää, että varon itseäni antaumasta uusien nöyryytyksien
alttiiksi. En halua enään seisoa vaimoni edessä niin, kuin sinä
iltana, jona hän täydellisellä ylenkatseella syytti minua ja isääni,
ja minun -- minun täytyi olla vaiti.

Berkow, joka tähän asti oli ollut ääneti ja puoleksi toisaalle
kääntyneenä, kääntyi nuo viimeiset sanat kuultuaan yhtäkkiä poikansa
puoleen ja mietteli nyt häntä hämmästyneillä silmillä.

-- Enpä olisi uskonut minkään voivan tuohon määrään vihastuttaa
sinua, sanoi hän verkasti.

-- Vihastuttaako? Minuako? Sinä erehdyt, isä! Niin pitkälle emme
suinkaan ole tulleet. Rouva puolisoni näki hyväksi heti alusta
asettauta niin korkealle ylhäisen siveytensä ja ylimyksellisen
tuntonsa pylväälle, että minä, joka molemmissa niissä kohdissa olin
häntä saman verran matalammalla, näin paremmaksi ainoastaan ottaa
hänen kaukaa ihmetelläkseni. Kehoitanpa sinua toden takaa tekemään
samaten, jos joskus sattuisit niin onnelliseksi, että saisit nauttia
hänen läsnäoloaan.

Hän heittäytyi ylenkatseellisella huolettomuudella taas sohvalle
loikomaan, mutta tässä ivassa näkyi kuitenkin vähän sitä vihaa, josta
isä oli maininnut. Berkow pudisteli päätänsä; mutta olonsa poikansa
edessä tässä asiassa oli niin tuskallinen, että hän halusi niin pian
kuin suinkin tehdä tästä keskipuheesta lopun.

-- Soveliaassa tilassa puhumme enemmin tästä asiasta, sanoi
hän yhtäkkiä, vetäen lakkarikellonsa nähtäviin. Täksi päiväksi
heittäkäämme se sikseen. Vielä on kaksi tuntia siihen kun vieraat
saapuvat; minä lähden katsomaan etäämmällä olevia tehtaita; sinä et
siis tulekaan seuranani?

-- En! sanoi Artturi, joka taas vaipui tavalliseen toimettomuuteensa.

Berkow ei tällä kertaa yrittänytkään käyttämään isällistä valtaansa;
kentiesi pojan kieltäymys tässä tilassa ei ollutkaan hänelle
vastenmielinen. Hän kääntyi pois, meni ja jätti nuoren miehen
yksinään; tämä näkyi nyt sattuvassa hiljaisuudessa taas vaipuman
entiseen tunnottomuuteensa.

Ja sillä aikaa kuin ensimmäinen kirkas kevätpäivä hymyili tuolla
ulkona, sillä aikaa kuin vuoret tuoksusivat ja metsät kimaltelivat
auringon valossa, lojotteli Artturi puolipimeässä kamarissaan
alaslaskettuin akkunan peittojen ja ummistettuin oviverhojen takana,
niinkuin hän yksinään ei olisikaan luotu tuoretta vuori-ilmaa ja
hohtavan auringon valoa ihantelemaan. Ilma oli hänelle liian raskas,
aurinko kovin loistoisa; näkö-ala huikaisi häntä ja hän tunsi itsensä
sanomattoman arkahermoiseksi ja heikoksi. Tämä nuori perillinen,
jolle oli tarjolla kaikkea mitä maailma ja elämä voi antaa, huomasi
nyt, minkä hän niin lukemattomia kertoja oli huomannut, että tämä
elämä tosiaan oli hirmuisen autio ja tyhjä, ettei muka maksanut
vaivaa olla tähän syntynynnäkään.

       *       *       *       *       *

Uhkeat ja loistoisat kestit olivat ohitse. Paitsi lukuisasti
kokouneita vieraita, oli se tuottanut suuren voittoriemun Berkowille.
Aatelisperheet likisestä kaupungista, erittäinkin ne, jotka kuuluvat
eturiviin, pitivät itsensä muista kansaluokista jyrkästi erillään,
eivätkä tähän asti koskaan alentaneet itseään niin matalalle, että
olisivat lähestyneet miestä, jonka onni vasta äskettäin oli alkanut
ja jota edellinen kaksipuolinen elämä yhä vielä esti pääsemästä
ylhäiseen seura-elämään. Mutta kutsumus-kirje, jonka alle oli
kirjoitettuna: Eugenia Berkow, syntyjään paroonitar Windeg, yleensä
hyväksyttiin. Tämähän yhtähyvin oli ja pysyi ikivanhan aatelis-suvun
jälkeisenä; häntä ei voitu eikä tahdottukaan kieltäymällä
loukata, sitä vähemmin kun tiettiin, mikä oli pakoittanut hänen
tähän avioliittoon. Ja kun nyt nuorta rouvaa kohdeltiin kaikella
kunnioituksella ja sääliväisyydellä, niin mahdotontahan oli olla
epäkohtelias appea kohtaan, jonka kartanossa juhlallisuus vietettiin,
ja niinpä siis oltiinkin hänellekin suosiollisia. Berkow iloitsi
voittoriemustaan; hän hyvin kyllä tiesi, että tämä vaan oli vähäinen
alku siihen, mitä talven kululla oli pääkaupungissa pitkitettävä.
Tottapa paroonitar Windegia seuroissaan ei heitettäisi huomaamatta,
vaikka hän tyttärellisestä rakkaudesta oli uhrannut arvonsa: nyt
niinkuin ennenkin häntä pidettäisiin vertaisenaan, huolimatta hänen
nykyisestä halpasukuisesta nimestään; ja mitä tähän itse nimeen tuli,
niin nähtävä oli, ettei siihenkään kuuluvan päätoivomuksen nyt enään
pitäisi kaukana olemaan.

Jos tämä kunnianhimoinen pohatta toiselta puolen tunsi itsensä
velvoitetuksi suurempaan kiitollisuuteen miniäänsä kohtaan, vaikka
kyllä hän tänäpäivänä enemmin kuin milloinkaan oli näyttänyt
ruhtinaallista ylevyyttään ja sekä Berkowille itselleen että
koko hänen seuralleen pitänyt itsensä tuiki likenemättömänä,
niin oli toiselta puolen pojan käytös tänä päivänä häntä yhtä
paljon hämmästyttänyt kuin vihastuttanutkin. Artturi, joka ennen
yksinomaisesti oli seurustellut aatelisten kanssa näytti nyt
semmoiseen seuraan kerrassaan kyllästyneen. Hän oli noille ylhäisille
vieraille osoittanut niin kalseata kohteliaisuutta, jopa linnaväen
upseerejakin kohtaan, joiden kanssa hän muuten oli ollut hyvin
ystävällisellä kannalla, näyttänyt niin ehdollista töykeyttä,
että se useammin kuin kerran oli käydä loukkaavaiseksi. Berkow ei
voinut lainkaan käsittää tätä uutta oikullisuutta; mitähän poikansa
ajattelikaan? Tahtoiko hän kentiesi näyttää vastarintaa puolisolleen,
kun näin milt'ei tahallaan vältteli hänen vieraitaan?

Ne herrat kaupungista, joilla oli naisensa muassaan, olivat jo
lähteneet pois, kun eivät katsoneet hyväksi matkustaa useita tuntia
pimeässä sateen lioittamilla, pohjattomilla teillä, ja näin oli
emäntä saanut tilaisuuden päästä yksinäisyyteensä, tilaisuuden, jonka
hän heti kohta käyttikin hyväksensä. Eugenia erosi seurahuoneista ja
meni omiinsa, jota vastoin hänen miehensä ja appensa viipyivät sinne
vielä jääneiden vieraiden luona.

Sillä aikaa oli Hartonenkin tullut määrätyllä tunnilla. Hän ei ollut
käynyt siellä sitte kuin aikaisimmassa lapsuudessaan, jolloin hänen
vanhempansa palvelus siellä rouva Berkowin kuoltua lakkasi; isännän
huvila, ympärillä olevine peltoineen ja puutarhoineen, oli melkein
kaikille työmiehille lukittu Kultala, johon vaan virkamiehet silloin
tällöin pääsivät, jos sattumoisiin joku erittäin täydellinen asia
tahi kutsumus vaati heitä sinne. Hartonen astui korkean, kukkivilla
kasveilla koristetun porstuan matoilla peitettyjä portaita ylös
ja kirkkaasti valaistua käytävää pitkin, kunnes siellä tapasi
palvelijan, joka aamulla oli käynyt häntä käskemässä, ja tämä opasti
hänen erääsen huoneesen.

Armollinen rouva tulee hetikohta -- näin sanoen sulki hän oven hänen
peräänsä ja jätti hänen yksinänsä.

Huone, mihin Olli astui, oli iso ja komeasti koristeltu; se oli
alku kokonaiseen jaksoon loistoisia huoneita, jotka tällä hetkellä
olivat aivan tyhjät. Vieraat olivat vielä puutarhan puolella
olevassa ruokasalissa, mutta juuri se tyhjyys ja hiljaisuus, mikä
näissä huoneissa vallitsi, teki niiden komeuden vielä enemmin
silmiin astuvaksi. Syrjään siirrettyin oviverhojen kautta näki
Olli esteettömästi koko tämän loistoisan huonerivin, joista toinen
näytti voittavan toisensa komeuden puolesta. Kalliit, tummat
samettitapeetit näyttivät imevän päivänvaloa, mutta sitä kirkkaammin
leikki se seinäin ja ovien kultauksilla, huonekalujen silkki- ja
atlaska-päällystöillä, kattoon ulottuvilla peilillä, jotka sen
vilkkuvina säteinä heijastivat, niinkuin myös peilikirkkaalla
parketti-lattialla; sitä heleämmin se valaisi kaikki ne maalitaulut,
vartalokuvat ja astiat, joilla salongit olivat niin ylenmäärin
koristetut. Kaikki mitä rikkaus ja ylellisyys voi luoda, oli tänne
kerättynä; ihanuuden, komeuden ja loiston kokonaisuus, mikä kyllä
voi huikaista sitä silmään, joka tähän asti oli tottunut asumaan
vuorikaivosten hämärissä aukoissa.

Mutta tämä näkö, joka varmaan olisi hurmannut jok'ainoan hänen
tovereistaan, ei näkynyt tekevän Olliin vähintäkään vaikutusta.
Tosin vilahtivat hänen silmänsä tuiki synkeinä, näitten huoneitten
hohtavaisuuteen, mutta ihmettelemistä ei niissä näkynyt. Ikäänkuin
käydäkseen oikeutta jokaisen kalliin esineen kanssa, hän niitä
katseli, ja käänsi juurikuin vihaan leimahtaen selkänsä koko
huoneriville ja polki hiljaa, mutta kiivaasti, jalkaa lattiaan, kun
ei vielä ketään näkynyt; Olli Hartonen silminnähtävästi ei ollut
luotu kärsivällisesti odottamaan, kunnes nähtiin hyväksi häntä
vastaanottaa.

Yhtäkkiä suhahti jotakin hänen takanaan. Hän kääntyi päin ja
astahti tuota pikaa takaperin, sillä moniaita askelia hänestä,
juuri kynttiläruunun alla, seisoi Eugenia Berkow. Hän oli tähänasti
nähnyt Eugenian yhden ainoan kerran, yksinkertaiseen mustaan
silkkivaatetukseen puettuna, silloin, kun hän kantoi hänet vaunuista
pois; rouvan kasvot olivat silloin puoleksi matkahatulla ja
hunnulla peitetyt, ja Hartonen oli tästä kohtauksesta säilyttänyt
ainoastaan yhden muiston: ne suuret, tummat silmät, jotka silloin
niin vakavasti katsoivat häntä kasvoihin; nyt -- nyt sitä vastoin
ilmaus oli kokonansa toista, kuin ne mitkä tähän asti olivat
astuneet nuoren kaivosmiehen näköpiirille. Keveitä, valkoisia pitsiä
liehueli valkoisella silkkihameella; ikäänkuin sinne puhallettuina
näkyi yksinäisiä ruusuja pitsiripsissä, ja ruusuköynnös kierteli
uhkeata, vaaleata tukkaa, jonka himeä kiilto näytti kilpailevan
kaulaa ja käsivarsia ympäröivän helmien kanssa. Vaksikynttiläin
valo kävi huikaisevana tähän ihanaan ilmaumaan, joka oli kuin
vaseti luotu tämän loistavan kehyksen keskustaksi ja nyt seisoi
Hartosen edessä, ikäänkuin ei voiden eikä tahtoen lähetä mitään,
mikä oli jokapäiväisen elämän halpamaisten toimien yhteydessä. Mutta
niin paljon kuin Eugenian koko olento ilmaisikin sitä ylhäistä
aatelisnaista, joksi hän koko illan kuluessa yksinomaisesti oli
itsensä osoittanut näytti kumminkin hänen silmänsä, että hän voi
olla muutakin, etenkin nyt, kun siinä loisti selvästi nähtävä
tyytyväisyys, kun näki tämän miehen, jota hän nyt läheni hiljaisella
ystävällisyydellä.

-- Olen iloinen, että noudatitte kutsuani. Haluaisin puhutella teitä,
poistaakseni erään epähuomion. Olkaa hyvä ja tulkaa kanssani!

Hän aukaisi erään syrjä-oven ja astui likisimpään huoneesen, johon
Olli häntä seurasi. Tämä huone oli nuoren rouvan oma asumus, hänen
yksityisen huone kertansa ja seurahuoneiden keskellä -- mutta mikä
jyrkkä eroitus tämän ja seurahuoneiden välillä! Täällä virtasi
kattolampun himeä valo perin masenneena seinäin ja huonekaluin
päällystäin lauhkean siniselle värille; pehmeät matot hiljensivät
niille astutut rohkeat askeleet, ja kukkain lemu, joka lauhkeana ja
suloisena levisi huoneen lämpöiseen ja ihanaan ilmaan, hyväillen
löyhyili otsan ja ohimoiden vaiheilla. Olli oli seisahtunut kuin
lumouksiin kynnykselle, vaikka tapansa muuten ei ollut hämmästyä;
mutta täällä oli kaikki niin erilaista hohtavain loistokamarien
suhteen, niin paljon ihanampaa, niin uudentapaista ja hiljaista.
Eugenia oli seisahtunut, havaittuaan ettei nuori kaivosmies häntä
seurannutkaan; hän oli istunut oven viereen tuolille, ja katsoi nyt
uteliaasti häntä silmiin. Kiherä, vaalea tukka peitti kokonaan miehen
vielä paranemattoman haavan, mutta tästä haavasta, joka kenelle
hyvänsä olisi ollut vaarallinen, oli tämä voimakas mies tuskin
mitään huolinut; Eugenia etsi turhaan hänen kasvoissaan jotakin
merkkiä todistaen sairaan kärsimistä. Kuitenkin hänen ensimmäinen
kysymyksensä koski tätä haavaa.

-- Te olette siis täydellisesti parantunut. Eikö haavanne enään tuota
teille mitään kipua?

-- Ei, armollinen rouva! Ei siitä kannata puhuakaan!

Eugenia ei ollut huomaavinankaan tämän vastauksen jyrkkää laatua,
vaan jatkoi samalla ystävällisyydellä:

-- Kuulin kyllä tohtorilta päivää jälkeen, ettei ollut mitään
pelkäämistä, muuten olisimme pitäneet teistä paremman huolen, ja
Herra Wilpponen, jonka lähetin luoksenne illalla onnettomuuden
jälkeen, sanoi samaa.

Olli oli, jo nuo ensimäiset sanat kuultuaan, nostanut silmänsä
Eugenian puoleen ja tarkasti katsonut häntä silmiin; synkeä otsansa
selkeni verkalleen, ja äänensä kuului paljoa lempeämmältä, kuin
vihdoin sanoi:

-- En tiennyt, teidän senkään vertaa siitä huolivan, armollinen
rouva. Herra Wilpponen ei sanonut teidän häntä lähettäneen, muuten --

-- Muuten olisitte ollut häntä kohtaan ystävällisempi! jatkoi Eugenia
hienosti nuhtelevalla tavalla. Hän valitti teidän olleen niin nurjan
häntä kohtaan, ja kuitenkin hän niin suuresti sääli teitä ja tarjousi
niin mielellään ja ystävällisesti hankkimaan minulle sen halutun
tiedon. Mitä teillä on herra Wilpposta vastaan?

-- Ei mitään! Hän vaan soittaa kitarria ja laatii värsyjä!

Eugenia ei voinut olla nauramatta tälle eriskummalliselle ja
kuitenkin juurtajaksaiselle selitykselle nuoren kirjurin luonteesta.

-- Se ei teidän mielestänne olekaan mikään erinomainen ansio! sanoi
hän puoleksi pilallisesti, ja tuskinpa luulen, että herra Wilpposen
sijalla ollen tekisittekään itsenne semmoisiin vikapääksi. Mutta se
sillänsä! Oli kokonaan toinen asia, minkä syystä käsketin teidät
tänne. Kuten olemme tirehtööriltä kuulleet, te olette hyljänneet sen
kiitollisuuden lahjan, jonka hän oli saanut asiaksi antaa teille.

-- Niin olen, vastasi Olli synkeästi, sanallakaan lieventämättä tämän
vastauksen tönkeyttä.

-- Minusta on paha, jos lahja tahi laatu, millä se tarjottiin,
loukkaa teitä. Herra Berkow -- vieno punastus lennähti Eugenian
kasvoille, tätä valetta sanoessaan. -- Herra Berkow tietysti
aikoo itse kantaa teille kiitoksen omasta ja minun puolestani:
mutta hän tuli estetyksi ja pyysi tirehtööriä sen tekemään hänen
puolestaan. Paha olisi mieleni, jos siinä olisitte nähneet jotakin
kiittämättömyyttä tahi nurjamielisyyttä meidän puoleltamme
pelastajaamme kohtaan, ja te ette saa hyljätä, kun nyt pyydän teitä
minun käsistäni --

Olli hypähti; mitä ensimäiset sanat olivat lieventäneet, sen loppu
peräti pilasi. Kasvonsa vaalenivat kun arvasi mistä kysymys oli, ja
hillimättömällä kiivaudella sanoi hän:

-- Älkää sen enempää sanoko, armollinen rouva. Jos minulle sitä
tarjoatte, tekin, niin soisin, että olisin antanut vaunujen
kaikkineen mitä niissä oli kaatua.

Eugenia väisti tätä hillittömän hurjuuden äkkipikaista puuskaa,
josta hurjuudesta Olli Hartosta peljättiin yleensä näissä tehtaissa.
Parooni Windegin tytär ei liene koskaan ennen sattunut niin likelle
mokomaa silmänluontia ja ääntä, sitä vähemmin kuin hän ei koskaan
liene lähennellyt työmiehen seuroja. Hän oikaisi itsensä loukattuna.

-- En tahdo pakoittaa teille kiitollisuuttani! Jos puhe siitä tuntuu
teille niin pahalta, niin on paha mielestäni, että olen kutsunut
teidät tänne.

Hän kääntyi pois ja yritti lähtemään huoneesta mutta tämä liike sai
Ollin malttumaan. Hän astahti askeleen Eugeniaa likemmällä.

-- Armollinen rouva -- minä -- antakaa anteeksi, _teitä_ en tahtonut
loukata.

Niin kiihkeästi syttyvä katumus oli tässä huudahduksessa, että
Eugenia kummastuneena jäi katsomaan häntä, ikäänkuin etsiäkseen hänen
kasvoissaan vastausta tähän selittämättömään käytökseen; -- Hartosen
rajuinen anteeksianomus oli masentanut Eugenian vihan.

-- Minuako? kysyi Eugenia. Onko teistä siis yhtäkaikki, jos
loukkaatte muita röykkeydellänne? esimerkiksi tirehtööriä ja herra
Wilpposta?

-- On! vastasi Olli synkeästi. -- Herrain ja minun välillä ystävyys
ei tule kysymykseenkään.

-- Eikö? kysyi Eugenia kummastuneena. Enpä tosin tiennytkään,
että herrain ja työmiesten väli on kiinteällä, eikä näytä herra
Berkowillakaan olevan siitä aavistusta, sillä tottapa hän muuten
olisi jollakin tavalla astunut välittäjäksi.

-- Herra Berkow -- sanoi Olli tuikeasti -- on jo kaksikymmentä vuotta
pitänyt huolta kaikista tehtaiden asioista, paitsi työmiehistään,
ja sitä menoa tulee kestämään siihen asti kuin kerta rupeamme
hänestä luopumaan pois, ja silloin -- ohoh, armollinen rouva, enpä
muistakkaan, että olette hänen poikansa vaimo. Suokaa anteeksi.

Nuori rouva pysyi ääneti, miltei hämmästyneenä tästä jäykästä ja
arvelemattomasta todistuksesta. Mitä hän nyt kuuli, tosin ei ollut
mitään muuta, kuin mitä hän jo ennen silloin tällöin, vaikka vaan
vihjaukselta oli kuullut apestaan, mutta tuo kauhea viha noissa
sanoissa osoitti hänelle tuota pikaa koko sen hirveän rotkon, minkä
herra Berkow oli saanut aikaan itsensä ja alamaistensa välille.
Kuka vaan Berkowia jostakin syytti, hän ainakin sai olla varma
hänen miniänsä puolustuksesta; tämä oli itse nähnyt, mitä rumempia
todistuksia sen miehen tunnottomuudesta, mutta pojan puoliso tietysti
ei saanut ainoallakaan silmäyksellä sitä ilmaista; miniän täytyi siis
joko ei olla kuulevinaan tuota muistutusta tahi nuhdella Hartosta, ja
Eugenia katsoi edellisen paremmaksi.

-- Ette tahdo siis millään ehdolla ottaa mitään lahjaa vastaan, ei
minunkaan kädestäni, sanoi hän, äkkiä keskeyttäen tämän vaarallisen
aineen ja ottaen edellisen asian puheiksi. Noh, sitten en voi
muuta kuin kiittää sitä miestä, jonka käsi tempasi minut varmasta
kuolemasta. Hylkäättekö kiitoksenikin. Minä kiitän teitä, Hartonen!

Hän ojensi hänelle kätensä. Ainoastaan muutamia silmänräpäyksiä
viipyi tämä hieno ja valkoinen käsi nuoren vuorimiehen karkeassa,
työstä kovettuneessa kädessä, mutta tämä keveä kosketus näytti häntä
kummallisesti vavahduttelevan. Kaikki viha katosi hänen kasvoistaan,
kaikki synkeys hänen silmistään; rohkeileva pää kallistui jäykän
niskan pehmitessä ja hän kumartui ojennetun käden puoleen
tottelevaisuuden ja nöyryyden osoituksella, jota ei yksikään hänen
esimiehistään koskaan ennen huomannut Olli Hartosen näyttäneen.

-- No kah, täälläkö teitä käydäänki puhuttelemassa, Eugenia, ja
vieläpä omat työmiehemmekin? äänsi heidän takanaan Berkow, joka
avasi oven ja poikansa parissa astui sisään. Eugenia vetäisi kätensä
takaisin ja Olli oikaisi itsensä tuota pikaa suoraksi; ei muuta
tarvittu kuin tuo ääni, ennenkuin käytöksessään taas oli nähtävänä
tuo tavallinen äänetön vihamielisyytensä, joka nyt vielä jyrkemmin
pisti näkyviin, kun Artturi tiukkuudella, mikä oli perin erilainen
hänen tavallista raukeata ääntänsä, yhtäkkiä puhkesi sanomaan:

-- Hartonen, mitä te täällä teette?

-- Hartonen? toisti Berkow, tämän nimen kuultuaan ja likemmälle
astuen.

-- Noh, sehän se on se herra rauhattomuuden nostaja, joka --

-- Joka hillitsi säikähtyneet hevosemme ja itse sai vamman päähänsä
pelastaessaan henkemme, keskeytti hänet Eugenia maltillisesti, mutta
vakavasti.

-- Vai niin! sanoi Berkow, joka hämäytyi yhtä paljon muistutuksesta
kuin miniänsä näyttämästä lujasta käytöksestä. Niin, niin! kuulinhan
siitä puhuttavan ja tirehtööri sanoi sinun ja Artturin jo osoittaneen
kiitollisuutenne siitä. Nuori mies lienee tullut tänne kiittämään
lahjasta. Olettehan tyytyväinen, Hartonen, vai kuinka?

Pilvet Ollin otsalle keräytyivät taas uhkaaviksi, ja hänen huulillaan
väikkyvä vastaus olisi arvattavasti tuottanut hänelle kovimmat
seuraukset, ellei Eugenia lepyttäväisenä olisi astunut turvattiansa
likemmäksi ja viuhkallaan vienosti varoittaen koskenut hänen
kättänsä. Olli hoksasi varoituksen; hän katsahti Eugeniaa silmiin,
näki selvästi kuinka hän huolestui, ja jäykkyys ja viha raukesivat
jälleen, hänen levollisesti ehkä kylmästi vastatessaan:

-- Niinpä vainen, herra Berkow, minä olen tyytyväinen armollisen
rouvan kiitokseen.

-- Se on iloista kuulla! sanoi Berkow keskeyttäen lyhyesti.

Olli kääntyi Eugenian puoleen.

-- Saanko jo mennä armollinen rouva?

Eugenia nyökäytti päätänsä, ääneti myöntäen. Hän näki hyvin kyllä,
millä väkinäisyydellä nuori mies mielensä malttoi; vielä töykeä
kumarrus esimiehelle ja sen pojalle, ja Hartonen jätti heidät.

-- Noh, Eugenia, vähänpä taitoa turvatillasi onkin, sanoi Berkow
ilkullisesti. Hän menee ilman sen enempää tiehensä, odottamatta
kunnes hänelle annetaan lupa mennä. Mutta, missäpä semmoiset ihmiset
oppisivatkaan ihmisen tapoja! Artturi, sinä näytät pitävän tuon
Hartosen oikeana merkillisyytenä. Oletko nyt tarpeeksi asti katsellut
häntä?

Artturi olikin yhtämittaa silmäillyt pois menevää Hartosta ja katsoi
vieläkin yhtä sitkeästi siihen oveen, jonka hän oli takanansa
sulkenut. Nuoren miehen silmäkulmat olivat vienosti rypyillä, ja
huulet tiukalle näpistyneet. Vasta isän kysymyksen kuultua kääntyi
hän taas isänsä puoleen.

Erinomaisella kohteliaisuudella läheni tämä miniäänsä.

-- Surkuttelen sinua, Eugenia, että täkäläisiin suhteisiin aivan
outona olet liian paljon itsesi alentanut. Tietysti et voinut
aavistaakaan, minä miehenä tämä nuorukainen liikkuu kumppaliensa
joukossa, mutta, oli miten oli, ei pitäisi hänen sittekään tulla
näihin huoneisin, vielä vähemmin sinun asumukseesi asti, ei silläkään
nimellä että tahtoo kiittää saadusta lahjasta.

Nuori rouva oli istuutunut, mutta kasvoissaan oli taas mielen ilmaus,
joka teki, että appi näki paraaksi jäädä seisomaan hänen eteensä,
sen sijaan että, kuten ensin oli aikonut, istuisi hänen viereensä.
Eugenia näkyi pakoittavan hänenkin ainoastaan etäältä ihmettelemään.

-- Minun ymmärtääkseni teille puheen-alainen asia on vaan puoleksi
puhuttu, vastasi Eugenia kylmästi. Saanko kysyä, milloinka viimeksi
puhuttelitte tirehtööriä?

-- Tänä aamuna. Hän sanoi saaneensa asiaksi antaa tälle Hartoselle
aamupäivällä rahasumman, jonka minä, sivutessa sanoen, katson liian
suureksi. Sehän on kokonainen omaisuus semmoisille ihmisille. En
kuitenkaan tahdo tehdä teille mitään muistutuksia siitä, koska
kerta luulette kiitollisuutenne olevan näin ylenmääräisellä tavalla
osoitettava.

-- Ette siis tiedäkkään, että se nuorimies on hyljännyt koko summan?

-- Hyljännyt? sanoi Berkow, kavahtaen.

-- Luultavasti sen tähden, että häntä pahastutti, jotta rahasumma
tarjottiin hänelle kolmannen kautta, sillä aikaa kuin ne, jotka
hän oli pelastanut, eivät katsoneet kannattavan liittää siihen
ainoatakaan kiitollisuuden sanaa. Tosin olen koettanut korjata tämän
laiminlyömisen, mutta en saanut häntä houkutelluksi ottamaan vastaan
pienintäkään. Eipä näytä tirehtöörikään niin "kunnon lailla sitä
asiata toimittaneen".

Artturi puri huultansa. Hän kyllä tiesi, ketä näillä sanoilla
tarkoitettiin vaikka ne isälle sanottiin.

-- Näyttää siis niinkuin olisit hänen tänne käskettänyt, sanoi hän.

-- Niin olenkin.

-- Soisin, että olisit antanut sen asian olla, sanoi Berkow, vähän
vihastuneena. Juuri tätä Hartosta mainitaan joka suunnalta kapinan
varsinaiseksi aluksi työmiehissä, jonka aion ankarimmalla kovuudella
hävittää. Nyt näen selvästi, ettei hänestä ole liikoja sanottu.
Hän rohkenee hyljätä semmoisen summan ainoastaan sen tähden, ettei
sitä antaessa menetellä kaikkia niitä ylenmääräisiä temppuja
noudattamalla, mitkä hänen kopeutensa vaatii. Tosiaankin, se mies
uskaltaa vaikka mitä. Kuitenkin täytyy minun muistuttaa sinua,
Eugenia, että miniälläni on eräitä kohtia lukuun otettavina, hyvääkin
tehdessään.

Eugenian huulille ilmausi taas se ylenkatseellinen hymy, millä hän
usein kohteli appeansa. Muistutus siitä, mihin herra Berkow oli hänen
pakoittanut, ei ollut lainkaan sovelias taivuttamaan häntä hänen
tahtonsa mukaan, ja hänessä tämän muistutuksen johdosta syttyvä
kiukku sai hänen laiminlyömään senkin, mikä apen vaatimuksessa oli
kohtuullista.

-- Valitettavasti, herra Berkow, minulla on muitakin kohtia
lukuun otettavina kuin ainoastaan se, että minua sanotaan teidän
miniäksenne, vastasi hän kylmästi. Tämä oli vaan poikkeuskohta, ja
teidän täytyy suvaita, että vielä vastakin otan oman ymmärrykseni
tekojeni ohjeeksi.

Se oli taas paroonitar Windeg aina kiireestä kantapäähän, joka
poisti porvari-pohatan rajojensa sisälle; mutta lieneekö riidan aihe
herra Berkowia kovin suututtanut, vai eikö liene pöydässä runsaasti
nautittu viini ollut aivan vaikutuksettaan, se vaan, ettei hän tällä
kerralla osoittanutkaan tavallista, ehdotonta kunnioitusta, vaan
vastasi joksikin kiivaasti:

-- Tosiaanko? Noh, sitte täytyy minun pyytää sinua ajattelemaan -- --

Sen pitemmälle ei hän tullut, sillä Artturi, joka tähän asti oli
pysynyt syrjässä asiaan puuttumatta, seisoi nyt yhtäkkiä vaimonsa
rinnalla ja sanoi tyvenesti:

-- Ennen kaikkia pyydän isää lopettamaan tämän ikävän kiistelyn. Minä
olen tähän asti antanut Eugenialle täydellisen vapauden töissänsä,
enkä tahdo, että kukaan kokee sitä rajoittaa.

Berkow katsoi poikaansa, ikään kuin ei olisi oikein kuullutkaan; hän
oli niin tottunut Artturin älyttömyyteen niin hyvin tärkeissä kuin
vähäpätöisemmissäkin asioissa, ja tämä hänen äkillinen sekautumisensa
asiaan suututti siis isää yhtä paljon kuin hänen vastustuksensa.

-- Tänäpänä näytät olevan oikein halukas vastustamaan, sanoi hän
ilkullisesti. Tätä yhdistettyä vastarintaa minä toki saanen väistää,
varsinkin kun minulla vielä on sitä ja tätä toimitettavana. Huomena
toivon tapaavani sinun, Eugenia, vähemmin riidan himosena ja herra
poikani myöntäväisempänä, kuin hän koko tänä päivänä on ollut.
Toivotan teille hyvää yötä.

Kun Berkow vihaansa tukahuttaen lähti huoneista, hän ei suinkaan
aavistanut, että hän äkillisellä lähdöllään saatti molemmat puolisot
pulaan semmoiseen, mihin he aina sen päivän illasta, jona olivat
tänne tulleet, eivät olleet vielä joutuneet, siihen näetsen, että nyt
olivat yksinään toistensa kanssa. Aina siitä asti olivat he tavanneet
toisensa ainoastaan vierasten ihmisten seurassa tahi atrioilla
palvelijain läsnä ollessa, ja tämä kahden kesken oleminen näytti
olevan kummallekin yhtä tukalaa. Artturi huomasi hyvin kyllä, ettei
hänen sopinut mennä juuri isänsä kintereillä tiehensä, vaan että
hänen sitä ennen oli sanominen muutamia sanoja vaimollensa, mutta
useita sekuntia viipyi ennenkuin hän päätti sen tehdä, ja kun se
viimein oli tapahtumallaan, ennätti Eugenia tehdä sen ennen häntä.

-- Se oli aivan tarpeetonta, että tulit minulle avuksi, sanoi Eugenia
kylmästi. Kyllä olisin yksinänikin puollustanut itsenäisyyttäni
isääsi vastaan.

-- En epäile ollenkaan itsenäisyyttäsi, -- vastasi Artturi yhtä
kylmästi, -- vaan epäilen muutamissa kohdin isäni herkkätuntoisuutta.
Hän oli tehdä muistutuksen, josta soisin sekä sinun että minun
säästetyksi, ja se oli ainoa syy, minkä tähden sekausin asiaan.

Nuori rouva ei virkannut mitään, kallistui vaan selkäkenoon
nojatuolillensa, jolla aikaa hänen miehensä, joka seisoi
pöydänsyrjässä, otti siellä olevan viuhkan ja nähtävällä tarkkuudella
katseli siihen tehtyjä lehdityskuvauksia. Vielä ikävämpi äännettömyys
vallitsi nyt, kunnes hän viimein taas otti puhuakseen.

-- Mitä muuten Hartosen asiaan kuuluu, niin tosiaankin ihmettelen
siinä osoittamaasi alentavaisuutta. Sinulle kumminkin semmoiset
seurat ja henkilöt mahtavat olla tuiki vastenmielisiä.

Eugenia aukaisi suuret tummat silmänsä.

-- Ei mikään muu kuin velttous ja kunnottomuus ole minulle
vastenmielistä. Kunnioitan jokaista, joka täydellisesti ja
voimakkaasti tekee tehtävänsä elämässä, tapahtukoon se sitten ylängön
kukkuloilla tahi syvissä alangoissa.

Siinä oli kova kiminä, tuossa hänen äänessään. Artturi leikitteli yhä
vielä huolettomasti viuhkalla, mutta liikkeessään ja huulien vienossa
vävähtelyssä oli jotakin herkkää -- -- hermoisuuden tapaista.
Eugenian mainitessa velttoutta ja kunnottomuutta häntä vienosti
nykäytti, vaikka kasvonsa osoittivat täydellistä huolettomuutta.

-- Ylevä katsantotapa! sanoi hän älyttömästi. Kuitenkin pelkään sen
tulevan hiukan muuttumaan, jos tulet likemmin tuntemaan sitä hurjaa
ja hillitöntä elämää, mikä alangoissa tavallisesti vallitsee.

-- Mutta tämä nuori vuorimies eipä olekaan tavallisia, sanoi Eugenia
jyrkästi. Lieneepä kyllä hurja ja hillimätön kuin luonnonvoima,
joka voi tulla vaaralliseksi, ellei sitä johdata oikealle suunnalle
-- mutta semmoiseksi en minä ole häntä havainnut.

Eugenian ääni oli välttämättömästi käynyt vähän hellemmäksi. Artturin
silmissä näkyi taas tuo omituinen, puoleksi piilevä kipinä, kun hän
nyt loi silmänsä Eugenian puoleen.

-- Sinulla näyttää jo olevan aivan ihmeellinen valta tuon hurjan
hillimättömän luonnonvoiman taivuttamisessa! Se yritti jo joksikin
sopimattomalla tavalla purkautumaan isääni vastaan, mutta sinä et
muuta tarvinnut kuin kohottaa viuhkaasi, ja jalopeurasta tuli lauhkea
lammas.

Nuoren miehen hieno, valkoinen käsi räpsähytti nyt mainitun viuhkan
niin kovasti kokoon, että tämän kalliin leikkikalun oli pahasti
käydä, samalla kuin hän ilkkuen jatkoi:

-- Ja kuinka ritarillisesta eikö hän kumartunut kätesi puoleen! Jos
emme olisi juuri samassa tulleet tähän, luulenpa hänen tosiaanki ihan
varmaan rohjenneen suudellakin kättäsi.

Eugenia nousi ylös kiivaassa mielenliikutuksessa.

-- Pelkäänpä, Artturi, että tämä mies vielä kerran pakoittaa sinun ja
isäsi johonkin muuhun kuin ilkkuilemiseen, enkä tiedäkään, tekeekö
isäsi niin tuiki hyvin siinä, että häätää alamaisensa yhä rohkeammin
vastustelemaan; seuraukset voivat vielä kerran palata hänen omille
hartioilleen.

Puolisonsa silmäili häntä lakkaamatta siinä kun hän nyt seisoi
hänen vieressään; tuo kohiseva silkkivaatetus, nuo pitsit
sisään-neulottuine ruusuineen ja tuo helmien loisto eivät kumminkaan
olleet mitään uutta, yhtä vähän kuin se ihana, vaaleatukkainen pää,
ylevine kasvoineen ja vihaa säihkyvine silmineen. Kentiesi osoitti se
hellä puolustus, minkä Eugenia näytti turvattiaan kohtaan, hänelle
jotakin outoa. Artturi jatkoi vielä samaa ilkullista ääntä, jota
hän koko tämän puheen aikana oli käyttänyt, mutta sen äänen takana
piili ikäänkuin raivokas viha, ja viuhkan kävi onnettomasti hänen
käsissään; tämä taiteellisesti vuoltu elehvantinluu katkesi, kun hän
pikemmin lennätti kuin laski sen nojatuolille.

-- Pelastajamme on kenties pitänyt yhteiskunnallisen luennon sinulle?
Onpa paha mielestäni, että se meni minulta kuulematta! Merkillinen
ihminen tuo Hartonen kuitenkin on. Hän saa aikaan vilkkaan pakinan
keskenämme. Mutta tämä hupainen aine lieneekin jo perin pohjin
keskusteltuna. Etkö usko sitä?

Palvelija, joka astui sisään jotakin ilmoittamaan, teki pakinasta
lopun. Artturi otti heti tämän syyksi lähteäkseen huoneesta; hän
lausui vaimollensa jäähyväiset samalla kylmällä ja juhlallisella
tavalla kuin millä he tavallisesti toisiaan kohtelivat. Palvelian
mentyä, Eugenia tuskin oli yksinään, ennen kuin alkoi hillityssä
mielen-liikutuksessa mittaelemaan huoneen lattiata. Mielensä oli
kuohuksissa siitä kylmyydestä ja tunnottomuudesta, millä Ollin
kaunista tekoa arvosteltiin; mutta tämä ei ollut ainoa syy, mikä teki
hänen astuntansa niin kiivaaksi ja ajoi vihan punan hänen poskillensa.

Miksi ei hän näyttänyt miehelleen sitä täydellistä ylenkatsetta,
joka oli hänen niin helppo näyttää, kun miehensä isästä oli kysymys?
Ansaitsiko mies parempaa? Nuori rouva tunsi sen jollakin tavoin,
vaikka ei voinut käsittää, mitenkä puolisonsa hillitsi hänen
tunteensa.

Artturi oli juuri lähtemällään käytävän kautta pois, kun kohtasi
tirehtöörin ja yli-insinöörin, jotka, Berkowin puheesta viivytettynä,
juuri aikoivat sieltä lähteä; nuori Berkow seisahtui yhtäkkiä.

-- Saanko kysyä, herra tirehtööri, minkä vuoksi Hartosen kieltäyminen
ottamasta vastaan hänelle lahjoitettua rahasummaa ensiksi ja
yksistään vaimolleni ilmoitettiin, enkä minä saanut tietää asiasta
mitään? kysyi hän tuimasti.

-- Ohhoh, en tiennytkään, sanoi tirehtööri vähän hölmistyneenä,
teidän huolivan koko asiasta mitään, herra Berkow. Ettehän tahtonut
ensinkään sekautua koko asiaan, jota vastoin armollinen rouva alusta
aikain oli siitä niin huolissaan, että luulin --

-- Vai niin! keskeytti hänen Artturi, taas rypistäen huuliaan -- noh,
armollisen rouvan tahto on aina muka noudatettava, mutta saanpa
kumminkin pyytää, että tämmöisissä toiminto-asioissa -- hän laski
erityisen äänenkoron tälle viimeiselle sanalle -- ettette niin
kokonansa jätä minua lukuun ottamatta, niin kuin tällä kertaa olette
tehneet. Toivon että vastedes minulle ennen kaikkia muita annetaan
tieto, sitä vaadin välttämättömästi.

Näin sanottuaan jätti hän herrat ällistyksiinsä seisomaan ja meni
huoneisinsa. Tirehtööri katsahti kumppaniansa.

-- Mitäs te tästä sanotte?

Yli-insinööri naurahteli.

Täällä tapahtuu ihmeitä ja kummia! Herra Artturi näyttää
huolivan hänkin asioista. Herra Artturi alkaa vaatimaan jotakin
välttämättömästi! Sitäpä ei vielä minun muistaakseni koskaan ole
tapahtunut.

-- Mutta eihän tämä olekaan työtoimiin kuuluvaa! sanoi tirehtööri
vihoissaan. Se on suorastaan vaan yksityinen asia, ja kylläpä arvaan,
miten koko jutun laita on. Tottapa Hartonen taas on käyttänyt itsensä
vanhaan herttaiseen tapaansa armollisen rouvan parissa. Minua
hetikohta arvelutti, kun rouva käsketti hänen luoksensa -- _hänkö_
hillimättömänä ja karttamattomana vallasväen seurassa! Kyllähän on
rouvalle vasten silmiä voinut sanoa mitä hän minulle sanoi aamulla
konttorissa, ettei hän ole palkinnon puutteessa ja etteihän rahan
himolla olekaan henkeään uskaltanut. Tottapa nuori rouva on siitä
pahoillaan, nuori herra niinikään, ja tottapa saan olla valmis
pitämään herra Berkowilta muutamia kohteliaisuuden osoituksia
hyvänäni siitä, että olen päästänyt Hartosen rouvan puheille. --
Noh, tämäpä olisikin ensi kerta, kun herra Artturi olisi levotonna
jostakin, mikä hänen nuoreen rouvaansa koskee, arveli insinöörisinä
kun menivät portaita alas. Jo havaitsen, että se talvinen ilma, mikä
tässä avioliitossa vallitsee, vähitellen leviää koko ympäristölle.
Talvi tuntuu niin pian kuin sitä lähestytään. Eikö ole teistäkin niin?

-- Rouva Berkow oli minusta tänäpänä niin ihastuttavan kaunis. Tosin
oli hän vähän kopea ja pöyhkeä, -- mutta yhtähyvin viehättävän ihana.

Yli-insinööri muodostui sukkelan näköiseksi säpsähdyksestä.

-- Jumala varjelkoon! Johan puhutte juuri Wilpposen tapaan! hyvä että
olette ennättänyt viidennelle kymmenelle. Mutta koska Wilpposen tulin
maininneeksi, niin hän kokonansa jo on joutunut ihastuksensa valtaan,
mutta luultavasti vaan ei tämä, eikä siihen kuuluva runollisuuskaan
nostane mitään mustasukkaisuutta ylemmällä paikalla. Herra Artturi
näyttää olevan yhtä vähän taipuva ihantelemaan nuorta rouvaansa,
kuin rouva on halullinen tämmöistä runoutta vastaanottamaan. Joka
päivähän noita kuivan järjen nojalle perustettuja naimakauppoja
tehdään. Mutta, sitä en nyt saata auttaa, minusta tuntuu niinkuin
tämä ei päättyisikään tavalliseen laatuun, ja niinkuin kaiken tämän
jäätikön alla joku tulivuori piilisi, joka jonakin poutaisena
päivänä puhkea salamoimaan ja jyskämään sekä antaa meidän kokea
vähäisen maanjäristyksen ja maailmankin mullistuksen vähin muodoin.
Sekin kyllä "olisi hiukkasen runoutta, näillä jokapäiväisen elämän
autioilla aromailla", kuten Wilpponen lausui, kun vaan hän ja hänen
soittokoneensa maailman haljetessa pelastuisi! Kas niin, nyt olemme
alhaalla! hyvästi herra tirehtööri!

       *       *       *       *       *

Yli kuukauden ajan oli kulunut mainitusta juhlallisuudesta; mutta
herra Berkow, joka ei näkynytkään löytäneen sitä hauskuutta, jota oli
odottanut "lastensa äkillisestä ilahduttamisesta", joksi hän sanoi
ensimäistä käyntiään äskennaineiden luona, oli jo muutamain päiväin
kuluttua palannut pääkaupunkiin, missä kokonainen kuorma toimia
häntä odotti. Nyt häntä taas odotettiin pidemmäksi ajaksi tänne.
Ei mitään muutosta ollut sillä aikaa tapahtunut nuoren pariskunnan
keskinäisessä elämässä, paitsi sitä se oli jos mahdollista vielä
enemmin eroitettu, kylmä ja säänöllinen kuin alussa. Molemmin puolin
näyttiin yhtä hartaasti ikävöittävän loppua näille lempiviikoille,
jotka nyt kerta oli päätetty yhdessä kuluttaa täällä maaseudun
yksinäisyydessä, kunnes kesä tekisi pitemmän matkustuksen
mahdolliseksi, josta palattua aiottiin syksynpuoleen palata
pääkaupunkiin, siellä iän kaiken asumaan. Tuleva koti siellä oli jo
Berkowin toimesta pantu ylen loistavaan kuntoon.

Aamutyöstään vastikään päästyään Olli Hartonen oli kotiinsa
menemässä, mutta tällä kertaa täytyi hänen melkeästi pidättää muuten
niin ripeitä askeliaan, sillä hänen vierellään käveli Wilpponen,
joka, konttoorista juuri ulos astuttuaan, oli huutanut hänen
odottamaan ja tullut hänen luokseen. Muuten oli harvinaista nähdä
kenenkään konttooripalvelijoista näin tuttavasti seurustelevan
päällysmies -- Hartosen kanssa, jolla oikeastaan ei ollut yhtään
suosiota niissä miehissä, ja vielä kummempaa oli, että juuri
Wilpponen oli tämän ystävällisyyden alkaja, ellei anneta vanhan
sananlaskun, että ylenpuolisuudet koskevat toisiinsa, käydä
selityksestä -- mutta tässä oli jotakin muuta olemassa. Tosiaan ei
tiennyt yli-insinööri, mitä hän pilapuheellaan oli aikaansaattanut;
mutta hänen ainoastaan leikin vuoksi virkkamat sanansa tuosta
miellyttävästä kertomalaulun aineesta, olivat valitettavasti
pudonneet ylen kiitolliseen maahan. Wilpponen aikoi täyttä totta
tehdä runoelman Hartosen uroteosta, tämä kun pelasti nuoren herran
ja rouvan, mutta oli vielä kahden vaiheella pitäisikö tästä
mestariteoksesta tulla kertoma- tahi sankariruno, vaiko näytelmä.
Kovaksi onneksi Ollille, oli hänen voimakas ja miehuullinen tekonsa
saattanut puheen-alaisen runoniekan siihen ajatukseen, että tämä
nuori pelastaja olisi murhenäytelmänsankariksi erittäin sopiva, ja
hän kiikkui sen tähden ehtimiseen Hartosen kintereillä tutkiakseen
tätä kovin miellyttävää luonnetta. Kun nyt Hartonen vielä lisäksi,
uljuudella mikä saatti itse tirehtöörinkin pahoille mielin, hylkäsi
tarjotun, melkoisen palkinnon, silloin suureni se runollinen loiste,
mikä hänen ympäröi, siihen määrään Wilpposen silmissä, ettei mikään
saanut sitä hälvenemään, ei huolettominkaan hurjamaisuus ihmetellyn
puolelta, eikä tuimimmatkaan muistutukset esimiehiltä, jotka eivät
lainkaan tahtoneet suvaita tätä tuttavallisuutta. Olli näyttikin
varsin vähän taipuvaiselta näihin tutkimuksiin; aivan usein koetti
hän päästä erilleen tästä hänelle tukalasta seurasta, juuri niinkuin
näsäkästä kärpäistä karkoitellaan luotansa; mutta ei se auttanut.

Herra Wilpponen oli nyt kerta päähänsä pannut tehdä hänestä sankarin,
tosin rotevan, hurjan ja hillimättömän veitikan, ja jota pahemmin
Hartonen siinä suhteessa itsensä käytti, sitä enemmin toinen ihasteli
tätä näin selkeäksi muodostunutta luonnetta, sitä innollisemmin hän
sitä tutki. Viimein nuori kaivos-työmies vaan kohautteli hartioitaan,
mukautuen välttämättömyyteen; vihdoin teki tottumuskin, että näiden
molempain nuorten miesten välillä syntyi jonkunlainen tuttavuus,
jossa kunnioitus aina tarkoin vaarinotettiin.

Oli joksikin kylmä pohjoistuuli. Herra Wilpponen, pani varuisasti
päällystakkinsa nappiin ja kääri huolellisesti paksun Villasen
kaulahuivinsa päät yhteen, huoahtain sanoen:

-- Olettepa onnellinen ihminen, te Hartonen, jättiläis-luontonne ja
lujane terveytenenne. Te kuljette vuori-aukossa edes ja takaisin,
kuumasta kylmään, ja seisotte sitte täällä ulkona kylmässä viimassa,
jota vastoin minun täytyy hätäisesti varoa itseäni jokaiselta ilman
muutokselta. Ja siihen vielä olen arkahermoinen, niin heikko, niin
ärtyväinen -- joka tulee siitä, että sielu liiaksi vallitsee ruumista.
Niin, Hartonen, se tulee tunteiden ja ajatusten ylenmääräisyydestä!

-- Minä luulen, herra Wilpponen, että se tulee teidän iankaikkisesta
teeveden juonnistanne, arveli Olli puoleksi surkuttelevasti
katsahtaen pienen ja heikon kirjurin puoleen. Jos aamuin ja illoin
vaan läikyttelette suuhunne sitä vetelää lämmintä latkua, niin ette
ikipäivinänne pääse voimiin.

Wilpponen silmäsi äärettömällä etevämmyyden tunnolla ylös, pitkän
neuvon antajansa puoleen.

-- Sitä ette ymmärräkään, Hartonen; minä en millään muotoa sietäisi
niin järeätä ruokaa kuin te; ruumiinrakennukseni ei ole sovelias
semmoiselle rualle, ja paitsi sitä tee on erittäin kaunetieteinen
juoma. Se elähdyttää minua. Sepä innostuttaa minua, kun päivän
halpamainen työ on tehtynä ja runottaret illan hiljaisuudessa minua
lähestyvät --

-- Te tarkoitatte värsyjen tekoa? keskeytti hänen Olli kuivasti. Vai
niin, senkö tähden teetä tarvitsette, Noh, senpä mukaista niistä
sitte tuleekin.

Onneksi juuri samassa silmänräpäyksessä moniaita loppusoinnullisia
värsyjä istahti tämän näin kovasti loukatun runoilijan aivoihin; hän
ei siis huomannutkaan kumppalinsa epäkohteliaisuutta, ja hän kääntyi
taas ystävällisesti hänen puoleensa.

-- Minulla on jotakin teiltä rukoiltavana, Hartonen, tahdottavana,
vaadittavana, sanoi hän; teidän täytyy, maksoi mitä maksoi, myöntyä
siihen. Hallussanne on eräs kalu, joka teille on aivan arvoton ja
joka tekisi minun onnellisimmaksi kuolevaisista; teidän täytyy se
antaa minulle.

-- Mitä täytyy minun antaa teille? kysyi Olli, joka, kuten
tavallisesti Wilpposen puhuessa, ainoastaan puolittain oli häntä
kuullellut, huolettomasti katsahdellen. Herra Wilpponen punastui,
huokasi, katsahti maata kohti, huokasi vielä kerran ja näki vihdoin
näiden valmistuksista päästyänsä soveliaaksi lausua:

-- Te muistatte sen päivän, jona pelastitte nuoren rouvan. Oi,
Hartonen, se on ijäinen vahinko, ettei teillä ole mitään käsitystä
sen satunnan runollisuudesta; jospa minä olisin teidän sijassanne
ollut! kuitenkin älkäämme siitä puhuko! Mutta armollinen rouva
tarjosi teille oman nenäliinansa, kun näki teistä verta vuotavan. Te
piditte sitä kädessänne kun samassa ne muut tulivat avuksenne. Ette
suinkaan ole saattanut semmoista asiata unhottaa!

-- No, mitä nenäliinasta tahdotte? kysyi Olli, jonka huomio yhtäkkiä
oli tarkistunut.

-- Minä haluaisin sitä omakseni, kuiskasi Wilpponen, alakuloisena
silmänsä maan matalalle luoden. Vaatikaa minulta mitä tahdotte; mutta
antakaa minulle se kallis muisto naisesta, jota pidän jumalatani
pyhimpänä.

-- Tekö? morahti Olli äänellä, joka sai hänen kumpalinsa väistymään
ja hätäisesti katsahtamaan ympärilleen, oliko ketään likiseudussa.

-- Älä karju noin, Hartonen! Teidän ei tarvitse laisinkaan kauhistua
että jumaloitsen tulevan isäntämme puolisoa. Se on perin toista kuin
mitä te olette tottuneet rakkaudeksi ajattelemaan! se on -- noh niin,
te ette ymmärrä mitä kaukaisessa palava rakkaus on.

-- En, vastasi nuori vuorimies lyhyesti, kiirehtien käyntiään ja
silminnähtävästi kokien saada keskipuhetta loppumaan.

-- Ettekö millään muotoa voisikaan sitä käsittää! julisti herra
Wilpponen sanomattomalla mielihyväisyydellä; -- ette, näetsen,
voisi koskaan korottauta siihen tunteen ylevään puhtauteen, mihin
ainoastaan korkein sivistys voi korottauta, tunteesen, jolla ei ole
mitään toivoa, eipä mitään haluakaan, joka tyytyy siihen että saa
pysyä etäällä äännettömässä ja autuaallisessa jumaloitsemisessa. Vai
mitäpä muuta luulisitte voitavankaan tehdä rakastaessa naista, joka
on toisen oma?

-- Pitää tukehduttaa rakkaus! sanoi Olli tukalasti, tahi --

-- Tahi?

-- -- lyödä toinen kuoliaaksi.

Herra Wilpponen väistyi tavattoman sukkelasti toiselle puolen tietä,
jonne jäi seisomaan perin kauhistuksiinsa.

-- Mikä hillittömyys! Tukka voi pyöristyä tuommoisille
perus-aatteille! Te tahtoisitte murhalla ja kuolemankolauksella
näyttää rakkautenne oikeutetuksi? Olettepa, Hartonen, hirmuinen
ihminen, ja tuon te sanotte äänellä ja katsannolla -- niin niin,
armollinen rouva sanoo totta, kun sanoo teidät hillimättömäksi
luonnonvoimaksi, joka --

-- Kuka sanoo minua siksi? keskeytti hänen Olli kiivaasti, ja
synkeästi katsahtaen Wilpposta silmiin.

-- Nuori rouva! "Hurja, hillimätön luonnonvoima", niin on hän
sanonut. Hyvin nerokas lause ja teihin erinomaisen hyvästi osattu.
Hartonen, -- nuori kirjuri rohkeni, vaikka joksikin varuisasti, taas
lähetä kumppaliaan. -- Hartonen, kaikki saattaisin antaa teille
anteeksi, kaikki tyyni, senkin mitä vastikään sanoitte! mutta mitä en
saata teille anteeksi antaa, se on iljettävä käytöksenne armollista
rouvaa kohtaan. Oletteko te yksinänne silmitön tuolle ihannuudelle ja
sulolle, joka on lannistanut röyhkeämmätkin toverinne; te kartatte
nähdä häntä, juurikuin olisi teillä siitä joku onnettomuus? Jos
vaan näette hänen vaunussa kaukana, niin jo käännytte takaisin
ja poikkeette syrjään, ja minä otan veikatakseni, että jokapäivä
kuljette syrjäpolkua tirehtöörin kartanon sivutse, ainoastaan
sentähden, että kentiesi kohtaisitte hänen siellä puisto-aitauksen
takana, jolloin tulisitte pakoitetuksi häntä tervehtämään. Voi
tuota surkeata vihaa ylhäisempiä kansaluokkia kohtaan, joka ei tee
eroitusta naistenkaan suhteen! Sen sanon vieläkin, että olette
hirmuinen ihminen!

Olli ei virkannut mitään! vastoin tavallisuuttaan antoi hän nuhteiden
rakeina sadella kasvoihinsa, sanaakaan vastaamatta, ja vahvisti siis
Wilpposta siinä onnellisessa erehdyksessä, että sen muistutuksista jo
oli tekoa ollut. Tästä yltyneenä jatkoi Wilpponen:

Palataksemme pää-asiaan -- nenäliinaan --

-- En tiedä mihinkä lienee joutunut, keskeytti hänen Hartonen
kiivaasti. Tottapa se on hävitetty tahi on Martta antanut sen
takaisin. Minä en tiedä siitä mitään.

-- Wilpponen oli kovin tyrmistyä tästä huolettomuudesta, millä hänen
mielestään näin kallista kalua kohdeltiin, kun samassa näki Martan
seisovan purnumestarin huoneen edustalla, jota olivat tulleet yhä
likemmä. Kuin petolintua, ampui nuori kirjuri hänen luoksensa ja
alkoi tutkia häntä puheen-alaisen nenäliinan suhteen, mihinkä se oli
joutunut, oliko hän todellakin antanut sen takaisin, vai eikö se
jostakin löytyisi. Ensin tyttö ei näkynyt häntä ymmärtävän; mutta
oivallettuaan mistä puhe oli, hänen kasvonsa melkoisesti synkistyivät.

-- Nenäliina on vielä täällä, sanoi hän vakavasti. Luulin hyvin
tekeväni, kun eräänä päivänä rupesin sitä pesemään, mutta Ollihan oli
kuin hulluna ainoastaan siitä, että olin koskenut siihen. Se on hänen
laatikossaan.

-- Noh! Olli vaanko juonitteli, kun ei tahtonut antaa minulle mitä
halusin! sanoi Wilpponen loukkautuneena, pahasti katsahtaen Ollia
silmiin, joka salaisella närkästyksellä oli häntä kuullellut ja nyt
miltei pilkaten sanoi:

-- Olkaa huoleti, herra Wilpponen! Nenäliinaa te ette saa kumminkaan!

-- Ja minkä tähden en, jos rohkenen kysyä?

-- Sentähden, että minä sen pidän, vastasi Olli lyhyesti.

-- Mutta Hartonen --

-- Kun kerran olen kieltänyt, niin se sinänsä pysyy; senhän tiedätte,
herra Wilpponen.

Wilpponen korotti silmänsä ja kätensä taivaasen, ikäänkuin ottaakseen
sitä todistajaksi hänelle tehtyyn vääryyteen, mutta yhtäkkiä
putosivat kädet hermottomina alas ja hän itse oikaisi itsensä yhtä
äkisti suoraksi, kun eräs ääni Martan takana virkkoi:

-- Etkö, rakas lapsi, saata antaa minulle tietoa -- kah, herra
Wilpponen! kentiesi tulen ja keskeytän huvittavan puheen?

Wilpponen seisoi äännettömänä, mutta se oli yhtä paljon tuskan
tunnosta kuin ihastuksesta tämän äkkiarvaamattoman kohtauksen tähden,
hänen kun nyt tapasi se rusentava tieto, että hänen, joka tähän asti
aina oli ollut rouvan edessä puettuna paraisin vaatteisinsa, nyt
täytyi seisoa siellä sinisessä päällystakissa, viheriässä villasessa
kaulahuivissa ja tuiman tuulen kovin punastuttamane nenä-huippuneen.
Herra Wilpponen, jonka ilkipilainen kohtalo oli saattanut tämmöiseen
pulaan hänen ihanteensa edessä, toivotti itseään alimmaiseen
vuorenaukkoon, mutta oli toki siksi älyllään, että tiesi tuskautua
Hartosen tähden, joka seisoi siellä pölyisissä työvaatteissaan juuri
nuoren rouvan edessä, paikalta liikahtamatta.

Eugenia oli tullut sitä tietä, joka kulki huoneitten sivutse ja
astahtanut pieneen puutarhaan, mistä aluksi näki ainoastaan nuoren
tytön. Vastausta kysymykseensä hän ei saanut kohta; molemmat miehet
seisoivat ääneti, mutta Martta otti nyt puhuakseen.

-- Me puhuimme vastikään siitä pitsi-nenäliinasta jonka armollinen
rouva antoi siteeksi ja jota ei vielä ole takaisin annettu.

-- Vai niin; Nenäliinastani! sanoi Eugenia huolettomasti. Senpä
olin tosiaankin jo unhottanut, mutta koska olet niin hyvästi sen
tallehtinut, niin saatanpa saada sen takaisinkin.

-- En minä ole sitä tallehtinut, se on Ollilla! Martan silmät
vilahtivat synkeästi tarkastellen Ollin puoleen, ja Eugeniakin näkyi
olevan vähän pahoillaan tälle nuorelle miehelle, joka ei ollut häntä
edes tervehtänytkään.

-- Noh, teilläkö se on, Hartonen? Vai ettekö tahdokaan antaa sitä
minulle jälleen?

Herra Wilpposella oli taas syytä suuttua Ollin "inhoittavasta
käytöksestä" sillä tämä seisoi edelleen yhtä järkkymätönnä, otsa
synkeästi rypistettynä ja huulet tiukalle näytettyinä, sanalla
sanoen, yhtä uppiniskaisen ja röyhkeän näköisenä, kuin sinä hetkenä,
kulloin oli astahtanut rouvan huoneuksiin. Voihan sen nähdäkin, että
hänen ensin täytyi toden totta hillitä vihansa isäntänsä nuorta
puolisoa vastaan, mutta tällä kertaa hänen parempi luonteensa sai
voiton. Herra Wilpponen näki hyvin selvästi, kuinka heti rouvan
äänähdettyä Hartonen häpesi käytöstänsä, kuinka tämä häpy hohtavana
punana nousi aina otsaan asti, ottipa pois sen vihaisen röyhkeydenkin
hänen käytöksestään. Hänen nuhdesaarnansa ei siis ollut jäännyt
aivan tehottomaksi; kuinkapa muuten se yksipintainen Hartonen, jota
muuten ei saatu hyvällä eikä väkisin mihinkään pakoitetuksi, olisi
hiljaisella kuuliaisuudella noudattanutkaan yhtä ainoata kysymystä,
niinkuin hän nyt teki, kun meni tupaan ja muutamain minutien kuluttua
palasi nenäliina kädessä.

-- Kas tässä, armollinen rouva.

Eugenia pisti nenäliinan, jota ei näyttänyt pitävän minkään
veroisena, lakkariinsa.

-- Ja nyt, herra Wilpponen, koska olen tavannut teidät täällä, niin
saattanette paraiten antaa minulle erään tiedon. Minä olen nyt ensi
kerran kävellyt koko matkan tänne ja näen että silta, joka vie
puistoon, on rautaportilla suljettu. Saadaanko se auki, vai pitääkö
minun palatessani tehdä koko tuo kierros tehtaan kautta?

Hän osoitti sitä ainoastaan muutamain askelten päässä olevaa siltaa,
joka vei päälitse pienoisen kaivannon, mikä oli tällä puolen
puiston rajana, ja oli rautaisella portilla varustettu. Herra
Wilpposen tila oli tuskallinen. Rauta-portti oli tosiaanki lukossa;
tahdottiin näetten tällä tavoin estää puistoon pääsemästä työmiehiä,
jotka osaksi asuivat tällä puolen, mutta avain oli puutarhurilla,
ja Wilpponen tahtoi rientää, niinpä lentää sitä noutamaan, jos
armollinen rouva päättäisi odottaa siksi kun --

-- No ei, no ei! keskeytti hänen Eugenia vähän äkillisesti. Sittehän
tulisitte kulkemaan kahdesti sen matkan, jota tahdon välttää, ja
odotus kävisi vähän pitkänlaiseksi. Ennen palaan samaa tietä.

Wilpponen ei tahtonut antaa rouvan sitä tehdä! hän pyysi ja rukoili
nuorta rouvaa suomaan hänelle sen onnen, että saisi tehdä hänelle
tämän jättiläis-palveluksen, kun samassa kova rasahdus keskeytti
häneltä hänen korean puheensa.

Olli oli sillä aikaa lähennyt rautaporttia ja tarttunut siihen
molemmin käsin kiini. Hän pudisti rautakankea semmoisella voimalla,
että lukko ja salpa naukuivat. Kun ne eivät kumminkaan heti
vääjänneet, lennähti vihan leimaus nuoren työmiehen kasvoille;
voimakas potkaus mursi viimeisen vastauksen siinä ei niin aivan
uudessa lukossa -- ja portti lensi auki.

-- Jumalan tähden! Hartonen, mitä teette? huusi Wilpponen
säikähtyneenä. Te turmelette koko lukon. Mitähän herra Berkow on
sanova?

Olli ei vastannut mitään. Hän pukkasi oven selälleen ja käänähti
sitte tyvenesti rouvan puoleen.

-- Tie on auki, armollinen rouva.

Eugenia ei näyttänyt puoleksikaan niin hämmästyneeltä kuin nuori
kirjuri, astuissaan tälle näin väkivaltaisesti avatulle tielle; ei
paljon puuttunut ettei nauranut.

-- Kiitän teitä, Hartonen, ja mitä hävitettyyn lukkoon tulee, niin
olkaa huoleti, herra Wilpponen, minä otan siitä vastatakseni. Mutta
koska portti nyt kerta on auki; -- ettekö tekin tahdo tulla tätä
lyhempää tietä puiston kautta?

Mikä tarjous! Herra Wilpponen ei rientänyt, hän heittäytyi nuoren
rouvan sivulle, ja ponnisti vauhdissaan aivojaan keksiäksensä
hetikohta jonkun hupaisen ja runollisen puhe-aineen, mutta häätyi
ryhtymään kovin jokapäiväiseen, kun Eugenia katsahti taaksensa
samalla väkäisellä, mietteellisellä silmällä, joka jo kerta ennen
turhaan oli koettanut syöksyä halki Hartosen vastahakoisen ja hänelle
ainakin käsittämättömän olennon.

-- Tuolla Hartosella on oikeat raivion voimat ja hän on vielä sitte
tuleva oikeaan raivion vimmaankin. Hän pirstaa arvelematta lukkoja ja
salpoja, ainoastaan --

-- Ainoastaan raivataksensa minulle mukavamman tien, keskeytti hänen
Eugenia, vähän pilkallisesti silmäten kävelykumppalinsa puoleen.
Ettehän te, herra Wilpponen, toki tekisi itseänne vikapääksi
väkivaltaiseen hyvyyteen?

Herra Wilpponen väitti vilkkaasti tuommoista rohkeata tekoa
vastaan. Kuinka saattaisi armollinen rouva luulla, että hän noin
rohkeasti loukkaisi toisen omaisuutta, ja vielä päälliseksi rouvan
läsnäollessa: ei ikäpäivinä! Mutta armollinen rouva oli näiden
vakuutusten aikana nähtävästi toisissa ajatuksissa, eikä onnistunut
Wilpposen koko matkalla taivuttaa hänen huomiotansa puoleensa, ehkä
kyllä siinä työssä näki vaivaakin.

Hartonen oli lykännyt ristikkoportin jälleen kiini ja palasi
verkalleen tupaansa. Kumminkin jäi hän ovensa edustalle seisomaan,
lakkaamatta katsellen puistoon, jonka lehtokäytävissä rouva ja herra
Wilpponen samassa katosivat.

-- Luulin minä, Olli, että kun kerta olit kieltänyt, se siihen jäisi.

Nuori mies käännähti tulisesti takaisin ja loi synkeästi silmänsä
Marttaan, joka seisoi siinä hänen äärellään.

-- Mitä se sinuun koskee? kysyi hän ynseästi.

-- Minuunko? Ei ollenkaan! Älä ole niin tuiman näköinen: sinä olet
minulle vihassa siitä, että muistutin nuorta rouvaa nenäliinasta,
mutta hänenhän se on, ja mitä sinä sillä hienolla, valkoisella
kalulla tekisitkään? Ethän työstä tullessasi saata siihen koskeakaan,
ja katsellut sitä kyllä jo olet tarpeeksesi.

Tytön äänessä oli hienoa, mutta selvästi tuntuvaa pilkkaa, minkä
Ollikin lienee huomannut, sillä hän tiuskasi:

-- Anna minun olla rauhassa pilkaltasi! ja tiedustuksiltasi! Sen
sanon sinulle, Martta --

Ohoh! Mikä siellä ulkona on hätänä? Riitelettekö kukatiesi? kuului
purnumestarin ääni sisältä, ja samalla astui hän ovelle.

Olli kääntyi suutuksissa pois, eikä näkynyt haluavan jatkaa
kiistaansa, jota vastoin Martta, huolimatta enon kysymyksestä,
suhkaisi hänen sivutsensa tupaan.

-- Mikä tyttöä vaivaa? kysyi purnumestari, kummissaan katsoen hänen
jälkeensä, ja mikä tässä teidän välillänne oli asiana? Joko taas olet
tiuskinut hänelle?

Olli heittäytyi ynseästi penkille.

-- En annakaan kaikkein läksytellä itseäni töistäni ja teoistani,
Martan vielä vähemmin.

-- Noh, eihän Martta sinulle mitään pahaa tee! arveli isä tyvenesti.

-- Minulleko ei? Vaan miks'ei minulle?

-- Kuuleppas poikaseni, eikö sinulla olekkaan silmiä päässäsi, vai
etkö tahdo tietää sitä? Mutta ethän ole koskaan huolinut naisista, ja
sen tähden viime lopulla ei ole kumma, ettet lainkaan ymmärrä heitä.

-- Mitä minun siis olisi ymmärrettävä? kysäisi nuori mies tärkeämmin.

Isä otti piipun suustansa ja puhalsi aika savun ilmaan.

-- Että Martta pitää sinusta, vastasi hän tuiki lyhyesti.

-- Marttako? Minustako?

-- Luulenpa tosiaankin, ettei hän vielä tiennytkään siitä mitään?
sanoi purnumestari täydesti kummastellen. Se pitää hänen vanhan
isänsä ensinnä hänelle kertoa. Mutta se tulee siitä, että pistetään
nenä semmoiseen, mikä vaan päätä huimaa. Jumala nähköön, Olli,
kylläpä jo olisi aika, että heittäisit nuo muut hommat hornaan
menemään ja ottaisit kelpo vaimon, joka saattaisi sinut parempia
ajattelemaan.

Olli loi silmänsä puiston varjoksiin, ja ne muuttuivat taas yhtä
synkeiksi kuin ennenkin.

Sinä olet oikeassa, isä, sanoi hän pitkään, jopa olisi aika!

Isä oli oudosta kuulosta piippunsa pudottaa.

-- Poikani, sepä oli ensimmäinen viisas sana sinulta minun kuulleni.
Joko viimein toki olet tullut järkeen. No onpa jo tosiaankin aika!
Olethan jo vuosia sitte kyennyt vaimon elättämään, etkä löydä mistään
kauniimpaa, ripeämpää ja mielevämpää tyttöä kuin Martta on. Kuinka
iloinen olisin, jos teistä molemmista tulisi avio-pari, sitä en
tarvitse sanoa. Mietipä todellakin sitä asiata itseki!

-- Nuori mies oli kavahtanut seisomaan ja astui kiivaasti
edestakaisin.

-- Ehkäpä kyllä olisi parasta! Loppu tästä tulla pitää, se on
välttämätöntä! Sen olen vasta tänäpänä huomannut --, jota pikemmin
siis, sitä parempi!

-- Mitä tarkoitat? Mistä pitää loppu tulla?

-- Ei mistään, isä, ei mistään. Mutta sinä olet oikeassa; kun minulla
kerta on vaimo, silloin tiedän mihinkä ajatusteni pitää kuulua. --
Luulet siis Martan pitävän minusta?

-- Mene ja kysy häneltä itseltään! sanoi purnumestari naurahtaen.
Luuletko että yhä pitäisin tyttöä talossani, jos hän toista haluaisi?
Ei häneltä kosijoita puutu. Kyllä tiedän kutka häntä haluaisivat,
ja Lauri on jo vuoden päivät nähnyt turhaa vaivaa. Hän ei ole vielä
suostumusta saanut; sinä saat sen tänä päivänä, jos tahdot; siitä
saat olla varma.

Olli kuulteli hartaalla mielihalulla, mutta niin miellyttävää
kuin tämä puhe olikin, hänen kasvonsa eivät osoittaneet mitään
onnellisuutta eikä tyytyväisyyttä. Näyttipä siltä kuin hän väkisin
tahtoisi tukahuttaa sydämmessään raivoavia, ristiriitaisia tunteita,
mitkä eivät sallineet hänen päästä mihinkään päätökseen, ja jotakin
hurjamaista ja tempovaista oli niinikään siinä äkisti leimahtavassa
päättäväisyydessä, millä hän kääntyi isänsä puoleen.

-- Noh, hyvä, jos luulet, etten saa rukkasia, niin -- niin menen
Marttaa puhuttelemaan.

-- Nytkö heti? kysyi purnumestari hämmästyneenä. Mutta, Olli, noin
päätähavin ei ole tapa kosia, kun neljännes-tuntia sitä ennen asiata
ei ole ajateltukaan. Mieti ensin asiata.

Olli nyykäytti ruumistaan malttamattomasti.

-- Mitä hyvää pitkästä odotuksesta on? Minun täytyy tietää, millä
kannalla asia on. Antakaa minun mennä, isä!

Isä pudisti päätänsä tälle pikaiselle päätökselle, mutta ei tahtonut
estääkään poikaansa menemästä. Sydämensä ilossa hän ei juuri
huolinut, jos tämä näin hartaasti haluttu yhdistys solmitaan vähän
oudolla tavalla; hän päätti päinvastoin jäädä huoleti sinne ulos,
jotta nuorukaiset siellä sisällä saisivat rauhassa sopia keskenään,
sillä hän tunsi Ollin siksi, että tiesi ajattoman sekaannuksen asiaan
pilaavan kaikkityyni.

Sukkelasti, niinkuin ei tahtoisi eikä tohtisi silmänräpäyksenkään
aikaa ajatella asiata, oli nuori mies sillä aikaa pistäytynyt
porstuaan ja aukaissut tuvan oven. Martta istui pöydän ääressä,
muuten uutterat kädet työttöminä polvilla; hän ei katsahtanut sisään
astuvan puoleenkaan eikä näyttänyt mitään huolivan siitä, että Olli
seisahtui juuri hänen tuolinsa viereen; mutta sitä selvemmin näki
Olli, että Martta oli itkenyt.

-- Oletko vihassa minulle, Martta, että taas pikastuin. Siitä olen
pahoillani -- minkä tähden noin katsot päälleni?

-- Sentähden, että tämä on ensi kerta kun siitä olet pahoillasi.
Muulloin et ole koskaan huolinut, miten mikin asia minulle tuntuu, ja
sama se voi olla sinusta tänäkin päivänä.

Ääni kuului kylmältä ja poistavaiselta, mutta Olli ei antanut
itseään säikytellä. Isän ilmoitus lienee voimallisesti vaikuttanut
hänen uppiniskaiseen luonteesensa, sillä äänensä helähti tavattoman
lempeältä, kun hän vastasi:

-- Tiedän kyllä olevani melkoista huonompi muita, mutta sitäpä en nyt
auttaa voi. Saat nyt ottaa minun semmoisena kuin olen, ja kentiesi
voit tehdä minusta paremman.

Tyttö oli jo ensimmäiset sanat kuultuaan hämmästyneenä katsahtanut
ylös, ja tottapa Ollin kasvoissa oli jotakin tavatonta, sillä tyttö
liikahti yhtäkkiä, noustaksensa seisaalle. Olli piti hänestä kiini.

-- Jää tänne, Martta! Minä tahdon puhutella sinua, minä tahdon
puhutella sinua! -- Noh, pitkiä puheita en osaa pitää eikä niitä
meidän välillä tarvitakaan. Me olemme serkukset ja olemme jo monta
vuotta asuneet tässä talossa; sinä tiedät paraiten minkälainen
olen, ja sinä tiedät myös, että aina olen pitänyt sinusta, vaikka
pikku-kinastusta on ollut välillämme -- tahdotko ruveta vaimokseni,
Martta?

Tämä kosiminen oli niin kiivasta, rajuista ja väkinäistä, kuin
kosijan oma luonnekin oli. Hän vetäisi pitkään henkeänsä, ikään kuin
näillä ratkaisevilla sanoilla joku taakka olisi pudonnut rinnastansa.
Martta istui vielä liikkumattomana hänen edessään; hänen muuten
kukoistavat kasvonsa olivat muuttuneet kalman kalpeiksi; mutta hän ei
epäröinyt eikä viipynyt silmänräpäystäkään, ennenkuin hiljaisella,
puolimasennetulla äänellä tuota pikaa vastasi: en.

Olli ei luullut oikein kuulleensakaan.

-- Etkö?

-- En, Olli, en tahdo! toisti Martta vakaasti. Nuori mies oikaisi
itsensä loukkautuneena suoraksi.

-- Noh, siispä koko puheeni meni hukkaan. Isä on siis erehtynyt ja
samoin minäkin. Ei vahinkoa mitään ole tapahtunut, Martta!

Miehuullisen uljuutensa puolesta tästä lyhyestä kiellosta ylen
loukkauksissaan oli hän juuri tuvasta lähtemäisillään, kun silmäys
Martan puoleen pakoitti hänen vielä viipymään. Martta oli noussut
seisomaan ja tarttunut tuolin selkäimeen molemmin käsin, ikään
kuin sillä varotakseen itseänsä. Ei sanaakaan vastaukseksi tahi
selitykseksi tullut hänen huuliltaan, mutta huulensa vapisivat niin
ankarasti ja kalpeissa kasvoissa värähteli niin sanomaton tuska, että
Olli alkoi aavistaa, isän ainakin olevan oikeassa.

-- Minä luulin sinun pitävän minusta, Martta! sanoi hän hienosti ja
nuhtelevaisesti.

Martta pyörähti kiivaasti hänestä pois ja peitti kasvonsa käsillään,
mutta Olli kuuli ikäänkuin vaivoin pidätetyn nyyhkytyksen.

-- Minun olisi pitänyt ymmärtää, että olen sinulle kovin kova ja
kiivas. Sinä pelkäät sitä ja ajattelet, että häiden jälkeen kävisi
vielä pahemmin; -- Laurista, joka kaikissa tekee tahtosi mukaan,
varmaan saat paremman miehen.

Martta pudisti päätänsä ja kääntyi nyt verkalleen hänen puoleensa.

-- En pelkää sinua, vaikka kyllä monesti olet kova ja kiivas.
Tiedänhän, ettet voi siihen mitään, ja minä olisin ottanut sinun
semmoisena kentiesi mielellänikin. Mutta semmoisena kuin nyt olet,
Olli, en sinua tahdo, semmoisena kuin olet ollut aina siitä päivästä
kuin - armollinen rouva tuli tänne.

Olli hypähti; kasvonsa leimahtivat yhtäkkiä punaisiksi. Hän mieli
ärjähtämään, hän tahtoi kiivaasti komentaa häntä pitämään suunsa
kiini, mutta ei hän saanut sanaakaan suustansa.

-- Eno luulee, ettet huolikaan kenestäkään, sinulla kun on aivan
toisia ajatuksia päässäsi, jatkoi Martta yhä intoisemmin -- niinpä
aivan toisia ajatuksia! Et ole koskaan huolinut minusta ja nyt tulet
yhtäkkiä ja tahdot minua vaimoksesi! Tottapa tarvinnet jonkun, joka
karkottaisi nuo ajatukset, vai kuinka, Olli? Ja siihen on ensimäinen
paras tarpeeksi hyvä, siihen olen minä kyllin hyvä? Mutta niin
pitkälle ei ole vielä tultu, että minä _siihen_ kelpaan.

Ja jos olisinkin pitänyt sinun kaikkea muuta maailmassa rakkaampana,
ja vaikka henkeni menisi siitä, että minun täytyy luopua sinusta,
-- niin ennen Lauri, ennen kuka muu hyvänsä, kuin sinä!

Hirmuinen oli se kiihko, minkä tämä muuten niin tyvenmielinen tyttö
nyt osoitti. Myrskyn, minkä Olli oli hänessä nostattanut, olisi
pitänyt näyttää Ollille, kuinka syvälle hän oli tunkenut Martan
sydämeen; kentiesi hän sen havaitsikin, mutta ei se haihduttanut
synkeyttä hänen otsaltaan, eikä myöskään sitä hohtavaa kasvojen
punaa, mikä jokaisesta Martan sanasta kävi yhä tummemmaksi. Hänellä
ei ollut vastausta Martan sanoihin, ja kun Martta nyt hyrähti
ankarasti itkemään, silloin seisoi hän äänetönnä hänen vierellään,
kykenemättä sanallakaan häntä lohduttaa tahi rauhoittaa. Näin kului
useita minuuteja tuskallisessa äänettömyydessä. Martta kumartui
pöytää vasten, pää käsivarrella peitettynä. Ei muuta kuulunut kuin
hänen tempovaiset nyyhkytyksensä ja vanhan seinäkellon yksitoikkoiset
napsutukset. Viimein Olli kallistui hänen puoleensa, äänensä ei ollut
enään karkea ja kova, mutta ei lempeäkään; se ilmaisi ainoastaan
mielikarvautta.

-- Jääköön nyt asia tähän, Martta! Minä ajattelin, että asiat
paranisivat, jos sinä olisit apunani; kentiesi ne vaan pahenisivat,
ja sinä olet aivan oikeassa, kun et tahdo uskaltaa yritystä. Asia
jääpi siis välillämme entiselleen.

Olli meni tiehensä ilman sen enemmittä jäähyväisittä; mutta
kynnykselle seisahtui hän vielä kerran ja katsahti takaisin Martan
puoleen. Martta ei nostanut päätänsä, ja Olli astui liukkaasti ulos.

-- Noh? kysäsi purnumestari intoisesti, astuen häntä vastaan. Noh?
kertoi hän verkkaisemmin, sillä pojan kasvot eivät osoittaneet
onnellista kosijata.

-- Se oli turhaa yritystä, isä! sanoi Olli hiljaa. Martta ei
tahdokaan minua ottaa.

-- Eikö tahdokaan sinua? _Sinua_! huudahti vanhus, äänellä, niin kuin
olisi saanut kuulla mitä uskottomimman asian maailmassa.

-- Ei! Ja älkää nyt kiusatko häntä paljoilla kysymyksillä ja puheilla
asiasta; hän kyllä tietää, minkätähden hän on antanut minulle
rukkaset, ja minäkin sen tiedän; sentähden kolmannen ei tarvitse
asiaan sekauta. Ja antakaa minun nyt mennä, isä; minun täytyy mennä
tieheni.

Äkkiä, ikäänkuin tahtoen välttää sen enempää haastelemista, riensi
nuori mies tiehensä; purnumestari tarttui piippuunsa molemmin käsin
ja milt'ei ollut vihansa vimmassa sitä kenttää vasten musertaa,
saadaksensa sillä vihansa haihtumaan.

-- Onko mahdollista ymmärtää naisten luonnetta! Olisinpa pannut pääni
panttiksi siitä, että tyttö pitää häntä rakkaana, ja nyt laskee hän
hänet rukkasinensa menemään, ja Olli -- enpä olisi uskonut pojan niin
pahaksensa sitä panevan. Hän näytti niin perin hävinneeltä ja pakeni
pois kuin hullu; mutta ei hän koskaan anna minulle selitystä, sen
verran tunnen hänen, eikä Marttakaan tee sitä.

Purnumestari alkoi kiivaasti kävellä edes ja takaisin pienessä
puutarhassaan, kunnes raivonsa asettui ja hän malttoi mielensä. Ja
mitäpä asiaan voitiinkaan? Väkisin pakoittaa nuorukaisia yhteen, jos
eivät tahtoneet, sitä eihän voitu, ja mitään hyötyä ei siitäkään
ollut, että vaivattiin päätänsä kysymyksellä, minkä tähden he eivät
tahtoneet. Syvästi huoaten vanhus sanoi hyvästi mielituumalleen;
sillä pakoittaa heitä ei käynyt laatuun.

Vielä seisoi hän surullisissa ajatuksissaan, kun näki nuoren Berkow
herran astuvan tiellä, joka kulki hänen tupansa sivutse, puiston
takapuolelle. Artturi näytti olevan portteihin tutustuneempi kuin
hänen vaimonsa oli ollut; hän veti jo taskustaan avaimen, joka sopi
siihen niin väkinäisesti avattuun lukkuun. Purnumestari tervehti
nöyrästi ja kunnioittavasti sivu-menevää nuorta perillistä;
tavallisessa välinpitämättömyydessään tämä tuskin loi silmiään
syrjään, tervehti ylhäisesti huolettomalla nyökäyksellä, jonka
arvattavasti piti merkitä kiitosta, ja aikoi astua eteenpäin.
Tuskallinen tunto riuhtaisi vanhuksen kasvoja; hän seisoi yhä
lakki kädessä ja katsoi hänen jälkeensä hiljaisella, surullisella
katsannolla, joka näytti sanovan: "Tuommoinenko sinusta siis on
tullutkin!"

Joko nyt Artturi lienee nähnyt tuon katsannon, taikka että hänellä
nyt vasta johtui mieleen, että se oli hänen lapsuuden ystävänsä ja
leikkitoverinsa, joka seisoi hänen edessään, hän seisahtui yhtäkkiä.

-- Noh, katsopas, eikö se ole Hartonen! Kuinka voitte?

Veltolla, huolettomalla tavallaan ojensi hän hänelle kättä ja
näytti vähän närkästyvän, kun purnumestari ei heti kohta tavannut
sitä; mutta purnumestarille ei ollut moneen vuoteen semmoista
ystävällisyyttä osoitettu; hän viipyi siis ottamasta häntä kädestä,
ja kun se viimein tapahtui, niin vienosti ja varovasti, kuin jos
pelkäisi tuon hienon valkoisen käden vahingoittuvan hänen kovassa
kourassaan.

-- Kiitän! minä voin joksikin hyvästi, herra Artturi -- suokaa
anteeksi: herra Berkow, aioin sanoa.

-- Sanokaa vaan Artturiksi, sanoi nuori mies huoleti. Te olette
siihen enemmin tottuneet ja minä kuulen teiltä sen nimen kernaammin
kuin minkään muun. Siis olette tyytyväinen, Hartonen?

-- Olenpa niinkin, Jumalan kiitos, herra Artturi. Minulla on mitä
tarvitsen. Vähän huolta ja surua tietysti on joka talossa, ja minulla
on sitä nyt lasteni vuoksi -- mutta eipä nyt muuta olekaan.

Purnumestari näki kummastuksekseen nuoren herran astuvan likemmä
ja laskevan molemmat kätensä säleaidalle, ikäänkuin aikovan käydä
pitempään puheesen.

-- Lastenneko vuoksi? Minä luulin teillä olevan vaan yhden pojan.

-- Aivan oikein, Olli poikani. Mutta minulla on myös eräs sisareni
tytär, Martta Ellanen hoidettavanani.

-- Ja hänkö huolettaa teitä?

-- Mitä vielä! vastasi purnumestari intoisesti. Tyttö on niin ripeä
ja niin suosittava kuin kukaan voi olla mutta minä olin ajatellut,
että hänestä ja Ollista voisi tuilla pariskunta, mutta --

-- Mutta tottapa Olli ei tahtone? keskeytti hänen Artturi.

Vanhus kohotti hartioitaan sanoen:

-- En tiedä. Eikö lienekään todella tahtonut, vai lieneekö kosinut
nurin puolisesti, se vaan, että asia on päättynyt heidän välillään.
Ja viimenen toivoni oli, että Olli saisi kelpo vaimon, joka voisi
asettaa hänen päänsä oikeaan suuntaan.

Merkillistä oli, että nämä vanhan vuorimiehen yksinkertaiset eikä
suinkaan miellyttävät perheelliset ilmoitukset eivät näyttäneet
nuorta herraa kyllästyttävän; hän ei haukotellutkaan niin kuin
tavallisesti, kasvonsa osoittivat jonkunlaista mielenkiintoakin, kun
kysyi:

-- Onko hänen aivoissaan tätä nykyä mitään vikaa?

Purnumestari loi aran silmäyksen kysyjän puoleen ja sitte maahan.

-- Oi herra Artturi, teille en tarvinne sitä mainita. Kyllä olette jo
kuulleet tarpeeksi Ollista.

-- Olenpa kuullut, nyt muistan, isäni on puhunut hänestä minulle.
Poikanne ei ole hyvässä suosiossa herrain tykönä tuolla ylhäällä, ei
laisinkaan, Hartonen!

Vanhus huokasi syvästi.

-- Siihen en voi mitään. Hän ei enään tottele minua, ja oikeastaan
ei hän koskaan ole totellut. Hän on aina pitänyt omaa päätänsä ja
joka paikassa tahtonut saada omat mielipiteensä vallan päälle.
Minä olen antanut sen pojan oppia enemmän kuin muut opettavat
poikiaan, kentiesi enemmänkin kuin on hänelle hyödyllistä ollut;
minä ajattelin, että hän pikemmin pääsisi eteenpäin maailmassa
ja hän onkin jo vuorityön päällysmiehenä ja pääsee kyllä vielä
ylipäällysmieheksikin, mutta opista koko hänen onnettomuutensa on
tullut! Hän etsii selkoa kaikista mahdollisista asioista, tahtoo
tietää kaikki asiat paremmin, istuu kaiket yöt kirjainsa ääressä ja
on toveriensa kaikki kaikissa. Kuinka hän menettelee päästäkseen
joka paikassa ensimäiseksi, sitä en käsitä, mutta hän oli vaan
pienoinen nulikka, kun jo kaikki kuulivat hänen komentoansa, ja
nyt on asian laita pahempi kuin milloinkaan. Mitä hän sanoo, sen
he uskovat sokeasti; missä hän on, sinne he kaikki keräytyvät, ja
jos hän tahtoisi viedä heidät vaikka hiiteen, niin he ovat hänen
seurassaan, kun vaan hän on esimmäinen. Mutta se ei ole ollenkaan
hyvä, erittäinkin täällä tehtaissa.

-- Miksi ei juuri täällä? kysyi Artturi.

-- Siksi että väen tila täällä on kovin huono! rupatteli purnumestari
aivan ajattelemattomasti. Älkää suuttuko, herra Artturi, että sanon
sen teille vasten kasvojanne, mutta niin se todellakin on. Minä
osaltani en saata valittaa: minun on aina käynyt ylen hyvästi,
sen tähden että äiti-vainajanne suosi vaimoani -- mutta nuo muut,
katsokaapa! Ne tekevät työtä ja ponnistelevat päivä päivältä ja
tuskin sittekään voivat hankkia välttämättömimpiäkään tarpeita
vaimolleen ja lapsilleen. Sen Jumala tietäköön, että se on kovaa ja
kitkerää leipää; mutta työtä meidän kaikkein tietysti pitää tehdä,
ja useimmat tekisivätkin sydämen halusta, jos heille vaan tapahtuisi
sama oikeus kuin muissa tehtaissa. Mutta täällä heitä ahdistellaan ja
kiusataan jokaisen pennin suhteen, mikä heidän niukkaan palkkaansa
kuuluu, ja tuolla purnussa sitte ovat asiat niin surkean huonolla
kannalla, että jokainen lukee Isä-meidän rukouksen ennenkuin menee
sinne alas, hän ei voi muuta uskoa, kuin että jonakin armaana päivänä
kaikkityyni romahtaa hänen päällensä. Mutta parannuksiin siellä ei
löydy rahoja, ja jos joku yhtyy hätään ja viheljäisyyteen, silloin
ei myöskään ole rahaa, ja sillä välin täytyy heidän nähdä, kuinka
satojatuhansia lähetetään pääkaupunkiin, että --

Vanhus maltti tuota pikaa mielensä ja tukki suunsa. Hän oli joutunut
semmoiseen pakinoimisen intoon, että kokonaan unhotti kuka se
oli, joka seisoi hänen edessään: ja se heleä punastus, joka hänen
viimeisten sanainsa johdosta nousi nuoren herran poskille, sai hänen
vasta pidättämään kielensä.

-- Noh? kysäisi Artturi, hänen yhä ääneti pysyessä. Jatkakaa
pakinaanne, Hartonen; näettehän että kuultelen.

-- Oi Herra Jumala! änkytti vanhus hädissään, en niin aikonut sanoa;
minä kokonaan unhotin --

-- Senkö unhotitte, kuka on tarvinnut nuo sadat tuhannet? Ette
tarvitse puhdistaa itseänne, Hartonen, vaan kertokaa huoleti mitä
aiotte sanoa. Vai luuletteko, että aion syyttää teitä isäni tykönä?

-- En! vastasi purnumestari vilpittömästi. Sitä ette suinkaan
tee. Ette olekaan isänne luonnosta; hän erottaisi minut virastani
varomattoman lörpötykseni tähden. Noh niin, tarkoitukseni on vaan,
että kaikki täkäläinen meno vihastuttaa työväkeä. Herra Artturi --
hän astui rukoilevalla, puoleksi pelvolla, puoleksi luottamuksella,
askelen likemmä -- jos te kuitenkin ottaisitte asian korjataksenne!
Te olette herra Berkowin poika ja tulette sittemmin perimään
kaikkityyni; eihän asia koske keneenkään likemmin kuin teihin.

-- Minuunko? kysyi Artturi mielikarvaudella, joka onneksi kokonaan
välttyi purnumestarilta; enhän ymmärrä mitään, miten täällä on tapana
tahi mikä täällä on tarpeellista, aina on se ollut outoa minulle.

Vanha purnumestari pudisti surullisena päätänsä.

-- Oi Jumala, mitäpä tuo on ymmärtää! Siihen ette tarvitse ensin
tutkia purnua ja koneita. Siihen tarvitaan vaan, että katsotte ja
kuultelette työväkeä, niinkuin nyt minua kuultelette, mutta sitäpä
ei kukaan tee. Joka valittaa se eroitetaan toimestaan, ja silloin
kuuluu heti: "sentähden, että on ollut uppiniskainen", ja kun joku
vuorityömies-parka semmoisesta syystä on toimestaan eroitettu,
niin hän tuskin enään löytää yhtään elatuskeinoa. Minä vakuutan
teitä, herra Artturi, se on viheljäisyyttä! ja sitäpä Olli ei voi
nähdä, se kalvaa häntä, ja jos kymmeniäkin kertoja saarnaan hänen
ajatuksiaan vastaan, niin hän kuitenkin pää-asiassa on oikeassa; niin
ei se kauvan käy laatuun. Ainoastaan keino, millä hän tahtoo saada
muutoksen aikaan on jumalaton ja syntinen; se tulee saattamaan hänet
onnettomuuteen ja ne muut niinikään. Herra Artturi -- suuret karpalot
näkyivät ukon silmissä, kun hän tällä kertaa epäröimättä otti nuorta
miestä kädestä -- minä rukoilen teitä, älkää Jumalan tähden antako
tätä menoa enään kestää! se ei ole hyvä, ei herra Berkowillekaan.
Yleensä muissa tehtaissa on työnteko lakkautettu, mutta jos se kerta
täällä tapahtuu, silloin, Jumala meitä auttakoon, silloin se on
hirmuista!

Artturi oli koko tämän puheen ajalla äänetönnä katsoa kurkistanut
eteensä, nyt nosti hän silmänsä ja katsoi pitkään ja vakaisesti
puhujata.

-- Minä olen puhuva isälleni siitä sanoi hän verkkaisesti. Luottakaa
siihen, Hartonen!

Purnumestari päästi irti Artturin käden ja astui takaperin. Tosin
oli hän tällä kertaa purettuansa kaiken sydämensä, odottanut toista
vaikutusta, kuin tuota kylmää lupausta. Artturi oikaisi itsensä,
kääntyi pois ja yritti lähtemään.

-- Vielä yksi asia, Hartonen! Poikanne on äskettäin pelastanut
henkeni, ja häntä lienee loukannut se, ettei ole kuullut yhtä sanaa
kiitokseksi siitä. Oikeastaan en pidä elämätä suuressa arvossa,
ja mahdollista on, että sentähden arvasin sen hyvän työn kovin
vähäarvoiseksi, mutta minä olisin korjannut tämän laiminlyömisen,
jos -- nuori perillinen veti kulmiaan ryttyyn ja äänensä kävi
tuikemmaksi -- jos Olli ei olisi mikä hän on. Minulla ei ole
halua nähdä kiitollisuuteni ken tiesi samalla tavoin hyljätyksi,
kuin äskettäin tapahtui tirehtöörille, jonka panin asialleni.
Kiittämättömänä en kuitenkaan tahdo itseäni pidettävän; sanokaa
hänelle, että kiitän häntä, ja mitä muuhun tulee, aion puhua siitä
isäni kanssa. Hyvästi!

Hän meni puiston kautta. Purnumestari katsoi surullisena hänen
jälkeensä ja raskas huokaus väikkyi hänen huulillaan, kun hän hiljaa
jutteli itsekseen: suokoon Jumala, että tästä olisi apua -- mutta
sitä en usko!

       *       *       *       *       *

-- Siellä vallaskartanossa vedettiin herrasväen ajoneuvot
vaunuhuoneesta pihalle ja ajaja hankkiutui hevosia valjastamaan.

-- Tämäpä on jotain uutta, sanoi hän lähelle seisovalle palvelijalle,
joka vastikään oli tuonut hänelle käskyn hevosten valjastamisesta.
Herra ja armollinen rouva ajavat yhdessä. Meidän täytyy vetää
punainen piiru annakkaan.

Palvelija naurahteli.

Niinpä niin, suurta hupaa heillä kyllä ei siitä ole, mutta toisinkaan
ei käy laatuun. Heidän on käytävä vuoronsa vieraissa niiden,
ylhäisten luona, jotka olivat täällä päivällisellä, ja silloin ei
sovi, että ajavat sinne erillään toisistaan; muuten he kyllä sen
tekisivät.

-- Kummallista herrasväkeä! arveli ajaja, päätänsä pudistellen. Ja
sitä sanotaan avio-elämäksi. Jumala jokaista semmoisesta avioliitosta
varjelkoon!

Neljännes tuntia sen jälkeen pyörivät vaunut, joissa Artturi Berkow
nuoren rouvansa kanssa istui, tiellä, joka vei kaupunkiin. Ilma, joka
koko aamupäivän oli ollut jommoinenkin oli melkoisesti rumennut.
Koko taivas oli harmaiden pilvien peitossa, joita miltei myrskyksi
yltyvä tuuli ajeli ja lähetti tuontuostakin sateen roiskauksia
jo ennestään läpimärälle maalle. Kevät oli ylimalkain rankka ja
myrskyinen, oikein omaansa tekemään maalla asumisen kaupunkilaisille
mahdottomaksi kärsiä. Vaikka jo oltiin toukokuussa, niin puiston
paljaat, lehdettömät puut tuskin vielä näyttivät ensimäisiä urpiansa;
tuima tuuli ja kylmät sateen roiskaukset hävittivät lopen Berkowin
puutarhurin kaiken kukaston, jota hän niin suurella vaivalla oli
kasvattanut penkereille ja kukkasaroille, sekä pieksivät rikki
ja kuolettivat jokaisen kukan, mikä vielä puhkesi ulkoilmassa.
Pohjattomat tiet, sadeveden vallassa olevat metsät tekivät kaiken
matkustuksen yhtä ikäväksi kuin hyödyttömäksi yritykseksi.

Artturi katseli, samoin kuin Eugeniakin, ääneti vaunu-akkunasta ulos,
koettaen yhtä vähän kuin puolisonsakin saada mitään puhetta alkuun.
He eivät olleet tänäpänä oikeen toisiaan tavanneet ennenkun vaunuihin
astuessaan ja olivat silloin ainoastaan näön vuoksi virkanneet
jonkun sanan ilmanlaadusta, matkasta ja sen tarkoituksesta; sitte
oli jäähdyttävä äänettömyys seurannut, jota näytti tulevan kestämään
aina kaupunkiin asti. Tällainen matkustus ei ollut suloisinta;
tosin he mukavissa kuomivaunuissaan eivät tunteneet mitään rumasta
ulkoilmasta, mutta ei voinut pehmeä istuinkaan täydellisesti suojella
täristyksistä näillä huonoilla teillä, joilla raskaat matkavaunut,
vaikka hevoset olivat kauniit ja vahvat, ainoastaan verkalleen
pyörivät. He olivat ennättäneet noin puoliväliin matkaa ja olivat
keskellä metsää, kun erittäin ankara järähdys oli paiskata vaunut
kumoon. Ajuri kirosi puoli-ääneen ja pidätti hevoset; sekä hän että
palvelija nousivat kiireesti alas istuinlaudalta, ja nyt syntyi
iso-ääninen rupatus sinne ja tänne vaunujen ulkopuolella.

-- Mikä on hätänä? kysyi Eugenia, hätäisesti nousten istuimeltaan.

Artturi kohdaltaan ei juuri halunnut tietää mitä se oli; arvattavasti
hän olisi huoleti odottanut, kunnes tultaisiin asiata ilmoittamaan;
mutta nyt tunsi hän olevan syytä avata vaunun-akkunan ja uudistaa
vaimonsa kysymyksen.

-- Älkää hätäilkö, herra Berkow, sanoi ajaja, joka ohjat kädessä
astui vaunun-akkunan eteen. -- Me olemme onnellisesti välttäneet
vaaran, mutta olipa hiuskarvan päällä ettemme kaatuneet. Tottapa
joku paikka takarattaissa on särkynyt. Ranssu on juuri-ikään siellä
katsomassa.

Tieto, minkä Ranssu asian tarkasteltuaan antoi, ei juuri ollut
lohdullinen. Ratas oli saanut semmoisen vahingon, että nähtiin perin
mahdottomaksi matkustaa vaunuilla, siinä kunnossa, missä olivat,
sataakaan askelta edemmä. Molemmat palvelijat katselivat neuvottomina
herrasväkensä puoleen.

-- Pelkään, että meidän, asiain näin ollessa, täytyy luopua aiotusta
kyläilemisestä, sanoi Artturi joinkin vetelästi, kääntyen rouvansa
puoleen. Ennenkuin Ranssu ennättää kotiin ja sieltä takaisin toisten
vaunuin kanssa, matkustus kaupunkiin myöhästyy.

-- Sitäpä pelkään minäkin. Meillä ei siis ole muuta neuvoa kuin astua
ulos ja palata kotiin.

-- Astua ulos? kysyi Artturi teeskelemättömällä kummastuksella. Aiot
kentiesi jalkasin palata kotiin?

-- Kentiesi sinä aiot jäädä vaunuihin, siksi kuin Ranssu ehtii tänne
toisia tuoda?

Artturi näytti päättäneen sen tehdä, ja olisiki arvattavasti
kernaammin istunut kaksi täyttä tuntia vaunujen nurkassa, jossa hän
tietysti oli suojeltuna tuulelta ja ilmalta, kuin taipunut jalkaisin
vaeltamaan kylmän ja märän metsän kautta. Eugenia lienee sen nähnyt
hänen päältänsä, sillä tuo ylenkatseellinen hymy ilmaantui taas hänen
huulilleen.

-- Minä osaltani katson kotiin kävelemisen paremmaksi tätä hyödytöntä
ja ikävää odotusta. Ranssu saattakoon minua, koska hänen kumminkin
täytyy palata. Tottapa sinä jäät vaunuihin? En millään muotoa
tahtoisi sitä edesvastausta päälleni, että olen saattanut sinulle
vilustuksen.

Mitä koko tämä onnettomuuden tapaus ei ollut voinut, sen vaikutti
silminnähtävä iva Eugenian sanoissa; se sai nuoren miehen pois hänen
sopestaan. Hän nousi ylös lykkäsi vaunun-oven auki ja seisoi jo
ensi silmänräpäyksessä siellä ulkona vaunun-astuimella, tarjoten
Eugenialle kättä, auttaaksensa häntä ulos. Eugenia viipyi.

-- Minä rukoilen sinua Artturi --

-- Minä rukoilen _sinua_, ettet saattaisi meitä ihmisten
naurettaviksi ottamalla palvelian saattajaksesi kernaammin kuin
minun. Tahdotko olla niin hyvä?

Nuori rouva nyykäytti miltei havaitsemattomasti olkapäitään, mutta
muuta neuvoa hänelle ei jäänyt, kuin vastaanottaa tarjottu käsi,
sillä ajaja ja palvelia seisoivat juuri vierellä; hän astui siis
ulos, ja Artturi kääntyi miesten puoleen.

-- Minä lähden saattamaan armollista rouvaa. Viekää vaunut johonkin
taloon, johon ne saavat jäädä toistaiseksi, ja tulkaa niin pian kuin
mahdollista hevosten kanssa jälkeen.

Palvelijat nostivat hattujansa ja rupesivat täyttämään saatua käskyä.
Eugenia hylkäsi vienolla nyökkäyksellä miehensä tarjotun käsivarren.

-- Pelkäänpä, että meidän täällä täytyy luopua huvikävelyksestä,
sanoi hän kierrellen.

-- Kumpikin saanee katsoa, kuinka yksinään pääsee eteenpäin.

Hän koettikin sitä, mutta ainoastaan sillä seurauksella, että
jo ensimäisellä askeleella vajosi nilkkojansa myöten sitkeään,
likomärkään saveen ja kun hän, tästä säikähtyneenä, pakeni toiselle
puolen tietä, yhtyi hän tuumaa syvään veteen, joka roiskui hänen
jalkainsa ympärillä; nuori rouva seisoi neuvotonna. Näin vaikealta
tie, vaunuista katsottuna, ei ollut hänestä toki näyttänyt.

-- Täällä tosiaankaan emme pääse käymään! arveli Artturi, joka sillä
aikaa oli koettanut samaa samalla seurauksella. -- Meidän täytyy
mennä metsän kautta.

-- Tuntematta teitä ja polkuja? Saatammehan eksyä!

-- Tuskinpa! Muistan vielä poikuuteni aialta aivan hyvästi erään
polun, joka menee suoraan poikki metsän, kunnasten sivutse ja alas
laksoon, joka on siitäkin edullinen että melkoisesti lyhentää matkan.
Se meidän on etsittävä.

Eugenia vitkaili vielä, mutta puoleksi tulvillaan oleva ja
rattaanjälillä vielä enemmin rikottu tie teki perin mahdottomaksi
hänen mihinkään päästä. Se ei suonut hänelle valitsemisen valtaa. Hän
lähti siis seuraamaan puolisoansa, joka jo oli poikennut vasemmalle
kädelle, ja muutamassa hetkessä he jo olivat kuusien tiheän ja tumman
vihannan keskellä.

Täällä oli toki mahdollista päästä kävelemään sammaliskossa ja
puunjuuria myöten, sillä ehdolla kuitenkin, että oli jalat, jotka
olivat senmoiseen kävelyyn tottuneet. Herralle ja herrasnaiselle,
semmoisille, jotka olivat tottuneet ainoastaan huoneittensa
parketti-lattiaan, joille vaunut ja ratsuhevoset olivat tarjolla joka
huvimatkalle, ja joiden vaellukset olivat ainoastaan huvikävelyksiä
puistossa kauniilla ilmalla, tämä tie tuotti tarpeeksi asti vastuksia
-- entäs vielä niin myrskyisenä ja sumuisena päivänä kuin tämä
oli! Kuitenkaan ei nyt enään satanut, mutta koko seutu oli aivan
märkänä, ja pilvet uhkasivat joka hetki uudella vesi roiskeella. Yli
tunnin matkan päässä kotoa, keskellä metsää, johon olivat menneet
voiton ja tappion uhalla, ilman vaunuitta tahi palvelijoitta, ilman
pienintäkään suojaa tuulta ja sadetta vastaan -- olipa tosiaankin
yhtä outo kuin tuskallinen tila herra Artturi Berkowille ja hänen
korkeasukuiselle puolisollensa.

Nuori rouva, tavallisella nerokkuudellaan, ei kumminkaan jäänyt
neuvottomaksi. Hän oli heti ensi askelilla nähnyt mahdottomaksi
pelastaa vaalean silkki-hameensa ja valkoisen burnussinsa; hän antoi
ne sentähden molemmat huoleti märälle sammalikolle ja vettä valuville
puille alttiiksi, ja astui rohkeasti eteenpäin. Mutta yhtä vähän kuin
tämä puku oli sopiva tällaiseen vaellukseen, niinpä heikosti se voi
suojella pahaa ilmaa vastaan; hän kääräisi, vilusta väristen, keveän
kasmiri-pukimensa tiukemma ympärilleen, ja hän välttämättömästi
kärsi, kylmän tuulen häntä kosketellessa.

Puolisonsa huomasi sen ja seisahtui. Veltostunut kuin oli, oli hän
kotoa lähtiessään, vaikka kuomivaunut häntä täydellisesti suojasivat,
heittänyt vaipan ympärilleen. Nyt otti hän sen mitään virkkaamatta
päältänsä, laskeakseen sen nuoren vaimonsa hartiolle, mutta tämä teki
lujan tenän eikä vastaanottanut.

-- Minä kiitän! Minä en sitä tarvitse!

-- Mutta sinulla on vilu.

-- Ei ollenkaan! En olekaan niin arka kuin sinä.

Sanaakaan virkkaamatta otti Artturi vaipan takaisin, mutta sensijaan,
että olisi uudestaan luonut sen ympärilleen, nakkasi hän sen
huolettomasti käsivarrelleen ja astui nyt keveässä puvussaan Eugenian
rinnalle. Tuulen puuska riuhtaisi häneltä hatun pois ja lennätti
sen äkkijyrkästä törmästä menemään syvyyteen, josta sitä ei enään
käynyt hakeminen. Artturi katsahti aivan huoleti pakolaisen perään
ja viskasi, miltei uhalla pitkän tukkansa kasvoiltaan. Jalkansa
upposivat joka askeleella syvälle sammalikkoon, ja kuitenkaan hänen
askeleensa eivät olleet koskaan näyttäneet Eugeniasta niin vakavilta
ja jänteiltä kuin tänä päivänä. Hänen miehensä velttoperäinen
ryhti katosi hetki hetkeltä sitä enemmin, jota syvemmälle he
painuivat viheriään erämaahan. Hänen muuten niin raukeat silmänsä
tähystelivät tarkoin etsittyä polkua. Märkä, jylhä metsä näytti
oikein elähdyttävästi vaikuttavan häneen; niin syvälle henkitteli hän
tuikeata pihkaista kuusikko-ilmaa, niin joutuisasti vei hän nuorta
puolisoansa eteenpäin humisevain puulatvain alatse. Hän seisahtui
yhtäkkiä ja huudahti miltei riemuten: Tuolla tie on!

He näkivätkin edessään kaitaisen polun, joka meni suoraan metsän
poikki ja vähän etempänä heistä näytti lähtevän alaspäin. Eugenia
katsoi vähän kummastuksissaan sinne päin; hän ei ollut uskonut
miehestään olevan luotettavaksi oppaaksi, vaan oli varmaan luullut
että eksyisivät.

-- Näytätpä tuntevan tämän seudun jotensakin! sanoi hän, rinnastusten
miehensä kanssa astuessaan.

Artturi hymyili, mutta tämä hymy ei tarkoittanut Eugeniaa vaan
ympärillä olevaa seutua, jota hän nyt tyynemmästi tarkasteli.

-- Enkö tuntisi metsääni! Me olemme vanhoja ystäviä, vaikka emme ole
nähneet toisiamme moniin, moniin aikoihin.

Eugenia nostatti kummastuneena päätänsä. Semmoista puhetta ei ollut
hän koskaan kuullut Artturin suusta. Siinä oli havaittavana syvälle
sortunut tunne, minkä kuitenkin hänen äänensä ilmaisi.

-- Rakastatko metsää niin paljon? kysyi Eugenia, malttamatta olla
jatkamatta puhetta, joka muuten arvattavasti olisi päättynyt
tavalliseen äänettömyyteen. -- Minkätähden siis näiden neljän viikon
kuluessa, et ole kertaakaan käynyt täällä?

Artturi ei vastannut mitään. Silmäyksensä hupeni ikään kuin
uneksivaisena noihin viheriöihin, sumun peittämiin syvyyksiin.

-- Minkätähdenkö? toisti hän viimein synkeästi, -- en tiedä!
Ken tiesi olen ollut ylen hidas. Pääkaupungissanne unhotetaan
kaikkityyni, niinpä kyllä tietokin metsän yksinäisyydestä.

-- Pääkaupungissanne? Minä arvelin sinun, yhtä hyvin kuin minun,
olevan siellä kasvatetun.

-- Niinpä kyllä! Ainoastaan sillä eroituksella, että elämäni lakkasi,
kun niin sanottu kasvatukseni alkoi. Minkä vuoksi oli eläminen, sen
jätin taakseni astuttuani niiden muurien sisälle; sillä elämä oli
jonkin arvoinen ainoastaan iloisina, päivänloistoisina lapsuuteni
vuosina.

Nämät sanat lausui hän puoleksi kaipausta puoleksi mielikarvautta
osoittavalla äänellä. Mutta liikahtipa Eugeniankin sydämestä entinen
mielipaha jälleen voimmakkaasti. Kuinka rohkeni Artturi puhua
luopumuksesta ja uhrauksesta? Mitä hän siitä tiesi? Eugenialtahan
itseltään onni tosiaankin oli loppunut lapsuuden ijällä; hänellehän
alkoi, maailmaan astuessaan, koko tuo pitkä sarja suruja,
nöyryntymisiä ja epätoivoa, joka hänellä, isän uskotulla ja perheen
asioihin tutustuneella, oli ollut läpikäytävänä, se katkera koulu,
joka kyllä oli karaissut hänen luonteensa, mutta myös viennyt häneltä
kaikki nuoruuden ilot. Minkälaiset eikö sitä vastoin hänen miehensä
asema ja entiset päivät olleet. Ja niistä nyt otti puhuakseen niin
kuin onnettomuudesta!

Artturi näytti keksivän nämä ajatukset Eugenian silmistä, kun
kumartui lykkäämään syrjään erästä laukoilevaa oksaa, joka olisi
ollut Eugenialle haitaksi.

-- Sinä arvelet, ettei minulla pitäisi olla syytä valittaa?
Mahdollista. Kyllä! Onpa minulle sanottu, että onneni on
kadehtittava. Mutta minä vakuutan sinulle, että toisinaan tuntuu
minusta niin tuskallisen kamalalta semmoinen elämä, missä onni
sirottelee jalkain eteen kaikkia lahjojaan, joita tallataan,
ainoastaan sen tähden ettei enään tiedetä, mitä niistä muuta sopisi
tehdä! niin kamalalta ja lohduttomalta, että viimein, maksoi mitä
maksoi, paras on päästä mokomasta kullatusta autuallisuudesta pois
vaikkapa myrskyyn ja raju-ilmaankin!

Eugenian tummat silmät olivat sanomattomalla kummastuksella luotuina
Artturin kasvoihin. Yhtäkkiä välähti heleä puna Artturin poskille.
Hän näytti tuota pikaa huomaavan, että oli tehnyt itsensä vikapääksi
siihen anteeksi antamattomaan vikaan, että sydämestään jotakin
ilmoittaa puolisollensa.

Nuori mies veti otsansa rypyille ja loi uhkaavaisen silmäyksen
synkeään metsään, joka oli houkutellut hänen tämmöistä totta
puhumaan, mutta jo seuraavana hetkenä oli hän taas vaipuva entiseen
älyttömyyteensä.

-- Myrskyä ja raju-ilmaa tosiaankin on enemmän kuin saatamme haluta!
sanoi hän huolettomasti, kääntäen selkänsä Eugenialle, ja alkoi
astumaan edelleen. -- Kauheasti tuolla aukinaisella kukkulalla
vonkuu! Meidän täytyy odottaa siksi kun tuuli asettuu; nyt ei ole
mäen rinteelle lähtemistä.

-- Metsästä astuessaan heidät tapasikin niin ankara myrsky, että
tuskin pysyivät jaloillaan. Tällä hetkellä oli mahdotonta päästä
mihinkään polulle, joka tällä paikalla, jyrkkänä ja aukinaisena,
laskeutui laksoon; myrsky mieli lennättää kulkijaa syvyyteen. Tätä
nykyä ei siis ollut muuta neuvoa, kuin jäädä tänne puiden suojaan,
siksi kun raivo lakkaisi.

He seisoivat vankan kuusen alla, metsän syrjässä. Myrsky reuhtoi sen
viheriöissä oksissa, joita se suojellen ojensi nuorempain toveriensa
ylempänä, ja itse horjui se vikisten sinne tänne, mutta sen
jättiläis-vahva vaalean-harmaa runko antoi kuitenkin turvan ja suojan
Eugenialle, joka siihen sai nojautua. Siinä pakkotilassa olisi ollut
sijaa kahdellekin, mutta olisi silloin ollut täytyminen tunkea toinen
toisiinsa likemmin, ja luultavasti oli se tämän seikan punnitseminen,
joka pakoitti Artturin seisahtumaan muutamia askelia Eugeniasta,
vaikka hänellä siellä oli aivan vähän suojaa tarjona, ja vaikka
äskeisen sateen vetyttämät oksat heiluen haalien kosolta roiskivat
vettä hänen hartioillensa. Tukkansa liehui harristuneena tuulessa, ja
sateen tipahtumat valuivat hänen suojattomalle otsalleen. Kuitenkaan
ei hän tehnyt pienintäkään yritystä siirtymään.

-- Etkö -- etkö mieluimmin tahdo tulla tänne? kysyi Eugenia, siirtyen
syrjemmä, antaaksensa hänelle sijaa ainoalla kuivalla paikalla, mikä
löytyi.

-- Kiitoksia! En tahdo vaivata sinua likisyydelläni.

-- No ota toki vaippa ympärillesi! -- Tällä kertaa Eugenian ääni
kuului heleänä kuin rukous. -- Aivanhan kastut likomäräksi.

-- En ollenkaan; En olekaan niin arka ilmanlaadulle kuin luulet.

Nuori rouva puri huultansa. Ei ole hauska kun meitä kolhitaan omilla
aseillamme; mutta enemmin kuin tämä, loukkasi häntä se rohkeus,
millä Artturi antoi ilman ja tuulen piestä itseään, ainoastaan
häntä kuritaaksensa. Tosin katsoi hän tämän rohkeuden sanomattoman
naurettavaksi; eihän hänellä ollut siitä haittaa, ja hänestä oli
miltei yhtä, jos Artturi siitä vilustui, sairastui, tahi ei, mutta se
ärsytti häntä kumminkin, että hän seisoi niin jäykkänä ja levollisena
raju-ilman pieksettävänä; kentiesi tämä ei tapahtunut ponnistuksetta,
mutta Artturi kesti sen kuitenkin -- hän, joka puolta tuntia sitä
ennen uneliaana ja viluisena nojasi vaunujen mukavia tyynyjä vasten
ja näytti tuskittelevan pienintäkin tuulen löyhäystä, mikä kentiesi
tunki sisään lasiruudun kautta. Tarvitsiko hän todellakin myrskyä ja
raju-ilmaa näyttääksensä Eugenialle, ettei hän ollutkaan se vennokas,
joksi Eugenia oli häntä luullut?

Artturi ei kumminkaan näkynyt ylipäiten tahtovan näyttää mieltä
minkäänlaista; hän näkyi tällä hetkellä kokonaan unhottaneen
Eugenian läsnä-olon. Ristissä käsin seisoi hän siellä ja katseli
vuoriselännettä, jonka enin osa tälle kukkulalle oli nähtävänä.
Vitkalleen liukui hänen silmänsä kukkulalta kukkulalle, ja Eugenia
teki sillä aikaa yhtäkkiä sen hämmästyttävän havainnon, että hänen
puolisollaan oikeastaan olikin sangen kauniit silmät. Tämäpä
tosiaankin hämmästytti häntä; hän oli tähän asti vaan tiennyt sen,
että noiden puoli-umpinaisten silmäkannetten alla oli jotakin
raukeata ja uneliaista, eikä ollut hän koskaan viitsinyt tyynemmin
sitä tarkastella. Kun Artturi jonkun kerran silmäsi taivasta kohden,
niin se aina tapahtui niin verkalleen, niin hitaisesti, ikään kuin
silmäys olisi vaatinut häneltä ääretöntä vaivaa, eikä kuitenkaan
olisi vaivaa maksanut; ja kuitenkin tätä silmäystä kelpaisi katsella.
Kasvojen näöstä päättäen olisi noiden aina suljettuin silmälautasten
alla luullut asuvan raukeat ja kylmät, siniset silmät; mutta
sensijaan loisti sieltä puhtaan tummanruskea silmäpari, tosin vielä
raukea ja untelo, mutta kuitenkin sen näköinen, että nämä silmät ehkä
voisivat välähdellä voimuudesta ja innostuksesta, ja niinkuin tämän
synkän katsannon takana asuisi aikoja sitten vajonnut, unhotettu ja
lumottu maailma, mikä vaan odotti loihtusanoja noustaksensa jälleen
syvyydestään. -- Aavistus, mikä jo ennen oli noussut nuoressa
rouvassa, kun Artturi metsässä niin äkisti kääntyi häneen selin,
valtasi hänen taaskin: se epäluulo, että isä tässä kasvatuksellaan
oli rikkonut ja turmellut äärettömän paljon, enemmän kuin että hän
koskaan voi siitä vastata ja enemmän kuin hän koskaan taisi palkita.

Siellä seisoivat he molemmat, yksinään kukkulalla. Sumuhunnulla
peitettynä oli metsä, tiukkaan ympäröittynä harmailla varjoilla,
jotka milloin tiukkaan kiertyivät tummain oksain ympäri, milloin
liehuvina juomuina rippuivat niiden nenissä, milloin aaveentapaisina
väikkyivät pitkin maata. Ja tämä sumuhuntu väikkyi ja liehui tuolla
vuorillakin, milloin rikki raastettuna, milloin keräytyneenä tummain
kukkuloiden ja puoskeiden laksojen vaiheille. Se oli loppumatonta
väikkymistä ja keinumista, nousemista ja laskeutumista, ikään kuin
tahtoisivat vuoret ja metsät milloin kohota etäisimmistä syvyyksistä,
milloin kätkeytä joka ihmis-silmältä. Ympärillä raivosi myrsky,
vinkuen niin sata-vuotisten kuusien välitse kuin vilja-vainioin
ylitse; vikisten köyristyivät voimakkaat rungot, suhisten notkuivat
puunlatvat ja niiden päällitse lensivät harmaat pilvet, muodottomiksi
jängiksi keräytyneinä, hurjasta paosta. Se oli raju-ilma, jommoinen
ainoastaan jonkun kerran ärjähtää vuorten keskellä, ja kuitenkin
olivat ne kevätmyrskyjä, mitkä siellä ylhäällä pauhasivat. Näillä
suhisevilla siivillä teki kevät tulonsa, ei päivänloistoisena ja
hymyilevänä, niinkuin siellä alhaalla laksoissa; täällä tuli se
tuimana, hurjana ja väkinäisenä, mutta se oli kumminkin kevään
henki, mikä tässä myrskyssä puhalteli, hänen äänensä, mikä tässä
pauhinassa kaikui. Kevätmyrskyn luonteessa asuu ikäänkuin lupaus
kaikesta siitä auringon loistosta ja kukkasten lemusta, mikä kohta on
valahtava maan päälle, ikäänkuin aavistus kaikesta siitä voimakkaasti
luovasta elosta, joka jo ponnistaa valkeuteen tuhat kertaista nuorta
orastansa. Ja he kuulivat äänen, nuo humisevat metsät, lorisevat
ojat ja huuruavat laksot, ja ne vastasivat hänelle. Tässä pauhussa,
kuohussa ja melussa helisi ainoastaan luonnon ilohuuto, joka vihdoin
loi talven viimeiset kahleet päältänsä, helisi riemuhuuto, jolla se
tervehti lähestyvää pelastajaa: Kevät tulee!

Tämmöisessä kevään taitoksessa on jotakin salatemppuista, ja
vuoriseudun tarut antavat sille omituisen runollisen merkityksen.
Ne kertovat vuorenhaltijasta, joka silloin vaeltaa valtakuntaansa
tarkastamassa ja jonka voima semmoisella hetkellä ryhtyy siunaavana
tahi tuhoavana niiden ihmisten elämään, jotka sen alueella viipyvät.
Mitkä silloin toisensa kohtaavat, ne iäti yhteen kuuluvat, ja mitkä
silloin eriävät, ne eriävät kaikeksi iankaikkisuudeksi. He eivät
tarvinneet kohdata toisiaan täällä, ne molemmat, jotka seisoivat
tuolla kukkulalla; he olivat jo yhdistetyt lujimmalla siteellä,
mikä voi yhdistää kaksi olentoa, ja kuitenkin seisoivat he niin
kaukana toisistaan ja olivat niin oudot toisilleen, kuin olisi ollut
maailmoja heidän välillään. Äänettömyyttä oli kestänyt kotvan aikaan.
Eugenia teki siitä ensiksi lopun.

-- Artturi!

Hän hypähti, ikäänkuin heräten ja kääntyi hänen puoleensa.

-- Mitä haluat?

-- Täällä ylhäällä on niin kylmä -- etkö nyt tahtoisi lainata minulle
vaippaasi?

Niinkuin äskettäin nousi taaskin heleä punoitus nuoren miehen
kasvoille, kun hän sanomattomalla hämmästyksellä katsasti Eugenian
puoleen. Hän tiesi, että tämä uljas nainen ennemmin olisi jähmettynyt
jääkylmässä tuulessa, kuin alentunut pyytämään sitä kerran
halveksittua vaatetta ja kuitenkin se nyt teki sen, särkyneellä
äänellä ja silmät maahan luotuina niinkuin silloin kuin tunnustetaan,
että on oltu väärässä. Tuotapikaa seisoi hän Eugenian vierellä ja
ojensi hänelle vaipan. Mitään virkkaamatta antoi Eugenia hänen
laskea se hartioilleen, mutta kun Artturi yritti palaamaan entiselle
paikalleen, kohtasi häntä äänetön toden takaa nuhteleva silmäys.
Artturi näkyi vielä epäröivän hetkisen aikaa; mutta eikö Eugenia
ollut tehnyt jotakin anteeksi anomisen kaltaista? Hän antoi siis
ynsyytensä mennä ja jäi hänen vierelleen. Laksosta nousi sumupenger
ja kääriytyi niin tiiviisti näiden molempain ympärille, kuin tahtoen
pidättää heidät tälle paikalle. Vuoret ja metsät katosivat harmaaseen
usvaan; ainoastaan hyvin suuret kuuset pistivät siitä ylös,
vakaisesti silmäillen näiden molempain puoleen, jotka olivat paenneet
niiden suojeltavaksi. Heidän päällänsä ratisivat ja humisivat ne
tummat oksat, kuin tuhansilla oudoilla, salaisilla sävelillä, ja
sillä välin soivat metsän täyteläisemmät äänet -- --

-- Olipa jotakin tuskallista, jotakin kamalaa tässä usvassa, tässä
suhinassa ja pauhinassa. Eugenia hypähti tuota pikaa, ikäänkuin
kiskoutakseen irti jostakin vaarasta, joka oli kiertynyt hänen
ympärilleen.

-- Sumu yhä sakenee, -- sanoi hän, masenneella äänellä, ja ilma yhä
kovenee! Luuletko mitään vaaraa meillä olevan täällä?

Artturi katsahti ympärillä vaappuvaa usvaa ja pyyhkäisi kädellään
veden hiuksistaan.

-- En tunne vuoriamme niin paljon että tietäisin, mihin määrään asti
nämä myrskyt voivat olla vaarallisia. Ja jos nyt niin olisi, niin
pelkäisitkö?

-- En ole pelkuri, ja yhtäkaikki on vapistus aina tarjolla, kun henki
on kaupalla.

-- Ainako? Minä kuulin, että se elämä, jota me olemme näinä neljänä
viikkona viettäneet, ei ole ollut semmoista, erittäinkin mitä sinuun
tulee, että sen alttiiksi paneminen vapistuttaisi.

Nuori rouva loi silmänsä maahan. -- Sen mukaan kuin minä tiedän, en
ole kiusannut sinua millään valituksella, sanoi hän hiljaa.

-- Etpä kyllä! Sinun huultesi ylitse ei tule valitusta. Jospa vaan
voisit karkoittaa poskiesi kalpeuden yhtä hyvästi kuin valituksen
huuliltasi! Tottapa soisit voivasi sen tehdä, mutta se käy yli
_sinunkin_ tahtosi voiman. Luuletko minulla olevan niin suurta iloa
siitä, että näen, kuinka vaimoni menettää kaiken verensä minun
vierelläni, sen tähden että sallimus nyt kerta on hänen sinne
pakoittanut.

Nyt oli Eugenia se, joka karahti tulipunaiseksi! mutta ei se ollut
nuhde Artturin sanoissa, mikä tuotti tämän punan hänen poskilleen, se
oli se omituinen sana, jota Artturi nyt ensi kerran käytti. "Vaimoni"
sanoi hän. Niinpä totisesti, Eugenia oli vihitty Artturille vaimoksi,
mutta mieleensä ei ollut koskaan johtunut, että Artturilla voisi olla
oikeus sanoa häntä "vaimoksensa".

-- Miksi nyt taas kosketat tuota asiata? kysyi Eugenia, kääntyen
päin. -- Toivoin sen jo olevan iäksi päiväksi ratkaistun sillä
ensimäisellä välttämättömällä selityksellä, mikä välillämme oli.

-- Siksi, kun näytät olevan siinä erehdyksessä, että tahtoisin
elinajaksi pitää sinua niissä kahleissa, jotka totisesti ovat yhtä
raskaat minulle kuin ne sinulle ovat olleet.

-- Ääni kuului jääkylmältä, ja kuitenkin silmäsi Eugenia äkisti
häntä silmiin, mutta ei voinut hänen kasvoistansa mitään keksiä.
Minkätähden verhottuivat nuo silmät heti kun Eugenia koetteli tutkia
niitä? Eivätkö ne tahtoneet antaa hänelle selitystä, vai pelkäävätkö
ne sitä?

-- Puhutko -- erosta?

-- Luuletko, että olisin katsonut avioliiton välillämme yhä edelleen
mahdolliseksi, noiden -- kunnioitusta tarkoittavain sanain perästä,
jotka minun ensi iltana täytyi kuulla suustasi?

Eugenia ei virkannut mitään. Heidän päällitse humisivat ja
huokuivat taas nuo viheriät kuuset; metsän ääni tunki kehoittaen ja
varoittaen näiden puolisoiden luokse, jotka juuri oli erotuomiota
lausumaisillaan, sillä ei kumpikaan heistä tahtonut ymmärtää
varoitusta.

-- Ei kummallakaan meistä ole tarpeeksi asti vapautta, niin että
voisimme perin laiminlyödä kaikki arvelut, jatkoi Artturi samaan
laatuun. -- Isäsi, samoin kuin minunkin isäni, on kovin tunnettu
seurapiireissänne, yhdistyksemme nosti kovin suurta huhua, kuin
että taitaisimme niin pian sen purkaa, antamatta pääkaupungille
ammentamatonta ainetta häväistys-juttuihin, joissa me molemmat
tulisimme olemaan naurettavina päähenkilöinä. Ei käy laatuun erota
neljänkolmatta tunnin perästä, ilman mitään ulkonaisia syitä, eipä
kahdeksan päivänkään perästä; meidän täytyy "näön vuoksi" kärsiä
toisiamme vuoden ajan, että sitte voisimme todenmukaisesti selittää,
kuten luonteet eivät sovi yhteen. Toivoni oli että niin kauvan
voisimme kärsiä toisiamme; mutta näyttääpä niinkuin voimamme eivät
riittäisi semmoiseen vaatimukseen. Jos tätä menoa yhä edelleen
kestää, niin kumpikin menehdymme.

Käsi, jonka nuori rouva oli kääräissyt puurungon ympärille, vapisi
vienosti, mutta äänensä oli aina vakava kun sanoi:

-- En menehdykään niin helposti kerran päätetyn tehtävän alle, ja
mitä sinuun tulee, niin enpä uskonutkaan, että erittäin tuntisit
tämän yhdessä elämisen kiusallisuutta.

Artturin silmät leimahtivat; se oli taas tuo äkkipikainen
salamantapainen leimahus, joka tuli ja katosi näissä ruskeissa
silmissä, jättämättä mitään merkkiä jälkeensä; ne olivat taas raukeat
ja elottomat kuin tavallisesti, kun hän, vähän aikaa ääneti oltuaan,
vastasi:

-- Sinä et tosiaankaan sitä uskonut? Sepä se! Noh niin, minun
tunteestani eihän asia ripukaan. En olisi koskenut tähän asiaan,
jos en olisi nähnyt välttämättömäksi rauhoittaa sinua lupauksella,
että yhdistyksemme puretaan, niin pian kuin se maailman edessä
käy laatuun. Kenties silloin en näe sinua niin kalpeana kuin tänä
viimeisenä aikana, ja kentiesi sinäkin nyt uskot, minkä tähän asti
olet valheena pitänyt, ettei minulla ollut aavistustakaan niistä
hankkeista, jotka väkivallalla veivät minun sitomukseen, jonka luulin
vapaaehtoisesti olevan minulla tarjona.

-- Minä uskon sinua Artturi, -- sanoi Eugenia hiljaa, nyt uskon sinua.

Artturi hymyili, mutta se oli äärettömän mielikarvauden hymyllä, kuin
hän vastaanotti tämän ensimäisen todistuksen vaimonsa luottamuksesta
juuri sillä hetkellä, jolla luopui hänestä.

Sumu alkaa aleta, sanoi hän keskeyttäen, -- ja myrskykin näkyy
hetkisen ajaksi asettuneen. Meidän täytyy käyttää sitä aikaa
tullaksemme täältä pois; tuolla laksossa olemme suojatut, eikä ole
meillä sitte pitkältä arentimiehen taloon, josta toivon saavani
lainata vaunut. Tahdotko niin lähdetään astumaan?

Tie oli jyrkkä ja liukas, mutta Artturi näkyi tänäpänä tahtovan
peräti kieltäytä luonteestansa. Hän astui lujilla ja tanakoilla
askelilla alas vuorta, jota vastoin Eugenia ohuissa jalkineissaan
ja pitkissä vaatteissaan, ja kun vaippa vielä lisäksi esti hänen
liikkeitään, tuskin pääsi kulkemaan. Artturi näki, että hänen tässä
täytyi hänelle avuksi käydä, mutta paljaassa käsivarren tarjoamisessa
tällä tiellä ei ollut kyllin; hänen täytyi välttämättömästi ottaa
häntä vyötäisistä, jos avusta piti jotakin hyötyä olla, ja se -- ei
käynyt laatuun.

Aviomies oli kahden vaiheilla antaisiko puolisollensa avun, jonka
hän olisi tehnyt kenelle vieraalle ihmiselle hyvänsä, ja sen avun
suhteen, minkä tuntematon ihminen näissä suhteissa arvelematta olisi
vastaan ottanut, sen avun suhteen vaimo tässä epäili ottaisiko sen
mieheltään vastaan; hän vapisi vienosti kun Artturi viimein, vähän
aikaa mietittyänsä, kuitenkin laski kätensä hänen ympärilleen.
Ei kumpikaan heistä virkannut sanaakaan tämän kymmenen minuutin
pituisella matkalla, mutta Eugenian kasvot kalpenivat joka askele,
mihinkä he luikuivat laksoa kohden. Hän ei näyttänyt suvaitsevan,
että tuo käsi ympäröitsi häntä, että hänen täytyi nojata Artturin
olkapäätä vasten niin liki, että Artturin hengitys kosketti häntä; ja
kuitenkin helpotti Artturi hänelle niin paljon kuin mahdollista tätä
tuskallista tilaa. Ei ainoatakaan silmäystä Artturi luonut Eugenian
puoleen; koko hänen huomionsa näkyi olevan tiehen tarkistuneena,
mikä vaatikin kaikkea varovaisuutta, jolleivät molemmat solahtaisi
rinnettä alas. Mutta vastoin tätä tyvenmielisyyttä näkyi taas nuoren
miehen huulilla tuo petollinen vävähtely, ja kun hän oli ennättänyt
alas ja syvälle henkeään vetäen laski nuoren rouvan käsistään, oli
selvästi nähtävänä, että hän oli ollut kaukana olemasta levollinen
tällä oudolla vaelluksella. Puiden oksain välitse pilkoittivat
arentitalon rakennukset, ja äkisti, ikäänkuin heidän täytyisi
mihin hintaan hyvänsä lyhentää tämän yksinäisyyden, poikkesivat he
sinne. Korkealla heidän päällänsä pauhasi kevätmyrsky ja siellä
kukkulalla peitti sumu jälleen metsän rinteessä olevan kuusen, joka
varjellen oli levittänyt siipensä kahden ihmisen suojaksi, hetkellä,
josta vuoritaru kertoo: Mitkä silloin toisensa kohtaavat, ne iäti
yhteen kuuluvat, ja mitkä silloin eriävät, ne eriävät kaikeksi
iankaikkisuudeksi!

       *       *       *       *       *

Puolenpäivän jälkeen samana päivänä, jona Artturi ja hänen vaimonsa
olivat metsässä, oli herra Berkow tullut ja oli jo heidän kotiin
tullessaan heidät vastaan ottanut; mutta hän ei näkynyt tällä kertaa
pää-kaupungista tuoneen muassaan sitä erinomaisen hyvää mielialaa,
millä hän tätä ennen täällä käydessään oli ollut, ahmiessaan
ensimäistä voittoriemua, minkä se uusi ylhäinen sukulaisuus hänelle
tuotti. Tosin oli hän nytkin erinomaisen kohtelias miniäänsä
ja äärettömän armoitteleva poikaansa kohtaan; mutta koko hänen
olentonsa osoitti jonkinlaista pikaisuutta, jotakin levottomuutta ja
hajamielisyyttä, mikä jo illan kuluessa ilmaantui ja vielä selvemmin
näkyi seuraavana aamuna, kun Artturi astui hänen huoneesensa ja pyysi
päästä puheille.

-- Myöhemmin, Artturi, myöhemmin! sanoi hän poistellen. Älä nyt
kiusaa minua turhanpäiväisillä, kun pääni on täynnä mitä vakaisimpia
asioita. Raha- ja toimintoseikat ovat tuottaneet minulle äärettömiä
haittoja pääkaupungissa; kaikki tukkeutuu, kaikki antaa vahinkoa
voiton sijaan ja -- vaikka, tuotahan et ymmärrä, eikä se sinua
miellytäkään! Kyllähän kohta saan asiat kuntoon jälleen; mutta säästä
minua nyt vaan yksityisistä asioistasi!

-- Se ei ole mikään yksityinen asia, isä; asia on arvollinen
sinullekin. Mieltäni pahoittaa, että minun juuri nyt täytyy vaatia
huomiotasi, hetkellä, jona sinulla on niin ylen paljon tekemistä,
mutta sitä ei käy välttäminen.

-- Noh, sitte päivällisen jälkeen! vastasi Berkow tuskallisesti.
Voinethan niin kauan odottaa. Nyt minulla ei ole aikaa. Herrat jo
odottavat minua siellä neuvoittelu-salissa, ja minä olen antanut
sanoa yli-insinöörille, että minä heti kokouksen jälkeen tulen
menemään alas hänen seurassaan.

-- Menemään alasko? kysyi nuori Berkow tarkallisemmin. Aiotko purnua
tarkastaa?

-- En! Minä aion tarkastaa vipulaitoksen muutosta, joka on tehty
poissa ollessani. Mitäpä minä purnussa tekisin?

-- Minä luulin, että kerran itse ottaisit tarkan tiedon, näyttääkö
siellä alhaalla todellakin niin huonolta kuin sanotaan.

Berkow, joka jo oli lähtemäisillään, käännähti yhtäkkiä päin ja
katseli poikaansa erinomaisen kummastunein silmin.

-- Mistä sinä tiedät miltä purnussa näyttää? kuka on pannut semmoista
päähäsi? Näyttää niinkuin tirehtööri olisi kääntynyt herra poikaseni
puoleen, kun en ottanut korviini hänen pyyntöänsä saada rahaa
korjauksiin. Silloin on hän tosiaankin kääntynyt oikean miehen
puoleen!

Hän nauroi ääneen, huolimatta siitä tyytymättömyyden ilmauksesta,
mikä oli luettavana Artturin kasvoissa, kun tämä vastasi:

-- Kuitenkin on tutkittava, missä määrässä korjaukset ovat
välttämättömiä, ja kun nyt kerta menet sinne alas insinöörin
seurassa, niin voisithan käyttää tilaisuutta ja ottaa purnu
perinpohjin tutkittavaksesi.

-- Varonpa itseni siitä! vastasi Berkow lyhyesti. Luuletko minulla
olevan halua panna henkeäni vaaraan? Purnut ovat vaaralliset
nykyisessä tilassaan, se on epäilemätön asia.

-- Ja kuitenkin lähetät joka päivä satoja työmiehiä sinne alas?

Tämän kysymyksen nuotti oli varsin omituinen, niin omituinen, että
isä rypisti otsaansa.

-- Tahdot kentiesi pitää parannus-saarnan minulle, Artturi? Miltähän
se kuuluisi sinun suustasi? Näytät yksinäisyydessäsi täällä maalla
ruvenneen harrastamaan philantropiaa (ihmisrakkautta). Mutta
parempi että annat sen olla! Se on ylen kallishintainen huvitus,
etenki meidän suhteissamme. Muuten pidän huolen siitä, ett'ei
minkäänlaisesta onnettomuuden tapauksesta minulle vahinkoa tule,
sillä se nyt juuri tulisi sangen sopimattomalla ajalla. Mikä on
välttämätöntä, se tehdään ja parannetaan; laajoihin laitoksiin
minulla ensistäkin ei ole rahaa, ja yhtä vähän voin, lyhemmäksikään
ajaksi, seisahduttaa työtä; paljon rahaa olet sinä viime aikana ennen
häitäsi tarvinnut. Mutta enpä ymmärrä, minkä tähden nyt tuota pikaa
huolehdit asioita, joista ennen et ole tahtonut tietää mitäkään.
Otapa sen sijaan asumustasi ja talvelliset iltahuvisi pääkaupungissa
järjestääksesi ja jätä minulle huoli ja edesvastaus semmoisesta, mitä
et laisinkaan ymmärrä.

-- En isä, en ollenkaan! vakuutti poika, teeskentelemättömällä
tuimuudella. -- Siitä olet rehellisesti huolen pitänyt.

-- Luulenpa tosiaankin, että tahdot antaa minulle nuhteita? puhkesi
Berkow sanomaan. Etkö ole nauttinut kaikkia elämän riemuja? Olenko
koskaan karttanut yhtään uhria, jolla niitä on voitu hankkia sinulle
runsahimmassa mitassa? Enkö jätä jälkeeni rikkautta, minä, joka
olen alkanut retkeni pennittä lakkarissa? Enkö ole naimisen kautta
paroonitar Windegin kanssa saattanut sinua aatelisten pariin, johon,
ennen tahi myöhemmin, tulet kuulumaan. Tahtoisinpa nähdä sen isän,
joka on tehnyt niin paljon poikansa hyväksi kuin minä!

Artturi oli koko tämän puheen aikana äänettömänä katsonut akkunasta
ulos; nyt kääntyi hän mennäksensä pois.

-- Sinä olet aivan oikeassa, isä, mutta minä näen, että sinulta
nyt puuttuu sekä kärsivällisyyttä että aikaa kuulemaan, mitä olen
päättänyt sanoa sinulle. Siis, päivälliseltä päästyämme!

Hän meni, kun Berkow, päätänsä pudistaen, katsoi hänen jälkeensä.
Poikansa tuntui hänestä nyt aika-ajoin varsin mahdottomalta käsittää;
muuten hänellä ei juuri näyttänyt liikaa aikaa olevan, hän sulki
äkkiä kirjoituspöydän, otti hattunsa ja meni neuvottelu-saliin --
silmän luonteella, joka ei ennustanut lempeyttä siellä odottaville
tehtaan herroille.

Purnussa olivat sillä aikaa kaikki vuorityömiehet koolla,
ja niiden piti juuri nyt laskeuta toiseen kerrokseen; he
odottivat ylipäällysmiestä, jota ei vielä näkynyt. Siellä oli
miehiä kaiken-ikäisiä ja kaikkiin työhaaroihin kuuluvia, joita
vuorenkaivosten toimessa vaaditaan, niin myös kaikki tähän osastoon
kuuluvat päällysmiehet; mutta heillä kaikilla oli vaan yksi keskus,
nimittäin Olli Hartonen, joka seisoi keskellä ryhmää, ristissä
kasinoja joka, vaikka hän ei juuri tällä hetkellä puhunut, kuitenkin
ehdottomasti näytti olevan päähenkilö.

Varsinainen neuvottelu ei kyllä täällä liene tullut kysymykseen;
siihen oli niin aika kuin paikkakin varsin sopimaton; mutta tässäkin
lyhykäisessä sattumoisessa yhtymyksessä näkyvät he puhuneen asioista,
jotka nyt kerran olivat joutuneet punnitsemisen pää-aineiksi tehtaan
työmiehissä.

-- Luota siihen, Olli, ne eivät seuraa meidän esimerkkiämme noissa
toisissa tehtaissa, sanoi nuori vuorityömies Lauri, joka seisoi
rinnatusten Hartosen vieressä. He väittävät, että se on liian
aikaista heille ja etteivät ole siihen kyllin valmistetut, sanalla
sanoen, heillä ei ole halua, ja he tahtovat ensin odottaa soveliasta
aikaa.

Olli nakkasi ynseästi päänsä kenolleen.

-- Noh hyvä! Silläpä astumme yksinämme edellä. Meillä ei ole aikaa
hukata!

Hämmästyksen hälinä kuului työmiesten joukosta.

-- Yksinämmekö? kysyivät muutamat. Ilmanko tovereittamme, lisäsivät
toiset, ja enemmistö matki levottomasti: Nytkö jo?

-- Nyt sanon minä, keskeytti heidät Olli komentaen, ja samalla
yllyttäväisesti ympärilleen katsahtaen. Jos jollakin teistä on toinen
mielipide, niin sanokaa!

Melkoinen osa läsnä olevista näytti tosiaankin olevan toista
ajatusta; kuitenkaan ei yksikään uskaltanut lujasti panna vastaan,
ainoastaan Lauri arveli:

-- Mutta niinhän oli sinunkin mielestäsi, että parasta olisi jos
kaikki lähiset laitokset yhtä haavaa lakkaisivat työtä tekemästä.

-- Onko se minun syyni, että he nuhjailevat ja vitkastelevat
siksikuin kärsivällisyytemme loppuu? kysyi nuori päällysmies
kiivaasti. Jos he nyt välttämättömästi tahtovat odottaa, niin me
emme taida, sen te tiedätte hyvin kyllä. Mutta tottapa he tahtovat
lähettää meidät edeltäpäin tuleen nähdäksensä kuinka meidän käypi.
Sepä vasta on oikein toverin tavalla tehty! Noh, kyllä tulemmekin
ilman heittä toimeen!

-- Ja luuletko siis todellakin, että hän -- Lauri katsahti nyt
sille suunnalle, missä vallas-miesten asunto oli - että hän antaa
suostumuksensa?

-- Hänen täytyy! sanoi Olli jäykästi, taikka syöksee hän itsensä
häviöön! Nyt juuri on muutamat hänen aikeensa käyneet onnettomasti;
siihen vielä on hänen täytynyt maksaa kaikki herra poikansa velat
ja se uusi huoneus kaupungissa maksanee niinikään sadat tuhantensa;
jos nyt siihen lisäksi laitokset pysyvät työttöminä moniaita
kuukausia, juuri nyt, kun ne suuret kontrahdit ovat tehdyt, niin
on loppu käsissä koko loistoisuudelle. Kaksi vuotta tätä ennen hän
kentiesi vielä olisi sen kestänyt, nyt ei hän kestä. Me pääsemme
tarkoituksemme perille, jos vaan sillä nyt uhkaamme häntä.

-- Suokoon Jumala, että todellakin pääsisimme tarkoituksemme
perille! huokasi eräs kaivostyömies, eräs jo elähtänyt, kalpea- ja
laiha-kasvoinen ja murheellisen näköinen mies. Olisipa kauheata,
jos ilman aikojamme saattaisimme päällemme kaiken surun ja hädän,
ja viikottain saisimme vaimonemme ja lapsenemme istua nälissämme,
ja kuitenki viime lopussa asia jäisi entiselleen. Jos kuitenkin
kernaammin odottaisimme kunnes kumppalit --

-- No niin, jos odottaisimme niitä toisia? -- kuului sieltä ja täältä
yksityisiä ääniä.

-- Lörpötyksiä, eikä koskaan muuta! ärjähti Olli hurjasti. Minä
sanon teille, että juuri nyt on paras aika ja että me käymme edellä.
Tahdotteko seurata minua vai ettekö tahdo? Vastatkaa?

-- Noh, älä nyt noin kiivastele! sanoi Lauri välitellen. Tiedäthän,
että sinua seuraavat kaikki, kun kerta niin pitkälle tullaan.
Antakaamme toisten tehtaalaisten tehdä mitä tahtovat. Me olemme
yksimielisiä -- täällä ei kukaan jätä sinua pulaan.

Enpä neuvokaan ketään peräytymään kun asiasta tosi tehdään! sanoi
Olli synkeästi ja uhkaavasti vilkaisten sille suunnalle, mistä
vastaanpano kuului. Silloin ei pelkoisuus kelpaa, silloin täytyy
toisen vastata toisensa puolesta, ja voi sitä, joka ei sitä tee!

Nuorella johtajalla näytti yksinvaltaisessa käytöksessään kumppaleita
kohtaan olevan oikea keino, millä hän voi tukahuttaa jokaisen
mahdollisesti koituvan vastuksen. Ne harvat vastaan sanojat,
jotka yksin omaisesti olivat elähtäneitä miehiä, pysyivät ääneti,
jota vastoin muut, erittäinkin nuoremmat, ilmi-ääneen hyväksyen
tungeksivat Hartosen ympärille, joka nyt tyvenesti jatkoi:

-- Muuten ei nyt olekaan aikaa puhua kaikista noista asioista,
illalla tahdomme --

-- Ylipäällysmies! huudettiin keskelle hänen puhettaan, ja kaikkein
silmät kääntyivät samalla purnun suuta kohden.

-- Erilleen toisistanne! komensi Olli, ja kuuliaisena komennolle
lauma hajautui. Itsekukin kaappasi taas lyhtynsä, jonka oli luotansa
laskenut.

Ylipäällysmies, joka ripeästi ja joksikin äkkiarvaamatta oli astunut
esiin oli arvattavasti havainnut tämän äkisti hajautuvan ryhmän,
kentiesi kuullut komennonkin, sillä hän katsahteli uteliaasti
ympärilleen miesjoukkoon.

-- Näytättepä pitävän tovereitanne aivan erinomaisessa kurissa,
Hartonen, sanoi hän kylmästi.

-- Pidänpä jotensakin, herra ylipäällysmies! vastasi Hartonen samaa
nuottia.

Ei liene ylipäällysmiehelle eikä muillekaan tehtaan virkamiehille
ollut mikään salaisuus, mitä se oli, josta työmiehet nyt enimmiten
puhelivat keskenään; kuitenkin katsoi hän paremmaksi olla niin
kuin ei olisi mitään kuullut eikä nähnyt, ja hän jatkoi ei mistään
milläänkään:

-- Herra Berkow tahtoo yhdessä insinöörin parissa katsastaa
vipulaitosta. Te jäätte Laurin seurassa kulkuaukkoon, Hartonen,
kunnes herrat ovat tulleet takaisin. Päällysmies Wilmi vieköön
väkenne purnuun, siksikuin itse tulette.

Olli mukautui mitään virkkaamatta tähän järjestelmään ja jäi
Laurin parissa sinne, jolla aikaa muut, ylipäällysmiehen johtamina
menivät alas kaivokseen. Viimeisen tovereista mentyä kääntyi nuori
vuorityömies nyreissään po'is mennäkseen.

-- Pelkuri-raukkoja ne jokaiset! jupisi hän vihoissaan. Niissä
epäröimisissä ja pelvon tuskissa ei pääse paikalta. He tietävät
yhtähyvin kuin minäkin, että meidän nyt juuri on ottaminen ajasta
vaarin, ja yhtähyvin he eivät tahdo ryhtyä mihinkään sentähden,
että jäävät yksinään, sentähden, että nuo toiset eivät seiso heidän
takanaan. Onneksi meillä on juuri Berkow ainoa, joka on meillä
vastuksena eikä mikään muu! Jos hän olisi mies, joka oikeaan aikaan
heitä hyvillä sanoilla puhuttelisi, niin emme saisikaan asiaamme
aikaan.

-- Etkö siis luulekaan hänen sitä tekevän? kysyi Lauri, vähän
epäillen Hartosen arveluja.

-- En, hän on pelkuri, niinkuin kaikki tirannit! Hän kerskailee
ja kiusaa meitä vaan niin kauan, kuin pysyy pinnalla kellumassa,
mutta kun tulee kysymykseen hänen oma nahkansa tahi oma kukkaronsa,
niin kyllä hän sitte ryömii ristin juureen. Hän on tehnyt itsensä
niin juurta jaksain vihattavaksi ja on härsyttävä heidät niin supi
soppeellisesti, ettei viime lopussa kenelläkään enää ole mitään
empimistä, ja silloin ovat kaikki asiat hyvin, silloin on hän jo
vallassamme.

-- Entäs nuori herra? Etkö luulekaan hänen sekautuvan asiaan kun
meteli alkaa?

Teeskelemätön pilkka välkkyi Ollin huulilla, ylenkatseellisesti
vastatessaan:

-- Häntä en otakaan lukuun; hän juoksee ensi hälinällä kaupunkiin,
suojaa etsimään. Jos meillä olisi hänen kanssansa tekemistä, kyllä
silloin aikaan tulisimme; hän myöntyy vaikka mihinkä, kun vaan
uhataan häntä, ettei saa tarpeeksi asti nukkua. Isä toki antaa meille
enemmän tekemistä.

-- Hän aikoo katsahtaa vipulaitosta, sanoi Lauri mietiskellen. Entäs
jos hän menee alas kaivokseenkin.

Olli naurahteli kitkerästi.

-- Mitä ajattelet? Semmoisten kuin meidän täytyy joka päivä panna
henkemme alttiiksi siellä alhaalla; siihen kyllä kelpaamme, mutta
herra esimies jääpi kyllä turvallisempaan kulkuaukkoon. Soisinpa että
kerta olisin kahden kesken hänen parissa, toisiamme vastatusten;
silloin opettaisin hänelle sen vapistuksen, jota niin usein on meillä
tarjona siellä alhaalla.

Nuoren miehen silmäykset ja ääni olivat niin rajut, niin täynnä
synkeintä vihaa, että hänen maltillisempi toverinsa katsoi paremmaksi
olla vaiti ja siten ainakin täksi kerraksi tehdä lopun keskustelusta.
Nyt seurasi joksikin pitkä äänettömyys; Hartonen oli astunut akkunan
luokse ja katseli malttamattomasti ulos, kun yhtäkkiä tunsi käden
olkapäällään ja näki Laurin seisovan ani vierellänsä.

-- Haluaisin kysyä sinulta jotakin, Olli, alkoi hän änköttää. Noh
niin, kyllä sanotkin sen minulle, jos pyydän sinua. -- Kuinka on
sinun ja Martan väli?

Viipyi muutama hengähdys, ennenkuin Olli vastasi.

-- Minun ja Martan väli! Tahdotko tietää sen? Nuori vuorityömies
laski silmänsä maahan. Tiedäthän, että jo kauan olen silmäillyt
Martan puoleen, mutta hän ei ole koskaan huolinut minusta, sen tähden
että -- hän lienee huolinut jostakin toisesta. Noh, siitäpä en voi
moittia häntä! -- silmänsä liukui tämän ohella ihmeellisen liukkaasti
ystävän ääritse -- ja jos tosiaankin on totta, että seisot tielläni,
niin saanen heittää asian huolestani. Sano siis suorastaan, joko
olette asiasta sopineet?

-- Emme ole, Lauri, vastasi Olli kolkolla äänellä, me emme ole
sopineet, emmekä tullekaan sopimaan, sen tiedämme nyt kumpikin. En
ole esteenä enään minä, ja jos vielä kerran tahdot koettaa onneasi,
niin luulen, että hän ottaa sinun.

Ilon leimaus välähti nuorukaisen kasvoille, kun syvästi hengähtäen
itsensä oikasi.

-- Niinkö tosiaankin luulet? Noh, kun sinä sanot sen, niin tottapa se
niin on, ja minä tahdon koettaa onneani vielä tänä iltana.

Olli veti otsaansa rypyille.

-- Tänä iltanako? Etkö siis ollenkaan muista, että meillä tänä
iltana on neuvottelu ja että sinun pitää mennä sinne, eikä kosimaan?
Mutta etpä olekaan muita parempi. Nyt, kun aiomme mennä ottelemaan,
lemmenhoureet kiertelevät päässäsi; ja nyt, kun jokaisen pitäisi
iloita siitä, ettei hänellä ole vaimoa ja lapsia, sinä ajattelet
naimista! Teidän kanssanne ei tule toimeen!

-- Noh, saanenhan toki kysyä Martalta, puollusti Lauri itseään
nurpastuneena; ja jos hän antaakin suostumuksensa, niin kyllä häihin
ainakin on pitkä aika. Mutta katsopas, et tiedä, millä mielellä
ollaan, kun rakastetaan jotakin, jota ei voida saada, eli kuinka
sydän tykyttää, kun nähdään, että toinen päivä päivältä oleskelee
hänen parissaan ja vaan tarvitsisi ojentaa kätensä saadakseen, sen
jonka vuoksi toinen panisi henkensä arvalle, vaan ei kuitenkaan huoli
sitä ottaa; sinä --

-- Vaiti, Lauri! keskeytti hänen Olli vapisevin huulin, pudottaen
puristetun nyrkkinsä niin kovasti akkunapieleen että tärisi. - Mene
Martan luokse, nai hänet, tee mitä tahdot, mutta älä kauemmin täällä
puhu semmoisista asioista; en tahdo, en voi kauemmin kuulla niitä!

Nuori vuorityömies katseli kummastuksella ystäväänsä; hän ei voinut
selittää noita hurjia nuhteita; kuitenkaan ei ollut epäilemistä, että
Olli vapaalla tahdolla luopuu tytöstä. Aikaa ei hänellä kumminkaan
ollut miettiä tätä asiata, sillä samassa silmänräpäyksessä kuului
Berkowin tuikea ääni ulkopuolella. Tämä sanoi kovalla ja sangen
lemmettömällä äänellä hänen muassaan oleville herroille:

-- Ja nyt pyydän teitä todellakin, hyvät herrat, heittämään ne
tuumat. Vanha ilmapumppu on kestänyt niin kauan tätä ennen, mitään
onnettomuutta tapahtumatta ja voi vieläkin kestää. Me emme tarvitse
mitään kallishintaisia laitoksia, jotka katsotte välttämättömiksi
sen tähden, ettei se kysy teidän kukkaroanne. Luuletteko tahtovani
tänne ihmislempeätä mallilaitosta? Tuotteet tahdon enennetyiksi,
ja summat, jotka sitä varten vaaditaan, myönnetään. Muut tuumat
pois! Jos kaivosväki on vaarassa, niin siihen en voi mitään! heillä
on siitä leipänsä. Minä en voi heittää summia pois vakuuttaakseni
muutamia vuorenlohkojia ja päällysmiehiä onnettomuutta vastaan, joka
ehkä kerta voi tapahtua, mutta jota tähän asti ei ole tapahtunut.
Korjaukset purnuissa ovat rajoitettavat kaikkein välttämättömimpiin,
niin että työt pysyvät käymässä, ja sillä hyvä!

Hän töytäsi kaivoshuoneen oven auki ja näytti jotenkin pahasti
hämmästyvän, kun näki nuo molemmat vuorityömiehet, joiden ei ollut
aavistanut siellä olevan ja jotka uskottavasti olivat kuulleet nuo
hänen viimeiset sanansa. Vielä pahemmalta näytti niiden läsnä-olo
tuntuvan yli-insinööristä.

-- Mitä täällä ylhäällä teette, Hartonen? kysyi hän kiivaasti.

-- Ylipäällysmies sanoi, että meidän pitää saattaa herrat
kulku-aukkoon, vastasi Olli, kääntämättä tumman kiiltoisia silmiään
pois Berkowista.

Yli-insinööri nykäytti vienosti olkapäitään ja kääntyi esimiehensä
puoleen silmänluonnilla, josta selvästi voi lukea: siihen olisi hän
voinut valita jonkun toisen -- kuitenkaan ei hän mitään virkkanut.

-- Hyvä sanoi Berkow lyhyesti. -- Menkää te edellä, me tulemme
jälessä, hyvästi!

Molemmat vuorityömiehet tottelivat; ollessaan jo poissa herrain
näkyvistä pysähtyi Lauri hetkisen ajaksi.

-- Olli!

-- Mitä tahdot?

-- Kuulitko?

-- Kuulinpa, ettei hän saata heittää summia pois pelastaakseen
muutamia lohkojia ja päällysmiehiä? Mutta että tulonsa on enennettävä
satoihin tuhansiin! Noh, turvattu ei ole lopuksi kukaan täällä
alhaalla, ja hän tietysti laskeutuu tänne tänä päivänä. Saammehan
nähdä, kenenkä vuoro ensiksi tulee.

       *       *       *       *       *

Näyttipä tosiaankin, niinkuin eilispäivän raju-ilmalla se niinkauan
ikävöitty kevät vihdoin olisi vallannut valtakuntansa; ilma oli
ikäänkuin taikasauvan lyönnistä yöllä muuttunut. Sumu ja pilvet
olivat peräti kadonneet, ja niiden ohessa myrsky ja kylmä. Vuoret
seisoivat niin kirkkaina, herttaisen auringonvalon loistossa,
lauhkean, lämpimän ilman löyhäyksissä, että nyt vihdoin voitiin
toivoa viimeisten viikkoin alinomaisia sateita ja myrskyjä menneiksi,
auringon paisteista kevättä ja kesää paenneiksi.

Eugenia oli mennyt balkongille ja katseli tätä vihdoin verhotonta
maisemaa. Silmänsä viipyivät uinailevasti ja mietiskellen
likimmäisillä vuorilla. Kentiesi hän ajatteli eilispäivän sumuhetkeä
tuolla ylhäällä kukkulalla; kentiesi korvissaan vielä soi kuusen
oksain viuhina ja suihkina; -- mutta ajatuksensa keskeytyivät äkkiä
ja väkinäisesti postisarven sävelyksestä, jotka helähtelivät juuri
hänen lähisyydessään; heti senjälkeen tuli ylimääräiset postivaunut
penkereelle, ja hämmästyksestä huudahtaen luikahti nuori rouva
takaisin balkongilta. -- Isäni!

Se olikin parooni Windeg, joka nyt nopeasti nousi vaunuista alas
ja astui asuinhuoneukseen, jossa tyttärensä jo portailla oli häntä
vastaan-ottamassa. He näkivät nyt toisensa ensikerran häiden jälkeen,
ja huolimatta molempain palvelijain läsnä-olosta, jotka olivat
hyökänneet ulos tätä ylhäistä vierasta vastaanottamaan, likisti isä
lapsensa yhtä intoisesti syliinsä, kuin oli sen tehnyt hää-iltana,
kun tytär matkavaatteissaan sanoi hänelle jäähyväiset. Nuori rouva
irtautti itsensä viimein hiljalleen hänen syleilystään ja vei hänen
muassaan mielihuoneesensa, siihen siniseen salonkiin.

-- Mikä äkki-arvaamattomuus, isä! sanoi Eugenia, ilosta ja
riemastuksesta vielä hehkuen. -- En osannut aavistaakaan tätä
odottamatonta tuloa.

Pitäen kättänsä yhä tyttären vyötäisillä parooni istui hänen
viereensä sohvalle.

-- En ollut minäkään aikonut tänne, lapseni. Mutta eräs matkustus
saatti minun näille seuduille, enkä tahtonut välttää parin tunnin
kierrosta tavatakseni sinua.

-- Matkustusko? Eugenia katsahti kysyvin silmin isänsä puoleen, jonka
silmät niin uteliaasti tähystivät tyttären kasvoja, kuin jos hän
niistä tahtoisi lukea kertomuksen kaikista näistä viikoista, mitkä
Eugenia oli ollut hänestä eroitettuna, mutta kun Eugenian silmät
sattuivat nähdä hatun, jota hän vielä piti vasemmassa kädessään,
hypähti hän ja vaaleni.

-- Oi Jumalani, isä kulta, mitä tuo suruharso merkitsee? Veljetkö? --

-- Ne voivat hyvästi ja sanovat sinulle sydämellisiä terveisiä,
keskeytti hänen parooni rauhoitellen. Ole huoleti Eugenia! Ei se ole
kukaan, joka sinuun likemmin koskisi. Kuolemantapaus on kyllä ollut
suvussa, mutta ei se -- valitettavasti minun kenties pitäisi sanoa
-- käy yhdellekään meistä sydämmelle. Mutta siitä annan sinulle tarkan
tiedon sittemmin, sano minulle nyt -- --

Ei, ei! keskeytti hänet Eugenia levottomana, -- minun _täytyy_ ensin
tietää, ketä tämä suruharso tarkoittaa. Ketä se on, jonka meidän
pitää itkeä?

Windeg asetti harsolla peitetyn hatun vierelleen ja laski kätensä
lujemma tyttäreen ympärille; olipa jotakin tuskallista, miltei
väkivaltaista siinä herttaisuudessa, millä hän likisti hänen itseensä.

-- Minä olen matkalla osoittamaan orpanallemme Rabenauelle viimeistä
palvelusta. Maatilansa ovat täällä maakunnassa.

Eugenia kavahti ylös.

-- Kreivi Rabenaueko?

-- On kuollut! vastasi parooni vakaisesti. -- Täynnä elinvoimaa
ja terveyttä, moniaita viikkoja ennen aiottua naimistaan. Sitä ei
suinkaan kukaan voinut arvata.

Eugenia oli kalmettunut: nähtävä oli, ettei tämä sanoma häntäkään
surettanut, ja kuitenkin pani se hänen mielensä ankaraan
liikutukseen; hän ei virkkanut mitään, mutta isä näkyi ymmärtävän
hänen mielenliikutuksensa.

-- Sinä tiedät, että hän ja minä jo aikoja olimme oudot toisillemme,
jatkoi hän synkeästi. - Mahdotonta oli kärsiä Rabenauen hurjaa ja
raakamaista käytöstä, enkä koskaan unhota, kuinka tuiman kiellon hän
antoi minulle vuotta tätä ennen. Hän olisi voinut pelastaa meidät,
jos olisi tahtonut; se asia olisi ollut hänelle helppo, mutta hän
työnsi minun kovuudella ja kylmyydellä luotansa. Nyt on hän kuollut,
kuollut ilman perillisittä; ja minä otan perillisenä sukukartanot
vastaan, nyt se jo on myöhäistä, kun jo olen uhrannut lapseni.
Pistävä mielikarvaus oli näissä sanoissa. Eugenia nähtävästi koki
malttaa mieltänsä ja se hänelle onnistuikin muutamassa hetkessä.

-- Oi isäseni, älä minua ajattele! Olenhan -- olenhan iloinen
ajatellessani, että olen saanut niin runsaan korvauksen kaikista
nöyrytyksistä, joita olet kärsinyt; minä vaan niin hämmästyin tästä
odottamattomasta ja äkillisestä uutisesta. Eihän meillä ollutkaan
toivoa hänen tavaroitaan saada.

-- Ei milloinkaan! vastasi parooni synkeästi. -- Rabenaue oli nuori
ja rehvakas; hän oli naimasillansa! Kuka taisi siis aavistaa, että
kolmen päivän tauti tempaisi hänen pois! Mutta, koska hänen nyt kerta
piti kuolla, miksi se ei voinut ennen tapahtua? Vielä neljä viikkoa
tätä ennen olisi puoli, niinpä neljäskin osa siitä rikkaudesta,
mikä nyt minulle virtaa, pelastanut meidät. Minä olisin saattanut
viskata rahat, ynnä koron, jota hän kiskoi, sen hylkiön jalkain
eteen, joka syöksi minun onnettomuuteen, enkä olisi tarvinnut antaa
ainoata tytärtäni alttiiksi. Minä otin uhrisi vastaan, Eugenia;
en itseni tähden, sen tietää Jumala; sen tein nimeni ja poikani
tulevaisuuden vuoksi. Mutta että tämä katkera uhri on tehty hukkaan,
josta muutamain viikkoin satunainen viipymys olisi säästänyt sinun ja
minun, sitä sallimuksen ivaa en voi kestää!

-- Et saa niin puhua, isä! vastasi Eugenia vakaasti. -- Se olisi
vääryyttä muita lapsiasi kohtaan. Koska kreivi Rabenaue nyt kerta oli
semmoinen, niin hänen poismenoaan emme saata surra, ja se pelastaa
sinun paljosta. Minun naimiseni poisti ainoastaan uhkaavimman kohdan;
sittekin jäi vielä kyllin semmoista, mikä kovasti ahdisti sinua
ja mikä kentiesi ajan oloon olisi saattanut sinun tuon Berkowin
häpeälliseen vallan-alaisuuteen. Nyt on vaara iäksi päiväksi mennyt;
sinä voit maksaa mitä olet vastaanottanut. Emme enään ole hänelle
velkaa!

-- Mutta hän on velkaa meille! vastasi Windeg tuimasti -- ja hän
kyllä varonee itsensä sitä velkaa maksamasta. Se on se, mikä minulle
katkeroittaa tämän pelastuksen, jota vähän aikaa tätä ennen olisin
ilolla tervehtinyt ja joka nyt pakottaa minun surkuttelemaan sinua
kuolemani hetkeen asti.

Eugenia kääntyi pois ja kallistui syvälle kukkasten puoleen, jotka
lemusivat astiassa hänen vierellään.

-- En olekaan niin onneton, kuin sinä ja veljet luulette, sanoi hän
hiljaa.

-- Etkö? Luuletko, että olen antanut kirjeesi pettää minun? Jo
edeltäkäsin tiesin, että kokisit säästää meitä; mutta jos vielä
olisin epäillyt, niin kalpeat poskesi nyt puhuisivat kyllin selvästi.
Sinä olet onneton, Eugenia sinun täytyy olla onneton tuon miehen
kanssa, joka --

-- Isä, te puhutte puolisostani!

Nuori rouva kavahti ylös niin äkisti ja niin kiivaasti, että isänsä
peräytyi ja katseli häntä hämmästyksellä, kummastuen yhtä paljon
hänen ääntään kuin purppurahehkua, mikä peitti hänen poskensa.

-- Suo anteeksi, sanoi hän hämmästyksistään toipuen; -- en voi vielä
tottua siihen ajatukseen, että tyttäreni on Artturi Berkowin puoliso
ja että olen hänen huoneessaan, mutta täytyyhän minun tulla tänne,
jos tahdon nähdä lastani. Sinä olet oikeassa, minun tulee säästää
sinua, sinua miehessäsikin, jolle nyt kerta olet kuuluva, vaikka
selvästi kyllä näen, kuinka paljon olet kärsinyt ja vieläkin kärsit.

Heleä hehku oli verkalleen poistunut Eugenian poskilta, mutta vielä
oli niissä nähtävänä kirkas heijastus, kun hän matalalla äänellä
vastasi:

-- Sinä erehdyt, minulla ei ole syytä valittaa Artturista. Hän on
alusta aikain pysynyt etäisyydellä, josta minun tulee olla hänelle
kiitollinen.

Paroonin silmä välähti.

En kehoita häntä enkä isäänsä unhottamaan sitä karttavaisuutta, minkä
ovat sinulle velkapäät; he eivät laisinkaan ansainneet sitä kunniata,
minkä sinä tuotit heidän talollensa, jossa siihen asti aivan vähän
kunniata löytyi. -- Mutta erään korvauksen voin toki hankkia,
Eugenia! Sinä et tule kauemmin kantamaan tuota nimeä, jossa rippuu
niin paljon häpeällisyyttä meitä ja muita kohtaan ja joka ei ole
vähemmin häpeällinen sentähden ettei laki voi sitä rangaista. Minä
olen pitänyt huolen, että se ainakin saa loppunsa.

Mitä tarkoitat? kysyi nuori rouva hämmästyen.

-- Olen käynyt tarpeellisiin toimiin ja puuhin, että -- tässä näytti
parooni tekevän väkinäisyyden itselleen, saadakseen sanaa suustansa --
puolisosi voitaisiin korottaa aateliseen säätyyn. Hänelle, mutta en
hänen isälleen, voin tämän hyvän työn tehdä. Se ei ole tavatonta,
että nimi muutetaan tällaisessa koroituksessa, ja se saa luvan
tapahtua tässäkin. Te saatte itse valita jonkun kartanonne nimen,
minkä katsotte uudelle aateliselle suvulle soveliaaksi.

-- Uudelle aateliselle suvulleko? kysyi Eugenia soinnuttomasti. --
Sinä erehdyt isä, ja jos haluat sitä koroitusta ainoastaan minun
tähteni -- mutta olkoon niin, sinä olet oikeassa, se on ainakin
parasta. Minulle on se ajatus ollut hirmuinen, että minun täytyisi
ehdottomasti ottaa takaisin, mitä hän kalliisti kyllä on ostanut. Nyt
tarjoamme hänelle toki jotakin siitä. Aatelinen arvokirja on hänelle
runsaasti palkitseva sen mistä hän luopuu.

Kuohuileva mielen tuimuus puhkuili näissä sanoissa, ja kuitenkin
vivahteli kaikessa tässä tuimuudessa hillitty mielikarvaus;
Windegille oli toinen yhtä käsittämätöntä kuin toinenkin. Tyttärensä
puhe oli hänelle täydellinen salaisuus, ja hän aikoi juuri pyytää
siihen selitystä, kun palvelija ilmoitti herra Berkowin, joka halusi
sanoa paroonille tervetuliaiset.

Artturi astui sisään ja läheni paroonia, jolle hän sanoi muutamia
kohteliaisuuksia hänen odottamattoman tulonsa johdosta. Nuorimies oli
taas varsin velttona ja huolettomana. Selvästi näkyi, että hän nyt
vaan täytti kohteliaisuuden vaatimusta, joka käski hänen sanomaan
appensa tervetulleeksi, ja tämä puoleltaan mukautui tervehtimisen
välttämättömyyteen. Koska vieraita todistajia tällä kertaa ei
ollut saapuvilla, niin jäi tavanmukainen kädenlikistys tekemättä
ja molemmin puolin tyydyttiin kalseaan kumarrukseen; sitte istui
vanhempi herra taas tyttärensä viereen ja nuorempi jäi seisomaan
siinä silminnähtävässä tarkoituksessa, että niin paljon kuin
mahdollista lyhentää tämän pakollisen käynnin vaimonsa salongissa.

Windeg ei olisi ollut niin mailman tapoihin harjaantunut mies kuin
hän todellakin oli, jollei hän, ehkä kesken mieltä paisuttavaa
puhettansa Eugenian parissa, heti kohta olisi osannut noudattaa
seurallista käytöstapaa. Tavalliset kysymykset ja selitykset perheen
erinäisistä jäsenistä seurasivat; kreivi Rabenauen kuolema mainittiin
aiheeksi tähän matkustukseen ja siihen sovitti surkutustansa
Artturi, jolla ei ollut yhtään aavistusta niistä muutoksista, mitkä
tämä kuolemantapaus oli aikaansaattava hänen uutten sukulaistensa
suhteissa. Viho viimein parooni siirtyi toiseen asiaan.

-- Muuten tuon pääkaupungista erään sanoman, joka teillekin herra
Berkow, on suurimmasta arvosta, sanoi hän kohteliaasti. -- Saanen
otaksua, että isänne halu tulla aateliseen säätyyn koroitetuksi ei
ole teille mikään salaisuus, ja nyt saatan vakuuttaa teille, että se
on täytymäisillään. Yhdessä kohdassa tapasin kyllä voittamattomia
esteitä; herra Berkowia itseänsä vastaan on näettesen eräitä -- turhia
luuloja, joita tuskin käynee voittaminen; sitä vastoin tahdotaan
hyvin mielellään merkitä häntä edellä muita yhtenä meidän etevimmistä
tehdastelijoistamme sillä tavoin, että annetaan _hänen pojalleen_
aatelis-arvo. Toivon, lyhyesti sanoen, saattavani onnitella teitä
siihen.

Artturi oli kuullellut tätä puhetta vakaisena. Nyt katsahti hän ylös,
ja samassa silmäsi Eugenia uteliaasti häntä silmiin, vaikka niissä
sillä kertaa ei ollut mitään keksittävänä.

-- Tohdinko kysyä teiltä, herra parooni, oliko tässä asiassa isäni
halu vaiko sääli tytärtänne enimmin vaikuttavaisena?

Windeg koki peittää pientä nyrehdystä. Hän oli epäilemättä odottanut
Artturin kiitollisuutta, ja nyt tuli sen sijaan tämä kummallinen
kysymys.

-- Molemmin puoliset toivotuksemme tietysti yhtyivät toisiinsa,
sittekuin aviollinen yhdistys kerta oli vahvistettuna, vastasi
hän vähän raskautettuna. Muuten en salannut jo silloinkaan herra
Berkowilta epäilyksiäni koroituksensa suhteen ja sain vakuutuksensa,
että hän itse hätätilassa luopuisi siitä ainoan poikansa ja
perillisensä eduksi, jolle yksistään hän tietysti soisi loistoisan
tulevaisuuden.

-- Minua pahoittaa, ettei isäni ole antanut minulle tietoa asian
juoksusta: olen kuullut jaariteltavaksi, että hän sitä haluaa,
sanoi Artturi kylmästi. -- Ja minua pahoittaa vielä enemmin, herra
parooni, että olette käyttäneet puoltamustanne kunniaan, josta minun
valtaväkisin täytyy luopua.

Parooni kavahti seisomaan ja katsoa töllötti vävyänsä.

-- Suokaa anteeksi, herra Berkow! en suinkaan kuullut oikein! Minusta
oli niinkuin olisitte luopumisesta puhuneet.

-- Aatelis-arvosta luopumisesta, jos se minulle tarjottaisiin -- niin
on, herra parooni!

Windeg nyt kokonansa joutui hämmille, mikä varmaan ei usein hänelle
tapahtunut.

-- Noh, sitte täytyy minun kumminkin pyytää teitä sanomaan syyn tähän
lauhkeimmasti sanoen eriskummalliseen kieltämiseen. Olenpa oikein
halukas kuulemaan.

Artturi käänsi silmänsä vaimoonsa, jonka poskille sanansa olivat
nostaneet heleän punoituksen. Heidän silmäyksensä yhtyivät toisiinsa
ja viipyivät hetkisen aikaa toisissaan, mutta ei näyttänyt vaimon
silmäys vaikuttaneen miehessä suurta myöntyväisyyttä, sillä äänensä
vivahti hyvin tuntuvasti ynseydelle, kun vastasi:

-- Eriskummallisuus ei liene niinkään hylkäyksessäni kuin tarjouksen
laadussa. Jos aatelisuus olisi annettu isälleni niistä ansioista,
joita hänellä kieltämättä on teollisuudessa, niin minäkin olisin
sen vastaanottanut perintönä häneltä. Kunnian osoituksena se on,
sekin niinkuin moni muu, ja semmoisena se on arvossa pidettävä. Vaan
hänelle ei ole nähty hyväksi suoda tätä kunnian osoitusta, ja minä
tietysti en ole se, joka otan punnittaakseni niitä "luuloja", jotka
voivat esteenä olla; mutta omasta puolestani en saata ensinkään
vaatia semmoista kunnian osoitusta ja katson sen tähden paraaksi,
ettemme yllytä pääkaupunkilaisten luuloa siitä, että yhdistys
Windegin sukuun välttämättömästi pitää tuoda aatelisen nimen
seurassaan.

Hän oli aivan huolettomasti lausunut nämä viimeiset sanat ja
kuitenkin Eugenia vihoissaan puri huuliaan; hän tiesi niiden
tarkoittavan häntä yksistään. Tahtoiko siis Artturi irtauttaa issensä
kaikesta, mikä vielä antoi Eugenialle oikeuden ylenkatsoa häntä? ja
kumminkin Eugenialla nyt oli enemmin kuin milloinkaan halua sitä
tekemään.

-- Näynpä tosiaankin erehtyneen niissä suhteissa, jotka saattivat
teidät hakemaan tätä yhdistystä, sanoi parooni pitkästi -- ja
minä saan tunnustaa, etten ollenkaan teidän puoleltanne odottanut
näitä puolustuksia, jotka lienevätkin uudempaa syntyä, sillä ennen
naimistanne näytitte pikemmin olevan vastapuolista mieltä.

-- Ennen naimistani! -- Sanomattoman karvas myhäily liikkui Artturin
huulilla. -- Silloin en vielä laisinkaan tiennyt, mitenkä teidän
seuroissanne, herra parooni, minua ja suhteitani arvosteltiin.
Sittemmin on se sangen surkuttelemattomalla tavalla minulle
ilmoitettu, eikä siis pitäisi teitä hämmästyttää, jos minä luovun
niissä liikanaisena kuokkavierana olemasta.

Eugenian sormet puristivat niin kovasti vastikään astiasta ottamaansa
ruusua, että tämän hennon kukkasen kävi samaten, kuin äskettäin hänen
viuhkansa Artturin kädessä; se putosi katkenneena laattialle. Artturi
ei sitä havainnut. Hän kääntyi Eugeniaan miltei selin, siinä kun
seisoi kääntyneenä isälle, joka katseli häntä niin kuin ei oikein
tietäisi, oliko se todellakin vävynsä, joka seisoi hänen edessään.

-- Minä tietysti en tiedä aavistaakaan, kuka on teille antanut nämä
kaiken puolin liioitellut ilmoitukset, vastasi hän vakaisesti,--
mutta minun täytyy pyytää, että tässä asian haarassa otatte
Eugeniankin lukuun. Seuroissa, missä hän arvattavasti tulevana
talvena tulee olemaan pääkaupungissa, hänen -- suokaa anteeksi, herra
Berkow -- ei käy kantaminen tuota alhaista nimeä: se ei kuulunut
isänne eikä minun tarkoituksiin.

Pitkään ja synkeästi silmäsi nyt Artturi puolisoonsa, joka ei vielä
ainoallakaan sanalla ottanut osaa tähän keskusteluun, vaikka kyllä
hänellä muullosti oli tapana saattaa mieltänsä ja tahtoaan vallalle.

-- Ennen talvea suhteet voivat muodostua aivan muiksi, kuin miltä
nyt näyttävät. Jättäkää asia Eugenialle ja minulle! Tätä nykyä minun
täytyy särjetyllä mielellä pysyä vastapuolisena, Koska tämä koroitus
koskee minuun yksistään, niin tottapa minulla myös yksinäni on oikeus
se vastaanottaa tahi hyljätä ja minä hylkään - antakaa anteeksi,
herra parooni -- jyrkästi semmoisen kunnian, josta saisin kiittää
vaimoni aatellista nimeä yksistänsä.

Windeg nousi seisaalle loukkautuneena. -- Siis en saata muuta tehdä,
kuin peruuttaa ne toimet, joihin jo on käyty, niin etten asiaan
sekoittuisi vielä pahemmin, kuin mitä jo olen sekoittunut. -- Mutta
ethän, sanaakaan sano, sinä Eugenia. Mitä sanot herra aviomiehesi
ajatuksista?

Vastaus jäi nuorelta rouvalta antamatta, sillä samana hetkenä
aukaistiin ovi, vaan ei hiljaa niinkuin tavallisesti palvelijan
toimesta, mutta tempaamalla riistettiin se auki, ja ilmoittamatta
sysäsi herra Wilpponen kalman vaaleana huoneesen unohtaen kaikki
ne ulkonaiset vaatimukset, jotka hän muuten niin taitavasti osasi
noudattaa.

Onko herra Berkow täällä? Antakaa anteeksi, armollinen rouva, minun
täytyy tulla tulisesti herra Berkowin puheille!

-- Mitä on tapahtunut? kysyi Artturi, mennen vastaan nuorta miestä,
jonka masentunut ulkonäkö todisti tavallista suurempaa onnettomuutta.

-- Onnettomuuden sattumus! vastasi Wilpponen, miltei hengelle
kykenemättömänä. -- Alhaalla kulkuaukossa. -- Isänne on pahoin
haavoittunut, sangen pahoin, -- tirehtööri lähetti minun!

Hän ei tullut pitemmälle kertomuksessaan, sillä Artturi oli jo
rientänyt sivutse hänen ja ovesta pois. Nuori kirjuri yritti juuri
lähteä seuraamaan häntä, kun parooni käytävässä pidätytti häntä.

-- Oletteko sanoneet pojallensa kaiken tapahtuman totuuden? kysyi hän
vakaisesti. -- Minulta ette tarvitse mitään salata. Onko herra Berkow
kuollut?

-- On! vastasi Wilpponen. -- Hän oli nousta purnusta päällysmies
Hartosen kanssa -- köydet katkesivat -- Hartonen pelastui hypyllä
likimmäiselle pengerrykselle. Herra Berkow suistui syvyyteen. Ei
yksikään ihminen voi ymmärtää, mikä onnettomuuteen oikeastaan on
syynä, mutta salata ei sitä voida. Olkaa varovat, kuin ilmoitatte
sen armolliselle rouvalle, sen pyydän teiltä herra parooni! -- minun
täytyy pois.

Hän riensi Artturin jälkeen, jota vastoin Windeg palasi salonkiin,
jossa tyttärensä ankarassa mielen liikutuksessa tuli häntä vastaan.

-- Mitä olet saanut kuulla, isä? sanansaattajan kasvot puhuivat
enemmästä kuin haavoista. Mitä on tapahtunut?

-- Pahinta! vastasi parooni maseutuneena. -- Me olemme vastikään toki
kovasti syyttäneet sitä miestä, Eugenia; nyt on vihasta meidän ja
hänen välillä tullut loppu -- kuolema on ratkaissut riidan!

       *       *       *       *       *

Ensi viikko surulliselle juhlallisuutene oli mennyt, mutta painava
synkeys, mikä täyttää kunkin murhekodon, ei ollut poistunut, vaan
kävipä vielä raskaammaksi kun oli päästy kaikesta levottomuudesta,
mikä oli seurannut kaikista näistä järjestelyistä, surun osoituksista
ja vieraitten vastaamisista. Ulkonaisesta osanottamisesta todistuksia
ei puuttunut. Berkowin asema, tuttavuudet ja liittämykset tekivät
hänen kuolemansa merkilliseksi tapaukseksi. Ruumiin saatto,
johon tietysti kaikki tehtaan virkamiehet ja vuorilaitosten
työmiehet olivat liittyneet, oli ollut loppumaton. Mahdoton
paljous kutsumus-kortteja ja kirjeitä täytti nuoren perillisen
kirjoituspöydän, ja vaimonsa luona kävivät kaikki paikkakunnan
herrasnaiset. Kummallekin osoitettiin kaikkea mahdollista
huomaavaisuutta, osoitettiin senpä mieluummin kuin tässä ei tullut
kysymykseen turhain luuloin voittamisesta, kuten parooni niin
periviisaasti oli lausunut. Ei kellekään käynyt tämä kuolemantapaus
erittäin sydämelle, kenties ei ainoalle pojallekaan, jonka hyväksi
ainoasti vainaja kumminkin oli tehnyt niin paljon; sillä työläs on
rakastaa, missä ei laisinkaan kunnioitusta ole. Muuten oli vaikea
arvata, oliko isän kuolema koskenut Artturi Berkowiin syvälle,
vaiko vaan pinnalle. Joka näki hänen touhunsa ja toimensa muiden
parissa, uskoi kyllä jälkimäisen kohdan, ja yhtähyvin oli hänestä
tuon surullisen tapauksen jälkeen tullut ankaran vakainen ja miltei
luoksepääsemätön kaikille, paitsi niille, joiden kanssa hänen oli
välttämättömästi seurasteleminen. Eugenian mielen tyyneys ei voinut
ketään kummastuttaa, joka oli likemmin tutustunut asian haaroihin.
Hänessä, samoin kuin hänen isässään, katosi Berkowin kuoltua kaikki
viha häntä kohtaan; muusta tunteesta ei koskaan ollut kysymystäkään
-- ja valitettavasti asianlaita oli samainen monen muun suhteen;
sillä aivan monella oli ollut syytä siihen.

Insinöörejä ja työmestareita oli tämän onnen nostattaman miehen
pönäkkä ja törkeä käytös kovin usein loukannut; heidän oppinsa
ja taitonsa hän arvostelikin ainoastaan kauppatavaraksi, jota
hän maksamalla saisi niin paljon kuin tahtoi -- kuin että he
nyt kaipaisivat mokomaa esimiestä, joka piti arvossa, ei heidän
luonnettaan, ei kunnollisuuttaan eikä taitojaan, vaan ainoastaan
heidän mahdollisimman suurinta kelpaavaisuuttaan hänen hyödyksensä.
Vielä pahemmin oli asianlaita työmiehissä. Heissä vallitsi
täydellinen huolimattomuus, jossa ei voinut keksiä pienintäkään
säälimistä eli osanottavaisuutta. Berkow oli kuitenkin, vastoin
kaikkea mitä muuten taittiin hänestä sanoa, ollut teollinen nero
ensimäistä lajia. Hän oli köyhyydestä ja alhaiselta asemaltaan
kohonnut melkeän korkealle, oli aikaan saattanut laitoksia, jotka
laajuudessa vetivät vertoja maan etevimmille, ja hankkinut itselleen
aseman, jolla olisi voinut olla tuhansille ihmisille siunaukseksi.
Siunaukseksi hän ei kumminkaan ollut; hän ei tahtonut olla. Sentähden
välttämättömästi hänen muistoonsa kiintyiki se ajatus, mikä hänen
kuolemansa jälkeen huomattiin koko hänen ympäristössään ja kaikissa
hänen laitoksissaan, tuo kenenkään mainitsema, mutta kaikkein
omistama: Jumalan olkoon kiitos!

Mihin määrään perintö semmoisen elämän ja semmoisen kylvön jälkeen
todella oli niin kadehdittava, kuin näytti, jääköön sanomatta. Oli
miten oli, niin tämä perintö vieritti kokonaisen taakan tehtäviä
nuoren perillisen hartioille, joihin tehtäviin hän yleisen arvelun
mukaan, oli perin kykenemätön. Tosin oli hänellä kaikenlaisia
ammattimiehiä, päällysmiehiä ja edesvastauksen alaisia ympärillään;
mutta jota enemmin hänen isänsä oli osannut pitää heitä kaikkia
tahtonsa alaisina ja totuttaa heidät johtoonsa, sitä enemmin nyt
isännän kättä ja silmää kaivattiin, kaivattiin isäntää itseäkin.
Nyt piti pojan ottaa ohjat käteensä, ja jo ennen sen tehtyään
täytyi hänen pitää hyvänään se arvelu tahi pikemmin päättämys, jota
kaikkein hänen alamaistensa nureksumiset osoittivat. Nämä olivat jo
yksimieliset siitä, että hän olisi mitättömäksi luettava.

Neuvoittelusalissa olivat kaikki virkamiehet odottamassa nykyistä
esimiestä, joka oli käskettänyt heidät sinne täksi tunniksi.
Mutta joka vaan olisi nähnyt näiden herrain neuvontietämättömät,
levottomat ja osaksi huolestuneet kasvot, olisi huomannut, että
tässä oli kysymys jostakin muusta kuin ainoastaan tapamuotoisesta
tervehdyksestä ja esittelystä.

-- Tämäpä kova oli! sanoi tirehtööri Sihvoselle, joka vastikään oli
tullut pääkaupungista. Pahin, mikä ylimalkain taisi tapahtua! Jo
kauan olemme tienneet, että he keskenään neuvoittelevat ja tuumivat,
ja samoinhan asianlaita on kaikissa lähisissä tehtaissa. On nähty
kinan lähenevän, on käyty toimiin ja puuhiin sitä vastaan, mutta
että sen nyt jo piti tulla, juuri tällä hetkellä! Se saattaa meidät
kokonaan heidän valtoihinsa.

-- Hartonen on hyvästi aikansa valinnut, sanoi yli-insinööri
tuimasti. Hän tietää hyvin kyllä mitä tekee, kun astuu yksinään
etukynteen, ilman toisitta tehtaitta. Esimies kuollut, kaikki
työt seisahtuneet ja epäjärjestyksessä, perillinen kykenemätön
tarmokkaasti asioihin käsiksi käymään -- silloin tulee hän
vaatimuksineen! Aina olen sanonut sen teille, tuo Hartonen on
meille nuoli lihassa. Työmiehet ovat hyviä, eikä sovi heitä
moittia, jos he viimein vaativat jotakin vakuutta hengelleen
purnussa ja välttämättömimpiä elämän tarpeita. He ovat kauan kyllä
kestäneet rasittavia suhteita ja ovat niinikään tehneet järjellisiä
vaatimuksia, joihin käy myöntäminen. Mutta mitä he tahtovat määrätä
meille tämän johtajan kautta, sehän menee yli kaiken terveen järjen,
sehän on täydellistä kapinaa kaikkia oloja vastaan.

-- Mitähän nuori herramme nyt aikoo tehdä? kysyi joksikin
alakuloisesti Wilpponen, joka neuvottomain ja levottomain joukossa
oli neuvottomin ja levottomin kaikista.

-- Mitä hänen nykyisissä suhteissa täytyy tehdä, vastasi Sihvonen
vakaisesti, -- myöntyä vaatimuksiin.

-- Suokaa anteeksi, sitä ei hän voi! puhkesi yli-insinööri sanomaan.
Sepä kukistaisi kaiken järjestyksen ja muutaman ajan kuluessa
hävittäisi hänen peräti. Minä ainakaan en jää tehtaisiin, jos niin
käypi.

-- Ja kuitenkaan häntä muu keino ei auta, sanoi Sihvonen, olkapäitään
kohauttaen. Johan olen sanonut, että asiat eivät ole niin loistoisat,
kuin huhu tietää sanoa. Meillä on viime aikoina ollut vahinkoja,
melkoisia vahinkoja; me olemme olleet pakoitetut kaikilla suunnilla
hankkimaan tavaroille menekkiä, uhranneet summia laitoksiin --
noniin, me olemme kokonaan teostemme vallassa. Jos tehtaat pidättävät
muutamia kuukausia ja jos emme voi täyttää tälle vuodelle tehtyjä
välipuheita, niin loppumme on käsissä.

-- Tottapa väestö on saanut siitä jotakin vihiä, sanoi insinööri
synkeillä mielin, muuten eivät tohtisi tuommoista vastustamista
yritellä; mutta tiedättehän kyllä hyvin, ettei käy peruuttaminen,
mitä kerta on myönnetty. Hartonen on koettava kaikkia keinoja
päästäksensä asian perille, ja jos hän todellakin pakollisen olomme
aikana onnistuisi -- entäs, mitä herra Artturi sanoi, kun ilmoititte
hänelle miten asiat ovat?

Varsin omituista oli, etteivät herrat koskaan kutsuneet häntä "herra
Berkowiksi" tahi "isännäksi", ikäänkuin heille olisi ollut mahdotonta
asettaa nuorta herraa mihinkään näitten olojen yhteyteen; he
kutsuivat häntä yhä vaan "herra Artturiksi" tahi "nuoreksi herraksi",
kuten tapansa aina oli ollut häntä nimittää. Tuon viimeisen
kysymyksen johdosta kaikkein silmät kääntyivät Sihvosen puoleen.

-- Hän ei virkkanut niin mitään, vastasi Sihvonen. "Kiitän teitä,
Sihvonen!" Siinä oli kaikki tyyni. Hän otti vaan paperit, jotka
pahan pulamme todistuksena otin hänelle viedäkseni ja sulkeutui
huoneesensa. Sittemmin en ole hänestä kuullut mitään.

-- Minä olin hänen puheillensa eilen illalla ja esittelin hänelle
vuorityömiestemme vaatimuksia, sanoi tirehtööri. -- Tosin hän
kalmettui, kun Jobin sanoma ensin mainittiin; mutta sitte kuulteli
hän ääneti, sanaakaan virkkamatta, ja kun tahdoin tuoda esiin
muutamia ehdoituksia ja lohdutuksen perusteita, siinä varmassa
uskossa, että nyt ruvettaisiin neuvoittelemaan, niin hän toki laski
minun menemään tieheni. Hän tahtoi ensin miettiä asiata yksinään. Ole
hyvä ja huomaa: herra Artturi tahtoo miettiä! Aamulla sain käskyn
kutsua teidät kaikki tänne neuvoittelemaan.

Sihvosen suun äärille ilmaantui taas tuo vanha halveksimisen irvistys.

-- Luulen voivani edeltäkäsin sanoa teille tämän neuvoittelun
päätöksen: myöntäkää mitä hyvänsä, suostukaa ehdottomasti, tehkää
mitä tahdotte, mutta paras asia tänä hetkenä on takaus siitä, että
tehdas pysyy käymässä. Ja sitte julistaa hän, menevänsä kaupunkiin
armollisen rouvan parissa ja antaa asiain täällä käydä miten taivaan
herralle ja Hartoselle näyttänee hyväksi.

-- Mutta nytpä onnettomuudet häntä ahdistavat! Toinen kolaus
ottaa kun toinen jättää! virkahti Wilpponen, joka jalomielisellä
suuttumuksella otti poissa olevaa puoltaaksensa; väkevämpikin voisi
sortua.

-- Niin teillä on aina surkuttelemusta heikkoudelle, pilkkasi häntä
yli-insinööri. Viime viikolla te puolustitte jyrkästi voimallista.
Herra Hartonen sai silloin iloita erinomaisesta ystävyydestänne.
Vieläkö nytkin haaveksitte mitään hänen uroudestansa.

-- En, taivaan tähden! sanoi Wilpponen, miltei inhostuen. Minä oikein
kauhistun sitä miestä, ainakin -- herra Berkowin kuolinhetkestä
alkaen!

-- Minä niinikään, sanoi yli-insinööri lyhyesti, ja niinpä luulen
meidän kaikkeinkin tekevän. Onpa kauheata, että meidän täytyy juuri
hänelle näyttää voimattomuuttamme, mutta kun ei ole todistajia, on
paras olla vaiti. -- Luuletteko tosiaankin ilkeyttä mahdolliseksi?
kysyi Sihvonen, alentaen äänensä.

Tirehtööri kohautti olkapäitään.

-- Tutkinto on vaan vahvistanut sen tosi-asian, että köydet
katkesivat Ne ovat voineet katketa itsestään, mutta onko se
niin ollut, sen tietää Hartonen yksinään. No niin, tutkinto ei
ole saattanut mitään valkeuteen, ja jos joku toinen olisi ollut
johtajana, niin epäluuloa tosin ei olisi syntynyt. Se mies voi vaikka
mitä!

-- Mutta ajatelkaapas, eikö hän antautunut suurimman hengenvaaran
alttiiksi. Hypäys mikä pelasti hänen, oli ihka hengen uhan työ,
jota ei yksi kymmenestä olisi koettanut, ja joka ei toiselle olisi
onnistunutkaan. Hän sai olla valmis itse syöstymään syvyyteen ja
rusentumaan.

-- Huonosti tunnette Hartosen, sanoi yli-insinööri, päätä pudistaen,
jos luulette häntä silmänräpäyksenkään aikaa arveluttavan panna
henkensä alttiiksi, jos hän tahtoo yrittää jotakin, jossa henki
vaaraan joutuu. Olittehan paikalla, kun hän heittäytyi hevosten
eteen. Sillä hetkellä hänen mielensä oli pelastaa, ja jos hän tahtoo
pahaa tehdä, niin hän varsin vähän huolii siitä, että hänen oma
henkensä on vaarassa. Siinäpä juuri sen miehen kauheus onkin, ettei
hän huoli itsestään eikä muista, vaan hätätilassa uhraisi itsensäkin,
jos --

Hän vaikeni yhtäkkiä, sillä siinä hetkenä astui nuori isäntä
huoneesen. Artturi oli suuresti muuttunut, synkkä murhepuku teki
hänen aina kalpeat kasvonsa vielä kalpeammiksi, ja otsa ja silmät
osoittivat ettei hän viimeisinä öinä paljon ollut levähtänyt;
kuitenkin vastasi hän tyvenesti tehtaan herrain tervehdykseen ja
astui heidän keskelleen.

-- Olen antanut kutsua teidät, hyvät herrat, keskustellakseni
kanssanne asioista, jotka isäni kuoltua ovat joutuneet minun
huolekseni. Täällä on paljon järjestämistä ja parantamista enemmän
kuin kenties aluksi uskoimmekaan. Minä olen, kuten tiedätte, tähän
asti ollut kaukana tästä vaikutus-alasta, enkä tietysti voi niin pian
siihen tutustua, vaikka näinä viime päivinä olen sitä koettanut.
Odotan siis täysimmässä mitassa teidän hyvyyttänne ja mieltymystänne
auttamaan minua. Minä olen pakoitettu vaatimaan paljon kumpaakin
osaa, ja vakuutan teitä myös täydestä kiitollisuudestani.

Herrat kumarsivat ja useimmat näyttivät hyvin hämmästyneiltä, jota
vastoin yli-insinööri loi tirehtöörin puoleen silmäyksen, joka näytti
sanovan: "Tuohan oli hyvinkin järkeen puhuttu".

-- Muiden asiain, jatkoi Artturi, täytyy aluksi astua taammalle sen
satunnaisen onnettomuuden ja vaaran vuoksi, millä vuorityömiehet
uhkaavat meitä työn lakkauttamisella, ellemme myönny heidän
vaatimuksiinsa. Tässä tietysti ei voi tulla kysymykseen muuta kuin
yksi ainoa keino, millä asia ratkaistaan.

Nyt oli herra Sihvonen se, joka yli-insinöörin puoleen loi
silmäyksen, joka, yhtä selvästi kuin vastikään yli-insinöörin silmä,
sanoi: "Enkö sanonut, hän hellittää ehdottomasti! Kohta hän julistaa
lähtönsä kaupunkiin".

Nuori isäntämies ei kumminkaan näkynyt kiirehtivän siinä aikeessa;
hän vaan lausui:

-- Ensin on välttämätöntä hankkia tieto, miten väestö on järjestetty
ja kuka heitä johtaa.

Nyt seurasi hetkisen äänettömyys, ei yksikään herroista tahtonut
mainita sitä nimeä, joka tapahtuneessa onnettomuudessa oli saanut
niin surkuteltavan merkityksen; viimein sanoi yli-insinööri:

-- Se on Hartonen, joka heitä johtaa, eikä olekaan epäilemistä,
etteivät ole järkevästi johdetut ja ettei järjestelemässä ole mitään
vaille jäänyt.

Artturi katsoi terävin silmin eteensä.

-- Sitä pelkään minäkin, ja tottapa silloin taistelemaan tultaneen,
sillä täydellinen myöntyminen heidän vaatimuksiinsa tietysti ei voi
ensinkään tulla kysymykseen.

-- Tietysti ei ensinkään kysymykseen! kertoi yli-insinööri riemuten,
näin antaen alun vilkkaalle väittelylle, jossa suurella lujuudella
puollusti ennen ilmoitettuja mielenjohteitansa. Herra Sihvonen, joka
puollusti vastakohtaa, ei ollut vähemmin innokas kaikenlaisilla
vihjoilla ja viittauksilla, jotka nuori isäntä kyllä hyvin ymmärsi,
selittämään, kuinka välttämätöntä hellittäminen olisi. Tirehtööri
pysyi enemmin puoltamatonna, neuvoi soveliaasta aikaa odottamaan ja
sopimusta hieromaan. Muut vaan antoivat johtaja-miestensä puhua ja
rohkenivat ainoastaan silloin tällöin virkahtaa jonkun muistutuksen
tahi yleisen sanan.

Artturi kuulteli ääneti ja nähtävällä tarkkuudella kaikkia,
näyttämättä kallistumista kummallekaan puolelle; mutta kun Sihvonen
pitemmän puheensa lopuksi peittelemättä sanoi "meidän täytyy" kohotti
hän päänsä semmoisella jäykkyydellä, että kaikki mielenjohteet
ympärillään vaikenivat.

-- Meidän ei täydy, herra Sihvonen. Asia on katseltava useammalta
syrjältä, ei vaan rahan; tässä on lukuun otettava minun asemani
väestöä vastatusten, jonka perustus iäksi päiväksi olisi murrettuna,
jos antautuisin heidän valtaansa. Niin vähän kuin tunnenkin näitä
asioita, ymmärrän kuitenkin, että heidän vaatimuksensa ulottuvat yli
mahdollisuuden rajan, ja siinä te kaikki olette yhtä mieltä. Asiassa
voi olla väärää käsitystä, työmiehillä voi olla syitä valituksiin. --

-- Niitä heillä onkin, herra Berkow, keskeytti insinööri vakavasti.
He ovat oikeassa, kun vaativat tutkintoa ja parannuksia purnuissa ja
kun pyytävät korkeampia työpalkkoja, ja eräitä helpotuksia ja jako
työ-ajan suhteen sopii niinikään olla paikallansa; kaikki muut tuumat
ovat yllytettyä uhkausta, mikä yksistään johtaja Hartosen päästä on
lähtenyttä. Hän on koko tämän liikkeen henki.

-- Kuullelkaammepa siis ensiksi häntä! Olen jo antanut sanoa
heille, että hänen ja muidenkin asiamiesten läsnä-olo voi tulla
välttämättömäksi, ja he ovat siis täällä likellä. Tahdotteko käskeä
heidät tänne, herra Wilpponen.

Herra Wilpponen meni, hän astua tallusti suu auki, ja niin
äärettömästi oli hän hämmästynnyt, että oli milt'ei tyhmän näköinen.
Herra Sihvonen kohautteli silmäkulmiaan, katsoen tirehtöörin puoleen;
tämä otti näppiinsä nuuskua ja tähtäsi toisia herroja, jotka
tuonnemmin kaikki käännähtivät nuoren isäntänsä puoleen. Tämäpä nyt
ties: tehtävänsä, hän jakeli käskyjä, ryhtyi säätelemisiin ja käytti
siinä pontevuutta, joka ei laisinkaan ollut heistä mieleen, paitsi
ehkä yli-insinööristä, joka oli asettunut Artturin viereen, selin
tovereihinsa, ikäänkuin tietäen, minne nyt oikeastaan kuului.

Sillä aikaa tuli Wilpponen takaisin ja heti hänen jälessään astuivat
Olli Hartonen, Lauri ja eräs muu vuorityömies huoneesen; mutta
nämä kaksi jälkimäistä seisahtuivat, juuri kuin niin piti ollakin,
muutamia askelia taamma, antaen nuoren päällysmiehen yksinään astua
esiin.

-- Jumalan rauha! tervehti tämä, ja "Jumalan rauha!"
sanoivat niinikään molemmat toverit; mutta äänenlaatu tässä
vuorityömiesten vanhassa iloisessa tervehdyksessä tuntui merkitsevän
toista kuin sanat. Ollin käytöksessä oli aina ollut jotakin pontevaa
ja jäykkää, mutta tuo ei koskaan ollut ilmaantunut niin rohkeana,
milteipä loukkaavaisena, kuin nyt, kun hän ensi kerran tällä tapaa
astui päällysmiestensä eteen, ei enään alamaisena, jonka tuli
sääntöjä ja käskyjä vastaanottaa vaan lähettiläänä, joka eteen
asetti, jopa oitis määräsi heille vaatimuksensa. Eipä tuo ollut
tavallinen kopeus, mikä tuossa ponnessa puhui, vaan röyhkeä ylpeys,
perustuva ajatukseen omasta voimasta ja toisten heikkoudesta. Hän
antoi tummat, siniset silmänsä verkalleen liukua läsnä olevain
ääritse, kunnes ne viimein pysähtyivät isännän puolelle, ja huulensa
väännähtelivät nurjuudesta, siinä kun ääneti odotti, että häntä
puhuteltaisiin.

Artturi oli koko edellisen keskustelun aikana ollut seisallaan;
nytkin seisoi hän vallan vakaisena vastakkain sitä miestä, joka
pää-asiallisesti, sen mukaan kuin joka suunnalta väitettiin, oli
syynä siihen kukistukseen, mikä nyt uhkasi häntä. Tuosta vielä
rajummasta syystä, mikä pantiin isän viimeisten hetkien yhteyteen,
poika kaikeksi onneksi ei tiennyt mitään aavistaa, vaan kävi
täydellisellä mielenmaltilla keskustelemaan.

-- Alapäällysmies Hartonen, te olette eilen minulle ilmoitettavaksi
tirehtöörille esityttäneet kaikkein tehtaissani olevain työmiesten
vaatimukset ja uhanneet yleisellä työn lakkauttamisella, jollei
niihin myönnytä.

-- Niin olen, herra Berkow! kuului sangen lyhyt, joksikin jyrkkä
vastaus.

Artturi nojasi kätensä pöydälle, mutta äänensä oli kalsea ja
toiminnon tapainen; eipä ilmestynyt siinä pienintäkään äreyden
liikutusta.

-- Ennen kaikkia tahdon tietää, mitä tällä vehkeilemisellä
tarkoitatte. Eihän teillä olekaan vaatimuksia, sodan julistustahan
tämä onkin! Teidän pitäisi itse kunkin huomata, etten voi semmoisiin
myöntyä ja etten tulekaan sitä tekemään.

-- Josko voinette myöntyä, sitä en tiedä, herra Berkow, vastasi Olli
kylmästi, mutta luulen että tulette sen tekemään, sillä me olemme
päättäneet antaa tehtaiden istua, kunnes täytätte vaatimuksemme, ja
miehiä sijaamme ette saa koko maakunnasta.

Vastaus oli niin todentakainen, ettei ollut erittäin paljon sitä
vastaan väittämistä; mutta ääni, millä se lausuttiin, oli samalla
niin ivallinen, että Artturi veti otsansa kurtuille.

Tarkoitukseni ei ole kieltää teiltä kaikkea. Näissä vaatimuksissa
on monenlaista, minkä katson oikeutetuksi ja joihin sentähden
tahdon myöntyäkin. Katselmus ja korjaus purnussa, jota vaaditte,
on toimitettava; työpalkka ainakin osaksi korotetaan. Minun täytyy
sen vuoksi tehdä suuria uhrauksia, ehkäpä suurempia kuin tätä nykyä
tehtaan isäntänä voin täyttää, mutta kuitenkin pitää ne tapahtumaan.
Sitä vastoin ovat siksensä jätettävät ne kohdat, jotka vaan
tarkoittavat hallituksen kiskomista minun ja virkamiesten! käsistä ja
sen kurin kumoamista, joka toiminnossa, semmoisessa kuin meidän, on
hengen asia.

Ylenkatseen osoitus Ollin huulilta katosi, jättäen sijaa kummastuksen
ja epäluulon ilmaukselle. Hän katseli ensin virkamiehiä ja sitte
nuorta isäntää, ikäänkuin luullen sen sanoneen, mitä muut olivat
sille opettaneet.

-- On kyllä ikävää, herra Berkow, mutta ne kohdat eivät kumoudu,
vastasi hän röyhkeästi.

-- Kylläpä uskonkin, että juuri ne kohdat ovat pää-asiana teillä,
sanoi Artturi, vakavasti katsoen Ollia silmiin, kuitenkin sanon
vieläkin, että niiden täytyy kumoutua. Minä olen myönnytyksissäni
menevä mahdollisuuden aina äärimmäiselle rajalle, mutta siellä
pysähdyn, enkä astu askeltakaan edemmä. Mihin suostun, se on
tyydyttävä jokaisen, joka etsii kunniallista, kannattavaa työtä. Joka
ei siihen tyydy, se tarkoittaa kokonaan toista ja sen kanssa ei käy
sopimusta toivominenkaan. Minä annan teille miehen sanani siihen,
että kaikki, mikä on välttämätöntä työmiesten turvallisuudeksi
purnussa ja heidän työ-ansionsa korottamiseksi, on tehtävä, ja vaadin
nyt puoleltani luottamusta sanoihini. Mutta ennenkuin rupeamme niistä
keskustelemaan, täytyy teidän luopua vaatimustenne toisesta osasta.
Noutaa niitä on mahdotonta, enkä millään ehdoilla niihin suostu.

Hän säilytti yhä edelleen toimintomiehen maltillisen äänenlaadun,
mutta yhtähyvin tämä puhe siksi poikkesi nuoren perillisen
tavallisesta lausetavasta, että se Ollia hämmästytti. Tämä ei uskonut
omia korviaan, mutta jota enemmin odottamaton tämä vastustus oli,
tilassa, missä hän varmuudella oli odottanut arkaa ja hätäileväistä
peräytymistä, joka ehdottomasti myöntyisi mihin hyvänsä, sitä enemmin
tämä vastustus häntä yllytti, ja hillimätön luonteensa puhkesi vaan
kovin äkkiä valloilleen.

-- Tekisitte paremmin, herra Berkow, ettette tuolla tavoin
suorittaisi asiata, sanoi hän uhaten. Meitä on kaksituhatta ja
tehtaat ovat milt'ei meidän vallassamme. Se aika on mennyt, kun
annoimme räivätä ja tallata itseämme miten mielenne teki. Me
_vaadimme_ nyt oikeuttamme, ja jos emme saa sitä hyvällä, niin otamme
sen väkisin.

Herroja puoleksi pisti vihaksi, puoleksi huoletti. He aavistivat
kohtausta, joka, Hartosen tunnetun hurjuuden johteesta, kentiesi
päättyisi väkinäisyyksillä. Artturi oli käynyt tumman punaiseksi
kasvoiltaan; hän astui muutamia askelia edelleen ja seisahtui Ollin
eteen.

-- Ennen kaikkia olkaa hyvä ja puhukaa toiseen laatuun, Hartonen,
kun mieltänne ilmoitatte isännällenne! Jos tahdotte tulla
asiamiehenä täällä vastaanotetuksi ja semmoisena vaatia jonkinlaista
yhtävertaisuutta, niin laittakaa niin, että käytättekin itsenne miten
semmoisissa keskusteluissa sopii, älkääkä lasketelko mitään uhkauksia
väkivallasta ja kapinasta vasten silmiämme! Te vaaditte kuria ja
järjestystä väeltänne ja minä vaadin samaa teiltä. Olkaa siellä
ulkona toverienne joukossa vallitsijana niin paljon kuin tahdotte,
mutta niin kauan kuin minä olen täällä, minä olen tehtaiden herra, ja
aion sinä pysyäkin. Ojentakaa itsenne sen mukaan.

Jos ukkonen olisi lyönyt neuvoittelusaliin, se ei olisi tehnyt
suurempaa vaikutusta kuin nämä voimakkaat ja kunnioitusta
vaikuttavaiset sanat tekivät. Herrat ensimmältä väistyivät,
mutta yrittivät sitte asettaumaan suojelevaksi kehäksi nuoren
isännän ympärille, joka kuitenkin kädellään hätäilemättä osotti
heidät paikoillensa. Molemmat vuorityömiehet katsoa tuijottivat
töllistyneenä hänen puoleensa, mutta ei yhteenkään heistä nämä
sanat niin kovasti koskeneet kuin Olliin. Hän oli muuttunut
kalmanvaaleaksi. Puoleksi kumartuneena seisoi hän siinä, tutisevin
huulin ja silmät pullistuneena juurikuin olisi hän kykenemätön
tajuamaan, mitä kumminkin näki ja kuuli. Sitte näytti hän yht'äkkiä
huomaavan, kuinka mahdottomasti hän oli erehtynyt tämän miehen
suhteen, kun muutamia päiviä sitä ennen oli väittänyt, ettei sitä
kävisikään mihinkään lukuun ottaminen, ja nyt näki leimauksen hänen
silmissään välähtävän väkevästi. Kuin suuttunut jalopeura oli hän
hyökäämäisillään; mutta samoin kuin jalopeuraa hillitsee nyt häntäkin
voimakas silmäys, joka kirkkaana lujana ja levollisena kohtasi häntä.
Artturi oli järkähtämättä seisonut paikallaan, hän oli ainoastaan
luonut silmänsä auki täysikookkaiksi, ja tällä silmäyksellä valloitti
hän päälle yrittävän raivon pysymään rajoissaan. Ainoastaan muutamia
sekuntia kesti tätä keskinäistä silmäelemistä, ja heidän välinsä oli
ratkaistuna. Verkalleen aukeni Ollin nyrkki; verkalleen katosi hurja
uhka hänen kasvoistaan ja silmät alenivat lattiata kohti. Hän oli
nuoressa isännässä tavannut vertaisensa, ehkäpä väkevämpänsäkin ja --
hän nöyristyi hänen edessään.

Artturi astui takaisin. Äänensä oli taas kylmä ja levollinen, kun
jatkoi:

-- Sanokaa nyt kumppaleillenne, mihinkä voin myöntyä ja mitä minun
täytyy kieltää! Sanokaa myöskin, etten peruuta ainoatakaan sanaa,
minkä olen puhunut. Tällä kertaa minulla ei ole muuta teille
sanomista.

-- Noh, mitäpä siis; Ollin ääni kuului sortuneelta, milt'ei
sisällisen vihan tukehtuneelta. -- Sitte julistan teille tehtaidenne
kaikkein työmiesten nimessä, että nämä tehtaat huomispäivästä alkain
lakkaavat käymästä.

-- Hyvä se! Siihen olen tytyväinen. Mutta nyt varoitan minä teitä
vielä kerran, Hartonen, kaikista ajattelemattomista yrityksistä.
Teillä sanotaan olevan rajaton valta kumppalienne joukossa. Pitäkää
siis siitäkin huoli, että rauha ja järjestys voimassa pidetään,
älkääkä luulko, että säikäytätte minua häiritsevillä hankkeilla!
Minä ja virkamieheni tahdomme tehdä kaikki mitä voimme välttääksemme
kaikkia riitoja, mutta jos meitä niihin pakoitetaan, niin meidän on
ryhtyminen toimiin ja puuhiin niitä vastaan, ja hätätilassa käytän
isäntävaltaani. Säästäkää sekä minua että itseänne siitä!

Olli kääntyi mennäksensä pois, mutta jäähyvästisilmäyksensä vihaan
ja raivoon sekaantui toinen, vielä syvällisempi intotuli, jota
ei kukaan liene aavistanut, mutta joka väkevästi rasitti tämän
hurjan ja kiihkoisen miehen rintaa. Hän oli niin kauan ylenkatsonut
"vennokasta" ja riemuinnut siinä ajatuksessa, että tätä vennokasta --
joku toinenkin ylenkatsoisi. Jos hän tämän toisen edessä ilmaantuisi
semmoisena kuin nyt tässä, silloin olisi ylenkatse loppunsa saanut,
ja nuo suuret, ruskeat silmät, jotka olivat hänen hillinneet,
voisivat siltä toiselta ansaita jotakin muuta kuin vihaa ja
vastenmielisyyttä. Syvä kalpeus, mikä nuhteiden saatua peitti nuoren
vuorityömiehen kasvot, kävi yhä syvemmäksi hänen pois kääntyessään.

Saammehan nähdä, kuka kauemmin kestää. Siksi onnea vaan!

-- Hän meni molempine kumppalineen, mutta jälkimäisten kasvoista voi
huomata, että vastikään päättynyt keskustelu oli vaikuttanut heihin
aivan toisin kuin heidän johtajaansa. Puoleksi arasti, puoleksi
kunnioittavasti katsahtivat he takaisin nuoren isännän puoleen, ja
heidän käytöksessään oli jotakin vitkailevaista ja epäröitsevää,
heidän sieltä erotessa.

Artturin tarkastava silmä seurasi heitä ja hän kääntyi nyt herrain
puoleen.

-- Tuossa on meillä jo kaksi, jotka seuraavat häntä vaan puolittain!
Toivon useimpain malttavan mielensä aikaa saaden; tätä nykyä, hyvät
herrat, meidän täytyy mukautua välttämättömyyteen ja antaa tehtaiden
istua. Arvaan kyllä vaaran, mikä tässä etäisessä tienoossa uhkaa
meitä kahdeltatuhannelta ihmiseltä, joilla on Hartonen johtajana;
mutta minä olen päättänyt pitää puoltani eikä peräytyä, siksikuin
asia on ratkaistu. Tietysti se on teidän vapaassa tahdossanne,
tahdotteko tässä seurata minua. Koska te lähes jokainen olette
päätöstäni vastaan, niin tietysti en tahdo pakoittaa päällenne sen
seurauksia, vaan tahdon kernaasti laskea jokaisen täältä erilleen,
joka ehkä katsoo jonkun ajan poissaolon tehtaista välttämättömäksi.

Yleinen innokas kieltäyminen oli vastauksena tähän ehdoitukseen.
Kaikki herrat tunkeilivat miltei suuremmalla innolla nuoren isännänsä
ympärille, vakuuttamaan häntä, ettei yksikään luopuisi paikaltaan.
Yksin hämmästyneellä Wilpposellakin näytti yht'äkkiä olevan oikea
jalopeuran rohkeus, niin tarmokkaasti yhdistyi hän samaan päätökseen.
Artturi hengähti syvästi.

-- Kiitän teitä, hyvät herrat! Iltapäivällä puhelemme enemmän ja
sovimme töistä ja toimista, joihin on ryhdyttävä; tällä kertaa täytyy
minun jättää teidät. Teitä, herra Sihvonen, odotan tunnin perästä
sinne työhuoneeseni -- vielä kerran, minä kiitän teitä kaikkia!

Vasta hänen mentyänsä ja oven suljettua, puhkesivat kaikki ne
hämmästyksen, mieltymyksen ja huolen liikutukset sanoiksi, jotka
hänen läsnä-olonsa tähän asti oli pidättänyt.

-- Minä vapisen joka jäsenessäni; sanoi Wilpponen, kun nyt,
ajattelematta päällysmiestensä läsnä-oloa, heittäysi tuolille;
mutta äskeinen seikka näytti tehneen lopun kaikista tavallisista
käytöksistä. -- Taivaallinen Jumala, minkälainen kohtaus! Jo luulin
Hartosen, tuon hurjan ihmisen, hyökkäävän hänen päällensä; mutta
semmoiset silmäykset, semmoinen puheen laatu -- kuka sitä olisi
nuoresta herrasta aavistanut!

Hän oli kovin tuikea, ylen tuikea! moitti Sihvonen; mutta tässä hänen
moitteessaankin ja epäilevässä päänpuistelussaan oli kokonaan toinen
luonto, kuin ennen Artturista virkatuissa sanoissa oli ollut. -- Hän
puhui aivan niinkuin hänellä vielä olisi miljoonia komennettavina,
eikä niinkuin tehtaiden käynti olisi hänellä hengen kysymyksenä.
Isänsä olisikin tässä ylpeyttään katsomatta ehdottomasti antanut
perään, sillä se olisi ollut ainoa keino asiainsa pelastamiseksi
ja omaa kunniatansa ja isännän arvoaan hän ei pannut kysymykseen.
Pojalla näkyy olevan toinen mieli; mutta ne sanat, joita sopi
käyttää vuosi tätä ennen, eivät nyt kelpaa. Hänen olisi pitänyt olla
varovaisempi eikä noin jyrkkä puheissaan, niin hänellä aina olisi
ollut tilaa mieltänsä muuttaa jos --

-- Männikköön turhine pelkoinenne! keskeytti hänen yli-insinööri
kiivaasti. Suokaa anteeksi, Herra Sihvonen, että käyn rajuksi;
mutta näkyypä, että olette konttoorissa työskennelleet, ettekä
työmieslaumoja johtaneet. Hän on arvannut juuri oikean nuotin, hän
on vaikuttanut heissä kunnioitusta, ja tämmöisissä tapauksissa
siinä on kaikki. Ystävällisen puhuttelemisen he olisivat katsoneet
heikkoudeksi, ylhäisen maltillisuuden ylpeydeksi. Heidän omaa
kieltänsä: joko -- taikka, täytyy heidän kanssansa puhua, ja sen
ymmärtää herra Berkow paremmin kuin kukaan muu; sen kyllä näitte
Hartosesta.

-- Pelkään vaan, että hän, oli miten oli, arvaa edessämme olevan
taistelun kovin helpoksi, sanoi tirehtööri vakaisesti. Omin päinsä
olisivat työmiehemme tyytyneet siihen, mitä hän myöntää, mutta
Hartosen johdattavina he eivät sitä tee. Hän ei rupea mihinkään
sopimukseen. Mutta herra on oikeassa, hän on mennyt suostumuksissa
ainakin rajojen äärille; etemmä meneminen olisi hänen itsensä,
asemansa ja meidän kaikkein alttiiksi panemista!

Nyt he kaikki yhtä rintaa puhuivat "herrasta", niinkuin tämä
ylimys-nimitys seuraisi itsestänsä. Muutamissa tunneissa oli
Artturi sen valloittanut; nyt ei enään näyttänyt muuta nimitystä
heidän isännelleen löytyvänkään. Tottapa lienehän näyttänyt itsensä
valtijana.

Ne kolme asiamiestä olivat lähteneet huoneesta ja menivät nyt
tehtaita kohden. Olli ei virkannut sanaakaan, mutta Lauri sanoi
puoli-ääneen:

-- Väitithän kerta, että jos joku ajallansa näyttäisi ikeniään ja
ajallansa lausuisi meille oikeat sanat, niin -- mutta kuulepas, Olli,
minä luulen hänen tuolla ylhäällä sen ymmärtävän!

Olli ei vastannut, hän katsahti ylös akkunoihin ja ukonpilvi peitti
hänen otsansa.

-- Tämäpä siis olikin se, joka piili hänen silmissään, kun aina
näyttivät niin uneliailta, ikäänkuin hän ei olisi kelvannut mihinkään
muuhun maailmassa kuin nukkumaan! jupisi hän hammasta purren.
"Niinkauan kuin minä olen täällä, minä olen tehtaiden herra!"
Luulenpa tosiaankin hänellä olevan siihen luonnonlahjaa.

He kohtasivat nyt joukon vuorityömiehiä, Ollin väkeä, jotka eivät
olleet menneet kaivokseen ja nyt piirittivät nämä kolme asiamiestä
hätäisillä kysymyksillä.

-- Antakaa Ollin kertoa se teille! sanoi Lauri kuivasti.

-- Luulen, ettemme olekaan oikeata miestä tavanneet; hän ei aiokaan
mihinkään suostua.

-- Eikö? -- Vuorityömiehet näyttivät kaikki pettyneen. Toista
vastausta olivat he toki odottaneet. Muutamia huutoja ja uhkauksia
nuorta isäntää vastaan, jonka nimeä useita kertoja halveksimalle
mainittiin, joutuivat kuuluviin.

-- Vaiti! ärjäisi Olli heille. Te ette tunne häntä semmoiseksi,
kuin me nyt olemme hänen nähneet. Ajattelinpa, että nyt niin
helposti pääsisimme voitolle, kun isä on poissa; mutta kaikki olemme
erehtyneet pojan suhteen. Hänellä on mitä ei yksikään olisi uskonut
sillä vennokkaalla olevan, hänellä on tahto! Vakuutan teitä, että se
tulee antamaan meille kyllin tekemistä.

       *       *       *       *       *

Oli vielä joksikin aikaisin aamupäivällä, vielä tuoksuivat ja
kimmaltelivat vuoret ja metsät raikkaan keväisen aamun kasteessa,
kun Eugenia aivan yksinään ratsasteli metsätietä. Hän oli oivallinen
ratsastaja ja rakasti tätä huvitusta innostuksella, ja kuitenkin
oli hän täällä maalla nauttinut sitä harvemmin kuin tapansa
oli. Ensistäkin oli ilmanlaatu estänyt kaikki huviretket, sitte
puuttui häneltä halua siihen, mutta pääsyynä oli se, että hänen
kaunis ratsunsa oli hänen miehensä kihlaus-ajalla lahjoittama, ja
että hän nyt kerta oli tottunut siirtämään vastenmielisyytensä
antajaa kohtaan kaikkeen, mikä suorastaan tuli häneltä. Ainoastaan
vastenmielisyydellä oli hän hääpäivänä käyttänyt niitä kalliita
timantteja, jotka hän oli saanut morsiuspukunsa koristeiksi; sitte ne
eivät olleet enään liikkuneet koteloistaan; ainoastaan pakollisesti
liikkui hän siinä ylellisessä komeudessa, mikä ympäröitsi naimisensa
jälkeen, ja tämänkin ihanan eläimen, joka oli maksanut niin
tarumaisen summan ja joka, hänen ensi kerran kihlattunsa vierellä
sillä ratsastaessa, oli saattanut koko kaupungin ihmettelemään,
sen valtijatar silminnähtävästi laiminlöi, jättäen sen kokonansa
palvelijain huostaan.

Sitä suuremman kummastuksen nosti se palvelijoissa, kun armo eräänä
päivänä käski satuloita hevosen huviratsastukselle, ja sanoi
palvelijalle, joka hankkiutui kuin tavallisesti häntä saattelemaan,
että hän tällä kertaa tahtoi ratsastaa yksinään. Käskynsä tietysti
toteltiin, joskin jollakulla kummastuksella, ja hän ratsastikin
tiehensä yksinään. Artturi tietysti ei tietänyt siitä mitään; Eugenia
näki häntä nyt jos mahdollista vielä harvemmin kuin ennen; Artturi
jäi monesti pois atrioilta, ja molemmat puolisot elivät ylimalkain
niin erillään, että ainoastaan ylen harvinaisissa tapauksissa toinen
tiesi mitä toinen tänä tahi toisna päivänä teki.

Eugenia ratsasti ravakkaa juoksua poikki metsän, kohtaamatta yhtään
inhimillistä olentoa; täällä tuntuikin hyvin yksinäiseltä, ja
tämä yksinäisyys, tämä aamun vilppaus ja ihanuus ei voinut olla
elähyttävästi vaikuttamatta nuoreen rouvaan, joka moneen päivään ei
ollut liikkunut puistoa kauemmaksi. Tehtaat olivat työttöminä ja
jonkunlainen petollinen lepo ja hiljaisuus vallitsi tällä muuten
niin uutteralla tilalla; mutta sitä vilkkaammin työ kävi nuoren
isännän työhuoneessa, josta hän nyt harvoin liikkui mihinkään.
Tehtaan herrat tulivat ja menivät; neuvoitteluja pidettiin, kirjoja
ja papereita tarkasteltiin; Sihvonen matkusti pääkaupungin ja tehtaan
väliä ehtimiseen; sillä välin lenteli kirjeitä ja lennätinsanomia
edes ja takaisin; mutta tämä ponnisteleva toimellisuus oli niin
vakaisen ja synkeän näköistä, että oli kuin olisi aavistettu jotakin
onnettomuutta, jota tahdottiin estää ja jota vastaan ainakin
tahdottiin varustauta. Eugenia tiesi työmiesten suhteen oltavan
jonkinlaisessa epäsovussa. Artturi oli itse puhunut hänelle siitä
ja lisännyt, ettei asia olisi juuri minkään arvoinen ja että se
ennen pitkää saataisiin sovituksi. Hän oli sanonut sen hänelle hyvin
tyvenmielisesti, kylmästi ja vaan käskenyt hänen satunnaisilla
huviretkillään niin paljon kuin mahdollista välttämään niitä kyliä,
joissa vuorityömiehet asuivat, heissä kun tätä nykyä muka vallitsi
jonkunlainen vihamielisyys. Tehtaan herratkin lienevät sen ohessa
saaneet jonkun vihjan, etteivät huolestuttaisi nuorta rouvaa, sillä
Eugenian yritykset saada siltä suunnalta likempiä tietoja menivät
tyhjään, hän kun vaan sai kohteliaasti kierteleviä vastauksia ja
rauhoittavia vakuutuksia. He olivat sanoneet hänelle, ettei hänen
pitäisi ensinkään huolehtia, että asia oikeastaan ei ollut minkään
veroinen, vaan että sovintoa voitiin joka päivä odottaa -- ja
kuitenkin Eugenia selvästi tunsi tuon kielletyn vaaran, samaten, kuin
hän myös havaitsi sen muutoksen, mikä vanhan Berkowin kuolemasta
aikain oli tapahtunut hänen puolisossaan, vaikka tämä ei ollut
mitenkään käytöstään häntä kohtaan muuttanut.

Nuori rouva oli luonteelleen rohkeampi ja uljaampi, kuin ettei olisi
katsonut tätä säästäväisyyttä kohtaansa jonkinlaiseksi loukkaukseksi.
Tietysti hänellä ei ollut oikeutta miehensä luottamukseen, eikä
oikeutta käydä osalliseksi hänen huoliinsa, kentiesi vaaroihinsa;
mitä muut naiset saivat vaatia, se oli hänestä kaukana. Kun ero
kerta on päätetty ja vaan moniaita kuukausia kärsitään toisiaan näön
vuoksi, että niin vähän kuin mahdollista annettaisiin maailmalle
rupattamista, silloinhan ollaan oudot toistensa harrastuksille.

Senpä Eugeniakin ymmärsi, ja jos hän ei olisi ymmärtänyt niin Artturi
olisi sen hänelle selittänyt, sillä samassa kuin hän, päivä päivältä
yhä enemmin irroitti itsensä entisestä velttoudestaan ja voimalla
ryhtyi mitä pontevimpaan toimellisuuteen, samassa hän yhä enemmin
kylmistyen ja vierastaen vältteli häntä; Eugenia olikin hänelle
kiitollinen siitä, että hän koki huojentaa tapahtuvaa tuskallista
eroa siten, että nyt kohteli häntä juuri kuin outoa ihmistä.

Eugenia ei ollut ymmärtämättä, että Berkowin kuolema oli poistanut
suuren esteen hänen toivotuksiltaan. Berkow tuskin olisikaan
suostunut tätä yhdistystä purkamaan, jota kunnianhimonsa niin
suuresti oli halunnut ja jonka hän oli maksanut kalliisti kyllä.
Poikansa ajatteli tässä toisin. Hänelle tämä yhdistys oli yhtä
yhdentekevä, kuin se puoliso, jonka hän entisessä toimettomassa
myöntyväisyydessään oli antanut itselleen pakoittaa. Hän oli
vapaatahtoisesti suostunut eroon jo ennenkuin Eugenia oli koettanut
taivuttaa häntä siihen, ja tämä ero, joka muuten pian yleensä maksaa
niin äärettömän paljon taistelua ja mielikarvautta, niin monta
kyyneltä, joka usein herättää kaikki ihmis-sydämen kiihkohimot heidän
syvyydestään, valmistui tässä niin rauhallisesti ja kiihkottomasti,
niin täydellisessä keskinäisessä sovussa ja semmoisen kylmyyden,
kohteliaisuuden ja tunnottomuuden ohessa, että se tosiaankin oli
varsin ihmeellistä.

Hevonen pillastui yhtäkkiä. Se ei ollut tottunut ratsuvitsaa
maistamaan, vielä vähemmin niin ankara kuin se nyt sai; se sai
tänäpänä paljon kärsiä valtiattarensa kärsimättömyydestä, ja jos
tämä ei olisi ollut semmoinen mestari ratsastus-taidossa kuin oli,
niin tuo tulinen ja äkäinen eläin olisi antanut hänelle tarpeeksi
tekemistä. Nyt hän sai sen jollakin ponnistuksella hillityksi, mutta
nuoren rouvan hienot kulmat pysyivät kurtussa ja huulet kovasti
ummistettuina ikäänkuin sisällisestä närkästyksestä, oli se sitte
hevosen vastustuksen tähden tahi sen tähden, että jossakin toisessa
puuttui vastustusta.

Hän oli sillä aikaa ennättänyt arentikartanoon, joka oli puolen
tunnin matkan päässä laksossa, ja nyt meni hän vuorta ylös, ei kyllä
sitä jyrkkää polkua, jota hän tuonoin asteli Artturin parissa, sillä
sitä ei käynyt ratsastamalla kulkeminen, vaan ei kaukana siitä vei
kiertävä, mutta huokeasti kuljettava ajotie kukkulalle. Hevonen, joka
oli tottumaton semmoisiin mäkilöihin, taipui vaan vastenmielisesti
tähän ponnistukseen, ja kukkulalle päästyään täytyi Eugenian
seisahduttaa, suodakseen hevoselle tarpeellista levähdystä.

Nyt oli sumu, joka edellisellä kerralla peitti vuoren, kadonnut, ja
kirkas päivä-paiste virtasi valaisevana ja lämmittävänä yli maan,
niinkuin ei koskaan olisi aikaa ollutkaan, jolloin sade ja myrsky
täällä olivat vallasta taistelleet, ja jolloin maisema yltympäri oli
ollut harmaan, muodottoman huurukuvan näköisenä. Vielä lepäsivät
laksot aamuvarjojen viileässä, sinerväisessä sumussa, mutta sitä
kirkkaampina kohosivat vuoret lukemattomine kukkuloineen, toinen
toistansa ylemmä, kuin yksi ainoa viheriä vuorimeri, siintäviin
kukkuloihin asti etäällä. Tummat kuuset olivat koristaneet itsensä
vereksellä, vaalealla vihannalla, ja täällä metsänvaipalla ja siellä
ulompana kallioisella pohjalla, juurien ja kivien välissä, missä
ikänä köynnös oli löytänyt paikan tahi taimi voinut juurtua, kukoisti
ja lemusi tuhannen muotoisia ja värisiä kasveja. Ja siihen lisäksi
ojat vaahtoisina laskeusivat laksoon, lähteet lorisivat, ja kaiken
tämän ylitse kaariutui pilvetön, heleän sininen keväinen taivas.
Kaikki oli niin loistavan kirkasta, niin vapaata ja suurta, kuin
tahtoisi luonto tälläkin äsken herätetyllä elolla parantaa joka
haavan, murtaa joka vankiuden, ikään kuin ei mikään täällä voisi
hengitellä, mikä ei ollut heimoa vapaudelle ja onnelle.

Ja kuitenkin oli nuoren naisen katsanto niin tavattoman vakainen,
kasvonsa niin tuskallisessa jännityksessä, kuin kaikesta tästä
ympäröivästä ihanuudesta hänelle olisi jotakin salaista kipua.
Kuitenkin olisi hänen pitänyt voida tarpeekseen hengähtää,
ajatellessaan sitä luvattua vapautta, mikä hänellä oli oleva,
ennenkuin vielä toinenkin kevät tervehti maata. Minkä tähden ei
hän voinutkaan sitä tehdä, minkä tähden vihlaisi tämän ajatuksen
rinnalle eräs tunne hänen sieluaan, joka oli sukua tuskallekin?
Vaikuttiko kentiesi vielä tuska siltä hetkeltä, jona ero tarjottiin
ja hyväksyttiin? Hän ikävöi niin hartaasti tätä eroa; hän kärsi
niin äärettömästi niissä kahleissa, joita hän tuskin enään jaksoi
kantaa; aina siitä asti kuin hän Artturin seurassa oli täällä
ylläällä, ei hän sitä jaksanut! Aina siihen asti oli hän ollut
luja ja järkähtämätön uhrauksessaan isän hyväksi, alamaisuudessaan
pakolliselle kohtalolle, vihassa pakoittajia kohtaan, mutta aina
siitä hetkestä asti näytti koko hänen tunteensa laatu muuttuneen.
Sinä hetkenä oli salainen vastustusvoima syntynyt hänen sydämessään,
taistelu jostakin, mikä piili hämäräisenä ja lausumattomana hänen
sydämensä pohjassa ja jota hän ei mihinkään hintaan maailmassa
tahtonut päästää itseään vallitsemaan; ja kuitenkin, se oli juuri
tämä, mikä oli häätänyt hänen ulos tänä aamuhetkenä ja milt'ei
vastoin hänen tahtoaan vienyt hänen tälle paikalle; kuitenkin oli
se ainoana syynä siihen, että parooni Windegin tytär taisi unhottaa
entistänsä siihen määrään, että jätti kotiin palvelijan, jonka aina
oli tapa saatella häntä tämmöisillä huvi-retkillä. Hän ei tainnut
eikä tahtonut ottaa todistajaa seuraansa tänä päivänä -- ja hyvä
oli, ettei semmoista ollutkaan, sillä pysähtyessään hevosinensa
sinne kukkulalle ypö yksinänsä, tapasi hänen keskellä kaikkea tätä
päiväpaisteista kevätloistoa ikäänkuin hiljainen ikävä sen hetken
salavihkoisesta lumouksesta, kun sumu ja pilvet liehuivat hänen
ympärillään, kun petäjien latvat suihkivat heidän molempain päällä
ja myrsky tohisi vuoren rommakoissa ja laksoissa; siitä hetkestä,
jolloin ne suuret ruskeat silmät, jotka silloin ensi kerran loivat
verhonsa hänen edessään, antoivat hänelle ensimäisen aavistuksen
siitä, että siitä miehestä olisi voinut tulla paljo kentiesi mitä
hyvänsä, jos häntä olisi rakastettu ja hän olisi rakastanut,
ennenkuin hänen oman isänsä käsi syöksi hänen siihen pyörteesen,
jossa niin monen kyky on lannistunut. Ja tätä muistellessa heräsi
eräs muukin tunne, jota Eugenia Windeg ei koskaan ennen ollut
kokenut, joka oli aiottu vasta Berkowin puolison koettavaksi, tuska,
paljon hiljaisempi, mutta myös paljon syvällisempi, kuin kaikki mitä
hän tähän asti oli kärsinyt, ja hän laski käden silmilleen, joista
lämpöinen kyynelvirta hillittömästi valahti.

-- Armollinen rouva!

Eugenia hypähti, ja samassa hyppäsi oudosta äänestä säikähtynyt
hevonen syrjään, mutta samana hetkenä oli voimakas käsikin tarttunut
ohjiin ja pakoitti nyt hevosen asettumaan. Olli Hartonen seisoi juuri
hänen vierellään.

-- En tiennyt hevosta niin araksi, mutta sainpa heti sen ohjista
kiinni, sanoi hän anteeksi pyytävällä äänellä, samalla kun
puoleksi levoton, puoleksi ihmettelevä silmäys vilahteli nuoren
ratsastajattaren ääritse, joka, vaikka hämmästynyt, oli pysynyt
satulassa.

Eugenia pyyhkäisi kädellä sukkelasti kasvojaan, saadakseen kyynelten
jälet pikaa katoamaan, mutta myöhään. Epäilemättä oli Hartonen nähnyt
nämä kyynelet, ja tämä ajatus ajoi heleän punan Eugenian poskille,
ja teki hänen äänensä tyytymättömyyttä osoittavaksi, kun äkisti ja
jyrkästi sanoi:

-- Päästäkää ohjat! Hevonen ei ole tottunut, että tuntematon häntä
pitelee, ja pilttoupi pian vieraan ihmisen kosketuksesta. Te saatatte
sekä minun että itsenne vaaraan läheisyydellänne.

Olli totteli ja astahti syrjälle. Eugenia silitteli kädellään
hyväillen hevosen kaulaa; hän oli ainoastaan korskuvalla
malttamattomuudella suvainnut tuon vieraan käden, jonka voimaa se
kumminkin ensi hetkessä oli totellut, mutta asettui ennen pitkää
valtiattarensa hyväilyksistä.

Sillä aikaa olivat Hartosen silmät yhtenänsä luotuina nuoreen
rouvaan, joka hevosen selässä näyttikin niin komealta kuin
harvat hänen sukupuolestaan. Musta ratsuvaatetus, pieni hattunen
huntuneen, vaaleiden palmikoiden ja ihanain, vielä kyynelistä
punoittavain kasvoin peittona, keveä ja vakava ryhtinsä, jota
hän hevosen levottomuudessa ei hetkeksikään menettänyt, tekivät
Eugenian solakkaan vartalon oikein ihastuttavaksi. Koko ilmestys,
siinäkun hän istui ihanan eläimen selässä, kirkkaan auringon valon
ympärivirtaamana, oli kunnon ja sulon täydellinen kuva.

-- Olitteko te täällä kukkulalla, Hartonen? kysyi Eugenia toivoen,
että Hartonen olisi tullut sinne samalla hetkellä kuin hän puhutteli
häntä, eikä siis ollut nähnyt hänen kyyneliään. En havainnut teitä
ennen.

-- Minä seisoin vähän tuonnempana! hän viittasi vastapäätä olevaan
metsään, jonnepäin Eugenia ei ollut katsonut. Näin teidän ratsastavan
tänne ylös ja seisahduin teitä odottamaan.

Nuori rouva, joka aikoi ratsastaa hänen sivutsensa metsään, pidätti
hevosensa kummastuneena.

-- Odottamaanko minua? toisti Eugenia. Minkä vuoksi?

Olli ei vastannut.

-- Oletteko yksinänne, armollinen, rouva? Aivan yksinännekö? Eikö
teillä ole palvelijaakaan muassanne, niinkuin tavallisesti?

-- Ei ole, näettehän että olen aivan yksinäni. Olli astui äkisti,
mutta tällä kertaa varovammasta kuin sitä ennen, hevosen rinnalle.

-- Sitte täytyy teidän palata! Hetikohta! Minä saatan teitä, ainakin
kunnes tulette tehtaiden näkyviin.

-- Mutta mitä varten kaikki tämä? kysyi Eugenia enemmin ja enemmin
hämmästyen tätä tarjousta ja nuoren vuorityömiehen kurttuista otsaa.
-- Onko mitään vaaraa täällä metsässä, taikka onko täällä jotakin
muuta peljättävää?

Olli loi silmänsä alemmalle metsätielle, jonka mutkat osaksi olivat
näkyvissä.

-- Me olimme masuunin luona tuolla ylhäällä! sanoi hän vihdoin
pitkään, minä ja toverini. Minä lähdin yksinäni suorinta tietä sen
tähden, että tahdoin olla ennen palanneena, toiset menivät ajotietä.
Te voisitte viimein kohdata heidät, armollinen rouva, ja silloin
tahtoisin kernaammin olla teitä likemmällä -- kävi miten kävi.

-- En pelkää, vastasi Eugenia vakaasti, ja minä toivon etteivät
he toki loukkaa minua. Tiedän kyllä työmiehissä tyytymättömyyttä
vallitsevan, mutta minulle on sanottu, ettei se ole juuri minkään
arvoista ja että se kohta saadaan asettumaan.

-- Silloin on teille valheteltu! keskeytti hänen Olli tuimasti.
Sovinnosta ja vähäpätöisyyksistä nyt ei olekaan kysymystä. Herra
Berkow on julistanut meille sodan, taikka me hänelle, joka on
yhdentekevä. Se vaan, että olemme tätä nykyä riidassa, ja se ei lopu
ennen kuin jompikumpi meistä on hukassa. Sen sanon minä teille,
armollinen rouva, ja tottapa minä paraiten sen asian tiedän.

Vieno kalpeus vetäysi nuoren naisen kasvoille, saatuaan nyt
vahvistuksen kauan jo vallitsemaan pelkoonsa, mutta samalla loukkasi
häntä Hartosen rohkeat, kerskuvat sanat asiata ilmoittaissa, ja tästä
sai hänen ylimmysluontonsa joksikin täyden pontevuuden, kun hän
varsin kylmästi vastasi:

-- Noh, jos asianlaita niin on, niin minun on mahdotonta vastaanottaa
johtoa ja vielä vähemmin suojelusta mieheltä, joka noin ilmeisesti ja
peittelemättä on julistanut olevansa herra Berkowin vihollinen, --
minä ratsastan yksinäni.

Hän yritti laskemaan hevosensa täyttä karkua menemään, kun Olli
tuotapikaa, kiivaasti ja rohkeasti, sulki häneltä tien.

-- Seisahtukaa, armollinen rouva! Teidän täytyy ottaa minut mukaanne.

-- Täytyykö? Eugenia nostatti ylevästi päätänsä. Ja jos nyt en tee
sitä?

-- Sitte -- pyydän teitä sitä tekemään.

Se oli taas sama pikainen muutos rohkeimmasta uhittelemisesta miltei
kerjäävään rukoukseen, mikä jo ennen oli masentanut Eugenian vihan
ja nytkin asetti hänen tyytymättömyytensä. Eugenia katsahti alas
nuoreen päällysmieheen, joka synkeästi ja vihaisesti ja kuitenkin
silminnähtävästi murheellisena silmäili häneen.

-- En voi taipua tarjoukseenne, Hartonen! sanoi hän vakaisesti. Jos
tosiaankin tovereissamme on niin pitkälle tultu, että kohdatessani
heitä en ole loukkaukselta turvattu, niin pelkään että se vaan on
teidän tekoanne, ja että kaikki on tullut alkujaan mieheltä, joka
noin leppymättömästi vihaa meitä.

-- Meitä? keskeytti hänen Olli kiivaasti. Teitä en vihaa, armollinen
rouva, eikä teitä loukata, ei sanallakaan! Ei yksikään ole rohkeneva
teille mitään virkkaa, kun minä olen paikalla, ja jos joku rohkenisi,
niin sitä hän ei tee toisen kerran. Antakaa minun tulla muassa!

Eugenia epäröi hetkisen; mutta pelkäämättömyytensä ja Ollin vihaiset
sanat ratkaisivat asian.

-- Minä käännyn takaisin ja vältän ajotien! sanoi hän navakasti.
Jääkää te tänne, Hartonen, asemanne herra Berkowin suhteen vaatii sen.

Ikäänkuin tämä nimi olisi laskenut kauan hillityn vihan irralle;
Hartosen silmät leimahtivat yhtäkkiä Eugenian puhuessa, ja hurja
verinen suuttumus säihkyi niissä.

-- Herra Berkow! äänähti hän; -- Herra Berkow, joka niin
suosiollisesti antaa teidän yksinänne ratsastaa, vaikka tiesi meidän
olevan tuolla mäellä ja nyt täytyvän olla täällä metsässä! Eihän
Berkow koskaan ole teistä huolinut, se on hänestä yhtä, jos olette
onneton taikka ei, ja kuitenkin hän on ainoa, jonka täytyy siitä
vastata!

-- Hartonen, mitä rohkenette puhua! sanoi Eugenia, närkästyksestä
ja mielikarvaudesta hehkuen; mutta turhaan koki hän hillitä häntä;
Hartonen keskeytti hänen puheensa ja jatkoi kasvavalla kiivaudella.

-- No niin, kyllähän se oli kauhea rikos, että näin teidän itkevän,
kun luulitte ettei yhtään ihmistä ollut lähitienoissa; te itkette
usein, armollinen rouva, te olette itkeneet monta kertaa sittekuin
tänne tulitte, vaikka ei kukaan ole nähnyt sitä niinkuin minä
vastikään. Tiedänpä kuka siihen on syynä, ja minä annan hänen --

Hän malttui tuota pikaa, sillä nuori rouva oli oikaissut itsensä
korkealle satulassa, ja nyt tapasi hänenkin yksi noita musertavan
ylevyyden silmäyksiä, joilla Eugenia osasi tehdä itsensä
likenemättömäksi. Äänensä kuului jään kylmältä, ja vieläkin
pahemmalta; se oli juuri valtijattaren äänenlaatu alamaista kohtaan,
kun hän nyt tiuskasi Hartoselle:

-- -- Vaiti, Hartonen! Vielä yksi sana, yksi ainoa sana häntä
vastaan, ja minä unhotan, että olette pelastaneet hänen ja minun oman
henkeni, ja vastaan puheesenne kuten se ansaitsee.

Hän pyöräytti hevosen ja tahtoi ratsastaa hänen sivutse, mutta Ollin
jättiläis-runko seisoi keskellä tietä, väistymättä ainoatakaan
askelta. Olli oli kalvettunut tuosta haltijan äänestä, jonka hän nyt
ensi kerran kuuli Eugenian huulilta, ja viha, joka säihkyi hänen
silmissään, näkyi nyt häntäkin tarkoittavan.

-- Mene pois tieltä! käski Eugenia entistä lujemmin. Minä tahdon
kulkea eteenpäin!

Mutta hänellä oli täällä vastassa mies, jossa käskyt eivät mitään
voinneet ja joka hänen käskystä vaan pahemmin raivostui. Sensijaan
että olisi totellut, hän yhdellä ainoalla askelella astahti
juuri hänen vierelleen ja tarttui toisen kerran, ja tällä kertaa
rautakouralla hevosen ohjiin, huolimatta ratsastajan vaarasta,
huolimatta että hevonen pystyyn kavahtaisi.

-- Älkää puhutelko minua noin, armollinen rouva! sanoi hän alhaisella
äänellä. Paljon voin kärsiä, ainakin teiltä, jos ei keltään muulta;
mutta tuota äänähdystä en suvaitse! Älkää häätäkö hevosta, jatkoi
hän kiivastuksissaan, kun Eugenia ratsuvitsalla aikoi pakoittaa sitä
kiskaisemaan itsensä irti ja karkaamaan sieltä tiehensä. Te ette saa
minua kumoon ratsastamalla, mutta minä, minä, Jumala avita, tempaan
sen kumoon, niinkuin kerran tempasin ne molemmat toiset hevoset.

Hirmuinen uhkaus oli hänen sanoissaan ja vielä enemmin hänen
silmäyksissään. Ensi kerran näki Eugenia Hartosen kaikkia peljättävän
hurjuuden kääntyvän itseään kohtaan ja hoksasi nyt asemansa kaiken
vaarallisuuden; mutta samassa hetkessä huomasi hän myös ainoan
keinon, mikä tässä voi auttaa.

-- Hartonen, sanoi hän nuhdellen, mutta äänensä oli tuota pikaa
käynyt leppeäksi, miltei vienoksi. Vastikään tarjositte minulle
palvelustanne ja nyt uhkaatte jo minuakin? Jopa ymmärrän, mitä
minulla on kumppaleiltanne peljättävänä, kun tekin noin kohtelette
minua! Enpä olisikaan ratsastanut metsään tänäpänä, jos olisin tätä
aavistanut.

Nämä nuhteet, mutta vielä enemmin tämä ääni näkyi Ollin maltuttavan:
hurja äkäisyytensä katosi, niin kuin hän ei koskaan olisi kuullutkaan
sitä äänenlaatua, joka sen oli nostattanut. Vielä piteli hän oikealla
kädellä ohjia, mutta vasen nyrkki aukesi vähitellen ja uhkaavaisuus
katosi hänen kasvoistaan.

-- Tähän asti en ole peljännyt teitä, jatkoi Eugenia hiljaa, vaikka
teistä niin paljo pahaa on sanottu. Tahdotteko nyt vaikuttaa
minussa sen pelvon? Me olemme likellä jyrkännettä; jos yhä noin
ärsytätte hevostani, tahi täytätte uhkauksenne, niin tässä tapahtuu
onnettomuus. Taitaako mies, joka heittäysi hevosteni eteen
pelastaaksensa tuntemattoman ihmisen, nyt saattaa minut vaaraan.
Päästäkää minua menemään, Hartonen!

Olli hypähti ja loi silmänsä jyrkänteelle, jota olivat aivan likellä;
verkalleen päästi hän ohjat ja verkalleen, ikäänkuin väistyen
poistumatonta voimaa, astui hän syrjään ja jätti tien Eugenialle
auki. Eugenia katsahti välttämättömästi taaksensa; siellä seisoi
hän liikahtamatta, ynseät silmät maata kohden, ilman sanaakaan
vastaukseksi tahi jäähyväisiksi, ja antaen Eugenian ratsastaa
tiehensä.

       *       *       *       *       *

Nuori rouva veti syvään henkeänsä, kun, hevosen nopeus oli pelastanut
hänen tuosta vaarallisesta lähisyydestä. Siellä oli hän kumminkin
vapissut, niin rohkea kuin olikin. Hän ei olisi ollutkaan nainen,
ellei hän tämän tapauksen perästä olisi tiennyt, mitä hän jo
kauan oli aavistanut, että näetsen tämän miehen selittämätön ja
ristiriitainen olento kantoi häntä kohtaan paljon vaarallisempaa
tunnetta kuin vihaa. Vielä nöyristyi Hartonen hänen valtansa alle,
mutta hän oli ollut kahleensa katkomaisillaan. Eugenia oli nyt
nähnyt esimerkin siitä, että, jos Hartonen kerta kaikki solmut ja
siteet murtaisi, hän järjettömyyden ja raivon suhteen kyllä olisi se
hillitön luonnonvoima, mihin hän kerta oli hänen verrannut.

Hän oli ennättänyt laksoon, ja aikoi saadun varoituksen johdosta
juuri poiketa ajotieltä, kun sieltä kuuli kavionkapseen; ja kun hän
kääntyi taapäin, näki hän ratsastajan, joka tuli täyttä laukkaa
karauttaen ja muutamissa minuuteissa oli hänen vierellään.

-- Jopa viimein! sanoi Artturi hengästyneenä, pyöryttäen hevosensa
kääntymään. Kuinka varomattomasti, että juuri tänä päivänä lähdet
yksinään ratsastelemaan! Et liene aavistanutkaan tämän yrityksen
vaarallisuutta? Eugenia katsahti hämmästyneenä puolisonsa puoleen,
joka pikaisesta ratsastuksesta läähöttäen ja palavissa ihoin pysähtyi
hänen vierellään. Artturi ei ollut ratsasvaatteissaan, eikä ollut
hänellä kannuksia eikä hansikoita; jokapäiväisessä puvussaan oli hän
heittäynyt hevosen selkään, ajaaksensa Eugenian jälkiin.

-- Vasta puoli-tuntia sitte kuulin puhuttavan mielijohteestasi,
sanoi hän, hilliten mielenliikutuksensa. Ranssu ja Antti jo hakevat
sinua eri suunnilla; minä kuitenki yksin pääsin oikeille jälille.
Arentikartanossa sanottiin sinun vähä sitä ennen ratsastaneen siitä
sivutse. Nuori rouva ei kysynyt syytä tähän levottomuuteen; hän
tiesi sen jo kyllin, mutta Artturin levottomuus hämmästytti häntä
kumminkin. Olisihan Artturi voinut vaan lähettää palvelijansa
hakemaan. Mutta tottapa ajatus, että työmiehet voisivat loukata hänen
vaimoansa pitäisi olla herralle kovin harmittava, ja sepä siinä
ollenee syynä, kun hän itse riensi häntä hakuun.

-- Minä olen ollut tuolla kukkulalla, sanoi hän, osoittaen käymisensä
päämäärää.

-- Kukkulallako? Jossa etsimme suojaa myrskyä vastaan? Sielläkö olet
käynyt?

Eugenia kävi tumman punaiseksi; hän huomasi Artturin silmissä taas
tuon kummallisen leimauksen, jota hän moneen viikkoon ei ollut
nähnyt. Ja minkä tähden kysymys oli noin kiihkeä, noin hengästynyt?
Eikö hän jo aikoja sitte ollut unhottanut sitä hetkeä, jonka muisto
vielä niin usein kiusasi Eugenia?

-- Sattumoisiin saavuin sinne, sanoi hän äkisti, ikään kuin
vierittääkseen päältänsä jonkun syytöksen, ja tällä lauseella olikin
toivottu vaikutus. Leimaus Artturin silmistä katosi ja ääni taas
kylmistyi ja vakaantui.

-- Sattumoisiinko? Vaiko niin! Kylläpä ymmärsinkin, ett'ei tämmöinen
vuorilla retkeileminen voinut olla tarkoituksenasi; ainoastaan
tuskaisestihan hevonen tavallisesti suvaitsee tämmöisiä teitä. Mutta
sattumoisiin olisit myöskin voinut joutua kaupungin tielle, ja sitä
juuri pelkäisin.

-- Ja mitä siitä oli pelkäämistä? kysyi Eugenia uteliaasti, samalla
kun molemmat erosivat tältä leveältä tieltä kaitaisemmalle, joka vei
suoraan metsän halki.

Artturi koki vältellä hänen silmäyksiään.

-- Muutamia surkuteltavia seikkoja, joita juuri tänä päivänä voisi
siellä tapahtua. Vuorityömiehemme ovat siirtyneet ylempään masuuniin,
hankkimaan sielläkin melua ja vastustusta. Hartonen on ylimmilleen
yllyttänyt heidät pauhaavilla puheillaan; olen saanut kuulla, että jo
eilen liene häiriötä siellä ollut, ja ihmislauma, joka kiukuissaan
tulee semmoisten levottomuuksien näyttämöltä, voi valitettavasti
tehdä mitä hyvänsä. He kaiketi ovat nyt juuri palaamassa.

-- Oli miten oli, niin olisin välttänyt suurta tietä, sanoi nuori
rouva huoleti. Minua oli jo varoitettu.

-- Varoitettuko? Kuka sinua varoitti?

-- Hartonen itse, jonka neljännes tuntia tätä ennen tapasin tuolla
kukkulalla.

-- Tällä kertaa Artturin hevonen oli se, joka äkisti kavahti pystyyn,
säikähtyen kiivautta, millä ratsastajansa riuhtasi ohjia.

-- Hartonenko? Ja hän rohkeni lähetä sinua, puhutella sinua, kaiken
perästä mitä on tapahtunut näinä viimeisinä päivinä.

-- Sen hän teki ainoastaan varoitaksensa minua ja tarjoutaksensa
minulle saattajaksi ja suojelijaksi. Minä en halunnut kumpaakaan; sen
katsoin olevani sinulle ja asemallesi velkapää.

-- Sen katsoit olevasi minulle velkapää! toisti Artturi ilkullisesti.
Olenpa sinulle äärettömän kiitollisuuden velassa semmoisesta
suosiollisuudesta; mutta hyvä oli, ettet hänestä huolinut, sillä jos
olisit antanut hänen saattaa itseäsi -- niin olisin minä, niin paljon
kuin vältänkin riidan ensimäisen aiheen antoa, kuitenkin antanut
hänen tietää, että koko kapinan alkuunpanija ja johtaja pysyköön
loitolla vaimostani.

Eugenia ei virkkanut mitään; kuitenkin hän siksi tunsi puolisonsa,
että tiesi, että hän, niin kalsealta kuin näyttikin, nyt oli
hirmuisen vihaisena; hän tunsi nuo likistetyt huulet, tuon vapisevan
käden; juuri semmoisena oli hän seisonut hänen edessään hänen
ensi-iltana siellä ollessaan; hän vaan paremmin ymmärsi, mitä tämän
kalseuden takana piili.

He ratsastivat ääneti halki auringon valaisemaa metsää; hevosten
kaviot tömisivät ainoastaan hiljaa pehmeätä sammalikkoa vasten.
Täälläkin oli yleensä keväistä ilmaa ja keväisiä tuulelmia,
täälläkin kaariutui heleänsininen taivas kuusten latvain päälitse,
ja täälläkin tunsivat he salaisen kivun sydämissään, he tunsivat
sen vaan ankarammin, kipeämmin kuin siellä kukkulalla. Hevoset
kulkivat tällä kaidalla tiellä vieretysten. Eugenian ratsasvaatteen
syvät laskokset laahasivat pensaiden päällitse ja huntunsa liehahti
tuontuostakin Artturin olkapäille. Näin lähellä ollessaan Eugenia
ei voinut olla huomaamatta, että Artturi nyt, kun ankarasta
ratsastuksesta tullut palavuus oli kadonnut, oli sanomattoman
kalpea. Artturilla tosin ei ollut koskaan ollut nuoruuden tervettä,
virkeätä muotoa, mutta tämä oli aivan toista kalpeutta kuin kalpeus
nuorissa pääkaupunki-keikareissa, jotka viettivät iltansa salongeissa
ja pelipöydän ääressä, maataksensa sitte päivillä hervottomina
ja ylenkylläisinä sohvillaan yhteenvedettyin kartiinien takana,
sen tähden että väsyneet ja turmeutuneet silmät eivät sietäneet
päivänvaloa. Tuo kalpeus tuli uskottavasti samasta syystä kuin synkät
murhekurtut hänen otsassaan, kuin vakava, totinen mielen-ilmaus
hänen kasvoissaan, jotka muuten tavallisesti vaan osoittivat velttoa
huolettomuutta. Mutta Artturi Berkowille oli äärettömäksi eduksi tämä
muutos, joka olisi rumentanut kaikkia muita. Eugenia huomasi nyt
vasta, että hänen miestänsä sopi sanoa ihanaksi. Sitä ennen ei hän
ollut tahtonut sitä nähdä; miehen velttoon ja huolettomaan luonteesen
olivat kaikki hänen hyvät puolensa Eugenian silmiltä huvenneet; ne
ilmaantuivat vasta nyt yhdistettynä siihen voimuuteen, joka näytti
niin uudelta ja oudolta Artturin kasvoissa ja koko ryhdissä, vaikka
kyllä tämä voimuuden ilmaus aina oli ollut niissä, ehkä väsymyksestä
piilevänä ja sortuneena, niinkuin niin paljon muutakin. Niinpä niin,
lumoavainen maailma alkoi jälleen kohota syvyydestään; lähenevä
myrsky, se vaan, oli sen eloon herättänyt. Eugenian mieltä miltei
karvastellut, ettei hänellä mitään osaa ollut tähän heräämiseen,
ettei hän ollut tiennyt niitä noitasanoja, jotka olisivat päästäneet
lumouksista. Artturi nousi omalla voimallaan, mitäpä tässä vierasta
kättä tarvittiinkaan.

-- Mieltäni pahoittaa, että minun täytyi lyhentää huviretkesi, sanoi
Artturi, tehden viimein lopun tästä äänettömyydestä, mutta hän teki
sen siihen kohteliaan kalseaan laatuun, joka hänen aina oli tapa
Eugeniaa kohtaan vaarinottaa, -- suvinen päivä on ihana!

-- Minäpä arvelen, että ratsastus ulkoilmassa olisi tarpeellisempi
sinulle kuin minulle! Nuoren rouvan ääneen sekaantui levottomuutta,
josta hän kentiesi ei itse tiennyt mitään. -- Sinä olet niin
kalpeannäköinen, Artturi!

-- Minä olen työhön tottumaton, sanoi hän eräänlaisella tuimalla
ivalla. Se tulee siitä, että olen veltostunut! En saa tehdyksi
sitäkään, minkä kirjurini joka päivä tekevät.

-- Minusta pikemmin näyttää siltä, että ponnistat kykyäsi viimeisiin
asti, sanoi Eugenia äkisti. Tuskin päiväkausiin astut työhuoneestasi
ulos ja öillä näen, kuinka kynttilät palavat siellä aamuun asti.

Äkillinen punoitus lennähti nuoren miehen kasvoille.

-- Milloin aloit lainata akkunoilleni semmoista huomiota? kysyi hän
huoleti, mutta hyvin katkeroittuneena. Enpä luullutkaan silmiesi
niihin ulettuvan.

Nyt oli nuoren rouvan vuoro punastua, mutta hän hillitsi äkkiä tämän
punastuksen ja vastasi vakavalla äänellä:

-- Siitä asti kuin sain tietää, että vaara, jota niin jäykästi
kiellät, päivä päivältä enenee enenemistään. Minkä vuoksi ko'et
uskottaa minua väärin tämän kapinan laajuuden ja sen mahdollisten
seurausten suhteen?

-- En tahtonut saattaa sinua levottomaksi.

-- Enpä olekaan mikään säikkyvä lapsi, jota tarvitsisi noin
surkuteltavasti säästellä, ja jos joku vaara uhkaa meitä --

-- Meitäkö? keskeytti hänen Artturi. Annapa anteeksi, mutta vaara
voi korkeintaan tulla uhkaavaksi ainoastaan minulle. Lapsena en ole
koskaan aatteessanikaan sinua pitänyt; mutta velvollisuudekseni olen
katsonut, etten vaivaisi paroonitar Windegiä asioilla, jotka hänelle
tietysti ovat yhtä yhdentekeviä ja ennen pitkää yhtä vieraitakin,
kuin nimi, jota hän vielä kantaa.

Ääni tässä vastauksessa soi jääkylmältä; se oli Eugenian oma
äänenlaatu, jota hän ainakin aivan usein oli käyttänyt Artturia
kohtaan, nähdessään tarpeelliseksi tarkkauttaa häntä sukuperäänsä
ja pakolliseen naimiseensa. Nyt antoi Artturikin hänelle huomauksen
samasta asiasta. Nuoren naisen silmissä välähti jotakin närkästyksen
tapaista, luodessaan ne puolisoonsa.

-- Ja sinä kiellät siis minulta kaiken tiedon asioistasi?

-- En toki kielläkkään -- jos sitä haluat.

Eugeniassa näkyi hetkisen aikaa sisällinen taistelu.

-- Sinä olet hyljännyt työmiesten vaatimukset, vaiko et? sanoi hän
viimein.

-- Minä olen myöntänyt mitä niistä on käynyt myöntäminen ja mitä
väestö itse on pyytänyt.

Hartosen ylellisistä vaatimuksista oikeastaan ei ansaitsekaan
puhua; ne vaan tarkoittavat kaiken kurin kumoamista, vallattomuuden
aikaan saamista, ja ovat suorastaan loukkaavaiset. Hän tuskin olisi
juljennutkaan niitä esitellä, jollei olisi tiennyt, että minulta
tässä taistelussa koko oloni joutuu vaaraan.

-- Ja mikä joutuu vaaraan? kysyi Eugenia, hengen ahdistuksessa
pelvosta. Omaisuutesiko?

-- Vielä enemmän -- eloni ja oloni!

-- Etkö aio antaa myöten?

-- En!

Nuori rouva katsahti äänettömänä miestänsä, tätä miestä, joka kolme
kuukautta sitten ei voinut kestää näytelmää, sen tähden että hermonsa
eivät sitä sietäneet, ja joka nyt niin vakavana kävi vastamaan
ottelua, jossa elonsa ja olonsa oli vaarassa. Oliko hän todellakin
sama kuin ennen? Jääkylmältä soi tuo "en"-sana, ja Eugenia tiesi sen
yhtä jääkylmänä pantavan hurjimpiakin uhkauksia vastaan.

-- Pelkään, että Hartonen jatkaa taistelua viimeisiin asti, vastasi
Eugenia. Hän vihaa sinua.

Ylenkatseellinen myhäily väikkyi Artturin huulille.

-- Sen tiedän! Viha on päätteeksi vielä molemmin puolinen.

Eugenia ajatteli noita säihkyviä silmiä, joita näki kukkulalla,
mainitessaan miehensä nimen, ja äkkinäinen mielen tuska valloitti
hänen.

-- Älä halveksi sen miehen vihaa, Artturi, hän on kauhistuttava
into-himoissaan, ihan kuin voimissansakin.

Artturi loi pitkällisen ja synkeän silmäyksen Eugeniaan.

-- Tunnetko hänen niin tarkasti? Tuo mekkosankari on tosiaankin
aina ollut ihmeteltävä silmissäsi. Viheliäinen ponsi, joka änkää
mahdottomia ja ennemmin vetää satoja muassaan onnettomuuteen, kuin
kuultelee järjellistä puhetta! Mutta itse Hartonenkin löytänee
kallion, jota vastaan rauta-otsansa turhaan yrittää iskuansa; minulta
hän ainakaan ei ota mitään väkisin, vaikka ryhtyisinkin häntä vastaan
aina oloni viimeisiin asti.

Hän pidätti yhtäkkiä hevosensa ja Eugenia teki samaten. Metsätie
ja eräs ison ajotien mutka kävivät tässä kohti ristiin, ja tällä
jälkimäisellä havaitsivat he, mitä juuri olivat välttää tahtoneet,
lauman vuorityömiehiä, jotka olivat tähän seisahtuneet ja näyttivät
jotakin odottavan. Artturi rypyitti kulmiaan.

-- Näyttää kuin emme voisi välttää kohtausta!

-- Käännymmekö takaisin? kysyi Eugenia hiljaa.

-- Se on myöhäistä! He ovat jo havainneet meidät. Poiketa toisaalle
ei käy tässä laatuun, ja takaisin kääntyminen olisi pakenemista.
Olipa pahasti, että meidän juuri piti olla hevosinemme, se härsyttää
heitä vielä enemmän, mutta arkailemista emme saa näyttää; eteenpäin
täytyy meidän mennä.

-- Ja kuitenkin olet peljännyt tätä yhtymistä? Artturi katseli
Eugeniaa suurin silmin.

-- Minäkö? Ei, minä tahdoin vaan, ettet sinä heitä kohtaisi. Nyt
sitä ei käy välttäminen, mutta ethän olekaan yksinäsi. Pidä hevosta
vakavasti ohjista ja pysy aivan vierelläni! Kentiesi pääsemme ilman
mielipahoitta.

Nämä sanat vaihetettiin äkisti ja hiljaa, heidän tuskin minuutin
ajaksi pidättäessä hevosiansa. Nyt ratsastelivat he verkalleen
eteenpäin suurelle tielle, josta heidät jo oli havaittu.

Artturi oli oikeassa. Huonommalla onnella he eivät ikänä olisi
tainneet tätä laumaa kohdata. Väestö oli ärsyksissä, kaikki
vihoissaan ja kiukuissaan jo ruukin edustalla tapahtuneen melun
johdosta; he jo alkoivat kärsiä kovia seurauksia uppiniskaisuudestaan
ja nyt näkivät he isäntänsä, joka ei millään ehdoilla tahtonut
myöntyä heidän vaatimuksiinsa, ylhäisen puolisonsa parissa
palaavan -- kuten arvelivat -- huviratsastukselta; suututtava
nähtävä ihmisille, jotka jo taistelevat puutteen kourissa! Pahan
tapanen hälinä kuului. Jo nakeltiin puoli-äänisiä uhkauksia ja
haukunta-lauseita; nämä kyllä vaikenivat ratsastavain ajotielle
ennätettyä, mutta koko joukko oli, juurikuin keskinäisen välipuheen
johdosta, asettunut tiheäksi ryhmäksi, joka näkyi aikovan estää
ratsastajat eteenpäin pääsemästä.

Artturin huulilla näkyi taas tuo vieno hermojen vävähtely, joka
hänessä oli ainoa mielenliikutuksen näkyväinen merkki, mutta kätensä
ei vapissut ensinkään, kun hän tarttui Eugenian hevosta suitsiin,
pitääksensä, tapahtui mitä tapahtui, eläintä juuri vierellänsä.

-- Hyvää päivää! hyvät ihmiset.

-- Tervehdykseen ei vastattu. Ei ainoakaan koko joukosta vastannut
siihen mitään. Sen sijaan säihkyi vihaisia silmäyksiä joka suunnalta
molempia vastaan, ja likinnä seisovaiset tunkivat vielä likemmä
toisiansa.

-- Ettekö tahdokaan päästää meitä kulkemaan? kysyi Artturi
vakaisesti. Hevoset tulevat levottomiksi, jos noin tungette kohden.
Antakaa sijaa!

Niin vaarallinen kuin heidän asemansa olikin, jonka Eugenia
täydellisesti käsitti, katsahti tämä kumminkin hämmästyksellä
puolisonsa puoleen. Tämä oli ensikerta, kuin Eugenia kuuli tuon
puheenlaadun hänen suustansa; se kuului hyvin hiljaiselta, mutta oli
yhtähyvin kartanon isännän puheenlaatu alamaisiaan kohtaan. Tämä
Artturin käytös oli tosin vaarallinen yritys semmoisella hetkellä,
mutta se olisi epäilemättä onnistunut, jos joukko olisi ollut
johtajatta. Nyt sitä vastoin kaikkein silmät kääntyivät yhtäälle,
ikäänkuin sieltä odottaen merkkiä myöntymykseen tahi vastustukseen.
Siellä ulompana näetsen seisoi Olli Hartonen, joka juuri ikään oli
tullut kukkulalta ja jota he arvattavasti olivat odottaneet. Hän
seisoi järkähtämätönnä, kädet ristissä ja silmät vakaisesti luotuina
Berkowiin ja hänen puolisoonsa, mutta näissä silmissä ei ollut mitään
hyvää havaittavana.

Artturi silmäsi sinne minne muutkin katsoivat. Hän kääntyi nyt
kokonaan sinnepäin.

-- Hartonen, tekö olette johtajana täälläkin? Laittakaa siis niin,
että pääsemme kulkemaan! Näettehän että odotamme.

Jos näissä sanoissa olisi ollut hiukkanenkaan valtaa tahi
rukousta -- yhtäkaikki kumpaako -- niin se olisi ollut kuin säde
ruuti-astiassa, ja Olli näyttikin tätä sädettä odottavan. Mutta
tämä malttavainen kehoitus järjestyksen pitoon, joka samalla vaati
Hartosta hyvin ymmärrettyä velvollisuuttaan täyttämään ja samalla
myöskin tunnusti hänen valtansa, kummastutti häntä, ehkei kuitenkaan
voinut mieltänsä mihinkään taivuttaa. Hän astui vitkalleen likemmä
Berkowia.

-- Vaiko niin, herra Berkow, te tahtoisitte päästä kulkemaan?

-- Niinpä kyllä; näettehän, että aiomme tuonne toiselle puolen.

Ylenkatseellinen pilkka loisti Ollin kasvoissa.

-- Ja sen tähden kutsutte minua apuun? Olettehan "herra" tehtaissanne
ja työmiehissänne! käskekää heidät siirtymään! Vai -- jopa kävi
äänensä koleaksi ja uhkaavaksi -- vai huomaatteko kentiesi nyt, että
minä täällä olen herra ja vaan tarvitsen sanan antaa näyttääkseni sen
teille?

Eugenia oli kalvennut, samalla kun hevosensa yhä likeni puolisonsa
hevosta. Hän kyllä tiesi, ettei nuo uhkaavat silmät häntä uhanneet,
mutta eipä hän itsensä vuoksi vapissutkaan. Nyt ei hänellä ollutkaan
sitä valtaa, jonka alle Olli sitä ennen oli nöyristynyt; häntä
aavistutti, ettei tämä valta mitään voisi, niin kauan kuin Olli näki
hänen viipyvän puolisonsa rinnalla.

-- Sadat ainakin yhden voittavat! jos tappeluksesta on kysymys,
vastasi Artturi jäykästi, mutta ettehän sitä tarkoittanutkaan,
Hartonen! Vai ettekö luulisi olevanne suojeltuna, jos sattuisitte
yksinänne tehtaan herrojani vastaan? Toivon olevani täällä yhtä
hyvässä turvassa kuin huoneissani.

Olli ei vastannut mitään; hän katsoi vaan synkästi nuoren
miehenpuoleen, joka näin hätäilemättä piti hevostaan hänen
vierellään ja katseli häneen kirkkain ruskein silmin yhtä vakavasti,
kuin taistelun ensin alkuun saadessa. Silloin Artturi toki oli
kokoushuoneessa tehtaan virkamiehistön ympäröimänä ja suojelemana;
nyt oli hän yksinään vihastuneen joukon keskellä, joka vaan odotti
merkkiä käydäksensä loukkauksiin, kentiesi väkinäisyyksiin, ja
kuitenkaan hänen kasvoissaan ei ainoakaan jäntere liikahtanut, ja
ryhti oli niin uljas ja rohkea, ikäänkuin hän tietäisi ja tuntisi,
että hän tässä oli isäntänä.

Tämä hellämielisyys ja tämä pontevuus ei ollut vaikuttamatta tähän
kuuliaisuuteen tottuneesen joukkoon. Vielä toisen kerran kääntyivät
heidän silmänsä kysyväisinä Olliin, joka vielä seisoi siellä ääneti.
Vielä hänkin kerran katsahti ylös, ja silmäsi sitte syrjään Eugenian
kalpeille kasvoille. Yhtäkkiä astui hän syrjään.

-- Siirtykää, niin että hevoset pääsevät menemään! te siellä
vasemmalla puolella.

Käsky täytettiin hetikohta niin kiireesti, että näytti, kuin ei se
tapahtuisikaan vastahakoisesti. Vähemmässä ajassa kuin minuutissa oli
leveä tie aukaistuna, niin että Berkow vaimonensa estymättä ratsasti
tiehensä. Toisella puolen tietä he taas poikkesivat metsäpolulle ja
katosivat heti sen jälkeen synkeään kuusistoon.

-- Kuulepas Olli! -- Lauri astui säveästi nuhdellen toverinsa
rinnalle -- vastikään tuiskit minulle siitä, että tuolla masuunin
äärellä puhuin rauhasta, -- mitä nyt itse olet tehnyt?

Olli katsoa tuijotti vielä sinne kuusiston puoleen; nyt kun nuori
isäntä itse ei enään ollut häneen vaikuttamassa, hän jo näytti
katuvan jalomielistä myönnytystään.

-- "Sadat yhtä vastaan!" jupisi hän katkerasti, -- ja "minä olen
hyvässä turvassa teidän keskellänne!" Niin, niiltä ei puutu kauniita
sanoja, kun pelkäävät, ja me raukat näykkäämme aina tuohon vanhaan
onkeen.

-- Tuopa ei näyttänytkään siltä, että hän pelkäisi! sanoi Lauri
vakaasti. Ainakaan ei hän ole semmoinen kuin isänsä. Olli, pitäisi
hän meidän toki --

-- Mitä pitäisi meidän? keskeytti hänen Olli tuikasti. Antautako,
eikö niin? Niin että te vaan pääsette lepoon ja rauhaan ja että hän
sitte tekee kinan pahemmaksi kuin isä koskaan on tehnyt, nähdessään
että hänelle kaikki onnistuu. Jos tällä kertaa päästin hänen
menemään, niin se oli sen tähden, ettei ollut yksinään, sen tähden,
että hänellä oli rouvansa muassaan, ja sen tähden, että -- tässä Olli
vaikeni yhtäkkiä. Tämä kopea mies olisi ennen purrut kielensä poikki,
kuin tunnustanut kumppaleilleen, mikä voima se oli, joka yksinään oli
taivuttanut hänen sääliväisyyteen.

Artturi ja Eugenia olivat sillä aikaa ääneti ratsastaneet eteenpäin.
Ikäänkuin yhteisesti koettu vaara olisi heidät yhteen rengastanut,
antoivat he, vaikka leveämmällä tiellä nyt oli kyllin tilaa, hevosten
vieläkin mennä kyljetysten, ja Artturi piteli yhä vielä Eugenian
hevosen ohjia kädessään, vaikka ei mitään ollut pelkäämistä ja kaikki
enemmät huolet niin rohkeasta ratsastajasta kuin Eugenia oli, jo
olivat perin tarpeettomat.

-- Huomaatko nyt tämänpäiväisen huviajosi vaarallisuuden? kysyi
Artturi vihdoin.

-- Huomaan, mutta huomaanpa sinunkin asemasi vaarallisuuden.

-- Siihen täytyy minun tyytyä. Olethan nyt itse nähnyt, minkä
ehdottoman kuuliaisuuden tuo Hartonen tietää valloittaa itselleen.
Yksi ainoa sana häneltä ja me saamme esteettömästi kulkea; ei
yksikään rohjennut napista, ja kuitenkin he kaikki odottivat vaan
viittausta häneltä, kääntyäkseen meitä vastaan.

-- Mutta eipä hän antanut sitä viittausta, sanoi Eugenia lujalla
äänen merkityksellä.

Artturi loi taas tuon kummallisen, pitkällisen ja synkeän silmäyksen
Eugeniaan.

-- Eipä kyllä? Ei tänä päivänä! Tottapa hän paraiten tietää, mikä
häntä esti. Mutta hän voi tehdä sen huomenna tahi yli huomenna, jos
hän ja minä kohtaamme toisemme; siitä olen aivan varma.

Lähetessään metsän laitaa he juoksuttivat hevosiaan ravakammasti
ja seisahtuivat sitte neljännes-tunnin perästä paltan eteen.
Artturi heiskahti satulasta alas -- kuinka keveästi ja notkeasti
hänen entisten kankeiden liikkeidensä suhteen! Hän ojensi kätensä
auttaaksensa vaimoaan alas; mutta nuoren rouvan kasvot olivat vielä
ylen kalpeat; hän vavahteli vienosti, kun Artturi laski kätensä
hänen vyötäisilleen, ja tämä vavahtelu kävi yhä ankarammaksi, kun
käsi ympäröi häntä hiukkasta kauemmin kuin tähän palvelukseen olisi
tarvittu.

-- Olitko peloissasi? kysyi Artturi, ottaen häntä kädestä,
saattaaksensa häntä sisälle.

Eugenia vaan ei vastannut. Hän oli kokenut kuolon tuskan tällä
huvimatkalla; mutta pikemmin hän soi, että hän pidettiin pelkurina,
kuin että hän suostuisi antaa Artturin aavistaa, että hän hänen
tähtensä oli vapissut, ja kuitenkin näytti Artturi sitä arvelevan.

-- Onko huolettanut sinua, Eugenia? kysyi hän vieläkin. Äänensä soi
niin vienolta, niin verhoittuna ja samalla likisti hän Eugenian
käden yhä lujemma rintaansa vasten. Eugenia loi silmänsä häneen; tuo
syvällinen, väkevä loiste oli taas Artturin silmissä, mutta tällä
kertaa lempeämpänä, vieläpä viehättävämpänä kuin Eugenia koskaan
ennen oli sitä nähnyt, ja hän kallistui syvälle Eugenian puoleen,
ikäänkuin ei tahtoisi menettää ainoatakaan sanaa hänen vastauksestaan.

-- Artturi, minä --

-- Herra parooni Windeg ja vanhin poikansa ovat tulleet tänne puoli
tuntia tätä ennen! ilmoitti eräs äkisti esiin poukahtava palvelija,
ja tuskin oli tämä ilmoitus tehtynä, ennenkuin nuori parooni, joka
arvattavasti akkunoista oli nähnyt nämä ratsastajat, luikahti alas
portailta kaikella kahdeksantoista-vuotisella kiihkeydellä --
tervehtämään sisarta, jota hän ei ollut nähnyt hääpidosta päästyä.

-- Oi, sinäkö se olet, Klaus! Eugenia tunsi miltei tuskallisen piston
isän ja veljen muuten niin hartaasti ikävöitystä tulosta. Artturi oli
irtaunut hänen kädestään juuri samassa kun Windegin nimi mainittiin.
Eugenia näki kuinka jäinen kylmyys levesi hänen kasvoilleen, ja kuuli
kuinka jääkylmältä hänen äänensä soi, kun hän kohteliaasti mutta
oudosti tervehti nuorta lankoa.

-- Etkö tule parissamme huoneisiin? kysyi Eugenia, kun Artturi jäi
portaiden edustalle seisomaan.

-- Suo anteeksi, jos pyydän sinua tällä kertaa yksinäsi sanomaan
isääsi tervetulleeksi. Minä olen unhottanut jotakin, minkä nyt
juuri muistan. Minä tulen niin pian kuin mahdollista herra paroonia
tervehtimään.

Hän astui puolemmalle samassa kun Eugenia ja hänen veljensä lähtivät
portailta nousemaan. Veli näytti vähän hämmästyneeltä, mutta silmäys
sisaren kalpeille kasvoille sai hänen pidättämään kysymyksen, joka
jo väikkyi hänen huulillaan. Hän kyllä tiesikin miten asiat täällä
olivat. Oliko tuo "heittiö" huviretkellä taas rohennut loukata
puolisoaan? Nuori parooni lennäti uhkaavan silmäyksen alas portailta
ja kääntyi sitte vielä enemmällä herttaisuudella sisarensa puoleen.

-- Eugenia, minua niin iloittaa kun jälleen saan nähdä sinut ja sinä
--?

Nuori rouva koki saada väkinäisen hymyilyn näkyviin.

-- Minuakin iloittaa, Klaus, minä olen sanomattoman iloissani! Hänkin
sitte katsahti alas portailta, mutta siellä oli tyhjä. Tottapa
Artturi jo oli mennyt sieltä. Loukkautuneena oikaisi hän itseään
uljaan suoraksi. Menkäämme isän luokse! Hän odottaa!

       *       *       *       *       *

Berkowin tilain kaikissa asukkaissa oli kentiesi vaan yksi ainoa,
joka katseli tuota isännän ja sen alamaisten välillä alkavaa
taistelua toiselta kannalta kuin uhkaavalta, ja tämä ainoa oli Herra
Wilpponen. Nuoren kirjurin vaaleatukkaisessa päässä piileskeli
niin paljon ylellistä ja sekavaa runoutta, ettei hän voinut olla
tuntematta tätä vaarallista asemaa ja sitä tohuista mielenkuohua,
mikä minä hetkenä hyvänsä voi muuttua toraksi, ylen miellyttäväksi.
Tosin oli hänen ihastuksensa Olli Hartosen suhteen kokonaan
poukahtanut nuoren isännän puoleen, sittekuin tämä niin äkkiä itse
oli asettunut hallinnon etukynteen ja itse käynyt ohjiin käsiksi
vakavuudella, jota ei kukaan olisi uskonut niissä käsissä olevan,
mutta se ponnistuttava toimekkuus, millä Artturi koki tutustua tähän
outoon vaikutus-alaan ja vastustaa kaikilta suunnilta uhkaavia
vaaroja ja vahinkoja, vaati korkeintaan vanhempain herrain neuvoa ja
apua; nuoremmat tehtaan herrat nauttivat nyt, kun heidän tehtävänsä
olivat enimmäksi osaksi lakkauneet, vastentahtoisesti työttömyyttä,
ja herra Wilpponen käytti sitä vajotaksensa niin paljon kuin
mahdollista niin sanottuun innolliseen ylistykseensä armollisen
rouvan suhteen, ja siinä tunteakseen itsensä niin onnettomaksi kuin
suinkin.

Totta puhuen tämä jälkimäinen kohta kävi hänelle jotensakin
työlääksi, sillä oikeittain hän voi sangen hyvin tässä toivottomassa
innossaan; rakkauden piti, jos mieli sen olla runollinen, hänen
mielestään aina olla onneton; onnellinen rakkaus hänellä ei koskaan
johtunut mieleenkään. Tämä etäinen jumaloitseminen tyydytti häntä
täydellisesti ja hänellä oli tarpeeksi tilaisuutta antauda sen
nojaan, hän kun harvoin tahi ei koskaan tullut liekkinsä esineen
lähisyyteen. Hän oli ollut nuoren rouvan puheille ainoastaan kerran
siitä päivästä asti, jona hän saatti hänen puistosta kotiin. Eugenia
oli, satunnaisesti häntä kohdatessaan, koettanut saada likempää
selkoa äskeisen työnlakkauttamisen tarkoituksesta. Mutta nyt oli
hänen mieheltään käynyt kova käsky kaikille herroille, etteivät
millään muotoa saattaisi hänen vaimoaan levottomaksi, ja Wilpponen
noudatti tätä käskyä siihen määrään, että salasi kaikki, mikä koski
nykyistä asemaa ja nykyisiä suhteita; sitä vastoin ei hän voinut
olla kuvailematta neuvoittelusalissa hänen puolisonsa ja Hartosen
kesken ollutta ottelua ja koska hänen nyt aina piti runollisiksi
kaikki asiat käännellä, niin tämä tapaus hänen suussaan muuttui niin
näytelmäiseksi ja nuori isäntä, äkisti leimahtavane voimuutenensa,
yleni semmoiseksi sankariksi, että oli mahdotonta käsittää, mitenkä
tämä kuvaus niin taisikaan tarkoituksestaan syrjähtyä.

Tosin oli Eugenia kuullellut nähtävällä innostuksella ja oli
silminnähtävästi kalvennut, mutta oli pysynyt kummallisen
äänettömänä, ja kertoilija odotti lopulla turhaan lausetta hänen
huuliltaan. Sanallakaan sen enempää asiaan koskematta oli Eugenia
kylmällä kohteliaisuudella kiittänyt Wilpposta ja sitte kylmällä
kohteliaisuudella laskenut hänen menemään, ja vuorimies oli eronnut
hänestä kummastuksissaan ja vähän loukkauksissaan hänen puuttuvasta
osanottavaisuudestaan. Eihän siis nuorella rouvalla ollutkaan
käsitystä sellaisen aseman runollisuudesta! Vai tuliko se siitä, että
hänen miehensä oli siinä sankarina? Joku toinen olisi arvattavasti
riemuinut tästä ajatuksesta, mutta Wilpposen runollinen mielikuvitus
oli tavallisesti siitä merkillinen, että se käänsi luonnolliset
suhteet ylös alaisin. Hän oli loukkauksissaan siitä, että tämä eloisa
esitelmä, hänen esitelmänsä, niin kokonaan oli jäänyt vaikutuksetta;
hän tunsi paitsi sitä Eugenian lähisyydessä jotakin siitä jäisestä
ilmasta, mikä yli-insinöörin sanain mukaan hänen ympäröitsi. Eugenia
oli aina niin etäinen, niin ylevä ja saavuttamaton, ja enimmin
juuri silloin kun hän ilmaantui täynnä hyvyyttä ja alhaisuutta.
Tämän alhaisuuden edessä eipä muuta neuvoa ollutkaan, kuin joko
ehdottomasti jumaloita häntä, taikka tuntea itsensä hirmuisen
mitättömäksi ja vähäarvoiseksi, ja herra Wilpponen, jonka mieleen
jälkimäinen ajatus ei koskaan voinut johtua, tietysti katsoi
edellisen paremmaksi.

Tähän ja tällaisiin ajatuksiin vajonneena oli hän tullut
purnumestarin asunnolle, ja koska hän tavallisesti ei katsellut
oikealle eikä vasemmalle puolellensa, sattui hän sillalla niin
kovasti yhteen erään nuoren, juuri ikään vastakkaiselta suunnalta
tulevan naisen kanssa, että tämä keveästi huudahtaen ja syrjään
hyppäämällä pelasti itsensä hänen jalkaansa alta. Nyt vasta katsahti
Wilpponen ylös, ujosti änkyttäen anteeksi pyyntöä.

-- Suokaa anteeksi, neiti Melania! En nähnyt teitä! Olin niin
ajatuksiini vajonneena, etten ollenkaan pitänyt tiestä vaaria.

-- Neiti Melania oli yli-insinöörin tytär, jonka kodissa nuori
kirjuri toisinaan kävi vieraissa, mutta tämän ajatuksilla oli
tavallisesti niin ylhäinen lento, ettei hän juuri paljon huolinut
tästä kuusitoista-vuotiaasta tytöstä, jolla kuitenkin oli kaunis
vartalo, pienet ihastuttavat kasvot ja ilkamoiset silmät, mutta
jossa muuten ei ollut mitään runollista. Tämä Wilpposesta ei ollut
likimainkaan kyllin ylevää, eikä ollut nuori nainenkaan puoleltaan
erittäin paljon huolinut Wilpposesta, joka hänestä tuntui joksikin
pitkäpuheiselta ja ikävältä. Wilpponen katsoi nyt tarpeelliseksi
korjata vastentahtoisen epäkohteliaisuutensa muutamilla kohteliailla
sanoilla.

-- Varmaan tulette huvi-kävelyltä, neiti Melania? Oletteko käyneet
kaukanakin?

-- Oi ei, en ole kaukana käynyt. Isä on kieltänyt minulta kaikki
pitemmät vaellukset eikä hän toden takaa mielellään sallikaan, että
menen yksinäni kävelemään. Sanokaa minulle, herra Wilpponen, onko
siis tosiaankin vuorityömiestemme kohta hyvin vaarallinen?

-- Vaarallinenko? Mitä sillä tarkoitatte? kysyi Wilpponen perin
viisaasti.

-- No niin, enpä juuri tiedä; mutta isä on välistä niin vakaisena,
että on oikein paha mielestäni; hän on jo maininnutkin aikovansa
lähettää äitin ja minun kaupunkiin.

Nuori mies veti kasvonsa alakuloisuutta osoittaville kurtuille.

-- Ajat ovat arveluttavat, neiti Melania, hirmuisen arveluttavat!
En saata moittia isäänne, että tahtoo nähdä vaimonsa ja lapsensa
turvattuina, sillä aikaa kun meidän miesten on paikallamme pysyminen
ja viimeiseen mieheen asti taisteleminen.

-- Viimeiseen mieheen asti! sanoi nuori nainen säikähtäen. Mitä
sanotte! Voi isä-rukkaa!

-- Noh, minä puhuin vaan kuvallisesti! rauhoitti häntä Wilpponen.
-- Mitään ruumiillista vaaraa ei tule laisinkaan olemaan, ja jos
niin pitkälle tultaisiinkin, niin herra yli-insinööri vuottensa ja
asemansa vuoksi, puolisona ja isänä on siitä vapaa. Me nuoremmat
astumme silloin tulen eteen.

-- Astutteko tekin? kysyi neiti Melania vähän epäileväisestä

-- Totta kai, neiti Melania, minä menen etukynnessä.

Herra Wilpponen, joka, tehdäksensä tämän vakuutuksensa vielä
luotettavammaksi, juhlallisesti oli laskenut käden rinnallensa,
harppasi yhtäkkiä takaperin ja peräytyi sitte äkisti toiselle puolen,
jonne Melania yhtä äkisti seurasi häntä; juuri heidän takanaan
seisoi Hartonen. Hän oli heidän huomaamattaan tullut sillan yli,
ja kasvoilleen lensi ylenkatseellinen nauru, nähdessään molempain
nuorukaisten säpsähdyksen.

-- Ette tarvitse noin peljästyä, herra Wilpponen sanoi hän tyvenesti.
-- En aio tehdä teille pahaa.

Nuori kirjuri näkyi toki käsittävän peräytymisensä naurullisuuden,
ja huomaavan, että hänen, nuoren naisen johtajana ja suojelijana,
välttämättömästi oli toisin itsensä käyttäminen. Hän rohkaisi siis
itsensä minkä voi, asettui yhtä paljon säikähtyneen Melanian eteen,
ja vastasi joksikin vakavasti:

-- Enpä luulekaan, Hartonen, teidän tahtovan käydä päällemme
avoimella maantiellä.

-- Herrat näkyvät kumminkin luulevan sitä! ivaili Olli. -- Te
juoksette jokainen tiehenne, heti kun vaan minun näette, juurikuin
ryöväri olisin. Herra Berkow yksinään käyttää itsensä toisin. --
Hartosen ääni tutisi taas, ikäänkuin hän ei voisi tyvenesti tätä
nimeä mainita. -- Hän yksinään astuu minua vastaan; vaikka minulla
olisi koko työmiehistö takanani.

-- Herra Berkow ja armollinen rouva ovatkin ainoat koko tehtaassa,
jotka eivät mitään aavista -- sanoi Wilpponen varomattomasti.

-- Mitä eivät aavista? kysyi Olli, luoden synkeän ja pitkällisen
silmäyksen häneen.

Joko että nuori kirjuri oli suuttunut Ollin pilkasta häntä ja hänen
virkaveljiään kohtaan, taikka että hän katsoi välttämättömäksi
tekeytä sankariksi Melanin edessä, se vaan, että hän sai yhtäkkiä
semmoisen raivon puuskan, mikä toisinaan voi saattaa arat luonteet
ylenpuolisuuksiin, ja hän vastasi reippaasti:

-- Emme juoksekaan tieltänne sen tähden, että yllytätte väkeä ja
teette kaiken sopimuksen mahdottomaksi, emme suinkaan sen tähden!
Vaan me väistymme tieltänne sen tähden -- tässä alensi hän äänensä,
niin että nuori tyttö ei voinut ymmärtää mitä hän sanoi -- sen tähden
että köysi mennessänne alas purnuun herra Berkowin parissa, katkesi
-- jos nyt välttämättömästi tahdotte tietää, minkä tähden teitä
vältämme.

Sanat olivat sangen ajattelemattomat, sangen rohkeat, varsinkin
semmoiselta mieheltä kuin Wilpponen oli, eikä ollut hän arvannut
niiden vaikutusta. Olli hypähti, päästäen raivoisan, ehkä hillityn
kiljauksen, josta saatti pelätä vaikka mitä, ja kävi samassa hetkessä
kalman kalpeaksi. Uhkaavasti kouristettu käsi vaipui alas, kopaten
hätäisesti kiinni sillan rautaristikosta. Hirmuisesti vohottavin
rinnoin ja hampaita purren seisoi hän siinä, ja silmänsä liekitsivät
hänen edessään seisovaan Wilpposeen ikäänkuin tahtoen rusentaa hänen.

Tämä oli ylen kova koetus molempain nuorukaisten rohkeudelle. Kumpika
heistä oikeastaan ensin juoksi pakoon ja veti toisen muassaan, sitä
eivät he tienneet, mutta kumpikin juoksi minkä jaksoi, ja vasta sitte
kuin useita huoneuksia oli heidän ja tuon peljättävän välillä ja
he selvästi näkivät, ettei hän heitä takaa ajanut, he hiljensivät
juoksunsa.

-- Mutta sanokaapa, herra Wilpponen, mitä tuo merkitsi? kysyi Melania
hätäisesti. -- Mitä sanoitte hirmuiselle Hartoselle, koska hän noin
purki vihaansa? kuinka taisitte niin hurjasti suututtaa hänen!

Nuori kirjuri naurahteli, vaikka kalpein huulin. Tämä oli ensi
kerta kuin hän sai nuhteita hurjapäisyydestä, ja hän tiesi kyllä
ansainneensa nämä nuhteet. Nyt vasta oivalsi hän vaarallisen tekonsa
kaiken laajuuden.

-- Loukattu jalouteni! sanoi hän, vielä läähättäen; velvollisuuteni
suojella teitä, neiti Melania; näittehän, ettei toki uskaltanut
päällemme.

-- Ei, juoksimmepa juuri parahiksi sieltä pois! sanoi Melania
kaunistelematta. -- Ja onneksemme sen teimmekin, muuten olisimme
kenties saaneet panna henkemme.

-- Minä juoksin vaan teidän tähtenne, selitti Wilpponen
närkästyneenä. -- Muuten olisin pitänyt paikkani, vaikka henkeni
kaupalla.

-- Olisipa kuitenkin ollut ikävä asia, arveli nuori tyttö. -- Te
kirjoitatte niin kauniita värsyjä.

Wilpponen punastui ihastuksesta.

-- Tunnetteko runoelmiani? Enpä uskonut teidän kodissanne -- tottapa
herra yli-insinöörillä on jotakin runollista suuntaani vastaan.

-- Isä puhui äskettäin tirehtöörille siitä! sanoi neiti Melania,
mutta vaikeni jyrkästi. Mahdotontahan hänen oli sanoa nuorelle
runoilijalle, että ne värsyt, mitkä hänen kuudentoista-vuotinen
makunsa tunsi niin liikuttavaisiksi, oli hänen isänsä pistelevän
pilkan ja ilveellisten muistutusten ohessa lukenut tirehtöörille ja
sitte viskannut paperin pöydälle ja huudahtanut: "ja tuommoisilla
hullutuksilla se mies aikansa kuluttaa!" Tämä olikin Melanian
mielestä ollut kovin julmasti ja väärin sanottu tätä nuorta miestä
vastaan, joka hänestä nyt ei enään ollutkaan ikävä, sittekuin
onneton rakkaus oli alkanut häntä vaivata, mikä selvästi näkyi hänen
runoelmistaan. Tämä seikka selitti ja puhdisti kaikki hänen olentonsa
kummallisuudet. Melania kiirehti vakuuttamaan hänelle, että hän
kohdaltaan oli havainnut hänen värsynsä sangen kauniiksi, ja alkoi
vilpittömällä osanottavaisuudella, joskin vähän ujosti, lohdutella
häntä hänen onnettomuudessaan.

Herra Wilpposeen lohdutus pystyikin; hänestä tuntui niin sanomattoman
suloiselta, että toki viimein tapasi olennon, joka ymmärsi hänen,
ja vielä suloisemmalta, että tämä olento lohdutti häntä. Oikeinpa
tuntui pahalta hänen mielestään, että he jo olivat enättäneet
yli-insinöörin asunnolle, ja että tämä herra itse seisoi akkunassa ja
hämmästyksellä katseli tätä nuorta paria. Wilpposella ei ollut halua
antauta yli-insinöörin pilkkapuheille alttiiksi, jos Melania rupeaisi
kertomaan heidän kohtaustaan Hartosen parissa ja heidän yhteistä
kilpajuoksuaan. Hän sanoi siis hyvästi nuorelle tytölle, vakuuttaen,
että tämä oli vuodattanut palsamia hänen sydämeensä, ja neiti Melania
meni portaita ylös, kiusaten päätänsä miettimällä, kukahan olisi tuo
nuoren kirjurin ylen miellyttävän, onnettoman rakkauden esine.

       *       *       *       *       *

Purnumestari Hartosen asunnossa istui ukko itse pöydän ääressä, pää
käden nojassa; ei kaukana hänestä akkunan luona seisoivat Martta ja
Lauri, kun Olli aukaisi oven arki-tupaan. Keskustelu sisällä olevain
välillä keskeytyi niin äkkiä ja jyrkästi, että nuoren vuorityömiehen
olisi pitänyt arvata heidän hänestä puhuneen; hän ei kumminkaan
näyttänyt sitä huomaavan, vaan sulki oven peräänsä, viskasi hattunsa
pöydälle ja heittäysi, sanaakaan virkkaamatta ja tervehtämättä, isoon
nojatuoliin kakluunin ääressä.

-- Jumalan rauha! sanoi purnumestari, verkalleen kääntyen hänen
puoleensa. -- Etkö katso enään kannattavan tervehtää meitä? Minun
mielestäni toki saisit noudattaa sitä tapaa.

-- Älä kiusaa minua isä, tiuskaisi Olli kärtyisesti, heittäen päänsä
taapäin ja painaen kättä otsalleen.

Purnumestari nyykäytti hartioitaan ja kääntyi hänestä pois; Martta
lähti paikaltaan akkunan luota ja istui enon viereen, ruvetaksensa
taas työhönsä, jonka puhutellessaan Lauria oli antanut pöydällä
levätä. Ahdistava äänettömyys vallitsi nyt tuvassa hetkisen aikaa;
viimein astui nuori vuorityömies ystävänsä luokse.

-- Päällysmies Wilmi on käynyt täällä saadakseen puhutella sinua,
Olli; hän tulee tänne taas tunnin perästä. Hän on käynyt kaikissa
tehtaissa näillä tienoin.

Olli pyyhkäisi kädellä otsaansa, ikäänkuin tahtoen karkoittaa pois
jonkun kiusallisen unelman.

-- Noh, miten asiat ovat? kysyi hän, mutta kysymys kuului
haluttomalta, puoleksi oudoksuvalta, ikäänkuin hän tarvitsisi ensin
miettiä, mistä oikeastaan kysymys olikaan.

-- Ne liittyvät meihin, kertoi Lauri. -- Esimerkkimme näyttää
rohkaisseen heitä. Nyt kapina syttyy joka paikassa. Rautatehtaat
tuolla mäellä aloittavat ja sitte tulevat kaikki muut tehtaat, ellei
niille hetikohta myönnetä kaikkia -- sitä ei tarvitse ajatellakaan.
Kahdeksan päivän kuluessa työ on seisahtunut kaikissa purnuissa ja
masuuneissa koko piirikunnassa.

-- Joko viimein! -- Olli lensi pystyyn kuin sähköytetty. Poissa oli
tuossa paikassa kaikki haluttomuus ja kaikki uneileminen. Miehen
koko pontevuus palasi. -- Joko viimein! sanoi hän vieläkin, syvään
hengähtäen. -- Jopa oli aikakin; he ovat jättäneet meidät kauaksi
aikaa yksinämme!

-- Niin, sentähden, että yksinämme teimme alun.

-- Olkoonpa niin! Mutta meidän ei käy odottaminen. Asia oli täällä
toisin kuin muissa tehtaissa. Joka työpäivä vei Berkowia askeleen
eteenpäin, ja meitä askelen taapäin. Onko Wilmi tuolla kylissä? Hänen
täytyy hetikohta ilmoittaa asia kumppaleille, se on antava heille
uskallusta.

-- Sitä tarvitaankin! sanoi purnumestari tyvenesti. -- Eipä näytäkään
uskallus enään niin erinomaiselta. Neljääntoista päivään ei ole
kuultu ainoatakaan vasaranlyöntiä. Te odotatte ja odotatte rukousta
tahi ainakin kokoonkutsumusta, joka teidän arvelunne mukaan on
tuleva, mutta tuolla mäellä ei havaita siihen minkäänlaista merkkiä.
Tehtaan herrat väistyvät tieltänne, eikä suinkaan herra itsekään
näytä siltä, että aikoisi peräytyä tuumankaan leveyttä. Sen sanon
sinulle, Olli, jo on aika että saat apua.

-- Sen hyvin tiedän! vastasi nuori mies. -- Tuskin on neljäätoista
päivää siitä kun herkesimme työtä tekemästä, ja minä olen sanonut
heille, että saavat valmistauta kahden kuukauden puutteesen, jos
tahdomme voittaa, ja voittaa meidän täytyy.

Vanha isä pudisti päätänsä.

-- Kaksi kuukautta! Tällä aikaa sinä, minä ja Lauri tulemme toimeen,
mutta ei ne, joilla on vaimo ja lapsia.

-- Niiden täytyy, vastasi Olli kylmästi. Minäkin luulin pääsevämme
helpommin ja pikemmin asiasta, mutta minä erehdyin. Jos he tuolla
mäellä tahtovat häätää meidät viimeistä keinoa koettamaan, niin
annammekin heidän maistaa sitä viimeistä viimeiseen pisaraan asti.

-- Taikka he antavat meidän! virkahti Lauri. -- Jos herra tosiaankin
--

Olli polki raivoisasti jalkaansa.

-- "_Herra_!" aina ja alinomaa vaan "herra"! Eikö teillä siis
olekaan muuta nimitystä tuolle Berkowille? Ette ole ennen niin häntä
kutsuneet, mutta sittekuin hän sanoi teille mikä hän on ja mikä hän
tahtoo olla, ette muusta nimestä tiedäkään. Sen sanon teille, että
jos saamme asiamme aikuiseksi, niin me olemme herroja; silloin on
hänellä vaan nimi ja meillä on valta! Hän tietää hyvin kyllä, että
sitä tarkoitamme. Sentähden kinaa hän vastaan, ja sentähden ovat
kaikki vaatimuksemme myönnytetyiksi saatavat -- maksoi mitä maksoi.

-- Koeta vaan! sanoi purnumestari lyhyesti. -- Saathan nähdä,
käännätkö yksinäsi maailman ylös alaisin! Siitä on jo kauan kuin olen
mitään virkkanut tässä asiassa.

Lauri otti hattunsa akkunakoukulta ja yritti lähtemään.

-- Sinäpä tiennet paraiten, mitä siitä voitamme. Sinähän olet
johtajamme.

-- Niin olenkin, vastasi Olli, ja kasvonsa synkistyivät; mutta
helpommaksi olin luullut pitää teidät koossa. Te teette asian kyllä
raskaaksi minulle!

-- Mekö? sanoi nuori vuorityömies ja oikaisi itsensä loukattuna. --
Et suinkaan meistä saata valittaa; kaikkihan tottelevat sinua joka
asiassa.

-- Tottelevat! -- Ollin synkeät, surkkaavat silmät liukuivat
ystävän kasvoille. -- Niinpä niin, kuuliaisuutta ei puutu, enkä
siitä valitakaan, mutta välimme on käynyt toisenlaiseksi, meidän
kahdenkeskinenkin väli, Lauri, perin toisenlaiseksi entisen suhteen.
Te olette kaikkityyni niin vieraita, niin kalseita ja arkoja, että
minusta näyttää, kuin vaan pelkäisitte minua -- eikä sen enempää.

-- Ei, ei, Olli! -- Lauri puollusti itseään tältä moitteelta
kiivaudella, josta miltei voinut arvata, että Olli oli sanonut totta.
-- Me luotamme yksistään sinuun, kokonansa sinuun. Mitä ikänä lienet
tehnyt, niin sen olet tehnyt meidän hyväksi, etkä itsesi hyväksi, sen
tiedämme kaikki; sitä ei yksikään meistä unhota!

-- "Mitä ikänä lienet tehnyt, niin sen olet tehnyt meidän hyväksi!"
sepä kuului vallan viattomalta ja voi olla niin ajateltukin, mutta
kuitenkin tuntui näissä olevan joku salainen merkitys, ja Olli näytti
sen aavistavankin, sillä hän loi nyt läpitunkevan silmäyksen puhujan
kasvoihin. Lauri väistyi tämän silmäyksen edestä.

-- Minun täytyy mennä! sanoi hän äkisti. -- Minä lähetän Wilmin
tänne. Olethan kotona, niin että hän varmaan tapaa sinun?

Olli ei vastannut. Punoitus poskilla, minkä mielenliikutus viimeisinä
hetkisinä oli niille ajanut, oli taas yhtäkkiä jättänyt sijansa
samalle harvinaiselle kalpeudelle, mikä jo hänen tupaan astuissaan
peitti hänen kasvonsa; hän vaan nyökäytti myöntymyksensä ja kääntyi
akkunan puoleen.

Nuori vuorityömies kumarsi purnumestarille ja meni. Martta nousi ylös
ja meni ulos hänen jälkeensä. Tyttö ei ollut koko keskustelun aikana
virkkanut sanaakaan, hän oli vaan alinomaa katsellut miehiä. Hän jäi
ulos kotvan ajaksi, mutta se ei herättänyt mitään huomiota tupaan
jääneissä. He kyllä tiesivät tulevalla morsiusparilla olevan paljon
toisilleen kuiskuttamista, eivätkä he oikeastaan näyttäneetkään
suuresti sitä ajattelevan.

Isä ja poika olivat yksinään; mutta äänettömyys, joka nyt vallitsi,
oli kenties tukalampi, kuin se Ollin sisään astuttua oli ollut.
Hän seisoi akkunan vieressä, otsa ruutua vasten painettuna, ja
katsoa tuijotti ulos, mitään näkemättä. Purnumestari ei liikkunut
paikaltaan; hän istui yhä vielä pöydän ääressä, pää käden nojassa;
mutta vanhuksen kasvot olivat viime viikoilla merkillisesti
muuttuneet. Ne olivat täynnä surua ja huolta; rypyt, mitkä vanhuus
oli niihin piirtänyt, olivat syvenneet, ja silmä katsahteli niin
raukeasti ja surullisesti, kuin jos hänen entinen reippautensa ja
riidanhimonsa, joka ennen oli saanut hänen pitämään niin monta
nuhdesaarnaa pojalle, olisi iäksi päiväksi rauennut. Nyt istui hän
siellä hiljaisena ja rasitettuna, eikä yrittänytkään keskustelua
jatkamaan.

Tämä äänettömyys kävi viimein mahdottomaksi Ollin kestää ja hän teki
pikaisen käännähdyksen.

-- Ja sinä et sano mitään, isä, siitä sanomasta, minkä Wilmi on
tuonut? Onko sinusta todellakin yhdentekevää, jos voitamme tahi
sorrumme.

Purnumestari kohotti verkalleen päätänsä.

-- Yhdentekevää se minulle ei ole, mutta eipä sekään ole minulle
iloista, että käytte päälle uhkauksilla ja väkivallalla. Tahdonpa
kumminkin nähdä, kuka viimein lannistuu, herrat vaiko me! Siitä sinä
tietysti et huoli, kunhan olet saanut tahtosi tapahtumaan! Sinä
olet nyt herra ja valtija koko tehtaassa. Sinun luoksesi he kaikki
tulevat; sinua he kumartavat; sinua tottelevat kaikki norjina kuin
vesi -- sitähän sinä alusta aikain pyrit jo saavuttaa, sitähän koko
hanke oikeastaan onkin tarkoittanut.

-- Isä! virkahti nuori mies.

-- Älä niin mitään! sanoi purnumestari väistäen, -- sitä et kyllä
tunnusta minulle etkä itsellesikään, mutta niin se kumminkin on. He
ovat seuranneet sinua kaikki, minäkin olen tehnyt samaten; enhän
viime lopussa saattanut varsin yksinäiseksi jäädä; katsopa nyt, minne
viet meidät! Sinä, joka kannat edesvastauksen.

-- Minäkö yksin olen pannut asian alkuun, kysyi Olli kiivaasti. --
Eikö päätös ollut yksimielinen, että asiat olivat toisenlaisiksi
saatavat, ja emmekö ole toisillemme luvanneet pitää yhtä, kunnes niin
käypi.

-- Jos ei mitään myönnettäisi, niinpä niin! Mutta nyt on kaikki
eli pian kaikki myönnettynä, sillä mitä kielletty on, se ei ole
työmiestemme vaatimia; se on semmoista, mitä sinä olet lisännyt, sinä
yksinäsi, Olli, ja sinä olet myöskin ainoa, joka sitä yhä vaadit.
Ilman sinutta he jo aikoja olisivat jälleen töihinsä ryhtyneet, ja
meillä olisi taas lepo ja rauha tehtaissa.

Nuori päällysmies keikautti ynseästi päänsä taapäin.

-- No niin, minusta se lähti, enkä tosiaankaan lue häpeäkseni,
että näen kauemmaksi, ja että enemmän ajattelen tulevaisuutta kuin
muut. Jos he tyytyvät siihen, että vanha viheliäisyys saadaan vähän
huokeemmaksi ja että hengenkitku vähän paremmin on turvattuna
purnussa -- niin minä en tyydy siihen, eivätkä uskaliaimmat meistä.
Paljoa vaadimme, se on tosi -- me tahdomme milt'ei kaikkea, ja jos
Berkow vielä olisi miljoonanmies, joksi koko mailma häntä luulee,
niin hän kumminkin varoisi antaumasta meidän valtaamme. Mutta
miljoonanmiespä hän ei enään olekaan, ja koko hänen onnensa on meidän
kättemme varassa ja siinä, josko ne tahtovat liikkua hänen hyväkseen
tahi ei. Et tiedä, isä, miltä konttoorissa ja kokous-salissa näyttää,
mutta minä sen tiedän ja sanon, että kinatkoon vastaan niin paljon
kuin tahtoo, mutta myöntyä hänen täytyy, kun kaikilta suunnilta
hyökätään häntä vastaan.

-- Ja minä sanon sinulle, hän ei tee sitä! sanoi purnumestari. Ennen
hän lakkauttaa tehtaiden käynnin! Tunnenpa tuon Artturin. Jo poikana
oli hän senmoinen, perin toisenlainen kuin sinä. Sinä menettelit
uhkauksella aina, tahdoit väkisin vallita kaikissa, oli se työ,
puutarhan häkki tahi toveri -- hän ei mielellään käynyt mihinkään
käsiksi, ja kauan viipyi ennenkuin hän sai jotakin alkaneeksi,
mutta jos hän sen kerta sai, silloin ei hän helpoittanut ennenkuin
oli voittanut. Nyt on hän näyttävä teille, mistä hän käy. Kun hän
kerta on ohjat käteensä saanut, silloin ei kukaan tempaa niitä hänen
käsistään. Hänellä on osaksi sinun jäykkä pääsi; muista sanani, kun
joskus vielä saat sen kokea!

Olli katseli synkeästi eteensä; hän ei nyt vastustanutkaan
tavallisella kiivaudellaan, mutta silminnähtävää oli, kuinka
närkästys kuohui hänessä, juuri sentähden ettei hänellä ollut mitään
vastaan sanomista. Ehkäpä oli jo jonkun kerran saanut kokea tuota
"jäykää neroa."

-- Ja käyköönpä asia miten hyvänsä, jatkoi isä -- luuletko että
kaiken perästä mitä nyt on tapahtunut vielä vastakin saat olla
päällysmiehenä, että sinua yhtähyvin vielä suvattaisiin tehtaissa?

Nuori mies nauraa virnisteli.

-- Enpä luule, en tosiaankaan, jos se on tuolla mäellä olevain
vallassa. He tietysti eivät ota minua armoihin! Mutta eipä armosta
tulekaan puhetta olemaan, me määräämme heille vaatimuksemme, ja
ensimäinen vaatimuksemme tulee olemaan että minä jään alalleni.

-- Tiedätkö sen niin varmaan?

-- Älkää häväiskö tovereitani, isä, sanoi Olli -- he eivät jätä minua
yksinäni!

Eikö sittekään, jos tuolla mäellä olevain vaatimus tulee olemaan,
että sinun pitää pois. Ja sen ehdon herra tulee tekemään, luota
siihen!

-- Ei ikänä! Sitä ei hän ikänä saa aikaan! He tietävät jokainen,
etten ole itseni hyväksi tähän hankkeesen ryhtynyt; minun ei ole
ollut niin huonosti asiat; minun ei tarvinnut nälkää nähdä, ja
minä saan leipäni missä hyvänsä. Se oli heidän viheliäisyytensä,
jonka tahdoin korjata. -- Älkää puhuko tuolla lailla, isä! Usein he
tuottavat minulle huolta kyllin, mutta jos asiasta kerta tosi tulee,
niin tungen perille eikä yksikään minua pulaan jätä. Jonne minä
johdan heitä, sinne he menevät, ja minne minä pysähdyn, sinne hekin
pysähtyvät, oli se missä hädässä ja pulassa hyvänsä!

-- Ennen -- niinpä kyllä! Ei nyt enään. Vanhus oli noussut istualta,
ja vasta nyt, hänen täyttä päivänvaloa vasten käännyttyä, oli
nähtävänä, kuinka murheelliset hänen kasvonsa olivat ja kuinka
kumarassa se vähän aikaa sitä ennen vielä vankka ruumis oli.

-- Olethan itse sanonut Laurille, että asiat ovat muuttuneet, jatkoi
hän hiljaa -- ja sinä tiedät myös päivän ja hetken milloin se
tapahtui. En tarvitse sanoa sinulle, Olli, mutta minulta -- minulta
se päivä on vienyt kaiken sen hitusen lepoa ja iloa, jota vielä
vanhoille päivilleni toivoin. Nyt se on mennyt, iäksi päiväksi.

-- Isä! huudahti nuori mies. Purnumestari teki poistavan liikahduksen.

-- Samapa on! En tiedä siitä mitään, enkä tahdokaan mitään tietää,
sillä jos saisin sen selvästi ja säntilleen kuulla, silloin olisi
loppuni tullut. Minä saan jo kyllikseni paljaasta siitä, kuin
ajattelen sitä; se on jo miltei vienyt älyni.

Ollin silmät välähtivät taas, yhtä uhkaavina kuin sitä ennen
ystävänkin sanoista.

-- Ja jos nyt sanon sinulle, isä, että köysi katkesi, että käteni ei
--

-- Parempi ettet virkkaa mitään, keskeytti hänen vanhus karvailla
mielin. -- En usko sinua kuitenkaan, ja muutkaan eivät usko sinua.
Ainahan olet ollut hurja ja väkivaltainen, ja olisit raivossasi
lyönyt kuolijaaksi paraan ystäväsikin. Koetapa vaan, astupa toveriesi
keskelle ja sano: Se oli vaan vahingon tapaus! -- ei kukaan usko
sinua!

-- Ei kukaan! toisti Olli matalalla äänellä. -- Etkä sinäkään, isä?

-- Purnumestari loi surulliset silmänsä vakaasti poikaansa.

-- Saatatko tässä minun edessäni pysyä väitöksessäsi, ettet ole
syypää, et laisinkaan syypää siihen onnettomuuteen? että sinä --
hän ei päässyt kysymyksensä loppuun, sillä Olli ei kestänyt hänen
katsantoaan; hänen vielä liekitsevät silmänsä painuivat lattiata
kohden; hänen kasvojaan riuhtoi, hän kääntyi pois -- ja äänettömyys
vallitsi tuvassa; ainoastaan vanhuksen raskas hengitys kuului.
Kätensä, kun hän sillä pyyhkäisi otsaansa, ja ääni vapisi vielä
enemmin, kun hän viimein hiljaa sanoi:

-- Kätesi ei koskenut siihen? Oli se käsi tahi ei, ja lienee se
ollut miten hyvänsä -- kaikki sanovat, että asiata ei käy tutkiminen
eikä mitään todeksi näyttäminen, Jumalan kiitos, ainakaan ei
tuomio-istuimen edessä. Saat, Olli, tehdä tunnossasi tilin siitä,
mitä siellä alhaalla tapahtui, mutta älä vaadi enään tovereitasi
väkisin! Oikein olet nähnyt; siitä päivästä asti he vaan pelkäävät
sinua; saathan nähdä kuinka kauan pelkällä pelvolla pakoittaa heitä
voit!

Hän meni. Poika yritti hyökkäämään hänen jälkeensä; mutta hän
pysähtyi yhtäkkiä, lyöden nyrkkinsä otsaansa. Ääni, joka sen ohella
tunki hänen rinnastaan, oli kuin pidätettyä ähkäämistä. --

Kymmenen minuutia lienee kulunut, kun ovi taas aukesi ja Martta astui
sisään. Eno oli poissa ja Olli istui nojatuolissa, kasvot käsien
peitossa. Tämä ei enään näkynyt Marttaa hämmästyttävän; hän vaan
silmäsi Ollin puoleen ja meni sitte pöydän äärelle ja kävi käsiksi.
Olli oli kuullessaan hänen askelensa oikaissut itsensä. Hän nousi
nyt verkalleen tuolilta ja meni Martan luokse; muuten hänen tapansa
harvoin oli huolia tytön asioista, ainakaan ei puhua hänelle niistä.
Nyt hän teki sen. Kentiesi oli tällekin jäykälle ja umpinaiselle
luonteelle se hetki tullut, jona halusi merkkiä osanottavaisuudesta,
juuri sillä hetkellä, jona kaikki väistyivät -- kaikki pakenivat
häntä.

-- Sinä ja Lauri olette siis sopineet asiasta? alotti hän. En ole
vielä puhutellut sinua siitä, Martta. Minulla on ollut niin paljon
muuta ajattelemista. Oletteko kihloissa?

-- Olemme; -- soi lyhyt, puoleksi poistava vastaus.

-- Ja milloin häät tulevat?

-- Kyllähän siihen vielä ennätetään.

Olli katseli tyttöä, joka läähättäen ja vapisevin käsin työskenteli,
katsahtamattakaan hänen puoleensa, ja salainen tunnon nuhde näkyi
liikkuvan hänessä.

-- Oikein olet tehnyt, Martta, sanoi hän hiljaa, -- aivan oikein!
Lauri on ripeä mies ja pitää sinua rakkaana, kentiesi rakkaampana
kuin -- muut olisivat voineet pitää. Ja kuitenkin annoit hänen
mennä ilman vastauksetta vielä kerran sen jälkeen kuin toisiamme
puhuttelimme. Milloin sai hän suostumuksesi?

-- Kolme viikkoa sitten tästä päivästä.

-- Kolme viikkoa sitten tästä päivästä! Vai niin! Se oli päivällä
-- onnettomuuden jälkeen purnussa! Silloin siis annoit hänelle
suostumuksesi?

-- Juuri silloin! Siihen asti en tainut sitä. Mutta juuri sinä
päivänä tiesin taitavani ruveta hänen vaimokseen.

-- Martta! -- Nuoren miehen ääni paisui ikäänkuin yhtaikaa vihasta ja
tunnon tuskasta. Hän yritti laskemaan kätensä Martan käsivarrelle;
Martta hypähti ja syrjäytyi välttämättömästi, Olli antoi kätensä
pudota ja astahti takaisin.

-- Ja sinäkin? sanoi hän sortoisella äänellä -- No niin, sepä minun
olisi pitänyt arvatakin.

-- Olli! puhkesi tyttö julmalla mielikarvaudella sanomaan, -- mitä
olet tehnyt meille, mitä olet tehnyt itsellesi! Oi, Jumala nähköön!

Olli seisoi vielä häntä vastakkain. Käsi, jonka hän nojasi pöydälle,
vapisi; mutta kasvonsa osoittivat hirmuista kovuutta ja tuimuutta.

-- Mitä olen itselleni tehnyt, siitä kyllä huolen pidän. Mitä teille
olen tehnyt, sitä vastoin? Noh, eihän kukaan tahdo edes kuullella
minua! Mutta nyt sanon teille -- tässä muuttui hänen äänensä taas
uhkaavaksi -- noita tarkoittelemisia ja kiusailemisia on jo kylliksi
-- en kestä niitä kauemmin. Uskokaa mitä tahdotte ja ketä tahdotte.
Minulle se tästä lähtien tekee saman. Minkä olen alkanut, sen saatan
perille, teidän kaikkein tahtoa vastoin, ja jos nyt luottamus onkin
loppunsa saanut -- niin kuuliaisuutta kyllä osaan itselleni hankkia!

Hän meni; Martta ei yrittänytkään häntä pidättämään ja se olisikin
ollut turhaa työtä. Olli paiskasi kiivaasti oven kiinni, niin että
koko tämä pieni rakennus tärisi; kohta sen jälkeen oli hän sieltä
poissa.

       *       *       *       *       *

Sinne ylemmä Berkowin huvilaan oli vierasten tulo kyllä tuottanut
vähän enemmän eloisuutta, mutta ei sen enempää yhteyttä molempain
puolisoiden niin jyrkästi eroitetuissa huoneellisissa suhteissa.
Vaikka tämä vieraissa käynti oli määrätty ainoastaan muutamia päiviä
kestäväksi, keksi Artturi kyllin aiheita ja estelyksiä ollakseen
niin paljon kuin suinkin heistä erillään, josta huomaavaisuudesta
niin hänen appensa kuin nuori lankonsakin olivat hänelle erittäin
kiitolliset. Parooni palasi nyt vasta pääkaupunkiin noista Rabenauen
kartanoista, jotka nyt olivat hänen omansa. Hänen oli, sitä ennen
tyttärensä luona käydessään, täytynyt erota hänestä jo seuraavana
aamuna, huolimatta siitä peljättävästä kapinasta, joka juuri hänen
siellä ollessaan oli syttynyt, sillä velvollisuus kutsui häntä,
likimmäisenä sukulaisena, orpanan kuolinvuoteelle; mutta tämän
velvollisuuden täytettyäkin oli jälelle jääneen omaisuuden ja tilain
suhteen vielä ollut niin paljon järjestämistä, mikä oli vaatinut
uuden isännän siellä viipymään. Nyt vasta oli hän vanhine poikanensa,
jonka oli kutsunut luoksensa, paluumatkalla; tietysti ajettiin
tälläkin kertaa se lyhyt matka Berkowin tilain kautta, ajettiinpa
sitä mieluummin, kuin nuori Klaus parooni ei vielä ollut nähnyt
sisartaan häiden jälkeen.

Päivällä tulon jälkeen, oltaissa Eugenian salissa, jossa tilassa
Artturi kuten tavallisesti ei ollut saapuvilla, näytti kumminkin
niinkuin olisi kysymys jostakin enemmästä kuin vaan terveisillä
käynnistä ja jälleen näkemisestä. Nuori rouva istui sohvalla,
kuullellen isäänsä, joka seisoi hänen edessään ja juuri nyt näytti
lopettaneen pitemmän puheen. Klaus istui nojatuolissa, katsellen
kiinteällä odotuksella sisartansa.

Eugenia oli laskenut otsan kättänsä vasten, niin että käsi peitti
kasvot; hän ei muuttanut asentoaan eikä katsonut ylös, hiljaa
vastatessaan.

-- En tarvitse, isä, noita vihjauksia ja tähtäilemisiä, arvatakseni,
mitä tarkoitat -- sinä puhut avio-erosta!

-- Niin, lapseni, sanoi parooni vakaisesti, -- avioerosta, oli se
millä peittosyyn nimellä ja mihin hintaan hyvänsä. Mikä väkisin
otetaan, se tavallisesti ainoastaan pakolla säilytetään; se olisi
ollut Berkowien ajateltavana. Nyt, kun taas kykenen työni ja tekoni
ohjaamaan, kun en kauemmin tarvitse olla hänen velallisenaan, nyt
tahdon koettaa kaikkea, irroittaakseni sinun niistä kahleista, jotka
ainoastaan minun tähteni otit kantaaksesi ja jotka, kieltänet sen
tahi et, tekevät sinun äärettömän onnettomaksi.

Eugenia ei vastannut; isä otti hänen kätensä ja istui hänen viereensä.

-- Tämä ajatus lienee sinulle outo ja hämmästyttävä? Minussa nousi
se hetikohta, kun sain sen paljoa sisältävän sanoman, joka niin
äkki-arvaamatta teki muutoksen varoissani. Silloin tätä ajatusta
ei kumminkaan käynyt toteuttaminen. Mitä keinoja eikö tuo Berkow
käyttänyt, saadaksensa tämän yhdistyksen välillänne aikaan!
Mahdotonta oli ajatellakaan, että hän olisi suostunut aviopurkuun,
joka kokonaan olisi sulkenut hänen pois niistä seuroista, joihin
hän meidän kauttamme väkisin tahtoi päästä, ja miestä, joka
tunnottomuudessaan voi tehdä vaikka mitä, ei käynyt riitaan
haastaminen. Kuolemansa on kerrassa muuttanut kaikkityyni, ja nyt on
vaan pojan vastustus voitettava. Alusta asti hän on pysynyt joksikin
toimettomana koko tässä asiassa ja vaan ollut isänsä aseena; toivon
siis hänen antavan perään, kun me puoleltamme pontevasti ryhdymme
asiaan.

-- Hän on antava suostumuksensa, vahvisti nuori rouva; nuo sanat tuli
miltei äänen kuulematta. -- Ole huoleti siitä!

-- Senpä parempi! arveli Windeg. -- Sen pikemmin pääsemme
tarkoituksemme perille!

Näytti siltä kuin tahtoisi hän liiankin pikaan päästä tarkoituksensa
perille, ja niinpä se olikin. Velkautuneella parooni-paralla, joka
näki häviön edessään, ei ollut muuta neuvoksi, kuin ottaa Eugenian
uhri hyväkseen, pelastaakseen siten itselleen ja pojilleen nimen
ja aseman; niin työlästä kuin tämä olikin, oli hän mukautunut
välttämättömyyteen, ja välttämättömyys oli opettanut hänen sitä
kärsimäänkin. Rabenauen perillinen, joka oli jälleen päässyt
itsevaraiseksi ja itsensä tajuavaksi, joka nyt helposti voi maksaa
jälleen saadun rahasumman, katsoi tätä pakkoa polttavaksi häpeäksi
ja tyttärensä avioliittoa julmaksi vääryydeksi, jonka hän itse oli
tehnyt hänelle ja jonka hän millä hinnalla hyvänsä tahtoi palkita.
Koko olonsa aikana uusilla tiloillaan oli hän alituisesti näitä
ajatellut, ja keksintö oli nyt valmiina toimeen pantavaksi.

-- Tottapa sinun niinkuin meidänkin tahtomme on -- jatkoi hän --
että nämä kiusalliset asiat niin pikaisesti kuin mahdollista käsille
otetaan ja loppuun saatetaan. Tahtoisin ehdotella sinulle, että nyt
jonkun peittosyyn nimellä tulisit seurassanne kaupunkiin ja sieltä
ryhtyisit tarpeellisiin puuhiin ja toimiin. Sitten et muuta tarvitse
kuin kieltäyt palaamasta puolisosi luokse ja vaadit eroa. Me pidämme
huolen siitä, ettei hän väkivallalla koeta saada aikomuksiaan
menestymään.

No niin, Jumal' auta, sen teemme, Eugenia! virkahti Klaus
kiihkoisesti. Jos hän nyt ei tahtoisi purkaa tätä häpeällistä
kauppaa, niin veljiesi miekat kyllä pakoittavat hänen siihen. Nyt ei
hän enään voikaan uhata meitä häpeällä ja julkisella pilkkaamisella,
niinkuin isänsä teki. Se on ollut ainoa, josta joku Windeg joskus
lienee vapissut, ainoa, millä väkisin tytär on otettu heidän
heimostansa!

Nuori rouva liikahti tuskaisesti veljeänsä kohden. -- Heitä nuo
uhkauksesi, Klaus, ja sinä isä, herkeä huolehtimasta. Huolet ovat
tässä tarpeettomat. Minkä luulette ainoastaan taistelulla ja pakolla
voitettavaksi, se on minun ja Artturin välillä jo ammoin aikoja
sovittu asia.

Windeg kavahti seisaalle, ja Klaus astui hämmästyen askelen likemmä.
Eugenia teki nähtävää väkivaltaa itselleen saadakseen ääntään
lujemmaksi, mutta eipä se tahtonut onnistua, ääni vapisi tuntuvasti
hänen jatkaessaan:

-- Jo ennen Berkowin kuolemaa olimme siitä sopineet, mutta tahdoimme
välttää kaikkea hälinää, minkä liian aikainen ja liian äkillinen
ero olisi nostanut, ja sitousimme siis vielä ulkonaisesti elämään
yhdessä. --

-- Joko ennen Berkowin kuoltua? keskeytti veli häntä äkisti, se
tapahtui siis kohta häidenne jälkeen!

-- Siispä olet itse ottanut asian puheeksi? kysyi isä yhtä äkisti.
Siis olet itse sitä vaatinut?

Ei kumpikaan miehistä näkynyt ymmärtävän sitä, mikä kumminkin niin
selvästi kuvautui nuoren rouvan kasvoihin; tämä silminnähtävästi
käytti kaikki voimansa ja malttinsa vastaukseen, ja äänensä olikin
aivan vakainen, kun vastasi:

-- En ole milloinkaan koskenut tähän asiaan! Se oli Artturi, joka
vapaa-ehtoisesti tarjosi minulle eron.

Parooni ja hänen poikansa katselivat toisiaan, niinkuin tämä selitys
kävisi yli heidän käsitysvoimansa.

-- Tuotapa en tosiaankaan olisi odottanut! sanoi parooni hämillään.
-- Hänkö itse? Sitä en olisi uskonut.

-- Saman se tekee! sanoi Klaus hellästi, kun hän antaa sinun
meille takaisin, Eugenia! Ei kukaan meistä ole vielä voinut iloita
perintötiloistamme kun olemme tienneet sinun onnettomaksi meidän
toimestamme. Vasta sinun palattua luoksemme taidamme, isä ja me,
iloita tästä uudesta onnesta; sinua olemme aina kaivanneet!

Hän pani kätensä sisarensa vyötärille ja tämä kätki kasvonsa
hetkisen ajaksi hänen olkaansa vasten, mutta nämä kasvot olivat yhtä
kalmankalpeat ja kalmankylmät kuin mimmoisina veli jo kerran ennen
oli nähnyt ne alttarin edessä, ja nyt hän kumminkin oli palaava isän
kotiin, josta silloin oli erinnyt.

Parooni katseli vähän hämmästyneenä tytärtään, joka nyt oikaisi
itsensä, pyyhkäisten nenäliinasella otsaansa.

-- Anna anteeksi, isä, jos tänäpänä näytän eriskummalliselta. En voi
oikein hyvästi, ainakaan en tarpeeksi hyvästi taitaakseni puhua tästä
asiasta. Salli että menen huoneeseni, minä --

-- Paljon olet kärsinyt tänä viime aikana, keskeytti hänen isä
hellästi; sen näen, lapseni, jos et tahtoisikaan sitä tunnustaa. Mene
sinä ja jätä kaikki minun huolekseni! Minä olen säästävä sinua niin
paljon kuin mahdollista.

-- Kummallista tämä kumminkin on, isä! sanoi nuori parooni, sittekuin
ovi sisaren mentyä oli kiinni lykätty. Ymmärrätkö tuota Berkowia?
Minä en häntä ymmärrä!

Windeg kävi, otsa kurtuilla, kerran lattian poikki. Hänessä yhtyi
hämmästykseen tuosta ilmoituksesta jotakin loukkaavaistakin.
Tämä kopea ylimys näki hyvinkin helposti selitettäväksi asiaksi,
että onnen kohottama mies, joka vallitsi miljoonia, ei ollut
kammonut uhrauksia eikä juonia päästäkseen hänen perheensä
sukulaisuuteen, vaikka hän itse kosti tämän pakon ainoastaan vihalla
ja ylenkatseella; mutta ei ollut hän koskaan voinut porvariselle
vävylleen anteeksi antaa, että tämä semmoisella halveksimisella
oli vastaanottanut paroonittaren Windeg aviokseen, ikäänkuin tämä
avioliitto olisi ollut aivan tavallisia, eikä myöskään voinut hän
anteeksi antaa, että Artturi sittemmin oli näyttänyt itsensä tämän
kunnian suhteen, yhtä tunnottomaksi kuin isä oli ollut sen suhteen
herkkätuntoinen. Ja nyt hän, tuo Artturi Berkow, peräytyi tästä
avioliitosta, ennenkuin häntä siihen oli pyydettykään! Sepä oli
liikaa parooni Windegin ylpeydelle, hänen, joka kyllä oli valmis
taistelemaan takasin saamista, mutta ei ensinkään voinut kärsiä,
että sai tyttönsä takaisin hänen puolisonsa halveksimisesta tahi
jalomielisyydestä.

-- Minä puhuttelen Berkowia, sanoi hän viimein, ja jos hän tosiaankin
taipuu, jota vastoin Eugenian vakuutusta epäilen, niin asia
viipymättä pannaan toimeen.

-- Viipymättäkö? kysyi Klaus. He ovat tuskin kolmea kuukautta olleet
naimisissa, ja minun mielestäni he tekevät oikein siinä, että
välttävät varsin aikaista eroa.

-- Se on tietty! ja minä kohdaltani ehdottomasti yhtyisin samaan
mieleen, jollei minulla olisi täydellisiä syitä jouduttamaan asiata.
Täällä tehtaissa kaikki kohdat eivät ole niinkuin pitäisi olla;
olenpa luotettavalta suunnalta saanut vihjan siitä, että alkanut
levottomuus työmiehissä voi antaa kuolemankolauksen Berkowin
varallisuudelle, jota tähän asti on luultu äärettömäksi. Jos hän
todellakin joutuu häviöön, niin vaimonsa ei voi samassa erota
hänestä, se ei käy laatuun maailman silmissä; vaikka meillä olisikin
todellisempia ja syvällisempiä eron syitä, niin se yhtähyvin
katsottaisiin syyksi, ja niin ei saa olla! Parempi että otamme
päällemme näin aikaisen eron silmiin pistäväisyyden, kuin että
sidomme kätemme, jos peljätty mullistus tapahtuu. Yritys semmoinen
kuin työmiesten ei lakkaa muutamain viikkoin kuluessa, sitä kestää
ainakin vuoden ajan, ja puolessa sitä aikaa ero on valmiina, jollei
hän tee esteitä. Eugenian täytyy palata luoksemme, täytyy olla vapaa,
ennenkuin pääkaupungissa aavistetaankaan, miten asiat täällä ovat.

-- Odotinpa sisareni käyvän tuumaamme osalliseksi vilkkaammasti ja
iloisemmasti kuin kävikään, sanoi Klaus miettiväisesti. No niinpä
niin, jos he jo tätä ennen ovat päättäneet asian, niin ajatus ei
ollut hänelle mikään outo, mutta kumminkin hän on niin kylmä ja
umpimielinen, niinkuin kaikki nämä asiat olisivat etäisiä, niinkuin
hänen omasta vapaudestaan ei olisikaan puhetta.

Parooni tempaisi hartioitaan. -- Eugeniaa huolettaa kun ajattelee
välttämättömästi nousevaa hälinää sekä oikeudenkäymisestä olevaa
vaivaa ja harmia, asioita, joista ei saada häntä säästetyksi!
Semmoinen ero on aina vaikea askel naiselle, ja kuitenkin se on
astuttava. Meillä on siinä tapauksessa ainakin koko pääkaupunki
puolellamme. Eipä valitettavasti ollut mikään salaisuus, minkä
syystä tämä naimiskauppa tehtiin, ja ihmiset näkevät sen hyvin
ymmärrettäväksi, että nyt kiirehdimme sitä purkamaan.

-- Tuolla tulee Berkow, sanoi Klaus puoli-ääneen, lähisen huoneen
oven auetessa. Sinä tahdot puhutella häntä; jätänkö teidät yksinänne?

Windeg teki kieltävän liikennön.

-- Sinä olet vanhin perheessä, ja tämmöisissä keskusteluissa
kolmannen henkilön läsnä-olo tavallisesti panee keskustelevana päälle
terveellisen pakon; jää tänne, Klaus!

Sillä aikaa kun nämä sanat hiljaa ja kiireesti vaihetettiin, oli
Artturi astunut likimmäisen huoneen kautta ja tuli nyt sisälle.
Tervehdys oli kohtelias ja kylmä kuin tavallisesti ja alkoi
tavallisilla puheenparsilla. Vieraat lausuivat mielipahansa, että
niin harvoin saivat nauttia isännän seuraa, ja tämä toi esteiksi
monenlaisia tehtäviään, jotka eivät sallineet hänen isännän hupaista
tointa tehdä -- keskinäisiä kohteliaisuuksia, joita tietysti molemmin
puolin epäiltiin ja joiden taa he pakosivat, jotta olisi toki jotakin
sanomista.

-- Toivon Eugenian alituisen läsnä-olon palkitsevan teille minun
pakollisen poissa-oloni! jatkoi Artturi, samalla kun silmänsä
lennähtivät salin ympärille, ikäänkuin puolisoa etsien.

-- Eugenia on paennut huoneisinsa, kun ei voi oikein hyvästi, selitti
parooni, ja minä halusin käyttää tätä tilaisuutta esittääkseni
teille erään toivotuksen, herra Berkow, jonka toteenkäyminen
pää-asiallisesti rippuu teistä.

-- Jos toteen käyminen rippuu minusta, niin käskekää, herra parooni!
Nuori mies istuutui appeansa vastakkain, jota vastoin Klaus, joka
tiesi mikä asia oli puheeksi tuleva, ikäänkuin sattumoisesti
syrjäytyi akkunan puolelle ja, kuten näytti, hyvin tarkallisesti
katseli ulos paltalle. Windegin käytös oli niin mittamääräinen ja
ylhäinen kuin mahdollista; arvattavasti näki hän välttämättömäksi
sillä vaikuttaa kunnioitusta tyttärensä porvarillisessa puolisossa
ja siten ennakolta lannistaa jokaisen mahdollisen vastustuksen, hän
kun arveli Artturin tarjoaman eron joksikin mielen kuohuksi jonkun
kiivaan kiistan perästä; todelliseksi tarjoukseksi ei hän sitä
uskonut.

-- Levottomuuksille täällä teidän tiloillanne näytään antavan
suurempi merkitys kuin niillä kenties oikeittain onkaan, alkoi
hän. Kun eilen kulin kaupungin kautta ja samalla kävin linnaväen
päällikköä, erästä nuoruuden ystävääni, tervehtimässä, kuvailtiin
minulle työmiestenne mieliala ylen uhkaavaksi ja levottomuuksien
syntyminen hyvin todenmukaiseksi.

-- Kaupungissa näkyy olevan tehtaistani ja työmiehistäni enemmän
tekemistä, kuin olen luullutkaan, vastasi Artturi kylmästi. En ole
ainakaan vielä etsinyt apua herra everstiltä.

Parooni ymmärsi näiden sanain poistavan tarkoituksen.

-- Minä kohdaltani tietysti en tiedä asiaa arvostella, vastasi hän
äkisti. Tahdon vaan huomauttaa teitä siitä, ettei olisi soveliasta
asettaa Eugeniaa alttiiksi täällä mahdollisesti sattuville
tapauksille. Soisin saavani ottaa tyttäreni pääkaupunkiin seurassani
ainoastaan joksikuksi ajaksi, kunnes asiat täällä on saatu
selvinneiksi.

-- Nuoren puolison kasvot vienosti liikahtelivat; hän silmähti oven
puoleen, joka vei hänen vaimonsa huoneisin, ikäänkuin tahtoen tietää,
oliko tämä pyyntö sieltä kotoisin; mutta vastauksensa oli aivan
levollinen:

-- Eugenialla on täydellinen vapaus tehdä kuin tahtoo. Jos hän katsoo
tarpeelliseksi lähteä pois -- niin en pane estettä.

Windeg kallisti varsin tyytyväisenä päätänsä.

-- Hän lähtee siis seurassamme huomenna! Mitä hänen viipymiseensä
siellä tulee, niin yhdymme tässä semmoiseen kohtaan, joka meille
kummallekin lienee yhtä ikävä; mutta kumminkin katson paremmaksi
suullisesti puhua siitä, etenkin kun tiedän toivotuksemme pää-asiassa
käyvän yhteen.

Artturi näytti yrittävän kavahtamaan tuolilta seisaalle, mutta maltui
ja pysyi paikallaan.

-- Vai niin! Eugenia on jo puhunut teille asian! -- On!
kummastuttaako se teitä? Tottapa hänen sopi ja täytyi isälleen
ensistäkin uskoa asiansa.

-- Minä ajattelin, sanoi nuori mies ja huulensa vapisivat -- että
asia saisi pysyä salaisuutena meidän välillämme, kunnes aika olisi
käydä sitä toimeen panemaan. Erehtynytpä olenkin, kuten näen!

-- Miksi jättää toistaiseksi kerta tehty päätös? kysyi parooni
huoleti. Aika sen toimeen panemiseen on nyt juuri sovelias. Nykyiset
suhteet tiloillanne tietysti antavat paraan ja mutkattomimman syyn
tyttäreni poislähtöön. Että poissa-olo tulee olemaan ikuinen, sitä
maailma ensimmältä ei tarvitse tietää. Nyt kesällä, kun kaikki
lähtevät pääkaupungista pois, sopii valmistaviin toimiin paraiten
käydä. Kun nyt kaikissa tapauksissa hälinää ei käy välttäminen, niin
on aina parempi että maailman eteen saatetaan laskea tosi tapaus;
silloin juoruhimo tavallisesti pikemmin saa kyllänsä.

Lyhykäinen seisahdus puheessa seurasi; Artturi loi taas silmänsä
vaimonsa huoneen-oven puoleen, tällä kertaa selittämättömällä
mielen-ilmauksella kasvoissaan; sitte kääntyi hän taas isän puoleen.

-- Lähtikö tämä pyyntö asian jouduttamisesta alkujaan Eugenialta
itseltään?

Parooni katsoi soveliaaksi tällä kertaa salata totuuden; sillä
keinoin päästäisiin muka pikemmin tarkoituksen perille, ja kävi miten
kävi niin Eugenia aina olisi hänelle siitä kiitollinen.

-- Minä puhun tyttäreni puolesta! selitti hän mittamääräisesti.

Artturi kavahti niin äkisti ja niin kiivaasti seisaalle, että tuoli
keikahti kumoon.

-- Minä myönnyn kaikkeen, herra parooni, kaikkeen! Luulin
ilmoittaneeni tyttärellenne syyni asian viivytykseen, ne olivat
etunenässä häntä kohtaan vaarinotettavan karttavaisuuden vaatimia;
itseäni en ottanut siinä laisinkaan lukuun. Jos hän sittekin haluaa
asian jouduttamista -- niin kernaasti minulta -- käyköön niin.

Äänenlaatu näissä sanoissa oli niin omituinen, että Klaus, jolta ei
ollut jäänyt yhtään sanaa keski-puheesta huomaamatta, vaikka hän
yhä näytti palttaa katselevan, tuota pikaa käännähti puoleen ja
kummastuksella katseli lankoa. Näyttipä parooni Windegkin vähän
hämmästyneeltä; eikähän tässä oikeastaan ollutkaan syytä vihastua,
koska vaan tahdottiin vähän joutuisammin lakkauttaa kummallekin
puolisolle kiusallinen pakko.

-- Te suostutte siis eroon empimättä? kysyi parooni vähän epäilevästi.

-- Ehdottomasti!

Parooni hengähti syvästi. Eugenia oli siis ollut oikeassa, kun oli
sanonut miehensä ehdottomasti tulevan myöntymään. Mitä muuten vielä
olisi esteitä poistettavina, ne paroonin arvellen eivät tuottaisi
vastuksia.

-- Olen teille suuresti kiitollinen taipuvaisuudestanne, sanoi hän
kohteliaasti; se on kummallekin teille huojentava tämän ikävän
askeleen. Nyt on vielä yksi kohta, joka kyllä ei kuulu asiaan, mutta
joka kumminkin on järjestettävä. Herra isänne, tumma puna lennähti
tämän muiston ohella tämän nyt rikkaan paroonin otsalle, herra isänne
oli hyvä ja takasi minua sitoumusten suhteen, joita en silloin voinut
maksaa. Nyt olen tilaisuudessa sen korvaamaan, ja minä soisin saavani
niin pian kuin suinkin --

Hän vaikeni, sillä Artturi aukaisi silmänsä niin suuriksi ja
tuimiksi, että silmäyksensä kielsi puheen jatkamisen.

-- Emmekö kernaammin antaisi sen asian olla sinään? Minä kohdaltani
pyydän sitä.

-- Se saattoi olla sinään, niin kauan kuin keskinäiset sitomuksemme
olivat voimassa, selitti Windeg vakaisesti, mutta ei nyt enään kun ne
puretaan. Ette suinkaan tahdo pakoittaa minua yhä edelleen pysymään
velan-alaisenanne.

-- Velkaa tavallisessa merkityksessä eihän tässä ollutkaan olemassa.
Isä vakuutti vaan omat saamisensa, ja näitä saamisia koskevat paperit
minun tietääkseni hävitettiin, kun -- tässä puhkesi nuoren miehen
viha ainakin hetkeksi valloilleen tuon pakollisen maltillisuuden
takaa -- kun te niistä annoitte tavaran.

Parooni nousi seisaalle pahastuneena.

-- Silloin sitomus tehtiin -- vastasi hän kylmästi -- erinomattain
herra Berkowin tahdosta; nyt on se purettava, erinomattain meidän
pyynnöstämme. Suhteet ovat siis nyt perin vastakkaiset.

-- Onko siis aivan välttämätöntä, että eronkin hetkenä käyttelemme
asiata kauppa-asiana, keskeytti hänen Artturi, pistävällä
tuimuudella. Toivon ettei toki toista kertaa tahdota tehdä minua ja
vaimoani kauppatavaraksi. Siinä on kyllin, että kerran niin on tehty.

Parooni käsitti perin väärin nämä sanat, niinkuin hän väärin selitti
sen mielenliikutuksen, josta ne olivat lähteneet; hän rupesi niin
ylhäisen näköiseksi kuin mahdollista, ja sanoi:

-- Olkaa hyvä ja muistakaa, herra Berkow, että sana "kauppa", jota
näette hyväksi käyttää, sopii vaan toiseen asianomaiseen -- meihin ei
se sovi.

Artturi astui askelen takaperin, mutta ryhtinsä oli niin uljas ja
kunnioitusta vaativa, että herra parooni itse tuskin olisi voinut
semmoista näyttää.

-- Jopa tiedän miten tästä naimisesta sovittiin, ja tiedänpä
niinikään miten ne velkasitomukset syntyivät, joiden tähden te
pakoitettiin siihen myöntymään. Siispä helposti ymmärtänette, minkä
tähden pyydän, ettei sitä velkaa sanallakaan mainittako. _Vaadin_
teiltä, parooni, ettette pakoita poikaa punastumaan isänsä muistosta.

Windeg oli jo kerran ennen joutunut hämmille vävynsä edessä; se oli
silloin kun tämä rohkeni hyljätä aatelisen arvokirjan, mutta se
oli toki tapahtunut entisen Artturi Berkowin tyvenellä, puoleksi
huolettomalla laadulla. -- Tämä käytös ja tämä kopeus sitä vastoin
kivestytti paroonin kokonansa; hän katsahti välttämättömästi poikansa
puoleen, joka jo oli astunut pois akkunan luota ja jonka kasvot
osoittivat ääretöntä hämmästystä, jota hän ei koettanutkaan salata.

-- En tiennyt teidän niin asiasta ajattelevan, sanoi Windeg viimein.
Tarkoitukseni ei suinkaan ollut pahoittaa mieltänne, mutta --

-- Sen uskonkin. Siis jätämme asian unhotuksiin!

Mitä naimis-eroon tulee, niin käsken asiamieheni mukautua kaikkiin
vaatimuksiinne. Jos tulisi itse minustakin kysymys, niin pyydän, että
ratkaisette solmun mielenne mukaan. Minä olen valmis kaikkeen, että
asia niin pikaisesti ja hennosti kuin mahdollista päättyisi.

Hän kumarsi molemmille herroille ja lähti huoneesta. Samassa seisoi
Klaus-parooni isänsä vieressä.

-- Mitä tämä kaikki merkitsee, isä? Mikä taivaan nimessä näinä
kolmena kuukautena tuosta Artturista on tullut! Tosin havaitsin hänen
eilen illalla entistä totisemmaksi ja vakaammaksi, mutta tuommoiseen
käytökseen en olisi uskonut häntä kykeneväksi!

Parooni ei ollut vielä tointunut hämmästyksistään. Nämä pojan sanat
vasta tekivät sen hänelle mahdolliseksi.

-- Eipä näytä hän tosiaankaan tienneen, miten isänsä keinoitteli
meidän suhteemme! Sepä asian kokonaan muuttaa, sanoi hän
hämmästyneenä; jospa hän vaan olisi pyytänyt minua yhä edelleen
velan-alaisekseen.

-- Hän tekee aivan oikein, sanoi Klaus intoisesti, hän kun tietää,
millä tavoin Berkow koronkiskonnallaan syöksi meidät onnettomuuteen!
Ei neljättä osaa siitä summasta, mikä sittemmin näytti meille niin
suunnattoman suurelta, ole hän maksanut, suoritettavikseen otetuista
veloista, eikä penniäkään siitä saata poika vastaanottaa, jos ei
tahdo pilata kunniaansa. Olihan silmin nähtävää, kuinka häpeä koko
tästä asiasta raivosi hänessä. Kuitenkin tämä keskustelu päättyi
hyvin kummallisesti. Hän kieltämättä ensinnä oli se, joka toimitti
kehnommat ja halveksivammat tehtävät, mutta hän saattoi asian
lopullisesti siksi, että me saimme miltei hävetä tarjoustamme.

Windeg näytti ottavan tämän muistutuksen jommoisellakin epäsuosiolla
vastaan, kentiesi sentähden, ettei voinut sitä vääräksi näyttää.

-- Jos tähän asti olemme tehneet hänelle väärin, sanoi hän, niin olen
nyt valmis tekemään hänelle oikeuden, senpä täydellisemmin, kuin nyt
avio-eron suhteen tosiaankin jäämme hänelle kiitollisuuden velkaan.
Enpä luullut asian käyvän näin helposti, vaikka hän kyllä aina näytti
haluttomalta tähän naimiseen.

Klaus'in kasvoihin ilmaantui taas tuo epäileväisyys, joka muuten ei
ollut niissä tavallinen.

-- En tiedä mistä syystä, isä, mutta asia ei näytä minusta niin
aivan varmalta. Berkow ei suinkaan ollut niin levollinen, kuin
hän oli olevinaan, eikä Eugeniakaan. Kiivautensa, kun sanoit,
että se oli Eugenia, joka vaati tätä pikaista eroa, ei osoittanut
huolimattomuutta ja Eugenian kasvoin muoto lähtiessään luotamme vielä
vähemmin. Minussa on tämän johdosta noussut omanlaatuinen ajatus.

Parooni naurahteli kuin mahtavampi ainakin.

-- Oletpa toisinaan todellakin lapsi, Klaus, niin kaksikymmentä
vuotias ja upseri kuin oletkin. Luuletko siis tosiaankin, että
päätös, minkä he molemmat, sen mukaan kuin nyt voi ymmärtää, jo
aikoja sitten ovat tehneet, on syntynyt ilman edellisiä kohtauksia
ja tapahtumia? Oli miten oli, Eugenialla on ollut paljon niistä
kärsimistä, ja kentiesi Berkowillakin. Mitä niin viisaasti olet
huomannut, ei ole muuta kuin entisten myrskyin hyökyä. Jumalalle
olkoon kiitos, että nyt molemmin puolin olemme selvillä ja että
myrskyt ovat loppuneet.

Taikka jos ne nyt vasta alkavat! mumisi Klaus puoli-äänen,
lähtiessään isänsä jälkeen salista.

       *       *       *       *       *

Ilta oli tullut ja talossa vallitsi jonkunlainen levottomuus. Vielä
samana iltana oli parooni Windegin ja hänen tyttärensä välillä ollut
joksikin pitkä keskustelu, ja heti sen jälkeen sai kamarineitsy
käskyn, panna emäntänsä vaatetukset kokoon. Jo sitä ennen oli herra
Berkow ilmoittanut palvelusväelle, että vaimonsa seuraavana aamuna
oli lähtevä isänsä seurassa pääkaupunkiin, siellä moniaita viikkoja
olemaan, ja että siis tarpeellisiin hommiin tämän matkustuksen
vuoksi oli käytävä, joka ilmoitus tietysti hetikohta levisi tehtaan
koko virkamiehistöön ja yleensä nosti pikemmin arastelemista kuin
kummastusta. Selvästi ymmärrettävähän oli, että herra lähetti
armollisen rouvan pois, sentähden että tiesi kapinan kohta syttyvän
tehtaissa. Hän tahtoi nähdä rouvansa turvattuna pääkaupungissa
ja oli todenmukaisesti itse niin hankkinut, että isä oli tullut
häntä noutamaan. Windeg oli oikein aprikoinnut: tekosyy oli niin
todenmukainen, ettei kellekään johtunut mieleen sitä epäillä. Nuoren
parikunnan kankeasta, kummallisesta keskinäisestä välistä oli kyllä
ensimmältä paljon puhuttu tehtaissa ja koettu selittää syitä siihen;
nyt olivat nämä puheet vähitellen lakanneet. Tiettiinhän, ettei tämä
naiminen ollut taipumuksesta tapahtunut, mutta kun ei koskaan mitään
kuultu tuimista torista ja rettelöistä, mitkä tuskin olisivat jääneet
palvelusväeltä huomaamatta, kun Berkow aina oli sula kohteliaisuus
puolisoaan kohtaan ja puoliso pelkkä maltillisuus käytöksessään
Berkowia vastaan, niin tottapa he olivat tottuneet toisiinsa
ja olivat nyt tyytyväiset -- mikä mukavuus olikin semmoisten,
vieraslaskujen perästä tehtyin avioliittojen tavallinen seuraus.
Heidän eriskummallista keskinäistä elämänlaatua luultiin vaan
suuren maailman tavaksi; tottapa pääkaupungin ylhäisissä seuroissa
enimmiten elettiin näin erilaisella ja kohteliaalla kannalla, ja että
paroonitar Windeg ja pohatta Berkowin poika tekivät samaten, eihän se
enään pitäisi ketään kummastuttaa.

Ei kukaan aavistanut, että tämä matkalle lähtö, jonka edellä ei
ollut käynyt minkäänlaista kiistaa, tarkoitti avio-eroa, eikä sekään
kummastuttanut, että herrasväki oli viettänyt iltansa erillään
toisistaan. Molemmat vieraat herrat söivät yksinään ruokasalissa;
nuori rouva oli, kun ei voinut hyvästi, tuotattanut ruan kammioonsa,
mutta kamarineitsyen kummastukseksi ei koskenutkaan siihen, ja
herra Berkow ei syönyt ollenkaan, vaan pakeni "toimintojen vuoksi"
työhuoneesensa, sittekuin oli antanut palvelijoille käskyn, ettei
kukaan, oli se minkä syyn nimellä hyvänsä, saisi häntä häiritä.

Ulkona oli pilkkopimeä ja huoneessa loi kirjoituspöydällä palava
lamppu valonsa miehelle, joka enemmän kuin tunnin ajan rauhatonna
käveli kävelemistään ja joka nyt viimein suljettuin ovien takana loi
haluttomuuden kauan kannetun valemuodon päähänsä ja antoi sisällään
riehuvan myrskyn purkautua ilmiin. Hän ei ollutkaan enään tuo
veltostunut, uneilevaan hentouteen vajonnut nuori perillinen, mutta
eipä liioin tuo nuori isäntäkään, joka yhtäkkiä nousneella tarmolla
ja maltillisuudella tiesi vaikuttaa kunnioitusta alammaisissaan
ja vuodattaa rohkeutta virkamiehiinsä. Noissa kasvoissa vallitsi
raivoisa into, jonka voimaa hän itse ei ollut aavistanut, ennenkuin
sinä hetkenä, jona hän iäksi päiväksi oli menettävä sen esineen. Se
hetki oli nyt tullut, ja nyt se vaati vaatimustansa. Tuolla kalpealla
otsalla, noilla vapisevilla huulilla ja noissa tulisissa silmissä oli
selvästi kirjoitettuna, mitä oli maksanut tämän päivän keskustelu,
josta parooni Windeg oli sanonut, ettei hän ollut uskonut asian niin
helposti suoriavan.

Siis oli se tullut, se niin kauan peljätty eron hetki, ja hyvä oli
että se tuli sillä neuvoin, että vieras mies ryhtyi asiaan, kun oma
kykenevyys näytti hapertuvan voimattomaksi. Kuinka usein viimeisinä
neljänätoista päivänä eikö Artturi ollut aikonut käyttää samaa
tekosyytä, minkä parooni nyt hänelle ehdoitti, siten lyhentääksensä
tämän yhdessä-olon tuskallisuutta; sillä tätä mittamääräistä
ulkonaista kylmyyttä ei ollut enään mahdollinen kestää; hehku hänen
sydämessään rankaisi joka hetki tätä valheellisuutta; se kävi
miltei yli inhimillisten voimain -- ja kuitenkaan ei ollut mitään
tullut tehdyksi. Kieltämätön totuus kyllä on, että parasta on kun
välttämättömät asiat tapahtuvat pian, mutta eipä jokaisella, jolla
on rohkeutta vakavalla kädellä laskea veitsen myrkytetylle haavalle
ruumiissaan, ole samaa rohkeutta, kun kalvaava poltto on sydämestä
kiskottava; polttoon liittyy ainakin välttämättömästi kadottamisen
pelko. Olivathan nämä molemmat aikoja sitten erinneet toisistaan;
mutta olihan Artturi toki vielä näkevä tuon ihanan, vaaleatukkaisen
pään jalone, nyt toki valkoisine kasvoineen ja eloisine, tummine
silmineen, olihan Artturi toki vielä tuon äänen kuuleva; ja tulihan
siihen vielä salaman nopeudella välähtäviä onnenkin hetkiä, jotka
vastasivat kokonaisia, mielikarvaudella täytettyjä päiviä ja
viikkoja; esimerkiksi pari päivää sitä ennen metsässä, kun Eugenia
niin silminnähtävällä hätäisyydellä tunki hevosensa hänen hevosensa
rinnalle, kun hän vapisi Artturin sylissä, tämän auttaissa häntä
hevosen selästä -- olkoonpa vaan että se oli hentevyyttä, mutta
Artturi ei ollut voinut vapaa-ehtoisesti luopua Eugeniasta ennen kuin
nyt, koska häntä siihen vaadittiin.

Ovi aukesi hiljaa ja palvelija seisoi kynnyksellä.

-- Mitä se on? tiuskaisi Artturi. Enkö ole sanonut --

-- Antakaa anteeksi herra Berkow! rukoili säikähtynyt mies. Tiesin
kyllä, ettei saisi häiritä teitä -- mutta kun -- kun armollinen rouva
itse --

-- Kuka?

-- Armollinen rouva itse on täällä ja haluaa -- Palvelija ei saanut
aikaa lopettaa sanojaan ja hämmästyikin sitä kiivautta, millä
hänen herransa riuhtaisi oven auki ja suhkaisi etuhuoneesen, missä
todellakin näki puolisonsa, joka näytti häntä siellä odottavan.
Seuraavana hetkenä oli hän sen äärellä.

-- Palveliatako kysymällä? Sepä tarpeetonta koreilemista!

-- Kuten kuulin, sinä et tahtonut nähdä ketään, ja palvelija sanoi,
että kielto koski kaikkia ilman eroitusta.

Artturi kääntyi nuhtelevin silmin palvelijan puoleen, joka
puollustaen tekoansa sanoi:

-- En tosiaankaan tiennyt miten minun piti tehdä. Tämähän on ensi
kerta kun armollinen rouva täällä käypi.

Oikeastaan näissä sanoissa vaan oli hätäinen anteeksi pyyntö, mutta
Eugenia käännähti kumminkin äkisti, ja nuhteet, jotka jo pyörivät
hänen puolisonsa huulilla, jäivät antamatta. Mies oikeittain
sanoi totta; näin erinäiseen tapaukseen, kuin armollisen rouvan
käynti herran huonekerrassa oli, tämän käskyt eivät sopineet;
ja ensikerranhan Eugenia nyt astuikin tähän huonekertaan. Tähän
asti oli häntä nähty ainoastaan isossa salongissa, ruokasalissa
ja seurahuoneissa; ei siis kumma jos hänen täällä käyntinsä nyt
hämmästytti palvelusväkeä.

Artturi viittasi palvelijan menemään ja astui vaimonsa parissa
työhuoneesen. Eugenia näytti viivyskelevän kynnyksellä.

-- Halusin puhutella sinua! sanoi hän ahtaalla äänellä.

Artturi sulki oven ja lykkäsi nojatuolin esiin viitaten Eugeniaa
istumaan. Nämä vähät hetket olivat tuottaneet takaisin nuorelle
miehelle kaiken tajunsa, josta kyllin oli saanut ponnistella näinä
viimeisinä viikkoina; vastaukset ja käytökset olivat totiset ja
mittamääräiset aivan kuin oudoimpaa naista kohtaan oudossa salongissa.

-- Etkö halua istua?

-- Kiitän! En tahdo sinua kauan viivyttää. Nuoren rouvan käytöksessä
oli jotakin arkamaista ja epävakaista, mikä merkittävään tapaan
eroitti hänen niin varmaan vakavasta asemasta. Kentiesi oudoksui
hän näitä huoneita, ja kentiesi hänen myös oli vaikea aloittaa
keskustelua. Artturi ei auttanut häntä kummassakaan kohdassa; hän
näki, kuinka Eugenia kahdesti yritti puhumaan eikä tavannutkaan
sanoja, mutta hän seisoi vaan ääneti ja kolkkona häntä vastakkain
kirjoitus pöydän ääressä ja odotti.

-- Isä on sanonut minulle, mitä on puhellut sinulle, sanoi Eugenia
vihdoin, -- ja samaten keskustelunne päätöksen.

-- Sitä olen odottanut, ja juuri sentähden -- suo se minulle
anteeksi, Eugenia -- minä ensin niin hämmästyin näkemästäni sinun
täällä. Luulin sinun jo lähtöäsi valmistelevan.

Nämä sanat olivat hyvin valitut, menettääkseen vaikutuksen siitä
mielenliikutuksesta, minkä Artturi tunsi kun näki Eugenian, ja ne
näyttivät vastaavaan tarkoituksensa. Kului muutama hetki ennenkun
nuori rouva vastasi:

-- Olet jo tänä iltapäivänä maininnut lähdöstäni palvelusväelle?

-- Olen! Luulin siten täyttäväni tahtosi ja katsoin paraaksi, että
käsky valmistuksiin lähti minulta. Olitko aikonut toisin tavoin
alottaa asian? Siinä tapauksessa mieleni on paha, etten tiennyt
tarkoituksiasi.

Ääni oli kalsea, ja näyttipä kuin kylmävä tuulahdus olisi koskettanut
Eugeniata; hän astahti välttämättömästi askelen taakse.

-- Minulla ei ole mitään sitä vastaan muistuttamista. Minua
hämmästytti vaan nähdä lähdölleni sovittu määrä-aika lyhennetyksi.
Sinulla oli kuitenkin asiasi pysyä siinä kiini.

-- Minullako? Se oli sinun tahtosi, sinun vaatimuksesi, jota siinä
paikassa noudatin. Niin ainakin parooni Windeg sanoi minulle.

-- Eugenia kavahti. Näytti, niinkuin sillä syvällä helpoittavalla
henkäyksellä, joka nyt kohautti hänen rintaansa, kaikki arkuus ja
epävakaisuus olisi kadonnut, niinkuin tämän vastauksen ohessa kaikki
hänen uskalluksensa olisi palannut.

-- Sitä aavistinkin! Isäni on puhunut liikoja, Artturi; hän on
puhunut minun nimessäni, missä vaan on esittänyt oman tahtonsa. Olen
tullut tänne poistamaan tätä väärinkäsitystä ja sanomaan sinulle,
etten lähde -- ainakaan en ennen, kuin olen sinun suustasi kuullut,
että sen tahdot.

Eugenia oli luonut silmänsä vakavasti, mutta ikäänkuin pelollisessa
ja henkeä salpaavassa odotuksessa Artturin kasvoihin, juurikuin
nyt tahtoisi ja olisi pakoitettu hänen silmistään lukemaan
vastauksen; mutta nämä silmät pysyivät verhoittuneina ja Eugenian
sanat oikeastaan eivät mitään vaikuttaneet. Tosin hänen kasvojaan
vävähytteli kun Eugenia selitti "väärinkäsityksen", mutta kenties se
vaan näytti Eugeniasta siltä, sillä liikunto katosi yhtä pikaa kuin
oli tullutkin, kasvot pysyivät muuttumattomina ja ääni oli kalsea
kuin ennenkin, kun Artturi hetkisen ääneti oltuaan kysyi:

-- Et siis tahdokaan lähteä? Ja miksi et? Nuori rouva astui täydellä
uskalluksella puolisonsa eteen.

-- Sanoithan minulle eilen, että nyt uhkaavassa taistelussa elosi
ja olosi saatavat joutua vaaraan. Että siinä taistelussa tullaan
ottelemaan viimeisiin asti, sen tiedän. Hartosen viimeksi tavattuani
tiedän niinikään, että asemasi on vielä suuremmassa vaarassa
kuin mitä minulle tunnustatkaan. En voi enkä tahdo jättää sinua
semmoisella ajalla, se olisi pelkurimaisuutta ja --

-- Oletpa sangen jalomielinen, keskeytti hänen Artturi; ja nyt piili
hänen äänensä kalseuden takana huonosti salattu kitkeryys. -- Mutta
että taitaisimme jalomielisyyttä osoittaa, vaaditaan, että on joku,
joka sen vastaan ottaa, ja minä en ota sitä sinulta vastaan.

Eugenian käsi kouristi, suuttumustansa hilliten, sametilla peitettyä
tuolin selkäintä.

-- Etkö?

-- En! tuuma on isäsi alkama -- olkoonpa niin! Hänellä tietysti on
oikeus tyttärelleen, joka ennen pitkää on oleva kokonaan hänen,
vaatia turvaa ja takuutta ilkeyttä ja vallattomuutta vastaan, jota
todenmukaisesti täällä on ilmaantuva. Minä annan hänelle täyden
oikeuden ja tyydyn ehdottomasti huomispäivän eroon.

Nuori rouva kohotti tarmokkaasti vaaleatukkaista päätänsä.

-- Ja minä tyydyin siihen, ainoastaan niin kauan kuin luulin sen
sinun tahdoksesi; yksin isäni tahtoa en ole totteleva. Olen nyt kerta
sitounut puolison velvollisuuksiin, ainakin maailman edessä; maailman
edessä tahdon ne täyttääkin, ja ne vaativat, etten saa, nähdessäni
mitä tulemassa on, pelkoisesti luopua sinusta, vaan jäädä luoksesi
kunnes vaara on ohitse ja alkuperäisesti määrätty eron aika on
tullut. Silloin olen lähtevä enkä ennen.

-- Etkö sittekään, jos nimenomaan pyydän sinua.

-- Artturi!

Nuori mies seisoi puoleksi toisaalle kääntyneenä, oikea kätensä
rutisteli kiivaasti paperia, jonka oli ottanut kirjoituspöydältä;
väkinäisesti saavutettu mielenmaltti ei tahtonutkaan kestää tuota
silmäystä ja ääntä.

-- Olen jo kerran ennen pyytänyt sinua, ettet näyttelisi mitään
jaloutta minua kohtaan, sanoi hän katkerasti. -- Luontoni ei
ole suostuva semmoisiin. Velvollisuuksiako? Naisella, joka
vapaasta tahdosta antaa miehelle arvonsa ja sydämensä, hänellä
on velvollisuuksia kärsimään yhteisyyden vastuksia ja käymään
osalliseksi yhteisyyden onnettomuuksissakin ehkäpä surmassakin,
niinkuin on oltu yhteisyyden onnellisuudessa --; mutta niinpä
ei olekaan tapahtumat meidän välillä ollut. Meillä, ei ole
velvollisuuksia toisiamme kohtaan ensinkään, sentähden ettei ole
ollut meillä oikeuksiakaan toistemme suhteen. Ainoa, minkä tässä
pakollisessa avioliitossa taisin sinulle tarjota, oli mahdollisuus
saada se puretuksi. Se on ollut purettuna aina siitä hetkestä asti,
kun päätimme erota. Tämä on vastaukseni tarjoukseesi.

Eugenian mustenevat silmät vavahtamatta yhä vielä rippuivat Artturin
kasvoihin kiinnitettynä. Sitä tulista, kavaltavaa kiiltoa, mikä joka
kerta salaman nopeudella oli paljastanut tuntemattomia aarteita, ei
nyt näkynytkään, ja juuri nyt olisi Eugenia, mihin hintaan hyvänsä,
tahtonut sen näkymään. Mitä hän noissa välähyksissä lieneekin nähnyt
tahi aavistanut -- ja tottapa tämä pöyhkeä nainen oli aavistanut
jotakin, ennenkuin päätti käydä täällä ja tehdä tätä tarjousta --
eipä suonut hänelle Artturi riemua sitä kerran vielä nähdä, tahi
tulla siitä selville; hän hillitsi täydellisesti itsensä, jättäen
Eugenian kiusallisiin epäilyksiinsä.

-- Älä tee viipymistäni täällä niin raskaaksi minulle -- Eugenian
äänessä oli samaa kiusallista epävakaisuutta, mikä hänen sydämensä
täytti; hän horjaeli kopeuden ja suostuvaisuuden välillä. -- Minun
on täytynyt paljo tukahuttaa ja voittaa ennen tänne tultuani, sen
ymmärrät, Artturi; säästä minua myös sen tähden. Sanat soivat
piankin kuin rukous; mutta Artturi oli nyt sillä kannalla, ettei hän
huomannut sitä. Hurja tuimuus ja kauhistuttava suututus, joka raivosi
koko hänen olennossaan, saattivat hänen tässäkin väärin ymmärtämään
Eugenian sanat ja hän vastasi katkeran terävällä äänellä:

-- En epäile ensinkään, että paroonitar Windeg antautuu suunnattoman
matalaksi kun hän vielä, vaikka vapauskin on hänelle hetikohta
tarjona, päättää kolmen kuukauden ajan kantaa vihattua halpasukuista
nimeä ja viipyä näin tuiki ylönkatsotun puolison sivulla. Minun on jo
kerran täytynyt kuulla, kuinka halpana sinä pidät molemmat, ja siitä
voin päättää mitä tämä itsesi valloittaminen tietysti on sinulle
maksanut.

-- Sinä soimaat minua sanoistani sinä iltana kun tänne tulimme,
sanoi Eugenia hiljaa. -- Minulta -- minulta se keskustelu jo oli
unhoittunut.

Nyt vihdoin viimein leimahtivat Artturin silmät; mutta ei se ollut
se välähys, jota Eugenia oli etsinyt ja halannut; se oli jotakin
vierasta ja vihamielistä, mikä nyt liikkui Artturissa.

-- Oletko tosiaankin sen unhottanut? Et kysykään, olenko minäkin
sen unhottanut? Silloin täytyi minun kuulella sitä, mutta siinäpä
olikin raja, minne asti kesti kärsimykseni. Luuletko miehen niin
antavan itseään maahan poleksia, kuin sinä siinä iltana minulle
teit, ja sitten mistään huolimatta nostattaa itsensä taas pystyyn,
milloin sinä näet hyväksi muuttaa ajatuksesi? Enpä ollutkaan se
perin viheliäinen vennokas, miksi olit katsonut minun; sen hetken
perästä en vennokas enään ollutkaan, se oli ratkaiseva hetki
elämälleni, mutta se oli ratkaiseva tulevaisuudellemmekin. Mitä
hyvänsä minulle tapahtuneekin, niin aion yksinäni sen kärsiä.
Paljo olen oppinut näillä viimeisillä viikoilla; minä olen myös
aikaan paneva mitä tahdon, mutta -- tässä oikaisi hän itsensä
helaisevalla pöyhkeydellä -- naista, joka hääpäivänämme niin kopealla
ylenkatseella sysäsi minun luotansa, huolimatta oliko puoliso, jolle
hän kumminkin oli avioksi antautunut, todellakin niin syyllinen
kuin hän hänestä luuli; -- naista, jonka mielestä selitykseni,
vakuutukseni, että hän erehtyi, ainoastaan oli valehtelijan
välttelyksiä -- joka, kysyttyäni, eikö hän luulisi kannattavan
koettaa parantaa "hukkaantunutta", toki ylenkatseellisesti vastasi
minulle _en_ -- sitä naista en tahdo likelläni silloin kun taistelen
tulevaisuudestani -- minä tahdon olla yksinäni!

Hän kääntyi äkisti toisaalle. Eugenia jäi hämmästyksissään
äänettömänä seisomaan; niin paljon kuin hänen puolisonsa luonne viime
ajalla olikin muuttunut, niin ei hän kumminkaan ollut nähnyt häntä
kiihkoisena, ja nyt oli Artturi siihen määrään kiihkoutunut, että se
miltei peljätti häntä. Myrskystä, mikä tässä leimusi häntä vastaan,
saattoi hän aavistaa, mikä oli häntä pahoittanut, mikä kuukausittain
oli hänessä riehunut, kunnes se viimein tempasi hänen tuosta
haluttomuudesta, Joka oli muuttunut hänen toiseksi luonteekseen.
Niinpä se, tuo kalsea, ylenkatseellinen sana _en_ -- hän tiesi
paraiten, kuinka väärin hän sillä oli tehnyt Artturia kohtaan; ja
nyt, kun hän näki, kuinka syvälle se oli häntä loukannut, nyt olisi
tämä hetki kentiesi voinut parantaa mitä toinen oli rikkonut, ellei
nuo viimeiset onnettomat sanat olisi väliin tulleet. Ne koskivat
nuoren rouvan kopeuden suonta, ja kun pöyhkeys sekaantui asiaan,
silloin oli ajatus ja mietintö hunnikolla, joskin hän tiesi väärässä
olevansa.

-- Sinä _tahdot_ olla yksinäsi; toisti Eugenia. -- No, sitte en tahdo
väkisin tunkea äärillesi. Tulin vaan saamaan tarkempia tietoja, onko
isäni tuuma myöskin sinun. Asianlaita on niinkuin näen, -- minä
lähden siis.

Hän kääntyi mennäksensä. Ovella viipyi hän vielä vähäsen; hänestä
tuntui, niinkuin olisi Artturi sinä hetkenä, milloin kätensä tarttui
lukkuun, liikahtanut paikaltaan, niinkuin olisi hän aikeissa
syöksiä häntä pidättämään; mutta tottapa tuo olikin hairaus, sillä
käännettyänsä takaisin näki hän Artturin vielä seisovan kirjoitus
pöydän ääressä, tosin kuoleman kalmeana, mutta hänen suorassa
muodossaan ja kasvonsa jokaisessa soppelossa näki hän olevan
kirjoitettuna sen sanan, millä hän kerran oli sysännyt hänen luotansa
-- jäykkä, taivuttamaton _en_.

Eugenia ponnisti viimeisen hermonsa jäähyvästi sanoakseen.

-- Huomena me tapaamme toisiamme ainoastaan isäni läsnä ollessa ja
kentiesi ei koskaan enään -- voi hyvästi, Artturi!

-- Voi hyvästi! sanoi hän tukalasti.

Eugenian jälkeen sulkeutui ovi; -- hän oli nyt kadonnut. Tämä
viimeinen toinen toistansa näkeminen oli mennyt hyödyttömästi
hukkaan, viimeinen porras sovintoon oli katkaistu. Ei ollut kumpikaan
tahtonut nöyristyä, ei ollut kumpikaan lausunut sitä sanaa, mikä
tässä yksistään olisi voinut pelastaa ja auttaa, sitä mutkatonta
vähäistä sanaa, joka olisi palkinnut kaikki, vaikkapa heidän olisi
ollut kymmenen kertaisesti pahemmin; tyly pöyhkeys yksinään johti
puhetta -- ja sillä oli tuomionsakin heille lausuttuna.

Harmaana ja pilvisenä koitti seuraava aamu vuorten takaa; mutta
kartanossa vallitsi vireyttä ja liikettä päivän alkuun katsomatta.
Lähtö oli täytynyt näin varhaiseksi määrätä, että oikeaan aikaan
voitaisiin saapua rautatien pysäyspaikalle ja vielä samana iltana
ennättää pääkaupunkiin. Ensimältä oli vaan Klaus von Windeg salissa.
Parooni oli vielä huoneessaan. Eugeniata ei myöskään näkynyt, ja
nuori upseeri näkyi malttamattomasti odottavan jotakin. Hän oli
jo astunut useita kertoja salin permannot halki ja poikki, käynyt
balkongille ja sittemmin istahtanut nojatuoliin, josta ravakkaasti
kavahti jaloille, kun Artturi Berkow astui huoneesen.

-- Ah, jopa olette täällä, sanoi Berkow, tervehtien nuorta lankoaan
tuohon kylmään kohteliaisuuden laatuun, joka heidän välillään oli
tavallista.

Klaus riensi vilkkaasti häntä vastaan.

-- Haluaisin saada puhua teille muutamia sanoja kahden kesken, --
mutta, herra Jumala, mikä teitä vaivaa; Oletteko sairas?

-- Minäkö? kysyi Artturi levollisesti. -- Mitä ajattelette? Minä voin
aivan hyvästi.

-- Niinkö on! vastasi Klaus, katsahtaen langon kalpeihin,
valvomisesta veltostuneihin kasvoihin, -- minä joudun toista
aatelleeksi.

Artturi nyykäytti vähän kärtysti hartioitaan.

-- En ole tottunut nousemaan näin varhain; silloin ollaan aina velton
näköiset. Muuten pelkään matkustuksen tulevan teille ikäväksi, sillä
aamu on kauhean pilvinen.

Hän meni akkunalle, ilmaa muka katsastakseen, mutta oikeastaan vaan
välttääkseen sitä harmittavaa kasvojen tarkastusta, millä Klaus kävi
hänelle surkeaksi. Tämä ei kuitenkaan niin hevillä häntä heittänyt;
hän astui häntä supi likelle.

-- Tahdoin olla ensimmäisenä täällä huoneessa, alotti hän vähän
äpläköiten -- syystä että vielä halusin puhutella teitä kahden
kesken, Artturi!

Puhuteltu kääntyi kummastuneena yhtä paljon tästä pyynnöstä, kuin
Klaus paroonin laadusta häntä puhutella. Tämä ei ollut nimittäin koko
sukulaisuuden aikana kertaakaan kutsunut häntä ristämänimellä. Hänen
oli tapa tehdä kuin isänsä ja nimittää häntä "herra Berkowiksi".

-- No mitä? kysyi Artturi kummissaan, mutta hyvin ystävällisesti.

Nuoren upseerin muodossa taisteli silmin nähtävästi ujous ja hämi
muita tunteita vastaan, mutta yhtäkkiä nosti hän aukeat, kauniit
kasvonsa langon puoleen ja katsoi häntä uskollisesti silmiin.

-- Me olemme tehneet teille väärin, Artturi, minä kenties enimmin!
Minua suretti tämä naiminen, ja pakko, joka päällemme pantiin --
ja tahdon suoraan sen tunnustaa -- minä olen perin pohjin vihannut
teitä, aina siitä hetkestä kun tulitte langokseni. Eilisestä aikain
tiedän, että olemme erehtyneet, ja siitä aikain vihani on menneenä.
Minä olen pahoillani, sangen pahoillani, ja sitä -- sitä juuri
tahdoin sanoa teille! Annatteko minulle anteeksi, Artturi?

Hän ojensi uskollisesti ja sulimmasta sydämestä kätensä. Artturi
tarttui siihen.

-- Kiitän sinua, Klaus, sanoi hän suoraan.

-- Jumalan kiitos! no niin on siis siitä päästy; en ole koko
yönä saanut unta, vakuutti Klaus. -- Ja usko minua, isänikin on
myöskin oleva sinulle kiitollinen. Hän ei kyllä tule sitä suoraan
tunnustamaan, mutta minä tiedän, miten hän ajattelee.

Pikainen hymy väikähti Berkowin kasvoissa; tosin otsa ei valostunut,
silmä ei kirkastunut; molempia peitti vielä synkkä pilvi, hänen
tyvenesti vastatessa:

-- Sepä minulle on hupaista kuulla. Siis emme toki eroa vihamiehinä.

-- No niin, mitä lähtöön tulee, virkahti Klaus, -- niin isä vielä on
huoneissaan ja Eugenia nyt juuri yksinään kammiossaan -- etkö vielä
kerran tahtoisi puhutella häntä?

-- Mitä varten? kysyi Artturi kummastuen. -- Herra parooni on tänne
tuleva millä hetkellä hyvänsä, ja Eugenia tuskin --

-- Minä asetun oven eteen enkä päästä ketään tulemaan, vakuutti Klaus
innokkaasti. -- Minä viivytän isää niin kauan täällä huoneessa,
kunnes te siellä olette valmiit.

Pikainen puna peitti hetkisen ajaksi Artturin otsan, kun hän kohtasi
langon tarkasti utelevan silmäyksen, mutta hän pudisteli epäilevästi
päätänsä.

-- Ei, Klaus, ei siitä ole mitään hyvää! Jo eilen illalla puhuttelin
vielä kerran ja kauan sisartasi.

-- Puhuttelitko? lähdöstäkin?

-- Lähdöstäkin!

Nuori upseeri näkyi vähän äimistyvän, mutta aikaa ei ollut enempiin
ehdoituksiin, sillä ulompana jo kuuluivat paroonin askelet, ja
heti astuikin hän jo huoneesen. Klaus siirtyi puoleksi ynseällä
silmänluonnilla peremmälle huonetta, jupisten itsekseen: "Ei tässä
asiassa sittekään kaikki ole selville".

Aamuinen, jota syödessä kaikkein oli yhdessä oleminen, oli
nautittuna. Paroonin mittailtu kohteliaisuus ja palvelijain
alinomainen läsnä-olo oli helpottanut tätä yksissä-oloa; nyt ajoivat
vaunut paltan eteen. Herrat ottivat päällysvaatteensa ja kamarineitsy
ojensi Eugenialle hänen hattunsa ja ison huivinsa. Artturi tarjosi
vaimolleen kätensä saattaaksensa häntä alas. Täydellisen sovun
ulkonäkö tietysti oli viimeiseen hetkeen kannettava.

Harmaana ja synkkänä oli aamu koittanut vuorille, harmaana ja
synkkänä usva laskeutui laksoon; ulkopuolella akkunoita lainehti
kaasumeri, sisäpuolella hämäräinen päivänvalo teki huoneet oneiksi,
kainaloiksi ja ikäviksi; näyttipä niinkuin koko tuo uhallinen komeus,
mikä koristi nämä huoneet, tuota pikaa olisi menettänyt loistonsa ja
värinsä, ja tyhjinähän ne tulivatkin olemaan, aivan tyhjinä -- nuori
valtijatar oli niistä iäksi päiviksi lähtenyt.

Klaus havaitsi, että hänen sisarensa muoto oli samanlainen, kuin
mikä sitä ennen Artturissa oli häntä huolettanut, mutta muuten hän
ei kummankaan olossa voinut keksiä mitään outoa. He näyttivät voivan
hyvästi suorittaa tehtävänsä, johon kerta olivat ryhtyneet, vaikka
heidän kasvonsa kyllä todistivat, että aikeensa oli tuottanut heille
unettoman yön.

Miehensä käsivarresta pitäin astui Eugenia portaita alas, tietämättä
oikeastaan mitä tekikään, tahi minne menivät. Ikäänkuin unessa
nähtynä olivat hänelle nuo vaatteilla peitetyt portaat, joita oman
matkustuspuvun liepeet koskettivat, ne korkeat oleanderi-puut, joilla
porstua oli koristettu, palvelijat, jotka seisoivat kumarrellen
armolliselle rouvalle, kaikki liukuivat epäselvinä ja varjon
tapaisina hänen sivutsensa. Hän saapui vaunuille. Vielä kerran
kohtasivat puolisoiden silmät toinen toisensa, mutta ne eivät
sanoneet mitään toisilleen. Sumu liikkui sakeana ja kylmänä heidänkin
välillään. Sitte tunsi nuori rouva kuinka käsi, kostea ja kylmä,
tapasi hänen kättänsä, hän kuuli muutamia vieraita, kohteliaita
jäähyvästi sanoja, joita ei ymmärtänyt, mutta se oli kumminkin
Artturin ääni, joka ne lausui, ja siinä lennähti taas tuo tuikkaava
tuska poikki koko tämän sekavan unelman -- sitte hevosten kavionkapse
ja ratasten pyörintä -- ja pois oli lähteminen, pois tuohon harmaasen
huuruun, joka häilyi ja laskeutui yltympäri, samoin kuin sinäkin
keväisenä hetkenä, kuna avio-ero päätettiin tuolla kukkulalla -- ja
mitkä silloin eriävät, ne iäksi päiväksi eriävät.

       *       *       *       *       *

Niinkuin sanoin teille, vakuutti yli-insinööri tirehtöörille, kun
he yhdessä astuivat kotiinsa, -- on nyt tottakin toista tulossa!
Herra johtaja näyttää antaneen ryntäyskäskynsä, mutta mepä estämme
heidät, mepä emme annakaan heille aihetta siihen. Aivanhan varmaan
meitä taisteluun vaaditaan ja loukkaukset ovat tapana joka päivä.
He ovat aivan oikein yllyttäneet koko seudun meitä vastaan, kaikki
tehtaat istahtavat, meillä on vaan ollut kunnia alottaa. Siinä on
vettä Hartosen myllylle. Hän kantaa nyt päätänsä kahta ylempänä kuin
muullosti.

-- Herra Berkow näkyy aikovan vastustaa vaikka mitä, arveli
tirehtööri. -- Hän on vienyt rouvansa turvattuun paikkaan; sepä
paraiten todistaa, mitä hän arvelee omasta väestään.

-- Joutavia! väestämmekö? virkahti toinen. -- Ne pian nöyryttäisimme,
jollei vaan tuota yhtä olisi! Mutta niin kauan kuin hän on etunenässä
ei ole lepoa eikä rauhaa tehtaissamme ajattelemistakaan. Jos vaan
Hartonen olisi kahdeksan vuorokautta pois täältä, niin kyllä
vastaisin että sovinto syntyisi meille.

-- Jopa olenkin sitä ajatellut -- tirehtööri katsahti tämän ohessa
varuisasti ympärilleen ja alensi äänensä -- olen ajatellut, eikö
sopisi käyttää eduksemme sitä epäluuloa, jota jokainen kätkee
sydämessänsä hänestä, ja jolla ei mitään vääryyttä häntä vastaan
tapahtune. Mitä siitä sanotte?

-- Ei kelpaa! Epäluulo meillä kyllä on, mutta missä ovat todistukset?
Koneissa ja köysissä ei ole voitu mitään muuta keksiä, kuin että ne
ovat katkenneet, ovathan herrat tuomarit paikalla pitäneet tarkempia
tutkintoja. Miten se kävi ja mitä siellä purnun pohjalla tapahtui,
sen tietää Hartonen yksinään, ja hän kyllä kykenee valehtelemaankin.
Saisimme vaan, asian tyhjään raueten, jälleen päästää hänet irti.

-- Mutta rikosasian tutkinto tekisi hänen kykenemättömäksi
vahingoittamaan. Jos tehtäisiin kanne häntä vastaan, niin muutamain
viikkoin vankeus --

-- Ottaisitteko työmiestemme raivon vastataksenne, jos heidän
johtajaansa käsiksi käytäisiin? Minä en sitä tekisi! Ne ryntäävät
huoneesen, jos tietävät siellä semmoista hankittavan, ja sen he
tekevät varmaan.

-- Sepä juuri kysymyksenä onkin. Hänellä ei ole enään heidän entistä
luottamusta.

-- Mutta entinen pelko on kyllä paikallaan. Sillä hän hallitsee
yksinvaltaisemmin kuin koskaan ennen, ja -- te teette työmiehillemme
väärin jos luulette, että he ainoastaan epäluulon nojalla jättäisivät
johtajansa pulaan. He voivat kammoa häntä ja ajan kuluessa luopua
hänestä, mutta samalla hetkellä kun kävisimme häneen käsiksi, he
keräytyisivät kaikki hänen ympärilleen ja suojelisivat häntä kaikesta
vaarasta. Ei, ei, se ei käy laatuun. Mitä tahdomme välttää, veristä
rynnäkköä, se juuri tapahtuisi, ja vieläpä olen varmaan vakuutettu,
ettei herra Berkow siihen suostuisi.

-- Eikö hänellä vielä ole aavistustakaan näistä epäluuloista.

-- Ei; tietysti ei kukaan rohkene virkata asiasta hänelle mitään ja
luullakseni on parasta, että vastakin säästämme hänen siitä. Hänellä
on muutakin kyllikseen kantamista.

-- Onpa tosiaankin, enemmin kuin kyllin -- ja viimeisten viikkoin
surusanomat ja Sihvosen kirjeet pääkaupungista eivät kumminkaan näytä
jäävän vaikutuksetta. Minä luulen, että hän todellakin aikoo suostua
anomuksiin.

-- Miksi hän sen tekisi? sanoi yli-insinööri, -- siihen on aika
muunkin puolesta myöhäinen. Ennen väelle vastattuaan, hänen kävi
valitseminen, uskaltaisiko uhrata rahojaan vai ottaisiko päällensä
sen ikeen, minkä Hartonen on nähnyt hyväksi asettaa meille; mutta
sittekuin hän kerta kohteli häntä sillä tavoin, se ei voi enään tulla
kysymykseenkään. Joka rahtu valtaa on auttamattomasti kadotuksessa,
jollei hän nyt ole jäykkänä pysyvä. Hänen täytyy olla etupäässä, ja
se _täytyminen_ on aina eduksi taistelussa.

-- Entäs jos siinä kysytään kaikkia hänen varojansa!

-- Entäs jos siinä kysytään miehen kunniata!

Molemmat herrat joutuivat taas tuohon kiivaasen ja hyödyttömään
kiistaan, jonka tavallinen seuraus oli että kumpikin sai pysyä siinä
mielessä, mikä hänellä oli ollut; niinpä kävi tälläkin kertaa, kun
kohta sen jälkeen erosivat toisistaan.

-- Onpa oivallinen asia, tuo kaksipuolisuus, mumisi yli-insinööri
virkaveljensä mentyä, astuessaan omaan huoneesensa. -- Kunhan vaan
ollaan oikein varuisat ja pelkääväiset, niin ettei loukata kumpaakaan
puoluetta, sillä kukapa tietää, kelle ohjat viimein joutuvat. Soisin
että kaikki nuo vaapsiaiset, -- Wilpponen, mitä maailman mokomia sinä
tyttärestäni laadit.

Molemmat nuorukaiset, joita tämä ärähdys tarkoitti, suhkaisivat
säikähtyneinä kumpikin eri suunnalleen, ikäänkuin rikoksen
teosta tavattuina, vaikka se oikeittain vaan oli mutkaton käden
suuteleminen, minkä Wilpponen oli rohjennut suorittaaksensa ottaa;
mutta Wilpponen silmäili sen ohessa niin hellästi Melania ja tämä
puoleltaan näytti olevan niin liikutettuna, että isänsä, joka jo oli
vihoissaan ja ärtyksissä edellisestä puheesta tirehtöörin parissa,
hyökäsi heitä välittämään kuin raju-ilma.

-- Pyydän kaikkein nöyrimmästi anteeksi! änkytti nuori kirjuri,
jota vastoin neiti Melania, tietäen että kädellä painettu suutelu
ei millään muotoa ole mitään pahaa, joksikin karskisti katsoi häntä
silmiin.

-- Minä vaadin todentakaista selitystä! sanoi yli-insinööri
vihaisesti. -- Mitä teillä on tekemistä täällä porstuassa? Miksi ette
mene vierashuoneesen kuten teidän pitäisi.

Vaadittua selitystä ei käynyt parilla sanalla antaminen, vaikka
molemmat nuorukaiset olivat varsin syyttömät tähän toisiansa
kohtaamiseen. Herra Wilpponen oli tullut sinne, herra Berkowin
käsky mielessä ja syvä surkutus sydämessä. Surkutus tietysti tuli
nuoren rouvan poislähdöstä, josta hän jo illalla ennen oli kuullut
puhuttavan, mutta jonka hän aamupuoleen oli saanut levollisessa
unessa unhottaa. Herätessään hän taas oli tuntenut itsensä niin
äärettömän onnettomaksi ja sitte kaiken viikon kävellyt niin
alakuloisena, että neiti Melania, joka sattumasta porstuassa joutui
häntä vastaan, ei voinut olla säälivästi kysymättä, mikä häntä
vaivasi.

Nuori runoilija oli juuri sillä mieli-alalla, että halusi laskea
mielihaikeutensa valloilleen jonkun säälivän olennon helmaan; hän
huokaili siis useita kertoja, sitten hän ensinnä vaan viittauksilla
ilmoitti mielentilaansa, ja vihdoin hän purkasi koko sydämmensä,
saadakseen yhtä todellisesti vastaan ottaa vielä suuremman
säälimisen. Jos nuori nainen tätä ennen oli ollut utelias, niin hän
nyt joutui sanomattoman surkuttelevaksi. Hän näki asian niin ylen
ihantavaksi, Wilppos-paran ansaitsevan hänen hellimmän huolensa,
eikä siis ollut millänsäkään, kun Wilpponen kaikkein näitten
ilmoitusten ja lohdutus-perusteitten lopulla tarttui hänen käteensä,
sovittaaksensa siihen kiitollisuuden suukkosen; eihän siinä ollut
rahtuakaan vaarallista, hän kun rakasti toista.

Keskeyttämään tätä liikuttavaista näytelmää pönähti nyt herra
yli-insinööri kaiken isällisen valtansa nojalla paikalle, pyytäen
saada tietää, mitä varten nämä sydämen tyhjennykset tapahtuivat
täällä alhaalla porstuassa eikä vierashuoneessa, missä äitin
läsnä-olo ymmärrettävästi olisi pysyttänyt heidät rajoissansa.
Käsittäen mikä suuri vääryys hänellä nyt tapahtui, rohkaisi Wilpponen
mieltänsä.

-- Minulla on käskettävää herra Berkowilta, -- sanoi hän.

-- Vai niin? sepä onkin toista. Mene sinä huoneillesi, Melania.
Kuulethan, että on puhe tehtaan asioista.

Melania totteli, ja isä jäi seisomaan portaitten sivulle, kutsumatta
kuten tavallisesti nuorta kirjuria huoneisinsa, niin että tämä oli
pakoitettuna täällä asiansa ajamaan.

-- Hyvä, sanoi yli-insinööri levollisesti. -- Pyydetyt piirrokset
herra Berkow saa haltuunsa, minä itse tuon ne hänelle. Ja nyt muuan
sana teillekin, Wilpponen! Minä olen, vaikka keskenämme vallitsee
molemmin puolinen nurous, kuitenkin aina pitänyt teitä arvossa.

Herra Wilpponen kumarsi. -- Minä pidän teidät hyvin kelvollisena
nuorukaisena. -- Herra Wilpponen kumarsi toisen kerran. -- Mutta
arvelen teidän myöskin olevan hiukan löylyn lyömän.

Nuori mies, joka juuri oli hankkeissa valmistamaan kolmatta
kumarrustansa, kavahti suoraksi ja tirkisteli aivan ällistyneenä
yli-insinööriä, joka järkähtämättömällä malttisuudella jatkoi:

-- Minä tarkoitin vaan sitä, mitä runoihinne tulee. Se ei koske
minuun, te ajattelette. Sitäpä minäkin toivon. Nyt olette
lauluillanne ylistäneet Hartosta, armollista rouvaa ja herra
Berkowia; sen saatte tehdä jos se teitä huvittaa; mutta olkaa
varuillanne, ettette vaan rupea ylistämään Melaniaani -- sitä vaadin
teiltä! Minä en soisi että mitään semmoista hourutusta pöllähtäisi
hänen päähänsä. Jos tarvitsette uutta esinettä runolliselle
tajullenne, niin ottakaa minut, tahi tirehtööri, me olemme valmiina
siihen palvelukseen.

-- Minä luulen, että jätän sen, sanoi Wilpponen närkästyneenä.

-- Niinkuin hyväksi näette, mutta muistakaa: tyttäreni ei saa
olla siinä jupakassa. Jospa jolloin kulloin käsiini joutuisi joku
laulu "Melanialle", niin _minä_ tulen sekaantumaan jambeihinne ja
aleksandrineihinne, vai miten niitä mokomia kutsuttaneen. Tämän vaan
tahdoin sanoa teille. Hyvästi!

Ja niin jätti hän pyhimmissä tunteissaan loukatun runoilijan
itsekseen, ja nousi itse portailta huoneesen; siellä tuli hänen
tyttärensä häntä vastaan.

-- Oi isä! kuinka saatat olla noin kova ja nurja tuolle
Wilppos-rukalle. Hän on niin onneton.

Yli-insinööri purskahti suureen nauruun.

-- Onnetonko? Hän! Onnistumaton runoilija on hän, hirmuisia värsyjä
hän sotkee kokoon, mutta jota enemmän koetan saada häntä sitä
tajuamaan, sitä hullummin hän sointujaan sovittelee. Mikä muuten
käden suutelemiseen tulee --

-- Isä kulta, jopa olet peräti eksytys-tiellä! keskeytti hänen
Melania vakavasti. -- Se oli vaan kiitollisuutta. Hän rakastaa
armollista rouvaa, on rakastanut häntä ensi hetkestä aikain;
todellakin turhaan, koska hän jo on naimisessa, mutta arvattava
kuitenkin on, että Wilpponen paheksi sitä, ja että rouvan poislähtö
on syössyt hänen peräti toivottomuuteen.

-- Siis suuteli hän sinua kädelle ainoastaan surusta ja
toivottomuudesta? sepä oli merkillistä! Mutta, kuinka kaiken
sen tiedät. Näytpä aivan kummallisen hyvin tutustuneen tuon
vaaleatukkaisen sulosuun sydämen asioihin.

Nuori nainen kohotti silminnähtävällä mielen tyydytyksellä päätänsä.

-- Minä olen hänen uskottunsa; hän on avannut minulle kaiken
sydämensä. Olen koettanut lohduttaakin häntä, hän ei ota lohdutusta
huoleensa; hän on ylen onneton.

-- Sepä on hupaisa juttu! puhkesi yli-insinööri suutuksissaan
sanomaan. -- Siis on jo ennätetty niin pitkälle kuin uskotuksiin
ja lohdutuksiin? Sitäpä en tosiaankaan olisi tuosta Wilpposesta
arvellut. Se joka teissä naisissa alottaa surkutuksen herättämisellä,
se -- mutta siitä asiasta kyllä ensitilaisuudessa teemme lopun. Sinä
et saa tästä puoleen enään ottaa vastaan semmoisia sopimattomia
uskomuksia, Melania, ja mitä lohduttamisiin tulee, niin kiellän ne
sinulta kerrassaan kaiketi. Ensistäkin on niin laittaminen, ettei hän
enään käy meillä, ja sillä lopen.

Melania kääntyi nyrehtyneenä toisaalle; mutta hänen herra isänsä
näytti sangen vähän tuntevan ihmisluonnetta, jos todellakin luuli
tällä jyrkällä "sillä lopen" sanalla saaneensa asian päättymään
sekä karkoittaneensa sen hirmukuvan, minkä sointuja sepittelevän
ja kitaria soittelevan värsyn muodossa yhtäkkiä oli hänelle
ilmestynyt. Hänen olisi toki pitänyt ymmärtää, että neiti Melania
nyt vasta oikein todella rupeaisi lohduttamaan kovin halveksittua
Wilppos-parkaa, missä ja milloin se vaan niin sopisi, ja että
Wilpponen vielä samana iltana istuutuisi laatimaan laulua
"Melanialle"; eihän semmoista käynyt paljaalla "sillä lopen" sanalla
estäminen.

Päivä oli päättymäisillään. Aurinko pilkoitti laskeissaan kirkkaasti
ympäröitseväin pilvien lomitse, luoden lyhykäisen ja hupenevan valon
metsille ja vuorille. Tätä kesti vaan muutamia minuutia, sitte vajosi
tämä kirkas tulipallo verkalleen taivaanrannan taakse, ja samalla
katosi myöskin se valo ja väriloiste, minkä se vähäksi ajaksi oli
lainannut maalle.

Artturi Berkow oli juuri aukaissut puiston rautaista porttia,
ja astui sieltä nyt maisemalle; siellä pysähtyi hän, näytelmään
vastustamattomasti viehättyneenä, pitkään ja synkeästi silmäilemään
katoavata maailman valovaltijata. Kasvonsa osoittivat täydellisesti
saavutettua levollisuutta, mutta ei se ollut sitä mielen pontevuutta,
millä mies itsensä nostattaa, luodessaan pois voitetun heikkouden ja
lähteäkseen uudelle polulle. Kun yksinään jäädään vajoavalle laivalle
ja etäällä nähdään sen veneen katoavan, joka vie parasta kalua ja
paraita kalliuksia turvalliselle rannalle, laivan alinomaa ajellessa
kalliota kohden, jota vasten se on särkyvä, silloin miehen uskallus
kyllä vielä voi kestää, mutta iloinen ei hän enään ole. Vasta
viimeisen toivon kadottua tulee levollisuus, joka ei mitään pelkää.
Tämä levollisuus näkyi nytkin Artturin kasvoissa; unelma oli loppuun
uneksittu, ja likimmäinen tulevaisuus vaati häntä valveilla olemaan.

Hän meni halki niityn ja poikkesi tielle, joka vei tehtaan
virkamiesten asunnoille. Leveä vesikaivanto, joka kulki pitkin
puiston yläpäätä, ulottui tänne asti, mutta sen sijaan että siellä
edempänä pääsi sievän sillan kautta kaivannon poikki, oli täällä
samaa tarkoitusta varten ainoastaan kapea lauta, tosin vankka ja
luotettava, mutta niin kaitainen, että vaan yksi kerrallaan pääsi
siitä kulkemaan. Artturi astui kiivaasti laudalle, huomaamatta, että
toinen ihminen yhtä aikaa tuli toiselta puolelta, ja hän oli jo
astunut muutamia askelia, kun äkki-arvaamatta seisoi Olli Hartosta
vastakkain, joka niinikään vasta nyt näkyi hänen huomaavan.

Nuori isäntä seisahtui, luullen alapäällysmiehen peräytyvän ja
jättävän hänelle tien auki; mutta tottapa niin oli kuin yli-insinööri
oli sanonut "vaatimisista", sillä, lienee nyt toinen todellakin
etsinyt syytä toraan, tahi että hän nyt vaan noudatti uppiniskaista
luonnettaan, se vaan, että hän jäi järkähtämättömänä seisomaan eikä
näyttänyt aikovankaan mennä tieltä pois.

-- Noh, Hartonen, näinkö jäämmekin tähän seisomaan? kysyi Artturi
tyvenesti, hetkisen ajan turhaan odotettuaan. Lauta on kovin kapea
kahdelle; toisen täytyy peräytyä.

-- Minäkö se toinen olisin? kysyi Olli korkeasti.

-- Niinpä luulisin!

Hartosella näytti olevan taisteluun vaativa vastaus kielellä, mutta
hän malttoi mielensä yhtäkkiä!

No niin, me olemmekin teidän pohjalla ja alustalla. Sitä en
muistanutkaan!

Hän peräytyi ja päästi Artturin menemään; päästyään toiselle puolen
ojaa tämä taas kääntyi.

-- Hartonen!

Puhuteltu, joka juuri oli laudalle astumaisillaan, jäi seisomaan ja
kääntyi.

-- Olisin näinä päivinä kutsuttanut teidät luokseni, ellen olisi
peljännyt sen antavan aihetta nurjamielisyyteen. Mutta koska tässä
olemme toisiimme yhtyneet -- niin haluaisin puhutella teitä.

Voittoriemullinen myhäys lennähti Ollin kasvoihin, mutta siinä
samassa ne myöskin taas osoittivat, kuten tavallista, umpimielisyyttä.

-- Täällä niitylläkö?

-- Paikalla ei väliä, täälläkin olemme yksinämme. Olli läheni
verkalleen ja asettui vastatusten isäntäänsä, joka nojasi erästä ojan
varrella olevaa jalavaa vasten. Niityllä alkoi ilta-usva nousta, ja
kaukana metsän takana, missä aurinko oli laskenut, hohti iltarusko.

-- En tarvitse sanoa teille, mitä on tapahtunut näinä aikoina, alotti
Artturi -- te tiedätte sen yhtä hyvästi kuin minä, ja paremmin
kuin minä. Muut tehtaat ovat noudattaneet esimerkkiänne; kaikesta
nähden käymme laajempia ristiriitoja vastaan. Onko kumppaleihinne
luottamista?

Olli kavahti tästä kysymyksestä.

-- Mitä tarkoitatte, herra Berkow?

-- Tarkoitan, että jos täällä voisimme itsekeskenämme sopia asiasta
sekottamatta siihen ketään muuta. Sitä ei ole voitu muissa tehtaissa.
Monihin on jo pyydetty kaupunkistakin apua; ette liene tietämättä
mitä rauhattomuuksia siellä on, ja sentähden tiedätte paraiten,
kuinka välttämätöntä se on ollut. Minä tosin ainoastaan viime hädässä
turvaisin siihen neuvoon, mutta voi se siksikin mennä. Useita
virkamiehiäni on jo loukkailtu; oltiinpa joku aika tätä ennen tehdä
minulle väkivaltaa metsässä; älkää luottako kärsivällisyyteeni tahi
heikkouteeni! Ehkä kyllä haluankin välttää taistelua, niin tulen
panemaan väkivallan väkivaltaa vastaan.

Olli oli jo nuo ensimäiset sanat kuultuaan hämmästyen nostanut
silmiään. Tottapa hän oli odottanut jotakin toista kuin tuommoista
selitystä, mutta tyvenmielisyys, millä tämä selitys annettiin,
otti siitä pois kaiken vaativaisuuden ja pakoitti vastustajan
sävyisyyteen; oli vaan hienoa ivaa hänen äänessään, kun vastasi:

-- Se ei ole mitään uutta. -- Väkivalta väkivaltaa vastaan! Tiesin jo
edeltäkin, että meidän kerran niin pitkälle oli tuleminen.

Artturi katseli häntä vakavin silmin.

-- Ja kenenkä on syy, jos tulemme niin pitkälle, väestönkö
vastahakoisuus vaiko yksityisen niskotteleminen?

-- Yksityisen niskotteleminen! aivan oikein, herra Berkow! Te
tiedätte, että jos vaan sanotte yhden ainoan sanan -- ja tehtaanne
ovat huomenna taas käymässä.

Ja te tiedätte, ettei minun sovi sanoa sitä sanaa, koska siinä on
mahdottomuuksia seurauksena. Nyt on teidän vuoronne tehdä mitä
voitte; vielä kerran tarjoan teille käteni sovinnoksi.

-- Tosiaankin! sanoi nuori vuorityömies, tällä kertaa nähtävällä
ilkulla. -- Tottapa se on sentähden, että kapina jo on noussut koko
maakunnassa ja että meillä siis on tukea ammattiveljiltämme?

Berkow oikaisi itsensä äkisti, ja hänenkin silmänsä nyt liekitsivät.

-- Ei, vaan sentähden, että teitä ase kädessä muuten pakoitetaan
järjestykseen, jota nyt tallaatte jalkainne alle, ja sentähden että
tahtoisin säästää väkeäni semmoisesta kohtalosta. Herjetkää tuosta
kopeudesta, johon ette itsekään luota. Mitä ollenekin tapahtunut ja
vieläkin tapahtunee välillämme, niin luulen, että me kummallakin
puolella toki voimme toistamme todistaa kyllä rohkeaksi.

Taas oli äänenlaatu ja silmäys sama kuin neuvoittelusalissa.
Olli katseli osaksi nurjuudella osaksi kummastuksella nuorta
isäntämiestänsä, joka tämmöisessä tilassa rohkeni puhua hänelle
tuohon laatuun, ja joka kumminkin metsässä olleen tapauksen perästä
hyvin kyllä tiesi mitä oli pelkäämistä kohtauksesta semmoisesta kuin
tämä; todistivatpa hänen sanansa, että hän tiesi sen, ja kuitenkin
oli hän toki pakiparastaan tätä kahdenkeskistä kohtausta hakenut.
Puisto oli aivan tyhjä, niityllä ei näkynyt ketään ja kaukana
täältä olivat ihmisten asunnot. Ei yksikään tehtaan herroista olisi
uskaltanut mennä kahdenkesken puhuttelemaan peljättyä Hartosta, eihän
urhea yli-insinöörikään; noh, siinäpä kyllä selvä todistus Artturin
vihamiehelle, että pelkoa hän ei lainkaan kantanut povessaan.

Artturi näkyi havaitsevan minkä vaikutuksen pontevuutensa teki; hän
astui askelen likemmä.

-- Ettekö ymmärrä, Hartonen, että surmaatte oman onnenne tuolla
käytöksellä? kysyi hän vakaisesti. -- Luulette kentiesi, että kun
tullaan lopulliseen päätökseen, niin pitäisi kumppalinne voivan
jotain hyväksenne vaikuttaa? En muutu minä kenenkään käskystä,
olkaa siitä varma; mutta teissä minä kunnioitan väkevää vaikka
harhailevaakin miestä. Tähän asti teistä on ollut minulle vaan
vahinkoja, mutta niistäpä olen nähnyt, mitä te voitte saada aikaan,
jos te vaan luopuisitte kantamasta vihaa minua vastaan. Antakaa nyt
miehen mieli tulla valtaan, tyytykää kun saatte mitä on mahdollista
-- ja minä tarjoan teille vapaa-ehtoisesti, että jäätte paikallene
ja saatatte nousta virka-arvossa. Tiedän kyllä, mitä uskallan, kun
pysytän miestä semmoista kuin teitä työmiesteni joukossa, mutta minä
uskallan sen, jos luottamukseeni vastaatte luottamuksella.

Tämä tarjous oli jo itsestään joksikin rohkea koetus miehelle, joka
oli tottunut katsomaan kaikki sovinnon yritykset voimattomuuden
todisteena; mutta Berkow ei näyttänyt ensinkään erehtyneen.
Tosin Olli ei vastannut mitään, hän ei liioin osoittanut mitään
sovinnontaipumusta, mutta kovaluontoinen kuin hän oli, niin oli sitä
jo siinäkin, kun ei hän tarjousta heti työntänyt takaisin synkällä
epäluulolla?

Luottamusta olen tätä ennen teiltä turhaan odottanut, jatkoi Artturi.
-- Te olette sen kieltänyt minulta ainakin tähän hetkeen asti. Minä
olen tullut tänne vieraana miehenä, joskin en ollut vieras paikalla,
niin olin kuitenkin vieras tehtaissani ja teille kaikille. Te olette
vastaanottanut minua sotaa julistamalla, kysymättäkään, mitä omasta
ehdostani voisin muuttaa tahi parantaa. Te olette vihollisena minua
tervehtänyt ja vihollisena olette minua kohdellut, ettekä ensinkään
tiennyt, josko minäkin tahdoin olla vihollisena teille.

-- Me olemme jo alkaneet sodan! sanoi Olli lyhyesti, -- nyt ei auta
muu kuin se, että jokainen käyttää hyväksensä mitä voi.

Artturi kohotti ennestään jo kalpeet kasvonsa, joihin nyt iltarusko
loi leimuavan purppuransa, jonka valo peitti heidät molemmat.

-- Täytyykö siis välttämättömästi sota olla välillämme? En tarkoita
tätä nykyistä taistelua, joka ennen tai myöhemmin saa loppunsa;
tarkoitan vaan sitä salaista, tuimaa sotaa, joka nostattaa kovuutta
ja pakkoa toiselta puolen ja alituista kaihelmaa ja vihaa toiselta.
Niin on asianlaita ollut vuosikausittain, sen tiedän, ja semmoiseksi
on se jälleen tuleva, jos pakko tulee olemaan ainoa mikä teidät
johdattaa. Meidän olisi rauha tehtävä, ennenkuin molemmat riitapuolet
kaiken verensä menettävät; vielä nyt voimme sen tehdä; ei vielä ole
mitään tapahtunut, mikä tekee epäsovun mahdottomaksi; muutamain
päiväin kuluessa se kentiesi on myöhäistä.

Nuoren isännän äänessä, niin levollinen kuin se olikin, oli jotakin
sydämelle kovasti koskettavaa, ja Hartosen kasvojen vaihtelevista
liikunnoista näkyi, ettei hän ollut sille tunnoton. Tämä
uppiniskainen vuorityömies näki itsensä täällä joutuneeksi astimelle,
jonne ei kukaan ennen ollut häntä asettanut. Hän tiesi hyvin
kyllä, ettei Artturi olisi näin puhutellut ketään alustalaistaan,
kentiesi ei ketään tehtaan esimiestäkään, että hän sai ainoastaan
omaa itseään kiittää tästä kohtelusta. Isäntä puhutteli häntä
niinkuin mies puhuttelee miestä asiassa, josta kummankin onni tai
onnettomuus riippuu, ja hän olisikin kentiesi nyt voittanut, ellei
hän olisi ollut juuri Artturi Berkow. Olli oli liian taipumaton ja
rajuluontoinen voidakseen menetellä oikeuden mukaan siinä, missä hän
kaikesta sydämestään yksin kantoi vihaa.

-- Huonolle kannalle on luottamus joutunut, sanoi hän karvaasti.
-- Isänne on vuosien kuluessa meiltä siitä hävittänyt niin paljon,
ettei ole pojalle enään mitään jälellä. Uskon, herra Berkow, että
tarjouksenne ei lähde pelosta; jostakin toisesta en olisi sitä
uskonut, mutta teistä sen uskon! Mutta koska nyt olemme tulleet
niin pitkälle, että tahdomme itse ottaa etujamme turvataksemme,
niin tottapa taistellemme loppuun asti ainakin. Kävi miten kävi, --
tottapa toinen tahi toinen viime lopussa oikeuden puolellaan pitää.

-- Entä kumppalinne? Otatteko vastataksenne kaiken sen surun ja
kurjuuden, kentiesi viheliäisyydenkin minkä tämä taistelu tuottaa
seurassaan.

-- Siihen en voi mitään! Se on tapahtuva heidän tähdensä.

-- Ei hän se! heidän hyväksi ei se tapahdu, sanoi Artturi vakavasti,
-- vaan ainoastaan tydyttääksi johtajaansa, joka tahtoo anastaa
vallan, hallitakseen sitte heitä paljoa yksivaltaisemmin, kuin
vihatut herrat koskaan ovat hallinneet. Jos vielä turvaatte niin
sanottuun lähetykseenne, minua ette sillä lumoo, sittekun olen nähnyt
oikeuden, että hylkäätte kaikki mihin olen sanonut itseni valmiiksi,
parantaakseni kumppalienne tilan, ja että sen hylkäätte ainoastaan
yhdestä syystä, minkä nyt oivan hyvästi tiedän. Te tahdotte
tästälähtien nähdä minut ja tehtaan hoitajat voimattomina kaikessa
mikä koskee päätöksiä ja tehtävien täyttämistä, jotka te yksinänne
tahdotte määrätä; puhuessanne tietämättömän väestön nimessä, te vaan
tahdotte anastaa teille yksinänne kaikki tehtaan isännän oikeudet
ja jättää minulle ainoastaan nimen ja velvollisuudet; puolueenne
etuja ette tarkoita, vaan -- ainoastaan vastapuoluen sortoa -- juuri
sentähden te panette kaikki arvalle -- te joudutte tappiolle!

Tämä oli karskeata puhetta tämmöiselle miehelle, ja Olli leimahti
vihan vimmaan.

-- Noh, jos niin tarkoin kaikki tunnette, herra Berkow, niin aivan
mielellään minun puolestani. Te olette oikeassa; kysymys ei koske
yksin korkeampia palkkoja ja rahtusen parempaa turvaa purnussa.
Siihen tyytykööt ne, jotka vaan riehuaavat vaimonsa ja lastensa
elatuksesta, eivätkä tiedä mistään muusta kaikkena elinkautenaan;
kykenevämmät meissä pyytävät enempää. Me tahdomme ohjat käsiimme;
meitä opittakoon vertaisina kunnioittamaan! Käyköön kyllä sen
oppiminen työlääksi itsevaltaisille herroille, mutta nyt on meidän
vuoromme. Jo viimein olemme tulleet ymmärtämään että se on meidän
tekemämme työ, mikä hankkii heille kaikkia, josta he nauttivat
hedelmät. Kauan kyllä olette orjantöihin kykyämme käyttäneet, nyt
tulette tuntemaan sitä.

Nämä sanat laskettiin niin hirvittävällä kiivaudella, ikäänkuin
jokainen niistä olisi ollut ase, aiottu osaamaan ja tappamaan. Ollin
koko suunnaton kiihko puhkesi taas ilmi, ja vimma, joka tarkoitti
herroja yleisesti, tavoitti tällä hetkellä vaan tuon yhtä, joka
juuri nyt seisoi hänen edessään. Tämän tila oli arveluttava kyllä
vastatusten miestä, joka, suonet otsassa pullistuneena ja nyrkit
takanansa puristettuina, näytti olevan valmis sanoistansa ryhtymään
työhön.

Mutta Artturi ei silmiäänkään räpäyttänyt eikä askeltakaan väistynyt
tästä kauhistuttavasta lähisyydestä.

Hän seisoi taas häntä vastatusten kylmänä, jäykkänä olennoltaan,
ja suuret silmät luotuna vastustajaansa, ikäänkuin tämä hänen
silmänluontinsa yksistään olisi ollut voimallinen häntä hillitsemään.

-- Luulenpa, Hartonen, että ensistäkin saatte jättää ohjakset
hallittavaksi niille, jotka ovat tottuneet ja kykenevät niitä
hallitsemaan. Siihenkin on oppi tarpeen! Törkeällä nyrkkivoimalla on
kahakkaa tapana nostaa ja rakennuksia hävittää, mutta uusia ei sillä
rakenneta. Koettakaapa johtaa näitä tehtaita omilla neuvoillanne,
hakematta siihen apua siitä vihattavasta puoluesta, joka kumminkin
suuntaa nuo nyrkit, joka antaa järjestyksen koneille ja valaa
elävän hengen työn toimiin; tämä etu vielä on meidän omanamme.
Asettukaa samalle kannalle, eikä kauemmin kieltäytä pitämästä teitä
yhtä oikeutettuina. Mitä teillä tähän aikaan on vaakalle pantavaa,
miesvoima ainoastaan, se ei vakuuta teille hallintoa.

Olli tahtoi vastata, mutta vielä salpasi mielenkiihko hänen äänensä.
Artturi pyörähytti silmänsä metsälle, missä iltarusko hupeni
hupenemistaan ja kääntyi pois mennäksensä.

-- Jos olisin tätä ennen tietänyt että jokainen sovintoa tarkoittava
sana oli hukkaan menevä, enpä olisikaan etsinyt tätä keskustelua.
Olen tarjonnut _teille_ rauhaa ja että saisitte jäädä tehtaasen
alallenne; sitä tarjousta kentiesi ei kukaan muu olisi teille
tehnyt, ja työläs kyllä on minunkin ollut siihen ruveta. Senkin
olette pilkaten hyljänneet. Te tahdotte olla viholliseni -- no
hyvä, sen saatte olla! mutta itse saatatte myös vastata kaikesta
mitä nyt tapahtuu; turhaan olen kokenut sitä estää. Miten taistelu
päättyneekin -- välillämme asiat nyt ovat päätöksessä.

-- Onneapa siksi! huusi Hartonen kolealla äänellä hänen jälkeensä.
Sanoissa kuului olevan vihlova iva, ja iva niissä lieneekin ollut
tarkoituksena. Nuori isäntä ei näyttänyt niitä kuulleen. Hän oli jo
muutamia askelia paikasta ja poikkesi nyt asuinhuoneille menevälle
tielle.

Olli jäi paikalleen seisomaan; päänsä päällitse heiluivat jalavan
oksat illan tuulelmissa. Niityllä häälyi valkoinen usva ja
loitolla kuusien takana välähti vielä iltarusko, kummallisesti ja
punoittavasti kuin veri, sitte vaaletaksensa. Nuori vuorityömies
katsoa tuijotteli järkähtämättömänä tuota leimuavaa iltataivasta; tuo
kummallinen valo paistoi hänen kasvoillensa.

-- Välillämme asiat ovat päätteessä? Eipähän niin, herra Artturi
Berkow, vastapa nyt ollaankin alussa. En ole tahtonut tunnustaa sitä
arkuutta, mikä tähän asti on minua pidättänyt; en ole rohennut käydä
häntä likemmäksi, niin kauan kuin _rouva_ oli hänen äärellään. Nyt on
tie auki -- nyt ovat välillämme tilit tehtävät.

       *       *       *       *       *

Pääkaupungissa vilisi ihmisiä kesäisenä päivänä kaikessa kirjavassa
vilkkaudessaan. Isommilla kaduilla tungeksi huvikuleksijoita,
askaroitsijoita ja työväkeä yhä vaihtelevassa kihinässä; sillä välin
kuului loppumaton hälinä ja yhtä loppumaton vaunujen kolina; joka
suunnalta tuprusi pölyä ilmaan, ja iltapäivän auringon kuumat säteet,
jotka jo alkoivat aleta, valaisivat kaikkia kokonaisuudessaan.

Windegin hovin akkunasta, joka oli erään pääkadun varrella, silmäili
nuori nainen tätä sekasortoa, joka oli käynyt hänelle miltei oudoksi,
yksinäisenä kun hän oli oleskellut metsä-kumpujensa keskellä.
Eugenia oli palannut isänsä kotiin, ja hänen avioliittonsa lyhyt
aika näytti nyt olleen pois vuoltuna, unohtuneena. Perheessä tätä
asiaa ani harvoin kosketettiin, ja ainoastaan silloin, kun tehtävänä
oleva avio-ero tuli puheeksi. Pojat noudattivat siinä isänsä
esimerkkiä, joka oli päättänyt olla ainakin omassa kodissaan siitä
sanaakaan virkkaamatta, vaikka hän kyllä sen ohella hiljaisuudessa
kävi tarpeellisiin askaroimisiin, laillista eroa toimittaaksensa.
Siihen asti ei muka oltaisi maailman silmissä asiasta milläänkään.
Palvelusväki, samaten kuin pääkaupunkiin jääneet harvat tuttavat,
eivät tienneet muuta, kuin että nuori rouva oli vaan käymässä
omaistensa luona, johon vierailemiseen miehensä tiloilla vallitsevat
olot olivat muka syynä.

Eugenia asui jälleen samassa huoneessa kun ennen naimistaan; huoneen
kalustossa ei ollut mitään muutettu, ja kun hän nyt niinkuin ennenkin
seisoi alttaanin akkunassa, kohtasivat hänen silmänsä kaikki entiset
hyvin tunnetut esineet, ikäänkuin hän ei koskaan olisi ollut sieltä
poissa. Eiväthän nämä kolme viimeistä kuukautta tainneetkaan
hänelle muuta olla kuin vaikeata ja tuskallista unelmaa, josta
hän nyt oli herännyt entiseen tyttövuosiensa vapauteen, silloista
onnellisempaan aikaan, sillä nyt ei vaaninutkaan surun uhkaava aave
joka askelella, minkä hän ja omaisensa ottivat; nyt ei jokainen
tuleva päivä tuottanut uusia nöyrytyksiä ja uusia uhria; nyt ei pelko
huomispäiväisen häviön ja kaikkein sen kauhistuttavain seurausten
häpeästä myrkyttänyt joka hetkeä perheen oloissa. Windegin vanha
jalo suku taisi jälleen näyttäytyä mahtavuutensa ja rikkautensa
täydessä loistossa. Joka oli perinyt Rabenaue'en tilat, oli kyllin
rikas niillä peittämään kaikki velkansa sekä valmistamaan loistavan
tulevaisuuden itselleen ja omaisilleen. Eugenia oli jälleen omassa
vallassaan; se nyt varakas, suurten tilain perillinen taisi
vakuuttaa häntä runsaista myötäjäisistä; parooni tiesi useamman kuin
yhden säätyveljen, joka oli valmis mielellään, vaan ei ainoastaan
voiton himosta, jälleen solmimaan kerta katkenneet siteet ja siten
saattamaan pois unhotukseen tuon avioliiton nimen ja viimeisen
muiston, sekä yhtäsäätyisellä yhdistyksellä jälleen korottamaan
nuoren paroonittaren samaan, kentiesi korkeampaankin arvoluokkaan
kuin mihin hän synnyltään kuului. Silloin olisi tuo viimeinen tahra
Windegin vaakunakilvestä pois puhdistettuna, tämä loistaisi vastakin
taas kaikessa kirkkaudessaan.

Mutta nuori rouva ei näyttänytkään niin iloiselta ja toiveiselta
kuin olisi saattanut odottaa. Hän oli jo ollut kokonaisia viikkoja
isänsä kodissa, eikä tahtonut verevä puna sittekään palata hänen
poskilleen, eivätkä huulet oppia hymyilemään. Hän pysyi täällä,
vaikka omaistensa rakkauden ja huolten keskellä, yhtä kalpeana ja
hiljaisena, kuin hän oli ollut hänelle pakoitetun puolisonsakin
sivulla, ja tälläkin hetkellä katseli hän akkunasta alla olevaan
vilinään, ehkei ketään noista siellä liikkuvista, vaihettelevista
nähtävistä hetkeksikään olisi voinut kiinnittää hänen huomiotansa. Se
oli semmoista tyhjää uneilevaa katselemista, jolta likisin ympäristö
hupenee näkymättömiin ja joka sen sijaan näkee ihan toisia, etäisiä
esineitä. "Pääkaupungissannehan tavallisesti unhotetaan kaikki, jopa
kaipuun metsän yksinäisyyteenkin." Se ei näyttänyt tässä toteutuvan.
Eugenia näytti, kuin hän todellakin hartaasti olisi sinne ikävöinnyt.

Ennen huviratsastusta, jolle parooni tavallisesti illan puoleen
lähti, oli hänen tapana tulla tyttärensä puheille tunnin ajaksi; niin
kävi tänäkin päivänä, mutta tänäpänä oli hän miettivämmän näköinen
kuin muulloin, ja hänellä oli paperi käärrös kädessä.

-- Minun täytyy tällä kertaa vaivata sinua toimintoasioilla lapseni,
alkoi hän, lyhyesti tervehdettyään. Minä olen äskettäin käynyt
asiamiehemme puheille, ja asia on käynyt erinomaisen hyvästi.
Vastapuolen asiamiehellä on valtuuskirja tehdä kaikessa mielemme
mukaan; herrat ovat jo sopineet välttämättömistä puolista, joihin on
käytävä ja koko asia tulee arvattavasti suoriamaan paljoa pikemmin ja
helpommin, kuin olemme rohjenneet toivoakaan. Pyydän sinua olemaan
hyvä ja kirjoittamaan nimesi tämän kirjoituksen alle.

Hän ojensi kirjoituksen näkyviin, nuori rouva näytti nopeasti älyvän
sitä ottaa, mutta samassa antoi hän kätensä laskea takaisin.

-- Pitääkö minun --?

-- No niin, panna nimesi tämän kirjoituksen alle, ei mitään muuta?
sanoi parooni tyynesti, laskien paperin pöydälle ja lykäten tuolin
etemmä. Eugenia vitkasteli.

-- Tämä on asiakirja -- eikö minun ensin pitäisi lukea sitä?

Windeg naurahteli.

-- Jospa olisi tämä täydellinen asiakirja, niin tietysti olisimme
antaneet sen sinulle luettavaksi; mutta nythän se vaan on eron
pyyntösi, jonka oikeusneuvos sinun nimessäsi on esittävä ja johon
hän tarvitsee sinun allekirjoituksesi -- ainoastaan apunaan, jolla
lainkäyminen pannaan alkuun. Erityisseikat tulevat sitte. Jos
todellakin haluat kuulla kuinka sanat kuuluvat. --

-- En, en! keskeytti hänen nuori rouva, sitä en tahdo. Minä kirjoitan
alle, mutta eihän sen nyt paikalla tarvitse tapahtua; en ole nyt
tällä kertaa siihen kykenevä.

Parooni katseli häntä kovin hämmästyneenä.

-- Kykenevä? Eihän tässä muuta tarvita kuin nimen kirjoitus; senhän
voit tehdä tulisesti kyllä, ja minä olen luvannut lähettää paperin
oikeusneuvokselle jo tänä päivänä, sillä hän aikoo jättää sen jo
huomenna oikeuteen.

-- Noh, sitte jätän sen sinulle vielä tänä iltana, nimelläni
varustettuna. Vaan ei kuitenkaan nyt, sitä en _saata_ tehdä.

Nuoren rouvan ääni oli kummallisen sortoinen, miltei kolea. Isä
pudisteli mielipahoissa päätänsä.

-- Tämä on eriskummallinen oiku, Eugenia, jota en ollenkaan ymmärrä.
Minkä tähden et saata tehdä tuota vähäistä kynäystä heti täällä
ollessani? Mutta olkoonpa niin, jos niin haluat -- minä odotan
paperia takaisin illalla, rualle ollessamme; ennättäneehän sen vielä
silloinkin lähettää.

Hän ei huomannut tyttären huojentavia henkäyksiä näitä viimeisiä
sanoja kuultuaan, vaan meni huoneen akkunalle, ja katsasteli sieltä
kadulle.

-- Eikö Klaus saattaisi tulla luokseni? kysyi Eugenia vähän aikaa
puhumatta oltua. Olen puhutellut häntä ainoastaan päivällispöydälle
käydessämme.

-- Tottapa hän on väsyksissä matkasta ja lienee jo mennyt levolle. --
Ah, tuossahan Klaus onkin; parastaikaa puhumme sinusta!

Nuori parooni, joka ihan samassa oli tulossa, lienee odottanut
yksinään tapaavansa sisartaan, sillä hän sanoi nähtävällä ehkei
kyllin mielyttävällä kummituksella:

-- Täälläpä isäkin on? Kuulin sinulla olevan keskustelemista
kirjastohuoneessa lakimiehemme seurassa.

-- Me olemme, kuten näet, keskustelun jo päättäneet.

Klaus näytti suovan, että mainittua keskustelua olisi kauemminkin
kestänyt, mutta ei virkkanut mitään, vaan meni sisartansa
likemmälle ja istahti hänen viereensä. Hän oli samana päivänä
palannut maakunnasta; omituinen ja paroonille toki katala sallimus
oli säätänyt, että rykmentti, missä vanhin poikansa palveli, oli
siirretty Berkowin omaisuuksia likimmäiseen kaupunkiin, ja siirretty
juuri nyt, kun kaikki kansakäymiset siinä olivat katkaistu!
Pitempää kotiin pääsemistä nuorelle upseerille ei voinut tulla
kysymykseenkään, kun niillä tienoin äskettäin alkanut työmiesten
kapina oli saattanut koko maakunnan levottomuuteen. Rauhattomuuksia
oli odotettavana ja niiden ohessa myös sotaväen marssinta sinne --
silloin Klaus'in ei käynyt palveluksesta poissa oleminen. Hän oli
sentähden mennyt uuteen palveluspaikkaansa (missä Berkow tietysti
hyvin tunnettiin), isän antamalla käskyllä vastakin pitää hankkeessa
olevaa avio-eroa salassa. Parooni oli sitä mieltä, että maailman
nähtäväksi olisi paras asettaa todellisen tapauksen ja muun puolesta
oli hänellä salainen toivo siitä, että poika niin paljon kuin
mahdollista pitäisi välttää kaikkea välitöntä joutumista entisen
sukulaisen seuraan.

Tämä toivo näytti toteutuvankin; ainakaan ei Artturin nimeä näkynyt
kirjeessä, ja suhteista hänen tiloillaan mainittiin ainoastaan
sivumennen, kunnes Klaus jonkin virkatoimituksen vuoksi määrättiin
pääkaupungissa käymään. Niiden harvain tuntien aikana, mitkä hän nyt
oli kotona ollut, ei ollut sopinut kaikista puhua. Päivällisellä oli
muutamain vieraiden läsnä-olo estänyt perheen asiaan koskemasta,
mutta nyt, kun tuota muuten niin tarkoin vältettyä kohtaa Eugenialta
pyydetyllä allekirjoituksella oli puheeksi otettu, kysäisi parooni
niin tylsämielisesti kuin olisi kaukaisesta tuttavasta ollut kysymys,
miten oikeastaan asiat olivat Berkowin tiloilla.

-- Huonosti, isä, varsin huonosti! vastasi Klaus, kääntyen isän
puoleen liikkumatta kuitenkaan sisaren viereltä. Artturi astuu kuin
mies vastustamaan onnettomuutta, joka kaikilta suunnilta tahtoo
hänen rynnätä, mutta pelkään hänen viimein sortuvan väkivoiman alle.
Tila on hänelle kymmentä vertaa pahempi kuin ammattiveljillä muissa
tehtaissa. Kaikista synneistä, mitkä hänen isänsä kahtakymmentä
vuotta pitkä itsevaltaisuus ja viimeisten vuotten mielettömät
keinottelemiset ovat keränneet, hän nyt saa kärsiä. Joku toinen olisi
jo vähemmälläkin heittänyt hengensä.

-- Jos tämä yltyy niin ylen ankaraksi, niin kummapa ettei hän ole
pyytänyt sotaväen apua, sanoi parooni joksikin kalseesti.

-- Siinäpä se nyt on! Juuri siinä kohdassa hän ei taivu järjelliseen
päätökseen! Minä -- tässä puhkesi ilmi nuoren perinnönottajan
Windegin koko ylimyksellinen rajumielisyys -- minä olisin jo aikoja
antanut ampua miehet moskaksi ja väkisinkin hankkinut rauhan! Syitä
siihen ei suinkaan ole puuttunut, ja jos heidän johtajansa yhä
vieläkin yllyttää heitä niinkuin tähän asti edelleen on tehnyt, niin
he toisten pistävät asunnonkin tuleen -- vaan ei ole siitäkään apua.
"En", ja aina vaan "en"; "niin kauan kuin kykenen puollustamaan
itseäni, älköön kukaan vieras panko jalkaansa aluelleni." Siinä ei
auta rukoukset ei viitatukset. Ja totta puhuen, isä, rykmentissä
suodaan hyvinkin mieltä mielin että päästään siitä asiasta, sillä
viime ajalla olemme saaneet yltä kyllin käydä apuamme tarjoamassa.
Muissa tehtaissa asiat eivät olleet puoleksikaan niin pahalla
kannalla kuin Berkowin tehtaissa, ja kuitenkin ne kiirehtivät
hakemaan sotaväkeä avuksensa ja panivatkin hetikohta sotaraivon
toimeen omia alamaisiansa vastaan. Sielläpä on ollut kauheita
tapauksia. Kovuudella ei ole menetteleminen, missä suinkin sitä
voidaan välttää; valtaa ei saa myöskään käsistään heittää, koska
kuitenkin on vastattava kaikista mitä tapahtuu. Senpä tähden ovatkin
översti ja kumppalit Artturille kiitolliset siitä, että hän aina
tähän asti yksinään on näyttänyt voivansa kähäkkää vastustaa ja
tästäpuolenkin aikoo selitä siitä, vaikka asiat juuri hänen alallaan
ovat pahemmalla kannalla kuin muualla.

Eugenia kuulteli henkeä salpaavissa mielenahdistuksissa veljeänsä,
joka ei näyttänyt luulevan hänen huolivan mitään koko asiasta, hän
kuin kertoessaan oli kääntyneenä yksistään isän puoleen. Tämä sitä
vastoin, joka yhä enemmin nurpastuen oli huomannut kuinka poika
tuontuostakin käytti "Artturin" nimeä, sanoi oikaisevalla kylmyydellä:

-- Sinä ja kumppalisi näytte hyvin tarkoin tietävän mitä siellä
Berkowin luona tapahtuu.

-- Koko kaupunki puhuu siitä! vakuutti Klaus suorastaan. Mitä minuun
tulee, niin kävinkin siellä joksikin taajaan.

Parooni oli ilmaan poukahtaa tämän tunnustuksen kuultua.

-- Oletko tosiaankin käynyt siellä? Ja vieläkö taajaankin?

Tokkohan upseeri oli havainnut sitä salaista värähdystä, mikä hänen
viimeisten sanainsa johdosta oli vilahtanut Eugenian kasvoissa, hän
pusersi hänen kättänsä lujemmin omaansa ja sanoi yhtä vierastaneella
äänellä kuin ennenkin:

-- No niin, isä! Käskithän minun vielä pitää avioeroa salassa,
ja olisihan se huomiota nostanut, jos en olisi ollut langostani
tietävinänikään erittäinkin hänen nykyisessä asemassaan; eihän minua
ollutkaan kielletty siellä käymästä.

-- Sentähden, että luulin tarkan tuntosi estävän sinun siitä, sanoi
Windeg ylen pahastuneena. Luulin että välttäisit jokaista häneen
lähestymistä; sen sijaan näyt etsineen tilaisuutta tavata häntä, ja
etsineen sitä, ilman että sanaakaan kirjoitit siitä minulle. Sepä
tosiaankin Klaus on joksikin rohkeata!

Toden sanoakseen Klaus'in olisi täytynyt tunnustaa, että oli
peljännyt suoraa kieltoa ja sentähden viisaasti kyllä katsonut
paremmaksi, ettei ainakaan kirjeessään virkkata mitään koko
rikoksesta. Muuten hän antoi ehdottoman arvon isän rypyitetylle.
otsalle, mutta tällä kertaa näytti Eugenian läsnä-olo antavan hänelle
pelkoansa vastavan rohkeuden. Silmänsä yhtyivät Eugenian silmiin
ja tottapa se mitä hän niissä näki, teki nämä isälliset nuhteet
huokeimmiksi kestää, sillä eipä paljon puuttunut ettei naurahtanut,
kun aivan riuskamielisesti vastasi:

-- No niin, isä, siihen en voi mitään, että nyt minäkin pidän
Artturista! Samoin olisit sinäkin tehnyt minun asemallani. Saatpa
olla varma siitä, että hän voi olla viehättävän armas, jos vaan
ei olisi niin kumman vakava, mutta onhan sekin hänelle oivallisen
suureksi kaunistukseksi. Sanoin hänelle eilen illalla juuri
erotessamme: jospa olisin ennen tuntenut sinun tuommoiseksi,
Artturi --

-- "Sinun"? keskeytti hänen parooni mitä tuikemmalla äänen korolla.

Nuori upseeri kallistutti joksikin ynseästi päänsä taaemalle.

-- No niin, meistä on tullut veljet! Se on, minä pyysin häneltä sitä,
enkä voi ymmärtää miksi emme sanoisi toisiamme sinuksi; lankoni hän
kumminkin on.

-- Lankous on loppunut; vastasi parooni kylmästi, osottaen
kirjoituspöydälle, tuolla on eron hakemus.

-- Klaus ei luonut juuri suopeata silmäystä osotetulle paperille.

-- Vai niin, hakemus! Joko Eugenia on kirjoittanut sen alle?

Hän aikoo juuri tehdä sen!

Nuori mies katsoi taas sisarensa puoleen, jonka käsi vapisi hänen
kädessään ja huulet välähtelivät ikäänkuin vaivoin pidätetyistä
tuskista.

-- No isä, minun mielestäni Artturi juuri siinä kohdassa on käyttänyt
itsensä niin, että kaikki nuhteet ja kaikki mielen-kitkeryys
olisivat vaijennettavat. Turhamaista olisi ettei nyt tehtäisi
hänelle oikeutta. En ikänäni olisi uskonut ihmisen voivan niin
päästä velttoudestaan, kuin nyt näen hänen pääsneen. Mitä hän näillä
viikoilla on toimeen saanut, kuinka hän yleensä oikealla ajalla ja
oikealla paikalla on käynyt asioihin käsiksi, ja mitä hirmuisia
tapauksia ja riitaisuuksia hän on estänyt, hän yksinänsä, sen
kapinallisen joukon keskellä, ainoastaan tarmokkaalla käytöksellään
ja omalla kunnollisuudellaan -- sitä kaikkea täytyy nähdä, jos mieli
on voida uskoa. Hänestä on tullut oikea sankari, sanoo översti ja
kumppalit, sen sanoo koko kaupunkikin. Hänen tehtaansa virkamiehet
käyttävät itsensä niinikään oivallisesti, kun näkevät hänen joka
paikassa johtavan asioita; ei yksikään ole luopunut virastansa, mutta
minun siellä käydessäni kaikki näytti olevan hyvin täpärällään. Sepä
siinä onkin onnettomin, että Artturi on pannut päähänsä, ettei kukaan
vieras saa tulla sinne riitoja välittämään, ja että hän kivenkovalla
totuudella panee tämän päätöksen toimeen. Luulen, että jos piukalle
käy, niin kyllä hän virkamiehistönsä parissa turvaa salpatuihin
huoneisinsa, josta sitte torjuu vihollisiansa niin kauan kuin jokukin
pystyssä pysyy, pikemmin kuin hän kutsuu meitä avuksi. Siksi hän on
mies!

Tässä nyhtäisi Eugenia nopeasti kätensä veljen kädestä. Hän kavahti
jaloilleen ja meni akkunalle; parooni taas nousi istuimelta näyttäen
tuiki nyrkästyneen muotoiselta.

-- En ymmärrä, Klaus, miten mutkattomaan kysymykseeni, kuinka asiat
Berkowin tiloilla ovat, olet tullut vastanneeksi tuommoisella
tulvaavalla ylistyksellä. Se on julmuutta sisartasi kohtaan, jota en
suinkaan olisi uskonut sinusta, joka aina olet rakastanut häntä niin
sydämmellisesti. Kuinka aikoneet selittää ylenmielellisen ihastuksesi
tämän miehen suhteen, kun ero tulee maailmalle tiedoksi, sen jätän
omaan huoleesi. Tällä kertaa pyydän sinua herkeämään puhumasta.
Näethän kuinka tuskallisesti se on koskettanut Eugenian mieltä. Käy
täältä pois, Klaus!

-- Anna Klaus'in jäädä tänne ainoastaan muutamaksi hetkeksi, hyvä
isä, pyysi nuori rouva hiljaisesti, tahtoisin kysyä häneltä jotakin.

Parooni nykähytti hartioitaan.

-- Noh, sitte pitää hänen kumminkin olla niin hyvä, ettei hän enään
koske tähän asiaan eikä enään huolestuta sinua. Tuokion hetken
perästä hevoset ovat valmiit, Klaus, silloin odotan sinua varmaan.
Jäähyvästi siksi!

Tuskin oli ovi suljettuna ennenkuin nuori upseri riensi akkunalle
sisarensa luokse ja todentakaisella, ehkä kyllä riuskallakin
sydämellisyydellä loi kätensä hänen vyötärilleen.

-- Oletko minullekin vihaisena, Eugenia? kysyi hän. Olinko tosiaankin
julma?

Eugenia ylensi silmänsä häneen palavalla mielihaikeudella.

-- Olet ollut Artturin luona -- olet usein puhutellut häntä -- ja
eilen jäähyvästi sanoessasi -- eikö hän ole antanut sinulle mitään
käskyä käydäksesi, eikö ensinkään mitään?

Klaus katsahti maahan ja vastasi joltisen raskaasti:

-- Hän käski tervehtää sinua ja isää.

-- Mihin laatuun? kuinka hän käski sen?

-- Hän virkoi minulle, kun jo olin astunut vaunuihin: Pyydän sinua
viemään terveiseni herra paroonille ja sisarellesi!

-- Ja siinäkö kaikki:

-- Kaikki!

Eugenia kääntyi hänestä pois; hän ei tahtonut että veljensä näkisi
sitä kamalaa pettymystä mikä kasvoihinsa kuvautui, mutta Klaus
ei irroittunutkaan hänestä. Hänellä oli sisarensa kauniit tummat
silmät; hänen olivat ainoastaan hilpeämmät ja iloisemmat, mutta tällä
hetkellä -- hänen kumartuessaan syvältä Eugenian helmoille -- ilon
sijaan astui tavaton vakavuus.

-- Tottapa joskus olet loukannut häntä sattuvasti, kovin sattuvasti,
Eugenia, ja tämä siihen tapaan, ettei hän vieläkään voi sitä
unhottaa. Olisin mielelläni tuonut sinulle jonkun kirjerivin tahi
jäähyvästisanan, mutta sitä ei ollut mahdollinen saada. Hän ei
koskaan tahtonut vastata minulle, kun mainitsin nimeäsi, vaan
kalmettui joka kerta ja kääntyi pois, ja otti valtaväkisin toisesta
asiasta puhuakseen, aivan siihen laatuun kuin sinäkin teet,
puhuessani hänestä. -- Oi hyvä Jumala, vihaatteko te toisianne niin
suunnattoman kauheasti?

Eugenia kiskaisi itsensä polttavalla hillittömyydellä hänen
syleilyksestään.

-- Anna minun olla, Klaus, Jumalan tähden, anna minun olla, minä en
kestä sitä kauemmin.

Puoleksi voittoriemullinen valo ilmestyi nuoren upseerin kasvoissa,
ja äänensä soi miltei kuin valloille päässyt ilon henki, vastatessaan:

-- No enhän tahdokkaan tunkea salaisuuksiinne! Nyt täytyy minun
mennä. Isä tulee muuten levottomaksi; hän on jo ennestään pahalla
mielellä. Siis jätän sinut yksinäsi nyt, Eugenia! Pitäähän sinun
ainakin -- kirjoittaa eron hakemuksen alle! Tultuamme takaisin se
lienee tehtynä. Hyvästi!

Hän riensi menemään. Hevoset olivatkin jo kartanolla ja parooni
heitteli malttamattomia silmäyksiä akkunoille. Huviratsastus ei ollut
tällä kertaa hupaisempia, sillä sekä vanhin poika että molemmat
nuoremmat saivat sillä aikaa palkita isän pahaa tuulta. Parooni
Windeg ei muka suvainnut laisinkaan, että ketään Berkow nimellistä
hänen läsnä ollessaan kiiteltiin; ja koska hän tietystikin luuli,
että oli samaten hänen tyttärensäkin laita, niin hän katsoi sekä
häntä että itseänsä loukatuksi, ja Klaus sai sentähden kuulla
monenlaista taitamattomuudestaan ja karttamattomuudestaan. Ratsastus
pitkitettiin kauas ja vasta hämärän tullessa nämä neljä herraa
palasivat pääkaupunkiin.

Eugenia oli sillä aikaa ollut yksinään kotona. Ovi oli ollut
lukittuna -- hän ei voinut eikä tahtonut nähdä ketään likellänsä.
Huoneen seinät ja ne suvun muotokuvat, jotka niitä kaunistivat,
olivat jo sitäkin ennen olleet todistajina moniin kyyneliin, moniin
katkeroihin hetkiin, kun kysymys oli ollut nuoren naisen naimisesta,
mutta eipä milloinkaan aikaan niin vaikeaan kuin tämä oli, sillä tänä
päivänä Eugenian oli itsensä valloittaminen, ja tämä taistelu ei
ollut vähällä lopetettu.

Tuossa kirjoituspöydällä oli paperi, jossa vaimo vaati laillista eroa
miehestään; ainoastaan allekirjoitus vielä puuttui. Jos se kerta
oli tehtynä, niin oli erokin samalla tapahtunut, sillä puolison
suostumus ja paroonin vaikuttamiset ja tuttavuudet takasivat tälle
asialle toivotun lopun ja pikaisen päätöksen. Eugenian ei haluttanut
tehdä tätä ylen tähdellistä kynäystä isän läsnä ollessa; nyt oli se
kumminkin tehtävä. Mitä hyvää oli muutamain tuntien viivytyksestä?
Samahan oli, jos välttämättömästi tehtävä askare tapahtui ennen tahi
myöhemmin. Mutta nytpä oli Klaus juuri tullut ja kertomuksillaan oli
hän taas saattanut särkymään sen haavan, josta muka veri ei vielä
tänäkään hetkenä herjennyt vuotamasta.

Ja kuitenkaan veli ei tuottanut hänelle mitään lähetystä eikä mitään
tervehdystä. "Pyydän sinua viemään terveiseni herra paroonille
ja sisarellesi!" siinä kaikki. Miksi ei halukkaammin: terveiseni
rouvalliselle armolle? sehän olisi ollut vielä kylmemmin, vieläpä
koskemattomammin. Eugenia oli mennyt kirjoituspöydän äärelle ja
silmänsä käämivät asiakirjan sisällystä. Sielläkin sanat soivat
niin kylmiltä, niin asiaan kuulumattomilta, ja kuitenkin tällä
kirjoituksella kahden ihmisen tulevaisuus ratkaistiin! Mutta eihän
Artturi ollut toisin tahtonutkaan! Hänpä se, joka ensiksi oli
ottanut erosta puhuakseen, hänpä se, joka hetikohta ja vastustamatta
oli ruvennut sitä kiirehtimään, ja kun Eugenia oli tullut hänen
puheilleen ja sanonut tahtovansa jäädä hänen omaksensa, silloin oli
hän kääntynyt pois ja käskenyt hänen mennä. Veri nousi taas kuohuen
nuoren naisen ohimoille ja kätensä tarttui kynään. Kuitenkin oli
hän siksi nainen, että ymmärsi kuinka syvälle tämä allekirjoitus
oli koskeva Artturiinkin, vaikkapa hän olisikin sitä varonnut, hän
ymmärsi kuitenkin selittää silmäyksiä ja ne varomattomat hetket,
jolloin Artturi oli ilmaissut itsensä; mutta että Artturi viimeiseen
hetkeen asti oli hillinnyt tämän heikkoutensa, ettei hän ollut
ymmärtävinään sitä viittausta, jolla Eugenia oli näyttänyt hänelle
sovinnon mahdolliseksi, että hän oli pannut kopeuden kopeutta
vastaan, kovuuden kovuutta vastaan, sen saisi hän palkita, vaikka
Eugenia itse kymmenen kertaiseksi siitä tulisi sakkoja kantamaan. --
Parempi tehdä kaksi ihmistä onnettomaksi, kuin tunnustaa että kerran
on oltu väärässä.

Kopeuden paha henki nousi hänessä taas eleille kaikessa surmaavassa
vimmassaan. Kuinka usein eikö se ollut, vastoin kaikkia parempia
tunteita, jäänyt voitolle, joskin ei aina siunaukseksi hänellekään
eikä muille. Mutta tällä kertaa sekaantui Klaus veljen sanelmiin
eräs toinenkin ääni: "Artturi taistelee kuin mies onnettomuutta
vastaan, joka kaikilta suunnilta käy häntä ahdistamassa, mutta
viimein se väkivoimalla sortaa hänen!" Ja jos hän sortoon joutuisi,
niin hän _yksinään_ menehtyisi, yksinään, niinkuin oli ollut kaiken
taisteluajan; hänellä ei olisi ketään ystävää, eikä ketään uskottua,
ei ketään! -- Niin uskolliset kuin apulaisensa tehtaassa hänelle
olivatkin, niin suuresti kuin oudot ihmiset häneen ihastuivatkin,
ei kukaan olisi hänen likellään, ei kenkään sydän sykkisi hänen
onneksensa; ja puolisonsa, jonka nyt pitäisi olla hänen apunansa,
kirjoitti tällä hetkellä anomuskirjansa, jolla vaati eroa niin
pikaista kuin suinkin siitä miehestä, josta hän oli luopunut ja joka
nyt, päivä päivältä, taisteli surmaustansa vastaan.

Eugenia antoi kynän luiskahtaa kädestään ja lähti pöydältä. Miten
Artturi oikeastaan olikaan rikkonut? Hän oli näyttänyt olevansa
huolimatta, oli jättänyt naisen, jonka luuli antaneen ainoastaan
ehdot rikkaaksi päästä houkutella itsensä tähän tekoliittoon, ja
kun tämä nainen otti hänen siitä erehdyksestä, silloin nainen
samalla myöskin osoitti hänelle ylenkatsetta, josta ei kukaan mies
voi kärsiä, etenki jos hänessä on pieninkin rahtu kunnon tuntoa
povessaan. Artturi oli silläkin kertaa saanut palkita isänsä syntiä,
olipa runsaastikin saanut maksaa niitä lyhyen avioliittonsa aikana.
Tuon iltakeskustelun jälkeen ei ollut Eugenialle sen enempää
tapahtunut, kuin että puolisonsa kylmänä ja outona vältti häntä;
mutta mitä eikö Artturille tapahtunut? Eugenia tiesi paraiten,
mitä nämä kolme kuukautta olivat helmassaan kantaneet hänelle;
loukata saatetaan joka silmäyksellä, joka hengähtämälläkin, ja
niin oli tässäkin tapahtunut. Säätynsä ja omansakin kaikella
kopeudellaan oli Eugenia tahtomatta kokenut ahdata häntä takaisin
siihen mitättömyyteen ja kataluuteen, mihin hän hänen mielestään
kuului. Päivä päivältä oli hän käyttänyt aseitaan ja käyttänyt
niitä sitä säälimättömämmin kuin hän oli havainnut, että Artturia
oli mahdollinen semmoisilla loukkauksilla tavata; hän oli hänen
kodistaan tehnyt kärsimisen luolan, hänen avioliitostaan kirouksen,
kostaaksensa hänelle isän tunnottoman menetyksen hänen perhettään
kohtaan. Hän oli tahallaan häätänyt häntä siihen, että hän pyysi
eron kun ei hän kauemmin saattanut kestää sitä elämää yhdessä hänen
parissa --; jos hän nyt viimein oli noussut ja luotaan sysännyt sen
käden, joka niin usein oli kiusannut ja vaivannut häntä, kuka siihen
oli syynä?

Nuori rouva kavahti jaloilleen tuolilta, johon oli heittäytynyt, ja
astui astumistaan kauheassa tunnon tuskassa huonettansa halki ja
poikki ikäänkuin paetakseen omia mietteitään. Hän tiesi hyvin kyllä
mitä ne kysyivät, mihin ne häntä vaativat; oli vaan yksi ainoa neuvo,
mikä tässä voi välittää ja auttaa, ja sehän oli mahdoton, sitä ei
käynyt tekeminen. Ja jos hän ottaisi kantaaksensa sen suunnattoman
uhrin, että luopuisi, kopeudestansa, ja uhria ei otettaisi vastaan
niin kun se tarjottaisiin; jos Artturi nyt taas kohtaisi häntä
jäisellä silmäyksellä, joka kysyisi, mikä oikeutti hänen sitä
tekemään; jos hän vielä kerran sanoisi hänelle, tahtovansa olla ja
sortua yksinänsä; jos hän toisen kerran käskisi hänen mennä -- ei! ei
ikäpäivinä! Mieluisemmin ero, mieluisemmin koko elämä, täynnä tuskaa
ja kataluutta, kuin mokoman tapanen nöyristyminen! --

Ilta-aurinko, joka oli kultaillut puiden latvoja, oli aikoja sitte
laskenut; hämärä tuli, tuomatta kumminkaan lepoa ja varjostusta
ihmisistä täytetyille kaduille. Siellä ulkona viileässä ilta-ilmassa
yhä hälisi ja vilisi vilisemistään; lakkaamatta virtaeli väkeä
sinne ja tänne, ja ihmis-ääniä ja vaunuin kolinaa kuului sikisokin
akkunoilta huoneesen. Mutta kaikessa tässä ääntäeli jotain muutakin,
ensin etäisenä ja epäselvänä, sitte likeempänä ja selvempänä.
Oliko se lennehtänyt tänne metsäkukkuloilta ja raivannut tiensä
halki pääkaupungin solinaa aina nuoren rouvan korviin. Hän ei
tiennyt mitä se oli, mutta se oli kuin suhinaa kuusen oksissa, kuin
metsän tuulelmaa salaisine sointuneen, ja samassa syntyi hänessä
taas aavistus keväästä ynnä siitä haikian suloisesta poltosta,
minkä hän oli tuntenut kuusen oksain alla hetkisen oltuansa. Sumu
häälyi taas näkyviin, myrsky pauhasi, vedet sorisivat, ja tuosta
harmaasta verhosta astui nähtäväksi ainoastaan yksi hahmu, joka
sittemmin ei ollut luopunut hänestä, ei yöllä unta nähdessään eikä
päivällä valveilla ollessaan, ja joka silmäili häntä niin vakavasti
ja nuhtelevasti suurilla tummilla silmillään. Joka vaan kerran
on käynyt taistelua, missä kaikki sielun voimat ponnistellaan
päätöstä tehdessään, hän tuntee myöskin semmoiset muistot, jotka
viivähtämättä astuvat esiin, ilman aihetta tahi yllykettä, mutta
voimalla, jota ei mikään vastusta. Eugeniakin tunsi nyt semmoisten
muistojen leyhkäilevän ympärillään, tunsi kuinka ase aseen perästä
väännettiin hänen kädestään, viilteet viilleitten perästä hänen
sydämestään, kunnes ei muuta jäänyt kuin sen hetken voima, jolloin
hän oli tuntenut, että oli loppu vihasta tullut ja että sen sijaan
jotakin uutta oli eloon virennyt, jota vastaan hän oli hengen uhalla
taistellut ja kuitenkin nyt allekynnen joutunut.

Tuo vanha paha henki, kopeus, joka ei voinut anteeksi antaa kerran
tapahtunutta hylkäämistä, ja naisen sydän, joka vastoin kaikkea tätä
tiesi itsensä rakastetuksi, yhtyivät nyt lyhykäiseen taisteluun;
mutta metsän humina ei ollut tällä kertaa suotta puhunut, sepä
viimein otti voiton. Paperi, joka oli aiottu eroittamaan kaksi
ihmistä, jotka olivat vannoneet ollakseen iäti toistensa omat,
oli rikki revittynä lattialla, ja puoliso oli polvillaan, nostaen
kuumilla kyynelillä vaaleltuneet kasvot korkeutta kohden.

-- En voi sitä, en voi sitä tehdä hänelle ja itse minulle; se koskee
meihin molempiin -- käyköön miten hyvänsä, Artturi, minä tulen
jäämään omaksesi! -- -- --

       *       *       *       *       *

-- Missä Eugenia on? kysyi parooni, kun tunnin aikaa myöhemmin astui
valaistuun salonkiin, jossa poikansa jo olivat. Eikö armolliselle
rouvalle olekaan ilmoitettu, että odotamme häntä? jatkoi hän,
kääntyen palvelijoihin, jotka juuri olivat järjestäneet iltaispöydän
ja aikoivat lähteä huoneesta.

Klaus esti vastaamisen. Hän viittasi palvelijan menemään, ja sanoi.

-- Eugenia ei ole kotona, isä!

-- Eikö kotona? toisti parooni kummastuneena. Onko hän lähtenyt
ajelemaan näin myöhään, ja minnekkä?

-- Sitä en tiedä, vastasi Klaus, olkapäitään nykähyttäen. Minä menin
heti ratsailta astuttuani hänen huoneesensa, mutta hän ei ollut
siellä; sen sijaan tapasin tämän lattialta.

Hän otti paperilevyn näkyviin; nuoren upseerin huulilla tepasteli
jotakin hyvin omituista, ikäänkuin pidätetty naurahdus, samalla kun
hän mokoman vakavasti koki mahdollisen tarkasti asettaa toisiinsa
sovitetut paperin puoliskot nähtäväksi isälle, joka ei näyttänyt
mitään aavistavan.

-- Tämäpähän on kyhäys eron hakemuksesta minkä oikeusneuvos on
kirjoittanut, paperi, jonka alle Eugenian oli määrä nimensä panna, ja
sitä hän ei olekaan vielä tehnyt, kuten näen.

-- Eipä niinkään, ei näy olevan allekirjoitettuna, sanoi Klaus
asiasta tietämättömämpi kuin muu kukaan maailmassa, mutta se on
kahtialle revitty. Merkillistäpä kyllä! Katsokaapa, isä!

-- Mitä tämä merkitsee? kysyi Windeg korkeimpaan määrään
suutuksissaan. Missähän Eugenia on? Pitää minun kysyä palvelijalta;
jos hän todellakin on mennyt ajelemaan, niin tottapa tietävät minnekä.

Hän yritti kellon nauhaa tapaamaan, mutta poika virkahti sukkelasti
sanoiksi:

-- Minä luulen, isä, että Eugenia on lähtenyt puolisotansa tapaamaan.

-- Oletko mieltä vailla, Klaus? puhkesi parooni sanomaan. Eugeniako
olisi lähtenyt puolisotansa tapaamaan?

-- No niin, minä vaan arvelen sen, ja kohtahan saanemme siitä
todistuksenkin, sillä kirjoituspöydällään oli tämä kirjelappu,
päällekirjoituksella sinulle. Otin sen mukaani! tottapa siinä
kumminkin on jonkunlainen selitys.

Windeg mursi sinetin eikä innossaan havainnut, kuinka Klaus rikkoi
taidon vaatimuksen, rohjeten astuskella likelle ja lukea kirjoituksen
isän olkapään päällitse. Nuoren paroonin kasvot osoittivat sen ohessa
niin täydellistä voitto-iloa, että molemmat nuoremmat veljensä, jotka
asiasta eivät mitään ymmärtäneet, kyseskellen silmäilivät milloin
häneen, milloin isään.

Kirjoitus sisälsi ainoastaan muutamia riviä:

    Minä lähden puolisotani tapaamaan! Annapa anteeksi isä, että
    lähden niin salaa ja niin tulisesti, mutta en tahdo menettää
    ainoatakaan hetkeä, enkä tahdo saavuttaa kieltoasi, jonka minun
    kumminkin on rikkominen; sillä päätökseni on pysyvä lujana. Älä
    käy enempiin puuhiin avio-eron asiassa, peräytä nekin, mihin jo
    on käyty! En anna niihin suostumustani, en luovu Artturista!

                                                     Eugenia.

-- Onko maailmassa mokomaa kuultu? puhkesi parooni nyt sanomaan,
pudottaen kirjeen kädestään. -- Peräyttäminen, todellinen karkaaminen
perheestäni; ja sen uskaltaa tyttäreni tehdä minulle! Irroittaa
suojeluksestani, kaikista toiveistani ja tulevaisuuden hankkeistani
hänen hyväksensä sekä palata tuolle Berkowille, nyt, kun hän jo on
astumaisillaan häviönsä äyräälle; lähteä hänelle, juuri metelin
raivotessa hänen tiloillaan, kapinallisten työmiesten keskelle; tuopa
jo on miltei mielen hurjuutta! Mitähän on tapahtunut? Minun täytyy
se tietää; mutta ensiksi on tuo hurja mieletön päätös mitättömäksi
tehtävä, niin kauan kun aikaa vielä on. Minun täytyy tuossa
paikassa --

-- Pikajuna M. kaupunkiin on lähtenyt puolituntia tätä ennen,
keskeytti hänen Klaus vakavasti. -- Ja juuri nyt näkyvät vaunut
palaavan asemapaikalta. Oli miten oli, niin se on myöhäistä.

Samassa kuuluivatkin vaunut, epäilemättä ne, joilla nuori rouva
oli lähtenyt, palaavan portista kartanolle. Parooniki huomasi nyt,
että kaikki oli myöhäistä, ja koko vihansa kääntyi nyt poikaan.
Hän soimasi hänen tähän olevansa yksinään syypäänä; hänpä se,
joka naurettavalla ylistyksellä oli ottanut langosta puhuakseen
ja liioitetuilla kertomuksillaan hänen surkeasta olostaan oli
häirittänyt Eugenian tuntoa, kunnes tämä väärästä velvollisuuden
tunnosta oli häätynyt rientämään puolisonsa luokse, ainoastaan
sentähden, että luuli hänen onnettomaksi; ja jos Eugenia kerta
oli siellä, niin kukapa silloin tiesi, eikö viimein täydellinen
sovinto voisi syntyä, jos Berkow olisi niin omaa puoltaan katsova,
että tarjotun uhrin vastaan-ottaisi. Mutta Windeg vannoi yhtähyvin
kovasti ja kalliisti, että sittekin saattaisi avio-eron aikaan; asia
oli jo alkuun pantuna, olipa se jo oikeusneuvoksen hallussa, ja
Eugenian täytyisi palata järjelleen. Hän, parooni, tahtoisi nähdä,
eikö enään hänen isällistä valtaansa toteltaisikaan, joskin kaksi
hänen lapsistaan -- tässä kohtasi musertava silmäys Klaus raukkaa,
joka tällä kertaa oli yksinään saapuvilla -- näkyivät kokonaan sitä
ylenkatsovan.

Klaus antoi tämän myrsky-tuulen mennä ohitse, koettamatta sanallakaan
puollustaa itseään; hän tiesi kokemuksesta sen paraaksi neuvoksi.
Allapäin ja nulosilmin hän näyttikin tuntevan erinomaisen katumuksen
erehdyksestään ja sillä lähtevästä vahingosta. Mutta kun parooni,
vielä kokonaan vihan vimmassa, meni salista omaan huoneesensa tätä
ääretöntä onnettomuutta tuskittelemaan, teki nuori upseeri äkkinäisen
hyppäyksen korkealle ja kerskauksen osoitteet hänen kauniissa
kasvoissaan ja nuo iloiset silmät todistavat, ehkä kyllä pahasti,
kuinka vähän isällinen rajuus oli käynyt hänen sydämelleen.

Huomen aamulla varhain Eugenia on miehensä huostassa! sanoi hän
veljille, jotka nyt kysymyksillään ja nuhteillaan riensivät häntä
ahdistamaan. -- Ja sitte isä koettakoon isällisen valtansa ja
oikeuden palvelijoitaan asian välittämiseksi! Kyllä Artturi vaimonsa
turvaa, kun kerta huomaa, että se on kuuluva hänelle; tätä ennen
eihän sitä tiennytkään. Meillä, -- -- tässä oli hän silmänsä oveen,
jonka kautta isä oli mennyt -- meillä kestäne myrsky vielä kahdeksan
päivää, ja tottapa pahin melskaus tullene vasta silloin kun isä
havaitsee, millä kannalla asiat molempain välillä ovat ja että
kysymys nyt todellakin koskee jotakin muuta kuin tunnon häiritystä
ja säätämä-huolen villitystä, mutta sen sijaan tulee nyt Artturi
saamaan sulaa päivän hellettä, ja siinä ja Eugenian lempeydessä
hän on voittava kaikki vastuksensa. Oikeudenkäymisistä, Jumalan
kiitos, nyt olemme päässeet, ynnä siihen kuuluvasta tuomiosta ja
oikeusneuvoksista -- ja kuka vaan teistä tästäpuolen langostani
vihjaa pahan sanan, hänen pitää huomaaman että asia on minuakin
koskeva!

       *       *       *       *       *

Varhain seuraavana aamuna pysähtyivät postivaunut, jotka olivat
tulleet kaupungista Berkowin alueelle lakson päähän, missä tehdas oli
ja jonka ensimäiset rakennukset näkyivät juuri likellä.

-- Älkää sitä tehkö, armollinen rouva! sanoi ajaja, vaunuihin
puheensa kääntäen. -- Kääntykää pikemmin takaisin, niinkuin jo
edellisellä pysäyspaikalla sanoin. Sen kuulin jo siellä, ja
talonpoika, jonka tapasin, sanoi samaa. Tänäpänä hankitaan murhaa ja
kuolemaa tuolla tehtaissa; ne ovat menneet varhain aamulla kylistä
sinne ja nyt otellaan tuimasti. Paraalla tahdollani en voi kyyditä
teitä edemmä; hevoseni ja vaunutkin saattaisin vaaraan; jos ovat jo
kapinaan ryhtyneet, niin he eivät säästä ystävää eikä vihollista.
Ettehän tarvinne juuri tänä päivänä tulla sinne; odottakaa vaan
huomiseen!

Vastauksen sijaan töytäsi nuori nainen, joka istui yksinään
vaunuissa, oven auki ja astui maalle.

-- Ei käy minun odottaminen, sanoi hän vakavasti, -- mutta en tahdo
saattaa teitäkään enkä vaunujanne vaaraan. Neljänneksen virstaa,
mikä vielä on jälellä, saatan aivan hyvästi jalkaisinkin kävellä. Te
saatatte lähteä takaisin.

Ajaja koetti parastaan varoittelemalla ja muistuttelemalla vieläkin;
hänestä oli varsin kummallista, että tämä outo ylhäinen nainen, joka
runsailla juomarahoilla oli kehoittanut häntä riuskasti ajamaan,
aivan yksinään uskalsi sekautua melskeihin; mutta puheillaan ei
hän voinut muuta matkaan saattaa, kuin äkäisen nykäyksen lähtemään
tiehensä, ja hänen täytyi viime vihdoin taipua kääntymään takaisin.

Eugenia oli käydäksensä valinnut polun, joka, viemättä itse
tehtaasen, kulki niityn poikki puiston ulkoportille, ja jossa
arvattavasti ei vielä vaaraa ollut. Pahimmassa tapauksessa oli
hän sillä suunnalla löytävä suojelusta ja saattajia lähisissä,
tehtaan virkamiesten asuttavissa huoneuksissa. Kuinka välttämätöntä
oli täällä saada suojelusta ja saattajia hän ei suinkaan
tullut ennustaneeksi, kun hän, noudattaen ainoastaan hetkisen
mielenjuolahdusta, lähti yksinään sinne astumaan, eikä hän liioin
nyt tuntenut koko sen vaaran-avaruutta, johonka hän vaelluksellaan
oli joutumaisillaan. Tarjolla oleva vaara kuitenkaan ei lie ollut
se, joka muutti ihon hänen poskillaan hilpeämmäksi, joka tuotti
hänen silmiinsä tuon välähtelevän tulen ja sai hänen sydämensä
sykkimään niin ankarasti, että hänen tuon tuostakin täytyi seisahtua
hengähtämään; pikemmin tuo lienee ollut pelko, miten lähenevä
ratkaiseva hetki päättyisi. Tuo raskas mielen uneksiminen, joka oli
häntä vaivannut siitä hetkestä alkaen, kun hän jätti puolisonsa
kodin, eikä tahtonut paeta koko ajalla, minkä he olivat toisistaan
erillään olleet. Ei oma kotinsa, eikä omaistensa rakkaus, eikä liioin
kaikki ne äänet, jotka nyt puhuivat uudesta suotuisasta elämästä,
voineet vapauttaa häntä siitä; uneksiminen oli pysynyt sinään
painavine tuskineen ja salaisine huolestumineen. Nyt viime vihdoin
oli herääminen tapahtuva, ja kaikki hänen mietteensä supistuivat
tuohon ainoaan kysymykseen: Miten on hän minun vastaanottava?

Hän oli juuri joutunut eräälle pienelle yksinäiselle asuinhuoneelle,
joka oli ikäänkuin tehtaan äärimmäinen etuvartia, kun hän siellä
havaitsi miehen, joka tuli kiirehtien häntä vastaan ja hänen nähtyään
hypähti, silminnähtävästi säikähtyen.

-- Armollinen rouva! Kuinka Jumalan nimessä olette tänne tulleet ja
juuri tänä päivänä?

-- Ah, tekö olette, purnumestari Hartonen! sanoi Eugenia ja meni
häntä vastaan. Jumalan olkoon kiitos, että juuri teidät tapasin!
Täällä on kuten olen kuullut, pahoja häiriöitä tehtaissa tekeillä.
Minä jätin vaununi tuonnemmalle, ajaja ei uskaltanut tulla
likemmälle, ja minä aion nyt jalkasin mennä kotiin.

Purnumestari teki äkillisen kieltävän viittauksen.

-- Sitä ette saa aikaan, armollinen rouva; se ei käy laatuun.
Kentiesi huomenna, kentiesi illan puoleen mutta vaan ei juuri nyt.

-- Minkä tähden ei? kysyi Eugenia kalvettuen. -- Onko kartanomme
vaarassa? Puolisoni --

Ei, ei; tänäpänä ei huolita Berkowista; hän on tuolla ylhäällä
tehtaan herrain parissa. Kahakka on noussut itse työmiesten kesken.
Osa heistä on tänä aamuna tahtonut jälleen ruveta työhön; poikani
-- tässä riuhtaisi haikeasti vanhuksen kasvoja -- noh, kyllähän
lopulla saatte tietää, mikä osa hänellä kaikissa näissä on, --
Olli on vimmassaan siitä. Hän ja hänen puollustajansa ovat väkisin
ajaneet väen takaisin ja ottaneet kaivokset haltuunsa. Tämä ei ole
toisille mieleen, ja ne jättäytyvät niinikään yhteen; koko tehdas on
mylläyksessä, toinen kumppali toistansa vastaan! Oi Jumala laupias,
kuinka, tämä kaikki päättynee!

Purnumestari väänteli käsiään. Nuori rouva kuuli nyt toiselta
suunnalta melua ja hälinää, joka, niin kaukana kuin olikin, kuului
heille asti.

-- Minä aionkin välttää työhuoneita, vastasi Eugenia. -- Aioin
koettaa päästä niityn poikki puistoon, ja sieltä --

-- Ei Jumalan tähden, älkää sinne menkö! virkkoi siihen vanhus. --
Siellä on Olli joukkoinensa; he neuvoittelevat tuolla niityllä. Olin
juuri sinne menemässä, vielä kerran pyytääkseni häntä, että viime
vihdoin kuultelisi järjellistä puhetta ja antaisi kumminkin kaivosten
olla rauhassa; jopa nyt on siksi mennyt, että oma henkemme ja veremme
ovat vaarassa! mutta ei hän näe eikä kuule nurjamielisyydessään
mitään. Älkää vaan sitä tietä menkö, armollinen rouva! Se on pahin
kaikista.

-- Kotiin minun täytyy, vastasi Eugenia jäntevästi, -- maksoi
mitä maksoi! Tulkaa saattamaan minua, Hartonen, ainoastaan
konttoorirakennukselle. Pahimmassa kohtauksessa jään sinne, siksikuin
tie on auki, ja teidän rinnalla lienen toki turvattu väkinäisyyksiltä.

Vanhus puisteli surullisesta päätänsä.

-- En kykene teitä auttamaan, armollinen rouva. Tänä päivänä, kun
toinen sotii toistansa, tuskin oma henkenikään on turvassa, ja jos
teidät tunnettaisiin, silloin ei auttaisi mitään, vaikka olisinkin
vieressänne. Nyt on vaan yksi ainoa, jota he vielä kuulevat ja jota
he hätätilassa tottelevat, se on Olli-poikani, ja hän kantaa veristä
vihaa herra Berkowille, ja vihaa teitäkin, sentähden että, olette
hänen vaimonsa. -- Suuri Jumala, tuolla tulee hän puhkesi ukko
tulisesti sanomaan. -- Taas on hänelle joku nolous tapahtunut, sen
näen hänen kasvoistaan. Väistykää hänen tieltään nyt, nyt vaan, minä
rukoilen teitä!

Hän työnsi nuoren rouvan pienen huoneuksen puoliavonaisesta ovesta
sisään, ja nyt kuuluikin askelia ja kiivaita ääniä. Laurin ja
muutamain muiden vuorityömiesten parissa tuli Olli astuen, isää
huomaamatta. Kasvonsa olivat tulipunaiset, otsallaan näkyi taas
myrskypilvi, joka mikä hetki hyvänsä uhkasi haljeta ja äänensä soi
kuohuvan hurjasti.

-- Jos _ovatkin_ kumppaleitamme ja veljiämme -- niin kuolema heille
kohta kuin rupeavat petollisiksi meille! Me olemme vannoneet
toisillemme pysyäksemme yhdessä, seisoaksemme toistemme rinnalla,
ja nyt he konttaavat armon turviin ja antavat itsensä ja asiansa
alttiiksi! Sen he tulevat maksamaan. Oletteko asettaneet miehiä
kaivoksiin?

-- Olemme, mutta --

-- Mutkistusta ei tarvita, ärjäsi nuori johtaja miehelle, joka
oli rohjennut tehdä tuon väitteen. Puuttui vaan petosta omissa
riveissämme, nyt, kun juuri olemme voittamaisillamme! He ovat väkisin
sieltä ajettavat, sanon minä teille, jos vielä kerran koettavat
lähennellä. Heidän täytyy oppia ymmärtämään, missä heillä on
paikkansa, ja mikä heidän velvollisuutensa on, vaikka saisivatkin
otsansa veriin!

-- Mutta heitä on jo kaksisataa, sanoi Lauri vakaisesti. -- Huomenna
heitä on kentiesi neljäsataa, ja jos nyt herra Berkowkin puuttuu
asiaan ja puhuttelee heitä -- niin kyllä tiedät mitä _se_ vaikuttaa.
Sen olemme usein kyllä viime ajalla havainneet.

-- Ja vaikkapa heitä olisikin neljäsataa, -- äyhkäisi Olli, --
vaikkapa puoli koko työmiehistöstä, niin me otamme heistä voiton
me toiset. Tahdonpa nähdä, enkö saa heitä tottelemaan; mutta nyt
eteenpäin! Sinä Markku, saat käydä työhuoneissa; anna minulle tieto,
josko Berkow puuttuu asiaan, josko hän vielä kirotuilla puheillansa
tahtoo houkutella meiltä pois sata miestä. Ja te muut, kaivoksiin
takaisin! Laittakaa niin, että ne ovat tarpeeksi salpatut älkääkä
päästäkö sinne ketäkään, joka ei meihin kuulu; minä tulen kohta
paikalle, -- menkää.

Käskyä toteltiin tulisesti. Vuorityömiehet riensivät sieltä
osoitetulle suunnalle, ja Olli, joka nyt vasta huomasi isänsä, astui
joutuisasti häntä likemmäksi.

-- Sinäkö täällä, isä! Parempi kun -- hän vaikeni äkillisesti.
Jalka jäi kuin kenttään kiinikasvanneeksi; vastikään tulisena
palavat kasvot muuttuivat jauhovalkeiksi, kuin olisi niistä jokainen
verimärkänen lähtenyt pakoon, ja silmät törröttelivät kuin olisivat
kummituksen nähneet. Eugenia oli astunut ovenaukosta näkyviin ja
seisoi häntä vastakkain.

Nuoren rouvan aivoihin oli lennähtänyt ajatus, jonka sinä hetkenä
pani toimeen. Hän ei tullut ajatelleeksi rohkeuttaan, eikä vaaraa
tästä uljuuden teosta; hän tahtoi mihin hintaan hyvänsä puolisonsa
luokse ja sillä hänen täytyi hillitä sen kauhun, jonka hän tunsi
tuota Olli Hartosta kohtaan, huomattuansa, mistä valtansa tätä miestä
suhteen oli saanut alkunsa; nyt oli käytettävä tätä valtaa, jonka
vaikutuksen hän jo useita kertoja oli kokenut.

-- Minä se olen, Hartonen, sanoi hän, hilliten välttämättömän
vavahduksen, ja ulkopuolisesti näyttäen aivan rauhalliselta. --
Isänne varoittaa minua menemästä tämän edemmäksi ja meneminen minun
on kumminkin!

Vasta äänen kuultuaan näkyi Olli ymmärtävän, että todellakin
Eugenia Berkow seisoi häntä vastatusten, eikä ainoastaan kiihosta
hurmautuneen mielen kuvastus. Hän astui tuimasti muutamia askelia
häntä likemmälle; mutta Eugenian ääni ja silmät vaikuttivat häneen
yhtä voimallisesti kuin ennenkin; ikäänkuin rauhallisuuden loisto
levisi Ollin kasvoille.

-- Mitä tekemistä on teillä täällä, armollinen rouva? kysyi hän
vireästi, mutta tuo äskeisin röyhkeä, isotteleva äänikin oli
muuttunut; olipa ottanut miltei heltyneimmän muodon. -- Meillä
otellaan julmasti tänäpänä; ottelu ei ole aiottu vaimoväelle, sitä
vähemmin teille. Te ette saa jäädä tänne.

-- Minä tahdon mennä puolisotani katsomaan! sanoi Eugenia äkisti.

-- Puolisotanne -- katsomaan? toisti Olli. -- Vaiko sinne?

Tämä oli ensi kerta, kun nuori rouva käytti tuota nimitystä; hän
oli muulloin aina sanonut herra Berkow, ja Olli näytti aavistavan
mitä tämä nimitys nyt merkitsi. Ensi hämmästyksissään ei hän
tullut ajatelleeksi kuinka Eugenia oli tullut tänne, taikka mikä
aikomuksensa liene ollut; nyt silmäsi hän hänen matkavaatteitaan, ja
katsahti sitte ympärilleen missä matkavaunut tahi joku saattaja olisi.

-- Minä olen yksinäni, selitti Eugenia, joka oivalsi hänen
silmäyksensä, ja juuri sen tähden en saata jatkaa kulkuani. Vaaraa
en pelkää, mutta tahdon välttää loukkauksia, joita ehkä kyllä
valmistetaan minulle. Olette kerran ennen tarjonneet minulle
varjelustanne ja tahtoneet ottaa minua saattaaksenne, silloin kun
ei sitä tarvittu; nyt pyydän teitä sitä tekemään. Viekää minut
turvallisesti kotiin, te sen voitte varmaan.

Purnumestari oli tähän asti tuskaisena seisonut Eugenian äärellä. Hän
odotti joka hetki että poikansa ryhtyisi johonkin sopimattomuuksiin
tuon äärettömästi vihatun isännän puolisoa vastaan, ja oli valmis
hätätilassa astumaan väliin. Hän ei voinut käsittää tämän nuoren
naisen helläisyyttä mieheen, jonka hän tiesi koko tämän melskeen
ainoaksi aikaansaattajaksi, mutta kun Eugenia nyt pyysi häntä
saattajakseen, silloin vanhus kokonaan hämmentyi ja katsoa tällötteli
häneen täydellä kummastuksella.

Olli tuosta pyynnöstä myöskin oli kauheasti hurjastunut. Suopeuden ja
suostumuksen muuttuva valo oli kadonnut hänen kasvoistaan ja entinen
isotteleva uhka oli siihen taas ilmautunut.

-- _Minäkö_ teidät sinne veisin? kysyi hän kolealla äänellä. -- Ja
sitä pyydätte minulta, armollinen rouva, juuri _minulta_?

-- Tottakin teiltä! -- Eugenia ei kääntänyt silmiään hänestä. Hän
tiesi koko voimansa olevan niissä; mutta tässä hän näyttikin olevan
tämän voimansa viimeisellä äyräällä.

Olli kavahti ylös vimmastuneena.

-- Enpä milloinkaan! Ennen annan rynnäköllä sortaa huoneukset, annan
purkaa ne pohjineen ja juurineen, ennenkuin vien teidät sinne. Hän
siellä kartanossa saisi rohkeutta tekemään meille hurjinta vastusta,
jos hän näkee teidän olevan äärillään. Hän riemuitsisi, jos näkisi
teidän tulevan tänne, aivan yksinänne pääkaupungista ja kapinan
ylimmällään ollessa lähteneen tänne, ainoastaan ettette jättäisi
häntä yksinään. Mutta siihen saatte hakea toista saattajaa, ja jos
täällä joku toinen on -- nyt sinkahutti hän uhkaavan silmäyksen
isäänsä -- niin hän ei pääse kauaksi menemään, siitä kyllä pidän
huolen.

-- Olli malta taivaan tähden mielesi, nainenhan tämä on! sanoi
purnumestari, joka tuskissaan astui väliin. Hän tietysti tässä
ottelussa näki puuskahtavan ainoastaan sen hillittömän vihan, jota
poika jo kauan oli kantanut koko Berkowin sukua vastaan, ja sentähden
asettui hän ikäänkuin suojelijaksi nuorelle rouvalle, joka kuitenkin
hiljaa, mutta vakaasti työnsi hänen syrjälle.

-- Ette tahdokaan siis saattaa minua, Hartonen?

-- En ja kymmenen kertaa en!

-- No, olkoon niin, minä menen yksinäni.

-- Hän lähti astumaan puistoa kohden; mutta kahdella harppauksella
oli Olli saavuttanut hänen ja asettanut hänen tiellensä.

-- Takaisin, armollinen rouva! Te ette pääse mihinkään, ette ainakaan
sen kautta missä kumppalini ovat. Olkoon nainen tahi mies, niin on
asia yksi. Nimenne on Berkow, ja siinä on kyllä. Heti kun tuntevat
teidät, he karkaavat teitä vastaan. Sinne kartanoon ette taida tulla
ettekä tulekaan. Te jäätte tänne!

Uhkaavat olivat sanansa, mutta Eugenia ei ollut tottunut antamaan
itseään mihinkään lykätä, ja tuo miltei hurjamainen kiihko, millä
Hartonen koki estää häntä Artturin luokse pääsemästä, herätti hänessä
kuoleman tuskaa siitä, että Artturin kenties oli pahemmin asiat, kuin
annettiin hänen aavistaakaan.

-- Minä tahdon mennä mieheni luokse! toisti hän lujasti. -- Tahdonpa
nähdä, salvataanko tie väkisin minulta. Antakaapa kumppalinne tehdä
väkivaltaa naiselle! Antakaa te itse käsky päällekarkaukseen, jos
semmoinen urosteko teistä on haluttavaa! Minä kumminkin menen!

Ja hän menikin; hän riensi hänen ohitsensa ja lähti poikki niityn
vievälle polulle. Hartonen jäi seisomaan, ja katsoen hänen jälkeensä
hehkuvin silmin huolimatta isän rukouksista ja muistutuksista; hän
tiesi paremmin kuin isä mitä nuori rouva tällä uhka-yrityksellä
tarkoitti, mihin hän sillä tahtoi häntä pakoittaa; mutta tällä kertaa
ei hän tahtonut antaa tälle pakolle valtaa. Mutta jos nyt Eugenia
saisi surmansa kotinsa kynnyksellä, puolisonsa nähden, ennenkuin
ennättäisi tuon vihatun puolison syliin, ennenkuin -- siellä etempänä
näkyi lauma vuorityömiehiä, jotka meluten ja räyhäten astuivat
johtajansa jälissä. Ensimmäiset olivat vaan noin sadan askelen
päässä; he jo havaitsivat tuon yksinäisen naisen; ensi hetkenä he
tulisivat tuntemaan hänen, ja itse oli hän puolituntia sitä ennen
yllyttänyt miehiä rajattomaan raivoon kaikkea vastaan, mitä Berkowin
nimellä mainittiin. Eugenia astui suorastaan vihollisiansa vastaan,
peittämättä edes kasvojaan. -- Kuin vimmattu polki Olli jalkansa
maahan; sitte riuhtaisi hän itsensä isästä irti ja samana hetkenä oli
hän Eugenian rinnalla.

-- Pudottakaa huntu kasvoillanne! käski hän ja tarttui häntä
rautakouralla käteen.

Eugenia totteli syvään hengähtäen; nyt oli hän turvattu. Hän tiesi,
ettei Hartonen luopuisi tästä kädestä vaikka koko työmieslauma
ryntäisi heitä ahdistamaan. Hän oli täydellä ymmärryksellä astunut
sortoansa vastaan, mutta myöskin täydellä vakuutuksella siitä, että
ainoastaan tuo silminnähtävä sorto, johon hän olisi joutuva, oli
pakoittava Hartosen tarjomaan hänelle tuon kielletyn turvan. Eugenia
oli voittanut, mutta voittanut juuri viimeisellä nikaralla.

He lähenivät nyt miesparvea, joka heti kohta oli valmis pidättää
johtajansa ympärille; mutta lyhyellä ja samalla tuiskaasti
lausutuilla sanoilla käski hän heidät väistymään, ja osoitti heidät
menemään kaivoksille. Niinkuin sitä ennen toiset kumppalit, niin
tottelivat nyt nämäkin paikalla, ja Olli, joka ei ollut hetkeksikään
seisahtunut, veti muassaan Eugeniata, joka nyt vasta näki, kuinka
mahdotonta hänen täällä olisi ollut päästä yksinään kulkemaan taikka
kenenkään muun suojelemana kuin juuri sen, joka nyt oli hänen
rinnallaan.

Tämä muuten niin rauhallinen niitty oli tänä päivänä rauhattoman
melskeen näyttämönä, vaikka varsinainen taistelu oli ollut
kaivoksilla. Työmiehiä seisoi joukottain, mikä siellä mikä täällä,
tiheään keräytyneinä -- joka paikassa levottomasti liikkuvia
miesryhmiä, joka paikassa vihaisia kasvoja, melua ja melskettä.
Tämä hurja meteli näkyi vaan etsivän jotakin esinettä, päästäksensä
paikalla törkeäksi väkivallaksi puhkeamaan. Kaikeksi onneksi polku
koukerteli niityn laidatse, missä meteli oli verrattain vähempi,
mutta sielläkin oli Olli, heti näkyviin tultuaan, kaikkein huomion
esineenä ja keskuksena. Mutta meluisiin huutoihin, joilla häntä
yleensä tervehdettiin, sekaantui tällä kertaa jonkunlainen hämmästys.
Kokonainen lauma ällistyneitä, epäluuloisia ja vihaisia silmäyksiä
viskattiin hänen vierellään olevaan naiseen. Mustan matkavaatteitten
ja tiheän hunnun alta tosin ei kukaan tuntenut isännän vaimoa, ja
jos joku olisi luullut tuntevansa hänen liikkumisesta ja käytöksistä
niin semmoinen luulo olisi vaan pilkalla ja naurulla ajettu takaisin.
Olli Hartonenhan se oli, joka häntä saattoi, ja hän ei suinkaan
suojellut mitään mikä Berkowin taloon kuului; mutta nainenhan tuo
kumminkin oli, joka astui hänen rinnallaan, purnumestarin tuiman
ja hillimättömän pojan rinnalla, joka muuten ei koskaan piitannut
naisista mitään, eipä Martta Ellasestakaan, josta kaikki tehtaan
poikamiehet niin paljon pitivät. Olli, joka tämmöisissä tiloissa
katsoi omain toveriensakin vaimot tarpeettomiksi haitoiksi, jotka
olisivat niin paljon kuin mahdollista poistettavat, hän nyt saatteli
tätä outoa naista, semmoisen näköisenä kuin tahtoisi hän lyödä
kuolijaaksi jokaisen, joka rohkenisi lähetä häntä askeltakaan liiaksi
likelle. Kukahan tuo oli -- ja mitä tästä olisi ajateltava?

Tämä lyhyt tuskin kymmentäkään minuutia kestävä vaellus oli
vaarallinen itse johtajallekin, mutta hän näytti, että hän ainakin
täällä oli rajaton valtijas ja ymmärsi käyttää valtaansa. Milloin
hajoitti hän muutamilla jyrkillä sanoilla jonkun heidän tiellään
seisovan ryhmän, milloin antoi hän käskyn jollekin vastaantulevalle
laumalle ja niin suuntasi sen toisaalle; milloin tyydytti hän
jonkun yksityisen, joka tahtoi lähetä häntä kysymyksineen tahi
kertomuksineen, sanoen "sitte" tahi "minä tulen takaisin", ja kaiken
tämän ohessa laahasi hän nuorta rouvaa ehtimiseen ja niin kiiruusti
muassaan, että kaikkinainen selvempi havainto ja viivyttäminen kävi
mahdottomaksi. Viimevihdoin pääsivät he puistolle, joka täällä oli
suljettuna ainoastaan puiselle ristikkoportille. Olli tokasi sen auki
ja astui kumppalinensa puitten varjoon.

-- Kyllähän jo välttänee; sanoi hän ja päästi hänen kätensä.
Puistossa on teille vielä turvaa, ja viidessä minuutissa pääsette
perille.

Ohitse päästy vaara vielä vienosti vapisutti Eugeniata ja kättänsä
särki Ollin rautakourainen pitely; hän nosti verkkaan hunnun
kasvoiltaan.

-- Joutukaa vaan, armollinen rouva! jatkoi Olli karvastavalla ivalla.
-- Olenhan rehellisesti auttanut teitä miehellenne pääsemään. Eihän
toki pidä pitkittää hänen vartomistaan?

Eugenia katsahti häneen. Ollin kasvot osoittivat, mihin
tuskastumiseen Eugenia oli hänen johdattanut, kun hän oli asettanut
hänen valitsemaan josko hän tahtoisi nähdä kumppalinsa tekemää
väkivaltaa, taikka itse ottaisi saattaaksensa häntä puolisonsa
turville. Nuorella naisella ei ollut rohkeutta kiittää häntä; hän
vaan ojensi hänelle vaiti kätensä. Mutta Olli vähässä tuupahti hänen
kättänsä pois puolestansa.

-- Te olette niin paljon vaatineet minulta, niin paljon, armollinen
rouva, ettei paljosta puuttunut ettei se käynyt onnettomasti. Nyt on
käynyt kuin olette tahtonut, mutta olkaatte koettamatta toisten minua
pakoittaa, niinkuin tänä päivänä, ei ainakaan jos hän on saapuvilla
-- silloin -- silloin -- minä, Jumal' avita! menetän teidät molemmat!

Toisella paltalla seisoivat molemmat palvelijat, katsellen
huolestuneesti, mutta samalla uteliaasti tehtaille päin, ja
säikähtyivät yhtä paljon kuin sitä ennen purnumestari, kun armollinen
rouva, jonka tietysti luulivat olevan pääkaupungissa, yhtäkkiä
seisoi heidän edessään ilman että vaunuja oli kuulunut, ja ilman
että palvelijaneitsyttä tahi ketään muuta näkyi hänen seurassaan.
Tehtaiden kautta nuori rouva ei ollut millään muotoa voinut tulla,
vielä vähemmin puiston kautta, sillä sen takana niityllä, oteltiin
vielä kiivaammin, ja kuitenkin oli hän täällä. Molemmat miehet
olivat niin ällistyksissään että tuskin saivat vastanneiksi Eugenian
äkilliseen kysymykseen; kuitenkin sai hän tietää, että miehensä oli
sisällä huoneissa, ja nyt riensi hän pikaa portaita ylös. Palvelija,
joka seurasi häntä sinne, sai vielä enemmän syytä kummastella
armollista rouvaa, tämä kun porstuassa tuskin suvaitsi hänen ottaa
hattuansa ja nuttuansa, ja kun palvelija aikoi kiirehtiä huoneisin,
missä Artturi asui, ilmoittamaan rouvan tuloa, käski rouva hänen
seisahtua ja sanoi aikovansa itse etsiä miehensä. Tulonsa oli kuin
myrskytuuli; mitähän pääkaupungissa olikaan tapahtunut?

Eugenia oli piankin rientänyt poikki salin ja molempain ensimäisten
huoneiden, kun yhtäkkiä seisahtui; sillä Artturin lähisestä
työhuoneesta kuului ääniä. Eugenia oli niin varmaan luullut saavansa
tavata miehensä yksinään: odottamattomana ja ilmoittamattomana oli
hän tahtonut astua sisään, ja nyt piti hänen tavata häntä vieraiden
keskellä. Ei, ei vieraiden läsnä-ollessa! Hän viivyskeli epäröiden,
kääntyisikö takaisin vai jäisikö sinne. Viimein astui hän syrjälle
taakse risahtamattomia oviverhoja, jonka laskokset enimmäksi osaksi
hänen peittivät.

-- Mahdotonta, herra Berkow! kuului yli-insinöörin selkeä ja kimeä
ääni. -- Jos vieläkin annatte sääliväisyyden vallita, niin he
hätyyttävät niitäkin, jotka jo ovat alkaneet järjestykseen palata. He
ovat tällä kertaa peräytyneet, sentähden että olivat heikommat, mutta
kahakat tulevat uudistumaan, rajumpana ja verisempinä kuin aamulla,
kun tora päättyi käsirysäkkään. Hartonen on näyttänyt, ettei hän
säästä omia tovereitaankaan, jos ne asettauvat hänen hirmuvaltaansa
vastaan. Hän antaa ystävän ja vihollisen vuodattaa vertansa, kun omat
mielenjohteensa vaan ovat kysymyksessä.

Avonainen ovi antoi Eugenialle tilaisuuden esteettömästi katsella
huoneesen. Artturi seisoi häntä vastakkain avonaisen akkunan
suussa, ja koko kirkas päivänvalo kävi hänen kasvoilleen, jotka
olivat paljon synkistyneet siitä kun Eugenia viimeksi oli hänen
nähnyt. Murheen pilvi, joka jo silloin oli näkynyt otsallaan oli
nyt muuttunut kahteen syvään menevään vakoon. Kaikki kasvojen
piirteet olivat terävemmät; murros, mikä jo ennen oli alkanut
vivahdella ja ainoastaan eräinä pontevampina hetkinä oli ollut oikein
selvästi nähtävänä hänen kasvoissaan, vallitsi niissä ehdottomasti
rauhallisuudenkin hetkinä ja oli kokonansa haihduttanut entisen
uneilevan muodon; asema ja äänikin osoittivat samaa lujuutta --
silminnähtävää oli, että nuori isäntä muutamana viikona oli oppinut
sen, mihin muut tarvitsevat vuosikausia.

-- Minä kyllä olen viimeinen puhumaan vieraasta avusta, jatkoi
yli-insinööri, -- mutta ajattelen että me kaikki, ja isäntämme
etukynnessä, olemme tehneet kyllin estääksemme tappelua syttymästä.
Meitä ei kyetä moittimaan, jos viimein ryhdymme keinoon, johon muut
tehtaat, ilman niin suurta hätäpakkoa kuin meidän jo aikoja ovat
ryhtyneet.

Artturi pudisteli synkeästi päätänsä.

-- Mitä muissa tehtaissa on tapahtunut, se ei tarvitse olla meille
ohjeena; niissä on asiasta päästy muutamilla vangitsemisilla
ja vähäpätöisillä haavoilla; niissä ei ole tarvittu kuin
viisikymmentä miestä ja muutamia tyhjiä ampumisia ilmaan koko
kapinan lannistamiseen. Täällä on Hartonen johtajana, ja me tiedämme
kaikki, mitä siitä on odotettavaa. Hän ei peräydy vaikka paineteilla
käytäisiin rynnäkölle, ja hänen rinnallaan seisoo ja kaatuu koko
hänen ryhmänsä. Nämä saattaisivat asiat viimeisillensä -- meillä
kulkee rauhan tie poikki kuoleman.

Insinööri ei virkannut mitään, mutta synkistynyt kasvonsa todistivat,
että hänkin oli puolustava isännän arvelua.

-- Mutta jos ei rauha muun neuvoin ole voitettava -- alkoi hän
puhumaan.

-- Jospa vaan olisi voitettava! Mutta sitä ei voiteta, ja uhrit olisi
suotta menetettävät. Minä tukehdutan toran täksi hetkeksi, mutta
tulevana vuonna, kentiesi tulevalla kuulla nähdään se uudestaan
alkavan, ja te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin etten semmoisessa
tapauksessa voisi tehtaita kunnossa pitää. Muissa paikoin nähdään
toki älyä kunnollisuuteen ja luottamukseen, ja väestö alkaa viime
vihdoin heltymään; meillä ei ole sitä toivomistakaan; kauan kylvössä
ollut nurjuus ei ole niin helposti voitettu. Viha ja vaino oli
välisanana, jaettuna kullekin minun tänne tullessani; se se on
vielä tänäkin päivänä, ja jos nyt laskisin verta itseni ja väestöni
välillä, niin silloin olisi kaikki lopussa. Hartonen ehkä rohjennee
häätää väkensä kuuliaisuuteen julkisessa taistelussa, hän rohjennee
väkisin, ehkäpä vertakin vuodattamalla pakoittaa heidät tahtoonsa
mukautumaan; mutta hän tulee ainakin olemaan se apostoli, jolta
pelastustaan odottavat.

Mutta jos antaisin mennä yhdenkin laukauksen, jos vaan varustan
itseni aseilla ainoastaan henkeni turvaksi, niin olen minä
hirmuvaltias, joka röyhkeällä mielellä murhautan heitä, sortaja,
jolla on ilonsa heidän tuhostaan. Vanha purnumestari ei sanonut
turhaan: "jos kerta meillä kahakka syttyy, silloin Jumala meitä
auttakoon!"

Ei ollut vaikeroimista, eikä alakuloisuutta näissä sanoissa,
ainoastaan tuo haikea mielikarvaus, mikä saa sijansa ihmisessä, joka
viime vihdoin näkee itsensä temmatuksi tuon hurmauksen partaalle,
jota on koettanut kaikin voimin välttää. Kentiesi nuori isäntä ei
olisikaan näin puhunut jollekulle toiselle, mutta yli-insinööri
oli ainoa, joka viime aikoina oli päässyt häntä likemmä, hän kun
kaikissa vaaroissa ja neuvotteluissa oli pysynyt järkähtämättä hänen
rinnallaan; hän oli niin'ikään ainoa, joka isännän suusta kuuli muuta
kuin käskyä ja kehoituksia, mitkä olivat ainoat, joita isäntä muille
virkamiehille jakoi.

-- Väestö on kuitenkin osaksi tahtonut ryhtyä työhön, sanoi insinööri.

Ja sekö juuri pakoittaisi minun julistamaan toisille sodan? sanoi
Artturi oikaisten itsensä suoraksi. -- Hartosta on mahdoton saada
sovintoon -- turhaan olen vielä kerran sitä koettanut.

-- Ketä? mitä olette koettaneet, herra Berkow? kysyi insinööri niin
älykkäästi, että nuori isäntä oikein kummeksien katseli häntä.

-- Hartosta saada sovintoon. Tuo asia toki ei julkisesti tapahtunut;
olisipa se sitte voitu kehnoudeksi sanoa; tapahtui se kerran, kun
sattumasta kohtasimme toinen toisemme, kun olimme kahden kesken ja
minä vielä kerran tarjosin hänelle käteni sovinnoksi.

-- Sitä teidän ei olisi pitänyt! virkkoi siihen toinen, miltei
kiihkossaan. -- Ojentaa sille miehelle kättänsä sovinnoksi! Oih
Jumala, te ette siis tiedäkään vielä mitään.

-- Eikö olisi pitänyt? kysyi Artturi tuikeasti. -- Mitä tarkoitatte,
herra yli-insinööri? Olkaa vakuutettu, että kyllä ymmärrän varjella
asemani semmoisissakin tiloissa.

Yli-insinööri oli jo malttunut.

-- Antakaa anteeksi, herra Berkow! sanoillani en tahtonut moittia
isäntämieheni tekoja! ne tarkoittivat ainoastaan poikaa, jolla ei
liene aavistustakaan noista huhuista, jotka ovat liittyneet hänen
isänsä kuolinhetkeen. Olimme luvanneet toisillemme, ettemme virkkaisi
niistä teille mitään; sen teimme paraimmassa tarkoituksessa. Mutta
nyt näen, että olemme tehneet väärin, että teidän olisi pitänyt saada
niistä tiedon. Te tahdoitte ojentaa kätenne sovinnoksi, ja minä sanon
vieläkin, ettei se olisi pitänyt tapahtua.

Artturi katsoa tuijotti häneen. Kasvonsa olivat yhtäkkiä käyneet
verettömiksi ja huulet värisivät.

-- Te puhutte Hartosesta ja isäni kuolin hetkestä. Onko mitään
yhteyttä niitten välillä?

-- Pelkään sitä: me pelkäämme sitä kaikki. Yleinen epäluulo ei
ainoastaan meidän vaan hänen kumppaniensakin kesken syyttää
päällysmiestä.

-- Silloin kulku-aukossako? kysyi Artturi kovin liikutettuna. --
Turvattomanko salamurhaaminen? Sitä en usko Hartosesta!

-- Hän vihasi vainajaa, sanoi yli-insinööri viitaten, -- eikä ole
hän koskaan kieltänyt vihaansa. Herra Berkow on voinut suututtaa
hänet jollakin sanalla tahi haasteella. Lienevätkö köydet todellakin
ainoastaan sattumuksesta katkenneet, ja käyttikö hän sitä vaarallista
hetkeä pelastaakseen itsensä ja syöstäkseen toisen syvyyteen, vai
lieneekö koko tämä tehtävä ollut jo aikasemmin keksittynä, tämäpä
peittyy sakiampaan pimeyteen, mutta syytön hän ei ole, siitä olen
valmis takaamaan.

Nuoren esimiehen kasvoista näkyi kuinka syvälle tämä ilmoitus hänen
mieltänsä viilsi; hän nojasi raskaasti pöydän laitaan.

Tutkinnossa asia nähtiin olevan onnettomuuden saattama, vastasi hän
arastavalla äänellä.

-- Tutkinnossa ei päästy minkään perille! Sentähden otaksuttiin
kaikki onnettomuuden tapaukseksi ja jätettiin semmoisekseen. Ei
kukaan tohtinut julkista kannetta tehdä, todistuksia ei ollut ja
välttämättömiä riitaisuuksia olisi sytytetty työmiestemme oloissa,
jos tämän epäluulon nojalla heiltä olisi otettu heidän johtajansa,
joka todenmukaisesti kuitenkin olisi syyttömäksi julistettu. Me
tiesimme että asiain ollessa niin kuin olivat, ette voisi välttää
tämän vastustajan nostamia yrityksiä ja tahdoimme säästää teidät
ainakin mielipahasta, joka olisi syntynyt samassa kun olisitte saanut
tietää, mikä mies vastustajanne oli. Tämä oli syynä siihen, ettemme
mitään asiasta virkkaneet.

Artturi pyyhkäisi kädellä hikistä otsaansa.

-- Sitä en aavistanut? Enpä aavistanut! Ja vaikkapa hän olisikin
syytön -- te olette oikeassa, sille miehelle minun ei olisi pitänyt
kättä ojentaa.

-- Ja sama mies, jatkoi siihen yli-insinööri vakavasti, -- on
toveriensa johtajana kerännyt kaikki onnettomuudet teille ja meille;
sama mies on herkeämättä liehtonut ja pitkittänyt toraa, ja koettaa
nyt, kun valtansa on vähenemässä, tehdä riidan auttamattomaksi.
Taidatteko ja tahdotteko vielä sääliä häntä?

-- Häntäkö? En! sen päätin jo silloin kun hän niin jyrkästi hylkäsi
rauhan-ehdoitukseni, mutta tämän päiväisten tapausten nähtyäni en
saata säästää niitä muitakaan, ne vaativat minun viimeistä keinoani
koettamaan. Ne kaksisataa, jotka aamulla tahtoivat työhön ruveta,
ovat nyt oikeutetut saamaan suojelusta työssänsä. Purnut ovat
turvattavat mihin hintaan hyvänsä, sitä en voi enään yksinäni, siis --

-- Siis -- odotamme käskyjänne herra Berkow.

Hetkisen äänettömyys seurasi, mutta Artturin kasvoissa selvästi
nähtävä taistelu antoi viimein sijan näkyviin astuvalle synkeälle
päätökselle.

-- Minä kirjoitan sotamiesten päälikölle kaupungissa. Kirjeen pitää
joutua sinne, jo tänä päivänä -- niin _täytyy_ käydä.

-- Viime vihdoin! sanoi yli-insinööri puoli-ääneen ja ikäänkuin
puoleksi nuhdellen. -- Jopa olikin aika.

Artturi kääntyi kirjoituspöytänsä puoleen.

Menkää nyt ja katsokaa, että tirehtööri ja muut herrat jäävät
paikoilleen, kuten heille osoitin käydessäni tehtaissa. He eivät saa
mennä sieltä, ennenkuin minä tulen. Aamulla ei olisi auttanut mitään
käydä meteliä vastustamaan; kentiesi menestyy asia nyt paremmin.
Puolen tunnin päästä olen minäkin siellä. Tapahtuuko jotakin vaseti
merkillistä sillä aikaa, niin lähettäkää minulle hetikohta sana.

Kun yli-insinööri, joutusasti kumartaen, lähti huoneesta, oli hänellä
liiain kova kiiru ja pää liiain täynnä ajatuksia, havaitaksensa
nuorta rouvaa, joka hänen lähetessään painui syvälle oviverhojen
lymyyn. Katsahtamatta ollenkaan syrjään meni hän poikki lähisen
etuhuoneen ja sulki oven jälkeensä. Molemmat puolisot olivat nyt
yksinänsä.

Artturi oli vaan kitkerästi myhähtänyt insinöörin viimeisille
sanoille.

-- Se on kovin myöhäistä; sanoi hän raskaasti itsekseen. -- Ne eivät
väisty ilman verta vuodattamatta -- minun täytyy niittää mitä isäni
on kylvänyt!

-- Hän heittäytyi nojatuoliin, ja laski pään kätensä nojaan. Nyt,
kun hänellä ei enään ollut vastaamista kenellekään, kun hänen ei
enään ollut täytymys näyttäytä isäntämiehenä, jonka nerosta kaikkein
muitten onni rippui, nyt kaikki ponsi näytti poikkeevan hänestä ja
hän jäi tuon kuolleen hermottomuuden näköiseksi, johonka väkevinkin
on menehtynyt sittekun hän viikkokaudet on ponnistanut ruumiinsa ja
hengensä voimia mitä jäntevämmille. Olipa tuo syvän ja tuskallisen
älyttömyyden hetki, mikä kyllä voi lähestyä miestä, joka lakkaamatta
ja turhaan vastaan sotii kirousta menneestä ajasta, jolloin hän
kumminkaan ei rikkonut muussa missään, kuin siinä, että pysyi osaa
ottamatta silloisiin pyrintöihin, ja jonka onneakukistava perintö
kuitenkin kaikella kovuudella oli ottanut rasittaaksensa häntä
yksinään. Isäänsä kovat syyttämiset, jotka huulillaan väikkyvät,
tosin vaiensivat samana hetkenä, kuultuansa mikä kauhea luulo
ihmisten kesken oli noussut hänen kuolemastaan, ja kuitenkin oli
isä yksinään syynä siihen, jos poika nyt, tuon tuskallisen sodan
yhteydessä, kumminkin viime vihdoin näki itsensä pakoitetuksi
viimeiseen kauheaan välttämättömyyteen, jos hän, häviönsä tarjona
ollessa, vaimonsa hylkäämänä, kaikista entisistä ystävistään kaukana,
ryhtyi viimeiseen keinoon turvatakseen itsensä ja mitä hän vielä
kumminkin hetkeksi nimitti omaksensa, vastustaaksensa sitä vihaa,
jota vuosikausina oli kylvetty ja kasvatettu ja joka nyt hänelle
tarjosi kaiken katkeran hedelmänsä. Artturi ummisti tuiki väsyneet
silmänsä ja nojasi päänsä tuolin selkäimeen -- hän ei muuta mitään
kyennyt.

Eugenia oli hiljaa lähtenyt lymy-paikastaan ja astunut kynnykselle.
Unhotettuna oli vaara, missä hän oli ollut, unhotettuna insinöörin
syytös, jota hän äskeisin kauhistuen oli kuulellut, unhotettuna
hänkin, jota syytös tarkoitti, ja kaikki mitä häneen oli liitettynä;
nyt, kun hän puolisotaan lähestyi, näki hän ja kuuli ainoastaan
häntä. Hunnut, jotka niin kauan ja niin tiheänä olivat rippuneet
heidän välillään, olivat nyt viho vihdoin rikki raastettavat. Jos
hän oli erehtynyt, jos häntä ei niin vastaanotettaisi, kuin hän,
väkipakolla kopeudesta luovuttuansa, tahtoi ja täytyi tulla -- veri
syöksi hurjan väkisellä voimalla nuoren naisen sydämeen, ja tämä
sydän sykki sanomattoman tulisesta tuskasta -- seuraavana hetkenä oli
koko hänen elämän onnensa päätettävä.

-- Artturi! sanoi hän hiljaa.

Artturi kavahti pystyyn kun olisi joku luonnottaren ääni korvaansa
koskettanut, ja katsoa tuijotteli ympärilleen. Tuolla kynnyksellä,
missä hän iäksi oli sanonut hänelle jäähyväiset, siellä seisoi hänen
vaimonsa, ja samana hetkenä kuin hän näki hänen katosivat kaikki
hurmeet ja mietteet. Hän teki liikahduksen ikäänkuin heittäytäkseen
häntä kohden, ja autuas äänähdys, joka välähti hänen suustaan,
salaman säihky hänen silmässään, todisti hänelle kaikki mitä
kuukausien maltti aina tähän hetkeen asti oli kokenut peittää.

-- Eugenia!

Nuori rouva tapaili syvälle henkeään, ikäänkuin rautanen paino olisi
nostettu rinnaltaan. Silmäilys ja tuo ääni, millä Artturi mainitsi
hänen nimeään, antoivat hänelle nyt viime vihdoin tuon niin kauan
epäillyn todistuksen, ja vaikka hän pidätytti hurjamaisen aikeensa,
vaikka hän ikäänkuin omaksi turvakseen koettikin taas pukeutua
vanhaan valelliseen verhoonsa ja peittää tuon toden puhuvan silmänsä,
tuo kaikki oli jo myöhäistä, hän oli jo nähnyt kylläkseen.

-- Mistä tulet? kysyi Artturi vihdoin, vastuksella voitetulla
ky'yllä, -- näin odottamattomasti -- ja kuinka olet päässyt näihin
huoneihin? Tehtaassa ollaan täydessä metelissä, mahdotoin sinun on
ollut sitä tietä tulla. Eugenia astui hiljakseen likemmälle.

-- Olen tullut muutama hetki tätä ennen. Tien tänne minun on täytynyt
valloittaa itselleni, äläpä nyt kysy millä neuvoin -- siinä kyllä,
että menestyin. Tahdoin tulla puolellesi, ennenkuin sorto saavuttaisi
sinun. Artturi koetti kääntyä toisaalle.

-- Mitähän tuo tietänee, Eugenia? Mikä on tarkoituksesi helevällä
äänelläsi? Klaus kaiketiki kertomuksillaan on sinua huolestuttanut,
vaikka kyllä rukoilin ja vasetinki kielsin häntä sitä tekemästä. Minä
en välitä säätämäkäskyn ja jalouden tarjouksia, sen tiedät.

-- No sen minä tiedän! vastasi Eugenia vakaasti. -- Olethan jo kerta
ennenkin torjunut minun pois niitä tuottamasta. Sinä et voinut
anteeksi antaa, että kerran tein sinulle väärin, ja sitä kostaaksesi
olit vähässä menettää sekä minun että itsesi. Artturi, kuka meistä
molemmista oli hurjempi ja rajumpi?

-- Eihän se ollut kostoa, -- sanoi hän hiljaa. -- Minä laskin sinun
vapaaksi; -- itsehän sitä halusit.

Eugenia seisoi nyt aivan hänen uumillaan; tunnustus, joka ennen ei
mihinkään hintaan olisi luiskahtanut hänen huuliltaan, kävi nyt
senpä keveämmäksi, kun tiesi olevansa rakastettu. Hän nosti tummat,
kyyneltulvaamat silmänsä ylös Artturiin.

-- Ja jos nyt sanon puolisolleni, etten tahdokkaan vapautta ilman
hänettä, että olen tullut tänne tekemään itseäni osalliseksi
kaikessa, mitä meille voi tapahtua, että olen oppinut -- rakastamaan
häntä; onko hän silloin toisen kerran käskevä minun pois?

Sanoilla hän ei saanut vastausta, mutta hän levähti jo Artturin
sylissä, noissa syleilyissä, jotka niin lämpöisesti ja tukevasti
sulkivat hänen, ikäänkuin eivät milloinkaan tahtoisi laskea luotaan
mitä viime vihdoin oli voitettuna. Tulisista hyväilyksistä joita hän
tuhlaten jakeli hänelle, huomasi Eugenia, kuinka syvälle katomisensa
oli koskenut Artturiin ja mikä takaisin tulonsa tämmöisellä ajalla
oli hänelle. Noissa suurissa ruskeissa silmissä hän näki helleyden,
jota hän ei koskaan ennen niissä nähnyt. Tuo lumouksissa oleva
kadonnut maailma oli kohonnut syvyyksistään täyteen hehkuvaan
päivänvaloon, ja nuori nainen lienee ehkä saanut näissä jonkun
aavistuksen kaikista aarteista, jota tämä maailma lupasi hänelle,
sillä hän laski mitä hellimmällä suopeudella päänsä miehen rinnalle,
kun tämä kumarsi hänen helmoilleen ja hiljaa kuiskahti:

-- Puolisoni! kaikkeni!

Avonaisesta akkunasta luikaili huoneesen ikäänkuin suihkina ja
tervehdys tuolla etäällä olevalta metsäkukkulalta. Näitten äänien
täytyi välttämättömästi ottaa osaa tähän äsken saavutettuun riemuun;
olivathan ne olleet sitä synnyttämässäkin. Ne olivat jo aikoja
tunteneet nämä molemmat, silloinkin kun he eivät vielä tunteneet
toisiaan, kun he vielä olivat kopeina ja sotaisina ja puhuivat
luopumuksesta aivan samana hetkenä, kun sydämensä tapasivat toinen
toisensa. Mutta eihän tuo mitään auta, että ihmislapset kopeilevat
ja sotivat, jos he sydämillään ja toiveillaan ovat joutuneet siihen
lumoukseen, johonka vuorenhaltijat väikkyvällä terhenneliä saartavat
valtakuntansa kevään ensi taitoksessa -- sillä mikä silloin iskee
yhteen, se on yhdessä pysyvä iankaikkisesti!

       *       *       *       *       *

Päivä, joka oli alkanut näin myrskyisenä Berkowin tehdas-asunnoilla,
päättyi verrattain tyvenenä, tyvenempänä kuin aamun tapauksista
päättäen olisi saattanut odottaa. Suhteisin outo olisi kentiesi
luullut sen tyvenen, mikä illan puoleen näytti vallitsevan kaikissa
tehtaissa, sitkeimmäksi rauhaksi, ja kuitenkin oli tuo vaan tyven
edellä myrskyn, joka huovahteli hetkisen aikaa sitte uudella
rajuudella jälleen alkaakseen.

Purnumestarinkin kotona vallitsi tuo tukala, raskas hiljaisuus,
joka kätki niin paljon onnettomuutta helmassaan. Purnumestari itse
istui nojatuolissaan lietensä edessä; Martta askaroitsi sitä ja tätä
tuvassa, silmäten tuontuostakin Olliin, joka vaieti ja ristissä käsin
lakkaamatta mittaili huoneen lattiata. Ei kukaan sanonut hänelle
mitään, eikä hänkään muille. Entinen ystävällisyys, jota nuori
päällysmies jäykällä luonteellaan piukalle käydessä monta kertaa oli
saattanut häiriöön, mutta joka yhtä monesti oli johdatettu sovintoon,
oli aikoja sitte kadonnut. Olli hallitsi nyt täällä kotona yhtä
itsevaltaisesti, kuin toveriensakin keskellä; ei tohtinut enään
isäkään puhua hänen päätöksiään ja yrityksiään vastaan; mutta täällä,
niinkuin muittenkin kesken, oli pelko ainoa, mikä tuotti hänelle
kuuliaisuuden; rakkaus ja luottamus olivat kaukana.

Äänettömyyttä oli kestänyt kotvan aikaa ja olisi arvattavasti
kestänyt vieläkin kauemmin, jollei Lauri olisi astunut huoneesen.
Martta, joka näki hänen akkunasta, meni häntä vastaanottamaan ja
aukaisi oven. Näiden kihlattuin väli oli kumminkin omituisesti
kalsea; vastoin päivän arveluttavia tapauksia olisi tytön tervehdys
voinut olla -- olisipa kentiesi juuri niiden tähden pitänytkin
olla -- herttaisempi, ja tämä ajatus näyttikin olevan nuorella
työmiehellä, sillä kasvoihinsa ilmausi tyytymättömyys ja hän pidättyi
keskelle herttaista tervehdystään; mutta Martta ei huomannut sitä
eikä tätä ja Lauri käännähti Ollin puoleen.

-- Noh? kysyi Olli, seisahtuen.

-- Niinhän se on; kuin jo ennenkin olen sanonut sinulle, vastasi
Lauri, hartioitaan nytkäyttäen. Huomenna ilmoituttaa neljäsataa
miestä itsensä työhön otettavaksi, ja yhtä monta epävakaisena
väipistelee. Tuskin voit puoleenkaan luottaa.

Tällä kertaa Olli ei kiivastunutkaan niinkuin hänen semmoisissa
tiloissa oli tapana; hurja vallattomuus, jonka hän aamulla oli
osoittanut, milloinka oli puhe toverien verrattain vähäisestä
luopumuksesta, näytti tummasti eroittavan tuosta miltei
luonnottomasta hiljaisuudesta, millä hän otti puhuakseen.

-- Vaiko ei puoleenkaan? Ja kuinka kauan hekään pysyvät vakavina?

Lauri vastasi kierrellen:

-- Niihin kuuluu koko nuorempi työmiehistö. He ovat alusta aikain
liittoutuneet sinuun ja he kyllä pysyvät yhdessä, vaikka huomenna
tapahtuisikin jotakin kaivoksissa. Aiotko tosiaankin antaa asian niin
pitkälle mennä, Olli?

-- Hän antaa asian mennä niin pitkälle, sanoi vanha purnumestari
nousten seisaalle ---, että kaikki luopuvat hänestä ja hän jää
yksinään. Olen jo sanonut sen teille. Te ette tule mihinkään
mielettömällä vaatimuksellanne ja vihallanne, joka kyllä voi olla
paikallaan mitä koskee isään, mutta jota poika ei ole ansainnut.
Mitä hän tarjosi teille, siinä oli kyllin, sen tiedän minä, joka
myös olen tehnyt työtä purnussa ja jolla myös on sydän vertaisteni
kärsimykselle; useimmat olisivatkin tyytyneet hänen tarjouksiinsa,
mutta he kiljuttiin korvat täyteen ja heitä uhattiin, kunnes ei
yksikään enään uskaltanut paikaltaan ainoastaan sen tähden, että Olli
oli pannut päähänsä vaatia mahdottomia. Nyt on viikkokausia kestänyt
kaikkea tuota kurjuutta, kaikkea tuota murhetta ja puutetta, eikä ole
tuosta mitään apua ollut. Sinä, Olli, olet sen aikaansaattanut, sinä
yksinäsi; tee nyt siitä loppukin.

Vanhus oli noussut seisaalle ja katseli nyt miltei uhkaavasti
poikaansa, mutta Olli pysyi yhtä kolkkona ja puhumattomana tässäkin
äänettömässä, nuhtelevassa katselmassa, joka arvattavasti muussa
tilassa olisi nostattanut kaiken hänen röyhkeytensä.

-- Sinun sanoillesi, isä, ei kannata väitteitä panna, vastasi hän
karsaasti, sen olen tietänyt jo aikoja! Sinä olet tyytyväinen kun
vaan saat syödä kovaa leipääsi rauhassa, mikä sitä ylemmäksi menee,
sen sanot hurjuudeksi tahi rikokseksi. Kaikki minä olen pannut
sattumuksen nojaan! Minä olen aikonut panna sen toimeen ja olisinkin
sen tehnyt, ellei tuo Berkow äkkinäisesti olisi tullut ja näyttänyt
meille teräksistä neroaan. Jos nyt ei menestyisikään -- noh,
saatanhan vielä luottaa puoleen tovereistani ja puolellakin näyttää
hänelle, mitä sortamisemme maksava on. Voittonsa pitää tulla hänelle
kyllä kalliiksi!

Purnumestari katsahti Lauriin, joka seisoi siellä alakuloisena,
käymättä keskusteluun osalliseksi, ja otti sitte pojallensa
puhuakseen:

-- Katso ensin, pysyykö tämä puolikaan sinulle uskollisena, jos herra
taas astuu väliin, niinkuin hän teki puolenpäivän aikana. Se maksoi
sinulle toisen puolen, Olli. Luuletko, ettei hänen käytöksensä, ensi
päivästä aikain kun aloitte uhata häntä, ole mitään vaikuttanut?
Luuletko, etteivät he näe, että hän kyllä pystyy vastustamaan sekä
sinua että heitä, kun kerta herkeät olemasta heidän päälikönsä? Tänä
aamuna ovat ensimäiset työhön hankkineet; sen he olisivat tehneet
kolme viikkoa tätä ennen, jos he vaan olisivat tohtineet. Kun nyt
alku kerran on tehty, peräytymistä ei enään olekaan toivominen.

-- Voitpa olla oikeassakin, isä, sanoi Olli matalan kolealla äänellä.
Peräytymistä ei enään ole toivominen! Olen luottanut heihin niin kuin
kallioon, ja nyt on se pelkkää, kätteni alla valuvaa hiekkaa. Berkow
kyllä ymmärtää, miten hänen tulee houkutella pelkureita raukkoja
puolelleen puheillaan ja kirotulla käytöstavallaan keskenämme, aivan
kuin ei löytyisikään kiviä, jotka voisivat sinkota häntä päähän,
tahi jotakin nuijaa, joka piukalle käydessä voisi tavata korkeasti
kunnioitettua isäntämiestä; ja senpä tähden ei kukaan uskalla häntä
lähestyä. Kyllä tiedän, minkä tähden hän tänäpänä yhtäkkiä nosti
päätänsä niin korkealle, minkä tähden hän syöksi joukkomme keskelle
iloisena, ikäänkuin ei nyt enään voitto ja onni häneltä tulisi
puuttumaan, ja tiedänpä senkin, että se jo nyt on hänen huostassa --
olenpa itse vienyt sen hänen helmaansa tänä aamuna.

Viimeiset sanat katosivat hänen paiskatessa kiini oven, jonka hän
puhellessa oli aukaissut; ei niistä kukaan läsnä olevista mitään
ymmärtänyt. Olli lähti pihalle ja heittäytyi lavitsalle istumaan.
Tavaton ja käsittämätön vakavuus täytti tänäpänä koko hänen
olentonsa, tuopa tuntui miltei pelottavalta miehessä, jonka muuten
aina oli tapa laskea kiivautensa valloilleen. Joko niin, että hänen
toveriensa pettämys oli niin kovasti koskenut hänen sydämeensä,
taikka että oli jotakin muuta, joka aamusta aikain oli vaivannut
hänessä, siinä kyllä, että pöyhkeä voittotoivonsa, johon tähän
asti oli luottanut, nyt näytti olevan löyhtyneenä, milteipä peräti
lauenneenaki.

Pienen puutarhan sivutse juoksi leveä puro, joka etempänä pani
käymään tehtaita, mitkä nyt kumminkin istuivat. Väkevävirtainen
oli tuo oja ja sillä ei ollut mitään sitä surisevaa hopean heleätä
juoksua, josta sisarensa tuonempana vuoren välillä olivat tunnetut,
ja kuitenkin hänelläkin oli alkunsa vuorten syvyyksistä, juuri
sieltä kauemmalta, missä kaivokset olivat tehtynä. Tämä virta
näytti niin kolkolta, siinä kun se juoksi illan hämärässä; ja vielä
kolkommalta kuului sen porina. Se kuiski ja huusi niin ilkullisena
ja pahan-nauroisena kuin jos siellä syvyydessä olisi keksinyt kaiken
vuorenhaltijan ilkikurisuuden, millä se ympäröi ne ihmiset, jotka
alinomaa kokivat ryöstää häneltä hänen aarteitaan, ja jolla se jo
oli vaatinut niin monen nuorukaisen hengen ja haudannut sen sinne
kaivoksen yöhön. Tässä porinassa ja pauhussa ei kuulunut hyvää, eikä
se ollut hyvällä hetkellä kuin se kuuluminen tapasi nuoren työmiehen
korvaan, siinä kun hän istui ja tuijotti ojaan, ikäänkuin jotakin
salamielistä ääntä kuullellen.

Kotvan aikaa lienee hän istunut niin, kun askelia kuului juuri hänen
takanaan, ja heti sen jälkeen seisoi Martta hänen vieressään.

-- Mitä tahdot? kysyi Olli, kääntämättä silmiään purosta.

-- Tahdoin katsella, minne jouduit menemään, Olli! Tytön äänessä
kuului kuin pidätettyä mielentuskaa. Olli kiskahti hartioitaan.

-- Minnekä minä jouduin? siellä sisällä on sulhasesi, hänestä saatat
huolta pitää. Anna minun olla missä olen!

-- Lauri on jo mennyt! sanoi Martta äkisti, ja hän tietää paraiten,
ettei hänelle vääryyttä tapahdu jos puhuttelen sinua.

Olli kääntyi tytön puoleen ja katseli häntä; olipa niinkuin olisi
tahtonut kiskoutua irti niistä ajatuksista, joita puron kohina
hänessä herätti.

-- Kuulepas Martta, mitä Lauri sinulta hyvänään pitää, siihen ei
tyydy kukaan muu. En kärsisi, että noin kohtelisit minua. Sinun ei
olisi pitänyt antaa suostumustasi, jos et rakasta häntä.

Nuori tyttö kääntyi pois, miltei ynseyttä näyttäen.

-- Sen hän tietää, sen sanoin hänelle kihlautuessamme. Kuitenkin hän
niin tahtoi, ja minä en voi muuttaa sitä, en ainakaan nyt; kentiesi
häiden jälkeen käy huokeammaksi.

-- Kentiesi! toisteli Olli katkeruudella, joka oli vihlovampi, kuin
että se vaan olisi Martan sanoja tarkoittanut Häiden jälkeenhän
opitaan paljo, niin se ainakin muissa on, miksi ei niin sinussakin.

Hän käännähti silmänsä taas pimeään liikkuvaan veteen, ikäänkuin ei
voisi siitä irti kiskoutua. Siellä alhaalla sohisi ja kohisi taas,
juurikuin olisi siellä kuiskailtu hänelle pahoja, ilkeitä ajatuksia.
Martta seisoi vielä muutamia askelia hänestä; tuo arkamaisuus, mikä
aina siitä hetkestä asti, jona "onnettomuus aukossa" tapahtui, oli
vallinnut Ollin koko lähisyydessä, esti häntäkin lähenemästä Ollia.
Useat viikkokaudet oli hän välttänyt joutumasta yksinänsä hänen
pariinsa; mutta tänäpäivänä oli tuo vanha kaipaus taas vironnut
väkeväksi, ja veti häntä miltei väkisin hänen puoleensa; tuo
kummallinen mielen vakavuus ei voinut häntä pettää; hän aavisti mitä
sen takana piili.

-- Sinä et voi unhottaa kumppalien luopumista sinusta? kysyi hän
hiljaa. Onhan puolet heistä vielä sinun puolellasi, ja Lauri jää
puolellesi viimeiseen asti.

Olli myhäili ynseästi.

-- Tänäpänä heitä vielä on puolet, huomenna on neljäs osa ja
ylihuomenna -- älä huolikaan siitä, Martta! Ja mitä Lauriin tulee,
niin hän tällä ajalla on suostunut kaikkeen ainoastaan puolittain.
Hän on liittynyt minuun, sentähden että olen hänen ystävänsä,
mutta ei asian vuoksi, ja ystävyyskin kohta saanee loppunsa. Hän
pitää sinua niin rakkaana, voidaksensa nyt enään minusta piitata
kunnollisesti mitään.

-- Olli! virkahti Martta tuimassa mielenliikutuksessa.

-- Noh, eihän se enään sinua loukanne! Ethän suostunut, kun pyysin
sinua vaimokseni. Jos olisit taipunut, niin moni kohta olisi
paremmalla kannalla kuin se nyt on.

-- Ei olisi ollut paremmalla! sanoi Martta jyrkästi. En ole luotu
kärsimään, mitä Lauri päivä päivältä noin kärsivällisesti suvaitsee
ja samanlainen kuin hänen ja minun väli nyt on, olisi meidänkin
välimme tullut olemaan; minä vaan olisin ollut se, joka olisi saanut
suvaita sitä. Eihän minulla ollut pienintäkään hitusta sydämestäsi!
rakkautesi oli kokonansa menevä toiselle.

Kovaa moitetta oli näissä sanoissa; mutta eipä tämäkään viittaus
nyt voinut suututtaa Ollia, hän oli noussut seisomaan ja katseli
pimenevään puistoon, ikäänkuin keksiäksensä sieltä jotakin puiden
välistä.

-- Sinä tarkoitat, että olisin löytänyt paremman edun ja likempää,
jos olisin etsinyt, ja siinä sanot totta. Mutta semmoista ei etsitä,
Martta; se tapaa meidät yhtäkkiä eikä päästä meitä, niin kauan kuin
henki liikkuu. Sen olen kokenut! -- Olen saattanut sinulle muretta,
Martta, mitä muretta, sen nyt vasta ymmärrän! mutta usko minua,
semmoisessa rakkaudessa ei ole siunausta; se on monesti raskaampaa
pitää kuin katkerin viha!

Tämä oli puoleksi anteeksipyyntöä ja kuului kummallisen oudolta Olli
Hartosen suussa, hänen, joka niin vähän otti punnitaksensa satuttiko
hän ketään tahi ei, ja paitsi sitä oli hänen sanoissaan jotakin,
joka erotti luonteestaan, joku rasitettu mielenmaltti, joku poltto,
kussa ei enään löytynyt tuimuutta eikä hurjuutta, mutta joka juuri
sentähden vaikutti senpä enemmän sattuvasti. Martta unhoitti sekä
arkuuden, että pelvon, ja astui tuiki likellä häntä.

-- Kuinka sinun on, Olli? Sinä näytät olevan niin kummastuttava
tänäpänä, tämmöisenä en ole koskaan ennen nähnyt sinua! vaivaako
sinua mikään?

Olli lykkäsi kädellä vaalean tukan ohimoiltaan ja nojasi selkäimensä
säle-aitaan.

-- En tiedä! On vaan jotakin, joka ahdistaa minua kaiken päivän,
josta en pääse erilleni ja joka hivuttaa kaikki voimani. Kyllä ne
huomenna tarvitsen; mutta kohta ajatellessa niitä, kaikki mustenee;
ikäänkuin ei mitään enään olisi tuonnempana huomispäivää, ikäänkuin
huomispäivänä kaikki loppuisi minulta, kaikki! kaikki! -- Olli
oikaisi itsensä yhtäkkiä, ja näkyviin pisti taas tuo vanha pöyhkeys.
Tyhmiä ajatuksia! Luulenpa veden tuolla alhaalla lumonneen minun
kirotulla kohinallaan. Minullako aikaa kuullella semmoisia; hyvästi!

-- Ketä menette hakemaan? Kumppaleitanneko?

-- Ei, minun täytyy vielä tehdä yksinäinen vaellus, hyvästi!

Olli, minä rukoilen sinua, älä mene! Nuoren päällysmiehen
lyhyt-aikainen helteys oli kadonnut; hän kiskoutui malttamattomasti
erilleen.

-- Päästä minua! Minulla ei ole aikaa pakinoimiseen -- sitte toisella
kertaa!

Hän sysäsi puutarhan portin auki ja katosi kohta kauemmalla hämärässä
puistossa.

Martta jäi ristissä käsin seisomaan ja katseli hänen jälkeensä.
Mielen karvastus ja katkera sydänsärky taistelivat hänen kasvoissaan,
mutta sydänsärky sai voiton. "Semmoisessa rakkaudessa ei ole mitään
autuutta!" -- Nämä sanat soivat vielä hänen sydämmessään -- hän
huomasi, ettei mitään autuutta vallinnut hänen omassakaan sydämessään.

Sillä aikaa oli Eugenia Berkow yksinään puolisonsa työhuoneessa.
Molemmat puolisot eivät saaneet paljon aikaa antauta äsken
saavuttamansa rakkauden- ja elämän-onnen helmaan. Jo kahdesti
tänäpäivänä oli Artturin täytynyt väkisin lähteä puolisonsa luota,
ensisti puolenpäivän aikana, kun hän heittäytyi keskelle meteliä ja
onnistuikin sen asettamaan, ja nyt taasen, kun neuvottelu tehtaan
hoitajain seurassa kutsui hänen pois.

Tässä aukeni ovi, ja askeleita kuului vierashuoneesta. Eugenia nousi
istualta, kiirehtiäksensä vastaan tulijata, jonka hän aivan varmaan
luuli Artturiksi, mutta hämmästyksensä nähdessään oudon miehen
muuttui kauhistukseksi, kun hän tulijassa tunsi Olli Hartosen. Olli
kavahti niinikään ja seisahtui kummastuksissa nähdessään Eugenian.

-- Tekö täällä olettekin, armollinen rouva? Minä haen herra Berkowia.

Hän ei ole täällä, mutta minä odotan hänen hetikohta tulevaksi,
vastasi Eugenia hätäisellä, vapisevalla äänellä. Hän tiesi, kuinka
vaarallinen tämä mies oli Artturille ja mikä mies hän täällä
tehtaissa oli; kuitenkaan ei hän ollut empinyt uskoutua hänen
suojeltavaksi, kun hänellä tänä aamuna ei muuta neuvoa ollut; mutta
aamun ja tämän hetken välillä oli se hetki, jona hän oli joutunut
kuulemaan yli-insinöörin ilmoittaman syytöksen. Epäluulohan tuo
toki kyllä olikin, mutta vaan epäluulokin turvattoman ihmisen
salamurhaamisesta on toki kauhistuttavaa; tulisella hirmulla oli
tuo tungennut nuoren naisen sydämeen. Puolisonsa lepyttämättömälle
vihamiehelle oli hän tainnut uskoa itsensä; mutta häntä kauhistutti
tuo käsi, joka kentiesi oli tahrattu hänen appensa verellä.

Olli huomasi hyvin kyllä syyn tähän ajatukseen. Hän jäi kynnykselle
seisomaan, mutta äänessään soi epäilemättömän suora ilkku.

-- Olen kentiesi säikähyttänyt teidät tulollani? Ei ollut minun syyni
etten tainnut ilmoituttaa itseäni. Ei portailla eikä käytävässä ollut
ketään palvelijoistanne.

Olisinkin arvattavasti heidät syrjään siirtänyt, jos olisivat minulta
tien sulkeneet, mutta jyske olisi kumminkin käynyt ilmoituksesta.

Eugenia tiesi, ettei kukaan estänyt Hartosta sisään tulemasta;
molemmat palvelijat olivat, Artturin jyrkästä käskystä, hänen oman
huonekertansa etusalissa. Nyt, kun kaikkein mielet olivat kuohussa,
kaikki järjestyksen siteet puretut, eihän voinut tietää, jos
yksinäisten vallattomuus kävisi niinkin pitkälle, että huoneisin
ryntäisivät. Levottomuus oli nyt häätänyt nuoren rouvan miehensä
huoneisin, jotka olivat toisessa kylkirakennuksessa ja joiden
akkunoista hänen sopi nähdä milloin miehensä palasi; mutta täällä
olivat ovet vartioimatta ja Eugenia siis yksinään.

-- Mitä täältä tahdotte, Hartonen? kysyi hän, rohkaisten mieltänsä.
Enpä uskonut, että tämän kaiken tapahduttua, koettaisittekaan tulla
huoneisimme ja tunkea tänne asti isäntänne työhuoneesen. Tiedättehän,
ettei hän enään saata ruveta teidän puheille.

-- Senpä tähden juuri haenkin häntä, muutama sana hänelle
virkatakseni! Luulin tapaavani hänen yksinään. Teitä en hakenut
armollinen rouva!

Viimeisiä sanoja puhuessaan oli hän astahtanut likemmä. Eugenia
väistyi ehdottomasti, huoneen perimmäiselle puolelle: Hartonen nauroi
ääneen.

-- Miten pari tuntia voi kaikki muuttaa! Aamulla anoitte minulta
suojelusta ja kuljitte käsikynkässäni, viedessäni teitä puhki
hälinän, nyt menette minua pakoon niinkuin ette olisi hengestännekään
turvattuna minun likelläni. Tottapa herra Berkow on käyttänyt tämän
ajan näyttääksensä teille, etten ole rosvoa enkä murhaajatakaan
parempi, eikö tosi?

Nuori rouva rypyitti hienoja silmäkulmiaan, kun, valloittaen
pelkonsa, lyhyesti ja vakaasti sanoi:

-- Menkää tiehenne täältä, Hartonen! Mieheni ei ole täällä, näettehän
sen; ja jos hän olisikin, niin tuskin jättäisin teitä yksinään hänen
seuraan.

Minkä tähden ette? kysyi Olli pitkään puhuen ja kolkosti katsellen
Eugeniaa. Minkä tähden ette? kysyi hän kiivaammin, kun Eugenia yhä
oli puhumatta.

Eugenian rohkea luonto oli vietellyt hänen usein varomattomaksi,
eikä hän nytkään ajatellut sanainsa mahdollisia seurauksia, kun hän
vakaasti vastaten soi suunsa sanella tuon vaarallisen vastauksen.

-- Sen tähden, että likemmälle päästyänne jo kerran ennenkin olette
näyttänyt, miten voitte olla Berkow nimelle vaarallinen!

Hartonen vavahti ja kalvettui. Näytti ensi hetkenä kun olisi hänen
mieli ollut purkaa sydäntänsä entisellä raivoudellaan, mutta hän ei
tullut niin pitkälle. Kalsea vakavuus vallitsi yhä edelleen hänen
kasvoissaan ja äänensä oli yhtä koleana ja verhottuna, kuin se kaiken
keskustelun aikana oli pysynyt.

-- Tuoko se siis olikin! sanoi hän puoli-ääneen. Noh, olisipa
minun pitänyt ymmärtää, että tuon viime vihdoin tulisi löytää tien
teillekin!

Eugenia näki kummastuksella tuota vakavuutta, jota hän tässä ei
odottanut, ja joka kuitenkin oli onnettomuutta ennustava; mutta tuopa
juuri saikin hänen rohkaisemaan vielä vaarallisemman koetuksen. Tämän
päivän aamupuoli oli näyttänyt hänelle miten valtansa oli rajaton ja
hänen halutti nyt Artturin hyväksi saada selvälle kuka tämä Artturin
vastustaja taistelussa oli. Hän arveli, että totuutta ei kiellettäisi
häneltä, jos kiellettäisiinkin se koko muulta maailmalta.

-- Te tiedätte siis mitä ajatukseni on? alkoi hän uudelleen. Te
ymmärrätte mitä minä tarkoitan? Saatatteko valheena kieltää sen
huhun, joka on liitettynä tuohon onnettomaan hetkeen, Hartonen?

Hartonen laski käsivartensa ristiin ja katsoi synkein silmin lattiaan.

-- Ja jos nyt tekisin sen, uskoisitteko minua?

-- Eugenia oli ääneti.

-- Uskoisitteko minua? kysyi hän kerta vieläkin, mutta äänellä, kun
olisi henkensä ja elämänsä vastauksesta rippuva.

Eugenia suvaitsi silmänsä luikahtaa hänen kasvoilleen, jotka
näyttivät samaa tuskallista mielen ponnetta kuin äänensäkin; nuo
kasvot olivat vielä kalmakat, mutta kokonaan ja avoinna käännetyt
Eugeniaan.

-- Rikokseen luulen teidät kykeneväksi, jos vihanne on herätettynä --
mutta valheesen en!

Ollin rotevaa rintaa paisutti syvä henkitys -- ja ikäänkuin
päästäkseen Eugenian kaikesta pelvosta, astui hän askelen takaisin.

Noh, kysykää, sitten, armollinen rouva! Tahdon vastata teitä.

Nuorta rouvaa vapisutti vienosti, siinä kun nojahti sohvan laitaan,
hän ymmärsi mikä vaara hänellä siinä oli, jossa hän rupesi tuommoisen
miehen puheille, mutta hän teki kuitenkin tuon painavan kysymyksen.

-- Puolisolleni puhutaan, että se oli jokin muu kuin vain paljas
tapaturma, joka katkosutti köyden onnettomuuden päivänä. Sekö sen
teki, Hartonen?

-- Sen teki tapaturma, taikka ehkä pikemmin, jos niin tahdotte -- sen
teki sallimus! Entinen isäntämme oli korjatuttanut hina-laitoksensa,
ja tämä niinkuin kaikki mitä hän teki, tarkoitti ainoastaan
palvelusta, eikä työntekijäin turvaa. Ja mitäpä siitä jos muutama
sata työmiestä, joitten, oli joka päivä siinä kulkeminen, joutuikin
vaaraan! Kuljetettiinhan siinä kahdesti ja kolmastikin heitä
raskaampia painoja, suunnattomia malmimöhkäleitä hinattiin ylös
samalla koneella, ja nämä välikappaleet täyttivätkin viime vihdoin
virkatoimensa, mutta tällä kertaa työmiehistä ketään ei sattunutkaan,
vaan itse herraan. Siinä ei ollut ihmisen sormi, joka pani köyden
katkeamaan juuri sinä hetkenä kun sen oli määrä kannattaa hänet;
minun käteni siinä ei ainakaan ollut, armollinen rouva! Minä näin
vaaran lähestyvän; me olimme juuri tulossa viimeiselle penkerelle.
Minä rohkenin tehdä pitkän askeleen ja hänen --

-- Hänen syöksitte syvyyteen? keskeytti hänen Eugenia, henkeänsä
vetämättä Hartosen viivähtäessä.

-- En ainakaan! minä vaan soin hänen syösähtää sinne. Olisin toki
voinut pelastaa hänen jos olisin tahtonut. Olihan minulla siihen
säpsän verran aikaa. Oma henkeni kyllä oli vaarassa; hän olisi
voinnut temmata minun penkereeltä tultuani hänelle avuksi, vaan
sitä en olisi epäillyt tehdä minkä kumppalin, minkä työjohtajan
hyväksi tahansa, mutta -- sitä miestä auttaakseni en sitä tehnyt.
Samana hetkenä välähti päähäni kaikki mitä hän meille oli tehnyt,
että itse hänelle nyt vaan tapahtui sama, mitä hän joka päivä meille
oli suonut, ainoastaan säästääkseen rahaa, ja ettei minun pitäisi
sekaantua taivaan toiminnoihin, jos nyt muka kerran kävi siksi, että
oikeutta jaettaisi hänellekin. En kättäni liikahtanut, ehkä kyllä
kuulin hänen porunsa ja seuraavana hetkenä kaikki jo oli myöhäistä,
-- tynnyri syöksi syvyyteen ja hän sen ohessa!

Hartonen vaikeni. Eugenia katsahti häneen sydän täynnä kauhistusta
ja säälimystä. Hän tiesi aivan hyvin, että syytökset, mitkä Hartonen
linkoili vainajaa vastaan; olivat paikallaan, ja jos olisikin
hän itse, vaaran tarjona ollessa, ojentanut vihatulle Berkowille
pelastavan käden, niin ei toki toinen, joka nyt seisoi hänen
edessään, muka tiennyt anteeksi antaa eikä unhottaa kärsimystään! hän
antoi vihamiehensä silmin nähden surmautua.

-- Oletteko puhuneet minulle täyden totuuden, Hartonen? Uskonne ja
kunnianne menettämättä?

-- Uskoni ja kunniani menettämättä, armollinen rouva!

Silmäyksensä, synkeä mutta vakainen, yhtyi Eugenian silmiin; ei ollut
mitään enään epäilemistä, kun hän nuhdellen sanoi:

-- Ja miksi ette epäluulon kumoamalla saata asiaa selville? Miksi
ette sano muillekin, minkä nyt olette minulle sanoneet?

Kopea ylenkatse vivahti hänen kasvoissaan.

-- Sentähden, ettei kukaan uskoisi minua. Ei yksikään, eipä liioin
isänikään. Hän on oikeassa; kaiken aikani olen ollut hurjapäinen
ja hillimätön, kumonnut kaikki mitä tielleni on tullut, enkä ole
huolinut, mitä minusta on sanottu; siitä olen nyt saanut vetää
sakkoja. He tiesivät jokainen minun vihaavan vainajaa, ja kun nyt
onnettomuus tapahtui yksin minun läsnä ollessani, niin tiettypä se,
että minä olin siihen syypää. Eihän siitä ollut epäilemistäkään.
Oma isäni on omain korvani kuullen sen sanonut minulle, ja kun en
voinnut vastata hänelle hänen kysymykseensä, josko olin ihan puhdas
Berkowin kuolemaan -- enhän muuta olisi tarvinnut kuin ojentaa käteni
pelastaakseni häntä, enkä kumminkaan tehnyt sitä -- kun en voinut
vastata hänelle: olen, niin hän ei ensinkään tahtonut minua kuulella.
Eikä hän olisi uskonutkaan minua, vaikka olisin itseni puhtaaksi
vannonutkin. Sitte kuulustelin asiata sieltä ja täältä toverienkin
kesken, ja jos eivät he mitään puhuneet, niin huomasin kuitenkin
heidän käytöksestään, että luulivat minun valehtelijaksi. Kerjuun
heidän puolustustaan minun ei sopinut ruveta, ja siis soin minä asian
kallistua minne halunsa oli; kylliksi oli minulla muunkin puolesta
heidän ystävyyksistään ja toveruksistaan. Olisiko oikeudessa minua
hengeltä ahdistettu, niin siinä kyllä olisin sanonut, miten asia oli,
mutta kysymys on, olisiko sittekään kukaan uskonut minua?

Eugenia pudisti leppeästi päätänsä.

-- Teidän täytyy puhdistaa itsenne tuosta epäluulosta, Hartonen,
ja te olisitte voineet sen tehdä, jos täyttä totta olisitte sitä
koettaneet, mutta kopeutenne ja röyhkeytenne kaiketiki esti teidät
sitä tekemästä. Te olette vastustaneet epäluulon ylpeydellä, ja
silläpä se juuri on saatettu vahvistukseen. Nyt olette hyljätty
tehtaista, kaikilta johtajamiehiltä ja puolisoltani -- --

-- Mitä minun tulee herra Berkowia kysyä! katkasutti hän röyhkeästi,
mitä minun tulee kaikista muistakaan huolia! Kirotkoot minua tahi
älkööt, se on minulle yhtä. Mutta sitä minä en salli, että te
armollinen rouva käännytte minusta pelvolla ja ynseydellä, pahaa kun
ette luule minusta, liioinkaan nyt kun näen silmistänne että uskotte
minua -- ja kaikki muu on minusta yhdentekevä!

-- Minä uskon teitä, sanoi Eugenia vakavasti. Ja minun pitää
puhdistaa teidät mieheni silmissä, ainakin pahimmasta epäluulosta.
Että jätitte auttamatta siinä kun olisitte voinut auttaa, siitä en
tahdo päättää. Asiasta teidän on vastaaminen omassa tunnossanne!
Mutta Artturin ei pidä kauemmin uskoa, että isänsä murhaaja on
se, joka seisoo häntä vastassa. Sovinto ei nyt enään voi tulla
kysymykseen, siksi olette saattaneet hurjuuden liika pitkälle. Vasta
muutamia hetkiä tätä ennen olen oppinut tuntemaan, mitä on ollut
tapahtumassa ja mitä ehkä vieläkin voi tapahtua, jos ryntäys huomenna
on uudistuva purnua vastaan. Hartonen -- nuori rouva oli nyt heltynyt
niin varomattomaksi, että astui likemmälle häntä ja laski suotuisasti
kätensä hänen käsivarrelleen, -- Hartonen, me olemme joutunut
kauhistuttavan tapaturman äärelle. Te olette pakoittanut mieheni
turvan hakuun, kun hän itse ja väkensä on saatettu vaaraan, ja hän on
päättänyt käydä avun hakuun. Jos verta on vuotaminen huomenna, jos
täytyminen on niin käydä, niin ajatelkaa kenenkä siitä on vastaaminen.

Eugenian lähestyminen ja käsi hänen käsivarrelleen eivät jääneet
Ollista ilman vaikutuksetta; mutta tällä kertaa tuo ei ollut
hyvällistä. Ollin äänestä katosi katoamistaan entinen kolea vakavuus
hänen vastatessa: -- Minunko vastaaminen? Olkaa varoillanne,
armollinen rouva! Asiasta on ehkä teidänkin vastaaminen, jos se
kohtaisi esimerkiksi semmoista, ketä te rakastatte. Herra Berkow ei
varmaankaan tule huoneissa viipymään, jos tuolla pihalla on otteluun
käyminen, senpä tiedän, ja tiedän kyllä senkin, ketä ensin käyn
hakuun, kun kahakka kerta on saanut alkunsa!

Eugenian käsi jo kauan oli pois tempaistu, kun hän itse otti
väistääksensä Ollin vierestä. Tuon äänen hän kuuli ja näki samassa
silmäilynkin, joka oli varoittava hänelle: ainiaanhan se oli tuo
masennettu kontio, joka siinä hetkenä vielä totteli hänen ääntänsä,
kentiesi osoittaaksensa hänelle jo tulevana kaiken kauhistuttavan
raivonsa; ja tuo peljätty hetki näytti nyt tulleeksi; Ollin silmät
uhkasivat myöskin häntä.

-- Hartonen, muistakaa että olette isäntänne puolison puheilla,
puhkesi hän sanomaan, suotta koettaen taivuta häntä järkeen; jos te
vihaatte häntä. --

Isäntääkö? puuttui hän hurjalla ivalla hänen puheesen. Hänestä
tässä ei ole kysymystä; hänen puheille minun on ryhtyminen toveri
joukkoni etunenässä. Artturi Berkow on se, jota vihaan, siitä syystä
että te olette mennyt hänelle vaimoksi, että te rakastatte häntä,
ja minä, minä rakastan teitä, Eugenia, enemmän kuin ketään koko
avarassa maailmassa. Älkää noin säikähtykö siitä! Varmaan te olette
huomanneet sen aikoja sitte; enhän ole ensinkään voinut hillitä
itseäni, kohta kun olen joutunut likellenne. Olen koettanut polkea ja
tukehduttaa sen valtaväkisin -- mutta ei ollut miksikään; eikä ole
miksikään nytkään, vaikka vasta tänä päivänä olen saanut kokea tuon
vanhan tarinan, että vertaiset sujuvat ainoastaan vertaisilleen, ja
että moiselle kuin minä tuskin toki suodaan pienen ylimyksellinen
hartioitten nykähys, ehkä henkikin rohjetaan menettää. Mutta
josko nyt taas hengen hukkaaminen tulisi kysymykseen, niin siinä
minä en uhraa omaani, siihen hurjaan tapaan kun tein teidän tänne
tullessanne hevostenne kavioiden alla; silloin se koskee toisen.
Olen jo kerta ennenkin Berkowille kantanut kuoleman vihaa, silloin
en luullut voivani enään pahemmin vihata ketään ihmistä. Mutta nyt
on toisin. Toisen murhaajaksi tosin en joutunut, mutta onpa olemassa
toinen, jonka saattaisin tappaa, hänen yksin! Isästä ei niin mitään,
mutta tapaanko kerran pojan yksinään semmoisessa tilassa, siinähän
sanottakoon: hänkö vai minä, vaiko me molemmat!

Kauhistuttava hetki tuo oli, kun miehen miltei yltynyt kiiho särki
sulkunsa, valloilleen päästetty, turmiota tuottava koski, jota ei
mikään enään voi tyrehdyttää eikä estää. Eugenia näki, että joka
sana, joka änähdys tässä olisi turhaa, ja että kaikki valtansa nyt
oli mennyt loppuun. Hän ei olisi pakoon pääsevä. Olli oli häneltä
anastanut tien ovelle, mutta hän riensi kellon nauhaa tapaamaan ja
riuhtoi sitä ankarasti. Palvelijat tosin olivat toisella puolella
kartanoa, mutta ainahan voi kello sinnekin kuulua.

Hartonen oli astunut hänen jälissään. Hän tahtoi temmata hänen
kätensä irti kellon nauhasta, mutta samassa oli itse häntä pois
tempaamassa käsi, joka innostaan sai voiman lennättää tuon
jättiläisen miehen syrjälle kuin lapsen. Artturihan oli tuo, joka nyt
seisoi heidän välillään, ja ilosta huudahtaen, mutta samassa myös
kuoleman tuskaisena otti Eugenia pakonsa puolisonsa turviin; hän
arveli mitä nyt olisi tulossa.

Olli oli noussut jaloilleen mitäänkään äännähtämättä, mutta raivosta
tuntemattomaksi julmistuneena. Tuli, joka leimahti hänen silmissään,
huomatessaan kuka vastustajansa oli, aavisti välttämättömän surman;
mutta Artturi oli jo äkillisellä mielenjänteellä siepannut käteensä
yhden pistuoleista, jotka rippuivat kirjoituspöytänsä takana, ja
laskien vasemman kätensä puolisonsa vyötäisille ojensi hän tämän
surmaavan aseen valloittajata vastaan.

-- Pois takasin Hartonen! Äläkä vaan rohkene toisten lähestyä!
ainoakin askel puolisotani likemmälle ja te oikoilette kuolleena
lattialla!

Hartonen malttui; ehkä kyllä julman raivoksissa, millä hän aikoi
heitä masentaa, niin näki hän kumminkin että pistuolin suu oli
vakavaan ja tarkkaan ojennettuna häntä puoleen, ja ettei tutissut
käsi, joka sitä suuntasi; jo toisella askelella olisi lyyjy häneen
tarttuva ja vastustaja olisi häntä voittava; hän puristi vaan oman
kouransa, joka oli aseen puutteessa.

-- Minä olen pistuolia vailla, minä -- sanoi hän hampaitaan
kiristellen; olisi minulla niitä, olisimme tasahyvät, herra isäntä,
mutta -- no ei! semmoisiksi emme tule koskaan. Te olette katsoneet
puoltanne paremmin kuin minä; tyhjät minun ovat käteni teidän
aseitanne vastaan, ja onhan sitte huokeata nähdä, kummanko onneksi
tuo lyhempi korsi joutuu.

Artturi ei päästänyt häntä silmistään.

-- Te, Hartonen, olette pitäneet huolen siitä, että nyt aina
jännitetyt aseet pitää olla käsillä. Asumukseni ja vaimoni minun toki
pitää varjella teiltä, vaikka kuolemankin maksulla. Pois takaisin,
sanon vieläkin kerran!

Taas vaiheteltiin tuo molemmin puolinen palavan tulinen silmäys
näiden kahden kesken, samoin kuin edellisessäkin tähdellisessä
yhteentulossa, jossa he molemmat näyttivät punnitsevan toistensa
voimia, ja nyt niinkuin silloinkin oli nuori isäntä se, joka joutui
voittajaksi, vaikka nyt olikin käynyt niin pitkälle, että hänen
tarvitsi käyttää toisia aseita kuin silmiänsä. Hän seisoi vielä
liikahtamatta, sormi kirpaisimella, ja silmillään seuraten jokaista
vastustajansa liikettä, kunnes tämä otti peräytyäkseen.

-- En ole koskaan pitänyt henkeäni suuressa arvossa, sanoi Olli
pöyhkeästi; sen luulen teidän molempain kylläksenne nähneen, mutta
ei sittekään haluta minun antaa itseäni kynnyksellänne tappaa;
välillämme tilit vielä eivät ole tehtynä. Älkää noin tutisko,
armollinen rouva! Olettehan hänen sylissään, ja hän on turvattuna;
vielä nyt on hän turvattu, mutta emme me vielä ole lopussa. Ja
jos nyt seisottekin siinä, niin kuin ei voisi mikään erottaa
teitä toisistanne, niinkuin olisitte toisiinne liitetyt kaikeksi
iankaikkisuudeksi, niin kyllä kerta tulee _minunkin_ aikani ja
silloin teidän tulee minuakin ajatella!

Hän meni. Raskaat askelensa kopsahtivat vierashuoneessa,
ulkopuolisessa huoneessa, ja ääni niistä katosi lopuksi ulkona. Nuori
rouva likistyi likemmä puolisonsa rintaa; hän oli nyt nähnyt, kuinka
Artturi osasi suojella häntä.

-- Tulitpa hyvään aikaan, Artturi! sanoi hän, vielä vapisten
peljästyksestä. Olin lähtenyt huoneistani vastoin varoitustasi; se
oli varomattomasti tehty, sen ymmärrän; mutta minä tahdoin odottaa
sinua täällä, luullen toki huoneissa vielä olevani ilman vaaratta.

Artturi laski aseen ja syleili häntä innokkaasti.

-- Mutta etpä ollutkaan, sen olemme nyt nähneet. Mitä Hartosen oli
tehtävä täällä työhuoneessani?

-- En tiedä. Hän haki sinua, arvattavasti ei hyvässä tarkoituksessa.

-- Minun pitää olla varoillani vaikka viimeisiin, sanoi hän
hiljaisesti ja laski pistuolin kirjoituspöydälle. -- Näethän, että jo
olen hankkinut aseita tuommoisiinkin tapahtumiin, mutta arvelen että
tämä vaan oli alkajaisia huomispäivälle, jolloin varsinainen ryskytys
alkaa. Pelkäätkö, Eugenia? Anottu apu voi vasta illan puoleen olla
täällä; meidän täytyy yksinämme kestää koko päivä vihollistemme
rynteitä.

-- Sinun rinnallasi en pelkää mitään. Mutta, Artturi, -- äänensä
todisti rukoilevaista tuskallisuutta -- älä vaan enään yksinäsi mene
ryskeen keskelle niinkuin puolenpäivän aikana! Hän on siellä, ja hän
on vannonut kuolemasi.

Artturi nostahti hiljaa nuoren puolisonsa päätä ylemmälle ja katsahti
uskollisesti ja vakaasti häntä silmiin.

-- Elämä ja kuolema eivät toki yksistään ole Hartosen käsissä; totta
löytyy toinenkin, joka asiasta päättää. Älä murehdi, Eugenia! Minä
olen täyttävä kaikki vaatimukset, mutta toisin nyt on käyminen kuin
ennen; nythän tiedän miten vaimoni huolehtii minusta; sitä ei ole
niin vähällä unohtamista.

Tuolla ulkona, paltalla seisoi Olli Hartonen. Hämärä oli käynyt
synkeämmäksi; hänen kasvoistaan ei enään käynyt näkeminen mitä
mielessään, hengähti kun silmiänsä käännähti huoneiden akkunoihin,
joista äskeisin oli lähtenyt; mutta äänensä todisti sen, kun hän
puoli-ääneen, ikäänkuin vannoen, jupisutti samaa uhkausta, jonka
hän jo Artturille oli lausunut. Hän tahi minä, taikka jos niin on
täytyminen käydä -- me molemmat.

       *       *       *       *       *

Toisena aamuna! Tuopa oli ajatus, joka huolestutti ei ainoastaan
Artturin puolisoa, vaan koko hänen talonväkeänsäkin. Nythän oli
tulossa tuo peljätty aamu ja näytti toteuttavankin sen pelvon,
millä oli käyty sitä vastustamaan. Niin varhainen kuin aika vielä
oli, olivat tehtaan virkamiehet jo isäntänsä luona. Olivatko he
kokoontuneet sinne neuvoittelemaan vai olivatko he paenneet sinne?
-- näyttipä miltei niinkuin olisivat sen tehneet, sillä kasvonsa
olivat kalpeat ja pöyhistyneet, ja puheet ja vastaukset, ehdoitukset,
voivotukset ja änkkäykset kuuluivat sekaantuvan toinen toisiinsa.

-- Minä pidän vieläkin siitä, mitä jo sanoin: paha oli, kun ne kolme
miestä vangittiin! intti Sihvonen, tirehtöörin puoleen kääntyneenä.
Se kyllä olisi voitu tehdä, jos sotaväen apu jo olisi ollut täällä,
mutta ei ikänä omin neuvoimme. Nyt he ryntäävät huoneesen pelastamaan
vankeja, ja me häädymme laskemaan ne vapaiksi.

-- Suokaa anteeksi, mutta sitä emme saa tehdä! sanoi yli-insinööri,
joka tavallisesti oli vastaista mieltä kuin molemmat kumppalinsa.
Kyllä kestämme ryntämisen ja kovalle käydessä otamme
puolustautaksemme näissä huoneissa; paitsi sitä on herra Berkowkin
päättänyt sen tehdä.

-- No niin, tepä tiedättekin paraiten hänen päätöksensä; tehän olette
hänen ainoa neuvon antajansa! arveli tirehtööri vähän noukastuneena,
kun ei saattanut kerskata semmoisesta isäntänsä luottamuksesta,
vaikka virkansa ehkä pikemmin olisi pitänyt oikeuttaa häntä siihen.

-- Herra Berkowin on enimmiten tapa yksinään tehdä päätöksensä,
vastasi yli-insinööri karmiasti. Olen vaan nyt, kuin tavallisestikin
samaa mieltä kuin hänkin. Olisipa se vastoin oikeuden ja
velvollisuuden vaatimuksia, ja päälliseksi todistaisi se vaivaisenkin
kurjuutta jos päästettäisiin irti ne kolme pahantekijää.
Tarkoituksensa oli hävittää työkoneet meiltä.

-- Hartosen käskystä! virkkoi siihen Sihvonen.

-- Yhtä kaikki! he yrittivät panemaan sitä toimeen. Herra Berkow
joutui oikeaan aikaan konnantekoa estämään, ja tahtoisinpa nähdä ken
olisi päästänyt heidät rankaisematta. Hän panetti heidät kiini ja
siinä teki hän oikein. Hartonen toki ei ollut tässä työssä; hän oli
vielä purnussa, missä meteli oli täydessä kiihkossa, ja missä hän ei
kauemmin voinut estää miehiä menemästä työhön, kun oma isänsä rupesi
häntä ahdistamaan.

-- No niin, ja onneksemme joutui purnumestari meille avuksi, sanoi
tirehtöri. Tottapa hän näki, ettei ollut hänellä enään muuta neuvoa
estääksensä julmuuksia, koska aamulla itsestään tarjoutui viemään
väkeä työhön, vaikk'ei tuo toimi olekaan hänelle kuuluva. Kylläpä
hän tiesi ettei poika rohkenisikaan vastukseen ryhtyä, ja muitten
joukossa ei ollut ketään, joka liikahti sormeakaan kumppaleitten
neuvoksi, kun näkivät johtajan väistyvän. Ainoastaan vanhusta saamme
kiittää, että kaivoksen suun saimme vapaaksi.

-- Sitähän sanonkin, vakuutti Sihvonen vieläkin; kaivoksen aukko
otettiin väkisin, enempi kuin puolet työmiehistä pysyivät jo
hiljaisena, ja ellei heitä olisi yllytetty kumppaleitansa kiini
panemalla, niin olisi seikka kokonaan päättynyt siivoon ja rauhaan.

-- Siivoon ja rauhaanko, Hartosen vallan aikana? pilkkaili
yli-insinööri; siinä te perin petytte. Hän haki ryntäykseen syytä,
minkälaatuista tahansa, ja olisi toki syyn puutteessa alottanut
kahakan ilmankin. Kuitenki lienee tämä aamu hänelle näyttänyt että
valtansa on kukistuva hornan liukkaasti, että tänäpänä kentiesi
hän viime kerran on hallitsemassa joukkojansa, ja silläpä hän
nyt viimeisiänsäkin rohkenee. Mies on nyt ymmärtävä, miten hänen
on käyminen, ja silläpähän järjettömän tapaisina laahaa muassaan
onnettomuuteen kaikkia, ketkä vaan vielä pelvosta tahi vanhasta
tavasta häntä tottelevat. Hänellä ei ole enään mitään menetettävänä,
ja meitä hän kaikista vähimmin säälii.

Heidät keskeytti herra Wilpponen, joka kasvoistansa kalpeana peräytyi
akkunan ääreltä, jonne hän äsken oli asettautunut.

-- Melu käy yhä jyntevämmäksi, sanoi hän vapisten; ei ole enään
epäilemistä, he aikovat rynnäköllä huoneisin, jos ei vaan herra
Berkow suostu pyyntöihinsä. Puiston ristikko on jo sapsahutettu
maahan, kaikki aljo-istutukset tallatut ja lannistetut. Oih! tuota
tekoa, entä tuo mieltä ylentävä kukkaisryhmä paltalla --

-- Pitäkää nyt takananne tuo hellyytenne; sanoi yli-insinööri,
samalla kun tirehtööri ja Sihvonen kiiruhtivat akkunalle. -- Nyt,
kun melskeen tekijät ryntäävät huoneisin, te ajattelette tallatuita
kukkaispensaita. Ettekö halukkaammin istahtaisi pöydän äärelle
laatimaan kujerruksianne runosanoiksi. Senpä luulisin runoilijalle
oikeaksi asemaksi.

-- Kovaksi onnekseni olen minä jo jonkun aikaa huomannut herättäväni
herra yli-insinöörin tyytymättömyyttä, puhuisin taikka tekisinkö mitä
hyvänsä, vastasi herra Wilpponen loukkautuneena, mutta kuitenkin
salaisella älyn nurjuudella, joka näytti esimiestä vielä enemmin
suututtavan.

-- Sillä, ettette puhu ettekä tee mitään sen oivempaa! mumisi hän,
kääntyen häneen selin ja mennen likemmälle toisia herroja, jotka
akkunasta katselivat yhä yltyvää meteliä.

-- Käypä arveluttavaksi; sanoi tirehtööri levottomasti. -- Ne
uhkaavat jo porstuan ovia. Meidän on asiasta ilmoittaminen herra
Berkowille.

-- Suokaa hänen olla muutama hetki rauhassa! väitti yli-insinööri.
Minun mielestäni hän on päivänkoitteesta alkaen ainiaan hellittämättä
valvonnut puoltamme, että meidän pitäisi suoda hänen olla hetkisen
vaimonsakin puheille. Onhan meillä käyty kaikkiin välttämättömiin
toimiin, ja kovan onnen tullessa hän kyllä on paikallaan; senhän
tiedämme.

Hän olikin oikeassa. Artturi, jolla varhain aamusta oli ollut
alinomaista tointa käskyjen antamisesta, sääntöjen jakelemisesta
ja itsen-omaisesta asioihin puuttumisesta, oli tähän asti tuskin
nähnytkään vaimoaan ja oli vasta muutama hetki tätä ennen seurannut
häntä läheiseen huoneesen. Siellä lienee hän ilmoittanut hänelle
millä kannalla asiat olivat, sillä nuoren puolison käsivarret olivat
tuskallisesti luotuina hänen kaulallensa.

-- Et vaan saa mennäkään pihalle, Artturi: se on turhaa, hillittömän
rohkeata yritystä! Mitä yksinäsi voit raivostuneelle joukolle? Eilen
he sotivat keskenään, kun otit mennäksesi heitä hillittämään, mutta
tänäpänä he kaikki tarkoittavat sinua. Sinä saat kalliisti maksaa
rohkeutesi, minä vaan en päästä sinua menemään!

Artturi irroitti itsensä hellästi mutta vakaasti hänen syleilystään.

-- Minun täytyy, Eugenia! Se on ainoa keino, millä myrskyä vielä käy
pidätyttäminen, eikä tuo ole ensikerta kuin olen semmoiseen ottava
osaa. Ja mitäpä itse eilen illalla teit tänne tullessasi?

-- Minun teki mieli tavata sinua, sanoi Eugenia äänellä ikäänkuin hän
sillä olisi tahtonut todistaa mitä rohkeudellaan oli tarkoittanut.
Mutta sinun tekee mieli kiskoutua pois minusta ja antautua Hartosen
silmittömälle raivolle. Muista vaan eilen-illallista melskettä ja
tekemänsä uhkaukset! Ja onko sinun välttämättömästi meneminen: eikö
ole muuta mitään neuvoksi, niin suo kumminkin minun olla seuranasi.
Minä en ole pelko; minua tuskistuttaa ainoastaan kun tiedän sinun
olevan yksinäsi.

Artturi kallistui totisena mutta lempeydellä hänen helmoilleen.

-- Sen tiedän, että olet urhea, puolisoseni, mutta minä muuttuisin
raukaksi melskeen parissa, jos vaan tietäisin, että heiltä tuleva
kivi olisi mahdollinen satuttaa sinuakin. Tänäpänä olen kaiken
miehuuteni tarpeessa, ja sitä ei sallittaisi minulle, jos näkisin
sinun vaarassa, voimattomana suojella sinua. Tiedän, mistä syystä
tahdot olla seuranani; sinä luulet minun olevan turvassa Hartoselta,
siinä kun sinä seisot vieressäni. Mutta älä pety; siitä tuli loppu
eilen illalla; siitä asti sinullakin on osasi siinä vihassa, millä
hän minua vainoaa, ja vaikka ei niin olisikaan -- tässä kadotti
äänensä lempeisen sulonsa ja otsansa kävi rypyille -- niin en tahdo
turvastani kiittää tuota miestä, joka on loukkauksena niin sinulle
kuin minulle, ja joka on täältä pois pantava jo senkin tähden, vaikka
käytöksensä muuten ei sitä vaatisikaan.

Nuori rouva lienee huomannut hänen sanainsa totuuden; hän painoi
päänsä alempaan puhumattomalla tottelevaisuudella. -- Artturi riensi
jaloille.

-- Kah nyt! meteli on taas alkava! Minun pitää mennä! Tänäpänä on
yhdessä olomme supistettu vaan hetkiin, ja nekin joutuvat olemaan
häiriöllisiä sinulle, armas vaimoni! Etpä milloinkaan saattanut
palata tänne surkiampaan aikaan.

-- Olisitko pikemmin minutta tahtonut kestää tämän myrskyn? kysyi
Eugenia hiljaa.

Innollinen lempeys valisti nuoren miehen synkeistyneet kasvot.

-- Ilman sinuttako? Tähän asti olen sotinut kuin mies toivottomalla
maalla. Eilisestä aikain tiedän että ottelu voi olla jommoisestakin
arvosta, kun elämäni onni ja tulevaisuus siinä on voitettavana. Sinä
olet palauttanut molemmat, ja vaikka myrsky nyt rajuaisi vieläkin
kovemmin joka haaralta meitä vastaan, niin luotan taas onneeni, kun
olen taas saanut sinun puolelleni.

Tehtaan herrain kesken yhä kiivaammaksi käynyt väittely pysähtyi kun
Berkow puolisonensa astui huoneesen, mutta liike, joka joka kulmalta
ilmaistiin, oli enemmän kun ainoastaan kunnioitusta isännän tulolle.
Kaikein totiset, murentuneet ja levottomat silmät tarkastelivat
hänen kasvojaan, ikäänkuin keksiäkseen niistä toivoa tahi pelkoa.
Kaikki tungeksivat hänen ympärilleen niinkuin olisi hän keskus,
josta etsivät tukea ja turvaa. Kaikille kävi henkitys huokeammaksi
hänen sisään astuttua, ikäänkuin olisi vaara osaksi jo silläkin
voitettuna. Tämä kiihko, todellinen kun oli, näytti Eugenialle
kylläksi, minkä aseman puolisonsa oli saavuttanut heidän keskellä,
ja käytöksensä laatu heidän parissa näytti vielä selvemmin, että hän
ymmärsi sen pitää omanansa. Kasvonsa, jotka nuori rouva joku hetki
sitä ennen oli nähnyt niin tuiki alakuloisina, osoittivat nyt, kun
hän kohtasi kaikki nuo huolestuneet silmäykset, ainoastaan levollista
vakaisuutta, ei sen enempää, ja käytöksessään oli vakavuus, joka
välttämättömästi rohkaistutti alakuloisimmankin.

Noh, hyvät herrat, näyttääpä nyt joksikin uhkaavalta ja tuimalta
tuolla pihalla. Meidän täytyy varustauta jonkunlaisen piirityksen,
kentiesi rynnäkönkin vastustamiseen. Mitä luulette?

-- He tahtovat vankeja pois, sanoi tirehtööri, luoden apua anovan
silmäyksen Sihvosen puoleen, joka myös astui esiin.

-- Niin on, herra Berkow, ja minä pelkään, ettemme voikaan vastustaa
kapinaa. Kolmen vuorityömiehen vangitseminen on tällä kertaa siihen
ainoana syynä; mitä jos se poistettaisiin --

-- Niin he kohta etsisivät toisen syyn -- keskeytti hänen Artturi, ja
näytetty pelko saattaisi heidät perin hillittömiksi. Emme saa näyttää
heikkoutta eikä pelkoa, muuten viime lopussa joudumme hukan perille.
Seuraukset ennustelin kyllin, panettaissani kiini ne kolme miestä,
mutta tuommoista rohkeutta vastaan ovat kovat kourat välttämättömät.
Vangit ovat kiini pidettävät kunnes sotaväki saapuu.

Tirehtööri peräytyi ja Sihvonen nostatti olkapäitään; he olivat
tulleet tuntemaan isäntänsä sen verran että tiesivät, ettei auttanut
väitellä tämmöistä äänenlaatua vastaan.

-- Enpä näekään Hartosta heidän joukossaan, sanoi Artturi
yli-insinöörille. Hän tavallisesti on ensimäinen melussa ja
metelissä; tänäpänä hän näyttää vaan kiihottaneen lauman hyökäykseen
ja sitte menneen tiehensä. Häntä ei näy missään.

-- En ole nähnyt häntä nyt neljännes-tuntiin, vastasi yli-insinööri
mietteellisesti. Kunhan vaan ei keksisi jotakin uutta hälinää. Te
kutsuitte vahdit pois konerakennuksista.

-- Totta kaiketi! Ne harvat miehet, mitkä meillä ovat, me tarvitsemme
paremmin täällä kotona, ja sittekuin kaivokseen mentiin väkisin,
purnu ja koneet ovat suojatut. He eivät voi niille mitään, tuhoamatta
omia tovereitaan, jotka ovat siellä alhaalla.

-- Kun vaan semmoinen johtaja ottaisi sen ajatellakseen? sanoi
insinööri epäillen. Artturin otsa synkistyi.

-- Sen toki uskon! Hartonen on hillimätön, onpa raivokaskin kun
suuttuu, mutta konna hän ei ole, ja mitä nyt tarkoittelette, olisi
konnantekoa. Hän tahtoi hävittää koneet estääkseen kaivoksiin
pääsemästä, ja kun ei kauemmin voinut sitä estää, minkä vuoksi
luulette siis hänen noin hurjamaisesti hyökänneen asumuksia
hätyyttämään. Ei suinkaan hän tehnyt sitä jättääkseen isäänsä ja
tovereitaan turmioon. Hän tahtoi peräyttää annetut käskynsä, ja vasta
kun näki, että olimme häntä estämään ennättäneet, puhkesi hän raivoon
pahoin käynneestä hankkeestaan. Ainoastaan lähtönsä kaivoksiin on
meille koneet pelastanut. Niihin ei koske kukaan, niin kauan kuin
purnumestari ja ne muut ovat kaivoksessa, ja sentähden nyt myrsky
kääntyy tänne. Minä menen pihalle ja koetan heitä hillittää.

Herrat olivat viime viikoilla tottuneet näkemään, kuinka heidän
isäntänsä tämmöisissä tapauksissa ryhtyi toimeen suurimmalla nerolla
ja omasta vaarasta huolimatta, mutta nyt kuului joka kulmalta
rukouksia ja muistutuksia; jopa yhdistyi yli-insinöörikin tällä
kertaa muihin, ja Sihvonen, joka luuli tietävänsä kenenkä puheista
tässä parasta apua olisi, kääntyi Eugeniaan, joka seisoi miehensä
rinnalla.

-- Älkää salliko sitä, armollinen rouva! Vaan ei tänä päivänä --
tänä päivänä vaara on suurempi kuin yhtenäkään edellisenä. Väestö on
hirmuisesti vihoissaan ja Hartonen koittaa viimeisiä keinojaan; älkää
päästäkö häntä menemään.

Eugenia kävi kalmankalvakaksi tästä kehoituksesta, joka vaan todisti
hänen omat varomisensa oikeiksi, mutta hän ei hämmentynyt; näytti
kuin Artturin vakamielisyys olisi häneenkin siirtynyt.

-- Mieheni on sanonut minulle, että hänen täytyy tehdä tämä koetus,
vastasi hän vakaasti, eikä ole kukaan sanova, että kyynelillä ja
vaikeroimisella olen pidättänyt hänen siitä, minkä hän katsoo
velvollisuudekseen. Antakaa hänen mennä!

-- Noh, herrat, ottakaa esimerkkiä vaimoni rohkeudesta! Hänellähän
lienee enimmän syytä peljätä. Sanon vieläkin: koe on tehtävä!
Jättäkää ovi auki.

-- Me käymme muassa jokainen! sanoi yli-insinöri, älkää peljätkö,
armollinen rouva! En luovu hänen rinnaltaan.

Artturi viittasi häntä hiljaisesti mutta vakaasti paikoillaan
pysymään.

-- Kiitän teitä, mutta jääkää te tänne ja nämät muut herrat niinikään
-- minä menen yksinäni. Tämmöisissä seikoissa korkeintaan yksi vaan
on turvattu joukkoa vastaan. Nähdäänkö te kaikki siinä, niin on härsy
heille senpä väkisempi. Olkaa vaan valmiit hätätilassa suojelemaan
palamistani! Hyvästi Eugenia:

Hän meni, ja yli-insinööri ja muutamat virkamiehet seurasivat häntä
portaille. Ei yksikään koettanut häntä palauttaa; he tiesivät kaikki,
että tässä hänen käymisessään siellä pihalla oli ainoa mahdollisuus
välttää vaaran, jota vastaan kävisi työlääksi, ellei mahdottomaksi
useita tuntia täällä sisällä itsensä puollustaa.

Eugenia riensi akkunalle. Hän ei nähnyt, kuinka ne toiset joutusasti
tuskalla sydämmin tunkeilivat toisille akkunoille eikä kuullut
niitä puoli-äänisiä muistutuksia, joita tirehtööri ja Sihvonen,
jotka seisoivat heidän takanaan, vaihettelivat keskenään; hän
näki vaan tuon hurjistuneen joukon, joka tiheään tunkeutuneena
piiritti huoneuksen ja raivoisella räyhinällä vaati vankeja irti
päästettäviksi; tuon joukon, jota vastaan hänen puolisonsa nyt
aikoi yksinään mennä ja joka kenties jo ensi hetkenä uhkasi hänen
henkeänsä. Puiston ympärillä oleva, tosin enemmän komea kun vankka
rautaristikko oli jo särkynyt ryntäyksestä, se oli pirstoina
kentällä; kalliit ja huolellisesti hoidetut puutarha-laitokset
olivat nyt, satain jalkain tallattuna, ainoastaan julma sekasoka
multaa, kukanvarsia ja rusennettuja pensaita. Jo olivat joukon
etumaiset tunkeneet aina paltalle asti ja olivat siis juuri likellä
asunhuoneusta; jo näkyi koko joukko kivillä varustettuja käsiä, ja
kaikki valmiina sinkauttamaan niitä akkunoista huoneisin. Uhkauksia,
räyhästystä ja kaikenlaista hurjaa huutoa kuului sekaisin; melu eneni
enenemistään ja yltyi tuontuostakin pitkälliseksi ulinaksi, joka
tuskin enään näytti ihmisistä lähteneeltä. Nyt seurasi kerrassa sikeä
hiljaisuus! Hälinä herkesi niin jyrkästi kuin valtakäsky ylhäältä
olisi hiljaisuutta vaatinut; hurjasti liikkuvat laumat asettuivat;
joukko kavahti takaisin, niinkuin yhtäkkiä olisi johonkin esteesen
törmännyt, ja kaikkein kasvot, kaikkein silmät kääntyivät yhdelle
suunnalle: isot ovet aukenivat ja nuori isäntä astui paltalle.

Hiljaisuutta kesti muutama hetki; sitte nousi, hetkisen hämmästyksen
perästä, uusi, edellistä hirvittävämpi vonkutus; kaikki nuo
pyöryttävät rääkymiset, kaikki nuo vihaiset kasvot ja heristelevät
kädet, jotka tähän asti olivat uhanneet asunrakennusta asukkaineen,
kääntyivät nyt yhtä ainoata vastaan, mutta tämä ainoa oli isäntä,
tehtaiden päämies, ja mitä isä teollisella nerollaan, sitkeällä
kestäväisyydellään ja yksinvaltaisella tahdollaan ei ollut vuosi
kymmeninä voinut saavuttaa, sen oli poika muutamissa viikoissa
voittanut: rajattoman kunnioituksen; tämä vaikutti tässä tilassa,
missä kaikki järjestys oli kumottuna. Huoleti antoi hän myrskyn
rajuta loppuun, solakkaa varttansa suorana pitäen, terävästi ja
vakaasti silmäillen laumaa, jossa jokainoa mies oli häntä etevempi
voimassa ja jota vastaan ei mikään muu häntä suojellut kuin tuo
kunnioitus, seisoi hän yksinään ja aseettomana heitä vastakkain;
mutta hän seisoi siellä kuin patsas, jota vastaan kapinan kuohuvain
aaltojen täytyi musertua.

Ja ne masentuivat todellakin. Hälinä vaikeni vaikenemistaan; se
muuttui yksityisten kiljannaksi, sitte muminaksi, viime vihdoin
asettui tämäkin ja nyt koroitti Berkow äänensä, joka soi heleänä ja
selkeänä kauempanakin seisoville.

-- Jumalan olkoon kiitos! mumisi Sihvonen, pyyhkäisten nenäliinalla
otsaansa, -- nyt pitää hän heitä ohjauksessaan. He kyllä
juonittelevat ja mukisevat, mutta tottelevat! Katsokaapa, armollinen
rouva, miten vallattomuus asettuu, miten kaikki peräytyvät. He
suorivat pois paltaita -- ja katsokaapa, kivet putoilevat maahan; Jos
vaan taivas pitää Hartosen täältä poissa, niin vaara täksi kerraksi
on poistettu.

Hän ei arvannut millä kuoleman tuskalla Eugenia toivotti samaa. Tähän
asti oli hän suotta etsinyt tuota peljättyä miestä joukosta, ja niin
kauan kuin sitä ei näkynyt, hänen uskalluksensa pysyi kannallaan,
niin kauan luuli hän Artturin olevan ilman vaaratta; mutta nyt oli
luottamus ja toivo saanut loppunsa. Lieneekö tämä yhtäkkiä vaiennut
hälinä, jonka hän itse taki-tahallaan oli valloilleen laskenut,
kutsunut sinne sen kaivatun, tai lieneekö aavistus tästä tapauksesta
saattanut hänen tänne tällä ratkaisevalla hetkellä -- -- ikäänkuin
maasta nousneena seisoi Olli Hartonen puiston ristikon takana, ja
yksi ainoa silmäys sanoi hänelle, millä kannalla asia oli.

-- Voi pelkureita ja raukkoja! pauhasi hän kumppaleilleen, siinä kun
hän Laurin ja päällysmies Wilmin parissa raivasi itselleen tietä
tämän tiheään tunkeutuneen joukon keskellä. -- Jopa aavistinkin, että
taas tarttuisitte hänen verkkoihinsa, sillä aikaa kuin me kävimme
katsomassa minne olivat vangit vieneet. Nyt olemme siitä selvässä!
Tuolla oikeanpuolisessa kylkirakennuksessa ne ovat, alakerrassa juuri
ison salin vieressä; sinne rynnäkkö on tehtävä. Lyökää akkunat puhki,
niin meidän ei tarvitse ensinkään rynnätä oville.

Vielä ei kukaan totellut tätä kehoitusta, mutta vaikutuksetta ei
se jäännyt. Ei mikään ole huikentelevampaa ja älyttömämpää kuin
hurjistunut väkijoukko, joka on tottunut olemaan yhden ainoan
nerokkaan henkilön johdatettavana. Koko melu ja meteli tähän asti
kuitenkin oli ollut mieletöntä ja hajallista, eikä siis joutanutkaan
käydä mihinkään pätevämpään hyökäykseen. Johtajan kättä ja neroa oli
puututtu; nyt oli hän siellä ja samalla kuin hänen kätensä tarttuivat
ohjiin, antoi hän joukolle täyden suunnankin. Nyt tiettiin missä
vangit olivat; tie sinne tiettiin -- tämäpä alotti vaaran vastuudesta.

Olli tällä hetkellä ei juuri huolinut, toteltiinko hänen käskyjään
vai eikö. Hän oli avannut tien itselleen paltalle ja seisoi nyt
hillittömän luontonsa täydellä vakavuudella ja ylpeydellä aivan
nuoren isännän edessä ja jättiläis-vartalonsa näytti miltei päätä
pidemmältä kaikkia muita. Hän näytti olevan luotu väkijoukkojen
johtajaksi, ja harvinainen tarmonsa ja valloittava tahtonsa vaikutti
siinä rajattoman kuuliaisuuden, ja vastoin kaikkia mitä oli
tapahtunut ja kentiesi vielä oli tapahtuva, vallitsi hän heissä tänä
hetkenä rajattomasti. Koko Artturin vastikään valloittama voitto oli
nyt epätiedossa, miltei mitättömäksi tehty, ainoastaan tämän miehen
ilmaantumalla, jonka vaikutus oli yhtä väkevä kuin isännänkin.

-- Missä toverimme ovat? kysyi Hartonen uhkaavasti, astuen yhä
likemmä. -- Me tahdomme ne pois paikalla! väkivaltaa miehiämme
kohtaan emme salli!

-- Ja minä en salli, että koneeni hävitetään! keskeytti hänen Artturi
kylmästi. -- Olen panettanut heidät kiini, vaikka vaan olivat aseina
toisen hallussa. Kuka on käskenyt käydä koneihin käsiksi?

Ollin silmät leimahtelivat voittoriemusta, hän oli edeltäpäin
arvannut tuon lujuuden ja siihen rakentanut tuumansa. Tosin ei hän
enään tarvinnut mitään tekosyytä tähän ryntäykseen, hän kun tahtoi
mihin hintaan hyvänsä tyydyttää vihansa, mutta hänen joukkonsa, joka
jo oli alkanut horjahtaa ja uhkasi kuin väkkärä kääntyä toisaalle,
sepä olikin tekosyyn puutteessa; tässä oli syy horjuvaisia jälleen
kiihoituttaa, ja vastustaja oli rohkea ja kopea kyllä antamaan
hänelle siihen aihetta.

-- En tarvitse vastata teidän edessänne mitään! huudahti hän
pilkallisesti, ja paitsi sitä en annakaan puhuttaa itseäni tuolla
mahtavalla äänellä. Vielä kerran antakaa pois vangit! Työmiehet
vaativat sitä, muuten -- silmänsä vahvisti uhkauksen.

-- Vangit jäävät meidän talteemme, -- vastasi Artturi
liikahtamattomalla jäykyydellä, ja teillä, Hartonen, oikeastaan ei
olekaan enään oikeutta puhua työmiesten nimessä: enemmän kuin puolet
niistä ovat jo luopuneet teistä. Minulla ei ole teille enään mitään
puhumista!

-- Mutta olisipa minulla teille! ärjäsi Olli ihan silmittömänä, --
toveriemme, perille! kiljasi hän, joukkoon kääntyen -- kaatakaa
maahan mikä vaan tiellenne asettautuu; perille käykäämme!

Etunenässä seisoen aikoi hän syöksähtää Berkowia vastaan ja tällä
neuvoin antaa käskyn hyökäykseen muillekin, mutta ennenkuin ehti
sitä tehdä, ennenkuin oli varma, josko joukko häntä tottelisi tahi
pettäisi johtajansa, kuului ankara jyminä, joka pani koko seudun
tärähtämään ja hurjan johtajankin malttamaan mieltänsä, samalla
kuin muut seisoivat hengen salvannoissa hämmästyneinä. Oli kuin
etäinen, kumahtava jyskähdys, joka tuntui tulevan maan syvyydestä, ja
sitte kuului maan-alainen jylinä, jota kesti useita hetken aikoja;
sittemmin seurasi kuolon hiljaisuus, ja sadottain kauhistuksesta
kalvettuneita miehen kasvoja kääntyivät tehtaita kohden.

-- Taivaallinen jumala! Tuo on kuuluva purnusta! Siellä on jotakin
tapahtunut! sanoi Lauri hätäisesti.

-- Tuo oli räjähdys! huusi yli-insinööri, joka noina viimeisinä
vaarallisina hetkinä oli asettaunut porstuaan nuorempain tehtaan
herrain ja koko läsnä-olevan virkamiehistön päähän, isännälle avuksi
ollakseen jos siksi kävisi. -- Joku onnettomuus on tapahtunut
purnussa, herra Berkow. Meidän täytyy sinne!

Vielä vähän aikaa näytti säikähys rampauttavan kaikkia. Ei kukaan
liikkunut paikaltaan; kehoitus olikin kamala. Juuri samana hetkenä,
jona toinen puolue surmaten aikoi ryhtyä toisen valloittamiseen,
kohtasi toinen surma heidän veljiään siellä syvyydessä ja kutsui
heidät lujalla äänellä ryntäyksestä pelastus-työhön. Artturi oli
ensimäinen, joka hoksasi miten asian laita oli.

-- Purnulle! huudahti hän tehtaan virkamiehille, jotka olivat
karanneet asunhuoneuksesta pihalle ja nyt seisoivat hänen
ympärillään, ja hän antoi heille esimerkin rientäen tehtaalle
kaikkein ensimäisenä.

-- Purnulle! karjaisi Ollikin vuorityömiehille; mutta käskyä ei
tarvittukaan, sillä koko lauma juoksi jo tulista kiirutta samalle
suunnalle, johtaja etukynnessä; hän ja Berkow olivat ensimäiset,
jotka melkein samaan aikaan ehtivät kaivoksille.

Mitään ulkonaisia merkkiä hävittävän elementin vaikutuksesta siellä
ei vielä näkynyt; ainoastaan sakea savu-patsas, joka tuprusi
kaivoksesta, todisti mitä oli tapahtunut, mutta puhuipa sekin
tarpeeksi. Vähemmässä kuin kymmenessä minutissa oli koko edusta
täpö-täynnä ihmisiä, joiden ensi alussa puhumaton säikähys nyt
muuttui tuskan, kauhun ja toivottomuuden huudoiksi. Onpa jotakin
kauhistuttavaa, mutta samalla ylentävää tämmöisessä suuressa
onnettomuuden tapauksessa, joka ei ole lähtenyt ihmiskädestä, sillä
miltei ainakin se pelastaa ihmisluonnon kunnian, siten että puhdistaa
sen intohimoista, jotka muutoin himmentäen ja rumentaen siihen
ryhtyvät. Yleisen mielialan muutos tapahtui tässä niin äkisti, niin
salaman nopeudella, ettei enään näyttänytkään olevan sama joukko,
mikä vielä vähän aikaa sitä ennen piiritti huonetta, uhaten raivolla
ja hävityksellä, kentiesi murhallakin, sentähden ettei heidän hurjia
vaatimuksiaan täytetty. Kina, tora ja kuukausia kestänyt viha,
kaikki katosi ja tuo ainoa pelastamisen ajatus sai vallan; tähän
pelastukseen tunkeili vuorenlohkojia ja insinöörejä, ystäviä ja
vihollisia, ja hurjimmat rauhanrikkojat olivat innokkaimmat kaikista.
Vielä tunnin aikaa tätä ennen olivat ne uhkaamalla ja väkivallalla
ahdistaneet tovereitansa, ja olisivat heidät murhanneetkin, jollei
juuri johtajan isä olisi työväkeä johtanut; ja nyt kun samat toverit
olivat vaarassa, nyt olisi jokainen heistä pannut henkensä alttiiksi
pelastakseen heitä -- tuo kauhistuttava muistutus oli vaikuttanut
hyvää.

-- Peräytykää! huusi Artturi järjettömälle, paikalle tunkeilevalle
väkijoukolle. Vielä ette te voi mitään tehdä. Te vaan estätte
insinöörejä. Ensin täytyy nähdä kuinka ja mistä meidän on pääseminen
aukkoon. Päästäkää insinöörit tulemaan!

-- Päästäkää insinöörit tulemaan! huusivat ensimmäiset; huutoa
jatkettiin pitkin riviä, ja tiheään tunkeutuneessa joukossa aukesi
hetikohta leveä tie yli-insinöörille, joka allensa kuuluvain
virka-miesten ohessa oli saapuvilla; ne tulivat vastakkaiselta
puolelta.

-- Tuolta on mahdotonta mihinkään päästä, sanoi hän Artturille,
viitaten alemmalle kaivokselle, joka oli yhdistetty ylempään aukkoon
ja jonka suusta savua ja huurua mahdottomina patsaina nousi taivasta
kohden. -- Emme ole uskaltaneet yrittääkään, sillä noissa helvetin
huuruissa ei voi kukaan ihminen hengittää! Hartonen yritti, mutta
muutamia askelia tehtyänsä täytyi hänen puoli tukahduksissa palata ja
sai töintuskin pois laahatuksi Laurin, joka oli mennyt muassa mutta
suistunut heti aukon suulla. Ainoa toivomme on nyt tännempi purnu;
kentiesi ovat sinne pelastuneet. Pankaa koneet käymään! Meidän täytyy
sinne!

Koneenhoitaja, jolle nämä sanat sanottiin, seisoi kalpeana ja
liikkumattomana, eikä näyttänyt aikovankaan totella.

-- Koneita ei saada käymään, ilmoitti hän tuskissaan, -- on jo tunti
siitä kun tekivät tenän, ja minä ajattelin heti ilmoittaa asian
herroille, tuolla kartanossa ollessanne, mutta sanansaattajani ei
päässyt väkijoukon ahtauksesta mihinkään, ja sitte ajattelin että
pahimmassa tapauksessa työmiehille olisi tie auki alimmaisen purnun
kautta. Kotvan aikaa olemme jo turhaan koettaneet koneita, mutta
niitä ei saada paikalta päkähtämään.

Taivaallinen Jumala! tuopa tässä on puuttuva! huudahti yli-insinööri,
rientäen konehuoneesen.

-- Entä kulku-aukko? kysyi Artturi, kääntyen tirehtöörin puoleen --
emmekö sen kautta pääse menemään?

Tirehtööri pudisti päätänsä.

-- Kulku-aukkoon ei pääse sitte eilisen. Tiedättehän, herra Berkow,
että Hartonen lyötti rikki kaikki ylimmäiset portaat, tahtoessaan
mihin hintaan hyvänsä estää sinne menemisen. Siinä hän ei onnistunut;
väki meni tännemmän purnun kautta, ja se on tällä kertaa ainoa paikka
mistä kaivokseen pääsee.

Nyt tuli Ollikin Wilmin ja useiden tavallisten seuralaistensa ohessa.

-- Ei tuolta käy laatuun, huusi hän kumppaleilleen, tunkien pois
heidän rivistään. -- Suotta panemme henkemme alttiiksi, ja parempaa
tarvitaan jos auttaa aiotaan. Kenties on huokeempi päästä tämän
kautta. Miksi koneet eivät käy? Meidän täytyy mennä tynnyriin.
Hän yritti rientämään purnurakennukseen, mutta seisoi yhtäkkiä
vastatusten nuorta isäntäänsä, joka vakaisesti astui hänen tiellensä.

-- Koneita ei ole kokonaisen tunnin aikaan saatu käymään, sanoi
hän lujalla ja tuikalla äänellä, -- ja onnettomuus tapahtui vasta
kymmenen minuuttia sitten. Näiden kahden tapausten välillä ei siis
ole yhteyttä, mutta juuri tuntia tätä ennen tapahtui se, että kolme
teidän miehiä pantiin kiini. Mitä siellä on tehty, Hartonen?

Olli keikahti selkäpiilleen, kuin halvautunut. -- Minä peräytin
käskyni -- änkytti hän -- samassa kuin isäni meni alas ja ne toiset
seurasivat häntä; minä menin itse tänne sitä estämään -- tottapa se
silloin jo oli tehtynä. Sitä en tahtonut; auttakoon Jumala! sitä en
tahtonut!

Artturi kääntyi pois eräälle insinöörille, joka samassa tuli ulos,
äkisti kysyen:

-- Noh, kuinka käypi?

-- Koneet eivät tottele, vastasi hän, hartioitaan tempastellen.
-- Emme vielä ole voineet keksiä mikä syynä on; räjähdystä ei ole
syyttämistä; se tapahtui koko tunnin aikaa myöhemmin ja itse rakennus
on aivan vahingoittumatoin. Vahinko on ihmiskäden tekemä; tottapa
aamulla tutkiessamme joku kohta jäi huomaamatta. Jos ei saada koneita
käymään niin suorin tie syvyyteen on salvattuna ja ne onnettomat
siellä alhaalla välttämättömästi hukassa, purnumestari Hartonen ja ne
muut.

Näitä viimeisiä sanoja sanoessaan hän koroitti äänensä ja silmäili
Ollia, joka seisoi kalmankeltaisena ja liikkumattomana; siinä samassa
hän hypähti ja lähti yhtäkkiä kävelemään. Artturi astui hänen eteensä.

-- Minnekä?

-- Minun täytyy tuonne alas, ähkyi nuori päällysmies, -- minun täytyy
käydä avuksi. Päästäkää minua, herra Berkow! minun täytyy, kuulkaatte?

-- Te ette voi auttaa! sanoi Artturi katkerasti. -- Paljas
nyrkkivoima ei voi täällä mitään. Hävittää te voitte ja tehdä vaaran
kahta suuremmaksi, mutta asiain korjaamisen entiselleen saatte jättää
insinööreille. He yksin voivat tehdä avun mahdolliseksi, ja heitä ei
saa häiritä eikä estää työssänsä. Sulkekaa huone, herra tirehtööri,
niin ettei kukaan pääse sinne, ja te Wilpponen, tuokaa tänne ne kolme
vankia! Nehän tietävät mitä ovat turmelleet ja kentiesi osaavat
insinöörejä ohjata. Joutukaa!

Wilpponen totteli ja tirehtöörikin alkoi panna annettua käskyä
toimeen. Häntä ei siinä vastustettu. Joukko tiesi nyt, kuinka paljo
tässä rippui esimiehistä, ja totteli mielellään. Kaikki näkivät
todeksi Artturin sanat, mitkä hän kerran oli antanut vastaukseksi
heidän johtajansa uhkailevaan vaatimukseen: "Koettakaa tehdä sitä,
jos teiltä puuttuu se niin halpana pidetty kyky, joka suuntaa
kätenne, panee koneet käymään ja elähyttää työnteon!" Siellä oli
sadoittain käsiä, sadottain ihmisiä valmiina auttamaan eikä yksikään
kyennyt kättä nostamaan, ei yksikään kyennyt voimiaan yrittämään;
kaikki valta ja avun mahdollisuus oli hallussa niiden harvain, joiden
täytyi lainata neronsa avun hankkimiseksi tässäkin tilassa, missä
joukko johtajallensa ei muuta voinut kuin korkeintaan syöksähtää
varmaan kuolemaan. Nuo niin vihatut, niin usein soimatut virkamiehet!
Heissä nyt rippuivat kaikkein silmät, heidän ympärilleen kaikki
tunkeilivat, heti kun joku heistä tuli näkyviin; nyt olisi, maksoi
mitä maksoi, suojeltu heitä ja heidän töitään jos sitä olisi tarvittu.

Aika kului kulumistaan sydäntä särkevässä ja tuskallisessa
odotuksessa. Wilpponen oli jo aikoja sitte palannut kolmine
vankinensa, joita oli säilyssä pidetty asunhuoneuksen alakerrassa.
Ne tiesivät mitä oli tapahtunut; ne tulivat hengästyksissä
kiirehtien, ainoastaan seisomaan niinkuin kaikki muutkin neuvottomina
ja toivottomina ja mihinkään yritykseen kykenemättöminä. Mutta
eipä heitä enään tarvittukaan; vikapaikat koneissa olivat jo
löydetyt. Vika havaittiin vähäpätöiseksi ja voitavan pian korjata.
Esimiehensä johtamana ponnistivat insinöörit siinä tarkoituksessa
kaikki voimansa, samalla kuin ulkopuolellakin käytiin pelastuksen
hankkeisin ja sen toimeen panemiseen, jolla koettiin toiseltakin
puolen päästä purnuun. Vaara oli ikäänkuin yhdellä silmukalla
jälleen solminnut kurin ja järjestyksen purkautuneet siteet.
Kaikki tottelivat ja tottelivat pikemmin ja paremmin kuin koskaan
ennen työn lakkauttamista. Mutta enemmin kuin kukaan muu teki
isäntä työtä. Joka paikassa oli hänen silmänsä ja käskynsä; joka
paikassa ymmärsi hän puuttua työhön ja sitä elähyttää. Artturilla
oli vaan vähän taikka ei ensinkään sitä oppia ja kokemusta, mitä
tässä tarvittiin; nuori perillinen oli kasvatettu täydellisessä
tietämättömyydessä juuri siitä, mitä hänen välttämättömimmästi
tarvitsi ymmärtää; mutta hänellä oli yksi asia, jota ei suinkaan
käynyt oppiminen eikä kasvatuksen kautta saaminen: johtamisen kyky;
ja se oli tässä tarpeesen, juuri nyt, kun ainoalla tarmokkaalla
miehellä, yli-insinöörillä oli koneista siellä sisällä tekemistä,
ja kun tirehtööri, niinkuin muutkin puoli-pyörryksissä asianhaarain
pikaisesta muutoksesta, samoin kuin itse tapauksestakin, niin taitava
ja ymmärtäväinen kuin olikin, oli perin neuvottomaksi joutunut.
Se oli Artturi, joka sai hänen tointumaan, hän joka pikaisella
silmäyksellä asetti jokaisen paikalleen, ja pani kaiken hänen kykynsä
työhön ja toimeen; joka nerollaan innostutti kaikki ja vei kaikki
muassaan.

Jo viimein kuului raskas, vohottava ääni, jolla kone alkoi käydä;
sitte puhkauksia ja jäsäyksiä; alussa väliajoittain ja katkonaisesti,
sitte säännöllisesti ja tasan; laitos nousi ja laskeutui tavallisella
varmuudellaan ja tarkkuudellaan. Yli-insinööri lähestyi Artturia,
mutta kasvonsa eivät olleet vielä valistuneet.

-- Koneet ovat taas käymässä, sanoi hän vakaisesti, -- mutta pelkään
kovin aikaiseksi ja kovin myöhäiseksi mennä alas. Savu tunkee nyt
ylös täältäkin; enemmän ilmaa on sisään päästettävä ja me saamme
luvan odottaa.

-- Odottaako? kysyi Artturi malttamattomasti liikahtaen. -- Johan
olemme kokonaisen tunnin odottaneet ja onnettomain henki voi olla
joka hetki vaarassa. Luuletteko mahdolliseksi päästä tännemmäisen
purnun kautta?

Mahdollista tuo kyllä voi olla; näyttää niin kuin vaan olisi huurua,
mitä sieltä nousee; mutta joka sinne nyt jo tahtoo mennä, panee
henkensä alttiiksi. Sitä en uskaltaisi.

-- Entä minä! virkkoi Olli synkeällä mielen rohkaistuksella. Samassa
kuin kone rupesi käymään, oli hän tunkenut esille ja seisoi jo
tynnyrin ääressä.

-- Minä menen, sanoi hän vieläkin, mutta ei _yksi_ siellä riitä.
Minulla pitää olla apua. Kuka lähtee seuraan.

Ei kukaan vastannut; itsekukin näytti kauhistuvan lähtöä tuohon
höyryvään kitaan. He olivat nähneet, kuinka ne uskaliaat, jotka
olivat koettaneet toisista aukoista tunkea alas, olivat selälleen
keijahtaneet tahi silmilleen tupertuneet. Lauri makasi vielä
tainnoksissa siitä kokeesta, minkä väkevämpi toverinsa varsin
vaaratta oli kestänyt, mutta seurata tätä toveria matkalle, josta
oli miltei mahdotonta palata takaisin, siihen ei ollut rohkeutta
kenelläkään.

-- Eikö kukaan? kysyi Olli, vähän odotettuaan. -- Hyvä! Niinpä menen
yksinäni! Antakaa käskyn!

-- Hän hypähti tynnyriin; mutta yhtäkkiä ilmaantui hieno valkoinen
käsi tynnyrin mustalle syrjälle ja heleä ääni sanoi uskaliaasti:

-- Odottakaa Hartonen! minä lähden mukaan.

Kauhistuksen huuto kaikilta tehtaan herroilta kuului tämän päätöksen
johdosta; joka haaralta koetettiin väkevästi asiata estää. Taivaan
tähden herra Berkow! te menetätte henkenne! Ette voi siellä mitään
tehdä -- kuului kaikkialta, tuskalliset pelvon äänet.

Artturi oikaisi suoraksi, isäntämiehen ja hallitsijan täysi
itsetietoisuus loisti hänen kasvoistaan.

-- En ota sitä tehdäkseni avun vaan esimerkin vuoksi. Jos menen
alas, niin kaikki tulevat jälessä. Hankkikaa te täällä ylhäällä
pelastusvoimia, herra yli-insinööri; tirehtööri pitää huolen
järjestyksestä tuolla ulkona. Minä tällä hetkellä en voi muuta kuin
innostuttaa väestön rohkeutta ja sen tahdon tehdä.

-- Mutta ei yksinänne Hartosen seurassa, sanoi yli-insinööri, miltei
vetäen häntä takaisin. -- Varokaa itseänne, herra Berkow! Sama
matkahan tuo on ja sama matkakumppalikin, joka oli niin tuhontuottava
isällenne. Teillekin voi siellä alhaalla olla muitakin vaaroja kuin
nousevat höyryt.

Tämä oli ensi kerta, kun tämä syytös sinkautettiin julkisesti
kaikkein kuultavaksi, ja joskin ei kukaan rohjennut siihen yhdistyä,
niin kaikkein kasvot kuitenkin osoittivat, että olivat samaa
ajatusta. Olli seisoi vielä paikallaan, ääneti ja liikkumatta; hän
katsoi vaan vakaasti ja muualle vilkaisematta nuorta isäntäänsä
silmiin, ikäänkuin odottaen hänen suustaan vapauttamistaan tahi
tuomiotansa.

Artturin silmät kohtasivat hänen silmiänsä -- ainoastaan sekunnin
aika ja hän irrotti itsensä niistä väkevistä käsistä, mitkä häntä
pidättivät.

-- Tuonne syvyyteen hukkuu enemmän kuin sata ihmistä ellemme tule
avuksi, ja silloin ei yksikään käsi liiku muuta kuin pelastamista
varten. Antakaa käskyn! Lyökäämme kättä, Hartonen, teidän pitää
auttaa minua.

Vavahdellen ojensi Olli kätensä antaaksensa anottua apua. Samassa
seisoi jo Artturikin hänen vieressään.

-- Kun onnellisesti olemme päässeet purnun pohjalle, niin lähettäkää
sinne miehiä niin monta kuin haluttaa ja voipi päästä. Hyvästi!

-- Hyvästi! toisti Olli matalan-koleasti, mutta yhtä vakavasti.
Tämä jäähyvästi kuului kamalalta, miltei aaveentapaiselta, tuosta
syvyydestä, joka nyt vastaanotti nämä miehet. Kone alkoi käydä ja
tynnyri vajosi verkalleen. Aukon suulla seisojat näkivät vaan, miten
nuori isäntä, huimastuneena oudosta menosta ja onneksi vaan ohuesta
nousevasta savusta huumahtuen, hoipahti, ja miten Hartonen äkisti
loi kätensä hänen vyötäisilleen ja voimakkaasti tuki häntä -- sitte
molemmat katosivat pimeään syvyyteen.

Artturi oli oikeassa; esimerkkinsä teki lopun epäilyksistä, missä
Ollin esimerkki jäi tehottomaksi. Totuttu kuin oltiin, näkemään
päällysmies Hartosen paljoa vähemmästä syystä hurjamaisesti panevan
henkensä alttiiksi ja aina vahingotta pääsevän vaarasta, niin oli
jo aikoja sitte tovereissa syntynyt arvelu siitä, ettei mikään
vaara häntä tapaisikaan. Hänpä oli, joka oli tehnyt kulku-aukon
pääsemättömäksi, joka koneita turmelemalla oli viivyttänyt tunnin
aikaa, isänsä oli alhaalla muiden parissa -- kentiesi surman omana
samasta syystä -- siispä oli luonnollista, että hän viipymättä
syöksähtäisi uhkaan, johon ei kukaan tahtonut käydä osalliseksi.
Mutta kun isäntä itse antoi tuommoisen esimerkin, hän tuo ylhäinen
mies, joka ei koskaan käynnyt purnuissaan, silloinkaan kuin ne olivat
olleet verrattain luotettavat, ja nyt lähti niihin, kun turmio
uhkasi jokaista -- kun hän meni edellä, silloin menivät kaikki
muutkin samaa tietä. Jotka häntä likinnä seurasivat, olivat ne kolme
vuorityömiestä, jotka aamulla olivat koneille vahinkoa tehneet ja
nyt erään insinöörin johdolla lähtivät purnuun. Sitten tuli yhä
enempi ja enempi uusia auttajia, ja tässä ei tarvittu rukouksia eikä
kehoituksia. Yli-insinöörin täytyi ennen pitkää käskeä pois tarjolle
tulijat, koska väestöä ainoastaan osaksi voitiin pelastustyöhön
käyttää.

Tunnit kuluivat kulumistaan; aurinko oli aikoja sitte ennättänyt
puolipäivän korkeudelle, aikoja sitte jättänyt sen, ja vielä
taisteli siellä maanpovessa ihmisnero ja ihmistahto raivoavia
elementtejä vastaan, temmatakseen niiltä niiden uhria. Se oli
taistelu hirvittävämpi kuin mikään päivänvalossa taisteltu; joka
kämmenen leveys oli valloitettava, joka askel kuoleman vaaralla
astuttava, jos mieli päästä eteenpäin; mutta eteenpäin yhtähyvin
tungettiin, ja näyttipä niinkuin nämä suunnattomat ponnistukset
tulisivat palkituiksi paremmin kuin voitiin odottaakaan. Jo tiettiin
missä onnettomat olivat, toivottiinpa voivansa heidät pelastaakin,
sillä he vielä elivät, ainakin osa heistä. Onnellinen sattumus,
kaksi löydettyä tulisoittoa, jotka äkillisessä paossa oli kadotettu
tahi viskattu pois, johtivat pelastajia oikealle jälelle. Räjähdys
näytti ainoastaan osaksi koskeneen ylempiin purnuihin, ja näyttivät
aikanaan paenneen erääsen turvallisempaan syrjäkäytävään, johon savu
ei päässyt, mutta johon alasromahtaneet kallion lohkareet olivat
heidät haudanneet ja niin estäneet heidät ulos pääsemästä. Nyt oli
pyrittävä heidän luoksensa semmoista tietä, jossa pelastajain ainakin
kävi hengittäminen, ja tätä varten pikaisesti mutta varuisasti tehdyn
pelastus-tuuman toimeenpanemiseksi, nyt kaikki voimat ponnistettiin.

-- Vaikka koko maapiiri olisi heidän päällänsä, niin meidän sittekin
täytyy heidän luoksensa! oli Olli huudahtanut, kun ensimäinen vihi
oli saatu, ja tästä oli tullut tunnus-sana, jota itsekukin tykönään
kertoi. Eikä ollutkaan yhtään, joka olisi laiminlyönyt vaarallisen
velvollisuutensa, minne ikänä hän asetettiin, ja kuitenkin oli monta,
joissa voimat eivät pysyneetkään tahdon rinnalla, monta, jotka
vaipuneina ja puoleksi huumahtuneina olivat takaisin lähetettävät ja
joiden sijaan uusia auttajia oli otettava, ellei tahdottu enentää
uhrien lukumäärää. Oli vaan kaksi, joita ei mikään haitannut, ei
mikään väsyttänyt: Olli Hartonen rautaisella ruumiillaan ja Artturi
Berkow rautaisella tahdollaan, joka nyt antoi tälle hennolle ja
hienotekoiselle miehelle teräksiset hermot ja sai hänen kestämään
olopaikan ja vaarat, joihin moni vahvempi menehtyy. Nämä molemmat
kestivät; rinnatusten tunkivat he eteenpäin, yhä vaan eteenpäin,
aina ensimmäisinä. Missä Ollin jättiläis-voimat tekivät uskottomia
ja voittivat esteitä, jotka näyttivät miltei mahdottomilta
ihmisvoimille, siellä oli siinä kyllä että "herra itse" oli
etukynnessä, että hän ainoastaan oli siellä.

Ei hän juuri paljon muuta siellä voinut, kuin rohkaista työmiehiä
heidän yrityksissään, mutta sillä hän saikin kyllin toimitetuksi,
enemmän kuin hänen kätensä olisivat aikaan saaneet. Jo kolmasti oli
hänen kokeneempi kumppalinsa temmannut hänen takaisin, kun hän,
outo purnun vaaroihin ollen, kovin varomattomasti antoi itsensä
niiden alttiiksi; monta kertaa olivat insinöörit jo pyytäneet häntä
palaamaan pois, nyt, kun oli tarpeeksi asti apuväkeä ja tarpeeksi
asti työn johtajia. Mutta hän tiesi, kuinka paljo siitä rippui,
että hän viipyi näiden ihmisten keskellä, jotka olivat kapinasta ja
melskeestä pelastustyöhön rientäneet. Kaikki he silmäilivät isäntänsä
puoleen, joka, aina siitä asti kun hän oli itsenäisyyteen toipunut,
oli ollut heitä vastaan ja joka tänä päivänä ensi kerran oli heidän
myötänsä hädässä ja hengen-vaarassa, joka halvimman työmiehen tavalla
pani hengensä alttiiksi ja samoinkuin he oli jättänyt nuoren vaimonsa
sinne ylös surun ja huolten valtoin. Nämä yhteisen työn ja yhteisen
vaaran hetket saivat heidät viimein Berkowin pojalle ja perilliselle
antamaan, mitä niin kauan ja niin uppiniskaisesti olivat häneltä
kieltäneet: -- luottamuksensa. Sinne alas, kallion syvyyteen,
haudattiin vanha viha, vanha eripuraisuus; siellä taistelu päättyi.
Artturi tiesi, että tämä hänen olonsa kaivoksessa oli enempi kuin
paljas uhka-yritys, minkä kuka muu hyvänsä hänen sijassaan olisi
voinut tehdä; hän tiesi että hän tällä kestäväisyydellään taisteli
itselleen ja vuorikaivoksilleen tulevaisuuden, ja tämän vuoksi jätti
hän Eugenian sinne ylös yksinään mielihaikeuksiinsa.

Näin tehtiin yhä edelleen työtä väsymättömällä innolla; hiljakseen,
askel askeleelta, tosin päästiin eteenpäin mutta eteenpäin ainakin
päästiin, ja syvyyden kamalat vallat viimein nöyristyivät ihmisen
tahdolle, joka oli raivannut itselleen tien veljiensä luokse siellä
alhaalla. Auringon siellä maan päällä laskeissa tie oli löydettynä;
silloin tuotiin pelastetut päivän valoon, tosin haavoittuneina,
puolitupehtuneina, kauhusta ja kuolonhädästä pyörryksissä, mutta
kuitenkin hengissä, niiden muassa tulivat niinikään näännyksiin asti
väsyneet pelastajat. Ne kaksi jotka olivat olleet tässä rohkeassa
yrityksessä ensimäiset, Berkow ja Hartonen, ne olivat viimeiset
palaamaankin, ne eivät peräytyneet ennenkuin kaikki olivat pelastetut.

-- En tiedä mitä se merkitsee, että herra ja Hartonen vielä viipyvät
siellä alhaalla, sanoi levottomasti yli-insinööri ympärillä
seisoville ammattiveljilleen. He olivat jo ulosmentävän luona, kun
viimeiset lähtivät ylös, ja Hartonen tuntee siksi vaarat kaivoksissa,
ettei viivy silmänräpäystäkään kauemmin kuin välttämättömyys vaatii.
Vielä odottaa tynnyri siellä alhaalla; eivät he anna merkkiä eivätkä
vastaa meidän merkkeihimme -- mitä tämä merkitsee?

-- Kunhan ei joku onnettomuus olisi juuri viime hetkellä tapahtunut;
virkkoi Wilpponen siihen levottomasti. -- Kuulin jonkun kummallisen
äänen sieltä alhaalta, juuri kun viimeiset tulivat ylös. Matka
on pitkä ja koneet jyskäävät niin kovasti, ettei sitä käy
selvästi eroittaminen, mutta koko vuori on tärähtänyt -- entä jos
jälki-lohkeama on tapahtunut!

-- Voi herran nimessä, siinä voitte olla oikeassa! sanoi
yli-insinööri. Antakaa vielä kaikesta voimasta merkki! Jos ei siihen
vastata, meidän _täytyy_ mennä katsomaan, mitä siellä tapahtuu.

Mutta ennenkuin hän tahi kukaan muu ennätti panna tätä käskyä
toimeen, annettiin alhaalta kiivas merkki nousemiseen. Ylhäällä
olevat hengittivät taas helpommin katsellen kaivoksen aukkoon, jossa
vähän aikaa odotettua, tynnyri tulikin näkyviin. Kasvot hiessä
ja pölyssä ponnistuttavasta työstä, vaatteet rikki kuluneina ja
repaleina, seisoi Olli siinä, ja otsastaan ja ohimoistaan virtasi
verta. Samoin kuin alasmennessä olivat hänen kätensä nytkin nuoren
isännän ympärille kääräistyinä mutta tällä kertaa ei hän tukenut
horjuvaa ainoastaan. Artturin pää nojasi kalmankarvaisena ja
ummessa silmin hänen olkapäälleen ja ruumis lepäsi liikkumatonna ja
hengetönnä hänen käsivarsillaan, jotka viimeiset voimansa ponnistaen,
pitivät häntä pystyssä.

Kauhistuksen huuto kuului joka kulmalta. Tuskin jaksettiin siksi
odottaa kuin kone oli seisahtunut. Enempi kuin kaksikymmentä kättä
kurottui pyörtynyttä vastaanottamaan ja kantamaan häntä hänen
puolisonsa luokse, joka samoin kuin muutkin, ei ollut lähtenyt
paikalta pois. Kaikki tunkeilivat nyt näiden molempain ympärille
Apua, lääkäriä huudettiin, ja yleisessä häiriössä ei kukaan huolinut
Ollista, joka omituisella hitaisuudella ja huolettomuudella oli
antanut heidän ottaa tuon kuorman sylistään. Ei hän nyt hypännytkään
tynnyristä tavallisella ripeydellään ja jäntevyydellään; verkalleen
ja vaivoin astui hän ulos, ja hänen täytyi kahdesti tarttua vitjoihin
käsiksi ettei kaatuisi. Eikä hän nytkään mitään ääntänyt, mutta
hampaansa oli hän purrut yhteen ja veri virtasi yhä kiivaammin,
vaikka paksulta sorakerrokselta ei käynyt näkeminen, että hänen
kasvonsa olivat yhtä kalvakat kuin Artturinkin. Horjuen pääsi hän
vielä muutamia askelia eteenpäin, sen miesjoukon luokse joka tunkeili
Artturin ympärillä; sinne pysähtyi hän yhtäkkiä ja tarttui molemmin
käsin ja viimeisistä voimistaan muutamaan rakennuksen pylvääseen
kiini, sen varassa pystyssä pysyäkseen.

-- Älkää hätäilkö, rouvaseni; se on vaan pyörtymystä, sanoi lääkäri,
joka kaiken ajan oli hoidellut onnettomuuteen yhtyneitä ja hetikohta
oli rientänyt tänne. -- Hän ei ole mitenkään vahingoittunut, sen
mukaan kuin voin nähdä; hän kyllä tointuu kohta.

Eugenia ei kuullellut tätä puhetta; hän näki ainoastaan nuo kalpeat
kasvot ja ummistuneet silmät, ainoastaan tuon pitkänään makaavan
ruumiin, jossa ei näkynyt vähintäkään merkkiä että siinä henki olisi.
Oli ollut hetki semmoinenkin, jolloin nuori rouva, äsken naituna,
vieraan käden avulla vaarasta temmattuna ja puolisonsa kohtalosta
vielä tietämätönnä huoleti ja kylmästi oli sanonut pelastajalleen:
"katsokaa miten Berkowin on". Mitä huolimattomuus ja ylenkatse
silloin oli rikkonut, sen nyt sovitti, jopa enemminkin kuin sovitti
näiden viimeisten tuntien tuska, joina hän oli saanut kokea, miltä se
tuntuu kun vapistaan rakastetun kuoleman pelvosta, voimatta auttaa,
saamatta edes olla häntä likelläkään. Nyt ei hän lähettänyt ketään
toista häntä katsomaan; nyt oli hän itse polvillaan sanomattomissa
tuskissa, huutaen, kuten kukin muu rakastava vaimo, puolisotaan
nimeltä.

-- Artturi!

Tämä huudahus oli mitä kiihkoisimman rakkauden ja korkeimman
epätoivon huudahus; sen kuultua nuori päällysmies, joka vielä nojasi
pilaria vasten, vielä vienosti vavahti ja oikaisi itsensä. Vielä
kerran kääntyivät hänen tumman siniset silmänsä näiden molempain
puoleen, mutta niissä ei ollutkaan enään vanhaa ynseyttä eikä entistä
vihaa, niissä oli ainoastaan äänetön, mutta syvä mielihaikeus; sitte
pimittyivät hänen silmänsä, käsi kohosi, ei verta vuotavalle otsalle,
vaan sydämen kohdalle, jossa hän kumminkaan ei ollut nähtävästi
haavoitettu, mutta hän likisti sen niin kovasti sitä vasten, kuin jos
kovin tuska juuri siellä raivoaisi, ja samassa kun Artturi puolisonsa
sylissä loi silmänsä auki, kaatui Olli heidän takanaan kentälle. -- --

Vaikka jo viimeisetkin olivat kaivoksesta tulleet, vallitsi yhtähyvin
äänettömyys ja alakuloisuus väkijoukossa. Ei riemuhuutoja, ei ilon
osoituksia näkynyt ei kuulunut; haavoittuneiden läsnä-olo ei niitä
sallinut. Ei tietty vielä kutka heistä tulisivat henkiin jäämään,
vai olisiko kuolema vaativa jälleen ne häneltä niin vaivaloisesti
temmatut uhrit.

Nuori isäntä oli vironnut voivuksistaan pikemmin kuin oli odotettu.
Kovasti tärähtäneen vuoren sisällä olikin jälkilohkeama tapahtunut,
joka viimeisellä silmänräpäyksellä oli tavannut Artturin ja hänen
kumppalinsa, mutta kummasti kyllä ei ollut Artturi siitä saanut
mitään vahinkoa; hän seisoi jo taas pystyssä vaikka vielä voimatonna
ja kalpeana puolisonsa käden nojassa, kokien pitää ajatuksiaan koossa
vastatakseen Eugenian hätäisiin kysymyksiin.

-- Olimme juuri kaivoksen suulla sanoi hän; Hartonen oli muutamia
askelia edellä ja siis jo suojassa; hän silloin havaitsi jonkin
vaaraa ennustavan merkin. Minä näin hänen yhtäkkiä hyökäävän takaisin
minua kädestä kiini ottamaan, mutta se oli jo myöhäistä; kaikki
paikat ympärillämme ja päällämme liikahtelivat. Sen vaan tunsin,
kuinka hän riuhtaisi minun kumoon ja heittäysi päälleni, kuinka hän
ruumiillaan suojasi minua putoavilta lohkareilta -- ja niin menin
tainnoksiin.

Eugenia ei antanut vastausta; hän oli äärettömästi peljännyt Hartosen
likisyyttä aina siitä hetkestä asti kun oli saanut tietää, että
Artturi hänen kanssansa oli lähtenyt tuolle vaaralliselle retkelle,
ja nyt sai hän kiittää ainoastaan hänen läsnä-oloaan, että vielä sai
sulkea puolisonsa hengissä ja pelastettuna syliinsä.

Yli-insinööri läheni heitä; kasvonsa olivat hyvin vakaiset ja äänensä
tavallista järeämpi, kun sanoi: lääkäri sanoo, että kaikki voivat
pelastua paitsi yksi; Hartosta ei käy pelastaminen -- hänestä on
loppu tullut. Mitä hän tänäpänä kaivoksessa on toimeen saattanut,
on ollut liian paljo hänenkin jättiläis-luonteelleen, ja haavat
ovat niistä lopun tehneet. Miten hänen lienee ollut mahdollista
noiden vaikeiden haavain kanssa ensin itse kömpiä sorasta ylös ja
sitte saada teidät siitä autetuksi, nostaa teidät tynnyriin ja tukea
teitä kunnes pääsitte tänne ylös, on perin mahdotonta käsittää, eikä
olisikaan se kellekään muulle kuin hänelle ollut mahdollista. Hän on
sen tehnyt, mutta siinä on häneltä henkikin mennyt.

Artturi katsahti puolisonsa puoleen; heidän silmänsä kohtasivat ja
ymmärsivät toisensa. Niin voivuksissa kuin oli, ponnisti Artturi
voimansa, otti Eugeniaa kädestä ja vei hänen kanssansa paikalle,
missä onnettomuuden kärsineet saivat paraan hoidon ja avun. Yksi
vaan, se viimeinen, oli viety syrjäpaikkaan. Olli makasi pitkänään
kentällä; isänsä ei ollut vielä toipunut eikä siis tiennyt mitään
pojan kohtalosta, mutta Ollin ympärillä ei ollut ainoastaan vieraita
holhojia; vierellään oli nuori tyttö polvillaan, joka piti kuolevan
kättä sylissään ja silmäili häntä sanomattomalla mielikarvaudella,
huolimatta kihlatustaan, joka ystävän kylmenevää kättä pidellen,
seisoi häntä vastakkain. Olli ei nähnyt heitä, kenties ei tiennytkään
kummankaan läsnä-olosta; silmänsä tuijottivat suurina ja kankeina
leimuavaa iltataivasta, vajoavaa aurinkoa kohti, ikäänkuin vielä
ilmaistakseen yhden säteen tuota iankaikkista valoa ja viedäkseen sen
muassaan siihen pitkään, synkeään yöhön.

Artturi oli kysynyt jotakin läsnä olevalta lääkäriltä; tämä vastasi
vaan vienosti päätä pudistaen -- nuori isäntä ei tarvinnut enempää
tietää. Päästäen vaimonsa käden kuiskasi hän hänelle muutamia sanoja
korvaan ja syrjäytyi, jolla aikaa Eugenia kallistui Ollin puoleen ja
mainitsi häntä nimeltä.

Vielä kerran kävi elämän vävähys kuoleman synkeydestä; elämän koko
hehku ja kiihko yhdistyi vielä kerran siihen silmäykseen, minkä Olli
nyt täydellä tunnolla loi nuorta rouvaa kohti, jonka huulet hiljaa ja
hätäisesti kysyivät: -- Oletteko pahoin haavoittunut, Hartonen?

Ollin kasvot vavahtivat vieläkin kerran; ääni oli tohuinen,
katkonainen, mutta levollinen, hänen vastatessaan:

-- Mitä minusta huolitte? Onhan teillä hän jälleen. Mitä varten
minä vielä eläisin? Olenhan jo sanonut teille: hän taikka minä! --
Toisin kyllä silloin ajattelin, mutta kuitenkin se oli tämä ajatus,
joka lennähti päähäni kallion alas romahtaessa. -- Silloin ajattelin
teitä ja itkuanne ja valitustanne, -- ja muistakaapa, kuinka hän
ojensi minulle kätensä täällä ylhäällä, kun ei kukaan tahtonut siihen
ruveta, -- ja silloin heittäysin hänen päällensä.

Hän vaipui takaisin; leimahtanut kipinä sammui äkisti ponnistuttavan
puhumisen jälkeen, mutta tämä hurjasti hohkuva elo menehtyi
kuolemassa hiljaisesti, taistelutta ja tuskatta. Tämä mies, jonka
koko elämä oli ollut vihaa ja taistelua niitä vastaan, jotka sallimus
oli asettanut häntä ylemmä, oli nyt sen hengen pelastamisessa,
jota oli vihannut, saanut loppunsa. Toteutunut oli aavistus, mikä
eilispäivänä oli noussut hänessä hulisevan veden partaalla; se
oli vuoren syvyydestä saattanut kuolonsanoman uhrille. Ei hän
enään tarvinnut silmäillä tuonnemma tuota "huomispäivää", joka
oli niin syvälle häneltä kätkeytynyt: kaikesta oli hänelle tämän
"huomispäivän" kanssa tullut loppu -- loppu kaikesta!

Tuolta maantieltä kuului marssivan joukon tahdilliset askelet, ynnä
komentosanoja ja aseiden kalsketta. Se oli se kaupungista anottu
apu, joka tuli. Jo tehtaasen tullessaan oli komentava upseeri saanut
kuulla, mitä oli tapahtunut; hän antoi väkensä seisahtua maantielle,
ja tuli itse ainoastaan muutamain miesten kanssa onnettomuuden
paikalle, jossa pyysi saada isäntää puhutella. Artturi meni häntä
vastaanottamaan.

-- Kiitän teitä, hyvät herrat, sanoi hän tyynellä vakaisuudella,
mutta myöhästyneet olette; en enään tarvitse apuanne väkeäni vastaan.
Kymmenen tuntia yhteisesti taistellessamme, väkeämme kuolemasta
pelastaaksemme, olemme tehneet rauhan -- kuten toivon, iäksi päiväksi!

       *       *       *       *       *

Vuosia oli kulunut; taas oli kesä, taas peitti päivänpaiste ja
kesäinen loisto vuoret ja laksot ja Berkowin tehtaat, joissa
liikuttiin yhtä ripeästi ja vankasti, mutta vapaammasti kuin
koskaan ennen. Vapauden ja onnellisuuden henki puhalteli nyt näissä
tehtaissa; ne eivät olleet mitenkään pienenneet suunnattomasta
suuruudestaan ja olivat jälleen saaneet kaikki, mitä niiltä kerta
puuttui. Tosin ei ollut se tapahtunut viikoissa tahi kuukausissa,
siihen oli mennyt vuosia, ja vuodet, jotka likinnä seurasivat sitä
suurta tapausta, olivat olleet sangen vaivaloiset. Kun työhön siihen
aikaan jälleen ryhdyttiin tehtaissa, painoi vielä raskas takka nuoren
isännän hartioita, joka kyllä oli tehnyt rauhan väkensä kanssa,
mutta yhtähyvin seisoi häviönsä partaalla. Vaaran aika oli kyllä
jo mennyt, jolloin täytyi omalla rohkeudella ja omilla uhrauksilla
astua kapinallisen väestön väkinäisyyksiä vastaan; mutta sen sijaan
tuli toinen aika, huoliensa vaivaloisen työn aika, miltei toivoton
taistelu suhteiden voimaa vastaan, taistelu, joka oli Artturin maahan
sykertää. Mutta hän oli edellisessä taistelussa tullut tuntemaan
voimansa; hän ymmärsi käyttää niitä jälkimäisessä. Enemmän kuin
vuoden ajan oli oltu epäilyksissä siitä, voitaisiinko tehtaita
pitää käymässä ja isännälle säilyttää, ja vielä ensimäisestä ja
vaikeimmasta pulasta päästyäkin oli kyllin vaaroja ja vahinkoja,
joita oli vastustaminen. Jo vanhemman herra Berkowin viimeisellä
elämän ajalla oli hänen asemaansa ja varakkuuttansa kolautelleet
rohkeat keinottelemiset ja ylimieliset tuhlaukset, mutta erinomattain
hänen tunnottomat, ainoastaan hetken voittoa tarkoittavat
yrityksensä, joiden kovat seuraukset viimein poikaa kohtasivat.
Tehtaiden seisominen, jota kesti lähes kuukauden, onnettomuus
kaivoksessa, jonka korjaaminen vaati melkoisia summia, uhkasivat
perin hävittää sen, mikä jo oli puoleksi menetettynä. Useammin
kuin kerran näytti mahdottomalta saada pitää tehtaita; useammin
kuin kerran näytti Artturille mahdottomalta lääkitä isän ajalta
johtuneita ja etenkin viime taistelun lyömiä vammoja; mutta Artturin
luonne, joka niin myöhään oli eloon vironnut, vahvistui ja kehittyi
täydellisesti lakkaamatta ponnistuttavan toimellisuuden koulussa.

Kaikki oli rappiolla ja siihen paikkaan kukistumallaan, kun nuori
isäntä oli ryhtynyt siihen vaikeaan työhön, että järjestäisi
nämä sekasortoiset tehtävät ja täyttäisi kaikki kontrahdit ja
velkasitoumukset, sekä panisi uuden järjestyksen käymään; mutta hän
oli saanut luottamuksen itseensä; hänellä oli vierellään puolisonsa,
ja tälle ja hänelle itselleen oli tulevaisuus voitettava. Tämä
ajatus antoi hänelle uskallusta, missä muut kentiesi hätäyneinä
ja toivottomina olisivat peräytyneet; se piti häntä pystyssä, kun
työt toisinaan näyttivät tahtovan käydä yli hänen voimainsa ja sepä
vihdoin tuotti hänelle voiton. Nyt oli kestetty kaikki sen kovan
tapauksen seuraukset ja onni oli palannut kaikkiin yrityksiin,
mitkä olivat Berkowin nimeen yhdistettyinä, mutta tämä nimi oli nyt
myöskin puhdistanut itsensä kaikesta, mitä halpamaista siihen muinoin
oli ryhtyneenä ollut; se oli nyt puhdas ja kunnioitettu maailman
edessä. Tehtaat suunnattomasti laajennettuina ja suurenmoisille
malmihakkuuneinsa olivat nyt lujemmin ja vakaammin perustetut
kuin koskaan ennen, ja samalla karttuivat isännän varatkin. Tämä
rikkaus, joka kerta oli käydä niin turmiolliseksi nuorelle pilatulle
perilliselle ja osaksi jo oli turmiollinen ollutkin siten, että onni
oli laskenut sen hänen jalkainsa eteen ilman mitään vaivaa hänen
puoleltaan ja juuri sen tähden saattanut hänen ylenkatseellisella
haluttomuudella sitä pitelemään, tämä rikkaus, jonka hänen täytyi
vuosikautisilla taisteluilla jälleen voittaa ja joka hänen käsissään
tuli siunaukseksi monelle, oli nyt hänenkin silmissään saanut toisen
arvon.

Oli puolenpäivän aika, kun tirehtööri ja yli-insinööri eräänä päivänä
vaelsivat verstaista kotiinsa. Tosin olivat he kumpikin näinä vuosina
vanhenneet, mutta muuttuneet eivät olleet. Toinen oli säilyttänyt
sävyisän, toinen ivallisen laatunsa, joka nyt juuri taas huomattiin
hänen äänessään, hänen pitkittäessään jo aijettua kanssapuhetta.

-- Parooni Windeg on taas vanhimmalla pojalla ilmoituttanut
tänne tulonsa. Näyttää siltä kuin nyt hiukkaisen ylpeiltäisiin
sukulaisuudesta, jota alussa vaan suurimmalla vastenmielisyydellä
tahdottiin tunnustaa. Sittenkuin hankkeemme ja laitoksemme ovat
saavuttaneet niin erinomaisesti hyvittävän huomion hallituksen
puolelta ja siis ylhäisemmissä seuroissa ollaan niihin mieltyneinä,
ovat tehtaat saaneet enemmän arvoa vanhan ylimyksenkin silmissä.
Hänen vävynsä oli tehnyt saman jo aikoja ennen, ja minun mielestäni
hän ei ensinkään sovi asetettavaksi Windegin herrasväen rinnalle.
Koko Rabenauen sukukartanon kunnia ja kirkkaus ei vedä puoliakaan
vertoja Berkowin tiloille ja niiden isännän mahtavuudelle. Parooni
näkee nyt, että hän tiloineen hupenee joukon sekaan, jota vastoin me
olemme mahti maakunnassa, jota ei kukaan ole tunnustamatta.

-- Täälläpä saadaankin enemmän tehdyksi kuin missään muualla,
sanoi tirehtööri. -- Nythän käydään kaikilta kulmilta tutkimassa
laitoksiamme ja parannuksiamme, mutta sittekään ei ole vielä kukaan
tehnyt niiden mukaan.

-- Eipä kyllä; mutta jos näin saadaan pitkittää, niin meillä kohta
lienee se "ihmislempinen mallilaitos", jota herra Berkow vainaja niin
kiivaasti vastusti. Nyt Jumalan kiitos! -- yli-insinööri kohautti
tässä hyvin arvokkaasti päätänsä -- sen voimmekin tehdä! Nyt ei
haittaa meitä jos väkemme hyväksi käytämmekin summia, joita toisten
täytyy hätäisesti taskuunsa tukkia, eivätkä ne pikku-summia olekaan.
Eikä kuitenkaan ole kauan siitä kuin taistelimme, eikä varain eikä
mahtavuuden vaan suoraan sanoen tehtaiden pysyttämisen puolesta,
eikä sekään olisi meille onnistunut, ellei muutamia onnellisia
asianhaaroja ratkaisevalla hetkellä olisi meille avuksi tullut.

-- Ja ellei väkemme olisi käyttänyt itseään niin erinomaisesti
-- liitti siihen tirehtööri vakaisesti. -- Ei se ollut mikään
vähäpätöinen asia että pysyivät rauhallisina sillä aikaa kuin
häiriöistä ja härsytyksistä lähitienoissa ei tahtonut loppua
tullakaan. Onnettomuus kaivoksessa maksoi paljon rahaa juuri
semmoisella ajalla kun oli kipuli joka tuhannesta; mutta luulenpa,
ettei herra ole liikaa maksanut siitä, mitä hän väkensä luona
silloin voitti. Niitä tuskan ja vaaran hetkiä, joita hän vietti
heidän kanssansa siellä alhaalla pelastaakseen heidän kumppaleitaan,
ei ole kukaan unhottanut eikä olekaan unhotettava; semmoinen teko
liittää ihmiset toisiinsa elinkaudeksi. Aina siitä päivästä aikain
he uskoivat häntä, kun lupasi asettaa kaikki hyvinpäin, jos vaan
antoivat hänelle aikaa varoja hankkia; he odottivat rehellisesti ja
senpä tähden ei olekaan kumma, että hän nyt tekee enemmän kuin on
luvannutkaan.

-- Eipä vainen! virkkoi toinen siihen kuivasti, -- siihen nähden
saa hän aina vähän komeilla. Muuten on lysti nähdä, että sillä
välin, vastoin ihmislempisyyttä, asiat ovat niin loistavat kuin
tilinpäätöksemme osoittavat. Ne ovat paljoa edullisemmat kuin
vanhan hallituksen aikana, jota ei käynyt mistään erinomaisesta
ihmisrakkaudesta syyttäminen, ja yhtähyvin silloin kiskottiin
kaivoksista mitä kiskoa voitiin.

-- Te olette ja pysytte pilkkakirveenä! tiuskasi tirehtööri. Kyllä
tiedätte, että semmoiset syyt eivät vaikuta herra Berkowissa.

-- Ei, siihen on hän liiaksi ihannoitsija! arveli yli-insinööri,
suopeasti suvaitseva tuon muistutuksen. -- Onneksi hän kumminkaan
ei ole ihannoitsija enemmältä kuin käytäntöön sopii, ja hän on
käynyt siksi kovaa koulua että ymmärtää, että käytäntö on kaikkein
tämmöisten yritysten peruste ja ehto. Minä osaltani en ole
ihannoitsija ensinkään, sen kyllä tiedätte.

Tirehtööri naurahteli hiukan ilkipilaisesti.

-- Senpä kyllä kaikki tiedämme, mutta eikö sitä mitenkään kävisi
korjaaminen, jos niin perin ihannoitseva mies kuin Wilpponen tulisi
perheesenne? onhan se niin käymäisillään, ammatti veikkoseni?

Tirehtööri luuli tarkoittelemisellaan antaneen arvolliselle
ammattiveljilleen aika iskun, sillä tämä murti suutansa ja väänti
päätänsä, kiivaasti vastaten:

-- Ei sanaaka siitä! Sen saan kuulla kovin usein kotonani. Ja
sen piti sattua juuri minulle, joka en inhostu mitään niinkuin
haikailemista ja mielen kiihkoisuutta! Juuri minulle piti sallimuksen
valikoida vävyn, joka laatii värsyjä ja soittaa kitarria! Siitä
miehestä ei pääse, eikä kosimisestaan, eikä huokailemisestaan,
eikä Melania ota malttaaksensa. Mutta enpä ole vielä suostumustani
antanut, eikä ole niin vissi tulenko antamaankaan.

-- Noh, siitä asiasta annamme neiti Melanian pitää huolen! sanoi
tirehtööri nauraen. -- Hänellä on monessa kohti isänsä pää ja
hän ymmärtää panna tahtonsa täytäntöön. Saatanpa vakuuttaa,
että Wilpponen jo rehentelee voitostaan ja poistaa kaikki
onnentoivotukset, merkillisesti vastaten "ei vielä!" Nuorukaiset jo
tietänevät asiansa. Hyvästi, ystäväni! Tottapa minulle ensi kynteen
annatte tiedon tästä iloisesta perheellisestä tapauksesta?

Yli-insinööri meni sangen alakuloisen näköisenä portaita ylös
asuntoonsa, jossa tyttärensä jo tuli häntä vastaan. Neiti Melania
oli tänäpänä pelkkää herttaisuutta isäänsä kohtaan; hän sanoi häntä
tervetulleeksi, otti hänen hattunsa ja sormikkaansa, hyväili häntä
hetkisen aikaa ja katsoi tämän alun perästä soveliaaksi etsittää
erään rukouksen.

-- Isä, tuolla sisällä on joku, joka haluaa puhutella sinua hetikohta
ja tähdellisestä asiasta. Hän on siellä sisällä äitin tykönä. Saanko
tuoda hänen tänne!

-- En tahdo puhua kenenkään kanssa! morahti isä, joka jo aavisti
mitä tulossa oli; mutta nuori nainen ei ollut tästä kiellosta mitään
tietävinään. Hän puikahti likimmäiseen huoneesen, ja toi hetikohta
sisälle tuon "jonkun" kuiskaistuansa vielä muutamia rohkaisevia
sanoja sen korvaan.

Näyttipä sen olleen välttämätöntäkin, sillä herra Wilpponen,
hännystakkiin pukeutuneena, vaalea tukka huolellisesti jaettuna, koko
asu ja käytöstapa kuin virallisella kosijalla, seisoi nyt siinä,
niinkuin äkki-arvaamatta leijonan luolaan pudonneena. Varalle oli hän
valmistanut komean ja hyvin laaditun puheen tätä tähdellistä hetkeä
varten, mutta vihainen silmänluonne eikä ensinkään kehoittavainen
äänenlaatu, millä yli-insinööri kysyi mitä hän oikeastaan tahtoi,
saattivat hänen kokonaan aivunsa avaimet hukanneeksi.

-- Haluni ja toiveeni -- änkytti hän. -- Neiti Melanian rakkaudelta
kehoitettuna -- korkein onneni, saada sanoa häntä omakseni. --

-- Enkö arvannut! Se ihminen ei saata oikisuuntaan kosiakaan,
morisi yli-insinööri ajattelematta, että laatunsa millä hän kosijan
vastaanotti oli semmoinen, että se olisi voinut hämmentää kenenkä
hyvänsä, ja kun nuori mies siitä joutui yhä pahempaan hämiin ja yhä
pahemmin sekautui puheessaan, keskeytti hän hänen jyrkästi:

-- Noh vaiti jo! Mitä haluatte ja toivotte ei ole minulle salaisuus.
Te tahdotte minua apeksenne?

Wilpposta ei näyttänyt tämä välttämätön seuraus tulevasta
avioliitosta ollenkaan ihastuttavan.

-- Pyydän anteeksi -- muistutti hän kaihtivaisesti -- etunenässä
haluan neiti Melaniata vaimokseni.

-- Niinkö? Ja minun te otatte varsin väkinäisesti kaupantekijäksi?
kysyi kiivastunut appi pilkoillaan. -- Muuten enpä ymmärräkään kuinka
rohkenette tulla luokseni semmoisen kysymyksen kanssa. Olittehan
armolliseen rouvaan rakastuneet? Ettekö ole kirjoittaneet kokonaisia
paperinlevyjä värsyjä täyteen, hänen kunniakseen? Minkä tähden sitä
platoonista liekkiä ei enään kestäkään.

-- Oi hyvä Jumala, siitähän on jo monta vuotta? -- sanoi
Wilppos-raukka puollustuksekseen. Tietäähän Melania sen jo aikoja
sitte, ja sepä juuri olikin mikä ensin saatti meidät toisiimme
yhtymään. Rakkaus on kahtalainen herra yli-insinööri; toinen on
nuoruuden huikentelemista, joka etsii ihannettaan saavuttamattomissa,
toinen on pysyväinen tunne, joka vaan maan päällä löytää sen mikä sen
todella onnelliseksi saattaa.

-- Vai niin, ja sille toiselle, maalliselle, kotitekorakkaudelle
tyttäreni on hyvä kyllä. Menkää hiiteen! ärjäisi yli-insinööri.

-- Ette tahdo ymmärtää minua, muistutti siihen Wilpponen, syvästi
loukkautuneena mutta kuitenki jollakin mahtavuudella; hän tiesi
mikä voimallinen liittolainen hänellä oli vieremmäisessä huoneessa.
-- Melania ymmärtää minun; hän on jo antanut minulle kätensä ja
sydämensä --

-- Sepä komealta kuuluu, jupakoitsi vihastunut isä. Kun tyttäret
noin omin päinsä antavat pois kätensä ja sydämensä, niin tekisipä
mieleni tietää, mihinkä isiä tarvitaankaan. Wilpponen -- katsantonsa
ja äänensä lauhkenivat -- minä tahdon kohdella teitä oikeudella; te
olette viime vuosina vähän viisastuneet, vähän mutta ei tarpeeksi.
Värsyjen sepustusta esimerkiksi ette malta heittää. Panenpa vetoa,
että teillä nytkin on joku lauluruno lakkarissanne.

Hän vilkasi epäluuloisesti nuoren miehen povilakkarin puoleen, ja
Wilpponen punastui.

-- Sulhaisena lienen siihen oikeutettukin? muistutti hän ikäänkuin
hätäisesti kysäisten.

-- Olettepa niinkin, ja serenaateihin niinikään, -- niin niin,
tuleepa komea kesä! jupisi yli-insinööri tuskistuneena. -- Kuulkaapa,
Wilpponen jos en tietäisi, että Melanialla on minun luonteeni, niin
että hän tulee karkoittamaan teistä nuo romantiset houreet, niin
tekisin tenän, kerrassa tenän. Mutta luulen teidän tarvitsevan
järkevän vaimon ja ennen kaikkia ymmärtäväisen apen, joka aina
tuontuostakin korjaa päänne oikeaan suuntaan, ja koska en tästä
vähemmällä pääse, niin saatte molemmat osat.

Mihin määrään jälkimäinen toive lienee tuntunut herra Wilpposelle
niin erittäin kadehdittavalta, jääköön sanomatta, mutta edellisen
ihastuksissa hän unhotti kaiken ja riensi halaamaan uutta appeaan,
joka sen asian suoritti hyvin lyhyesti.

-- Se vaan, ettei mitään liikutuksia! sanoi hän jyrkästi. Niitä en
kärsi semmoisissa emme tarvitse viipyä. Tulkaa nyt kanssani Melanian
luokse! Te olette kahden kesken ja minun tietämättäni päättäneet
asian, mutta sen sanon teille, että jos joskus tapaan teidät runoa
sepustelemassa ja tyttäreni itkenein silmin, silloin -- Jumala teitä
armahtakoon! --

Sillä aikaa kuin yli-insinööri tällä tavoin taipui välttämättömään
kohtaloon, seisoivat Artturi Berkow ja Klaus von Windeg paltalla.
Tämä jälkimäinen, joka jo oli lausunut jäähyväiset sisarellensa,
odotti vaan ratsuhevostaan esiin talutettavaksi.

Se syvällinen ja suuri muutos, joka oli tapahtunut Artturissa, oli
nähtävänä hänen ulkonäössäänkin. Hän ei ollutkaan enään se hoikka
kalvakka nuorimies, jonka paras nuoruuden aika ja nuoruuden virkeys
oli perin hävitä pääkaupungin elämässä; hän oli nyt täydellisesti
esimiehen näköinen, joka ymmärsi pontevuudella johtaa suurenmoisia
yrityksiä. Viivoja, jotka tosin olivat piirtyneet hänen otsalleen ja
joita vuosikausien huolet ja työt olivat vielä syvemmälle uurtaneet,
ei kyllä nykyinen luotettavasti perustettu onnellinen elämä ollut
haihduttanut. Semmoiset jäljet eivät katoa, kerta tultuaan, mutta
ne eivät rumentaneetkaan tätä otsaa ja näitä kasvoja, jotka nyt
osoittivat lujuutta ja vakaista miehuutta. Klaus oli sama nuori
ylimielinen upseeri kuin ennenkin, verevät huulensa ja vilkkaat
silmänsä olivat säilyttäneet entisen vilkkautensa.

-- Ja minä vakuutan sinua, Artturi, sanoi hän intoisesti, että teet
isälleni väärin, jos luulet hänen vielä kantavan turhia luuloja
sinua vastaan. Soisinpa että olisit kuullut mitä hän hiljakkoin
vastasi vanhalle Waldsteini ruhtinaalle; tämän väittäessä, että
tehtaan-isäntäin tila nykyisten työmies-liikkeiden aikana ei olisi
kadehdittava. "_Minun_ vävyyni", sanoi isä painokkaasti, "-- se ei
sovellu, teidän korkeutenne. Hänen asemansa on ylen vakava, ja valta,
mikä hänellä on työmiesten yli, on rajaton, he liittyvät häneen
tosi intoisuudella -- ja ilman sitä vävyni pystyy menettelemään
missä eripuraisuudessa hyvänsä". Yhtähyvin hän ei vielä anna sinulle
anteeksi, että hylkäisit, aatelis-arvokirjan, eikä tyydy siihen, että
hänen tyttärensä poikaa mutkattomasti ja porvarillisesti nimitetään
Berkowiksi.

Artturi hymyili hiukan ilkullisesti.

-- Noh, minä ajattelen niin, että nimeään ei hän tarvitse hävetä, jos
kerta sitä kantavana astuu ulos maailmaan, ja paitsi sitä saatetaan
toivoa, että isäsi saa ilon nähdä ynnä hänen kanssansa pikku Windegin
vaurastuvan -- -- miten on, Klaus tuleeko kihlauksestasi mitään?

Nuori upseeri murti suutansa.

-- Totta kaiketi se ensi tilassa on tapahtuva -- sanoi hän vähän
pitkäveteisesti -- arvattavasti kun toiste tulemme Rabenaueen. Kreivi
Berningin tilat ovat rajatusten meidän tilaimme kanssa ja kreivitär
Alma täyttää keväällä kahdeksantoista vuotta. Isä arvelee, että
minun, suvun kannattajan ja sukukartanon tulevan isännän muka, olisi
aika todella ajatella naimista. Hän on velvoittanut minun tulevana
kesänä tekemään tarjoukseni kreivittärelle.

-- Velvoittanut? naurahti Artturi. -- Siis nait komennon mukaan?

-- No mitäs itse teit naidessasi? kysäisi Klaus vähän närkästyneenä.

-- Niinpä kyllä, sinä olet oikeassa. Mutta naimisemme olikin
poikkeus-seikka.

-- Eipä ensinkään, väitti Klaus samaan äänenlaatuun. Se on tavallista
meikäläisissä. Isä tahtoo, että kohta ja säätyni mukaan nain, eikä
hän suvaitse vastaan panna, paitsi kenties sinulta. Sinä olet
vaikuttanut hänessä semmoisen kunnioituksen kohtaasi, että hän, paha
kyllä, antaa itselleen kelvata kaikki mitä teet tahi tekemättä jätät.
Muuten minulla ei ole mitään sitä naimista vastaan, mutta olisinpa
vielä jonkun ajan ollut irtonaisena.

Berkow pudisti päätänsä.

Luulen, Klaus, että siinä asiassa teet oikein kun noudatat isäsi
tuumia. Sen mukaan kuin viime kerran Rabenauessa käydessäni voin
havaita, Alma Berning on herttainen tyttö, ja sinun on aika antaa
sukukartanon tulevan isännän astua enemmin näkyviin ja antaa nuorelle
vallattomalle luutnantille ero. Se on kyllä tehnyt monenmoisia
turhamaisia tekosia, se luutnantti.

-- Onpa kyllä! sanoi Klaus, luoden jurosti päänsä kenolleen. --
Ja hänen isänsä asettaa hänen herra lankonsa semmoisissa tiloissa
aina esikuvaksi, asettaapa niin ylenpaltisilla ylistyksillä että
tosiaankin kaikkea mieltymystäni puoleesi tarvitaan, etten oikein
perinpohjin inhostuisi siihen esikuvaan. Siitä juuri oikeastaan
johtuukin koko naimistuuma. Satuin kerta semmoisessa tilassa
sanomaan: "Menihän Artturi ennen maailmassa minua paljon pitemmälle;
vasta aviomiehenä hänestä on tullut niin ylen oivallinen", ja nyt
pisti isällä tuota pikaa päähän tehdä minusta yhtä oivallinen mies.
Mutta olkoonpa niin! Minulla oikeastaan ei ole Almaa vastaan mitään
sanomista, ja muuten aion ottaa sinun ja Eugenian esimerkikseni. Te
menitte avioliittoon aivan haluttomina, niinpä vihatenkin toisianne,
ja nythän siitä on tullut romaani, joka ei vielä tänäkään päivänä ole
päättynyt. Ehkäpä meidänkin onnistuu yhtä hyvästi.

Silminnähtävä pilkkanauru liikkui Artturin huulilla.

-- Sitä epäilen, Klaus rakas; et näytä sinä ensinkään olevan luotu
avioliitollista romaania varten, ja ennen kaikkea muista, ettei joka
nainen olekaan Eugenia.

-- Enkö arvannut, että saisin kuulla jotakin semmoista, sanoi nuori
parooni nauraen. -- Aivan samaa nuottia, kuin millä Eugenia aamulla
samasta asiasta, sanoi: "Ethän tahtonekaan verrata Artturia muihin
miehiin?" Sitäpä sopii sanoa lempi-viikkojen jatkumiseksi melkeän
pitkälle.

-- Täytyihän meidän aluksi olla ilman niittä, ja mitä laiminlyöty on,
sitä on tapa kokea sitä innokkaammin korjata. Etkö siis tosiaankaan
enään voi viipyä täällä?

-- Kotilupaani kestää vaan tähän iltaan asti. Sitä vartenhan
pää-asiallisesti tulinkin, että ilmoittaisin isän ja veljien tänne
tulon. Hyvästi Artturi!

Hän hyppäsi sillä aikaa esiin tuodun hevosen selkään, hyvästeli vielä
kerran, kättä pistäen, lankoansa ja karkuutti tiehensä. Artturi aikoi
juuri mennä sisään, kun eräs vanha vuorityömies astui paltalle ja
nosti hattua patroonille.

-- Oi, kas purnumestari Hartonen; sanoi Artturi ystävällisesti.
Tahdotteko puhutella minua?

Purnumestari läheni kunnioittavasti mutta kuitenkin tuttavan tavoin.

-- Tahtoisin, jos sallisitte, herra Berkow. Olin juuri ikään jollakin
asialla tuolla, ja näin teidän hyvästelevän nuorta paroonia, ja
silloin teki mieleni tulla hetikohta tänne kiittämään teitä, että
olette ollut niin hyvä ja tehnyt Laurin päällysmieheksi. Suuri ilo
syntyi siellä kotona.

-- Lauri on käyttänyt itsensä niin hyvästi näinä viimeisinä vuosina,
että ansaitsee sen paikan, ja hän sen tarvitseekin yhä enenevälle
perheelleen.

-- Kyllä hänellä oli tarpeeksi asti vaimolle ja lapsille; siitä olen
huolen pitänyt, vastasi purnumestari säveästi. -- Se oli viisaasti
ajateltu Martalta että pani ehdoksi, että hänen piti muuttaa kotiin
luokseni; niinpä en ole toki yksinään vanhoilla päivilläni ja minulla
on iloa heidän lapsistaan. Eihän minulla muuten olekaan mitään koko
avarassa maailmassa.

Vanhuksen muoto synkistyi näiden viimeisten sanan ohella ja silmät
vesittyivät. Artturi katseli häntä sääliväisyydellä.

-- Ettekö vielä voi sitä unohtaa Hartonen? Purnumestari pudisti
päätänsä.

-- En! en voi sitä, herra Berkow. Hän oli ainoa lapseni, ja vaikka
hän monesti teki minulle enemmän surua kun iloa ja viimein jäykällä
luonteellaan kävi mahdottomaksi minun ohjata -- niin en sittekään
ikänäni voi unhottaa Ollia. Mitä varten, hyvä Jumala, piti minun
vanhan miehen pelastua kaikkein muiden kanssa sitä näkemään! Hänen
kanssansahan kaikki iloni hautaan vajosi.

-- Niin teidän ei tule puhua, Hartonen, sanoi Artturi lempeästi
nuhdellen. Onhan teillä vielä hyvä tuki Martassa ja sen miehessä.

Vanhus huokaili.

-- Niin Martta! Ei hänkään voi sitä unhottaa, vaikka hänellä
on sekä mies että lapset ja päälliseksi hyvä mies. Vielä näen
monesti, miten hänen on. Kummallista on muutamain ihmisten laita,
herra Berkow; ne voivat tuottaa meille surua ja huolia, voivat
pakoittaa meitä sydämeen asti, ja yhtähyvin pidämme heistä, enemmin
kuin kunnollisimmista ja paraista, jotka eivät ole tuottaneet
meille yhtään ikävää hetkeä; heitä ei käy koskaan unhottaminen.
Semmoinen mies Olli oli. Mikä hän tovereilleen oli ennenkuin se
onneton taistelu alkoi, sitä ei ole yksikään ollut ei ennen eikä
-- sittemmin, ja vaikka hän ei vienyt heitä siunaukseen niin ei
kumminkaan yksikään heistä ole häntä unhottanut vielä tänäkään
päivänä.

Vanhus pyyhkäisi katkerat kyyneleet silmistään ja tarttui Berkowin
hiljaisella osan-ottavaisuudella ojennettuun käteen ja meni sitte
hiljaa tiehensä. Eugenia, joka viimeisten minuutien aikana oli tullut
ulos ovelle eikä ollut tahtonut häiritä kanssapuhetta, astui nyt
miehensä luokse.

-- Eikö Hartonen vieläkään voi rauhoittua? kysyi hän hiljaa. --
Enpä olis uskonut hänen olleen niin syvältä ja hartaasti poikaansa
kiintynyt.

-- Sen ymmärrän hyvin hyvästi, sanoi Artturi, katsoen poismenevän
Hartosen jälkeen, -- samoin kuin käsitän kumppalien rajattoman
mieltymyksen häneen. Sen miehen koko luonteessa oli jotakin toiseen
ihmiseen voimakkaasti vaikuttavaista. Koska _minä_ tunsin sen, minä,
joka hengen uhalla taistelin häntä vastaan, kuinka paljoa enemmin
sitten ne, jotka taistelivat hänen puolestaan. Mikä eikö siitä
Ollista olisi voinut tulla itselleen ja kumppaleilleen, jos hän
toisin olisi tehtävänsä käsittänyt kuin että vihamielisesti tahtoi
kukistaa kaiken järjestyksen.

Nuori rouva loi puoleksi nuhteellisen silmäyksen puolisonsa puoleen.

-- Meille hän kumminkin näytti, että taisi enemmän kuin vihata. Hän
oli vihollisesi, mutta kun jompikumpi oli pelastettava, silloin
pelasti hän sinun vaarasta ja syöksi itsensä kuolemaan.

Artturin muoto synkistyi; sen ajan muistiin johtuminen sen kaiketi
teki.

-- Minulla kyllä ei suinkaan ole oikeutta häntä syyttää, enkä ole
sitä tehnytkään siitä ajasta kuin hän minun surmasta tempaisi. Mutta
usko minua, Eugenia, semmoisen luonteen kanssa olisi täydellinen
sovinto ollut mahdoton. Se olisi alinomaa ollut haittana tehtaideni
menestykselle, häirinnyt rauhan väkeni kanssa ja alati otellut
herraudesta kanssani, ja välillämme oli jo tultu niin pitkälle ettei
käynyt päästää häntä aivan rankaisematta. Jollen minä olisi syyttänyt
häntä ja tuominnut, niin sen muut olisivat tehneet -- siitä sekä hän
että minä säästyi.

Eugenia kallisti päänsä puolison olkaa vasten. Se oli yhä edelleen
sama ihana, vaaleatukkainen pää, tumman sinisine silmineen: hän oli
vaan entistä verevämpi ja kukoistavampi.

Entisen kalpeuden ja kalseuden sijaan oli tullut mielen ilmaus, jonka
vaan onnellisuus voi antaa.

-- Se oli kova aika, Artturi, se joka seurasi tapaturmaa, -- sanoi
hän, äänen vienosti vapisten. Sinulla oli niin suuria vastuksia
voitettavina, että rohkeuteni monta kertaa oli lannistua, kun näin
otsasi yhä enemmin synkistyvän ja silmäsi yhä huolestuvan, ja minä
muuta en voinut kuin pysyä vierelläsi.

Artturi kallistui mitä hellimmästi hänen puoleensa. -- Ja etkö sillä
tehnyt mitä tarvitsinkin? Siinä kamppauksessa olen kokenut niiden
kahden sanan voiman, jotka yksinään antoivat uskallusta ja iloa
vaikuttamaan -- ja minä kerroin niitä alinomaa itsekseni, kun laineet
uhkasivat hyökätä päälleni:

"Vaimoni ja lapseni!" -- Ne juuri viimein auttoivat minun voitolle.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Artturi Berkow" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.