Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Anna Karenina
Author: Tolstoy, Leo, graf
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Anna Karenina" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



ANNA KARENINA

Kirj.

Leo Tolstoi


Suomentanut Eino Kalima


Eino Kaliman suomennos julkaistiin ensimmäisen kerran kahdessa osassa
WSOY:n kustantamana Porvoossa vuosina 1910 ja 1911.



ENSIMMÄINEN OSA



I


Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton
perhe on onneton omalla tavallaan.

Kaikki oli sekaisin Oblonskien kodissa. Vaimo oli saanut tietää, että
miehellä oli suhde talon entisen ranskalaisen kotiopettajattaren
kanssa, ja oli julistanut miehelleen, ettei hän enää voi asua tämän
kanssa saman katon alla. Tällainen tilanne jatkui jo kolmatta
päivää ja se painoi tuskallisesti sekä itse puolisoja että kaikkia
perheen jäseniä ja palvelusväkeä. Kaikki perheen jäsenet ja
palvelusväki tunsivat, ettei heidän yhteiselämässään ollut mitään
järkeä ja että missä hyvänsä majatalossa sattumalta toisensa
kohdanneet ihmiset kuuluivat enemmän yhteen kuin he, Oblonskin
perheen jäsenet ja palvelusväki. Vaimo pysytteli huoneissaan,
mies oli kolmatta päivää poissa kotoa, lapset juoksentelivat kuin
päättömät huoneesta toiseen. Englantilainen lastenhoitajatar oli
riitaantunut taloudenhoitajattaren kanssa ja kirjoittanut kirjelapun
ystävättärelleen pyytäen tätä hakemaan hänelle uuden paikan. Kokki
oli jo eilen päivällisaikaan lähtenyt talosta, ja kyökkipiika ja
kuski olivat pyytäneet lopputiliä.

Kolmantena päivänä riidan jälkeen ruhtinas Stepan Arkadjevitsh
Oblonski -- Stiva, kuten häntä seurapiireissä kutsuttiin -- heräsi
tavalliseen aikaan, klo 8 aamulla, mutta ei vaimonsa makuukamarissa
vaan oman työhuoneensa safiaanisohvalla. Hän käänsi sohvan
vietereillä lepäävän pullean, hyvinhoidetun vartalonsa kyljeltä
toiselle niin kuin olisi tahtonut nukahtaa uudelleen pitkäksi aikaa,
puristi toisella puolellaan olevan tyynyn tiukasti syliinsä ja painoi
poskensa sitä vasten. Mutta samassa hän kavahti istumaan ja avasi
silmänsä.

"Niin, niin, miten se olikaan?" hän ajatteli muistellen untaan.
"Niin, miten se olikaan? Niin! Alabin piti päivälliskutsut
Darmstadtissa; ei, ei Darmstadtissa, vaan jossain Amerikassa. Niin,
mutta siinä Darmstadt oli olevinaan Amerikassa. Niin, Alabin piti
päivälliskutsut, istuttiin lasipöytien ääressä, niin -- ja pöydät
lauloivat 'Il mio tesoro', tai ei 'Il mio tesoro', vaan jotain
parempaa, ja siinä oli joitakin pieniä karahveja, jotka samalla
olivat naisia", hän muisteli.

Stepan Arkadjevitshin silmiin syttyi iloinen välke ja hän jäi
hymyillen miettimään. "Niin, mainiota se oli, mainiota. Siinä
oli paljon muutakin erinomaista, mutta sitä ei saa sanoin eikä
ajatuksin ilmaistuksi, ei hereillä ollessaankaan." Huomattuaan
verkaisen ikkunaverhon sivusta sisään tunkevan valoviirun hän
heilautti iloisesti jalkansa alas sohvalta, etsi niillä vaimon
hänelle viime vuonna syntymäpäivälahjaksi ompelemat kullanhohteiset
safiaanipäällyksiset tohvelit ja kurotti ylös nousematta, jo yhdeksän
vuotta noudattamansa vanhan tavan mukaan, kättään sitä paikkaa kohti,
jossa hänellä makuuhuoneessaan riippui aamutakki. Nyt vasta hän
muisti yhtäkkiä, minkä tähden ei nukkunutkaan vaimonsa makuukamarissa
vaan työhuoneessaan. Hymy katosi hänen kasvoiltaan ja otsa meni
kurttuun.

"Voi-voi-voi-vooi!" mumisi hän muistellen kaikkea tapahtunutta. Ja
hänen mieleensä palasi jälleen yksityiskohtia myöten riita vaimon
kanssa, hänen asemansa koko tukaluus ja kaikkein kiusallisimpana
hänen oma syyllisyytensä.

"Niin! Hän ei anna anteeksi eikä voi antaa. Ja kaikkein kamalinta
on se, että kaikkeen olen syynä minä, -- syynä olen minä, vaikka
olen syytön. Siinä juuri koko draama", hän ajatteli. "Voi-voi-voi!"
äänteli hän epätoivoissaan muistellen kaikkein raskaimpia
vaikutelmiaan tästä riidasta.

Kaikkein ikävin oli ollut ensi hetki, kun hän oli palannut
teatterista iloisena ja tyytyväisenä kädessään suuri päärynä
vaimolleen, eikä ollut löytänytkään häntä vierassalista eikä
ihmeekseen myöskään työhuoneesta, vaan vihdoin makuukamarista,
kädessä tuo onneton, kaikki paljastanut kirjelippu.

Tuo ikuisesti huolehtiva ja puuhaileva ja hänen mielestään hieman
keskinkertainen Dolly oli istunut liikkumattomana kirjelippu
kädessään ja luonut häneen kauhua, epätoivoa ja vihaa ilmaisevan
katseen.

-- Mitä tämä on? Tämä tässä? oli hän kysynyt osoittaen kirjelippua.

Ja sitä muistellessa ei Stepan Arkadjevitshia, kuten useinkin sattuu,
kiusannut niin itse tapaus kuin se, miten hän oli vastannut noihin
vaimonsa sanoihin.

Hänelle oli sinä hetkenä käynyt niin kuin usein käy, kun
äkkiarvaamatta joutuu kiinni jostain kovin häpeällisestä. Hän ei
ollut osannut ottaa kasvoilleen sitä tilannetta vastaavaa ilmettä,
mihin hän itse oli vaimonsa edessä joutunut, kun hänen syyllisyytensä
oli tullut ilmi. Sen sijaan, että hän olisi loukkaantunut, väittänyt
vastaan, puolustautunut, pyytänyt anteeksi tai vaikkapa pysynyt
välinpitämättömänäkin -- kaikki tuo olisi sopinut paremmin kuin se,
mitä hän teki -- olivat hänen kasvonsa aivan hänen tahtomattaan
("aivojen refleksiliikkeitä", ajatteli Stepan Arkadjevitsh
joka rakasti fysiologiaa) yhtäkkiä vetäytyneet tavanmukaiseen,
hyväntahtoiseen ja sen tähden tyhmään hymyyn.

Tuota tyhmää hymyä hän ei voinut antaa itselleen anteeksi. Sen hymyn
nähdessään Dolly oli värähtänyt kuin fyysisestä kivusta, syytänyt
tyypilliseen kiivaaseen tapaansa suustaan tulvan armottomia sanoja ja
syöksynyt huoneesta. Siitä asti ei hän ollut tahtonut nähdä miestään.

"Syynä kaikkeen on tuo tyhmä hymy", Stepan Arkadjevitsh ajatteli.

"Mutta mitä on tehtävä? Mitä on tehtävä?" hän toisteli itsekseen
epätoivoissaan eikä löytänyt vastausta.



II


Stepan Arkadjevitsh oli rehellinen omalle itselleen. Hän ei voinut
pettää itseään uskottelemalla katuvansa tekoaan. Hän ei voinut nyt
katua sitä, mitä oli katunut joskus kuusi vuotta sitten, kun oli
ensimmäistä kertaa ollut vaimolleen uskoton. Hän ei voinut katua
sitä, että hän, kolmenkymmenenneljän ikäinen kaunis, helposti syttyvä
mies, ei enää ollut rakastunut vaimoonsa, viiden elossa olevan ja
kahden kuolleen lapsen äitiin, joka oli häntä itseään ainoastaan
vuotta nuorempi. Hän katui vain sitä, ettei ollut osannut pitää asiaa
paremmin salassa vaimoltaan. Mutta hän tunsi asemansa koko raskauden
ja sääli vaimoaan, lapsiaan ja itseään. Kenties hän olisi osannutkin
paremmin salata syntinsä vaimoltaan, jos olisi tiennyt, että asian
paljastuminen vaikuttaisi tähän niin rajusti. Ei hän ollut asiaa
koskaan selkeästi pohtinut, mutta oli kuvitellut epämääräisesti,
että vaimo oli jo kauan aavistanut hänen uskottomuutensa ja oli
tottunut katsomaan sitä sormiensa läpi. Olipa hänestä tuntunut, että
kuihtuneen, vanhentuneen, jo kauneutensa menettäneen naisen, jossa ei
ollut mitään erityistä, joka vain oli tavallinen hyvä perheenäiti,
olisi pelkästä oikeudentunnosta pitänyt olla näissä asioissa
suvaitsevainen. Mutta näytti olevan aivan toisin.

"Oh, kauheata! Voi-voi-voi, kauheata!" toisteli Stepan Arkadjevitsh
voimatta keksiä mitään. "Ja miten hyvin kaikki oli ennen tätä, miten
hyvin me elimme! Dolly oli tyytyväinen, onnellinen lapsistaan, minä
en häirinnyt häntä missään, annoin hänen hoitaa lapsia ja taloutta
niin kuin hän itse tahtoi. On kyllä paha, että tuo nainen on ollut
kotiopettajattarena meidän kodissamme. Se on paha, se. On jotain
alhaista ja rivoa oman kotinsa opettajatarneidin liehittelemisessä.
Mutta millaisen opettajatarneidin! (Hän muisti elävästi mademoiselle
Rolandin veitikkamaiset silmät ja huulten hymyn.) Enhän minä sentään
unohtanutkaan asemaani sinä aikana, jolloin hän oli meillä. Ja
kaikkein pahinta on se, että hän on jo... Pitikin kaiken sattua kuin
varta vasten, voi-voi-voi! Mitä ihmettä minun on nyt tehtävä?"

Ei ollut muuta vastausta kuin se yleinen vastaus, jonka elämä tarjoaa
kaikkein monimutkaisimpiin ja ratkaisua vaille jääviin kysymyksiin.
Se vastaus kuuluu: on karistettava yltään päivän huolet ja tarpeet,
toisin sanoen, on haettava unohdusta. Enää ei voinut vaipua uneen
ainakaan ennen ensi yötä; ei voinut enää palata kuuntelemaan sitä
musiikkia, jota karahvinaiset olivat laulaneet. Oli siis vaivuttava
elämän uneen.

"Sittenpähän nähdään", Stepan Arkadjevitsh sanoi itselleen, nousi
seisomaan ja veti ylleen harmaan silkkivuorisen aamutakkinsa,
heitti tupsut solmuun, veti leveän rintakehänsä täyteen ilmaa ja
asteli pulleaa vartaloa kevyesti kantavilla, ulospäin sojottavilla
jalkaterillään tavalliseen tapaansa reippaasti ikkunan luo, nosti
verhon ylös ja soitti äänekkäästi kelloa. Huoneeseen tuli heti
vanha ystävä, kamaripalvelija Matvei, tuoden mukanaan vaatteet,
kengät ja sähkösanoman. Kohta Matvein jälkeen tuli myös parturi
parranajovehkeineen.

-- Onko virastosta tullut papereita? kysyi Stepan Arkadjevitsh ottaen
sähkösanoman ja istuutuen peilin eteen.

-- Pöydällä ovat, vastasi Matvei vilkaisten kysyvästi ja
osaaottavasti herraansa ja lisäsi hetkisen kuluttua viekkaasti
hymyillen: -- Ajurivanhimman luota käytiin kysymässä teitä.

Stepan Arkadjevitsh ei vastannut mitään, vilkaisi vain peilin kautta
Matveihin. Katseista, jotka he vaihtoivat peilissä, näkyi miten hyvin
he ymmärsivät toisiaan. Stepan Arkadjevitsh ikään kuin kysyi: Miksi
sinä tuommoisia puhut? Tiedäthän sinä.

Matvei pani kätensä takkinsa taskuihin, siirsi toisen jalkansa
etuviistoon ja katseli herraansa ääneti, hyväntahtoisesti ja tuskin
huomattavasti hymyillen.

-- Minä käskin tulemaan ensi sunnuntaina ja olemaan siihen asti
vaivaamatta teitä ja itseään turhanpäiten, hän sanoi nähtävästi
edeltäpäin valmiiksi ajatellun lauseen.

Stepan Arkadjevitsh ymmärsi, että Matvei tahtoi hiukan laskea leikkiä
ja kiinnittää itseensä huomiota. Repäistyään sähkösanoman auki hän
luki sen, korjaten arvaamalla sähkösanomille tyypilliseen tapaan
vääristyneet sanat, ja hänen kasvonsa kirkastuivat.

-- Matvei, sisareni Anna Arkadjevna tulee huomenna, hän sanoi
pysäyttäen hetkeksi parturin kiiltävän, turpean käden, joka paraikaa
raivasi punertavaa jakausta pitkän, kähäräisen poskiparran keskelle.

-- Luojan kiitos! sanoi Matvei osoittaen tällä vastauksellaan, että
hän ymmärsi yhtä hyvin kuin herrakin tuon vierailun merkityksen,
toisin sanoen sen, että Anna Arkadjevna, Stepan Arkadjevitshin rakas
sisar, saattoi edistää miehen ja vaimon sovinnontekoa.

-- Yksinkö hän tulee vai puolison kanssa? kysyi Matvei.

Stepan Arkadjevitsh ei voinut puhua, kun ylähuuli oli juuri parturin
käsiteltävänä, vaan kohotti yhden sormensa. Matvei nyökäytti päätään
peiliin päin.

-- Yksin. Yläkertaanko käskette järjestämään huoneen?

-- Ilmoita Darja Aleksandrovnalle; minne hän käskee.

-- Darja Aleksandrovnalle? toisti Matvei ikään kuin epäillen.

-- Niin, ilmoita. Ota tuo sähkösanoma ja vie hänelle, mitä hän siitä
sanoo.

"Tahtoo kokeilla", ymmärsi Matvei, mutta sanoi vain: -- Kyllä, herra.

Stepan Arkadjevitsh oli jo pesty ja kammattu ja valmiina pukeutumaan,
kun Matvei narahtelevine kenkineen palasi verkkaisin askelin
huoneeseen, sähkösanoma kädessä. Parturi oli jo mennyt.

-- Darja Aleksandrovna käski sanomaan, että hän matkustaa pois. Käski
tekemään miten te itse parhaaksi näette, Matvei sanoi tuijottaen
herraansa kädet taskussa ja pää kallellaan, vain silmillään nauraen.
Stepan Arkadjevitsh oli vaiti. Sitten hänen kauniilla kasvoillaan
väreili hyväntahtoinen ja hiukan säälittävä hymy.

-- Mitäs sanot, Matvei? hän sanoi heiluttaen päätään.

-- Ei hätää, herra, kyllä tilanne setviytyy, Matvei sanoi.

-- Setviytyykö?

-- Niin tekee, herra.

-- Niinkö arvelet? Kuka siellä on? Stepan Arkadjevitsh kysyi
kuullessaan oven takaa hameen kahinaa.

-- Minä vain, herra, kajahti miellyttävä naisääni, ja oven takaa
pistivät esiin lastenhoitajan, Matrjona Filimonovnan, rokonarpiset
kasvot.

-- No mitä kuuluu, Matrjona? Stepan Arkadjevitsh kysyi mennen hänen
luokseen ovelle.

Vaikka Stepan Arkadjevitsh oli vaimonsa edessä kiireestä kantapäähän
syyllinen ja itsekin tunsi sen, oli melkein koko talonväki, yksinpä
imettäjäkin, Darja Aleksandrovnan ylin ystävä, herransa puolella.

-- No mitä? hän sanoi alakuloisesti.

-- Menkää, herra, pyytäkää vielä antamaan anteeksi. Ehkä Jumala suo
onnea. Hyvin on tuskainen, surku katsoakin, ja kaikki on talossa
mullin mallin. Pitäähän, herra hyvä, toki lapsia sääliä. Menkää
pyytämään, herra. Mitäpä sitä muutakaan voi tehdä? Ken leikkiin
ryhtyy...

-- Eihän hän päästä luokseen...

-- Tehkää kuitenkin voitavanne. Jumala on armollinen, rukoilkaa
Jumalaa, herra, rukoilkaa!

-- No hyvä, saat mennä, Stepan Arkadjevitsh sanoi äkkiä punastuen.
-- No niin, annahan vaatteet, hän kääntyi Matvein puoleen ja riisui
päättäväisesti yltään aamutakin.

Matvei piteli paitaa jo valmiina, puhalteli jotain näkymätöntä sen
kovetetulta rintamukselta, ja puki sen sitten ilmiselvää mielihyvää
tuntien hyvin hoidetun vartalon ylle.



III


Pukeuduttuaan Stepan Arkadjevitsh pirskotti päälleen
hajuvettä, veti suoriksi paidan hihat, pisti totunnaisin liikkein
määrättyihin taskuihin savukekotelon, lompakon, tulitikut ja
kellon kaksinkertaisina vitjoineen ja riippukoristeineen; sitten
hän, tuntien onnettomuudestaan huolimatta olevansa puhdas,
hyväntuoksuinen, terve ja fyysisesti pirteä, huiskautti nenäliinaansa
ja lähti keveästi keinahtelevin askelin ruokasaliin, jossa häntä jo
odotti kahvi ja sen vieressä kirjeet ja virastosta tulleet paperit.

Hän luki kirjeet. Yksi niistä oli hyvin ikävä, -- kirje kauppiaalta,
joka ostatteli hänen vaimolleen kuuluvan tilan metsää. Oli
välttämätöntä myydä se; mutta nyt, ennen sovinnon syntymistä hänen ja
vaimon kesken, siitä ei voinut olla puhettakaan. Kaikkein ikävintä
tässä asiassa oli se, että rahakysymys pyrki näin sekaantumaan juuri
alkavaan sovinnontekoon. Pelkkä ajatuskin, että tuo rahakysymys
pääsisi siinä sanelemaan, että hän metsän myynnin vuoksi haki
sovintoa vaimonsa kanssa, -- se ajatuskin jo loukkasi häntä.

Lopetettuaan kirjeet Stepan Arkadjevitsh veti eteensä virastosta
lähetetyt paperit, lehteili nopeasti läpi kaksi asiakirjaa, teki
muutamia merkintöjä suurella lyijykynällä, siirsi sitten paperit
syrjään ja ryhtyi juomaan kahvia. Kahvikupin äärellä istuessaan hän
avasi vielä kosteahkon aamuisen sanomalehden ja alkoi lukea sitä.

Stepan Arkadjevitsh tilasi ja luki vapaamielistä sanomalehteä, ei
äärisuuntauksien julkaisemaa, vaan enemmistön kannattamaa suuntaa
edustavaa. Joskaan hän ei oikeastaan välittänyt tieteestä, taiteesta
eikä politiikasta, hän oli niihin nähden lujasti samalla kannalla
kuin enemmistö ja sen äänenkannattaja ja muutti mielipiteitään
ainoastaan silloin, kun enemmistö muutti niitä, tai paremminkin hän
ei muuttanut niitä, vaan ne muuttuivat huomaamatta itsestään.

Stepan Arkadjevitsh ei valikoinut suuntaa eikä mielipiteitä, vaan
suunnat ja mielipiteet tulivat hänelle luonnostaan aivan samoin
kuin hatun tai takin kuosit, joita hän ei myöskään valikoinut,
vaan otti sen, mikä kulloinkin oli käytössä. Mutta koska hän eli
määrätyssä seurapiirissä ja tunsi jonkinlaista ajatustoiminnan
tarvetta, jollainen aikuisiässä tavallisesti kehittyy, hän tarvitsi
mielipiteitä yhtä välttämättä kuin hattuakin. Jos hän jostain syystä
pitikin vapaamielistä suuntaa parempana kuin vanhoillista, jota
monet hänen seurapiirissään kannattivat, niin ei siksi, että tämä
suunta hänen mielestään olisi ollut järkevämpi, vaan siksi, että
tämä suunta paremmin soveltui hänen elämäntapaansa. Vapaamielinen
puolue väitti, että Venäjällä oli kaikki huonosti, ja ihan niin --
Stepan Arkadjevitshilla oli paljon velkoja eikä raha tosiaan tahtonut
riittää. Vapaamielinen puolue sanoi, että avioliitto on vanhentunut
laitos ja että sen uudistaminen on välttämätöntä, ja tosiaankin:
perhe-elämä tuotti Stepan Arkadjevitshille vähän huvia ja pakotti
hänet valehtelemaan ja teeskentelemään, mikä oli niin vierasta
hänen luonteelleen. Vapaamielinen puolue puhui tai oikeammin antoi
ymmärtää, että uskonto on vain suitset barbaariselle kansanosalle,
ja tosiaankin: Stepan Arkadjevitsh ei voinut kestää edes lyhyttä
hartaushetkeä tuntematta väsymyksen kipua jaloissaan eikä voinut
käsittää, mitä varten kaikki nuo kamalat ja korkealentoiset sanat
toisesta elämästä olivat olemassa, kun elämä täälläkin saattoi olla
kovin hauskaa. Tämän ohella oli Stepan Arkadjevitshista, joka piti
hupaisasta leikinlaskusta, joskus hauska ällistyttää rauhallisia
ihmisiä sanomalla, että jos kerran syntyperällä kerskaillaan, niin
ei saa pysähtyä Rurikiin, vaan on tunnustettava myös ensimmäinen
kantaisä -- apina. Niinpä vapaamielinen suuntaus kävi Stepan
Arkadjevitshille tavaksi, ja hän piti lehdestään kuin sikarista
päivällisen jälkeen sen kevyen sumun vuoksi, jonka se synnytti hänen
päässään.

Hän luki pääkirjoituksen, jossa selitettiin, että aikanamme hälistään
aivan turhaan radikalismista, joka muka uhkaa niellä kaikki
vanhoilliset ainekset, ja puhutaan hallituksen velvollisuudesta
ryhtyä keinoihin vallankumouksen lohikäärmeen tukahduttamiseksi,
ja että päinvastoin "meidän mielipiteemme mukaan vaara ei piile
luullussa vallankumouksen lohikäärmeessä, vaan edistystä jarruttavan
vanhoillisuuden itsepintaisuudessa" jne. Hän luki toisenkin,
raha-asioita koskevan kirjoituksen, jossa mainittiin Benthamin ja
Millin nimet ja piikiteltiin ministeriötä. Nopean päättelykykynsä
ansiosta hän ymmärsi jokaisen piston merkityksen: miltä taholta ja
kenelle ja minkä asian johdosta se annettiin, ja tämä tuotti hänelle
aina jonkinlaista huvia. Mutta tänään tämän huvin turmeli muisto
Matrjona Filimonovnan neuvoista ja kodin onnettomasta tilasta.
Hän luki myös, että kreivi Beist oli huhujen mukaan matkustanut
Wiesbadeniin, että harmaitten hiusten aika on nyt ohi, että myynnissä
on keveitä ajoneuvoja ja että eräs nuori henkilö tekee tarjouksen.
Mutta nuo uutiset eivät tuottaneet hänelle, kuten ennen, hiljaista,
ironista huvia.

Luettuaan sanomalehden ja juotuaan toisen kupin kahvia voidellun
rinkelin kera hän pudisti rinkelinmurut liiviltään ja oikaisi leveää
rintaansa hymyillen iloisesti, ei siksi, että hänen mielessään
olisi ollut jotain erityisen hauskaa -- iloinen hymy oli hyvän
ruoansulatuksen ansiota.

Mutta tämä iloinen hymy palautti samassa hänen mieleensä kaiken, ja
hän kävi miettiväksi.

Lasten ääniä kuului oven takaa, ja Stepan Arkadjevitsh tunsi ne
pienemmän poikansa Grishan ja vanhemman tyttärensä Tanjan ääniksi. He
olivat kuljettaneet jotain ja pudottaneet.

-- Minähän sanoin, että kannelle ei saa panna matkustajia! huusi
tyttö englanniksi; -- saat itse korjata!

"Kaikki on sekaisin", ajatteli Stepan Arkadjevitsh "siellä lapset
juoksentelevat yksinään". Ja hän meni ovelle ja kutsui heidät
luokseen. He jättivät lippaan, joka oli olevinaan juna, ja lähtivät
isän luo.

Tyttö, isän lempilapsi, juoksi rohkeasti sisään, syleili isäänsä
ja riippui hänen kaulassaan iloiten kuten aina hajuveden tutusta
tuoksusta, joka lemusi isän poskiparrasta. Suudeltuaan vihdoin isää
tämän kumarasta asennosta punastuneille ja hellyyttä säteileville
kasvoille tyttö irrotti kätensä ja aikoi juosta takaisin, mutta isä
pidätti häntä.

-- Miten äiti voi? kysyi hän hivellen kädellään tytön sileää,
hentoista kaulaa. -- Huomenta, hän vastasi hymyillen poikansa
tervehdykseen.

Hän tunsi pitävänsä vähemmän pojasta ja koetti aina olla
tasapuolinen. Mutta poika tunsi sen eikä hymyillyt vastaukseksi isän
kylmään hymyyn.

-- Äitikö? Hän on jo noussut, tyttö vastasi. Stepan Arkadjevitsh
huokasi.

"Ei siis taaskaan ole nukkunut koko yönä", hän mietti.

-- No onko äiti iloinen?

Tyttö tiesi, että isän ja äidin välillä oli riita ja ettei äiti
voinut olla iloinen ja että isän kyllä piti tietää se ja että isä
vain teeskenteli kysyessään sitä niin kevyesti. Ja hän punastui isän
vuoksi. Isä heti käsitti sen ja punastui myöskin.

-- En tiedä, tyttö sanoi. -- Äiti ei käskenyt lukemaan, vaan käski
mennä kävelemään neiti Hullin kanssa mummon luo.

-- No mene, Tanjaseni. Ai niin, varrohan, hän sanoi pidättäen
kuitenkin tyttöä ja silittäen tämän hentoa kättä.

Hän otti uunin reunukselta siihen eilen jättämänsä makeisrasian ja
antoi tytölle kaksi tämän lempimakeista, suklaa- ja omenatäytteisen.

-- Grishalleko tämä? tyttö sanoi osoittaen suklaamakeista.

-- Niin, niin. -- Ja vielä silitettyään tytön olkapäitä isä suuteli
häntä hiusrajaan ja kaulaan ja päästi menemään.

-- Vaunut ovat ovella, sanoi Matvei. -- Ja eräs asialle tullut nainen
odottaa, lisäsi hän.

-- Onko jo kauankin odottanut? kysyi Stepan Arkadjevitsh.

-- Puolisen tuntia.

-- Kuinka monesti sinun on käsketty heti ilmoittaa?

-- Täytyyhän teidän nyt antaa rauhassa juoda kahvinne, sanoi Matvei
sillä ystävällisen karkealla äänensävyllä, josta oli mahdoton
vihastua.

-- No pyydä sisään heti paikalla, sanoi Oblonski rypistellen
nyrpeästi kulmiaan.

Tulija, alikapteenin rouva Kalinina, anoi mahdottomia ja
järjettömiä. Mutta Stepan Arkadjevitsh pyysi tapansa mukaan hänet
istumaan, kuunteli häntä tarkkaavaisesti, keskeyttämättä ja antoi
seikkaperäisen neuvon kenen puoleen on käännyttävä ja miten, vieläpä
kirjoitti hänelle nopeasti ja selvällä suurella, soikealla, kauniilla
käsialallaan kirjelipun sille henkilölle, joka saattoi auttaa anojaa.
Päästettyään alikapteenin rouvan menemään Stepan Arkadjevitsh otti
hattunsa ja pysähtyi muistelemaan, eikö mitään ollut unohtunut. Ei
tuntunut unohtuneen mitään paitsi se, minkä hän tahtoi unohtaa --
vaimonsa.

"Hohhoi!" Hän painoi päänsä alas ja hänen kauniille kasvoilleen nousi
tuskainen ilme. "Mennäkö vai ei?" kysyi hän itseltään. Ja sisäinen
ääni sanoi hänelle, ettei pidä mennä, että siitä ei kuitenkaan voi
tulla mitään muuta kuin teeskentelyä, että oli mahdotonta korjata tai
parantaa heidän välejään, sillä olihan mahdotonta tehdä tuota naista
jälleen viehättäväksi ja rakkautta herättäväksi tai muuttaa itseään
ukoksi, joka ei enää kykene rakastumaan. Mitään muuta kuin petosta
ja valhetta siitä ei voisi koitua. Ja petos ja valhe olivat vieraita
hänen luonteelleen.

"Mutta joskushan sen täytyy tapahtua; eihän ole mahdollista jättää
tilannetta ennalleen", hän sanoi koettaen rohkaistua. Hän oikaisi
rintansa, otti kotelosta savukkeen, sytytti sen, puhalsi pari kertaa,
heitti sen helmiäistuhkakuppiin, kulki nopein askelin vierashuoneen
poikki ja aukaisi oven vaimonsa makuuhuoneeseen.



IV


Darja Aleksandrovna seisoi aamupuserossaan vaatekaapin edessä,
sikin sokin ympäri huonetta heiteltyjen esineitten keskellä, ja
valikoi jotakin. Hänen ennen kauniit ja sankat hiuksensa olivat
sykkyrällä niskassa, kasvot olivat kuihtuneet ja laihat, silmät
suuret, laihuuden avartamat ja pelästyneet. Kuullessaan miehensä
askeleet hän pysähtyi ja katsoi oveen, koettaen turhaan ottaa
ankaran ja halveksivan ilmeen. Hän tunsi pelkäävänsä miestään ja
lähenevää kohtausta. Hän oli taaskin, jo kymmenennen kerran näin
kolmena päivänä, yrittänyt valikoida erilleen omia ja lastensa
tavaroita viedäkseen ne äitinsä luo, eikä nytkään ollut saanut
aiettaan toteutetuksi. Mutta nyt hän vakuutteli itselleen kuten
edellisilläkin kerroilla, ettei asia saanut jäädä sikseen, vaan että
hänen täytyi ryhtyä johonkin, rangaista, häväistä tuota miestä,
maksaa hänelle takaisin edes vähäinen osa sitä kipua, mitä tämä oli
hänelle tuottanut. Hän vakuutteli yhä vielä muuttavansa pois miehensä
luota, mutta tunsi, että se oli mahdotonta... Se oli mahdotonta
siksi, ettei hän voinut olla pitämättä tuota miestä omana miehenään
ja rakastamatta häntä. Sitä paitsi hän tunsi, että jos hän täällä,
omassa kodissaan, töin tuskin ehti hoitaa viisi lastaan, niin
lasten olisi vielä pahempi olla siellä, minne hän heidän kanssaan
muuttaisi. Muutenkin jo näiden kolmen päivän aikana nuorin poika
oli sairastunut, koska hänelle oli annettu huonoa lihalientä, ja
toiset olivat jääneet eilen melkein ilman päivällistä. Hän tunsi että
oli mahdotonta lähteä talosta; mutta pettäen itseään hän kuitenkin
valikoi tavaroita ja oli valmistautuvinaan lähtöön.

Nähdessään miehensä tulevan hän laski kätensä kaapin laatikkoon
ikään kuin hakien jotain ja katsahti tulijaan vasta silloin, kun
tämä oli jo aivan hänen vieressään. Mutta hänen kasvonsa, joille
hän oli tahtonut antaa ankaran ja päättävän ilmeen, kuvastivat vain
neuvottomuutta ja tuskaa.

-- Dolly! sanoi mies hiljaisella, aralla äänellä. Hän kyyristi
niskaansa ja tahtoi näyttää säälittävältä ja nöyrältä, mutta silti
hän säteili raikkautta ja terveyttä.

Darja Aleksandrovna vilkaisi nopeasti kiireestä kantapäähän miehensä
raikkautta ja terveyttä säteilevää hahmoa. "Niin, hän on onnellinen
ja tyytyväinen", ajatteli vaimo, "kun taas minä... Ja tuo inhottava
hyväluontoisuus, jonka vuoksi kaikki niin pitävät hänestä ja jota
kaikki niin kehuvat: minä vihaan sitä", hän ajatteli. Hänen huulensa
puristuivat yhteen, ja kalpeiden, hermostuneiden kasvojen oikea
poskilihas vavahteli.

-- Mitä te tahdotte? hän sanoi nopeasti vieraalla rintaäänellä.

-- Dolly! toisti mies, ääni värähdellen, -- Anna tulee tänään.

-- Mitä se minuun kuuluu? Minä en voi ottaa häntä vastaan, huudahti
vaimo.

-- Mutta täytyyhän sentään, Dolly...

-- Menkää, menkää, menkää! huudahti Dolly katsomatta mieheensä, aivan
kuin huuto olisi aiheutunut fyysisestä kivusta.

Stepan Arkadjevitsh oli voinut olla rauhallinen vaimoaan
ajatellessaan, oli saattanut toivoa, että kaikki setviytyy, kuten
Matvei oli sanonut, ja saattanut tyynesti lukea sanomalehtensä
ja juoda kahvinsa. Mutta kun hän näki nuo tuskan näännyttämät
marttyyrikasvot, kuuli tuon kohtaloonsa alistuvan ja epätoivoisen
äänensävyn, hänen hengityksensä salpautui, jotain kohosi kurkkuun ja
silmiin tuli kyyneleinen kiilto.

-- Jumalani, mitä minä olenkaan tehnyt! Dolly! Jumalan tähden!...
Onhan... hän ei voinut jatkaa, itku takelteli hänen kurkussaan.

Darja Aleksandrovna paiskasi kaapin kiinni ja katsahti häneen.

-- Dolly, mitä minä voin sanoa?... En muuta kuin: anna minulle
anteeksi... Muista, eikö sentään yhdeksän vuotta elämässä voi
hyvittää hetken, hetken...

Darja Aleksandrovna seisoi siinä katse maahan luotuna, kuunteli
ja odotti miehen jatkavan, ikään kuin rukoillen miestään jotenkin
selittämään kaiken perättömäksi.

-- Hetken nautintoa..., lausui mies ja tahtoi jatkaa, mutta tämän
sanan vaikutuksesta Darja Aleksandrovnan huulet puristuivat taas
yhteen aivan kuin fyysisestä kivusta, ja oikea poskilihas värähteli
taas.

-- Menkää, menkää tiehenne täältä! huusi hän vieläkin kimeämmin, --
älkää puhuko minulle nautinnoistanne ja inhottavuuksistanne.

Dolly aikoi lähteä huoneesta, mutta horjahti ja tarttui tuolin
selustaan saadakseen tukea. Hänen kasvonsa olivat pöhöttyneet, huulet
turvonneet ja silmät täynnä kyyneliä.

-- Dolly! sanoi Stepan Arkadjevitsh nyyhkyttäen jo hänkin. -- Jumalan
tähden, ajattele lapsia, ne eivät ole syyllisiä! Minä olen syyllinen,
rankaise minua, käske minua sovittamaan tekoni. Olen valmis kaikkeen,
mitä suinkin voin! Minä olen tehnyt väärin, en löydä sanoja
ilmaisemaan, miten väärin olen tehnyt. Mutta Dolly, anna minulle
anteeksi!

Darja Aleksandrovna istuutui. Stepan Arkadjevitsh kuuli hänen
raskaan, kuuluvan hengityksensä ja tunsi sanomatonta sääliä häntä
kohtaan. Darja Aleksandrovna yritti useampaan kertaan sanoa jotain,
mutta ei voinut. Stepan Arkadjevitsh odotti.

-- Sinä ajattelet lapsia, koska tahdot leikkiä heidän kanssaan, mutta
minä tiedän heitä ajatellessani, että he ovat nyt hukassa, virkkoi
Darja Aleksandrovna sanoen nähtävästi yhden niistä lauseista, joita
hän näinä kolmena päivänä oli toistanut mielessään.

Hän oli sanonut miestään sinuksi, ja tämä katsahti häneen
kiitollisena ja liikahti tarttuakseen hänen käteensä, mutta Darja
Aleksandrovna vetäytyi inhoten loitommaksi.

-- Minä ajattelen lapsiani ja tekisin siksi kaikkeni niiden
pelastamiseksi. Mutta minä en tiedä, miten heidät paremmin
pelastaisin: sitenkö, että vien heidät pois isänsä luota, vai että
jätän irstailevan isän luo, -- niin, irstailevan isän luo... No
sanokaa itse, onko enää sen jälkeen... mitä on tapahtunut, meidän
yhteiselämämme mahdollinen? Onko se mahdollinen? Sanokaa, onko
se mahdollinen? toisti hän korottaen ääntään. -- Sen jälkeen kun
mieheni, minun lasteni isä, antautuu rakkaussuhteeseen omien lastensa
kotiopettajattaren kanssa...

-- Mutta mitä minä...? Mitä minä voin tehdä? sanoi syytetty surkealla
äänellä, tietämättä itse mitä puhui ja painaen päänsä yhä alemmas.

-- Kuinka minä inhoan teitä! huusi Darja Aleksandrovna yhä enemmän
kiivastuen. -- Teidän kyyneleenne ovat vettä! Te ette koskaan ole
rakastanut minua; teillä ei ole sydäntä eikä kunniantuntoa! Te olette
minulle iljettävän vastenmielinen, inhottava ja vieras; niin, tuiki
vieras! Hän lausui kipeästi ja kiukkuisesti tuon hänelle itselleen
kauhean sanan _vieras_.

Stepan Arkadjevitsh katsoi vaimoonsa ja pelästyi ja kummastui hänen
kasvoillaan kuvastuvaa vihaa. Hän ei ymmärtänyt, että hänen säälinsä
vain ärsytti tuota naista, joka näki hänessä rakkauden sijasta vain
säälivää myötätuntoa. "Ei, hän vihaa minua. Hän ei anna anteeksi",
ajatteli Stepan Arkadjevitsh.

-- Tämä on kauheata, kauheata! virkkoi hän.

Samalla parahti viereisessä huoneessa lapsi, luultavasti kaatuessaan.
Darja Aleksandrovna kuulosteli itkua, ja hänen kasvonsa saivat äkkiä
lauhkeamman sävyn.

Hän näytti hetkisen epäröivän ikään kuin ei olisi tiennyt, missä oli
ja mitä oli tehtävä, mutta nousi sitten nopeasti ja lähti ovea kohti.

"Rakastaapas lastani", Stepan Arkadjevitsh ajatteli huomatessaan
parahduksesta johtuneen muutoksen vaimonsa kasvoilla, "minun lastani.
Kuinka hän sitten voi vihata minua?"

-- Dolly, yksi sana vielä, virkkoi hän kulkien vaimonsa jäljessä.

-- Jos te tulette jäljessäni, kutsun palvelusväen ja lapsen sisään!
Tietäkööt kaikki, että te olette lurjus! Minä matkustan pois tänään,
ja te saatte asua täällä rakastajattarenne kanssa!

Ja vaimo poistui läimäyttäen oven kiinni jäljessään.

Stepan Arkadjevitsh huoahti, pyyhki kasvonsa ja lähti hiljaisin
askelin huoneesta. "Matvei sanoo, että setviytyy; mutta miten?
Minä en näe edes mahdollisuutta. Voi voi tätä kauheutta! Ja miten
ruokottomasti hän huusi", puhui hän itsekseen muistellen vaimonsa
huutoja ja sanoja: lurjus ja rakastajatar. "Palvelustytöt saattoivat
kuulla. Kauhean, kauhean säädytöntä." Stepan Arkadjevitsh seisoi
hetkisen yksinään, pyyhki silmänsä, huoahti, oikaisi rintansa ja
lähti huoneesta.

Oli perjantai ja saksalainen kelloseppä veti ruokasalin seinäkelloa.
Stepan Arkadjevitsh muisti tuosta täsmällisestä kaljusta kellosepästä
lausumansa sutkauksen, että tämä oli "itse vedetty koko eliniäkseen
vetämään kelloja", ja hymyili. Stepan Arkadjevitsh piti paljon
hyvästä pilasta. "Ja kentiespä setviytyykin! Hyvä sana se
'setviytyy'", hän ajatteli. "Se pitää panna mieleen."

-- Matvei, huudahti hän, -- laita sinä sitten Marjan kanssa kaikki
järjestykseen sohvakamarissa Anna Arkadjevnaa vasten, hän sanoi
ovesta ilmaantuneelle Matveille.

-- Kyllä, herra.

Stepan Arkadjevitsh otti turkin ylleen ja astui kuistille.

-- Ette taida tulla kotiin ruoalle? kysyi saattamaan tullut Matvei.

-- Sittenhän näkee. Tästä saat menoihin, hän sanoi antaen
lompakostaan kymmenruplasen. -- Lieneekö tarpeeksi?

-- Tarpeeksi tai ei, toimeen on tultava, sanoi Matvei työntäen kiinni
vaunujen oven ja siirtyen takaisin kuistille.

Tyynnytettyään lapsensa palasi Darja Aleksandrovna sillä aikaa
takaisin makuuhuoneeseen, arvaten vaunujen tärinän kuultuaan, että
mies oli jo lähtenyt. Tämä huone oli hänen ainoa pakopaikkansa
kotoisilta huolilta, jotka ympäröivät hänet heti kun hän vain
poistui sieltä. Jo nytkin hänen käydessään lastenkamarissa olivat
englantilainen neiti ja Matrjona Filimonovna ehtineet tuona lyhyenä
hetkenä tehdä hänelle muutamia kysymyksiä, jotka olivat sangen
kiireellisiä ja joihin hän yksin saattoi vastata: Mitä piti pukea
lasten ylle kävelylle vietäessä? Pitikö antaa maitoa? Eikö pitäisi
lähettää hakemaan uutta kokkia?

-- Ah, jättäkää minut rauhaan! oli hän sanonut ja palattuaan
makuuhuoneeseen istuutunut samalle paikalle, missä oli ollut miehensä
kanssa puhuessaan. Hän puristi yhteen laihtuneet kätensä, joiden
luisevista sormista sormukset tahtoivat valua pois, ja ryhtyi
selvittelemään muistossaan koko äskeistä keskustelua. "Lähti jo!
Mutta mitenhän heidän väliensä laita on?" mietti Darja Aleksandrovna.
"Näinköhän hän yhä tapailee sitä naista? Miksi minä en kysynyt
häneltä? Ei, ei, meidän on tämän jälkeen enää mahdoton palata
yhteen. Jos me jäämmekin samaan taloon, niin pysymme vieraina. Iäti
vieraina!" toisti hän taas erityisen merkitsevästi tuon hänelle
hirveän sanan.

"Ja miten minä rakastin, Jumalani, miten minä rakastin häntä!...
Miten minä rakastin! Ja enkö minä nytkin häntä rakasta? Kukaties
vielä enemmän kuin ennen! Sehän se onkin kauheinta..." hän aloitti,
mutta ei saanut lopetetuksi ajatustaan, sillä Matrjona Filimonovna
pisti päänsä ovesta.

-- Käskisitte hakemaan minun veljeäni, hän sanoi, -- laittaisi edes
päivällisen; muuten lapset jäävät kuuteen asti ruoatta kuten eilen.

-- Hyvä on, minä tulen heti katsomaan. Entä onko haettu tuoretta
maitoa?

Ja Darja Aleksandrovna syventyi päivän huoliin ja hukutti hetkeksi
niihin surunsa.



V


Stepan Arkadjevitsh oli lahjakkuutensa turvin selviytynyt opinnoista
hyvin, mutta laiskuutensa ja vallattomuutensa takia hän oli
aina ollut häntäpään oppilaita. Hummailevasta elämäntavastaan,
vaatimattomista oppiarvoistaan ja nuoresta iästään huolimatta hän
oli päässyt kunniakkaaseen ja hyväpalkkaiseen päällikönvirkaan
eräässä moskovalaisessa virastossa. Tämän paikan hän oli saanut
Anna-sisarensa miehen Aleksei Aleksandrovitsh Kareninin avulla, jolla
oli hyvin huomattava asema siinä ministeriössä, johon virasto kuului.
Mutta jos ei Karenin olisi nimittänyt lankoaan tuohon virkaan, olisi
Stiva Oblonski satojen muitten ihmisten, veljien, sisarten, omaisten,
serkkujen, setien, enojen tai tätien avulla saanut saman tai toisen
samanlaisen paikan, josta maksettiin palkkaa kuutisentuhatta ruplaa,
mikä summa oli hänelle tarpeen, koska hänen raha-asiansa vaimon
melkoisesta omaisuudesta huolimatta olivat rappiolla.

Puoli Moskovaa ja Pietaria kuului Stepan Arkadjevitshin sukulaisiin
ja ystäviin. Hän oli syntynyt niiden ihmisten piirissä, jotka
olivat päässeet tämän maailman mahtaviksi. Yksi kolmasosa
valtiomiehistä, vanhukset, oli hänen isänsä ystäviä ja oli tuntenut
hänet paitaressusta; toinen kolmannes oli sinutteluväleissä hänen
kanssaan ja kolmas oli hyviä tuttavia. Siis kaikki maisen onnen kuten
virkojen, vuokra- ja omistusoikeuksien sekä muiden etujen jakelijat
olivat hänen ystäviään eivätkä voineet syrjäyttää omaa miestään.
Eikä Oblonskin ollut tarvinnut erityisesti ponnistella hyvän paikan
saamiseksi; oli vain tarvinnut olla kieltäytymättä, kadehtimatta,
riitaantumatta ja loukkaantumatta, mitä hän harvinaisessa
hyväluontoisuudessaan ei koskaan ollut tehnytkään. Hänestä olisi
tuntunut naurettavalta, jos hänelle olisi sanottu, ettei hän saa
niin hyväpalkkaista paikkaa kuin hän tarvitsi, semminkin kun hän ei
vaatinutkaan mitään erinomaista; hän tahtoi vain saman verran kuin
saivat hänen ikätoverinsakin, ja sellaista virkaa hoitamaan hän
kykeni yhtä hyvin kuin joku toinenkin.

Kaikki Stepan Arkadjevitshin tuntevat henkilöt rakastivat häntä hänen
lempeän, iloisen luonteensa ja ehdottoman rehellisyytensä vuoksi; ja
hänen kauniissa, valoisassa ulkomuodossaan, sädehtivissä silmissään,
mustissa kulmakarvoissaan, hiuksissaan, kasvojen valkoisuudessa ja
punassa oli jopa jotain sellaista, mikä miellytti ja piristi hänen
seuraansa sattuvia ihmisiä aivan fyysisesti. "Ahaa! Stiva! Oblonski!
Siinähän se mies onkin!" sanottiin melkein aina iloisesti hymyillen,
kun hänet tavattiin. Joskin välillä sattui, että keskustelu hänen
kanssaan toi ilmi, ettei mitään erityisen ilahduttavaa ollut
tapahtunut, -- toisena tai kolmantena päivänä sen jälkeen kaikki
jälleen iloitsivat hänet nähdessään.

Hoidettuaan kolmatta vuotta päällikön virkaa eräässä
Moskovan virastossa Stepan Arkadjevitsh oli voittanut osakseen
virkatoveriensa, alaistensa, päällikköjensä ja kaikkien hänen
kanssaan asioissa olevien ihmisten rakkauden mutta myös heidän
kunnioituksensa. Ne pääominaisuudet, jotka hankkivat hänelle
tuon yleisen kunnioituksen virastossa, olivat ensinnäkin hänen
kaikkia kohtaan osoittamansa lempeys, joka perustui tietoisuuteen
hänen omista puutteistaan; toiseksi täydellinen vapaamielisyys,
ei se, jonka hän oli saanut sanomalehdistä, vaan vapaamielisyys,
joka oli hänellä verissä ja joka sai hänet aivan tasa-arvoisesti
ja yhtäläisesti kohtelemaan kaikkia ihmisiä heidän arvostaan ja
varallisuudestaan huolimatta; ja kolmanneksi -- mikä oli tärkeintä --
täydellinen välinpitämättömyys omaa työtä kohtaan, minkä vuoksi hän
ei koskaan innostunut liikaa eikä tehnyt virheitä.

Tultuaan virastoon Stepan Arkadjevitsh astui kunnioittavan
ovilakeijan saattamana salkku kädessä pieneen työhuoneeseensa, puki
ylleen virkatakin ja meni virastohuoneeseen. Kirjurit ja kaikki
virkailijat nousivat ja kumarsivat iloisesti ja kunnioittavasti.
Stepan Arkadjevitsh astui kiireisesti, kuten aina, paikalleen,
kätteli kaikki ja istuutui. Hän laski hiukan leikkiä, puhui
juuri niin paljon kuin oli sopivaa ja aloitti työnsä. Ei kukaan
osannut varmemmin kuin Stepan Arkadjevitsh löytää sitä vapauden,
koruttomuuden ja virallisuuden rajaa, jota asioiden miellyttävä
käsittely edellyttää. Sihteeri tuli papereineen hänen luokseen
iloisena ja kunnioittavan näköisenä, kuten muutkin Stepan
Arkadjevitshin viraston työntekijät, ja puhui sillä tuttavallisen
vapaamielisellä äänensävyllä, jonka Stepan Arkadjevitsh oli täällä
vakiinnuttanut:

-- Saatiinpa viimeinkin tietoja Penzan lääninhallituksesta. Tässä
näin, jos saan...

-- Vai saatiin ne vihdoin! virkkoi Stepan Arkadjevitsh painaen
sormellaan paperiin. -- No niin, hyvät herrat... ja asiainkäsittely
alkoi.

"Jos ne tietäisivät", hän ajatteli esitystä kuunnellessaan, pää
kenossa ja kasvoillaan paljonpuhuva ilme, "mikä syyllinen koulupoika
heidän esimiehensä oli puoli tuntia sitten!" Ja hänen silmänsä
nauroivat esitystä luettaessa. Kello kahteen työn oli määrä kestää
yhtäjaksoisesti, ja sitten oli aamiaistauko.

Kello ei ollut vielä kahtakaan, kun viraston suuret lasiovet
äkkiä avautuivat ja joku tuli sisään. Ilostuen vaihtelusta kaikki
katsahtivat muotokuvan ja peilin alta oveen päin; mutta ovella
seisova vartija karkotti heti tulijan ja sulki lasioven hänen
jälkeensä.

Kun asiakirja oli luettu, nousi Stepan Arkadjevitsh ojenteli
jäseniään ja -- vapaamielisen ajan tapoja noudattaen -- otti
virastossa esiin savukkeen ja lähti työhuoneeseensa. Kaksi hänen
toveriaan, vanha virkamies Nikitin ja kamarijunkkari Grinevitsh
seurasivat häntä.

-- Ehdimme lopettaa aamiaisen jälkeen, sanoi Stepan Arkadjevitsh.

-- Ehdimme toki! sanoi Nikitin.

-- Mahtaa se Fomin olla aika velikulta, sanoi Grinevitsh eräästä
käsiteltävänä olevaan asiaan osallisesta henkilöstä.

Stepan Arkadjevitsh veti kulmansa ryppyyn Grinevitshin sanojen
johdosta antaakseen tämän tuntea, että oli säädytöntä ennenaikojaan
mennä lausumaan tuomioita, eikä vastannut mitään.

-- Kuka kävi? kysyi hän vartijalta.

-- Kuka lienee ollut, teidän ylhäisyytenne; luvatta tuppautui sisään,
kun en sattunut katsomaan. Kysyi teitä. Minä sanoin että kunhan
jäsenet tulevat aamiaistauolle, niin sitten...

-- Missä hän on?

-- Lieneekö mennyt eteiseen, äsken hän tuossa käveli. Tuolla näkyy
tulevan, sanoi vartija osoittaen vahvarakenteista, leveäharteista
ja kiharapäistä miestä, joka karvalakki päässä nopeasti ja kevyesti
juoksi kuluneita kiviportaita ylös. Muuan laiha virkamies, joka
salkku kainalossa laskeutui portaita, seisahtui paheksuen katsomaan
juoksevan jalkoihin ja vilkaisi sitten kysyvästi Oblonskiin.

Stepan Arkadjevitsh seisoi portaiden ääressä. Virkatakin kirjaillun
kauluksen yllä hyväntahtoisina sädehtivät kasvot kirkastuivat
entisestään, kun hän tunnisti lähemmäs kiiruhtavan tulijan.

-- Niinpäs on! Levin, vihdoin viimein! hän sanoi katsellen
lähestyvää Leviniä ystävällisesti ja leikkisästi hymyillen. -- Että
sinä viitsitkin vaivautua hakemaan minua tästä luolasta! Stepan
Arkadjevitsh sanoi ja tyytymättä pelkkään kädenpuristukseen suuteli
ystäväänsä. -- Oletko jo kauan ollut täällä?

-- Saavuin vastikään, ja teki kovasti mieli tavata sinua, Levin
vastasi katsellen ujosti ja samalla tuimasti ja levottomasti
ympärilleen.

-- No, menkäämme työhuoneeseen, sanoi Stepan Arkadjevitsh joka tunsi
ystävänsä itserakkaan ja äreän ujouden, tarttui häntä käteen ja veti
jäljessään, kuin opastaen läpi vaaranpaikkojen.

Stepan Arkadjevitsh oli tehnyt sinunkaupat melkein kaikkien
tuttaviensa kanssa: kuusikymmenvuotisten ukkojen, kahdenkymmenen
ikäisten poikien, näyttelijöiden, ministerien, kauppiaiden ja
kenraaliadjutanttien kanssa, joten hyvin monet niistä, jotka
olivat "sinuja" hänen kanssaan, olivat yhteiskuntatikapuitten
kahdesta äärimmäisestä päästä ja olisivat suuresti hämmästyneet
kuullessaan, että heillä Oblonskin kautta oli jotain yhteistä. Hän
oli sinutteluväleissä kaikkien kanssa, joitten seurassa oli juonut
samppanjaa, ja samppanjaa hän joi kaikkien kanssa, ja sen tähden
kohdatessaan alaistensa läsnä ollessa häpeällisiä "sinujaan",
kuten hän leikillä nimitti useita ystäviään, hän osasi aina
lieventää tilanteen alaisissa synnyttämää kielteistä vaikutelmaa
luontaisella tahdikkuudellaan. Levin ei ollut häpeällinen "sinä",
mutta hienovaistoinen Oblonski tunsi Levinin ajattelevan, ettei hän
alaistensa nähden kenties haluaisi osoittaa läheistä tuttavuuttaan
Leviniin, ja kiiruhti sen vuoksi viemään Levinin työhuoneeseensa.

Levin oli melkein samanikäinen Oblonskin kanssa, eikä pelkän
samppanjalasin takia "sinä" hänen kanssaan. Levin oli hänen
toverinsa ja ystävänsä varhaisnuoruuden ajoilta. He pitivät
toisistaan huolimatta luonteiden ja taipumusten erilaisuudesta,
kuten varhaisen nuoruuden aikaiset ystävykset pitävät toisistaan.
Mutta siitä huolimatta kumpikin heistä -- kuten eri toiminta-aloilla
työskentelevien ihmisten laita usein on -- sydämessään ylenkatsoi
toistensa toimintaa, joskin järkeilemällä etsi sille puolustusta.
Kummastakin oma elämä tuntui ainoalta oikealta ja ystävän elämä
pelkältä itsepetokselta. Oblonski ei voinut olla vetämättä huuliaan
keveään pilahymyyn nähdessään Levinin. Monet kerrat hän oli tavannut
Levinin tämän tultua käymään Moskovassa maalta, missä tämä puuhaili
jotain, mutta mitä, sitä ei Stepan Arkadjevitsh koskaan oikein
voinut käsittää eikä siitä välittänytkään. Levin tuli Moskovaan
aina levottomana, hätäisenä, hieman ujostelevana ja tuon ujouden
hermostuttamana, ja hänen näkemyksensä olivat useimmiten aivan
uusia ja odottamattomia. Stepan Arkadjevitsh nauroi sille ja piti
siitä. Aivan samalla tavoin Levinkin sydämessään halveksi sekä
ystävänsä kaupunkilaista elämäntapaa että hänen virkaansa, jota piti
tyhjäntoimituksena ja josta teki pilaa. Mutta erotus oli siinä,
että Oblonski, joka toimi niin kuin muutkin, nauroi itsevarmaan
ja hyväntahtoiseen sävyyn, kun taas Levin oli epävarma ja väliin
vihainen.

-- Kauan on sinua odotettu, Stepan Arkadjevitsh sanoi työhuoneeseen
tultua ja päästi irti Levinin käden, siten ikään kuin osoittaen
vaaranpaikkojen päättyneen. -- Onpa oikein hauska taas nähdä sinua,
hän jatkoi. -- No, mitä sinulle kuuluu? Milloin tulit?

Levin vaikeni katsellen Oblonskin kahden toverin tuntemattomia
kasvoja ja varsinkin hienon Grinevitshin käsiä, joitten pitkissä
valkeissa sormissa oli niin pitkät, keltaiset, kärjistään
käyristyneet kynnet ja paidankalvosimissa niin suuret välkkyvät
napit, että nuo kädet nähtävästi anastivat koko hänen huomionsa
eivätkä suoneet hänelle ajatuksen vapautta. Oblonski huomasi sen heti
ja hymyili.

-- Ai sallikaa minun esitellä, hän sanoi. -- Toverini Filip
Ivanovitsh Nikitin, Mihail Stanislavitsh Grinevitsh ja käännyttyään
Leviniin päin: -- Zemstvon toimimies, uusia zemstvomiehiä,
voimailija, joka nostaa yhdellä kädellä viisi puutaa, karjanhoitaja,
metsämies ja ystäväni, Konstantin Dimitrijevitsh Levin, Sergei
Ivanovitsh Koznyshevin veli.

-- Erittäin hauskaa, sanoi ukko.

-- Minulla on kunnia tuntea veljenne Sergei Ivanovitsh sanoi
Grinevitsh ojentaen hienon pitkäkyntisen kätensä.

Levin rypisti kulmiaan, puristi kylmästi hänen kättään ja kääntyi
samassa Oblonskin puoleen. Vaikkakin hän tunsi suurta kunnioitusta
velipuoltaan, kaikkialla Venäjällä tunnettua kirjailijaa kohtaan,
ei hän kuitenkaan voinut sietää, että häntä puhuteltiin kuuluisan
Koznyshevin veljenä eikä Konstantin Levininä.

-- Ei, minä en enää ole zemstvomiehiä. Olen kokonaan riitaantunut
kaikkien kanssa enkä enää käy kokouksissa, hän sanoi kääntyen
Oblonskiin päin.

-- Jopas ehdit! sanoi Oblonski hymyillen. -- No, miten ja mistä
syystä?

-- Pitkä juttu. Kerron joskus toiste, Levin sanoi, mutta alkoikin
samassa kertoa. -- Lyhyesti sanoen olen tullut siihen vakaumukseen,
ettei mitään zemstvotoimintaa ole eikä voi olla, hän aloitti kuin
joku olisi vastikään loukannut häntä: toisaalta se on leikkikalu,
leikitään parlamenttia, mutta minä en ole tarpeeksi nuori enkä
tarpeeksi vanha huvitellakseni leikkikaluilla; ja toisaalta se on
(hän takelteli hiukan) -- hyvä keino kihlakunnan rosvojoukolle
hankkia sievoisia rahasummia. Ennen oli holhouslautakunnat
ja oikeudet, nyt on zemstvo. Enää ei saada lahjuksia, vaan
ansaitsematonta palkkaa, hän selitti niin kiivaasti kuin joku
läsnäolijoista olisi väittänyt hänen mielipidettään vastaan.

-- Jahaa! Huomaan, että olet taas uudessa vaiheessa, vanhoillisessa,
sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Mutta siitä voimme puhua tarkemmin
toiste.

-- Niin, joskus toiste. Mutta minun piti saada tavata sinua, Levin
sanoi katsoen vihaisesti Grinevitshin kättä.

Stepan Arkadjevitsh hymyili tuskin huomattavasti. -- Muistaakseni
sinä puhuit, ettet koskaan pane eurooppalaista pukua yllesi? hän
sanoi tarkastellen Levinin uutta, nähtävästi ranskalaisen räätälin
valmistamaa pukua. -- Niinpä, näkyy kuin näkyykin uusi aate.

Yhtäkkiä Levin punastui, ei kuten aikaihmiset keveästi,
huomaamattaan, vaan kuten nuoret pojat, tuntien ujoutensa koomisuuden
ja sen vuoksi häveten ja punastuen vieläkin enemmän, melkein itku
kurkussa. Ja tuntui niin oudolta nähdä nuo viisaat, miehekkäät kasvot
noin lapsellisessa tilassa, että Oblonski lakkasi katsomasta häneen.

-- Niin, missä tapaisimme? Minun on hyvin, hyvin tärkeää puhua
kanssasi, Levin sanoi.

-- Kuulehan, lähdemme Gurinille aamiaista syömään ja puhumme siellä.
Minä olen kolmeen asti vapaa.

-- Ei, Levin vastasi hetken arveltuaan, -- minun on vielä käytävä
muualla.

-- No, syömme sitten päivällistä yhdessä.

-- Päivällistä? Eihän minulla mitään erikoisempaa asiaa ole, sanoisin
vain pari sanaa, kysyisin jotain, ja jutella voisimme myöhemmin.

-- No sano sitten heti ne pari sanaa, juttelemme sitten
päivällispöydässä.

-- Ne pari sanaa olisivat vain... Levin sanoi, -- ei se ole mitään
erikoista.

Hänen kasvoilleen kohosi äkkiä äreä ilme hänen ponnistellessaan
ujouttaan vastaan.

-- Mitä Shtsherbatskeille kuuluu? Onko kaikki ennallaan? kysyi hän.

Stepan Arkadjevitsh joka oli jo kauan tiennyt, että Levin oli
rakastunut hänen kälyynsä Kittyyn, hymyili tuskin huomattavasti, ja
hänen silmänsä loistivat.

-- Sinä sanoit pari sanaa, mutta minä en voi vastata parilla sanalla,
sillä... Anteeksi, hetkinen...

Sihteeri oli astunut huoneeseen ja tullut tuttavallisen
kunnioittavasti papereineen Oblonskin luo. Kaikkien sihteerien tapaan
hän verhosi päällikköä paremman asiantuntemuksensa vaatimattomuuteen
ja alkoi selittää tälle jotain pulmaa kysymyksen muodossa. Stepan
Arkadjevitsh ei kuunnellut loppuun, vaan laski ystävällisesti kätensä
sihteerin hihalle.

-- Ei, tehkää te vain niin kuin minä olen sanonut, hän sanoi
lieventäen huomautustaan hymyllä, ja selitettyään lyhyesti, miten hän
asian käsitti, siirsi paperit syrjään ja sanoi: -- Tehkää niin, Zahar
Nikititsh, olkaa niin hyvä.

Nolostunut sihteeri poistui. Levin, joka sihteerin kanssa käydyn
neuvonpidon aikana oli kokonaan tointunut hämmennyksestään, seisoi
nojaten kyynärpäillään tuolinselkämykseen, ja hänen kasvoillaan oli
pilkallisen tarkkaavainen ilme.

-- En käsitä, en käsitä, hän sanoi.

-- Mitä sinä et käsitä? kysyi Oblonski yhtä iloisesti hymyillen
ja ottaen savukkeen. -- Hän odotti Leviniltä jotain omituista
päähänpistoa.

-- En käsitä mitä te teette, Levin sanoi kohauttaen olkapäitään. --
Miten sinä voit tuota vakavasti tehdä?

-- Miten niin?

-- Siksi, että... se on kaikki turhaa.

-- Niin sinä luulet, mutta meillä on työtä kurkkua myöten.

-- Paperityötä. No niin, sinulla on taipumuksia siihen, lisäsi Levin.

-- Sinä tarkoitat, että minulla on puutetta jostain muusta?

-- Kenties, Levin sanoi. -- Kuitenkin minä ihailen sinun mahtiasi ja
ylpeilen siitä, että minulla on ystävänä niin mahtava mies. Mutta
sinä et vielä vastannut kysymykseeni, lisäsi hän ponnistaen kaikki
voimansa katsoakseen Oblonskia suoraan silmiin.

-- Hyvä, hyvä. Odotas, niin joudut tähän tilanteeseen itsekin. Mikäs
ollessa, kun on kolme tuhatta desjatinaa Karazinin kihlakunnassa ja
tuollaiset lihakset ja raikkaus kuin kaksitoistavuotiaalla tytöllä,
-- mutta vielä sinäkin tulet meidän matkaamme. Niin, mutta mennäänpä
asiaasi. Kaikki on ennallaan, vahinko vain, ettet ole niin pitkään
aikaan käynyt.

-- Miten niin? kysyi Levin pelästyen.

-- Muuten vain, vastasi Oblonski. -- Puhutaan sitten. Mitä varten
sinä oikeastaan tulit?

-- No puhutaan siitäkin myöhemmin, Levin sanoi punastuen taas
korviaan myöten.

-- Hyvä on, ymmärrän, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Niin, näetkös:
minä kutsuisin sinut meille, mutta vaimoni on hieman sairas.
Mutta kuulehan, jos tahdot nähdä heitä, niin he varmaankin ovat
Eläintarhassa neljästä viiteen. Kitty luistelee siellä. Aja
sinä sinne, minä tulen sitten myös ja menemme yhdessä jonnekin
päivälliselle.

-- No niin, näkemiin siis.

-- Katsokin, ettet vain taaskin unohda tai lähde yhtäkkiä maalle --
se olisi sinun tapaistasi! huusi Stepan Arkadjevitsh nauraen.

-- Varmasti en.

Ja Levin lähti huoneesta muistaen vasta ovella, että oli unohtanut
kumartaa Oblonskin tovereille.

-- Varmaankin sangen tarmokas herra, sanoi Grinevitsh Levinin mentyä.

-- Niin, ystäväni, Stepan Arkadjevitsh sanoi heiluttaen päätään,
-- siinä on onnenpoika! Kolme tuhatta desjatinaa maata Karazinin
kihlakunnassa, kaikki edessäpäin, ja mikä raikkaus miehessä! Toista
kuin meikäläinen.

-- Mitäs teillä sitten on valittamista, Stepan Arkadjevitsh?

-- Oh, paljon, paljon, Stepan Arkadjevitsh sanoi huoaten raskaasti.



VI


Oblonskin kysyessä Leviniltä, miksi tämä oikeastaan oli tullut, oli
Levin punastunut ja suuttunut itseensä siitä, että oli punastunut
ja ettei ollut voinut sanoa hänelle suoraan: "Olen tullut pyytämään
vaimosi sisarta vaimokseni", vaikka oli tullut yksinomaan sitä varten.

Levinin ja Shtsherbatskin kodit olivat vanhoja moskovalaisia
aateliskoteja ja olivat aina olleet keskenään läheisissä
ystävyyssuhteissa. Tämä suhde oli vielä entisestään vahvistunut
Levinin ylioppilasvuosina. Hän oli lukenut ja suorittanut ylemmän
tutkinnon yhdessä nuoren ruhtinas Shtsherbatskin, Dollyn ja Kittyn
veljen kanssa. Tähän aikaan Levin oli usein käynyt Shtsherbatskien
kodissa ja rakastunut siihen. Niin oudolta kuin se kenties
kuulostaakin, oli Konstantin Levin rakastunut juuri Shtsherbatskien
kotiin, perheeseen, erityisesti sen naispuolisiin jäseniin. Levin
itse ei muistanut äitivainajaansa, ja hänen ainoa sisarensa oli
häntä vanhempi, joten hän näki Shtsherbatskien kodissa ensimmäisen
kerran sellaisen sivistyneen ja vakaan aatelisperheen piirin, jota
vaille hän oli jäänyt isänsä ja äitinsä kuoleman johdosta. Hän näki
kaikki tämän perheen jäsenet, etenkin naispuoliset, eräänlaisen
salaperäisen, runollisen verhon lävitse. Paitsi ettei hän nähnyt
heissä mitään vikoja, hän kuvitteli lisäksi tuon runollisen verhon
alla piilevän mitä ylevimpiä tunteita ja kaikkea mahdollista
täydellisyyttä. Miksi näiden kolmen neidin piti päivät läpeensä
puhua ranskaa ja englantia; miksi he määrätunteina soittivat
vuorotellen pianoa, jonka ääni kuului veljen luo yläkertaan, missä
ylioppilaat lueskelivat; miksi ranskalaisen kirjallisuuden, musiikin,
piirustuksen ja tanssin opettajat kävivät talossa; miksi kaikki
kolme neitiä ajelivat mademoiselle Linonin kanssa määrätunteina
vaunuilla Tverin puistokadulle, atlasturkit yllään -- Dollyllä
pitkä, Nataljalla puolipitkä, Kittyllä lyhyt, niin että hänen
soreat jalkansa kireine punaisine sukkineen jäivät näkyviin; miksi
heidän piti kävellä Tverin puistokadulla kultakokardihattuisen
lakeijan seuraamana, -- kaikki tämä ja paljon muutakin, mitä heidän
salaperäisessä maailmassaan tapahtui, oli hänelle käsittämätöntä,
mutta hän tiesi, että kaikki, mitä siellä tapahtui, oli ihanaa, ja
hän oli rakastunut juuri sen kaiken salaperäisyyteen.

Ylioppilaskautenaan Levin oli ollut rakastumaisillaan vanhimpaan
sisareen Dollyyn, mutta tämä oli pian joutunut naimisiin Oblonskin
kanssa. Sitten hän oli alkanut kiintyä toiseen. Hän oli ikään
kuin tuntenut, että hänen oli rakastuttava johonkin sisarista,
mutta ei ollut kyennyt tekemään itselleen selväksi, kehen heistä.
Mutta Nataljakin oli kohta seuraelämään astuttuaan joutunut
naimisiin lähettiläs Lvovin kanssa. Kitty oli vielä ollut lapsi
Levinin päästessä yliopistosta. Nuori Shtsherbatski oli mennyt
merisotaväkeen ja hukkunut Itämerellä, ja sen jälkeen olivat Levinin
ja Shtsherbatskien välit vähitellen höltyneet, huolimatta Levinin ja
Oblonskin ystävyydestä. Mutta kun Levin tänä vuonna alkutalvella oli
tullut Moskovaan vietettyään vuoden maalla, oli hän Shtsherbatskit
nähdessään ymmärtänyt, kehen kolmesta hänen todella oli määrä
rakastua.

Olisi luullut, ettei mikään olisi ollut yksinkertaisempaa
kuin hänen, hyväsukuisen ja pikemmin rikkaan kuin köyhän
kolmekymmentäkaksivuotiaan miehen kosia ruhtinatar Shtsherbatskia:
kaiken todennäköisyyden mukaan hänet olisi heti katsottu oivaksi
aviomieheksi. Mutta Levin oli rakastunut, ja siksi Kitty näytti
hänestä joka suhteessa niin täydelliseltä, kaikkea maallista
ylemmältä olennolta, ja hän itse niin maalliselta, että tuntui
mahdottomalta pelkkä ajatuskin, että muut ja Kitty itse katsoisivat
hänet kyllin arvokkaaksi.

Oltuaan Moskovassa kaksi kuukautta kuin houreen vallassa ja
tavattuaan Kittyä melkein joka päivä seuramaailmassa, jossa hän juuri
Kittyn vuoksi oli alkanut viettää aikaansa, hän päätyi äkkiä siihen,
ettei asiasta voi tulla mitään, ja matkusti takaisin maalle.

Levinin vakaumus asiansa mahdottomuudesta perustui siihen tunteeseen,
että hän tytön sukulaisten silmissä oli epäedullinen, arvoton pari
ihanalle Kittylle ja ettei Kitty itsekään voisi hänestä pitää.
Omaisten mielestä hänellä ei ollut mitään tavanmukaista, määrättyä
tointa eikä asemaa seuramaailmassa, kun taas hänen toverinsa
olivat jo nyt, hänen ollessaan kolmenkymmenenkahden vuoden vanha,
kuka everstinä ja sivuadjutanttina, kuka professorina, kuka
pankinjohtajana, kuka rautatiehallituksen päällikkönä tai viraston
esimiehenä, kuten Oblonski; itse hän oli vain (hän tiesi sangen
hyvin, miltä hänen täytyi muiden silmissä näyttää) tilanomistaja,
joka hoiti karjaa, metsästeli ja rakenteli jotain, siis lahjaton
nuori mies, josta ei ollut tullut mitään ja joka puuhaili
seurapiiriväen mielestä samaa kuin ne, jotka eivät kelpaa mihinkään.

Salaperäinen, ihana Kitty itse taas ei voisi rakastaa niin rumaa
miestä kuin minä hän itseään piti, eikä varsinkaan niin tavallista
miestä, jossa ei ollut mitään erikoista. Sitä paitsi hänestä
tuntui, että hänen entinen suhteensa Kittyyn, joka oli ollut kuin
täysi-ikäisen suhde lapseen sen johdosta, että hän oli ollut Kittyn
isonveljen ystävä, tuli vielä uudeksi esteeksi hänen rakkaudelleen.
Rumaa, hyväluontoista miestä, jollainen hän mielestään oli, saattoi,
arveli hän, pitää ystävänään, mutta jos mieli saada osakseen
sellaista rakkautta, jota hän itse tunsi Kittyä kohtaan, täytyi olla
komea ja uljas mies ja ennen kaikkea jotain erikoista.

Hän oli kyllä kuullut, että naiset useinkin rakastavat rumia,
tavallisia miehiä, mutta hän ei sitä uskonut, sillä hän arvioi asiaa
oman itsensä mukaan, hän kun itse saattoi rakastaa vain kauniita,
salaperäisyydellään ja erikoisuudellaan viehättäviä naisia.

Oltuaan kaksi kuukautta yksin maalla hän tuli kuitenkin
vakuuttuneeksi, ettei tämä ollut niiden rakastumisten kaltaista,
joita hän oli kokenut ensi nuoruudessaan, että tämä tunne ei antanut
hänelle hetkenkään rauhaa, että hän ei voinut elää ratkaisematta
kysymystä, tuleeko Kitty hänen vaimokseen vai eikö, että hänen
epätoivonsa oli johtunut vain hänen mielikuvituksestaan ja ettei
hänellä ollut mitään varmoja todisteita rukkasten saannista. Ja hän
oli nyt tullut Moskovaan päätettyään lujasti lausua ilmi tunteensa ja
mennä naimisiin, jos saa myöntävän vastauksen. Tai... hän ei voinut
ajatella, miten hänen kävisi, jos hän saisi rukkaset.



VII


Saavuttuaan aamujunassa Moskovaan Levin ajoi velipuolensa Koznyshevin
luo. Pukua vaihdettuaan hän astui veljensä työhuoneeseen aikoen
heti paikalla kertoa hänelle tulonsa syyn ja kysyä neuvoa;
mutta veli ei ollut yksin. Hänen luonaan istui eräs huomattava
filosofian professori, joka oli tullut Harkovista varta vasten
selvittämään väärinkäsitystä, joka oli syntynyt miesten välille
eräästä sangen tärkeästä filosofisesta kysymyksestä. Professori
oli antautunut kiivaaseen väittelyyn materialistien kanssa. Sergei
Koznyshev oli seurannut innokkaasti tätä väittelyä ja professorin
viimeisen kirjoituksen luettuaan esittänyt kirjeessä hänelle
vastaväitteensä. Hän syytti professoria liian suurista myönnytyksistä
materialisteille. Ja professori oli heti saapunut keskustelemaan
kysymyksestä. Väittely koski muodissa olevaa kysymystä: onko ihmisen
toiminnassa olemassa rajaa psyykkisten ja fysiologisten ilmiöiden
välillä ja missä se on.

Sergei Ivanovitsh otti veljensä vastaan tapansa mukaan ystävällisen
kylmästi hymyillen, esitteli hänet professorille ja jatkoi
keskustelua.

Tämä pieni kellertäväihoinen ja kapeaotsainen mies, jolla oli
silmälasit nenällä, irrottautui hetkeksi keskustelusta tervehtiäkseen
Leviniä ja jatkoi sitten puhettaan kiinnittämättä tulijaan sen
enempää huomiota. Levin istui odottamaan milloin professori lähtisi,
mutta kiinnostuikin pian keskustelunaiheesta.

Levin oli nähnyt aikakauslehdissä kirjoituksia, joista oli puhe,
ja oli lukenut niitä, ne kun kiinnostivat häntä -- entistä
luonnontieteen ylioppilasta -- hänelle tuttujen luonnontieteen
perusteiden kehittelynä. Mutta hän ei ollut koskaan yhdistänyt
noita tieteen johtopäätöksiä ihmisen eläimellisestä syntyperästä,
reflekseistä, biologiasta ja sosiologiasta niihin kysymyksiin, jotka
koskivat elämän ja kuoleman merkitystä hänelle itselleen ja jotka
viime aikoina yhä useammin olivat tulleet hänen mieleensä.

Kuunnellessaan veljensä ja professorin välistä keskustelua hän
huomasi, että he yhdistivät tieteelliset kysymykset sisäisiin,
olivatpa jo muutamia kertoja saapumaisillaan näihin kysymyksiin,
mutta joka kerta kun he alkoivat lähestyä sitä, mikä hänestä tuntui
pääasialta, he heti kiireesti peräytyivät takaisin ja syventyivät
taas hienojen jaottelujen, sitaattien, viittausten ja auktoriteettien
pariin, ja hän ymmärsi vaivoin, mistä oli kysymys.

-- Minä en voi tunnustaa, sanoi Sergei Ivanovitsh jonka ilmaisutapa
oli erityisen selvää ja täsmällistä ja ääntämys hienostunutta, --
minä en voi missään tapauksessa yhtyä Keyesiin siinä, että koko
minun käsitykseni ulkomaailmasta johtuisi vaikutelmista. Olemisen
pohjimmaista peruskäsitettä en ole saanut aistimuksen kautta,
sillä ei ole edes olemassa erityistä elintä, joka tämän käsitteen
välittäisi.

-- Niin, mutta Wurst, Knaust ja Pripasov vastaavat teille, että
teidän tietoisuutenne olemisesta johtuu kaikkien aistimusten
ykseydestä, että olemisen tajuaminen on aistimusten tulos. Sanoopa
Wurst vielä suoraan, että heti kun aistimukset lakkaavat, ei myöskään
olemisen käsitettä enää ole olemassa.

-- Minä sanon päinvastoin, aloitti Sergei Ivanovitsh.

Mutta Levinistä näytti taas, että lähetessään pääasiallisinta he
jälleen perääntyivät, ja hän päätti tehdä professorille kysymyksen.

-- Jos siis minun tunteeni hävitetään, jos minun ruumiini kuolee, ei
voi olla enää mitään olemassaoloa? kysyi hän.

Harmistuneen näköisenä, aivan kuin keskeytys olisi tuottanut hänelle
älyllistä kipua, professori katsahti kummalliseen kysyjään, joka oli
pikemmin maankiertäjän kuin filosofin näköinen, ja siirsi silmänsä
Sergei Ivanovitshiin ikään kuin kysyen: kannattaako tässä puhua?
Mutta Sergei Ivanovitsh joka ei puhunut läheskään niin vaivalloisesti
ja yksipuolisesti kuin professori ja joka kykeni ymmärtämään sen
yksinkertaisen ja luonnollisen katsantokannan, jonka pohjalta
viimeinen kysymys oli tehty, hymyili ja sanoi:

-- Meillä ei ole vielä oikeutta ratkaista tätä kysymystä.

-- Ei ole faktoja, vahvisti professori ja jatkoi todistelujaan.
-- Ei, hän sanoi, -- minä viittaan siihen, että jos aistimuksen
perustana onkin vaikutelma, kuten Pripasov suoraan sanoo, niin meidän
tulee tarkoin erottaa nämä kaksi käsitettä.

Levin ei enää kuunnellut, vaan odotti professorin lähtöä.



VIII


Kun professori oli lähtenyt, Sergei Ivanovitsh kääntyi veljensä
puoleen: -- Hauska että tulit. Voitko viipyä kauankin? Miten
luistavat talousasiat?

Levin tiesi, ettei maatalous suuresti kiinnostanut vanhempaa veljeä
ja että tämä oli kysynyt sitä vain ollakseen hänelle mieliksi, ja
siksi hän vastasi vain kertomalla vehnän myynnistä ja rahoista.

Levin oli aikonut kertoa veljelleen naimahankkeistaan ja kysyä
häneltä neuvoa, olipa hän lujasti päättänytkin tehdä sen; mutta kun
hän taas oli nähnyt veljensä, kuullut hänen keskustelunsa professorin
kanssa, kun hän sitten oli kuullut tuon vaistomaisesti holhoavan
äänensävyn veljen tiedustellessa hänen talousasioitaan (heidän
äidiltä perimänsä maatila oli jakamatta, ja Levin hoiti kummankin
osaa), tunsi hän, että hänen jostain syystä oli mahdotonta ruveta
puhumaan veljensä kanssa päätöksestään mennä naimisiin. Hän tunsi,
ettei veli suhtautuisi asiaan niin kuin hän toivoi.

-- No, miten teillä zemstvo toimii? kysyi Sergei Ivanovitsh joka oli
hyvin kiinnostunut tästä uudesta maaseutuhallinnosta ja piti sitä
hyvin merkittävänä.

-- En yhtään tiedä...

-- Mitä?... Olethan sinä hallituksen jäsen?

-- Ei, en ole enää jäsen; olen eronnut, Levin vastasi, -- enkä käy
enää kokouksissa.

-- Vahinko! virkkoi Sergei Ivanovitsh rypistäen kulmiaan.

Levin alkoi puolustuksekseen kertoa, millaisia kokoukset olivat
olleet hänen piirissään.

-- Sellaistahan se aina on! keskeytti hänet Sergei Ivanovitsh. --
Me venäläiset olemme aina sellaisia. Kenties se on meissä hyväkin
piirre, tuo kyky nähdä omat vikamme, mutta me liioittelemme,
me huvittelemme ivalla, joka on aina valmiina kielellämme. Sen
minä vain sanon sinulle, että jos sellaiset oikeudet kuin meidän
maaseutuhallintomme olisi annettu toiselle Euroopan kansalle,
olisivat saksalaiset ja englantilaiset tehneet siitä vapauden aseen,
mutta me vain naureskelemme.

-- Minkä sille voi! Levin sanoi syyllisen näköisenä. -- Se oli minun
viimeinen kokeeni. Ja minä koetin sieluni pohjasta. En mahda mitään,
olen kyvytön siihen.

-- Et ole kyvytön, sanoi Sergei Ivanovitsh -- sinä et katso asiaa
oikealta kannalta.

-- Kenties, Levin vastasi alakuloisesti.

-- Tiedätkö jo, että Nikolai-veli on taas täällä.

Nikolai-veli oli Konstantin Levinin vanhin oikea veli ja Sergei
Ivanovitshin velipuoli, hunningolla oleva mies; joka oli
tuhlannut suuren osan omaisuuttaan, joka pyöri hyvin oudoissa ja
huonomaineisissa piireissä ja oli riidoissa veljiensä kanssa.

-- Mitä sinä sanot? huudahti Levin pelästyen. -- Mistä sinä sen
tiedät?

-- Prokofi oli nähnyt hänet kadulla.

-- Täälläkö Moskovassa? Missä hän on, tiedätkö sitä? Levin nousi
tuoliltaan ikään kuin aikeissa heti lähteä.

-- Pahoittelen, että sanoin sen sinulle, sanoi Sergei Ivanovitsh
pudistaen päätään nuoremman veljen mielenkuohulle. -- Minä lähetin
tiedustamaan, missä hän asuu, ja lähetin hänelle samalla Trubinin
vekselin, jonka minä olen joutunut maksamaan. Näin hän vastasi.

Ja Sergei Ivanovitsh antoi veljelleen kirjelapun paperinpuristimen
alta.

Levin luki omituisella, tutulla käsialalla kirjoitetut sanat: "Pyydän
nöyrimmästi jättämään minut rauhaan. Ainoastaan sitä minä vaadin
rakastettavilta veikoiltani. Nikolai Levin."

Lapun luettuaan Levin jäi seisomaan Sergei Ivanovitshin eteen pää
painuksissa, kirjelappu kädessään.

Hänen sielussaan taistelivat keskenään halu unohtaa nyt tuo onneton
veli ja tietoisuus siitä, että se halu oli väärä.

-- Hän tahtoo nähtävästi loukata minua, jatkoi Sergei Ivanovitsh --
mutta hän ei saa minua loukkaantumaan, ja minä tahtoisin sydämeni
pohjasta auttaa häntä, mutta näen sen mahdottomaksi.

-- Niin niin, toisteli Levin, -- minä ymmärrän ja annan arvoa sinun
suhtautumistavallesi; mutta minä menen hänen luokseen.

-- Jos tahdot, niin mene, mutta minä en kehottaisi, Sergei Ivanovitsh
sanoi. -- Siis omasta puolestani en sitä pelkää; hän ei voi saada
riitaa välillemme. Mutta minusta olisi sinulle itsellesi parempi olla
menemättä. Ei siitä kuitenkaan apua ole. Mutta tee kuten itse tahdot.

-- Kenties siitä ei ole apua, mutta minä tunnen, varsinkin tänä
hetkenä -- vaikka se on kyllä ihan toinen asia -- minä tunnen, etten
voi olla rauhallinen.

-- No sitä minä en käsitä, Sergei Ivanovitsh sanoi. -- Sen minä vain
sanon, lisäsi hän, -- että tässä opetetaan nöyrtymään. Minä olen
toisella lailla, entistä suopeammin, alkanut suhtautua siihen, mitä
sanotaan alhaisuudeksi, sen jälkeen kun Nikolai-veli on tullut siksi,
mitä hän on... Sinä tiedät mitä hän on tehnyt...

-- Oh, se on kauheata, kauheata! toisteli Levin.

Saatuaan Sergei Ivanovitshin lakeijalta veljensä osoitteen Levin
aikoi heti lähteä hänen luokseen, mutta hetken mietittyään hän päätti
jättää käyntinsä iltaan. Ennen muuta hänen oli sisäisen rauhan
saavuttaakseen ratkaistava se asia, jota varten hän oli tullut
Moskovaan. Velipuolensa luota Levin lähti Oblonskin virastoon ja
saatuaan kuulla Shtsherbatskien olinpaikan ajoi sinne, missä tiesi
saavansa tavata Kittyn.



IX


Neljän aikaan Levin nousi sykkivin sydämin ajurin rattailta
Eläintarhan luona ja lähti kulkemaan kelkkamäkeä ja luistinrataa
kohti tietäen varmasti löytävänsä Kittyn sieltä, sillä hän oli nähnyt
portilla Shtsherbatskien vaunut.

Oli selkeä pakkaspäivä. Portin luona seisoi jonossa vaunuja,
rekiä, ajureita ja santarmeja. Siististi pukeutunutta väkeä kuhisi
portilla ja puhdistetuilla käytävillä pienten venäläistyylisten
koristeharjaisten talojen lomassa, ihmisten hatut välkkyivät
auringonpaisteessa. Puiston vanhat tuuheat koivut lumitaakan
taivuttamine oksineen näyttivät kuin pukeutuneen uusiin juhlallisiin
messukaapuihin.

Hän kulki käytävää pitkin luistinrataa kohti ja puheli itsekseen: "Ei
pidä hätäillä, pitää rauhoittua. Mitä sinä nyt? Ole hiljaa, hölmö",
kehotteli hän sydäntään. Ja mitä enemmän hän koetti tyyntyä, sitä
epätasaisemmaksi kävi hänen hengityksensä. Tuttava tuli vastaan ja
huusi häntä nimeltä, mutta hän ei edes tuntenut, kuka se oli. Hän
meni kelkkaratojen luo, mistä kuului laskettavien ja nostettavien
kelkkain ketjujen räminää, alas liukuvien kelkkojen jyryä ja iloisina
kajahtelevia ääniä. Hän astui vielä muutaman askeleen, kunnes hänen
eteensä avautui luistinrata. Hän tunnisti Kittyn heti kaikkien
luistelijain joukosta.

Hän tunsi Kittyn olevan siellä siitä ilosta ja pelosta, mikä oli
vallannut hänen sydämensä. Siellä tämä seisoi radan toisessa
päässä keskustellen jonkun naisen kanssa. Hänen puvussaan eikä
asennossaan ei oikeastaan ollut mitään erikoista. Mutta Levinin
oli yhtä helppo erottaa hänet tuosta joukosta kuin ruusupensas
nokkoskasasta. Kaikki sai valaistuksensa hänestä. Hän oli hymy,
joka kirkasti kaiken ympärillään. "Voinkohan minä mennä tuonne
jäälle hänen luokseen?" epäröi Levin. Paikka, jossa Kitty seisoi,
tuntui hänestä luoksepääsemättömältä pyhätöltä, ja hetken hän oli
jo kääntymäisillään takaisin, niin hirveältä hänestä tuntui. Hänen
täytyi voittaa itsensä ja koettaa ymmärtää, että kulkihan siinä
Kittyn ympärillä kaikenlaista muutakin väkeä ja saattoihan siis
hänkin tulla sinne luistelemaan. Hän meni radalle mutta vältteli
kauan katsomasta tyttöön, ikään kuin tämä olisi ollut häikäisevä
aurinko, mutta näki tämän katsomattakin, kuten auringon.

Jäälle kokoontui tänä viikon päivänä ja tähän aikaan päivästä saman
seurapiirin ihmisiä, kaikki tuttuja keskenään. Joukossa oli sekä
taidollaan keikaroivia luistelijamestareita että nojakelkan varassa
opettelevia arka- ja kömpelöliikkeisiä vasta-alkajia, pojannaskaleita
ja terveydellisistä syistä luistelevia vanhuksia. Kaikki he tuntuivat
Levinistä erikoisilta onnenpojilta, kun saivat olla siinä Kittyn
lähellä. He näyttivät kaikki luistelevan aivan välinpitämättöminä
hänen edessään ja takanaan, vieläpä puhuttelevankin häntä ja pitävän
hauskaa kokonaan riippumatta hänestä, mainion jään ja hyvän sään
innostamina.

Nikolai Shtsherbatski, Kittyn serkku, istui penkillä lyhyessä
päällystakissaan ja tiukoissa housuissaan, luistimet jalassa, ja
Levinin nähdessään huusi hänelle:

-- Kas, Venäjänmaan paras luistelija! Milloin olette tullut? On
mainio jää, pankaa luistimet jalkaanne.

-- Eihän minulla poloisella ole luistimiakaan, Levin vastasi
ihmetellen rohkeuttaan ja luontevuuttaan hänen läsnä ollessaan
eikä hetkeksikään kadottanut häntä näkyvistään, vaikka katsoikin
toisaalle. Levin tunsi, että aurinko lähestyi häntä. Kitty oli radan
kulmassa. Korkeiden kengänvarsien tukemat pikkuiset jalat harallaan
hän lähti selvästi arastellen luistelemaan Leviniä kohti. Muuan
kansanasuun pukeutunut poika kiisi hänen ohitseen syvässä kumarassa,
käsiään hurjasti huitoen. Kitty luisteli hiukan epävarmasti. Hän
piti kätensä varuillaan jättäen muhvin nauhan varaan ja katsoi
Leviniin hymyillen hänelle ja omalle arkuudelleen. Käänteen päässä
hän potkaisi notkealla jalallaan vielä kerran vauhtia, liukui suoraan
Shtsherbatskin luo, tarttui kädellään tähän kiinni ja nyökkäsi
hymyillen Levinille. Kitty oli ihanampi kuin miksi Levin oli hänet
kuvitellut.

Ajatellessaan häntä Levin oli nähnyt hänet elävänä mielessään,
varsinkin tuon vaaleahiuksisen pikku pään, joka oli niin vapaasti
pystyssä sirojen neidonhartiain yllä ja jonka ilme kuvasti
lapsenomaista selkeyttä ja hyvyyttä. Ilmeen lapsellisuus ja vartalon
siro kauneus yhdessä soivat hänelle erityistä viehätysvoimaa, jonka
Levin hyvin muisti. Mutta kerta kerralta häntä hämmästytti Kittyn
aina lempeitten, tyynten ja rehellisten silmien ilme ja varsinkin
hänen hymynsä, joka aina vei Levinin lumottuun maailmaan, missä hän
tunsi muuttuvansa helläksi ja lempeäksi, -- sellaiseksi kuin hän
muisti olleensa joskus varhaisen lapsuutensa parhaina hetkinä.

-- Milloin olette saapunut? kysyi hän antaen Levinille kättä. --
Kiitos, lisäsi hän, kun Levin nosti muhvista pudonneen nenäliinan.

-- Minäkö? Vastahan minä tulin eilen... ei vaan tänään... vastasi
Levin, joka ei hermostukseltaan heti ymmärtänyt kysymystä. --
Aioin käydä luonanne, hän sanoi ja muistettuaan samalla käyntinsä
tarkoituksen kävi ujoksi ja punastui. -- Minä en tiennyt, että te
luistelette ja hyvin luistelettekin.

Kitty katsoi häneen tarkkaavasti, ikään kuin tahtoen tietää syyn
hänen ujouteensa.

-- Teidän kiitoksellenne on annettava arvoa. Täällä elää vielä
legenda teidän luistelutaidostanne, Kitty sanoi pudistaen mustan
hansikkaan verhoamalla kätösellään muhville pudonneita kuuran hileitä.

-- Niin, ennen aikaan oli intohimoinen luistelija, halusin päästä
taidoissani mestariksi.

-- Te teette luullakseni kaiken intohimoisesti, Kitty sanoi
hymyillen. -- Minä katselisin niin mielelläni teidän luisteluanne.
Pankaa luistimet jalkaan ja luistellaan yhdessä.

"Yhdessäkö! Onko se todellakin mahdollista?" Levin ajatteli katsoen
häneen.

-- Otan heti paikalla luistimet, hän sanoi. Ja hän lähti panemaan
luistimia jalkaansa.

-- Ette ole pitkään aikaan käynytkään, herra, puhui radanhoitaja
pitäen hänen jalkaansa kädessään ja kiertäen kiinni kantaruuvia. --
Teidän jälkeenne ei ole tullut herroista yhtään mestaria. Onko hyvä
näin? hän sanoi vetäen kireälle hihnan.

-- Hyvä on, kunhan vain kiiruhdatte, Levin vastasi pidättäen
vaivoin onnen hymyn, joka väkisinkin pyrki hänen kasvoilleen.
"Niin", hän ajatteli, "tämä on elämää, tämä on onnea! Yhdessä, hän
sanoi, luistelkaamme yhdessä. Sanoisinko hänelle nyt? Siksihän minä
juuri pelkään sitä sanoa, kun olen nyt niin onnellinen, onnellinen
toivostani... Mutta sitten?... Ei, täytyyhän minun! Täytyy, täytyy!
Pois heikkous!"

Levin nousi seisomaan, heitti päällystakin yltään ja juostuaan kopin
edessä olevan rosoisen paikan yli tuli vauhdikkaasti sileälle jäälle
ja liukui kevyesti eteenpäin, kiihdyttäen ja suunnaten kulkuaan kuin
pelkällä tahdollaan. Hän lähestyi Kittyä arasti, mutta rauhoittui
taas tämän hymystä.

Kitty antoi hänelle kätensä, ja he lähtivät luistelemaan lisäten
vauhtia. Mitä nopeammin he menivät, sitä lujemmin Kitty puristi hänen
kättään.

-- Teidän kanssanne minä olisin oppinut nopeammin, minä tunnen
luottavani teihin, Kitty sanoi hänelle.

-- Ja minä itseeni, kun te nojaatte minuun, Levin sanoi, mutta
säikähti samalla sanojansa ja punastui. Ja tosiaankin, tuskin hän
oli lausunut nuo sanat, kun yhtäkkiä oli kuin aurinko olisi mennyt
pilveen. Kittyn kasvoilta katosi äskeinen ystävällisyys, ja Levin
näki niillä tutun väreilyn, joka merkitsi ajatusten ponnistusta:
sileälle otsalle kohosi pieni ryppy.

-- Teillä on jotain ikävää mielessänne? Niin, eihän minulla ole
oikeutta udella, Levin sanoi.

-- Miksikä ei?... Ei minulla mitään ikävää ole, vastasi Kitty
kylmästi ja lisäsi samassa: -- Oletteko jo nähnyt mademoiselle
Linonia?

-- En vielä.

-- Menkää hänen luokseen, hän niin pitää teistä.

"Mitä tämä on? Minä olen katkeroittanut hänet. Herra, auta minua!"
Levin ajatteli ja kiiti vanhan harmaakiharaisen ranskattaren luo,
joka istui penkillä. Hymyillen niin että tekohampaat näkyivät otti
tämä hänet vastaan vanhana ystävänään.

-- Niin sitä kasvetaan, hän sanoi Levinille katsellen Kittyä, -- ja
vanhennutaan. Tiny bear on jo kasvanut suureksi! jatkoi ranskatar
nauraen ja johdatti hänen mieleensä sutkauksen kolmesta neidistä,
joita Levin oli kutsunut kolmeksi karhuksi erään englantilaisen sadun
mukaan. -- Muistatteko että aikanaan sanoitte niin?

Levin ei sitä lainkaan muistanut, mutta neiti oli naureskellut tuolle
sutkautukselle jo kymmenkunta vuotta pitäen siitä.

-- No, menkää, menkää luistelemaan. Eikö meidän Kitty jo luistele
hyvin?

Kun Levin taas tuli Kittyn luo, oli ankaruus tämän kasvoilta
kadonnut, silmien ilme oli yhtä rehellinen ja ystävällinen, mutta
Levinistä tuntui, että tuossa ystävällisyydessä oli erikoinen,
tahallisen rauhallinen sävy. Ja hänen mielensä kävi surulliseksi.
Puheltuaan hiukan vanhasta kotiopettajattarestaan ja tämän
omituisuuksista kysyi Kitty Levinin kuulumisia.

-- Eikö teidän sentään ole talvella ikävä siellä maalla? kysyi hän.

-- Ei laisinkaan; minä teen paljon työtä, Levin sanoi ja tunsi kuinka
Kitty alisti hänet rauhallisella äänensävyllään, josta hän tiesi
olevan mahdotonta päästä, niin kuin oli ollut laita alkutalvestakin.

-- Viivyttekö täällä kauan aikaa? kysyi Kitty.

-- En tiedä, vastasi hän ajattelematta mitä sanoi. Hänen mieleensä
tuli, että jos hän antautuu tuon tyynen ystävyydensävyn valtaan, hän
lähtee taaskin kotiinsa mitään päättämättä, ja hän päätti närkästyä.

-- Kuinka ette tiedä?

-- En vain tiedä. Se riippuu teistä, hän sanoi ja kauhistui sanojaan.
Eikö Kitty kuullut hänen sanojaan vai eikö tahtonut kuulla, mutta
hän näytti kuin kompastuvan, kopautti kahdesti jalkaansa jäähän ja
luisteli pois Levinin luota mademoiselle Linonin luo. Sanottuaan
tälle jotain lähti Kitty telttaa kohti, jossa naiset riisuivat
luistimiaan.

"Jumalani, mitä minä tein! Voi hyvä Jumala! Auta minua, opeta minua!"
puheli Levin rukoillen. Ja tuntien tarvetta voimakkaaseen liikuntaan
hän otti vauhtia ja kiiti luistimillaan tehden voimakkaita kaarroksia.

Sillä aikaa eräs nuori herra, uusista luistelijoista paras, tuli
savuke suussa kahvilahuoneesta ja lasketteli kovaa vauhtia kolisten
ja nytkähdellen luistimet jalassa portaita alas. Hän kiiti jäälle
ja muuttamatta edes käsien vapaata asentoa lähti luistelemaan rataa
pitkin.

-- Ahaa, tuo on uusi juttu! Levin sanoi ja juoksi heti ylös
tehdäkseen tuon uuden tempun.

-- Älkää tappako itseänne, täytyy olla tottunut! huusi Nikolai
Shtsherbatski hänelle.

Levin nousi portaiden päähän, otti ylhäältä niin kovan vauhdin kuin
voi ja lasketteli alas koettaen säilyttää tasapainon tässä oudossa
kyydissä käsiensä avulla. Viimeisen portaan kohdalla hän takertui
kiinni, mutta hipaisi vain hiukan jäätä kädellään, teki voimakkaan
oikaisuliikkeen, pysyi pystyssä ja luisteli nauraen edelleen.

"Herttainen poika", ajatteli Kitty tullessaan samaan aikaan teltasta
mademoiselle Linonin kanssa ja katseli Leviniä kuin rakasta veljeä,
hiljainen hellä hymy huulillaan. "Olenko minä tehnyt väärin, olenko
tehnyt jotain pahaa? Ne sanovat sitä keimailuksi. Minä tiedän kyllä
rakastavani toista. Mutta onhan minulla hauskaa hänen seurassaan, hän
on niin herttainen. Miksi hänen piti se sanoa?..." hän ajatteli.

Kitty näytti tekevän lähtöä radan portailla odotelleen äitinsä
kanssa. Levin pysähtyi ja mietti hetkisen, kasvot nopeasta
liikunnasta hehkuen. Hän riisui luistimet ja tavoitti äidin ja
tyttären puutarhan portilla.

-- Hauska nähdä teitä, sanoi vanha ruhtinatar. -- Torstaisin, kuten
ennenkin, on meillä vierasilta.

-- Tänään siis?

-- On hyvin hauska saada nähdä teitä, sanoi ruhtinatar kuivasti.
Tuo kuivakiskoisuus tuntui Kittystä ikävältä, eikä hän malttanut
olla tasoittamatta äidin kylmyyttä. Hän käänsi päätään ja virkkoi
hymyillen:

-- Näkemiin.

Samaan aikaan tuli Stepan Arkadjevitsh puistoon kuin iloinen
voittaja, hattu kallellaan, kasvot ja silmät loistaen. Mutta mentyään
anoppinsa luo hän vastasi surullisena, syyllisennäköisenä tämän
kysymyksiin Dollyn voinnista. Puhuttuaan hiljaa ja alakuloisesti
anoppinsa kanssa hän oikaisi rintansa ja otti Leviniä käsikoukusta.

-- No niin, me kai sitten lähdemme? kysyi hän. -- Ajattelin koko ajan
sinua ja olen hyvin, hyvin iloissani, että tulit, hän sanoi katsellen
Leviniä vihjailevasti silmiin.

-- Lähdetään, lähdetään, vastasi onnellinen Levin, yhä kuullen sen
äänen soinnin, joka oli sanonut "näkemiin", ja yhä nähden hymyn, joka
oli säestänyt tuota sanaa.

-- "Angliaan" vaiko "Eremitage'iin"?

-- Sama minulle.

-- No menkäämme "Angliaan", sanoi Stepan Arkadjevitsh valiten
"Anglian" siksi, että hän oli sinne enemmän velkaa kuin
"Eremitage'iin". Juuri siksi hänestä oli väärin vältellä tuota
ravintolaa. -- Sinulla on ajuri? Hyvä on, minä lähetinkin vaununi
pois.

Koko matkan ystävykset olivat vaiti. Levin mietti, mitä tuo ilmeen
muutos Kittyn kasvoilla saattoi merkitä. Välillä hän uskotteli
itsellään olevan toivoa, välillä taas lankesi epätoivoon ja näki
selvästi toivonsa järjettömyyden. Hän tunsi kuitenkin olevansa aivan
kuin toinen ihminen nähtyään tuon hymyn ja kuultuaan sanan: näkemiin.

Stepan Arkadjevitsh sepitti matkalla ruokalistaa.

-- Sinähän pidät turbot'sta? Levin sanoi perille tultaessa.

-- Mistä? kysäisi Levin. -- Turbot'sta? Pidän, minä pidän kauheasti
turbot'sta.



X


Kun Levin oli astunut Oblonskin kanssa ravintolaan, ei hän voinut
olla huomaamatta Stepan Arkadjevitshin kasvoilla ja koko hänen
olemuksessaan tiettyä erityistä, ikään kuin hillittyä loistetta.
Oblonski riisui päällystakkinsa ja astui hattu kallellaan
ruokasaliin, antaen käskyjä lautasliinat kädessä vastaan
kiiruhtaville hännystakkisille tataareille. Hän kumarteli oikealle
ja vasemmalle iloisesti tervehtiville tuttavilleen, joita oli aina
ja joka paikassa, meni voileipäpöydän luo, haukkasi votkaryypyn
kyytipojaksi kalaa ja sanoi korkean pulpetin ääressä istuvalle
pitseihin ja rusetteihin sonnustautuneelle maalatulle ranskattarelle
jotain, mikä sai tämän herahtamaan vilpittömään nauruun. Levin taas
ei ottanut ryyppyä yksin siitä syystä, että häntä iljetti niin
kovasti tuo ranskatar, joka näytti olevan kyhätty kokoon pelkistä
tekohiuksista, puuterista ja hajuvesistä. Hän kiiruhti pois tämän
läheisyydestä kuin saastaisen paikan luota. Koko hänen sielunsa tulvi
Kittyn muistoa ja silmistä hohti onnen ja riemun hymy.

-- Tänne, teidän ylhäisyytenne, olkaa hyvä, täällä ei teidän
ylhäisyyttänne häiritä, puheli erityisen sinnikäs, vanha, kalpea ja
leveälanteinen tataari, jonka hännystakin liepeet törröttivät ulos
lanteiden molemmin puolin. -- Tehkää hyvin, teidän ylhäisyytenne, hän
sanoi Levinille, liehakoiden Stepan Arkadjevitshia kohtaan tuntemansa
kunnioituksen merkiksi myös hänen vierastaan.

Levitettyään silmänräpäyksessä puhtaan liinan jo ennestään liinalla
peitetylle pöydälle, pronssisen haaralampun alle, hän siirsi pöydän
ääreen samettiset tuolit ja pysähtyi Stepan Arkadjevitshin eteen,
odottaen lautasliina ja ruokalista kädessään käskyjä.

-- Jos käskette, teidän ylhäisyytenne, niin erilliskabinetti vapautuu
kohta... ruhtinas Golitsyn naishenkilön kanssa. Nyt on tuoreita
ostereitakin.

-- Ahaa, ostereita.

Stepan Arkadjevitsh mietti hetkisen.

-- Emmekö muuta suunnitelmaa, Levin? hän sanoi pysäyttäen sormensa
ruokalistalla. Ja hänen kasvoistaan kuvastui vakava neuvottomuus. --
Ovatko osterit hyviä, kuulepas sinä?

-- Flensburgilaisia, teidän ylhäisyytenne, ostendelaisia ei ole.

-- No flensburgilaisia, mutta ovatko ne tuoreita?

-- Eilen saatuja, herra.

-- Mitäs sanot, jos alamme ostereista ja muutamme sitten koko
suunnitelman?

-- Minulle on yhdentekevää. Pitäisin eniten kaalikeitosta ja
puurosta; mutta eihän täällä sellaista ole.

-- Suvaitsetteko puuroa à la russe? sanoi tataari kumartuen Levinin
eteen kuin lastenhoitaja hoidokkinsa puoleen.

-- Ei, vakavasti puhuen: kaikki käy mitä valitset. Minä olen
luistellut ja minun on nälkä. Äläkä luulekaan, lisäsi hän
huomatessaan Oblonskin kasvoilla tyytymättömän ilmeen, -- etten
minä antaisi arvoa sinun valinnallesi. Mielellänihän minä vähän
herkuttelen.

-- Sitähän minäkin. Sano mitä sanot, se on sentään elämän parhaimpia
nautintoja, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- No niin, tuopas meille
veikkoseni, ostereita pari -- ei taida riittää -- kolmekymmentä
kappaletta ja juurilientä.

-- Printanière'ia oikaisi tataari. Mutta Stepan Arkadjevitsh ei
nähtävästi tahtonut suoda hänelle huvia kutsua ruokia ranskalaisin
nimityksin.

-- Juurilientä, tiedäthän? Sitten turbot'a, kampelaa, sakean
kastikkeen kera, sitten... paahtopaistia; mutta katsokin, että on
hyvää. Ja sitten vaikka salvukukkoa, niin, ja säilykkeitä.

Tataari, joka muisti Stepan Arkadjevitshin tavan olla nimittelemättä
ruokia ranskalaisen ruokalistan mukaan, ei toistanut hänen sanojaan,
vaan salli itselleen huvin toistaa koko tilauksen ruokalistan mukaan:
"Soupe printanière, turbot sauce Beaumarchais, poularde à l'estragon,
macèdoine des fruits..." ja samassa pannen pois toisen kansiin
sidotun listan ja temmaten toisen, viinilistan, lennätti sen Stepan
Arkadjevitshille.

-- Mitäs otamme juotavaksi?

-- Mitä itse tahdot, mutta ei liikaa... vaikka samppanjaa, Levin
sanoi.

-- Hetikö jo aluksi? Vaikka miksipä ei. Pidätkö valkealeimaisesta?

-- Cachet blanc, huomautti tataari.

-- Niin, tuo sitä osterien kera ja sittenhän saamme nähdä mitä muuta
otamme.

-- Käskystä, herra. Mitä pöytäviiniä käskette tuoda?

-- Tuo nuit'tä. Tai ei, klassinen chablis on parempaa.

-- Tottelen, herra. Omaa juustoanneko käskette?

-- Niin, niin, parmesania. Vai pidätkö sinä toisesta?

-- Ei, minulle on yhdentekevää, Levin sanoi voimatta pidättää hymyään.

Ja tataari kiiti pois liepeet liehuen ja tulla pyyhälsi noin viiden
minuutin kuluttua takaisin, pullo sormien välissä ja kädessään
vadillinen ostereita avonaisine helmiäiskuorineen.

Stepan Arkadjevitsh rutisti tärkkelöidyn lautasliinan, pisti sen
pään liivinsä reunan taa, asetti kätensä mukavaan tanaan ja ryhtyi
nauttimaan ostereita.

-- Eivät ole hullumpia, hän sanoi vetäen hopeisella haarukalla
helmiäiskuoresta litiseviä ostereita ja nieleskellen niitä toinen
toisensa jälkeen. -- Eivät ole hullumpia, toisti hän suunnaten
kosteina välkkyvät silmänsä milloin Leviniin, milloin tataariin.

Levin söi myös ostereita, joskin vehnäleipä juuston kanssa maistui
hänestä paremmalta. Mutta hän ihasteli Oblonskia. Myös tataari,
joka oli avannut pullon ja kaatanut helmeilevää viiniä hienoihin
laakeisiin viinilaseihin, katseli Stepan Arkadjevitshia mielihyvän
hymy huulillaan, toisella kädellään valkeaa solmukettaan korjaillen.

-- Etkö oikein pidä ostereista? Stepan Arkadjevitsh sanoi lasistaan
siemaisten, -- vai oletko huolissasi? Kuinka on?

Hän olisi tahtonut, että Levin olisi ollut iloinen. Eikä Levin
oikeastaan muutakaan ollut, ellei sitten hämmentynyt. Kaikki se,
mitä hänen sielussaan liikkui, teki oudoksi ja tukalaksi olon
ravintolassa, keskellä tätä kiirettä ja hälinää, lähellä kabinetteja,
joissa syötiin naisten kanssa; sisustuksen pronssiesineet, peilit ja
harsot sekä tataarit -- kaikki ne tuntuivat hänestä häiritseviltä.
Hän pelkäsi tahraavansa sen, mikä täytti hänen sielunsa.

-- Minäkö? Niin, olen vähän huolissani. Mutta sen lisäksi kaikki tämä
vaivaa minua, hän sanoi. -- Sinä et voi käsittää miten hullua tämä
kaikki on minusta, maalaisesta, vaikkapa nyt sen sinun virastosi
herran kynnet...

-- Niin, minä huomasin, että Grinevitsh-paran kynnet erityisesti
kiinnittivät huomiotasi, sanoi Stepan Arkadjevitsh.

-- En mahda sille mitään, Levin vastasi. -- Koetahan sinä asettua
minun asemaani ja katsoa asioita maalaisen näkökannalta. Me koetamme
maalla laittaa kätemme sellaiseen kuntoon, että niillä olisi mukava
tehdä työtä: sitä varten leikkaamme kyntemme, käärimme toisinaan
hihammekin ylös. Täällä taas ihmiset tahallaan päästävät kynnet
kasvamaan niin pitkiksi kuin suinkin ja käyttävät kalvosinnappeina
kokonaisia pieniä teevateja, ettei käsillä vain voisikaan tehdä
mitään.

Stepan Arkadjevitsh hymyili iloisesti.

-- Se on sen merkki, että hänen ei ole tarvis tehdä karkeaa työtä.
Hän tekee työtä järjellään...

-- Kenties. Mutta sittenkin se on minusta hullua, samoin kuin minusta
nyt on hullua se, että kun me maalaiset koetamme mahdollisimman
nopeasti syödä vatsamme täyteen kyetäksemme tekemään tehtävämme, niin
me molemmat nyt tässä koetamme olla mahdollisimman kauan täyttämättä
vatsaamme ja sen vuoksi syömme ostereita...

-- Tietysti, huomautti Stepan Arkadjevitsh. -- Sehän se onkin
sivistyksen päämäärä: muuttaa kaikki nautinnoksi.

-- No jos se on päämäärä, tahtoisin minä olla villi.

-- Sinä olet jo ennestään villi. Kaikki Levinit ovat villejä.

Levin huokasi. Hän muisti Nikolai-veljeään, ja hänen tuli paha olla
ja hänen kulmansa rypistyivät. Mutta Oblonski alkoi puhua asiasta,
joka heti veti hänen huomionsa toisaalle.

-- No, menetkös tänä iltana meikäläisten luo, Shtsherbatskille
nimittäin? hän sanoi siirtäen syrjään karheat tyhjät osterinkuoret ja
vetäen juuston luokseen, silmät monimielisesti välkähtäen.

-- Menen varmasti, Levin vastasi. -- Vaikkakin minusta näytti, että
ruhtinatar kutsui minua vastahakoisesti.

-- Mitä sinä! Hullutusta! Sehän on hänen tapansa... No tuohan,
veikkonen, liemi tänne!... Sehän on hänen tapansa, hän on grande
dame, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Minä tulen myös, mutta minun on
käytävä ensin lauluharjoituksessa kreivitär Bominan luona. No etkö
tosiaan ole villi? Miten on muuten selitettävissä, että sinä yhtäkkiä
hävisit Moskovasta? Shtsherbatskit kyselivät sinua minulta yhtä
mittaa, ikään kuin minun olisi pitänyt tietää. Minä en tiedä muuta
kuin että sinä aina teet mitä ei kukaan muu tee.

-- Niin, Levin sanoi hitaasti, mieli kuohuksissa. -- Sinä olet
oikeassa, minä olen villi. Mutta minun villiyttäni ei todista se,
että silloin matkustin tieheni, vaan se, että taas olen tullut
takaisin. Minä tulin nyt...

-- Voi sinua, onnen poikaa! virkkoi Stepan Arkadjevitsh katsoen
Leviniä silmiin.

-- Miksi niin?

-- Mä tunnen jalot ratsut omista merkeistään ja rakastuneet miehet mä
tunnen silmistään, deklamoi Stepan Arkadjevitsh. -- Sinulla on kaikki
edessäpäin.

-- Niin kuin sinulla sitten olisi kaikki takanasi.

-- Vaikka ei takanakaan, mutta sinulle kuuluu tulevaisuus ja minulle
nykyisyys, ja rippeinä sekin.

-- Kuinka niin?

-- Ei ole hyvin asiat. Mutta mitäpä minä itsestäni puhun, kaikkea on
kuitenkin mahdoton selittää, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Sanohan,
miksi oikeastaan tulit Moskovaan?... Hoi, saat ottaa! huusi hän
tataarille.

-- Etkö arvaa? Levin vastasi irrottamatta Stepan Arkadjevitshista
syvästi säteileviä silmiään.

-- Luulen arvaavani, mutta minun on vaikea sanoa sitä. Siitä voit
päättää, arvaanko oikein vai väärin, sanoi Stepan Arkadjevitsh hymyn
väreet huulillaan katsellen Leviniä.

-- No mitäs sanot siihen? virkkoi Levin ääni väristen ja tunsi
kaikkien kasvolihastensa vavahtelevan. -- Mitäs arvelet asiasta?

Stepan Arkadjevitsh joi hitaasti lasin chablis'ta irroittamatta
katsettaan Levinistä.

-- Minäkö?... sanoi Stepan Arkadjevitsh -- minä en toivoisi mitään
muuta niin kuin sitä, en mitään! Se on parasta mitä voisi tapahtua.

-- Ethän sinä vain ole erehtynyt? Tiedätkö mistä on puhe? virkkoi
Levin katsoen kiinteästi keskustelutoveriaan silmiin. -- Luuletko,
että se olisi mahdollista?

-- Luulen että on. Miksipä se mahdotonta olisi?

-- Luuletko sen todellakin olevan mahdollista? Ei, sano sinä kaikki
mitä ajattelet! Mutta jos, jos minua odottaa rukkaset!... Minä
olenkin varma siitä, että...

-- Miksi sinä niin luulet? kysyi Stepan Arkadjevitsh hymyillen hänen
levottomuudelleen.

-- Minusta väliin tuntuu siltä. Ja se tulee olemaan kauheaa sekä
minulle että hänelle.

-- No tytölle siinä ei missään tapauksessa ole mitään kauheaa. Kaikki
tytöt ovat ylpeitä kosinnasta.

-- Niin, kaikki tytöt, mutta ei hän.

Stepan Arkadjevitshin suu meni hymyyn. Hän tunsi niin hyvin tuon
Levinin tunteen, tiesi, että hänen mielestään kaikki maailman tytöt
jakaantuivat kahteen lajiin: toiseen kuuluivat kaikki maailman tytöt
yhtä lukuunottamatta, ja näillä tytöillä oli kaikki inhimilliset
heikkoudet ja ne tytöt olivat hyvin tavallisia: toiseen kuului yksi
ainoa tyttö, jolla ei ollut mitään heikkouksia ja joka oli kaiken
inhimillisen yläpuolella.

-- Odotahan, otahan kastiketta, hän sanoi pidättäen Levinin kättä,
joka työnsi pois luotaan kastikeastiaa.

Levin otti nöyrästi kastiketta lautaselleen, mutta ei antanut Stepan
Arkadjevitshin syödä.

-- Ei, kuulehan sinä, kuulehan, hän sanoi. -- Sinä et tiedä, että
tämä on minulle elämän ja kuoleman kysymys. Minä en ole koskaan
kenellekään puhunut siitä. Enkä voi kenellekään puhua siitä niin kuin
sinulle. Mehän olemme, sinä ja minä, kaikissa asioissa toisillemme
vieraita: eri maut, eri mielipiteet ja kaikki muukin; mutta minä
tiedän, että sinä pidät minusta ja ymmärrät minua ja siksi minä pidän
sinusta kauheasti. Mutta sano sinä Herran tähden kaikki suoraan.

-- Olen sanonut mitä ajattelen, virkkoi Stepan Arkadjevitsh
hymyillen. -- Mutta minä sanon sinulle vielä jotain. Minun vaimoni on
ihmeellinen nainen... Stepan Arkadjevitsh huoahti muistaessaan oman
suhteensa vaimoonsa ja oltuaan hetkisen vaiti jatkoi: -- Hänellä on
edeltä näkemisen lahja. Hän tuntee ihmiset perinpohjin; mutta sitä
paitsi hän tietää tulevat tapahtumat, varsinkin mitä avioliittoihin
tulee. Hän esimerkiksi ennusti, että Shahovskaja menee Brentelnille.
Ei kukaan ottanut uskoakseen, mutta niinpäs kävi. Ja hän on sinun
puolellasi.

-- Miten sitten?

-- Siten, että hän, paitsi että pitää sinusta paljon, sanoo suoraan,
että Kitty ehdottomasti tulee sinun vaimoksesi.

Nämä sanat saivat Levinin kasvot yhtäkkiä säteilemään hymyä,
sellaista hymyä, joka on jo lähellä liikutuksen kyyneliä.

-- Sanooko hän niin! huudahti Levin. -- Minä olen aina sanonut,
että hän on ihana olento, tuo sinun vaimosi. Mutta jo riittää siitä
aiheesta, hän sanoi nousten paikaltaan.

-- Hyvä, hyvä, mutta istuhan paikallasi.

Levin ei voinut istua. Hän asteli varmoin askelin kahdesti pikku
huoneen poikki, siristeli silmiään, jottei kyyneleitä näkyisi, ja
istuutui sitten vasta pöydän ääreen.

-- Käsitätkö sinä, hän sanoi, -- tämä ei enää ole rakkautta. Minä
olen ollut rakastunut, mutta tämä ei ole sitä. Minä en ole oman
tunteeni, vaan jonkin ulkonaisen voiman vallassa. Minähän lähdin
täältä tieheni juuri siksi, että tiesin, ettei siitä voisi tulla
mitään, ymmärrätkö, ettei sellaista onnea voisi olla maan päällä;
mutta minä olen kamppaillut itsekseni ja näen, että ilman sitä ei ole
elämääkään. Ja täytyy tehdä ratkaisu...

-- Mitä varten sinä sitten matkustit pois?

-- Oi, odotahan! Oi, miten paljon ajatuksia mielessäni onkaan! Mitä
kaikkea pitää kysyä! Kuulehan. Sinä et voi käsittää, mitä sinä teit
minulle noilla äskeisillä sanoillasi. Minä olen niin onnellinen, että
olen suorastaan inhottava; olen unohtanut kaikki. Sain tänään kuulla,
että Nikolai-veli... tiedäthän,... on täällä... olen unohtanut
hänetkin. Aivan kuin en olisi täysissä järjissäni. Mutta eräs asia
on kauhea... sinä, joka olet naimisissa, sinä tiedät sen tunteen...
on kauheaa, että me vanhat pojat, joilla on jo menneisyytemme...
ei rakkauden, vaan syntien leimaama menneisyytemme... yhtäkkiä
lähestymme puhdasta, viatonta olentoa; se on inhottavaa, ja siksi on
mahdotonta olla tuntematta itseään arvottomaksi.

-- No, sinulla ei paljon syntejä ole.

-- Mutta minäkin, Levin sanoi, -- saan inhottavaa elämääni
selaillessani vavista, kirota ja katkerasti valittaa... Niin, niin.

-- Mitäs tehdä, niin on maailma rakennettu, sanoi Stepan Arkadjevitsh.

-- Ainoana lohdutuksena on, samoin kuin siinä rukouksessa, josta
olen aina pitänyt, ettei pyydäkään saada anteeksi omien ansioittensa
tähden, vaan sulasta armeliaisuudesta. Vain sillä tavoin hänkin voi
antaa anteeksi.



XI


Levin joi pohjaan maljansa ja molemmat olivat hetkisen vaiti.

-- Eräs asia minun pitää sanoa sinulle. Tunnetko Vronskin? Stepan
Arkadjevitsh kysyi Leviniltä.

-- En, en tunne. Miksi sitä kysyt?

-- Tuo seuraava ruokalaji, huomautti Stepan Arkadjevitsh tataarille,
joka täytteli maljoja ja pyöriskeli heidän ympärillään juuri silloin,
kun häntä vähimmin tarvittiin.

-- Sinun on hyvä tuntea Vronski siksi, että hän on sinun
kilpailijoitasi.

-- Mikä tämä Vronski on? kysyi Levin, ja se lapsekkaan riemun ilme,
jota Oblonski oli vastikään ihaillen katsellut, muuttui yhtäkkiä
äreäksi ja epämiellyttäväksi.

-- Vronski on kreivi Kiril Ivanovitsh Vronskin poikia ja Pietarin
kultaisen nuorison kaikkein parhaimpia edustajia. Minä tutustuin
häneen Tverissä ollessani siellä toimessa ja hänen tullessaan sinne
rekryyttien ottoon. Kauhean rikas, kaunis mies. Merkittävät suhteet,
on sivuadjutantti ja kaiken lisäksi sangen miellyttävä poika. Enemmän
kuin pelkkä hyvä poika. Kun nyt täällä olen oppinut tuntemaan hänet
paremmin, hän näyttää olevan sekä sivistynyt että sangen viisas. Hän
on mies, joka menee pitkälle.

Levinin otsa oli synkistynyt, ja hän oli vaiti.

-- Niin, hän tuli tänne pian sinun lähdettyäsi, ja mikäli minä
ymmärrän, hän on korvia myöten rakastunut Kittyyn, ja sinä käsität
että äiti...

-- Anteeksi vain, mutta minä en käsitä mitään, Levin sanoi synkkänä
jurottaen. Ja samassa hän muisti Nikolain ja oman kelvottomuutensa,
kun oli voinut unohtaa hänet.

-- Odotahan, odotahan, veli, Stepan Arkadjevitsh sanoi hymyillen
ja koskettaen hänen kättään. -- Olen sanonut sinulle mitä
tiedän ja toistan, että sikäli kuin voi arvailla, näyttävät
menestymismahdollisuudet tässä herkässä ja hienovaraisessa asiassa
olevan sinun puolellasi.

Levin heittäytyi tuolin selustaa vasten ja hänen kasvonsa olivat
kalpeat.

-- Mutta minä neuvoisin sinua ratkaisemaan asian niin pian kuin
suinkin, jatkoi Oblonski täyttäen hänen maljansa.

-- Ei kiitos, minä en juo enempää, Levin sanoi vetäen syrjään
lasinsa. -- Minä juovun... Mutta mitäs sinulle itsellesi kuuluu?
jatkoi Levin nähtävästi haluten muuttaa keskustelun aihetta.

-- Vielä sananen: neuvoisin sinua joka tapauksessa pikimmiten
päättämään asian. Tänään en neuvo asiasta puhumaan, sanoi Stepan
Arkadjevitsh. -- Aja klassiseen tapaan huomenaamuna esittämään
kosintasi, ja Herra sinua siunatkoon...

-- Sinähän olet monesti sanonut tahtovasi tulla minun luokseni
metsästämään. Tule nyt keväällä, Levin sanoi.

Hän katui nyt kaikesta sydämestään, että oli aloittanut tämän
keskustelun Stepan Arkadjevitshin kanssa. Hänen erityislaatuista
tunnettaan häpäisivät puheet jonkun pietarilaisen upseerin
kilpakosinnasta sekä Stepan Arkadjevitshin neuvot ja ehdotukset.

Stepan Arkadjevitsh hymyili hiljaa. Hän tiesi, mitä Levinin sielussa
liikkui.

-- Kyllä joskus tulen, hän sanoi. -- Niin, veliseni, nainen on
akseli, jonka ympärillä kaikki pyörii. Huonosti ovat minunkin asiani,
hyvin huonosti. Ja kaikki naisen tähden. Sano minulle peittelemättä,
jatkoi hän otettuaan sikarin ja pidellen maljaa toisella kädellään,
-- anna minulle neuvo.

-- Missä asiassa sitten?

-- Minä sanon heti missä. Olettakaamme, että sinä olet naimisissa,
sinä rakastat vaimoasi, mutta olet viehättynyt toiseen naiseen...

-- Suo anteeksi, mutta minun on suorastaan mahdotonta ymmärtää sitä,
samoin kuin... aivan yhtä mahdotonta kuin että minä nyt, syötyäni
vatsani täyteen, menisin rinkelileipomon ohitse ja varastaisin
rinkelin.

Stepan Arkadjevitshin silmät välähtivät.

-- Miksikä ei? Rinkeli tuoksuu joskus niin, että on mahdoton
pidättäytyä.

/p
    Himmlisch ist's, wenn ich bezwungen
    Meine irdische Begier;
    Aber doch wenn's nicht gelungen,
    hatt ich auch recht hübsch Plaisir![1]
p/

Tätä lausuessaan Stepan Arkadjevitsh hymyili viehkeästi. Levinkään ei
voinut olla vetämättä suutaan hymyyn.

-- Niin, mutta jos vakavasti puhutaan, jatkoi Oblonski. -- Tajuatko,
että se nainen on herttainen, lempeä, rakastettava olento, avuton,
yksinäinen ja kaikkensa uhrannut. Nyt, kun teko on jo tehty,
niin voinko hylätä hänet, sano? Erota kenties voi, ettei särkisi
perhe-elämäänsä, mutta eikö häntä saisi sääliä, turvata hänen
elämänsä ja helpottaa hänen osaansa?

-- Kuule, suo anteeksi veli. Sinä tiedät, että minun mielestäni on
kahta lajia naisia... tai ei... oikeammin: on naisia ja on... Minä
en ole nähnyt ihania langenneita olentoja enkä tule näkemään, ja
sellaiset kuin tuo maalattu pörrötukkainen ranskatar kassapulpetin
ääressä ovat minusta iljettäviä, ja kaikki langenneet ovat
samanlaisia.

-- Entä evankeliumin syntinen vaimo?

-- Oh, jätä se. Kristus ei olisi koskaan sanonut niitä sanoja,
jos hän olisi tiennyt, miten niitä tullaan väärinkäyttämään. Koko
evankeliumista tiedetäänkin vain ne sanat. Voin muuten sanoa, että
minä en puhu sitä, mitä ajattelen, vaan mitä tunnen. Ja minä inhoan
langenneita naisia. Sinä pelkäät hämähäkkejä, minä taas noita
iljettäviä elukoita. Sinähän et ole tutkinut hämähäkkejä etkä tiedä
niiden luonnetta, samoin en minäkään näiden.

-- Hyvä sinun on noin puhua. Olet kuin se Dickensin kirjan herra,
joka syytää vasemmalla kädellään oikean olan yli kaikki hankalat
kysymykset. Mutta tosiasian kieltäminen ei ole mikään vastaus. Miten
pitäisi toimia, sano sinä se? Vaimo vanhenee, ja sinä olet täynnä
elämää. Et ehdi kuin vilkaista ympärillesi, kun jo tunnet, ettet voi
rakastamalla rakastaa vaimoasi, niin paljon kuin häntä kunnioitatkin.
Ja yhtäkkiä osuu tiellesi rakkaus, ja olet hukassa, hukassa! virkkoi
Stepan Arkadjevitsh alakuloinen epätoivo äänessään.

Levin hymähti.

-- Niin, mies on hukassa, jatkoi Oblonski. -- Mutta minkäs teet?

-- Olet varastamatta rinkeleitä. Stepan Arkadjevitsh purskahti
nauruun.

-- Oi, sinä moralisti! Mutta muistapas, on kaksi naista: toinen pitää
vain kiinni oikeuksistaan, ja ne oikeudet vaativat sinun rakkauttasi,
jota et voi hänelle antaa; toinen taas uhraa sinulle kaikkensa eikä
tahdo mitään. Mitä sinun pitää tehdä? Miten pitää toimia? Se on
kauhea draama.

-- Jos sinä haluat kuulla minun uskontunnustukseni sen suhteen, niin
sanon sinulle, etten usko siinä olevan mitään draamaa. Sanon heti
miksi. Rakkaus on minun mielestäni... molemmat rakkaudet, jotka,
kuten muistat, Platon määrittelee Pidoissaan, molemmat rakkaudet ovat
koetuskivenä ihmisille. Toiset ihmiset käsittävät vain toisen, toiset
toisen. Ja ne, jotka käsittävät vain ei-platonisen lemmen, puhuvat
suotta draamasta. Sellaisessa rakkaudessa ei voi olla mitään draamaa.
Kiitos kaunis nautinnosta, jääkää hyvästi, -- siinä koko draama.
Ja platonisessa rakkaudessa taas ei voi olla draamaa, sillä siinä
rakkaudessa on kaikki selkeää ja puhdasta, siinä on...

Sinä hetkenä Levin muisti omat syntinsä ja kokemansa sisäisen
taistelun. Ja hän lisäsi odottamatta:

-- En tiedä, kenties sinä sentään olet oikeassa. Hyvin mahdollista...
Enhän minä tiedä, en tosiaankaan tiedä.

-- Niin, näetkös, sanoi Stepan Arkadjevitsh -- sinä olet hyvin eheä
ihminen. Se on sinun vahvuutesi ja puutteesi. Sinä olet itse eheä
luonne ja tahdot, että koko elämässä olisi pelkkiä eheitä ilmiöitä,
mutta niinpä ei ole. Sinä puolestasi ylenkatsot yhteiskunnallista
virkatoimintaa, sillä sinä tahdot, että työ aina vastaisi
päämääräänsä, mutta se ei vastaa. Sinä tahdot myös, että yksityisen
ihmisen toiminnalla aina olisi päämäärä, että rakkaus ja perhe-elämä
kävisivät aina käsi kädessä, -- mutta ne eivät käy. Elämän koko
rikkaus, koko ihanuus ja kauneus syntyy varjon ja valon yhtymästä.

Levin huoahti eikä vastannut mitään. Hän ajatteli omia asioitansa
eikä kuunnellut Oblonskia.

Ja yhtäkkiä he molemmat tunsivat, että vaikka he olivatkin ystäviä,
vaikka he söivät päivällistä ja joivat viiniä yhdessä, minkä olisi
pitänyt entistä enemmän lähentää heitä, kumpikin ajatteli omia
asioitaan eivätkä toisen asiat auttaneet toista. Oblonski oli
usein ennenkin kokenut vastaavaa: päivällisen jälkeen kumppanukset
lähentymisen sijasta loittonivat usein äärimmäisen kauas toisistaan,
ja hän tiesi, mitä tämmöisissä tapauksissa oli tehtävä.

-- Lasku, huudahti hän ja meni viereiseen saliin, missä heti tapasi
tutun adjutantin ja ryhtyi keskustelemaan tämän kanssa eräästä
näyttelijättärestä ja tämän ylläpitäjästä. Ja heti adjutantin kanssa
juttelemaan päästyään Oblonski tunsi kevennystä ja lepoa; keskustelu
Levinin kanssa oli nyt, kuten aina, kiihottanut häntä liian suureen
henkiseen ja sielulliseen ponnisteluun.

Kun tataari oli tuonut laskun, joka teki yli kaksikymmentäkuusi
ruplaa ja jonka lisäksi tuli vielä votkasta aiheutuva lisä, maksoi
Levin, joka maalaisena tavallisesti olisi kauhistunut neljäntoista
ruplan suuruista osaansa, koko laskun kiinnittämättä siihen sen
suurempaa huomiota. Sitten hän lähti kotiin vaihtaakseen pukua ja
lähteäkseen Shtsherbatskeille, missä hänen kohtalonsa oli saava
ratkaisun.



XII


Ruhtinatar Kitty Shtsherbatskaja oli kahdeksantoistavuotias. Hän
otti ensimmäistä talvea osaa seuraelämään. Hänen menestyksensä
seurapiireissä oli suurempi kuin kummankaan vanhemman sisaren ja
vielä suurempi kuin vanha ruhtinatar oli arvannut odottaa. Ei siinä
kyllin, että melkein kaikki Moskovan tanssiaisten nuorukaiset olivat
rakastuneet Kittyyn, -- jo ensimmäisenä talvena ilmaantui kaksi
merkitsevää sulhasmiestä: Levin ja heti hänen lähdettyään kreivi
Vronski.

Levinin ilmaantuminen kaupunkiin alkutalvella, hänen tiheät
käyntinsä ja silminnähtävä rakkautensa Kittyyn antoivat aihetta
ensimmäisiin vakaviin keskusteluihin Kittyn vanhempien kesken tytön
tulevaisuudesta ja ruhtinaan ja ruhtinattaren välisiin väittelyihin.
Ruhtinas itse oli Levinin puolella, sanoi, ettei hän voinut toivoa
Kittylleen mitään parempaa. Ruhtinatar taas, joka osasi naisten
tavoin kiertää kysymyksen, sanoi, että Kitty oli liian nuori,
että Levin ei millään ollut osoittanut, että hänellä oli vakavat
aikomukset, että Kitty ei tuntenut kiintymystä häneen, ja milloin
mitäkin; mutta hän ei sanonut pääasiaa -- sitä, että hän odotti
tyttärelleen parempaa sulhasmiestä, että Levin ei häntä miellyttänyt
ja että hän ei ymmärtänyt Leviniä. Kun Levin yhtäkkiä matkusti
pois, oli vanha ruhtinatar hyvillään ja puheli voitonriemuisesti
miehelleen: "Nyt näet, enkö puhunut totta." Kun Vronski ilmestyi,
iloitsi hän vieläkin enemmän saaden varmuutta ajatukselleen, että
Kittyn piti päästä ei vain hyvään, vaan suorastaan loistavaan
avioliittoon.

Äidin mielestä mikään vertailu Vronskin ja Levinin välillä ei voinut
tulla kysymykseen. Äitiä eivät miellyttäneet Levinin kummalliset,
jyrkät arvostelmat, hänen ujoutensa seuramaailmassa, minkä ruhtinatar
katsoi johtuvan ylpeydestä, eikä myöskään tuo ruhtinattaren
käsityksen mukaan villi maalaiselämä karjan ja talonpoikien parissa.
Eikä sekään oikein ollut vanhan ruhtinattaren mieleen, että Levin
hänen tyttäreensä rakastuttuaan oli käynyt talossa puolentoista
kuukauden ajan ja ikään kuin odottanut ja tarkkaillut jotain, kuin
olisi pelännyt suovansa talolle liian suuren kunnian kosinnallaan,
ymmärtämättä, että kun hän yhtämittaa kävi talossa, missä oli
naimaikäinen tytär, hänen olisi pitänyt lausua julki tunteensa. Ja
yhtäkkiä hän oli lähtenyt tiehensä tekemättä tunnustusta. "Hyvä on,
että hän on niin vähän puoleensavetävä, ettei Kitty ole rakastunut
häneen", ajatteli äiti.

Vronski täytti äidin kaikki toiveet: hän oli rikas, viisas ja
ylhäistä syntyperää, hänellä oli edessään loistava sotilas- ja
hovimiesura; sen lisäksi hän oli hurmaava mies. Ei voinut toivoa
mitään parempaa.

Tanssiaisissa Vronski liehitteli Kittyä ilmiselvästi, tanssi hänen
kanssaan ja kävi talossa; hänen aikeittensa vakavuutta ei siis ollut
syytä epäillä. Mutta siitä huolimatta äiti oli koko tämän talven
ollut hyvin rauhaton ja jännittynyt.

Ruhtinatar itse oli kolmekymmentä vuotta sitten joutunut naimisiin
tätinsä välityksellä. Sulhanen, josta jo edeltäpäin tiedettiin
kaikki, oli tullut taloon näyttämään itseään ja katsomaan
morsiantaan; puhemiestäti oli ottanut selvän saadusta vaikutelmasta
ja kertonut sen molemmin puolin; vaikutelma oli ollut hyvä; sitten
määräpäivänä oli vanhemmille tehty odotettu aviotarjous ja se oli
hyväksytty. Kaikki oli käynyt hyvin kevyesti ja yksinkertaisesti.
Siltä ainakin ruhtinattaresta tuntui. Mutta antaessaan omia
tyttäriään miehelään hän oli saanut kokea, miten vaikea ja
monimutkainen tuo yksinkertaiselta näyttävä asia oli. Millaista
levottomuutta hän olikaan saanut kestää, kuinka paljon oli joutunut
miettimään, mitä rahasummia tuhlaamaan, kuinka monesti oli ollut
yhteentörmäyksiä oman miehen kanssa vanhempia tyttäriä, Darjaa ja
Nataliaa, miehelään annettaessa! Nyt, nuorimman ollessa kysymyksessä,
toistui sama pelko, samat epäilykset ja vielä entistä suuremmat
riidat tytön isän kanssa. Vanha ruhtinas oli, kuten isät yleensäkin,
erityisen arkatunteinen tyttäriensä maineesta ja puhtaudesta; hän
oli lapsekkaan mustasukkainen tytöistään, varsinkin Kittystä,
joka oli hänen lemmikkinsä, ja piti yhtä mittaa nuhdesaarnoja
ruhtinattarelle siitä, ettei tämä ollut kyllin tarkka tyttärensä
kunniasta. Ruhtinatar oli tottunut siihen jo vanhempien tyttöjen
ajoilta, mutta nyt hän tunsi, että ruhtinaan arkatunteisuudella oli
enemmän perusteita. Hän oli huomannut, kuinka viime aikoina oli
tullut muutoksia seuraelämän tapoihin ja kuinka äidin velvollisuudet
olivat käyneet entistä vaikeammiksi. Hän oli huomannut, kuinka Kittyn
toverit muodostelivat joitakin seuroja, menivät joillekin kursseille,
seurustelivat vapaasti miesten kanssa, ajelivat yksinään kaduilla,
kuinka monet eivät enää niianneet ja kuinka jokainen heistä oli
lujasti vakuuttunut siitä, että miehen valitseminen oli heidän eikä
vanhempien asia. "Nykyään ei enää anneta miehelään niin kuin ennen",
ajattelivat ja sanoivat kaikki nuo nuoret tytöt, vieläpä kaikki
vanhemmatkin ihmiset. Ranskalaista tapaa, jonka mukaan vanhemmat
ratkaisevat lastensa kohtalon, ei hyväksytty, vaan tuomittiin.
Englantilainen tapa -- tytön jättäminen täydelliseen vapauteensa
-- ei myöskään ollut saanut hyväksymistä ja oli mahdoton Venäjän
seurapiireissä. Venäläistä puhemieskosintaa pidettiin hullunkurisena,
sille nauroivat kaikki, ruhtinatar itsekin. Mutta miten oli mentävä
naimisiin ja naitettava, ei kukaan tiennyt. Kaikki, joitten kanssa
ruhtinatar sattui puhelemaan tästä, sanoivat samalla tavoin: "Mutta
onhan toki aika jättää nuo ikivanhat tavat. Nuorethan ne itse
naimisiin menevät eivätkä heidän vanhempansa; hoitakoot siis nuoret
itse ne asiat kuten parhaaksi näkevät." Ja hyvähän niin oli puhua
niiden, joilla ei itsellään ollut tyttäriä, mutta ruhtinatarpa
ymmärsi, että lähestyessään miehiä vapaasti tyttö saattoi rakastua
ja rakastua sellaiseen, joka ei tahtoisikaan mennä naimisiin,
taikka sellaiseen, josta ei olisikaan aviomieheksi. Ja miten ikinä
ruhtinattarelle toitotettiinkin, että meidän aikanamme on nuorten
itse pidettävä huoli kohtalostaan, ei hän mitenkään voinut uskoa
sitä, yhtä vähän kuin sitä, että ladatut pistoolit olisivat minään
aikana voineet olla viisivuotiaiden lasten parhaita leikkikaluja. Ja
siksi ruhtinatar oli Kittystä enemmän huolissaan kuin vanhemmista
tyttäristään aiemmin.

Nyt hän pelkäsi, että kunhan Vronski ei vain rajoittuisi hänen
tyttärensä pelkkään liehittelyyn. Hän näki, että tyttö oli jo
rakastunut Vronskiin, ja lohdutteli itseään sillä, että Vronski
oli rehellinen mies eikä voinut siis tehdä niin. Mutta samalla
hän tiesi, miten nykyisten vapaiden seurustelutapojen vallitessa
oli helppo saattaa tytön pää pyörälle ja kuinka vähän miehet
välittivät sentapaisista pahoista teoistaan. Viime viikolla Kitty oli
kertonut äidilleen, mitä Vronski ja hän olivat puhelleet masurkkaa
tanssiessaan. Se oli jonkin verran rauhoittanut ruhtinatarta; mutta
täysin rauhallinen hän ei voinut olla. Vronski oli sanonut Kittylle,
että he, veljekset, olivat kaikessa niin tottuneet alistumaan
äitinsä tahtoon, etteivät koskaan saattaneet ottaa tärkeää askelta
neuvottelematta ensin äitinsä kanssa. "Ja nyt minä odotan äitini
tuloa Pietarista aivan erikoisena onnen tapauksena", oli hän sanonut.

Kitty oli kertonut tästä antamatta mitään merkitystä noille sanoille.
Mutta äiti käsitti asian toisin. Hän tiesi, että Vronskin äitiä
odotettiin joka päivä, tiesi, että tämä ilostuisi pojan valinnasta,
ja hänestä tuntui omituiselta, ettei poika äitinsä loukkaamisen
pelosta tehnyt tunnustustaan. Mutta hän toivoi siinä määrin sekä
itse avioliittoa että ennen kaikkea rauhaa omista huolistaan,
että hän uskoi siihen. Niin katkeralta kuin ruhtinattaresta nyt
tuntuikin vanhimman tyttären Dollyn onnettomuus, tämä kun aikoi jo
jättää miehensä, hänen huomionsa vei kuitenkin kokonaan jännitys
ratkeamaisillaan olevasta nuorimman tytön kohtalosta. Levinin
tämänpäiväinen ilmaantuminen kaupunkiin aiheutti vielä uuden
huolen: hän pelkäsi, että tytär, jolla hänen nähdäkseen oli yhteen
aikaan ollut lämpimiä tunteita Leviniä kohtaan, voisi liiasta
rehellisyydestä antaa rukkaset Vronskille ja että Levinin tulo
yleensä sekoittaisi ja viivyttäisi asiaa, joka oli niin lähellä
ratkaisuaan.

-- Koska hän on tullut kaupunkiin? kysyi ruhtinatar tarkoittaen
Leviniä, kun he olivat palanneet kotiin.

-- Tänään, maman...

-- Minä vain tahtoisin sanoa jotain... alkoi ruhtinatar, ja hänen
vakavan eloisasta ilmeestään Kitty arvasi, mitä asia koski.

-- Äiti, hän sanoi säpsähtäen ja nopeasti kääntyen häneen päin, --
älkää, äiti rakas, puhuko mitään siitä. Minä tiedän, minä tiedän
kaikki.

Hän toivoi samaa kuin äitikin, mutta äidin toivomusten syyt
loukkasivat häntä.

-- Minä vain tahdoin sanoa, että kun on antanut toivoa yhdelle...

-- Äiti, kulta äiti, älkää Jumalan tähden puhuko. On niin kauheaa
puhua siitä.

-- En, en, sanoi äiti nähdessään kyyneleet tyttärensä silmissä; --
mutta kuulehan, rakas lapsi: sinä olet luvannut minulle, ettet salaa
minulta mitään. Muista ettet salaa, etkös?

-- En koskaan, äiti, en koskaan, vastasi Kitty punastuen ja katsoen
äitiään suoraan kasvoihin. -- Mutta minulla ei ole mitään sanomista
nyt. Minä... minä... vaikka tahtoisinkin, niin en tiedä mitä
sanoisin ja miten... minä en tiedä...

"Ei, valehdella hän ei voi tuonnäköisin silmin", ajatteli äiti
hymyillen hänen mielenkuohulleen ja onnelleen. Ruhtinatar hymyili
ajatellessaan, miten suurelta ja merkittävältä tyttöparasta näytti
se, mikä nyt liikkui hänen mielessään.



XIII


Kitty oli päivällisen jälkeen, ennen illanvieton alkua, samantapaisen
tunteen vallassa, jota nuorukainen tuntee taistelun edellä. Hänen
sydämensä sykki kovasti ja ajatukset harhailivat.

Hän tunsi, että tämä ilta, jolloin molemmat miehet ensimmäisen
kerran tapaisivat toisensa, olisi ratkaiseva hänen kohtalolleen. Ja
hän kuvitteli lakkaamatta mielessään milloin kumpaakin erikseen,
milloin molempia yhdessä. Ajatellessaan menneitä aikoja hän muisteli
suhdettaan Leviniin ilomielin ja hellyyttä tuntien. Muistot
lapsuudesta ja Levinin ystävyydestä velivainajan kanssa antoivat
hänen ja Levinin väliselle suhteelle runollisen erityishohteen.
Levinin häntä kohtaan tuntema rakkaus, josta hän, Kitty, oli varma,
herätti hänessä iloa ja ylpeyttä. Ja hänen oli helppo muistella
Leviniä. Muistoihin Vronskista taas sekoittui jotain kiusallista,
vaikka tämä olikin mitä suurimmassa määrin tyyni maailmanmies. Oli
kuin olisi ollut jotain väärää, ei Vronskissa, -- tämä oli hyvin
suora ja herttainen, -- vaan Kittyssä itsessään, kun hän taas Levinin
seurassa tunsi olevansa täysin suora ja kirkas. Mutta kun hän vain
ajatteli tulevaisuuttaan Vronskin vaimona, avautui hänen eteensä
säteilevän onnekas näkymä; Levinin toverina tulevaisuus taas näytti
sumuiselta.

Noustuaan yläkertaan pukeutumaan iltaa varten ja katsahdettuaan
peiliin hän huomasi ilokseen, että tämä oli hänen parhaita päiviään;
hän tunsi täysin hallitsevansa kaikkia voimiaan, ja se oli hänelle
aivan välttämätöntä tänä iltana: hän koki olevansa sisäisesti tyyni
ja liikehtivänsä sulokkaan vapautuneesti.

Puoli kahdeksalta, juuri kun hän oli tullut alas vierassaliin,
ilmoitti lakeija: "Konstantin Dmitrish Levin". Vanha ruhtinatar oli
vielä omassa huoneessaan, eikä ruhtinaskaan ollut vielä tullut. "Niin
se kävi", arveli Kitty, ja kaikki veri pakeni sydäntä kohti. Hän
kauhistui kalpeuttaan vilkaistessaan peiliin.

Hän tiesi nyt varmasti, että Levin juuri siksi tuli aikaisemmin,
että tapaisi hänet yksin ja tekisi tunnustuksensa. Ja vasta nyt hän
näki asian ensimmäisen kerran kokonaan toiselta, uudelta puolelta.
Nyt vasta hän käsitti, että kysymys ei koskenut yksin häntä, --
kenen kanssa hän tulisi onnelliseksi ja ketä rakasti, -- vaan että
hän tuossa tuokiossa loukkaisi miestä, josta piti. Ja loukkaisi
syvästi... Minkä vuoksi? Siksi että tuo miespoloinen rakasti häntä,
oli rakastunut häneen. Mutta mikäs auttoi, niin täytyi käydä.

"Hyvä Jumala, pitääkö minun itse sanoa se hänelle? -- Voinko minä
sanoa hänelle, etten rakasta häntä? Sehän olisi valetta. Mitä minä
sanon hänelle? Sanonko, että rakastan toista? Ei, se on mahdotonta.
Minä menen pois, minä menen pois."

Hän oli jo oven luona, kun kuuli Levinin askeleet. "Ei, se ei ole
rehellistä. Mitä minä pelkään? Enhän ole tehnyt mitään pahaa. Tuli
mitä tuli! Sanon suoraan. Hänen seurassaan ei voi syntyä kiusallista
tilannetta. Siinä hän on", hän sanoi itsekseen nähdessään Levinin
voimakkaan ja ujon olemuksen sekä välkkyvät, häntä kohti suunnatut
silmät. Hän katsahti Leviniä kasvoihin ikään kuin rukoillen armoa ja
ojensi kätensä.

-- Tulen nähtävästi liian aikaisin, Levin sanoi vilkaisten yli tyhjän
salin. Kun hän huomasi, että hänen toiveensa oli toteutunut, ettei
mikään estänyt häntä lausumasta julki aikeitaan, hän kävi synkän
näköiseksi.

-- Oi ei, Kitty sanoi ja istuutui pöydän ääreen.

-- Minä tahdoinkin juuri tavata teitä yksin, aloitti Levin
istuutumatta ja katsomatta Kittyyn, jottei kadottaisi rohkeuttaan.

-- Äiti tulee heti. Hän väsyi eilen niin. Eilen...

Kitty puhui, tietämättä itse mitä huulet sanoivat ja irrottamatta
Levinistä armoa anovaa ja hellää katsettaan.

Levin katsahti Kittyyn; tämä punastui ja vaikeni.

-- Minä sanoin teille, etten tiedä, kauaksiko aikaa olen tullut...
että se riippuu teistä.

Kitty painoi päänsä yhä alemmaksi ja alemmaksi tietämättä itse, mitä
vastaisi siihen, mikä oli tulossa.

-- Että se riippuu teistä, toisti Levin. -- Minä tarkoitan...
tarkoitan... Olen tullut sitä varten... että... Tulla minun
vaimokseni! sai hän sanotuksi, tietämättä mitä puhui; mutta kun
hän tunsi sanoneensa kaikkein kauheimman, hän pysähtyi ja vilkaisi
Kittyyn.

Kitty hengitti raskaasti eikä katsonut häneen. Kitty tunsi riemua.
Hänen sielunsa oli täynnä onnea. Hän ei ollut voinut odottaa, että
Levinin rakkaudentunnustus tekisi häneen niin voimakkaan vaikutuksen.
Mutta sitä kesti vain hetkisen. Hän muisti Vronskin. Hän loi Leviniin
valoisat, rehelliset silmänsä ja nähdessään tämän epätoivoiset kasvot
vastasi kiireesti:

-- Se on mahdotonta... antakaa minulle anteeksi.

Miten läheinen Kitty hetki sitten oli ollut Levinille, miten tärkeä
hänen elämälleen! Ja miten vieraaksi ja kaukaiseksi tämä nyt muuttui!

-- Toisin ei voinut käydä, Levin sanoi katsomatta Kittyyn. Hän
kumarsi ja aikoi poistua.



XIV


Mutta juuri samaan aikaan tuli ruhtinatar. Hänen kasvoistaan
kuvastui kauhu, kun hän huomasi heidän olevan yksin ja näki heidän
hämmentyneet kasvonsa. Levin kumarsi eikä sanonut mitään. Kitty oli
vaiti ja katsoi alas. "Luojan kiitos, rukkaset antoi", päätteli äiti,
ja hänen kasvoilleen puhkesi se päivänpaisteinen hymy, jolla hänen
oli tapana ottaa vastaan vieraansa torstai-iltaisin. Hän istuutui ja
alkoi kysellä Leviniltä hänen elämästään maalla. Levin istuutui taas
ja odotteli vieraiden saapumista voidakseen huomaamatta poistua.

Viiden minuutin kuluttua tuli Kittyn ystävätär, viime talvena
naimisiin mennyt kreivitär Nordston.

Tämä oli luiseva, kellertäväihoinen, sairaalloinen ja hermostunut
nainen, jolla oli mustat kiiluvat silmät. Hän piti Kittystä ja hänen
rakkautensa tätä kohtaan, kuten naimisissa olevien naisten rakkaus
tyttöjä kohtaan yleensäkin, ilmeni haluna saada Kitty onnenihanteensa
mukaisiin naimisiin: hän toivoi Kittyn menevän Vronskille. Levin,
jonka hän usein alkutalvella oli tavannut Shtsherbatskeilla, oli
hänestä aina ollut epämiellyttävä. Hänen erityisenä mielityönään oli
laskea leikkiä Levinistä, mihin hän ryhtyi aina tämän nähdessään.

-- Minusta on niin hauskaa, kun hän katsoo minuun majesteettisesta
korkeudestaan: joko hän katkaisee viisaat puheet kanssani alkuunsa,
koska minä olen tyhmä, tai sitten hän alentuu puhumaan kanssani. Se
huvittaa minua kovasti, tuo hänen alentuvuutensa. Olen hyvin iloinen
siitä, ettei hän voi sietää minua, hän sanoi Levinistä.

Hän oli oikeassa, sillä Levin ei tosiaankaan voinut sietää
häntä. Levin halveksi hänessä juuri sitä, mistä tuo nainen itse
ylpeili ja minkä hän katsoi erityiseksi ansiokseen, -- hänen
hermostuneisuuttaan, hänen hienostunutta ylenkatsettaan ja
välinpitämättömyyttään kaikkea karkeampaa ja tosielämään kuuluvaa
kohtaan.

Kreivitär Nordstonin ja Levinin kesken oli muodostunut sellainen
seuramaailmassa varsin tavallinen suhde, että kaksi ihmistä
pysyttelee ulkonaisesti ystävällisissä väleissä, mutta ylenkatsoo
toisiaan siinä määrin, ettei voi vakavasti seurustella toistensa
kanssa eikä voi edes loukkaantua toisilleen.

Kreivitär Nordston syöksähti heti Levinin kimppuun.

-- Aa! Konstantin Dmitrish! Olette taaskin tullut meidän irstaaseen
Babyloniimme, -- hän sanoi ojentaen Levinille pienen keltaisen
kätensä ja muistellen tämän kerran alkutalvella lausumia sanoja,
että Moskova on Babylon. -- Onko Babylon parantunut vai oletteko te
turmeltunut? lisäsi hän ivan hymy kasvoillaan Kittyyn vilkaisten.

-- Minulle on hyvin mairittelevaa, kreivitär, että te niin muistatte
minun sanani, vastasi Levin, joka oli ehtinyt toipua ja tavoitti heti
vanhasta tottumuksesta leikillisvihamielisen sävynsä suhteessaan
kreivitär Nordstoniin. -- Varmaankin ne syvästi vaikuttavat teihin.

-- Oo, kuinkas muuten! Minä kirjoitan kaikki muistiin. Oletko, Kitty,
taas käynyt luistelemassa?

Ja hän alkoi puhua Kittyn kanssa. Niin nololta kuin Levinistä
tuntuikin lähteä nyt pois, hänen olisi kuitenkin ollut helpompi tehdä
niin kuin jäädä koko illaksi näkemään Kittyä, joka väliin vilkaisi
häneen ja vältteli hänen katsettaan. Hän aikoi nousta, mutta vanha
ruhtinatar kääntyi hänen puoleensa huomatessaan hänen olevan vaiti.

-- Oletteko tullut pitkäksi aikaa Moskovaan? Tehän muistaakseni
toimitte zemstvon rauhantuomarina ja teidän on mahdoton olla kauan
pois.

-- Ei, ruhtinatar, minä en enää toimi zemstvossa, Levin sanoi. --
Tulin muutamaksi päiväksi.

"Mikähän hänen tänään oikein on", mietti kreivitär Nordston
tarkastellen hänen ankaria, vakavia kasvojaan, "hän ei näy antautuvan
arvostelemaan kaikkea tavalliseen tapaansa. Mutta minäpä suututan
hänet. On hirveän hauskaa saada hänet narriksi Kittyn nähden, ja sen
minä teen."

-- Konstantin Dmitrish, hän sanoi Levinille, -- selittäkäähän
minulle, olkaa hyvä, mitä se merkitsee, -- tehän sen kaiken tiedätte,
-- kun Kalugan alueen tilamme kaikki talonpojat, ukot ja akat, ovat
juoneet kerrassaan kaiken, mitä heillä oli, eivätkä nyt maksa meille
mitään. Mitä se semmoinen on? Te olette aina niin kehunut talonpoikia.

Samaan aikaan uusi naisvieras tuli huoneeseen, ja Levin nousi.

-- Suokaa anteeksi, kreivitär, minä en todellakaan tiedä siitä mitään
enkä voi teille mitään sanoa, Levin sanoi ja katsahti vallasnaisen
jäljessä tulevaan sotilashenkilöön.

"Se on varmaankin Vronski", arveli Levin ja päästäkseen varmuuteen
asiasta vilkaisi Kittyyn. Tämä oli jo ehtinyt katsahtaa Vronskiin
päin. Hänen silmänsä kirkastuivat tahtomattaan, ja tuosta katseesta
Levin ymmärsi hänen rakastavan tuota miestä, ymmärsi yhtä varmasti
kuin jos Kitty olisi sen hänelle sanonut. Mutta millainen tuo mies
oli?

Nyt Levin ei enää -- olipa se sitten hyvä tai paha -- voinut lähteä;
hänen oli pakko saada tietää, millainen oli mies, johon hän oli
rakastunut.

On ihmisiä, jotka tavatessaan onnekkaamman kilpailijansa, olipa ala
mikä hyvänsä, ovat heti valmiit kääntämään selkänsä kaikelle hyvälle,
mitä hänessä on, ja näkevät hänessä pelkkää pahaa; on taas ihmisiä,
jotka päinvastoin ennen kaikkea haluavat havaita onnellisessa
kilpailijassaan ominaisuuksia, joilla tämä on voittanut heidät,
ja etsivät hänestä, tuskan kaiherrus sydämessään, pelkkää hyvää.
Levin kuului sellaisten ihmisten joukkoon. Eikä hänen ollut vaikea
havaita, että Vronskissa oli paljonkin hyvää ja miellyttävää. Se
pisti heti silmään. Vronski oli keskikokoinen, tanakkarakenteinen,
tummaverinen mies, kasvot hyväntahtoisen kauniit, äärimmäisen
tyynet ja lujapiirteiset. Hänen kasvoissaan ja koko olemuksessaan,
lyhyeksi leikatusta mustasta tukasta ja vasta-ajellusta leuasta
leveään uudenuutukaiseen sotilastakkiin saakka, oli kaikki korutonta
ja samalla hienostunutta. Annettuaan tietä sisään astuvalle
vallasnaiselle Vronski astui vanhan ruhtinattaren ja sitten Kittyn
luo.

Hänen lähestyessään jälkimmäistä hänen kauniit silmänsä saivat
erityisen hellän välkkeen, ja tuskin huomattavasti, onnellisesti
ja vaatimattoman voitonriemuisesti hymyillen -- niin Levinistä
ainakin näytti -- hän ojensi Kittylle pienen, mutta leveän kätensä
kunnioittavasti ja varovasti kumartaen.

Tervehdittyään kaikkia ja sanottuaan muutaman sanan hän istuutui
katsahtamatta kertaakaan Leviniin, joka ei hellittänyt hänestä
katsettaan.

-- Sallikaa minun esitellä, sanoi vanha ruhtinatar viitaten Leviniin:
-- Konstantin Dmitrish Levin. Kreivi Aleksei Kirillovitsh Vronski.

Vronski nousi ja katsoen ystävällisesti Leviniin puristi tämän kättä.

-- Jos muistan oikein, minun piti kerran tänä talvena syödä
päivällistä kanssanne, hän sanoi vilpittömästi ja avomielisesti
hymyillen, -- mutta te lähdittekin yhtäkkiä maalle.

-- Konstantin Dmitrish halveksii ja vihaa kaupunkia ja meitä
kaupunkilaisia, sanoi kreivitär Nordston.

-- Varmaankin minun sanani vaikuttavat teihin syvästi, kun te
muistatte ne niin hyvin, Levin sanoi ja punastui muistaessaan jo
sanoneensa saman lauseen.

Vronski katsahti Leviniin ja kreivitär Nordstoniin ja hymyili.

-- Asutteko vakinaisesti maalla? kysyi hän. -- Eikö siellä talvella
sentään ole ikävä?

-- Ei ole, jos on työtä, eikä muutenkaan, Levin vastasi korottaen
ääntään.

-- Minä pidän maalaiselämästä, Vronski sanoi huomaten Levinin
äänensävyn, mutta olematta sitä huomaavinaan.

-- Mutta toivoakseni te, kreivi, ette suostuisi jatkuvasti asumaan
maalla, sanoi kreivitär Nordston.

-- En tiedä, en ole koettanut pidempää aikaa. Minulla on ollut
omituinen kokemus, jatkoi hän. -- En ole missään niin kaivannut
maalaiselämää, venäläistä maalaiskylää virsuineen ja talonpoikineen,
kuin viettäessäni äitini kanssa talven Nizzassa. Nizzahan on
oikeastaan ikävä paikka, kuten tiedätte. Ja Napoli ja Sorrentokin
viehättävät vain lyhyen ajan. Ja juuri siellä muistuu erityisen
elävästi mieleen Venäjä ja varsinkin sen maaseutu. Ne ovat aivan
kuin...

Hän puhui sekä Kittylle ja Levinille luoden vuoroin kumpaankin tyynen
ja ystävällisen katseensa ja sanoi nähtävästi, mitä mieleen johtui.

Huomatessaan, että kreivitär Nordston halusi sanoa jotain, hän
keskeytti puheensa ja paneutui kuuntelemaan tätä.

Keskustelu ei vaiennut hetkeksikään, joten vanhan ruhtinattaren,
jolla oli aina varastossa keskustelunaiheen puutteen varalta
kaksi jykevää tykkiä, klassinen ja reaalisivistys ja yleinen
asevelvollisuus, ei tarvinnut tuoda niitä tuleen, eikä kreivitär
Nordston saanutkaan tilaisuutta Levinin härnäämiseen.

Levin ei voinut yhtyä yleiseen keskusteluun, vaikka olisi tahtonut.
Hän toisteli itselleen joka hetki: "Lähde nyt", ei hän kuitenkaan
lähtenyt, vaan ikään kuin odotti jotain.

Keskustelu osui itsestään pyöriviin pöytiin ja henkimaailmaan, ja
kreivitär, joka uskoi spiritismiin, alkoi kertoa näkemiään ihmeitä.

-- Voi, hyvä kreivitär, viekää minut Herran tähden ihmeessä sinne!
Minä en ole koskaan nähnyt mitään ihmeellistä, vaikka olen etsinyt
kaikkialta, Vronski sanoi hymyillen.

-- Hyvä, ensi lauantaina, vastasi kreivitär Nordston. -- Entä te,
Konstantin Dmitrish, uskotteko te? kysyi hän Leviniltä.

-- Miksi te sitä minulta kysytte? Tehän tiedätte minun vastaukseni.

-- Minä tahdon kuulla teidän mielipiteenne.

-- Minun mielipiteeni on vain se, Levin vastasi, -- että nuo pyöreät
pöydät todistavat, ettei niin sanottu sivistynyt säätyläisluokka ole
talonpoikia korkeammalla. He uskovat pahaan silmään, taikoihin ja
loihtimisiin, me taas...

-- Te ette siis usko?

-- En saata uskoa, kreivitär.

-- Entä jos olen itse nähnyt?

-- Maalaismuijatkin kertovat, kuinka he ovat itse nähneet kummituksia.

-- Teidän mielestänne minä siis valehtelen?

Ja hän naurahti katkerasti.

-- Ei, Masha, Konstantin Dmitrish sanoo, että hänen on mahdoton
uskoa, Kitty sanoi punastuen Levinin puolesta; ja Levin käsitti sen,
hermostui enemmän ja aikoi vastata, kun Vronski samassa avomielisesti
ja iloisesti hymyillen puuttui keskusteluun, joka uhkasi muuttua
ikäväksi.

-- Ettekö myönnä minkäänlaista mahdollisuutta? kysyi hän. -- Miksi
ei? Mehän myönnämme sähkön olemassaolon, vaikka emme tunne sitä;
miksi ei voisi olla olemassa jokin uusi voima, jota emme tunne ja
joka...

-- Kun sähkö keksittiin, keskeytti Levin nopeasti, -- niin keksittiin
vain ilmiö eikä tiedetty, mistä se johtui ja mitä se tuotti, ja
vasta vuosisatojen kuluttua ruvettiin ajattelemaan sen soveltamista
käytäntöön. Spiritistit taas päinvastoin aloittivat siitä, että
pöydät kirjoittavat heille ja henget tulevat heidän luokseen, ja
sitten vasta rupesivat puhumaan, että se on tuntematon voima.

Vronski kuunteli Leviniä tapansa mukaan tarkasti, seuraten hänen
sanojaan silminnähtävästi kiinnostuneena.

-- Niin, mutta spiritistit sanovat nyt: me emme tiedä, mikä voima
siinä on, mutta on olemassa voima, joka toimii niissä ja niissä
olosuhteissa. Ja selvittäkööt oppineet, mikä se voima on. Ei, minä en
käsitä, miksi siinä ei voisi olla uusi voima, jos se...

-- Siksi, keskeytti Levin taas, -- että sähkössä ilmenee määrätty
ilmiö joka kerta, kun hierotaan pihkaa villaista vasten, mutta
tässäpä ei tapahdu joka kerta, se ei siis ole luonnon ilmiö.

Vronski koki luultavasti, että keskustelu kävi vierassalongin tyyliin
liian vakavasävyiseksi, mutta ei väittänyt vastaan, vaan hymyili
iloisesti ja kääntyi naisten puoleen vaihtaakseen puheenaihetta.

-- Emmekö koettaisi heti, kreivitär, alkoi hän; mutta Levin tahtoi
sanoa ajatuksensa loppuun.

-- Minä luulen, jatkoi hän, -- että spiritistien yritys keksiä
jokin uusi voima ihmeittensä selitykseksi on aivan epäonnistunut.
He mainitsevat suoraan henkisen voiman ja tahtovat koetella sitä
aineellisin menetelmin.

Kaikki odottivat milloin hän lopettaisi, ja hän tunsi sen.

-- Minäpä luulen, että teistä tulee mainio meedio, sanoi kreivitär
Nordston, -- teissä on jotain innoittuvaa.

Levin avasi suunsa, aikoi sanoa jotain, punastui eikä sanonut mitään.

-- Ryhtykäämme heti kokeilemaan pöytiä; olkaa niin hyvät, Vronski
sanoi. -- Sallittehan ruhtinatar?

Ja Vronski nousi etsien silmillään pientä pöytää.

Kitty nousi pöydän äärestä ja ohi kulkiessaan kohtasi Levinin
katseen. Hänen oli sydämen pohjasta sääli Leviniä, sitä enemmän, kun
hän tunsi itse olevansa syynä toisen onnettomuuteen. "Jos minulle voi
antaa anteeksi, niin antakaa" -- sanoi Kittyn katse, -- "olen niin
onnellinen".

"Vihaan kaikkia, sekä teitä että itseäni", Levinin katse vastasi, ja
hän tarttui hattuunsa. Mutta kohtalo ei sallinut hänen poistua. Juuri
kun aiottiin asettua pöydän ympärille ja Levin teki lähtöä, astui
vanha ruhtinas saliin ja tervehdittyään naisvieraita kääntyi Levinin
puoleen.

-- Ahaa! alkoi hän iloissaan. -- Koskas sinä olet tullut? En ole
tiennytkään sinun olevan kaupungissa. Erittäin hauska tavata teitä.

Vanha ruhtinas milloin sinutteli, milloin teititteli Leviniä. Hän
syleili tätä ja puhellessaan tämän kanssa ei huomannut Vronskia, joka
oli noussut seisomaan ja odotti tyynesti ruhtinaan kääntyvän häneen
päin.

Kitty tunsi, kuinka raskasta isän suuri ystävällisyys oli Levinille
kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. Hän näki myös miten
kylmästi isä viimein vastasi Vronskin kumarrukseen ja miten Vronski,
ystävällinen neuvottomuuden ilme kasvoillaan, katsahti isään
koettaen turhaan ymmärtää, kuinka ja minkä vuoksi tämä saattoi olla
nurjamielinen häntä kohtaan; ja Kitty punastui.

-- Päästäkää, ruhtinas, Konstantin Dmitrish tänne, sanoi kreivitär
Nordston. -- Me tahdomme kokeilla.

-- Mitä kokeilla? Pöytiä pyörittää? Suokaa anteeksi, hyvä herrasväki,
mutta minusta sormusleikkikin on hauskempaa, sanoi vanha ruhtinas ja
katsoi Vronskiin arvaten hänen keksineen tämän. -- Sormusleikissä on
sentään vielä jotain järkeä.

Vronski loi ruhtinaaseen lujan, ihmettelevän katseen, hymyili hieman
ja ryhtyi heti keskustelemaan kreivitär Nordstonin kanssa tulevalla
viikolla pidettävistä suurista tanssiaisista.

-- Toivoakseni tekin tulette? kääntyi hän Kittyn puoleen.

Heti kun vanha ruhtinas kääntyi pois Levinin luota, tämä poistui
huomaamatta, ja viimeisenä vaikutelmana tästä illasta hänen
mielessään välkkyivät Kittyn hymyilevät, onnelliset kasvot, kun hän
vastasi Vronskille tämän kysymykseen tanssiaisista.



XV


Illanvieton jälkeen Kitty kertoi äidilleen keskustelustaan Levinin
kanssa, ja huolimatta kaikesta säälistä, jota hän tunsi Leviniä
kohtaan, häntä ilahdutti ajatus, että häntä oli kosittu. Hän ei
epäillyt lainkaan, ettei hän ollut menetellyt niin kuin pitikin.
Mutta vuoteeseen mentyään hän ei pitkään aikaan saanut unta. Muuan
vaikutelma vainosi häntä hellittämättä: Levinin kasvot rypistyneine
kulmineen ja niitten alta synkän alakuloisesti katsovine luotettavine
silmineen, kun hän isän puheita kuunnellen oli seisonut siinä
ja silmäillyt häntä ja Vronskia. Ja hänen tuli niin sääli tuota
miestä, että kyyneleet kohosivat silmiin. Mutta samassa hän muisti
tuon toisen, johon oli vaihtanut Levinin. Hän muisti elävästi
nuo miehekkäät, lujat kasvot, jalon tyyneyden ja miehen koko
olemuksesta heijastuvan hyvyyden kaikkia kohtaan. Muisti hänen ja
oman rakkautensa, ja ilo pulpahti taas hänen sieluunsa, ja onnen
hymy kasvoillaan hän painautui tyynyä vasten. "Sääli on, sääli
on, mutta minkä sille voi? Eihän se ole minun syyni", puheli hän
itsekseen; mutta sisäinen ääni hän sanoi hänelle toista. Katuiko hän
sitä, että oli herättänyt toiveita Levinissä, vaiko sitä, että oli
antanut rukkaset, ei hän itse tiennyt. Mutta hänen onneensa sekoittui
epäilyksen karvas pisara. "Herra armahda, Herra armahda, Herra
armahda!" puheli hän itsekseen kunnes vaipui uneen.

Samaan aikaan alhaalla, ruhtinaan pienessä työhuoneessa, vanhemmat
ottivat jälleen kerran yhteen rakastetun tyttärensä tähden.

-- Mitäkö? Sitä! huusi ruhtinas huitoen käsiään ja leiskautti samassa
kiinni oravannahkaisen aamuviittansa. -- Sitä, ettei teissä ole
ylpeyttä eikä arvokkuutta, että te häpäisette ja turmelette tytön
tuolla alhaisella, narrimaisella kosiskelullanne!

-- Mutta Jumalan tähden, ruhtinas, mitä minä sitten olen tehnyt?
kysyi ruhtinatar miltei itkien.

Keskusteltuaan tyttärensä kanssa hän oli onnellisena ja tyytyväisenä
tullut tapansa mukaan ruhtinaan luo sanomaan hyvää yötä, ja vaikka
hän ei ollutkaan aikonut kertoa miehelleen Levinin kosinnasta
ja Kittyn kieltävästä vastauksesta, puhui hän kuitenkin jotain
sensuuntaista, että hänestä Vronskin asia näytti nyt päätetyltä ja
ratkaisu saataisiin varmaan heti, kun vain tämän äiti saapuisi.
Enempää ei tarvittu, kun ruhtinas jo tulistui ja alkoi kiljua
sopimattomia sanoja.

-- Mitäkö te olette tehnyt? Kas sitä, että ensiksikin te
viekoittelette luoksenne sulhasen, niin että kohta koko Moskova
puhuu siitä, ja syystä kyllä. Jos te pidätte illanviettoja, niin
kutsukaa kaikki eikä vain valittuja sulhaskokelaita. Kutsukaa kaikki
nuo pipanat, -- niin nimitti ruhtinas moskovalaisia nuoria herroja,
-- kutsukaa soittaja, ja sen kuin tanssivat, eikä niin kuin tänään,
että vain sulhaskokelaat tulevat paritusta varten. Minua iljettää
jo nähdäkin moista. Ja te olette saanut tyttöparan pään pyörälle,
niin kuin olette tahtonutkin. Levin on tuhat kertaa parempi mies.
Tuollainen pietarilainen keikari, niitä on tusinoittain, ne ovat
kaikki yhtä maata ja kaikki roskaa. Ja vaikka hänessä olisi prinssin
verta, minun tyttäreni ei ole sellaisen tarpeessa.

-- No, mitä minä sitten olen tehnyt?

-- No sitä... ärjähti ruhtinas vihaisesti.

-- Tiedän kyllä, että jos sinua rupeaa kuuntelemaan, keskeytti
ruhtinatar, -- ei tyttäremme koskaan pääse naimisiin. Jos tarkoitus
on se, niin on parempi muuttaa maalle.

-- Niin onkin.

-- Kuulehan. Olenko minä sitten mielistellyt. En ole vähääkään
mielistellyt. Nuori mies, ja sangen kunnollinen, on rakastunut ja
tyttö näyttää...

-- Aina teistä näyttää! Entä kun tyttö todenteolla rakastuu, ja
miehellä ei ole niitä aikeitakaan enemmän kuin minulla tässä?
Oi! kun pääsisin näkemästä sitä ilveilyä! "Ah, spiritismi! Ah,
Nizza! Ah, tanssiaisissa..." -- Ja ruhtinas kyykisteli joka sanan
kohdalla matkien vaimoaan. -- Ja silloin me vasta teemme Katjenkamme
onnettomaksi, kun tyttö tosiaan rupeaa kuvittelemaan...

-- Miksi sinä niin luulet?

-- Minä en luule, vaan tiedän: sitä varten meillä on silmät, toisin
kuin akkaväellä. Minä näen miehen, jolla on vakavat aikeet: sellainen
on Levin; ja näen peltopyyn, sellaisen kuin tuo vätys, joka vain
etsii huviaan.

-- Kaikkea sinä kuvittelet...

-- Kyllä vielä saat nähdä, vaikka sitten on myöhäistä; mitenkäs kävi
Dashenkamme!

-- No hyvä, hyvä, jättäkäämme siihen, keskeytti ruhtinatar
muistaessaan onnettoman Dollynsä.

-- Parasta onkin, ja hyvää yötä!

Ja siunattuaan toisensa ristinmerkein ja suudelmaan toisiaan erosivat
puolisot kumpikin haaralleen, tuntien kumpikin pysyvänsä omassa
mielipiteessään.

Ruhtinatar oli alkuun ollut lujasti vakuuttunut siitä, että tämä
ilta oli ratkaissut Kittyn kohtalon ja ettei Vronskin aikeista
voinut olla epäilystäkään. Mutta ruhtinaan sanat olivat saaneet
hänet rauhattomaksi. Tuntematon tulevaisuus kauhistutti häntä, ja
palattuaan huoneeseensa hän toisti Kittyn lailla sielussaan useita
kertoja: "Herra armahda, Herra armahda, Herra armahda!"



XVI


Vronski ei ollut koskaan saanut viettää perhe-elämää. Hänen äitinsä
oli nuoruudessaan ollut loistava maailmannainen, jonka lukuisat
rakkaustarinat avioliiton ja varsinkin sen jälkeisten vuosien ajoilta
olivat yleisesti tunnetut. Isävainajastaan Vronskilla ei ollut juuri
mitään muistoa, ja kasvatuksensa hän oli saanut paashikoulussa.

Päästyään koulusta sangen nuorena ja loistavana upseerina hän oli
heti joutunut rikkaiden pietarilaisten sotilaitten tavanmukaiselle
ladulle. Jos hän joskus olikin käynyt Pietarin hienoston
seurapiireissä, olivat kaikki hänen lempiharrastuksensa kuuluneet
seuraelämän ulkopuolelle.

Moskovassa hän oli ensimmäisen kerran ylellisen ja karkean
Pietarin-elämänsä jälkeen saanut kokea, miten viehättävää oli
lähestyä suloista ja viatonta seurapiirityttöä, joka lisäksi oli
kiintynyt häneen. Hänen päähänsä ei ollut lainkaan pälkähtänyt, että
hänen suhteessaan Kittyyn olisi voinut olla mitään paheksuttavaa.
Hän oli pannut parastaan tanssiessaan Kittyn kanssa tanssiaisissa
ja käynyt vieraisilla hänen kotonaan. Hän oli jutellut Kittylle
kaikenlaista, mitä seuramaailmassa tavallisesti puhutaan: enimmäkseen
lorua, mutta tämä loru oli hänen tahtomattaan saanut Kittyn mielessä
erityisen arvon. Vaikkakaan hän ei ollut sanonut Kittylle mitään
sellaista, mitä ei olisi voinut sanoa kaikkien kuullen, tunsi hän
Kittyn tulevan yhä riippuvaisemmaksi hänestä, ja mitä selvemmin hän
sen tunsi, sitä mieluisampaa se hänestä oli, ja hänen tunteensa
Kittyä kohtaan tulivat yhä hellemmiksi. Hän ei tiennyt, että hänen
käyttäytymisellään oli oma määritelty nimensä, että se oli neitosten
viekoittelemista ilman avioliittotarkoitusta ja että tuollainen
viekoitteleminen oli hänen kaltaistensa komeitten nuorten herrojen
tavallisimpia pahoja tekoja. Hän luuli ensimmäisenä keksineensä tuon
huvin ja nautti löydöstään.

Jos hän olisi saanut kuulla, mitä tytön vanhemmat puhuivat tuona
iltana, jos hän olisi voinut asettua perheen kannalle ja saanut
tietää, että Kitty tulee onnettomaksi, jollei hän mene naimisiin
tämän kanssa, hän olisi hämmästynyt kovasti eikä olisi voinut uskoa,
että se, mikä tuotti niin suurta ja mieluisaa huvia hänelle ja
varsinkin Kittylle, oli jotenkin pahaa. Vielä vähemmän hän olisi
voinut uskoa, että hänen oli mentävä naimisiin.

Avioliittoa Vronski ei ollut koskaan katsonut mahdolliseksi
itselleen. Paitsi että hän ei välittänyt lainkaan perhe-elämästä,
hänen kuten koko häntä ympäröivän poikamiesmaailman katsantokannan
mukaan perheessä ja varsinkin aviomiehessä oli jopa jotain vierasta,
vastenmielistä ja ennen kaikkea naurettavaa. Mutta vaikka Vronski ei
aavistanutkaan, mitä vanhemmat puhuivat, tunsi hän lähtiessään tuona
iltana Shtsherbatskeilta, että se henkinen side, joka oli olemassa
hänen ja Kittyn välillä, oli sinä iltana tullut niin vahvaksi, että
jotain olisi pitänyt tehdä. Mutta mitä hän olisi voinut ja mitä hänen
olisi pitänyt tehdä, sitä hän ei keksinyt.

"Se se onkin ihanaa" hän ajatteli palatessaan Shtsherbatskeilta,
mielessään suloinen puhtauden ja tuoreuden tunne, joka hänellä oli
joka kerran heillä oltuaan ja joka johtui osaksi siitä, ettei hän
ollut tupakoinut koko iltana, ja samalla myös uusi hellyyden tunne,
jonka Kittyn rakkauden muisto hänessä herätti, -- "se se on ihanaa,
ettemme kumpikaan, en minä eikä hän, ole mitään sanoneet julki,
mutta olemme kuitenkin niin hyvin ymmärtäneet toisiamme tuossa
katseitten ja äänenpainojen näkymättömässä keskustelussa, että hän
tänään selvemmin kuin koskaan ilmaisi minulle rakastavansa minua. Ja
miten suloisesti, suoraan ja luottavaisesti! Tunnen itse tulleeni
paremmaksi ja puhtaammaksi. Tunnen, että minulla on sydän ja että
minussa on paljon hyvää. Nuo suloiset rakastuneet silmät! Kun hän
sanoi: paljonkin..."

"No entä sitten? Mikäpä siinä! Minun on hyvä ja hänen on hyvä." Ja
hän alkoi miettiä, missä viettäisi lopun iltaa.

Hän ajatteli mielessään niitä paikkoja, jonne olisi voinut mennä.
"Klubi, bésigue-peli ja samppanja Ignatovin seurassa? Ei, en mene.
Château des fleurs, Oblonski, kupletit, cancan? Ei, kyllästyttää.
Juuri siksi minä pidän Shtsherbatskeista, että heidän luonaan tulen
itse paremmaksi. Ajan kotiin." Majapaikassaan hän käveli suoraan
huoneeseensa, käski tuoda illallista ja sitten riisuuduttuaan ehti
tuskin painaa päänsä tyynyyn, kun jo vaipui sikeään uneen.



XVII


Seuraavana päivänä yhdentoista aikaan aamulla Vronski ajoi
Pietarinradan asemalle äitiään vastaan, ja ensimmäinen ihminen, jonka
hän pääportaissa näki, oli Oblonski, joka odotti sisartaan tulevaksi
samassa junassa.

-- Kas! Teidän kreivillinen ylhäisyytennekö täällä! huudahti
Oblonski. -- Ketä sinä odotat?

-- Äitiäni, vastasi Vronski, puristi hänen kättään hymyillen kuten
kaikki, jotka tapasivat Oblonskin, ja lähti hänen kanssaan portaita
ylös. -- Pitäisi tänään tulla Pietarista.

-- Minä kun odotin sinua kahteen asti. Minne sinä menit
Shtsherbatskien luota?

-- Kotiin, vastasi Vronski. -- Totta puhuakseni minun oli niin hyvä
mieli eilen Shtsherbatskeilta tullessani, ettei haluttanut enää
mikään.

-- Mä tunnen jalot ratsut omista merkeistään ja rakastuneet miehet
mä tunnen silmistään, deklamoi Stepan Arkadjevitsh samoin kuin eilen
Levinille.

Vronski hymyili sen näköisenä kuin ei tahtoisi väittää vastaan ja
käänsi heti keskustelun toisaalle.

-- Entä ketä sinä olet vastassa? kysyi hän.

-- Minäkö? Sievännäköistä naista, sanoi Oblonski.

-- Vai niin!

-- Honni soit qui mal y pense! Anna-siskoani.

-- Ahaa, Kareninaa! Vronski sanoi.

-- Sinä varmaan tunnetkin hänet?

-- Luullakseni! Vai enkö... En tosiaan muista, vastasi Vronski
hajamielisesti, kuvitellen hämärästi Kareninan nimen yhteydessä
jotain korskeaa ja ikävää.

-- Mutta Aleksei Aleksandrovitshin, minun kuuluisan lankoni, sinä
varmaan tunnet. Hänet tuntee koko maailma.

-- Niin, tunnen kyllä hänen kuuluisan nimensä. Tiedän, että hän on
viisas, oppinut, jumalainen, mikä liekin... Mutta tiedäthän etten
minä semmoisesta... not in my line.

-- Niin, hän on sangen huomattava mies; hieman vanhoillinen, mutta
kunnon mies, huomautti Stepan Arkadjevitsh -- kunnon mies.

-- No sen parempi hänelle, Vronski sanoi hymyillen. -- Jaa, olethan
sinäkin täällä, hän huomasi oven luona seisovan äitinsä pitkän ja
vanhan lakeijan; -- tule sisään.

Stepan Arkadjevitsh miellytti Vronskia kuten yleensäkin kaikkia,
mutta viime aikoina hän oli tuntenut tätä kohtaan erityistä
kiintymystä siksi, että Oblonski hänen mielessään yhdistyi Kittyyn.

-- No niin, sunnuntaina siis tarjoamme illalliset diivalle, vai
kuinka? hän sanoi ottaen hymyillen häntä käsikoukusta.

-- Ehdottomasti. Minä kokoan nimiä listaan. Tutustuitko muuten eilen
ystävääni Leviniin? kysyi Stepan Arkadjevitsh.

-- Kyllä. Mutta hän lähti kovin pian pois.

-- Hän on herttainen poika, jatkoi Oblonski. -- Eikö olekin?

-- En tiedä, vastasi Vronski, -- minkä tähden kaikissa
moskovalaisissa, tietysti lukuun ottamatta niitä, jolle tässä puhun,
-- pisti hän leikkisästi väliin, on jotain jyrkkää. He kavahtavat
alinomaa takajaloilleen, ovat suutuksissaan, ikään kuin tahtoisivat
ilmaista mieltään.

-- Taitaapa olla, taitaapa tosiaankin olla... Stepan Arkadjevitsh
sanoi iloisesti nauraen.

-- Joko tulee? kysyi Vronski rautatievirkailijalta.

-- Juna on tulossa, vastasi virkailija.

Junan tulosta kertoi yhä kiireisempi touhu asemalla, tavarankantajien
juoksu, santarmien ja virkailijain ilmaantuminen ja vastaanottajien
saapuminen. Pakkassumun läpi näkyi lyhyisiin turkkeihin ja pehmeisiin
huovikkaisiin sonnustautuneita työmiehiä kulkemassa kaartelevien
raiteiden yli. Kauempaa kiskoilta kantautui veturin vihellys, ja
jotain raskasta kuului vyöryvän eteenpäin.

-- Ei, sanoi Stepan Arkadjevitsh jonka teki kovasti mieli kertoa
Vronskille Levinin aikeista Kittyn suhteen. -- Sinä et arvioinut
oikein minun Leviniäni. Hän on hyvin hermostunut ihminen ja sen
tähden joskus ikävä, mutta toisinaan hän taas on hyvin herttainen.
Kovin rehti ja vakaa luonne, ja sydän kultaa. Eilen oli erityisiä
syitä, jatkoi Stepan Arkadjevitsh merkitsevästi hymyillen ja unohtaen
kokonaan sen vilpittömän myötätunnon, jota hän eilen oli tuntenut
ystäväänsä kohtaan -- nyt hän tunsi samaa Vronskia kohtaan. -- Niin,
oli olemassa syy, jonka vuoksi hän saattoi olla joko erityisen
onnellinen tai erityisen onneton. Vronski pysähtyi ja kysyi suoraan:

-- Mikä niin? Vai kosiko hän eilen kälyäsi?

-- Kenties, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Jotain sentapaista minä
eilen vainusin. Niin, jos hän lähti aikaisin pois ja lisäksi vielä
huonolla tuulella, on asia selvä... Hän on jo kauan ollut rakastunut,
ja minun on sääli häntä.

-- Vai niin!... Luulen muuten, että kälysi voisi toivoa parempaakin
naimakauppaa, Vronski sanoi, oikaisi rintaansa ja jatkoi matkaa.

Toden totta, veturi vihelsi jo etäällä. Muutaman minuutin kuluttua
alkoi asemasilta vapista, ja veturi vieri asemalle pakkasen alas
painamaa höyryä puhkuen, keskirattaan vipu koukistui ja ojentui
hitaasti ja tahdikkaasti; yhä hitaammin, tärinää voimistaen,
läheni hiilivaunun jälkeinen matkatavaravaunu, jossa vikisi
koira; ja viimein, ennen pysähtymistään nytkähdellen, saapuivat
matkustajavaunut.

Uljaan näköinen junailija vihelsi vauhdissa pilliinsä ja hypähti pois
junasta, ja sen jälkeen siitä alkoi yksitellen laskeutua kiirehtiviä
matkustajia: suoraryhtinen kaartin upseeri, joka pälyili ankarasti
ympärilleen; iloisesti hymyilevä ketterä pikku kauppias laukku
kädessä; talonpoika säkki olalla.

Vronski katseli vaunuja ja tulijoita Oblonskin rinnalla seisten ja
unohti kokonaan äitinsä. Se, mitä hän juuri oli kuullut Kittystä,
sai hänen mielensä iloiseen vireeseen. Hänen rintansa oikeni kuin
itsestään ja silmät välkkyivät. Hän tunsi itsensä voittajaksi.

-- Kreivitär Vronskaja on tuossa osastossa, sanoi uljaannäköinen
junailija tullen Vronskin luo.

Junailijan sanat herättivät hänet haaveista ja palauttivat mieleen
äidin sekä lähestyvän kohtaamisen hänen kanssaan. Vronski ei
sydämensä sisimmässä kunnioittanut äitiään eikä -- syistä hän ei
ollut tehnyt selkoa itselleen -- pitänyt hänestä. Silti hänen tuli
omien piiriensä näkökannan ja saamansa kasvatuksen nojalla suhtautua
äitiinsä mitä suurimmassa määrin nöyrästi ja kunnioittavasti, vieläpä
sitä enemmän, mitä vähemmän hän tätä sydämessään kunnioitti ja
rakasti.



XVIII


Vronski lähti junailijan jäljessä vaunuun, mutta pysähtyi
vaunuosaston ovelle antaakseen tietä ulos tulevalle naishenkilölle.

Tottuneena maailmanmiehenä Vronski huomasi heti, luotuaan yhden
ainoan silmäyksen tuon vallasnaisen ulkoasuun, hänen kuuluvan
korkeimpaan seurapiiriin. Vronski pyysi anteeksi ja oli jo menossa
vaunuun, mutta tunsi pakottavaa tarvetta katsahtaa häneen vielä
kerran -- ei niinkään hänen harvinaisen kauneutensa eikä hänen
olemuksensa hienostuneisuuden ja koruttoman sulouden vuoksi kuin
siksi, että noiden suloisten kasvojen ilmeessä oli jotain erikoisen
hyväilevää ja hellää. Vronskin katsoessa häneen käänsi hänkin päänsä
sinnepäin. Välkkyvät, tiheitten ripsien vuoksi tummilta näyttävät
harmaat silmät pysähtyivät ystävällisinä ja tarkkaavaisina katsomaan
Vronskia ikään kuin tunnustellen häntä, mutta kääntyivät pian
ohikulkevaa joukkoa kohti kuin etsien jotain. Tuosta pikaisesta
katseesta Vronski ehti huomata, että naisen kasvot väreilivät
pidätettyä vilkkautta, joka lehahteli välkkyvien silmien ja
hienoiseen hymyyn kaartuvien punaisten huulten välillä. Hänen koko
olemuksensa näytti olevan tulvillaan eräänlaista yltäkylläisyyttä,
joka hänen tahtomattaankin pulpahteli esiin milloin silmien
välkkeessä, milloin hymyssä. Hän sammutti tahallaan valon silmistään,
mutta se kajasteli hänen tahtomattaankin hiljaisessa hymyssä.

Vronski meni vaunuun. Hänen äitinsä, mustasilmäinen ja tekokiharainen
luiseva vanha rouva, tarkasteli poikaansa silmät sirrillään ja ohuet
huulet kevyessä hymyssä. Noustuaan vaununsohvalta ja annettuaan
matkalaukkunsa kamarineitsyelleen hän ojensi pojalleen pienen
luisevan kätensä, jota tämä suuteli. Itse hän suuteli poikaansa
poskelle.

-- Sinä sait sähkösanoman? Oletko ollut terve? Luojan kiitos.

-- Hyvinkö matka meni? sanoi poika istuutuen hänen viereensä ja
tahtomattaan kuulostellen oven takaa kuuluvaa naisääntä. Hän tiesi
äänen kuuluvan samalle vallasnaiselle, jonka hän oli tavannut vaunun
oven luona.

-- En ole kuitenkaan yhtä mieltä kanssanne, sanoi naisääni.

-- Se on pietarilainen katsantokanta, hyvä rouva.

-- Ei pietarilainen, vaan yksinkertaisesti naisen kanta, vastasi
nainen.

-- No hyvästi sitten. Sallikaa minun suudella kättänne.

-- Näkemiin, Ivan Petrovitsh. Katselkaahan, eikö veljeni ole siellä,
ja lähettäkää hänet minun luokseni, sanoi vallasnainen aivan oven
vieressä ja tuli uudelleen vaunuosastoon.

-- Oletteko löytänyt veljenne? kysyi Vronskaja kääntyen vallasnaisen
puoleen.

Vronski huomasi nyt, että se oli Karenina.

-- Veljenne on täällä, hän sanoi nousten seisomaan. -- Suokaa
anteeksi, etten tuntenut teitä, mutta olihan meidän tuttavuutemme
niin lyhytaikainen, Vronski sanoi kumartaen, -- ettette varmaankaan
enää muista minua.

-- Oi ei! sanoi Karenina, -- minä kyllä olisin teidät tuntenut, mehän
olemme teidän äitinne kanssa puhuneet koko matkan melkein yksinomaan
teistä, hän sanoi ja antoi esiin pyrkivän eloisuuden viimeinkin näkyä
hymyssään. -- Mutta veljeänipä ei näy.

-- Käy hakemassa hänet, Aljosha, sanoi kreivitär. Vronski meni
asemasillalle ja huudahti:

-- Oblonski! Täällä!

Mutta Karenina ei odottanut veljensä tuloa, vaan nähtyään tämän
astui varmoin, kevein askelin ulos vaunusta. Ja heti kun veli saapui
hänen luokseen, hän kietoi vasemman kätensä kaulaan, taivutti tämän
nopeasti luokseen ja suuteli tätä kiihkeästi. Vronski katseli häntä
hellittämättä, hämmästeli hänen liikkeidensä varmuutta ja siroutta
ja hymyili, syytä siihen tietämättä. Mutta muistaessaan äitinsä
odottavan hän meni takaisin vaunuun.

-- Eikö hän tosiaankin ole hyvin herttainen? sanoi kreivitär
Kareninasta. -- Hänen miehensä ohjasi hänet vierustoverikseni, ja
minä olen hyvin hyvilläni siitä. Me olemme puhelleet koko matkan. No
niin, sinunhan sanotaan... vous filez le parfait amour. Tant mieux,
mon cher, tant mieux.

-- En tiedä, mitä te tarkoitatte, maman, vastasi poika kylmästi. --
No emmekö lähde, maman?

Karenina tuli vielä kerran vaunuun sanoakseen hyvästi kreivittärelle.

-- No niin, kreivitär, te olette tavannut poikanne ja minä veljeni,
hän sanoi iloisesti. -- Ja kaikki minun tarinani ovat loppuneet, ei
olisi enää mitään kerrottavaa.

-- Eikö mitä, sanoi kreivitär tarttuen hänen käteensä, --
matkustaisin teidän kanssanne vaikka maailman ympäri ikävystymättä.
Te olette niitä viehättäviä naisia, joitten kanssa on hauska sekä
puhua että olla vaiti. Älkääkä turhaan huolehtiko pojastanne:
täytyyhän sentään voida erota edes vähäksi aikaa.

Anna Karenina seisoi liikkumatta, vartalo harvinaisen suorana, ja
hänen silmänsä hymyilivät.

-- Anna Arkadjevnalla, kreivitär selitti pojalleen, -- on pikku
poika, kahdeksanvuotias muistaakseni, eivätkä he ole koskaan olleet
erossa toisistaan, ja Anna Arkadjevnan on nyt paha olla, kun jätti
hänet.

-- Niin, me olemme koko ajan kreivittären kanssa puhuneet: minä
omasta pojastani ja hän omastaan, sanoi Karenina, ja taaskin hänen
kasvonsa valaisi hymy, hellä, Vronskille suunnattu hymy.

-- Luultavasti se on kyllästyttänyt teitä kovasti, Vronski sanoi
tavoittaen heti lennosta hänelle heitetyn liehakoinnin pallon.
Karenina ei nähtävästi kuitenkaan tahtonut jatkaa keskustelua siinä
äänilajissa, vaan kääntyi kreivittären puoleen: -- Suuri kiitos
teille. Eilinen päivä kului aivan huomaamatta. Näkemiin, kreivitär.

-- Hyvästi, ystäväiseni, vastasi kreivitär. -- Antakaa minun suudella
suloisia kasvojanne. Sanon suoraan, kursailematta, niin kuin vanhojen
on tapana, että olen kiintynyt teihin.

Niin virallinen kuin tuo lause olikin, Karenina uskoi siihen
nähtävästi sydämestään ja iloitsi siitä. Hän punastui, kumartui
kevyesti ja painoi kasvonsa kreivittären huulia vasten, ja kun
hän sitten nousi ojentaen kätensä Vronskille, huulten ja silmien
vaiheilla karehti jo tuttu hymy. Tämä tarttui pieneen käteen ja
ilostui aivan erityisesti havaitessaan, miten tarmokkaasti, lujasti
ja rohkeasti tuo käsi pudisti hänen kättään. Karenina poistui
nopein askelin, jotka niin kumman keveästi kannattivat hänen melko
täyteläistä vartaloaan.

-- Hyvin suloinen, sanoi vanha rouva.

Samaa ajatteli poikakin. Vronski seurasi Kareninaa silmillään,
kunnes tämän siro vartalo katosi, ja hymy pysähtyi hänen huulilleen.
Ikkunasta hän näki, miten Karenina meni veljensä luo, tarttui tämän
käteen ja alkoi vilkkaasti puhua jotain, jolla ei nähtävästi ollut
mitään yhteyttä hänen, Vronskin, kanssa, ja se tuntui hänestä
ikävältä.

-- Oletteko, maman, ollut aivan terve? toisti Vronski kääntyen
äitinsä puoleen.

-- Kaikki olemme voineet mitä parhaiten. Alexandre on ollut hyvin
herttainen. Ja Marie on niin kaunistunut. Hän on hyvin miellyttävä.

Ja hän alkoi taaskin puhua siitä, mikä eniten kaikesta huvitti häntä:
pojanpoikansa ristiäisistä, joita varten hän oli tehnyt matkan
Pietariin, ja hallitsijan erityisestä suosionosoituksesta hänen
vanhempaa poikaansa kohtaan.

-- Tuossa on Lavrentikin, Vronski sanoi katsoen ikkunaan, --
lähtekäämme nyt, jos suvaitsette.

Talon vanha hovimestari, joka oli matkustanut kreivittären mukana,
tuli vaunuun sanomaan, että kaikki oli valmiina, ja kreivitär nousi
lähteäkseen.

-- Menkäämme, nyt on vähän väkeä, Vronski sanoi. Kamarineiti otti
käsilaukun ja sylikoiran, hovimestari ja kantaja muut tavarat.
Vronski talutti äitiään käsikoukusta; mutta juuri kun he tulivat
ulos vaunusta, juoksi muutamia miehiä säikähtyneen näköisinä ohitse.
Myös asemapäällikkö oudonvärisessä virkalakissaan juoksi. Nähtävästi
oli jotain erikoista tapahtunut. Junassa saapunut yleisö kiiruhti
takaisin.

"Mitä?...Mitä?...Missä?...Heittäytyi!... Jäi alle!..." kuului
ohikulkijain joukosta.

Stepan Arkadjevitsh palasi myös käsikoukussa sisarensa kanssa,
ja säikähtyneen näköisinä he pysähtyivät äskeisen vaunun viereen
vältellen väkijoukkoa.

Naiset menivät vaunuun, ja Vronski lähti Stepan Arkadjevitshin kanssa
väkijoukon perään tiedustellakseen onnettomuuden yksityiskohtia.

Ratavahti oli kenties ollut juovuksissa tai suojannut päänsä liiankin
tiiviisti pakkaselta eikä ollut kuullut takaperin tulleen junan
tärinää, vaan jäänyt alle.

Jo ennen kuin Vronski ja Oblonski palasivat, olivat naiset saaneet
hovimestarilta tietää nämä yksityiskohdat.

Oblonski ja Vronski olivat kumpikin nähneet silpoutuneen ruumiin.
Oblonski kärsi silminnähtävästi. Hän rypisteli kasvojaan ja näytti
olevan itkemäisillään.

-- Oi, miten kauheaa! Oi, Anna, jos sinä olisit nähnyt! Voi, miten
kauheaa! puheli hän.

Vronski oli vaiti, ja hänen kauniit kasvonsa olivat vakavat, mutta
aivan tyynet.

-- Oi jos te olisitte nähnyt, kreivitär, sanoi Stepan Arkadjevitsh.
-- Hänen vaimonsakin oli siinä... Kauheaa oli nähdä häntä... Hän
heittäytyi ruumiin päälle. Kuuluu olleen suuren perheen isä. Kauheata!

-- Eikö voitaisi tehdä mitään vaimoraukan hyväksi? kuiskasi Karenina
kiihtyneenä.

Vronski katsahti häneen ja lähti samassa ulos vaunusta.

-- Minä tulen heti, maman, virkkoi hän kääntyen ovessa.

Kun hän muutaman minuutin kuluttua palasi, keskusteli Stepan
Arkadjevitsh jo kreivittären kanssa uudesta laulajattaresta, ja
kreivitär vilkuili kärsimättömästi ovea kohti odottaen poikaansa.

-- Lähtekäämme nyt, Vronski sanoi tullen vaunuun.

He lähtivät yhdessä. Vronski kulki edellä äitinsä kanssa. Karenina
veljineen kulki jäljessä. Aseman ulko-ovella Vronskin tavoitti
asemapäällikkö, joka oli kiiruhtanut hänen jäljestään.

-- Te annoitte apulaiselleni kaksisataa ruplaa. Olkaa niin hyvä ja
merkitkää, kenelle te ne määräätte.

-- Leskelle, Vronski sanoi kohauttaen olkapäitään, -- minä en käsitä
mitä kyselemistä siinä on.

-- Tekö annoitte? huudahti Oblonski takaapäin ja puristaen sisarensa
käsivartta lisäsi: -- Se oli hyvin tehty, oikein hyvin tehty! Eikö
ole kunnon mies? Jääkää hyvästi, kreivitär.

Ja hän pysähtyi sisarensa kanssa etsiskelemään tämän kamarineitoa.
Kun he tulivat aseman edustalle, Vronskin vaunut olivat jo menneet.
Kulkijat puhelivat yhä äskeisestä tapahtumasta.

-- Siinä vasta kamala kuolema, sanoi muuan herra ohi kulkiessaan. --
Sanovat menneen kahdeksi kappaleeksi.

-- Minä taas luulen, että se on kaikkein helpoin ja pikaisin,
huomautti toinen.

-- Kuinka niillä ei ole varokeinoja, sanoi kolmas

Karenina istuutui vaunuihin, ja Stepan Arkadjevitsh huomasi
hämmästyksekseen hänen huultensa vapisevan ja hänen olevan itkuun
purskahtamaisillaan.

-- Mikä sinun on, Anna? kysyi hän, kun he olivat ajaneet muutamia
satoja sylejä.

-- Paha enne, sanoi sisar.

-- Mitä hullutusta, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Sinä pääsit
perille, vähät muusta. Et voi kuvitella, miten paljon toivoa panen
sinuun.

-- Oletko sinä jo kauan ollut tuttu Vronskin kanssa? kysyi sisar.

-- Olen. Tiedätkö, me toivomme hänen naivan Kittyn.

-- Niinkö? Anna sanoi hiljaa. -- No niin, puhutaanpa nyt sinusta,
lisäsi hän ravistaen päätään ikään kuin olisi tahtonut karkottaa
ruumiistaan jotain vierasta ja häiritsevää. -- Miten sinun asiasi
ovat? Sain kirjeesi, ja tässä olen nyt.

-- Niin, olet ainoa toivoni, sanoi Stepan Arkadjevitsh.

-- Kerro minulle kaikki.

Ja Stepan Arkadjevitsh alkoi kertoa.

Kun oli tultu perille, auttoi Oblonski sisarensa ulos vaunuista,
puristi hänen kättään ja lähti virastoonsa.



XIX


Kun Anna astui sisään, istui Dolly pienessä vierashuoneessa,
sylissään valkotukkainen, pullea poika, joka jo nyt oli isänsä
näköinen, ja kuulusteli pojan ranskanläksyä. Poika luki nypläten
kädellään puseronsa putoamaisillaan olevaa nappia ja koettaen nyhtää
sitä irti. Äiti oli jo useita kertoja vetänyt käden pois, mutta
pullea kätönen kävi taas napin kimppuun. Äiti nyhtäisi napin irti ja
pani sen taskuunsa.

-- Koetapa pitää kätesi aloillaan, Grisha, hän sanoi ja ryhtyi taas
jatkamaan peitettään, jota hän oli jo kauan kutonut ottaen sen aina
esille vaikeina hetkinään. Nyt hän kutoi hermostuneesti, sormi
nytkähdellen, ja laski silmukoita. Vaikka hän olikin eilen käskenyt
sanomaan miehelleen, ettei häntä liikuttanut, tuliko tämän sisar vai
oli tulematta, oli hän pannut kaikki kuntoon kälynsä tulon varalta ja
odotteli tätä jännittyneenä.

Dolly oli surunsa masentama ja kokonaan sen vallassa. Mutta hän
muisti sentään, että Anna, hänen kälynsä, oli hyvin huomatun
pietarilaisen henkilön puoliso ja pietarilainen grande dame. Ja
sen vuoksi hän ei tehnyt niin kuin oli miehelleen uhannut eikä
unohtanut kälynsä tuloa. "Ja eihän Anna oikeastaan ole mihinkään
syypää", ajatteli Dolly, "minä en tiedä hänestä mitään muuta kuin
hyvää, ja minua kohtaan hän on aina osoittanut pelkkää hyvyyttä
ja ystävällisyyttä." Totta kyllä, mikäli hän saattoi muistaa
vaikutelmaansa Kareninien luota Pietarista, itse heidän kotinsa ei
häntä miellyttänyt: koko heidän perhe-elämänsä luonteessa oli jotain
valheellista. "Mutta miksi minä en ottaisi häntä vastaan? Kunhan
hän vain ei rupeaisi lohduttelemaan minua!" ajatteli Dolly. "Kaikki
lohduttelut, neuvot ja kristilliset anteeksiannot, -- kaiken sen olen
jo tuhannesti miettinyt, eikä niistä ole iloa."

Kaikki nämä päivät Dolly oli ollut yksin lastensa kanssa. Surustaan
hän ei tahtonut puhua, mutta tuo suru sydämessä hän ei voinut puhua
muustakaan. Hän tiesi tavalla tai toisella sanovansa Annalle kaiken,
ja väliin häntä ilahdutti ajatus, miten hän sen sanoisi, väliin
kiukutti, että hänen oli pakko puhua nöyryytyksestään miehensä
sisarelle ja kuulla tältä neuvon ja lohdutuksen valmiita korulauseita.

Dolly oli, kuten usein sattuu, kelloa katsellen odottanut Annaa joka
hetki tulevaksi ja herpaantunut juuri siksi hetkeksi, jolloin vieras
oli tullut, niin ettei ollut huomannutkaan soittoa.

Kuultuaan vaatteiden kahinaa ja keveitä askelia ovelta hän katsahti
sinnepäin, ja hänen riutuneille kasvoilleen sävähti väkisinkin
hämmästys eikä ilo. Hän nousi ja syleili kälyään.

-- Joko sinä olet tullut? hän sanoi suudellen Annaa.

-- Dolly, miten hauska nähdä sinua!

-- Ja minusta sinua, Dolly sanoi kevyesti hymyillen ja koettaen
päätellä Annan ilmeestä, tiesikö tämä. "Varmaankin tietää", arveli
hän huomatessaan myötätuntoisen ilmeen Annan kasvoilla. -- Mennään,
minä saatan sinut huoneeseesi, jatkoi hän koettaen lykätä selvittelyn
hetkeä mahdollisimman pitkään.

-- Onko tämä Grisha? Hyvänen aika, kuinka hän on kasvanut! Anna sanoi
ja suudeltuaan poikaa katsoi Dollyä pitkään ja punastui. -- Ei,
kuule, salli minun olla täällä.

Hän otti liinan ja hatun päästään, ja kun hattu takertui mustien,
kaikkialla kiemurtelevien hiusten kiharaan, hän irrotti sen pään
pudistuksella.

-- Ja sinä se vain loistat onnea ja terveyttä! Dolly sanoi miltei
kadehtien.

-- Minäkö?... Niin, Anna sanoi. -- No hyvänen aika, Tanja! Minun
Serjozhani ikätoveri, lisäsi hän kääntyen sisään juoksevan tytön
puoleen. Hän otti tämän syliinsä ja suuteli. -- Suloinen tyttö, voi
kuinka suloinen! Näytä minulle heidät kaikki.

Hän mainitsi heidän nimensä, muisti jopa kaikkien lasten
syntymävuodet ja kuukaudet, luonteet ja sairaudetkin, eikä Dolly
voinut olla antamatta arvoa sille.

-- No menkäämme katsomaan, hän sanoi. -- Vahinko, että Vasja nukkuu.

Katseltuaan lapsia he istuutuivat kahden vierassaliin kahvia juomaan.
Anna tarttui tarjottimeen ja siirsi sen sitten kauemmaksi.

-- Dolly, hän sanoi, -- hän kertoi minulle.

Dolly katsoi kylmästi Annaan. Hän odotti nyt saavansa kuulla
teeskennellyn myötätuntoisia korulauseita; mutta Anna ei sanonut
mitään sellaista.

-- Dolly rakas! hän sanoi, -- minä en tahdo puhua sinulle hänen
puolestaan enkä lohdutella sinua; se on mahdotonta. Mutta minun on
vain niin sääli sinua, niin sydämen pohjasta sääli sinua, rakas
ystävä!

Hänen loistavien silmiensä tiheitten ripsien lomasta kihosi
kyyneleitä. Hän siirtyi lähemmäksi kälyään ja otti hänen kätensä
omaan pieneen tarmokkaaseen käteensä. Dolly ei vastustanut, mutta
hänen kasvojensa kuiva ilme ei muuttunut. Hän sanoi:

-- Minua on turha lohduttaa. Kaikki on mennyttä sen jälkeen, mitä on
tapahtunut... kaikki on hukassa!

Mutta heti kun hän oli sen sanonut, hänen kasvojensa ilme lauhtui.
Anna otti Dollyn kuivan, laihan käden, suuteli sitä ja sanoi:

-- Mitä olisi tehtävä, Dolly, mitä olisi tehtävä? Miten olisi parasta
menetellä tässä kauheassa tilanteessa? -- Sitä pitäisi miettiä.

-- Kaikki on lopussa eikä siitä enää muutu, Dolly sanoi. -- Ja
pahinta kaikesta on se, ymmärrätkö, että minä en voi jättää häntä:
olen sidottu lasten vuoksi. Ja hänen kanssaan minä taas en voi elää,
minun on tuskallista nähdäkin häntä.

-- Dolly, kultaseni, hän on kertonut minulle, mutta minä tahtoisin
kuulla sen sinulta, kerro sinä minulle kaikki.

Dolly katsahti häneen kysyvästi.

Annan kasvoista kuvastui teeskentelemätön osanotto ja rakkaus.

-- Jos tahdot, hän sanoi äkkiä. -- Minä kerron alusta asti. Sinä
tiedät millaisena minä menin naimisiin. Sen kasvatuksen ansiosta,
jonka maman antoi minulle, en ollut ainoastaan viaton, vaan
suorastaan tyhmäkin. Minä en tiennyt mitään. Aviomiehet kuuluvat
kertovan vaimoilleen entisen elämänsä, mutta Stiva -- hän korjasi
-- Stepan Arkadjevitsh ei puhunut minulle mitään. Et varmaan usko,
että minä tähän saakka olin luullut olevani ainoa nainen, jonka hän
on tuntenut! Niin olin elänyt kahdeksan vuotta. Voitko käsittää,
etten ollenkaan aavistanut minkäänlaista uskottomuutta ja että
pidin sitä suorastaan mahdottomanakin! Ja sitten, voitko kuvitella,
millaista on, kun sellaisessa luulossa oltuaan saa yhtäkkiä tietää
asian koko kauheuden ja koko iljettävyyden... Koeta ymmärtää minua.
Olla varma onnestaan ja yhtäkkiä..., jatkoi Dolly pidättäen itkuaan,
-- ja saada kirje... hänen kirjeensä hänen rakastajattarelleen,
kotiopettajattarellemme. Ei, se on liian kauheata! Hän otti kiireesti
nenäliinansa ja peitti kasvonsa. Minä käsitän vielä ihastuksen,
jatkoi hän hetken vaitiolon jälkeen, mutta ruveta nyt harkitusti,
kavalasti pettämään minua... ja kenen kanssa sitten!... Olla minun
mieheni ja samalla elää hänen kanssaan... se on kauheata! Sinä et
voi sitä ymmärtää...

-- Voi ei, minä ymmärrän! Ymmärrän, rakas Dolly, ymmärrän, puheli
Anna puristaen hänen kättään.

-- Ja sinä luulet hänen käsittävän minun asemani koko kauheuden?
jatkoi Dolly. -- Ei ollenkaan. Hän on onnellinen ja tyytyväinen.

-- Ei, ei keskeytti Anna nopeasti, -- hän on onneton ja katumuksen
musertama...

-- Osaako hän katua? keskeytti Dolly katsoen tarkkaavasti kälyään
silmiin.

-- Kyllä, minä tunnen hänet. En voinut katsoa häntä säälimättä.
Me tunnemme hänet kumpikin. Hän on hyväluontoinen, mutta samalla
ylpeä ja ymmärtää nykyisen alennuksensa. Mikä minua eniten liikutti...
(ja Anna arvasi oikein, mikä eniten liikuttaisi Dollyä) häntä
näkyi kiusaavan kaksi asiaa: häpeä lastensa edessä ja se, että hän
rakastaessaan sinua... niin, niin, rakastaessaan enemmän kuin mitään
maailmassa, hän torjui kiireesti Dollyn vastaväitteet, on tuottanut
sinulle kipua, on musertanut sinut. "Ei, ei, hän ei voi antaa
anteeksi", hän sanoi minulle vähän väliä sinusta.

Dolly katsoi mietteissään kälynsä ohi kuunnellen hänen sanojaan.

-- Minä kyllä käsitän, että hänen asemansa on kauhea: syyllisen on
pahempi kuin syyttömän, hän sanoi, -- jos hän tuntee, että koko
onnettomuus on hänen syytään. Mutta kuinka voin antaa anteeksi,
ruveta jälleen hänen vaimokseen sen toisen jälkeen? Elämä hänen
kanssaan tulee minulle tästä lähin olemaan tuskaa juuri sen vuoksi,
että minä rakastan entistä rakkauttani häneen...

Ja nyyhkytykset katkaisivat hänen sanansa.

Mutta aina kun hän oli heltymäisillään, alkoi hän taas, ikään kuin
tahallaan, puhua siitä, mikä oli omiaan hermostuttamaan häntä.

-- Se nainenhan on nuori ja kaunis, jatkoi hän. -- Ja sinä tiedät,
Anna, että minun nuoruuteni ja kauneuteni ovat menneet... ja
kenelle? Hänelle ja hänen lapsilleen. Minä olen palvellut häntä
aikani, ja siinä palveluksessa on minulta mennyt kaikki, ja nyt
tuo nuori, mauton olento on tietenkin hänelle mieleisempi. He ovat
varmaan puhuneet keskenään minusta, tai, vielä pahempi, vaikenemalla
sivuuttaneet... Ymmärrätkö sinä?

Taas syntyi hänen silmiinsä vihan hehku.

-- Ja kaiken tämän jälkeen hän tulee puhumaan minulle... Ja minun
pitäisi uskoa häntä? Ei koskaan. Ei, kaikki on mennyttä, kaikki, mikä
ennen oli lohtuna ja palkkana työstä ja vaivoista... Voitko käsittää?
Juuri äsken opetin Grishaa: ennen tein sen ilomielin, nyt se on
minulle tuskaa. Mitä varten nuo lapset? On kauheaa, kun sydän tuntuu
yhtäkkiä kääntyneen nurin, ja rakkauden ja hellyyden sijasta tunnen
nyt häntä kohtaan vain vihaa, niin, vihaa. Minä tappaisin hänet ja...

-- Kultaseni, Dolly, minä käsitän, mutta älä kiusaa itseäsi. Sinä
olet niin syvästi loukkaantunut ja kiihkoissasi, ettet näe kaikkea
oikeassa valossa.

Dolly vaikeni, ja he olivat parisen minuuttia ääneti.

-- Mitä minun on tehtävä, sano Anna, auta minua. Minä olen miettinyt
kaikkea moneen kertaan enkä käsitä mitään.

Anna ei voinut keksiä apua, mutta hänen sydämensä tulvi vastakaikua
kälyn jokaiselle sanalle ja ilmeelle.

-- Sen vain sanon, aloitti Anna, -- minä olen hänen sisarensa ja
tunnen hänen luonteensa, tuon kyvyn unohtaa kerrassaan kaikki
(hän teki kädellään liikkeen otsansa editse), tuon kyvyn ihastua
perinpohjin, mutta myöskin kyvyn katua sydämensä pohjasta. Nyt hän ei
voi käsittää, kuinka hän on voinut tehdä niin kuin on tehnyt.

-- Ei, hän käsittää ja on käsittänyt! keskeytti Dolly. -- Mutta minä...
sinä unohdat minut... onko minun silti sen helpompi olla?

-- Odota hiukan. Kun hän kertoi minulle, minä en, tunnustan sen
sinulle suoraan, vielä käsittänyt sinun asemasi kauheutta. Näin
vain hänet ja rikkoutuneen perheen; minun oli sääli häntä. Mutta
puhuttuani sinun kanssasi näen naisena asian toisen puolen; minä näen
sinun kärsimyksesi enkä osaa sanoakaan miten sääli minun on sinua!
Dolly, kultaseni, minä käsitän täydellisesti sinun kärsimyksesi, sitä
vain en tiedä, onko sinussa... en tiedä paljonko sydämessäsi on vielä
jäljellä rakkautta häneen. Sinä itse tiedät, onko sitä niin paljon,
että voit antaa hänelle anteeksi. Jos on, niin anna!

-- Ei, aloitti Dolly; mutta Anna keskeytti hänet suudellen vielä
kerran hänen kättään.

-- Minä tunnen maailmaa enemmän kuin sinä, hän sanoi. -- Minä tunnen
nuo Stivan kaltaiset miehet ja tiedän, miten he katsovat näitä
asioita. Sinä sanoit, että hän on sen naisen kanssa puhunut sinusta.
Niin ei ole laita. Ne ihmiset ovat uskottomia, mutta kotiliesi ja
vaimo ovat heille pyhättö. Jollain tavoin he kuitenkin halveksivat
noita naisia eivätkä anna niiden sekoittaa perhe-elämäänsä. He
vetävät jonkin näkymättömän viivan perheen ja niiden välille. Minä en
sitä käsitä, mutta niin on asia.

-- Niin, mutta hän on suudellut tuota naista...

-- Kuules, Dolly rakas. Minä muistan Stivan, kun hän oli rakastunut
sinuun. Minä muistan tuon ajan, kun hän kävi luonani ja itki
puhuessaan sinusta, ja sen millaista runoutta ja ylevyyttä hän
sinussa näki, ja minä tiedän, että mitä kauemmin hän on sinun
kanssasi elänyt, sitä korkeammalle hän on sinut asettanut. Mehän
monesti nauroimme hänelle ennen, kun hän joka sanaan lisäsi:
"Dolly on ihmeellinen nainen". Sinä olet aina ollut ja pysyt hänen
silmissään jumalattarena, kun taas tuo ihastus ei ole sielullista...

-- Mutta jos se ihastus uusiutuu?

-- Se ei voi toistua, mikäli minä ymmärrän.

-- Mutta antaisitko sinä anteeksi?

-- En tiedä, en voi asettua asemaasi... Ei, voin kyllä, Anna sanoi
hetken mietittyään, ja johdatettuaan mieleensä kälynsä aseman ja
punnittuaan sitä sisäisessä vaa'assa hän lisäsi: -- Ei, voin, voin,
voin. Kyllä minä antaisin anteeksi. Minä en olisi enää sama, niin,
mutta antaisin anteeksi ja niin täydellisesti kuin ei mitään olisi
koskaan ollutkaan...

-- Niin, tietysti, katkaisi Dolly nopeasti, ikään kuin olisi puhunut
monesti ajattelemastaan asiasta, -- muutenhan se ei olisi mikään
anteeksianto. No niin, mennäänpä nyt, minä saatan sinut huoneeseesi,
hän sanoi nousten tuoliltaan ja syleillen Annaa mennessään. --
Rakkaani, kuinka minä olen iloinen, että tulit. Minulla on nyt paljon
kevyempi olo.



XX


Koko sen päivän Anna vietti kotona, toisin sanoen Oblonskeilla, eikä
ottanut ketään vastaan, vaikkakin jotkut hänen tuttavistaan saatuaan
tietää hänen saapumisensa heti samana päivänä olivat kiiruhtaneet
häntä tapaamaan. Anna oli viettänyt koko aamupäivän Dollyn ja lasten
seurassa. Hän oli vain lähettänyt kirjelapun veljelleen, jotta tämä
ehdottomasti tulisi kotiin päivälliselle. "Tule kotiin, Jumalan
avulla kaikki käy hyvin", kirjoitti hän.

Oblonski söi päivällistä kotona; keskustelu liikkui yleisissä
asioissa, ja Dolly puhui hänen kanssaan jälleen sinutellen häntä,
mitä ei ollut viime aikoina tapahtunut. Miehen ja vaimon suhde oli
edelleen etäinen, mutta enää ei ollut puhetta erosta, ja Stepan
Arkadjevitsh näki mahdollisuuksia selvittelyyn ja sovinnontekoon.

Heti päivällisen jälkeen tuli Kitty. Hän tunsi kyllä Anna
Arkadjevnan, mutta kovin pinnallisesti, ja tuli nyt sisarensa luo
jännittäen hiukan sitä, miten tuo kaikkien kehuma pietarilainen
seurapiirinainen ottaisi hänet vastaan. Mutta hän miellytti Anna
Arkadjevnaa, sen hän huomasi heti. Anna ihaili silminnähtävästi hänen
kauneuttaan ja nuoruuttaan, eikä Kitty ollut vielä ehtinyt toipua
jännityksestään, kun hän jo tunsi joutuneensa Annan vaikutuksen
alaiseksi, vieläpä suorastaan rakastuneensa häneen, kuten nuoret
tytöt voivat rakastua naimisissa oleviin ja vanhempiin naisiin. Anna
ei ollut sen näköinen kuin seurapiirinaisen ja kahdeksanvuotiaan
pojan äidin olisi luullut olevan. Pikemminkin hän olisi muistuttanut
kaksikymmenvuotiasta tyttöä liikkeittensä notkeuden, raikkautensa
ja milloin hymyssä, milloin katseessa pilkahtavan eloisuutensa
vuoksi, ellei hänen silmissään olisi ollut vakavaa, väliin surullista
ilmettä, joka kummastutti ja viehätti Kittyä. Kitty tunsi, että Anna
oli täysin suora eikä peitellyt mitään, mutta että hänessä oli jokin
toinen, korkeampi, monimutkaisten ja runollisten intressien maailma,
joka pysyi Kittyltä salassa.

Kun Dolly päivällisen jälkeen oli mennyt huoneeseensa, nousi Anna
nopeasti sohvalta ja meni veljensä luo, joka sytytteli sikariaan.

-- Stiva, hän sanoi iskien veljelleen iloisesti silmää, siunaten
hänet ristinmerkillä ja viitaten katsellaan oveen, -- mene, ja Herra
sinua auttakoon.

Stepan Arkadjevitsh ymmärsi sisarensa tarkoituksen, pani pois sikarin
ja katosi oven taakse.

Kun hän oli mennyt, Anna palasi takaisin sohvalle, missä oli istunut
lasten ympäröimänä. Siksikö, että lapset olivat huomanneet äidin
pitävän tuosta tädistä, vai siksikö, että he itse vaistosivat hänen
erityisen viehätysvoimansa, molemmat vanhemmat lapset ja näiden
perässä myös nuoremmat, kuten lasten usein oli tapana, kiintyivät
jo ennen päivällistä uuteen tätiin eivätkä jättäneet häntä rauhaan.
Ja heidän kesken sukeutui jokin leikin tapainen: kuka saisi istua
lähimpänä tätiä, koskettaa häntä, pidellä hänen pientä kättään,
suudella häntä, leikkiä hänen sormuksellaan tai koskettaa edes hänen
hameensa reunaa.

-- No niin, kuinkas me äsken istuimmekaan, sanoi Anna Arkadjevna
istuutuen paikalleen.

Ja Grisha pisti taas päänsä tädin käsivarren alle ja nojasi hänen
vaatteitaan vasten säteillen ylpeydestä ja onnesta.

-- Niin, koska ne tanssiaiset nyt ovat? kääntyi Anna Kittyn puoleen.

-- Tulevalla viikolla, ja hyvät ovatkin. Sellaiset tanssiaiset,
joissa on aina hauskaa.

-- On siis sellaisiakin, joissa aina on hauskaa? Anna sanoi kevyen
pilkallinen hymy huulillaan.

-- On, omituista kyllä. Bobrishtsheveillä on aina hauskaa,
Nikitineillä samoin, mutta Mezkoveilla on aina ikävää. Ettekö te
sitten ole sitä huomannut?

-- En, kultaseni, minä en enää usko olevan tanssiaisia, joissa olisi
hauskaa, Anna sanoi, ja Kitty huomasi hänen silmissään sen erikoisen
maailman, joka ei vielä ollut avoinna hänelle. -- Minä tiedän vain
sellaisia, joissa on vähemmän kuivaa ja ikävää...

-- Kuinka teillä voisi olla ikävää tanssiaisissa?

-- Miksi sitten ei minulla voisi olla ikävää tanssiaisissa? kysyi
Anna. Kitty huomasi, että Anna tiesi, millaisen vastauksen kuulisi.

-- Siksi, että te olette aina kaikkein kaunein.

Annalla oli kyky punastua. Hän punastui ja sanoi:

-- Ensinnäkään, en koskaan; ja toiseksi, jos niin olisikin, niin mitä
iloa siitä minulle olisi?

-- Tuletteko näihin tanssiaisiin? kysyi Kitty.

-- Luulen, että on mahdotonta jäädä pois. Ota tämä tästä, hän sanoi
Tanjalle, joka veti helposti liikkuvaa sormusta hänen valkeasta,
kapeapäisestä sormestaan.

-- Olen hyvin iloissani, jos tulette. Minä niin tahtoisin nähdä
teidät tanssiaisissa.

-- No, jos minun täytyy lähteä sinne, niin saan lohdutusta siitä,
että tiedän tuottavani teille huvia... Grisha, annahan niitten
hiusten olla, ne ovat jo muutenkin pörröiset, hän sanoi työntäen
paikoilleen alas valahtaneen hiuskiharan, jolla Grisha leikitteli.

-- Minä kuvittelen teidän tulevan tanssiaisiin violetinvärisessä
puvussa.

-- Miksi juuri violetin? kysyi Anna hymyillen. -- No lapset,
menkäähän nyt. Kuuletteko? Neiti Hull kutsuu teetä juomaan, --
hän sanoi, irrotteli lapset ympäriltään ja lähetti heidät sitten
ruokasaliin.

-- Minäpä tiedän, miksi te pyydätte minua tanssiaisiin. Te odotatte
paljon noista kutsuista ja tahdotte, että kaikki olisivat siellä
iloitsemassa kanssanne.

-- Mistä te sen tiedätte? Niin odotankin.

-- Oi, kuinka ihanaa aikaa te elätte, jatkoi Anna. -- Muistan
ja tunnen sen sinertävän autereen, samantapaisen kuin Sveitsin
vuoristossa. Tuon autereen, joka verhoaa kaiken sinä onnekkaana
aikana, jolloin lapsuus on juuri päättymässä; ja siitä suuresta,
onnellisesta, iloisesta piiristä tie kapenee kapenemistaan, ja on
hauskaa, mutta samalla jännittävää käydä sisälle tuohon huoneriviin,
vaikka se näyttääkin valoisalta ja ihanalta... Kukapa ei olisi käynyt
tätä läpi?

Kitty hymyili vaieten. "Mutta kuinka hän on mahtanut käydä sen läpi?
Miten mielelläni tahtoisinkaan tietää koko hänen tarinansa", ajatteli
Kitty muistellen hänen miehensä Aleksei Aleksandrovitshin arkista
ulkomuotoa.

-- Minä tiedän yhtä ja toista. Stiva on kertonut minulle ja minä
onnittelen teitä, hän miellytti minua kovasti, jatkoi Anna, -- minä
tapasin Vronskin rautatieasemalla.

-- Oliko hän siellä? kysyi Kitty punastuen. -- Mitä Stiva on sanonut
teille?

-- Hän on lörpötellyt minulle kaikki. Ja minä olisin oikein
hyvilläni... Minä matkustin yhdessä Vronskin äidin kanssa, jatkoi
hän, -- ja äiti puhui minulle lakkaamatta hänestä, poika on hänen
lemmikkinsä. Minä tiedän, että äidit ovat puolueellisia, mutta...

-- Mitä hänen äitinsä kertoi teille?

-- Oh, paljon! Minä tiedän, että hän on äidin lemmikki, mutta silti
näkyi, että hänessä on ritaria... No, hän kertoi esimerkiksi,
että poika oli tahtonut antaa koko omaisuutensa veljelleen, että
hän jo lapsuudessaan oli tehnyt jotain ihmeellistä, pelastanut
naisen hukkumasta. Sanalla sanoen, sankari, Anna sanoi hymyillen
ja muistellen niitä kahtasataa ruplaa, jotka Vronski oli antanut
asemalla.

Niistä kahdestasadasta ruplasta hän ei kuitenkaan puhunut. Mikä
lienee ollut syynä, mutta hänestä tuntui pahalta muistella sitä.
Hän tunsi, että siinä oli jotain joka koski häntä ja jota ei olisi
pitänyt olla.

-- Kreivitär Vronskaja pyysi hartaasti minua tulemaan luokseen,
jatkoi Anna, -- ja mukavaahan häntä on nähdä; menenkin huomenna häntä
katsomaan. Luojan kiitos, Stiva näkyy viipyvän kauan Dollyn luona,
lisäsi Anna vaihtaen keskustelunaihetta, nousi ylös, ja Kittystä
näytti ikään kuin hän olisi ollut tyytymätön johonkin.

-- Ei, minäpäs ensin! Ei, minäpäs! huusivat lapset päätettyään
teenjuontinsa ja juosten takaisin Anna-tädin luo.

-- Kaikki yhtaikaa! Anna sanoi, juoksi nauraen heitä vastaan ja sulki
syliinsä ja kellahdutti kumoon koko tuon kihisevän ja vikisevän
lapsilauman.



XXI


Aikuisille katettuun teepöytään tuli Dollykin huoneestaan. Stepan
Arkadjevitshia ei kuulunut. Hän oli nähtävästi poistunut vaimonsa
huoneesta takatietä.

-- Minä pelkään, että sinun tulee kylmä ylhäällä, huomautti Dolly
kääntyen Annan puoleen, -- minä tahtoisin siirtää sinut alakertaan.
Olisimme lähempänä toisiamme.

-- Oi, älkää huolehtiko minusta, hyvät ystävät, vastasi Anna
tarkkaillen Dollyn kasvoja ja koettaen arvata, oliko sovinto tehty
vai eikö.

-- Täällä on sinulle liian valoisaa, vastasi käly.

-- Sanoinhan sinulle, että minä nukun aina ja kaikkialla kuin murmeli.

-- Mistä on kysymys? kysyi vaimoltaan Stepan Arkadjevitsh joka astui
työhuoneestaan saliin.

Hänen äänensävystään sekä Kitty että Anna heti huomasivat että
sovinto oli tehty.

-- Minä tahdon Annan tänne alas, mutta täytyy vaihtaa ikkunaverhot.
Sitä ei osaa tehdä kukaan, teen sen itse, vastasi Dolly kääntyen
mieheensä päin.

"Herra ties ovatko kokonaan sopineet", mietti Anna kuullessaan Dollyn
kylmän ja tyynen äänensävyn.

-- Aina sinä, Dolly, vaivaat itseäsi, sanoi mies. -- Anna minun tehdä
se...

"Kai ne sentään ovat sopineet", arveli Anna.

-- Tiedän kyllä, miten sinä sen teet, vastasi Dolly, käsket Matvein
tekemään jotain mahdotonta, ja itse lähdet tiehesi, ja hän sotkee
kaikki ja entisenlainen pilkallinen hymy karehti Dollyn suupielissä,
kun hän sanoi tämän.

"Täysi, täysi sovinto, täysi sovinto", päätteli Anna. "Luojan
kiitos!" ja iloiten siitä, että hän oli saanut sen aikaan, hän meni
Dollyn luo ja suuteli tätä.

-- Ei sinne päinkään: miksi sinä niin ylenkatsot Matveita ja minua?
Stepan Arkadjevitsh sanoi tuskin huomattavasti hymyillen ja katsoi
vaimoonsa päin.

Koko illan Dolly oli tavalliseen tapaansa hieman ivallinen
miehelleen, Stepan Arkadjevitsh taas tyytyväinen ja iloinen, ei
kuitenkaan niin paljon, että olisi näyttänyt, että hän anteeksi
saatuaan oli heti unohtanut syyllisyytensä.

Puoli kymmenen tienoissa erityisen hauskaa ja kodikasta perheen
iltakeskustelua Oblonskien teepöydän ääressä häiritsi näennäisesti
aivan tavallinen tapaus, joka kuitenkin tuntui kaikista oudolta.
Keskusteltaessa parhaillaan yhteisistä pietarilaisista tuttavista,
nousi Anna nopeasti paikaltaan.

-- Hänen valokuvansa on minun albumissani, hän sanoi, -- ja samallapa
näytänkin teille Serjozhani, lisäsi hän, äidin ylpeä hymy huulillaan.

Kellon lähestyessä kymmentä, jolloin hän tavallisesti sanoi hyvää
yötä pojalleen ja pani hänet usein itse ennen kutsuihin lähtöään
vuoteeseen, hänestä oli alkanut tuntua surulliselta, että hän oli
niin kaukana pojastaan, ja mistä ikinä puhuttiinkin, palasivat hänen
ajatuksensa alinomaa kiharapäisen Serjozhan luo. Hänen teki mielensä
katsahtaa pojan valokuvaan ja puhua hänestä. Käyttäen hyväkseen
ensimmäistä tekosyytä hän nousi ja lähti kevein, varmoin askelin
hakemaan albumiaan. Hänen huoneeseensa yläkertaan noustiin lämpimän
pääportaikon tasanteelta alkavia portaita pitkin.

Samaan aikaan kun hän lähti vierashuoneesta, kuului eteisen ovikellon
soitto.

-- Kuka se mahtaa olla? Dolly sanoi.

-- Minun kotiinhakijakseni se on liian aikainen, muuksi tulijaksi
liian myöhäinen, huomautti Kitty.

-- Nähtävästi asiapaperien tuoja, sanoi Stepan Arkadjevitsh ja Annan
mennessä porraskäytävän ohi juoksi palvelija ylös ilmoittamaan
vieraan, joka seisoi itse alhaalla lampun luona. Anna vilkaisi alas
ja tunsi tulijan heti Vronskiksi, ja omituinen mielihyvän ja samalla
ikään kuin pelon tunne sykähti hänen sydämessään. Vronski seisoi
päällystakki yllään ja otti jotain taskustaan. Annan noustessa
portaita käytävän keskikohdan yli kohotti Vronski katseensa, näki
hänet ja hänen ilmeessään sävähti jotain häpeän ja pelästyksen
tapaista. Pää hieman kumarassa Anna jatkoi matkaa, ja kohta sen
jälkeen kuului Stepan Arkadjevitshin kova ääni, joka kehotti Vronskia
astumaan sisään, ja vastustelevan Vronskin hiljainen, pehmeä ja tyyni
ääni.

Kun Anna palasi albumeineen, hän oli jo mennyt ja Stepan Arkadjevitsh
kertoi hänen käyneen tiedustelemassa päivällisistä, jotka he aikoivat
järjestää seuraavana päivänä Moskovaan saapuneelle merkkihenkilölle.
-- Eikä millään ehdolla tahtonut tulla sisään, lisäsi Stepan
Arkadjevitsh -- kyllä hän on outo.

Kitty punastui. Hän luuli ainoana käsittävänsä syyn, miksi Vronski
oli käynyt ja miksi hän ei ollut tullut sisään. "Hän on ollut
meillä", ajatteli Kitty, "ja kun ei tavannut minua kotona, arveli
minun olevan täällä; mutta ei tullut sisään, kun ajatteli että on
myöhä ja kun Annakin on täällä."

Kaikki katsahtivat toisiinsa ja alkoivat mitään sanomatta selailla
Annan albumia.

Ei ollut mitään tavatonta eikä outoa siinä, että mies puoli kymmenen
ajoissa pistäytyi ystävänsä luo ottamaan tarkempaa selkoa tulossa
olevista päivällisistä eikä tullut sisään; mutta siitä huolimatta se
tuntui kaikista oudolta. Kaikkein oudoimmalta ja pahimmalta se tuntui
Annasta.



XXII


Tanssiaiset olivat vastikään alkaneet, kun Kitty äitinsä kanssa astui
suureen, kukkasilla koristettuun, kirkkaasti valaistuun portaikkoon,
jossa vilisi puuteroituja lakeijoita. Saleista kuului keskeytymätön
liikehdinnän humu, tasainen kuin mehiläispesän surina. Sillä aikaa
kun äiti ja tytär korjailivat hiuksiaan ja vaatteitaan käytävän
peilin ääressä, kajahtivat salista ensimmäistä valssia aloittavan
orkesterin varovaisen selkeät viulunäänet. Siviiliasuinen hajuvedeltä
lemuava vanha herra, joka oli korjaillut harmaita ohimohiuksiaan
toisen peilin luona, lähti äkkiä salia kohti, mutta astui sivulle,
ilmiselvästi ihaillen hänelle tuntematonta Kittyä. Parraton,
harvinaisen avonaisiin liiveihin sonnustautunut nuorukainen -- eräs
niistä hienoista nuorista herroista, joita vanha Shtsherbatski
nimitti pipanoiksi -- tuli heitä kohti korjaillen kävellessään
valkeaa solmukettaan, kumarsi heille, ja jo ohi kiiruhdettuaan
kääntyi takaisin ja pyysi Kittyä katrilliin. Ensimmäisen katrillin
Kitty oli jo luvannut Vronskille, tälle nuorukaiselle hänen täytyi
luvata toinen. Hansikastaan napittava sotilashenkilö vetäytyi syrjään
ovelta ja ihasteli viiksiään sivellen vaaleanpuna-asuista Kittyä.

Vaikka pukeutuminen, kampaus ja muut tanssiaisvalmistelut olivat
vaatineet Kittyltä paljon vaivaa ja harkintaa, hän astui nyt
taidokkaassa vaaleanpunaisessa tyllipuvussaan tanssiaisiin niin
vapaasti ja luontevasti kuin mitkään solmukkeet, pitsit ja muut puvun
yksityiskohdat eivät olisi tuottaneet hänelle ja hänen kotiväelleen
hetkenkään huolta, kuin hän olisi syntynyt tuossa tyllipuvussa, ruusu
ja pari sen lehteä päälaellaan.

Kun vanha ruhtinatar tahtoi ennen saliin menoa korjata hänen vyönsä
sivulle kääntynyttä nauhaa, hän väisti kevyesti: hän tunsi, että
kaiken täytyi itsestään näyttää sievältä ja sirolta hänen yllään ja
ettei mitään tarvinnut korjata.

Tämä päivä kuului Kittyn parhaimpiin. Puku ei ahdistanut mistään,
pitsinen olkareunus ei ollut painunut, solmukkeet olivat sileät ja
paikoillaan; vaaleanpunaiset kengät korkeine, kaartuvine korkoineen
eivät puristaneet, vaan ilahduttivat jalkaa. Tuuheat vaaleat
tekosuortuvat kietoutuivat pienen pään ympärille kuin omat hiukset.
Pitkävartisten hansikkaiden kaikki kolme nappia menivät kiinni
irtautumatta, ja hansikas verhosi kättä tiukasti, vääristämättä sen
muotoa. Medaljongin musta samettinauha ympäröi kaulaa erityisen
viehkeästi. Tuo samettinauha oli ihana; jo kotona kaulaansa
peilistä katsellessaan Kitty oli tuntenut tuon samettinauhan tehon.
Kaikesta muusta saattoi vielä olla epäilystä, mutta samettinauha
oli ihana. Täällä tanssiaisissakin Kitty hymyili vilkaistessaan
siihen peilistä. Paljaissa olkapäissään ja käsivarsissaan Kitty
tunsi kylmän marmorisuuden -- tunteen, josta hän erityisesti piti.
Silmät loistivat, ja punaiset huulet eivät voineet olla hymyilemättä
oman viehättävyytensä tunnosta. Hän ei ollut vielä ehtinyt astua
saliin ja päästä tanssikutsua odottavaan, tylleissä, nauhoissa,
kukissa ja pitsissä kuhisevaan värikkääseen naisjoukkoon (Kitty
ei koskaan joutunut seisoskelemaan tuossa joukossa), kun hänet jo
pyydettiin valssiin, ja pyytäjä oli tanssimaailman paras kavaljeeri,
tanssiaisten kuuluisa johtaja, seremoniamestari, kaunis, ryhdikäs,
naimisissa oleva mies, Jegorushka Korsunski. Erottuaan vastikään
kreivitär Baninasta, jonka kanssa hän oli tehnyt ensimmäisen
valssikierroksensa, hän oli valtakuntaansa eli muutamia tanssiin
lähteneitä pareja silmäillessään nähnyt Kittyn sisääntulon ja
kiiruhtanut häntä vastaan erityisin, huolettomasti keinahtelevin
askelin, jotka ovat ominaiset ainoastaan tanssiaisten johtajille.
Kumarrettuaan hän kietoi kätensä Kittyn kapealle uumalle edes
kysymättä, halusiko hän tanssia. Kitty vilkaisi taakseen etsien
jotakuta, jolle antaisi viuhkansa, ja talon emäntä otti sen häneltä
hymyillen.

-- Kuinka hauskaa, että tulitte ajoissa, sanoi Korsunski pitäen häntä
vyötäisistä, -- miten tyhmää onkaan aina myöhästyä.

Kitty asetti vasemman kätensä hänen olalleen, ja vaaleanpunaisten
kenkien verhoamat jalat lähtivät soiton tahtiin nopeasti, kevyesti ja
tasaisesti kaartelemaan liukkaalla parketilla.

-- On todellista lepoa tanssia kanssanne, Korsunski sanoi hänelle
ottaessaan ensimmäisiä hitaita valssiaskeleita. -- Ihastuttavaa tuo
teidän keveytenne, precision, hän puhui Kittylle, kuten melkein
kaikille hyville tuttavilleen.

Kitty hymyili hänen kiitokselleen ja tarkasteli yhä salia hänen
olkansa yli. Hän ei ollut ensikertalainen, jonka silmissä kaikki
kasvot sulautuvat yhdeksi lumoavaksi näyksi; hän ei myöskään
ollut tanssiaisten kuluttama neitonen, jolle kaikki kasvot olivat
ikävystyttävän tuttuja, vaan hän oli näitten kahden keskiväliltä,
-- hän oli ihastunut, mutta hallitsi kuitenkin siinä määrin omia
tunteitaan, että saattoi tehdä huomioita ympäristöstään. Hienoimman
seurapiiriväen hän näki ryhmittyneen salin vasempaan nurkkaan.
Siellä oli mahdottoman paljastavassa puvussa kaunotar Lydia,
Korsunskin vaimo, siellä oli talon emäntä, siellä seurapiirin kermaan
takertunut Krivin kiiltävine kaljuineen; sinne katselivat nuorukaiset
uskaltamatta lähestyä, ja siellä hän huomasi myös Stivan ja sitten
Annan ihanan pään ja mustan samettipukuisen vartalon. Ja hän oli
myöskin siellä. Kitty ei ollut nähnyt häntä sen illan jälkeen,
jolloin oli antanut rukkaset Levinille. Tarkoilla silmillään Kitty
tunnisti hänet heti, ja huomasi myös miehen katselevan suoraan häntä
kohti.

-- Kierros vielä? Vai oletteko väsynyt? sanoi Korsunski hiukan
hengästyneenä.

-- Ei kiitos!

-- Mihin saan viedä teidät?

-- Karenina on luullakseni tuolla... viekää minut sinne.

-- Kuten käskette.

Ja Korsunski alkoi vauhtiaan hidastaen tanssia suoraan salin
vasemmassa kulmassa olevaa joukkoa kohti lausuen yhtämittaa:
"pardon, mesdames, pardon, pardon, mesdames"; ja pitsien, tyllien
ja nauhojen lomitse luovien, hiventäkään takertumatta, hän äkkiä
kiepautti pariaan, niin että tämän sorjat, läpinäkyvien sukkien
verhoamat sääret vilahtivat näkyviin ja laahus lehahti viuhkan
tavoin laskeutuen Krivinin polville. Korsunski kumarsi, suoristi
valkean rintamuksensa ja tarjosi käsivartensa saattaakseen hänet Anna
Arkadjevnan luo. Tulipunaiseksi lehahtanut Kitty vetäisi laahuksensa
Krivinin polvilta ja katsahti hiukan pyörryksissä ympärilleen
Annaa etsien. Anna ei ollut violetissa asussa, niin kuin Kitty oli
kovasti toivonut, vaan mustassa syvään uurretussa samettipuvussa,
joka paljasti täyteläiset, kuin vanhasta norsunluusta kaiverretut
olkapäät ja rinnan sekä pyöreät käsivarret hentoine ranteineen. Koko
pukua reunusti venetsialainen gipyripitsi. Hänen mustassa tukassaan,
jossa ei ollut tekohiuksia, oli pieni kiehkura orvokkeja, samoin
vyön mustassa nauhassa valkeiden pitsien välissä. Hänen kampauksensa
ei ollut mitenkään huomiota herättävä. Hänen tukkansa kaunistuksena
olivat nuo lyhyet, vallattomat kiharakiehkurat, joita aina soljahteli
niskaan ja ohimoille. Hienopiirteistä, lujaa kaulaa ympäröi
helminauha.

Kitty oli joka päivä nähnyt Annan, oli rakastunut häneen ja
mielikuvituksessaan ehdottomasti pukenut hänet violettiin. Mutta
nähtyään hänet nyt mustassa hän huomasi heti, ettei hän ollut
ymmärtänyt Annan koko ihanuutta. Kitty näki hänet nyt aivan uudessa
ja odottamattomassa valossa. Hän ymmärsi nyt, ettei Anna voinut olla
violetissa ja että hänen ihanuutensa piili juuri siinä, että hän aina
erottautui puvustaan, ettei puku koskaan saanut näkyä hänen yllään.
Tuokaan musta puku komeine pitseineen ei näkynyt hänen yllään;
se oli vain kehys, ja näkyvissä oli vain hän itse, koruttomana,
luonnollisena, kauniina ja samalla iloisena ja vilkkaana.

Hän seisoi kuten aina harvinaisen suorana, ja Kittyn lähestyessä
tätä ryhmää hän puheli talon isännän kanssa, pää hiukan häneen päin
kääntyneenä.

-- Ei, minä en heitä kiveä, vastasi hän johonkin isännän väitteeseen,
-- joskaan en voi ymmärtää sitä, jatkoi hän kohauttaen olkapäitään
ja kääntyi samassa Kittyn puoleen hellän suojeleva hymy huulillaan.
Silmäiltyään hänen pukuaan nopein naisenkatsein Anna soi sille
sekä Kittyn kauneudelle pienen hyväksyvän nyökkäyksen, jonka Kitty
ymmärsi. -- Te astutte saliinkin tanssiaskelin, virkkoi hän.

-- Ruhtinatar on minun uskollisimpia auttajattariani, sanoi Korsunski
kumartaen Anna Arkadjevnalle, jota ei vielä ollut nähnyt. -- Hänen
avullaan saan järjestettyä hauskat ja mainiot tanssiaiset. Anna
Arkadjevna, saanko kierroksen, hän sanoi kumartaen.

-- Oletteko jo tuttuja, kysyi isäntä.

-- Kenen kanssa me emme olisi tuttuja? Minä ja vaimoni olemme kuin
valkeat sudet, meidät tuntevat kaikki, vastasi Korsunski. -- Kierros
valssia, Anna Arkadjevna?

-- Minä en tanssi, jos vain saan olla tanssimatta, Anna sanoi.

-- Mutta nyt ei saa, vastasi Korsunski. Samaan aikaan lähestyi
Vronski.

-- No, jollei tänään saa olla tanssimatta, niin mennään sitten, Anna
sanoi huomaamatta Vronskin kumarrusta ja kohotti nopeasti kätensä
Korsunskin olalle.

"Miksikähän Anna on tyytymätön häneen", mietti Kitty, joka oli
huomannut, että Anna oli tahallaan vastaamatta Vronskin kumarrukseen.
Vronski tuli Kittyn luo muistuttaen häntä ensimmäisestä katrillista
ja pahoitellen, ettei hänellä ollut pitkään aikaan ollut iloa nähdä
häntä. Kitty katsoi ihastuneena Annan tanssia ja kuunteli Vronskin
puheita. Kitty odotti, että Vronski pyytäisi hänet valssiin, mutta
tämä ei pyytänyt, ja Kitty vilkaisi häneen ihmetellen. Vronski
punastui ja pyysi hänet kiireesti valssiin, mutta oli tuskin ehtinyt
laskea kätensä hänen hienoille vyötäisilleen, kun soitto äkkiä
taukosi. Kitty katsahti häntä kasvoihin aivan läheltä, ja tämä
rakkauden täyttämä katse, johon mies ei vastannut, kaihersi kauan,
vuosikausien jälkeenkin, kirvelevänä häpeänä Kittyn sydämessä.

-- Pardon, pardon! Valssia, valssia! huusi Korsunski salin toiselta
puolen, sieppasi parikseen ensimmäisen tielle sattuvan neidin ja
lähti itse tanssimaan.



XXIII


Vronski tanssi Kittyn kanssa muutaman kierroksen. Valssin jälkeen
Kitty meni äitinsä luo ja oli tuskin ehtinyt vaihtaa muutaman sanan
Nordstonin kanssa, kun Vronski jo tuli hakemaan häntä ensimmäiseen
katrilliin. Katrillin aikana ei mitään sanottu mitään merkittävämpää,
keskustelu oli katkonaista ja koski milloin Korsunskeja, sekä miestä
että vaimoa, joita Vronski sangen hupaisasti kuvasi herttaisiksi
nelikymmenvuotiaiksi lapsiksi, milloin perusteilla olevaa
yhteiskunnallista teatteria, ja ainoastaan yhden kerran hipaisi
se Kittyä lähempää, kun Vronski kysyi, oliko Levin kaupungissa,
ja lisäsi pitäneensä hänestä paljon. Kitty ei ollut odottanutkaan
enempää katrillista. Hän odotti sydän kurkussa masurkkaa. Hänestä
tuntui, että masurkka oli ratkaiseva kaiken. Se, ettei Vronski
katrillin aikana pyytänyt häntä masurkkaan, ei häntä huolettanut.
Hän tiesi varmasti tanssivansa masurkkaa hänen kanssaan, kuten
edellisissäkin tanssiaisissa, ja antoi rukkaset viidelle pyytäjälle
sanoen, että hänellä oli jo pari. Viimeiseen katrilliin asti
olivat tanssiaiset Kittylle pelkkää iloisten värien, sävelten ja
liikkeitten taianomaista unta. Hän oli tanssimatta vain silloin,
kun tunsi olevansa liian väsynyt ja pyysi lepoa. Mutta tanssiessaan
viimeistä katrillia erään ikävän nuorukaisen kanssa, jolle oli ollut
mahdoton antaa kieltävää vastausta, hän sattui joutumaan Vronskin
ja Annan vastapariksi. Kitty oli joutunut Annan läheisyyteen vain
tanssiaisten alussa ja näki hänet nyt äkkiä taas aivan uutena ja
ennen aavistamattomana. Hän havaitsi tässä menestyksen synnyttämän
huuman, joka oli niin tuttu hänelle itselleen. Hän näki Annan
päihtyneen herättämänsä ihastuksen viinistä. Hän tunsi tunteen ja
tiesi sen tuntomerkit ja näki ne nyt Annassa, näki silmien väräjävän,
leimahtelevan loiston, huulilla väkisinkin kareilevan onnen ja
innostuksen hymyn ja liikkeitten selkeän sirouden, varmuuden ja
keveyden.

"Kuka?" kysyi hän itseltään. "Kaikkiko vai yksi?" Ja auttamatta
parinaan olevaa nuorukaisparkaa keskustelussa, jonka langanpään
nuorukainen oli hukannut ja josta hän ei saanut enää kiinni, ja
ulkonaisesti alistuen Korsunskin iloisen äänekkäisiin käskyihin,
jotka komensivat milloin isoon piiriin, milloin ketjuun, hän teki
huomioitaan, ja hänen sydäntään kouristi yhä enemmän ja enemmän.
"Ei, joukon ihailu ei ole päihdyttänyt häntä, vaan yhden ihastus.
Ja se yksi -- olisiko se todellakin hän?" Joka kerta kun Vronski
puhui Annan kanssa, välähti Annan silmissä iloinen loiste, ja
hänen punaisilla huulillaan väreili onnellinen hymy. Hän ikään
kuin pinnisteli ollakseen paljastamatta noita ilon merkkejä, mutta
ne tulivat itsestään hänen kasvoilleen. "Entä hän?" Kitty katsoi
Vronskiin ja kauhistui. Sen, mitä Kitty niin selvästi oli nähnyt
Annan kasvoilla, hän huomasi nyt Vronskissa. Mihin oli joutunut hänen
alati tyyni ja varma käytöksensä ja kasvojen huolettoman rauhallinen
ilme? Nyt hän joka kerta Annan puoleen kääntyessään taivutti päätään
kuin tahtoen langeta tämän eteen, ja hänen katseessaan näkyi pelkän
nöyryyden ja pelon ilme. "Minä en tahdo loukata", -- tuntui hänen
katseensa joka kerran sanovan, -- "mutta tahdon pelastautua enkä
tiedä miten". Hänen kasvoillaan oli sellainen ilme, jota Kitty ei
ollut koskaan nähnyt.

He puhelivat yhteisistä tuttavista eikä heidän keskustelunsa ollut
mitenkään merkillistä, mutta Kittystä jokainen heidän lausumansa
sana näytti ratkaisevalta heidän ja hänen kohtalolleen. Ja -- outoa
kyllä -- oli heidän sanoillaan, vaikka he puhuivat vain siitä, miten
naurettava Ivan Ivanovitsh oli ranskankielineen ja että Jeletskajalle
olisi voinut löytää paremman aviomiehen, sittenkin merkitystä heihin
itseensä nähden, ja he tunsivat sen yhtä hyvin kuin Kittykin. Koko
tanssisali, koko maailma sumeni Kittyn sielussa. Häntä piti enää
pystyssä vain kasvatuksen ankara koulu, jonka hän oli käynyt;
se pakotti hänet tekemään, mitä häneltä vaadittiin: tanssimaan,
vastaamaan kysymyksiin, puhelemaan, vieläpä hymyilemäänkin.
Mutta ennen masurkan alkua, kun jo alettiin järjestellä tuoleja
ja muutamia pareja siirtyi pienemmistä huoneista tanssisaliin,
yllätti Kittyn epätoivon ja kauhun hetki. Hän oli antanut viidelle
kavaljeerille kieltävän vastauksen ja jäi nyt pois masurkasta. Ei
ollut edes toivoa, että häntä enää pyydettäisiin, sillä hänellä oli
seuraelämässä niin suuri menestys, ettei kenenkään mieleen olisi
voinut juolahtaa, ettei häntä vielä ollut pyydetty tanssiin. Olisi
pitänyt sanoa äidille, että oli sairas ja lähteä kotiin, mutta siihen
ei hänellä ollut voimaa. Hän tunsi itsensä muserretuksi.

Hän meni pienen vierashuoneen perälle ja heittäytyi nojatuoliin;
ilmava hame hulmahti pilvenä hänen hoikan vartalonsa ympäri. Toinen
paljas, siro ja hento neidonkäsi vajosi voimattomana vaaleanpunaisen
tyllin poimuihin; toisessa hän piti viuhkaa ja vilvoitteli nopein,
pienin liikkein kuumentuneita kasvojaan. Mutta vaikka hän siinä
istuessaan näytti perhoselta, joka juuri on istuutunut korren päähän
ja on tuossa tuokiossa valmis levittämään sateenkaaren väriset
siipensä ja pyrähtämään lentoon, kaihersi kauhea epätoivo hänen
sydäntään.

"Kenties minä sittenkin erehdyin, kenties ei ollutkaan niin?" Ja hän
muisteli taas kaikkea, mitä oli nähnyt.

-- Kitty, mitä tämä merkitsee? -- sanoi kreivitär Nordston tullen
kuulumattomasti mattoa pitkin hänen luokseen. -- Minä en ymmärrä tätä.

Kittyn alahuuli vavahti; hän nousi nopeasti pystyyn.

-- Kitty, etkö sinä tanssikaan masurkkaa?

-- En, en, Kitty sanoi itkusta värisevällä äänellä.

-- Minä näin, kun hän pyysi toista masurkkaan, sanoi Nordston tietäen
Kittyn ymmärtävän, kenestä oli kysymys. -- Karenina sanoi: ettekö te
sitten tanssikaan ruhtinatar Shtsherbatskajan kanssa?

-- Oh, mitä minä siitä! vastasi Kitty.

Ei kukaan käsittänyt hänen asemaansa, kukaan ei tiennyt, että hän
äskettäin oli antanut rukkaset miehelle, jota kenties rakasti, ja
antanut ne siksi, että uskoi toiseen.

Kreivitär Nordston haki Korsunskia, joka oli pyytänyt hänet
masurkkaan, ja käski tämän pyytää Kittyä.

Kitty tanssi ensimmäisessä parissa eikä onnekseen joutunut
puhumaan, sillä Korsunski hoiteli koko ajan kiireisenä johtajan
velvollisuuksiaan. Vronski ja Anna istuivat melkein häntä vastapäätä.
Kitty näki heidät kaukaa tarkkanäköisillä silmillään ja myös lähempää
parien yhtyessä, ja mitä enemmän hän näki, sitä varmemmin hän tiesi
onnettomuuden tapahtuneen. Hän huomasi, että he tunsivat olevansa
kahden tässä täydessä salissa. Ja hän näki Vronskin tavallisesti niin
lujilla ja itsenäisillä kasvoilla hämmästyttävän ujouden ja nöyryyden
ilmeen, joka muistutti syyllisyytensä tuntevan viisaan koiran ilmettä.

Anna hymyili -- ja hymy tarttui Vronskiin. Anna vaipui miettimään --
ja Vronski muuttui vakavaksi. Kitty ei saanut silmiään irti Annasta,
vaan tuijotti tämän kasvoihin kuin noiduttuna. Anna oli ihastuttava
koruttomassa mustassa puvussaan, hänen täyteläiset kätensä
rannerenkaineen olivat ihanat, samoin luja kaula aitoine helmineen,
ihanat kampauksesta irronneitten hiusten kiharat, ihanat pienten
jalkojen ja käsien sirot kevyet liikkeet, ihanat nuo kauniit eloisat
kasvot, mutta hänen ihanuudessaan oli jotain kaameaa ja julmaa.

Kitty ihaili häntä vielä enemmän kuin ennen ja kärsi yhä enemmän ja
enemmän. Kitty tunsi itsensä murskatuksi, ja hänen kasvonsa kertoivat
sen. Kun Vronski näki hänet yhtyessään hänen kanssaan masurkassa, ei
hän heti tuntenut häntä, Kitty oli muuttunut niin kovasti.

-- Ihanat tanssiaiset! Vronski sanoi hänelle jotain sanoakseen.

-- Niin ovat, vastasi Kitty.

Masurkan keskivaiheilla, kun kerrattiin Korsunskin vastikään
keksimää monimutkaista kuviota, Anna meni piirin keskelle, otti
kaksi kavaljeeria ja kutsui luokseen Kittyn ja erään toisen neidin.
Pelästyneenä Kitty katsoi häntä lähestyessään. Anna katsahti häneen
siristetyin silmin ja hymyili puristaessaan hänen kättään. Mutta
huomattuaan, että Kittyn kasvot vastasivat hänen hymyynsä pelkällä
epätoivolla ja ihmetyksellä, hän kääntyi toisaalle ja alkoi iloisesti
puhella toisen naisen kanssa.

"Hänessä on jotain outoa taikavoimaista ja ihanaa", ajatteli Kitty
itsekseen.

Anna ei tahtonut jäädä illallisille, mutta isäntä alkoi pyytää häntä.

-- Mitä joutavia, Anna Arkadjevna, Korsunski sanoi pistäen hänen
paljaan käsivartensa hännystakkinsa alle. -- Kuulkaahan millainen
kotiljongi-idea minulla on! Un bijou!

Ja hän liikkui hiljaa eteenpäin koettaen saada Annaa jäämään. Isäntä
hymyili hyväksyvästi.

-- Ei, en minä jää, Anna vastasi hymyillen, mutta hymystä
huolimatta sekä Korsunski että isäntä ymmärsivät hänen vastauksensa
päättäväisestä sävystä, että hän ei jäisi. -- Ei, olen muutenkin jo
tanssinut teidän yksissä tanssiaisissanne Moskovassa enemmän kuin
Pietarissa koko talvena, Anna sanoi vilkaisten vieressään seisovaan
Vronskiin. -- Täytyy levätä matkaa varten.

-- Lähdettekö tosiaankin huomenna? kysyi Vronski.

-- Luullakseni, Anna sanoi ikään kuin ihmetellen hänen kysymyksensä
rohkeutta. Mutta Annan silmien ja hymyn hillitsemätön, väräjävä
loiste poltti häntä Annan näin sanoessa.

Anna Arkadjevna ei jäänyt illallisille, vaan lähti pois.



XXIV


"Niin, minussa on jotain vastenmielistä, vieroittavaa", mietti
Levin tullessaan Shtsherbatskeilta ja taivaltaessaan jalkaisin
veljensä luo. "Enkä minä kelpaa muille ihmisille. Sanovat sitä
ylpeydeksi. Mutta ei minussa ole ylpeyttä. Jos olisi ollut ylpeyttä,
en olisi saattanut itseäni sellaiseen asemaan." Ja hän ajatteli
Vronskia, joka oli niin onnellinen, hyvä, viisas ja tyyni ja joka
ei ollut varmaan milloinkaan ollut niin kauheassa asemassa kuin
hän tänä iltana. "Niin, hän ei voinut olla valitsematta Vronskia.
Se on välttämättömyys ja minun on turha syyttää ketään tai mitään.
Olen itse syypää. Mikä oikeus minulla oli ajatella, että hän
tahtoisi yhdistää elämänsä minun elämääni? Kuka minä olen ja mikä
minä olen? Mitätön mies, joka ei ole kenellekään eikä mihinkään
tarpeellinen." Ja hän muisti Nikolai-veljensä ja pysähtyi hyvillään
ajattelemaan häntä. "Eikö hän puhunut totta, että kaikki maailmassa
on pahaa ja inhottavaa? Ja tuskinpa me olemme oikein arvostelleet
Nikolai-veljeämme. Tietysti hän on kurja mies Prokofin näkökannalta,
hän kun on nähnyt Nikolain repaleisessa turkissa ja juovuksissa,
mutta minä tunnen hänet toiselta puolelta. Minä tunnen hänen
sielunsa ja tiedän, että meissä, hänessä ja minussa, on jotain
yhteistä. Mutta sen sijaan, että olisin mennyt häntä tapaamaan,
menin syömään päivällistä ja sitten sinne." Levin meni lyhdyn luo,
luki veljensä osoitteen, joka oli hänen lompakossaan, ja kutsui
ajurin. Koko pitkän matkan veljensä asuntoon saakka muisteli Levin
tapauksia Nikolai-veljensä elämästä. Hän muisteli, kuinka tämä oli
yliopistossa ollessaan ja sen jälkeisenä vuotena, toveriensa pilkasta
välittämättä, elänyt kuin munkki, ankarasti noudattaen kaikkia
uskonnollisia menoja, jumalisuutta ja paastoja sekä karttaen kaikkia
huvituksia ja varsinkin naisia; ja kuinka hän oli sitten ikään kuin
särkenyt patonsa, kiintynyt kaikkein inhottavimpiin ihmisiin ja
heittäytynyt mitä irstaimpaan hurjasteluun. Hän muisteli sitten,
kuinka Nikolai-veli oli ottanut maalta pojan kasvatikseen ja vihan
puuskassa piessyt tätä niin, että oli saanut haasteen fyysisen vamman
tuottamisesta. Sitten hän muisteli selkkausta pelipetturin kanssa,
jolle veli oli hävinnyt rahansa ja antanut vekselin ja jota vastaan
sitten oli nostanut kanteen väittäen tämän pettäneen pelissä. (Juuri
ne rahat oli Sergei Ivanovitsh saanut maksaa.) Hän muisti myös, miten
veli oli saanut viettää yön poliisiosastossa meluisan käytöksensä
takia; sen miten tämä oli nostanut häpeällisen oikeusjutun
velipuoltaan Sergei Ivanovitshia vastaan, koska tämä muka ei ollut
maksanut hänelle äidin maatilasta tulevaa osuutta, ja viimeisen
oikeusjutun, kun hän oli saanut viran Länsi-Venäjällä ja siellä
joutunut oikeuteen esimiehensä pieksemisestä... Tämä kaikki oli hyvin
iljettävää, mutta Levinistä se ei tuntunut niin ilkeältä kuin olisi
varmaankin tuntunut niistä, jotka eivät tunteneet Nikolaita, koko
hänen elämäntarinaansa ja hänen sydäntään.

Levin muisti, miten sinä aikana, jolloin Nikolai oli jumalisuuden,
paastojen, munkkien ja kirkollisten jumalanpalvelusmenojen
ankara harrastaja, jolloin hän etsi uskonnosta turvaa, ohjaksia
intohimoiselle luonteelleen, kukaan ei ollut tukenut häntä, vaan
kaikki, myöskin Levin itse, olivat nauraneet hänelle. Häntä oli
härnätty, sanottu Nooaksi, munkiksi; ja kun hän oli päästänyt itsensä
valloilleen, kukaan ei ollut auttanut häntä, vaan kaikki olivat
kauhistuen ja inhoten kääntäneet hänelle selkänsä.

Levin tunsi, ettei Nikolai-veli sielussaan, sen syvimmässä sopukassa,
ollut viheliäisestä elämästään huolimatta tehnyt mitään sen
pahempaa kuin ne ihmiset, jotka häntä halveksivat. Eihän hän ollut
syypää siihen, että oli syntyessään saanut hillittömän luonteen ja
ahdistusta tuntevan mielen. Ja hänhän oli aina tahtonut olla hyvä.
"Sanon hänelle kaikki suoraan ja pakotan hänet tunnustamaan kaikki
ja näytän, että pidän hänestä ja ymmärrän häntä", päätti Levin
itsekseen; kun hän kellon käydessä yhdettätoista saapui osoitteessa
ilmoitetun hotellin luo.

-- Ylhäällä, kahdes- ja kolmastoista huone, vastasi ovenvartija
Levinin kysymykseen.

-- Onko hän sisällä?

-- Pitäisi olla.

Huoneen kaksitoista raollaan olevasta ovesta paistoi valoviiru;
sieltä virtasi huonon tupakan sakeaa savua ja kuului tuntemattoman
äänen puhetta; mutta samassa Levin huomasi veljensäkin olevan
huoneessa: tämä kuului yskivän.

Hänen astuessaan ovelle tuntematon ääni sanoi:

-- Kaikki riippuu siitä, miten järkevästi ja tietoisesti asiaa
ajetaan.

Konstantin Levin vilkaisi ovenraosta ja näki, että puhuja oli
suunnattoman tuuheatukkainen nuori mies, jolla oli talonpoikaisliivit
yllään; sohvalla taas istui nuori, rokonarpinen nainen
kalvosimettomassa ja kauluksettomassa villapuvussa. Veljeä ei
näkynyt. Konstantinin sydäntä kouraisi kipeästi, kun hän ajatteli,
millaisten ihmisten seurassa hänen veljensä eli. Kukaan ei kuullut
hänen tuloaan, ja riisuessaan kalosseja jalastaan Konstantin kuunteli
liiveihin pukeutuneen herran puhetta. Se koski jotain yritystä.

-- Piru periköön nuo etuoikeutetut luokat, lausui veli selvittäen
kurkkuaan. -- Masha, hankihan sinä meille illallista ja tuo viiniä,
jos vielä on; jollei, niin lähetä hakemaan.

Nainen nousi, meni väliseinän taakse ja huomasi Konstantinin.

-- Täällä on eräs herra, Nikolai Dmitrish, hän sanoi.

-- Ketä etsitte? kuului Nikolai Levinin vihainen ääni.

-- Minä täällä olen, vastasi Konstantin Levin astuen valoon.

-- Kuka minä? toisti Nikolain ääni vielä vihaisemmin. Kuului
miten hän nousi nopeasti ylös ottaen jostain tukea, ja Levin
näki edessään oviaukossa veljen tutun ja kuitenkin villiydessään
ja sairaalloisuudessaan hämmästyttävän, suuren, laihan ja
kumaraharteisen hahmon; silmät olivat suuret ja säikähtäneen näköiset.

Hän oli vielä laihempi kuin kolme vuotta sitten, Konstantin Levinin
viimeksi tavatessa hänet. Hänen yllään oli lyhyt takki. Kädet ja
leveät luut näyttivät siksi vielä tavallistakin suuremmilta. Hiukset
olivat harvenneet, ylähuulta peittivät samaiset suorat viikset, samat
silmät katsoivat oudosti ja lapsekkaasti tulijaan.

-- Kas, Kostja! lausahti hän äkkiä tuntien veljensä, ja silmät
välähtivät ilosta. Mutta samassa hän vilkaisi nuoreen mieheen
ja teki päällään ja kaulallaan Konstantinille hyvin tutun,
kouristuksentapaisen liikkeen, ikään kuin kaulaliina olisi häntä
puristanut; ja hänen laihoille kasvoilleen jähmettyi kokonaan toinen
-- hurja, kärsivä ja säälimätön ilme.

-- Minä olen kirjoittanut sekä teille että Sergei Ivanovitshille,
etten tunne teitä enkä halua tuntea. Mitä sinä, mitä te täältä haette?

Hän ei ollut ollenkaan sellainen kuin Levin oli kuvitellut.
Ajatellessaan häntä Konstantin Levin oli unohtanut kaikkein
raskaimman ja pahimman puolen hänen luonteessaan, sen, mikä teki
kanssakäymisen hänen kanssaan niin vaikeaksi. Nähdessään nyt hänen
kasvonsa ja etenkin tuon kouristuksentapaisen päännytkähdyksen hän
muisti tuon kaiken.

-- En minä minkään asian vuoksi ole tullut tapaamaan, vastasi hän
arasti. -- Tulin yksinkertaisesti katsomaan sinua.

Veljen arkuus tyynnytti Nikolaita silminnähden. Hänen huulensa
vavahtivat.

-- Tulit siis muuten vain? hän sanoi. -- No, käy sisään, istu.
Tahdotko illallista? Masha, tuo kolme annosta. Ei, odotahan.
Tiedätkö kuka tämä on? -- kysyi hän veljeltään viitaten liiveihin
pukeutuneeseen herraan. -- Hän on herra Kritski, minun ystäväni
Kiovan ajoilta, sangen merkittävä mies. Asiaan kuuluu, että poliisi
vainoaa häntä sen tähden, että hän ei ole roisto.

Ja hän katsahti tapansa mukaan kaikkiin huoneessa olijoihin.
Nähdessään, että ovella seisova nainen aikoi lähteä, huudahti hän:
"Odota, minä sanoin." Ja Konstantinille ennestään tutulla, kömpelöllä
ja katkonaisella tavallaan, läsnäolijoita edelleen vilkuillen, hän
alkoi kertoa veljelleen Kritskin elämäntarinaa: miten hänet oli
erotettu yliopistosta köyhien ylioppilaiden avustusyhdistyksen
ja sunnuntaikoulujen takia, ja miten hän sitten oli ruvennut
kansakoulunopettajaksi ja kuinka hänet siitäkin oli erotettu ja
sitten jostain syystä tuomittu.

-- Te olette Kiovan yliopistosta? sanoi Konstantin Levin Kritskille
keskeyttääkseen nolon äänettömyyden.

-- Niin olen, virkkoi Kritski äkäisesti, rypistäen kulmiaan.

-- Ja tuo nainen, Nikolai Levin keskeytti hänet osoittaen ovella
seisovaa naista, -- on elämäntoverini, Marja Nikolajevna. Minä olen
ottanut hänet ilotalosta, ja hän nytkäytti kaulaansa puhuessaan.
-- Mutta rakastan ja kunnioitan häntä, ja pyydän jokaista, joka
tahtoo tuntea minut, lisäsi hän korottaen ääntään ja käyden
uhkaavan näköiseksi, -- pitämään häntä arvossa ja kunniassa. Hän
on kuin vaimoni, niin on asia. Tiedät siis nyt, kenen kanssa olet
tekemisissä. Ja jos luulet alentuvasi, niin tuossa on ovi.

Ja taaskin hän pälyili kysyvin silmin huoneessa olijoita.

-- Miksi minä alentuisin, sitä en käsitä.

-- No, käske siis, Masha, tuoda illallista: kolme annosta, viinaa ja
viiniä... Ei, odotas... Ei sentään tarvitse... Mene.



XXV


-- No niin, jatkoi Nikolai Levin, otsa vaivalloisesti kurtussa ja
koko ruumis nytkähdellen.

Hänen oli nähtävästi vaikea tietää, mitä sanoisi ja tekisi.

-- Näetkös... hän osoitti huoneen nurkassa olevia nyöreillä
yhteen sidottuja kovasimentapaisia rautoja. -- Näetkös noita? Ne
ovat alkua uudelle asialle, jota rupeamme ajamaan. Se asia on
tuotanto-osuuskunta, artteli...

Konstantin ei juuri kuunnellut. Hän tarkasteli veljensä sairaita,
rintataudin kalvamia kasvoja yhä suuremman säälin vallassa, eikä hän
voinut pakottaa itseään kuuntelemaan veljensä esitelmää arttelista.
Hän huomasi, että artteli oli tälle vain pelastava ankkuri, joka esti
tätä halveksimasta itseään. Nikolai Levin jatkoi puhettaan:

-- Sinä tiedät, että pääoma painaa työmiestä. Työmiehet, meillä siis
talonpojat, ovat suunnattoman työtaakan painamia ja siinä asemassa,
että tekivätpä miten paljon työtä hyvänsä, he eivät pääse elukan
asemasta. Kaiken työn tuottaman voiton, jolla he voisivat hankkia
vapaata aikaa ja sen myötä myös sivistystä, kapitalistit riistävät
heiltä. Ja yhteiskunta on muodostunut sellaiseksi, että mitä enemmän
he tekevät työtä, sitä enemmän kauppiaat ja maanomistajat lihovat, ja
työväki jää iäkseen elukan asemaan. Mutta se järjestys on muutettava,
lopetti hän ja katsahti kysyvästi veljeensä.

-- Niin tietysti, Konstantin sanoi katsellen veljen korkeiden
poskipäiden alle noussutta punaa.

-- Ja me tässä nyt järjestämme lukkoseppäarttelia, jossa kaikki
tuotanto, sekä voitto että suuremmat tuotantovälineet, kaikki tulee
olemaan yhteistä.

-- Missä se artteli tulee olemaan?

-- Vozdremon kylässä Kazanin läänissä.

-- Mutta minkä ihmeen tähden kylässä? Maalla on nähdäkseni paljon
muutakin työtä. Mitä varten lukkoseppäarttelia maakylään?

-- Sitä varten, että talonpojat ovat nykyisin yhtä lailla orjia kuin
ennenkin, ja se sinua ja Sergei Ivanovitshia harmittaa, että heidät
tahdotaan vapauttaa orjuudestaan, sanoi Nikolai Levin ärtyneenä
vastaväitteestä.

Konstantin Levin huoahti luoden samalla silmäyksen synkkään ja
likaiseen huoneeseen. Tuo huokaus näytti hermostuttavan Nikolaita
vielä enemmän.

-- Tiedän kyllä, millaisia aristokraatteja sinä ja Sergei Ivanovitsh
olette mielipiteiltänne. Kyllä minä tiedän, että hän käyttää kaikki
henkensä voimat keksiäkseen puolustuksia olemassa olevalle pahalle.

-- Minkä takia sinä puhut Sergei Ivanovitshista? virkkoi Levin
hymyillen.

-- Sergei Ivanovitshista? No sen takia! kiljahti Nikolai äkkiä Sergei
Ivanovitshin nimeä mainittaessa, -- Sen takia juuri!... Mitä tässä
puhumaan. Sitä minä vain, että... miksi sinä minun luokseni tulit?
Sinä ylenkatsot tätä, ja sen kun teet niin. Ala jo mennä, herran
nimessä, mene pois! huusi hän nousten tuoliltaan, -- mene tiehesi,
kuuletko!

-- En ylenkatso yhtään, Levin vastasi arasti. -- Enhän edes väitä
vastaan.

Samassa Marja Nikolajevna palasi. Nikolai Levin vilkaisi häneen
kiukkuisesti. Nainen astui nopeasti Nikolain luo ja kuiskasi jotain.

-- Olen hiukan sairas ja hermostunut, Nikolai Levin sanoi tyyntyen ja
raskaasti hengittäen, -- ja sinä vielä puhut Sergei Ivanovitshista ja
hänen kirjoituksestaan. Se on täyttä roskaa, valhetta ja itsepetosta
koko kirjoitus. Mitä voi kirjoittaa oikeudentunnosta mies, jolla ei
sitä ole? Oletteko lukenut hänen artikkelinsa? kääntyi hän Kritskin
puoleen, istuutui jälleen pöydän luo ja tilaa raivatakseen siirsi
puoleksi täytetyt savukkeet pois pöydältä.

-- En ole lukenut, sanoi Kritski synkästi näyttäen haluttomalta
keskusteluun.

-- Mistä syystä? tiukkasi Nikolai Levin hermostuneesti Kritskiltä.

-- Siitä syystä, etten katso tarpeelliseksi hukata aikaa siihen.

-- Mistä te, hyvä herra, tiedätte, että aikanne siinä hukkaantuu?
Monista se artikkeli on käsittämätön, se menee yli ymmärryksen.

-- Mutta minä, joka näen kaikki hänen ajatuksensa ja tiedän, miksi se
on heikko, olen toista mieltä.

Kaikki vaikenivat. Kritski nousi hitaasti paikaltaan ja otti lakkinsa.

-- Ettekö tahdokaan illallista? No, hyvästi. Tulkaa huomenna
lukkosepän kanssa.

Heti kun Kritski oli lähtenyt huoneesta, Nikolai Levin hymyili ja
iski silmää.

-- Ei ole hänestäkään, virkkoi hän. -- Kyllä minä näen. -- Mutta
samassa Kritski kutsui häntä ovelta.

-- Mitä vielä? hän sanoi ja meni Kritskin luokse käytävään. Jäätyään
kahden Marja Nikolajevnan kanssa Levin kääntyi tämän puoleen.

-- Oletteko jo kauan ollut veljeni kanssa? kysyi hän.

-- Jo toista vuotta. Nikolai Dmitrishin terveys on käynyt kovin
heikoksi. Juo niin paljon, sanoi Marja Nikolajevna.

-- Mitä juo?

-- Viinaa, ja se on hänelle haitaksi.

-- Oikeinko paljon? kuiskasi Levin.

-- Paljon, sanoi nainen pälyillen arasti ovelle, jonne Nikolai Levin
ilmaantui.

-- Mistä te puhuitte? hän kysyi otsa kurtussa ja vilkuili pelästynein
silmin vuoroin kumpaakin. -- Mistä?

-- Ei mistään, vastasi Konstantin hämillään.

-- Jos ette tahdo sanoa, niin olkaa sanomatta. Vaikka suotta sinä
hänen kanssaan puhut. Hänhän on piikatyttö ja sinä herra, virkkoi hän
kaula nytkähdellen. -- Sinähän olet muka ymmärtänyt kaiken, arvioinut
tilanteen oikein ja suhtaudut säälien minun harhailuihini, kyllä minä
sen näen, aloitti Nikolai Dmitrish uudelleen, korottaen ääntään.

-- Nikolai Dmitrish, Nikolai Dmitrish, Marja Nikolajevna kuiskasi
taas lähestyen häntä.

-- No hyvä, hyvä!... Kuinkas on illallisen laita? Kas sieltähän
se tulee, virkkoi Nikolai nähtyään lakeijan tarjottimineen. --
Pane tänne, tänne, hän sanoi äkäisesti, tarttui heti viinapulloon,
kaatoi ryypyn ja kulautti sen ahnaasti. -- Otatko ryypyn? kysyi
hän veljeltään tullen heti paremmalle tuulelle. Jättäkäämme Sergei
Ivanovitsh sikseen. On sentään hauska nähdä sinua. Sano mitä sanot,
mutta veri on vettä sakeampaa. No, ryyppäisit nyt sinäkin. Kerrohan
hommistasi, hän jatkoi pureskellen ahnaasti leipäpalaa ja kaatoi
uuden ryypyn. -- Miten sinä elelet?

-- Elelen yksin maalla, kuten ennenkin, ja hoidan taloutta, Levin
vastasi, ja tarkkaili kauhistuneena, miten ahnaasti veli söi ja joi.
Hän koetti salata kiinnostuksensa.

-- Miksi et mene naimisiin?

-- Ei ole tullut eteen, -- sanoi Konstantin punastuen.

-- Mistä syystä? Minä kyllä olen mennyttä, minä. Sanon sen minkä olen
sanonut ennenkin, että jos minulle olisi annettu osani silloin, kun
sitä tarvitsin, koko elämäni olisi muodostunut toisenlaiseksi.

Konstantin kiiruhti ohjaamaan keskustelua toisaalle.

-- Tiedätkö sinä, että sinun Vanjushkasi on minulla Pokrovskojessa
konttoristina? hän sanoi.

Nikolai nytkäytti kaulaansa ja vaipui mietteisiinsä.

-- Niin, kerrohan minulle, mitä Pokrovskojeen kuuluu? Onko talo yhä
paikoillaan ja koivut ja luokkahuoneemme? Ja vieläkö puutarhuri Filip
on elossa? Miten hyvin minä muistan huvimajan ja puutarhapenkin!...
Katsokin, ettet muuta mitään talossa, vaan menet pian naimisiin ja
panet elämän entiselle tolalleen. Silloin tulen luoksesi, jos vain
vaimosi on hyvännäköinen.

-- Tulisit nyt heti, Levin sanoi. -- Laittaisimme elämän oikein
mukavaksi!

-- Minä tulisin luoksesi, jos tietäisin, etten tapaa Sergei
Ivanovitshia.

-- Sinä et tapaa häntä. Minä asun kokonaan erillään hänestä.

-- Niin, mutta sano mitä sanot, sinun on valittava minun ja hänen
välillään, sanoi Nikolai katsoen arasti veljeään silmiin.

Tuo arkuus liikutti Konstantinia.

-- Jos tahdot tietää minun kantani siinä suhteessa, niin sanon
sinulle, etten teidän riidassanne pidä kummankaan puolta. Te olette
molemmat väärässä. Sinä olet väärässä enemmän ulkonaisella tavalla,
Sergei Ivanovitsh enemmän sisäisesti.

-- Ahaa! Sinä olet siis ymmärtänyt sen? huudahti Nikolai iloissaan.

-- Mutta minä itse, jos haluat sen tietää, välitän enemmän sinun
ystävyydestäsi, sillä...

-- Miksi, miksi?

Konstantin ei voinut sanoa välittävänsä siitä siksi, että Nikolai
oli onneton ja tarvitsi ystävyyttä. Mutta Nikolai ymmärsi hänen
tarkoittavan juuri sitä ja tarttui taas synkkänä viinapulloon.

-- Riittää, Nikolai Dmitrish sanoi Marja Nikolajevna ojentaen paljaan
turpean kätensä pulloa kohti.

-- Anna olla! Älä koske! Taikka lyön! kiljaisi Nikolai.

Marja Nikolajevnan lempeä ja hyväntahtoinen hymy tarttui myös
Nikolaihin, ja tämä antoi pois viinapullon.

-- Luuletko sinä, ettei hän ymmärrä mitään? sanoi Nikolai. -- Hän
ymmärtää kaiken paremmin kuin me. Eikö hänessä olekin jotain sievää
ja herttaista?

-- Ettekö ole ennen koskaan ollut Moskovassa? sanoi Konstantin
naiselle jotain sanoakseen.

-- Älä sinä teitittele. Hän pelkää sitä. Häntä ei ole ikinä
teititellyt kukaan muu kuin rauhantuomari, kun hän oli tuomiolla
siitä, että oli aikonut karata ilotalosta. Hyvä Jumala sentään
tämän elämän järjettömyyttä! kiljahti Nikolai äkkiä. -- Nuo uudet
laitokset, rauhanoikeudet, zemstvot -- mitä järjettömyyttä ne kaikki
ovat!

Ja hän alkoi kertoa selkkauksistaan uusien laitosten kanssa.

Konstantin Levin kuunteli häntä, ja se kaikkien yhteiskunnallisten
laitosten järjellisyyden kieltäminen, jota hän itse kannatti ja
usein saarnasi muille, tuntui hänestä nyt, veljen esittämänä,
epämieluisalta.

-- Toisessa maailmassa se kaikki selviää, hän sanoi leikillään.

-- Toisessa maailmassa? Oh, minä en pidä toisesta maailmasta. En
pidä, sanoi Nikolai kiinnittäen hurjan, pelokkaan katseensa veljensä
kasvoihin. -- Luulisi, että sitä kiittäisi onneaan päästessään
kaikesta tästä viheliäisyydestä ja sekasotkusta, niin vieraasta
kuin omastaan, mutta minäpä pelkään kuolemaa, pelkään kamalasti. --
Hän vavahti. -- Juohan nyt jotain. Tahdotko samppanjaa? Tai mennään
jonnekin. Lähdetään mustalaisten luo! Tiedätkö, että minä olen
kovasti ihastunut mustalaisiin ja venäläisiin lauluihin.

Hänen kielensä alkoi sammaltaa, ja hän alkoi hyppelehtiä asiasta
toiseen. Mashan avulla Konstantin sai suostuteltua hänet jäämään
kotiin ja paneutumaan vuoteeseen, johon hän juopuneena nukahti.

Masha lupasi kirjoittaa Konstantinille tarpeen vaatiessa sekä
suostutella Nikolai Leviniä lähtemään maalle veljensä luo asumaan.



XXVI


Aamulla Konstantin Levin lähti Moskovasta ja saapui illalla kotiinsa.
Junavaunussa hän puheli naapurien kanssa politiikasta ja uusista
rautateistä ja -- samoin kuin Moskovassa -- tunsi taas sekaannusta
käsityksissään, tyytymättömyyttä itseensä ja jotain epämääräistä
häpeää. Mutta kun hän astui junasta omalle asemalleen ja huomasi
silmäpuolen kuskinsa Ignatin odottamassa, kauhtanan kaulus pystyssä,
ja kun hän näki aseman ikkunoista lankeavassa himmeässä valossa
oman ryijyllä peitetyn rekensä ja omat hevosensa renkain ja helyin
koristelluissa valjaissaan, hännät solmussa, ja kun Ignat-kuski
heidän jo rekeen asettautuessaan alkoi kertoa uutisia maalta,
urakoitsijan tulosta ja Paava-lehmän poikimisesta, -- hän tunsi,
että sekasorto alkoi vähitellen selvetä ja häpeä ja tyytymättömyys
itseen haihtua. Jo pelkkä Ignatin ja hevosten näkeminen riitti
synnyttämään tämän tunteen, mutta kun hän puki ylleen kotoa lähetetyn
lammasnahkaturkkinsa, istuutui lämpimästi kääriytyneenä rekeen ja
kun hän liikkeelle päästyään vaipui miettimään tulevia toimiaan
ja katselemaan uupumuksestaan huolimatta raisua sivuhevosta,
entistä donilaista ratsua, hän alkoi ymmärtää äskeisiä kokemuksiaan
aivan uudelta näkökannalta. Hän tunsi olevansa oma itsensä eikä
tahtonut olla muuta. Hän tahtoi nyt vain tulla paremmaksi kuin
ennen. Ensinnäkin hän päätti tästä päivästä alkaen olla toivomatta
avioliitolta mitään tavatonta onnea ja pitää enemmän kiinni
nykyhetkestä. Toiseksi hän ei enää koskaan antautuisi sen inhottavan
intohimon pauloihin, jonka muisteleminen oli niin kirvellyt
häntä hänen valmistautuessaan kosintaan. Sitten hän muisteli
Nikolai-veljeään ja päätti mielessään, ettei enää koskaan unohtaisi
tätä eikä päästäisi tätä näkyvistään, ja olisi valmis auttamaan
häntä hädän tullen. Ja hän tunsi sen hetken tulevan pian. Myös
veljen puheet kommunismista, joihin hän ei ollut silloin suhtautunut
vakavasti, saivat hänet mietteisiin. Hän piti taloudellisten olojen
uudelleenjärjestelyä roskapuheena, mutta koki aina, että hänen
oma yltäkylläisyytensä ei ollut oikeutettua rahvaan köyhyyden
rinnalla, ja päätti nyt itsekseen, että hän asemansa täysin oikeaksi
tunteakseen tekee entistä enemmän työtä ja hyväksyy elämässään yhä
vähemmän ylellisyyttä, vaikkei hän ennenkään ollut laiskotellut eikä
elänyt ylellisesti. Ja tuo kaikki tuntui hänestä niin helpolta,
että koko matka vierähti mainioiden haaveiden merkeissä. Rinnassaan
reipas toivo uudesta, paremmasta elämästä hän saapui illalla, kellon
käydessä yhdeksää, kartanonsa pihaan.

Taloudenhoitajattarena toimivan entisen lastenhoitajattaren Agafja
Mihailovnan ikkunasta lankesi valo pihamaan lumelle. Hän ei ollut
vielä paneutunut maata. Hän herätti Kuzman, joka juoksi unisena ja
paljasjaloin kuistin portaille. Lintukoira Laska hyppäsi myös esiin
ja oli vähällä kaataa Kuzman kumoon; vinkuen se hieroi itseään
Levinin jalkoihin ja hyppeli pystyyn tahtoen panna etukäpälänsä
isäntänsä rintaa vasten, uskaltamatta kuitenkaan tehdä sitä.

-- Pianhan te sieltä takaisin tulittekin, sanoi Agafja Mihailovna.

-- Tuli jo ikävä kotiin, Agafja Mihailovna. Oma koti kullankallis,
Levin vastasi ja meni työhuoneeseensa.

Sisään tuotu kynttilä valaisi vähitellen huoneen. Tulivat näkyviin
tutut esineet: hirvensarvet, kirjahyllyt, peili, uuni pelteineen,
joka jo kauan sitten olisi kaivannut korjausta, isävainajan sohva,
iso pöytä, pöydällä avoin kirja, rikkinäinen tuhkakuppi ja hänen
omalla käsialallaan kirjoitettu vihko. Kaiken tuon nähdessään
hän joutui hetkisen epäilemään kotimatkalla kuvittelemansa uuden
elämän toteutumismahdollisuuksia. Tuntui siltä kuin nämä kaikki
hänen elämänsä jäljet olisivat kietoneet hänet syliinsä ja sanoneet
hänelle: "Ei, et sinä meistä pääse etkä muutu toiseksi, vaan pysyt
sellaisena kuin olet ollutkin epäilyksinesi, ikuisesti tyytymättömänä
itseesi, turhaan yrität tehdä parannusta, lankeat aina ja odotat
ikuisesti onnea, jota et ole saavuttanut ja joka on sinulle mahdoton."

Mutta se oli hänen tavaroidensa puhetta; toinen ääni sielussa sanoi,
ettei pidä alistua menneisyyden valtaan ja että ihminen voi tehdä
itsestään mitä hyvänsä. Ja sitä ääntä kuunnellen hän meni nurkkaan,
jossa hänellä oli kaksi puudan painoista punnusta, ja alkoi nostella
niitä saadakseen itsensä virkeäksi. Oven takaa kuului askelten
narinaa. Hän pani kiireesti painot pois.

Työnjohtaja tuli sisään ja kertoi, että luojan kiitos kaikki oli
hyvin, vain tattari oli uudessa kuivurissa palanut piloille. Uutinen
hermostutti Leviniä. Uusi kuivuri oli Levinin rakentama ja osaksi
hänen keksimänsäkin. Työnjohtaja oli aina ollut tuota kuivuria
vastaan ja julisti nyt salassa voitonriemua tuntien, että tattari oli
palanut. Levin puolestaan oli varma, että jos tattari oli palanut, se
johtui yksinomaan siitä, ett'ei ollut noudatettu niitä varotoimia,
joita hän satoja kertoja oli käskenyt noudattamaan. Häntä harmitti,
ja hän nuhteli työnjohtajaansa. Mutta oli yksi tärkeä ja iloinen
tapaus: Paava, paras ja kallein näyttelystä ostettu lehmä, oli
poikinut.

-- Kuzma, anna lammasturkki. Ja te voitte käskeä tuomaan lyhdyn, minä
menen vilkaisemaan lehmää, -- hän sanoi työnjohtajalle.

Kalliiden lehmien navetta oli heti tallin takana. Kuljettuaan
syreenipensaan luo kasaantuneen nietoksen ohitse pihan poikki hän
tuli navetan ovelle. Huurteisen oven avautuessa lemahti vastaan
lämmin lannanhajuinen höyry, ja lehmät alkoivat liikahdella oljillaan
outoa lyhdynvaloa kummastellen. Yhtäällä vilahti hollantilaislehmän
sileä, mustankirjava ja leveä selkä. Uljas Berkut-sonni makasi rengas
sieraimissaan, aikoi nousta, mutta ei viitsinytkään ja ainoastaan
huokasi kaksi kertaa, kun sen ohi kuljettiin. Punainen kaunotar
Paava, suuri kuin virtahepo, oli kääntänyt tulijoille takamuksensa
suojatakseen näiltä vasikkaansa, jota haisteli.

Levin meni karsinaan, katseli Paavaa ja nosti punaisenkirjavan
vasikan seisomaan sen pitkien hintelien jalkojen varaan. Hätääntynyt
Paava alkoi jo ynistä, mutta rauhoittui heti, kun Levin siirsi
vasikan lähemmäs sitä, päästi syvän huokauksen ja alkoi nuoleksia
sitä karhealla kielellään. Vasikka työnteli etsivästi turpaansa emän
kupeen alle ja kieputti häntäänsä.

-- Näytähän tänne tulta, Feodor, tänne lyhty, puheli Levin
katsellen vasikkaa. -- Emoonsa on tullut! Vaikka karvaltaan
onkin isänsä värinen. Totisesti kaunis. Pitkä ja vahvakupeinen.
Vasili Feodorovitsh eikö ole kaunis? kääntyi hän työnjohtajan
puoleen, unohtaen vasikan tuottaman ilon vuoksi kokonaan tattarin
kärventymisen.

-- Kehenkäs siitä olisi voinut huono tulla? Niin, se urakoitsija
Semjon tuli seuraavana päivänä lähtönne jälkeen. Pitäisi sopia
hänen kanssaan, Konstantin Dmitrish, sanoi työnjohtaja. -- Siitä
koneestahan minä jo sanoin teille.

Tämä maininta johdatti Levinin taas suuren ja monimutkaisen talouden
yksityiskohtiin, ja hän meni navetasta suoraan konttoriin, ja siellä
työnjohtajansa ja Semjon-urakoitsijan kanssa jutelmaan hän palasi
kotiin ja meni yläkerran vierashuoneeseen.



XXVII


Talo oli suuri ja vanhanaikainen, ja vaikka Levin asuikin yksin, piti
hän lämpimänä ja käytössään koko taloa. Hän tiesi sen olevan tyhmää,
jopa väärinkin ja vastoin hänen uusia suunnitelmiaan, mutta tämä talo
oli hänen koko maailmansa. Se oli maailma, jossa hänen isänsä ja
äitinsä olivat eläneet ja kuolleet. He olivat eläneet sitä elämää,
joka Levinistä tuntui kaiken täydellisyyden ihanteelta ja jonka hän
haaveili kerran uudistavansa vaimonsa ja perheensä kanssa.

Levin ei juurikaan muistanut äitivainajaansa. Etäinen käsitys
äidistä oli Levinille pyhä muisto, ja hän kuvitteli tulevan vaimonsa
äitivainajansa kaltaisen ihanan ja pyhän naisihanteen toisinnoksi.

Rakkautta naiseen hän ei voinut mitenkään kuvitella ilman
avioliittoa, ja hän kuvitteli ensin mielessään perheen ja sitten
vasta naisen, joka antaisi hänelle sen. Hänen käsityksensä
naimisiinmenosta erosi siten suuresti hänen useimpien tuttaviensa
käsityskannasta, jonka mukaan avioliiton solmiminen oli eräs
inhimillisen yhteiselämän monista tehtävistä. Levinille se oli ollut
elämän pääkysymys, josta riippui koko elämän onni. Ja nyt oli hänen
luovuttava siitä.

Kun hän oli mennyt pieneen vierassaliin, jossa hän aina joi
teensä, ja istuutunut kirja kädessä nojatuoliinsa, ja kun Agafja
Mihailovna oli tuonut hänelle teetä sanoen tapansa mukaan: "Jos
istuisin vähän minäkin", ja istuutunut tuolille ikkunan ääreen,
tunsi Levin ihmeekseen, ettei hän vielä ollutkaan lopullisesti
jättänyt haaveitaan ja että hän ei voinut elää ilman niitä. Samanko
vai toisen kanssa, mutta kerran se sittenkin tapahtuisi. Hän luki
kirjaa ja mietti lukemaansa, pysähdellen väliin kuuntelemaan kaiken
aikaa lavertelevaa Agafja Mihailovnaa, ja hänen kuvitelmiinsa kohosi
sekalaisia kuvia talous- ja tulevasta perhe-elämästä. Hän tunsi,
että hänen sielunsa pohjalla jotain vakaantui, tyyntyi ja asettui
pikkuhiljaa sijoilleen.

Hän kuunteli Agafja Mihailovnan juttelua siitä, miten Prohor-lurjus
juopotteli lakkaamatta Leviniltä hevosen ostoon saamillaan rahoilla
ja oli piessyt vaimonsa henkitoreisiin. Hän kuunteli ja luki kirjaa
ja mietti sen herättämien ajatusten kulkua. Kirja oli Tyndallin
teos lämmönsäteilystä. Hän muisti arvostelleensa Tyndallia, joka
oli liiankin tyytyväinen kokeidensa näppäryyteen ja jolta puuttui
filosofista katsomusta. Ja yhtäkkiä nousi mieleen iloinen ajatus:
"Kahden vuoden perästä minun karjassani on kaksi hollantilaislehmää
ja Paava itse luultavasti vielä elossa; kahdentoista Berkutin
tyttären jonoon kun pistää loppukaneetiksi nuo kolme, niin kelpaa
katsella!" Hän tarttui taas kirjaansa. "No hyvä, sähkö ja lämpö ovat
siis yhtä ja samaa; mutta saako yhtälössä kysymyksen ratkaisemiseksi
asettaa toisen suureen toisen sijaan? Ei. Entä sitten? Tunteehan
kaikkien luonnonvoimien keskinäisen yhteyden jo vaistomaisesti... On
hauskaa, kun Paavan vasikasta kasvaa punaisenkirjava lehmä, entäs
koko karja, kun siihen pannaan jatkoksi ne kolme!... Siitä tulee
mainio! Menen vaimon ja vieraiden kanssa karjaa vastaan... Vaimo
sanoo: me olemme Kostjan kanssa hoitaneet tuota vasikkaa kuin lasta
ikään. Miten se voi tuottaa teille niin suurta huvia? sanoo vieras.
Kaikki mikä huvittaa miestäni, huvittaa myös minua. Mutta kuka vaimo
on?" Ja hän muisti mitä Moskovassa oli tapahtunut... "Niin, minkä
sille voi?... Ei ole minun syyni. Mutta tästä lähtien kaikki sujuu
toisin. On turhaa puhetta, ettei elämä muka anna mahdollisuuksia,
että menneisyys panee vastaan. Täytyy ponnistella elääkseen paremmin,
paljon paremmin..." Hän kohotti päätään ja vaipui mietteisiinsä.
Vanha Laska, joka ei vielä ollut ehtinyt sulattaa hänen saapumisensa
iloa, vaan oli juoksennellut pihalla hiukan haukahdellakseen, tuli
isäntänsä luo häntä heiluen ja ulkoilman tuoksun mukanaan tuoden,
pisti valittavasti vikisten päänsä hänen kätensä alle ja kerjäsi
hänen hyväilyään.

-- Ei puutu kuin sanat, sanoi Agafja Mihailovna, -- vaikka onkin
vain koira... Ymmärtääpä sekin, että isäntä on tullut kotiin ja on
ikävissään.

-- Miten niin ikävissään?

-- Niin kuin en minä näkisi, herra kulta? Jo on tässä aikakin tuntea
herrasväet! Kun olen lapsesta asti herrasväissä ollut. Ei hätää, hyvä
herra. Kun vain on terveyttä ja omatunto puhdas.

Levin katsoi kiinteästi häneen ihmetellen, miten Agafja Mihailovna
saattoi ymmärtää hänen ajatuksensa.

-- Tuon kai lisää teetä? sanoi Agafja Mihailovna, otti kupin ja meni.
Laska puski yhä päätään Levinin kättä vasten. Kun hän silitteli
sitä hieman, koira käpertyi heti keräksi hänen jalkojensa juureen
ja painoi päänsä esiin pistävän takajalan päälle. Merkiksi siitä,
että nyt oli kaikki hyvin ja onnellisesti, se raotti hiukan suutaan,
maiskautti huuliaan ja saatuaan tahmeat huulensa mukavammin vanhojen
hampaitten ympärille vaipui hiljaiseen, autuaaseen lepoon. Levin
seurasi tarkkaavasti tuota sen viimeistä liikettä.

-- Niin, sitä minäkin! hän sanoi itsekseen, -- niin, sitä minäkin. Ei
hätää... Kaikki on hyvin.



XXVIII


Tanssiaisten jälkeen varhain aamulla Anna Arkadjevna lähetti
miehelleen sähkösanoman, jossa ilmoitti lähtevänsä Moskovasta samana
päivänä.

-- Ei, minun täytyy, on pakko lähteä, selitti hän kälylleen
muuttuneita aikeitaan sellaisella äänensävyllä, kuin hän olisi
vastikään muistanut lukemattoman joukon kiireellisiä asioita; -- ei,
parasta lähteä tänään!

Stepan Arkadjevitsh ei syönyt päivällistä kotona, vaan lupasi tulla
saattamaan sisartaan seitsemän aikaan.

Kitty ei myöskään saapunut, vaan lähetti sanan, että hänen päätään
kivisti. Dolly ja Anna söivät yksin lasten ja englantilaisneidin
kanssa. Mahtoiko johtua siitä, että lasten mieli on epävakaa,
vaiko siitä, että he suuressa herkkyydessään tunsivat Annan tänään
olevan aivan toisenlainen kuin silloin, kun he olivat ihastuneet
häneen, ja ettei tämä enää ajatellut heitä, -- joka tapauksessa he
olivat lakanneet leikkimästä tätinsä kanssa ja rakastamasta häntä,
eikä heitä näyttänyt ollenkaan liikuttavan hänen lähtönsä. Koko
aamupäivän Anna oli tehnyt matkavalmisteluja. Hän oli kirjoitellut
kirjelappuja Moskovan-tuttavilleen, merkinnyt muistiin laskujaan ja
järjestellyt kokoon tavaroitaan. Ylipäätään Dollystä oli näyttänyt,
ettei Anna ollut rauhallisella tuulella, vaan sellaisen huolestuneen
mielialan vallassa, jonka Dolly hyvin tunsi omasta kokemuksestaan
ja joka ei tullut ilman syytä, vaan jonka alla useimmiten piili
tyytymättömyys itseensä. Päivällisen jälkeen Anna lähti vaihtamaan
pukua huoneeseensa, ja Dolly meni hänen jäljessään.

-- Kuinka sinä olet tänään niin kummallinen? Dolly sanoi hänelle.

-- Minä? Olenko sinun mielestäsi? Minä en ole kummallinen, vaan paha.
Minulla on sellaisia tuulia. Tekee koko ajan mieli itkeä. Se on hyvin
tyhmää, mutta meneehän se ohi, Anna sanoi kiireesti ja kumartui
punastuen pienen matkalaukkunsa puoleen pannakseen siihen yömyssynsä
ja batistiset nenäliinansa. Hänen silmänsä loistivat erikoisesti
ja helmeilivät kaiken aikaa kyynelissä. -- Oli niin vaikeaa lähteä
Pietarista, ja nyt ei taas tekisi mieli lähteä täältä.

-- Sinä tulit ja teit hyvän työn, Dolly sanoi tarkkaavasti tähyten
häneen.

Anna katsahti häneen kyynelistä kostein silmin.

-- Älä sano niin, Dolly. Minä en ole tehnyt mitään enkä ole voinut
tehdä. Minä ihmettelen usein, miksi ihmiset ovat päättäneet pilata
minut. Mitä minä olen tehnyt ja mitä voinut tehdä? Sinun sydämessäsi
oli tarpeeksi paljon anteeksi antavaa rakkautta...

-- Ilman sinua olisi käynyt herra ties kuinka! Miten onnellinen sinä
olet, Anna, Dolly sanoi. -- Sinun sielussasi on kaikki selkeää ja
hyvää.

-- Jokaisella on sielussaan omat skeletoninsa, kuten englantilaiset
sanovat.

-- Mikä skeleton sinulla sitten olisi? Sinussa on kaikki kirkasta.

-- On minulla! väitti Anna, ja yhtäkkiä, kyynelten jälkeen, nousi
ovela hymy hänen huulilleen.

-- No, se on ennemminkin lystikäs tuo sinun skeletonisi kuin synkkä,
Dolly sanoi hymyillen.

-- Ei ole, synkkä se on. Tiedätkö, miksi minä lähden tänään enkä
huomenna? Tunnustan sinulle sen asian, joka minua painaa, Anna sanoi
heittäytyen päättävästi nojalleen tuolin selustaa vasten ja katsoen
Dollyä suoraan silmiin.

Ja Dolly huomasi ihmeekseen Annan punastuneen aina korvia ja kaulalla
kiemurtelevia mustia kiharoita myöten.

-- Niin, jatkoi Anna. -- Tiedätkö, miksi Kitty ei tullut tänne
päivälliselle? Siksi, että hän on mustasukkainen minulle. Minä
turmelin... olin syynä siihen, että nämä tanssiaiset tuottivat
hänelle ilon sijasta vain tuskaa. Mutta totta puhuen en minä ole
syypää, tai kenties hiukan, hän sanoi venyttäen ohuella äänellä sanaa
"hiukan".

-- Miten sinä sanoit tuon Stivan tapaan, Dolly sanoi nauraen. Anna
loukkaantui.

-- Oi ei, oi ei! Minä en ole Stiva, hän sanoi synkän näköisenä. --
Siksi juuri puhun sinulle, etten tahdo hetkeäkään epäillä itseäni,
Anna sanoi.

Mutta heti nämä sanat sanoessaan hän tunsi hän ne vääriksi; hän ei
ainoastaan epäillyt itseään, vaan tunsi jopa omituista kuohuntaa
ajatellessaan Vronskia ja tiesi lähtevänsä aikaisemmin kuin oli
aikonut juuri siksi, ettei enää tapaisi häntä.

-- Niin, Stiva kertoi minulle, että sinä tanssit masurkkaa hänen
kanssaan ja että hän...

-- Sinä et voi kuvitella, miten hassusti kaikki sattui. Minun kun
piti olla vain puhemiehenä, ja syntyikin aivan muuta. Kenties minä
vastoin tahtoani...

Hän punastui ja vaikeni.

-- Oo, ne tuntevat sen heti! Dolly sanoi.

-- Mutta minä olisin aivan epätoivoissani, jos siinä olisi ollut
jotain vakavampaa hänen puoleltaan, ehätti Anna, -- ja minä olen
varma siitä, että se kaikki unohtuu ja Kitty lakkaa vihaamasta minua.

-- Muuten en minä, Anna hyvä, totta puhuen juurikaan toivoisi
Kittylle tuota avioliittoa. Parempi olisikin ero, jos hän, Vronski,
kerran saattoi rakastua sinuun yhtenä päivänä.

-- Oh, hyvä Jumala, se oli niin tyhmää! Anna sanoi, ja kirkas
mielihyvän puna kohosi hänen kasvoilleen, kuin hän kuuli miettimänsä
ajatuksen sanoiksi lausuttuna. -- Matkustan nyt pois tehtyäni
vihamiehekseni Kittyn, johon olin niin kiintynyt. Oi, miten suloinen
hän on! Lupaathan sinä korjata asia, Dolly? Eikö niin?

Dolly saattoi tuskin pidättää hymyään. Hän piti paljon Annasta, mutta
hänestä tuntui hyvältä nähdä tälläkin olevan heikkouksia.

-- Vihamieheksesi? Se on mahdotonta.

-- Olisin niin suonut, että te kaikki olisitte pitäneet minusta, niin
kuin minä pidän teistä; ja nyt olen yhä enemmän kiintynyt teihin,
Anna sanoi kyynelsilmin. -- Voi, miten tyhmä minä tänään olen.

Hän pyyhkäisi nenäliinalla kasvojaan ja alkoi pukeutua.

Juuri ennen hänen lähtöään saapui myöhästynyt Stepan Arkadjevitsh
kasvot punaisina ja iloisina ja viinille ja sikarille tuoksahtaen.

Annan tunteellisuus tarttui Dollyynkin, ja syleillessään kälyään
viimeisen kerran tämä kuiskasi:

-- Muista Anna, minä en koskaan unohda, mitä sinä minulle teit. Ja
muista, että minä olen rakastanut ja tulen aina rakastamaan sinua
parhaimpana ystävänäni!

-- Minä en ymmärrä mistä hyvästä, Anna sanoi suudellen häntä ja
koettaen salata kyynelensä.

-- Sinä ymmärsit minua ja ymmärrät nytkin. Jää hyvästi, rakas
ystäväni!



XXIX


"No nyt se on kaikki ohi, luojan kiitos!" oli ensimmäinen Anna
Arkadjevnan mieleen tullut ajatus, kun hän viimeisen kerran oli
hyvästellyt veljeään, joka kolmanteen soittoon saakka oli seissyt
vaununkäytävässä sulkien tien. Hän istuutui sohvalleen, rinnan
Annuskansa kanssa, ja katseli ympärilleen makuuvaunun hämärässä.
"Luojan kiitos, huomenna näen Serjozhan ja Aleksei Aleksandrovitshin
ja elämäni lähtee kulkemaan vanhaa, hyvää, tuttua latuaan."

Samaisen, koko päivän kestäneen huolestuneen mielialan vallassa
hän ryhtyi mielihyvin ja huolella laittamaan itseään matkakuntoon.
Pienillä näppärillä käsillään hän avasi ja sulki punaisen laukun,
otti esiin matkatyynyn, asetti sen polvilleen, kietoi jalkansa
huolellisesti villaliinaan ja asettui rauhassa istumaan. Muuan
sairas rouva paneutui jo nukkumaan. Kaksi muuta vallasnaista alkoi
puhella Annan kanssa, ja eräs lihava vanha rouva kääri jalkojaan
saaliin ja moitiskeli lämmitystä. Anna vastasi muutamin sanoin
naisten kysymyksiin, mutta ei tuntenut halua enempään keskusteluun,
vaan pyysi Annuskaa ottamaan esiin matkalyhdyn, kiinnitti sen
kaiteeseen ja otti käsilaukustaan paperiveitsen ja englantilaisen
romaanin. Aluksi lukeminen ei huvittanut häntä. Ensin häiritsi
touhu ja kävely; sitten kun juna oli päässyt vauhtiin, ei voinut
olla kuulostelematta ääniä; sen jälkeen hänen huomionsa kiinnittyi
lumeen, joka pieksi vasemmanpuoleista ikkunaa ja takertui ruutuun
kiinni, ja pakkastamineissa ohi kulkevaan, toiselta puolen
lumettuneeseen junailijaan sekä keskusteluihin siitä, miten hirveä
tuisku paraikaa oli ulkona. Sitten jatkui yhä yhtä ja samaa: sama
tärinä kolahduksineen, sama lumiryöppy ikkunan takana, samat nopeat
lämmön vaihtelut kuumasta kylmään ja taas äänet, ja Anna alkoi lukea
ja käsittää mitä luki. Annuska jo torkkui punainen matkalaukku
polvillaan, hansikkaat suurissa käsissään, reikä toisen käden
hansikkaassa. Anna Arkadjevna luki ja käsitti lukemansa, mutta
lukeminen tai oikeammin toisten ihmisten elämänkuvien seuraaminen ei
miellyttänyt häntä. Hänessä oli itsessään liian suuri elämänhalu. Jos
hän luki, miten romaanin sankaritar hoiti sairasta, hänen teki heti
mieli kävellä kuulumattomin askelin sairaan kamariin, jos hän luki,
miten parlamentin jäsen piti puhetta tai miten lady Mary ratsasti
metsästyskoiraparven jäljessä ja ärsytti kälyään ja hämmästytti
kaikkia rohkeudellaan, hän halusi itse tehdä samoin. Mutta mitään ei
voinut tehdä, ja sileää paperiveistä pienillä käsillään hypistellen
hän koetti lukea edelleen.

Romaanin sankari oli jo saavuttamaisillaan englantilaisen onnensa,
paronin arvon ja maatilan, ja Anna toivoi jo pääsevänsä hänen
kanssaan maatilalle, kun hän yhtäkkiä tunsi, että romaanin sankaria
varmaankin hävetti, ja häntä itseään hävetti samoin. Mutta mikä
häntä hävetti? "Mikä kumma minua hävettää?" kysyi hän itseltään
loukkaantumisen sekaisen ihmetyksen vallassa. Hän jätti kirjan ja
heittäytyi nojalleen istuimensa pehmeää selustaa vasten, puristaen
lujasti molemmin käsin paperiveistä. Ei ollut mitään häpeän syytä.
Hän kävi läpi kaikki Moskovan-muistonsa. Kaikki olivat hyviä
ja mieluisia. Hän muisti tanssiaiset, muisti Vronskin ja hänen
rakastuneet, nöyrät kasvonsa, muisti koko suhtautumisensa tähän
eikä löytänyt mitään häpeällistä. Ja kuitenkin kasvoi häpeän tunne
juuri sillä kohtaa, aivan kuin jokin sisäinen ääni olisi juuri siinä
kohden, muistelojen saapuessa Vronskiin, kuiskannut: "Lämmittää,
kuumentaa, polttaa." "Entä sitten?" hän sanoi itselleen päättävästi
ja korjasi asentoaan. -- "Mitä se sitten oli? Enhän vähääkään pelkää
kajota siihen! No niin, no? Voisiko minun ja tuon upseerinulikan
välillä nyt tai koskaan olla muuta suhdetta kuin tavallisten
tuttavien?" Hän naurahti halveksivasti ja tarttui jälleen kirjaansa;
mutta nyt hän ei enää ollenkaan käsittänyt mitä luki. Hän veteli
paperiveitsellä ikkunaruutua pitkin ja painoi sitten sen sileän ja
kylmän pinnan poskeaan vasten ja oli vähällä nauraa ääneen ilosta,
joka yhtäkkiä ilman syytä oli vallannut hänet. Hän tunsi, että
hänen hermonsa jännittyivät kuin soittimen kielet yhä kireämmälle
ja kireämmälle joidenkin nappuloiden ympäri kiertyessään. Hän tunsi
silmiensä aukenevan yhä suuremmiksi, sormiensa ja varpaittensa
liikahtelevan hermostuneesti ja henkeään ahdistavan, ja hän huomasi
kaikkien kuvien ja äänien käyvän hämmästyttävän selviksi vaunun
häilähtelevässä hämärässä. Hänet valtasi tuon tuostakin epätietoisuus
siitä, kulkiko vaunu eteenpäin vaiko taaksepäin vai seisoiko se
kokonaan. Annuskako se oli hänen vieressään vai joku vieras? "Mitä
tuolla sohvankaiteella lojuu, turkkiko vai jokin eläin? Ja onko
varma, että minä itse olen tässä, minä eikä kukaan muu?" Häntä
kammotti antautua tuon turtumuksen valtaan. Mutta jokin voima
vietteli häntä siihen, ja hän saattoi mielensä mukaan joko antautua
tai pidättyä. Hän nousi havahtuakseen, heitti pois matkaliinan ja
riisui vaipan kappansa päältä. Hetkeksi hän tointui ja käsitti,
että laiha talonpoika pitkässä nankin-päällystakissa, josta puuttui
nappi, oli lämmittäjä, joka katsoi lämpömittaria, ja että tuuli ja
lumi oli ryöpsähtänyt sisään tämän tullessa ovesta; mutta sen jälkeen
meni taas kaikki sekaisin... Tuo pitkäselkäinen talonpoika ryhtyi
järsimään jotain seinästä: vanha rouva alkoi venytellä jalkojaan
koko vaunun yli ja täytti sen mustalla pilvellä; sitten alkoi
ritistä ja ryskää hirveästi, kuin olisi revitty jotain palasiksi;
sitten punainen tuli häikäisi silmät ja seinä peitti kaiken alleen.
Anna tunsi vajonneensa syvyyteen. Mutta mikään ei ollut hirveää,
päinvastoin, kaikki tuntui hauskalta. Vaatteisiin kääriytyneen,
lumisen miehen ääni huusi jotain hänen korvansa juuressa. Hän nousi
pystyyn ja tointui turtumuksestaan; hän käsitti, että oli tultu
asemalle ja että tuo mies oli junailija. Hän pyysi Annuskaa antamaan
hänelle takaisin vaipan ja liinan, puki ne ylleen ja lähti ovea kohti.

-- Ulosko suvaitsette? -- kysyi Annuska.

-- Niin, tahdon vähän raitista ilmaa. Täällä on niin kuuma.

Ja hän avasi oven. Tuisku ja tuuli ryöpsähtivät häntä vastaan ja
alkoivat riidellä hänen kanssaan ovesta. Sekin tuntui hänestä
hauskalta. Hän sulki oven ja astui ulos. Oli kuin tuuli olisikin vain
odottanut häntä: se vihelsi iloisesti aikoen temmata hänet syliinsä
ja kiidättää pois, mutta hän tarttui kädellään kylmään pystytankoon
ja pidellen toisella liinaansa laskeutui asemasillalle ja meni
vaunun taakse. Vaununportailla kävi kova tuuli, mutta asemasillalla
vaunujen suojassa oli tyynempää. Nautinnolla, täysin rinnoin, hän
hengitti lumista pakkasilmaa ja katseli vaunun viereltä asemasiltaa
ja valaistua asemaa.



XXX


Kauhea lumimyrsky ryöppyili ja vihelteli vaununpyörien välissä
pyyhältäen aseman nurkan takaa. Vaunut, pylväät, ihmiset, kaikki mitä
näkyi, oli toiselta puolen lumen peitossa ja lumeentui yhä enemmän.
Hetkeksi myrsky hiljeni, mutta ryntäsi kohta uudelleen sellaisina
puuskina, että näytti mahdottomalta vastustaa sitä. Siitä huolimatta
juoksenteli muutamia miehiä narahtelevalla asemasillalla iloisesti
puhellen ja suurta ovea yhtenään avaten ja sulkien. Kumartunut
ihmishahmo livahti Annan jalkojen ohi, ja kuului vasaraniskuja rautaa
vasten. "Tee ilmoitus!" kajahti kiukkuinen ääni toiselta puolen
myllertävästä pimeydestä. "Tänne, olkaa hyvä! N:o 28!" huusivat eri
äänet ja lumisia miehiä juoksi pitkin siltaa. Pari hevosmiestä,
hehkuvat savukkeet suussa, kulki hänen ohitseen. Hän hengitti vielä
kerran syvään saadakseen tarpeeksi ilmaa keuhkoihinsa ja veti jo
käden muhvistaan tarttuakseen vaunun porrastankoon ja mennäkseen
sisään, kun sotilastakkinen mies tuli aivan hänen viereensä ja peitti
häneltä lyhdyn häilähtelevän valon. Hän vilkaisi sivulleen ja tunsi
heti Vronskin kasvot.

Tämä kumarsi käsi ohimolla ja kysyi, eikö Anna tarvitsisi mitään,
jotta hän saisi tarjota palvelustaan. Anna ei vastannut, vaan katsoi
mieheen kauan ja kiinteästi, ja vaikkakin Vronski seisoi varjossa,
hän luuli erottavansa tämän kasvojen ja silmien ilmeen. Hän näki
taaskin saman kunnioittavan ihastuksen ilmeen, joka oli niin
voimakkaasti vaikuttanut häneen eilen. Hän oli viime päivinä ja vielä
aivan vastikään useat kerrat vakuuttanut itselleen, että Vronski
oli hänelle vain eräs noita satoja iäti samanlaisia, kaikkialla
tavattavia nuoria miehiä, ja ettei hän ikinä antaisi itsensä edes
ajatella tätä. Mutta nyt, kohtaamisen ensi hetkellä, hänet valtasi
riemukkaan ylpeyden tunne. Hänen ei tarvinnut kysyä, miksi mies oli
täällä. Hän tiesi sen yhtä varmasti kuin jos mies olisi sanonut, että
hän oli täällä ollakseen siellä missä Annakin.

-- Minä en tiennyt teidän olevan matkalla. Mitä varten te
matkustatte? kysyi Anna laskien alas kätensä, jolla oli tarttunut
tankoon. Ja peittelemätön ilo ja eloisuus loisti hänen kasvoistaan.

-- Mitäkö varten matkustan? toisti Vronski katsoen Annaa suoraan
silmiin. -- Te tiedätte, että minä matkustan siksi, että saisin olla
siellä missä tekin, hän sanoi, -- muuta en voi.

Ja samassa tuuli ikään kuin esteensä voittaen ravisti lumen vaunujen
katoilta, rämisytti jotain irtaantunutta rautalevyä, ja edestäpäin
kuului haikeana ja synkkänä veturin sakea, kiljahtava vihellys.
Tuiskun koko kaameus tuntui Annasta nyt vielä entistä ihanammalta.
Vronski oli sanonut sen, mitä hänen sydämensä oli halunnut, mutta
mitä hän järjellään pelkäsi. Hän ei vastannut mitään, mutta Vronski
näki taistelun väreitä hänen kasvoillaan.

-- Antakaa minulle anteeksi, jos pahoitin mielenne sanoillani, hän
sanoi nöyrästi.

Vronski puhui kohteliaasti ja kunnioittavasti, mutta niin lujasti ja
horjumattomasti, ettei Anna pitkään aikaan voinut vastata mitään.

-- Te sanoitte sopimattomasti, ja minä pyydän teitä: jos olette hyvä
ihminen, niin unohtakaa, mitä sanoitte, niin kuin minäkin unohdan,
Anna sanoi viimein.

-- En koskaan unohda ainoatakaan sanaanne, en ainoatakaan liikettänne
enkä voi...

-- Lopettakaa, lopettakaa! Anna huudahti koettaen turhaan saada
ankaraa ilmettä kasvoilleen Vronskin katsellessa häntä ahnaasti.
Tarttuen kädellään kylmään tankoon Anna nousi vaununportaille ja
meni nopeasti vaunun eteiseen. Siihen hän pysähtyi pohtiakseen
mielessään, mitä oli tapahtunut. Hän ei muistanut omia sanojaan
eikä miehen sanoja, mutta hän tunsi, että tuo hetken keskustelu oli
hirvittävästi lähentänyt heitä; ja hän oli siitä sekä pelästyksissään
että iloissaan. Seistyään siinä muutaman sekunnin hän meni vaunuun
ja istuutui paikalleen. Jännittynyt olo, joka alussa oli vaivannut
häntä, uudistui jälleen ja kasvoi niin voimakkaaksi, että hän
pelkäsi joka hetki jotain liian kireää katkeavan sisimmässään.
Hän ei nukkunut koko yönä. Mutta siinä jännityksessä ja niissä
houreissa, jotka täyttivät hänen mielikuvituksensa, ei ollut mitään
vastenmielistä eikä synkkää, vaan päinvastoin jotain ilahduttavaa,
polttavaa ja kiihottavaa. Aamuyöstä Anna vaipui istuallaan
unenhorroksiin, ja kun hän heräsi, oli jo valoisa ja juna läheni
Pietaria. Ajatukset kodista, miehestä ja pojasta sekä tämän ja
huomispäivän huolet saartoivat hänet heti.

Kun juna oli saapunut Pietariin ja Anna astunut ulos vaunusta,
kiinnittyi hänen huomionsa kaikkein ensimmäiseksi hänen oman miehensä
kasvoihin. "Voi hyvä Jumala, kuinka hänen korvansa ovat tulleet
tuollaisiksi?" hän ajatteli katsellen miehensä kylmää ja edustavaa
hahmoa ja varsinkin hänen oudonnäköisiä korviaan, jotka tukivat
pyöreän hatun lierejä. Nähtyään Annan tämä tuli häntä vastaan,
huulet tavanmukaisessa ivansekaisessa hymyssä ja katsoen suoraan
häneen suurilla, väsyneillä silmillään. Jokin epämieluisa tunne
kaihersi Annan sydäntä, kun hän kohtasi miehensä itsepintaisen ja
väsyneen katseen, ikään kuin hän ei olisi odottanut tapaavansa tätä
sellaisena. Erityisesti Annaa kummastutti se omaan itseen kohdistuva
tyytymättömyyden tunne, joka häntä vaivasi heidän kohtaamisensa ensi
hetkenä. Se oli kotoinen, tuttu tunne ja toi mieleen sen teennäisen
mielentilan, jonka vallassa hän tavallisesti oli miehensä seurassa.
Mutta hän ei ollut ennen huomannut tuota tunnetta. Nyt hän tajusi sen
selvästi ja kipeästi.

-- Kuten näet, on sinun hellä miehesi, hellä kuin toisena aviovuonna,
palanut halusta saada taas nähdä sinut, sanoi Karenin ohuella
äänellään sanoja venyttäen ja sillä äänensävyllä, jolla tavallisesti
puhui vaimonsa kanssa, aivan kuin hän olisi tehnyt pilaa jostakin,
joka tosiaankin puhui niin.

-- Onko Serjozha terve? kysyi Anna.

-- Ja tässäkö koko palkka, virkkoi mies, -- minun tunteeni
tulisuudesta? Terve on, terve...



XXXI


Vronski ei koettanutkaan nukkua koko tänä yönä. Hän istui pehmeällä
sohvallaan tähyten suoraan eteensä ja katsahtaen silloin tällöin
tulijoihin ja menijöihin, ja jos hän ennenkin oli kummastuttanut ja
kuohuttanut vieraita ihmisiä järkähtämättömän tyynellä ilmeellään,
näytti hän nyt vielä tavallista ylpeämmältä ja itsetyytyväisemmältä.
Hän katseli ihmisiä aivan kuin elottomia esineitä. Nuori hermostunut
piirioikeuden virkamies, joka istui häntä vastapäätä, alkoi vihata
häntä tuon ilmeen vuoksi. Nuori mies sytytti savukkeensa hänen
edessään, yritti päästä puheisiin hänen kanssaan, vieläpä tönikin
häntä antaakseen tuntea, ettei ollut eloton esine, vaan ihminen
hänkin, mutta Vronski katseli häneen yhä edelleen kuin hän olisi
ollut puuta, niin että nuori mies tunsi kadottavansa itsehillintänsä
ja suorastaan irvisteli kamppailussaan ihmisarvonsa pelastamiseksi.

Vronski ei nähnyt ketään eikä mitään. Hän tunsi olevansa kuningas,
ei sen tähden, että olisi uskonut tehneensä Annaan vaikutuksen, --
hän ei vielä uskonut siihen, -- vaan siksi, että se vaikutelma, joka
hänellä oli Annasta, antoi hänelle onnea ja ylpeyttä.

Hän ei tiennyt, mitä siitä kaikesta tulisi, eikä hän edes ajatellut
sitä. Hän tunsi, että kaikki hänen tähän asti hajallaan olleet
voimansa olivat nyt kokoontuneet yhteen ja suuntautuivat pelottavan
tarmokkaasti samaa onnekasta päämäärää kohti. Ja hän oli siitä
onnellinen. Hän tiesi vain sanoneensa Annalle totuuden: että matkusti
sinne minne tämäkin, että koko hänen elämänsä onni ja sen ainoa
tarkoitus oli nyt siinä, että sai nähdä ja kuulla häntä. Ja kun hän
Bologojen asemalla oli astunut ulos vaunusta mennäkseen juomaan
seltterivettä ja nähnyt Annan, oli hän ensi sanoikseen väkisinkin
lausunut ajatuksensa julki. Hän oli sanomastaan iloinen, sillä
nyt Anna tiesi asian ja ajatteli sitä. Hän ei nukkunut koko yönä.
Palattuaan vaunuunsa hän lakkaamatta palautti mieleensä kaikkia
niitä tilaisuuksia, joissa oli Annan nähnyt, kaikkia tämän sanoja,
ja hänen mielessään liiteli tulevaisuudenkuvia, jotka saivat sydämen
vapisemaan.

Kun hän Pietarissa astui ulos vaunusta, tunsi hän itsensä unettoman
yön jälkeenkin yhtä virkeäksi ja raikkaaksi kuin kylmän kylvyn
jälkeen. Hän pysähtyi vaununsa viereen odottamaan Annan tuloa. "Saan
vielä kerran nähdä hänen kävelynsä ja hänen kasvonsa", mietti hän
itsekseen, tahtomattaankin hymyillen; "kenties hän sanoo jotain,
kääntää päätään, vilkaisee ja hymyileekin". Mutta ennen Annaa
Vronski näki hänen miehensä, jota asemapäällikkö kohteliaasti
saatteli väkijoukon halki. "Jaaha, niin! Hänen miehensä!" Nyt vasta
Vronski käsitti ensimmäisen kerran, että Annan mies oli Annan kanssa
yhteenkuuluva henkilö. Vronski oli kyllä tiennyt, että hänellä oli
mies, mutta ei ollut uskonut tämän olemassaoloon ja tuli asiasta
täysin vakuuttuneeksi vasta nyt, kun näki edessään tuon miehen,
hänen päänsä, hartiansa ja jalkansa mustine housuineen, ja varsinkin
kun hän huomasi, miten tuo mies varmana omistusoikeudestaan tarttui
tyynesti Annan käteen.

Nähdessään Aleksei Aleksandrovitshin pietarilaiseen tyyliin virkeät
kasvot ja ankaran itsetietoisen olemuksen, pyöreä hattu päässä ja
selkä hiukan kumarassa, Vronski alkoi uskoa hänen olemassaoloonsa
ja tunsi samantapaista ilkeää tunnetta kuin janon kiusaama ihminen,
joka päästyään lähteen luo tapaa siellä koiran, lampaan tai sian
joka on juonut ja sekoittanut veden. Vronskia loukkasi erityisesti
Aleksei Aleksandrovitshin kävelytapa, tämä kun käänteli astuessaan
koko lantiotaan ja töppöjalkojaan. Vronski katsoi, että vain hänellä
oli oikeus rakastaa Annaa. Mutta Anna oli yhä sama kuin ennenkin, ja
hänet nähdessään Vronski tunsi nytkin fyysisesti virkistyvänsä ja
innostuvansa, ja sielu tulvahti täyteen onnea. Hän käski toisesta
luokasta kiiruhtaneen lakeijansa ottaa matkatavarat ja ajaa kotiin
ja astui itse Kareninien luo. Hän näki puolisoiden kohtaamisen,
ja rakastuneen tarkkanäköisyydellä hän huomasi Annassa vähäisen
vierastamisen merkkejä tämän puhuessa miehensä kanssa. "Ei, hän ei
rakasta eikä voi rakastaa tuota miestä", päätteli Vronski itsekseen.

Lähestyessään Anna Arkadjevnaa takaapäin hän huomasi ilokseen, että
Anna tunsi hänen tulevan ja halusi vilkaista taakseen, mutta nähtyään
hänen jo olevan siinä kääntyi taas miehensä puoleen.

-- Hyvinkö vietitte yönne? Vronski sanoi kumartaen samalla kertaa
hänelle ja hänen miehelleen ja jättäen Aleksei Aleksandrovitshin
asiaksi ottaa kumarruksesta osansa ja tuntea hänet tai olla
tuntematta, miten tämä itse halusi.

-- Kiitos, sangen hyvin, vastasi Anna Arkadjevna.

Hän kasvonsa näyttivät väsyneiltä eikä niissä nyt ollut tuota hymyyn
ja silmiin pyrkivää eloisuuden väreilyä. Mutta hänen katsahtaessaan
Vronskiin hänen silmissään välähti jotain, ja vaikka välähdys kesti
vain silmänräpäyksen, Vronski oli siitä onnellinen. Anna vilkaisi
mieheensä nähdäkseen, tunsiko tämä Vronskin. Aleksei Aleksandrovitsh
katsoi Vronskiin ikävystyneen näköisenä miettien hajamielisesti, kuka
tuo mies oli. Vronskin tyyneys ja itseluottamus kilpistyivät kuin
viikate kivistä Aleksei Aleksandrovitshin kylmää itseluottavaisuutta
vasten.

-- Kreivi Vronski, Anna sanoi.

-- Jaaha! Me taidamme olla tuttuja, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh
välinpitämättömästi antaen kättä. -- Menit äidin kanssa ja tulet
pojan kanssa, hän sanoi lausuen joka sanan selvästi, kuin hopearuplaa
kilauttaen. -- Tulette varmaan virkalomalta? kysyi hän ja odottamatta
vastausta kääntyi vaimonsa puoleen, taannoinen pilansävy äänessään:
-- No vuodatettiinko Moskovassa viljalti eronkyyneliä?

Hän tahtoi antaa Vronskin tuntea, että halusi jäädä yksin, ja
käännähtäen häneen päin kosketti hattuaan. Mutta Vronski kääntyi Anna
Arkadjevnan puoleen:

-- Toivon saavani kunnian käydä luonanne, hän sanoi. Aleksei
Aleksandrovitsh vilkaisi Vronskiin väsynein silmin.

-- Tehkää hyvin, hän sanoi kylmästi, -- maanantaisin otamme vastaan
vieraita. Päästyään Vronskista eroon hän sanoi vaimolleen: -- Kuinka
hauskaa, että minulla oli juuri puoli tuntia aikaa, joten saatoin
tulla sinua vastaan ja osoittaa sinulle hellyyttäni, jatkoi hän
samaan pilailevaan sävyyn.

-- Sinä korostat jo liikaa hellyyttäsi, jotta minä oikein ymmärtäisin
pitää sitä arvossa, Anna sanoi samaan sävyyn tahtomattaankin
kuulostaen takana kulkevan Vronskin askeleita. "Mutta mitä minä
siitä?" hän ajatteli ja alkoi kysellä mieheltään, kuinka Serjozha oli
viettänyt aikaansa hänen poissa ollessaan.

-- Oo, mainiosti! Mariette sanoo, että hän on ollut hyvin kiltti,
eikä... minun täytyy pahoittaa mieltäsi... eikä ole ikävöinyt
sinua niin kuin miehesi. Mutta kiitos vielä kerran, ystäväni,
että lahjoitit minulle päivän. Meidän rakas samovaarimme tulee
riemastumaan. (Samovaariksi hän sanoi kuuluisaa kreivitär Lidia
Ivanovnaa siitä syystä, että tämä oli aina kuohuksissaan ja
kuumeissaan.) Hän on kysellyt sinua. Ja tiedätkö, jos saan antaa
neuvon, -- menisit jo tänään käymään hänen luonaan. Hänhän ottaa
kaikki asiat sydämelleen. Nyt hänellä on kaikkien omien asioittensa
lisäksi mielessään Oblonskien saattaminen sopuun.

Kreivitär Lidia Ivanovna oli Annan miehen ystävä ja keskeinen hahmo
siinä pietarilaisessa seurapiiriryhmittymässä, jota lähinnä Annakin
miehensä kautta oli.

-- Minähän olen kirjoittanut hänelle.

-- Mutta hän tahtoo saada selvityksen kaikesta. Käy siellä jollet
ole väsynyt, ystäväni. No, Kondrati tuo sinulle vaunut, minä lähden
komiteaan. Minun ei siis tarvitse enää olla yksin päivällispöydässä,
jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh jo vakavampaan sävyyn. -- Sinä et usko
kuinka olen tottunut...

Ja puristaen pitkään vaimonsa kättä hän saattoi vaimon vaunuun,
erikoista hymyään hymyillen.



XXXII


Ensimmäinen ihminen, jonka Anna tapasi kotonaan, oli hänen poikansa.
Tämä oli karannut portaikkoon äitiään vastaan kotiopettajattaren
kiellosta välittämättä ja huusi hurjan riemukkaana: "Äiti, äiti!"
Juostuaan äitinsä luo poika jäi hänen kaulaansa riippumaan.

-- Johan minä sanoin teille, että äiti se on! huusi hän
opettajatarneidille. -- Tiesinhän minä!

Samoin kuin mies, myös poika herätti Annassa aluksi pettymyksen
tapaisen tunteen. Hän oli kuvitellut poikansa kauniimmaksi kuin tämä
oli. Hänen oli palattava todellisuuteen voidakseen nauttia pojastaan
sellaisena kuin tämä oli. Mutta jo sellaisenakin oli poika kovin
viehättävä vaaleine kiharoineen, sinisine silmineen ja kireitten
sukkien verhoamine täyteläisine, siroine säärineen. Anna tunsi
miltei fyysistä nautintoa hänen läheisyydestään ja hyväilyistään
ja rauhoittui henkisesti nähdessään hänen suoran, luottavaisen ja
rakastavan katseensa ja kuullessaan hänen lapsekkaita kysymyksiään.
Anna otti esiin Dollyn lasten lähettämät lahjat ja kertoi pojalleen,
millainen Tanja-niminen tyttö Moskovassa oli ja kuinka Tanja osasi
lukea ja opettaa muita lapsia.

-- Olenko minä sitten häntä huonompi? kysyi Serjozha.

-- Minusta paras koko maailmassa.

-- Sen tiedän, sanoi Serjozha hymyillen.

Anna ei vielä ollut ehtinyt juoda aamukahviaan, kun ilmoitettiin
kreivitär Lidia Ivanovnan tulleen. Kreivitär Lidia Ivanovna oli
pitkä, lihava nainen, jolla oli sairaalloisen keltainen ihonväri ja
kauniit, mustat, mietteliäät silmät. Anna piti hänestä, mutta näki
hänet tänään ikään kuin ensimmäistä kertaa kaikkine puutteinensa.

-- No, ystäväni, saatoitteko perille öljypuun lehvän? kysyi kreivitär
Lidia Ivanovna pian huoneeseen tultuaan.

-- Kaikki päättyi hyvin, mutta koko juttu ei ollutkaan niin
merkittävä kuin me luulimme, vastasi Anna. -- Minun kälyni on yleensä
liian päättäväinen.

Mutta kreivitär Lidia Ivanovnalla, jota kiinnostivat kaikki vieraat
asiat, oli tapana olla kuuntelematta sitä, mikä häntä kiinnosti; hän
keskeytti Annan:

-- Niin paljon on surua ja pahaa maailmassa, ja minä olen niin
näännyksissä tänään.

-- No mitä nyt? kysyi Anna koettaen pidättää hymyään.

-- Minä alan väsyä turhaan peitsentaittoon totuuden puolesta ja
välistä lamaannun kokonaan. Sisaruksien asia (kysymyksessä oli
uskonnollis-isänmaallinen hyväntekeväisyyslaitos) oli jo hyvällä
alulla, mutta sen herrasväen kanssa on mahdoton saada mitään aikaan,
lisäsi kreivitär Lidia Ivanovna ivansekainen alistuneisuus äänessään.
-- He tarttuvat aatteeseen, silpovat sen ja pohdiskelevat sitä sitten
niin typerästi ja alhaisesti. Pari kolme ihmistä, teidän miehenne
niiden joukossa, käsittää asian koko merkityksen, muut vain alentavat
sen arvoa. Eilen sain kirjeen Pravdinilta...

Pravdin oli tunnettu ulkomailla asuva panslavisti, ja kreivitär Lidia
Ivanovna kertoi hänen kirjeensä sisällön.

Sen jälkeen kreivitär kertoi vielä kirkkojen yhdistämispyrkimyksiä
kohdanneista hankaluuksista ja vehkeilyistä ja poistui sitten
kiireissään, sillä hänen oli vielä samana päivänä oltava erään seuran
istunnossa ja slaavilaisessa komiteassa.

"Kaikkihan on niin kuin ennenkin; kuinka minä en ole sitä ennen
huomannut?" mietti Anna itsekseen. "Vai oliko hän erityisen
hermostunut tänään? Se on todellakin hullua; hänen päämääränään on
hyve, hän on olevinaan kristitty, ja kuitenkin hän on aina harmissaan
ja hänellä on aina vihamiehiä, ja kaikki vihamiehiä kristillisyyden
ja hyveen alalta."

Kreivitär Lidia Ivanovnan jälkeen tuli muuan ystävätär,
virastopäällikön rouva, ja kertoi kaikki kaupungin uutiset.
Kolmen aikaan hänkin lähti luvaten tulla päivälliselle. Aleksei
Aleksandrovitsh oli ministeriössä. Jäätyään yksin Anna käytti
päivällistä edeltävän ajan ollen läsnä poikansa aterialla -- poika
söi erikseen -- ja järjestäen tavaransa, lukien kirjoituspöydälle
keräytyneet kirjeet ja kortit ja vastaten niihin.

Hänen matkalla tuntemansa aiheeton häpeän tunne ja kiihtymys olivat
kokonaan hävinneet. Tutuissa oloissa hän tunsi taas olevansa luja ja
nuhteeton.

Hän muisteli ihmetellen eilistä mielentilaansa. "Mitä se oikeastaan
oli? Ei mitään. Vronski sanoi tyhmyyden, josta on helppo tehdä
loppu, ja minä vastasin niin kuin pitikin. Siitä on tarpeetonta
ja mahdotontakin puhua Alekseille. Puhua siitä on samaa kuin
tehdä numero tyhjästä." Hän muisti miten oli kertonut miehelleen
muutamasta tunnustuksen tapaisesta tunteen ilmaisusta, jonka
kohteeksi hän kerran oli Pietarissa joutunut erään miehensä alaisen
nuoren virkamiehen taholta, ja miten Aleksei Aleksandrovitsh oli
vastannut, että seuramaailmassa jokainen nainen saattoi joutua siihen
asemaan, mutta että hän luotti täydellisesti vaimonsa tahdikkuuteen
eikä koskaan alentaisi tätä eikä itseään mustasukkaisuudellaan.
"Ei siis ole mitään syytä puhua? Eikä Luojan kiitos ole mitään
puhuttavaakaan", hän sanoi itselleen.



XXXIII


Aleksei Aleksandrovitsh palasi ministeriöstä neljän aikaan, mutta
-- kuten usein sattui, -- ei ehtinyt käydä vaimonsa luona. Hän
meni suoraan työhuoneeseensa ottaakseen vastaan asiakkaita, joita
oli odottelemassa jo useampia, ja allekirjoittaakseen muutamia
asianhoitajien tuomia papereita. Päivälliselle (Karenineilla oli aina
pari kolme päivällisvierasta) oli saapunut Aleksei Aleksandrovitshin
iäkäs naisserkku, ministeriön osastopäällikkö rouvansa kanssa sekä
eräs nuori mies, jota oli suositeltu Aleksei Aleksandrovitshille
virkailijaksi. Anna oli vierassalissa pitämässä seuraa. Tasan viiden
aikaan, ennen kuin Pietari Suuren pronssikello oli ehtinyt lyödä
viidennen lyöntinsä, astui Aleksei Aleksandrovitsh huoneestaan
valkea solmuke kaulassa ja kahden kunniatähden koristama hännystakki
valmiiksi yllään, sillä hänen oli lähdettävä kaupungille heti
päivällisen jälkeen. Aleksei Aleksandrovitshin elämän joka hetki oli
jollekin tehtävälle varattu, ja hänen aikansa oli tarkasti jaettu.
Ja ehtiäkseen tehdä kaiken, mitä kunkin päivän ohjelmaan kuului,
hän noudatti mitä ankarinta täsmällisyyttä. "Ilman hätäilyä ja
ilman lepoa", oli hänen tunnuslauseensa. Hän astui saliin otsaansa
kuivaillen, kumarsi kaikille ja istuutui kiireesti, vaimolleen
hymyillen.

-- Yksinäisyyteni on siis päättynyt. Sinä et usko miten noloa (hän
korosti sanaa noloa) on syödä päivällistä yksin.

Päivällisen aikana hän tiedusteli vaimoltaan Moskovan kuulumisia
ja kyseli ivansekaisesti hymyillen Stepan Arkadjevitshista. Mutta
enimmäkseen oli keskustelu yleistä ja koski Pietarin virka- ja
yhteiskunta-asioita. Päivällisen jälkeen hän vietti puoli tuntia
vieraittensa kanssa ja puristettuaan taas hymysuin vaimonsa kättä
poistui lähteäkseen virastoon. Anna ei mennyt sinä iltana ruhtinatar
Betty Tverskajan luo, joka kuultuaan hänen saapumisestaan oli
pyytänyt häntä tulemaan illalla, eikä myöskään teatteriin, jossa
hänellä tänään oli aitionsa. Hän jäi kotiin pääasiassa siitä syystä,
että puku, jota hän oli täksi iltaa ajatellut, ei ollut valmis.
Vieraitten mentyä Anna ryhtyi tarkastelemaan vaatevarastoaan, ja
harmistui kovasti. Ennen Moskovaan lähtöä Anna, jolla oli erityinen
taito pukeutua niin, ettei se tullut kovin kalliiksi, oli jättänyt
muotiompelijalle kolme pukuaan korjattavaksi. Puvut oli määrä muuntaa
sellaisiksi, että niitä ei voisi tuntea entisiksi, ja niiden oli
pitänyt valmistua jo kolme päivää sitten. Ja nyt olikin kaksi pukua
kokonaan kesken ja kolmas oli korjattu eri tavalla kuin Anna oli
tahtonut. Muotiompelija saapui selvittämään asiaansa ja vakuutteli
puvun näyttävän tällaisena paremmalta, mutta Anna kiivastui niin,
että hänestä tuntui jälkeenpäin pahalta muistella sitä. Tyyntyäkseen
täydellisesti hän meni lastenkamariin ja vietti koko illan poikansa
kanssa, pani itse hänet nukkumaan, siunasi ja peitteli hänet.
Hän oli hyvillään, ettei ollut mennyt minnekään ja oli viettänyt
iltansa niin mukavasti. Hän tunsi olonsa keveäksi ja rauhalliseksi
ja näki selvästi, että kaikki, mikä hänestä rautatiematkalla oli
tuntunut niin merkittävältä, oli vain noita seuraelämässä usein
sattuvia pikkuseikkoja, joitten vuoksi ei kannattanut ruveta
ujostelemaan muita eikä itseään. Anna istuutui takan ääreen lukemaan
englantilaista romaaniaan ja odottelemaan miestään. Tasan puoli
kymmenen kuului ovikellon soitto, ja Aleksei Aleksandrovitsh astui
sisään.

-- Tulethan sinä viimeinkin! Anna sanoi ojentaen hänelle kätensä.
Mies suuteli vaimonsa kättä ja istuutui hänen viereensä.

-- Ylipäätään näyttää siltä, että matkasi oli onnistunut, hän sanoi.

-- Niin oli, oikein mainio, vastasi Anna ja ryhtyi kertomaan
miehelleen alusta alkaen: matkastaan kreivitär Vronskajan kanssa,
perilletulostaan, asemalla sattuneesta tapauksesta. Sitten hän kertoi
säälintunteestaan ensin veljeään, sitten Dollyä kohtaan.

-- Minun käsittääkseni on mahdotonta puolustaa sellaista miestä,
vaikka hän onkin veljesi, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh ankarasti.

Anna hymyili. Hän ymmärsi, että noin sanoessaan mies tahtoi näyttää,
etteivät mitkään sukulaisuusseikat voineet estää häntä vilpittömästi
lausumasta julki mielipidettään. Anna tunsi tuon piirteen miehessään
ja piti siitä.

-- Olen iloinen, että kaikki päättyi onnellisesti ja että sinä olet
tullut kotiin, jatkoi mies. -- No mitä siellä puhutaan uudesta
ohjesäännöstä, jonka minä ajoin läpi neuvostossa?

Anna ei ollut kuullut mitään koko ohjesäännöstä, ja hänen mieltään
pahoitti, että hän oli voinut niin kevyesti unohtaa sen, mikä oli
niin suuriarvoista hänen miehelleen.

-- Täällä se sitä vastoin on saanut aikaan paljon melua, sanoi mies
itsetyytyväisesti hymyillen.

Anna näki, että Aleksei Aleksandrovitsh tahtoi kertoa jotain,
joka oli hänelle itselleen erityisen mieluista tässä asiassa,
ja kysymyksillään Anna johdatti hänet kertomaan siitä. Sama
itsetyytyväinen hymy suupielissään mies jutteli suosionilmauksista,
joita oli saanut osakseen voimaan tulleen ohjesäännön johdosta.

-- Se ilahdutti minua kovasti. Se on todistuksena siitä, että siinä
asiassa alkaa viimeinkin saada valtaa järkevä ja tiukka kanta.

Juotuaan toisen teelasillisen kerman ja leivän kera Aleksei
Aleksandrovitsh nousi pöydästä ja lähti työhuoneeseensa.

-- Sinä et ole mennyt minnekään? Eikö sinulla ole ollut ikävä? kysyi
mies.

-- Oi ei! Anna vastasi, nousi miehensä tavoin seisomaan ja saattoi
tämän salin läpi työhuoneeseen. -- Mitä sinä nyt luet? hän kysyi.

-- Nyt juuri luen Duc de Lille'in Poesie des enfers'iä, vastasi
Aleksei Aleksandrovitsh. -- Oikein mainio kirja.

Anna hymyili, kuten hymyillään läheisten ihmisten heikkouksille,
ja asettaen kätensä miehensä käsikoukkuun saattoi hänet työhuoneen
ovelle. Hän tunsi tuon miehensä pakoksi käyneen tavan lukea iltaisin.
Hän tiesi, että vaikka virkatehtävät nielivätkin melkein kaiken hänen
aikansa, katsoi hän velvollisuudekseen seurata kaikkea hiemankin
huomattavaa, mitä henkiseltä alalta julkaistiin. Hän tiesi myös, että
oikeastaan hänen miestään kiinnostivat vain valtiolliset, filosofiset
ja jumaluusopilliset kirjat ja että taide oli hänelle täysin vieras
asia, mutta siitä huolimatta tai pikemminkin juuri sen vuoksi Aleksei
Aleksandrovits ei laiminlyönyt mitään, mikä nosti kohua tällä
alalla, vaan piti velvollisuutenaan lukea kaikki. Anna tiesi, että
politiikan, filosofian ja teologian alalla Aleksei Aleksandrovitsh
epäili tai haparoi; mutta taiteen ja runouden kysymyksissä ja
varsinkin musiikissa, jota hän ei ymmärtänyt ollenkaan, hänellä oli
mitä varmimmat mielipiteet. Hän puhui mielellään Shakespearesta,
Rafaelista, Beethovenista sekä uusien suuntien merkityksestä
runoudessa ja musiikissa ja osasi jaotella kaikki sangen selvästi ja
loogisesti.

-- No, hyvästi sitten, Anna sanoi lähtien työhuoneesta, jonne
nojatuolin viereen oli jo toimitettu kynttilä varjostimineen ja
vesikarahvi. -- Minäpä menen kirjoittamaan Moskovaan.

Aleksei Aleksandrovitsh puristi hänen kättään ja suuteli sitä taaskin.

"Hän on kuitenkin hyvä mies: vakava, hyvä ja hyvin huomattava
alallaan", päätteli Anna itsekseen palatessaan kamariinsa, ikään
kuin puolustaen miestä jonkun toisen edessä, joka syytteli häntä
ja väitti, että häntä oli mahdotonta rakastaa. "Mutta miksi hänen
korvansa törröttävät niin omituisesti! Vai olisiko hän leikkauttanut
tukkansa?..."

Tasan kello kaksitoista, kun Anna vielä istui kirjoituspöytänsä
ääressä lopetellen Dollylle menevää kirjettään, kuului pehmeiden
jalkineiden tasaisia askeleita ja Aleksei Aleksandrovitsh tuli hänen
luokseen pestynä ja sileäksi kammattuna, kirja kainalossa.

-- On jo aika, hän sanoi hymyillen erikoista hymyään ja meni
makuuhuoneeseen.

"Ja millä oikeudella Vronski katsoi häntä sillä tavoin?"
ajatteli Anna muistellen, miten Vronski oli katsahtanut Aleksei
Aleksandrovitshin.

Riisuuduttuaan hän meni makuukamariin, mutta hänen kasvoillaan ei
ollut merkkiäkään siitä eloisuudesta, joka hänen Moskovassa ollessaan
oli virtanaan säteillyt hänen silmistään ja hymystään. Päinvastoin:
tuli näytti nyt sammuneen hänestä tai kätkeytyneen jonnekin syvälle.



XXXIV


Lähtiessään Pietarista oli Vronski jättänyt Morskaja-kadulla olevan
suuren asuntonsa ystävänsä ja hyvän toverinsa Petritskin käyttöön.

Petritski oli nuori, ei erityisen ylhäissukuinen, varattomuutensa
lisäksi kauttaaltaan velkaantunut luutnantti, joka oli iltaisin
aina juovuksissa ja sai usein olla päävahdissa monenmoisten
hullunkuristen ja likaisten seikkailujensa takia, mutta josta sekä
toverit että päällystö pitivät. Saapuessaan kahtatoista käydessä
rautatieasemalta asunnolleen Vronski näki pääoven edessä tutut
ajurinrattaat. Soitettuaan ovikelloa ja päästyään eteiseen hän kuuli
miesten äänekästä naurua ja naisäänen ranskankielistä leperrystä sekä
Petritskin huudon: "Jos se on joku lurjuksista, niin ei saa päästää!"
Vronski kielsi ilmoittamasta tuloaan ja meni hiljaa ensimmäiseen
huoneeseen. Paronitar Shilton, Petritskin ystävätär, istui pyöreän
pöydän luona keittämässä kahvia. Hänen violetti atlaspukunsa
ja vaaleiden hiusten kehystämät punatut poskensa hehkuivat,
ja hänen pariisilaisääntämyksensä kaiku täytti koko huoneen.
Petritski päällystakki yllään ja ratsumestari Kamerovski täydessä
virkapuvussaan, nähtävästi vastikään palveluksesta tulleena, istuivat
hänen ympärillään.

-- Bravo! Vronski! huudahti Petritski ja hypähti pystyyn tuoli
kolisten. -- Isäntä itse! Paronitar, hänelle kahvia uudesta
kahvinkeittimestä. No ei arvattu odottaa! Toivottavasti olet
tyytyväinen kabinettisi kaunistukseen, hän sanoi viitaten
paronittareen. -- Olette kai tutut?

-- Tottahan toki! Vronski sanoi iloisesti hymyillen ja puristaen
paronittaren pientä kättä. -- Vanha ystävä!

-- Te tulette matkalta, sanoi paronitar, -- minä menen pois. Oi, minä
menen heti, jos minä häiritsen.

-- Te olette kotonanne kaikkialla, paronitar, Vronski sanoi. --
Terve, Kamerovski, lisäsi hän puristaen kylmästi Kamerovskin kättä.

-- Te sitten ette osaa koskaan sanoa noin kauniisti, sanoi paronitar
Petritskille.

-- Minäkö? Miksen? Päivällisen jälkeen sanon minäkin yhtä kauniisti.

-- Päivällisen jälkeen se ei ole konsti! Minä laitan teille
kahvia, menkää peseytymään, sanoi paronitar istuutuen jälleen ja
huolellisesti kiertäen uuden kahvinkeittimen ruuvia.

-- Pierre, antakaa tänne kahvirasia, kääntyi hän Petritskin puoleen
sanoen häntä Petritski-nimen takia Pierreksi ja salaamatta suhdettaan
häneen. -- Minä panen lisää.

-- Turmelette!

-- En turmele! No, mitenkäs teidän vaimonne? sanoi paronitar äkkiä
katkaisten Vronskin ja tämän toverin keskustelun.

-- Me olemme naittaneet teidät. Toitteko vaimonne mukananne?

-- En, paronitar. Olen syntynyt mustalaiseksi ja kuolen mustalaisena.

-- Sen parempi, sen parempi. Antakaa kätenne.

Ja päästämättä Vronskia luotaan paronitar alkoi kertoa hänelle
uusimpia elämänsuunnitelmiaan ja kysellä hänen neuvoaan.

-- Hän vain ei tahdo antaa minulle eroa! Mitä minun pitää
tehdä? ("Hän" oli paronittaren aviomies.) Minä aion nyt ryhtyä
oikeudenkäyntiin. Miten te minua neuvoisitte? Kamerovski, katsokaa
kahvia! -- menee yli; näettehän, että minulla on asioita! Minä
tahdon oikeudenkäyntiä, sillä tarvitsen omaisuuteni. Ymmärrättekö
moista hullutusta: sen vuoksi että minä muka olen hänelle uskoton,
hän sanoi ylenkatseellisesti, -- hän tahtoo käyttää hyväkseen minun
omaisuuttani.

Vronski kuunteli ilokseen tuon hyvännäköisen naisen iloista
lepertelyä, myönteli ja antoi puolileikillisiä neuvoja, tavoittaen
heti sen vanhan totunnaisen sävyn, jota käytti seurustellessaan
tämäntapaisten naisten kanssa. Hänen pietarilaismaailmassaan
kaikki ihmiset jakautuivat kahteen täysin vastakkaiseen lajiin.
Toiseen, alempaan, kuuluivat arkipäiväiset, tyhmät ja ennen kaikkia
naurettavat ihmiset, jotka uskoivat siihen, että yhden miehen tuli
elää yhden vaimon kanssa, johon oli vihitty, että tytön piti olla
viaton, naisen ujosteleva ja miehen miehekäs, hillitty ja luja, että
piti kasvattaa lapsensa, ansaita leipänsä, maksaa velkansa, ja muihin
samanlaisiin tyhmyyksiin. Se oli vanhanaikaisten ja naurettavien
ihmisten laji. Mutta oli myös olemassa toinen laji, oikeat ihmiset,
johon luokkaan he kaikki kuuluivat ja jossa piti olla tyylikäs,
komea, jalo, rohkea, iloinen, antautua intohimojensa valtaan ja
nauraa kaikelle muulle.

Vronski oli ainoastaan hetkeksi joutunut hämilleen Moskovasta
saamiensa kokonaan toisenlaatuisten vaikutelmien jälkeen; mutta
samassa hän oli jo taas, ikään kuin pistäen jalkansa vanhoihin
tohveleihin, kotiutunut entiseen iloiseen ja hauskaan maailmaansa.

Kahvista ei tullut sen valmiimpaa: se roiskui kaikkien päälle ja
kuohui yli saaden aikaan juuri sen mitä pitikin: naurua ja hälinää;
se valui kalliille matolle ja paronittaren vaatteille.

-- No nyt jääkää hyvästi, muuten ette milloinkaan peseydy ja minun
omalletunnolleni jää kunnollisen ihmisen suurin rikos -- epäpuhtaus.
Te siis neuvotte pistämään puukon kurkulle?

-- Ehdottomasti, ja niin että teidän kätösenne tulee hänen huultensa
lähelle. Hän suutelee kätöstänne ja kaikki päättyy onnellisesti,
vastasi Vronski.

-- Tänä iltana siis ranskalaisessa! ja hän hävisi vaatteet kahisten.
Kamerovski nousi myös, mutta odottamatta hänen lähtöään Vronski antoi
hänelle kättä ja lähti pesuhuoneeseen. Hänen peseytyessään Petritski
kuvasi hänelle muutamin piirtein asioidensa tilan siltä osin kuin se
oli muuttunut Vronskin lähdettyä. Rahaa hänellä ei ollut yhtään. Isä
oli sanonut, ettei anna eikä maksa hänen velkojaan. Räätäli uhkasi
panna hänet tyrmään ja toinen sanoi ehdottomasti tekevänsä samoin.
Rykmentinkomentaja oli ilmoittanut, että jolleivät nuo skandaalit
lopu, oli otettava ero. Paronitar tympäisi jo kuin karvas retikka,
varsinkin sillä, että alati tyrkytteli rahaansa; mutta oli toinen,
hän näyttäisi sen Vronskille, vietävän ihana, ankaraa itämaista
tyyliä, "Rebekka orjattaren malliin, ymmärräthän." Berkoshovin kanssa
hän oli myös eilen riitaantunut ja tämä aikoi lähettää sekundantit,
vaikka ei siitä tietenkään mitään seuraisi. Ylipäätään kaikki oli
loistavalla mallilla ja vietävän hauskaa. Ja antamatta toverinsa
syventyä tilanteensa yksityiskohtiin Petritski ryhtyi kertomaan
hänelle mielenkiintoisia uutisia. Kuunnellessaan Petritskin tuttuja
kertomuksia kolmivuotisen asuntonsa tutun sisustuksen keskellä
Vronski tunsi tyytyväisyyttä palaamisestaan totuttuun ja huolettomaan
pietarilaiselämäänsä.

-- Onko se mahdollista! huudahti hän lakaten valelemasta punaista
tervettä kaulaansa vedellä. -- Onko se mahdollista! huudahti
hän kuullessaan, että Lora oli yhtynyt Milejeviin ja jättänyt
Fertinghofin. -- Ja se mies on yhä yhtä tyhmä ja tyytyväinen? No entä
Buzulukov?

-- Ai niin, Buzulukovista on mainio juttu! huudahti Petritski. --
Hänen intohimonaanhan ovat tanssit, eikä hän laiminlyö ainoitakaan
hovitanssiaisia. Lähtipä mies suuriin tanssiaisiin uudessa
kypärässään. Oletko jo nähnyt uudet kypärät? Hyvin kauniit, entisiä
kevyemmät. Seisoo mies... Ei, kuuntelehan sinä.

-- Minä kuuntelen, vastasi Vronski kuivaillen itseään karhealla
pyyhkeellä.

-- Menee siitä suuriruhtinatar ohitse jonkun lähettilään kanssa,
ja Buzulukovin onnettomuudeksi he puhuvat juuri uusista kypäristä.
Suuriruhtinatarpa tahtoikin näyttää seuralaiselleen uuden kypärän...
Näkevät miehen seisomassa. (Petritski esitti hänet seisomassa
kypärä kädessä.) Suuriruhtinatar pyytää kypärää, tämä ei anna. Mitä
ihmettä? Hänelle isketään silmää, nyökäytetään päätä, rypistellään
kulmia. Anna herran nimessä. Ei anna. Seisoo kuin jähmettynyt.
Voitko kuvitella! Se... mikä se nyt oli... aikoi jo ottaa
häneltä kypärän... ei vaan anna!... Toinen tempaisee sen ja
antaa suuriruhtinattarelle. Kas tällaisia ne ovat ne uudet, sanoo
suuriruhtinatar. Käänsi kypärän toisin päin ja voitko kuvitella,
sieltä putoaa kolisten lattiaan päärynä ja konvehteja, kaksi naulaa
konvehteja! Se oli, veikkonen, sieltä koonnut kypäränsä täyteen!

Vronski remahti helisevään nauruun. Ja vielä pitkän ajan kuluttua, jo
muusta puhuttaessa, remahti hän taas kypärän muistaessaan nauramaan
tervettä nauruaan, niin että vahva, tiivis hammasrivi välkkyi.

Kuultuaan kaikki uutiset Vronski pukeutui lakeijansa auttamana
univormuunsa ja meni ilmoittautumaan. Ilmoittauduttuaan hän aikoi
mennä veljensä ja Betsyn luo ja tehdä muutamia velvollisuusvierailuja
voidakseen aloittaa käyntinsä siinä seurapiirissä, jossa saisi tavata
Anna Kareninaa. Kuten aina Pietarissa ollessaan lähti hän nytkin
kotoa palatakseen sinne vasta myöhään yöllä.



TOINEN OSA



I


Lopputalvella pidettiin Shtsherbatskeilla lääkärien neuvottelu;
tarkoituksena oli arvioida Kittyn terveydentila ja päättää, mihin
oli ryhdyttävä, jotta heikkenevät voimat saataisiin entiselleen. Hän
oli sairas, ja kevään lähetessä oli hänen tilansa yhä huonontunut.
Kotilääkäri oli antanut hänelle kalanmaksaöljyä, sitten rautaa
ja sen jälkeen laapista, mutta kun ei mikään niistä auttanut
ja kun kotilääkäri neuvoi kevään tultua lähtemään ulkomaille,
kutsuttiin sairaan luo toinen, kuuluisa lääkäri. Kuuluisa lääkäri,
keski-ikäinen, komea mies, vaati sairaan tutkimista. Hän näytti
pitävän kiinni vaatimuksistaan erityistä mielihyvää tuntien
osoittaakseen, että neitseen kainous oli vain raakalaisajan
perintöä ja ettei ollut mitään luonnollisempaa kuin että hän,
keski-ikäinen mies, tunnusteli nuorta alastonta tyttöä. Hän piti sitä
luonnollisena, koska oli tehnyt sitä joka päivä eikä mielestään ollut
tuntenut eikä ajatellut mitään pahaa sitä tehdessään, ja sen vuoksi
tytön ujostelu ei hänen mielestään ollut ainoastaan raakalaisuuden
jäänne, vaan suorastaan loukkaus häntä kohtaan.

Täytyi alistua, koska ruhtinattaren talossa ja hänen piirissään
jostain syystä oltiin sitä mieltä, että vain tämä kuuluisa lääkäri
tiesi jotain erikoista ja yksin hän saattoi pelastaa Kittyn, vaikka
kaikki lääkärit olivat käyneet samaa koulua, lukeneet samoja kirjoja
ja tunsivat saman tieteen ja että useat sanoivat tätä kuuluisaa
lääkäriä huonoksi lääkäriksi. Kun tutkimus oli suoritettu ja häpeästä
musertunut ja tyrmistynyt potilas tarkkaan koputeltu, pesi kuuluisa
lääkäri huolellisesti kätensä ja meni saliin puhuakseen ruhtinaan
kanssa. Ruhtinas rypisteli naamaansa ja ryki kuunnellessaan lääkäriä.
Elämää kokeneena, ymmärtäväisenä ja terveenä miehenä hän ei uskonut
lääketieteeseen ja harmitteli sydämessään koko tätä ilveilyä,
semminkin kun hän yksin koko talossa näytti täysin käsittävän Kittyn
sairauden syyn. "On siinä yksi tyhjämaha", hän ajatteli soveltaen
tuota metsämiehen sanastosta muistamaansa sanaa kuuluisaan lääkäriin,
kuunnellessaan hänen lörpöttelyään tyttären taudin merkeistä. Lääkäri
puolestaan kykeni vaivoin olemaan näyttämättä ylenkatsettaan tuota
vanhaa aatelisherraa kohtaan ja tajusi vaivalloisesti hänen ahtaan
näkökantansa. Hän ymmärsi, ettei maksanut vaivaa puhua ukolle ja
että päänä tässä talossa oli perheen äiti. Tämän eteen hän aikoi
levittää helynsä. Samassa ruhtinatar jo tulikin saliin kotilääkärin
seuraamana. Ruhtinas poistui koettaen olla näyttämättä, miten
hullunkurista tämä ilveily hänen mielestään oli. Ruhtinatar oli
aivan masentunut eikä tiennyt mitä tekisi. Hän syytti itseään Kittyn
tilanteesta.

-- No tohtori, ratkaiskaa meidän kohtalomme, sanoi ruhtinatar. --
Sanokaa minulle kaikki. -- "Onko toiveita?" aikoi hän sanoa, mutta
huulet alkoivat vavista eikä hän voinut lausua kysymystään. -- No,
kuinka on, tohtori?

-- Aivan heti, ruhtinatar; neuvottelen ensin hiukan virkaveljeni
kanssa ja sitten saanen kunnian esittää teille mielipiteeni.

-- Jätämmekö teidät kahden?

-- Miten itse hyväksi näette. Ruhtinatar huoahti ja poistui.

Kun lääkärit olivat jääneet kahden, alkoi kotilääkäri arastellen
esittää arvelujaan siitä, että tauti oli tuberkuloosiprosessin alkua,
mutta... jne. Kuuluisa lääkäri kuunteli häntä ja kesken hänen
puhettaan katsoi suurta kultakelloaan.

-- Niin, hän sanoi. -- Mutta...

Kotilääkäri vaikeni kunnioittavasti kesken puhettaan.

-- Kuten tiedätte, tuberkuloosiprosessin alkua me emme voi
määritellä; kavernien ilmaantumiseen saakka ei ole mitään selviä
tunnusmerkkejä. Mutta aavistaa me voimme. Ja oireita sinnepäin on:
huono ruokahalu, hermoston kiihtymys ym. Kysymys kuuluu siis: mitä on
tehtävä ruokahalun ylläpitämiseksi tuberkuloosiprosessia pelattaessa?

-- Mutta tiedättehän, että tällaisessa piilee aina siveellisiä,
henkisiä syitä, rohkeni kotilääkäri huomauttaa suu hymyssä.

-- Jaa, se on itsestään selvä, vastasi kuuluisa lääkäri katsahtaen
taas kelloonsa. -- Anteeksi, onkohan Jauzan silta jo asetettu
paikoilleen vai pitääkö vielä ajaa ympäri? kysyi hän. Jaha! Vai on jo
paikoillaan. No, parissakymmenessä minuutissa kai tämän välin ajaa.
Niin, mehän puhuimme siitä, että kyse on ruokahalun ylläpitämisestä
ja hermojen parantamisesta, sillä ne ovat yhteydessä keskenään.

-- Entä ulkomaanmatka? kysyi kotilääkäri.

-- Minä vihaan ulkomaanmatkoja. Ja suvaitkaa huomata: jos on
aluillaan tuberkuloosiprosessi, mitä me emme voi tietää, niin ei
ulkomaanmatka auta. Täytyy käyttää sellaista keinoa, joka ylläpitäisi
ruokahalua eikä vahingoittaisi sairasta.

Ja kuuluisa lääkäri esitti suunnitelmansa kivennäisvesiparannuksesta,
jonka määräämisestä oli se silminnähtävä etu, ettei se ainakaan
pahentaisi asiaa.

Kotilääkäri kuunteli tarkkaavasti ja kunnioittavasti.

-- Mutta ulkomaanmatkaa puoltaa mielestäni tapojen vaihdos ja
vapautuminen muistoja herättävistä olosuhteista. Ja toiseksi...
äidin tekee mieli, hän sanoi.

-- Vai niin! No, siinä tapauksessa he voivat lähteä, kun eivät
vain ne saksalaiset puoskarit pahentaisi asiaa... Kun ne saisi
tottelemaan... No niin, lähtekööt vain.

Hän katsoi taas kelloaan.

-- Ohoo! Jo on aika, ja meni ovelle.

Kuuluisa lääkäri ilmoitti vanhalle ruhtinattarelle, -- säädyllisyyden
vaisto saneli hänelle sen --, että hänen piti vielä kerran saada
nähdä sairasta.

-- Kuinka! Vieläkö uusi tutkimus! huudahti äiti kauhuissaan.

-- Ei, ei, ruhtinatar, tarvitsen vain muutamia yksityiskohtaisempia
tietoja.

-- Olkaa hyvä.

Ja äiti astui lääkärin edellä vierashuoneeseen Kittyn luo.
Laihtuneena ja hehkuvin kasvoin Kitty seisoi keskellä huonetta,
silmissään kärsityn häpeän synnyttämä omituinen kiilto. Kun lääkäri
tuli sisään, sävähti hän vieläkin punaisemmaksi ja silmiin kihosi
kyyneleitä. Koko hänen tautinsa ja sen hoito tuntui hänestä tyhmältä
ja naurettavalta kujeelta! Hänen parantamisensa näytti hänestä yhtä
hassulta kuin särkyneen maljakon sirpaleinen yhteenliittäminen.
Hänen sydämensä oli särkynyt. Aikoivatko he tosiaan parantaa hänet
pillereillä ja pulvereilla? Mutta oli mahdotonta loukata äitiä,
semminkin kun äiti piti itseään syyllisenä kaikkeen tähän.

-- Saanko pyytää teitä istumaan, ruhtinatar, sanoi kuuluisa lääkäri
Kittylle.

Hän istuutui itse suu hymyssä Kittyn viereen, tarttui valtimoon ja
alkoi tehdä kuivia kysymyksiään. Kitty vastasi hänelle, mutta nousi
samassa kiivastuneena pystyyn.

-- Suokaa anteeksi, tohtori, mutta tämä ei toden totta hyödytä yhtään
mitään. Te kysytte minulta kolme kertaa yhtä ja samaa.

Kuuluisa lääkäri ei loukkaantunut.

-- Sairaalloista hermostuneisuutta, hän sanoi vanhalle
ruhtinattarelle, kun Kitty oli lähtenyt huoneesta. -- Olenkin muuten
jo valmis...

Ja lääkäri määritteli ruhtinattarelle tieteellisen tarkasti, ikään
kuin tunnustaen hänet poikkeuksellisen viisaaksi naiseksi, nuoren
ruhtinattaren tilan ja antoi lopuksi ohjeita noitten tarpeettomien
vesien juonnista. Kysymykseen, olisiko lähdettävä ulkomaille, lääkäri
vastasi syventymällä mietteisiinsä, ikään kuin harkitakseen vaikeaa
pulmaa. Lopullinen ratkaisu kuului seuraavasti: oli lähdettävä, mutta
ei ollut uskottava puoskareihin, vaan kaikessa käännyttävä hänen
puoleensa.

Oli kuin olisi tapahtunut jotain hauskaa lääkärin poistuttua.
Äiti tuli entistä iloisempana takaisin tyttärensä luo, ja Kitty
teeskenteli myös tulleensa iloisemmaksi. Hänen täytyi nyt
teeskennellä niin usein, miltei alinomaa.

-- Eihän minua mikään vaivaa, äiti. Mutta jos te tahdotte lähteä,
niin lähtekäämme, hän sanoi ja alkoi puhella matkavalmisteluista
koettaen vaikuttaa siltä kuin ehdotettu matka innostaisi häntä.



II


Lääkärin jälkeen tuli Dolly. Hän tiesi, että sinä päivänä
pidettäisiin lääkärinneuvottelu, ja huolimatta siitä, että oli vasta
äskettäin noussut lapsivuoteesta -- hän oli lopputalvella saanut
tytön -- ja että hänellä itsellään oli paljon omia suruja ja huolia,
jätti hän rintalapsensa ja sairastuneen tyttönsä kotiin ja tuli
tiedustelemaan Kittyn kohtaloa, jonka oli tänään määrä ratketa.

-- No mitä kuuluu? hän sanoi astuessaan saliin hattu päässä. -- Te
olette kaikki iloisia. Varmaan hyviä uutisia?

Hänelle yritettiin kertoa, mitä lääkäri oli sanonut, mutta vaikkakin
lääkäri oli puhunut sangen sujuvasti ja kauan, näytti olevan aivan
mahdotonta kertoa, mitä hän oli sanonut. Pääasia oli, että oli
päätetty lähteä ulkomaille.

Dolly huoahti tahtomattaan. Hänen siskonsa ja paras ystävänsä aikoi
lähteä pois. Hänen elämässään ei juuri iloja ollut. Sovinnon jälkeen
välit Stepan Arkadjevitshin kanssa olivat käyneet nöyryyttäviksi.
Annan aikaansaama juotos oli osoittautunut heikoksi, ja perhesopu oli
taas rikkoutunut samalta kohtaa. Mitään erikoista ei ollut sattunut,
mutta Stepan Arkadjevitsh ei juuri milloinkaan ollut kotosalla,
rahasta oli myös melkein ainainen puute, ja epäilyt uskottomuudesta
vaivasivat Dollyä alinomaa, vaikka hän taistelikin niitä vastaan
peläten kokemiaan mustasukkaisuuden tuskia. Mustasukkaisuuden
alkuräjähdys, joka kerran oli eletty, ei enää voinut palata, eikä
uskottomuuden havaitseminenkaan olisi enää voinut vaikuttaa häneen
sillä tavoin kuin ensimmäisellä kerralla. Sentapainen huomio olisi
vain riistänyt häneltä hänen perheeseen liittyvät tottumuksensa,
ja hän antoi pettää itseään ja halveksi miestään ja ennen kaikkea
itseään tuon heikkoutensa tähden. Sen lisäksi huolet suuresta
perheestä vaivasivat häntä jatkuvasti: milloin oli hankaluuksia
rintalapsen ruokkimisessa, milloin oli etsittävä uusi lastenhoitaja,
milloin taas, kuten nyt, joku lapsista oli sairaana.

-- Miten sinun joukkosi jaksaa? kysyi äiti.

-- Oh, meillä on surua paljon. Lili on sairas ja minä pelkään, että
hänessä on tulirokko. Lähdin vähän liikkeelle saadakseni kuulla mitä
tohtori sanoi, kun en tiedä, milloin taas pääsenkään, jos Lilissä on
tulirokko, mistä luoja varjelkoon.

Tohtorin lähdettyä vanha ruhtinas tuli työhuoneestaan ja kurotettuaan
poskensa Dollyn suudeltavaksi ja puheltuaan hiukan hänen kanssaan
kääntyi vaimonsa puoleen:

-- Mitä olette päättäneet, lähdettekö? Ja mitä aiotte tehdä minulle?

-- Eiköhän sinun ole parasta jäädä kotiin, Aleksandr, sanoi
ruhtinatar.

-- Kuten tahdotte.

-- Maman, miksi ei isä tulisi mukaan? sanoi Kitty. -- Onhan se
hauskempaa sekä hänelle että meille.

Vanha ruhtinas nousi ja hiveli kädellään Kittyn hiuksia. Kitty
kohotti kasvojaan ja katsoi isäänsä väkinäisesti hymyillen. Hänestä
oli aina tuntunut, että isä ymmärsi häntä parhaiten koko perheessä,
vaikkakin he puhelivat keskenään melko vähän. Perheen nuorimpana
hän oli isänsä lemmikki, ja hänestä tuntui kuin isän häntä kohtaan
tuntema rakkaus olisi tehnyt isän niin tarkkanäköiseksi. Nytkin,
kun Kittyn katse kohtasi isän rehelliset siniset silmät, jotka
niin kiinteästi katsoivat häneen, hänestä tuntui kuin isä olisi
nähnyt hänen lävitseen ja ymmärtänyt hänen vaivansa. Punastuen hän
ojentautui isäänsä kohti odottaen suudelmaa, mutta isä vain taputti
kevyesti häntä hiuksille ja virkkoi:

-- Nuo tyhmät hiuslaitteet! Oikeaan tyttäreensä asti ei pääse
ollenkaan, saa hyväillä vain kuolleitten ämmien hiuksia. No,
Dollyseni, kääntyi hän vanhemman tyttärensä puoleen, -- mitä sinun
valtillesi kuuluu?

-- Eipä mitään, isä, vastasi Dolly ymmärtäen, että oli kysymys hänen
miehestään. -- Hän on aina kaupungilla, minä en näe häntä juuri
koskaan, ei hän voinut olla lisäämättä pilanhymy huulillaan.

-- Eikö hän ole vielä käynyt maalla metsää myymässä?

-- Ei, vaikka on aina matkahankkeissa.

-- Vai niin! virkkoi ruhtinas. -- Onko siis minunkin hankkiuduttava
matkaan? Tottelen, hän sanoi vaimolleen ja istuutui. -- Kuulepas,
Katja, lisäsi hän nuoremmalle tyttärelleen, -- sano sinä itsellesi
herätessäsi jonain kauniina aamuna: minähän olen vallan terve ja
iloinen ja me lähdemme isän kanssa varhain aamupakkasessa kävelemään.
Eikö niin?

Eihän isän sanoissa ollut mitään kummempaa, mutta Kitty hämmentyi
ja kävi ujoksi kuin paljastettu rikoksentekijä. "Niin, hän tietää
ja ymmärtää kaikki ja tahtoo noilla sanoillaan sanoa minulle, että
vaikka hävettääkin, niin on kestettävä oma häpeänsä." Kitty ei
kyennyt kokoamaan voimiaan jotain vastatakseen. Hän aikoi sanoa
jotain, mutta purskahtikin itkemään ja juoksi toiseen huoneeseen.

-- Kaikenlaista leikinlaskua! torui ruhtinatar miestään. -- Aina
sinä... aloitti hän nuhdesaarnansa.

Ruhtinas kuunteli melko kauan ruhtinattaren nuhteita ja oli vaiti,
mutta hänen kasvonsa kävivät yhä synkemmiksi.

-- Hän on niin onneton, lapsiparka, niin onneton, ja sinä et käsitä,
että häneen koskee pieninkin viittaus tämän kaiken syyhyn. Oi, miten
äärettömästi voi erehtyä ihmisistä! sanoi ruhtinatar, ja äänensävyn
muutoksesta Dolly ja ruhtinas ymmärsivät, että hän puhui Vronskista.
-- Minä en käsitä, miten ei ole olemassa lakeja tuollaisia ilkeitä,
kiittämättömiä ihmisiä vastaan.

-- Oi, en viitsi kuunnella, virkkoi ruhtinas synkästi nousten
seisomaan ikään kuin mennäkseen pois, mutta pysähtyi ovelle. -- On
lakeja, äiti kulta, ja kun sinä kerran sait minut puhumaan, niin
sanon sinulle, kuka on syynä tähän kaikkeen: sinä ja sinä, yksin
sinä. Lakeja on aina ollut ja on sellaisia sankareita vastaan! Niin,
jollei tähän asiaan olisi sekoittunut sitä, mitä siinä ei saisi olla,
olisin minä -- niin ukko kuin olenkin -- asettanut sen keikarin
aisoihin. Mutta nyt saatte itse lääkitä ja kuljettaa puoskareita
luoksenne.

Ruhtinaalla näytti olevan vielä paljon sanomista, mutta niin pian
kuin ruhtinatar oli kuullut hänen äänensä sävyn, nöyrtyi hän ja katui
heti, kuten aina, kun tuli puhe vakavista asioista.

-- Alexandre, Alexandre, kuiskasi hän levottomasti liikehtien ja
hyrähti itkuun.

Heti kun hän oli ruvennut itkemään, vaikeni ruhtinaskin. Hän astui
vaimonsa luo.

-- No, älä nyt, älä nyt! Raskastahan se on sinullekin, tiedänhän
minä. Minkäs sille voi! Ei tässä suurta hätää ole. Luojan avulla
kaikki muuttuu kiitos... puhui hän, itsekään tietämättä mitä sanoi,
ja vastasi ruhtinattaren suudelmaan, jonka tunsi kädellään. Ja
ruhtinas poistui huoneesta.

Jo silloin, kun Kitty oli itkien kiiruhtanut huoneesta, oli Dolly
perheenäidin vaistollaan nähnyt, että asiassa tarvittiin naisen apua,
ja valmistautunut sitä antamaan. Hän oli ottanut hatun päästään ja
ikään kuin henkisesti käärien hihansa ollut valmiina toimimaan.
Äidin hyökätessä isän kimppuun hän oli koettanut hillitä äitiä
siinä määrin kuin tyttären kunnioituksentunne sitä salli. Ruhtinaan
mielenpurkauksen aikana hän oli ollut vaiti; hän oli tuntenut häpeää
äitinsä tähden ja hellyyttä isäänsä kohtaan tämän pian palanneen
hyvyyden vuoksi. Mutta kun isä oli lähtenyt huoneesta, hän päätti
tehdä sen, mikä oli eniten tarpeen: mennä Kittyn luo ja viihdyttää
häntä.

-- Olen jo kauan aikonut kysyä teiltä, maman, tiedättekö te, että
Levin aikoi kosia Kittyä, kun hän viimeksi oli täällä? Hän oli
kertonut Stivalle.

-- Entä sitten? Minä en käsitä...

-- Kenties Kitty on antanut rukkaset? Eikö hän ole kertonut teille?

-- Ei, hän ei ole puhunut mitään kummastakaan. Hän on liian ylpeä.
Mutta minä tiedän, että kaikki johtuu siitä...

-- Mutta ajatelkaas, jos hän on antanut rukkaset Levinille. Kitty ei
olisi sitä tehnyt, ellei olisi ollut sitä toista, minä tiedän sen...
Ja tämä pettikin hänet niin kauhealla tavalla.

Ruhtinattarelle kävi liian kamalaksi ajatella, miten syvästi hän oli
syypää onnettomuuteen, ja hän suuttui.

-- Oi, minä en enää käsitä yhtään mitään! Nykyään tahdotaan vain elää
oman pään mukaan, äidille ei puhuta mitään, ja sittenpä...

-- Maman, minä menen Kittyn luo.

-- Mene, mene. Kuka sinua on kieltänyt menemästä? sanoi äiti.



III!


Astuessaan Kittyn sievään kamariin, nuorteaan, ruusunpunaiseen ja
iloiseen, samanlaiseen kuin Kitty itse oli ollut vielä pari kuukautta
sitten, muisti Dolly, kuinka he viime vuonna olivat yhdessä, mieli
täynnä iloa ja rakkautta, järjestäneet kuntoon tämän kamarin. Hänen
sydäntään vihlaisi, kun hän näki Kittyn istumassa matalalla tuolilla
oven vieressä, silmät tuijottaen lattiamaton nurkkaan. Kitty katsahti
sisareensa, mutta hänen kasvojensa kylmä ja hieman kova ilme ei
muuttunut.

-- Minä lähden pian ja eristäydyn kotiin etkä sinäkään saa tulla
luokseni, sanoi Darja Aleksandrovna istuutuen hänen viereensä. --
Tekisi mieleni vähän puhella kanssasi.

-- Mistä? kysyi Kitty nopeasti kohottaen pelästyneenä päätänsä.

-- Surustasi, mistäpä muusta.

-- Ei minulla ole surua.

-- Älä viitsi, Kitty. Luuletko todellakin, etten minä sitä tiedä?
Minä tiedän kaikki. Ja usko minua, se on niin vähäpätöistä... Me
olemme kaikki kulkeneet sen kautta...

Kitty oli vaiti, ja hänen kasvoillaan oli ankara ilme.

-- Hän ei ole sen arvoinen, että sinun kannattaisi kärsiä hänen
tähtensä, jatkoi Darja Aleksandrovna käyden suoraan asiaan käsiksi.

-- Niin, siksi että hän ylenkatsoi minua, Kitty sanoi värisevällä
äänellä. -- Älä puhu siitä! Älä, hyvä Dolly, puhu siitä!

-- Kuka sen on sanonut? Sitä ei ole kukaan sanonut. Minä olen varma
siitä, että hän oli ja on yhä sinuun rakastunut, mutta...

-- Oh, kaikkein kauheimpia ovat minusta nuo surunvalittelut!
kirkaisi Kitty suuttuen. Hän käännähti tuolillaan kasvot punaisina
ja liikutteli nopeasti sormiaan, puristaen vuoroin kummallakin
kädellään vyön solkea, jota piti käsissään. Dolly tunsi ennestään
sisarensa tavan kouristella käsiään kiivastuessaan. Hän tiesi, miten
Kitty saattoi kiivastuessaan menettää itsehillintänsä ja puhua
harkitsemattomasti, ja Dolly tahtoi rauhoittaa häntä. Mutta se oli
myöhäistä.

-- Mitä, mitä sinä tahdot antaa minun tuntea, mitä? sopersi Kitty
nopeasti. -- Senkö, että minä olen ollut rakastunut mieheen, joka ei
välittänyt minusta vähääkään, ja että minä kuolen rakkaudesta häneen?
Ja sen sanoo minulle sisar, joka luulee, että... että... että
ottaa osaa toisen suruun!... Minä en tahdo noita säälittelyjä ja
teeskentelyjä!

-- Kitty, sinä et ole oikeudenmukainen.

-- Miksi sinä kiusaat minua?

-- Minähän päinvastoin... Minä näen että katkeruus... Mutta Kitty ei
kuullut häntä kiivaudessaan.

-- Minulla ei ole mitään syytä murehtia eikä lohdutella itseäni. Minä
olen siksi ylpeä, etten koskaan salli itseni rakastaa miestä, joka ei
rakasta minua.

-- Enhän minä sitä väitäkään... Sano minulle vain yksi asia, virkkoi
Darja Aleksandrovna tarttuen hänen käteensä, -- sano totuus, onko
Levin puhunut sinulle?...

Levinin mainitseminen näytti vievän Kittyltä viimeisenkin
itsehillinnän. Hän hypähti pystyyn, heitti soljen lattiaan ja sanoi,
sanojaan nopein kädenliikkein säestäen:

-- Mitä tekemistä tässä vielä Levinillä on? En käsitä, miksi sinun
pitää kiusata minua. Olen sanonut ja toistan, että olen ylpeä, enkä
koskaan, en koskaan tee niin kuin sinä, että palaat miehen luo, joka
on pettänyt sinut ja rakastunut toiseen naiseen. Minä en sitä käsitä!
Sinä voit tehdä niin, mutta minä en voi!

Sanottuaan nämä sanat hän vilkaisi sisareensa, ja nähdessään Dollyn
istuvan äänetönnä ja pää painuksissa hän ei voinutkaan lähteä
huoneesta, kuten oli aikonut, vaan istuutui oven luo, peitti kasvonsa
liinaan ja painoi päänsä alas.

Äänettömyyttä kesti pari minuuttia. Dolly ajatteli itseään. Tunne
omasta alennustilasta, joka aina oli Dollyn sydämessä, värähti
erityisen kipeästi, kun oma sisar puhui hänen nöyryytyksestään.
Hän ei ollut odottanut sisareltaan sellaista kovuutta ja oli siksi
pahastunut siitä. Mutta äkkiä hän kuuli vaatteiden kahinaa ja
pidätettyä, mutta kiihkeää itkun tyrskettä ja tunsi hentojen käsien
kiertyvän alhaaltapäin kaulansa ympäri. Kitty oli polvillaan hänen
edessään.

-- Dolly rakas, minä olen niin onneton! kuiskasi Kitty
anteeksipyytävästi.

Ja suloiset kyyneleiset kasvot kätkeytyivät Darja Aleksandrovnan
hameen helmaan.

Oli kuin kyyneleet olisivat olleet välttämätön voide, jota vailla
sisaruksia toisiinsa yhdistävä koneisto ei voinut kunnollisesti
toimia. Itkettyään siskokset puhelivat muusta kuin siitä, mitä
heillä oli mielessään, mutta he ymmärsivät toisiaan silti. Kitty
käsitti, että hänen vihastuksissaan sinkauttamansa sanat miehen
uskottomuudesta ja alennuksesta olivat kipeästi satuttaneet
siskorukkaa sydämen pohjaan, mutta tämä oli antanut sen anteeksi.
Dolly puolestaan pääsi selville kaikesta, mitä oli tahtonut tietää.
Hän tiesi nyt aavistaneensa oikein, että Kittyn parantumattomaan
suruun oli syynä se, että Levin oli pyytänyt häntä vaimokseen ja hän
oli kieltäytynyt ja että Vronski oli pettänyt hänet ja että hän oli
valmis rakastamaan Leviniä ja vihaamaan Vronskia. Kitty ei puhunut
sanaakaan siitä; hän puhui vain mielentilastaan.

-- Ei minulla ole mitään surua, hän sanoi tyyntyneenä, -- mutta
voitko ymmärtää, että kaikki on minusta muuttunut inhottavaksi,
vastenmieliseksi ja raa'aksi, ennen kaikkea minä itse. Sinä et voi
käsittää, miten inhottavia ajatuksia minulla on kaikesta.

-- Mitä inhottavia ajatuksia sinulla voisi olla? kysyi Dolly
hymyillen.

-- Kaikkein raaimpia ja inhottavimpia; en osaa itsekään sitä
selittää. Se ei ole ikävää eikä kyllästystä, vaan paljon pahempaa.
Ikään kuin kaikki hyvä, mitä minussa on ollut, olisi kadonnut ja
jäljelle jäänyt vain kaikki inhottava. Kuinka minä sen selittäisin?
jatkoi hän nähdessään siskonsa kasvoista, että Dolly oli ymmällä.
-- Kun isä alkoi äsken puhua minulle, minusta tuntui heti, että hän
vain ajattelee, että minun pitäisi päästä naimisiin. Äiti vie minua
tanssiaisiin ja minusta tuntuu, että hän tekee sen sitä varten, että
pikemmin saisi minut miehelään ja pääsisi minusta. Minä tiedän,
ettei niin ole laita, mutta en voi karkottaa noita ajatuksiani. Niin
sanottuja sulhasmiehiä en siedä nähdäkään. Minusta tuntuu kuin he
ottaisivat mittaa minusta. Ennen aikaan oli minulle suoranainen ilo
mennä jonnekin tanssiaispuvussa, minä ihailin itseäni; nyt minua
hävettää ja nolostuttaa. Ja kaikki on samanlaista. Tohtori... No...

Kitty joutui hämilleen. Hän oli aikonut vielä sanoa, että siitä
asti, kun tämä muutos hänessä tapahtui, on Stepan Arkadjevitsh ollut
hänestä sietämättömän vastenmielinen ja ettei hän voi nähdä tätä mitä
raaimpien ja säädyttömimpien mielikuvien nousematta hänen mieleensä.

-- Niin, kaikki kuvastuu minulle mitä raaimmassa ja inhottavimmassa
valossa, jatkoi hän. -- Se se on minun tautini. Kenties se menee
ohi...

-- Älä sinä ajattele...

-- En osaa olla ajattelematta. Vain lasten seurassa tunnen voivani
hyvin, niin kuin aina sinun luonasi.

-- Vahinko, ettet saa käydä meillä.

-- Ei, minä tulen. Minussahan on ollut tulirokko, ja kyllä maman
suostuu, kun pyydän.

Kitty piti oman päänsä ja muutti sisarensa luo ja hoiti lapsia koko
tulirokon ajan, sillä se oli todellakin tullut taloon. Sisarukset
saivat hoidettua kaikki kuusi lasta kuntoon, mutta Kittyn terveys
ei parantunut, ja suuren paaston aikana Shtsherbatskit lähtivät
ulkomaille.



IV


Pietarin korkein seurapiiri on oikeastaan yhtenäinen, kaikki ovat
tuttuja keskenään, käyvätpä toistensa luonakin. Mutta tuossa
suuressa piirissä on omat osastonsa. Anna Arkadjevna Kareninalla
oli ystäviä ja läheisiä suhteita kolmessa eri piirissä. Yksi
niistä, hänen miehensä piiri, oli virallinen virkamiespiiri,
johon kuuluivat Aleksei Aleksandrovitshin virkatoverit ja hänen
alaisensa, yhteiskunnallisten suhteiden mitä monimutkaisimmalla ja
oikukkaimmalla tavalla keskenään yhdistämät ja erottamat ihmiset.
Annan oli nyt enää vaikea muistaa, millaista melkein jumaloivaa
kunnioitusta hän oli alkuaikoina tuntenut noita ihmisiä kohtaan. Nyt
hän tunsi heidät kaikki yhtä hyvin kuin pikkukaupungin herrasväet
tuntevat toisensa, tiesi kunkin tavat ja heikkoudet ja sen, mistä
kenenkin kenkä puristi. Hän tiesi, miten he suhtautuivat toisiinsa ja
valtakeskukseen, tiesi kuka minkin varassa seisoi ja ketkä missäkin
asiassa olivat yhtä ja ketkä eri mieltä. Mutta tämä miesväelle
kuuluvien hallinnollisten harrastusten piiri ei ollut koskaan,
kreivitär Lidia Ivanovnan tuputuksesta huolimatta, voinut syvemmin
kiinnostaa Annaa, ja hän karttoi sitä.

Toinen Annalle läheinen piiri oli se, jonka kautta Aleksei
Aleksandrovitsh oli päässyt korkeaan virka-asemaansa. Sen piirin
keskuksena oli Lidia Ivanovna. Se oli vanhojen ja rumien,
hyveellisten ja jumalisten naisten sekä viisaitten, oppineitten ja
kunnianhimoisten miesten piiri. Eräs tämän piirin viisaista sanoi
sitä "Pietarin seuraelämän omaksitunnoksi". Aleksei Aleksandrovitsh
piti tätä piiriä hyvin suuressa arvossa, ja Anna, joka viihtyi
kaikkien seurassa, löysi Pietarin-elämänsä ensi aikoina ystäviä
tästäkin piiristä. Mutta nyt, hänen Moskovan-matkansa jälkeen, oli
tämä piiri käynyt hänelle sietämättömäksi. Hänestä oli alkanut tuntua
että hän itse ja kaikki muut teeskentelivät, ja hänen tuli niin
ikävä ja paha olla tuossa seurassa, että hän oli mikäli mahdollista
käymättä Lidia Ivanovnan luona.

Kolmas ja viimeinen piiri, jossa Annalla oli ystäviä, oli varsinainen
seuramaailma, -- tanssiaisten, päivällisten ja loistavien pukujen
maailma, joka toisella kädellään piteli kiinni hovista estyäkseen
vajoamasta puolimaailmaan, jota tämän seurapiirin jäsenet luulivat
halveksivansa, mutta jonka kanssa heillä ei ollut ainoastaan
samalta näyttävä, vaan suorastaan yhtäläinen maku. Hänen yhteyttään
tämän piirin kanssa piti yllä hänen ystävyytensä ruhtinatar Betsy
Tverskajaan, joka oli hänen serkkunsa vaimo. Ruhtinattarella oli
satakaksikymmentätuhatta ruplaa tuloja ja hän oli heti Annan
ilmaannuttua seuramaailmaan erityisesti mieltynyt häneen, hemmotellut
häntä ja vetänyt hänet seurapiiriinsä tehden pilaa kreivitär Lidia
Ivanovnan piiristä.

-- Kun tulen vanhaksi ja rumaksi, tulen kai samanlaiseksi kuin
hänkin, -- sanoi Betsy, -- mutta teidän, nuoren, viehättävän naisen,
on liian varhaista mennä siihen vaivaistaloon.

Anna oli ensi aikoina koettanut karttaa ruhtinatar Tverskajan
seurapiiriä, ja muutenkin oli edellinen seurapiiri ennen ollut
hänelle mieluisampi. Mutta Moskovan-matkan jälkeen suhde kääntyi
päinvastaiseksi. Hän kartteli siveellisiä ystäviään ja otti osaa
seuramaailman seuraelämään. Siellä hän sai nähdä Vronskia ja tunsi
aina kuohuttavaa iloa tavatessaan hänet. Erityisen usein hän tapasi
Vronskin Betsyn luona, joka oli omaa sukua Vronskaja ja Vronskin
serkku. Vronski kävi kaikkialla, missä vain saattoi tavata Annaa, ja
puhui hänelle rakkaudestaan aina kun sai siihen tilaisuuden. Anna ei
antanut hänelle mitään aihetta sellaiseen, mutta joka kerran, kun hän
tapasi Vronskin, hänen sielussaan virisi sama eloisuuden tunne, joka
oli vallannut hänet silloin rautatievaunussa, kun hän ensimmäisen
kerran näki tuon miehen. Hän tunsi itse, aina kun näki Vronskin, ilon
välähtelevän silmissään ja hymynväreitten kareilevan huulillaan, eikä
hän voinut sammuttaa noita ilonmerkkejä.

Ensi alkuun Anna oli lujasti uskonut paheksuvansa Vronskia siksi,
että tämä oli uskaltanut seurata hänen jäljessään. Mutta vähän
aikaa Moskovan-matkan jälkeen, kun Vronski ei tullutkaan erääseen
illanviettoon, jonne hänen piti tulla, ymmärsi Anna tuntemastaan
surusta, että tuo takaa-ajo ei ainoastaan ollut hänestä mieluisaa,
vaan että siihen sisältyi koko hänen elämänsä viehätys.

       *       *       *       *       *

Kuuluisa laulajatar esiintyi toisen kerran, ja koko seuramaailma oli
teatterissa. Nähtyään nojatuolistaan serkkunsa ensimmäisellä parvella
lähti Vronski väliaikaa odottamatta hänen aitioonsa.

-- Miksi ette tullut päivälliselle? kysyi ruhtinatar Betsy häneltä.
-- Rakastuneitten kaukonäköisyys on muuten aivan ihmeellinen, lisäsi
hän hymyillen, niin että Vronski yksin saattoi sen kuulla: -- Hän ei
tullutkaan. Mutta tulkaa oopperan jälkeen.

Vronski katsahti häneen kysyvästi. Betsy kumarsi. Vronski kiitti
häntä hymyillen ja istuutui hänen viereensä.

-- Miten hyvin minä muistan teidän entisen ivailunne! jatkoi
ruhtinatar Betsy, josta oli erityisen hauskaa seurata tämän intohimon
edistymistä. -- Siinä se nyt on! Te olette pauloissa, poikaseni.

-- Minä en muuta tahdokaan kuin olla pauloissa, vastasi Vronski,
tavanomainen tyyni ja hyväntahtoinen hymynsä huulillaan. -- Jos minä
jotain valitan, niin ainoastaan sitä, etten ole tarpeeksi pauloissa,
totta puhuakseni. Toivoni alkaa kadota.

-- Mitä toivoa teillä sitten saattaisi olla? sanoi Betsy loukkaantuen
ystävänsä puolesta -- entendons nous... -- Mutta hänen silmissään
välähteli säkeniä, jotka ilmaisivat, että hän ymmärsi aivan yhtä
hyvin kuin Vronskikin, mitä toivoa viimeksi mainitulla saattoi olla.

-- Ei mitään, Vronski sanoi naurussa suin, niin että tiheä hammasrivi
näkyi. -- Anteeksi, lisäsi hän ottaen kiikarin ruhtinattaren kädestä
ja ryhtyen tarkastelemaan vastapäätä olevaa aitioriviä tämän paljaan
olkapään yli. -- Minä pelkään käyväni naurettavaksi.

Hän tiesi varsin hyvin, että Betsyn ja muitten seuramaailman ihmisten
silmissä hän ei ollut vaarassa joutua naurunalaiseksi. Hän tiesi
varsin hyvin, että näiden ihmisten silmissä onneton rakkaus nuoreen
tyttöön ja yleensä vapaaseen naiseen saattoi näyttää naurettavalta;
mutta kiintyminen naimisissa olevaan naiseen ja kaikkensa alttiiksi
paneminen tämän viettelemiseksi aviorikokseen, -- siinä oli jotain
kaunista ja suurta, mikä ei koskaan voinut olla naurettavaa. Ja
siksi Vronski, ylpeän ja iloisen hymyn väreet viiksiensä alla, laski
kiikarin alas ja katsahti serkkuunsa.

-- Miksi ette tullut päivälliselle? sanoi Betsy katsoen häntä
ihaillen.

-- Minun täytyy selittää se teille. Minulla oli eräs tehtävä, ja
arvatkaapas mikä? Lyön vetoa, ettette arvaa. Minä olen rakentanut
sovintoa aviomiehen ja hänen vaimonsa loukkaajan välillä. Niin, toden
totta!

-- No syntyikö sovinto?

-- Melkeinpä.

-- Teidän pitää sitten kertoa se minulle, sanoi Betsy nousten. --
Tulkaa ensi väliajalla.

-- En voi. Lähden ranskalaiseen teatteriin.

-- Nielssonin vuoksiko? kysyi Betsy kauhistuen, hän kun ei millään
huomannut Nielssonissa mitään tavallista kuorolaulajatarta kummempaa.

-- Mikäs auttaa? Lupasin mennä sinne tämän saman rauhantekoni takia.

-- Autuaat ovat rauhantekijät, sillä he saavat pelastuksen, sanoi
Betsy muistellen jotain joskus kuulemaansa lausetta. -- No istukaahan
ja kertokaa, mitä se oli.

Ja hän istuutui jälleen.



V


-- Se on hiukan karkeata, mutta niin kilttiä, että tekee kauheasti
mieleni kertoa se, Vronski sanoi katsoen Betsyyn nauravin silmin. --
Minä en sano nimiä.

-- Minä arvaan ne kyllä, sen parempi.

-- Kuulkaahan, kaksi iloista nuorta miestä ajaa...

-- Tietystikin teidän rykmenttinne upseereja?

-- Minä en sano keitä, yksinkertaisesti vain kaksi aamiaisen syönyttä
nuorta herraa.

-- Kääntäkää: ryypännyttä.

-- Miksei. Ajavat toverinsa luo päivälliselle mitä iloisimman
mielentilan vallassa. Ja näkevät ajurilla ohi ajavan nuoren naisen,
joka vilkaisee heihin ja -- ainakin he luulevat niin näkevänsä --
nyökäyttää heille ja nauraa. He tietystikin hänen jäljessään. Ajavat
täyttä laukkaa. Heidän hämmästyksekseen kaunotar pysähtyy saman
talon pääoven eteen, jonne he olivat matkalla. Kaunotar juoksee ylös
ylimpään kerrokseen. He näkevät vain lyhyen harson alta punoittavat
huulet ja ihanat pienet jalat.

-- Te kerrotte niin innostuneesti, että minusta tuntuu kuin olisitte
itse toinen niistä kahdesta.

-- Samantekevää, keitä he olivat. No niin, nuoret miehet menevät
toverinsa luo, hän tarjoaa jäähyväispäivälliset. Siellä he tosiaan
maistelevat kenties liikaa, kuten aina jäähyväispäivällisillä. Ja
päivällispöydässä he kysyvät, kuka asuu talon yläkerrassa. Kukaan
ei tiedä, mutta isännän lakeija, jolta kysytään, asuuko yläkerrassa
neitosia, sanoo niitä olevan siellä paljonkin. Päivällisen jälkeen
nuoret miehet menevät isännän kamariin ja kirjoittavat kirjeen
tuntemattomalle. Kirjoittavat intohimoisen tunnustuskirjeen ja vievät
sen itse yläkertaan antaakseen lisää selityksiä, jos kirjeessä olisi
jotain hämärää.

-- Mitä inhottavia asioita te puhutte minulle! No, entä sitten?

-- Soittavat ovikelloa. Tulee palvelijatar, he antavat kirjeen ja
vakuuttavat olevansa niin rakastuneita, että kuolevat oitis siihen
ovelle. Ymmälle joutunut tyttö ei tiedä mitä sanoa. Yhtäkkiä siihen
ilmaantuu herrasmies makkaramaisine poskipartoineen, punaisena
kuin rapu, ja ilmoittaa, ettei siellä asu muita kuin hän ja hänen
vaimonsa, ja ajaa heidät molemmat tiehensä.

-- Mistä te tiedätte, että hänellä oli sellainen poskiparta kuin
sanoitte?

-- No, kuulkaahan. Tänään minä kävin sovittamassa heitä.

-- No kuinkas kävi?

-- Nyt se hauskin tuleekin. Ajatelkaas, että siellä asuikin
nimineuvos ja neuvoksetar, onnellinen pariskunta. Nimineuvos tekee
valituksen ja minusta tulee sovittaja. Ja millainen!... Uskokaa
pois, ettei Talleyrand ollut mitään minuun verrattuna.

-- Mikä siinä sitten on niin vaikeata?

-- No niin, kuulkaahan edelleen... Me pyysimme anteeksi niin kuin
tulikin: "Olemme epätoivoissamme ja pyydämme antamaan anteeksi
tuon onnettoman erehdyksen"... Makkarapartainen nimineuvos alkaa
sulaa, mutta tahtoo ilmaista tunteensa hänkin, ja ryhtyessään niitä
selittämään hän alkaa kiivastua ja puhua karkeuksia, ja minun on
taas pantava liikkeelle valtioviisauteni. "Minä myönnän, että
heidän käytöksenä oli sopimatonta, mutta pyydän teitä ottamaan
huomioon erehdyksen ja nuoruuden; olivathan nuoret miehet sitä
paitsi vastikään syöneet aamiaisensa. Ymmärrättehän toki. He katuvat
sydämensä pohjasta, pyytävät antamaan anteeksi tuon pahan teon."
Nimineuvos lauhtuu taas. "Minä myönnän, kreivi, ja olen valmis
antamaan anteeksi mutta ymmärrättehän, että kun minun vaimoni,
minun vaimoni, kunniallinen nainen joutuu sillä tavoin takaa-ajon,
raakuuksien ja hävyttömyyksien alaiseksi joittenkin nulikoitten,
rois..." Ja käsitättekö, se nulikka on siinä vieressä ja minun on
saatettava heidät sopuun. Taaskin panen valtioviisauteni liikkeelle
ja taaskin, juuri kun asia on päättymäisillään, nimineuvos tulistuu,
punehtuu, makkarat kohoavat ja minä päästän jälleen valtioviisauteni
valloilleen.

-- Ah, tämä minun pitää kertoa teille! kääntyi Betsy nauraen
aitioon tulleen vallasnaisen puoleen. -- Kuinka hän nauratti minua
jutuillaan... No, bonne chance, lisäsi hän ojentaen Vronskille
sormensa ja vetäisi hartioitaan nytkäyttämällä puvun kohoutunutta
yläosaa alaspäin ollakseen asiaankuuluvaan tyyliin täysin
paljashartiainen astuessaan esiin kaasuvaloon näyttämöpartaan luo
kaikkien nähtäväksi.

Vronski lähti ranskalaiseen teatteriin. Siellä hänen oli
todella määrä tavata rykmenttinsä komentaja, joka ei jättänyt
katsomatta ranskalaisen teatterin ainuttakaan esitystä, ja puhua
tälle rauhanhieronnastaan, joka jo kolmatta päivää oli ollut
rykmentinkomentajan tiedossa ja huvitti tätä. Osallisia tähän juttuun
olivat Petritski, josta hän niin paljon piti, ja toinen äskettäin
rykmenttiin tullut kunnon poika ja oiva toveri, nuori ruhtinas
Kedrov. Ja kyseessä olivat ennen kaikkea rykmentin omat edut.

Molemmat syylliset olivat Vronskin eskadroonasta. Virkamies,
nimineuvos Venden oli käynyt rykmentinkomentajan luona tekemässä
valituksen tämän upseereita vastaan siitä, että nämä olivat
loukanneet hänen vaimoaan. Vendenin kertoman mukaan hänen nuori
vaimonsa -- hän oli ollut puoli vuotta naimisissa --, oli ollut
kirkossa äitinsä kanssa ja tullut äkkiä pahoinvointiseksi, mikä
johtui määrätystä tilasta, eikä ollut voinut seistä loppuun asti vaan
lähtenyt kotiin ensimmäisellä eteen osuneella pika-ajurilla. Matkalla
upseerit olivat alkaneet ajaa hänen jällestään, hän oli pelästynyt ja
vielä entistä sairaampana juossut portaita ylös kotiinsa. Itse Venden
oli virastosta tultuaan kuullut ovikellon soiton ja joitakin ääniä
ja mentyään katsomaan nähnyt juopuneita upseereja kirje kädessä ja
ajanut nämä ulos. Hän pyysi ankaraa rangaistusta.

-- Ei, sanokaa mitä hyvänsä, oli rykmentinkomentaja sanonut
Vronskille kutsuttuaan hänet luokseen, -- Petritski käy
mahdottomaksi. Ei mene viikkoakaan ilman skandaalia. Tuo virkamies ei
jätä asiaa tähän, hän vetoaa ylemmäksi.

Vronski näki jutun koko sopimattomuuden kuten senkin, ettei
kaksintaistelu voinut tulla kysymykseen, ja ymmärsi, että oli parasta
koettaa kaikin keinoin saada nimineuvos lauhtumaan ja siten painaa
asia villaisella. Rykmentinkomentaja oli kutsunut Vronskin luokseen
juuri siksi, että tiesi hänet jaloluontoiseksi ja viisaaksi mieheksi,
jolle rykmentin kunnia oli kallis. He olivat yhdessä neuvotelleet ja
päättäneet, että Petritskin ja Kedrovin oli Vronskin kanssa mentävä
nimineuvoksen luo pyytämään anteeksi. Rykmentinkomentaja ja Vronski
ymmärsivät kumpikin, että Vronskin nimi ja sivusadjutantin solmu
tulisivat paljon vaikuttamaan nimineuvoksen leppymiseen. Ja aivan
oikein, nuo kaksi keinoa osoittautuivat jossain määrin tehokkaiksi.
Mutta sovinnonteon tulos oli Vronskin kertoman mukaan silti
kyseenalainen.

Tultuaan ranskalaiseen teatteriin Vronski meni rykmentinkomentajan
kanssa lämpiöön ja kertoi hänelle menestyksestään tai tappiostaan.
Harkittuaan tilannetta rykmentinkomentaja päätti jättää jutun
seuraamuksitta, mutta ryhtyi sitten hyvin vuoksi kyselemään
Vronskilta kohtauksen yksityiskohtia ja hohotti pitkään hillittömästi
kuunnellessaan Vronskin kertomusta siitä, miten tyyntynyt nimineuvos
äkkiä taas leimahti uudelleen asian yksityiskohdat muistaessaan ja
miten Vronski luovi sovinnon viimeisen sananpuolikkaan ympärillä ja
häipyi vähin äänin, Petritskiä edellään työntäen.

-- Ilkeä juttu, mutta vietävän lystikäs. Eihän Kedrov voi tapellakaan
hänen kanssaan... Niin kauheastiko kiivastui? puheli hän nauraen. --
Mutta Clair on tänään verraton! Kerrassaan ihme! hän sanoi uudesta
ranskalaisesta näyttelijättärestä. -- Katsoipa kuinka usein hyvänsä,
hän on joka päivä kuin uusi. Ainoastaan ranskalaiset kykenevät
sellaiseen.



VI


Betsy lähti teatterista ennen viimeisen näytöksen loppua. Tuskin
hän oli ehtinyt mennä pukeutumishuoneeseensa, puuteroida kalpeat
pitkulaiset kasvonsa, pyyhkiä ylimääräisen puuterin pois, kohentaa
kampaustaan ja käskeä tuomaan teetä suureen vierassaliin, kun
vaunuja jo alkoi saapua hänen suuren talonsa edustalle Isolle
Morskaja-kadulle. Vieraat astuivat leveään porraskäytävään, ja lihava
ovilakeija, joka aamupäivisin luki ohikulkijoiden iloksi sanomalehtiä
lasioven takana, avasi nyt ääneti tuon suuren oven ja päästi tulijat
ohitseen.

Melkein samaan aikaan tulivat sekä emäntä hiukset kohennettuina
ja raikkain kasvoin toisesta että vieraat toisesta ovesta suureen
tummaseinäiseen, untuvamaisten mattojen koristamaan vierassaliin,
jonka kirkkaasti valaistulla pöydällä kynttilöiden alla pöytäliina
säihkyi valkeuttaan, hopeinen samovaari välähteli ja läpikuultavat
teeastiat hohtivat.

Emäntä istuutui samovaarin ääreen ja veti hansikkaat käsistään.
Lakeijat siirtelivät vaivihkaa tuoleja vieraiden toivomusten
mukaan, ja koollaolijat asettuivat istumaan kahteen ryhmään, toinen
samovaarin luo emännän läheisyyteen, toinen salin toiseen päähän,
lähelle lähettilään kaunista puolisoa, jolla oli musta samettipuku
ja mustat, silmäänpistävät kulmakarvat. Molemmissa keskuksissa
keskustelu oli, kuten aina ensi hetkinä, haparoivaa: kohtaamiset,
tervehdykset ja teen tarjoilu keskeyttivät sen tuon tuostakin, ja se
ikään kuin etsi uomaansa.

-- Hän on näyttelijättärenä erinomainen; näkyy, että hän on hyvin
tutkinut Kaulbachia, sanoi muuan valtiomies lähettilään puolison
piirissä, -- huomasitteko, miten hän lankesi...

-- Oh, jättäkää jo herran tähden Nielsson rauhaa! Hänestä on
mahdoton sanoa mitään uutta, sanoi lihava, punakka vaaleaverinen
seurapiiridaami, jolla ei ollut kulmakarvoja eikä hiuslaitteita ja
jolla oli yllään vanha silkkipuku. Se oli ruhtinatar Mjahkaja, joka
oli kuuluisa suoruudestaan ja käytöksensä karkeudesta ja oli saanut
enfant terrible'in nimen. Ruhtinatar Mjahkaja istui molempien ryhmien
keskivälillä, kuulosteli kummankin keskustelua ja otti osaa vuoroin
kumpaankin. -- Minulle on tänään kolme henkeä sanonut tuon saman
lauselman Kaulbachista aivan kuin yhteisestä päätöksestä. En käsitä,
miksi se on heitä niin miellyttänyt.

Keskustelu katkesi tähän huomautukseen, ja täytyi keksiä taas uusi
aihe.

-- Kertokaa meille jotain hauskaa, mutta ei ilkeää, sanoi lähettilään
puoliso, kauniin, englanninkielellä small talkiksi nimitetyn
keskustelutaidon suuri mestari, kääntyen valtiomiehen puoleen, joka
ei myöskään tiennyt mistä alkaa.

-- Sanotaan, että se on hyvin vaikeata ja että ainoastaan ilkeä
naurattaa, sanoi diplomaatti hymyillen. -- Mutta voinhan koettaa.
Antakaa aihe. Kaikki riippuu aiheesta. Jos aihe on annettu, on
siitä sitten helppo jatkaa. Minä olen usein ajatellut, että viime
vuosisadan suuret pakinoitsijat joutuisivat nyt pulaan koettaessaan
puhua viisaasti. Kaikki viisas on alkanut niin kyllästyttää...

-- Jo aikoja sitten sanottu, keskeytti hänet lähettilään puoliso
nauraen. Keskustelu oli alkanut kiltisti; mutta juuri siksi, että se
oli aivan liian kilttiä, se taas pysähtyi. Täytyi turvautua varmaan
keinoon, joka ei koskaan pettänyt -- panetteluun.

-- Eikö teidän mielestänne Tushkevitshissa ole jotain Ludvig XV:ttä
muistuttavaa? sanoi valtiomies viitaten katseellaan pöydän luona
seisovaan kauniiseen vaaleaan nuoreen mieheen.

-- On kyllä! Hän on samaa tyyliä kuin koko tämä sali, siksi hän onkin
niin usein täällä.

Tämä keskustelu ei päässyt sammumaan, koska puhuttiin viittauksilla
juuri siitä, mistä tässä salissa ei olisi saanut puhua Tushkevitshin
suhteesta talon emäntään.

Samovaarin ja emännän ympärillä käyty keskustelu haparoi niin
ikään jonkin aikaa kolmen välttämättömän aiheen, viimeisen
yhteiskunnallisen uutisen, teatterin ja lähimmäisen tuomitsemisen
välillä, kunnes se vakavasti kiintyi viimeiseen, panetteluun.

-- Oletteko kuulleet, että Maltishtsheva itse -- ei tytär, vaan äiti
-- teettää itselleen, tulipunaisen, diable rose, puvun!

-- Se on mahdotonta! Ei, sehän on hurmaavaa!

-- Minä ihmettelen, ettei niin älykäs ihminen -- sillä eihän hän ole
tyhmä -- näe, miten koomista se on.

Jokaisella oli jotain sanomista tuon onnettoman Maltishtshevan
moitteeksi ja pilkaksi, ja keskustelu räiskähteli iloisesti kuin
vauhtiin päässyt roihuvalkea.

Ruhtinatar Betsyn mies, hyväntahtoinen lihava herra, innokas
metallipiirrosten kokooja, oli saanut tietää vaimollaan olevan
vieraita ja poikkesi ennen klubiin lähtöään vierassaliin. Hän asteli
äänettömästi pehmeää mattoa pitkin ruhtinatar Mjahkajan luo.

-- Mitä piditte Nielssonista? kysyi hän.

-- Ah, kuka nyt hiipii tuolla tavoin toisen luo? Miten te
pelästytitte minut! vastasi ruhtinatar. -- Älkää puhuko minulle
oopperasta, tehän ette kuitenkaan ymmärrä ollenkaan musiikkia.
Ennemminkin minä laskeudun teidän tasollenne ja puhun kanssanne
teidän majolikoistanne ja gravyyreistänne. Minkä aarteen te nyt taas
äsken ostittekaan romutorilta.

-- Tahdotteko, niin näytän teille? Mutta te ette ymmärrä niitä
asioita.

-- Näyttäkää. Minä olen oppinut yhtä ja toista noitten, mikä
niitten nimi nyt onkaan... pankkiirien luona. Heillä on mainioita
kuparipiirroksia. He näyttivät meille.

-- Kuinka, oletteko käynyt Schützburgilla? kysyi emäntä samovaarin
luota.

-- Olen, ma chère. He pyysivät meidät päivällisille, ja minulle
kerrottiin, että kastike niillä päivällisillä maksoi tuhat ruplaa,
puhui ruhtinatar Mjahkaja äänekkäästi, tuntien, että kaikki
kuuntelivat häntä, -- ja se kastike oli hyvin ilkeänmakuista,
jotain vihreää. Piti kutsua heidät vastavierailulle, ja minä tein
kahdeksallakymmenellä viidellä kopeekalla kastikkeen ja kaikki olivat
hyvin tyytyväisiä. Minä en voi tehdä tuhannen ruplan kastikkeita.

-- Hän on aivan verraton! sanoi emäntä.

-- Ihmeellinen! sanoi joku vieraista.

Ruhtinatar Mjahkajan puheitten aikaansaama vaikutus oli aina yhtä
pettämätön, ja hänen herättämänsä "efektin" salaisuus piili siinä,
että hän puhui aina yksinkertaisista, järkevistä asioista, joskin
useimmiten sanoi sanottavansa vähän odottamatta, kuten tälläkin
kertaa. Siinä piirissä, jossa hän eli, tekivät sentapaiset sanat
mitä nerokkaimman pilan vaikutuksen. Ruhtinatar Mjahkaja ei voinut
käsittää, miksi hänen puheellaan oli sellainen vaikutus, mutta tiesi
sen niin vaikuttavan ja käytti sitä hyväkseen.

Koska kaikki olivat ruhtinatar Mjahkajan puhuessa kuunnelleet häntä
ja keskustelu toisessa päässä salia oli lakannut, tahtoi emäntä
liittää yhteen koko seuran ja kääntyi lähettilään puolison puoleen.

-- Ettekö ollenkaan ota teetä? Siirtyisitte tänne meidän luoksemme.

-- Ei, meillä on niin hauskaa täällä, vastasi lähettilään puoliso
hymyillen ja kääntyi jatkamaan juuri alkamassa olevaa keskustelua.

Asia oli erittäin hupaisa. Arvosteltiin Kareninin aviopuolisoja.

-- Anna on kovasti muuttunut Moskovan-matkansa jälkeen. Hänessä on
jotain kummallista, puhui hänen ystävättärensä.

-- Suurin muutos on se, että hän toi mukanaan Aleksei Vronskin
varjon, sanoi lähettilään puoliso.

-- Entä sitten? Eräässä Grimmin sadussa puhutaan varjoa vailla
olevasta, varjonsa menettäneestä ihmisestä. Ja se on siinä
rangaistuksena jostain. Minä en koskaan voinut ymmärtää, mikä
rangaistus siinä oli. Mutta naisen on varmaan ikävä ilman varjoa.

-- Niin, mutta varjokkaiden naisten käy usein huonosti, sanoi Annan
ystävätär.

-- Jopas nyt kielet vertyivät, sanoi ruhtinatar Mjahkaja yhtäkkiä
kuultuaan nuo sanat. -- Karenina on oiva ihminen. Hänen miehestään en
pidä, mutta Anna Arkadjevnasta pidän paljon.

-- Miksi ette pidä hänen miehestään? Hän on niin huomattava henkilö,
sanoi lähettilään puoliso. -- Mieheni sanoo, että sellaisia
valtiomiehiä on Euroopassa harvassa.

-- Samaa sanoo minunkin mieheni, mutta minä en usko sitä, sanoi
ruhtinatar Mjahkaja. -- Jolleivät meidän miehemme niin puhuisi, niin
me näkisimme paljon paremmin, miten asia oikeastaan on. Ja Aleksei
Aleksandrovitsh on minun mielestäni yksinkertaisesti tyhmä. Minä
sanon sen kuiskaten... On kummallista, miten kaikki käy lopulta
selväksi! Ennen aikaan, kun aina puhuttiin hänen viisaudestaan,
etsin etsimistäni ja pidin itseäni tyhmänä, kun en huomannut hänen
viisauttaan. Mutta kun viimein olin uskaltanut kuiskaten sanoa: hän
on tyhmä, niin kaikki selkeni. Eikö olekin niin?

-- Miten paha te olette tänään.

-- En vähääkään. Minä en näe muuta mahdollisuutta. Jompikumpi meistä
kahdesta on tyhmä. Ja tehän tiedätte, ettei sitä voi omasta itsestään
sanoa.

-- Ei kukaan ole tyytyväinen varoihinsa, mutta järkeensä on jokainen
tyytyväinen, lausui valtiomies ranskalaisen mietelmän.

-- Juuri niin, juuri niin, huomautti ruhtinatar Mjahkaja hänelle
nopeasti. -- Mutta Annaa minä en anna teidän tuomittavaksenne. Hän
on niin herttainen ja suloinen. Mitä hän sille voi, jos kaikki ovat
häneen rakastuneita ja kulkevat kuin varjot hänen jäljessään?

-- Minä en ole aikonutkaan tuomita häntä, puolustautui Annan
ystävätär.

-- Jos kukaan ei kulje meidän perässämme niin kuin varjo, ei se anna
meille oikeutta tuomita toisia.

Annan ystävätärtä näin tölväistyään ruhtinatar Mjahkaja nousi
paikaltaan ja siirtyi lähettilään puolison kanssa toisen pöytäkunnan
luo, missä keskusteltiin Preussin kuninkaasta.

-- Mistä te siellä väittelitte? kysyi Betsy.

-- Karenineista. Ruhtinatar antoi Aleksei Aleksandrovitshista
luonnekuvan, vastasi lähettilään puoliso istuutuen suu hymyssä pöydän
luo.

-- Vahinko, ettemme kuulleet, sanoi emäntä vilkaisten eteisen
puoleiselle ovelle. -- Siinähän tekin olette viimein! lausui hän
hymyssäsuin sisään astuvalle Vronskille.

Vronski oli tuttu kaikkien täällä tapaamiensa vieraitten kanssa, hän
kun näki heidät joka päivä, ja siksi hän astui saliin niin tyynin
liikkein kuin tullaan sellaisten luo, joitten seurasta vastikään on
poistuttu.

-- Mistäkö tulen? vastasi hän lähettilään puolison kysymykseen.
-- Enpä voi muuta kuin tunnustaa: Buffin varieteeteatterista.
Luullakseni sadannen kerran ja aina uutta nautintoa tuntien.
Erinomaista kerrassaan! Minä tiedän sen häpeälliseksi, mutta
oopperassa minä nukun, kun sitä vastoin Buffissa istun viime hetkeen
saakka ja hauskaa on. Tänään...

Hän mainitsi ranskalaisen näyttelijättären nimen ja aikoi kertoa
jotain hänestä, mutta lähettilään puoliso keskeytti hänet ollen
piloillaan kauhistuvinaan:

-- Tehkää hyvin ja jättäkää nuo kamalat asiat.

-- Hyvä, minä jätän, semminkin kuin nuo kamalat asiat ovat kaikille
tuttuja.

-- Ja kaikki menisivät sinne, jos se olisi samalla lailla tapana kuin
oopperassa käynti, vahvisti ruhtinatar Mjahkaja.



VII


Eteisen puoleiselta ovelta kuului askeleita. Tietäen, että tulija
oli Karenina, Betsy katsahti Vronskiin. Tämä katsoi ovelle, ja
hänen kasvoillaan oli omituinen ilme. Tulijan lähestymistä ilolla,
hellittämättä ja kuitenkin arasti seuraten hän nousi hiljalleen
tuoliltaan. Anna astui saliin. Kulkien kuten aina harvinaisen suorana
ja muuttamatta katseensa suuntaa hän astui lähellä olevan emännän luo
nopein, varmoin ja kevein askelin, tavalla joka erosi huomattavasti
muitten seuramaailman naisten käyntitavasta, puristi hymyillen tämän
kättä ja vilkaisi sama hymy huulillaan Vronskiin. Vronski kumarsi
syvään ja nosti hänelle tuolin.

Anna vastasi vain pään kumarruksella, punastui ja kävi vakavaksi.
Mutta samassa hän jo nyökäytteli päätään tuttavilleen, puristi
ojennettuja käsiä ja sanoi emännälle:

-- Olin kreivitär Lidian luona ja aioin tulla aikaisemmin, mutta
jäinkin istumaan. Siellä oli sir John, hyvin mielenkiintoinen mies.

-- Se lähetyssaarnaajako?

-- Niin, hän kertoi Intian elämästä hyvin hauskasti. Keskustelu,
jonka Annan tulo oli katkaissut, alkoi taas häilähdellä kuin sammuvan
lampun tuli.

-- Sir John? Niin, sir John! Minä olen nähnyt hänet, hän puhuu hyvin.
Vlasjeva on aivan rakastunut häneen.

-- Onko totta, että nuorin Vlasjeva menee naimisiin Topovin kanssa?

-- Sanotaan, että asia on jo päätetty.

-- Minä ihmettelen vanhempia. Sanotaan, että siitä tulee
rakkausavioliitto.

-- Rakkausavioliitto? Mitä antediluviaalisia, vedenpaisumuksen
aikaisia ajatuksia teillä onkaan! Kuka nyt enää puhuu rakkaudesta.

-- Mitä sille voi? Tuo vanha tyhmä tapa ei vain tahdo kokonaan
hävitä, Vronski sanoi.

-- Sen pahempi niille, jotka sitä noudattavat. Minä en tiedä muita
onnellisia avioliittoja kuin järkiavioliitot.

-- Niin, mutta miten usein järkiavioliittojen onni hajoaakaan kuin
tuhka tuuleen, kun juuri tuo torjuttu intohimo ilmestyy kuvaan,
Vronski sanoi.

-- Mutta järkiavioliitoiksi me nimitämme sellaisia, joissa kumpikin
aviopuoliso on jo päässyt riivauksestaan. Sellainen riivaushan on
kuin tulirokko, se täytyy jokaisen läpikäydä.

-- Silloin täytyy oppia keinotekoisesti rokottamaan itsensä niin
rakkautta kuin rokkoakin vastaan.

-- Minä olin nuorena rakastunut kirkonpalvelijaan, sanoi ruhtinatar
Mjahkaja, -- en tiedä, lieneekö se auttanut minua.

-- Ei, vakavasti puhuen, minä luulen, että jos tahtoo tuntea mitä
rakkaus on, täytyy ensin erehtyä ja sitten korjata erehdyksensä,
sanoi ruhtinatar Betsy.

-- Vieläkö avioliittoon mentyäkin? kysyi lähettilään puoliso
leikkisästi.

-- Katumus ei koskaan tule liian myöhään, sanoi valtiomies
englantilaisen sananlaskun.

-- Juuri niin, vahvisti Betsy, -- täytyy erehtyä ja korjata erheensä.
Mitä mieltä te olette siitä? kääntyi hän Annan puoleen, joka oli
kuunnellut keskustelua suu tuskin huomattavassa, varmassa hymyssä.

-- Minun käsittääkseni, Anna sanoi leikitellen kädestä vedetyllä
hansikkaallaan, -- minun käsittääkseni... jos on yhtä monta mieltä
kuin päätäkin, niin on myös yhtä monta rakkauden lajia kuin
sydäntäkin.

Vronski oli katsonut Annaan ja odottanut sydän kurkussa, mitä tämä
sanoisi. Ja hän huoahti kuin vaaran jälkeen, kun Anna oli sanonut nuo
sanat.

Anna kääntyi äkkiä Vronskin puoleen:

-- Minäpä sain äskettäin Moskovasta kirjeen. Kirjoittavat, että Kitty
Shtsherbatskaja on hyvin sairas.

-- Tosiaanko? Vronski sanoi synketen. Anna katsahti häneen ankarasti.

-- Kenties se ei liikuta teitä?

-- Päinvastoin, hyvinkin. Mitä he kirjoittivat teille, jos saan
udella? kysyi Vronski.

Anna nousi ja meni Betsyn luo.

-- Antakaa minulle kupillinen teetä, hän sanoi pysähtyen tämän tuolin
taakse.

Betsyn kaataessa teetä Vronski tuli Annan luo.

-- Mitä he sitten kirjoittivat teille? toisti hän.

-- Minä luulen, etteivät miehet ymmärrä mikä on jaloa ja epäjaloa,
vaikka aina puhuvat siitä, Anna sanoi vastaamatta hänelle. -- Olen jo
kauan aikonut sanoa sen teille, lisäsi hän, siirtyi muutaman askeleen
sivumpaan ja istuutui nurkassa olevan albumipöydän ääreen.

-- Minä en täysin käsitä teidän sanojenne merkitystä, Vronski sanoi
antaen Annalle teekupin.

Anna katsahti viereensä sohvalle, ja Vronski istuutui heti.

-- Niin, minä olen aikonut sanoa teille, Anna sanoi katsomatta
häneen, -- että te toimitte rumasti, hyvin rumasti.

-- Niin kuin en minä itse tietäisi menetelleeni rumasti. Mutta kuka
on syynä siihen, että minä niin toimin?

-- Miksi te puhutte siitä minulle? Anna sanoi katsahtaen häneen
ankarasti.

-- Te tiedätte miksi, vastasi Vronski rohkeasti ja iloisesti,
tavoittaen Annan katseen ja hellittämättä silmiään hänestä.

Hän ei hämmentynyt, mutta Anna hämmentyi.

-- Se vain todistaa sitä, ettei teillä ole sydäntä, Anna sanoi. Mutta
hänen katseensa ilmaisi hänen tietävän, että Vronskilla oli sydän ja
että hän sen vuoksi juuri pelkäsi tätä.

-- Se oli erehdystä eikä rakkautta.

-- Ettekö muista, että minä olen kieltänyt teitä lausumasta tuota
sanaa, tuota inhottavaa sanaa, Anna sanoi vavahtaen. Mutta samassa
hän tajusi, että jo pelkästään lausumalla sanan kieltänyt hän
tunnusti ottaneensa itselleen erinäisiä oikeuksia Vronskiin nähden
ja juuri siten kiihotti häntä puhumaan rakkaudestaan. -- Minun
on jo kauan tehnyt mieleni sanoa se teille, jatkoi hän katsoen
päättäväisesti Vronskia silmiin ja tuntien hehkuvan punan polttavan
kasvojaan, -- ja tänään minä tulin varta vasten, kun tiesin tapaavani
teidät. Minä tulin sanomaan, että tämän täytyy loppua. En ole koskaan
kenenkään edessä punastunut, mutta te pakotatte minut tuntemaan
itseni syylliseksi johonkin.

Vronski katsoi Annaan ja hämmästyi hänen kasvojensa uutta henkistä
kauneutta.

-- Mitä te minulta tahdotte? kysyi hän suoraan ja vakavasti.

-- Minä tahdon, että te menette Moskovaan ja pyydätte Kittyltä
anteeksi, Anna sanoi.

-- Sitä te ette tahdo, Vronski sanoi.

Hän näki, että Anna puhui sitä, mitä pakotti itsensä puhumaan, eikä
sitä, mitä tahtoi.

-- Jos te rakastatte minua, kuten sanotte, kuiskasi Anna, -- niin
älkää tehkö minua rauhattomaksi.

Vronskin kasvot säteilivät.

-- Ettekö te tunne, että te olette minun elämäni ja kaikkeni; mutta
rauhasta minä en tiedä mitään enkä voi sitä teille antaa. Koko
itseni, rakkauteni... sen voin. Minä en voi ajatella teitä ja
itseäni erikseen. Te ja minä on minulle yhtä. Enkä näe edessäpäinkään
mitään rauhan mahdollisuutta, en itselleni enkä teille. Minä näen
epätoivon, onnettomuuden mahdollisuuden... tai toiselta puolen
onnen... ja millaisen onnen!... Eikö se olisi mahdollinen? lisäsi hän
vain huulillaan kuiskaten, mutta Anna kuuli sen.

Anna jännitti kaikki henkiset voimansa sanoakseen sen, mitä piti
sanoa. Mutta sen sijaan että olisi sanonut jotain, hän loi Vronskiin
rakkautta säteilevät kasvonsa eikä vastannut mitään.

"Kas niin!" ajatteli Vronski riemuissaan. "Minä olin jo
epätoivoissani ja luulin ettei sille tulisi loppua; mutta nytpä se
päättyykin! Hän rakastaa minua. Hän tunnustaa sen."

-- Niin, tehkää se minun tähteni, älkää koskaan puhuko minulle
niitä sanoja, ja olkaamme hyviä ystäviä, kuiskasi Anna; mutta hänen
katseensa puhui toista.

-- Ystäviä meistä ei tule, tiedätte sen itse. Ja tuleeko meistä
kaikkein onnellisimpia vai onnettomimpia ihmisiä, se on teidän
vallassanne.

Anna tahtoi sanoa jotain, mutta Vronski keskeytti hänet:

-- Minähän pyydän vain oikeutta toivoon ja tuskaan, sellaiseen kuin
nyt. Mutta jollen sitäkään saa, niin käskekää minua katoamaan, ja
minä katoan. Te ette tule näkemään minua, jos minun läsnäoloni vaivaa
teitä.

-- Enhän minä mihinkään voi teitä ajaa.

-- Kunhan ette vain muuta mitään. Jättäkää kaikki entiselleen,
Vronski sanoi ääni väristen. -- Miehenne tuli.

Aleksei Aleksandrovitsh astui tosiaankin samana hetkenä sisään
levollisin, kömpelöin askelin.

Vilkaistuaan vaimoonsa ja Vronskiin hän meni emännän luo ja teekupin
ääreen istuuduttuaan alkoi puhua maltillisella, aina kuuluvalla
äänellään, tavanmukaiseen ivalliseen sävyynsä, kuin tehden pilaa
jostakin.

-- Teidän Ramboullet'nne on kokoontunut täysilukuisena, hän sanoi
silmäillen koko seuraa, -- sulottarineen ja runottarineen.

Mutta ruhtinatar Betsy, joka ei voinut sietää tuota Aleksei
Aleksandrovitshin sneering-sävyä, kuten hän sitä nimitti, osasi
viisaana emäntänä heti johdattaa hänet vakavaan keskusteluun
yleisestä asevelvollisuudesta. Aleksei Aleksandrovitsh innostui
heti ja alkoi vakavasti puolustaa uutta asetusta ruhtinatar Betsyn
hyökkäyksiltä.

Vronski ja Anna istuivat yhä pienen pöydän luona.

-- Tämä käy jo säädyttömäksi, kuiskasi eräs naisvieraista katsoen
Annaan, Vronskiin ja Kareniniin itseensä.

-- Mitä minä sanoin, vastasi Annan ystävätär.

Eivätkä vain nämä vieraat, vaan melkein kaikki salissa olijat,
yksinpä ruhtinatar Mjahkaja ja Betsy itse, vilkuilivat useamman
kerran yhteisestä piiristä poisvetäytyneitä, ikään kuin
tuo vetäytyminen olisi heitä häirinnyt. Ainoastaan Aleksei
Aleksandrovitsh ei kertaakaan vilkaissut sinnepäin eikä hetkeksikään
irrottautunut mielenkiintoisesta keskustelusta.

Huomatessaan yleisen mielialan käyvän rauhattomaksi Betsy sai
huomaamatta järjestetyksi toisen henkilön sijalleen kuuntelemaan
Aleksei Aleksandrovitshia ja meni itse Annan luo.

-- Olen aina ihmetellyt miehenne lausuntojen selvyyttä ja
täsmällisyyttä, hän sanoi. -- Kaikkien transsendenttisimmatkin
käsitteet tulevat hyvin ymmärrettäviksi hänen puhuessaan.

-- Niin, niin! Anna sanoi säteillen onnen hymyä ja käsittämättä
sanaakaan Betsyn puheesta. Hän siirtyi suuren pöydän ääreen ja alkoi
osallistua yleiseen keskusteluun.

Istuttuaan puoli tuntia tuli Aleksei Aleksandrovitsh vaimonsa luo
ja kysyi, eikö tämä lähtisi hänen kanssaan kotiin; mutta miestään
silmiin katsomatta Anna vastasi jäävänsä illalliselle. Aleksei
Aleksandrovitsh kumarsi hyvästiksi ja lähti.

Annan kuski, vanha, lihava, tänään kiiltävään nahkatakkiin pukeutunut
tataari, saattoi vaivoin hillitä pääoven edessä kylmissään
kärvistelevää harmaata sivuhevosta. Lakeija seisoi pitäen auki vaunun
ovea. Ovenvartija piti auki ulko-ovea. Anna Arkadjevna irroitti
ketterällä kädellään hihan pitsin lyhyen turkkinsa hakasesta ja
kuunteli pää kumarassa, ihastuksen valtaamana, saattamaan tulleen
Vronskin sanoja.

-- Te ette ole oikeastaan sanonut mitään; enkä minä mitään vaadikaan,
puhui Vronski, -- mutta te tiedätte, etten minä ystävyyttä kaipaa,
minulle on mahdollinen vain yksi onni elämässä, tuo sana, jota te
niin kartatte... rakkaus, niin...

-- Rakkaus... toisti Anna hiljaa, tukahtuneella äänellä, ja samalla
kun sai pitsin irroitetuksi lisäsi yhtäkkiä: -- en pidä siitä sanasta
siksi, että se merkitsee minulle liian paljon, paljon enemmän kuin te
voitte aavistaakaan, ja hän katsoi Vronskia silmiin. -- Näkemiin!

Hän antoi Vronskille kättä, ohitti ovenvartijan nopein, joustavin
askelin ja katosi vaunuihin.

Annan katse ja käden kosketus poltti Vronskia. Hän suuteli kämmentään
siltä kohtaa, mihin Anna oli häntä koskettanut, ja ajoi kotiinsa
onnellisena, tietoisena siitä, että hän oli tänä iltana lähestynyt
päämääräänsä enemmän kuin kertaakaan kahden viime kuukauden aikana.



VIII


Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut nähnyt mitään erikoista ja
säädytöntä siinä, että hänen vaimonsa oli istunut Vronskin kanssa eri
pöydän ääressä ja jutellut jotain vilkkaasti: mutta hän oli huomannut
toisten salissa ohjain pitävän sitä jollain tavoin erikoisena ja
säädyttömänä ja siksi se alkoi hänestäkin tuntua säädyttömältä. Hän
päätti sanoa siitä vaimolleen.

Tultuaan kotiin Aleksei Aleksandrovitsh meni tapansa mukaan
työhuoneeseensa ja istuutui nojatuoliin, avasi sivujen väliin jätetyn
paperiveitsen kohdalta paavinvaltaa käsittelevän kirjan ja luki
tapansa mukaan kello yhteen asti; vain väliin hän hieraisi korkeaa
otsaansa ja ravisti päätään, kuin ajaen pois jotain. Tavalliseen
aikaan hän nousi ja laittautui yökuntoon. Anna Arkadjevnaa ei vielä
kuulunut. Kirja kainalossa mies meni yläkertaan; mutta tänä iltana
hän jäi tavanmukaisten virka-asioissa askaroivien mietteittensä
sijasta ajattelemaan vaimoaan, ja hänen mieltään painoi tunne jostain
ikävästä, joka oli kohdannut hänen vaimoaan. Tapojensa vastaisesti
hän ei paneutunutkaan vuoteeseen, vaan ryhtyi kädet selän takana
kävelemään edestakaisin huoneessa. Hän ei voinut mennä nukkumaan,
koska tunsi, että hänen oli ensin ajateltava selväksi tämä juuri
ilmennyt asia.

Kun Aleksei Aleksandrovitsh oli päättänyt mielessään, että hänen
täytyy puhua asiasta vaimonsa kanssa, se oli tuntunut hänestä varsin
helpolta ja yksinkertaiselta. Mutta nyt, kun hän alkoi tarkemmin
miettiä juuri ilmennyttä seikkaa, se alkoi tuntua hänestä kovin
monimutkaiselta ja vaikealta.

Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut mustasukkainen. Hänen vakaumuksensa
mukaan mustasukkaisuus loukkasi vaimoa, ja miehellä tuli olla
luottamusta vaimoaan kohtaan. Minkä tähden miehen tuli luottaa,
toisin sanoen, olla täysin varma siitä, että hänen nuori vaimonsa
tulisi häntä aina rakastamaan, sitä hän ei ollut kysynyt
itseltään. Hän ei ollut tuntenut epäluottamusta, siksi hän luotti
ja katsoi oikeaksi aina luottaa. Mutta nyt, vaikkakaan hänen
vakaumuksensa mustasukkaisuuden häpeällisyydestä ja luottamuksen
välttämättömyydestä ei horjunut, hän tunsi seisovansa silmä silmää
vasten jonkin epäloogisen ja sotkuisen edessä, eikä tiennyt mitä
tehdä. Aleksei Aleksandrovitsh seisoi silmä silmää vasten elämän
edessä, sen mahdollisuuden edessä, että hänen vaimonsa saattaisi
rakastaa jotain toista kuin häntä, ja se se juuri näyttikin hänestä
niin sotkuiselta ja käsittämättömältä, se kun oli elämä itse.
Koko elämänsä Aleksei Aleksandrovitsh oli elänyt ja työskennellyt
virka-asioiden piirissä ja ollut siten tekemisissä vain elämän
heijastusten kanssa. Ja joka kerta kun hän oli joutunut kosketuksiin
itse elämän kanssa, hän oli vetäytynyt siitä syrjään. Hänellä oli
nyt sellainen tunne kuin ihmisellä, joka on tyynesti kulkenut kuilun
yli siltaa pitkin ja on yhtäkkiä huomannutkin sillan puretuksi ja
löytänyt itsensä syvyyden partaalta. Se syvyys oli itse elämä,
ja silta oli se keinotekoinen elämä, jota Aleksei Aleksandrovits
oli elänyt. Ensimmäisen kerran hänen mieleensä tuli kysymys
sellaisestakin mahdollisuudesta, että hänen vaimonsa saattoi rakastua
johonkin toiseen, ja hän kauhistui sitä ajatustaan.

Riisuutumatta hän asteli edestakaisin kaikuvalla parketilla yhden
lampun valaisemassa ruokasalissa ja matolla pimeässä vierassalissa,
missä valo kajasteli vain hänen äskettäin valmistuneessa, sohvan
yllä riippuvassa muotokuvassaan, tasaisin askelin hän kulki
myös Annan kirjoituskamarin läpi, missä kaksi kynttilää valaisi
hänen sukulaistensa ja ystävättäriensä muotokuvia ja hänen
kirjoituspöytänsä kauniita pikkukoruja, jotka olivat Aleksei
Aleksandrovitshille kovin tuttuja. Vaimonsa huoneen poikki hän meni
makuukamarin ovelle asti ja kääntyi jälleen takaisin.

Joka kerran tätä matkaa tehdessään hän pysähtyi, useimmiten valoisan
ruokasalin parketilla, ja sanoi itselleen: "Niin, pitää ilman
muuta tehdä päätös ja lopettaa se, ilmaista siitä mielipiteensä
ja päätöksensä." Ja hän kääntyi takaisin. "Mutta mitä pitää
lausua? Mikä päätös?" hän sanoi itselleen salissa eikä löytänyt
vastausta. "Ja mitä sitten oikeastaan", kysyi hän itseltään ennen
kuin kääntyi vaimonsa kamariin, "mitä sitten on tapahtunut? Ei
mitään. He puhelivat kauan toistensa kanssa. Entä sitten? Saa kai
nainen seuramaailmassa puhella kenen kanssa haluaa? Ja toiseksikin
mustasukkaisuus on vain oman itsensä alentamista", puhui hän
itselleen tullessaan Annan kamariin; mutta tämä selittely, jolle
hän oli ennen antanut niin suurta arvoa, ei merkinnyt nyt mitään
eikä vaikuttanut lainkaan. Makuukamarin ovelta hän kääntyi jälleen
vierassalia kohti; ja kun hän oli tullut takaisin pimeään saliin,
jokin ääni sanoi hänelle, että asia ei ollut niin, että jos kerran
toiset huomasivat, niin jotain oli siis olemassa. Ja ruokasalissa hän
taas sanoi itselleen: "Niin, pitää ilman muuta päättää, ja lopettaa
se ja lausua mielipiteensä..." Ja salissa, ennen kuin kääntyi
kamariin, kysyi hän taas itseltään, millainen päätös oli tehtävä. Ja
kysyi sitten, mitä oli tapahtunut. Ja vastasi: ei mitään, ja muisti,
kuinka mustasukkaisuus oli vaimoa alentava tunne, kunnes salissa
tuli jälleen vakuuttuneeksi siitä, että jotain oli tapahtunut. Hänen
ajatuksensa samoin kuin hänen ruumiinsakin kiersivät samaa umpinaista
rataansa tavoittamatta retkellään mitään uutta. Hän huomasi sen,
hieroi otsaansa ja istuutui vaimonsa kamariin.

Katsellessa siinä hänen pöytäänsä, sen malakiittista kirjoitusalustaa
ja sillä olevaa aloitettua kirjettä, hänen ajatuksensa muuttuivat.
Hän alkoi ajatella Annaa ja sitä, mitä tämä mahtoi ajatella
ja tuntea. Ensimmäisen kerran tuli hänen mieleensä Annan
henkilökohtainen elämä, hänen ajatuksensa ja toiveensa; ja ajatus
siitä, että vaimollakin saattoi olla ja varmasti olikin erillinen
elämänsä, tuntui hänestä niin kauhealta, että hän lakkasi sitä
ajattelemasta. Se oli kuilu, jonne hän ei uskaltanut katsoa. Aleksei
Aleksandrovitsh ei kyennyt siirtymään mielikuvituksessaan toisen
ihmisen asemaan. Hän piti sitä vahingollisena ja vaarallisena
haaveiluna.

"Ja kaikkein pahinta on se", mietti hän, "että juuri nyt, kun
minun asiani lähenee ratkaisuaan (hän ajatteli paraikaa ajamaansa
lakiehdotusta) kun minä tarvitsen kaiken malttini ja hengenvoimani,
minun piti joutua tällaisen järjettömän rauhattomuuden valtaan.
Mutta mitä minä voin? Minä en ole niitä ihmisiä, jotka tuntevat
rauhattomuutta ja hätää eivätkä uskalla katsoa niitä silmiin."

-- Minun täytyy harkita, päättää ja heittää se mielestäni, hän sanoi
ääneen.

"Kysymykset hänen tunteistaan ja siitä, mitä hänen mielessään on
liikkunut ja saattaa liikkua, eivät kuulu minulle, ne ovat hänen
omantuntonsa asioita ja kuuluvat uskonnon piiriin", hän sanoi
itselleen tuntien kevennystä tietoisuudesta, että oli löytänyt
asetuskokoelmasta sen kohdan, jonka alaan tämä kysymys kuului.

"Siis", sanoi Aleksei Aleksandrovitsh itselleen, "kysymykset hänen
tunteistaan ja niin edespäin ovat hänen omantuntonsa kysymyksiä, ja
sen kanssa ei minulla ole mitään tekemistä. Minun velvollisuuteni
on selvästi määriteltävissä. Perheen päänä minä olen velvollinen
ohjaamaan häntä ja sen tähden osittain myös vastuunalainen hänestä;
minun täytyy osoittaa hänelle näkemäni vaara, varoittaa häntä,
vieläpä käyttää valtaanikin. Minun pitää sanoa hänelle."

Aleksei Aleksandrovitshin päässä selkiytyi se, mitä hän nyt sanoisi
vaimolleen. Harkitessaan sanojaan hän harmitteli sitä, että hän
joutui aivan suotta hukkaamaan kallista aikaansa ja hengenvoimiaan
joutavaan kotiasiaan. Siitä huolimatta pian pidettävän puheen muoto
ja järjestys sukeutui hänen mielessään kirkkaaksi ja selväksi kuin
virallinen selonteko. "Minun tulee sanoa ja tuoda ilmi seuraavat
asiat: ensinnäkin selittää yleisen mielipiteen ja säädyllisyyden
merkitys; toiseksi, valaista uskonnon kannalta avioliiton merkitystä;
kolmanneksi, jos käy tarpeelliseksi, osoittaa, mikä onnettomuus uhkaa
poikaamme; neljänneksi, osoittaa hänen oma onnettomuutensa." Aleksei
Aleksandrovitsh pani kätensä ristiin, käänsi kämmenet alaspäin ja
venytteli käsiään niin että sormet naksahtelivat nivelissään.

Tuo ikävä tapa -- käsien yhteenliittäminen ja sormien naksutteleminen
-- rauhoitti häntä aina ja toi säntillisen olon, joka oli nyt niin
tarpeen hänelle. Pääoven edestä kuului vaunujen tärinää. Aleksei
Aleksandrovits seisahtui keskelle salia.

Portailta alkoi kuulua naisen askeleita. Aleksei Aleksandrovitsh
seisoi valmiina puhumaan ja puristeli yhteenliitettyjä sormiaan
koetellen, vieläkö jossain naksahtaisi. Yksi nivel naksahti.

Jo portailta kuuluvien keveitten askelien äänestä hän tunsi Annan
lähestyvän, ja vaikkakin hän oli tyytyväinen puheeseensa, alkoi
lähenevä selvittely pelottaa häntä.



IX


Anna käveli pää kumarassa, leikitellen talvipäähineensä tupsuilla.
Hänen kasvonsa sädehtivät; mutta niitten kirkkaus ei ollut iloinen,
-- se muistutti tulipalon loimua pimeässä yössä. Nähdessään miehensä
Anna kohotti päätään ja veti kuin unesta heräten suunsa hymyyn.

-- Sinä valvot vielä? Sepä ihmeellistä! hän sanoi, heitti
huppupäähineensä päästään ja meni saman tien, pysähtymättä,
pukeutumishuoneeseensa.

-- Anna, minulla olisi sinulle puhuttavaa.

-- Minulleko? Anna sanoi ihmetellen, tuli esiin oven takaa ja katsoi
häneen. -- Mitä niin? Mistä? kysyi hän istuutuen. -- No, puhutaan
sitte jos se on niin tärkeää. Viisainta olisi kyllä mennä nukkumaan.

Anna puhui, mitä sylki suuhun toi, ja omia sanojaan kuunnellessaan
hän ihmetteli itsekin valehtelukykyään. Miten yksinkertaisia ja
luonnollisia olivatkaan hänen sanansa ja miten selvältä näytti,
että hänen vain teki mieli nukkumaan! Hän tunsi pukeutuneensa
läpitunkemattomaan valheiden panssariin. Hän tunsi, että jokin
näkymätön voima auttoi ja tuki häntä.

-- Anna, minun tulee varoittaa sinua, sanoi mies.

-- Varoittaa? Anna sanoi. -- Mistä?

Hän näytti niin teeskentelemättömältä ja iloiselta, että se, joka
ei olisi tuntenut häntä niin hyvin kuin hänen miehensä, ei olisi
voinut huomata mitään luonnotonta hänen äänessään eikä hänen
sanojensa sisällössä. Mutta Aleksei Aleksandrovitshille, joka tunsi
hänet ja tiesi, että jo mies sattui valvomaan viisikin minuuttia
yli tavallisen ajan, niin Anna huomasi sen välittömästi ja kysyi
syytä, joka tiesi, että Anna tavallisesti heti kertoi hänelle kaikki
ilonsa ja surunsa -- hänelle merkitsi paljon kun hän näki, ettei
Anna tahtonut havaita hänen tilaansa eikä sanoa sanaakaan itsestään.
Hän näki vaimonsa ennen niin avoimen sydämen sulkeutuneen häneltä
nyt kokonaan. Eikä siinä kyllin, Annan äänensävystä hän huomasi,
ettei tämä edes ajatellut sitä, vaan ikään kuin sanoi aivan suoraan:
niin, suljettu se on ja tulee tästä lähin olemaankin. Aleksei
Aleksandrovitshin valtasi nyt samanlainen tunne kuin kotiin palanneen
ihmisen, joka huomaa talonsa lukituksi. "Mutta kenties avain vielä
löytyy", ajatteli Aleksei Aleksandrovitsh.

-- Minä tahdon varoittaa sinua, hän sanoi hiljaisella äänellä, --
ettet sinä ajattelemattomuudellasi ja kevytmielisyydelläsi anna
seuramaailmalle aihetta puheisiin. Sinun tämäniltainen liian vilkas
keskustelusi kreivi Vronskin kanssa (hän lausui tuon nimen varmasti
ja tyynesti) herätti ikävää huomiota.

Hän katsoi puhuessaan Annan nauraviin, läpitunkemattomuudessaan
pelottaviksi käyneisiin silmiin ja tunsi sanojensa koko
hyödyttömyyden ja turhuuden.

-- Niinhän sinä aina sanot, vastasi Anna ikään kuin ei olisi
vähääkään käsittänyt miestään ja kuin olisi tahallaan ymmärtänyt
tämän sanoista vain viimeiset. -- Väliin sinä moitit, että minä olen
liian totinen, väliin taas, että olen iloinen. Minulla oli hauskaa
tänään. Sekö sinua loukkasi?

Aleksei Aleksandrovitsh vavahti ja taivutti kätensä naksutellakseen
sormiaan.

-- Oi, älä viitsi naksutella, tiedäthän, etten pidä siitä. Anna sanoi.

-- Anna, oletko se sinä? sanoi Aleksei Aleksandrovitsh hiljaa,
koettaen pysyä tyynenä ja lakaten naksuttelemasta.

-- Mitä kummaa tämä on? Anna sanoi näennäisesti aivan vilpittömän ja
koomillisen ihmettelyn vallassa. -- Mitä sinä minusta oikein tahdot?

Aleksei Aleksandrovitsh oli vaiti ja hieroi kädellään otsaansa
ja silmiään. Hän huomasi, että sen sijaan, mitä hän oli aikonut
tehdä, nimittäin varoittaa vaimoaan seuramaailman silmissä tehdystä
virheestä, häntä kuohuttikin se puoli asiaa, joka koski hänen
vaimonsa omaatuntoa, ja hän taisteli jotain kuvittelemaansa seinää
vastaan.

-- Minä sanon heti mitä minä tarkoitan, jatkoi hän kylmästi ja
tyynesti, -- ja minä pyydän sinua kuuntelemaan sanojani. Kuten
tiedät, minä pidän mustasukkaisuutta loukkaavana ja alentavana enkä
salli sen koskaan päästä määrääväksi tunteekseni. Mutta on olemassa
määrättyjä säädyllisyyden rajoja, joiden yli kukaan ei voi astua
tulematta rangaistuksi. Mitä tähän iltaan tulee, niin minä itse
en huomannut mitään erikoista, mutta päätellen, seuran saamasta
vaikutelmasta kaikki huomasivat, ettei sinun käytöksesi ollut aivan
sellaista kuin olisi voinut toivoa.

-- En ymmärrä yhtään mitään, Anna sanoi kohauttaen olkapäitään.
"Hänelle se on yhdentekevää", hän ajatteli. "Mutta seurassa ovat
huomanneet ja se vaivaa häntä.". -- Sinä et varmaankaan ole terve,
lisäsi hän, nousi tuoliltaan ja aikoi mennä ovesta; mutta Aleksei
Aleksandrovits liikahti eteenpäin kuin haluten pysäyttää hänet.

Aleksei Aleksandrovitshin kasvot olivat niin rumat ja synkät, ettei
Anna ollut vielä koskaan nähnyt häntä sellaisena. Anna pysähtyi,
taivutti päänsä takakenoon ja alkoi ketterin käsin irrotella
hiusneuloja tukastaan.

-- No hyvä, minä kuuntelen mitä sieltä tulee, virkkoi hän tyynesti
ja ivallisesti. -- Ja kuuntelenpa oikein hartaasti, sillä haluaisin
todellakin ymmärtää, mitä sinä tarkoitat.

Puhuessaan hän kummeksui itse luonnollista, tyyntä ja varmaa
äänensävyään ja luontevia lauseitaan.

-- Minulla ei ole oikeutta ja pidän ylipäätään turhana
ja vahingollisenakin paneutua sinun tunteittesi kaikkiin
yksityiskohtiin, aloitti Aleksei Aleksandrovitsh. -- Liikaa sieluamme
kaivellessamme vedämme usein esiin sellaistakin, joka olisi pysynyt
siellä kätkössään. Sinun tunteesi ovat sinun omantuntosi asia; mutta
minä olen sinun, itseni ja Jumalan edessä velvollinen osoittamaan
sinulle velvollisuutesi. Meidän elämämme ei ole ihmisten, vaan
Jumalan yhteensitoma. Sen siteen voi katkaista vain rikos, ja
senlaatuinen rikos ei jää rangaistuksetta.

-- En ymmärrä mitään. Oi Luoja, miten kaiken lisäksi vielä nukuttaa!
Anna sanoi sormeillen hiuksiaan ja etsien viimeisiä hiusneulojaan.

-- Anna, älä Luojan tähden puhu noin, sanoi mies lempeästi. --
Kenties minä erehdyn, mutta voit olla varma siitä, että sen, mitä
minä tässä puhun, sanon yhtä paljon sinun kuin itseni tähden. Olenhan
minä sinun miehesi ja rakastan sinua.

Hetkeksi Annan kasvot painuivat ja katseen ivallinen kipinä sammui.
Mutta "rakastan" kiihotti taas hänen vastenmielisyyttään. "Hänkö
rakastaa? Osaako hän rakastaa? Jollei hän olisi kuullut, että on
olemassa rakkautta, hän ei koskaan olisi tullut käyttäneeksi sitä
sanaa. Hän ei aavistakaan, mitä rakkaus on."

-- Aleksei Aleksandrovitsh minä en tosiaan ymmärrä, hän sanoi. --
Selitä, mitä sinä pidät...

-- Anna minun puhua loppuun. Minä rakastan sinua. Mutta minä en
puhu itsestäni; päähenkilöt tässä asiassa ovat poikamme ja sinä.
On paljon mahdollista, että minun sanani näyttävät sinusta aivan
turhilta ja tilanteeseen sopimattomilta; kenties ne ovat minun
oman harhakäsitykseni tuotteita. Siinä tapauksessa pyydän sinua
antamaan minulle anteeksi. Mutta jos sinä itse tunnet niillä olevan
pienintäkään perustetta, niin pyydän sinua miettimään, ja jos
sydämesi niin käskee, sanomaan minulle...

Aleksei Aleksandrovitsh puhui huomaamattaan aivan toista kuin oli
aikonut.

-- Minulla ei ole mitään sanottavaa. Ja onhan... Anna sanoi nopeasti,
vaivoin hymyään pidättäen, -- toki aika jo mennä nukkumaan.

Mutta Aleksei Aleksandrovitsh huoahti ja lähti sanomatta enää
sanaakaan makuukamariin.

Kun Anna tuli makuuhuoneeseen, oli mies jo vuoteessa. Huulet olivat
ankarasti yhteenpuristetut eivätkä silmät katsoneet häneen. Anna
paneutui vuoteeseensa ja odotti joka heti, että mies vielä alkaisi
puhua hänelle. Mutta tämä oli vaiti. Anna odotti kauan hievahtamatta
ja viimein jo unohti hänet. Hänen ajatuksensa olivat siirtyneet
toiseen, hän näki tämän silmissään ja tunsi, miten sydän tätä
ajatellessa tulvehti kiihtymystä ja rikollista iloa. Yhtäkkiä hän
kuuli miehensä nenän viheltävän, tasaisesti ja rauhallisesti. Aluksi
Aleksei Aleksandrovitsh ikään kuin pelästyi vihellystään ja pysähtyi;
mutta parin henkäyksen jälkeen vihellys alkoi kuulua uudelleen, yhtä
tyynenä ja tasaisena.

-- Myöhäistä, on jo myöhäistä, kuiskasi Anna hymyillen. Hän makasi
kauan liikkumattomana, avoimin silmin, ja hänestä tuntui kuin hän
olisi itse pimeässä nähnyt silmiensä palon.



X


Siitä illasta alkoi Aleksei Aleksandrovitshille ja hänen vaimolleen
uusi elämä. Mitään erikoista ei ollut tapahtunut. Anna otti kuten
ennenkin osaa seuraelämään, käyden varsinkin ruhtinatar Betsyn
luona ja tavaten kaikkialla Vronskin. Aleksei Aleksandrovitsh
näki sen, mutta ei voinut tehdä mitään. Joka kerta kun hän koetti
selvitellä asiaa vaimonsa kanssa, tämä suojautui eräänlaisen iloisen
ymmärtämättömyyden torjuvan muurin taa. Ulkonaisesti kaikki pysyi
entisellään, mutta sisäisesti heidän suhteensa olivat kokonaan
muuttuneet. Aleksei Aleksandrovitsh valtiollisessa toiminnassaan
niin voimakas mies, tunsi olevansa tässä asiassa voimaton. Kuin
härkä, pää nöyrästi kumarassa, hän odotti kirveen hamaraa, jonka
tunsi olevan koholla päänsä yllä. Joka kerta, kun hän alkoi
ajatella sitä, hän tunsi, että täytyisi yrittää vielä kerran, että
hyvyydellä hellyydellä ja vakaumuksen voimalla Annan voisi kenties
vielä pelastaa ja joka päivä hän aikoi puhua siitä Annalle. Mutta
ryhtyessään keskusteluun tämän kanssa hän tunsi joka kerta, että se
valheen ja petoksen henki, joka oli vallannut Annan, valtasi myös
hänet, ja hän puhui kokonaan toista ja toisenlaiseen sävyyn kuin
oli aikonut. Tahtomattaan hän puhui vaimonsa kanssa tavanomaiseen
leikilliseen sävyynsä, kuin tehden pilaa jostakin toisesta, joka
puhui niin. Eikä siihen sävyyn sopinut se, mitä hänen olisi pitänyt
vaimolleen sanoa. -- -- -- -- --



XI


Se, mikä oli lähes vuoden ajan ollut Vronskin elämän ainoa, kaikki
entiset toiveet korvannut pyrkimys; se, mikä Annalle oli ollut
mahdoton, kauhea ja sen vuoksi sitä pyörryttävämpi onnen haave, -- se
kaipuu oli nyt tyydytetty.

Kalpeana ja leuka vavisten Vronski seisoi Annan edessä ja rukoili
häntä rauhoittumaan, tietämättä minkä vuoksi ja miten.

-- Anna, Anna! puhui hän ääni väristen. -- Anna, luojan tähden...

Mutta mitä kovemmin hän puhui, sitä alemmaksi Anna painoi ennen
ylpeän ja iloisen, mutta nyt häpeällisen päänsä, vaipui kokonaan
sykkyrään ja putosi sohvalta istumasta lattialle miehen jalkojen
juureen; hän olisi kaatunut matolle, ellei Vronski olisi pitänyt
hänestä kiinni.

-- Hyvä Jumala! Anna minulle anteeksi! hän sanoi nyyhkyttäen ja
pusertaen Vronskin käsiä rintaansa vasten.

Hän tunsi itsensä niin rikolliseksi ja syylliseksi, ettei osannut
muuta kuin nöyrtyä ja pyytää anteeksi; eikä hänellä tuota miestä
lukuun ottamatta ollut koko elämässä ketään, ja siksi hän rukoili
anteeksi tältäkin. Katsoessaan mieheen Anna tunsi alennustilansa
fyysisesti eikä voinut enää sanoa mitään. Hän, Vronski, taas tunsi
samaa mitä murhamiehen täytyy tuntea katsoessaan ruumista, jolta on
riistänyt elämän. Ruumis, jolta hän oli riistänyt elämän, oli heidän
rakkautensa, heidän rakkautensa alkuvaihe. Oli kauheaa ja inhottavaa
muistella sitä, mistä oli saatu maksaa tämä häpeän kauhea hinta. Oman
henkisen alastomuuden tunto painoi Annaa ja se tarttui Vronskiinkin.
Mutta huolimatta kauhustaan murhaamansa ruumiin ääressä murhaajan
täytyy paloitella ja piilottaa ruumis ja käyttää hyväkseen sitä, mitä
on murhallaan hankkinut.

Ja vimmoissaan, ikään kuin intohimon kiihkosta, murhamies syöksyy
ruumiin kimppuun, laahaa ja silpoo sitä; samalla tavoin Vronskikin
peitti suudelmin uhrinsa kasvot ja olkapäät. Anna piteli hänen
kättään eikä hievahtanut. "Niin, nuo suudelmat ne ovat tämän häpeän
palkkana. Niin, ja tuo käsi, joka on aina oleva minun, on minun
rikostoverini käsi." Hän kohotti kättä ja suuteli sitä. Vronski
laskeutui polvilleen ja tahtoi nähdä hänen kasvonsa, mutta Anna
peitti ne eikä puhunut mitään. Vihdoin hän nousi kuin pinnistellen
ja työnsi Vronskin luotaan. Hänen kasvonsa olivat kauniit kuten
ennenkin, mutta ennen kaikkea ne olivat säälittävät.

-- Kaikki on lopussa, Anna sanoi. -- Minulla ei ole mitään muuta kuin
sinä. Muista se.

-- Kuinka en muistaisi sitä, mikä on koko minun elämäni, vastasi
Vronski. -- Tuon onnen hetken vuoksi...

-- Minkälaisen onnen! Anna sanoi kauhun ja inhon vallassa, ja tuo
kauhu tarttui väkisinkin myös Vronskiin. -- Luojan tähden, ei
sanaakaan, ei sanaakaan enää.

Anna nousi nopeasti ja vetäytyi syrjemmäksi.

-- Ei sanaakaan enää, hän toisti ja lähti, kasvoillaan kylmän
epätoivon ilme, joka ihmetytti Vronskia. Anna tunsi itsensä nyt
kykenemättömäksi ilmaisemaan sanoilla sitä häpeän, ilon ja kauhun
tunnetta, joka täytti hänet uuden elämän kynnyksellä, eikä tahtonut
puhua siitä, jottei halventaisi tätä tunnetta epätäsmällisin sanoin.
Mutta jälkeenpäinkin, seuraavana ja sitä seuraavana päivänä,
hänen oli yhtä vaikea löytää sanoja, joilla olisi voinut ilmaista
tunteittensa moninaisuuden, eikä häneltä puuttunut ainoastaan sanoja,
-- hän ei löytänyt edes ajatuksia voidakseen itsekseen miettiä
sielunliikkeitään.

Hän sanoi itsekseen: "Ei, minä en voi nyt ajatella sitä; sitten
toisen kerran, kunhan ensin rauhoitun." Mutta sitä ajatusten rauhaa
ei koskaan tullut; joka kerran, kun hän alkoi ajatella, mitä oli
tehnyt ja miten hänen käy ja mitä hänen olisi tehtävä, hänet valtasi
kauhu ja hän karkotti mielestään nuo ajatukset.

-- Joskus toiste, puheli hän, -- kunhan tästä rauhoitun.

Sen sijaan unessa, kun ajatukset eivät olleet hänen vallassaan, hän
näki tilansa peittelemättömänä, törkeässä alastomuudessaan. Sama
uni vaivasi häntä melkein joka yö. Molemmat miehet olivat yhdessä
olevinaan hänen miehiään ja molemmat tuhlasivat hänelle hyväilyjään.
Aleksei Aleksandrovitsh itki suudellen hänen käsiään ja puheli:
miten hyvin kaikki on nyt! Ja Aleksei Vronski oli siinä vieressä
ja oli myöskin hänen miehensä. Ja Anna ihmetteli itse, miten oli
ennen voinut pitää sitä mahdottomana, ja selitti heille nauraen,
että näinhän oli paljon yksinkertaisempaa, ja he molemmat olivat
nyt tyytyväisiä ja onnellisia. Mutta tämä uni ahdisti häntä kuin
painajainen, ja hän heräsi siitä aina kauhun vallassa.



XII


Alkuaikoina Moskovasta paluunsa jälkeen, kun Levin ei voinut
vavahtelematta ja punastelematta muistella rukkasten häpeää, hän
puheli mielessään näin: "Niinhän minä punastuin ja vavahtelin
ja ajattelin kaiken olevan hukassa silloinkin, kun sain ykkösen
fysiikassa ja jäin toiselle kurssille; niinhän minä luulin olevani
hukassa silloinkin, kun pilasin siskoni asian, joka oli uskottu
minun harteilleni. Ja mitä vielä! Nyt, kun siitä on vierinyt vuosia,
muistelen sitä ja ihmettelen, miten se niin saattoi katkeroittaa
mieltäni. Samoin käy tämänkin surun. Kuluu vähän aikaa, enkä minä
enää välitä koko asiasta."

Mutta kolme kuukautta oli kulunut, eikä hän ollut lakannut
välittämästä, ja asia oli hänelle yhtä kipeä kuin ensi päivinäkin.
Hän ei voinut rauhoittua, sillä olihan hän niin kauan perhe-elämästä
haaveiltuaan ja tunnettuaan itsensä siihen niin kypsäksi kuitenkin
jäänyt naimattomaksi ja oli nyt kauempana kuin koskaan haaveidensa
toteutumisesta. Hän tunsi itse kipeästi sen, mitä kaikki hänen
lähipiirissään tunsivat, ettei ihmisen ole hänen iässään hyvä enää
olla yksin. Hän muisti, miten hän kerran ennen Moskovaan lähtöään oli
sanonut lapsekkaalle karjarengilleen Nikolaille, jonka kanssa hän
mielellään jutteli: "Mitäs sanot tähän, Nikolai: aion naimisiin!" ja
miten Nikolai oli kiireesti vastannut, kuten asiaan, josta ei voinut
olla mitään epäilyksiä: "Jo on aikakin, Konstantin Dmitrish." Mutta
avioliitto oli nyt kauempana kuin koskaan. Paikka oli vallattu, ja
kun hän mielikuvituksessaan asetteli samalle sijalle muita tuntemiaan
tyttöjä, tunsi hän sen aivan mahdottomaksi. Lisäksi häntä kaiveli
muisto rukkasista ja siitä roolista, jota hän itse oli kosiessa
esittänyt. Vaikka hän vakuuttelikin itselleen, ettei se ollut hänen
syynsä, sai tuo muisto toisten samantapaisten häpeällisten muistojen
ohella hänet vavahtelemaan ja punastumaan. Kuten kaikki ihmiset,
myös Levin oli menneisyydessään tehnyt pahoja tekoja, jotka hän
hyvin tiedosti ja joitten olisi pitänyt tuottaa hänelle omantunnon
nuhteita: mutta pahojen tekojen muisto ei vaivannut häntä läheskään
niin paljon kuin nuo mitättömät mutta häpeälliset muistot. Ne haavat
eivät koskaan umpeutuneet. Ja niiden muistojen rinnalla kaihersivat
nyt rukkaset ja se, miten säälittävään valoon hän oli tuona iltana
muiden silmissä joutunut. Mutta aika ja työ tekivät tehtävänsä.
Raskaat muistot vetäytyivät yhä enemmän maalaiselämän näkymättömien,
mutta merkittävien tapausten peittoon. Viikko viikolta Kitty tuli
hänen mieleensä yhä harvemmin. Hän odotti kärsimättömänä tietoa tämän
pian tapahtuvasta tai jo tapahtuneesta naimisiinmenosta toivoen
tuon tiedon kokonaan parantavan hänet, aivan kuin kipeä hammas
nyhtäistäisiin suusta.

Sillä välin saapui kevät, ihana ja ystävällinen kevät, joka ei
herättänyt liian varhaisia toiveita eikä tuonut pettymyksiä,
sellainen harvinainen kevät, josta iloitsevat sekä kasvit, eläimet
että ihmiset. Tuo ihana kevät innosti Leviniä yhä enemmän ja
lujitti hänen päätöstään irrottautua kaikesta entisestä tehdäkseen
yksinäisen elämänsä vahvaksi ja riippumattomaksi. Vaikkakin monet
niistä suunnitelmista, joita hänellä oli ollut mielessään maalle
palatessaan, olivat jääneet häneltä toteuttamatta, hänen onnistui
toteuttaa niistä tärkein, elämän puhtaus. Hän ei joutunut kokemaan
sitä häpeää, joka tavallisesti kiusasi häntä lankeemuksen jälkeen,
vaan hän saattoi katsoa ihmisiä rohkeasti silmiin. Jo helmikuussa
hän oli saanut Marja Nikolajevnalta kirjeen, jossa kerrottiin, että
Nikolai-veljen terveydentila huononi huononemistaan ja ettei tämä
tahtonut lääkärin hoitoon. Sen vuoksi oli Levin matkustanut Moskovaan
veljensä luo ja saanut aikaan sen, että tämä suostui neuvottelemaan
lääkärin kanssa ja lupasi lähteä ulkomaille parantolaan. Hänen oli
niin hyvin onnistunut saada veljensä suostumaan siihen kuten myös
ottamaan häneltä lainaksi rahaa matkaa varten, että siinä suhteessa
hän oli tyytyväinen itseensä. Paitsi taloutta, joka kevätaikaan
vaati erityistä huolenpitoa, ja lukemistaan oli Levinillä talvesta
saakka ollut tekeillä taloutta käsittelevä teos, jonka pohjana oli
ajatus, että työntekijän luonne oli kansantaloudessa katsottava
absoluuttiseksi edellytykseksi, kuten ilmasto ja maaperä, ja
ettei taloustieteen tuloksia siis voida johtaa pelkän maaperän ja
ilmanalan tunnetuista tosiasioista, vaan maaperästä, ilmanalasta ja
työläisen muuttumattomasta luonteenlaadusta. Niinpä hänen elämänsä
oli yksinäisyydestä huolimatta tai pikemminkin sen johdosta täynnä
askareita; vain joskus hän kaipasi seuraa saadakseen kertoa päässään
pyörivistä ajatuksista muillekin kuin Agafja Mihailovnalle, jonka
kanssa hän usein päätyi keskustelemaan fysiikasta, talousteoriasta ja
etenkin filosofiasta; filosofia oli Agafja Mihailovnan mieliaihe.

Kevät oli kauan puhkeamatta. Paastonajan viimeisinä viikkoinakin oli
vielä kirkas pakkasilma. Päivisin aurinko sulatti maita, mutta öisin
oli seitsemänkin astetta pakkasta. Hanki oli niin kova, että kuormia
saattoi ajaa muuallakin kuin tiellä. Pääsiäinen oli talvinen. Mutta
sitten yhtäkkiä toisena pääsiäispäivänä hengähti lämmin tuuli, nousi
pilviä, ja kolme päivää ja kolme yötä valui vuolas ja lämmin sade.
Torstaina tuuli hiljeni ja nousi sankka, harmaa sumu, joka ikään
kuin kätki verhoonsa luonnossa tapahtuvien muutosten salaisuudet.
Sumusäässä vedet lähtivät virtaamaan, jäälautat ryskyivät ja
ajautuivat eteenpäin, sameat vaahtoutuneet purot kirmasivat nopeaan
juoksuun, ja juuri 'punamäen'[2] vastaisena iltana sumu hajosi, sen
repaleet karkasivat hattaroina tiehensä, taivas selkeni ja aukeni
oikea kevät. Aamulla noussut kirkas aurinko sulatti nopeasti veden
pinnalta ohuen jään, ja koko lämmin ilma väreili eloon vironneen maan
tulvehtivia höyryjä. Vanha nurmi ja terävänä esiin puikahteleva nuori
ruoho alkoivat viheriöidä, koiranheisipuun, viinimarjan ja tahmean,
mahlaisen koivun nuput pullistuivat, ja kullankarvaisten kukkien
peittämään raitaan ilmestyi suristen unestaan vironnut haalistunut
mehiläinen. Kiurut livertelivät näkymättömissä sametinvihreiden,
laihojen ja kirrestä vapautuvien sänkipeltojen yllä, ruskean veden
peittämien rämeitten ja soitten yltä kuului hyyppien valitus, ja
kurjet ja hanhet lensivät korkealla, keväthuutojaan kaiuttaen.
Takkuinen, enää vain paikoin talvikarvassa oleva karja lähti ammuen
laitumelle, vääräkoipiset karitsat hyppelivät määkivien, osaksi
villansa menettäneiden emojensa ympärillä, ketteräjalkaiset pojat
juoksentelivat pitkin kuivuvia polkuja, joilla näkyi paljaan jalan
jälkiä, lammen rannalta kajahtelivat palttinoitaan valkaisevien
eukkojen iloiset äänet ja pihoilta aurojaan ja karhejaan laittelevien
miesten kirveeniskut. Oli tullut oikea kevät.



XII


Levin veti jalkaansa pitkävartiset saappaat, otti ensimmäisen kerran
turkin asemesta ylleen verkatakin ja lähti taloustoimiin, harppaillen
yli purojen, joitten aurinkoinen välke häikäisi silmää, ja astuen
milloin jääpalaselle, milloin tahmeaan mutaan.

Kevät on suunnitelmien ja aikomusten aikaa. Ja samoin kuin nuori
keväinen puu ei vielä tiedä, miten sen täyteläisissä nupuissa
piilevät idut haarautuvat vesoiksi ja oksiksi, ei Levinkään
pihalle tultuaan oikein tiennyt, mihin toimiin hän nyt ryhtyisi
rakastamassaan taloudessa, mutta hän tunsi olevansa tulvillaan mitä
parhaimpia aikomuksia ja suunnitelmia.

Ensin hän meni karjaansa katsomaan. Lehmät oli laskettu karjatarhaan,
missä ne uusi karva välkkyen lämmittelivät auringossa, ammuivat ja
ynisivät kedolle pyrkien. Ihailtuaan pikkupiirteitä myöten tuttuja
lehmiä hetkisen Levin käski ajaa ne kedolle ja päästää vasikat
karjatarhaan. Paimenpoika kipaisi iloisesti tupaan lähteäkseen
kedolle. Karjakkojen paljaat, valkeat, vielä päivettymättömät jalat
lätisivät kurassa, kun he juoksentelivat vitsat kädessä ja helmojaan
pidellen ajelemassa kevätilosta hullaantuneita vasikoita tarhaan.

Ihailtuaan tämän vuoden karjasatoa, joka oli harvinaisen hyvä --
aikaisin syntyneet vasikat olivat jo huonon lehmän suuruisia, Paavan
kolmikuukautinen vasikka oli kooltaan kuin vuoden vanha --, käski
Levin tuoda altaan ulos ja antaa heiniä häkeistä. Mutta karjatarhan
häkit olivatkin rikki, vaikka ne oli tehty vasta syksyllä eikä
niitä ollut talvella käytetty. Levin lähetti hakemaan kirvesmiestä,
jonka piti määräyksen mukaan olla laittamassa puimakonetta. Mutta
kirvesmies olikin korjaamassa karheja, jotka oli pitänyt korjata jo
laskiaisviikolla. Se harmitti Leviniä kovasti. Häntä harmitti se,
ettei ikinä tullut loppua taloudessa esiintyvästä epäjärjestyksestä,
jota vastaan hän oli niin monta vuotta taistellut voimiensa
takaa. Häkit, kuten hänelle kerrottiin, oli talveksi siirretty
työhevosten talliin ja siellä ne olivat rikkoutuneet, sillä ne olivat
kevytrakenteisia, vasikoille tarkoitettuja. Lisäksi ilmeni samalla,
että karhit ja kaikki maanviljelystyökalut, jotka oli käsketty
tarkastaa ja korjata jo talvella ja joita varten oli otettu työhön
kolme kirvesmiestä, olivat jääneet korjaamatta ja karheja korjattiin
kuin korjattiinkin juuri silloin, kun oli aika lähteä äestämään.
Levin lähetti hakemaan työnjohtajaa, mutta lähti samassa itse
häntä vastaan. Työnjohtaja tuli riiheltä lyhyessä karitsannahalla
reunustetussa turkissaan, kasvot loistaen -- sinä päivänä loisteli
kaikki -- ja oljenkortta sormissaan hypistellen.

-- Miksei kirvesmies ole puimakonetta laittamassa?

-- Niin, minun piti eilen sanoa teille, että karhit on korjattava.
Alkaa tässä kyntöaika.

-- Mitäs talvella sitten on tehty?

-- Mihinkäs te sitä kirvesmiestä sitten tarvitsisitte?

-- Missä ovat vasikkatarhan häkit?

-- Käskinhän minä panemaan ne paikoilleen. Mikä sen väen kanssa
auttaa? sanoi työnjohtaja heilauttaen kättään.

-- Ei väen, vaan työnjohtajan! Levin sanoi kiivaasti. -- Mitä varten
minä olen teidät ottanut? huudahti hän. -- Mutta muistettuaan, ettei
asia siitä parane, jätti hän sanottavansa siihen ja huoahti vain,
hetken vaiti oltuaan: -- No, joko kylvötyöt voi aloittaa?

-- Turkinpeltoon saa kylvää huomenna tai ylihuomenna. -- Entä apila?

-- Lähetin Vasilin ja Miisan kylvämään. En vain tiedä, pääsevätkö
yli, upottaa pahasti.

-- Monenko desjatiinan alalle?

-- Kuuden.

-- Miksi ei koko alalle? ärjäisi Levin.

Se, että apilaa kylvettiin vain kuusi eikä kaksikymmentä desjatiinaa,
harmitti häntä vieläkin enemmän. Apilasadosta tuli sekä teorian
että Levinin oman kokemuksen mukaan hyvä vain silloin, kun siemen
kylvettiin niin varhain kuin mahdollista, melkein lumelle. Eikä Levin
milloinkaan päässyt tekemään niin.

-- Ei ole väkeä. Mitä noiden ihmisten kanssa pitäisi tehdä. Kolme jäi
nytkin tulematta. Ja tuo Semjonkin...

-- No, olisitte jättäneet oljet sikseen.

-- Niin ne jätettiinkin.

-- Missä väki sitten on?

-- Viisi henkeä sekoittaa lantaa. Neljä on kauroja mättämässä; kun ei
vain pilaantuisi, Konstantin Dmitrish.

Levin tiesi varsin hyvin, että "kun ei vain pilaantuisi" merkitsi
sitä, että englantilainen siemenkaura oli jo pilalla, ei siis
taaskaan ollut tehty niin kuin hän oli käskenyt.

-- Sanoinhan minä teille jo paastonaikaan, senkin kuurot!... ärjäisi
hän.

Levin huitaisi vihoissaan kädellään, lähti aittaan katsomaan kauroja
ja palasi sitten talliin. Kaura ei vielä ollut pilalla. Mutta
työmiehet mättivät sitä lapioilla, vaikka se olisi voitu laskea
suoraan ala-aittaan. Käskettyään tehdä niin ja lähetettyään kaksi
miestä apilan kylvöön Levin leppyi työnjohtajalle. Ja päiväkin oli
niin kaunis, että oli mahdotonta olla vihoissaan.

-- Ignat! huusi hän kuskille, joka hihat käärittyinä huuhteli
rattaita kaivon luona, -- satuloi minulle hevonen.

-- Minkä käskette?

-- No, tuo vaikka liinakko.

-- Tottelen, herra.

Hevosta satuloitaessa Levin käski lähettyvillä hääräilevän
työnjohtajan taas luokseen ja -- sovintoon päästäkseen -- alkoi puhua
hänelle alkavista kevättöistä ja taloussuunnitelmistaan.

Lannanajo oli aloitettava niin aikaisin kuin suinkin, jotta kaikki
olisi heinänniiton alkuun mennessä tehty. Ja takapeltoa oli
kynnettävä herkeämättä, jotta se pysyisi aina tuoreena. Heinää ei
saisi teettää osapalkalla, vaan oli annettava oman väen tehdä.

Työnjohtaja kuunteli tarkkaavasti ja koetti nähtävästi parhaansa
mukaan hyväksyä isäntänsä suunnitelmia; mutta siitä huolimatta
hän näytti toivottomalta ja alakuloiselta, kuten aina isäntänsä
ehdotuksia kuunnellessaan, ja se ei voinut olla hermostuttamatta
Leviniä. Nuo kasvot ikään kuin sanoivat: hyväähän tuo kaikki on,
mutta katsotaan, mitä luoja suo.

Mikään ei katkeroittanut Leviniä niin kuin tuo ilme. Mutta se oli
ollut yhteinen kaikille työnjohtajille, niin monta kuin niitä hänellä
oli ollut. Kaikki ne olivat suhtautuneet samalla tavoin hänen
esityksiinsä, eikä hän siksi enää suuttunut, vaan tunsi katkeruutta
ja entistä suurempaa intoa taisteluun tuota luonnonvoimaa vastaan,
jota hän ei voinut nimittää muuten kuin: "mitä luoja suo" ja joka
kaiken aikaa pani hänelle vastaan.

-- Mitenkähän ehditään, Konstantin Dmitrish, sanoi työnjohtaja.

-- Miksi ette ehtisi?

-- Työväkeä pitää ehdottomasti ottaa vielä noin viisitoista henkeä.
Niitä vain ei tule tarjolle. Äskettäin jokunen kävi, tahtoivat
seitsemänkymmentä ruplaa kesästä.

Levin vaikeni. Taas oli sama voima vastassa. Hän tiesi, etteivät
he kaikista yrityksistään huolimatta olleet voineet saada oikeaan
hintaan kuin neljäkymmentä, kolmekymmentäseitsemän tai -kahdeksan
työmiestä; neljäkymmentä oli tarjolla, ei enempää. Mutta hän ei
sittenkään voinut olla taistelematta.

-- Lähettäkää hakemaan Suryn ja Tshefirovkan kyliin, jollei tule.
Täytyy hakea.

-- Voihan tuonne lähettää, sanoi työnjohtaja. -- Hevosetkin ovat
huonontuneet.

-- Ostetaan lisää. Kyllä minä tiedän, lisäsi hän nauraen, -- te
antaisitte aina vain vähän ja huonoa; mutta minäpä en annakaan teidän
tehdä oman mielenne mukaan. Minä katson itse.

-- Ettehän te muutenkaan taida juuri nukkumaan joutaa. Hauskempaahan
meillä on, kun on isännän silmä aina valvomassa.

-- Siis Koivulaakson takana kylvetään apilaa? Ajan katsomaan, Levin
sanoi hypäten kuskin tuoman pienen liinaharjaisen ratsun selkään.

-- Laaksopuron yli ette pääse, Konstantin Dmitrish, huusi kuski.

-- No, ratsastan sitten metsän kautta.

Niin Levin ratsasti sävyisällä, kauan seisseellä hevosellaan rivakkaa
tasaravia pihamaan kuran poikki ja portista niitylle. Lammikkojen
kohdalla hevonen pärskyi ja nyki ohjaksiaan.

Jos Levin oli viihtynyt karjapihalla, viihtyi hän niityillä
vielä paremmin. Sävyisän tasa-astujansa selässä keinahdellen,
rintaansa lämmintä ja raikasta lumen ja ilman tuoksua vetäen hän
ratsasti metsän läpi murenevan, kokoon painuneen lumen jäänteitä
ja puoliksi sulaneita, levenneitä jalaksenjälkiä pitkin, ja häntä
ilahdutti jokainen puu kuoressa elpyvine sammalineen ja pulleine
nuppuineen. Kun metsä päättyi, hänen eteensä avautuivat suunnattomat
laihovainiot tasaisena vihreänä samettivaippana, ilman ainoatakaan
ruosteläiskää tai painumaa, -- vain siellä täällä notkelmissa
välkkyi sulavia lumipilkkuja. Hän ei suuttunut, vaikka näki vieraan
hevosen varsoineen tallaamassa laihoa (hän käski vastaan tulleen
talonpojan ajamaan ne pois), eikä hermostunut siitä tyhmästä ja
ikään kuin ivallisesta vastauksesta, jonka sai vastaan tulleelta
talonpojalta kysymykseensä: "No, Ipat, joko pian pääsee kylvämään?"
-- "Pitää ensin kyntää, Konstantin Dmitrish", oli tämä vastannut.
Mitä kauemmaksi hän ratsasti, sitä iloisemmaksi hänen mielensä kävi,
ja taloutta koskevat suunnitelmat kiertelivät hänen päässään toinen
toistaan parempina: kaikkien peltojen eteläsivuille pitäisi istuttaa
pajuja, jotta lumi sulaisi niiltä pikemmin, pellot pitäisi jakaa
kuuteen lannoitettavaan ja kolmeen kesantomaahan, pitäisi tehdä
karjapiha kedon perimmäiseen päähän ja kaivaa lampi, ja lannoituksen
helpottamiseksi pitäisi tehdä siirrettäviä aitoja karjaa varten.
Ja silloin olisi 300 desjatiinaa vehnällä, 100 perunamaana ja 150
apilana, eikä ainoatakaan desjatiinaa näännytetty.

Sellaiset mietteet mielessään, ohjaten hevostaan varovasti
pientareita pitkin, ettei oras tallaantuisi, hän saapui apilan
kylvössä olevien renkien luo. Siemenrattaat eivät olleet pellon
rajalla, vaan itse pellolla, ja syysvehnä oli pahasti tallautunut
rattaiden painosta ja hevosten kuovinnasta. Molemmat rengit istuivat
pientareella, luultavasti yhteistä piippua poltellen. Rattailla oleva
multa, johon siemenet oli sekoitettu, oli kovina murentamattomina
kokkareina. Nähdessään isäntänsä lähti Vasili-renki rattaitten luo
ja Misa ryhtyi kylvämään. Kaikki ei siis ollut täälläkään niin kuin
olisi pitänyt, mutta työmiehiinsä Levin suuttui harvoin. Kun Vasili
tuli rattaiden luo, Levin käski taluttamaan hevosen pellon reunaan.

-- Ei se mitään, herra, kyllä se siitä nousee, vastasi Vasili.

-- Ole hyvä äläkä selittele, Levin sanoi, -- vaan tee mitä käsketään.

-- Kyllä herra, vastasi Vasili ja tarttui hevosen turpaan. -- Kylläpä
on hyvä siemen, Konstantin Dmitrish, hän sanoi mielistellen, -- ei
paremmaksi tule. Käveleminen vain on vietävän vaikeaa! Saa puudan
painoa töppösissään laahata.

-- Miksi multa ei ole seulottua? kysyi Levin.

-- Kyllä se hierotaan, vastasi Vasili ottaen kouraansa siemeniä ja
hieroen multaa kämmenissään.

Ei ollut Vasilin syy, että hänelle oli annettu seulomatonta multaa,
mutta harmillista se sentään oli.

Levin tiesi erään keinon, jolla hän usein oli saanut harminsa
haihtumaan ja kaiken pahalta näyttävän muuttumaan jälleen hyväksi, ja
hän päätti nytkin käyttää samaa keinoa. Hän näki Miskan astellessaan
laahaavan molempiin jalkoihinsa takertuneita suuria multakokkareita,
hyppäsi alas hevosen selästä, otti Vasililta kylvövakan ja lähti
kylvämään.

-- Mihin kohtaan sinä pysähdyit?

Vasili osoitti jalallaan merkkiä, ja Levin ryhtyi taitonsa mukaan
kylvämään siemensekaista multaa. Astuminen tuntui vaikealta kuin
suolla, ja tultuaan saran päähän hän seisahtui hiostuneena ja antoi
pois kylvövakan.

-- No, herra muistaa, ettei sitten kesällä minua hauku, sanoi Vasili.

-- Miten niin? Levin sanoi iloisesti tuntien keinonsa tehonneen.

-- No käykäähän kesällä katsomassa, eikö ole eroa. Katsokaahan
tuonne, minne minä viime keväänä kylvin. Siihen se vasta heinän
puskee! Niin minä, Konstantin Dmitrish, parastani koetan kuin omalle
isälleni ikään. Minä en itse tee huonosti enkä anna muittenkaan
tehdä. Isännän on hyvä ja meidän on samoin hyvä. Kun vilkaisee
tuonne, sanoi Vasili osoittaen kedolle, -- niin sydän iloitsee.

-- Kaunis on kevät, Vasili!

-- No sellainen kevät, ettei kuulu miesmuistiin olleen. Kun kävin
tässä tuonnoin kotonani, niin siellä isäukko oli niinikään kylvänyt
vehnää kolme kahdeksannesta. Ihan on kuin ruista kuulemma.

-- Oletteko jo kauankin viljellyt vehnää?

-- Tehän sitä opetitte tässä toissa kesänä. Tehän minulle annoitte
kaksi mitallista. Neljännes myytiin ja kolme kahdeksannesta
kylvettiin.[3]

-- No, katsokin, että hierot kokkareet hyviksi, Levin sanoi menne
hevosensa luo, -- ja vahdihan Misaakin. Jos oras tulee hyvä, saat
viis kymmentä kopeekkaa desjatiinalta.

-- Kiitän nöyrimmästi. Ei tässä ole muutenkaan valittamista. Levin
nousi hevosen selkään ja ratsasti pellolle, johon viime vuonna oli
kylvetty apilaa, ja toiselle, joka oli kynnetty kesäruista varten.

Apilan oras sängen lomassa oli ihana. Se oli kokonaan elpynyt
ja nousi vankkana ja vihantana taittuneitten viimevuotisten
vehnänkorsien alta. Hevonen upposi nilkkaa myöten, ja joka askelella
sen jalat irtosivat kovalla lotinalla puoleksisulaneesta maasta.
Kyntöpellolle oli aivan mahdoton ajaa; maa kantoi vain niillä kohdin,
missä oli jäätä, mutta sulaneihin vakoihin jalka upposi nilkkaa
syvemmälle. Kynnös oli erinomainen; kahden päivän perästä voisi jo
äestää ja kylvää. Kaikki oli ihanaa, kaikessa tuntui iloa. Levin
ratsasti takaisin puron kautta. Ja hän pääsi kuin pääsikin yli ja
pelästytti kaksi sorsaa. "Varmaan on kurppiakin", hän ajatteli,
ja tapasikin juuri talolle päin kääntyessään metsänvartijan, joka
vahvisti todeksi hänen otaksumansa.

Levin ratsasti kotiin ehtiäkseen syödä päivällistä ja panna pyssynsä
illaksi kuntoon.



XIV


Tullessaan iloisella mielellä kotipihaan Levin kuuli aisakellon äänen
talon pääoven edestä.

"Varmaankin rautatieasemalta", hän ajatteli, "on parhaiksi voinut
ehtiä Moskovan junalta... Kukahan se on? Entä jos se onkin
Nikolai-veli? Hänhän sanoi: kenties lähden parantolaan, mutta voi
käydä niinkin, että tulen luoksesi." Ensin hänen tuli paha olla, kun
hän ajatteli, että Nikolai-veljen läsnäolo särkisi hänen onnellisen
keväisen mielialansa. Mutta samassa hän häpesi tuota tunnettaan
ja ikään kuin avasi sielunsa sylin, ja iloinen hellyys mielessään
hän odotti ja toivoi nyt sydämensä pohjasta, että tulija olisi
Nikolai-veli. Hän nykäisi hevostaan ja näki akasiapuun kohdalle
päästyään rautatieaseman ajurin kolmivaljakon ja turkkiin pukeutuneen
herran. Se ei ollut veli. "Kunpa se olisi joku hauska ihminen, jonka
kanssa voisi puhella", hän ajatteli.

-- Kas! huudahti Levin iloissaan kohottaen molemmat kätensä ylös.
-- No jopa on tervetullut vieras! Kylläpä olen iloissani! huusi hän
tuntien tulijan Stepan Arkadjevitshiksi.

"Saan varmasti tietää, onko jo mennyt tai koska menee naimisiin", hän
ajatteli.

Ja tänä ihanana kevätpäivänä hän tunsi, ettei tuo muisto enää
kirvellyt häntä.

-- Et tainnut odottaa? Stepan Arkadjevitsh sanoi nousten reestä
likapilkkuja nenällään, poskellaan ja kulmillaan, mutta iloa ja
terveyttä uhkuen. -- Tulin sinua katsomaan, hän sanoi syleillen ja
suudellen Leviniä, -- ja toiseksi linnustamaan ja kolmanneksi myymään
metsän Jergushovista.

-- Mainiosti tehty! Eikö olekin kunnon kevät! Miten sinä pääsit
reellä kulkemaan?

-- Rattailla on vielä hankalampaa, Konstantin Dmitrish, vastasi tuttu
ajuri.

-- Olet oikein, oikein tervetullut, Levin sanoi hymyillen
vilpittömästi ja lapsellisen iloisesti.

Levin vei tulijan vieraskamariin, johon myös Stepan Arkadjevitshin
tavarat, matkapussi, kotelossa oleva pyssy ja sikarilaukku
kannettiin, ja jättäen hänet peseytymään ja vaihtamaan vaatteita meni
Levin itse sillä aikaa konttoriin antamaan määräyksiä kynnöstä ja
apilasta. Agafja Mihailovna, joka aina huolehti talon kunniasta, tuli
eteisessä häntä vastaan ja kyseli päivällisestä.

-- Valmistakaa mitä itse tahdotte, kunhan vain pian, Levin sanoi ja
meni työnjohtajan luo.

Kun hän ehti takaisin, tuli Stepan Arkadjevitsh huoneensa ovesta
peseytyneenä ja hiukset suittuina, kasvot hymystä loistaen, ja he
lähtivät yhdessä yläkertaan.

-- Että olen iloinen, kun pääsin luoksesi! Nyt minä ymmärrän, mitä
sakramentteja sinä täällä hoitelet ja toimittelet. Toden totta ihan
kadehdin sinua. Millainen talo, miten hienoa kaikki on! Valoisaa ja
iloista, puhui Stepan Arkadjevitsh unohtaen, ettei aina ollut kevät
ja kirkas ilma, kuten nyt.

-- Ja miten herttainen hoitajamummo sinulla on! Parempi olisi
sellainen sievännäköinen valkeaesiliinainen kamarineitsyt, mutta
sinun munkinelämääsi ja ankaraan tyyliisi tämä kyllä sopii varsin
hyvin.

Stepan Arkadjevitsh kertoi paljon mielenkiintoisia uutisia, joista
Levinille kiinnostavin oli se, että Sergei Ivanovitsh aikoi ensi
kesäksi tulla hänen luokseen maalle.

Stepan Arkadjevitsh ei puhunut sanaakaan Kittystä eikä
Shtsherbatsekeista; hän kertoi vain vaimonsa terveiset. Levin oli
kiitollinen hänen hienotunteisuudestaan ja iloitsi vieraastaan. Kuten
aina yksinolon aikana oli hänen mieleensä nytkin kertynyt paljon
ajatuksia ja tunteita, joita hän ei voinut kertoa kotiväelleen; ja
nyt hän purki Stepan Arkadjevitshille kevään runollisen riemunsa,
taloutta koskevat vastuksensa ja suunnitelmansa, ajatuksensa
lukemistaan kirjoista ja varsinkin tuon tekeillä olevan teoksensa
aatteen, jonka pohjana -- tekijän itsensä sitä huomaamatta -- oli
kaikkien vanhempien taloutta käsittelevien teosten kritiikki. Aina
herttainen Stepan Arkadjevitsh, joka jo pienestä vihjeestä käsitti
kaiken, oli tällä kertaa erityisen herttainen, ja Levin huomasi tämän
kohtelevan itseään tietyllä kunnioituksella ja hellyydellä, jota hän
ei ennen ollut huomannut ja joka imarteli häntä.

Agafja Mihailovnan ja keittäjän ponnistelut hyvän päivällisen eteen
johtivat siihen, että alkupalapöytään istuuduttuaan nälkäiset
ystävykset söivät voileipää, kylmää paistia ja suolattuja sieniä
vatsansa täydeltä, ja kun liemen aika tuli, käski Levin tuoda
sen ilman piirakoita, joilla keittäjä oli aikonut erityisesti
hämmästyttää vierasta. Mutta vaikka Stepan Arkadjevitsh oli tottunut
toisenlaisiin päivällisiin, piti hän kaikkea erinomaisena: niin
yrttiviina, leipä ja voi kuin kylmä lintupaisti, sienet, nokkosliemi,
valkeakastikkeinen kananpaisti ja valkea krimiläisviini -- kaikki oli
erinomaista ja ihanaa.

-- Oivallista, oivallista, hän sanoi sytyttäen paksun sikarin paistin
jälkeen. -- Aivan kuin olisin päässyt laivan kohinasta ja tärinästä
hiljaiselle rannalle. Sinä siis arvelet, että työväen aines on
tutkittava ja otettava huomioon taloudellisten menettelytapojen
valinnassa. Minä tietysti olen tässä asiassa maallikko, mutta
minun käsittääkseni teorialla ja sen soveltamisella on vaikutusta
työväkeenkin.

-- Niin, mutta odotahan. Minä en puhu valtiontaloudesta, vaan
maataloustieteestä. Sen pitää niin kuin luonnontieteidenkin
tutkia määrättyjä ilmiöitä ja työläistä taloudellisessa,
kansatieteellisessä...

Samassa tuli Agafja Mihailovna sisään tuoden hilloa.

-- Jaa-a, Agafja Mihailovna, Stepan Arkadjevitsh sanoi painaen keveän
suukkosen pulleitten sormien päihin, -- millaista kylmää paistia
teillä on ja millaista yrttiviinaa!... Mitä arvelet, Kostja? Eiköhän
ole jo aika? lisäsi hän.

Levin vilkaisi ikkunaan, metsän paljaitten latvain taakse
laskeutuvaan aurinkoon.

-- On kuin onkin, hän sanoi. -- Kuzma saa valjastaa hevosen! ja
juoksi alas.

Laskeuduttuaan alakertaan Stepan Arkadjevitsh veti itse varovasti
purjekankaisen suojuksen kiiltävän kotelon yltä ja sen aukaistuaan
alkoi panna kokoon kallista uudenaikaista pyssyään. Kuzma, joka
jo vainusi hyvän juomarahan olevan tiedossa, pysytteli Stepan
Arkadjevitshin lähistöllä ja veti kengät ja sukat hänen jalkaansa,
minkä Stepan Arkadjevitsh mielellään salli tapahtua.

-- Kuules, Kostja, jos kauppias Rjabinin tulee -- minä käskin häntä
tulemaan tänään -- niin sanotko, että pyytävät odottamaan?...

-- Rjabininilleko sinä sitten myyt metsää?

-- Niin. Tunnetko sinä hänet?

-- Tunnen hyvinkin. Olen hänen kanssaan asioinut "kerrassaan ja
järkiään."

Stepan Arkadjevitsh nauroi. "Järkiään ja kerrassaan" olivat kauppiaan
mielisanoja.

-- Niin, hän puhuu merkillisen hullunkurisesti. Ymmärtääpäs mihin
isäntä lähtee! lisäsi hän taputtaen Laskaa, joka vikisten kieppui
Levinin ympärillä ja nuolaisi milloin hänen kättään, milloin hänen
saappaitaan ja pyssyään.

Hevonen seisoi jo kuistin edessä, kun he tulivat ulos.

-- Minä käskin valjastamaan, vaikkei tästä pitkä matka ole. Vai
menemmekö jalkaisin?

-- Ei, ajetaan mieluummin, sanoi Oblonski astuen rattaille. Hän
istuutui, kääri jalkansa tiikerinnahkaan ja sytytti sikarin. --
Kuinka sinä et polta! Sikari -- se on enemmän kuin nautinto, se on
nautinnon kruunu ja tunnus. Kas tämä on elämää! Kuinka mukavaa! Kas
näin minä tahtoisin elää!

-- Kukapa sinua estää? Levin sanoi hymyillen.

-- Ei, kyllä sinä olet onnen poika. Sinulla on kaikki mistä pidät.
Pidät hevosista -- niitä on, koiria on, saat metsästää ja hoitaa
maita.

-- Kenties on niin, että minä iloitsen siitä, mitä minulla on, enkä
valita sitä, mitä minulta puuttuu, Levin sanoi muistaen Kittyä.

Stepan Arkadjevitsh ymmärsi ja katsahti häneen, mutta ei sanonut
mitään.

Levin oli Oblonskille kiitollinen siitä, että tämä huomattuaan
Levinin karttavan keskustelua Shtsherbatskeista ei hienotunteisena
miehenä ollut yrittänytkään puhua heistä mitään. Nyt Levinin teki
kuitenkin jo mieli saada jotain tietoa asiasta, joka oli niin häntä
kiusannut, mutta hän ei uskaltanut siitä puhua.

-- No miten ovat sinun asiasi? kysyi Levin muistettuaan, ettei ollut
kaunista ajatella aina vain itseään.

Stepan Arkadjevitshin silmiin nousi iloinen pilke.

-- Sinähän sitä et tunnusta, että saisi pitää rinkeleistä, kun on
saanut määränmukaisen annoksensa, sinun mielestäsi se on rikos; mutta
minä en ymmärrä elämää ilman rakkautta, hän sanoi käsittäen omalla
tavallaan Levinin kysymyksen. -- Minkä minä voin, olen sellaiseksi
luotu. Ja oikeastaanhan sillä ei tee juuri kenellekään pahaa,
itselleen vain iloa...

-- Onko sinulla sitten jotain uutta? kysyi Levin.

-- On, veliseni. Niin, näetkös, sinä tiedät ossianilaisen naistyypin...
naisen, jonka näkee unissa... Sellaisia naisia voi tavata
valveillakin... ja ne naiset ovat kauheita. Nainen, näetkös, on
jotain semmoista, mitä saa tutkia koko ikänsä, ja aina se on kokonaan
uusi.

-- Parempi on olla tutkimatta.

-- Ei ole. Joku matemaatikko on sanonut, ettei nautintoa tuota
totuuden löytäminen, vaan sen etsiminen.

Levin kuunteli äänettömänä eikä ponnistuksistaan huolimatta mitenkään
voinut asettua ystävänsä kannalle ja ymmärtää hänen tunteitaan ja
sellaisten naisten tutkimisen ihanuutta.



XV


Lintujen kulkupaikka oli lyhyen matkan päässä nuoressa tiheässä
haavistossa joen rannalla. Kun oli tultu metsän reunaan, hyppäsi
Levin rattailta ja saattoi Oblonskin äskettäin lumesta paljastuneen,
sammaleisen ja upottavan aukeaman laitaan. Itse hän palasi toiselle
sivulle kaksihaaraisen koivun luo ja asetettuaan pyssynsä kuivan
alaoksan haarukkaa vasten riisui viittansa, vyötti itsensä ja
tunnusteli liikkeittensä vapautta.

Vanha harmaa Laska, joka oli tullut hänen jäljestään, istuutui
varovasti vastapäätä isäntäänsä ja höristi korviaan. Aurinko
laskeutui ison metsän taakse, ja haavikon seassa kasvavat koivut
piirtyivät iltaruskon valossa riippuvine oksineen ja täyteläisine,
puhkeamaisillaan olevine nuppuineen selkeästi esiin.

Sankasta, vielä lumisesta metsästä virtasi vesi kapeina, mutkikkaina
puroina, joiden solina oli juuri ja juuri kuultavissa. Pikkulinnut
visertelivät pyrähdellen puusta toiseen.

Täydellisen hiljaisuuden hetkinä kuului viimevuotisten lehtien pehmeä
kahina sulavan lumen ja kasvavan ruohon liikutellessa niitä.

"Kas vain! Kuuluu ja näkyy miten ruoho kasvaa!" Levin sanoi itsekseen
huomatessaan harmaan märän haavanlehden liikahduksen nuoren
ruohonkärjen vieressä. Hän seisoi kuunnellen ja katsoi milloin
alas märkään sammaleiseen maahan tai ääniä kuulostelevaan koiraan,
milloin edessään mäen alla leviävään puunlatvojen harmaaseen mereen,
milloin himmenevän taivaan valkeisiin pilvenviiruihin. Tyynesti
siipiään viuhtoen lensi poutahaukka kaukaisen metsän yllä; pian lensi
toinen samaan suuntaan ja katosi. Yhä äänekkäämmin ja innokkaammin
visersivät linnut tiheikössä. Jossain lähellä huhusi huuhkaja. Laska
värähti, astui varovasti muutaman askeleen ja jäi kuulostelemaan pää
kallellaan. Joen takaa kuului käen kukunta. Se kukahti kaksi kertaa
tavallisella äänellään, mutta sitten ääni sorahti ja käki hätääntyi
ja sekaantui.

-- Kuulitko, millainen käki! Stepan Arkadjevitsh sanoi tullen esiin
pensaan taa.

-- Kuulin, Levin vastasi vastahakoisesti häiriten metsän hiljaisuutta
itselleen vastenmielisellä äänellään. -- Kohta ne tulevat.

Stepan Arkadjevitshin hahmo peräytyi jälleen pensaan taakse ja Levin
näin vain tulitikun kirkkaan valon, joka pian sen jälkeen vaihtui
savukkeen punaiseen hehkuun ja ohueen sinertävään savuun.

Tsik! Tsik! naksahtivat Stepan Arkadjevitshin virittämät hanat.

-- Mikä ääni tuo on? kysyi Oblonski kiinnittäen Levinin huomion
kimeään yninään, joka kuului siltä kuin olisi varsa telmiessään
hirnunut ohuella äänellä.

-- Tuoko: etkö tunne sitä? Se on koirasjänis. Mutta ollaanpa nyt
hiljaa! Kuule, lentää! Levin sanoi melkein kiljaisten ja viritti
hanat.

Kuului kaukainen, ohut vihellys, ja juuri tuohon tavalliseen,
metsästäjälle niin tuttuun tahtiin kahden sekunnin päästä toinen ja
kolmas, ja kolmannen vihellyksen perästä alkoi jo kuulua kurahtelu.

Levin tähysteli oikealle ja vasemmalle ja yhtäkkiä hän huomasi
edessään himmeän sinertävällä taivaalla, haapojen yhteensulautuvien,
hentojen latvojen yllä lentävän linnun. Se lensi suoraan häntä
kohti. Kurahtelu kuului jo aivan läheltä, kireän kankaan tahdikasta
repimistä muistuttaen. Jo näkyi linnun pitkä nokka ja kaula, ja
samalla kun Levin ojensi pyssynsä, välähti Oblonskin pensaasta
punainen salama, ja lintu häilähti kuin nuoli, mutta singahti samassa
taas ylöspäin. Välähti uusi salama ja kuului pamahdus; ja lintu
pysähtyi räpytellen siipiään kuin koettaen pysytellä ilmassa, oli
hetken paikallaan ja lysähti rämeiseen maahan.

-- Ohiko taaskin? huudahti Stepan Arkadjevitsh joka ei savun tähden
itse voinut nähdä kuinka oli käynyt.

-- Tuossa se on! Levin sanoi osoittaen koiraansa, joka toinen korva
pystyssä ja pörheä hännänpää korkealla heiluen toi lintua isännälleen
hitain askelin, kuin koettaen vitkastelulla pidentää nautintoaan.

-- Olen hyvilläni, että sinua onnisti, Levin sanoi tuntien samalla jo
pientä kateutta, kun ei itse saanut ampua tuota lehtokurppaa.

-- Eikös ollut surkea huti... tuosta oikeasta piipusta, vastasi
Stepan Arkadjevitsh ladaten pyssyään. -- Sh-sh... lentää.

Kuului todellakin kimeitä, nopeasti toisiaan seuraavia vihellyksiä.
Kaksi lehtokurppaa lensi leikitellen ja toisiaan vuoroin takaa ajaen
suoraan metsästäjiä kohti, viheltäen, mutta kurahtelematta. Kajahti
neljä laukausta, ja lehtokurpat tekivät kuin pääskyt nopean käänteen
ja hävisivät näkyvistä.

-- -- --

Metsäonni oli mainio. Stepan Arkadjevitsh ampui vielä kaksi
kappaletta ja Levin kaksi, joista toista ei löytynyt. Alkoi jo olla
pimeä. Kirkas, hopeinen Venus säteili jo hempeää valoaan koivujen
välitse alhaalta lännen taivaalta ja korkealla idässä liekehti
punaisena synkkä Arkturus. Päänsä päältä Levin tapaili Otavaa ja
kadotti sen aina uudelleen. Kurpat olivat jo lakanneet lentämästä;
mutta Levin päätti odottaa vielä, kunnes koivun oksan alta näkyvä
Venus kohoaisi sen yläpuolelle ja Otavan tähdet selkenisivät. Venus
siirtyi jo oksan yläpuolelle. Otavan vaunut aisoineen näkyivät jo
kokonaan tummansinisellä taivaalla, mutta hän odotteli yhä.

-- Eikö lähdetä jo? sanoi Stepan Arkadjevitsh.

Metsässä oli jo hiljaista, ei ainoakaan lintu enää liikahtanut.

-- Ollaan vielä hetkinen, Levin vastasi.

-- Samantekevää.

He seisoivat nyt noin viidentoista askeleen päässä toisistaan.

-- Stiva! Levin sanoi yhtäkkiä, -- miksi et kerro minulle, onko
kälysi jo mennyt naimisiin tai koska menee.

Levin tunsi itsensä niin varmaksi ja tyyneksi, ettei mikään vastaus,
niin hän arveli, voisi häiritä hänen rauhaansa. Mutta hän ei voinut
vähääkään odottaa sitä vastausta, jonka sai.

-- Ei ole aikonutkaan eikä aio mennä naimisiin, vaan on hyvin sairas,
ja tohtorit lähettivät hänet ulkomaille. Pelätään jopa hengen olevan
vaarassa.

-- Mitä sanot! kiljahti Levin. -- Hyvin sairas? Mikä hänen on? Miten
hän...

Heidän näin puhuessaan katsoi Laska korvat höröllään ylös taivaalle
ja vilkuili nuhtelevasti heihin.

"Eikö niillä ole muulloin aikaa puhella", ajatteli se. "Ja tuolta
tulee... Tuossa se nyt on kuin onkin. Päästävät ohi..." ajatteli
Laska.

Mutta samassa silmänräpäyksessä kuulivat molemmat kimeän vihellyksen,
joka ikään kuin sivalsi heitä korvalle, ja molemmat tarttuivat äkkiä
pyssyihinsä, ja kaksi salamaa leimahti ja kaksi laukausta kajahti
yhtaikaa. Korkealla lentävän lehtokurpan siivet herpaantuivat heti,
ja se putosi tiheikköön painaen hennot vesat taivuksiin alleen.

-- Sepä kävi mainiosti! Yhteinen saalis! huudahti Levin ja juoksi
Laskan kanssa tiheikköön etsimään kurppaa. "Niin, mikäs se ikävä asia
taas olikaan?" muisteli hän. "Niin, Kitty sairaana... Mitäpä sille
voi, ikävä asia", hän ajatteli.

-- Ahaa, löysitpäs sinä! Niinhän viisas koira tekee, puheli Levin
ottaen Laskan suusta lämpimän linnun ja työntäen sen melkein täyteen
metsästyslaukkuunsa. -- Jo löytyi, Stiva! huudahti hän.



XVI


Kotiin palattaessa Levin kyseli tarkemmin Kittyn sairaudesta ja
Shtsherbatskien suunnitelmista, ja vaikka hänen olisi ollut vaikea
sitä itselleen myöntää, oli se, mitä hän sai kuulla, hänelle mieleen.
Mieluisaa se oli jo siksikin, että oli vielä toivoa, ja vielä enemmän
siksi, että nyt Levin tiesi hänen kärsivän, hänen, joka oli tuottanut
niin paljon kipua hänelle itselleen. Mutta kun Stepan Arkadjevitsh
alkoi puhua Kittyn sairauden syistä ja mainitsi Vronskin nimen,
keskeytti Levin hänet:

-- Minulla ei ole mitään oikeutta udella yksityisiä perheasioita enkä
totta puhuen haluakaan.

Stepan Arkadjevitshin suu vetäytyi tuskin huomattavaan hymyyn,
kun hän huomasi tuon hänelle niin tutun ilmeenmuutoksen Levinin
kasvoilla: Levin oli nyt yhtä synkkä kuin oli hetki sitten ollut
iloinen.

-- Oletko jo lopullisesti päättänyt metsäkaupasta Rjabininin kanssa?
kysyi Levin.

-- Olen. Hinta on melko hyvä, kolmekymmentäkahdeksan tuhatta.
Kahdeksan etukäteen ja loput kuuden vuoden kuluessa. Kauan olen
saanut hieroa kauppoja. Ei kukaan ole luvannut enempää.

-- Sinä siis lupasit metsän ilmaiseksi, Levin sanoi synkkänä.

-- Miten niin ilmaiseksi? kysyi Stepan Arkadjevitsh hyväntahtoisesti
hymyillen, sillä arvasi, ettei Leviniä nyt mikään tyydyttäisi.

-- Koska metsä maksaa vähintään viisisataa ruplaa desjatiinalta.

-- Voi teitä maalaisisäntiä! -- Stepan Arkadjevitsh sanoi
leikkisästi. -- Miten ylenkatseellisesti te kohtelette meitä
kaupunkilaisia... Mutta kun on kyse asian toimittamisesta, niin me
hoidamme sen aina kuitenkin parhaiten. Saat uskoa, että olen ottanut
huomioon kaiken, -- ja metsä on myyty varsin edullisesti, niin että
pelkään ostajan ehkä vielä peruuttavan. Eihän se ole mikään häävi
metsä, Stepan Arkadjevitsh sanoi toivoen häävi-sanalla saavansa
Levinin uskomaan, että hänen epäilyksensä ovat turhat, -- pääosin
halkometsää. Mahtaako tulla kolmeakymmentä syltäkään desjatiinalta,
ja hän lupasi kaksisataa ruplaa desjatiinalta.

Levin hymyili ylenkatseellisesti. "Tunnen kyllä", hän ajatteli, "tuon
kaupunkilaisen tavan: pari kertaa kymmenessä vuodessa käyvät maalla
ja pari kolme outoa sanaa kuultuaan hyökkäävät käyttämään niitä
oikeassa ja väärässä paikassa, luullen tietävänsä jo kaiken. Häävi,
mahtaako tulla kolmekymmentä syltä. Lausuu sanoja ymmärtämättä niitä
itse."

-- Enhän minä koskaan neuvo sinua, mitä sinun siellä virastossasi
tulee kirjoittaa, hän sanoi, -- ja jos tulee tarvis, niin kysyn
sinulta neuvoa. Sinä sitä vastoin uskot niin varmasti ymmärtäväsi
kaikki metsäasiat. Se ei ole helppoa. Oletko laskenut puut?

-- Laskenut puut? nauroi Stepan Arkadjevitsh koettaen yhä saada
ystävänsä huonon tuulen karkotetuksi. -- Yön tähdet, hiedan jyväset
jos lukea vois henki ylhä...

-- Niin, niin, mutta Rjabininin "henki ylhä" kyllä laskee puut.
Eikä yksikään kauppias osta laskematta, jollei saa ilmaiseksi, niin
kuin sinulta. Minä tunnen sen metsän. Olen joka vuosi käynyt siellä
metsästämässä, ja sinun metsäsi hinta on viisisataa ruplaa käteisenä
desjatiinalta, ja se lupasi sinulle kaksisataa ruplaa vähissä erin.
Toisin sanoen, sinä lahjoitit hänelle kolmekymmentä tuhatta.

-- Mitä sinä joutavia, Stepan Arkadjevitsh sanoi avuttomasti, --
miksi ei sitten kukaan luvannut enempää?

-- Siksi, että Rjabininilla on sopimus toisten kanssa. Hän on
maksanut niille hyvän luovutusrahan. Minä olen ollut asioissa niitten
kanssa ja minä tiedän. Ne eivät ole kauppiaita, vaan huijareita. Ne
eivät ryhdy kauppoihin, joista saavat vain kymmenen, viisitoista
prosenttia, vaan vaativat ja ostavat kahdellakymmenellä kopeekalla
ruplan.

-- Älä viitsi! Olet huonolla tuulella.

-- En vähääkään, Levin sanoi synkästi heidän lähetessään kotitaloa.
Kuistin edessä seisoivat tiiviisti raudalla ja nahalla päällystetyt
rattaat ja niiden eteen levein rahkein tiukasti valjastettu, hyvin
syötetty hevonen. Rattailla istui piukean verevä ja tiukasti vyötetty
kauppa-apulainen, joka oli Rjabininilla kuskina. Itse Rjabinin oli
jo sisällä ja tuli eteiseen ystävyksiä vastaan. Hän oli kookas,
laihanpuoleinen, keski-ikäinen mies, jolla oli viikset ja paljaaksi
ajeltu ulkoneva leuka ja pulleat, sameat silmät. Yllään hänellä oli
pitkäliepeinen sininen takki ja jalassa korkeat, nilkan kohdalta
kurttuiset ja pohkeesta sileät saappaat ja niitten päällä suuret
kalossit. Hän hieroi kasvojaan joka puolelta nenäliinallaan, vetäisi
kiinni takkinsa, joka pysyi kohentamattakin hyvin yllä, ja tervehti
hymyillen tulijoita ojentaen Stepan Arkadjevitshille kätensä aivan
kuin jotain tavoitellen.

-- Johan tekin olette tullut, Stepan Arkadjevitsh sanoi antaen
hänelle kättä. -- Sepä hyvä.

-- En rohjennut olla tottelematta teidän ylhäisyytenne käskyä,
vaikka onkin liian huono keli. Ihan koko matkan sain kävellä, mutta
pääsinpäs aikanaan perille. Konstantin Dmitrish, hyvää päivää,
kääntyi hän Levinin puoleen tavoitellen hänenkin kättään. Mutta Levin
ei ollut sitä huomaavinaan, vaan otti otsa rypyssä lehtokurppia ulos
metsästyslaukustaan.

-- Herrat ovat käyneet huvikseen metsästämässä. Mikäs se tämä lintu
nyt taas onkaan? lisäsi Rjabinin katsoen halveksuvasti kurppiin. Ja
hän pudisti päätään ikään kuin vahvasti epäillen, kannattiko haaskata
ruutia moisiin harakoihin.

-- Tahdotko mennä minun kamariini? kysyi Levin otsa kurtussa
ranskaksi Stepan Arkadjevitshilta. -- Menkää minun työhuoneeseeni,
siellä voitte puhua.

-- Hyvin käy päinsä, minne vain, lausui Rjabinin ylenkatseellisen
arvokkaasti ikään kuin haluten osoittaa että muilla saattoi olla
vaikeuksia tulla toimeen joidenkin ihmisten kanssa, mutta hänellä ei
koskaan.

Työhuoneeseen päästyään Rjabinin pälyili tapansa mukaan
ympärilleen kuin etsien pyhäinkuvaa, mutta löydettyään sen ei
tehnyt ristinmerkkiä. Hän silmäili kaappeja ja kirjahyllyjä
ylenkatseellisesti hymyillen, mielessään sama epäilys kuin äsken
kurppien suhteen, ja pudisti paheksuvasti päätään varmana siitä,
ettei moinen puuha ollut vaivan arvoista.

-- No, toitteko rahat? kysyi Oblonski. -- Istuutukaa.

-- Ei meillä rahojen kanssa viivytellä. Tulin tapaamaan teitä ja
neuvottelemaan.

-- Mistä neuvottelemaan? Istukaahan.

-- Käy kyllä päinsä, sanoi Rjabinin ja istuutui nojautuen
kyynärpäillään kovin hankalasti tuolin selkämykseen. -- Pitää tinkiä,
herra ruhtinas. Syntihinta. Rahat ovat valmiina kerrassaan, ihan
kopeekalleen. Rahoista ei tule viivytystä.

Levin, joka oli tuonut pyssynsä kaappiin, oli juuri menossa ulos
ovesta, mutta pysähtyi kuultuaan kauppiaan sanat.

-- Veitte metsän jo muutenkin ilmaiseksi, hän sanoi. -- Hän tuli
liian myöhään luokseni, muuten minä olisin määritellyt hinnan.

Rjabinin nousi seisomaan ja silmäsi äänettömänä hymyillen Leviniä
alhaalta ylös.

-- Te olette kovasti saita, Konstantin Dmitrish, hän sanoi hymyillen
ja kääntyi Stepan Arkadjevitshin puoleen, -- ei kerrassaan mitään saa
ostetuksi. Ostattelin vehnää, hyvät rahat lupasin...

-- Minkä vuoksi minä antaisin teille omaani ilmaiseksi? Enhän minä
ole sitä maasta löytänyt enkä varastanut.

-- Johan nyt! Tänä aikana onkin varastaminen käynyt järkiään
mahdottomaksi. Se onkin nyt kerrassaan niin joka paikassa se julkinen
oikeudenkäynti, nykyään kaikki hoidetaan jalosti eikä varastamalla.
Kunniallisesti minä tässä siitä hinnasta sanoin. Paljon panevat
hintaa, ei lyö leiville. Jos vaikka vähänkin helpottaisitte.

-- Oletteko päättänyt asian vai eikö? Jos olette, niin ei ole mitään
tinkimistä, mutta jollette, Levin sanoi, -- niin minä ostan metsän.

Hymy katosi äkkiä Rjabininin kasvoilta. Kova ja petomainen haukanilme
jäi sijaan. Hän avasi takkinsa napit ketterillä, luisevilla
sormillaan, raotti takkiaan, jonka alta näkyi venäläinen paita,
vaskiset liivinnapit ja kellonperät, ja veti nopeasti esiin vanhan
paksun lompakon.

-- Olkaa hyvä, metsä on minun, virkkoi hän tehden ketterästi
ristinmerkin ja ojentaen toisen kätensä. -- Tässä rahat, metsä on
minun. Sillä lailla Rjabinin kauppansa tekee eikä riitele joka
kopeekasta, hän sanoi heilutellen lompakkoaan kulmat kurtussa.

-- Minä en olisi sinun sijassasi pitänyt mitään kiirettä, virkkoi
Levin.

-- Mutta hyvä veli, kummasteli Oblonski, -- minähän olen antanut
sanani.

Levin poistui huoneesta läimäyttäen oven kiinni. Rjabinin katsoi
oveen ja pudisti hymyillen päätään.

-- Nuoruutensa tähden ne noin, järkiään vain pelkästä
lapsellisuudesta. Kunniasanalla ostan metsän kerrassaan ihan vain
maineen vuoksi, jotta sanottaisi, että Rjabinin se Oblonskilta sen
metsän osti eikä kukaan muu. Ehkä se luojan avulla leiville lyö. Niin
on, jumalan tähden! Olkaa hyvä. Kirjoittakaa sopimus...

Tunnin kuluttua oli kauppias kauppakirja taskussaan, avara
kauhtana ja takin hakaset huolellisesti kiinni, lähdössä tiukasti
raudoitetuilla rattaillaan kotiansa kohti.

-- Voi noita herroja, hän sanoi kuskilleen, -- yksiä hyväkkäitä ovat!

-- Tietäähän sen, vastasi tämä antaen ohjaksen isännälleen ja vetäen
kiinni rattaitten suojusnahan. -- Kaupat taidettiin tehdä? Onneksi
olkoon, Mihail Ignatjits...

-- No, no...



XVII


Tasku pullollaan kauppiaalta etukäteen -- kolme kuukautta sitten
-- saamiaan korkolippuja lähti Stepan Arkadjevitsh yläkertaan.
Metsäkauppa oli päätetty, rahat olivat taskussa, ilta metsässä oli
ollut ihana, ja Stepan Arkadjevitsh oli mitä parhaalla tuulella.
Siksi hän nimenomaan halusi saada Levinin huonon tuulen karkotetuksi.
Hän tahtoi päivän päättyvän illallispöydässä yhtä miellyttävästi kuin
se oli alkanutkin.

Levin ei todellakaan ollut hyvällä tuulella, ja niin mielellään kuin
hän olisi tahtonutkin olla ystävällinen ja kohtelias herttaiselle
vieraalleen, ei hän kyennyt voittamaan itseään. Uutinen Kittyn
naimattomuudesta alkoi vähitellen huimata häntä viinin tavoin.

Kitty ei ollut naimisissa, vaan sairaana, ja sairaana rakkaudesta
mieheen, joka oli hänet hylännyt. Tuo loukkaus tuntui lankeavan hänen
niskaansa. Vronski oli hylännyt Kittyn ja Kitty hänet, Levinin. Siis
Vronskilla oli oikeus halveksia Leviniä ja siksi tämä oli hänen
vihollisensa. Ei Levin tätä kaikkea ajatellut, mutta hän tunsi
hämärästi, että asiassa oli jotain häntä loukkaavaa, ja kohdistamatta
harmiaan vain siihen hän osoitti olevansa tyytymätön kaikkeen, mitä
eteen sattui. Tyhmä metsäkauppa, petos, joka oli kohdannut Oblonskia
ja joka tapahtui hänen talossaan, hermostutti häntä.

-- No, joko asia on selvä? kysyi hän Stepan Arkadjevitshin tullessa
yläkertaan. -- Tahdotko illallista?

-- Minä en pane vastaan. Minulla on aivan ihmeellinen ruokahalu
täällä maalla. Miksi sinä et tarjonnut Rjabininille voileipää?

-- Viis minä hänestä!

-- Kovin ylpeästi sinä häntä kohtelit! sanoi Oblonski. -- Et
kätellytkään. Miksi teit niin?

-- Siksi etten kättele lakeijoitakaan, ja lakeija on sata kertaa
parempi kuin hän.

-- Kylläpä sinä olet vanhoillinen! Entä säätyjen yhteensulautuminen?
sanoi Oblonski.

-- Ketä haluttaa sulautua, niin sulautukoon herran nimeen, mutta
minua ei haluta.

-- Sinähän olet hirveän taantumuksellinen.

-- Minä en tosiaan ole koskaan ajatellut, mikä minä olen. Minä olen
Konstantin Levin ja sillä hyvä.

-- Ja Konstantin Levin, joka on huonolla tuulella, Stepan
Arkadjevitsh sanoi hymyillen.

-- Niin olenkin ja tiedätkö miksi? Sinun, suo anteeksi, tyhmän
kauppasi tähden...

Stepan Arkadjevitsh rypisti otsaansa hyväntahtoisesti kuten ainakin
mies, jota syyttä loukataan ja hermostutetaan.

-- No, jätetään jo silleen, hän sanoi. -- Onko kukaan koskaan myynyt
mitään ilman että hänelle heti kaupan jälkeen on sanottu: "Se olisi
ollut paljon enemmän arvoinen?" Mutta niin kauan kuin tavara on
myytävänä, ei kukaan lupaa enempää... Ei, minä huomaan, että sinulla
on jotain Rjabinin-parkaa vastaan.

-- Kenties onkin. Tiedätkö mistä syystä? Sinä sanot taas, että minä
olen taantumuksellinen tai minkä muun pelottavan sanan keksinetkin,
mutta sittenkin minua harmittaa ja kaivelee, kun näen, mitä joka
puolella tapahtuu, kuinka köyhtymistään köyhtyy se sääty, johon
minä kuulun ja johon kuulumisestani iloitsen huolimatta säätyjen
sulautumisesta ja sen semmoisesta... Ja jos se köyhtyminen olisi
seurausta ylellisyydestä, niin vähät minä sitten. Herroiksi eläminen
kuuluu aatelistolle, muut kuin aateli eivät siihen edes kykene. Nyt
ostelevat talonpojat maita ympäriltämme, eikä se minua loukkaa.
Herra ei tee mitään, talonpoika tekee ja työntää pois tieltään
joutilaana olijan. Niin pitääkin. Ja minä iloitsen ja pidän kovasti
talonpojasta. Mutta minua kirvelee nähdessäni, että aatelisto köyhtyy
jonkinlaisen -- sanoisinko yksinkertaisen viattomuutensa tähden.
Tässä äskettäin eräs puolalainen maanvuokraaja osti polkuhinnalla
ihanan maatilan rouvalta, joka asuu Nizzassa. Toisaalla taas
kauppiaalle vuokrataan maata ruplasta desjatiinalta, vaikka se saisi
maksaa kymmenen ruplaa. Ja nyt sinä ihan syyttä suotta lahjoitit
tuolle roistolle kolmekymmentä tuhatta.

-- Olisiko minun pitänyt laskea joka puu?

-- Ehdottomasti. Nyt et sinä ollut laskenut, mutta Rjabinin
oli. Rjabininin lapsilla tulee olemaan varoja toimeentuloon ja
sivistykseen, mutta sinun lapsesi kenties jäävät ilman!

-- No, suo anteeksi, mutta tuossa laskemisessa on jotain viheliäistä.
Meillä on omat työmme, heillä taas omansa, ja pitäkööt voittonsa.
Tehty mikä tehty, ja sillä hyvä. Kas, siinähän on sellaista
munakasta, josta minä erityisesti pidän. Ja antakaas, Agafja
Mihailovna, meille taas sitä erinomaista yrttiviinaa...

Stepan Arkadjevitsh istuutui pöytään ja alkoi leikkisästi vakuutella
Agafja Mihailovnalle, ettei ollut pitkään aikaan syönyt sellaista
päivällistä ja illallista.

-- Te sentään kehuttekin, sanoi Agafja Mihailovna, -- mutta
Konstantin Dmitrish, antoipa hänelle mitä hyvänsä, vaikka leivän
kuorta, ei edes huomaakaan, syö ja menee taas.

Vaikka Levin koettikin parastaan voittaakseen huonon tuulensa, pysyi
hän yhä synkkänä ja vähäpuheisena. Hänen olisi pitänyt tehdä Stepan
Arkadjevitshille eräs kysymys, mutta hän ujosteli eikä löytänyt
tilaisuutta, miten ja milloin olisi sen tehnyt. Stepan Arkadjevitsh
oli jo mennyt alas omaan kamariinsa, riisuutunut ja peseytynyt
jälleen, vetänyt ylleen poimutetun yöpaidan ja paneutunut vuoteeseen,
mutta Levin viipyi yhä hänen huoneessaan kaikenlaisista pikkuasioista
puhellen, rohkenematta esittää kysymystään.

-- Miten ihmeellisiä saippuoita tekevät, hän sanoi katsellen ja
avaten paperistaan tuoksuvan saippuapalan, jonka Agafja Mihailovna
oli toimittanut vieraan pesupöydälle, mutta jota Oblonski ei ollut
käyttänyt. -- Katsohan, eikö ole oikea taideteos.

-- Niin, kaikessa näkyy nykyajan taidokkuus, sanoi Oblonski ja
haukotteli autuaasti kostein silmin. -- Teatterit esimerkiksi ja nuo
huvittelu... aa-aa-a! haukotteli hän. -- Sähkövalo kaikkialla...
aa-a!

-- Niin, sähkövalo, Levin sanoi. -- Niin. Missä Vronski nyt on? kysyi
hän äkkiä pannen saippuan pois.

-- Vronski? kysyi Stepan Arkadjevitsh pysäyttäen haukotuksensa, --
hän on Pietarissa. Matkusti kohta sinun lähdettyäsi eikä sen jälkeen
ole kertaakaan käynyt Moskovassa. Ja tiedätkö, Kostja, minä sanon
sinulle totuuden, jatkoi hän kyynärpäillään yöpöytään tukeutuen,
pää käsien nojassa. Hänen kauniit, punakat kasvonsa loistivat, ja
hyväntahtoiset, uniset, kuin rasvankiiltoiset silmät säteilivät kuin
tähdet. -- Sinussa itsessäsi oli syytä. Sinä säikähdit kilpailijaasi.
Mutta ei ole ollenkaan sanottu, niin kuin jo silloin vakuutin, kenen
puolelle onni olisi kallistunut. Mikset tehnyt rynnäkköä? Minähän
sanoin sinulle silloin, että... hän haukotteli pelkin leukapielin,
avaamatta suutaan.

"Tietääkö hän vai eikö hän tiedä minun kosinnastani?" Levin
ajatteli katsoen häneen. "Hänen kasvoissaan on jotain viekasta
ja sovittelevaa", ja tuntien punastuvansa hän katsoi Stepan
Arkadjevitshia suoraan silmiin.

-- Kittyn kohdalla oli silloin kyse pelkästä ulkonaisesta
viehätyksestä, mikäli siitäkään, jatkoi Oblonski. -- Tuo täydellinen
aristokraattisuus, tiedäthän, ja tuleva asema seuramaailmassa
vaikuttivat äitiin, mutta ei häneen.

Levin rypisti kulmiaan. Rukkasten tuottama loukkaus kirveli hänen
sydäntään kuin veres haava. Mutta hän oli kotonaan ja sai siitä tukea.

-- Odotahan, odotahan, hän keskeytti Oblonskin puheen. -- Sinä puhuit
aristokraattisuudesta. Saanko kysyä, millaista on se Vronskin --
tai kenen hyvänsä -- aristokraattisuus, jonka vuoksi voi syrjäyttää
minut? Sinä pidät Vronskia aristokraattina, mutta minua et. Miestä,
jonka isä on päässyt esille juonittelujen avulla ja äiti ollut
salaisissa lemmensuhteissa ties kenen kanssa... Suo anteeksi, mutta
minä pidän aristokraattina itseäni ja kaltaisiani ihmisiä, jotka
voivat viitata taakseen kolmeen neljään kunnialliseen perhepolveen,
sellaisiin, joilla on ollut aikansa korkein sivistystaso (lahjoista
ja älystä en puhu), jotka eivät koskaan ole petkuttaneet ketään
eivätkä koskaan tarvinneet kenenkään apua. Niin ovat eläneet isäni ja
isoisäni. Ja minä tiedän paljon sellaisia. Sinusta tuntuu nololta se,
että minä lasken puut metsässä, kun sinä itse lahjoitat kolmekymmentä
tuhatta Rjabininille. Mutta sinä saat vuokrarahan ja ties mitä muuta,
minä taas en, ja siksi pidän arvossa kaikkea perittyä ja työllä
hankittua... Me olemme aristokraatteja eivätkä ne, jotka voivat tulla
toimeen vain tämän maailman mahtavien almuilla ja jotka voi ostaa
parillakymmenellä kopeekalla.

-- Kenelle sinä ärhentelet? Minä olen samaa mieltä kanssasi, Stepan
Arkadjevitsh sanoi vilpittömästi ja iloisesti, vaikka hän tunsi
Levinin lukevan hänetkin kahdellakymmenellä kopeekalla ostettavien
joukkoon. -- Ketä sinä moitit? Vaikka siinä, mitä sanoit Vronskista,
olikin paljon väärää, en puhu nyt siitä. Sanon sinulle suoraan, että
tekisit viisaasti lähtiessäsi minun kanssani Moskovaan ja...

-- Ei, en ole varma tiedätkö tätä vai etkö, mutta se on minulle
yhdentekevää. Ja minä sanon sen sinulle: minä olen kosinut ja
saanut rukkaset, ja Katerina Aleksandrovna on minulle nyt raskas ja
kirvelevä muisto.

-- Mistä syystä? Mitä hullutuksia!

-- Jättäkäämme ne asiat. Suo minulle anteeksi, veli hyvä, jos olin
karkea sinua kohtaan, Levin sanoi. Nyt, saatuaan kaiken sanotuksi,
tuli hän taas entiselle tuulelleen. -- Ethän ole vihoissasi minulle,
Stiva? Ethän, veli hyvä, hän sanoi ja tarttui hymyillen ystävänsä
käteen.

-- En toki vähääkään, eikä ole syytäkään. Olen hyvilläni, että
tuli jutelluksi. Mutta tiedätkö, aamuisin linnustus sujuu joskus
mainiosti. Mitäpä jos lähdettäisiin? Jos en nukkuisikaan ollenkaan,
vaan lähtisin metsältä suoraan asemalle.

-- Mainio ehdotus!



XVIII


Vaikkakin Vronskin sisäinen elämä oli kokonaan hänen intohimonsa
valtaama, hänen ulkoinen elämänsä kului muuttumatta ja herkeämättä
vanhaan tapaansa seuramaailman ja rykmentin kiintymysten ja
harrastusten piirissä. Rykmentin harrastuksilla oli tärkeä sija
Vronskin elämässä -- sekä siksi, että hän piti rykmentistään, että
vieläkin enemmän siksi, että rykmentissä pidettiin hänestä. Eikä
rykmentissä ainoastaan pidetty hänestä, vaan kunnioitettiin häntä
ja oltiin hänestä ylpeitä, ylpeitä siitä, että tämä suunnattoman
rikas, hyvän sivistyksen saanut, lahjakas mies, jolla tie oli avoinna
kunnianhimon ja turhamaisuuden kaikkien houkutusten täyttämiseen,
ei piitannut tuosta kaikesta, ja rykmentti ja toveruus olivat hänen
sydäntään lähempänä kuin muut kiinnostuksen kohteet. Vronski tiesi,
mitä toverit hänestä ajattelivat, ja sen lisäksi että hän piti tuosta
elämästä, hän tunsi olevansa velvollinen pitämään yllä tovereiden
vakiintunutta näkemystä hänestä.

On itsestään selvää, ettei Vronski kertonut rakkaudestaan kenellekään
toverilleen, ei edes kaikkein kovimmissa juomingeissakaan --
hän ei koskaan juonutkaan itseään niin päihdyksiin, että olisi
menettänyt harkintakykynsä -- vaan tukki suun niiltä kevytmielisiltä
tovereiltaan, jotka sanallakaan vihjaisivat asiasta. Mutta siitä
huolimatta koko kaupunki tiesi hänen rakkaudestaan: kaikilla
oli enemmän tai vähemmän oikea aavistuksensa hänen suhteestaan
Kareninaan. Useimmat nuoret herrat kadehtivat häntä juuri sen
vuoksi, mikä oli hänen rakkaudessaan raskainta, -- Kareninan korkean
aseman vuoksi, koska tämä lemmensuhde siten herätti yleistä huomiota
seuramaailmassa.

Useimmat nuoret naiset, jotka kadehtivat Annaa ja joita jo kauan oli
vaivannut se, että häntä pidettiin niin moitteettomana, iloitsivat
aavistuksistaan ja odottelivat vain yleisen mielipiteen kääntymistä
purkaakseen julki koko halveksuntansa häntä kohtaan. He valmistelivat
jo niitä mutakokkareita, joilla oikean hetken koittaessa heittäisivät
häntä. Sen sijaan useimmat vanhemmat kuten myös korkeassa asemassa
olevat ihmiset olivat huolissaan seuraelämää uhkaavan skandaalin
vuoksi.

Vronskin äiti oli poikansa lemmensuhteesta kuultuaan alkuun ollut
hyvillään sekä siksi, että hänen käsityksensä mukaan mikään ei
antanut viimeistä silausta hienolle nuorelle herralle siinä määrin
kuin salainen rakkaussuhde seurapiirinaiseen, että myöskin siksi,
että Anna Karenina, johon hän oli niin mieltynyt ja joka oli
puhunut niin paljon pojastaan, oli lopulta kuitenkin samanlainen
kuin kreivitär Vronskajan käsityksen mukaan kaikki kauniit ja
hienokäytöksiset naiset. Mutta viime aikoina hän oli saanut
kuulla, että Vronski oli hylännyt virkauraan nähden sangen tärkeän
paikkatarjouksen jäädäkseen rykmenttiin ja voidakseen siten yhä
edelleen tavata Kareninaa, sekä saanut tietää, että korkea-arvoiset
henkilöt olivat poikaan siitä syystä tyytymättömiä, ja kreivitär
muutti mieltään. Eikä häntä miellyttänyt sekään seikka, ettei tuo
lemmensuhde -- päätellen kaikesta mitä kerrottiin -- ollutkaan
sellainen loistava, hieno seurapiirisuhde, jonka hän olisi
hyväksynyt, vaan jonkinlainen hurja, wertheriläinen intohimo, joka --
niin hän pelkäsi -- saattoi johtaa Vronskin tyhmyyksiin. Kreivitär
ei ollut nähnyt poikaansa sen jälkeen, kun tämä niin odottamatta oli
lähtenyt Moskovasta, ja vaati nyt vanhemman poikansa välityksellä
tätä saapumaan luokseen.

Vanhempi veli oli myös tyytymätön nuorempaan. Hän ei arvioinut
rakkauden laatua: oliko se suurta vai pientä, intohimoista vai
intohimotonta, synnillistä vaiko puhdasta -- hän itse, niin perheen
isä kuin olikin, ylläpiti tanssijatarta ja oli sen tähden suopea
näissä asioissa, -- mutta hän tiesi, että tämä rakkaus ei ollut
mieleen niille, joille oli oltava mieleen, ja siksi hän ei hyväksynyt
veljensä käytöstä.

Virkatoimien ja seuraelämän ohella Vronskilla oli vielä eräs
mieliteko -- hevoset. Hän oli intohimoinen hevosharrastaja.

Tänä vuonna oli päätetty järjestää upseerien välinen
esteratsastuskilpailu. Vronski oli ilmoittautunut osanottajaksi
kilpailuun ja ostanut itselleen puhdasrotuisen englantilaisen tamman,
ja rakkaussuhteestaan huolimatta hän oli syvästi, joskin hillitysti
innoissaan lähenevästä kilparatsastuksesta.

Nämä kaksi intohimoa eivät häirinneet toisiaan. Päinvastoin Vronski
tarvitsi rakkaudestaan riippumatonta toimintaa ja innostusta
virkistyäkseen ja levähtääkseen liiaksi mieltä kuohuttavien
vaikutelmien lomassa.



XIX


Krasnoje Selon kilparatsastuspäivänä Vronski saapui tavallista
aikaisemmin syömään pihviään rykmentin yhteiseen ruokasaliin. Hänen
ei tarvinnut erityisesti hillitä ruokahaluaan, koska hänen painonsa
ei ollut yli säädetyn neljän ja puolen puudan. Mutta hän ei myöskään
saanut lihoa, ja siksi hän väitteli jauhoruokia ja makeaa. Hän
istui takki auki, valkeat liivit sen rintamuksesta näkyen, odotteli
pihviä ja silmäili lautaselle asettamaansa ranskalaista romaania pää
käsien nojassa. Hän katsoi kirjaan vain välttääkseen puhumisen hänen
ohitseen sisään ja ulos kulkevien upseerien kanssa, ja ajatteli muuta.

Hän muisti, että Anna oli luvannut tavata hänet tänään
kilparatsastuksen jälkeen. Mutta hän ei ollut nähnyt Annaa kolmeen
päivään eikä tiennyt, oliko tänäänkään mahdollista saada nähdä häntä,
koska Karenin itse oli palannut ulkomailta. Viimeksi hän oli tavannut
Annan Betsy-serkkunsa huvilalla. Kareninien huvilalla hän oli käynyt
mahdollisimman harvoin. Nyt hän aikoi ajaa sinne ja mietti miten sen
tekisi.

"Minä sanon tietysti, että Betsy lähetti minut kysymään, tuleeko hän
kilparatsastusta katsomaan. Lähdenpä tietenkin", päätti hän itsekseen
kohottaen päätään kirjastaan. Hänen mieleensä nousi elävästi Annan
näkemisen tuottama onni, ja hänen kasvonsa kirkastuivat.

-- Lähetä sana minun asuntooni, että valjastavat heti
kolmivaljakkorattaat, hän sanoi palvelijalle, joka toi pihvin
kuumassa hopeavadissa, ja vedettyään vadin luokseen alkoi syödä.

Viereisestä biljardihuoneesta kuului pallojen kolahduksia, puhetta ja
naurua. Ulko-ovesta tuli kaksi upseeria: toinen nuori, heikonnäköinen
ja kalpeakasvoinen, äskettäin paashikoulusta rykmenttiin tullut,
toinen turpea, vanha, tihrusilmäinen mies, jolla oli rannekoru
kädessään.

Vronski vilkaisi heihin, veti kulmansa ryppyyn ja olematta
huomaavinaankaan heitä jatkoi syömistään selaillen samalla kirjaansa.

-- Taidat vahvistautua työtä varten? sanoi turpea upseeri istuutuen
hänen viereensä.

-- Kuten näet, Vronski sanoi otsa kurtussa suutaan pyyhkien ja
katsomatta häneen.

-- Etkö pelkää lihovasi? kysyi upseeri työntäen tuolin nuorelle
toverilleen.

-- Mitä? Vronski sanoi äkäisesti irvistäen vastenmielisyydestä, niin
että tiivis hammasrivi näkyi.

-- Etkö pelkää lihovasi?

-- Viinuri, sherryä! Vronski sanoi vastaamatta ja jatkoi lukemistaan
siirtäen kirjan toiselle puolelleen.

Turpea upseeri otti viiniluettelon ja kääntyi nuoren upseerin puoleen:

-- Valitse sinä, mitä otamme juotavaksi, hän sanoi antaen luettelon
kumppanilleen ja katsoen tätä.

-- Kenties reiniläistä, sanoi nuori upseeri pälyillen arasti
Vronskiin päin ja koettaen sykertää sormillaan tuskin näkyviä
viiksenalkujaan. Nähdessään, ettei Vronski kääntynyt heihin päin,
nuori mies nousi tuoliltaan.

-- Mennään biljardihuoneeseen, hän sanoi.

Turpea upseeri nousi nöyrästi, ja he lähtivät ovea kohti.

Sillä aikaa oli huoneeseen astunut pitkä ja solakka ratsumestari
Jashvin, joka upseerikaksikolle ylenkatseellisesti nyökättyään tuli
Vronskin luo.

-- Kas! Siinähän se mies on! huudahti hän läimäyttäen suurella
kädellään Vronskia voimalla upseerinolkaimeen. Vronski katsahti
vihaisesti olkansa yli, mutta hänen kasvonsa sulivat heti
tavanomaiseen, tyyneen ja lujaan ystävälliseen säteilyyn.

-- Viisaasti teet, Aljosha, sanoi ratsumestari kaikuvalla
baritonillaan. -- Syöt nyt ensin ja sitten otat ryypyn.

-- Eipä oikein käy syönti.

-- Nuo ne ovat erottamattomat, lisäsi Jashvin katsellen pilkallisesti
äsken ovesta menneiden upseerien perään. Ja hän istuutui Vronskin
viereen koukistaen tuolin korkeuteen nähden liian pitkät, kireitten
ratsuhousujen peittämät jalkansa terävään kulmaan. -- Miksi et eilen
tullut Krasnojen teatteriin? Numerova ei ollut hullumpi. Missä olit?

-- Minä jäin serkkuni Tverskajan luo istumaan.

-- Jaaha! virkkoi Jashvin.

Jashvin -- peluri ja ahmatti, ei ainoastaan kaikkia siveellisiä
periaatteita vailla oleva, vaan suorastaan siveettömien periaatteiden
mies -- oli Vronskin paras ystävä rykmentissä. Vronski piti hänestä
hänen harvinaisen fyysisen voimansa vuoksi, jota hän osoitti
enimmäkseen siten, että saattoi juoda kuin tynnyri, olla nukkumatta
ja pysyä silti entisenlaisena. Niinikään Vronskia kiinnosti se suuri
henkinen voima, jota Jashvin osoitti suhteessaan päällikköihinsä ja
tovereihinsa, saaden kaikki pelkäämään ja kunnioittamaan häntä sekä
korttipelissä, jota hän pelasi kymmenistä tuhansista ja juomastaan
viinistä huolimatta -- aina niin älykkäästi ja varmasti, että häntä
pidettiin englantilaisen klubin parhaana pelaajana. Vronski piti
Jashvinista ja kunnioitti häntä varsinkin siksi, että tunsi Jashvinin
pitävän hänestä hänen itsensä eikä vain hänen nimensä ja rikkautensa
vuoksi. Hän oli ainoa ihminen, jolle Vronski olisi tahtonut puhua
rakkaudestaan. Hänestä tuntui kuin vain Jashvin, vaikka itse
näyttikin halveksivan kaikkea tunnetta, olisi voinut käsittää
sen voimakkaan intohimon, joka täytti nyt koko hänen elämänsä.
Lisäksi hän oli varma siitä, ettei Jashvin janonnut juoruja ja
häväistysjuttuja, vaan ymmärsi tuon tunteen niin kuin pitikin, toisin
sanoen tiesi ja uskoi, ettei rakkaus ole leikin eikä huvittelun asia,
vaan vakavampaa ja tärkeämpää.

Vronski ei ollut puhunut hänelle rakkaudestaan, mutta tiesi hänen
tietävän ja ymmärtävän kaiken niin kuin pitikin, ja tuntui hyvältä
nähdä se hänen silmistään.

-- Vai niin! virkkoi hän kuullessaan Vronskin olleen ruhtinatar
Tverskajan luona, ja mustat silmät välähtäen hän ryhtyi pahaan
tapaansa kiertämään vasenta viiksenkärkeä suuhunsa.

-- Entä mitä sinä eilen teit? Voititko pelissä? kysyi Vronski.

-- Kahdeksan tuhatta. Mutta kolme on kehnoissa kantimissa, tuskin
saan niitä.

-- No sitten voit vaikka hävitäkin vetosi minusta, Vronski sanoi
nauraen. (Jashvin oli lyönyt suuren vedon Vronskin puolesta.)

-- Sitä en häviä.

-- Mahotin vain on vaarallinen.

Ja keskustelu siirtyi tämänpäiväiseen kilpailuun, josta Vronski ei
saanut ajatuksiaan irti.

-- Mennään, lopetin jo, Vronski sanoi, nousi ja lähti ovea kohti.
Jashvin nousi myös ojentaen mittavat jalkansa ja pitkän selkänsä
suoriksi.

-- En viitsi vielä syödä, mutta ryyppy pitää ottaa. Tulen heti.
Hoi, viiniä! huudahti hän kuuluisalla, karkealla komentoäänellään,
joka sai ikkunaruudut tärisemään. -- Ei tarvitsekaan, kiljahti hän
samassa. -- Minä lähden kanssasi, koska kerran menet kotiin.

Ja he lähtivät yhdessä.



XX


Vronski majaili avarassa ja puhtaassa väliseinän kahtia jakamassa
inkeriläistuvassa. Petritski asui hänen kanssaan yhdessä leirilläkin
oltaessa. Petritski nukkui, kun Vronski ja Jashvin astuivat tupaan.

-- Nousetkos siitä, sanoi Jashvin väliseinän taakse mentyään ja
nyki olkapäästä pörröpäistä Petritskiä, joka nukkui nenä tyynyyn
painettuna.

Petritski hypähti äkkiä polvilleen ja tirkisteli ympärilleen.

-- Veljesi kävi täällä, hän sanoi Vronskille. -- Herätti minut, piru
vieköön, ja sanoi tulevansa uudelleen. Ja vetäen peitteen suoraksi
hän heittäytyi jälleen tyynylleen. -- Älä viitsi, Jashvin, puheli hän
harmissaan Jashvinille, joka kiskoi peitettä hänen päältään. -- Sano
mieluummin mitä minä joisin; on niin paha maku suussa, että...

-- Votka on parasta, mörähti Jashvin. -- Tereshtshenko! Votkaa
herralle ja kurkkuja, hän karjaisi, nähtävästi nauttien äänestään.

-- Votkaako? Mitä? kysyi Petritski otsa kurtussa hieroen silmiään.
-- Juotkos sinä? Juodaan yhdessä! Vronski, otathan sinäkin? sanoi
Petritski nousten ja käärien tiikeriraitaisen peitteen kainaloittensa
alle. Hän astui väliseinän ovelle, kohotti kätensä ja alkoi laulaa
ranskaksi: "Oli kerran Thu-u-lessa kuningas." -- Vronski, otathan
sinäkin?

-- Anna olla, Vronski sanoi, joka veti ylleen lakeijan tuomaa
takkiaan.

-- Mihin nyt? kysyi Jashvin. -- Kas tuossahan tulee
kolmivaljakkosikin, lisäsi hän huomatessaan ovelle ajavat rattaat.

-- Tallille, ja sitten pitää käydä Brjanskin luona puhumassa
hevosista, Vronski sanoi.

Vronski oli todellakin luvannut käydä Brjanskin luona kymmenen
virstan päässä Pietarhovista viemässä hänelle rahat hevosista, ja hän
aikoi ehtiä vielä sinnekin. Mutta toverit ymmärsivät heti, että hänen
lähdöllään oli muitakin tarkoituksia.

Petritski, joka jatkoi lauluaan, iski silmää ja pani huulensa
törölleen ikään kuin sanoakseen: Kyllä se sinun Brjanskisi tunnetaan!

-- Katsokin, ettet myöhästy! huomautti Jashvin lyhyesti ja
vaihtaakseen puheenaihetta kysyi: -- Miten minun kimoni, oletko
tyytyväinen? katsellen ikkunasta Vronskille myymäänsä aisahevosta.

-- Seis! huusi Petritski Vronskille, joka jo hankki lähtöä. --
Veljesi jätti sinulle kirjeen ja lapun. Odotas, missäs ne ovat?
Vronski pysähtyi.

-- No, missä ne ovat?

-- Missä ne ovat? Kas siinä pulma! lausui Petritski juhlallisesti
kohottaen etusormensa verkkaan ylöspäin nenänsä päältä.

-- No sano nyt äläkä hulluttele! pyysi Vronski hymyillen.

-- Kamiinaa en ole lämmittänyt. Jossain täällä.

-- Jätä jo hulluttelu! Missä on kirje?

-- En tosiaan muista. Vai näinkö minä unta? Odotas nyt! Älä nyt
suutu. Jos sinä olisit minun laillani juonut eilen neljä pulloa
veljenmaljoja, niin et muistaisi missä nukuit. Odota, kohta se
muistuu mieleen.

Petritski meni väliseinän taa ja heittäytyi pitkäkseen vuoteelleen.

-- Odotahan! Näin minä makasin, ja hän seisoi siinä. Niin, niin,
niin... Täällä se on! -- ja Petritski kaivoi kirjeen patjan alta,
johon itse oli sen kätkenyt.

Vronski otti veljensä kirjeen ja kirjelapun. Ne olivat, niin kuin
hän oli arvannut odottaakin, nuhdekirje äidiltä siitä, ettei hän
ollut pitkään aikaan käynyt tätä katsomassa, ja kirjelappu veljeltä,
joka ilmoitti haluavansa puhua hänen kanssaan. Vronski tiesi, että
molemmat koskivat samaa asiaa. "Mitä se heille kuuluu!" ajatteli
Vronski ja puristaen kirjeet kokoon pisti ne takinnappien väliin
lukeakseen ne tarkemmin matkalla. Tuvan eteisessä tuli vastaan kaksi
upseeria, toinen oman, toinen vieraan rykmentin miehiä.

Vronskin asunto oli aina kaikkien upseerien pakopaikkana.

-- Mihin nyt?

-- Täytyy käydä Pietarhovissa.

-- Joko hevosesi on tullut Tsarskojesta?

-- Jo, vaikka minä en ole vielä sitä nähnyt.

-- Puhutaan, että Mahotinin Gladiator ontuu.

-- Lorua se on! Mutta miten te tällä kurakelillä ratsastatte? sanoi
toinen.

-- Kas siinä pelastajani! huudahti Petritski tulijat nähdessään.
Sotilaspalvelija seisoi hänen edessään kädessään tarjotin, jolla oli
votkaa ja suolattuja kurkkuja. -- Tuo Jashvin käskee juomaan, jotta
virkistyisin.

-- Kyllä te eilen piditte elämää, sanoi toinen tulijoista, -- ette
antaneet koko yönä nukkua.

-- Mutta loppu vasta oli jotain! kertoi Petritski. -- Volkov kiipesi
katolle ja sanoi olevansa surullinen. Minä huusin: musiikkia
tänne, soittakaa hautajaismarssi! Ja niin se mies nukahti katolle
hautausmarssin soittoon.

-- Juo, juo ehdottomasti votkaa ja sitten seltterivettä ja paljon
sitruunaa, neuvoi Jashvin seisten Petritskin vierellä kuin äiti, joka
pakottaa lastaan ottamaan lääkkeitä, -- ja sitten vähän samppanjaa
päälle, noin pullon verran.

-- Tuo kuulostaa viisaalta. Odotahan, Vronski, otetaan ryyppy.

-- Ei, hyvästi nyt, hyvät herrat, tänään en juo.

-- Painoako pelkäät? No, juodaan me muut. Tuo seltterivettä ja
sitruuna.

-- Vronski! huusi joku hänen mennessään eteiseen.

-- Mitä?

-- Antaisit leikata tukkasi, muuten se painaa liikaa, varsinkin
kaljun kohdalta.

Vronskin tukka alkoi tosiaan ennen aikojaan harveta. Hän naurahti
iloisesti näyttäen tiivistä hammasriviään, painoi lakin kaljunsa
päälle, meni ulos ja istuutui rattaille.

-- Tallille! hän sanoi ja aikoi heti ottaa kirjeet esiin lukeakseen
ne, mutta jättikin ottamatta, ettei huomio hajaantuisi ennen kuin
hevonen olisi tarkastettu. "Myöhemmin!"...



XXI


Väliaikainen lautatalli oli rakennettu aivan kilparadan viereen, ja
Vronskin hevosen oli eilen ollut määrä saapua sinne. Hän ei ollut
vielä nähnyt sitä. Näinä viimeisinä päivinä hän ei ollut itse käynyt
ratsastamassa sillä, vaan oli jättänyt sen valmentajalle, eikä nyt
ollenkaan tiennyt, missä kunnossa hänen hevosensa oli saapunut.
Tuskin hän oli noussut rattailtaan, kun hänen tallirenkinsä, niin
sanottu hevospoika, groom, joka jo kauempaa oli tuntenut hänen
rattaansa, haki valmentajan. Tämä kuivakka englantilaismies,
jolla parran virkaa toimitti leuan alle jätetty pieni karvatupsu,
keinahteli Vronskia vastaan kömpelöin jockeyn askelin ja kyynärpäät
levällään, pitkävartiset saappaat jalassa ja lyhyt takki yllään.

-- No miten Frou-Frou jaksaa? kysyi Vronski englanniksi.

-- All right, sir, -- vallan hyvin, herra, vastasi englantilainen
jostain kurkkunsa sisältä. -- Parempi on olla menemättä, lisäsi
hän nostaen hattuaan. -- Minä panin sille turpasuojan, ja hevonen
on hermostunut. Parempi on olla menemättä, hevonen käy siitä
levottomaksi.

-- Ei, kyllä minä menen. Tahdon katsoa.

-- Mennään sitten, sanoi englantilainen synkän näköisenä, kuten
äskenkin suutaan avaamatta, ja lähti kulkemaan edeltä rennoin
askelin, kyynärpäillään huitoen.

He tulivat lautamajan pihalle. Päivystäjä, puhdaspuseroinen,
korea ja uljaannäköinen poika, tuli varsiluuta kädessä tulijoita
vastaan ja seurasi heidän jäljessään. Tallissa oli viisi hevosta
eri pilttuissa, ja Vronski tiesi, että siellä seisoi myös hänen
tänään tuotu pääkilpailuansa, Mahotonin satakuusikymmentäneljä
senttiä korkea punaruskea Gladiator. Omaa hevostaan enemmän Vronski
olisi tahtonut nähdä Gladiatorin, jota ei ollut nähnyt. Mutta
Vronski tiesi, ettei ratsumiehen arvolle sopinut kyselläkään siitä,
puhumattakaan katsomisesta. Hänen kulkiessaan käytävää pitkin poika
avasi toisen vasemmanpuoleisen pilttuun oven, ja Vronski huomasi
suuren punaruskean hevosen ja valkeat jalat. Hän tiesi, että se oli
Gladiator, mutta käännähti toisaalle ikään kuin toiselle tarkoitetun
avatun kirjeen äärestä, ja kiiruhti Frou-Froun pilttuun luo.

-- Tuolla on Mak... Mak... tin, hevonen, en koskaan opi lausumaan
sitä nimeä, sanoi englantilainen olkansa yli, osoittaen suurella
mustakyntisellä sormellaan Gladiatorin osastoa.

-- Mahotinin? Niin, se on minun vaarallisimpia kilpailijoitani,
Vronski sanoi.

-- Jos te ratsastaisitte sillä, sanoi englantilainen, -- niin löisin
vetoa teidän puolestanne.

-- Frou-Frou on herkempi, se taas on voimakkaampi, Vronski sanoi
hymyillen, kun kuuli ratsastustaan kiitettävän.

-- Esteratsastuksessa riippuu kaikki ajosta ja "pluckista", sanoi
englantilainen.

"Pluckia" eli tarmoa ja rohkeutta, tunsi Vronski omaavansa tarpeeksi,
olipa hän -- mikä oli paljon tärkeämpää -- lujasti vakuuttunut, ettei
kellään maailmassa voinut olla tuota "pluckia" enemmän kuin hänellä.

-- Oletteko varma, ettei olisi tarvinnut hiostaa enemmän?

-- Eikö mitä, vastasi englantilainen. -- Olkaa hyvä, puhukaa
hiljemmin. Hevonen hermostuu, viittasi hän päällään suljettuun
pilttuuseen, jonka edessä he seisoivat ja josta kuului oljen kahinaa.

Hän avasi oven, ja Vronski astui pienen ikkunan himmeästi valaisemaan
pilttuuseen. Turpakoppa päässään seisova tummanruskea hevonen
siirteli jalkojaan tuoreella olkialustalla. Vilkaistessaan karsinan
hämärään Vronski taas kerran tavoitti tahtomattaan yhdellä ainoalla
yleissilmäyksellä rakastamansa hevosen kaikki piirteet. Frou-Frou
oli keskikokoinen eikä nuhteeton rakenteeltaan. Se oli kauttaaltaan
kapealuinen. Vaikkakin sen rintapuoli kaartui voimakkaasti eteenpäin,
rinta oli kapea. Lautasilta se oli hiukan luisu ja sekä etu- että
varsinkin takajalat olivat silmiinpistävän väärät. Taka- ja
etujalkojen jäntereet eivät olleet erityisen vankat, mutta sen sijaan
oli eturuumis harvinaisen leveä, mikä pisti erityisesti silmään
nyt, kun hevosta oli pidetty vähemmällä ruualla ja se oli vatsan
kohdalta hoikistunut. Sen sääriluut näyttivät polvien alapuolelta
edestä katsoen tuskin sormea paksummilta, mutta sivulta ne sen sijaan
olivat harvinaisen leveät. Sivuiltaan koko hevonen oli muualta paitsi
kylkiluiden kohdalta kuin kokoon litistetty ja sen sijaan eteen- ja
taaksepäin venytetty. Mutta sillä oli erityisen tuntuvana ominaisuus,
joka saa unohtamaan kaikki viat ja puutteet; se ominaisuus oli veri,
veri, joka ilmaisee itsensä, kuten englantilaiset sanovat. Hienossa,
liikkuvassa ja silkinsileässä nahassa risteilevän suoniverkon
alla kaartelevat lihakset näyttivät lujilta kuin luu. Laiha pää
ulkonevine, välkkyvine ja iloisine silmineen leveni turvan alaosassa
ulkoneviksi sieraimiksi, joitten välissä vavahteli verenkuultava
kalvo. Hevosen koko hahmossa ja varsinkin sen päässä oli jotakin
selväpiirteistä, tarmokasta ja samalla hellää. Se oli niitä eläimiä,
jotka näyttävät olevan puhumatta vain siksi, ettei niitten suun
mekaaninen rakenne sitä salli.

Ainakin Vronskista tuntui siltä, että se ymmärsi kaiken, mitä hän
tunsi siinä katsellessaan sitä.

Heti kun Vronski astui pilttuuseen, se veti syvään ilmaa sieraimiinsa
ja katsoi tulijoihin ulkonevilla silmillään pälyten, niin että
valkuainen veristyi, helisti turpakoppaansa ja nosteli kevyesti
jalkojaan.

-- Siinä näette, miten hermostunut se on, sanoi englantilainen.

-- Voi sinua, rakas! Voi! puheli Vronski astuen hevosen luo ja
viihdytellen sitä.

Mutta mitä lähemmäksi hän tuli, sitä rauhattomammaksi hevonen
kävi. Vasta kun hän oli tullut sen pään kohdalle, se äkkiä sävähti
hiljaiseksi, ja lihakset vain värähtelivät ohuen, hienon karvan alla.
Vronski silitti hevosen voimakasta kaulaa, työnsi erilleen joutuneen
harjasuortuvan terävän niskan toiselle puolelle ja asetti kasvonsa
sen laajentuneiden, lepakonsiivenohuiden sieraimien luo. Hevonen
hengitti kuuluvasti, sieraimet jännittyneinä, painoi toisen korvansa
värähtäen alas ja kurotti vahvan mustan huulensa Vronskia kohti,
ikään kuin tahtoen ottaa häntä hihasta kiinni. Mutta muistettuaan
turpakoppansa se ravisti sitä ja alkoi taas levottomasti nostella
sileitä jalkojaan.

-- Rauhoitu, rakkaani, rauhoitu! hän sanoi silittäen vielä sen
lautasia ja poistui karsinasta mielessään iloinen tunne siitä, että
hevonen oli mitä parhaimmassa kunnossa.

Hevosen jännitys oli tarttunut Vronskiinkin. Hän tunsi veren
tulvahtavan sydämeensä, ja tunsi samoin kuin hevonen halua liikkua ja
purra; häntä sekä pelotti että riemastutti yhtaikaa.

-- No, minä luotan teihin, hän sanoi englantilaiselle, -- puoli
seitsemän olette siis paikalla.

-- Kaikki tehdään täsmälleen, sanoi englantilainen. -- Minne te nyt
menette, my Lord? kysyi hän äkkiä, käyttäen nimitystä my Lord, jota
hän ei juuri koskaan ollut käyttänyt.

Vronski kohotti hämmästyneenä päätään ja katsahti englantilaista
silmiin ihmetellen tuon kysymyksen rohkeutta. Mutta ymmärrettyään,
ettei englantilainen sitä kysyessään puhutellut häntä isäntänään vaan
ratsumiehenä, hän vastasi:

-- Täytyy käydä Brjanskin luona. Puolen tunnin kuluttua olen kotona.

"Monennenko kerran sitä jo kysytään minulta?" hän ajatteli ja
punastui, mitä hänelle sattui harvoin. Englantilainen katsoi häneen
tarkkaavaisesti. Ikään kuin olisi tiennyt, minne Vronski aikoi, hän
lisäsi:

-- Pääasia on pysyä tyynenä kilpailun edellä. Älkää pilatko tuultanne
älkääkä hermostuttako itseänne millään.

-- All right, vastasi Vronski hymyillen, hyppäsi rattaille ja käski
ajaa Pietarhoviin.

Hän oli ajanut vasta muutaman askeleen, kun aamusta saakka uhanneesta
ukkospilvestä lankesi rankka sade.

"Huono juttu", ajatteli Vronski nostaen ylös rattaitten
kattosuojuksen, -- "Ennestäänkin oli jo kuraa, ja nyt maa menee aivan
velliksi." Istuessaan yksin rattaittensa kattosuojuksen alla hän otti
esiin äitinsä kirjeen ja veljensä kirjelapun ja luki ne.

Niin, kaikki oli yhtä ja samaa asiaa. Kaikki, niin äiti ja veli kuin
muutkin, katsoivat tarpeelliseksi sekaantua hänen sydämenasioihinsa.
Tuo sekaantuminen herätti hänessä vihan tunteen, mikä oli hänelle
harvinaista. "Mitä se heille kuuluu? Miksi jokainen katsoo asiakseen
huolehtia minusta? Ja miksi he eivät jätä minua rauhaan? Siksi,
että he näkevät siinä olevan jotain sellaista, joka menee yli
heidän ymmärryksensä. Jos se olisi jokin seuramaailmassa tavallinen
sukupuolisuhde, ei kukaan minusta huolehtisi. Mutta he tuntevat,
että se on jotain muuta, että se ei ole leikittelyä, vaan että tuo
nainen on minulle elämääkin tärkeämpi. Sitä he juuri eivät käsitä, ja
se heitä harmittaa. Mikä kohtalo meitä odottaneekin, me olemme itse
sen valinneet emmekä sitä valita", päätteli hän itsekseen, yhdistäen
sanassa me itsensä Annaan. "Ei, heidän täytyy saada opettaa meille,
miten on elettävä. Heillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä on onni,
he eivät tiedä, että ilman tätä rakkautta meillä ei ole onnea eikä
onnettomuutta -- ei ole koko elämää", hän ajatteli.

Häntä harmitti tuo kaikkien sekaantuminen juuri siksi, että hän tunsi
sydämessään toisten olevan oikeassa. Hän tunsi, ettei rakkaus, joka
sitoi hänet Annaan, ollut hetken viehtymystä, joka menee ohi kuten
seuramaailman salaiset lemmensuhteet, jättämättä kummankaan elämään
muita jälkiä kuin hauskoja tai ikäviä muistoja. Vronski tunsi oman ja
hänen asemansa koko kiusallisuuden ja ymmärsi, miten vaikeaa heidän
oli seuramaailmassa näkyvän roolinsa vuoksi salata rakkauttaan,
valehdella ja pettää -- valehdella, pettää, viekastella ja aina ottaa
huomioon muut, kun heitä yhdistävä intohimo oli niin voimakas, että
molemmat unohtivat kaiken muun paitsi rakkautensa.

Hän muisti elävästi ne valheet ja petokset, joihin hänen oli usein
täytynyt turvautua ja jotka olivat niin vieraita hänen luonteelleen;
erityisen elävänä mieleen palasi noiden valheiden ja petosten Annalle
tuottama, usein silminnähtävä häpeä. Ja hänen mieleensä nousi
omituinen inhon tunne: Aleksei Aleksandrovitshiako, itseäänkö vai
koko maailmaa kohtaan -- sitä hän ei itsekään tiennyt. Mutta hän
karkotti aina mielestään tuon oudon tunteen. Ja nytkin hän ravisti
sen pois ja jatkoi mietteitään.

"Niin, hän oli ennen onneton, mutta ylpeä ja levollinen, mutta nyt
hän ei enää voi olla tyyni ja arvokas, vaikkakaan hän ei näytä sitä.
Kyllä tästä tilanteesta on tehtävä loppu", päätti hän itsekseen.

Ja ensimmäisen kerran hänen mieleensä tuli selvänä ajatus siitä, että
oli välttämätöntä lopettaa tuo valhe, ja mitä pikemmin, sen parempi.
"Hänen ja minun on jätettävä kaikki ja meidän on paettava jonneki
yhdessä rakkautemme kanssa", hän sanoi itselleen.



XXII


Sadekuuro meni pian ohi, ja aurinko tuli jälleen näkyviin, kun
Vronski lähestyi Pietarhovia, aisahevosen ravatessa keskellä ja
sivuhevosten nelistäessä ohjat valtoimina pitkin kuraista tietä.
Huviloiden katot ja puutarhojen iäkkäät lehmukset pääkadun molemmin
puolin välkkyivät kosteudesta, vesi tippui lehviltä iloisina
pisaroina ja valui vuolaana kattojen räystäiltä. Hän ei enää
ajatellut radan pilaantumista tuon sateen tähden, vaan iloitsi
aavistaessaan, että nyt hän varmasti tapaisi Annan kotona ja yksin,
koska äskettäin kylpylähoidosta palannut Aleksei Aleksandrovitsh
ei luultavasti ollut vielä muuttanut Pietarista huvilalle. Vronski
toivoi tapaavansa Annan yksin, ja ihmisten huomiota välttääkseen
hän nousi jo kauempana, pienen sillan luona, rattailtaan ja käveli
tapansa mukaan loppumatkan. Hän ei mennyt kuistin kautta, vaan astui
pihalle.

-- Onko herra jo tullut? kysyi hän puutarhurilta.

-- Ei vielä. Mutta rouva on kotona. Menkää vain kuistin kautta; on
siellä avaajia, vastasi puutarhuri.

-- Ei, minä menen puutarhan kautta.

Tietäessään nyt varmasti Annan olevan yksin ja haluten hämmästyttää
häntä tulollaan -- hän kun ei ollut luvannut tulla tänään eikä
Anna tiennyt odottaakaan häntä ennen kilparatsastusta --, hän
lähti sapeliaan pidellen varovasti astelemaan kukkien reunustamaa
hiekkakäytävää pitkin kohti puutarhan puolella olevaa kuistia.
Vronski oli nyt unohtanut kaikki mietteensä oman asemansa
vaikeudesta. Hän ajatteli vain sitä, että heti saisi nähdä hänet ei
vain mielikuvituksessaan, vaan elävänä, kokonaisuudessaan, sellaisena
kuin hän todellisuudessa oli. Hän tuli jo kuistin luo ja painoi
astuessaan koko jalkapohjansa maahan, ettei ääntä kuuluisi; hän nousi
ylös loivia portaita, kun hän äkkiä muisti sen, minkä aina unohti
ja mikä oli kaikkein ongelmallisin puoli hänen ja Annan suhteessa:
Annan pojan kysyvine ja -- kuten Vronskista näytti -- vastahakoisine
katseineen.

Juuri poika oli häirinnyt heidän suhdettaan useammin kuin kukaan
muu. Kun hän oli läsnä, Vronski ja Anna eivät katsoneet sopivaksi
puhua mitään, jota he eivät olisi voineet toistaa kaikkien kuullen,
eivätkä vihjata mitään sellaistakaan, mitä poika ei olisi ymmärtänyt.
He eivät olleet sopineet niin, mutta se oli kuin itsestään
selvää. Heistä olisi ollut loukkaavaa pettää tuota lasta. Hänen
läsnä ollessaan he puhelivat kuin hyvät tuttavat. Mutta kaikesta
varovaisuudesta huolimatta Vronski huomasi usein pojan suuntaavan
häneen tarkkaavaisen, hiukan neuvottoman katseen ja havaitsi pojan
käytöksessä omituista arkuutta ja epävarmuutta, väliin hellää
ystävällisyyttä, väliin kylmyyttä ja ujoutta. Oli kuin poika olisi
tuntenut, että tuon miehen ja hänen äitinsä välillä oli olemassa
jokin tärkeä suhde, jonka merkitystä hän ei voinut ymmärtää.

Poika tunsi tosiaankin, ettei voinut ymmärtää tuota suhdetta, ja
vaikka koettikin, hän ei päässyt selville siitä, mitä hänen olisi
pitänyt tuntea tuota miestä kohtaan. Lapsen herkkyydellä hän huomasi,
ettei kukaan -- ei isä, kotiopettajatar eikä hoitaja -- pitänyt
Vronskista, vaan kaikki karttelivat ja pelkäsivät häntä, vaikka eivät
hänestä mitään puhuneetkaan, kun taas äiti piti häntä parhaimpana
ystävänään.

"Mitenhän se on? Millainen hän on? Kuuluisiko hänestä pitää vai eikö?
Jos minä en sitä ymmärrä, se on oma syyni, olen joko tyhmä tai paha
poika", lapsi mietti, ja siitä johtui hänen tutkiva, kysyvä ja hiukan
epäystävällinen ilmeensä ja hänen arkuutensa ja epävarmuutensa,
joka niin vaivasi Vronskia. Tuon lapsen läsnäolo herätti Vronskissa
säännöllisesti sen omituisen aiheettoman inhontunteen, joka häntä oli
viime aikoina vaivannut. Tuon lapsen läsnäolo synnytti Vronskissa
ja Annassa samantapaisen tunteen kuin merenkulkijalla on hänen
nähdessään kompassista, ettei valittu suunta ole lähimainkaan oikea,
mutta voimat eivät riitä pysäyttämään vauhtia, että jokainen hetki
kiidättää yhä kauemmas ja kauemmas oikeasta määränpäästä ja että
tämän tunnustaminen olisi samaa kuin oman tuomionsa lausuminen.

Tuo poika lapsellisine elämänkatsomuksineen oli kompassi, joka
osoitti heille, missä määrin he olivat poikenneet siitä minkä
tiesivät, mutta mitä eivät tahtoneet tietää.

Tällä kertaa ei Serjozha ollut kotona, ja Anna istui yksin kuistilla
odottaen poikaansa, joka oli mennyt kävelemään ja joutunut sateeseen.
Anna oli lähettänyt renkipojan ja palvelustytön hakemaan häntä
ja istuutunut odottamaan. Yllään valkea, väljä puku hän istui
kukkien ääressä kuistin nurkassa eikä kuullut Vronskin askeleita.
Mustahiuksinen pää oli painuksissa, otsa kaiteelle asetettua kylmää
kastelukannua vasten, sirot kädet pitelivät kiinni kastelukannusta.
Sormissa välkehtivät Vronskille kovin tutut sormukset. Koko hänen
vartalonsa, päänsä, kaulansa ja käsiensä kauneus hämmästytti Vronskia
joka kerta. Hän pysähtyi ihastuneena katselemaan Annaa. Mutta juuri
kun hän aikoi ottaa askeleen astuakseen tämän eteen, Anna tunsi hänen
lähestymisensä, työnsi kastelukannun syrjään ja käänsi hehkuvat
kasvonsa Vronskiin päin.

-- Mikä teidän on? Oletteko sairas? kysyi Vronski ranskaksi astuen
hänen luokseen. Hän olisi tahtonut rynnätä Annan luo, mutta muisti,
että syrjäisiä saattoi olla näkemässä, vilkaisi ovelle päin ja
punastui kuten aina kun tunsi, että hänen piti pelätä ja vilkuilla
ympärilleen.

-- Ei, terve minä olen, Anna sanoi nousten istumasta ja puristaen
lujasti Vronskin kättä. -- Minä en odottanut... sinua.

-- Taivas, miten kylmät kädet! Vronski sanoi.

-- Sinä pelästytit minut, Anna sanoi. -- Olen yksinäni ja odotan
Serjozhaa, hän on kävelemässä; he tulevat tätä kautta.

Mutta vaikka hän koettikin näyttää tyyneltä, vapisivat hänen huulensa.

-- Antakaa minulle anteeksi, että tulin, mutta en olisi kestänyt tätä
päivää teitä tapaamatta, jatkoi Vronski ranskaksi, jota hän aina
puhui, kun tahtoi välttää heidän keskensä liian kylmää venäläistä
teitittelyä ja vaarallista "sinä" sanaa.

-- Mitä varten anteeksi? Olen niin hyvilläni tulostanne.

-- Mutta te olette sairas tai pahoittanut jostain mielenne, väitti
Vronski päästämättä Annan kättä ja kumartuen hänen puoleensa. -- Mitä
te mietitte?

-- Aina vain yhtä ja samaa, vastasi Anna hymyillen.

Hän puhui totta. Olisipa häneltä milloin hyvänsä kysytty, mitä hän
ajatteli, hän olisi erehtymättä voinut vastata ajattelevansa aina
vain yhtä ja samaa, onneaan ja onnettomuuttaan. Juuri Vronskin
tullessa hän oli ajatellut, miten muille, Betsylle esimerkiksi --
Anna tiesi hänen salaisen suhteensa Tushkevitshiin -- oli niin
helppoa kaikki se, mikä hänelle oli niin tuskallista. Tänään tuo
ajatus oli tietyistä syistä vaivannut häntä vielä tavallista enemmän.

Hän kysyi Vronskilta kilparatsastuksesta. Vronski oli huomannut Annan
levottomuuden, ja koetti rauhoitella häntä kertomalla arkiseen sävyyn
kilpailuvalmistelujen yksityiskohdista.

"Sanonko vai enkö?" Anna ajatteli katsoen hänen rauhallisia ja
hyväileviä silmiään. "Hän on niin onnellinen, niin innostunut
kilpailustaan, ettei hän ymmärtäisi sitä niin kuin pitäisi, ei
käsittäisi asian koko merkitystä meihin nähden."

-- Mutta te ette sanonut vielä, mitä ajattelitte äsken, kun minä
tulin, Vronski sanoi keskeyttäen kertomuksensa, -- sanokaa, olkaa
hyvä!

Anna ei vastannut, vaan painoi päänsä alemmaksi ja katsoi Vronskiin
kysyvästi kulmainsa alta kirkkailla, pitkien ripsien reunustamilla
silmillään. Taitettua kukanlehteä hypistelevä siro käsi vapisi.
Vronski näki sen, ja hänen kasvoilleen piirtyi se nöyryyden ja
orjallisen uskollisuuden ilme, joka niin hellytti Annan.

-- Minä näen, että jotain on tapahtunut. En voi olla hetkeäkään
rauhallinen tietäessäni, että teillä on jokin suru, jota ette kerro
minulle. Sanokaa, Jumalan tähden! toisti Vronski rukoilevasti.

"Mutta minä en voi antaa hänelle anteeksi, jos hän ei käsitä,
mitä kaikkea se merkitsee. Parempi on olla sanomatta kuin ruveta
kokeilemaan", ajatteli Anna katsoen mieheen yhä samalla tavoin ja
tuntien kätensä yhä enemmän vapisevan.

-- Jumalan tähden! toisti Vronski tarttuen Annan käteen.

-- Pitääkö minun sanoa?

-- Pitää, pitää...

-- Minä olen raskaana, Anna sanoi hiljaa ja hitaasti.

Lehti hänen kädessään värisi entistä kovemmin, mutta hän ei
hellittänyt katsettaan Vronskista saadakseen nähdä, miten tuo tieto
tähän vaikuttaisi. Vronski kalpeni ja aikoi sanoa jotain mutta ei
sanonutkaan, päästi Annan käden ja painoi päänsä alas. "Hän näkyy
sentään käsittäneen, mitä asia meille merkitsee", ajatteli Anna ja
puristi kiitollisena miehen kättä.

Mutta Anna erehtyi luullessaan Vronskin käsittäneen asian merkityksen
samalla tavoin kuin hän itse sen naisena käsitti. Tuon uutisen
johdosta Vronski koki nyt kymmenen kertaa voimakkaampana sen
epämääräisen inhon tunteen, joka häntä usein ennenkin oli vaivannut,
hänen tietämättä itse kehen se kohdistui. Mutta hän ymmärsi myös,
että hänen toivomansa käännekohta oli nyt tullut, että heidän
suhdettaan ei voinut enää salata Annan mieheltä ja että tuo luonnoton
asetelma oli mitä pikimmin pakko rikkoa tavalla tai toisella. Sitä
paitsi Annan levottomuus tarttui häneenkin. Hän loi Annaan hellän ja
nöyrän katseen, suuteli tämän kättä, nousi ja alkoi ääneti kävellä
kuistilla edestakaisin.

-- Niin, hän sanoi astuen varmana Annan luo. -- En minä ettekä te ole
pitänyt suhdettamme leikintekona, ja nyt kohtalomme on ratkaistu. On
tehtävä loppu, hän sanoi vilkaisten ympärilleen, -- kaikesta siitä
valheesta, jossa me elämme.

-- Loppu? Miten sitten, Aleksei? kysyi Anna hiljaa.

Hän oli rauhoittunut ja hänen kasvoillaan hohti herkkä hymy.

-- Teidän on jätettävä miehenne, jotta voisimme yhdistää elämämme.

-- Meidän elämämme on yhdistetty jo näinkin, vastasi Anna tuskin
kuuluvasti.

-- Niin, mutta kokonaan, kokonaan.

-- Mutta miten, Aleksei, neuvo minua, millä lailla? Anna sanoi,
ja hänen äänessään värähti surullinen iva hänen oman asemansa
toivottomuudesta. -- Onko tällaisesta tilanteesta mitään ulospääsyä?
Olenhan minä mieheni vaimo.

-- Ei ole mitään tilannetta, josta ei olisi ulospääsyä. Täytyy vain
uskaltaa, Vronski sanoi. -- Mikä tahansa on parempi kuin se asema,
jossa sinä nyt elät. Kyllä minä näen, miten sinä kärsit kaikesta, --
seuramaailmasta, pojastasi ja miehestäsi.

-- Mistä hyvänsä, mutta ei miehestäni, Anna sanoi naurahtaen. -- En
tiedä, minä en ajattele häntä. Häntä ei ole olemassakaan.

-- Sinä et puhu vilpittömästi. Minä tunnen sinut. Sinä et voi olla
ajattelematta häntä ja tuntematta tuskaa.

-- Eihän hän edes tiedä, Anna sanoi ja äkkiä hänen kasvoilleen nousi
kirkas puna; posket, otsa ja kaula punastuivat ja häpeän kyyneleet
kihosivat silmiin. -- Älkäämme puhuko hänestä.



XXIII


Vronski oli koettanut jo ennenkin, joskaan ei koskaan niin
päättäväisesti kuin nyt, johdattaa Annaa harkitsemaan asemaansa,
mutta hänen yrityksensä olivat joka kerta kilpistyneet samaan
päätelmien pintapuolisuuteen ja keveyteen, jolla Anna nytkin vastasi
hänen haasteeseensa. Oli kuin siinä olisi ollut jotain sellaista,
jota Anna ei osannut tai tahtonut selvittää itselleen; kuin oikea
Anna olisi alkaessaan puhua tästä aiheesta heti vetäytynyt jonnekin
kuoreensa ja esiin tullut toinen, outo ja Vronskille vieras
nainen, jota hän ei rakastanut, vaan pelkäsi, ja joka teki hänelle
vastarintaa. Mutta tänään hän oli päättänyt sanoa kaiken.

-- Tiesipä hän tai ei, Vronski sanoi tavalliseen tapaan varmalla ja
tyynellä äänellä, -- tiesipä hän tai ei, se ei kuulu meille. Me emme
voi... te ette voi jäädä entiseen asemaanne, varsinkaan nyt.

-- Mitä teidän mielestänne sitten pitäisi tehdä? kysyi Anna samaan
ivansekaiseen sävyyn kuin äskenkin. Hän, joka oli niin pelännyt,
ettei Vronski ottaisi hänen raskaudentilansa merkitystä kyllin
vakavasti, oli nyt harmissaan Vronskin johtopäätöksestä, että oli
tehtävä jotain.

-- Ilmoittaa asia hänelle ja jättää hänet.

-- No hyvä; oletetaan että minä teen niin, Anna sanoi. -- Tiedättekö,
mitä siitä seuraa? Kerron teille kaikki edeltä käsin, ja vihan
hehku välkähti hänen hetki sitten niin hellissä silmissään. -- "Vai
niin, te rakastatte toista ja olette hänen kanssaan rikollisessa
suhteessa?" Anna esitti miestään ja aivan Aleksei Aleksandrovitshin
tapaan korosti sanaa rikollisessa. -- "Minä olen varoittanut teitä
huonoista seurauksista uskonnon, yhteiskunnan ja perhe-elämän
kannalta. Te ette totellut minua. Nyt minä en voi antaa häväistä
nimeäni"... ja poikani nimeä, hän aikoi lisätä, mutta pojastaan hän
ei voinut tehdä pilaa... "häväistä nimeäni" ja jotain sen tapaista,
jatkoi Anna. -- Lyhyesti puhuen, hän sanoo tavalliseen valtiomiehen
tapaansa selvästi ja täsmällisesti, ettei hän voi päästää minua,
vaan ryhtyy kaikkiin käytettävissään oleviin keinoihin ehkäistäkseen
häväistyksen. Ja tekee sitten tyynesti ja täsmällisesti kaiken,
minkä sanoo. Se siitä seuraa. Hän ei ole ihminen, vaan kone ja
vihainen kone, kun suuttuu, lisäsi hän muistellen tarkoin Aleksei
Aleksandrovitshiä, hänen olemuksensa, puhetapansa ja käytöksensä
kaikkia yksityiskohtia ja luki miehensä syyksi kaikki tässä
havaitsemansa vastenmieliset piirteet, antamatta mitään anteeksi oman
hirveän syyllisyytensä tähden.

-- Mutta kuulehan, Anna, Vronski sanoi vakuuttavalla, pehmeällä
äänellä, koettaen tyynnytellä häntä, -- kyllä hänelle kuitenkin
täytyy kertoa ja menetellä sitten sen mukaan, mitä hän tekee.

-- Karatako?

-- Vaikkapa karatakin. Minun ymmärtääkseni on mahdotonta enää jatkaa
näin... En sano sitä itseni vuoksi, -- minä näen, miten sinä siitä
kärsit.

-- Minun pitäisi siis karata ja ruveta rakastajattareksenne, Anna
sanoi ilkeästi.

-- Anna, Vronski sanoi nuhtelevan hellästi.

-- Niin, jatkoi Anna, -- ruveta rakastajattareksenne ja menettää
kaikki...

Hän aikoi taas sanoa: poikani, mutta ei kyennyt lausumaan tuota sanaa.

Vronski ei voinut ymmärtää, miten Anna, jolla oli niin voimakas
ja rehellinen luonne, saattoi sietää valheellista asemaansa edes
haluamatta päästä siitä. Vronski ei arvannut, että pääasiallisimpana
syynä siihen oli sana poika, jota Anna ei saanut suustaan. Kun Anna
ajatteli poikaansa ja tämän tulevaa suhdetta isästä eronneeseen
äitiin, kauhistui hän siinä määrin tekoaan, ettei uskaltanut ruveta
miettimään asemaansa, vaan -- nainen kun oli -- koetti tyynnytellä
itseään petollisin päätelmin ja sanoin, jotta kaikki saisi jäädä
ennalleen ja hän voisi unohtaa tuon kauhean kysymyksen: miten kävisi
hänen pojalleen.

-- Minä pyydän sinua, minä rukoilen sinua, hän sanoi äkkiä aivan
erilaisella, hellällä ja vilpittömällä äänellä, ottaen Vronskia
kädestä, -- älä koskaan enää puhu minulle siitä!

-- Mutta Anna...

-- Ethän puhu. Jätä se minun asiakseni. Minä tiedän asemani
koko alhaisuuden ja kauheuden. Mutta se ei ole niin helposti
ratkaistavissa kuin sinä luulet. Jätä se minun huolekseni, tottele
nyt minua. Älä koskaan enää puhu minulle siitä. Lupaatko minulle?...
Ei, ei, lupaa nyt!

-- Minä lupaan kaikki, mutta minä en voi olla rauhallinen, varsinkaan
sen jälkeen mitä äsken sanoit. Minä en voi olla rauhallinen, kun et
sinä ole rauhallinen...

-- Minäkö? kysyi Anna. -- Niin, minulla on rauhattomuuden hetkiä;
mutta ne katoavat, jollet sinä enää koskaan puhu minulle siitä. Kun
sinä puhut minulle siitä, se vaivaa minua eniten.

-- Minä en käsitä sitä, Vronski sanoi.

-- Minä tiedän, keskeytti Anna, -- miten raskasta sinun rehelliselle
luonteellesi on valehdella, ja minä säälin sinua. Ajattelen usein,
miten sinä minun tähteni olet hukannut oman elämäsi.

-- Minä ajattelin juuri samaa, Vronski sanoi, -- miten sinä olet
voinut minun tähteni uhrata kaikkesi. En voi antaa anteeksi
itselleni, että sinä olet onneton.

-- Minäkö onneton? Anna sanoi lähestyen häntä ja katsoen häneen
rakkauden riemukas hymy silmissään, -- minä olen kuin nälkäinen
ihminen, joka on saanut syödäkseen. Kenties hänen on kylmä ja
vaatteet repaleiset, kenties häntä hävettääkin, mutta onneton hän ei
ole... Minä onneton? Ei, ei, onhan minulla onneni...

Hän kuuli poikansa lähestyvän, vilkaisi nopeasti ympärilleen ja
nousi äkkiä. Annan silmiin syttyi Vronskille tuttu tuli, hän kohotti
nopeasti kauniit, sormusten peittämät kätensä, laski ne Vronskin
ohimoille, katsoi miestä pitkään, painoi sitten kasvonsa avoimina
hymyilevine huulineen lähemmäs, suuteli häntä nopeasti huulille ja
molempiin silmiin ja työnsi hänet pois. Anna tahtoi mennä, mutta
Vronski pidätti häntä.

-- Milloin? hän kuiskasi katsoen riemuissaan Annaan.

-- Tänään kello yksi yöllä, kuiskasi Anna, huoahti raskaasti ja lähti
kevein ja nopein askelin poikaansa vastaan.

Sade oli yllättänyt Serjozhan isossa puistossa, ja hän oli hoitajansa
kanssa istunut huvimajassa.

-- No näkemiin sitten, Anna sanoi Vronskille. -- Pian on aika lähteä
kilparadalle. Betsy lupasi tulla minua hakemaan.

Vronski katsoi kelloaan ja poistui kiireesti.



XXIV


Kun Vronski katsoi kelloaan Kareninien kuistilla, hän oli siinä
määrin hämmennyksissään ja omien mietteidensä vallassa, ettei
kyennyt osoittimien suunnasta päättelemään, mitä kello oli. Hän
tuli maantielle ja lähti varovasti astelemaan kuran halki vaunujaan
kohti. Hän oli niin siinä määrin tunteensa vallassa, ettei
ajatellutkaan, paljonko kello oli ja oliko enää aikaa käydä Brjanskin
luona. Hänellä toimi -- kuten usein on laita -- vain ulkokohtainen
muistamiskyky, joka sanoi, mitä piti tehdä minkin jälkeen. Hän
tuli tuuhean lehmuksen varjossa pukillaan torkkuvan kuskinsa luo,
pysähtyi ihastelemaan hikisten hevosten yllä vaappuvien hyttysparvien
värähtelyä, herätti sitten kuskin, hyppäsi vaunuihin ja käski ajaa
Brjanskille. Vasta seitsemän virstaa ajettuaan hän tointui sen
verran, että katsoi kelloaan ja ymmärsi, että se oli puoli kuusi ja
että hän myöhästyi.

Sinä päivänä oli useita kilparatsastuksia: vartioväen ratsastus,
sitten upseerien kahden virstan ajo, neljän virstan ajo ja se, johon
Vronski otti osaa. Oman kilpailunsa alkuun hän saattoi ehtiä, mutta
jos hän kävisi Brjanskin luona, hän tulisi kilpailuun aivan viime
hetkellä, kun jo koko hovi olisi saapunut. Niin ei olisi saanut
käydä. Mutta hän oli luvannut Brjanskille tulevansa ja päätti siksi
jatkaa matkaansa ja käski kuskinsa olla säästämättä hevosiaan.

Hän oli Brjanskin luona viisi minuuttia ja ajoi takaisin. Nopea
ajo rauhoitti häntä. Kaikki painostava, mikä oli hänen ja Annan
suhteessa, koko tuo äskeisestä keskustelusta jäljelle jäänyt
epämääräisyyden tunne, kaikki karisi nyt mielestä. Jännitystä ja
nautintoa tuntien hän ajatteli nyt kilparatsastusta, jonne ehtisi
kuitenkin hyvissä ajoin, ja väliin hänen mielessään leimahteli
kirkkaana valona odotus öisen kohtaamisen onnesta.

Kun hän matkallaan sivuutti useita Pietarista ja huviloilta
kilparataa kohti ajavia vaunuja ja ajoi syvemmälle kilparatsastuksen
ilmapiiriin, ajatus edessä olevasta kilpailusta valtasi hänet yhä
voimakkaammin.

Hänen asunnossaan ei enää ollut ketään kotona, -- kaikki olivat
menneet kilparadalle, ja lakeija odotti portilla. Hänen pukeutuessaan
lakeija ilmoitti, että toinen ajo oli alkanut ja että useita herroja
oli käynyt häntä kysymässä ja tallilta oli poika juossut kaksikin
kertaa.

Vaihdettuaan vaatteet kiirehtimättä -- Vronski ei koskaan hätäillyt
tai menettänyt malttiaan -- hän käski ajaa lautavajalle. Sieltä
hän näki radan ympärille keräytyneen kokonaisen vaunujen meren,
jalkamiehiä, sotilaita ja kansaa kuhisevat parvekkeet. Toinen
ajo oli nähtävästi menossa, koska hän kuuli kellonsoiton vajaan
astuessaan. Tallin ovella hän kohtasi Mahotinin valkojalkaisen,
punaruskean Gladiatorin, jota vietiin kilparadalle oranssinkeltainen,
sinipäärmeinen loimi yllä, sinireunaiset korvasuppilot suurina
törröttäen.

-- Missä on Cord? hän kysyi tallirengiltä.

-- Tallissa, satuloi ratsua.

Avoimessa karsinassa seisoi Frou-Frou jo satuloituna. Se oli juuri
tarkoitus taluttaa ulos.

-- Enhän myöhästynyt?

-- All right! All right! Kaikki on kunnossa, kaikki on kunnossa,
virkkoi englantilainen, -- ei syytä huoleen.

Vronski silmäili vielä kerran kauttaaltaan vapisevan hevosen ihania,
rakkaiksi käyneitä muotoja, sai vaivoin jätettyä tämän kauniin näyn
ja poistui majasta. Hän saapui parvekkeiden luo juuri sellaiseen
aikaan, jolloin sinne saattoi parhaiten päästä kiinnittämättä
huomiota. Kahden virstan ajo oli juuri päättymässä ja kaikkien
katseet suuntautuivat kahteen kilpailijaan, ratsukaartilaiseen
ja hänen perässään ajavaan henkivartiohusaariin, joitten hevoset
viime voimin lähenivät maalipylvästä. Piirin keskeltä ja ulkoa
kaikki pakkautuivat pylvästä kohti, ja ratsukaartin sotamies- ja
upseeriryhmä kajautti äänekkäin riemuhuudoin julki ilonsa
oman upseerinsa ja toverinsa odotetun voiton johdosta. Vronski
meni huomaamatta joukon keskelle juuri kun kilpailun loppusoitto
kajahti, ja ensimmäisenä maaliin saapunut pitkä, kuraan ryvettynyt
ratsukaartilainen laskeutui satulansa varaan ja hellitti harmaan,
hiestä tummenneen, raskaasti huohottavan orinsa ohjaksia.

Ori sai pinnistellen, jalkojaan töksäyttelemällä, suuren ruhonsa
kiivaan vauhdin hiljenemään. Ratsukaartin upseeri katsahti
ympärilleen kuin unesta heränneenä ja sai vaivoin vedettyä suunsa
hymyyn. Tuttujen ja tuntemattomien joukot ympäröivät hänet.

Vronski vältteli tahallaan sitä seuramaailman valiojoukkoa, joka
hillitysti keskustellen liikkui sinne tänne parvekkeiden edustalla.
Hän huomasi, että siellä olivat Anna ja Betsy ja hänen kälynsä, mutta
pysytteli tahallaan erillään heistä, jottei hajottaisi voimiaan.
Vastaan tuli kaiken aikaa tuttavia, jotka pysähtyivät kertomaan
hänelle kilpailujen yksityiskohtia ja kyselemään, miksi hän oli
myöhästynyt.

Kun ratsastajat kutsuttiin parvekkeelle ottamaan vastaan palkintoja
ja kaikki kääntyivät sinnepäin, tuli Vronskin vanhempi veli
Aleksander hänen luokseen. Hän oli esikuntaeversti, lyhyehkö ja
vanttera kuten Alekseikin, mutta kauniimpi ja verevämpi. Hänen
nenänsä oli punainen, kasvot avoimet ja juopumuksesta kertovat.

-- Oletko saanut kirjelappuni? kysyi hän. -- Sinua ei tapaa enää
missään.

Aleksander Vronski oli täydellinen hovimies huolimatta vallattomasta
elämästään ja varsinkin juopottelustaan, josta hän oli kuuluisa.

Nyt veljensä kanssa varsin ikävästä asiasta puhuessaan hän muisti
monien silmäparien tarkkailevan heitä ja näytti siksi hymyilevää
naamaa, ikään kuin olisi vain laskenut leikkiä jostain vähäpätöisestä
asiasta.

-- Olen saanut enkä totta tosiaan ymmärrä, mistä sinä niin huolehdit,
sanoi Aleksei.

-- Minä huolehdin siitä, että minulle juuri huomautettiin sinun
olevan poissa ja että sinut oli maanantaina tavattu Pietarhovissa.

-- On asioita, joita eivät kykene arvostelemaan muut kuin ne, joita
asia koskee, ja se asia, mistä sinä pidät niin suurta huolta, on
sellainen...

-- Niin, mutta silloin ei palvella eikä...

-- Minä vain pyydän sinua olemaan sekaantumatta minun asioihini, ja
siinä kaikki.

Aleksei Vronskin synkentyneet kasvot kalpenivat ja ulkoneva alaleuka
vavahti, mikä oli harvinaista. Hyväsydämisenä miehenä hän suuttui
harvoin, mutta kun hän suuttui ja kun hänen leukansa tutisi, hän oli
vaarallinen. Aleksander Vronski tiesi sen ja hymähti iloisesti.

-- Minä vain tahdoin toimittaa sinulle äidin kirjeen. Vastaa hänelle
äläkä hermostuta itseäsi ennen kilpailua. Bonne chance, lisäsi
Aleksander hymyillen ja poistui veljensä luota.

Mutta hänen mentyään Vronskin pysäytti jälleen iloinen tervehdys.

-- Et halua tuntea ystäviäsi! Terve, mon cher! huudahti Stepan
Arkadjevitsh. Hän oli täällä pietarilaisen komeuden keskellä yhtä
kukoistava kuin Moskovassakin punoittavine kasvoineen ja välkkyvine,
huolellisesti kammattuine poskipartoineen. -- Tulin eilen ja iloitsen
suuresti, että saan nähdä voitonriemusi. Koska voimme tavata?

-- Tule huomenna upseerikunnan ravintolaan, Vronski sanoi, puristi
anteeksi pyytäen toveriaan hihasta ja siirtyi sitten radan keskelle,
jonne alettiin jo tuoda hevosia suurta esteratsastusta varten.

Tallirengit kuljettivat pois jo kilpailuosuutensa suorittaneita
hikisiä, nääntyneitä hevosia, ja toinen toisensa jälkeen paikalle
ilmaantui lähestyvää kilpailua odottelevia uusia, raikkaita,
enimmäkseen englantilaisia hevosia, jotka sisäänvedettyine vatsoineen
ja loimet yllään muistuttivat suuria outoja lintuja. Oikealle
tuotiin hoikka kaunotar Frou-Frou, jonka joustavat ja verrattain
pitkät nilkat tekivät sen käynnin ihastuttavan joustavaksi. Vähän
matkan päässä siitä vedettiin loimi pois lerppakorvaisen Gladiatorin
yltä. Orin kookkaat, kauniit ja täysin säännölliset muodot, sen
ihastuttavat lautaset ja omituisen lyhyet nilkat vetivät väkisinkin
Vronskin huomion puoleensa. Hän aikoi lähteä hevosensa luo, kun muuan
tuttava taas pidätti hänet pakinallaan.

-- Kas, tuolla on Karenin, sanoi hänelle tuttava, jonka kanssa hän
puhui. -- Etsii puolisoaan, joka näkyy olevan parvekkeen keskellä.
Oletteko nähnyt hänet?

-- En, en ole nähnyt, vastasi Vronski ja edes vilkaisematta
parvekkeelle päin, missä Kareninan sanottiin olevan, hän meni
hevosensa luo.

Vronski ei ollut vielä ehtinyt tarkastaa satulaansa, josta hän oli
unohtanut antaa ohjeita, kun ratsastajat jo kutsuttiin parvekkeelle
nostamaan lähtönumeroaan. Kasvot vakavina ja ankarina, useat
kalmankalpeina, kokoontui seitsemäntoista upseeria parvekkeella
ja kukin nosti numeronsa. Vronski sai numeron 7. Kuului komento:
"Selkään!"

Vronski tunsi, että hän ja muut kilpailijat olivat kaikkien katseiden
keskipisteenä, ja astui hevosensa luo jännittyneessä mielentilassa,
joka yleensä sai hänen liikkeensä vielä tavallistakin tyynemmiksi
ja maltillisemmiksi. Cord oli ratsastusjuhlan kunniaksi pukeutunut
paraatipukuun: mustaan, pitkään napitettuun takkiin, kankeaksi
kovetettuun, poskiin asti ulottuvaan kaulukseen, mustaan pyöreään
hattuun ja ratsusaappaisiin. Hän oli kuten aina tyyni ja arvokas ja
piti itse kiinni hevosen suitsista, seisten sen edessä. Frou-Frou
värisi yhä kuin kuumeessa. Sen leiskuva silmä tähyili sivulta
lähestyvää Vronskia. Vronski pisti sormensa satulavyön alle. Hevonen
pälyili vieläkin voimakkaammin, näytti hampaitaan ja luimisti
korviaan. Englantilainen rypisti huuliaan koettaen näin hymyillä
sille, että hänen satuloimistaan tarkastettiin.

-- Nouskaa selkään, niin pysytte tyynempänä.

Vronski katsahti viimeisen kerran kilpailijoitaan. Hän tiesi,
ettei enää näkisi heitä ratsastuksen aikana. Kaksi heistä ajoi jo
lähtöpaikalle. Galtsin, eräs vaarallisimmista kilpailijoista ja
Vronskin ystävä, kierteli vaaleanharmaata oriaan, joka ei päästänyt
selkäänsä. Pieni kapeahousuinen henkivartiohusaari nelisti kyyryssä
kuin kuristustautinen kissa, koettaen jäljitellä englantilaisia.
Ruhtinas Kuzovljev istui kalpeana puhdasverisen grabovilaisen
rotutammansa selässä, ja englantilainen ratsurenki talutti sitä
suitsista. Vronski ja kaikki hänen toverinsa tunsivat Kuzovljevin,
tämän heikot hermot ja hurjan itserakkauden. He tiesivät, että hän
pelkäsi kaikkea, yksinpä ratsastusta rintamahevosellakin. Mutta hän
oli päättänyt ottaa osaa kilpailuun juuri siksi, että se oli niin
hirvittävää, että ihmiset taittoivat siinä niskansa ja että jokaisen
esteen luona oli lääkäri ja sairasvaunut punaisine risteineen ja
sairaanhoitajineen. Heidän katseensa sattuivat vastakkain, ja Vronski
nyökkäsi hänelle ystävällisesti ja hyväksyvästi. Yhtä hän ei vain
nähnyt -- pääkilpailijaansa Mahotinia Gladiatoreineen.

-- Älkää hätäilkö, sanoi Cord Vronskille, -- ja muistakaa, ettette
pidätä esteissä ettekä myöskään kehota. Antakaa sen mennä oman päänsä
mukaan.

-- Hyvä, hyvä, Vronski sanoi tarttuen suitsiin.

-- Jos voitte, niin ajakaa etunenässä; mutta älkää hätääntykö, vaikka
viime hetkeen saakka pysyisittekin jäljessä.

Hevonen ei ehtinyt liikahtaakaan, kun Vronski nousi notkeasti ja
voimakkaasti teräksisen, hammaslaitaisen jalustimen varaan ja laski
jäntevän vartalonsa kepeällä varmuudella satulan narahtelevalle
nahalle. Työnnettyään toisenkin jalkansa jalustimeen hän tasoitti
tottuneesti sormillaan kaksinkertaiset ohjakset, ja Cord irrotti
kätensä. Frou-Frou kurotti pitkää kaulaansa ikään kuin epäröiden,
kummalla jalalla ensin astuisi, tempoi ohjaksia ja lähti sitten
liikkeelle joustavin askelin, ratsastajaa notkuvassa selässään
keinuttaen. Cord kiiruhti jäljessä. Levoton hevonen tempoili ohjaksia
vuoroin kummaltakin puolelta koettaen pettää ajajaa, ja Vronski
koetti turhaan tyynnyttää sitä sekä äänellään että kädellään.

He tulivat jo vähän matkan päässä lähtöpaikasta olevan padotun
joen luo. Monia kilpailijoita ratsasti edellä ja monia takana, kun
Vronski äkkiä kuuli selkänsä takaa kuraiselta tieltä nelistävän
hevosen töminää ja Mahotin ratsasti hänen ohitseen valkojalkaisella,
lerppakorvaisella Gladiatorillaan. Mahotin veti suunsa hymyyn,
niin että suuret hampaat näkyivät, mutta Vronski katsahti häneen
vihaisesti. Hän ei yleensäkään pitänyt Mahotinista ja piti tätä
nyt kaikkein vaarallisimpana kilpailijanaan, ja häntä harmitti tuo
ohitus, joka sai hänen hevosensa tulistumaan. Frou-Frou singahdutti
vasemman jalkansa neliin, otti pari hyppyä, mutta vaihtoi kireitten
ohjasten suututtamana juoksunsa tärisevään raviin, joka hypitti
ajajaa. Cordkin synkistyi ja miltei juoksi tasa-astunnallaan Vronskin
jäljessä.



XXV


Tähän kilpailuun osallistui kaikkiaan seitsemäntoista upseeria.
Kilpailun oli määrä tapahtua suurella, neljän virstan pituisella,
ellipsinmuotoisella radalla parvekkeen edustalla. Tälle radalle
oli rakennettu yhdeksän estettä: joki, suuri puolentoista metrin
korkuinen umpinainen aita juuri parvekkeen kohdalle, kuiva hauta,
vesihauta, jyrkkä törmä, irlantilainen banketti -- tämä oli kaikkein
vaikeimpia esteitä ja sen muodosti risuilla peitetty valli ja sen
takana hevoselta näkymättömissä oleva kaivanto, niin että hevosen
täytyi joko hypätä molempien esteitten yli tai ruhjoutua kuoliaaksi,
-- sitten vielä vesihauta ja kuiva hauta, ja matka päättyi parvekkeen
kohdalle. Mutta kilpailu ei alkanut itse radalta, vaan sivulta noin
kahdensadan metrin päästä, ja tällä välimatkalla oli ensimmäinen este
-- noin kahden ja puolen metrin levyinen padottu joki, jonka yli
ratsastajat saivat antaa hevosensa joko hypätä tai kahlata, miten
itse halusivat.

Kolme kertaa kilpailijat asettuivat rinnakkain, mutta joka kerta joku
hevonen työntyi muita ulommaksi, ja täytyi siis lähteä uudelleen.
Lähdön johtaja, eversti Sestrin, alkoi jo hermostua, kunnes viimein
neljännellä kerralla kiljaisi "hei!" -- ja ratsastajat lähtivät.

Kaikkien silmät ja kaikki kiikarit suuntautuivat ratsumiesten
kirjavaan joukkoon sen lähtiessä liikkeelle tasaisena rintamana.

"Lähtivät! Ratsastavat!" kuului joka suunnalta odotuksen hiljaisuuden
jälkeen.

Katsojia juoksenteli ryhmittäin ja yksitellen paikasta toiseen
paremmin nähdäkseen. Heti alkuun ratsastajien tasainen rivi
rikkoutui, ja toinen toisensa jälkeen, kaksi ja kolme rinnakkain,
he lähenivät jokea. Katsojista näytti, että he kaikki ratsastivat
yhdessä jonossa, mutta kilpailijoille sekunninkin erotus merkitsi
paljon.

Kiihottunut ja liian herkkähermoinen Frou-Frou ei päässyt heti
vauhtiin, niin että useita hevosia kirmasi alussa sen edelle. Mutta
ennen jokea Vronski, joka sai kaikin voimin hillitä ohjasten nojaan
heittäytynyttä hevostaan, sivuutti kolme ratsastajaa, ja edelle
jäi vain Mahotinin punaruskea Gladiator, jonka takapuoli notkui
tahdikkaasti aivan Vronskin nenän edessä, sekä etummaisena kiitävä
ihana Diana, puolikuollut Kuzovljev selässään.

Ensi hetkinä Vronski ei vielä hallinnut itseään eikä hevostaan. Aina
ensimmäiselle esteelle eli joelle asti hän ei kyennyt ohjaamaan
hevosen liikkeitä.

Gladiator ja Diana saapuivat joelle yhdessä, kimmahtivat melkein
samalla sekunnilla joen ylle ja lensivät sen toiselle rannalle.
Huomaamatta, kuin siivillä, Frou-Frou ponnahti niitten perään. Mutta
juuri tuntiessaan olevansa ilmassa Vronski näki yhtäkkiä miltei
hevosen jalkojen alla Kuzovljevin, joka painiskeli Dianansa kanssa
joen toisella puolen. Kuzovljev oli hellittänyt ohjakset hypyn
jälkeen, ja hevonen oli lentänyt hänen kanssaan kuperkeikkaa. Nämä
tiedot Vronski sai vasta jälkeenpäin, nyt hän näki vain sen, että
siihen, mihin Frou-Frou näytti putoavan, saattoi alle jäädä Dianan
jalka tai pää. Mutta kuin putoava kissa Frou-Frou teki ilmassa
jaloillaan ja selällään ponnistavan liikkeen, lennähti hevosen yli ja
kiiti eteenpäin.

"Oi sinua, rakas!" ajatteli Vronski.

Joen toisella puolen Vronski sai täyden vallan hevoseensa ja
alkoi pidätellä sitä, sillä hän aikoi ratsastaa ison sulkuaidan
yli Mahotinin jäljestä ja pyrkiä hänen edelleen vasta seuraavalla
neljänsadan metrin esteettömällä välimatkalla.

Iso sulkuaita oli aivan tsaarin parvekkeen edessä. Keisari, koko
hovi ja suuri kansanjoukko, kaikki katsoivat heihin, häneen ja
hevosenmitan verran edellä olevaan Mahotiniin, kun he saapuivat
pirunmerran luo (niin nimitettiin sulkuaitaa). Vronski tunsi nuo joka
puolelta häneen suunnatut katseet, mutta ei nähnyt mitään paitsi
oman hevosensa korvat ja kaulan, vastaan sinkoavat mullanmurut,
Gladiatorin lautaset ja valkeat jalat, jotka löivät tahtia hänen
edessään ja pysyivät yhä saman matkan päässä. Gladiator ponnahti ylös
kolahduttamatta jalkojaan mihinkään, huiskautti lyhyttä häntäänsä ja
katosi Vronskin näkyvistä.

-- Hyvä! kuului joku sanovan.

Samassa silmänräpäyksessä vilahtivat Vronskin silmien alla, aivan
hänen edessään, sulkuaidan laudat. Muuttamatta lainkaan kulkuaan
hevonen kohosi ilmaan hänen allaan. Laudat katosivat, takana vain
kolahti jotain. Edellä juoksevan Gladiatorin kiihdyttämä hevonen
oli ponnistanut liian aikaisin ja kolauttanut toisen takajalkansa
kavion aitaa vasten. Mutta kulkuaan se ei muuttanut, ja kasvoille
lentäneestä kurapärskeestä Vronski huomasi taas olevansa saman matkan
päässä Gladiatorista. Hän näki taas edessään sen lautaset, lyhyen
hännän ja aina vain samat, loittonematta nopeasti liikkuvat jalat.

Tuskin Vronski oli ehtinyt ajatella, että nyt olisi koetettava päästä
Mahotinin edelle, kun hänen ajatuksensa oivaltanut Frou-Frou lisäsi
ilman pienintäkään kehotusta huomattavasti vauhtiaan ja alkoi lähetä
Mahotinia kaikkein edullisimmalta puolelta, nuoran vieritse. Mahotin
ei päästänyt nuoran luo. Vronski ajatteli juuri, että voisihan
kiertää ulkopuolitsekin, kun Frou-Frou jo vaihtoi jalkaa ja porhalsi
sille puolen. Frou-Froun hiestä tummuva lapa oli jo Gladiatorin
lautasten rinnalla. Vähän matkaa ne kirmasivat rinnakkain. Mutta
esteelle saavuttaessa Vronski alkoi liikaa kaartamista välttääkseen
auttaa ohjillaan, ja juuri törmän kohdalla hän ratsasti nopeasti
Mahotinin ohitse. Hän näki vilaukselta tämän kuran tahrimat kasvot.
Vronskista näytti jopa kuin Mahotin olisi hymyillyt. Vronski oli nyt
Mahotinin edellä, mutta tunsi tämän olevan kintereillään ja kuuli
selkänsä takaa kaiken aikaa kaikuvan tasaisen kapseen ja Gladiatorin
sierainten katkonaisen, vielä aivan virkeän hengityksen.

Seuraavat kaksi estettä menivät helposti, mutta nyt Vronski kuuli
Gladiatorin huohotuksen ja kavioiden töminän entistä lähempää. Hän
kiiruhti hevostaan huomaten ilokseen, että se lisäsi vauhtia kevyen
tuntuisesti, ja Gladiatorin kavioiden kapse kuului taas entisen
matkan päästä.

Vronski oli nyt päässyt johtoon, kuten hän itse oli tahtonut ja kuten
Cord oli kehottanut tekemään, -- ja nyt hän oli varma voitostaan.
Hänen innostuksensa, ilonsa ja hellyytensä Frou-Frouta kohtaan
kasvoi kasvamistaan. Hänen teki mieli vilkaista taakseen, mutta hän
ei uskaltanut tehdä niin, vaan koetti rauhoitella itseään ja olla
kiiruhtamatta hevostaan pitääkseen sen jäljellä olevat voimavarat
yhtä suurina kuin otaksui Gladiatorilla olevan. Vaikein este oli
vielä edessäpäin; jos hän pääsisi sen yli ennen muita, hän voittaisi.
Vinhasti hän läheni irlantilaista vallitusta. Sekä hän että Frou-Frou
näkivät jo kaukaa risuilla peitetyn vallin ja kummankin, niin hevosen
kuin miehen, valtasi hetkeksi epäilys. Vronski huomasi epäröintiä
hevosen korvien asennossa ja kohotti ruoskaansa, mutta tunsi samassa,
että epäilys oli ollut aiheeton: hevonen tiesi mitä oli tehtävä. Se
lisäsi vauhtia, nousi tasaisesti -- juuri niin kuin hän oli ajatellut
-- pystyyn ja ponnistettuaan maasta antautui oman vauhtinsa valtaan,
joka vei sen kauas kaivannon taakse. Ja samaan tahtiin, jalkaansa
vaihtamatta, Frou-Frou jatkoi keveää juoksuaan.

-- Hyvä, Vronski! kuului vallin luona seisovasta ihmisjoukosta. Hän
tiesi huutajat rykmenttitovereikseen; hän ei voinut olla tuntematta
Jashvinin ääntä, vaikkakaan ei nähnyt tätä.

"Oi sinua, ihanaiseni!" hän kiitti hevostaan ja kuulosteli samalla
taakseen. "Ylitse on!" päätteli hän kuullessaan takaansa Gladiatorin
laukan. Jäljellä oli enää puolentoista metrin levyinen vesihauta.
Vronski ei edes katsonut siihen, vaan alkoi loistavan voiton toivossa
heiluttaa ohjiaan, vetäen hevosen päätä ylös ja alas juoksun
tahtiin. Hän tunsi, että hevonen jännitti viimeiset voimansa. Sen
kaula ja lavat olivat likomärät, säkä, pää ja korvat helmeilivät
hikipisaroissa ja huohotus oli lyhyttä ja terävää. Mutta Vronski
tiesi, että sen voimat riittäisivät hyvinkin jäljellä olevalle
neljänsadan metrin matkalle. Liikunnan pehmeydestä sekä siitä, että
tunsi olevansa lähempänä maata, Vronski tiesi, miten paljon hänen
hevosensa oli lisännyt vauhtiaan.

Ojan yli se kiiti kuin huomaamattaan. Se lensi kuin lintu; mutta
juuri sinä hetkenä tunsi Vronski kauhukseen, ettei hän ollut
seurannut hevosensa liikkeitä, vaan oli laskeutuessaan satulaan
ajattelemattomuudessaan tehnyt ilkeän, anteeksiantamattoman
liikkeen. Yhtäkkiä hänen asentonsa muuttui ja hän ymmärsi jotain
kauheaa tapahtuneen. Hän ei ollut vielä päässyt selville, mitä
oli tapahtunut, kun hänen vieressään jo vilahtivat punaisen orin
valkeat jalat, ja Mahotin laukkasi nopeasti ohi. Vronskin toinen
jalka osui maahan, ja hänen hevosensa kaatui sen päälle. Tuskin
hän oli ehtinyt irroittaa jalkansa, kun hevonen keikahti raskaasti
koristen kyljelleen ja kurotteli turhaan ohutta hikistä kaulaansa
päästäkseen pystyyn; se värisi hänen jalkojensa juuressa kuin
haavoittunut lintu. Vronskin tekemä äkillinen liike oli taittanut sen
selän. Mutta sen hän käsitti vasta paljoa myöhemmin. Nyt hän näki
vain sen, että Mahotin eteni nopeasti ja hän seisoi yksin horjuvin
jaloin jähmettyneellä, rapaisella kentällä ja hänen edessään makasi
Frou-Frou pää häneen päin kääntyneenä ja katsoi häneen ihanilla
silmillään. Ymmärtämättä vieläkään mitä oli tapahtunut Vronski
veti ohjaksista. Hevonen tempoili taas ruhoaan värähdellen kuin
kala, niin että satula narisi, ja sai jo etujalkansa paikoilleen,
mutta ei jaksanut nostaa takapuoltaan, vaan lyyhistyi samassa ja
kaatui jälleen kyljelleen. Intohimon vääristämin kasvoin, kalpeana
ja leuka vavisten Vronski potkaisi sitä kantapäällään vatsaan ja
alkoi uudelleen kiskoa sitä ohjaksista. Mutta se ei liikahtanut enää
paikaltaan, vaan makasi turpa maata vasten ja katsoi isäntäänsä
ilmeikkäin silmin.

-- Oo-oo! vaikeroi Vronski pidellen päätään. -- Oo! Mitä minä
tein? huudahti hän. -- Hävisin! Ja oma syyni, oma häpeällinen,
anteeksiantamaton syyni! Ja tuo rakas hevosparka, jonka minä
murskasin! Oo-oo! Mitä minä tein!

Lääkäri ja välskäri, yleisöä ja Vronskin rykmenttitovereita juoksi
hänen luokseen. Onnettomuudekseen hän tunsi olevansa terve ja
vahingoittumaton. Hevosen selkä oli katkennut ja hevonen oli siis
ammuttava. Vronski ei voinut vastata kysymyksiin eikä puhua kenenkään
kanssa. Hän kääntyi pois ja -- nostamatta maahan pudonnutta lakkiaan
-- lähti radalta, itse tietämättä minne. Hän tunsi olevansa onneton.
Ensimmäisen kerran elämässään hän tunsi syvän, korjaamattoman
onnettomuuden tunteen, onnettomuuden, johon syypää oli hän itse.

Jashvin juoksi lakki kourassa hänen jälkeensä ja saattoi hänet
kotiin, ja puolen tunnin kuluttua Vronski tointui. Mutta muisto tästä
kilparatsastuksesta kaihersi pitkän aikaa hänen sielussaan hänen
elämänsä raskaimpana ja tuskallisimpana tapahtumana.



XXVI


Ulkoisesti Aleksei Aleksandrovitshin suhde vaimoonsa oli pysynyt
ennallaan. Ainoa ero oli siinä, että Aleksei Aleksandrovitsh oli
vielä entistä enemmän hautautunut työhönsä. Kuten edellisinäkin
vuosina hän oli nytkin kevään puhjetessa lähtenyt ulkomaille
kylpylään hoitamaan talven ponnistuksissa heikentynyttä terveyttään.
Ja kuten ennenkin hän oli palannut kotiin heinäkuussa ja ryhtynyt
entistä tarmokkaammin tavanmukaiseen työhönsä. Kuten ennenkin oli
hänen vaimonsa muuttanut kesäksi maalle ja hän itse oli jäänyt
Pietariin asumaan.

Ruhtinatar Tverskajan illanvieton jälkeinen keskustelu ei ollut
uudistunut. Aleksei Aleksandrovitsh ei sen jälkeen enää koskaan ollut
puhunut vaimolleen epäilyksistään eikä mustasukkaisuudestaan, ja
hänen omituinen, näyttelemistä muistuttava seurustelutapansa soveltui
mitä parhaiten hänen nykyisiin perhesuhteisiinsa. Hän oli nyt hieman
kylmempi vaimoaan kohtaan kuin ennen. Oli kuin hän olisi ollut vain
hiukan nyreissään sen ensimmäisen yöllisen keskustelun takia, jonka
Anna oli niin ylimielisesti torjunut. Hänen suhteessaan Annaan oli
pieni nyrpeyden pilkahdus, ei muuta. "Sinä et tahtonut selvittää
välejä" tuntui hän tahtovan sanoa, "sen pahempi sinulle. Nyt sinä
saat pyytää selvitystä minulta, mutta minä en rupea selvittelemään.
Sen pahempi sinulle", hän ajatteli sydämessään kuten ihminen, joka on
turhaan yrittänyt sammuttaa tulipaloa ja turhista ponnisteluistaan
vihastuneena huudahtaa viimein: "Vähät siitä! Pala kun tahdot!"

Hän, virka-asioissaan niin viisas ja ymmärtäväinen mies, ei
käsittänyt, miten järjetön oli tuollainen suhde omaan vaimoon.
Hän ei käsittänyt sitä, sillä hänen oli liian hirveätä huomata,
missä asemassa hän oikeastaan oli, ja hän kätki syvälle sieluunsa
sen lukitun ja sinetöidyn lokeron, jossa piilivät hänen tunteensa
perhettä, vaimoa ja poikaa kohtaan. Lopputalvella hän oli muuttunut
huomaavaisesta isästä erityisen kylmäkiskoiseksi poikaansa kohtaan ja
kohteli tätä samalla tavoin ivansekaisesti kuin vaimoaankin. "Hoi,
nuori mies!" hän aloitti halutessaan puhutella poikaa.

Aleksei Aleksandrovitsh väitti ja uskoi, ettei hänellä ollut koskaan
ennen ollut niin paljon virkavelvollisuuksia kuin tänä vuonna.
Mutta hän ei tiedostanut sitä, että hän oli itse haalinut itselleen
niin suuren työtaakan päästäkseen avaamasta sitä lokeroa, jossa
asustivat tunteet vaimoa ja perhettä kohtaan ja jonka sisällys
kävi sitä pelottavammaksi, mitä kauemmin se pysyi suljettuna. Jos
jollakin olisi ollut oikeus kysyä Aleksei Aleksandrovitshilta, mitä
tämä ajatteli vaimonsa käytöksestä, ei leppeä ja sävyisä Aleksei
Aleksandrovitsh olisi vastannut mitään, vaan olisi suuttunut kovasti
sellaisen kysymyksen tekijälle. Siksi Aleksei Aleksandrovitshin
ilmeessä oli jotain ylpeää ja ankaraa, kun häneltä kysyttiin hänen
vaimonsa vointia. Hän ei tahtonut ajatella mitään vaimonsa tunteista
tai käytöksestä eikä tosiaankaan ajatellut siitä mitään.

Aleksei Aleksandrovitshin vakituinen huvila oli Pietarhovissa, ja
tavallisesti myös kreivitär Lidia Ivanovna asui kesäisin siellä Annan
lähinaapurina ja alituisena toverina. Mutta tänä kesänä kreivitär
Lidia Ivanovna ei ollutkaan muuttanut Pietarhoviin eikä kertaakaan
käynyt Anna Arkadjevnan luona, vaan oli vihjauksin antanut Aleksei
Aleksandrovitshin ymmärtää, miten sopimatonta Annan oli seurustella
niin läheisesti Betsyn ja Vronskin kanssa. Aleksei Aleksandrovitsh
oli keskeyttänyt hänet huomauttaen ankarasti, että hänen vaimonsa
oli epäilysten yläpuolella, ja siitä saakka hän oli vältellyt
kreivitär Lidia Ivanovnaa. Hän ei tahtonut nähdä eikä nähnyt,
miten seurapiireissä jo monet katsoivat kieroon hänen vaimoaan;
hän ei tahtonut ymmärtää eikä ymmärtänyt, miksi hänen vaimonsa oli
erityisesti tahtonut muuttaa kesäksi juuri Tsarskojeen, missä Betsy
asui ja mistä ei ollut pitkä matka Vronskin rykmentin leirille. Hän
ei tahtonut ajatella sitä eikä ajatellut; mutta vaikka hänellä ei
ollutkaan mitään varmempia todisteita eikä edes syitä epäluuloon ja
vaikka hän ei koskaan tunnustanut sitä itselleen, tiesi hän sielunsa
sisimmässä varmasti olevansa petetty aviomies ja oli siitä syvästi
onneton.

Kuinka usein hän olikaan kahdeksanvuotisen onnellisen avioelämänsä
aikana toisten uskottomia vaimoja ja petettyjä aviomiehiä
katsellessaan sanonut itselleen: "Kuinka voi päästää asiat menemään
noin? Miten voi elää selvittämättä noin vastenmielistä tilannetta?"
Mutta nyt, kun kohtalonisku oli sattunut hänen omaan päähänsä, hän ei
vain ollut ajattelematta, miten selvittäisi tilanteen vaan suorastaan
tahtoi pysyä tietämättömänä siitä, -- niin kamala ja luonnoton oli
hänen asemansa.

Ulkomailta palattuaan Aleksei Aleksandrovitsh oli kaksi kertaa käynyt
huvilallaan. Toisen kerran hän oli ollut siellä päivällisellä, toisen
kerran viettänyt siellä illan vieraiden parissa, mutta ei ollut
kertaakaan jäänyt yöksi, niin kuin hänen oli ollut tapana tehdä
edellisinä kesinä.

Kilparatsastuspäivä oli Aleksei Aleksandrovitshille sangen kiireinen.
Mutta jo aamulla suunnitellessaan päivän ohjelmaa hän päätti heti
varhaisen päivällisen syötyään lähteä huvilalleen vaimonsa luo ja
sieltä kilparadalle, jonne koko hovin tiedettiin saapuvan ja jonne
siis hänenkin täytyi mennä. Vaimonsa luo hän aikoi poiketa siksi,
että oli päättänyt käydä tämän luona kerran viikossa säädyllisyyden
vuoksi. Sitä paitsi hänen piti tänään -- ennen viidettätoista
päivää -- säännöksi tulleen tavan mukaan jättää vaimolleen rahaa
talousmenoihin.

Aleksei Aleksandrovitsh hallitsi ajatuksensa hyvin eikä sallinut
nytkään Annaa koskevia asioita harkitessaan mietteidensä liukua
vähääkään pidemmälle vaimonsa henkilökohtaisiin suhteisiin.

Aamu oli sangen kiireinen. Edellisenä päivänä oli kreivitär Lidia
Ivanovna lähettänyt Aleksei Aleksandrovitshille Pietariin saapuneen
kuuluisan Kiinan-matkaajan toisen teoksen sekä kirjeen, jossa hän
kehui kirjoittajaa monessa suhteessa erittäin mielenkiintoiseksi
ja tärkeäksi henkilöksi ja pyysi ottamaan hänet vastaan. Aleksei
Aleksandrovitsh ei ollut eilen illalla ehtinyt lukea matkakirjaa läpi
ja siksi hän lopetti sen aamulla. Sitten tuli anojia ja sen jälkeen
alkoivat selonteot, vastaanotot, virkanimitykset, erottamiset,
palkintojen, eläkkeiden ja palkkojen määräämiset, kirjeenvaihto --
kaikki tuo arkityö, kuten Aleksei Aleksandrovitsh sitä nimitti, joka
vaati niin paljon aikaa. Sitten oli yksityisiä asioita -- lääkärin
ja asiainhoitajan käynnit. Viimeksi mainittu ei vienyt paljon aikaa.
Hän toi vain Aleksei Aleksandrovitshille tarvittavat rahat ja antoi
lyhyen selonteon asiantilasta, joka ei ollut kovin hyvä, koska tänä
vuonna matkoihin oli mennyt enemmän kuin ennen. Mutta lääkäri,
pietarilainen merkkihenkilö ja Aleksei Aleksandrovitshin ystävä, vei
paljon aikaa. Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut odottanut häntä tänään
ja oli hyvin hämmästynyt hänen tulostaan ja varsinkin siitä, että
tohtori hyvin tarkkaan kyseli hänen terveydentilaansa, kuunteli hänen
rintaansa, koputteli ja tunnusteli maksaa. Aleksei Aleksandrovitsh
ei tiennyt, että hänen ystävänsä Lidia Ivanovna, joka oli huomannut
Aleksei Aleksandrovitshin terveyden tänä vuonna huonontuneen, oli
pyytänyt tohtoria käymään katsomassa sairasta. "Tehkää se minun
vuokseni", oli kreivitär sanonut.

-- Minä teen sen Venäjän vuoksi, kreivitär, oli tohtori vastannut.

-- Verraton ihminen! oli kreivitär Lidia Ivanovna sanonut.

Tohtori oli hyvin tyytymätön Aleksei Aleksandrovitshin
terveydentilaan. Hän sanoi maksan huomattavasti laajentuneen ja
ruoansulatuksen huonontuneen ja väitti kylpylähoidon jääneen
kokonaan tehottomaksi. Hän määräsi mahdollisimman paljon liikuntaa,
mahdollisimman vähän henkistä jännitystä ja kaikinpuolista
mielipahan karttamista, toisin sanoen juuri sitä, mikä oli Aleksei
Aleksandrovitshille yhtä mahdotonta kuin olla hengittämättä, ja
Aleksei Aleksandrovitshille jäi hänen käynnistään ikävä tunne, että
hänen laitansa oli jollain tavoin huonosti eikä paranemisesta ollut
toivoa.

Poistuessaan Aleksei Aleksandrovitshin luota lääkäri kohtasi
ulko-ovella Aleksei Aleksandrovitshin asiainhoitajan Sljudinin, jonka
hän hyvin tunsi. He olivat ylioppilastovereita, ja joskin he harvoin
osuivat yhteen, he pitivät toisistaan, ja siksi Sljudin ilmaisi
tohtorille poikkeuksellisen avomielisen arvionsa sairaan tilasta.

-- Olen kovin iloinen, että kävitte hänen luonaan, sanoi Sljudin. --
Hän ei voi hyvin, ja minusta näyttää... No, kuinka hänen laitansa on?

-- Hjaa, kuinka sanoisin, lausui tohtori viitaten Sljudinin pään yli
kuskilleen, jotta tämä ajaisi vaunut oven eteen, -- hjaa, toisti
hän tarttuen valkoisilla käsillään säämiskähansikkaansa sormeen
ja venyttäen sitä. -- Jos koetatte katkaista viulun kieltä, jota
ei ole vedetty kireälle, niin huomaatte, että se on vaikeata.
Mutta jännittäkää se niin kireälle kuin voitte ja painakaa sitä
sormellanne, niin se katkeaa. Aleksei Aleksandrovitsh on ahkeruuttaan
ja tunnollisuuttaan kiristänyt voimansa äärimmilleen; lisäksi on
olemassa painetta sivusuunnasta, ja raskastakin, lopetti lääkäri
kohottaen vihjailevasti kulmakarvojaan. -- Tuletteko katsomaan
kilparatsastusta? hän lisäsi noustessaan vaunuihinsa. -- Niin
tietenkin, vaatii paljon aikaa, vastasi lääkäri johonkin Sljudinin
huomautukseen, jota ei tarkasti kuullut.

Kauan viipyneen lääkärin jälkeen saapui tunnettu matkamies, ja
Aleksei Aleksandrovitsh joka osasi käyttää hyväkseen juuri lukemaansa
matkakertomusta ja entistä asiantuntemustaan, hämmästytti matkailijaa
syvillä tiedoillaan ja valistuneiden näkemystensä laajuudella.

Heti kohta kun matkailija oli tullut, lakeija ilmoitti, että
maaseudulta oli saapunut lääninmarsalkka, jonka kanssa piti
keskustella. Hänen lähdettyään Aleksei Aleksandrovitshin täytyi
selvittää loput arkiset kysymykset asiainhoitajan kanssa ja käydä
vielä erään huomattavan henkilön luona tietyn vakavan ja tärkeän
asian vuoksi. Aleksei Aleksandrovitsh ehti sopivasti kotiin
päivälliselle viideksi, ja asiainhoitajan kanssa aterioituaan hän
pyysi tätä tulemaan mukaansa huvilalle ja sieltä kilparadalle.

Huomaamattaan Aleksei Aleksandrovitsh koetti nykyään vaimonsa luo
lähtiessään aina saada seurakseen kolmannen henkilön.



XXVII


Kun Anna seisoi peilin edessä ja kiinnitti Annuskan avulla viimeistä
solmuketta pukuunsa, hän kuuli pääoven puolelta soran rahinaa
rattaanpyörien alla.

"Betsykö se näin aikaisin?" hän ajatteli, vilkaisi ikkunaan, näki
vaunut ja niistä esiin pilkistävän mustan hatun ja tutut ulkonevat
korvat. -- "Oh, kuinka pahaan aikaan! Ei suinkaan hän jää yöksi?"
hän ajatteli, ja niin kauhistuttavalta ja kammottavalta hänestä
tuntui jo pelkkä ajatuskin, mitä kaikkea siitä voisi seurata, että
hän riensi tulijoita vastaan iloisin ja hehkuvin kasvoin, hetkeäkään
miettimättä. Hän tunsi joutuvansa tutuksi käyneen valheen ja petoksen
hengen valtaan ja alkoi puhua tietämättä mitä sanoi.

-- Sepä oli kiltisti tehty! hän sanoi antaen kättä miehelleen ja
tervehti hymyillen kotoisen tuttua Sljudinia. -- Toivottavasti sinä
jäät yöksi? jatkoi hän valheenhengen kuiskaamin sanoin, -- ja nyt
ajamme yhdessä kilparadalle. Ikävää vain, että minä lupasin Betsylle.
Hän tulee minua hakemaan.

Aleksei Aleksandrovitsh rypisti kulmiaan Betsyn nimen kuullessaan.

-- Oo, enhän minä rupea erottamaan erottamattomia, hän sanoi
tavalliseen pilkalliseen sävyynsä. -- Me menemme yhdessä, Mihail
Vasiljevitsh ja minä. Lääkäritkin käskevät minua kävelemään. Minä
menen jalkaisin ja kuvittelen olevani parantolassa.

-- Ei ole mitään kiirettä vielä, Anna sanoi. -- Saanko tarjota teetä?
Hän painoi soittokellon nappia.

-- Tuokaa teetä ja sanokaa Serjozhalle, että Aleksei Aleksandrovitsh
on täällä. No, mitä sinulle kuuluu? Mihail Vasiljevitsh tehän ette
ole ennen käynytkään täällä; katsokaahan, miten kaunis kuisti minulla
on, puheli hän vuoroin kummallekin.

Hän puhui hyvin vapaasti ja luonnollisesti, mutta liian paljon ja
liian nopeasti. Hän tunsi sen itse, varsinkin kun kohtasi Mihail
Vasiljevitshin uteliaan ja -- kuten hänestä näytti -- tutkiskelevan
katseen.

Mihail Vasiljevitsh lähti heti kuistille.

Anna istuutui miehensä viereen.

-- Sinä et näytä oikein hyvinvoivalta.

-- Niin, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh -- tänään kävi lääkäri luonani
ja viipyi kokonaisen tunnin. Aavistan, että hänet oli lähettänyt joku
ystävistäni: niin kallisarvoinen on minun terveyteni...

-- Niinkö, no mitä hän sanoi?

Anna kyseli miehen voinnista ja töistä ja pyysi häntä säästämään
voimiaan ja tulemaan joksikin aikaa luokseen huvilalle lepäämään.

Kaiken tämän hän sanoi iloisesti ja nopeasti, silmissään erityinen
välke. Mutta Aleksei Aleksandrovitsh ei havainnut vaimonsa puheen
sävyssä mitään sivumerkityksiä. Hän kuuli vain tämän sanat ja
käsitti ne varsinaisessa merkityksessään. Ja hän vastaili suoraan
ja teeskentelemättömästi, joskin leikillisesti. Koko keskustelussa
ei ollut mitään erikoista, mutta jälkeenpäin Anna ei koskaan voinut
muistella tätä lyhyttä puhetuokiota ilman kirvelevää häpeän tunnetta.

Serjozha tuli sisään opettajattaren seurassa. Jos Aleksei
Aleksandrovits olisi ollut valmis panemaan asioita merkille, häneltä
ei olisi jäänyt huomaamatta se arka ja neuvoton katse, jonka Serjozha
loi ensin isäänsä ja sitten äitiinsä. Mutta hän ei tahtonut nähdä
mitään eikä nähnyt mitään.

-- Haa, nuori mies! Hän on kasvanut. Alkaa tosiaan olla aikamies.
Hyvää päivää, nuori mies.

Ja hän antoi kättä arastelevalle Serjozhalle.

Serjozha, joka oli aina ollut ujo isänsä seurassa, oli ruvennut
suorastaan vierastamaan tätä sen jälkeen kun Aleksei Aleksandrovitsh
oli alkanut sanoa häntä nuoreksi mieheksi ja kun hänen mieleensä
oli noussut arvoitukseksi jäänyt kysymys, oliko Vronskia pidettävä
ystävänä vai vihollisena. Ikään kuin turvaa hakien hän katsahti
äitiinsä. Vain äidin seurassa hänen oli hyvä olla. Puhellessaan
kotiopettajattaren kanssa Aleksei Aleksandrovitsh piti kättään
poikansa olkapäällä, ja Serjozhan oli niin kiusallisen paha olla,
että Anna näki hänen olevan itkuun purskahtamaisillaan.

Anna oli punastunut pojan astuessa huoneeseen. Poikansa
kiusaantuneisuuden nyt huomatessaan hän nousi nopeasti tuoliltaan,
nosti Aleksei Aleksandrovitshin käden Serjozhan olkapäältä, suuteli
poikaa ja vei tämän kuistille palaten itse heti takaisin.

-- Eiköhän olisi jo aika lähteä, hän sanoi katsoen kelloaan, -- ihme,
ettei Betsyä jo kuulu!...

-- Niin, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh nousten seisomaan ja pannen
kätensä ristiin naksutellakseen sormiaan. -- Minä tulin sitä paitsi
tuomaan sinulle rahaa, sillä ei satakielikään saduista elä, hän
sanoi. -- Luulen, että se tulee tarpeeseen.

-- Ei, en tarvitse... ei, tarvitsen sentään, Anna sanoi katsomatta
häneen ja punastuen hiusrajaa myöten. -- Mutta poikkeat kai sinä
tänne kilpailujen jälkeen.

-- Poikkean kyllä, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh. -- Siellähän
tulee Pietarhovin kaunistus, ruhtinatar Tverskaja, lisäsi hän
nähdessään ikkunasta pääoven eteen vierivät silavaljaiset, korkeat
ja kapeat englantilaiset vaunut. -- Miten keikarimaista! Sepä vasta
hienoa! No, emmeköhän jo lähde mekin?

Ruhtinatar Tverskaja istui paikallaan, ja ainoastaan hänen
puolisaappaisiin, peleriinitakkiin ja mustaan hattuun pukeutunut
lakeijansa hyppäsi pääoven edessä alas vaunuista.

-- Minä menen nyt, jääkää hyvästi! Anna sanoi ja poikaansa
suudeltuaan meni Aleksei Aleksandrovitshin luo ja ojensi hänelle
kätensä. -- Olit hyvin kiltti kun tulit.

Aleksei Aleksandrovitsh suuteli hänen kättään.

-- No, näkemiin sitten! Sinähän tulet sitten teetä juomaan? Se on
hauskaa! Anna sanoi ja poistui hehkuen iloisena. Mutta heti miehensä
näköpiiristä poistuttuaan hän aisti käsiselässään paikan, jota
Aleksei Aleksandrovitshin huulet olivat koskettaneet, ja hän värähti
vastenmielisyydestä.



XXVIII


Kun Aleksei Aleksandrovitsh saapui kilpailupaikalle, istui Anna
jo Betsyn vieressä sillä parvekkeella, minne korkein hienosto
oli kokoontunut. Hän huomasi miehensä jo kaukaa. Kaksi miestä --
aviomies ja rakastaja -- olivat hänen elämänsä kaksi keskipistettä,
ja hän tunsi heidän läheisyytensä ilman ulkoisia aistihavaintoja.
Jo kaukaa hän vaistosi miehensä lähestyvän ja seurasi tahtomattaan
tämän kulkua aaltoilevan väkijoukon läpi. Anna näki hänen lähestyvän
parveketta milloin mielisteleviin kumarruksiin suopeasti vastaten,
milloin vertaisiaan ystävällisesti ja hajamielisesti tervehtien,
milloin taas tarkkaavaisesti odottaen maailman mahtavien katseita ja
nostellen suurta pyöreäkupuista hattuaan, joka painoi hänen korviensa
päitä. Anna tunsi kaikki nuo tavat, ja ne olivat hänelle kiusallisen
vastenmielisiä. "Hänen sielussaan on pelkkää kunnianhimoa ja
menestymisenhalua", ajatteli Anna, "ja korkeammat käsitykset, rakkaus
sivistystä kohtaan, uskonto ja muu semmoinen ovat vain aseita, joita
hän käyttää menestyäkseen."

Hänen naistenparveketta kohti suunnatusta katseestaan -- hän katsoi
suoraan sinne, mutta ei löytänyt vaimoaan musliinin, silkkinauhojen,
sulkien, päivänvarjojen ja kukkien merestä, -- Anna ymmärsi miehen
etsivän häntä. Mutta hän ei tahallakaan ollut huomaavinaan miestään.

-- Aleksei Aleksandrovits! huudahti ruhtinatar Betsy hänelle, -- te
ette varmaankaan näe puolisoanne; täällähän hän on!

Aleksei Aleksandrovitsh hymyili kylmää hymyään.

-- Täällä on niin paljon loistoa, että silmät sokenevat, hän sanoi
ja nousi parvekkeelle. Hän hymyili Annalle kuten miehen tulee
hymyillä tavatessaan vaimonsa, jonka on vastikään nähnyt, ja tervehti
ruhtinatarta ja muita tuttaviaan, kutakin asianmukaisesti: laskien
leikkiä daamien kanssa ja sanoen tervehdykseksi muutaman sanan
herroillekin. Alhaalla parvekkeen vieressä seisoi älykkyydestään
ja sivistyksestään kuuluisa kenraaliadjutantti, jota Aleksei
Aleksandrovitsh suuresti kunnioitti. Aleksei Aleksandrovitsh ryhtyi
heti keskustelemaan hänen kanssaan.

Oli eri kilpailujen väliaika, ja siksi ei mikään
häirinnyt keskustelua. Kenraaliadjutantti puhui tuomitsevasti
kilparatsastuksesta. Aleksei Aleksandrovitsh väitti vastaan
puolustaen niitä. Anna kuunteli hänen ohutta, tasaista ääntään
seuraten tarkkaan hänen puhettaan, ja jokainen sana, minkä hän sanoi,
tuntui Annasta soraääneltä, joka viilsi korvaa.

Kun neljän virstan esteratsastus alkoi, Anna kumartui eteenpäin
ja katseli hellittämättä Vronskia tämän astuessa hevosensa luo ja
noustessa sen selkään. Koko ajan Anna kuuli miehensä vastenmielisen,
keskeytymättömän äänen. Häntä vaivasi pelko ja jännitys Vronskin
tähden, mutta vielä enemmän vaivasi häntä tuon ohuen äänen
tympäisevän tuttu nuotti, joka ei näyttänyt vaikenevan enää koskaan.

"Minä olen huono nainen, minä olen turmeltunut nainen", hän ajatteli,
"mutta minä en pidä valheesta, minä en siedä valhetta, ja hänen
ruokanaan on valhe. Hänhän sietää kaiken ja näkee kaiken; eikö hän
tunne mitään, kun voi jutella tuossa kaikessa rauhassa? Jos hän
tappaisi minut ja tappaisi Vronskin, voisin kunnioittaa häntä. Mutta
ei, hän pitää kiinni valheesta ja säädyllisyydestä", Anna ajatteli
tietämättä itsekään, mitä oikeastaan tahtoi miehestään. Hän ei
ymmärtänyt, että Aleksei Aleksandrovitshin tavaton puheliaisuus, joka
niin hermostutti häntä, olikin juuri miehen sisäisen jännityksen ja
rauhattomuuden ulkonaista värähtelyä. Kuten itsensä pahasti loukannut
lapsi hyppelee koettaen tukahduttaa kipunsa lihasliikkeillä, myös
Aleksei Aleksandrovitsh tarvitsi ehdottomasti älylleen liikettä
tukahduttaakseen ne ajatukset vaimostaan, jotka tämän ja Vronskin
läheisyydessä ja viimeksimainitun nimeä kaiken aikaa toistettaessa
alinomaa pyrkivät tajuntaan. Ja aivan kuin hyppeleminen on lapselle
luontaista, oli Aleksei Aleksandrovitshille luontaista hyvä ja viisas
keskustelu. Hän puhui:

-- Vaara on välttämätön ehto ratsuväen ja yleensä sotilaiden
ratsastuskilpailuissa. Jos Englannin sotahistoria voi osoittaa meille
loistavimmat teot, mitä ratsuväki maailman monilla taistelukentillä
on suorittanut, näin on ainoastaan siksi, että tuo maa on
historiallisesti kehittänyt eläimiinsä ja ihmisiinsä harvinaisen
voiman. Urheilu on minun käsittääkseni hyvin merkittävää; mutta kuten
aina me näemme siinäkin pelkkää pintapuolisuutta.

-- Ei se pintapuolista ole, virkkoi ruhtinatar Betsy. -- Sanotaan,
että eräältä upseerilta on murtunut kaksi kylkiluuta.

Aleksei Aleksandrovitsh veti suunsa tyypilliseen hymyynsä, joka
paljasti hampaat mutta ei ilmaissut mitään.

-- Myöntäkäämme, ruhtinatar, että se ei ole pintapuolista, vaan
sisäistä, hän sanoi, -- mutta emme nyt puhu siitä, -- ja hän kääntyi
taas puhumaan kenraalille vakavaan sävyyn, -- älkäämme unohtako
sitä seikkaa, että kilpailijat ovat sotilaita, jotka ovat valinneet
sen toimialan, ja täytyneehän meidän myöntää, että jokaisella
kutsumuksella on myös varjopuolensa. Se kuuluu suorastaan sotilaan
velvollisuuksiin. Sellaiset julmat urheilulajit kuin nyrkkeily tai
espanjalaisten härkätaistelu kielivät raakalaisuudesta. Mutta jalo
urheilu on merkkinä korkeasta kehitystasosta.

-- Ei, minä en tule enää toista kertaa: tämä on liian jännittävää,
sanoi ruhtinatar Betsy. -- Eikö niin, Anna?

-- Jännittävääpä hyvinkin, mutta siitä ei saa silmiään irti, sanoi
eräs toinen nainen. -- Jos minä olisin ollut roomalaisnainen, en
olisi laiminlyönyt ainoatakaan sirkusnäytäntöä.

Anna ei sanonut mitään, katsoi vain yhteen paikkaan laskematta
kiikariaan.

Samassa parvekkeen poikki kulki korkea-arvoinen kenraali. Aleksei
Aleksandrovitsh keskeytti puheensa ja nousi nopeasti, mutta arvonsa
tuntien seisomaan ja kumarsi syvään ohi kulkevalle sotilaalle.

-- Te ette ole ratsastamassa, sutkautti kenraali.

-- Minun ratsastukseni on vaikeampaa, vastasi Aleksei Aleksandrovits
kunnioittavasti.

Ja vaikka tämä vastaus ei merkinnyt mitään, osoitti korkea
sotilashenkilö ilmeellään kuulleensa viisaan sanan viisaalta mieheltä
ja täysin käsittäneensä, mikä oli la pointe de la sauce.

-- On kaksi eri puolta, jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh jälleen, --
kilpailijoiden ja katsojien puoli. Ja katsojien osalta viehtymys
näihin näytäntöihin on varma merkki alhaisesta kehitystasosta,
myönnän sen mutta...

-- Lyökäämme vetoa, ruhtinatar! kuului alhaalta Betsyn puoleen
kääntyvän Stepan Arkadjevitshin ääni. -- Kenen puolella te olette?

-- Anna ja minä olemme ruhtinas Kuzovljevin kannattajia, sanoi Betsy.

-- Minä Vronskin. Pari hansikkaita.

-- Hyvä.

-- Katsokaa, eikö ole kaunista!

Aleksei Aleksandrovitsh pysyi vaiti, kun hänen vieressään puhuttiin,
mutta aloitti pian uudelleen:

-- Sen myönnän, mutta miehiset urheilulajit... yritti hän jatkaa.
Mutta samassa ratsastajat saivat lähtömerkin ja kaikki keskustelut
keskeytyivät. Aleksei Aleksandrovitskin vaikeni, ja kaikki nousivat
seisomaan ja katsoivat joelle päin. Aleksei Aleksandrovitshia ei
kilpailu huvittanut eikä hän siksi katsonut ratsastajiin, vaan
silmäili katsomoa väsynein, hajamielisin katsein. Hänen silmänsä
pysähtyivät Annaan.

Annan kasvot olivat kalpeat ja ankaran vakavat. Hän ei nähtävästi
huomannut yhden ainoan lisäksi mitään eikä ketään. Hänen kätensä
puristi kouristuksenomaisesti viuhkaa, ja hän pidätti henkeään.
Aleksei Aleksandrovitsh katsahti häneen, mutta käänsi nopeasti
katseensa pois silmäilläkseen muiden kasvoja.

"Onhan tuokin nainen tuossa jännittynyt, ja muutkin. Sehän on varsin
luonnollista", arveli Aleksei Aleksandrovitsh itsekseen. Hän tahtoi
olla katsomatta Annaan, mutta ei voinut estää katsettaan liukumasta
tätä kohti. Hän tarkasteli jälleen noita kasvoja koettaen olla
huomaamatta sitä, mitä ne niin selvästi kuvastivat. Mutta vasten
tahtoaankin hän näki niistä kaiken sen, mitä ei ollut tahtonut nähdä,
ja kauhistui.

Kuzovljevin kaatuminen kuohutti kaikkia, mutta Aleksei
Aleksandrovitsh näki Annan kalpeista voitonriemuisista kasvoista,
että se, jota hän katsoi, ei selvästikään ollut kaatunut. Kun sitten
Mahotinin ja Vronskin päästyä onnellisesti suuren sulkuaidan yli
seuraava upseeri suistui siinä päälaelleen murskautuen kuoliaaksi, ja
kauhun humahdus kävi koko yleisön yli, Aleksei Aleksandrovitsh näki,
ettei Anna edes huomannut sitä ja että hän vaivoin ymmärsi, mistä
ympärillä puhuttiin. Ja hän tarkkaili Annan kasvoja yhä useammin ja
kiinteämmin. Anna, joka oli täysin uppoutunut katselemaan Vronskia,
aisti kasvoihinsa sivulta suuntautuvan kylmän katseen.

Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen, loi mieheensä kysyvän katseen,
kurtisti kevyesti kulmiaan ja käännähti jälleen pois.

"Oh, vähät minä välitän", näytti hän tahtovan sanoa miehelleen eikä
enää kertaakaan katsahtanut tähän.

Ei ollut onnea tässä kilpailussa. Seitsemästätoista osanottajasta
kaatui ja rusentui enemmän kuin puolet. Kilpailujen päättyessä kaikki
olivat kuohuksissaan, ja mieltenkuohu kasvoi vielä suuremmaksi, kun
kuultiin, että keisari oli tyytymätön.



XXIX


Kaikki ilmaisivat äänekkäästi paheksuntansa, kaikkialla toistettiin
jonkun sanomaa lausetta: "Ei puutu muuta kuin sirkusleijonat", ja
kauhu oli yleinen, niin ettei siinä, että Anna Vronskin suistuessa
voihkaisi ääneensä, ollut mitään tavatonta. Mutta heti sen jälkeen
Annan kasvoissa tapahtui muutos, joka rikkoi kaikki säädyllisyyden
lait. Hän hätääntyi siinä määrin, että unohti itsensä kokonaan. Hän
alkoi vavahdella kuin kiinni otettu lintu, milloin nousten pystyyn ja
aikoen lähteä johonkin, milloin kääntyen Betsyyn päin.

-- Lähdetään, lähdetään, puhui hän.

Mutta Betsy ei kuunnellut. Hän puheli eteenpäin kumartuneena alempana
seisovan kenraalin kanssa.

Aleksei Aleksandrovitsh tuli Annan luo ja tarjosi kohteliaasti
käsivarttaan.

-- Lähdetään vain, jos niin tahdotte, hän sanoi ranskaksi; mutta Anna
kuunteli kenraalin sanoja eikä huomannut miestään.

-- Sanovat myös taittaneen jalkansa, puhui kenraali. -- Tämä on
kerrassaan kuulumatonta.

Vastaamatta miehelleen Anna kohotti kiikarinsa ja katsoi sitä paikkaa
kohti, missä Vronski oli kaatunut. Mutta se oli niin kaukana ja
siellä liikuskeli niin paljon kansaa, ettei mitään näkynyt kunnolla.
Hän laski tähystimensä alas ja aikoi mennä; mutta samassa eräs
upseeri tuli ratsastaen täyttä laukkaa ja ilmoitti jotain keisarille.
Anna kurottautui eteenpäin kuullakseen.

-- Stiva, Stiva! huudahti hän veljelleen.

Mutta Stiva-veli ei kuullut, ja Anna päätti lähteä alas parvekkeelta.

-- Vielä kerran tarjoan teille käsivarteni, jos tahdotte lähteä,
sanoi Aleksei Aleksandrovitsh koskettaen Annan kättä.

Anna väisti inhoten loitommaksi ja vastasi katsomatta häntä silmiin:

-- Ei, ei, antakaa minun olla, minä en tule vielä.

Anna näki erään upseerin juoksevan radan poikki parvekkeen luo
sieltä, missä Vronski oli kaatunut. Betsy huiskutti hänelle
nenäliinaansa. Upseeri toi tiedon, että ratsastaja ei ollut pahemmin
loukkaantunut, mutta hevonen oli taittanut selkärankansa.

Kuultuaan sen Anna istuutui nopeasti tuolilleen ja peitti kasvonsa
viuhkalla. Aleksei Aleksandrovitsh näki hänen puhkeavan kyyneliin ja
nyyhkyttävän, niin että rinta vavahteli. Hän asettui seisomaan Annan
eteen suojatakseen vaimonsa vieraitten katseilta ja antaakseen tälle
tointumisaikaa.

-- Kolmannen kerran tarjoan teille käsivarteni, hän sanoi jonkin ajan
kuluttua kääntyen Annan puoleen. Anna katsoi häneen tietämättä mitä
sanoa. Ruhtinatar Betsy tuli hänen avukseen.

-- Ei, Aleksei Aleksandrovitsh minä hain Annan tänne ja minä olen
luvannut saattaa hänet takaisinkin, sekaantui Betsy asiaan.

-- Suokaa anteeksi, ruhtinatar, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh
kohteliaasti hymyillen, mutta katsoen samalla lujasti häntä silmiin,
-- minä näen, ettei Anna voi hyvin, ja toivon, että hän lähtee minun
mukanani pois.

Anna katsahti arastellen ympärilleen, nousi nöyrästi ja tarttui hänen
käsikoukkuunsa.

-- Minä lähetän kysymään ja toimitan teille tiedon, kuiskasi Betsy
salavihkaa Annalle.

Heidän laskeutuessaan parvekkeelta Aleksei Aleksandrovitsh puhutteli
tapaamiansa tuttavia kuten aiemminkin, ja Annan piti vastata ja
puhella kuten ennenkin, vaikka hän vaivoin tajusi mitä puhuttiin ja
kulki kuin unissaan miehensä käsivarteen nojautuen.

"Loukkaantuiko hän vai eikö? Olisikohan se totta? Tuleekohan hän?
Saankohan nähdä hänet tänään?" hän ajatteli.

Sanaakaan sanomatta hän istuutui Aleksei Aleksandrovitshin vaunuihin
ja ajoi pois lukemattomien vaunujen ja rattaitten keskeltä.
Huolimatta kaikesta näkemästään Aleksei Aleksandrovitsh ei
tahtonut nähdä vaimonsa todellista tilaa. Hän näki vain ulkonaiset
tunnusmerkit. Hän katsoi vaimonsa käyttäytyneen säädyttömästi ja
piti velvollisuutenaan huomauttaa tälle siitä. Mutta hänen oli hyvin
vaikea tehdä se sillä tavoin, ettei sanoisi mitään enempää. Hän avasi
suunsa huomauttaakseen Annalle, miten sopimatonta oli käyttäytyä
sillä tavoin, mutta sanoikin tahtomattaan aivan toista.

-- Omituista kuinka meitä kaikkia viehättävät nuo julmat näytelmät,
hän sanoi. -- Minä huomaan...

-- Mitä? En ymmärrä mitä te tarkoitatte, Anna sanoi halveksuvaan
sävyyn.

Aleksei Aleksandrovitsh loukkaantui ja alkoi heti puhua siitä, mistä
oli aikonutkin.

-- Minun täytyy huomauttaa teille... hän lausui.

"Nyt tulee selvittely", ajatteli Anna ja tunsi pelkäävänsä.

-- Minun täytyy sanoa teille, että te olette tänään käyttäytynyt
sopimattomasti, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh ranskaksi.

-- Millä tavoin minä olen käyttäytynyt sopimattomasti? kysyi Anna
äänekkäästi, kääntäen nopeasti kasvonsa mieheensä päin ja katsoen
tätä suoraan silmiin, ei enää niin kuin ennen peittelevän ilakoivin
ilmein, vaan varman ja päättäväisen näköisenä, vaikka nyt peittelikin
pelkoaan.

-- Olkaa varovainen, huomautti Aleksei Aleksandrovitsh viitaten
kuskin puolella olevaan avoimeen ikkunaan, nousi ja veti ruudun
kiinni.

-- Mitä te piditte säädyttömänä? kysyi Anna.

-- Sitä epätoivon puuskaa, jota te ette osannut salata erään
ratsastajan kaatuessa.

Aleksei Aleksandrovitsh odotti, että Anna väittäisi vastaan. Mutta
tämä oli vaiti ja katsoi suoraan eteensä.

-- Pyysin jo kerran aikaisemmin teitä käyttäytymään seuramaailmassa
sillä tavoin, etteivät pahat kielet löytäisi teissä moitteen syytä.
Siihen aikaan puhuin teille sisäisistä suhteista. Nyt en enää puhu
niistä. Minä puhun nyt ulkonaisista suhteista. Te olette käyttäytynyt
säädyttömästi, ja minä toivoisin, ettei se uudistuisi.

Anna ei kuullut puoliakaan hänen sanoistaan. Hän tunsi pelkäävänsä
miestään ja ajatteli, olisiko totta, ettei Vronski ollutkaan
vahingoittunut. Hänestäkö ne puhuivat sanoessaan, että ratsastaja
pääsi loukkaantumatta, mutta hevoselta taittui selkä? Anna veti
suunsa teennäisen ivalliseen hymyyn, kun Aleksei Aleksandrovitsh
lopetti sanottavansa, eikä vastannut miehensä sanoihin mitään, sillä
hän ei tiennyt, mitä tämä oli sanonut. Aleksei Aleksandrovitsh oli
aloittanut puheensa rohkeasti, mutta ymmärrettyään itse sanojensa
vakavuuden hän tunsi samaa pelkoa, joka liikkui Annassa. Hän huomasi
tuon hymyn, ja hänen mieleensä tuli omituinen harhakuvitelma.

"Hän hymyilee minun epäluulolleni. Niin, kohta hän sanoo niin kuin
silloinkin, ettei ole mitään aihetta epäluuloihin, että se on
naurettavaa."

Nyt, kun kaiken ilmitulo oli ilmassa, hän ei odottanut mitään niin
kuin sitä, että Anna vastaisi hänelle entiseen tapaansa ilkkuen, että
hänen epäilyksensä olivat naurettavia ja kaikkea pohjaa vailla. Niin
hirveää oli se, mitä hän tiesi, että hän olisi ollut valmis uskomaan
kaiken. Mutta Annan säikähtynyt ja synkkä ilme ei luvannut nyt edes
petostakaan.

-- Kenties olen erehtynyt, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh. -- Siinä
tapauksessa pyydän anteeksi.

-- Ei, te ette ole erehtynyt, Anna sanoi hitaasti, luoden
epätoivoisen katseen miehensä kylmiin kasvoihin. -- Te ette ole
erehtynyt. Minä olin epätoivoissani enkä voinut mitään muuta. Minä
kuuntelen teidän puhettanne ja ajattelen häntä. Minä rakastan häntä,
minä olen hänen rakastajattarensa, minä en voi sietää teitä, minä
pelkään ja vihaan teitä... Tehkää minulle mitä tahdotte.

Hän lyyhistyi vaunujen nurkkaan ja puhkesi nyyhkyttämään kädet
silmillä. Aleksei Aleksandrovitsh ei hievahtanut, hän tuijotti
suoraan eteensä. Mutta nuo kasvot olivat äkkiä käyneet juhlallisen
liikkumattomiksi kuin kuolleen kasvot, ja hänen ilmeensä pysyi
muuttumattomana koko matkan huvilalle saakka.

-- Vai niin! Mutta minä vaadin ulkonaisten säädyllisyysmuotojen
noudattamista siihen asti, hänen äänensä värähteli, -- kunnes olen
ryhtynyt toimenpiteisiin kunniani turvaamiseksi ja ilmoittanut ne
teille.

Hän nousi itse ensin ja auttoi sitten Annan ulos vaunuista.
Palvelijain nähden hän puristi vaimonsa kättä, istuutui jälleen
vaunuihin ja lähti Pietariin.

Hänen lähdettyään saapui ruhtinatar Betsyn lakeija ja toi Annalle
kirjelapun:

"Lähetin tiedustelemaan Aleksein vointia, ja hän kirjoittaa minulle
olevansa terve ja vahingoittumaton, mutta epätoivoissaan."

"Hän siis tulee ", ajatteli Anna. "Miten hyvin teinkään kun sanoin
kaikki."

Hän katsahti kelloonsa. Oli vielä kolme tuntia odotusaikaa, ja
edellisen kohtauksen seikkaperäiset muistot sytyttivät hänen verensä
hehkumaan.

"Taivas miten valoisaa! Tämä on kauheata, mutta rakastan hänen
kasvojensa näkemistä ja rakastan tätä fantastista valoa... Mieheni...
oi, niin... Jumalan kiitos, että hänen kanssaan kaikki on nyt
loppu."



XXX


Kuten yleensä kaikkialla, missä ihmisiä asettuu asumaan samalle
seudulle, oli myös siinä pienessä saksalaisessa kylpyläkaupungissa,
jonne Shtsherbatskit saapuivat, tapahtunut seurapiirin tavanomainen
kiteytyminen, joka määräsi kullekin seurapiirin jäsenelle oman
selvästi määritellyn ja varman paikkansa. Yhtä selvästi ja varmasti
kuin vesihiukkanen kylmässä saa lumikiteen määrätyn muodon, yhtä
järkähtämättä vakiintui jokaiselle uudelle kylpyläkaupunkiin
saapuneelle henkilölle oma paikkansa kylpylävieraiden joukossa.

Fürst Stscherbatzky samt Gemahlin und Tochter kiteytyivät heti sekä
asuntonsa, nimensä että tuttaviensa perusteella omaan määrättyyn,
heille tarkoitettuun paikkaansa.

Kylpylässä oleskeli tänä kesänä oikea saksalainen ruhtinatar,
minkä vuoksi seurapiirin kiteytyminen oli tapahtunut tavallista
tarmokkaammin. Ruhtinatar Shtsherbatskaja tahtoi välttämättä
esitellä tyttärensä saksalaiselle prinsessalle, ja hän suoritti
tuon seremonian jo toisena päivänä. Kitty niiasi sirosti ja syvään
Pariisista tilatussa sangen yksinkertaisessa, oikeammin sangen
koreassa kesäpuvussaan. Prinsessa sanoi: "Toivoakseni ruusut palaavat
pian noille suloisille kasvoille", ja Shtsherbatskit joutuivat
heti määrättyyn uomaan, josta oli enää mahdoton päästä pois.
Shtsherbatskit tutustuivat erääseen englantilaiseen ladyyn ja hänen
perheeseensä, saksalaiseen kreivittäreen ja hänen viime sodassa
haavoittuneeseen poikaansa, erääseen ruotsalaiseen tiedemieheen, sekä
herra Canut'iin ja tämän sisareen. Mutta Shtsherbatskien tärkeimmiksi
seuralaisiksi kävivät väkisinkin moskovalainen aatelisrouva Marja
Jevgenjevna Rtishtsheva ja hänen tyttärensä, joka oli Kittystä
vastenmielinen siitä syystä, että oli Kittyn tavoin sairastunut
rakkaudesta, sekä moskovalainen eversti, jonka Kitty pienestä asti
muisti nähneensä sotilaspuserossa ja joka täällä pienine silmineen,
paljaine kauloineen ja kirjavine solmukkeineen oli hänestä tavattoman
naurettava ja ikävystyttävä vallankin siksi, ettei hänestä pääsyt
millään eroon.

Kun kaikki näin oli asettunut omiin vakiintuneisiin uomiinsa, Kittyn
elämä kävi hyvin ikäväksi, semminkin kun ruhtinas itse matkusti
Karlsbadiin ja hän jäi kahden kesken äitinsä kanssa. Tuttavat eivät
kiinnostaneet häntä, sillä hän tunsi, ettei enää löytäisi heistä
mitään uutta. Hänen päähuvinaan kylpylässä oli tehdä huomioita
ja päätelmiä niistä ihmisistä, joita hän ei tuntenut. Luonteensa
mukaisesti Kitty oletti ihmisissä aina olevan kaikkein parhaimpia
ominaisuuksia, varsinkin niissä, joita ei tuntenut. Nytkin
arvaillessaan, millaisia ihmisiä vieraat olivat ja millaiset olivat
heidän keskinäiset suhteensa, Kitty kuvitteli mitä ihmeellisimpiä
ja ylevimpiä luonteita ja oli saavinaan huomioistaan vahvistusta
olettamuksilleen.

Näistä henkilöistä hän kiinnitti huomiota erityisesti erääseen
venäläiseen tyttöön, joka oli saapunut kylpylään seuralaiseksi
sairaalle venäläiselle aatelisrouvalle, madame Stahlille, kuten
häntä kaikki kutsuivat. Madame Stahl kuuli korkeimpaan hienostoon,
mutta oli niin sairas, ettei voinut kävellä, ja vain joskus kauniina
päivänä hän ilmestyi kylpylän puistoon pyörätuolissaan. Enemmän
ylpeytensä kuin sairautensa tähden -- niin ainakin ruhtinatar väitti
-- ei madame Stahl ollut tehnyt tuttavuutta ainoankaan venäläisen
kanssa. Nuori venäläinen neiti hoiti häntä, mutta seurusteli
sen lisäksi -- tämän Kitty pani merkille -- kaikkein vaikeimmin
sairaitten kanssa, joita kylpylässä oli paljon, ja autteli heitä
mitä luontevimmin. Tämä venäläinen neiti ei Kittyn huomioitten
mukaan ollut sukua madame Stahlille eikä hän myöskään ollut mikään
palkattu hoitajatar. Madame Stahl kutsui häntä Varenkaksi ja muut
neiti Varenkaksi. Puhumattakaan siitä, että Kittyä kiinnosti tehdä
huomioita tuon tytön suhteesta madame Stahliin sekä muihin hänelle
tuntemattomiin henkilöihin, Kitty tunsi, kuten usein sattuu,
selittämätöntä myötätuntoa Varenka-neitiä kohtaan, ja kun heidän
katseensa kohtasivat, tunsi hänkin olevansa neidille mieleen.

Neiti Varenkasta oli vaikea sanoa, kuinka vanha hän oli; häntä
olisi voinut yhtä hyvin pitää yhdeksäntoista kuin kolmenkymmenen
vuoden vanhana. Jos katseli hänen piirteitään, oli hän -- kasvojen
sairaalloisesta väristä huolimatta -- pikemmin kaunis kuin ruma.
Hän olisi ollut kaunis vartaloltaankin, jos ei olisi ollut aivan
niin kuivakan oloinen ja pää ei olisi vaikuttanut suhteettomalta
hänen keskimittaiseen kokoonsa nähden. Miehiä hän tuskin olisi
miellyttänyt. Hän muistutti kaunista, tuoksutonta kukkaa, jonka
kukoistus on jo ohi, vaikkakin terälehdet ovat vielä paikoillaan.
Lisäksi hän ei olisi voinut miellyttää miehiä siitäkään syystä, että
häneltä puuttui sitä, mitä Kittyssä oli liiankin paljon, -- hillittyä
elämän tulta ja oman viehättävyyden tuntoa.

Hän näytti tekevän kaiken aikaa jotain hyödyllistä, ja siksi
oli mahdotonta kuvitella, että hän olisi voinut mistään muusta
kiinnostuakaan. Varenka oli monessa mielessä Kittyn vastakohta, ja
juuri siksi hän veti Kittyä puoleensa. Hänessä, hänen elämäntavassaan
Kitty havaitsi sellaista, mitä oli kaivannut: toisenlaisia elämän
kiinnekohtia ja arvoja kuin Kittylle niin inhottaviksi käyneet,
naisten ja miesten seuramaailman suhteet, jotka nyt tuntuivat
ostajaansa odottavan tavaran häpeälliseltä näytteillepanolta. Mitä
enemmän Kitty tarkasteli tuntematonta ystäväänsä, sitä vahvemmin hän
vakuuttui siitä, että tuo tyttö oli niin täydellinen olento kuin hän
oli kuvitellutkin, ja sitä hartaammin hän halusi tehdä tuttavuutta
tämän kanssa.

Molemmat tytöt kohtasivat toisensa useita kertoja päivässä ja joka
kerta Kittyn silmät kysyivät: "Kuka te olette ja millainen? Olettehan
te niin ihana olento kuin olen kuvitellut, eikö niin? Mutta älkää
Luojan tähden luulko", -- lisäsi hänen katseensa -- "että minä koetan
tungetella tuttavuuteenne. Minä vain ihailen teitä ja pidän teistä."
-- "Minäkin pidän teistä, te olette hyvin, hyvin herttainen. Ja
pitäisin teistä vieläkin enemmän, jos minulla olisi aikaa", vastasi
tuntemattoman tytön katse. Ja Kitty näki, ettei hän tosiaankaan
koskaan ollut toimeton: milloin hän saattoi venäläisen perheen lapsia
kotiin, milloin toi sairaalle naiselle lämpöisen villavaipan ja kääri
tämän siihen, milloin viihdytteli sairautensa takia ärtyisää vanhaa
herraa tai valikoi ja osti jollekulle pikkuleipiä kahvileiväksi.

Pian Shtsherbatskien saapumisen jälkeen ilmestyi aamukylvylle kaksi
henkilöä, jotka saivat joka puolelta osakseen pahansuopaa huomiota.
Toinen oli hyvin kookas, kumaraharteinen ja isokätinen mies, joka
pukeutui kokoonsa nähden suhteettoman lyhyeen vanhaan päällystakkiin
ja jonka mustat silmät olivat sekä lapsekkaat että pelottavat, toinen
lempeännäköinen rokonarpinen, huonosti ja mauttomasti pukeutunut
nainen. Huomattuaan nuo henkilöt venäläisiksi Kitty alkoi mielessään
sepittää heistä kaunista ja liikuttavaa tarinaa. Mutta ruhtinatar,
joka oli nähnyt kylpylistasta, että tulokkaat olivat Nikolai Levin ja
Marja Nikolajevna, selitti Kittylle, miten huono ihminen tuo Levin
oli, ja kaikki hänen haaveensa näistä kahdesta ihmisestä särkyivät.
Ei niinkään sen vuoksi, mitä äiti oli kertonut, kuin siksi, että
tuo herra oli Konstantin Levinin veli, molemmat tulokkaat alkoivat
äkkiä tuntua hänestä äärimmäisen epämiellyttäviltä. Tuo kookas herra,
jonka pää alituisesti nytkähteli, herätti hänessä nyt voittamatonta
vastenmielisyyden tunnetta.

Kitty oli näkevinään tuon miehen suurissa, pelottavissa, häneen
kiinteästi tuijottavissa silmissä vihaa ja ivaa, ja hän koetti
vältellä miehen kohtaamista.



XXXI


Oli sateinen päivä, vettä oli tihkunut koko aamun, ja sairaat
kävelivät sateenvarjot kädessä parvekekäytävällä.

Kitty kulki äitinsä ja moskovalaisen everstin kanssa, joka keikaroi
iloisena Frankfurtista ostetussa eurooppalaistyylisessä pitkässä
takissaan. He astelivat parvekkeen toista laitaa vältellen toisella
puolen kulkevaa Leviniä. Varenka, jolla oli yllään tumma puku ja
päässä musta hattu alas kaartuvin lierein, käveli edestakaisin
parvekkeella sokean ranskattaren kanssa, ja joka kerta kun hän ja
Kitty tulivat toisiaan vastaan, kumpikin loi toiseensa ystävällisen
katseen.

-- Saanko puhua hänen kanssaan, maman? kysyi Kitty nähdessään
tuntemattoman ystävänsä menevän terveyslähteelle ja ajatellen tuota
paikkaa sopivaksi kohtaamispaikaksi.

-- No, jos mielesi tekee; mutta minä otan ensin selvää hänestä ja
käyn itse häntä puhuttelemassa, vastasi äiti. -- Onko hän mielestäsi
niin erikoinen? Tavallinen seuranainen luullakseni. Jos tahdot, niin
teen tuttavuutta madame Stahlin kanssa. Olen tuntenut hänen kälynsä,
lisäsi ruhtinatar kohottaen ylpeästi päätään.

Kitty tiesi äitinsä olevan loukkaantunut siitä, että rouva Stahl
ikään kuin vältteli tuttavuudentekoa hänen kanssaan. Kitty ei
tahtonut kiusata.

-- Voi miten herttainen! hän sanoi katsoen Varenkaan tämän antaessa
ranskattarelle vesilasin. -- Katsokaa miten yksinkertaisesti ja
herttaisesti hän tekee kaiken.

-- Minua naurattavat nuo sinun engouements'isi, sanoi ruhtinatar. --
Ei, käännytään mieluummin takaisin, lisäsi hän huomatessaan Levinin
tulevan vastaan naisensa ja saksalaisen lääkärin kanssa, jolle hän
vihaisena puhui jotain suureen ääneen.

He kääntyivät juuri lähteäkseen takaisin, kun yhtäkkiä kuulivat
suoranaista huutoa. Levin seisoi ja huusi ja tohtorikin oli
kiihtynyt. Yleisöä kerääntyi heidän ympärilleen. Ruhtinatar ja Kitty
poistuivat kiireesti, mutta eversti liittyi joukkoon saadakseen
tietää mitä asia koski.

Muutaman minuutin kuluttua eversti tavoitti heidät.

-- Mitä siellä oli? kysyi ruhtinatar.

-- Mikä häpeä, kertoi eversti, -- jos jotain on syytä pelätä, niin
venäläisten tapaamista ulkomailla. Se pitkä herra haukkui tohtoria,
puhui hänelle hävyttömyyksiä silmät suut täyteen siitä syystä,
ettei tämä muka osannut hoitaa häntä oikein, ja uhkasi kepillään.
Kerrassaan noloa!

-- Sehän on ikävää! sanoi ruhtinatar. -- No miten se päättyi?

-- Hyvä että väliin tuli se... se kuperahattuinen neiti...
venäläinen luullakseni, sanoi eversti.

-- Varenka, neitikö? kysyi Kitty iloisesti.

-- Hän juuri. Hän tiesi heti mitä oli tehtävä: otti herraa
käsikoukusta ja veti pois.

-- Siinä kuulette, äiti, sanoi Kitty. -- Ihmettelettekö, miksi minä
häntä ihailen?

Jo seuraavana päivänä Kitty huomasi tuntematonta ystäväänsä
seuraillessaan, että tämä suhtautui Leviniin ja hänen naiseensa
samalla tavalla kuin muihinkin suojatteihinsa. Varenka kävi heidän
luonaan, puheli heidän kanssaan ja oli tulkkina tuolle naiselle, joka
ei osannut sanaakaan ulkomaisia kieliä.

Kitty pyysi entistä hartaammin äidiltään lupaa saada tutustua
Varenkaan. Ja niin epämiellyttävää kuin ruhtinattaresta olikin ottaa
ensi askel tuttavuudentekoon Stahlin kanssa, joka katsoi jostain
syystä voivansa ylvästellä, hän hankki tietoja Varenkasta, ja
saatuaan selville, ettei tuossa tuttavuudessa ollut mitään pahaa,
jollei paljon hyvääkään, meni itse ensin Varenkan luo ja teki
tuttavuutta hänen kanssaan.

Valiten hetken, jolloin Kitty oli mennyt lähteelle ja Varenka seisoi
leipurin luona, astui ruhtinatar hänen luokseen.

-- Sallikaa minun tehdä tuttavuutta kanssanne, hän sanoi arvokkaasti
hymyillen. -- Tyttäreni on ihastunut teihin, hän sanoi. -- Te ette
kenties tunne minua. Olen...

-- Se on siinä tapauksessa molemminpuolista, ruhtinatar, vastasi
Varenka kiireesti.

-- Kuinka hyvän työn te eilen teittekään meidän onnettomalle
maanmiehellemme! sanoi ruhtinatar.

Varenka punastui.

-- En minä muistaakseni ole tehnyt mitään, virkkoi hän.

-- Tehän olitte saanut Levinin rauhoittumaan eilen parvekkeella
sattuneessa ikävässä kohtauksessa.

-- Niin, sa compagne kutsui minua, ja minä koetin tyynnyttää häntä.
Hän on hyvin sairas ja oli tyytymätön lääkäriin. Minulla kun on
tapana liikkua noiden sairaiden parissa.

-- Niin, olen kuullut, että olette asunut Mentonissa... tätinne
madame Stahlin kanssa. Minä tunsin hänen kälynsä.

-- Ei hän ole tätini. Minä kutsun häntä äidiksi, mutta minä en ole
sukua hänelle. Olen hänen kasvattinsa, vastasi Varenka punastuen
uudelleen.

Hän sanoi sen niin yksinkertaisesti ja hänen kasvojensa vilpitön ja
avoin ilme oli niin herttainen, että ruhtinatar ymmärsi, miksi Kitty
oli niin kiintynyt häneen.

-- No miten tuo sairas Levin täällä viihtyy? kysyi ruhtinatar.

-- Hän lähtee pois, vastasi Varenka.

Samassa Kittykin tuli lähteeltä ja suorastaan säteili ilosta, kun
näki äitinsä tehneen tuttavuutta hänen tuntemattoman ystävänsä kanssa.

-- No Kitty, nyt sinulla on tilaisuus kauan toivomaasi tuttavuuteen
neiti...

-- Varenkan kanssa, sanoi Varenka hymyillen, -- niin minua kaikki
kutsuvat.

Kitty punastui ilosta ja puristi kauan ääneti uuden ystävänsä kättä,
joka ei vastannut hänen puristukseensa, vaan lepäsi liikkumatta
hänen kädessään. Käsi ei vastannut toisen käden puristukseen,
mutta Varenkan kasvoilla säteili hiljainen, iloinen, joskin hiukan
surunvoittoinen hymy, joka paljasti suuret, mutta kauniit hampaat.

-- Minäkin olen kauan toivonut tätä, hän sanoi.

-- Mutta teillä on niin paljon tehtävää...

-- Päinvastoin, ei mitään, sanoi Varenka. Mutta samassa hänen piti
jättää uudet tuttavansa, sillä kaksi pientä venäläistä tyttöä --
erään sairaan lapsia -- juoksi hänen luokseen.

-- Varenka, äiti kutsuu teitä! huusivat he. Ja Varenka lähti heidän
jäljestään.



XXXII


Tiedusteltuaan Varenkan menneisyyttä ja hänen suhdettaan rouva
Stahliin ruhtinatar Shtsherbatskaja oli saanut hänestä ja rouva
Stahlista seuraavat yksityiskohtaiset tiedot.

Madame Stahl, joka toisten kertomusten mukaan oli kiduttanut
miehensä näännyksiin ja toisten mukaan taas oli itse saanut olla
nääntymäisillään miehensä siveettömän elämän takia, oli aina ollut
sairaalloinen ja herkkähermoinen nainen. Kun hän -- jo miehestään
erottuaan -- synnytti ensimmäisen lapsensa, se kuoli heti. Rouva
Stahlin omaiset, jotka tunsivat hänen herkkyytensä, pelkäsivät
tämän tiedon tappavan hänet ja toimittivat salaa hänelle toisen
lapsen, joka oli syntynyt Pietarissa samana yönä ja samassa talossa:
hovikeittäjän tyttären. Hän oli Varenka. Madame Stahl oli sittemmin
saanut tietää, ettei Varenka ollutkaan hänen tyttärensä, mutta oli
ottanut hänet kasvatikseen, sitäkin suuremmalla syyllä, kun Varenka
kovin pian jäi kokonaan orvoksi.

Jo toistakymmentä vuotta oli madame Stahl asunut yhtäjaksoisesti
ulkomailla, etelän taivaan alla, ja ollut koko ajan vuoteenomana.
Jotkut sanoivat, että hän oli seuraelämässä osannut hankkia itselleen
hyveellisen ja vakavasti uskonnollisen naisen maineen; toiset
väittivät, että hän todellakin oli sydämessään se ylevän siveellinen
ihminen, jolta näytti ja joka eli vain toisten hyväksi. Kukaan ei
tiennyt, mitä uskontoa hän tunnusti -- katolilaista, protestanttista
vaiko kreikkalaiskatolista, se vain oli varmaa, että hän oli mitä
parhaimmissa ystävyyssuhteissa kaikkien kirkkojen korkeimpien
henkilöitten kanssa.

Varenka asui hänen kanssaan vakinaisesti ulkomailla. Ja kaikki, jotka
tunsivat madame Stahlin, tunsivat myös Varenka-neidin ja pitivät
hänestä paljon.

Saatuaan nämä yksityiskohtaiset tiedot ei ruhtinatar katsonut olevan
mitään moitittavaa siinä, että hänen tyttärensä lähestyi Varenkaa,
semminkin kun Varenkan tavat ja kasvatus olivat nuhteettomat:
hän puhui oivallisesti ranskaa ja englantia ja -- mikä tärkeinä
-- hän oli välittänyt ruhtinattarelle rouva Stahlin pahoittelut
sen johdosta, ettei hän sairautensa vuoksi saanut iloa tutustua
ruhtinattareen.

Tutustuttuaan Varenkaan Kitty löysi hänestä joka päivä uusia
viehättäviä puolia.

Kun ruhtinatar oli saanut kuulla, että Varenka lauloi hyvin, hän
pyysi tätä tulemaan iltaisin heille laulamaan.

-- Kitty soittaa ja meillä on piano, joskaan ei kovin kehuttava.
Olisi hyvin hauskaa, jos te tulisitte, ruhtinatar sanoi teennäisesti
hymyillen, mikä oli Kittystä erityisen epämieluisaa, sillä hän näki,
ettei Varenkan tehnyt mieli laulaa. Kuitenkin Varenka tuli illalla
nuottivihko mukanaan, ja ruhtinatar kutsui Marja Jevgenjevnan
tyttärineen ja everstin häntä kuulemaan.

Varenka ei lainkaan näyttänyt välittävän siitä, että näki
tuntemattomia kasvoja ympärillään, vaan meni heti pianon luo.

Hän ei osannut itse säestää itseään, mutta lauloi nuoteista
mainiosti. Kitty, joka osasi soittaa hyvin, säesti häntä.

-- Olette tavattoman lahjakas, sanoi ruhtinatar, kun Varenka oli
lopettanut ensimmäisen laulunsa.

Marja Jevgenjevna ja hänen tyttärensä kiittelivät ja kehuivat.

-- Katsokaahan, sanoi eversti katsoen ikkunaan, -- kuinka paljon
teille on kokoontunut kuulijoita.

Ikkunan alle oli tosiaan kokoontunut melkoisesti väkeä.

-- Olen hyvin iloinen, sanoi Varenka, -- että lauluni tuottaa teille
huvia.

Kitty katsahti ylpeästi ystäväänsä. Hän ihaili tässä kaikkea:
hänen taidettaan, hänen ääntään, hänen kasvojaan ja ennen kaikkea
käyttäytymistapaansa, sitä, ettei Varenka nähtävästi kuvitellut
mitään laulustaan eikä lainkaan piitannut kiitoksista; hän ikään kuin
kysyi: pitäisikö laulaa vielä vai riittääkö jo?

"Jos minä olisin hänen sijassaan", ajatteli Kitty itsekseen, "kuinka
ylpeilisinkään kaikesta tuosta! Kuinka iloitsisin katsoessani noita
joukkoja ikkunani alla. Mutta hänelle se on yhdentekevää. Hänen
vaikuttimenaan on vain halu täyttää kaikki, mitä häneltä toivotaan,
ja tehdä äidille mieliksi. Mitä hänessä oikein on? Mikä antaa hänelle
tuon voiman olla välittämättä mistään ja pysyä niin riippumattoman
tyynenä? Oi kuinka minä tahtoisin oppia häneltä tuon taidon!"
ajatteli Kitty katsellen noita rauhallisia kasvoja.

Kitty pyysi Varenkaa laulamaan vielä, ja Varenka lauloi toisen
kappaleen yhtä tasaisesti, selkeästi ja kauniisti seisten suorana
pianon luona ja lyöden tahtia laihalla tummaihoisella kädellään.

Seuraava kappale nuottivihossa oli italialainen laulu. Kitty soitti
alkusävelen ja katsahti Varenkaan.

-- Jätetään se väliin, sanoi Varenka punastuen.

Kittyn katse pysähtyi säikähtäneenä ja kysyvänä Varenkan kasvoille.

-- No toinen sitten, hän sanoi kääntäen lehtiä ja ymmärtäen heti,
että tuohon lauluun liittyi jotain.

-- Ei, vastasi Varenka asettaen kätensä nuottiviholle ja hymyillen,
-- ei, otetaan vain se, ja hän lauloi senkin yhtä tyynesti, viileästi
ja kauniisti kuin edellisetkin.

Kun hän oli lopettanut, kaikki taas kiittelivät häntä, ja sitten
lähdettiin juomaan teetä. Kitty ja Varenka menivät talon vieressä
olevaan pieneen puutarhaan.

-- Varmaankin tuohon italialaiseen lauluun liittyy jokin muisto, eikö
niin? kysyi Kitty. -- Teidän ei tarvitse sanoa mikä, lisäsi Kitty
nopeasti, -- sanokaa vain, eikö olekin niin?

-- Miksipä en voisi sitä teille sanoa, virkkoi Varenka
teeskentelemättömästi, -- niin, siihen liittyy muisto, joka on
aikoinaan ollut rakas. Minä rakastin erästä ihmistä ja lauloin
tuota laulua vain hänelle. Kitty katsoi Varenkaan silmät suurina,
liikutuksesta vaiti.

-- Minä rakastin häntä ja hän rakasti minua; mutta hänen äitinsä
vastusti liittoamme, ja hän meni toisen kanssa naimisiin. Hän asuu
nykyään melko lähellä meitä, ja minä näen häntä joskus. Te ette
aavistanut, että minullakin olisi romanssini? hän sanoi, ja hänen
kauniilla kasvoillaan tuikahteli tuskin huomattavana se valo, jonka
Kitty aavisti ennen valaisseen ne kokonaan.

-- Ettenkö aavistanut? Jos olisin mies, en voisi teihin tutustuttuani
enää koskaan rakastaa ketään muuta. Minä vain en ymmärrä, kuinka hän
saattoi äitinsä vuoksi unohtaa teidät ja tehdä teidät onnettomaksi,
-- hän oli sydämetön.

-- Oi ei. Hän on oikein hyvä ihminen. Ja enhän minä ole onneton;
päinvastoin olen hyvin onnellinen. No niin, emme kai enää laula tänä
iltana? lisäsi hän kääntyen kuistia kohti.

-- Miten hyvä, miten hyvä te olette! huudahti Kitty, pysähdytti hänet
ja suuteli häntä. -- Jospa minä voisin olla hiukkasenkaan teidän
kaltaisenne!

-- Miksi teidän sitten pitäisi olla kenenkään kaltainen? Te olette
hyvä sellaisena kuin olette, sanoi Varenka hymyillen nöyrää ja
väsynyttä hymyään.

-- Ei, minä olen kaikkea muuta kuin hyvä. Sanokaahan minulle...
Kuulkaa, istutaan hiukan, Kitty sanoi vetäen hänet viereensä penkille
istumaan. -- Sanokaapa, eikö teitä loukkaa ajatus, että toinen on
ylenkatsonut rakkauttanne, ettei hän ole...

-- Eihän hän ylenkatsonut. Minä uskon, että hän rakasti minua, mutta
hän oli kuuliainen poika...

-- Niin, mutta jollei hän olisi tehnyt sitä äitinsä tahdosta, vaan
omasta halustaan?... puhui Kitty tuntien salaisuutensa paljastuvan,
sillä häpeästä hehkuvat kasvot antoivat hänet ilmi.

-- Silloin hän olisi menetellyt pahasti enkä säälisi häntä, vastasi
Varenka, joka nähtävästi käsitti, että asia koski nyt Kittyä eikä
häntä.

-- Mutta loukkaus? kysyi Kitty. -- Loukkausta on mahdoton, mahdoton
unohtaa, puhui hän muistellen omaa katsettaan viime tanssiaisissa,
tanssien väliajalla.

-- Mikä loukkaus? Ettehän te tehnyt mitään pahaa?

-- Pahempaa kuin pahaa, se oli häpeällistä.

Varenka asetti kätensä Kittyn kädelle.

-- Mitä tarkoitatte? hän virkkoi. -- Ette kai te voinut sanoa
ihmiselle, joka ei välittänyt teistä, rakastavanne häntä?

-- En tietenkään. Minä en koskaan puhunut siitä sanaakaan, mutta
hän tiesi sen. Onhan tietyt katseet, tietyt eleet... Ei, ei. Vaikka
eläisin satavuotiaaksi, en unohda sitä.

-- Minä en ymmärrä, mikä teitä siinä enää vaivaa. Kysymys on vain
siitä, rakastatteko häntä vieläkin vai ettekö, sanoi Varenka puhuen
asioista niiden oikealla nimellä.

-- Minä vihaan häntä. Minä en voi antaa anteeksi itselleni.

-- Mitä siinä sitten enää on?

-- Häpeä ja loukkaus.

-- Oi, jos kaikki olisivat niin arkatuntoisia kuin te, sanoi Varenka.
-- Ei ole tyttöä, joka ei olisi sitä kokenut. Ja eihän se ole niin
kovin tärkeää.

-- Mikä sitten on tärkeää? kysyi Kitty katsoen häneen uteliaan
ihmettyneenä.

-- Voi, tärkeitä asioita on paljon, sanoi Varenka hymyillen.

-- Mitä sitten?

-- On olemassa paljon tärkeämpiä asioita, vastasi Varenka tietämättä
mitä sanoisi.

Mutta samassa kuului ikkunasta ruhtinattaren ääni:

-- Kitty, siellä on viileätä! Ota liina tai tule sisään.

-- On todellakin jo aika mennä! sanoi Varenka nousten penkiltä. --
Minun pitää vielä poiketa madame Berthe'in luo. Hän pyysi minua.

Kitty piti häntä kädestä ja kiihkoisen uteliain ja rukoilevin katsein
ikään kuin kysyi: "Mikä on se kaikkein tärkein, joka antaa tuollaisen
rauhallisuuden? Te tiedätte, sanokaa."

Mutta Varenka ei edes ymmärtänyt, mitä Kittyn katse uteli. Hän muisti
vain, että hänen oli tänään vielä käytävä madame Berthe'in luona
ja ehdittävä ennen kahtatoista kotiin iltateelle. Hän meni sisään,
kokosi nuottinsa ja sanottuaan hyvästi kaikille aikoi lähteä.

-- Sallikaa minun saattaa teitä, sanoi eversti.

-- Niin, ettehän te yöllä voi yksin kulkea? vahvisti ruhtinatar. --
Minä annan palvelustyttöni tulla saattamaan.

Kitty huomasi, että Varenka saattoi vaivoin pidättää hymyään, kun
puhuttiin hänen saattamisestaan.

-- Ei, minä kuljen aina yksikseni eikä minulle koskaan tapahdu
mitään, hän sanoi ottaen hattunsa. Hän suuteli Kittyä vielä kerran,
jätti kuin jättikin sanomatta, mikä oli tärkeätä, ja katosi nuotit
kainalossa keskiyön hämärään, vieden mukanaan salatun tietonsa siitä,
mikä oli tärkeää ja mikä antoi hänelle tuon kadehdittavan tyyneyden
ja arvokkuuden.



XXXIII


Kitty tutustui myös rouva Stahliin, ja tämä tuttavuus samoin kuin
Varenkan ystävyys merkitsi hänelle paljon ja haihdutti tuntuvasti
hänen suruaan. Tämän tuttavuuden avulla hänelle avautui kokonaan uusi
maailma, joka ei ollut missään yhteydessä hänen menneisyyteensä --
ylevä, ihana maailma, jonka korkeudesta saattoi tyynesti katsoa tuota
menneisyyttä. Hänelle selvisi, että häntä tähän saakka pauloissaan
pitäneen vaistoihin pohjautuvan elämän lisäksi oli olemassa toinen,
hengellinen elämä. Se elämä avautui uskonnon kautta, mutta kokonaan
toisenlaisen uskonnon kuin se, jonka Kitty tunsi lapsuudestaan
ja joka ilmeni juhla-aattoiltoina ja pyhäpäivinä pidettyinä
kirkonmenoina Leskentalossa, missä saattoi tavata tuttavia, sekä
slaavilaisten tekstien ulkolukuna pitkätukkaisen papin johdolla. Se
uskonto, johon Kitty nyt tutustui, oli ylevä ja salaperäinen, täynnä
kauniita ajatuksia ja tunteita, eikä siihen uskonut vain siksi että
käskettiin, vaan sitä saattoi myös rakastaa.

Kukaan ei puhunut Kittylle mitään tällaista. Madame Stahl puhutteli
Kittyä kuin suloista lasta, jota ihaillaan, koska tämä tuo mieleen
muistoja omista nuoruusajoista. Vain kerran hän oli maininnut, että
kaikkien inhimillisten surujen ainoa lohtu on usko ja rakkaus ja
että siihen, mitä Kristus on kärsinyt puolestamme, hukkuvat kaikki
mitättömät surumme, ja vaihtanut sitten heti puheenaihetta. Mutta
hänen jokaisessa liikkeessään, hänen jokaisessa taivaisessa, kuten
Kitty sanoi, katseessaan ja ennen kaikkea koko hänen elämänsä
tarinassa, jonka Kitty oli kuullut Varenkalta, -- kaikessa tässä
Kitty tunsi sen, mikä oli tärkeätä ja mitä hän ei tähän asti ollut
tiennyt.

Mutta niin ylevä luonne ja liikuttava elämäntarina kuin madame
Stahlilla olikin, niin ylevästi ja hellästi kuin hän puhuikin, Kitty
havaitsi hänessä tahtomattaan sellaisia piirteitä, jotka vaikuttivat
häneen häiritsevästi. Niinpä hän oli huomannut, että madame Stahl
hänen sukulaisistaan kysellessään oli hymyillyt ylenkatseellisesti,
mikä oli vastoin kristillistä hyvyyttä. Niin ikään Kitty oli kerran
Varenkaa tapaamaan tullessaan nähnyt madame Stahlin katolisen papin
seurassa ja pannut merkille, että rouva piti koko ajan kasvonsa
lampunkaihtimen varjossa ja hymyili omituisesti. Niin vähäpätöisiä
kuin nämä huomiot olivatkin, ne oudoksuttivat Kittyä, ja hänellä oli
epäilyksen hetkiä madame Stahlin suhteen.

Sen sijaan Varenka -- yksinäinen, sukulaiseton, ystävätön,
surumielisen hillitty Varenka, joka ei toivonut mitään eikä
ikävöinyt mitään, -- oli hänestä niin ihanan täydellinen kuin hän
ikinä oli saattanut kuvitella. Varenkalta Kitty oli oppinut sen,
että tarvitsi vain unohtaa itsensä ja rakastaa muita tullakseen
rauhalliseksi, onnelliseksi ja hyväksi. Ja sellaiseksi Kitty tahtoi
tulla. Opittuaan näin ymmärtämään, mikä oli kaikkein tärkeintä, Kitty
ei tyyntynyt pelkästään ihastelemaan sitä, vaan antautui heti koko
sielullaan tuohon löytämäänsä uuteen elämään. Varenkan kertomukset
rouva Stahlin ynnä muitten elämäntyöstä laskivat perustan Kittyn
tulevaisuudensuunnitelmille. Samoin kuin madame Stahlin veljentytär
Aline, josta Varenka oli niin paljon puhunut, Kittykin tahtoi, minne
ikinä joutuisikin, alati etsiä onnettomia, auttaa heitä voimiensa
mukaan, jakaa uusia testamentteja ja lukea evankeliumia sairaille,
rikollisille ja kuoleville. Ajatus evankeliumin lukemisesta
rikollisille -- Varenka oli kertonut Alinen tekevän niin -- viehätti
Kittyä erityisesti. Mutta ne olivat kaikki vain salaisia ajatuksia,
joita Kitty ei ilmaissut äidilleen eikä edes Varenkalle.

Mutta ennen kuin Kitty saattoi ruveta laajemmin toteuttamaan
suunnitelmiaan, tarjoutui hänelle täällä kylpylässä, jossa oli niin
paljon sairaita ja onnettomia, hyvä tilaisuus soveltaa käytäntöön
uusia elämänohjeitaan ja toimia samoin kuin Varenkakin.

Alussa ruhtinatar ei huomannut muuta kuin että Kitty oli täysin
rouva Stahlin ja varsinkin Varenkan hurmaama. Hän huomasi Kittyn
jäljittelevän Varenkaa niin toimissaan, kävely- ja puhetavassaan
kuin myös silmiensä vilkkeessä. Mutta sittemmin ruhtinatar huomasi,
ettei tuo kaikki ollut pelkkää hurmaantumista, vaan että Kittyssä oli
paraikaa meneillään jokin vakava sielullinen muutos.

Ruhtinatar näki, että Kitty luki iltaisin ranskankielistä uutta
testamenttia, jonka rouva Stahl oli hänelle lahjoittanut; sitä
Kitty ei ollut ennen tehnyt. Samoin hän huomasi Kittyn välttelevän
seurapiirituttaviaan ja seurustelevan Varenkan suojatteihin kuuluvien
sairaiden, etenkin erään Petrov-nimisen sairaan taidemaalarin köyhän
perheen kanssa. Kitty oli ilmeisesti ylpeä siitä, että hän täytti
tuossa perheessä laupeudensisaren velvollisuuksia. Se oli hyvä
asia, eikä ruhtinattarella ollut mitään sitä vastaan, semminkin
kun rouva Petrov oli täysin kunnollinen nainen ja kun prinsessakin
oli kiinnittänyt huomiota Kittyn toimintaan ja kiittänyt häntä
sanoen häntä lohdutuksen enkeliksi. Kaikki se olisi ollut hyvää ja
kiitettävää, jollei olisi mennyt liioitteluksi. Mutta ruhtinatar
huomasi tyttärensä menevän liiallisuuksiin ja koetti hillitä häntä
siitä.

-- Il ne faut jamais rien outrer, muistutti hän.

Mutta tytär ei vastannut mitään. Hän ajatteli vain sydämessään,
että kristillisyyden asiassa on turhaa puhua liioittelusta. Voisiko
koskaan mennä liiallisuuksiin seuratessaan sitä oppia, joka käskee
kääntämään toisen poskensa, kun lyödään toiselle, ja antamaan
ihokkaansa, kun vaippa viedään? Mutta ruhtinatarta ei tuo liiallisuus
miellyttänyt, ja vielä vähemmän hän iloitsi siitä, että tunsi Kittyn
salaavan häneltä jotain. Ja tosiaankin oli niin: Kitty salasi
äidiltään uudet ajatuksensa ja tunteensa. Ei niin, ettei Kitty olisi
kunnioittanut ja rakastanut äitiään. Mutta juuri äidille hän ei
voinut puhua niistä. Kenelle muulle hyvänsä, mutta ei äidille.

-- Miksihän Anna Pavlovna ei ole moneen päivään käynyt meillä, sanoi
ruhtinatar eräänä päivänä ihmetellen rouva Petrovan pysymistä poissa.
-- Minä kutsuin kyllä häntä. Hän näytti minusta hiukan nyrpeältä.

-- Eihän, maman, en minä ole sitä huomannut, Kitty sanoi sävähtäen
punaiseksi.

-- Ethän sinäkään ole käynyt heillä äskettäin?

-- Me aiomme huomenna tehdä huviretken vuorille, vastasi Kitty.

-- Niin, tehkää vain, vastasi ruhtinatar tarkastaen tyttärensä
hämmentyneitä kasvoja ja koettaen arvailla hämmennyksen syytä.

Kohta sen jälkeen tuli Varenka, jota oli pyydetty päivälliselle,
ja ilmoitti, ettei Anna Pavlovna tulekaan huomenna vuoristoon. Ja
ruhtinatar huomasi Kittyn taaskin punastuvan.

-- Kitty, eihän sinun ja Petrovien kesken vain ole sattunut mitään
ikävää? kysyi ruhtinatar heidän jäätyään kahden. -- Miksi ei Anna
Pavlovna anna enää lastensa tulla meille eikä käy itsekään?

Kitty vastasi, ettei heidän välillään ollut sattunut mitään ja ettei
hän voinut käsittää, miksi Anna Pavlovna näytti olevan tyytymätön
häneen. Kitty ei valehdellut. Hän ei tiennyt syytä Anna Pavlovnan
muuttuneeseen käytökseen, mutta hänellä oli aavistuksensa siitä.
Hänellä oli siitä sellainen aavistus, jota hän ei voinut sanoa
äidilleen, sillä hän ei uskaltanut myöntää sitä itsellekään. Se
oli niitä arkoja asioita, jotka tietää, mutta joita on mahdotonta
itselleenkään tunnustaa: niin kauheaa ja häpeällistä erehtyminen on.

Uudelleen ja yhä uudelleen hän ajatteli suhdettaan tuohon perheeseen.
Hän muisti lapsellisen iloisuuden, joka päilyi Anna Pavlovnan
pyöreillä kasvoilla joka kerta, kun he tapasivat toisensa. Hän
muisteli heidän kahdenkeskisiä keskustelujaan sairaasta ja salaisia
suunnitelmiaan saada sairas luopumaan työstä, joka oli häneltä
kielletty. Ja erittäin elävästi hän muisti Petrovin nuoremman pojan
kiintymyksen häneen, poika kun oli kutsunut häntä "minun Kittykseni",
eikä ollut tahtonut mennä nukkumaan, ellei Kitty saattanut häntä
vuoteeseen. Miten hyvin kaikki oli ollut! Sitten hän näki edessään
laihan, pitkäkaulaisen Petrovin pitkässä ruskeassa takissaan,
muisti tämän harmaantuneet kiharaiset hiukset ja kysyvät siniset
silmät, joita hän aluksi oli pelännyt, ja tämän sairaalloiset
yritykset näyttää virkeältä ja eloisalta hänen läsnä ollessaan.
Kitty muisti, miten oli alussa joutunut pinnistelemään voittaakseen
sen vastenmielisyyden, jota oli tuntenut Petrovia, kuten kaikkia
keuhkotautisia kohtaan, ja miten oli saanut vaivata päätään
keksiäkseen, mistä puhuisi tämän kanssa. Hän muisti Petrovin aran ja
hellän katseen ja sen herättämän omituisen tunteen, jossa yhtyivät
sääli ja ujous ja johon pian sekaantui myös oman hyväntekeväisyyden
tunto. Kuinka hyvin kaikki oli ollutkaan! Mutta niin ei ollut nyt
enää. Muutama päivä sitten oli kaikki muuttunut. Anna Pavlovna
kohteli häntä nyt teennäisen ystävällisesti ja piti kaiken aikaa
silmällä miestään ja häntä.

Olisiko mahdollista, että se liikuttava ilo, jota sairas oli
osoittanut hänen läheisyydessään, olisi syynä Anna Pavlovnan
kylmenemiseen?

"Niin", muisteli Kitty, "jotain luonnotonta Anna Pavlovnassa oli,
ja oli kokonaan hänen hyväluontoisuudelleen vierasta, kun hän
toissapäivänä sanoi harmistuneena: -- Koko aamun on odottanut teitä,
ei tahtonut juoda kahviaan ennen kuin te tulisitte, vaikka on ihan
näännyksissä".

"Niin, kenties oli sekin epämieluisaa Anna Pavlovnalle, että minä
autoin villavaipan sairaan hartioille. Eihän siinä mitään ollut, hän
vain otti sen vastaan niin vaivautuneena ja kiitteli niin kauan, että
minusta tuntui vähän nololta. Ja sitten se minun muotokuvani, jonka
hän sai niin hyvin onnistumaan. Ja ennen kaikkea tuo arkaileva, hellä
katse!...Niin, niin, niin se on!" toisti Kitty kauhistuneena. "Ei,
ei, sehän on mahdotonta! Hän on niin säälittävä!" vakuutteli hän
itselleen heti jäljestäpäin. Tuo epäilys myrkytti Kittyn uuden elämän
viehätyksen.



XXXIV


Vasta vähän ennen kylpykauden loppua palasi ruhtinas Shtsherbatski
omaistensa luo käytyään Karlsbadista päästyään venäläisten
tuttaviensa luona Badenissa ja Kissingenissä kartuttamassa venäläistä
henkeä, kuten hän sanoi.

Ruhtinaan ja ruhtinattaren mielipiteet elämästä ulkomailla olivat
täysin vastakkaiset. Ruhtinatar piti kaikkea erinomaisena ja --
huolimatta vakaasta asemastaan venäläisessä seuramaailmassa -- koetti
ulkomailla näyttää eurooppalaiselta hienostorouvalta, mitä hän ei
ollut, koska oli venäläinen "barynja", ja sen tähden hän teeskenteli,
mikä ei kuitenkaan aina onnistunut. Ruhtinaasta taas kaikki
ulkomaalainen oli huonoa, hän piti eurooppalaista elämää painostavana
ja noudatti omia venäläisiä tapojaan koettaen ulkomailla tahallaan
näyttää vähemmän eurooppalaiselta kuin oikeastaan olikaan.

Ruhtinas palasi matkaltaan laihtuneena, raskaat ihopoimut
poskillaan, mutta mitä iloisimmassa mielentilassa. Hänen hyvä
tuulensa lisääntyi yhä, kun hän näki Kittyn kokonaan parantuneen.
Tieto Kittyn ystävyydestä rouva Stahlin ja Varenkan kanssa samoin
kuin uutiset jostain Kittyssä tapahtuneesta muutoksesta, josta
ruhtinatar kertoi, oudoksuttivat ruhtinasta ja herättivät hänessä
vanhan mustasukkaisuuden kaikkea sitä kohtaan, mikä kiinnosti tytärtä
hänen itsensä ohella, ja pelon siitä, että tytär pakenee hänen
vaikutuspiiristään joillekin vieraille aloille, jonne hän ei voisi
seurata. Mutta nuo ikävät uutiset upposivat siihen hyväntuulisuuden
ja iloisuuden mereen, joka hänessä oli aina väreillyt ja jonka
Karlsbadin vedet olivat saaneet läikkymään entistäkin vilkkaammin.

Toisena päivänä tulonsa jälkeen ruhtinas lähti tyttärensä kanssa
kylpylään kovin iloisella mielellä, pitkä päällystakki yllään ja
venäläiset rypyt turpeilla, kovan kauluksen tukemilla poskillaan.

Aamu oli ihana: siistinnäköiset, iloiset, pienet puutarhojen
ympäröimät talot, iloiset, askartelevat, punaposkiset, punakätiset,
oluenhohtoiset saksalaiset palvelustytöt ja kirkas aurinko
ilahduttivat mieltä. Mutta mitä lähemmäksi kylpylää he tulivat, sitä
useammin he tapasivat sairaita, jotka hyvin järjestetyn saksalaisen
elämän tavanomaisten olojen keskellä näyttivät vieläkin surkeammilta.
Kittyä tuo vastakohtaisuus ei enää hämmästyttänyt. Hän oli tottunut
pitämään kirkasta aurinkoa, lehvien iloista välkettä ja orkesterin
soittoa asiaankuuluvana kehyksenä kaikille noilla tutuille ihmisille,
heidän paranemiselleen ja huononemiselleen, jota hän kaiken aikaa
seurasi. Mutta ruhtinaasta kesäaamun valo ja välke, muodikasta
valssia soittavan orkesterin helkytys ja varsinkin noiden rehevien
palvelustyttöjen näkeminen tuntui jotenkin sopimattomalta ja pahalta
näiden eri haaroilta Eurooppaa kokoontuneitten, alakuloisina
liikkuvien vainajien ympärillä.

Huolimatta ylpeydestä, jota tunsi astellessaan siinä rakkaan
tyttärensä kanssa käsikoukkua uljaana ja ikään kuin nuortuneena,
hän ikään kuin nolosteli ja häpesi voimakasta käyntiään ja lihavia
jäseniään. Hänestä tuntui melkein samalta kuin muiden seuraan
puolialastomana joutuneesta ihmisestä.

-- Esittele, esittele minut uusille ystävillesi, hän sanoi
tyttärelleen pusertaen kyynärvarrellaan tämän kättä. -- Olen melkein
ruvennut pitämään tästä sinun inhottavasta Sodenistasi, kun se on
tehnyt sinut noin terveeksi. Mutta surullista, surullista täällä
on... Keitä nuo ovat?

Kitty kertoi hänelle tuttujen ja tuntemattomien vastaantulijoitten
nimet. Juuri kylpylän portilla he tapasivat sokean madame Berthe'in
saattajattarineen, ja ruhtinas ilostui nähdessään ilmeen, joka nousi
vanhan ranskattaren kasvoille hänen kuullessaan Kittyn äänen. Hän
alkoi heti ranskalaiseen tapaan puhella ruhtinaan kanssa liioitellun
ystävällisesti kiitellen tätä siitä, että tällä oli niin ihana tytär,
ylistäen Kittyä tämän itsensä kuullen taivaisiin saakka ja nimittäen
häntä oikeaksi aarteeksi, helmeksi ja lohdutuksen enkeliksi.

-- Hän on siis toinen enkeli, sanoi ruhtinas hymyillen. -- Sillä
enkeli numero 1 kuuluu olevan neiti Varenka; niin ainakin Kitty
väittää.

-- Oo, Varenka neiti on todellakin enkeli, se on selvä, lisäsi madame
Berthe.

Kylpylän parvekkeella he tapasivat Varenkan itsensä. Hän kiiruhti
heitä vastaan hieno punainen laukku kädessään.

-- Nyt isä on vihdoin saapunut, Kitty sanoi hänelle.

Koruttomasti ja luonnollisesti kuten aina Varenka taivutti vartalonsa
kumarruksen ja niiauksen väliseen liikkeeseen ja alkoi heti puhella
ruhtinaan kanssa yhtä luontevasti ja koruttomasti kuin muidenkin
kanssa.

-- Tietysti minä tunnen teidät ja oikein hyvin tunnenkin, sanoi
ruhtinas hänelle hymyillen, mistä Kitty ilokseen huomasi, että hänen
ystävänsä miellytti isääkin. -- Minne te niin kiiruhdatte?

-- Maman on täällä, hän sanoi kääntyen Kittyyn päin. -- Hän ei
nukkunut koko yönä, ja tohtori neuvoi häntä olemaan ulkoilmassa.
Kävin hakemassa hänen käsityönsä.

-- Se oli siis enkeli n:o 1, sanoi ruhtinas Varenkan mentyä.

Kitty näki, että isä olisi tahtonut laskea leikkiä Varenkasta, mutta
ei voinut sitä tehdä, sillä Varenka oli miellyttänyt häntä.

-- Pian saan kai nähdä kaikki ystäväsi, lisäsi hän myöskin, madame
Stahlin, jos hän suvaitsee enää tuntea minua.

-- Oletko tuntenut hänet, isä? kysyi Kitty, joka pelokseen huomasi
ivan kipinän pilkahtavan isän silmissä.

-- Tunsin hänen miehensä ja hänet jo ennen rouvan pietistiksi tuloa.

-- Mitä se pietisti on, isä? kysyi Kitty säikähtyneenä jo siitäkin,
että sillä, mitä hän oli niin kunnioittanut ja ihaillut rouva
Stahlissa, oli erityinen nimensä.

-- En tiedä sitä oikein itsekään. Tiedän vain, että hän kiittää
Jumalaa kaikesta, jokaisesta onnettomuudesta... siitäkin että hänen
miehensä kuoli. Se on hupaisaa, kun tietää, miten huonossa sovussa
he elivät... Kukas tuo on? Miten onnettoman näköinen! kysyi hän
huomatessaan penkillä istuvan sairaan, jolla oli ruskea päällystakki
ja laihuuden poimuttamat valkeat housut. Sairas nosti olkihattuaan,
ja sen alta tuli näkyviin harvan, kiharaisen tukan paljastama korkea
otsa, jolla oli sairaalloinen puna.

-- Se on taidemaalari Petrov, vastasi Kitty punastuen. -- Ja tuo
nainen tuolla on hänen vaimonsa, lisäsi hän osoittaen Anna Pavlovnaa,
joka heidän lähestyessään aivan kuin varta vasten lähti tiellä
leikkivän lapsensa luo.

-- Miten säälittävä hän on ja miten herttaisen näköinen! sanoi
ruhtinas. -- Miksi et mennyt puhuttelemaan häntä? Hän näytti tahtovan
sanoa jotain.

-- No, menkäämme sitten! Kitty sanoi kääntyen päättävästi ympäri. --
Miten jaksatte tänään? kysyi hän Petrovilta.

Petrov nousi seisomaan keppinsä nojaan ja katsoi arasti ruhtinaaseen.

-- Tämä on minun tyttäreni, sanoi ruhtinas. -- Sallitteko tehdä
tuttavuutta?

Maalari kumarsi ja hymyili paljastaen oudosti välkkyvät valkeat
hampaansa.

-- Me odotimme teitä eilen, ruhtinatar, hän sanoi Kittylle.

Hän horjahti sitä sanoessaan ja toistamalla saman liikkeen koetti
osoittaa tehneensä niin tahallaan.

-- Minä olisin tullut, mutta Varenka kertoi Anna Pavlovnan
lähettäneen sanan, ettette te lähdekään.

-- Kuinka niin! sanoi Petrov punastuen ja samassa rykien ja haki
silmillään vaimoaan. -- Aneta, Aneta! lausui hän korottaen ääntään,
ja hänen ohuen, valkean kaulansa paksut suonet vetäytyivät kireälle
kuin nuorat.

Anna Pavlovna tuli.

-- Kuinka sinä olet voinut lähettää ruhtinattarelle sellaisen sanan,
ettemme me lähdekään? kuiskasi hän hermostuneesti soinnittomaksi
käyneellä äänellään.

-- Päivää, ruhtinatar, Anna sanoi Pavlovna teennäisesti, mikä oli
niin vierasta hänen aikaisemmalle käytökselleen. -- Erittäin hauska
tutustua, lisäsi hän kääntyen ruhtinaan puoleen. -- Teitä on jo kauan
odotettu, ruhtinas.

-- Kuinka sinä lähetit ruhtinattarelle sellaisen sanan, ettemme
me lähdekään? sähisi maalari toisen kerran vielä vihaisemmin, yhä
enemmän hermostuen siitä, että hänen äänensä petti ja ettei hän
voinut antaa puheelleen sitä sävyä kuin olisi tahtonut.

-- No mutta hyvä Jumala! Minä luulin, ettemme lähtisi, vastasi rouva
harmissaan.

-- Kuinka sinä niin... kun kerran, mies alkoi rykiä ja huitaisi
kädellään.

Ruhtinas nosti hattuaan ja lähti tyttärensä kanssa jatkamaan
kävelyään.

-- Oo, oh! huokasi hän raskaasti, -- voi onnettomia ihmisraukkoja!

-- Niin, isä, vastasi Kitty, -- mutta täytyy muistaa, että heillä
on kolme lasta, ei yhtään palvelijaa eikä myöskään juuri mitään
varoja. Hän saa jotain akatemialta, kertoi Kitty vilkkaasti, koettaen
tukahduttaa sitä sisäistä kuohuntaa, jonka Anna Pavlovnan omituinen
käytös oli hänessä nostanut. -- Kas, tuollahan on madame Stahl,
virkkoi Kitty osoittaen suurta pyörätuolia, jossa päivänvarjon alla,
tyynyjen ja jonkin harmaan ja sinisen keskellä könötti jotain.

Se oli rouva Stahl. Hänen takanaan seisoi roteva, synkännäköinen
saksalainen työmies, joka työnteli häntä. Sivulla seisoi vaalea
ruotsalainen kreivi, jonka nimen Kitty oli kuullut. Muutamat sairaat
viipyivät pyörätuolin ympärillä katsellen istujaa kuin jotain outoa
ikään.

Ruhtinas lähti hänen luokseen, ja Kitty huomasi taas isänsä silmissä
tuon oudon ivallisen pilkahduksen. Ruhtinas meni madame Stahlin luo
ja lausui oivallisella ranskankielellä, jota niin harvat enää nykyään
taitavat, erittäin kohteliaasti ja herttaisesti:

-- En tiedä, tunnetteko enää minua, mutta rohkenen vaivata
muistojanne kiittääkseni teitä hyvyydestänne tytärtäni kohtaan, hän
sanoi nostaen hattuaan ja jääden seisomaan paljain päin.

-- Ruhtinas Aleksander Shtsherbatski, sanoi madame Stahl luoden
häneen taivaiset silmänsä, joissa Kitty huomasi tyytymättömän
vivahteen. -- Hauska tavata. Olen kovin kiintynyt tyttäreenne.

-- Eikö terveytenne ole vieläkään parantunut?

-- Minä olen niin tottunut tähän, sanoi madame Stahl ja esitteli
ruhtinaalle ruotsalaisen kreivin.

-- Mutta te olette muuttunut hyvin vähän sitten viime näkemän, sanoi
ruhtinas. -- Kymmeneen, yhteentoista vuoteen minulla ei ole ollut
kunniaa nähdä teitä.

-- Niin, Jumala antaa ristin ja antaa myös voimaa sitä kantaa. Usein
saa kysyä itseltään, miksi tämä elämä yhä jatkuu... Ei siltä puolen!
hän sanoi harmistuneen Varenkalle, joka ei osannut kääriä hänen
jalkojaan hänen mielensä mukaan.

-- Varmaankin hyväntekeväisyyttä varten, sanoi ruhtinas hymyilevin
silmin.

-- Sitä ette te voi arvostella, sanoi rouva Stahl huomaten
ivanpilkahduksen ruhtinaan kasvoilla. -- Te siis lähetätte minulle
sen kirjan, rakas herra kreivi? Kiitän teitä suuresti, kääntyi hän
nuoren ruotsalaisen puoleen.

-- Kas! huudahti ruhtinas nähdessään moskovalaisen everstin seisovan
muutaman askeleen päässä, ja rouva Stahlille kumarrettuaan hän
lähti tyttärensä ja mukaan liittyneen moskovalaisen everstin kanssa
astelemaan eteenpäin.

-- Hän on meidän ylimystöämme, ruhtinas! virkkoi eversti haluten
tehdä pilkkaa rouva Stahlista, jolle hän oli nyreissään siitä, ettei
rouva Stahl ollut suvainnut tehdä tuttavuutta hänen kanssaan.

-- Aina samanlainen kuin ennenkin, sanoi ruhtinas.

-- Oletteko tuntenut hänet jo ennen hänen sairastumistaan, ruhtinas...
tarkoitan ennen kuin hän joutui vuoteenomaksi?

-- Kyllä.

-- Sanovat, ettei hän ole noussut kymmeneen vuoteen...

-- Ei olekaan, sillä hän on lyhytjalkainen. Hänellä on hyvin ruma
ruumiinrakenne...

-- Isä, se on mahdotonta, huudahti Kitty.

-- Pahat kielet niin puhuvat, ystäväni. Ja kyllä sinun Varenkasi saa
kokea yhtä ja toista, lisäsi hän. -- Oh, niitä sairaita rouvia!

-- Eihän isä, väitti Kitty kiivaasti vastaan, -- Varenka jumaloi
häntä. Ja hänhän tekee niin paljon hyvää. Kysy keneltä hyvänsä.
Varenkan ja Aline Stahlin tuntevat kaikki.

-- Kenties, myönsi ruhtinas puristaen kyynärvarrellaan hänen kättään.
-- Mutta parempi on tehdä hyvää niin ettei kukaan tiedä, kysyipä
keneltä tahansa.

Kitty oli vaiti -- ei sen tähden, ettei hänellä olisi ollut mitään
sanottavaa, vaan siksi, että hän ei tahtonut ilmaista isällensäkään
salaisia ajatuksiaan. Mutta vaikka hän olikin päättänyt, ettei
antaisi isänsä katsantokannan vaikuttaa itseensä eikä päästäisi
häntä sydämensä pyhättöön, tunsi hän -- ihmeellistä kyllä -- että
se rouva Stahlin jumalainen kuva, jota hän oli kokonaisen kuukauden
kantanut sielussaan, häipyi auttamattomasti. Jäljelle jäi vain
lyhytjalkainen nainen, joka makasi siksi, että oli ruumiltaan rujo,
ja kiusasi turvatonta Varenkaa siitä syystä, ettei tämä osannut
kyllin huolellisesti kääriä villavaippaa hänen jaloilleen. Eivätkä
mitkään mielikuvituksen ponnistukset saaneet entistä madame Stahlia
enää palaamaan.



XXXV


Ruhtinas tartutti hyvän tuulensa sekä omaisiinsa että tuttaviinsa,
vieläpä saksalaiseen talonisäntäänkin, jonka luona Shtsherbatskit
asuivat.

Palattuaan Kittyn kanssa kylpylästä ja pyydettyään sekä everstin,
Marja Jevgenjevnan että Varenkankin luokseen kahvia juomaan ruhtinas
käski kantaa pöydän ja tuoleja puutarhaan kastanjan suojaan ja kattaa
aamiaisen sinne. Niin isäntä kuin palvelustytötkin vilkastuivat hänen
iloisuutensa vaikutuksesta. He tunsivat hänen anteliaisuutensa, ja
puolen tunnin kuluttua katseli yläkerrassa asuva sairas hampurilainen
tohtori kateellisena kastanjan alle kokoontunutta tervettä ja
iloista venäläistä seuruetta. Ruhtinatar istui violetti nauhakoriste
hiuksissaan lehvien väreilevässä varjossa, valkealla liinalla
peitetyn pöydän ääressä, jolle oli katettu leipää, voita, juustoa
ja kylmää lintupaistia, ja ojensi kullekin täyden kuppinsa ja
voileipänsä. Toisessa päässä pöytää istui ruhtinas syöden vankasti
ja jutellen äänekkäästi ja iloisesti. Hän oli levittänyt eteensä
ostoksensa; siinä oli pieniä kirjailtuja rasioita, soittopillejä,
kaikenlaisia paperiveitsiä, joita kaikkia hän oli ostanut matkallaan
eri kylpypaikoista ja joita hän lahjoitteli heille kaikille, muitten
muassa Lischenille, talon palvelustytölle, ja isännälle, jonka kanssa
hän laski leikkiä huonolla, huvia herättävällä saksankielellään,
vakuuttaen tälle, ettei kylpylä ollut Kittyä parantanut, vaan
isännän erinomaiset ruoat, varsinkin luumuliemi. Ruhtinatar
naureskeli miehensä venäläisille tavoille, mutta oli vilkkaampi ja
iloisempi kuin koko kylpylässä olonsa aikana. Eversti hymyili kuten
tavallisesti ruhtinaan leikinlaskulle; mutta Euroopasta, jota hän
oli tutkinut tarkasti, hän oli yhtä mieltä ruhtinattaren kanssa.
Hyväluontoinen Marja Jevgenjevna hihitti sydämensä pohjasta kaikelle
lystikkäälle, mitä ruhtinas jutteli, ja Varenkakin oli Kittyn
ihmeeksi aivan voipunut hiljaisesta, mutta heleästä ja tarttuvasta
naurusta, jota ruhtinaan sutkautukset hänessä herättivät.

Kaikki tämä ilahdutti Kittyäkin, mutta hän oli silti huolissaan. Hän
ei osannut ratkaista ongelmaa, jonka isä oli tahtomattaan heittänyt
hänen eteensä laskiessaan iloista pilaa hänen ystävistään ja siitä
elämästä, jota hän niin rakasti. Tuohon ongelmaan liittyi vielä niin
ilmiselvästi ja epämiellyttävästi tänään ilmi tullut muutos hänen ja
Petrovien väleissä. Kaikilla oli hauskaa, mutta Kittyllä ei voinut
olla hauskaa, ja se vaivasi häntä vielä enemmän. Hän tunsi jotakin
samantapaista kuin lapsuusvuosinaan, kun oli lukon takana kamarissaan
rangaistusta kärsimässä ja kuuli siskojen iloista naurua oven takaa.

-- Mitä ihmettä varten sinä olet ostanut kaiken tuon? kysyi
ruhtinatar hymyillen ja antaen kahvikupin miehelleen.

-- No kun lähtee kävelemään ja joutuu jonkin pikkukaupan luo, kuulee
heti huudettavan: "Erlaucht, Excellenz, Durchlaucht". No kun kerran
sanovat "Durchlaucht", niin on vastustuskyvytön ja kymmenen taaleria
mennyttä.

-- Sinä teet sen vain ikävystyneisyyttäsi, sanoi ruhtinatar.

-- Ikävystyneisyyttänipä tietenkin. Kun on niin ikävää, äiti kulta,
ettei tiedä mihin päänsä pistäisi.

-- Kuinka on mahdollista olla ikävystynyt täällä, ruhtinas?
Saksassahan on niin paljon mielenkiintoista.

-- Minä tiedän kyllä kaiken sen mielenkiintoisen: tiedän luumuliemen
ja hernemakkaran. Kaiken sen minä jo tunnen.

-- Ei, sanokaa mitä tahdotte, ruhtinas, mutta heidän laitoksensa ovat
sentään sangen mielenkiintoisia, väitti eversti.

-- Mitä mielenkiintoista niissä on? Kaikki ihmiset ovat tyytyväisiä
kuin kuparilantit; he ovat voittaneet ja kukistaneet kaikki. Mutta
mitä syytä minulla on ruveta näyttelemään tyytyväisyyttäni? Minä en
ole voittanut ketään, ja saappaatkin saan riisua itse ja panna vielä
oven taakse. Aamulla nouse ja pue heti yllesi ja astu saliin juomaan
kelvotonta teetä. Toista on toki kotona! Kun herää, niin ei ole
kiirettä mihinkään, saa ärhennellä ja nurista mitä tahtoo ja toipua
kunnolla unestaan ja miettiä ja harkita ennen kuin nousee.

-- Mutta aika on rahaa, te unohdatte sen, sanoi eversti.

-- Aikako? Miten sattuu. Väliin on aika sellaista, että kokonaisen
kuukauden antaisit puolesta ruplasta, toisen kerran taas et puolta
tuntia luovuta mistään hinnasta. Eikö niin, Katjenka? Miksi sinä olet
niin totinen, mikä sinua vaivaa?

-- Ei minua mikään vaivaa.

-- Mihin te nyt? Istukaa nyt vielä vähän aikaa, kääntyi ruhtinas
Varenkan puoleen.

-- Minun täytyy palata kotiin, sanoi Varenka nousten tuoliltaan ja
herahtaen vielä kerran vilpittömään nauruun. Toinnuttuaan naurusta
hän sanoi hyvästit ja meni sisälle hakemaan hattuaan.

Kitty meni hänen jäljestään. Varenkakin tuntui hänestä nyt
toisenlaiselta. Hän ei ollut huonompi kuin ennen, mutta toisenlainen
kuin Kitty aikaisemmin oli kuvitellut.

-- Oi, minä en ole pitkiin aikoihin nauranut niin paljon! sanoi
Varenka ottaen päivänvarjonsa ja käsityölaukkunsa. -- Että hän on
herttainen, tuo teidän isänne!

-- Koska taas tapaamme? kysyi Varenka.

-- Maman on aikeissa käydä Petrovien luona. Ettekö te aio mennä
sinne? kysyi Kitty tutkiskellen Varenkaa.

-- Minä menen pian, vastasi Varenka. -- He aikovat lähteä pois, ja
minä lupasin mennä auttamaan pakkaamisessa.

-- Minäpä tulen myös.

-- Mitä te siellä teette?

-- Kuinka te noin sanotte? uteli Kitty silmät suurina ja otti
kiinni Varenkan päivänvarjosta, jottei hän pääsisi menemään. -- Ei,
odottakaahan, miksi en minä saisi tulla?

-- Muuten vain, kun isännekin on tullut kotiin... ja toiseksi he
ujostelevat teitä.

-- Ei, sanokaa minulle, miksi ette tahdo minun käyvän Petroveilla?
Tehän ette sitä tahdo, eikö niin? Minkä vuoksi?

-- En minä sitä ole sanonut, vastasi Varenka tyynesti.

-- Ei, sanokaa, olkaa hyvä.

-- Tahdotteko, että sanon kaikki? kysyi Varenka.

-- Kaikki, kaikki! pyysi Kitty.

-- Ei siinä ole mitään erikoista, onpahan vain niin, että Mihail
Aleksejevitsh (se oli maalarin nimi) oli aikonut matkustaa pois
aikaisemmin, mutta ei tahtoisikaan nyt lähteä, sanoi Varenka
hymyillen.

-- Entä sitten? kiiruhti Kitty katsoen synkkänä Varenkaan.

-- No, ja Anna Pavlovna oli jostain syystä sanonut, ettei hänen
miehensä halua lähteä siksi, että te olette täällä. Tietysti se oli
hyvin sopimattomasti sanottu, ja siitä sitten, teidän tähtenne,
syntyi riita. Ja tehän tiedätte, miten ärtyisiä sairaat ovat.

Kitty oli vaiti ja kävi yhä totisemmaksi, ja Varenka puhui yksin
koettaen tyynnytellä häntä, sillä näki sanojen tai kyynelten tulvan
olevan pääsemässä valloilleen.

-- Niin, että teidän on nyt parempi pysytellä poissa... Ymmärrättehän
te sen ettekä siitä loukkaannu...

-- Se on minulle oikein, se on minulle oikein! Kitty sanoi vetäisten
päivänvarjon Varenkan kädestä ja karttaen katsomasta ystäväänsä
silmiin.

Varenkan teki mieli hymyillä, kun hän katseli ystävänsä lapsellista
vihastusta, mutta hän pelkäsi loukkaavansa.

-- Mitä tarkoitatte sanoessanne "oikein"? Minä en ymmärrä, hän sanoi.

-- Sen tähden oikein, että se kaikki on ollut teeskentelyä, sillä se
on kaikki ollut keksittyä eikä sydämestä tullutta. Mitä nuo vieraat
ihmiset minua liikuttavat? Minä olen vain antanut aihetta riitaan
ja tehnyt sellaista, mitä kukaan ei ole pyytänyt minua tekemään.
Sen tähden, että kaikki on ollut teeskentelyä, teeskentelyä ja
teeskentelyä!...

-- Mitä syytä siinä olisi teeskentelyyn? kysyi Varenka hiljaa.

-- Oh, miten se kaikki on ollut tyhmää ja inhottavaa! Eihän minua
mikään pakottanut... Pelkkää teeskentelyä! hän sanoi aukaisten ja
sulkien päivänvarjoa.

-- Teeskentelyä? Missä tarkoituksessa sitten?

-- Että näyttäisi paremmalta ihmisten, itsensä ja Jumalan edessä,
petkuttaisi kaikkia! Ei, nyt minä enää rupea sellaiseen! Parempi on
pysyä pahana kuin ruveta viekastelijaksi ja petturiksi.

-- Kuka sitten on viekastelija? kysyi Varenka nuhtelevasti. -- Te
puhutte ikään kuin...

Mutta Kitty oli kiivautensa puuskassa. Hän ei antanut Varenkan
lopettaa lausettaan.

-- Minä en puhu teistä, en ollenkaan. Te olette täydellisyys. Niin,
niin, minä tiedän, te olette kaikki täydellisyyksiä. Mutta mitä
sille voi, että minä olen paha. Näin ei olisi käynyt, ellen olisi
paha. Antaa minun olla mikä olen, kunhan ei minun vain tarvitse
teeskennellä. Mitä tekemistä minulla on Anna Pavlovnan kanssa!
Eläkööt niin kuin itse tahtovat, ja minä elän niin kuin itse tahdon.
Minä en voi olla muuta... Kaikki on ollut typerää!

-- Mikä on ollut typerää? kysyi Varenka tyrmistyneenä.

-- Ei mikään. Minä noudatan elämässäni vain sydämeni ääntä, te taas
elätte sääntöjen mukaan. Minä olen rakastanut teitä siksi, että olen
niin pitänyt teistä, mutta te olette luultavasti kiintynyt minuun
vain pelastaaksenne minut ja opettaaksenne minua!

-- Te ette ole nyt oikeudenmukainen, sanoi Varenka.

-- Enhän minä nyt muista puhukaan kuin itsestäni.

-- Kitty! kuului ääni huutavan, -- tule tänne. Näytä isälle
korallihelmesi.

Kitty otti pöydältä korulaatikon ja lähti äitinsä luo koppavin
ilmein, tekemättä sovintoa ystävänsä kanssa.

-- Mikä sinun on? Miksi olet niin punainen? sanoivat isä ja äiti
yhtaikaa hänen tullessaan puutarhaan.

-- Ei mikään, vastasi hän, -- tulen heti paikalla, ja juoksi takaisin.

"Hän on vielä siellä", ajatteli Kitty. "Mitä minä sanon hänelle? Hyvä
Jumala! Mitä minä olen tehnyt ja sanonut! Mistä syystä loukkasin
häntä? Mitä minä teen? Mitä minä sanon?" mietti Kitty ja pysähtyi
ovelle.

Varenka istui pöydän luona hattu päässä ja katseli päivänvarjonsa
jännettä, jonka Kitty oli taittanut. Hän kohotti päätään.

-- Varenka, antakaa minulle anteeksi, antakaa anteeksi! kuiskasi
Kitty mennen hänen luokseen. -- Minä en tiedä mitä puhuin. Minä
olen...

-- En olisi tahtonut noin pahoittaa mieltänne, sanoi Varenka
hymyillen.

Rauha oli tehty.

Silti isän tulo oli saanut Kittyn katselemaan ympäristöään nyt
kokonaan toisin silmin. Hän ei ollut luopunut oppimastaan, mutta
ymmärsi nyt pettäneensä itseään luullessaan voivansa tulla
sellaiseksi kuin tahtoi. Hän oli ikään kuin tointunut lumouksesta
ja tunsi nyt selvästi, kuinka vaikeaa oli ilman teeskentelyä ja
ylvästelyä pysytellä siinä korkeudessa, johon hän oli tahtonut
nousta. Lisäksi hän ymmärsi nyt, kuinka äärettömän raskas oli tuo
surun, sairauden ja kuoleman ilmapiiri, jossa hän eli; ja nyt hänestä
tuntuivat piinallisilta kaikki ne ponnistukset, joita hän oli tehnyt
oppiakseen pitämään kaikesta siitä. Hänet valtasi halu päästä
raittiiseen ilmaan, Venäjälle, Jergusovon vanhaan aateliskartanoon,
jonne hän tiesi sisareensa Dollyn lapsinensa jo muuttaneen.

Mutta hänen rakkautensa Varenkaan ei ollut heikentynyt. Sanoessaan
jäähyväisiä Kitty pyysi häntä tulemaan luokseen Venäjälle.

-- Minä tulen, kunhan ensin menette naimisiin, sanoi Varenka.

-- Minä en koskaan mene naimisiin.

-- Sitten en minä tule koskaan luoksenne.

-- No sitten minä menen naimisiin vain sitä varten. Muistakaakin
pitää lupauksenne! sanoi Kitty.

Lääkärin ennustukset olivat toteutuneet. Kitty palasi kotiinsa
Venäjälle kokonaan parantuneena. Hän ei ollut yhtä huoleton ja
iloinen kuin ennen, mutta rauhallinen hän oli. Moskovan aikaiset
surut olivat enää pelkkä muisto.



KOLMAS OSA



I


Sergei Ivanovitsh Koznyshev tahtoi levätä henkisestä työstä, ja
sen sijaan, että olisi tapansa mukaan lähtenyt ulkomaille, hän
tuli toukokuun lopulla velipuolensa luo maalle. Hänen mielestään
mikään ei vetänyt vertoja maalaiselämälle, ja nyt hän tuli maalle
siitä nauttimaan. Konstantin Levin oli hyvillään hänen tulostaan,
semminkin kun oli luultavaa, ettei Nikolai-veli enää tänä kesänä
tulisi. Mutta huolimatta rakkaudestaan ja kunnioituksestaan Sergei
Ivanovitshia kohtaan Konstantin Levin tunsi maalla tämän seurassa
olonsa hankalaksi. Leviniä häiritsi, jopa suorastaan vaivasi Sergei
Ivanovitshin suhtautuminen maalaiselämään. Konstantin Levinille
maaseutu vainioineen ja metsineen oli elämän varsinainen paikka,
sen ilojen, surujen ja ponnistusten tanner; Sergei Ivanovitsh
taas katsoi maalaiselämän olevan yhtäältä hyvää tekevää lepoa,
toisaalta taas terveellistä turmeluksen vastamyrkkyä, jota hän
nautti mielellään ja tietoisena sen tuottamasta hyödystä. Konstantin
Levinin mielestä maalaiselämä oli oivallista sen vuoksi, että se
tarjosi epäämättä hyödyllisen työkentän; Sergei Ivanovitshista
maalaiselämän erityisviehätys oli siinä, että maalla saattoi ja
tulikin olla tekemättä mitään. Lisäksi Leviniä harmitti Sergei
Ivanovitshin suhde kansaan. Sergei Ivanovitsh sanoi rakastavansa
ja tuntevansa kansaa ja puheli usein talonpoikien kanssa -- sen
hän osasikin tehdä hyvin, ilman teeskentelyä ja keimailua --, ja
jokaisesta keskustelustaan hän johti yleisiä päätelmiä kansan hyväksi
ja todisteeksi omasta kansantuntemuksestaan. Konstantin Levinille
sellainen suhde kansaan oli vastenmielinen. Hänen näkemyksensä mukaan
kansa oli vain keskeinen osakas yhteisessä työssä. Joskin hän tunsi
kansaa kohtaan syvää kunnioitusta ja jonkinlaista heimolaisrakkautta,
jonka hän uskoi saaneensa talonpoikaisen imettäjänsä maidosta, ja
joskin hän väliin riemastui noiden ihmisten voimasta, lempeydestä
ja oikeudentunnosta, saattoi hän, niin ikään osakas yhteisessä
työssä, useinkin vihastua kansaan sen huolettomuuden, siivottomuuden,
juoppouden ja petollisuuden johdosta, kun työ olisi vaatinut aivan
toisenlaisia ominaisuuksia. Jos Konstantin Leviniltä olisi kysytty,
rakastiko hän kansaa, hän ei toden totta olisi tiennyt, miten
siihen vastaisi. Rakasti eikä rakastanut, samoin kuin muitakin
ihmisiä. Tietysti hän hyvänä ihmisenä enemmän rakasti kuin vihasi
ihmisiä ja samoin myöskin kansaa. Mutta hänen mielestään ei siinä
ollut mitään erityisen rakastettavaa tai vihattavaa: hän sekä
eli kansan parissa että kaikki hänen toimensa olivat sidoksissa
siihen, ja niinpä hän katsoi olevansa osa kansaa. Hän ei nähnyt
itsessään tai kansassa mitään erikoisia ominaisuuksia tai puutteita
eikä siis voinut asettaa itseään sen vastakohdaksi. Ja vaikka hän
isäntänä, välittäjänä ja neuvonantajana oli ollutkin pitkät ajat
mitä läheisimmissä suhteissa talonpoikiin -- talonpojat uskoivat
häneen ja kävivät aina neljänkymmenenkin virstan takaa kysymässä
häneltä neuvoa --, ei hänellä silti ollut mitään tarkkaa näkemystä
kansasta, ja kysymykseen, tunteeko hän kansan, hänen olisi ollut
yhtä vaikea vastata kuin kysymykseen, rakastaako hän sitä. Jos Levin
olisi sanonut tuntevansa kansan, se olisi ollut sama kuin hän olisi
väittänyt tuntevansa ihmiset. Elämää seuraillessaan hän oli tullut
tuntemaan paljon sellaisia henkilöitä -- niitten joukossa myös
talonpoikia --, joita piti hyvinä ja mielenkiintoisina ihmisinä,
ja huomasi heissä aina uusia piirteitä ja sai alinomaa muutella ja
muokata mielipiteitään heistä. Sergei Ivanovitshin suhde oli kokonaan
toinen. Niin kuin hän piti maalaiselämästä ja kehui sitä vastakohtana
toiselle elämäntavalle, josta ei pitänyt, samoin hän piti myös
kansasta vastakohtana sille ihmisluokalle, josta hän ei pitänyt,
ja samoin hän sanoessaan tuntevansa kansan käsitti sen joksikin
vastakohdaksi muille ihmisille yleensä. Tekemiensä huomioiden ja
ennen kaikkea vastakkainasettelujen nojalla hän näki kansanelämän
muodot määrätynlaisina ja selkeinä, eikä hän koskaan muuttanut
mielipidettään kansasta eikä antanut minkään horjuttaa myötätuntoista
suhdettaan siihen.

Veljesten väitellessä kansasta Sergei Ivanovitsh voitti aina
veljensä siksi, että hänellä oli määrätyt käsityksensä kansasta, sen
luonteesta, ominaisuuksista ja taipumuksista, kun taas Konstantin
Levinillä ei ollut mitään määrättyä eikä muuttumatonta kantaa siinä
asiassa, joten hänet oli helppo saada kiinni ristiinpuhumisesta.

Sergei Ivanovitsh piti nuorempaa veljeään kunnon miehenä, jolla oli
sydän paikallaan, mutta joka melko nokkelasta älystään huolimatta oli
liian riippuvainen hetken vaikutelmista ja sen vuoksi ristiriitainen.
Vanhemman veljen suopeudella hän silloin tällöin selitteli Levinille
asioiden merkitystä, mutta ei mielellään väitellyt tämän kanssa,
koska tiesi helposti voittavansa hänet.

Konstantin Levin oli aina pitänyt veljeään sangen viisaana ja
sivistyneenä miehenä, jalona sanan parhaassa merkityksessä ja
kykenevänä toimimaan yhteiseksi hyväksi. Mutta mitä vanhemmaksi
hän tuli ja mitä enemmän hän oppi tuntemaan velipuoltaan, sitä
useammin hänen mieleensä silti nousi ajatus, ettei tuo kyky toimia
yhteiseksi hyväksi, jonka hän tunsi itseltään kokonaan puuttuvan,
kenties ollutkaan mikään vahvuus vaan päinvastoin jokin puute, ei
hyvien, rehellisten, jalojen toimien ja taipumusten puute, vaan
elämän voiman puute, sen puute, mitä sanotaan sydämeksi, pyrkimyksen,
joka pakottaa ihmisen valitsemaan kaikista lukemattomista edessä
olevista elämänteistä yhden ja haluamaan sitä. Mitä enemmän hän
oppi tuntemaan velipuoltaan, sitä paremmin hän huomasi, ettei
Sergei Ivanovitsh eivätkä monet muutkaan yleisen hyvän asianajajat
olleet sydämensä pakosta kiintyneet yhteiseen hyvään, vaan että he
olivat järjellään harkinneet hyväksi toimia sillä alalla ja siksi
ottaneet sen työalakseen. Tätä otaksumaa lujitti sekin huomio, ettei
Sergei Ivanovitsh kokenut kysymyksiä yhteisestä hyvästä ja sielun
kuolemattomuudesta vähääkään läheisemmiksi kuin shakkipeliä tai
jonkin uuden koneen taidokasta rakennetta koskevia kysymyksiä.

Lisäksi Konstantin Leviniä vaivasi se seikka, että hänen veljensä oli
tullut maalle lepäämään, kun taas hänellä, Levinillä, oli varsinkin
juuri kesäaikaan niin paljon kaikenlaisia taloustöitä, ettei pitkä
kesäpäivä tahtonut riittää. Ja vaikka Sergei Ivanovitsh nyt lepäsikin
eli ei kirjoittanut teostaan, hän oli niin tottunut henkiseen työhön,
että halusi esitellä mieleensä tulleita ajatuksia kauniisti ja
suppeasti muotoiltuina ja halusi niille myös kuulijan. Tavallisin ja
luontevin kuulija oli hänen velipuolensa. Siksi Konstantinista tuntui
nololta jättää hänet yksin, niin koruttoman veljelliset kuin heidän
välinsä muuten olivatkin. Sergei Ivanovitsh paneutui mielellään
pitkäkseen päivänpaisteiselle nurmikolle ja lojui siinä itseään
paahtaen ja veltosti jutellen.

-- Et usko, vakuutteli hän Levinille, -- miten minä nautin tästä
laiskiaisen elämästä. Ei ainoatakaan ajatusta päässä, usko pois.

Mutta Konstantinin oli ikävä istua ja kuunnella häntä, varsinkin
kun hän tiesi, että lantaa ajettiin väärälle pellolle, jos hän oli
poissa, ja kaadettiin ties miten, jollei hän ollut valvomassa,
eikä väännetty kiinni auran terää, vaan päästettiin se löysäksi ja
sanottiin sitten, että uudenaikaiset aurat ovat vain herrain metkuja
ja että toista ne ovat vanhat sahrat jne.

-- Pysyisit paikoillasi etkä hääräisi niin tässä helteessä, kehotti
Sergei Ivanovitsh.

-- Minun täytyy kuitenkin pistäytyä konttorissa, Levin vastasi ja
livistikin pellolle.



II


Kesäkuun ensi päivinä sattui, että Levinin vanha hoitajamummo ja
taloudenhoitaja Agafja Mihailovna, joka piti talossa emännyyttä,
liukastui viedessään kellariin vastasuolattuja sieniä, kaatui
ja nyrjäytti ranteensa. Haettiin vastikään yliopistosta päässyt
kunnanlääkäri, nuori ja puhelias mies. Hän tarkasti käden, sanoi,
ettei se ole mennyt sijoiltaan, ja jäi sitten päivälliselle.
Hän näytti nauttivan keskustelusta kuuluisan Sergei Ivanovitsh
Koznyshevin kanssa ja -- tuodakseen ilmi valistuneen näkökantansa
-- kertoi tälle kaikki ympäristön juorut valitellen kunnallisen
asiainhoidon kehnoa tilaa. Sergei Ivanovitsh kuunteli tarkkaavasti,
kyseli yhtä ja toista ja yltyi sitten uuden kuulijansa innostamana
puhumaan enemmänkin. Hän teki useita osuvia ja merkittäviä
huomautuksia, joihin nuori tohtori suhtautui kunnioittavasti ja
arvoa-antavasti. Sergei Ivanovitsh muuttui veljelle tuttuun tapaansa
kovin eloisaksi, kuten yleensäkin loistavan ja vilkkaan keskustelun
jälkeen. Lääkärin mentyä hän halusi lähteä joelle onkimaan. Sergei
Ivanovitsh piti paljon onkimisesta ja ikään kuin ylpeili siitä, että
saattoi pitää niin tyhmästä työstä.

Konstantin Levin, jonka piti lähteä kyntöpellolle ja niityille,
lupasi saattaa hänet hevosella joelle.

Oli juuri se sydänkesän aika, jolloin vuoden sadosta jo aletaan
olla selvillä, jolloin ajatus yhä useammin siirtyy tulevan vuoden
kylvöihin ja heinänkorjuu on edessä, jolloin ruis on jo heilimöinyt
ja keinuu tuulessa harmaanvihreänä kevein, hentoisin tähkin.
Viheröivät kauralaihot leviävät vielä epätasaisina ja keltakukkaisten
rikkaruohokasvustojen täplittäminä, mutta toisaalla maa jo peittyy
varhaisen tattarin lehtiin. Karjan kivikoksi tallaamat kesannot
ovat jo puoliksi kynnetyt, ja auringonlaskun aikaan ilmassa tuntuu
kuivettuneista lantatunkioista ja keltaisista simakukista lähtevä
äitelä lemu. Koskemattomat, viikatetta odottavat heinäniityt leviävät
alangoilla sankkana meriaavana, jolla kitketyt hierakanvarret
tummuvat kasoissaan.

Oli se aika kesästä, jolloin maatöissä on lyhyt hengähdystauko ennen
joka vuosi toistuvaa, kansan kaikki voimat vaativaa sadonkorjuuta.
Sato oli hyvä, päivät olivat selkeitä ja kuumia ja yöt kasteisia
ja lyhyitä. Veljesten oli ajettava metsän poikki tullakseen
niityille. Sergei Ivanovitsh ihaili koko ajan sankkalehväisen metsän
kauneutta kiinnittäen veljensä huomion milloin varjon puolelta
tummaan, keltaisten verholehtien kirjavoimaan vanhaan lehmukseen,
joka juuri oli puhkeamaisillaan kukkaan, milloin tämänvuotisiin
smaragdinhohtoisiin vesoihin. Konstantin Levin ei pitänyt siitä, että
puhuttiin luonnon kauneudesta. Sanat ikään kuin riisuivat kauneuden
siltä, mitä hän näki. Hän myönteli veljensä puhuessa, mutta alkoi
tahtomattaan ajatella muuta. Kun he olivat ajaneet metsän poikki,
koko hänen huomionsa sai osakseen kummulla oleva kesanto. Sillä
kasvoi paikoin keltaista ruohoa, paikoin maa oli rikottu ja jaettu
ruutuihin, sinne tänne oli kaadettu lantakasoja, ja osaksi maa oli jo
kynnettykin. Ketoa pitkin ajoi rivistönä joukko kärryjä. Levin laski,
montako niitä oli, ja oli hyvillään siitä, että pelto tulee hyvään
kuntoon; edessä olevat niityt veivät hänen ajatuksensa heinäntekoon.
Heinänteko kiehtoi hänen mieltään aina erityisen voimakkaasti. Kun
oli tultu niityn reunaan, Levin pysäytti hevosensa.

Alhaalla sakeassa heinikossa oli säilynyt vielä aamukaste, ja
Sergei Ivanovitsh pyysi veljeään saattamaan hänet hevosella siihen
pajupensaaseen saakka, jonka kohdalla hänen onkiapajansa oli,
etteivät jalat kastuisi. Niin sääli kuin Konstantin Levinin olikin
tallata heinää, hän ajoi niitylle. Korkea heinä kietoutui pehmeästi
hevosen jalkoihin ja rattaanpyöriin, joiden rumpuihin ja puoliin
takertui siemeniä.

Sergei Ivanovitsh istuutui pensaan juurelle selvittelemään onkiaan,
ja Levin sitoi hevosensa puuhun ja astui avaran niityn tyyneen,
harmaanvihreään mereen. Silkkinen siemenkypsä heinä ulottui keväisen
tulvaveden alta vapautuneella maalla melkein vyötäisiin saakka.

Kuljettuaan niityn poikki hän tuli tielle ja tapasi mehiläiskoppaa
kantavan ukon, jonka toinen silmä oli turvoksissa.

-- Oletko saanut kiinni uusia mehiläisiä, Fomitsh? kysyi Levin.

-- Vai uusia! Kunpa saisi entiset edes säilymään, Konstantin Dmitrish.

Toinen parvi karkasi jo toisen kerran. Saivat sentään pojat kiinni.
Riisuivat tuon teidän kyntöhevosenne, joka tuolla pellolla kyntää,
ajoivat perässä ja saivat kiinni...

-- No mitäs sanot, Fomitsh, joko saa ruveta niittämään vai pitääkö
odottaa vielä?

-- Mikäpä väli tuolla lienee. Meikäläinen aina jättää Pietarin
päivään, mutta tehän tuota aloitatte aikaisemmin. Kun Luoja suo, niin
lykästää; heinä on hyvä. Pääseepähän karja väljemmälle.

-- Mitäs ilmasta arvelet?

-- Miten Luoja hyväksi nähnee. Saattaa pysyä poutanakin. Levin palasi
veljensä luo.

Kala ei syönyt, mutta Sergei Ivanovitsh oli varsin tyytyväinen,
näyttipä olevan mitä parhaimmalla tuulella. Levin huomasi, että
Sergei Ivanovitsh oli aamupäiväisen keskustelun synnyttämässä
vireessä ja tahtoi puhua. Levin sitä vastoin halusi päästä kotiin
niin pian kuin suinkin saadakseen niittomiehet huomiseksi kokoon
ja ratkaistakseen kysymyksen heinänniitosta, joka oli hänelle niin
tärkeä.

-- Emmeköhän lähde jo, hän sanoi.

-- Mikäs kiire nyt on? Istutaan toki hetkinen. Oletpa sinä kastunut
aika lailla! Mukavaa tässä on istua, vaikkei kala syökään.
Kaikenlaiset pyyntihommat ovat sikäli hyviä, että saa olla
tekemisissä luonnon kanssa. Katsohan tuota teräksenväristä vettä,
miten se on kaunista! hän sanoi. -- Nuo heinäiset niittyrannat,
jatkoi hän, -- tuovat aina mieleeni vanhan arvoituksen, -- muistatko?
Heinä sanoo vedelle: huojutaan ja keinutaan.

-- En minä tunne sitä arvoitusta, Levin vastasi alakuloisesti.



III


-- Tiedätkö, minä ajattelin tässä sinua, sanoi Sergei Ivanovitsh. --
On aivan anteeksiantamatonta, miten teidän piirikunnassanne asioita
hoidetaan; se tohtori näet kertoi minulle... hän ei ole lainkaan
tyhmä mies. Olen sanonut sinulle ennenkin ja sanon, ettei ole hyvä,
ettet sinä käy kokouksissa ja että vetäydyt syrjään kunnan asioista.
Jos kaikki kunnolliset ihmiset vetäytyvät syrjään, menee kaikki
tietysti päin honkia. Maksetaan veroa virkailijoiden palkkaamista
varten eikä kuitenkaan ole kouluja, ei välskäreitä eikä kätilöitä, ei
apteekkeja eikä mitään.

-- Olenhan minä koettanut, Levin vastasi hiljaa ja vastahakoisesti,
-- mutta kun minä en voi! Mitä minä sille mahdan?

-- Mitä sinä et voi? En totta tosiaan ymmärrä. Se ei voi olla vain
välinpitämättömyyttä tai taitamattomuutta. Voiko se todellakin olla
silkkaa laiskuutta?

-- Ei mitään niistä kolmesta. Minä olen koettanut ja tullut
huomaamaan, etten voi tehdä mitään, Levin sanoi.

Hän ei välittänyt syventyä veljensä sanoihin. Hän katseli
joentakaiselle pellolle ja näki siellä jotain mustaa, mutta ei voinut
erottaa, oliko siellä pelkkä hevonen vai ratsastava työnjohtaja.

-- Miksi et voi tehdä mitään? Sinä olet yrittänyt, eikä yritys ole
mielestäsi onnistunut, ja sinä alistut heti. Luulisi toki miehessä
olevan enemmän itserakkautta.

-- Itserakkautta, sävähti Levin veljensä sanojen satuttamana, -- mitä
se tähän kuuluu? Jos yliopistossa olisi minulle sanottu, että muut
ymmärtävät integraalilaskun, minä vain en, niin se olisi loukannut
itserakkauttani. Mutta tässä pitäisi olla edeltäpäin vakuuttunut
siitä, että sentapainen työ vaatii joitakin erityisiä kykyjä ja että
kaikki se puuhastelu on mahdottoman tärkeää.

-- Eikö se sitten ole tärkeätä? sanoi Sergei Ivanovitsh jota loukkasi
se, että Levin piti vähäarvoisina hänen kiinnostuksensa kohteita, ja
varsinkin se, että tämä näytti niin vastahakoisesti kuuntelevan häntä.

-- Minusta se ei tunnu tärkeältä, se ei innosta minua, sano mitä
sanot... Levin vastasi, joka erotti nyt, että liikkuva musta kohde
oli työnjohtaja ja että tämä nähtävästi oli päästämässä miehiä
pois kyntämästä. He käänsivät sahrojaan nurin. "Joko ne nyt ovat
lopettaneet kynnön?" hän ajatteli.

-- Mutta kuulehan sentään, sanoi vanhempi veli vetäen kauniit,
viisaat kasvonsa kurttuun, -- kaikella on sentään rajansa. On varsin
kiitettävää olla eriskummallinen ja vilpitön ihminen ja vihata
valheellisuutta... sen minä hyvin tiedän; mutta se, mitä sinä äsken
sanoit, on joko aivan järjetöntä tai kalskahtaa varsin pahalta.
Kuinka sinä voit pitää vähäarvoisena sitä, että tämä kansa, jota sinä
niin vakuutat rakastavasi...

"En ole koskaan vakuuttanut", ajatteli Konstantin Levin.

--... kuolee avun puutteeseen? Raa'at eukot näännyttävät
lapsiraukkoja kuoliaaksi, kansa piintyy sivistymättömyyteensä ja
on jokaisen kyläkirjurin vallassa, ja sinun käsiisi on annettu
apukeinoja, mutta sinä et auta, sillä et pidä sitä tärkeänä.

Ja Sergei Ivanovitsh asetti hänen eteensä pahan ongelman; joko olet
niin kehittymätön, ettet näe kaikkea, mitä voisit tehdä, tai et tahdo
uhrata mitään rauhastasi, turhamaisuudestasi ja sen sellaisista
ryhtyäksesi sitä tekemään.

Konstantin Levin tunsi, ettei hän voinut kuin alistua ja tunnustaa
kylmäkiskoisuutensa yhteistä asiaa kohtaan. Ja se loukkasi ja
katkeroitti häntä.

-- Niin se on, hän sanoi päättävästi, -- minä en näe mitään
mahdollisuutta...

-- Miten niin et? Onko esimerkiksi mahdotonta hyvän varainhoidon
avulla hankkia tarvitseville lääkärinapua?

-- Minusta se näyttää mahdottomalta... Meidän piirimme neljäntuhannen
neliövirstan laajuisella alueella on luullakseni aivan mahdotonta
saada joka paikkaan lääkärinapua, kun ottaa huomioon tämän seudun
tulvavedet, lumituiskut ja työajat. Enkä minä yleensäkään usko
lääketieteeseen.

-- Suo anteeksi, tuo ei ole reilua... Voisin ottaa tuhat
esimerkkiä... Ja entä sitten koulut?

-- Mihin niitä tarvitaan?

-- Mitä sinä puhut! Voiko olla epäilystä sivistyksen hyödystä? Jos se
on hyvä sinulle, niin se on hyvä muillekin.

Konstantin Levin tunsi joutuneensa alakynteen, joten hän kiivastui ja
tuli tahtomattaan sanoneeksi pääsyyn välinpitämättömyyteensä yhteistä
asiaa kohtaan.

-- Ehkäpä kaikki tuo on hyväksi. Mutta miksi minun pitäisi huolehtia
lääkintäasemista, joita en koskaan käytä, ja kouluista, joihin en
tule lähettämään lapsiani ja joihin eivät talonpojatkaan tahdo
lapsiaan lähettää, kun en edes lujasti usko, että tarvitsee lähettää?
hän sanoi.

Sergei Ivanovitshia kummastutti hiukan tämä odottamaton
katsantokanta; mutta hän teki samassa uuden hyökkäyssuunnitelman.

Hän oli hetkisen vaiti, veti toisen onkensa vedestä, heitti uudelleen
ja kääntyi hymyillen veljensä puoleen:

-- Jahaa... No mitä ensinnäkin lääkintäaseman tärkeyteen tulee,
tämänpäiväinen kokemus osoittaa sen tarpeellisuuden. Vastahan Agafja
Mihailovna tarvitsi kunnanlääkärin apua.

-- Minä vain luulen että käsi jää vääräksi.

-- No, sehän nähdään...ja toiseksi lukutaitoinen talonpoika on kai
sinullekin hyödyllisempi kuin lukutaidoton.

-- Ei ole, kysy keneltä hyvänsä, Levin vastasi varmasti, --
lukutaitoinen on työmiehenä paljon huonompi. Ei saa teitäkään
korjatuksi; ja tuskin ovat saaneet sillan kokoon, kun jo varastavat.

Sergei Ivanovitsh rypisti kulmiaan, sillä hän ei pitänyt
vastaväitteistä, varsinkaan sellaisista, joissa lakkaamatta hypittiin
uusiin asioihin ja ilman mitään yhteyttä esiteltiin uusia todisteita,
niin että oli vaikea tietää mihin vastata.

-- Pysykäämme asiassa, hän sanoi. -- On kysymys siitä, myönnätkö
sinä, että sivistys tuo onnea kansalle?

-- Myönnän, Levin sanoi arvelematta ja huomasi samassa sanoneensa
hiukan toisin kuin ajatteli. Hän tunsi, että jos hän sen myöntää,
veli todistaa hänen kaikki puheensa loruksi, jossa ei ole päätä eikä
häntää. Hän ei tiennyt, miten tämä sen todistaa, tiesi vain, että hän
tekee sen epäämättömän loogisesti, ja odotti sitä.

Ja todistelu tapahtui paljon yksinkertaisemmin kuin Konstantin Levin
oli osannut odottaakaan.

-- Jos sinä myönnät sivistyksen tuovan onnea, sanoi Sergei Ivanovitsh
-- niin et rehellisenä ihmisenä voi olla auttamatta eteenpäin
sellaista asiaa sekä haluamatta työskennellä sen hyväksi.

-- Mutta en minä vielä myönnä sitä hyväksi, sanoi Konstantin Levin
punastuen.

-- Miten niin et? Sinähän juuri sanoit...

-- Niin, en tunnusta sitä hyväksi enkä mahdolliseksikaan.

-- Sitä sinä et voi tietää, kun et ole nähnyt sen eteen vaivaa.

-- No, oletetaan niin, sanoi Levin, joka ei ollenkaan olettanut niin,
-- oletetaan, että asia olisi niin. Mutta minä en sittenkään käsitä,
miksi minun pitäisi ruveta sitä edistämään.

-- Mitä sinä tarkoitat?

-- Kun me nyt kerran olemme ruvenneet tästä keskustelemaan, niin
selitä sinä filosofiselta näkökannalta, Levin sanoi.

-- Minä en käsitä, mihin tässä filosofiaa tarvitaan, sanoi Sergei
Ivanovitsh sellaiseen sävyyn -- niin Levinistä tuntui -- kuin hän
ei olisi myöntänyt velipuolellaan olevan oikeutta keskustella
filosofiasta. Se ärsytti Leviniä.

-- Minä sanon heti mihin! aloitti hän kiivaasti. -- Minä luulen, että
kaikkien meidän toimiemme perusteena on sittenkin henkilökohtainen
onni. Nykyisissä kunnallisissa laitoksissa en aatelismiehenä
näe mitään, mikä edistäisi minun hyvinvointiani. Tiet eivät ole
parantuneet eivätkä parannu; ja minun hevoseni vetävät minua kyllä
huonoillakin teillä. Lääkäriä ja lääkintäasemaa en tarvitse -- en
ole koskaan kääntynyt niitten puoleen enkä tule kääntymään. Koulut
ovat minulle myös tarpeettomia, jopa vahingollisiakin, kuten äsken
sanoin. Kaikista kunnallisista laitoksista ei minulla ole muuta
iloa kuin että saan maksaa kahdeksantoista kopeekkaa desjatiinalta,
viettää kaupungissa yöni lutikoitten seurassa ja kuunnella
kaikenlaista roskaa ja ruokottomuutta, saamatta siitä pienintäkään
henkilökohtaista tyydytystä tai etua.

-- Kuulepas, keskeytti Sergei Ivanovitsh hänet hymyillen, --
henkilökohtainen etu ei kannustanut meitä tekemään työtä talonpoikien
vapauttamiseksi orjuudesta, mutta työtä tehtiin kuitenkin.

-- Eipähän! keskeytti Konstantin yhä enemmän kiivastuen. --
Talonpoikien vapauttaminen oli kokonaan toista. Ja siinä oli
kysymyksessä henkilökohtainen etu. Täytyi päästä vapaaksi sen raskaan
taakan painosta, joka niin pusersi meitä kaikkia hyviä ihmisiä. Mutta
keskustella äänivaltaisena siitä, montako kultaajaa tarvitaan ja
miten viemärit on johdettava kaupungissa, jossa minulla ei muuten ole
mitään tekemistä, valamiehenä tuomita talonpoikaa sianlihavarkaudesta
ja kuunnella kuusi tuntia puolustajien ja syyttäjien jaarittelua ja
oikeuden puheenjohtajan kuulustelua, kun hän kysyy meidän vanhalta
hölmö-Aljoshalta: "Myönnättekö te, herra syytetty, sianlihavarkauden
tapahtuneeksi tosiasiaksi? -- Häh?"

Konstantin Levin viehättyi esittämään oikeuden puheenjohtajaa ja
hölmö-Aljoshaa; kaikki se tuntui hänestä kuuluvan asiaan. Mutta
Sergei Ivanovitsh kohautti olkapäitään.

-- Mitä sinä sillä oikeastaan tahdot sanoa?

-- Minä tahdon vain sanoa, että niitä oikeuksia, jotka koskevat
minua... minun intressejäni, olen aina puolustava kaikin voimin,
niin kuin ennen ylioppilasaikanani, kun ylioppilaiden luona
pidettiin kotitarkastuksia ja santarmit lukivat meidän kirjeitämme,
olin kaikin voimin valmis puolustamaan meidän oikeuksiamme --
sivistyksen ja vapauden oikeuksia. Olisi toista, jos olisi kysymys
asevelvollisuudesta, joka koskee minun lasteni ja veljeni kohtaloa ja
minua itseäni; minä olen valmis neuvottelemaan kaikesta, mikä tavalla
tai toisella koskee minua. Mutta minulla ei ole mitään halua mennä
päättämään siitä, mihin on määrättävä neljäkymmentätuhatta ruplaa
rahoja, ja tuomitsemaan hölmö-Aljoshaa.

Konstantin Levinin sanat tulivat kuin murtuneesta padosta. Sergei
Ivanovitsh hymähti.

-- Entä kun jonain päivänä itse joudut oikeuteen? Olisiko sinusta
hauskempi, että sinut tuomittaisiin vanhassa rikosoikeudessa?

-- Minä en joudu oikeuteen. Minä en tapa ketään, eikä minun ole
tarvis mennä sinne. Koko meidän zemstvolaitoksemme, jatkoi hän
hypähtäen taaskin kokonaan syrjään asiasta, -- on kuin ainakin
juhannuskoivut, joita täällä tökitään pystyyn että saataisiin jotain
sen metsän tapaista, joka Euroopassa on kasvanut itsestään, enkä minä
voi täydestä sydämestäni katsella noita koivuja ja uskoa niihin.

Sergei Ivanovitsh kohautti olkapäitään ilmaistakseen hämmästyksensä
siitä, mistä nuo juhannuskoivut nyt yhtäkkiä ilmestyivät, joskin hän
samassa ymmärsi, mitä hänen veljensä niillä tarkoitti.

-- Eihän tuolla tavoin voi päätellä, huomautti hän. Mutta Konstantin
Levin tahtoi vielä sanoa jotain puolustukseksi sille puutteelle,
jonka hän tunsi itsessään olevan, -- välinpitämättömyydelleen
yhteistä hyvää kohtaan. Ja hän jatkoi:

-- Minä en usko, että mikään toiminta voi vakiintua, jollei sillä
ole pohjanaan henkilökohtainen intressi. Se on yleinen filosofinen
totuus, hän sanoi toistaen varmasti sanan filosofinen, ikään kuin
osoittaakseen, että hänellä oli yhtä suuri oikeus puhua filosofiasta
kuin kenellä muulla hyvänsä.

Sergei Ivanovitsh hymyili jälleen. "Hänelläkin on oma filosofiansa
omia taipumuksiaan palvelemassa", hän ajatteli.

-- Parasta kun jätät filosofian rauhaan, hän sanoi. -- Kaikkien
aikojen filosofian päätarkoituksena on löytää se välttämätön
yhdysside, joka on olemassa henkilökohtaisen edun ja yhteishyvän
välillä. Mutta se ei nyt kuulu asiaan. Palatakseni siihen minun
täytyy korjata sinun äskeistä vertaustasi. Koivut eivät ole maahan
tökkäistyjä, vaan ne on osaksi istutettu, osaksi kylvetty, ja niitä
täytyy käsitellä hellävaroen. Vain niillä kansoilla on tulevaisuus,
vain niitä kansoja voidaan nimittää historiallisiksi, jotka kykenevät
vaistoamaan, mikä heidän laitoksissaan on tärkeää ja merkitsevää, ja
jotka ymmärtävät pitää laitoksiaan arvossa.

Ja Sergei Ivanovitsh siirsi kysymyksen filosofis-historialliselle
alalle, jonne Konstantin Levin ei voinut häntä seurata, ja osoitti,
miten väärä veljen kanta oli.

-- Mitä tulee siihen, ettei se työ sinua miellytä, niin se
johtuu vain -- suo anteeksi -- meidän tavallisesta venäläisestä
laiskuudestamme ja herrasluonnostamme, ja minä olen varma siitä että
se on sinussa vain ohimenevää harhaannusta.

Konstantin oli vaiti. Hän tunsi olevansa voitettu joka suhteessa,
mutta samalla hän tunsi, ettei Sergei Ivanovitsh ollut ymmärtänyt
hänen ajatustaan. Hän ei vain tiennyt, miksi niin oli käynyt:
siksikö, ettei hän ollut osannut sanoa sitä selvästi, siksikö, ettei
Sergei Ivanovitsh tahtonut sitä ymmärtää vaiko siksi, ettei tämä
voinut häntä ymmärtää. Mutta Konstantin Levin ei ruvennut syventymään
noihin ajatuksiin, vaan väittämättä enää vastaan vaipui miettimään jo
aivan toista, omaa yksityistä asiaansa.

Sergei Ivanovitsh kääri kokoon toisenkin onkensa, irrotti hevosen, ja
he lähtivät ajamaan.



IV


Se yksityinen asia, jonka parissa Levinin ajatukset askartelivat,
oli seuraava: Levin oli kerran viime vuonna suuttunut heinäniityllä
työnjohtajaansa ja käyttänyt tavallista itsetyynnytyskeinoaan --
ottanut mieheltä viikatteen ja alkanut niittää. Se työ oli niin
miellyttänyt häntä, että hän oli sittemmin tuon tuostakin tarttunut
viikatteeseen; olipa hän yksin niittänyt koko lähiniityn ja tänä
vuonna hän oli jo aikaisin keväällä suunnitellut, miten tulisi
päiväkaudet niittämään miestensä kanssa.

Veljensä tulon jälkeen hän oli alkanut epäröidä, niittääkö vai ei.
Hänestä tuntui pahalta jättää veli päiväkausiksi yksin kotiin, ja
hän pelkäsi, että veli kenties nauraisi hänen innostukselleen. Mutta
kulkiessaan niityllä hän oli saanut niiton vaikutelmat niin elävästi
mieleensä, että oli jo melkein varmasti päättänyt ruveta niittämään.
Ja hermostuneen onkikeskustelun jälkeen hän muisti taas tuon aikeensa.

"Täytyy saada liikuntaa, muuten minun luonteeni menee kokonaan
pilalle", hän ajatteli ja päätti ryhtyä niittämään, niin nololta kuin
se tuntuikin veljen ja työväen edessä.

Illan suussa Konstantin Levin meni konttoriin, antoi työmääräyksiä ja
lähetti kyliin hakemaan huomiseksi niittomiehiä niittämään Kalinovin
niittyä, suurinta ja parasta Levinin niityistä.

-- Ja lähettäkää samalla minun viikatteeni Titille, jotta hän
teroittaisi sen ja veisi huomenna niitylle. Kenties menen itsekin
niittämään, hän sanoi koettaen olla ujostelematta.

Työnjohtaja veti suunsa hymyyn ja sanoi:

-- Kyllä toimitan, herra.

Illalla teetä juotaessa Levin kertoi aikeestaan myöskin veljelleen.

-- Nähtävästi tulee pysyvät poudat, hän sanoi. -- Huomenna minä
aloitan heinänteon.

-- Minä pidän kovasti siitä työstä, sanoi Sergei Ivanovitsh.

-- Minä pidän kauheasti. Olen joskus itse niittänyt talonpoikien
kanssa ja huomenna aion niittää koko päivän.

-- Mitä sinä tarkoitat? Koko päivän, talonpoikien kanssa?

-- Niin, se on hyvin mukavaa, Levin sanoi.

-- Se on hyvää ruumiinharjoitusta, mutta tuskinpa sinä sitä kestät,
sanoi Sergei Ivanovitsh ilman pienintäkään ivaa.

-- Minä olen koettanut. Ensin on raskasta, mutta vähitellen siihen
tottuu. Minä luulen pysyväni perässä...

-- Niinkö! No mitä talonpojat siitä arvelevat? Varmaankin
naureskelevat herransa tempuille.

-- En usko. Ja se on sitä paitsi niin hauskaa ja vaikeaa työtä, ettei
ole aikaa ajatella, mitä he sanovat.

-- Miten sinun päivällisesi sitten käy? Sinne on vähän nolo lähettää
viiniä ja kalkkunapaistia.

-- Ei, minä tulen kotiin vasta kun heillä alkaa lepo.

Seuraavana aamuna Konstantin Levin nousi tavallista aikaisemmin,
mutta isännäntoimet pidättivät häntä, ja kun hän saapui
heinäniitylle, olivat viikatemiehet tekemässä jo toista lakeista.

Jo mäeltä avautui hänen eteensä mäen alla varjossa oleva niitetty
ala, sen harmahtavat lakeisrivit ja niittäjien ensimmäisen
niittotaipaleen lähtöpaikkaan riisumat tummat kauhtanat.

Hänen lähetessään niittyä tuli vähitellen näkyviin niittäjien pitkä
jono. Toiset kauhtanoissaan, toiset paitahihasillaan he astelivat
peräkkäin heiluttaen viikatettaan kukin omalla tavallaan. Hän laski
heitä olevan kaikkiaan neljäkymmentäkaksi miestä.

He liikkuivat hitaasti pitkin niityn epätasaista alaosaa, jossa oli
ennen ollut patoallas. Levin tunsi jonossa muutamia omia miehiään.
Tuossa ukko Jermil pitkässä valkeassa paidassaan heilutteli
viikatettaan selkä kumarassa; tuossa nuori, lyhytkasvuinen Vasjka,
Levinin entinen kuski vauhdikkaine otteineen; siellä oli myöskin
Tit, Levinin niitonopettaja laiha ja pienikasvuinen talonpoika. Hän
kulki suorana jonon etunenässä ikään kuin leikkien viikatteellaan ja
jättäen jälkeensä leveän lakeisen.

Levin hyppäsi alas hevosen selästä, sitoi sen tienviereen ja meni
Titin luo, joka haki pensaasta toisen viikatteen ja toi sen hänelle.

-- Tässä on herran viikate. Terävä on, leikkaa ihan itsestään, sanoi
Tit ottaen hymyillen lakin päästään ja antaen Levinille viikatteen.

Levin otti viikatteensa ja alkoi koetella. Taipaleen päähän päässeet
niittäjät tulivat toinen toisensa jälkeen hiestyneinä ja iloisina
tielle ja naureskellen tervehtivät herraansa. He katsoivat kaikki
häneen, mutta kukaan ei sanonut mitään, ennen kuin joukkoon ehtinyt
kookas, parraton ja ryppyinen lammasnahkatakkinen ukko virkkoi:

-- Katsokin, herra, ettet jää muita huonommaksi, kun kerran urakkaan
rupesit! -- ja Levin kuuli hillittyä naurua niittomiesten joukosta.

-- Minä koetan pysyä perässä, hän sanoi asettuen Titin seuraajaksi ja
odottaen, milloin saisi alkaa.

-- Katsokin, herra, toisti ukko.

Tit teki tilaa ja Levin lähti hänen jälkeensä. Heinä oli siltä kohden
matalaa tienvierusruohoa, ja Levin, joka ei ollut pitkään aikaan
niittänyt ja jota miesjoukon tarkkailu hämmensi, niitti alkuun
huonosti, vaikka löikin voimakkaasti. Takaapäin kuului huomautuksia:

-- On pantu pahasti kiinni, kahva liian korkealla, ei pääse
kumartumaan, sanoi joku.

-- Lyö enemmän tyvipuolella, neuvoi toinen.

-- Hyvä tulee, kehaisi ukko. -- Katsos kun sivaltelee... Kovin
teet leveän lakeisen, väsyt, herra... Sitä isäntä aina näet omaksi
hyväkseen koettaa! Mutta katsokaas sänkeä. Siitä sai meikäläinen
ennen aikaan niskaansa.

Heinä muuttui pehmeämmäksi. Levin kuuli mitä takana puhuttiin, mutta
asteli mitään vastaamatta Titin jäljessä koettaen niittää niin
hyvin kuin suinkin. He olivat kulkeneet noin sadan askeleen matkan.
Tit niitti yhä pysähtymättä ja osoittamatta pientäkään väsymyksen
merkkiä; mutta Leviniä alkoi jo pelottaa, ettei hän kestä enää, niin
väsynyt hän oli.

Hän tunsi heiluttavansa viikatetta viimeisin voimin ja päätti pyytää
Titiä seisahtumaan. Mutta samassa Tit pysähtyikin itse, kumartui,
otti heinää ja pyyhittyään sillä viikatteen terän alkoi hioa. Levin
oikaisi suoraksi, huoahti ja katsoi taaksensa. Hänen takanaan oleva
niittomies oli nähtävästi myös väsynyt, koska pysähtyi hiomaan
aivan pian, Leviniin asti niittämättä. Tit hioi omansa ja Levinin
viikatteen, ja he lähtivät taas eteenpäin.

Toisella otteella toistui sama juttu. Tit kulki sivaltaen
sivaltamistaan ja väsymättä. Levin seurasi jäljessä koettaen pysyä
kintereillä, ja hänestä tuntui yhä vaikeammalta ja vaikeammalta:
tuli hetki, jolloin hän luuli voimiensa loppuvan, mutta samassa Tit
pysähtyikin hiomaan.

Niin he pääsivät ensimmäisen taipaleen päähän. Ja tuo pitkä taival
tuntui Levinistä erityisen vaikealta. Mutta kun se oli suoritettu
ja Tit lähti viikate olalla hiljalleen kulkemaan takaisinpäin omien
anturoittensa jälkiä, jotka näkyivät kaatuneessa heinässä, ja Levin
lähti samalla tavoin astelemaan oman lakeisensa reunaa, Levinin oli
erinomaisen hyvä olla huolimatta siitä, että hiki virtasi hänen
kasvoillaan tippuen pisaroina nenältä ja koko selkä oli niin märkä
kuin vedestä noustessa. Erityisesti häntä ilahdutti se havainto, että
hän kestää.

Hänen iloaan myrkytti vain se seikka, ettei hänen niittämänsä
lakeinen ollut hyvää. "Täytyy heiluttaa vähemmän kättä ja enemmän
koko vartaloa", hän ajatteli verratessaan Titin ihmeellisen tasaista
lakeista omaan hajanaiseen ja epätasaiseen lakeiseensa.

Ensimmäisellä taipaleella Tit oli Levinin huomion mukaan kulkenut
erityisen nopeasti, luultavasti koetellakseen herransa voimia, ja
taival oli sattunut olemaan pitkä. Seuraavat niittotaipaleet olivat
jo helpommat, mutta Levinin täytyi silti jännittää kaikki voimansa
pysyäkseen talonpoikien perässä.

Hän ei ajatellut mitään eikä toivonut mitään muuta kuin että pysyisi
miestensä perässä ja tekisi hyvää jälkeä. Hän kuuli vain viikatteiden
suihkeen ja näki edessään Titin eteenpäin liikkuvan, suoran hahmon,
leikkauksen soikean kaaren ja verkkaisin aalloin nuokahtelevan,
kukkien kirjoman heinän viikatteensa terän yllä, ja kauempana
edessäpäin hän tiesi olevan taipaleen pään, jossa saisi kaivatun
levon.

Kesken työtä hän aisti yhtäkkiä kuumilla hikisillä hartioillaan
suloisen kylmän tunnun eikä ymmärtänyt ensin, mitä se oli ja mistä se
tuli. Hiomaan pysähdyttäessä hän katsahti taivaalle. Pään päälle oli
noussut sankka, alava pilvi, ja satoi rankasti. Jotkut talonpojista
menivät kauhtanoittansa luo ja vetivät ne ylleen; toiset taas,
samoin kuin Levin, kohauttelivat vain iloisesti hartioitaan hyvälle
tuntuvasta virvoituksesta.

Lähdettiin taas uudelle taipaleelle. Ja niin tehtiin pitkiä ja
lyhyitä, hyvä- ja huonoheinäisiä lakeisia. Levin oli kokonaan
kadottanut tietoisuuden ajasta, hän ei tiennyt oliko varhainen vai
myöhä. Hänen työssään alkoi tapahtua muutos, joka tuotti hänelle
suurta nautintoa. Kun hän oli päässyt niitossaan vauhtiin, tuli
hänelle hetkiä, jolloin hän unohti mitä työtä teki ja olo tuntui
keveältä, ja juuri niinä hetkinä tuli hänen viikatteensa jäljestä
melkein yhtä tasaista ja hyvää kuin Titinkin. Mutta heti kohta kun
hän muisti mitä teki ja yritti tehdä vieläkin paremmin, tunsi hän
työn koko painon ja niitosta tuli huonoa.

Päästyään jälleen taipaleen päähän hän aikoi ryhtyä taas aloittamaan
uutta, mutta Tit pysähtyi, meni ukon luo ja sanoi jotain hiljaa
hänelle. He katsahtivat kumpikin aurinkoon. "Mitähän he puhuvat ja
miksi eivät aloita?" Levin ajatteli huomaamatta, että miehet olivat
niittäneet yhtä mittaa jo noin neljän tunnin ajan ja että heidän oli
jo aika ruveta aamiaiselle.

-- Aamiaiselle, herra, sanoi ukko.

-- Onko kello jo niin paljon? No niin, mennään vain.

Levin antoi viikatteensa Titille ja lähti hevosensa luo samaa
matkaa talonpoikien kanssa, jotka menivät hakemaan eväsleipäänsä
kauhtanoidensa luota. Kaadettu heinä välkkyi kosteuttaan, ja vasta
nyt Levin huomasi, ettei ollutkaan arvannut säätä oikein ja että sade
oli kastellut hänen heinänsä.

-- Turmelee heinän, hän sanoi.

-- Eikö mitä, herra, sateella niitä, poudalla haravoi! sanoi ukko.

Levin irrotti hevosensa ja lähti kotiin aamiaiselle.

Sergei Ivanovitsh oli juuri noussut vuoteesta. Syötyään ja juotuaan
kahvia Levin lähti jälleen niitylle ennen kuin Sergei Ivanovitsh ehti
pukeutua ja tulla ruokasaliin.



V


Aamiaisen jälkeen Levin ei enää joutunut entiselle paikalleen
niittäjien joukkoon, vaan asettui tutun sutkailijaukon pyynnöstä
tämän ja nuoren, syksyllä naineen ja ensimmäistä kesää niittotyössä
olevan talonpojan väliin.

Ukko kulki edessä, selkä suorana ja sääret harallaan, siirteli
tasaisesti ja tahdikkaasti vääriä sääriään ja kaatoi korkeaa heinää
ikään kuin leikiten, täsmällisin ja tasaisin liikkein, osoittamatta
työssään suurempaa voimainponnistusta kuin jos olisi heilauttanut
käsiään kävellessään. Oli kuin terävä viikate olisi itsestään
soljunut mehevään heinään jättäen siron ja tasaisen jäljen.

Levinin takana niitti nuori Misha. Hänen nuorilla, hauskannäköisillä
kasvoillaan, joita ympäröi tuoreista heinistä päähän kietaistu
suojus, kuvastui voimien jännitys. Mutta aina kun häneen katsoi, hän
hymyili. Hän olisi nähtävästi ennemmin kuollut kuin myöntänyt työtään
vaikeaksi.

Levin niitti heidän välillään. Helteisimpänä aikana niittäminen
tuntui hänestä entistä keveämmältä. Ylt'yleensä valuva hiki
tuntui vilvoittavalta, ja aurinko, joka paahtoi selkää, päätä ja
kyynärpäähän asti paljasta käsivartta, toi työhön lujuutta ja
sitkeyttä. Ja yhä tiheämmin ja tiheämmin sattui niitä tietoisuuden
vaimenemisen hetkiä, jolloin voi olla ajattelematta työtään. Silloin
viikate sivalteli itsestään. Ne olivat onnellisia hetkiä. Ja vielä
sitäkin iloisempaa oli, kun saavuttiin joelle, johon taival päättyi,
ja ukko, pyyhittyään viikatteensa terän märällä sakealla heinällä
ja huuhdottuaan sen raikkaassa vedessä hämmensi sillä lakkisen
kovasinsäiliönsä sisustaa ja tarjosi Levinille.

-- Tässä olisi kaljaa. Herra maistaa. Hyvää on, hän sanoi iskien
silmää.

Levin ei tosiaankaan ollut koskaan maistanut sellaista juomaa kuin
tämä ruoholimainen, hiukan ruosteelta maistuva lämmin vesi. Ja kohta
sen jälkeen seurasi onnellinen hiljainen kävely käsi viikatteella,
jolloin saattoi pyyhkiä valuvaa hikeään, vetää henkeä täysin rinnoin
ja silmäillä niittäjien pitkää jonoa ja kauempana ympärillä olevaa
metsää ja ketoa. Mitä kauemmin Levin niitti, sitä useammin hän
tunsi unohduksen hetkiä, jolloin kädet eivät enää heiluttaneet
viikatetta, vaan viikate itse kuljetti perässään iloisen virkeää ja
elämäntuntoista ruumista ja jolloin työ teki itse itsensä selkeästi
ja säännöllisesti kuin taikavoimasta, ilman ajatuksen ohjausta. Ne
olivat sanomattoman onnellisia hetkiä.

Vaikeaa oli vain silloin, kun täytyi keskeyttää tuo vaistomaisesti
käynyt liikunta ja käyttää ajatustaan, kun tuli eteen mätäs tai
kitkemätön hierakkatupsu. Ukko suoriutui niistä helposti. Kun sattui
mätäs, hän muutti liikkeitään ja kaatoi heinän eri puolilta mätästä
lyhyin lyönnein, milloin viikatteen tyvellä, milloin kärjellä. Näin
tehdessäänkin hän tähyili ja tarkasteli kaiken aikaa, mitä edessäpäin
oli; milloin hän nyhtäisi maasta kukonkannusyrtin, söi tai antoi
Levinille, milloin heitti viikatteensa kärjellä oksan pois tieltä,
milloin katseli peltopyyn pesää, josta naaras oli juuri pyrähtänyt
lentoon, milloin taas tapasi tielle osuneen käärmeen, nosti sitä
viikatteen kärjellä kuin haarukalla ikään, näytti Levinille ja heitti
syrjään.

Sekä Leviniltä että hänen takanaan niittävältä nuorelta talonpojalta
nämä liikkeiden muutokset sujuivat vaivalloisesti. Kumpikin oli
jännittänyt voimansa tasaisen niiton vireeseen ja päässyt siinä
vauhtiin, ja heidän oli vaikea muuttaa liikkeitään ja tähyillä
eteensä.

Levin ei huomannut, miten aika kului. Jos häneltä olisi kysytty,
kauanko hän on niittänyt, olisi hän sanonut: noin puoli tuntia -- ja
kuitenkin oli päivällisaika jo käsillä. Kun lähdettiin taas uutta
lakeista tekemään, ukko kiinnitti Levinin huomion pieniin tyttöihin
ja poikiin, jotka korkean heinän takaa tuskin näkyen tulivat eri
suunnilta niittäjiä kohti kantaen hennoin, suoriksi ojennetuin käsin
leipänyyttejä ja rievuilla peitettyjä kalaruukkuja.

-- No johan sieltä ötököitä mönkii!! hän sanoi viitaten heihin ja
katsahtaen kämmenensä varjossa aurinkoa kohti.

Niitettiin vielä kaksi lakeista, ja ukko pysähtyi.

-- Nyt, herra, syömään! hän sanoi päättävästi.

Ja joelle saavuttuaan niittäjät lähtivät lakeisten poikki
kauhtanoittensa luo, missä nuoret eväitten kantajat istuivat
odottamassa heitä. Talonpojat kokoontuivat yhteen -- pitempimatkaiset
rattaittensa suojaan, toiset heinillä verhoamansa pajupensaan
siimekseen.

Levin istuutui heidän joukkoonsa. Hänen ei tehnyt mieli lähteä kotiin.

Kukaan ei enää ujostellut herraa. Talonpojat valmistautuivat
aterioimaan. Toiset peseytyivät, nuoremmat miehet uivat
joessa, toiset järjestelivät itselleen lepopaikkaa, aukaisivat
leipänyyttejään ja kala-astioita. Ukko murensi leipää kuppiin,
paineli sitä lusikan varrella, kaatoi kovasinsäiliöstä vettä,
leikkasi vielä lisää leipää, ripotti sille suolaa, kääntyi itään päin
ja siunasi itsensä.

-- No herra maistaa nyt minun muruvelliäni, hän sanoi asettuen
polvilleen kuppinsa eteen.

Murennos oli niin hyvää, että Levin päätti olla menemättä kotiin
päivälliselle. Hän söi yhdessä ukon kanssa tämän kotiasioista
tarinoiden, kuunteli vilpittömästi osaa ottaen tämän puheita ja
kertoi tälle kaikki omat asiansa, jotka suinkin saattoivat kiinnostaa
ukkoa. Ukko tuntui hänestä läheisemmältä kuin hänen velipuolensa, ja
tahtomattaankin hän hymyili hellyydestä tuota miestä kohtaan. Kun
ukko jälleen nousi, siunasi ruokansa ja asettui pitkäkseen pensaan
juureen kahmaisten heinää päänsä alle, teki Levin samalla tavoin;
ja vaikka itsepintaiset kärpäset ja muut tahmeat pikkuhyönteiset
kutkuttivatkin hänen hikisiä kasvojaan ja vartaloaan, hän nukahti
heti ja heräsi vasta sitten, kun aurinko oli kulkenut toiselle puolen
pensasta ja paistoi häneen. Ukko oli jo aikoja herännyt ja istui
hiomassa nuorten poikien viikatteita.

Levin katseli ympärilleen tuntematta paikkaa samaksi, niin paljon
kaikki oli muuttunut. Lakea ala niittyä oli niitettynä ja välkkyi
iltapäiväauringon vinoissa säteissä, ja raikas heinäntuoksu täytti
ilman. Jokirannan pensaat ja itse teräksenhohtoisena mutkitteleva
joki, joka oli aiemmin pysytellyt piilossa, heräilevä ja puuhissaan
liikuskeleva väki, niittämättömän alueen jyrkkä raja ja avartuneen
niityn yllä leijailevat poutahaukat, -- kaikki oli kokonaan uutta.
Toinnuttuaan Levin alkoi miettiä paljonko oli niitetty ja paljonko
tänään voisi vielä niittää.

Neljänkymmenen kahden miehen joukoksi työtä oli tehty harvinaisen
paljon. Koko suuri niitty, jota kolmekymmentä viikatetta oli entisen
päivätyöjärjestelmän aikana niittänyt kaksi päivää, oli jo niitetty.
Niittämättä olivat vain kapeat kulmakaistat. Mutta Levinin teki mieli
saada tänään niitetyksi niin paljon kuin suinkin, ja hänestä tuntui
harmilliselta että aurinko aleni niin pian. Hän ei tuntenut mitään
väsymystä; hän olisi vain halunnut saada tehtyä vieläkin enemmän ja
niin nopeasti kuin suinkin.

-- Mitä arvelet, jos panisimme Notkoniityn yhteen menoon? hän sanoi
ukolle.

-- Miten lienee, ei ole aurinko enää korkealla. Jos antaisi ryypyt
pojille?

Kun oli taas istuuduttu välipalalle ja tupakoitsijat olivat
sytyttäneet tupakkansa, ilmoitti ukko miehille, että "jos Notkoniityn
panette poikki, niin ryypyt tulee."

-- Etteikö mene! Nousehan, Tit! Sivautetaanpas miehen kädestä!
Syödään sitten yöllä. Kiireesti, pojat! kuului ääniä, ja
leipäpalojaan loppuun pureskellen miehet ryhtyivät niittämään.

-- Pysykääpäs nyt perässä, pojat! sanoi Tit ja lähti niittämään
melkein juoksujalkaa joukon etunenässä.

-- Joudu, joudu! puheli ukko ehättäen hänen jälkeensä, ikään kuin
koettaen saada hänet kiinni, -- pois tieltä tai jalat poikki!

Sekä nuoret että vanhat niittivät kilvan. Mutta vaikka he
kiiruhtivat, eivät he silti pilanneet heinää, ja lakeisista tuli
yhtä puhtaat ja tasaiset. Jäljellä oleva kulmaus niitettiin viidessä
minuutissa. Takimmaiset niittäjät eivät olleet vielä päässeet
lakeistensa päähän, kun etumaiset olivat jo ottaneet kauhtanansa ja
menivät tien poikki Notkoniitylle.

Aurinko painui jo puunlatvojen taakse, kun he tulivat Notkoniityn
lehtonotkoon. Heinä ylettyi laakson pohjalla vyötäisiin saakka ja
rehotti hentona, pehmeänä ja tuuheana molemmin puolin mäkeä, jokunen
kukkiva horsma keskellään.

Kun oli hetkinen neuvoteltu siitä, oliko parempi niittää poikki- vai
pitkinpäin, lähti Prohor Jermilin -- niinikään tunnettu niittomies,
isokasvuinen, tummaverinen talonpoika -- ensimmäisenä avaamaan tietä.
Hän teki lakeisen eteenpäin, kääntyi takaisin ja lähti taipaleelle,
-- ja toiset asettuivat hänen jälkeensä pitkin alamäkeä laaksoon ja
sieltä nousevaa ylämäkeä aina metsän reunaan saakka. Aurinko painui
metsän taa. Kaste oli jo maassa. Vain mäen laella niittäjät olivat
enää auringossa; alhaalla laaksossa, josta nousi sumua, ja sen
takaisen mäen rinteellä vallitsi kostea siimes.

Mehevästi suihkien kaatuva kirpeälemuinen heinä putosi sankoiksi
lakeisiksi. Lyhyillä taipaleilla ahertelevat niittäjät ajelivat joka
puolelta toisiaan takaa kovasinsäiliöt helkkäen ja viikatteet yhteen
kilahdellen, ja hiottavien viikatteitten kilkkeeseen sekaantuivat
niittäjien iloiset huudahdukset.

Levin kulki yhä nuoren talonpojan ja ukon välissä. Ukko oli entiseen
tapaansa iloinen, leikkisä ja riuskaliikkeinen, nyt hän oli vain
pukenut ylleen lammasnahkanutun. Metsän reunassa viikatteet viilsivät
kaiken aikaa poikki mehukkaan ruohon sekaan puhjenneita tatteja.
Mutta ukko kumartui joka kerta sienen nähdessään, poimi sen ja pisti
nuttunsa alle. "Sainpas vielä eukolle viemisiä", hän lausahteli.

Vaikka olikin helppo niittää märkää ja hentoa heinää, oli vaikea
laskeutua ja nousta notkon jyrkästi viettäviä rinteitä pitkin. Mutta
ukkoa se ei pelottanut. Heiluttaen viikatettaan entiseen tahtiin
hän kapusi isoine niinitöppösineen lyhyin, varmoin askelin hitaasti
rinnettä ylös, ja vaikka koko ruumis vapisi ja housut riippuivat
paidasta erillään, hän ei jättänyt tielle ainoatakaan heinänkortta
eikä ainoatakaan sientä, vaan laski leikkiä kuten ennenkin toisten
talonpoikien ja Levinin kanssa. Levin seurasi hänen jäljessään
ja luuli tuon tuostakin varmasti kaatuvansa noustessaan viikate
kädessään niin jyrkälle törmälle, että sinne olisi ollut vaikea
kiivetä tyhjinkin käsin, mutta hän pääsi ylös ja teki mitä pitikin.
Hän tunsi, että jokin ulkoinen voima kannatti häntä.



VI


Notkoniitty niitettiin loppuun, kauhtanat vedettiin ylle ja
lähdettiin iloisina kotia kohti. Levin nousi hevosen selkään, sanoi
kaihoisat jäähyväiset talonpojille ja lähti ratsastamaan kotiin.
Mäeltä hän katseli taakseen; alavista paikoista nousevan usvan
takia niittäjiä ei näkynyt; kuului vain iloisia, rehvakkaita ääniä,
naurunhohotusta ja viikatteitten kalahduksia.

Sergei Ivanovitsh oli aikoja sitten syönyt ja istui kamarissaan
juoden jäänsekaista sitruunavettä ja selaillen vastikään postista
tuotuja sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, kun Levin ryntäsi huoneeseen
puhetta pulputen, pörröiset, märät hiukset painuneina otsaa vasten ja
takin selkä ja rinta mustuneina hiestä.

-- Tiedätkö, me niitimme koko niityn! Et voi käsittää, miten ihanaa
oli! No, miten sinä jaksat? puhui Levin unohtaen kokonaan eilisen
ikävän väittelyn.

-- Hyvä isä, minkä näköinen sinä olet! sanoi Sergei Ivanovitsh
silmäillen veljeään ensi alkuun tyytymättömästi. -- Vedä, vedä toki
ovi kiinni! huudahti hän. -- Päästit taas varmasti kymmenkunta
kärpästä sisään.

Sergei Ivanovitsh ei voinut sietää kärpäsiä, joten hän avasi
huoneensa ikkunoita vain öisin ja sulki aina tarkasti ovet.

-- En sitten ainuttakaan. Ja jos päästin, niin otan heti kiinni.
Sinä et usko millainen nautinto se oli! Miten sinä olet tämän päivän
viettänyt?

-- Hyvinhän minä. Mutta oletko sinä todellakin niittänyt koko päivän?
Kai sinulla on oikea suden nälkä? Kuzma on valmistanut sinulle ruokaa.

-- Ei minun ole lainkaan nälkä. Minä söin siellä. Mutta nyt menen
peseytymään.

-- No mene, mene, minä tulen heti sinne, sanoi Sergei Ivanovitsh
ravistellen päätään ja katsoen veljeään. -- Mene nyt joutuin, lisäsi
hän hymyillen ja kokosi kirjansa lähteäkseen hänkin. Hyvä tuuli oli
äkkiä tarttunut häneenkin eikä hänen tehnyt mieli erota veljestään.
-- Missä sinä olit sateen aikana?

-- Minkä sateen? Tuskin pisaroi! Minä tulen heti. Siis sinultakin
on päivä mennyt hyvin. No sehän on mainiota. -- Ja Levin lähti
vaihtamaan vaatteita.

Viiden minuutin kuluttua olivat molemmat veljekset jo ruokasalissa.
Vaikka Levin luulikin, ettei hänen ollut nälkä, ja istuutui syömään
vain Kuzmalle mieliksi, ruoka maistui hänen makuun päästyään
kerrassaan erinomaiselta. Sergei Ivanovitsh katseli häntä hymyillen.

-- Ai niin! Sinulle on kirje, hän sanoi. -- Olepas hyvä, Kuzma, ja
hae se minun pöydältäni. Mutta muistakin vetää ovi kiinni!

Kirje oli Oblonskilta. Levin luki sen ääneen. Oblonski kirjoitti
Pietarista: "Sain kirjeen Dollyltä, joka on maalla Jergusovossa
eikä oikein saa asioita järjestymään. Ole hyvä ja käy hänen luonaan
ja auta häntä neuvoillasi, sinä kun kaikki tiedät. Dolly ilostuu
suuresti, kun saa tavata sinua. Hän raukka on aivan yksin. Appiukko
on perheineen ulkomailla."

-- Mainio asia! Käyn ehdottomasti heidän luonaan, Levin sanoi. -- Vai
lähdemmekö yhdessä? Hän on niin miellyttävä ihminen. Eikö olekin?

-- Onko se Jergusovo kaukana täältä?

-- Noin kolmenkymmenen virstan päässä. Kenties tulee nelisenkymmentä.
Mutta tie on hyvä. Helposti sen matkan tekee.

-- Lähdetään vain, sanoi Sergei Ivanovitsh edelleen hymyillen.
Nuoremman veljen ulkomuoto oli saanut hänetkin iloiselle mielelle.

-- Jopa sinulla on hyvä ruokahalu! hän sanoi katsoen Levinin lautasta
kohti kumartuneita, ruskeanpunaisia päivettyneitä kasvoja ja kaulaa.

-- Erinomainen! Sinä et usko miten mainio parannustapa se on kaikkea
oikuttelua vastaan. Minäpä aion rikastuttaa lääketiedettä uudella
termillä: Arbeitskur.

-- Sinä et sitä luullakseni tarvitse.

-- Niin, mutta kaikenlaiset hermosairaat.

-- Täytyisipä koettaa. Minä aioin kyllä tulla niitylle katsomaan,
mutta helle oli niin sietämätön, etten voinut mennä metsää kauemmas.
Istuin siellä hetken ja menin sitten metsätietä kylään, jossa tapasin
entisen imettäjäsi ja tiedustelin häneltä, mitä mieltä talonpojat
ovat sinun työnteostasi. Mikäli minä ymmärsin, he eivät oikein
hyväksy sitä. Se mummo sanoi: "Ei se ole herrain työtä." Ylipäätään
minusta näyttää siltä, että rahvaalla on varmat ja vakiintuneet
käsitykset siitä, mitä he nimittävät "herrain työksi". Eikä kansa
suvaitse herroja, jotka rikkovat herroille vakiintuneen käsityksen
mukaan sopivan toiminnan rajoja.

-- Kenties. Mutta se on niin suuri nautinto, etten ole kokenut
sellaista elämässäni. Eikähän siinä kai mitään pahaa ole. Vai onko?
Levin sanoi. -- Minkä sille voi, jolleivät he siitä pidä. Enkä minä
muuten luule, että he sitä niin paheksuvatkaan.

-- Joka tapauksessa, jatkoi Sergei Ivanovitsh -- sinä näytät olevan
tyytyväinen päivääsi.

-- Hyvin tyytyväinen. Me niitimme koko niityn loppuun. Ja millaiseen
ukkoon minä tutustuin siellä! Sinä et voi kuvitellakaan miten mainio
ukko!

-- Vai niin. Sinä olet siis tyytyväinen. Ja minä olen myös
tyytyväinen päivääni. Ensinnäkin ratkaisin kaksi shakkiongelmaa,
joista toinen on sangen hauska, -- se ratkeaa sotamiehellä, minä
näytän sen sinulle. Ja sitten ajattelin sitä eilistä keskusteluamme.

-- Mitä eilistä keskustelua? kysyi ruokalepoon vajonnut Levin silmät
autuaasti sirrillään. Hän ei mitenkään jaksanut muistaa, mistä
eilisestä keskustelusta oli kysymys.

-- Olen sitä mieltä, että olet osaksi oikeassa. Eri mieltä olemme
siitä, että sinä asetat toiminnan vaikuttimeksi henkilökohtaisen
mieliteon, kun minä taas oletan, että yhteisen onnen tavoite
on olemassa jokaisen tietyllä sivistysasteella olevan ihmisen
mieliteoissa. Kenties olet oikeassa siinä, että omiin etuihin
perustuva aineellinen toiminta olisi toivottavampaa. Yleensä sinä
olet luonteeltasi liian prime-sautière[4], kuten ranskalaiset
sanovat; sinä tahdot joko kiihkeää, tarmokasta toimintaa tai ei
mitään.

Levin kuunteli veljensä selitystä eikä ymmärtänyt yhtään mitään eikä
tahtonutkaan ymmärtää. Hän vain pelkäsi, että Sergei Ivanovitsh
kysyisi häneltä jotain, josta kävisi ilmi, ettei hän ollut lainkaan
seurannut veljensä sanoja.

-- Niin se on, poikaseni, sanoi Sergei Ivanovitsh koskettaen häntä
olkapäähän.

-- Niin tietenkin. Enhän minä sitä vastaan enää väitäkään, Levin
vastasi hymyillen kuin syyllisyytensä tietävä lapsi. "Mistä ihmeestä
minä mahdoin väitellä hänen kanssaan?" hän ajatteli. -- "Tietysti
olemme molemmat oikeassa, ja mitäpä muusta. Täytyy vain lähteä tästä
konttoriin antamaan määräyksiä." Hän nousi seisomaan, oikoi jäseniään
ja hymyili.

Sergei Ivanovitshkin hymyili.

-- Jos tahdot lähteä kävelemään, niin mennään yhdessä, hän sanoi,
sillä ei halunnut erota veljestään, josta suorastaan henki tuoreus ja
virkeys. -- Voimme samalla myös poiketa konttoriin, jos sinulla on
sinne asiaa.

-- Ai, hyvänen aika! huudahti Levin niin suureen ääneen, että Sergei
Ivanovitsh säikähti.

-- Mitä nyt?

-- Miten on Agafja Mihailovnan käden laita? kysyi Levin lyöden
kämmenellään päähänsä. -- Minähän unohdin hänet kokonaan!

-- Paljon paremmin.

-- Minä pistäydyn silti häntä katsomassa. Et ehdi panna hattuakaan
päähäsi, ennen kuin tulen takaisin.

Ja hän juoksi portaita alas kengänkorot räikän lailla paukkuen.



VII


Kun Stepan Arkadjevitsh oli lähtenyt Pietariin täyttämään kaikkein
luonnollisinta ja tärkeintä velvollisuuttaan, jonka jokainen
virkamies tuntee, koska se viranhaltijalle on aivan välttämätön,
joskin muille aivan käsittämätön: -- muistuttamaan olemassaolostaan
ministeriössä -- ja tätä velvollisuutta suorittaessaan vietti
aikaansa iloisesti ja hupaisasti kilpa-ajoissa ja huviloilla
perheensä varoja tuhlaten, oli Dolly samoihin aikoihin muuttanut
lasten kanssa maalle supistaakseen perheen menoja mahdollisimman
paljon. Hän oli lähtenyt myötäjäismaatilalleen Jergusovoon,
samalle tilalle, josta keväällä oli myyty metsää ja joka oli noin
viidenkymmenen virstan päässä Levinin Pokrovskojesta.

Jergusovon suuri, vanha päärakennus oli aikoja sitten purettu ja
ruhtinas Shtsherbatski oli aikoinaan antanut korjata ja laajentaa
sivurakennuksen asuttavaan kuntoon. Noin parikymmentä vuotta sitten,
Dollyn lapsuudessa, sivurakennus oli ollut tilava ja mukava, joskin
sen pitkä sivu kaikkien sivurakennusten tapaan oli puistokujan
suuntainen ja pääty etelään päin. Nyt samainen sivurakennus oli vanha
ja laho. Keväällä Stepan Arkadjevitshin lähtiessä myymään metsää
oli Dolly pyytänyt hänen tarkastamaan rakennuksen ja toimittamaan
tarvittavat korjaukset. Stepan Arkadjevitsh joka -- kuten kaikki
syyllisyydentuntoiset aviomiehet -- piti tarkoin huolta vaimonsa
mukavuudesta, oli omin silmin tarkastanut rakennuksen ja antanut
kaikenlaisia määräyksiä, jotka näyttivät hänestä tarpeellisilta.
Hänen käsittääkseen oli tärkeintä päällystää huonekalut kretongilla,
ripustaa ikkunaverhot, siistiä puutarha, rakentaa pieni silta
lammelle ja istuttaa kukkia; mutta hän unohti paljon muita
välttämättömiä uudistuksia, joiden puute myöhemmin tuotti Darja
Aleksandrovnalle suuria hankaluuksia.

Vaikka Stepan Arkadjevitsh kaikin tavoin koettikin olla huolellinen
isä ja aviomies, ei hän mitenkään jaksanut pitää mielessään,
että hänellä oli vaimo ja lapsia. Hänellä oli paljon poikamiehen
taipumuksia, ja ne ne ohjasivat hänen toimintaansa. Palattuaan
Jergusovosta Moskovaan hän oli ylpein mielin ilmoittanut vaimolleen,
että kaikki oli kunnossa, että talo oli kuin nukkekaappi ja että hän
kehottaa Dollyä muuttamaan maalle niin pian kuin suinkin. Stepan
Arkadjevitshille perheen maallemuutto oli monesta syystä mieluinen:
lapset saisivat raitista ilmaa, menoja olisi vähemmän, ja hän itse
saisi suuremman vapauden. Darja Aleksandrovna taas piti muuttoa
kesäksi maalle välttämättömänä lapsille, varsinkin pikku tytölle,
joka ei ollut kunnolla toipunut tulirokon jäljiltä, ja hän halusi
maalle sitäkin varten, että pääsisi pienistä nöyryytyksistään,
noista kiusallisista pikkuveloista halontuojalle, kalakauppiaalle,
suutarille ynnä muille. Sitä paitsi hän iloitsi muutosta myös siksi,
että toivoi saavansa maalle luokseen Kitty-siskonsa, jonka piti
palata ulkomailta keskikesällä ja jota tohtori oli käskenyt ahkerasti
uimaan. Kitty oli kirjoittanut kylpyläpaikastaan, ettei mikään
ilahduttaisi häntä niin kuin pääsy kesäksi Dollyn luo Jergusovoon,
jossa heillä oli niin paljon yhteisiä lapsuusmuistoja.

Ensi alkuun oli elämä maalla Dollylle hyvin hankalaa. Hän oli lapsena
asunut maalla ja entisten muistojensa perusteella kuvitellut, että
siellä oli hyvä turvapaikka kaupunkielämän ikävyyksiltä, että
vaikka elämä siellä ei ollutkaan niin hienoa (se ei Dollylle paljoa
merkinnyt), niin se oli huokeata ja mukavaa: kaikkea oli talossa,
mikään ei ollut kallista, jos tarvitsi ostaa, ja lasten oli niin hyvä
olla. Mutta tultuaan nyt emäntänä maalle hän huomasi, ettei mikään
ollutkaan niin kuin hän oli ajatellut.

Toisena päivänä heidän tulonsa jälkeen tuli rankkasade, ja eteisen
ja lastenkamarin katto alkoi vuotaa, niin että lasten vuoteet piti
siirtää saliin. Talosta puuttui kyökkipiika. Kymmenestä lehmästä
olivat karjakon sanojen mukaan toiset pian poikivia, toiset ensi
kertaa poikineita, kolmannet vanhoja, neljännet kovavetimisiä; ei
edes lapsille riittänyt talossa voita eikä maitoa. Munia ei ollut,
kunnollista kanapaistia oli mahdoton saada; paistettiin ja keitettiin
jotain vanhaa, sinertävää ja suonista kukonlihaa. Mistään ei saanut
eukkoja lattioita pesemään, kun kaikki väki oli perunanpanossa.
Ajelemaankaan ei päässyt, sillä toinen hevonen oli säikky ja vikuroi
aisoissa. Sopivaa uimapaikkaa ei myöskään ollut; koko joenranta
oli karjan tallaama ja avoinna tielle päin. Ei edes voinut mennä
kunnolla kävelemään, sillä karja pääsi rikkonaisen aidan raoista
puutarhaan, ja joukossa oli suuri sonni, joka mylvi pelottavasti ja
olisi varmaan voinut puskeakin. Ei ollut kaappeja vaatteille. Jos
jokin kaapintapainen olikin, ei sen ovi mennyt kunnolla kiinni vaan
avautui aina ohikulkiessa. Patoja ja kattiloita puuttui; ei ollut
edes muuripataa pesutuvassa eikä silityslautaa palvelijain kamarissa.

Darja Aleksandrovna oli alkuun epätoivoinen jouduttuaan levon ja
rauhan sijasta moisen, omasta mielestään aivan kauhean kurjuuden
keskelle. Hän antoi määräyksiä minkä jaksoi, mutta tunsi asemansa
avuttomuuden, ja taisteli joka hetki silmiin kihoamaan pyrkiviä
kyyneleitä vastaan. Talonhoitaja, entinen sotilas, johon Stepan
Arkadjevitsh oli mieltynyt hänen kauniin ja arvokkaan ulkomuotonsa
vuoksi ja joka aikaisemmin oli ollut Stepan Arkadjevitshin
ovilakeijana, ei ollut tietääkseenkään Darja Aleksandrovnan
onnettomuuksista. Hän sanoi vain kunnioittavasti: "Minkäpä sille voi,
se on niin surkeaa tämä kansa", eikä auttanut hitustakaan.

Tilanne näytti epätoivoiselta. Mutta Oblonskien kodissa oli kuten
kaikissa perheiden asuttamissa kodeissa yksi huomaamaton ja kuitenkin
mitä tärkein ja hyödyllisin henkilö -- Matrjona Filimonovna. Hän
rauhoitteli emäntäänsä vakuutellen, että kaikki vielä setviytyy (se
oli hänen sanansa ja häneltä oli Matvei sen oppinut), ja toimi itse
tyynesti ja hätäilemättä.

Hän teki heti tuttavuutta työnjohtajan vaimon kanssa ja istui
jo tulopäivän iltana akaasioiden alla juomassa teetä tämän ja
työnjohtajan kanssa ja neuvotteli kaikista asioista. Pian muodostui
akaasiapuitten siimekseen Matrjona Filimonovnan erikoinen "klubi",
johon kuului työnjohtajan vaimo, kylänvanhin ja kirjanpitäjä, ja
tämän klubin avulla alkoivat elämän hankaluudet vähitellen tasoittua,
ja viikon kuluttua oli todellakin kaikki jo setviytymään päin.
Katto korjattiin, kyökkipiika saatiin kylänvanhimman välityksellä,
kanoja ostettiin, lehmät alkoivat lypsää paremmin, puutarhan aidan
aukot tukittiin seipäillä, muuan kirvesmies teki mankelin, kaappien
oviin pantiin säpit ja ne lakkasivat avautumasta itsestään ja
palvelijainkamarissa nojatuolin käsinojan ja lipaston varassa lepäsi
sotilasveralla päällystetty silityslauta, ja huoneessa tuntui jo
silitysraudan haju.

-- Siinä on nyt sekin, vaikka niin hätäilitte, sanoi Matrjona
Filimonovna osoittaen lautaa.

Tehtiinpä olkilevyistä uimahuonekin. Lili alkoi uida joka päivä,
ja niin täyttyivät ainakin osaksi Darja Aleksandrovnan toiveet
maalaiselämän mukavuudesta. Täysin rauhallinen ei Darja Aleksandrovna
voinut olla kuuden lapsensa ympäröimänä. Yksi oli hiukan sairas,
toinen olisi voinut sairastua, kolmannelta puuttui jotain,
neljännessä näkyi merkkejä hankalasta luonteesta jne. Vain ani
harvoin sattui lyhyitä rauhan hetkiä. Mutta kaikki nuo puuhat ja
huolet antoivat hänelle sen ainoan onnen, jota hän enää saattoi
kokea. Jollei niitä olisi ollut, olisi hän alinomaa ajatellut
miestään, joka ei rakastanut häntä. Ja niin raskaana kuin äidin
mieltä painoikin ainainen ajatus ja pelko lasten sairaudesta ja suru
heissä ilmenevistä huonoista taipumuksista, palkitsivat jo itse
lapsetkin pienillä iloilla hänen surunsa ja huolensa. Nuo ilot olivat
niin pieniä ja huomaamattomia kuin kultahiukkaset hietikossa, ja
vaikeina hetkinä hän näki vain pelkät murheet, pelkän hiedan; mutta
oli hyviäkin hetkiä, jolloin hän näki pelkät ilot, pelkän kullan.

Täällä maalaiselämän yksinäisyydessä hän alkoi yhä useammin tuntea
noita iloja. Usein hän lapsiaan katsellessaan koetti kaikin voimin
vakuuttaa itselleen olevansa sokea ja äitinä puolueellinen lastensa
suhteen; eikä hän sittenkään voinut olla myöntämättä itselleen, että
kaikki kuusi olivat suloisia lapsia, suorastaan harvinaisia, -- ja
hän oli onnellinen ja ylpeä heistä.



VIII


Toukokuun lopulla, kun kaikki jo oli saatu välttävään kuntoon, sai
Darja Aleksandrovna mieheltään vastauksen kirjeeseensä, jossa oli
valittanut maalla kokemiaan vaikeuksia. Stepan Arkadjevitsh pyyteli
anteeksi, ettei ollut tullut ajatelleeksi kaikkea, ja lupasi saapua
heitä katsomaan niin pian kuin mahdollista. Mutta mahdollisuutta ei
nähtävästi tullut, koska oli jo kesäkuun alkupuoli eikä häntä vain
kuulunut.

Pietarin päivänä päätti Darja Aleksandrovna mennä kylän kirkkoon ja
viedä kaikki lapsensa ehtoolliselle. Keskustellessaan syvällisesti
ja periaatteellisesti sisarensa, äitinsä ja ystäviensä kanssa
Darja Aleksandrovna hämmästytti heitä usein vapaa-ajattelullaan
uskonasioissa. Hänellä oli oma omituinen uskontonsa, johon hän
lujasti luotti välittäen vähät kirkon opinkappaleista. Mutta
perheensä keskuudessa hän noudatti ankarasti kaikkia kirkollisia
käskyjä, ei vain ulkonaisen esimerkin vuoksi, vaan oikein sydämensä
pohjasta. Se seikka, etteivät lapset lähes vuoteen olleet käyneet
ehtoollisella, vaivasi häntä kovasti, ja hän päätti viedä heidät
ehtoolliselle nyt kesän tultua ja sai siihen Matrjona Filimonovnan
täyden hyväksynnän ja kannatuksen.

Jo muutamia päiviä ennen pyhää oli Darja Aleksandrovna miettinyt
valmiiksi, miten lapset puettaisiin juhlamenoa varten. Vaatteita
ommeltiin, korjailtiin ja pestiin, ratkottiin pois liehukkeita,
ommeltiin kiinni nappeja ja siliteltiin nauhoja. Tanjan puku, jonka
talon englantilaisneiti oli ottanut ommeltavakseen, tuotti Darja
Aleksandrovnalle suurta harmia. Englantilaisneiti oli ommellut
hihat liian korkealle ja puku näytti olevan auttamatta pilalla.
Puku ahdisti olkapäistä, niin että sitä oli ikävä katsoakin. Mutta
Matrjona Filimonovna keksi keinon, millä asia korjautuisi, ja
hänen neuvostaan ommeltiin olkapäille pieni lisäkaistale ja päälle
tehtiin hartioille asti ulottuva kaulus. Darja Aleksandrovnan ja
englantilaisneidin kesken oli vähällä syntyä riita tuon puvun tähden.
Pyhäaamuna kaikki oli kuitenkin kunnossa, ja kellon lähetessä
kymmentä johon asti pappia oli pyydetty odottamaan, seisoivat
juhlapukuiset, ilosta säteilevät lapset pääoven edessä vaunujen
ympärillä odottamassa äitiään.

Vikuroivan mustan sijasta oli Matrjona Filimonovnan pyynnöstä
valjastettu työnjohtajan Rusko, ja nyt ilmaantui portaille
pukeutumispuuhissaan viipynyt Darja Aleksandrovna valkeassa
musliinipuvussaan ja nousi vaunuihin.

Darja Aleksandrovna oli tänään nähnyt kampauksensa ja pukeutumisensa
eteen erityistä vaivaa. Ennen aikaan hän oli pukeutunut itseään
varten, ollakseen kaunis ja miellyttääkseen; mutta mitä vanhemmaksi
hän oli tullut, sitä ikävämmäksi oli pukeutuminen käynyt; hän näki
aina kuinka oli rumentunut. Mutta nyt hän oli taas pukeutunut
iloisin ja virein mielin, ei enää itsensä eikä oman kauneutensa
vuoksi, vaan siksi, ettei noiden ihanien olentojen äitinä turmelisi
yleisvaikutusta. Ja katsahdettuaan viimeisen kerran peiliin hän oli
lähtenyt tyytyväisenä huoneestaan. Hän oli kaunis. Ei niin kaunis
kuin oli tahtonut olla ennen aikaan tanssiaisissa, mutta kaunis
sittenkin siihen tarkoitukseen, jota nyt tavoitteli.

Kirkossa ei ollut ketään muita kuin talonpoikia vaimoineen. Mutta
Darja Aleksandrovna näki tai ainakin luuli näkevänsä, miten
ihastuneita he olivat häneen ja hänen lapsiinsa. Kauniiden asujen
lisäksi myös sievä käytös lisäsi lasten viehättävyyttä. Tosin Aljosha
seisoi hiukan huolimattomasti ja käänteli vähän väliä päätään
nähdäkseen millainen hänen puseronsa oli takaapäin, mutta oli silti
kovin herttaisen näköinen. Tanja seisoi kuin täysikasvuinen ja
piti silmällä pienempiä. Mutta pikku Lili vasta olikin herttainen
lapsekkaassa ihmettelyssään, ja oli vaikea olla vetämättä suutaan
hymyyn, kun hän ehtoollista saatuaan sanoi: "Please some more".

Kotimatkalla lapset tunsivat, että jotain juhlallista oli tapahtunut,
ja olivat hyvin kilttejä.

Aluksi kaikki sujui hyvin kotonakin. Mutta aamiaispöydässä Grisha
alkoi viheltää eikä -- mikä pahinta -- totellut englantilaista
opettajatarneitiä ja sai siksi jäädä ilman jälkiruokaa. Darja
Aleksandrovna oli omasta puolestaan koettanut välttää rangaistusta
tällaisena päivänä, mutta hän ei ollut pöydässä läsnä; ja kun hän
tuli, hänen täytyi tukea englannittaren määräystä ja vahvistaa
päätös, jonka mukaan Grishalta evättiin jälkiruoka. Se pilasi jonkin
verran yleistä iloa.

Grisha itki ja sanoi, että Nikolenjka vihelsi myös, mutta eipäs
sitä rangaistu, ja ettei hän piirakan takia itke -- se oli hänelle
yksi lysti --, mutta minkä tähden tehdään sellaista vääryyttä. Asia
kävi jo kovin surulliseksi, ja Darja Aleksandrovna päätti ehdottaa
englantilaisneidille, että Grishalle annettaisiin tällä kertaa
anteeksi. Mutta mennessään salin läpi neidin luo hän näki kohtauksen,
joka täytti hänen mielensä sellaisella ilolla, että kyyneleet
kihosivat silmiin, ja hän antoi heti anteeksi rikolliselle.

Grisha istui selin nurkassa ikkunan luona; hänen vieressään seisoi
Tanja, lautanen kädessä. Tanja oli sanonut tahtovansa ruokkia
nukkejaan ja pyytänyt neidiltä luvan saada viedä piirakka-annoksensa
lastenkamariin, mutta olikin salaa tuonut sen veljelleen. Itkien yhä
kärsimänsä rangaistuksen vääryyttä Grisha söi piirakkaa ja sopersi
kesken nyyhkytystään: "Syö sinäkin, syödään yhdessä... sinä kanssa."

Tanjakin sai kyyneleitä silmiinsä, aluksi säälistä Grishaa kohtaan,
sitten oman hyvän työnsä johdosta; eikä hän pannut vastaan vaan söi
osansa.

Äidin nähdessään lapset säikähtivät, mutta katsottuaan tarkemmin
äidin kasvoihin he ymmärsivät tekevänsä hyvää ja herahtivat
nauramaan; suu täynnä piirakkaa he alkoivat hieroa käsillään huuliaan
sotkien säteilevät kasvonsa kyyneliin ja marjahilloon.

-- Herranen aika! Uudet valkeat vaatteet! Tanja! Grisha! huusi äiti
koettaen pelastaa uusia vaatteita, samalla kyynelten läpi autuaan
riemukkaasti hymyillen.

Uudet vaatteet riisuttiin ja vanhat puettiin sijaan, ja työnjohtajan
käskettiin taas panna Rusko toisen hevosen pariksi valjaisiin, sillä
päätettiin lähteä sieneen ja sieltä uimaan. Riemukas kirkuna ja melu
nousi lastenkamarissa eikä lakannut, ennen kuin noustiin rattaille ja
lähdettiin metsään.

Sieniä saatiin koko vakallinen: löysipä pikku Lilikin sienen! Ennen
hän oli poiminut vain neiti Hullin osoituksesta, mutta nyt hän
oli omin neuvoin löytänyt suuren tatin, ja se sai aikaan yleisen
riemuhuudon: "Lili löysi tatin!"

Sitten ajettiin joelle, hevoset pysäytettiin rantakoivujen alle
ja mentiin uimahuoneeseen. Terenti-kuski sitoi paarmoja huiskivat
hevoset puihin kiinni, heittäytyi pitkälleen rehevälle nurmelle
koivun siimekseen ja poltteli kessua; uimahuoneesta hänen korviinsa
kaikui kaiken aikaa lasten iloinen kirkuna.

Vaikka ei ollutkaan helppoa pitää silmällä kuutta lasta, hillitä
heidän vallattomuuttaan, muistaa kaikki eri sukat, alusvaatteet
ja kengät sekoittamatta niitä keskenään, päästää auki ja vetää
kiinni nauhoja ja nappeja, ei Darja Aleksandrovnasta, joka oli
itse aina pitänyt uimisesta, mikään ollut hauskempaa kuin koko
lapsijoukon uittaminen. Hän tunsi suurta nautintoa kun sai vetää
sukkia pullukoihin jalkoihin, ottaa syliinsä ja kastaa veteen pikku
nakupellejä, kuulla ilon ja pelon kimeää kirkunaa ja nähdä pikku
kerubiensa polskuttavan vettä hengästyneinä, silmät pelosta ja ilosta
loistaen.

Kun puolet lapsista oli jo puettu, uimahuoneen luo pysähtyi arkaillen
muutamia pyhäpukuisia kylän akkoja, jotka tulivat metsästä keräämästä
lääkeyrttejä. Matrjona Filimonovna huusi yhden heistä luokseen ja
pyysi häntä viemään veteen pudonneen lakanan ja paidan kuivumaan,
ja Darja Aleksandrovna ryhtyi akkojen kanssa puheisiin. Aluksi akat
naurahtelivat kämmeneensä eivätkä ymmärtäneet mitä kysyttiin, mutta
pian katosi ujostelu ja tarina virisi hyvään vauhtiin. Akat voittivat
heti Darja Aleksandrovnan myötätunnon osoittaessaan vilpitöntä
ihastusta hänen lapsiaan kohtaan.

-- Herran terttu tuota tyttöä, niin on valkea hipiä kuin sokuri,
sanoi eräs ihastellen Tanjaa ja heiluttaen päätään. -- Mutta laihapa
on...

-- Oli talvella sairaana.

-- Oikeinko sitä tuotakin kylvetettiin, sanoi toinen osoittaen
rintalasta.

-- Ei, tämä on vasta kolmen kuukauden vanha, sanoi Darja
Aleksandrovna ylpeänä.

-- Voi kullan nuppu sentään!

-- Eikö itselläsi ole lapsia?

-- Oli neljä, mutta kaksi on enää elossa, poika ja tyttö. Viimeisen
paaston jälkeen herkesin nuorinta imettämästä.

-- Kuinka vanha se on?

-- Toinen vuosi on menossa.

-- Miten sinä niin kauan imetit?

-- Kolme paastoa, se on meillä tavallinen aika.

Siitä syntyi Darja Aleksandrovnaa kovasti kiinnostava keskustelu:
Miten syntyi? Onko ollut sairaana? Missä mies?

Darja Aleksandrovna ei olisi halunnut erota puhetovereistaan, niin
hauskaa hänestä oli jutella heidän kanssaan ja niin kokonaan samat
olivat heidän mielenkiintonsa kohteet. Kaikkein mieluisinta oli
Darja Aleksandrovnasta se, että hän näki selvästi, miten kaikki nuo
naiset ihailivat ennen kaikkea sitä, että hänellä oli niin paljon
lapsia ja niin kauniita lapsia. Ämmät saivat Darja Aleksandrovnan
jopa nauramaan, mikä loukkasi syvästi englantilaisneitiä, joka
oli tuon hänelle käsittämättömän naurun aiheena. Eräs nuoremmista
naisista oli katsellut tarkkaan viimeisenä pukeutuvaa englannitarta,
ja kun tämä oli pannut ylleen kolmannen hameen, ei hän voinut olla
huomauttamatta: "Sekös vasta kieputtaa hametta päälleen!"... ja
kaikki purskahtivat nauruun.



IX


Darja Aleksandrovna istui huivi päässä rattailla puhtaitten,
märkätukkaisten lastensa keskellä, ja oltiin jo lähellä kotia,
kun kuski sanoi: "Joku vieras näkyy tulevan vastaan; eikö liene
Pokrovskojen herra."

Darja Aleksandrovna katsahti eteenpäin ja ilostui nähdessään
Levinin tutun hahmon, harmaa hattu ja harmaa päällystakki yllään.
Hän oli aina hyvillään tavatessaan Levinin ja varsinkin nyt, kun
Levin sai nähdä hänet koko kunniassaan. Kukaan ei ymmärtänyt hänen
mahtavuuttaan paremmin kuin Levin.

Nähdessään Dollyn Levin oli näkevinään kuvan tulevasta
perhe-elämästään.

-- Te olette kuin kana poikasineen, Darja Aleksandrovna. --
Tervetuloa! Kuinka iloinen olenkaan! Dolly sanoi ojentaen Levinille
kätensä.

-- Miksi ette ole ilmoittanut mitään tulostanne? Veljeni asuu minun
luonani Pokrovskojessa. Vasta Stivalta sain tietää, että te olette
täällä.

-- Stivalta? kysyi Darja Aleksandrovna ihmeissään.

-- Niin, hän kirjoitti muutostanne ja arveli, että sallisitte minun
auttaa teitä, Levin sanoi, mutta nolostui heti sen sanottuaan
ja kulki tuppisuuna rattaiden rinnalla taitellen lehmuksen
lehtiä ja pureksien niitä. Hän nolostui huomatessaan, että Darja
Aleksandrovnasta saattoi tuntua ikävältä vieraan apu asioissa, jotka
kuului hänen miehensä tehtäviin. Darja Aleksandrovna ei todellakaan
pitänyt Stepan Arkadjevitshin tavasta jättää omia perheasioitaan
vieraitten huoleksi. Ja hän huomasi heti, että Levin käsitti
sen. Tuon hienon ymmärtämyksen ja hienotunteisuuden takia Darja
Aleksandrovna pitikin Levinistä niin paljon.

-- Minä ymmärsin tietysti, Levin sanoi, -- sen merkitsevän vain sitä,
että te halusitte nähdä minua, ja olin hyvilläni. Tietenkin teistä
kaupunkilaisemäntänä täkäläinen elämä voi tuntua puutteelliselta, ja
jos on tarvetta, olen valmis palvelukseenne.

-- Eikö mitä! Dolly sanoi. -- Ensi aikoina oli hankalaa, mutta nyt
menee jo kaikki hyvin tämän minun vanhan lastenhoitajani avulla,
selitti hän osoittaen Matrjona Filimonovnaa, joka ymmärsi, että
puhuttiin hänestä, ja hymyili Levinille iloisesti ja ystävällisesti.
Hän tunsi Levinin ja tiesi, että siinä oli Kitty-neidille hyvä
sulhanen, ja toivoi asian toteutuvan.

-- Nouskaa rattaille, herra, tehdään tähän tilaa, hän sanoi.

-- Ei, minä kävelen mielelläni. Lapset, kuka teistä lähtee minun
mukanani juoksemaan kilpaa hevosten kanssa?

Lapset tunsivat Leviniä hyvin vähän eivätkä muistaneet, milloin
olivat hänet nähneet, mutta he eivät ujostelleet eivätkä vierastaneet
häntä, kuten lapset niin usein tekevät teeskentelevien aikuisten
seurassa, saaden siitä usein rangaistuksen. Teeskentely saattaa
pettää kaikkein viisaimman, teräväkatseisimmankin ihmisen, mutta
vähälahjaisinkin lapsi tunnistaa sen, olkoonpa se kätketty kuinka
taitavasti tahansa, ja vieroksuu sitä. Niin monia vikoja kuin
Levinissä kenties olikin, teeskentelyä hänessä ei ollut vähääkään, ja
siksi lapset osoittivat häntä kohtaan samaa ystävyyttä, jonka näkivät
kuvastuvan äitinsä kasvoilta. Levinin kutsusta kaksi vanhinta hyppäsi
heti rattailta hänen luokseen ja lähti juoksemaan hänen kanssaan yhtä
vilpittömästi kuin jos olisivat juosseet hoitajansa neiti Hullin tai
oman äitinsä kanssa. Lilin rupesi myös tekemään mieli hänen luokseen,
ja äiti antoi hänet Levinille, joka asetti hänet hartioilleen ja
lähti juoksemaan.

-- Älkää pelätkö, Darja Aleksandrovna! puheli hän iloisesti
hymyillen, -- en minä loukkaa enkä pudota.

Ja katsellessaan hänen vikkeliä, voimakkaita, varovaisen huolehtivia
ja selvästi jännittyneitä liikkeitään äiti rauhoittui ja seurasi
Leviniä iloinen ja hyväksyvä hymy huulillaan.

Täällä maalla lasten ja miellyttävän Darja Aleksandrovnan seurassa
Levinin valtasi sellainen lapsellisen iloinen mieliala, joka oli
hänelle useinkin ominainen ja josta Darja Aleksandrovna hänessä
niin paljon piti. Juoksennellessaan lasten kanssa hän opetti heille
voimistelua, nauratti neiti Hullia huonolla englanninkielellään ja
kertoi Darja Aleksandrovnalle maatöistään.

Päivällisen jälkeen Levinin kanssa kahden parvekkeella istuessaan
Darja Aleksandrovna alkoi puhua Kittystä.

-- Tiedättekö? Kitty tulee tänne ja viettää kesän minun kanssani.

-- Niinkö? Levin sanoi punastuen ja lisäsi puheenaihetta
vaihtaakseen: -- Kai minä saan lähettää teille ne kaksi lehmää?
Jollette huoli ilmaiseksi, niin voittehan maksaa minulle viisi ruplaa
kuussa, jos se ei ole liian noloa.

-- Ei, kiitos vain. Me tulemme kyllä toimeen.

-- Minäpä katson teidän lehmiänne, ja jos sallitte, annan määräyksiä
niitten ruokinnasta. Kaikki riippuu siitä.

Ja vetääkseen keskustelua yhä kauemmaksi syrjään esitti Levin Darja
Aleksandrovnalle karjatalousteoriansa, jonka ydin oli siinä, että
lehmä on vain kone, joka muuttaa ruoan maidoksi jne.

Hän puhui siitä ja halusi kiihkeästi kuulla lisää Kittystä, mutta
myös pelkäsi sitä. Hän pelkäsi kadottavansa sen mielenrauhan, jonka
oli niin suurella vaivalla saavuttanut.

-- Niin, mutta kaikkea sitähän pitäisi valvoa, ja kuka sen täällä
tekee? vastasi Darja Aleksandrovna haluttomasti.

Hän oli Matrjona Filimonovnan avulla saanut taloutensa sellaiseen
kuntoon, ettei halunnut siihen mitään muutoksia. Eikä hän oikein
luottanut Levinin maataloutta koskeviin tietoihin. Sen tapaiset
väitteet kuin että lehmä on maidonvalmistuskone, tuntuivat hänestä
arveluttavilta. Hänen ymmärtääkseen moinen käsitys oli vain haitaksi
taloudelle. Hänestä asia oli paljon yksinkertaisempi; piti vain,
kuten Matrjona Filimonovna oli selittänyt, antaa lehmille enemmän
ruokaa ja juomaa ja katsoa, ettei kokki saanut viedä huuhdevesiä
keittiöstä pesijättären lehmälle. Se oli selvää. Mutta kaikki
selitykset jauho- ja heinäruoasta olivat epäilyttäviä ja hämäriä. Ja
ennen kaikkea -- hänen teki mieli puhua Kittystä.



X


-- Kitty kirjoitti minulle, ettei hän mitään niin halua kuin
yksinäisyyttä ja rauhaa, Dolly sanoi pienen vaitiolon jälkeen.

-- Voiko hän jo paremmin? kysyi Levin mieli kuohuksissa.

-- Hän on, Jumalan kiitos, kokonaan toipunut. Minä en ole koskaan
uskonutkaan, että hänessä olisi rintatauti.

-- Sehän on hauskaa! Levin sanoi, ja Dolly oli näkevinään hänen
kasvoillaan jotain liikuttavaa ja avutonta, kun mies näin sanottuaan
ääneti katsoi häneen.

-- Kuulkaahan, Konstantin Dmitrish, sanoi Darja Aleksandrovna
hymyillen hyväntahtoista, leikillistä hymyään, -- miksi te olette
vihoissanne Kittylle?

-- Minäkö? En minä ole vihoissani.

-- Olettepa. Miksi ette käynyt meillä ja Shtsherbatskeillä, kun
olitte viimeksi Moskovassa.

-- Darja Aleksandrovna, Levin sanoi punastuen hiusrajaa myöten, --
minua ihmetyttää, että niin hyvä ihminen kuin te saattaa puhua noin.
Ettekö te edes sääli minua, kun kerran tiedätte...

-- Mitä minä tiedän?

-- Tiedätte, että minä olen kosinut ja saanut rukkaset, Levin sanoi,
ja koko se hellyys, jota hän hetki sitten oli tuntenut Kittyä
kohtaan, muuttui hänen sielussaan kärsityn loukkauksen herättämäksi
katkeruudeksi.

-- Mistä te luulette minun sen tietävän?

-- Kaikkihan sen tietävät.

-- Siinä te ainakin olette erehtynyt; minä en ole tiennyt sitä, jos
olenkin aavistanut.

-- Niinkö? No nyt sen ainakin tiedätte.

-- Olen vain tiennyt, että on ollut jotain, joka on kauheasti
vaivannut Kittyä ja josta hän on kieltänyt minua enempää kysymästä.
Ja kun hän ei kerran ole minulle siitä puhunut, niin ei hän ole
puhunut kenellekään. Miten se kävi? Kertokaa minulle.

-- Minähän sanoin jo.

-- Milloin se tapahtui?

-- Kun viimeksi kävin teillä.

-- Kuulkaapas, mitä minä sanon, sanoi Darja Aleksandrovna: -- Minun
on kauhean sääli Kittyä. Te kärsitte vain loukatusta ylpeydestä.

-- Kenties, myönsi Levin, -- mutta... Dolly keskeytti hänet.

-- Mutta Kitty-raukkaa minun on niin kauhean sääli. Nyt minä ymmärrän
kaiken.

-- Antakaa minulle anteeksi, Darja Aleksandrovna, Levin sanoi ja
nousi. -- Jääkää hyvästi, minun täytyy mennä.

-- Ei, odottakaahan, Dolly sanoi tarttuen hänen hihaansa. -- Istukaa
rauhassa.

-- Minä pyydän teitä, olkaa niin hyvä älkääkä puhuko siitä, Levin
sanoi ja istuutui tuntien sammuneelta näyttäneen toivon syttyvän
uudelleen ja värähtelevän sydämessään.

-- Jollen minä pitäisi teistä, sanoi Darja Aleksandrovna, ja
kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, -- jollen minä tuntisi teitä niin
kuin tunnen...

Kuolleelta näyttänyt tunne virkosi yhä enemmän ja tuntui valtaavan
koko sydämen.

-- Niin, nyt minä ymmärrän kaiken, jatkoi Darja Aleksandrovna. -- Te
ette voi sitä ymmärtää; te miehet, joilla on täysi vapaus ja valta
valita, tiedätte aina ketä rakastatte. Mutta odottamaan määrätty
tyttö neitseellisessä ujoudessaan, -- tyttö, joka näkee teidät miehet
vain kaukaa, kuulee sanoja ja uskoo niihin -- hän voi olla ja on
usein sellaisessa asemassa, ettei tiedä mitä vastaisi.

-- Niin, jollei sydän puhu.

-- Vaikka puhuisikin, niin sittenkin. Ajatelkaahan: kun te miehet
tavoittelette jotain tyttöä, te käytte hänen kotonaan, lähestytte
häntä, tarkastelette ja väijytte, onko hän sellainen, josta pidätte,
ja kun sitten tulette vakuuttuneeksi siitä, että rakastatte häntä,
kositte häntä...

-- Ei se ole aivan sillä tavoin.

-- Yhdentekevää. Te kositte, kun rakkautenne on kypsynyt tai kun
kahdesta valittavasta toinen on saanut sydämessänne voiton. Mutta
tytöltä ei kysytä. Tahdotaan, että hän itse valitsisi, mutta hänhän
ei voi valita, hän voi vain vastata myöntävästi tai kieltävästi.

"Se oli valinta minun ja Vronskin välillä", muisti Levin, ja sielussa
vironnut vainaja kuoli taas ja painoi ahdistavasti sydäntä.

-- Darja Aleksandrovna, hän sanoi, -- niin valikoidaan vaatteita
tai muita ostoksia, mutta ei rakkautta. Valinta on tehty ja sen
parempi... Sitä ei voi tehdä toistamiseen.

-- Oi, sitä ylpeyksien ylpeyttä! sanoi Darja Aleksandrovna ikään
kuin halveksien tuon tunteen alhaisuutta siihen toiseen tunteeseen
verrattuna, joka on mahdollista vain naisille. -- Silloin kun kositte
Kittyä, hän sattui juuri olemaan tilanteessa, jossa hänen oli
mahdoton vastata. Hänessä oli epäröintiä. Epäröintiä siitä, tekö vai
Vronski. Vronskin hän näki joka päivä, teitä hän ei ollut pitkään
aikaan nähnyt. Jos hän olisi ollut vanhempi... Minä esimerkiksi
hänen sijassaan en olisi hetkeäkään epäröinyt. Vronski on aina ollut
minusta vastenmielinen, ja niinpäs kävi.

Levin muisti Kittyn vastauksen. Hän oli sanonut: ei, se on mahdotonta.

-- Darja Aleksandrovna, hän sanoi kuivasti, -- minä pidän suuressa
arvossa luottamustanne, mutta minä luulen, että te olette erehtynyt.
Ja oli miten oli, se ylpeys, jota te niin halveksitte, saa aikaan
sen, että jokainen ajatuskin Katerina Aleksandrovnasta on minulle
mahdoton... ymmärrättehän, aivan mahdoton.

-- Tahdon vain lisätä vielä, että puhun teille sisarestani, jota
rakastan kuin lapsiani, ymmärrättehän. Minä en sano, että hän
rakastaa teitä, minä vain tahdoin sanoa, ettei hänen silloin
antamansa kieltävä vastaus todista mitään.

-- En tiedä, Levin sanoi hypähtäen pystyyn. -- Jos te tietäisitte,
miten kipeästi te viiltelette minua! Aivan sama kuin jos teiltä olisi
lapsi kuollut ja teille yhtenään puhuttaisiin, että nyt hän olisi
sellainen ja sellainen, jos saattaisi elää teidän ilonanne. Mutta hän
on kuollut, kuollut, kuollut...

-- Olettepa te lystikäs, sanoi Darja Aleksandrovna hymyillen
surullisesti Levinin kiihtymykselle. -- Niin, minä ymmärrän nyt yhä
paremmin, jatkoi hän mietteissään. -- Te ette siis enää käy meillä,
kun Kitty tulee?

-- En. Minä en tietenkään rupea karttelemaan Katerina Aleksandrovnaa,
mutta -- mikäli voin -- koetan vapauttaa hänet epämiellyttävästä
seurastani.

-- Te olette hyvin, hyvin lystikäs mies, toisti Darja Aleksandrovna
tarkaten hellästi hänen kasvojaan. -- No hyvä; ja olkaamme sitten
kuin koko asiasta ei olisi puhuttu mitään. Mitä sinä, Tanja, täällä
teet? kysyi Darja Aleksandrovna ranskaksi kuistille tulleelta tytöltä.

-- Missä on minun lapioni, äiti?

-- Minä kysyin ranskaksi, vastaa sinä samoin.

Tyttö aikoi sanoa, mutta oli unohtanut, mitä lapio oli ranskaksi;
äiti kuiskasi sen hänelle ja sanoi sitten ranskaksi, mistä lapio oli
haettava. Ja se tuntui Levinistä ikävältä.

Eikä mikään Darja Aleksandrovnan kodissa ja hänen lapsissaan ollut
Levinistä enää läheskään niin viehättävää kuin aluksi oli näyttänyt.

"Miksi hän puhuu ranskaa lapsilleen?" hän ajatteli. "Kuinka
luonnotonta ja valheellista se on! Lapset tuntevat sen itse.
Opettavat ranskaa ja hävittävät vilpittömyyden", hän ajatteli
itsekseen eikä tiennyt, että Darja Aleksandrovna oli parikymmentä
kertaa ajatellut ja pohtinut samaa asiaa ja -- vilpittömyyden
kustannuksellakin -- katsonut tarpeelliseksi opettaa lapsiaan sillä
tavoin.

-- Mikä kiire teillä on. Istukaa toki hetkinen vielä. Levin jäi
juomaan teetä, mutta hänen hyvä tuulensa oli kadonnut ja hänen oli
paha olla.

       *       *       *       *       *

Teen jälkeen Levin meni ulos käskeäkseen ajamaan vaununsa oven eteen,
ja tapasi sisään palatessaan Darja Aleksandrovnan kuohuksissa, kasvot
synkkinä ja kyyneleet silmissä. Levinin käydessä pihalla oli sattunut
tapaus, joka yhtäkkiä murskasi Darja Aleksandrovnan äskeisen onnen
ja ylpeyden lapsistaan; Grisha ja Tanja olivat ruvenneet tappelemaan
pallosta. Kuultuaan huutoa lastenkamarista Darja Aleksandrovna oli
juossut sinne ja saanut nähdä kauhean näyn: Tanja piti Grishaa
tukasta ja Grisha löi vihasta hurjana Tanjaa nyrkillä mihin sattui.
Jokin murtui Darja Aleksandrovnan sydämessä, kun hän näki sen. Oli
kuin pimeys olisi astunut hänen elämäänsä: hän ymmärsi, että nuo
lapset, joista hän oli ollut niin ylpeä, eivät olleet ainoastaan
aivan tavallisia, vaan suorastaan pahoja, huonosti kasvatettuja,
ilkeitä lapsia, joilla oli raakoja, petomaisia taipumuksia.

Hän ei voinut ajatella eikä puhua mitään muuta eikä voinut olla
kertomatta Levinille onnettomuuttaan.

Levin näki, miten onneton hän oli, ja koetti lohduttaa häntä sanoen,
ettei se todistanut mitään pahaa, sillä kaikki lapsethan tappelevat.
Mutta puhuessaan Levin ajatteli mielessään: "Ei, minä en aio
teeskennellä enkä puhua ranskaa lasteni kanssa; ja minun lapsistani
tuleekin toisenlaisia: täytyy vain katsoa, ettei pilaa eikä turmele
lapsiaan, niin niistä tulee mainioita. Niin, minun lapsistani ei
tulekaan tuollaisia."

Hän hyvästeli ja lähti, eikä Dolly pidätellyt häntä.



XI


Heinäkuun puolivälissä Levinin luo tuli kylänvanhin Levinin
sisaren maatilalta, joka oli noin kahdenkymmenen virstan päässä
Pokrovskojesta, ja teki selkoa töitten kulusta ja heinänteosta
siellä. Päätulo sisaren tilalla tuli luhtaniityistä. Ennen aikaan
niityt olivat olleet vuokrattuina talonpojille kahdestakymmenestä
ruplasta desjatiina. Kun Levin oli ottanut tilan hoitoonsa ja
tarkastanut heinämaat, oli hän huomannut niiden arvon suuremmaksi
ja määrännyt vuokraksi kaksikymmentäviisi ruplaa desjatiinalta.
Talonpojat eivät olleet suostuneet maksamaan niin paljoa eivätkä
olleet päästäneet muitakaan kauppoihin. Silloin oli Levin itse
lähtenyt sinne ja päättänyt korjata heinän osaksi päiväpalkalla,
osaksi osamaksulla. Oman kylän talonpojat olivat kaikin tavoin
vastustaneet tuota uudistusta, mutta työt olivat menneet hyvin, ja
heti ensimmäisenä vuonna niityistä oli saatu melkein kaksinkertainen
tuotto. Toissa ja viime vuonna olivat kylän talonpojat jatkaneet
entistä vastarintaansa, mutta heinänkorjuu oli hoidettu samaan
tapaan. Tänä kesänä olivat talonpojat ottaneet kaikki heinämaat
tehdäkseen sadon kolmanneksesta, ja nyt oli kylänvanhin tullut
ilmoittamaan, että heinä oli korjattu ja että hän oli sadetta peläten
kutsunut tilan kirjanpitäjän niitylle ja tämän läsnä ollessa jakanut
ja ajattanut pois yksitoista heinäsuovaa. Kun kylänvanhimmalta
tiedusteltiin parhaan niityn satoa, hän antoi kovin epämääräisiä
vastauksia. Lisäksi hän oli pitänyt niin kiirettä jakaessaan heinät
lupaa odottamatta, että Levin ymmärsi siitä ja koko hänen sävystään,
että tässä piili jokin petos, ja päätti itse mennä ottamaan selvää
asiasta.

Tultuaan päivällisaikaan kylään ja jätettyään hevosensa tutun
talonpoikaisukon -- veljensä entisen imettäjän miehen -- pihaan
Levin meni ukon luo mehiläistarhaan saadakseen häneltä tarkemmin
kuulla heinänkorjuusta. Puhelias, jalomuotoinen Parmenitsh-ukko otti
Levinin ilomielin vastaan, näytti hänelle koko taloutensa, kertoi
hyvin tarkasti mehiläisistään ja tämän vuoden parveilusta. Mutta
Levinin kysyessä heinänkorjuusta hän vastaili epämääräisesti ja
vastahakoisesti, ja se antoi lisää vahvistusta Levinin oletuksille.
Hän lähti heinämaalle ja tarkasti suovat. Niissä ei voinut olla
enempää kuin viisikymmentä kuormaa kussakin, ja paljastaakseen
petoksen Levin käski tuoda paikalle samat heinähäkit, joilla
heinät oli vedetty, purkaa yhden suovan ja vedättää katokseen.
Suovasta tuli vain kolmekymmentäkaksi kuormaa. Vaikka kylänvanhin
selittelikin heinän kuohkeutta ja sitä, kuinka se painuu suovissa,
vaikka hän vakuutti ja vannoi kaiken käyneen rehellisesti, Levin
väitti sitkeästi, että heinät oli jaettu ilman hänen käskyään ja
ettei hän hyväksynyt jaossa käytettyä laskutapaa. Pitkien väittelyjen
jälkeen asia päätettiin niin, että talonpojat saivat ottaa yksitoista
viidenkymmenen kuorman suuruisiksi laskettua suovaa omalle osalleen,
ja omistajan osa oli mitattava uudelleen. Nämä keskustelut ja heinien
jako kestivät iltapuolelle asti. Kun heinät oli loppuun jaettu,
Levin jätti muun silmälläpidon kirjanpitäjälle ja istahti itse
pajunvitsalla merkitylle heinäruolle katselemaan niittyä, joka kuhisi
kirjavanaan kansaa.

Hänen edessään joen kaartamalla niemekkeellä, ruohikon takana,
liikkui kirjavana jonona naisia, heleät äänet iloisesti raikuen, ja
levällään olevasta luo'osta muodostui vaaleanvihreälle heinänsängelle
nopeasti harmaita, mutkittelevia karhoja. Naisten jäljessä kulkivat
miehet hankoineen ja karhoista nousi leveitä, korkeita ja pulleita
rukoja. Vasemmalla, jo korjatulla niityllä, ajeli rattaita, ja
toinen toisensa jälkeen ruot katosivat suurten hankojen nostamina
raskaisiin, tuoksuviin heinäkuormiin, jotka ulottuivat hevosen
takapuoleen saakka.

-- Kaunis on korjuuilma! Ja hyvin tulee heiniä! sanoi tuttu ukko
istuutuen Levinin viereen. -- Ihan on kuin teetä eikä heinää. Niin
heittelevät kuin siemeniä kanoille, lisäsi hän viitaten heinähäkkiin
ja rukoihin. -- Päivällisen jälkeen ovat vieneet hyvinkin puolet.

-- Joko on viimeinen? huudahti hän nuorelle miehelle, joka seisoi
rattailla ja ajoi ohitse heilutellen ohjasten periä.

-- Viimeinen on! huusi nuori mies pidättäen hetkisen hevostaan,
katsahti hymyillen rattailla niin ikään iloisesti hymyilevään
punaposkiseen naiseen, ja jatkoi ajoaan.

-- Kuka se oli? Poikanneko? kysyi Levin.

-- Sehän se on minun nuorimpani, vastasi ukko hellästi hymyillen.

-- Uljas poika!

-- Eipä ole moittimista.

-- Joko on naimisissa?

-- Jo on ollut alun kolmatta vuotta.

-- Onko lapsiakin?

-- Vai lapsia! Kokonaisen vuoden oli, ettei ymmärtänyt mitään...
ei muuta kuin ujosteli, vastasi ukko. -- Kyllä ovat heinät hyviä.
Totisesti kuin teetä! toisti hän haluten puhua muusta.

Levin katseli tarkkaavaisesti Vanja Parmenovia ja hänen vaimoaan,
jotka vähän matkan päässä sulloivat heiniä rattaille. Vanja
seisoi kuorman päällä ja otti vastaan, tasoitti ja polki suuria
heinätukkoja, joita hänen nuori, kaunis emäntänsä ojenteli hänelle
ketterästi, ensin sylyksinä ja sitten hangolla. Nuori vaimo teki
työtä keveästi, iloisesti ja joutuisasti. Karheat, painuneet heinät
eivät heti tarttuneet hankoon. Hän tasoitteli niitä ensin, työnsi
hangon heiniin, sysäsi sitä notkeasti ja nopeasti koko vartalonsa
painolla, kumarsi punaisen vyön kiristämän selkänsä syvään
ojentautuakseen samassa suoraksi, ja täyteläinen rinta kaartui esiin
ison valkean esiliinan alta, kun hän siirsi ketterin ottein kätensä
alemmaksi hangon varteen ja heitti heinätukun korkealle kuorman
päälle. Vanja tahtoi nähtävästi säästää vaimoaan turhalta työltä,
kaappasi tarjotun sylyksen kiireesti avoimeen syliinsä ja levitti
sen kuormalle. Annettuaan haravalla viimeiset heinänrippeet nainen
ravisti niskastaan karisteet, korjasi valkean, päivettymättömän otsan
ylle solahtaneen punaisen huivinsa asentoa ja ryömi sitten rattaiden
alle sitoakseen kuorman. Vanja neuvoi, kuinka piti solmia kiinni, ja
remahti nauramaan joillekin vaimonsa sanoille. Kummankin ilmeissä
näkyi voimakas, nuori, äsken herännyt rakkaus.



XII


Kuorma oli sidottu. Vanja hyppäsi alas ja lähti taluttamaan hyvää,
lihavaa hevosta ohjaksista. Vanjan vaimo heitti kuorman päälle
haravansa ja meni reippain askelin piiriin kokoontuneitten naisten
luo. Vanja ajoi tielle yhteen jonoon toisten kuormien kanssa. Naiset
kulkivat kuormien jäljessä haravat olalla, kirkkaat värit välkkyen ja
heleät äänet iloisina raikuen. Muuan nainen alkoi laulaa karkealla
ja villillä äänellä, ja kun hän oli laulanut laulun kertaalleen,
puolisensataa hiomatonta, kimeää ja tervettä naisääntä tarttui siihen
yhtaikaa ja kertasi saman laulun yhteisvoimin.

Naiset lähestyivät Leviniä laulaen, ja hänestä tuntui kuin häntä
kohti olisi tullut ilosta jyrisevä ukkospilvi. Tämä ukonilma yllätti
hänet ja tempasi syliinsä, ja ruko, jolla hän makasi, samoin
muut ruot, heinäkuormat ja koko niitty etäisine vainioineen --
kaikki vaappui, värjyi ja vavahteli tuon villin riemukkaan laulun
aallokossa, jossa huudot, vihellykset ja läiskähdykset temmelsivät
sävelten seassa. Levinin kävi kateeksi tuo terve ilo, ja teki
mieli ottaa osaa tuohon elämänilon ilmaisuun. Mutta hän ei voinut
tehdä mitään, hänen täytyi vain maata ja katsoa ja kuunnella. Kun
joukko lauluineen oli kadonnut näkyvistä ja kuuluvista, Levinin
valtasi haikea kaipauksen tunne oman yksinäisyytensä ja fyysisen
joutilaisuutensa tähden ja siksi, että hän oli vihamielisessä
suhteessa tuohon maailmaan.

Monet niistä samoista talonpojista, jotka olivat kiistelleet hänen
kanssaan heinistä, ne, joita hän oli loukannut, tai ne, jotka
olivat tahtoneet pettää häntä -- nuo samat talonpojat tervehtivät
häntä iloisesti, ilmeisesti ilman vähintäkään kaunaa tai katumuksen
tunnetta tai edes muistoa siitä, että he olivat aikoneet pettää
häntä. Kaikki se oli hukkunut yhteisen iloisen työn mereen. Luoja
antoi päivän, Luoja antoi voimia. Sekä päivä että voimat oli
omistettu työlle, ja siinä oli palkkio itsessään. Kenen hyväksi oli
aherrettu? Mitkä hedelmät työstä saadaan? Ne olivat vähäpätöisiä ja
asiaan kuulumattomia mietteitä.

Levin oli usein ihaillut tuota elämää ja ajatellut usein kateellisena
sen piiriin kuuluvia ihmisiä, mutta vasta tänään, varsinkin sen
johdosta, miten hän oli nähnyt Ivan Parmenovin suhtautuvan nuoreen
vaimoonsa, Levinin mieleen tuli ensimmäisen kerran selvänä ajatus,
että painostavan, joutilaan, teennäisen ja yksilöllisen elämän
vaihtaminen työteliääseen ja ihanaan yhteiselämään riippui hänestä
itsestään.

Ukko, joka oli istunut hänen kanssaan, oli jo ammoin mennyt kotiinsa.
Kaikki työväki oli hajaantunut. Lähellä asuvat olivat menneet
koteihinsa, ja pitkämatkalaiset söivät illallistaan tai laittelivat
makuusijojaan niityllä. Väki ei kiinnittänyt huomiota siihen, että
Levin makasi yhä ruollaan ja katseli, kuunteli ja ajatteli. Niitylle
yöksi jäänyt heinäväki nukkui tuskin ollenkaan koko lyhyenä kesäisenä
yönä. Ensin kuului aterioivien keskinäistä iloista tarinointia ja
naurua ja sitten taas laulua ja naurua.

Koko pitkä työpäivä ei ollut jättänyt heihin muuta jälkeä kuin
iloisuuden. Aamuruskon edellä, kaikki hiljeni. Rantarämeiköstä kuului
vain sammakkojen herkeämätön öinen kurnutus ja hevosten pärskintä
aamusumun verhoamalta niityltä. Noustuaan ruolta Levin vilkaisi
taivaalle ja ymmärsi, että yö oli jo ohitse.

"Niin, mitä minä nyt teen? Miten minä sen teen?" hän sanoi itsekseen
koettaen käsitteellisesti selvittää kaikkea sitä, mitä oli ajatellut
ja tuntenut tuona lyhyenä yönä. Kaikki, mitä hän oli ajatellut
ja tuntenut, jakaantui kolmeen eri ajatussarjaan. Yksi koski
hänen luopumistaan vanhasta elämästään ja tuiki tarpeettomasta
sivistyksestään. Tuo luopuminen tuotti hänelle nautintoa ja tuntui
hänestä helpolta ja yksinkertaiselta. Toiset ajatukset ja mielikuvat
koskivat hänen uutta elämäänsä tästä lähtien. Hän tunsi selvästi
sellaisen elämän yksinkertaisuuden, puhtauden ja rehellisyyden ja oli
varma siitä, että saisi siitä tyydytyksen, rauhan ja arvokkuuden,
joita niin kipeästi tunsi olevansa vailla. Mutta kolmas ajatussarja
kierteli sen kysymyksen ympärillä, miten tuo siirtyminen vanhasta
elämästä uuteen oli tapahtuva. Siitä hän ei päässyt mihinkään
selvyyteen. "Ottaa vaimo. Tehdä työtä ja tehdä sitä pakosta. Jättääkö
Pokrovskoje? Ja ostaa maata? Ja kirjoittautua kyläkuntaan? Mennä
naimisiin talonpoikaistytön kanssa? Miten minä sen teen?" kysyi hän
taas itseltään eikä löytänyt vastausta. -- "Niin, minähän en ole
nukkunut koko yönä enkä voi täysin selvästi ajatella tätä asiaa", hän
sanoi itsekseen. -- "Minä selvitän sen myöhemmin. Se vain on varmaa,
että tämä yö on ratkaissut kohtaloni. Kaikki minun entiset haaveeni
perhe-elämästä ovat roskaa", vakuutti hän itselleen. -- "Tämä on
paljon yksinkertaisempaa ja parempaa..."

"Miten kaunista!" hän ajatteli katsellen omituista helmiäishohteista,
näkinkengänmuotoista vaaleata pilvenhattaraa, joka näkyi hänen päänsä
yllä keskellä taivasta. "Miten ihanaa kaikki on tänä ihanana yönä!
Ja milloin tuo näkinkenkä on ehtinyt muodostua? Juuri äsken katsoin
taivaalle eikä siellä vielä ollut mitään, oli vain pari valkeata
viirua. Niin, yhtä huomaamattahan minun elämänkatsomuksenikin on
muuttunut."

Hän lähti niityltä ja kulki maantietä kylää kohti. Tuuli nousi,
ja kaikki sai harmaan ja synkän sävyn. Oli tullut harmaa hetki,
joka tavallisesti edeltää aamunsarastusta ja päättyy valon täyteen
voittoon ja pimeyden tappioon.

Levin hytisi kylmästä ja kulki nopeasti, katse maahan suunnattuna.
"Mitä tuo on? Joku on tulossa", hän ajatteli kulkusten kilinää
kuullessaan ja kohotti päätään. Noin neljänkymmenen askeleen
päässä samalla ruohoisella maantiellä hän näki vastaansa ajavat
nelivaljakkovaunut, matkakirstut katolla. Aisahevoset pyrkivät
pois ajouralta väliaisan puoleen, mutta ketterä kuski, joka istui
sivuttain pukillaan, ohjasi väliaisan uran kohdalle, joten pyörät
pääsivät taas tasaiselle pohjalle.

Levin pani merkille vain tämän ja vilkaisi vaunuihin hajamielisesti,
lainkaan ajattelematta sitä, kuka matkamies mahtoi olla.

Vaunun nurkassa torkkui vanha nainen, mutta ikkunan ääressä istui
nähtävästi äsken unesta herännyt nuori tyttö, joka piti molemmin
käsin kiinni valkean matkapäähineensä nauhoista. Hän katsoi Levinin
yli auringon nousua kohti valoisan ja miettiväisen näköisenä, täynnä
hienoa ja monivivahteista sisäistä elämää, jota Levin ei tuntenut.

Juuri sinä hetkenä, kun vaunut vierivät ohitse, rehelliset silmät
katsahtivat Leviniin. Tyttö oli tunnistanut hänet ja ihmetys ja ilo
oli välähtänyt hänen kasvoillaan.

Levin ei voinut erehtyä. Sellaiset silmät oli maailmassa vain yhdellä
ainoalla. Maailmassa oli yksi ainoa olento, johon hänen sielunsa
saattoi keskittää elämän koko valon ja tarkoituksen. Se oli hän. Se
oli Kitty. Levin ymmärsi nyt hänen olevan matkalla Jergusovoon ja
tulevan rautatieasemalta. Ja kaikki, mikä oli kuohuttanut Leviniä
tänä unettomana yönä, kaikki ne päätökset, jotka hän oli tehnyt, --
kaikki häipyi olemattomiin. Inhoten hän ajatteli äskeisiä haaveitaan
avioliitosta talonpoikaistytön kanssa. Vain siellä, noissa nopeasti
etenevissä ja toiselle puolelle tietä siirtyneissä vaunuissa, -- vain
siellä piili mahdollinen ratkaisu hänen elämänsä arvoitukseen, joka
oli painanut häntä niin kipeästi viime aikoina.

Tyttö ei kurkistanut ulos toista kertaa. Rattaiden kolina lakkasi
kuulumasta, kuului vain kulkusten heikkenevä kilinä. Koiran haukunta
osoitti, että vaunut olivat menneet jo kylänkin ohi, -- jäljelle
olivat jääneet vain autiot kedot, edessäpäin oleva kylä ja hän
itse, yksinäinen ja kaikesta irrallaan oleva ihminen, syrjäisen,
nurmettuneen maantien yksinäinen taivaltaja.

Hän katsahti taivaalle toivoen löytävänsä sieltä sen näkinkengän,
jota oli ihaillut ja jossa oli nähnyt tämänöisen ajatustensa ja
tunteittensa kulun vertauskuvan. Taivaalla ei ollut enää mitään
näkinkengän näköistä. Siellä, saavuttamattomassa korkeudessa oli jo
tapahtunut salaperäinen muutos. Ei ollut jälkeäkään näkinkengästä,
vaan kokonaisen taivaanpuoliskon peitti nyt tasainen, pienistä
hattaroista kutoutunut ja toiselta laidaltaan tihenevä pilviverkko.
Taivas kajasteli sinertävänä ja saavuttamattomana hänen yläpuolellaan.

"Ei", hän sanoi itsekseen, "olkoonpa tuo yksinkertainen työmiehen
elämä kuinka hyvää tahansa, minä en voi palata siihen. Minä rakastan
häntä."



XIII


Ainoastaan ne ihmiset, jotka olivat lähinnä Aleksei
Aleksandrovitshia, tiesivät, että tällä niin kylmän ja järkevän
näköisellä miehellä oli muuan heikkous, joka tuntui olevan
ristiriidassa hänen yleisluonteensa kanssa: hän ei voinut
välinpitämättömänä kuunnella eikä nähdä lapsen eikä naisen itkua.
Nähdessään kyyneleitä hän joutui avuttomuuden tilaan ja kadotti
kokonaan ajattelukykynsä. Hänen kanslianhoitajansa ja sihteerinsä
tiesivät sen ja varoittivat virastoon tulleita naisanojia itkemästä,
jotteivät nämä siten pilaisi asiaansa. "Hän suuttuu eikä rupea
teitä kuuntelemaan", sanoivat he. Kyynelten aikaansaama sielullinen
hämminki ilmeni tällaisissa tapauksissa tosiaankin hätäisenä vihana.
"Minä en voi tehdä mitään. Olkaa hyvä ja poistukaa!" hän tällöin
tavallisesti huusi.

Kun Anna kilparatsastuksesta palattaessa oli ilmoittanut hänelle
suhteestaan Vronskiin ja purskahtanut samassa kasvonsa peittäen
itkemään, oli Aleksei Aleksandrovitsh huolimatta vihastaan vaimoa
kohtaan joutunut sen sielullisen hämmingin valtaan, jonka kyyneleet
hänessä aina synnyttivät. Tietäen tämän samoin kuin senkin, että
tunteiden ilmituominen ei sinä hetkenä olisi ollut hänen asemansa
mukaista, hän koetti olla paljastamatta mitään elonmerkkejä eikä
siksi liikkunut tai edes katsonut vaimoonsa. Juuri sen johdosta
hänen oli kasvoilleen tullut se omituinen eloton ilme, joka oli niin
oudoksuttanut Annaa.

Kotiin tultua Aleksei Aleksandrovitsh oli auttanut Annan alas
vaunuista, pakottanut itsensä hyvästelemään tämän tavanmukaisen
kohteliaasti ja lausumaan ne sanat, jotka eivät velvoittaneet häntä
mihinkään; hän oli sanonut ilmoittavansa päätöksensä huomenna.

Vaimon sanat, jotka olivat vahvistaneet hänen pahimmat epäilyksensä,
olivat viiltäneet kipeän haavan Aleksei Aleksandrovitshin sydämeen.
Tuon haavan kipua oli lisännyt vielä se omituinen fyysisen säälin
tunne, jota Annan kyyneleet olivat hänessä herättäneet. Mutta
jäätyään yksin vaunuihinsa Aleksei Aleksandrovitsh oli ihmeekseen
ja ilokseen huomannut vapautuneensa sekä tuosta säälistä että
kiusallisiksi käyneistä epäilyksistään ja mustasukkaisuuden tuskista.

Hän tunsi samaa kuin hammassärkypotilas, jolta kipeä hammas on äkkiä
vedetty pois. Kauhean kivun jälkeen, jolloin jotain hyvin suurta,
itse päätäkin suurempaa tuntuu olevan lähtemässä leukapielistä,
potilas tuntee äkkiä, uskaltamatta vielä uskoa onneensa, ettei
sitä, mikä niin kauan on kaiken huomion niellen myrkyttänyt hänen
elämäänsä, enää ole olemassa, ja että hän voi taas elää ja ajatella
muutakin kuin pelkkää hammastaan. Sen tunteen vallassa Aleksei
Aleksandrovitsh oli. Kipu oli ollut omituinen ja hirveä, mutta nyt
se oli ohi. Hän tunsi taas voivansa elää ja olla ajattelematta
yksinomaan vaimoaan.

"Ilman kunniantuntoa, ilman sydäntä ja ilman uskontoa! Turmeltunut
nainen! Sen minä olen aina tiennyt ja nähnyt, joskin olen säälistä
häntä kohtaan koettanut pettää itseäni", hän sanoi itselleen. Ja
hänestä tosiaan tuntui kuin hän olisi nähnyt sen aina: hän muisteli
heidän menneen elämänsä yksityiskohtia, joista ei ennen ollut
huomannut mitään pahaa; nyt nuo yksityiskohdat taas osoittivat
selvästi, että hänen vaimonsa oli aina ollut turmeltunut nainen.
"Minä erehdyin yhdistäessäni elämäni hänen elämäänsä; mutta minun
erehdyksessäni ei ollut mitään pahaa eikä minun sen vuoksi tarvitse
olla onneton. Enhän minä ole syypää", hän sanoi itselleen, "vaan
hän. Ja mitä hän enää minua liikuttaa. Minulle häntä ei enää ole
olemassakaan."

Kaikki, mikä koski Annaa tai poikaa, jota kohtaan Aleksei
Aleksandrovitshin tunteet myöskin olivat muuttuneet, lakkasi
kiinnostamasta häntä. Häntä kiinnosti vain se, miten hän pääsisi
puhtaaksi siitä loasta, jota tuo nainen langetessaan oli räiskyttänyt
hänenkin päälleen, ja miten voisi taas esteettä jatkaa taivallustaan
toimeliaan, kunniallisen ja hyödyllisen elämänsä ladulla, kaikkein
parhaimmalla, säädyllisimmällä, itselleen sopivimmalla ja siksi myös
kaikkein oikeudenmukaisimmalla tavalla.

"Minä en voi olla onneton siitä, että halpamainen nainen on tehnyt
rikoksen; minun on vain löydettävä keino, miten parhaiten pääsisin
tästä vaikeasta asemasta, johon hän on saattanut minut. Ja minä kyllä
löydän sen", vakuutti hän itselleen rypistäen enemmän otsaansa. "En
minä ole ensimmäinen enkä viimeinen". Ja Aleksei Aleksandrovitshin
mieleen nousi kokonainen sarja tapauksia vaimon uskottomuudesta
miestään kohtana, alkaen Menelaoksesta, jonka Offenbachin Kaunis
Helena oli palauttanut kaikkien mieliin, nykyaikaisen seuramaailman
lukuisiin uskottomuuksiin saakka. "Darjalov, Poltavski, ruhtinas
Paskudin, Drahm... Niin, Drahm myöskin... niin kunnianarvoinen,
toimelias mies... Semjonov, Tshagin, Sigonin", muisteli Aleksei
Aleksandrovitsh. "Voi olla että näiden ihmisten ylle lankeaa
jokin järjetön naurettavuuden varjo... ridicule, mutta minä en
ole koskaan pitänyt sitä muuna kuin onnettomuutena ja olen aina
ollut myötätuntoinen sitä kohtaan", sanoi Aleksei Aleksandrovitsh
mielessään, mutta se ei ollut aivan totta, sillä hän ei ollut koskaan
osoittanut myötätuntoa sentapaisia onnettomuuksia kohtaan, vaan oli
arvostanut itseään sitä enemmän, mitä useammin oli kuullut uusia
tapauksia aviovaimojen uskottomuudesta. "Sellainen onnettomuus voi
kohdata ketä hyvänsä. Ja nyt se on kohdannut minua. Kyse on vain
siitä, miten tästä tilanteesta parhaiten selviäisi." Ja hän alkoi
muistutella mieleensä samanlaisessa asemassa olleitten miesten eri
menettelytapoja.

"Darjalov vaati kaksintaisteluun..."

Kaksintaistelu oli ennen nuoruusvuosina erityisesti kiinnostanut
Aleksei Aleksandrovitshia juuri siksi, että hän oli fyysisesti arka
mies ja tiesi sen hyvin itse. Hän ei voinut kauhistumatta ajatella
häntä kohti ojennettua pistoolia eikä ollut koskaan elämässään
käsitellyt mitään asetta. Tuo kauhun tunne oli usein nuoruusvuosina
pakottanut hänet ajattelemaan kaksintaistelua ja asettamaan itsensä
mielikuvituksessa sellaiseen asemaan, jossa henki oli vaaralle
alttiina. Saavutettuaan elämässä menestystä ja vankan aseman hän
oli unohtanut tuon tunteen. Mutta tunteen tottumus voitti vuosien
välimatkat, ja pelko omasta arkuudesta heräsi hänessä vielä nytkin
niin voimakkaana, että hän nytkin pitkään pohti ja helli mielessään
ajatusta kaksintaistelusta, vaikka tiesi edeltä käsin, ettei missään
tapauksessa tulisi siihen ryhtymään.

"Epäilemättä meidän seuraelämämme on vielä niin sivistymätöntä
(toista on Englannissa), että varsin monet" -- ja niiden monien
joukossa oli paljon sellaisia, joitten mielipiteelle Aleksei
Aleksandrovitsh antoi erityistä arvoa, -- "näkevät kaksintaistelussa
sen parhaan puolen. Mutta mitä siitä seuraa? Olettakaamme, että minä
haastan hänet kaksintaisteluun", jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh
itsekseen, ja saadessaan elävän mielikuvan yöstä, jonka viettäisi
haasteen jälkeen, ja häntä kohti tähdätystä pistoolista, hän vavahti
ja ymmärsi, ettei tule sitä koskaan tekemään, "olettakaamme, että
minä haastan hänet kaksintaisteluun. Minua luultavasti neuvottaisiin
ja minulle osoitettaisiin paikka, minä vetäisisin liipaisinta" hän
pani silmänsä kiinni, "ja hän sattuisikin menettämään henkensä
minun kuulastani", kuvitteli Aleksei Aleksandrovits ja ravisteli
päätään karkottaakseen nuo tyhmät ajatukset. "Mitä järkeä olisi
mennä ampumaan toista sitä varten, että saisi selväksi suhteensa
rikolliseen vaimoonsa ja poikaansa? Eihän sillä ole vielä ratkaistu
kysymystä, mitä minun on tehtävä uskottomalle vaimolleni. Ja mikä on
vielä luultavampaa ja epäilemättä tapahtuisikin: minä voisin kuolla
tai haavoittua. Minä, syytön ihminen, petoksen uhri, menettäisin
henkeni tai haavoittuisin. Se olisi vielä järjettömämpää. Eikä
siinä kyllin: kaksintaisteluvaatimus ei minun puoleltani olisi
aivan rehellistä peliä. Tiedänhän varsin hyvin, etteivät ystäväni
koskaan päästäisi minua kaksintaisteluun, -- eivät sallisi sitä, että
Venäjälle niin tarpeellisen valtiomiehen elämä joutuisi vaaraan.
Miten siis kävisi? Kävisi niin, että minä hyvin tietäen, ettei
henkeni joudu vaaraan, olisin taisteluvaatimuksellani vain tahtonut
antaa omalle persoonalleni jonkin valheellisen kunnianhohteen. Se
olisi epärehellistä, toisten ja itsensä pettämistä. Kaksintaistelu
ei siis voi tulla kysymykseen eikä sitä kukaan minulta odotakaan.
Minun tarkoituksenihan on vain turvata oma maineeni voidakseni
esteettömästi jatkaa entistä toimintaani." Aleksei Aleksandrovitsh
oli aina pitänyt virkatoimintaansa sangen suuressa arvossa, ja nyt se
näytti hänestä aivan erityisen merkittävältä.

Harkittuaan ja hylättyään kaksintaistelun hän siirtyi ajattelemaan
toista keinoa, avioeroa, johon myöskin monet hänen tuntemansa
aviomiehet olivat turvautuneet. Muistellessaan kaikkia tuttuja
avioerotapauksia (niitä oli sangen paljon hänen tuntemissaan
ylhäisemmissä seurapiireissä) hän ei löytänyt niiden joukosta
ainoatakaan, jossa eron tarkoituksena olisi ollut se, mitä hän
tahtoi. Kaikissa noissa tapauksissa mies luovutti tai myi uskottoman
vaimonsa, ja se puoliso, jolla ei syyllisyytensä vuoksi ollut
oikeutta uuteen avioliittoon, antautui keksittyihin, näennällisesti
laillisiin suhteisiin valepuolisonsa kanssa. Omasta avioliitostaan
Aleksei Aleksandrovitsh ei uskonut saavansa laillista eroa, siis
sellaista, jossa ainoastaan syyllinen vaimo erotettiin aviosäädystä.
Hän käsitti heti, että häntä ympäröivän elämän moninaiset olosuhteet
tekivät mahdottomaksi ne karkeat todisteet, joita laki vaati vaimon
rikollisuuden todistamiseksi; hän käsitti, että seuraelämän tietty
hienostuneisuus ei olisi sallinut moisten todisteiden soveltamista,
vaikka niitä olisi ollutkin, ja että niiden käyttäminen olisi yleisön
silmissä enemmän vahingoittanut häntä itseään kuin Annaa.

Avioerohanke olisi voinut johtaa vain häpeälliseen oikeudenkäyntiin,
joka olisi antanut hänen vihollisilleen tilaisuuden solvauksiin
ja hänen korkean asemansa tahraamiseen. Ja päätarkoitustaan --
tilanteen selvittämistä ilman suurempia häiriöitä -- hän ei voisi
saavuttaa avioerollakaan. Sitä paitsi avioero -- tai jo pelkkä
hankekin -- saisi aikaan sen, että vaimo rikkoisi kokonaan välinsä
miehensä kanssa ja liittyisi yhä kiinteämmin rakastajaansa. Vaikka
Aleksei Aleksandrovitsh luulikin tuntevansa vaimoaan kohtaan pelkkää
halveksivaa välinpitämättömyyttä, ei hän mitenkään olisi sallinut
tämän esteettömästi liittyä Vronskiin ja saada etua rikoksestaan.
Pelkkä ajatuskin siitä hermostutti Aleksei Aleksandrovitshia niin
että hän aivan voihkaisi sisäisestä tuskasta, kohottautui paikaltaan,
siirtyi peremmäksi vaunuissa ja kääri sitten kauan aikaa ja synkän
näköisenä viluisia, luisevia jalkojaan pehmeään matkavaippaan.

"Muodollisen avioeron välttäen voisi tehdä kuten Karibanov,
Paskudin ja tuo hyväluontoinen Drahm, asua erossa vaimostaan",
jatkoi hän tyyntyneenä mietteitään; mutta siinä keinossa piili sama
häpeällisyyden vaara kuin varsinaisessa avioerossakin ja -- mikä
pahinta -- se, samoin kuin muodollinen avioerokin, heitti hänen
vaimonsa suoraan Vronskin syliin. "Ei, se on mahdotonta, mahdotonta!"
hän sanoi ääneen ryhtyen taas peittelemään jalkojaan. "Minä en voi
olla onneton, mutta eivät hekään saa olla onnellisia."

Mustasukkaisuuden tunne, joka häntä oli vaivannut epätietoisuuden
aikana, oli mennyt ohi sinä hetkenä, jolloin Annan sanat olivat
hetken tuskaa tuotettuaan riuhtaisseet irti kipeän hampaan.
Mutta sen tunteen sijalle oli tullut toinen -- halu estää Annaa
riemuitsemasta voitostaan ja saada kostetuksi hänen rikoksensa.
Vaikkakaan Aleksei Aleksandrovitsh ei myöntänyt sitä itselleen,
hänen sielunsa pohjalla eli salainen toive, että Anna saisi kärsiä
hänen rauhansa ja kunniansa rikkomisen tähden. Ja harkittuaan
uudelleen kaksintaistelun, avioeron ja erillään elämisen eri puolia
ja hylättyään ne uudelleen Aleksei Aleksandrovitsh vakuuttui siitä,
että ainoa mahdollinen menettelytapa oli pitää vaimo luonaan, salata
maailmalta mitä oli tapahtunut ja käyttää kaikkia mahdollisia
keinoja laittoman lemmensuhteen lopettamiseksi ja ennen kaikkea
-- sitä Aleksei Aleksandrovitsh ei myöntänyt itselleen -- vaimon
rankaisemiseksi. "Minun täytyy ilmoittaa hänelle, että pohdittuani
tarkoin sitä tukalaa asemaa, johon hän on saanut perheemme, olen
huomannut, että kaikki muut keinot ovat molemmille osapuolille
huonompia kuin se ulkonainen status quo, jota minä olen valmis
noudattamaan, mutta sillä ankaralla ehdolla, että hän noudattaa
minun tahtoani ja lopettaa täydellisesti suhteensa rakastajaansa."
Kun Aleksei Aleksandrovitsh oli jo tehnyt tämän päätöksensä, tuli
hänen mieleensä eräs tärkeä ajatus, joka oli omiaan lujittamaan sitä.
"Ainoastaan sillä tavoin minä menettelen uskonnonkin mukaisesti",
hän sanoi itselleen, "minä en sysää luotani rikollista vaimoani,
vaan suon hänelle tilaisuuden parannukseen ja -- niin vaikeaa kuin
se minulle onkin -- uhraan osan voimistani hänen parantamisekseen
ja pelastamisekseen." Vaikka Aleksei Aleksandrovitsh tiesikin,
ettei hänellä vaimoonsa nähden voinut olla mitään siveellistä
vaikutusvaltaa, ja ettei noista parannusyrityksistä tulisi muuta kuin
valhetta, ja vaikka hän noina vaikeina hetkinään ei ollut kertaakaan
ajatellut etsiä johdatusta uskonnosta, sai hän nyt, kun hänen
päätöksensä näytti olevan sopusoinnussa itse uskonnonkin vaatimusten
kansa, tuosta uskonnon antamasta pyhityksestä suurta tyydytystä ja
mielenrauhaa. Hänestä oli miellyttävää ajatella, ettei kukaan pääsisi
tässä tärkeässä, koko elämää koskevassa asiassakaan sanomaan, ettei
hän menetellyt sen uskonnon sääntöjen mukaan, jonka lippua hän aina
oli pitänyt korkealla yleisen kylmyyden ja välinpitämättömyyden
keskellä. Harkitessaan asiaa yhä tarkemmin Aleksei Aleksandrovitsh
ei enää nähnyt mitään syytä muuttaa suhdettaan vaimoonsa juurikaan
toisenlaiseksi kuin mitä se oli ollut tähän asti. Totta kyllä hän ei
voisi vastedes enää kunnioittaa vaimoaan entiseen tapaan, mutta eihän
hänellä itsellään ollut mitään syytä turmella elämäänsä ja kärsiä sen
vuoksi, että hänen vaimonsa oli ollut huono ja uskoton aviovaimo.
"Ja kunhan aika kuluu, aika, joka tasoittaa kaiken, suhteemme
palaavat taas entiselleen", hän sanoi itsekseen, "entiselleen siinä
merkityksessä, etten enää tunne elämän kulun häiriintyneen. Hän
on varmaankin onneton, mutta minä olen syytön enkä siis voi olla
onneton."



XIV


Matkalla Pietariin Aleksei Aleksandrovitshin päätös oli ehtinyt
lujittua ja hän oli suunnitellut valmiiksi jo kirjeenkin,
jonka lähettäisi vaimolleen. Astuttuaan ovesta sisään Aleksei
Aleksandrovitsh vilkaisi ovenvartijan pöydälle jätettyjä,
ministeriöstä tuotuja kirjeitä ja papereita ja käski tuoda ne
huoneeseensa.

-- Tänään en ota vastaan ketään, hän vastasi ovenvartijan kysymykseen
korostaen sanaa "ketään", mikä oli merkkinä hänen hyvästä tuulestaan.

Työhuoneessaan hän käveli pari kertaa edestakaisin ja pysähtyi
sitten suuren kirjoituspöytänsä ääreen, jolle edellä kiiruhtanut
kamaripalvelija oli sytyttänyt palamaan kuusi kynttilää, naksutteli
sormiaan ja istuutui sormeilemaan kirjoitusvälineitään. Hän mietti
vähän aikaa kyynärpäät pöytää vasten ja pää kallellaan ja alkoi
sitten kirjoittaa hetkeksikään pysähtymättä. Hän kirjoitti ranskaksi,
välttäen pidempiä puhuttelusanoja ja käyttäen "te"-sanaa, jolla
ei ranskassa ole samaa kylmäkiskoisuuden vivahdusta kuin venäjän
kielessä.

/#
    Keskustellessani viimeksi kanssanne sanoin aikovani pian
    ilmoittaa teille päätökseni asiassa, jota keskustelumme koski.
    Harkittuani tarkoin asiaa kirjoitan nyt teille täyttääkseni
    lupaukseni. Päätökseni on seuraava: Millainen teidän käytöksenne
    on ollutkin, en katso olevani oikeutettu rikkomaan niitä siteitä,
    jotka korkeampi maailmanjärjestys on välillemme solminut. Perhe
    ei voi rikkoutua toisen puolison oikun, mielivaltaisuuden tai
    edes rikoksen takia, ja meidän elämämme tulee kulkea niin kuin se
    on kulkenut tähänkin asti. Se on välttämätöntä minulle, teille
    ja pojallemme. Olen varma siitä, että olette katunut ja kadutte
    vieläkin sitä, mikä on ollut aiheena tähän kirjeeseen, ja että te
    olette auttava minua saamaan epäsopumme syyn juurineen kitketyksi
    pois ja menneet hairahdukset unohdetuksi. Päinvastaisessa
    tapauksessa voitte itse aavistaa, mikä teitä ja poikaanne
    odottaa. Kaikesta tästä toivon saavani puhua tarkemmin kasvoista
    kasvoihin tavatessamme. Koska huvilakausi on jo päättymässä,
    pyytäisin teitä muuttamaan Pietariin niin pian kuin mahdollista,
    ei ainakaan tiistaita myöhemmin. Huolehdin kaikesta, mitä
    muutossanne tarvitsette. Panen erityistä painoa tämän pyyntöni
    täyttämiseen.

    A. Karenin

    P.S. Kirjeen mukana seuraa rahaa, jota voitte tarvita menoihinne.
#/

Hän luki kirjeen ja oli siihen tyytyväinen; erityisen hyvillään
hän oli siitä, että oli muistanut panna rahaa mukaan. Kirjeessä
ei ollut ainoaakaan kovaa sanaa eikä nuhdetta, mutta ei myöskään
liikaa suopeutta. Ennen kaikkea siinä oli kultainen silta paluuta
varten. Taitettuaan kirjeen kahtia ja silitettyään sitä suurella,
jykevätekoisella norsunluuveitsellä hän pisti sen rahoineen
kirjekuoreen ja soitti pöytäkelloa mielessä tyydytyksen tunne,
jota taidokkaitten ja hyvin järjestettyjen kirjoitusvälineiden
käsitteleminen hänessä aina herätti.

-- Anna tämä lähetille ja käske toimittamaan se huomenaamuna Anna
Arkadjevnalle Pietarhoviin, hän sanoi ja nousi.

-- Kyllä, teidän ylhäisyytenne; tännekö käskette tuomaan teen?
Aleksei Aleksandrovitsh käski tuomaan teen työhuoneeseen ja meni
norsunluuveitsellään leikitellen nojatuolin luo, jonka vieressä oli
valmiina lamppu ja ranskalainen kirja eugubiolaisista kirjoituksista.
Nojatuolin yläpuolella riippui kultaisissa kehyksissä kuuluisan
taiteilijan maalaama soikea, sirotekoinen muotokuva Annasta. Aleksei
Aleksandrovits katsahti siihen. Läpitunkematon katse kohdistui
häneen ivallisena ja julkeana, kuten silloin yöllä, kun he viimeksi
olivat selvitelleet välejään. Pään musta, erinomaisesti maalattu
pitsikoriste, musta tuuhea tukka kaunis valkea käsi sormusten
peittämine nimettömineen näyttivät Aleksei Aleksandrovitshista
sietämättömän julkeilta ja uhmaavilta. Silmäiltyään hetkisen
tuota taulua hän vavahti niin että huulet värähtelivät ja kääntyi
pois. Hän istuutui kiireesti nojatuoliinsa ja avasi kirjan. Hän
koetti lukea, mutta ei voinut mitenkään saada viriämään entistä
mielenkiintoaan eugubiolaisia kirjoituksia kohtaan. Hän katsoi
kirjaa, mutta ajatteli muuta. Hän ei ajatellut vaimoaan, vaan omassa
valtiollisessa toiminnassaan viime aikoina ilmaantunutta pulmaa,
johon keskitti nykyisin kaiken mielenkiintonsa. Hän tunsi, että tuo
pulma alkoi selvitä ja että hänen päässään kehkeytyi -- sen hän
saattoi kerskumatta sanoa -- valtavan suurenmoinen ajatus, jonka
piti selvittää koko asia, ylentää hänen asemaansa virkauralla,
kukistaa hänen vihollisensa ja tuottaa siis mitä suurinta hyötyä
valtakunnalle. Heti kun miespalvelija oli tuonut teetarjottimen ja
poistunut huoneesta, Aleksei Aleksandrovitsh meni kirjoituspöytänsä
luo, nosti salkkunsa keskelle pöytää, otti kirjoitusvälineiden
joukosta lyijykynän ja paneutui pulmaansa liittyvään visaiseen
asiakirjaan ohut, itsetyytyväinen hymy huulillaan.

Tuo pulmallinen asia oli seuraavanlainen. Aleksei Aleksandrovitshin
erityispiirre valtiomiehenä, se luonteenomainen piirre, joka on
jokaisessa korkealle nousevassa virkamiehessä ja joka sitkeän
kunnianhimon, itsehillinnän, rehellisyyden ja itseluottamuksen ohella
oli vienyt Kareniniakin eteenpäin, piili siinä, ettei hän ollut
takertunut kuolleen paperivirallisuuden ja asiakirjajäljennösten
pauloihin, vaan oli koettanut kohdata tosiasiat mahdollisimman
suoraan ja samalla olla säästeliäs. Oli kuitenkin käynyt niin,
että kuuluisassa heinäkuun 2. p:n komiteassa oli otettu esiin
kysymys Zaraiskin kuvernementin arojen kastelemisesta. Tämä Aleksei
Aleksandrovitshin ministeriön alaan kuuluva kysymys oli räikeä
esimerkki valtion varojen hedelmättömästä tuhlauksesta ja kuolleesta
paperivirallisuudesta. Aleksei Aleksandrovitsh tiesi asian olevan
niin. Hänen edeltäjänsä edeltäjä oli ensimmäisenä ottanut tämän
kastelukysymyksen esille. Ja tähän asiaan oli todellakin tuhlattu ja
tuhlattiin vieläkin sangen paljon rahaa ilman vähintäkään hyötyä.
Koko juttu ei näyttänyt voivan viedä mihinkään tulokseen. Aleksei
Aleksandrovitsh oli heti virkaansa astuttuaan ymmärtänyt sen ja
aikonut käydä asiaan käsiksi; mutta pian hän oli huomannut, että asia
koski siksi monien yksityisten etua, ettei siihen ollut viisasta
kajota, kun hänen oma asemansakaan ei ollut vielä kovin vakaa; ja
sittemmin hän oli muita asioita käsitellessään kokonaan unohtanut
tämän asian ja antanut sen mennä menojaan. (Kyseisen asian varassa
eli moni perhe, varsinkin muuan sangen siveellinen ja musikaalinen
perhe, jossa kaikki tyttäret soittivat jouhisoittimia. Aleksei
Aleksandrovitsh tunsi tämän perheen ja oli ollut vanhimman tyttären
häissä kunniavieraanakin.)

Aleksei Aleksandrovitshin mielestä ei ollut aivan rehellistä peliä,
että vieras ministeriö oli ottanut asian esille, koska jokaisessa
ministeriössä oli paljon kummempiakin asioita, joihin kukaan
ei tietyn virkamaailmassa noudatettavan kirjoittamattoman lain
johdosta kajonnut. Kun taisteluhansikas nyt kerran oli heitetty
hänelle, otti hän sen rohkeasti vastaan ja vaati että perustetaan
erityiskomitea, joka tutkisi ja tarkastaisi Zaraiskin kuvernementin
arojen kastelua käsitelleen komitean työt. Mutta samalla hän päätti
panna tuon toisenkin ministeriön herrat lujille. Hän vaati, että
määrättäisiin vielä erityiskomitea vierasheimoisten asiaa tutkimaan.
Vierasheimoisten asia oli sattumalta otettu esille heinäkuun 2. p:n
komiteassa, ja Aleksei Aleksandrovitsh oli tarmokkaasti kannattanut
sitä ja selittänyt asian erityisen kiireelliseksi vierasheimoisten
surkean tilan vuoksi. Tämä kysymys oli komiteassa antanut aiheen
useampien ministeriöiden kinasteluun. Aleksei Aleksandrovitshille
vihamielinen ministeriö todisteli vierasheimoisten aseman olevan
mitä parhaimmalla tolalla ja väitti suunniteltujen muutosten
turmelevan heidän kukoistavan elämänsä, ja jos tässä asiassa oli
jotain huonosti, se kaikki johtui -- niin tämä ministeriö selitti
-- siitä, ettei Aleksei Aleksandrovitshin ministeriö täyttänyt
niitä toimenpiteitä, joihin laki velvoitti. Nyt alkoi Aleksei
Aleksandrovitsh vaatia: ensinnäkin, että perustettaisiin uusi
komitea, jonka tehtävänä olisi vierasheimoisten tilan tutkiminen
heidän asuinpaikoillaan; toiseksi, että jos vierasheimoisten tila
olisi tosiaankin sellainen, jollaisena se näyttäytyi komitean
hallussa olevissa virallisissa tiedonannoissa, perustettaisiin vielä
erillinen asiantuntijakomitea, joka tutkisi tuon vierasheimoisten
lohduttoman tilan syitä: a) valtiolliselta, b) hallinnolliselta,
c) taloudelliselta, d) kansatieteelliseltä, e) aineelliselta ja f)
uskonnolliselta kannalta; kolmanneksi, että vaadittaisiin tuolta
vihamieliseltä ministeriöltä tietoja niistä toimista, joita sen on
viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana suorittanut vierasheimoisten
epäedullisten elinolojen korjaamiseksi, ja vihdoin neljänneksi, että
vaadittaisiin ministeriöltä selitystä siihen, miksi se, kuten käy
ilmi komitean hallussa olevista asiakirjoista (n:o 17015 ja n:o 18308
joulukuun 5. pv:ltä 1863 ja heinäkuun 7. pv:ltä 1864), on toiminut
suorastaan vastoin voimassa olevaa peruslakia, joka koskettelee tätä
asiaa niteessä..., pykälässä 18 ja pykälän 36 muistutuksessa.

Innostuksen puna kohosi Aleksei Aleksandrovitshin kasvoille hänen
kirjatessaan nopeasti näitä ajatuksiaan. Kirjoitettuaan arkin täyteen
hän nousi, soitti ja antoi paperin kanslianhoitajalle tarpeellisten
lisätietojen hankkimista varten. Noustuaan ja käveltyään huoneessa
hän katsahti taas muotokuvaan, rypisti kulmiaan ja hymähti
ivallisesti. Luettuaan vielä hetkisen eugubiolaisista kirjoituksista
ja saatuaan kiinnostuksensa niihin jälleen heräämään hän meni klo
11 nukkumaan, ja kun hän vuoteessaan muisteli äskeistä kohtaustaan
vaimonsa kanssa, ei se näyttänyt hänestä enää ollenkaan niin synkältä.



XV


Vaikka Anna olikin kiivaasti väittänyt vastaan, kun Vronski
oli puhunut hänen asemansa mahdottomuudesta, hän tunsi syvällä
sydämessään oman asemansa valheellisuuden ja epärehellisyyden ja
toivoi siihen koko sielustaan muutosta. Palatessaan miehensä kanssa
kilparatsastuksesta hän oli mielenkuohun hetkinä sanonut tälle
kaikki, ja vaikka se oli tuottanutkin hänelle kipua, oli hän sentään
hyvillään siitä. Erottuaan miehestään huvilan ovella Anna oli
tuntenut iloa siitä, että nyt kaikki selviäisi ja ettei enää olisi
entistä valhetta ja petosta. Hänestä näytti epäämättömän varmalta,
että nyt hänen asemansa selviäisi ainiaaksi. Uusi asema saattoi
olla huono sekin, mutta se olisi ainakin selvä ja varma eikä siinä
olisi valhetta. Kipu, jota hän oli tuottanut itselleen ja miehelleen
sanoessaan nuo sanat, tulisi siten palkituksi, hän ajatteli. Samana
iltana hän tapasi Vronskin, mutta ei sanonut, mitä hänen ja hänen
miehensä välillä oli tapahtunut, vaikka tilanteen selvittämisen
vuoksi olisi pitänyt siitä puhua.

Kun Anna heräsi seuraavana aamuna, hän muisti ensimmäiseksi, mitä
oli sanonut miehelleen, ja nyt se tuntui hänestä niin kauhealta,
ettei hän voinut ymmärtää, kuinka oli voinut lausua nuo kummalliset
ja karkeat sanat, eikä käsittää, mitä tästä tulisi. Mutta ne sanat
oli sanottu, ja Aleksei Aleksandrovitsh oli poistunut mitään
virkkamatta. "Minä tapasin Vronskin enkä kertonut siitä hänelle.
Vielä hänen lähtiessään aioin pyytää hänet takaisin ja kertoa siitä,
mutta en voinut, sillä olisi tuntunut omituiselta, että puhun siitä
vasta nyt enkä heti ensi hetkenä. Miksi minä en sanonut, vaikka
aioin?" Ja vastaukseksi tähän kysymykseen kuumeinen puna levisi
hänen kasvoilleen. Hän ymmärsi, mikä häntä oli pidättänyt; häpeä oli
estänyt häntä. Hänen asemansa, joka eilisiltana oli jo näyttänyt niin
selvinneeltä, tuntui hänestä nyt ei ainoastaan selvittämättömältä,
vaan suorastaan toivottomalta. Häntä kauhistutti häpeä, jota hän ei
ennen ollut edes ajatellut. Ja kun hän ajatteli, mitä hänen miehensä
nyt tekisi, hänen mieleensä tuli mitä kamalimpia asioita. Hänelle
tuli mieleen, että tuossa tuokiossa asiainhoitaja tulee ajamaan hänet
talosta, että hänen häpeänsä huudetaan koko maailman tietoon. Hän
kyseli itseltään, minne hän menisi, kun hänet ajetaan kotoaan, eikä
löytänyt vastausta.

Kun hän ajatteli Vronskia, hänestä tuntui, ettei tämä enää rakastanut
häntä, että hän oli vain vaivaksi Vronskille, ja eihän hän voinut
mennä tarjoamaan itseään tälle, ja hän tunsi melkein vihaavansa
Vronskia sen vuoksi. Hänestä tuntui, että ne sanat, jotka hän oli
sanonut miehelleen ja joita hän nyt koko ajan kertasi mielessään,
että hän oli lausunut ne sanat kaikille ja kaikki olivat kuulleet
ne. Hän pelkäsi katsoa silmiin niitä, joiden kanssa asui. Hän ei
uskaltanut kutsua palvelustyttöä, vielä vähemmän mennä alas ja tavata
poikaansa ja opettajatarneitiä.

Palvelijatar, joka jo kauan oli odottanut oven takana, tuli itsestään
huoneeseen. Anna katsahti häntä kysyvästi silmiin ja punastui.
Tyttö pyysi anteeksi, että oli tullut, ja sanoi luulleensa kellon
soineen. Hän toi Annalle vaatteet ja kirjelapun. Kirjelappu oli
Betsyltä. Betsy ilmoitti hänelle, että hänen luokseen olivat
tänään aamupäivällä tulossa pelaamaan krokettia Liza Merkalova,
vapaaherratar Stolz ja vapaaherrattaren ihailijat Kaluzshki ja
ukko Stremov. "Tulkaa edes uteliaisuuttanne katsomaan millaisista
henkilöistä on kyse. Minä odotan", kirjoitti Betsy. Anna luki
kirjelapun ja huoahti.

-- En tarvitse mitään, hän sanoi Annushkalle, joka siirteli
yöpöydällä olevia pulloja ja harjoja, -- saat mennä, minä pukeudun
heti ja tulen. En tarvitse mitään apua.

Annushka meni, mutta Anna ei ryhtynyt pukeutumaan, vaan istui yhä
samassa asennossa, kuin tehdäkseen tai sanoakseen jotain, ja jälleen
turtuen. Hän toisti lakkaamatta: "Jumalani, Jumalani", mutta se jäi
hänen suussaan pelkäksi merkityksettömäksi sanaksi. Vaikkei Anna
koskaan epäillyt sen uskonnon totuutta, johon hänet oli kasvatettu,
oli avun etsiminen uskonnosta hänelle yhtä vierasta kuin avun
pyytäminen itse Aleksei Aleksandrovitshilta. Hän tiesi edeltäpäin,
että uskonnon apu olisi ollut mahdollinen vain siinä tapauksessa,
että hän olisi luopunut kaikesta, mikä oli hänen elämänsä varsinainen
sisältö. Olo oli raskas, ja lisäksi hän tunsi nyt kasvavaa pelkoa
tätä uutta, ennenkokematonta sieluntilaansa kohtaan. Hän tunsi,
että kaikki alkoi kahdentua hänen sielussaan, kuten esineet joskus
kahdentuvat väsyneissä silmissä. Hän ei aina tiennyt, mitä pelkäsi ja
mitä toivoi. Pelkäsikö ja toivoiko hän entistä vaiko tulevaa, eikä
hän itsekään tiennyt, mitä oikeastaan tahtoi.

"Oi, mitä minä teen!" hän sanoi itsekseen tuntien äkillistä kipua
molemmin puolin päätään. Tointuessaan hän huomasi puristavansa
molemmin käsin hiuksiaan ohimojen kohdalta. Hän hypähti pystyyn ja
alkoi kävellä.

-- Kahvi on valmista, ja neiti ja Serjozha odottavat, sanoi Annushka
tullen uudelleen ja tavaten Annan vielä entisessä asussaan.

-- Kuinka Serjozha voi? kysyi Anna äkkiä vilkastuen, muistaen
ensimmäisen kerran koko aamuna poikansa olemassaolon.

-- On tainnut olla vähän pahanteossa, vastasi Annushka hymyillen.

-- Missä pahanteossa?

-- Nurkkakamarissa oli persikoita, hän on tainnut käydä salaa
syömässä yhden niistä.

Ajatus pojasta vapahti Annan siitä avuttomasta tilasta, jossa hän
oli ollut. Hän muisti taas tuon poikansa hyväksi elävän äidin osaksi
vilpittömän ja osaksi ylikorostetunkin roolin, jonka hän viime
vuosina oli ottanut suorittaakseen, ja tunsi ilokseen, että hänellä
nykyisessäkin tilassaan oli valtikka, joka oli riippumaton siitä,
mihin asemaan hän joutui mieheensä tai Vronskiin nähden. Se valtikka
oli poika. Joutuisipa hän mihin asemaan tahansa, poikaansa hän ei
voisi jättää. Jos mies häpäiseekin hänet ja ajaa talostaan, jos
Vronski kylmeneekin ja jatkaa vapaata elämäänsä (Anna hän ajatteli
tätä karvain, nuhtelevin mielin), ei hän jättäisi poikaansa. Hänen
elämällään olisi sentään oma päämääränsä. Ja hänen täytyi toimia
lujan aseman hankkimiseksi poikaansa nähden, jottei tätä vietäisi
häneltä. Täytyi ryhtyä toimiin niin pian kuin suinkin, ennen kuin
ehtivät riistää häneltä pojan. Hänen täytyi matkustaa pois poikansa
kanssa. Se hänen täytyi tehdä... Hänen piti saada rauhoittua ja
päästä kiusallisesta asemastaan. Ajatus suoranaisesta poikaan
liittyvästä toiminnasta ja pikaisesta matkasta tämän kanssa rauhoitti
häntä toivotulla tavalla.

Hän pukeutui nopeasti, laskeutui alakertaan ja meni varmoin askelin
vierashuoneeseen, jossa kahvipöytä ja Serjozha opettajattarineen
odottivat häntä. Serjozha seisoi valkeassa puvussa pöydän luona
ja hypisteli, tuomiaan kukkia selkä ja pää kumarassa, kasvot
jännittyneen tarkkaavaisina, ja tuossa tarkkaavaisuuden ilmeessä,
joka oli Annalle niin tuttu, oli jotain Aleksei Aleksandrovitshia
muistuttavaa.

Opettajatar oli erityisen ankaran näköinen. Nähdessään äitinsä
Serjozha kiljaisi kimeästi "Äiti!" kuten hänen tapansa oli, eikä
oikein tiennyt, menisikö heti äitiä tervehtimään ja jättäisi kukat
siihen, vai punoisiko seppeleen loppuun ja menisi sitten se kädessään.

Tervehdittyään opettajatar alkoi laajasti ja seikkaperäisesti kertoa
Serjozhan tekemästä rikkomuksesta, mutta Anna ei kuunnellut häntä;
Anna ajatteli, ottaisiko kotiopettajattaren matkalle mukaan. "Ei, en
ota", päätti hän. "Lähden yksin poikani kanssa."

-- Niin, se oli hyvin pahoin tehty, Anna sanoi ja asettaen kätensä
pojan olkapäille katsoi häneen arastelevin, lempein silmin, mikä
oudoksutti ja ilahdutti poikaa, ja suuteli häntä. -- Jättäkää hänet
kahden minun kanssani, Anna sanoi ihmettelevälle opettajattarelle ja
päästämättä poikansa kättä istuutui kahvipöydän ääreen.

-- Äiti, minä... en minä... poika sopersi koettaen saada äitinsä
ilmeistä selville, mikä häntä odotti persikan vuoksi.

-- Serjozha, Anna sanoi heti kun opettajatar oli poistunut huoneesta,
-- sinä teit pahasti, mutta ethän sinä enää vastedes tee sitä?...
Rakastathan sinä minua?

Anna tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä. "Voisinko minä olla
rakastamatta häntä?" hän ajatteli itsekseen katsoen syvälle pojan
pelästyneisiin ja ilostuneisiin silmiin. "Tuleekohan hänkin
tuomitsemaan minut yhdessä isänsä kanssa? Eikö hänkään sääli minua?"
Kyyneleet valuivat jo kasvoja pitkin, ja salatakseen ne Anna nousi
äkkiä ja meni melkein juosten kuistille.

Viime päivien ukkossateitten jälkeen oli tullut kylmä, selkeä sää.
Vaikkakin taivas oli kirkas ja päivä välkähteli kosteissa lehdissä,
oli ilma kylmä.

Anna värähti kylmästä ja sisäisestä kauhusta, joka valtasi hänet
ulkoilmassa entistä voimakkaammin.

-- Mene, mene Marietten luo, hän sanoi Serjozhalle, joka oli aikeissa
seurata häntä, ja alkoi kävellä kuistin olkimattoa edestakaisin.
"Eivätkö he voi antaa sitä anteeksi ja käsittää, ettei toisin voinut
olla?" mietti hän itsekseen.

Pysähdyttyään katsomaan tuulessa huojuvien haapojen latvoja ja
niiden sateen huuhtomia, kylmässä auringossa välkkyviä lehtiä hän
ymmärsi, etteivät he anna hänelle anteeksi, että kaikki tulevat tästä
lähin olemaan yhtä säälimättömiä häntä kohtaan kuin tuo taivas,
kuin tuo välkkyvä vihreä luonto. "Ei pidä, ei pidä ajatella" hän
sanoi itsekseen. "Täytyy vain valmistautua matkalle. Mutta minne?
Ja koska? Ja ketä kaikkia mukaan? Niin, Moskovaan, iltajunassa.
Annushka ja Serjozha ja kaikkein välttämättömimmät tavarat. Mutta
ensin pitää kirjoittaa heille kummallekin." Hän meni nopeasti
omaan kirjoitushuoneeseensa, istuutui pöytänsä ääreen ja kirjoitti
miehelleen.

"Sen jälkeen mitä on tapahtunut, en enää voi jäädä teidän kattonne
alle. Minä matkustan pois ja otan pojan mukaani. En tunne lakia enkä
tiedä, kumpaako vanhemmista pojan on seurattava; mutta minä otan
hänet mukaani, sillä ilman häntä en voi elää. Olkaa jalomielinen,
jättäkää hänet minulle."

Alkupuolen hän kirjoitti nopeasti ja vapaasti, mutta vetoaminen
jalomielisyyteen, jota Anna ei uskonut miehessään olevan, ja tunne
siitä, että kirjeeseen pitäisi panna jotain liikuttavaa, pysähdytti
hänet. "Syyllisyydestäni ja katumisestani en tässä puhu sillä..." Hän
pysähtyi taaskin pystymättä ajattelemaan yhtenäisesti. "Ei", päätti
hän itsekseen, "ei tarvita mitään sellaista", ja revittyään paperin
kirjoitti uudelleen äskeiset lauseet, jättäen pois jalomielisyyteen
vetoamisen, ja sulki kirjeen.

Toinen kirje oli kirjoitettava Vronskille. "Olen kertonut kaiken
miehelleni", hän aloitti ja istui kauan voimatta jatkaa. Se oli
niin karkeaa ja epänaisellista. "Ja mitä minä osaan hänelle sanoa?"
hän ajatteli itsekseen. Taaskin häpeän puna peitti hänen kasvonsa,
hänen mieleensä tuli Vronskin levollinen tyyneys, ja harmistus häntä
kohtaan sai Annan repimään pieniksi palasiksi aloitetun paperiarkin.
"Ei tarvita mitään", hän sanoi itsekseen, pani paperin pois ja meni
yläkertaan. Hän ilmoitti kotiopettajattarelle ja palvelusväelle
lähtevänsä tänä iltana Moskovaan ja ryhtyi heti panemaan kokoon
tavaroitaan.



XVI


Huvilarakennuksen kaikista huoneista kannettiin tavaroita ulos;
talonmiehiä, puutarhureita ja miespalvelijoita kulki edestakaisin.
Astia- ja vaatekaapit olivat auki. Oli käyty kahdesti kaupassa
hakemassa nuoraa. Lattialla ajelehti sanomalehtipaperia. Kaksi
kirstua, matkalaukkuja ja matkakääröjä oli valmiina eteisessä.
Vaunut ja kahdet ajurinrattaat odottivat pääoven edessä. Anna,
joka oli tavaroita pakatessaan unohtanut sisäisen hätänsä, seisoi
pöydän vieressä kamarissaan ja järjesteli matkalaukkuaan, kun
Annushka kiinnitti hänen huomionsa pääovelle pysähtyvien rattaitten
tärinään. Anna vilkaisi ikkunasta ja näki pääoven edessä Aleksei
Aleksandrovitshin lähetin, joka painoi juuri ovikelloa.

-- Mene kysymään, mitä asiaa hänellä on, Anna sanoi ja istuutui
kädet ristissä nojatuoliin, valmiina rauhallisesti ottamaan vastaan
mitä hyvänsä. Lakeija toi paksun kuoren, jonka osoitteen Aleksei
Aleksandrovits oli itse kirjoittanut.

-- Lähetin on tuotava vastaus mukanaan, sanoi lakeija.

-- Hyvä on, Anna sanoi ja repäisi heti lakeijan mentyä vapisevin
sormin kuoren auki. Tukku paperikaistaleella yhteensidottuja sileitä
seteleitä solahti esiin. Anna vetäisi kirjeen erilleen ja alkoi lukea
lopusta päin: "...muutossanne... huolehdin... panen painoa tämän
pyyntöni täyttämiseen", luki hän. Hän selaili nopeasti eteenpäin,
luki kaiken läpi ja vielä kerran uudelleen alusta loppuun. Kun hän
oli lopettanut, tunsi hän vilunväreitä ruumiissaan ja huomasi, että
onnettomuus, joka oli haudannut hänet alleen, oli kamalampi kuin hän
oli arvannut odottaakaan.

Hän oli aamulla katunut sitä, mitä oli sanonut miehelleen, ja
toivonut kipeästi, että nuo sanat olisivat jääneetkin lausumatta. Ja
nyt, kun tuo kirje ei ollut tietävinään niistä ja antoi hänelle mitä
hän oli toivonutkin, se oli hänestä kauheinta, mitä saattoi kuvitella.

"Tietysti oikeassa!" hän ajatteli. "Tietysti hän on aina oikeassa,
hän on kristitty ja jalomielinen ja mitä kaikkea! Tuo alhainen,
inhottava ihminen! Eikä sitä ole käsittänyt eikä käsitä kukaan muu
kuin minä, enkä minäkään osaa sitä selittää. Sanovat uskonnolliseksi,
siveelliseksi, rehelliseksi ja viisaaksi mieheksi, mutta eivät näe,
mitä minä olen nähnyt. Eivät tiedä, miten hän kahdeksan vuotta on
kuristanut minun elämääni, koettanut tukahduttaa kaiken elävän, mitä
minussa on ollut, ajattelematta kertaakaan, että minä olen elävä
nainen, joka tarvitsee rakkautta. Kukaan ei tiedä, miten hän on
joka askeleella loukannut minua ja ollut tyytyväinen itseensä. Enkö
minä ole koettanut tyytyä kohtalooni? Enkö minä ole pinnistellyt
rakastaakseni häntä ja enkö ole rakastanut poikaani, kun on ollut
mahdotonta enää rakastaa häntä? Mutta tuli aika, jolloin käsitin,
etten voi enää pettää itseäni, että olen elävä ihminen enkä ole
syypää siihen, että Jumala on tehnyt minut sellaiseksi, että kaipaan
rakkautta ja elämää. Ja entä nyt? tappaisi minut tai tappaisi hänet,
-- minä kestäisin kaiken, minä antaisin anteeksi, mutta ei, hän..."

"Kuinka minä en arvannut, mitä hän tekee! Hänhän tekee aina niin
kuin hänen alhainen luonteensa käskee. Hän tekee oikein ja syöksee
minut, tuhoon tuomitun ihmisen, vielä pahempaan, vielä syvempään
turmioon..." "Te voitte itse aavistaa, mikä teitä ja teidän poikaanne
odottaa", muisteli hän kirjeen sanoja. "Se on uhkaus, että hän ottaa
minulta pojan, ja luultavasti heidän tyhmä lakinsa sen sallii. Ja
kyllä minä tiedän, miksi hän niin kirjoittaa. Hän ei usko edes
minun äidinrakkauteeni tai halveksii (kuten hän aina on ivaillut)
sitä tunnettani, mutta hän tietää, etten minä jätä poikaani, en voi
jättää häntä, että ilman poikaani elämä ei olisi minulle mitään
rakastettunikaan kanssa ja että jättämällä poikani ja karkaamalla
tämän luota minä tekisin kuin kaikkein viheliäisin ja alhaisin
nainen... sen hän tietää ja tietää myös, etten minä sitä koskaan voisi
tehdä."

"Meidän elämämme tulee kulkea kuten ennenkin", muisti hän toisen
lauseen miehensä kirjeestä. "Se elämä on ollut piinallista jo
ennenkin ja viime aikoina se on ollut kauheata. Millaista siitä
mahtaisi nyt tulla? Hänhän tietää kaiken, hän tietää kyllä hyvin,
etten minä voi katua sitä, että hengitän ja rakastan, ja ettei
siitä voi tulla mitään muuta kuin valhetta ja petosta. Mutta hänen
vain pitää yhä kiduttaa minua. Minä tunnen hänet hyvin, hän ui ja
elää valheessa kuin kala vedessä. Mutta minä en suo hänelle sitä
nautintoa, minä revin rikki hänen valheverkkonsa, johon hän tahtoisi
minut kietoa. Tulkoon mitä hyvänsä. Eihän ole mitään pahempaa kuin
valhe ja petos."

"Mutta millä lailla? Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Onko koskaan ollut
niin onnetonta naista kuin minä..."

-- Ei, minä revin sen rikki! huudahti hän kavahtaen seisoalleen ja
pidätellen itkuaan. Ja hän meni kirjoituspöytänsä luo kirjoittaakseen
vielä toisen kirjeen. Mutta sydämensä syvimmässä hän tunsi jo, ettei
jaksaisi repiä mitään, ei jaksaisi vapauttaa itseään entisestä
asemastaan, niin valheellinen ja kunniaton kuin se olikin.

Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja asetti kätensä pöydälle,
mutta ei kyennyt kirjoittamaan vaan painoi päänsä käsiään vasten
ja alkoi itkeä kuin lapsi, niin että koko rinta vavahteli
nyyhkytyksistä. Hän itki sitä, että hänen haaveensa oman asemansa
selvittämisestä oli iäksi sammunut. Hän tiesi jo edeltäpäin, että
kaikki jäisi ennalleen ja muuttuisi vielä pahemmaksi kuin ennen oli
ollut. Hän tunsi, että se asema, joka hänellä oli seuramaailmassa ja
joka oli aamulla näyttänyt niin mitättömältä, oli hänelle kaikesta
huolimatta rakas ja että hän ei jaksaisi vaihtaa sitä häpeään, joka
lankeaa miehensä ja poikansa jättäneen ja rakastajaansa yhtyneen
naisen ylle, sillä hän ei voisi olla voimakkaampi kuin oli. Hän ei
koskaan saisi tuntea rakkauden vapautta, vaan tulisi aina olemaan
ilmitulon pelon uhkaama rikollinen aviovaimo, joka pettää miestään
ja on häpeällisessä suhteessa vieraaseen, riippumattomaan mieheen,
jonka kanssa ei ole voinut yhdistää elämäänsä. Hän tiesi, että
niin oli ja niin tulisi vastakin olemaan, ja se oli kuitenkin niin
kauheata, ettei hän voinut kuvitella, miten se päättyisi. Ja hän itki
hillittömästi kuin rangaistu lapsi.

Takaa kuuluvat askeleet saivat hänet toipumaan, ja hän veti nopeasti
kasvonsa piiloon ja oli kirjoittavinaan.

-- Lähetti pyytää vastausta, ilmoitti lakeija.

-- Vastausta? Kyllä, kyllä, Anna sanoi, -- odottakoon vähän aikaa.
Minä soitan sitten.

"Mitä minä voin kirjoittaa?" hän ajatteli. "Mitä minä voin yksinäni
päättää? Mitä minä tiedän? Mitä haluan? Mistä minä pidän?" Hän tunsi
taas, että hänen sielussaan alkoi kahdentuminen. Ja taas hän pelästyi
tuota tunnetta ja tarttui ensimmäiseen mielijohteeseensa päästäkseen
ajattelemasta itseään. "Minun täytyy tavata Aleksei (niin hän nimitti
ajatuksissaan Vronskia), vain hän voi sanoa, mitä minun on tehtävä
Lähden Betsyn luo, kenties näen hänet siellä", hän sanoi itsekseen
unohtaen kokonaan, että oli itse eilen sanonut Vronskille jäävänsä
tänään pois ruhtinatar Tverskajan luota, mihin Vronski oli lisännyt,
ettei hänkään siinä tapauksessa tulisi. Hän painautui jälleen pöytää
vasten ja kirjoitti miehelleen: "Kirjeenne olen saanut. A.", ja
soitti ja antoi vastauksensa lakeijalle.

-- Me emme matkustakaan, hän sanoi Annushkalle, joka myös tuli sisään.

-- Eikö ensinkään?

-- Ei, mutta antakaa tavaroitten olla huomiseksi, ja vaunut saavat
odottaa siinä. Minä lähden ruhtinattaren luo.

-- Mitkä vaatteet tuodaan?



XVII


Siihen krokettiseurueeseen, johon ruhtinatar Tverskaja oli kutsunut
Annankin, kuului varsinaisesti kaksi seurapiiridaamia ihailijoineen.
He olivat kumpikin uuden pietarilaisen seurapiirikerman edustajia,
ja jotain mukaelmaa mukaillen heitä nimitettiin maailman seitsemäksi
ihmeeksi, les sept merveilles du monde. Vaikka hekin liikkuivat
seuramaailman huipulla, heidän piirinsä oli vihamielisissä väleissä
sen piirin kanssa, jossa Anna seurusteli. Lisäksi Liza Merkalovan
ihailija, vanha Stremov, oli sangen vaikutusvaltainen pietarilainen
herra, Aleksei Aleksandrovitshin vastustaja ja vihamies. Tämän
kaiken takia oli Anna ensin päättänyt olla menemättä, ja tästä hänen
kieltäytymisestään johtui ruhtinattaren kirjelapun sävy. Mutta
toivoen tapaavansa Vronskin Anna päättikin nyt lähteä.

Anna tuli ruhtinatar Tverskajan luo ennen muita vieraita.

Juuri kun hänen piti mennä ovesta sisään, tuli Vronskin lakeija,
joka sileine poskipartoineen oli kuin kamarijunkkari. Tämä pysähtyi
ovelle, otti lakin päästään ja teki tietä Annalle. Anna tunsi hänet
ja samassa vasta muisti Vronskin eilen sanoneen, ettei hän tulekaan.
Luultavasti toi lakeija siitä nyt ilmoituksen.

Riisuessaan eteisessä päällysvaatteitaan kuuli Anna miten lakeija
-- ääntäen kamarijunkkarin tavoin r:nkin -- sanoi: "Kreiviltä
ruhtinattarelle", ja antoi kirjelapun.

Annan teki mieli kysyä, missä hänen herransa oli. Hänen teki mieli
kääntyä takaisin ja lähettää Vronskille kirje, että tämä tulisi hänen
luokseen tai että hän itse tulee sinne. Mutta mikään sellainen ei
käynyt päinsä; sisältä kuului hänen tulostaan ilmoittavan sähkökellon
soitto ja ruhtinattaren lakeija asettui jo avatun oven viereen
odottamaan hänen astumistaan sisään.

-- Ruhtinatar on puutarhassa, ilmoitamme heti. Suvaitsetteko itse
käydä puutarhassa? sanoi toinen sisällä oleva lakeija.

Hänen asemansa oli yhtä epävakaa ja epäselvä täällä kuin kotonakin;
tai kenties vieläkin hankalampi, koska hän ei voinut tehdä mitään:
ei saanut tavata Vronskia, vaan piti jäädä tänne vieraaseen seuraan,
joka ei vähääkään soveltunut hänen nykyiseen mielialaansa. Mutta
hänellä oli yllään puku, jonka hän tiesi pukevaksi: eikä hän ollut
yksin; ympäröihän häntä tuo ylhäisen joutilaisuuden tutuksi käynyt
juhlallisen ylellinen ilmapiiri. Ja hänen olonsa tuntui keveämmältä
kuin kotona; ei tarvinnut miettiä mitä teki, kaikki meni itsestään.
Tavatessaan Betsyn, joka tuli häntä vastaan hämmästyttävän hienossa
valkeassa puvussa, Anna hymyili tavalliseen tapaansa. Ruhtinattaren
vierellä kulki Tushkevitsh ja nuori sukulaisneiti, joka maalla
asuvien vanhempiensa onneksi ja ihastukseksi oli päässyt viettämään
kesää kuuluisan ruhtinattaren kanssa.

Luultavasti Annassa oli jotain erikoista, koska Betsy huomasi sen
heti.

-- Nukuin huonosti, vastasi Anna katsoen lakeijaa, joka tuli vastaan
tuoden -- kuten hän luuli -- Vronskin kirjelappua.

-- Kuinka hauska että tulitte, sanoi Betsy. -- Olen hiukan väsynyt
ja ajattelin juuri tulla juomaan kupin teetä ennen heidän tuloaan...
Menkää te Mashan kanssa, hän kääntyi Tushkevitshin puoleen, --
koettamaan krokettikenttää tuonne, mistä nurmi on leikattu pois, niin
me saamme rauhassa jutella teetä juodessamme, we'll have a cosy chat;
eikö niin? jatkoi hän Annalle puristaen suu hymyssä hänen kättään,
joka piteli päivänvarjoa.

-- Minä en ikävä kyllä voi jäädä pitkäksi aikaa, sillä minun
on käytävä vielä vanhan neiti Wreden luona. Minä olen tuhansia
kertoja luvannut, sanoi Anna, jolle valheesta, niin vieras kuin
se hänen luonteelleen olikin, oli tullut luonteva ja mieleinenkin
kanssakäymisen muoto. Hän ei mitenkään olisi voinut selittää, miksi
sanoi niin, sillä hän ei ollut sekuntiakaan aikaisemmin ajatellut
sitä. Hän sanoi sen vain muistaessaan, että Vronski ei tulekaan ja
että hänen täytyi vapautua päästäkseen jollain tavoin tapaamaan
tätä. Mutta miksi hän mainitsi juuri vanhan hovineiti Wreden, kun
oli olemassa paljon muita, joiden luona hänen olisi pitänyt käydä,
sitä hän ei osannut selittää. Ja kuitenkin kävi niin, että Anna --
kuten pian kävi ilmi -- ei olisi voinut keksiä mitään parempaa keinoa
Vronskin tapaamiseksi kuin tämä oli.

-- Ei, minä en päästä teitä millään ehdolla, sanoi Betsy tähyten
Annaa tarkasti kasvoihin. -- Minä aivan loukkaantuisin, ellen niin
pitäisi teistä. Te aivan kuin pelkäätte, että minun seurapiirini voi
saattaa teidät huonoon valoon. Tuokaa meille teetä vieraskamariin,
lisäsi hän siristäen silmiään kuten aina lakeijalle puhuessaan.

Hän otti tuodun kirjelapun ja luki sen.

-- Aleksei on tehnyt meille kepposen, hän sanoi ranskaksi: -- Hän
kirjoittaa, ettei voi tulla, lisäsi hän niin luonnolliseen ja
yksinkertaiseen sävyyn kuin ei hänelle koskaan olisi voinut tulla
mieleenkään, että Vronski voisi merkitä Annalle mitään muuta kuin
krokettipelitoveria. Anna tiesi Betsyn tietävän kaiken, mutta
kuunnellessaan, millä lailla Betsy puhui hänelle Vronskista, hän
vakuuttui aina vähäksi aikaa siitä, ettei Betsy tiennyt mitään.

-- Vai niin, Anna sanoi välinpitämättömästi, ikään kuin asia ei olisi
häntä liikuttanut, ja jatkoi hymyillen: -- Kuinka teidän seuranne
voisi saattaa ketään huonoon valoon?

Tuo sanoilla leikittely, tuo salaisuuden peitteleminen tuotti
Annalle suurta huvia kuten kaikille naisille. Eikä viehätys johtunut
salaamisen välttämättömyydestä eikä edes sen tarkoituksesta, vaan se
piili tuossa leikkivässä salailussa itsessään.

-- Minä en voi olla katolisempi kuin paavi itse, sanoi Betsy. --
Stremov ja Liza Merkalova ovat seuramaailman kerman kermaa. He ovat
kaikkialle tervetulleet, enkä minä, hän korosti sanaa minä, -- ole
koskaan ollut ankara ja suvaitsematon. Minulla ei yksinkertaisesti
ole ollut aikaa siihen. Ehkä ette tahdo tavata Stremovia? Taittakoon
hän peistä Aleksei Aleksandrovitshin kanssa komiteassa niin paljon
kuin tahtoo, eihän se meille kuulu. Ainakin seuraelämässä hän on mitä
rakastettavin ihminen ja innokas kroketinpelaaja. Saattepa nähdä. Ja
vaikka hän vanhana miehenä onkin koomillinen rakastuneen osassaan,
hän osaa ihmeellisen hyvin selviytyä naurettavasta asemastaan! Hän
on herttainen ukko. Entä tunnetteko Sappho Stolzia? Hän on uusi,
kokonaan uusi sävel seuramaailmassa.

Betsy puheli näin, mutta Anna huomasi hänen iloisesta ja viisaasta
katseestaan, että hän ymmärsi osaksi vieraansa tilan ja harkitsi
jotain. He olivat ruhtinattaren kirjoitushuoneessa.

-- Mutta täytyypä kirjoittaa Alekseille, ja Betsy istuutui pöydän
ääreen, kirjoitti muutaman rivin ja pani kuoreen. -- Minä kirjoitin,
että hän tulisi päivälliselle. Muuten jää päivällispöydässä yksi
naisista ilman kavaljeeria. Katsokaahan, luuletteko, että se
vaikuttaa? Suokaa anteeksi, minun täytyy hetkeksi jättää teidät
yksin. Olkaa hyvä ja sulkekaa kirje ja lähettäkää se, hän sanoi
ovelta, -- minulla on vähän asioita.

Hetkeäkään arvelematta istuutui Anna pöydän ääreen, avasi kirjeen ja
lukematta mitä siinä oli kirjoitti alalaitaan: "Minun täytyy saada
tavata teitä. Tulkaa Wreden puutarhaan. Minä tulen sinne klo 6." Hän
sulki kirjekuoren, ja tultuaan takaisin Betsy otti kirjeen ja antoi
sen viejälle Annan nähden.

Pöytätarjottimella viileään vieraskamariin tuodun teen ääressä
näitten seurapiirinaisten kesken sukeutui tosiaan a cosy chat, niin
kuin ruhtinatar oli luvannut. He arvostelivat odottamiaan vieraita,
ja keskustelu oli pysähtynyt Liza Merkalovaan.

-- Hän on hyvin sievä, ja minä olen pitänyt hänestä aina, Anna sanoi.

-- Teidän täytyykin pitää hänestä. Hän on teihin suorastaan
hullaantunut. Eilen hän tuli minun luokseni kilpailujen jälkeen ja
oli epätoivoinen, kun ei saanut tavata teitä. Hän sanoi, että te
olette todellinen romaanisankaritar ja että jos hän olisi mies, hän
tekisi tuhansia mielettömyyksiä teidän tähtenne. Stremov sanoi hänen
tekevän niitä jo muutenkin.

-- Sanokaa, olkaa hyvä, minä en koskaan ole voinut sitä ymmärtää,
Anna kysyi hetken vaiti oltuaan sellaiseen sävyyn, joka osoitti
selvästi, ettei hän sanonut sitä turhan takia, vaan että tuo kysymys
oli hänelle tärkeämpi kuin olisi voinut luullakaan, -- sanokaa mikä
on hänen suhteensa ruhtinas Kaluzhskiin, niin sanottuun Mishkaan?
Minä olen niin vähän nähnyt heitä. Kuinka on asia?

Betsyn silmät hymyilivät, ja hän katsoi tarkkaavaisesti Annaan.

-- Uusi tapa, hän sanoi. -- Ne ovat nyt kaikki ottaneet käytäntöön
uuden tavan. Ovat heittäneet hunnut hongikkoon. Mutta on siinä eroa,
miten heittää.

-- Niin, mutta mikä on Merkalovan suhde Kaluzhskiin?

Betsy purskahti äkkiä iloiseen ja hillittömään nauruun, mikä oli
hänelle harvinaista.

-- Te menette ruhtinatar Mjahkajan alueelle. Se on "kauhean lapsen"
kysymys, ja Betsy tahtoi nähtävästi pidättää nauruaan, mutta ei
voinut, vaan remahti siihen tarttuvaan nauruun, joka on ominaista
harvoin nauraville ihmisille. -- Pitää kysyä heiltä itseltään, lisäsi
hän naurun kyyneleet silmissään.

-- Te vain nauratte, Anna sanoi, johon nauru myöskin oli tarttunut,
-- mutta minä en ole koskaan voinut ymmärtää sitä. Minä en käsitä,
millainen rooli siinä on aviomiehellä.

-- Aviomiehelläkö? Liza Merkalovan aviomies kanniskelee hursteja
vaimonsa kantapäillä ja on aina valmis palvelukseen. Ja mitä muuta
sitten on takana, sitä ei kukaan utele. Eihän hyvässä seurassa puhuta
tietyistä pukeutumisen yksityiskohdista. Niin ei tässäkään.

-- Tuletteko Rolandakin juhlaan? kysyi Anna vaihtaakseen
keskustelunaihetta.

-- En luule, vastasi Betsy ja kääntäen päänsä pois alkoi kaataa
tuoksuvaa teetä pieniin kuultaviin kuppeihin. Tarjottuaan Annalle
teekupin hän otti ohuen pahitossavukkeen, pani sen hopeiseen
varteen ja sytytti. -- Te näette, miten onnellisessa asemassa minä
olen, alkoi hän jälleen vakavampana ottaen teekupin käteensä. --
Minä ymmärrän teitä ja ymmärrän Lizaa. Liza on niitä lapsellisia
luonteita, jotka eivät käsitä, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Ainakaan
hän ei ymmärtänyt sitä ennen, ihan nuorena ollessaan. Ja nyt hän
tietää, että tuo ymmärtämättömyys pukee häntä. Nyt hän on kenties
tahallaan sitä ymmärtämättä, puhui Betsy suu ohuessa hymyssä. --
Eikä voi kieltää, että se pukee häntä. Näettekö, samaan asiaan voi
suhtautua myös tyynesti, vieläpä iloisestikin. Kenties te olette
taipuvainen näkemään asiat liian traagisessa valossa.

-- Oi, kuinka minä tahtoisin tuntea toiset niin kuin minä tunnen
itseni, Anna sanoi vakavasti ja mietteissään. -- Olenko minä pahempi
vai parempi kuin muut? Luultavasti pahempi.

-- Kauhea lapsi, kauhea lapsi! toisti Betsy. -- Kas siellähän
toisetkin jo tulevat.



XVIII


Kuului askelia ja miesten ääniä, sitten naisten puhetta ja naurua,
ja kohta sen jälkeen astuivat sisään odotetut vieraat: Sappho Stolz
ja terveyttä ja hyvinvointia uhkuva nuori mies, jota sanottiin
Vasjkaksi. Näkyi, etteivät veriset nautapaistit, tryffelit ja
burgundilaiset olleet menneet häneltä hukkaan. Vasjka kumarsi
naisille ja katsoi heihin, mutta ainoastaan silmänräpäyksen ajan.
Hän oli tullut Sapphon jäljessä vierashuoneeseen ja seurasi tätä
täälläkin ikään kuin olisi tähän sidottu ja katseli tätä herkeämättä
välkkyvine silmineen kuin haluten syödä tämän suuhunsa. Sappho
Stolzilla oli vaalea tukka ja mustat silmät. Hän astui lyhyin,
vikkelin askelin korkeakantaisissa avonaisissa kengissään ja puristi
miehekkäästi huoneessa istujien kättä.

Anna ei ollut vielä kertaakaan tavannut tätä uutta merkkihenkilöä
ja hämmästyi hänen kauneuttaan ja hänen pukunsa ja käytöksensä
rohkeutta. Hänellä oli omista ja tekohiuksista tehty kullankarvainen,
suunnaton hiuslaite, niin että hänen päänsä oli samankokoinen kuin
hänen sirosti kaartuva, edestä avoin rintansa. Hänessä oli niin
paljon vauhtia, että vähimmästäkin liikkeestä polvet ja jalkojen
yläosa piirtyivät näkyviin vaatteiden alta, ja väkisinkin tuli
mieleen kysymys, missä kohtaa takanapäin tuossa kokoonkyhätyssä
häilähtelevässä vuoressa oikeastaan päättyi hänen pieni ja siro
vartalonsa, joka oli niin alaston ylhäältä ja niin verhottu alhaalta
ja takaa.

Betsy kiiruhti esittelemään hänet Annalle.

-- Voitteko kuvitella, me olimme vähällä ajaa kahden sotamiehen
yli, alkoi hän heti kertoa vilkuttaen silmiään, hymyillen ja nykien
laahustaan, jonka oli heittänyt liiaksi toiselle sivulle. -- Minä
ajoin Vasjkan kanssa... Ai niin, te ette olekaan tuttuja. -- Ja hän
esitti nuoren herran mainiten hänen nimensä ja nauroi heleästi ja
punastuneena erehdykselleen kun oli vieraan kuullen kutsunut nuorta
herraa Vasjkaksi. Vasjka kumarsi vielä kerran Annalle, mutta ei
sanonut hänelle mitään, vaan kääntyi Sapphon puoleen:

-- Te menetitte vedon. Me ehdimme perille ensin. Maksakaapa, hän
sanoi hymyillen.

-- Ei suinkaan nyt tässä, sanoi Sappho.

-- Sama se, saanpahan sitten.

-- Hyvä, hyvä. Ai niin! hän kääntyi äkkiä emännän puoleen, -- olen
minäkin hyvä... Unohdin kokonaan... Minä toin teille vieraan. Tuossa
hän on.

Odottamaton nuori vieras, jonka Sappho oli tuonut ja unohtanut, oli
kuitenkin siksi tärkeä henkilö, että -- huolimatta hänen nuoresta
iästään -- molemmat naiset nousivat tervehtimään häntä.

Hän oli Sapphon uusi ihailija. Samoin kuin Vasjka kulki hänkin nyt
epäjumalansa kintereillä.

Pian saapuivat ruhtinas Kaluzhski, Liza Merkalova ja Stremov. Liza
Merkalova oli hoikka, tummatukkainen nainen, jonka kasvot olivat
itämaisen veltot ja silmät ihanat ja -- kuten kaikki sanoivat --
selittämättömät. Hänen tumman pukunsa tyyli (Anna huomasi sen heti ja
antoi sille arvoa) vastasi täydellisesti hänen kauneuttaan. Liza oli
yhtä pehmeä ja veltto kuin Sappho oli jyrkkä ja ryhdikäs.

Liza oli paljon enemmän Annan makuun. Betsy oli kertonut hänen
näyttelevän tietämättömän lapsen osaa. Mutta kun Anna näki hänet,
hän tunsi, ettei se ollut totta. Liza oli kuin olikin tietämätön ja
turmeltunut, mutta herttainen ja avuton nainen. Tosin hänessä oli
samaa sävyä kuin Sapphossakin; samoin kuin Sapphoa seurasi häntäkin
alinomaa kaksi ihailijaa, toinen nuori, toinen vanha, kumpikin ahmien
häntä katseillaan. Mutta hänessä oli jotain, joka kohotti hänet tuota
ympäristöä korkeammalle ja antoi hänelle jalohelmen väärentämättömän
välkkeen lasihelmien keskellä. Se väreili hänen ihanista, todellakin
selittämättömistä silmistään. Noiden tummien renkaiden ympäröimien
silmien riutunut ja samalla palava katse valloitti ihmeellisellä
vilpittömyydellään. Katsahdettuaan noihin silmiin jokainen luuli
nähneensä hänen sielunsa pohjaan eikä voinut sen jälkeen olla
kiintymättä häneen. Kun hän huoliasi Annan, hänen kasvojaan valaisi
iloinen hymy.

-- Oi, kuinka iloinen olen, kun saan nähdä teidät, hän sanoi tullen
Annan luo. -- Minun piti eilen kilpailuissa tulla tapaamaan teitä,
mutta te olitte juuri lähtenyt pois. Minä olisin niin tahtonut nähdä
teidät juuri eilen. Eikö se ollutkin kauheata? hän sanoi katsoen
Annaan sieluun saakka avoimelta vaikuttavalla katseellaan.

-- Niin, en ollenkaan luullut, että se saisi niin kuohuksiin, Anna
sanoi punastuen.

Samassa seurue nousi lähteäkseen puutarhaan.

-- Minä en lähde, sanoi Liza hymyillen ja istuutuen Annan viereen. --
Ettehän tekään mene? Mitä nautintoa nyt krokettipeli on?

-- Minusta se on hauskaa, Anna sanoi.

-- Kuulkaa, sanokaahan, miten te saatte ikävän karkotetuksi? Ihan
ilostuu, kun katsoo teihin. Te elätte, mutta minä ikävöin.

-- Kuinka niin? Tehän kuulutte Pietarin iloisimpaan seurapiiriin,
Anna sanoi.

-- Kenties muualla on vieläkin ikävämpää, mutta ei meilläkään,
ainakaan ei minulla, ole hauskaa, vaan kauhean, kauhean ikävää.

Sappho sytytti savukkeen ja lähti puutarhaan molempien nuorten
herrojen kanssa. Betsy ja Stremov jäivät teetä juomaan.

-- Ikävää! sanoi Betsy. -- Sappho juuri kertoi, miten hauskaa heillä
eilen oli ollut teidän luonanne.

-- Oh, niin painostavan ikävää! sanoi Liza Merkalova.

-- Kilparatsastuksen jälkeen ajoimme kaikki meille. Samat ja samat
aina vain! Aina yhtä ja samaa. Koko illan vetelehdimme sohvilla.
Mitä hauskaa siinä on? Ei, sanokaa, mitä te teette, ettei tulisi
ikävä? kääntyi hän jälleen Annan puoleen. -- Ei tarvitse muuta kuin
vilkaista teihin, kun huomaa, että siinä on nainen, joka saattaa
olla onnellinen tai onneton, mutta joka on vapaa tästä riuduttavasta
ikävästä. Opettakaa minulle, miten te menettelette.

-- En mitenkään, vastasi Anna punastuen noitten tungettelevien
kysymysten vuoksi.

-- Se juuri onkin paras keino, sekaantui Stremov keskusteluun.
Stremov oli noin viidenkymmenen ikäinen, puoleksi harmaantunut,
joskin vielä nuorekas mies, jolla oli hyvin rumat, mutta luonteikkaat
ja viisaat kasvot. Liza Merkalova oli hänen vaimonsa veljentytär,
ja hän vietti kaiken vapaan aikansa tämän seurassa. Tavatessaan
Anna Kareninan hän koetti -- kuten älykkään maailmanmiehen tulee --
osoittaa erityistä kohteliaisuutta vihamiehensä vaimolle.

-- Ei mitenkään, toisti hän suu hymyssä, -- se onkin juuri paras
keino. Sitähän minä olen aina sanonut, kääntyi hän Liza Merkalovan
puoleen, -- ettei pidä ajatella, että tulee ikävä, niin ei tule.
Aivan sama juttu kuin ettei pidä pelätä ettei nuku, jos pelkää
unettomuutta. Samaa sanoo teille nyt Anna Arkadjevnakin.

-- Olisin hyvin iloinen, jos olisin niin sanonut, sillä se oli sekä
viisaasti että oikein, Anna sanoi hymyillen.

-- No, sanokaa sitten, miksi ei saa unta ja miksi aina on ikävä?

-- Jos tahtoo saada unta, täytyy tehdä työtä, ja jos tahtoo pitää
hauskaa, täytyy myös tehdä työtä.

-- Mitä sellaisesta työstä, jota ei kukaan tarvitse. Enkä minä osaa
enkä halua varta vasten edes teeskennelläkään.

-- Te olette parantumaton, sanoi Stremov katsomatta häneen ja kääntyi
taas Annan puoleen.

Koska hän tapasi Annaa harvoin, hän ei osannut puhua tälle muusta
kuin varsin kuluneista asioista, mutta hän sanoi nuo kuluneet
lauseensa Annan Pietariin-muutosta, kreivitär Lidia Ivanovnan
kiintymyksestä Annaan ym. sellaisin ilmein, että selvästi näkyi,
miten hän sydämensä pohjasta halusi tuottaa Annalle huvia ja osoittaa
tälle kunnioitustaan, kenties ihailuaankin.

Tushkevitsh astui huoneeseen ja sanoi, että herrasväkeä odotettiin
krokettia pelaamaan.

-- Ei, älkää lähtekö pois, älkää lähtekö pois, pyyteli Liza Merkalova
saatuaan kuulla, että Anna aikoi lähteä. Stremov yhtyi häneen.

-- On liian suuri vastakohta, hän sanoi, -- joutua tästä seurasta
vanhan neiti Wreden luo. Ja hänelle te annatte vain tilaisuuden
ihmisten panettelemiseen, täällä te taas herätätte aivan toisia,
jaloja, panettelunvastaisia tunteita.

Anna epäröi hetkisen. Tuon viisaan miehen imartelut, Liza Merkalovan
lapsellinen myötätunto ja koko tuo tuttu seuramaailman ilmapiiri
-- kaikki se tuntui niin kevyeltä ja edessäpäin oli niin vaikeaa,
että hän pysähtyi hetkeksi epäröimään, eikö lykkäisi vielä raskasta
välienselvittelyn hetkeä ja jäisi tänne. Mutta kun hän ajatteli,
millaista olisi yksin kotona, jollei tekisi mitään päätöstä, ja
kun hän muisti sen kauhean hetken, jolloin hän oli molemmin käsin
tarttunut hiuksiinsa, hän hyvästeli ja lähti.



XIX


Vaikka Vronski viettikin kevytmieliseltä näyttävää maailmanmiehen
elämää, oli hän silti järjestyksen mies. Nuorena, sotakoulussa
ollessaan, hän oli kerran pulaan jouduttuaan pyytänyt rahaa lainaksi
eikä ollut saanut, ja siitä lähtien ei hän enää koskaan ollut
päästänyt itseään silloin kokemaansa alennustilaan.

Pitääkseen asiansa järjestyksessä hän syventyi aina tarpeen mukaan
-- keskimäärin noin viisi kertaa vuodessa -- niitä selvittelemään.
Hän sanoi sitä tilinteoksi eli -- kuten hän sitä ranskaksi nimitti --
faire la lessive.

Herättyään myöhään kilpailun jälkeisenä aamuna istuutui Vronski
peseytymättä ja partaansa ajamatta pöydän ääreen, levitti sille
rahansa, laskunsa ja kirjeensä ja ryhtyi työhön. Petritski tiesi,
että Vronski tuossa askareessaan oli tavallisesti vihainen, ja kun
hän herätessään näki toverinsa kirjoituspöydän ääressä, hän pukeutui
hiljaa ja meni ulos tätä häiritsemättä.

Jokainen ihminen, joka tuntee pienimpiä yksityiskohtia myöten
itseään ympäröivien asianhaarojen monimutkaisuuden, kuvittelee
väkisinkin, että ainoastaan hänen asiansa ovat niin mutkikkaat ja
vaikeaselkoiset, eikä mitenkään usko, että toisiakin ympäröi yhtä
monimutkaisten asioiden verkko. Siltä näytti Vronskistakin. Ja hän
tunsi pientä sisäistä ylpeyttä ajatellessaan, että kuka muu hyvänsä
olisi samanlaisissa olosuhteissa jo aikoja sitten sekaantunut ja
joutunut pahojen kiusausten pauloihin. Vronski sen sijaan tiesi, että
tilanne piti välttämättä selvittää juuri nyt, jottei sotkeutuisi
ikävyyksiin.

Ensin hän kävi käsiksi raha-asioihin, jotka olivat helpompia
selvittää. Kirjoitettuaan pienellä käsialallaan postipaperiarkille
kaikki velkansa hän laski ne yhteen ja huomasi olevansa velkaa
seitsemäntoistatuhatta ruplaa ynnä muutamia satoja, jotka hän
selvyyden vuoksi jätti pois laskuista. Laskettuaan yhteen käteiset
rahat ja pankkikirjan hän huomasi jäljellä olevan vain tuhat
kahdeksansataa ruplaa, eikä ollut mitään saatavia ennen uutta
vuotta. Käytyään uudelleen läpi velkaluettelon Vronski kirjoitti
sen puhtaaksi jakaen velat kolmeen sarjaan. Ensimmäiseen kuuluivat
velat, jotka oli heti maksettava tai joitten maksamiseen tuli
ainakin olla rahat valmiina, jottei vaadittaessa voisi sattua
hetkenkään viivytystä. Sellaisia velkoja oli lähes neljä tuhatta:
1.500 hevosesta ja 2.500 takausmaksua nuoren Venjevskin puolesta,
joka Vronskin läsnä ollessa oli menettänyt tämän summan eräälle
peliveijarille. Vronski oli silloin heti aikonut maksaa tuon summan
-- hänellä sattui olemaan niin paljon lompakossaan, -- mutta
Venjevski ja Jashvin eivät olleet antaneet hänen maksaa, koska hän ei
ollut mukana pelissäkään, vaan olivat sanoneet itse maksavansa. Se
kaikki oli kyllä kaunista, mutta Vronski tiesi, että vaikka hänellä
ei ollutkaan tuossa likaisessa asiassa muuta osuutta kuin että
oli mennyt Venjevskin puolesta suulliseen takuuseen, hänen täytyi
pitää varalla nuo 2.500 ruplaa voidakseen tarpeen tullen heittää ne
tuolle veijarilurjukselle ja ollakseen siten hänen kanssaan sujut.
Kaikkein tärkeimmän sarjan velkoihin meni siis 4.000 ruplaa. Toiseen
sarjaan, joka teki yhteensä 8.000, kuuluivat "tärkeähköt" velat. Ne
olivat etupäässä kilpatallin vuokraan, kauran ja heinän hankkijalle,
englantilaiselle, satulasepälle ym. meneviä maksuja. Näistä veloista
täytyi maksaa pois pari tuhatta, jotta saisi olla täysin rauhassa.
Viimeinen velkasarja -- kauppa-, ravintola- ja räätälivelat -- ei
antanut aihetta mihinkään ajatteluun.

Siis tarvittiin 6.000 ruplaa juokseviin menoihin, ja oli olemassa
ainoastaan 1.800 ruplaa. Miehelle, jolla oli 100.000 ruplan tulot,
jollaiseksi Vronskin varallisuus yleisesti määriteltiin, ei
sellaisten velkojen olisi pitänyt tuottaa mitään vaikeuksia; mutta
hänelläpä ei todellisuudessa ollut lähimainkaan sadantuhannen tuloja.
Suuri perintötila, joka tuotti aina kahteensataantuhanteen vuotuista
tuloa, oli jakamatta veljesten kesken. Kun vanhempi veli suuresti
velkaantuneena oli mennyt naimisiin varattoman ruhtinatar Varja
Tsirkovan, dekabristin tyttären, kanssa, oli Aleksei luovuttanut
vanhemmalle veljelleen perintötilan kaikki tulot pidättäen
itselleen vain 25.000 ruplaa vuodessa. Aleksei oli silloin sanonut
veljelleen, että se summa riittää hänelle siihen asti, kunnes hän
menee naimisiin, mitä luultavasti ei koskaan tapahdu. Ja kalliin
rykmentin komentajana ja vastanaineena miehenä vanhempi veli ei ollut
voinut jättää ottamatta tuota lahjaa vastaan. Vronskin äiti, jolla
oli omat erilliset varansa, oli joka vuosi antanut Alekseille noin
20.000 ruplaa noitten 25 000:n lisäksi, ja Aleksei oli käyttänyt
ne kaikki. Viime aikoina kreivitär oli poikansa rakkaussuhteen ja
Moskovasta lähdön katkeroittamana lakannut lähettämästä tälle rahaa.
Sen johdosta Vronski, joka oli tottunut käyttämään vuosittain lähes
45.000 ruplaa, oli joutunut vaikeaan asemaan saatuaan tänä vuonna
vain 25.000. Eikä hän voinut pyytää rahaa äidiltään selvitäkseen
tästä pulasta. Kreivittären viime kirje jonka hän oli toissa päivänä
saanut, hermostutti häntä erityisesti juuri viittauksillaan siihen
suuntaan, että äiti oli kyllä valmis auttamaan poikaansa tämän
menestykseksi seuramaailmassa ja virkauralla, mutta ei seurapiirejä
häpäisevässä elämässä. Äidin lahjomishalu loukkasi häntä syvimpään
sieluun saakka ja teki hänet vielä entistä kylmemmäksi äitiään
kohtaan. Mutta hän ei voinut perua jalomielistä lupaustaan, vaikka
arvelikin muutamia rakkaussuhteestaan johtuvia tulevaisuuden
seikkoja aavistellessaan, että saattaisi naimattomanakin tarvita
koko sadantuhannen tulonsa. Mutta peruminen oli mahdotonta. Heti kun
hän muisti veljensä vaimon, tuon herttaisen, viehättävän Varjan,
joka huomautti jokaisessa sopivassa tilaisuudessa muistavansa hänen
jalomielisyytensä ja ymmärtävänsä sen arvon, hän käsitti, kuinka
mahdotonta tuota lahjaa oli perua. Se oli yhtä mahdotonta kuin lyödä
naista, varastaa tai valehdella. Oli vain yksi mahdollisuus ja
pakko, johon Vronski tarttui hetkeäkään epäröimättä: täytyi lainata
koronkiskurilta kymmenentuhatta, mikä kävi helposti päinsä, myydä
ratsuhevosensa ja vähentää menoja ylipäätään.

Päätettyään sen hän kirjoitti heti kirjelapun Rolandakille, joka oli
monesti ostatellut hänen hevosiaan. Sitten hän kutsutti luokseen
englantilaisen, lähetti sanan koronkiskurille ja jakoi laskujen
mukaan ne rahat, jotka hänellä oli. Lopetettuaan nämä toimet hän
kirjoitti äidilleen kylmän ja jyrkkäsanaisen vastauksen. Sitten hän
otti esiin lompakostaan kolme Annan lähettämää kirjelappua, luki ne
vielä kerran ja poltti: samassa hän muisti eilisen keskustelunsa
Annan kanssa ja vaipui mietteisiinsä.



XX


Vronskin elämä oli sikäli onnellinen, että hänellä oli omat
varmat sääntönsä, jotka tarkoin määräsivät kaiken, mitä piti ja
mitä ei pitänyt tehdä. Säännöt koskivat vain harvoja tilanteita,
mutta säännöt itsessään olivat järkkymättömät, ja Vronski,
joka ei koskaan ollut joutunut säännöilleen soveltumattomiin
tilanteisiin, ei ollut milloinkaan hetkeäkään epäröinyt toimia niiden
edellyttämällä tavalla. Ne säännöt määräsivät järkähtämättömästi,
että peliveijarille piti maksaa, mutta räätälille ei tarvinnut; että
miehille ei saanut valehdella, mutta naisille sai, että ketään ei
saanut pettää, mutta aviomiestä sai; että loukkausta ei saanut antaa
anteeksi, mutta loukata sai jne. Kaikki nuo säännöt saattoivat olla
järjettömiä ja huonoja, mutta ne eivät suoneet sijaa epäilykselle,
ja niitä noudattaessaan Vronski tunsi olevansa rauhallinen ja
voivansa kulkea pää pystyssä. Vasta aivan viime aikoina Vronski oli
rakkaussuhteensa vaikutuksesta alkanut tuntea, että nuo säännöt eivät
soveltuneetkaan kaikkiin tapauksiin, ja tulevaisuudessa häämötti
vaikeuksia ja epäilyksiä, joihin nähden hän oli kokonaan ohjenuoraa
vailla.

Hänen tähänastinen suhteensa Annaan ja Annan mieheen oli hänelle
vallan selvä. Se oli selvästi ja täsmällisesti määritelty hänen
elämänohjeissaan.

Anna oli kunniallinen nainen, joka oli antanut hänelle rakkautensa,
ja hän rakasti Annaa ja piti häntä ainakin yhtä suuressa, jollei
suuremmassa kunniassa kuin laillista aviovaimoa. Hän olisi ennemmin
antanut nakata kätensä poikki kuin tahtonut pienimmälläkään sanalla
tai viittauksella loukata häntä tai millään tavoin evätä häneltä sitä
kunnioitusta, mitä nainen suinkin voi toivoa.

Suhteet seuraelämään olivat myös selvät. Tietäkööt mitä tietävät ja
arvelkoot mitä arvelevat, mutta älköön kukaan uskaltako siitä puhua.
Muussa tapauksessa hän oli valmis pakottamaan juoruilijat vaikenemaan
ja kunnioittamaan hänen rakastamansa naisen olematonta kunniaa.

Suhde aviomieheen oli kaikkein selvin. Siitä hetkestä asti, jolloin
Anna oli rakastunut häneen, hän katsoi omaavansa kiistämättä
yksinomaisen oikeuden Annaan. Aviomies oli vain häiritsevä
liikahenkilö. Epäilemättä hänen asemansa oli surkuteltava, mutta
minkä sille mahtoi. Ainoa, mihin tuolla aviomiehellä oli oikeus,
oli vaatia hyvitystä ase kädessä, ja siihen Vronski oli ollut ensi
hetkestä asti valmis.

Mutta viime aikoina hänen ja Annan suhteessa oli ilmennyt uusia
sisäisiä seikkoja, jotka pelottivat Vronskia epämääräisyydellään.
Juuri eilen oli Anna ilmoittanut hänelle olevansa raskaana. Ja hän
tunsi, että tuo tieto ja se, mitä Anna odotti häneltä, vaati jotain
sellaista, mitä ei ollut selvästi määritelty hänen elämänohjeidensa
lakikirjassa. Se oli tosiaankin tullut hänelle yllätyksenä, ja
ensi hetkenä hänen sydämensä oli kuiskannut hänelle, että Annan
olisi erottava miehestään. Hän oli silloin sanonut sen, mutta nyt
miettiessään asiaa hän näki selvästi, että olisi parempi koettaa
päästä tilanteesta ilman sitä, ja näin ajatellessaan hän kuitenkin
pelkäsi, että oli ehkä väärin ajatella niin.

"Jos minä kerran neuvoin häntä jättämään miehensä, niin pyysin häntä
yhtymään minuun. Olenko minä valmis siihen? Kuinka minä vien hänet
pois, kun ei minulla ole rahaa? No, sen asian minä kenties kyllä
saisin järjestetyksi... Mutta kuinka minä voin viedä häntä minnekään,
kun olen virassa? Jos minä kerran sillä tavoin sanoin, niin minun
täytyy olla valmis siihen... täytyy olla rahaa ja ottaa ero virasta."

Ja hän vaipui mietteisiin. Kysymys virkaerosta vei hänen ajatuksensa
toiseen, salattuun asiaan, jonka vain hän yksin tunsi ja jossa piili
hänen elämänsä kenties kipein kysymys.

Kunnianhimo oli hänen lapsuutensa ja nuoruutensa vanha haave --
haave, jota hän ei koskaan ollut tunnustanut edes itselleen, mutta
joka oli niin voimakas, että se nytkin kamppaili hänen rakkautensa
kanssa. Hänen ensi askeleensa seuramaailmassa ja virkauralla olivat
onnistuneet hyvin, mutta kaksi vuotta sitten hän oli tehnyt suuren
virheen: osoittaakseen riippumattomuuttaan ja tullakseen huomatuksi
hän oli kieltäytynyt ottamasta vastaan hänelle tarjottua virka-asemaa
toivoen tuolla kieltäytymisellään vieläkin enemmän nostavansa
arvoaan. Mutta hänen menettelynsä katsottiinkin liian rohkeaksi ja
hänet jätettiin rauhaan. Jäätyään siten tahtomattaan riippumattoman
miehen asemaan hän pysyi siinä kantaen osaansa viisaasti ja
taitavasti, aivan kuin ei olisi ollut vihoissa kenellekään eikä
loukkaantunut mistään, vaan olisi vain halunnut olla rauhassa,
koska se oli hänestä hauskaa. Mutta tilanteen hauskuus oli kadonnut
oikeastaan jo viime vuonna, ennen kuin hän lähti Moskovaan. Hän
tunsi, että tuo kaikkeen kykenevän, mutta ei mitään haluavan vapaan
miehen asema alkoi jo menettää hohdettaan, että monet alkoivat
jo ajatella, ettei hän kenties voisi ollakaan muuta kuin rehti
ja kelpo nuori mies. Hänen rakkaussuhteensa Kareninaan, joka oli
nostanut niin paljon hälinää ja herättänyt niin suurta huomiota,
oli antanut hänelle uuden hohteen ja tyynnyttänyt hetkeksi häntä
kalvavan kunnianhimon toukan. Mutta viikko sitten tuo toukka oli
alkanut kalvaa entistä voimakkaammin. Vronskin lapsuudenystävä ja
koulutoveri, samoissa piireissä liikkuva Serpuhovskoi, yhtaikaa
upseeriksi valmistunut kilpakumppani opinnoissa, voimistelussa,
vallattomuuksissa ja kunnianhimohaaveissa, oli äskettäin palannut
Keski-Aasiasta, jossa hän oli saanut kaksi virkaylennystä ja
sellaisen kunniamerkin, jota harvoin myönnettiin niin nuorille
kenraaleille.

Heti kun hän oli saapunut Pietariin, hän nostatti kohua ja sai
nousevan kirkkaan tähden maineen. Vaikka hän oli Vronskin ikäinen
ja tämän entinen luokkatoveri, hän oli jo kenraali ja odotteli
virkanimitystä, jolla saattoi olla vaikutusta valtakunnallisten
asioiden kulkuun, kun taas Vronski, kaikessa riippumattomuudessaan ja
loistossaan ja ihanan rakkautensa onnessa oli vain ratsumestari, joka
sai tyytyä täyteen riippumattomuuteensa. "Minä en tietysti kadehdi
enkä voi kadehtia Serpuhovskoita; mutta hänen kohoamisensa osoittaa
minulle, että pitää vain odottaa aikaansa, ja minunlaiseni mies
voi kohota hyvinkin nopeasti. Kolme vuotta sitten hän oli samassa
asemassa kuin minä nyt. Ottamalla virkaeron minä poltan kaikki sillat
takanani. Jäämällä virkaani en kadota mitään. Sanoihan hän itse,
ettei halua muuttaa asemaansa... Kun minulla on hänen rakkautensa,
en voi kadehtia Serpuhovskoita." Ja verkkaisesti viiksiään
kierrellen hän nousi pöydän äärestä ja alkoi kävellä edestakaisin.
Hänen silmänsä välähtelivät erikoisen kirkkaasti, ja hän tunsi
mielentilansa taas varmaksi, tyyneksi ja iloiseksi kuten aina, kun
hän oli saanut selväksi asemansa. Kuten edellisenkin tilinteon
jälkeen kaikki oli puhdasta ja selvää. Hän ajoi partansa, otti kylmän
kylvyn, pukeutui ja lähti.



XXI


-- Minä lähdin sinua hakemaan. Sinun pyykkisi kesti kauan tänään,
sanoi Petritski. -- Joko se päättyi?

-- Jo, Vronski sanoi hymyillen vain silmillään ja kierrellen
viiksiensä kärkiä niin varovaisesti kuin jokainen liian raju liike
olisi uhannut rikkoa sen hyvän järjestyksen, johon hän oli asiansa
saanut.

-- Sinä olet aina sen jälkeen kuin saunasta tullut, sanoi Petritski.
-- Olin Gritskan luona (niin he nimittivät rykmentinkomentajaa),
odottavat sinua sinne.

Vronski ei vastannut, vaan katsoi toveriinsa ajatellen muuta.

-- Siellähän soitetaan? hän sanoi kuullessaan bassotorvien tuttujen
sävelten raiunnan. -- Mikä juhla siellä nyt on?

-- Serpuhovskoi on tullut.

-- Vai niin! Vronski sanoi. -- Minä en sitä tiennytkään. Hänen
silmiensä hymy kävi vieläkin kirkkaammaksi.

Kun Vronski oli kerran päättänyt olla onnellinen rakkaudestaan
ja oli uhrannut sille kunnianhimonsa -- tai ainakin ottanut
suorittaakseen siltä näyttävän osan --, ei hän enää voinut tuntea
kateutta Serpuhovskoita kohtaan eikä edes mielipahaa siitä, ettei
tämä rykmenttiin saavuttuaan ollut ensiksi tullut hänen luokseen.
Serpuhovskoi oli hyvä ystävä, ja Vronski oli hyvillään hänen
tulostaan.

-- Sepä hauskaa.

Rykmentinkomentaja Djeminillä oli hallussaan suuri maalaiskartano.
Koko seurue istui tilavalla kuistilla. Pihamaalla Vronskin
huomio osui ensiksi valkopuseroisiin laulajiin, jotka seisoivat
viinatynnyrin luona, ja upseerien ympäröimän rykmentinkomentajan
terveeseen ja iloiseen olemukseen; tämä oli astunut kuistin
ensimmäiselle portaalle ja huusi jotain koettaen saada äänensä
kuuluviin Offenbachin katrillia soittavan torviorkesterin yli ja
viittoillen käsillään syrjempänä seisoville sotamiehille, joukko
sotamiehiä, ratsuvääpeli ja muutamia aliupseereja lähti Vronskin
edellä kuistin luo. Haettuaan pöydältä pikarinsa rykmentinkomentaja
astui jälleen portaille ja huusi: "Meidän entisen toverimme,
urhoollisen kenraalin, ruhtinas Serpuhovskoin malja! Eläköön!"

Rykmentinkomentajan jäljessä myös Serpuhovskoi tuli esiin, pikari
kädessä ja hymyssä suin.

-- Aina vain nuorrut, Bondarenko, virkkoi hän portailla seisovalle,
toista kertaa palvelevalle, nuorekkaan punaposkiselle ratsuvääpelille.

Vronski ei ollut kolmeen vuoteen nähnyt Serpuhovskoita. Tämä oli
miehistynyt ja parroittunut, mutta pysynyt yhtä sorjana kuin
ennenkin. Hänen kasvonpiirteensä ja koko olemuksensa olivat
enemmänkin herkät ja jalot kuin kauniit. Uutta hänessä oli tuo
alituinen hiljainen säteily, joka hohtaa pelkkää menestystä
kokeneitten ihmisten kasvoista, ihmisten, jotka itse ovat varmoja
menestyksestään ja uskovat kaikkien muittenkin luottavan siihen.
Vronski tunsi tuon säteilyn ja näki sen nyt Serpuhovskoin kasvoilla.

Laskeutuessaan portaita alas Serpuhovskoi huomasi Vronskin. Ilon
hymy valaisi Serpuhovskoin kasvot. Hän nyökäytti päätään ja kohotti
maljansa tervehdykseksi osoittaen tuolla liikkeellään, ettei voinut
olla ensin menemättä ratsuvääpelin luo, joka odotti häntä selkä
suorana, huulet valmiina suutelemaan.

-- No, sieltähän hän tulee! huudahti rykmentinkomentaja. -- Ja
Jashvin kun kertoi sinun olevan synkällä päällä.

Serpuhovskoi suuteli uljasta vääpeliä kosteille raikkaille huulille
ja meni sitten nenäliinalla suutaan pyyhkien Vronskin luo.

-- Onpa hauska tavata taas, hän sanoi puristaen Vronskin kättä ja
vetäen hänet syrjään.

-- Pitäkää huoli hänestä! huudahti rykmentinjohtaja Jashvinille
osoittaen Vronskia ja meni itse alas sotamiesten luo.

-- Miksi et eilen tullut kilpailuja katsomaan? Minä niin odotin
tapaavani sinut siellä, Vronski sanoi katsellen ystäväänsä.

-- Minä tulin, vaikka myöhään. Anteeksi, lisäsi hän ja kääntyi
adjutantin puoleen: -- Olkaa hyvä ja jakakaa minun puolestani niin
paljon kun näistä riittää miestä kohti.

Hän otti nopeasti lompakostaan kolme sadan ruplan seteliä ja punastui.

-- Vronski, tahdotko syödä vai juoda? kysyi Jashvin. -- Hei,
tuokaapas kreiville ruokaa! Ja tässä on juomista.

Kemut rykmentinkomentajan luona kestivät kauan.

Juotiin paljon. Serpuhovskoita keinutettiin ja heitettiin ilmaan
ja hänen jälkeensä heitettiin rykmentinkomentajaa. Sitten alkoi
itse rykmentinkomentaja laulajien edessä tanssia "venäläistä"
Petritskin kanssa. Sitten istuutui rykmentinkomentaja jo hieman
väsähtäneenä pihamaan penkille ja alkoi todistella Jashvinille
Venäjän etevämmyyttä Preussin rinnalla, etenkin ratsuväen rynnäkössä,
ja humu hiljeni hetkeksi. Serpuhovskoi meni sisään pesemään käsiään
ja tapasi Vronskin siellä. Vronski valeli itseään vedellä. Hän oli
ottanut takin yltään, asettanut karvaisen punakan niskansa pesukaapin
torven alle ja hankasi kaulaansa ja päätään torvesta tulevassa
vedessä. Lopetettuaan pesunsa Vronski istuutui Serpuhovskoin viereen
pukuhuoneen pienelle sohvalle, ja heidän välillään syntyi keskustelu,
joka kiinnosti kumpaakin.

-- Minä olen saanut kuulla sinusta paljon vaimoltani, sanoi
Serpuhovskoi. -- Hauska, että olet usein tavannut häntä.

-- Hän on hyvä ystävä Varjan kanssa, ja he ovat ainoat pietarilaiset
naiset, joiden seurassa viihdyn, vastasi Vronski hymyillen. Hän
hymyili siksi, että aavisti, mihin keskustelu nyt kääntyisi, ja se
oli hänestä hauskaa.

-- Ainoatko? kysäisi Serpuhovskoi hymyillen.

-- Olen minäkin saanut tietoja sinusta enkä ainoastaan vaimoltasi,
Vronski sanoi kieltäen ankaralla ilmeellään sentapaiset viittaukset.
-- Olen iloinnut suuresti menestyksestäsi enkä ole vähääkään sitä
ihmetellyt. Olen odottanut enempääkin.

Serpuhovskoi veti suunsa hymyyn. Hänestä oli nähtävästi hauskaa
kuulla itsestään sellaisia lausuntoja eikä hän pitänyt tarpeellisena
salata sitä.

-- Minä en taas odottanut itsestäni niin paljoa, voin sen suoraan
tunnustaa. Mutta iloinen siitä olen, kovin iloinen. Minä olen
kunnianhimoinen, se on minun heikkouteni, sitä en salaa.

-- Ehkä salaisitkin, jollei menestyksesi olisi ollut niin suuri,
Vronski sanoi.

-- En luule, sanoi Serpuhovskoi taaskin hymyillen. -- En sano, ettei
kannattaisi elää sitä ilmankin, mutta ikäväähän se olisi. Saatan
tietysti erehtyäkin, mutta minusta tuntuu, että minulla on tiettyjä
taipumuksia valitsemalleni alalle, ja luulen, että jos saan vallan
käsiini, olkoonpa se sitten mitä lajia hyvänsä, tulen käyttämään
sitä paremmin kuin monet tutuistani, sanoi Serpuhovskoi sädehtivän
tietoisena menestyksestään. -- Ja siksi olen sitä tyytyväisempi, mitä
lähemmäksi päämäärää tulen.

-- Kenties sinä ajattelet niin, mutta kaikki eivät ole samaa mieltä.
Niin minäkin luulin ennen, mutta näin minä nyt elän ja olen sitä
mieltä ettei kannata elää vain sen vuoksi.

-- Vai niin! Vai niin! -- sanoi Serpuhovskoi nauraen. -- Minun
pitikin äsken juuri puhua siitä sinun kieltäytymisestäsi. Tietysti
hyväksyn menettelysi. Mutta onhan kaikessa oma toimintamuotonsa. Ja
käsittääkseni sinun menettelysi oli oikea, sinä vain et tehnyt sitä
niin kuin olisi pitänyt.

-- Tehty mikä tehty: tiedäthän, etten minä koskaan peräydy siitä,
mitä kerran olen tehnyt. Ja tunnen sitä paitsi voivani oivallisesti.

-- Oivallisesti vähän aikaa. Mutta ei se ajan pitkään sinua tyydytä.
Minä en puhu veljestäsi. Hän on herttainen lapsi, kuten myöskin
tämä meidän isäntämme. Tuo tuolla, hän lisäsi kuullessaan ulkoa
hurraahuudon, -- hänellä on hauskaa, mutta sinua ei sellainen tyydytä.

-- En sitä väitäkään.

-- Niin, ja muutenkin. Sinunlaisiasi miehiä tarvitaan.

-- Kuka niitä tarvitsee?

-- Kukako? Yhteiskunta. Venäjä. Venäjä kaipaa miehiä, kaipaa
puoluetta, muuten kaikki menee päin mäntyä.

-- Mitä sinä tarkoitat? Et suinkaan Bertenjevin puoluetta venäläisiä
kommunisteja vastaan?

-- Ei, sanoi Serpuhovskoi, kulmat harmistuneessa rypyssä, kun häntä
oli voitu epäillä moisesta tyhmyydestä. -- Tout ça est une blague.
Semmoista on aina ollut ja tulee olemaan. Ei mitään kommunisteja
ole. Mutta ainahan juonittelunhaluisten ihmisten täytyy keksiä jokin
vaarallinen puolue. Sehän on vanha juttu. Ei, tarvitaan puolue
meidänlaistemme riippumattomien miesten vallan tukemiseksi.

-- Mitä varten? Vronski mainitsi muutamien vallanpitäjien nimiä. --
Ja miksi he sitten eivät ole riippumattomia hekin?

-- Ainoastaan siitä syystä, ettei heillä ole tai ei ole syntymästä
asti ollut varallisuuden luomaa riippumattomuutta eikä sitä auringon
läheisyyttä, jossa me olemme syntyneet. Heidät voidaan ostaa joko
rahalla tai suosionosoituksilla. Ja voidakseen pysyä pystyssä heidän
täytyy keksiä suuntauksia. He ovat ajavinaan jotain aatetta, jotain
suuntausta, johon eivät itsekään usko ja joka tuottaa vain pahaa; ja
koko heidän suuntauksensa on vain keino valtion kustantaman asunnon
ja niin ja niin suuren palkan saamiseksi. Cela n'est pas plus fin
que ça, kun vilkaisee heidän korttejaan. Kenties minä olen huonompi
ja tyhmempi kuin he, vaikkakaan en ymmärrä, miksi minä olisin heitä
huonompi. Mutta minulla ja sinulla on jo varmasti ainakin yksi tärkeä
ansio -- se, että meitä on vaikeampi ostaa. Ja juuri sellaisia
ihmisiä tarvitaan enemmän kuin koskaan.

Vronski kuunteli tarkkaavasti, mutta ei kiinnittänyt niin paljon
huomiota itse sanojen sisältöön kuin Serpuhovskoin suhteeseen asiaan,
tämä kun ajatteli jo taisteluaan vaikutusvaltaisten maailmassa, jossa
hänellä oli omat sympatiansa ja antipatiansa, kun taas Vronski sai
rajoittaa toimintansa ratsuväenosastonsa piiriin. Vronski ymmärsi
myös, miten vakaan aseman Serpuhovskoi voisi saada erinomaisella
harkinta- ja käsityskyvyllään, selkeällä älyllään ja puhelahjallaan,
joka oli niin harvinainen niissä piireissä, joissa hän eli. Ja niin
ikävää kuin se olikin, hänen kävi hiukan kateeksi.

-- Mutta minulta puuttuu muuan tärkeä siihen vaadittava tekijä, hän
vastasi, -- vallanhalu. Ennen sitä oli, mutta se on kadonnut.

-- Suo anteeksi, se ei ole totta, sanoi Serpuhovskoi hymyillen.

-- On se. Totta se on... nyt, ollakseni vilpitön, lisäsi Vronski.

-- Niin, totta nyt, se on toinen asia; mutta tuo nyt ei kestä
ikuisesti.

-- Kenties, vastasi Vronski.

-- Sinä sanoit kenties, jatkoi Serpuhovskoi, ikään kuin arvaten hänen
ajatuksensa, -- mutta minä sanon: varmasti. Ja sen tähden tahdoin
puhua kanssasi. Sinä olet menetellyt kuten on pitänytkin. Ymmärrän
sen, mutta sinun ei pidä toiste enää osoittaa itsepäisyyttäsi.
Minä vain pyydän sinulta carte blanche'ia. En tarjoa sinulle
suojelustani... Vaikka miksipä minä en voisi toimia sinun hyväksesi,
olethan sinä niin monet kerrat auttanut minua! Toivottavasti meidän
ystävyytemme on noitten muodollisuuksien yläpuolella. Niin, hän sanoi
hymyillen hellästi kuin nainen, -- anna minulle carte blanche, jätä
rykmentti, niin minä vedän sinut huomaamatta mukaani.

-- Mutta minä en tahdo mitään muuta kuin että kaikki saisi olla niin
kuin on, Vronski sanoi.

Serpuhovskoi nousi ja asettui seisomaan hänen eteensä.

-- Sinä tahdot, että kaikki saisi olla niin kuin on. Minä tiedän,
mitä se merkitsee. Mutta kuulehan. Me olemme lapsuudentovereja.
Kenties sinä olet tuntenut useampia naisia kuin minä, Serpuhovskoin
hymy ja liikkeet ilmaisivat, ettei Vronskin tarvinnut pelätä: hän
osaisi kyllä koskea kipeää kohtaa hellävaroen. -- Mutta minä olen
naimisissa, ja saat uskoa minua, että opittuaan tuntemaan oman
vaimonsa, jota rakastaa, oppii -- kuten joku on sanonut -- tuntemaan
yleensä kaikkia naisia paremmin kuin jos olisi tuntenut niitä
tuhatmääriä.

-- Tulemme heti! huudahti Vronski upseerille, joka kurkisti ovesta
kutsuen heitä rykmentinkomentajan luo.

Vronskin teki mieli kuulla loppuun, mitä Serpuhovskoi sanoisi hänelle.

-- Ja minun mielipiteeni on se, että naiset ovat pahin kompastuskivi
miehen toiminnassa. On vaikea rakastaa naista ja tehdä samalla
jotain. On olemassa vain yksi keino rakastaa mukavasti ja ilman
häiriötä -- ja se on avioliitto. Miten minä sen oikein sanoisin,
että sinä ymmärtäisit, mietti Serpuhovskoi, joka piti vertauksista,
-- varrohan. Niin, samoin kuin voi kantaa taakkaa ja tehdä jotain
käsillään ainoastaan silloin, kun taakka on sidottu selkään. Niin on
laita avioliitossa. Sen minä tajusin naimisiin mentyäni. Sain heti
käteni vapaaksi. Mutta jos laahaa sitä taakkaa jäljessään naimisiin
menemättä, ovat kädet niin täpösen täynnä, ettei voi tehdä mitään.
Katsohan Mazankovia ja Krupovia. Kumpikin on turmellut virkauransa
naisten takia.

-- Ja vielä sellaisten naisten! Vronski sanoi muistaen ranskalaisen
neidin ja näyttelijättären, joiden kanssa mainituilla upseereilla oli
suhde.

-- On sitäkin pahempi, mitä vakaampi asema naisella on
seuramaailmassa, sitä pahempi. Se ei ole enää taakan hinaamista
käsillään, se on samaa kuin sen riistäminen toiselta.

-- Sinä et ole koskaan rakastanut, Vronski sanoi hiljaa katsoen
suoraan eteensä ja ajatellen Annaa.

-- Kenties en. Mutta pidä mielessäsi, mitä minä sanoin. Ja sen minä
lisään, että naiset ovat aina aineellisemmin suuntautuneita kuin
miehet. Me teemme rakkaudesta jotain äärettömän suurta, he taas ovat
aina terre-à-terre.

-- Ihan heti! nyökäytti hän huoneeseen tulleelle lakeijalle. Mutta
lakeija ei ollut tullutkaan kutsumaan heitä uudelleen, kuten hän
luuli, vaan tuomaan kirjelappua Vronskille.

-- Ruhtinatar Tverskajalta, juuri tuotiin. Vronski avasi kirjeen ja
sävähti punaiseksi.

-- Minun päätäni rupesi kivistämään, lähden kotiin, hän sanoi
Serpuhovskoille.

-- No, hyvästi sitten. Annatteko carte blanche'in.

-- Puhutaan siitä enemmän ensi kerralla. Minähän tapaan sinut
Pietarissa.



XXII


Kello kävi jo kuudetta. Päästäkseen ajoissa ja kenenkään huomaamatta
perille Vronski, jonka omat hevoset tunnettiin kaikkialla, otti
Jashvinin ajurinvaunut ja käski ajaa niin nopeasti kuin suinkin.
Vanhoissa neljän hengen vaunuissa oli hyvin tilaa. Vetäydyttyään
vaunujen nurkkaan Vronski ojensi jalkansa etuistuimelle ja vaipui
mietteisiin. Hämärä tietoisuus aamulla järjestykseen pantujen
asioiden selvyydestä, hämärä muisto Serpuhovskoin ystävyydestä ja
niistä mairittelevista sanoista, joita tämä oli lausunut hänen
yhteiskunnallisesta tärkeydestään, ja ennen kaikkea jälleennäkemisen
odotus -- kaikki sulautui nyt yhteen iloiseksi elämäntunnoksi. Se
tunne oli niin voimakas, että hän tahtomattaankin hymyili. Hän laski
jalkansa alas istuimelta, nosti toisen jalan toisen polvelle ja
tunnusteli eilen satuttamansa jalan joustavaa pohjetta. Sitten hän
heittäytyi takanojaan ja hengitti muutaman kerran täysin rinnoin.

"Ihanaa, ihanaa!" hän sanoi itsekseen. Hän oli usein ennenkin
iloinnut omasta kehostaan, mutta ei ollut koskaan pitänyt itsestään
ja omasta kehostaan niin paljon kuin nyt. Hänestä oli miellyttävää
aistia hivelevää kipua voimakkaassa jalassaan ja tuntea rintalihasten
liikkuvan syvään hengittäessä. Sama kirkas ja kylmä elokuun päivä,
joka oli Annassa herättänyt niin suurta toivottomuutta, tuntui
hänestä kiihottavan virkistävältä, ja sen raikas huounta jäähdytti
valelusta kuumentuneita kasvoja ja kaulaa. Viiksivoiteen haju tuntui
hänestä raittiissa ilmassa erityisen miellyttävältä. Kaikki, mitä
hän vaunujen ikkunasta näki, näytti tuossa kylmässä, raikkaassa
ilmassa, auringonlaskun kalpeassa valossa yhtä virkeältä, iloiselta
ja voimakkaalta kuin hän itse: painuvan päivän säteissä välkkyvät
katot, lauta-aitojen ja rakennusten kulmien selvät rajaviivat,
vastaantulevien jalkamiesten ja ajoneuvojen hahmot, puitten ja
ruohikon liikkumaton vehreys, suoravakoiset perunamaat ja taloista,
puista, pensaista ja jopa perunanvarsistakin lankeavat varjot
-- kaikki oli kaunista kuin sievässä, vastamaalatussa, lakalla
sivellyssä maisemataulussa.

-- Anna mennä! hän sanoi kuskille pistäen päänsä ulos ikkunasta, ja
otettuaan taskustaan kolmen ruplan setelin hän ojensi sen taakseen
katsovalle ajurille. Ajurin käsi hapuili jotain lyhdyn luota, kuului
ruoskan vihellys, ja vaunut lähtivät vierimään vielä nopeammin
tasaista viertotietä pitkin.

"Minä en tarvitse enkä kaipaa mitään, kun minulla on tämä onneni",
hän ajatteli katsoen ikkunoitten välisessä seinässä olevaa luista
kellon nappulaa ja näki sielussaan Annan sellaisena, jollainen hän
oli ollut heidän viimeksi tavatessaan. "Minä olen aina vain yhä
enemmän kiintynyt häneen. Tuossahan onkin jo Wreden kruunuhuvilan
puutarha. Missähän hän täällä on? Ja mitä varten hän määräsi
kohtaamispaikan juuri tänne ja ilmoitti sen Betsyn kirjeessä?" hän
ajatteli nyt vasta. Mutta nyt ei ollut enää aikaa miettimiseen. Hän
pysähdytti ajurin ennen lehtokujalle tuloa, avasi vaunujen oven,
hyppäsi nopeasti vaunuista ja lähti lehtokujaa pitkin taloa kohti.
Lehtokujalla ei ollut ketään; mutta oikealle katsahtaessaan hän
näki Annan. Hänen kasvonsa olivat harson peitossa, mutta Vronskin
katse tavoitti heti riemulla hänen erikoisen, vain hänelle ominaisen
kävelytyylinsä, olkapäiden kaaren ja pään asennon, ja oli kuin
sähkövirta olisi syössyt hänen ruumiinsa läpi. Hän tuli taas uudella
voimalla tietoiseksi koko olemuksestaan, jalkojen notkeista askelista
keuhkojen hengitysliikkeisiin saakka, ja hänen huuliaan kihelmöi
omituisesti.

Kun he olivat tulleet toistensa luo, Anna puristi lujasti Vronskin
kättä.

-- Ethän ole vihainen, että kutsuin sinut? Minun täytyi saada tavata
sinua, hän sanoi. Ja harson alta näkyvien huulten vakava ja ankara
ilme muutti heti Vronskin mielentilan.

-- Minäkö vihainen! Mutta kuinka sinä olet tänne joutunut?

-- Yhdentekevää miten, Anna sanoi asettaen kätensä Vronskin
käsikoukkuun, -- kävellään, minun täytyy saada puhua kanssasi.

Vronski ymmärsi, että jotain oli tapahtunut ja että tämä yhdessäolon
hetki ei tulisi olemaan iloinen. Annan ollessa läsnä hänellä ei ollut
omaa tahtoa; tietämättä syytä Annan rauhattomuuteen hän tunsi sen jo
tarttuvan itseensäkin.

-- Mistä on kysymys? hän kysyi puristaen kyynärpäällään Annan kättä
ja koettaen ilmeistä lukea tämän ajatuksia.

Anna kulki ääneti muutaman askelen kooten voimiaan ja pysähtyi äkkiä.

-- Minä en sanonut sinulle eilen, aloitti hän hengittäen nopeasti
ja raskaasti, -- että palatessani kotiin Aleksei Aleksandrovitshin
kanssa kerroin hänelle kaikki... sanoin, etten voi enää olla hänen
vaimonaan, että... kerroin kaikki.

Vronski kuunteli ja hänen koko vartalonsa kumartui Annaan päin, ikään
kuin koettaen siten lieventää tämän aseman tukaluutta. Mutta heti kun
Anna oli sen sanonut, Vronski ojentautui suoraksi, ja hänen kasvonsa
saivat ylpeän ja ankaran ilmeen.

-- Niin, niin, se onkin parempi, tuhat kertaa parempi! Minä ymmärrän,
miten vaikeaa se on ollut, hän sanoi.

Mutta Anna ei kuunnellut hänen sanojaan, vaan luki hänen ajatuksiaan
hänen kasvoiltaan. Anna ei voinut tietää, että tuo ilme kuvastui
ensimmäistä Vronskin mieleen tullutta ajatusta -- kaksintaistelun
välttämättömyyttä. Annalle kaksintaistelun ajatus ei ollut koskaan
johtunut mieleenkään, ja siksi hän selitti toisin tuon ohimenevän
ankaruuden ilmeen.

Luettuaan miehensä kirjeen Anna oli jo sielunsa syvimmässä tiennyt,
että kaikki jäisi ennalleen, että hän ei jaksaisi luopua asemastaan
eikä jättää poikaansa yhtyäkseen rakastajaansa. Aamupäivän vietto
ruhtinatar Tverskajan luona oli saanut hänet yhä vakuuttuneemmaksi
siitä. Mutta hänelle oli sittenkin ollut tärkeää saada tavata
Vronski. Hän oli toivonut, että tuo tapaaminen muuttaisi heidän
asemansa ja pelastaisi hänet. Jos Vronski kuullessaan, mitä on
tapahtunut, sanoisi kiihkeästi, ilman hetkenkään epäröintiä: jätä
kaikki ja pakene kanssani, hän jättäisi poikansakin ja lähtisi.
Mutta tuo uutinen ei vaikuttanut Vronskiin sillä tavoin kuin hän oli
odottanut: Vronski näytti vain ikään kuin loukkaantuneen jostain.

-- Se ei ollut vähääkään vaikeaa. Se tuli itsestään, Anna sanoi
hermostuneesti, -- ja tässä on... hän otti hansikkaastaan miehensä
kirjeen.

-- Minä käsitän kyllä, keskeytti Vronski ottaen kirjeen, mutta
jättäen sen lukematta ja koettaen vain tyynnyttää Annaa; -- en ole
muuta toivonutkaan enkä pyytänyt kuin entisen tilanteen rikkomista,
jotta saisin omistaa elämäni sinun onnellesi.

-- Mitä varten sinä siitä puhut? Anna sanoi. -- Voisinko minä sitten
epäillä sitä? Jos minä olisin epäillyt...

-- Tuolta tulee joku, Vronski sanoi äkkiä, viitaten kahteen
vastaantulevaan naiseen: -- Jos vielä tuntevat meidät! ja hän kääntyi
nopeasti sivukäytävälle vetäen Annan mukaansa.

-- Oi, minä en siitä välitä, Anna sanoi. Hänen huulensa vavahtelivat
ja Vronskista näytti kuin hänen silmänsä olisivat katsoneet häneen
omituisen vihaisesti harson alta.

-- Minä tahdoin vain sanoa, ettei ole kysymys siitä; enhän minä sitä
voi epäillä. Katsohan, mitä hän minulle kirjoittaa. Lue se. Hän
pysähtyi taas.

Kuten äsken, välienselvittelyn tultua Vronskin tietoon, hänet
valtasi nytkin se luontainen suhtautumistapa, jonka suhde loukattuun
aviomieheen hänessä herätti. Hänen pitäessään kädessään Kareninin
kirjettä tuli väkisinkin mieleen se taisteluhaaste, jonka hän
tänään tai huomenna kotoaan tapaisi, ja itse kaksintaistelu, jossa
hän, itse ammuttuaan ilmaan, seisoisi kylmänä ja ylpeänä loukatun
aviomiehen pistoolin edessä; ja hänen kasvonsa saivat taas saman
ankaran ja ylpeän ilmeen. Mutta samassa välähti hänen päässään se,
mitä Serpuhovskoi oli vastikään puhunut ja mitä hän itse oli aamulla
ajatellut: että on parempi olla sitomatta itseään, ja hän tiesi, että
sitä ajatustaan hän ei voisi sanoa Annalle.

Luettuaan kirjeen hän loi katseensa Annaan, ja siinä katseessa ei
ollut lujuutta. Anna ymmärsi heti, että Vronski oli jo ennenkin
yksikseen ajatellut asiaa. Ja hän tiesi, että mitä ikinä Vronski nyt
sanoisikin, hän ei sanoisi kaikkea, mitä ajatteli. Ja hän ymmärsi
viimeisen toiveensa pettäneen. Hän oli odottanut jotain muuta.

-- Sinä näet, millainen mies hän on, Anna sanoi ääni väristen, --
hän...

-- Anna anteeksi, mutta minä olen siitä hyvilläni, keskeytti Vronski.
-- Kuule, anna minun sanoa loppuun, lisäsi hän pyytävin katsein. --
Minä olen siitä hyvilläni, sillä nyt asia ei voi, ei mitenkään voi
enää jäädä sille kannalle kuin hän luulee.

-- Miksi ei? Anna sanoi pidättäen kyyneliään. Hän ei nähtävästi
enää antanut mitään merkitystä rakastettunsa sanoille. Hän tunsi
kohtalonsa jo ratkaistuksi.

Vronski tahtoi sanoa, että kaksintaistelun, jonka hän käsitti nyt
välttämättömäksi, jälkeen tilanne ei enää voisi jatkua ennallaan,
mutta sanoikin jotain muuta.

-- Ei voi. Minä toivon, että sinä nyt jätät hänet. Minä toivon, hän
nolostui, ja tuli punaiseksi, -- että sinä annat minun harkita ja
järjestää meidän elämämme. Huomenna... alkoi hän.

Anna ei antanut hänen puhua loppuun.

-- Entä poikani? huudahti hän. -- Sinä näet, mitä hän kirjoittaa:
täytyisi jättää hänetkin, mutta minä en voi enkä tahdo tehdä sitä.

-- Mutta, Herran nimessä, kumpi on parempi: jättää poika, vai jatkaa
tätä alennuksen tilaa?

-- Kenen alennustilasta sinä puhut?

-- Kaikkien ja ennen kaikkea sinun.

-- Minun alennustilastani... Älä puhu niin. Sellaiset sanat eivät
merkitse minulle mitään, Anna sanoi värähtelevin äänin. Hän ei nyt
toivonut Vronskin sanovan mitään, mikä ei ollut totta. Annalla oli
jäljellä vain Vronskin rakkaus, ja hän tahtoi rakastaa Vronskia.
-- Etkö sinä ymmärrä, että sinä päivänä, jolloin minä rakastuin
sinuun, kaikki muuttui. Muu kuin sinun rakkautesi ei merkitse
minulle mitään. Jos se on minun, tunnen olevani niin korkealla ja
niin vakaassa asemassa, ettei mikään voi olla minulle alentavaa.
Minä olen ylpeä asemastani, sillä... ylpeä siitä... ylpeä... hän
ei saanut sanotuksi mistä oli ylpeä. Häpeän ja epätoivon kyyneleet
tukahduttivat hänen äänensä. Hän pysähtyi ja purskahti itkemään.

Vronski tunsi myös jonkin kohoavan kurkkuun ja kihelmöivän nenässä,
-- ja ensimmäisen kerran elämässään hän tunsi olevansa itkuun
purskahtamaisillaan. Hän ei olisi voinut sanoa, mikä häntä niin
liikutti; hänen oli sääli Annaa, hän tunsi, ettei voinut auttaa, ja
tiesi kuitenkin olevansa syypää tämän onnettomuuteen ja tehneensä
jotain pahaa.

-- Eikö avioero sitten olisi mahdollinen? kysyi hän hiljaa. -- Anna
pudisti päätään, mutta ei sanonut mitään. -- Eikö voisi ottaa poikaa
mukaan ja jättää vain miehesi?

-- Niin, se kaikki riippuu hänestä. Nyt minun täytyy mennä hänen
luokseen, Anna sanoi kuivasti. Hänen aavistuksensa siitä, että kaikki
jäisi ennalleen, ei ollut pettänyt häntä.

-- Tiistaina minä tulen Pietariin, ja silloin kaikki päätetään.

-- Niin, niin, Anna sanoi. -- Mutta ei puhuta siitä enää.

Annan vaunut, jotka hän oli lähettänyt pois, olivat jo saapuneet.
Anna sanoi jäähyväiset Vronskille ja lähti kotiin.



XXIII


Maanantaina oli heinäkuun 2. p:n komitean tavanmukainen istunto.
Aleksei Aleksandrovitsh meni istuntosaliin, tervehti komitean jäseniä
ja esimiestä kuten ainakin ja istuutui paikalleen laskien kätensä
valmiiksi tuotujen papereiden päälle. Noiden papereiden joukossa
oli asia- ja numerotietoja ja sen puheen luonnos, jonka hän aikoi
pitää. Oikeastaan nuo paperit olivat hänelle tarpeettomia. Hän muisti
kaiken eikä katsonut tarpeelliseksi toistaa mielessään sanottavaansa.
Hän tiesi, että kun aika tulee ja hän näkee edessään vastustajansa
kasvot tämän turhaan koettaessa näyttää välinpitämättömältä, hänen
puheensa käy itsestään sujuvammaksi ja vauhdikkaammaksi kuin mitä
huolellisinkaan valmistelu voisi saada aikaan. Hän tunsi, että
hänen puheensa sisältö oli niin painava, että joka sanalla tulisi
olemaan merkityksensä. Siitä huolimatta hän oli aivan viattoman
ja kiltin näköinen tavanomaista selontekoa kuunnellessaan. Kukaan
ei olisi uskonut katsoessaan hänen kallellaan olevaa, väsähtäneen
näköistä päätään ja hänen valkeita, pulleasuonisia käsiään, jotka
pitkine sormineen niin hellävaroen tunnustelivat edessä olevan
valkean paperiarkin reunoja, että kohta hänen suustaan virtaisi
sanoja, jotka nostaisivat hirveän myrskyn, saisivat komitean
jäsenet huutamaan ja keskeyttämään toisensa ja esimiehen vaatimaan
järjestyksen noudattamista. Kun selonteko päättyi, Aleksei
Aleksandrovitsh ilmoitti hiljaisella, ohuella äänellään, että
hänellä olisi esitettävänä muutamia omia arvelujaan vierasheimoisten
tilaa koskevassa kysymyksessä. Huomio kääntyi häneen. Aleksei
Aleksandrovitsh rykäisi äänensä selväksi ja alkoi esittää asiaansa.
Hän ei katsonut vastustajaansa, vaan valitsi -- kuten aina puhuessaan
-- katseensa tueksi ensimmäisen edessä istuvan henkilön, pienen,
kiltin ukon, jolla ei koskaan ollut mitään mielipidettä komiteassa.
Kun Aleksei Aleksandrovitsh oli päässyt niin pitkälle, että alkoi
kosketella voimassa olevaa peruslakia, hypähti hänen vastustajansa
pystyyn ja alkoi väittää vastaan. Stremov, joka myöskin oli komitean
jäsen, loukkaantui ja alkoi puolustautua. Kokous muodostui mitä
myrskyisimmäksi. Mutta Aleksei Aleksandrovitsh suoriutui siitä
voittajana. Kolme uutta komiteaa perustettiin, ja seuraavana päivänä
eräissä pietarilaisissa piireissä puhuttiin yksinomaan tuosta
istunnosta. Aleksei Aleksandrovitshin menestys oli ollut suurempi
kuin hän oli osannut odottaakaan.

Seuraavana aamuna, tiistaina, Aleksei Aleksandrovitsh heräsi
mielessään iloinen muisto eilisestä voitosta, ja vaikka hän tahtoikin
näyttää välinpitämättömältä, hän ei voinut olla vetämättä suutaan
hymyyn, kun kanslianhoitaja imartelunhalusta kertoi hänelle huhuista,
joita oli saanut kuulla komitean eilisestä istunnosta.

Työskennellessään kanslianhoitajansa kanssa Aleksei Aleksandrovitsh
unohti kokonaan, että tänään oli tiistai, -- päivä, jonka hän oli
määrännyt Annan tulopäiväksi, joten palvelijan tuoma sana Anna
Arkadjevnan saapumisesta tuli hänelle odottamattomana ja ikävänä
yllätyksenä.

Anna saapui Pietariin aikaisin aamulla. Häntä vastaan oli
lähetetty hänen sähkösanomalla pyytämänsä vaunut, joten Aleksei
Aleksandrovitshin piti siis tietää hänen tulostaan. Mutta kun hän
saapui, Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut häntä vastaanottamassa.
Annalle kerrottiin, ettei hän ollut vielä tullut työhuoneestaan,
jossa hän työskenteli kanslianhoitajansa kanssa. Anna käski
ilmoittamaan hänelle tulostaan ja meni omaan kamariinsa järjestämään
tavaroitaan ja odottamaan miehensä tuloa. Mutta kului tunti, eikä
tätä vain kuulunut. Anna meni ruokasaliin muka jotain tehdäkseen ja
puhui tahallisen kovasti luullen miehen tulevan sinne. Mutta mies ei
tullut ulos työhuoneestaan, vaikka kävikin, kuten Anna kuuli, aivan
oven luona kanslianhoitajan lähtiessä. Anna tiesi, että pian Aleksei
Aleksandrovitsh lähtisi virastoonsa, ja tahtoi sitä ennen tavata
tämän, jotta heidän suhteensa olisivat selvät.

Hetken salissa edestakaisin käveltyään Anna meni päättäväisesti
miehensä työhuoneeseen. Kun hän astui sisään, Aleksei Aleksandrovitsh
istui virkapuvussaan, nähtävästi lähtövalmiina, pienen pöydän
ääressä, kyynärpäät pöytää vasten, ja tuijotti alakuloisesti eteensä.
Anna näki hänet ennemmin kuin hän Annan ja tiesi, mitä hän ajatteli.

Nähdessään Annan Karenin aikoi nousta, mutta jäi hetkeksi paikoilleen
ja sävähti punaiseksi, mitä Anna ei koskaan ennen ollut nähnyt;
samassa hän nousi ja astui Annaa vastaan. Hän ojensi Annalle kätensä
ja pyysi häntä istumaan.

-- Olen hyvin iloinen siitä, että tulitte, hän sanoi istuutuen vaimon
viereen ja aikoi sanoa jotain muutakin, mutta keskeytti puheensa.
Useampaan kertaan hän näytti tahtovan sanoa jotain, mutta ei saanut
sitä suustaan. Vaikka Anna olikin tätä kohtausta odottaessaan
opetellut halveksimaan ja syyttämään miestään, ei hän nyt tiennyt
mitä sanoisi ja hänen tuli miestä sääli. Niinpä äänettömyyttä kesti
melko kauan. -- Kuinka Serjozha voi? kysyi mies ja odottamatta
vastausta lisäsi: -- Minä en tule tänään päivälliselle kotiin ja
minun täytyykin heti lähteä. -- Minä aioin matkustaa pois...
Moskovaan, Anna sanoi.

-- Ei, te teitte erittäin, erittäin hyvin, kun tulitte, sanoi mies ja
vaikeni jälleen.

Huomatessaan, ettei Aleksei Aleksandrovitsh kyennyt aloittamaan
selvittelyä, aloitti Anna itse.

-- Aleksei Aleksandrovitsh hän sanoi katsoen mieheensä eikä
laskenut katsettaan, vaikka mies piti sinnikkäästi silmänsä hänen
kampauksessaan, -- minä olen rikollinen ja huono nainen, mutta minä
olen yhä sama, mitä olen ollut ja mitä silloin sanoin olevani, ja
minä tulin sanomaan etten voi muuttaa mitään.

-- Minä en ole kysynyt teiltä sitä, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh
katsoen häntä äkkiä varmasti ja vihaisesti suoraan silmiin. --
Niin minä luulinkin. Nähtävästi viha sai Aleksei Aleksandrovitshin
hallitsemaan henkisiä voimiaan täydellisesti. -- Mutta niin kuin minä
silloin kirjoitin teille, alkoi hän kimeällä äänellä, -- toistan
nytkin, ettei minun velvollisuuteni ole tietää sitä. Minä "ignoroin"
sen. Eivät kaikki vaimot ole niin hyviä kuin te, että kiiruhtaisivat
heti kertomaan miehilleen niin hauskoja uutisia. Hän korosti
erityisesti sanaa "hauskoja". -- Minä tahdon olla tietämättä sitä
niin kauan kuin seuramaailma on siitä tietämättä ja niin kauan kuin
nimeni pysyy tahrattomana. Ja siksi pyydän saada huomauttaa teille,
että meidän suhteemme tulee pysyä samanlaisena kuin aina ennenkin ja
että ainoastaan siinä tapauksessa, että te saatatte itsenne huonoon
valoon, minun on pakko ryhtyä keinoihin kunniani turvaamiseksi.

-- Mutta meidän suhteemme ei voi olla sellainen kuin ennen, Anna
sanoi aralla äänellä ja katsoi miestään pelästyneenä.

Kun hän oli taas nähnyt nuo tyynet eleet ja kuullut tuon kimeän,
ivallisen ja lapsekkaan äänen, inhon tunne oli hävittänyt hänestä
kaiken äskeisen säälin ja jäljelle oli jäänyt vain pelko; mutta hän
tahtoi millä hinnalla hyvänsä saada asemansa selväksi.

-- Minä en voi enää olla teidän vaimonanne, kun min... aikoi hän
jatkaa.

Aleksei Aleksandrovitsh naurahti ilkeästi ja kylmästi.

-- Nähtävästi se elämäntapa, jonka olette valinnut, on painanut
leimansa teidän käsityksiinnekin. Kunnioitan ja halveksin teitä sen
verran... kunnioitan menneisyyttänne ja halveksin nykyisyyttänne...
että sanoillani ei suinkaan ollut sitä merkitystä, jonka te niille
annoitte.

Anna huokasi ja painoi päänsä alas.

-- Minä en muuten käsitä kuinka te, jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh
kiivastuen, -- joka olette kylliksi riippumaton ilmoittaaksenne
suoraan miehellenne uskottomuutenne ja ollaksenne näkemättä
siinä mitään moitittavaa... kuinka te voitte pitää moitittavana
aviollisten velvollisuuksienne täyttämistä miestä kohtaan?

-- Aleksei Aleksandrovitsh! Mitä te minulta tahdotte?

-- Minä tahdon, ettei se mies käy täällä ja että te käyttäydytte
niin, ettei maailma eikä palvelusväki voi syyttää teitä... ja
ettette tapaa häntä. Se ei luullakseni ole liikaa. Ja sen sijaan
teillä on kunniallisen vaimon oikeudet, vaikka ette täytäkään
sellaisen velvollisuuksia. Muuta sanottavaa minulla ei teille ole.
Nyt minun on aika lähteä. Minä en tule päivälliselle kotiin. -- Hän
nousi ja lähti ovea kohti.

Anna nousi myös. Äänettömästi kumartaen Aleksei Aleksandrovitsh
pysähtyi oven luo ja antoi vaimonsa mennä ensin.



XXIV


Yö, jonka Levin oli viettänyt heinäruolla, ei ollut mennyt jälkeä
jättämättä: maataloustoimet olivat siitä lähtien käyneet hänelle
vastenmielisiksi ja menettäneet kaiken mielenkiintonsa. Vaikka
sato oli mitä oivallisin, hänestä tuntui kuin hänellä ei koskaan
ennen olisi ollut niin paljon vastoinkäymisiä ja ikäviä selkkauksia
työväkensä kanssa kuin tänä vuonna, ja noiden vastoinkäymisten
ja ikävyyksien syy oli hänelle nyt täysin selvä. Viehätys, jota
ruumiillinen työ oli hänelle tuottanut, siitä johtuva lähentyminen
talonpoikiin, kateus, jota hän tunsi talonpoikia ja heidän elämäänsä
kohtaan, halu sulautua tuohon elämään, halu, joka mainittuna
yönä oli haaveesta muuttunut yksityiskohtaisemmin suunnitelluksi
aikomukseksi, kaikki se oli siinä määrin muuttanut hänen näkemystään
taloudenpidosta, ettei hän enää mitenkään voinut tuntea sitä kohtaan
entistä mielenkiintoa eikä saattanut olla näkemättä ikävää suhdettaan
työväkeen, joka oli koko hänen toimintansa perusta. Jalostetut
karjat, lannoitetut ja auratut maat, yhdeksän piilipuuistutusten
ympäröimää samankokoista peltoa, yhdeksänkymmentä desjatiinaa syvälle
maahan kynnettyä lantaa, uudet kylvökoneet jne., -- se kaikki olisi
ollut oivallista, kun se vain olisi ollut hänen itsensä tekemää,
ilman muitten apua tai myötätuntoisten ihmisten toverillisella avulla
aikaansaatua. Mutta nyt hän näki selvästi -- ja siinä hänen tekeillä
oleva, maataloutta käsittelevä kirjansa, jossa talonpoika esitettiin
talouden pääainekseksi, oli ollut hänelle suureksi avuksi --, että
hänen taloustoimintansa oli vain kovaa ja sitkeää taistelua hänen ja
työntekijäin välillä, hän kun hellittämättä pyrki muuttamaan kaikkea
parhaana pidetyn mallin mukaiseksi ja nämä taas antoivat asioiden
mennä omaa luonnollista menoaan. Ja tuosta taistelusta, jossa hän
jännitti kaikki voimansa, kun taas toinen osapuoli ei ponnistellut
hitustakaan, oli tuloksena vain se, että talous meni omaa menoaan
ja hyvät työvälineet, oivallinen karja ja maa pilaantuivat aivan
suotta. Ja mikä tärkeintä: paitsi että hän tunsi hukkaavansa siihen
tarmoaan suotta, oli tuon hukatun tarmon päämääräkin mitä arvottomin
nyt, kun taloudenpidon tarkoitus oli hänelle paljastunut. Mistä
siinä oikeastaan taisteltiin? Hän piti kiinni jokaisesta äyristään
-- hän ei voinut muuta, sillä jos hän olisi hellittänyt, hänellä
ei olisi ollut tarpeeksi rahaa työväkensä palkkojen maksuun --,
työntekijät taas pitivät kiinni siitä, että saivat tehdä työnsä
tyynesti ja miellyttävästi, kuten olivat tottuneet. Hänen etunsa
vaati, että jokainen työmies tekisi niin paljon kuin mahdollista ja
pitäisi ajatuksensa koossa: ei särkisi kylvökoneita, ajoharavia,
puimakoneita, vaan ajattelisi mitä tekee. Työväki taas tahtoi tehdä
työnsä mahdollisimman mukavasti, välillä levähtäen, ja ennen kaikkea
ilman minkäänlaista huolta ja mietiskelyä. Tänä kesänä Levin oli
saanut nähdä sen joka askeleella. Kun hän lähetti väkeä niittämään
apilaa heinäksi ja valitsi sitä varten huonommat, rikkaruohoiset,
siemeneksi kelpaamattomat sarat, niitettiin kuin niitettiinkin
parhaat siemensarat, puolustukseksi sanottiin työnjohtajan niin
määränneen, ja Leviniä lohduteltiin sillä, että tulipahan mainiota
heinää; mutta Levin tiesi kaiken johtuneen siitä, että nuo sarat oli
helpompi niittää. Kun hän lähetti heinänkääntökoneen kohentelemaan
heinää, se rikottiin ensimmäisellä kierroksella, sillä ajajan oli
ikävä istua pukillaan huitovien siipien keskellä. Ja Levinille
sanottiin: "Ei pidä olla millänsäkään, pianhan se akkaväki heinää
pöyhöttelee". Aurat osoittautuivat kelvottomiksi, sillä kyntäjän
päähänkään ei pälkähtänyt laskea alas koholla olevaa terää, ja hän
kiusasi suotta hevosia ja turmeli pellon, mutta Leviniä pyydettiin
olemaan huoletta. Hevoset päästettiin vehnäpeltoon, sillä kukaan
rengeistä ei tahtonut ruveta yövahdiksi, ja vastoin kieltoa he olivat
alkaneet vuorotella tehtävässä, kunnes Vanjka, joka oli ollut koko
päivän kovassa työssä, oli vahtiessaan nukahtanut ja tullut katumaan
syntiään sanoen: "Mitäs sille mahtaa." Kolme parasta vasikkaa oli
syötetty kipeäksi, kun ne oli juottamatta päästetty apilaodelmalle,
eikä mitenkään tahdottu uskoa, että ne olivat sairastuneet apilan
syönnistä, vaan kerrottiin lohdutukseksi, miten naapurin karjasta
oli kolmessa päivässä tuupertunut satakaksitoista päätä. Eikä
tätä suinkaan tehty pahansuopuudesta Leviniä ja hänen talouttaan
kohtaan -- päinvastoin Levin tiesi, että häntä pidettiin hyvänä ja
mutkattomana isäntänä, mikä on paras tunnustus, minkä herra voi
talonpojilta saada --; vaan kaikki johtui siitä, että työväki tahtoi
tehdä työtään iloisesti ja huoletta ja että Levinin pyrkimykset
olivat sille vieraat ja käsittämättömät ja kohtalokkaalla tavalla
vastakohtaiset sen omille oikeutetuille pyrkimyksille. Levin oli jo
kauan ollut tyytymätön taloudenpitoonsa. Hän oli nähnyt veneensä
vuotavan, mutta ei ollut etsinyt vuotokohtaa, kenties tahallaan
pettäen itseään. Mutta nyt hän ei enää voinut pettää itseään.
Taloudenhoito kävi paitsi ikäväksi jopa suorastaan vastenmieliseksi,
eikä hän enää voinut jatkaa sitä.

Tämän kaiken lisäksi kolmenkymmenen virstan päässä hänestä asui
Kitty Shtsherbatskaja, jonka hän olisi tahtonut tavata mutta ei
voinut. Darja Aleksandrovna Oblonskaja oli kyllä Levinin käydessä
Jergusovossa kutsunut häntä pian taas tulemaan -- tietenkin
uudistamaan kosintansa, johon hän nyt, kuten vanhempi sisar oli
antanut aavistaa, saisi myöntävän vastauksen. Ja olihan Levin
itsekin Kitty Shtsherbatskajan nähtyään käsittänyt, ettei ollut
lakannut rakastamasta häntä. Mutta Levin ei voinut mennä Oblonskien
luo tietäessään Kittyn olevan siellä. Hänen kosintansa ja saamansa
rukkaset olivat ylitsepääsemättömänä muurina hänen ja Kittyn välillä.
"Minä en voi pyytää häntä tulemaan vaimokseni vain sen vuoksi, ettei
hän voi saada sitä, jota on toivonut", Levin ajatteli itsekseen.
Tuo ajatus teki hänet kylmäksi ja vihamieliseksi Kittyä kohtaan.
"Minä en voisi puhua hänen kanssaan ilman moitteen sävyä enkä katsoa
häneen ilman katkeruutta, ja hän tulisi tietysti vihaamaan minua
vieläkin enemmän. Ja kuinka minä muutenkaan voisin mennä heidän
luokseen saatuani kuulla, mitä Darja Aleksandrovna kertoi? Voisinko
minä tekeytyä tietämättömäksi siitä, mitä hän sanoi? Ja minä tulisin
sinne jalomielisesti antamaan anteeksi ja armahtamaan! Näytellä
anteeksiantajan ja armahtajan osaa hänen edessään!... Miksi Darja
Aleksandrovnan piti puhua siitä! Sattumalta olisin kyllä voinut
tavata hänet, ja silloin olisi kaikki käynyt itsestään, mutta nyt se
on mahdotonta aivan mahdotonta!"

Eräänä päivänä hän sai Darja Aleksandrovnalta kirjelapun, jossa
pyydettiin Kittylle naistensatulaa. "Minulle on kerrottu, että teillä
on satula", kirjoitti hän. "Toivoakseni tuotte sen itse."

Se oli Levinille jo liikaa. Miten viisas ja hienotunteinen nainen
saattoikaan tuolla tavoin alentaa sisartaan! Levin kirjoitti kymmenen
eri kirjelappua, mutta repi jokaisen niistä, ja lähetti satulan
ilman mitään vastausta. Oli mahdotonta luvata saapuvansa, kun ei
kerran voinut mennä sinne, ja jos taas sanoisi, ettei voisi tulla,
koska oli joitakin esteitä tai oli lähdössä jollekin matkalle,
olisi se vieläkin pahempi. Hän lähetti satulan ilman vastausta ja
-- tuntien tehneensä jotain häpeällistä -- jätti ikäväksi käyneen
isännäntoimen työnjohtajalleen ja lähti kaukana asuvan ystävänsä
Svijazhskin luo koettaakseen metsäonneaan siellä olevilla hyviksi
kehutuilla kurppasoilla ja täyttääkseen vanhan vierailulupauksensa,
josta Svijazhski oli äskettäin häntä kirjeessä muistuttanut.
Surovskin piirin kurppasuot olivat houkutelleet häntä jo kauan, mutta
talousasioiden takia hän oli aina lykännyt matkaansa tuonnemmaksi.
Nyt hänestä oli hauska päästä Shtsherbatskien naapuruudesta ja
taloustoimista pois metsästämään, sillä metsästys oli aina ollut
hänen parhaana lohdutuksenaan kaikissa murheissa.



XXV


Surovskin piirissä ei ollut rautatietä eikä majataloja, ja Levin ajoi
omalla kolmivaljakollaan.

Puolivälissä matkaa hän pysähtyi syöttämään hevosia rikkaan
talonpojan luo. Kaljupäinen reipas ukko, jolla oli leveä, poskien
kohdalta harmaantunut punainen parta, avasi portin ja vetäytyi aidan
viereen antaakseen tietä Levinin kolmivaljakolle. Osoitettuaan
kuskille paikan uudessa, siistissä ja avarassa pihakatoksessa, jossa
oli kärventyneitä sahroja, ukko pyysi Leviniä astumaan sisään.
Siistiasuinen nuorikko pesi kyykkysillään uuden eteisen lattiaa hihat
käärittyinä ja isot kalossit jalassa. Hän pelästyi Levinin jäljessä
sisään tullutta koiraa ja kiljahti, mutta nauroi säikähdystään
saatuaan kuulla, ettei se ollut vihainen. Näytettyään Levinille
kamarin oven hän painoi taas kauniit kasvonsa alas ja jatkoi kyyryssä
pesuaan.

-- Samovaarin kai tahdotte? kysyi hän.

-- Niin, olkaa hyvä.

Kamari hollantilaisuuneineen oli suuri ja väliseinällä jaettu.
Pyhäinkuvien alla oli kukikkaaksi maalattu pöytä, penkki ja kaksi
tuolia. Ovenpielessä oli astiakaappi. Ikkunaluukut olivat suljetut,
kärpäsiä oli vähän, ja kaikkialla oli niin puhdasta, että Levin
pelkäsi lätäköissä juosseen Laskan likaavan lattian ja komensi
sen pysymään oven luona nurkassa. Katseltuaan kamaria Levin meni
takapihalle. Sievä nuorikko juoksi hänen edellään kaivolle kalossit
jalassaan ja tyhjä-ämpärinen korento hartioillaan.

-- Kiireesti vain! kiljaisi ukko hänelle iloisesti ja tuli Levinin
luo. -- Nikolai Ivanovitsh Svijazhskin luoko herra matkustaa?
Ovat ne joskus ajelleet tänne meillekin, alkoi hän puheliaasti
nojaten kyynärpäillään porraskuistin kaiteisiin. Ukon kertoessa
tuttavuudestaan Svijazhskin kanssa portti narahti taas ja pihalle
ajoi peltotyöstä tulevia miehiä sahroineen ja karhineen. Sahrojen
ja karhien eteen valjastetut hevoset olivat lihavia ja isoja. Kaksi
työmiehistä kuului nähtävästi perheeseen: molemmat olivat nuoria ja
kummallakin oli karttuunipaita ja lippalakki; rohdinpaitaiset taas,
joista toinen oli nuori, toinen vanha, olivat palkkaväkeä.

Ukko meni portailta hevosten luo ja alkoi päästellä niitä valjaista.

-- Mitä nyt on kynnetty? kysyi Levin.

-- Perunoita mullattiin. On vähän maita vuokralla. Älä laske ruunaa,
Fedot, vaan pistä kaivonpylvääseen kiinni. Sitä tarvitaan.

-- Muistitko, isä, tuoda niitä sahranluottimia? kysyi roteva nuori
mies, nähtävästi ukon poika.

-- Tuolla... reessä on, vastasi ukko kiertäen kokoon riisutut
ohjakset ja heittäen ne maahan. -- Laita vain kuntoon ennen kuin
ruvetaan syömään.

Sievä nuorikko tuli takaisin ämpärit täynnä vettä, hartiat kireinä
korennon alla, ja meni eteiseen. Jostain ilmaantui muitakin naisia,
nuoria, kauniita, keski-ikäisiä, vanhoja ja rumia, lapset sylissä ja
ilman lapsia.

Samovaari alkoi kohista liedellä; rengit ja talon miehet, jotka
olivat jo vieneet hevosensa, lähtivät syömään päivällistä.

Levin haki vaunuista eväänsä ja pyysi ukon kanssaan teetä juomaan.

-- Johan sitä on tänään tullut juoduksi, sanoi ukko, nähtävästi
iloisena tarjouksesta, -- vaan jospa tuota seuran vuoksi tulisi.

Teetä juodessa Levin sai kuulla ukon talouden historian. Kymmenen
vuotta sitten ukko oli vuokrannut eräältä tilanomistajalta
satakaksikymmentä desjatiinaa ja viime vuonna ostanut tuon maan
ja vuokrannut vielä kolmesataa naapuritilan omistajalta. Pienen
osan maasta, laadultaan huonoimman, hän antoi vuokralle, ja noin
neljänkymmenen desjatiinan peltoalan hän viljeli itse perheineen
ja kahden palkkalaisen avulla. Ukko valitti, ettei oikein vetele.
Mutta Levin ymmärsi hänen valittavan vain säädyllisyyden vuoksi
ja tiesi hänen viljelystensä olevan kukoistavassa kunnossa. Jos
asiat olisivat olleet huonolla tolalla, hän ei olisi ostanut maata
sadanviiden ruplan hinnasta desjatiinalta, ei naittanut kolmea
poikaansa ja veljenpoikaansa eikä rakentanut kahdesti uudestaan
tulipalon jälkeen ja aina entistä ehommin. Vaikka ukko valittelikin,
kaikesta näkyi, että hän oli ylpeä hyvinvoinnistaan, ylpeä
pojistaan, veljenpojastaan, miniöistään, hevosistaan, lehmistään ja
varsinkin siitä, että koko hänen taloutensa oli tukevalla pohjalla.
Keskustellessaan ukon kanssa Levin tuli huomaamaan, ettei tämä
vältellyt uudistuksiakaan. Hän viljeli paljon perunoita, ja hänen
perunamaansa, jonka Levin oli tullessaan nähnyt, oli jo kukkinut ja
alkoi tehdä hedelmää, kun Levinin vasta alkoi kukkia. Perunanpanossa
hän oli kyntänyt vaot tilanomistajalta lainaamallaan auralla. Hän
viljeli myös vehnää. Se ukon kertoma pikkuseikka, että hän ruista
kitkiessään antoi kitketyn rukiin hevosille, ihastutti Leviniä
erityisesti. Kuinka monesti hän olikaan tahtonut koota tuon hukkaan
menevän oivallisen rehun, ja aina se oli osoittautunut mahdottomaksi.
Tämä talonpoika teki niin, eikä hän voinut kyllin kehua sitä tapaa.

-- Mitäs muutakaan akkaväki sitten tekisi? Vievät kimpuittain tielle
ja rattaat käyvät hakemassa.

-- Meillä tilanomistajilla on pulaa työväestä, Levin sanoi antaen
hänelle teelasin.

-- Suuri kiitos, vastasi ukko, otti lasin, mutta kieltäytyi sokerista
osoittaen jäljellä olevaa, joka puolelta purtua palaansa. -- Ei
pidä jättää asioitaan työväen hoteisiin, jatkoi hän, -- se on vain
tappioksi. Niin se on; tuossa Svijazhskinkin tilalla. Maa on kuin
leipää, mutta eipä vain kovinkaan kehu satoaan. Mikäs niitten hommia
aina katsoo!

-- Mutta onhan sinulla itselläsikin vierasta työväkeä.

-- Mikäs meillä talonpojilla! Itse ollaan aina mukana. Jos on huono
niin jouti mennä -- tullaan omillakin toimeen.

-- Isä hoi, Finogen pyysi hakemaan tuohentervaa, sanoi kamariin
tullut kalossijalkainen nainen.

-- Niin se on, herra! sanoi ukko nousten tuoliltaan, teki monta
kertaa ristinmerkin, kiitti Leviniä ja lähti huoneesta.

Kun Levin meni tupaan hakemaan kuskiaan, näki hän koko miehisen
perhekunnan pöydän ääressä. Naiset palvelivat seisaaltaan.
Terveennäköinen pikkupoika kertoi jotain hauskaa suu täynnä puuroa,
ja kaikki nauroivat, varsinkin kalossijalkainen nainen, joka kaatoi
kaalikeittoa vatiin.

Saattoi olla, että tuon naiset sievät kasvot olivat suurena
syynä siihen edulliseen vaikutelmaan, jonka Levin sai tästä
talonpoikaistalosta, mutta se vaikutelma oli niin voimakas,
ettei Levin voinut sitä koskaan unohtaa. Ja matkalla ukon luota
Svijazhskille tuo talo palasi tuon tuostakin hänen mieleensä,
ikään kuin sen herättämässä vaikutelmassa olisi ollut jotain, mikä
erityisesti vaati hänen huomiotaan.



XXVI


Svijazhski oli aateliston esimies Surovskin piirissä Hän oli viisi
vuotta vanhempi kuin Levin ja oli jo kauan ollut naimisissa. Hänen
luonaan asui hänen vaimonsa nuorin sisar, Levinin mielestä varsin
miellyttävä tyttö. Ja Levin tiesi, että Svijazhski ja hänen vaimonsa
toivoivat kovasti tuon tytön tulevan hänen vaimokseen. Hän tiesi sen
aivan varmasti, kuten tietävät kaikki nuoret miehet, joita pidetään
sulhasina, vaikka ei olisi voinut sitä koskaan kenellekään ilmaista,
ja tiesi myöskin sen, että vaikka hän itse halusikin mennä naimisiin
ja vaikka tuosta varsin miellyttävästä tytöstä olisi kaikesta
päätellen tullut mitä oivallisin aviovaimo, hänen oli yhtä mahdoton
mennä naimisiin tämän kanssa kuin lentää taivaaseen, vaikka hän ei
olisi ollutkaan rakastunut Kittyyn. Ja tuo tieto myrkytti sen huvin,
jota hän muuten toivoi saavansa tästä matkastaan.

Saatuaan Svijazhskin kirjeen ja metsästyskutsun Levin oli heti
muistanut tuon tytön, mutta päättänyt siitä huolimatta lähteä, koska
kaikki Svijazhskin laskelmat häneen nähden olivat aina perusteettomia
oletuksia, joihin hän ei ollut antanut mitään aihetta. Sitä paitsi
hän halusi salaa koetella itseään ja tutkiskella tunteitaan tuon
tytön läheisyydessä. Svijazhskien perhe-elämä oli aina viehättänyt
häntä, ja Svijazhski itse, eräs parhaita Levinin tuntemia
kunnallisasiain harrastajia, oli sangen mielenkiintoinen ihminen.

Svijazhski oli niitä Levinin mielestä ihmeellisiä ihmisiä, joitten
ankaran johdonmukainen, joskin epäitsenäinen ajatuksenjuoksu kulkee
omaa rataansa, ja harvinaisen varmasti ja lujasti suuntautunut elämä
taas omaansa, täydellisesti riippumatta järjen päätelmistä ja melkein
aina suoraan vastoin niitä. Svijazhski oli harvinaisen vapaamielinen
mies. Hän halveksi aatelistoa ja piti suurinta osaa aatelismiehistä
salaisina orjuuden kannattajina, jotka ainoastaan pelkuruudesta eivät
ilmaisseet oikeaa kantaansa. Hän piti Venäjää hukkaan menneenä,
Turkin tapaisena maana ja Venäjän hallitusta niin huonona, ettei
katsonut edes voivansa vakavasti arvostella sen toimia, ja kuitenkin
hän oli valtion virkamies ja esimerkiksi kelpaava aateliston
esimies, joka matkoillaan käytti aina punanauhaista virkalakkia.
Hänen mielestään inhimillinen elämä oli mahdollista vain ulkomailla,
jonne hän tilaisuuden sattuessa aina matkusti, ja kuitenkin hänellä
oli Venäjällä sangen suurisuuntainen ja uudenaikainen talous ja hän
seurasi kiinnostuneena kaikkea ja tiesi kaiken, mitä tapahtui. Hän
katsoi venäläisen talonpojan olevan kehityksessään apinan ja ihmisen
välisellä asteella, ja kuitenkin hän maakuntavaaleissa kaikkein
mieluimmin puristeli talonpoikien kättä ja kuunteli heidän puheitaan.
Hän ei uskonut kerrassaan mihinkään, mutta kysymystä papiston
tilan parantamisesta ja seurakuntien supistamisesta hän ajoi hyvin
hartaasti ja toimi innokkaasti siihen suuntaan, että kirkko jäisi
hänen kyläänsä.

Naiskysymyksessä hän oli naisten vapauden ja varsinkin heidän
työoikeutensa äärimmäisten kannattajien puolella, mutta eli vaimonsa
kanssa niin, että kaikki ihailivat heidän sopuisaa lapsetonta
elämäänsä, ja vaimonsa elämän hän oli järjestänyt sellaiseksi,
ettei tämä tehnyt eikä voinut tehdä mitään, lukuun ottamatta heidän
yhteistä huolenpitoaan siitä, miten he saisivat aikansa kulumaan
mahdollisimman hyvin ja iloisissa merkeissä.

Jollei Levin olisi ollut taipuvainen näkemään ihmisistä parhaita
puolia, Svijazhskin luonteeseen syventyminen ei olisi tuottanut
hänelle mitään vaikeuksia. "Hölmö tai kehno", hän olisi päätellyt,
ja kaikki olisi ollut selvää. Mutta hän ei voinut sanoa Svijazhskia
hölmöksi, koska tämä; epäilemättä oli sekä sangen viisas että myöskin
sivistynyt mies, vaikkei tahtonutkaan pitää hälinää sivistyksestään.
Ei ollut asiaa, mitä hän ei olisi tuntenut; mutta hän osoitti
tietojaan vain silloin, kun hänen oli pakko. Vielä vähemmän Levin
saattoi sanoa häntä kehnoksi, sillä Svijazhski oli ehdottoman
rehellinen, hyvä ja viisas mies, joka ajoi aina ilolla ja innolla
koko ympäristönsä arvossa pitämiä asioita eikä luultavasti koskaan
tietoisesti tehnyt eikä voinut tehdä mitään pahaa.

Levin oli turhaan koettanut päästä hänestä perille, ja Svijazhski ja
hänen elämänsä olivat hänelle elävä arvoitus.

Levin ja Svijazhski olivat ystävyksiä, ja siksi Levin piti
luvallisena tutkia häntä ja pyrki rohkeasti hänen elämänkatsomuksensa
ytimeen. Mutta se ei onnistunut. Joka kerran kun Levin tällaista
yritti, hän huomasi, kuinka Svijazhski hämmentyi; hänen kasvoistaan
kuvastui omituinen arkuus, kuin hän olisi pelännyt, että Levin saa
hänet kiinni, ja hän pani hyväntahtoisesti ja iloisesti vastaan.

Nyt, kun Levin oli väsynyt oman taloutensa hoitoon, hän viihtyi
Svijazhskin luona erityisen hyvin. Häneen vaikutti miellyttävästi
jo pelkästään noiden onnellisten, itseensä ja muihin tyytyväisten
kyyhkyläisten ja heidän herttaisen pesänsä näkeminen, ja oma
tyytymättömyys herätti hänessä lisäksi entistä suuremman halun
selvittää se salaisuus, joka antoi Svijazhskin elämälle sellaisen
selvyyden, varmuuden ja iloisuuden. Lisäksi Levin tiesi tapaavansa
Svijazhskin luona tilanomistajanaapureita, ja hänestä oli nyt
erityisen mielenkiintoista saada kuunnella noita tavallisia
keskusteluja sadosta, työväen pestauksesta yms., joita hän tiesi
kyllä pidettävän varsin mitättöminä asioina, mutta jotka hänestä
nyt tuntuivat ainoilta tärkeiltä puheenaiheilta. "Se ei kenties
ollut tärkeää maaorjuuden aikana eikä myöskään sellaisessa maassa
kuin Englanti, koska kummassakin tapauksessa olosuhteet olivat
vakiintuneet. Mutta nykyään, kun meillä kaikki entinen on käännetty
nurin ja uudet olosuhteet ovat vasta muodostumassa, on koko Venäjän
ainoa tärkeä kysymys se, millaisiksi ne muodostuvat", Levin ajatteli.

Metsästysonni oli huonompi kuin Levin oli odottanut. Suo oli kokonaan
kuivunut, suokurppia ei näkynyt eikä kuulunut. Hän kulki kokonaisen
päivän ja sai vain kolme lintua, mutta sen sijaan hän sai metsästä
hyvän ruokahalun, oivallisen tuulen ja henkisen vireyden, joka
aina seurasi reipasta liikuntaa. Ja hänen kulkiessaan metsässä
mitään ajattelematta tuli hänelle tuon tuostakin mieleen hänen
matkalla tapaamansa talonpoikaisukko perheineen, ja tämä muisto
tuntui vaativan paitsi huomiota, myös jonkin siihen liittyvän asian
ratkaisemista.

Illalla teepöydän ääressä, kahden holhousasioissa Svijazhskin
luo saapuneen tilanomistajan seurassa, sukeutui mielenkiintoinen
keskustelu, jota Levin oli odottanut.

Jouduttuaan istumaan emännän viereen Levin sai pitää seuraa hänelle
ja hänen sisarelleen, joka istui suoraan vastapäätä. Emäntä oli
pyöreäkasvoinen, vaaleaverinen, lyhyenpuoleinen nainen, jonka kasvot
säteilivät täynnä hymykuoppia ja -väreitä. Levin koetti etsiä
hänestä ratkaisua Svijazhskin sielun arvoitukseen, mutta ei saanut
täyttä ajatuksenvapautta, sillä hänen oli kiusallisen hankala olla.
Tuo kiusallinen nolouden tunne johtui siitä, että vastapäätä istui
sukulaisneiti erikoisessa -- kuten Levinistä tuntui -- juuri häntä
varten laitetussa puvussaan, jonka vinoneliön muotoinen kaula-aukko
toi näkyviin osan valkeata rintaa. Huolimatta siitä, että rinta
oli hyvin valkea, tai kenties juuri siksi, tuo kaula-aukko riisti
Leviniltä ajatuksenvapauden. Hän kuvitteli, luultavasti väärin,
että tuo aukko oli tehty hänen takiaan, eikä hän katsonut itsellään
olevan oikeutta silmäillä siihen, ja hän koetti olla luomatta siihen
katsettaan. Mutta hän tunsi syyllisyyttä jo yksistään siksi, että
aukko oli tehty. Levinistä tuntui kuin hän olisi pettänyt jotakuta,
kuin olisi pitänyt selittää jotain, mutta se oli mahdotonta,
ja siksi hän yhtenään punasteli, oli rauhaton ja nolo. Hänen
noloutensa tarttui pian neitiinkin. Mutta emäntä itse ei ollut sitä
huomaavinaan, vaan veti tahallaan sisartaan keskusteluun.

-- Te sanoitte, emäntä jatkoi aloitettua keskustelua, -- ettei minun
miestäni voi kiinnostaa mikään venäläinen. Päinvastoin. Jos hän on
iloinen ulkomaillakin, niin ei koskaan siinä määrin kuin kotimaassa.
Täällä hän tuntee olevansa oikeassa ilmapiirissään. Hänellä on niin
paljon työtä ja hän havaitsee mielenkiintoista kaikessa. Ai, oletteko
jo käynyt katsomassa meidän kouluamme?

-- Minä näin sen... Se kai se oli... pieni köynnöskasvien verhoama
rakennus?

-- Niin. Se on Nastjan työtä, sanoi emäntä viitaten sisareensa.

-- Opetatteko te myös? kysyi Levin koettaen katsoa kaula-aukon ohi,
mutta tuntien että tyttöön päin oli mahdoton katsoa, niin ettei tuota
aukkoa näkyisi.

-- Kyllä, olen opettanut ja opetan vieläkin, vaikka meillä onkin
erinomainen opettajatar. Meillä on voimisteluakin.

-- Ei kiitos, minä en tahdo teetä enää, Levin sanoi, punastui ja
nousi; hän tunsi olevansa epäkohtelias, mutta ei jaksanut enää
jatkaa tuota keskustelua. -- Siellä tuntuu olevan mielenkiintoinen
keskustelu käynnissä, lisäsi hän ja meni pöydän toiseen päähän,
missä isäntä vieraineen istui. Svijazhski istui sivuttain, nojaten
kyynärvarrellaan pöytään ja käännellen kädellään teekuppiaan, ja
toisella vapaalla kädellään hän kouri partaansa, vedellen sitä
ylös nenää vasten ikään kuin nuuskiakseen, ja päästäen taas alas.
Hän katsoi välkkyvine, mustine silmineen suoraan kiivastelevaan,
harmaaviiksiseen tilanomistajaan, jonka puhe nähtävästi huvitti
häntä. Tilanomistaja valitti työväkeään. Levin näki selvästi, että
Svijazhski tiesi tilanomistajan valituksiin sellaisen vastauksen,
joka heti paljastaisi noitten puheitten mielettömyyden, mutta hänen
asemansa ei sallinut hänen sanoa tuota vastausta ja siksi hän vain
huvikseen kuunteli tilanomistajan naurettavaa tarinaa.

Harmaaviiksinen tilanomistaja oli nähtävästi piintynyt orjuuden
kannattaja ja innokas entisajan maalaisisäntä. Merkkejä siitä Levin
huomasi hänen vanhanaikaisessa, kuluneessa pitkässä takissaan, jota
hän näytti vierastavan, hänen viisaissa, synkistyneissä silmissään
ja selkeästi soljuvassa venäjänkielessään, hänen käskevässä
äänensävyssään ja käsiensä varmoissa liikkeissä, -- kauniiden,
ruskettuneiden käsien, joista toisen nimettömässä välähteli vanha
vihkisormus.



XXVII


-- Jollei vain olisi sääli jättää, mitä on rakennellut... vaivaa
on nähty paljon... niin minä vähät välittäisin, myisin kaikki ja
lähtisin kuten Nikolai Ivanovitsh Helenaa kuuntelemaan, sanoi
tilanomistaja, vanhat viisaat kasvot hienossa, miellyttävässä hymyssä.

-- Ette kuitenkaan jätä, sanoi Nikolai Ivanovitsh Svijazhski, --
tottapa siitä jotain etua lienee.

-- Se etu siitä on, että saa asua kotonaan, ei tarvitse ostella
eikä vuokrata. Ja ainahan sitä toivoo kansankin viimein tulevan
järkiinsä. Ei uskoisi, millaista juoppoutta ja ruokottomuutta...
Kaiken ovat jakaneet maailmalle, ei hevoskaakkia, ei lehmänraatoa
enää. Ovat nälkään nääntymässä, mutta ottakaapas ja pestatkaa työhön,
niin tekevät tuhoa minkä kykenevät ja päälle päätteeksi valittavat
rauhantuomarille.

-- Valittakaa tekin, sanoi Svijazhski.

-- Minäkö? En ikipäivänä! Tulee niin pitkä juttu, että saa kirota
valitustaan. Mitenkäs kävi tuolla tehtaalla? Ottivat pestin ja
lähtivät matkoihinsa. Ja rauhantuomari julisti syyttömiksi. Mikäli
enää on jäljellä mitään järjestystä, niin saa siitä kiittää
piirioikeutta ja kunnanvanhinta. Se antaa selkään kuten ennenkin.
Jollei sitä olisi, saisi heittää hiiteen kaikki tyynni ja lähteä
matkoihinsa.

Tilanomistaja ärsytti ilmeisestikin Svijazhskia, mutta tämä ei
suuttunut, näyttipä päinvastoin nauttivan hänen puheistaan.

-- Me kyllä saamme tilamme hoidetuksi ilman niitä, hän sanoi
hymyillen, -- minä, Levin ja hän.

Svijazhski viittasi toiseen tilanomistajaan.

-- Kyllähän Mihail Petrovitsh hoidetuksi saa, mutta kysykääpäs miten.
Onko se järkiperäistä taloutta sellainen? hän sanoi korostaen sanaa
"järkiperäistä".

-- Minun talouteni ei, Luojan kiitos, ole hyvin konstikasta, sanoi
Mihail Petrovitsh. -- Minä en tahdo muuta kuin että on raha valmiina
syksyn veroihin. Minkäs sille mahtaa: talonpojat tulevat apua
pyytämään, kaikki omaa väkeä, naapureita, sääliksi käy. Täytyyhän
siinä antaa. Sanoo vain, että muistakaakin pojat tulla sitten avuksi,
kun minulle tarvis tulee, kaurankylvöön, heinän- tai elonkorjuuseen,
ja määrää paljonko kultakin tulee. Onhan niissäkin joitakin
kelvottomia, se täytyy myöntää.

Levin, joka tunsi jo vanhastaan nuo patriarkaaliset tavat, vilkaisi
Svijazhskiin ja keskeytti Mihail Petrovitshin kääntyen jälleen
harmaaviiksisen tilanomistajan puoleen.

-- Miten teidän mielestänne tilaa sitten olisi hoidettava?

-- No siten juuri kuin Mihail Petrovitsh tekee: annettava puoliosalle
tai vuokrattava talonpojille. Se käy kyllä päinsä, mutta valtakunnan
varallisuus siinä kyllä häviää, saadaan tuskin kolmannes siitä, mitä
maa ennen orjuuden aikana hyvin hoidettuna tuotti. Vapautus se on
Venäjän perikato!

Svijazhski katseli hymyilevin silmin Leviniin, ilmaisten salaisin
merkein ivallisen suhtautumisensa tuohon puheeseen. Mutta Levin
ei pitänyt tilanomistajan sanoja naurettavina, -- hän ymmärsi ne
paremmin kuin Svijazhskin itsensä. Monet seikat, joita tilanomistaja
toi esiin todistellessaan, miksi maaorjien vapautus oli Venäjälle
tuhoisa, näyttivät hänestä hyvinkin uskottavilta, uusilta ja
kumoamattomilta. Tilanomistaja esitti nähtävästi omia mietelmiään,
mitä niin harvoin tapahtuu, ajatuksia, jotka eivät olleet syntyneet
joutilaan mielen huvittelunhalusta, vaan jotka olivat kasvaneet
hänen elinolojensa pohjalta ja joita hän oli hautonut ja harkinnut
maalaiselämänsä yksinäisyydessä.

-- Asianlaita on niin, että kaikkinainen edistys tapahtuu vain
vallan välityksellä, hän jatkoi tahtoen nähtävästi osoittaa, että
hänkin tietää jotain sivistyksestä. -- Ajatellaanpa esimerkiksi
Pietarin, Katariinan ja Aleksanterin reformeja. Samaa osoittaa
koko Euroopan historia. Samoin on vielä suuremmassa määrin laita
maanviljelyksen edistyksessä. Perunatkin on otettu meillä käyttöön
mahtikäskyn perusteella. Eikä sahroillakaan ole aina kynnetty. En
tiedä varmaan, koska ne lienevät tulleet käytäntöön, mutta varmasti
ne ovat tulleet väkivoimalla nekin. Vasta äskettäin, orjuuden aikana,
me tilanhaltijat juurrutimme käyttöön uudenaikaisen maatalouden
menetelmät; niin kuivaus- kuin kylvökoneet, lannanajot ja kaikki
työkalut me olemme käskyvallallamme ottaneet käyttöön, ja talonpojat
olivat ensin vastaan, mutta alkoivat sitten matkia meitä. Nyt,
kun orjuus on lakkautettu ja meiltä otettu valta pois, on meidän
taloutemme sielläkin, missä se on ollut korkeatasoista ilman muuta
laskeva alkukantaiseen villiyden tilaan. Niin minä asian käsitän.

-- Miksi niin? Jos taloutenne on järkiperäistä, voitte hoitaa sitä
palkkaväen avulla.

-- Valta on poissa. Kuka sitä taloutta hoitaa, saanko kysyä?
"Työvoima, talouselämän pääaines", muisti Levin.

-- Työväki.

-- Työväki ei tahdo tehdä hyvää työtä eikä käyttää hyviä työkaluja.
Meidän työväkemme ei osaa muuta kuin juoda itsensä sikahumalaan ja
turmella kaiken, mitä sille annetaan. Tärvelee hevoset, katkoo hyvät
valjaat, vaihtaa ja juo kumirenkaiset kärrynpyörät, päästää pulikan
puimakoneeseen särkeäkseen sen. Se ei siedä nähdä mitään, mikä menee
yli sen ymmärryksen. Siksi on koko maatalouden taso meillä niin
alhainen. Maat ovat rappiolla, rikkaruohon vallassa tai talonpojille
jaettuina, ja missä ne ennen tuottivat miljoonan, tuottavat ne nyt
neljänneksen. Yhteinen varallisuus on vähentynyt. Jos olisi tehty
sama asia järjellisesti...

Ja hän alkoi selittää omaa vapautussuunnitelmaansa, jonka mukaan nuo
hankaluudet olisi vältetty.

Leviniä se ei kiinnostanut, mutta kun tilanomistaja oli lopettanut,
Levin palasi hänen ensimmäiseen väitteeseensä. Hän kääntyi
Svijazhskin puoleen ja koetti saada tätä lausumaan vakavan kantansa
asiasta:

-- On kieltämätöntä, että maatalouden taso laskee ja että meidän
suhteemme työväkeen tekee mahdottomaksi järkiperäisen viljelyksen,
josta samalla olisi etua.

-- En usko asian olevan niin, väitti Svijazhski jo vakavana, -- minä
vain huomaan, ettemme me pysty hoitamaan taloutta ja että meidän
orjuudenaikainen taloutemme ei suinkaan ole ollut liian korkealla
tasolla, vaan päinvastoin liian alhaisella. Meillä ei ole koneita,
ei hyviä työjuhtia, ei oikeata työnohjausta eikä edes kunnollista
kirjanpitoa. Kysykää keneltä isännältä hyvänsä, niin hän ei tiedä,
mikä hänelle on edullista, mikä epäedullista.

-- Ne italialaiset kirjanpidot! sanoi tilanomistaja pilkallisesti. --
Pitipä kirjaa miten hyvänsä, kun kerran kaiken turmelevat, niin ei
siitä voittoa tule.

-- Miksi ne sitten turmelevat? Teidän tyhjänpäiväisen venäläisen
puimakoneenne turmelevat, mutta minun höyryllä käyvää konettani
eivät turmele. Venäläisen hevoskaakin -- "hännästä raahattavaa
rotua", vai miten sitä sanotaan? -- kyllä tärvelevät, mutta ottakaa
käyttöön persheronhevosia tai vain hyviä kuormajuhtia, niin niitä ei
tärvellä. Sama asia joka alalla. Meidän täytyy kohottaa maataloutemme
korkeammalle tasolle.

-- Jos olisi millä hankkisi, Nikolai Ivanovitsh! Hyvähän teidän
on, mutta kun saa kustantaa lapsilleen koulut ja yliopistot, niin
persheronit jäävät ostamatta.

-- Sitä vartenhan ovat pankit.

-- Että loputkin joutuisi vasaran alle. Ei kiitos!

-- Minä en usko, että olisi tarpeen tai edes mahdollista kohottaa
enää talouden tasoa, Levin sanoi, -- minä olen yrittänyt parhaani
mukaan ja käyttänyt varoja, mutta en ole saanut aikaan mitään. En
tiedä kenelle pankeista on hyötyä. Ainakin minä olen saanut tappiota
kaikesta, mihin taloudessa olen tuhlannut rahaa, niin karjasta kuin
koneistakin.

-- Niin se on, vahvisti harmaaviiksinen tilanomistaja naurahtaen
hyvästä mielestä.

-- Enkä minä ole ainoa, jatkoi Levin. -- Minä voin vedota kaikkiin
isäntiin, jotka koettavat järjellisesti hoitaa viljelyksiään.
Kaikki, ani harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, saavat tappiota
taloudestaan. Sanokaapa te, tuottaako teidän tilanne voittoa?
kysyi Levin ja huomasi heti Svijazhskin katseessa sen pelästyksen
ilmeen, jonka oli ennenkin huomannut pyrkiessään Svijazhskin sielun
vastaanottohuoneita kauemmaksi.

Tuo kysymys oli sitä paitsi Levinin puolelta hiukan asiaton. Olihan
hän vastikään teetä juodessaan kuullut emännältä, että Svijazhskit
olivat tänä kesänä kutsuneet Moskovasta erään saksalaisen kirjanpidon
tuntijan, joka oli viidensadan ruplan palkkiosta tarkastanut heidän
taloutensa tilit ja huomannut sen tuottavan yli 3.000 ruplaa
tappiota. Saksalainen oli laskenut sen neljänneskopeekalleen, mutta
emäntä ei enää muistanut summaa niin tarkasti.

Kun tuli puhe Svijazhskin voitosta, harmaaviiksinen tilanomistaja
veti suunsa hymyyn nähtävästi tietäen, millaisen tuoton tämä naapuri
ja esimies saattoi tilastaan saada.

-- Mahdollisesti se ei tuota voittoa, vastasi Svijazhski. -- Se
vain todistaa, että joko minä olen huono isäntä tai tuhlaan pääomaa
vuotuisen koron suurentamiseen.

-- Koron! huudahti Levin kauhuissaan. -- Kenties Euroopassa voidaan
puhua korosta, siellä kun maa on parantunut siihen uhratusta työstä,
mutta meillähän maa huononee työstä, se kun siten vain uuvutetaan, --
ei siis ole olemassa mitään korkoa.

-- Kuinka ei olisi korkoa? Sehän on laki.

-- Sitten me olemme lain yläpuolella; se sana ei selitä meille
mitään, päinvastoin vain sotkee. Ei, sanokaahan, kuinka voi puhua
korosta...

-- Tahdotteko viiliä? Masha, lähetä meille tänne viiliä tai vadelmia,
pyysi Svijazhski vaimoltaan. -- Tänä vuonna saa vadelmia ihmeen kauan.

Svijazhski nousi ja siirtyi pois näyttäen olevan mitä parhaimmalla
tuulella. Hän oletti nähtävästi keskustelun päättyneeksi juuri
siihen, mistä Levin katsoi sen vasta olevan alkamassa.

Väittelytoverin poistuttua Levin jatkoi keskustelua tilanomistajan
kanssa koettaen todistaa hänelle, että kaikki vaikeudet johtuivat
siitä, etteivät maanomistajat viitsineet ottaa selvää työväkensä
ominaisuuksista ja tottumuksista. Mutta niin kuin kaikkien
itsenäisesti ja yksinään ajattelevien ihmisten oli tilanomistajankin
vaikea ymmärtää vierasta ajatusta ja irtautua omastaan. Hän piti
kiinni siitä, että venäläinen talonpoika on sika, joka pitää vain
sikamaisuudesta, ja että sen vapauttamiseksi sikamaisuudestaan
tarvittaisiin valtaa, mutta sitä ei ole, tarvittaisiin keppiä, mutta
on tultu niin vapaamielisiksi, että on vaihdettu tuhatvuotinen keppi
joihinkin asianajajiin ja kuritushuoneisiin, joissa kelvottomia,
löyhkääviä moukkia ruokitaan hyvillä keitoilla ja ilmaa mitataan
kuutiometreissä.

-- Miksi te luulette Levin kysyi koettaen palata aiheeseen, -- olevan
mahdotonta löytää sellaista suhdetta työvoimaan, että työ tulisi
tuottavaksi?

-- Venäjän kansasta ei koskaan tule kalua! Valta on poissa, vastasi
tilanomistaja.

-- Mitä uusia olosuhteita voisi löytyä, sanoi Svijazhski, joka oli
syönyt viiliä, sytyttänyt savukkeen ja tullut taas väittelevien luo.
-- Kaikki mahdolliset suhteet työvoimaan on määritelty ja tutkittu,
hän sanoi. -- Raakalaisuuden viimeinen jäte, yhteiseen takaukseen
perustuva alkuperäinen kyläyhdyskunta, hajoaa itsestään, maaorjuus
on jo hävitetty, jäljelle jää vain vapaa työ, ja sen muodot ovat
määritellyt ja valmiit. Palkolliset, päivätyöläiset, torpparit -- ne
ovat nyt välttämättömiä meilläkin.

-- Mutta Eurooppa on tyytymätön niihin muotoihin.

-- Tyytymätön ja etsii uusia. Ja luultavasti löytää.

-- Sitähän minä juuri sanon, Levin vastasi. -- Miksi sitten emme me
puolestamme saa etsiä?

-- Siksi, että se on sama kuin koettaa uudelleen keksiä keinoja
rautateitten rakentamiseksi. Ne ovat jo valmiiksi keksityt.

-- Jos ne eivät meille sovi, jos ne ovat typeriä? Levin sanoi.

Ja hän huomasi taas säikähdyksen ilmeen Svijazhskin silmissä.

-- Ja me tahtoisimme heiluttaa lakkejamme ja huutaa löytäneemme sen,
mitä Eurooppa etsii! Se on kaikki minulle vanhastaan tuttua, mutta
suokaa anteeksi, tunnettekohan te, mitä kaikkea Euroopassa on tehty
työväen kysymyksen suhteen?

-- Enpä paljon.

-- Sitä kysymystä pohtivat nyt Euroopan parhaat älyt. Ensinnäkin
Schulze-Delitschiläinen suunta... Sitten kaikkein vapaamielisintä
Lasalle'in suuntaa edustava suunnattoman runsas, työväenkysymystä
käsittelevä kirjallisuus... Mühlhausenin järjestö on tosiasia, senhän
te varmaan tunnette.

-- Hyvin hämärästi.

-- Te vain sanotte niin, te tunnette sen kaiketikin yhtä hyvin
kuin minäkin. Minä en tietenkään ole mikään yhteiskuntatieteiden
professori, mutta minua se on kiinnostanut, ja jos se teitä
kiinnostaa, niin tutustukaa siihen.

-- Mihin ne sitten ovat päätyneet?

-- Anteeksi...

Tilanomistajat nousivat, ja Svijazhski lähti saattamaan vieraitaan
torjuen taas kerran Levinin ikävät yritykset päästä kurkistamaan
hänen sielunsa vastaanottohuoneita peremmälle.



XXVIII


Sinä iltana Levinillä oli naisten seurassa sietämättömän
ikävää. Enemmän kuin koskaan ennen häntä vaivasi ajatus, että
se tyytymättömyys, jota hän oli tuntenut isännäntoimessaan,
ei johtunutkaan mistään poikkeuksellisesta tilanteesta, jossa
tilanomistajat Venäjällä työskentelivät, ja että sellaisten olojen
aikaansaanti, joissa työväki tekisi työtä niin kuin puolimatkan
talonpojan talossa, ei ollut pelkkä haave, vaan tehtävä, joka oli
ratkaistava. Ja tämän tehtävän ratkaiseminen tuntui mahdolliselta ja
houkutteli yrittämään.

Sanottuaan naisille hyvää yötä ja luvattuaan jäädä vielä koko
huomispäiväksi, jotta voitaisiin yhdessä ratsastaa kruunun metsään
katsomaan siellä olevaa omituista maanhalkeamaa, Levin poikkesi
ennen maatamenoa Svijazhskin työhuoneeseen ottaakseen luettavakseen
tämän tarjoamat työväenkysymystä käsittelevät kirjat. Suuren huoneen
seinävierillä oli kirjakaappeja, keskellä huonetta oli jyhkeä
kirjoituspöytä ja nurkassa toinen pyöreä pöytä, jolle oli kasattu
säteittäin lampun ympärille erikielisten sanoma- ja aikakauslehtien
viimeiset numerot. Kirjoituspöydän luona oli asiakirjakaappi, jonka
laatikot olivat varustetut kultakirjaimisilla otsakkeilla.

Svijazhski otti kirjat esiin ja istuutui keinutuoliin. -- Mitä te
katsotte? hän sanoi Levinille, joka oli pysähtynyt pyöreän pöydän
luo selailemaan aikakauslehtiä. -- Niin, siinähän onkin erittäin
mielenkiintoinen artikkeli, sanoi Svijazhski nähdessään mikä lehti
Levinillä oli kädessään. -- On käynyt ilmi, lisäsi hän vilkkaasti,
-- että pääsyyllinen Puolan jakoon ei ollutkaan Fredrik. On käynyt
ilmi...

Ja hän kertoi lyhyesti ja selvästi nuo uudet, erittäin tärkeät ja
mielenkiintoiset huomiot. Vaikkakin Leviniä kaikkein eniten kiinnosti
nyt ajatus maatilansa hoidosta, kysyi hän Svijazhskia kuunnellessaan
itseltään: "Mikä hänen oikein on? Ja miksi, miksi häntä huvittaa
Puolan jako?" Kun Svijazhski lopetti, kysyi Levin tahtomattaan: --
Entä sitten? Eikä ollutkaan mitään. Oli vain mielenkiintoista se,
että oli "käynyt ilmi". Mutta Svijazhski ei selittänyt eikä pitänyt
tarpeellisena selittää, miksi se oli hänestä mielenkiintoista.

-- Mutta sitä äkäistä tilanomistajaa oli hauska kuulla, Levin sanoi
huoahtaen. -- Viisas mies, puhui paljon totta.

-- Mitä turhia! Piintynyt orjuuden kannattaja, kuten ne kaikki! sanoi
Svijazhski.

-- Niiden johtaja te olette...

-- Niin, mutta minä johdatan heitä toiseen suuntaan, sanoi Svijazhski
nauraen.

-- Kyllä se vain on totta, Levin sanoi, -- että järkiperäinen
maatalous ei meillä vetele, vetelee vain koronkiskuritalous tai
sitten aivan vaatimaton talonpito... Kenessä lie syy? -- Tietysti
meissä itsessämme. Eikä se ole totta, ettei vetele. Veteleehän
Vasiltshikovillakin.

-- Hänellä on tehdas.

-- En minä sittenkään käsitä, mikä teitä ihmetyttää. Rahvas on niin
alhaisella asteella aineellisessa ja henkisessä kehityksessään,
että sen täytyy nähtävästi vastustaa kaikkea, mitä se tarvitsee.
Euroopassa järkiperäinen maatalous menestyy siksi, että kansa on
sivistynyttä. Meilläkin on siis pyrittävä sivistämään kansaa -- siinä
kaikki.

-- Mutta miten sen saa sivistymään?

-- Siihen tarvitaan kolme asiaa: kouluja, kouluja ja kouluja.

-- Mutta tehän itse sanoitte, että kansa on aineellisen kehityksen
alhaisimmilla asteilla; mitä koulut siinä asiassa auttavat?

-- Tiedättekö, te tuotte mieleeni pilajutun sairaan neuvojasta:
"Koettakaa jotain ulostuslääkettä". Annetaan, ja tila käy vain
pahemmaksi. "Koettakaa iilimatoja". Koetetaan; sekin on vain
pahemmaksi. "Ei sitten muuta kuin rukoilkaa Jumalaa." Koetetaan;
yhä vain pahemmaksi menee. Niin mekin tässä. Minä puhun
valtiontaloudesta, te sanotte sen vain pahentavan. Minä puhun
sosialismista -- pahasta sekin. Sivistys -- pahaksi myös.

-- Mitä apua tässä on kouluista?

-- Ne tuovat kansalle uusia tarpeita.

-- Kas sitä minä en ole koskaan ymmärtänyt, Levin sanoi kiivaasti
-- millä lailla koulut auttavat kansaa parantamaan aineellista
tilaansa! Te sanotte: koulut ja sivistys tuovat sille uusia tarpeita.
Sen pahempi, sillä se ei kykene niitä tyydyttämään. Enkä minä ole
koskaan ymmärtänyt, miten yhteen- ja vähennyslasku ja katkismus
auttavat kansaa parantamaan aineellista asemaansa. Toissailtana
tapasin rintalasta kantavan eukon ja kysyin, minne matka. Eukko sanoi
käyttäneensä lasta kätilömummon luona, kun se oli huutanut aivan
tikahtuakseen. Minä kysyin: "Millä lailla se mummo siitä pahasta
parantaa", ja eukko sanoi, että "pistää lapsen kanojen viereen
orrelle ja lukee loitsuja."

-- No siinähän te sen itse näette! Etteivät eukot veisi lapsia
kanaorrelle parannettavaksi, tarvitaan... sanoi Svijazhski iloisesti
hymyillen.

-- Vielä mitä! keskeytti Levin harmissaan, -- tuo lääkitseminen oli
minusta juuri samanlaista kuin kansan lääkitseminen kouluilla. Kansa
on köyhää ja sivistymätöntä, -- sen me näemme yhtä selvästi kuin
eukko lapsensa sairauden, koska lapsi huutaa. Mutta miksi tuosta
onnettomuudesta -- köyhyydestä ja sivistymättömyydestä -- päästään
eroon juuri koulujen avulla, on yhtä käsittämätöntä kuin se, miksi
lapsen itkuun auttavat orrella istuvat kanat... Pitää parantaa se,
mikä tekee kansan köyhäksi.

-- No, siinä te ainakin olette samaa mieltä kuin Spencer, jota te
niin vihaatte. Hänkin sanoo, että sivistys voi olla seurauksena
suuresta hyvinvoinnista ja elämän mukavuudesta, usein toistuvasta
pesusta, kuten hän sanoo, mutta ei luku- ja laskutaidosta.

-- No niin, minä olen hyvilläni tai oikeammin pahoillani siitä, että
olen yhtä mieltä Spencerin kanssa. Sen olenkin jo kauan tiennyt.
Koulut eivät siinä auta, vaan sellainen taloudellinen järjestys,
jonka nojalla kansa vaurastuu ja saa joutoaikaa, ja silloin tulee
koulujakin.

-- Mutta onhan koko Euroopassakin koulupakko.

-- Mutta tehän olette sanonut siinä olevanne Spencerin kannalla,
huomautti Levin.

Svijazhskin silmissä välähti pelokas ilme, ja hän sanoi hymyillen:

-- Se juttu siitä eukosta oli mainio! Itsekö te sen kuulitte?

Levin huomasi, ettei tuon miehen elämän ja ajatusten välillä ollut
mitään yhdyssidettä. Nähtävästi hänelle oli aina yhdentekevää, mihin
johtopäätöksiin hänen ajattelunsa hänet vei: hän kaipasi ainoastaan
ajatteluprosessia, ja hänestä oli ikävää, kun tuo prosessi vei hänet
umpikujaan. Siitä hän ei pitänyt, ja välttääkseen sellaista hän
siirsi aina keskustelun johonkin miellyttävämpään aiheeseen.

Sen päivän monet vaikutelmat, alkaen puolimatkan talonpojan
talosta joka oli ikään kuin taustalla päivän muille vaikutelmille
ja ajatuksille, saivat Levinin mielen rauhattomaksi. Tuo kiltti
Svijazhski, jolle ajatukset olivat vain seurusteluväline ja jolla
nähtävästi oli joitakin muita, salaisia elämän peruspilareja, tuo
tyyppi, joka kaltaistensa laumasielujen kanssa kaikesta huolimatta
johtaa yleistä mielipidettä vieraiden ajatusten välityksellä;
katkeroitunut tilanomistaja, jonka suoraan elämästä pusertuneet
mietteet olivat täysin tosia, mutta joka oli väärässä vihatessaan
kokonaista kansanluokkaa ja kaikkein parasta kansanluokkaa Venäjällä;
tyytymättömyys omaan toimintaan ja hämärä toive parannuskeinon
löytämisestä, -- kaikki sulautui Levinin sielussa sisäisen
rauhattomuuden ja ratkaisun odotuksen tunteeksi.

Mentyään vuoteeseen Levin makasi kauan unta saamatta joustinpatjalla,
joka ponnahteli hänen käsiensä ja jalkojensa pienimmistäkin
liikkeistä. Vaikka Svijazhski oli puhunut yhtä ja toista viisastakin,
mikään hänen sanomansa ei kiinnostanut enää Leviniä; mutta vieraan
tilanomistajan esiintuomat seikat vaativat pohdiskelua. Levin
muisteli tahtomattaankin hänen sanojaan ja korjaili mielessään
äskeisiä lausuntojaan.

"Niin, minun olisi pitänyt sanoa hänelle tähän tapaan: te sanotte,
ettei meidän maataloutemme menesty siksi, että talonpoika vihaa
kaikkia uudistuksia ja että siihen tarvitaan valtakeinoja; ja
te olisitte oikeassa, jos maatalous ei ollenkaan voisi menestyä
vain silloin, kun työmies saa toimia tottumustensa mukaan, kuten
puolimatkan talonpojan talossa. Meidän yhteinen tyytymättömyytemme
todistaa, että syy on meissä eikä työväessä. Me riuhdomme aina vain
oman päämme mukaan eurooppalaisesti, välittämättä mitään työvoiman
ominaisuuksista. Koettakaamme lakata pitämästä työvoimaa pelkkänä
ihanteellisena voimana ja koettakaamme nähdä siinä venäläinen
talonpoika sille ominaisine vaistoineen ja järjestää taloutemme sen
mukaan. Ajatelkaahan, että te olisitte hoitanut tilaanne niin kuin
se talonpoika ja keksinyt keinon, millä saa työväen innostumaan työn
menestyksestä, sen uudistusten keskitien, jonka rahvas hyväksyy, niin
te saisitte varmasti maaperää näännyttämättä kaksi, jopa kolme kertaa
enemmän kuin ennen. Jakakaa maanne kahtia, antakaa puolet työvoiman
käytettäväksi, niin te tulette kuitenkin saamaan enemmän kuin muuten,
ja työvoima saa myös enemmän. Mutta sitä varten täytyy alentaa
talouden tehoa ja saada työväki innostumaan talouden menestyksestä.
Miten se tapahtuu, on yksityiskohtaisempi kysymys; mutta mahdollista
se epäilemättä on."

Tuo ajatus kuohutti Levinin mieltä niin, ettei hän nukkunut puoleen
yöhön, vaan mietiskeli keinoja sen toteuttamiseksi. Hän oli aikonut
jäädä vielä huomispäivän yli, mutta nyt hän päätti lähteä jo aamulla
pois. Lisäksi avokaulainen neiti oli herättänyt hänessä omituisen
häpeän ja katumuksen tapaisen tunteen, kuin hän olisi tehnyt jotain
pahaa, joka vaivasi häntä. Mutta ennen kaikkea hänen piti viipymättä
joutua kotiin, jotta ehtisi esittää talonpojille uuden suunnitelman
ennen syyskylvöjä ja saisi syyskylvöt suoritetuksi jo uuteen tapaan.
Hän oli päättänyt kääntää koko entisen taloutensa päälaelleen.



XXIX


Levinin suunnitelma kohtasi paljon vaikeuksia sitä täytäntöön
pantaessa. Mutta hän ponnisteli voimiensa takaa ja vaikka hän ei
saavuttanutkaan sitä, mitä oli tahtonut, saavutti hän kuitenkin sen,
että saattoi itseään pettämättä uskoa asiansa vaivan arvoiseksi.
Suurta vaikeutta tuotti se seikka, että talous oli jo käynnissä
eikä sitä voinut pysäyttää ja aloittaa alusta, vaan konetta täytyi
korjailla käynnin aikana.

Kun Levin kotiin saavuttuaan kertoi työnjohtajalleen uudet
suunnitelmansa, tämä hyväksyi ilomielin sen osan puheesta, joka
osoitti, että kaikki, mitä tähän asti oli tehty, oli joutavaa ja
epäedullista. Työnjohtaja sanoi jo kauan puhuneensa samaa asiaa,
vaikka häntä ei ollut kuunneltu. Levinin ehdotukseen, että jokainen
työntekijä ottaisi yhtiöosakkaana osaa koko talousyritykseen,
työnjohtaja suhtautui jurosti, mitään selvää mielipidettä lausumatta,
ja alkoi samassa puhua huomisesta ruislyhteitten ajosta ja kesannon
kertaamisesta, mistä Levin tunsi, ettei nyt ollut sen asian aika.

Puhuessaan talonpojille samasta asiasta ja tehdessään heille
ehdotuksiaan maiden vuokraamisesta uusilla ehdoilla hän huomasi tuon
saman vaikeuden, että kaikki olivat niin kiinni päivän työssä, ettei
heillä ollut aikaa harkita yrityksen etuja ja puutteita.

Yksinkertainen karjarenki Ivan näytti hyvin käsittäneen Levinin
ehdotuksen, että hän perheineen pääsisi osalliseksi karjatarhan
tuotosta, ja oli asialle täysin myötätuntoinen. Mutta kun Levin
koetti selittää hänelle hänen tulevia etujaan, Ivanin kasvoista
paistoi rauhattomuus ja ikään kuin sääli, ettei voinut kuunnella
kaikkea loppuun, ja hän keksi kiireesti jonkun työn, joka ei sietänyt
lykkäystä: piti mennä heittämään hangolla heiniä häkistä, kaatamaan
vettä tai luomaan lantaa.

Toinen vaikeus johtui siitä, etteivät talonpojat voittamattomassa
epäluulossaan herroja kohtaan voineet uskoa, että tilanomistajalla
voisi olla muuta tarkoitusta kuin talonpojan mahdollisimman suuri
nylkeminen. He olivat varmoja, että herra salasi heiltä varsinaisen
tarkoituksensa, puhuipa hän mitä hyvänsä. Ja selittäessään kantaansa
he puhuivat paljon, mutta eivät sanoneet koskaan todellista
näkökantaansa. Lisäksi (Levin tunsi äkäisen tilanhaltijan olleen
oikeassa) talonpojat asettivat jokaisen sopimuksen ensimmäiseksi ja
muuttumattomaksi ehdoksi sen, ettei heitä pakotettaisi mihinkään
uusiin työtapoihin ja uusien työkalujen käyttöön. He myönsivät auran
kyntävän paremmin ja siemennysatran toimivan joutuisammin, mutta
he löysivät tuhansia syitä, joiden vuoksi eivät tahtoneet käyttää
kumpaakaan, ja vaikka Levin olikin varma siitä, että viljelytehoa oli
alennettava, oli hänen sääli luopua uudistuksista, joiden etevämmyys
oli niin silminnähtävä. Mutta kaikista näistä vaikeuksista huolimatta
Levin sai aikeensa läpi, ja syksystä asiat näyttivät rupeavan
luistamaan.

Ensin Levin oli aikonut antaa koko taloutensa sellaisenaan
talonpoikien -- työväkensä ja työnjohtajansa -- huostaan uusilla
yhtiöehdoilla. Mutta varsin pian hän oli tullut huomaamaan sen
mahdottomaksi ja päättänyt jakaa taloutensa pienempiin osastoihin.
Karjatarha, puutarha, kasvimaat, heinämaat ja pellot useampiin osiin
jaettuina muodostivat eri osastoja. Yksinkertainen karjarenki Ivan,
joka Levinistä näytti parhaiten ymmärtävän asian, kokosi arttelin
etupäässä omasta perheestään ja tuli karjatarhan osakkaaksi.
Kaukaisen peltomaan, joka oli ollut kahdeksan vuotta kesantona, otti
kuusi talonpoikaisperhettä uusilla yhdyskuntaperusteilla haltuunsa
viisaan puuseppä Feodor Rezunovin avulla, ja talonpoika Surajev otti
samoilla ehdoilla kaikki kasvimaat. Muu oli vielä ennallaan, mutta
nämä kolme osastoa olivat uuden yrityksen alkuna ja kiinnostivat
Leviniä kovasti.

Totta kyllä asiat karjatarhassa eivät toistaiseksi sujuneet entistä
paremmin. Ivan vastusti kovasti lehmien sijoittamista lämpimään
ja kermavoin valmistamista, väittäen lehmien kylmässä tarvitsevan
vähemmän ruokaa ja smetanavoin syntyvän joutuisammin, ja vaati
palkkaa vanhaan tapaan välittämättä vähääkään siitä, että hänen
saamansa rahat olivat etukäteen otettua voitto-osuutta eivätkä
suinkaan palkkaa.

Totta sekin, että Feodor Rezunovin yhdyskunta jätti vastoin sopimusta
takapellon kynnön ennen kylvöä kertaamatta puolustautuen sillä, että
aika oli niin lyhyt. Ja vaikka tuon yhdyskunnan talonpojat olivatkin
ottaneet pellon uusien perusteitten nojalla, he eivät sanoneet sitä
yhteiseksi, vaan osapelloksi, ja niin Rezunov kuin muutkin arttelin
miehet sanoivat Levinille useammankin kerran: "Ottaisitte pois
rahat siitä maasta, niin itsellänne olisi vähemmän ajateltavaa ja
meillä vapaampaa." Sitä paitsi talonpojat viivyttelivät sopimuksessa
määrättyjen karjatarhan ja riihen rakentamista monenlaisilla
tekosyillä talveen asti.

Totta, että myös Surajev aikoi mitättömästä maksusta jakaa ottamansa
kasvimaat talonpojille. Hän oli nähtävästi aivan nurinkurisesti,
kenties tahallisen nurinkurisesti, käsittänyt ne ehdot, joilla maa
oli hänelle annettu.

Totta oli sekin, että Levin tunsi usein noiden talonpoikien
kanssa jutellessaan ja selitellessään heille yrityksen etuja,
että talonpojat kuuntelivat vain hänen äänensä sointia, ajatellen
vakaasti, että mitä ikinä hän puhuikin, hän ei saisi heitä
koukkuihinsa. Varsinkin hän tunsi sen puhutellessaan viisainta
heistä, Feodor Rezunovia; hänen silmissään Levin huomasi sellaisen
välkkeen, josta näkyi selvästi iva Leviniä kohtaan ja luja varmuus
siitä, että jos jotakuta muuta vielä voidaankin pettää, niin ei
ainakaan häntä.

Mutta siitä huolimatta Levin uskoi asian menestyvän ja toivoi tarkkaa
kirjanpitoa pitäen ja lujana suunnitelmassaan pysyen saavansa
tulevaisuudessa todistetuksi heille uuden järjestyksen edut, ja
silloin asiat lähtisivät sujumaan omalla painollaan.

Nämä toimet, entisellään oleva muu talous sekä tekeillä oleva
kirja nielivät Levinin ajan niin, ettei hän koko syksynä joutanut
metsästelemäänkään kuin nimeksi. Syyskuun lopussa hän sai kuulla
Oblonskien muuttaneen Moskovaan; sen kertoi mies, joka toi
takaisin satulan. Levin tunsi, että jättäessään vastaamatta Darja
Aleksandrovnan kirjeeseen hän oli epäkohteliaisuudellaan, jonka
muisto vieläkin kohotti häpeän punan hänen kasvoilleen, tuhonnut
kaiken ja ettei hän enää koskaan voisi käydä heidän luonaan. Samoin
hän oli käyttäytynyt Svijazskeja kohtaan lähtiessään talosta hyvästiä
sanomatta. Mutta hän ei enää koskaan menisi sinnekään. Vähän hän
siitä nyt välitti. Talouden järjestäminen uusille perusteille
kiinnosti häntä nyt enemmän kuin mikään koko elämässä. Hän oli
lukenut Svijazhskin antamat kirjat ja useita muita ulkomailta
tilaamiaan saman alan poliittis-taloudellisia ja sosialistisia
kirjoja, mutta, kuten oli edeltäpäin arvannut, ei ollut löytänyt
mitään sellaista, joka olisi koskenut hänen pyrkimyksiään.
Poliittisen taloustieteen kirjoista, esimerkiksi Millistä, jota hän
oli tutkinut hyvin innokkaasti toivoen joka hetki pääsevänsä monien
tärkeiden kysymysten perille, hän oli löytänyt Euroopan talouden
tilasta johdettuja lainalaisuuksia; mutta hän ei mitenkään voinut
ymmärtää, miksi nuo Venäjälle soveltumattomat lait muka olisivat
yleispäteviä. Saman asian hän näki sosialistisissakin kirjoissa; ne
olivat joko kauniita, soveltamiskelvottomia haaveita, jommoisia hän
oli ennen ylioppilasaikoinaan hautonut mielessään, tai yrityksiä
paikkailla ja korjailla Euroopan tilannetta, jonka kanssa Venäjän
maanviljelyksellä ei ollut mitään yhteistä. Kansantaloustiede
selitti, että ne lait, joitten mukaan Euroopan varallisuus on
kehittynyt ja kehittyy, ovat yleisiä ja horjumattomia. Sosialistien
oppi taas väitti, että niiden lakien mukainen kehitys vie turmioon.
Kumpikaan ei antanut pienintäkään vihjettä siitä, mitä hänen,
Levinin, ja kaikkien Venäjän talonpoikien ja maanomistajien
oli tehtävä miljoonilla käsillään ja desjatiinoillaan, jotta
ne tuottaisivat mahdollisimman paljon ja kohottaisivat yleistä
hyvinvointia.

Käytyään kerran asiaan käsiksi hän luki tunnollisesti kaiken, mikä
koski hänen kiinnostuksensa kohdetta, ja aikoi myöhemmin syksyllä
lähteä ulkomaille tutkimaan näitä asioita, jottei hänelle enää
sattuisi tässä kysymyksessä kuten niin usein ennen, että aina kun hän
oli ymmärtämäisillään väittelytoverinsa ajatuksen ja alkoi esittää
omaa kantaansa, hänelle sanottiin: "Entä Kaufmann, entä Jones, entä
Dubois, entä Miceli? Ettekö ole lukenut niitä? Lukekaa, niin näette,
kuinka ne ovat sen kysymyksen ratkaisseet."

Hän näki nyt selvästi, ettei Kaufmannilla eikä Micelillä ollut
hänelle mitään sanottavaa. Hän tiesi mitä tahtoi. Hän näki, että
Venäjällä oli oivallisia maita, oivallista työväkeä ja että
muutamissa tapauksissa, kuten puolimatkan talonpojan talossa, maa
ja työväki tuottivat hyvin, joskin ne enimmäkseen, käytettäessä
pääomaa Euroopan malliin, tuottivat huonosti, ja että se kaikki
johtui vain siitä, että työväki tahtoi saada tehdä ja teki hyvin
työtään vain omalla omituisella tavallaan ja ettei sen vastustus
ollut satunnaista, vaan pysyvää ja kansan henkeen perustuvaa. Hän
arveli, että Venäjän kansa, jonka kutsumuksena oli suunnattomien
viljelemättömien alojen kansoittaminen ja muokkaaminen, pitäytyi
tietoisesti sitä tarvetta vastaavissa työkaluissa ja että nuo
työkalut eivät olleet läheskään niin huonoja kuin yleensä luultiin.
Ja hän tahtoi todistaa sen teoreettisesti kirjassaan ja käytännössä
omassa taloudessaan.



XXX


Syyskuun lopulla olivat karjapihan hirret valmiina arttelin
alueella ja lehmistä saatu voi oli myyty ja voitto-osuus jaettu.
Käytännössä asia sujui oivallisesti tai ainakin Levinistä näytti
siltä. Selvittääkseen asian teoreettisesti ja saadakseen valmiiksi
kirjansa, jonka tekijän haaveiden mukaan oli määrä saada aikaan täysi
vallankumous kansantaloustieteessä, jopa suorastaan tuhota se ja
olla alkuna uudelle kansan suhdetta maahan käsittelevälle tieteelle,
Levin suunnitteli matkaa ulkomaille, missä voisi läheltä tutkia,
mitä siellä oli tässä suhteessa saatu aikaan, ja löytää vakuuttavia
todisteita siitä, että kaikki, mitä siellä oli tehty, oli toista kuin
mitä tarvittiin. Levin odotti vain vehnän myyntiä saadakseen rahaa ja
lähteäkseen matkalle. Mutta alkoivatkin syyssateet, jotka pysäyttivät
kaikki ulkotyöt: viimeisillään olevan elonkorjuun ja perunannoston,
ja estivät vehnänkin viennin. Tiet olivat läpipääsemättömän kuran
vallassa, äkillinen tulvavesi vei kaksi myllyä ja ilma huononi
huononemistaan.

Syyskuun viimeisen päivän aamuna aurinko pilkisti taas esiin, ja
uskoen ilman nyt paranevan Levin alkoi valmistautua matkalle. Hän
käski mitata vehnän valmiiksi, lähetti työnjohtajan kauppiaan luo
hakemaan rahaa ja lähti itse taloustoimiin järjestämään asioita ennen
lähtöään.

Toimitettuaan kaikki asiansa Levin palasi illan suussa kotiin
märkänä sateesta, joka virtasi puroina sadetakin poimuja pitkin
tunkeutuen kaulaan ja saappaanvarsiin, mutta sitä virkeämpi ja
raikkaampi oli hänen mielensä. Iltapäivällä ilma oli muuttunut vielä
entistä pahemmaksi: rakeet olivat niin pahasti ruoskineet läpimärkää
hevosta, että se oli ruvennut kulkemaan syrjittäin, korvat ja pää
vapisten; mutta Levinin oli hyvä olla sadehuppunsa alla, ja hän
katseli iloisesti ympärilleen milloin sameisiin puroihin, jotka
virtasivat raiteita pitkin, milloin alastomissa oksissa riippuviin
pisaroihin, ja ihmetteli sillan laudoille jääneitten raeläjien
valkeaa hohdetta ja varisseiden jalavanlehtien paksua, vielä mehevää
kerrosta alastoman jalavan alla. Ympäröivän luonnon synkkyydestä
huolimatta hän tunsi olevansa virkeä ja iloinen. Keskustelut
talonpoikien kanssa kaukaisessa kylässä olivat osoittaneet, että he
alkoivat tottua uusiin olosuhteisiinsa. Ukko, jonka luona Levin oli
käynyt vaatteitaan kuivaamassa, näytti myöskin hyväksyvän Levinin
suunnitelman, koska oli itsekin tarjoutunut tulemaan osakkaaksi
yhteiseen karjan ostoon.

"Kunhan vain pidän pintani, niin pääsen päämäärääni." Levin ajatteli,
"ja sen hyväksi kannattaa kyllä ponnistella. Sehän ei ole minun
henkilökohtainen asiani, vaan siinähän on kysymys yhteisestä onnesta.
Koko kansan taloudellisen aseman täytyy muuttua. Köyhyyden sijaan
yleinen varallisuus ja tyytyväisyys; vihamielisyyden sijaan sopu ja
harrastusten yhteys. Sanalla sanoen: veretön, mutta mitä vakavin
vallankumous, aluksi meidän pienessä piirissämme, sitten koko
meidän läänissämme, koko Venäjällä ja koko maailmassa. Sillä oikea,
oikeudenmukainen ajatus ei voi olla hedelmätön. Niin, sen päämäärän
hyväksi kannattaa tehdä työtä. Ja mitä tulee siihen, että sen sanon
minä, Kostja Levin, sama mies, joka tuli tanssiaisiin musta solmio
kaulassa ja jolle Shtsherbatskin neiti antoi rukkaset ja joka omasta
mielestään on niin mitätön ja säälittävä, niin se ei merkitse mitään.
Minä olen varma siitä, että Franklin tunsi itsensä yhtä mitättömäksi
ja luotti yhtä vähän itseensä ajatellessaan pelkkää itseään. Se ei
merkitse mitään. Ja hänelläkin oli varmaan oma Agafja Mihailovnansa,
jolle hän uskoi salaisuutensa."

Sellaisissa ajatuksissa Levin saapui illan pimetessä kotiin.

Työnjohtaja oli palannut kauppiaan luota ja tuonut osan
vehnärahoista. Matkallaan työnjohtaja oli saanut kuulla, että vilja
oli kaikkialla vielä pelloilla, joten siis Levinin ajamatta jääneet
160 kuhilasta eivät olleet mitään verrattuna siihen, mitä muualla oli.

Syötyään päivällisensä Levin istuutui tapansa mukaan kirja kädessä
nojatuoliin ja ajatteli lukiessaan tulevaa ulkomaanmatkaansa ja
teostaan. Tänään hän näki erityisen selvästi työnsä merkityksen,
ja hänen päässään muodostui itsestään kokonaisia lauseita, jotka
ilmaisivat hänen ajatustensa ytimen. "Tämä pitää panna muistiin",
päätti hän itsekseen. "Siitä on tuleva lyhykäinen johdanto, jota minä
ennen pidin tarpeettomana." Hän nousi mennäkseen kirjoituspöytänsä
luo, ja Laska, joka makasi hänen jalkojensa juuressa, nousi myös
venytellen jäseniään ja katsoi häneen ikään kuin kysyen: minne nyt?
Mutta ajatusten muistiinpanoon ei ollutkaan nyt aikaa, sillä samassa
tulivat päällysmiehet ohjeita saamaan, ja Levin meni eteiseen heitä
puhuttelemaan.

Kun ohjeet seuraavan päivän töistä oli annettu ja muut asiat Levinin
puheille tulleitten talonpoikien kanssa selvitetty, Levin meni
työhuoneeseensa ja istuutui kirjoittamaan. Laska paneutui pitkälleen
pöydän alle; Agafja Mihailovna istui sukankutimineen tavallisella
paikallaan.

Kirjoitettuaan vähän aikaa Levin muisti yhtäkkiä ihmeen elävästi
Kittyn, hänen kieltävän vastauksensa ja viimeisen tapaamisen
maantiellä. Hän nousi ja alkoi kävellä ympäri huoneita.

-- Mitä te täällä kotona istutte ikävöimässä, sanoi Agafja
Mihailovna. -- Menisitte johonkin kylpyläkaupunkiin, kun kerran
olette lähtöaikeissa.

-- Lähdenhän minä, ylihuomenna. Täytyy saada työ loppuun.

-- Se teidän työnne! Olette muutenkin jo hemmotellut talonpoikianne
liikaa. Ilmankos ne puhuvat, että meidän herra saa siitä itse
tsaarilta palkinnon. Ja mitä ihmettä te niistä talonpojista huolta
pidätte?

-- Enhän minä niistä huolta pidä, itseni vuoksi minä sen kaiken teen.

Agafja Mihailovna tunsi tarkkaan Levinin taloussuunnitelmat. Levin
oli usein yksityiskohtaisesti esittänyt hänelle ajatuksensa ja
monesti väitellyt hänen kanssaan niiden johdosta. Mutta nyt Agafja
Mihailovna käsitti Levinin sanat kokonaan toisin.

-- Niin kyllä, sieluansahan sitä pitää ihmisen eniten ajatella, hän
sanoi huoaten, -- jotta lähtisi täältä kuin tuo Parfen Denisitsh
vainaja; ei lukea osannut, mutta niin kuoli, että suokoon Jumala
jokaisen kuolla sillä tavalla, hän muisteli äsken kuollutta vanhaa
palvelijaa. -- Sai ehtoollisen ja pyhän voitelun.

-- En minä sitä tarkoittanut, Levin sanoi. -- Minä vain sanoin, että
omaksi eduksenihan minä aherran. Minulle on enemmän etua, jos työväki
tekee paremmin työtä.

-- Ahertakaapa miten hyvänsä, jos työmies on laiska, niin ei se siitä
parane, ja jos taas on tunnollinen, niin tekee se työtä muutenkin.

-- Mutta sanoittehan te itsekin, että Ivan on ruvennut paremmin
hoitamaan karjaa, eikö niin?

-- Sen minä vain sanon, vastasi Agafja Mihailovna, eikä nähtävästi
sattumoisin, vaan ankaran ja johdonmukaisen ajattelun tuloksena, --
että naimisiin teidän olisi mentävä, niin, niin!

Leviniä loukkasi, että Agafja Mihailovna sanoi ääneen sen, mitä hän:
oli vastikään ajatellut. Hän kurtisti kulmiaan ja istuutui taas min
vastaamatta työnsä ääreen, kerraten mielessään äskeisiä ajatuksiaan
teoksensa merkityksestä. Väliin hän vain kuunteli Agafja Mihailovnan
sukkapuikkojen kilahtelua ja kurtisti uudelleen otsaansa, kun mieleen
tuli sellaista, mitä hän ei olisi tahtonut muistella.

Yhdeksän aikaan likaiselta pihatieltä alkoi kuulua aisakellon kilinää
ja keikkuvien rattaitten kolketta.

-- No nyt ei teidän tarvitse ikävöidä, vieraita tulee, sanoi Agafja
Mihailovna nousten ja lähtien ovea kohti. Mutta Levin kiiruhti
edelle. Työ ei ollut ottanut sujuakseen, ja jokainen vieras oli nyt
tervetullut.



XXXI


Juostuaan portaitten puoliväliin kuuli Levin eteisestä tutun
yskinnän; mutta hän ei kuullut sitä selvästi omien askeltensa
kolinan vuoksi, ja toivoi erehtyneensä. Sitten hän näki pitkän,
tutun, luisevan hahmon eikä enää uskonut erehtyneensä, mutta toivoi
kuitenkin, että se oli erehdys ja että tuo pitkä mies, joka riisui
juuri ryiskellen turkkiaan, ei ollut Nikolai-veli.

Levin piti veljestään, mutta yhdessäolo tämän kanssa oli hänestä
raskasta. Juuri tällä hetkellä, jolloin Levin oman äskeisen
mielijohteensa ja Agafja Mihailovnan sanojen johdosta oli omituisen
sekavassa mielentilassa, sairaan veljen tapaaminen tuntui hänestä
erityisen vaikealta. Hänen toivomansa iloisen ja terveen vieraan
sijasta, joka olisi tuonut virkistystä hänen sekavaan mielentilaansa,
tulikin sairas veli, joka näki hänen lävitseen ja pakotti hänet
ilmaisemaan kaikkein salatuimmatkin ajatuksensa. Eikä hän olisi
tahtonut sitä.

Harmitellen tuota inhottavaa tunnettaan ja soimaten itseään Levin
laskeutui kiireesti eteiseen; ja heti kun hän näki veljensä läheltä,
pettymyksen tunne katosi ja vaihtui sääliin. Niin kammottavan laiha
ja sairaalloinen kuin Nikolai-veli oli ollutkin, oli hän nyt käynyt
vieläkin laihemmaksi ja huonommaksi. Hän oli kuin nahan verhoama
luuranko.

Hän seisoi eteisessä irrotellen liinaa pitkän ja laihan, alinomaa
nytkähtelevän kaulansa ympäriltä ja hymyili omituisen säälittävästi.
Nähdessään tuon nöyrän, alistuvan hymyn Levin tunsi kurkkuaan
kouristavan.

-- Tulin sinua katsomaan, sanoi Nikolai kaiuttomalla äänellä,
hellittämättä hetkeksikään katsettaan Levinistä. -- Aioin tulla jo
kauan sitten, mutta terveys on ollut vähän huono. Nyt olen tullut
paljon terveemmäksi, puhui hän sivellen partaansa suurella laihalla
kämmenellään.

-- Niin, niin! Levin vastasi. Ja häntä kammotti vielä enemmän, kun
hän suudellessaan veljeään tunsi tämän ruumiin luisevuuden ja näki
läheltä hänen suuret, oudosti tuikahtelevat silmänsä.

Muutamia viikkoja sitten Konstantin Levin oli kirjoittanut
veljelleen, että tämä oli saamassa häneltä lähes 2.000 ruplaa
jakamatta olleesta pienestä talonosasta, joka äskettäin oli
myyty. Nikolai sanoi nyt tulleensa noita rahoja hakemaan ja
samalla viivähtämään entisessä pesässään, koskettamaan kotoista
maata saadakseen siitä muinaisten sankarien tavoin voimaa tulevaa
toimintaansa varten. Vaikka häh oli käynytkin entistä kumarammaksi
ja pituuteensa nähden suorastaan oudon laihaksi, hänen liikkeensä
olivat yhtä nopeat ja äkilliset kuin ennenkin. Levin saattoi hänet
työhuoneeseensa.

Vastoin entisiä tapojaan Nikolai pukeutui erityisen huolellisesti,
kampasi säntillisesti harvat suorat hiuksensa ja astui hymyillen
yläkertaan.

Hän oli mitä sydämellisimmällä ja iloisimmalla tuulella, kuten ennen
lapsena. Hän saattoi ilman kiukkua mainita Sergei Ivanovitshinkin
nimen. Nähtyään Agafja Mihailovnan hän laski leikkiä tämän kanssa ja
kyseli entisiä palvelijoitaan. Tieto Parfen Denisitshin kuolemasta
vaikutti hänen pahasti. Hänen kasvoillaan kuvastui säikähdys, mutta
hän toipui heti.

-- Johan hänellä oli ikääkin, hän sanoi ja vaihtoi keskustelun
aihetta. -- No niin, elelenpähän täällä sinun luonasi kuukauden
tai pari ja sitten Moskovaan. Tiedätkö, että Mjahkov on tarjonnut
minulle paikkaa, ja minä otan sen vastaan? Nyt minä järjestän elämäni
kokonaan toisenlaiseksi, jatkoi hän. -- Tiedätkö, että minä olen
ajanut sen naisen pois?

-- Marja Nikolajevnan? Mistä syystä?

-- Oh, hän on iljettävä nainen! Hän aiheutti minulle niin paljon
ikävyyksiä. -- Mutta Nikolai ei kertonut, mitä ikävyyksiä ne olivat.
Hän ei voinut sanoa, että oli ajanut Marja Nikolajevnan luotaan
siksi, että tee oli ollut laihaa, ja ennen kaikkea siksi, että tämä
oli hoitanut häntä kuin sairasta ainakin. -- Ja toiseksi minä aion
nyt kokonaan muuttaa elämäni. Tietysti minä olen, kuten kaikki
muutkin, tehnyt tyhmyyksiä, mutta vähät minä varoista, kunhan vain
olisi terveyttä. Ja terveyteni on, Jumalan kiitos, nyt paljon parempi.

Levin kuunteli ja mietti, mutta ei voinut keksiä mitään, mitä
olisi sanonut. Luultavasti Nikolai arvasi sen, koska alkoi kysellä
veljensä töistä; ja Levin alkoi mielellään kertoa itsestään, koska
silloin hän saattoi puhua teeskentelemättä. Hän kertoi veljelleen
suunnitelmistaan ja toimistaan.

Nikolai kuunteli, mutta nähtävästi kuultu ei kiinnostanut häntä.

Nämä kaksi ihmistä olivat sukulaisia ja niin läheisiä toisilleen,
että pieninkin ele tai äänensävy ilmaisi kummallekin enemmän kuin
mitä sanat koskaan voivat ilmaista.

Nyt molemmilla oli yksi ajatus, joka vaimensi kaikki muut -- Nikolain
sairaus ja kuoleman läheisyys. Mutta kumpikaan ei uskaltanut puhua
siitä, ja mitä ikinä he puhuivatkin, kaikki oli valhetta, koska
kaikki oli sen peittelyä, mikä täytti heidän mielensä. Levin ei ollut
koskaan ollut niin iloinen siitä, että ilta päättyi ja oli aika
mennä nukkumaan. Eikä hän ollut koskaan kenenkään vieraan seurassa,
edes kaikkein virallisimmalla vierailullaan, ollut niin luonnoton ja
valheellinen kuin nyt oman veljensä kanssa. Luonnottomuuden tunne ja
katumus tekivät hänet vieläkin luonnottomammaksi. Hän olisi tahtonut
itkeä rakasta kuolevaa veljeään, mutta hänen täytyi kuunnella ja
ylläpitää keskustelua siitä, miten tuo veli vastaisuudessa oli elävä.

Koska talossa oli kosteaa ja ainoastaan yksi huone oli lämmitetty,
Levin käski laittaa veljelleen vuoteen omaan makuuhuoneeseensa,
sermin taakse.

Nikolai paneutui maata ja kääntelehti tuon tuostakin vuoteessaan
rykien ja muristen joka kerta, kun rykiminen kesti kauemmin. Väliin
hän huokaisi syvään ja sanoi: "Oi, hyvä Jumala!" Väliin taas, kun
yskä oli tukehduttaa hänet, hän ärisi kiukuissaan: "S-saakeli!"
Levin valvoi kauan ja kuunteli. Hänen päässään kierteli monenlaisia
ajatuksia, mutta kaikkien pääpisteenä oli yksi -- kuolema.

Kuolema, kaiken väistämätön loppu, tuli ensimmäisen kerran
torjumattomalla voimalla hänen mieleensä. Se kuolema, joka jo asusti
tuossa unissaan voihkivassa, pelkästä tottumuksesta vuoroin Jumalaa,
vuoroin saatanaa avukseen huutavassa rakkaassa veljessä, ei ollut
läheskään niin kaukana kuin hän ennen oli luullut. Se oli hänessä
itsessäänkin, hän tunsi sen. Jollei tänään, niin huomenna, jollei
huomenna, niin kolmenkymmenen vuoden päästä, mitä väliä sillä oli! Ja
mitä se oli, tuo väistämätön kuolema, sitä ei hän tiennyt eikä ollut
koskaan ajatellut, ei ollut osannut eikä uskaltanut ajatella. "Minä
teen työtä, tahdon saada jotain aikaan ja olenkin unohtanut, että
kaikki loppuu -- kuolema tulee."

Hän istui pimeässä vuoteeseensa kyyristyneenä, kädet polvien
ympärillä, ja mietti, pidättäen henkeään ajatuksen jännityksestä.
Mutta mitä enemmän hän jännitti ajatustaan, sitä selvemmäksi hänelle
kävi, että epäämättä oli niin: hän oli todellakin unohtanut,
jättänyt ottamatta huomioon elämässään yhden pienen seikan -- sen,
että kuolema tulee ja kaikki loppuu, että oli vallan turhaa mitään
aloittaakaan ja että asiaa ei voinut mitenkään auttaa. Niin, se oli
kauheata, mutta niin se oli.

"Mutta olenhan minä vielä elossa. Mitä minä nyt sitten teen, mitä
minä teen?" puheli hän epätoivoissaan. Hän sytytti kynttilän,
nousi varovaisesti, meni peilin luo ja alkoi katsella kasvojaan
ja tukkaansa. Niin, ohimoilla oli harmaita hiuksia. Hän avasi
suunsa. Takahampaat alkoivat jo pilaantua. Hän paljasti
lihaksekkaat käsivartensa. Voimaa oli kyllä paljon. Mutta olihan
Nikolai-veikollakin, joka tuolla nyt hengitti keuhkojensa
jäänteillä, ollut terve ruumis. Ja yhtäkkiä hän muisti, miten he
aikoinaan lapsina olivat menneet nukkumaan yhdessä ja odottaneet
vain kotiopettajan poistumista ryhtyäkseen taas heittelemään
toisiaan tyynyillä ja saadakseen nauraa, nauraa oikein sydämen
pohjasta, niin ettei edes tuon Feodor Bogdanovitshin pelko voinut
hillitä ylitsevuotavaa ja poreilevaa elämänilon tuntoa. "Ja nyt tuo
luhistunut ontto rinta... ja minä, joka en tiedä mitä varten elän ja
miten minun käy..."

-- K-hä! K-hä! Oh, saakeli! Mitä sinä hääräät etkä nuku? kuului
veljen ääni väliseinän takaa.

-- En tiedä, mistä lie unettomuus tullut.

-- Minä olen nukkunut hyvin. Ei enää nouse hikeäkään. Tulehan
koettamaan. Eikö paita ole kuiva?

Levin kävi koettamassa, palasi taas vuoteeseensa ja sammutti
kynttilän, mutta ei saanut vieläkään pitkään aikaan unta. Juuri
kun hänelle oli parhaiksi alkanut selvitä kysymys siitä, miten
järjestäisi elämänsä, ilmaantui uusi ratkaisematon kysymys -- kuolema.

"Niin, hän kuolee, hän kuolee ennen ensi kevättä, ja miten minä voin
häntä auttaa? Mitä minä voin sanoa hänelle? Mitä minä tiedän siitä?
Minähän en muistanut sitä ensinkään."



XXXII


Levin oli jo kauan sitten pannut merkille, että silloin kun
ihmisten seura tuntui ensi hetkenä pahalta heidän ylenmääräisen
myöntyväisyytensä ja nöyryytensä vuoksi, se muuttui pian
sietämättömäksi heidän ylenmääräisen vaativaisuutensa ja
oikullisuutensa vuoksi. Hän tunsi, että niin kävisi myös
Nikolai-veljen suhteen. Ja tosiaankin: Nikolai-veljen lempeys loppui
pian. Jo toisena aamuna hän kävi ärtyisäksi ja härnäsi tahallaan
veljeään kosketellen hänen arimpia kohtiaan.

Levin tunsi tehneensä väärin eikä voinut sitä auttaa. Hän tunsi, että
jollei kumpikin heistä olisi teeskennellyt, vaan lausunut suoraan
ajatuksensa ja tunteensa, niin olisivat he vain katsoneet toisiaan
silmiin ja Konstantin olisi vain hokenut: "Sinä kuolet, sinä kuolet!"
ja Nikolai olisi vain vastaillut: "Tiedän kuolevani, mutta pelkään,
pelkään, pelkään!" Eivätkä he olisi mitään muuta puhuneet, jos
olisivat puhuneet, mitä sydän sanoi. Mutta eihän niin voinut elää,
ja siksi Konstantin oli koettanut tehdä sitä, mitä oli elinikänsä
yrittänyt eikä ollut oppinut ja mitä monet, mikäli hän oli huomannut,
niin hyvin osasivat, ilman sitä kun näytti olevan mahdoton elää: hän
oli koettanut puhua toista kuin ajatteli ja alinomaa tuntenut, että
se kuulosti valheelliselta ja että veli huomasi sen ja kärsi siitä.

Kolmantena päivänä Nikolai yllytti veljensä kertomaan taas koko
suunnitelman ja alkoi itse moittivasti arvostella sitä, tahallaan
sekoittaen sitä kommunismiin.

-- Sinä olet vain ottanut vieraan ajatuksen, silponut sen ja tahdot
soveltaa sitä sellaiseen, mihin sitä on mahdoton soveltaa.

-- Minähän sanoin, ettei niillä ole mitään yhteistä. Kommunistit
kieltävät omaisuuden, pääoman ja perimisen oikeutuksen, mutta minähän
en kiellä tuota päästimulaa, Levinistä oli vastenmielistä käyttää
tuollaisia sanoja, mutta ryhdyttyään kirjoittamaan teostaan hän oli
väkisinkin yhä useammin joutunut käyttämään vieraskielisiä sanoja, --
minä tahdon vain luoda järjestystä työn käyttöön.

-- Juuri niin, sinä olet omaksunut vieraan ajatuksen, silponut siitä
pois kaiken elinvoimaisen ja uskottelet sen olevan jotain uutta,
sanoi Nikolai kaula kiukkuisesti nykien.

-- Minun ajatuksellani ei ole mitään yhteistä...

-- Kommunismissa, Nikolai Levin jatkoi ivan hymy huulilla ja
vihan välke silmissä, -- on toki sentään jonkinlainen, sanoisinko
geometrinen selvyyden ja varmuuden viehätys. Kenties se on vain
haavekuva. Mutta olettakaamme, että koko menneisyydestä voidaan tehdä
pelkkä tabula rasa: ei ole omaisuutta eikä perhettä, ja samalla
järjestyy työkin. Mutta sinulla ei ole mitään...

-- Miksi sinä sekoitat asiat? Minä en ole koskaan ollut kommunisti.

-- Mutta minä olen ollut ja tiedän, että se on ennenaikaista, joskin
järkevää, ja että sille kuuluu tulevaisuus, kuten ensi vuosisatojen
kristillisyydelle.

-- Minä olen vain tahtonut osoittaa, että työvoimaa on katsottava
luonnontieteelliseltä näkökannalta, toisin sanoen, tutkittava sen
ominaisuudet...

-- Se on aivan turhaa. Se voima löytää kyllä itse kehitysasteensa
mukaisen toimintamuodon. Kaikkialla on ensin ollut orjia, sitten
puoliviljelijöitä; ja onhan meilläkin puoliosatyöt, arennit,
päiväläistyöt, -- mitä sinä sitten etsit?

Levin kiivastui yhtäkkiä veljensä sanoista, sillä hän pelkäsi salaa,
että tuo väite oli totta, että hän haki tasapainoa kommunismin
ja tiettyjen muotojen välillä ja että se tasapaino tuskin oli
mahdollinen.

-- Minä haen tuottavia työkeinoja sekä itselleni että työväelle. Minä
tahdon järjestää..., vastasi hän kiivaasti.

-- Vielä mitä; niin kuin aina ennenkin sinä tahdot nytkin olla
erikoinen, talonpoikien nylkemisessäkin sinulla pitää olla aatteet ja
muut.

-- No niin, sinä ajattelet niin, ja jätä minut rauhaan.

-- Niin jätänkin ja heti paikalla! Mene helvettiin! Olin hiton tyhmä,
kun tulin ensinkään!

Vaikka Levin kuinka koetti rauhoitella veljeään, Nikolai ei ottanut
sitä kuuleviin korviinsa, vaan sanoi vain, että oli parasta
erota. Konstantin näki, että koko elämä oli käynyt Nikolaille
sietämättömäksi.

Nikolai oli jo lähtövalmiina, kun Konstantin taas tuli hänen luokseen
ja esitti hänelle luonnottoman anteeksipyynnön, jos oli jollain
tavoin loukannut häntä.

-- Sinä jalomielinen! sanoi Nikolai ja hymyili. -- Jos tahdot olla
oikeassa, niin voin suoda sinulle sen ilon. Sinä olet oikeassa; mutta
minä lähden sittenkin!

Juuri ennen lähtöään Nikolai suuteli veljeään ja sanoi katsahtaen
häneen äkkiä omituisen vakavasti:

-- Älä sentään muistele minua pahalla, Kostja! -- ja hänen äänensä
värähteli.

Ne olivat ainoat vilpittömästi lausutut sanat. Levin ymmärsi niiden
tarkoituksen: "Sinä näet ja tiedät, miten huonosti minun laitani on,
ja kenties emme enää tapaa toisiamme", ne merkitsivät. Levin ymmärsi
sen ja kyyneleet herahtivat hänen silmistään. Hän suuteli veljeään
vielä kerran, mutta ei voinut eikä osannut sanoa mitään.

Kolmantena päivänä veljensä lähdön jälkeen Levinkin lähti ulkomaille.
Tavatessaan junassa Shtsherbatskin, Kittyn serkun, Levin hämmästytti
häntä suuresti synkkyydellään.

-- Mikä sinun on?

-- Eipähän mikään, muuten vain on iloa vähän maailmassa.

-- Vähänkö? Lähdepäs sinäkin Pariisiin, niin nähdään onko iloa.

-- En minä enää sellaisesta välitä. Minä olen jo lähempänä hautaa.

-- Sepä merkillistä! sanoi Shtsherbatski nauraen. -- Minä olen vasta
valmistautunut aloittamaan elämääni.

-- Niin minäkin vähän aikaa sitten ajattelin, mutta nyt minä tiedän
kuolevani pian.

Levin sanoi sen, mitä tosiaankin oli ajatellut viime aikoina. Hän
näki kaikessa vain kuolemaa tai sen lähenemistä. Mutta hänen alulle
panemansa asia kiinnosti häntä sitä enemmän. Täytyihän jotenkin elää
elämänsä loppuun, kunnes kuolema tulisi. Pimeys verhosi häneltä
kaiken. Mutta juuri sen vuoksi hän tunsi, että ainoana johtolankana
tuossa pimeydessä oli hänen työnsä, ja viimeisillä voimillaan hän
pysytteli siinä kiinni.



NELJÄS OSA



I


Kareninin puolisot asuivat yhä saman katon alla ja tapasivat
toisensa joka päivä, mutta olivat tuiki vieraita toisilleen. Aleksei
Aleksandrovitsh oli ottanut säännökseen tavata vaimoaan joka päivä,
jottei palvelusväki saisi syytä minkäänlaisiin oletuksiin, mutta
väitteli päivällisen syömistä kotona. Vronski ei koskaan käynyt
Kareninin kodissa, mutta Anna tapasi häntä muualla ja Aleksei
Aleksandrovitsh tiesi sen.

Asema oli kiusallinen kaikille kolmelle, eikä yksikään heistä olisi
voinut elää päivääkään siinä asemassa, jollei olisi toivonut sen
pian muuttuvan ja pitänyt sitä vain ohimenevänä hankalana vaiheena.
Aleksei Aleksandrovitsh odotti, että tuo rakkaus menee pian ohitse
niin kuin kaikki muutkin, että kaikki unohtavat sen ja hänen nimensä
pysyy tahrattomana. Anna, jonka ympärille tilanne oli rakentunut ja
jolle se oli kaikkein kiusallisin, kykeni kestämään sitä vain siksi,
ettei ainoastaan odottanut, vaan oli lujasti vakuuttunut, että koko
ongelma ratkeaa ja selviää aivan pian. Hän ei lainkaan tiennyt, mikä
sen selvittäisi, mutta uskoi lujasti, että selviäminen tapahtuisi
aivan pian. Vronski, joka tahtomattaan oli Annan vaikutuksen
alaisena, odotti myös jotain hänestä itsestään riippumatonta, joka
selvittäisi kaikki vaikeudet.

Keskitalvella Vronskilla oli yksi sangen ikävä viikko. Hänet oli
esitelty Pietariin saapuneelle ulkomaalaiselle prinssille, jolle
hänen oli määrä näyttää Pietarin nähtävyyksiä. Vronski oli itse komea
mies, lisäksi hän osasi käyttäytyä arvokkaan kunnioittavasti ja oli
tottunut seurustelemaan ylhäisimpienkin henkilöitten kanssa; siksi
hänet olikin valittu prinssin seuratoveriksi. Mutta tämä velvollisuus
kävi hänelle sangen raskaaksi. Prinssi ei tahtonut laiminlyödä
mitään, mistä kotona olisi saatettu kysyä, oliko hän sen Venäjällä
nähnyt; ja hän halusi itsekin hyödyntää venäläisiä huvituksia
niin paljon kuin mahdollista. Vronskin piti kaikessa olla hänen
oppaanaan. Aamupäivisin ajeltiin katselemassa kaupungin nähtävyyksiä;
iltaisin otettiin osaa kansallisiin huvituksiin. Prinssillä oli
kerrassaan harvinainen terveys; voimistelu ja huolenpito omasta
kehosta olivat tehneet hänestä niin voimakkaan, että huolimatta
liiallisuuksista, joiden valtaan hän huvitellessaan antautui, hän
näytti aina raikkaalta kuin vihreä ja kiiltävä hollantilaiskurkku.
Prinssi oli matkustanut paljon, ja hänen mielestään nykyaikaisten
mukavien liikenneyhteyksien tarkempia ansioita oli se, että saattoi
helposti päästä osalliseksi eri maiden kansallisista huvituksista.
Hän oli ollut Espanjassa, laulanut siellä serenadeja ja rakastellut
mandoliinia soittavaa espanjatarta. Sveitsissä hän oli tappanut
gemssin. Englannissa hän oli punainen hännystakki yllään ratsastanut
aitojen yli, lyönyt vetoa ja tappanut 200 fasaania. Turkissa hän
oli käynyt haaremissa, Intiassa ratsastanut norsulla ja halusi nyt
Venäjällä saada maistaa kaikkia aitovenäläisiä huvituksia.

Vronski, joka oli ikään kuin prinssin seremoniamestarina, sai nähdä
paljon vaivaa järjestäessään ohjelmaksi eri henkilöiden prinssille
tarjoamia venäläisiä huvituksia. Ohjelmassa oli vauhtiajoa, blinejä,
karhunmetsästystä, kolmivaljakkoajoa, mustalaisia ja venäläisiä
astiansärkemisjuominkeja. Ja ihmeteltävän helposti prinssi omaksui
venäläisen hengen, löi kumoon tarjottimen astioineen, piteli
polvellaan mustalaisnaisia ja näytti ikään kuin kysyvän, oliko vielä
jotain muutakin vai siihenkö rajoittuikin koko venäläinen henki.

Itse asiassa prinssiä miellyttivät kaikista venäläisistä huvituksista
eniten ranskalaiset näyttelijättäret, balettitanssijatar ja
valkealeimainen samppanja. Vronski oli tottunut prinssien seuraan,
mutta -- siitäkö syystä, että hän itse oli viime aikoina paljon
muuttunut, vaiko tuon prinssin liian suuresta läheisyyden johdosta
tämä viikko oli tuntunut hänestä pelottavan raskaalta. Hänellä oli
koko viikon ollut sen tapainen tunne kuin voisi kuvitella olevan
vaarallisen mielipuolen seuraksi määrätyllä ihmisellä, joka pelkää
mielipuolta ja tämän läheisyyden vuoksi myöskin omaa järkeään. Hän
oli havainnut välttämättömäksi olla hetkeksikään höllentämättä
ankaran virallisen arvonannon sävyä, ettei joutuisi loukatuksi.
Prinssi kohteli halveksivasti niitä ihmisiä, jotka Vronskin
ihmetykseksi olivat valmiit kaikkeen toimittaakseen prinssille
venäläisiä huvituksia. Hänen arvionsa venäläisistä naisista, joita
hän halusi tutkia, sai Vronskin usein punastumaan vihasta. Pääsyy,
miksi prinssin seura tuntui Vronskista niin painostavalta, oli se,
että Vronski näki hänessä tahtomattaankin itsensä. Eikä tuo kuvastin
mairitellut hänen itserakkauttaan. Siinähän näkyi vain sangen tyhmä,
sangen itsetietoinen, sangen terve ja sangen siisti herrasmies eikä
mitään muuta. Hän oli gentleman -- sitä ei Vronski voinut kieltää:
sävyisä ja vaatimaton ylempien seurassa, vapaa ja suora vertaistensa
parissa ja halveksivan hyväntahtoinen alemmilleen. Vronski oli itse
ollut samanlainen ja pitänyt sitä suurena ansionaan. Mutta prinssin
nähden hän oli alempi, ja tuo halveksivan hyväntahtoinen suhde
raivostutti häntä.

"Tyhmä kuin nauta! Olenko minä tosiaankin tuollainen?" hän ajatteli.

Kun hän sitten seitsemäntenä päivänä sanoi jäähyväiset Moskovaan
lähtevälle prinssille ja sai kiitokset toimestaan, hän oli onnellinen
tietäessään vapautuneensa nolosta asemastaan ja epämiellyttävästä
peilistään. Hän hyvästeli prinssin asemalla heidän palatessaan
karhunmetsästyksestä, joka oli ollut läpi yön kestävää näytöstä
venäläisestä uljuudesta.



II


Palattuaan kotiin Vronski löysi kirjelapun Annalta. "Olen sairas ja
onneton", kirjoitti Anna. "En voi lähteä ulos, mutta en myöskään voi
enää kauempaa olla näkemättä teitä. Tulkaa illalla. Seitsemän aikaan
Aleksei Aleksandrovitsh menee neuvostoon ja on siellä kymmeneen
asti." Vronski ihmetteli hetkisen, että Anna kutsui hänet suoraan
kotiinsa huolimatta aviomiehensä kiellosta, ja päätti mennä.

Vronski oli tänä talvena ylennetty everstiksi, hän oli eronnut
rykmentistä ja asui yksin. Syötyään aamiaista hän paneutui heti
sohvalle pitkäkseen, ja viidessä minuutissa hänen viime päivinä
näkemiensä inhottavien kuvien muistot sekoittuivat mielikuviin
Annasta ja karhunajajatalonpojasta, jolla oli ollut tärkeä osa
karhunajossa, ja hän nukahti. Hän heräsi pimeässä vavisten pelosta ja
sytytti kynttilän. "Mitä, mitä ihmettä se oli? Mitä kamalaa unta minä
näinkään? Niin, niin. Oli kuin joku pieni, likainen, pörröpartainen
talonpoika -- niin kuin se yöllinen karhunajaja -- olisi tehnyt
jotain selkä kyyryssä ja yhtäkkiä alkanut puhua ranskaksi joitakin
omituisia sanoja. Eihän siinä ollut mitään muuta", mietti hän. "Miksi
se sitten oli niin hirveätä?" Hän muisti taas sanat, jotka tuo mies
oli lausunut, ja kylmän väreet karmivat hänen selkäänsä.

"Mitä järjettömyyksiä!" hän ajatteli ja katsoi kelloaan.

Oli jo puoli yhdeksän. Hän soitti palvelijan sisään, pukeutui
nopeasti ja lähti ulos unohtaen kokonaan unensa ja harmitellen vain
myöhästymistään. Saapuessaan Kareninin asunnon luo hän katsahti
kelloaan ja näki sen olevan kymmentä minuuttia vailla yhdeksän.
Korkeat ja kapeat vaunut harmaine hevosineen odottelivat pääovella.
Vronski tunsi ne Annan vaunuiksi. "Hän on lähdössä minun luokseni",
ajatteli Vronski, "ja se olisi ollutkin parempi. Minun on hankala
mennä tuohon taloon. Mutta vähät siitä, enhän minä voi ruveta
lymyilemään", päätteli hän ja -- tottuneena lapsuudesta asti
vapaaseen, ujostelemattomaan käytökseen -- nousi reestä ja astui ovea
kohti. Samassa ovi avautui ja ovenvartija, matkavaippa käsivarrella,
antoi merkin kuskille. Vronski, joka ei ollut tottunut huomaamaan
pikkuseikkoja, huomasi nyt kuitenkin omituisen hämmästyksen
ilmeen ovenvartijan kasvoilla tämän katsahtaessa häneen. Vronskin
astuessa ovesta sisään Aleksei Aleksandrovitsh tuli vastaan, ja
he olivat vähällä törmätä. Kaasuvalo lankesi suoraan Kareninin
mustan hatun alta näkyville värittömille ja elottomille kasvoille
ja majavannahkakauluksen välistä hohtavalle valkealle solmukkeelle.
Hänen liikkumaton, himmeä katseensa kohdistui suoraan Vronskin
kasvoihin. Vronski kumarsi, Aleksei Aleksandrovitsh kohotti kättään
hattua kohti ja meni huuliaan purren ohitse. Vronski näki, kuinka
hän taakseen katsomatta istuutui vaunuihin, otti ikkunasta vaipan
ja kiikarin ja katosi. Vronski meni eteiseen. Hänen kulmansa olivat
rypyssä, ja silmissä välkähteli vihainen ja ylpeä loiste.

"Miten inhottava tilanne!" hän ajatteli. "Jos hän suostuisi
taistelemaan ja puolustaisi kunniaansa, voisin minäkin tehdä jotain,
jotenkin ilmaista tunteeni; mutta tuo kurjuus ja raukkamaisuus...
oh! Hän tekee minusta petturin, vaikken minä ole koskaan tahtonut
enkä tahdo ketään pettää."

Wreden puistossa tapahtuneen selvittelyn jälkeen Vronskin mieli oli
kovasti muuttunut. Hän oli täysin alistunut Annan heikkouteen, tämä
kun antautui hänelle kokonaan ja vain odotti häneltä kohtalonsa
ratkaisua, ja lakannut kuvittelemasta, että tämä salainen
lemmensuhde voisi päättyä, kuten hän silloin oli ajatellut. Kaikki
kunnianhimoiset suunnitelmat olivat taas siirtyneet taka-alalle.
Hän tunsi joutuneensa pois siitä toimintapiiristä, jossa kaikki oli
määriteltyä, ja antautui kokonaan tunteensa valtaan, joka sitoi häntä
yhä lujemmin Annaan.

Eteisessä hän kuuli Annan loittonevat askeleet. Hän ymmärsi
Annan odotelleen ja kuulostelleen häntä ja palaavan nyt takaisin
vierashuoneeseen.

-- Ei! Anna huudahti nähdessään Vronskin, ja heti ensi sanalla
kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, -- ei, jos tällainen jatkuu,
niin se tapahtuu vielä paljon, paljon pikemmin!

-- Mikä, ystäväiseni?

-- Mikäkö? Minä odotan ja kidun tunnin, kaksi... Ei, ei, en minä, en
minä!... Enhän minä voi torua sinua. Varmaankaan et päässyt ennen.
En minä enää!

Hän asetti molemmat kätensä Vronskin olkapäille ja loi mieheen
pitkän, riemua täynnä olevan ja kuitenkin tutkivan katseen. Hän
tutki Vronskin kasvoja viime näkemän jälkeen. Kuten aina heidän
tavatessaan hän vertasi nytkin omaa -- verrattomasti ihannoitua ja
todellisuudessa mahdotonta -- mielikuvaansa Vronskista todelliseen
Vronskiin sellaisena, kuin tämä oli hänen edessään.



III


-- Tuliko hän vastaasi? kysyi Anna, kun he olivat istuutuneet
kattolampun alla olevan pöydän luo. -- Se oli sinulle rangaistukseksi
myöhästymisestäsi.

-- Mutta kuinka siinä niin kävi? Hänenhän piti olla neuvostossa.

-- Hän oli ja tuli ja lähti taas jonnekin. Mutta vähät siitä. Ei
puhuta siitä enää. Missä sinä olet ollut? Yhäkö vain prinssin kanssa?

Anna tunsi tarkkaan hänen elämänsä. Vronski aikoi sanoa, ettei ollut
nukkunut koko yönä ja oli siksi nukkunut päivällä, mutta ei raaskinut
puhua siitä, kun näki edessään Annan kiihottuneet ja onnelliset
kasvot. Ja hän sanoi, että hänen oli täytynyt käydä tekemässä selkoa
prinssin lähdöstä.

-- No nyt se on loppunut? Hän on lähtenyt jo?

-- Niin on, Luojan kiitos. Sinä et usko, miten sietämätöntä se on
minulle ollut.

-- Miten niin? Sellaistahan se on teidän nuorten miesten
tavallinenkin elämä, hän sanoi rypistäen kulmiaan ja alkoi irrottaa
koukkua pöydällä olevasta virkkuutyöstä.

-- Minä olen jo kauan sitten jättänyt sen elämän, Vronski sanoi
kummeksuen Annan ilmeen muutosta ja koettaen ymmärtää sen
merkityksen. -- Ja minä myönnän, lisäsi hän suu hymyssä, valkea
tiivis hammasrivi välkkyen, -- että kuluneen viikon aikana sitä
elämää katsellessani olen nähnyt itseni kuin peilistä, eikä se ole
ollut hauskaa.

Anna piti virkkuuta käsissään, mutta ei virkannut, vaan suuntasi
Vronskiin omituisen, välkkyvän ja torjuvan katseen.

-- Tänä aamuna Liza kävi luonani, -- ne käyvät yhä luonani huolimatta
Lidia Ivanovnasta, -- ja kertoi minulle teidän ateenalaisillastanne.
Kuinka iljettävää!

-- Minä aioin juuri sanoa, että... Anna keskeytti hänet.

-- Oliko se sama Therese, jonka sinä ennen tunsit?

-- Minä aioin juuri...

-- Kuinka te miehet olette inhottavia! Kuinka te ette käsitä, ettei
nainen voi sitä unohtaa, puhui hän kiivastuen yhä enemmän ja siten
paljastaen hermostumisensa syyn. -- Mitä minä tiedän, mitä minä voin
tietää kaikesta siitä? En muuta kuin mitä sinä itse kerrot. Ja mistä
minä tiedän, onko se aina totta?

-- Anna! Sinä loukkaat minua. Etkö sinä sitten luota minuun? Enkö
minä ole sanonut sinulle, ettei minulla ole ainoatakaan ajatusta,
jonka salaisin sinulta?

-- Kyllä, kyllä, myönsi Anna koettaen karkottaa pois mustasukkaiset
ajatuksensa, -- mutta jos sinä tietäisit, miten raskasta minulla
on!... Luotanhan minä, luotan... Mitä sinä aioit sanoa?

Mutta Vronski ei voinut heti muistaa, mitä oli aikonut sanoa. Nuo yhä
tiheämmin sattuvat mustasukkaisuuden puuskat kauhistuttivat häntä
ja kylmensivät salaa hänen tunnettaan, vaikka hän tiesikin, että
mustasukkaisuus johtui rakkaudesta häneen. Kuinka usein hän olikaan
vakuutellut itselleen, että Annan rakkaus oli hänen elämänsä onni;
ja nythän Anna rakasti häntä niin kuin voi rakastaa nainen, jolle
rakkaus on merkinnyt enemmän kuin mikään elämässä, -- ja hän oli
paljon kauempana onnesta kuin seuratessaan Annaa tämän lähtiessä
Moskovasta. Silloin hän oli pitänyt itseään onnettomana, mutta
onni oli ollut edessäpäin; nyt hän tunsi parhaimman onnen olevan
jo takana. Anna ei ollut ensinkään sellainen, jollaisena Vronski
oli häntä ensi aikoina pitänyt. Sekä henkisesti että fyysisesti
hän oli muuttunut huonoon suuntaan. Hänen vartalonsa oli levinnyt
kovasti, ja kun hän puhui näyttelijättärestä, hänen kasvoillaan oli
ilkeä, rumentava ilme. Vronski katseli häntä sellaisin silmin kuin
ihminen katselee poimimaansa kuihtuvaa kukkaa, jossa hän vaivoin enää
havaitsee sitä kauneutta, jonka vuoksi on taittanut ja turmellut sen.
Ja kuitenkin hän tunsi, että rakkauden ollessa voimakkaimmillaan
hän olisi kenties voinut nyhtäistä sen sydämestään, jos olisi
vain kovasti tahtonut; mutta nyt, kun hän ei huomannut tuntevansa
erityistä rakkautta, hän tiesi, että heidän suhdettaan ei voinut
katkaista.

-- No niin, mitä sinä aioit sanoa? Minä ajoin riivaajan pois, lisäsi
Anna. Riivaajaksi he nimittivät keskenään mustasukkaisuutta. -- Niin,
mitä sinä aioit sanoa siitä prinssistä? Miksi sinun oli niin raskasta?

-- Oi, aivan sietämätöntä! Vronski sanoi koettaen tavoittaa
häipynyttä ajatuksen lankaa. -- Hänelle ei ole eduksi se, että
häneen tutustuu lähemmin. Jos hänet pitäisi määritellä, niin hän on
mielestäni kuin hyvin ruokittu eläin, jollaiset saavat näyttelyssä
ykkösmitalit, eikä mitään muuta, hän sanoi harmistuneesti, ja tuo
hänen harminsa kiinnosti Annaa.

-- Eihän, miten niin? väitti Anna vastaan. -- Onhan hän sentään
paljon nähnyt, sivistynyt.

-- Se on kokonaan eri sivistystä tuo heidän sivistyksensä. Hän on
nähtävästi sivistynyt vain siksi, että saisi halveksia sivistystä,
niin kuin he halveksivat kaikkea, paitsi eläimellisiä huvituksia.

-- Mutta tehän pidätte kaikki noista eläimellisistä huvituksista,
Anna sanoi, ja Vronski huomasi taas hänen karttavan, synkän katseensa.

-- Miksi sinä oikeastaan puolustat häntä? kysyi Vronski hymyillen.

-- Enhän minä puolusta, minulle se on aivan yhdentekevää; minä vain
ajattelen, että jollet sinä itse pitäisi niistä huvituksista, olisit
voinut kieltäytyäkin. Mutta sinua huvittaa katsella Thereseä Eevan
puvussa...

-- Taaskin, taaskin riivaaja! Vronski sanoi tarttuen Annan pöydällä
lepäävään käteen ja suudellen sitä.

-- Mutta minä en voi sille mitään! Sinä et tiedä, miten minä olen
kitunut sinua odottaessani! Minä en usko olevani mustasukkainen.
Ei se ole mustasukkaisuutta. Minä luotan sinuun, kun sinä olet
siinä minun luonani; mutta kun sinä jossain yksinäsi vietät minulle
käsittämätöntä elämää...

Anna veti päänsä kauemmaksi ja irrotti viimeinkin koukun
virkkuutyöstään. Valkea villalanka välkkyi lampun valossa, kun
silmukat alkoivat etusormen auttamina perä perää puikahdella
päällekkäin, ja kirjaillun kalvosimen verhoama hento ranne
käännähteli hermostuneen näköisesti edestakaisin.

-- No kerrohan, missä Aleksei Aleksandrovitsh tuli sinua vastaan?
kysyi hän äkkiä luonnottomasti helähtävällä äänellä.

-- Me satuimme ovessa vastakkain.

-- Ja hän tervehti sinua näin?

Anna venytti kasvonsa pitkiksi, ummisti puoleksi silmänsä, pani
kätensä yhteen ja muutti nopeasti ilmettään. Vronski huomasi
yhtäkkiä hänen kauniilla kasvoillaan saman ilmeen, joka Aleksei
Aleksandrovitshilla oli ollut hänen tervehtiessään. Vronski hymyili,
ja Anna herahti iloiseen, rinnasta tulevaan nauruun, joka oli hänen
viehättävimpiä puoliaan.

-- Minä en voi käsittää häntä, Vronski sanoi. -- Jos hän olisi
jättänyt sinut syksyisen tunnustuksesi jälkeen, jos hän olisi
haastanut minut kaksintaisteluun, niin minä käsittäisin, mutta sietää
sellaista asemaa... Hänhän kärsii siitä, näkeehän sen.

-- Hän? Anna sanoi ivallisesti hymähtäen. -- Hän on täysin
tyytyväinen.

-- Miksi me kaikki kidutamme toisiamme, kun kaikki voisi olla niin
hyvin?

-- Hän ei kidu. Kyllä minä tunnen hänet ja sen valheen, jonka
läpitunkema hän on. Voiko ihminen, joka tuntee jotain, elää sillä
tavoin kuin hän minun kanssani elää? Hän ei ymmärrä mitään eikä tunne
mitään. Saattaako mies, joka jotain tuntee, elää rikollisen vaimonsa
kanssa samassa kodissa? Ja vielä puhua hänen kanssaan? Sanoa sinuksi?

Ja taaskin hän tahtomattaan viehättyi esittämään miestään: "Sinä, ma
chère, sinä, Anna!"

-- Hän ei ole mies eikä ihminen, vaan nukke. Kukaan muu ei sitä
tiedä, mutta minä tiedän. Oo, jos minä olisin hänen sijassaan, olisin
jo kauan sitten tappanut, repinyt palasiksi sellaisen vaimon kuin
minä olen, enkä enää puhuttelisi minua: "Sinä, ma chère, sinä, Anna."
Hän ei ole ihminen, vaan ministeriökone. Hän ei ymmärrä sitä, että
minä olen sinun vaimosi, että hän on vieras ja liikaa... Ei puhuta
siitä!

-- Sinä et ole oikeudenmukainen, ystäväni! Vronski sanoi koettaen
rauhoitella häntä. -- Mutta sama se, ei puhuta hänestä. Kerro minulle
mitä olet tehnyt? Ja mikä sinua on vaivannut? Mitä tohtori on sanonut
siitä?...

Anna katsoi häneen silmissään ivallinen ilo. Hän muisti nähtävästi
vielä muitakin naurettavia ja rumia puolia miehestään ja odotti
hetkeä niiden kertomiseen.

Mutta Vronski jatkoi:

-- Minä arvaan, ettei se ole mitään tautia, vaan tilastasi johtuvaa.
Milloin se tapahtuu?

Ilakoiva välke katosi Annan silmistä, ja entinen ilme vaihtui
uuteen, hiljaiseen, surumieliseen hymyyn, joka kätki jonkin toiselle
tuntemattoman salaisuuden.

-- Pian, pian. Sinä sanot aina, että meidän tilanteemme on kiduttava
ja että se täytyy selvittää. Jos sinä tietäisit, miten raskas se
minulle on, mitä kaikkea minä antaisin saadakseni vapaasti ja
rohkeasti rakastaa sinua! Minä en kiduttaisi itseäni enkä sinua
mustasukkaisuudellani... Ja niin on pian käyvä, joskin toisella
tavoin kuin me olemme ajatelleet.

Ja ajatellessaan, kuinka oli käyvä, Anna tunsi itsensä niin
säälittäväksi, että kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä ja hänen
täytyi hetkeksi vaieta. Hän laski Vronskin käsivarrelle sormusten
koristaman valkean kätensä, joka hohti ja välkähteli lampun valossa.

-- Se ei tapahdu niin kuin me olemme luulleet. Minä en olisi tahtonut
puhua siitä, mutta sinä pakotit minut. Pian, pian kaikki ratkeaa, ja
me rauhoitumme jokainen emmekä enää tuskittele.

-- Minä en käsitä, Vronski sanoi käsittäen kuitenkin.

-- Sinä kysyit, milloin. Pian. Ja minä en selviä hengissä. Älä
keskeytä! Ja Anna kiiruhti puhettaan. -- Minä tiedän sen ja tiedän
varmasti. Minä kuolen, ja olen hyvilläni, että päästän siten
vapauteen itseni ja teidät.

Kyyneleet vierivät hänen silmistään. Vronski kumartui hänen kätensä
puoleen ja alkoi suudella sitä koettaen salata liikutuksensa, jonka
tiesi vallan aiheettomaksi, mutta jota ei jaksanut voittaa.

-- Niin, niin, parasta onkin niin, Anna virkkoi puristaen
voimakkaasti Vronskin kättä. -- Mitään muuta keinoa ei olekaan.

Vronski toipui ja kohotti päätään.

-- Mitä lorua! Mitä järjetöntä lorua sinä puhut!

-- Ei, totta se on.

-- Mikä, mikä on totta?

-- Että minä kuolen. Olen nähnyt sellaisen unen.

-- Unen? toisti Vronski ja muisti samalla unissaan näkemänsä
talonpojan.

-- Niin, unen, Anna sanoi. -- Minä näin sen jo kauan sitten. Olin
juoksevinani makuuhuoneeseeni, josta minun piti hakea jotain tai
saada kuulla jotain: sinähän tiedät miten unissa on, puhui hän silmät
pyöreänä kauhusta, -- ja makuukamarin nurkassa törrötti jotakin.

-- Oh, mitä lorua! Kuinka voit uskoa...

Mutta Anna ei antanut keskeyttää itseään. Se, mitä hän puhui, oli
hänelle siinä määrin tärkeää.

-- Se kääntyi, ja minä huomasin, että se oli mies, pörröpartainen,
pieni ja hirveännäköinen talonpoika. Minä aioin juosta pois, mutta se
kumartui säkkinsä ääreen ja kopeloi sieltä jotain...

Hän näytti, miten mies oli kopeloinut säkkiään. Kauhu kuvastui hänen
kasvoistaan. Ja oman unensa muistaessaan Vronski tunsi samanlaista
kauhua.

-- Se kopeloi ja puhui ranskaa nopeasti ja, tiedät kyllä, tavallaan
keimailevan sorakielisesti: Il faut le battre le fer, le broyer,
le pétrir... Ja minä tahdoin herätä pelosta ja heräsinkin, mutta
ainoastaan unissani. Ja aloin kysellä itseltäni, mitä kummaa se
saattaisi merkitä. Ja Kornei sanoo minulle: "Lapsivuoteeseen,
lapsivuoteeseen kuolette, lapsivuoteeseen, rouva kulta"... Ja minä
heräsin...

-- Mitä lorua, mitä lorua! puheli Vronski, mutta tunsi itse, että
hänen äänestään puuttui kokonaan vakuuttavuus.

-- Mutta emme puhu siitä. Soitahan kelloa, minä pyydän tuomaan teetä.
Odota hiukan, ei kestä enää kauan...

Mutta hän pysähtyi äkkiä. Hänen kasvojensa ilme muuttui
silmänräpäyksessä. Kauhu ja kiihtymys vaihtui yhtäkkiä hiljaisen,
vakavan ja autuaan tarkkaavaisuuden ilmeeseen. Vronski ei voinut
ymmärtää tuon muutoksen merkitystä. Anna kuulosteli uuden elämän
liikehdintää sisällään.



IV


Kohdattuaan Vronskin asuntonsa portailla Karenin oli mennyt
italialaiseen oopperaan, kuten oli aikonutkin. Siellä hän oli
istunut kahden näytöksen ajan ja tavannut kaikki ne, joita oli
tahtonut tavata. Tultuaan kotiin hän katseli tarkasti naulakkoa ja
huomattuaan, ettei missään ollut sotilaspäällystakkia, hän meni
tapansa mukaan työhuoneeseen. Mutta vastoin tapaansa hän valvoi ja
käveli edestakaisin työhuoneessa kello kolmeen saakka yöllä. Vihan
tunne Annaa kohtaan, joka ei tahtonut noudattaa säädyllisyyden
vaatimuksia eikä täyttää ainoata hänelle määrättyä ehtoa: olla
tapaamatta rakastajaansa kotona, ei antanut hänelle rauhaa. Anna ei
ollut täyttänyt tätä vaatimusta, joten Aleksei Aleksandrovitshin tuli
rangaista häntä ja panna uhkauksensa käytäntöön: hakea avioeroa ja
riistää häneltä poika. Aleksei Aleksandrovitsh tunsi kaikki tähän
tehtävään liittyvät vaikeudet, mutta hän oli sanonut tekevänsä niin,
ja hänen täytyi nyt täyttää uhkauksensa. Kreivitär Lidia Ivanovna
oli antanut hänelle viittauksia siitä, että se oli paras keino hänen
asemansa selvittämiseksi, ja viimeaikainen avioerokäytäntö oli
kehittänyt alan sellaiselle asteelle, että Aleksei Aleksandrovitshin
arveli muodollisten vaikeuksien voittamisen olevan mahdollista.
Sitä paitsi yksi onnettomuus oli tuonut mukanaan toisia, ja
vierasheimoisten oloja ja Zaraiskin läänin peltojen kastelua koskevat
asiat olivat tuottaneet Aleksei Aleksandrovitshille sellaisia
ikävyyksiä viranhoidon parissa, että hän oli viime ajat ollut
äärimmäisen hermostunut.

Hän ei saanut unta koko yönä, ja hänen vihansa kasvoi jonkinlaisessa
suunnattomasti suurenevassa sarjassa, saavuttaen aamulla äärimmäisen
rajansa. Hän pukeutui nopeasti ja lähti vaimonsa kamariin heti kun
kuuli tämän nousseen ylös. Hän astui sisään ikään kuin kantaen
täyttä vihan maljaa, varoen sen läikkymistä, ettei olisi vihan myötä
kadottanut välienselvittelyyn tarvitsemaansa tarmoa.

Anna, joka luuli niin hyvin tuntevansa miehensä, hämmästyi Aleksei
Aleksandrovitshin ulkonäköä tämän astuessa ovesta sisään. Otsa
oli kurtussa ja silmät katsoivat synkästi eteensä Annan katsetta
karttaen; suu oli lujasti ja halveksivasti kiinni. Hänen käynnistään,
liikkeistään ja äänensävystään kuvastui päättäväisyys ja varmuus,
jollaista Anna ei ollut koskaan ennen nähnyt. Tervehtimättä vaimoaan
hän meni suoraan kirjoituspöydän luo, otti avaimen ja avasi laatikon.

-- Mitä te tahdotte? huudahti Anna.

-- Teidän rakastajanne kirjeitä, sanoi mies.

-- Niitä ei ole täällä, Anna sanoi työntäen laatikon kiinni. Mutta
tästä liikkeestä Aleksei Aleksandrovitsh ymmärsi arvanneensa oikein
ja tempaisi Annan käden raa'asti syrjään sysäten itselleen salkun,
jossa tiesi vaimon pitävänsä arvokkaimpia papereitaan. Anna aikoi
riistää sen pois, mutta Aleksei Aleksandrovitsh sysäsi hänet luotaan.

-- Istukaa! Minun täytyy puhua kanssanne, hän sanoi asettaen salkun
kainaloonsa ja puristaen sitä niin jäntevästi, että olkapää kohosi.

Anna katsoi häneen ihmetellen ja arkaillen eikä sanonut mitään.

-- Minähän sanoin teille, etten salli teidän ottaa vastaan
rakastajaanne minun kodissani.

-- Minun täytyi tavata hänet, jotta... Anna pysähtyi keksimättä mitä
sanoisi.

-- En halua mitään yksityiskohtaisia tietoja siitä, miksi naisen
täytyy tavata rakastajaansa.

-- Minä aioin... minä vain... Anna sanoi sävähtäen punaiseksi.
Miehen raakuus hermostutti häntä ja antoi hänelle rohkeutta. --
Ettekö todellakaan tunne, kuinka helppo teidän on loukata minua? hän
sanoi.

-- Loukata voi vain kunniallista miestä ja kunniallista naista,
mutta jos sanoo varkaalle, että hän on varas, on se vain tosiasian
toteamista.

-- Tuollaista julmuutta minä en olisi teiltä odottanut.

-- Te sanotte julmuudeksi sitä, että mies antaa vaimolleen täyden
vapauden ja kunniallisen nimensä turvan sillä ainoalla ehdolla, että
vaimo noudattaa säädyllisyyden vaatimuksia. Onko se julmuutta?

-- Se on pahempaa kuin julmuus, se on alhaisuutta, jos tahdotte sen
tietää! huudahti Anna vihan vimmassa ja nousi aikoen lähteä huoneesta.

-- Ei! Aleksei Aleksandrovitsh huudahti vinkuvalla äänellään, joka
oli nyt kohonnut kokonaisen sävelaskeleen tavallista korkeammalle;
hän tarttui isoilla sormillaan Annan käteen niin lujasti, että
siihen painui rannerenkaasta punainen jälki, ja työnsi Annan väkisin
paikoilleen. -- Alhaisuuttako? Jos te tahdotte käyttää sitä sanaa,
niin alhaisuutta on hylätä rakastajansa vuoksi miehensä ja poikansa
ja kuitenkin syödä miehensä leipää!

Anna painoi päänsä alas. Hän ei sanonut sitä, mitä oli sanonut eilen
rakastajalleen: että Vronski oli hänen oikea miehensä ja että tämä
toinen oli liikaa. Hän ei edes ajatellut sitä. Hän tunsi miehensä
sanojen koko totuuden ja sanoi vain hiljaa:

-- Te ette voi kuvata minun asemaani huonommaksi kuin miksi sen itse
käsitän; mutta minkä vuoksi te puhutte minulle siitä?

-- Minkäkö vuoksi puhun? jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh yhtä
kiukkuisesta -- Siksi että te tietäisitte, että minä ryhdyn keinoihin
tehdäkseni lopun tästä tilanteesta, koska ette suostunut täyttämään
tahtoani edes säädyllisyyden noudattamisessa.

-- Pian se loppuu muutenkin, Anna sanoi, ja taas kihosivat kyyneleet
silmiin hänen ajatellessaan läheistä, toivottavalta tuntuvaa kuolemaa.

-- Se loppuu pikemmin kuin te rakastajanne kanssa olette ajatelleet!
Te kaipaatte vain eläimellisen intohimonne tyydyttämistä...

-- Aleksei Aleksandrovitsh! En edes puhu mitään jalomielisyydestä,
mutta onhan kunnotonta lyödä kaatunutta.

-- Niin, te ajattelette vain itseänne, mutta vähät välitätte sen
ihmisen kärsimyksistä, joka on ollut teidän miehenne. Teille on
vallan yhdentekevää, onko hänen elämänsä romahtanut iäksi ja kuinka
paljon hän on käl...kär...kälsinyt.

Aleksei Aleksandrovitsh puhui niin nopeasti, että sekosi sanoissaan,
ei saanut sanottua tuota sanaa ja lausui sen lopultakin väärin.
Annaa alkoi naurattaa, mutta samassa hän jo häpesi, että oli voinut
pitää mitään naurettavana sellaisena hetkenä. Ja ensimmäisen kerran
hän koki hetkisen ajan miehensä tunteita, kuvitteli olevansa tämän
asemassa, ja hänelle tuli miestä sääli. Mutta mitä hän saattoi tehdä
tai sanoa? Hän painoi päänsä ja oli vaiti. Aleksei Aleksandrovitsh
oli myös jonkin aikaa vaiti ja jatkoi sitten vähemmän vinkuvalla,
kylmällä äänellä, painottaen mielivaltaisesti sanoja, jotka eivät
olleet erityisen tärkeitä.

-- Minä tulin sanomaan teille... alkoi hän.

Anna katsahti häneen. "Ei, minusta vain näytti siltä", hän
ajatteli muistellessaan miehen ilmettä silloin, kun tämä oli
kompastunut sanaan kärsinyt', "ei, mitä voisikaan tuntea tuollainen
sameasilmäinen, itseensä tyytyväinen ihminen?"

-- Minä en voi muuttaa mitään, Anna kuiskasi.

-- Minä tulin sanomaan teille, että matkustan huomenna Moskovaan
enkä palaa enää tähän taloon, ja te saatte kuulla päätöksestäni
asianajajalta, jolle uskon avioerohakemukseni. Ja poikani muuttaa
sisareni luo, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh muistellen turhaan, mitä
muuta oli aikonut sanoa pojastaan.

-- Te tahdotte ottaa Serjozhan tuottaaksenne minulle kipua, Anna
sanoi katsoen miestään kulmainsa alta. -- Ettehän te rakasta häntä...
Antakaa Serjozhan jäädä.

-- Niin, minä olen kadottanut rakkauteni poikaanikin, sillä inhoni
teitä kohtaan on ulottunut häneen asti. Mutta minä otan hänet
kuitenkin.

Ja hän aikoi lähteä, mutta Anna pidätti häntä.

-- Aleksei Aleksandrovitsh antakaa Serjozhan jäädä! kuiskasi hän
vielä kerran. -- Mitään muuta en pyydä. Antakaa Serjozhan jäädä
minun. Minä synnytän pian, antakaa Serjozhan jäädä!

Aleksei Aleksandrovitsh sävähti punaiseksi, tempasi käsivartensa irti
Annan kädestä ja lähti äänettömänä huoneesta.



V


Kuuluisan pietarilaisen asianajajan odotushuone oli täynnä, kun
Aleksei Aleksandrovitsh astui sisään. Kolme naista: mummo, nuori
neiti ja pyylevä kauppiaanrouva, ja kolme herraa: saksalainen
pankkiiri, sormus sormessa, parrakas kauppias ja äkäinen
virkapukuinen virkamies, risti kaulassa, olivat nähtävästi odottaneet
jo kauankin. Kaksi apulaista kirjoitti eri pöytien ääressä, niin että
kynät rapisivat. Kirjoitusvälineet, joiden innokas harrastaja Aleksei
Aleksandrovitsh oli, olivat erityisen hyvät, sen hän huomasi heti.
Toinen apulaisista kääntyi silmiään siristellen ja tylysti Aleksei
Aleksandrovitshin puoleen nousematta paikaltaan:

-- Mitä te haluatte?

-- Minulla on asiaa asianajajalle.

-- Asianajaja on varattu, vastasi apulainen viitaten odottajiin ja
jatkoi kirjoittamistaan.

-- Eikö häneltä liikenisi hetkinen? kysyi Aleksei Aleksandrovitsh.

-- Hän ei ole koskaan vapaana, hän on aina kiireinen. Suvaitkaa
odottaa.

-- No, olkaa hyvä sitten ja antakaa hänelle minun korttini, Aleksei
Aleksandrovitsh sanoi arvonsa tuntien: hän huomasi, ettei voisi
salata henkilöllisyyttään.

Apulainen otti kortin, vilkaisi sen sisältöä ja meni ilmeisen
tyytymättömänä ovesta sisään.

Aleksei Aleksandrovitsh oli periaatteessa julkisen oikeuden puolella,
mutta tuntemiensa korkeampien viranomaiskäytäntöjen johdosta
hän ei voinut hyväksyä sen soveltamisen kaikkia yksityiskohtia,
vaan arvosteli niitä sikäli kuin mitään korkeimmalla taholla
vahvistettua yleensä saattoi arvostella. Koko hänen elämänsä oli
kulunut hallinnollisessa toiminnassa, ja siksi hänen ankaraakin
arvosteluaan lievensi huomattavasti se, että hänen mielestään
virheitä ei voinut välttää missään asiassa ja että asiat olivat
aina korjattavissa. Uusissa oikeuselimissä hän ei hyväksynyt
asianajotoimen saamaa asemaa. Hän ei ollut kuitenkaan tähän päivään
asti ollut kosketuksissa asianajotoiminnan kanssa ja oli sen vuoksi
vastustanut sitä ainoastaan teoreettisesti; mutta nyt asianajajan
vastaanottohuoneesta syntynyt vaikutelma lisäsi tuntuvasti hänen
vastenmielisyyttään.

-- Tulee heti, sanoi apulainen, ja parin minuutin kuluttua ovesta
ilmaantui asianajaja itse ja jostain hänen kanssaan neuvotteleva
vanha, kookas lakimies.

Asianajaja oli pieni, jäntevä, kaljupäinen herra, jolla oli
tummanpunertava parta, vaaleat, tuuheat kulmakarvat ja voimakkaasti
kaartuva otsa. Hän oli -- valkeasta solmukkeesta ja kaksinkertaisista
kellonvitjoista kiiltäviin kenkiin saakka -- pukeutunut kuin
sulhanen. Kasvot olivat viisaat ja talonpoikaiset, mutta puku
keikarimainen ja epäaistikas.

-- Olkaa hyvä, sanoi asianajaja kääntyen Aleksei Aleksandrovitshin
puoleen. Ja päästäen Kareninin juhlallisen näköisenä edelleen hän
astui itse jäljestä ja sulki oven. -- Olkaa hyvä, hän viittasi
paperien täyttämän kirjoituspöydän vieressä olevaan nojatuoliin.
Itse hän istuutui pieniä, vaaleakarvaisia, lyhytsormisia käsiään
hykerrellen omalle valtaistuimelleen ja pani päänsä kallelleen. Mutta
juuri kun hän oli ehtinyt ottaa rauhallisen asennon, lensi pöydän
yllä pieni koi. Odottamattoman vikkelästi asianajaja kohotti kätensä,
otti koin kiinni ja laskeutui taas entiseen asentoonsa.

-- Ennen kuin alan puhua asiastani, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh
joka oli ihmetellen seurannut asianajajan liikkeitä, -- minun täytyy
huomauttaa, että sen asian, josta tulin puhumaan kanssanne, on
pysyttävä salaisuutena.

Tuskin huomattava hymy värähdytti asianajajan punertavia, riippuvia
viiksiä.

-- Minä en olisikaan asianajaja, jollen osaisi säilyttää minulle
uskottuja salaisuuksia. Mutta jos te tahdotte vahvistuksen...

Aleksei Aleksandrovitsh katsahti häneen ja näki, että hänen viisaat,
harmaat silmänsä nauroivat ja näyttivät jo tietävän kaiken.

-- Tunnetteko minun nimeni? jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh.

-- Tunnen teidät ja tiedän, hän sieppasi taas kiinni lentävän koin,
-- tärkeän toimintanne, kuten jokainen venäläinen, vastasi asianajaja
kumartaen.

Aleksei Aleksandrovitsh huoahti rohkeuttaan kooten. Rohjettuaan
kerran aloittaa hän jatkoi tavallisella vinkuvalla äänellään,
arkailematta ja änkyttämättä, muutamia sanoja korostaen:

-- Olen onnettomuudeksi joutunut petetyn aviomiehen asemaan ja tahdon
katkaista kaikki suhteeni vaimooni, toisin sanoen, ottaa avioeron,
mutta sillä tavoin, että poika tulee myös eroamaan äidistään.

Asianajajan harmaat silmät koettivat näyttää vakavilta, mutta
vilkkuivat hillitöntä iloa, ja Aleksei Aleksandrovitsh näki, ettei se
ollut pelkkää edullisen tilauksen synnyttämää iloa, vaan suoranaista
voitonriemun välkettä, samantapaista kuin se pahaenteinen välke,
jonka hän oli nähnyt vaimonsa silmissä.

-- Te haluatte minun myötävaikuttavan eron saamiseen.

-- Niin juuri. Mutta minun täytyy sanoa teille jo edeltäpäin,
että tulen kenties paljonkin vaivaamaan teitä. Tulin nyt vain
neuvottelemaan kanssanne asiasta. Minä toivon avioeroa, mutta minulle
ovat tärkeitä ne muotoseikat, joita sen saamiseksi vaaditaan.
Jolleivät ne sovellu yhteen minun vaatimusteni kanssa, jätän
laillisen erohankkeen sikseen.

-- Niinpä tietenkin, sanoi asianajaja, -- no, sehän on aina teidän
vallassanne.

Asianajaja loi silmänsä Aleksei Aleksandrovitshin jalkoihin, ettei
loukkaisi vierastaan liian iloisella ilmeellään. Hänen kätensä
nytkähti, kun hän huomasi koin vieraansa nenän edessä, mutta pidättyi
sieppaamasta sitä kunnioituksesta Aleksei Aleksandrovitshin asemaa
kohtaan.

-- Joskin meidän tätä asiaa koskevat säädöksemme ovat pääpiirteittäin
minulle tutut, jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh -- haluaisin tietää,
kuinka sellaiset asiat käytännössä suoritetaan.

-- Te tahdotte, asianajaja vastasi kohottamatta katsettaan ja
mukautuen mielihyvin vieraansa äänilajiin, -- että minä esittäisin
teille ne tiet, joita päästään toivomaanne päämäärään?

Ja saatuaan vieraaltaan myöntävän nyökkäyksen hän jatkoi vilkaisten
vain silloin tällöin Aleksei Aleksandrovitshin punaisten täplien
peittämiin kasvoihin.

-- Avioero on meidän lakimme mukaan, hän sanoi, äänessään pieni
paheksunnan vivahde Venäjän asiaa koskevia säädöksiä kohtaan, --
mahdollinen, kuten tiedätte, seuraavissa tapauksissa... Odottakaa
vähän! huomautti hän ovesta kurkistavalle apulaiselleen, mutta
nousi kuitenkin, sanoi muutaman sanan ja istuutui paikalleen. --
Seuraavissa tapauksissa; kun puolisot ovat fyysisesti poikkeavia tai
ovat asuneet viisi vuotta erossa toisistaan tietämättä, jatkoi hän
koukistaen karvaisen pikkusormensa, -- toiseksi haureussyistä (sen
sanan hän lausui silminnähtävällä mielihyvällä). -- Alijaotukset ovat
seuraavat (hän koukisti yhä paksuja sormiaan, vaikka päätapaukset ja
alijaotukset eivät voineet kuulua yhteen); miehen fyysiset viat ja
vaimon fyysiset viat, sitten miehen aviorikos ja vaimon aviorikos.
Koska sormet loppuivat, avasi hän ne kaikki suoraksi ja jatkoi: --
Tämä on teoreettinen näkökanta; mutta minun käsittääkseni te soitte
minulle sen kunnian, että käännyitte puoleeni saadaksenne selville,
miten tätä lakia käytännössä sovelletaan. Ja sen tähden minun täytyy
kokemukseni nojalla sanoa teille, että avioerotapaukset nojautuvat
kaikki -- mikäli minä ymmärrän, muuhun kuin fyysisiin vammoihin tai
tietymättömissä oloon...

Aleksei Aleksandrovitsh nyökäytti myöntävästi päätään.

-- Ne nojautuvat seuraaviin seikkoihin: toisen puolison aviorikokseen
ja yhteisestä sopimuksesta tehtyyn rikollisen puolen paljastamiseen,
tai -- jollei yhteistä sopimusta ole -- toisen syylliseksi
todistamiseen vastoin hänen tahtoaan. Minun täytyy myöntää, että
viimeinen tapaus on käytännössä sangen harvinainen, sanoi asianajaja
vilkaisten ohimennen vieraaseensa ja vaikeni kuin pistoolikauppias,
joka on kuvannut kummankin asemerkin edut ja odottaa ostajansa
valintaa. Mutta Aleksei Aleksandrovitsh oli vaiti, ja asianajaja
jatkoi: -- Tavallisin ja yksinkertaisin tapa on mielestäni yhteisestä
sopimuksesta tehty aviorikos. En uskaltaisi ilmaista asiaa näin, jos
en puhuisi sivistyneen henkilön kanssa, asianajaja sanoi, -- mutta
oletan teidän ymmärtävän, mitä tarkoitan.

Aleksei Aleksandrovitsh oli kuitenkin niin hermostunut, ettei heti
ymmärtänyt yhteisestä sopimuksesta tehdyn aviorikoksen järkevyyttä,
ja ilmaisi tuon neuvottomuutensa katseessaan. Mutta asianajaja tuli
hänelle avuksi.

-- Puolisot eivät enää voi elää yhdessä, pitäkäämme kiinni siitä.
Ja kun molemmat ovat yhtä mieltä avioelämän mahdottomuudesta, eivät
pikkuseikat ja muodollisuudet merkitse mitään. Ja samalla se on
yksinkertaisin ja varmin keino.

Aleksei Aleksandrovitsh ymmärsi asian nyt täydellisesti. Mutta
hänellä oli uskonnollisia periaatteita, jotka kielsivät tuon keinon
käyttämisen.

-- Tässä tapauksessa se ei voi tulla kysymykseen, hän sanoi. -- Tässä
on vain yksi tapaus mahdollinen: rikoksen todistaminen hallussani
olevien kirjeitten avulla.

Kuullessaan kirjeistä veti asianajaja henkeään ja päästi ohuen,
valittavan ja ylenkatseellisen äännähdyksen.

-- Tämänlaatuiset asiat ratkaistaan, kuten tiedätte,
hengellisessä virastossa ja papit ja esipapit pitävät kovasti mitä
yksityiskohtaisimmista tiedoista näissä asioissa, hän sanoi osoittaen
hymyllään, ettei esipappien maku ollut hullumpi. -- Kirjeet voivat
epäilemättä toimia osittaisena todistuskappaleena; mutta vaaditaan
myöskin suoranaisia silminnäkijöiden todisteita. Jos te yleensä
teette minulle sen kunnian, että uskotte minulle asianne, niin
sallikaa minun valita ne keinot, joita on käytettävä. Se joka tahtoo
tuloksia, rohkenee käyttää keinoja.

-- Jos niin on... aloitti Aleksei Aleksandrovitsh äkkiä kalvenneena;
mutta samassa asianajaja nousi ja meni taas ovelle puhuttelemaan
apulaistaan, joka oli uudelleen tullut keskeyttämään.

-- Sanokaa sille rouvalle, ettei meille halpa tavara kelpaa! hän
sanoi ja palasi Aleksei Aleksandrovitshin luo.

Tullessaan hän sieppasi vielä yhden koin. "Minkähänlaiseksi minun
sohvani käykään kesällä!" hän ajatteli otsa rypyssä.

-- Jaaha, niin. Te suvaitsitte sanoa, että... alkoi hän.

-- Minä ilmoitan teille päätökseni kirjeellisesti, sanoi Aleksei
Aleksandrovitsh nousten seisomaan ja koskettaen kädellään pöytää.
Seistyään hetkisen vaiti hän jatkoi: -- Teidän sanoistanne voinee
siis päätellä, että eronsaanti on mahdollinen. Pyytäisin teitä myös
ilmoittamaan, mitkä ovat ehtonne.

-- Kaikki on mahdollista, jos te suotte minulle täyden
toimintavapauden, sanoi asianajaja vastaamatta kysymykseen.

-- Koska voin toivoa saavani teiltä tietoja? kysyi asianajaja
siirtyen ovea kohti, silmät ja kengät välkkyen.

-- Viikon kuluttua. Olkaa sitten hyvä ja ilmoittakaa minulle,
otatteko asian ajaaksenne ja millä ehdoilla.

-- Kyllä. Ehdottomasti!

Asianajaja avasi vieraalleen oven kunnioittavasti kumartaen. Yksin
jäätyään hän päästi ilonsa valloilleen. Hän oli niin hilpeällä
mielellä, että päätti vastoin sääntöjään hyväksyä kaupustelijarouvan
tarjoukset ja lopetti koiden jahtaamisen päättäen nyt lopullisesti,
että ensi talveksi hänenkin huonekalunsa päällystetään samanlaisella
sametilla kuin Sigoninillakin oli.



VI


Elokuun 17. p:n komitean istunnossa oli Aleksei Aleksandrovitsh
saanut loistavan voiton, mutta sen seuraukset olivat tulleet
hänelle tuhoisiksi. Oli määrätty uusi komitea vierasheimoisten
tilan kaikenpuolista tutkimista varten, ja se oli lähetetty matkaan
tuotapikaa Aleksei Aleksandrovitshin ihmeellisen nopeuden ja tarmon
ansiosta. Kolmen kuukauden kuluttua komitea oli antanut selontekonsa.
Vierasheimoisten tilaa oli tutkittu valtiolliselta, hallinnolliselta,
taloudelliselta, kansatieteelliseltä, aineelliselta ja
uskonnolliselta näkökannalta. Kaikkiin kysymyksiin oli saatu selvät
vastaukset, joissa ei voinut olla mitään epäilyksenalaista, koska ne
eivät olleet erehdyksille alttiin ihmisajatuksen vaan täsmällisen
virkatoiminnan tuloksia. Vastaukset perustuivat kaikki virallisiin
tietoihin, kuvernöörien ja piispojen tiedonantoihin, jotka taas
perustuivat piiripäällikköjen ja rovastien tiedonantoihin, ja ne taas
kunnallishallintojen ja seurakuntapappien tiedonantoihin, ja siksi
nuo vastaukset olivat ehdottoman varmat. Kaikki kysymykset esim.
siitä, miksi sattuu katovuosia, miksi väestö pitää kiinni vanhoista
menoistaan jne., -- kysymykset, joita ilman virkakoneiston apua ei
voida ratkaista vuosisadoissa, olivat saaneet selvän ja varman
ratkaisunsa. Ja ratkaisu oli antanut tukea Aleksei Aleksandrovitshin
mielipiteelle. Mutta Stremov, jota Aleksei Aleksandrovitsh oli
piikitellyt edellisessä istunnossa, olikin äkkiä mennyt vastustajansa
puolelle ja ryhtynyt innokkaasti puolustamaan Kareninin ehdottamien
keinojen toimeenpanoa tehden uusia samansuuntaisia mutta vielä paljon
jyrkempiä ehdotuksia. Ja niin olivat Aleksei Aleksandrovitshin
ehdottamat toimenpiteet tulleet komiteassa hyväksytyiksi paljon
jyrkemmässä muodossa kuin hän itse oli tahtonut. Ja sitä Stremov
oli juonellaan tarkoittanutkin. Äärimmäisyyteen vietyinä nuo keinot
osoittautuivat niin typeriksi, että niin valtiomiehet kuin yleinen
mielipide, viisaat naiset ja sanomalehdet, -- kaikki hyökkäsivät
niitten kimppuun ilmaisten suuttumuksensa sekä itse keinoja että
niiden kummisetänä tunnettua Aleksei Aleksandrovitshia kohtaan.
Stremov puolestaan vetäytyi syrjään, ikään kuin hän olisi vain
sokeasti seurannut Kareninin suunnitelmaa ja olisi nyt itsekin ollut
hämmästyksissään siitä, mihin oli jouduttu. Se katkaisi Aleksei
Aleksandrovitshin siivet. Mutta heikkenevästä terveydestään ja
perhesuruistaan huolimatta hän ei sittenkään antautunut. Komiteassa
syntyi hajaannus. Toiset jäsenet, Stremov etunenässä, puolustivat
virhettään sillä, että olivat luottaneet Aleksei Aleksandrovitshin
johtamaan tarkastuskomiteaan, joka oli antanut tiedot, ja sanoivat
tuon komitean tiedonantojen olevankin pelkkää hölynpölyä ja suotta
tuhrittua paperia. Aleksei Aleksandrovitsh sekä useat muut,
jotka pitivät vaarallisena tuota kumouksellista suhtautumista
asiapapereihin, pitivät yhä kiinni tarkastuskomitean hankkimista
tiedoista. Tämä hajaannus sai aikaan sen, että ylimpien piirien ja
yleisönkin keskuudessa syntyi sekaannusta, ja vaikka asia kiinnosti
kaikkia suuresti, ei kukaan voinut päästä selville siitä, oliko
vierasheimoisten tila tosiaan surkuteltava vai kukoistava. Tämän
sekasotkun ja osaksi myös vaimon uskottomuudesta johtuvan ylenkatseen
takia Aleksei Aleksandrovitshin asema kävi horjuvaksi. Tällöin
hän teki tärkeän päätöksen. Komitean ihmetykseksi hän ilmoitti,
että saatuaan asianomaisen luvan hän tulee itse matkustamaan
vierasheimoisten asuinpaikoille tutkimaan asiaa. Ja kun lupa oli
myönnetty, hän lähti matkalle etäisiin lääneihin.

Aleksei Aleksandrovitshin lähtö aiheutti paljon hälyä, jota vielä
lisäsi se seikka, että hän oli juuri ennen lähtöään palauttanut
virallisesti takaisin kahdentoista kyytihevosen varalle myönnetyt
matkarahat.

-- Minusta se oli jalo teko, sanoi Betsy puhellessaan siitä
ruhtinatar Mjahkajan kanssa. -- Miksi annetaankaan hevoskyytirahaa,
kun kaikki tietävät, että kaikkialla on jo rautateitä?

Mutta ruhtinatar Mjahkaja ei ollut samaa mieltä, ja ruhtinatar
Tverskajan huomautus hermostutti häntä.

-- Hyvähän teidän on puhua, hän sanoi, -- kun teillä on miljoonia
tie kuinka paljon, mutta minusta on hyvin hauskaa, kun mieheni
pääse kesäisille tarkastusmatkoilleen. Hänelle on matkustaminen
terveellistä ja minä saan niillä kyytirahoilla ylläpidetyksi omat
vaunut ja ajajan.

Matkalla etäisiin lääneihin Aleksei Aleksandrovitsh pysähtyi kolmeksi
päiväksi Moskovaan.

Sinne tulonsa jälkeisenä päivänä hän lähti vieraskäynnille
kenraalikuvernöörin luo. Gazetny-poikkikadun kulmauksessa, jossa on
aina tungokseen asti vaunuja ja ajureita, Aleksei Aleksandrovitsh
kuuli äkkiä nimeään huudettavan niin kovalla ja iloisella äänellä,
ettei hän voinut olla vilkaisematta taakseen. Katukäytävän kulmassa
seisoi Stepan Arkadjevitsh lyhyessä muodikkaassa päällystakissaan
ja matala, muodikas hattu kallellaan päässä; hän näytti iloiselta,
nuorekkaalta ja aurinkoiselta. Valkeat hampaat loistivat punaisten,
hymyilevien huulten lomasta, ja hän vaati itsepintaisesti ajajaa
pysähtymään. Hän piti toisella kädellään kiinni kadunkulmaan
pysähtyneiden vaunujen ikkunasta, josta kurkistivat samettihattuisen
naisen ja kahden lapsen päät, ja hymyili ja viittoili langolleen.
Naisen kasvot olivat myös ystävällisessä hymyssä, ja hänkin vilkutti
kättään. Se oli Dolly lapsineen.

Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut tahtonut tavata ketään Moskovassa,
kaikkein vähiten vaimonsa veljeä. Hän kohotti hattuaan ja aikoi ajaa
ohi, mutta Stepan Arkadjevitsh käski hänen kuskinsa pysähtyä ja
juoksi lumen yli vaunujen luo.

-- Kuinka sinä olet voinut olla lähettämättä tietoa! Oletko jo ollut
kauankin? Olin eilen Dussot'lla ja näin matkustajataulussa nimen
Karenin, mutta ei minun päähäni pälkähtänyt, että se olit sinä!
puhui Stepan Arkadjevitsh pistäen päänsä sisään vaunujen ikkunasta.
-- Olisin toki muuten poikennut katsomaan. Miten hauska taas nähdä
sinua! puheli hän pudistellen jalkojaan vastakkain karistaakseen
niistä lumen. -- Miksi et ole lähettänyt tietoa?

-- Ei ole ollut aikaa, on niin paljon asioita, vastasi Aleksei
Aleksandrovitsh kuivasti.

-- Etkö tule vaimoani tervehtimään, hän niin tahtoisi tavata sinua.

Aleksei Aleksandrovitsh aukaisi villavaipan, johon hänen viluiset
jalkansa oli kääritty, astui ulos vaunuista ja harppoi lumen yli
Darja Aleksandrovnan luo.

-- Mitä se sellainen on, Aleksei Aleksandrovitsh? Olette Moskovassa
ettekä käy meillä! Dolly sanoi hymyillen.

-- On ollut niin paljon asioita. Hauska nähdä teitä, virkkoi hän
sangen laimeaan sävyyn. -- Kuinka olette voinut?

-- No, miten minun herttainen Annani jaksaa?

Aleksei Aleksandrovitsh mumisi jotain ja aikoi lähteä. Mutta Stepan
Arkadjevitsh pidätti häntä.

-- Kuule, minulla olisi ehdotus! Dolly, pyydä häntä tulemaan meille
huomenna päivällistä syömään. Pyydämme Koznyshevin ja Pestsovin
mukaan kestitäksemme teitä moskovalaisella intelligenssillä.

-- Niin, olkaa hyvä ja tulkaa, Dolly sanoi. -- Me odotamme teitä
viiden tai kuuden aikaan, kuinka vain teille sopii... Kuinka minun
herttainen Annani voi? Miten kauan...

-- Hän on terve, mumisi Aleksei Aleksandrovitsh synkän näköisenä. --
Oli hauska tavata! ja hän lähti vaunujaan kohti.

-- Tulettehan? huusi Dolly.

Aleksei Aleksandrovitsh sanoi jotain, mitä Dolly ei katumelun tähden
saattanut erottaa.

-- Minä poikkean huomenna katsomaan! huusi Stepan Arkadjevitsh
menijän jälkeen.

Aleksei Aleksandrovitsh astui vaunuihin ja vetäytyi näkymättömiin.

-- Kumma mies! sanoi Stepan Arkadjevitsh ja vilkaistuaan kelloaan
hän viittasi hyvästiksi vaimolleen ja lapsilleen ja lähti reippaasti
astelemaan katukäytävää pitkin.

-- Stiva! Stiva! huudahti Dolly punastuen. Stepan Arkadjevitsh
kääntyi katsomaan.

-- Minunhan täytyy ostaa päällysvaatteet Grishalle ja Tanjalle.
Annahan nyt rahaa.

-- Osta vain ja sano, että kyllä minä maksan! ja hän poistui
nyökäyttäen iloisesti ohiajavalle tutulleen.



VII


Seuraavana päivänä oli sunnuntai. Stepan Arkadjevitsh ajoi ensin
Ison teatterin balettiharjoitukseen, antoi Masha Tshibisovalle,
hänen suosituksestaan otetulle sievälle tanssijattarelle, edellisenä
päivänä lupaamansa korallihelmet ja ehti hämärän teatterin kulissien
suojassa suudella hänen sieviä, lahjan ansiosta sädehtiviä kasvojaan
ja sopia kohtaamisesta baletin jälkeen. Selitettyään mahdottomaksi
päästä baletin alkuun hän lupasi saapua viimeisen näytöksen ajaksi ja
lähteä sitten yhdessä illalliselle. Teatterista Stepan Arkadjevitsh
ajoi Ohotny Rjadin kauppahalliin ja valitsi itse kalan ja parsan
päivälliseksi, ja kahdentoista aikaan hän oli jo Dussot'lla, missä
hänen oli käytävä tervehtimässä kolmea eri henkilöä, jotka aivan kuin
hänen onnekseen olivat kaikki sattuneet asettumaan samaan hotelliin:
Leviniä, joka oli äskettäin tullut ulkomailta ja asettunut hotelliin,
uutta päällikköään, joka vastikään oli astunut virkaansa ja oli nyt
tarkastusmatkalla Moskovassa, ja lankoaan Kareninia, jonka hän tahtoi
ehdottomasti saada luokseen päivälliselle.

Stepan Arkadjevitsh piti yleensä hyvistä päivällisistä, mutta
kaikkein hauskinta hänestä oli tarjota itse -- ei suuret, mutta sekä
ruoan ja juoman että vieraiden puolesta -- erityisen aistikkaat
päivälliset. Tämän päivän päivällisohjelmaan hän oli sangen
tyytyväinen; saataisiin tuoreita ahvenia ja parsaa ja -- la pièce
de résistance'ina -- ihanaa, joskin yksinkertaista häränpaistia
ja senmukaisia viinejä. Vieraiksi tulisivat Kitty ja Levin ja --
jottei se herättäisi huomiota -- lisäksi eräs naisserkku sekä nuori
Shtsherbatski, ja vieraitten la pièce de résistance'ina Sergei
Koznyshev ja Aleksei Aleksandrovitsh Karenin. Sergei Ivanovitsh oli
moskovalainen ja filosofi, Aleksei Aleksandrovitsh pietarilainen
ja käytännön mies, ja kun näiden lisäksi tulisi vielä Pestsov,
vapaamielinen liukaskieli, musiikkimies, historioitsija ja mitä
miellyttävin viisikymmenvuotias nuorukainen, niin hänestä saataisiin
myös sopiva kastike Koznysheville ja Kareninille. Hän tulisi olemaan
kiihottajana ja uhittelijana.

Metsäkaupasta tuleva summa oli jo kokonaan saatu, mutta osa oli
vielä käyttämättä. Dolly oli viime aikoina ollut erityisen kiltti
ja ystävällinen, ja ajatus näistä päivällisistä oli kaikin puolin
ilahduttava, ja siksi Stepan Arkadjevitsh olikin mitä parhaimmalla
tuulella. Oli tosin kaksi hiukan ikävää asiaa, mutta ne vajosivat
ihan itsestään hänen mielessään läikkyvän iloisuuden mereen.
Tavatessaan eilen kadulla Aleksei Aleksandrovitshin hän oli huomannut
tässä erityistä kuivuutta ja tylyyttä, ja yhdistäessään Aleksei
Aleksandrovitshin ilmeen sekä sen seikan, ettei tämä ollut käynyt
heillä eikä edes ilmoittanut mitään tulostaan, niihin huhuihin, joita
oli kuullut kerrottavan Annasta ja Vronskista, Stepan Arkadjevitsh
arvasi, ettei kaikki ollut oikein puolisoitten kesken.

Se oli ikävä asia. Toinen hiukan ikävä asia oli, että uudesta
päälliköstä kerrottiin kuten kaikistakin uusista päälliköistä, että
hän oli hirveä ihminen, joka nousi kuuden aikaan aamuisin työhön,
teki työtä kuin hevonen ja vaati samaa alaisiltaankin. Sitä paitsi
kerrottiin, että hän käyttäytyi kuin karhu ja oli huhujen mukaan
aivan päinvastaisen suunnan mies kuin edellinen päällikkö, jonka
suuntaa Stepan Arkadjevitsh tähän asti oli kannattanut. Eilen Stepan
Arkadjevitsh oli tavannut hänet virkatakissaan, ja uusi päällikkö oli
ollut hyvin ystävällinen ja puhutellut häntä kuin vanhaa tuttavaa;
sen vuoksi piti Stepan Arkadjevitsh velvollisuutenaan käydä nyt
hänen luonaan pitkässä takissa. Se ajatus, että uusi päällikkö voisi
ottaa hänet epäystävällisesti vastaan, oli tuo toinen ikävänlainen
asia. Mutta Stepan Arkadjevitsh tunsi vaistomaisesti, että kaikki
setviytyisi hyväksi. "Kaikki ihmisethän ovat syntisiä niin kuin
mekin: mitä syytä kellään sitten on riitaan ja kiukkuun?" hän
ajatteli astuessaan hotelliin.

-- Päivää, Vasili, hän sanoi tutulle lakeijalle kulkiessaan hattu
kallellaan käytävää pitkin. -- Jaaha, sinä olet kasvattanut
poskiparran! Numero seitsemässäkö Levin asuu? Saata minut sinne, ole
hyvä. Ja kysy ottaako kreivi Anitskin -- se oli uuden päällikön nimi
-- vastaan?

-- Kyllä, herra! vastasi Vasili hymyillen. -- Ette ole pitkään aikaan
käynytkään meillä.

-- Kävin eilenkin, mutta toisen oven kautta. Tämäkö on seitsemän?
Levin seisoi tveriläisen talonpojan kanssa keskellä huonetta ja
mittasi paraikaa tuoretta karhun nahkaa, kun Stepan Arkadjevitsh
astui sisään.

-- Ahaa, oletteko kaatanut sen? huudahti Stepan Arkadjevitsh. --
Mainio kapistus! Onko se emäkarhu? Terve, Arhip!

Hän puristi talonpojan kättä ja istuutui tuolille heittämättä pois
päällystakkiaan ja hattuaan.

-- No, ota pois päällystakkisi! Levin sanoi vetäen sitä hänen yltään.

-- Ei, ei ole aikaa, tulin vain silmänräpäykseksi, vastasi Stepan
Arkadjevitsh lehauttaen päällystakkinsa auki. Mutta pian hän
riisui sen pois ja istui kokonaisen tunnin jutellen Levinin kanssa
metsästyksestä ja muista hauskoista asioista. -- No kerrohan, ole
hyvä, mitä sinä teit siellä ulkomailla ja missä kävit, Stepan
Arkadjevitsh sanoi kun talonpoika oli lähtenyt pois.

-- Minä olin Saksassa, Preussissa, Ranskassa ja Englannissa, mutta en
pääkaupungeissa vaan tehdaspaikoissa, ja näin paljon uutta. Ja olen
hyvilläni, että kävin.

-- Niin, minä kyllä tiedän, että sinä ajat innokkaasti työväen asiaa.

-- En ollenkaan. Mitään työväenkysymystä ei Venäjällä voi olla.
Venäjällä on kysymys työtätekevän kansan suhteesta maahan. Se kysymys
on sielläkin, mutta siellä se on pilaantuneen paikkaamista, kun taas
meillä...

Stepan Arkadjevitsh kuunteli häntä tarkkaavasti.

-- Niin, niin! hän sanoi. -- On hyvinkin mahdollista, että sinä
olet oikeassa. Mutta minua ilahduttaa eniten, että olet virkeällä
tuulella, käyt karhunajossa, teet työtä ja olet innostunut. Johan
minä ihmettelinkin, kun Shtsherbatski, joka oli tavannut sinut,
kertoi sinun olevan alakuloisuuden vallassa, ajattelevan vain
kuolemaa...

-- Entä sitten? En ole vieläkään lakannut sitä ajattelemasta, Levin
sanoi. -- Totta on, että viisainta olisi kuolla ja että kaikki muu on
roskaa. Minä en valehtele sanoessani, että pidän äärettömän suuressa
arvossa työtäni ja ajatustani, mutta oikeastaanhan, se täytyy
sinunkin myöntää, koko tämä meidän maailmamme on vain pienenpienen
taivaankappaleen pinnalle kasvanutta hometta. Ja me luulemme, että
meillä voi olla joitakin suuria ajatuksia, suuria tekoja! Ne ovat
kaikki vain hiekanjyväsiä.

-- Se on, veli hyvä, iänikuisen vanha asia!

-- Niin onkin, mutta tiedätkö, kun käsittää sen selkeästi, kaikki käy
mitättömäksi. Kun ymmärtää, että kuolema tulee eikä mitään jää, niin
kaikki on niin mitätöntä. Minä pidän ajatustani hyvin tärkeänä, mutta
sekin on -- vaikkapa se toteutuisikin -- yhtä mitätön asia kuin tuon
taljan yli kävely. Ja siksihän sitä elämässä hakee harrastuksistaan
ja työstään huvitusta, että pääsisi ajattelemasta kuolemaa.

Stepan Arkadjevitsh hymyili kevyesti ja ystävällisesti kuunnellessaan
Leviniä.

-- Tiettävästi! Sinäpä sen nyt sanoit! Muistatko, kun hyökkäsit
kimppuuni sen vuoksi, että minä etsin elämästä nautintoja? Ällös
olko, oi moralisti, niin ankara, ällös!...

-- Niin, mutta onhan kuitenkin elämässä hyvää se, että on... Levin
sekosi sanoissaan. -- Enkä tiedä. Tiedän vain, että kuolemme pian.

-- Miksikä pian?

-- Ja tiedätkö, että jos elämässä onkin vähemmän viehätystä, kun
ajattelee kuolemaa, niin olo on kuitenkin rauhallisempi.

-- Ja viime hetkillä vielä hauskempikin. Mutta nyt minun täytyy
viimeinkin lähteä, Stepan Arkadjevitsh sanoi nousten varmaankin jo
kymmenennen kerran.

-- Ei, istu nyt vielä! pyysi Levin. -- Ei tiedä koska taas
tapaammekaan. Minä lähden huomenna pois.

-- No, olen minäkin! Minähän tulin sitä varten... Tulet ilman muuta
meille päivälliselle tänään. Veljesi tulee ja lankoni Karenin.

-- Onko hän täällä? kysyi Levin ja aikoi myös kysyä Kittyä. Hän
oli kuullut, että Kitty oli alkutalvella ollut Pietarissa toisen
naimisissa olevan sisarensa luona, mutta ei tiennyt, oliko tämä jo
palannut kotiin vai ei, eikä viitsinyt kysyä. "Tulipa tai ei, vähät
siitä väliä."

-- Tulethan siis.

-- Tulen tietenkin.

-- Siis viiden aikaan ja pitkässä takissa.

Stepan Arkadjevitsh nousi ja meni alakertaan uuden päällikkönsä luo.
Vaisto ei ollut pettänyt häntä. Uusi pelätty päällikkö osoittautui
mitä kohteliaimmaksi mieheksi, ja Stepan Arkadjevitsh söi hänen
kanssaan aamiaista ja istui niin pitkään, että ehti Aleksei
Aleksandrovitshin luo vasta kellon käydessä neljää.



VIII


Palattuaan kirkosta Aleksei Aleksandrovitsh vietti koko
sunnuntai-aamupäivän kotona. Hänen oli tänä aamupäivänä toimitettava
kaksi asiaa: otettava vastaan ja annettava ohjeita Pietariin
menevälle vierasheimoisten lähetystölle, joka menomatkallaan oli
vähäksi aikaa pysähtynyt Moskovaan, ja kirjoitettava asianajajalle
luvattu kirje. Lähetystö, joka oli kutsuttu juuri Aleksei
Aleksandrovitshin toimesta, tuotti hänelle paljon vaivaa ja olisi
voinut olla vaaraksikin, jollei hän olisi tavannut sitä Moskovassa.
Lähetystön jäsenillä ei näyttänyt olevan harmainta aavistusta
tehtävästään ja velvollisuuksistaan. Heillä oli se lapsekas käsitys,
että heidän tehtävänään oli esittää hallitukselle todelliset
olosuhteensa ja tarpeensa ja pyytää apua, eivätkä he ollenkaan
ymmärtäneet, että he muutamilla lausunnoillaan ja vaatimuksillaan
saattoivat kannattaa vastapuoluetta ja siten turmella koko asian.
Aleksei Aleksandrovitsh näki paljon vaivaa heidän takiaan ja
kirjoitti heille ohjelman, jota heidän tuli tarkasti noudattaa, ja
päästettyään heidät menemään hän kirjoitti kirjeitä Pietariin antaen
neuvoja lähetystön ohjaamisesta. Hänen tärkeimpänä apulaisenaan
tässä asiassa oli kreivitär Lidia Ivanovna. Tämä oli erityistuntija
lähetystöjä koskevissa asioissa, eikä kukaan muu osannut niin
hyvin kannustaa ja ohjata lähetystöä oikeaan suuntaan. Päätettyään
nämä asiat Aleksei Aleksandrovitsh kirjoitti asianajajalle. Ilman
vähintäkään epäröintiä hän antoi tälle luvan toimia niin kuin
parhaaksi näkee. Kirjeeseen hän liitti kolme Vronskin Annalle
kirjoittamaa kirjelappua, jotka oli löytänyt Annalta ottamastaan
salkusta.

Siitä asti kun Aleksei Aleksandrovitsh oli lähtenyt kotoa siinä
aikomuksessa, ettei enää palaisi perheensä pariin; käynyt asianajajan
luona ja siis kertonut ainakin yhdelle ihmiselle aikomuksestaan,
ja varsinkin siitä asti, kun hän oli muuttanut tämän elämänasian
paperiasiaksi, hän oli yhä enemmän tottunut aikomukseensa ja näki nyt
selvästi sen toteuttamismahdollisuuden.

Hän sulki juuri kuoreen asianajajalle menevää kirjettä, kun kuuli
Stepan Arkadjevitshin äänen. Stepan Arkadjevitsh kiisteli Aleksei
Aleksandrovitshin palvelijan kanssa vaatien tätä ilmoittamaan
tulostaan.

"Samapa se", arveli Aleksei Aleksandrovitsh "saanpahan sitten heti
sanoa, millaisessa suhteessa olen hänen sisareensa, ja selittää,
miksi en voi tulla heille päivällisille."

-- Pyydä sisään! virkkoi hän kovalla äänellä kooten papereitaan ja
asettaen ne kirjoitusalustan alle.

-- Kas niin, johan minä sanoin, että sinä valehtelet, onhan hän
kotona! Stepan Arkadjevitsh sanoi lakeijalle, joka ei ollut
tahtonut päästää häntä sisään, ja astui sisään riisuen samalla
päällystakkiaan. -- Hauska, että saan tavata sinua. Toivoakseni sinä
tulet... alkoi hän iloisesti.

-- En voi tulla, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh kylmästi seisoaltaan
eikä pyytänyt vierastaankaan istumaan.

Hän aikoi heti ottaa vaimonsa veljeen nähden sellaisen kylmän
asenteen, jota piti välttämättömänä ja luonnollisena seurauksensa
avioerohankkeistaan. Mutta hän ei ollut arvannut ottaa lukuun sitä
hyväntuulen merta, joka läikkyi Stepan Arkadjevitshin sielussa.

Stepan Arkadjevitshin kirkkaat, välkähtävät silmät avautuivat
selkosen selälleen.

-- Miksi et voi? Mitä sinä tarkoitat? kysyi hän ranskaksi ihmeissään,
-- sehän on sovittu asia. Ja me kaikki odotamme sinua.

-- Minä tarkoitan, etten voi tulla teidän luoksenne, koska meidän
entisten sukulaisuussuhteittemme täytyy katketa.

-- Miten ihmeessä? Minkä tähden? virkkoi Stepan Arkadjevitsh hymyssä
suin.

-- Siksi että minä haen avioeroa teidän sisarestanne. Minun on ollut
pakko...

Mutta Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut vielä ehtinyt sanoa loppuun
sanottavaansa, kun Stepan Arkadjevitsh jo käyttäytyi vallan toisin
kuin hän oli odottanut. Stepan Arkadjevitsh voihkaisi ja painautui
nojatuoliin.

-- Mitä sinä puhut! huudahti hän, ja tuska kuvastui hänen kasvoistaan.

-- Niin se on.

-- Suo anteeksi, minä en voi, en voi sitä uskoa...

Aleksei Aleksandrovitsh istuutui. Hän tunsi, ettei hänen sanoillaan
ollut sitä vaikutusta kuin hän oli odottanut, ja että hänen oli pakko
ryhtyä selityksiin ja että -- selittäisipä hän miten hyvänsä -- hänen
suhteensa lankoon pysyisi entisellään.

-- Niin, sellainen tukala tilanne on nyt edessäni, hän sanoi.

-- En tiedä muuta, Aleksei Aleksandrovitsh kuin että tiedän sinun
olevan oivallinen, oikeudentuntoinen mies ja Annan -- suo anteeksi,
mutta en voi muuttaa mielipidettäni hänestä -- olevan oivallinen,
herttainen nainen, ja siksi minun -- suo anteeksi -- on aivan
mahdoton uskoa sitä. Siinä on jokin väärinkäsitys.

-- Jospa se olisikin ollut vain väärinkäsitys.

-- Kyllähän minä ymmärrän, keskeytti Stepan Arkadjevitsh. -- Mutta,
tietysti... Sitä minä vain tahdon sanoa, että ei pidä kiiruhtaa. Ei
pidä, ei pidä kiiruhtaa!

-- Minä en ole kiiruhtanut, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh kylmästi,
-- eikä sellaisissa asioissa voi kysyä keneltäkään neuvoa. Päätökseni
on vakaa.

-- Se on kauheaa! Stepan Arkadjevitsh sanoi huoaten syvään. -- Sinun
sijassasi tekisin sentään yhden asian ensin. Minä pyydän sinua,
tee se, Aleksei Aleksandrovitsh! Asiahan ei ole vielä vireillä,
eikö niin? Kuule, puhu ensin vaimoni kanssa, ennen kuin panet sen
vireille. Hän pitää Annasta kuin sisarestaan ja sinusta myös, ja hän
on ihmeellinen nainen. Puhu, Luojan tähden, hänen kanssaan ensin. Tee
minulle se ystävänä, rukoilen sinua.

Aleksei Aleksandrovitsh mietti ja Stepan Arkadjevitsh katsoi häneen
osaaottavasti vaitioloa rikkomatta.

-- Tulethan hänen luokseen?

-- En tiedä. Sitä varten en ole käynyt teillä. Oletan, että meidän
väliemme täytyy nyt muuttua.

-- Miksi niin? Minä en näe mitään välttämätöntä syytä siihen. Minä
uskallan olettaa, että sinulla sukulaisuussuhteemme lisäksi on minua
kohtaan edes hitusen verran samanlaisia ystäväntunteita, joita
minulla on aina ollut sinua kohtaan... ja todellista kunnioitusta,
Stepan Arkadjevitsh sanoi puristaen hänen kättään. -- Vaikka sinun
pahimmatkin oletuksesi olisivat oikeita, minä en koskaan voi tuomita
kumpaakaan osapuolta enkä siis näe syitä, joiden vuoksi meidän
väliemme tulisi muuttua. Mutta ennen kaikkea, tee kuten pyydän, käy
vaimoni puheilla.

-- No niin, me katsomme asiaa eri näkökannalta, sanoi Aleksei
Aleksandrovitsh kylmästi. -- Ja parasta on muuten jättää se asia.

-- Mutta miksi sinä et voisi tulla tänään edes päivälliselle? Vaimoni
odottaa sinua niin. Tule nyt, ole niin hyvä. Ja puhu siitä hänen
kanssaan. Hän on ihmeellinen nainen. Luojan tähden, pyydän sinua
polvillani!

-- Jos te niin kovasti sitä haluatte, niin minä tulen, sanoi Aleksei
Aleksandrovitsh huoahtaen.

Ja vaihtaakseen keskustelunaihetta hän siirtyi asiaan, joka kiinnosti
heitä kumpaakin: Stepan Arkadjevitshin uuteen päällikköön, joka
verrattain nuorella iällä oli yhtäkkiä saanut niin korkean viran.

Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut ennenkään pitänyt kreivi
Anitskinista vaan oli aina ollut tämän kanssa eri mieltä, eikä hän
voinut nyt olla osoittamatta ymmärrettävää katkeruutta, jota tappion
kärsinyt virkamies tuntee toista ylennyksen saanutta kohtaan.

-- No, oletko jo nähnyt hänet? Aleksei Aleksandrovitsh kysyi
myrkyllisesti hymyillen.

-- Tottahan toki, hänhän kävi eilen virastossamme. Hän näyttää
tuntevan asiat hyvin ja olevan hyvin toimelias.

-- Niin, mutta mihin hänen toimeliaisuutensa suuntautuu? sanoi
Aleksei Aleksandrovitsh. -- Siihenkö, että saisi jotain tehdyksi,
vai siihenkö, että tekisi uudelleen sitä, mikä on jo tehty? Meidän
valtakuntamme onnettomuus on tuo paperihallintolaitos, jonka
kunnianarvoisiin edustajiin hänkin kuuluu.

-- Minä en tosiaan tiedä, mitä hänessä voisi moittia. Hänen
suuntaansa minä en tunne, tiedän vain, että hän on oiva mies,
vastasi Stepan Arkadjevitsh. -- Olin juuri äsken hänen luonaan,
ja oiva mies hän on. Me söimme yhdessä aamiaista, ja minä opetin
häntä sekoittamaan viiniä ja appelsiinia. Tiedäthän, miten hyvää ja
virkistävää se on. Ihmeellistä, ettei hän tiennyt sitä. Hän mieltyi
siihen kovasti. Ei, hän on tosiaan sangen herttainen mies.

Stepan Arkadjevitsh katsoi kelloaan.

-- Hyvänen aika, joko kello käy viidettä! Ja minunhan piti vielä
käydä Dolgovushinin luona. No, ole niin hyvä ja tule päivälliselle.
Et voi kuvitella, miten vaimoni ja minä muuten pahoitamme mielemme.

Aleksei Aleksandrovitsh saatteli lankoaan jo aivan toisella tavoin
kuin oli ottanut hänet vastaan.

-- Minähän lupasin tulla ja tulen, vastasi hän alakuloisesti.

-- Uskothan, että arvostan sitä ja toivon, ettei sinun tarvitse sitä
katua Stepan Arkadjevitsh sanoi hymyillen.

Ja vetäen mennessään päällystakkiaan ylleen hän hipaisi
veitikkamaisesti kädellään lakeijan tukkaa ja poistui nauraen.

-- Viiden aikaan ja pitkässä takissa, ole niin hyvä! huudahti hän
vielä kerran palaten oven luo.



IX


Kello kävi jo kuudetta ja muutamat vieraat olivat jo saapuneet, kun
isäntä tuli kotiin. Hän tuli yhtaikaa Sergei Ivanovitsh Koznyshevin
ja Pestsovin kanssa, jotka olivat tavanneet toisensa pääovella. He
olivat molemmat Moskovan intelligenssin pääedustajia, kuten Oblonski
heitä nimitti. Molemmat olivat sekä luonteeltaan että älyltään
sangen kunnioitettavia miehiä. He kunnioittivat myös toisiaan, mutta
olivat melkein aina kaikissa asioissa auttamatta täysin eri mieltä,
-- ei siksi, että olisivat kuuluneet vastakkaisiin suuntiin, vaan
juuri sen vuoksi, että kuuluivat samaan leiriin (viholliset eivät
nähneet heissä eroa) mutta edustivat kumpikin omaa vivahdustaan. Ja
koska mikään ei ole niin sovittamatonta kuin erimielisyys puolittain
abstrakteissa asioissa, niin he eivät ainoastaan olleet joka asiasta
eri mieltä, vaan olivat jo aikoja sitten tottuneet hauskasti
naureskelemaan toistensa auttamattomille erehdyksille.

He astuivat juuri ovesta sisään keskustellen ilmasta, kun Stepan
Arkadjevitsh tavoitti heidät. Vierashuoneessa istuivat jo ruhtinas
Aleksander Dmitrijevitsh Shtsherbatski, nuori Shtsherbatski,
Turovtsyn, Kitty ja Karenin.

Stepan Arkadjevitsh huomasi heti, että seurustelu vierashuoneessa
oli hyvin kankeaa. Darja Aleksandrovna, joka istui vieraiden luona
juhlallisessa harmaassa silkkihameessaan, näytti huolestuneelta,
sillä hän ajatteli lapsiaan, joitten täytyi nyt aterioida yksin
omassa kamarissaan, ja odotteli viipyvää miestään, jota ilman hän
ei osannut järjestää tätä seuraa. Kaikki istuivat kuin papinrouvat
vieraissa (kuten vanha ruhtinas sanoi), näyttivät olevan ymmällä
siitä, miksi olivat tänne tulleetkaan ja pusertelivat suustaan
sanoja, jotteivät olisi aivan tuppisuina. Hyväntahtoinen Turovtsyn
tunsi nähtävästi olevansa vieraassa ympäristössä, ja hänen
paksujen huultensa hymy hänen tervehtiessään sisään tulevaa.
Stepan Arkadjevitsh tuntui sanovan: "Jo sinä, veliseni, panit
minut viisaiden joukkoon! Toista olisi ryypätä ja mennä Château
des fleurs'iin." Vanha ruhtinas istui äänettömänä ja tähyili
pienillä kiiluvilla silmillään sivulta Kareninia, ja Stepan
Arkadjevitsh arvasi hänen jo keksineen jonkin sukkelan sanan tuosta
valtiomiehestä, jolla kestitettiin vieraita kuin milläkin sammella.
Kitty katsoi ovea kohti ja kokosi voimiaan, jottei punastuisi
Levinin astuessa sisään. Nuori Shtsherbatski, jota ei ollut
esitelty Kareninille, koetti näyttää siltä kuin ei olisi vähääkään
välittänyt tuosta laiminlyönnistä. Karenin itse oli hännystakissa,
valkea solmuke kaulassaan, kuten pietarilainen tapa vaati naisten
ollessa päivällisillä mukana, ja Stepan Arkadjevitsh huomasi
hänen kasvoistaan, että hän oli tullut vain täyttääkseen annetun
sanansa ja että hän läsnäolollaan tässä seurassa suoritti raskasta
velvollisuutta. Hän oli pääsyynä kylmyyteen, joka oli kangistanut
kaikki vieraat ennen Stepan Arkadjevitshin tuloa.

Astuessaan vierashuoneeseen Stepan Arkadjevitsh pyysi anteeksi
viipymistään syyttäen siitä erästä ruhtinasta, joka oli kaikkien
hänen myöhästymistensä ja poissaolojensa syntipukki, ja tutustutti
kohta kädenkäänteessä kaikki keskenään. Toimitettuaan Aleksei
Aleksandrovitshin ja Koznyshevin yhteen hän yllytti heidät
keskusteluun Puolan venäläistämisestä, johon Pestsovkin heti
sekaantui. Taputettuaan Turovtsynia olkapäälle hän kuiskasi tälle
jotain lystikästä ja istutti hänet vaimonsa ja vanhan ruhtinaan luo.
Sitten hän sanoi Kittylle, että tämä oli tänään erittäin kaunis,
ja esitteli nuoren Shtsherbatskin Kareninille. Muutamassa hetkessä
hän sai seurataikinan niin hyvin sekoitetuksi, että vierashuoneesta
alkoi kuulua vilkkaita, iloisia ääniä. Konstantin Leviniä ei vain
kuulunut. Mutta se oli parempikin, sillä mentyään ruokasaliin Stepan
Arkadjevitsh huomasi kauhukseen, että portviini ja sherry oli tuotu
Depredtä eikä Levier'ltä, ja käskettyään lähettämään kuskin niin pian
kuin mahdollista Levier'lle hän lähti taas vierassaliin.

Ruokasalissa hän kohtasi Konstantin Levinin.

-- Enhän vain ole myöhästynyt?

-- Koska sinä et myöhästy? Stepan Arkadjevitsh sanoi ottaen häntä
käsikoukusta.

-- Onko täällä paljon vieraita? Ketä kaikkia? kysyi Levin punastuen
väkisinkin ja pudistellen hansikkaallaan lumihiutaleita lakistaan.

-- Sukulaisia ja lähiystäviä vain. Kitty myös. Tulehan, niin
esittelen sinut Kareninille.

Huolimatta vapaamielisyydestään Stepan Arkadjevitsh piti Kareninin
tuttavuutta mairittelevana kenelle hyvänsä, ja sen vuoksi hän
kestitsi sillä parhaimpia ystäviään. Mutta tänä hetkenä Konstantin
Levin ei kyennyt käsittämään tuon tuttavuuden suurta arvoa. Lukuun
ottamatta hetkeä maantiellä hän ei ollut tavannut Kittyä sen
muistorikkaan illan jälkeen, jolloin oli nähnyt Vronskin tämän luona.
Hän oli aavistanut sydämessään, että tapaisi Kittyn tänään täällä.
Ja kun hän nyt sai kuulla Kittyn olevan läsnä, hänet valtasi äkkiä
sellainen ilo ja samalla sellainen pelko, että hengitys salpautui
eikä hän voinut sanoa, mitä oli aikonut.

"Millainen, millainen hän on? Samanlainenko kuin ennen, vai
sellainenko kuin silloin vaunuissa? Entä jos onkin totta, mitä Darja
Aleksandrovna silloin sanoi? Miksi se ei voisi olla totta?" hän
ajatteli.

-- Niin, ole hyvä ja esittele minut Kareninille, Levin sai vaivoin
sanotuksi ja lähti epätoivoisen varmoin askelin vierassaliin ja näki
hänet.

Hän ei ollut sellainen kuin ennen eikä sellainenkaan kuin yöllä
vaunuissa, vaan kokonaan toinen.

Hän oli pelästynyt ja arka ja hyvin kaino ja siksi vielä entistä
viehättävämpi. Hän huomasi Levinin heti kun tämä astui ovesta sisään.
Hän oli odottanut Leviniä. Hän ilostui ja hämmentyi ilostaan siinä
määrin, että Levinin tullessa emännän luo ja uudelleen katsahtaessa
häneen luuli itse, samoin kuin Levin ja Dolly, joka huomasi kaiken,
ettei hän kestäisi, vaan purskahtaisi itkemään. Hän punastui, kalpeni
ja punastui taas ja odotti Leviniä sydän seisahtuen ja huulet
salaisesti värähdellen. Levin tuli hänen luokseen, kumarsi ja ojensi
äänettömänä kätensä. Jolleivät huulet olisi värähdelleet ja silmät
välkkyneet tavallista kosteampina, olisi Kittyn hymy ollut melkein
rauhallinen, kun hän sanoi:

-- Emme olekaan aikoihin tavanneet! ja hän puristi epätoivoisen
varmasti Levinin kättä kylmällä kädellään.

-- Te ette ole nähnyt minua, mutta minäpä olen nähnyt teidät, Levin
sanoi onnen hymystä loistaen. -- Minä näin teidät, kun te ajoitte
rautatieltä Jergusovoon.

-- Milloin? kysyi Kitty ihmetellen.

-- Te olitte matkalla Jergusovoon, Levin sanoi tuntien läkähtyvänsä
onnesta, joka läikähteli hänen sielussaan. "Kuinka minä olen
saattanut ajatella mitään pahaa tuosta liikuttavasta olennosta!
Taitaa olla niin kuin Darja Aleksandrovna sanoi", arveli hän.

Stepan Arkadjevitsh otti häntä käsivarresta ja vei hänet Kareninin
luo.

-- Sallikaa minun esitellä. Hän sanoi heidän nimensä.

-- Hauska tavata taas, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh kylmästi,
puristaen Levinin kättä.

-- Te tunnette toisenne jo entisestään? kysyi Stepan Arkadjevitsh
ihmetellen.

-- Vietimme kolme tuntia yhdessä rautatiematkalla, Levin sanoi
hymyillen, -- ja erosimme uteliaina kuin naamiaisista tullessa, minä
ainakin.

-- Vai sillä tavoin! No niin, tehkää hyvin! Stepan Arkadjevitsh sanoi
viitaten kädellään ruokasalia kohti.

Herrat astuivat ruokasaliin ja menivät voileipäpöydän luo, jossa
oli kuudenlaista votkaa ja yhtä monenlaista juustoa hopeisine
leikkuuveitsineen, kaviaaria, silliä ja erilaisia säilykkeitä sekä
lautasia ranskanleipäpaloineen.

Herrat seisoivat tuoksuvien ryyppyjensä ja alkupalojensa ääressä,
ja Sergei Ivanovitsh Koznyshevin, Kareninin ja Pestsovin välinen
keskustelu Puolan venäläistämisestä hiljeni päivällistä odoteltaessa.

Sergei Ivanovitsh joka osasi paremmin kuin kukaan yhtäkkiä ripauttaa
sukkeluuden suolaa kaikkein abstrakteimman ja vakavimmankin väittelyn
loppuun ja siten virkistää väittelytoverien mielialaa, teki sen
nytkin.

Aleksei Aleksandrovitsh oli todistellut, että Puolan venäläistäminen
voi tapahtua ainoastaan korkeimpien periaatteiden nojalla, joita
Venäjän hallituksen on ajettava. Pestsov oli väittänyt, että
kansakunta voi sulattaa itseensä toisen ainoastaan silloin, kun se
on tiheämmin asuttu. Koznyshev oli hyväksynyt kummankin mielipiteen,
mutta ei kokonaan. Päättääkseen keskustelun hän sanoi nyt hymyillen:

-- Vierasheimoisten venäläistämiseksi on siis paras keino hankkia
itselleen lapsia niin paljon kuin mahdollista. Me veljekset
olemme selvinneet siinä suhteessa huonoimmin. Mutta te, naineet
miehet, ja varsinkin te, Stepan Arkadjevitsh menettelette täysin
isänmaallisesti. Montako teillä on? kääntyi hän ystävällisesti
hymyillen isännän puoleen ojentaen hänen täytettäväkseen
ryyppylasinsa.

Kaikki herahtivat nauramaan ja kaikkein iloisimmin Stepan
Arkadjevitsh.

-- Se on tosiaan paras keino! hän sanoi pureskellen juustopalaa ja
kaataen jotain erikoislajista votkaa ojennettuun ryyppylasiin. Tähän
pilaan pysähtyi kuin pysähtyikin keskustelu.

-- Tämä juusto ei ole hullumpaa? puheli isäntä. -- Oletko sinä
taas voimistellut? kääntyi hän Levinin puoleen tunnustellen
vasemmalla kädellään hänen hauislihastaan. Levin veti suunsa hymyyn,
jännitti käsivarttaan ja Stepan Arkadjevitshin sormien alle kohosi
hienoverkaisen hihan alta suuri, kimmoisa kohouma, pyöreä kuin
pallojuuston pinta.

-- Kas siinä on oikea biceps-lihas! Simson!

-- Karhunajajan täytyy kai ollakin voimakas, sanoi Aleksei
Aleksandrovitsh jolla oli mitä hämärimmät käsitykset metsästyksestä,
ja rikkoi seitinohuen leipänsä juustoa levittäessään.

Levin hymyili.

-- Ei vähääkään. Päinvastoin, lapsikin voi tappaa karhun, hän sanoi
siirtyen kevyesti kumartaen syrjään naisten tieltä, jotka tulivat
voileipäpöydän luo.

-- Kerrotaan, että te olette ampunut karhun, Kitty sanoi koettaen
turhaan saada haarukkaansa itsepäistä, luiskahtelevaa sientä ja
ravistaen pitsejään, joitten alta näkyi valkea käsivarsi. -- Onko
Pokrovskojessa karhuja? lisäsi hän kääntäen ihanan päänsä Leviniin
päin ja hymyillen.

Hänen sanoissaan ei ollut mitään tavatonta, mutta mikä ihmeellinen,
sanaton merkitys avautuikaan Levinille hänen äänensä soinnissa, hänen
huultensa ja silmiensä värähtelyssä ja käsiensä liikkeissä! Siinä
oli niin anteeksipyyntöä, luottamusta kuin myös hyväilyä, hellää,
hellävaraista hyväilyä, lupausta, toivoa ja rakkautta, johon hän,
Levin, ei voinut olla uskomatta ja joka oli tukahduttaa hänet onneen.

-- Ei, me kävimme Tverin läänissä. Sieltä tullessa tapasinkin
rautatievaunussa teidän lankonne, tai oikeammin, teidän lankonne
langon, Levin sanoi hymyillen. Se oli lystikäs kohtaus.

Ja hän kertoi iloisesti ja huvittavasti, miten hän koko yön
valvottuaan oli lyhyt turkki yllään tunkeutunut Aleksei
Aleksandrovitshin vaunuosastoon.

-- Vastoin sananlaskun opetusta junailija tahtoi pukuni tähden ajaa
minut ulos; mutta minä aloin keskustella korkealentoisin sanoin ja...
te myös, hän sanoi kääntyen Kareniniin päin muistamatta hänen
puhuttelunimeään, -- tahdoitte ensin turkkini vuoksi karkottaa minut
pois, mutta aloitte sitten puolustaa minua, mistä olen teille hyvin
kiitollinen.

-- Yleensäkin matkustajien oikeudet paikan valintaan nähden
ovat varsin epämääräiset, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh hieroen
lautasliinalla sormiensa päitä.

-- Minä huomasin, että te epäröitte minun suhteeni, Levin sanoi
hyväntuulisesti hymyillen, -- mutta minäpä kiiruhdin aloittamaan
viisaan keskustelun silittääkseni turkkini viat.

Sergei Ivanovitsh joka oli pitänyt seuraa emännälle ja toisella
korvallaan kuunnellut veljensä puheita, katsoi sivulta häneen.
"Mikähän hänen tänään on? Kuin mikäkin valloittaja!" hän ajatteli.
Hän ei tiennyt, että Levin tunsi saaneensa siivet. Levin tiesi, että
Kitty kuunteli häntä ja tämän oli hauska kuunnella hänen sanojaan.
Ja se oli hänelle kaikki kaikessa. Ei ainoastaan tässä huoneessa
vaan koko maailmassa hänelle oli olemassa vain hän itse, joka oli
yhtäkkiä saanut niin äärettömän merkityksen ja tärkeyden, ja Kitty.
Hän tunsi olevansa päätähuimaavassa korkeudessa, ja jossain alhaalla
ja kaukana olivat kaikki nuo hyvät ja kiltit Kareninit, Oblonskit ja
koko maailma.

Aivan kuin sattumalta ja muiden paikkojen puutteessa Stepan
Arkadjevitsh asetti Levinin ja Kittyn rinnakkain, katsomatta
kumpaankaan.

-- Istu sinä vaikka tähän, hän sanoi Levinille.

Päivällinen oli yhtä hyvä kuin astiastokin, jonka erityisharrastaja
Stepan Arkadjevitsh oli. Marie-Louise-liemi oli erinomaista; pienet,
suussa sulavat piirakat olivat nuhteettomat. Kaksi lakeijaa ja
Matvei valkein solmukkein koristettuina hoitivat ruoan ja viinien
tarjoilun joutuisasti ja ilman pienintäkään hälinää. Aineellisessa
mielessä päivälliset onnistuivat hyvin; ja yhtä hyvin ne onnistuivat
epäaineellisessakin mielessä. Keskustelu solisi taukoamatta milloin
yhteisenä, milloin yksityisempänä ja vilkastui päivällisten
loppupuolella niin, etteivät herrat pöydästä noustuaankaan lakanneet
puhumasta, ja Aleksei Aleksandrovitshkin vilkastui.



X


Pestsov tahtoi aina puida asian loppuun asti eikä pitänyt Sergei
Ivanovitshin sanoista, semminkin kun tunsi, että hänen mielipidettään
oli niissä vääristelty.

-- Minä en suinkaan tarkoittanut, hän sanoi Aleksei
Aleksandrovitshille lientä syötäessä, -- asutuksen tiheyttä
sellaisenaan, vaan tiettyjen perusteiden -- ei periaatteiden --
yhteydessä.

-- Minä en näe siinä eroa, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh hitaasti.
-- Minun ymmärtääkseni toiseen kansaan voi vaikuttaa vain kansa, joka
on korkeammalla kehitystasolla, joka...

-- Mutta eipä olekaan niin helppo ratkaista, keskeytti bassoääninen
Pestsov, joka aina kiiruhti puhuessaan ja näytti vuodattavan koko
sielunsa sanoihinsa, -- mikä on korkeampi kehitystaso. Ketkä ovat
korkeammalla kehitystasolla, englantilaiset, ranskalaiset vaiko
saksalaiset? Ketkä niistä pystyvät sulauttamaan toisiaan? Me näemme,
että Rein on ranskalaistunut, vaikka saksalaiset eivät suinkaan ole
alhaisemmalla kannalla! huusi hän. -- Siinä piilee toinenkin laki!

-- Eiköhän vaikutusvoima ole aina todellisen sivistyksen puolella?
sanoi Aleksei Aleksandrovitsh kohottaen hiukan kulmiaan.

-- Mutta mitä meidän sitten tulee pitää todellisen sivistyksen
tunnusmerkkinä? kysyi Pestsov.

-- Minun käsittääkseni ne merkit ovat tiedossa, sanoi Aleksei
Aleksandrovitsh.

-- Onkohan asia niin? yhtyi Sergei Ivanovitsh keskusteluun, hymynväre
huulillaan. -- Nyt tunnustetaan tosi sivistykseksi vain puhtaasti
klassinen sivistys; mutta me näemme, kuinka asiasta käydään kiivasta
väittelyä kahden tahon välillä, ja on mahdoton sanoa, ettei myöskin
vastaleirillä olisi voimakkaita todisteita asiansa puolustukseksi.

-- Te olette klassikko, Sergei Ivanovitsh. Saanko kaataa teille
punaista? kysyi Stepan Arkadjevitsh.

-- Minä en ole lausunut kantaani kummastakaan sivistyksestä, sanoi
Sergei Ivanovitsh hymyillen suopeasti kuin lapselle ja tarjoten
lasinsa täytettäväksi, -- minä vain sanon, että kummallakin puolella
on käytettävä voimakkaita todisteita asiansa paremmuudesta, jatkoi
hän kääntyen Aleksei Aleksandrovitshin puoleen. -- Minä olen saanut
klassisen sivistyksen, mutta tässä väittelyssä on minun vaikea
omaksua varmaa kantaa. Minä en näe mitään painavia syitä siihen,
miksi klassiset tieteet on asetettu reaalisten edelle.

-- Luonnontieteillä on kasvatuksellisesti yhtä kehittävä vaikutus,
väitti Pestsov. -- Esimerkiksi tähtitieteellä tai kasvi- ja
eläintieteellä yleisine lakijärjestelmineen!

-- Minä en voi olla aivan samaa mieltä, vastasi Aleksei
Aleksandrovitsh. -- Minun mielestäni on mahdoton olla myöntämättä,
että jo pelkkä kielten muotojen tutkiminen sellaisenaan vaikuttaa
erittäin suotuisasti henkiseen kehitykseen. Eikä sitä paitsi voi
kieltää, että klassisilla kirjailijoilla on mitä myönteisin vaikutus
moraaliin, kun sen sijaan luonnontieteiden opetukseen liittyvät ikävä
kyllä ne vahingolliset ja väärät opit, jotka ovat meidän aikamme
henkisenä ruttona.

Sergei Ivanovitsh aikoi sanoa jotain, mutta Pestsov keskeytti hänet
jykevällä bassollaan, alkaen kiivaasti todistella vääräksi Aleksei
Aleksandrovitshin näkökantaa. Sergei Ivanovitsh odotti puheenvuoroaan
tyynenä, voitokas väite valmiina mielessään.

-- Mutta täytyyhän myöntää, sanoi Sergei Ivanovitsh kääntyen
Kareniniin päin hymynväre huulillaan, -- että on vaikea tarkoin
punnita molempien tieteiden hyviä ja huonoja puolia ja että kyse
siitä, kumpi on asetettava etusijalle, ei olisi tullut niin pian ja
varmasti ratkaistuksi, jollei klassisen sivistyksen puolella olisi
ollut sitä ansiota, jonka te vastikään mainitsitte; siveellistä, --
tai oikeammin -- disons le mot -- antinihilististä vaikutusta.

-- Epäilemättä.

-- Jollei klassisilla tieteillä olisi ollut tuota nihilisminvastaista
vaikutusta, olisimme me enemmän miettineet ja harkinneet kummankin
puolen etuja, jatkoi Sergei Ivanovitsh hymyillen, -- me olisimme
suoneet sijaa kummallekin suunnalle. Mutta nyt me tiedämme, että
klassisen sivistyksen pillereissä piilee antinihilismin terveeksi
tekevä voima, ja me tarjoamme niitä rohkeasti hoidokeillemme. Mutta
entä jos sitä terveeksi tekevää voimaa ei olisikaan? päätti hän
ripauttaen sanoihinsa taas sukkeluuden suolaa.

Kaikki nauroivat Sergei Ivanovitshin pillereille, varsinkin
Turovtsyn, joka vihdoinkin oli saanut kuulla jotain lystikästä
odotettuaan sitä koko keskustelun ajan.

Stepan Arkadjevitsh oli osunut oikeaan kutsuessaan myöskin Pestsovin
vieraakseen. Hän ei päästänyt henkevää keskustelua hetkeksikään
taukoamaan. Heti kun Sergei Ivanovitsh oli päättänyt keskustelun
sutkautuksellaan, viritti Pestsov uuden.

-- Ei voi otaksua sitäkään, hän sanoi, -- että hallituksella olisi
sellainen tarkoitus. Hallitus seuraa nähtävästi yleisiä näkökohtia
välittämättä niistä vaikutuksista, joita sen toimenpiteillä
on. Olisihan esimerkiksi naissivistyskysymys pitänyt katsoa
vaaralliseksi, mutta hallitus avaa naiskursseja ja päästää naisia
yliopistoihin.

Ja keskustelu siirtyi heti kysymykseen naissivistyksestä.

Aleksei Aleksandrovitsh sanoi, että naissivistyskysymys sekoitetaan
tavallisesti naisten vapautumiskysymykseen ja vain sen tähden sitä
voidaan pitää vaarallisena.

-- Minä taas luulen, että nuo kaksi kysymystä ovat erottamattomassa
yhteydessä keskenään, sanoi Pestsov. -- Nainen on vailla oikeuksia,
koska hän on vailla tarpeellista sivistystä, ja sivistyksen puute
taas johtuu oikeuksien puutteesta. Ei pidä unohtaa, että naisen
orjuutus on niin yleinen ja vanha tapa, ettemme me usein tahdo
käsittää sitä rotkoa, mikä erottaa heidät meistä.

-- Te puhutte oikeuksista, sanoi Sergei Ivanovitsh kun Pestsov oli
vaiennut, -- tarkoititteko oikeutta päästä asianajajaksi, valtuuston
jäseneksi, kunnallisesimieheksi ja virkailijaksi, eduskunnan
jäseneksi...

-- Epäilemättä.

-- Mutta jos naiset poikkeustapauksissa voivatkin tulla sellaisiin
toimiin, niin te käytitte ymmärtääkseni väärin sanaa "oikeuksia".
Oikeammin olisi kai ollut sanoa: velvollisuuksia. Jokainen kai
myöntää, että toimiessamme asianajajina, valtuuston jäseninä,
sähkölennätinvirkailijoina me tunnemme täyttävämme jotain
velvollisuutta. Ja siksi on oikeampaa sanoa, että naiset etsivät
uusia velvollisuuksia, ja sehän on varsin oikeutettua. Ei voi muuta
kuin kannattaa tuota heidän haluaan ottaa osaa yhteiseen miehiseen
työhön.

-- Aivan oikein, vahvisti Aleksei Aleksandrovitsh. -- Kysymys on vain
siitä, kykenevätkö he noihin toimiin.

-- Luultavasti hyvinkin, virkkoi Stepan Arkadjevitsh -- kun sivistys
laajenee heidän keskuudessaan. Mehän näemme sen...

-- Mitäs sananlasku sanoo? huomautti vanha ruhtinas, joka oli
jo kauan kuunnellut keskustelua, pienet veitikkamaiset silmät
ivallisesti välkkyen. -- Omien tyttäriensä kuullen sen kyllä uskaltaa
sanoa: pitkä tukka...

-- Samaa sanottiin neekereistäkin ennen vapautusta! sanoi Pestsov
äkäisesti.

-- Minusta on vain omituista, että naiset hakevat uusia
velvollisuuksia, sanoi Sergei Ivanovitsh -- kun miehet useinkin
näkyvät karttavan niitä.

-- Velvollisuuksiin liittyy oikeuksia; valtaa, rahaa, kunniaa, --
niitä naiset hakevat, sanoi Pestsov.

-- Sama kuin jos minä hakisin oikeutta päästä imettäjäksi, ja olisin
loukkaantunut siitä, että naisille maksetaan, mutta minulle ei
tahdota maksaa, sanoi vanha ruhtinas.

Turovtsyn remahti kovaan nauruun, ja Sergei Ivanovitshin
kävi kateeksi, ettei hän ollut sanonut äskeistä. Aleksei
Aleksandrovitshinkin suu meni hymyyn.

-- Niin, mutta mieshän ei voi imettää, sanoi Pestsov, -- nainen...

-- Voipas. Eräs englantilaismies imetti lastaan laivalla, sanoi vanha
ruhtinas ujostelematta tyttäriään.

-- Yhtä monta naista tulee virkoihin kuin on olemassa sellaisia
englantilaisia, sanoi Sergei Ivanovitsh vuorostaan.

-- Niin, mutta mitä voi tehdä sellainen tyttö, jolla ei ole omaa
kotia? puolusti Stepan Arkadjevitsh ajatellen neiti Tshibisovaa, jota
hän oli muistellut koko ajan kannattaessaan Pestsovia.

-- Jos ottaa selvän sellaisen tytön historiasta, niin huomaa, että
hän on jättänyt kotinsa tai sisarensa kodin, jossa olisi kyllä
riittänyt naisten töitä, sanoi Darja Aleksandrovna hermostuneesti,
sekaantuen odottamatta keskusteluun ikään kuin aavistaen, millaista
tyttöä Stepan Arkadjevitsh tarkoitti.

-- Mutta mehän puhummekin periaatteesta, ihanteesta, ja puolustamme
sitä! väitti Pestsov kaikuvalla bassollaan. -- Nainen tahtoo oikeutta
riippumattomuuteen ja sivistykseen. Häntä ahdistaa ja painaa tunne
siitä, kuinka mahdotonta sitä on saavuttaa.

-- Ja minua painaa ja ahdistaa se, ettei minua huolita imettäjäksi
kasvatuslaitokseen, sanoi taas vanha ruhtinas tuottaen suurta iloa
Turovtsynille, joka nauroi niin, että pudotti parsan paksun pään
kastikkeeseen.



XI


Yhteiseen keskusteluun ottivat osaa kaikki muut paitsi Kitty ja
Levin. Alussa, kun puhuttiin toisen kansan vaikutuksesta toiseen,
oli Levinin mieleen väkisinkin tullut hänen omia mietteitään
tuosta asiasta; mutta niin tärkeiltä kuin nuo asiat ennen olivat
näyttäneetkin, vilahtivat ne nyt hänen päässään kuin unikuvat,
pienintäkään mielenkiintoa herättämättä. Tuntuipa hänestä suorastaan
kummalliselta, että puhuttiin niin paljon sellaista, mistä ei kukaan
voinut välittää. Kittyä olisi niin ikään luullut kiinnostavan sen,
mitä puhuttiin naisten oikeuksista ja sivistyksestä. Olihan hän
niin monesti itse ajatellut sama asiaa muistellessaan viimekesäistä
ystävätärtään Varenkaa ja tämän tukalaa riippuvaisuutta sekä
miettiessään omaa kohtaloaan, jos jäisi naimattomaksi, ja väitellyt
siitä sisarensa kanssa. Mutta nyt se ei kiinnostanut häntä vähääkään.
Heillä oli oma keskustelunsa, hänellä ja Levinillä, tai ei oikeastaan
keskustelu, vaan ajatustenvaihto, joka hetki hetkeltä sitoi heitä yhä
enemmän yhteen ja synnytti heissä molemmissa iloisen jännityksen sen
tuntemattoman johdosta, johon he olivat astumassa.

Ensin Levinin täytyi tehdä selkoa siitä, miten hän oli voinut nähdä
Kittyn viime kesänä vaunuissa, ja hän kertoi, miten hän oli palannut
heinäniityltä maantietä pitkin ja tullut nelivaljakkoa vastaan.

-- Oli hyvin varhainen aamuhetki. Te olitte luultavasti juuri
herännyt. Äitinne nukkui vaunujen nurkassa. Se oli ihana aamu.
Kukahan sieltä nelivaljakolla ajaa? ajattelin minä kulkiessani. Oiva
nelivaljakko kiiti kulkuset kilisten, ja te vilahditte yhtäkkiä
eteeni ja minä näin teidät istumassa tällä tavoin, molemmin käsin
matkapäähineen nauhoista kiinni pidellen, kauhean mietteissänne,
kertoi Levin hymyillen. -- Kuinka hauska olisi tietää, mitä te
silloin mietitte. Oliko se tärkeääkin?

"Enköhän minä ollut hirveän pörröpäinen?" ajatteli Kitty, mutta
nähdessään, miten riemukkaan hymyn nuo muistot nostivat Levinin
kasvoille, hän tunsi päinvastoin tehneensä mitä parhaimman
vaikutuksen. Ja hän punastui ja nauroi.

-- En tosiaan muista.

-- Miten makeasti Turovtsyn nauraa! Levin sanoi katsellen ihastuneena
tämän kosteita silmiä ja naurusta vavahtelevaa vartaloa.

-- Oletteko tuntenut hänet kauankin? kysyi Kitty.

-- Kuka ei häntä tuntisi!

-- Minäpä huomaan, että te pidätte häntä huonona ihmisenä.

-- En huonona, vaan joutavanpäiväisenä.

-- Mutta hän ei ole huono. Ette saa enää tästä lähtien ajatella niin!
sanoi Kitty. -- Minäkin pidin häntä ennen mitättömänä, mutta hän on
mitä herttaisin ja paras ihminen. Hänellä on kultainen sydän.

-- Mistä te hänen sydämensä tunnette?

-- Me olemme hyvät ystävykset. Minä tunnen hänet oikein hyvin. Viime
talvena, kohta sen jälkeen kun... te olitte meillä, Kitty sanoi
syyllisyydentuntoisesti ja samalla luottavasti hymyillen, -- Dollyn
lapset sairastuivat tulirokkoon ja Turovtsyn tuli kerran käymään
heidän luonaan. Ja voitteko kuvitella, puhui Kitty kuiskaten, --
hänen tuli niin sääli Dollyä, että hän jäi taloon ja alkoi auttaa
Dollyä lasten hoidossa. Niin, ja kolme viikkoa hän asui siellä
ja hoiti lapsia kuin paras hoitajatar... Minä kerron Konstantin
Dmitrijevitshille, mitä Turovtsyn teki tulirokon aikana, lisäsi hän
sisarelleen kumartuen häneen päin.

-- Niin, ihmeellisen ihana ihminen! Dolly sanoi katsahtaen
Turovtsyniin, joka tunsi, että hänestä puhuttiin, ja hymyili
lempeästi vastaan. Levin vilkaisi vielä kerran Turovtsyniin ja
ihmetteli, kuinka ei ennen ollut ymmärtänyt tuon miehen arvoa.

-- Anteeksi, minä olen erehtynyt enkä enää koskaan ajattele pahaa
ihmisistä! hän sanoi iloisesti lausuen vilpittömästi sen, mitä sinä
hetkenä tunsi.



XII


Keskusteltaessa naisten oikeuksista oli naisten läsnä ollessa
epämukavaa kajota kysymykseen epätasa-arvosta avioliitossa. Pestsov
oli päivällisen aikana useita kertoja käynyt sen kysymyksen kimppuun,
mutta Sergei Ivanovitsh ja Stepan Arkadjevitsh olivat varovasti
torjuneet hänen yrityksensä.

Kun sitten noustiin pöydästä ja Dolly ja Kitty menivät
vierassaliin, Pestsov ei seurannut heitä, vaan kääntyi suoraan
Aleksei Aleksandrovitshin puoleen ja alkoi selittää aviollisen
epätasa-arvon pääsyytä. Se piili hänen mielessään siinä, että sekä
laki että yleinen mielipide tuomitsivat eri lailla miehen ja vaimon
uskottomuuden.

Stepan Arkadjevitsh tuli kiireesti Aleksei Aleksandrovitshin luo ja
tarjosi hänelle tupakkaa.

-- Ei kiitos, minä en polta, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh
tyynesti, ja ikään kuin näyttääkseen tahallaan, ettei hän pelännyt
tuota keskustelua, hän kääntyi kylmästi hymyillen Pestsovin puoleen.

-- Minä luulen, että sellaisen katsantokannan syyt piilevät itse
asioiden luonteessa, hän sanoi ja aikoi astua vierassaliin, mutta
samassa Turovtsyn alkoi puhua Aleksei Aleksandrovitshille.

-- Oletteko jo sattunut kuulemaan Prjatshnikovista? kysyi hän
samppanjan vilkastuttamana, odotettuaan kauan tilaisuutta häntä
kiusanneen vaitiolon keskeyttämiseen. -- Vasja Prjatshnikov,
hän kertoi hyväntahtoinen hymy kosteilla, punaisilla
huulillaan, suunnaten sanansa etupäässä kunniavieraalle, Aleksei
Aleksandrovitshille, -- kuuluu Tverissä haastaneen Kvitskin
kaksintaisteluun ja ampuneen hänet.

Kuten useimmiten käy, että tietämättä satutetaan toista kaikkein
arimpaan paikkaan, niin kosketteli keskustelu nytkin Stepan
Arkadjevitshin kiusaksi aivan kuin uhalla Aleksei Aleksandrovitshin
kipeintä kohtaa. Stepan Arkadjevitsh aikoi taas viedä lankonsa
syrjään, mutta tämäpä kysyikin itse uteliaana:

-- Minkä vuoksi Prjatshnikov haastoi hänet?

-- Vaimonsa vuoksi. Ja teki kuin mies! Haastoi ja tappoi!

-- Vai niin, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh välinpitämättömästi,
kohautti kulmiaan ja lähti saliin.

-- Kylläpä minä olen hyvilläni tulostanne, Dolly sanoi arasti
hymyillen tavatessaan hänet salin etuhuoneessa. -- Tahtoisin puhua
kanssanne. Mennään tänne.

Aleksei Aleksandrovitsh istuutui Darja Aleksandrovnan viereen,
kohotetuista kulmakarvoista johtuva välinpitämättömyyden ilme
kasvoillaan, ja veti huulensa teennäiseen hymyyn.

-- Aioin juuri pyytää teiltä anteeksi ja lähteä. Minun täytyy
huomenna matkustaa.

Darja Aleksandrovna oli lujasti vakuuttunut Annan viattomuudesta
ja hän tunsi kalpenevansa ja huuliensa värähtelevän vihasta tuota
kylmää, tunteetonta miestä kohtaan, joka niin tyynenä suunnitteli
hänen viattoman ystävättärensä turmiota.

-- Aleksei Aleksandrovitsh hän sanoi katsoen häntä silmiin
epätoivoisen varmasti, -- minä kysyin teiltä kuinka Anna voi, mutta
ette vastannut. Mitä hänelle kuuluu?

-- Hän voi luullakseni hyvin, Darja Aleksandrovna, vastasi Aleksei
Aleksandrovitsh katsomatta Dollyyn.

-- Antakaa anteeksi, Aleksei Aleksandrovitsh minulla ei ole oikeutta...
mutta minä rakastan ja kunnioitan Annaa kuin sisartani, minä
pyydän ja rukoilen teitä sanomaan, mitä teidän välillenne on tullut,
mistä te syytätte häntä?

Aleksei Aleksandrovitsh kurtisti otsaansa ja painoi silmät
puoliummessa päänsä alas.

-- Luullakseni miehenne on kertonut teille syyt, joitten vuoksi olen
katsonut tarpeelliseksi muuttaa suhteeni Anna Arkadjevnaan, hän sanoi
katsomatta Dollya silmiin ja seuraten tyytymättömin katsein salin
poikki kulkevaa Shtsherbatskia.

-- Minä en usko, en usko, en voi uskoa! virkkoi Dolly kiihkeästi,
puserrellen luisevia käsiään. Hän nousi äkkiä ja asetti kätensä
Aleksei Aleksandrovitshin käsivarrelle. -- Me emme kenties saa olla
rauhassa täällä. Menkäämme tuonne.

Dollyn mielenkuohu vaikutti Aleksei Aleksandrovitshiinkiin. Hän nousi
ja seurasi nöyrästi Dollyä lasten luokkahuoneeseen. He istuutuivat
pöydän ääreen, jonka vahakankaisessa päällyksessä oli kynäveitsen
viiltoja.

-- Minä en usko, en usko sitä! toisti Dolly koettaen tavoittaa hänen
karttelevaa katsettaan.

-- Tosiasioita on pakko uskoa, Darja Aleksandrovna, sanoi Aleksei
Aleksandrovitsh korostaen sanaa tosiasioita.

-- Mutta mitä hän sitten on tehnyt? kysyi Darja Aleksandrovna. --
Mitä hän on tehnyt?

-- Hän on halveksinut velvollisuuksiaan ja pettänyt miehensä. Sen hän
on tehnyt.

-- Ei, ei, se on mahdotonta! Ei, Luojan tähden, te olette erehtynyt,
Dolly sanoi hipaisten ohimojaan ja sulkien silmänsä.

Aleksei Aleksandrovitsh veti suunsa kylmään hymyyn tahtoen osoittaa
hänelle ja itselleen vakaumuksensa lujuuden; mutta vaikka tuo kiivas
puolustus ei horjuttanutkaan häntä, kosketti se sentään hänen
haavaansa. Hän alkoi puhua eloisammin.

-- On sangen vaikea erehtyä, kun vaimo itse kertoo siitä miehelleen
ja vakuuttaa, että kahdeksan pitkää elämänvuotta ja poika ja kaikki
on ollut vain erehdystä ja että hän tahtoo aloittaa elämänsä
uudestaan, hän sanoi äkäisesti, nenä tohisten.

-- Anna ja rikos minä en voi sovittaa niitä yhteen, se on aivan
mahdotonta.

-- Darja Aleksandrovna! sanoi Aleksei Aleksandrovitsh katsoen nyt
suoraan Dollyn hyväntahtoisiin, järkyttyneisiin kasvoihin ja tuntien
kielenkantojensa väkisinkin heltiävän, -- minä antaisin paljon
voidakseni vielä epäillä. Kun epäilin, minun oli raskas olla, mutta
keveämpi kuin nyt. Kun epäilin, oli minulla sentään toivoa; mutta nyt
ei ole toivoa, ja epäilen kuitenkin kaikkea. Minä epäilen kaikkea
siinä määrin, että väliin vihaan poikaanikin enkä usko häntä omaksi
pojakseni. Olen hyvin onneton.

Hänen ei olisi tarvinnut sanoa sitä. Darja Aleksandrovna näki sen
hänen kasvoistaan; hänen tuli sääli tuota miestä, ja hänen uskonsa
Annan viattomuuteen alkoi horjua.

-- Oi, se on kauheata, kauheata! Mutta voiko se olla totta, ette te
olette päättänyt hakea eroa?

-- Minulla ei ole enää muuta keinoa.

-- Eikö tosiaankaan, virkkoi Dolly kyyneleet silmissä. -- Ei, ei,
täytyy olla! lisäsi hän.

-- Sehän se on kauheaa tämänlaatuisessa surussa, ettei voi niin kuin
muissa -- tappioissa ja kuolemassa -- kantaa ristiään, vaan täytyy
toimia, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh aivan kuin arvaten Dollyn
ajatuksen. -- Täytyy vapautua siitä alentavasta asemasta, johon on
joutunut, onhan mahdotonta elää kolmisin.

-- Minä ymmärrän, minä ymmärrän sen hyvin, Dolly sanoi ja painoi
päänsä alas. Hän oli hetkisen vaiti ajatellen itseään, omaa
perhesuruaan, ja nosti sitten tarmokkaasti päänsä pystyyn, pani
kätensä rukoilevasti ristiin. -- Mutta kuulkaahan. Te olette
kristitty. Ajatelkaa häntä. Miten hänen käy jos te hylkäätte hänet?

-- Minä olen sitä ajatellut, Darja Aleksandrovna, ja ajatellut
paljonkin, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh. Hänen kasvoilleen oli
noussut punaisia täpliä, ja sameat silmät katsoivat suoraan Dollyyn.
Darja Aleksandrovna sääli nyt häntä koko sydämestään. -- Niinhän minä
teinkin sen jälkeen kun hän oli itse ilmoittanut minulle häpeänsä;
minä jätin kaikki ennalleen. Minä annoin hänelle tilaisuuden
parannukseen, minä koetin pelastaa hänet. Ja kuinka kävi? Hän ei
täyttänyt kaikkein kohtuullisinta vaatimustani eikä noudattanut
säädyllisyyttä, puhui hän kiivaasti. -- Voi pelastaa ihmisen, joka ei
tahdo joutua perikatoon, mutta jos koko luonto on niin pilaantunut
ja siveellisesti turmeltunut, että juuri perikato näyttää hänestä
pelastukselta, niin mitä silloin on tehtävä?

-- Mitä hyvänsä, mutta ei eroa! vasta Darja Aleksandrovna.

-- No mitä sitten, sanokaa?

-- Ei, se on kauheata! Hän jää avioliiton ulkopuolelle ja joutuu
perikatoon!

-- En mahda sille mitään, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh kohauttaen
hartioitaan ja kulmiaan. Muisto Annan viimeisestä rikkomuksesta
hermostutti häntä niin, että hän kävi taas kylmäksi kuten keskustelun
alussa. -- Minä olen hyvin kiitollinen osanotostanne, mutta minun
täytyy nyt lähteä, hän sanoi ja nousi.

-- Ei odottakaahan! Teidän ei pidä saattaa häntä perikatoon.
Kuulkaahan, minä kerron teille itsestäni. Minä menin naimisiin, ja
mieheni petti minua; vihan ja mustasukkaisuuden vimmassa aioin jättää
kaikki ja aioin itse... Mutta minä tulin järkiini taas ja kenen
avulla? Annan, hän se pelasti minut. Ja näin minä nyt elän, lapset
kasvavat, mieheni palaa taas perheeseensä ja tuntee syyllisyytensä,
puhdistuu ja parantuu ja minä elän... Minä olen antanut anteeksi, ja
samoin pitää teidänkin antaa!

Aleksei Aleksandrovitsh kuunteli, mutta Dollyn sanat eivät enää
tehonneet häneen. Hänen sydämessään oli taas herännyt eloon koko
sen päivän viha, jolloin hän oli päättänyt hakea eroa. Hän ravisti
olkapäitään ja sanoi kimeällä, kovalla äänellä:

-- Minä en tahdo enkä voi antaa anteeksi. Minä olen tehnyt sen naisen
tähden kaikkeni, mutta hän on tallannut kaiken lokaan, se on hänelle
luonteenomaista. Minä en ole mikään paha ihminen, en ole koskaan
vihannut ketään, mutta häntä minä vihaan koko sielustani enkä voi
antaa hänelle anteeksi, sillä vihaan häntä liikaa kaiken sen pahan
tähden, mitä hän on minulle tuottanut! lausui Aleksei Aleksandrovitsh
vihan kyyneleet kurkussaan.

-- Rakastakaa niitä, jotka teitä vihaavat... kuiskasi Darja
Aleksandrovna kainosti.

Aleksei Aleksandrovitsh hymähti ivallisesti. Senhän hän kyllä tiesi
jo ennestään, mutta se ei soveltunut tähän tapaukseen.

-- Rakastakaa niitä, jotka teitä vihaavat, mutta on mahdotonta
rakastaa niitä, joita vihaa. Suokaa anteeksi, että pahoitan teidän
mielenne. Jokaisella on omaa surua tarpeeksi! -- Ja halliten taas
täydellisesti tunteitaan lausui Aleksei Aleksandrovitsh tyynesti
jäähyväiset ja lähti.



XIII


Pöydästä noustua Levin oli aikonut mennä Kittyn jäljestä saliin,
mutta oli pelännyt liian ilmeisellä liehittelyllään häiritsevänsä
häntä ja jäänyt siksi herrojen seuraan. Siinä toisten kanssa
keskustellessaan hän tunsi Kittyyn katsomattakin jokaisen tämän
liikkeen ja katseen ja sen, missä kohden hän oli salissa.

Ilman pienintäkään väkinäisyyttä hän noudatti heti alusta alkaen
äsken antamaansa lupausta, ajatteli hyvää kaikista ihmisistä ja
rakasti kaikkia. Keskusteltiin venäläisestä maalaiskunnasta,
obstsinasta; Pestsov väitti sen perustana olevan jonkin erityisen
periaatteen, jota hän nimitti kiertoperusteeksi. Levin ei ollut samaa
mieltä Pestsovin eikä veljensäkään kanssa, joka taas omalla tavallaan
sekä myönsi että kielsi venäläisen obstsinan merkityksen. Mutta
hän puhui vain sovitellakseen toisia keskenään ja tasoittaakseen
kummankin vastaväitteiden jyrkkyyttä. Hän ei vähääkään välittänyt
siitä, mitä itse puhui, vielä vähemmän siitä, mitä muut puhuivat,
hän vain tahtoi, että heidän ja kaikkien olisi hyvä ja mukava olla.
Hän tiesi nyt, mikä yksin oli tärkeää. Ja se oli ensin ollut siellä
salissa ja alkanut sitten liikkua lähemmäksi ja seisahtunut oven luo.
Ja vaikka hän olikin selin, hän tunsi sieltä tähyilevän katseen ja
hymyn eikä voinut olla kääntymättä katsomaan. Kitty seisoi ovella
Shtsherbatskin kanssa ja katsoi häneen.

-- Minä luulin teidän menevän pianon luo, Levin sanoi astuen hänen
luokseen. -- Sitä hyvää minä en saa maalla kuulla.

-- Ei, me tulimme vain kutsumaan teitä pois, ja kiitos että
tulitte, Kitty sanoi palkiten Levinin hymyllään. -- Mitä iloa on
väittelemisestä? Eihän kukaan koskaan saa toista vakuuttuneeksi.

-- Niin, niin se on, Levin sanoi, -- tavallisesti vaiteliaankin
kiivaasti vain sen vuoksi, ettei voida käsittää, mitä toinen
oikeastaan tahtoo todistaa.

Levin oli usein huomannut väittelyssä kaikkein viisaintenkin ihmisten
kesken, että suurten voimainponnistusten, määrätönten loogisten
hienouksien ja sanojen jälkeen väittelijät tulivat kaiken lopuksi
vain tietoisiksi siitä, että se, mitä he kaikin voimin olivat
koettaneet todistaa toisilleen, oli jo aikoja sitten, väittelyn
alusta asti, ollut heille tuttua ja että he vain pitivät eri
asioista mutta eivät tahtoneet mainita mitään mieltymyksistään
etteivät joutuisi alakynteen. Hän oli usein kokenut, että kun
joskus väittelyn aikana oppi ymmärtämään mistä toinen piti, saattoi
itse kiintyä samaan, ja silloin oli heti samaa mieltä ja kaikki
todistelut karisivat tarpeettomina pois; ja väliin hän oli taas
kokenut sellaista, että jos hän oli lopulta sanonut, mistä piti ja
minkä vuoksi oli koettanut keksiä todisteita, ja jos hän oli sattunut
tekemään sen hyvin ja vilpittömästi, niin vastustaja oli heti samaa
mieltä ja lakkasi väittelemästä. Sitä hän tarkoitti vastauksellaan
Kittyn sanoihin.

Kitty rypisti otsaansa voidakseen ymmärtää. Mutta heti kun Levin
alkoi selittää, hän käsitti sen.

-- Minä ymmärrän: täytyy saada tietää, minkä takia toinen väittelee
ja mistä pitää, niin silloin voi...

Kitty oli arvannut ja ilmaissut aivan oikein hänen huonosti
lausumansa ajatuksen. Levin säteili ilosta: niin ihmeelliseltä
hänestä tuntui siirtyminen Pestsovin ja Sergei Ivanovitshin
monisanaisesta väittelystä tähän kaikkein monimutkaisimpienkin
ajatusten vähäsanaiseen ilmaisuun.

Shtsherbatski meni pois, ja Kitty istuutui levitetyn pelipöydän
ääreen ja alkoi piirrellä liidunpalalla kaaria ja ympyröitä uudelle
vihreälle veralle.

He alkoivat jälleen keskustella naisen vapaudesta ja toiminnasta.
Levin oli samaa mieltä kuin Darja Aleksandrovna siinä, että tyttö,
joka ei ole mennyt naimisiin, löytää kyllä itselleen naisen tehtäviä
toisen perheessä. Hän perusteli kantaansa sillä, ettei ainoakaan
perhe voi tulla toimeen ilman naisen apua, että jokaisessa köyhässä
ja rikkaassa kodissa on ja tuleekin olla joko omaisia tai palkattuja
naisapulaisia.

-- Ei! Kitty sanoi punastuen, mutta sitä rohkeammin katsoen Leviniin
rehellisillä silmillään, -- tyttö voi olla siinä asemassa, ettei voi
nöyryytyksettä mennä perheeseen, vaan itse...

Levin ymmärsi häntä ensimmäisestä vihjeestä.

-- Niin tietysti! virkkoi hän, -- niin, niin, te olette oikeassa, te
olette oikeassa!

Hän ymmärsi kaikki Pestsovin päivällispöydässä esittämät todistelut
naisen vapauden puolesta nyt, kun näki Kittyn sydämessä neitseellisen
arkuuden ja nöyryytyksen pelon, tunsi tuon pelon itsekin, koska
rakasti Kittyä, ja perääntyi heti todisteluistaan.

Tuli hetken äänettömyys. Kitty piirteli yhä liidulla pöytään. Hänen
silmänsä välkkyivät tyyntä säteilyä. Hänen mielialaansa mukautuen
Levin tunsi koko olemuksessaan yhä kasvavaa onnen jännitystä.

-- Oi! Minä olen piirrellyt koko pöydän täyteen! Kitty sanoi pannen
liidun pois ja näytti aikovan nousta.

"Kuinka minä voin jäädä yksin ilman häntä?" Levin ajatteli kauhistuen
ja otti liidun. -- Odottakaahan, hän sanoi istuutuen pöydän viereen,
-- olen jo kauan tahtonut kysyä teiltä erästä asiaa.

Hän katsoi suoraan Kittyn helliin, joskin hiukan arasteleviin silmiin.

-- Olkaa hyvä ja kysykää.

-- Lukekaa tästä, Levin sanoi ja kirjoitti alkukirjaimet: K.T.v.m.:
s.o.m., m.s.a.v.s.? Nämä kirjaimet merkitsivät: "Kun te vastasitte
minulle: se on mahdotonta, merkitsikö se ainiaaksi vaiko silloin?"
Ei ollut mitenkään luultavaa, että Kitty voisi ymmärtää tuon
monimutkaisen lauseen; mutta Levin katsoi häneen sennäköisenä kuin
hänen elämänsä olisi riippunut siitä, saisiko Kitty noista sanoista
selvää vai eikö.

Kitty katsahti häneen vakavana, nojasi sitten synkistyneen otsansa
käteensä ja alkoi lukea. Väliin hän katsahti Leviniin kysyen
katsellaan: "Onkohan se sitä, mitä minä luulen?"

-- Minä ymmärrän, hän sanoi punastuen.

-- Mikä sana tämä on? kysyi Levin osoittaen a:ta, joka merkitsi sanaa
ainiaaksi.

-- Se sana merkitsee ainiaaksi, sanoi Kitty, -- mutta se ei ole
totta! Levin pyyhki nopeasti pois kirjoituksensa, antoi Kittylle
liidun ja nousi seisomaan. Kitty kirjoitti: E.v.s.v.t.

Dollyn suru Kareninien perheonnettomuudesta hälveni pian, kun hän
näki nuo kaksi olentoa: Kittyn, joka liitu kädessä katseli aran
onnellisesti hymyillen ylöspäin Leviniin, ja Levinin, joka kaunis
vartalo pöydän yli kumartuneena silmäili palavin silmin vuoroin
Kittyä, vuoroin pöytää.

Äkkiä Levinin kasvot välähtivät: hän oli ymmärtänyt. Kirjaimet
merkitsivät: "En voinut silloin vastata toisin."

Hän katsahti Kittyyn arasti ja kysyvästi.

-- Ainoastaanko silloin?

-- Niin, vastasi Kittyn hymy.

-- Entä... entä nyt? kysyi Levin.

-- Lukekaa tuosta. Minä sanon sen, mitä toivoisin. Mitä kovasti
toivoisin. Kitty kirjoitti alkukirjaimet: J. T. v. u. j. a. a. s. Se
merkitsi: "Jospa te voisitte unohtaa ja antaa anteeksi sen."

Levin tarttui liituun jännittynein, vapisevin sormin ja kirjoitti
liidun murtuessa alkukirjaimet seuraavaan: "Minun ei tarvitse
unohtaa eikä antaa anteeksi, sillä en ole koskaan lakannut teitä
rakastamasta."

Kitty katsahti häneen pysähtynyt hymy huulillaan.

Levin istuutui ja kirjoitti pitkän lauseen. Kitty ymmärsi kaikki ja
kysymättä mitään otti heti liidun ja vastasi.

Levin ei pitkään aikaan voinut ymmärtää, mitä Kitty oli kirjoittanut,
ja katsahti häntä tuontuostakin silmiin. Onni oli sumentanut hänen
älynsä. Hän ei mitenkään löytänyt niitä sanoja, mitä Kitty oli
tarkoittanut. Mutta Kittyn ihanista, onnea sädehtivistä silmistä hän
ymmärsi kaiken, mitä tahtoi tietää. Ja hän kirjoitti kolme kirjainta.
Eikä hän ollut vielä lopettanut, kun Kitty jo luki ajatuksen hänen
kätensä takaa, liitti itse viimeisen sanan ja kirjoitti myöntävän
vastauksen.

-- Pelaatteko te "sihteeriä"? sanoi vanha ruhtinas tullen pöydän luo.

-- Mutta meidän on nyt aika lähteä, jos aiot ehtiä teatteriin.

Levin nousi ja saattoi Kittyn ovelle.

Heidän omituisessa keskustelussaan kaikki oli tullut selväksi; Levin
tiesi nyt, että Kitty rakasti häntä, ja Kitty oli luvannut ilmoittaa
vanhemmilleen hänen huomisesta tulostaan.



XIV


Kun Levin Kittyn lähdettyä oli jäänyt yksin, tunsi hän sellaista
kaipausta ja kärsimätöntä halua päästä niin pian kuin suinkin
huomiseen aamuun, jolloin taas saisi nähdä Kittyn ja liittyä häneen
ainiaaksi, että hän pelästyi kuin kuolemaa niitä neljäätoista tuntia,
jotka hänen oli vietettävä ilman tätä. Hänen täytyi välttämättä saada
puhua jonkun kanssa, ettei jäisi yksin ja että aika kuluisi. Stepan
Arkadjevitsh olisi ollut paras puhetoveri, mutta hän lähti -- omien
sanojensa mukaan -- illanviettoon, oikeammin balettiin. Levin ehti
vain sanoa hänelle olevansa onnellinen ja pitävänsä hänestä kovasti
eikä koskaan unohtavansa, mitä Stepan Arkadjevitsh oli hänelle
tehnyt. Stepan Arkadjevitshin katse ja hymy osoittivat, että hän
ymmärsi oikein Levinin tunteen.

-- No, vieläkö haluatte kuolla? kysyi hän puristaen veljellisesti
Levinin kättä.

-- Ei, ei! Levin sanoi.

Darja Aleksandrovna myöskin ikään kuin onnitteli häntä sanoessaan
hänelle jäähyväiset: -- Kylläpä minä olen hyvilläni, hän sanoi, --
että te ja Kitty tapasitte taas toisenne, täytyy pitää arvossa vanhaa
ystävyyttä.

Levin ei pitänyt noista sanoista. Darja Aleksandrovna ei voinut
käsittää, kuinka korkealla hänen ulottumattomissaan se kaikki
oli, eikä hänen olisi pitänyt kajota siihen. Levin sanoi hyvästit
kaikille, mutta ollakseen jäämättä yksin lähti veljensä seuraksi.

-- Mihin sinä lähdet?

-- Kokoukseen.

-- Minä lähden mukaan. Saanko?

-- Miksikä ei, lähdetään vain, sanoi Sergei Ivanovitsh hymyillen. --
Mikä sinun on tänään?

-- Minunko? Minä olen onnenpoika! Levin sanoi laskien vaunujen
ikkunaruudun alas. -- Saanko aukaista? Tulee raittiimpaa. Minä olen
onnenpoika! Miksi sinä et ole koskaan mennyt naimisiin? Sergei
Ivanovitsh hymyili.

-- Olen sangen hyvilläni, hän näyttää olevan oiva tyt... aloitti
Sergei Ivanovitsh.

-- Älä, älä puhu, älä puhu! huudahti Levin tarttuen molemmin käsin
hänen turkkinsa kaulukseen ja työntäen sen hänen suunsa eteen. "Oiva
tyttö" kuulosti hänestä niin arkiselta ja alhaiselta hänen tunteensa
rinnalla.

Sergei Ivanovitsh herahti iloiseen nauruun, mitä hänelle sattui
harvoin.

-- No, saan kai sentään sanoa, että olen hyvilläni siitä.

-- Sen saat sanoa huomenna, huomenna, kuuletko! Mutta nyt hiljaa, ei
hiiskahdustakaan, Levin sanoi ja lisäsi hänen turkkiaan vielä kerran
pudistaen: -- Minä pidän sinusta kovasti! Saako sinne kokoukseen
tulla?

-- Saa tietysti!

-- Mistä siellä tänään keskustellaan? kysyi Levin, kasvot
lakkaamattomassa hymyssä.

He tulivat kokoukseen. Levin kuunteli, miten sihteeri kompastellen
luki pöytäkirjaa, jota ei nähtävästi itsekään ymmärtänyt; mutta
Levin näki tuon sihteerin kasvoista, miten herttainen ja kunnon mies
hän oli. Sen huomasi siitäkin, että hän hämmentyi ja kompasteli
pöytäkirjaa lukiessaan. Sitten alkoivat puheenvuorot. Väiteltiin
joittenkin summien myöntämisestä joihinkin tarkoituksiin, ja Sergei
Ivanovitsh piikitteli kahta jäsentä ja puhui kauan ja voitonvarmasti;
ja toinen jäsen, joka oli kirjoittanut jotain paperipalaselle,
arasteli ensin, mutta vastasi hänelle sitten hyvin myrkyllisesti
ja herttaisesti. Sitten Svijazhski, joka myös oli paikalla, sanoi
jotain kaunista ja jaloa. Levin kuunteli heitä ja näki selvästi,
ettei mistään summista ollutkaan puhe ja etteivät he olleet vähääkään
vihaisia toisilleen, vaan että he kaikki olivat herttaisia, hyviä
ihmisiä ja että kaikki kävi kiltisti ja herttaisesti. He eivät olleet
kenellekään häiriöksi, ja kaikilla oli mukavaa. Ihmeellistä oli
Levinistä se, että hän näki tänään heidän kaikkien lävitse, tunnisti
pienistä, ennen huomaamattomista merkeistä jokaisen sielun ja huomasi
selvästi, että kaikki olivat hyviä. Varsinkin hänestä, Levinistä, he
pitivät kaikki erityisesti tänään. Se näkyi siitä, miten he puhuivat
hänen kanssaan, miten hellästi ja ystävällisesti aivan vieraatkin
katsoivat häneen.

-- No, oletko tyytyväinen? kysyi Sergei Ivanovitsh häneltä.

-- Kovasti. En uskonut, että olisi niin hauskaa! Hyvä että tulin!
Svijazhski tuli Levinin luo ja kutsui hänet luokseen teelle. Levin ei
mitenkään voinut muistaa, mitä hänellä oli ollut Svijazhskia vastaan.
Svijazhskihan oli viisas ja ihmeellisen hyvä ihminen.

-- Varsin mielelläni, hän sanoi ja kysyi Svijazhskin vaimon ja tämän
sisaren vointia. Ja omituisen mielleyhtymän johdosta -- liittyihän
muisto Svijazhskin sukulaisneidistä jollain tavoin avioliiton
ajatukseen --, Levinin mieleen tuli, ettei ollut ketään, kenelle
hänen paremmin sopisi kertoa onnestaan kuin Svijazhskin naisväelle,
ja hän lähti erityisen mielellään heidän luokseen.

Svijazhski kyseli häneltä maatilan asioista olettaen tavalliseen
tapaansa, ettei voitaisi keksiä mitään, jota ei Euroopassa olisi jo
keksitty, mutta nyt se ei vähääkään harmittanut Leviniä. Hän tunsi
päinvastoin, että Svijazhski oli oikeassa ja että koko hänen oma
toimintansa oli mitätöntä, ja hän huomasi Svijazhskissa ihmeellistä
hienotunteisuutta, joka esti tätä suoraan ilmaisemasta, kuinka
oikeassa hän oli. Svijazhskin naiset olivat myös tällä kertaa
erityisen herttaisia. Levinistä tuntui, että he tiesivät jo kaiken
ja toivoivat hänelle onnea ja olivat ainoastaan hienotunteisuudesta
puhumatta siitä. Hän istui heidän luonaan tunnin, kaksi, kolme
tuntia, puhellen eri asioista, mutta ajatellen aina vain sitä yhtä,
mikä tulvehti hänen sielussaan, eikä huomannut, miten hirveästi
hän väsytti isäntäväkeä, joka olisi jo aikoja sitten halunnut
mennä nukkumaan. Svijazhski saattoi hänet eteiseen haukotellen ja
ihmetellen ystävänsä omituista mielentilaa. Kello läheni kahta. Levin
palasi hotelliin ja pelästyi muistaessaan, että hänen pitäisi nyt
viettää jäljellä olevat kymmenen tuntia yksin, rauhattoman kaipuunsa
vaivaamana. Valvomisvuorossa oleva lakeija sytytti kynttilät hänen
huoneeseensa ja aikoi poistua, mutta Levin pysäytti hänet. Hän
huomasi, että Jegor, johon hän ei ennen ollut kiinnittänyt mitään
huomiota, olikin varsin viisas, kaunis ja hyvä mies.

-- Onko vaikea valvoa, Jegor?

-- Minkäs sille tekee, kun virka on sellainen. Herrasväen
palveluksessa on rauhallisempaa, mutta tästä hyötyy enemmän.

Jegor kertoi, että hänellä oli perhe, kolme poikaa ja tytär, joka oli
ompelija ja jonka hän aikoi naittaa valjaskaupan apulaiselle.

Sen johdosta huomautti Levin, että rakkaus on pääasia avioliitossa
ja että rakkaus tekee aina onnelliseksi, koska onni on ainoastaan
ihmisessä itsessään.

Jegor kuunteli tarkkaavasti ja ymmärsi nähtävästi hyvin Levinin
ajatuksen, mutta sen vahvistukseksi hän toi esiin sen odottamattoman
huomautuksen, että herrasväen palveluksessa ollessaan hän oli aina
ollut isäntäväkeensä tyytyväinen ja oli täysin tyytyväinen nykyiseen
isäntäänsä vaikka tämä olikin ranskalainen.

"Ihmeellisen hyväluontoinen mies!" Levin ajatteli.

-- Entä sinä, Jegor, kun menit naimisiin, niin rakastitko sinä
vaimoasi?

-- Kuinkas muuten, vastasi Jegor.

Ja Levin huomasi Jegorin olevan erityisen herkässä mielentilassa ja
aikovan kertoa hänelle sydämensä salaisuudet.

-- On tämä minunkin elämäni ollut ihmeellinen. Poikapahasesta
minä olen... aloitti hän silmät loistaen. Nähtävästi Levinin
haltioituneisuus oli tarttunut häneenkin, niin kuin haukotus tarttuu
ihmisestä toiseen.

Mutta samassa kello soi. Jegor meni ja Levin jäi yksin. Hän ei ollut
päivällispöydässä syönyt juuri mitään eikä ollut Svijazhskillakaan
huolinut teestä eikä illallisesta, mutta ruoka ei nytkään tuntunut
houkuttelevan. Hän ei ollut nukkunut viime yönä, mutta unta hän ei
voinut ajatellakaan. Huoneessa oli viileää, mutta häntä rasitti
kuumuus. Hän avasi molemmat tuuletusruudut ja istuutui pöydälle
ikkunan eteen. Lumen peittämän katon takaa näkyi koristeellinen
risti ketjuineen, ja sen yläpuolella kohosi Ajokoiran kolmikulmainen
tähtisikermä ja kirkas, keltahohteinen Capella. Hän katsoi väliin
ristiin, väliin tähteen, hengitti raikasta pakkasilmaa, jota
tasaisesti virtasi huoneeseen, ja seurasi kuin unessa mielikuviensa
ja muistojensa kulkua. Neljättä käydessä hän kuuli käytävästä
askeleita ja katsahti ovesta. Tuttu peluri, Mjaskin, palasi klubista
synkän näköisenä ja ryiskellen. "Onneton raukka!" Levin ajatteli, ja
kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä rakkaudesta ja säälistä tuota
miestä kohtaan. Hän aikoi puhua tämän kanssa ja lohduttaa tätä; mutta
huomatessaan olevansa paitasillaan hän jätti aikeensa ja istuutui
jälleen ikkunan luo nauttiakseen kylmästä ilmasta ja katsellakseen
tuota ihmeellisen näköistä, vaitonaista, mutta niin merkitsevältä
tuntuvaa ristiä ja kohoavaa kellanhohtoista tähteä. Seitsemättä
käydessä alkoi kuulua lattiankiillottajien hankaus, kirkonkellot
soivat aamukirkkoon, ja Levin tunsi vilunväreitä kehossaan. Hän sulki
tuuletusruudut, peseytyi, Pukeutui ja lähti ulos.



XV


Kadut olivat vielä autioina. Levin meni Shtsherbatskien talon luo.
Pääovi oli vielä kiinni ja kaikki nukkuivat. Hän kääntyi takaisin,
palasi jälleen huoneeseensa ja tilasi kahvia. Lakeija, joka toi
kahvin, ei ollut enää Jegor. Levin aikoi ryhtyä hänen kanssaan
puheisiin, mutta lakeijaa soitettiin ja hänenkin täytyi mennä. Levin
koetti juoda kahvia ja pani rinkelin suuhunsa, mutta hänellä ei olut
vähääkään ruokahalua, ja syljettyään rinkelin pois suustaan hän veti
taas päällystakin ylleen ja lähti kävelemään. Kello kävi kymmenettä,
kun hän toisen kerran tuli Shtsherbatskin pääovelle. Talossa oli
juuri noustu, ja kokki lähti ruokatarpeita hakemaan. Täytyi odottaa
vielä ainakin kaksi tuntia.

Koko yön ja aamun Levin oli elänyt aivan tiedottomassa tilassa ja
tuntenut olevansa kokonaan vapaa aineellisen elämän olosuhteista.
Hän ei ollut syönyt kokonaiseen päivään, ei nukkunut kahteen yöhön,
hän oli viettänyt useampia tunteja p