Title: Anna Karenina
Author: Tolstoy, Leo, graf
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Anna Karenina" ***


ANNA KARENINA

Kirj.

Leo Tolstoi


Suomentanut Eino Kalima


Eino Kaliman suomennos julkaistiin ensimmäisen kerran kahdessa osassa
WSOY:n kustantamana Porvoossa vuosina 1910 ja 1911.



ENSIMMÄINEN OSA



I


Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton
perhe on onneton omalla tavallaan.

Kaikki oli sekaisin Oblonskien kodissa. Vaimo oli saanut tietää, että
miehellä oli suhde talon entisen ranskalaisen kotiopettajattaren
kanssa, ja oli julistanut miehelleen, ettei hän enää voi asua tämän
kanssa saman katon alla. Tällainen tilanne jatkui jo kolmatta
päivää ja se painoi tuskallisesti sekä itse puolisoja että kaikkia
perheen jäseniä ja palvelusväkeä. Kaikki perheen jäsenet ja
palvelusväki tunsivat, ettei heidän yhteiselämässään ollut mitään
järkeä ja että missä hyvänsä majatalossa sattumalta toisensa
kohdanneet ihmiset kuuluivat enemmän yhteen kuin he, Oblonskin
perheen jäsenet ja palvelusväki. Vaimo pysytteli huoneissaan,
mies oli kolmatta päivää poissa kotoa, lapset juoksentelivat kuin
päättömät huoneesta toiseen. Englantilainen lastenhoitajatar oli
riitaantunut taloudenhoitajattaren kanssa ja kirjoittanut kirjelapun
ystävättärelleen pyytäen tätä hakemaan hänelle uuden paikan. Kokki
oli jo eilen päivällisaikaan lähtenyt talosta, ja kyökkipiika ja
kuski olivat pyytäneet lopputiliä.

Kolmantena päivänä riidan jälkeen ruhtinas Stepan Arkadjevitsh
Oblonski -- Stiva, kuten häntä seurapiireissä kutsuttiin -- heräsi
tavalliseen aikaan, klo 8 aamulla, mutta ei vaimonsa makuukamarissa
vaan oman työhuoneensa safiaanisohvalla. Hän käänsi sohvan
vietereillä lepäävän pullean, hyvinhoidetun vartalonsa kyljeltä
toiselle niin kuin olisi tahtonut nukahtaa uudelleen pitkäksi aikaa,
puristi toisella puolellaan olevan tyynyn tiukasti syliinsä ja painoi
poskensa sitä vasten. Mutta samassa hän kavahti istumaan ja avasi
silmänsä.

"Niin, niin, miten se olikaan?" hän ajatteli muistellen untaan.
"Niin, miten se olikaan? Niin! Alabin piti päivälliskutsut
Darmstadtissa; ei, ei Darmstadtissa, vaan jossain Amerikassa. Niin,
mutta siinä Darmstadt oli olevinaan Amerikassa. Niin, Alabin piti
päivälliskutsut, istuttiin lasipöytien ääressä, niin -- ja pöydät
lauloivat 'Il mio tesoro', tai ei 'Il mio tesoro', vaan jotain
parempaa, ja siinä oli joitakin pieniä karahveja, jotka samalla
olivat naisia", hän muisteli.

Stepan Arkadjevitshin silmiin syttyi iloinen välke ja hän jäi
hymyillen miettimään. "Niin, mainiota se oli, mainiota. Siinä
oli paljon muutakin erinomaista, mutta sitä ei saa sanoin eikä
ajatuksin ilmaistuksi, ei hereillä ollessaankaan." Huomattuaan
verkaisen ikkunaverhon sivusta sisään tunkevan valoviirun hän
heilautti iloisesti jalkansa alas sohvalta, etsi niillä vaimon
hänelle viime vuonna syntymäpäivälahjaksi ompelemat kullanhohteiset
safiaanipäällyksiset tohvelit ja kurotti ylös nousematta, jo yhdeksän
vuotta noudattamansa vanhan tavan mukaan, kättään sitä paikkaa kohti,
jossa hänellä makuuhuoneessaan riippui aamutakki. Nyt vasta hän
muisti yhtäkkiä, minkä tähden ei nukkunutkaan vaimonsa makuukamarissa
vaan työhuoneessaan. Hymy katosi hänen kasvoiltaan ja otsa meni
kurttuun.

"Voi-voi-voi-vooi!" mumisi hän muistellen kaikkea tapahtunutta. Ja
hänen mieleensä palasi jälleen yksityiskohtia myöten riita vaimon
kanssa, hänen asemansa koko tukaluus ja kaikkein kiusallisimpana
hänen oma syyllisyytensä.

"Niin! Hän ei anna anteeksi eikä voi antaa. Ja kaikkein kamalinta
on se, että kaikkeen olen syynä minä, -- syynä olen minä, vaikka
olen syytön. Siinä juuri koko draama", hän ajatteli. "Voi-voi-voi!"
äänteli hän epätoivoissaan muistellen kaikkein raskaimpia
vaikutelmiaan tästä riidasta.

Kaikkein ikävin oli ollut ensi hetki, kun hän oli palannut
teatterista iloisena ja tyytyväisenä kädessään suuri päärynä
vaimolleen, eikä ollut löytänytkään häntä vierassalista eikä
ihmeekseen myöskään työhuoneesta, vaan vihdoin makuukamarista,
kädessä tuo onneton, kaikki paljastanut kirjelippu.

Tuo ikuisesti huolehtiva ja puuhaileva ja hänen mielestään hieman
keskinkertainen Dolly oli istunut liikkumattomana kirjelippu
kädessään ja luonut häneen kauhua, epätoivoa ja vihaa ilmaisevan
katseen.

-- Mitä tämä on? Tämä tässä? oli hän kysynyt osoittaen kirjelippua.

Ja sitä muistellessa ei Stepan Arkadjevitshia, kuten useinkin sattuu,
kiusannut niin itse tapaus kuin se, miten hän oli vastannut noihin
vaimonsa sanoihin.

Hänelle oli sinä hetkenä käynyt niin kuin usein käy, kun
äkkiarvaamatta joutuu kiinni jostain kovin häpeällisestä. Hän ei
ollut osannut ottaa kasvoilleen sitä tilannetta vastaavaa ilmettä,
mihin hän itse oli vaimonsa edessä joutunut, kun hänen syyllisyytensä
oli tullut ilmi. Sen sijaan, että hän olisi loukkaantunut, väittänyt
vastaan, puolustautunut, pyytänyt anteeksi tai vaikkapa pysynyt
välinpitämättömänäkin -- kaikki tuo olisi sopinut paremmin kuin se,
mitä hän teki -- olivat hänen kasvonsa aivan hänen tahtomattaan
("aivojen refleksiliikkeitä", ajatteli Stepan Arkadjevitsh
joka rakasti fysiologiaa) yhtäkkiä vetäytyneet tavanmukaiseen,
hyväntahtoiseen ja sen tähden tyhmään hymyyn.

Tuota tyhmää hymyä hän ei voinut antaa itselleen anteeksi. Sen hymyn
nähdessään Dolly oli värähtänyt kuin fyysisestä kivusta, syytänyt
tyypilliseen kiivaaseen tapaansa suustaan tulvan armottomia sanoja ja
syöksynyt huoneesta. Siitä asti ei hän ollut tahtonut nähdä miestään.

"Syynä kaikkeen on tuo tyhmä hymy", Stepan Arkadjevitsh ajatteli.

"Mutta mitä on tehtävä? Mitä on tehtävä?" hän toisteli itsekseen
epätoivoissaan eikä löytänyt vastausta.



II


Stepan Arkadjevitsh oli rehellinen omalle itselleen. Hän ei voinut
pettää itseään uskottelemalla katuvansa tekoaan. Hän ei voinut nyt
katua sitä, mitä oli katunut joskus kuusi vuotta sitten, kun oli
ensimmäistä kertaa ollut vaimolleen uskoton. Hän ei voinut katua
sitä, että hän, kolmenkymmenenneljän ikäinen kaunis, helposti syttyvä
mies, ei enää ollut rakastunut vaimoonsa, viiden elossa olevan ja
kahden kuolleen lapsen äitiin, joka oli häntä itseään ainoastaan
vuotta nuorempi. Hän katui vain sitä, ettei ollut osannut pitää asiaa
paremmin salassa vaimoltaan. Mutta hän tunsi asemansa koko raskauden
ja sääli vaimoaan, lapsiaan ja itseään. Kenties hän olisi osannutkin
paremmin salata syntinsä vaimoltaan, jos olisi tiennyt, että asian
paljastuminen vaikuttaisi tähän niin rajusti. Ei hän ollut asiaa
koskaan selkeästi pohtinut, mutta oli kuvitellut epämääräisesti,
että vaimo oli jo kauan aavistanut hänen uskottomuutensa ja oli
tottunut katsomaan sitä sormiensa läpi. Olipa hänestä tuntunut, että
kuihtuneen, vanhentuneen, jo kauneutensa menettäneen naisen, jossa ei
ollut mitään erityistä, joka vain oli tavallinen hyvä perheenäiti,
olisi pelkästä oikeudentunnosta pitänyt olla näissä asioissa
suvaitsevainen. Mutta näytti olevan aivan toisin.

"Oh, kauheata! Voi-voi-voi, kauheata!" toisteli Stepan Arkadjevitsh
voimatta keksiä mitään. "Ja miten hyvin kaikki oli ennen tätä, miten
hyvin me elimme! Dolly oli tyytyväinen, onnellinen lapsistaan, minä
en häirinnyt häntä missään, annoin hänen hoitaa lapsia ja taloutta
niin kuin hän itse tahtoi. On kyllä paha, että tuo nainen on ollut
kotiopettajattarena meidän kodissamme. Se on paha, se. On jotain
alhaista ja rivoa oman kotinsa opettajatarneidin liehittelemisessä.
Mutta millaisen opettajatarneidin! (Hän muisti elävästi mademoiselle
Rolandin veitikkamaiset silmät ja huulten hymyn.) Enhän minä sentään
unohtanutkaan asemaani sinä aikana, jolloin hän oli meillä. Ja
kaikkein pahinta on se, että hän on jo... Pitikin kaiken sattua kuin
varta vasten, voi-voi-voi! Mitä ihmettä minun on nyt tehtävä?"

Ei ollut muuta vastausta kuin se yleinen vastaus, jonka elämä tarjoaa
kaikkein monimutkaisimpiin ja ratkaisua vaille jääviin kysymyksiin.
Se vastaus kuuluu: on karistettava yltään päivän huolet ja tarpeet,
toisin sanoen, on haettava unohdusta. Enää ei voinut vaipua uneen
ainakaan ennen ensi yötä; ei voinut enää palata kuuntelemaan sitä
musiikkia, jota karahvinaiset olivat laulaneet. Oli siis vaivuttava
elämän uneen.

"Sittenpähän nähdään", Stepan Arkadjevitsh sanoi itselleen, nousi
seisomaan ja veti ylleen harmaan silkkivuorisen aamutakkinsa,
heitti tupsut solmuun, veti leveän rintakehänsä täyteen ilmaa ja
asteli pulleaa vartaloa kevyesti kantavilla, ulospäin sojottavilla
jalkaterillään tavalliseen tapaansa reippaasti ikkunan luo, nosti
verhon ylös ja soitti äänekkäästi kelloa. Huoneeseen tuli heti
vanha ystävä, kamaripalvelija Matvei, tuoden mukanaan vaatteet,
kengät ja sähkösanoman. Kohta Matvein jälkeen tuli myös parturi
parranajovehkeineen.

-- Onko virastosta tullut papereita? kysyi Stepan Arkadjevitsh ottaen
sähkösanoman ja istuutuen peilin eteen.

-- Pöydällä ovat, vastasi Matvei vilkaisten kysyvästi ja
osaaottavasti herraansa ja lisäsi hetkisen kuluttua viekkaasti
hymyillen: -- Ajurivanhimman luota käytiin kysymässä teitä.

Stepan Arkadjevitsh ei vastannut mitään, vilkaisi vain peilin kautta
Matveihin. Katseista, jotka he vaihtoivat peilissä, näkyi miten hyvin
he ymmärsivät toisiaan. Stepan Arkadjevitsh ikään kuin kysyi: Miksi
sinä tuommoisia puhut? Tiedäthän sinä.

Matvei pani kätensä takkinsa taskuihin, siirsi toisen jalkansa
etuviistoon ja katseli herraansa ääneti, hyväntahtoisesti ja tuskin
huomattavasti hymyillen.

-- Minä käskin tulemaan ensi sunnuntaina ja olemaan siihen asti
vaivaamatta teitä ja itseään turhanpäiten, hän sanoi nähtävästi
edeltäpäin valmiiksi ajatellun lauseen.

Stepan Arkadjevitsh ymmärsi, että Matvei tahtoi hiukan laskea leikkiä
ja kiinnittää itseensä huomiota. Repäistyään sähkösanoman auki hän
luki sen, korjaten arvaamalla sähkösanomille tyypilliseen tapaan
vääristyneet sanat, ja hänen kasvonsa kirkastuivat.

-- Matvei, sisareni Anna Arkadjevna tulee huomenna, hän sanoi
pysäyttäen hetkeksi parturin kiiltävän, turpean käden, joka paraikaa
raivasi punertavaa jakausta pitkän, kähäräisen poskiparran keskelle.

-- Luojan kiitos! sanoi Matvei osoittaen tällä vastauksellaan, että
hän ymmärsi yhtä hyvin kuin herrakin tuon vierailun merkityksen,
toisin sanoen sen, että Anna Arkadjevna, Stepan Arkadjevitshin rakas
sisar, saattoi edistää miehen ja vaimon sovinnontekoa.

-- Yksinkö hän tulee vai puolison kanssa? kysyi Matvei.

Stepan Arkadjevitsh ei voinut puhua, kun ylähuuli oli juuri parturin
käsiteltävänä, vaan kohotti yhden sormensa. Matvei nyökäytti päätään
peiliin päin.

-- Yksin. Yläkertaanko käskette järjestämään huoneen?

-- Ilmoita Darja Aleksandrovnalle; minne hän käskee.

-- Darja Aleksandrovnalle? toisti Matvei ikään kuin epäillen.

-- Niin, ilmoita. Ota tuo sähkösanoma ja vie hänelle, mitä hän siitä
sanoo.

"Tahtoo kokeilla", ymmärsi Matvei, mutta sanoi vain: -- Kyllä, herra.

Stepan Arkadjevitsh oli jo pesty ja kammattu ja valmiina pukeutumaan,
kun Matvei narahtelevine kenkineen palasi verkkaisin askelin
huoneeseen, sähkösanoma kädessä. Parturi oli jo mennyt.

-- Darja Aleksandrovna käski sanomaan, että hän matkustaa pois. Käski
tekemään miten te itse parhaaksi näette, Matvei sanoi tuijottaen
herraansa kädet taskussa ja pää kallellaan, vain silmillään nauraen.
Stepan Arkadjevitsh oli vaiti. Sitten hänen kauniilla kasvoillaan
väreili hyväntahtoinen ja hiukan säälittävä hymy.

-- Mitäs sanot, Matvei? hän sanoi heiluttaen päätään.

-- Ei hätää, herra, kyllä tilanne setviytyy, Matvei sanoi.

-- Setviytyykö?

-- Niin tekee, herra.

-- Niinkö arvelet? Kuka siellä on? Stepan Arkadjevitsh kysyi
kuullessaan oven takaa hameen kahinaa.

-- Minä vain, herra, kajahti miellyttävä naisääni, ja oven takaa
pistivät esiin lastenhoitajan, Matrjona Filimonovnan, rokonarpiset
kasvot.

-- No mitä kuuluu, Matrjona? Stepan Arkadjevitsh kysyi mennen hänen
luokseen ovelle.

Vaikka Stepan Arkadjevitsh oli vaimonsa edessä kiireestä kantapäähän
syyllinen ja itsekin tunsi sen, oli melkein koko talonväki, yksinpä
imettäjäkin, Darja Aleksandrovnan ylin ystävä, herransa puolella.

-- No mitä? hän sanoi alakuloisesti.

-- Menkää, herra, pyytäkää vielä antamaan anteeksi. Ehkä Jumala suo
onnea. Hyvin on tuskainen, surku katsoakin, ja kaikki on talossa
mullin mallin. Pitäähän, herra hyvä, toki lapsia sääliä. Menkää
pyytämään, herra. Mitäpä sitä muutakaan voi tehdä? Ken leikkiin
ryhtyy...

-- Eihän hän päästä luokseen...

-- Tehkää kuitenkin voitavanne. Jumala on armollinen, rukoilkaa
Jumalaa, herra, rukoilkaa!

-- No hyvä, saat mennä, Stepan Arkadjevitsh sanoi äkkiä punastuen.
-- No niin, annahan vaatteet, hän kääntyi Matvein puoleen ja riisui
päättäväisesti yltään aamutakin.

Matvei piteli paitaa jo valmiina, puhalteli jotain näkymätöntä sen
kovetetulta rintamukselta, ja puki sen sitten ilmiselvää mielihyvää
tuntien hyvin hoidetun vartalon ylle.



III


Pukeuduttuaan Stepan Arkadjevitsh pirskotti päälleen
hajuvettä, veti suoriksi paidan hihat, pisti totunnaisin liikkein
määrättyihin taskuihin savukekotelon, lompakon, tulitikut ja
kellon kaksinkertaisina vitjoineen ja riippukoristeineen; sitten
hän, tuntien onnettomuudestaan huolimatta olevansa puhdas,
hyväntuoksuinen, terve ja fyysisesti pirteä, huiskautti nenäliinaansa
ja lähti keveästi keinahtelevin askelin ruokasaliin, jossa häntä jo
odotti kahvi ja sen vieressä kirjeet ja virastosta tulleet paperit.

Hän luki kirjeet. Yksi niistä oli hyvin ikävä, -- kirje kauppiaalta,
joka ostatteli hänen vaimolleen kuuluvan tilan metsää. Oli
välttämätöntä myydä se; mutta nyt, ennen sovinnon syntymistä hänen ja
vaimon kesken, siitä ei voinut olla puhettakaan. Kaikkein ikävintä
tässä asiassa oli se, että rahakysymys pyrki näin sekaantumaan juuri
alkavaan sovinnontekoon. Pelkkä ajatuskin, että tuo rahakysymys
pääsisi siinä sanelemaan, että hän metsän myynnin vuoksi haki
sovintoa vaimonsa kanssa, -- se ajatuskin jo loukkasi häntä.

Lopetettuaan kirjeet Stepan Arkadjevitsh veti eteensä virastosta
lähetetyt paperit, lehteili nopeasti läpi kaksi asiakirjaa, teki
muutamia merkintöjä suurella lyijykynällä, siirsi sitten paperit
syrjään ja ryhtyi juomaan kahvia. Kahvikupin äärellä istuessaan hän
avasi vielä kosteahkon aamuisen sanomalehden ja alkoi lukea sitä.

Stepan Arkadjevitsh tilasi ja luki vapaamielistä sanomalehteä, ei
äärisuuntauksien julkaisemaa, vaan enemmistön kannattamaa suuntaa
edustavaa. Joskaan hän ei oikeastaan välittänyt tieteestä, taiteesta
eikä politiikasta, hän oli niihin nähden lujasti samalla kannalla
kuin enemmistö ja sen äänenkannattaja ja muutti mielipiteitään
ainoastaan silloin, kun enemmistö muutti niitä, tai paremminkin hän
ei muuttanut niitä, vaan ne muuttuivat huomaamatta itsestään.

Stepan Arkadjevitsh ei valikoinut suuntaa eikä mielipiteitä, vaan
suunnat ja mielipiteet tulivat hänelle luonnostaan aivan samoin
kuin hatun tai takin kuosit, joita hän ei myöskään valikoinut,
vaan otti sen, mikä kulloinkin oli käytössä. Mutta koska hän eli
määrätyssä seurapiirissä ja tunsi jonkinlaista ajatustoiminnan
tarvetta, jollainen aikuisiässä tavallisesti kehittyy, hän tarvitsi
mielipiteitä yhtä välttämättä kuin hattuakin. Jos hän jostain syystä
pitikin vapaamielistä suuntaa parempana kuin vanhoillista, jota
monet hänen seurapiirissään kannattivat, niin ei siksi, että tämä
suunta hänen mielestään olisi ollut järkevämpi, vaan siksi, että
tämä suunta paremmin soveltui hänen elämäntapaansa. Vapaamielinen
puolue väitti, että Venäjällä oli kaikki huonosti, ja ihan niin --
Stepan Arkadjevitshilla oli paljon velkoja eikä raha tosiaan tahtonut
riittää. Vapaamielinen puolue sanoi, että avioliitto on vanhentunut
laitos ja että sen uudistaminen on välttämätöntä, ja tosiaankin:
perhe-elämä tuotti Stepan Arkadjevitshille vähän huvia ja pakotti
hänet valehtelemaan ja teeskentelemään, mikä oli niin vierasta
hänen luonteelleen. Vapaamielinen puolue puhui tai oikeammin antoi
ymmärtää, että uskonto on vain suitset barbaariselle kansanosalle,
ja tosiaankin: Stepan Arkadjevitsh ei voinut kestää edes lyhyttä
hartaushetkeä tuntematta väsymyksen kipua jaloissaan eikä voinut
käsittää, mitä varten kaikki nuo kamalat ja korkealentoiset sanat
toisesta elämästä olivat olemassa, kun elämä täälläkin saattoi olla
kovin hauskaa. Tämän ohella oli Stepan Arkadjevitshista, joka piti
hupaisasta leikinlaskusta, joskus hauska ällistyttää rauhallisia
ihmisiä sanomalla, että jos kerran syntyperällä kerskaillaan, niin
ei saa pysähtyä Rurikiin, vaan on tunnustettava myös ensimmäinen
kantaisä -- apina. Niinpä vapaamielinen suuntaus kävi Stepan
Arkadjevitshille tavaksi, ja hän piti lehdestään kuin sikarista
päivällisen jälkeen sen kevyen sumun vuoksi, jonka se synnytti hänen
päässään.

Hän luki pääkirjoituksen, jossa selitettiin, että aikanamme hälistään
aivan turhaan radikalismista, joka muka uhkaa niellä kaikki
vanhoilliset ainekset, ja puhutaan hallituksen velvollisuudesta
ryhtyä keinoihin vallankumouksen lohikäärmeen tukahduttamiseksi,
ja että päinvastoin "meidän mielipiteemme mukaan vaara ei piile
luullussa vallankumouksen lohikäärmeessä, vaan edistystä jarruttavan
vanhoillisuuden itsepintaisuudessa" jne. Hän luki toisenkin,
raha-asioita koskevan kirjoituksen, jossa mainittiin Benthamin ja
Millin nimet ja piikiteltiin ministeriötä. Nopean päättelykykynsä
ansiosta hän ymmärsi jokaisen piston merkityksen: miltä taholta ja
kenelle ja minkä asian johdosta se annettiin, ja tämä tuotti hänelle
aina jonkinlaista huvia. Mutta tänään tämän huvin turmeli muisto
Matrjona Filimonovnan neuvoista ja kodin onnettomasta tilasta.
Hän luki myös, että kreivi Beist oli huhujen mukaan matkustanut
Wiesbadeniin, että harmaitten hiusten aika on nyt ohi, että myynnissä
on keveitä ajoneuvoja ja että eräs nuori henkilö tekee tarjouksen.
Mutta nuo uutiset eivät tuottaneet hänelle, kuten ennen, hiljaista,
ironista huvia.

Luettuaan sanomalehden ja juotuaan toisen kupin kahvia voidellun
rinkelin kera hän pudisti rinkelinmurut liiviltään ja oikaisi leveää
rintaansa hymyillen iloisesti, ei siksi, että hänen mielessään
olisi ollut jotain erityisen hauskaa -- iloinen hymy oli hyvän
ruoansulatuksen ansiota.

Mutta tämä iloinen hymy palautti samassa hänen mieleensä kaiken, ja
hän kävi miettiväksi.

Lasten ääniä kuului oven takaa, ja Stepan Arkadjevitsh tunsi ne
pienemmän poikansa Grishan ja vanhemman tyttärensä Tanjan ääniksi. He
olivat kuljettaneet jotain ja pudottaneet.

-- Minähän sanoin, että kannelle ei saa panna matkustajia! huusi
tyttö englanniksi; -- saat itse korjata!

"Kaikki on sekaisin", ajatteli Stepan Arkadjevitsh "siellä lapset
juoksentelevat yksinään". Ja hän meni ovelle ja kutsui heidät
luokseen. He jättivät lippaan, joka oli olevinaan juna, ja lähtivät
isän luo.

Tyttö, isän lempilapsi, juoksi rohkeasti sisään, syleili isäänsä
ja riippui hänen kaulassaan iloiten kuten aina hajuveden tutusta
tuoksusta, joka lemusi isän poskiparrasta. Suudeltuaan vihdoin isää
tämän kumarasta asennosta punastuneille ja hellyyttä säteileville
kasvoille tyttö irrotti kätensä ja aikoi juosta takaisin, mutta isä
pidätti häntä.

-- Miten äiti voi? kysyi hän hivellen kädellään tytön sileää,
hentoista kaulaa. -- Huomenta, hän vastasi hymyillen poikansa
tervehdykseen.

Hän tunsi pitävänsä vähemmän pojasta ja koetti aina olla
tasapuolinen. Mutta poika tunsi sen eikä hymyillyt vastaukseksi isän
kylmään hymyyn.

-- Äitikö? Hän on jo noussut, tyttö vastasi. Stepan Arkadjevitsh
huokasi.

"Ei siis taaskaan ole nukkunut koko yönä", hän mietti.

-- No onko äiti iloinen?

Tyttö tiesi, että isän ja äidin välillä oli riita ja ettei äiti
voinut olla iloinen ja että isän kyllä piti tietää se ja että isä
vain teeskenteli kysyessään sitä niin kevyesti. Ja hän punastui isän
vuoksi. Isä heti käsitti sen ja punastui myöskin.

-- En tiedä, tyttö sanoi. -- Äiti ei käskenyt lukemaan, vaan käski
mennä kävelemään neiti Hullin kanssa mummon luo.

-- No mene, Tanjaseni. Ai niin, varrohan, hän sanoi pidättäen
kuitenkin tyttöä ja silittäen tämän hentoa kättä.

Hän otti uunin reunukselta siihen eilen jättämänsä makeisrasian ja
antoi tytölle kaksi tämän lempimakeista, suklaa- ja omenatäytteisen.

-- Grishalleko tämä? tyttö sanoi osoittaen suklaamakeista.

-- Niin, niin. -- Ja vielä silitettyään tytön olkapäitä isä suuteli
häntä hiusrajaan ja kaulaan ja päästi menemään.

-- Vaunut ovat ovella, sanoi Matvei. -- Ja eräs asialle tullut nainen
odottaa, lisäsi hän.

-- Onko jo kauankin odottanut? kysyi Stepan Arkadjevitsh.

-- Puolisen tuntia.

-- Kuinka monesti sinun on käsketty heti ilmoittaa?

-- Täytyyhän teidän nyt antaa rauhassa juoda kahvinne, sanoi Matvei
sillä ystävällisen karkealla äänensävyllä, josta oli mahdoton
vihastua.

-- No pyydä sisään heti paikalla, sanoi Oblonski rypistellen
nyrpeästi kulmiaan.

Tulija, alikapteenin rouva Kalinina, anoi mahdottomia ja
järjettömiä. Mutta Stepan Arkadjevitsh pyysi tapansa mukaan hänet
istumaan, kuunteli häntä tarkkaavaisesti, keskeyttämättä ja antoi
seikkaperäisen neuvon kenen puoleen on käännyttävä ja miten, vieläpä
kirjoitti hänelle nopeasti ja selvällä suurella, soikealla, kauniilla
käsialallaan kirjelipun sille henkilölle, joka saattoi auttaa anojaa.
Päästettyään alikapteenin rouvan menemään Stepan Arkadjevitsh otti
hattunsa ja pysähtyi muistelemaan, eikö mitään ollut unohtunut. Ei
tuntunut unohtuneen mitään paitsi se, minkä hän tahtoi unohtaa --
vaimonsa.

"Hohhoi!" Hän painoi päänsä alas ja hänen kauniille kasvoilleen nousi
tuskainen ilme. "Mennäkö vai ei?" kysyi hän itseltään. Ja sisäinen
ääni sanoi hänelle, ettei pidä mennä, että siitä ei kuitenkaan voi
tulla mitään muuta kuin teeskentelyä, että oli mahdotonta korjata tai
parantaa heidän välejään, sillä olihan mahdotonta tehdä tuota naista
jälleen viehättäväksi ja rakkautta herättäväksi tai muuttaa itseään
ukoksi, joka ei enää kykene rakastumaan. Mitään muuta kuin petosta
ja valhetta siitä ei voisi koitua. Ja petos ja valhe olivat vieraita
hänen luonteelleen.

"Mutta joskushan sen täytyy tapahtua; eihän ole mahdollista jättää
tilannetta ennalleen", hän sanoi koettaen rohkaistua. Hän oikaisi
rintansa, otti kotelosta savukkeen, sytytti sen, puhalsi pari kertaa,
heitti sen helmiäistuhkakuppiin, kulki nopein askelin vierashuoneen
poikki ja aukaisi oven vaimonsa makuuhuoneeseen.



IV


Darja Aleksandrovna seisoi aamupuserossaan vaatekaapin edessä,
sikin sokin ympäri huonetta heiteltyjen esineitten keskellä, ja
valikoi jotakin. Hänen ennen kauniit ja sankat hiuksensa olivat
sykkyrällä niskassa, kasvot olivat kuihtuneet ja laihat, silmät
suuret, laihuuden avartamat ja pelästyneet. Kuullessaan miehensä
askeleet hän pysähtyi ja katsoi oveen, koettaen turhaan ottaa
ankaran ja halveksivan ilmeen. Hän tunsi pelkäävänsä miestään ja
lähenevää kohtausta. Hän oli taaskin, jo kymmenennen kerran näin
kolmena päivänä, yrittänyt valikoida erilleen omia ja lastensa
tavaroita viedäkseen ne äitinsä luo, eikä nytkään ollut saanut
aiettaan toteutetuksi. Mutta nyt hän vakuutteli itselleen kuten
edellisilläkin kerroilla, ettei asia saanut jäädä sikseen, vaan että
hänen täytyi ryhtyä johonkin, rangaista, häväistä tuota miestä,
maksaa hänelle takaisin edes vähäinen osa sitä kipua, mitä tämä oli
hänelle tuottanut. Hän vakuutteli yhä vielä muuttavansa pois miehensä
luota, mutta tunsi, että se oli mahdotonta... Se oli mahdotonta
siksi, ettei hän voinut olla pitämättä tuota miestä omana miehenään
ja rakastamatta häntä. Sitä paitsi hän tunsi, että jos hän täällä,
omassa kodissaan, töin tuskin ehti hoitaa viisi lastaan, niin
lasten olisi vielä pahempi olla siellä, minne hän heidän kanssaan
muuttaisi. Muutenkin jo näiden kolmen päivän aikana nuorin poika
oli sairastunut, koska hänelle oli annettu huonoa lihalientä, ja
toiset olivat jääneet eilen melkein ilman päivällistä. Hän tunsi että
oli mahdotonta lähteä talosta; mutta pettäen itseään hän kuitenkin
valikoi tavaroita ja oli valmistautuvinaan lähtöön.

Nähdessään miehensä tulevan hän laski kätensä kaapin laatikkoon
ikään kuin hakien jotain ja katsahti tulijaan vasta silloin, kun
tämä oli jo aivan hänen vieressään. Mutta hänen kasvonsa, joille
hän oli tahtonut antaa ankaran ja päättävän ilmeen, kuvastivat vain
neuvottomuutta ja tuskaa.

-- Dolly! sanoi mies hiljaisella, aralla äänellä. Hän kyyristi
niskaansa ja tahtoi näyttää säälittävältä ja nöyrältä, mutta silti
hän säteili raikkautta ja terveyttä.

Darja Aleksandrovna vilkaisi nopeasti kiireestä kantapäähän miehensä
raikkautta ja terveyttä säteilevää hahmoa. "Niin, hän on onnellinen
ja tyytyväinen", ajatteli vaimo, "kun taas minä... Ja tuo inhottava
hyväluontoisuus, jonka vuoksi kaikki niin pitävät hänestä ja jota
kaikki niin kehuvat: minä vihaan sitä", hän ajatteli. Hänen huulensa
puristuivat yhteen, ja kalpeiden, hermostuneiden kasvojen oikea
poskilihas vavahteli.

-- Mitä te tahdotte? hän sanoi nopeasti vieraalla rintaäänellä.

-- Dolly! toisti mies, ääni värähdellen, -- Anna tulee tänään.

-- Mitä se minuun kuuluu? Minä en voi ottaa häntä vastaan, huudahti
vaimo.

-- Mutta täytyyhän sentään, Dolly...

-- Menkää, menkää, menkää! huudahti Dolly katsomatta mieheensä, aivan
kuin huuto olisi aiheutunut fyysisestä kivusta.

Stepan Arkadjevitsh oli voinut olla rauhallinen vaimoaan
ajatellessaan, oli saattanut toivoa, että kaikki setviytyy, kuten
Matvei oli sanonut, ja saattanut tyynesti lukea sanomalehtensä
ja juoda kahvinsa. Mutta kun hän näki nuo tuskan näännyttämät
marttyyrikasvot, kuuli tuon kohtaloonsa alistuvan ja epätoivoisen
äänensävyn, hänen hengityksensä salpautui, jotain kohosi kurkkuun ja
silmiin tuli kyyneleinen kiilto.

-- Jumalani, mitä minä olenkaan tehnyt! Dolly! Jumalan tähden!...
Onhan... hän ei voinut jatkaa, itku takelteli hänen kurkussaan.

Darja Aleksandrovna paiskasi kaapin kiinni ja katsahti häneen.

-- Dolly, mitä minä voin sanoa?... En muuta kuin: anna minulle
anteeksi... Muista, eikö sentään yhdeksän vuotta elämässä voi
hyvittää hetken, hetken...

Darja Aleksandrovna seisoi siinä katse maahan luotuna, kuunteli
ja odotti miehen jatkavan, ikään kuin rukoillen miestään jotenkin
selittämään kaiken perättömäksi.

-- Hetken nautintoa..., lausui mies ja tahtoi jatkaa, mutta tämän
sanan vaikutuksesta Darja Aleksandrovnan huulet puristuivat taas
yhteen aivan kuin fyysisestä kivusta, ja oikea poskilihas värähteli
taas.

-- Menkää, menkää tiehenne täältä! huusi hän vieläkin kimeämmin, --
älkää puhuko minulle nautinnoistanne ja inhottavuuksistanne.

Dolly aikoi lähteä huoneesta, mutta horjahti ja tarttui tuolin
selustaan saadakseen tukea. Hänen kasvonsa olivat pöhöttyneet, huulet
turvonneet ja silmät täynnä kyyneliä.

-- Dolly! sanoi Stepan Arkadjevitsh nyyhkyttäen jo hänkin. -- Jumalan
tähden, ajattele lapsia, ne eivät ole syyllisiä! Minä olen syyllinen,
rankaise minua, käske minua sovittamaan tekoni. Olen valmis kaikkeen,
mitä suinkin voin! Minä olen tehnyt väärin, en löydä sanoja
ilmaisemaan, miten väärin olen tehnyt. Mutta Dolly, anna minulle
anteeksi!

Darja Aleksandrovna istuutui. Stepan Arkadjevitsh kuuli hänen
raskaan, kuuluvan hengityksensä ja tunsi sanomatonta sääliä häntä
kohtaan. Darja Aleksandrovna yritti useampaan kertaan sanoa jotain,
mutta ei voinut. Stepan Arkadjevitsh odotti.

-- Sinä ajattelet lapsia, koska tahdot leikkiä heidän kanssaan, mutta
minä tiedän heitä ajatellessani, että he ovat nyt hukassa, virkkoi
Darja Aleksandrovna sanoen nähtävästi yhden niistä lauseista, joita
hän näinä kolmena päivänä oli toistanut mielessään.

Hän oli sanonut miestään sinuksi, ja tämä katsahti häneen
kiitollisena ja liikahti tarttuakseen hänen käteensä, mutta Darja
Aleksandrovna vetäytyi inhoten loitommaksi.

-- Minä ajattelen lapsiani ja tekisin siksi kaikkeni niiden
pelastamiseksi. Mutta minä en tiedä, miten heidät paremmin
pelastaisin: sitenkö, että vien heidät pois isänsä luota, vai että
jätän irstailevan isän luo, -- niin, irstailevan isän luo... No
sanokaa itse, onko enää sen jälkeen... mitä on tapahtunut, meidän
yhteiselämämme mahdollinen? Onko se mahdollinen? Sanokaa, onko
se mahdollinen? toisti hän korottaen ääntään. -- Sen jälkeen kun
mieheni, minun lasteni isä, antautuu rakkaussuhteeseen omien lastensa
kotiopettajattaren kanssa...

-- Mutta mitä minä...? Mitä minä voin tehdä? sanoi syytetty surkealla
äänellä, tietämättä itse mitä puhui ja painaen päänsä yhä alemmas.

-- Kuinka minä inhoan teitä! huusi Darja Aleksandrovna yhä enemmän
kiivastuen. -- Teidän kyyneleenne ovat vettä! Te ette koskaan ole
rakastanut minua; teillä ei ole sydäntä eikä kunniantuntoa! Te olette
minulle iljettävän vastenmielinen, inhottava ja vieras; niin, tuiki
vieras! Hän lausui kipeästi ja kiukkuisesti tuon hänelle itselleen
kauhean sanan _vieras_.

Stepan Arkadjevitsh katsoi vaimoonsa ja pelästyi ja kummastui hänen
kasvoillaan kuvastuvaa vihaa. Hän ei ymmärtänyt, että hänen säälinsä
vain ärsytti tuota naista, joka näki hänessä rakkauden sijasta vain
säälivää myötätuntoa. "Ei, hän vihaa minua. Hän ei anna anteeksi",
ajatteli Stepan Arkadjevitsh.

-- Tämä on kauheata, kauheata! virkkoi hän.

Samalla parahti viereisessä huoneessa lapsi, luultavasti kaatuessaan.
Darja Aleksandrovna kuulosteli itkua, ja hänen kasvonsa saivat äkkiä
lauhkeamman sävyn.

Hän näytti hetkisen epäröivän ikään kuin ei olisi tiennyt, missä oli
ja mitä oli tehtävä, mutta nousi sitten nopeasti ja lähti ovea kohti.

"Rakastaapas lastani", Stepan Arkadjevitsh ajatteli huomatessaan
parahduksesta johtuneen muutoksen vaimonsa kasvoilla, "minun lastani.
Kuinka hän sitten voi vihata minua?"

-- Dolly, yksi sana vielä, virkkoi hän kulkien vaimonsa jäljessä.

-- Jos te tulette jäljessäni, kutsun palvelusväen ja lapsen sisään!
Tietäkööt kaikki, että te olette lurjus! Minä matkustan pois tänään,
ja te saatte asua täällä rakastajattarenne kanssa!

Ja vaimo poistui läimäyttäen oven kiinni jäljessään.

Stepan Arkadjevitsh huoahti, pyyhki kasvonsa ja lähti hiljaisin
askelin huoneesta. "Matvei sanoo, että setviytyy; mutta miten?
Minä en näe edes mahdollisuutta. Voi voi tätä kauheutta! Ja miten
ruokottomasti hän huusi", puhui hän itsekseen muistellen vaimonsa
huutoja ja sanoja: lurjus ja rakastajatar. "Palvelustytöt saattoivat
kuulla. Kauhean, kauhean säädytöntä." Stepan Arkadjevitsh seisoi
hetkisen yksinään, pyyhki silmänsä, huoahti, oikaisi rintansa ja
lähti huoneesta.

Oli perjantai ja saksalainen kelloseppä veti ruokasalin seinäkelloa.
Stepan Arkadjevitsh muisti tuosta täsmällisestä kaljusta kellosepästä
lausumansa sutkauksen, että tämä oli "itse vedetty koko eliniäkseen
vetämään kelloja", ja hymyili. Stepan Arkadjevitsh piti paljon
hyvästä pilasta. "Ja kentiespä setviytyykin! Hyvä sana se
'setviytyy'", hän ajatteli. "Se pitää panna mieleen."

-- Matvei, huudahti hän, -- laita sinä sitten Marjan kanssa kaikki
järjestykseen sohvakamarissa Anna Arkadjevnaa vasten, hän sanoi
ovesta ilmaantuneelle Matveille.

-- Kyllä, herra.

Stepan Arkadjevitsh otti turkin ylleen ja astui kuistille.

-- Ette taida tulla kotiin ruoalle? kysyi saattamaan tullut Matvei.

-- Sittenhän näkee. Tästä saat menoihin, hän sanoi antaen
lompakostaan kymmenruplasen. -- Lieneekö tarpeeksi?

-- Tarpeeksi tai ei, toimeen on tultava, sanoi Matvei työntäen kiinni
vaunujen oven ja siirtyen takaisin kuistille.

Tyynnytettyään lapsensa palasi Darja Aleksandrovna sillä aikaa
takaisin makuuhuoneeseen, arvaten vaunujen tärinän kuultuaan, että
mies oli jo lähtenyt. Tämä huone oli hänen ainoa pakopaikkansa
kotoisilta huolilta, jotka ympäröivät hänet heti kun hän vain
poistui sieltä. Jo nytkin hänen käydessään lastenkamarissa olivat
englantilainen neiti ja Matrjona Filimonovna ehtineet tuona lyhyenä
hetkenä tehdä hänelle muutamia kysymyksiä, jotka olivat sangen
kiireellisiä ja joihin hän yksin saattoi vastata: Mitä piti pukea
lasten ylle kävelylle vietäessä? Pitikö antaa maitoa? Eikö pitäisi
lähettää hakemaan uutta kokkia?

-- Ah, jättäkää minut rauhaan! oli hän sanonut ja palattuaan
makuuhuoneeseen istuutunut samalle paikalle, missä oli ollut miehensä
kanssa puhuessaan. Hän puristi yhteen laihtuneet kätensä, joiden
luisevista sormista sormukset tahtoivat valua pois, ja ryhtyi
selvittelemään muistossaan koko äskeistä keskustelua. "Lähti jo!
Mutta mitenhän heidän väliensä laita on?" mietti Darja Aleksandrovna.
"Näinköhän hän yhä tapailee sitä naista? Miksi minä en kysynyt
häneltä? Ei, ei, meidän on tämän jälkeen enää mahdoton palata
yhteen. Jos me jäämmekin samaan taloon, niin pysymme vieraina. Iäti
vieraina!" toisti hän taas erityisen merkitsevästi tuon hänelle
hirveän sanan.

"Ja miten minä rakastin, Jumalani, miten minä rakastin häntä!...
Miten minä rakastin! Ja enkö minä nytkin häntä rakasta? Kukaties
vielä enemmän kuin ennen! Sehän se onkin kauheinta..." hän aloitti,
mutta ei saanut lopetetuksi ajatustaan, sillä Matrjona Filimonovna
pisti päänsä ovesta.

-- Käskisitte hakemaan minun veljeäni, hän sanoi, -- laittaisi edes
päivällisen; muuten lapset jäävät kuuteen asti ruoatta kuten eilen.

-- Hyvä on, minä tulen heti katsomaan. Entä onko haettu tuoretta
maitoa?

Ja Darja Aleksandrovna syventyi päivän huoliin ja hukutti hetkeksi
niihin surunsa.



V


Stepan Arkadjevitsh oli lahjakkuutensa turvin selviytynyt opinnoista
hyvin, mutta laiskuutensa ja vallattomuutensa takia hän oli
aina ollut häntäpään oppilaita. Hummailevasta elämäntavastaan,
vaatimattomista oppiarvoistaan ja nuoresta iästään huolimatta hän
oli päässyt kunniakkaaseen ja hyväpalkkaiseen päällikönvirkaan
eräässä moskovalaisessa virastossa. Tämän paikan hän oli saanut
Anna-sisarensa miehen Aleksei Aleksandrovitsh Kareninin avulla, jolla
oli hyvin huomattava asema siinä ministeriössä, johon virasto kuului.
Mutta jos ei Karenin olisi nimittänyt lankoaan tuohon virkaan, olisi
Stiva Oblonski satojen muitten ihmisten, veljien, sisarten, omaisten,
serkkujen, setien, enojen tai tätien avulla saanut saman tai toisen
samanlaisen paikan, josta maksettiin palkkaa kuutisentuhatta ruplaa,
mikä summa oli hänelle tarpeen, koska hänen raha-asiansa vaimon
melkoisesta omaisuudesta huolimatta olivat rappiolla.

Puoli Moskovaa ja Pietaria kuului Stepan Arkadjevitshin sukulaisiin
ja ystäviin. Hän oli syntynyt niiden ihmisten piirissä, jotka
olivat päässeet tämän maailman mahtaviksi. Yksi kolmasosa
valtiomiehistä, vanhukset, oli hänen isänsä ystäviä ja oli tuntenut
hänet paitaressusta; toinen kolmannes oli sinutteluväleissä hänen
kanssaan ja kolmas oli hyviä tuttavia. Siis kaikki maisen onnen kuten
virkojen, vuokra- ja omistusoikeuksien sekä muiden etujen jakelijat
olivat hänen ystäviään eivätkä voineet syrjäyttää omaa miestään.
Eikä Oblonskin ollut tarvinnut erityisesti ponnistella hyvän paikan
saamiseksi; oli vain tarvinnut olla kieltäytymättä, kadehtimatta,
riitaantumatta ja loukkaantumatta, mitä hän harvinaisessa
hyväluontoisuudessaan ei koskaan ollut tehnytkään. Hänestä olisi
tuntunut naurettavalta, jos hänelle olisi sanottu, ettei hän saa
niin hyväpalkkaista paikkaa kuin hän tarvitsi, semminkin kun hän ei
vaatinutkaan mitään erinomaista; hän tahtoi vain saman verran kuin
saivat hänen ikätoverinsakin, ja sellaista virkaa hoitamaan hän
kykeni yhtä hyvin kuin joku toinenkin.

Kaikki Stepan Arkadjevitshin tuntevat henkilöt rakastivat häntä hänen
lempeän, iloisen luonteensa ja ehdottoman rehellisyytensä vuoksi; ja
hänen kauniissa, valoisassa ulkomuodossaan, sädehtivissä silmissään,
mustissa kulmakarvoissaan, hiuksissaan, kasvojen valkoisuudessa ja
punassa oli jopa jotain sellaista, mikä miellytti ja piristi hänen
seuraansa sattuvia ihmisiä aivan fyysisesti. "Ahaa! Stiva! Oblonski!
Siinähän se mies onkin!" sanottiin melkein aina iloisesti hymyillen,
kun hänet tavattiin. Joskin välillä sattui, että keskustelu hänen
kanssaan toi ilmi, ettei mitään erityisen ilahduttavaa ollut
tapahtunut, -- toisena tai kolmantena päivänä sen jälkeen kaikki
jälleen iloitsivat hänet nähdessään.

Hoidettuaan kolmatta vuotta päällikön virkaa eräässä
Moskovan virastossa Stepan Arkadjevitsh oli voittanut osakseen
virkatoveriensa, alaistensa, päällikköjensä ja kaikkien hänen
kanssaan asioissa olevien ihmisten rakkauden mutta myös heidän
kunnioituksensa. Ne pääominaisuudet, jotka hankkivat hänelle
tuon yleisen kunnioituksen virastossa, olivat ensinnäkin hänen
kaikkia kohtaan osoittamansa lempeys, joka perustui tietoisuuteen
hänen omista puutteistaan; toiseksi täydellinen vapaamielisyys,
ei se, jonka hän oli saanut sanomalehdistä, vaan vapaamielisyys,
joka oli hänellä verissä ja joka sai hänet aivan tasa-arvoisesti
ja yhtäläisesti kohtelemaan kaikkia ihmisiä heidän arvostaan ja
varallisuudestaan huolimatta; ja kolmanneksi -- mikä oli tärkeintä --
täydellinen välinpitämättömyys omaa työtä kohtaan, minkä vuoksi hän
ei koskaan innostunut liikaa eikä tehnyt virheitä.

Tultuaan virastoon Stepan Arkadjevitsh astui kunnioittavan
ovilakeijan saattamana salkku kädessä pieneen työhuoneeseensa, puki
ylleen virkatakin ja meni virastohuoneeseen. Kirjurit ja kaikki
virkailijat nousivat ja kumarsivat iloisesti ja kunnioittavasti.
Stepan Arkadjevitsh astui kiireisesti, kuten aina, paikalleen,
kätteli kaikki ja istuutui. Hän laski hiukan leikkiä, puhui
juuri niin paljon kuin oli sopivaa ja aloitti työnsä. Ei kukaan
osannut varmemmin kuin Stepan Arkadjevitsh löytää sitä vapauden,
koruttomuuden ja virallisuuden rajaa, jota asioiden miellyttävä
käsittely edellyttää. Sihteeri tuli papereineen hänen luokseen
iloisena ja kunnioittavan näköisenä, kuten muutkin Stepan
Arkadjevitshin viraston työntekijät, ja puhui sillä tuttavallisen
vapaamielisellä äänensävyllä, jonka Stepan Arkadjevitsh oli täällä
vakiinnuttanut:

-- Saatiinpa viimeinkin tietoja Penzan lääninhallituksesta. Tässä
näin, jos saan...

-- Vai saatiin ne vihdoin! virkkoi Stepan Arkadjevitsh painaen
sormellaan paperiin. -- No niin, hyvät herrat... ja asiainkäsittely
alkoi.

"Jos ne tietäisivät", hän ajatteli esitystä kuunnellessaan, pää
kenossa ja kasvoillaan paljonpuhuva ilme, "mikä syyllinen koulupoika
heidän esimiehensä oli puoli tuntia sitten!" Ja hänen silmänsä
nauroivat esitystä luettaessa. Kello kahteen työn oli määrä kestää
yhtäjaksoisesti, ja sitten oli aamiaistauko.

Kello ei ollut vielä kahtakaan, kun viraston suuret lasiovet
äkkiä avautuivat ja joku tuli sisään. Ilostuen vaihtelusta kaikki
katsahtivat muotokuvan ja peilin alta oveen päin; mutta ovella
seisova vartija karkotti heti tulijan ja sulki lasioven hänen
jälkeensä.

Kun asiakirja oli luettu, nousi Stepan Arkadjevitsh ojenteli
jäseniään ja -- vapaamielisen ajan tapoja noudattaen -- otti
virastossa esiin savukkeen ja lähti työhuoneeseensa. Kaksi hänen
toveriaan, vanha virkamies Nikitin ja kamarijunkkari Grinevitsh
seurasivat häntä.

-- Ehdimme lopettaa aamiaisen jälkeen, sanoi Stepan Arkadjevitsh.

-- Ehdimme toki! sanoi Nikitin.

-- Mahtaa se Fomin olla aika velikulta, sanoi Grinevitsh eräästä
käsiteltävänä olevaan asiaan osallisesta henkilöstä.

Stepan Arkadjevitsh veti kulmansa ryppyyn Grinevitshin sanojen
johdosta antaakseen tämän tuntea, että oli säädytöntä ennenaikojaan
mennä lausumaan tuomioita, eikä vastannut mitään.

-- Kuka kävi? kysyi hän vartijalta.

-- Kuka lienee ollut, teidän ylhäisyytenne; luvatta tuppautui sisään,
kun en sattunut katsomaan. Kysyi teitä. Minä sanoin että kunhan
jäsenet tulevat aamiaistauolle, niin sitten...

-- Missä hän on?

-- Lieneekö mennyt eteiseen, äsken hän tuossa käveli. Tuolla näkyy
tulevan, sanoi vartija osoittaen vahvarakenteista, leveäharteista
ja kiharapäistä miestä, joka karvalakki päässä nopeasti ja kevyesti
juoksi kuluneita kiviportaita ylös. Muuan laiha virkamies, joka
salkku kainalossa laskeutui portaita, seisahtui paheksuen katsomaan
juoksevan jalkoihin ja vilkaisi sitten kysyvästi Oblonskiin.

Stepan Arkadjevitsh seisoi portaiden ääressä. Virkatakin kirjaillun
kauluksen yllä hyväntahtoisina sädehtivät kasvot kirkastuivat
entisestään, kun hän tunnisti lähemmäs kiiruhtavan tulijan.

-- Niinpäs on! Levin, vihdoin viimein! hän sanoi katsellen
lähestyvää Leviniä ystävällisesti ja leikkisästi hymyillen. -- Että
sinä viitsitkin vaivautua hakemaan minua tästä luolasta! Stepan
Arkadjevitsh sanoi ja tyytymättä pelkkään kädenpuristukseen suuteli
ystäväänsä. -- Oletko jo kauan ollut täällä?

-- Saavuin vastikään, ja teki kovasti mieli tavata sinua, Levin
vastasi katsellen ujosti ja samalla tuimasti ja levottomasti
ympärilleen.

-- No, menkäämme työhuoneeseen, sanoi Stepan Arkadjevitsh joka tunsi
ystävänsä itserakkaan ja äreän ujouden, tarttui häntä käteen ja veti
jäljessään, kuin opastaen läpi vaaranpaikkojen.

Stepan Arkadjevitsh oli tehnyt sinunkaupat melkein kaikkien
tuttaviensa kanssa: kuusikymmenvuotisten ukkojen, kahdenkymmenen
ikäisten poikien, näyttelijöiden, ministerien, kauppiaiden ja
kenraaliadjutanttien kanssa, joten hyvin monet niistä, jotka
olivat "sinuja" hänen kanssaan, olivat yhteiskuntatikapuitten
kahdesta äärimmäisestä päästä ja olisivat suuresti hämmästyneet
kuullessaan, että heillä Oblonskin kautta oli jotain yhteistä. Hän
oli sinutteluväleissä kaikkien kanssa, joitten seurassa oli juonut
samppanjaa, ja samppanjaa hän joi kaikkien kanssa, ja sen tähden
kohdatessaan alaistensa läsnä ollessa häpeällisiä "sinujaan",
kuten hän leikillä nimitti useita ystäviään, hän osasi aina
lieventää tilanteen alaisissa synnyttämää kielteistä vaikutelmaa
luontaisella tahdikkuudellaan. Levin ei ollut häpeällinen "sinä",
mutta hienovaistoinen Oblonski tunsi Levinin ajattelevan, ettei hän
alaistensa nähden kenties haluaisi osoittaa läheistä tuttavuuttaan
Leviniin, ja kiiruhti sen vuoksi viemään Levinin työhuoneeseensa.

Levin oli melkein samanikäinen Oblonskin kanssa, eikä pelkän
samppanjalasin takia "sinä" hänen kanssaan. Levin oli hänen
toverinsa ja ystävänsä varhaisnuoruuden ajoilta. He pitivät
toisistaan huolimatta luonteiden ja taipumusten erilaisuudesta,
kuten varhaisen nuoruuden aikaiset ystävykset pitävät toisistaan.
Mutta siitä huolimatta kumpikin heistä -- kuten eri toiminta-aloilla
työskentelevien ihmisten laita usein on -- sydämessään ylenkatsoi
toistensa toimintaa, joskin järkeilemällä etsi sille puolustusta.
Kummastakin oma elämä tuntui ainoalta oikealta ja ystävän elämä
pelkältä itsepetokselta. Oblonski ei voinut olla vetämättä huuliaan
keveään pilahymyyn nähdessään Levinin. Monet kerrat hän oli tavannut
Levinin tämän tultua käymään Moskovassa maalta, missä tämä puuhaili
jotain, mutta mitä, sitä ei Stepan Arkadjevitsh koskaan oikein
voinut käsittää eikä siitä välittänytkään. Levin tuli Moskovaan
aina levottomana, hätäisenä, hieman ujostelevana ja tuon ujouden
hermostuttamana, ja hänen näkemyksensä olivat useimmiten aivan
uusia ja odottamattomia. Stepan Arkadjevitsh nauroi sille ja piti
siitä. Aivan samalla tavoin Levinkin sydämessään halveksi sekä
ystävänsä kaupunkilaista elämäntapaa että hänen virkaansa, jota piti
tyhjäntoimituksena ja josta teki pilaa. Mutta erotus oli siinä,
että Oblonski, joka toimi niin kuin muutkin, nauroi itsevarmaan
ja hyväntahtoiseen sävyyn, kun taas Levin oli epävarma ja väliin
vihainen.

-- Kauan on sinua odotettu, Stepan Arkadjevitsh sanoi työhuoneeseen
tultua ja päästi irti Levinin käden, siten ikään kuin osoittaen
vaaranpaikkojen päättyneen. -- Onpa oikein hauska taas nähdä sinua,
hän jatkoi. -- No, mitä sinulle kuuluu? Milloin tulit?

Levin vaikeni katsellen Oblonskin kahden toverin tuntemattomia
kasvoja ja varsinkin hienon Grinevitshin käsiä, joitten pitkissä
valkeissa sormissa oli niin pitkät, keltaiset, kärjistään
käyristyneet kynnet ja paidankalvosimissa niin suuret välkkyvät
napit, että nuo kädet nähtävästi anastivat koko hänen huomionsa
eivätkä suoneet hänelle ajatuksen vapautta. Oblonski huomasi sen heti
ja hymyili.

-- Ai sallikaa minun esitellä, hän sanoi. -- Toverini Filip
Ivanovitsh Nikitin, Mihail Stanislavitsh Grinevitsh ja käännyttyään
Leviniin päin: -- Zemstvon toimimies, uusia zemstvomiehiä,
voimailija, joka nostaa yhdellä kädellä viisi puutaa, karjanhoitaja,
metsämies ja ystäväni, Konstantin Dimitrijevitsh Levin, Sergei
Ivanovitsh Koznyshevin veli.

-- Erittäin hauskaa, sanoi ukko.

-- Minulla on kunnia tuntea veljenne Sergei Ivanovitsh sanoi
Grinevitsh ojentaen hienon pitkäkyntisen kätensä.

Levin rypisti kulmiaan, puristi kylmästi hänen kättään ja kääntyi
samassa Oblonskin puoleen. Vaikkakin hän tunsi suurta kunnioitusta
velipuoltaan, kaikkialla Venäjällä tunnettua kirjailijaa kohtaan,
ei hän kuitenkaan voinut sietää, että häntä puhuteltiin kuuluisan
Koznyshevin veljenä eikä Konstantin Levininä.

-- Ei, minä en enää ole zemstvomiehiä. Olen kokonaan riitaantunut
kaikkien kanssa enkä enää käy kokouksissa, hän sanoi kääntyen
Oblonskiin päin.

-- Jopas ehdit! sanoi Oblonski hymyillen. -- No, miten ja mistä
syystä?

-- Pitkä juttu. Kerron joskus toiste, Levin sanoi, mutta alkoikin
samassa kertoa. -- Lyhyesti sanoen olen tullut siihen vakaumukseen,
ettei mitään zemstvotoimintaa ole eikä voi olla, hän aloitti kuin
joku olisi vastikään loukannut häntä: toisaalta se on leikkikalu,
leikitään parlamenttia, mutta minä en ole tarpeeksi nuori enkä
tarpeeksi vanha huvitellakseni leikkikaluilla; ja toisaalta se on
(hän takelteli hiukan) -- hyvä keino kihlakunnan rosvojoukolle
hankkia sievoisia rahasummia. Ennen oli holhouslautakunnat
ja oikeudet, nyt on zemstvo. Enää ei saada lahjuksia, vaan
ansaitsematonta palkkaa, hän selitti niin kiivaasti kuin joku
läsnäolijoista olisi väittänyt hänen mielipidettään vastaan.

-- Jahaa! Huomaan, että olet taas uudessa vaiheessa, vanhoillisessa,
sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Mutta siitä voimme puhua tarkemmin
toiste.

-- Niin, joskus toiste. Mutta minun piti saada tavata sinua, Levin
sanoi katsoen vihaisesti Grinevitshin kättä.

Stepan Arkadjevitsh hymyili tuskin huomattavasti. -- Muistaakseni
sinä puhuit, ettet koskaan pane eurooppalaista pukua yllesi? hän
sanoi tarkastellen Levinin uutta, nähtävästi ranskalaisen räätälin
valmistamaa pukua. -- Niinpä, näkyy kuin näkyykin uusi aate.

Yhtäkkiä Levin punastui, ei kuten aikaihmiset keveästi,
huomaamattaan, vaan kuten nuoret pojat, tuntien ujoutensa koomisuuden
ja sen vuoksi häveten ja punastuen vieläkin enemmän, melkein itku
kurkussa. Ja tuntui niin oudolta nähdä nuo viisaat, miehekkäät kasvot
noin lapsellisessa tilassa, että Oblonski lakkasi katsomasta häneen.

-- Niin, missä tapaisimme? Minun on hyvin, hyvin tärkeää puhua
kanssasi, Levin sanoi.

-- Kuulehan, lähdemme Gurinille aamiaista syömään ja puhumme siellä.
Minä olen kolmeen asti vapaa.

-- Ei, Levin vastasi hetken arveltuaan, -- minun on vielä käytävä
muualla.

-- No, syömme sitten päivällistä yhdessä.

-- Päivällistä? Eihän minulla mitään erikoisempaa asiaa ole, sanoisin
vain pari sanaa, kysyisin jotain, ja jutella voisimme myöhemmin.

-- No sano sitten heti ne pari sanaa, juttelemme sitten
päivällispöydässä.

-- Ne pari sanaa olisivat vain... Levin sanoi, -- ei se ole mitään
erikoista.

Hänen kasvoilleen kohosi äkkiä äreä ilme hänen ponnistellessaan
ujouttaan vastaan.

-- Mitä Shtsherbatskeille kuuluu? Onko kaikki ennallaan? kysyi hän.

Stepan Arkadjevitsh joka oli jo kauan tiennyt, että Levin oli
rakastunut hänen kälyynsä Kittyyn, hymyili tuskin huomattavasti, ja
hänen silmänsä loistivat.

-- Sinä sanoit pari sanaa, mutta minä en voi vastata parilla sanalla,
sillä... Anteeksi, hetkinen...

Sihteeri oli astunut huoneeseen ja tullut tuttavallisen
kunnioittavasti papereineen Oblonskin luo. Kaikkien sihteerien tapaan
hän verhosi päällikköä paremman asiantuntemuksensa vaatimattomuuteen
ja alkoi selittää tälle jotain pulmaa kysymyksen muodossa. Stepan
Arkadjevitsh ei kuunnellut loppuun, vaan laski ystävällisesti kätensä
sihteerin hihalle.

-- Ei, tehkää te vain niin kuin minä olen sanonut, hän sanoi
lieventäen huomautustaan hymyllä, ja selitettyään lyhyesti, miten hän
asian käsitti, siirsi paperit syrjään ja sanoi: -- Tehkää niin, Zahar
Nikititsh, olkaa niin hyvä.

Nolostunut sihteeri poistui. Levin, joka sihteerin kanssa käydyn
neuvonpidon aikana oli kokonaan tointunut hämmennyksestään, seisoi
nojaten kyynärpäillään tuolinselkämykseen, ja hänen kasvoillaan oli
pilkallisen tarkkaavainen ilme.

-- En käsitä, en käsitä, hän sanoi.

-- Mitä sinä et käsitä? kysyi Oblonski yhtä iloisesti hymyillen
ja ottaen savukkeen. -- Hän odotti Leviniltä jotain omituista
päähänpistoa.

-- En käsitä mitä te teette, Levin sanoi kohauttaen olkapäitään. --
Miten sinä voit tuota vakavasti tehdä?

-- Miten niin?

-- Siksi, että... se on kaikki turhaa.

-- Niin sinä luulet, mutta meillä on työtä kurkkua myöten.

-- Paperityötä. No niin, sinulla on taipumuksia siihen, lisäsi Levin.

-- Sinä tarkoitat, että minulla on puutetta jostain muusta?

-- Kenties, Levin sanoi. -- Kuitenkin minä ihailen sinun mahtiasi ja
ylpeilen siitä, että minulla on ystävänä niin mahtava mies. Mutta
sinä et vielä vastannut kysymykseeni, lisäsi hän ponnistaen kaikki
voimansa katsoakseen Oblonskia suoraan silmiin.

-- Hyvä, hyvä. Odotas, niin joudut tähän tilanteeseen itsekin. Mikäs
ollessa, kun on kolme tuhatta desjatinaa Karazinin kihlakunnassa ja
tuollaiset lihakset ja raikkaus kuin kaksitoistavuotiaalla tytöllä,
-- mutta vielä sinäkin tulet meidän matkaamme. Niin, mutta mennäänpä
asiaasi. Kaikki on ennallaan, vahinko vain, ettet ole niin pitkään
aikaan käynyt.

-- Miten niin? kysyi Levin pelästyen.

-- Muuten vain, vastasi Oblonski. -- Puhutaan sitten. Mitä varten
sinä oikeastaan tulit?

-- No puhutaan siitäkin myöhemmin, Levin sanoi punastuen taas
korviaan myöten.

-- Hyvä on, ymmärrän, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Niin, näetkös:
minä kutsuisin sinut meille, mutta vaimoni on hieman sairas.
Mutta kuulehan, jos tahdot nähdä heitä, niin he varmaankin ovat
Eläintarhassa neljästä viiteen. Kitty luistelee siellä. Aja
sinä sinne, minä tulen sitten myös ja menemme yhdessä jonnekin
päivälliselle.

-- No niin, näkemiin siis.

-- Katsokin, ettet vain taaskin unohda tai lähde yhtäkkiä maalle --
se olisi sinun tapaistasi! huusi Stepan Arkadjevitsh nauraen.

-- Varmasti en.

Ja Levin lähti huoneesta muistaen vasta ovella, että oli unohtanut
kumartaa Oblonskin tovereille.

-- Varmaankin sangen tarmokas herra, sanoi Grinevitsh Levinin mentyä.

-- Niin, ystäväni, Stepan Arkadjevitsh sanoi heiluttaen päätään,
-- siinä on onnenpoika! Kolme tuhatta desjatinaa maata Karazinin
kihlakunnassa, kaikki edessäpäin, ja mikä raikkaus miehessä! Toista
kuin meikäläinen.

-- Mitäs teillä sitten on valittamista, Stepan Arkadjevitsh?

-- Oh, paljon, paljon, Stepan Arkadjevitsh sanoi huoaten raskaasti.



VI


Oblonskin kysyessä Leviniltä, miksi tämä oikeastaan oli tullut, oli
Levin punastunut ja suuttunut itseensä siitä, että oli punastunut
ja ettei ollut voinut sanoa hänelle suoraan: "Olen tullut pyytämään
vaimosi sisarta vaimokseni", vaikka oli tullut yksinomaan sitä varten.

Levinin ja Shtsherbatskin kodit olivat vanhoja moskovalaisia
aateliskoteja ja olivat aina olleet keskenään läheisissä
ystävyyssuhteissa. Tämä suhde oli vielä entisestään vahvistunut
Levinin ylioppilasvuosina. Hän oli lukenut ja suorittanut ylemmän
tutkinnon yhdessä nuoren ruhtinas Shtsherbatskin, Dollyn ja Kittyn
veljen kanssa. Tähän aikaan Levin oli usein käynyt Shtsherbatskien
kodissa ja rakastunut siihen. Niin oudolta kuin se kenties
kuulostaakin, oli Konstantin Levin rakastunut juuri Shtsherbatskien
kotiin, perheeseen, erityisesti sen naispuolisiin jäseniin. Levin
itse ei muistanut äitivainajaansa, ja hänen ainoa sisarensa oli
häntä vanhempi, joten hän näki Shtsherbatskien kodissa ensimmäisen
kerran sellaisen sivistyneen ja vakaan aatelisperheen piirin, jota
vaille hän oli jäänyt isänsä ja äitinsä kuoleman johdosta. Hän näki
kaikki tämän perheen jäsenet, etenkin naispuoliset, eräänlaisen
salaperäisen, runollisen verhon lävitse. Paitsi ettei hän nähnyt
heissä mitään vikoja, hän kuvitteli lisäksi tuon runollisen verhon
alla piilevän mitä ylevimpiä tunteita ja kaikkea mahdollista
täydellisyyttä. Miksi näiden kolmen neidin piti päivät läpeensä
puhua ranskaa ja englantia; miksi he määrätunteina soittivat
vuorotellen pianoa, jonka ääni kuului veljen luo yläkertaan, missä
ylioppilaat lueskelivat; miksi ranskalaisen kirjallisuuden, musiikin,
piirustuksen ja tanssin opettajat kävivät talossa; miksi kaikki
kolme neitiä ajelivat mademoiselle Linonin kanssa määrätunteina
vaunuilla Tverin puistokadulle, atlasturkit yllään -- Dollyllä
pitkä, Nataljalla puolipitkä, Kittyllä lyhyt, niin että hänen
soreat jalkansa kireine punaisine sukkineen jäivät näkyviin; miksi
heidän piti kävellä Tverin puistokadulla kultakokardihattuisen
lakeijan seuraamana, -- kaikki tämä ja paljon muutakin, mitä heidän
salaperäisessä maailmassaan tapahtui, oli hänelle käsittämätöntä,
mutta hän tiesi, että kaikki, mitä siellä tapahtui, oli ihanaa, ja
hän oli rakastunut juuri sen kaiken salaperäisyyteen.

Ylioppilaskautenaan Levin oli ollut rakastumaisillaan vanhimpaan
sisareen Dollyyn, mutta tämä oli pian joutunut naimisiin Oblonskin
kanssa. Sitten hän oli alkanut kiintyä toiseen. Hän oli ikään
kuin tuntenut, että hänen oli rakastuttava johonkin sisarista,
mutta ei ollut kyennyt tekemään itselleen selväksi, kehen heistä.
Mutta Nataljakin oli kohta seuraelämään astuttuaan joutunut
naimisiin lähettiläs Lvovin kanssa. Kitty oli vielä ollut lapsi
Levinin päästessä yliopistosta. Nuori Shtsherbatski oli mennyt
merisotaväkeen ja hukkunut Itämerellä, ja sen jälkeen olivat Levinin
ja Shtsherbatskien välit vähitellen höltyneet, huolimatta Levinin ja
Oblonskin ystävyydestä. Mutta kun Levin tänä vuonna alkutalvella oli
tullut Moskovaan vietettyään vuoden maalla, oli hän Shtsherbatskit
nähdessään ymmärtänyt, kehen kolmesta hänen todella oli määrä
rakastua.

Olisi luullut, ettei mikään olisi ollut yksinkertaisempaa
kuin hänen, hyväsukuisen ja pikemmin rikkaan kuin köyhän
kolmekymmentäkaksivuotiaan miehen kosia ruhtinatar Shtsherbatskia:
kaiken todennäköisyyden mukaan hänet olisi heti katsottu oivaksi
aviomieheksi. Mutta Levin oli rakastunut, ja siksi Kitty näytti
hänestä joka suhteessa niin täydelliseltä, kaikkea maallista
ylemmältä olennolta, ja hän itse niin maalliselta, että tuntui
mahdottomalta pelkkä ajatuskin, että muut ja Kitty itse katsoisivat
hänet kyllin arvokkaaksi.

Oltuaan Moskovassa kaksi kuukautta kuin houreen vallassa ja
tavattuaan Kittyä melkein joka päivä seuramaailmassa, jossa hän juuri
Kittyn vuoksi oli alkanut viettää aikaansa, hän päätyi äkkiä siihen,
ettei asiasta voi tulla mitään, ja matkusti takaisin maalle.

Levinin vakaumus asiansa mahdottomuudesta perustui siihen tunteeseen,
että hän tytön sukulaisten silmissä oli epäedullinen, arvoton pari
ihanalle Kittylle ja ettei Kitty itsekään voisi hänestä pitää.
Omaisten mielestä hänellä ei ollut mitään tavanmukaista, määrättyä
tointa eikä asemaa seuramaailmassa, kun taas hänen toverinsa
olivat jo nyt, hänen ollessaan kolmenkymmenenkahden vuoden vanha,
kuka everstinä ja sivuadjutanttina, kuka professorina, kuka
pankinjohtajana, kuka rautatiehallituksen päällikkönä tai viraston
esimiehenä, kuten Oblonski; itse hän oli vain (hän tiesi sangen
hyvin, miltä hänen täytyi muiden silmissä näyttää) tilanomistaja,
joka hoiti karjaa, metsästeli ja rakenteli jotain, siis lahjaton
nuori mies, josta ei ollut tullut mitään ja joka puuhaili
seurapiiriväen mielestä samaa kuin ne, jotka eivät kelpaa mihinkään.

Salaperäinen, ihana Kitty itse taas ei voisi rakastaa niin rumaa
miestä kuin minä hän itseään piti, eikä varsinkaan niin tavallista
miestä, jossa ei ollut mitään erikoista. Sitä paitsi hänestä
tuntui, että hänen entinen suhteensa Kittyyn, joka oli ollut kuin
täysi-ikäisen suhde lapseen sen johdosta, että hän oli ollut Kittyn
isonveljen ystävä, tuli vielä uudeksi esteeksi hänen rakkaudelleen.
Rumaa, hyväluontoista miestä, jollainen hän mielestään oli, saattoi,
arveli hän, pitää ystävänään, mutta jos mieli saada osakseen
sellaista rakkautta, jota hän itse tunsi Kittyä kohtaan, täytyi olla
komea ja uljas mies ja ennen kaikkea jotain erikoista.

Hän oli kyllä kuullut, että naiset useinkin rakastavat rumia,
tavallisia miehiä, mutta hän ei sitä uskonut, sillä hän arvioi asiaa
oman itsensä mukaan, hän kun itse saattoi rakastaa vain kauniita,
salaperäisyydellään ja erikoisuudellaan viehättäviä naisia.

Oltuaan kaksi kuukautta yksin maalla hän tuli kuitenkin
vakuuttuneeksi, ettei tämä ollut niiden rakastumisten kaltaista,
joita hän oli kokenut ensi nuoruudessaan, että tämä tunne ei antanut
hänelle hetkenkään rauhaa, että hän ei voinut elää ratkaisematta
kysymystä, tuleeko Kitty hänen vaimokseen vai eikö, että hänen
epätoivonsa oli johtunut vain hänen mielikuvituksestaan ja ettei
hänellä ollut mitään varmoja todisteita rukkasten saannista. Ja hän
oli nyt tullut Moskovaan päätettyään lujasti lausua ilmi tunteensa ja
mennä naimisiin, jos saa myöntävän vastauksen. Tai... hän ei voinut
ajatella, miten hänen kävisi, jos hän saisi rukkaset.



VII


Saavuttuaan aamujunassa Moskovaan Levin ajoi velipuolensa Koznyshevin
luo. Pukua vaihdettuaan hän astui veljensä työhuoneeseen aikoen
heti paikalla kertoa hänelle tulonsa syyn ja kysyä neuvoa;
mutta veli ei ollut yksin. Hänen luonaan istui eräs huomattava
filosofian professori, joka oli tullut Harkovista varta vasten
selvittämään väärinkäsitystä, joka oli syntynyt miesten välille
eräästä sangen tärkeästä filosofisesta kysymyksestä. Professori
oli antautunut kiivaaseen väittelyyn materialistien kanssa. Sergei
Koznyshev oli seurannut innokkaasti tätä väittelyä ja professorin
viimeisen kirjoituksen luettuaan esittänyt kirjeessä hänelle
vastaväitteensä. Hän syytti professoria liian suurista myönnytyksistä
materialisteille. Ja professori oli heti saapunut keskustelemaan
kysymyksestä. Väittely koski muodissa olevaa kysymystä: onko ihmisen
toiminnassa olemassa rajaa psyykkisten ja fysiologisten ilmiöiden
välillä ja missä se on.

Sergei Ivanovitsh otti veljensä vastaan tapansa mukaan ystävällisen
kylmästi hymyillen, esitteli hänet professorille ja jatkoi
keskustelua.

Tämä pieni kellertäväihoinen ja kapeaotsainen mies, jolla oli
silmälasit nenällä, irrottautui hetkeksi keskustelusta tervehtiäkseen
Leviniä ja jatkoi sitten puhettaan kiinnittämättä tulijaan sen
enempää huomiota. Levin istui odottamaan milloin professori lähtisi,
mutta kiinnostuikin pian keskustelunaiheesta.

Levin oli nähnyt aikakauslehdissä kirjoituksia, joista oli puhe,
ja oli lukenut niitä, ne kun kiinnostivat häntä -- entistä
luonnontieteen ylioppilasta -- hänelle tuttujen luonnontieteen
perusteiden kehittelynä. Mutta hän ei ollut koskaan yhdistänyt
noita tieteen johtopäätöksiä ihmisen eläimellisestä syntyperästä,
reflekseistä, biologiasta ja sosiologiasta niihin kysymyksiin, jotka
koskivat elämän ja kuoleman merkitystä hänelle itselleen ja jotka
viime aikoina yhä useammin olivat tulleet hänen mieleensä.

Kuunnellessaan veljensä ja professorin välistä keskustelua hän
huomasi, että he yhdistivät tieteelliset kysymykset sisäisiin,
olivatpa jo muutamia kertoja saapumaisillaan näihin kysymyksiin,
mutta joka kerta kun he alkoivat lähestyä sitä, mikä hänestä tuntui
pääasialta, he heti kiireesti peräytyivät takaisin ja syventyivät
taas hienojen jaottelujen, sitaattien, viittausten ja auktoriteettien
pariin, ja hän ymmärsi vaivoin, mistä oli kysymys.

-- Minä en voi tunnustaa, sanoi Sergei Ivanovitsh jonka ilmaisutapa
oli erityisen selvää ja täsmällistä ja ääntämys hienostunutta, --
minä en voi missään tapauksessa yhtyä Keyesiin siinä, että koko
minun käsitykseni ulkomaailmasta johtuisi vaikutelmista. Olemisen
pohjimmaista peruskäsitettä en ole saanut aistimuksen kautta,
sillä ei ole edes olemassa erityistä elintä, joka tämän käsitteen
välittäisi.

-- Niin, mutta Wurst, Knaust ja Pripasov vastaavat teille, että
teidän tietoisuutenne olemisesta johtuu kaikkien aistimusten
ykseydestä, että olemisen tajuaminen on aistimusten tulos. Sanoopa
Wurst vielä suoraan, että heti kun aistimukset lakkaavat, ei myöskään
olemisen käsitettä enää ole olemassa.

-- Minä sanon päinvastoin, aloitti Sergei Ivanovitsh.

Mutta Levinistä näytti taas, että lähetessään pääasiallisinta he
jälleen perääntyivät, ja hän päätti tehdä professorille kysymyksen.

-- Jos siis minun tunteeni hävitetään, jos minun ruumiini kuolee, ei
voi olla enää mitään olemassaoloa? kysyi hän.

Harmistuneen näköisenä, aivan kuin keskeytys olisi tuottanut hänelle
älyllistä kipua, professori katsahti kummalliseen kysyjään, joka oli
pikemmin maankiertäjän kuin filosofin näköinen, ja siirsi silmänsä
Sergei Ivanovitshiin ikään kuin kysyen: kannattaako tässä puhua?
Mutta Sergei Ivanovitsh joka ei puhunut läheskään niin vaivalloisesti
ja yksipuolisesti kuin professori ja joka kykeni ymmärtämään sen
yksinkertaisen ja luonnollisen katsantokannan, jonka pohjalta
viimeinen kysymys oli tehty, hymyili ja sanoi:

-- Meillä ei ole vielä oikeutta ratkaista tätä kysymystä.

-- Ei ole faktoja, vahvisti professori ja jatkoi todistelujaan.
-- Ei, hän sanoi, -- minä viittaan siihen, että jos aistimuksen
perustana onkin vaikutelma, kuten Pripasov suoraan sanoo, niin meidän
tulee tarkoin erottaa nämä kaksi käsitettä.

Levin ei enää kuunnellut, vaan odotti professorin lähtöä.



VIII


Kun professori oli lähtenyt, Sergei Ivanovitsh kääntyi veljensä
puoleen: -- Hauska että tulit. Voitko viipyä kauankin? Miten
luistavat talousasiat?

Levin tiesi, ettei maatalous suuresti kiinnostanut vanhempaa veljeä
ja että tämä oli kysynyt sitä vain ollakseen hänelle mieliksi, ja
siksi hän vastasi vain kertomalla vehnän myynnistä ja rahoista.

Levin oli aikonut kertoa veljelleen naimahankkeistaan ja kysyä
häneltä neuvoa, olipa hän lujasti päättänytkin tehdä sen; mutta kun
hän taas oli nähnyt veljensä, kuullut hänen keskustelunsa professorin
kanssa, kun hän sitten oli kuullut tuon vaistomaisesti holhoavan
äänensävyn veljen tiedustellessa hänen talousasioitaan (heidän
äidiltä perimänsä maatila oli jakamatta, ja Levin hoiti kummankin
osaa), tunsi hän, että hänen jostain syystä oli mahdotonta ruveta
puhumaan veljensä kanssa päätöksestään mennä naimisiin. Hän tunsi,
ettei veli suhtautuisi asiaan niin kuin hän toivoi.

-- No, miten teillä zemstvo toimii? kysyi Sergei Ivanovitsh joka oli
hyvin kiinnostunut tästä uudesta maaseutuhallinnosta ja piti sitä
hyvin merkittävänä.

-- En yhtään tiedä...

-- Mitä?... Olethan sinä hallituksen jäsen?

-- Ei, en ole enää jäsen; olen eronnut, Levin vastasi, -- enkä käy
enää kokouksissa.

-- Vahinko! virkkoi Sergei Ivanovitsh rypistäen kulmiaan.

Levin alkoi puolustuksekseen kertoa, millaisia kokoukset olivat
olleet hänen piirissään.

-- Sellaistahan se aina on! keskeytti hänet Sergei Ivanovitsh. --
Me venäläiset olemme aina sellaisia. Kenties se on meissä hyväkin
piirre, tuo kyky nähdä omat vikamme, mutta me liioittelemme,
me huvittelemme ivalla, joka on aina valmiina kielellämme. Sen
minä vain sanon sinulle, että jos sellaiset oikeudet kuin meidän
maaseutuhallintomme olisi annettu toiselle Euroopan kansalle,
olisivat saksalaiset ja englantilaiset tehneet siitä vapauden aseen,
mutta me vain naureskelemme.

-- Minkä sille voi! Levin sanoi syyllisen näköisenä. -- Se oli minun
viimeinen kokeeni. Ja minä koetin sieluni pohjasta. En mahda mitään,
olen kyvytön siihen.

-- Et ole kyvytön, sanoi Sergei Ivanovitsh -- sinä et katso asiaa
oikealta kannalta.

-- Kenties, Levin vastasi alakuloisesti.

-- Tiedätkö jo, että Nikolai-veli on taas täällä.

Nikolai-veli oli Konstantin Levinin vanhin oikea veli ja Sergei
Ivanovitshin velipuoli, hunningolla oleva mies; joka oli
tuhlannut suuren osan omaisuuttaan, joka pyöri hyvin oudoissa ja
huonomaineisissa piireissä ja oli riidoissa veljiensä kanssa.

-- Mitä sinä sanot? huudahti Levin pelästyen. -- Mistä sinä sen
tiedät?

-- Prokofi oli nähnyt hänet kadulla.

-- Täälläkö Moskovassa? Missä hän on, tiedätkö sitä? Levin nousi
tuoliltaan ikään kuin aikeissa heti lähteä.

-- Pahoittelen, että sanoin sen sinulle, sanoi Sergei Ivanovitsh
pudistaen päätään nuoremman veljen mielenkuohulle. -- Minä lähetin
tiedustamaan, missä hän asuu, ja lähetin hänelle samalla Trubinin
vekselin, jonka minä olen joutunut maksamaan. Näin hän vastasi.

Ja Sergei Ivanovitsh antoi veljelleen kirjelapun paperinpuristimen
alta.

Levin luki omituisella, tutulla käsialalla kirjoitetut sanat: "Pyydän
nöyrimmästi jättämään minut rauhaan. Ainoastaan sitä minä vaadin
rakastettavilta veikoiltani. Nikolai Levin."

Lapun luettuaan Levin jäi seisomaan Sergei Ivanovitshin eteen pää
painuksissa, kirjelappu kädessään.

Hänen sielussaan taistelivat keskenään halu unohtaa nyt tuo onneton
veli ja tietoisuus siitä, että se halu oli väärä.

-- Hän tahtoo nähtävästi loukata minua, jatkoi Sergei Ivanovitsh --
mutta hän ei saa minua loukkaantumaan, ja minä tahtoisin sydämeni
pohjasta auttaa häntä, mutta näen sen mahdottomaksi.

-- Niin niin, toisteli Levin, -- minä ymmärrän ja annan arvoa sinun
suhtautumistavallesi; mutta minä menen hänen luokseen.

-- Jos tahdot, niin mene, mutta minä en kehottaisi, Sergei Ivanovitsh
sanoi. -- Siis omasta puolestani en sitä pelkää; hän ei voi saada
riitaa välillemme. Mutta minusta olisi sinulle itsellesi parempi olla
menemättä. Ei siitä kuitenkaan apua ole. Mutta tee kuten itse tahdot.

-- Kenties siitä ei ole apua, mutta minä tunnen, varsinkin tänä
hetkenä -- vaikka se on kyllä ihan toinen asia -- minä tunnen, etten
voi olla rauhallinen.

-- No sitä minä en käsitä, Sergei Ivanovitsh sanoi. -- Sen minä vain
sanon, lisäsi hän, -- että tässä opetetaan nöyrtymään. Minä olen
toisella lailla, entistä suopeammin, alkanut suhtautua siihen, mitä
sanotaan alhaisuudeksi, sen jälkeen kun Nikolai-veli on tullut siksi,
mitä hän on... Sinä tiedät mitä hän on tehnyt...

-- Oh, se on kauheata, kauheata! toisteli Levin.

Saatuaan Sergei Ivanovitshin lakeijalta veljensä osoitteen Levin
aikoi heti lähteä hänen luokseen, mutta hetken mietittyään hän päätti
jättää käyntinsä iltaan. Ennen muuta hänen oli sisäisen rauhan
saavuttaakseen ratkaistava se asia, jota varten hän oli tullut
Moskovaan. Velipuolensa luota Levin lähti Oblonskin virastoon ja
saatuaan kuulla Shtsherbatskien olinpaikan ajoi sinne, missä tiesi
saavansa tavata Kittyn.



IX


Neljän aikaan Levin nousi sykkivin sydämin ajurin rattailta
Eläintarhan luona ja lähti kulkemaan kelkkamäkeä ja luistinrataa
kohti tietäen varmasti löytävänsä Kittyn sieltä, sillä hän oli nähnyt
portilla Shtsherbatskien vaunut.

Oli selkeä pakkaspäivä. Portin luona seisoi jonossa vaunuja,
rekiä, ajureita ja santarmeja. Siististi pukeutunutta väkeä kuhisi
portilla ja puhdistetuilla käytävillä pienten venäläistyylisten
koristeharjaisten talojen lomassa, ihmisten hatut välkkyivät
auringonpaisteessa. Puiston vanhat tuuheat koivut lumitaakan
taivuttamine oksineen näyttivät kuin pukeutuneen uusiin juhlallisiin
messukaapuihin.

Hän kulki käytävää pitkin luistinrataa kohti ja puheli itsekseen: "Ei
pidä hätäillä, pitää rauhoittua. Mitä sinä nyt? Ole hiljaa, hölmö",
kehotteli hän sydäntään. Ja mitä enemmän hän koetti tyyntyä, sitä
epätasaisemmaksi kävi hänen hengityksensä. Tuttava tuli vastaan ja
huusi häntä nimeltä, mutta hän ei edes tuntenut, kuka se oli. Hän
meni kelkkaratojen luo, mistä kuului laskettavien ja nostettavien
kelkkain ketjujen räminää, alas liukuvien kelkkojen jyryä ja iloisina
kajahtelevia ääniä. Hän astui vielä muutaman askeleen, kunnes hänen
eteensä avautui luistinrata. Hän tunnisti Kittyn heti kaikkien
luistelijain joukosta.

Hän tunsi Kittyn olevan siellä siitä ilosta ja pelosta, mikä oli
vallannut hänen sydämensä. Siellä tämä seisoi radan toisessa
päässä keskustellen jonkun naisen kanssa. Hänen puvussaan eikä
asennossaan ei oikeastaan ollut mitään erikoista. Mutta Levinin
oli yhtä helppo erottaa hänet tuosta joukosta kuin ruusupensas
nokkoskasasta. Kaikki sai valaistuksensa hänestä. Hän oli hymy,
joka kirkasti kaiken ympärillään. "Voinkohan minä mennä tuonne
jäälle hänen luokseen?" epäröi Levin. Paikka, jossa Kitty seisoi,
tuntui hänestä luoksepääsemättömältä pyhätöltä, ja hetken hän oli
jo kääntymäisillään takaisin, niin hirveältä hänestä tuntui. Hänen
täytyi voittaa itsensä ja koettaa ymmärtää, että kulkihan siinä
Kittyn ympärillä kaikenlaista muutakin väkeä ja saattoihan siis
hänkin tulla sinne luistelemaan. Hän meni radalle mutta vältteli
kauan katsomasta tyttöön, ikään kuin tämä olisi ollut häikäisevä
aurinko, mutta näki tämän katsomattakin, kuten auringon.

Jäälle kokoontui tänä viikon päivänä ja tähän aikaan päivästä saman
seurapiirin ihmisiä, kaikki tuttuja keskenään. Joukossa oli sekä
taidollaan keikaroivia luistelijamestareita että nojakelkan varassa
opettelevia arka- ja kömpelöliikkeisiä vasta-alkajia, pojannaskaleita
ja terveydellisistä syistä luistelevia vanhuksia. Kaikki he tuntuivat
Levinistä erikoisilta onnenpojilta, kun saivat olla siinä Kittyn
lähellä. He näyttivät kaikki luistelevan aivan välinpitämättöminä
hänen edessään ja takanaan, vieläpä puhuttelevankin häntä ja pitävän
hauskaa kokonaan riippumatta hänestä, mainion jään ja hyvän sään
innostamina.

Nikolai Shtsherbatski, Kittyn serkku, istui penkillä lyhyessä
päällystakissaan ja tiukoissa housuissaan, luistimet jalassa, ja
Levinin nähdessään huusi hänelle:

-- Kas, Venäjänmaan paras luistelija! Milloin olette tullut? On
mainio jää, pankaa luistimet jalkaanne.

-- Eihän minulla poloisella ole luistimiakaan, Levin vastasi
ihmetellen rohkeuttaan ja luontevuuttaan hänen läsnä ollessaan
eikä hetkeksikään kadottanut häntä näkyvistään, vaikka katsoikin
toisaalle. Levin tunsi, että aurinko lähestyi häntä. Kitty oli radan
kulmassa. Korkeiden kengänvarsien tukemat pikkuiset jalat harallaan
hän lähti selvästi arastellen luistelemaan Leviniä kohti. Muuan
kansanasuun pukeutunut poika kiisi hänen ohitseen syvässä kumarassa,
käsiään hurjasti huitoen. Kitty luisteli hiukan epävarmasti. Hän
piti kätensä varuillaan jättäen muhvin nauhan varaan ja katsoi
Leviniin hymyillen hänelle ja omalle arkuudelleen. Käänteen päässä
hän potkaisi notkealla jalallaan vielä kerran vauhtia, liukui suoraan
Shtsherbatskin luo, tarttui kädellään tähän kiinni ja nyökkäsi
hymyillen Levinille. Kitty oli ihanampi kuin miksi Levin oli hänet
kuvitellut.

Ajatellessaan häntä Levin oli nähnyt hänet elävänä mielessään,
varsinkin tuon vaaleahiuksisen pikku pään, joka oli niin vapaasti
pystyssä sirojen neidonhartiain yllä ja jonka ilme kuvasti
lapsenomaista selkeyttä ja hyvyyttä. Ilmeen lapsellisuus ja vartalon
siro kauneus yhdessä soivat hänelle erityistä viehätysvoimaa, jonka
Levin hyvin muisti. Mutta kerta kerralta häntä hämmästytti Kittyn
aina lempeitten, tyynten ja rehellisten silmien ilme ja varsinkin
hänen hymynsä, joka aina vei Levinin lumottuun maailmaan, missä hän
tunsi muuttuvansa helläksi ja lempeäksi, -- sellaiseksi kuin hän
muisti olleensa joskus varhaisen lapsuutensa parhaina hetkinä.

-- Milloin olette saapunut? kysyi hän antaen Levinille kättä. --
Kiitos, lisäsi hän, kun Levin nosti muhvista pudonneen nenäliinan.

-- Minäkö? Vastahan minä tulin eilen... ei vaan tänään... vastasi
Levin, joka ei hermostukseltaan heti ymmärtänyt kysymystä. --
Aioin käydä luonanne, hän sanoi ja muistettuaan samalla käyntinsä
tarkoituksen kävi ujoksi ja punastui. -- Minä en tiennyt, että te
luistelette ja hyvin luistelettekin.

Kitty katsoi häneen tarkkaavasti, ikään kuin tahtoen tietää syyn
hänen ujouteensa.

-- Teidän kiitoksellenne on annettava arvoa. Täällä elää vielä
legenda teidän luistelutaidostanne, Kitty sanoi pudistaen mustan
hansikkaan verhoamalla kätösellään muhville pudonneita kuuran hileitä.

-- Niin, ennen aikaan oli intohimoinen luistelija, halusin päästä
taidoissani mestariksi.

-- Te teette luullakseni kaiken intohimoisesti, Kitty sanoi
hymyillen. -- Minä katselisin niin mielelläni teidän luisteluanne.
Pankaa luistimet jalkaan ja luistellaan yhdessä.

"Yhdessäkö! Onko se todellakin mahdollista?" Levin ajatteli katsoen
häneen.

-- Otan heti paikalla luistimet, hän sanoi. Ja hän lähti panemaan
luistimia jalkaansa.

-- Ette ole pitkään aikaan käynytkään, herra, puhui radanhoitaja
pitäen hänen jalkaansa kädessään ja kiertäen kiinni kantaruuvia. --
Teidän jälkeenne ei ole tullut herroista yhtään mestaria. Onko hyvä
näin? hän sanoi vetäen kireälle hihnan.

-- Hyvä on, kunhan vain kiiruhdatte, Levin vastasi pidättäen
vaivoin onnen hymyn, joka väkisinkin pyrki hänen kasvoilleen.
"Niin", hän ajatteli, "tämä on elämää, tämä on onnea! Yhdessä, hän
sanoi, luistelkaamme yhdessä. Sanoisinko hänelle nyt? Siksihän minä
juuri pelkään sitä sanoa, kun olen nyt niin onnellinen, onnellinen
toivostani... Mutta sitten?... Ei, täytyyhän minun! Täytyy, täytyy!
Pois heikkous!"

Levin nousi seisomaan, heitti päällystakin yltään ja juostuaan kopin
edessä olevan rosoisen paikan yli tuli vauhdikkaasti sileälle jäälle
ja liukui kevyesti eteenpäin, kiihdyttäen ja suunnaten kulkuaan kuin
pelkällä tahdollaan. Hän lähestyi Kittyä arasti, mutta rauhoittui
taas tämän hymystä.

Kitty antoi hänelle kätensä, ja he lähtivät luistelemaan lisäten
vauhtia. Mitä nopeammin he menivät, sitä lujemmin Kitty puristi hänen
kättään.

-- Teidän kanssanne minä olisin oppinut nopeammin, minä tunnen
luottavani teihin, Kitty sanoi hänelle.

-- Ja minä itseeni, kun te nojaatte minuun, Levin sanoi, mutta
säikähti samalla sanojansa ja punastui. Ja tosiaankin, tuskin hän
oli lausunut nuo sanat, kun yhtäkkiä oli kuin aurinko olisi mennyt
pilveen. Kittyn kasvoilta katosi äskeinen ystävällisyys, ja Levin
näki niillä tutun väreilyn, joka merkitsi ajatusten ponnistusta:
sileälle otsalle kohosi pieni ryppy.

-- Teillä on jotain ikävää mielessänne? Niin, eihän minulla ole
oikeutta udella, Levin sanoi.

-- Miksikä ei?... Ei minulla mitään ikävää ole, vastasi Kitty
kylmästi ja lisäsi samassa: -- Oletteko jo nähnyt mademoiselle
Linonia?

-- En vielä.

-- Menkää hänen luokseen, hän niin pitää teistä.

"Mitä tämä on? Minä olen katkeroittanut hänet. Herra, auta minua!"
Levin ajatteli ja kiiti vanhan harmaakiharaisen ranskattaren luo,
joka istui penkillä. Hymyillen niin että tekohampaat näkyivät otti
tämä hänet vastaan vanhana ystävänään.

-- Niin sitä kasvetaan, hän sanoi Levinille katsellen Kittyä, -- ja
vanhennutaan. Tiny bear on jo kasvanut suureksi! jatkoi ranskatar
nauraen ja johdatti hänen mieleensä sutkauksen kolmesta neidistä,
joita Levin oli kutsunut kolmeksi karhuksi erään englantilaisen sadun
mukaan. -- Muistatteko että aikanaan sanoitte niin?

Levin ei sitä lainkaan muistanut, mutta neiti oli naureskellut tuolle
sutkautukselle jo kymmenkunta vuotta pitäen siitä.

-- No, menkää, menkää luistelemaan. Eikö meidän Kitty jo luistele
hyvin?

Kun Levin taas tuli Kittyn luo, oli ankaruus tämän kasvoilta
kadonnut, silmien ilme oli yhtä rehellinen ja ystävällinen, mutta
Levinistä tuntui, että tuossa ystävällisyydessä oli erikoinen,
tahallisen rauhallinen sävy. Ja hänen mielensä kävi surulliseksi.
Puheltuaan hiukan vanhasta kotiopettajattarestaan ja tämän
omituisuuksista kysyi Kitty Levinin kuulumisia.

-- Eikö teidän sentään ole talvella ikävä siellä maalla? kysyi hän.

-- Ei laisinkaan; minä teen paljon työtä, Levin sanoi ja tunsi kuinka
Kitty alisti hänet rauhallisella äänensävyllään, josta hän tiesi
olevan mahdotonta päästä, niin kuin oli ollut laita alkutalvestakin.

-- Viivyttekö täällä kauan aikaa? kysyi Kitty.

-- En tiedä, vastasi hän ajattelematta mitä sanoi. Hänen mieleensä
tuli, että jos hän antautuu tuon tyynen ystävyydensävyn valtaan, hän
lähtee taaskin kotiinsa mitään päättämättä, ja hän päätti närkästyä.

-- Kuinka ette tiedä?

-- En vain tiedä. Se riippuu teistä, hän sanoi ja kauhistui sanojaan.
Eikö Kitty kuullut hänen sanojaan vai eikö tahtonut kuulla, mutta
hän näytti kuin kompastuvan, kopautti kahdesti jalkaansa jäähän ja
luisteli pois Levinin luota mademoiselle Linonin luo. Sanottuaan
tälle jotain lähti Kitty telttaa kohti, jossa naiset riisuivat
luistimiaan.

"Jumalani, mitä minä tein! Voi hyvä Jumala! Auta minua, opeta minua!"
puheli Levin rukoillen. Ja tuntien tarvetta voimakkaaseen liikuntaan
hän otti vauhtia ja kiiti luistimillaan tehden voimakkaita kaarroksia.

Sillä aikaa eräs nuori herra, uusista luistelijoista paras, tuli
savuke suussa kahvilahuoneesta ja lasketteli kovaa vauhtia kolisten
ja nytkähdellen luistimet jalassa portaita alas. Hän kiiti jäälle
ja muuttamatta edes käsien vapaata asentoa lähti luistelemaan rataa
pitkin.

-- Ahaa, tuo on uusi juttu! Levin sanoi ja juoksi heti ylös
tehdäkseen tuon uuden tempun.

-- Älkää tappako itseänne, täytyy olla tottunut! huusi Nikolai
Shtsherbatski hänelle.

Levin nousi portaiden päähän, otti ylhäältä niin kovan vauhdin kuin
voi ja lasketteli alas koettaen säilyttää tasapainon tässä oudossa
kyydissä käsiensä avulla. Viimeisen portaan kohdalla hän takertui
kiinni, mutta hipaisi vain hiukan jäätä kädellään, teki voimakkaan
oikaisuliikkeen, pysyi pystyssä ja luisteli nauraen edelleen.

"Herttainen poika", ajatteli Kitty tullessaan samaan aikaan teltasta
mademoiselle Linonin kanssa ja katseli Leviniä kuin rakasta veljeä,
hiljainen hellä hymy huulillaan. "Olenko minä tehnyt väärin, olenko
tehnyt jotain pahaa? Ne sanovat sitä keimailuksi. Minä tiedän kyllä
rakastavani toista. Mutta onhan minulla hauskaa hänen seurassaan, hän
on niin herttainen. Miksi hänen piti se sanoa?..." hän ajatteli.

Kitty näytti tekevän lähtöä radan portailla odotelleen äitinsä
kanssa. Levin pysähtyi ja mietti hetkisen, kasvot nopeasta
liikunnasta hehkuen. Hän riisui luistimet ja tavoitti äidin ja
tyttären puutarhan portilla.

-- Hauska nähdä teitä, sanoi vanha ruhtinatar. -- Torstaisin, kuten
ennenkin, on meillä vierasilta.

-- Tänään siis?

-- On hyvin hauska saada nähdä teitä, sanoi ruhtinatar kuivasti.
Tuo kuivakiskoisuus tuntui Kittystä ikävältä, eikä hän malttanut
olla tasoittamatta äidin kylmyyttä. Hän käänsi päätään ja virkkoi
hymyillen:

-- Näkemiin.

Samaan aikaan tuli Stepan Arkadjevitsh puistoon kuin iloinen
voittaja, hattu kallellaan, kasvot ja silmät loistaen. Mutta mentyään
anoppinsa luo hän vastasi surullisena, syyllisennäköisenä tämän
kysymyksiin Dollyn voinnista. Puhuttuaan hiljaa ja alakuloisesti
anoppinsa kanssa hän oikaisi rintansa ja otti Leviniä käsikoukusta.

-- No niin, me kai sitten lähdemme? kysyi hän. -- Ajattelin koko ajan
sinua ja olen hyvin, hyvin iloissani, että tulit, hän sanoi katsellen
Leviniä vihjailevasti silmiin.

-- Lähdetään, lähdetään, vastasi onnellinen Levin, yhä kuullen sen
äänen soinnin, joka oli sanonut "näkemiin", ja yhä nähden hymyn, joka
oli säestänyt tuota sanaa.

-- "Angliaan" vaiko "Eremitage'iin"?

-- Sama minulle.

-- No menkäämme "Angliaan", sanoi Stepan Arkadjevitsh valiten
"Anglian" siksi, että hän oli sinne enemmän velkaa kuin
"Eremitage'iin". Juuri siksi hänestä oli väärin vältellä tuota
ravintolaa. -- Sinulla on ajuri? Hyvä on, minä lähetinkin vaununi
pois.

Koko matkan ystävykset olivat vaiti. Levin mietti, mitä tuo ilmeen
muutos Kittyn kasvoilla saattoi merkitä. Välillä hän uskotteli
itsellään olevan toivoa, välillä taas lankesi epätoivoon ja näki
selvästi toivonsa järjettömyyden. Hän tunsi kuitenkin olevansa aivan
kuin toinen ihminen nähtyään tuon hymyn ja kuultuaan sanan: näkemiin.

Stepan Arkadjevitsh sepitti matkalla ruokalistaa.

-- Sinähän pidät turbot'sta? Levin sanoi perille tultaessa.

-- Mistä? kysäisi Levin. -- Turbot'sta? Pidän, minä pidän kauheasti
turbot'sta.



X


Kun Levin oli astunut Oblonskin kanssa ravintolaan, ei hän voinut
olla huomaamatta Stepan Arkadjevitshin kasvoilla ja koko hänen
olemuksessaan tiettyä erityistä, ikään kuin hillittyä loistetta.
Oblonski riisui päällystakkinsa ja astui hattu kallellaan
ruokasaliin, antaen käskyjä lautasliinat kädessä vastaan
kiiruhtaville hännystakkisille tataareille. Hän kumarteli oikealle
ja vasemmalle iloisesti tervehtiville tuttavilleen, joita oli aina
ja joka paikassa, meni voileipäpöydän luo, haukkasi votkaryypyn
kyytipojaksi kalaa ja sanoi korkean pulpetin ääressä istuvalle
pitseihin ja rusetteihin sonnustautuneelle maalatulle ranskattarelle
jotain, mikä sai tämän herahtamaan vilpittömään nauruun. Levin taas
ei ottanut ryyppyä yksin siitä syystä, että häntä iljetti niin
kovasti tuo ranskatar, joka näytti olevan kyhätty kokoon pelkistä
tekohiuksista, puuterista ja hajuvesistä. Hän kiiruhti pois tämän
läheisyydestä kuin saastaisen paikan luota. Koko hänen sielunsa tulvi
Kittyn muistoa ja silmistä hohti onnen ja riemun hymy.

-- Tänne, teidän ylhäisyytenne, olkaa hyvä, täällä ei teidän
ylhäisyyttänne häiritä, puheli erityisen sinnikäs, vanha, kalpea ja
leveälanteinen tataari, jonka hännystakin liepeet törröttivät ulos
lanteiden molemmin puolin. -- Tehkää hyvin, teidän ylhäisyytenne, hän
sanoi Levinille, liehakoiden Stepan Arkadjevitshia kohtaan tuntemansa
kunnioituksen merkiksi myös hänen vierastaan.

Levitettyään silmänräpäyksessä puhtaan liinan jo ennestään liinalla
peitetylle pöydälle, pronssisen haaralampun alle, hän siirsi pöydän
ääreen samettiset tuolit ja pysähtyi Stepan Arkadjevitshin eteen,
odottaen lautasliina ja ruokalista kädessään käskyjä.

-- Jos käskette, teidän ylhäisyytenne, niin erilliskabinetti vapautuu
kohta... ruhtinas Golitsyn naishenkilön kanssa. Nyt on tuoreita
ostereitakin.

-- Ahaa, ostereita.

Stepan Arkadjevitsh mietti hetkisen.

-- Emmekö muuta suunnitelmaa, Levin? hän sanoi pysäyttäen sormensa
ruokalistalla. Ja hänen kasvoistaan kuvastui vakava neuvottomuus. --
Ovatko osterit hyviä, kuulepas sinä?

-- Flensburgilaisia, teidän ylhäisyytenne, ostendelaisia ei ole.

-- No flensburgilaisia, mutta ovatko ne tuoreita?

-- Eilen saatuja, herra.

-- Mitäs sanot, jos alamme ostereista ja muutamme sitten koko
suunnitelman?

-- Minulle on yhdentekevää. Pitäisin eniten kaalikeitosta ja
puurosta; mutta eihän täällä sellaista ole.

-- Suvaitsetteko puuroa à la russe? sanoi tataari kumartuen Levinin
eteen kuin lastenhoitaja hoidokkinsa puoleen.

-- Ei, vakavasti puhuen: kaikki käy mitä valitset. Minä olen
luistellut ja minun on nälkä. Äläkä luulekaan, lisäsi hän
huomatessaan Oblonskin kasvoilla tyytymättömän ilmeen, -- etten
minä antaisi arvoa sinun valinnallesi. Mielellänihän minä vähän
herkuttelen.

-- Sitähän minäkin. Sano mitä sanot, se on sentään elämän parhaimpia
nautintoja, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- No niin, tuopas meille
veikkoseni, ostereita pari -- ei taida riittää -- kolmekymmentä
kappaletta ja juurilientä.

-- Printanière'ia oikaisi tataari. Mutta Stepan Arkadjevitsh ei
nähtävästi tahtonut suoda hänelle huvia kutsua ruokia ranskalaisin
nimityksin.

-- Juurilientä, tiedäthän? Sitten turbot'a, kampelaa, sakean
kastikkeen kera, sitten... paahtopaistia; mutta katsokin, että on
hyvää. Ja sitten vaikka salvukukkoa, niin, ja säilykkeitä.

Tataari, joka muisti Stepan Arkadjevitshin tavan olla nimittelemättä
ruokia ranskalaisen ruokalistan mukaan, ei toistanut hänen sanojaan,
vaan salli itselleen huvin toistaa koko tilauksen ruokalistan mukaan:
"Soupe printanière, turbot sauce Beaumarchais, poularde à l'estragon,
macèdoine des fruits..." ja samassa pannen pois toisen kansiin
sidotun listan ja temmaten toisen, viinilistan, lennätti sen Stepan
Arkadjevitshille.

-- Mitäs otamme juotavaksi?

-- Mitä itse tahdot, mutta ei liikaa... vaikka samppanjaa, Levin
sanoi.

-- Hetikö jo aluksi? Vaikka miksipä ei. Pidätkö valkealeimaisesta?

-- Cachet blanc, huomautti tataari.

-- Niin, tuo sitä osterien kera ja sittenhän saamme nähdä mitä muuta
otamme.

-- Käskystä, herra. Mitä pöytäviiniä käskette tuoda?

-- Tuo nuit'tä. Tai ei, klassinen chablis on parempaa.

-- Tottelen, herra. Omaa juustoanneko käskette?

-- Niin, niin, parmesania. Vai pidätkö sinä toisesta?

-- Ei, minulle on yhdentekevää, Levin sanoi voimatta pidättää hymyään.

Ja tataari kiiti pois liepeet liehuen ja tulla pyyhälsi noin viiden
minuutin kuluttua takaisin, pullo sormien välissä ja kädessään
vadillinen ostereita avonaisine helmiäiskuorineen.

Stepan Arkadjevitsh rutisti tärkkelöidyn lautasliinan, pisti sen
pään liivinsä reunan taa, asetti kätensä mukavaan tanaan ja ryhtyi
nauttimaan ostereita.

-- Eivät ole hullumpia, hän sanoi vetäen hopeisella haarukalla
helmiäiskuoresta litiseviä ostereita ja nieleskellen niitä toinen
toisensa jälkeen. -- Eivät ole hullumpia, toisti hän suunnaten
kosteina välkkyvät silmänsä milloin Leviniin, milloin tataariin.

Levin söi myös ostereita, joskin vehnäleipä juuston kanssa maistui
hänestä paremmalta. Mutta hän ihasteli Oblonskia. Myös tataari,
joka oli avannut pullon ja kaatanut helmeilevää viiniä hienoihin
laakeisiin viinilaseihin, katseli Stepan Arkadjevitshia mielihyvän
hymy huulillaan, toisella kädellään valkeaa solmukettaan korjaillen.

-- Etkö oikein pidä ostereista? Stepan Arkadjevitsh sanoi lasistaan
siemaisten, -- vai oletko huolissasi? Kuinka on?

Hän olisi tahtonut, että Levin olisi ollut iloinen. Eikä Levin
oikeastaan muutakaan ollut, ellei sitten hämmentynyt. Kaikki se,
mitä hänen sielussaan liikkui, teki oudoksi ja tukalaksi olon
ravintolassa, keskellä tätä kiirettä ja hälinää, lähellä kabinetteja,
joissa syötiin naisten kanssa; sisustuksen pronssiesineet, peilit ja
harsot sekä tataarit -- kaikki ne tuntuivat hänestä häiritseviltä.
Hän pelkäsi tahraavansa sen, mikä täytti hänen sielunsa.

-- Minäkö? Niin, olen vähän huolissani. Mutta sen lisäksi kaikki tämä
vaivaa minua, hän sanoi. -- Sinä et voi käsittää miten hullua tämä
kaikki on minusta, maalaisesta, vaikkapa nyt sen sinun virastosi
herran kynnet...

-- Niin, minä huomasin, että Grinevitsh-paran kynnet erityisesti
kiinnittivät huomiotasi, sanoi Stepan Arkadjevitsh.

-- En mahda sille mitään, Levin vastasi. -- Koetahan sinä asettua
minun asemaani ja katsoa asioita maalaisen näkökannalta. Me koetamme
maalla laittaa kätemme sellaiseen kuntoon, että niillä olisi mukava
tehdä työtä: sitä varten leikkaamme kyntemme, käärimme toisinaan
hihammekin ylös. Täällä taas ihmiset tahallaan päästävät kynnet
kasvamaan niin pitkiksi kuin suinkin ja käyttävät kalvosinnappeina
kokonaisia pieniä teevateja, ettei käsillä vain voisikaan tehdä
mitään.

Stepan Arkadjevitsh hymyili iloisesti.

-- Se on sen merkki, että hänen ei ole tarvis tehdä karkeaa työtä.
Hän tekee työtä järjellään...

-- Kenties. Mutta sittenkin se on minusta hullua, samoin kuin minusta
nyt on hullua se, että kun me maalaiset koetamme mahdollisimman
nopeasti syödä vatsamme täyteen kyetäksemme tekemään tehtävämme, niin
me molemmat nyt tässä koetamme olla mahdollisimman kauan täyttämättä
vatsaamme ja sen vuoksi syömme ostereita...

-- Tietysti, huomautti Stepan Arkadjevitsh. -- Sehän se onkin
sivistyksen päämäärä: muuttaa kaikki nautinnoksi.

-- No jos se on päämäärä, tahtoisin minä olla villi.

-- Sinä olet jo ennestään villi. Kaikki Levinit ovat villejä.

Levin huokasi. Hän muisti Nikolai-veljeään, ja hänen tuli paha olla
ja hänen kulmansa rypistyivät. Mutta Oblonski alkoi puhua asiasta,
joka heti veti hänen huomionsa toisaalle.

-- No, menetkös tänä iltana meikäläisten luo, Shtsherbatskille
nimittäin? hän sanoi siirtäen syrjään karheat tyhjät osterinkuoret ja
vetäen juuston luokseen, silmät monimielisesti välkähtäen.

-- Menen varmasti, Levin vastasi. -- Vaikkakin minusta näytti, että
ruhtinatar kutsui minua vastahakoisesti.

-- Mitä sinä! Hullutusta! Sehän on hänen tapansa... No tuohan,
veikkonen, liemi tänne!... Sehän on hänen tapansa, hän on grande
dame, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Minä tulen myös, mutta minun on
käytävä ensin lauluharjoituksessa kreivitär Bominan luona. No etkö
tosiaan ole villi? Miten on muuten selitettävissä, että sinä yhtäkkiä
hävisit Moskovasta? Shtsherbatskit kyselivät sinua minulta yhtä
mittaa, ikään kuin minun olisi pitänyt tietää. Minä en tiedä muuta
kuin että sinä aina teet mitä ei kukaan muu tee.

-- Niin, Levin sanoi hitaasti, mieli kuohuksissa. -- Sinä olet
oikeassa, minä olen villi. Mutta minun villiyttäni ei todista se,
että silloin matkustin tieheni, vaan se, että taas olen tullut
takaisin. Minä tulin nyt...

-- Voi sinua, onnen poikaa! virkkoi Stepan Arkadjevitsh katsoen
Leviniä silmiin.

-- Miksi niin?

-- Mä tunnen jalot ratsut omista merkeistään ja rakastuneet miehet mä
tunnen silmistään, deklamoi Stepan Arkadjevitsh. -- Sinulla on kaikki
edessäpäin.

-- Niin kuin sinulla sitten olisi kaikki takanasi.

-- Vaikka ei takanakaan, mutta sinulle kuuluu tulevaisuus ja minulle
nykyisyys, ja rippeinä sekin.

-- Kuinka niin?

-- Ei ole hyvin asiat. Mutta mitäpä minä itsestäni puhun, kaikkea on
kuitenkin mahdoton selittää, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Sanohan,
miksi oikeastaan tulit Moskovaan?... Hoi, saat ottaa! huusi hän
tataarille.

-- Etkö arvaa? Levin vastasi irrottamatta Stepan Arkadjevitshista
syvästi säteileviä silmiään.

-- Luulen arvaavani, mutta minun on vaikea sanoa sitä. Siitä voit
päättää, arvaanko oikein vai väärin, sanoi Stepan Arkadjevitsh hymyn
väreet huulillaan katsellen Leviniä.

-- No mitäs sanot siihen? virkkoi Levin ääni väristen ja tunsi
kaikkien kasvolihastensa vavahtelevan. -- Mitäs arvelet asiasta?

Stepan Arkadjevitsh joi hitaasti lasin chablis'ta irroittamatta
katsettaan Levinistä.

-- Minäkö?... sanoi Stepan Arkadjevitsh -- minä en toivoisi mitään
muuta niin kuin sitä, en mitään! Se on parasta mitä voisi tapahtua.

-- Ethän sinä vain ole erehtynyt? Tiedätkö mistä on puhe? virkkoi
Levin katsoen kiinteästi keskustelutoveriaan silmiin. -- Luuletko,
että se olisi mahdollista?

-- Luulen että on. Miksipä se mahdotonta olisi?

-- Luuletko sen todellakin olevan mahdollista? Ei, sano sinä kaikki
mitä ajattelet! Mutta jos, jos minua odottaa rukkaset!... Minä
olenkin varma siitä, että...

-- Miksi sinä niin luulet? kysyi Stepan Arkadjevitsh hymyillen hänen
levottomuudelleen.

-- Minusta väliin tuntuu siltä. Ja se tulee olemaan kauheaa sekä
minulle että hänelle.

-- No tytölle siinä ei missään tapauksessa ole mitään kauheaa. Kaikki
tytöt ovat ylpeitä kosinnasta.

-- Niin, kaikki tytöt, mutta ei hän.

Stepan Arkadjevitshin suu meni hymyyn. Hän tunsi niin hyvin tuon
Levinin tunteen, tiesi, että hänen mielestään kaikki maailman tytöt
jakaantuivat kahteen lajiin: toiseen kuuluivat kaikki maailman tytöt
yhtä lukuunottamatta, ja näillä tytöillä oli kaikki inhimilliset
heikkoudet ja ne tytöt olivat hyvin tavallisia: toiseen kuului yksi
ainoa tyttö, jolla ei ollut mitään heikkouksia ja joka oli kaiken
inhimillisen yläpuolella.

-- Odotahan, otahan kastiketta, hän sanoi pidättäen Levinin kättä,
joka työnsi pois luotaan kastikeastiaa.

Levin otti nöyrästi kastiketta lautaselleen, mutta ei antanut Stepan
Arkadjevitshin syödä.

-- Ei, kuulehan sinä, kuulehan, hän sanoi. -- Sinä et tiedä, että
tämä on minulle elämän ja kuoleman kysymys. Minä en ole koskaan
kenellekään puhunut siitä. Enkä voi kenellekään puhua siitä niin kuin
sinulle. Mehän olemme, sinä ja minä, kaikissa asioissa toisillemme
vieraita: eri maut, eri mielipiteet ja kaikki muukin; mutta minä
tiedän, että sinä pidät minusta ja ymmärrät minua ja siksi minä pidän
sinusta kauheasti. Mutta sano sinä Herran tähden kaikki suoraan.

-- Olen sanonut mitä ajattelen, virkkoi Stepan Arkadjevitsh
hymyillen. -- Mutta minä sanon sinulle vielä jotain. Minun vaimoni on
ihmeellinen nainen... Stepan Arkadjevitsh huoahti muistaessaan oman
suhteensa vaimoonsa ja oltuaan hetkisen vaiti jatkoi: -- Hänellä on
edeltä näkemisen lahja. Hän tuntee ihmiset perinpohjin; mutta sitä
paitsi hän tietää tulevat tapahtumat, varsinkin mitä avioliittoihin
tulee. Hän esimerkiksi ennusti, että Shahovskaja menee Brentelnille.
Ei kukaan ottanut uskoakseen, mutta niinpäs kävi. Ja hän on sinun
puolellasi.

-- Miten sitten?

-- Siten, että hän, paitsi että pitää sinusta paljon, sanoo suoraan,
että Kitty ehdottomasti tulee sinun vaimoksesi.

Nämä sanat saivat Levinin kasvot yhtäkkiä säteilemään hymyä,
sellaista hymyä, joka on jo lähellä liikutuksen kyyneliä.

-- Sanooko hän niin! huudahti Levin. -- Minä olen aina sanonut,
että hän on ihana olento, tuo sinun vaimosi. Mutta jo riittää siitä
aiheesta, hän sanoi nousten paikaltaan.

-- Hyvä, hyvä, mutta istuhan paikallasi.

Levin ei voinut istua. Hän asteli varmoin askelin kahdesti pikku
huoneen poikki, siristeli silmiään, jottei kyyneleitä näkyisi, ja
istuutui sitten vasta pöydän ääreen.

-- Käsitätkö sinä, hän sanoi, -- tämä ei enää ole rakkautta. Minä
olen ollut rakastunut, mutta tämä ei ole sitä. Minä en ole oman
tunteeni, vaan jonkin ulkonaisen voiman vallassa. Minähän lähdin
täältä tieheni juuri siksi, että tiesin, ettei siitä voisi tulla
mitään, ymmärrätkö, ettei sellaista onnea voisi olla maan päällä;
mutta minä olen kamppaillut itsekseni ja näen, että ilman sitä ei ole
elämääkään. Ja täytyy tehdä ratkaisu...

-- Mitä varten sinä sitten matkustit pois?

-- Oi, odotahan! Oi, miten paljon ajatuksia mielessäni onkaan! Mitä
kaikkea pitää kysyä! Kuulehan. Sinä et voi käsittää, mitä sinä teit
minulle noilla äskeisillä sanoillasi. Minä olen niin onnellinen, että
olen suorastaan inhottava; olen unohtanut kaikki. Sain tänään kuulla,
että Nikolai-veli... tiedäthän,... on täällä... olen unohtanut
hänetkin. Aivan kuin en olisi täysissä järjissäni. Mutta eräs asia
on kauhea... sinä, joka olet naimisissa, sinä tiedät sen tunteen...
on kauheaa, että me vanhat pojat, joilla on jo menneisyytemme...
ei rakkauden, vaan syntien leimaama menneisyytemme... yhtäkkiä
lähestymme puhdasta, viatonta olentoa; se on inhottavaa, ja siksi on
mahdotonta olla tuntematta itseään arvottomaksi.

-- No, sinulla ei paljon syntejä ole.

-- Mutta minäkin, Levin sanoi, -- saan inhottavaa elämääni
selaillessani vavista, kirota ja katkerasti valittaa... Niin, niin.

-- Mitäs tehdä, niin on maailma rakennettu, sanoi Stepan Arkadjevitsh.

-- Ainoana lohdutuksena on, samoin kuin siinä rukouksessa, josta
olen aina pitänyt, ettei pyydäkään saada anteeksi omien ansioittensa
tähden, vaan sulasta armeliaisuudesta. Vain sillä tavoin hänkin voi
antaa anteeksi.



XI


Levin joi pohjaan maljansa ja molemmat olivat hetkisen vaiti.

-- Eräs asia minun pitää sanoa sinulle. Tunnetko Vronskin? Stepan
Arkadjevitsh kysyi Leviniltä.

-- En, en tunne. Miksi sitä kysyt?

-- Tuo seuraava ruokalaji, huomautti Stepan Arkadjevitsh tataarille,
joka täytteli maljoja ja pyöriskeli heidän ympärillään juuri silloin,
kun häntä vähimmin tarvittiin.

-- Sinun on hyvä tuntea Vronski siksi, että hän on sinun
kilpailijoitasi.

-- Mikä tämä Vronski on? kysyi Levin, ja se lapsekkaan riemun ilme,
jota Oblonski oli vastikään ihaillen katsellut, muuttui yhtäkkiä
äreäksi ja epämiellyttäväksi.

-- Vronski on kreivi Kiril Ivanovitsh Vronskin poikia ja Pietarin
kultaisen nuorison kaikkein parhaimpia edustajia. Minä tutustuin
häneen Tverissä ollessani siellä toimessa ja hänen tullessaan sinne
rekryyttien ottoon. Kauhean rikas, kaunis mies. Merkittävät suhteet,
on sivuadjutantti ja kaiken lisäksi sangen miellyttävä poika. Enemmän
kuin pelkkä hyvä poika. Kun nyt täällä olen oppinut tuntemaan hänet
paremmin, hän näyttää olevan sekä sivistynyt että sangen viisas. Hän
on mies, joka menee pitkälle.

Levinin otsa oli synkistynyt, ja hän oli vaiti.

-- Niin, hän tuli tänne pian sinun lähdettyäsi, ja mikäli minä
ymmärrän, hän on korvia myöten rakastunut Kittyyn, ja sinä käsität
että äiti...

-- Anteeksi vain, mutta minä en käsitä mitään, Levin sanoi synkkänä
jurottaen. Ja samassa hän muisti Nikolain ja oman kelvottomuutensa,
kun oli voinut unohtaa hänet.

-- Odotahan, odotahan, veli, Stepan Arkadjevitsh sanoi hymyillen
ja koskettaen hänen kättään. -- Olen sanonut sinulle mitä
tiedän ja toistan, että sikäli kuin voi arvailla, näyttävät
menestymismahdollisuudet tässä herkässä ja hienovaraisessa asiassa
olevan sinun puolellasi.

Levin heittäytyi tuolin selustaa vasten ja hänen kasvonsa olivat
kalpeat.

-- Mutta minä neuvoisin sinua ratkaisemaan asian niin pian kuin
suinkin, jatkoi Oblonski täyttäen hänen maljansa.

-- Ei kiitos, minä en juo enempää, Levin sanoi vetäen syrjään
lasinsa. -- Minä juovun... Mutta mitäs sinulle itsellesi kuuluu?
jatkoi Levin nähtävästi haluten muuttaa keskustelun aihetta.

-- Vielä sananen: neuvoisin sinua joka tapauksessa pikimmiten
päättämään asian. Tänään en neuvo asiasta puhumaan, sanoi Stepan
Arkadjevitsh. -- Aja klassiseen tapaan huomenaamuna esittämään
kosintasi, ja Herra sinua siunatkoon...

-- Sinähän olet monesti sanonut tahtovasi tulla minun luokseni
metsästämään. Tule nyt keväällä, Levin sanoi.

Hän katui nyt kaikesta sydämestään, että oli aloittanut tämän
keskustelun Stepan Arkadjevitshin kanssa. Hänen erityislaatuista
tunnettaan häpäisivät puheet jonkun pietarilaisen upseerin
kilpakosinnasta sekä Stepan Arkadjevitshin neuvot ja ehdotukset.

Stepan Arkadjevitsh hymyili hiljaa. Hän tiesi, mitä Levinin sielussa
liikkui.

-- Kyllä joskus tulen, hän sanoi. -- Niin, veliseni, nainen on
akseli, jonka ympärillä kaikki pyörii. Huonosti ovat minunkin asiani,
hyvin huonosti. Ja kaikki naisen tähden. Sano minulle peittelemättä,
jatkoi hän otettuaan sikarin ja pidellen maljaa toisella kädellään,
-- anna minulle neuvo.

-- Missä asiassa sitten?

-- Minä sanon heti missä. Olettakaamme, että sinä olet naimisissa,
sinä rakastat vaimoasi, mutta olet viehättynyt toiseen naiseen...

-- Suo anteeksi, mutta minun on suorastaan mahdotonta ymmärtää sitä,
samoin kuin... aivan yhtä mahdotonta kuin että minä nyt, syötyäni
vatsani täyteen, menisin rinkelileipomon ohitse ja varastaisin
rinkelin.

Stepan Arkadjevitshin silmät välähtivät.

-- Miksikä ei? Rinkeli tuoksuu joskus niin, että on mahdoton
pidättäytyä.

/p
    Himmlisch ist's, wenn ich bezwungen
    Meine irdische Begier;
    Aber doch wenn's nicht gelungen,
    hatt ich auch recht hübsch Plaisir![1]
p/

Tätä lausuessaan Stepan Arkadjevitsh hymyili viehkeästi. Levinkään ei
voinut olla vetämättä suutaan hymyyn.

-- Niin, mutta jos vakavasti puhutaan, jatkoi Oblonski. -- Tajuatko,
että se nainen on herttainen, lempeä, rakastettava olento, avuton,
yksinäinen ja kaikkensa uhrannut. Nyt, kun teko on jo tehty,
niin voinko hylätä hänet, sano? Erota kenties voi, ettei särkisi
perhe-elämäänsä, mutta eikö häntä saisi sääliä, turvata hänen
elämänsä ja helpottaa hänen osaansa?

-- Kuule, suo anteeksi veli. Sinä tiedät, että minun mielestäni on
kahta lajia naisia... tai ei... oikeammin: on naisia ja on... Minä
en ole nähnyt ihania langenneita olentoja enkä tule näkemään, ja
sellaiset kuin tuo maalattu pörrötukkainen ranskatar kassapulpetin
ääressä ovat minusta iljettäviä, ja kaikki langenneet ovat
samanlaisia.

-- Entä evankeliumin syntinen vaimo?

-- Oh, jätä se. Kristus ei olisi koskaan sanonut niitä sanoja,
jos hän olisi tiennyt, miten niitä tullaan väärinkäyttämään. Koko
evankeliumista tiedetäänkin vain ne sanat. Voin muuten sanoa, että
minä en puhu sitä, mitä ajattelen, vaan mitä tunnen. Ja minä inhoan
langenneita naisia. Sinä pelkäät hämähäkkejä, minä taas noita
iljettäviä elukoita. Sinähän et ole tutkinut hämähäkkejä etkä tiedä
niiden luonnetta, samoin en minäkään näiden.

-- Hyvä sinun on noin puhua. Olet kuin se Dickensin kirjan herra,
joka syytää vasemmalla kädellään oikean olan yli kaikki hankalat
kysymykset. Mutta tosiasian kieltäminen ei ole mikään vastaus. Miten
pitäisi toimia, sano sinä se? Vaimo vanhenee, ja sinä olet täynnä
elämää. Et ehdi kuin vilkaista ympärillesi, kun jo tunnet, ettet voi
rakastamalla rakastaa vaimoasi, niin paljon kuin häntä kunnioitatkin.
Ja yhtäkkiä osuu tiellesi rakkaus, ja olet hukassa, hukassa! virkkoi
Stepan Arkadjevitsh alakuloinen epätoivo äänessään.

Levin hymähti.

-- Niin, mies on hukassa, jatkoi Oblonski. -- Mutta minkäs teet?

-- Olet varastamatta rinkeleitä. Stepan Arkadjevitsh purskahti
nauruun.

-- Oi, sinä moralisti! Mutta muistapas, on kaksi naista: toinen pitää
vain kiinni oikeuksistaan, ja ne oikeudet vaativat sinun rakkauttasi,
jota et voi hänelle antaa; toinen taas uhraa sinulle kaikkensa eikä
tahdo mitään. Mitä sinun pitää tehdä? Miten pitää toimia? Se on
kauhea draama.

-- Jos sinä haluat kuulla minun uskontunnustukseni sen suhteen, niin
sanon sinulle, etten usko siinä olevan mitään draamaa. Sanon heti
miksi. Rakkaus on minun mielestäni... molemmat rakkaudet, jotka,
kuten muistat, Platon määrittelee Pidoissaan, molemmat rakkaudet ovat
koetuskivenä ihmisille. Toiset ihmiset käsittävät vain toisen, toiset
toisen. Ja ne, jotka käsittävät vain ei-platonisen lemmen, puhuvat
suotta draamasta. Sellaisessa rakkaudessa ei voi olla mitään draamaa.
Kiitos kaunis nautinnosta, jääkää hyvästi, -- siinä koko draama.
Ja platonisessa rakkaudessa taas ei voi olla draamaa, sillä siinä
rakkaudessa on kaikki selkeää ja puhdasta, siinä on...

Sinä hetkenä Levin muisti omat syntinsä ja kokemansa sisäisen
taistelun. Ja hän lisäsi odottamatta:

-- En tiedä, kenties sinä sentään olet oikeassa. Hyvin mahdollista...
Enhän minä tiedä, en tosiaankaan tiedä.

-- Niin, näetkös, sanoi Stepan Arkadjevitsh -- sinä olet hyvin eheä
ihminen. Se on sinun vahvuutesi ja puutteesi. Sinä olet itse eheä
luonne ja tahdot, että koko elämässä olisi pelkkiä eheitä ilmiöitä,
mutta niinpä ei ole. Sinä puolestasi ylenkatsot yhteiskunnallista
virkatoimintaa, sillä sinä tahdot, että työ aina vastaisi
päämääräänsä, mutta se ei vastaa. Sinä tahdot myös, että yksityisen
ihmisen toiminnalla aina olisi päämäärä, että rakkaus ja perhe-elämä
kävisivät aina käsi kädessä, -- mutta ne eivät käy. Elämän koko
rikkaus, koko ihanuus ja kauneus syntyy varjon ja valon yhtymästä.

Levin huoahti eikä vastannut mitään. Hän ajatteli omia asioitansa
eikä kuunnellut Oblonskia.

Ja yhtäkkiä he molemmat tunsivat, että vaikka he olivatkin ystäviä,
vaikka he söivät päivällistä ja joivat viiniä yhdessä, minkä olisi
pitänyt entistä enemmän lähentää heitä, kumpikin ajatteli omia
asioitaan eivätkä toisen asiat auttaneet toista. Oblonski oli
usein ennenkin kokenut vastaavaa: päivällisen jälkeen kumppanukset
lähentymisen sijasta loittonivat usein äärimmäisen kauas toisistaan,
ja hän tiesi, mitä tämmöisissä tapauksissa oli tehtävä.

-- Lasku, huudahti hän ja meni viereiseen saliin, missä heti tapasi
tutun adjutantin ja ryhtyi keskustelemaan tämän kanssa eräästä
näyttelijättärestä ja tämän ylläpitäjästä. Ja heti adjutantin kanssa
juttelemaan päästyään Oblonski tunsi kevennystä ja lepoa; keskustelu
Levinin kanssa oli nyt, kuten aina, kiihottanut häntä liian suureen
henkiseen ja sielulliseen ponnisteluun.

Kun tataari oli tuonut laskun, joka teki yli kaksikymmentäkuusi
ruplaa ja jonka lisäksi tuli vielä votkasta aiheutuva lisä, maksoi
Levin, joka maalaisena tavallisesti olisi kauhistunut neljäntoista
ruplan suuruista osaansa, koko laskun kiinnittämättä siihen sen
suurempaa huomiota. Sitten hän lähti kotiin vaihtaakseen pukua ja
lähteäkseen Shtsherbatskeille, missä hänen kohtalonsa oli saava
ratkaisun.



XII


Ruhtinatar Kitty Shtsherbatskaja oli kahdeksantoistavuotias. Hän
otti ensimmäistä talvea osaa seuraelämään. Hänen menestyksensä
seurapiireissä oli suurempi kuin kummankaan vanhemman sisaren ja
vielä suurempi kuin vanha ruhtinatar oli arvannut odottaa. Ei siinä
kyllin, että melkein kaikki Moskovan tanssiaisten nuorukaiset olivat
rakastuneet Kittyyn, -- jo ensimmäisenä talvena ilmaantui kaksi
merkitsevää sulhasmiestä: Levin ja heti hänen lähdettyään kreivi
Vronski.

Levinin ilmaantuminen kaupunkiin alkutalvella, hänen tiheät
käyntinsä ja silminnähtävä rakkautensa Kittyyn antoivat aihetta
ensimmäisiin vakaviin keskusteluihin Kittyn vanhempien kesken tytön
tulevaisuudesta ja ruhtinaan ja ruhtinattaren välisiin väittelyihin.
Ruhtinas itse oli Levinin puolella, sanoi, ettei hän voinut toivoa
Kittylleen mitään parempaa. Ruhtinatar taas, joka osasi naisten
tavoin kiertää kysymyksen, sanoi, että Kitty oli liian nuori,
että Levin ei millään ollut osoittanut, että hänellä oli vakavat
aikomukset, että Kitty ei tuntenut kiintymystä häneen, ja milloin
mitäkin; mutta hän ei sanonut pääasiaa -- sitä, että hän odotti
tyttärelleen parempaa sulhasmiestä, että Levin ei häntä miellyttänyt
ja että hän ei ymmärtänyt Leviniä. Kun Levin yhtäkkiä matkusti
pois, oli vanha ruhtinatar hyvillään ja puheli voitonriemuisesti
miehelleen: "Nyt näet, enkö puhunut totta." Kun Vronski ilmestyi,
iloitsi hän vieläkin enemmän saaden varmuutta ajatukselleen, että
Kittyn piti päästä ei vain hyvään, vaan suorastaan loistavaan
avioliittoon.

Äidin mielestä mikään vertailu Vronskin ja Levinin välillä ei voinut
tulla kysymykseen. Äitiä eivät miellyttäneet Levinin kummalliset,
jyrkät arvostelmat, hänen ujoutensa seuramaailmassa, minkä ruhtinatar
katsoi johtuvan ylpeydestä, eikä myöskään tuo ruhtinattaren
käsityksen mukaan villi maalaiselämä karjan ja talonpoikien parissa.
Eikä sekään oikein ollut vanhan ruhtinattaren mieleen, että Levin
hänen tyttäreensä rakastuttuaan oli käynyt talossa puolentoista
kuukauden ajan ja ikään kuin odottanut ja tarkkaillut jotain, kuin
olisi pelännyt suovansa talolle liian suuren kunnian kosinnallaan,
ymmärtämättä, että kun hän yhtämittaa kävi talossa, missä oli
naimaikäinen tytär, hänen olisi pitänyt lausua julki tunteensa. Ja
yhtäkkiä hän oli lähtenyt tiehensä tekemättä tunnustusta. "Hyvä on,
että hän on niin vähän puoleensavetävä, ettei Kitty ole rakastunut
häneen", ajatteli äiti.

Vronski täytti äidin kaikki toiveet: hän oli rikas, viisas ja
ylhäistä syntyperää, hänellä oli edessään loistava sotilas- ja
hovimiesura; sen lisäksi hän oli hurmaava mies. Ei voinut toivoa
mitään parempaa.

Tanssiaisissa Vronski liehitteli Kittyä ilmiselvästi, tanssi hänen
kanssaan ja kävi talossa; hänen aikeittensa vakavuutta ei siis ollut
syytä epäillä. Mutta siitä huolimatta äiti oli koko tämän talven
ollut hyvin rauhaton ja jännittynyt.

Ruhtinatar itse oli kolmekymmentä vuotta sitten joutunut naimisiin
tätinsä välityksellä. Sulhanen, josta jo edeltäpäin tiedettiin
kaikki, oli tullut taloon näyttämään itseään ja katsomaan
morsiantaan; puhemiestäti oli ottanut selvän saadusta vaikutelmasta
ja kertonut sen molemmin puolin; vaikutelma oli ollut hyvä; sitten
määräpäivänä oli vanhemmille tehty odotettu aviotarjous ja se oli
hyväksytty. Kaikki oli käynyt hyvin kevyesti ja yksinkertaisesti.
Siltä ainakin ruhtinattaresta tuntui. Mutta antaessaan omia
tyttäriään miehelään hän oli saanut kokea, miten vaikea ja
monimutkainen tuo yksinkertaiselta näyttävä asia oli. Millaista
levottomuutta hän olikaan saanut kestää, kuinka paljon oli joutunut
miettimään, mitä rahasummia tuhlaamaan, kuinka monesti oli ollut
yhteentörmäyksiä oman miehen kanssa vanhempia tyttäriä, Darjaa ja
Nataliaa, miehelään annettaessa! Nyt, nuorimman ollessa kysymyksessä,
toistui sama pelko, samat epäilykset ja vielä entistä suuremmat
riidat tytön isän kanssa. Vanha ruhtinas oli, kuten isät yleensäkin,
erityisen arkatunteinen tyttäriensä maineesta ja puhtaudesta; hän
oli lapsekkaan mustasukkainen tytöistään, varsinkin Kittystä,
joka oli hänen lemmikkinsä, ja piti yhtä mittaa nuhdesaarnoja
ruhtinattarelle siitä, ettei tämä ollut kyllin tarkka tyttärensä
kunniasta. Ruhtinatar oli tottunut siihen jo vanhempien tyttöjen
ajoilta, mutta nyt hän tunsi, että ruhtinaan arkatunteisuudella oli
enemmän perusteita. Hän oli huomannut, kuinka viime aikoina oli
tullut muutoksia seuraelämän tapoihin ja kuinka äidin velvollisuudet
olivat käyneet entistä vaikeammiksi. Hän oli huomannut, kuinka Kittyn
toverit muodostelivat joitakin seuroja, menivät joillekin kursseille,
seurustelivat vapaasti miesten kanssa, ajelivat yksinään kaduilla,
kuinka monet eivät enää niianneet ja kuinka jokainen heistä oli
lujasti vakuuttunut siitä, että miehen valitseminen oli heidän eikä
vanhempien asia. "Nykyään ei enää anneta miehelään niin kuin ennen",
ajattelivat ja sanoivat kaikki nuo nuoret tytöt, vieläpä kaikki
vanhemmatkin ihmiset. Ranskalaista tapaa, jonka mukaan vanhemmat
ratkaisevat lastensa kohtalon, ei hyväksytty, vaan tuomittiin.
Englantilainen tapa -- tytön jättäminen täydelliseen vapauteensa
-- ei myöskään ollut saanut hyväksymistä ja oli mahdoton Venäjän
seurapiireissä. Venäläistä puhemieskosintaa pidettiin hullunkurisena,
sille nauroivat kaikki, ruhtinatar itsekin. Mutta miten oli mentävä
naimisiin ja naitettava, ei kukaan tiennyt. Kaikki, joitten kanssa
ruhtinatar sattui puhelemaan tästä, sanoivat samalla tavoin: "Mutta
onhan toki aika jättää nuo ikivanhat tavat. Nuorethan ne itse
naimisiin menevät eivätkä heidän vanhempansa; hoitakoot siis nuoret
itse ne asiat kuten parhaaksi näkevät." Ja hyvähän niin oli puhua
niiden, joilla ei itsellään ollut tyttäriä, mutta ruhtinatarpa
ymmärsi, että lähestyessään miehiä vapaasti tyttö saattoi rakastua
ja rakastua sellaiseen, joka ei tahtoisikaan mennä naimisiin,
taikka sellaiseen, josta ei olisikaan aviomieheksi. Ja miten ikinä
ruhtinattarelle toitotettiinkin, että meidän aikanamme on nuorten
itse pidettävä huoli kohtalostaan, ei hän mitenkään voinut uskoa
sitä, yhtä vähän kuin sitä, että ladatut pistoolit olisivat minään
aikana voineet olla viisivuotiaiden lasten parhaita leikkikaluja. Ja
siksi ruhtinatar oli Kittystä enemmän huolissaan kuin vanhemmista
tyttäristään aiemmin.

Nyt hän pelkäsi, että kunhan Vronski ei vain rajoittuisi hänen
tyttärensä pelkkään liehittelyyn. Hän näki, että tyttö oli jo
rakastunut Vronskiin, ja lohdutteli itseään sillä, että Vronski
oli rehellinen mies eikä voinut siis tehdä niin. Mutta samalla
hän tiesi, miten nykyisten vapaiden seurustelutapojen vallitessa
oli helppo saattaa tytön pää pyörälle ja kuinka vähän miehet
välittivät sentapaisista pahoista teoistaan. Viime viikolla Kitty oli
kertonut äidilleen, mitä Vronski ja hän olivat puhelleet masurkkaa
tanssiessaan. Se oli jonkin verran rauhoittanut ruhtinatarta; mutta
täysin rauhallinen hän ei voinut olla. Vronski oli sanonut Kittylle,
että he, veljekset, olivat kaikessa niin tottuneet alistumaan
äitinsä tahtoon, etteivät koskaan saattaneet ottaa tärkeää askelta
neuvottelematta ensin äitinsä kanssa. "Ja nyt minä odotan äitini
tuloa Pietarista aivan erikoisena onnen tapauksena", oli hän sanonut.

Kitty oli kertonut tästä antamatta mitään merkitystä noille sanoille.
Mutta äiti käsitti asian toisin. Hän tiesi, että Vronskin äitiä
odotettiin joka päivä, tiesi, että tämä ilostuisi pojan valinnasta,
ja hänestä tuntui omituiselta, ettei poika äitinsä loukkaamisen
pelosta tehnyt tunnustustaan. Mutta hän toivoi siinä määrin sekä
itse avioliittoa että ennen kaikkea rauhaa omista huolistaan,
että hän uskoi siihen. Niin katkeralta kuin ruhtinattaresta nyt
tuntuikin vanhimman tyttären Dollyn onnettomuus, tämä kun aikoi jo
jättää miehensä, hänen huomionsa vei kuitenkin kokonaan jännitys
ratkeamaisillaan olevasta nuorimman tytön kohtalosta. Levinin
tämänpäiväinen ilmaantuminen kaupunkiin aiheutti vielä uuden
huolen: hän pelkäsi, että tytär, jolla hänen nähdäkseen oli yhteen
aikaan ollut lämpimiä tunteita Leviniä kohtaan, voisi liiasta
rehellisyydestä antaa rukkaset Vronskille ja että Levinin tulo
yleensä sekoittaisi ja viivyttäisi asiaa, joka oli niin lähellä
ratkaisuaan.

-- Koska hän on tullut kaupunkiin? kysyi ruhtinatar tarkoittaen
Leviniä, kun he olivat palanneet kotiin.

-- Tänään, maman...

-- Minä vain tahtoisin sanoa jotain... alkoi ruhtinatar, ja hänen
vakavan eloisasta ilmeestään Kitty arvasi, mitä asia koski.

-- Äiti, hän sanoi säpsähtäen ja nopeasti kääntyen häneen päin, --
älkää, äiti rakas, puhuko mitään siitä. Minä tiedän, minä tiedän
kaikki.

Hän toivoi samaa kuin äitikin, mutta äidin toivomusten syyt
loukkasivat häntä.

-- Minä vain tahdoin sanoa, että kun on antanut toivoa yhdelle...

-- Äiti, kulta äiti, älkää Jumalan tähden puhuko. On niin kauheaa
puhua siitä.

-- En, en, sanoi äiti nähdessään kyyneleet tyttärensä silmissä; --
mutta kuulehan, rakas lapsi: sinä olet luvannut minulle, ettet salaa
minulta mitään. Muista ettet salaa, etkös?

-- En koskaan, äiti, en koskaan, vastasi Kitty punastuen ja katsoen
äitiään suoraan kasvoihin. -- Mutta minulla ei ole mitään sanomista
nyt. Minä... minä... vaikka tahtoisinkin, niin en tiedä mitä
sanoisin ja miten... minä en tiedä...

"Ei, valehdella hän ei voi tuonnäköisin silmin", ajatteli äiti
hymyillen hänen mielenkuohulleen ja onnelleen. Ruhtinatar hymyili
ajatellessaan, miten suurelta ja merkittävältä tyttöparasta näytti
se, mikä nyt liikkui hänen mielessään.



XIII


Kitty oli päivällisen jälkeen, ennen illanvieton alkua, samantapaisen
tunteen vallassa, jota nuorukainen tuntee taistelun edellä. Hänen
sydämensä sykki kovasti ja ajatukset harhailivat.

Hän tunsi, että tämä ilta, jolloin molemmat miehet ensimmäisen
kerran tapaisivat toisensa, olisi ratkaiseva hänen kohtalolleen. Ja
hän kuvitteli lakkaamatta mielessään milloin kumpaakin erikseen,
milloin molempia yhdessä. Ajatellessaan menneitä aikoja hän muisteli
suhdettaan Leviniin ilomielin ja hellyyttä tuntien. Muistot
lapsuudesta ja Levinin ystävyydestä velivainajan kanssa antoivat
hänen ja Levinin väliselle suhteelle runollisen erityishohteen.
Levinin häntä kohtaan tuntema rakkaus, josta hän, Kitty, oli varma,
herätti hänessä iloa ja ylpeyttä. Ja hänen oli helppo muistella
Leviniä. Muistoihin Vronskista taas sekoittui jotain kiusallista,
vaikka tämä olikin mitä suurimmassa määrin tyyni maailmanmies. Oli
kuin olisi ollut jotain väärää, ei Vronskissa, -- tämä oli hyvin
suora ja herttainen, -- vaan Kittyssä itsessään, kun hän taas Levinin
seurassa tunsi olevansa täysin suora ja kirkas. Mutta kun hän vain
ajatteli tulevaisuuttaan Vronskin vaimona, avautui hänen eteensä
säteilevän onnekas näkymä; Levinin toverina tulevaisuus taas näytti
sumuiselta.

Noustuaan yläkertaan pukeutumaan iltaa varten ja katsahdettuaan
peiliin hän huomasi ilokseen, että tämä oli hänen parhaita päiviään;
hän tunsi täysin hallitsevansa kaikkia voimiaan, ja se oli hänelle
aivan välttämätöntä tänä iltana: hän koki olevansa sisäisesti tyyni
ja liikehtivänsä sulokkaan vapautuneesti.

Puoli kahdeksalta, juuri kun hän oli tullut alas vierassaliin,
ilmoitti lakeija: "Konstantin Dmitrish Levin". Vanha ruhtinatar oli
vielä omassa huoneessaan, eikä ruhtinaskaan ollut vielä tullut. "Niin
se kävi", arveli Kitty, ja kaikki veri pakeni sydäntä kohti. Hän
kauhistui kalpeuttaan vilkaistessaan peiliin.

Hän tiesi nyt varmasti, että Levin juuri siksi tuli aikaisemmin,
että tapaisi hänet yksin ja tekisi tunnustuksensa. Ja vasta nyt hän
näki asian ensimmäisen kerran kokonaan toiselta, uudelta puolelta.
Nyt vasta hän käsitti, että kysymys ei koskenut yksin häntä, --
kenen kanssa hän tulisi onnelliseksi ja ketä rakasti, -- vaan että
hän tuossa tuokiossa loukkaisi miestä, josta piti. Ja loukkaisi
syvästi... Minkä vuoksi? Siksi että tuo miespoloinen rakasti häntä,
oli rakastunut häneen. Mutta mikäs auttoi, niin täytyi käydä.

"Hyvä Jumala, pitääkö minun itse sanoa se hänelle? -- Voinko minä
sanoa hänelle, etten rakasta häntä? Sehän olisi valetta. Mitä minä
sanon hänelle? Sanonko, että rakastan toista? Ei, se on mahdotonta.
Minä menen pois, minä menen pois."

Hän oli jo oven luona, kun kuuli Levinin askeleet. "Ei, se ei ole
rehellistä. Mitä minä pelkään? Enhän ole tehnyt mitään pahaa. Tuli
mitä tuli! Sanon suoraan. Hänen seurassaan ei voi syntyä kiusallista
tilannetta. Siinä hän on", hän sanoi itsekseen nähdessään Levinin
voimakkaan ja ujon olemuksen sekä välkkyvät, häntä kohti suunnatut
silmät. Hän katsahti Leviniä kasvoihin ikään kuin rukoillen armoa ja
ojensi kätensä.

-- Tulen nähtävästi liian aikaisin, Levin sanoi vilkaisten yli tyhjän
salin. Kun hän huomasi, että hänen toiveensa oli toteutunut, ettei
mikään estänyt häntä lausumasta julki aikeitaan, hän kävi synkän
näköiseksi.

-- Oi ei, Kitty sanoi ja istuutui pöydän ääreen.

-- Minä tahdoinkin juuri tavata teitä yksin, aloitti Levin
istuutumatta ja katsomatta Kittyyn, jottei kadottaisi rohkeuttaan.

-- Äiti tulee heti. Hän väsyi eilen niin. Eilen...

Kitty puhui, tietämättä itse mitä huulet sanoivat ja irrottamatta
Levinistä armoa anovaa ja hellää katsettaan.

Levin katsahti Kittyyn; tämä punastui ja vaikeni.

-- Minä sanoin teille, etten tiedä, kauaksiko aikaa olen tullut...
että se riippuu teistä.

Kitty painoi päänsä yhä alemmaksi ja alemmaksi tietämättä itse, mitä
vastaisi siihen, mikä oli tulossa.

-- Että se riippuu teistä, toisti Levin. -- Minä tarkoitan...
tarkoitan... Olen tullut sitä varten... että... Tulla minun
vaimokseni! sai hän sanotuksi, tietämättä mitä puhui; mutta kun
hän tunsi sanoneensa kaikkein kauheimman, hän pysähtyi ja vilkaisi
Kittyyn.

Kitty hengitti raskaasti eikä katsonut häneen. Kitty tunsi riemua.
Hänen sielunsa oli täynnä onnea. Hän ei ollut voinut odottaa, että
Levinin rakkaudentunnustus tekisi häneen niin voimakkaan vaikutuksen.
Mutta sitä kesti vain hetkisen. Hän muisti Vronskin. Hän loi Leviniin
valoisat, rehelliset silmänsä ja nähdessään tämän epätoivoiset kasvot
vastasi kiireesti:

-- Se on mahdotonta... antakaa minulle anteeksi.

Miten läheinen Kitty hetki sitten oli ollut Levinille, miten tärkeä
hänen elämälleen! Ja miten vieraaksi ja kaukaiseksi tämä nyt muuttui!

-- Toisin ei voinut käydä, Levin sanoi katsomatta Kittyyn. Hän
kumarsi ja aikoi poistua.



XIV


Mutta juuri samaan aikaan tuli ruhtinatar. Hänen kasvoistaan
kuvastui kauhu, kun hän huomasi heidän olevan yksin ja näki heidän
hämmentyneet kasvonsa. Levin kumarsi eikä sanonut mitään. Kitty oli
vaiti ja katsoi alas. "Luojan kiitos, rukkaset antoi", päätteli äiti,
ja hänen kasvoilleen puhkesi se päivänpaisteinen hymy, jolla hänen
oli tapana ottaa vastaan vieraansa torstai-iltaisin. Hän istuutui ja
alkoi kysellä Leviniltä hänen elämästään maalla. Levin istuutui taas
ja odotteli vieraiden saapumista voidakseen huomaamatta poistua.

Viiden minuutin kuluttua tuli Kittyn ystävätär, viime talvena
naimisiin mennyt kreivitär Nordston.

Tämä oli luiseva, kellertäväihoinen, sairaalloinen ja hermostunut
nainen, jolla oli mustat kiiluvat silmät. Hän piti Kittystä ja hänen
rakkautensa tätä kohtaan, kuten naimisissa olevien naisten rakkaus
tyttöjä kohtaan yleensäkin, ilmeni haluna saada Kitty onnenihanteensa
mukaisiin naimisiin: hän toivoi Kittyn menevän Vronskille. Levin,
jonka hän usein alkutalvella oli tavannut Shtsherbatskeilla, oli
hänestä aina ollut epämiellyttävä. Hänen erityisenä mielityönään oli
laskea leikkiä Levinistä, mihin hän ryhtyi aina tämän nähdessään.

-- Minusta on niin hauskaa, kun hän katsoo minuun majesteettisesta
korkeudestaan: joko hän katkaisee viisaat puheet kanssani alkuunsa,
koska minä olen tyhmä, tai sitten hän alentuu puhumaan kanssani. Se
huvittaa minua kovasti, tuo hänen alentuvuutensa. Olen hyvin iloinen
siitä, ettei hän voi sietää minua, hän sanoi Levinistä.

Hän oli oikeassa, sillä Levin ei tosiaankaan voinut sietää
häntä. Levin halveksi hänessä juuri sitä, mistä tuo nainen itse
ylpeili ja minkä hän katsoi erityiseksi ansiokseen, -- hänen
hermostuneisuuttaan, hänen hienostunutta ylenkatsettaan ja
välinpitämättömyyttään kaikkea karkeampaa ja tosielämään kuuluvaa
kohtaan.

Kreivitär Nordstonin ja Levinin kesken oli muodostunut sellainen
seuramaailmassa varsin tavallinen suhde, että kaksi ihmistä
pysyttelee ulkonaisesti ystävällisissä väleissä, mutta ylenkatsoo
toisiaan siinä määrin, ettei voi vakavasti seurustella toistensa
kanssa eikä voi edes loukkaantua toisilleen.

Kreivitär Nordston syöksähti heti Levinin kimppuun.

-- Aa! Konstantin Dmitrish! Olette taaskin tullut meidän irstaaseen
Babyloniimme, -- hän sanoi ojentaen Levinille pienen keltaisen
kätensä ja muistellen tämän kerran alkutalvella lausumia sanoja,
että Moskova on Babylon. -- Onko Babylon parantunut vai oletteko te
turmeltunut? lisäsi hän ivan hymy kasvoillaan Kittyyn vilkaisten.

-- Minulle on hyvin mairittelevaa, kreivitär, että te niin muistatte
minun sanani, vastasi Levin, joka oli ehtinyt toipua ja tavoitti heti
vanhasta tottumuksesta leikillisvihamielisen sävynsä suhteessaan
kreivitär Nordstoniin. -- Varmaankin ne syvästi vaikuttavat teihin.

-- Oo, kuinkas muuten! Minä kirjoitan kaikki muistiin. Oletko, Kitty,
taas käynyt luistelemassa?

Ja hän alkoi puhua Kittyn kanssa. Niin nololta kuin Levinistä
tuntuikin lähteä nyt pois, hänen olisi kuitenkin ollut helpompi tehdä
niin kuin jäädä koko illaksi näkemään Kittyä, joka väliin vilkaisi
häneen ja vältteli hänen katsettaan. Hän aikoi nousta, mutta vanha
ruhtinatar kääntyi hänen puoleensa huomatessaan hänen olevan vaiti.

-- Oletteko tullut pitkäksi aikaa Moskovaan? Tehän muistaakseni
toimitte zemstvon rauhantuomarina ja teidän on mahdoton olla kauan
pois.

-- Ei, ruhtinatar, minä en enää toimi zemstvossa, Levin sanoi. --
Tulin muutamaksi päiväksi.

"Mikähän hänen tänään oikein on", mietti kreivitär Nordston
tarkastellen hänen ankaria, vakavia kasvojaan, "hän ei näy antautuvan
arvostelemaan kaikkea tavalliseen tapaansa. Mutta minäpä suututan
hänet. On hirveän hauskaa saada hänet narriksi Kittyn nähden, ja sen
minä teen."

-- Konstantin Dmitrish, hän sanoi Levinille, -- selittäkäähän
minulle, olkaa hyvä, mitä se merkitsee, -- tehän sen kaiken tiedätte,
-- kun Kalugan alueen tilamme kaikki talonpojat, ukot ja akat, ovat
juoneet kerrassaan kaiken, mitä heillä oli, eivätkä nyt maksa meille
mitään. Mitä se semmoinen on? Te olette aina niin kehunut talonpoikia.

Samaan aikaan uusi naisvieras tuli huoneeseen, ja Levin nousi.

-- Suokaa anteeksi, kreivitär, minä en todellakaan tiedä siitä mitään
enkä voi teille mitään sanoa, Levin sanoi ja katsahti vallasnaisen
jäljessä tulevaan sotilashenkilöön.

"Se on varmaankin Vronski", arveli Levin ja päästäkseen varmuuteen
asiasta vilkaisi Kittyyn. Tämä oli jo ehtinyt katsahtaa Vronskiin
päin. Hänen silmänsä kirkastuivat tahtomattaan, ja tuosta katseesta
Levin ymmärsi hänen rakastavan tuota miestä, ymmärsi yhtä varmasti
kuin jos Kitty olisi sen hänelle sanonut. Mutta millainen tuo mies
oli?

Nyt Levin ei enää -- olipa se sitten hyvä tai paha -- voinut lähteä;
hänen oli pakko saada tietää, millainen oli mies, johon hän oli
rakastunut.

On ihmisiä, jotka tavatessaan onnekkaamman kilpailijansa, olipa ala
mikä hyvänsä, ovat heti valmiit kääntämään selkänsä kaikelle hyvälle,
mitä hänessä on, ja näkevät hänessä pelkkää pahaa; on taas ihmisiä,
jotka päinvastoin ennen kaikkea haluavat havaita onnellisessa
kilpailijassaan ominaisuuksia, joilla tämä on voittanut heidät,
ja etsivät hänestä, tuskan kaiherrus sydämessään, pelkkää hyvää.
Levin kuului sellaisten ihmisten joukkoon. Eikä hänen ollut vaikea
havaita, että Vronskissa oli paljonkin hyvää ja miellyttävää. Se
pisti heti silmään. Vronski oli keskikokoinen, tanakkarakenteinen,
tummaverinen mies, kasvot hyväntahtoisen kauniit, äärimmäisen
tyynet ja lujapiirteiset. Hänen kasvoissaan ja koko olemuksessaan,
lyhyeksi leikatusta mustasta tukasta ja vasta-ajellusta leuasta
leveään uudenuutukaiseen sotilastakkiin saakka, oli kaikki korutonta
ja samalla hienostunutta. Annettuaan tietä sisään astuvalle
vallasnaiselle Vronski astui vanhan ruhtinattaren ja sitten Kittyn
luo.

Hänen lähestyessään jälkimmäistä hänen kauniit silmänsä saivat
erityisen hellän välkkeen, ja tuskin huomattavasti, onnellisesti
ja vaatimattoman voitonriemuisesti hymyillen -- niin Levinistä
ainakin näytti -- hän ojensi Kittylle pienen, mutta leveän kätensä
kunnioittavasti ja varovasti kumartaen.

Tervehdittyään kaikkia ja sanottuaan muutaman sanan hän istuutui
katsahtamatta kertaakaan Leviniin, joka ei hellittänyt hänestä
katsettaan.

-- Sallikaa minun esitellä, sanoi vanha ruhtinatar viitaten Leviniin:
-- Konstantin Dmitrish Levin. Kreivi Aleksei Kirillovitsh Vronski.

Vronski nousi ja katsoen ystävällisesti Leviniin puristi tämän kättä.

-- Jos muistan oikein, minun piti kerran tänä talvena syödä
päivällistä kanssanne, hän sanoi vilpittömästi ja avomielisesti
hymyillen, -- mutta te lähdittekin yhtäkkiä maalle.

-- Konstantin Dmitrish halveksii ja vihaa kaupunkia ja meitä
kaupunkilaisia, sanoi kreivitär Nordston.

-- Varmaankin minun sanani vaikuttavat teihin syvästi, kun te
muistatte ne niin hyvin, Levin sanoi ja punastui muistaessaan jo
sanoneensa saman lauseen.

Vronski katsahti Leviniin ja kreivitär Nordstoniin ja hymyili.

-- Asutteko vakinaisesti maalla? kysyi hän. -- Eikö siellä talvella
sentään ole ikävä?

-- Ei ole, jos on työtä, eikä muutenkaan, Levin vastasi korottaen
ääntään.

-- Minä pidän maalaiselämästä, Vronski sanoi huomaten Levinin
äänensävyn, mutta olematta sitä huomaavinaan.

-- Mutta toivoakseni te, kreivi, ette suostuisi jatkuvasti asumaan
maalla, sanoi kreivitär Nordston.

-- En tiedä, en ole koettanut pidempää aikaa. Minulla on ollut
omituinen kokemus, jatkoi hän. -- En ole missään niin kaivannut
maalaiselämää, venäläistä maalaiskylää virsuineen ja talonpoikineen,
kuin viettäessäni äitini kanssa talven Nizzassa. Nizzahan on
oikeastaan ikävä paikka, kuten tiedätte. Ja Napoli ja Sorrentokin
viehättävät vain lyhyen ajan. Ja juuri siellä muistuu erityisen
elävästi mieleen Venäjä ja varsinkin sen maaseutu. Ne ovat aivan
kuin...

Hän puhui sekä Kittylle ja Levinille luoden vuoroin kumpaankin tyynen
ja ystävällisen katseensa ja sanoi nähtävästi, mitä mieleen johtui.

Huomatessaan, että kreivitär Nordston halusi sanoa jotain, hän
keskeytti puheensa ja paneutui kuuntelemaan tätä.

Keskustelu ei vaiennut hetkeksikään, joten vanhan ruhtinattaren,
jolla oli aina varastossa keskustelunaiheen puutteen varalta
kaksi jykevää tykkiä, klassinen ja reaalisivistys ja yleinen
asevelvollisuus, ei tarvinnut tuoda niitä tuleen, eikä kreivitär
Nordston saanutkaan tilaisuutta Levinin härnäämiseen.

Levin ei voinut yhtyä yleiseen keskusteluun, vaikka olisi tahtonut.
Hän toisteli itselleen joka hetki: "Lähde nyt", ei hän kuitenkaan
lähtenyt, vaan ikään kuin odotti jotain.

Keskustelu osui itsestään pyöriviin pöytiin ja henkimaailmaan, ja
kreivitär, joka uskoi spiritismiin, alkoi kertoa näkemiään ihmeitä.

-- Voi, hyvä kreivitär, viekää minut Herran tähden ihmeessä sinne!
Minä en ole koskaan nähnyt mitään ihmeellistä, vaikka olen etsinyt
kaikkialta, Vronski sanoi hymyillen.

-- Hyvä, ensi lauantaina, vastasi kreivitär Nordston. -- Entä te,
Konstantin Dmitrish, uskotteko te? kysyi hän Leviniltä.

-- Miksi te sitä minulta kysytte? Tehän tiedätte minun vastaukseni.

-- Minä tahdon kuulla teidän mielipiteenne.

-- Minun mielipiteeni on vain se, Levin vastasi, -- että nuo pyöreät
pöydät todistavat, ettei niin sanottu sivistynyt säätyläisluokka ole
talonpoikia korkeammalla. He uskovat pahaan silmään, taikoihin ja
loihtimisiin, me taas...

-- Te ette siis usko?

-- En saata uskoa, kreivitär.

-- Entä jos olen itse nähnyt?

-- Maalaismuijatkin kertovat, kuinka he ovat itse nähneet kummituksia.

-- Teidän mielestänne minä siis valehtelen?

Ja hän naurahti katkerasti.

-- Ei, Masha, Konstantin Dmitrish sanoo, että hänen on mahdoton
uskoa, Kitty sanoi punastuen Levinin puolesta; ja Levin käsitti sen,
hermostui enemmän ja aikoi vastata, kun Vronski samassa avomielisesti
ja iloisesti hymyillen puuttui keskusteluun, joka uhkasi muuttua
ikäväksi.

-- Ettekö myönnä minkäänlaista mahdollisuutta? kysyi hän. -- Miksi
ei? Mehän myönnämme sähkön olemassaolon, vaikka emme tunne sitä;
miksi ei voisi olla olemassa jokin uusi voima, jota emme tunne ja
joka...

-- Kun sähkö keksittiin, keskeytti Levin nopeasti, -- niin keksittiin
vain ilmiö eikä tiedetty, mistä se johtui ja mitä se tuotti, ja
vasta vuosisatojen kuluttua ruvettiin ajattelemaan sen soveltamista
käytäntöön. Spiritistit taas päinvastoin aloittivat siitä, että
pöydät kirjoittavat heille ja henget tulevat heidän luokseen, ja
sitten vasta rupesivat puhumaan, että se on tuntematon voima.

Vronski kuunteli Leviniä tapansa mukaan tarkasti, seuraten hänen
sanojaan silminnähtävästi kiinnostuneena.

-- Niin, mutta spiritistit sanovat nyt: me emme tiedä, mikä voima
siinä on, mutta on olemassa voima, joka toimii niissä ja niissä
olosuhteissa. Ja selvittäkööt oppineet, mikä se voima on. Ei, minä en
käsitä, miksi siinä ei voisi olla uusi voima, jos se...

-- Siksi, keskeytti Levin taas, -- että sähkössä ilmenee määrätty
ilmiö joka kerta, kun hierotaan pihkaa villaista vasten, mutta
tässäpä ei tapahdu joka kerta, se ei siis ole luonnon ilmiö.

Vronski koki luultavasti, että keskustelu kävi vierassalongin tyyliin
liian vakavasävyiseksi, mutta ei väittänyt vastaan, vaan hymyili
iloisesti ja kääntyi naisten puoleen vaihtaakseen puheenaihetta.

-- Emmekö koettaisi heti, kreivitär, alkoi hän; mutta Levin tahtoi
sanoa ajatuksensa loppuun.

-- Minä luulen, jatkoi hän, -- että spiritistien yritys keksiä
jokin uusi voima ihmeittensä selitykseksi on aivan epäonnistunut.
He mainitsevat suoraan henkisen voiman ja tahtovat koetella sitä
aineellisin menetelmin.

Kaikki odottivat milloin hän lopettaisi, ja hän tunsi sen.

-- Minäpä luulen, että teistä tulee mainio meedio, sanoi kreivitär
Nordston, -- teissä on jotain innoittuvaa.

Levin avasi suunsa, aikoi sanoa jotain, punastui eikä sanonut mitään.

-- Ryhtykäämme heti kokeilemaan pöytiä; olkaa niin hyvät, Vronski
sanoi. -- Sallittehan ruhtinatar?

Ja Vronski nousi etsien silmillään pientä pöytää.

Kitty nousi pöydän äärestä ja ohi kulkiessaan kohtasi Levinin
katseen. Hänen oli sydämen pohjasta sääli Leviniä, sitä enemmän, kun
hän tunsi itse olevansa syynä toisen onnettomuuteen. "Jos minulle voi
antaa anteeksi, niin antakaa" -- sanoi Kittyn katse, -- "olen niin
onnellinen".

"Vihaan kaikkia, sekä teitä että itseäni", Levinin katse vastasi, ja
hän tarttui hattuunsa. Mutta kohtalo ei sallinut hänen poistua. Juuri
kun aiottiin asettua pöydän ympärille ja Levin teki lähtöä, astui
vanha ruhtinas saliin ja tervehdittyään naisvieraita kääntyi Levinin
puoleen.

-- Ahaa! alkoi hän iloissaan. -- Koskas sinä olet tullut? En ole
tiennytkään sinun olevan kaupungissa. Erittäin hauska tavata teitä.

Vanha ruhtinas milloin sinutteli, milloin teititteli Leviniä. Hän
syleili tätä ja puhellessaan tämän kanssa ei huomannut Vronskia, joka
oli noussut seisomaan ja odotti tyynesti ruhtinaan kääntyvän häneen
päin.

Kitty tunsi, kuinka raskasta isän suuri ystävällisyys oli Levinille
kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. Hän näki myös miten
kylmästi isä viimein vastasi Vronskin kumarrukseen ja miten Vronski,
ystävällinen neuvottomuuden ilme kasvoillaan, katsahti isään
koettaen turhaan ymmärtää, kuinka ja minkä vuoksi tämä saattoi olla
nurjamielinen häntä kohtaan; ja Kitty punastui.

-- Päästäkää, ruhtinas, Konstantin Dmitrish tänne, sanoi kreivitär
Nordston. -- Me tahdomme kokeilla.

-- Mitä kokeilla? Pöytiä pyörittää? Suokaa anteeksi, hyvä herrasväki,
mutta minusta sormusleikkikin on hauskempaa, sanoi vanha ruhtinas ja
katsoi Vronskiin arvaten hänen keksineen tämän. -- Sormusleikissä on
sentään vielä jotain järkeä.

Vronski loi ruhtinaaseen lujan, ihmettelevän katseen, hymyili hieman
ja ryhtyi heti keskustelemaan kreivitär Nordstonin kanssa tulevalla
viikolla pidettävistä suurista tanssiaisista.

-- Toivoakseni tekin tulette? kääntyi hän Kittyn puoleen.

Heti kun vanha ruhtinas kääntyi pois Levinin luota, tämä poistui
huomaamatta, ja viimeisenä vaikutelmana tästä illasta hänen
mielessään välkkyivät Kittyn hymyilevät, onnelliset kasvot, kun hän
vastasi Vronskille tämän kysymykseen tanssiaisista.



XV


Illanvieton jälkeen Kitty kertoi äidilleen keskustelustaan Levinin
kanssa, ja huolimatta kaikesta säälistä, jota hän tunsi Leviniä
kohtaan, häntä ilahdutti ajatus, että häntä oli kosittu. Hän ei
epäillyt lainkaan, ettei hän ollut menetellyt niin kuin pitikin.
Mutta vuoteeseen mentyään hän ei pitkään aikaan saanut unta. Muuan
vaikutelma vainosi häntä hellittämättä: Levinin kasvot rypistyneine
kulmineen ja niitten alta synkän alakuloisesti katsovine luotettavine
silmineen, kun hän isän puheita kuunnellen oli seisonut siinä
ja silmäillyt häntä ja Vronskia. Ja hänen tuli niin sääli tuota
miestä, että kyyneleet kohosivat silmiin. Mutta samassa hän muisti
tuon toisen, johon oli vaihtanut Levinin. Hän muisti elävästi
nuo miehekkäät, lujat kasvot, jalon tyyneyden ja miehen koko
olemuksesta heijastuvan hyvyyden kaikkia kohtaan. Muisti hänen ja
oman rakkautensa, ja ilo pulpahti taas hänen sieluunsa, ja onnen
hymy kasvoillaan hän painautui tyynyä vasten. "Sääli on, sääli
on, mutta minkä sille voi? Eihän se ole minun syyni", puheli hän
itsekseen; mutta sisäinen ääni hän sanoi hänelle toista. Katuiko hän
sitä, että oli herättänyt toiveita Levinissä, vaiko sitä, että oli
antanut rukkaset, ei hän itse tiennyt. Mutta hänen onneensa sekoittui
epäilyksen karvas pisara. "Herra armahda, Herra armahda, Herra
armahda!" puheli hän itsekseen kunnes vaipui uneen.

Samaan aikaan alhaalla, ruhtinaan pienessä työhuoneessa, vanhemmat
ottivat jälleen kerran yhteen rakastetun tyttärensä tähden.

-- Mitäkö? Sitä! huusi ruhtinas huitoen käsiään ja leiskautti samassa
kiinni oravannahkaisen aamuviittansa. -- Sitä, ettei teissä ole
ylpeyttä eikä arvokkuutta, että te häpäisette ja turmelette tytön
tuolla alhaisella, narrimaisella kosiskelullanne!

-- Mutta Jumalan tähden, ruhtinas, mitä minä sitten olen tehnyt?
kysyi ruhtinatar miltei itkien.

Keskusteltuaan tyttärensä kanssa hän oli onnellisena ja tyytyväisenä
tullut tapansa mukaan ruhtinaan luo sanomaan hyvää yötä, ja vaikka
hän ei ollutkaan aikonut kertoa miehelleen Levinin kosinnasta
ja Kittyn kieltävästä vastauksesta, puhui hän kuitenkin jotain
sensuuntaista, että hänestä Vronskin asia näytti nyt päätetyltä ja
ratkaisu saataisiin varmaan heti, kun vain tämän äiti saapuisi.
Enempää ei tarvittu, kun ruhtinas jo tulistui ja alkoi kiljua
sopimattomia sanoja.

-- Mitäkö te olette tehnyt? Kas sitä, että ensiksikin te
viekoittelette luoksenne sulhasen, niin että kohta koko Moskova
puhuu siitä, ja syystä kyllä. Jos te pidätte illanviettoja, niin
kutsukaa kaikki eikä vain valittuja sulhaskokelaita. Kutsukaa kaikki
nuo pipanat, -- niin nimitti ruhtinas moskovalaisia nuoria herroja,
-- kutsukaa soittaja, ja sen kuin tanssivat, eikä niin kuin tänään,
että vain sulhaskokelaat tulevat paritusta varten. Minua iljettää
jo nähdäkin moista. Ja te olette saanut tyttöparan pään pyörälle,
niin kuin olette tahtonutkin. Levin on tuhat kertaa parempi mies.
Tuollainen pietarilainen keikari, niitä on tusinoittain, ne ovat
kaikki yhtä maata ja kaikki roskaa. Ja vaikka hänessä olisi prinssin
verta, minun tyttäreni ei ole sellaisen tarpeessa.

-- No, mitä minä sitten olen tehnyt?

-- No sitä... ärjähti ruhtinas vihaisesti.

-- Tiedän kyllä, että jos sinua rupeaa kuuntelemaan, keskeytti
ruhtinatar, -- ei tyttäremme koskaan pääse naimisiin. Jos tarkoitus
on se, niin on parempi muuttaa maalle.

-- Niin onkin.

-- Kuulehan. Olenko minä sitten mielistellyt. En ole vähääkään
mielistellyt. Nuori mies, ja sangen kunnollinen, on rakastunut ja
tyttö näyttää...

-- Aina teistä näyttää! Entä kun tyttö todenteolla rakastuu, ja
miehellä ei ole niitä aikeitakaan enemmän kuin minulla tässä?
Oi! kun pääsisin näkemästä sitä ilveilyä! "Ah, spiritismi! Ah,
Nizza! Ah, tanssiaisissa..." -- Ja ruhtinas kyykisteli joka sanan
kohdalla matkien vaimoaan. -- Ja silloin me vasta teemme Katjenkamme
onnettomaksi, kun tyttö tosiaan rupeaa kuvittelemaan...

-- Miksi sinä niin luulet?

-- Minä en luule, vaan tiedän: sitä varten meillä on silmät, toisin
kuin akkaväellä. Minä näen miehen, jolla on vakavat aikeet: sellainen
on Levin; ja näen peltopyyn, sellaisen kuin tuo vätys, joka vain
etsii huviaan.

-- Kaikkea sinä kuvittelet...

-- Kyllä vielä saat nähdä, vaikka sitten on myöhäistä; mitenkäs kävi
Dashenkamme!

-- No hyvä, hyvä, jättäkäämme siihen, keskeytti ruhtinatar
muistaessaan onnettoman Dollynsä.

-- Parasta onkin, ja hyvää yötä!

Ja siunattuaan toisensa ristinmerkein ja suudelmaan toisiaan erosivat
puolisot kumpikin haaralleen, tuntien kumpikin pysyvänsä omassa
mielipiteessään.

Ruhtinatar oli alkuun ollut lujasti vakuuttunut siitä, että tämä
ilta oli ratkaissut Kittyn kohtalon ja ettei Vronskin aikeista
voinut olla epäilystäkään. Mutta ruhtinaan sanat olivat saaneet
hänet rauhattomaksi. Tuntematon tulevaisuus kauhistutti häntä, ja
palattuaan huoneeseensa hän toisti Kittyn lailla sielussaan useita
kertoja: "Herra armahda, Herra armahda, Herra armahda!"



XVI


Vronski ei ollut koskaan saanut viettää perhe-elämää. Hänen äitinsä
oli nuoruudessaan ollut loistava maailmannainen, jonka lukuisat
rakkaustarinat avioliiton ja varsinkin sen jälkeisten vuosien ajoilta
olivat yleisesti tunnetut. Isävainajastaan Vronskilla ei ollut juuri
mitään muistoa, ja kasvatuksensa hän oli saanut paashikoulussa.

Päästyään koulusta sangen nuorena ja loistavana upseerina hän oli
heti joutunut rikkaiden pietarilaisten sotilaitten tavanmukaiselle
ladulle. Jos hän joskus olikin käynyt Pietarin hienoston
seurapiireissä, olivat kaikki hänen lempiharrastuksensa kuuluneet
seuraelämän ulkopuolelle.

Moskovassa hän oli ensimmäisen kerran ylellisen ja karkean
Pietarin-elämänsä jälkeen saanut kokea, miten viehättävää oli
lähestyä suloista ja viatonta seurapiirityttöä, joka lisäksi oli
kiintynyt häneen. Hänen päähänsä ei ollut lainkaan pälkähtänyt, että
hänen suhteessaan Kittyyn olisi voinut olla mitään paheksuttavaa.
Hän oli pannut parastaan tanssiessaan Kittyn kanssa tanssiaisissa
ja käynyt vieraisilla hänen kotonaan. Hän oli jutellut Kittylle
kaikenlaista, mitä seuramaailmassa tavallisesti puhutaan: enimmäkseen
lorua, mutta tämä loru oli hänen tahtomattaan saanut Kittyn mielessä
erityisen arvon. Vaikkakaan hän ei ollut sanonut Kittylle mitään
sellaista, mitä ei olisi voinut sanoa kaikkien kuullen, tunsi hän
Kittyn tulevan yhä riippuvaisemmaksi hänestä, ja mitä selvemmin hän
sen tunsi, sitä mieluisampaa se hänestä oli, ja hänen tunteensa
Kittyä kohtaan tulivat yhä hellemmiksi. Hän ei tiennyt, että hänen
käyttäytymisellään oli oma määritelty nimensä, että se oli neitosten
viekoittelemista ilman avioliittotarkoitusta ja että tuollainen
viekoitteleminen oli hänen kaltaistensa komeitten nuorten herrojen
tavallisimpia pahoja tekoja. Hän luuli ensimmäisenä keksineensä tuon
huvin ja nautti löydöstään.

Jos hän olisi saanut kuulla, mitä tytön vanhemmat puhuivat tuona
iltana, jos hän olisi voinut asettua perheen kannalle ja saanut
tietää, että Kitty tulee onnettomaksi, jollei hän mene naimisiin
tämän kanssa, hän olisi hämmästynyt kovasti eikä olisi voinut uskoa,
että se, mikä tuotti niin suurta ja mieluisaa huvia hänelle ja
varsinkin Kittylle, oli jotenkin pahaa. Vielä vähemmän hän olisi
voinut uskoa, että hänen oli mentävä naimisiin.

Avioliittoa Vronski ei ollut koskaan katsonut mahdolliseksi
itselleen. Paitsi että hän ei välittänyt lainkaan perhe-elämästä,
hänen kuten koko häntä ympäröivän poikamiesmaailman katsantokannan
mukaan perheessä ja varsinkin aviomiehessä oli jopa jotain vierasta,
vastenmielistä ja ennen kaikkea naurettavaa. Mutta vaikka Vronski ei
aavistanutkaan, mitä vanhemmat puhuivat, tunsi hän lähtiessään tuona
iltana Shtsherbatskeilta, että se henkinen side, joka oli olemassa
hänen ja Kittyn välillä, oli sinä iltana tullut niin vahvaksi, että
jotain olisi pitänyt tehdä. Mutta mitä hän olisi voinut ja mitä hänen
olisi pitänyt tehdä, sitä hän ei keksinyt.

"Se se onkin ihanaa" hän ajatteli palatessaan Shtsherbatskeilta,
mielessään suloinen puhtauden ja tuoreuden tunne, joka hänellä oli
joka kerran heillä oltuaan ja joka johtui osaksi siitä, ettei hän
ollut tupakoinut koko iltana, ja samalla myös uusi hellyyden tunne,
jonka Kittyn rakkauden muisto hänessä herätti, -- "se se on ihanaa,
ettemme kumpikaan, en minä eikä hän, ole mitään sanoneet julki,
mutta olemme kuitenkin niin hyvin ymmärtäneet toisiamme tuossa
katseitten ja äänenpainojen näkymättömässä keskustelussa, että hän
tänään selvemmin kuin koskaan ilmaisi minulle rakastavansa minua. Ja
miten suloisesti, suoraan ja luottavaisesti! Tunnen itse tulleeni
paremmaksi ja puhtaammaksi. Tunnen, että minulla on sydän ja että
minussa on paljon hyvää. Nuo suloiset rakastuneet silmät! Kun hän
sanoi: paljonkin..."

"No entä sitten? Mikäpä siinä! Minun on hyvä ja hänen on hyvä." Ja
hän alkoi miettiä, missä viettäisi lopun iltaa.

Hän ajatteli mielessään niitä paikkoja, jonne olisi voinut mennä.
"Klubi, bésigue-peli ja samppanja Ignatovin seurassa? Ei, en mene.
Château des fleurs, Oblonski, kupletit, cancan? Ei, kyllästyttää.
Juuri siksi minä pidän Shtsherbatskeista, että heidän luonaan tulen
itse paremmaksi. Ajan kotiin." Majapaikassaan hän käveli suoraan
huoneeseensa, käski tuoda illallista ja sitten riisuuduttuaan ehti
tuskin painaa päänsä tyynyyn, kun jo vaipui sikeään uneen.



XVII


Seuraavana päivänä yhdentoista aikaan aamulla Vronski ajoi
Pietarinradan asemalle äitiään vastaan, ja ensimmäinen ihminen, jonka
hän pääportaissa näki, oli Oblonski, joka odotti sisartaan tulevaksi
samassa junassa.

-- Kas! Teidän kreivillinen ylhäisyytennekö täällä! huudahti
Oblonski. -- Ketä sinä odotat?

-- Äitiäni, vastasi Vronski, puristi hänen kättään hymyillen kuten
kaikki, jotka tapasivat Oblonskin, ja lähti hänen kanssaan portaita
ylös. -- Pitäisi tänään tulla Pietarista.

-- Minä kun odotin sinua kahteen asti. Minne sinä menit
Shtsherbatskien luota?

-- Kotiin, vastasi Vronski. -- Totta puhuakseni minun oli niin hyvä
mieli eilen Shtsherbatskeilta tullessani, ettei haluttanut enää
mikään.

-- Mä tunnen jalot ratsut omista merkeistään ja rakastuneet miehet
mä tunnen silmistään, deklamoi Stepan Arkadjevitsh samoin kuin eilen
Levinille.

Vronski hymyili sen näköisenä kuin ei tahtoisi väittää vastaan ja
käänsi heti keskustelun toisaalle.

-- Entä ketä sinä olet vastassa? kysyi hän.

-- Minäkö? Sievännäköistä naista, sanoi Oblonski.

-- Vai niin!

-- Honni soit qui mal y pense! Anna-siskoani.

-- Ahaa, Kareninaa! Vronski sanoi.

-- Sinä varmaan tunnetkin hänet?

-- Luullakseni! Vai enkö... En tosiaan muista, vastasi Vronski
hajamielisesti, kuvitellen hämärästi Kareninan nimen yhteydessä
jotain korskeaa ja ikävää.

-- Mutta Aleksei Aleksandrovitshin, minun kuuluisan lankoni, sinä
varmaan tunnet. Hänet tuntee koko maailma.

-- Niin, tunnen kyllä hänen kuuluisan nimensä. Tiedän, että hän on
viisas, oppinut, jumalainen, mikä liekin... Mutta tiedäthän etten
minä semmoisesta... not in my line.

-- Niin, hän on sangen huomattava mies; hieman vanhoillinen, mutta
kunnon mies, huomautti Stepan Arkadjevitsh -- kunnon mies.

-- No sen parempi hänelle, Vronski sanoi hymyillen. -- Jaa, olethan
sinäkin täällä, hän huomasi oven luona seisovan äitinsä pitkän ja
vanhan lakeijan; -- tule sisään.

Stepan Arkadjevitsh miellytti Vronskia kuten yleensäkin kaikkia,
mutta viime aikoina hän oli tuntenut tätä kohtaan erityistä
kiintymystä siksi, että Oblonski hänen mielessään yhdistyi Kittyyn.

-- No niin, sunnuntaina siis tarjoamme illalliset diivalle, vai
kuinka? hän sanoi ottaen hymyillen häntä käsikoukusta.

-- Ehdottomasti. Minä kokoan nimiä listaan. Tutustuitko muuten eilen
ystävääni Leviniin? kysyi Stepan Arkadjevitsh.

-- Kyllä. Mutta hän lähti kovin pian pois.

-- Hän on herttainen poika, jatkoi Oblonski. -- Eikö olekin?

-- En tiedä, vastasi Vronski, -- minkä tähden kaikissa
moskovalaisissa, tietysti lukuun ottamatta niitä, jolle tässä puhun,
-- pisti hän leikkisästi väliin, on jotain jyrkkää. He kavahtavat
alinomaa takajaloilleen, ovat suutuksissaan, ikään kuin tahtoisivat
ilmaista mieltään.

-- Taitaapa olla, taitaapa tosiaankin olla... Stepan Arkadjevitsh
sanoi iloisesti nauraen.

-- Joko tulee? kysyi Vronski rautatievirkailijalta.

-- Juna on tulossa, vastasi virkailija.

Junan tulosta kertoi yhä kiireisempi touhu asemalla, tavarankantajien
juoksu, santarmien ja virkailijain ilmaantuminen ja vastaanottajien
saapuminen. Pakkassumun läpi näkyi lyhyisiin turkkeihin ja pehmeisiin
huovikkaisiin sonnustautuneita työmiehiä kulkemassa kaartelevien
raiteiden yli. Kauempaa kiskoilta kantautui veturin vihellys, ja
jotain raskasta kuului vyöryvän eteenpäin.

-- Ei, sanoi Stepan Arkadjevitsh jonka teki kovasti mieli kertoa
Vronskille Levinin aikeista Kittyn suhteen. -- Sinä et arvioinut
oikein minun Leviniäni. Hän on hyvin hermostunut ihminen ja sen
tähden joskus ikävä, mutta toisinaan hän taas on hyvin herttainen.
Kovin rehti ja vakaa luonne, ja sydän kultaa. Eilen oli erityisiä
syitä, jatkoi Stepan Arkadjevitsh merkitsevästi hymyillen ja unohtaen
kokonaan sen vilpittömän myötätunnon, jota hän eilen oli tuntenut
ystäväänsä kohtaan -- nyt hän tunsi samaa Vronskia kohtaan. -- Niin,
oli olemassa syy, jonka vuoksi hän saattoi olla joko erityisen
onnellinen tai erityisen onneton. Vronski pysähtyi ja kysyi suoraan:

-- Mikä niin? Vai kosiko hän eilen kälyäsi?

-- Kenties, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Jotain sentapaista minä
eilen vainusin. Niin, jos hän lähti aikaisin pois ja lisäksi vielä
huonolla tuulella, on asia selvä... Hän on jo kauan ollut rakastunut,
ja minun on sääli häntä.

-- Vai niin!... Luulen muuten, että kälysi voisi toivoa parempaakin
naimakauppaa, Vronski sanoi, oikaisi rintaansa ja jatkoi matkaa.

Toden totta, veturi vihelsi jo etäällä. Muutaman minuutin kuluttua
alkoi asemasilta vapista, ja veturi vieri asemalle pakkasen alas
painamaa höyryä puhkuen, keskirattaan vipu koukistui ja ojentui
hitaasti ja tahdikkaasti; yhä hitaammin, tärinää voimistaen,
läheni hiilivaunun jälkeinen matkatavaravaunu, jossa vikisi
koira; ja viimein, ennen pysähtymistään nytkähdellen, saapuivat
matkustajavaunut.

Uljaan näköinen junailija vihelsi vauhdissa pilliinsä ja hypähti pois
junasta, ja sen jälkeen siitä alkoi yksitellen laskeutua kiirehtiviä
matkustajia: suoraryhtinen kaartin upseeri, joka pälyili ankarasti
ympärilleen; iloisesti hymyilevä ketterä pikku kauppias laukku
kädessä; talonpoika säkki olalla.

Vronski katseli vaunuja ja tulijoita Oblonskin rinnalla seisten ja
unohti kokonaan äitinsä. Se, mitä hän juuri oli kuullut Kittystä,
sai hänen mielensä iloiseen vireeseen. Hänen rintansa oikeni kuin
itsestään ja silmät välkkyivät. Hän tunsi itsensä voittajaksi.

-- Kreivitär Vronskaja on tuossa osastossa, sanoi uljaannäköinen
junailija tullen Vronskin luo.

Junailijan sanat herättivät hänet haaveista ja palauttivat mieleen
äidin sekä lähestyvän kohtaamisen hänen kanssaan. Vronski ei
sydämensä sisimmässä kunnioittanut äitiään eikä -- syistä hän ei
ollut tehnyt selkoa itselleen -- pitänyt hänestä. Silti hänen tuli
omien piiriensä näkökannan ja saamansa kasvatuksen nojalla suhtautua
äitiinsä mitä suurimmassa määrin nöyrästi ja kunnioittavasti, vieläpä
sitä enemmän, mitä vähemmän hän tätä sydämessään kunnioitti ja
rakasti.



XVIII


Vronski lähti junailijan jäljessä vaunuun, mutta pysähtyi
vaunuosaston ovelle antaakseen tietä ulos tulevalle naishenkilölle.

Tottuneena maailmanmiehenä Vronski huomasi heti, luotuaan yhden
ainoan silmäyksen tuon vallasnaisen ulkoasuun, hänen kuuluvan
korkeimpaan seurapiiriin. Vronski pyysi anteeksi ja oli jo menossa
vaunuun, mutta tunsi pakottavaa tarvetta katsahtaa häneen vielä
kerran -- ei niinkään hänen harvinaisen kauneutensa eikä hänen
olemuksensa hienostuneisuuden ja koruttoman sulouden vuoksi kuin
siksi, että noiden suloisten kasvojen ilmeessä oli jotain erikoisen
hyväilevää ja hellää. Vronskin katsoessa häneen käänsi hänkin päänsä
sinnepäin. Välkkyvät, tiheitten ripsien vuoksi tummilta näyttävät
harmaat silmät pysähtyivät ystävällisinä ja tarkkaavaisina katsomaan
Vronskia ikään kuin tunnustellen häntä, mutta kääntyivät pian
ohikulkevaa joukkoa kohti kuin etsien jotain. Tuosta pikaisesta
katseesta Vronski ehti huomata, että naisen kasvot väreilivät
pidätettyä vilkkautta, joka lehahteli välkkyvien silmien ja
hienoiseen hymyyn kaartuvien punaisten huulten välillä. Hänen koko
olemuksensa näytti olevan tulvillaan eräänlaista yltäkylläisyyttä,
joka hänen tahtomattaankin pulpahteli esiin milloin silmien
välkkeessä, milloin hymyssä. Hän sammutti tahallaan valon silmistään,
mutta se kajasteli hänen tahtomattaankin hiljaisessa hymyssä.

Vronski meni vaunuun. Hänen äitinsä, mustasilmäinen ja tekokiharainen
luiseva vanha rouva, tarkasteli poikaansa silmät sirrillään ja ohuet
huulet kevyessä hymyssä. Noustuaan vaununsohvalta ja annettuaan
matkalaukkunsa kamarineitsyelleen hän ojensi pojalleen pienen
luisevan kätensä, jota tämä suuteli. Itse hän suuteli poikaansa
poskelle.

-- Sinä sait sähkösanoman? Oletko ollut terve? Luojan kiitos.

-- Hyvinkö matka meni? sanoi poika istuutuen hänen viereensä ja
tahtomattaan kuulostellen oven takaa kuuluvaa naisääntä. Hän tiesi
äänen kuuluvan samalle vallasnaiselle, jonka hän oli tavannut vaunun
oven luona.

-- En ole kuitenkaan yhtä mieltä kanssanne, sanoi naisääni.

-- Se on pietarilainen katsantokanta, hyvä rouva.

-- Ei pietarilainen, vaan yksinkertaisesti naisen kanta, vastasi
nainen.

-- No hyvästi sitten. Sallikaa minun suudella kättänne.

-- Näkemiin, Ivan Petrovitsh. Katselkaahan, eikö veljeni ole siellä,
ja lähettäkää hänet minun luokseni, sanoi vallasnainen aivan oven
vieressä ja tuli uudelleen vaunuosastoon.

-- Oletteko löytänyt veljenne? kysyi Vronskaja kääntyen vallasnaisen
puoleen.

Vronski huomasi nyt, että se oli Karenina.

-- Veljenne on täällä, hän sanoi nousten seisomaan. -- Suokaa
anteeksi, etten tuntenut teitä, mutta olihan meidän tuttavuutemme
niin lyhytaikainen, Vronski sanoi kumartaen, -- ettette varmaankaan
enää muista minua.

-- Oi ei! sanoi Karenina, -- minä kyllä olisin teidät tuntenut, mehän
olemme teidän äitinne kanssa puhuneet koko matkan melkein yksinomaan
teistä, hän sanoi ja antoi esiin pyrkivän eloisuuden viimeinkin näkyä
hymyssään. -- Mutta veljeänipä ei näy.

-- Käy hakemassa hänet, Aljosha, sanoi kreivitär. Vronski meni
asemasillalle ja huudahti:

-- Oblonski! Täällä!

Mutta Karenina ei odottanut veljensä tuloa, vaan nähtyään tämän
astui varmoin, kevein askelin ulos vaunusta. Ja heti kun veli saapui
hänen luokseen, hän kietoi vasemman kätensä kaulaan, taivutti tämän
nopeasti luokseen ja suuteli tätä kiihkeästi. Vronski katseli häntä
hellittämättä, hämmästeli hänen liikkeidensä varmuutta ja siroutta
ja hymyili, syytä siihen tietämättä. Mutta muistaessaan äitinsä
odottavan hän meni takaisin vaunuun.

-- Eikö hän tosiaankin ole hyvin herttainen? sanoi kreivitär
Kareninasta. -- Hänen miehensä ohjasi hänet vierustoverikseni, ja
minä olen hyvin hyvilläni siitä. Me olemme puhelleet koko matkan. No
niin, sinunhan sanotaan... vous filez le parfait amour. Tant mieux,
mon cher, tant mieux.

-- En tiedä, mitä te tarkoitatte, maman, vastasi poika kylmästi. --
No emmekö lähde, maman?

Karenina tuli vielä kerran vaunuun sanoakseen hyvästi kreivittärelle.

-- No niin, kreivitär, te olette tavannut poikanne ja minä veljeni,
hän sanoi iloisesti. -- Ja kaikki minun tarinani ovat loppuneet, ei
olisi enää mitään kerrottavaa.

-- Eikö mitä, sanoi kreivitär tarttuen hänen käteensä, --
matkustaisin teidän kanssanne vaikka maailman ympäri ikävystymättä.
Te olette niitä viehättäviä naisia, joitten kanssa on hauska sekä
puhua että olla vaiti. Älkääkä turhaan huolehtiko pojastanne:
täytyyhän sentään voida erota edes vähäksi aikaa.

Anna Karenina seisoi liikkumatta, vartalo harvinaisen suorana, ja
hänen silmänsä hymyilivät.

-- Anna Arkadjevnalla, kreivitär selitti pojalleen, -- on pikku
poika, kahdeksanvuotias muistaakseni, eivätkä he ole koskaan olleet
erossa toisistaan, ja Anna Arkadjevnan on nyt paha olla, kun jätti
hänet.

-- Niin, me olemme koko ajan kreivittären kanssa puhuneet: minä
omasta pojastani ja hän omastaan, sanoi Karenina, ja taaskin hänen
kasvonsa valaisi hymy, hellä, Vronskille suunnattu hymy.

-- Luultavasti se on kyllästyttänyt teitä kovasti, Vronski sanoi
tavoittaen heti lennosta hänelle heitetyn liehakoinnin pallon.
Karenina ei nähtävästi kuitenkaan tahtonut jatkaa keskustelua siinä
äänilajissa, vaan kääntyi kreivittären puoleen: -- Suuri kiitos
teille. Eilinen päivä kului aivan huomaamatta. Näkemiin, kreivitär.

-- Hyvästi, ystäväiseni, vastasi kreivitär. -- Antakaa minun suudella
suloisia kasvojanne. Sanon suoraan, kursailematta, niin kuin vanhojen
on tapana, että olen kiintynyt teihin.

Niin virallinen kuin tuo lause olikin, Karenina uskoi siihen
nähtävästi sydämestään ja iloitsi siitä. Hän punastui, kumartui
kevyesti ja painoi kasvonsa kreivittären huulia vasten, ja kun
hän sitten nousi ojentaen kätensä Vronskille, huulten ja silmien
vaiheilla karehti jo tuttu hymy. Tämä tarttui pieneen käteen ja
ilostui aivan erityisesti havaitessaan, miten tarmokkaasti, lujasti
ja rohkeasti tuo käsi pudisti hänen kättään. Karenina poistui
nopein askelin, jotka niin kumman keveästi kannattivat hänen melko
täyteläistä vartaloaan.

-- Hyvin suloinen, sanoi vanha rouva.

Samaa ajatteli poikakin. Vronski seurasi Kareninaa silmillään,
kunnes tämän siro vartalo katosi, ja hymy pysähtyi hänen huulilleen.
Ikkunasta hän näki, miten Karenina meni veljensä luo, tarttui tämän
käteen ja alkoi vilkkaasti puhua jotain, jolla ei nähtävästi ollut
mitään yhteyttä hänen, Vronskin, kanssa, ja se tuntui hänestä
ikävältä.

-- Oletteko, maman, ollut aivan terve? toisti Vronski kääntyen
äitinsä puoleen.

-- Kaikki olemme voineet mitä parhaiten. Alexandre on ollut hyvin
herttainen. Ja Marie on niin kaunistunut. Hän on hyvin miellyttävä.

Ja hän alkoi taaskin puhua siitä, mikä eniten kaikesta huvitti häntä:
pojanpoikansa ristiäisistä, joita varten hän oli tehnyt matkan
Pietariin, ja hallitsijan erityisestä suosionosoituksesta hänen
vanhempaa poikaansa kohtaan.

-- Tuossa on Lavrentikin, Vronski sanoi katsoen ikkunaan, --
lähtekäämme nyt, jos suvaitsette.

Talon vanha hovimestari, joka oli matkustanut kreivittären mukana,
tuli vaunuun sanomaan, että kaikki oli valmiina, ja kreivitär nousi
lähteäkseen.

-- Menkäämme, nyt on vähän väkeä, Vronski sanoi. Kamarineiti otti
käsilaukun ja sylikoiran, hovimestari ja kantaja muut tavarat.
Vronski talutti äitiään käsikoukusta; mutta juuri kun he tulivat
ulos vaunusta, juoksi muutamia miehiä säikähtyneen näköisinä ohitse.
Myös asemapäällikkö oudonvärisessä virkalakissaan juoksi. Nähtävästi
oli jotain erikoista tapahtunut. Junassa saapunut yleisö kiiruhti
takaisin.

"Mitä?...Mitä?...Missä?...Heittäytyi!... Jäi alle!..." kuului
ohikulkijain joukosta.

Stepan Arkadjevitsh palasi myös käsikoukussa sisarensa kanssa,
ja säikähtyneen näköisinä he pysähtyivät äskeisen vaunun viereen
vältellen väkijoukkoa.

Naiset menivät vaunuun, ja Vronski lähti Stepan Arkadjevitshin kanssa
väkijoukon perään tiedustellakseen onnettomuuden yksityiskohtia.

Ratavahti oli kenties ollut juovuksissa tai suojannut päänsä liiankin
tiiviisti pakkaselta eikä ollut kuullut takaperin tulleen junan
tärinää, vaan jäänyt alle.

Jo ennen kuin Vronski ja Oblonski palasivat, olivat naiset saaneet
hovimestarilta tietää nämä yksityiskohdat.

Oblonski ja Vronski olivat kumpikin nähneet silpoutuneen ruumiin.
Oblonski kärsi silminnähtävästi. Hän rypisteli kasvojaan ja näytti
olevan itkemäisillään.

-- Oi, miten kauheaa! Oi, Anna, jos sinä olisit nähnyt! Voi, miten
kauheaa! puheli hän.

Vronski oli vaiti, ja hänen kauniit kasvonsa olivat vakavat, mutta
aivan tyynet.

-- Oi jos te olisitte nähnyt, kreivitär, sanoi Stepan Arkadjevitsh.
-- Hänen vaimonsakin oli siinä... Kauheaa oli nähdä häntä... Hän
heittäytyi ruumiin päälle. Kuuluu olleen suuren perheen isä. Kauheata!

-- Eikö voitaisi tehdä mitään vaimoraukan hyväksi? kuiskasi Karenina
kiihtyneenä.

Vronski katsahti häneen ja lähti samassa ulos vaunusta.

-- Minä tulen heti, maman, virkkoi hän kääntyen ovessa.

Kun hän muutaman minuutin kuluttua palasi, keskusteli Stepan
Arkadjevitsh jo kreivittären kanssa uudesta laulajattaresta, ja
kreivitär vilkuili kärsimättömästi ovea kohti odottaen poikaansa.

-- Lähtekäämme nyt, Vronski sanoi tullen vaunuun.

He lähtivät yhdessä. Vronski kulki edellä äitinsä kanssa. Karenina
veljineen kulki jäljessä. Aseman ulko-ovella Vronskin tavoitti
asemapäällikkö, joka oli kiiruhtanut hänen jäljestään.

-- Te annoitte apulaiselleni kaksisataa ruplaa. Olkaa niin hyvä ja
merkitkää, kenelle te ne määräätte.

-- Leskelle, Vronski sanoi kohauttaen olkapäitään, -- minä en käsitä
mitä kyselemistä siinä on.

-- Tekö annoitte? huudahti Oblonski takaapäin ja puristaen sisarensa
käsivartta lisäsi: -- Se oli hyvin tehty, oikein hyvin tehty! Eikö
ole kunnon mies? Jääkää hyvästi, kreivitär.

Ja hän pysähtyi sisarensa kanssa etsiskelemään tämän kamarineitoa.
Kun he tulivat aseman edustalle, Vronskin vaunut olivat jo menneet.
Kulkijat puhelivat yhä äskeisestä tapahtumasta.

-- Siinä vasta kamala kuolema, sanoi muuan herra ohi kulkiessaan. --
Sanovat menneen kahdeksi kappaleeksi.

-- Minä taas luulen, että se on kaikkein helpoin ja pikaisin,
huomautti toinen.

-- Kuinka niillä ei ole varokeinoja, sanoi kolmas

Karenina istuutui vaunuihin, ja Stepan Arkadjevitsh huomasi
hämmästyksekseen hänen huultensa vapisevan ja hänen olevan itkuun
purskahtamaisillaan.

-- Mikä sinun on, Anna? kysyi hän, kun he olivat ajaneet muutamia
satoja sylejä.

-- Paha enne, sanoi sisar.

-- Mitä hullutusta, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Sinä pääsit
perille, vähät muusta. Et voi kuvitella, miten paljon toivoa panen
sinuun.

-- Oletko sinä jo kauan ollut tuttu Vronskin kanssa? kysyi sisar.

-- Olen. Tiedätkö, me toivomme hänen naivan Kittyn.

-- Niinkö? Anna sanoi hiljaa. -- No niin, puhutaanpa nyt sinusta,
lisäsi hän ravistaen päätään ikään kuin olisi tahtonut karkottaa
ruumiistaan jotain vierasta ja häiritsevää. -- Miten sinun asiasi
ovat? Sain kirjeesi, ja tässä olen nyt.

-- Niin, olet ainoa toivoni, sanoi Stepan Arkadjevitsh.

-- Kerro minulle kaikki.

Ja Stepan Arkadjevitsh alkoi kertoa.

Kun oli tultu perille, auttoi Oblonski sisarensa ulos vaunuista,
puristi hänen kättään ja lähti virastoonsa.



XIX


Kun Anna astui sisään, istui Dolly pienessä vierashuoneessa,
sylissään valkotukkainen, pullea poika, joka jo nyt oli isänsä
näköinen, ja kuulusteli pojan ranskanläksyä. Poika luki nypläten
kädellään puseronsa putoamaisillaan olevaa nappia ja koettaen nyhtää
sitä irti. Äiti oli jo useita kertoja vetänyt käden pois, mutta
pullea kätönen kävi taas napin kimppuun. Äiti nyhtäisi napin irti ja
pani sen taskuunsa.

-- Koetapa pitää kätesi aloillaan, Grisha, hän sanoi ja ryhtyi taas
jatkamaan peitettään, jota hän oli jo kauan kutonut ottaen sen aina
esille vaikeina hetkinään. Nyt hän kutoi hermostuneesti, sormi
nytkähdellen, ja laski silmukoita. Vaikka hän olikin eilen käskenyt
sanomaan miehelleen, ettei häntä liikuttanut, tuliko tämän sisar vai
oli tulematta, oli hän pannut kaikki kuntoon kälynsä tulon varalta ja
odotteli tätä jännittyneenä.

Dolly oli surunsa masentama ja kokonaan sen vallassa. Mutta hän
muisti sentään, että Anna, hänen kälynsä, oli hyvin huomatun
pietarilaisen henkilön puoliso ja pietarilainen grande dame. Ja
sen vuoksi hän ei tehnyt niin kuin oli miehelleen uhannut eikä
unohtanut kälynsä tuloa. "Ja eihän Anna oikeastaan ole mihinkään
syypää", ajatteli Dolly, "minä en tiedä hänestä mitään muuta kuin
hyvää, ja minua kohtaan hän on aina osoittanut pelkkää hyvyyttä
ja ystävällisyyttä." Totta kyllä, mikäli hän saattoi muistaa
vaikutelmaansa Kareninien luota Pietarista, itse heidän kotinsa ei
häntä miellyttänyt: koko heidän perhe-elämänsä luonteessa oli jotain
valheellista. "Mutta miksi minä en ottaisi häntä vastaan? Kunhan
hän vain ei rupeaisi lohduttelemaan minua!" ajatteli Dolly. "Kaikki
lohduttelut, neuvot ja kristilliset anteeksiannot, -- kaiken sen olen
jo tuhannesti miettinyt, eikä niistä ole iloa."

Kaikki nämä päivät Dolly oli ollut yksin lastensa kanssa. Surustaan
hän ei tahtonut puhua, mutta tuo suru sydämessä hän ei voinut puhua
muustakaan. Hän tiesi tavalla tai toisella sanovansa Annalle kaiken,
ja väliin häntä ilahdutti ajatus, miten hän sen sanoisi, väliin
kiukutti, että hänen oli pakko puhua nöyryytyksestään miehensä
sisarelle ja kuulla tältä neuvon ja lohdutuksen valmiita korulauseita.

Dolly oli, kuten usein sattuu, kelloa katsellen odottanut Annaa joka
hetki tulevaksi ja herpaantunut juuri siksi hetkeksi, jolloin vieras
oli tullut, niin ettei ollut huomannutkaan soittoa.

Kuultuaan vaatteiden kahinaa ja keveitä askelia ovelta hän katsahti
sinnepäin, ja hänen riutuneille kasvoilleen sävähti väkisinkin
hämmästys eikä ilo. Hän nousi ja syleili kälyään.

-- Joko sinä olet tullut? hän sanoi suudellen Annaa.

-- Dolly, miten hauska nähdä sinua!

-- Ja minusta sinua, Dolly sanoi kevyesti hymyillen ja koettaen
päätellä Annan ilmeestä, tiesikö tämä. "Varmaankin tietää", arveli
hän huomatessaan myötätuntoisen ilmeen Annan kasvoilla. -- Mennään,
minä saatan sinut huoneeseesi, jatkoi hän koettaen lykätä selvittelyn
hetkeä mahdollisimman pitkään.

-- Onko tämä Grisha? Hyvänen aika, kuinka hän on kasvanut! Anna sanoi
ja suudeltuaan poikaa katsoi Dollyä pitkään ja punastui. -- Ei,
kuule, salli minun olla täällä.

Hän otti liinan ja hatun päästään, ja kun hattu takertui mustien,
kaikkialla kiemurtelevien hiusten kiharaan, hän irrotti sen pään
pudistuksella.

-- Ja sinä se vain loistat onnea ja terveyttä! Dolly sanoi miltei
kadehtien.

-- Minäkö?... Niin, Anna sanoi. -- No hyvänen aika, Tanja! Minun
Serjozhani ikätoveri, lisäsi hän kääntyen sisään juoksevan tytön
puoleen. Hän otti tämän syliinsä ja suuteli. -- Suloinen tyttö, voi
kuinka suloinen! Näytä minulle heidät kaikki.

Hän mainitsi heidän nimensä, muisti jopa kaikkien lasten
syntymävuodet ja kuukaudet, luonteet ja sairaudetkin, eikä Dolly
voinut olla antamatta arvoa sille.

-- No menkäämme katsomaan, hän sanoi. -- Vahinko, että Vasja nukkuu.

Katseltuaan lapsia he istuutuivat kahden vierassaliin kahvia juomaan.
Anna tarttui tarjottimeen ja siirsi sen sitten kauemmaksi.

-- Dolly, hän sanoi, -- hän kertoi minulle.

Dolly katsoi kylmästi Annaan. Hän odotti nyt saavansa kuulla
teeskennellyn myötätuntoisia korulauseita; mutta Anna ei sanonut
mitään sellaista.

-- Dolly rakas! hän sanoi, -- minä en tahdo puhua sinulle hänen
puolestaan enkä lohdutella sinua; se on mahdotonta. Mutta minun on
vain niin sääli sinua, niin sydämen pohjasta sääli sinua, rakas
ystävä!

Hänen loistavien silmiensä tiheitten ripsien lomasta kihosi
kyyneleitä. Hän siirtyi lähemmäksi kälyään ja otti hänen kätensä
omaan pieneen tarmokkaaseen käteensä. Dolly ei vastustanut, mutta
hänen kasvojensa kuiva ilme ei muuttunut. Hän sanoi:

-- Minua on turha lohduttaa. Kaikki on mennyttä sen jälkeen, mitä on
tapahtunut... kaikki on hukassa!

Mutta heti kun hän oli sen sanonut, hänen kasvojensa ilme lauhtui.
Anna otti Dollyn kuivan, laihan käden, suuteli sitä ja sanoi:

-- Mitä olisi tehtävä, Dolly, mitä olisi tehtävä? Miten olisi parasta
menetellä tässä kauheassa tilanteessa? -- Sitä pitäisi miettiä.

-- Kaikki on lopussa eikä siitä enää muutu, Dolly sanoi. -- Ja
pahinta kaikesta on se, ymmärrätkö, että minä en voi jättää häntä:
olen sidottu lasten vuoksi. Ja hänen kanssaan minä taas en voi elää,
minun on tuskallista nähdäkin häntä.

-- Dolly, kultaseni, hän on kertonut minulle, mutta minä tahtoisin
kuulla sen sinulta, kerro sinä minulle kaikki.

Dolly katsahti häneen kysyvästi.

Annan kasvoista kuvastui teeskentelemätön osanotto ja rakkaus.

-- Jos tahdot, hän sanoi äkkiä. -- Minä kerron alusta asti. Sinä
tiedät millaisena minä menin naimisiin. Sen kasvatuksen ansiosta,
jonka maman antoi minulle, en ollut ainoastaan viaton, vaan
suorastaan tyhmäkin. Minä en tiennyt mitään. Aviomiehet kuuluvat
kertovan vaimoilleen entisen elämänsä, mutta Stiva -- hän korjasi
-- Stepan Arkadjevitsh ei puhunut minulle mitään. Et varmaan usko,
että minä tähän saakka olin luullut olevani ainoa nainen, jonka hän
on tuntenut! Niin olin elänyt kahdeksan vuotta. Voitko käsittää,
etten ollenkaan aavistanut minkäänlaista uskottomuutta ja että
pidin sitä suorastaan mahdottomanakin! Ja sitten, voitko kuvitella,
millaista on, kun sellaisessa luulossa oltuaan saa yhtäkkiä tietää
asian koko kauheuden ja koko iljettävyyden... Koeta ymmärtää minua.
Olla varma onnestaan ja yhtäkkiä..., jatkoi Dolly pidättäen itkuaan,
-- ja saada kirje... hänen kirjeensä hänen rakastajattarelleen,
kotiopettajattarellemme. Ei, se on liian kauheata! Hän otti kiireesti
nenäliinansa ja peitti kasvonsa. Minä käsitän vielä ihastuksen,
jatkoi hän hetken vaitiolon jälkeen, mutta ruveta nyt harkitusti,
kavalasti pettämään minua... ja kenen kanssa sitten!... Olla minun
mieheni ja samalla elää hänen kanssaan... se on kauheata! Sinä et
voi sitä ymmärtää...

-- Voi ei, minä ymmärrän! Ymmärrän, rakas Dolly, ymmärrän, puheli
Anna puristaen hänen kättään.

-- Ja sinä luulet hänen käsittävän minun asemani koko kauheuden?
jatkoi Dolly. -- Ei ollenkaan. Hän on onnellinen ja tyytyväinen.

-- Ei, ei keskeytti Anna nopeasti, -- hän on onneton ja katumuksen
musertama...

-- Osaako hän katua? keskeytti Dolly katsoen tarkkaavasti kälyään
silmiin.

-- Kyllä, minä tunnen hänet. En voinut katsoa häntä säälimättä.
Me tunnemme hänet kumpikin. Hän on hyväluontoinen, mutta samalla
ylpeä ja ymmärtää nykyisen alennuksensa. Mikä minua eniten liikutti...
(ja Anna arvasi oikein, mikä eniten liikuttaisi Dollyä) häntä
näkyi kiusaavan kaksi asiaa: häpeä lastensa edessä ja se, että hän
rakastaessaan sinua... niin, niin, rakastaessaan enemmän kuin mitään
maailmassa, hän torjui kiireesti Dollyn vastaväitteet, on tuottanut
sinulle kipua, on musertanut sinut. "Ei, ei, hän ei voi antaa
anteeksi", hän sanoi minulle vähän väliä sinusta.

Dolly katsoi mietteissään kälynsä ohi kuunnellen hänen sanojaan.

-- Minä kyllä käsitän, että hänen asemansa on kauhea: syyllisen on
pahempi kuin syyttömän, hän sanoi, -- jos hän tuntee, että koko
onnettomuus on hänen syytään. Mutta kuinka voin antaa anteeksi,
ruveta jälleen hänen vaimokseen sen toisen jälkeen? Elämä hänen
kanssaan tulee minulle tästä lähin olemaan tuskaa juuri sen vuoksi,
että minä rakastan entistä rakkauttani häneen...

Ja nyyhkytykset katkaisivat hänen sanansa.

Mutta aina kun hän oli heltymäisillään, alkoi hän taas, ikään kuin
tahallaan, puhua siitä, mikä oli omiaan hermostuttamaan häntä.

-- Se nainenhan on nuori ja kaunis, jatkoi hän. -- Ja sinä tiedät,
Anna, että minun nuoruuteni ja kauneuteni ovat menneet... ja
kenelle? Hänelle ja hänen lapsilleen. Minä olen palvellut häntä
aikani, ja siinä palveluksessa on minulta mennyt kaikki, ja nyt
tuo nuori, mauton olento on tietenkin hänelle mieleisempi. He ovat
varmaan puhuneet keskenään minusta, tai, vielä pahempi, vaikenemalla
sivuuttaneet... Ymmärrätkö sinä?

Taas syntyi hänen silmiinsä vihan hehku.

-- Ja kaiken tämän jälkeen hän tulee puhumaan minulle... Ja minun
pitäisi uskoa häntä? Ei koskaan. Ei, kaikki on mennyttä, kaikki, mikä
ennen oli lohtuna ja palkkana työstä ja vaivoista... Voitko käsittää?
Juuri äsken opetin Grishaa: ennen tein sen ilomielin, nyt se on
minulle tuskaa. Mitä varten nuo lapset? On kauheaa, kun sydän tuntuu
yhtäkkiä kääntyneen nurin, ja rakkauden ja hellyyden sijasta tunnen
nyt häntä kohtaan vain vihaa, niin, vihaa. Minä tappaisin hänet ja...

-- Kultaseni, Dolly, minä käsitän, mutta älä kiusaa itseäsi. Sinä
olet niin syvästi loukkaantunut ja kiihkoissasi, ettet näe kaikkea
oikeassa valossa.

Dolly vaikeni, ja he olivat parisen minuuttia ääneti.

-- Mitä minun on tehtävä, sano Anna, auta minua. Minä olen miettinyt
kaikkea moneen kertaan enkä käsitä mitään.

Anna ei voinut keksiä apua, mutta hänen sydämensä tulvi vastakaikua
kälyn jokaiselle sanalle ja ilmeelle.

-- Sen vain sanon, aloitti Anna, -- minä olen hänen sisarensa ja
tunnen hänen luonteensa, tuon kyvyn unohtaa kerrassaan kaikki
(hän teki kädellään liikkeen otsansa editse), tuon kyvyn ihastua
perinpohjin, mutta myöskin kyvyn katua sydämensä pohjasta. Nyt hän ei
voi käsittää, kuinka hän on voinut tehdä niin kuin on tehnyt.

-- Ei, hän käsittää ja on käsittänyt! keskeytti Dolly. -- Mutta minä...
sinä unohdat minut... onko minun silti sen helpompi olla?

-- Odota hiukan. Kun hän kertoi minulle, minä en, tunnustan sen
sinulle suoraan, vielä käsittänyt sinun asemasi kauheutta. Näin
vain hänet ja rikkoutuneen perheen; minun oli sääli häntä. Mutta
puhuttuani sinun kanssasi näen naisena asian toisen puolen; minä näen
sinun kärsimyksesi enkä osaa sanoakaan miten sääli minun on sinua!
Dolly, kultaseni, minä käsitän täydellisesti sinun kärsimyksesi, sitä
vain en tiedä, onko sinussa... en tiedä paljonko sydämessäsi on vielä
jäljellä rakkautta häneen. Sinä itse tiedät, onko sitä niin paljon,
että voit antaa hänelle anteeksi. Jos on, niin anna!

-- Ei, aloitti Dolly; mutta Anna keskeytti hänet suudellen vielä
kerran hänen kättään.

-- Minä tunnen maailmaa enemmän kuin sinä, hän sanoi. -- Minä tunnen
nuo Stivan kaltaiset miehet ja tiedän, miten he katsovat näitä
asioita. Sinä sanoit, että hän on sen naisen kanssa puhunut sinusta.
Niin ei ole laita. Ne ihmiset ovat uskottomia, mutta kotiliesi ja
vaimo ovat heille pyhättö. Jollain tavoin he kuitenkin halveksivat
noita naisia eivätkä anna niiden sekoittaa perhe-elämäänsä. He
vetävät jonkin näkymättömän viivan perheen ja niiden välille. Minä en
sitä käsitä, mutta niin on asia.

-- Niin, mutta hän on suudellut tuota naista...

-- Kuules, Dolly rakas. Minä muistan Stivan, kun hän oli rakastunut
sinuun. Minä muistan tuon ajan, kun hän kävi luonani ja itki
puhuessaan sinusta, ja sen millaista runoutta ja ylevyyttä hän
sinussa näki, ja minä tiedän, että mitä kauemmin hän on sinun
kanssasi elänyt, sitä korkeammalle hän on sinut asettanut. Mehän
monesti nauroimme hänelle ennen, kun hän joka sanaan lisäsi:
"Dolly on ihmeellinen nainen". Sinä olet aina ollut ja pysyt hänen
silmissään jumalattarena, kun taas tuo ihastus ei ole sielullista...

-- Mutta jos se ihastus uusiutuu?

-- Se ei voi toistua, mikäli minä ymmärrän.

-- Mutta antaisitko sinä anteeksi?

-- En tiedä, en voi asettua asemaasi... Ei, voin kyllä, Anna sanoi
hetken mietittyään, ja johdatettuaan mieleensä kälynsä aseman ja
punnittuaan sitä sisäisessä vaa'assa hän lisäsi: -- Ei, voin, voin,
voin. Kyllä minä antaisin anteeksi. Minä en olisi enää sama, niin,
mutta antaisin anteeksi ja niin täydellisesti kuin ei mitään olisi
koskaan ollutkaan...

-- Niin, tietysti, katkaisi Dolly nopeasti, ikään kuin olisi puhunut
monesti ajattelemastaan asiasta, -- muutenhan se ei olisi mikään
anteeksianto. No niin, mennäänpä nyt, minä saatan sinut huoneeseesi,
hän sanoi nousten tuoliltaan ja syleillen Annaa mennessään. --
Rakkaani, kuinka minä olen iloinen, että tulit. Minulla on nyt paljon
kevyempi olo.



XX


Koko sen päivän Anna vietti kotona, toisin sanoen Oblonskeilla, eikä
ottanut ketään vastaan, vaikkakin jotkut hänen tuttavistaan saatuaan
tietää hänen saapumisensa heti samana päivänä olivat kiiruhtaneet
häntä tapaamaan. Anna oli viettänyt koko aamupäivän Dollyn ja lasten
seurassa. Hän oli vain lähettänyt kirjelapun veljelleen, jotta tämä
ehdottomasti tulisi kotiin päivälliselle. "Tule kotiin, Jumalan
avulla kaikki käy hyvin", kirjoitti hän.

Oblonski söi päivällistä kotona; keskustelu liikkui yleisissä
asioissa, ja Dolly puhui hänen kanssaan jälleen sinutellen häntä,
mitä ei ollut viime aikoina tapahtunut. Miehen ja vaimon suhde oli
edelleen etäinen, mutta enää ei ollut puhetta erosta, ja Stepan
Arkadjevitsh näki mahdollisuuksia selvittelyyn ja sovinnontekoon.

Heti päivällisen jälkeen tuli Kitty. Hän tunsi kyllä Anna
Arkadjevnan, mutta kovin pinnallisesti, ja tuli nyt sisarensa luo
jännittäen hiukan sitä, miten tuo kaikkien kehuma pietarilainen
seurapiirinainen ottaisi hänet vastaan. Mutta hän miellytti Anna
Arkadjevnaa, sen hän huomasi heti. Anna ihaili silminnähtävästi hänen
kauneuttaan ja nuoruuttaan, eikä Kitty ollut vielä ehtinyt toipua
jännityksestään, kun hän jo tunsi joutuneensa Annan vaikutuksen
alaiseksi, vieläpä suorastaan rakastuneensa häneen, kuten nuoret
tytöt voivat rakastua naimisissa oleviin ja vanhempiin naisiin. Anna
ei ollut sen näköinen kuin seurapiirinaisen ja kahdeksanvuotiaan
pojan äidin olisi luullut olevan. Pikemminkin hän olisi muistuttanut
kaksikymmenvuotiasta tyttöä liikkeittensä notkeuden, raikkautensa
ja milloin hymyssä, milloin katseessa pilkahtavan eloisuutensa
vuoksi, ellei hänen silmissään olisi ollut vakavaa, väliin surullista
ilmettä, joka kummastutti ja viehätti Kittyä. Kitty tunsi, että Anna
oli täysin suora eikä peitellyt mitään, mutta että hänessä oli jokin
toinen, korkeampi, monimutkaisten ja runollisten intressien maailma,
joka pysyi Kittyltä salassa.

Kun Dolly päivällisen jälkeen oli mennyt huoneeseensa, nousi Anna
nopeasti sohvalta ja meni veljensä luo, joka sytytteli sikariaan.

-- Stiva, hän sanoi iskien veljelleen iloisesti silmää, siunaten
hänet ristinmerkillä ja viitaten katsellaan oveen, -- mene, ja Herra
sinua auttakoon.

Stepan Arkadjevitsh ymmärsi sisarensa tarkoituksen, pani pois sikarin
ja katosi oven taakse.

Kun hän oli mennyt, Anna palasi takaisin sohvalle, missä oli istunut
lasten ympäröimänä. Siksikö, että lapset olivat huomanneet äidin
pitävän tuosta tädistä, vai siksikö, että he itse vaistosivat hänen
erityisen viehätysvoimansa, molemmat vanhemmat lapset ja näiden
perässä myös nuoremmat, kuten lasten usein oli tapana, kiintyivät
jo ennen päivällistä uuteen tätiin eivätkä jättäneet häntä rauhaan.
Ja heidän kesken sukeutui jokin leikin tapainen: kuka saisi istua
lähimpänä tätiä, koskettaa häntä, pidellä hänen pientä kättään,
suudella häntä, leikkiä hänen sormuksellaan tai koskettaa edes hänen
hameensa reunaa.

-- No niin, kuinkas me äsken istuimmekaan, sanoi Anna Arkadjevna
istuutuen paikalleen.

Ja Grisha pisti taas päänsä tädin käsivarren alle ja nojasi hänen
vaatteitaan vasten säteillen ylpeydestä ja onnesta.

-- Niin, koska ne tanssiaiset nyt ovat? kääntyi Anna Kittyn puoleen.

-- Tulevalla viikolla, ja hyvät ovatkin. Sellaiset tanssiaiset,
joissa on aina hauskaa.

-- On siis sellaisiakin, joissa aina on hauskaa? Anna sanoi kevyen
pilkallinen hymy huulillaan.

-- On, omituista kyllä. Bobrishtsheveillä on aina hauskaa,
Nikitineillä samoin, mutta Mezkoveilla on aina ikävää. Ettekö te
sitten ole sitä huomannut?

-- En, kultaseni, minä en enää usko olevan tanssiaisia, joissa olisi
hauskaa, Anna sanoi, ja Kitty huomasi hänen silmissään sen erikoisen
maailman, joka ei vielä ollut avoinna hänelle. -- Minä tiedän vain
sellaisia, joissa on vähemmän kuivaa ja ikävää...

-- Kuinka teillä voisi olla ikävää tanssiaisissa?

-- Miksi sitten ei minulla voisi olla ikävää tanssiaisissa? kysyi
Anna. Kitty huomasi, että Anna tiesi, millaisen vastauksen kuulisi.

-- Siksi, että te olette aina kaikkein kaunein.

Annalla oli kyky punastua. Hän punastui ja sanoi:

-- Ensinnäkään, en koskaan; ja toiseksi, jos niin olisikin, niin mitä
iloa siitä minulle olisi?

-- Tuletteko näihin tanssiaisiin? kysyi Kitty.

-- Luulen, että on mahdotonta jäädä pois. Ota tämä tästä, hän sanoi
Tanjalle, joka veti helposti liikkuvaa sormusta hänen valkeasta,
kapeapäisestä sormestaan.

-- Olen hyvin iloissani, jos tulette. Minä niin tahtoisin nähdä
teidät tanssiaisissa.

-- No, jos minun täytyy lähteä sinne, niin saan lohdutusta siitä,
että tiedän tuottavani teille huvia... Grisha, annahan niitten
hiusten olla, ne ovat jo muutenkin pörröiset, hän sanoi työntäen
paikoilleen alas valahtaneen hiuskiharan, jolla Grisha leikitteli.

-- Minä kuvittelen teidän tulevan tanssiaisiin violetinvärisessä
puvussa.

-- Miksi juuri violetin? kysyi Anna hymyillen. -- No lapset,
menkäähän nyt. Kuuletteko? Neiti Hull kutsuu teetä juomaan, --
hän sanoi, irrotteli lapset ympäriltään ja lähetti heidät sitten
ruokasaliin.

-- Minäpä tiedän, miksi te pyydätte minua tanssiaisiin. Te odotatte
paljon noista kutsuista ja tahdotte, että kaikki olisivat siellä
iloitsemassa kanssanne.

-- Mistä te sen tiedätte? Niin odotankin.

-- Oi, kuinka ihanaa aikaa te elätte, jatkoi Anna. -- Muistan
ja tunnen sen sinertävän autereen, samantapaisen kuin Sveitsin
vuoristossa. Tuon autereen, joka verhoaa kaiken sinä onnekkaana
aikana, jolloin lapsuus on juuri päättymässä; ja siitä suuresta,
onnellisesta, iloisesta piiristä tie kapenee kapenemistaan, ja on
hauskaa, mutta samalla jännittävää käydä sisälle tuohon huoneriviin,
vaikka se näyttääkin valoisalta ja ihanalta... Kukapa ei olisi käynyt
tätä läpi?

Kitty hymyili vaieten. "Mutta kuinka hän on mahtanut käydä sen läpi?
Miten mielelläni tahtoisinkaan tietää koko hänen tarinansa", ajatteli
Kitty muistellen hänen miehensä Aleksei Aleksandrovitshin arkista
ulkomuotoa.

-- Minä tiedän yhtä ja toista. Stiva on kertonut minulle ja minä
onnittelen teitä, hän miellytti minua kovasti, jatkoi Anna, -- minä
tapasin Vronskin rautatieasemalla.

-- Oliko hän siellä? kysyi Kitty punastuen. -- Mitä Stiva on sanonut
teille?

-- Hän on lörpötellyt minulle kaikki. Ja minä olisin oikein
hyvilläni... Minä matkustin yhdessä Vronskin äidin kanssa, jatkoi
hän, -- ja äiti puhui minulle lakkaamatta hänestä, poika on hänen
lemmikkinsä. Minä tiedän, että äidit ovat puolueellisia, mutta...

-- Mitä hänen äitinsä kertoi teille?

-- Oh, paljon! Minä tiedän, että hän on äidin lemmikki, mutta silti
näkyi, että hänessä on ritaria... No, hän kertoi esimerkiksi,
että poika oli tahtonut antaa koko omaisuutensa veljelleen, että
hän jo lapsuudessaan oli tehnyt jotain ihmeellistä, pelastanut
naisen hukkumasta. Sanalla sanoen, sankari, Anna sanoi hymyillen
ja muistellen niitä kahtasataa ruplaa, jotka Vronski oli antanut
asemalla.

Niistä kahdestasadasta ruplasta hän ei kuitenkaan puhunut. Mikä
lienee ollut syynä, mutta hänestä tuntui pahalta muistella sitä.
Hän tunsi, että siinä oli jotain joka koski häntä ja jota ei olisi
pitänyt olla.

-- Kreivitär Vronskaja pyysi hartaasti minua tulemaan luokseen,
jatkoi Anna, -- ja mukavaahan häntä on nähdä; menenkin huomenna häntä
katsomaan. Luojan kiitos, Stiva näkyy viipyvän kauan Dollyn luona,
lisäsi Anna vaihtaen keskustelunaihetta, nousi ylös, ja Kittystä
näytti ikään kuin hän olisi ollut tyytymätön johonkin.

-- Ei, minäpäs ensin! Ei, minäpäs! huusivat lapset päätettyään
teenjuontinsa ja juosten takaisin Anna-tädin luo.

-- Kaikki yhtaikaa! Anna sanoi, juoksi nauraen heitä vastaan ja sulki
syliinsä ja kellahdutti kumoon koko tuon kihisevän ja vikisevän
lapsilauman.



XXI


Aikuisille katettuun teepöytään tuli Dollykin huoneestaan. Stepan
Arkadjevitshia ei kuulunut. Hän oli nähtävästi poistunut vaimonsa
huoneesta takatietä.

-- Minä pelkään, että sinun tulee kylmä ylhäällä, huomautti Dolly
kääntyen Annan puoleen, -- minä tahtoisin siirtää sinut alakertaan.
Olisimme lähempänä toisiamme.

-- Oi, älkää huolehtiko minusta, hyvät ystävät, vastasi Anna
tarkkaillen Dollyn kasvoja ja koettaen arvata, oliko sovinto tehty
vai eikö.

-- Täällä on sinulle liian valoisaa, vastasi käly.

-- Sanoinhan sinulle, että minä nukun aina ja kaikkialla kuin murmeli.

-- Mistä on kysymys? kysyi vaimoltaan Stepan Arkadjevitsh joka astui
työhuoneestaan saliin.

Hänen äänensävystään sekä Kitty että Anna heti huomasivat että
sovinto oli tehty.

-- Minä tahdon Annan tänne alas, mutta täytyy vaihtaa ikkunaverhot.
Sitä ei osaa tehdä kukaan, teen sen itse, vastasi Dolly kääntyen
mieheensä päin.

"Herra ties ovatko kokonaan sopineet", mietti Anna kuullessaan Dollyn
kylmän ja tyynen äänensävyn.

-- Aina sinä, Dolly, vaivaat itseäsi, sanoi mies. -- Anna minun tehdä
se...

"Kai ne sentään ovat sopineet", arveli Anna.

-- Tiedän kyllä, miten sinä sen teet, vastasi Dolly, käsket Matvein
tekemään jotain mahdotonta, ja itse lähdet tiehesi, ja hän sotkee
kaikki ja entisenlainen pilkallinen hymy karehti Dollyn suupielissä,
kun hän sanoi tämän.

"Täysi, täysi sovinto, täysi sovinto", päätteli Anna. "Luojan
kiitos!" ja iloiten siitä, että hän oli saanut sen aikaan, hän meni
Dollyn luo ja suuteli tätä.

-- Ei sinne päinkään: miksi sinä niin ylenkatsot Matveita ja minua?
Stepan Arkadjevitsh sanoi tuskin huomattavasti hymyillen ja katsoi
vaimoonsa päin.

Koko illan Dolly oli tavalliseen tapaansa hieman ivallinen
miehelleen, Stepan Arkadjevitsh taas tyytyväinen ja iloinen, ei
kuitenkaan niin paljon, että olisi näyttänyt, että hän anteeksi
saatuaan oli heti unohtanut syyllisyytensä.

Puoli kymmenen tienoissa erityisen hauskaa ja kodikasta perheen
iltakeskustelua Oblonskien teepöydän ääressä häiritsi näennäisesti
aivan tavallinen tapaus, joka kuitenkin tuntui kaikista oudolta.
Keskusteltaessa parhaillaan yhteisistä pietarilaisista tuttavista,
nousi Anna nopeasti paikaltaan.

-- Hänen valokuvansa on minun albumissani, hän sanoi, -- ja samallapa
näytänkin teille Serjozhani, lisäsi hän, äidin ylpeä hymy huulillaan.

Kellon lähestyessä kymmentä, jolloin hän tavallisesti sanoi hyvää
yötä pojalleen ja pani hänet usein itse ennen kutsuihin lähtöään
vuoteeseen, hänestä oli alkanut tuntua surulliselta, että hän oli
niin kaukana pojastaan, ja mistä ikinä puhuttiinkin, palasivat hänen
ajatuksensa alinomaa kiharapäisen Serjozhan luo. Hänen teki mielensä
katsahtaa pojan valokuvaan ja puhua hänestä. Käyttäen hyväkseen
ensimmäistä tekosyytä hän nousi ja lähti kevein, varmoin askelin
hakemaan albumiaan. Hänen huoneeseensa yläkertaan noustiin lämpimän
pääportaikon tasanteelta alkavia portaita pitkin.

Samaan aikaan kun hän lähti vierashuoneesta, kuului eteisen ovikellon
soitto.

-- Kuka se mahtaa olla? Dolly sanoi.

-- Minun kotiinhakijakseni se on liian aikainen, muuksi tulijaksi
liian myöhäinen, huomautti Kitty.

-- Nähtävästi asiapaperien tuoja, sanoi Stepan Arkadjevitsh ja Annan
mennessä porraskäytävän ohi juoksi palvelija ylös ilmoittamaan
vieraan, joka seisoi itse alhaalla lampun luona. Anna vilkaisi alas
ja tunsi tulijan heti Vronskiksi, ja omituinen mielihyvän ja samalla
ikään kuin pelon tunne sykähti hänen sydämessään. Vronski seisoi
päällystakki yllään ja otti jotain taskustaan. Annan noustessa
portaita käytävän keskikohdan yli kohotti Vronski katseensa, näki
hänet ja hänen ilmeessään sävähti jotain häpeän ja pelästyksen
tapaista. Pää hieman kumarassa Anna jatkoi matkaa, ja kohta sen
jälkeen kuului Stepan Arkadjevitshin kova ääni, joka kehotti Vronskia
astumaan sisään, ja vastustelevan Vronskin hiljainen, pehmeä ja tyyni
ääni.

Kun Anna palasi albumeineen, hän oli jo mennyt ja Stepan Arkadjevitsh
kertoi hänen käyneen tiedustelemassa päivällisistä, jotka he aikoivat
järjestää seuraavana päivänä Moskovaan saapuneelle merkkihenkilölle.
-- Eikä millään ehdolla tahtonut tulla sisään, lisäsi Stepan
Arkadjevitsh -- kyllä hän on outo.

Kitty punastui. Hän luuli ainoana käsittävänsä syyn, miksi Vronski
oli käynyt ja miksi hän ei ollut tullut sisään. "Hän on ollut
meillä", ajatteli Kitty, "ja kun ei tavannut minua kotona, arveli
minun olevan täällä; mutta ei tullut sisään, kun ajatteli että on
myöhä ja kun Annakin on täällä."

Kaikki katsahtivat toisiinsa ja alkoivat mitään sanomatta selailla
Annan albumia.

Ei ollut mitään tavatonta eikä outoa siinä, että mies puoli kymmenen
ajoissa pistäytyi ystävänsä luo ottamaan tarkempaa selkoa tulossa
olevista päivällisistä eikä tullut sisään; mutta siitä huolimatta se
tuntui kaikista oudolta. Kaikkein oudoimmalta ja pahimmalta se tuntui
Annasta.



XXII


Tanssiaiset olivat vastikään alkaneet, kun Kitty äitinsä kanssa astui
suureen, kukkasilla koristettuun, kirkkaasti valaistuun portaikkoon,
jossa vilisi puuteroituja lakeijoita. Saleista kuului keskeytymätön
liikehdinnän humu, tasainen kuin mehiläispesän surina. Sillä aikaa
kun äiti ja tytär korjailivat hiuksiaan ja vaatteitaan käytävän
peilin ääressä, kajahtivat salista ensimmäistä valssia aloittavan
orkesterin varovaisen selkeät viulunäänet. Siviiliasuinen hajuvedeltä
lemuava vanha herra, joka oli korjaillut harmaita ohimohiuksiaan
toisen peilin luona, lähti äkkiä salia kohti, mutta astui sivulle,
ilmiselvästi ihaillen hänelle tuntematonta Kittyä. Parraton,
harvinaisen avonaisiin liiveihin sonnustautunut nuorukainen -- eräs
niistä hienoista nuorista herroista, joita vanha Shtsherbatski
nimitti pipanoiksi -- tuli heitä kohti korjaillen kävellessään
valkeaa solmukettaan, kumarsi heille, ja jo ohi kiiruhdettuaan
kääntyi takaisin ja pyysi Kittyä katrilliin. Ensimmäisen katrillin
Kitty oli jo luvannut Vronskille, tälle nuorukaiselle hänen täytyi
luvata toinen. Hansikastaan napittava sotilashenkilö vetäytyi syrjään
ovelta ja ihasteli viiksiään sivellen vaaleanpuna-asuista Kittyä.

Vaikka pukeutuminen, kampaus ja muut tanssiaisvalmistelut olivat
vaatineet Kittyltä paljon vaivaa ja harkintaa, hän astui nyt
taidokkaassa vaaleanpunaisessa tyllipuvussaan tanssiaisiin niin
vapaasti ja luontevasti kuin mitkään solmukkeet, pitsit ja muut puvun
yksityiskohdat eivät olisi tuottaneet hänelle ja hänen kotiväelleen
hetkenkään huolta, kuin hän olisi syntynyt tuossa tyllipuvussa, ruusu
ja pari sen lehteä päälaellaan.

Kun vanha ruhtinatar tahtoi ennen saliin menoa korjata hänen vyönsä
sivulle kääntynyttä nauhaa, hän väisti kevyesti: hän tunsi, että
kaiken täytyi itsestään näyttää sievältä ja sirolta hänen yllään ja
ettei mitään tarvinnut korjata.

Tämä päivä kuului Kittyn parhaimpiin. Puku ei ahdistanut mistään,
pitsinen olkareunus ei ollut painunut, solmukkeet olivat sileät ja
paikoillaan; vaaleanpunaiset kengät korkeine, kaartuvine korkoineen
eivät puristaneet, vaan ilahduttivat jalkaa. Tuuheat vaaleat
tekosuortuvat kietoutuivat pienen pään ympärille kuin omat hiukset.
Pitkävartisten hansikkaiden kaikki kolme nappia menivät kiinni
irtautumatta, ja hansikas verhosi kättä tiukasti, vääristämättä sen
muotoa. Medaljongin musta samettinauha ympäröi kaulaa erityisen
viehkeästi. Tuo samettinauha oli ihana; jo kotona kaulaansa
peilistä katsellessaan Kitty oli tuntenut tuon samettinauhan tehon.
Kaikesta muusta saattoi vielä olla epäilystä, mutta samettinauha
oli ihana. Täällä tanssiaisissakin Kitty hymyili vilkaistessaan
siihen peilistä. Paljaissa olkapäissään ja käsivarsissaan Kitty
tunsi kylmän marmorisuuden -- tunteen, josta hän erityisesti piti.
Silmät loistivat, ja punaiset huulet eivät voineet olla hymyilemättä
oman viehättävyytensä tunnosta. Hän ei ollut vielä ehtinyt astua
saliin ja päästä tanssikutsua odottavaan, tylleissä, nauhoissa,
kukissa ja pitsissä kuhisevaan värikkääseen naisjoukkoon (Kitty
ei koskaan joutunut seisoskelemaan tuossa joukossa), kun hänet jo
pyydettiin valssiin, ja pyytäjä oli tanssimaailman paras kavaljeeri,
tanssiaisten kuuluisa johtaja, seremoniamestari, kaunis, ryhdikäs,
naimisissa oleva mies, Jegorushka Korsunski. Erottuaan vastikään
kreivitär Baninasta, jonka kanssa hän oli tehnyt ensimmäisen
valssikierroksensa, hän oli valtakuntaansa eli muutamia tanssiin
lähteneitä pareja silmäillessään nähnyt Kittyn sisääntulon ja
kiiruhtanut häntä vastaan erityisin, huolettomasti keinahtelevin
askelin, jotka ovat ominaiset ainoastaan tanssiaisten johtajille.
Kumarrettuaan hän kietoi kätensä Kittyn kapealle uumalle edes
kysymättä, halusiko hän tanssia. Kitty vilkaisi taakseen etsien
jotakuta, jolle antaisi viuhkansa, ja talon emäntä otti sen häneltä
hymyillen.

-- Kuinka hauskaa, että tulitte ajoissa, sanoi Korsunski pitäen häntä
vyötäisistä, -- miten tyhmää onkaan aina myöhästyä.

Kitty asetti vasemman kätensä hänen olalleen, ja vaaleanpunaisten
kenkien verhoamat jalat lähtivät soiton tahtiin nopeasti, kevyesti ja
tasaisesti kaartelemaan liukkaalla parketilla.

-- On todellista lepoa tanssia kanssanne, Korsunski sanoi hänelle
ottaessaan ensimmäisiä hitaita valssiaskeleita. -- Ihastuttavaa tuo
teidän keveytenne, precision, hän puhui Kittylle, kuten melkein
kaikille hyville tuttavilleen.

Kitty hymyili hänen kiitokselleen ja tarkasteli yhä salia hänen
olkansa yli. Hän ei ollut ensikertalainen, jonka silmissä kaikki
kasvot sulautuvat yhdeksi lumoavaksi näyksi; hän ei myöskään
ollut tanssiaisten kuluttama neitonen, jolle kaikki kasvot olivat
ikävystyttävän tuttuja, vaan hän oli näitten kahden keskiväliltä,
-- hän oli ihastunut, mutta hallitsi kuitenkin siinä määrin omia
tunteitaan, että saattoi tehdä huomioita ympäristöstään. Hienoimman
seurapiiriväen hän näki ryhmittyneen salin vasempaan nurkkaan.
Siellä oli mahdottoman paljastavassa puvussa kaunotar Lydia,
Korsunskin vaimo, siellä oli talon emäntä, siellä seurapiirin kermaan
takertunut Krivin kiiltävine kaljuineen; sinne katselivat nuorukaiset
uskaltamatta lähestyä, ja siellä hän huomasi myös Stivan ja sitten
Annan ihanan pään ja mustan samettipukuisen vartalon. Ja hän oli
myöskin siellä. Kitty ei ollut nähnyt häntä sen illan jälkeen,
jolloin oli antanut rukkaset Levinille. Tarkoilla silmillään Kitty
tunnisti hänet heti, ja huomasi myös miehen katselevan suoraan häntä
kohti.

-- Kierros vielä? Vai oletteko väsynyt? sanoi Korsunski hiukan
hengästyneenä.

-- Ei kiitos!

-- Mihin saan viedä teidät?

-- Karenina on luullakseni tuolla... viekää minut sinne.

-- Kuten käskette.

Ja Korsunski alkoi vauhtiaan hidastaen tanssia suoraan salin
vasemmassa kulmassa olevaa joukkoa kohti lausuen yhtämittaa:
"pardon, mesdames, pardon, pardon, mesdames"; ja pitsien, tyllien
ja nauhojen lomitse luovien, hiventäkään takertumatta, hän äkkiä
kiepautti pariaan, niin että tämän sorjat, läpinäkyvien sukkien
verhoamat sääret vilahtivat näkyviin ja laahus lehahti viuhkan
tavoin laskeutuen Krivinin polville. Korsunski kumarsi, suoristi
valkean rintamuksensa ja tarjosi käsivartensa saattaakseen hänet Anna
Arkadjevnan luo. Tulipunaiseksi lehahtanut Kitty vetäisi laahuksensa
Krivinin polvilta ja katsahti hiukan pyörryksissä ympärilleen
Annaa etsien. Anna ei ollut violetissa asussa, niin kuin Kitty oli
kovasti toivonut, vaan mustassa syvään uurretussa samettipuvussa,
joka paljasti täyteläiset, kuin vanhasta norsunluusta kaiverretut
olkapäät ja rinnan sekä pyöreät käsivarret hentoine ranteineen. Koko
pukua reunusti venetsialainen gipyripitsi. Hänen mustassa tukassaan,
jossa ei ollut tekohiuksia, oli pieni kiehkura orvokkeja, samoin
vyön mustassa nauhassa valkeiden pitsien välissä. Hänen kampauksensa
ei ollut mitenkään huomiota herättävä. Hänen tukkansa kaunistuksena
olivat nuo lyhyet, vallattomat kiharakiehkurat, joita aina soljahteli
niskaan ja ohimoille. Hienopiirteistä, lujaa kaulaa ympäröi
helminauha.

Kitty oli joka päivä nähnyt Annan, oli rakastunut häneen ja
mielikuvituksessaan ehdottomasti pukenut hänet violettiin. Mutta
nähtyään hänet nyt mustassa hän huomasi heti, ettei hän ollut
ymmärtänyt Annan koko ihanuutta. Kitty näki hänet nyt aivan uudessa
ja odottamattomassa valossa. Hän ymmärsi nyt, ettei Anna voinut olla
violetissa ja että hänen ihanuutensa piili juuri siinä, että hän aina
erottautui puvustaan, ettei puku koskaan saanut näkyä hänen yllään.
Tuokaan musta puku komeine pitseineen ei näkynyt hänen yllään;
se oli vain kehys, ja näkyvissä oli vain hän itse, koruttomana,
luonnollisena, kauniina ja samalla iloisena ja vilkkaana.

Hän seisoi kuten aina harvinaisen suorana, ja Kittyn lähestyessä
tätä ryhmää hän puheli talon isännän kanssa, pää hiukan häneen päin
kääntyneenä.

-- Ei, minä en heitä kiveä, vastasi hän johonkin isännän väitteeseen,
-- joskaan en voi ymmärtää sitä, jatkoi hän kohauttaen olkapäitään
ja kääntyi samassa Kittyn puoleen hellän suojeleva hymy huulillaan.
Silmäiltyään hänen pukuaan nopein naisenkatsein Anna soi sille
sekä Kittyn kauneudelle pienen hyväksyvän nyökkäyksen, jonka Kitty
ymmärsi. -- Te astutte saliinkin tanssiaskelin, virkkoi hän.

-- Ruhtinatar on minun uskollisimpia auttajattariani, sanoi Korsunski
kumartaen Anna Arkadjevnalle, jota ei vielä ollut nähnyt. -- Hänen
avullaan saan järjestettyä hauskat ja mainiot tanssiaiset. Anna
Arkadjevna, saanko kierroksen, hän sanoi kumartaen.

-- Oletteko jo tuttuja, kysyi isäntä.

-- Kenen kanssa me emme olisi tuttuja? Minä ja vaimoni olemme kuin
valkeat sudet, meidät tuntevat kaikki, vastasi Korsunski. -- Kierros
valssia, Anna Arkadjevna?

-- Minä en tanssi, jos vain saan olla tanssimatta, Anna sanoi.

-- Mutta nyt ei saa, vastasi Korsunski. Samaan aikaan lähestyi
Vronski.

-- No, jollei tänään saa olla tanssimatta, niin mennään sitten, Anna
sanoi huomaamatta Vronskin kumarrusta ja kohotti nopeasti kätensä
Korsunskin olalle.

"Miksikähän Anna on tyytymätön häneen", mietti Kitty, joka oli
huomannut, että Anna oli tahallaan vastaamatta Vronskin kumarrukseen.
Vronski tuli Kittyn luo muistuttaen häntä ensimmäisestä katrillista
ja pahoitellen, ettei hänellä ollut pitkään aikaan ollut iloa nähdä
häntä. Kitty katsoi ihastuneena Annan tanssia ja kuunteli Vronskin
puheita. Kitty odotti, että Vronski pyytäisi hänet valssiin, mutta
tämä ei pyytänyt, ja Kitty vilkaisi häneen ihmetellen. Vronski
punastui ja pyysi hänet kiireesti valssiin, mutta oli tuskin ehtinyt
laskea kätensä hänen hienoille vyötäisilleen, kun soitto äkkiä
taukosi. Kitty katsahti häntä kasvoihin aivan läheltä, ja tämä
rakkauden täyttämä katse, johon mies ei vastannut, kaihersi kauan,
vuosikausien jälkeenkin, kirvelevänä häpeänä Kittyn sydämessä.

-- Pardon, pardon! Valssia, valssia! huusi Korsunski salin toiselta
puolen, sieppasi parikseen ensimmäisen tielle sattuvan neidin ja
lähti itse tanssimaan.



XXIII


Vronski tanssi Kittyn kanssa muutaman kierroksen. Valssin jälkeen
Kitty meni äitinsä luo ja oli tuskin ehtinyt vaihtaa muutaman sanan
Nordstonin kanssa, kun Vronski jo tuli hakemaan häntä ensimmäiseen
katrilliin. Katrillin aikana ei mitään sanottu mitään merkittävämpää,
keskustelu oli katkonaista ja koski milloin Korsunskeja, sekä miestä
että vaimoa, joita Vronski sangen hupaisasti kuvasi herttaisiksi
nelikymmenvuotiaiksi lapsiksi, milloin perusteilla olevaa
yhteiskunnallista teatteria, ja ainoastaan yhden kerran hipaisi
se Kittyä lähempää, kun Vronski kysyi, oliko Levin kaupungissa,
ja lisäsi pitäneensä hänestä paljon. Kitty ei ollut odottanutkaan
enempää katrillista. Hän odotti sydän kurkussa masurkkaa. Hänestä
tuntui, että masurkka oli ratkaiseva kaiken. Se, ettei Vronski
katrillin aikana pyytänyt häntä masurkkaan, ei häntä huolettanut.
Hän tiesi varmasti tanssivansa masurkkaa hänen kanssaan, kuten
edellisissäkin tanssiaisissa, ja antoi rukkaset viidelle pyytäjälle
sanoen, että hänellä oli jo pari. Viimeiseen katrilliin asti
olivat tanssiaiset Kittylle pelkkää iloisten värien, sävelten ja
liikkeitten taianomaista unta. Hän oli tanssimatta vain silloin,
kun tunsi olevansa liian väsynyt ja pyysi lepoa. Mutta tanssiessaan
viimeistä katrillia erään ikävän nuorukaisen kanssa, jolle oli ollut
mahdoton antaa kieltävää vastausta, hän sattui joutumaan Vronskin
ja Annan vastapariksi. Kitty oli joutunut Annan läheisyyteen vain
tanssiaisten alussa ja näki hänet nyt äkkiä taas aivan uutena ja
ennen aavistamattomana. Hän havaitsi tässä menestyksen synnyttämän
huuman, joka oli niin tuttu hänelle itselleen. Hän näki Annan
päihtyneen herättämänsä ihastuksen viinistä. Hän tunsi tunteen ja
tiesi sen tuntomerkit ja näki ne nyt Annassa, näki silmien väräjävän,
leimahtelevan loiston, huulilla väkisinkin kareilevan onnen ja
innostuksen hymyn ja liikkeitten selkeän sirouden, varmuuden ja
keveyden.

"Kuka?" kysyi hän itseltään. "Kaikkiko vai yksi?" Ja auttamatta
parinaan olevaa nuorukaisparkaa keskustelussa, jonka langanpään
nuorukainen oli hukannut ja josta hän ei saanut enää kiinni, ja
ulkonaisesti alistuen Korsunskin iloisen äänekkäisiin käskyihin,
jotka komensivat milloin isoon piiriin, milloin ketjuun, hän teki
huomioitaan, ja hänen sydäntään kouristi yhä enemmän ja enemmän.
"Ei, joukon ihailu ei ole päihdyttänyt häntä, vaan yhden ihastus.
Ja se yksi -- olisiko se todellakin hän?" Joka kerta kun Vronski
puhui Annan kanssa, välähti Annan silmissä iloinen loiste, ja
hänen punaisilla huulillaan väreili onnellinen hymy. Hän ikään
kuin pinnisteli ollakseen paljastamatta noita ilon merkkejä, mutta
ne tulivat itsestään hänen kasvoilleen. "Entä hän?" Kitty katsoi
Vronskiin ja kauhistui. Sen, mitä Kitty niin selvästi oli nähnyt
Annan kasvoilla, hän huomasi nyt Vronskissa. Mihin oli joutunut hänen
alati tyyni ja varma käytöksensä ja kasvojen huolettoman rauhallinen
ilme? Nyt hän joka kerta Annan puoleen kääntyessään taivutti päätään
kuin tahtoen langeta tämän eteen, ja hänen katseessaan näkyi pelkän
nöyryyden ja pelon ilme. "Minä en tahdo loukata", -- tuntui hänen
katseensa joka kerran sanovan, -- "mutta tahdon pelastautua enkä
tiedä miten". Hänen kasvoillaan oli sellainen ilme, jota Kitty ei
ollut koskaan nähnyt.

He puhelivat yhteisistä tuttavista eikä heidän keskustelunsa ollut
mitenkään merkillistä, mutta Kittystä jokainen heidän lausumansa
sana näytti ratkaisevalta heidän ja hänen kohtalolleen. Ja -- outoa
kyllä -- oli heidän sanoillaan, vaikka he puhuivat vain siitä, miten
naurettava Ivan Ivanovitsh oli ranskankielineen ja että Jeletskajalle
olisi voinut löytää paremman aviomiehen, sittenkin merkitystä heihin
itseensä nähden, ja he tunsivat sen yhtä hyvin kuin Kittykin. Koko
tanssisali, koko maailma sumeni Kittyn sielussa. Häntä piti enää
pystyssä vain kasvatuksen ankara koulu, jonka hän oli käynyt;
se pakotti hänet tekemään, mitä häneltä vaadittiin: tanssimaan,
vastaamaan kysymyksiin, puhelemaan, vieläpä hymyilemäänkin.
Mutta ennen masurkan alkua, kun jo alettiin järjestellä tuoleja
ja muutamia pareja siirtyi pienemmistä huoneista tanssisaliin,
yllätti Kittyn epätoivon ja kauhun hetki. Hän oli antanut viidelle
kavaljeerille kieltävän vastauksen ja jäi nyt pois masurkasta. Ei
ollut edes toivoa, että häntä enää pyydettäisiin, sillä hänellä oli
seuraelämässä niin suuri menestys, ettei kenenkään mieleen olisi
voinut juolahtaa, ettei häntä vielä ollut pyydetty tanssiin. Olisi
pitänyt sanoa äidille, että oli sairas ja lähteä kotiin, mutta siihen
ei hänellä ollut voimaa. Hän tunsi itsensä muserretuksi.

Hän meni pienen vierashuoneen perälle ja heittäytyi nojatuoliin;
ilmava hame hulmahti pilvenä hänen hoikan vartalonsa ympäri. Toinen
paljas, siro ja hento neidonkäsi vajosi voimattomana vaaleanpunaisen
tyllin poimuihin; toisessa hän piti viuhkaa ja vilvoitteli nopein,
pienin liikkein kuumentuneita kasvojaan. Mutta vaikka hän siinä
istuessaan näytti perhoselta, joka juuri on istuutunut korren päähän
ja on tuossa tuokiossa valmis levittämään sateenkaaren väriset
siipensä ja pyrähtämään lentoon, kaihersi kauhea epätoivo hänen
sydäntään.

"Kenties minä sittenkin erehdyin, kenties ei ollutkaan niin?" Ja hän
muisteli taas kaikkea, mitä oli nähnyt.

-- Kitty, mitä tämä merkitsee? -- sanoi kreivitär Nordston tullen
kuulumattomasti mattoa pitkin hänen luokseen. -- Minä en ymmärrä tätä.

Kittyn alahuuli vavahti; hän nousi nopeasti pystyyn.

-- Kitty, etkö sinä tanssikaan masurkkaa?

-- En, en, Kitty sanoi itkusta värisevällä äänellä.

-- Minä näin, kun hän pyysi toista masurkkaan, sanoi Nordston tietäen
Kittyn ymmärtävän, kenestä oli kysymys. -- Karenina sanoi: ettekö te
sitten tanssikaan ruhtinatar Shtsherbatskajan kanssa?

-- Oh, mitä minä siitä! vastasi Kitty.

Ei kukaan käsittänyt hänen asemaansa, kukaan ei tiennyt, että hän
äskettäin oli antanut rukkaset miehelle, jota kenties rakasti, ja
antanut ne siksi, että uskoi toiseen.

Kreivitär Nordston haki Korsunskia, joka oli pyytänyt hänet
masurkkaan, ja käski tämän pyytää Kittyä.

Kitty tanssi ensimmäisessä parissa eikä onnekseen joutunut
puhumaan, sillä Korsunski hoiteli koko ajan kiireisenä johtajan
velvollisuuksiaan. Vronski ja Anna istuivat melkein häntä vastapäätä.
Kitty näki heidät kaukaa tarkkanäköisillä silmillään ja myös lähempää
parien yhtyessä, ja mitä enemmän hän näki, sitä varmemmin hän tiesi
onnettomuuden tapahtuneen. Hän huomasi, että he tunsivat olevansa
kahden tässä täydessä salissa. Ja hän näki Vronskin tavallisesti niin
lujilla ja itsenäisillä kasvoilla hämmästyttävän ujouden ja nöyryyden
ilmeen, joka muistutti syyllisyytensä tuntevan viisaan koiran ilmettä.

Anna hymyili -- ja hymy tarttui Vronskiin. Anna vaipui miettimään --
ja Vronski muuttui vakavaksi. Kitty ei saanut silmiään irti Annasta,
vaan tuijotti tämän kasvoihin kuin noiduttuna. Anna oli ihastuttava
koruttomassa mustassa puvussaan, hänen täyteläiset kätensä
rannerenkaineen olivat ihanat, samoin luja kaula aitoine helmineen,
ihanat kampauksesta irronneitten hiusten kiharat, ihanat pienten
jalkojen ja käsien sirot kevyet liikkeet, ihanat nuo kauniit eloisat
kasvot, mutta hänen ihanuudessaan oli jotain kaameaa ja julmaa.

Kitty ihaili häntä vielä enemmän kuin ennen ja kärsi yhä enemmän ja
enemmän. Kitty tunsi itsensä murskatuksi, ja hänen kasvonsa kertoivat
sen. Kun Vronski näki hänet yhtyessään hänen kanssaan masurkassa, ei
hän heti tuntenut häntä, Kitty oli muuttunut niin kovasti.

-- Ihanat tanssiaiset! Vronski sanoi hänelle jotain sanoakseen.

-- Niin ovat, vastasi Kitty.

Masurkan keskivaiheilla, kun kerrattiin Korsunskin vastikään
keksimää monimutkaista kuviota, Anna meni piirin keskelle, otti
kaksi kavaljeeria ja kutsui luokseen Kittyn ja erään toisen neidin.
Pelästyneenä Kitty katsoi häntä lähestyessään. Anna katsahti häneen
siristetyin silmin ja hymyili puristaessaan hänen kättään. Mutta
huomattuaan, että Kittyn kasvot vastasivat hänen hymyynsä pelkällä
epätoivolla ja ihmetyksellä, hän kääntyi toisaalle ja alkoi iloisesti
puhella toisen naisen kanssa.

"Hänessä on jotain outoa taikavoimaista ja ihanaa", ajatteli Kitty
itsekseen.

Anna ei tahtonut jäädä illallisille, mutta isäntä alkoi pyytää häntä.

-- Mitä joutavia, Anna Arkadjevna, Korsunski sanoi pistäen hänen
paljaan käsivartensa hännystakkinsa alle. -- Kuulkaahan millainen
kotiljongi-idea minulla on! Un bijou!

Ja hän liikkui hiljaa eteenpäin koettaen saada Annaa jäämään. Isäntä
hymyili hyväksyvästi.

-- Ei, en minä jää, Anna vastasi hymyillen, mutta hymystä
huolimatta sekä Korsunski että isäntä ymmärsivät hänen vastauksensa
päättäväisestä sävystä, että hän ei jäisi. -- Ei, olen muutenkin jo
tanssinut teidän yksissä tanssiaisissanne Moskovassa enemmän kuin
Pietarissa koko talvena, Anna sanoi vilkaisten vieressään seisovaan
Vronskiin. -- Täytyy levätä matkaa varten.

-- Lähdettekö tosiaankin huomenna? kysyi Vronski.

-- Luullakseni, Anna sanoi ikään kuin ihmetellen hänen kysymyksensä
rohkeutta. Mutta Annan silmien ja hymyn hillitsemätön, väräjävä
loiste poltti häntä Annan näin sanoessa.

Anna Arkadjevna ei jäänyt illallisille, vaan lähti pois.



XXIV


"Niin, minussa on jotain vastenmielistä, vieroittavaa", mietti
Levin tullessaan Shtsherbatskeilta ja taivaltaessaan jalkaisin
veljensä luo. "Enkä minä kelpaa muille ihmisille. Sanovat sitä
ylpeydeksi. Mutta ei minussa ole ylpeyttä. Jos olisi ollut ylpeyttä,
en olisi saattanut itseäni sellaiseen asemaan." Ja hän ajatteli
Vronskia, joka oli niin onnellinen, hyvä, viisas ja tyyni ja joka
ei ollut varmaan milloinkaan ollut niin kauheassa asemassa kuin
hän tänä iltana. "Niin, hän ei voinut olla valitsematta Vronskia.
Se on välttämättömyys ja minun on turha syyttää ketään tai mitään.
Olen itse syypää. Mikä oikeus minulla oli ajatella, että hän
tahtoisi yhdistää elämänsä minun elämääni? Kuka minä olen ja mikä
minä olen? Mitätön mies, joka ei ole kenellekään eikä mihinkään
tarpeellinen." Ja hän muisti Nikolai-veljensä ja pysähtyi hyvillään
ajattelemaan häntä. "Eikö hän puhunut totta, että kaikki maailmassa
on pahaa ja inhottavaa? Ja tuskinpa me olemme oikein arvostelleet
Nikolai-veljeämme. Tietysti hän on kurja mies Prokofin näkökannalta,
hän kun on nähnyt Nikolain repaleisessa turkissa ja juovuksissa,
mutta minä tunnen hänet toiselta puolelta. Minä tunnen hänen
sielunsa ja tiedän, että meissä, hänessä ja minussa, on jotain
yhteistä. Mutta sen sijaan, että olisin mennyt häntä tapaamaan,
menin syömään päivällistä ja sitten sinne." Levin meni lyhdyn luo,
luki veljensä osoitteen, joka oli hänen lompakossaan, ja kutsui
ajurin. Koko pitkän matkan veljensä asuntoon saakka muisteli Levin
tapauksia Nikolai-veljensä elämästä. Hän muisteli, kuinka tämä oli
yliopistossa ollessaan ja sen jälkeisenä vuotena, toveriensa pilkasta
välittämättä, elänyt kuin munkki, ankarasti noudattaen kaikkia
uskonnollisia menoja, jumalisuutta ja paastoja sekä karttaen kaikkia
huvituksia ja varsinkin naisia; ja kuinka hän oli sitten ikään kuin
särkenyt patonsa, kiintynyt kaikkein inhottavimpiin ihmisiin ja
heittäytynyt mitä irstaimpaan hurjasteluun. Hän muisteli sitten,
kuinka Nikolai-veli oli ottanut maalta pojan kasvatikseen ja vihan
puuskassa piessyt tätä niin, että oli saanut haasteen fyysisen vamman
tuottamisesta. Sitten hän muisteli selkkausta pelipetturin kanssa,
jolle veli oli hävinnyt rahansa ja antanut vekselin ja jota vastaan
sitten oli nostanut kanteen väittäen tämän pettäneen pelissä. (Juuri
ne rahat oli Sergei Ivanovitsh saanut maksaa.) Hän muisti myös, miten
veli oli saanut viettää yön poliisiosastossa meluisan käytöksensä
takia; sen miten tämä oli nostanut häpeällisen oikeusjutun
velipuoltaan Sergei Ivanovitshia vastaan, koska tämä muka ei ollut
maksanut hänelle äidin maatilasta tulevaa osuutta, ja viimeisen
oikeusjutun, kun hän oli saanut viran Länsi-Venäjällä ja siellä
joutunut oikeuteen esimiehensä pieksemisestä... Tämä kaikki oli hyvin
iljettävää, mutta Levinistä se ei tuntunut niin ilkeältä kuin olisi
varmaankin tuntunut niistä, jotka eivät tunteneet Nikolaita, koko
hänen elämäntarinaansa ja hänen sydäntään.

Levin muisti, miten sinä aikana, jolloin Nikolai oli jumalisuuden,
paastojen, munkkien ja kirkollisten jumalanpalvelusmenojen
ankara harrastaja, jolloin hän etsi uskonnosta turvaa, ohjaksia
intohimoiselle luonteelleen, kukaan ei ollut tukenut häntä, vaan
kaikki, myöskin Levin itse, olivat nauraneet hänelle. Häntä oli
härnätty, sanottu Nooaksi, munkiksi; ja kun hän oli päästänyt itsensä
valloilleen, kukaan ei ollut auttanut häntä, vaan kaikki olivat
kauhistuen ja inhoten kääntäneet hänelle selkänsä.

Levin tunsi, ettei Nikolai-veli sielussaan, sen syvimmässä sopukassa,
ollut viheliäisestä elämästään huolimatta tehnyt mitään sen
pahempaa kuin ne ihmiset, jotka häntä halveksivat. Eihän hän ollut
syypää siihen, että oli syntyessään saanut hillittömän luonteen ja
ahdistusta tuntevan mielen. Ja hänhän oli aina tahtonut olla hyvä.
"Sanon hänelle kaikki suoraan ja pakotan hänet tunnustamaan kaikki
ja näytän, että pidän hänestä ja ymmärrän häntä", päätti Levin
itsekseen; kun hän kellon käydessä yhdettätoista saapui osoitteessa
ilmoitetun hotellin luo.

-- Ylhäällä, kahdes- ja kolmastoista huone, vastasi ovenvartija
Levinin kysymykseen.

-- Onko hän sisällä?

-- Pitäisi olla.

Huoneen kaksitoista raollaan olevasta ovesta paistoi valoviiru;
sieltä virtasi huonon tupakan sakeaa savua ja kuului tuntemattoman
äänen puhetta; mutta samassa Levin huomasi veljensäkin olevan
huoneessa: tämä kuului yskivän.

Hänen astuessaan ovelle tuntematon ääni sanoi:

-- Kaikki riippuu siitä, miten järkevästi ja tietoisesti asiaa
ajetaan.

Konstantin Levin vilkaisi ovenraosta ja näki, että puhuja oli
suunnattoman tuuheatukkainen nuori mies, jolla oli talonpoikaisliivit
yllään; sohvalla taas istui nuori, rokonarpinen nainen
kalvosimettomassa ja kauluksettomassa villapuvussa. Veljeä ei
näkynyt. Konstantinin sydäntä kouraisi kipeästi, kun hän ajatteli,
millaisten ihmisten seurassa hänen veljensä eli. Kukaan ei kuullut
hänen tuloaan, ja riisuessaan kalosseja jalastaan Konstantin kuunteli
liiveihin pukeutuneen herran puhetta. Se koski jotain yritystä.

-- Piru periköön nuo etuoikeutetut luokat, lausui veli selvittäen
kurkkuaan. -- Masha, hankihan sinä meille illallista ja tuo viiniä,
jos vielä on; jollei, niin lähetä hakemaan.

Nainen nousi, meni väliseinän taakse ja huomasi Konstantinin.

-- Täällä on eräs herra, Nikolai Dmitrish, hän sanoi.

-- Ketä etsitte? kuului Nikolai Levinin vihainen ääni.

-- Minä täällä olen, vastasi Konstantin Levin astuen valoon.

-- Kuka minä? toisti Nikolain ääni vielä vihaisemmin. Kuului
miten hän nousi nopeasti ylös ottaen jostain tukea, ja Levin
näki edessään oviaukossa veljen tutun ja kuitenkin villiydessään
ja sairaalloisuudessaan hämmästyttävän, suuren, laihan ja
kumaraharteisen hahmon; silmät olivat suuret ja säikähtäneen näköiset.

Hän oli vielä laihempi kuin kolme vuotta sitten, Konstantin Levinin
viimeksi tavatessa hänet. Hänen yllään oli lyhyt takki. Kädet ja
leveät luut näyttivät siksi vielä tavallistakin suuremmilta. Hiukset
olivat harvenneet, ylähuulta peittivät samaiset suorat viikset, samat
silmät katsoivat oudosti ja lapsekkaasti tulijaan.

-- Kas, Kostja! lausahti hän äkkiä tuntien veljensä, ja silmät
välähtivät ilosta. Mutta samassa hän vilkaisi nuoreen mieheen
ja teki päällään ja kaulallaan Konstantinille hyvin tutun,
kouristuksentapaisen liikkeen, ikään kuin kaulaliina olisi häntä
puristanut; ja hänen laihoille kasvoilleen jähmettyi kokonaan toinen
-- hurja, kärsivä ja säälimätön ilme.

-- Minä olen kirjoittanut sekä teille että Sergei Ivanovitshille,
etten tunne teitä enkä halua tuntea. Mitä sinä, mitä te täältä haette?

Hän ei ollut ollenkaan sellainen kuin Levin oli kuvitellut.
Ajatellessaan häntä Konstantin Levin oli unohtanut kaikkein
raskaimman ja pahimman puolen hänen luonteessaan, sen, mikä teki
kanssakäymisen hänen kanssaan niin vaikeaksi. Nähdessään nyt hänen
kasvonsa ja etenkin tuon kouristuksentapaisen päännytkähdyksen hän
muisti tuon kaiken.

-- En minä minkään asian vuoksi ole tullut tapaamaan, vastasi hän
arasti. -- Tulin yksinkertaisesti katsomaan sinua.

Veljen arkuus tyynnytti Nikolaita silminnähden. Hänen huulensa
vavahtivat.

-- Tulit siis muuten vain? hän sanoi. -- No, käy sisään, istu.
Tahdotko illallista? Masha, tuo kolme annosta. Ei, odotahan.
Tiedätkö kuka tämä on? -- kysyi hän veljeltään viitaten liiveihin
pukeutuneeseen herraan. -- Hän on herra Kritski, minun ystäväni
Kiovan ajoilta, sangen merkittävä mies. Asiaan kuuluu, että poliisi
vainoaa häntä sen tähden, että hän ei ole roisto.

Ja hän katsahti tapansa mukaan kaikkiin huoneessa olijoihin.
Nähdessään, että ovella seisova nainen aikoi lähteä, huudahti hän:
"Odota, minä sanoin." Ja Konstantinille ennestään tutulla, kömpelöllä
ja katkonaisella tavallaan, läsnäolijoita edelleen vilkuillen, hän
alkoi kertoa veljelleen Kritskin elämäntarinaa: miten hänet oli
erotettu yliopistosta köyhien ylioppilaiden avustusyhdistyksen
ja sunnuntaikoulujen takia, ja miten hän sitten oli ruvennut
kansakoulunopettajaksi ja kuinka hänet siitäkin oli erotettu ja
sitten jostain syystä tuomittu.

-- Te olette Kiovan yliopistosta? sanoi Konstantin Levin Kritskille
keskeyttääkseen nolon äänettömyyden.

-- Niin olen, virkkoi Kritski äkäisesti, rypistäen kulmiaan.

-- Ja tuo nainen, Nikolai Levin keskeytti hänet osoittaen ovella
seisovaa naista, -- on elämäntoverini, Marja Nikolajevna. Minä olen
ottanut hänet ilotalosta, ja hän nytkäytti kaulaansa puhuessaan.
-- Mutta rakastan ja kunnioitan häntä, ja pyydän jokaista, joka
tahtoo tuntea minut, lisäsi hän korottaen ääntään ja käyden
uhkaavan näköiseksi, -- pitämään häntä arvossa ja kunniassa. Hän
on kuin vaimoni, niin on asia. Tiedät siis nyt, kenen kanssa olet
tekemisissä. Ja jos luulet alentuvasi, niin tuossa on ovi.

Ja taaskin hän pälyili kysyvin silmin huoneessa olijoita.

-- Miksi minä alentuisin, sitä en käsitä.

-- No, käske siis, Masha, tuoda illallista: kolme annosta, viinaa ja
viiniä... Ei, odotas... Ei sentään tarvitse... Mene.



XXV


-- No niin, jatkoi Nikolai Levin, otsa vaivalloisesti kurtussa ja
koko ruumis nytkähdellen.

Hänen oli nähtävästi vaikea tietää, mitä sanoisi ja tekisi.

-- Näetkös... hän osoitti huoneen nurkassa olevia nyöreillä
yhteen sidottuja kovasimentapaisia rautoja. -- Näetkös noita? Ne
ovat alkua uudelle asialle, jota rupeamme ajamaan. Se asia on
tuotanto-osuuskunta, artteli...

Konstantin ei juuri kuunnellut. Hän tarkasteli veljensä sairaita,
rintataudin kalvamia kasvoja yhä suuremman säälin vallassa, eikä hän
voinut pakottaa itseään kuuntelemaan veljensä esitelmää arttelista.
Hän huomasi, että artteli oli tälle vain pelastava ankkuri, joka esti
tätä halveksimasta itseään. Nikolai Levin jatkoi puhettaan:

-- Sinä tiedät, että pääoma painaa työmiestä. Työmiehet, meillä siis
talonpojat, ovat suunnattoman työtaakan painamia ja siinä asemassa,
että tekivätpä miten paljon työtä hyvänsä, he eivät pääse elukan
asemasta. Kaiken työn tuottaman voiton, jolla he voisivat hankkia
vapaata aikaa ja sen myötä myös sivistystä, kapitalistit riistävät
heiltä. Ja yhteiskunta on muodostunut sellaiseksi, että mitä enemmän
he tekevät työtä, sitä enemmän kauppiaat ja maanomistajat lihovat, ja
työväki jää iäkseen elukan asemaan. Mutta se järjestys on muutettava,
lopetti hän ja katsahti kysyvästi veljeensä.

-- Niin tietysti, Konstantin sanoi katsellen veljen korkeiden
poskipäiden alle noussutta punaa.

-- Ja me tässä nyt järjestämme lukkoseppäarttelia, jossa kaikki
tuotanto, sekä voitto että suuremmat tuotantovälineet, kaikki tulee
olemaan yhteistä.

-- Missä se artteli tulee olemaan?

-- Vozdremon kylässä Kazanin läänissä.

-- Mutta minkä ihmeen tähden kylässä? Maalla on nähdäkseni paljon
muutakin työtä. Mitä varten lukkoseppäarttelia maakylään?

-- Sitä varten, että talonpojat ovat nykyisin yhtä lailla orjia kuin
ennenkin, ja se sinua ja Sergei Ivanovitshia harmittaa, että heidät
tahdotaan vapauttaa orjuudestaan, sanoi Nikolai Levin ärtyneenä
vastaväitteestä.

Konstantin Levin huoahti luoden samalla silmäyksen synkkään ja
likaiseen huoneeseen. Tuo huokaus näytti hermostuttavan Nikolaita
vielä enemmän.

-- Tiedän kyllä, millaisia aristokraatteja sinä ja Sergei Ivanovitsh
olette mielipiteiltänne. Kyllä minä tiedän, että hän käyttää kaikki
henkensä voimat keksiäkseen puolustuksia olemassa olevalle pahalle.

-- Minkä takia sinä puhut Sergei Ivanovitshista? virkkoi Levin
hymyillen.

-- Sergei Ivanovitshista? No sen takia! kiljahti Nikolai äkkiä Sergei
Ivanovitshin nimeä mainittaessa, -- Sen takia juuri!... Mitä tässä
puhumaan. Sitä minä vain, että... miksi sinä minun luokseni tulit?
Sinä ylenkatsot tätä, ja sen kun teet niin. Ala jo mennä, herran
nimessä, mene pois! huusi hän nousten tuoliltaan, -- mene tiehesi,
kuuletko!

-- En ylenkatso yhtään, Levin vastasi arasti. -- Enhän edes väitä
vastaan.

Samassa Marja Nikolajevna palasi. Nikolai Levin vilkaisi häneen
kiukkuisesti. Nainen astui nopeasti Nikolain luo ja kuiskasi jotain.

-- Olen hiukan sairas ja hermostunut, Nikolai Levin sanoi tyyntyen ja
raskaasti hengittäen, -- ja sinä vielä puhut Sergei Ivanovitshista ja
hänen kirjoituksestaan. Se on täyttä roskaa, valhetta ja itsepetosta
koko kirjoitus. Mitä voi kirjoittaa oikeudentunnosta mies, jolla ei
sitä ole? Oletteko lukenut hänen artikkelinsa? kääntyi hän Kritskin
puoleen, istuutui jälleen pöydän luo ja tilaa raivatakseen siirsi
puoleksi täytetyt savukkeet pois pöydältä.

-- En ole lukenut, sanoi Kritski synkästi näyttäen haluttomalta
keskusteluun.

-- Mistä syystä? tiukkasi Nikolai Levin hermostuneesti Kritskiltä.

-- Siitä syystä, etten katso tarpeelliseksi hukata aikaa siihen.

-- Mistä te, hyvä herra, tiedätte, että aikanne siinä hukkaantuu?
Monista se artikkeli on käsittämätön, se menee yli ymmärryksen.

-- Mutta minä, joka näen kaikki hänen ajatuksensa ja tiedän, miksi se
on heikko, olen toista mieltä.

Kaikki vaikenivat. Kritski nousi hitaasti paikaltaan ja otti lakkinsa.

-- Ettekö tahdokaan illallista? No, hyvästi. Tulkaa huomenna
lukkosepän kanssa.

Heti kun Kritski oli lähtenyt huoneesta, Nikolai Levin hymyili ja
iski silmää.

-- Ei ole hänestäkään, virkkoi hän. -- Kyllä minä näen. -- Mutta
samassa Kritski kutsui häntä ovelta.

-- Mitä vielä? hän sanoi ja meni Kritskin luokse käytävään. Jäätyään
kahden Marja Nikolajevnan kanssa Levin kääntyi tämän puoleen.

-- Oletteko jo kauan ollut veljeni kanssa? kysyi hän.

-- Jo toista vuotta. Nikolai Dmitrishin terveys on käynyt kovin
heikoksi. Juo niin paljon, sanoi Marja Nikolajevna.

-- Mitä juo?

-- Viinaa, ja se on hänelle haitaksi.

-- Oikeinko paljon? kuiskasi Levin.

-- Paljon, sanoi nainen pälyillen arasti ovelle, jonne Nikolai Levin
ilmaantui.

-- Mistä te puhuitte? hän kysyi otsa kurtussa ja vilkuili pelästynein
silmin vuoroin kumpaakin. -- Mistä?

-- Ei mistään, vastasi Konstantin hämillään.

-- Jos ette tahdo sanoa, niin olkaa sanomatta. Vaikka suotta sinä
hänen kanssaan puhut. Hänhän on piikatyttö ja sinä herra, virkkoi hän
kaula nytkähdellen. -- Sinähän olet muka ymmärtänyt kaiken, arvioinut
tilanteen oikein ja suhtaudut säälien minun harhailuihini, kyllä minä
sen näen, aloitti Nikolai Dmitrish uudelleen, korottaen ääntään.

-- Nikolai Dmitrish, Nikolai Dmitrish, Marja Nikolajevna kuiskasi
taas lähestyen häntä.

-- No hyvä, hyvä!... Kuinkas on illallisen laita? Kas sieltähän
se tulee, virkkoi Nikolai nähtyään lakeijan tarjottimineen. --
Pane tänne, tänne, hän sanoi äkäisesti, tarttui heti viinapulloon,
kaatoi ryypyn ja kulautti sen ahnaasti. -- Otatko ryypyn? kysyi
hän veljeltään tullen heti paremmalle tuulelle. Jättäkäämme Sergei
Ivanovitsh sikseen. On sentään hauska nähdä sinua. Sano mitä sanot,
mutta veri on vettä sakeampaa. No, ryyppäisit nyt sinäkin. Kerrohan
hommistasi, hän jatkoi pureskellen ahnaasti leipäpalaa ja kaatoi
uuden ryypyn. -- Miten sinä elelet?

-- Elelen yksin maalla, kuten ennenkin, ja hoidan taloutta, Levin
vastasi, ja tarkkaili kauhistuneena, miten ahnaasti veli söi ja joi.
Hän koetti salata kiinnostuksensa.

-- Miksi et mene naimisiin?

-- Ei ole tullut eteen, -- sanoi Konstantin punastuen.

-- Mistä syystä? Minä kyllä olen mennyttä, minä. Sanon sen minkä olen
sanonut ennenkin, että jos minulle olisi annettu osani silloin, kun
sitä tarvitsin, koko elämäni olisi muodostunut toisenlaiseksi.

Konstantin kiiruhti ohjaamaan keskustelua toisaalle.

-- Tiedätkö sinä, että sinun Vanjushkasi on minulla Pokrovskojessa
konttoristina? hän sanoi.

Nikolai nytkäytti kaulaansa ja vaipui mietteisiinsä.

-- Niin, kerrohan minulle, mitä Pokrovskojeen kuuluu? Onko talo yhä
paikoillaan ja koivut ja luokkahuoneemme? Ja vieläkö puutarhuri Filip
on elossa? Miten hyvin minä muistan huvimajan ja puutarhapenkin!...
Katsokin, ettet muuta mitään talossa, vaan menet pian naimisiin ja
panet elämän entiselle tolalleen. Silloin tulen luoksesi, jos vain
vaimosi on hyvännäköinen.

-- Tulisit nyt heti, Levin sanoi. -- Laittaisimme elämän oikein
mukavaksi!

-- Minä tulisin luoksesi, jos tietäisin, etten tapaa Sergei
Ivanovitshia.

-- Sinä et tapaa häntä. Minä asun kokonaan erillään hänestä.

-- Niin, mutta sano mitä sanot, sinun on valittava minun ja hänen
välillään, sanoi Nikolai katsoen arasti veljeään silmiin.

Tuo arkuus liikutti Konstantinia.

-- Jos tahdot tietää minun kantani siinä suhteessa, niin sanon
sinulle, etten teidän riidassanne pidä kummankaan puolta. Te olette
molemmat väärässä. Sinä olet väärässä enemmän ulkonaisella tavalla,
Sergei Ivanovitsh enemmän sisäisesti.

-- Ahaa! Sinä olet siis ymmärtänyt sen? huudahti Nikolai iloissaan.

-- Mutta minä itse, jos haluat sen tietää, välitän enemmän sinun
ystävyydestäsi, sillä...

-- Miksi, miksi?

Konstantin ei voinut sanoa välittävänsä siitä siksi, että Nikolai
oli onneton ja tarvitsi ystävyyttä. Mutta Nikolai ymmärsi hänen
tarkoittavan juuri sitä ja tarttui taas synkkänä viinapulloon.

-- Riittää, Nikolai Dmitrish sanoi Marja Nikolajevna ojentaen paljaan
turpean kätensä pulloa kohti.

-- Anna olla! Älä koske! Taikka lyön! kiljaisi Nikolai.

Marja Nikolajevnan lempeä ja hyväntahtoinen hymy tarttui myös
Nikolaihin, ja tämä antoi pois viinapullon.

-- Luuletko sinä, ettei hän ymmärrä mitään? sanoi Nikolai. -- Hän
ymmärtää kaiken paremmin kuin me. Eikö hänessä olekin jotain sievää
ja herttaista?

-- Ettekö ole ennen koskaan ollut Moskovassa? sanoi Konstantin
naiselle jotain sanoakseen.

-- Älä sinä teitittele. Hän pelkää sitä. Häntä ei ole ikinä
teititellyt kukaan muu kuin rauhantuomari, kun hän oli tuomiolla
siitä, että oli aikonut karata ilotalosta. Hyvä Jumala sentään
tämän elämän järjettömyyttä! kiljahti Nikolai äkkiä. -- Nuo uudet
laitokset, rauhanoikeudet, zemstvot -- mitä järjettömyyttä ne kaikki
ovat!

Ja hän alkoi kertoa selkkauksistaan uusien laitosten kanssa.

Konstantin Levin kuunteli häntä, ja se kaikkien yhteiskunnallisten
laitosten järjellisyyden kieltäminen, jota hän itse kannatti ja
usein saarnasi muille, tuntui hänestä nyt, veljen esittämänä,
epämieluisalta.

-- Toisessa maailmassa se kaikki selviää, hän sanoi leikillään.

-- Toisessa maailmassa? Oh, minä en pidä toisesta maailmasta. En
pidä, sanoi Nikolai kiinnittäen hurjan, pelokkaan katseensa veljensä
kasvoihin. -- Luulisi, että sitä kiittäisi onneaan päästessään
kaikesta tästä viheliäisyydestä ja sekasotkusta, niin vieraasta
kuin omastaan, mutta minäpä pelkään kuolemaa, pelkään kamalasti. --
Hän vavahti. -- Juohan nyt jotain. Tahdotko samppanjaa? Tai mennään
jonnekin. Lähdetään mustalaisten luo! Tiedätkö, että minä olen
kovasti ihastunut mustalaisiin ja venäläisiin lauluihin.

Hänen kielensä alkoi sammaltaa, ja hän alkoi hyppelehtiä asiasta
toiseen. Mashan avulla Konstantin sai suostuteltua hänet jäämään
kotiin ja paneutumaan vuoteeseen, johon hän juopuneena nukahti.

Masha lupasi kirjoittaa Konstantinille tarpeen vaatiessa sekä
suostutella Nikolai Leviniä lähtemään maalle veljensä luo asumaan.



XXVI


Aamulla Konstantin Levin lähti Moskovasta ja saapui illalla kotiinsa.
Junavaunussa hän puheli naapurien kanssa politiikasta ja uusista
rautateistä ja -- samoin kuin Moskovassa -- tunsi taas sekaannusta
käsityksissään, tyytymättömyyttä itseensä ja jotain epämääräistä
häpeää. Mutta kun hän astui junasta omalle asemalleen ja huomasi
silmäpuolen kuskinsa Ignatin odottamassa, kauhtanan kaulus pystyssä,
ja kun hän näki aseman ikkunoista lankeavassa himmeässä valossa
oman ryijyllä peitetyn rekensä ja omat hevosensa renkain ja helyin
koristelluissa valjaissaan, hännät solmussa, ja kun Ignat-kuski
heidän jo rekeen asettautuessaan alkoi kertoa uutisia maalta,
urakoitsijan tulosta ja Paava-lehmän poikimisesta, -- hän tunsi,
että sekasorto alkoi vähitellen selvetä ja häpeä ja tyytymättömyys
itseen haihtua. Jo pelkkä Ignatin ja hevosten näkeminen riitti
synnyttämään tämän tunteen, mutta kun hän puki ylleen kotoa lähetetyn
lammasnahkaturkkinsa, istuutui lämpimästi kääriytyneenä rekeen ja
kun hän liikkeelle päästyään vaipui miettimään tulevia toimiaan
ja katselemaan uupumuksestaan huolimatta raisua sivuhevosta,
entistä donilaista ratsua, hän alkoi ymmärtää äskeisiä kokemuksiaan
aivan uudelta näkökannalta. Hän tunsi olevansa oma itsensä eikä
tahtonut olla muuta. Hän tahtoi nyt vain tulla paremmaksi kuin
ennen. Ensinnäkin hän päätti tästä päivästä alkaen olla toivomatta
avioliitolta mitään tavatonta onnea ja pitää enemmän kiinni
nykyhetkestä. Toiseksi hän ei enää koskaan antautuisi sen inhottavan
intohimon pauloihin, jonka muisteleminen oli niin kirvellyt
häntä hänen valmistautuessaan kosintaan. Sitten hän muisteli
Nikolai-veljeään ja päätti mielessään, ettei enää koskaan unohtaisi
tätä eikä päästäisi tätä näkyvistään, ja olisi valmis auttamaan
häntä hädän tullen. Ja hän tunsi sen hetken tulevan pian. Myös
veljen puheet kommunismista, joihin hän ei ollut silloin suhtautunut
vakavasti, saivat hänet mietteisiin. Hän piti taloudellisten olojen
uudelleenjärjestelyä roskapuheena, mutta koki aina, että hänen
oma yltäkylläisyytensä ei ollut oikeutettua rahvaan köyhyyden
rinnalla, ja päätti nyt itsekseen, että hän asemansa täysin oikeaksi
tunteakseen tekee entistä enemmän työtä ja hyväksyy elämässään yhä
vähemmän ylellisyyttä, vaikkei hän ennenkään ollut laiskotellut eikä
elänyt ylellisesti. Ja tuo kaikki tuntui hänestä niin helpolta,
että koko matka vierähti mainioiden haaveiden merkeissä. Rinnassaan
reipas toivo uudesta, paremmasta elämästä hän saapui illalla, kellon
käydessä yhdeksää, kartanonsa pihaan.

Taloudenhoitajattarena toimivan entisen lastenhoitajattaren Agafja
Mihailovnan ikkunasta lankesi valo pihamaan lumelle. Hän ei ollut
vielä paneutunut maata. Hän herätti Kuzman, joka juoksi unisena ja
paljasjaloin kuistin portaille. Lintukoira Laska hyppäsi myös esiin
ja oli vähällä kaataa Kuzman kumoon; vinkuen se hieroi itseään
Levinin jalkoihin ja hyppeli pystyyn tahtoen panna etukäpälänsä
isäntänsä rintaa vasten, uskaltamatta kuitenkaan tehdä sitä.

-- Pianhan te sieltä takaisin tulittekin, sanoi Agafja Mihailovna.

-- Tuli jo ikävä kotiin, Agafja Mihailovna. Oma koti kullankallis,
Levin vastasi ja meni työhuoneeseensa.

Sisään tuotu kynttilä valaisi vähitellen huoneen. Tulivat näkyviin
tutut esineet: hirvensarvet, kirjahyllyt, peili, uuni pelteineen,
joka jo kauan sitten olisi kaivannut korjausta, isävainajan sohva,
iso pöytä, pöydällä avoin kirja, rikkinäinen tuhkakuppi ja hänen
omalla käsialallaan kirjoitettu vihko. Kaiken tuon nähdessään
hän joutui hetkisen epäilemään kotimatkalla kuvittelemansa uuden
elämän toteutumismahdollisuuksia. Tuntui siltä kuin nämä kaikki
hänen elämänsä jäljet olisivat kietoneet hänet syliinsä ja sanoneet
hänelle: "Ei, et sinä meistä pääse etkä muutu toiseksi, vaan pysyt
sellaisena kuin olet ollutkin epäilyksinesi, ikuisesti tyytymättömänä
itseesi, turhaan yrität tehdä parannusta, lankeat aina ja odotat
ikuisesti onnea, jota et ole saavuttanut ja joka on sinulle mahdoton."

Mutta se oli hänen tavaroidensa puhetta; toinen ääni sielussa sanoi,
ettei pidä alistua menneisyyden valtaan ja että ihminen voi tehdä
itsestään mitä hyvänsä. Ja sitä ääntä kuunnellen hän meni nurkkaan,
jossa hänellä oli kaksi puudan painoista punnusta, ja alkoi nostella
niitä saadakseen itsensä virkeäksi. Oven takaa kuului askelten
narinaa. Hän pani kiireesti painot pois.

Työnjohtaja tuli sisään ja kertoi, että luojan kiitos kaikki oli
hyvin, vain tattari oli uudessa kuivurissa palanut piloille. Uutinen
hermostutti Leviniä. Uusi kuivuri oli Levinin rakentama ja osaksi
hänen keksimänsäkin. Työnjohtaja oli aina ollut tuota kuivuria
vastaan ja julisti nyt salassa voitonriemua tuntien, että tattari oli
palanut. Levin puolestaan oli varma, että jos tattari oli palanut, se
johtui yksinomaan siitä, ett'ei ollut noudatettu niitä varotoimia,
joita hän satoja kertoja oli käskenyt noudattamaan. Häntä harmitti,
ja hän nuhteli työnjohtajaansa. Mutta oli yksi tärkeä ja iloinen
tapaus: Paava, paras ja kallein näyttelystä ostettu lehmä, oli
poikinut.

-- Kuzma, anna lammasturkki. Ja te voitte käskeä tuomaan lyhdyn, minä
menen vilkaisemaan lehmää, -- hän sanoi työnjohtajalle.

Kalliiden lehmien navetta oli heti tallin takana. Kuljettuaan
syreenipensaan luo kasaantuneen nietoksen ohitse pihan poikki hän
tuli navetan ovelle. Huurteisen oven avautuessa lemahti vastaan
lämmin lannanhajuinen höyry, ja lehmät alkoivat liikahdella oljillaan
outoa lyhdynvaloa kummastellen. Yhtäällä vilahti hollantilaislehmän
sileä, mustankirjava ja leveä selkä. Uljas Berkut-sonni makasi rengas
sieraimissaan, aikoi nousta, mutta ei viitsinytkään ja ainoastaan
huokasi kaksi kertaa, kun sen ohi kuljettiin. Punainen kaunotar
Paava, suuri kuin virtahepo, oli kääntänyt tulijoille takamuksensa
suojatakseen näiltä vasikkaansa, jota haisteli.

Levin meni karsinaan, katseli Paavaa ja nosti punaisenkirjavan
vasikan seisomaan sen pitkien hintelien jalkojen varaan. Hätääntynyt
Paava alkoi jo ynistä, mutta rauhoittui heti, kun Levin siirsi
vasikan lähemmäs sitä, päästi syvän huokauksen ja alkoi nuoleksia
sitä karhealla kielellään. Vasikka työnteli etsivästi turpaansa emän
kupeen alle ja kieputti häntäänsä.

-- Näytähän tänne tulta, Feodor, tänne lyhty, puheli Levin
katsellen vasikkaa. -- Emoonsa on tullut! Vaikka karvaltaan
onkin isänsä värinen. Totisesti kaunis. Pitkä ja vahvakupeinen.
Vasili Feodorovitsh eikö ole kaunis? kääntyi hän työnjohtajan
puoleen, unohtaen vasikan tuottaman ilon vuoksi kokonaan tattarin
kärventymisen.

-- Kehenkäs siitä olisi voinut huono tulla? Niin, se urakoitsija
Semjon tuli seuraavana päivänä lähtönne jälkeen. Pitäisi sopia
hänen kanssaan, Konstantin Dmitrish, sanoi työnjohtaja. -- Siitä
koneestahan minä jo sanoin teille.

Tämä maininta johdatti Levinin taas suuren ja monimutkaisen talouden
yksityiskohtiin, ja hän meni navetasta suoraan konttoriin, ja siellä
työnjohtajansa ja Semjon-urakoitsijan kanssa jutelmaan hän palasi
kotiin ja meni yläkerran vierashuoneeseen.



XXVII


Talo oli suuri ja vanhanaikainen, ja vaikka Levin asuikin yksin, piti
hän lämpimänä ja käytössään koko taloa. Hän tiesi sen olevan tyhmää,
jopa väärinkin ja vastoin hänen uusia suunnitelmiaan, mutta tämä talo
oli hänen koko maailmansa. Se oli maailma, jossa hänen isänsä ja
äitinsä olivat eläneet ja kuolleet. He olivat eläneet sitä elämää,
joka Levinistä tuntui kaiken täydellisyyden ihanteelta ja jonka hän
haaveili kerran uudistavansa vaimonsa ja perheensä kanssa.

Levin ei juurikaan muistanut äitivainajaansa. Etäinen käsitys
äidistä oli Levinille pyhä muisto, ja hän kuvitteli tulevan vaimonsa
äitivainajansa kaltaisen ihanan ja pyhän naisihanteen toisinnoksi.

Rakkautta naiseen hän ei voinut mitenkään kuvitella ilman
avioliittoa, ja hän kuvitteli ensin mielessään perheen ja sitten
vasta naisen, joka antaisi hänelle sen. Hänen käsityksensä
naimisiinmenosta erosi siten suuresti hänen useimpien tuttaviensa
käsityskannasta, jonka mukaan avioliiton solmiminen oli eräs
inhimillisen yhteiselämän monista tehtävistä. Levinille se oli ollut
elämän pääkysymys, josta riippui koko elämän onni. Ja nyt oli hänen
luovuttava siitä.

Kun hän oli mennyt pieneen vierassaliin, jossa hän aina joi
teensä, ja istuutunut kirja kädessä nojatuoliinsa, ja kun Agafja
Mihailovna oli tuonut hänelle teetä sanoen tapansa mukaan: "Jos
istuisin vähän minäkin", ja istuutunut tuolille ikkunan ääreen,
tunsi Levin ihmeekseen, ettei hän vielä ollutkaan lopullisesti
jättänyt haaveitaan ja että hän ei voinut elää ilman niitä. Samanko
vai toisen kanssa, mutta kerran se sittenkin tapahtuisi. Hän luki
kirjaa ja mietti lukemaansa, pysähdellen väliin kuuntelemaan kaiken
aikaa lavertelevaa Agafja Mihailovnaa, ja hänen kuvitelmiinsa kohosi
sekalaisia kuvia talous- ja tulevasta perhe-elämästä. Hän tunsi,
että hänen sielunsa pohjalla jotain vakaantui, tyyntyi ja asettui
pikkuhiljaa sijoilleen.

Hän kuunteli Agafja Mihailovnan juttelua siitä, miten Prohor-lurjus
juopotteli lakkaamatta Leviniltä hevosen ostoon saamillaan rahoilla
ja oli piessyt vaimonsa henkitoreisiin. Hän kuunteli ja luki kirjaa
ja mietti sen herättämien ajatusten kulkua. Kirja oli Tyndallin
teos lämmönsäteilystä. Hän muisti arvostelleensa Tyndallia, joka
oli liiankin tyytyväinen kokeidensa näppäryyteen ja jolta puuttui
filosofista katsomusta. Ja yhtäkkiä nousi mieleen iloinen ajatus:
"Kahden vuoden perästä minun karjassani on kaksi hollantilaislehmää
ja Paava itse luultavasti vielä elossa; kahdentoista Berkutin
tyttären jonoon kun pistää loppukaneetiksi nuo kolme, niin kelpaa
katsella!" Hän tarttui taas kirjaansa. "No hyvä, sähkö ja lämpö ovat
siis yhtä ja samaa; mutta saako yhtälössä kysymyksen ratkaisemiseksi
asettaa toisen suureen toisen sijaan? Ei. Entä sitten? Tunteehan
kaikkien luonnonvoimien keskinäisen yhteyden jo vaistomaisesti... On
hauskaa, kun Paavan vasikasta kasvaa punaisenkirjava lehmä, entäs
koko karja, kun siihen pannaan jatkoksi ne kolme!... Siitä tulee
mainio! Menen vaimon ja vieraiden kanssa karjaa vastaan... Vaimo
sanoo: me olemme Kostjan kanssa hoitaneet tuota vasikkaa kuin lasta
ikään. Miten se voi tuottaa teille niin suurta huvia? sanoo vieras.
Kaikki mikä huvittaa miestäni, huvittaa myös minua. Mutta kuka vaimo
on?" Ja hän muisti mitä Moskovassa oli tapahtunut... "Niin, minkä
sille voi?... Ei ole minun syyni. Mutta tästä lähtien kaikki sujuu
toisin. On turhaa puhetta, ettei elämä muka anna mahdollisuuksia,
että menneisyys panee vastaan. Täytyy ponnistella elääkseen paremmin,
paljon paremmin..." Hän kohotti päätään ja vaipui mietteisiinsä.
Vanha Laska, joka ei vielä ollut ehtinyt sulattaa hänen saapumisensa
iloa, vaan oli juoksennellut pihalla hiukan haukahdellakseen, tuli
isäntänsä luo häntä heiluen ja ulkoilman tuoksun mukanaan tuoden,
pisti valittavasti vikisten päänsä hänen kätensä alle ja kerjäsi
hänen hyväilyään.

-- Ei puutu kuin sanat, sanoi Agafja Mihailovna, -- vaikka onkin
vain koira... Ymmärtääpä sekin, että isäntä on tullut kotiin ja on
ikävissään.

-- Miten niin ikävissään?

-- Niin kuin en minä näkisi, herra kulta? Jo on tässä aikakin tuntea
herrasväet! Kun olen lapsesta asti herrasväissä ollut. Ei hätää, hyvä
herra. Kun vain on terveyttä ja omatunto puhdas.

Levin katsoi kiinteästi häneen ihmetellen, miten Agafja Mihailovna
saattoi ymmärtää hänen ajatuksensa.

-- Tuon kai lisää teetä? sanoi Agafja Mihailovna, otti kupin ja meni.
Laska puski yhä päätään Levinin kättä vasten. Kun hän silitteli
sitä hieman, koira käpertyi heti keräksi hänen jalkojensa juureen
ja painoi päänsä esiin pistävän takajalan päälle. Merkiksi siitä,
että nyt oli kaikki hyvin ja onnellisesti, se raotti hiukan suutaan,
maiskautti huuliaan ja saatuaan tahmeat huulensa mukavammin vanhojen
hampaitten ympärille vaipui hiljaiseen, autuaaseen lepoon. Levin
seurasi tarkkaavasti tuota sen viimeistä liikettä.

-- Niin, sitä minäkin! hän sanoi itsekseen, -- niin, sitä minäkin. Ei
hätää... Kaikki on hyvin.



XXVIII


Tanssiaisten jälkeen varhain aamulla Anna Arkadjevna lähetti
miehelleen sähkösanoman, jossa ilmoitti lähtevänsä Moskovasta samana
päivänä.

-- Ei, minun täytyy, on pakko lähteä, selitti hän kälylleen
muuttuneita aikeitaan sellaisella äänensävyllä, kuin hän olisi
vastikään muistanut lukemattoman joukon kiireellisiä asioita; -- ei,
parasta lähteä tänään!

Stepan Arkadjevitsh ei syönyt päivällistä kotona, vaan lupasi tulla
saattamaan sisartaan seitsemän aikaan.

Kitty ei myöskään saapunut, vaan lähetti sanan, että hänen päätään
kivisti. Dolly ja Anna söivät yksin lasten ja englantilaisneidin
kanssa. Mahtoiko johtua siitä, että lasten mieli on epävakaa,
vaiko siitä, että he suuressa herkkyydessään tunsivat Annan tänään
olevan aivan toisenlainen kuin silloin, kun he olivat ihastuneet
häneen, ja ettei tämä enää ajatellut heitä, -- joka tapauksessa he
olivat lakanneet leikkimästä tätinsä kanssa ja rakastamasta häntä,
eikä heitä näyttänyt ollenkaan liikuttavan hänen lähtönsä. Koko
aamupäivän Anna oli tehnyt matkavalmisteluja. Hän oli kirjoitellut
kirjelappuja Moskovan-tuttavilleen, merkinnyt muistiin laskujaan ja
järjestellyt kokoon tavaroitaan. Ylipäätään Dollystä oli näyttänyt,
ettei Anna ollut rauhallisella tuulella, vaan sellaisen huolestuneen
mielialan vallassa, jonka Dolly hyvin tunsi omasta kokemuksestaan
ja joka ei tullut ilman syytä, vaan jonka alla useimmiten piili
tyytymättömyys itseensä. Päivällisen jälkeen Anna lähti vaihtamaan
pukua huoneeseensa, ja Dolly meni hänen jäljessään.

-- Kuinka sinä olet tänään niin kummallinen? Dolly sanoi hänelle.

-- Minä? Olenko sinun mielestäsi? Minä en ole kummallinen, vaan paha.
Minulla on sellaisia tuulia. Tekee koko ajan mieli itkeä. Se on hyvin
tyhmää, mutta meneehän se ohi, Anna sanoi kiireesti ja kumartui
punastuen pienen matkalaukkunsa puoleen pannakseen siihen yömyssynsä
ja batistiset nenäliinansa. Hänen silmänsä loistivat erikoisesti
ja helmeilivät kaiken aikaa kyynelissä. -- Oli niin vaikeaa lähteä
Pietarista, ja nyt ei taas tekisi mieli lähteä täältä.

-- Sinä tulit ja teit hyvän työn, Dolly sanoi tarkkaavasti tähyten
häneen.

Anna katsahti häneen kyynelistä kostein silmin.

-- Älä sano niin, Dolly. Minä en ole tehnyt mitään enkä ole voinut
tehdä. Minä ihmettelen usein, miksi ihmiset ovat päättäneet pilata
minut. Mitä minä olen tehnyt ja mitä voinut tehdä? Sinun sydämessäsi
oli tarpeeksi paljon anteeksi antavaa rakkautta...

-- Ilman sinua olisi käynyt herra ties kuinka! Miten onnellinen sinä
olet, Anna, Dolly sanoi. -- Sinun sielussasi on kaikki selkeää ja
hyvää.

-- Jokaisella on sielussaan omat skeletoninsa, kuten englantilaiset
sanovat.

-- Mikä skeleton sinulla sitten olisi? Sinussa on kaikki kirkasta.

-- On minulla! väitti Anna, ja yhtäkkiä, kyynelten jälkeen, nousi
ovela hymy hänen huulilleen.

-- No, se on ennemminkin lystikäs tuo sinun skeletonisi kuin synkkä,
Dolly sanoi hymyillen.

-- Ei ole, synkkä se on. Tiedätkö, miksi minä lähden tänään enkä
huomenna? Tunnustan sinulle sen asian, joka minua painaa, Anna sanoi
heittäytyen päättävästi nojalleen tuolin selustaa vasten ja katsoen
Dollyä suoraan silmiin.

Ja Dolly huomasi ihmeekseen Annan punastuneen aina korvia ja kaulalla
kiemurtelevia mustia kiharoita myöten.

-- Niin, jatkoi Anna. -- Tiedätkö, miksi Kitty ei tullut tänne
päivälliselle? Siksi, että hän on mustasukkainen minulle. Minä
turmelin... olin syynä siihen, että nämä tanssiaiset tuottivat
hänelle ilon sijasta vain tuskaa. Mutta totta puhuen en minä ole
syypää, tai kenties hiukan, hän sanoi venyttäen ohuella äänellä sanaa
"hiukan".

-- Miten sinä sanoit tuon Stivan tapaan, Dolly sanoi nauraen. Anna
loukkaantui.

-- Oi ei, oi ei! Minä en ole Stiva, hän sanoi synkän näköisenä. --
Siksi juuri puhun sinulle, etten tahdo hetkeäkään epäillä itseäni,
Anna sanoi.

Mutta heti nämä sanat sanoessaan hän tunsi hän ne vääriksi; hän ei
ainoastaan epäillyt itseään, vaan tunsi jopa omituista kuohuntaa
ajatellessaan Vronskia ja tiesi lähtevänsä aikaisemmin kuin oli
aikonut juuri siksi, ettei enää tapaisi häntä.

-- Niin, Stiva kertoi minulle, että sinä tanssit masurkkaa hänen
kanssaan ja että hän...

-- Sinä et voi kuvitella, miten hassusti kaikki sattui. Minun kun
piti olla vain puhemiehenä, ja syntyikin aivan muuta. Kenties minä
vastoin tahtoani...

Hän punastui ja vaikeni.

-- Oo, ne tuntevat sen heti! Dolly sanoi.

-- Mutta minä olisin aivan epätoivoissani, jos siinä olisi ollut
jotain vakavampaa hänen puoleltaan, ehätti Anna, -- ja minä olen
varma siitä, että se kaikki unohtuu ja Kitty lakkaa vihaamasta minua.

-- Muuten en minä, Anna hyvä, totta puhuen juurikaan toivoisi
Kittylle tuota avioliittoa. Parempi olisikin ero, jos hän, Vronski,
kerran saattoi rakastua sinuun yhtenä päivänä.

-- Oh, hyvä Jumala, se oli niin tyhmää! Anna sanoi, ja kirkas
mielihyvän puna kohosi hänen kasvoilleen, kuin hän kuuli miettimänsä
ajatuksen sanoiksi lausuttuna. -- Matkustan nyt pois tehtyäni
vihamiehekseni Kittyn, johon olin niin kiintynyt. Oi, miten suloinen
hän on! Lupaathan sinä korjata asia, Dolly? Eikö niin?

Dolly saattoi tuskin pidättää hymyään. Hän piti paljon Annasta, mutta
hänestä tuntui hyvältä nähdä tälläkin olevan heikkouksia.

-- Vihamieheksesi? Se on mahdotonta.

-- Olisin niin suonut, että te kaikki olisitte pitäneet minusta, niin
kuin minä pidän teistä; ja nyt olen yhä enemmän kiintynyt teihin,
Anna sanoi kyynelsilmin. -- Voi, miten tyhmä minä tänään olen.

Hän pyyhkäisi nenäliinalla kasvojaan ja alkoi pukeutua.

Juuri ennen hänen lähtöään saapui myöhästynyt Stepan Arkadjevitsh
kasvot punaisina ja iloisina ja viinille ja sikarille tuoksahtaen.

Annan tunteellisuus tarttui Dollyynkin, ja syleillessään kälyään
viimeisen kerran tämä kuiskasi:

-- Muista Anna, minä en koskaan unohda, mitä sinä minulle teit. Ja
muista, että minä olen rakastanut ja tulen aina rakastamaan sinua
parhaimpana ystävänäni!

-- Minä en ymmärrä mistä hyvästä, Anna sanoi suudellen häntä ja
koettaen salata kyynelensä.

-- Sinä ymmärsit minua ja ymmärrät nytkin. Jää hyvästi, rakas
ystäväni!



XXIX


"No nyt se on kaikki ohi, luojan kiitos!" oli ensimmäinen Anna
Arkadjevnan mieleen tullut ajatus, kun hän viimeisen kerran oli
hyvästellyt veljeään, joka kolmanteen soittoon saakka oli seissyt
vaununkäytävässä sulkien tien. Hän istuutui sohvalleen, rinnan
Annuskansa kanssa, ja katseli ympärilleen makuuvaunun hämärässä.
"Luojan kiitos, huomenna näen Serjozhan ja Aleksei Aleksandrovitshin
ja elämäni lähtee kulkemaan vanhaa, hyvää, tuttua latuaan."

Samaisen, koko päivän kestäneen huolestuneen mielialan vallassa
hän ryhtyi mielihyvin ja huolella laittamaan itseään matkakuntoon.
Pienillä näppärillä käsillään hän avasi ja sulki punaisen laukun,
otti esiin matkatyynyn, asetti sen polvilleen, kietoi jalkansa
huolellisesti villaliinaan ja asettui rauhassa istumaan. Muuan
sairas rouva paneutui jo nukkumaan. Kaksi muuta vallasnaista alkoi
puhella Annan kanssa, ja eräs lihava vanha rouva kääri jalkojaan
saaliin ja moitiskeli lämmitystä. Anna vastasi muutamin sanoin
naisten kysymyksiin, mutta ei tuntenut halua enempään keskusteluun,
vaan pyysi Annuskaa ottamaan esiin matkalyhdyn, kiinnitti sen
kaiteeseen ja otti käsilaukustaan paperiveitsen ja englantilaisen
romaanin. Aluksi lukeminen ei huvittanut häntä. Ensin häiritsi
touhu ja kävely; sitten kun juna oli päässyt vauhtiin, ei voinut
olla kuulostelematta ääniä; sen jälkeen hänen huomionsa kiinnittyi
lumeen, joka pieksi vasemmanpuoleista ikkunaa ja takertui ruutuun
kiinni, ja pakkastamineissa ohi kulkevaan, toiselta puolen
lumettuneeseen junailijaan sekä keskusteluihin siitä, miten hirveä
tuisku paraikaa oli ulkona. Sitten jatkui yhä yhtä ja samaa: sama
tärinä kolahduksineen, sama lumiryöppy ikkunan takana, samat nopeat
lämmön vaihtelut kuumasta kylmään ja taas äänet, ja Anna alkoi lukea
ja käsittää mitä luki. Annuska jo torkkui punainen matkalaukku
polvillaan, hansikkaat suurissa käsissään, reikä toisen käden
hansikkaassa. Anna Arkadjevna luki ja käsitti lukemansa, mutta
lukeminen tai oikeammin toisten ihmisten elämänkuvien seuraaminen ei
miellyttänyt häntä. Hänessä oli itsessään liian suuri elämänhalu. Jos
hän luki, miten romaanin sankaritar hoiti sairasta, hänen teki heti
mieli kävellä kuulumattomin askelin sairaan kamariin, jos hän luki,
miten parlamentin jäsen piti puhetta tai miten lady Mary ratsasti
metsästyskoiraparven jäljessä ja ärsytti kälyään ja hämmästytti
kaikkia rohkeudellaan, hän halusi itse tehdä samoin. Mutta mitään ei
voinut tehdä, ja sileää paperiveistä pienillä käsillään hypistellen
hän koetti lukea edelleen.

Romaanin sankari oli jo saavuttamaisillaan englantilaisen onnensa,
paronin arvon ja maatilan, ja Anna toivoi jo pääsevänsä hänen
kanssaan maatilalle, kun hän yhtäkkiä tunsi, että romaanin sankaria
varmaankin hävetti, ja häntä itseään hävetti samoin. Mutta mikä
häntä hävetti? "Mikä kumma minua hävettää?" kysyi hän itseltään
loukkaantumisen sekaisen ihmetyksen vallassa. Hän jätti kirjan ja
heittäytyi nojalleen istuimensa pehmeää selustaa vasten, puristaen
lujasti molemmin käsin paperiveistä. Ei ollut mitään häpeän syytä.
Hän kävi läpi kaikki Moskovan-muistonsa. Kaikki olivat hyviä
ja mieluisia. Hän muisti tanssiaiset, muisti Vronskin ja hänen
rakastuneet, nöyrät kasvonsa, muisti koko suhtautumisensa tähän
eikä löytänyt mitään häpeällistä. Ja kuitenkin kasvoi häpeän tunne
juuri sillä kohtaa, aivan kuin jokin sisäinen ääni olisi juuri siinä
kohden, muistelojen saapuessa Vronskiin, kuiskannut: "Lämmittää,
kuumentaa, polttaa." "Entä sitten?" hän sanoi itselleen päättävästi
ja korjasi asentoaan. -- "Mitä se sitten oli? Enhän vähääkään pelkää
kajota siihen! No niin, no? Voisiko minun ja tuon upseerinulikan
välillä nyt tai koskaan olla muuta suhdetta kuin tavallisten
tuttavien?" Hän naurahti halveksivasti ja tarttui jälleen kirjaansa;
mutta nyt hän ei enää ollenkaan käsittänyt mitä luki. Hän veteli
paperiveitsellä ikkunaruutua pitkin ja painoi sitten sen sileän ja
kylmän pinnan poskeaan vasten ja oli vähällä nauraa ääneen ilosta,
joka yhtäkkiä ilman syytä oli vallannut hänet. Hän tunsi, että
hänen hermonsa jännittyivät kuin soittimen kielet yhä kireämmälle
ja kireämmälle joidenkin nappuloiden ympäri kiertyessään. Hän tunsi
silmiensä aukenevan yhä suuremmiksi, sormiensa ja varpaittensa
liikahtelevan hermostuneesti ja henkeään ahdistavan, ja hän huomasi
kaikkien kuvien ja äänien käyvän hämmästyttävän selviksi vaunun
häilähtelevässä hämärässä. Hänet valtasi tuon tuostakin epätietoisuus
siitä, kulkiko vaunu eteenpäin vaiko taaksepäin vai seisoiko se
kokonaan. Annuskako se oli hänen vieressään vai joku vieras? "Mitä
tuolla sohvankaiteella lojuu, turkkiko vai jokin eläin? Ja onko
varma, että minä itse olen tässä, minä eikä kukaan muu?" Häntä
kammotti antautua tuon turtumuksen valtaan. Mutta jokin voima
vietteli häntä siihen, ja hän saattoi mielensä mukaan joko antautua
tai pidättyä. Hän nousi havahtuakseen, heitti pois matkaliinan ja
riisui vaipan kappansa päältä. Hetkeksi hän tointui ja käsitti,
että laiha talonpoika pitkässä nankin-päällystakissa, josta puuttui
nappi, oli lämmittäjä, joka katsoi lämpömittaria, ja että tuuli ja
lumi oli ryöpsähtänyt sisään tämän tullessa ovesta; mutta sen jälkeen
meni taas kaikki sekaisin... Tuo pitkäselkäinen talonpoika ryhtyi
järsimään jotain seinästä: vanha rouva alkoi venytellä jalkojaan
koko vaunun yli ja täytti sen mustalla pilvellä; sitten alkoi
ritistä ja ryskää hirveästi, kuin olisi revitty jotain palasiksi;
sitten punainen tuli häikäisi silmät ja seinä peitti kaiken alleen.
Anna tunsi vajonneensa syvyyteen. Mutta mikään ei ollut hirveää,
päinvastoin, kaikki tuntui hauskalta. Vaatteisiin kääriytyneen,
lumisen miehen ääni huusi jotain hänen korvansa juuressa. Hän nousi
pystyyn ja tointui turtumuksestaan; hän käsitti, että oli tultu
asemalle ja että tuo mies oli junailija. Hän pyysi Annuskaa antamaan
hänelle takaisin vaipan ja liinan, puki ne ylleen ja lähti ovea kohti.

-- Ulosko suvaitsette? -- kysyi Annuska.

-- Niin, tahdon vähän raitista ilmaa. Täällä on niin kuuma.

Ja hän avasi oven. Tuisku ja tuuli ryöpsähtivät häntä vastaan ja
alkoivat riidellä hänen kanssaan ovesta. Sekin tuntui hänestä
hauskalta. Hän sulki oven ja astui ulos. Oli kuin tuuli olisikin vain
odottanut häntä: se vihelsi iloisesti aikoen temmata hänet syliinsä
ja kiidättää pois, mutta hän tarttui kädellään kylmään pystytankoon
ja pidellen toisella liinaansa laskeutui asemasillalle ja meni
vaunun taakse. Vaununportailla kävi kova tuuli, mutta asemasillalla
vaunujen suojassa oli tyynempää. Nautinnolla, täysin rinnoin, hän
hengitti lumista pakkasilmaa ja katseli vaunun viereltä asemasiltaa
ja valaistua asemaa.



XXX


Kauhea lumimyrsky ryöppyili ja vihelteli vaununpyörien välissä
pyyhältäen aseman nurkan takaa. Vaunut, pylväät, ihmiset, kaikki mitä
näkyi, oli toiselta puolen lumen peitossa ja lumeentui yhä enemmän.
Hetkeksi myrsky hiljeni, mutta ryntäsi kohta uudelleen sellaisina
puuskina, että näytti mahdottomalta vastustaa sitä. Siitä huolimatta
juoksenteli muutamia miehiä narahtelevalla asemasillalla iloisesti
puhellen ja suurta ovea yhtenään avaten ja sulkien. Kumartunut
ihmishahmo livahti Annan jalkojen ohi, ja kuului vasaraniskuja rautaa
vasten. "Tee ilmoitus!" kajahti kiukkuinen ääni toiselta puolen
myllertävästä pimeydestä. "Tänne, olkaa hyvä! N:o 28!" huusivat eri
äänet ja lumisia miehiä juoksi pitkin siltaa. Pari hevosmiestä,
hehkuvat savukkeet suussa, kulki hänen ohitseen. Hän hengitti vielä
kerran syvään saadakseen tarpeeksi ilmaa keuhkoihinsa ja veti jo
käden muhvistaan tarttuakseen vaunun porrastankoon ja mennäkseen
sisään, kun sotilastakkinen mies tuli aivan hänen viereensä ja peitti
häneltä lyhdyn häilähtelevän valon. Hän vilkaisi sivulleen ja tunsi
heti Vronskin kasvot.

Tämä kumarsi käsi ohimolla ja kysyi, eikö Anna tarvitsisi mitään,
jotta hän saisi tarjota palvelustaan. Anna ei vastannut, vaan katsoi
mieheen kauan ja kiinteästi, ja vaikkakin Vronski seisoi varjossa,
hän luuli erottavansa tämän kasvojen ja silmien ilmeen. Hän näki
taaskin saman kunnioittavan ihastuksen ilmeen, joka oli niin
voimakkaasti vaikuttanut häneen eilen. Hän oli viime päivinä ja vielä
aivan vastikään useat kerrat vakuuttanut itselleen, että Vronski
oli hänelle vain eräs noita satoja iäti samanlaisia, kaikkialla
tavattavia nuoria miehiä, ja ettei hän ikinä antaisi itsensä edes
ajatella tätä. Mutta nyt, kohtaamisen ensi hetkellä, hänet valtasi
riemukkaan ylpeyden tunne. Hänen ei tarvinnut kysyä, miksi mies oli
täällä. Hän tiesi sen yhtä varmasti kuin jos mies olisi sanonut, että
hän oli täällä ollakseen siellä missä Annakin.

-- Minä en tiennyt teidän olevan matkalla. Mitä varten te
matkustatte? kysyi Anna laskien alas kätensä, jolla oli tarttunut
tankoon. Ja peittelemätön ilo ja eloisuus loisti hänen kasvoistaan.

-- Mitäkö varten matkustan? toisti Vronski katsoen Annaa suoraan
silmiin. -- Te tiedätte, että minä matkustan siksi, että saisin olla
siellä missä tekin, hän sanoi, -- muuta en voi.

Ja samassa tuuli ikään kuin esteensä voittaen ravisti lumen vaunujen
katoilta, rämisytti jotain irtaantunutta rautalevyä, ja edestäpäin
kuului haikeana ja synkkänä veturin sakea, kiljahtava vihellys.
Tuiskun koko kaameus tuntui Annasta nyt vielä entistä ihanammalta.
Vronski oli sanonut sen, mitä hänen sydämensä oli halunnut, mutta
mitä hän järjellään pelkäsi. Hän ei vastannut mitään, mutta Vronski
näki taistelun väreitä hänen kasvoillaan.

-- Antakaa minulle anteeksi, jos pahoitin mielenne sanoillani, hän
sanoi nöyrästi.

Vronski puhui kohteliaasti ja kunnioittavasti, mutta niin lujasti ja
horjumattomasti, ettei Anna pitkään aikaan voinut vastata mitään.

-- Te sanoitte sopimattomasti, ja minä pyydän teitä: jos olette hyvä
ihminen, niin unohtakaa, mitä sanoitte, niin kuin minäkin unohdan,
Anna sanoi viimein.

-- En koskaan unohda ainoatakaan sanaanne, en ainoatakaan liikettänne
enkä voi...

-- Lopettakaa, lopettakaa! Anna huudahti koettaen turhaan saada
ankaraa ilmettä kasvoilleen Vronskin katsellessa häntä ahnaasti.
Tarttuen kädellään kylmään tankoon Anna nousi vaununportaille ja
meni nopeasti vaunun eteiseen. Siihen hän pysähtyi pohtiakseen
mielessään, mitä oli tapahtunut. Hän ei muistanut omia sanojaan
eikä miehen sanoja, mutta hän tunsi, että tuo hetken keskustelu oli
hirvittävästi lähentänyt heitä; ja hän oli siitä sekä pelästyksissään
että iloissaan. Seistyään siinä muutaman sekunnin hän meni vaunuun
ja istuutui paikalleen. Jännittynyt olo, joka alussa oli vaivannut
häntä, uudistui jälleen ja kasvoi niin voimakkaaksi, että hän
pelkäsi joka hetki jotain liian kireää katkeavan sisimmässään.
Hän ei nukkunut koko yönä. Mutta siinä jännityksessä ja niissä
houreissa, jotka täyttivät hänen mielikuvituksensa, ei ollut mitään
vastenmielistä eikä synkkää, vaan päinvastoin jotain ilahduttavaa,
polttavaa ja kiihottavaa. Aamuyöstä Anna vaipui istuallaan
unenhorroksiin, ja kun hän heräsi, oli jo valoisa ja juna läheni
Pietaria. Ajatukset kodista, miehestä ja pojasta sekä tämän ja
huomispäivän huolet saartoivat hänet heti.

Kun juna oli saapunut Pietariin ja Anna astunut ulos vaunusta,
kiinnittyi hänen huomionsa kaikkein ensimmäiseksi hänen oman miehensä
kasvoihin. "Voi hyvä Jumala, kuinka hänen korvansa ovat tulleet
tuollaisiksi?" hän ajatteli katsellen miehensä kylmää ja edustavaa
hahmoa ja varsinkin hänen oudonnäköisiä korviaan, jotka tukivat
pyöreän hatun lierejä. Nähtyään Annan tämä tuli häntä vastaan,
huulet tavanmukaisessa ivansekaisessa hymyssä ja katsoen suoraan
häneen suurilla, väsyneillä silmillään. Jokin epämieluisa tunne
kaihersi Annan sydäntä, kun hän kohtasi miehensä itsepintaisen ja
väsyneen katseen, ikään kuin hän ei olisi odottanut tapaavansa tätä
sellaisena. Erityisesti Annaa kummastutti se omaan itseen kohdistuva
tyytymättömyyden tunne, joka häntä vaivasi heidän kohtaamisensa ensi
hetkenä. Se oli kotoinen, tuttu tunne ja toi mieleen sen teennäisen
mielentilan, jonka vallassa hän tavallisesti oli miehensä seurassa.
Mutta hän ei ollut ennen huomannut tuota tunnetta. Nyt hän tajusi sen
selvästi ja kipeästi.

-- Kuten näet, on sinun hellä miehesi, hellä kuin toisena aviovuonna,
palanut halusta saada taas nähdä sinut, sanoi Karenin ohuella
äänellään sanoja venyttäen ja sillä äänensävyllä, jolla tavallisesti
puhui vaimonsa kanssa, aivan kuin hän olisi tehnyt pilaa jostakin,
joka tosiaankin puhui niin.

-- Onko Serjozha terve? kysyi Anna.

-- Ja tässäkö koko palkka, virkkoi mies, -- minun tunteeni
tulisuudesta? Terve on, terve...



XXXI


Vronski ei koettanutkaan nukkua koko tänä yönä. Hän istui pehmeällä
sohvallaan tähyten suoraan eteensä ja katsahtaen silloin tällöin
tulijoihin ja menijöihin, ja jos hän ennenkin oli kummastuttanut ja
kuohuttanut vieraita ihmisiä järkähtämättömän tyynellä ilmeellään,
näytti hän nyt vielä tavallista ylpeämmältä ja itsetyytyväisemmältä.
Hän katseli ihmisiä aivan kuin elottomia esineitä. Nuori hermostunut
piirioikeuden virkamies, joka istui häntä vastapäätä, alkoi vihata
häntä tuon ilmeen vuoksi. Nuori mies sytytti savukkeensa hänen
edessään, yritti päästä puheisiin hänen kanssaan, vieläpä tönikin
häntä antaakseen tuntea, ettei ollut eloton esine, vaan ihminen
hänkin, mutta Vronski katseli häneen yhä edelleen kuin hän olisi
ollut puuta, niin että nuori mies tunsi kadottavansa itsehillintänsä
ja suorastaan irvisteli kamppailussaan ihmisarvonsa pelastamiseksi.

Vronski ei nähnyt ketään eikä mitään. Hän tunsi olevansa kuningas,
ei sen tähden, että olisi uskonut tehneensä Annaan vaikutuksen, --
hän ei vielä uskonut siihen, -- vaan siksi, että se vaikutelma, joka
hänellä oli Annasta, antoi hänelle onnea ja ylpeyttä.

Hän ei tiennyt, mitä siitä kaikesta tulisi, eikä hän edes ajatellut
sitä. Hän tunsi, että kaikki hänen tähän asti hajallaan olleet
voimansa olivat nyt kokoontuneet yhteen ja suuntautuivat pelottavan
tarmokkaasti samaa onnekasta päämäärää kohti. Ja hän oli siitä
onnellinen. Hän tiesi vain sanoneensa Annalle totuuden: että matkusti
sinne minne tämäkin, että koko hänen elämänsä onni ja sen ainoa
tarkoitus oli nyt siinä, että sai nähdä ja kuulla häntä. Ja kun hän
Bologojen asemalla oli astunut ulos vaunusta mennäkseen juomaan
seltterivettä ja nähnyt Annan, oli hän ensi sanoikseen väkisinkin
lausunut ajatuksensa julki. Hän oli sanomastaan iloinen, sillä
nyt Anna tiesi asian ja ajatteli sitä. Hän ei nukkunut koko yönä.
Palattuaan vaunuunsa hän lakkaamatta palautti mieleensä kaikkia
niitä tilaisuuksia, joissa oli Annan nähnyt, kaikkia tämän sanoja,
ja hänen mielessään liiteli tulevaisuudenkuvia, jotka saivat sydämen
vapisemaan.

Kun hän Pietarissa astui ulos vaunusta, tunsi hän itsensä unettoman
yön jälkeenkin yhtä virkeäksi ja raikkaaksi kuin kylmän kylvyn
jälkeen. Hän pysähtyi vaununsa viereen odottamaan Annan tuloa. "Saan
vielä kerran nähdä hänen kävelynsä ja hänen kasvonsa", mietti hän
itsekseen, tahtomattaankin hymyillen; "kenties hän sanoo jotain,
kääntää päätään, vilkaisee ja hymyileekin". Mutta ennen Annaa
Vronski näki hänen miehensä, jota asemapäällikkö kohteliaasti
saatteli väkijoukon halki. "Jaaha, niin! Hänen miehensä!" Nyt vasta
Vronski käsitti ensimmäisen kerran, että Annan mies oli Annan kanssa
yhteenkuuluva henkilö. Vronski oli kyllä tiennyt, että hänellä oli
mies, mutta ei ollut uskonut tämän olemassaoloon ja tuli asiasta
täysin vakuuttuneeksi vasta nyt, kun näki edessään tuon miehen,
hänen päänsä, hartiansa ja jalkansa mustine housuineen, ja varsinkin
kun hän huomasi, miten tuo mies varmana omistusoikeudestaan tarttui
tyynesti Annan käteen.

Nähdessään Aleksei Aleksandrovitshin pietarilaiseen tyyliin virkeät
kasvot ja ankaran itsetietoisen olemuksen, pyöreä hattu päässä ja
selkä hiukan kumarassa, Vronski alkoi uskoa hänen olemassaoloonsa
ja tunsi samantapaista ilkeää tunnetta kuin janon kiusaama ihminen,
joka päästyään lähteen luo tapaa siellä koiran, lampaan tai sian
joka on juonut ja sekoittanut veden. Vronskia loukkasi erityisesti
Aleksei Aleksandrovitshin kävelytapa, tämä kun käänteli astuessaan
koko lantiotaan ja töppöjalkojaan. Vronski katsoi, että vain hänellä
oli oikeus rakastaa Annaa. Mutta Anna oli yhä sama kuin ennenkin, ja
hänet nähdessään Vronski tunsi nytkin fyysisesti virkistyvänsä ja
innostuvansa, ja sielu tulvahti täyteen onnea. Hän käski toisesta
luokasta kiiruhtaneen lakeijansa ottaa matkatavarat ja ajaa kotiin
ja astui itse Kareninien luo. Hän näki puolisoiden kohtaamisen,
ja rakastuneen tarkkanäköisyydellä hän huomasi Annassa vähäisen
vierastamisen merkkejä tämän puhuessa miehensä kanssa. "Ei, hän ei
rakasta eikä voi rakastaa tuota miestä", päätteli Vronski itsekseen.

Lähestyessään Anna Arkadjevnaa takaapäin hän huomasi ilokseen, että
Anna tunsi hänen tulevan ja halusi vilkaista taakseen, mutta nähtyään
hänen jo olevan siinä kääntyi taas miehensä puoleen.

-- Hyvinkö vietitte yönne? Vronski sanoi kumartaen samalla kertaa
hänelle ja hänen miehelleen ja jättäen Aleksei Aleksandrovitshin
asiaksi ottaa kumarruksesta osansa ja tuntea hänet tai olla
tuntematta, miten tämä itse halusi.

-- Kiitos, sangen hyvin, vastasi Anna Arkadjevna.

Hän kasvonsa näyttivät väsyneiltä eikä niissä nyt ollut tuota hymyyn
ja silmiin pyrkivää eloisuuden väreilyä. Mutta hänen katsahtaessaan
Vronskiin hänen silmissään välähti jotain, ja vaikka välähdys kesti
vain silmänräpäyksen, Vronski oli siitä onnellinen. Anna vilkaisi
mieheensä nähdäkseen, tunsiko tämä Vronskin. Aleksei Aleksandrovitsh
katsoi Vronskiin ikävystyneen näköisenä miettien hajamielisesti, kuka
tuo mies oli. Vronskin tyyneys ja itseluottamus kilpistyivät kuin
viikate kivistä Aleksei Aleksandrovitshin kylmää itseluottavaisuutta
vasten.

-- Kreivi Vronski, Anna sanoi.

-- Jaaha! Me taidamme olla tuttuja, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh
välinpitämättömästi antaen kättä. -- Menit äidin kanssa ja tulet
pojan kanssa, hän sanoi lausuen joka sanan selvästi, kuin hopearuplaa
kilauttaen. -- Tulette varmaan virkalomalta? kysyi hän ja odottamatta
vastausta kääntyi vaimonsa puoleen, taannoinen pilansävy äänessään:
-- No vuodatettiinko Moskovassa viljalti eronkyyneliä?

Hän tahtoi antaa Vronskin tuntea, että halusi jäädä yksin, ja
käännähtäen häneen päin kosketti hattuaan. Mutta Vronski kääntyi Anna
Arkadjevnan puoleen:

-- Toivon saavani kunnian käydä luonanne, hän sanoi. Aleksei
Aleksandrovitsh vilkaisi Vronskiin väsynein silmin.

-- Tehkää hyvin, hän sanoi kylmästi, -- maanantaisin otamme vastaan
vieraita. Päästyään Vronskista eroon hän sanoi vaimolleen: -- Kuinka
hauskaa, että minulla oli juuri puoli tuntia aikaa, joten saatoin
tulla sinua vastaan ja osoittaa sinulle hellyyttäni, jatkoi hän
samaan pilailevaan sävyyn.

-- Sinä korostat jo liikaa hellyyttäsi, jotta minä oikein ymmärtäisin
pitää sitä arvossa, Anna sanoi samaan sävyyn tahtomattaankin
kuulostaen takana kulkevan Vronskin askeleita. "Mutta mitä minä
siitä?" hän ajatteli ja alkoi kysellä mieheltään, kuinka Serjozha oli
viettänyt aikaansa hänen poissa ollessaan.

-- Oo, mainiosti! Mariette sanoo, että hän on ollut hyvin kiltti,
eikä... minun täytyy pahoittaa mieltäsi... eikä ole ikävöinyt
sinua niin kuin miehesi. Mutta kiitos vielä kerran, ystäväni,
että lahjoitit minulle päivän. Meidän rakas samovaarimme tulee
riemastumaan. (Samovaariksi hän sanoi kuuluisaa kreivitär Lidia
Ivanovnaa siitä syystä, että tämä oli aina kuohuksissaan ja
kuumeissaan.) Hän on kysellyt sinua. Ja tiedätkö, jos saan antaa
neuvon, -- menisit jo tänään käymään hänen luonaan. Hänhän ottaa
kaikki asiat sydämelleen. Nyt hänellä on kaikkien omien asioittensa
lisäksi mielessään Oblonskien saattaminen sopuun.

Kreivitär Lidia Ivanovna oli Annan miehen ystävä ja keskeinen hahmo
siinä pietarilaisessa seurapiiriryhmittymässä, jota lähinnä Annakin
miehensä kautta oli.

-- Minähän olen kirjoittanut hänelle.

-- Mutta hän tahtoo saada selvityksen kaikesta. Käy siellä jollet
ole väsynyt, ystäväni. No, Kondrati tuo sinulle vaunut, minä lähden
komiteaan. Minun ei siis tarvitse enää olla yksin päivällispöydässä,
jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh jo vakavampaan sävyyn. -- Sinä et usko
kuinka olen tottunut...

Ja puristaen pitkään vaimonsa kättä hän saattoi vaimon vaunuun,
erikoista hymyään hymyillen.



XXXII


Ensimmäinen ihminen, jonka Anna tapasi kotonaan, oli hänen poikansa.
Tämä oli karannut portaikkoon äitiään vastaan kotiopettajattaren
kiellosta välittämättä ja huusi hurjan riemukkaana: "Äiti, äiti!"
Juostuaan äitinsä luo poika jäi hänen kaulaansa riippumaan.

-- Johan minä sanoin teille, että äiti se on! huusi hän
opettajatarneidille. -- Tiesinhän minä!

Samoin kuin mies, myös poika herätti Annassa aluksi pettymyksen
tapaisen tunteen. Hän oli kuvitellut poikansa kauniimmaksi kuin tämä
oli. Hänen oli palattava todellisuuteen voidakseen nauttia pojastaan
sellaisena kuin tämä oli. Mutta jo sellaisenakin oli poika kovin
viehättävä vaaleine kiharoineen, sinisine silmineen ja kireitten
sukkien verhoamine täyteläisine, siroine säärineen. Anna tunsi
miltei fyysistä nautintoa hänen läheisyydestään ja hyväilyistään
ja rauhoittui henkisesti nähdessään hänen suoran, luottavaisen ja
rakastavan katseensa ja kuullessaan hänen lapsekkaita kysymyksiään.
Anna otti esiin Dollyn lasten lähettämät lahjat ja kertoi pojalleen,
millainen Tanja-niminen tyttö Moskovassa oli ja kuinka Tanja osasi
lukea ja opettaa muita lapsia.

-- Olenko minä sitten häntä huonompi? kysyi Serjozha.

-- Minusta paras koko maailmassa.

-- Sen tiedän, sanoi Serjozha hymyillen.

Anna ei vielä ollut ehtinyt juoda aamukahviaan, kun ilmoitettiin
kreivitär Lidia Ivanovnan tulleen. Kreivitär Lidia Ivanovna oli
pitkä, lihava nainen, jolla oli sairaalloisen keltainen ihonväri ja
kauniit, mustat, mietteliäät silmät. Anna piti hänestä, mutta näki
hänet tänään ikään kuin ensimmäistä kertaa kaikkine puutteinensa.

-- No, ystäväni, saatoitteko perille öljypuun lehvän? kysyi kreivitär
Lidia Ivanovna pian huoneeseen tultuaan.

-- Kaikki päättyi hyvin, mutta koko juttu ei ollutkaan niin
merkittävä kuin me luulimme, vastasi Anna. -- Minun kälyni on yleensä
liian päättäväinen.

Mutta kreivitär Lidia Ivanovnalla, jota kiinnostivat kaikki vieraat
asiat, oli tapana olla kuuntelematta sitä, mikä häntä kiinnosti; hän
keskeytti Annan:

-- Niin paljon on surua ja pahaa maailmassa, ja minä olen niin
näännyksissä tänään.

-- No mitä nyt? kysyi Anna koettaen pidättää hymyään.

-- Minä alan väsyä turhaan peitsentaittoon totuuden puolesta ja
välistä lamaannun kokonaan. Sisaruksien asia (kysymyksessä oli
uskonnollis-isänmaallinen hyväntekeväisyyslaitos) oli jo hyvällä
alulla, mutta sen herrasväen kanssa on mahdoton saada mitään aikaan,
lisäsi kreivitär Lidia Ivanovna ivansekainen alistuneisuus äänessään.
-- He tarttuvat aatteeseen, silpovat sen ja pohdiskelevat sitä sitten
niin typerästi ja alhaisesti. Pari kolme ihmistä, teidän miehenne
niiden joukossa, käsittää asian koko merkityksen, muut vain alentavat
sen arvoa. Eilen sain kirjeen Pravdinilta...

Pravdin oli tunnettu ulkomailla asuva panslavisti, ja kreivitär Lidia
Ivanovna kertoi hänen kirjeensä sisällön.

Sen jälkeen kreivitär kertoi vielä kirkkojen yhdistämispyrkimyksiä
kohdanneista hankaluuksista ja vehkeilyistä ja poistui sitten
kiireissään, sillä hänen oli vielä samana päivänä oltava erään seuran
istunnossa ja slaavilaisessa komiteassa.

"Kaikkihan on niin kuin ennenkin; kuinka minä en ole sitä ennen
huomannut?" mietti Anna itsekseen. "Vai oliko hän erityisen
hermostunut tänään? Se on todellakin hullua; hänen päämääränään on
hyve, hän on olevinaan kristitty, ja kuitenkin hän on aina harmissaan
ja hänellä on aina vihamiehiä, ja kaikki vihamiehiä kristillisyyden
ja hyveen alalta."

Kreivitär Lidia Ivanovnan jälkeen tuli muuan ystävätär,
virastopäällikön rouva, ja kertoi kaikki kaupungin uutiset.
Kolmen aikaan hänkin lähti luvaten tulla päivälliselle. Aleksei
Aleksandrovitsh oli ministeriössä. Jäätyään yksin Anna käytti
päivällistä edeltävän ajan ollen läsnä poikansa aterialla -- poika
söi erikseen -- ja järjestäen tavaransa, lukien kirjoituspöydälle
keräytyneet kirjeet ja kortit ja vastaten niihin.

Hänen matkalla tuntemansa aiheeton häpeän tunne ja kiihtymys olivat
kokonaan hävinneet. Tutuissa oloissa hän tunsi taas olevansa luja ja
nuhteeton.

Hän muisteli ihmetellen eilistä mielentilaansa. "Mitä se oikeastaan
oli? Ei mitään. Vronski sanoi tyhmyyden, josta on helppo tehdä
loppu, ja minä vastasin niin kuin pitikin. Siitä on tarpeetonta
ja mahdotontakin puhua Alekseille. Puhua siitä on samaa kuin
tehdä numero tyhjästä." Hän muisti miten oli kertonut miehelleen
muutamasta tunnustuksen tapaisesta tunteen ilmaisusta, jonka
kohteeksi hän kerran oli Pietarissa joutunut erään miehensä alaisen
nuoren virkamiehen taholta, ja miten Aleksei Aleksandrovitsh oli
vastannut, että seuramaailmassa jokainen nainen saattoi joutua siihen
asemaan, mutta että hän luotti täydellisesti vaimonsa tahdikkuuteen
eikä koskaan alentaisi tätä eikä itseään mustasukkaisuudellaan.
"Ei siis ole mitään syytä puhua? Eikä Luojan kiitos ole mitään
puhuttavaakaan", hän sanoi itselleen.



XXXIII


Aleksei Aleksandrovitsh palasi ministeriöstä neljän aikaan, mutta
-- kuten usein sattui, -- ei ehtinyt käydä vaimonsa luona. Hän
meni suoraan työhuoneeseensa ottaakseen vastaan asiakkaita, joita
oli odottelemassa jo useampia, ja allekirjoittaakseen muutamia
asianhoitajien tuomia papereita. Päivälliselle (Karenineilla oli aina
pari kolme päivällisvierasta) oli saapunut Aleksei Aleksandrovitshin
iäkäs naisserkku, ministeriön osastopäällikkö rouvansa kanssa sekä
eräs nuori mies, jota oli suositeltu Aleksei Aleksandrovitshille
virkailijaksi. Anna oli vierassalissa pitämässä seuraa. Tasan viiden
aikaan, ennen kuin Pietari Suuren pronssikello oli ehtinyt lyödä
viidennen lyöntinsä, astui Aleksei Aleksandrovitsh huoneestaan
valkea solmuke kaulassa ja kahden kunniatähden koristama hännystakki
valmiiksi yllään, sillä hänen oli lähdettävä kaupungille heti
päivällisen jälkeen. Aleksei Aleksandrovitshin elämän joka hetki oli
jollekin tehtävälle varattu, ja hänen aikansa oli tarkasti jaettu.
Ja ehtiäkseen tehdä kaiken, mitä kunkin päivän ohjelmaan kuului,
hän noudatti mitä ankarinta täsmällisyyttä. "Ilman hätäilyä ja
ilman lepoa", oli hänen tunnuslauseensa. Hän astui saliin otsaansa
kuivaillen, kumarsi kaikille ja istuutui kiireesti, vaimolleen
hymyillen.

-- Yksinäisyyteni on siis päättynyt. Sinä et usko miten noloa (hän
korosti sanaa noloa) on syödä päivällistä yksin.

Päivällisen aikana hän tiedusteli vaimoltaan Moskovan kuulumisia
ja kyseli ivansekaisesti hymyillen Stepan Arkadjevitshista. Mutta
enimmäkseen oli keskustelu yleistä ja koski Pietarin virka- ja
yhteiskunta-asioita. Päivällisen jälkeen hän vietti puoli tuntia
vieraittensa kanssa ja puristettuaan taas hymysuin vaimonsa kättä
poistui lähteäkseen virastoon. Anna ei mennyt sinä iltana ruhtinatar
Betty Tverskajan luo, joka kuultuaan hänen saapumisestaan oli
pyytänyt häntä tulemaan illalla, eikä myöskään teatteriin, jossa
hänellä tänään oli aitionsa. Hän jäi kotiin pääasiassa siitä syystä,
että puku, jota hän oli täksi iltaa ajatellut, ei ollut valmis.
Vieraitten mentyä Anna ryhtyi tarkastelemaan vaatevarastoaan, ja
harmistui kovasti. Ennen Moskovaan lähtöä Anna, jolla oli erityinen
taito pukeutua niin, ettei se tullut kovin kalliiksi, oli jättänyt
muotiompelijalle kolme pukuaan korjattavaksi. Puvut oli määrä muuntaa
sellaisiksi, että niitä ei voisi tuntea entisiksi, ja niiden oli
pitänyt valmistua jo kolme päivää sitten. Ja nyt olikin kaksi pukua
kokonaan kesken ja kolmas oli korjattu eri tavalla kuin Anna oli
tahtonut. Muotiompelija saapui selvittämään asiaansa ja vakuutteli
puvun näyttävän tällaisena paremmalta, mutta Anna kiivastui niin,
että hänestä tuntui jälkeenpäin pahalta muistella sitä. Tyyntyäkseen
täydellisesti hän meni lastenkamariin ja vietti koko illan poikansa
kanssa, pani itse hänet nukkumaan, siunasi ja peitteli hänet.
Hän oli hyvillään, ettei ollut mennyt minnekään ja oli viettänyt
iltansa niin mukavasti. Hän tunsi olonsa keveäksi ja rauhalliseksi
ja näki selvästi, että kaikki, mikä hänestä rautatiematkalla oli
tuntunut niin merkittävältä, oli vain noita seuraelämässä usein
sattuvia pikkuseikkoja, joitten vuoksi ei kannattanut ruveta
ujostelemaan muita eikä itseään. Anna istuutui takan ääreen lukemaan
englantilaista romaaniaan ja odottelemaan miestään. Tasan puoli
kymmenen kuului ovikellon soitto, ja Aleksei Aleksandrovitsh astui
sisään.

-- Tulethan sinä viimeinkin! Anna sanoi ojentaen hänelle kätensä.
Mies suuteli vaimonsa kättä ja istuutui hänen viereensä.

-- Ylipäätään näyttää siltä, että matkasi oli onnistunut, hän sanoi.

-- Niin oli, oikein mainio, vastasi Anna ja ryhtyi kertomaan
miehelleen alusta alkaen: matkastaan kreivitär Vronskajan kanssa,
perilletulostaan, asemalla sattuneesta tapauksesta. Sitten hän kertoi
säälintunteestaan ensin veljeään, sitten Dollyä kohtaan.

-- Minun käsittääkseni on mahdotonta puolustaa sellaista miestä,
vaikka hän onkin veljesi, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh ankarasti.

Anna hymyili. Hän ymmärsi, että noin sanoessaan mies tahtoi näyttää,
etteivät mitkään sukulaisuusseikat voineet estää häntä vilpittömästi
lausumasta julki mielipidettään. Anna tunsi tuon piirteen miehessään
ja piti siitä.

-- Olen iloinen, että kaikki päättyi onnellisesti ja että sinä olet
tullut kotiin, jatkoi mies. -- No mitä siellä puhutaan uudesta
ohjesäännöstä, jonka minä ajoin läpi neuvostossa?

Anna ei ollut kuullut mitään koko ohjesäännöstä, ja hänen mieltään
pahoitti, että hän oli voinut niin kevyesti unohtaa sen, mikä oli
niin suuriarvoista hänen miehelleen.

-- Täällä se sitä vastoin on saanut aikaan paljon melua, sanoi mies
itsetyytyväisesti hymyillen.

Anna näki, että Aleksei Aleksandrovitsh tahtoi kertoa jotain,
joka oli hänelle itselleen erityisen mieluista tässä asiassa,
ja kysymyksillään Anna johdatti hänet kertomaan siitä. Sama
itsetyytyväinen hymy suupielissään mies jutteli suosionilmauksista,
joita oli saanut osakseen voimaan tulleen ohjesäännön johdosta.

-- Se ilahdutti minua kovasti. Se on todistuksena siitä, että siinä
asiassa alkaa viimeinkin saada valtaa järkevä ja tiukka kanta.

Juotuaan toisen teelasillisen kerman ja leivän kera Aleksei
Aleksandrovitsh nousi pöydästä ja lähti työhuoneeseensa.

-- Sinä et ole mennyt minnekään? Eikö sinulla ole ollut ikävä? kysyi
mies.

-- Oi ei! Anna vastasi, nousi miehensä tavoin seisomaan ja saattoi
tämän salin läpi työhuoneeseen. -- Mitä sinä nyt luet? hän kysyi.

-- Nyt juuri luen Duc de Lille'in Poesie des enfers'iä, vastasi
Aleksei Aleksandrovitsh. -- Oikein mainio kirja.

Anna hymyili, kuten hymyillään läheisten ihmisten heikkouksille,
ja asettaen kätensä miehensä käsikoukkuun saattoi hänet työhuoneen
ovelle. Hän tunsi tuon miehensä pakoksi käyneen tavan lukea iltaisin.
Hän tiesi, että vaikka virkatehtävät nielivätkin melkein kaiken hänen
aikansa, katsoi hän velvollisuudekseen seurata kaikkea hiemankin
huomattavaa, mitä henkiseltä alalta julkaistiin. Hän tiesi myös, että
oikeastaan hänen miestään kiinnostivat vain valtiolliset, filosofiset
ja jumaluusopilliset kirjat ja että taide oli hänelle täysin vieras
asia, mutta siitä huolimatta tai pikemminkin juuri sen vuoksi Aleksei
Aleksandrovits ei laiminlyönyt mitään, mikä nosti kohua tällä
alalla, vaan piti velvollisuutenaan lukea kaikki. Anna tiesi, että
politiikan, filosofian ja teologian alalla Aleksei Aleksandrovitsh
epäili tai haparoi; mutta taiteen ja runouden kysymyksissä ja
varsinkin musiikissa, jota hän ei ymmärtänyt ollenkaan, hänellä oli
mitä varmimmat mielipiteet. Hän puhui mielellään Shakespearesta,
Rafaelista, Beethovenista sekä uusien suuntien merkityksestä
runoudessa ja musiikissa ja osasi jaotella kaikki sangen selvästi ja
loogisesti.

-- No, hyvästi sitten, Anna sanoi lähtien työhuoneesta, jonne
nojatuolin viereen oli jo toimitettu kynttilä varjostimineen ja
vesikarahvi. -- Minäpä menen kirjoittamaan Moskovaan.

Aleksei Aleksandrovitsh puristi hänen kättään ja suuteli sitä taaskin.

"Hän on kuitenkin hyvä mies: vakava, hyvä ja hyvin huomattava
alallaan", päätteli Anna itsekseen palatessaan kamariinsa, ikään
kuin puolustaen miestä jonkun toisen edessä, joka syytteli häntä
ja väitti, että häntä oli mahdotonta rakastaa. "Mutta miksi hänen
korvansa törröttävät niin omituisesti! Vai olisiko hän leikkauttanut
tukkansa?..."

Tasan kello kaksitoista, kun Anna vielä istui kirjoituspöytänsä
ääressä lopetellen Dollylle menevää kirjettään, kuului pehmeiden
jalkineiden tasaisia askeleita ja Aleksei Aleksandrovitsh tuli hänen
luokseen pestynä ja sileäksi kammattuna, kirja kainalossa.

-- On jo aika, hän sanoi hymyillen erikoista hymyään ja meni
makuuhuoneeseen.

"Ja millä oikeudella Vronski katsoi häntä sillä tavoin?"
ajatteli Anna muistellen, miten Vronski oli katsahtanut Aleksei
Aleksandrovitshin.

Riisuuduttuaan hän meni makuukamariin, mutta hänen kasvoillaan ei
ollut merkkiäkään siitä eloisuudesta, joka hänen Moskovassa ollessaan
oli virtanaan säteillyt hänen silmistään ja hymystään. Päinvastoin:
tuli näytti nyt sammuneen hänestä tai kätkeytyneen jonnekin syvälle.



XXXIV


Lähtiessään Pietarista oli Vronski jättänyt Morskaja-kadulla olevan
suuren asuntonsa ystävänsä ja hyvän toverinsa Petritskin käyttöön.

Petritski oli nuori, ei erityisen ylhäissukuinen, varattomuutensa
lisäksi kauttaaltaan velkaantunut luutnantti, joka oli iltaisin
aina juovuksissa ja sai usein olla päävahdissa monenmoisten
hullunkuristen ja likaisten seikkailujensa takia, mutta josta sekä
toverit että päällystö pitivät. Saapuessaan kahtatoista käydessä
rautatieasemalta asunnolleen Vronski näki pääoven edessä tutut
ajurinrattaat. Soitettuaan ovikelloa ja päästyään eteiseen hän kuuli
miesten äänekästä naurua ja naisäänen ranskankielistä leperrystä sekä
Petritskin huudon: "Jos se on joku lurjuksista, niin ei saa päästää!"
Vronski kielsi ilmoittamasta tuloaan ja meni hiljaa ensimmäiseen
huoneeseen. Paronitar Shilton, Petritskin ystävätär, istui pyöreän
pöydän luona keittämässä kahvia. Hänen violetti atlaspukunsa
ja vaaleiden hiusten kehystämät punatut poskensa hehkuivat,
ja hänen pariisilaisääntämyksensä kaiku täytti koko huoneen.
Petritski päällystakki yllään ja ratsumestari Kamerovski täydessä
virkapuvussaan, nähtävästi vastikään palveluksesta tulleena, istuivat
hänen ympärillään.

-- Bravo! Vronski! huudahti Petritski ja hypähti pystyyn tuoli
kolisten. -- Isäntä itse! Paronitar, hänelle kahvia uudesta
kahvinkeittimestä. No ei arvattu odottaa! Toivottavasti olet
tyytyväinen kabinettisi kaunistukseen, hän sanoi viitaten
paronittareen. -- Olette kai tutut?

-- Tottahan toki! Vronski sanoi iloisesti hymyillen ja puristaen
paronittaren pientä kättä. -- Vanha ystävä!

-- Te tulette matkalta, sanoi paronitar, -- minä menen pois. Oi, minä
menen heti, jos minä häiritsen.

-- Te olette kotonanne kaikkialla, paronitar, Vronski sanoi. --
Terve, Kamerovski, lisäsi hän puristaen kylmästi Kamerovskin kättä.

-- Te sitten ette osaa koskaan sanoa noin kauniisti, sanoi paronitar
Petritskille.

-- Minäkö? Miksen? Päivällisen jälkeen sanon minäkin yhtä kauniisti.

-- Päivällisen jälkeen se ei ole konsti! Minä laitan teille
kahvia, menkää peseytymään, sanoi paronitar istuutuen jälleen ja
huolellisesti kiertäen uuden kahvinkeittimen ruuvia.

-- Pierre, antakaa tänne kahvirasia, kääntyi hän Petritskin puoleen
sanoen häntä Petritski-nimen takia Pierreksi ja salaamatta suhdettaan
häneen. -- Minä panen lisää.

-- Turmelette!

-- En turmele! No, mitenkäs teidän vaimonne? sanoi paronitar äkkiä
katkaisten Vronskin ja tämän toverin keskustelun.

-- Me olemme naittaneet teidät. Toitteko vaimonne mukananne?

-- En, paronitar. Olen syntynyt mustalaiseksi ja kuolen mustalaisena.

-- Sen parempi, sen parempi. Antakaa kätenne.

Ja päästämättä Vronskia luotaan paronitar alkoi kertoa hänelle
uusimpia elämänsuunnitelmiaan ja kysellä hänen neuvoaan.

-- Hän vain ei tahdo antaa minulle eroa! Mitä minun pitää
tehdä? ("Hän" oli paronittaren aviomies.) Minä aion nyt ryhtyä
oikeudenkäyntiin. Miten te minua neuvoisitte? Kamerovski, katsokaa
kahvia! -- menee yli; näettehän, että minulla on asioita! Minä
tahdon oikeudenkäyntiä, sillä tarvitsen omaisuuteni. Ymmärrättekö
moista hullutusta: sen vuoksi että minä muka olen hänelle uskoton,
hän sanoi ylenkatseellisesti, -- hän tahtoo käyttää hyväkseen minun
omaisuuttani.

Vronski kuunteli ilokseen tuon hyvännäköisen naisen iloista
lepertelyä, myönteli ja antoi puolileikillisiä neuvoja, tavoittaen
heti sen vanhan totunnaisen sävyn, jota käytti seurustellessaan
tämäntapaisten naisten kanssa. Hänen pietarilaismaailmassaan
kaikki ihmiset jakautuivat kahteen täysin vastakkaiseen lajiin.
Toiseen, alempaan, kuuluivat arkipäiväiset, tyhmät ja ennen kaikkia
naurettavat ihmiset, jotka uskoivat siihen, että yhden miehen tuli
elää yhden vaimon kanssa, johon oli vihitty, että tytön piti olla
viaton, naisen ujosteleva ja miehen miehekäs, hillitty ja luja, että
piti kasvattaa lapsensa, ansaita leipänsä, maksaa velkansa, ja muihin
samanlaisiin tyhmyyksiin. Se oli vanhanaikaisten ja naurettavien
ihmisten laji. Mutta oli myös olemassa toinen laji, oikeat ihmiset,
johon luokkaan he kaikki kuuluivat ja jossa piti olla tyylikäs,
komea, jalo, rohkea, iloinen, antautua intohimojensa valtaan ja
nauraa kaikelle muulle.

Vronski oli ainoastaan hetkeksi joutunut hämilleen Moskovasta
saamiensa kokonaan toisenlaatuisten vaikutelmien jälkeen; mutta
samassa hän oli jo taas, ikään kuin pistäen jalkansa vanhoihin
tohveleihin, kotiutunut entiseen iloiseen ja hauskaan maailmaansa.

Kahvista ei tullut sen valmiimpaa: se roiskui kaikkien päälle ja
kuohui yli saaden aikaan juuri sen mitä pitikin: naurua ja hälinää;
se valui kalliille matolle ja paronittaren vaatteille.

-- No nyt jääkää hyvästi, muuten ette milloinkaan peseydy ja minun
omalletunnolleni jää kunnollisen ihmisen suurin rikos -- epäpuhtaus.
Te siis neuvotte pistämään puukon kurkulle?

-- Ehdottomasti, ja niin että teidän kätösenne tulee hänen huultensa
lähelle. Hän suutelee kätöstänne ja kaikki päättyy onnellisesti,
vastasi Vronski.

-- Tänä iltana siis ranskalaisessa! ja hän hävisi vaatteet kahisten.
Kamerovski nousi myös, mutta odottamatta hänen lähtöään Vronski antoi
hänelle kättä ja lähti pesuhuoneeseen. Hänen peseytyessään Petritski
kuvasi hänelle muutamin piirtein asioidensa tilan siltä osin kuin se
oli muuttunut Vronskin lähdettyä. Rahaa hänellä ei ollut yhtään. Isä
oli sanonut, ettei anna eikä maksa hänen velkojaan. Räätäli uhkasi
panna hänet tyrmään ja toinen sanoi ehdottomasti tekevänsä samoin.
Rykmentinkomentaja oli ilmoittanut, että jolleivät nuo skandaalit
lopu, oli otettava ero. Paronitar tympäisi jo kuin karvas retikka,
varsinkin sillä, että alati tyrkytteli rahaansa; mutta oli toinen,
hän näyttäisi sen Vronskille, vietävän ihana, ankaraa itämaista
tyyliä, "Rebekka orjattaren malliin, ymmärräthän." Berkoshovin kanssa
hän oli myös eilen riitaantunut ja tämä aikoi lähettää sekundantit,
vaikka ei siitä tietenkään mitään seuraisi. Ylipäätään kaikki oli
loistavalla mallilla ja vietävän hauskaa. Ja antamatta toverinsa
syventyä tilanteensa yksityiskohtiin Petritski ryhtyi kertomaan
hänelle mielenkiintoisia uutisia. Kuunnellessaan Petritskin tuttuja
kertomuksia kolmivuotisen asuntonsa tutun sisustuksen keskellä
Vronski tunsi tyytyväisyyttä palaamisestaan totuttuun ja huolettomaan
pietarilaiselämäänsä.

-- Onko se mahdollista! huudahti hän lakaten valelemasta punaista
tervettä kaulaansa vedellä. -- Onko se mahdollista! huudahti
hän kuullessaan, että Lora oli yhtynyt Milejeviin ja jättänyt
Fertinghofin. -- Ja se mies on yhä yhtä tyhmä ja tyytyväinen? No entä
Buzulukov?

-- Ai niin, Buzulukovista on mainio juttu! huudahti Petritski. --
Hänen intohimonaanhan ovat tanssit, eikä hän laiminlyö ainoitakaan
hovitanssiaisia. Lähtipä mies suuriin tanssiaisiin uudessa
kypärässään. Oletko jo nähnyt uudet kypärät? Hyvin kauniit, entisiä
kevyemmät. Seisoo mies... Ei, kuuntelehan sinä.

-- Minä kuuntelen, vastasi Vronski kuivaillen itseään karhealla
pyyhkeellä.

-- Menee siitä suuriruhtinatar ohitse jonkun lähettilään kanssa,
ja Buzulukovin onnettomuudeksi he puhuvat juuri uusista kypäristä.
Suuriruhtinatarpa tahtoikin näyttää seuralaiselleen uuden kypärän...
Näkevät miehen seisomassa. (Petritski esitti hänet seisomassa
kypärä kädessä.) Suuriruhtinatar pyytää kypärää, tämä ei anna. Mitä
ihmettä? Hänelle isketään silmää, nyökäytetään päätä, rypistellään
kulmia. Anna herran nimessä. Ei anna. Seisoo kuin jähmettynyt.
Voitko kuvitella! Se... mikä se nyt oli... aikoi jo ottaa
häneltä kypärän... ei vaan anna!... Toinen tempaisee sen ja
antaa suuriruhtinattarelle. Kas tällaisia ne ovat ne uudet, sanoo
suuriruhtinatar. Käänsi kypärän toisin päin ja voitko kuvitella,
sieltä putoaa kolisten lattiaan päärynä ja konvehteja, kaksi naulaa
konvehteja! Se oli, veikkonen, sieltä koonnut kypäränsä täyteen!

Vronski remahti helisevään nauruun. Ja vielä pitkän ajan kuluttua, jo
muusta puhuttaessa, remahti hän taas kypärän muistaessaan nauramaan
tervettä nauruaan, niin että vahva, tiivis hammasrivi välkkyi.

Kuultuaan kaikki uutiset Vronski pukeutui lakeijansa auttamana
univormuunsa ja meni ilmoittautumaan. Ilmoittauduttuaan hän aikoi
mennä veljensä ja Betsyn luo ja tehdä muutamia velvollisuusvierailuja
voidakseen aloittaa käyntinsä siinä seurapiirissä, jossa saisi tavata
Anna Kareninaa. Kuten aina Pietarissa ollessaan lähti hän nytkin
kotoa palatakseen sinne vasta myöhään yöllä.



TOINEN OSA



I


Lopputalvella pidettiin Shtsherbatskeilla lääkärien neuvottelu;
tarkoituksena oli arvioida Kittyn terveydentila ja päättää, mihin
oli ryhdyttävä, jotta heikkenevät voimat saataisiin entiselleen. Hän
oli sairas, ja kevään lähetessä oli hänen tilansa yhä huonontunut.
Kotilääkäri oli antanut hänelle kalanmaksaöljyä, sitten rautaa
ja sen jälkeen laapista, mutta kun ei mikään niistä auttanut
ja kun kotilääkäri neuvoi kevään tultua lähtemään ulkomaille,
kutsuttiin sairaan luo toinen, kuuluisa lääkäri. Kuuluisa lääkäri,
keski-ikäinen, komea mies, vaati sairaan tutkimista. Hän näytti
pitävän kiinni vaatimuksistaan erityistä mielihyvää tuntien
osoittaakseen, että neitseen kainous oli vain raakalaisajan
perintöä ja ettei ollut mitään luonnollisempaa kuin että hän,
keski-ikäinen mies, tunnusteli nuorta alastonta tyttöä. Hän piti sitä
luonnollisena, koska oli tehnyt sitä joka päivä eikä mielestään ollut
tuntenut eikä ajatellut mitään pahaa sitä tehdessään, ja sen vuoksi
tytön ujostelu ei hänen mielestään ollut ainoastaan raakalaisuuden
jäänne, vaan suorastaan loukkaus häntä kohtaan.

Täytyi alistua, koska ruhtinattaren talossa ja hänen piirissään
jostain syystä oltiin sitä mieltä, että vain tämä kuuluisa lääkäri
tiesi jotain erikoista ja yksin hän saattoi pelastaa Kittyn, vaikka
kaikki lääkärit olivat käyneet samaa koulua, lukeneet samoja kirjoja
ja tunsivat saman tieteen ja että useat sanoivat tätä kuuluisaa
lääkäriä huonoksi lääkäriksi. Kun tutkimus oli suoritettu ja häpeästä
musertunut ja tyrmistynyt potilas tarkkaan koputeltu, pesi kuuluisa
lääkäri huolellisesti kätensä ja meni saliin puhuakseen ruhtinaan
kanssa. Ruhtinas rypisteli naamaansa ja ryki kuunnellessaan lääkäriä.
Elämää kokeneena, ymmärtäväisenä ja terveenä miehenä hän ei uskonut
lääketieteeseen ja harmitteli sydämessään koko tätä ilveilyä,
semminkin kun hän yksin koko talossa näytti täysin käsittävän Kittyn
sairauden syyn. "On siinä yksi tyhjämaha", hän ajatteli soveltaen
tuota metsämiehen sanastosta muistamaansa sanaa kuuluisaan lääkäriin,
kuunnellessaan hänen lörpöttelyään tyttären taudin merkeistä. Lääkäri
puolestaan kykeni vaivoin olemaan näyttämättä ylenkatsettaan tuota
vanhaa aatelisherraa kohtaan ja tajusi vaivalloisesti hänen ahtaan
näkökantansa. Hän ymmärsi, ettei maksanut vaivaa puhua ukolle ja
että päänä tässä talossa oli perheen äiti. Tämän eteen hän aikoi
levittää helynsä. Samassa ruhtinatar jo tulikin saliin kotilääkärin
seuraamana. Ruhtinas poistui koettaen olla näyttämättä, miten
hullunkurista tämä ilveily hänen mielestään oli. Ruhtinatar oli
aivan masentunut eikä tiennyt mitä tekisi. Hän syytti itseään Kittyn
tilanteesta.

-- No tohtori, ratkaiskaa meidän kohtalomme, sanoi ruhtinatar. --
Sanokaa minulle kaikki. -- "Onko toiveita?" aikoi hän sanoa, mutta
huulet alkoivat vavista eikä hän voinut lausua kysymystään. -- No,
kuinka on, tohtori?

-- Aivan heti, ruhtinatar; neuvottelen ensin hiukan virkaveljeni
kanssa ja sitten saanen kunnian esittää teille mielipiteeni.

-- Jätämmekö teidät kahden?

-- Miten itse hyväksi näette. Ruhtinatar huoahti ja poistui.

Kun lääkärit olivat jääneet kahden, alkoi kotilääkäri arastellen
esittää arvelujaan siitä, että tauti oli tuberkuloosiprosessin alkua,
mutta... jne. Kuuluisa lääkäri kuunteli häntä ja kesken hänen
puhettaan katsoi suurta kultakelloaan.

-- Niin, hän sanoi. -- Mutta...

Kotilääkäri vaikeni kunnioittavasti kesken puhettaan.

-- Kuten tiedätte, tuberkuloosiprosessin alkua me emme voi
määritellä; kavernien ilmaantumiseen saakka ei ole mitään selviä
tunnusmerkkejä. Mutta aavistaa me voimme. Ja oireita sinnepäin on:
huono ruokahalu, hermoston kiihtymys ym. Kysymys kuuluu siis: mitä on
tehtävä ruokahalun ylläpitämiseksi tuberkuloosiprosessia pelattaessa?

-- Mutta tiedättehän, että tällaisessa piilee aina siveellisiä,
henkisiä syitä, rohkeni kotilääkäri huomauttaa suu hymyssä.

-- Jaa, se on itsestään selvä, vastasi kuuluisa lääkäri katsahtaen
taas kelloonsa. -- Anteeksi, onkohan Jauzan silta jo asetettu
paikoilleen vai pitääkö vielä ajaa ympäri? kysyi hän. Jaha! Vai on jo
paikoillaan. No, parissakymmenessä minuutissa kai tämän välin ajaa.
Niin, mehän puhuimme siitä, että kyse on ruokahalun ylläpitämisestä
ja hermojen parantamisesta, sillä ne ovat yhteydessä keskenään.

-- Entä ulkomaanmatka? kysyi kotilääkäri.

-- Minä vihaan ulkomaanmatkoja. Ja suvaitkaa huomata: jos on
aluillaan tuberkuloosiprosessi, mitä me emme voi tietää, niin ei
ulkomaanmatka auta. Täytyy käyttää sellaista keinoa, joka ylläpitäisi
ruokahalua eikä vahingoittaisi sairasta.

Ja kuuluisa lääkäri esitti suunnitelmansa kivennäisvesiparannuksesta,
jonka määräämisestä oli se silminnähtävä etu, ettei se ainakaan
pahentaisi asiaa.

Kotilääkäri kuunteli tarkkaavasti ja kunnioittavasti.

-- Mutta ulkomaanmatkaa puoltaa mielestäni tapojen vaihdos ja
vapautuminen muistoja herättävistä olosuhteista. Ja toiseksi...
äidin tekee mieli, hän sanoi.

-- Vai niin! No, siinä tapauksessa he voivat lähteä, kun eivät
vain ne saksalaiset puoskarit pahentaisi asiaa... Kun ne saisi
tottelemaan... No niin, lähtekööt vain.

Hän katsoi taas kelloaan.

-- Ohoo! Jo on aika, ja meni ovelle.

Kuuluisa lääkäri ilmoitti vanhalle ruhtinattarelle, -- säädyllisyyden
vaisto saneli hänelle sen --, että hänen piti vielä kerran saada
nähdä sairasta.

-- Kuinka! Vieläkö uusi tutkimus! huudahti äiti kauhuissaan.

-- Ei, ei, ruhtinatar, tarvitsen vain muutamia yksityiskohtaisempia
tietoja.

-- Olkaa hyvä.

Ja äiti astui lääkärin edellä vierashuoneeseen Kittyn luo.
Laihtuneena ja hehkuvin kasvoin Kitty seisoi keskellä huonetta,
silmissään kärsityn häpeän synnyttämä omituinen kiilto. Kun lääkäri
tuli sisään, sävähti hän vieläkin punaisemmaksi ja silmiin kihosi
kyyneleitä. Koko hänen tautinsa ja sen hoito tuntui hänestä tyhmältä
ja naurettavalta kujeelta! Hänen parantamisensa näytti hänestä yhtä
hassulta kuin särkyneen maljakon sirpaleinen yhteenliittäminen.
Hänen sydämensä oli särkynyt. Aikoivatko he tosiaan parantaa hänet
pillereillä ja pulvereilla? Mutta oli mahdotonta loukata äitiä,
semminkin kun äiti piti itseään syyllisenä kaikkeen tähän.

-- Saanko pyytää teitä istumaan, ruhtinatar, sanoi kuuluisa lääkäri
Kittylle.

Hän istuutui itse suu hymyssä Kittyn viereen, tarttui valtimoon ja
alkoi tehdä kuivia kysymyksiään. Kitty vastasi hänelle, mutta nousi
samassa kiivastuneena pystyyn.

-- Suokaa anteeksi, tohtori, mutta tämä ei toden totta hyödytä yhtään
mitään. Te kysytte minulta kolme kertaa yhtä ja samaa.

Kuuluisa lääkäri ei loukkaantunut.

-- Sairaalloista hermostuneisuutta, hän sanoi vanhalle
ruhtinattarelle, kun Kitty oli lähtenyt huoneesta. -- Olenkin muuten
jo valmis...

Ja lääkäri määritteli ruhtinattarelle tieteellisen tarkasti, ikään
kuin tunnustaen hänet poikkeuksellisen viisaaksi naiseksi, nuoren
ruhtinattaren tilan ja antoi lopuksi ohjeita noitten tarpeettomien
vesien juonnista. Kysymykseen, olisiko lähdettävä ulkomaille, lääkäri
vastasi syventymällä mietteisiinsä, ikään kuin harkitakseen vaikeaa
pulmaa. Lopullinen ratkaisu kuului seuraavasti: oli lähdettävä, mutta
ei ollut uskottava puoskareihin, vaan kaikessa käännyttävä hänen
puoleensa.

Oli kuin olisi tapahtunut jotain hauskaa lääkärin poistuttua.
Äiti tuli entistä iloisempana takaisin tyttärensä luo, ja Kitty
teeskenteli myös tulleensa iloisemmaksi. Hänen täytyi nyt
teeskennellä niin usein, miltei alinomaa.

-- Eihän minua mikään vaivaa, äiti. Mutta jos te tahdotte lähteä,
niin lähtekäämme, hän sanoi ja alkoi puhella matkavalmisteluista
koettaen vaikuttaa siltä kuin ehdotettu matka innostaisi häntä.



II


Lääkärin jälkeen tuli Dolly. Hän tiesi, että sinä päivänä
pidettäisiin lääkärinneuvottelu, ja huolimatta siitä, että oli vasta
äskettäin noussut lapsivuoteesta -- hän oli lopputalvella saanut
tytön -- ja että hänellä itsellään oli paljon omia suruja ja huolia,
jätti hän rintalapsensa ja sairastuneen tyttönsä kotiin ja tuli
tiedustelemaan Kittyn kohtaloa, jonka oli tänään määrä ratketa.

-- No mitä kuuluu? hän sanoi astuessaan saliin hattu päässä. -- Te
olette kaikki iloisia. Varmaan hyviä uutisia?

Hänelle yritettiin kertoa, mitä lääkäri oli sanonut, mutta vaikkakin
lääkäri oli puhunut sangen sujuvasti ja kauan, näytti olevan aivan
mahdotonta kertoa, mitä hän oli sanonut. Pääasia oli, että oli
päätetty lähteä ulkomaille.

Dolly huoahti tahtomattaan. Hänen siskonsa ja paras ystävänsä aikoi
lähteä pois. Hänen elämässään ei juuri iloja ollut. Sovinnon jälkeen
välit Stepan Arkadjevitshin kanssa olivat käyneet nöyryyttäviksi.
Annan aikaansaama juotos oli osoittautunut heikoksi, ja perhesopu oli
taas rikkoutunut samalta kohtaa. Mitään erikoista ei ollut sattunut,
mutta Stepan Arkadjevitsh ei juuri milloinkaan ollut kotosalla,
rahasta oli myös melkein ainainen puute, ja epäilyt uskottomuudesta
vaivasivat Dollyä alinomaa, vaikka hän taistelikin niitä vastaan
peläten kokemiaan mustasukkaisuuden tuskia. Mustasukkaisuuden
alkuräjähdys, joka kerran oli eletty, ei enää voinut palata, eikä
uskottomuuden havaitseminenkaan olisi enää voinut vaikuttaa häneen
sillä tavoin kuin ensimmäisellä kerralla. Sentapainen huomio olisi
vain riistänyt häneltä hänen perheeseen liittyvät tottumuksensa,
ja hän antoi pettää itseään ja halveksi miestään ja ennen kaikkea
itseään tuon heikkoutensa tähden. Sen lisäksi huolet suuresta
perheestä vaivasivat häntä jatkuvasti: milloin oli hankaluuksia
rintalapsen ruokkimisessa, milloin oli etsittävä uusi lastenhoitaja,
milloin taas, kuten nyt, joku lapsista oli sairaana.

-- Miten sinun joukkosi jaksaa? kysyi äiti.

-- Oh, meillä on surua paljon. Lili on sairas ja minä pelkään, että
hänessä on tulirokko. Lähdin vähän liikkeelle saadakseni kuulla mitä
tohtori sanoi, kun en tiedä, milloin taas pääsenkään, jos Lilissä on
tulirokko, mistä luoja varjelkoon.

Tohtorin lähdettyä vanha ruhtinas tuli työhuoneestaan ja kurotettuaan
poskensa Dollyn suudeltavaksi ja puheltuaan hiukan hänen kanssaan
kääntyi vaimonsa puoleen:

-- Mitä olette päättäneet, lähdettekö? Ja mitä aiotte tehdä minulle?

-- Eiköhän sinun ole parasta jäädä kotiin, Aleksandr, sanoi
ruhtinatar.

-- Kuten tahdotte.

-- Maman, miksi ei isä tulisi mukaan? sanoi Kitty. -- Onhan se
hauskempaa sekä hänelle että meille.

Vanha ruhtinas nousi ja hiveli kädellään Kittyn hiuksia. Kitty
kohotti kasvojaan ja katsoi isäänsä väkinäisesti hymyillen. Hänestä
oli aina tuntunut, että isä ymmärsi häntä parhaiten koko perheessä,
vaikkakin he puhelivat keskenään melko vähän. Perheen nuorimpana
hän oli isänsä lemmikki, ja hänestä tuntui kuin isän häntä kohtaan
tuntema rakkaus olisi tehnyt isän niin tarkkanäköiseksi. Nytkin,
kun Kittyn katse kohtasi isän rehelliset siniset silmät, jotka
niin kiinteästi katsoivat häneen, hänestä tuntui kuin isä olisi
nähnyt hänen lävitseen ja ymmärtänyt hänen vaivansa. Punastuen hän
ojentautui isäänsä kohti odottaen suudelmaa, mutta isä vain taputti
kevyesti häntä hiuksille ja virkkoi:

-- Nuo tyhmät hiuslaitteet! Oikeaan tyttäreensä asti ei pääse
ollenkaan, saa hyväillä vain kuolleitten ämmien hiuksia. No,
Dollyseni, kääntyi hän vanhemman tyttärensä puoleen, -- mitä sinun
valtillesi kuuluu?

-- Eipä mitään, isä, vastasi Dolly ymmärtäen, että oli kysymys hänen
miehestään. -- Hän on aina kaupungilla, minä en näe häntä juuri
koskaan, ei hän voinut olla lisäämättä pilanhymy huulillaan.

-- Eikö hän ole vielä käynyt maalla metsää myymässä?

-- Ei, vaikka on aina matkahankkeissa.

-- Vai niin! virkkoi ruhtinas. -- Onko siis minunkin hankkiuduttava
matkaan? Tottelen, hän sanoi vaimolleen ja istuutui. -- Kuulepas,
Katja, lisäsi hän nuoremmalle tyttärelleen, -- sano sinä itsellesi
herätessäsi jonain kauniina aamuna: minähän olen vallan terve ja
iloinen ja me lähdemme isän kanssa varhain aamupakkasessa kävelemään.
Eikö niin?

Eihän isän sanoissa ollut mitään kummempaa, mutta Kitty hämmentyi
ja kävi ujoksi kuin paljastettu rikoksentekijä. "Niin, hän tietää
ja ymmärtää kaikki ja tahtoo noilla sanoillaan sanoa minulle, että
vaikka hävettääkin, niin on kestettävä oma häpeänsä." Kitty ei
kyennyt kokoamaan voimiaan jotain vastatakseen. Hän aikoi sanoa
jotain, mutta purskahtikin itkemään ja juoksi toiseen huoneeseen.

-- Kaikenlaista leikinlaskua! torui ruhtinatar miestään. -- Aina
sinä... aloitti hän nuhdesaarnansa.

Ruhtinas kuunteli melko kauan ruhtinattaren nuhteita ja oli vaiti,
mutta hänen kasvonsa kävivät yhä synkemmiksi.

-- Hän on niin onneton, lapsiparka, niin onneton, ja sinä et käsitä,
että häneen koskee pieninkin viittaus tämän kaiken syyhyn. Oi, miten
äärettömästi voi erehtyä ihmisistä! sanoi ruhtinatar, ja äänensävyn
muutoksesta Dolly ja ruhtinas ymmärsivät, että hän puhui Vronskista.
-- Minä en käsitä, miten ei ole olemassa lakeja tuollaisia ilkeitä,
kiittämättömiä ihmisiä vastaan.

-- Oi, en viitsi kuunnella, virkkoi ruhtinas synkästi nousten
seisomaan ikään kuin mennäkseen pois, mutta pysähtyi ovelle. -- On
lakeja, äiti kulta, ja kun sinä kerran sait minut puhumaan, niin
sanon sinulle, kuka on syynä tähän kaikkeen: sinä ja sinä, yksin
sinä. Lakeja on aina ollut ja on sellaisia sankareita vastaan! Niin,
jollei tähän asiaan olisi sekoittunut sitä, mitä siinä ei saisi olla,
olisin minä -- niin ukko kuin olenkin -- asettanut sen keikarin
aisoihin. Mutta nyt saatte itse lääkitä ja kuljettaa puoskareita
luoksenne.

Ruhtinaalla näytti olevan vielä paljon sanomista, mutta niin pian
kuin ruhtinatar oli kuullut hänen äänensä sävyn, nöyrtyi hän ja katui
heti, kuten aina, kun tuli puhe vakavista asioista.

-- Alexandre, Alexandre, kuiskasi hän levottomasti liikehtien ja
hyrähti itkuun.

Heti kun hän oli ruvennut itkemään, vaikeni ruhtinaskin. Hän astui
vaimonsa luo.

-- No, älä nyt, älä nyt! Raskastahan se on sinullekin, tiedänhän
minä. Minkäs sille voi! Ei tässä suurta hätää ole. Luojan avulla
kaikki muuttuu kiitos... puhui hän, itsekään tietämättä mitä sanoi,
ja vastasi ruhtinattaren suudelmaan, jonka tunsi kädellään. Ja
ruhtinas poistui huoneesta.

Jo silloin, kun Kitty oli itkien kiiruhtanut huoneesta, oli Dolly
perheenäidin vaistollaan nähnyt, että asiassa tarvittiin naisen apua,
ja valmistautunut sitä antamaan. Hän oli ottanut hatun päästään ja
ikään kuin henkisesti käärien hihansa ollut valmiina toimimaan.
Äidin hyökätessä isän kimppuun hän oli koettanut hillitä äitiä
siinä määrin kuin tyttären kunnioituksentunne sitä salli. Ruhtinaan
mielenpurkauksen aikana hän oli ollut vaiti; hän oli tuntenut häpeää
äitinsä tähden ja hellyyttä isäänsä kohtaan tämän pian palanneen
hyvyyden vuoksi. Mutta kun isä oli lähtenyt huoneesta, hän päätti
tehdä sen, mikä oli eniten tarpeen: mennä Kittyn luo ja viihdyttää
häntä.

-- Olen jo kauan aikonut kysyä teiltä, maman, tiedättekö te, että
Levin aikoi kosia Kittyä, kun hän viimeksi oli täällä? Hän oli
kertonut Stivalle.

-- Entä sitten? Minä en käsitä...

-- Kenties Kitty on antanut rukkaset? Eikö hän ole kertonut teille?

-- Ei, hän ei ole puhunut mitään kummastakaan. Hän on liian ylpeä.
Mutta minä tiedän, että kaikki johtuu siitä...

-- Mutta ajatelkaas, jos hän on antanut rukkaset Levinille. Kitty ei
olisi sitä tehnyt, ellei olisi ollut sitä toista, minä tiedän sen...
Ja tämä pettikin hänet niin kauhealla tavalla.

Ruhtinattarelle kävi liian kamalaksi ajatella, miten syvästi hän oli
syypää onnettomuuteen, ja hän suuttui.

-- Oi, minä en enää käsitä yhtään mitään! Nykyään tahdotaan vain elää
oman pään mukaan, äidille ei puhuta mitään, ja sittenpä...

-- Maman, minä menen Kittyn luo.

-- Mene, mene. Kuka sinua on kieltänyt menemästä? sanoi äiti.



III!


Astuessaan Kittyn sievään kamariin, nuorteaan, ruusunpunaiseen ja
iloiseen, samanlaiseen kuin Kitty itse oli ollut vielä pari kuukautta
sitten, muisti Dolly, kuinka he viime vuonna olivat yhdessä, mieli
täynnä iloa ja rakkautta, järjestäneet kuntoon tämän kamarin. Hänen
sydäntään vihlaisi, kun hän näki Kittyn istumassa matalalla tuolilla
oven vieressä, silmät tuijottaen lattiamaton nurkkaan. Kitty katsahti
sisareensa, mutta hänen kasvojensa kylmä ja hieman kova ilme ei
muuttunut.

-- Minä lähden pian ja eristäydyn kotiin etkä sinäkään saa tulla
luokseni, sanoi Darja Aleksandrovna istuutuen hänen viereensä. --
Tekisi mieleni vähän puhella kanssasi.

-- Mistä? kysyi Kitty nopeasti kohottaen pelästyneenä päätänsä.

-- Surustasi, mistäpä muusta.

-- Ei minulla ole surua.

-- Älä viitsi, Kitty. Luuletko todellakin, etten minä sitä tiedä?
Minä tiedän kaikki. Ja usko minua, se on niin vähäpätöistä... Me
olemme kaikki kulkeneet sen kautta...

Kitty oli vaiti, ja hänen kasvoillaan oli ankara ilme.

-- Hän ei ole sen arvoinen, että sinun kannattaisi kärsiä hänen
tähtensä, jatkoi Darja Aleksandrovna käyden suoraan asiaan käsiksi.

-- Niin, siksi että hän ylenkatsoi minua, Kitty sanoi värisevällä
äänellä. -- Älä puhu siitä! Älä, hyvä Dolly, puhu siitä!

-- Kuka sen on sanonut? Sitä ei ole kukaan sanonut. Minä olen varma
siitä, että hän oli ja on yhä sinuun rakastunut, mutta...

-- Oh, kaikkein kauheimpia ovat minusta nuo surunvalittelut!
kirkaisi Kitty suuttuen. Hän käännähti tuolillaan kasvot punaisina
ja liikutteli nopeasti sormiaan, puristaen vuoroin kummallakin
kädellään vyön solkea, jota piti käsissään. Dolly tunsi ennestään
sisarensa tavan kouristella käsiään kiivastuessaan. Hän tiesi, miten
Kitty saattoi kiivastuessaan menettää itsehillintänsä ja puhua
harkitsemattomasti, ja Dolly tahtoi rauhoittaa häntä. Mutta se oli
myöhäistä.

-- Mitä, mitä sinä tahdot antaa minun tuntea, mitä? sopersi Kitty
nopeasti. -- Senkö, että minä olen ollut rakastunut mieheen, joka ei
välittänyt minusta vähääkään, ja että minä kuolen rakkaudesta häneen?
Ja sen sanoo minulle sisar, joka luulee, että... että... että
ottaa osaa toisen suruun!... Minä en tahdo noita säälittelyjä ja
teeskentelyjä!

-- Kitty, sinä et ole oikeudenmukainen.

-- Miksi sinä kiusaat minua?

-- Minähän päinvastoin... Minä näen että katkeruus... Mutta Kitty ei
kuullut häntä kiivaudessaan.

-- Minulla ei ole mitään syytä murehtia eikä lohdutella itseäni. Minä
olen siksi ylpeä, etten koskaan salli itseni rakastaa miestä, joka ei
rakasta minua.

-- Enhän minä sitä väitäkään... Sano minulle vain yksi asia, virkkoi
Darja Aleksandrovna tarttuen hänen käteensä, -- sano totuus, onko
Levin puhunut sinulle?...

Levinin mainitseminen näytti vievän Kittyltä viimeisenkin
itsehillinnän. Hän hypähti pystyyn, heitti soljen lattiaan ja sanoi,
sanojaan nopein kädenliikkein säestäen:

-- Mitä tekemistä tässä vielä Levinillä on? En käsitä, miksi sinun
pitää kiusata minua. Olen sanonut ja toistan, että olen ylpeä, enkä
koskaan, en koskaan tee niin kuin sinä, että palaat miehen luo, joka
on pettänyt sinut ja rakastunut toiseen naiseen. Minä en sitä käsitä!
Sinä voit tehdä niin, mutta minä en voi!

Sanottuaan nämä sanat hän vilkaisi sisareensa, ja nähdessään Dollyn
istuvan äänetönnä ja pää painuksissa hän ei voinutkaan lähteä
huoneesta, kuten oli aikonut, vaan istuutui oven luo, peitti kasvonsa
liinaan ja painoi päänsä alas.

Äänettömyyttä kesti pari minuuttia. Dolly ajatteli itseään. Tunne
omasta alennustilasta, joka aina oli Dollyn sydämessä, värähti
erityisen kipeästi, kun oma sisar puhui hänen nöyryytyksestään.
Hän ei ollut odottanut sisareltaan sellaista kovuutta ja oli siksi
pahastunut siitä. Mutta äkkiä hän kuuli vaatteiden kahinaa ja
pidätettyä, mutta kiihkeää itkun tyrskettä ja tunsi hentojen käsien
kiertyvän alhaaltapäin kaulansa ympäri. Kitty oli polvillaan hänen
edessään.

-- Dolly rakas, minä olen niin onneton! kuiskasi Kitty
anteeksipyytävästi.

Ja suloiset kyyneleiset kasvot kätkeytyivät Darja Aleksandrovnan
hameen helmaan.

Oli kuin kyyneleet olisivat olleet välttämätön voide, jota vailla
sisaruksia toisiinsa yhdistävä koneisto ei voinut kunnollisesti
toimia. Itkettyään siskokset puhelivat muusta kuin siitä, mitä
heillä oli mielessään, mutta he ymmärsivät toisiaan silti. Kitty
käsitti, että hänen vihastuksissaan sinkauttamansa sanat miehen
uskottomuudesta ja alennuksesta olivat kipeästi satuttaneet
siskorukkaa sydämen pohjaan, mutta tämä oli antanut sen anteeksi.
Dolly puolestaan pääsi selville kaikesta, mitä oli tahtonut tietää.
Hän tiesi nyt aavistaneensa oikein, että Kittyn parantumattomaan
suruun oli syynä se, että Levin oli pyytänyt häntä vaimokseen ja hän
oli kieltäytynyt ja että Vronski oli pettänyt hänet ja että hän oli
valmis rakastamaan Leviniä ja vihaamaan Vronskia. Kitty ei puhunut
sanaakaan siitä; hän puhui vain mielentilastaan.

-- Ei minulla ole mitään surua, hän sanoi tyyntyneenä, -- mutta
voitko ymmärtää, että kaikki on minusta muuttunut inhottavaksi,
vastenmieliseksi ja raa'aksi, ennen kaikkea minä itse. Sinä et voi
käsittää, miten inhottavia ajatuksia minulla on kaikesta.

-- Mitä inhottavia ajatuksia sinulla voisi olla? kysyi Dolly
hymyillen.

-- Kaikkein raaimpia ja inhottavimpia; en osaa itsekään sitä
selittää. Se ei ole ikävää eikä kyllästystä, vaan paljon pahempaa.
Ikään kuin kaikki hyvä, mitä minussa on ollut, olisi kadonnut ja
jäljelle jäänyt vain kaikki inhottava. Kuinka minä sen selittäisin?
jatkoi hän nähdessään siskonsa kasvoista, että Dolly oli ymmällä.
-- Kun isä alkoi äsken puhua minulle, minusta tuntui heti, että hän
vain ajattelee, että minun pitäisi päästä naimisiin. Äiti vie minua
tanssiaisiin ja minusta tuntuu, että hän tekee sen sitä varten, että
pikemmin saisi minut miehelään ja pääsisi minusta. Minä tiedän,
ettei niin ole laita, mutta en voi karkottaa noita ajatuksiani. Niin
sanottuja sulhasmiehiä en siedä nähdäkään. Minusta tuntuu kuin he
ottaisivat mittaa minusta. Ennen aikaan oli minulle suoranainen ilo
mennä jonnekin tanssiaispuvussa, minä ihailin itseäni; nyt minua
hävettää ja nolostuttaa. Ja kaikki on samanlaista. Tohtori... No...

Kitty joutui hämilleen. Hän oli aikonut vielä sanoa, että siitä
asti, kun tämä muutos hänessä tapahtui, on Stepan Arkadjevitsh ollut
hänestä sietämättömän vastenmielinen ja ettei hän voi nähdä tätä mitä
raaimpien ja säädyttömimpien mielikuvien nousematta hänen mieleensä.

-- Niin, kaikki kuvastuu minulle mitä raaimmassa ja inhottavimmassa
valossa, jatkoi hän. -- Se se on minun tautini. Kenties se menee
ohi...

-- Älä sinä ajattele...

-- En osaa olla ajattelematta. Vain lasten seurassa tunnen voivani
hyvin, niin kuin aina sinun luonasi.

-- Vahinko, ettet saa käydä meillä.

-- Ei, minä tulen. Minussahan on ollut tulirokko, ja kyllä maman
suostuu, kun pyydän.

Kitty piti oman päänsä ja muutti sisarensa luo ja hoiti lapsia koko
tulirokon ajan, sillä se oli todellakin tullut taloon. Sisarukset
saivat hoidettua kaikki kuusi lasta kuntoon, mutta Kittyn terveys
ei parantunut, ja suuren paaston aikana Shtsherbatskit lähtivät
ulkomaille.



IV


Pietarin korkein seurapiiri on oikeastaan yhtenäinen, kaikki ovat
tuttuja keskenään, käyvätpä toistensa luonakin. Mutta tuossa
suuressa piirissä on omat osastonsa. Anna Arkadjevna Kareninalla
oli ystäviä ja läheisiä suhteita kolmessa eri piirissä. Yksi
niistä, hänen miehensä piiri, oli virallinen virkamiespiiri,
johon kuuluivat Aleksei Aleksandrovitshin virkatoverit ja hänen
alaisensa, yhteiskunnallisten suhteiden mitä monimutkaisimmalla ja
oikukkaimmalla tavalla keskenään yhdistämät ja erottamat ihmiset.
Annan oli nyt enää vaikea muistaa, millaista melkein jumaloivaa
kunnioitusta hän oli alkuaikoina tuntenut noita ihmisiä kohtaan. Nyt
hän tunsi heidät kaikki yhtä hyvin kuin pikkukaupungin herrasväet
tuntevat toisensa, tiesi kunkin tavat ja heikkoudet ja sen, mistä
kenenkin kenkä puristi. Hän tiesi, miten he suhtautuivat toisiinsa ja
valtakeskukseen, tiesi kuka minkin varassa seisoi ja ketkä missäkin
asiassa olivat yhtä ja ketkä eri mieltä. Mutta tämä miesväelle
kuuluvien hallinnollisten harrastusten piiri ei ollut koskaan,
kreivitär Lidia Ivanovnan tuputuksesta huolimatta, voinut syvemmin
kiinnostaa Annaa, ja hän karttoi sitä.

Toinen Annalle läheinen piiri oli se, jonka kautta Aleksei
Aleksandrovitsh oli päässyt korkeaan virka-asemaansa. Sen piirin
keskuksena oli Lidia Ivanovna. Se oli vanhojen ja rumien,
hyveellisten ja jumalisten naisten sekä viisaitten, oppineitten ja
kunnianhimoisten miesten piiri. Eräs tämän piirin viisaista sanoi
sitä "Pietarin seuraelämän omaksitunnoksi". Aleksei Aleksandrovitsh
piti tätä piiriä hyvin suuressa arvossa, ja Anna, joka viihtyi
kaikkien seurassa, löysi Pietarin-elämänsä ensi aikoina ystäviä
tästäkin piiristä. Mutta nyt, hänen Moskovan-matkansa jälkeen, oli
tämä piiri käynyt hänelle sietämättömäksi. Hänestä oli alkanut tuntua
että hän itse ja kaikki muut teeskentelivät, ja hänen tuli niin
ikävä ja paha olla tuossa seurassa, että hän oli mikäli mahdollista
käymättä Lidia Ivanovnan luona.

Kolmas ja viimeinen piiri, jossa Annalla oli ystäviä, oli varsinainen
seuramaailma, -- tanssiaisten, päivällisten ja loistavien pukujen
maailma, joka toisella kädellään piteli kiinni hovista estyäkseen
vajoamasta puolimaailmaan, jota tämän seurapiirin jäsenet luulivat
halveksivansa, mutta jonka kanssa heillä ei ollut ainoastaan
samalta näyttävä, vaan suorastaan yhtäläinen maku. Hänen yhteyttään
tämän piirin kanssa piti yllä hänen ystävyytensä ruhtinatar Betsy
Tverskajaan, joka oli hänen serkkunsa vaimo. Ruhtinattarella oli
satakaksikymmentätuhatta ruplaa tuloja ja hän oli heti Annan
ilmaannuttua seuramaailmaan erityisesti mieltynyt häneen, hemmotellut
häntä ja vetänyt hänet seurapiiriinsä tehden pilaa kreivitär Lidia
Ivanovnan piiristä.

-- Kun tulen vanhaksi ja rumaksi, tulen kai samanlaiseksi kuin
hänkin, -- sanoi Betsy, -- mutta teidän, nuoren, viehättävän naisen,
on liian varhaista mennä siihen vaivaistaloon.

Anna oli ensi aikoina koettanut karttaa ruhtinatar Tverskajan
seurapiiriä, ja muutenkin oli edellinen seurapiiri ennen ollut
hänelle mieluisampi. Mutta Moskovan-matkan jälkeen suhde kääntyi
päinvastaiseksi. Hän kartteli siveellisiä ystäviään ja otti osaa
seuramaailman seuraelämään. Siellä hän sai nähdä Vronskia ja tunsi
aina kuohuttavaa iloa tavatessaan hänet. Erityisen usein hän tapasi
Vronskin Betsyn luona, joka oli omaa sukua Vronskaja ja Vronskin
serkku. Vronski kävi kaikkialla, missä vain saattoi tavata Annaa, ja
puhui hänelle rakkaudestaan aina kun sai siihen tilaisuuden. Anna ei
antanut hänelle mitään aihetta sellaiseen, mutta joka kerran, kun hän
tapasi Vronskin, hänen sielussaan virisi sama eloisuuden tunne, joka
oli vallannut hänet silloin rautatievaunussa, kun hän ensimmäisen
kerran näki tuon miehen. Hän tunsi itse, aina kun näki Vronskin, ilon
välähtelevän silmissään ja hymynväreitten kareilevan huulillaan, eikä
hän voinut sammuttaa noita ilonmerkkejä.

Ensi alkuun Anna oli lujasti uskonut paheksuvansa Vronskia siksi,
että tämä oli uskaltanut seurata hänen jäljessään. Mutta vähän
aikaa Moskovan-matkan jälkeen, kun Vronski ei tullutkaan erääseen
illanviettoon, jonne hänen piti tulla, ymmärsi Anna tuntemastaan
surusta, että tuo takaa-ajo ei ainoastaan ollut hänestä mieluisaa,
vaan että siihen sisältyi koko hänen elämänsä viehätys.

       *       *       *       *       *

Kuuluisa laulajatar esiintyi toisen kerran, ja koko seuramaailma oli
teatterissa. Nähtyään nojatuolistaan serkkunsa ensimmäisellä parvella
lähti Vronski väliaikaa odottamatta hänen aitioonsa.

-- Miksi ette tullut päivälliselle? kysyi ruhtinatar Betsy häneltä.
-- Rakastuneitten kaukonäköisyys on muuten aivan ihmeellinen, lisäsi
hän hymyillen, niin että Vronski yksin saattoi sen kuulla: -- Hän ei
tullutkaan. Mutta tulkaa oopperan jälkeen.

Vronski katsahti häneen kysyvästi. Betsy kumarsi. Vronski kiitti
häntä hymyillen ja istuutui hänen viereensä.

-- Miten hyvin minä muistan teidän entisen ivailunne! jatkoi
ruhtinatar Betsy, josta oli erityisen hauskaa seurata tämän intohimon
edistymistä. -- Siinä se nyt on! Te olette pauloissa, poikaseni.

-- Minä en muuta tahdokaan kuin olla pauloissa, vastasi Vronski,
tavanomainen tyyni ja hyväntahtoinen hymynsä huulillaan. -- Jos minä
jotain valitan, niin ainoastaan sitä, etten ole tarpeeksi pauloissa,
totta puhuakseni. Toivoni alkaa kadota.

-- Mitä toivoa teillä sitten saattaisi olla? sanoi Betsy loukkaantuen
ystävänsä puolesta -- entendons nous... -- Mutta hänen silmissään
välähteli säkeniä, jotka ilmaisivat, että hän ymmärsi aivan yhtä
hyvin kuin Vronskikin, mitä toivoa viimeksi mainitulla saattoi olla.

-- Ei mitään, Vronski sanoi naurussa suin, niin että tiheä hammasrivi
näkyi. -- Anteeksi, lisäsi hän ottaen kiikarin ruhtinattaren kädestä
ja ryhtyen tarkastelemaan vastapäätä olevaa aitioriviä tämän paljaan
olkapään yli. -- Minä pelkään käyväni naurettavaksi.

Hän tiesi varsin hyvin, että Betsyn ja muitten seuramaailman ihmisten
silmissä hän ei ollut vaarassa joutua naurunalaiseksi. Hän tiesi
varsin hyvin, että näiden ihmisten silmissä onneton rakkaus nuoreen
tyttöön ja yleensä vapaaseen naiseen saattoi näyttää naurettavalta;
mutta kiintyminen naimisissa olevaan naiseen ja kaikkensa alttiiksi
paneminen tämän viettelemiseksi aviorikokseen, -- siinä oli jotain
kaunista ja suurta, mikä ei koskaan voinut olla naurettavaa. Ja
siksi Vronski, ylpeän ja iloisen hymyn väreet viiksiensä alla, laski
kiikarin alas ja katsahti serkkuunsa.

-- Miksi ette tullut päivälliselle? sanoi Betsy katsoen häntä
ihaillen.

-- Minun täytyy selittää se teille. Minulla oli eräs tehtävä, ja
arvatkaapas mikä? Lyön vetoa, ettette arvaa. Minä olen rakentanut
sovintoa aviomiehen ja hänen vaimonsa loukkaajan välillä. Niin, toden
totta!

-- No syntyikö sovinto?

-- Melkeinpä.

-- Teidän pitää sitten kertoa se minulle, sanoi Betsy nousten. --
Tulkaa ensi väliajalla.

-- En voi. Lähden ranskalaiseen teatteriin.

-- Nielssonin vuoksiko? kysyi Betsy kauhistuen, hän kun ei millään
huomannut Nielssonissa mitään tavallista kuorolaulajatarta kummempaa.

-- Mikäs auttaa? Lupasin mennä sinne tämän saman rauhantekoni takia.

-- Autuaat ovat rauhantekijät, sillä he saavat pelastuksen, sanoi
Betsy muistellen jotain joskus kuulemaansa lausetta. -- No istukaahan
ja kertokaa, mitä se oli.

Ja hän istuutui jälleen.



V


-- Se on hiukan karkeata, mutta niin kilttiä, että tekee kauheasti
mieleni kertoa se, Vronski sanoi katsoen Betsyyn nauravin silmin. --
Minä en sano nimiä.

-- Minä arvaan ne kyllä, sen parempi.

-- Kuulkaahan, kaksi iloista nuorta miestä ajaa...

-- Tietystikin teidän rykmenttinne upseereja?

-- Minä en sano keitä, yksinkertaisesti vain kaksi aamiaisen syönyttä
nuorta herraa.

-- Kääntäkää: ryypännyttä.

-- Miksei. Ajavat toverinsa luo päivälliselle mitä iloisimman
mielentilan vallassa. Ja näkevät ajurilla ohi ajavan nuoren naisen,
joka vilkaisee heihin ja -- ainakin he luulevat niin näkevänsä --
nyökäyttää heille ja nauraa. He tietystikin hänen jäljessään. Ajavat
täyttä laukkaa. Heidän hämmästyksekseen kaunotar pysähtyy saman
talon pääoven eteen, jonne he olivat matkalla. Kaunotar juoksee ylös
ylimpään kerrokseen. He näkevät vain lyhyen harson alta punoittavat
huulet ja ihanat pienet jalat.

-- Te kerrotte niin innostuneesti, että minusta tuntuu kuin olisitte
itse toinen niistä kahdesta.

-- Samantekevää, keitä he olivat. No niin, nuoret miehet menevät
toverinsa luo, hän tarjoaa jäähyväispäivälliset. Siellä he tosiaan
maistelevat kenties liikaa, kuten aina jäähyväispäivällisillä. Ja
päivällispöydässä he kysyvät, kuka asuu talon yläkerrassa. Kukaan
ei tiedä, mutta isännän lakeija, jolta kysytään, asuuko yläkerrassa
neitosia, sanoo niitä olevan siellä paljonkin. Päivällisen jälkeen
nuoret miehet menevät isännän kamariin ja kirjoittavat kirjeen
tuntemattomalle. Kirjoittavat intohimoisen tunnustuskirjeen ja vievät
sen itse yläkertaan antaakseen lisää selityksiä, jos kirjeessä olisi
jotain hämärää.

-- Mitä inhottavia asioita te puhutte minulle! No, entä sitten?

-- Soittavat ovikelloa. Tulee palvelijatar, he antavat kirjeen ja
vakuuttavat olevansa niin rakastuneita, että kuolevat oitis siihen
ovelle. Ymmälle joutunut tyttö ei tiedä mitä sanoa. Yhtäkkiä siihen
ilmaantuu herrasmies makkaramaisine poskipartoineen, punaisena
kuin rapu, ja ilmoittaa, ettei siellä asu muita kuin hän ja hänen
vaimonsa, ja ajaa heidät molemmat tiehensä.

-- Mistä te tiedätte, että hänellä oli sellainen poskiparta kuin
sanoitte?

-- No, kuulkaahan. Tänään minä kävin sovittamassa heitä.

-- No kuinkas kävi?

-- Nyt se hauskin tuleekin. Ajatelkaas, että siellä asuikin
nimineuvos ja neuvoksetar, onnellinen pariskunta. Nimineuvos tekee
valituksen ja minusta tulee sovittaja. Ja millainen!... Uskokaa
pois, ettei Talleyrand ollut mitään minuun verrattuna.

-- Mikä siinä sitten on niin vaikeata?

-- No niin, kuulkaahan edelleen... Me pyysimme anteeksi niin kuin
tulikin: "Olemme epätoivoissamme ja pyydämme antamaan anteeksi
tuon onnettoman erehdyksen"... Makkarapartainen nimineuvos alkaa
sulaa, mutta tahtoo ilmaista tunteensa hänkin, ja ryhtyessään niitä
selittämään hän alkaa kiivastua ja puhua karkeuksia, ja minun on
taas pantava liikkeelle valtioviisauteni. "Minä myönnän, että
heidän käytöksenä oli sopimatonta, mutta pyydän teitä ottamaan
huomioon erehdyksen ja nuoruuden; olivathan nuoret miehet sitä
paitsi vastikään syöneet aamiaisensa. Ymmärrättehän toki. He katuvat
sydämensä pohjasta, pyytävät antamaan anteeksi tuon pahan teon."
Nimineuvos lauhtuu taas. "Minä myönnän, kreivi, ja olen valmis
antamaan anteeksi mutta ymmärrättehän, että kun minun vaimoni,
minun vaimoni, kunniallinen nainen joutuu sillä tavoin takaa-ajon,
raakuuksien ja hävyttömyyksien alaiseksi joittenkin nulikoitten,
rois..." Ja käsitättekö, se nulikka on siinä vieressä ja minun on
saatettava heidät sopuun. Taaskin panen valtioviisauteni liikkeelle
ja taaskin, juuri kun asia on päättymäisillään, nimineuvos tulistuu,
punehtuu, makkarat kohoavat ja minä päästän jälleen valtioviisauteni
valloilleen.

-- Ah, tämä minun pitää kertoa teille! kääntyi Betsy nauraen
aitioon tulleen vallasnaisen puoleen. -- Kuinka hän nauratti minua
jutuillaan... No, bonne chance, lisäsi hän ojentaen Vronskille
sormensa ja vetäisi hartioitaan nytkäyttämällä puvun kohoutunutta
yläosaa alaspäin ollakseen asiaankuuluvaan tyyliin täysin
paljashartiainen astuessaan esiin kaasuvaloon näyttämöpartaan luo
kaikkien nähtäväksi.

Vronski lähti ranskalaiseen teatteriin. Siellä hänen oli
todella määrä tavata rykmenttinsä komentaja, joka ei jättänyt
katsomatta ranskalaisen teatterin ainuttakaan esitystä, ja puhua
tälle rauhanhieronnastaan, joka jo kolmatta päivää oli ollut
rykmentinkomentajan tiedossa ja huvitti tätä. Osallisia tähän juttuun
olivat Petritski, josta hän niin paljon piti, ja toinen äskettäin
rykmenttiin tullut kunnon poika ja oiva toveri, nuori ruhtinas
Kedrov. Ja kyseessä olivat ennen kaikkea rykmentin omat edut.

Molemmat syylliset olivat Vronskin eskadroonasta. Virkamies,
nimineuvos Venden oli käynyt rykmentinkomentajan luona tekemässä
valituksen tämän upseereita vastaan siitä, että nämä olivat
loukanneet hänen vaimoaan. Vendenin kertoman mukaan hänen nuori
vaimonsa -- hän oli ollut puoli vuotta naimisissa --, oli ollut
kirkossa äitinsä kanssa ja tullut äkkiä pahoinvointiseksi, mikä
johtui määrätystä tilasta, eikä ollut voinut seistä loppuun asti vaan
lähtenyt kotiin ensimmäisellä eteen osuneella pika-ajurilla. Matkalla
upseerit olivat alkaneet ajaa hänen jällestään, hän oli pelästynyt ja
vielä entistä sairaampana juossut portaita ylös kotiinsa. Itse Venden
oli virastosta tultuaan kuullut ovikellon soiton ja joitakin ääniä
ja mentyään katsomaan nähnyt juopuneita upseereja kirje kädessä ja
ajanut nämä ulos. Hän pyysi ankaraa rangaistusta.

-- Ei, sanokaa mitä hyvänsä, oli rykmentinkomentaja sanonut
Vronskille kutsuttuaan hänet luokseen, -- Petritski käy
mahdottomaksi. Ei mene viikkoakaan ilman skandaalia. Tuo virkamies ei
jätä asiaa tähän, hän vetoaa ylemmäksi.

Vronski näki jutun koko sopimattomuuden kuten senkin, ettei
kaksintaistelu voinut tulla kysymykseen, ja ymmärsi, että oli parasta
koettaa kaikin keinoin saada nimineuvos lauhtumaan ja siten painaa
asia villaisella. Rykmentinkomentaja oli kutsunut Vronskin luokseen
juuri siksi, että tiesi hänet jaloluontoiseksi ja viisaaksi mieheksi,
jolle rykmentin kunnia oli kallis. He olivat yhdessä neuvotelleet ja
päättäneet, että Petritskin ja Kedrovin oli Vronskin kanssa mentävä
nimineuvoksen luo pyytämään anteeksi. Rykmentinkomentaja ja Vronski
ymmärsivät kumpikin, että Vronskin nimi ja sivusadjutantin solmu
tulisivat paljon vaikuttamaan nimineuvoksen leppymiseen. Ja aivan
oikein, nuo kaksi keinoa osoittautuivat jossain määrin tehokkaiksi.
Mutta sovinnonteon tulos oli Vronskin kertoman mukaan silti
kyseenalainen.

Tultuaan ranskalaiseen teatteriin Vronski meni rykmentinkomentajan
kanssa lämpiöön ja kertoi hänelle menestyksestään tai tappiostaan.
Harkittuaan tilannetta rykmentinkomentaja päätti jättää jutun
seuraamuksitta, mutta ryhtyi sitten hyvin vuoksi kyselemään
Vronskilta kohtauksen yksityiskohtia ja hohotti pitkään hillittömästi
kuunnellessaan Vronskin kertomusta siitä, miten tyyntynyt nimineuvos
äkkiä taas leimahti uudelleen asian yksityiskohdat muistaessaan ja
miten Vronski luovi sovinnon viimeisen sananpuolikkaan ympärillä ja
häipyi vähin äänin, Petritskiä edellään työntäen.

-- Ilkeä juttu, mutta vietävän lystikäs. Eihän Kedrov voi tapellakaan
hänen kanssaan... Niin kauheastiko kiivastui? puheli hän nauraen. --
Mutta Clair on tänään verraton! Kerrassaan ihme! hän sanoi uudesta
ranskalaisesta näyttelijättärestä. -- Katsoipa kuinka usein hyvänsä,
hän on joka päivä kuin uusi. Ainoastaan ranskalaiset kykenevät
sellaiseen.



VI


Betsy lähti teatterista ennen viimeisen näytöksen loppua. Tuskin
hän oli ehtinyt mennä pukeutumishuoneeseensa, puuteroida kalpeat
pitkulaiset kasvonsa, pyyhkiä ylimääräisen puuterin pois, kohentaa
kampaustaan ja käskeä tuomaan teetä suureen vierassaliin, kun
vaunuja jo alkoi saapua hänen suuren talonsa edustalle Isolle
Morskaja-kadulle. Vieraat astuivat leveään porraskäytävään, ja lihava
ovilakeija, joka aamupäivisin luki ohikulkijoiden iloksi sanomalehtiä
lasioven takana, avasi nyt ääneti tuon suuren oven ja päästi tulijat
ohitseen.

Melkein samaan aikaan tulivat sekä emäntä hiukset kohennettuina
ja raikkain kasvoin toisesta että vieraat toisesta ovesta suureen
tummaseinäiseen, untuvamaisten mattojen koristamaan vierassaliin,
jonka kirkkaasti valaistulla pöydällä kynttilöiden alla pöytäliina
säihkyi valkeuttaan, hopeinen samovaari välähteli ja läpikuultavat
teeastiat hohtivat.

Emäntä istuutui samovaarin ääreen ja veti hansikkaat käsistään.
Lakeijat siirtelivät vaivihkaa tuoleja vieraiden toivomusten
mukaan, ja koollaolijat asettuivat istumaan kahteen ryhmään, toinen
samovaarin luo emännän läheisyyteen, toinen salin toiseen päähän,
lähelle lähettilään kaunista puolisoa, jolla oli musta samettipuku
ja mustat, silmäänpistävät kulmakarvat. Molemmissa keskuksissa
keskustelu oli, kuten aina ensi hetkinä, haparoivaa: kohtaamiset,
tervehdykset ja teen tarjoilu keskeyttivät sen tuon tuostakin, ja se
ikään kuin etsi uomaansa.

-- Hän on näyttelijättärenä erinomainen; näkyy, että hän on hyvin
tutkinut Kaulbachia, sanoi muuan valtiomies lähettilään puolison
piirissä, -- huomasitteko, miten hän lankesi...

-- Oh, jättäkää jo herran tähden Nielsson rauhaa! Hänestä on
mahdoton sanoa mitään uutta, sanoi lihava, punakka vaaleaverinen
seurapiiridaami, jolla ei ollut kulmakarvoja eikä hiuslaitteita ja
jolla oli yllään vanha silkkipuku. Se oli ruhtinatar Mjahkaja, joka
oli kuuluisa suoruudestaan ja käytöksensä karkeudesta ja oli saanut
enfant terrible'in nimen. Ruhtinatar Mjahkaja istui molempien ryhmien
keskivälillä, kuulosteli kummankin keskustelua ja otti osaa vuoroin
kumpaankin. -- Minulle on tänään kolme henkeä sanonut tuon saman
lauselman Kaulbachista aivan kuin yhteisestä päätöksestä. En käsitä,
miksi se on heitä niin miellyttänyt.

Keskustelu katkesi tähän huomautukseen, ja täytyi keksiä taas uusi
aihe.

-- Kertokaa meille jotain hauskaa, mutta ei ilkeää, sanoi lähettilään
puoliso, kauniin, englanninkielellä small talkiksi nimitetyn
keskustelutaidon suuri mestari, kääntyen valtiomiehen puoleen, joka
ei myöskään tiennyt mistä alkaa.

-- Sanotaan, että se on hyvin vaikeata ja että ainoastaan ilkeä
naurattaa, sanoi diplomaatti hymyillen. -- Mutta voinhan koettaa.
Antakaa aihe. Kaikki riippuu aiheesta. Jos aihe on annettu, on
siitä sitten helppo jatkaa. Minä olen usein ajatellut, että viime
vuosisadan suuret pakinoitsijat joutuisivat nyt pulaan koettaessaan
puhua viisaasti. Kaikki viisas on alkanut niin kyllästyttää...

-- Jo aikoja sitten sanottu, keskeytti hänet lähettilään puoliso
nauraen. Keskustelu oli alkanut kiltisti; mutta juuri siksi, että se
oli aivan liian kilttiä, se taas pysähtyi. Täytyi turvautua varmaan
keinoon, joka ei koskaan pettänyt -- panetteluun.

-- Eikö teidän mielestänne Tushkevitshissa ole jotain Ludvig XV:ttä
muistuttavaa? sanoi valtiomies viitaten katseellaan pöydän luona
seisovaan kauniiseen vaaleaan nuoreen mieheen.

-- On kyllä! Hän on samaa tyyliä kuin koko tämä sali, siksi hän onkin
niin usein täällä.

Tämä keskustelu ei päässyt sammumaan, koska puhuttiin viittauksilla
juuri siitä, mistä tässä salissa ei olisi saanut puhua Tushkevitshin
suhteesta talon emäntään.

Samovaarin ja emännän ympärillä käyty keskustelu haparoi niin
ikään jonkin aikaa kolmen välttämättömän aiheen, viimeisen
yhteiskunnallisen uutisen, teatterin ja lähimmäisen tuomitsemisen
välillä, kunnes se vakavasti kiintyi viimeiseen, panetteluun.

-- Oletteko kuulleet, että Maltishtsheva itse -- ei tytär, vaan äiti
-- teettää itselleen, tulipunaisen, diable rose, puvun!

-- Se on mahdotonta! Ei, sehän on hurmaavaa!

-- Minä ihmettelen, ettei niin älykäs ihminen -- sillä eihän hän ole
tyhmä -- näe, miten koomista se on.

Jokaisella oli jotain sanomista tuon onnettoman Maltishtshevan
moitteeksi ja pilkaksi, ja keskustelu räiskähteli iloisesti kuin
vauhtiin päässyt roihuvalkea.

Ruhtinatar Betsyn mies, hyväntahtoinen lihava herra, innokas
metallipiirrosten kokooja, oli saanut tietää vaimollaan olevan
vieraita ja poikkesi ennen klubiin lähtöään vierassaliin. Hän asteli
äänettömästi pehmeää mattoa pitkin ruhtinatar Mjahkajan luo.

-- Mitä piditte Nielssonista? kysyi hän.

-- Ah, kuka nyt hiipii tuolla tavoin toisen luo? Miten te
pelästytitte minut! vastasi ruhtinatar. -- Älkää puhuko minulle
oopperasta, tehän ette kuitenkaan ymmärrä ollenkaan musiikkia.
Ennemminkin minä laskeudun teidän tasollenne ja puhun kanssanne
teidän majolikoistanne ja gravyyreistänne. Minkä aarteen te nyt taas
äsken ostittekaan romutorilta.

-- Tahdotteko, niin näytän teille? Mutta te ette ymmärrä niitä
asioita.

-- Näyttäkää. Minä olen oppinut yhtä ja toista noitten, mikä
niitten nimi nyt onkaan... pankkiirien luona. Heillä on mainioita
kuparipiirroksia. He näyttivät meille.

-- Kuinka, oletteko käynyt Schützburgilla? kysyi emäntä samovaarin
luota.

-- Olen, ma chère. He pyysivät meidät päivällisille, ja minulle
kerrottiin, että kastike niillä päivällisillä maksoi tuhat ruplaa,
puhui ruhtinatar Mjahkaja äänekkäästi, tuntien, että kaikki
kuuntelivat häntä, -- ja se kastike oli hyvin ilkeänmakuista,
jotain vihreää. Piti kutsua heidät vastavierailulle, ja minä tein
kahdeksallakymmenellä viidellä kopeekalla kastikkeen ja kaikki olivat
hyvin tyytyväisiä. Minä en voi tehdä tuhannen ruplan kastikkeita.

-- Hän on aivan verraton! sanoi emäntä.

-- Ihmeellinen! sanoi joku vieraista.

Ruhtinatar Mjahkajan puheitten aikaansaama vaikutus oli aina yhtä
pettämätön, ja hänen herättämänsä "efektin" salaisuus piili siinä,
että hän puhui aina yksinkertaisista, järkevistä asioista, joskin
useimmiten sanoi sanottavansa vähän odottamatta, kuten tälläkin
kertaa. Siinä piirissä, jossa hän eli, tekivät sentapaiset sanat
mitä nerokkaimman pilan vaikutuksen. Ruhtinatar Mjahkaja ei voinut
käsittää, miksi hänen puheellaan oli sellainen vaikutus, mutta tiesi
sen niin vaikuttavan ja käytti sitä hyväkseen.

Koska kaikki olivat ruhtinatar Mjahkajan puhuessa kuunnelleet häntä
ja keskustelu toisessa päässä salia oli lakannut, tahtoi emäntä
liittää yhteen koko seuran ja kääntyi lähettilään puolison puoleen.

-- Ettekö ollenkaan ota teetä? Siirtyisitte tänne meidän luoksemme.

-- Ei, meillä on niin hauskaa täällä, vastasi lähettilään puoliso
hymyillen ja kääntyi jatkamaan juuri alkamassa olevaa keskustelua.

Asia oli erittäin hupaisa. Arvosteltiin Kareninin aviopuolisoja.

-- Anna on kovasti muuttunut Moskovan-matkansa jälkeen. Hänessä on
jotain kummallista, puhui hänen ystävättärensä.

-- Suurin muutos on se, että hän toi mukanaan Aleksei Vronskin
varjon, sanoi lähettilään puoliso.

-- Entä sitten? Eräässä Grimmin sadussa puhutaan varjoa vailla
olevasta, varjonsa menettäneestä ihmisestä. Ja se on siinä
rangaistuksena jostain. Minä en koskaan voinut ymmärtää, mikä
rangaistus siinä oli. Mutta naisen on varmaan ikävä ilman varjoa.

-- Niin, mutta varjokkaiden naisten käy usein huonosti, sanoi Annan
ystävätär.

-- Jopas nyt kielet vertyivät, sanoi ruhtinatar Mjahkaja yhtäkkiä
kuultuaan nuo sanat. -- Karenina on oiva ihminen. Hänen miehestään en
pidä, mutta Anna Arkadjevnasta pidän paljon.

-- Miksi ette pidä hänen miehestään? Hän on niin huomattava henkilö,
sanoi lähettilään puoliso. -- Mieheni sanoo, että sellaisia
valtiomiehiä on Euroopassa harvassa.

-- Samaa sanoo minunkin mieheni, mutta minä en usko sitä, sanoi
ruhtinatar Mjahkaja. -- Jolleivät meidän miehemme niin puhuisi, niin
me näkisimme paljon paremmin, miten asia oikeastaan on. Ja Aleksei
Aleksandrovitsh on minun mielestäni yksinkertaisesti tyhmä. Minä
sanon sen kuiskaten... On kummallista, miten kaikki käy lopulta
selväksi! Ennen aikaan, kun aina puhuttiin hänen viisaudestaan,
etsin etsimistäni ja pidin itseäni tyhmänä, kun en huomannut hänen
viisauttaan. Mutta kun viimein olin uskaltanut kuiskaten sanoa: hän
on tyhmä, niin kaikki selkeni. Eikö olekin niin?

-- Miten paha te olette tänään.

-- En vähääkään. Minä en näe muuta mahdollisuutta. Jompikumpi meistä
kahdesta on tyhmä. Ja tehän tiedätte, ettei sitä voi omasta itsestään
sanoa.

-- Ei kukaan ole tyytyväinen varoihinsa, mutta järkeensä on jokainen
tyytyväinen, lausui valtiomies ranskalaisen mietelmän.

-- Juuri niin, juuri niin, huomautti ruhtinatar Mjahkaja hänelle
nopeasti. -- Mutta Annaa minä en anna teidän tuomittavaksenne. Hän
on niin herttainen ja suloinen. Mitä hän sille voi, jos kaikki ovat
häneen rakastuneita ja kulkevat kuin varjot hänen jäljessään?

-- Minä en ole aikonutkaan tuomita häntä, puolustautui Annan
ystävätär.

-- Jos kukaan ei kulje meidän perässämme niin kuin varjo, ei se anna
meille oikeutta tuomita toisia.

Annan ystävätärtä näin tölväistyään ruhtinatar Mjahkaja nousi
paikaltaan ja siirtyi lähettilään puolison kanssa toisen pöytäkunnan
luo, missä keskusteltiin Preussin kuninkaasta.

-- Mistä te siellä väittelitte? kysyi Betsy.

-- Karenineista. Ruhtinatar antoi Aleksei Aleksandrovitshista
luonnekuvan, vastasi lähettilään puoliso istuutuen suu hymyssä pöydän
luo.

-- Vahinko, ettemme kuulleet, sanoi emäntä vilkaisten eteisen
puoleiselle ovelle. -- Siinähän tekin olette viimein! lausui hän
hymyssäsuin sisään astuvalle Vronskille.

Vronski oli tuttu kaikkien täällä tapaamiensa vieraitten kanssa, hän
kun näki heidät joka päivä, ja siksi hän astui saliin niin tyynin
liikkein kuin tullaan sellaisten luo, joitten seurasta vastikään on
poistuttu.

-- Mistäkö tulen? vastasi hän lähettilään puolison kysymykseen.
-- Enpä voi muuta kuin tunnustaa: Buffin varieteeteatterista.
Luullakseni sadannen kerran ja aina uutta nautintoa tuntien.
Erinomaista kerrassaan! Minä tiedän sen häpeälliseksi, mutta
oopperassa minä nukun, kun sitä vastoin Buffissa istun viime hetkeen
saakka ja hauskaa on. Tänään...

Hän mainitsi ranskalaisen näyttelijättären nimen ja aikoi kertoa
jotain hänestä, mutta lähettilään puoliso keskeytti hänet ollen
piloillaan kauhistuvinaan:

-- Tehkää hyvin ja jättäkää nuo kamalat asiat.

-- Hyvä, minä jätän, semminkin kuin nuo kamalat asiat ovat kaikille
tuttuja.

-- Ja kaikki menisivät sinne, jos se olisi samalla lailla tapana kuin
oopperassa käynti, vahvisti ruhtinatar Mjahkaja.



VII


Eteisen puoleiselta ovelta kuului askeleita. Tietäen, että tulija
oli Karenina, Betsy katsahti Vronskiin. Tämä katsoi ovelle, ja
hänen kasvoillaan oli omituinen ilme. Tulijan lähestymistä ilolla,
hellittämättä ja kuitenkin arasti seuraten hän nousi hiljalleen
tuoliltaan. Anna astui saliin. Kulkien kuten aina harvinaisen suorana
ja muuttamatta katseensa suuntaa hän astui lähellä olevan emännän luo
nopein, varmoin ja kevein askelin, tavalla joka erosi huomattavasti
muitten seuramaailman naisten käyntitavasta, puristi hymyillen tämän
kättä ja vilkaisi sama hymy huulillaan Vronskiin. Vronski kumarsi
syvään ja nosti hänelle tuolin.

Anna vastasi vain pään kumarruksella, punastui ja kävi vakavaksi.
Mutta samassa hän jo nyökäytteli päätään tuttavilleen, puristi
ojennettuja käsiä ja sanoi emännälle:

-- Olin kreivitär Lidian luona ja aioin tulla aikaisemmin, mutta
jäinkin istumaan. Siellä oli sir John, hyvin mielenkiintoinen mies.

-- Se lähetyssaarnaajako?

-- Niin, hän kertoi Intian elämästä hyvin hauskasti. Keskustelu,
jonka Annan tulo oli katkaissut, alkoi taas häilähdellä kuin sammuvan
lampun tuli.

-- Sir John? Niin, sir John! Minä olen nähnyt hänet, hän puhuu hyvin.
Vlasjeva on aivan rakastunut häneen.

-- Onko totta, että nuorin Vlasjeva menee naimisiin Topovin kanssa?

-- Sanotaan, että asia on jo päätetty.

-- Minä ihmettelen vanhempia. Sanotaan, että siitä tulee
rakkausavioliitto.

-- Rakkausavioliitto? Mitä antediluviaalisia, vedenpaisumuksen
aikaisia ajatuksia teillä onkaan! Kuka nyt enää puhuu rakkaudesta.

-- Mitä sille voi? Tuo vanha tyhmä tapa ei vain tahdo kokonaan
hävitä, Vronski sanoi.

-- Sen pahempi niille, jotka sitä noudattavat. Minä en tiedä muita
onnellisia avioliittoja kuin järkiavioliitot.

-- Niin, mutta miten usein järkiavioliittojen onni hajoaakaan kuin
tuhka tuuleen, kun juuri tuo torjuttu intohimo ilmestyy kuvaan,
Vronski sanoi.

-- Mutta järkiavioliitoiksi me nimitämme sellaisia, joissa kumpikin
aviopuoliso on jo päässyt riivauksestaan. Sellainen riivaushan on
kuin tulirokko, se täytyy jokaisen läpikäydä.

-- Silloin täytyy oppia keinotekoisesti rokottamaan itsensä niin
rakkautta kuin rokkoakin vastaan.

-- Minä olin nuorena rakastunut kirkonpalvelijaan, sanoi ruhtinatar
Mjahkaja, -- en tiedä, lieneekö se auttanut minua.

-- Ei, vakavasti puhuen, minä luulen, että jos tahtoo tuntea mitä
rakkaus on, täytyy ensin erehtyä ja sitten korjata erehdyksensä,
sanoi ruhtinatar Betsy.

-- Vieläkö avioliittoon mentyäkin? kysyi lähettilään puoliso
leikkisästi.

-- Katumus ei koskaan tule liian myöhään, sanoi valtiomies
englantilaisen sananlaskun.

-- Juuri niin, vahvisti Betsy, -- täytyy erehtyä ja korjata erheensä.
Mitä mieltä te olette siitä? kääntyi hän Annan puoleen, joka oli
kuunnellut keskustelua suu tuskin huomattavassa, varmassa hymyssä.

-- Minun käsittääkseni, Anna sanoi leikitellen kädestä vedetyllä
hansikkaallaan, -- minun käsittääkseni... jos on yhtä monta mieltä
kuin päätäkin, niin on myös yhtä monta rakkauden lajia kuin
sydäntäkin.

Vronski oli katsonut Annaan ja odottanut sydän kurkussa, mitä tämä
sanoisi. Ja hän huoahti kuin vaaran jälkeen, kun Anna oli sanonut nuo
sanat.

Anna kääntyi äkkiä Vronskin puoleen:

-- Minäpä sain äskettäin Moskovasta kirjeen. Kirjoittavat, että Kitty
Shtsherbatskaja on hyvin sairas.

-- Tosiaanko? Vronski sanoi synketen. Anna katsahti häneen ankarasti.

-- Kenties se ei liikuta teitä?

-- Päinvastoin, hyvinkin. Mitä he kirjoittivat teille, jos saan
udella? kysyi Vronski.

Anna nousi ja meni Betsyn luo.

-- Antakaa minulle kupillinen teetä, hän sanoi pysähtyen tämän tuolin
taakse.

Betsyn kaataessa teetä Vronski tuli Annan luo.

-- Mitä he sitten kirjoittivat teille? toisti hän.

-- Minä luulen, etteivät miehet ymmärrä mikä on jaloa ja epäjaloa,
vaikka aina puhuvat siitä, Anna sanoi vastaamatta hänelle. -- Olen jo
kauan aikonut sanoa sen teille, lisäsi hän, siirtyi muutaman askeleen
sivumpaan ja istuutui nurkassa olevan albumipöydän ääreen.

-- Minä en täysin käsitä teidän sanojenne merkitystä, Vronski sanoi
antaen Annalle teekupin.

Anna katsahti viereensä sohvalle, ja Vronski istuutui heti.

-- Niin, minä olen aikonut sanoa teille, Anna sanoi katsomatta
häneen, -- että te toimitte rumasti, hyvin rumasti.

-- Niin kuin en minä itse tietäisi menetelleeni rumasti. Mutta kuka
on syynä siihen, että minä niin toimin?

-- Miksi te puhutte siitä minulle? Anna sanoi katsahtaen häneen
ankarasti.

-- Te tiedätte miksi, vastasi Vronski rohkeasti ja iloisesti,
tavoittaen Annan katseen ja hellittämättä silmiään hänestä.

Hän ei hämmentynyt, mutta Anna hämmentyi.

-- Se vain todistaa sitä, ettei teillä ole sydäntä, Anna sanoi. Mutta
hänen katseensa ilmaisi hänen tietävän, että Vronskilla oli sydän ja
että hän sen vuoksi juuri pelkäsi tätä.

-- Se oli erehdystä eikä rakkautta.

-- Ettekö muista, että minä olen kieltänyt teitä lausumasta tuota
sanaa, tuota inhottavaa sanaa, Anna sanoi vavahtaen. Mutta samassa
hän tajusi, että jo pelkästään lausumalla sanan kieltänyt hän
tunnusti ottaneensa itselleen erinäisiä oikeuksia Vronskiin nähden
ja juuri siten kiihotti häntä puhumaan rakkaudestaan. -- Minun
on jo kauan tehnyt mieleni sanoa se teille, jatkoi hän katsoen
päättäväisesti Vronskia silmiin ja tuntien hehkuvan punan polttavan
kasvojaan, -- ja tänään minä tulin varta vasten, kun tiesin tapaavani
teidät. Minä tulin sanomaan, että tämän täytyy loppua. En ole koskaan
kenenkään edessä punastunut, mutta te pakotatte minut tuntemaan
itseni syylliseksi johonkin.

Vronski katsoi Annaan ja hämmästyi hänen kasvojensa uutta henkistä
kauneutta.

-- Mitä te minulta tahdotte? kysyi hän suoraan ja vakavasti.

-- Minä tahdon, että te menette Moskovaan ja pyydätte Kittyltä
anteeksi, Anna sanoi.

-- Sitä te ette tahdo, Vronski sanoi.

Hän näki, että Anna puhui sitä, mitä pakotti itsensä puhumaan, eikä
sitä, mitä tahtoi.

-- Jos te rakastatte minua, kuten sanotte, kuiskasi Anna, -- niin
älkää tehkö minua rauhattomaksi.

Vronskin kasvot säteilivät.

-- Ettekö te tunne, että te olette minun elämäni ja kaikkeni; mutta
rauhasta minä en tiedä mitään enkä voi sitä teille antaa. Koko
itseni, rakkauteni... sen voin. Minä en voi ajatella teitä ja
itseäni erikseen. Te ja minä on minulle yhtä. Enkä näe edessäpäinkään
mitään rauhan mahdollisuutta, en itselleni enkä teille. Minä näen
epätoivon, onnettomuuden mahdollisuuden... tai toiselta puolen
onnen... ja millaisen onnen!... Eikö se olisi mahdollinen? lisäsi hän
vain huulillaan kuiskaten, mutta Anna kuuli sen.

Anna jännitti kaikki henkiset voimansa sanoakseen sen, mitä piti
sanoa. Mutta sen sijaan että olisi sanonut jotain, hän loi Vronskiin
rakkautta säteilevät kasvonsa eikä vastannut mitään.

"Kas niin!" ajatteli Vronski riemuissaan. "Minä olin jo
epätoivoissani ja luulin ettei sille tulisi loppua; mutta nytpä se
päättyykin! Hän rakastaa minua. Hän tunnustaa sen."

-- Niin, tehkää se minun tähteni, älkää koskaan puhuko minulle
niitä sanoja, ja olkaamme hyviä ystäviä, kuiskasi Anna; mutta hänen
katseensa puhui toista.

-- Ystäviä meistä ei tule, tiedätte sen itse. Ja tuleeko meistä
kaikkein onnellisimpia vai onnettomimpia ihmisiä, se on teidän
vallassanne.

Anna tahtoi sanoa jotain, mutta Vronski keskeytti hänet:

-- Minähän pyydän vain oikeutta toivoon ja tuskaan, sellaiseen kuin
nyt. Mutta jollen sitäkään saa, niin käskekää minua katoamaan, ja
minä katoan. Te ette tule näkemään minua, jos minun läsnäoloni vaivaa
teitä.

-- Enhän minä mihinkään voi teitä ajaa.

-- Kunhan ette vain muuta mitään. Jättäkää kaikki entiselleen,
Vronski sanoi ääni väristen. -- Miehenne tuli.

Aleksei Aleksandrovitsh astui tosiaankin samana hetkenä sisään
levollisin, kömpelöin askelin.

Vilkaistuaan vaimoonsa ja Vronskiin hän meni emännän luo ja teekupin
ääreen istuuduttuaan alkoi puhua maltillisella, aina kuuluvalla
äänellään, tavanmukaiseen ivalliseen sävyynsä, kuin tehden pilaa
jostakin.

-- Teidän Ramboullet'nne on kokoontunut täysilukuisena, hän sanoi
silmäillen koko seuraa, -- sulottarineen ja runottarineen.

Mutta ruhtinatar Betsy, joka ei voinut sietää tuota Aleksei
Aleksandrovitshin sneering-sävyä, kuten hän sitä nimitti, osasi
viisaana emäntänä heti johdattaa hänet vakavaan keskusteluun
yleisestä asevelvollisuudesta. Aleksei Aleksandrovitsh innostui
heti ja alkoi vakavasti puolustaa uutta asetusta ruhtinatar Betsyn
hyökkäyksiltä.

Vronski ja Anna istuivat yhä pienen pöydän luona.

-- Tämä käy jo säädyttömäksi, kuiskasi eräs naisvieraista katsoen
Annaan, Vronskiin ja Kareniniin itseensä.

-- Mitä minä sanoin, vastasi Annan ystävätär.

Eivätkä vain nämä vieraat, vaan melkein kaikki salissa olijat,
yksinpä ruhtinatar Mjahkaja ja Betsy itse, vilkuilivat useamman
kerran yhteisestä piiristä poisvetäytyneitä, ikään kuin
tuo vetäytyminen olisi heitä häirinnyt. Ainoastaan Aleksei
Aleksandrovitsh ei kertaakaan vilkaissut sinnepäin eikä hetkeksikään
irrottautunut mielenkiintoisesta keskustelusta.

Huomatessaan yleisen mielialan käyvän rauhattomaksi Betsy sai
huomaamatta järjestetyksi toisen henkilön sijalleen kuuntelemaan
Aleksei Aleksandrovitshia ja meni itse Annan luo.

-- Olen aina ihmetellyt miehenne lausuntojen selvyyttä ja
täsmällisyyttä, hän sanoi. -- Kaikkien transsendenttisimmatkin
käsitteet tulevat hyvin ymmärrettäviksi hänen puhuessaan.

-- Niin, niin! Anna sanoi säteillen onnen hymyä ja käsittämättä
sanaakaan Betsyn puheesta. Hän siirtyi suuren pöydän ääreen ja alkoi
osallistua yleiseen keskusteluun.

Istuttuaan puoli tuntia tuli Aleksei Aleksandrovitsh vaimonsa luo
ja kysyi, eikö tämä lähtisi hänen kanssaan kotiin; mutta miestään
silmiin katsomatta Anna vastasi jäävänsä illalliselle. Aleksei
Aleksandrovitsh kumarsi hyvästiksi ja lähti.

Annan kuski, vanha, lihava, tänään kiiltävään nahkatakkiin pukeutunut
tataari, saattoi vaivoin hillitä pääoven edessä kylmissään
kärvistelevää harmaata sivuhevosta. Lakeija seisoi pitäen auki vaunun
ovea. Ovenvartija piti auki ulko-ovea. Anna Arkadjevna irroitti
ketterällä kädellään hihan pitsin lyhyen turkkinsa hakasesta ja
kuunteli pää kumarassa, ihastuksen valtaamana, saattamaan tulleen
Vronskin sanoja.

-- Te ette ole oikeastaan sanonut mitään; enkä minä mitään vaadikaan,
puhui Vronski, -- mutta te tiedätte, etten minä ystävyyttä kaipaa,
minulle on mahdollinen vain yksi onni elämässä, tuo sana, jota te
niin kartatte... rakkaus, niin...

-- Rakkaus... toisti Anna hiljaa, tukahtuneella äänellä, ja samalla
kun sai pitsin irroitetuksi lisäsi yhtäkkiä: -- en pidä siitä sanasta
siksi, että se merkitsee minulle liian paljon, paljon enemmän kuin te
voitte aavistaakaan, ja hän katsoi Vronskia silmiin. -- Näkemiin!

Hän antoi Vronskille kättä, ohitti ovenvartijan nopein, joustavin
askelin ja katosi vaunuihin.

Annan katse ja käden kosketus poltti Vronskia. Hän suuteli kämmentään
siltä kohtaa, mihin Anna oli häntä koskettanut, ja ajoi kotiinsa
onnellisena, tietoisena siitä, että hän oli tänä iltana lähestynyt
päämääräänsä enemmän kuin kertaakaan kahden viime kuukauden aikana.



VIII


Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut nähnyt mitään erikoista ja
säädytöntä siinä, että hänen vaimonsa oli istunut Vronskin kanssa eri
pöydän ääressä ja jutellut jotain vilkkaasti: mutta hän oli huomannut
toisten salissa ohjain pitävän sitä jollain tavoin erikoisena ja
säädyttömänä ja siksi se alkoi hänestäkin tuntua säädyttömältä. Hän
päätti sanoa siitä vaimolleen.

Tultuaan kotiin Aleksei Aleksandrovitsh meni tapansa mukaan
työhuoneeseensa ja istuutui nojatuoliin, avasi sivujen väliin jätetyn
paperiveitsen kohdalta paavinvaltaa käsittelevän kirjan ja luki
tapansa mukaan kello yhteen asti; vain väliin hän hieraisi korkeaa
otsaansa ja ravisti päätään, kuin ajaen pois jotain. Tavalliseen
aikaan hän nousi ja laittautui yökuntoon. Anna Arkadjevnaa ei vielä
kuulunut. Kirja kainalossa mies meni yläkertaan; mutta tänä iltana
hän jäi tavanmukaisten virka-asioissa askaroivien mietteittensä
sijasta ajattelemaan vaimoaan, ja hänen mieltään painoi tunne jostain
ikävästä, joka oli kohdannut hänen vaimoaan. Tapojensa vastaisesti
hän ei paneutunutkaan vuoteeseen, vaan ryhtyi kädet selän takana
kävelemään edestakaisin huoneessa. Hän ei voinut mennä nukkumaan,
koska tunsi, että hänen oli ensin ajateltava selväksi tämä juuri
ilmennyt asia.

Kun Aleksei Aleksandrovitsh oli päättänyt mielessään, että hänen
täytyy puhua asiasta vaimonsa kanssa, se oli tuntunut hänestä varsin
helpolta ja yksinkertaiselta. Mutta nyt, kun hän alkoi tarkemmin
miettiä juuri ilmennyttä seikkaa, se alkoi tuntua hänestä kovin
monimutkaiselta ja vaikealta.

Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut mustasukkainen. Hänen vakaumuksensa
mukaan mustasukkaisuus loukkasi vaimoa, ja miehellä tuli olla
luottamusta vaimoaan kohtaan. Minkä tähden miehen tuli luottaa,
toisin sanoen, olla täysin varma siitä, että hänen nuori vaimonsa
tulisi häntä aina rakastamaan, sitä hän ei ollut kysynyt
itseltään. Hän ei ollut tuntenut epäluottamusta, siksi hän luotti
ja katsoi oikeaksi aina luottaa. Mutta nyt, vaikkakaan hänen
vakaumuksensa mustasukkaisuuden häpeällisyydestä ja luottamuksen
välttämättömyydestä ei horjunut, hän tunsi seisovansa silmä silmää
vasten jonkin epäloogisen ja sotkuisen edessä, eikä tiennyt mitä
tehdä. Aleksei Aleksandrovitsh seisoi silmä silmää vasten elämän
edessä, sen mahdollisuuden edessä, että hänen vaimonsa saattaisi
rakastaa jotain toista kuin häntä, ja se se juuri näyttikin hänestä
niin sotkuiselta ja käsittämättömältä, se kun oli elämä itse.
Koko elämänsä Aleksei Aleksandrovitsh oli elänyt ja työskennellyt
virka-asioiden piirissä ja ollut siten tekemisissä vain elämän
heijastusten kanssa. Ja joka kerta kun hän oli joutunut kosketuksiin
itse elämän kanssa, hän oli vetäytynyt siitä syrjään. Hänellä oli
nyt sellainen tunne kuin ihmisellä, joka on tyynesti kulkenut kuilun
yli siltaa pitkin ja on yhtäkkiä huomannutkin sillan puretuksi ja
löytänyt itsensä syvyyden partaalta. Se syvyys oli itse elämä,
ja silta oli se keinotekoinen elämä, jota Aleksei Aleksandrovits
oli elänyt. Ensimmäisen kerran hänen mieleensä tuli kysymys
sellaisestakin mahdollisuudesta, että hänen vaimonsa saattoi rakastua
johonkin toiseen, ja hän kauhistui sitä ajatustaan.

Riisuutumatta hän asteli edestakaisin kaikuvalla parketilla yhden
lampun valaisemassa ruokasalissa ja matolla pimeässä vierassalissa,
missä valo kajasteli vain hänen äskettäin valmistuneessa, sohvan
yllä riippuvassa muotokuvassaan, tasaisin askelin hän kulki
myös Annan kirjoituskamarin läpi, missä kaksi kynttilää valaisi
hänen sukulaistensa ja ystävättäriensä muotokuvia ja hänen
kirjoituspöytänsä kauniita pikkukoruja, jotka olivat Aleksei
Aleksandrovitshille kovin tuttuja. Vaimonsa huoneen poikki hän meni
makuukamarin ovelle asti ja kääntyi jälleen takaisin.

Joka kerran tätä matkaa tehdessään hän pysähtyi, useimmiten valoisan
ruokasalin parketilla, ja sanoi itselleen: "Niin, pitää ilman
muuta tehdä päätös ja lopettaa se, ilmaista siitä mielipiteensä
ja päätöksensä." Ja hän kääntyi takaisin. "Mutta mitä pitää
lausua? Mikä päätös?" hän sanoi itselleen salissa eikä löytänyt
vastausta. "Ja mitä sitten oikeastaan", kysyi hän itseltään ennen
kuin kääntyi vaimonsa kamariin, "mitä sitten on tapahtunut? Ei
mitään. He puhelivat kauan toistensa kanssa. Entä sitten? Saa kai
nainen seuramaailmassa puhella kenen kanssa haluaa? Ja toiseksikin
mustasukkaisuus on vain oman itsensä alentamista", puhui hän
itselleen tullessaan Annan kamariin; mutta tämä selittely, jolle
hän oli ennen antanut niin suurta arvoa, ei merkinnyt nyt mitään
eikä vaikuttanut lainkaan. Makuukamarin ovelta hän kääntyi jälleen
vierassalia kohti; ja kun hän oli tullut takaisin pimeään saliin,
jokin ääni sanoi hänelle, että asia ei ollut niin, että jos kerran
toiset huomasivat, niin jotain oli siis olemassa. Ja ruokasalissa hän
taas sanoi itselleen: "Niin, pitää ilman muuta päättää, ja lopettaa
se ja lausua mielipiteensä..." Ja salissa, ennen kuin kääntyi
kamariin, kysyi hän taas itseltään, millainen päätös oli tehtävä. Ja
kysyi sitten, mitä oli tapahtunut. Ja vastasi: ei mitään, ja muisti,
kuinka mustasukkaisuus oli vaimoa alentava tunne, kunnes salissa
tuli jälleen vakuuttuneeksi siitä, että jotain oli tapahtunut. Hänen
ajatuksensa samoin kuin hänen ruumiinsakin kiersivät samaa umpinaista
rataansa tavoittamatta retkellään mitään uutta. Hän huomasi sen,
hieroi otsaansa ja istuutui vaimonsa kamariin.

Katsellessa siinä hänen pöytäänsä, sen malakiittista kirjoitusalustaa
ja sillä olevaa aloitettua kirjettä, hänen ajatuksensa muuttuivat.
Hän alkoi ajatella Annaa ja sitä, mitä tämä mahtoi ajatella
ja tuntea. Ensimmäisen kerran tuli hänen mieleensä Annan
henkilökohtainen elämä, hänen ajatuksensa ja toiveensa; ja ajatus
siitä, että vaimollakin saattoi olla ja varmasti olikin erillinen
elämänsä, tuntui hänestä niin kauhealta, että hän lakkasi sitä
ajattelemasta. Se oli kuilu, jonne hän ei uskaltanut katsoa. Aleksei
Aleksandrovitsh ei kyennyt siirtymään mielikuvituksessaan toisen
ihmisen asemaan. Hän piti sitä vahingollisena ja vaarallisena
haaveiluna.

"Ja kaikkein pahinta on se", mietti hän, "että juuri nyt, kun
minun asiani lähenee ratkaisuaan (hän ajatteli paraikaa ajamaansa
lakiehdotusta) kun minä tarvitsen kaiken malttini ja hengenvoimani,
minun piti joutua tällaisen järjettömän rauhattomuuden valtaan.
Mutta mitä minä voin? Minä en ole niitä ihmisiä, jotka tuntevat
rauhattomuutta ja hätää eivätkä uskalla katsoa niitä silmiin."

-- Minun täytyy harkita, päättää ja heittää se mielestäni, hän sanoi
ääneen.

"Kysymykset hänen tunteistaan ja siitä, mitä hänen mielessään on
liikkunut ja saattaa liikkua, eivät kuulu minulle, ne ovat hänen
omantuntonsa asioita ja kuuluvat uskonnon piiriin", hän sanoi
itselleen tuntien kevennystä tietoisuudesta, että oli löytänyt
asetuskokoelmasta sen kohdan, jonka alaan tämä kysymys kuului.

"Siis", sanoi Aleksei Aleksandrovitsh itselleen, "kysymykset hänen
tunteistaan ja niin edespäin ovat hänen omantuntonsa kysymyksiä, ja
sen kanssa ei minulla ole mitään tekemistä. Minun velvollisuuteni
on selvästi määriteltävissä. Perheen päänä minä olen velvollinen
ohjaamaan häntä ja sen tähden osittain myös vastuunalainen hänestä;
minun täytyy osoittaa hänelle näkemäni vaara, varoittaa häntä,
vieläpä käyttää valtaanikin. Minun pitää sanoa hänelle."

Aleksei Aleksandrovitshin päässä selkiytyi se, mitä hän nyt sanoisi
vaimolleen. Harkitessaan sanojaan hän harmitteli sitä, että hän
joutui aivan suotta hukkaamaan kallista aikaansa ja hengenvoimiaan
joutavaan kotiasiaan. Siitä huolimatta pian pidettävän puheen muoto
ja järjestys sukeutui hänen mielessään kirkkaaksi ja selväksi kuin
virallinen selonteko. "Minun tulee sanoa ja tuoda ilmi seuraavat
asiat: ensinnäkin selittää yleisen mielipiteen ja säädyllisyyden
merkitys; toiseksi, valaista uskonnon kannalta avioliiton merkitystä;
kolmanneksi, jos käy tarpeelliseksi, osoittaa, mikä onnettomuus uhkaa
poikaamme; neljänneksi, osoittaa hänen oma onnettomuutensa." Aleksei
Aleksandrovitsh pani kätensä ristiin, käänsi kämmenet alaspäin ja
venytteli käsiään niin että sormet naksahtelivat nivelissään.

Tuo ikävä tapa -- käsien yhteenliittäminen ja sormien naksutteleminen
-- rauhoitti häntä aina ja toi säntillisen olon, joka oli nyt niin
tarpeen hänelle. Pääoven edestä kuului vaunujen tärinää. Aleksei
Aleksandrovits seisahtui keskelle salia.

Portailta alkoi kuulua naisen askeleita. Aleksei Aleksandrovitsh
seisoi valmiina puhumaan ja puristeli yhteenliitettyjä sormiaan
koetellen, vieläkö jossain naksahtaisi. Yksi nivel naksahti.

Jo portailta kuuluvien keveitten askelien äänestä hän tunsi Annan
lähestyvän, ja vaikkakin hän oli tyytyväinen puheeseensa, alkoi
lähenevä selvittely pelottaa häntä.



IX


Anna käveli pää kumarassa, leikitellen talvipäähineensä tupsuilla.
Hänen kasvonsa sädehtivät; mutta niitten kirkkaus ei ollut iloinen,
-- se muistutti tulipalon loimua pimeässä yössä. Nähdessään miehensä
Anna kohotti päätään ja veti kuin unesta heräten suunsa hymyyn.

-- Sinä valvot vielä? Sepä ihmeellistä! hän sanoi, heitti
huppupäähineensä päästään ja meni saman tien, pysähtymättä,
pukeutumishuoneeseensa.

-- Anna, minulla olisi sinulle puhuttavaa.

-- Minulleko? Anna sanoi ihmetellen, tuli esiin oven takaa ja katsoi
häneen. -- Mitä niin? Mistä? kysyi hän istuutuen. -- No, puhutaan
sitte jos se on niin tärkeää. Viisainta olisi kyllä mennä nukkumaan.

Anna puhui, mitä sylki suuhun toi, ja omia sanojaan kuunnellessaan
hän ihmetteli itsekin valehtelukykyään. Miten yksinkertaisia ja
luonnollisia olivatkaan hänen sanansa ja miten selvältä näytti,
että hänen vain teki mieli nukkumaan! Hän tunsi pukeutuneensa
läpitunkemattomaan valheiden panssariin. Hän tunsi, että jokin
näkymätön voima auttoi ja tuki häntä.

-- Anna, minun tulee varoittaa sinua, sanoi mies.

-- Varoittaa? Anna sanoi. -- Mistä?

Hän näytti niin teeskentelemättömältä ja iloiselta, että se, joka
ei olisi tuntenut häntä niin hyvin kuin hänen miehensä, ei olisi
voinut huomata mitään luonnotonta hänen äänessään eikä hänen
sanojensa sisällössä. Mutta Aleksei Aleksandrovitshille, joka tunsi
hänet ja tiesi, että jo mies sattui valvomaan viisikin minuuttia
yli tavallisen ajan, niin Anna huomasi sen välittömästi ja kysyi
syytä, joka tiesi, että Anna tavallisesti heti kertoi hänelle kaikki
ilonsa ja surunsa -- hänelle merkitsi paljon kun hän näki, ettei
Anna tahtonut havaita hänen tilaansa eikä sanoa sanaakaan itsestään.
Hän näki vaimonsa ennen niin avoimen sydämen sulkeutuneen häneltä
nyt kokonaan. Eikä siinä kyllin, Annan äänensävystä hän huomasi,
ettei tämä edes ajatellut sitä, vaan ikään kuin sanoi aivan suoraan:
niin, suljettu se on ja tulee tästä lähin olemaankin. Aleksei
Aleksandrovitshin valtasi nyt samanlainen tunne kuin kotiin palanneen
ihmisen, joka huomaa talonsa lukituksi. "Mutta kenties avain vielä
löytyy", ajatteli Aleksei Aleksandrovitsh.

-- Minä tahdon varoittaa sinua, hän sanoi hiljaisella äänellä, --
ettet sinä ajattelemattomuudellasi ja kevytmielisyydelläsi anna
seuramaailmalle aihetta puheisiin. Sinun tämäniltainen liian vilkas
keskustelusi kreivi Vronskin kanssa (hän lausui tuon nimen varmasti
ja tyynesti) herätti ikävää huomiota.

Hän katsoi puhuessaan Annan nauraviin, läpitunkemattomuudessaan
pelottaviksi käyneisiin silmiin ja tunsi sanojensa koko
hyödyttömyyden ja turhuuden.

-- Niinhän sinä aina sanot, vastasi Anna ikään kuin ei olisi
vähääkään käsittänyt miestään ja kuin olisi tahallaan ymmärtänyt
tämän sanoista vain viimeiset. -- Väliin sinä moitit, että minä olen
liian totinen, väliin taas, että olen iloinen. Minulla oli hauskaa
tänään. Sekö sinua loukkasi?

Aleksei Aleksandrovitsh vavahti ja taivutti kätensä naksutellakseen
sormiaan.

-- Oi, älä viitsi naksutella, tiedäthän, etten pidä siitä. Anna sanoi.

-- Anna, oletko se sinä? sanoi Aleksei Aleksandrovitsh hiljaa,
koettaen pysyä tyynenä ja lakaten naksuttelemasta.

-- Mitä kummaa tämä on? Anna sanoi näennäisesti aivan vilpittömän ja
koomillisen ihmettelyn vallassa. -- Mitä sinä minusta oikein tahdot?

Aleksei Aleksandrovitsh oli vaiti ja hieroi kädellään otsaansa
ja silmiään. Hän huomasi, että sen sijaan, mitä hän oli aikonut
tehdä, nimittäin varoittaa vaimoaan seuramaailman silmissä tehdystä
virheestä, häntä kuohuttikin se puoli asiaa, joka koski hänen
vaimonsa omaatuntoa, ja hän taisteli jotain kuvittelemaansa seinää
vastaan.

-- Minä sanon heti mitä minä tarkoitan, jatkoi hän kylmästi ja
tyynesti, -- ja minä pyydän sinua kuuntelemaan sanojani. Kuten
tiedät, minä pidän mustasukkaisuutta loukkaavana ja alentavana enkä
salli sen koskaan päästä määrääväksi tunteekseni. Mutta on olemassa
määrättyjä säädyllisyyden rajoja, joiden yli kukaan ei voi astua
tulematta rangaistuksi. Mitä tähän iltaan tulee, niin minä itse
en huomannut mitään erikoista, mutta päätellen, seuran saamasta
vaikutelmasta kaikki huomasivat, ettei sinun käytöksesi ollut aivan
sellaista kuin olisi voinut toivoa.

-- En ymmärrä yhtään mitään, Anna sanoi kohauttaen olkapäitään.
"Hänelle se on yhdentekevää", hän ajatteli. "Mutta seurassa ovat
huomanneet ja se vaivaa häntä.". -- Sinä et varmaankaan ole terve,
lisäsi hän, nousi tuoliltaan ja aikoi mennä ovesta; mutta Aleksei
Aleksandrovits liikahti eteenpäin kuin haluten pysäyttää hänet.

Aleksei Aleksandrovitshin kasvot olivat niin rumat ja synkät, ettei
Anna ollut vielä koskaan nähnyt häntä sellaisena. Anna pysähtyi,
taivutti päänsä takakenoon ja alkoi ketterin käsin irrotella
hiusneuloja tukastaan.

-- No hyvä, minä kuuntelen mitä sieltä tulee, virkkoi hän tyynesti
ja ivallisesti. -- Ja kuuntelenpa oikein hartaasti, sillä haluaisin
todellakin ymmärtää, mitä sinä tarkoitat.

Puhuessaan hän kummeksui itse luonnollista, tyyntä ja varmaa
äänensävyään ja luontevia lauseitaan.

-- Minulla ei ole oikeutta ja pidän ylipäätään turhana
ja vahingollisenakin paneutua sinun tunteittesi kaikkiin
yksityiskohtiin, aloitti Aleksei Aleksandrovitsh. -- Liikaa sieluamme
kaivellessamme vedämme usein esiin sellaistakin, joka olisi pysynyt
siellä kätkössään. Sinun tunteesi ovat sinun omantuntosi asia; mutta
minä olen sinun, itseni ja Jumalan edessä velvollinen osoittamaan
sinulle velvollisuutesi. Meidän elämämme ei ole ihmisten, vaan
Jumalan yhteensitoma. Sen siteen voi katkaista vain rikos, ja
senlaatuinen rikos ei jää rangaistuksetta.

-- En ymmärrä mitään. Oi Luoja, miten kaiken lisäksi vielä nukuttaa!
Anna sanoi sormeillen hiuksiaan ja etsien viimeisiä hiusneulojaan.

-- Anna, älä Luojan tähden puhu noin, sanoi mies lempeästi. --
Kenties minä erehdyn, mutta voit olla varma siitä, että sen, mitä
minä tässä puhun, sanon yhtä paljon sinun kuin itseni tähden. Olenhan
minä sinun miehesi ja rakastan sinua.

Hetkeksi Annan kasvot painuivat ja katseen ivallinen kipinä sammui.
Mutta "rakastan" kiihotti taas hänen vastenmielisyyttään. "Hänkö
rakastaa? Osaako hän rakastaa? Jollei hän olisi kuullut, että on
olemassa rakkautta, hän ei koskaan olisi tullut käyttäneeksi sitä
sanaa. Hän ei aavistakaan, mitä rakkaus on."

-- Aleksei Aleksandrovitsh minä en tosiaan ymmärrä, hän sanoi. --
Selitä, mitä sinä pidät...

-- Anna minun puhua loppuun. Minä rakastan sinua. Mutta minä en
puhu itsestäni; päähenkilöt tässä asiassa ovat poikamme ja sinä.
On paljon mahdollista, että minun sanani näyttävät sinusta aivan
turhilta ja tilanteeseen sopimattomilta; kenties ne ovat minun
oman harhakäsitykseni tuotteita. Siinä tapauksessa pyydän sinua
antamaan minulle anteeksi. Mutta jos sinä itse tunnet niillä olevan
pienintäkään perustetta, niin pyydän sinua miettimään, ja jos
sydämesi niin käskee, sanomaan minulle...

Aleksei Aleksandrovitsh puhui huomaamattaan aivan toista kuin oli
aikonut.

-- Minulla ei ole mitään sanottavaa. Ja onhan... Anna sanoi nopeasti,
vaivoin hymyään pidättäen, -- toki aika jo mennä nukkumaan.

Mutta Aleksei Aleksandrovitsh huoahti ja lähti sanomatta enää
sanaakaan makuukamariin.

Kun Anna tuli makuuhuoneeseen, oli mies jo vuoteessa. Huulet olivat
ankarasti yhteenpuristetut eivätkä silmät katsoneet häneen. Anna
paneutui vuoteeseensa ja odotti joka heti, että mies vielä alkaisi
puhua hänelle. Mutta tämä oli vaiti. Anna odotti kauan hievahtamatta
ja viimein jo unohti hänet. Hänen ajatuksensa olivat siirtyneet
toiseen, hän näki tämän silmissään ja tunsi, miten sydän tätä
ajatellessa tulvehti kiihtymystä ja rikollista iloa. Yhtäkkiä hän
kuuli miehensä nenän viheltävän, tasaisesti ja rauhallisesti. Aluksi
Aleksei Aleksandrovitsh ikään kuin pelästyi vihellystään ja pysähtyi;
mutta parin henkäyksen jälkeen vihellys alkoi kuulua uudelleen, yhtä
tyynenä ja tasaisena.

-- Myöhäistä, on jo myöhäistä, kuiskasi Anna hymyillen. Hän makasi
kauan liikkumattomana, avoimin silmin, ja hänestä tuntui kuin hän
olisi itse pimeässä nähnyt silmiensä palon.



X


Siitä illasta alkoi Aleksei Aleksandrovitshille ja hänen vaimolleen
uusi elämä. Mitään erikoista ei ollut tapahtunut. Anna otti kuten
ennenkin osaa seuraelämään, käyden varsinkin ruhtinatar Betsyn
luona ja tavaten kaikkialla Vronskin. Aleksei Aleksandrovitsh
näki sen, mutta ei voinut tehdä mitään. Joka kerta kun hän koetti
selvitellä asiaa vaimonsa kanssa, tämä suojautui eräänlaisen iloisen
ymmärtämättömyyden torjuvan muurin taa. Ulkonaisesti kaikki pysyi
entisellään, mutta sisäisesti heidän suhteensa olivat kokonaan
muuttuneet. Aleksei Aleksandrovitsh valtiollisessa toiminnassaan
niin voimakas mies, tunsi olevansa tässä asiassa voimaton. Kuin
härkä, pää nöyrästi kumarassa, hän odotti kirveen hamaraa, jonka
tunsi olevan koholla päänsä yllä. Joka kerta, kun hän alkoi
ajatella sitä, hän tunsi, että täytyisi yrittää vielä kerran, että
hyvyydellä hellyydellä ja vakaumuksen voimalla Annan voisi kenties
vielä pelastaa ja joka päivä hän aikoi puhua siitä Annalle. Mutta
ryhtyessään keskusteluun tämän kanssa hän tunsi joka kerta, että se
valheen ja petoksen henki, joka oli vallannut Annan, valtasi myös
hänet, ja hän puhui kokonaan toista ja toisenlaiseen sävyyn kuin
oli aikonut. Tahtomattaan hän puhui vaimonsa kanssa tavanomaiseen
leikilliseen sävyynsä, kuin tehden pilaa jostakin toisesta, joka
puhui niin. Eikä siihen sävyyn sopinut se, mitä hänen olisi pitänyt
vaimolleen sanoa. -- -- -- -- --



XI


Se, mikä oli lähes vuoden ajan ollut Vronskin elämän ainoa, kaikki
entiset toiveet korvannut pyrkimys; se, mikä Annalle oli ollut
mahdoton, kauhea ja sen vuoksi sitä pyörryttävämpi onnen haave, -- se
kaipuu oli nyt tyydytetty.

Kalpeana ja leuka vavisten Vronski seisoi Annan edessä ja rukoili
häntä rauhoittumaan, tietämättä minkä vuoksi ja miten.

-- Anna, Anna! puhui hän ääni väristen. -- Anna, luojan tähden...

Mutta mitä kovemmin hän puhui, sitä alemmaksi Anna painoi ennen
ylpeän ja iloisen, mutta nyt häpeällisen päänsä, vaipui kokonaan
sykkyrään ja putosi sohvalta istumasta lattialle miehen jalkojen
juureen; hän olisi kaatunut matolle, ellei Vronski olisi pitänyt
hänestä kiinni.

-- Hyvä Jumala! Anna minulle anteeksi! hän sanoi nyyhkyttäen ja
pusertaen Vronskin käsiä rintaansa vasten.

Hän tunsi itsensä niin rikolliseksi ja syylliseksi, ettei osannut
muuta kuin nöyrtyä ja pyytää anteeksi; eikä hänellä tuota miestä
lukuun ottamatta ollut koko elämässä ketään, ja siksi hän rukoili
anteeksi tältäkin. Katsoessaan mieheen Anna tunsi alennustilansa
fyysisesti eikä voinut enää sanoa mitään. Hän, Vronski, taas tunsi
samaa mitä murhamiehen täytyy tuntea katsoessaan ruumista, jolta on
riistänyt elämän. Ruumis, jolta hän oli riistänyt elämän, oli heidän
rakkautensa, heidän rakkautensa alkuvaihe. Oli kauheaa ja inhottavaa
muistella sitä, mistä oli saatu maksaa tämä häpeän kauhea hinta. Oman
henkisen alastomuuden tunto painoi Annaa ja se tarttui Vronskiinkin.
Mutta huolimatta kauhustaan murhaamansa ruumiin ääressä murhaajan
täytyy paloitella ja piilottaa ruumis ja käyttää hyväkseen sitä, mitä
on murhallaan hankkinut.

Ja vimmoissaan, ikään kuin intohimon kiihkosta, murhamies syöksyy
ruumiin kimppuun, laahaa ja silpoo sitä; samalla tavoin Vronskikin
peitti suudelmin uhrinsa kasvot ja olkapäät. Anna piteli hänen
kättään eikä hievahtanut. "Niin, nuo suudelmat ne ovat tämän häpeän
palkkana. Niin, ja tuo käsi, joka on aina oleva minun, on minun
rikostoverini käsi." Hän kohotti kättä ja suuteli sitä. Vronski
laskeutui polvilleen ja tahtoi nähdä hänen kasvonsa, mutta Anna
peitti ne eikä puhunut mitään. Vihdoin hän nousi kuin pinnistellen
ja työnsi Vronskin luotaan. Hänen kasvonsa olivat kauniit kuten
ennenkin, mutta ennen kaikkea ne olivat säälittävät.

-- Kaikki on lopussa, Anna sanoi. -- Minulla ei ole mitään muuta kuin
sinä. Muista se.

-- Kuinka en muistaisi sitä, mikä on koko minun elämäni, vastasi
Vronski. -- Tuon onnen hetken vuoksi...

-- Minkälaisen onnen! Anna sanoi kauhun ja inhon vallassa, ja tuo
kauhu tarttui väkisinkin myös Vronskiin. -- Luojan tähden, ei
sanaakaan, ei sanaakaan enää.

Anna nousi nopeasti ja vetäytyi syrjemmäksi.

-- Ei sanaakaan enää, hän toisti ja lähti, kasvoillaan kylmän
epätoivon ilme, joka ihmetytti Vronskia. Anna tunsi itsensä nyt
kykenemättömäksi ilmaisemaan sanoilla sitä häpeän, ilon ja kauhun
tunnetta, joka täytti hänet uuden elämän kynnyksellä, eikä tahtonut
puhua siitä, jottei halventaisi tätä tunnetta epätäsmällisin sanoin.
Mutta jälkeenpäinkin, seuraavana ja sitä seuraavana päivänä,
hänen oli yhtä vaikea löytää sanoja, joilla olisi voinut ilmaista
tunteittensa moninaisuuden, eikä häneltä puuttunut ainoastaan sanoja,
-- hän ei löytänyt edes ajatuksia voidakseen itsekseen miettiä
sielunliikkeitään.

Hän sanoi itsekseen: "Ei, minä en voi nyt ajatella sitä; sitten
toisen kerran, kunhan ensin rauhoitun." Mutta sitä ajatusten rauhaa
ei koskaan tullut; joka kerran, kun hän alkoi ajatella, mitä oli
tehnyt ja miten hänen käy ja mitä hänen olisi tehtävä, hänet valtasi
kauhu ja hän karkotti mielestään nuo ajatukset.

-- Joskus toiste, puheli hän, -- kunhan tästä rauhoitun.

Sen sijaan unessa, kun ajatukset eivät olleet hänen vallassaan, hän
näki tilansa peittelemättömänä, törkeässä alastomuudessaan. Sama
uni vaivasi häntä melkein joka yö. Molemmat miehet olivat yhdessä
olevinaan hänen miehiään ja molemmat tuhlasivat hänelle hyväilyjään.
Aleksei Aleksandrovitsh itki suudellen hänen käsiään ja puheli:
miten hyvin kaikki on nyt! Ja Aleksei Vronski oli siinä vieressä
ja oli myöskin hänen miehensä. Ja Anna ihmetteli itse, miten oli
ennen voinut pitää sitä mahdottomana, ja selitti heille nauraen,
että näinhän oli paljon yksinkertaisempaa, ja he molemmat olivat
nyt tyytyväisiä ja onnellisia. Mutta tämä uni ahdisti häntä kuin
painajainen, ja hän heräsi siitä aina kauhun vallassa.



XII


Alkuaikoina Moskovasta paluunsa jälkeen, kun Levin ei voinut
vavahtelematta ja punastelematta muistella rukkasten häpeää, hän
puheli mielessään näin: "Niinhän minä punastuin ja vavahtelin
ja ajattelin kaiken olevan hukassa silloinkin, kun sain ykkösen
fysiikassa ja jäin toiselle kurssille; niinhän minä luulin olevani
hukassa silloinkin, kun pilasin siskoni asian, joka oli uskottu
minun harteilleni. Ja mitä vielä! Nyt, kun siitä on vierinyt vuosia,
muistelen sitä ja ihmettelen, miten se niin saattoi katkeroittaa
mieltäni. Samoin käy tämänkin surun. Kuluu vähän aikaa, enkä minä
enää välitä koko asiasta."

Mutta kolme kuukautta oli kulunut, eikä hän ollut lakannut
välittämästä, ja asia oli hänelle yhtä kipeä kuin ensi päivinäkin.
Hän ei voinut rauhoittua, sillä olihan hän niin kauan perhe-elämästä
haaveiltuaan ja tunnettuaan itsensä siihen niin kypsäksi kuitenkin
jäänyt naimattomaksi ja oli nyt kauempana kuin koskaan haaveidensa
toteutumisesta. Hän tunsi itse kipeästi sen, mitä kaikki hänen
lähipiirissään tunsivat, ettei ihmisen ole hänen iässään hyvä enää
olla yksin. Hän muisti, miten hän kerran ennen Moskovaan lähtöään oli
sanonut lapsekkaalle karjarengilleen Nikolaille, jonka kanssa hän
mielellään jutteli: "Mitäs sanot tähän, Nikolai: aion naimisiin!" ja
miten Nikolai oli kiireesti vastannut, kuten asiaan, josta ei voinut
olla mitään epäilyksiä: "Jo on aikakin, Konstantin Dmitrish." Mutta
avioliitto oli nyt kauempana kuin koskaan. Paikka oli vallattu, ja
kun hän mielikuvituksessaan asetteli samalle sijalle muita tuntemiaan
tyttöjä, tunsi hän sen aivan mahdottomaksi. Lisäksi häntä kaiveli
muisto rukkasista ja siitä roolista, jota hän itse oli kosiessa
esittänyt. Vaikka hän vakuuttelikin itselleen, ettei se ollut hänen
syynsä, sai tuo muisto toisten samantapaisten häpeällisten muistojen
ohella hänet vavahtelemaan ja punastumaan. Kuten kaikki ihmiset,
myös Levin oli menneisyydessään tehnyt pahoja tekoja, jotka hän
hyvin tiedosti ja joitten olisi pitänyt tuottaa hänelle omantunnon
nuhteita: mutta pahojen tekojen muisto ei vaivannut häntä läheskään
niin paljon kuin nuo mitättömät mutta häpeälliset muistot. Ne haavat
eivät koskaan umpeutuneet. Ja niiden muistojen rinnalla kaihersivat
nyt rukkaset ja se, miten säälittävään valoon hän oli tuona iltana
muiden silmissä joutunut. Mutta aika ja työ tekivät tehtävänsä.
Raskaat muistot vetäytyivät yhä enemmän maalaiselämän näkymättömien,
mutta merkittävien tapausten peittoon. Viikko viikolta Kitty tuli
hänen mieleensä yhä harvemmin. Hän odotti kärsimättömänä tietoa tämän
pian tapahtuvasta tai jo tapahtuneesta naimisiinmenosta toivoen
tuon tiedon kokonaan parantavan hänet, aivan kuin kipeä hammas
nyhtäistäisiin suusta.

Sillä välin saapui kevät, ihana ja ystävällinen kevät, joka ei
herättänyt liian varhaisia toiveita eikä tuonut pettymyksiä,
sellainen harvinainen kevät, josta iloitsevat sekä kasvit, eläimet
että ihmiset. Tuo ihana kevät innosti Leviniä yhä enemmän ja
lujitti hänen päätöstään irrottautua kaikesta entisestä tehdäkseen
yksinäisen elämänsä vahvaksi ja riippumattomaksi. Vaikkakin monet
niistä suunnitelmista, joita hänellä oli ollut mielessään maalle
palatessaan, olivat jääneet häneltä toteuttamatta, hänen onnistui
toteuttaa niistä tärkein, elämän puhtaus. Hän ei joutunut kokemaan
sitä häpeää, joka tavallisesti kiusasi häntä lankeemuksen jälkeen,
vaan hän saattoi katsoa ihmisiä rohkeasti silmiin. Jo helmikuussa
hän oli saanut Marja Nikolajevnalta kirjeen, jossa kerrottiin, että
Nikolai-veljen terveydentila huononi huononemistaan ja ettei tämä
tahtonut lääkärin hoitoon. Sen vuoksi oli Levin matkustanut Moskovaan
veljensä luo ja saanut aikaan sen, että tämä suostui neuvottelemaan
lääkärin kanssa ja lupasi lähteä ulkomaille parantolaan. Hänen oli
niin hyvin onnistunut saada veljensä suostumaan siihen kuten myös
ottamaan häneltä lainaksi rahaa matkaa varten, että siinä suhteessa
hän oli tyytyväinen itseensä. Paitsi taloutta, joka kevätaikaan
vaati erityistä huolenpitoa, ja lukemistaan oli Levinillä talvesta
saakka ollut tekeillä taloutta käsittelevä teos, jonka pohjana oli
ajatus, että työntekijän luonne oli kansantaloudessa katsottava
absoluuttiseksi edellytykseksi, kuten ilmasto ja maaperä, ja
ettei taloustieteen tuloksia siis voida johtaa pelkän maaperän ja
ilmanalan tunnetuista tosiasioista, vaan maaperästä, ilmanalasta ja
työläisen muuttumattomasta luonteenlaadusta. Niinpä hänen elämänsä
oli yksinäisyydestä huolimatta tai pikemminkin sen johdosta täynnä
askareita; vain joskus hän kaipasi seuraa saadakseen kertoa päässään
pyörivistä ajatuksista muillekin kuin Agafja Mihailovnalle, jonka
kanssa hän usein päätyi keskustelemaan fysiikasta, talousteoriasta ja
etenkin filosofiasta; filosofia oli Agafja Mihailovnan mieliaihe.

Kevät oli kauan puhkeamatta. Paastonajan viimeisinä viikkoinakin oli
vielä kirkas pakkasilma. Päivisin aurinko sulatti maita, mutta öisin
oli seitsemänkin astetta pakkasta. Hanki oli niin kova, että kuormia
saattoi ajaa muuallakin kuin tiellä. Pääsiäinen oli talvinen. Mutta
sitten yhtäkkiä toisena pääsiäispäivänä hengähti lämmin tuuli, nousi
pilviä, ja kolme päivää ja kolme yötä valui vuolas ja lämmin sade.
Torstaina tuuli hiljeni ja nousi sankka, harmaa sumu, joka ikään
kuin kätki verhoonsa luonnossa tapahtuvien muutosten salaisuudet.
Sumusäässä vedet lähtivät virtaamaan, jäälautat ryskyivät ja
ajautuivat eteenpäin, sameat vaahtoutuneet purot kirmasivat nopeaan
juoksuun, ja juuri 'punamäen'[2] vastaisena iltana sumu hajosi, sen
repaleet karkasivat hattaroina tiehensä, taivas selkeni ja aukeni
oikea kevät. Aamulla noussut kirkas aurinko sulatti nopeasti veden
pinnalta ohuen jään, ja koko lämmin ilma väreili eloon vironneen maan
tulvehtivia höyryjä. Vanha nurmi ja terävänä esiin puikahteleva nuori
ruoho alkoivat viheriöidä, koiranheisipuun, viinimarjan ja tahmean,
mahlaisen koivun nuput pullistuivat, ja kullankarvaisten kukkien
peittämään raitaan ilmestyi suristen unestaan vironnut haalistunut
mehiläinen. Kiurut livertelivät näkymättömissä sametinvihreiden,
laihojen ja kirrestä vapautuvien sänkipeltojen yllä, ruskean veden
peittämien rämeitten ja soitten yltä kuului hyyppien valitus, ja
kurjet ja hanhet lensivät korkealla, keväthuutojaan kaiuttaen.
Takkuinen, enää vain paikoin talvikarvassa oleva karja lähti ammuen
laitumelle, vääräkoipiset karitsat hyppelivät määkivien, osaksi
villansa menettäneiden emojensa ympärillä, ketteräjalkaiset pojat
juoksentelivat pitkin kuivuvia polkuja, joilla näkyi paljaan jalan
jälkiä, lammen rannalta kajahtelivat palttinoitaan valkaisevien
eukkojen iloiset äänet ja pihoilta aurojaan ja karhejaan laittelevien
miesten kirveeniskut. Oli tullut oikea kevät.



XII


Levin veti jalkaansa pitkävartiset saappaat, otti ensimmäisen kerran
turkin asemesta ylleen verkatakin ja lähti taloustoimiin, harppaillen
yli purojen, joitten aurinkoinen välke häikäisi silmää, ja astuen
milloin jääpalaselle, milloin tahmeaan mutaan.

Kevät on suunnitelmien ja aikomusten aikaa. Ja samoin kuin nuori
keväinen puu ei vielä tiedä, miten sen täyteläisissä nupuissa
piilevät idut haarautuvat vesoiksi ja oksiksi, ei Levinkään
pihalle tultuaan oikein tiennyt, mihin toimiin hän nyt ryhtyisi
rakastamassaan taloudessa, mutta hän tunsi olevansa tulvillaan mitä
parhaimpia aikomuksia ja suunnitelmia.

Ensin hän meni karjaansa katsomaan. Lehmät oli laskettu karjatarhaan,
missä ne uusi karva välkkyen lämmittelivät auringossa, ammuivat ja
ynisivät kedolle pyrkien. Ihailtuaan pikkupiirteitä myöten tuttuja
lehmiä hetkisen Levin käski ajaa ne kedolle ja päästää vasikat
karjatarhaan. Paimenpoika kipaisi iloisesti tupaan lähteäkseen
kedolle. Karjakkojen paljaat, valkeat, vielä päivettymättömät jalat
lätisivät kurassa, kun he juoksentelivat vitsat kädessä ja helmojaan
pidellen ajelemassa kevätilosta hullaantuneita vasikoita tarhaan.

Ihailtuaan tämän vuoden karjasatoa, joka oli harvinaisen hyvä --
aikaisin syntyneet vasikat olivat jo huonon lehmän suuruisia, Paavan
kolmikuukautinen vasikka oli kooltaan kuin vuoden vanha --, käski
Levin tuoda altaan ulos ja antaa heiniä häkeistä. Mutta karjatarhan
häkit olivatkin rikki, vaikka ne oli tehty vasta syksyllä eikä
niitä ollut talvella käytetty. Levin lähetti hakemaan kirvesmiestä,
jonka piti määräyksen mukaan olla laittamassa puimakonetta. Mutta
kirvesmies olikin korjaamassa karheja, jotka oli pitänyt korjata jo
laskiaisviikolla. Se harmitti Leviniä kovasti. Häntä harmitti se,
ettei ikinä tullut loppua taloudessa esiintyvästä epäjärjestyksestä,
jota vastaan hän oli niin monta vuotta taistellut voimiensa
takaa. Häkit, kuten hänelle kerrottiin, oli talveksi siirretty
työhevosten talliin ja siellä ne olivat rikkoutuneet, sillä ne olivat
kevytrakenteisia, vasikoille tarkoitettuja. Lisäksi ilmeni samalla,
että karhit ja kaikki maanviljelystyökalut, jotka oli käsketty
tarkastaa ja korjata jo talvella ja joita varten oli otettu työhön
kolme kirvesmiestä, olivat jääneet korjaamatta ja karheja korjattiin
kuin korjattiinkin juuri silloin, kun oli aika lähteä äestämään.
Levin lähetti hakemaan työnjohtajaa, mutta lähti samassa itse
häntä vastaan. Työnjohtaja tuli riiheltä lyhyessä karitsannahalla
reunustetussa turkissaan, kasvot loistaen -- sinä päivänä loisteli
kaikki -- ja oljenkortta sormissaan hypistellen.

-- Miksei kirvesmies ole puimakonetta laittamassa?

-- Niin, minun piti eilen sanoa teille, että karhit on korjattava.
Alkaa tässä kyntöaika.

-- Mitäs talvella sitten on tehty?

-- Mihinkäs te sitä kirvesmiestä sitten tarvitsisitte?

-- Missä ovat vasikkatarhan häkit?

-- Käskinhän minä panemaan ne paikoilleen. Mikä sen väen kanssa
auttaa? sanoi työnjohtaja heilauttaen kättään.

-- Ei väen, vaan työnjohtajan! Levin sanoi kiivaasti. -- Mitä varten
minä olen teidät ottanut? huudahti hän. -- Mutta muistettuaan, ettei
asia siitä parane, jätti hän sanottavansa siihen ja huoahti vain,
hetken vaiti oltuaan: -- No, joko kylvötyöt voi aloittaa?

-- Turkinpeltoon saa kylvää huomenna tai ylihuomenna. -- Entä apila?

-- Lähetin Vasilin ja Miisan kylvämään. En vain tiedä, pääsevätkö
yli, upottaa pahasti.

-- Monenko desjatiinan alalle?

-- Kuuden.

-- Miksi ei koko alalle? ärjäisi Levin.

Se, että apilaa kylvettiin vain kuusi eikä kaksikymmentä desjatiinaa,
harmitti häntä vieläkin enemmän. Apilasadosta tuli sekä teorian
että Levinin oman kokemuksen mukaan hyvä vain silloin, kun siemen
kylvettiin niin varhain kuin mahdollista, melkein lumelle. Eikä Levin
milloinkaan päässyt tekemään niin.

-- Ei ole väkeä. Mitä noiden ihmisten kanssa pitäisi tehdä. Kolme jäi
nytkin tulematta. Ja tuo Semjonkin...

-- No, olisitte jättäneet oljet sikseen.

-- Niin ne jätettiinkin.

-- Missä väki sitten on?

-- Viisi henkeä sekoittaa lantaa. Neljä on kauroja mättämässä; kun ei
vain pilaantuisi, Konstantin Dmitrish.

Levin tiesi varsin hyvin, että "kun ei vain pilaantuisi" merkitsi
sitä, että englantilainen siemenkaura oli jo pilalla, ei siis
taaskaan ollut tehty niin kuin hän oli käskenyt.

-- Sanoinhan minä teille jo paastonaikaan, senkin kuurot!... ärjäisi
hän.

Levin huitaisi vihoissaan kädellään, lähti aittaan katsomaan kauroja
ja palasi sitten talliin. Kaura ei vielä ollut pilalla. Mutta
työmiehet mättivät sitä lapioilla, vaikka se olisi voitu laskea
suoraan ala-aittaan. Käskettyään tehdä niin ja lähetettyään kaksi
miestä apilan kylvöön Levin leppyi työnjohtajalle. Ja päiväkin oli
niin kaunis, että oli mahdotonta olla vihoissaan.

-- Ignat! huusi hän kuskille, joka hihat käärittyinä huuhteli
rattaita kaivon luona, -- satuloi minulle hevonen.

-- Minkä käskette?

-- No, tuo vaikka liinakko.

-- Tottelen, herra.

Hevosta satuloitaessa Levin käski lähettyvillä hääräilevän
työnjohtajan taas luokseen ja -- sovintoon päästäkseen -- alkoi puhua
hänelle alkavista kevättöistä ja taloussuunnitelmistaan.

Lannanajo oli aloitettava niin aikaisin kuin suinkin, jotta kaikki
olisi heinänniiton alkuun mennessä tehty. Ja takapeltoa oli
kynnettävä herkeämättä, jotta se pysyisi aina tuoreena. Heinää ei
saisi teettää osapalkalla, vaan oli annettava oman väen tehdä.

Työnjohtaja kuunteli tarkkaavasti ja koetti nähtävästi parhaansa
mukaan hyväksyä isäntänsä suunnitelmia; mutta siitä huolimatta
hän näytti toivottomalta ja alakuloiselta, kuten aina isäntänsä
ehdotuksia kuunnellessaan, ja se ei voinut olla hermostuttamatta
Leviniä. Nuo kasvot ikään kuin sanoivat: hyväähän tuo kaikki on,
mutta katsotaan, mitä luoja suo.

Mikään ei katkeroittanut Leviniä niin kuin tuo ilme. Mutta se oli
ollut yhteinen kaikille työnjohtajille, niin monta kuin niitä hänellä
oli ollut. Kaikki ne olivat suhtautuneet samalla tavoin hänen
esityksiinsä, eikä hän siksi enää suuttunut, vaan tunsi katkeruutta
ja entistä suurempaa intoa taisteluun tuota luonnonvoimaa vastaan,
jota hän ei voinut nimittää muuten kuin: "mitä luoja suo" ja joka
kaiken aikaa pani hänelle vastaan.

-- Mitenkähän ehditään, Konstantin Dmitrish, sanoi työnjohtaja.

-- Miksi ette ehtisi?

-- Työväkeä pitää ehdottomasti ottaa vielä noin viisitoista henkeä.
Niitä vain ei tule tarjolle. Äskettäin jokunen kävi, tahtoivat
seitsemänkymmentä ruplaa kesästä.

Levin vaikeni. Taas oli sama voima vastassa. Hän tiesi, etteivät
he kaikista yrityksistään huolimatta olleet voineet saada oikeaan
hintaan kuin neljäkymmentä, kolmekymmentäseitsemän tai -kahdeksan
työmiestä; neljäkymmentä oli tarjolla, ei enempää. Mutta hän ei
sittenkään voinut olla taistelematta.

-- Lähettäkää hakemaan Suryn ja Tshefirovkan kyliin, jollei tule.
Täytyy hakea.

-- Voihan tuonne lähettää, sanoi työnjohtaja. -- Hevosetkin ovat
huonontuneet.

-- Ostetaan lisää. Kyllä minä tiedän, lisäsi hän nauraen, -- te
antaisitte aina vain vähän ja huonoa; mutta minäpä en annakaan teidän
tehdä oman mielenne mukaan. Minä katson itse.

-- Ettehän te muutenkaan taida juuri nukkumaan joutaa. Hauskempaahan
meillä on, kun on isännän silmä aina valvomassa.

-- Siis Koivulaakson takana kylvetään apilaa? Ajan katsomaan, Levin
sanoi hypäten kuskin tuoman pienen liinaharjaisen ratsun selkään.

-- Laaksopuron yli ette pääse, Konstantin Dmitrish, huusi kuski.

-- No, ratsastan sitten metsän kautta.

Niin Levin ratsasti sävyisällä, kauan seisseellä hevosellaan rivakkaa
tasaravia pihamaan kuran poikki ja portista niitylle. Lammikkojen
kohdalla hevonen pärskyi ja nyki ohjaksiaan.

Jos Levin oli viihtynyt karjapihalla, viihtyi hän niityillä
vielä paremmin. Sävyisän tasa-astujansa selässä keinahdellen,
rintaansa lämmintä ja raikasta lumen ja ilman tuoksua vetäen hän
ratsasti metsän läpi murenevan, kokoon painuneen lumen jäänteitä
ja puoliksi sulaneita, levenneitä jalaksenjälkiä pitkin, ja häntä
ilahdutti jokainen puu kuoressa elpyvine sammalineen ja pulleine
nuppuineen. Kun metsä päättyi, hänen eteensä avautuivat suunnattomat
laihovainiot tasaisena vihreänä samettivaippana, ilman ainoatakaan
ruosteläiskää tai painumaa, -- vain siellä täällä notkelmissa
välkkyi sulavia lumipilkkuja. Hän ei suuttunut, vaikka näki vieraan
hevosen varsoineen tallaamassa laihoa (hän käski vastaan tulleen
talonpojan ajamaan ne pois), eikä hermostunut siitä tyhmästä ja
ikään kuin ivallisesta vastauksesta, jonka sai vastaan tulleelta
talonpojalta kysymykseensä: "No, Ipat, joko pian pääsee kylvämään?"
-- "Pitää ensin kyntää, Konstantin Dmitrish", oli tämä vastannut.
Mitä kauemmaksi hän ratsasti, sitä iloisemmaksi hänen mielensä kävi,
ja taloutta koskevat suunnitelmat kiertelivät hänen päässään toinen
toistaan parempina: kaikkien peltojen eteläsivuille pitäisi istuttaa
pajuja, jotta lumi sulaisi niiltä pikemmin, pellot pitäisi jakaa
kuuteen lannoitettavaan ja kolmeen kesantomaahan, pitäisi tehdä
karjapiha kedon perimmäiseen päähän ja kaivaa lampi, ja lannoituksen
helpottamiseksi pitäisi tehdä siirrettäviä aitoja karjaa varten.
Ja silloin olisi 300 desjatiinaa vehnällä, 100 perunamaana ja 150
apilana, eikä ainoatakaan desjatiinaa näännytetty.

Sellaiset mietteet mielessään, ohjaten hevostaan varovasti
pientareita pitkin, ettei oras tallaantuisi, hän saapui apilan
kylvössä olevien renkien luo. Siemenrattaat eivät olleet pellon
rajalla, vaan itse pellolla, ja syysvehnä oli pahasti tallautunut
rattaiden painosta ja hevosten kuovinnasta. Molemmat rengit istuivat
pientareella, luultavasti yhteistä piippua poltellen. Rattailla oleva
multa, johon siemenet oli sekoitettu, oli kovina murentamattomina
kokkareina. Nähdessään isäntänsä lähti Vasili-renki rattaitten luo
ja Misa ryhtyi kylvämään. Kaikki ei siis ollut täälläkään niin kuin
olisi pitänyt, mutta työmiehiinsä Levin suuttui harvoin. Kun Vasili
tuli rattaiden luo, Levin käski taluttamaan hevosen pellon reunaan.

-- Ei se mitään, herra, kyllä se siitä nousee, vastasi Vasili.

-- Ole hyvä äläkä selittele, Levin sanoi, -- vaan tee mitä käsketään.

-- Kyllä herra, vastasi Vasili ja tarttui hevosen turpaan. -- Kylläpä
on hyvä siemen, Konstantin Dmitrish, hän sanoi mielistellen, -- ei
paremmaksi tule. Käveleminen vain on vietävän vaikeaa! Saa puudan
painoa töppösissään laahata.

-- Miksi multa ei ole seulottua? kysyi Levin.

-- Kyllä se hierotaan, vastasi Vasili ottaen kouraansa siemeniä ja
hieroen multaa kämmenissään.

Ei ollut Vasilin syy, että hänelle oli annettu seulomatonta multaa,
mutta harmillista se sentään oli.

Levin tiesi erään keinon, jolla hän usein oli saanut harminsa
haihtumaan ja kaiken pahalta näyttävän muuttumaan jälleen hyväksi, ja
hän päätti nytkin käyttää samaa keinoa. Hän näki Miskan astellessaan
laahaavan molempiin jalkoihinsa takertuneita suuria multakokkareita,
hyppäsi alas hevosen selästä, otti Vasililta kylvövakan ja lähti
kylvämään.

-- Mihin kohtaan sinä pysähdyit?

Vasili osoitti jalallaan merkkiä, ja Levin ryhtyi taitonsa mukaan
kylvämään siemensekaista multaa. Astuminen tuntui vaikealta kuin
suolla, ja tultuaan saran päähän hän seisahtui hiostuneena ja antoi
pois kylvövakan.

-- No, herra muistaa, ettei sitten kesällä minua hauku, sanoi Vasili.

-- Miten niin? Levin sanoi iloisesti tuntien keinonsa tehonneen.

-- No käykäähän kesällä katsomassa, eikö ole eroa. Katsokaahan
tuonne, minne minä viime keväänä kylvin. Siihen se vasta heinän
puskee! Niin minä, Konstantin Dmitrish, parastani koetan kuin omalle
isälleni ikään. Minä en itse tee huonosti enkä anna muittenkaan
tehdä. Isännän on hyvä ja meidän on samoin hyvä. Kun vilkaisee
tuonne, sanoi Vasili osoittaen kedolle, -- niin sydän iloitsee.

-- Kaunis on kevät, Vasili!

-- No sellainen kevät, ettei kuulu miesmuistiin olleen. Kun kävin
tässä tuonnoin kotonani, niin siellä isäukko oli niinikään kylvänyt
vehnää kolme kahdeksannesta. Ihan on kuin ruista kuulemma.

-- Oletteko jo kauankin viljellyt vehnää?

-- Tehän sitä opetitte tässä toissa kesänä. Tehän minulle annoitte
kaksi mitallista. Neljännes myytiin ja kolme kahdeksannesta
kylvettiin.[3]

-- No, katsokin, että hierot kokkareet hyviksi, Levin sanoi menne
hevosensa luo, -- ja vahdihan Misaakin. Jos oras tulee hyvä, saat
viis kymmentä kopeekkaa desjatiinalta.

-- Kiitän nöyrimmästi. Ei tässä ole muutenkaan valittamista. Levin
nousi hevosen selkään ja ratsasti pellolle, johon viime vuonna oli
kylvetty apilaa, ja toiselle, joka oli kynnetty kesäruista varten.

Apilan oras sängen lomassa oli ihana. Se oli kokonaan elpynyt
ja nousi vankkana ja vihantana taittuneitten viimevuotisten
vehnänkorsien alta. Hevonen upposi nilkkaa myöten, ja joka askelella
sen jalat irtosivat kovalla lotinalla puoleksisulaneesta maasta.
Kyntöpellolle oli aivan mahdoton ajaa; maa kantoi vain niillä kohdin,
missä oli jäätä, mutta sulaneihin vakoihin jalka upposi nilkkaa
syvemmälle. Kynnös oli erinomainen; kahden päivän perästä voisi jo
äestää ja kylvää. Kaikki oli ihanaa, kaikessa tuntui iloa. Levin
ratsasti takaisin puron kautta. Ja hän pääsi kuin pääsikin yli ja
pelästytti kaksi sorsaa. "Varmaan on kurppiakin", hän ajatteli,
ja tapasikin juuri talolle päin kääntyessään metsänvartijan, joka
vahvisti todeksi hänen otaksumansa.

Levin ratsasti kotiin ehtiäkseen syödä päivällistä ja panna pyssynsä
illaksi kuntoon.



XIV


Tullessaan iloisella mielellä kotipihaan Levin kuuli aisakellon äänen
talon pääoven edestä.

"Varmaankin rautatieasemalta", hän ajatteli, "on parhaiksi voinut
ehtiä Moskovan junalta... Kukahan se on? Entä jos se onkin
Nikolai-veli? Hänhän sanoi: kenties lähden parantolaan, mutta voi
käydä niinkin, että tulen luoksesi." Ensin hänen tuli paha olla, kun
hän ajatteli, että Nikolai-veljen läsnäolo särkisi hänen onnellisen
keväisen mielialansa. Mutta samassa hän häpesi tuota tunnettaan
ja ikään kuin avasi sielunsa sylin, ja iloinen hellyys mielessään
hän odotti ja toivoi nyt sydämensä pohjasta, että tulija olisi
Nikolai-veli. Hän nykäisi hevostaan ja näki akasiapuun kohdalle
päästyään rautatieaseman ajurin kolmivaljakon ja turkkiin pukeutuneen
herran. Se ei ollut veli. "Kunpa se olisi joku hauska ihminen, jonka
kanssa voisi puhella", hän ajatteli.

-- Kas! huudahti Levin iloissaan kohottaen molemmat kätensä ylös.
-- No jopa on tervetullut vieras! Kylläpä olen iloissani! huusi hän
tuntien tulijan Stepan Arkadjevitshiksi.

"Saan varmasti tietää, onko jo mennyt tai koska menee naimisiin", hän
ajatteli.

Ja tänä ihanana kevätpäivänä hän tunsi, ettei tuo muisto enää
kirvellyt häntä.

-- Et tainnut odottaa? Stepan Arkadjevitsh sanoi nousten reestä
likapilkkuja nenällään, poskellaan ja kulmillaan, mutta iloa ja
terveyttä uhkuen. -- Tulin sinua katsomaan, hän sanoi syleillen ja
suudellen Leviniä, -- ja toiseksi linnustamaan ja kolmanneksi myymään
metsän Jergushovista.

-- Mainiosti tehty! Eikö olekin kunnon kevät! Miten sinä pääsit
reellä kulkemaan?

-- Rattailla on vielä hankalampaa, Konstantin Dmitrish, vastasi tuttu
ajuri.

-- Olet oikein, oikein tervetullut, Levin sanoi hymyillen
vilpittömästi ja lapsellisen iloisesti.

Levin vei tulijan vieraskamariin, johon myös Stepan Arkadjevitshin
tavarat, matkapussi, kotelossa oleva pyssy ja sikarilaukku
kannettiin, ja jättäen hänet peseytymään ja vaihtamaan vaatteita meni
Levin itse sillä aikaa konttoriin antamaan määräyksiä kynnöstä ja
apilasta. Agafja Mihailovna, joka aina huolehti talon kunniasta, tuli
eteisessä häntä vastaan ja kyseli päivällisestä.

-- Valmistakaa mitä itse tahdotte, kunhan vain pian, Levin sanoi ja
meni työnjohtajan luo.

Kun hän ehti takaisin, tuli Stepan Arkadjevitsh huoneensa ovesta
peseytyneenä ja hiukset suittuina, kasvot hymystä loistaen, ja he
lähtivät yhdessä yläkertaan.

-- Että olen iloinen, kun pääsin luoksesi! Nyt minä ymmärrän, mitä
sakramentteja sinä täällä hoitelet ja toimittelet. Toden totta ihan
kadehdin sinua. Millainen talo, miten hienoa kaikki on! Valoisaa ja
iloista, puhui Stepan Arkadjevitsh unohtaen, ettei aina ollut kevät
ja kirkas ilma, kuten nyt.

-- Ja miten herttainen hoitajamummo sinulla on! Parempi olisi
sellainen sievännäköinen valkeaesiliinainen kamarineitsyt, mutta
sinun munkinelämääsi ja ankaraan tyyliisi tämä kyllä sopii varsin
hyvin.

Stepan Arkadjevitsh kertoi paljon mielenkiintoisia uutisia, joista
Levinille kiinnostavin oli se, että Sergei Ivanovitsh aikoi ensi
kesäksi tulla hänen luokseen maalle.

Stepan Arkadjevitsh ei puhunut sanaakaan Kittystä eikä
Shtsherbatsekeista; hän kertoi vain vaimonsa terveiset. Levin oli
kiitollinen hänen hienotunteisuudestaan ja iloitsi vieraastaan. Kuten
aina yksinolon aikana oli hänen mieleensä nytkin kertynyt paljon
ajatuksia ja tunteita, joita hän ei voinut kertoa kotiväelleen; ja
nyt hän purki Stepan Arkadjevitshille kevään runollisen riemunsa,
taloutta koskevat vastuksensa ja suunnitelmansa, ajatuksensa
lukemistaan kirjoista ja varsinkin tuon tekeillä olevan teoksensa
aatteen, jonka pohjana -- tekijän itsensä sitä huomaamatta -- oli
kaikkien vanhempien taloutta käsittelevien teosten kritiikki. Aina
herttainen Stepan Arkadjevitsh, joka jo pienestä vihjeestä käsitti
kaiken, oli tällä kertaa erityisen herttainen, ja Levin huomasi tämän
kohtelevan itseään tietyllä kunnioituksella ja hellyydellä, jota hän
ei ennen ollut huomannut ja joka imarteli häntä.

Agafja Mihailovnan ja keittäjän ponnistelut hyvän päivällisen eteen
johtivat siihen, että alkupalapöytään istuuduttuaan nälkäiset
ystävykset söivät voileipää, kylmää paistia ja suolattuja sieniä
vatsansa täydeltä, ja kun liemen aika tuli, käski Levin tuoda
sen ilman piirakoita, joilla keittäjä oli aikonut erityisesti
hämmästyttää vierasta. Mutta vaikka Stepan Arkadjevitsh oli tottunut
toisenlaisiin päivällisiin, piti hän kaikkea erinomaisena: niin
yrttiviina, leipä ja voi kuin kylmä lintupaisti, sienet, nokkosliemi,
valkeakastikkeinen kananpaisti ja valkea krimiläisviini -- kaikki oli
erinomaista ja ihanaa.

-- Oivallista, oivallista, hän sanoi sytyttäen paksun sikarin paistin
jälkeen. -- Aivan kuin olisin päässyt laivan kohinasta ja tärinästä
hiljaiselle rannalle. Sinä siis arvelet, että työväen aines on
tutkittava ja otettava huomioon taloudellisten menettelytapojen
valinnassa. Minä tietysti olen tässä asiassa maallikko, mutta
minun käsittääkseni teorialla ja sen soveltamisella on vaikutusta
työväkeenkin.

-- Niin, mutta odotahan. Minä en puhu valtiontaloudesta, vaan
maataloustieteestä. Sen pitää niin kuin luonnontieteidenkin
tutkia määrättyjä ilmiöitä ja työläistä taloudellisessa,
kansatieteellisessä...

Samassa tuli Agafja Mihailovna sisään tuoden hilloa.

-- Jaa-a, Agafja Mihailovna, Stepan Arkadjevitsh sanoi painaen keveän
suukkosen pulleitten sormien päihin, -- millaista kylmää paistia
teillä on ja millaista yrttiviinaa!... Mitä arvelet, Kostja? Eiköhän
ole jo aika? lisäsi hän.

Levin vilkaisi ikkunaan, metsän paljaitten latvain taakse
laskeutuvaan aurinkoon.

-- On kuin onkin, hän sanoi. -- Kuzma saa valjastaa hevosen! ja
juoksi alas.

Laskeuduttuaan alakertaan Stepan Arkadjevitsh veti itse varovasti
purjekankaisen suojuksen kiiltävän kotelon yltä ja sen aukaistuaan
alkoi panna kokoon kallista uudenaikaista pyssyään. Kuzma, joka
jo vainusi hyvän juomarahan olevan tiedossa, pysytteli Stepan
Arkadjevitshin lähistöllä ja veti kengät ja sukat hänen jalkaansa,
minkä Stepan Arkadjevitsh mielellään salli tapahtua.

-- Kuules, Kostja, jos kauppias Rjabinin tulee -- minä käskin häntä
tulemaan tänään -- niin sanotko, että pyytävät odottamaan?...

-- Rjabininilleko sinä sitten myyt metsää?

-- Niin. Tunnetko sinä hänet?

-- Tunnen hyvinkin. Olen hänen kanssaan asioinut "kerrassaan ja
järkiään."

Stepan Arkadjevitsh nauroi. "Järkiään ja kerrassaan" olivat kauppiaan
mielisanoja.

-- Niin, hän puhuu merkillisen hullunkurisesti. Ymmärtääpäs mihin
isäntä lähtee! lisäsi hän taputtaen Laskaa, joka vikisten kieppui
Levinin ympärillä ja nuolaisi milloin hänen kättään, milloin hänen
saappaitaan ja pyssyään.

Hevonen seisoi jo kuistin edessä, kun he tulivat ulos.

-- Minä käskin valjastamaan, vaikkei tästä pitkä matka ole. Vai
menemmekö jalkaisin?

-- Ei, ajetaan mieluummin, sanoi Oblonski astuen rattaille. Hän
istuutui, kääri jalkansa tiikerinnahkaan ja sytytti sikarin. --
Kuinka sinä et polta! Sikari -- se on enemmän kuin nautinto, se on
nautinnon kruunu ja tunnus. Kas tämä on elämää! Kuinka mukavaa! Kas
näin minä tahtoisin elää!

-- Kukapa sinua estää? Levin sanoi hymyillen.

-- Ei, kyllä sinä olet onnen poika. Sinulla on kaikki mistä pidät.
Pidät hevosista -- niitä on, koiria on, saat metsästää ja hoitaa
maita.

-- Kenties on niin, että minä iloitsen siitä, mitä minulla on, enkä
valita sitä, mitä minulta puuttuu, Levin sanoi muistaen Kittyä.

Stepan Arkadjevitsh ymmärsi ja katsahti häneen, mutta ei sanonut
mitään.

Levin oli Oblonskille kiitollinen siitä, että tämä huomattuaan
Levinin karttavan keskustelua Shtsherbatskeista ei hienotunteisena
miehenä ollut yrittänytkään puhua heistä mitään. Nyt Levinin teki
kuitenkin jo mieli saada jotain tietoa asiasta, joka oli niin häntä
kiusannut, mutta hän ei uskaltanut siitä puhua.

-- No miten ovat sinun asiasi? kysyi Levin muistettuaan, ettei ollut
kaunista ajatella aina vain itseään.

Stepan Arkadjevitshin silmiin nousi iloinen pilke.

-- Sinähän sitä et tunnusta, että saisi pitää rinkeleistä, kun on
saanut määränmukaisen annoksensa, sinun mielestäsi se on rikos; mutta
minä en ymmärrä elämää ilman rakkautta, hän sanoi käsittäen omalla
tavallaan Levinin kysymyksen. -- Minkä minä voin, olen sellaiseksi
luotu. Ja oikeastaanhan sillä ei tee juuri kenellekään pahaa,
itselleen vain iloa...

-- Onko sinulla sitten jotain uutta? kysyi Levin.

-- On, veliseni. Niin, näetkös, sinä tiedät ossianilaisen naistyypin...
naisen, jonka näkee unissa... Sellaisia naisia voi tavata
valveillakin... ja ne naiset ovat kauheita. Nainen, näetkös, on
jotain semmoista, mitä saa tutkia koko ikänsä, ja aina se on kokonaan
uusi.

-- Parempi on olla tutkimatta.

-- Ei ole. Joku matemaatikko on sanonut, ettei nautintoa tuota
totuuden löytäminen, vaan sen etsiminen.

Levin kuunteli äänettömänä eikä ponnistuksistaan huolimatta mitenkään
voinut asettua ystävänsä kannalle ja ymmärtää hänen tunteitaan ja
sellaisten naisten tutkimisen ihanuutta.



XV


Lintujen kulkupaikka oli lyhyen matkan päässä nuoressa tiheässä
haavistossa joen rannalla. Kun oli tultu metsän reunaan, hyppäsi
Levin rattailta ja saattoi Oblonskin äskettäin lumesta paljastuneen,
sammaleisen ja upottavan aukeaman laitaan. Itse hän palasi toiselle
sivulle kaksihaaraisen koivun luo ja asetettuaan pyssynsä kuivan
alaoksan haarukkaa vasten riisui viittansa, vyötti itsensä ja
tunnusteli liikkeittensä vapautta.

Vanha harmaa Laska, joka oli tullut hänen jäljestään, istuutui
varovasti vastapäätä isäntäänsä ja höristi korviaan. Aurinko
laskeutui ison metsän taakse, ja haavikon seassa kasvavat koivut
piirtyivät iltaruskon valossa riippuvine oksineen ja täyteläisine,
puhkeamaisillaan olevine nuppuineen selkeästi esiin.

Sankasta, vielä lumisesta metsästä virtasi vesi kapeina, mutkikkaina
puroina, joiden solina oli juuri ja juuri kuultavissa. Pikkulinnut
visertelivät pyrähdellen puusta toiseen.

Täydellisen hiljaisuuden hetkinä kuului viimevuotisten lehtien pehmeä
kahina sulavan lumen ja kasvavan ruohon liikutellessa niitä.

"Kas vain! Kuuluu ja näkyy miten ruoho kasvaa!" Levin sanoi itsekseen
huomatessaan harmaan märän haavanlehden liikahduksen nuoren
ruohonkärjen vieressä. Hän seisoi kuunnellen ja katsoi milloin
alas märkään sammaleiseen maahan tai ääniä kuulostelevaan koiraan,
milloin edessään mäen alla leviävään puunlatvojen harmaaseen mereen,
milloin himmenevän taivaan valkeisiin pilvenviiruihin. Tyynesti
siipiään viuhtoen lensi poutahaukka kaukaisen metsän yllä; pian lensi
toinen samaan suuntaan ja katosi. Yhä äänekkäämmin ja innokkaammin
visersivät linnut tiheikössä. Jossain lähellä huhusi huuhkaja. Laska
värähti, astui varovasti muutaman askeleen ja jäi kuulostelemaan pää
kallellaan. Joen takaa kuului käen kukunta. Se kukahti kaksi kertaa
tavallisella äänellään, mutta sitten ääni sorahti ja käki hätääntyi
ja sekaantui.

-- Kuulitko, millainen käki! Stepan Arkadjevitsh sanoi tullen esiin
pensaan taa.

-- Kuulin, Levin vastasi vastahakoisesti häiriten metsän hiljaisuutta
itselleen vastenmielisellä äänellään. -- Kohta ne tulevat.

Stepan Arkadjevitshin hahmo peräytyi jälleen pensaan taakse ja Levin
näin vain tulitikun kirkkaan valon, joka pian sen jälkeen vaihtui
savukkeen punaiseen hehkuun ja ohueen sinertävään savuun.

Tsik! Tsik! naksahtivat Stepan Arkadjevitshin virittämät hanat.

-- Mikä ääni tuo on? kysyi Oblonski kiinnittäen Levinin huomion
kimeään yninään, joka kuului siltä kuin olisi varsa telmiessään
hirnunut ohuella äänellä.

-- Tuoko: etkö tunne sitä? Se on koirasjänis. Mutta ollaanpa nyt
hiljaa! Kuule, lentää! Levin sanoi melkein kiljaisten ja viritti
hanat.

Kuului kaukainen, ohut vihellys, ja juuri tuohon tavalliseen,
metsästäjälle niin tuttuun tahtiin kahden sekunnin päästä toinen ja
kolmas, ja kolmannen vihellyksen perästä alkoi jo kuulua kurahtelu.

Levin tähysteli oikealle ja vasemmalle ja yhtäkkiä hän huomasi
edessään himmeän sinertävällä taivaalla, haapojen yhteensulautuvien,
hentojen latvojen yllä lentävän linnun. Se lensi suoraan häntä
kohti. Kurahtelu kuului jo aivan läheltä, kireän kankaan tahdikasta
repimistä muistuttaen. Jo näkyi linnun pitkä nokka ja kaula, ja
samalla kun Levin ojensi pyssynsä, välähti Oblonskin pensaasta
punainen salama, ja lintu häilähti kuin nuoli, mutta singahti samassa
taas ylöspäin. Välähti uusi salama ja kuului pamahdus; ja lintu
pysähtyi räpytellen siipiään kuin koettaen pysytellä ilmassa, oli
hetken paikallaan ja lysähti rämeiseen maahan.

-- Ohiko taaskin? huudahti Stepan Arkadjevitsh joka ei savun tähden
itse voinut nähdä kuinka oli käynyt.

-- Tuossa se on! Levin sanoi osoittaen koiraansa, joka toinen korva
pystyssä ja pörheä hännänpää korkealla heiluen toi lintua isännälleen
hitain askelin, kuin koettaen vitkastelulla pidentää nautintoaan.

-- Olen hyvilläni, että sinua onnisti, Levin sanoi tuntien samalla jo
pientä kateutta, kun ei itse saanut ampua tuota lehtokurppaa.

-- Eikös ollut surkea huti... tuosta oikeasta piipusta, vastasi
Stepan Arkadjevitsh ladaten pyssyään. -- Sh-sh... lentää.

Kuului todellakin kimeitä, nopeasti toisiaan seuraavia vihellyksiä.
Kaksi lehtokurppaa lensi leikitellen ja toisiaan vuoroin takaa ajaen
suoraan metsästäjiä kohti, viheltäen, mutta kurahtelematta. Kajahti
neljä laukausta, ja lehtokurpat tekivät kuin pääskyt nopean käänteen
ja hävisivät näkyvistä.

-- -- --

Metsäonni oli mainio. Stepan Arkadjevitsh ampui vielä kaksi
kappaletta ja Levin kaksi, joista toista ei löytynyt. Alkoi jo olla
pimeä. Kirkas, hopeinen Venus säteili jo hempeää valoaan koivujen
välitse alhaalta lännen taivaalta ja korkealla idässä liekehti
punaisena synkkä Arkturus. Päänsä päältä Levin tapaili Otavaa ja
kadotti sen aina uudelleen. Kurpat olivat jo lakanneet lentämästä;
mutta Levin päätti odottaa vielä, kunnes koivun oksan alta näkyvä
Venus kohoaisi sen yläpuolelle ja Otavan tähdet selkenisivät. Venus
siirtyi jo oksan yläpuolelle. Otavan vaunut aisoineen näkyivät jo
kokonaan tummansinisellä taivaalla, mutta hän odotteli yhä.

-- Eikö lähdetä jo? sanoi Stepan Arkadjevitsh.

Metsässä oli jo hiljaista, ei ainoakaan lintu enää liikahtanut.

-- Ollaan vielä hetkinen, Levin vastasi.

-- Samantekevää.

He seisoivat nyt noin viidentoista askeleen päässä toisistaan.

-- Stiva! Levin sanoi yhtäkkiä, -- miksi et kerro minulle, onko
kälysi jo mennyt naimisiin tai koska menee.

Levin tunsi itsensä niin varmaksi ja tyyneksi, ettei mikään vastaus,
niin hän arveli, voisi häiritä hänen rauhaansa. Mutta hän ei voinut
vähääkään odottaa sitä vastausta, jonka sai.

-- Ei ole aikonutkaan eikä aio mennä naimisiin, vaan on hyvin sairas,
ja tohtorit lähettivät hänet ulkomaille. Pelätään jopa hengen olevan
vaarassa.

-- Mitä sanot! kiljahti Levin. -- Hyvin sairas? Mikä hänen on? Miten
hän...

Heidän näin puhuessaan katsoi Laska korvat höröllään ylös taivaalle
ja vilkuili nuhtelevasti heihin.

"Eikö niillä ole muulloin aikaa puhella", ajatteli se. "Ja tuolta
tulee... Tuossa se nyt on kuin onkin. Päästävät ohi..." ajatteli
Laska.

Mutta samassa silmänräpäyksessä kuulivat molemmat kimeän vihellyksen,
joka ikään kuin sivalsi heitä korvalle, ja molemmat tarttuivat äkkiä
pyssyihinsä, ja kaksi salamaa leimahti ja kaksi laukausta kajahti
yhtaikaa. Korkealla lentävän lehtokurpan siivet herpaantuivat heti,
ja se putosi tiheikköön painaen hennot vesat taivuksiin alleen.

-- Sepä kävi mainiosti! Yhteinen saalis! huudahti Levin ja juoksi
Laskan kanssa tiheikköön etsimään kurppaa. "Niin, mikäs se ikävä asia
taas olikaan?" muisteli hän. "Niin, Kitty sairaana... Mitäpä sille
voi, ikävä asia", hän ajatteli.

-- Ahaa, löysitpäs sinä! Niinhän viisas koira tekee, puheli Levin
ottaen Laskan suusta lämpimän linnun ja työntäen sen melkein täyteen
metsästyslaukkuunsa. -- Jo löytyi, Stiva! huudahti hän.



XVI


Kotiin palattaessa Levin kyseli tarkemmin Kittyn sairaudesta ja
Shtsherbatskien suunnitelmista, ja vaikka hänen olisi ollut vaikea
sitä itselleen myöntää, oli se, mitä hän sai kuulla, hänelle mieleen.
Mieluisaa se oli jo siksikin, että oli vielä toivoa, ja vielä enemmän
siksi, että nyt Levin tiesi hänen kärsivän, hänen, joka oli tuottanut
niin paljon kipua hänelle itselleen. Mutta kun Stepan Arkadjevitsh
alkoi puhua Kittyn sairauden syistä ja mainitsi Vronskin nimen,
keskeytti Levin hänet:

-- Minulla ei ole mitään oikeutta udella yksityisiä perheasioita enkä
totta puhuen haluakaan.

Stepan Arkadjevitshin suu vetäytyi tuskin huomattavaan hymyyn,
kun hän huomasi tuon hänelle niin tutun ilmeenmuutoksen Levinin
kasvoilla: Levin oli nyt yhtä synkkä kuin oli hetki sitten ollut
iloinen.

-- Oletko jo lopullisesti päättänyt metsäkaupasta Rjabininin kanssa?
kysyi Levin.

-- Olen. Hinta on melko hyvä, kolmekymmentäkahdeksan tuhatta.
Kahdeksan etukäteen ja loput kuuden vuoden kuluessa. Kauan olen
saanut hieroa kauppoja. Ei kukaan ole luvannut enempää.

-- Sinä siis lupasit metsän ilmaiseksi, Levin sanoi synkkänä.

-- Miten niin ilmaiseksi? kysyi Stepan Arkadjevitsh hyväntahtoisesti
hymyillen, sillä arvasi, ettei Leviniä nyt mikään tyydyttäisi.

-- Koska metsä maksaa vähintään viisisataa ruplaa desjatiinalta.

-- Voi teitä maalaisisäntiä! -- Stepan Arkadjevitsh sanoi
leikkisästi. -- Miten ylenkatseellisesti te kohtelette meitä
kaupunkilaisia... Mutta kun on kyse asian toimittamisesta, niin me
hoidamme sen aina kuitenkin parhaiten. Saat uskoa, että olen ottanut
huomioon kaiken, -- ja metsä on myyty varsin edullisesti, niin että
pelkään ostajan ehkä vielä peruuttavan. Eihän se ole mikään häävi
metsä, Stepan Arkadjevitsh sanoi toivoen häävi-sanalla saavansa
Levinin uskomaan, että hänen epäilyksensä ovat turhat, -- pääosin
halkometsää. Mahtaako tulla kolmeakymmentä syltäkään desjatiinalta,
ja hän lupasi kaksisataa ruplaa desjatiinalta.

Levin hymyili ylenkatseellisesti. "Tunnen kyllä", hän ajatteli, "tuon
kaupunkilaisen tavan: pari kertaa kymmenessä vuodessa käyvät maalla
ja pari kolme outoa sanaa kuultuaan hyökkäävät käyttämään niitä
oikeassa ja väärässä paikassa, luullen tietävänsä jo kaiken. Häävi,
mahtaako tulla kolmekymmentä syltä. Lausuu sanoja ymmärtämättä niitä
itse."

-- Enhän minä koskaan neuvo sinua, mitä sinun siellä virastossasi
tulee kirjoittaa, hän sanoi, -- ja jos tulee tarvis, niin kysyn
sinulta neuvoa. Sinä sitä vastoin uskot niin varmasti ymmärtäväsi
kaikki metsäasiat. Se ei ole helppoa. Oletko laskenut puut?

-- Laskenut puut? nauroi Stepan Arkadjevitsh koettaen yhä saada
ystävänsä huonon tuulen karkotetuksi. -- Yön tähdet, hiedan jyväset
jos lukea vois henki ylhä...

-- Niin, niin, mutta Rjabininin "henki ylhä" kyllä laskee puut.
Eikä yksikään kauppias osta laskematta, jollei saa ilmaiseksi, niin
kuin sinulta. Minä tunnen sen metsän. Olen joka vuosi käynyt siellä
metsästämässä, ja sinun metsäsi hinta on viisisataa ruplaa käteisenä
desjatiinalta, ja se lupasi sinulle kaksisataa ruplaa vähissä erin.
Toisin sanoen, sinä lahjoitit hänelle kolmekymmentä tuhatta.

-- Mitä sinä joutavia, Stepan Arkadjevitsh sanoi avuttomasti, --
miksi ei sitten kukaan luvannut enempää?

-- Siksi, että Rjabininilla on sopimus toisten kanssa. Hän on
maksanut niille hyvän luovutusrahan. Minä olen ollut asioissa niitten
kanssa ja minä tiedän. Ne eivät ole kauppiaita, vaan huijareita. Ne
eivät ryhdy kauppoihin, joista saavat vain kymmenen, viisitoista
prosenttia, vaan vaativat ja ostavat kahdellakymmenellä kopeekalla
ruplan.

-- Älä viitsi! Olet huonolla tuulella.

-- En vähääkään, Levin sanoi synkästi heidän lähetessään kotitaloa.
Kuistin edessä seisoivat tiiviisti raudalla ja nahalla päällystetyt
rattaat ja niiden eteen levein rahkein tiukasti valjastettu, hyvin
syötetty hevonen. Rattailla istui piukean verevä ja tiukasti vyötetty
kauppa-apulainen, joka oli Rjabininilla kuskina. Itse Rjabinin oli
jo sisällä ja tuli eteiseen ystävyksiä vastaan. Hän oli kookas,
laihanpuoleinen, keski-ikäinen mies, jolla oli viikset ja paljaaksi
ajeltu ulkoneva leuka ja pulleat, sameat silmät. Yllään hänellä oli
pitkäliepeinen sininen takki ja jalassa korkeat, nilkan kohdalta
kurttuiset ja pohkeesta sileät saappaat ja niitten päällä suuret
kalossit. Hän hieroi kasvojaan joka puolelta nenäliinallaan, vetäisi
kiinni takkinsa, joka pysyi kohentamattakin hyvin yllä, ja tervehti
hymyillen tulijoita ojentaen Stepan Arkadjevitshille kätensä aivan
kuin jotain tavoitellen.

-- Johan tekin olette tullut, Stepan Arkadjevitsh sanoi antaen
hänelle kättä. -- Sepä hyvä.

-- En rohjennut olla tottelematta teidän ylhäisyytenne käskyä,
vaikka onkin liian huono keli. Ihan koko matkan sain kävellä, mutta
pääsinpäs aikanaan perille. Konstantin Dmitrish, hyvää päivää,
kääntyi hän Levinin puoleen tavoitellen hänenkin kättään. Mutta Levin
ei ollut sitä huomaavinaan, vaan otti otsa rypyssä lehtokurppia ulos
metsästyslaukustaan.

-- Herrat ovat käyneet huvikseen metsästämässä. Mikäs se tämä lintu
nyt taas onkaan? lisäsi Rjabinin katsoen halveksuvasti kurppiin. Ja
hän pudisti päätään ikään kuin vahvasti epäillen, kannattiko haaskata
ruutia moisiin harakoihin.

-- Tahdotko mennä minun kamariini? kysyi Levin otsa kurtussa
ranskaksi Stepan Arkadjevitshilta. -- Menkää minun työhuoneeseeni,
siellä voitte puhua.

-- Hyvin käy päinsä, minne vain, lausui Rjabinin ylenkatseellisen
arvokkaasti ikään kuin haluten osoittaa että muilla saattoi olla
vaikeuksia tulla toimeen joidenkin ihmisten kanssa, mutta hänellä ei
koskaan.

Työhuoneeseen päästyään Rjabinin pälyili tapansa mukaan
ympärilleen kuin etsien pyhäinkuvaa, mutta löydettyään sen ei
tehnyt ristinmerkkiä. Hän silmäili kaappeja ja kirjahyllyjä
ylenkatseellisesti hymyillen, mielessään sama epäilys kuin äsken
kurppien suhteen, ja pudisti paheksuvasti päätään varmana siitä,
ettei moinen puuha ollut vaivan arvoista.

-- No, toitteko rahat? kysyi Oblonski. -- Istuutukaa.

-- Ei meillä rahojen kanssa viivytellä. Tulin tapaamaan teitä ja
neuvottelemaan.

-- Mistä neuvottelemaan? Istukaahan.

-- Käy kyllä päinsä, sanoi Rjabinin ja istuutui nojautuen
kyynärpäillään kovin hankalasti tuolin selkämykseen. -- Pitää tinkiä,
herra ruhtinas. Syntihinta. Rahat ovat valmiina kerrassaan, ihan
kopeekalleen. Rahoista ei tule viivytystä.

Levin, joka oli tuonut pyssynsä kaappiin, oli juuri menossa ulos
ovesta, mutta pysähtyi kuultuaan kauppiaan sanat.

-- Veitte metsän jo muutenkin ilmaiseksi, hän sanoi. -- Hän tuli
liian myöhään luokseni, muuten minä olisin määritellyt hinnan.

Rjabinin nousi seisomaan ja silmäsi äänettömänä hymyillen Leviniä
alhaalta ylös.

-- Te olette kovasti saita, Konstantin Dmitrish, hän sanoi hymyillen
ja kääntyi Stepan Arkadjevitshin puoleen, -- ei kerrassaan mitään saa
ostetuksi. Ostattelin vehnää, hyvät rahat lupasin...

-- Minkä vuoksi minä antaisin teille omaani ilmaiseksi? Enhän minä
ole sitä maasta löytänyt enkä varastanut.

-- Johan nyt! Tänä aikana onkin varastaminen käynyt järkiään
mahdottomaksi. Se onkin nyt kerrassaan niin joka paikassa se julkinen
oikeudenkäynti, nykyään kaikki hoidetaan jalosti eikä varastamalla.
Kunniallisesti minä tässä siitä hinnasta sanoin. Paljon panevat
hintaa, ei lyö leiville. Jos vaikka vähänkin helpottaisitte.

-- Oletteko päättänyt asian vai eikö? Jos olette, niin ei ole mitään
tinkimistä, mutta jollette, Levin sanoi, -- niin minä ostan metsän.

Hymy katosi äkkiä Rjabininin kasvoilta. Kova ja petomainen haukanilme
jäi sijaan. Hän avasi takkinsa napit ketterillä, luisevilla
sormillaan, raotti takkiaan, jonka alta näkyi venäläinen paita,
vaskiset liivinnapit ja kellonperät, ja veti nopeasti esiin vanhan
paksun lompakon.

-- Olkaa hyvä, metsä on minun, virkkoi hän tehden ketterästi
ristinmerkin ja ojentaen toisen kätensä. -- Tässä rahat, metsä on
minun. Sillä lailla Rjabinin kauppansa tekee eikä riitele joka
kopeekasta, hän sanoi heilutellen lompakkoaan kulmat kurtussa.

-- Minä en olisi sinun sijassasi pitänyt mitään kiirettä, virkkoi
Levin.

-- Mutta hyvä veli, kummasteli Oblonski, -- minähän olen antanut
sanani.

Levin poistui huoneesta läimäyttäen oven kiinni. Rjabinin katsoi
oveen ja pudisti hymyillen päätään.

-- Nuoruutensa tähden ne noin, järkiään vain pelkästä
lapsellisuudesta. Kunniasanalla ostan metsän kerrassaan ihan vain
maineen vuoksi, jotta sanottaisi, että Rjabinin se Oblonskilta sen
metsän osti eikä kukaan muu. Ehkä se luojan avulla leiville lyö. Niin
on, jumalan tähden! Olkaa hyvä. Kirjoittakaa sopimus...

Tunnin kuluttua oli kauppias kauppakirja taskussaan, avara
kauhtana ja takin hakaset huolellisesti kiinni, lähdössä tiukasti
raudoitetuilla rattaillaan kotiansa kohti.

-- Voi noita herroja, hän sanoi kuskilleen, -- yksiä hyväkkäitä ovat!

-- Tietäähän sen, vastasi tämä antaen ohjaksen isännälleen ja vetäen
kiinni rattaitten suojusnahan. -- Kaupat taidettiin tehdä? Onneksi
olkoon, Mihail Ignatjits...

-- No, no...



XVII


Tasku pullollaan kauppiaalta etukäteen -- kolme kuukautta sitten
-- saamiaan korkolippuja lähti Stepan Arkadjevitsh yläkertaan.
Metsäkauppa oli päätetty, rahat olivat taskussa, ilta metsässä oli
ollut ihana, ja Stepan Arkadjevitsh oli mitä parhaalla tuulella.
Siksi hän nimenomaan halusi saada Levinin huonon tuulen karkotetuksi.
Hän tahtoi päivän päättyvän illallispöydässä yhtä miellyttävästi kuin
se oli alkanutkin.

Levin ei todellakaan ollut hyvällä tuulella, ja niin mielellään kuin
hän olisi tahtonutkin olla ystävällinen ja kohtelias herttaiselle
vieraalleen, ei hän kyennyt voittamaan itseään. Uutinen Kittyn
naimattomuudesta alkoi vähitellen huimata häntä viinin tavoin.

Kitty ei ollut naimisissa, vaan sairaana, ja sairaana rakkaudesta
mieheen, joka oli hänet hylännyt. Tuo loukkaus tuntui lankeavan hänen
niskaansa. Vronski oli hylännyt Kittyn ja Kitty hänet, Levinin. Siis
Vronskilla oli oikeus halveksia Leviniä ja siksi tämä oli hänen
vihollisensa. Ei Levin tätä kaikkea ajatellut, mutta hän tunsi
hämärästi, että asiassa oli jotain häntä loukkaavaa, ja kohdistamatta
harmiaan vain siihen hän osoitti olevansa tyytymätön kaikkeen, mitä
eteen sattui. Tyhmä metsäkauppa, petos, joka oli kohdannut Oblonskia
ja joka tapahtui hänen talossaan, hermostutti häntä.

-- No, joko asia on selvä? kysyi hän Stepan Arkadjevitshin tullessa
yläkertaan. -- Tahdotko illallista?

-- Minä en pane vastaan. Minulla on aivan ihmeellinen ruokahalu
täällä maalla. Miksi sinä et tarjonnut Rjabininille voileipää?

-- Viis minä hänestä!

-- Kovin ylpeästi sinä häntä kohtelit! sanoi Oblonski. -- Et
kätellytkään. Miksi teit niin?

-- Siksi etten kättele lakeijoitakaan, ja lakeija on sata kertaa
parempi kuin hän.

-- Kylläpä sinä olet vanhoillinen! Entä säätyjen yhteensulautuminen?
sanoi Oblonski.

-- Ketä haluttaa sulautua, niin sulautukoon herran nimeen, mutta
minua ei haluta.

-- Sinähän olet hirveän taantumuksellinen.

-- Minä en tosiaan ole koskaan ajatellut, mikä minä olen. Minä olen
Konstantin Levin ja sillä hyvä.

-- Ja Konstantin Levin, joka on huonolla tuulella, Stepan
Arkadjevitsh sanoi hymyillen.

-- Niin olenkin ja tiedätkö miksi? Sinun, suo anteeksi, tyhmän
kauppasi tähden...

Stepan Arkadjevitsh rypisti otsaansa hyväntahtoisesti kuten ainakin
mies, jota syyttä loukataan ja hermostutetaan.

-- No, jätetään jo silleen, hän sanoi. -- Onko kukaan koskaan myynyt
mitään ilman että hänelle heti kaupan jälkeen on sanottu: "Se olisi
ollut paljon enemmän arvoinen?" Mutta niin kauan kuin tavara on
myytävänä, ei kukaan lupaa enempää... Ei, minä huomaan, että sinulla
on jotain Rjabinin-parkaa vastaan.

-- Kenties onkin. Tiedätkö mistä syystä? Sinä sanot taas, että minä
olen taantumuksellinen tai minkä muun pelottavan sanan keksinetkin,
mutta sittenkin minua harmittaa ja kaivelee, kun näen, mitä joka
puolella tapahtuu, kuinka köyhtymistään köyhtyy se sääty, johon
minä kuulun ja johon kuulumisestani iloitsen huolimatta säätyjen
sulautumisesta ja sen semmoisesta... Ja jos se köyhtyminen olisi
seurausta ylellisyydestä, niin vähät minä sitten. Herroiksi eläminen
kuuluu aatelistolle, muut kuin aateli eivät siihen edes kykene. Nyt
ostelevat talonpojat maita ympäriltämme, eikä se minua loukkaa.
Herra ei tee mitään, talonpoika tekee ja työntää pois tieltään
joutilaana olijan. Niin pitääkin. Ja minä iloitsen ja pidän kovasti
talonpojasta. Mutta minua kirvelee nähdessäni, että aatelisto köyhtyy
jonkinlaisen -- sanoisinko yksinkertaisen viattomuutensa tähden.
Tässä äskettäin eräs puolalainen maanvuokraaja osti polkuhinnalla
ihanan maatilan rouvalta, joka asuu Nizzassa. Toisaalla taas
kauppiaalle vuokrataan maata ruplasta desjatiinalta, vaikka se saisi
maksaa kymmenen ruplaa. Ja nyt sinä ihan syyttä suotta lahjoitit
tuolle roistolle kolmekymmentä tuhatta.

-- Olisiko minun pitänyt laskea joka puu?

-- Ehdottomasti. Nyt et sinä ollut laskenut, mutta Rjabinin
oli. Rjabininin lapsilla tulee olemaan varoja toimeentuloon ja
sivistykseen, mutta sinun lapsesi kenties jäävät ilman!

-- No, suo anteeksi, mutta tuossa laskemisessa on jotain viheliäistä.
Meillä on omat työmme, heillä taas omansa, ja pitäkööt voittonsa.
Tehty mikä tehty, ja sillä hyvä. Kas, siinähän on sellaista
munakasta, josta minä erityisesti pidän. Ja antakaas, Agafja
Mihailovna, meille taas sitä erinomaista yrttiviinaa...

Stepan Arkadjevitsh istuutui pöytään ja alkoi leikkisästi vakuutella
Agafja Mihailovnalle, ettei ollut pitkään aikaan syönyt sellaista
päivällistä ja illallista.

-- Te sentään kehuttekin, sanoi Agafja Mihailovna, -- mutta
Konstantin Dmitrish, antoipa hänelle mitä hyvänsä, vaikka leivän
kuorta, ei edes huomaakaan, syö ja menee taas.

Vaikka Levin koettikin parastaan voittaakseen huonon tuulensa, pysyi
hän yhä synkkänä ja vähäpuheisena. Hänen olisi pitänyt tehdä Stepan
Arkadjevitshille eräs kysymys, mutta hän ujosteli eikä löytänyt
tilaisuutta, miten ja milloin olisi sen tehnyt. Stepan Arkadjevitsh
oli jo mennyt alas omaan kamariinsa, riisuutunut ja peseytynyt
jälleen, vetänyt ylleen poimutetun yöpaidan ja paneutunut vuoteeseen,
mutta Levin viipyi yhä hänen huoneessaan kaikenlaisista pikkuasioista
puhellen, rohkenematta esittää kysymystään.

-- Miten ihmeellisiä saippuoita tekevät, hän sanoi katsellen ja
avaten paperistaan tuoksuvan saippuapalan, jonka Agafja Mihailovna
oli toimittanut vieraan pesupöydälle, mutta jota Oblonski ei ollut
käyttänyt. -- Katsohan, eikö ole oikea taideteos.

-- Niin, kaikessa näkyy nykyajan taidokkuus, sanoi Oblonski ja
haukotteli autuaasti kostein silmin. -- Teatterit esimerkiksi ja nuo
huvittelu... aa-aa-a! haukotteli hän. -- Sähkövalo kaikkialla...
aa-a!

-- Niin, sähkövalo, Levin sanoi. -- Niin. Missä Vronski nyt on? kysyi
hän äkkiä pannen saippuan pois.

-- Vronski? kysyi Stepan Arkadjevitsh pysäyttäen haukotuksensa, --
hän on Pietarissa. Matkusti kohta sinun lähdettyäsi eikä sen jälkeen
ole kertaakaan käynyt Moskovassa. Ja tiedätkö, Kostja, minä sanon
sinulle totuuden, jatkoi hän kyynärpäillään yöpöytään tukeutuen,
pää käsien nojassa. Hänen kauniit, punakat kasvonsa loistivat, ja
hyväntahtoiset, uniset, kuin rasvankiiltoiset silmät säteilivät kuin
tähdet. -- Sinussa itsessäsi oli syytä. Sinä säikähdit kilpailijaasi.
Mutta ei ole ollenkaan sanottu, niin kuin jo silloin vakuutin, kenen
puolelle onni olisi kallistunut. Mikset tehnyt rynnäkköä? Minähän
sanoin sinulle silloin, että... hän haukotteli pelkin leukapielin,
avaamatta suutaan.

"Tietääkö hän vai eikö hän tiedä minun kosinnastani?" Levin
ajatteli katsoen häneen. "Hänen kasvoissaan on jotain viekasta
ja sovittelevaa", ja tuntien punastuvansa hän katsoi Stepan
Arkadjevitshia suoraan silmiin.

-- Kittyn kohdalla oli silloin kyse pelkästä ulkonaisesta
viehätyksestä, mikäli siitäkään, jatkoi Oblonski. -- Tuo täydellinen
aristokraattisuus, tiedäthän, ja tuleva asema seuramaailmassa
vaikuttivat äitiin, mutta ei häneen.

Levin rypisti kulmiaan. Rukkasten tuottama loukkaus kirveli hänen
sydäntään kuin veres haava. Mutta hän oli kotonaan ja sai siitä tukea.

-- Odotahan, odotahan, hän keskeytti Oblonskin puheen. -- Sinä puhuit
aristokraattisuudesta. Saanko kysyä, millaista on se Vronskin --
tai kenen hyvänsä -- aristokraattisuus, jonka vuoksi voi syrjäyttää
minut? Sinä pidät Vronskia aristokraattina, mutta minua et. Miestä,
jonka isä on päässyt esille juonittelujen avulla ja äiti ollut
salaisissa lemmensuhteissa ties kenen kanssa... Suo anteeksi, mutta
minä pidän aristokraattina itseäni ja kaltaisiani ihmisiä, jotka
voivat viitata taakseen kolmeen neljään kunnialliseen perhepolveen,
sellaisiin, joilla on ollut aikansa korkein sivistystaso (lahjoista
ja älystä en puhu), jotka eivät koskaan ole petkuttaneet ketään
eivätkä koskaan tarvinneet kenenkään apua. Niin ovat eläneet isäni ja
isoisäni. Ja minä tiedän paljon sellaisia. Sinusta tuntuu nololta se,
että minä lasken puut metsässä, kun sinä itse lahjoitat kolmekymmentä
tuhatta Rjabininille. Mutta sinä saat vuokrarahan ja ties mitä muuta,
minä taas en, ja siksi pidän arvossa kaikkea perittyä ja työllä
hankittua... Me olemme aristokraatteja eivätkä ne, jotka voivat tulla
toimeen vain tämän maailman mahtavien almuilla ja jotka voi ostaa
parillakymmenellä kopeekalla.

-- Kenelle sinä ärhentelet? Minä olen samaa mieltä kanssasi, Stepan
Arkadjevitsh sanoi vilpittömästi ja iloisesti, vaikka hän tunsi
Levinin lukevan hänetkin kahdellakymmenellä kopeekalla ostettavien
joukkoon. -- Ketä sinä moitit? Vaikka siinä, mitä sanoit Vronskista,
olikin paljon väärää, en puhu nyt siitä. Sanon sinulle suoraan, että
tekisit viisaasti lähtiessäsi minun kanssani Moskovaan ja...

-- Ei, en ole varma tiedätkö tätä vai etkö, mutta se on minulle
yhdentekevää. Ja minä sanon sen sinulle: minä olen kosinut ja
saanut rukkaset, ja Katerina Aleksandrovna on minulle nyt raskas ja
kirvelevä muisto.

-- Mistä syystä? Mitä hullutuksia!

-- Jättäkäämme ne asiat. Suo minulle anteeksi, veli hyvä, jos olin
karkea sinua kohtaan, Levin sanoi. Nyt, saatuaan kaiken sanotuksi,
tuli hän taas entiselle tuulelleen. -- Ethän ole vihoissasi minulle,
Stiva? Ethän, veli hyvä, hän sanoi ja tarttui hymyillen ystävänsä
käteen.

-- En toki vähääkään, eikä ole syytäkään. Olen hyvilläni, että
tuli jutelluksi. Mutta tiedätkö, aamuisin linnustus sujuu joskus
mainiosti. Mitäpä jos lähdettäisiin? Jos en nukkuisikaan ollenkaan,
vaan lähtisin metsältä suoraan asemalle.

-- Mainio ehdotus!



XVIII


Vaikkakin Vronskin sisäinen elämä oli kokonaan hänen intohimonsa
valtaama, hänen ulkoinen elämänsä kului muuttumatta ja herkeämättä
vanhaan tapaansa seuramaailman ja rykmentin kiintymysten ja
harrastusten piirissä. Rykmentin harrastuksilla oli tärkeä sija
Vronskin elämässä -- sekä siksi, että hän piti rykmentistään, että
vieläkin enemmän siksi, että rykmentissä pidettiin hänestä. Eikä
rykmentissä ainoastaan pidetty hänestä, vaan kunnioitettiin häntä
ja oltiin hänestä ylpeitä, ylpeitä siitä, että tämä suunnattoman
rikas, hyvän sivistyksen saanut, lahjakas mies, jolla tie oli avoinna
kunnianhimon ja turhamaisuuden kaikkien houkutusten täyttämiseen,
ei piitannut tuosta kaikesta, ja rykmentti ja toveruus olivat hänen
sydäntään lähempänä kuin muut kiinnostuksen kohteet. Vronski tiesi,
mitä toverit hänestä ajattelivat, ja sen lisäksi että hän piti tuosta
elämästä, hän tunsi olevansa velvollinen pitämään yllä tovereiden
vakiintunutta näkemystä hänestä.

On itsestään selvää, ettei Vronski kertonut rakkaudestaan kenellekään
toverilleen, ei edes kaikkein kovimmissa juomingeissakaan --
hän ei koskaan juonutkaan itseään niin päihdyksiin, että olisi
menettänyt harkintakykynsä -- vaan tukki suun niiltä kevytmielisiltä
tovereiltaan, jotka sanallakaan vihjaisivat asiasta. Mutta siitä
huolimatta koko kaupunki tiesi hänen rakkaudestaan: kaikilla
oli enemmän tai vähemmän oikea aavistuksensa hänen suhteestaan
Kareninaan. Useimmat nuoret herrat kadehtivat häntä juuri sen
vuoksi, mikä oli hänen rakkaudessaan raskainta, -- Kareninan korkean
aseman vuoksi, koska tämä lemmensuhde siten herätti yleistä huomiota
seuramaailmassa.

Useimmat nuoret naiset, jotka kadehtivat Annaa ja joita jo kauan oli
vaivannut se, että häntä pidettiin niin moitteettomana, iloitsivat
aavistuksistaan ja odottelivat vain yleisen mielipiteen kääntymistä
purkaakseen julki koko halveksuntansa häntä kohtaan. He valmistelivat
jo niitä mutakokkareita, joilla oikean hetken koittaessa heittäisivät
häntä. Sen sijaan useimmat vanhemmat kuten myös korkeassa asemassa
olevat ihmiset olivat huolissaan seuraelämää uhkaavan skandaalin
vuoksi.

Vronskin äiti oli poikansa lemmensuhteesta kuultuaan alkuun ollut
hyvillään sekä siksi, että hänen käsityksensä mukaan mikään ei
antanut viimeistä silausta hienolle nuorelle herralle siinä määrin
kuin salainen rakkaussuhde seurapiirinaiseen, että myöskin siksi,
että Anna Karenina, johon hän oli niin mieltynyt ja joka oli
puhunut niin paljon pojastaan, oli lopulta kuitenkin samanlainen
kuin kreivitär Vronskajan käsityksen mukaan kaikki kauniit ja
hienokäytöksiset naiset. Mutta viime aikoina hän oli saanut
kuulla, että Vronski oli hylännyt virkauraan nähden sangen tärkeän
paikkatarjouksen jäädäkseen rykmenttiin ja voidakseen siten yhä
edelleen tavata Kareninaa, sekä saanut tietää, että korkea-arvoiset
henkilöt olivat poikaan siitä syystä tyytymättömiä, ja kreivitär
muutti mieltään. Eikä häntä miellyttänyt sekään seikka, ettei tuo
lemmensuhde -- päätellen kaikesta mitä kerrottiin -- ollutkaan
sellainen loistava, hieno seurapiirisuhde, jonka hän olisi
hyväksynyt, vaan jonkinlainen hurja, wertheriläinen intohimo, joka --
niin hän pelkäsi -- saattoi johtaa Vronskin tyhmyyksiin. Kreivitär
ei ollut nähnyt poikaansa sen jälkeen, kun tämä niin odottamatta oli
lähtenyt Moskovasta, ja vaati nyt vanhemman poikansa välityksellä
tätä saapumaan luokseen.

Vanhempi veli oli myös tyytymätön nuorempaan. Hän ei arvioinut
rakkauden laatua: oliko se suurta vai pientä, intohimoista vai
intohimotonta, synnillistä vaiko puhdasta -- hän itse, niin perheen
isä kuin olikin, ylläpiti tanssijatarta ja oli sen tähden suopea
näissä asioissa, -- mutta hän tiesi, että tämä rakkaus ei ollut
mieleen niille, joille oli oltava mieleen, ja siksi hän ei hyväksynyt
veljensä käytöstä.

Virkatoimien ja seuraelämän ohella Vronskilla oli vielä eräs
mieliteko -- hevoset. Hän oli intohimoinen hevosharrastaja.

Tänä vuonna oli päätetty järjestää upseerien välinen
esteratsastuskilpailu. Vronski oli ilmoittautunut osanottajaksi
kilpailuun ja ostanut itselleen puhdasrotuisen englantilaisen tamman,
ja rakkaussuhteestaan huolimatta hän oli syvästi, joskin hillitysti
innoissaan lähenevästä kilparatsastuksesta.

Nämä kaksi intohimoa eivät häirinneet toisiaan. Päinvastoin Vronski
tarvitsi rakkaudestaan riippumatonta toimintaa ja innostusta
virkistyäkseen ja levähtääkseen liiaksi mieltä kuohuttavien
vaikutelmien lomassa.



XIX


Krasnoje Selon kilparatsastuspäivänä Vronski saapui tavallista
aikaisemmin syömään pihviään rykmentin yhteiseen ruokasaliin. Hänen
ei tarvinnut erityisesti hillitä ruokahaluaan, koska hänen painonsa
ei ollut yli säädetyn neljän ja puolen puudan. Mutta hän ei myöskään
saanut lihoa, ja siksi hän väitteli jauhoruokia ja makeaa. Hän
istui takki auki, valkeat liivit sen rintamuksesta näkyen, odotteli
pihviä ja silmäili lautaselle asettamaansa ranskalaista romaania pää
käsien nojassa. Hän katsoi kirjaan vain välttääkseen puhumisen hänen
ohitseen sisään ja ulos kulkevien upseerien kanssa, ja ajatteli muuta.

Hän muisti, että Anna oli luvannut tavata hänet tänään
kilparatsastuksen jälkeen. Mutta hän ei ollut nähnyt Annaa kolmeen
päivään eikä tiennyt, oliko tänäänkään mahdollista saada nähdä häntä,
koska Karenin itse oli palannut ulkomailta. Viimeksi hän oli tavannut
Annan Betsy-serkkunsa huvilalla. Kareninien huvilalla hän oli käynyt
mahdollisimman harvoin. Nyt hän aikoi ajaa sinne ja mietti miten sen
tekisi.

"Minä sanon tietysti, että Betsy lähetti minut kysymään, tuleeko hän
kilparatsastusta katsomaan. Lähdenpä tietenkin", päätti hän itsekseen
kohottaen päätään kirjastaan. Hänen mieleensä nousi elävästi Annan
näkemisen tuottama onni, ja hänen kasvonsa kirkastuivat.

-- Lähetä sana minun asuntooni, että valjastavat heti
kolmivaljakkorattaat, hän sanoi palvelijalle, joka toi pihvin
kuumassa hopeavadissa, ja vedettyään vadin luokseen alkoi syödä.

Viereisestä biljardihuoneesta kuului pallojen kolahduksia, puhetta ja
naurua. Ulko-ovesta tuli kaksi upseeria: toinen nuori, heikonnäköinen
ja kalpeakasvoinen, äskettäin paashikoulusta rykmenttiin tullut,
toinen turpea, vanha, tihrusilmäinen mies, jolla oli rannekoru
kädessään.

Vronski vilkaisi heihin, veti kulmansa ryppyyn ja olematta
huomaavinaankaan heitä jatkoi syömistään selaillen samalla kirjaansa.

-- Taidat vahvistautua työtä varten? sanoi turpea upseeri istuutuen
hänen viereensä.

-- Kuten näet, Vronski sanoi otsa kurtussa suutaan pyyhkien ja
katsomatta häneen.

-- Etkö pelkää lihovasi? kysyi upseeri työntäen tuolin nuorelle
toverilleen.

-- Mitä? Vronski sanoi äkäisesti irvistäen vastenmielisyydestä, niin
että tiivis hammasrivi näkyi.

-- Etkö pelkää lihovasi?

-- Viinuri, sherryä! Vronski sanoi vastaamatta ja jatkoi lukemistaan
siirtäen kirjan toiselle puolelleen.

Turpea upseeri otti viiniluettelon ja kääntyi nuoren upseerin puoleen:

-- Valitse sinä, mitä otamme juotavaksi, hän sanoi antaen luettelon
kumppanilleen ja katsoen tätä.

-- Kenties reiniläistä, sanoi nuori upseeri pälyillen arasti
Vronskiin päin ja koettaen sykertää sormillaan tuskin näkyviä
viiksenalkujaan. Nähdessään, ettei Vronski kääntynyt heihin päin,
nuori mies nousi tuoliltaan.

-- Mennään biljardihuoneeseen, hän sanoi.

Turpea upseeri nousi nöyrästi, ja he lähtivät ovea kohti.

Sillä aikaa oli huoneeseen astunut pitkä ja solakka ratsumestari
Jashvin, joka upseerikaksikolle ylenkatseellisesti nyökättyään tuli
Vronskin luo.

-- Kas! Siinähän se mies on! huudahti hän läimäyttäen suurella
kädellään Vronskia voimalla upseerinolkaimeen. Vronski katsahti
vihaisesti olkansa yli, mutta hänen kasvonsa sulivat heti
tavanomaiseen, tyyneen ja lujaan ystävälliseen säteilyyn.

-- Viisaasti teet, Aljosha, sanoi ratsumestari kaikuvalla
baritonillaan. -- Syöt nyt ensin ja sitten otat ryypyn.

-- Eipä oikein käy syönti.

-- Nuo ne ovat erottamattomat, lisäsi Jashvin katsellen pilkallisesti
äsken ovesta menneiden upseerien perään. Ja hän istuutui Vronskin
viereen koukistaen tuolin korkeuteen nähden liian pitkät, kireitten
ratsuhousujen peittämät jalkansa terävään kulmaan. -- Miksi et eilen
tullut Krasnojen teatteriin? Numerova ei ollut hullumpi. Missä olit?

-- Minä jäin serkkuni Tverskajan luo istumaan.

-- Jaaha! virkkoi Jashvin.

Jashvin -- peluri ja ahmatti, ei ainoastaan kaikkia siveellisiä
periaatteita vailla oleva, vaan suorastaan siveettömien periaatteiden
mies -- oli Vronskin paras ystävä rykmentissä. Vronski piti hänestä
hänen harvinaisen fyysisen voimansa vuoksi, jota hän osoitti
enimmäkseen siten, että saattoi juoda kuin tynnyri, olla nukkumatta
ja pysyä silti entisenlaisena. Niinikään Vronskia kiinnosti se suuri
henkinen voima, jota Jashvin osoitti suhteessaan päällikköihinsä ja
tovereihinsa, saaden kaikki pelkäämään ja kunnioittamaan häntä sekä
korttipelissä, jota hän pelasi kymmenistä tuhansista ja juomastaan
viinistä huolimatta -- aina niin älykkäästi ja varmasti, että häntä
pidettiin englantilaisen klubin parhaana pelaajana. Vronski piti
Jashvinista ja kunnioitti häntä varsinkin siksi, että tunsi Jashvinin
pitävän hänestä hänen itsensä eikä vain hänen nimensä ja rikkautensa
vuoksi. Hän oli ainoa ihminen, jolle Vronski olisi tahtonut puhua
rakkaudestaan. Hänestä tuntui kuin vain Jashvin, vaikka itse
näyttikin halveksivan kaikkea tunnetta, olisi voinut käsittää
sen voimakkaan intohimon, joka täytti nyt koko hänen elämänsä.
Lisäksi hän oli varma siitä, ettei Jashvin janonnut juoruja ja
häväistysjuttuja, vaan ymmärsi tuon tunteen niin kuin pitikin, toisin
sanoen tiesi ja uskoi, ettei rakkaus ole leikin eikä huvittelun asia,
vaan vakavampaa ja tärkeämpää.

Vronski ei ollut puhunut hänelle rakkaudestaan, mutta tiesi hänen
tietävän ja ymmärtävän kaiken niin kuin pitikin, ja tuntui hyvältä
nähdä se hänen silmistään.

-- Vai niin! virkkoi hän kuullessaan Vronskin olleen ruhtinatar
Tverskajan luona, ja mustat silmät välähtäen hän ryhtyi pahaan
tapaansa kiertämään vasenta viiksenkärkeä suuhunsa.

-- Entä mitä sinä eilen teit? Voititko pelissä? kysyi Vronski.

-- Kahdeksan tuhatta. Mutta kolme on kehnoissa kantimissa, tuskin
saan niitä.

-- No sitten voit vaikka hävitäkin vetosi minusta, Vronski sanoi
nauraen. (Jashvin oli lyönyt suuren vedon Vronskin puolesta.)

-- Sitä en häviä.

-- Mahotin vain on vaarallinen.

Ja keskustelu siirtyi tämänpäiväiseen kilpailuun, josta Vronski ei
saanut ajatuksiaan irti.

-- Mennään, lopetin jo, Vronski sanoi, nousi ja lähti ovea kohti.
Jashvin nousi myös ojentaen mittavat jalkansa ja pitkän selkänsä
suoriksi.

-- En viitsi vielä syödä, mutta ryyppy pitää ottaa. Tulen heti.
Hoi, viiniä! huudahti hän kuuluisalla, karkealla komentoäänellään,
joka sai ikkunaruudut tärisemään. -- Ei tarvitsekaan, kiljahti hän
samassa. -- Minä lähden kanssasi, koska kerran menet kotiin.

Ja he lähtivät yhdessä.



XX


Vronski majaili avarassa ja puhtaassa väliseinän kahtia jakamassa
inkeriläistuvassa. Petritski asui hänen kanssaan yhdessä leirilläkin
oltaessa. Petritski nukkui, kun Vronski ja Jashvin astuivat tupaan.

-- Nousetkos siitä, sanoi Jashvin väliseinän taakse mentyään ja
nyki olkapäästä pörröpäistä Petritskiä, joka nukkui nenä tyynyyn
painettuna.

Petritski hypähti äkkiä polvilleen ja tirkisteli ympärilleen.

-- Veljesi kävi täällä, hän sanoi Vronskille. -- Herätti minut, piru
vieköön, ja sanoi tulevansa uudelleen. Ja vetäen peitteen suoraksi
hän heittäytyi jälleen tyynylleen. -- Älä viitsi, Jashvin, puheli hän
harmissaan Jashvinille, joka kiskoi peitettä hänen päältään. -- Sano
mieluummin mitä minä joisin; on niin paha maku suussa, että...

-- Votka on parasta, mörähti Jashvin. -- Tereshtshenko! Votkaa
herralle ja kurkkuja, hän karjaisi, nähtävästi nauttien äänestään.

-- Votkaako? Mitä? kysyi Petritski otsa kurtussa hieroen silmiään.
-- Juotkos sinä? Juodaan yhdessä! Vronski, otathan sinäkin? sanoi
Petritski nousten ja käärien tiikeriraitaisen peitteen kainaloittensa
alle. Hän astui väliseinän ovelle, kohotti kätensä ja alkoi laulaa
ranskaksi: "Oli kerran Thu-u-lessa kuningas." -- Vronski, otathan
sinäkin?

-- Anna olla, Vronski sanoi, joka veti ylleen lakeijan tuomaa
takkiaan.

-- Mihin nyt? kysyi Jashvin. -- Kas tuossahan tulee
kolmivaljakkosikin, lisäsi hän huomatessaan ovelle ajavat rattaat.

-- Tallille, ja sitten pitää käydä Brjanskin luona puhumassa
hevosista, Vronski sanoi.

Vronski oli todellakin luvannut käydä Brjanskin luona kymmenen
virstan päässä Pietarhovista viemässä hänelle rahat hevosista, ja hän
aikoi ehtiä vielä sinnekin. Mutta toverit ymmärsivät heti, että hänen
lähdöllään oli muitakin tarkoituksia.

Petritski, joka jatkoi lauluaan, iski silmää ja pani huulensa
törölleen ikään kuin sanoakseen: Kyllä se sinun Brjanskisi tunnetaan!

-- Katsokin, ettet myöhästy! huomautti Jashvin lyhyesti ja
vaihtaakseen puheenaihetta kysyi: -- Miten minun kimoni, oletko
tyytyväinen? katsellen ikkunasta Vronskille myymäänsä aisahevosta.

-- Seis! huusi Petritski Vronskille, joka jo hankki lähtöä. --
Veljesi jätti sinulle kirjeen ja lapun. Odotas, missäs ne ovat?
Vronski pysähtyi.

-- No, missä ne ovat?

-- Missä ne ovat? Kas siinä pulma! lausui Petritski juhlallisesti
kohottaen etusormensa verkkaan ylöspäin nenänsä päältä.

-- No sano nyt äläkä hulluttele! pyysi Vronski hymyillen.

-- Kamiinaa en ole lämmittänyt. Jossain täällä.

-- Jätä jo hulluttelu! Missä on kirje?

-- En tosiaan muista. Vai näinkö minä unta? Odotas nyt! Älä nyt
suutu. Jos sinä olisit minun laillani juonut eilen neljä pulloa
veljenmaljoja, niin et muistaisi missä nukuit. Odota, kohta se
muistuu mieleen.

Petritski meni väliseinän taa ja heittäytyi pitkäkseen vuoteelleen.

-- Odotahan! Näin minä makasin, ja hän seisoi siinä. Niin, niin,
niin... Täällä se on! -- ja Petritski kaivoi kirjeen patjan alta,
johon itse oli sen kätkenyt.

Vronski otti veljensä kirjeen ja kirjelapun. Ne olivat, niin kuin
hän oli arvannut odottaakin, nuhdekirje äidiltä siitä, ettei hän
ollut pitkään aikaan käynyt tätä katsomassa, ja kirjelappu veljeltä,
joka ilmoitti haluavansa puhua hänen kanssaan. Vronski tiesi, että
molemmat koskivat samaa asiaa. "Mitä se heille kuuluu!" ajatteli
Vronski ja puristaen kirjeet kokoon pisti ne takinnappien väliin
lukeakseen ne tarkemmin matkalla. Tuvan eteisessä tuli vastaan kaksi
upseeria, toinen oman, toinen vieraan rykmentin miehiä.

Vronskin asunto oli aina kaikkien upseerien pakopaikkana.

-- Mihin nyt?

-- Täytyy käydä Pietarhovissa.

-- Joko hevosesi on tullut Tsarskojesta?

-- Jo, vaikka minä en ole vielä sitä nähnyt.

-- Puhutaan, että Mahotinin Gladiator ontuu.

-- Lorua se on! Mutta miten te tällä kurakelillä ratsastatte? sanoi
toinen.

-- Kas siinä pelastajani! huudahti Petritski tulijat nähdessään.
Sotilaspalvelija seisoi hänen edessään kädessään tarjotin, jolla oli
votkaa ja suolattuja kurkkuja. -- Tuo Jashvin käskee juomaan, jotta
virkistyisin.

-- Kyllä te eilen piditte elämää, sanoi toinen tulijoista, -- ette
antaneet koko yönä nukkua.

-- Mutta loppu vasta oli jotain! kertoi Petritski. -- Volkov kiipesi
katolle ja sanoi olevansa surullinen. Minä huusin: musiikkia
tänne, soittakaa hautajaismarssi! Ja niin se mies nukahti katolle
hautausmarssin soittoon.

-- Juo, juo ehdottomasti votkaa ja sitten seltterivettä ja paljon
sitruunaa, neuvoi Jashvin seisten Petritskin vierellä kuin äiti, joka
pakottaa lastaan ottamaan lääkkeitä, -- ja sitten vähän samppanjaa
päälle, noin pullon verran.

-- Tuo kuulostaa viisaalta. Odotahan, Vronski, otetaan ryyppy.

-- Ei, hyvästi nyt, hyvät herrat, tänään en juo.

-- Painoako pelkäät? No, juodaan me muut. Tuo seltterivettä ja
sitruuna.

-- Vronski! huusi joku hänen mennessään eteiseen.

-- Mitä?

-- Antaisit leikata tukkasi, muuten se painaa liikaa, varsinkin
kaljun kohdalta.

Vronskin tukka alkoi tosiaan ennen aikojaan harveta. Hän naurahti
iloisesti näyttäen tiivistä hammasriviään, painoi lakin kaljunsa
päälle, meni ulos ja istuutui rattaille.

-- Tallille! hän sanoi ja aikoi heti ottaa kirjeet esiin lukeakseen
ne, mutta jättikin ottamatta, ettei huomio hajaantuisi ennen kuin
hevonen olisi tarkastettu. "Myöhemmin!"...



XXI


Väliaikainen lautatalli oli rakennettu aivan kilparadan viereen, ja
Vronskin hevosen oli eilen ollut määrä saapua sinne. Hän ei ollut
vielä nähnyt sitä. Näinä viimeisinä päivinä hän ei ollut itse käynyt
ratsastamassa sillä, vaan oli jättänyt sen valmentajalle, eikä nyt
ollenkaan tiennyt, missä kunnossa hänen hevosensa oli saapunut.
Tuskin hän oli noussut rattailtaan, kun hänen tallirenkinsä, niin
sanottu hevospoika, groom, joka jo kauempaa oli tuntenut hänen
rattaansa, haki valmentajan. Tämä kuivakka englantilaismies,
jolla parran virkaa toimitti leuan alle jätetty pieni karvatupsu,
keinahteli Vronskia vastaan kömpelöin jockeyn askelin ja kyynärpäät
levällään, pitkävartiset saappaat jalassa ja lyhyt takki yllään.

-- No miten Frou-Frou jaksaa? kysyi Vronski englanniksi.

-- All right, sir, -- vallan hyvin, herra, vastasi englantilainen
jostain kurkkunsa sisältä. -- Parempi on olla menemättä, lisäsi
hän nostaen hattuaan. -- Minä panin sille turpasuojan, ja hevonen
on hermostunut. Parempi on olla menemättä, hevonen käy siitä
levottomaksi.

-- Ei, kyllä minä menen. Tahdon katsoa.

-- Mennään sitten, sanoi englantilainen synkän näköisenä, kuten
äskenkin suutaan avaamatta, ja lähti kulkemaan edeltä rennoin
askelin, kyynärpäillään huitoen.

He tulivat lautamajan pihalle. Päivystäjä, puhdaspuseroinen,
korea ja uljaannäköinen poika, tuli varsiluuta kädessä tulijoita
vastaan ja seurasi heidän jäljessään. Tallissa oli viisi hevosta
eri pilttuissa, ja Vronski tiesi, että siellä seisoi myös hänen
tänään tuotu pääkilpailuansa, Mahotonin satakuusikymmentäneljä
senttiä korkea punaruskea Gladiator. Omaa hevostaan enemmän Vronski
olisi tahtonut nähdä Gladiatorin, jota ei ollut nähnyt. Mutta
Vronski tiesi, ettei ratsumiehen arvolle sopinut kyselläkään siitä,
puhumattakaan katsomisesta. Hänen kulkiessaan käytävää pitkin poika
avasi toisen vasemmanpuoleisen pilttuun oven, ja Vronski huomasi
suuren punaruskean hevosen ja valkeat jalat. Hän tiesi, että se oli
Gladiator, mutta käännähti toisaalle ikään kuin toiselle tarkoitetun
avatun kirjeen äärestä, ja kiiruhti Frou-Froun pilttuun luo.

-- Tuolla on Mak... Mak... tin, hevonen, en koskaan opi lausumaan
sitä nimeä, sanoi englantilainen olkansa yli, osoittaen suurella
mustakyntisellä sormellaan Gladiatorin osastoa.

-- Mahotinin? Niin, se on minun vaarallisimpia kilpailijoitani,
Vronski sanoi.

-- Jos te ratsastaisitte sillä, sanoi englantilainen, -- niin löisin
vetoa teidän puolestanne.

-- Frou-Frou on herkempi, se taas on voimakkaampi, Vronski sanoi
hymyillen, kun kuuli ratsastustaan kiitettävän.

-- Esteratsastuksessa riippuu kaikki ajosta ja "pluckista", sanoi
englantilainen.

"Pluckia" eli tarmoa ja rohkeutta, tunsi Vronski omaavansa tarpeeksi,
olipa hän -- mikä oli paljon tärkeämpää -- lujasti vakuuttunut, ettei
kellään maailmassa voinut olla tuota "pluckia" enemmän kuin hänellä.

-- Oletteko varma, ettei olisi tarvinnut hiostaa enemmän?

-- Eikö mitä, vastasi englantilainen. -- Olkaa hyvä, puhukaa
hiljemmin. Hevonen hermostuu, viittasi hän päällään suljettuun
pilttuuseen, jonka edessä he seisoivat ja josta kuului oljen kahinaa.

Hän avasi oven, ja Vronski astui pienen ikkunan himmeästi valaisemaan
pilttuuseen. Turpakoppa päässään seisova tummanruskea hevonen
siirteli jalkojaan tuoreella olkialustalla. Vilkaistessaan karsinan
hämärään Vronski taas kerran tavoitti tahtomattaan yhdellä ainoalla
yleissilmäyksellä rakastamansa hevosen kaikki piirteet. Frou-Frou
oli keskikokoinen eikä nuhteeton rakenteeltaan. Se oli kauttaaltaan
kapealuinen. Vaikkakin sen rintapuoli kaartui voimakkaasti eteenpäin,
rinta oli kapea. Lautasilta se oli hiukan luisu ja sekä etu- että
varsinkin takajalat olivat silmiinpistävän väärät. Taka- ja
etujalkojen jäntereet eivät olleet erityisen vankat, mutta sen sijaan
oli eturuumis harvinaisen leveä, mikä pisti erityisesti silmään
nyt, kun hevosta oli pidetty vähemmällä ruualla ja se oli vatsan
kohdalta hoikistunut. Sen sääriluut näyttivät polvien alapuolelta
edestä katsoen tuskin sormea paksummilta, mutta sivulta ne sen sijaan
olivat harvinaisen leveät. Sivuiltaan koko hevonen oli muualta paitsi
kylkiluiden kohdalta kuin kokoon litistetty ja sen sijaan eteen- ja
taaksepäin venytetty. Mutta sillä oli erityisen tuntuvana ominaisuus,
joka saa unohtamaan kaikki viat ja puutteet; se ominaisuus oli veri,
veri, joka ilmaisee itsensä, kuten englantilaiset sanovat. Hienossa,
liikkuvassa ja silkinsileässä nahassa risteilevän suoniverkon
alla kaartelevat lihakset näyttivät lujilta kuin luu. Laiha pää
ulkonevine, välkkyvine ja iloisine silmineen leveni turvan alaosassa
ulkoneviksi sieraimiksi, joitten välissä vavahteli verenkuultava
kalvo. Hevosen koko hahmossa ja varsinkin sen päässä oli jotakin
selväpiirteistä, tarmokasta ja samalla hellää. Se oli niitä eläimiä,
jotka näyttävät olevan puhumatta vain siksi, ettei niitten suun
mekaaninen rakenne sitä salli.

Ainakin Vronskista tuntui siltä, että se ymmärsi kaiken, mitä hän
tunsi siinä katsellessaan sitä.

Heti kun Vronski astui pilttuuseen, se veti syvään ilmaa sieraimiinsa
ja katsoi tulijoihin ulkonevilla silmillään pälyten, niin että
valkuainen veristyi, helisti turpakoppaansa ja nosteli kevyesti
jalkojaan.

-- Siinä näette, miten hermostunut se on, sanoi englantilainen.

-- Voi sinua, rakas! Voi! puheli Vronski astuen hevosen luo ja
viihdytellen sitä.

Mutta mitä lähemmäksi hän tuli, sitä rauhattomammaksi hevonen
kävi. Vasta kun hän oli tullut sen pään kohdalle, se äkkiä sävähti
hiljaiseksi, ja lihakset vain värähtelivät ohuen, hienon karvan alla.
Vronski silitti hevosen voimakasta kaulaa, työnsi erilleen joutuneen
harjasuortuvan terävän niskan toiselle puolelle ja asetti kasvonsa
sen laajentuneiden, lepakonsiivenohuiden sieraimien luo. Hevonen
hengitti kuuluvasti, sieraimet jännittyneinä, painoi toisen korvansa
värähtäen alas ja kurotti vahvan mustan huulensa Vronskia kohti,
ikään kuin tahtoen ottaa häntä hihasta kiinni. Mutta muistettuaan
turpakoppansa se ravisti sitä ja alkoi taas levottomasti nostella
sileitä jalkojaan.

-- Rauhoitu, rakkaani, rauhoitu! hän sanoi silittäen vielä sen
lautasia ja poistui karsinasta mielessään iloinen tunne siitä, että
hevonen oli mitä parhaimmassa kunnossa.

Hevosen jännitys oli tarttunut Vronskiinkin. Hän tunsi veren
tulvahtavan sydämeensä, ja tunsi samoin kuin hevonen halua liikkua ja
purra; häntä sekä pelotti että riemastutti yhtaikaa.

-- No, minä luotan teihin, hän sanoi englantilaiselle, -- puoli
seitsemän olette siis paikalla.

-- Kaikki tehdään täsmälleen, sanoi englantilainen. -- Minne te nyt
menette, my Lord? kysyi hän äkkiä, käyttäen nimitystä my Lord, jota
hän ei juuri koskaan ollut käyttänyt.

Vronski kohotti hämmästyneenä päätään ja katsahti englantilaista
silmiin ihmetellen tuon kysymyksen rohkeutta. Mutta ymmärrettyään,
ettei englantilainen sitä kysyessään puhutellut häntä isäntänään vaan
ratsumiehenä, hän vastasi:

-- Täytyy käydä Brjanskin luona. Puolen tunnin kuluttua olen kotona.

"Monennenko kerran sitä jo kysytään minulta?" hän ajatteli ja
punastui, mitä hänelle sattui harvoin. Englantilainen katsoi häneen
tarkkaavaisesti. Ikään kuin olisi tiennyt, minne Vronski aikoi, hän
lisäsi:

-- Pääasia on pysyä tyynenä kilpailun edellä. Älkää pilatko tuultanne
älkääkä hermostuttako itseänne millään.

-- All right, vastasi Vronski hymyillen, hyppäsi rattaille ja käski
ajaa Pietarhoviin.

Hän oli ajanut vasta muutaman askeleen, kun aamusta saakka uhanneesta
ukkospilvestä lankesi rankka sade.

"Huono juttu", ajatteli Vronski nostaen ylös rattaitten
kattosuojuksen, -- "Ennestäänkin oli jo kuraa, ja nyt maa menee aivan
velliksi." Istuessaan yksin rattaittensa kattosuojuksen alla hän otti
esiin äitinsä kirjeen ja veljensä kirjelapun ja luki ne.

Niin, kaikki oli yhtä ja samaa asiaa. Kaikki, niin äiti ja veli kuin
muutkin, katsoivat tarpeelliseksi sekaantua hänen sydämenasioihinsa.
Tuo sekaantuminen herätti hänessä vihan tunteen, mikä oli hänelle
harvinaista. "Mitä se heille kuuluu? Miksi jokainen katsoo asiakseen
huolehtia minusta? Ja miksi he eivät jätä minua rauhaan? Siksi,
että he näkevät siinä olevan jotain sellaista, joka menee yli
heidän ymmärryksensä. Jos se olisi jokin seuramaailmassa tavallinen
sukupuolisuhde, ei kukaan minusta huolehtisi. Mutta he tuntevat,
että se on jotain muuta, että se ei ole leikittelyä, vaan että tuo
nainen on minulle elämääkin tärkeämpi. Sitä he juuri eivät käsitä, ja
se heitä harmittaa. Mikä kohtalo meitä odottaneekin, me olemme itse
sen valinneet emmekä sitä valita", päätteli hän itsekseen, yhdistäen
sanassa me itsensä Annaan. "Ei, heidän täytyy saada opettaa meille,
miten on elettävä. Heillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä on onni,
he eivät tiedä, että ilman tätä rakkautta meillä ei ole onnea eikä
onnettomuutta -- ei ole koko elämää", hän ajatteli.

Häntä harmitti tuo kaikkien sekaantuminen juuri siksi, että hän tunsi
sydämessään toisten olevan oikeassa. Hän tunsi, ettei rakkaus, joka
sitoi hänet Annaan, ollut hetken viehtymystä, joka menee ohi kuten
seuramaailman salaiset lemmensuhteet, jättämättä kummankaan elämään
muita jälkiä kuin hauskoja tai ikäviä muistoja. Vronski tunsi oman ja
hänen asemansa koko kiusallisuuden ja ymmärsi, miten vaikeaa heidän
oli seuramaailmassa näkyvän roolinsa vuoksi salata rakkauttaan,
valehdella ja pettää -- valehdella, pettää, viekastella ja aina ottaa
huomioon muut, kun heitä yhdistävä intohimo oli niin voimakas, että
molemmat unohtivat kaiken muun paitsi rakkautensa.

Hän muisti elävästi ne valheet ja petokset, joihin hänen oli usein
täytynyt turvautua ja jotka olivat niin vieraita hänen luonteelleen;
erityisen elävänä mieleen palasi noiden valheiden ja petosten Annalle
tuottama, usein silminnähtävä häpeä. Ja hänen mieleensä nousi
omituinen inhon tunne: Aleksei Aleksandrovitshiako, itseäänkö vai
koko maailmaa kohtaan -- sitä hän ei itsekään tiennyt. Mutta hän
karkotti aina mielestään tuon oudon tunteen. Ja nytkin hän ravisti
sen pois ja jatkoi mietteitään.

"Niin, hän oli ennen onneton, mutta ylpeä ja levollinen, mutta nyt
hän ei enää voi olla tyyni ja arvokas, vaikkakaan hän ei näytä sitä.
Kyllä tästä tilanteesta on tehtävä loppu", päätti hän itsekseen.

Ja ensimmäisen kerran hänen mieleensä tuli selvänä ajatus siitä, että
oli välttämätöntä lopettaa tuo valhe, ja mitä pikemmin, sen parempi.
"Hänen ja minun on jätettävä kaikki ja meidän on paettava jonneki
yhdessä rakkautemme kanssa", hän sanoi itselleen.



XXII


Sadekuuro meni pian ohi, ja aurinko tuli jälleen näkyviin, kun
Vronski lähestyi Pietarhovia, aisahevosen ravatessa keskellä ja
sivuhevosten nelistäessä ohjat valtoimina pitkin kuraista tietä.
Huviloiden katot ja puutarhojen iäkkäät lehmukset pääkadun molemmin
puolin välkkyivät kosteudesta, vesi tippui lehviltä iloisina
pisaroina ja valui vuolaana kattojen räystäiltä. Hän ei enää
ajatellut radan pilaantumista tuon sateen tähden, vaan iloitsi
aavistaessaan, että nyt hän varmasti tapaisi Annan kotona ja yksin,
koska äskettäin kylpylähoidosta palannut Aleksei Aleksandrovitsh
ei luultavasti ollut vielä muuttanut Pietarista huvilalle. Vronski
toivoi tapaavansa Annan yksin, ja ihmisten huomiota välttääkseen
hän nousi jo kauempana, pienen sillan luona, rattailtaan ja käveli
tapansa mukaan loppumatkan. Hän ei mennyt kuistin kautta, vaan astui
pihalle.

-- Onko herra jo tullut? kysyi hän puutarhurilta.

-- Ei vielä. Mutta rouva on kotona. Menkää vain kuistin kautta; on
siellä avaajia, vastasi puutarhuri.

-- Ei, minä menen puutarhan kautta.

Tietäessään nyt varmasti Annan olevan yksin ja haluten hämmästyttää
häntä tulollaan -- hän kun ei ollut luvannut tulla tänään eikä
Anna tiennyt odottaakaan häntä ennen kilparatsastusta --, hän
lähti sapeliaan pidellen varovasti astelemaan kukkien reunustamaa
hiekkakäytävää pitkin kohti puutarhan puolella olevaa kuistia.
Vronski oli nyt unohtanut kaikki mietteensä oman asemansa
vaikeudesta. Hän ajatteli vain sitä, että heti saisi nähdä hänet ei
vain mielikuvituksessaan, vaan elävänä, kokonaisuudessaan, sellaisena
kuin hän todellisuudessa oli. Hän tuli jo kuistin luo ja painoi
astuessaan koko jalkapohjansa maahan, ettei ääntä kuuluisi; hän nousi
ylös loivia portaita, kun hän äkkiä muisti sen, minkä aina unohti
ja mikä oli kaikkein ongelmallisin puoli hänen ja Annan suhteessa:
Annan pojan kysyvine ja -- kuten Vronskista näytti -- vastahakoisine
katseineen.

Juuri poika oli häirinnyt heidän suhdettaan useammin kuin kukaan
muu. Kun hän oli läsnä, Vronski ja Anna eivät katsoneet sopivaksi
puhua mitään, jota he eivät olisi voineet toistaa kaikkien kuullen,
eivätkä vihjata mitään sellaistakaan, mitä poika ei olisi ymmärtänyt.
He eivät olleet sopineet niin, mutta se oli kuin itsestään
selvää. Heistä olisi ollut loukkaavaa pettää tuota lasta. Hänen
läsnä ollessaan he puhelivat kuin hyvät tuttavat. Mutta kaikesta
varovaisuudesta huolimatta Vronski huomasi usein pojan suuntaavan
häneen tarkkaavaisen, hiukan neuvottoman katseen ja havaitsi pojan
käytöksessä omituista arkuutta ja epävarmuutta, väliin hellää
ystävällisyyttä, väliin kylmyyttä ja ujoutta. Oli kuin poika olisi
tuntenut, että tuon miehen ja hänen äitinsä välillä oli olemassa
jokin tärkeä suhde, jonka merkitystä hän ei voinut ymmärtää.

Poika tunsi tosiaankin, ettei voinut ymmärtää tuota suhdetta, ja
vaikka koettikin, hän ei päässyt selville siitä, mitä hänen olisi
pitänyt tuntea tuota miestä kohtaan. Lapsen herkkyydellä hän huomasi,
ettei kukaan -- ei isä, kotiopettajatar eikä hoitaja -- pitänyt
Vronskista, vaan kaikki karttelivat ja pelkäsivät häntä, vaikka eivät
hänestä mitään puhuneetkaan, kun taas äiti piti häntä parhaimpana
ystävänään.

"Mitenhän se on? Millainen hän on? Kuuluisiko hänestä pitää vai eikö?
Jos minä en sitä ymmärrä, se on oma syyni, olen joko tyhmä tai paha
poika", lapsi mietti, ja siitä johtui hänen tutkiva, kysyvä ja hiukan
epäystävällinen ilmeensä ja hänen arkuutensa ja epävarmuutensa,
joka niin vaivasi Vronskia. Tuon lapsen läsnäolo herätti Vronskissa
säännöllisesti sen omituisen aiheettoman inhontunteen, joka häntä oli
viime aikoina vaivannut. Tuon lapsen läsnäolo synnytti Vronskissa
ja Annassa samantapaisen tunteen kuin merenkulkijalla on hänen
nähdessään kompassista, ettei valittu suunta ole lähimainkaan oikea,
mutta voimat eivät riitä pysäyttämään vauhtia, että jokainen hetki
kiidättää yhä kauemmas ja kauemmas oikeasta määränpäästä ja että
tämän tunnustaminen olisi samaa kuin oman tuomionsa lausuminen.

Tuo poika lapsellisine elämänkatsomuksineen oli kompassi, joka
osoitti heille, missä määrin he olivat poikenneet siitä minkä
tiesivät, mutta mitä eivät tahtoneet tietää.

Tällä kertaa ei Serjozha ollut kotona, ja Anna istui yksin kuistilla
odottaen poikaansa, joka oli mennyt kävelemään ja joutunut sateeseen.
Anna oli lähettänyt renkipojan ja palvelustytön hakemaan häntä
ja istuutunut odottamaan. Yllään valkea, väljä puku hän istui
kukkien ääressä kuistin nurkassa eikä kuullut Vronskin askeleita.
Mustahiuksinen pää oli painuksissa, otsa kaiteelle asetettua kylmää
kastelukannua vasten, sirot kädet pitelivät kiinni kastelukannusta.
Sormissa välkehtivät Vronskille kovin tutut sormukset. Koko hänen
vartalonsa, päänsä, kaulansa ja käsiensä kauneus hämmästytti Vronskia
joka kerta. Hän pysähtyi ihastuneena katselemaan Annaa. Mutta juuri
kun hän aikoi ottaa askeleen astuakseen tämän eteen, Anna tunsi hänen
lähestymisensä, työnsi kastelukannun syrjään ja käänsi hehkuvat
kasvonsa Vronskiin päin.

-- Mikä teidän on? Oletteko sairas? kysyi Vronski ranskaksi astuen
hänen luokseen. Hän olisi tahtonut rynnätä Annan luo, mutta muisti,
että syrjäisiä saattoi olla näkemässä, vilkaisi ovelle päin ja
punastui kuten aina kun tunsi, että hänen piti pelätä ja vilkuilla
ympärilleen.

-- Ei, terve minä olen, Anna sanoi nousten istumasta ja puristaen
lujasti Vronskin kättä. -- Minä en odottanut... sinua.

-- Taivas, miten kylmät kädet! Vronski sanoi.

-- Sinä pelästytit minut, Anna sanoi. -- Olen yksinäni ja odotan
Serjozhaa, hän on kävelemässä; he tulevat tätä kautta.

Mutta vaikka hän koettikin näyttää tyyneltä, vapisivat hänen huulensa.

-- Antakaa minulle anteeksi, että tulin, mutta en olisi kestänyt tätä
päivää teitä tapaamatta, jatkoi Vronski ranskaksi, jota hän aina
puhui, kun tahtoi välttää heidän keskensä liian kylmää venäläistä
teitittelyä ja vaarallista "sinä" sanaa.

-- Mitä varten anteeksi? Olen niin hyvilläni tulostanne.

-- Mutta te olette sairas tai pahoittanut jostain mielenne, väitti
Vronski päästämättä Annan kättä ja kumartuen hänen puoleensa. -- Mitä
te mietitte?

-- Aina vain yhtä ja samaa, vastasi Anna hymyillen.

Hän puhui totta. Olisipa häneltä milloin hyvänsä kysytty, mitä hän
ajatteli, hän olisi erehtymättä voinut vastata ajattelevansa aina
vain yhtä ja samaa, onneaan ja onnettomuuttaan. Juuri Vronskin
tullessa hän oli ajatellut, miten muille, Betsylle esimerkiksi --
Anna tiesi hänen salaisen suhteensa Tushkevitshiin -- oli niin
helppoa kaikki se, mikä hänelle oli niin tuskallista. Tänään tuo
ajatus oli tietyistä syistä vaivannut häntä vielä tavallista enemmän.

Hän kysyi Vronskilta kilparatsastuksesta. Vronski oli huomannut Annan
levottomuuden, ja koetti rauhoitella häntä kertomalla arkiseen sävyyn
kilpailuvalmistelujen yksityiskohdista.

"Sanonko vai enkö?" Anna ajatteli katsoen hänen rauhallisia ja
hyväileviä silmiään. "Hän on niin onnellinen, niin innostunut
kilpailustaan, ettei hän ymmärtäisi sitä niin kuin pitäisi, ei
käsittäisi asian koko merkitystä meihin nähden."

-- Mutta te ette sanonut vielä, mitä ajattelitte äsken, kun minä
tulin, Vronski sanoi keskeyttäen kertomuksensa, -- sanokaa, olkaa
hyvä!

Anna ei vastannut, vaan painoi päänsä alemmaksi ja katsoi Vronskiin
kysyvästi kulmainsa alta kirkkailla, pitkien ripsien reunustamilla
silmillään. Taitettua kukanlehteä hypistelevä siro käsi vapisi.
Vronski näki sen, ja hänen kasvoilleen piirtyi se nöyryyden ja
orjallisen uskollisuuden ilme, joka niin hellytti Annan.

-- Minä näen, että jotain on tapahtunut. En voi olla hetkeäkään
rauhallinen tietäessäni, että teillä on jokin suru, jota ette kerro
minulle. Sanokaa, Jumalan tähden! toisti Vronski rukoilevasti.

"Mutta minä en voi antaa hänelle anteeksi, jos hän ei käsitä,
mitä kaikkea se merkitsee. Parempi on olla sanomatta kuin ruveta
kokeilemaan", ajatteli Anna katsoen mieheen yhä samalla tavoin ja
tuntien kätensä yhä enemmän vapisevan.

-- Jumalan tähden! toisti Vronski tarttuen Annan käteen.

-- Pitääkö minun sanoa?

-- Pitää, pitää...

-- Minä olen raskaana, Anna sanoi hiljaa ja hitaasti.

Lehti hänen kädessään värisi entistä kovemmin, mutta hän ei
hellittänyt katsettaan Vronskista saadakseen nähdä, miten tuo tieto
tähän vaikuttaisi. Vronski kalpeni ja aikoi sanoa jotain mutta ei
sanonutkaan, päästi Annan käden ja painoi päänsä alas. "Hän näkyy
sentään käsittäneen, mitä asia meille merkitsee", ajatteli Anna ja
puristi kiitollisena miehen kättä.

Mutta Anna erehtyi luullessaan Vronskin käsittäneen asian merkityksen
samalla tavoin kuin hän itse sen naisena käsitti. Tuon uutisen
johdosta Vronski koki nyt kymmenen kertaa voimakkaampana sen
epämääräisen inhon tunteen, joka häntä usein ennenkin oli vaivannut,
hänen tietämättä itse kehen se kohdistui. Mutta hän ymmärsi myös,
että hänen toivomansa käännekohta oli nyt tullut, että heidän
suhdettaan ei voinut enää salata Annan mieheltä ja että tuo luonnoton
asetelma oli mitä pikimmin pakko rikkoa tavalla tai toisella. Sitä
paitsi Annan levottomuus tarttui häneenkin. Hän loi Annaan hellän ja
nöyrän katseen, suuteli tämän kättä, nousi ja alkoi ääneti kävellä
kuistilla edestakaisin.

-- Niin, hän sanoi astuen varmana Annan luo. -- En minä ettekä te ole
pitänyt suhdettamme leikintekona, ja nyt kohtalomme on ratkaistu. On
tehtävä loppu, hän sanoi vilkaisten ympärilleen, -- kaikesta siitä
valheesta, jossa me elämme.

-- Loppu? Miten sitten, Aleksei? kysyi Anna hiljaa.

Hän oli rauhoittunut ja hänen kasvoillaan hohti herkkä hymy.

-- Teidän on jätettävä miehenne, jotta voisimme yhdistää elämämme.

-- Meidän elämämme on yhdistetty jo näinkin, vastasi Anna tuskin
kuuluvasti.

-- Niin, mutta kokonaan, kokonaan.

-- Mutta miten, Aleksei, neuvo minua, millä lailla? Anna sanoi,
ja hänen äänessään värähti surullinen iva hänen oman asemansa
toivottomuudesta. -- Onko tällaisesta tilanteesta mitään ulospääsyä?
Olenhan minä mieheni vaimo.

-- Ei ole mitään tilannetta, josta ei olisi ulospääsyä. Täytyy vain
uskaltaa, Vronski sanoi. -- Mikä tahansa on parempi kuin se asema,
jossa sinä nyt elät. Kyllä minä näen, miten sinä kärsit kaikesta, --
seuramaailmasta, pojastasi ja miehestäsi.

-- Mistä hyvänsä, mutta ei miehestäni, Anna sanoi naurahtaen. -- En
tiedä, minä en ajattele häntä. Häntä ei ole olemassakaan.

-- Sinä et puhu vilpittömästi. Minä tunnen sinut. Sinä et voi olla
ajattelematta häntä ja tuntematta tuskaa.

-- Eihän hän edes tiedä, Anna sanoi ja äkkiä hänen kasvoilleen nousi
kirkas puna; posket, otsa ja kaula punastuivat ja häpeän kyyneleet
kihosivat silmiin. -- Älkäämme puhuko hänestä.



XXIII


Vronski oli koettanut jo ennenkin, joskaan ei koskaan niin
päättäväisesti kuin nyt, johdattaa Annaa harkitsemaan asemaansa,
mutta hänen yrityksensä olivat joka kerta kilpistyneet samaan
päätelmien pintapuolisuuteen ja keveyteen, jolla Anna nytkin vastasi
hänen haasteeseensa. Oli kuin siinä olisi ollut jotain sellaista,
jota Anna ei osannut tai tahtonut selvittää itselleen; kuin oikea
Anna olisi alkaessaan puhua tästä aiheesta heti vetäytynyt jonnekin
kuoreensa ja esiin tullut toinen, outo ja Vronskille vieras
nainen, jota hän ei rakastanut, vaan pelkäsi, ja joka teki hänelle
vastarintaa. Mutta tänään hän oli päättänyt sanoa kaiken.

-- Tiesipä hän tai ei, Vronski sanoi tavalliseen tapaan varmalla ja
tyynellä äänellä, -- tiesipä hän tai ei, se ei kuulu meille. Me emme
voi... te ette voi jäädä entiseen asemaanne, varsinkaan nyt.

-- Mitä teidän mielestänne sitten pitäisi tehdä? kysyi Anna samaan
ivansekaiseen sävyyn kuin äskenkin. Hän, joka oli niin pelännyt,
ettei Vronski ottaisi hänen raskaudentilansa merkitystä kyllin
vakavasti, oli nyt harmissaan Vronskin johtopäätöksestä, että oli
tehtävä jotain.

-- Ilmoittaa asia hänelle ja jättää hänet.

-- No hyvä; oletetaan että minä teen niin, Anna sanoi. -- Tiedättekö,
mitä siitä seuraa? Kerron teille kaikki edeltä käsin, ja vihan
hehku välkähti hänen hetki sitten niin hellissä silmissään. -- "Vai
niin, te rakastatte toista ja olette hänen kanssaan rikollisessa
suhteessa?" Anna esitti miestään ja aivan Aleksei Aleksandrovitshin
tapaan korosti sanaa rikollisessa. -- "Minä olen varoittanut teitä
huonoista seurauksista uskonnon, yhteiskunnan ja perhe-elämän
kannalta. Te ette totellut minua. Nyt minä en voi antaa häväistä
nimeäni"... ja poikani nimeä, hän aikoi lisätä, mutta pojastaan hän
ei voinut tehdä pilaa... "häväistä nimeäni" ja jotain sen tapaista,
jatkoi Anna. -- Lyhyesti puhuen, hän sanoo tavalliseen valtiomiehen
tapaansa selvästi ja täsmällisesti, ettei hän voi päästää minua,
vaan ryhtyy kaikkiin käytettävissään oleviin keinoihin ehkäistäkseen
häväistyksen. Ja tekee sitten tyynesti ja täsmällisesti kaiken,
minkä sanoo. Se siitä seuraa. Hän ei ole ihminen, vaan kone ja
vihainen kone, kun suuttuu, lisäsi hän muistellen tarkoin Aleksei
Aleksandrovitshiä, hänen olemuksensa, puhetapansa ja käytöksensä
kaikkia yksityiskohtia ja luki miehensä syyksi kaikki tässä
havaitsemansa vastenmieliset piirteet, antamatta mitään anteeksi oman
hirveän syyllisyytensä tähden.

-- Mutta kuulehan, Anna, Vronski sanoi vakuuttavalla, pehmeällä
äänellä, koettaen tyynnytellä häntä, -- kyllä hänelle kuitenkin
täytyy kertoa ja menetellä sitten sen mukaan, mitä hän tekee.

-- Karatako?

-- Vaikkapa karatakin. Minun ymmärtääkseni on mahdotonta enää jatkaa
näin... En sano sitä itseni vuoksi, -- minä näen, miten sinä siitä
kärsit.

-- Minun pitäisi siis karata ja ruveta rakastajattareksenne, Anna
sanoi ilkeästi.

-- Anna, Vronski sanoi nuhtelevan hellästi.

-- Niin, jatkoi Anna, -- ruveta rakastajattareksenne ja menettää
kaikki...

Hän aikoi taas sanoa: poikani, mutta ei kyennyt lausumaan tuota sanaa.

Vronski ei voinut ymmärtää, miten Anna, jolla oli niin voimakas
ja rehellinen luonne, saattoi sietää valheellista asemaansa edes
haluamatta päästä siitä. Vronski ei arvannut, että pääasiallisimpana
syynä siihen oli sana poika, jota Anna ei saanut suustaan. Kun Anna
ajatteli poikaansa ja tämän tulevaa suhdetta isästä eronneeseen
äitiin, kauhistui hän siinä määrin tekoaan, ettei uskaltanut ruveta
miettimään asemaansa, vaan -- nainen kun oli -- koetti tyynnytellä
itseään petollisin päätelmin ja sanoin, jotta kaikki saisi jäädä
ennalleen ja hän voisi unohtaa tuon kauhean kysymyksen: miten kävisi
hänen pojalleen.

-- Minä pyydän sinua, minä rukoilen sinua, hän sanoi äkkiä aivan
erilaisella, hellällä ja vilpittömällä äänellä, ottaen Vronskia
kädestä, -- älä koskaan enää puhu minulle siitä!

-- Mutta Anna...

-- Ethän puhu. Jätä se minun asiakseni. Minä tiedän asemani
koko alhaisuuden ja kauheuden. Mutta se ei ole niin helposti
ratkaistavissa kuin sinä luulet. Jätä se minun huolekseni, tottele
nyt minua. Älä koskaan enää puhu minulle siitä. Lupaatko minulle?...
Ei, ei, lupaa nyt!

-- Minä lupaan kaikki, mutta minä en voi olla rauhallinen, varsinkaan
sen jälkeen mitä äsken sanoit. Minä en voi olla rauhallinen, kun et
sinä ole rauhallinen...

-- Minäkö? kysyi Anna. -- Niin, minulla on rauhattomuuden hetkiä;
mutta ne katoavat, jollet sinä enää koskaan puhu minulle siitä. Kun
sinä puhut minulle siitä, se vaivaa minua eniten.

-- Minä en käsitä sitä, Vronski sanoi.

-- Minä tiedän, keskeytti Anna, -- miten raskasta sinun rehelliselle
luonteellesi on valehdella, ja minä säälin sinua. Ajattelen usein,
miten sinä minun tähteni olet hukannut oman elämäsi.

-- Minä ajattelin juuri samaa, Vronski sanoi, -- miten sinä olet
voinut minun tähteni uhrata kaikkesi. En voi antaa anteeksi
itselleni, että sinä olet onneton.

-- Minäkö onneton? Anna sanoi lähestyen häntä ja katsoen häneen
rakkauden riemukas hymy silmissään, -- minä olen kuin nälkäinen
ihminen, joka on saanut syödäkseen. Kenties hänen on kylmä ja
vaatteet repaleiset, kenties häntä hävettääkin, mutta onneton hän ei
ole... Minä onneton? Ei, ei, onhan minulla onneni...

Hän kuuli poikansa lähestyvän, vilkaisi nopeasti ympärilleen ja
nousi äkkiä. Annan silmiin syttyi Vronskille tuttu tuli, hän kohotti
nopeasti kauniit, sormusten peittämät kätensä, laski ne Vronskin
ohimoille, katsoi miestä pitkään, painoi sitten kasvonsa avoimina
hymyilevine huulineen lähemmäs, suuteli häntä nopeasti huulille ja
molempiin silmiin ja työnsi hänet pois. Anna tahtoi mennä, mutta
Vronski pidätti häntä.

-- Milloin? hän kuiskasi katsoen riemuissaan Annaan.

-- Tänään kello yksi yöllä, kuiskasi Anna, huoahti raskaasti ja lähti
kevein ja nopein askelin poikaansa vastaan.

Sade oli yllättänyt Serjozhan isossa puistossa, ja hän oli hoitajansa
kanssa istunut huvimajassa.

-- No näkemiin sitten, Anna sanoi Vronskille. -- Pian on aika lähteä
kilparadalle. Betsy lupasi tulla minua hakemaan.

Vronski katsoi kelloaan ja poistui kiireesti.



XXIV


Kun Vronski katsoi kelloaan Kareninien kuistilla, hän oli siinä
määrin hämmennyksissään ja omien mietteidensä vallassa, ettei
kyennyt osoittimien suunnasta päättelemään, mitä kello oli. Hän
tuli maantielle ja lähti varovasti astelemaan kuran halki vaunujaan
kohti. Hän oli niin siinä määrin tunteensa vallassa, ettei
ajatellutkaan, paljonko kello oli ja oliko enää aikaa käydä Brjanskin
luona. Hänellä toimi -- kuten usein on laita -- vain ulkokohtainen
muistamiskyky, joka sanoi, mitä piti tehdä minkin jälkeen. Hän
tuli tuuhean lehmuksen varjossa pukillaan torkkuvan kuskinsa luo,
pysähtyi ihastelemaan hikisten hevosten yllä vaappuvien hyttysparvien
värähtelyä, herätti sitten kuskin, hyppäsi vaunuihin ja käski ajaa
Brjanskille. Vasta seitsemän virstaa ajettuaan hän tointui sen
verran, että katsoi kelloaan ja ymmärsi, että se oli puoli kuusi ja
että hän myöhästyi.

Sinä päivänä oli useita kilparatsastuksia: vartioväen ratsastus,
sitten upseerien kahden virstan ajo, neljän virstan ajo ja se, johon
Vronski otti osaa. Oman kilpailunsa alkuun hän saattoi ehtiä, mutta
jos hän kävisi Brjanskin luona, hän tulisi kilpailuun aivan viime
hetkellä, kun jo koko hovi olisi saapunut. Niin ei olisi saanut
käydä. Mutta hän oli luvannut Brjanskille tulevansa ja päätti siksi
jatkaa matkaansa ja käski kuskinsa olla säästämättä hevosiaan.

Hän oli Brjanskin luona viisi minuuttia ja ajoi takaisin. Nopea
ajo rauhoitti häntä. Kaikki painostava, mikä oli hänen ja Annan
suhteessa, koko tuo äskeisestä keskustelusta jäljelle jäänyt
epämääräisyyden tunne, kaikki karisi nyt mielestä. Jännitystä ja
nautintoa tuntien hän ajatteli nyt kilparatsastusta, jonne ehtisi
kuitenkin hyvissä ajoin, ja väliin hänen mielessään leimahteli
kirkkaana valona odotus öisen kohtaamisen onnesta.

Kun hän matkallaan sivuutti useita Pietarista ja huviloilta
kilparataa kohti ajavia vaunuja ja ajoi syvemmälle kilparatsastuksen
ilmapiiriin, ajatus edessä olevasta kilpailusta valtasi hänet yhä
voimakkaammin.

Hänen asunnossaan ei enää ollut ketään kotona, -- kaikki olivat
menneet kilparadalle, ja lakeija odotti portilla. Hänen pukeutuessaan
lakeija ilmoitti, että toinen ajo oli alkanut ja että useita herroja
oli käynyt häntä kysymässä ja tallilta oli poika juossut kaksikin
kertaa.

Vaihdettuaan vaatteet kiirehtimättä -- Vronski ei koskaan hätäillyt
tai menettänyt malttiaan -- hän käski ajaa lautavajalle. Sieltä
hän näki radan ympärille keräytyneen kokonaisen vaunujen meren,
jalkamiehiä, sotilaita ja kansaa kuhisevat parvekkeet. Toinen
ajo oli nähtävästi menossa, koska hän kuuli kellonsoiton vajaan
astuessaan. Tallin ovella hän kohtasi Mahotinin valkojalkaisen,
punaruskean Gladiatorin, jota vietiin kilparadalle oranssinkeltainen,
sinipäärmeinen loimi yllä, sinireunaiset korvasuppilot suurina
törröttäen.

-- Missä on Cord? hän kysyi tallirengiltä.

-- Tallissa, satuloi ratsua.

Avoimessa karsinassa seisoi Frou-Frou jo satuloituna. Se oli juuri
tarkoitus taluttaa ulos.

-- Enhän myöhästynyt?

-- All right! All right! Kaikki on kunnossa, kaikki on kunnossa,
virkkoi englantilainen, -- ei syytä huoleen.

Vronski silmäili vielä kerran kauttaaltaan vapisevan hevosen ihania,
rakkaiksi käyneitä muotoja, sai vaivoin jätettyä tämän kauniin näyn
ja poistui majasta. Hän saapui parvekkeiden luo juuri sellaiseen
aikaan, jolloin sinne saattoi parhaiten päästä kiinnittämättä
huomiota. Kahden virstan ajo oli juuri päättymässä ja kaikkien
katseet suuntautuivat kahteen kilpailijaan, ratsukaartilaiseen
ja hänen perässään ajavaan henkivartiohusaariin, joitten hevoset
viime voimin lähenivät maalipylvästä. Piirin keskeltä ja ulkoa
kaikki pakkautuivat pylvästä kohti, ja ratsukaartin sotamies- ja
upseeriryhmä kajautti äänekkäin riemuhuudoin julki ilonsa
oman upseerinsa ja toverinsa odotetun voiton johdosta. Vronski
meni huomaamatta joukon keskelle juuri kun kilpailun loppusoitto
kajahti, ja ensimmäisenä maaliin saapunut pitkä, kuraan ryvettynyt
ratsukaartilainen laskeutui satulansa varaan ja hellitti harmaan,
hiestä tummenneen, raskaasti huohottavan orinsa ohjaksia.

Ori sai pinnistellen, jalkojaan töksäyttelemällä, suuren ruhonsa
kiivaan vauhdin hiljenemään. Ratsukaartin upseeri katsahti
ympärilleen kuin unesta heränneenä ja sai vaivoin vedettyä suunsa
hymyyn. Tuttujen ja tuntemattomien joukot ympäröivät hänet.

Vronski vältteli tahallaan sitä seuramaailman valiojoukkoa, joka
hillitysti keskustellen liikkui sinne tänne parvekkeiden edustalla.
Hän huomasi, että siellä olivat Anna ja Betsy ja hänen kälynsä, mutta
pysytteli tahallaan erillään heistä, jottei hajottaisi voimiaan.
Vastaan tuli kaiken aikaa tuttavia, jotka pysähtyivät kertomaan
hänelle kilpailujen yksityiskohtia ja kyselemään, miksi hän oli
myöhästynyt.

Kun ratsastajat kutsuttiin parvekkeelle ottamaan vastaan palkintoja
ja kaikki kääntyivät sinnepäin, tuli Vronskin vanhempi veli
Aleksander hänen luokseen. Hän oli esikuntaeversti, lyhyehkö ja
vanttera kuten Alekseikin, mutta kauniimpi ja verevämpi. Hänen
nenänsä oli punainen, kasvot avoimet ja juopumuksesta kertovat.

-- Oletko saanut kirjelappuni? kysyi hän. -- Sinua ei tapaa enää
missään.

Aleksander Vronski oli täydellinen hovimies huolimatta vallattomasta
elämästään ja varsinkin juopottelustaan, josta hän oli kuuluisa.

Nyt veljensä kanssa varsin ikävästä asiasta puhuessaan hän muisti
monien silmäparien tarkkailevan heitä ja näytti siksi hymyilevää
naamaa, ikään kuin olisi vain laskenut leikkiä jostain vähäpätöisestä
asiasta.

-- Olen saanut enkä totta tosiaan ymmärrä, mistä sinä niin huolehdit,
sanoi Aleksei.

-- Minä huolehdin siitä, että minulle juuri huomautettiin sinun
olevan poissa ja että sinut oli maanantaina tavattu Pietarhovissa.

-- On asioita, joita eivät kykene arvostelemaan muut kuin ne, joita
asia koskee, ja se asia, mistä sinä pidät niin suurta huolta, on
sellainen...

-- Niin, mutta silloin ei palvella eikä...

-- Minä vain pyydän sinua olemaan sekaantumatta minun asioihini, ja
siinä kaikki.

Aleksei Vronskin synkentyneet kasvot kalpenivat ja ulkoneva alaleuka
vavahti, mikä oli harvinaista. Hyväsydämisenä miehenä hän suuttui
harvoin, mutta kun hän suuttui ja kun hänen leukansa tutisi, hän oli
vaarallinen. Aleksander Vronski tiesi sen ja hymähti iloisesti.

-- Minä vain tahdoin toimittaa sinulle äidin kirjeen. Vastaa hänelle
äläkä hermostuta itseäsi ennen kilpailua. Bonne chance, lisäsi
Aleksander hymyillen ja poistui veljensä luota.

Mutta hänen mentyään Vronskin pysäytti jälleen iloinen tervehdys.

-- Et halua tuntea ystäviäsi! Terve, mon cher! huudahti Stepan
Arkadjevitsh. Hän oli täällä pietarilaisen komeuden keskellä yhtä
kukoistava kuin Moskovassakin punoittavine kasvoineen ja välkkyvine,
huolellisesti kammattuine poskipartoineen. -- Tulin eilen ja iloitsen
suuresti, että saan nähdä voitonriemusi. Koska voimme tavata?

-- Tule huomenna upseerikunnan ravintolaan, Vronski sanoi, puristi
anteeksi pyytäen toveriaan hihasta ja siirtyi sitten radan keskelle,
jonne alettiin jo tuoda hevosia suurta esteratsastusta varten.

Tallirengit kuljettivat pois jo kilpailuosuutensa suorittaneita
hikisiä, nääntyneitä hevosia, ja toinen toisensa jälkeen paikalle
ilmaantui lähestyvää kilpailua odottelevia uusia, raikkaita,
enimmäkseen englantilaisia hevosia, jotka sisäänvedettyine vatsoineen
ja loimet yllään muistuttivat suuria outoja lintuja. Oikealle
tuotiin hoikka kaunotar Frou-Frou, jonka joustavat ja verrattain
pitkät nilkat tekivät sen käynnin ihastuttavan joustavaksi. Vähän
matkan päässä siitä vedettiin loimi pois lerppakorvaisen Gladiatorin
yltä. Orin kookkaat, kauniit ja täysin säännölliset muodot, sen
ihastuttavat lautaset ja omituisen lyhyet nilkat vetivät väkisinkin
Vronskin huomion puoleensa. Hän aikoi lähteä hevosensa luo, kun muuan
tuttava taas pidätti hänet pakinallaan.

-- Kas, tuolla on Karenin, sanoi hänelle tuttava, jonka kanssa hän
puhui. -- Etsii puolisoaan, joka näkyy olevan parvekkeen keskellä.
Oletteko nähnyt hänet?

-- En, en ole nähnyt, vastasi Vronski ja edes vilkaisematta
parvekkeelle päin, missä Kareninan sanottiin olevan, hän meni
hevosensa luo.

Vronski ei ollut vielä ehtinyt tarkastaa satulaansa, josta hän oli
unohtanut antaa ohjeita, kun ratsastajat jo kutsuttiin parvekkeelle
nostamaan lähtönumeroaan. Kasvot vakavina ja ankarina, useat
kalmankalpeina, kokoontui seitsemäntoista upseeria parvekkeella
ja kukin nosti numeronsa. Vronski sai numeron 7. Kuului komento:
"Selkään!"

Vronski tunsi, että hän ja muut kilpailijat olivat kaikkien katseiden
keskipisteenä, ja astui hevosensa luo jännittyneessä mielentilassa,
joka yleensä sai hänen liikkeensä vielä tavallistakin tyynemmiksi
ja maltillisemmiksi. Cord oli ratsastusjuhlan kunniaksi pukeutunut
paraatipukuun: mustaan, pitkään napitettuun takkiin, kankeaksi
kovetettuun, poskiin asti ulottuvaan kaulukseen, mustaan pyöreään
hattuun ja ratsusaappaisiin. Hän oli kuten aina tyyni ja arvokas ja
piti itse kiinni hevosen suitsista, seisten sen edessä. Frou-Frou
värisi yhä kuin kuumeessa. Sen leiskuva silmä tähyili sivulta
lähestyvää Vronskia. Vronski pisti sormensa satulavyön alle. Hevonen
pälyili vieläkin voimakkaammin, näytti hampaitaan ja luimisti
korviaan. Englantilainen rypisti huuliaan koettaen näin hymyillä
sille, että hänen satuloimistaan tarkastettiin.

-- Nouskaa selkään, niin pysytte tyynempänä.

Vronski katsahti viimeisen kerran kilpailijoitaan. Hän tiesi,
ettei enää näkisi heitä ratsastuksen aikana. Kaksi heistä ajoi jo
lähtöpaikalle. Galtsin, eräs vaarallisimmista kilpailijoista ja
Vronskin ystävä, kierteli vaaleanharmaata oriaan, joka ei päästänyt
selkäänsä. Pieni kapeahousuinen henkivartiohusaari nelisti kyyryssä
kuin kuristustautinen kissa, koettaen jäljitellä englantilaisia.
Ruhtinas Kuzovljev istui kalpeana puhdasverisen grabovilaisen
rotutammansa selässä, ja englantilainen ratsurenki talutti sitä
suitsista. Vronski ja kaikki hänen toverinsa tunsivat Kuzovljevin,
tämän heikot hermot ja hurjan itserakkauden. He tiesivät, että hän
pelkäsi kaikkea, yksinpä ratsastusta rintamahevosellakin. Mutta hän
oli päättänyt ottaa osaa kilpailuun juuri siksi, että se oli niin
hirvittävää, että ihmiset taittoivat siinä niskansa ja että jokaisen
esteen luona oli lääkäri ja sairasvaunut punaisine risteineen ja
sairaanhoitajineen. Heidän katseensa sattuivat vastakkain, ja Vronski
nyökkäsi hänelle ystävällisesti ja hyväksyvästi. Yhtä hän ei vain
nähnyt -- pääkilpailijaansa Mahotinia Gladiatoreineen.

-- Älkää hätäilkö, sanoi Cord Vronskille, -- ja muistakaa, ettette
pidätä esteissä ettekä myöskään kehota. Antakaa sen mennä oman päänsä
mukaan.

-- Hyvä, hyvä, Vronski sanoi tarttuen suitsiin.

-- Jos voitte, niin ajakaa etunenässä; mutta älkää hätääntykö, vaikka
viime hetkeen saakka pysyisittekin jäljessä.

Hevonen ei ehtinyt liikahtaakaan, kun Vronski nousi notkeasti ja
voimakkaasti teräksisen, hammaslaitaisen jalustimen varaan ja laski
jäntevän vartalonsa kepeällä varmuudella satulan narahtelevalle
nahalle. Työnnettyään toisenkin jalkansa jalustimeen hän tasoitti
tottuneesti sormillaan kaksinkertaiset ohjakset, ja Cord irrotti
kätensä. Frou-Frou kurotti pitkää kaulaansa ikään kuin epäröiden,
kummalla jalalla ensin astuisi, tempoi ohjaksia ja lähti sitten
liikkeelle joustavin askelin, ratsastajaa notkuvassa selässään
keinuttaen. Cord kiiruhti jäljessä. Levoton hevonen tempoili ohjaksia
vuoroin kummaltakin puolelta koettaen pettää ajajaa, ja Vronski
koetti turhaan tyynnyttää sitä sekä äänellään että kädellään.

He tulivat jo vähän matkan päässä lähtöpaikasta olevan padotun
joen luo. Monia kilpailijoita ratsasti edellä ja monia takana, kun
Vronski äkkiä kuuli selkänsä takaa kuraiselta tieltä nelistävän
hevosen töminää ja Mahotin ratsasti hänen ohitseen valkojalkaisella,
lerppakorvaisella Gladiatorillaan. Mahotin veti suunsa hymyyn,
niin että suuret hampaat näkyivät, mutta Vronski katsahti häneen
vihaisesti. Hän ei yleensäkään pitänyt Mahotinista ja piti tätä
nyt kaikkein vaarallisimpana kilpailijanaan, ja häntä harmitti tuo
ohitus, joka sai hänen hevosensa tulistumaan. Frou-Frou singahdutti
vasemman jalkansa neliin, otti pari hyppyä, mutta vaihtoi kireitten
ohjasten suututtamana juoksunsa tärisevään raviin, joka hypitti
ajajaa. Cordkin synkistyi ja miltei juoksi tasa-astunnallaan Vronskin
jäljessä.



XXV


Tähän kilpailuun osallistui kaikkiaan seitsemäntoista upseeria.
Kilpailun oli määrä tapahtua suurella, neljän virstan pituisella,
ellipsinmuotoisella radalla parvekkeen edustalla. Tälle radalle
oli rakennettu yhdeksän estettä: joki, suuri puolentoista metrin
korkuinen umpinainen aita juuri parvekkeen kohdalle, kuiva hauta,
vesihauta, jyrkkä törmä, irlantilainen banketti -- tämä oli kaikkein
vaikeimpia esteitä ja sen muodosti risuilla peitetty valli ja sen
takana hevoselta näkymättömissä oleva kaivanto, niin että hevosen
täytyi joko hypätä molempien esteitten yli tai ruhjoutua kuoliaaksi,
-- sitten vielä vesihauta ja kuiva hauta, ja matka päättyi parvekkeen
kohdalle. Mutta kilpailu ei alkanut itse radalta, vaan sivulta noin
kahdensadan metrin päästä, ja tällä välimatkalla oli ensimmäinen este
-- noin kahden ja puolen metrin levyinen padottu joki, jonka yli
ratsastajat saivat antaa hevosensa joko hypätä tai kahlata, miten
itse halusivat.

Kolme kertaa kilpailijat asettuivat rinnakkain, mutta joka kerta joku
hevonen työntyi muita ulommaksi, ja täytyi siis lähteä uudelleen.
Lähdön johtaja, eversti Sestrin, alkoi jo hermostua, kunnes viimein
neljännellä kerralla kiljaisi "hei!" -- ja ratsastajat lähtivät.

Kaikkien silmät ja kaikki kiikarit suuntautuivat ratsumiesten
kirjavaan joukkoon sen lähtiessä liikkeelle tasaisena rintamana.

"Lähtivät! Ratsastavat!" kuului joka suunnalta odotuksen hiljaisuuden
jälkeen.

Katsojia juoksenteli ryhmittäin ja yksitellen paikasta toiseen
paremmin nähdäkseen. Heti alkuun ratsastajien tasainen rivi
rikkoutui, ja toinen toisensa jälkeen, kaksi ja kolme rinnakkain,
he lähenivät jokea. Katsojista näytti, että he kaikki ratsastivat
yhdessä jonossa, mutta kilpailijoille sekunninkin erotus merkitsi
paljon.

Kiihottunut ja liian herkkähermoinen Frou-Frou ei päässyt heti
vauhtiin, niin että useita hevosia kirmasi alussa sen edelle. Mutta
ennen jokea Vronski, joka sai kaikin voimin hillitä ohjasten nojaan
heittäytynyttä hevostaan, sivuutti kolme ratsastajaa, ja edelle
jäi vain Mahotinin punaruskea Gladiator, jonka takapuoli notkui
tahdikkaasti aivan Vronskin nenän edessä, sekä etummaisena kiitävä
ihana Diana, puolikuollut Kuzovljev selässään.

Ensi hetkinä Vronski ei vielä hallinnut itseään eikä hevostaan. Aina
ensimmäiselle esteelle eli joelle asti hän ei kyennyt ohjaamaan
hevosen liikkeitä.

Gladiator ja Diana saapuivat joelle yhdessä, kimmahtivat melkein
samalla sekunnilla joen ylle ja lensivät sen toiselle rannalle.
Huomaamatta, kuin siivillä, Frou-Frou ponnahti niitten perään. Mutta
juuri tuntiessaan olevansa ilmassa Vronski näki yhtäkkiä miltei
hevosen jalkojen alla Kuzovljevin, joka painiskeli Dianansa kanssa
joen toisella puolen. Kuzovljev oli hellittänyt ohjakset hypyn
jälkeen, ja hevonen oli lentänyt hänen kanssaan kuperkeikkaa. Nämä
tiedot Vronski sai vasta jälkeenpäin, nyt hän näki vain sen, että
siihen, mihin Frou-Frou näytti putoavan, saattoi alle jäädä Dianan
jalka tai pää. Mutta kuin putoava kissa Frou-Frou teki ilmassa
jaloillaan ja selällään ponnistavan liikkeen, lennähti hevosen yli ja
kiiti eteenpäin.

"Oi sinua, rakas!" ajatteli Vronski.

Joen toisella puolen Vronski sai täyden vallan hevoseensa ja
alkoi pidätellä sitä, sillä hän aikoi ratsastaa ison sulkuaidan
yli Mahotinin jäljestä ja pyrkiä hänen edelleen vasta seuraavalla
neljänsadan metrin esteettömällä välimatkalla.

Iso sulkuaita oli aivan tsaarin parvekkeen edessä. Keisari, koko
hovi ja suuri kansanjoukko, kaikki katsoivat heihin, häneen ja
hevosenmitan verran edellä olevaan Mahotiniin, kun he saapuivat
pirunmerran luo (niin nimitettiin sulkuaitaa). Vronski tunsi nuo joka
puolelta häneen suunnatut katseet, mutta ei nähnyt mitään paitsi
oman hevosensa korvat ja kaulan, vastaan sinkoavat mullanmurut,
Gladiatorin lautaset ja valkeat jalat, jotka löivät tahtia hänen
edessään ja pysyivät yhä saman matkan päässä. Gladiator ponnahti ylös
kolahduttamatta jalkojaan mihinkään, huiskautti lyhyttä häntäänsä ja
katosi Vronskin näkyvistä.

-- Hyvä! kuului joku sanovan.

Samassa silmänräpäyksessä vilahtivat Vronskin silmien alla, aivan
hänen edessään, sulkuaidan laudat. Muuttamatta lainkaan kulkuaan
hevonen kohosi ilmaan hänen allaan. Laudat katosivat, takana vain
kolahti jotain. Edellä juoksevan Gladiatorin kiihdyttämä hevonen
oli ponnistanut liian aikaisin ja kolauttanut toisen takajalkansa
kavion aitaa vasten. Mutta kulkuaan se ei muuttanut, ja kasvoille
lentäneestä kurapärskeestä Vronski huomasi taas olevansa saman matkan
päässä Gladiatorista. Hän näki taas edessään sen lautaset, lyhyen
hännän ja aina vain samat, loittonematta nopeasti liikkuvat jalat.

Tuskin Vronski oli ehtinyt ajatella, että nyt olisi koetettava päästä
Mahotinin edelle, kun hänen ajatuksensa oivaltanut Frou-Frou lisäsi
ilman pienintäkään kehotusta huomattavasti vauhtiaan ja alkoi lähetä
Mahotinia kaikkein edullisimmalta puolelta, nuoran vieritse. Mahotin
ei päästänyt nuoran luo. Vronski ajatteli juuri, että voisihan
kiertää ulkopuolitsekin, kun Frou-Frou jo vaihtoi jalkaa ja porhalsi
sille puolen. Frou-Froun hiestä tummuva lapa oli jo Gladiatorin
lautasten rinnalla. Vähän matkaa ne kirmasivat rinnakkain. Mutta
esteelle saavuttaessa Vronski alkoi liikaa kaartamista välttääkseen
auttaa ohjillaan, ja juuri törmän kohdalla hän ratsasti nopeasti
Mahotinin ohitse. Hän näki vilaukselta tämän kuran tahrimat kasvot.
Vronskista näytti jopa kuin Mahotin olisi hymyillyt. Vronski oli nyt
Mahotinin edellä, mutta tunsi tämän olevan kintereillään ja kuuli
selkänsä takaa kaiken aikaa kaikuvan tasaisen kapseen ja Gladiatorin
sierainten katkonaisen, vielä aivan virkeän hengityksen.

Seuraavat kaksi estettä menivät helposti, mutta nyt Vronski kuuli
Gladiatorin huohotuksen ja kavioiden töminän entistä lähempää. Hän
kiiruhti hevostaan huomaten ilokseen, että se lisäsi vauhtia kevyen
tuntuisesti, ja Gladiatorin kavioiden kapse kuului taas entisen
matkan päästä.

Vronski oli nyt päässyt johtoon, kuten hän itse oli tahtonut ja kuten
Cord oli kehottanut tekemään, -- ja nyt hän oli varma voitostaan.
Hänen innostuksensa, ilonsa ja hellyytensä Frou-Frouta kohtaan
kasvoi kasvamistaan. Hänen teki mieli vilkaista taakseen, mutta hän
ei uskaltanut tehdä niin, vaan koetti rauhoitella itseään ja olla
kiiruhtamatta hevostaan pitääkseen sen jäljellä olevat voimavarat
yhtä suurina kuin otaksui Gladiatorilla olevan. Vaikein este oli
vielä edessäpäin; jos hän pääsisi sen yli ennen muita, hän voittaisi.
Vinhasti hän läheni irlantilaista vallitusta. Sekä hän että Frou-Frou
näkivät jo kaukaa risuilla peitetyn vallin ja kummankin, niin hevosen
kuin miehen, valtasi hetkeksi epäilys. Vronski huomasi epäröintiä
hevosen korvien asennossa ja kohotti ruoskaansa, mutta tunsi samassa,
että epäilys oli ollut aiheeton: hevonen tiesi mitä oli tehtävä. Se
lisäsi vauhtia, nousi tasaisesti -- juuri niin kuin hän oli ajatellut
-- pystyyn ja ponnistettuaan maasta antautui oman vauhtinsa valtaan,
joka vei sen kauas kaivannon taakse. Ja samaan tahtiin, jalkaansa
vaihtamatta, Frou-Frou jatkoi keveää juoksuaan.

-- Hyvä, Vronski! kuului vallin luona seisovasta ihmisjoukosta. Hän
tiesi huutajat rykmenttitovereikseen; hän ei voinut olla tuntematta
Jashvinin ääntä, vaikkakaan ei nähnyt tätä.

"Oi sinua, ihanaiseni!" hän kiitti hevostaan ja kuulosteli samalla
taakseen. "Ylitse on!" päätteli hän kuullessaan takaansa Gladiatorin
laukan. Jäljellä oli enää puolentoista metrin levyinen vesihauta.
Vronski ei edes katsonut siihen, vaan alkoi loistavan voiton toivossa
heiluttaa ohjiaan, vetäen hevosen päätä ylös ja alas juoksun
tahtiin. Hän tunsi, että hevonen jännitti viimeiset voimansa. Sen
kaula ja lavat olivat likomärät, säkä, pää ja korvat helmeilivät
hikipisaroissa ja huohotus oli lyhyttä ja terävää. Mutta Vronski
tiesi, että sen voimat riittäisivät hyvinkin jäljellä olevalle
neljänsadan metrin matkalle. Liikunnan pehmeydestä sekä siitä, että
tunsi olevansa lähempänä maata, Vronski tiesi, miten paljon hänen
hevosensa oli lisännyt vauhtiaan.

Ojan yli se kiiti kuin huomaamattaan. Se lensi kuin lintu; mutta
juuri sinä hetkenä tunsi Vronski kauhukseen, ettei hän ollut
seurannut hevosensa liikkeitä, vaan oli laskeutuessaan satulaan
ajattelemattomuudessaan tehnyt ilkeän, anteeksiantamattoman
liikkeen. Yhtäkkiä hänen asentonsa muuttui ja hän ymmärsi jotain
kauheaa tapahtuneen. Hän ei ollut vielä päässyt selville, mitä
oli tapahtunut, kun hänen vieressään jo vilahtivat punaisen orin
valkeat jalat, ja Mahotin laukkasi nopeasti ohi. Vronskin toinen
jalka osui maahan, ja hänen hevosensa kaatui sen päälle. Tuskin
hän oli ehtinyt irroittaa jalkansa, kun hevonen keikahti raskaasti
koristen kyljelleen ja kurotteli turhaan ohutta hikistä kaulaansa
päästäkseen pystyyn; se värisi hänen jalkojensa juuressa kuin
haavoittunut lintu. Vronskin tekemä äkillinen liike oli taittanut sen
selän. Mutta sen hän käsitti vasta paljoa myöhemmin. Nyt hän näki
vain sen, että Mahotin eteni nopeasti ja hän seisoi yksin horjuvin
jaloin jähmettyneellä, rapaisella kentällä ja hänen edessään makasi
Frou-Frou pää häneen päin kääntyneenä ja katsoi häneen ihanilla
silmillään. Ymmärtämättä vieläkään mitä oli tapahtunut Vronski
veti ohjaksista. Hevonen tempoili taas ruhoaan värähdellen kuin
kala, niin että satula narisi, ja sai jo etujalkansa paikoilleen,
mutta ei jaksanut nostaa takapuoltaan, vaan lyyhistyi samassa ja
kaatui jälleen kyljelleen. Intohimon vääristämin kasvoin, kalpeana
ja leuka vavisten Vronski potkaisi sitä kantapäällään vatsaan ja
alkoi uudelleen kiskoa sitä ohjaksista. Mutta se ei liikahtanut enää
paikaltaan, vaan makasi turpa maata vasten ja katsoi isäntäänsä
ilmeikkäin silmin.

-- Oo-oo! vaikeroi Vronski pidellen päätään. -- Oo! Mitä minä
tein? huudahti hän. -- Hävisin! Ja oma syyni, oma häpeällinen,
anteeksiantamaton syyni! Ja tuo rakas hevosparka, jonka minä
murskasin! Oo-oo! Mitä minä tein!

Lääkäri ja välskäri, yleisöä ja Vronskin rykmenttitovereita juoksi
hänen luokseen. Onnettomuudekseen hän tunsi olevansa terve ja
vahingoittumaton. Hevosen selkä oli katkennut ja hevonen oli siis
ammuttava. Vronski ei voinut vastata kysymyksiin eikä puhua kenenkään
kanssa. Hän kääntyi pois ja -- nostamatta maahan pudonnutta lakkiaan
-- lähti radalta, itse tietämättä minne. Hän tunsi olevansa onneton.
Ensimmäisen kerran elämässään hän tunsi syvän, korjaamattoman
onnettomuuden tunteen, onnettomuuden, johon syypää oli hän itse.

Jashvin juoksi lakki kourassa hänen jälkeensä ja saattoi hänet
kotiin, ja puolen tunnin kuluttua Vronski tointui. Mutta muisto tästä
kilparatsastuksesta kaihersi pitkän aikaa hänen sielussaan hänen
elämänsä raskaimpana ja tuskallisimpana tapahtumana.



XXVI


Ulkoisesti Aleksei Aleksandrovitshin suhde vaimoonsa oli pysynyt
ennallaan. Ainoa ero oli siinä, että Aleksei Aleksandrovitsh oli
vielä entistä enemmän hautautunut työhönsä. Kuten edellisinäkin
vuosina hän oli nytkin kevään puhjetessa lähtenyt ulkomaille
kylpylään hoitamaan talven ponnistuksissa heikentynyttä terveyttään.
Ja kuten ennenkin hän oli palannut kotiin heinäkuussa ja ryhtynyt
entistä tarmokkaammin tavanmukaiseen työhönsä. Kuten ennenkin oli
hänen vaimonsa muuttanut kesäksi maalle ja hän itse oli jäänyt
Pietariin asumaan.

Ruhtinatar Tverskajan illanvieton jälkeinen keskustelu ei ollut
uudistunut. Aleksei Aleksandrovitsh ei sen jälkeen enää koskaan ollut
puhunut vaimolleen epäilyksistään eikä mustasukkaisuudestaan, ja
hänen omituinen, näyttelemistä muistuttava seurustelutapansa soveltui
mitä parhaiten hänen nykyisiin perhesuhteisiinsa. Hän oli nyt hieman
kylmempi vaimoaan kohtaan kuin ennen. Oli kuin hän olisi ollut vain
hiukan nyreissään sen ensimmäisen yöllisen keskustelun takia, jonka
Anna oli niin ylimielisesti torjunut. Hänen suhteessaan Annaan oli
pieni nyrpeyden pilkahdus, ei muuta. "Sinä et tahtonut selvittää
välejä" tuntui hän tahtovan sanoa, "sen pahempi sinulle. Nyt sinä
saat pyytää selvitystä minulta, mutta minä en rupea selvittelemään.
Sen pahempi sinulle", hän ajatteli sydämessään kuten ihminen, joka on
turhaan yrittänyt sammuttaa tulipaloa ja turhista ponnisteluistaan
vihastuneena huudahtaa viimein: "Vähät siitä! Pala kun tahdot!"

Hän, virka-asioissaan niin viisas ja ymmärtäväinen mies, ei
käsittänyt, miten järjetön oli tuollainen suhde omaan vaimoon.
Hän ei käsittänyt sitä, sillä hänen oli liian hirveätä huomata,
missä asemassa hän oikeastaan oli, ja hän kätki syvälle sieluunsa
sen lukitun ja sinetöidyn lokeron, jossa piilivät hänen tunteensa
perhettä, vaimoa ja poikaa kohtaan. Lopputalvella hän oli muuttunut
huomaavaisesta isästä erityisen kylmäkiskoiseksi poikaansa kohtaan ja
kohteli tätä samalla tavoin ivansekaisesti kuin vaimoaankin. "Hoi,
nuori mies!" hän aloitti halutessaan puhutella poikaa.

Aleksei Aleksandrovitsh väitti ja uskoi, ettei hänellä ollut koskaan
ennen ollut niin paljon virkavelvollisuuksia kuin tänä vuonna.
Mutta hän ei tiedostanut sitä, että hän oli itse haalinut itselleen
niin suuren työtaakan päästäkseen avaamasta sitä lokeroa, jossa
asustivat tunteet vaimoa ja perhettä kohtaan ja jonka sisällys
kävi sitä pelottavammaksi, mitä kauemmin se pysyi suljettuna. Jos
jollakin olisi ollut oikeus kysyä Aleksei Aleksandrovitshilta, mitä
tämä ajatteli vaimonsa käytöksestä, ei leppeä ja sävyisä Aleksei
Aleksandrovitsh olisi vastannut mitään, vaan olisi suuttunut kovasti
sellaisen kysymyksen tekijälle. Siksi Aleksei Aleksandrovitshin
ilmeessä oli jotain ylpeää ja ankaraa, kun häneltä kysyttiin hänen
vaimonsa vointia. Hän ei tahtonut ajatella mitään vaimonsa tunteista
tai käytöksestä eikä tosiaankaan ajatellut siitä mitään.

Aleksei Aleksandrovitshin vakituinen huvila oli Pietarhovissa, ja
tavallisesti myös kreivitär Lidia Ivanovna asui kesäisin siellä Annan
lähinaapurina ja alituisena toverina. Mutta tänä kesänä kreivitär
Lidia Ivanovna ei ollutkaan muuttanut Pietarhoviin eikä kertaakaan
käynyt Anna Arkadjevnan luona, vaan oli vihjauksin antanut Aleksei
Aleksandrovitshin ymmärtää, miten sopimatonta Annan oli seurustella
niin läheisesti Betsyn ja Vronskin kanssa. Aleksei Aleksandrovitsh
oli keskeyttänyt hänet huomauttaen ankarasti, että hänen vaimonsa
oli epäilysten yläpuolella, ja siitä saakka hän oli vältellyt
kreivitär Lidia Ivanovnaa. Hän ei tahtonut nähdä eikä nähnyt,
miten seurapiireissä jo monet katsoivat kieroon hänen vaimoaan;
hän ei tahtonut ymmärtää eikä ymmärtänyt, miksi hänen vaimonsa oli
erityisesti tahtonut muuttaa kesäksi juuri Tsarskojeen, missä Betsy
asui ja mistä ei ollut pitkä matka Vronskin rykmentin leirille. Hän
ei tahtonut ajatella sitä eikä ajatellut; mutta vaikka hänellä ei
ollutkaan mitään varmempia todisteita eikä edes syitä epäluuloon ja
vaikka hän ei koskaan tunnustanut sitä itselleen, tiesi hän sielunsa
sisimmässä varmasti olevansa petetty aviomies ja oli siitä syvästi
onneton.

Kuinka usein hän olikaan kahdeksanvuotisen onnellisen avioelämänsä
aikana toisten uskottomia vaimoja ja petettyjä aviomiehiä
katsellessaan sanonut itselleen: "Kuinka voi päästää asiat menemään
noin? Miten voi elää selvittämättä noin vastenmielistä tilannetta?"
Mutta nyt, kun kohtalonisku oli sattunut hänen omaan päähänsä, hän ei
vain ollut ajattelematta, miten selvittäisi tilanteen vaan suorastaan
tahtoi pysyä tietämättömänä siitä, -- niin kamala ja luonnoton oli
hänen asemansa.

Ulkomailta palattuaan Aleksei Aleksandrovitsh oli kaksi kertaa käynyt
huvilallaan. Toisen kerran hän oli ollut siellä päivällisellä, toisen
kerran viettänyt siellä illan vieraiden parissa, mutta ei ollut
kertaakaan jäänyt yöksi, niin kuin hänen oli ollut tapana tehdä
edellisinä kesinä.

Kilparatsastuspäivä oli Aleksei Aleksandrovitshille sangen kiireinen.
Mutta jo aamulla suunnitellessaan päivän ohjelmaa hän päätti heti
varhaisen päivällisen syötyään lähteä huvilalleen vaimonsa luo ja
sieltä kilparadalle, jonne koko hovin tiedettiin saapuvan ja jonne
siis hänenkin täytyi mennä. Vaimonsa luo hän aikoi poiketa siksi,
että oli päättänyt käydä tämän luona kerran viikossa säädyllisyyden
vuoksi. Sitä paitsi hänen piti tänään -- ennen viidettätoista
päivää -- säännöksi tulleen tavan mukaan jättää vaimolleen rahaa
talousmenoihin.

Aleksei Aleksandrovitsh hallitsi ajatuksensa hyvin eikä sallinut
nytkään Annaa koskevia asioita harkitessaan mietteidensä liukua
vähääkään pidemmälle vaimonsa henkilökohtaisiin suhteisiin.

Aamu oli sangen kiireinen. Edellisenä päivänä oli kreivitär Lidia
Ivanovna lähettänyt Aleksei Aleksandrovitshille Pietariin saapuneen
kuuluisan Kiinan-matkaajan toisen teoksen sekä kirjeen, jossa hän
kehui kirjoittajaa monessa suhteessa erittäin mielenkiintoiseksi
ja tärkeäksi henkilöksi ja pyysi ottamaan hänet vastaan. Aleksei
Aleksandrovitsh ei ollut eilen illalla ehtinyt lukea matkakirjaa läpi
ja siksi hän lopetti sen aamulla. Sitten tuli anojia ja sen jälkeen
alkoivat selonteot, vastaanotot, virkanimitykset, erottamiset,
palkintojen, eläkkeiden ja palkkojen määräämiset, kirjeenvaihto --
kaikki tuo arkityö, kuten Aleksei Aleksandrovitsh sitä nimitti, joka
vaati niin paljon aikaa. Sitten oli yksityisiä asioita -- lääkärin
ja asiainhoitajan käynnit. Viimeksi mainittu ei vienyt paljon aikaa.
Hän toi vain Aleksei Aleksandrovitshille tarvittavat rahat ja antoi
lyhyen selonteon asiantilasta, joka ei ollut kovin hyvä, koska tänä
vuonna matkoihin oli mennyt enemmän kuin ennen. Mutta lääkäri,
pietarilainen merkkihenkilö ja Aleksei Aleksandrovitshin ystävä, vei
paljon aikaa. Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut odottanut häntä tänään
ja oli hyvin hämmästynyt hänen tulostaan ja varsinkin siitä, että
tohtori hyvin tarkkaan kyseli hänen terveydentilaansa, kuunteli hänen
rintaansa, koputteli ja tunnusteli maksaa. Aleksei Aleksandrovitsh
ei tiennyt, että hänen ystävänsä Lidia Ivanovna, joka oli huomannut
Aleksei Aleksandrovitshin terveyden tänä vuonna huonontuneen, oli
pyytänyt tohtoria käymään katsomassa sairasta. "Tehkää se minun
vuokseni", oli kreivitär sanonut.

-- Minä teen sen Venäjän vuoksi, kreivitär, oli tohtori vastannut.

-- Verraton ihminen! oli kreivitär Lidia Ivanovna sanonut.

Tohtori oli hyvin tyytymätön Aleksei Aleksandrovitshin
terveydentilaan. Hän sanoi maksan huomattavasti laajentuneen ja
ruoansulatuksen huonontuneen ja väitti kylpylähoidon jääneen
kokonaan tehottomaksi. Hän määräsi mahdollisimman paljon liikuntaa,
mahdollisimman vähän henkistä jännitystä ja kaikinpuolista
mielipahan karttamista, toisin sanoen juuri sitä, mikä oli Aleksei
Aleksandrovitshille yhtä mahdotonta kuin olla hengittämättä, ja
Aleksei Aleksandrovitshille jäi hänen käynnistään ikävä tunne, että
hänen laitansa oli jollain tavoin huonosti eikä paranemisesta ollut
toivoa.

Poistuessaan Aleksei Aleksandrovitshin luota lääkäri kohtasi
ulko-ovella Aleksei Aleksandrovitshin asiainhoitajan Sljudinin, jonka
hän hyvin tunsi. He olivat ylioppilastovereita, ja joskin he harvoin
osuivat yhteen, he pitivät toisistaan, ja siksi Sljudin ilmaisi
tohtorille poikkeuksellisen avomielisen arvionsa sairaan tilasta.

-- Olen kovin iloinen, että kävitte hänen luonaan, sanoi Sljudin. --
Hän ei voi hyvin, ja minusta näyttää... No, kuinka hänen laitansa on?

-- Hjaa, kuinka sanoisin, lausui tohtori viitaten Sljudinin pään yli
kuskilleen, jotta tämä ajaisi vaunut oven eteen, -- hjaa, toisti
hän tarttuen valkoisilla käsillään säämiskähansikkaansa sormeen
ja venyttäen sitä. -- Jos koetatte katkaista viulun kieltä, jota
ei ole vedetty kireälle, niin huomaatte, että se on vaikeata.
Mutta jännittäkää se niin kireälle kuin voitte ja painakaa sitä
sormellanne, niin se katkeaa. Aleksei Aleksandrovitsh on ahkeruuttaan
ja tunnollisuuttaan kiristänyt voimansa äärimmilleen; lisäksi on
olemassa painetta sivusuunnasta, ja raskastakin, lopetti lääkäri
kohottaen vihjailevasti kulmakarvojaan. -- Tuletteko katsomaan
kilparatsastusta? hän lisäsi noustessaan vaunuihinsa. -- Niin
tietenkin, vaatii paljon aikaa, vastasi lääkäri johonkin Sljudinin
huomautukseen, jota ei tarkasti kuullut.

Kauan viipyneen lääkärin jälkeen saapui tunnettu matkamies, ja
Aleksei Aleksandrovitsh joka osasi käyttää hyväkseen juuri lukemaansa
matkakertomusta ja entistä asiantuntemustaan, hämmästytti matkailijaa
syvillä tiedoillaan ja valistuneiden näkemystensä laajuudella.

Heti kohta kun matkailija oli tullut, lakeija ilmoitti, että
maaseudulta oli saapunut lääninmarsalkka, jonka kanssa piti
keskustella. Hänen lähdettyään Aleksei Aleksandrovitshin täytyi
selvittää loput arkiset kysymykset asiainhoitajan kanssa ja käydä
vielä erään huomattavan henkilön luona tietyn vakavan ja tärkeän
asian vuoksi. Aleksei Aleksandrovitsh ehti sopivasti kotiin
päivälliselle viideksi, ja asiainhoitajan kanssa aterioituaan hän
pyysi tätä tulemaan mukaansa huvilalle ja sieltä kilparadalle.

Huomaamattaan Aleksei Aleksandrovitsh koetti nykyään vaimonsa luo
lähtiessään aina saada seurakseen kolmannen henkilön.



XXVII


Kun Anna seisoi peilin edessä ja kiinnitti Annuskan avulla viimeistä
solmuketta pukuunsa, hän kuuli pääoven puolelta soran rahinaa
rattaanpyörien alla.

"Betsykö se näin aikaisin?" hän ajatteli, vilkaisi ikkunaan, näki
vaunut ja niistä esiin pilkistävän mustan hatun ja tutut ulkonevat
korvat. -- "Oh, kuinka pahaan aikaan! Ei suinkaan hän jää yöksi?"
hän ajatteli, ja niin kauhistuttavalta ja kammottavalta hänestä
tuntui jo pelkkä ajatuskin, mitä kaikkea siitä voisi seurata, että
hän riensi tulijoita vastaan iloisin ja hehkuvin kasvoin, hetkeäkään
miettimättä. Hän tunsi joutuvansa tutuksi käyneen valheen ja petoksen
hengen valtaan ja alkoi puhua tietämättä mitä sanoi.

-- Sepä oli kiltisti tehty! hän sanoi antaen kättä miehelleen ja
tervehti hymyillen kotoisen tuttua Sljudinia. -- Toivottavasti sinä
jäät yöksi? jatkoi hän valheenhengen kuiskaamin sanoin, -- ja nyt
ajamme yhdessä kilparadalle. Ikävää vain, että minä lupasin Betsylle.
Hän tulee minua hakemaan.

Aleksei Aleksandrovitsh rypisti kulmiaan Betsyn nimen kuullessaan.

-- Oo, enhän minä rupea erottamaan erottamattomia, hän sanoi
tavalliseen pilkalliseen sävyynsä. -- Me menemme yhdessä, Mihail
Vasiljevitsh ja minä. Lääkäritkin käskevät minua kävelemään. Minä
menen jalkaisin ja kuvittelen olevani parantolassa.

-- Ei ole mitään kiirettä vielä, Anna sanoi. -- Saanko tarjota teetä?
Hän painoi soittokellon nappia.

-- Tuokaa teetä ja sanokaa Serjozhalle, että Aleksei Aleksandrovitsh
on täällä. No, mitä sinulle kuuluu? Mihail Vasiljevitsh tehän ette
ole ennen käynytkään täällä; katsokaahan, miten kaunis kuisti minulla
on, puheli hän vuoroin kummallekin.

Hän puhui hyvin vapaasti ja luonnollisesti, mutta liian paljon ja
liian nopeasti. Hän tunsi sen itse, varsinkin kun kohtasi Mihail
Vasiljevitshin uteliaan ja -- kuten hänestä näytti -- tutkiskelevan
katseen.

Mihail Vasiljevitsh lähti heti kuistille.

Anna istuutui miehensä viereen.

-- Sinä et näytä oikein hyvinvoivalta.

-- Niin, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh -- tänään kävi lääkäri luonani
ja viipyi kokonaisen tunnin. Aavistan, että hänet oli lähettänyt joku
ystävistäni: niin kallisarvoinen on minun terveyteni...

-- Niinkö, no mitä hän sanoi?

Anna kyseli miehen voinnista ja töistä ja pyysi häntä säästämään
voimiaan ja tulemaan joksikin aikaa luokseen huvilalle lepäämään.

Kaiken tämän hän sanoi iloisesti ja nopeasti, silmissään erityinen
välke. Mutta Aleksei Aleksandrovitsh ei havainnut vaimonsa puheen
sävyssä mitään sivumerkityksiä. Hän kuuli vain tämän sanat ja
käsitti ne varsinaisessa merkityksessään. Ja hän vastaili suoraan
ja teeskentelemättömästi, joskin leikillisesti. Koko keskustelussa
ei ollut mitään erikoista, mutta jälkeenpäin Anna ei koskaan voinut
muistella tätä lyhyttä puhetuokiota ilman kirvelevää häpeän tunnetta.

Serjozha tuli sisään opettajattaren seurassa. Jos Aleksei
Aleksandrovits olisi ollut valmis panemaan asioita merkille, häneltä
ei olisi jäänyt huomaamatta se arka ja neuvoton katse, jonka Serjozha
loi ensin isäänsä ja sitten äitiinsä. Mutta hän ei tahtonut nähdä
mitään eikä nähnyt mitään.

-- Haa, nuori mies! Hän on kasvanut. Alkaa tosiaan olla aikamies.
Hyvää päivää, nuori mies.

Ja hän antoi kättä arastelevalle Serjozhalle.

Serjozha, joka oli aina ollut ujo isänsä seurassa, oli ruvennut
suorastaan vierastamaan tätä sen jälkeen kun Aleksei Aleksandrovitsh
oli alkanut sanoa häntä nuoreksi mieheksi ja kun hänen mieleensä
oli noussut arvoitukseksi jäänyt kysymys, oliko Vronskia pidettävä
ystävänä vai vihollisena. Ikään kuin turvaa hakien hän katsahti
äitiinsä. Vain äidin seurassa hänen oli hyvä olla. Puhellessaan
kotiopettajattaren kanssa Aleksei Aleksandrovitsh piti kättään
poikansa olkapäällä, ja Serjozhan oli niin kiusallisen paha olla,
että Anna näki hänen olevan itkuun purskahtamaisillaan.

Anna oli punastunut pojan astuessa huoneeseen. Poikansa
kiusaantuneisuuden nyt huomatessaan hän nousi nopeasti tuoliltaan,
nosti Aleksei Aleksandrovitshin käden Serjozhan olkapäältä, suuteli
poikaa ja vei tämän kuistille palaten itse heti takaisin.

-- Eiköhän olisi jo aika lähteä, hän sanoi katsoen kelloaan, -- ihme,
ettei Betsyä jo kuulu!...

-- Niin, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh nousten seisomaan ja pannen
kätensä ristiin naksutellakseen sormiaan. -- Minä tulin sitä paitsi
tuomaan sinulle rahaa, sillä ei satakielikään saduista elä, hän
sanoi. -- Luulen, että se tulee tarpeeseen.

-- Ei, en tarvitse... ei, tarvitsen sentään, Anna sanoi katsomatta
häneen ja punastuen hiusrajaa myöten. -- Mutta poikkeat kai sinä
tänne kilpailujen jälkeen.

-- Poikkean kyllä, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh. -- Siellähän
tulee Pietarhovin kaunistus, ruhtinatar Tverskaja, lisäsi hän
nähdessään ikkunasta pääoven eteen vierivät silavaljaiset, korkeat
ja kapeat englantilaiset vaunut. -- Miten keikarimaista! Sepä vasta
hienoa! No, emmeköhän jo lähde mekin?

Ruhtinatar Tverskaja istui paikallaan, ja ainoastaan hänen
puolisaappaisiin, peleriinitakkiin ja mustaan hattuun pukeutunut
lakeijansa hyppäsi pääoven edessä alas vaunuista.

-- Minä menen nyt, jääkää hyvästi! Anna sanoi ja poikaansa
suudeltuaan meni Aleksei Aleksandrovitshin luo ja ojensi hänelle
kätensä. -- Olit hyvin kiltti kun tulit.

Aleksei Aleksandrovitsh suuteli hänen kättään.

-- No, näkemiin sitten! Sinähän tulet sitten teetä juomaan? Se on
hauskaa! Anna sanoi ja poistui hehkuen iloisena. Mutta heti miehensä
näköpiiristä poistuttuaan hän aisti käsiselässään paikan, jota
Aleksei Aleksandrovitshin huulet olivat koskettaneet, ja hän värähti
vastenmielisyydestä.



XXVIII


Kun Aleksei Aleksandrovitsh saapui kilpailupaikalle, istui Anna
jo Betsyn vieressä sillä parvekkeella, minne korkein hienosto
oli kokoontunut. Hän huomasi miehensä jo kaukaa. Kaksi miestä --
aviomies ja rakastaja -- olivat hänen elämänsä kaksi keskipistettä,
ja hän tunsi heidän läheisyytensä ilman ulkoisia aistihavaintoja.
Jo kaukaa hän vaistosi miehensä lähestyvän ja seurasi tahtomattaan
tämän kulkua aaltoilevan väkijoukon läpi. Anna näki hänen lähestyvän
parveketta milloin mielisteleviin kumarruksiin suopeasti vastaten,
milloin vertaisiaan ystävällisesti ja hajamielisesti tervehtien,
milloin taas tarkkaavaisesti odottaen maailman mahtavien katseita ja
nostellen suurta pyöreäkupuista hattuaan, joka painoi hänen korviensa
päitä. Anna tunsi kaikki nuo tavat, ja ne olivat hänelle kiusallisen
vastenmielisiä. "Hänen sielussaan on pelkkää kunnianhimoa ja
menestymisenhalua", ajatteli Anna, "ja korkeammat käsitykset, rakkaus
sivistystä kohtaan, uskonto ja muu semmoinen ovat vain aseita, joita
hän käyttää menestyäkseen."

Hänen naistenparveketta kohti suunnatusta katseestaan -- hän katsoi
suoraan sinne, mutta ei löytänyt vaimoaan musliinin, silkkinauhojen,
sulkien, päivänvarjojen ja kukkien merestä, -- Anna ymmärsi miehen
etsivän häntä. Mutta hän ei tahallakaan ollut huomaavinaan miestään.

-- Aleksei Aleksandrovits! huudahti ruhtinatar Betsy hänelle, -- te
ette varmaankaan näe puolisoanne; täällähän hän on!

Aleksei Aleksandrovitsh hymyili kylmää hymyään.

-- Täällä on niin paljon loistoa, että silmät sokenevat, hän sanoi
ja nousi parvekkeelle. Hän hymyili Annalle kuten miehen tulee
hymyillä tavatessaan vaimonsa, jonka on vastikään nähnyt, ja tervehti
ruhtinatarta ja muita tuttaviaan, kutakin asianmukaisesti: laskien
leikkiä daamien kanssa ja sanoen tervehdykseksi muutaman sanan
herroillekin. Alhaalla parvekkeen vieressä seisoi älykkyydestään
ja sivistyksestään kuuluisa kenraaliadjutantti, jota Aleksei
Aleksandrovitsh suuresti kunnioitti. Aleksei Aleksandrovitsh ryhtyi
heti keskustelemaan hänen kanssaan.

Oli eri kilpailujen väliaika, ja siksi ei mikään
häirinnyt keskustelua. Kenraaliadjutantti puhui tuomitsevasti
kilparatsastuksesta. Aleksei Aleksandrovitsh väitti vastaan
puolustaen niitä. Anna kuunteli hänen ohutta, tasaista ääntään
seuraten tarkkaan hänen puhettaan, ja jokainen sana, minkä hän sanoi,
tuntui Annasta soraääneltä, joka viilsi korvaa.

Kun neljän virstan esteratsastus alkoi, Anna kumartui eteenpäin
ja katseli hellittämättä Vronskia tämän astuessa hevosensa luo ja
noustessa sen selkään. Koko ajan Anna kuuli miehensä vastenmielisen,
keskeytymättömän äänen. Häntä vaivasi pelko ja jännitys Vronskin
tähden, mutta vielä enemmän vaivasi häntä tuon ohuen äänen
tympäisevän tuttu nuotti, joka ei näyttänyt vaikenevan enää koskaan.

"Minä olen huono nainen, minä olen turmeltunut nainen", hän ajatteli,
"mutta minä en pidä valheesta, minä en siedä valhetta, ja hänen
ruokanaan on valhe. Hänhän sietää kaiken ja näkee kaiken; eikö hän
tunne mitään, kun voi jutella tuossa kaikessa rauhassa? Jos hän
tappaisi minut ja tappaisi Vronskin, voisin kunnioittaa häntä. Mutta
ei, hän pitää kiinni valheesta ja säädyllisyydestä", Anna ajatteli
tietämättä itsekään, mitä oikeastaan tahtoi miehestään. Hän ei
ymmärtänyt, että Aleksei Aleksandrovitshin tavaton puheliaisuus, joka
niin hermostutti häntä, olikin juuri miehen sisäisen jännityksen ja
rauhattomuuden ulkonaista värähtelyä. Kuten itsensä pahasti loukannut
lapsi hyppelee koettaen tukahduttaa kipunsa lihasliikkeillä, myös
Aleksei Aleksandrovitsh tarvitsi ehdottomasti älylleen liikettä
tukahduttaakseen ne ajatukset vaimostaan, jotka tämän ja Vronskin
läheisyydessä ja viimeksimainitun nimeä kaiken aikaa toistettaessa
alinomaa pyrkivät tajuntaan. Ja aivan kuin hyppeleminen on lapselle
luontaista, oli Aleksei Aleksandrovitshille luontaista hyvä ja viisas
keskustelu. Hän puhui:

-- Vaara on välttämätön ehto ratsuväen ja yleensä sotilaiden
ratsastuskilpailuissa. Jos Englannin sotahistoria voi osoittaa meille
loistavimmat teot, mitä ratsuväki maailman monilla taistelukentillä
on suorittanut, näin on ainoastaan siksi, että tuo maa on
historiallisesti kehittänyt eläimiinsä ja ihmisiinsä harvinaisen
voiman. Urheilu on minun käsittääkseni hyvin merkittävää; mutta kuten
aina me näemme siinäkin pelkkää pintapuolisuutta.

-- Ei se pintapuolista ole, virkkoi ruhtinatar Betsy. -- Sanotaan,
että eräältä upseerilta on murtunut kaksi kylkiluuta.

Aleksei Aleksandrovitsh veti suunsa tyypilliseen hymyynsä, joka
paljasti hampaat mutta ei ilmaissut mitään.

-- Myöntäkäämme, ruhtinatar, että se ei ole pintapuolista, vaan
sisäistä, hän sanoi, -- mutta emme nyt puhu siitä, -- ja hän kääntyi
taas puhumaan kenraalille vakavaan sävyyn, -- älkäämme unohtako
sitä seikkaa, että kilpailijat ovat sotilaita, jotka ovat valinneet
sen toimialan, ja täytyneehän meidän myöntää, että jokaisella
kutsumuksella on myös varjopuolensa. Se kuuluu suorastaan sotilaan
velvollisuuksiin. Sellaiset julmat urheilulajit kuin nyrkkeily tai
espanjalaisten härkätaistelu kielivät raakalaisuudesta. Mutta jalo
urheilu on merkkinä korkeasta kehitystasosta.

-- Ei, minä en tule enää toista kertaa: tämä on liian jännittävää,
sanoi ruhtinatar Betsy. -- Eikö niin, Anna?

-- Jännittävääpä hyvinkin, mutta siitä ei saa silmiään irti, sanoi
eräs toinen nainen. -- Jos minä olisin ollut roomalaisnainen, en
olisi laiminlyönyt ainoatakaan sirkusnäytäntöä.

Anna ei sanonut mitään, katsoi vain yhteen paikkaan laskematta
kiikariaan.

Samassa parvekkeen poikki kulki korkea-arvoinen kenraali. Aleksei
Aleksandrovitsh keskeytti puheensa ja nousi nopeasti, mutta arvonsa
tuntien seisomaan ja kumarsi syvään ohi kulkevalle sotilaalle.

-- Te ette ole ratsastamassa, sutkautti kenraali.

-- Minun ratsastukseni on vaikeampaa, vastasi Aleksei Aleksandrovits
kunnioittavasti.

Ja vaikka tämä vastaus ei merkinnyt mitään, osoitti korkea
sotilashenkilö ilmeellään kuulleensa viisaan sanan viisaalta mieheltä
ja täysin käsittäneensä, mikä oli la pointe de la sauce.

-- On kaksi eri puolta, jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh jälleen, --
kilpailijoiden ja katsojien puoli. Ja katsojien osalta viehtymys
näihin näytäntöihin on varma merkki alhaisesta kehitystasosta,
myönnän sen mutta...

-- Lyökäämme vetoa, ruhtinatar! kuului alhaalta Betsyn puoleen
kääntyvän Stepan Arkadjevitshin ääni. -- Kenen puolella te olette?

-- Anna ja minä olemme ruhtinas Kuzovljevin kannattajia, sanoi Betsy.

-- Minä Vronskin. Pari hansikkaita.

-- Hyvä.

-- Katsokaa, eikö ole kaunista!

Aleksei Aleksandrovitsh pysyi vaiti, kun hänen vieressään puhuttiin,
mutta aloitti pian uudelleen:

-- Sen myönnän, mutta miehiset urheilulajit... yritti hän jatkaa.
Mutta samassa ratsastajat saivat lähtömerkin ja kaikki keskustelut
keskeytyivät. Aleksei Aleksandrovitskin vaikeni, ja kaikki nousivat
seisomaan ja katsoivat joelle päin. Aleksei Aleksandrovitshia ei
kilpailu huvittanut eikä hän siksi katsonut ratsastajiin, vaan
silmäili katsomoa väsynein, hajamielisin katsein. Hänen silmänsä
pysähtyivät Annaan.

Annan kasvot olivat kalpeat ja ankaran vakavat. Hän ei nähtävästi
huomannut yhden ainoan lisäksi mitään eikä ketään. Hänen kätensä
puristi kouristuksenomaisesti viuhkaa, ja hän pidätti henkeään.
Aleksei Aleksandrovitsh katsahti häneen, mutta käänsi nopeasti
katseensa pois silmäilläkseen muiden kasvoja.

"Onhan tuokin nainen tuossa jännittynyt, ja muutkin. Sehän on varsin
luonnollista", arveli Aleksei Aleksandrovitsh itsekseen. Hän tahtoi
olla katsomatta Annaan, mutta ei voinut estää katsettaan liukumasta
tätä kohti. Hän tarkasteli jälleen noita kasvoja koettaen olla
huomaamatta sitä, mitä ne niin selvästi kuvastivat. Mutta vasten
tahtoaankin hän näki niistä kaiken sen, mitä ei ollut tahtonut nähdä,
ja kauhistui.

Kuzovljevin kaatuminen kuohutti kaikkia, mutta Aleksei
Aleksandrovitsh näki Annan kalpeista voitonriemuisista kasvoista,
että se, jota hän katsoi, ei selvästikään ollut kaatunut. Kun sitten
Mahotinin ja Vronskin päästyä onnellisesti suuren sulkuaidan yli
seuraava upseeri suistui siinä päälaelleen murskautuen kuoliaaksi, ja
kauhun humahdus kävi koko yleisön yli, Aleksei Aleksandrovitsh näki,
ettei Anna edes huomannut sitä ja että hän vaivoin ymmärsi, mistä
ympärillä puhuttiin. Ja hän tarkkaili Annan kasvoja yhä useammin ja
kiinteämmin. Anna, joka oli täysin uppoutunut katselemaan Vronskia,
aisti kasvoihinsa sivulta suuntautuvan kylmän katseen.

Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen, loi mieheensä kysyvän katseen,
kurtisti kevyesti kulmiaan ja käännähti jälleen pois.

"Oh, vähät minä välitän", näytti hän tahtovan sanoa miehelleen eikä
enää kertaakaan katsahtanut tähän.

Ei ollut onnea tässä kilpailussa. Seitsemästätoista osanottajasta
kaatui ja rusentui enemmän kuin puolet. Kilpailujen päättyessä kaikki
olivat kuohuksissaan, ja mieltenkuohu kasvoi vielä suuremmaksi, kun
kuultiin, että keisari oli tyytymätön.



XXIX


Kaikki ilmaisivat äänekkäästi paheksuntansa, kaikkialla toistettiin
jonkun sanomaa lausetta: "Ei puutu muuta kuin sirkusleijonat", ja
kauhu oli yleinen, niin ettei siinä, että Anna Vronskin suistuessa
voihkaisi ääneensä, ollut mitään tavatonta. Mutta heti sen jälkeen
Annan kasvoissa tapahtui muutos, joka rikkoi kaikki säädyllisyyden
lait. Hän hätääntyi siinä määrin, että unohti itsensä kokonaan. Hän
alkoi vavahdella kuin kiinni otettu lintu, milloin nousten pystyyn ja
aikoen lähteä johonkin, milloin kääntyen Betsyyn päin.

-- Lähdetään, lähdetään, puhui hän.

Mutta Betsy ei kuunnellut. Hän puheli eteenpäin kumartuneena alempana
seisovan kenraalin kanssa.

Aleksei Aleksandrovitsh tuli Annan luo ja tarjosi kohteliaasti
käsivarttaan.

-- Lähdetään vain, jos niin tahdotte, hän sanoi ranskaksi; mutta Anna
kuunteli kenraalin sanoja eikä huomannut miestään.

-- Sanovat myös taittaneen jalkansa, puhui kenraali. -- Tämä on
kerrassaan kuulumatonta.

Vastaamatta miehelleen Anna kohotti kiikarinsa ja katsoi sitä paikkaa
kohti, missä Vronski oli kaatunut. Mutta se oli niin kaukana ja
siellä liikuskeli niin paljon kansaa, ettei mitään näkynyt kunnolla.
Hän laski tähystimensä alas ja aikoi mennä; mutta samassa eräs
upseeri tuli ratsastaen täyttä laukkaa ja ilmoitti jotain keisarille.
Anna kurottautui eteenpäin kuullakseen.

-- Stiva, Stiva! huudahti hän veljelleen.

Mutta Stiva-veli ei kuullut, ja Anna päätti lähteä alas parvekkeelta.

-- Vielä kerran tarjoan teille käsivarteni, jos tahdotte lähteä,
sanoi Aleksei Aleksandrovitsh koskettaen Annan kättä.

Anna väisti inhoten loitommaksi ja vastasi katsomatta häntä silmiin:

-- Ei, ei, antakaa minun olla, minä en tule vielä.

Anna näki erään upseerin juoksevan radan poikki parvekkeen luo
sieltä, missä Vronski oli kaatunut. Betsy huiskutti hänelle
nenäliinaansa. Upseeri toi tiedon, että ratsastaja ei ollut pahemmin
loukkaantunut, mutta hevonen oli taittanut selkärankansa.

Kuultuaan sen Anna istuutui nopeasti tuolilleen ja peitti kasvonsa
viuhkalla. Aleksei Aleksandrovitsh näki hänen puhkeavan kyyneliin ja
nyyhkyttävän, niin että rinta vavahteli. Hän asettui seisomaan Annan
eteen suojatakseen vaimonsa vieraitten katseilta ja antaakseen tälle
tointumisaikaa.

-- Kolmannen kerran tarjoan teille käsivarteni, hän sanoi jonkin ajan
kuluttua kääntyen Annan puoleen. Anna katsoi häneen tietämättä mitä
sanoa. Ruhtinatar Betsy tuli hänen avukseen.

-- Ei, Aleksei Aleksandrovitsh minä hain Annan tänne ja minä olen
luvannut saattaa hänet takaisinkin, sekaantui Betsy asiaan.

-- Suokaa anteeksi, ruhtinatar, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh
kohteliaasti hymyillen, mutta katsoen samalla lujasti häntä silmiin,
-- minä näen, ettei Anna voi hyvin, ja toivon, että hän lähtee minun
mukanani pois.

Anna katsahti arastellen ympärilleen, nousi nöyrästi ja tarttui hänen
käsikoukkuunsa.

-- Minä lähetän kysymään ja toimitan teille tiedon, kuiskasi Betsy
salavihkaa Annalle.

Heidän laskeutuessaan parvekkeelta Aleksei Aleksandrovitsh puhutteli
tapaamiansa tuttavia kuten aiemminkin, ja Annan piti vastata ja
puhella kuten ennenkin, vaikka hän vaivoin tajusi mitä puhuttiin ja
kulki kuin unissaan miehensä käsivarteen nojautuen.

"Loukkaantuiko hän vai eikö? Olisikohan se totta? Tuleekohan hän?
Saankohan nähdä hänet tänään?" hän ajatteli.

Sanaakaan sanomatta hän istuutui Aleksei Aleksandrovitshin vaunuihin
ja ajoi pois lukemattomien vaunujen ja rattaitten keskeltä.
Huolimatta kaikesta näkemästään Aleksei Aleksandrovitsh ei
tahtonut nähdä vaimonsa todellista tilaa. Hän näki vain ulkonaiset
tunnusmerkit. Hän katsoi vaimonsa käyttäytyneen säädyttömästi ja
piti velvollisuutenaan huomauttaa tälle siitä. Mutta hänen oli hyvin
vaikea tehdä se sillä tavoin, ettei sanoisi mitään enempää. Hän avasi
suunsa huomauttaakseen Annalle, miten sopimatonta oli käyttäytyä
sillä tavoin, mutta sanoikin tahtomattaan aivan toista.

-- Omituista kuinka meitä kaikkia viehättävät nuo julmat näytelmät,
hän sanoi. -- Minä huomaan...

-- Mitä? En ymmärrä mitä te tarkoitatte, Anna sanoi halveksuvaan
sävyyn.

Aleksei Aleksandrovitsh loukkaantui ja alkoi heti puhua siitä, mistä
oli aikonutkin.

-- Minun täytyy huomauttaa teille... hän lausui.

"Nyt tulee selvittely", ajatteli Anna ja tunsi pelkäävänsä.

-- Minun täytyy sanoa teille, että te olette tänään käyttäytynyt
sopimattomasti, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh ranskaksi.

-- Millä tavoin minä olen käyttäytynyt sopimattomasti? kysyi Anna
äänekkäästi, kääntäen nopeasti kasvonsa mieheensä päin ja katsoen
tätä suoraan silmiin, ei enää niin kuin ennen peittelevän ilakoivin
ilmein, vaan varman ja päättäväisen näköisenä, vaikka nyt peittelikin
pelkoaan.

-- Olkaa varovainen, huomautti Aleksei Aleksandrovitsh viitaten
kuskin puolella olevaan avoimeen ikkunaan, nousi ja veti ruudun
kiinni.

-- Mitä te piditte säädyttömänä? kysyi Anna.

-- Sitä epätoivon puuskaa, jota te ette osannut salata erään
ratsastajan kaatuessa.

Aleksei Aleksandrovitsh odotti, että Anna väittäisi vastaan. Mutta
tämä oli vaiti ja katsoi suoraan eteensä.

-- Pyysin jo kerran aikaisemmin teitä käyttäytymään seuramaailmassa
sillä tavoin, etteivät pahat kielet löytäisi teissä moitteen syytä.
Siihen aikaan puhuin teille sisäisistä suhteista. Nyt en enää puhu
niistä. Minä puhun nyt ulkonaisista suhteista. Te olette käyttäytynyt
säädyttömästi, ja minä toivoisin, ettei se uudistuisi.

Anna ei kuullut puoliakaan hänen sanoistaan. Hän tunsi pelkäävänsä
miestään ja ajatteli, olisiko totta, ettei Vronski ollutkaan
vahingoittunut. Hänestäkö ne puhuivat sanoessaan, että ratsastaja
pääsi loukkaantumatta, mutta hevoselta taittui selkä? Anna veti
suunsa teennäisen ivalliseen hymyyn, kun Aleksei Aleksandrovitsh
lopetti sanottavansa, eikä vastannut miehensä sanoihin mitään, sillä
hän ei tiennyt, mitä tämä oli sanonut. Aleksei Aleksandrovitsh oli
aloittanut puheensa rohkeasti, mutta ymmärrettyään itse sanojensa
vakavuuden hän tunsi samaa pelkoa, joka liikkui Annassa. Hän huomasi
tuon hymyn, ja hänen mieleensä tuli omituinen harhakuvitelma.

"Hän hymyilee minun epäluulolleni. Niin, kohta hän sanoo niin kuin
silloinkin, ettei ole mitään aihetta epäluuloihin, että se on
naurettavaa."

Nyt, kun kaiken ilmitulo oli ilmassa, hän ei odottanut mitään niin
kuin sitä, että Anna vastaisi hänelle entiseen tapaansa ilkkuen, että
hänen epäilyksensä olivat naurettavia ja kaikkea pohjaa vailla. Niin
hirveää oli se, mitä hän tiesi, että hän olisi ollut valmis uskomaan
kaiken. Mutta Annan säikähtynyt ja synkkä ilme ei luvannut nyt edes
petostakaan.

-- Kenties olen erehtynyt, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh. -- Siinä
tapauksessa pyydän anteeksi.

-- Ei, te ette ole erehtynyt, Anna sanoi hitaasti, luoden
epätoivoisen katseen miehensä kylmiin kasvoihin. -- Te ette ole
erehtynyt. Minä olin epätoivoissani enkä voinut mitään muuta. Minä
kuuntelen teidän puhettanne ja ajattelen häntä. Minä rakastan häntä,
minä olen hänen rakastajattarensa, minä en voi sietää teitä, minä
pelkään ja vihaan teitä... Tehkää minulle mitä tahdotte.

Hän lyyhistyi vaunujen nurkkaan ja puhkesi nyyhkyttämään kädet
silmillä. Aleksei Aleksandrovitsh ei hievahtanut, hän tuijotti
suoraan eteensä. Mutta nuo kasvot olivat äkkiä käyneet juhlallisen
liikkumattomiksi kuin kuolleen kasvot, ja hänen ilmeensä pysyi
muuttumattomana koko matkan huvilalle saakka.

-- Vai niin! Mutta minä vaadin ulkonaisten säädyllisyysmuotojen
noudattamista siihen asti, hänen äänensä värähteli, -- kunnes olen
ryhtynyt toimenpiteisiin kunniani turvaamiseksi ja ilmoittanut ne
teille.

Hän nousi itse ensin ja auttoi sitten Annan ulos vaunuista.
Palvelijain nähden hän puristi vaimonsa kättä, istuutui jälleen
vaunuihin ja lähti Pietariin.

Hänen lähdettyään saapui ruhtinatar Betsyn lakeija ja toi Annalle
kirjelapun:

"Lähetin tiedustelemaan Aleksein vointia, ja hän kirjoittaa minulle
olevansa terve ja vahingoittumaton, mutta epätoivoissaan."

"Hän siis tulee ", ajatteli Anna. "Miten hyvin teinkään kun sanoin
kaikki."

Hän katsahti kelloonsa. Oli vielä kolme tuntia odotusaikaa, ja
edellisen kohtauksen seikkaperäiset muistot sytyttivät hänen verensä
hehkumaan.

"Taivas miten valoisaa! Tämä on kauheata, mutta rakastan hänen
kasvojensa näkemistä ja rakastan tätä fantastista valoa... Mieheni...
oi, niin... Jumalan kiitos, että hänen kanssaan kaikki on nyt
loppu."



XXX


Kuten yleensä kaikkialla, missä ihmisiä asettuu asumaan samalle
seudulle, oli myös siinä pienessä saksalaisessa kylpyläkaupungissa,
jonne Shtsherbatskit saapuivat, tapahtunut seurapiirin tavanomainen
kiteytyminen, joka määräsi kullekin seurapiirin jäsenelle oman
selvästi määritellyn ja varman paikkansa. Yhtä selvästi ja varmasti
kuin vesihiukkanen kylmässä saa lumikiteen määrätyn muodon, yhtä
järkähtämättä vakiintui jokaiselle uudelle kylpyläkaupunkiin
saapuneelle henkilölle oma paikkansa kylpylävieraiden joukossa.

Fürst Stscherbatzky samt Gemahlin und Tochter kiteytyivät heti sekä
asuntonsa, nimensä että tuttaviensa perusteella omaan määrättyyn,
heille tarkoitettuun paikkaansa.

Kylpylässä oleskeli tänä kesänä oikea saksalainen ruhtinatar,
minkä vuoksi seurapiirin kiteytyminen oli tapahtunut tavallista
tarmokkaammin. Ruhtinatar Shtsherbatskaja tahtoi välttämättä
esitellä tyttärensä saksalaiselle prinsessalle, ja hän suoritti
tuon seremonian jo toisena päivänä. Kitty niiasi sirosti ja syvään
Pariisista tilatussa sangen yksinkertaisessa, oikeammin sangen
koreassa kesäpuvussaan. Prinsessa sanoi: "Toivoakseni ruusut palaavat
pian noille suloisille kasvoille", ja Shtsherbatskit joutuivat
heti määrättyyn uomaan, josta oli enää mahdoton päästä pois.
Shtsherbatskit tutustuivat erääseen englantilaiseen ladyyn ja hänen
perheeseensä, saksalaiseen kreivittäreen ja hänen viime sodassa
haavoittuneeseen poikaansa, erääseen ruotsalaiseen tiedemieheen, sekä
herra Canut'iin ja tämän sisareen. Mutta Shtsherbatskien tärkeimmiksi
seuralaisiksi kävivät väkisinkin moskovalainen aatelisrouva Marja
Jevgenjevna Rtishtsheva ja hänen tyttärensä, joka oli Kittystä
vastenmielinen siitä syystä, että oli Kittyn tavoin sairastunut
rakkaudesta, sekä moskovalainen eversti, jonka Kitty pienestä asti
muisti nähneensä sotilaspuserossa ja joka täällä pienine silmineen,
paljaine kauloineen ja kirjavine solmukkeineen oli hänestä tavattoman
naurettava ja ikävystyttävä vallankin siksi, ettei hänestä pääsyt
millään eroon.

Kun kaikki näin oli asettunut omiin vakiintuneisiin uomiinsa, Kittyn
elämä kävi hyvin ikäväksi, semminkin kun ruhtinas itse matkusti
Karlsbadiin ja hän jäi kahden kesken äitinsä kanssa. Tuttavat eivät
kiinnostaneet häntä, sillä hän tunsi, ettei enää löytäisi heistä
mitään uutta. Hänen päähuvinaan kylpylässä oli tehdä huomioita
ja päätelmiä niistä ihmisistä, joita hän ei tuntenut. Luonteensa
mukaisesti Kitty oletti ihmisissä aina olevan kaikkein parhaimpia
ominaisuuksia, varsinkin niissä, joita ei tuntenut. Nytkin
arvaillessaan, millaisia ihmisiä vieraat olivat ja millaiset olivat
heidän keskinäiset suhteensa, Kitty kuvitteli mitä ihmeellisimpiä
ja ylevimpiä luonteita ja oli saavinaan huomioistaan vahvistusta
olettamuksilleen.

Näistä henkilöistä hän kiinnitti huomiota erityisesti erääseen
venäläiseen tyttöön, joka oli saapunut kylpylään seuralaiseksi
sairaalle venäläiselle aatelisrouvalle, madame Stahlille, kuten
häntä kaikki kutsuivat. Madame Stahl kuuli korkeimpaan hienostoon,
mutta oli niin sairas, ettei voinut kävellä, ja vain joskus kauniina
päivänä hän ilmestyi kylpylän puistoon pyörätuolissaan. Enemmän
ylpeytensä kuin sairautensa tähden -- niin ainakin ruhtinatar väitti
-- ei madame Stahl ollut tehnyt tuttavuutta ainoankaan venäläisen
kanssa. Nuori venäläinen neiti hoiti häntä, mutta seurusteli
sen lisäksi -- tämän Kitty pani merkille -- kaikkein vaikeimmin
sairaitten kanssa, joita kylpylässä oli paljon, ja autteli heitä
mitä luontevimmin. Tämä venäläinen neiti ei Kittyn huomioitten
mukaan ollut sukua madame Stahlille eikä hän myöskään ollut mikään
palkattu hoitajatar. Madame Stahl kutsui häntä Varenkaksi ja muut
neiti Varenkaksi. Puhumattakaan siitä, että Kittyä kiinnosti tehdä
huomioita tuon tytön suhteesta madame Stahliin sekä muihin hänelle
tuntemattomiin henkilöihin, Kitty tunsi, kuten usein sattuu,
selittämätöntä myötätuntoa Varenka-neitiä kohtaan, ja kun heidän
katseensa kohtasivat, tunsi hänkin olevansa neidille mieleen.

Neiti Varenkasta oli vaikea sanoa, kuinka vanha hän oli; häntä
olisi voinut yhtä hyvin pitää yhdeksäntoista kuin kolmenkymmenen
vuoden vanhana. Jos katseli hänen piirteitään, oli hän -- kasvojen
sairaalloisesta väristä huolimatta -- pikemmin kaunis kuin ruma.
Hän olisi ollut kaunis vartaloltaankin, jos ei olisi ollut aivan
niin kuivakan oloinen ja pää ei olisi vaikuttanut suhteettomalta
hänen keskimittaiseen kokoonsa nähden. Miehiä hän tuskin olisi
miellyttänyt. Hän muistutti kaunista, tuoksutonta kukkaa, jonka
kukoistus on jo ohi, vaikkakin terälehdet ovat vielä paikoillaan.
Lisäksi hän ei olisi voinut miellyttää miehiä siitäkään syystä, että
häneltä puuttui sitä, mitä Kittyssä oli liiankin paljon, -- hillittyä
elämän tulta ja oman viehättävyyden tuntoa.

Hän näytti tekevän kaiken aikaa jotain hyödyllistä, ja siksi
oli mahdotonta kuvitella, että hän olisi voinut mistään muusta
kiinnostuakaan. Varenka oli monessa mielessä Kittyn vastakohta, ja
juuri siksi hän veti Kittyä puoleensa. Hänessä, hänen elämäntavassaan
Kitty havaitsi sellaista, mitä oli kaivannut: toisenlaisia elämän
kiinnekohtia ja arvoja kuin Kittylle niin inhottaviksi käyneet,
naisten ja miesten seuramaailman suhteet, jotka nyt tuntuivat
ostajaansa odottavan tavaran häpeälliseltä näytteillepanolta. Mitä
enemmän Kitty tarkasteli tuntematonta ystäväänsä, sitä vahvemmin hän
vakuuttui siitä, että tuo tyttö oli niin täydellinen olento kuin hän
oli kuvitellutkin, ja sitä hartaammin hän halusi tehdä tuttavuutta
tämän kanssa.

Molemmat tytöt kohtasivat toisensa useita kertoja päivässä ja joka
kerta Kittyn silmät kysyivät: "Kuka te olette ja millainen? Olettehan
te niin ihana olento kuin olen kuvitellut, eikö niin? Mutta älkää
Luojan tähden luulko", -- lisäsi hänen katseensa -- "että minä koetan
tungetella tuttavuuteenne. Minä vain ihailen teitä ja pidän teistä."
-- "Minäkin pidän teistä, te olette hyvin, hyvin herttainen. Ja
pitäisin teistä vieläkin enemmän, jos minulla olisi aikaa", vastasi
tuntemattoman tytön katse. Ja Kitty näki, ettei hän tosiaankaan
koskaan ollut toimeton: milloin hän saattoi venäläisen perheen lapsia
kotiin, milloin toi sairaalle naiselle lämpöisen villavaipan ja kääri
tämän siihen, milloin viihdytteli sairautensa takia ärtyisää vanhaa
herraa tai valikoi ja osti jollekulle pikkuleipiä kahvileiväksi.

Pian Shtsherbatskien saapumisen jälkeen ilmestyi aamukylvylle kaksi
henkilöä, jotka saivat joka puolelta osakseen pahansuopaa huomiota.
Toinen oli hyvin kookas, kumaraharteinen ja isokätinen mies, joka
pukeutui kokoonsa nähden suhteettoman lyhyeen vanhaan päällystakkiin
ja jonka mustat silmät olivat sekä lapsekkaat että pelottavat, toinen
lempeännäköinen rokonarpinen, huonosti ja mauttomasti pukeutunut
nainen. Huomattuaan nuo henkilöt venäläisiksi Kitty alkoi mielessään
sepittää heistä kaunista ja liikuttavaa tarinaa. Mutta ruhtinatar,
joka oli nähnyt kylpylistasta, että tulokkaat olivat Nikolai Levin ja
Marja Nikolajevna, selitti Kittylle, miten huono ihminen tuo Levin
oli, ja kaikki hänen haaveensa näistä kahdesta ihmisestä särkyivät.
Ei niinkään sen vuoksi, mitä äiti oli kertonut, kuin siksi, että
tuo herra oli Konstantin Levinin veli, molemmat tulokkaat alkoivat
äkkiä tuntua hänestä äärimmäisen epämiellyttäviltä. Tuo kookas herra,
jonka pää alituisesti nytkähteli, herätti hänessä nyt voittamatonta
vastenmielisyyden tunnetta.

Kitty oli näkevinään tuon miehen suurissa, pelottavissa, häneen
kiinteästi tuijottavissa silmissä vihaa ja ivaa, ja hän koetti
vältellä miehen kohtaamista.



XXXI


Oli sateinen päivä, vettä oli tihkunut koko aamun, ja sairaat
kävelivät sateenvarjot kädessä parvekekäytävällä.

Kitty kulki äitinsä ja moskovalaisen everstin kanssa, joka keikaroi
iloisena Frankfurtista ostetussa eurooppalaistyylisessä pitkässä
takissaan. He astelivat parvekkeen toista laitaa vältellen toisella
puolen kulkevaa Leviniä. Varenka, jolla oli yllään tumma puku ja
päässä musta hattu alas kaartuvin lierein, käveli edestakaisin
parvekkeella sokean ranskattaren kanssa, ja joka kerta kun hän ja
Kitty tulivat toisiaan vastaan, kumpikin loi toiseensa ystävällisen
katseen.

-- Saanko puhua hänen kanssaan, maman? kysyi Kitty nähdessään
tuntemattoman ystävänsä menevän terveyslähteelle ja ajatellen tuota
paikkaa sopivaksi kohtaamispaikaksi.

-- No, jos mielesi tekee; mutta minä otan ensin selvää hänestä ja
käyn itse häntä puhuttelemassa, vastasi äiti. -- Onko hän mielestäsi
niin erikoinen? Tavallinen seuranainen luullakseni. Jos tahdot, niin
teen tuttavuutta madame Stahlin kanssa. Olen tuntenut hänen kälynsä,
lisäsi ruhtinatar kohottaen ylpeästi päätään.

Kitty tiesi äitinsä olevan loukkaantunut siitä, että rouva Stahl
ikään kuin vältteli tuttavuudentekoa hänen kanssaan. Kitty ei
tahtonut kiusata.

-- Voi miten herttainen! hän sanoi katsoen Varenkaan tämän antaessa
ranskattarelle vesilasin. -- Katsokaa miten yksinkertaisesti ja
herttaisesti hän tekee kaiken.

-- Minua naurattavat nuo sinun engouements'isi, sanoi ruhtinatar. --
Ei, käännytään mieluummin takaisin, lisäsi hän huomatessaan Levinin
tulevan vastaan naisensa ja saksalaisen lääkärin kanssa, jolle hän
vihaisena puhui jotain suureen ääneen.

He kääntyivät juuri lähteäkseen takaisin, kun yhtäkkiä kuulivat
suoranaista huutoa. Levin seisoi ja huusi ja tohtorikin oli
kiihtynyt. Yleisöä kerääntyi heidän ympärilleen. Ruhtinatar ja Kitty
poistuivat kiireesti, mutta eversti liittyi joukkoon saadakseen
tietää mitä asia koski.

Muutaman minuutin kuluttua eversti tavoitti heidät.

-- Mitä siellä oli? kysyi ruhtinatar.

-- Mikä häpeä, kertoi eversti, -- jos jotain on syytä pelätä, niin
venäläisten tapaamista ulkomailla. Se pitkä herra haukkui tohtoria,
puhui hänelle hävyttömyyksiä silmät suut täyteen siitä syystä,
ettei tämä muka osannut hoitaa häntä oikein, ja uhkasi kepillään.
Kerrassaan noloa!

-- Sehän on ikävää! sanoi ruhtinatar. -- No miten se päättyi?

-- Hyvä että väliin tuli se... se kuperahattuinen neiti...
venäläinen luullakseni, sanoi eversti.

-- Varenka, neitikö? kysyi Kitty iloisesti.

-- Hän juuri. Hän tiesi heti mitä oli tehtävä: otti herraa
käsikoukusta ja veti pois.

-- Siinä kuulette, äiti, sanoi Kitty. -- Ihmettelettekö, miksi minä
häntä ihailen?

Jo seuraavana päivänä Kitty huomasi tuntematonta ystäväänsä
seuraillessaan, että tämä suhtautui Leviniin ja hänen naiseensa
samalla tavalla kuin muihinkin suojatteihinsa. Varenka kävi heidän
luonaan, puheli heidän kanssaan ja oli tulkkina tuolle naiselle, joka
ei osannut sanaakaan ulkomaisia kieliä.

Kitty pyysi entistä hartaammin äidiltään lupaa saada tutustua
Varenkaan. Ja niin epämiellyttävää kuin ruhtinattaresta olikin ottaa
ensi askel tuttavuudentekoon Stahlin kanssa, joka katsoi jostain
syystä voivansa ylvästellä, hän hankki tietoja Varenkasta, ja
saatuaan selville, ettei tuossa tuttavuudessa ollut mitään pahaa,
jollei paljon hyvääkään, meni itse ensin Varenkan luo ja teki
tuttavuutta hänen kanssaan.

Valiten hetken, jolloin Kitty oli mennyt lähteelle ja Varenka seisoi
leipurin luona, astui ruhtinatar hänen luokseen.

-- Sallikaa minun tehdä tuttavuutta kanssanne, hän sanoi arvokkaasti
hymyillen. -- Tyttäreni on ihastunut teihin, hän sanoi. -- Te ette
kenties tunne minua. Olen...

-- Se on siinä tapauksessa molemminpuolista, ruhtinatar, vastasi
Varenka kiireesti.

-- Kuinka hyvän työn te eilen teittekään meidän onnettomalle
maanmiehellemme! sanoi ruhtinatar.

Varenka punastui.

-- En minä muistaakseni ole tehnyt mitään, virkkoi hän.

-- Tehän olitte saanut Levinin rauhoittumaan eilen parvekkeella
sattuneessa ikävässä kohtauksessa.

-- Niin, sa compagne kutsui minua, ja minä koetin tyynnyttää häntä.
Hän on hyvin sairas ja oli tyytymätön lääkäriin. Minulla kun on
tapana liikkua noiden sairaiden parissa.

-- Niin, olen kuullut, että olette asunut Mentonissa... tätinne
madame Stahlin kanssa. Minä tunsin hänen kälynsä.

-- Ei hän ole tätini. Minä kutsun häntä äidiksi, mutta minä en ole
sukua hänelle. Olen hänen kasvattinsa, vastasi Varenka punastuen
uudelleen.

Hän sanoi sen niin yksinkertaisesti ja hänen kasvojensa vilpitön ja
avoin ilme oli niin herttainen, että ruhtinatar ymmärsi, miksi Kitty
oli niin kiintynyt häneen.

-- No miten tuo sairas Levin täällä viihtyy? kysyi ruhtinatar.

-- Hän lähtee pois, vastasi Varenka.

Samassa Kittykin tuli lähteeltä ja suorastaan säteili ilosta, kun
näki äitinsä tehneen tuttavuutta hänen tuntemattoman ystävänsä kanssa.

-- No Kitty, nyt sinulla on tilaisuus kauan toivomaasi tuttavuuteen
neiti...

-- Varenkan kanssa, sanoi Varenka hymyillen, -- niin minua kaikki
kutsuvat.

Kitty punastui ilosta ja puristi kauan ääneti uuden ystävänsä kättä,
joka ei vastannut hänen puristukseensa, vaan lepäsi liikkumatta
hänen kädessään. Käsi ei vastannut toisen käden puristukseen,
mutta Varenkan kasvoilla säteili hiljainen, iloinen, joskin hiukan
surunvoittoinen hymy, joka paljasti suuret, mutta kauniit hampaat.

-- Minäkin olen kauan toivonut tätä, hän sanoi.

-- Mutta teillä on niin paljon tehtävää...

-- Päinvastoin, ei mitään, sanoi Varenka. Mutta samassa hänen piti
jättää uudet tuttavansa, sillä kaksi pientä venäläistä tyttöä --
erään sairaan lapsia -- juoksi hänen luokseen.

-- Varenka, äiti kutsuu teitä! huusivat he. Ja Varenka lähti heidän
jäljestään.



XXXII


Tiedusteltuaan Varenkan menneisyyttä ja hänen suhdettaan rouva
Stahliin ruhtinatar Shtsherbatskaja oli saanut hänestä ja rouva
Stahlista seuraavat yksityiskohtaiset tiedot.

Madame Stahl, joka toisten kertomusten mukaan oli kiduttanut
miehensä näännyksiin ja toisten mukaan taas oli itse saanut olla
nääntymäisillään miehensä siveettömän elämän takia, oli aina ollut
sairaalloinen ja herkkähermoinen nainen. Kun hän -- jo miehestään
erottuaan -- synnytti ensimmäisen lapsensa, se kuoli heti. Rouva
Stahlin omaiset, jotka tunsivat hänen herkkyytensä, pelkäsivät
tämän tiedon tappavan hänet ja toimittivat salaa hänelle toisen
lapsen, joka oli syntynyt Pietarissa samana yönä ja samassa talossa:
hovikeittäjän tyttären. Hän oli Varenka. Madame Stahl oli sittemmin
saanut tietää, ettei Varenka ollutkaan hänen tyttärensä, mutta oli
ottanut hänet kasvatikseen, sitäkin suuremmalla syyllä, kun Varenka
kovin pian jäi kokonaan orvoksi.

Jo toistakymmentä vuotta oli madame Stahl asunut yhtäjaksoisesti
ulkomailla, etelän taivaan alla, ja ollut koko ajan vuoteenomana.
Jotkut sanoivat, että hän oli seuraelämässä osannut hankkia itselleen
hyveellisen ja vakavasti uskonnollisen naisen maineen; toiset
väittivät, että hän todellakin oli sydämessään se ylevän siveellinen
ihminen, jolta näytti ja joka eli vain toisten hyväksi. Kukaan ei
tiennyt, mitä uskontoa hän tunnusti -- katolilaista, protestanttista
vaiko kreikkalaiskatolista, se vain oli varmaa, että hän oli mitä
parhaimmissa ystävyyssuhteissa kaikkien kirkkojen korkeimpien
henkilöitten kanssa.

Varenka asui hänen kanssaan vakinaisesti ulkomailla. Ja kaikki, jotka
tunsivat madame Stahlin, tunsivat myös Varenka-neidin ja pitivät
hänestä paljon.

Saatuaan nämä yksityiskohtaiset tiedot ei ruhtinatar katsonut olevan
mitään moitittavaa siinä, että hänen tyttärensä lähestyi Varenkaa,
semminkin kun Varenkan tavat ja kasvatus olivat nuhteettomat:
hän puhui oivallisesti ranskaa ja englantia ja -- mikä tärkeinä
-- hän oli välittänyt ruhtinattarelle rouva Stahlin pahoittelut
sen johdosta, ettei hän sairautensa vuoksi saanut iloa tutustua
ruhtinattareen.

Tutustuttuaan Varenkaan Kitty löysi hänestä joka päivä uusia
viehättäviä puolia.

Kun ruhtinatar oli saanut kuulla, että Varenka lauloi hyvin, hän
pyysi tätä tulemaan iltaisin heille laulamaan.

-- Kitty soittaa ja meillä on piano, joskaan ei kovin kehuttava.
Olisi hyvin hauskaa, jos te tulisitte, ruhtinatar sanoi teennäisesti
hymyillen, mikä oli Kittystä erityisen epämieluisaa, sillä hän näki,
ettei Varenkan tehnyt mieli laulaa. Kuitenkin Varenka tuli illalla
nuottivihko mukanaan, ja ruhtinatar kutsui Marja Jevgenjevnan
tyttärineen ja everstin häntä kuulemaan.

Varenka ei lainkaan näyttänyt välittävän siitä, että näki
tuntemattomia kasvoja ympärillään, vaan meni heti pianon luo.

Hän ei osannut itse säestää itseään, mutta lauloi nuoteista
mainiosti. Kitty, joka osasi soittaa hyvin, säesti häntä.

-- Olette tavattoman lahjakas, sanoi ruhtinatar, kun Varenka oli
lopettanut ensimmäisen laulunsa.

Marja Jevgenjevna ja hänen tyttärensä kiittelivät ja kehuivat.

-- Katsokaahan, sanoi eversti katsoen ikkunaan, -- kuinka paljon
teille on kokoontunut kuulijoita.

Ikkunan alle oli tosiaan kokoontunut melkoisesti väkeä.

-- Olen hyvin iloinen, sanoi Varenka, -- että lauluni tuottaa teille
huvia.

Kitty katsahti ylpeästi ystäväänsä. Hän ihaili tässä kaikkea:
hänen taidettaan, hänen ääntään, hänen kasvojaan ja ennen kaikkea
käyttäytymistapaansa, sitä, ettei Varenka nähtävästi kuvitellut
mitään laulustaan eikä lainkaan piitannut kiitoksista; hän ikään kuin
kysyi: pitäisikö laulaa vielä vai riittääkö jo?

"Jos minä olisin hänen sijassaan", ajatteli Kitty itsekseen, "kuinka
ylpeilisinkään kaikesta tuosta! Kuinka iloitsisin katsoessani noita
joukkoja ikkunani alla. Mutta hänelle se on yhdentekevää. Hänen
vaikuttimenaan on vain halu täyttää kaikki, mitä häneltä toivotaan,
ja tehdä äidille mieliksi. Mitä hänessä oikein on? Mikä antaa hänelle
tuon voiman olla välittämättä mistään ja pysyä niin riippumattoman
tyynenä? Oi kuinka minä tahtoisin oppia häneltä tuon taidon!"
ajatteli Kitty katsellen noita rauhallisia kasvoja.

Kitty pyysi Varenkaa laulamaan vielä, ja Varenka lauloi toisen
kappaleen yhtä tasaisesti, selkeästi ja kauniisti seisten suorana
pianon luona ja lyöden tahtia laihalla tummaihoisella kädellään.

Seuraava kappale nuottivihossa oli italialainen laulu. Kitty soitti
alkusävelen ja katsahti Varenkaan.

-- Jätetään se väliin, sanoi Varenka punastuen.

Kittyn katse pysähtyi säikähtäneenä ja kysyvänä Varenkan kasvoille.

-- No toinen sitten, hän sanoi kääntäen lehtiä ja ymmärtäen heti,
että tuohon lauluun liittyi jotain.

-- Ei, vastasi Varenka asettaen kätensä nuottiviholle ja hymyillen,
-- ei, otetaan vain se, ja hän lauloi senkin yhtä tyynesti, viileästi
ja kauniisti kuin edellisetkin.

Kun hän oli lopettanut, kaikki taas kiittelivät häntä, ja sitten
lähdettiin juomaan teetä. Kitty ja Varenka menivät talon vieressä
olevaan pieneen puutarhaan.

-- Varmaankin tuohon italialaiseen lauluun liittyy jokin muisto, eikö
niin? kysyi Kitty. -- Teidän ei tarvitse sanoa mikä, lisäsi Kitty
nopeasti, -- sanokaa vain, eikö olekin niin?

-- Miksipä en voisi sitä teille sanoa, virkkoi Varenka
teeskentelemättömästi, -- niin, siihen liittyy muisto, joka on
aikoinaan ollut rakas. Minä rakastin erästä ihmistä ja lauloin
tuota laulua vain hänelle. Kitty katsoi Varenkaan silmät suurina,
liikutuksesta vaiti.

-- Minä rakastin häntä ja hän rakasti minua; mutta hänen äitinsä
vastusti liittoamme, ja hän meni toisen kanssa naimisiin. Hän asuu
nykyään melko lähellä meitä, ja minä näen häntä joskus. Te ette
aavistanut, että minullakin olisi romanssini? hän sanoi, ja hänen
kauniilla kasvoillaan tuikahteli tuskin huomattavana se valo, jonka
Kitty aavisti ennen valaisseen ne kokonaan.

-- Ettenkö aavistanut? Jos olisin mies, en voisi teihin tutustuttuani
enää koskaan rakastaa ketään muuta. Minä vain en ymmärrä, kuinka hän
saattoi äitinsä vuoksi unohtaa teidät ja tehdä teidät onnettomaksi,
-- hän oli sydämetön.

-- Oi ei. Hän on oikein hyvä ihminen. Ja enhän minä ole onneton;
päinvastoin olen hyvin onnellinen. No niin, emme kai enää laula tänä
iltana? lisäsi hän kääntyen kuistia kohti.

-- Miten hyvä, miten hyvä te olette! huudahti Kitty, pysähdytti hänet
ja suuteli häntä. -- Jospa minä voisin olla hiukkasenkaan teidän
kaltaisenne!

-- Miksi teidän sitten pitäisi olla kenenkään kaltainen? Te olette
hyvä sellaisena kuin olette, sanoi Varenka hymyillen nöyrää ja
väsynyttä hymyään.

-- Ei, minä olen kaikkea muuta kuin hyvä. Sanokaahan minulle...
Kuulkaa, istutaan hiukan, Kitty sanoi vetäen hänet viereensä penkille
istumaan. -- Sanokaapa, eikö teitä loukkaa ajatus, että toinen on
ylenkatsonut rakkauttanne, ettei hän ole...

-- Eihän hän ylenkatsonut. Minä uskon, että hän rakasti minua, mutta
hän oli kuuliainen poika...

-- Niin, mutta jollei hän olisi tehnyt sitä äitinsä tahdosta, vaan
omasta halustaan?... puhui Kitty tuntien salaisuutensa paljastuvan,
sillä häpeästä hehkuvat kasvot antoivat hänet ilmi.

-- Silloin hän olisi menetellyt pahasti enkä säälisi häntä, vastasi
Varenka, joka nähtävästi käsitti, että asia koski nyt Kittyä eikä
häntä.

-- Mutta loukkaus? kysyi Kitty. -- Loukkausta on mahdoton, mahdoton
unohtaa, puhui hän muistellen omaa katsettaan viime tanssiaisissa,
tanssien väliajalla.

-- Mikä loukkaus? Ettehän te tehnyt mitään pahaa?

-- Pahempaa kuin pahaa, se oli häpeällistä.

Varenka asetti kätensä Kittyn kädelle.

-- Mitä tarkoitatte? hän virkkoi. -- Ette kai te voinut sanoa
ihmiselle, joka ei välittänyt teistä, rakastavanne häntä?

-- En tietenkään. Minä en koskaan puhunut siitä sanaakaan, mutta
hän tiesi sen. Onhan tietyt katseet, tietyt eleet... Ei, ei. Vaikka
eläisin satavuotiaaksi, en unohda sitä.

-- Minä en ymmärrä, mikä teitä siinä enää vaivaa. Kysymys on vain
siitä, rakastatteko häntä vieläkin vai ettekö, sanoi Varenka puhuen
asioista niiden oikealla nimellä.

-- Minä vihaan häntä. Minä en voi antaa anteeksi itselleni.

-- Mitä siinä sitten enää on?

-- Häpeä ja loukkaus.

-- Oi, jos kaikki olisivat niin arkatuntoisia kuin te, sanoi Varenka.
-- Ei ole tyttöä, joka ei olisi sitä kokenut. Ja eihän se ole niin
kovin tärkeää.

-- Mikä sitten on tärkeää? kysyi Kitty katsoen häneen uteliaan
ihmettyneenä.

-- Voi, tärkeitä asioita on paljon, sanoi Varenka hymyillen.

-- Mitä sitten?

-- On olemassa paljon tärkeämpiä asioita, vastasi Varenka tietämättä
mitä sanoisi.

Mutta samassa kuului ikkunasta ruhtinattaren ääni:

-- Kitty, siellä on viileätä! Ota liina tai tule sisään.

-- On todellakin jo aika mennä! sanoi Varenka nousten penkiltä. --
Minun pitää vielä poiketa madame Berthe'in luo. Hän pyysi minua.

Kitty piti häntä kädestä ja kiihkoisen uteliain ja rukoilevin katsein
ikään kuin kysyi: "Mikä on se kaikkein tärkein, joka antaa tuollaisen
rauhallisuuden? Te tiedätte, sanokaa."

Mutta Varenka ei edes ymmärtänyt, mitä Kittyn katse uteli. Hän muisti
vain, että hänen oli tänään vielä käytävä madame Berthe'in luona
ja ehdittävä ennen kahtatoista kotiin iltateelle. Hän meni sisään,
kokosi nuottinsa ja sanottuaan hyvästi kaikille aikoi lähteä.

-- Sallikaa minun saattaa teitä, sanoi eversti.

-- Niin, ettehän te yöllä voi yksin kulkea? vahvisti ruhtinatar. --
Minä annan palvelustyttöni tulla saattamaan.

Kitty huomasi, että Varenka saattoi vaivoin pidättää hymyään, kun
puhuttiin hänen saattamisestaan.

-- Ei, minä kuljen aina yksikseni eikä minulle koskaan tapahdu
mitään, hän sanoi ottaen hattunsa. Hän suuteli Kittyä vielä kerran,
jätti kuin jättikin sanomatta, mikä oli tärkeätä, ja katosi nuotit
kainalossa keskiyön hämärään, vieden mukanaan salatun tietonsa siitä,
mikä oli tärkeää ja mikä antoi hänelle tuon kadehdittavan tyyneyden
ja arvokkuuden.



XXXIII


Kitty tutustui myös rouva Stahliin, ja tämä tuttavuus samoin kuin
Varenkan ystävyys merkitsi hänelle paljon ja haihdutti tuntuvasti
hänen suruaan. Tämän tuttavuuden avulla hänelle avautui kokonaan uusi
maailma, joka ei ollut missään yhteydessä hänen menneisyyteensä --
ylevä, ihana maailma, jonka korkeudesta saattoi tyynesti katsoa tuota
menneisyyttä. Hänelle selvisi, että häntä tähän saakka pauloissaan
pitäneen vaistoihin pohjautuvan elämän lisäksi oli olemassa toinen,
hengellinen elämä. Se elämä avautui uskonnon kautta, mutta kokonaan
toisenlaisen uskonnon kuin se, jonka Kitty tunsi lapsuudestaan
ja joka ilmeni juhla-aattoiltoina ja pyhäpäivinä pidettyinä
kirkonmenoina Leskentalossa, missä saattoi tavata tuttavia, sekä
slaavilaisten tekstien ulkolukuna pitkätukkaisen papin johdolla. Se
uskonto, johon Kitty nyt tutustui, oli ylevä ja salaperäinen, täynnä
kauniita ajatuksia ja tunteita, eikä siihen uskonut vain siksi että
käskettiin, vaan sitä saattoi myös rakastaa.

Kukaan ei puhunut Kittylle mitään tällaista. Madame Stahl puhutteli
Kittyä kuin suloista lasta, jota ihaillaan, koska tämä tuo mieleen
muistoja omista nuoruusajoista. Vain kerran hän oli maininnut, että
kaikkien inhimillisten surujen ainoa lohtu on usko ja rakkaus ja
että siihen, mitä Kristus on kärsinyt puolestamme, hukkuvat kaikki
mitättömät surumme, ja vaihtanut sitten heti puheenaihetta. Mutta
hänen jokaisessa liikkeessään, hänen jokaisessa taivaisessa, kuten
Kitty sanoi, katseessaan ja ennen kaikkea koko hänen elämänsä
tarinassa, jonka Kitty oli kuullut Varenkalta, -- kaikessa tässä
Kitty tunsi sen, mikä oli tärkeätä ja mitä hän ei tähän asti ollut
tiennyt.

Mutta niin ylevä luonne ja liikuttava elämäntarina kuin madame
Stahlilla olikin, niin ylevästi ja hellästi kuin hän puhuikin, Kitty
havaitsi hänessä tahtomattaan sellaisia piirteitä, jotka vaikuttivat
häneen häiritsevästi. Niinpä hän oli huomannut, että madame Stahl
hänen sukulaisistaan kysellessään oli hymyillyt ylenkatseellisesti,
mikä oli vastoin kristillistä hyvyyttä. Niin ikään Kitty oli kerran
Varenkaa tapaamaan tullessaan nähnyt madame Stahlin katolisen papin
seurassa ja pannut merkille, että rouva piti koko ajan kasvonsa
lampunkaihtimen varjossa ja hymyili omituisesti. Niin vähäpätöisiä
kuin nämä huomiot olivatkin, ne oudoksuttivat Kittyä, ja hänellä oli
epäilyksen hetkiä madame Stahlin suhteen.

Sen sijaan Varenka -- yksinäinen, sukulaiseton, ystävätön,
surumielisen hillitty Varenka, joka ei toivonut mitään eikä
ikävöinyt mitään, -- oli hänestä niin ihanan täydellinen kuin hän
ikinä oli saattanut kuvitella. Varenkalta Kitty oli oppinut sen,
että tarvitsi vain unohtaa itsensä ja rakastaa muita tullakseen
rauhalliseksi, onnelliseksi ja hyväksi. Ja sellaiseksi Kitty tahtoi
tulla. Opittuaan näin ymmärtämään, mikä oli kaikkein tärkeintä, Kitty
ei tyyntynyt pelkästään ihastelemaan sitä, vaan antautui heti koko
sielullaan tuohon löytämäänsä uuteen elämään. Varenkan kertomukset
rouva Stahlin ynnä muitten elämäntyöstä laskivat perustan Kittyn
tulevaisuudensuunnitelmille. Samoin kuin madame Stahlin veljentytär
Aline, josta Varenka oli niin paljon puhunut, Kittykin tahtoi, minne
ikinä joutuisikin, alati etsiä onnettomia, auttaa heitä voimiensa
mukaan, jakaa uusia testamentteja ja lukea evankeliumia sairaille,
rikollisille ja kuoleville. Ajatus evankeliumin lukemisesta
rikollisille -- Varenka oli kertonut Alinen tekevän niin -- viehätti
Kittyä erityisesti. Mutta ne olivat kaikki vain salaisia ajatuksia,
joita Kitty ei ilmaissut äidilleen eikä edes Varenkalle.

Mutta ennen kuin Kitty saattoi ruveta laajemmin toteuttamaan
suunnitelmiaan, tarjoutui hänelle täällä kylpylässä, jossa oli niin
paljon sairaita ja onnettomia, hyvä tilaisuus soveltaa käytäntöön
uusia elämänohjeitaan ja toimia samoin kuin Varenkakin.

Alussa ruhtinatar ei huomannut muuta kuin että Kitty oli täysin
rouva Stahlin ja varsinkin Varenkan hurmaama. Hän huomasi Kittyn
jäljittelevän Varenkaa niin toimissaan, kävely- ja puhetavassaan
kuin myös silmiensä vilkkeessä. Mutta sittemmin ruhtinatar huomasi,
ettei tuo kaikki ollut pelkkää hurmaantumista, vaan että Kittyssä oli
paraikaa meneillään jokin vakava sielullinen muutos.

Ruhtinatar näki, että Kitty luki iltaisin ranskankielistä uutta
testamenttia, jonka rouva Stahl oli hänelle lahjoittanut; sitä
Kitty ei ollut ennen tehnyt. Samoin hän huomasi Kittyn välttelevän
seurapiirituttaviaan ja seurustelevan Varenkan suojatteihin kuuluvien
sairaiden, etenkin erään Petrov-nimisen sairaan taidemaalarin köyhän
perheen kanssa. Kitty oli ilmeisesti ylpeä siitä, että hän täytti
tuossa perheessä laupeudensisaren velvollisuuksia. Se oli hyvä
asia, eikä ruhtinattarella ollut mitään sitä vastaan, semminkin
kun rouva Petrov oli täysin kunnollinen nainen ja kun prinsessakin
oli kiinnittänyt huomiota Kittyn toimintaan ja kiittänyt häntä
sanoen häntä lohdutuksen enkeliksi. Kaikki se olisi ollut hyvää ja
kiitettävää, jollei olisi mennyt liioitteluksi. Mutta ruhtinatar
huomasi tyttärensä menevän liiallisuuksiin ja koetti hillitä häntä
siitä.

-- Il ne faut jamais rien outrer, muistutti hän.

Mutta tytär ei vastannut mitään. Hän ajatteli vain sydämessään,
että kristillisyyden asiassa on turhaa puhua liioittelusta. Voisiko
koskaan mennä liiallisuuksiin seuratessaan sitä oppia, joka käskee
kääntämään toisen poskensa, kun lyödään toiselle, ja antamaan
ihokkaansa, kun vaippa viedään? Mutta ruhtinatarta ei tuo liiallisuus
miellyttänyt, ja vielä vähemmän hän iloitsi siitä, että tunsi Kittyn
salaavan häneltä jotain. Ja tosiaankin oli niin: Kitty salasi
äidiltään uudet ajatuksensa ja tunteensa. Ei niin, ettei Kitty olisi
kunnioittanut ja rakastanut äitiään. Mutta juuri äidille hän ei
voinut puhua niistä. Kenelle muulle hyvänsä, mutta ei äidille.

-- Miksihän Anna Pavlovna ei ole moneen päivään käynyt meillä, sanoi
ruhtinatar eräänä päivänä ihmetellen rouva Petrovan pysymistä poissa.
-- Minä kutsuin kyllä häntä. Hän näytti minusta hiukan nyrpeältä.

-- Eihän, maman, en minä ole sitä huomannut, Kitty sanoi sävähtäen
punaiseksi.

-- Ethän sinäkään ole käynyt heillä äskettäin?

-- Me aiomme huomenna tehdä huviretken vuorille, vastasi Kitty.

-- Niin, tehkää vain, vastasi ruhtinatar tarkastaen tyttärensä
hämmentyneitä kasvoja ja koettaen arvailla hämmennyksen syytä.

Kohta sen jälkeen tuli Varenka, jota oli pyydetty päivälliselle,
ja ilmoitti, ettei Anna Pavlovna tulekaan huomenna vuoristoon. Ja
ruhtinatar huomasi Kittyn taaskin punastuvan.

-- Kitty, eihän sinun ja Petrovien kesken vain ole sattunut mitään
ikävää? kysyi ruhtinatar heidän jäätyään kahden. -- Miksi ei Anna
Pavlovna anna enää lastensa tulla meille eikä käy itsekään?

Kitty vastasi, ettei heidän välillään ollut sattunut mitään ja ettei
hän voinut käsittää, miksi Anna Pavlovna näytti olevan tyytymätön
häneen. Kitty ei valehdellut. Hän ei tiennyt syytä Anna Pavlovnan
muuttuneeseen käytökseen, mutta hänellä oli aavistuksensa siitä.
Hänellä oli siitä sellainen aavistus, jota hän ei voinut sanoa
äidilleen, sillä hän ei uskaltanut myöntää sitä itsellekään. Se
oli niitä arkoja asioita, jotka tietää, mutta joita on mahdotonta
itselleenkään tunnustaa: niin kauheaa ja häpeällistä erehtyminen on.

Uudelleen ja yhä uudelleen hän ajatteli suhdettaan tuohon perheeseen.
Hän muisti lapsellisen iloisuuden, joka päilyi Anna Pavlovnan
pyöreillä kasvoilla joka kerta, kun he tapasivat toisensa. Hän
muisteli heidän kahdenkeskisiä keskustelujaan sairaasta ja salaisia
suunnitelmiaan saada sairas luopumaan työstä, joka oli häneltä
kielletty. Ja erittäin elävästi hän muisti Petrovin nuoremman pojan
kiintymyksen häneen, poika kun oli kutsunut häntä "minun Kittykseni",
eikä ollut tahtonut mennä nukkumaan, ellei Kitty saattanut häntä
vuoteeseen. Miten hyvin kaikki oli ollut! Sitten hän näki edessään
laihan, pitkäkaulaisen Petrovin pitkässä ruskeassa takissaan,
muisti tämän harmaantuneet kiharaiset hiukset ja kysyvät siniset
silmät, joita hän aluksi oli pelännyt, ja tämän sairaalloiset
yritykset näyttää virkeältä ja eloisalta hänen läsnä ollessaan.
Kitty muisti, miten oli alussa joutunut pinnistelemään voittaakseen
sen vastenmielisyyden, jota oli tuntenut Petrovia, kuten kaikkia
keuhkotautisia kohtaan, ja miten oli saanut vaivata päätään
keksiäkseen, mistä puhuisi tämän kanssa. Hän muisti Petrovin aran ja
hellän katseen ja sen herättämän omituisen tunteen, jossa yhtyivät
sääli ja ujous ja johon pian sekaantui myös oman hyväntekeväisyyden
tunto. Kuinka hyvin kaikki oli ollutkaan! Mutta niin ei ollut nyt
enää. Muutama päivä sitten oli kaikki muuttunut. Anna Pavlovna
kohteli häntä nyt teennäisen ystävällisesti ja piti kaiken aikaa
silmällä miestään ja häntä.

Olisiko mahdollista, että se liikuttava ilo, jota sairas oli
osoittanut hänen läheisyydessään, olisi syynä Anna Pavlovnan
kylmenemiseen?

"Niin", muisteli Kitty, "jotain luonnotonta Anna Pavlovnassa oli,
ja oli kokonaan hänen hyväluontoisuudelleen vierasta, kun hän
toissapäivänä sanoi harmistuneena: -- Koko aamun on odottanut teitä,
ei tahtonut juoda kahviaan ennen kuin te tulisitte, vaikka on ihan
näännyksissä".

"Niin, kenties oli sekin epämieluisaa Anna Pavlovnalle, että minä
autoin villavaipan sairaan hartioille. Eihän siinä mitään ollut, hän
vain otti sen vastaan niin vaivautuneena ja kiitteli niin kauan, että
minusta tuntui vähän nololta. Ja sitten se minun muotokuvani, jonka
hän sai niin hyvin onnistumaan. Ja ennen kaikkea tuo arkaileva, hellä
katse!...Niin, niin, niin se on!" toisti Kitty kauhistuneena. "Ei,
ei, sehän on mahdotonta! Hän on niin säälittävä!" vakuutteli hän
itselleen heti jäljestäpäin. Tuo epäilys myrkytti Kittyn uuden elämän
viehätyksen.



XXXIV


Vasta vähän ennen kylpykauden loppua palasi ruhtinas Shtsherbatski
omaistensa luo käytyään Karlsbadista päästyään venäläisten
tuttaviensa luona Badenissa ja Kissingenissä kartuttamassa venäläistä
henkeä, kuten hän sanoi.

Ruhtinaan ja ruhtinattaren mielipiteet elämästä ulkomailla olivat
täysin vastakkaiset. Ruhtinatar piti kaikkea erinomaisena ja --
huolimatta vakaasta asemastaan venäläisessä seuramaailmassa -- koetti
ulkomailla näyttää eurooppalaiselta hienostorouvalta, mitä hän ei
ollut, koska oli venäläinen "barynja", ja sen tähden hän teeskenteli,
mikä ei kuitenkaan aina onnistunut. Ruhtinaasta taas kaikki
ulkomaalainen oli huonoa, hän piti eurooppalaista elämää painostavana
ja noudatti omia venäläisiä tapojaan koettaen ulkomailla tahallaan
näyttää vähemmän eurooppalaiselta kuin oikeastaan olikaan.

Ruhtinas palasi matkaltaan laihtuneena, raskaat ihopoimut
poskillaan, mutta mitä iloisimmassa mielentilassa. Hänen hyvä
tuulensa lisääntyi yhä, kun hän näki Kittyn kokonaan parantuneen.
Tieto Kittyn ystävyydestä rouva Stahlin ja Varenkan kanssa samoin
kuin uutiset jostain Kittyssä tapahtuneesta muutoksesta, josta
ruhtinatar kertoi, oudoksuttivat ruhtinasta ja herättivät hänessä
vanhan mustasukkaisuuden kaikkea sitä kohtaan, mikä kiinnosti tytärtä
hänen itsensä ohella, ja pelon siitä, että tytär pakenee hänen
vaikutuspiiristään joillekin vieraille aloille, jonne hän ei voisi
seurata. Mutta nuo ikävät uutiset upposivat siihen hyväntuulisuuden
ja iloisuuden mereen, joka hänessä oli aina väreillyt ja jonka
Karlsbadin vedet olivat saaneet läikkymään entistäkin vilkkaammin.

Toisena päivänä tulonsa jälkeen ruhtinas lähti tyttärensä kanssa
kylpylään kovin iloisella mielellä, pitkä päällystakki yllään ja
venäläiset rypyt turpeilla, kovan kauluksen tukemilla poskillaan.

Aamu oli ihana: siistinnäköiset, iloiset, pienet puutarhojen
ympäröimät talot, iloiset, askartelevat, punaposkiset, punakätiset,
oluenhohtoiset saksalaiset palvelustytöt ja kirkas aurinko
ilahduttivat mieltä. Mutta mitä lähemmäksi kylpylää he tulivat, sitä
useammin he tapasivat sairaita, jotka hyvin järjestetyn saksalaisen
elämän tavanomaisten olojen keskellä näyttivät vieläkin surkeammilta.
Kittyä tuo vastakohtaisuus ei enää hämmästyttänyt. Hän oli tottunut
pitämään kirkasta aurinkoa, lehvien iloista välkettä ja orkesterin
soittoa asiaankuuluvana kehyksenä kaikille noilla tutuille ihmisille,
heidän paranemiselleen ja huononemiselleen, jota hän kaiken aikaa
seurasi. Mutta ruhtinaasta kesäaamun valo ja välke, muodikasta
valssia soittavan orkesterin helkytys ja varsinkin noiden rehevien
palvelustyttöjen näkeminen tuntui jotenkin sopimattomalta ja pahalta
näiden eri haaroilta Eurooppaa kokoontuneitten, alakuloisina
liikkuvien vainajien ympärillä.

Huolimatta ylpeydestä, jota tunsi astellessaan siinä rakkaan
tyttärensä kanssa käsikoukkua uljaana ja ikään kuin nuortuneena,
hän ikään kuin nolosteli ja häpesi voimakasta käyntiään ja lihavia
jäseniään. Hänestä tuntui melkein samalta kuin muiden seuraan
puolialastomana joutuneesta ihmisestä.

-- Esittele, esittele minut uusille ystävillesi, hän sanoi
tyttärelleen pusertaen kyynärvarrellaan tämän kättä. -- Olen melkein
ruvennut pitämään tästä sinun inhottavasta Sodenistasi, kun se on
tehnyt sinut noin terveeksi. Mutta surullista, surullista täällä
on... Keitä nuo ovat?

Kitty kertoi hänelle tuttujen ja tuntemattomien vastaantulijoitten
nimet. Juuri kylpylän portilla he tapasivat sokean madame Berthe'in
saattajattarineen, ja ruhtinas ilostui nähdessään ilmeen, joka nousi
vanhan ranskattaren kasvoille hänen kuullessaan Kittyn äänen. Hän
alkoi heti ranskalaiseen tapaan puhella ruhtinaan kanssa liioitellun
ystävällisesti kiitellen tätä siitä, että tällä oli niin ihana tytär,
ylistäen Kittyä tämän itsensä kuullen taivaisiin saakka ja nimittäen
häntä oikeaksi aarteeksi, helmeksi ja lohdutuksen enkeliksi.

-- Hän on siis toinen enkeli, sanoi ruhtinas hymyillen. -- Sillä
enkeli numero 1 kuuluu olevan neiti Varenka; niin ainakin Kitty
väittää.

-- Oo, Varenka neiti on todellakin enkeli, se on selvä, lisäsi madame
Berthe.

Kylpylän parvekkeella he tapasivat Varenkan itsensä. Hän kiiruhti
heitä vastaan hieno punainen laukku kädessään.

-- Nyt isä on vihdoin saapunut, Kitty sanoi hänelle.

Koruttomasti ja luonnollisesti kuten aina Varenka taivutti vartalonsa
kumarruksen ja niiauksen väliseen liikkeeseen ja alkoi heti puhella
ruhtinaan kanssa yhtä luontevasti ja koruttomasti kuin muidenkin
kanssa.

-- Tietysti minä tunnen teidät ja oikein hyvin tunnenkin, sanoi
ruhtinas hänelle hymyillen, mistä Kitty ilokseen huomasi, että hänen
ystävänsä miellytti isääkin. -- Minne te niin kiiruhdatte?

-- Maman on täällä, hän sanoi kääntyen Kittyyn päin. -- Hän ei
nukkunut koko yönä, ja tohtori neuvoi häntä olemaan ulkoilmassa.
Kävin hakemassa hänen käsityönsä.

-- Se oli siis enkeli n:o 1, sanoi ruhtinas Varenkan mentyä.

Kitty näki, että isä olisi tahtonut laskea leikkiä Varenkasta, mutta
ei voinut sitä tehdä, sillä Varenka oli miellyttänyt häntä.

-- Pian saan kai nähdä kaikki ystäväsi, lisäsi hän myöskin, madame
Stahlin, jos hän suvaitsee enää tuntea minua.

-- Oletko tuntenut hänet, isä? kysyi Kitty, joka pelokseen huomasi
ivan kipinän pilkahtavan isän silmissä.

-- Tunsin hänen miehensä ja hänet jo ennen rouvan pietistiksi tuloa.

-- Mitä se pietisti on, isä? kysyi Kitty säikähtyneenä jo siitäkin,
että sillä, mitä hän oli niin kunnioittanut ja ihaillut rouva
Stahlissa, oli erityinen nimensä.

-- En tiedä sitä oikein itsekään. Tiedän vain, että hän kiittää
Jumalaa kaikesta, jokaisesta onnettomuudesta... siitäkin että hänen
miehensä kuoli. Se on hupaisaa, kun tietää, miten huonossa sovussa
he elivät... Kukas tuo on? Miten onnettoman näköinen! kysyi hän
huomatessaan penkillä istuvan sairaan, jolla oli ruskea päällystakki
ja laihuuden poimuttamat valkeat housut. Sairas nosti olkihattuaan,
ja sen alta tuli näkyviin harvan, kiharaisen tukan paljastama korkea
otsa, jolla oli sairaalloinen puna.

-- Se on taidemaalari Petrov, vastasi Kitty punastuen. -- Ja tuo
nainen tuolla on hänen vaimonsa, lisäsi hän osoittaen Anna Pavlovnaa,
joka heidän lähestyessään aivan kuin varta vasten lähti tiellä
leikkivän lapsensa luo.

-- Miten säälittävä hän on ja miten herttaisen näköinen! sanoi
ruhtinas. -- Miksi et mennyt puhuttelemaan häntä? Hän näytti tahtovan
sanoa jotain.

-- No, menkäämme sitten! Kitty sanoi kääntyen päättävästi ympäri. --
Miten jaksatte tänään? kysyi hän Petrovilta.

Petrov nousi seisomaan keppinsä nojaan ja katsoi arasti ruhtinaaseen.

-- Tämä on minun tyttäreni, sanoi ruhtinas. -- Sallitteko tehdä
tuttavuutta?

Maalari kumarsi ja hymyili paljastaen oudosti välkkyvät valkeat
hampaansa.

-- Me odotimme teitä eilen, ruhtinatar, hän sanoi Kittylle.

Hän horjahti sitä sanoessaan ja toistamalla saman liikkeen koetti
osoittaa tehneensä niin tahallaan.

-- Minä olisin tullut, mutta Varenka kertoi Anna Pavlovnan
lähettäneen sanan, ettette te lähdekään.

-- Kuinka niin! sanoi Petrov punastuen ja samassa rykien ja haki
silmillään vaimoaan. -- Aneta, Aneta! lausui hän korottaen ääntään,
ja hänen ohuen, valkean kaulansa paksut suonet vetäytyivät kireälle
kuin nuorat.

Anna Pavlovna tuli.

-- Kuinka sinä olet voinut lähettää ruhtinattarelle sellaisen sanan,
ettemme me lähdekään? kuiskasi hän hermostuneesti soinnittomaksi
käyneellä äänellään.

-- Päivää, ruhtinatar, Anna sanoi Pavlovna teennäisesti, mikä oli
niin vierasta hänen aikaisemmalle käytökselleen. -- Erittäin hauska
tutustua, lisäsi hän kääntyen ruhtinaan puoleen. -- Teitä on jo kauan
odotettu, ruhtinas.

-- Kuinka sinä lähetit ruhtinattarelle sellaisen sanan, ettemme
me lähdekään? sähisi maalari toisen kerran vielä vihaisemmin, yhä
enemmän hermostuen siitä, että hänen äänensä petti ja ettei hän
voinut antaa puheelleen sitä sävyä kuin olisi tahtonut.

-- No mutta hyvä Jumala! Minä luulin, ettemme lähtisi, vastasi rouva
harmissaan.

-- Kuinka sinä niin... kun kerran, mies alkoi rykiä ja huitaisi
kädellään.

Ruhtinas nosti hattuaan ja lähti tyttärensä kanssa jatkamaan
kävelyään.

-- Oo, oh! huokasi hän raskaasti, -- voi onnettomia ihmisraukkoja!

-- Niin, isä, vastasi Kitty, -- mutta täytyy muistaa, että heillä
on kolme lasta, ei yhtään palvelijaa eikä myöskään juuri mitään
varoja. Hän saa jotain akatemialta, kertoi Kitty vilkkaasti, koettaen
tukahduttaa sitä sisäistä kuohuntaa, jonka Anna Pavlovnan omituinen
käytös oli hänessä nostanut. -- Kas, tuollahan on madame Stahl,
virkkoi Kitty osoittaen suurta pyörätuolia, jossa päivänvarjon alla,
tyynyjen ja jonkin harmaan ja sinisen keskellä könötti jotain.

Se oli rouva Stahl. Hänen takanaan seisoi roteva, synkännäköinen
saksalainen työmies, joka työnteli häntä. Sivulla seisoi vaalea
ruotsalainen kreivi, jonka nimen Kitty oli kuullut. Muutamat sairaat
viipyivät pyörätuolin ympärillä katsellen istujaa kuin jotain outoa
ikään.

Ruhtinas lähti hänen luokseen, ja Kitty huomasi taas isänsä silmissä
tuon oudon ivallisen pilkahduksen. Ruhtinas meni madame Stahlin luo
ja lausui oivallisella ranskankielellä, jota niin harvat enää nykyään
taitavat, erittäin kohteliaasti ja herttaisesti:

-- En tiedä, tunnetteko enää minua, mutta rohkenen vaivata
muistojanne kiittääkseni teitä hyvyydestänne tytärtäni kohtaan, hän
sanoi nostaen hattuaan ja jääden seisomaan paljain päin.

-- Ruhtinas Aleksander Shtsherbatski, sanoi madame Stahl luoden
häneen taivaiset silmänsä, joissa Kitty huomasi tyytymättömän
vivahteen. -- Hauska tavata. Olen kovin kiintynyt tyttäreenne.

-- Eikö terveytenne ole vieläkään parantunut?

-- Minä olen niin tottunut tähän, sanoi madame Stahl ja esitteli
ruhtinaalle ruotsalaisen kreivin.

-- Mutta te olette muuttunut hyvin vähän sitten viime näkemän, sanoi
ruhtinas. -- Kymmeneen, yhteentoista vuoteen minulla ei ole ollut
kunniaa nähdä teitä.

-- Niin, Jumala antaa ristin ja antaa myös voimaa sitä kantaa. Usein
saa kysyä itseltään, miksi tämä elämä yhä jatkuu... Ei siltä puolen!
hän sanoi harmistuneen Varenkalle, joka ei osannut kääriä hänen
jalkojaan hänen mielensä mukaan.

-- Varmaankin hyväntekeväisyyttä varten, sanoi ruhtinas hymyilevin
silmin.

-- Sitä ette te voi arvostella, sanoi rouva Stahl huomaten
ivanpilkahduksen ruhtinaan kasvoilla. -- Te siis lähetätte minulle
sen kirjan, rakas herra kreivi? Kiitän teitä suuresti, kääntyi hän
nuoren ruotsalaisen puoleen.

-- Kas! huudahti ruhtinas nähdessään moskovalaisen everstin seisovan
muutaman askeleen päässä, ja rouva Stahlille kumarrettuaan hän
lähti tyttärensä ja mukaan liittyneen moskovalaisen everstin kanssa
astelemaan eteenpäin.

-- Hän on meidän ylimystöämme, ruhtinas! virkkoi eversti haluten
tehdä pilkkaa rouva Stahlista, jolle hän oli nyreissään siitä, ettei
rouva Stahl ollut suvainnut tehdä tuttavuutta hänen kanssaan.

-- Aina samanlainen kuin ennenkin, sanoi ruhtinas.

-- Oletteko tuntenut hänet jo ennen hänen sairastumistaan, ruhtinas...
tarkoitan ennen kuin hän joutui vuoteenomaksi?

-- Kyllä.

-- Sanovat, ettei hän ole noussut kymmeneen vuoteen...

-- Ei olekaan, sillä hän on lyhytjalkainen. Hänellä on hyvin ruma
ruumiinrakenne...

-- Isä, se on mahdotonta, huudahti Kitty.

-- Pahat kielet niin puhuvat, ystäväni. Ja kyllä sinun Varenkasi saa
kokea yhtä ja toista, lisäsi hän. -- Oh, niitä sairaita rouvia!

-- Eihän isä, väitti Kitty kiivaasti vastaan, -- Varenka jumaloi
häntä. Ja hänhän tekee niin paljon hyvää. Kysy keneltä hyvänsä.
Varenkan ja Aline Stahlin tuntevat kaikki.

-- Kenties, myönsi ruhtinas puristaen kyynärvarrellaan hänen kättään.
-- Mutta parempi on tehdä hyvää niin ettei kukaan tiedä, kysyipä
keneltä tahansa.

Kitty oli vaiti -- ei sen tähden, ettei hänellä olisi ollut mitään
sanottavaa, vaan siksi, että hän ei tahtonut ilmaista isällensäkään
salaisia ajatuksiaan. Mutta vaikka hän olikin päättänyt, ettei
antaisi isänsä katsantokannan vaikuttaa itseensä eikä päästäisi
häntä sydämensä pyhättöön, tunsi hän -- ihmeellistä kyllä -- että
se rouva Stahlin jumalainen kuva, jota hän oli kokonaisen kuukauden
kantanut sielussaan, häipyi auttamattomasti. Jäljelle jäi vain
lyhytjalkainen nainen, joka makasi siksi, että oli ruumiltaan rujo,
ja kiusasi turvatonta Varenkaa siitä syystä, ettei tämä osannut
kyllin huolellisesti kääriä villavaippaa hänen jaloilleen. Eivätkä
mitkään mielikuvituksen ponnistukset saaneet entistä madame Stahlia
enää palaamaan.



XXXV


Ruhtinas tartutti hyvän tuulensa sekä omaisiinsa että tuttaviinsa,
vieläpä saksalaiseen talonisäntäänkin, jonka luona Shtsherbatskit
asuivat.

Palattuaan Kittyn kanssa kylpylästä ja pyydettyään sekä everstin,
Marja Jevgenjevnan että Varenkankin luokseen kahvia juomaan ruhtinas
käski kantaa pöydän ja tuoleja puutarhaan kastanjan suojaan ja kattaa
aamiaisen sinne. Niin isäntä kuin palvelustytötkin vilkastuivat hänen
iloisuutensa vaikutuksesta. He tunsivat hänen anteliaisuutensa, ja
puolen tunnin kuluttua katseli yläkerrassa asuva sairas hampurilainen
tohtori kateellisena kastanjan alle kokoontunutta tervettä ja
iloista venäläistä seuruetta. Ruhtinatar istui violetti nauhakoriste
hiuksissaan lehvien väreilevässä varjossa, valkealla liinalla
peitetyn pöydän ääressä, jolle oli katettu leipää, voita, juustoa
ja kylmää lintupaistia, ja ojensi kullekin täyden kuppinsa ja
voileipänsä. Toisessa päässä pöytää istui ruhtinas syöden vankasti
ja jutellen äänekkäästi ja iloisesti. Hän oli levittänyt eteensä
ostoksensa; siinä oli pieniä kirjailtuja rasioita, soittopillejä,
kaikenlaisia paperiveitsiä, joita kaikkia hän oli ostanut matkallaan
eri kylpypaikoista ja joita hän lahjoitteli heille kaikille, muitten
muassa Lischenille, talon palvelustytölle, ja isännälle, jonka kanssa
hän laski leikkiä huonolla, huvia herättävällä saksankielellään,
vakuuttaen tälle, ettei kylpylä ollut Kittyä parantanut, vaan
isännän erinomaiset ruoat, varsinkin luumuliemi. Ruhtinatar
naureskeli miehensä venäläisille tavoille, mutta oli vilkkaampi ja
iloisempi kuin koko kylpylässä olonsa aikana. Eversti hymyili kuten
tavallisesti ruhtinaan leikinlaskulle; mutta Euroopasta, jota hän
oli tutkinut tarkasti, hän oli yhtä mieltä ruhtinattaren kanssa.
Hyväluontoinen Marja Jevgenjevna hihitti sydämensä pohjasta kaikelle
lystikkäälle, mitä ruhtinas jutteli, ja Varenkakin oli Kittyn
ihmeeksi aivan voipunut hiljaisesta, mutta heleästä ja tarttuvasta
naurusta, jota ruhtinaan sutkautukset hänessä herättivät.

Kaikki tämä ilahdutti Kittyäkin, mutta hän oli silti huolissaan. Hän
ei osannut ratkaista ongelmaa, jonka isä oli tahtomattaan heittänyt
hänen eteensä laskiessaan iloista pilaa hänen ystävistään ja siitä
elämästä, jota hän niin rakasti. Tuohon ongelmaan liittyi vielä niin
ilmiselvästi ja epämiellyttävästi tänään ilmi tullut muutos hänen ja
Petrovien väleissä. Kaikilla oli hauskaa, mutta Kittyllä ei voinut
olla hauskaa, ja se vaivasi häntä vielä enemmän. Hän tunsi jotakin
samantapaista kuin lapsuusvuosinaan, kun oli lukon takana kamarissaan
rangaistusta kärsimässä ja kuuli siskojen iloista naurua oven takaa.

-- Mitä ihmettä varten sinä olet ostanut kaiken tuon? kysyi
ruhtinatar hymyillen ja antaen kahvikupin miehelleen.

-- No kun lähtee kävelemään ja joutuu jonkin pikkukaupan luo, kuulee
heti huudettavan: "Erlaucht, Excellenz, Durchlaucht". No kun kerran
sanovat "Durchlaucht", niin on vastustuskyvytön ja kymmenen taaleria
mennyttä.

-- Sinä teet sen vain ikävystyneisyyttäsi, sanoi ruhtinatar.

-- Ikävystyneisyyttänipä tietenkin. Kun on niin ikävää, äiti kulta,
ettei tiedä mihin päänsä pistäisi.

-- Kuinka on mahdollista olla ikävystynyt täällä, ruhtinas?
Saksassahan on niin paljon mielenkiintoista.

-- Minä tiedän kyllä kaiken sen mielenkiintoisen: tiedän luumuliemen
ja hernemakkaran. Kaiken sen minä jo tunnen.

-- Ei, sanokaa mitä tahdotte, ruhtinas, mutta heidän laitoksensa ovat
sentään sangen mielenkiintoisia, väitti eversti.

-- Mitä mielenkiintoista niissä on? Kaikki ihmiset ovat tyytyväisiä
kuin kuparilantit; he ovat voittaneet ja kukistaneet kaikki. Mutta
mitä syytä minulla on ruveta näyttelemään tyytyväisyyttäni? Minä en
ole voittanut ketään, ja saappaatkin saan riisua itse ja panna vielä
oven taakse. Aamulla nouse ja pue heti yllesi ja astu saliin juomaan
kelvotonta teetä. Toista on toki kotona! Kun herää, niin ei ole
kiirettä mihinkään, saa ärhennellä ja nurista mitä tahtoo ja toipua
kunnolla unestaan ja miettiä ja harkita ennen kuin nousee.

-- Mutta aika on rahaa, te unohdatte sen, sanoi eversti.

-- Aikako? Miten sattuu. Väliin on aika sellaista, että kokonaisen
kuukauden antaisit puolesta ruplasta, toisen kerran taas et puolta
tuntia luovuta mistään hinnasta. Eikö niin, Katjenka? Miksi sinä olet
niin totinen, mikä sinua vaivaa?

-- Ei minua mikään vaivaa.

-- Mihin te nyt? Istukaa nyt vielä vähän aikaa, kääntyi ruhtinas
Varenkan puoleen.

-- Minun täytyy palata kotiin, sanoi Varenka nousten tuoliltaan ja
herahtaen vielä kerran vilpittömään nauruun. Toinnuttuaan naurusta
hän sanoi hyvästit ja meni sisälle hakemaan hattuaan.

Kitty meni hänen jäljestään. Varenkakin tuntui hänestä nyt
toisenlaiselta. Hän ei ollut huonompi kuin ennen, mutta toisenlainen
kuin Kitty aikaisemmin oli kuvitellut.

-- Oi, minä en ole pitkiin aikoihin nauranut niin paljon! sanoi
Varenka ottaen päivänvarjonsa ja käsityölaukkunsa. -- Että hän on
herttainen, tuo teidän isänne!

-- Koska taas tapaamme? kysyi Varenka.

-- Maman on aikeissa käydä Petrovien luona. Ettekö te aio mennä
sinne? kysyi Kitty tutkiskellen Varenkaa.

-- Minä menen pian, vastasi Varenka. -- He aikovat lähteä pois, ja
minä lupasin mennä auttamaan pakkaamisessa.

-- Minäpä tulen myös.

-- Mitä te siellä teette?

-- Kuinka te noin sanotte? uteli Kitty silmät suurina ja otti
kiinni Varenkan päivänvarjosta, jottei hän pääsisi menemään. -- Ei,
odottakaahan, miksi en minä saisi tulla?

-- Muuten vain, kun isännekin on tullut kotiin... ja toiseksi he
ujostelevat teitä.

-- Ei, sanokaa minulle, miksi ette tahdo minun käyvän Petroveilla?
Tehän ette sitä tahdo, eikö niin? Minkä vuoksi?

-- En minä sitä ole sanonut, vastasi Varenka tyynesti.

-- Ei, sanokaa, olkaa hyvä.

-- Tahdotteko, että sanon kaikki? kysyi Varenka.

-- Kaikki, kaikki! pyysi Kitty.

-- Ei siinä ole mitään erikoista, onpahan vain niin, että Mihail
Aleksejevitsh (se oli maalarin nimi) oli aikonut matkustaa pois
aikaisemmin, mutta ei tahtoisikaan nyt lähteä, sanoi Varenka
hymyillen.

-- Entä sitten? kiiruhti Kitty katsoen synkkänä Varenkaan.

-- No, ja Anna Pavlovna oli jostain syystä sanonut, ettei hänen
miehensä halua lähteä siksi, että te olette täällä. Tietysti se oli
hyvin sopimattomasti sanottu, ja siitä sitten, teidän tähtenne,
syntyi riita. Ja tehän tiedätte, miten ärtyisiä sairaat ovat.

Kitty oli vaiti ja kävi yhä totisemmaksi, ja Varenka puhui yksin
koettaen tyynnytellä häntä, sillä näki sanojen tai kyynelten tulvan
olevan pääsemässä valloilleen.

-- Niin, että teidän on nyt parempi pysytellä poissa... Ymmärrättehän
te sen ettekä siitä loukkaannu...

-- Se on minulle oikein, se on minulle oikein! Kitty sanoi vetäisten
päivänvarjon Varenkan kädestä ja karttaen katsomasta ystäväänsä
silmiin.

Varenkan teki mieli hymyillä, kun hän katseli ystävänsä lapsellista
vihastusta, mutta hän pelkäsi loukkaavansa.

-- Mitä tarkoitatte sanoessanne "oikein"? Minä en ymmärrä, hän sanoi.

-- Sen tähden oikein, että se kaikki on ollut teeskentelyä, sillä se
on kaikki ollut keksittyä eikä sydämestä tullutta. Mitä nuo vieraat
ihmiset minua liikuttavat? Minä olen vain antanut aihetta riitaan
ja tehnyt sellaista, mitä kukaan ei ole pyytänyt minua tekemään.
Sen tähden, että kaikki on ollut teeskentelyä, teeskentelyä ja
teeskentelyä!...

-- Mitä syytä siinä olisi teeskentelyyn? kysyi Varenka hiljaa.

-- Oh, miten se kaikki on ollut tyhmää ja inhottavaa! Eihän minua
mikään pakottanut... Pelkkää teeskentelyä! hän sanoi aukaisten ja
sulkien päivänvarjoa.

-- Teeskentelyä? Missä tarkoituksessa sitten?

-- Että näyttäisi paremmalta ihmisten, itsensä ja Jumalan edessä,
petkuttaisi kaikkia! Ei, nyt minä enää rupea sellaiseen! Parempi on
pysyä pahana kuin ruveta viekastelijaksi ja petturiksi.

-- Kuka sitten on viekastelija? kysyi Varenka nuhtelevasti. -- Te
puhutte ikään kuin...

Mutta Kitty oli kiivautensa puuskassa. Hän ei antanut Varenkan
lopettaa lausettaan.

-- Minä en puhu teistä, en ollenkaan. Te olette täydellisyys. Niin,
niin, minä tiedän, te olette kaikki täydellisyyksiä. Mutta mitä
sille voi, että minä olen paha. Näin ei olisi käynyt, ellen olisi
paha. Antaa minun olla mikä olen, kunhan ei minun vain tarvitse
teeskennellä. Mitä tekemistä minulla on Anna Pavlovnan kanssa!
Eläkööt niin kuin itse tahtovat, ja minä elän niin kuin itse tahdon.
Minä en voi olla muuta... Kaikki on ollut typerää!

-- Mikä on ollut typerää? kysyi Varenka tyrmistyneenä.

-- Ei mikään. Minä noudatan elämässäni vain sydämeni ääntä, te taas
elätte sääntöjen mukaan. Minä olen rakastanut teitä siksi, että olen
niin pitänyt teistä, mutta te olette luultavasti kiintynyt minuun
vain pelastaaksenne minut ja opettaaksenne minua!

-- Te ette ole nyt oikeudenmukainen, sanoi Varenka.

-- Enhän minä nyt muista puhukaan kuin itsestäni.

-- Kitty! kuului ääni huutavan, -- tule tänne. Näytä isälle
korallihelmesi.

Kitty otti pöydältä korulaatikon ja lähti äitinsä luo koppavin
ilmein, tekemättä sovintoa ystävänsä kanssa.

-- Mikä sinun on? Miksi olet niin punainen? sanoivat isä ja äiti
yhtaikaa hänen tullessaan puutarhaan.

-- Ei mikään, vastasi hän, -- tulen heti paikalla, ja juoksi takaisin.

"Hän on vielä siellä", ajatteli Kitty. "Mitä minä sanon hänelle? Hyvä
Jumala! Mitä minä olen tehnyt ja sanonut! Mistä syystä loukkasin
häntä? Mitä minä teen? Mitä minä sanon?" mietti Kitty ja pysähtyi
ovelle.

Varenka istui pöydän luona hattu päässä ja katseli päivänvarjonsa
jännettä, jonka Kitty oli taittanut. Hän kohotti päätään.

-- Varenka, antakaa minulle anteeksi, antakaa anteeksi! kuiskasi
Kitty mennen hänen luokseen. -- Minä en tiedä mitä puhuin. Minä
olen...

-- En olisi tahtonut noin pahoittaa mieltänne, sanoi Varenka
hymyillen.

Rauha oli tehty.

Silti isän tulo oli saanut Kittyn katselemaan ympäristöään nyt
kokonaan toisin silmin. Hän ei ollut luopunut oppimastaan, mutta
ymmärsi nyt pettäneensä itseään luullessaan voivansa tulla
sellaiseksi kuin tahtoi. Hän oli ikään kuin tointunut lumouksesta
ja tunsi nyt selvästi, kuinka vaikeaa oli ilman teeskentelyä ja
ylvästelyä pysytellä siinä korkeudessa, johon hän oli tahtonut
nousta. Lisäksi hän ymmärsi nyt, kuinka äärettömän raskas oli tuo
surun, sairauden ja kuoleman ilmapiiri, jossa hän eli; ja nyt hänestä
tuntuivat piinallisilta kaikki ne ponnistukset, joita hän oli tehnyt
oppiakseen pitämään kaikesta siitä. Hänet valtasi halu päästä
raittiiseen ilmaan, Venäjälle, Jergusovon vanhaan aateliskartanoon,
jonne hän tiesi sisareensa Dollyn lapsinensa jo muuttaneen.

Mutta hänen rakkautensa Varenkaan ei ollut heikentynyt. Sanoessaan
jäähyväisiä Kitty pyysi häntä tulemaan luokseen Venäjälle.

-- Minä tulen, kunhan ensin menette naimisiin, sanoi Varenka.

-- Minä en koskaan mene naimisiin.

-- Sitten en minä tule koskaan luoksenne.

-- No sitten minä menen naimisiin vain sitä varten. Muistakaakin
pitää lupauksenne! sanoi Kitty.

Lääkärin ennustukset olivat toteutuneet. Kitty palasi kotiinsa
Venäjälle kokonaan parantuneena. Hän ei ollut yhtä huoleton ja
iloinen kuin ennen, mutta rauhallinen hän oli. Moskovan aikaiset
surut olivat enää pelkkä muisto.



KOLMAS OSA



I


Sergei Ivanovitsh Koznyshev tahtoi levätä henkisestä työstä, ja
sen sijaan, että olisi tapansa mukaan lähtenyt ulkomaille, hän
tuli toukokuun lopulla velipuolensa luo maalle. Hänen mielestään
mikään ei vetänyt vertoja maalaiselämälle, ja nyt hän tuli maalle
siitä nauttimaan. Konstantin Levin oli hyvillään hänen tulostaan,
semminkin kun oli luultavaa, ettei Nikolai-veli enää tänä kesänä
tulisi. Mutta huolimatta rakkaudestaan ja kunnioituksestaan Sergei
Ivanovitshia kohtaan Konstantin Levin tunsi maalla tämän seurassa
olonsa hankalaksi. Leviniä häiritsi, jopa suorastaan vaivasi Sergei
Ivanovitshin suhtautuminen maalaiselämään. Konstantin Levinille
maaseutu vainioineen ja metsineen oli elämän varsinainen paikka,
sen ilojen, surujen ja ponnistusten tanner; Sergei Ivanovitsh
taas katsoi maalaiselämän olevan yhtäältä hyvää tekevää lepoa,
toisaalta taas terveellistä turmeluksen vastamyrkkyä, jota hän
nautti mielellään ja tietoisena sen tuottamasta hyödystä. Konstantin
Levinin mielestä maalaiselämä oli oivallista sen vuoksi, että se
tarjosi epäämättä hyödyllisen työkentän; Sergei Ivanovitshista
maalaiselämän erityisviehätys oli siinä, että maalla saattoi ja
tulikin olla tekemättä mitään. Lisäksi Leviniä harmitti Sergei
Ivanovitshin suhde kansaan. Sergei Ivanovitsh sanoi rakastavansa
ja tuntevansa kansaa ja puheli usein talonpoikien kanssa -- sen
hän osasikin tehdä hyvin, ilman teeskentelyä ja keimailua --, ja
jokaisesta keskustelustaan hän johti yleisiä päätelmiä kansan hyväksi
ja todisteeksi omasta kansantuntemuksestaan. Konstantin Levinille
sellainen suhde kansaan oli vastenmielinen. Hänen näkemyksensä mukaan
kansa oli vain keskeinen osakas yhteisessä työssä. Joskin hän tunsi
kansaa kohtaan syvää kunnioitusta ja jonkinlaista heimolaisrakkautta,
jonka hän uskoi saaneensa talonpoikaisen imettäjänsä maidosta, ja
joskin hän väliin riemastui noiden ihmisten voimasta, lempeydestä
ja oikeudentunnosta, saattoi hän, niin ikään osakas yhteisessä
työssä, useinkin vihastua kansaan sen huolettomuuden, siivottomuuden,
juoppouden ja petollisuuden johdosta, kun työ olisi vaatinut aivan
toisenlaisia ominaisuuksia. Jos Konstantin Leviniltä olisi kysytty,
rakastiko hän kansaa, hän ei toden totta olisi tiennyt, miten
siihen vastaisi. Rakasti eikä rakastanut, samoin kuin muitakin
ihmisiä. Tietysti hän hyvänä ihmisenä enemmän rakasti kuin vihasi
ihmisiä ja samoin myöskin kansaa. Mutta hänen mielestään ei siinä
ollut mitään erityisen rakastettavaa tai vihattavaa: hän sekä
eli kansan parissa että kaikki hänen toimensa olivat sidoksissa
siihen, ja niinpä hän katsoi olevansa osa kansaa. Hän ei nähnyt
itsessään tai kansassa mitään erikoisia ominaisuuksia tai puutteita
eikä siis voinut asettaa itseään sen vastakohdaksi. Ja vaikka hän
isäntänä, välittäjänä ja neuvonantajana oli ollutkin pitkät ajat
mitä läheisimmissä suhteissa talonpoikiin -- talonpojat uskoivat
häneen ja kävivät aina neljänkymmenenkin virstan takaa kysymässä
häneltä neuvoa --, ei hänellä silti ollut mitään tarkkaa näkemystä
kansasta, ja kysymykseen, tunteeko hän kansan, hänen olisi ollut
yhtä vaikea vastata kuin kysymykseen, rakastaako hän sitä. Jos Levin
olisi sanonut tuntevansa kansan, se olisi ollut sama kuin hän olisi
väittänyt tuntevansa ihmiset. Elämää seuraillessaan hän oli tullut
tuntemaan paljon sellaisia henkilöitä -- niitten joukossa myös
talonpoikia --, joita piti hyvinä ja mielenkiintoisina ihmisinä,
ja huomasi heissä aina uusia piirteitä ja sai alinomaa muutella ja
muokata mielipiteitään heistä. Sergei Ivanovitshin suhde oli kokonaan
toinen. Niin kuin hän piti maalaiselämästä ja kehui sitä vastakohtana
toiselle elämäntavalle, josta ei pitänyt, samoin hän piti myös
kansasta vastakohtana sille ihmisluokalle, josta hän ei pitänyt,
ja samoin hän sanoessaan tuntevansa kansan käsitti sen joksikin
vastakohdaksi muille ihmisille yleensä. Tekemiensä huomioiden ja
ennen kaikkea vastakkainasettelujen nojalla hän näki kansanelämän
muodot määrätynlaisina ja selkeinä, eikä hän koskaan muuttanut
mielipidettään kansasta eikä antanut minkään horjuttaa myötätuntoista
suhdettaan siihen.

Veljesten väitellessä kansasta Sergei Ivanovitsh voitti aina
veljensä siksi, että hänellä oli määrätyt käsityksensä kansasta, sen
luonteesta, ominaisuuksista ja taipumuksista, kun taas Konstantin
Levinillä ei ollut mitään määrättyä eikä muuttumatonta kantaa siinä
asiassa, joten hänet oli helppo saada kiinni ristiinpuhumisesta.

Sergei Ivanovitsh piti nuorempaa veljeään kunnon miehenä, jolla oli
sydän paikallaan, mutta joka melko nokkelasta älystään huolimatta oli
liian riippuvainen hetken vaikutelmista ja sen vuoksi ristiriitainen.
Vanhemman veljen suopeudella hän silloin tällöin selitteli Levinille
asioiden merkitystä, mutta ei mielellään väitellyt tämän kanssa,
koska tiesi helposti voittavansa hänet.

Konstantin Levin oli aina pitänyt veljeään sangen viisaana ja
sivistyneenä miehenä, jalona sanan parhaassa merkityksessä ja
kykenevänä toimimaan yhteiseksi hyväksi. Mutta mitä vanhemmaksi
hän tuli ja mitä enemmän hän oppi tuntemaan velipuoltaan, sitä
useammin hänen mieleensä silti nousi ajatus, ettei tuo kyky toimia
yhteiseksi hyväksi, jonka hän tunsi itseltään kokonaan puuttuvan,
kenties ollutkaan mikään vahvuus vaan päinvastoin jokin puute, ei
hyvien, rehellisten, jalojen toimien ja taipumusten puute, vaan
elämän voiman puute, sen puute, mitä sanotaan sydämeksi, pyrkimyksen,
joka pakottaa ihmisen valitsemaan kaikista lukemattomista edessä
olevista elämänteistä yhden ja haluamaan sitä. Mitä enemmän hän
oppi tuntemaan velipuoltaan, sitä paremmin hän huomasi, ettei
Sergei Ivanovitsh eivätkä monet muutkaan yleisen hyvän asianajajat
olleet sydämensä pakosta kiintyneet yhteiseen hyvään, vaan että he
olivat järjellään harkinneet hyväksi toimia sillä alalla ja siksi
ottaneet sen työalakseen. Tätä otaksumaa lujitti sekin huomio, ettei
Sergei Ivanovitsh kokenut kysymyksiä yhteisestä hyvästä ja sielun
kuolemattomuudesta vähääkään läheisemmiksi kuin shakkipeliä tai
jonkin uuden koneen taidokasta rakennetta koskevia kysymyksiä.

Lisäksi Konstantin Leviniä vaivasi se seikka, että hänen veljensä oli
tullut maalle lepäämään, kun taas hänellä, Levinillä, oli varsinkin
juuri kesäaikaan niin paljon kaikenlaisia taloustöitä, ettei pitkä
kesäpäivä tahtonut riittää. Ja vaikka Sergei Ivanovitsh nyt lepäsikin
eli ei kirjoittanut teostaan, hän oli niin tottunut henkiseen työhön,
että halusi esitellä mieleensä tulleita ajatuksia kauniisti ja
suppeasti muotoiltuina ja halusi niille myös kuulijan. Tavallisin ja
luontevin kuulija oli hänen velipuolensa. Siksi Konstantinista tuntui
nololta jättää hänet yksin, niin koruttoman veljelliset kuin heidän
välinsä muuten olivatkin. Sergei Ivanovitsh paneutui mielellään
pitkäkseen päivänpaisteiselle nurmikolle ja lojui siinä itseään
paahtaen ja veltosti jutellen.

-- Et usko, vakuutteli hän Levinille, -- miten minä nautin tästä
laiskiaisen elämästä. Ei ainoatakaan ajatusta päässä, usko pois.

Mutta Konstantinin oli ikävä istua ja kuunnella häntä, varsinkin
kun hän tiesi, että lantaa ajettiin väärälle pellolle, jos hän oli
poissa, ja kaadettiin ties miten, jollei hän ollut valvomassa,
eikä väännetty kiinni auran terää, vaan päästettiin se löysäksi ja
sanottiin sitten, että uudenaikaiset aurat ovat vain herrain metkuja
ja että toista ne ovat vanhat sahrat jne.

-- Pysyisit paikoillasi etkä hääräisi niin tässä helteessä, kehotti
Sergei Ivanovitsh.

-- Minun täytyy kuitenkin pistäytyä konttorissa, Levin vastasi ja
livistikin pellolle.



II


Kesäkuun ensi päivinä sattui, että Levinin vanha hoitajamummo ja
taloudenhoitaja Agafja Mihailovna, joka piti talossa emännyyttä,
liukastui viedessään kellariin vastasuolattuja sieniä, kaatui
ja nyrjäytti ranteensa. Haettiin vastikään yliopistosta päässyt
kunnanlääkäri, nuori ja puhelias mies. Hän tarkasti käden, sanoi,
ettei se ole mennyt sijoiltaan, ja jäi sitten päivälliselle.
Hän näytti nauttivan keskustelusta kuuluisan Sergei Ivanovitsh
Koznyshevin kanssa ja -- tuodakseen ilmi valistuneen näkökantansa
-- kertoi tälle kaikki ympäristön juorut valitellen kunnallisen
asiainhoidon kehnoa tilaa. Sergei Ivanovitsh kuunteli tarkkaavasti,
kyseli yhtä ja toista ja yltyi sitten uuden kuulijansa innostamana
puhumaan enemmänkin. Hän teki useita osuvia ja merkittäviä
huomautuksia, joihin nuori tohtori suhtautui kunnioittavasti ja
arvoa-antavasti. Sergei Ivanovitsh muuttui veljelle tuttuun tapaansa
kovin eloisaksi, kuten yleensäkin loistavan ja vilkkaan keskustelun
jälkeen. Lääkärin mentyä hän halusi lähteä joelle onkimaan. Sergei
Ivanovitsh piti paljon onkimisesta ja ikään kuin ylpeili siitä, että
saattoi pitää niin tyhmästä työstä.

Konstantin Levin, jonka piti lähteä kyntöpellolle ja niityille,
lupasi saattaa hänet hevosella joelle.

Oli juuri se sydänkesän aika, jolloin vuoden sadosta jo aletaan
olla selvillä, jolloin ajatus yhä useammin siirtyy tulevan vuoden
kylvöihin ja heinänkorjuu on edessä, jolloin ruis on jo heilimöinyt
ja keinuu tuulessa harmaanvihreänä kevein, hentoisin tähkin.
Viheröivät kauralaihot leviävät vielä epätasaisina ja keltakukkaisten
rikkaruohokasvustojen täplittäminä, mutta toisaalla maa jo peittyy
varhaisen tattarin lehtiin. Karjan kivikoksi tallaamat kesannot
ovat jo puoliksi kynnetyt, ja auringonlaskun aikaan ilmassa tuntuu
kuivettuneista lantatunkioista ja keltaisista simakukista lähtevä
äitelä lemu. Koskemattomat, viikatetta odottavat heinäniityt leviävät
alangoilla sankkana meriaavana, jolla kitketyt hierakanvarret
tummuvat kasoissaan.

Oli se aika kesästä, jolloin maatöissä on lyhyt hengähdystauko ennen
joka vuosi toistuvaa, kansan kaikki voimat vaativaa sadonkorjuuta.
Sato oli hyvä, päivät olivat selkeitä ja kuumia ja yöt kasteisia
ja lyhyitä. Veljesten oli ajettava metsän poikki tullakseen
niityille. Sergei Ivanovitsh ihaili koko ajan sankkalehväisen metsän
kauneutta kiinnittäen veljensä huomion milloin varjon puolelta
tummaan, keltaisten verholehtien kirjavoimaan vanhaan lehmukseen,
joka juuri oli puhkeamaisillaan kukkaan, milloin tämänvuotisiin
smaragdinhohtoisiin vesoihin. Konstantin Levin ei pitänyt siitä, että
puhuttiin luonnon kauneudesta. Sanat ikään kuin riisuivat kauneuden
siltä, mitä hän näki. Hän myönteli veljensä puhuessa, mutta alkoi
tahtomattaan ajatella muuta. Kun he olivat ajaneet metsän poikki,
koko hänen huomionsa sai osakseen kummulla oleva kesanto. Sillä
kasvoi paikoin keltaista ruohoa, paikoin maa oli rikottu ja jaettu
ruutuihin, sinne tänne oli kaadettu lantakasoja, ja osaksi maa oli jo
kynnettykin. Ketoa pitkin ajoi rivistönä joukko kärryjä. Levin laski,
montako niitä oli, ja oli hyvillään siitä, että pelto tulee hyvään
kuntoon; edessä olevat niityt veivät hänen ajatuksensa heinäntekoon.
Heinänteko kiehtoi hänen mieltään aina erityisen voimakkaasti. Kun
oli tultu niityn reunaan, Levin pysäytti hevosensa.

Alhaalla sakeassa heinikossa oli säilynyt vielä aamukaste, ja
Sergei Ivanovitsh pyysi veljeään saattamaan hänet hevosella siihen
pajupensaaseen saakka, jonka kohdalla hänen onkiapajansa oli,
etteivät jalat kastuisi. Niin sääli kuin Konstantin Levinin olikin
tallata heinää, hän ajoi niitylle. Korkea heinä kietoutui pehmeästi
hevosen jalkoihin ja rattaanpyöriin, joiden rumpuihin ja puoliin
takertui siemeniä.

Sergei Ivanovitsh istuutui pensaan juurelle selvittelemään onkiaan,
ja Levin sitoi hevosensa puuhun ja astui avaran niityn tyyneen,
harmaanvihreään mereen. Silkkinen siemenkypsä heinä ulottui keväisen
tulvaveden alta vapautuneella maalla melkein vyötäisiin saakka.

Kuljettuaan niityn poikki hän tuli tielle ja tapasi mehiläiskoppaa
kantavan ukon, jonka toinen silmä oli turvoksissa.

-- Oletko saanut kiinni uusia mehiläisiä, Fomitsh? kysyi Levin.

-- Vai uusia! Kunpa saisi entiset edes säilymään, Konstantin Dmitrish.

Toinen parvi karkasi jo toisen kerran. Saivat sentään pojat kiinni.
Riisuivat tuon teidän kyntöhevosenne, joka tuolla pellolla kyntää,
ajoivat perässä ja saivat kiinni...

-- No mitäs sanot, Fomitsh, joko saa ruveta niittämään vai pitääkö
odottaa vielä?

-- Mikäpä väli tuolla lienee. Meikäläinen aina jättää Pietarin
päivään, mutta tehän tuota aloitatte aikaisemmin. Kun Luoja suo, niin
lykästää; heinä on hyvä. Pääseepähän karja väljemmälle.

-- Mitäs ilmasta arvelet?

-- Miten Luoja hyväksi nähnee. Saattaa pysyä poutanakin. Levin palasi
veljensä luo.

Kala ei syönyt, mutta Sergei Ivanovitsh oli varsin tyytyväinen,
näyttipä olevan mitä parhaimmalla tuulella. Levin huomasi, että
Sergei Ivanovitsh oli aamupäiväisen keskustelun synnyttämässä
vireessä ja tahtoi puhua. Levin sitä vastoin halusi päästä kotiin
niin pian kuin suinkin saadakseen niittomiehet huomiseksi kokoon
ja ratkaistakseen kysymyksen heinänniitosta, joka oli hänelle niin
tärkeä.

-- Emmeköhän lähde jo, hän sanoi.

-- Mikäs kiire nyt on? Istutaan toki hetkinen. Oletpa sinä kastunut
aika lailla! Mukavaa tässä on istua, vaikkei kala syökään.
Kaikenlaiset pyyntihommat ovat sikäli hyviä, että saa olla
tekemisissä luonnon kanssa. Katsohan tuota teräksenväristä vettä,
miten se on kaunista! hän sanoi. -- Nuo heinäiset niittyrannat,
jatkoi hän, -- tuovat aina mieleeni vanhan arvoituksen, -- muistatko?
Heinä sanoo vedelle: huojutaan ja keinutaan.

-- En minä tunne sitä arvoitusta, Levin vastasi alakuloisesti.



III


-- Tiedätkö, minä ajattelin tässä sinua, sanoi Sergei Ivanovitsh. --
On aivan anteeksiantamatonta, miten teidän piirikunnassanne asioita
hoidetaan; se tohtori näet kertoi minulle... hän ei ole lainkaan
tyhmä mies. Olen sanonut sinulle ennenkin ja sanon, ettei ole hyvä,
ettet sinä käy kokouksissa ja että vetäydyt syrjään kunnan asioista.
Jos kaikki kunnolliset ihmiset vetäytyvät syrjään, menee kaikki
tietysti päin honkia. Maksetaan veroa virkailijoiden palkkaamista
varten eikä kuitenkaan ole kouluja, ei välskäreitä eikä kätilöitä, ei
apteekkeja eikä mitään.

-- Olenhan minä koettanut, Levin vastasi hiljaa ja vastahakoisesti,
-- mutta kun minä en voi! Mitä minä sille mahdan?

-- Mitä sinä et voi? En totta tosiaan ymmärrä. Se ei voi olla vain
välinpitämättömyyttä tai taitamattomuutta. Voiko se todellakin olla
silkkaa laiskuutta?

-- Ei mitään niistä kolmesta. Minä olen koettanut ja tullut
huomaamaan, etten voi tehdä mitään, Levin sanoi.

Hän ei välittänyt syventyä veljensä sanoihin. Hän katseli
joentakaiselle pellolle ja näki siellä jotain mustaa, mutta ei voinut
erottaa, oliko siellä pelkkä hevonen vai ratsastava työnjohtaja.

-- Miksi et voi tehdä mitään? Sinä olet yrittänyt, eikä yritys ole
mielestäsi onnistunut, ja sinä alistut heti. Luulisi toki miehessä
olevan enemmän itserakkautta.

-- Itserakkautta, sävähti Levin veljensä sanojen satuttamana, -- mitä
se tähän kuuluu? Jos yliopistossa olisi minulle sanottu, että muut
ymmärtävät integraalilaskun, minä vain en, niin se olisi loukannut
itserakkauttani. Mutta tässä pitäisi olla edeltäpäin vakuuttunut
siitä, että sentapainen työ vaatii joitakin erityisiä kykyjä ja että
kaikki se puuhastelu on mahdottoman tärkeää.

-- Eikö se sitten ole tärkeätä? sanoi Sergei Ivanovitsh jota loukkasi
se, että Levin piti vähäarvoisina hänen kiinnostuksensa kohteita, ja
varsinkin se, että tämä näytti niin vastahakoisesti kuuntelevan häntä.

-- Minusta se ei tunnu tärkeältä, se ei innosta minua, sano mitä
sanot... Levin vastasi, joka erotti nyt, että liikkuva musta kohde
oli työnjohtaja ja että tämä nähtävästi oli päästämässä miehiä
pois kyntämästä. He käänsivät sahrojaan nurin. "Joko ne nyt ovat
lopettaneet kynnön?" hän ajatteli.

-- Mutta kuulehan sentään, sanoi vanhempi veli vetäen kauniit,
viisaat kasvonsa kurttuun, -- kaikella on sentään rajansa. On varsin
kiitettävää olla eriskummallinen ja vilpitön ihminen ja vihata
valheellisuutta... sen minä hyvin tiedän; mutta se, mitä sinä äsken
sanoit, on joko aivan järjetöntä tai kalskahtaa varsin pahalta.
Kuinka sinä voit pitää vähäarvoisena sitä, että tämä kansa, jota sinä
niin vakuutat rakastavasi...

"En ole koskaan vakuuttanut", ajatteli Konstantin Levin.

--... kuolee avun puutteeseen? Raa'at eukot näännyttävät
lapsiraukkoja kuoliaaksi, kansa piintyy sivistymättömyyteensä ja
on jokaisen kyläkirjurin vallassa, ja sinun käsiisi on annettu
apukeinoja, mutta sinä et auta, sillä et pidä sitä tärkeänä.

Ja Sergei Ivanovitsh asetti hänen eteensä pahan ongelman; joko olet
niin kehittymätön, ettet näe kaikkea, mitä voisit tehdä, tai et tahdo
uhrata mitään rauhastasi, turhamaisuudestasi ja sen sellaisista
ryhtyäksesi sitä tekemään.

Konstantin Levin tunsi, ettei hän voinut kuin alistua ja tunnustaa
kylmäkiskoisuutensa yhteistä asiaa kohtaan. Ja se loukkasi ja
katkeroitti häntä.

-- Niin se on, hän sanoi päättävästi, -- minä en näe mitään
mahdollisuutta...

-- Miten niin et? Onko esimerkiksi mahdotonta hyvän varainhoidon
avulla hankkia tarvitseville lääkärinapua?

-- Minusta se näyttää mahdottomalta... Meidän piirimme neljäntuhannen
neliövirstan laajuisella alueella on luullakseni aivan mahdotonta
saada joka paikkaan lääkärinapua, kun ottaa huomioon tämän seudun
tulvavedet, lumituiskut ja työajat. Enkä minä yleensäkään usko
lääketieteeseen.

-- Suo anteeksi, tuo ei ole reilua... Voisin ottaa tuhat
esimerkkiä... Ja entä sitten koulut?

-- Mihin niitä tarvitaan?

-- Mitä sinä puhut! Voiko olla epäilystä sivistyksen hyödystä? Jos se
on hyvä sinulle, niin se on hyvä muillekin.

Konstantin Levin tunsi joutuneensa alakynteen, joten hän kiivastui ja
tuli tahtomattaan sanoneeksi pääsyyn välinpitämättömyyteensä yhteistä
asiaa kohtaan.

-- Ehkäpä kaikki tuo on hyväksi. Mutta miksi minun pitäisi huolehtia
lääkintäasemista, joita en koskaan käytä, ja kouluista, joihin en
tule lähettämään lapsiani ja joihin eivät talonpojatkaan tahdo
lapsiaan lähettää, kun en edes lujasti usko, että tarvitsee lähettää?
hän sanoi.

Sergei Ivanovitshia kummastutti hiukan tämä odottamaton
katsantokanta; mutta hän teki samassa uuden hyökkäyssuunnitelman.

Hän oli hetkisen vaiti, veti toisen onkensa vedestä, heitti uudelleen
ja kääntyi hymyillen veljensä puoleen:

-- Jahaa... No mitä ensinnäkin lääkintäaseman tärkeyteen tulee,
tämänpäiväinen kokemus osoittaa sen tarpeellisuuden. Vastahan Agafja
Mihailovna tarvitsi kunnanlääkärin apua.

-- Minä vain luulen että käsi jää vääräksi.

-- No, sehän nähdään...ja toiseksi lukutaitoinen talonpoika on kai
sinullekin hyödyllisempi kuin lukutaidoton.

-- Ei ole, kysy keneltä hyvänsä, Levin vastasi varmasti, --
lukutaitoinen on työmiehenä paljon huonompi. Ei saa teitäkään
korjatuksi; ja tuskin ovat saaneet sillan kokoon, kun jo varastavat.

Sergei Ivanovitsh rypisti kulmiaan, sillä hän ei pitänyt
vastaväitteistä, varsinkaan sellaisista, joissa lakkaamatta hypittiin
uusiin asioihin ja ilman mitään yhteyttä esiteltiin uusia todisteita,
niin että oli vaikea tietää mihin vastata.

-- Pysykäämme asiassa, hän sanoi. -- On kysymys siitä, myönnätkö
sinä, että sivistys tuo onnea kansalle?

-- Myönnän, Levin sanoi arvelematta ja huomasi samassa sanoneensa
hiukan toisin kuin ajatteli. Hän tunsi, että jos hän sen myöntää,
veli todistaa hänen kaikki puheensa loruksi, jossa ei ole päätä eikä
häntää. Hän ei tiennyt, miten tämä sen todistaa, tiesi vain, että hän
tekee sen epäämättömän loogisesti, ja odotti sitä.

Ja todistelu tapahtui paljon yksinkertaisemmin kuin Konstantin Levin
oli osannut odottaakaan.

-- Jos sinä myönnät sivistyksen tuovan onnea, sanoi Sergei Ivanovitsh
-- niin et rehellisenä ihmisenä voi olla auttamatta eteenpäin
sellaista asiaa sekä haluamatta työskennellä sen hyväksi.

-- Mutta en minä vielä myönnä sitä hyväksi, sanoi Konstantin Levin
punastuen.

-- Miten niin et? Sinähän juuri sanoit...

-- Niin, en tunnusta sitä hyväksi enkä mahdolliseksikaan.

-- Sitä sinä et voi tietää, kun et ole nähnyt sen eteen vaivaa.

-- No, oletetaan niin, sanoi Levin, joka ei ollenkaan olettanut niin,
-- oletetaan, että asia olisi niin. Mutta minä en sittenkään käsitä,
miksi minun pitäisi ruveta sitä edistämään.

-- Mitä sinä tarkoitat?

-- Kun me nyt kerran olemme ruvenneet tästä keskustelemaan, niin
selitä sinä filosofiselta näkökannalta, Levin sanoi.

-- Minä en käsitä, mihin tässä filosofiaa tarvitaan, sanoi Sergei
Ivanovitsh sellaiseen sävyyn -- niin Levinistä tuntui -- kuin hän
ei olisi myöntänyt velipuolellaan olevan oikeutta keskustella
filosofiasta. Se ärsytti Leviniä.

-- Minä sanon heti mihin! aloitti hän kiivaasti. -- Minä luulen, että
kaikkien meidän toimiemme perusteena on sittenkin henkilökohtainen
onni. Nykyisissä kunnallisissa laitoksissa en aatelismiehenä
näe mitään, mikä edistäisi minun hyvinvointiani. Tiet eivät ole
parantuneet eivätkä parannu; ja minun hevoseni vetävät minua kyllä
huonoillakin teillä. Lääkäriä ja lääkintäasemaa en tarvitse -- en
ole koskaan kääntynyt niitten puoleen enkä tule kääntymään. Koulut
ovat minulle myös tarpeettomia, jopa vahingollisiakin, kuten äsken
sanoin. Kaikista kunnallisista laitoksista ei minulla ole muuta
iloa kuin että saan maksaa kahdeksantoista kopeekkaa desjatiinalta,
viettää kaupungissa yöni lutikoitten seurassa ja kuunnella
kaikenlaista roskaa ja ruokottomuutta, saamatta siitä pienintäkään
henkilökohtaista tyydytystä tai etua.

-- Kuulepas, keskeytti Sergei Ivanovitsh hänet hymyillen, --
henkilökohtainen etu ei kannustanut meitä tekemään työtä talonpoikien
vapauttamiseksi orjuudesta, mutta työtä tehtiin kuitenkin.

-- Eipähän! keskeytti Konstantin yhä enemmän kiivastuen. --
Talonpoikien vapauttaminen oli kokonaan toista. Ja siinä oli
kysymyksessä henkilökohtainen etu. Täytyi päästä vapaaksi sen raskaan
taakan painosta, joka niin pusersi meitä kaikkia hyviä ihmisiä. Mutta
keskustella äänivaltaisena siitä, montako kultaajaa tarvitaan ja
miten viemärit on johdettava kaupungissa, jossa minulla ei muuten ole
mitään tekemistä, valamiehenä tuomita talonpoikaa sianlihavarkaudesta
ja kuunnella kuusi tuntia puolustajien ja syyttäjien jaarittelua ja
oikeuden puheenjohtajan kuulustelua, kun hän kysyy meidän vanhalta
hölmö-Aljoshalta: "Myönnättekö te, herra syytetty, sianlihavarkauden
tapahtuneeksi tosiasiaksi? -- Häh?"

Konstantin Levin viehättyi esittämään oikeuden puheenjohtajaa ja
hölmö-Aljoshaa; kaikki se tuntui hänestä kuuluvan asiaan. Mutta
Sergei Ivanovitsh kohautti olkapäitään.

-- Mitä sinä sillä oikeastaan tahdot sanoa?

-- Minä tahdon vain sanoa, että niitä oikeuksia, jotka koskevat
minua... minun intressejäni, olen aina puolustava kaikin voimin,
niin kuin ennen ylioppilasaikanani, kun ylioppilaiden luona
pidettiin kotitarkastuksia ja santarmit lukivat meidän kirjeitämme,
olin kaikin voimin valmis puolustamaan meidän oikeuksiamme --
sivistyksen ja vapauden oikeuksia. Olisi toista, jos olisi kysymys
asevelvollisuudesta, joka koskee minun lasteni ja veljeni kohtaloa ja
minua itseäni; minä olen valmis neuvottelemaan kaikesta, mikä tavalla
tai toisella koskee minua. Mutta minulla ei ole mitään halua mennä
päättämään siitä, mihin on määrättävä neljäkymmentätuhatta ruplaa
rahoja, ja tuomitsemaan hölmö-Aljoshaa.

Konstantin Levinin sanat tulivat kuin murtuneesta padosta. Sergei
Ivanovitsh hymähti.

-- Entä kun jonain päivänä itse joudut oikeuteen? Olisiko sinusta
hauskempi, että sinut tuomittaisiin vanhassa rikosoikeudessa?

-- Minä en joudu oikeuteen. Minä en tapa ketään, eikä minun ole
tarvis mennä sinne. Koko meidän zemstvolaitoksemme, jatkoi hän
hypähtäen taaskin kokonaan syrjään asiasta, -- on kuin ainakin
juhannuskoivut, joita täällä tökitään pystyyn että saataisiin jotain
sen metsän tapaista, joka Euroopassa on kasvanut itsestään, enkä minä
voi täydestä sydämestäni katsella noita koivuja ja uskoa niihin.

Sergei Ivanovitsh kohautti olkapäitään ilmaistakseen hämmästyksensä
siitä, mistä nuo juhannuskoivut nyt yhtäkkiä ilmestyivät, joskin hän
samassa ymmärsi, mitä hänen veljensä niillä tarkoitti.

-- Eihän tuolla tavoin voi päätellä, huomautti hän. Mutta Konstantin
Levin tahtoi vielä sanoa jotain puolustukseksi sille puutteelle,
jonka hän tunsi itsessään olevan, -- välinpitämättömyydelleen
yhteistä hyvää kohtaan. Ja hän jatkoi:

-- Minä en usko, että mikään toiminta voi vakiintua, jollei sillä
ole pohjanaan henkilökohtainen intressi. Se on yleinen filosofinen
totuus, hän sanoi toistaen varmasti sanan filosofinen, ikään kuin
osoittaakseen, että hänellä oli yhtä suuri oikeus puhua filosofiasta
kuin kenellä muulla hyvänsä.

Sergei Ivanovitsh hymyili jälleen. "Hänelläkin on oma filosofiansa
omia taipumuksiaan palvelemassa", hän ajatteli.

-- Parasta kun jätät filosofian rauhaan, hän sanoi. -- Kaikkien
aikojen filosofian päätarkoituksena on löytää se välttämätön
yhdysside, joka on olemassa henkilökohtaisen edun ja yhteishyvän
välillä. Mutta se ei nyt kuulu asiaan. Palatakseni siihen minun
täytyy korjata sinun äskeistä vertaustasi. Koivut eivät ole maahan
tökkäistyjä, vaan ne on osaksi istutettu, osaksi kylvetty, ja niitä
täytyy käsitellä hellävaroen. Vain niillä kansoilla on tulevaisuus,
vain niitä kansoja voidaan nimittää historiallisiksi, jotka kykenevät
vaistoamaan, mikä heidän laitoksissaan on tärkeää ja merkitsevää, ja
jotka ymmärtävät pitää laitoksiaan arvossa.

Ja Sergei Ivanovitsh siirsi kysymyksen filosofis-historialliselle
alalle, jonne Konstantin Levin ei voinut häntä seurata, ja osoitti,
miten väärä veljen kanta oli.

-- Mitä tulee siihen, ettei se työ sinua miellytä, niin se
johtuu vain -- suo anteeksi -- meidän tavallisesta venäläisestä
laiskuudestamme ja herrasluonnostamme, ja minä olen varma siitä että
se on sinussa vain ohimenevää harhaannusta.

Konstantin oli vaiti. Hän tunsi olevansa voitettu joka suhteessa,
mutta samalla hän tunsi, ettei Sergei Ivanovitsh ollut ymmärtänyt
hänen ajatustaan. Hän ei vain tiennyt, miksi niin oli käynyt:
siksikö, ettei hän ollut osannut sanoa sitä selvästi, siksikö, ettei
Sergei Ivanovitsh tahtonut sitä ymmärtää vaiko siksi, ettei tämä
voinut häntä ymmärtää. Mutta Konstantin Levin ei ruvennut syventymään
noihin ajatuksiin, vaan väittämättä enää vastaan vaipui miettimään jo
aivan toista, omaa yksityistä asiaansa.

Sergei Ivanovitsh kääri kokoon toisenkin onkensa, irrotti hevosen, ja
he lähtivät ajamaan.



IV


Se yksityinen asia, jonka parissa Levinin ajatukset askartelivat,
oli seuraava: Levin oli kerran viime vuonna suuttunut heinäniityllä
työnjohtajaansa ja käyttänyt tavallista itsetyynnytyskeinoaan --
ottanut mieheltä viikatteen ja alkanut niittää. Se työ oli niin
miellyttänyt häntä, että hän oli sittemmin tuon tuostakin tarttunut
viikatteeseen; olipa hän yksin niittänyt koko lähiniityn ja tänä
vuonna hän oli jo aikaisin keväällä suunnitellut, miten tulisi
päiväkaudet niittämään miestensä kanssa.

Veljensä tulon jälkeen hän oli alkanut epäröidä, niittääkö vai ei.
Hänestä tuntui pahalta jättää veli päiväkausiksi yksin kotiin, ja
hän pelkäsi, että veli kenties nauraisi hänen innostukselleen. Mutta
kulkiessaan niityllä hän oli saanut niiton vaikutelmat niin elävästi
mieleensä, että oli jo melkein varmasti päättänyt ruveta niittämään.
Ja hermostuneen onkikeskustelun jälkeen hän muisti taas tuon aikeensa.

"Täytyy saada liikuntaa, muuten minun luonteeni menee kokonaan
pilalle", hän ajatteli ja päätti ryhtyä niittämään, niin nololta kuin
se tuntuikin veljen ja työväen edessä.

Illan suussa Konstantin Levin meni konttoriin, antoi työmääräyksiä ja
lähetti kyliin hakemaan huomiseksi niittomiehiä niittämään Kalinovin
niittyä, suurinta ja parasta Levinin niityistä.

-- Ja lähettäkää samalla minun viikatteeni Titille, jotta hän
teroittaisi sen ja veisi huomenna niitylle. Kenties menen itsekin
niittämään, hän sanoi koettaen olla ujostelematta.

Työnjohtaja veti suunsa hymyyn ja sanoi:

-- Kyllä toimitan, herra.

Illalla teetä juotaessa Levin kertoi aikeestaan myöskin veljelleen.

-- Nähtävästi tulee pysyvät poudat, hän sanoi. -- Huomenna minä
aloitan heinänteon.

-- Minä pidän kovasti siitä työstä, sanoi Sergei Ivanovitsh.

-- Minä pidän kauheasti. Olen joskus itse niittänyt talonpoikien
kanssa ja huomenna aion niittää koko päivän.

-- Mitä sinä tarkoitat? Koko päivän, talonpoikien kanssa?

-- Niin, se on hyvin mukavaa, Levin sanoi.

-- Se on hyvää ruumiinharjoitusta, mutta tuskinpa sinä sitä kestät,
sanoi Sergei Ivanovitsh ilman pienintäkään ivaa.

-- Minä olen koettanut. Ensin on raskasta, mutta vähitellen siihen
tottuu. Minä luulen pysyväni perässä...

-- Niinkö! No mitä talonpojat siitä arvelevat? Varmaankin
naureskelevat herransa tempuille.

-- En usko. Ja se on sitä paitsi niin hauskaa ja vaikeaa työtä, ettei
ole aikaa ajatella, mitä he sanovat.

-- Miten sinun päivällisesi sitten käy? Sinne on vähän nolo lähettää
viiniä ja kalkkunapaistia.

-- Ei, minä tulen kotiin vasta kun heillä alkaa lepo.

Seuraavana aamuna Konstantin Levin nousi tavallista aikaisemmin,
mutta isännäntoimet pidättivät häntä, ja kun hän saapui
heinäniitylle, olivat viikatemiehet tekemässä jo toista lakeista.

Jo mäeltä avautui hänen eteensä mäen alla varjossa oleva niitetty
ala, sen harmahtavat lakeisrivit ja niittäjien ensimmäisen
niittotaipaleen lähtöpaikkaan riisumat tummat kauhtanat.

Hänen lähetessään niittyä tuli vähitellen näkyviin niittäjien pitkä
jono. Toiset kauhtanoissaan, toiset paitahihasillaan he astelivat
peräkkäin heiluttaen viikatettaan kukin omalla tavallaan. Hän laski
heitä olevan kaikkiaan neljäkymmentäkaksi miestä.

He liikkuivat hitaasti pitkin niityn epätasaista alaosaa, jossa oli
ennen ollut patoallas. Levin tunsi jonossa muutamia omia miehiään.
Tuossa ukko Jermil pitkässä valkeassa paidassaan heilutteli
viikatettaan selkä kumarassa; tuossa nuori, lyhytkasvuinen Vasjka,
Levinin entinen kuski vauhdikkaine otteineen; siellä oli myöskin
Tit, Levinin niitonopettaja laiha ja pienikasvuinen talonpoika. Hän
kulki suorana jonon etunenässä ikään kuin leikkien viikatteellaan ja
jättäen jälkeensä leveän lakeisen.

Levin hyppäsi alas hevosen selästä, sitoi sen tienviereen ja meni
Titin luo, joka haki pensaasta toisen viikatteen ja toi sen hänelle.

-- Tässä on herran viikate. Terävä on, leikkaa ihan itsestään, sanoi
Tit ottaen hymyillen lakin päästään ja antaen Levinille viikatteen.

Levin otti viikatteensa ja alkoi koetella. Taipaleen päähän päässeet
niittäjät tulivat toinen toisensa jälkeen hiestyneinä ja iloisina
tielle ja naureskellen tervehtivät herraansa. He katsoivat kaikki
häneen, mutta kukaan ei sanonut mitään, ennen kuin joukkoon ehtinyt
kookas, parraton ja ryppyinen lammasnahkatakkinen ukko virkkoi:

-- Katsokin, herra, ettet jää muita huonommaksi, kun kerran urakkaan
rupesit! -- ja Levin kuuli hillittyä naurua niittomiesten joukosta.

-- Minä koetan pysyä perässä, hän sanoi asettuen Titin seuraajaksi ja
odottaen, milloin saisi alkaa.

-- Katsokin, herra, toisti ukko.

Tit teki tilaa ja Levin lähti hänen jälkeensä. Heinä oli siltä kohden
matalaa tienvierusruohoa, ja Levin, joka ei ollut pitkään aikaan
niittänyt ja jota miesjoukon tarkkailu hämmensi, niitti alkuun
huonosti, vaikka löikin voimakkaasti. Takaapäin kuului huomautuksia:

-- On pantu pahasti kiinni, kahva liian korkealla, ei pääse
kumartumaan, sanoi joku.

-- Lyö enemmän tyvipuolella, neuvoi toinen.

-- Hyvä tulee, kehaisi ukko. -- Katsos kun sivaltelee... Kovin
teet leveän lakeisen, väsyt, herra... Sitä isäntä aina näet omaksi
hyväkseen koettaa! Mutta katsokaas sänkeä. Siitä sai meikäläinen
ennen aikaan niskaansa.

Heinä muuttui pehmeämmäksi. Levin kuuli mitä takana puhuttiin, mutta
asteli mitään vastaamatta Titin jäljessä koettaen niittää niin
hyvin kuin suinkin. He olivat kulkeneet noin sadan askeleen matkan.
Tit niitti yhä pysähtymättä ja osoittamatta pientäkään väsymyksen
merkkiä; mutta Leviniä alkoi jo pelottaa, ettei hän kestä enää, niin
väsynyt hän oli.

Hän tunsi heiluttavansa viikatetta viimeisin voimin ja päätti pyytää
Titiä seisahtumaan. Mutta samassa Tit pysähtyikin itse, kumartui,
otti heinää ja pyyhittyään sillä viikatteen terän alkoi hioa. Levin
oikaisi suoraksi, huoahti ja katsoi taaksensa. Hänen takanaan oleva
niittomies oli nähtävästi myös väsynyt, koska pysähtyi hiomaan
aivan pian, Leviniin asti niittämättä. Tit hioi omansa ja Levinin
viikatteen, ja he lähtivät taas eteenpäin.

Toisella otteella toistui sama juttu. Tit kulki sivaltaen
sivaltamistaan ja väsymättä. Levin seurasi jäljessä koettaen pysyä
kintereillä, ja hänestä tuntui yhä vaikeammalta ja vaikeammalta:
tuli hetki, jolloin hän luuli voimiensa loppuvan, mutta samassa Tit
pysähtyikin hiomaan.

Niin he pääsivät ensimmäisen taipaleen päähän. Ja tuo pitkä taival
tuntui Levinistä erityisen vaikealta. Mutta kun se oli suoritettu
ja Tit lähti viikate olalla hiljalleen kulkemaan takaisinpäin omien
anturoittensa jälkiä, jotka näkyivät kaatuneessa heinässä, ja Levin
lähti samalla tavoin astelemaan oman lakeisensa reunaa, Levinin oli
erinomaisen hyvä olla huolimatta siitä, että hiki virtasi hänen
kasvoillaan tippuen pisaroina nenältä ja koko selkä oli niin märkä
kuin vedestä noustessa. Erityisesti häntä ilahdutti se havainto, että
hän kestää.

Hänen iloaan myrkytti vain se seikka, ettei hänen niittämänsä
lakeinen ollut hyvää. "Täytyy heiluttaa vähemmän kättä ja enemmän
koko vartaloa", hän ajatteli verratessaan Titin ihmeellisen tasaista
lakeista omaan hajanaiseen ja epätasaiseen lakeiseensa.

Ensimmäisellä taipaleella Tit oli Levinin huomion mukaan kulkenut
erityisen nopeasti, luultavasti koetellakseen herransa voimia, ja
taival oli sattunut olemaan pitkä. Seuraavat niittotaipaleet olivat
jo helpommat, mutta Levinin täytyi silti jännittää kaikki voimansa
pysyäkseen talonpoikien perässä.

Hän ei ajatellut mitään eikä toivonut mitään muuta kuin että pysyisi
miestensä perässä ja tekisi hyvää jälkeä. Hän kuuli vain viikatteiden
suihkeen ja näki edessään Titin eteenpäin liikkuvan, suoran hahmon,
leikkauksen soikean kaaren ja verkkaisin aalloin nuokahtelevan,
kukkien kirjoman heinän viikatteensa terän yllä, ja kauempana
edessäpäin hän tiesi olevan taipaleen pään, jossa saisi kaivatun
levon.

Kesken työtä hän aisti yhtäkkiä kuumilla hikisillä hartioillaan
suloisen kylmän tunnun eikä ymmärtänyt ensin, mitä se oli ja mistä se
tuli. Hiomaan pysähdyttäessä hän katsahti taivaalle. Pään päälle oli
noussut sankka, alava pilvi, ja satoi rankasti. Jotkut talonpojista
menivät kauhtanoittansa luo ja vetivät ne ylleen; toiset taas,
samoin kuin Levin, kohauttelivat vain iloisesti hartioitaan hyvälle
tuntuvasta virvoituksesta.

Lähdettiin taas uudelle taipaleelle. Ja niin tehtiin pitkiä ja
lyhyitä, hyvä- ja huonoheinäisiä lakeisia. Levin oli kokonaan
kadottanut tietoisuuden ajasta, hän ei tiennyt oliko varhainen vai
myöhä. Hänen työssään alkoi tapahtua muutos, joka tuotti hänelle
suurta nautintoa. Kun hän oli päässyt niitossaan vauhtiin, tuli
hänelle hetkiä, jolloin hän unohti mitä työtä teki ja olo tuntui
keveältä, ja juuri niinä hetkinä tuli hänen viikatteensa jäljestä
melkein yhtä tasaista ja hyvää kuin Titinkin. Mutta heti kohta kun
hän muisti mitä teki ja yritti tehdä vieläkin paremmin, tunsi hän
työn koko painon ja niitosta tuli huonoa.

Päästyään jälleen taipaleen päähän hän aikoi ryhtyä taas aloittamaan
uutta, mutta Tit pysähtyi, meni ukon luo ja sanoi jotain hiljaa
hänelle. He katsahtivat kumpikin aurinkoon. "Mitähän he puhuvat ja
miksi eivät aloita?" Levin ajatteli huomaamatta, että miehet olivat
niittäneet yhtä mittaa jo noin neljän tunnin ajan ja että heidän oli
jo aika ruveta aamiaiselle.

-- Aamiaiselle, herra, sanoi ukko.

-- Onko kello jo niin paljon? No niin, mennään vain.

Levin antoi viikatteensa Titille ja lähti hevosensa luo samaa
matkaa talonpoikien kanssa, jotka menivät hakemaan eväsleipäänsä
kauhtanoidensa luota. Kaadettu heinä välkkyi kosteuttaan, ja vasta
nyt Levin huomasi, ettei ollutkaan arvannut säätä oikein ja että sade
oli kastellut hänen heinänsä.

-- Turmelee heinän, hän sanoi.

-- Eikö mitä, herra, sateella niitä, poudalla haravoi! sanoi ukko.

Levin irrotti hevosensa ja lähti kotiin aamiaiselle.

Sergei Ivanovitsh oli juuri noussut vuoteesta. Syötyään ja juotuaan
kahvia Levin lähti jälleen niitylle ennen kuin Sergei Ivanovitsh ehti
pukeutua ja tulla ruokasaliin.



V


Aamiaisen jälkeen Levin ei enää joutunut entiselle paikalleen
niittäjien joukkoon, vaan asettui tutun sutkailijaukon pyynnöstä
tämän ja nuoren, syksyllä naineen ja ensimmäistä kesää niittotyössä
olevan talonpojan väliin.

Ukko kulki edessä, selkä suorana ja sääret harallaan, siirteli
tasaisesti ja tahdikkaasti vääriä sääriään ja kaatoi korkeaa heinää
ikään kuin leikiten, täsmällisin ja tasaisin liikkein, osoittamatta
työssään suurempaa voimainponnistusta kuin jos olisi heilauttanut
käsiään kävellessään. Oli kuin terävä viikate olisi itsestään
soljunut mehevään heinään jättäen siron ja tasaisen jäljen.

Levinin takana niitti nuori Misha. Hänen nuorilla, hauskannäköisillä
kasvoillaan, joita ympäröi tuoreista heinistä päähän kietaistu
suojus, kuvastui voimien jännitys. Mutta aina kun häneen katsoi, hän
hymyili. Hän olisi nähtävästi ennemmin kuollut kuin myöntänyt työtään
vaikeaksi.

Levin niitti heidän välillään. Helteisimpänä aikana niittäminen
tuntui hänestä entistä keveämmältä. Ylt'yleensä valuva hiki
tuntui vilvoittavalta, ja aurinko, joka paahtoi selkää, päätä ja
kyynärpäähän asti paljasta käsivartta, toi työhön lujuutta ja
sitkeyttä. Ja yhä tiheämmin ja tiheämmin sattui niitä tietoisuuden
vaimenemisen hetkiä, jolloin voi olla ajattelematta työtään. Silloin
viikate sivalteli itsestään. Ne olivat onnellisia hetkiä. Ja vielä
sitäkin iloisempaa oli, kun saavuttiin joelle, johon taival päättyi,
ja ukko, pyyhittyään viikatteensa terän märällä sakealla heinällä
ja huuhdottuaan sen raikkaassa vedessä hämmensi sillä lakkisen
kovasinsäiliönsä sisustaa ja tarjosi Levinille.

-- Tässä olisi kaljaa. Herra maistaa. Hyvää on, hän sanoi iskien
silmää.

Levin ei tosiaankaan ollut koskaan maistanut sellaista juomaa kuin
tämä ruoholimainen, hiukan ruosteelta maistuva lämmin vesi. Ja kohta
sen jälkeen seurasi onnellinen hiljainen kävely käsi viikatteella,
jolloin saattoi pyyhkiä valuvaa hikeään, vetää henkeä täysin rinnoin
ja silmäillä niittäjien pitkää jonoa ja kauempana ympärillä olevaa
metsää ja ketoa. Mitä kauemmin Levin niitti, sitä useammin hän
tunsi unohduksen hetkiä, jolloin kädet eivät enää heiluttaneet
viikatetta, vaan viikate itse kuljetti perässään iloisen virkeää ja
elämäntuntoista ruumista ja jolloin työ teki itse itsensä selkeästi
ja säännöllisesti kuin taikavoimasta, ilman ajatuksen ohjausta. Ne
olivat sanomattoman onnellisia hetkiä.

Vaikeaa oli vain silloin, kun täytyi keskeyttää tuo vaistomaisesti
käynyt liikunta ja käyttää ajatustaan, kun tuli eteen mätäs tai
kitkemätön hierakkatupsu. Ukko suoriutui niistä helposti. Kun sattui
mätäs, hän muutti liikkeitään ja kaatoi heinän eri puolilta mätästä
lyhyin lyönnein, milloin viikatteen tyvellä, milloin kärjellä. Näin
tehdessäänkin hän tähyili ja tarkasteli kaiken aikaa, mitä edessäpäin
oli; milloin hän nyhtäisi maasta kukonkannusyrtin, söi tai antoi
Levinille, milloin heitti viikatteensa kärjellä oksan pois tieltä,
milloin katseli peltopyyn pesää, josta naaras oli juuri pyrähtänyt
lentoon, milloin taas tapasi tielle osuneen käärmeen, nosti sitä
viikatteen kärjellä kuin haarukalla ikään, näytti Levinille ja heitti
syrjään.

Sekä Leviniltä että hänen takanaan niittävältä nuorelta talonpojalta
nämä liikkeiden muutokset sujuivat vaivalloisesti. Kumpikin oli
jännittänyt voimansa tasaisen niiton vireeseen ja päässyt siinä
vauhtiin, ja heidän oli vaikea muuttaa liikkeitään ja tähyillä
eteensä.

Levin ei huomannut, miten aika kului. Jos häneltä olisi kysytty,
kauanko hän on niittänyt, olisi hän sanonut: noin puoli tuntia -- ja
kuitenkin oli päivällisaika jo käsillä. Kun lähdettiin taas uutta
lakeista tekemään, ukko kiinnitti Levinin huomion pieniin tyttöihin
ja poikiin, jotka korkean heinän takaa tuskin näkyen tulivat eri
suunnilta niittäjiä kohti kantaen hennoin, suoriksi ojennetuin käsin
leipänyyttejä ja rievuilla peitettyjä kalaruukkuja.

-- No johan sieltä ötököitä mönkii!! hän sanoi viitaten heihin ja
katsahtaen kämmenensä varjossa aurinkoa kohti.

Niitettiin vielä kaksi lakeista, ja ukko pysähtyi.

-- Nyt, herra, syömään! hän sanoi päättävästi.

Ja joelle saavuttuaan niittäjät lähtivät lakeisten poikki
kauhtanoittensa luo, missä nuoret eväitten kantajat istuivat
odottamassa heitä. Talonpojat kokoontuivat yhteen -- pitempimatkaiset
rattaittensa suojaan, toiset heinillä verhoamansa pajupensaan
siimekseen.

Levin istuutui heidän joukkoonsa. Hänen ei tehnyt mieli lähteä kotiin.

Kukaan ei enää ujostellut herraa. Talonpojat valmistautuivat
aterioimaan. Toiset peseytyivät, nuoremmat miehet uivat
joessa, toiset järjestelivät itselleen lepopaikkaa, aukaisivat
leipänyyttejään ja kala-astioita. Ukko murensi leipää kuppiin,
paineli sitä lusikan varrella, kaatoi kovasinsäiliöstä vettä,
leikkasi vielä lisää leipää, ripotti sille suolaa, kääntyi itään päin
ja siunasi itsensä.

-- No herra maistaa nyt minun muruvelliäni, hän sanoi asettuen
polvilleen kuppinsa eteen.

Murennos oli niin hyvää, että Levin päätti olla menemättä kotiin
päivälliselle. Hän söi yhdessä ukon kanssa tämän kotiasioista
tarinoiden, kuunteli vilpittömästi osaa ottaen tämän puheita ja
kertoi tälle kaikki omat asiansa, jotka suinkin saattoivat kiinnostaa
ukkoa. Ukko tuntui hänestä läheisemmältä kuin hänen velipuolensa, ja
tahtomattaankin hän hymyili hellyydestä tuota miestä kohtaan. Kun
ukko jälleen nousi, siunasi ruokansa ja asettui pitkäkseen pensaan
juureen kahmaisten heinää päänsä alle, teki Levin samalla tavoin;
ja vaikka itsepintaiset kärpäset ja muut tahmeat pikkuhyönteiset
kutkuttivatkin hänen hikisiä kasvojaan ja vartaloaan, hän nukahti
heti ja heräsi vasta sitten, kun aurinko oli kulkenut toiselle puolen
pensasta ja paistoi häneen. Ukko oli jo aikoja herännyt ja istui
hiomassa nuorten poikien viikatteita.

Levin katseli ympärilleen tuntematta paikkaa samaksi, niin paljon
kaikki oli muuttunut. Lakea ala niittyä oli niitettynä ja välkkyi
iltapäiväauringon vinoissa säteissä, ja raikas heinäntuoksu täytti
ilman. Jokirannan pensaat ja itse teräksenhohtoisena mutkitteleva
joki, joka oli aiemmin pysytellyt piilossa, heräilevä ja puuhissaan
liikuskeleva väki, niittämättömän alueen jyrkkä raja ja avartuneen
niityn yllä leijailevat poutahaukat, -- kaikki oli kokonaan uutta.
Toinnuttuaan Levin alkoi miettiä paljonko oli niitetty ja paljonko
tänään voisi vielä niittää.

Neljänkymmenen kahden miehen joukoksi työtä oli tehty harvinaisen
paljon. Koko suuri niitty, jota kolmekymmentä viikatetta oli entisen
päivätyöjärjestelmän aikana niittänyt kaksi päivää, oli jo niitetty.
Niittämättä olivat vain kapeat kulmakaistat. Mutta Levinin teki mieli
saada tänään niitetyksi niin paljon kuin suinkin, ja hänestä tuntui
harmilliselta että aurinko aleni niin pian. Hän ei tuntenut mitään
väsymystä; hän olisi vain halunnut saada tehtyä vieläkin enemmän ja
niin nopeasti kuin suinkin.

-- Mitä arvelet, jos panisimme Notkoniityn yhteen menoon? hän sanoi
ukolle.

-- Miten lienee, ei ole aurinko enää korkealla. Jos antaisi ryypyt
pojille?

Kun oli taas istuuduttu välipalalle ja tupakoitsijat olivat
sytyttäneet tupakkansa, ilmoitti ukko miehille, että "jos Notkoniityn
panette poikki, niin ryypyt tulee."

-- Etteikö mene! Nousehan, Tit! Sivautetaanpas miehen kädestä!
Syödään sitten yöllä. Kiireesti, pojat! kuului ääniä, ja
leipäpalojaan loppuun pureskellen miehet ryhtyivät niittämään.

-- Pysykääpäs nyt perässä, pojat! sanoi Tit ja lähti niittämään
melkein juoksujalkaa joukon etunenässä.

-- Joudu, joudu! puheli ukko ehättäen hänen jälkeensä, ikään kuin
koettaen saada hänet kiinni, -- pois tieltä tai jalat poikki!

Sekä nuoret että vanhat niittivät kilvan. Mutta vaikka he
kiiruhtivat, eivät he silti pilanneet heinää, ja lakeisista tuli
yhtä puhtaat ja tasaiset. Jäljellä oleva kulmaus niitettiin viidessä
minuutissa. Takimmaiset niittäjät eivät olleet vielä päässeet
lakeistensa päähän, kun etumaiset olivat jo ottaneet kauhtanansa ja
menivät tien poikki Notkoniitylle.

Aurinko painui jo puunlatvojen taakse, kun he tulivat Notkoniityn
lehtonotkoon. Heinä ylettyi laakson pohjalla vyötäisiin saakka ja
rehotti hentona, pehmeänä ja tuuheana molemmin puolin mäkeä, jokunen
kukkiva horsma keskellään.

Kun oli hetkinen neuvoteltu siitä, oliko parempi niittää poikki- vai
pitkinpäin, lähti Prohor Jermilin -- niinikään tunnettu niittomies,
isokasvuinen, tummaverinen talonpoika -- ensimmäisenä avaamaan tietä.
Hän teki lakeisen eteenpäin, kääntyi takaisin ja lähti taipaleelle,
-- ja toiset asettuivat hänen jälkeensä pitkin alamäkeä laaksoon ja
sieltä nousevaa ylämäkeä aina metsän reunaan saakka. Aurinko painui
metsän taa. Kaste oli jo maassa. Vain mäen laella niittäjät olivat
enää auringossa; alhaalla laaksossa, josta nousi sumua, ja sen
takaisen mäen rinteellä vallitsi kostea siimes.

Mehevästi suihkien kaatuva kirpeälemuinen heinä putosi sankoiksi
lakeisiksi. Lyhyillä taipaleilla ahertelevat niittäjät ajelivat joka
puolelta toisiaan takaa kovasinsäiliöt helkkäen ja viikatteet yhteen
kilahdellen, ja hiottavien viikatteitten kilkkeeseen sekaantuivat
niittäjien iloiset huudahdukset.

Levin kulki yhä nuoren talonpojan ja ukon välissä. Ukko oli entiseen
tapaansa iloinen, leikkisä ja riuskaliikkeinen, nyt hän oli vain
pukenut ylleen lammasnahkanutun. Metsän reunassa viikatteet viilsivät
kaiken aikaa poikki mehukkaan ruohon sekaan puhjenneita tatteja.
Mutta ukko kumartui joka kerta sienen nähdessään, poimi sen ja pisti
nuttunsa alle. "Sainpas vielä eukolle viemisiä", hän lausahteli.

Vaikka olikin helppo niittää märkää ja hentoa heinää, oli vaikea
laskeutua ja nousta notkon jyrkästi viettäviä rinteitä pitkin. Mutta
ukkoa se ei pelottanut. Heiluttaen viikatettaan entiseen tahtiin
hän kapusi isoine niinitöppösineen lyhyin, varmoin askelin hitaasti
rinnettä ylös, ja vaikka koko ruumis vapisi ja housut riippuivat
paidasta erillään, hän ei jättänyt tielle ainoatakaan heinänkortta
eikä ainoatakaan sientä, vaan laski leikkiä kuten ennenkin toisten
talonpoikien ja Levinin kanssa. Levin seurasi hänen jäljessään
ja luuli tuon tuostakin varmasti kaatuvansa noustessaan viikate
kädessään niin jyrkälle törmälle, että sinne olisi ollut vaikea
kiivetä tyhjinkin käsin, mutta hän pääsi ylös ja teki mitä pitikin.
Hän tunsi, että jokin ulkoinen voima kannatti häntä.



VI


Notkoniitty niitettiin loppuun, kauhtanat vedettiin ylle ja
lähdettiin iloisina kotia kohti. Levin nousi hevosen selkään, sanoi
kaihoisat jäähyväiset talonpojille ja lähti ratsastamaan kotiin.
Mäeltä hän katseli taakseen; alavista paikoista nousevan usvan
takia niittäjiä ei näkynyt; kuului vain iloisia, rehvakkaita ääniä,
naurunhohotusta ja viikatteitten kalahduksia.

Sergei Ivanovitsh oli aikoja sitten syönyt ja istui kamarissaan
juoden jäänsekaista sitruunavettä ja selaillen vastikään postista
tuotuja sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, kun Levin ryntäsi huoneeseen
puhetta pulputen, pörröiset, märät hiukset painuneina otsaa vasten ja
takin selkä ja rinta mustuneina hiestä.

-- Tiedätkö, me niitimme koko niityn! Et voi käsittää, miten ihanaa
oli! No, miten sinä jaksat? puhui Levin unohtaen kokonaan eilisen
ikävän väittelyn.

-- Hyvä isä, minkä näköinen sinä olet! sanoi Sergei Ivanovitsh
silmäillen veljeään ensi alkuun tyytymättömästi. -- Vedä, vedä toki
ovi kiinni! huudahti hän. -- Päästit taas varmasti kymmenkunta
kärpästä sisään.

Sergei Ivanovitsh ei voinut sietää kärpäsiä, joten hän avasi
huoneensa ikkunoita vain öisin ja sulki aina tarkasti ovet.

-- En sitten ainuttakaan. Ja jos päästin, niin otan heti kiinni.
Sinä et usko millainen nautinto se oli! Miten sinä olet tämän päivän
viettänyt?

-- Hyvinhän minä. Mutta oletko sinä todellakin niittänyt koko päivän?
Kai sinulla on oikea suden nälkä? Kuzma on valmistanut sinulle ruokaa.

-- Ei minun ole lainkaan nälkä. Minä söin siellä. Mutta nyt menen
peseytymään.

-- No mene, mene, minä tulen heti sinne, sanoi Sergei Ivanovitsh
ravistellen päätään ja katsoen veljeään. -- Mene nyt joutuin, lisäsi
hän hymyillen ja kokosi kirjansa lähteäkseen hänkin. Hyvä tuuli oli
äkkiä tarttunut häneenkin eikä hänen tehnyt mieli erota veljestään.
-- Missä sinä olit sateen aikana?

-- Minkä sateen? Tuskin pisaroi! Minä tulen heti. Siis sinultakin
on päivä mennyt hyvin. No sehän on mainiota. -- Ja Levin lähti
vaihtamaan vaatteita.

Viiden minuutin kuluttua olivat molemmat veljekset jo ruokasalissa.
Vaikka Levin luulikin, ettei hänen ollut nälkä, ja istuutui syömään
vain Kuzmalle mieliksi, ruoka maistui hänen makuun päästyään
kerrassaan erinomaiselta. Sergei Ivanovitsh katseli häntä hymyillen.

-- Ai niin! Sinulle on kirje, hän sanoi. -- Olepas hyvä, Kuzma, ja
hae se minun pöydältäni. Mutta muistakin vetää ovi kiinni!

Kirje oli Oblonskilta. Levin luki sen ääneen. Oblonski kirjoitti
Pietarista: "Sain kirjeen Dollyltä, joka on maalla Jergusovossa
eikä oikein saa asioita järjestymään. Ole hyvä ja käy hänen luonaan
ja auta häntä neuvoillasi, sinä kun kaikki tiedät. Dolly ilostuu
suuresti, kun saa tavata sinua. Hän raukka on aivan yksin. Appiukko
on perheineen ulkomailla."

-- Mainio asia! Käyn ehdottomasti heidän luonaan, Levin sanoi. -- Vai
lähdemmekö yhdessä? Hän on niin miellyttävä ihminen. Eikö olekin?

-- Onko se Jergusovo kaukana täältä?

-- Noin kolmenkymmenen virstan päässä. Kenties tulee nelisenkymmentä.
Mutta tie on hyvä. Helposti sen matkan tekee.

-- Lähdetään vain, sanoi Sergei Ivanovitsh edelleen hymyillen.
Nuoremman veljen ulkomuoto oli saanut hänetkin iloiselle mielelle.

-- Jopa sinulla on hyvä ruokahalu! hän sanoi katsoen Levinin lautasta
kohti kumartuneita, ruskeanpunaisia päivettyneitä kasvoja ja kaulaa.

-- Erinomainen! Sinä et usko miten mainio parannustapa se on kaikkea
oikuttelua vastaan. Minäpä aion rikastuttaa lääketiedettä uudella
termillä: Arbeitskur.

-- Sinä et sitä luullakseni tarvitse.

-- Niin, mutta kaikenlaiset hermosairaat.

-- Täytyisipä koettaa. Minä aioin kyllä tulla niitylle katsomaan,
mutta helle oli niin sietämätön, etten voinut mennä metsää kauemmas.
Istuin siellä hetken ja menin sitten metsätietä kylään, jossa tapasin
entisen imettäjäsi ja tiedustelin häneltä, mitä mieltä talonpojat
ovat sinun työnteostasi. Mikäli minä ymmärsin, he eivät oikein
hyväksy sitä. Se mummo sanoi: "Ei se ole herrain työtä." Ylipäätään
minusta näyttää siltä, että rahvaalla on varmat ja vakiintuneet
käsitykset siitä, mitä he nimittävät "herrain työksi". Eikä kansa
suvaitse herroja, jotka rikkovat herroille vakiintuneen käsityksen
mukaan sopivan toiminnan rajoja.

-- Kenties. Mutta se on niin suuri nautinto, etten ole kokenut
sellaista elämässäni. Eikähän siinä kai mitään pahaa ole. Vai onko?
Levin sanoi. -- Minkä sille voi, jolleivät he siitä pidä. Enkä minä
muuten luule, että he sitä niin paheksuvatkaan.

-- Joka tapauksessa, jatkoi Sergei Ivanovitsh -- sinä näytät olevan
tyytyväinen päivääsi.

-- Hyvin tyytyväinen. Me niitimme koko niityn loppuun. Ja millaiseen
ukkoon minä tutustuin siellä! Sinä et voi kuvitellakaan miten mainio
ukko!

-- Vai niin. Sinä olet siis tyytyväinen. Ja minä olen myös
tyytyväinen päivääni. Ensinnäkin ratkaisin kaksi shakkiongelmaa,
joista toinen on sangen hauska, -- se ratkeaa sotamiehellä, minä
näytän sen sinulle. Ja sitten ajattelin sitä eilistä keskusteluamme.

-- Mitä eilistä keskustelua? kysyi ruokalepoon vajonnut Levin silmät
autuaasti sirrillään. Hän ei mitenkään jaksanut muistaa, mistä
eilisestä keskustelusta oli kysymys.

-- Olen sitä mieltä, että olet osaksi oikeassa. Eri mieltä olemme
siitä, että sinä asetat toiminnan vaikuttimeksi henkilökohtaisen
mieliteon, kun minä taas oletan, että yhteisen onnen tavoite
on olemassa jokaisen tietyllä sivistysasteella olevan ihmisen
mieliteoissa. Kenties olet oikeassa siinä, että omiin etuihin
perustuva aineellinen toiminta olisi toivottavampaa. Yleensä sinä
olet luonteeltasi liian prime-sautière[4], kuten ranskalaiset
sanovat; sinä tahdot joko kiihkeää, tarmokasta toimintaa tai ei
mitään.

Levin kuunteli veljensä selitystä eikä ymmärtänyt yhtään mitään eikä
tahtonutkaan ymmärtää. Hän vain pelkäsi, että Sergei Ivanovitsh
kysyisi häneltä jotain, josta kävisi ilmi, ettei hän ollut lainkaan
seurannut veljensä sanoja.

-- Niin se on, poikaseni, sanoi Sergei Ivanovitsh koskettaen häntä
olkapäähän.

-- Niin tietenkin. Enhän minä sitä vastaan enää väitäkään, Levin
vastasi hymyillen kuin syyllisyytensä tietävä lapsi. "Mistä ihmeestä
minä mahdoin väitellä hänen kanssaan?" hän ajatteli. -- "Tietysti
olemme molemmat oikeassa, ja mitäpä muusta. Täytyy vain lähteä tästä
konttoriin antamaan määräyksiä." Hän nousi seisomaan, oikoi jäseniään
ja hymyili.

Sergei Ivanovitshkin hymyili.

-- Jos tahdot lähteä kävelemään, niin mennään yhdessä, hän sanoi,
sillä ei halunnut erota veljestään, josta suorastaan henki tuoreus ja
virkeys. -- Voimme samalla myös poiketa konttoriin, jos sinulla on
sinne asiaa.

-- Ai, hyvänen aika! huudahti Levin niin suureen ääneen, että Sergei
Ivanovitsh säikähti.

-- Mitä nyt?

-- Miten on Agafja Mihailovnan käden laita? kysyi Levin lyöden
kämmenellään päähänsä. -- Minähän unohdin hänet kokonaan!

-- Paljon paremmin.

-- Minä pistäydyn silti häntä katsomassa. Et ehdi panna hattuakaan
päähäsi, ennen kuin tulen takaisin.

Ja hän juoksi portaita alas kengänkorot räikän lailla paukkuen.



VII


Kun Stepan Arkadjevitsh oli lähtenyt Pietariin täyttämään kaikkein
luonnollisinta ja tärkeintä velvollisuuttaan, jonka jokainen
virkamies tuntee, koska se viranhaltijalle on aivan välttämätön,
joskin muille aivan käsittämätön: -- muistuttamaan olemassaolostaan
ministeriössä -- ja tätä velvollisuutta suorittaessaan vietti
aikaansa iloisesti ja hupaisasti kilpa-ajoissa ja huviloilla
perheensä varoja tuhlaten, oli Dolly samoihin aikoihin muuttanut
lasten kanssa maalle supistaakseen perheen menoja mahdollisimman
paljon. Hän oli lähtenyt myötäjäismaatilalleen Jergusovoon,
samalle tilalle, josta keväällä oli myyty metsää ja joka oli noin
viidenkymmenen virstan päässä Levinin Pokrovskojesta.

Jergusovon suuri, vanha päärakennus oli aikoja sitten purettu ja
ruhtinas Shtsherbatski oli aikoinaan antanut korjata ja laajentaa
sivurakennuksen asuttavaan kuntoon. Noin parikymmentä vuotta sitten,
Dollyn lapsuudessa, sivurakennus oli ollut tilava ja mukava, joskin
sen pitkä sivu kaikkien sivurakennusten tapaan oli puistokujan
suuntainen ja pääty etelään päin. Nyt samainen sivurakennus oli vanha
ja laho. Keväällä Stepan Arkadjevitshin lähtiessä myymään metsää
oli Dolly pyytänyt hänen tarkastamaan rakennuksen ja toimittamaan
tarvittavat korjaukset. Stepan Arkadjevitsh joka -- kuten kaikki
syyllisyydentuntoiset aviomiehet -- piti tarkoin huolta vaimonsa
mukavuudesta, oli omin silmin tarkastanut rakennuksen ja antanut
kaikenlaisia määräyksiä, jotka näyttivät hänestä tarpeellisilta.
Hänen käsittääkseen oli tärkeintä päällystää huonekalut kretongilla,
ripustaa ikkunaverhot, siistiä puutarha, rakentaa pieni silta
lammelle ja istuttaa kukkia; mutta hän unohti paljon muita
välttämättömiä uudistuksia, joiden puute myöhemmin tuotti Darja
Aleksandrovnalle suuria hankaluuksia.

Vaikka Stepan Arkadjevitsh kaikin tavoin koettikin olla huolellinen
isä ja aviomies, ei hän mitenkään jaksanut pitää mielessään,
että hänellä oli vaimo ja lapsia. Hänellä oli paljon poikamiehen
taipumuksia, ja ne ne ohjasivat hänen toimintaansa. Palattuaan
Jergusovosta Moskovaan hän oli ylpein mielin ilmoittanut vaimolleen,
että kaikki oli kunnossa, että talo oli kuin nukkekaappi ja että hän
kehottaa Dollyä muuttamaan maalle niin pian kuin suinkin. Stepan
Arkadjevitshille perheen maallemuutto oli monesta syystä mieluinen:
lapset saisivat raitista ilmaa, menoja olisi vähemmän, ja hän itse
saisi suuremman vapauden. Darja Aleksandrovna taas piti muuttoa
kesäksi maalle välttämättömänä lapsille, varsinkin pikku tytölle,
joka ei ollut kunnolla toipunut tulirokon jäljiltä, ja hän halusi
maalle sitäkin varten, että pääsisi pienistä nöyryytyksistään,
noista kiusallisista pikkuveloista halontuojalle, kalakauppiaalle,
suutarille ynnä muille. Sitä paitsi hän iloitsi muutosta myös siksi,
että toivoi saavansa maalle luokseen Kitty-siskonsa, jonka piti
palata ulkomailta keskikesällä ja jota tohtori oli käskenyt ahkerasti
uimaan. Kitty oli kirjoittanut kylpyläpaikastaan, ettei mikään
ilahduttaisi häntä niin kuin pääsy kesäksi Dollyn luo Jergusovoon,
jossa heillä oli niin paljon yhteisiä lapsuusmuistoja.

Ensi alkuun oli elämä maalla Dollylle hyvin hankalaa. Hän oli lapsena
asunut maalla ja entisten muistojensa perusteella kuvitellut, että
siellä oli hyvä turvapaikka kaupunkielämän ikävyyksiltä, että
vaikka elämä siellä ei ollutkaan niin hienoa (se ei Dollylle paljoa
merkinnyt), niin se oli huokeata ja mukavaa: kaikkea oli talossa,
mikään ei ollut kallista, jos tarvitsi ostaa, ja lasten oli niin hyvä
olla. Mutta tultuaan nyt emäntänä maalle hän huomasi, ettei mikään
ollutkaan niin kuin hän oli ajatellut.

Toisena päivänä heidän tulonsa jälkeen tuli rankkasade, ja eteisen
ja lastenkamarin katto alkoi vuotaa, niin että lasten vuoteet piti
siirtää saliin. Talosta puuttui kyökkipiika. Kymmenestä lehmästä
olivat karjakon sanojen mukaan toiset pian poikivia, toiset ensi
kertaa poikineita, kolmannet vanhoja, neljännet kovavetimisiä; ei
edes lapsille riittänyt talossa voita eikä maitoa. Munia ei ollut,
kunnollista kanapaistia oli mahdoton saada; paistettiin ja keitettiin
jotain vanhaa, sinertävää ja suonista kukonlihaa. Mistään ei saanut
eukkoja lattioita pesemään, kun kaikki väki oli perunanpanossa.
Ajelemaankaan ei päässyt, sillä toinen hevonen oli säikky ja vikuroi
aisoissa. Sopivaa uimapaikkaa ei myöskään ollut; koko joenranta
oli karjan tallaama ja avoinna tielle päin. Ei edes voinut mennä
kunnolla kävelemään, sillä karja pääsi rikkonaisen aidan raoista
puutarhaan, ja joukossa oli suuri sonni, joka mylvi pelottavasti ja
olisi varmaan voinut puskeakin. Ei ollut kaappeja vaatteille. Jos
jokin kaapintapainen olikin, ei sen ovi mennyt kunnolla kiinni vaan
avautui aina ohikulkiessa. Patoja ja kattiloita puuttui; ei ollut
edes muuripataa pesutuvassa eikä silityslautaa palvelijain kamarissa.

Darja Aleksandrovna oli alkuun epätoivoinen jouduttuaan levon ja
rauhan sijasta moisen, omasta mielestään aivan kauhean kurjuuden
keskelle. Hän antoi määräyksiä minkä jaksoi, mutta tunsi asemansa
avuttomuuden, ja taisteli joka hetki silmiin kihoamaan pyrkiviä
kyyneleitä vastaan. Talonhoitaja, entinen sotilas, johon Stepan
Arkadjevitsh oli mieltynyt hänen kauniin ja arvokkaan ulkomuotonsa
vuoksi ja joka aikaisemmin oli ollut Stepan Arkadjevitshin
ovilakeijana, ei ollut tietääkseenkään Darja Aleksandrovnan
onnettomuuksista. Hän sanoi vain kunnioittavasti: "Minkäpä sille voi,
se on niin surkeaa tämä kansa", eikä auttanut hitustakaan.

Tilanne näytti epätoivoiselta. Mutta Oblonskien kodissa oli kuten
kaikissa perheiden asuttamissa kodeissa yksi huomaamaton ja kuitenkin
mitä tärkein ja hyödyllisin henkilö -- Matrjona Filimonovna. Hän
rauhoitteli emäntäänsä vakuutellen, että kaikki vielä setviytyy (se
oli hänen sanansa ja häneltä oli Matvei sen oppinut), ja toimi itse
tyynesti ja hätäilemättä.

Hän teki heti tuttavuutta työnjohtajan vaimon kanssa ja istui
jo tulopäivän iltana akaasioiden alla juomassa teetä tämän ja
työnjohtajan kanssa ja neuvotteli kaikista asioista. Pian muodostui
akaasiapuitten siimekseen Matrjona Filimonovnan erikoinen "klubi",
johon kuului työnjohtajan vaimo, kylänvanhin ja kirjanpitäjä, ja
tämän klubin avulla alkoivat elämän hankaluudet vähitellen tasoittua,
ja viikon kuluttua oli todellakin kaikki jo setviytymään päin.
Katto korjattiin, kyökkipiika saatiin kylänvanhimman välityksellä,
kanoja ostettiin, lehmät alkoivat lypsää paremmin, puutarhan aidan
aukot tukittiin seipäillä, muuan kirvesmies teki mankelin, kaappien
oviin pantiin säpit ja ne lakkasivat avautumasta itsestään ja
palvelijainkamarissa nojatuolin käsinojan ja lipaston varassa lepäsi
sotilasveralla päällystetty silityslauta, ja huoneessa tuntui jo
silitysraudan haju.

-- Siinä on nyt sekin, vaikka niin hätäilitte, sanoi Matrjona
Filimonovna osoittaen lautaa.

Tehtiinpä olkilevyistä uimahuonekin. Lili alkoi uida joka päivä,
ja niin täyttyivät ainakin osaksi Darja Aleksandrovnan toiveet
maalaiselämän mukavuudesta. Täysin rauhallinen ei Darja Aleksandrovna
voinut olla kuuden lapsensa ympäröimänä. Yksi oli hiukan sairas,
toinen olisi voinut sairastua, kolmannelta puuttui jotain,
neljännessä näkyi merkkejä hankalasta luonteesta jne. Vain ani
harvoin sattui lyhyitä rauhan hetkiä. Mutta kaikki nuo puuhat ja
huolet antoivat hänelle sen ainoan onnen, jota hän enää saattoi
kokea. Jollei niitä olisi ollut, olisi hän alinomaa ajatellut
miestään, joka ei rakastanut häntä. Ja niin raskaana kuin äidin
mieltä painoikin ainainen ajatus ja pelko lasten sairaudesta ja suru
heissä ilmenevistä huonoista taipumuksista, palkitsivat jo itse
lapsetkin pienillä iloilla hänen surunsa ja huolensa. Nuo ilot olivat
niin pieniä ja huomaamattomia kuin kultahiukkaset hietikossa, ja
vaikeina hetkinä hän näki vain pelkät murheet, pelkän hiedan; mutta
oli hyviäkin hetkiä, jolloin hän näki pelkät ilot, pelkän kullan.

Täällä maalaiselämän yksinäisyydessä hän alkoi yhä useammin tuntea
noita iloja. Usein hän lapsiaan katsellessaan koetti kaikin voimin
vakuuttaa itselleen olevansa sokea ja äitinä puolueellinen lastensa
suhteen; eikä hän sittenkään voinut olla myöntämättä itselleen, että
kaikki kuusi olivat suloisia lapsia, suorastaan harvinaisia, -- ja
hän oli onnellinen ja ylpeä heistä.



VIII


Toukokuun lopulla, kun kaikki jo oli saatu välttävään kuntoon, sai
Darja Aleksandrovna mieheltään vastauksen kirjeeseensä, jossa oli
valittanut maalla kokemiaan vaikeuksia. Stepan Arkadjevitsh pyyteli
anteeksi, ettei ollut tullut ajatelleeksi kaikkea, ja lupasi saapua
heitä katsomaan niin pian kuin mahdollista. Mutta mahdollisuutta ei
nähtävästi tullut, koska oli jo kesäkuun alkupuoli eikä häntä vain
kuulunut.

Pietarin päivänä päätti Darja Aleksandrovna mennä kylän kirkkoon ja
viedä kaikki lapsensa ehtoolliselle. Keskustellessaan syvällisesti
ja periaatteellisesti sisarensa, äitinsä ja ystäviensä kanssa
Darja Aleksandrovna hämmästytti heitä usein vapaa-ajattelullaan
uskonasioissa. Hänellä oli oma omituinen uskontonsa, johon hän
lujasti luotti välittäen vähät kirkon opinkappaleista. Mutta
perheensä keskuudessa hän noudatti ankarasti kaikkia kirkollisia
käskyjä, ei vain ulkonaisen esimerkin vuoksi, vaan oikein sydämensä
pohjasta. Se seikka, etteivät lapset lähes vuoteen olleet käyneet
ehtoollisella, vaivasi häntä kovasti, ja hän päätti viedä heidät
ehtoolliselle nyt kesän tultua ja sai siihen Matrjona Filimonovnan
täyden hyväksynnän ja kannatuksen.

Jo muutamia päiviä ennen pyhää oli Darja Aleksandrovna miettinyt
valmiiksi, miten lapset puettaisiin juhlamenoa varten. Vaatteita
ommeltiin, korjailtiin ja pestiin, ratkottiin pois liehukkeita,
ommeltiin kiinni nappeja ja siliteltiin nauhoja. Tanjan puku, jonka
talon englantilaisneiti oli ottanut ommeltavakseen, tuotti Darja
Aleksandrovnalle suurta harmia. Englantilaisneiti oli ommellut
hihat liian korkealle ja puku näytti olevan auttamatta pilalla.
Puku ahdisti olkapäistä, niin että sitä oli ikävä katsoakin. Mutta
Matrjona Filimonovna keksi keinon, millä asia korjautuisi, ja
hänen neuvostaan ommeltiin olkapäille pieni lisäkaistale ja päälle
tehtiin hartioille asti ulottuva kaulus. Darja Aleksandrovnan ja
englantilaisneidin kesken oli vähällä syntyä riita tuon puvun tähden.
Pyhäaamuna kaikki oli kuitenkin kunnossa, ja kellon lähetessä
kymmentä johon asti pappia oli pyydetty odottamaan, seisoivat
juhlapukuiset, ilosta säteilevät lapset pääoven edessä vaunujen
ympärillä odottamassa äitiään.

Vikuroivan mustan sijasta oli Matrjona Filimonovnan pyynnöstä
valjastettu työnjohtajan Rusko, ja nyt ilmaantui portaille
pukeutumispuuhissaan viipynyt Darja Aleksandrovna valkeassa
musliinipuvussaan ja nousi vaunuihin.

Darja Aleksandrovna oli tänään nähnyt kampauksensa ja pukeutumisensa
eteen erityistä vaivaa. Ennen aikaan hän oli pukeutunut itseään
varten, ollakseen kaunis ja miellyttääkseen; mutta mitä vanhemmaksi
hän oli tullut, sitä ikävämmäksi oli pukeutuminen käynyt; hän näki
aina kuinka oli rumentunut. Mutta nyt hän oli taas pukeutunut
iloisin ja virein mielin, ei enää itsensä eikä oman kauneutensa
vuoksi, vaan siksi, ettei noiden ihanien olentojen äitinä turmelisi
yleisvaikutusta. Ja katsahdettuaan viimeisen kerran peiliin hän oli
lähtenyt tyytyväisenä huoneestaan. Hän oli kaunis. Ei niin kaunis
kuin oli tahtonut olla ennen aikaan tanssiaisissa, mutta kaunis
sittenkin siihen tarkoitukseen, jota nyt tavoitteli.

Kirkossa ei ollut ketään muita kuin talonpoikia vaimoineen. Mutta
Darja Aleksandrovna näki tai ainakin luuli näkevänsä, miten
ihastuneita he olivat häneen ja hänen lapsiinsa. Kauniiden asujen
lisäksi myös sievä käytös lisäsi lasten viehättävyyttä. Tosin Aljosha
seisoi hiukan huolimattomasti ja käänteli vähän väliä päätään
nähdäkseen millainen hänen puseronsa oli takaapäin, mutta oli silti
kovin herttaisen näköinen. Tanja seisoi kuin täysikasvuinen ja
piti silmällä pienempiä. Mutta pikku Lili vasta olikin herttainen
lapsekkaassa ihmettelyssään, ja oli vaikea olla vetämättä suutaan
hymyyn, kun hän ehtoollista saatuaan sanoi: "Please some more".

Kotimatkalla lapset tunsivat, että jotain juhlallista oli tapahtunut,
ja olivat hyvin kilttejä.

Aluksi kaikki sujui hyvin kotonakin. Mutta aamiaispöydässä Grisha
alkoi viheltää eikä -- mikä pahinta -- totellut englantilaista
opettajatarneitiä ja sai siksi jäädä ilman jälkiruokaa. Darja
Aleksandrovna oli omasta puolestaan koettanut välttää rangaistusta
tällaisena päivänä, mutta hän ei ollut pöydässä läsnä; ja kun hän
tuli, hänen täytyi tukea englannittaren määräystä ja vahvistaa
päätös, jonka mukaan Grishalta evättiin jälkiruoka. Se pilasi jonkin
verran yleistä iloa.

Grisha itki ja sanoi, että Nikolenjka vihelsi myös, mutta eipäs
sitä rangaistu, ja ettei hän piirakan takia itke -- se oli hänelle
yksi lysti --, mutta minkä tähden tehdään sellaista vääryyttä. Asia
kävi jo kovin surulliseksi, ja Darja Aleksandrovna päätti ehdottaa
englantilaisneidille, että Grishalle annettaisiin tällä kertaa
anteeksi. Mutta mennessään salin läpi neidin luo hän näki kohtauksen,
joka täytti hänen mielensä sellaisella ilolla, että kyyneleet
kihosivat silmiin, ja hän antoi heti anteeksi rikolliselle.

Grisha istui selin nurkassa ikkunan luona; hänen vieressään seisoi
Tanja, lautanen kädessä. Tanja oli sanonut tahtovansa ruokkia
nukkejaan ja pyytänyt neidiltä luvan saada viedä piirakka-annoksensa
lastenkamariin, mutta olikin salaa tuonut sen veljelleen. Itkien yhä
kärsimänsä rangaistuksen vääryyttä Grisha söi piirakkaa ja sopersi
kesken nyyhkytystään: "Syö sinäkin, syödään yhdessä... sinä kanssa."

Tanjakin sai kyyneleitä silmiinsä, aluksi säälistä Grishaa kohtaan,
sitten oman hyvän työnsä johdosta; eikä hän pannut vastaan vaan söi
osansa.

Äidin nähdessään lapset säikähtivät, mutta katsottuaan tarkemmin
äidin kasvoihin he ymmärsivät tekevänsä hyvää ja herahtivat
nauramaan; suu täynnä piirakkaa he alkoivat hieroa käsillään huuliaan
sotkien säteilevät kasvonsa kyyneliin ja marjahilloon.

-- Herranen aika! Uudet valkeat vaatteet! Tanja! Grisha! huusi äiti
koettaen pelastaa uusia vaatteita, samalla kyynelten läpi autuaan
riemukkaasti hymyillen.

Uudet vaatteet riisuttiin ja vanhat puettiin sijaan, ja työnjohtajan
käskettiin taas panna Rusko toisen hevosen pariksi valjaisiin, sillä
päätettiin lähteä sieneen ja sieltä uimaan. Riemukas kirkuna ja melu
nousi lastenkamarissa eikä lakannut, ennen kuin noustiin rattaille ja
lähdettiin metsään.

Sieniä saatiin koko vakallinen: löysipä pikku Lilikin sienen! Ennen
hän oli poiminut vain neiti Hullin osoituksesta, mutta nyt hän
oli omin neuvoin löytänyt suuren tatin, ja se sai aikaan yleisen
riemuhuudon: "Lili löysi tatin!"

Sitten ajettiin joelle, hevoset pysäytettiin rantakoivujen alle
ja mentiin uimahuoneeseen. Terenti-kuski sitoi paarmoja huiskivat
hevoset puihin kiinni, heittäytyi pitkälleen rehevälle nurmelle
koivun siimekseen ja poltteli kessua; uimahuoneesta hänen korviinsa
kaikui kaiken aikaa lasten iloinen kirkuna.

Vaikka ei ollutkaan helppoa pitää silmällä kuutta lasta, hillitä
heidän vallattomuuttaan, muistaa kaikki eri sukat, alusvaatteet
ja kengät sekoittamatta niitä keskenään, päästää auki ja vetää
kiinni nauhoja ja nappeja, ei Darja Aleksandrovnasta, joka oli
itse aina pitänyt uimisesta, mikään ollut hauskempaa kuin koko
lapsijoukon uittaminen. Hän tunsi suurta nautintoa kun sai vetää
sukkia pullukoihin jalkoihin, ottaa syliinsä ja kastaa veteen pikku
nakupellejä, kuulla ilon ja pelon kimeää kirkunaa ja nähdä pikku
kerubiensa polskuttavan vettä hengästyneinä, silmät pelosta ja ilosta
loistaen.

Kun puolet lapsista oli jo puettu, uimahuoneen luo pysähtyi arkaillen
muutamia pyhäpukuisia kylän akkoja, jotka tulivat metsästä keräämästä
lääkeyrttejä. Matrjona Filimonovna huusi yhden heistä luokseen ja
pyysi häntä viemään veteen pudonneen lakanan ja paidan kuivumaan,
ja Darja Aleksandrovna ryhtyi akkojen kanssa puheisiin. Aluksi akat
naurahtelivat kämmeneensä eivätkä ymmärtäneet mitä kysyttiin, mutta
pian katosi ujostelu ja tarina virisi hyvään vauhtiin. Akat voittivat
heti Darja Aleksandrovnan myötätunnon osoittaessaan vilpitöntä
ihastusta hänen lapsiaan kohtaan.

-- Herran terttu tuota tyttöä, niin on valkea hipiä kuin sokuri,
sanoi eräs ihastellen Tanjaa ja heiluttaen päätään. -- Mutta laihapa
on...

-- Oli talvella sairaana.

-- Oikeinko sitä tuotakin kylvetettiin, sanoi toinen osoittaen
rintalasta.

-- Ei, tämä on vasta kolmen kuukauden vanha, sanoi Darja
Aleksandrovna ylpeänä.

-- Voi kullan nuppu sentään!

-- Eikö itselläsi ole lapsia?

-- Oli neljä, mutta kaksi on enää elossa, poika ja tyttö. Viimeisen
paaston jälkeen herkesin nuorinta imettämästä.

-- Kuinka vanha se on?

-- Toinen vuosi on menossa.

-- Miten sinä niin kauan imetit?

-- Kolme paastoa, se on meillä tavallinen aika.

Siitä syntyi Darja Aleksandrovnaa kovasti kiinnostava keskustelu:
Miten syntyi? Onko ollut sairaana? Missä mies?

Darja Aleksandrovna ei olisi halunnut erota puhetovereistaan, niin
hauskaa hänestä oli jutella heidän kanssaan ja niin kokonaan samat
olivat heidän mielenkiintonsa kohteet. Kaikkein mieluisinta oli
Darja Aleksandrovnasta se, että hän näki selvästi, miten kaikki nuo
naiset ihailivat ennen kaikkea sitä, että hänellä oli niin paljon
lapsia ja niin kauniita lapsia. Ämmät saivat Darja Aleksandrovnan
jopa nauramaan, mikä loukkasi syvästi englantilaisneitiä, joka
oli tuon hänelle käsittämättömän naurun aiheena. Eräs nuoremmista
naisista oli katsellut tarkkaan viimeisenä pukeutuvaa englannitarta,
ja kun tämä oli pannut ylleen kolmannen hameen, ei hän voinut olla
huomauttamatta: "Sekös vasta kieputtaa hametta päälleen!"... ja
kaikki purskahtivat nauruun.



IX


Darja Aleksandrovna istui huivi päässä rattailla puhtaitten,
märkätukkaisten lastensa keskellä, ja oltiin jo lähellä kotia,
kun kuski sanoi: "Joku vieras näkyy tulevan vastaan; eikö liene
Pokrovskojen herra."

Darja Aleksandrovna katsahti eteenpäin ja ilostui nähdessään
Levinin tutun hahmon, harmaa hattu ja harmaa päällystakki yllään.
Hän oli aina hyvillään tavatessaan Levinin ja varsinkin nyt, kun
Levin sai nähdä hänet koko kunniassaan. Kukaan ei ymmärtänyt hänen
mahtavuuttaan paremmin kuin Levin.

Nähdessään Dollyn Levin oli näkevinään kuvan tulevasta
perhe-elämästään.

-- Te olette kuin kana poikasineen, Darja Aleksandrovna. --
Tervetuloa! Kuinka iloinen olenkaan! Dolly sanoi ojentaen Levinille
kätensä.

-- Miksi ette ole ilmoittanut mitään tulostanne? Veljeni asuu minun
luonani Pokrovskojessa. Vasta Stivalta sain tietää, että te olette
täällä.

-- Stivalta? kysyi Darja Aleksandrovna ihmeissään.

-- Niin, hän kirjoitti muutostanne ja arveli, että sallisitte minun
auttaa teitä, Levin sanoi, mutta nolostui heti sen sanottuaan
ja kulki tuppisuuna rattaiden rinnalla taitellen lehmuksen
lehtiä ja pureksien niitä. Hän nolostui huomatessaan, että Darja
Aleksandrovnasta saattoi tuntua ikävältä vieraan apu asioissa, jotka
kuului hänen miehensä tehtäviin. Darja Aleksandrovna ei todellakaan
pitänyt Stepan Arkadjevitshin tavasta jättää omia perheasioitaan
vieraitten huoleksi. Ja hän huomasi heti, että Levin käsitti
sen. Tuon hienon ymmärtämyksen ja hienotunteisuuden takia Darja
Aleksandrovna pitikin Levinistä niin paljon.

-- Minä ymmärsin tietysti, Levin sanoi, -- sen merkitsevän vain sitä,
että te halusitte nähdä minua, ja olin hyvilläni. Tietenkin teistä
kaupunkilaisemäntänä täkäläinen elämä voi tuntua puutteelliselta, ja
jos on tarvetta, olen valmis palvelukseenne.

-- Eikö mitä! Dolly sanoi. -- Ensi aikoina oli hankalaa, mutta nyt
menee jo kaikki hyvin tämän minun vanhan lastenhoitajani avulla,
selitti hän osoittaen Matrjona Filimonovnaa, joka ymmärsi, että
puhuttiin hänestä, ja hymyili Levinille iloisesti ja ystävällisesti.
Hän tunsi Levinin ja tiesi, että siinä oli Kitty-neidille hyvä
sulhanen, ja toivoi asian toteutuvan.

-- Nouskaa rattaille, herra, tehdään tähän tilaa, hän sanoi.

-- Ei, minä kävelen mielelläni. Lapset, kuka teistä lähtee minun
mukanani juoksemaan kilpaa hevosten kanssa?

Lapset tunsivat Leviniä hyvin vähän eivätkä muistaneet, milloin
olivat hänet nähneet, mutta he eivät ujostelleet eivätkä vierastaneet
häntä, kuten lapset niin usein tekevät teeskentelevien aikuisten
seurassa, saaden siitä usein rangaistuksen. Teeskentely saattaa
pettää kaikkein viisaimman, teräväkatseisimmankin ihmisen, mutta
vähälahjaisinkin lapsi tunnistaa sen, olkoonpa se kätketty kuinka
taitavasti tahansa, ja vieroksuu sitä. Niin monia vikoja kuin
Levinissä kenties olikin, teeskentelyä hänessä ei ollut vähääkään, ja
siksi lapset osoittivat häntä kohtaan samaa ystävyyttä, jonka näkivät
kuvastuvan äitinsä kasvoilta. Levinin kutsusta kaksi vanhinta hyppäsi
heti rattailta hänen luokseen ja lähti juoksemaan hänen kanssaan yhtä
vilpittömästi kuin jos olisivat juosseet hoitajansa neiti Hullin tai
oman äitinsä kanssa. Lilin rupesi myös tekemään mieli hänen luokseen,
ja äiti antoi hänet Levinille, joka asetti hänet hartioilleen ja
lähti juoksemaan.

-- Älkää pelätkö, Darja Aleksandrovna! puheli hän iloisesti
hymyillen, -- en minä loukkaa enkä pudota.

Ja katsellessaan hänen vikkeliä, voimakkaita, varovaisen huolehtivia
ja selvästi jännittyneitä liikkeitään äiti rauhoittui ja seurasi
Leviniä iloinen ja hyväksyvä hymy huulillaan.

Täällä maalla lasten ja miellyttävän Darja Aleksandrovnan seurassa
Levinin valtasi sellainen lapsellisen iloinen mieliala, joka oli
hänelle useinkin ominainen ja josta Darja Aleksandrovna hänessä
niin paljon piti. Juoksennellessaan lasten kanssa hän opetti heille
voimistelua, nauratti neiti Hullia huonolla englanninkielellään ja
kertoi Darja Aleksandrovnalle maatöistään.

Päivällisen jälkeen Levinin kanssa kahden parvekkeella istuessaan
Darja Aleksandrovna alkoi puhua Kittystä.

-- Tiedättekö? Kitty tulee tänne ja viettää kesän minun kanssani.

-- Niinkö? Levin sanoi punastuen ja lisäsi puheenaihetta
vaihtaakseen: -- Kai minä saan lähettää teille ne kaksi lehmää?
Jollette huoli ilmaiseksi, niin voittehan maksaa minulle viisi ruplaa
kuussa, jos se ei ole liian noloa.

-- Ei, kiitos vain. Me tulemme kyllä toimeen.

-- Minäpä katson teidän lehmiänne, ja jos sallitte, annan määräyksiä
niitten ruokinnasta. Kaikki riippuu siitä.

Ja vetääkseen keskustelua yhä kauemmaksi syrjään esitti Levin Darja
Aleksandrovnalle karjatalousteoriansa, jonka ydin oli siinä, että
lehmä on vain kone, joka muuttaa ruoan maidoksi jne.

Hän puhui siitä ja halusi kiihkeästi kuulla lisää Kittystä, mutta
myös pelkäsi sitä. Hän pelkäsi kadottavansa sen mielenrauhan, jonka
oli niin suurella vaivalla saavuttanut.

-- Niin, mutta kaikkea sitähän pitäisi valvoa, ja kuka sen täällä
tekee? vastasi Darja Aleksandrovna haluttomasti.

Hän oli Matrjona Filimonovnan avulla saanut taloutensa sellaiseen
kuntoon, ettei halunnut siihen mitään muutoksia. Eikä hän oikein
luottanut Levinin maataloutta koskeviin tietoihin. Sen tapaiset
väitteet kuin että lehmä on maidonvalmistuskone, tuntuivat hänestä
arveluttavilta. Hänen ymmärtääkseen moinen käsitys oli vain haitaksi
taloudelle. Hänestä asia oli paljon yksinkertaisempi; piti vain,
kuten Matrjona Filimonovna oli selittänyt, antaa lehmille enemmän
ruokaa ja juomaa ja katsoa, ettei kokki saanut viedä huuhdevesiä
keittiöstä pesijättären lehmälle. Se oli selvää. Mutta kaikki
selitykset jauho- ja heinäruoasta olivat epäilyttäviä ja hämäriä. Ja
ennen kaikkea -- hänen teki mieli puhua Kittystä.



X


-- Kitty kirjoitti minulle, ettei hän mitään niin halua kuin
yksinäisyyttä ja rauhaa, Dolly sanoi pienen vaitiolon jälkeen.

-- Voiko hän jo paremmin? kysyi Levin mieli kuohuksissa.

-- Hän on, Jumalan kiitos, kokonaan toipunut. Minä en ole koskaan
uskonutkaan, että hänessä olisi rintatauti.

-- Sehän on hauskaa! Levin sanoi, ja Dolly oli näkevinään hänen
kasvoillaan jotain liikuttavaa ja avutonta, kun mies näin sanottuaan
ääneti katsoi häneen.

-- Kuulkaahan, Konstantin Dmitrish, sanoi Darja Aleksandrovna
hymyillen hyväntahtoista, leikillistä hymyään, -- miksi te olette
vihoissanne Kittylle?

-- Minäkö? En minä ole vihoissani.

-- Olettepa. Miksi ette käynyt meillä ja Shtsherbatskeillä, kun
olitte viimeksi Moskovassa.

-- Darja Aleksandrovna, Levin sanoi punastuen hiusrajaa myöten, --
minua ihmetyttää, että niin hyvä ihminen kuin te saattaa puhua noin.
Ettekö te edes sääli minua, kun kerran tiedätte...

-- Mitä minä tiedän?

-- Tiedätte, että minä olen kosinut ja saanut rukkaset, Levin sanoi,
ja koko se hellyys, jota hän hetki sitten oli tuntenut Kittyä
kohtaan, muuttui hänen sielussaan kärsityn loukkauksen herättämäksi
katkeruudeksi.

-- Mistä te luulette minun sen tietävän?

-- Kaikkihan sen tietävät.

-- Siinä te ainakin olette erehtynyt; minä en ole tiennyt sitä, jos
olenkin aavistanut.

-- Niinkö? No nyt sen ainakin tiedätte.

-- Olen vain tiennyt, että on ollut jotain, joka on kauheasti
vaivannut Kittyä ja josta hän on kieltänyt minua enempää kysymästä.
Ja kun hän ei kerran ole minulle siitä puhunut, niin ei hän ole
puhunut kenellekään. Miten se kävi? Kertokaa minulle.

-- Minähän sanoin jo.

-- Milloin se tapahtui?

-- Kun viimeksi kävin teillä.

-- Kuulkaapas, mitä minä sanon, sanoi Darja Aleksandrovna: -- Minun
on kauhean sääli Kittyä. Te kärsitte vain loukatusta ylpeydestä.

-- Kenties, myönsi Levin, -- mutta... Dolly keskeytti hänet.

-- Mutta Kitty-raukkaa minun on niin kauhean sääli. Nyt minä ymmärrän
kaiken.

-- Antakaa minulle anteeksi, Darja Aleksandrovna, Levin sanoi ja
nousi. -- Jääkää hyvästi, minun täytyy mennä.

-- Ei, odottakaahan, Dolly sanoi tarttuen hänen hihaansa. -- Istukaa
rauhassa.

-- Minä pyydän teitä, olkaa niin hyvä älkääkä puhuko siitä, Levin
sanoi ja istuutui tuntien sammuneelta näyttäneen toivon syttyvän
uudelleen ja värähtelevän sydämessään.

-- Jollen minä pitäisi teistä, sanoi Darja Aleksandrovna, ja
kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, -- jollen minä tuntisi teitä niin
kuin tunnen...

Kuolleelta näyttänyt tunne virkosi yhä enemmän ja tuntui valtaavan
koko sydämen.

-- Niin, nyt minä ymmärrän kaiken, jatkoi Darja Aleksandrovna. -- Te
ette voi sitä ymmärtää; te miehet, joilla on täysi vapaus ja valta
valita, tiedätte aina ketä rakastatte. Mutta odottamaan määrätty
tyttö neitseellisessä ujoudessaan, -- tyttö, joka näkee teidät miehet
vain kaukaa, kuulee sanoja ja uskoo niihin -- hän voi olla ja on
usein sellaisessa asemassa, ettei tiedä mitä vastaisi.

-- Niin, jollei sydän puhu.

-- Vaikka puhuisikin, niin sittenkin. Ajatelkaahan: kun te miehet
tavoittelette jotain tyttöä, te käytte hänen kotonaan, lähestytte
häntä, tarkastelette ja väijytte, onko hän sellainen, josta pidätte,
ja kun sitten tulette vakuuttuneeksi siitä, että rakastatte häntä,
kositte häntä...

-- Ei se ole aivan sillä tavoin.

-- Yhdentekevää. Te kositte, kun rakkautenne on kypsynyt tai kun
kahdesta valittavasta toinen on saanut sydämessänne voiton. Mutta
tytöltä ei kysytä. Tahdotaan, että hän itse valitsisi, mutta hänhän
ei voi valita, hän voi vain vastata myöntävästi tai kieltävästi.

"Se oli valinta minun ja Vronskin välillä", muisti Levin, ja sielussa
vironnut vainaja kuoli taas ja painoi ahdistavasti sydäntä.

-- Darja Aleksandrovna, hän sanoi, -- niin valikoidaan vaatteita
tai muita ostoksia, mutta ei rakkautta. Valinta on tehty ja sen
parempi... Sitä ei voi tehdä toistamiseen.

-- Oi, sitä ylpeyksien ylpeyttä! sanoi Darja Aleksandrovna ikään
kuin halveksien tuon tunteen alhaisuutta siihen toiseen tunteeseen
verrattuna, joka on mahdollista vain naisille. -- Silloin kun kositte
Kittyä, hän sattui juuri olemaan tilanteessa, jossa hänen oli
mahdoton vastata. Hänessä oli epäröintiä. Epäröintiä siitä, tekö vai
Vronski. Vronskin hän näki joka päivä, teitä hän ei ollut pitkään
aikaan nähnyt. Jos hän olisi ollut vanhempi... Minä esimerkiksi
hänen sijassaan en olisi hetkeäkään epäröinyt. Vronski on aina ollut
minusta vastenmielinen, ja niinpäs kävi.

Levin muisti Kittyn vastauksen. Hän oli sanonut: ei, se on mahdotonta.

-- Darja Aleksandrovna, hän sanoi kuivasti, -- minä pidän suuressa
arvossa luottamustanne, mutta minä luulen, että te olette erehtynyt.
Ja oli miten oli, se ylpeys, jota te niin halveksitte, saa aikaan
sen, että jokainen ajatuskin Katerina Aleksandrovnasta on minulle
mahdoton... ymmärrättehän, aivan mahdoton.

-- Tahdon vain lisätä vielä, että puhun teille sisarestani, jota
rakastan kuin lapsiani, ymmärrättehän. Minä en sano, että hän
rakastaa teitä, minä vain tahdoin sanoa, ettei hänen silloin
antamansa kieltävä vastaus todista mitään.

-- En tiedä, Levin sanoi hypähtäen pystyyn. -- Jos te tietäisitte,
miten kipeästi te viiltelette minua! Aivan sama kuin jos teiltä olisi
lapsi kuollut ja teille yhtenään puhuttaisiin, että nyt hän olisi
sellainen ja sellainen, jos saattaisi elää teidän ilonanne. Mutta hän
on kuollut, kuollut, kuollut...

-- Olettepa te lystikäs, sanoi Darja Aleksandrovna hymyillen
surullisesti Levinin kiihtymykselle. -- Niin, minä ymmärrän nyt yhä
paremmin, jatkoi hän mietteissään. -- Te ette siis enää käy meillä,
kun Kitty tulee?

-- En. Minä en tietenkään rupea karttelemaan Katerina Aleksandrovnaa,
mutta -- mikäli voin -- koetan vapauttaa hänet epämiellyttävästä
seurastani.

-- Te olette hyvin, hyvin lystikäs mies, toisti Darja Aleksandrovna
tarkaten hellästi hänen kasvojaan. -- No hyvä; ja olkaamme sitten
kuin koko asiasta ei olisi puhuttu mitään. Mitä sinä, Tanja, täällä
teet? kysyi Darja Aleksandrovna ranskaksi kuistille tulleelta tytöltä.

-- Missä on minun lapioni, äiti?

-- Minä kysyin ranskaksi, vastaa sinä samoin.

Tyttö aikoi sanoa, mutta oli unohtanut, mitä lapio oli ranskaksi;
äiti kuiskasi sen hänelle ja sanoi sitten ranskaksi, mistä lapio oli
haettava. Ja se tuntui Levinistä ikävältä.

Eikä mikään Darja Aleksandrovnan kodissa ja hänen lapsissaan ollut
Levinistä enää läheskään niin viehättävää kuin aluksi oli näyttänyt.

"Miksi hän puhuu ranskaa lapsilleen?" hän ajatteli. "Kuinka
luonnotonta ja valheellista se on! Lapset tuntevat sen itse.
Opettavat ranskaa ja hävittävät vilpittömyyden", hän ajatteli
itsekseen eikä tiennyt, että Darja Aleksandrovna oli parikymmentä
kertaa ajatellut ja pohtinut samaa asiaa ja -- vilpittömyyden
kustannuksellakin -- katsonut tarpeelliseksi opettaa lapsiaan sillä
tavoin.

-- Mikä kiire teillä on. Istukaa toki hetkinen vielä. Levin jäi
juomaan teetä, mutta hänen hyvä tuulensa oli kadonnut ja hänen oli
paha olla.

       *       *       *       *       *

Teen jälkeen Levin meni ulos käskeäkseen ajamaan vaununsa oven eteen,
ja tapasi sisään palatessaan Darja Aleksandrovnan kuohuksissa, kasvot
synkkinä ja kyyneleet silmissä. Levinin käydessä pihalla oli sattunut
tapaus, joka yhtäkkiä murskasi Darja Aleksandrovnan äskeisen onnen
ja ylpeyden lapsistaan; Grisha ja Tanja olivat ruvenneet tappelemaan
pallosta. Kuultuaan huutoa lastenkamarista Darja Aleksandrovna oli
juossut sinne ja saanut nähdä kauhean näyn: Tanja piti Grishaa
tukasta ja Grisha löi vihasta hurjana Tanjaa nyrkillä mihin sattui.
Jokin murtui Darja Aleksandrovnan sydämessä, kun hän näki sen. Oli
kuin pimeys olisi astunut hänen elämäänsä: hän ymmärsi, että nuo
lapset, joista hän oli ollut niin ylpeä, eivät olleet ainoastaan
aivan tavallisia, vaan suorastaan pahoja, huonosti kasvatettuja,
ilkeitä lapsia, joilla oli raakoja, petomaisia taipumuksia.

Hän ei voinut ajatella eikä puhua mitään muuta eikä voinut olla
kertomatta Levinille onnettomuuttaan.

Levin näki, miten onneton hän oli, ja koetti lohduttaa häntä sanoen,
ettei se todistanut mitään pahaa, sillä kaikki lapsethan tappelevat.
Mutta puhuessaan Levin ajatteli mielessään: "Ei, minä en aio
teeskennellä enkä puhua ranskaa lasteni kanssa; ja minun lapsistani
tuleekin toisenlaisia: täytyy vain katsoa, ettei pilaa eikä turmele
lapsiaan, niin niistä tulee mainioita. Niin, minun lapsistani ei
tulekaan tuollaisia."

Hän hyvästeli ja lähti, eikä Dolly pidätellyt häntä.



XI


Heinäkuun puolivälissä Levinin luo tuli kylänvanhin Levinin
sisaren maatilalta, joka oli noin kahdenkymmenen virstan päässä
Pokrovskojesta, ja teki selkoa töitten kulusta ja heinänteosta
siellä. Päätulo sisaren tilalla tuli luhtaniityistä. Ennen aikaan
niityt olivat olleet vuokrattuina talonpojille kahdestakymmenestä
ruplasta desjatiina. Kun Levin oli ottanut tilan hoitoonsa ja
tarkastanut heinämaat, oli hän huomannut niiden arvon suuremmaksi
ja määrännyt vuokraksi kaksikymmentäviisi ruplaa desjatiinalta.
Talonpojat eivät olleet suostuneet maksamaan niin paljoa eivätkä
olleet päästäneet muitakaan kauppoihin. Silloin oli Levin itse
lähtenyt sinne ja päättänyt korjata heinän osaksi päiväpalkalla,
osaksi osamaksulla. Oman kylän talonpojat olivat kaikin tavoin
vastustaneet tuota uudistusta, mutta työt olivat menneet hyvin, ja
heti ensimmäisenä vuonna niityistä oli saatu melkein kaksinkertainen
tuotto. Toissa ja viime vuonna olivat kylän talonpojat jatkaneet
entistä vastarintaansa, mutta heinänkorjuu oli hoidettu samaan
tapaan. Tänä kesänä olivat talonpojat ottaneet kaikki heinämaat
tehdäkseen sadon kolmanneksesta, ja nyt oli kylänvanhin tullut
ilmoittamaan, että heinä oli korjattu ja että hän oli sadetta peläten
kutsunut tilan kirjanpitäjän niitylle ja tämän läsnä ollessa jakanut
ja ajattanut pois yksitoista heinäsuovaa. Kun kylänvanhimmalta
tiedusteltiin parhaan niityn satoa, hän antoi kovin epämääräisiä
vastauksia. Lisäksi hän oli pitänyt niin kiirettä jakaessaan heinät
lupaa odottamatta, että Levin ymmärsi siitä ja koko hänen sävystään,
että tässä piili jokin petos, ja päätti itse mennä ottamaan selvää
asiasta.

Tultuaan päivällisaikaan kylään ja jätettyään hevosensa tutun
talonpoikaisukon -- veljensä entisen imettäjän miehen -- pihaan
Levin meni ukon luo mehiläistarhaan saadakseen häneltä tarkemmin
kuulla heinänkorjuusta. Puhelias, jalomuotoinen Parmenitsh-ukko otti
Levinin ilomielin vastaan, näytti hänelle koko taloutensa, kertoi
hyvin tarkasti mehiläisistään ja tämän vuoden parveilusta. Mutta
Levinin kysyessä heinänkorjuusta hän vastaili epämääräisesti ja
vastahakoisesti, ja se antoi lisää vahvistusta Levinin oletuksille.
Hän lähti heinämaalle ja tarkasti suovat. Niissä ei voinut olla
enempää kuin viisikymmentä kuormaa kussakin, ja paljastaakseen
petoksen Levin käski tuoda paikalle samat heinähäkit, joilla
heinät oli vedetty, purkaa yhden suovan ja vedättää katokseen.
Suovasta tuli vain kolmekymmentäkaksi kuormaa. Vaikka kylänvanhin
selittelikin heinän kuohkeutta ja sitä, kuinka se painuu suovissa,
vaikka hän vakuutti ja vannoi kaiken käyneen rehellisesti, Levin
väitti sitkeästi, että heinät oli jaettu ilman hänen käskyään ja
ettei hän hyväksynyt jaossa käytettyä laskutapaa. Pitkien väittelyjen
jälkeen asia päätettiin niin, että talonpojat saivat ottaa yksitoista
viidenkymmenen kuorman suuruisiksi laskettua suovaa omalle osalleen,
ja omistajan osa oli mitattava uudelleen. Nämä keskustelut ja heinien
jako kestivät iltapuolelle asti. Kun heinät oli loppuun jaettu,
Levin jätti muun silmälläpidon kirjanpitäjälle ja istahti itse
pajunvitsalla merkitylle heinäruolle katselemaan niittyä, joka kuhisi
kirjavanaan kansaa.

Hänen edessään joen kaartamalla niemekkeellä, ruohikon takana,
liikkui kirjavana jonona naisia, heleät äänet iloisesti raikuen, ja
levällään olevasta luo'osta muodostui vaaleanvihreälle heinänsängelle
nopeasti harmaita, mutkittelevia karhoja. Naisten jäljessä kulkivat
miehet hankoineen ja karhoista nousi leveitä, korkeita ja pulleita
rukoja. Vasemmalla, jo korjatulla niityllä, ajeli rattaita, ja
toinen toisensa jälkeen ruot katosivat suurten hankojen nostamina
raskaisiin, tuoksuviin heinäkuormiin, jotka ulottuivat hevosen
takapuoleen saakka.

-- Kaunis on korjuuilma! Ja hyvin tulee heiniä! sanoi tuttu ukko
istuutuen Levinin viereen. -- Ihan on kuin teetä eikä heinää. Niin
heittelevät kuin siemeniä kanoille, lisäsi hän viitaten heinähäkkiin
ja rukoihin. -- Päivällisen jälkeen ovat vieneet hyvinkin puolet.

-- Joko on viimeinen? huudahti hän nuorelle miehelle, joka seisoi
rattailla ja ajoi ohitse heilutellen ohjasten periä.

-- Viimeinen on! huusi nuori mies pidättäen hetkisen hevostaan,
katsahti hymyillen rattailla niin ikään iloisesti hymyilevään
punaposkiseen naiseen, ja jatkoi ajoaan.

-- Kuka se oli? Poikanneko? kysyi Levin.

-- Sehän se on minun nuorimpani, vastasi ukko hellästi hymyillen.

-- Uljas poika!

-- Eipä ole moittimista.

-- Joko on naimisissa?

-- Jo on ollut alun kolmatta vuotta.

-- Onko lapsiakin?

-- Vai lapsia! Kokonaisen vuoden oli, ettei ymmärtänyt mitään...
ei muuta kuin ujosteli, vastasi ukko. -- Kyllä ovat heinät hyviä.
Totisesti kuin teetä! toisti hän haluten puhua muusta.

Levin katseli tarkkaavaisesti Vanja Parmenovia ja hänen vaimoaan,
jotka vähän matkan päässä sulloivat heiniä rattaille. Vanja
seisoi kuorman päällä ja otti vastaan, tasoitti ja polki suuria
heinätukkoja, joita hänen nuori, kaunis emäntänsä ojenteli hänelle
ketterästi, ensin sylyksinä ja sitten hangolla. Nuori vaimo teki
työtä keveästi, iloisesti ja joutuisasti. Karheat, painuneet heinät
eivät heti tarttuneet hankoon. Hän tasoitteli niitä ensin, työnsi
hangon heiniin, sysäsi sitä notkeasti ja nopeasti koko vartalonsa
painolla, kumarsi punaisen vyön kiristämän selkänsä syvään
ojentautuakseen samassa suoraksi, ja täyteläinen rinta kaartui esiin
ison valkean esiliinan alta, kun hän siirsi ketterin ottein kätensä
alemmaksi hangon varteen ja heitti heinätukun korkealle kuorman
päälle. Vanja tahtoi nähtävästi säästää vaimoaan turhalta työltä,
kaappasi tarjotun sylyksen kiireesti avoimeen syliinsä ja levitti
sen kuormalle. Annettuaan haravalla viimeiset heinänrippeet nainen
ravisti niskastaan karisteet, korjasi valkean, päivettymättömän otsan
ylle solahtaneen punaisen huivinsa asentoa ja ryömi sitten rattaiden
alle sitoakseen kuorman. Vanja neuvoi, kuinka piti solmia kiinni, ja
remahti nauramaan joillekin vaimonsa sanoille. Kummankin ilmeissä
näkyi voimakas, nuori, äsken herännyt rakkaus.



XII


Kuorma oli sidottu. Vanja hyppäsi alas ja lähti taluttamaan hyvää,
lihavaa hevosta ohjaksista. Vanjan vaimo heitti kuorman päälle
haravansa ja meni reippain askelin piiriin kokoontuneitten naisten
luo. Vanja ajoi tielle yhteen jonoon toisten kuormien kanssa. Naiset
kulkivat kuormien jäljessä haravat olalla, kirkkaat värit välkkyen ja
heleät äänet iloisina raikuen. Muuan nainen alkoi laulaa karkealla
ja villillä äänellä, ja kun hän oli laulanut laulun kertaalleen,
puolisensataa hiomatonta, kimeää ja tervettä naisääntä tarttui siihen
yhtaikaa ja kertasi saman laulun yhteisvoimin.

Naiset lähestyivät Leviniä laulaen, ja hänestä tuntui kuin häntä
kohti olisi tullut ilosta jyrisevä ukkospilvi. Tämä ukonilma yllätti
hänet ja tempasi syliinsä, ja ruko, jolla hän makasi, samoin
muut ruot, heinäkuormat ja koko niitty etäisine vainioineen --
kaikki vaappui, värjyi ja vavahteli tuon villin riemukkaan laulun
aallokossa, jossa huudot, vihellykset ja läiskähdykset temmelsivät
sävelten seassa. Levinin kävi kateeksi tuo terve ilo, ja teki
mieli ottaa osaa tuohon elämänilon ilmaisuun. Mutta hän ei voinut
tehdä mitään, hänen täytyi vain maata ja katsoa ja kuunnella. Kun
joukko lauluineen oli kadonnut näkyvistä ja kuuluvista, Levinin
valtasi haikea kaipauksen tunne oman yksinäisyytensä ja fyysisen
joutilaisuutensa tähden ja siksi, että hän oli vihamielisessä
suhteessa tuohon maailmaan.

Monet niistä samoista talonpojista, jotka olivat kiistelleet hänen
kanssaan heinistä, ne, joita hän oli loukannut, tai ne, jotka
olivat tahtoneet pettää häntä -- nuo samat talonpojat tervehtivät
häntä iloisesti, ilmeisesti ilman vähintäkään kaunaa tai katumuksen
tunnetta tai edes muistoa siitä, että he olivat aikoneet pettää
häntä. Kaikki se oli hukkunut yhteisen iloisen työn mereen. Luoja
antoi päivän, Luoja antoi voimia. Sekä päivä että voimat oli
omistettu työlle, ja siinä oli palkkio itsessään. Kenen hyväksi oli
aherrettu? Mitkä hedelmät työstä saadaan? Ne olivat vähäpätöisiä ja
asiaan kuulumattomia mietteitä.

Levin oli usein ihaillut tuota elämää ja ajatellut usein kateellisena
sen piiriin kuuluvia ihmisiä, mutta vasta tänään, varsinkin sen
johdosta, miten hän oli nähnyt Ivan Parmenovin suhtautuvan nuoreen
vaimoonsa, Levinin mieleen tuli ensimmäisen kerran selvänä ajatus,
että painostavan, joutilaan, teennäisen ja yksilöllisen elämän
vaihtaminen työteliääseen ja ihanaan yhteiselämään riippui hänestä
itsestään.

Ukko, joka oli istunut hänen kanssaan, oli jo ammoin mennyt kotiinsa.
Kaikki työväki oli hajaantunut. Lähellä asuvat olivat menneet
koteihinsa, ja pitkämatkalaiset söivät illallistaan tai laittelivat
makuusijojaan niityllä. Väki ei kiinnittänyt huomiota siihen, että
Levin makasi yhä ruollaan ja katseli, kuunteli ja ajatteli. Niitylle
yöksi jäänyt heinäväki nukkui tuskin ollenkaan koko lyhyenä kesäisenä
yönä. Ensin kuului aterioivien keskinäistä iloista tarinointia ja
naurua ja sitten taas laulua ja naurua.

Koko pitkä työpäivä ei ollut jättänyt heihin muuta jälkeä kuin
iloisuuden. Aamuruskon edellä, kaikki hiljeni. Rantarämeiköstä kuului
vain sammakkojen herkeämätön öinen kurnutus ja hevosten pärskintä
aamusumun verhoamalta niityltä. Noustuaan ruolta Levin vilkaisi
taivaalle ja ymmärsi, että yö oli jo ohitse.

"Niin, mitä minä nyt teen? Miten minä sen teen?" hän sanoi itsekseen
koettaen käsitteellisesti selvittää kaikkea sitä, mitä oli ajatellut
ja tuntenut tuona lyhyenä yönä. Kaikki, mitä hän oli ajatellut
ja tuntenut, jakaantui kolmeen eri ajatussarjaan. Yksi koski
hänen luopumistaan vanhasta elämästään ja tuiki tarpeettomasta
sivistyksestään. Tuo luopuminen tuotti hänelle nautintoa ja tuntui
hänestä helpolta ja yksinkertaiselta. Toiset ajatukset ja mielikuvat
koskivat hänen uutta elämäänsä tästä lähtien. Hän tunsi selvästi
sellaisen elämän yksinkertaisuuden, puhtauden ja rehellisyyden ja oli
varma siitä, että saisi siitä tyydytyksen, rauhan ja arvokkuuden,
joita niin kipeästi tunsi olevansa vailla. Mutta kolmas ajatussarja
kierteli sen kysymyksen ympärillä, miten tuo siirtyminen vanhasta
elämästä uuteen oli tapahtuva. Siitä hän ei päässyt mihinkään
selvyyteen. "Ottaa vaimo. Tehdä työtä ja tehdä sitä pakosta. Jättääkö
Pokrovskoje? Ja ostaa maata? Ja kirjoittautua kyläkuntaan? Mennä
naimisiin talonpoikaistytön kanssa? Miten minä sen teen?" kysyi hän
taas itseltään eikä löytänyt vastausta. -- "Niin, minähän en ole
nukkunut koko yönä enkä voi täysin selvästi ajatella tätä asiaa", hän
sanoi itsekseen. -- "Minä selvitän sen myöhemmin. Se vain on varmaa,
että tämä yö on ratkaissut kohtaloni. Kaikki minun entiset haaveeni
perhe-elämästä ovat roskaa", vakuutti hän itselleen. -- "Tämä on
paljon yksinkertaisempaa ja parempaa..."

"Miten kaunista!" hän ajatteli katsellen omituista helmiäishohteista,
näkinkengänmuotoista vaaleata pilvenhattaraa, joka näkyi hänen päänsä
yllä keskellä taivasta. "Miten ihanaa kaikki on tänä ihanana yönä!
Ja milloin tuo näkinkenkä on ehtinyt muodostua? Juuri äsken katsoin
taivaalle eikä siellä vielä ollut mitään, oli vain pari valkeata
viirua. Niin, yhtä huomaamattahan minun elämänkatsomuksenikin on
muuttunut."

Hän lähti niityltä ja kulki maantietä kylää kohti. Tuuli nousi,
ja kaikki sai harmaan ja synkän sävyn. Oli tullut harmaa hetki,
joka tavallisesti edeltää aamunsarastusta ja päättyy valon täyteen
voittoon ja pimeyden tappioon.

Levin hytisi kylmästä ja kulki nopeasti, katse maahan suunnattuna.
"Mitä tuo on? Joku on tulossa", hän ajatteli kulkusten kilinää
kuullessaan ja kohotti päätään. Noin neljänkymmenen askeleen
päässä samalla ruohoisella maantiellä hän näki vastaansa ajavat
nelivaljakkovaunut, matkakirstut katolla. Aisahevoset pyrkivät
pois ajouralta väliaisan puoleen, mutta ketterä kuski, joka istui
sivuttain pukillaan, ohjasi väliaisan uran kohdalle, joten pyörät
pääsivät taas tasaiselle pohjalle.

Levin pani merkille vain tämän ja vilkaisi vaunuihin hajamielisesti,
lainkaan ajattelematta sitä, kuka matkamies mahtoi olla.

Vaunun nurkassa torkkui vanha nainen, mutta ikkunan ääressä istui
nähtävästi äsken unesta herännyt nuori tyttö, joka piti molemmin
käsin kiinni valkean matkapäähineensä nauhoista. Hän katsoi Levinin
yli auringon nousua kohti valoisan ja miettiväisen näköisenä, täynnä
hienoa ja monivivahteista sisäistä elämää, jota Levin ei tuntenut.

Juuri sinä hetkenä, kun vaunut vierivät ohitse, rehelliset silmät
katsahtivat Leviniin. Tyttö oli tunnistanut hänet ja ihmetys ja ilo
oli välähtänyt hänen kasvoillaan.

Levin ei voinut erehtyä. Sellaiset silmät oli maailmassa vain yhdellä
ainoalla. Maailmassa oli yksi ainoa olento, johon hänen sielunsa
saattoi keskittää elämän koko valon ja tarkoituksen. Se oli hän. Se
oli Kitty. Levin ymmärsi nyt hänen olevan matkalla Jergusovoon ja
tulevan rautatieasemalta. Ja kaikki, mikä oli kuohuttanut Leviniä
tänä unettomana yönä, kaikki ne päätökset, jotka hän oli tehnyt, --
kaikki häipyi olemattomiin. Inhoten hän ajatteli äskeisiä haaveitaan
avioliitosta talonpoikaistytön kanssa. Vain siellä, noissa nopeasti
etenevissä ja toiselle puolelle tietä siirtyneissä vaunuissa, -- vain
siellä piili mahdollinen ratkaisu hänen elämänsä arvoitukseen, joka
oli painanut häntä niin kipeästi viime aikoina.

Tyttö ei kurkistanut ulos toista kertaa. Rattaiden kolina lakkasi
kuulumasta, kuului vain kulkusten heikkenevä kilinä. Koiran haukunta
osoitti, että vaunut olivat menneet jo kylänkin ohi, -- jäljelle
olivat jääneet vain autiot kedot, edessäpäin oleva kylä ja hän
itse, yksinäinen ja kaikesta irrallaan oleva ihminen, syrjäisen,
nurmettuneen maantien yksinäinen taivaltaja.

Hän katsahti taivaalle toivoen löytävänsä sieltä sen näkinkengän,
jota oli ihaillut ja jossa oli nähnyt tämänöisen ajatustensa ja
tunteittensa kulun vertauskuvan. Taivaalla ei ollut enää mitään
näkinkengän näköistä. Siellä, saavuttamattomassa korkeudessa oli jo
tapahtunut salaperäinen muutos. Ei ollut jälkeäkään näkinkengästä,
vaan kokonaisen taivaanpuoliskon peitti nyt tasainen, pienistä
hattaroista kutoutunut ja toiselta laidaltaan tihenevä pilviverkko.
Taivas kajasteli sinertävänä ja saavuttamattomana hänen yläpuolellaan.

"Ei", hän sanoi itsekseen, "olkoonpa tuo yksinkertainen työmiehen
elämä kuinka hyvää tahansa, minä en voi palata siihen. Minä rakastan
häntä."



XIII


Ainoastaan ne ihmiset, jotka olivat lähinnä Aleksei
Aleksandrovitshia, tiesivät, että tällä niin kylmän ja järkevän
näköisellä miehellä oli muuan heikkous, joka tuntui olevan
ristiriidassa hänen yleisluonteensa kanssa: hän ei voinut
välinpitämättömänä kuunnella eikä nähdä lapsen eikä naisen itkua.
Nähdessään kyyneleitä hän joutui avuttomuuden tilaan ja kadotti
kokonaan ajattelukykynsä. Hänen kanslianhoitajansa ja sihteerinsä
tiesivät sen ja varoittivat virastoon tulleita naisanojia itkemästä,
jotteivät nämä siten pilaisi asiaansa. "Hän suuttuu eikä rupea
teitä kuuntelemaan", sanoivat he. Kyynelten aikaansaama sielullinen
hämminki ilmeni tällaisissa tapauksissa tosiaankin hätäisenä vihana.
"Minä en voi tehdä mitään. Olkaa hyvä ja poistukaa!" hän tällöin
tavallisesti huusi.

Kun Anna kilparatsastuksesta palattaessa oli ilmoittanut hänelle
suhteestaan Vronskiin ja purskahtanut samassa kasvonsa peittäen
itkemään, oli Aleksei Aleksandrovitsh huolimatta vihastaan vaimoa
kohtaan joutunut sen sielullisen hämmingin valtaan, jonka kyyneleet
hänessä aina synnyttivät. Tietäen tämän samoin kuin senkin, että
tunteiden ilmituominen ei sinä hetkenä olisi ollut hänen asemansa
mukaista, hän koetti olla paljastamatta mitään elonmerkkejä eikä
siksi liikkunut tai edes katsonut vaimoonsa. Juuri sen johdosta
hänen oli kasvoilleen tullut se omituinen eloton ilme, joka oli niin
oudoksuttanut Annaa.

Kotiin tultua Aleksei Aleksandrovitsh oli auttanut Annan alas
vaunuista, pakottanut itsensä hyvästelemään tämän tavanmukaisen
kohteliaasti ja lausumaan ne sanat, jotka eivät velvoittaneet häntä
mihinkään; hän oli sanonut ilmoittavansa päätöksensä huomenna.

Vaimon sanat, jotka olivat vahvistaneet hänen pahimmat epäilyksensä,
olivat viiltäneet kipeän haavan Aleksei Aleksandrovitshin sydämeen.
Tuon haavan kipua oli lisännyt vielä se omituinen fyysisen säälin
tunne, jota Annan kyyneleet olivat hänessä herättäneet. Mutta
jäätyään yksin vaunuihinsa Aleksei Aleksandrovitsh oli ihmeekseen
ja ilokseen huomannut vapautuneensa sekä tuosta säälistä että
kiusallisiksi käyneistä epäilyksistään ja mustasukkaisuuden tuskista.

Hän tunsi samaa kuin hammassärkypotilas, jolta kipeä hammas on äkkiä
vedetty pois. Kauhean kivun jälkeen, jolloin jotain hyvin suurta,
itse päätäkin suurempaa tuntuu olevan lähtemässä leukapielistä,
potilas tuntee äkkiä, uskaltamatta vielä uskoa onneensa, ettei
sitä, mikä niin kauan on kaiken huomion niellen myrkyttänyt hänen
elämäänsä, enää ole olemassa, ja että hän voi taas elää ja ajatella
muutakin kuin pelkkää hammastaan. Sen tunteen vallassa Aleksei
Aleksandrovitsh oli. Kipu oli ollut omituinen ja hirveä, mutta nyt
se oli ohi. Hän tunsi taas voivansa elää ja olla ajattelematta
yksinomaan vaimoaan.

"Ilman kunniantuntoa, ilman sydäntä ja ilman uskontoa! Turmeltunut
nainen! Sen minä olen aina tiennyt ja nähnyt, joskin olen säälistä
häntä kohtaan koettanut pettää itseäni", hän sanoi itselleen. Ja
hänestä tosiaan tuntui kuin hän olisi nähnyt sen aina: hän muisteli
heidän menneen elämänsä yksityiskohtia, joista ei ennen ollut
huomannut mitään pahaa; nyt nuo yksityiskohdat taas osoittivat
selvästi, että hänen vaimonsa oli aina ollut turmeltunut nainen.
"Minä erehdyin yhdistäessäni elämäni hänen elämäänsä; mutta minun
erehdyksessäni ei ollut mitään pahaa eikä minun sen vuoksi tarvitse
olla onneton. Enhän minä ole syypää", hän sanoi itselleen, "vaan
hän. Ja mitä hän enää minua liikuttaa. Minulle häntä ei enää ole
olemassakaan."

Kaikki, mikä koski Annaa tai poikaa, jota kohtaan Aleksei
Aleksandrovitshin tunteet myöskin olivat muuttuneet, lakkasi
kiinnostamasta häntä. Häntä kiinnosti vain se, miten hän pääsisi
puhtaaksi siitä loasta, jota tuo nainen langetessaan oli räiskyttänyt
hänenkin päälleen, ja miten voisi taas esteettä jatkaa taivallustaan
toimeliaan, kunniallisen ja hyödyllisen elämänsä ladulla, kaikkein
parhaimmalla, säädyllisimmällä, itselleen sopivimmalla ja siksi myös
kaikkein oikeudenmukaisimmalla tavalla.

"Minä en voi olla onneton siitä, että halpamainen nainen on tehnyt
rikoksen; minun on vain löydettävä keino, miten parhaiten pääsisin
tästä vaikeasta asemasta, johon hän on saattanut minut. Ja minä kyllä
löydän sen", vakuutti hän itselleen rypistäen enemmän otsaansa. "En
minä ole ensimmäinen enkä viimeinen". Ja Aleksei Aleksandrovitshin
mieleen nousi kokonainen sarja tapauksia vaimon uskottomuudesta
miestään kohtana, alkaen Menelaoksesta, jonka Offenbachin Kaunis
Helena oli palauttanut kaikkien mieliin, nykyaikaisen seuramaailman
lukuisiin uskottomuuksiin saakka. "Darjalov, Poltavski, ruhtinas
Paskudin, Drahm... Niin, Drahm myöskin... niin kunnianarvoinen,
toimelias mies... Semjonov, Tshagin, Sigonin", muisteli Aleksei
Aleksandrovitsh. "Voi olla että näiden ihmisten ylle lankeaa
jokin järjetön naurettavuuden varjo... ridicule, mutta minä en
ole koskaan pitänyt sitä muuna kuin onnettomuutena ja olen aina
ollut myötätuntoinen sitä kohtaan", sanoi Aleksei Aleksandrovitsh
mielessään, mutta se ei ollut aivan totta, sillä hän ei ollut koskaan
osoittanut myötätuntoa sentapaisia onnettomuuksia kohtaan, vaan oli
arvostanut itseään sitä enemmän, mitä useammin oli kuullut uusia
tapauksia aviovaimojen uskottomuudesta. "Sellainen onnettomuus voi
kohdata ketä hyvänsä. Ja nyt se on kohdannut minua. Kyse on vain
siitä, miten tästä tilanteesta parhaiten selviäisi." Ja hän alkoi
muistutella mieleensä samanlaisessa asemassa olleitten miesten eri
menettelytapoja.

"Darjalov vaati kaksintaisteluun..."

Kaksintaistelu oli ennen nuoruusvuosina erityisesti kiinnostanut
Aleksei Aleksandrovitshia juuri siksi, että hän oli fyysisesti arka
mies ja tiesi sen hyvin itse. Hän ei voinut kauhistumatta ajatella
häntä kohti ojennettua pistoolia eikä ollut koskaan elämässään
käsitellyt mitään asetta. Tuo kauhun tunne oli usein nuoruusvuosina
pakottanut hänet ajattelemaan kaksintaistelua ja asettamaan itsensä
mielikuvituksessa sellaiseen asemaan, jossa henki oli vaaralle
alttiina. Saavutettuaan elämässä menestystä ja vankan aseman hän
oli unohtanut tuon tunteen. Mutta tunteen tottumus voitti vuosien
välimatkat, ja pelko omasta arkuudesta heräsi hänessä vielä nytkin
niin voimakkaana, että hän nytkin pitkään pohti ja helli mielessään
ajatusta kaksintaistelusta, vaikka tiesi edeltä käsin, ettei missään
tapauksessa tulisi siihen ryhtymään.

"Epäilemättä meidän seuraelämämme on vielä niin sivistymätöntä
(toista on Englannissa), että varsin monet" -- ja niiden monien
joukossa oli paljon sellaisia, joitten mielipiteelle Aleksei
Aleksandrovitsh antoi erityistä arvoa, -- "näkevät kaksintaistelussa
sen parhaan puolen. Mutta mitä siitä seuraa? Olettakaamme, että minä
haastan hänet kaksintaisteluun", jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh
itsekseen, ja saadessaan elävän mielikuvan yöstä, jonka viettäisi
haasteen jälkeen, ja häntä kohti tähdätystä pistoolista, hän vavahti
ja ymmärsi, ettei tule sitä koskaan tekemään, "olettakaamme, että
minä haastan hänet kaksintaisteluun. Minua luultavasti neuvottaisiin
ja minulle osoitettaisiin paikka, minä vetäisisin liipaisinta" hän
pani silmänsä kiinni, "ja hän sattuisikin menettämään henkensä
minun kuulastani", kuvitteli Aleksei Aleksandrovits ja ravisteli
päätään karkottaakseen nuo tyhmät ajatukset. "Mitä järkeä olisi
mennä ampumaan toista sitä varten, että saisi selväksi suhteensa
rikolliseen vaimoonsa ja poikaansa? Eihän sillä ole vielä ratkaistu
kysymystä, mitä minun on tehtävä uskottomalle vaimolleni. Ja mikä on
vielä luultavampaa ja epäilemättä tapahtuisikin: minä voisin kuolla
tai haavoittua. Minä, syytön ihminen, petoksen uhri, menettäisin
henkeni tai haavoittuisin. Se olisi vielä järjettömämpää. Eikä
siinä kyllin: kaksintaisteluvaatimus ei minun puoleltani olisi
aivan rehellistä peliä. Tiedänhän varsin hyvin, etteivät ystäväni
koskaan päästäisi minua kaksintaisteluun, -- eivät sallisi sitä, että
Venäjälle niin tarpeellisen valtiomiehen elämä joutuisi vaaraan.
Miten siis kävisi? Kävisi niin, että minä hyvin tietäen, ettei
henkeni joudu vaaraan, olisin taisteluvaatimuksellani vain tahtonut
antaa omalle persoonalleni jonkin valheellisen kunnianhohteen. Se
olisi epärehellistä, toisten ja itsensä pettämistä. Kaksintaistelu
ei siis voi tulla kysymykseen eikä sitä kukaan minulta odotakaan.
Minun tarkoituksenihan on vain turvata oma maineeni voidakseni
esteettömästi jatkaa entistä toimintaani." Aleksei Aleksandrovitsh
oli aina pitänyt virkatoimintaansa sangen suuressa arvossa, ja nyt se
näytti hänestä aivan erityisen merkittävältä.

Harkittuaan ja hylättyään kaksintaistelun hän siirtyi ajattelemaan
toista keinoa, avioeroa, johon myöskin monet hänen tuntemansa
aviomiehet olivat turvautuneet. Muistellessaan kaikkia tuttuja
avioerotapauksia (niitä oli sangen paljon hänen tuntemissaan
ylhäisemmissä seurapiireissä) hän ei löytänyt niiden joukosta
ainoatakaan, jossa eron tarkoituksena olisi ollut se, mitä hän
tahtoi. Kaikissa noissa tapauksissa mies luovutti tai myi uskottoman
vaimonsa, ja se puoliso, jolla ei syyllisyytensä vuoksi ollut
oikeutta uuteen avioliittoon, antautui keksittyihin, näennällisesti
laillisiin suhteisiin valepuolisonsa kanssa. Omasta avioliitostaan
Aleksei Aleksandrovitsh ei uskonut saavansa laillista eroa, siis
sellaista, jossa ainoastaan syyllinen vaimo erotettiin aviosäädystä.
Hän käsitti heti, että häntä ympäröivän elämän moninaiset olosuhteet
tekivät mahdottomaksi ne karkeat todisteet, joita laki vaati vaimon
rikollisuuden todistamiseksi; hän käsitti, että seuraelämän tietty
hienostuneisuus ei olisi sallinut moisten todisteiden soveltamista,
vaikka niitä olisi ollutkin, ja että niiden käyttäminen olisi yleisön
silmissä enemmän vahingoittanut häntä itseään kuin Annaa.

Avioerohanke olisi voinut johtaa vain häpeälliseen oikeudenkäyntiin,
joka olisi antanut hänen vihollisilleen tilaisuuden solvauksiin
ja hänen korkean asemansa tahraamiseen. Ja päätarkoitustaan --
tilanteen selvittämistä ilman suurempia häiriöitä -- hän ei voisi
saavuttaa avioerollakaan. Sitä paitsi avioero -- tai jo pelkkä
hankekin -- saisi aikaan sen, että vaimo rikkoisi kokonaan välinsä
miehensä kanssa ja liittyisi yhä kiinteämmin rakastajaansa. Vaikka
Aleksei Aleksandrovitsh luulikin tuntevansa vaimoaan kohtaan pelkkää
halveksivaa välinpitämättömyyttä, ei hän mitenkään olisi sallinut
tämän esteettömästi liittyä Vronskiin ja saada etua rikoksestaan.
Pelkkä ajatuskin siitä hermostutti Aleksei Aleksandrovitshia niin
että hän aivan voihkaisi sisäisestä tuskasta, kohottautui paikaltaan,
siirtyi peremmäksi vaunuissa ja kääri sitten kauan aikaa ja synkän
näköisenä viluisia, luisevia jalkojaan pehmeään matkavaippaan.

"Muodollisen avioeron välttäen voisi tehdä kuten Karibanov,
Paskudin ja tuo hyväluontoinen Drahm, asua erossa vaimostaan",
jatkoi hän tyyntyneenä mietteitään; mutta siinä keinossa piili sama
häpeällisyyden vaara kuin varsinaisessa avioerossakin ja -- mikä
pahinta -- se, samoin kuin muodollinen avioerokin, heitti hänen
vaimonsa suoraan Vronskin syliin. "Ei, se on mahdotonta, mahdotonta!"
hän sanoi ääneen ryhtyen taas peittelemään jalkojaan. "Minä en voi
olla onneton, mutta eivät hekään saa olla onnellisia."

Mustasukkaisuuden tunne, joka häntä oli vaivannut epätietoisuuden
aikana, oli mennyt ohi sinä hetkenä, jolloin Annan sanat olivat
hetken tuskaa tuotettuaan riuhtaisseet irti kipeän hampaan.
Mutta sen tunteen sijalle oli tullut toinen -- halu estää Annaa
riemuitsemasta voitostaan ja saada kostetuksi hänen rikoksensa.
Vaikkakaan Aleksei Aleksandrovitsh ei myöntänyt sitä itselleen,
hänen sielunsa pohjalla eli salainen toive, että Anna saisi kärsiä
hänen rauhansa ja kunniansa rikkomisen tähden. Ja harkittuaan
uudelleen kaksintaistelun, avioeron ja erillään elämisen eri puolia
ja hylättyään ne uudelleen Aleksei Aleksandrovitsh vakuuttui siitä,
että ainoa mahdollinen menettelytapa oli pitää vaimo luonaan, salata
maailmalta mitä oli tapahtunut ja käyttää kaikkia mahdollisia
keinoja laittoman lemmensuhteen lopettamiseksi ja ennen kaikkea
-- sitä Aleksei Aleksandrovitsh ei myöntänyt itselleen -- vaimon
rankaisemiseksi. "Minun täytyy ilmoittaa hänelle, että pohdittuani
tarkoin sitä tukalaa asemaa, johon hän on saanut perheemme, olen
huomannut, että kaikki muut keinot ovat molemmille osapuolille
huonompia kuin se ulkonainen status quo, jota minä olen valmis
noudattamaan, mutta sillä ankaralla ehdolla, että hän noudattaa
minun tahtoani ja lopettaa täydellisesti suhteensa rakastajaansa."
Kun Aleksei Aleksandrovitsh oli jo tehnyt tämän päätöksensä, tuli
hänen mieleensä eräs tärkeä ajatus, joka oli omiaan lujittamaan sitä.
"Ainoastaan sillä tavoin minä menettelen uskonnonkin mukaisesti",
hän sanoi itselleen, "minä en sysää luotani rikollista vaimoani,
vaan suon hänelle tilaisuuden parannukseen ja -- niin vaikeaa kuin
se minulle onkin -- uhraan osan voimistani hänen parantamisekseen
ja pelastamisekseen." Vaikka Aleksei Aleksandrovitsh tiesikin,
ettei hänellä vaimoonsa nähden voinut olla mitään siveellistä
vaikutusvaltaa, ja ettei noista parannusyrityksistä tulisi muuta kuin
valhetta, ja vaikka hän noina vaikeina hetkinään ei ollut kertaakaan
ajatellut etsiä johdatusta uskonnosta, sai hän nyt, kun hänen
päätöksensä näytti olevan sopusoinnussa itse uskonnonkin vaatimusten
kansa, tuosta uskonnon antamasta pyhityksestä suurta tyydytystä ja
mielenrauhaa. Hänestä oli miellyttävää ajatella, ettei kukaan pääsisi
tässä tärkeässä, koko elämää koskevassa asiassakaan sanomaan, ettei
hän menetellyt sen uskonnon sääntöjen mukaan, jonka lippua hän aina
oli pitänyt korkealla yleisen kylmyyden ja välinpitämättömyyden
keskellä. Harkitessaan asiaa yhä tarkemmin Aleksei Aleksandrovitsh
ei enää nähnyt mitään syytä muuttaa suhdettaan vaimoonsa juurikaan
toisenlaiseksi kuin mitä se oli ollut tähän asti. Totta kyllä hän ei
voisi vastedes enää kunnioittaa vaimoaan entiseen tapaan, mutta eihän
hänellä itsellään ollut mitään syytä turmella elämäänsä ja kärsiä sen
vuoksi, että hänen vaimonsa oli ollut huono ja uskoton aviovaimo.
"Ja kunhan aika kuluu, aika, joka tasoittaa kaiken, suhteemme
palaavat taas entiselleen", hän sanoi itsekseen, "entiselleen siinä
merkityksessä, etten enää tunne elämän kulun häiriintyneen. Hän
on varmaankin onneton, mutta minä olen syytön enkä siis voi olla
onneton."



XIV


Matkalla Pietariin Aleksei Aleksandrovitshin päätös oli ehtinyt
lujittua ja hän oli suunnitellut valmiiksi jo kirjeenkin,
jonka lähettäisi vaimolleen. Astuttuaan ovesta sisään Aleksei
Aleksandrovitsh vilkaisi ovenvartijan pöydälle jätettyjä,
ministeriöstä tuotuja kirjeitä ja papereita ja käski tuoda ne
huoneeseensa.

-- Tänään en ota vastaan ketään, hän vastasi ovenvartijan kysymykseen
korostaen sanaa "ketään", mikä oli merkkinä hänen hyvästä tuulestaan.

Työhuoneessaan hän käveli pari kertaa edestakaisin ja pysähtyi
sitten suuren kirjoituspöytänsä ääreen, jolle edellä kiiruhtanut
kamaripalvelija oli sytyttänyt palamaan kuusi kynttilää, naksutteli
sormiaan ja istuutui sormeilemaan kirjoitusvälineitään. Hän mietti
vähän aikaa kyynärpäät pöytää vasten ja pää kallellaan ja alkoi
sitten kirjoittaa hetkeksikään pysähtymättä. Hän kirjoitti ranskaksi,
välttäen pidempiä puhuttelusanoja ja käyttäen "te"-sanaa, jolla
ei ranskassa ole samaa kylmäkiskoisuuden vivahdusta kuin venäjän
kielessä.

/#
    Keskustellessani viimeksi kanssanne sanoin aikovani pian
    ilmoittaa teille päätökseni asiassa, jota keskustelumme koski.
    Harkittuani tarkoin asiaa kirjoitan nyt teille täyttääkseni
    lupaukseni. Päätökseni on seuraava: Millainen teidän käytöksenne
    on ollutkin, en katso olevani oikeutettu rikkomaan niitä siteitä,
    jotka korkeampi maailmanjärjestys on välillemme solminut. Perhe
    ei voi rikkoutua toisen puolison oikun, mielivaltaisuuden tai
    edes rikoksen takia, ja meidän elämämme tulee kulkea niin kuin se
    on kulkenut tähänkin asti. Se on välttämätöntä minulle, teille
    ja pojallemme. Olen varma siitä, että olette katunut ja kadutte
    vieläkin sitä, mikä on ollut aiheena tähän kirjeeseen, ja että te
    olette auttava minua saamaan epäsopumme syyn juurineen kitketyksi
    pois ja menneet hairahdukset unohdetuksi. Päinvastaisessa
    tapauksessa voitte itse aavistaa, mikä teitä ja poikaanne
    odottaa. Kaikesta tästä toivon saavani puhua tarkemmin kasvoista
    kasvoihin tavatessamme. Koska huvilakausi on jo päättymässä,
    pyytäisin teitä muuttamaan Pietariin niin pian kuin mahdollista,
    ei ainakaan tiistaita myöhemmin. Huolehdin kaikesta, mitä
    muutossanne tarvitsette. Panen erityistä painoa tämän pyyntöni
    täyttämiseen.

    A. Karenin

    P.S. Kirjeen mukana seuraa rahaa, jota voitte tarvita menoihinne.
#/

Hän luki kirjeen ja oli siihen tyytyväinen; erityisen hyvillään
hän oli siitä, että oli muistanut panna rahaa mukaan. Kirjeessä
ei ollut ainoaakaan kovaa sanaa eikä nuhdetta, mutta ei myöskään
liikaa suopeutta. Ennen kaikkea siinä oli kultainen silta paluuta
varten. Taitettuaan kirjeen kahtia ja silitettyään sitä suurella,
jykevätekoisella norsunluuveitsellä hän pisti sen rahoineen
kirjekuoreen ja soitti pöytäkelloa mielessä tyydytyksen tunne,
jota taidokkaitten ja hyvin järjestettyjen kirjoitusvälineiden
käsitteleminen hänessä aina herätti.

-- Anna tämä lähetille ja käske toimittamaan se huomenaamuna Anna
Arkadjevnalle Pietarhoviin, hän sanoi ja nousi.

-- Kyllä, teidän ylhäisyytenne; tännekö käskette tuomaan teen?
Aleksei Aleksandrovitsh käski tuomaan teen työhuoneeseen ja meni
norsunluuveitsellään leikitellen nojatuolin luo, jonka vieressä oli
valmiina lamppu ja ranskalainen kirja eugubiolaisista kirjoituksista.
Nojatuolin yläpuolella riippui kultaisissa kehyksissä kuuluisan
taiteilijan maalaama soikea, sirotekoinen muotokuva Annasta. Aleksei
Aleksandrovits katsahti siihen. Läpitunkematon katse kohdistui
häneen ivallisena ja julkeana, kuten silloin yöllä, kun he viimeksi
olivat selvitelleet välejään. Pään musta, erinomaisesti maalattu
pitsikoriste, musta tuuhea tukka kaunis valkea käsi sormusten
peittämine nimettömineen näyttivät Aleksei Aleksandrovitshista
sietämättömän julkeilta ja uhmaavilta. Silmäiltyään hetkisen
tuota taulua hän vavahti niin että huulet värähtelivät ja kääntyi
pois. Hän istuutui kiireesti nojatuoliinsa ja avasi kirjan. Hän
koetti lukea, mutta ei voinut mitenkään saada viriämään entistä
mielenkiintoaan eugubiolaisia kirjoituksia kohtaan. Hän katsoi
kirjaa, mutta ajatteli muuta. Hän ei ajatellut vaimoaan, vaan omassa
valtiollisessa toiminnassaan viime aikoina ilmaantunutta pulmaa,
johon keskitti nykyisin kaiken mielenkiintonsa. Hän tunsi, että tuo
pulma alkoi selvitä ja että hänen päässään kehkeytyi -- sen hän
saattoi kerskumatta sanoa -- valtavan suurenmoinen ajatus, jonka
piti selvittää koko asia, ylentää hänen asemaansa virkauralla,
kukistaa hänen vihollisensa ja tuottaa siis mitä suurinta hyötyä
valtakunnalle. Heti kun miespalvelija oli tuonut teetarjottimen ja
poistunut huoneesta, Aleksei Aleksandrovitsh meni kirjoituspöytänsä
luo, nosti salkkunsa keskelle pöytää, otti kirjoitusvälineiden
joukosta lyijykynän ja paneutui pulmaansa liittyvään visaiseen
asiakirjaan ohut, itsetyytyväinen hymy huulillaan.

Tuo pulmallinen asia oli seuraavanlainen. Aleksei Aleksandrovitshin
erityispiirre valtiomiehenä, se luonteenomainen piirre, joka on
jokaisessa korkealle nousevassa virkamiehessä ja joka sitkeän
kunnianhimon, itsehillinnän, rehellisyyden ja itseluottamuksen ohella
oli vienyt Kareniniakin eteenpäin, piili siinä, ettei hän ollut
takertunut kuolleen paperivirallisuuden ja asiakirjajäljennösten
pauloihin, vaan oli koettanut kohdata tosiasiat mahdollisimman
suoraan ja samalla olla säästeliäs. Oli kuitenkin käynyt niin,
että kuuluisassa heinäkuun 2. p:n komiteassa oli otettu esiin
kysymys Zaraiskin kuvernementin arojen kastelemisesta. Tämä Aleksei
Aleksandrovitshin ministeriön alaan kuuluva kysymys oli räikeä
esimerkki valtion varojen hedelmättömästä tuhlauksesta ja kuolleesta
paperivirallisuudesta. Aleksei Aleksandrovitsh tiesi asian olevan
niin. Hänen edeltäjänsä edeltäjä oli ensimmäisenä ottanut tämän
kastelukysymyksen esille. Ja tähän asiaan oli todellakin tuhlattu ja
tuhlattiin vieläkin sangen paljon rahaa ilman vähintäkään hyötyä.
Koko juttu ei näyttänyt voivan viedä mihinkään tulokseen. Aleksei
Aleksandrovitsh oli heti virkaansa astuttuaan ymmärtänyt sen ja
aikonut käydä asiaan käsiksi; mutta pian hän oli huomannut, että asia
koski siksi monien yksityisten etua, ettei siihen ollut viisasta
kajota, kun hänen oma asemansakaan ei ollut vielä kovin vakaa; ja
sittemmin hän oli muita asioita käsitellessään kokonaan unohtanut
tämän asian ja antanut sen mennä menojaan. (Kyseisen asian varassa
eli moni perhe, varsinkin muuan sangen siveellinen ja musikaalinen
perhe, jossa kaikki tyttäret soittivat jouhisoittimia. Aleksei
Aleksandrovitsh tunsi tämän perheen ja oli ollut vanhimman tyttären
häissä kunniavieraanakin.)

Aleksei Aleksandrovitshin mielestä ei ollut aivan rehellistä peliä,
että vieras ministeriö oli ottanut asian esille, koska jokaisessa
ministeriössä oli paljon kummempiakin asioita, joihin kukaan
ei tietyn virkamaailmassa noudatettavan kirjoittamattoman lain
johdosta kajonnut. Kun taisteluhansikas nyt kerran oli heitetty
hänelle, otti hän sen rohkeasti vastaan ja vaati että perustetaan
erityiskomitea, joka tutkisi ja tarkastaisi Zaraiskin kuvernementin
arojen kastelua käsitelleen komitean työt. Mutta samalla hän päätti
panna tuon toisenkin ministeriön herrat lujille. Hän vaati, että
määrättäisiin vielä erityiskomitea vierasheimoisten asiaa tutkimaan.
Vierasheimoisten asia oli sattumalta otettu esille heinäkuun 2. p:n
komiteassa, ja Aleksei Aleksandrovitsh oli tarmokkaasti kannattanut
sitä ja selittänyt asian erityisen kiireelliseksi vierasheimoisten
surkean tilan vuoksi. Tämä kysymys oli komiteassa antanut aiheen
useampien ministeriöiden kinasteluun. Aleksei Aleksandrovitshille
vihamielinen ministeriö todisteli vierasheimoisten aseman olevan
mitä parhaimmalla tolalla ja väitti suunniteltujen muutosten
turmelevan heidän kukoistavan elämänsä, ja jos tässä asiassa oli
jotain huonosti, se kaikki johtui -- niin tämä ministeriö selitti
-- siitä, ettei Aleksei Aleksandrovitshin ministeriö täyttänyt
niitä toimenpiteitä, joihin laki velvoitti. Nyt alkoi Aleksei
Aleksandrovitsh vaatia: ensinnäkin, että perustettaisiin uusi
komitea, jonka tehtävänä olisi vierasheimoisten tilan tutkiminen
heidän asuinpaikoillaan; toiseksi, että jos vierasheimoisten tila
olisi tosiaankin sellainen, jollaisena se näyttäytyi komitean
hallussa olevissa virallisissa tiedonannoissa, perustettaisiin vielä
erillinen asiantuntijakomitea, joka tutkisi tuon vierasheimoisten
lohduttoman tilan syitä: a) valtiolliselta, b) hallinnolliselta,
c) taloudelliselta, d) kansatieteelliseltä, e) aineelliselta ja f)
uskonnolliselta kannalta; kolmanneksi, että vaadittaisiin tuolta
vihamieliseltä ministeriöltä tietoja niistä toimista, joita sen on
viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana suorittanut vierasheimoisten
epäedullisten elinolojen korjaamiseksi, ja vihdoin neljänneksi, että
vaadittaisiin ministeriöltä selitystä siihen, miksi se, kuten käy
ilmi komitean hallussa olevista asiakirjoista (n:o 17015 ja n:o 18308
joulukuun 5. pv:ltä 1863 ja heinäkuun 7. pv:ltä 1864), on toiminut
suorastaan vastoin voimassa olevaa peruslakia, joka koskettelee tätä
asiaa niteessä..., pykälässä 18 ja pykälän 36 muistutuksessa.

Innostuksen puna kohosi Aleksei Aleksandrovitshin kasvoille hänen
kirjatessaan nopeasti näitä ajatuksiaan. Kirjoitettuaan arkin täyteen
hän nousi, soitti ja antoi paperin kanslianhoitajalle tarpeellisten
lisätietojen hankkimista varten. Noustuaan ja käveltyään huoneessa
hän katsahti taas muotokuvaan, rypisti kulmiaan ja hymähti
ivallisesti. Luettuaan vielä hetkisen eugubiolaisista kirjoituksista
ja saatuaan kiinnostuksensa niihin jälleen heräämään hän meni klo
11 nukkumaan, ja kun hän vuoteessaan muisteli äskeistä kohtaustaan
vaimonsa kanssa, ei se näyttänyt hänestä enää ollenkaan niin synkältä.



XV


Vaikka Anna olikin kiivaasti väittänyt vastaan, kun Vronski
oli puhunut hänen asemansa mahdottomuudesta, hän tunsi syvällä
sydämessään oman asemansa valheellisuuden ja epärehellisyyden ja
toivoi siihen koko sielustaan muutosta. Palatessaan miehensä kanssa
kilparatsastuksesta hän oli mielenkuohun hetkinä sanonut tälle
kaikki, ja vaikka se oli tuottanutkin hänelle kipua, oli hän sentään
hyvillään siitä. Erottuaan miehestään huvilan ovella Anna oli
tuntenut iloa siitä, että nyt kaikki selviäisi ja ettei enää olisi
entistä valhetta ja petosta. Hänestä näytti epäämättömän varmalta,
että nyt hänen asemansa selviäisi ainiaaksi. Uusi asema saattoi
olla huono sekin, mutta se olisi ainakin selvä ja varma eikä siinä
olisi valhetta. Kipu, jota hän oli tuottanut itselleen ja miehelleen
sanoessaan nuo sanat, tulisi siten palkituksi, hän ajatteli. Samana
iltana hän tapasi Vronskin, mutta ei sanonut, mitä hänen ja hänen
miehensä välillä oli tapahtunut, vaikka tilanteen selvittämisen
vuoksi olisi pitänyt siitä puhua.

Kun Anna heräsi seuraavana aamuna, hän muisti ensimmäiseksi, mitä
oli sanonut miehelleen, ja nyt se tuntui hänestä niin kauhealta,
ettei hän voinut ymmärtää, kuinka oli voinut lausua nuo kummalliset
ja karkeat sanat, eikä käsittää, mitä tästä tulisi. Mutta ne sanat
oli sanottu, ja Aleksei Aleksandrovitsh oli poistunut mitään
virkkamatta. "Minä tapasin Vronskin enkä kertonut siitä hänelle.
Vielä hänen lähtiessään aioin pyytää hänet takaisin ja kertoa siitä,
mutta en voinut, sillä olisi tuntunut omituiselta, että puhun siitä
vasta nyt enkä heti ensi hetkenä. Miksi minä en sanonut, vaikka
aioin?" Ja vastaukseksi tähän kysymykseen kuumeinen puna levisi
hänen kasvoilleen. Hän ymmärsi, mikä häntä oli pidättänyt; häpeä oli
estänyt häntä. Hänen asemansa, joka eilisiltana oli jo näyttänyt niin
selvinneeltä, tuntui hänestä nyt ei ainoastaan selvittämättömältä,
vaan suorastaan toivottomalta. Häntä kauhistutti häpeä, jota hän ei
ennen ollut edes ajatellut. Ja kun hän ajatteli, mitä hänen miehensä
nyt tekisi, hänen mieleensä tuli mitä kamalimpia asioita. Hänelle
tuli mieleen, että tuossa tuokiossa asiainhoitaja tulee ajamaan hänet
talosta, että hänen häpeänsä huudetaan koko maailman tietoon. Hän
kyseli itseltään, minne hän menisi, kun hänet ajetaan kotoaan, eikä
löytänyt vastausta.

Kun hän ajatteli Vronskia, hänestä tuntui, ettei tämä enää rakastanut
häntä, että hän oli vain vaivaksi Vronskille, ja eihän hän voinut
mennä tarjoamaan itseään tälle, ja hän tunsi melkein vihaavansa
Vronskia sen vuoksi. Hänestä tuntui, että ne sanat, jotka hän oli
sanonut miehelleen ja joita hän nyt koko ajan kertasi mielessään,
että hän oli lausunut ne sanat kaikille ja kaikki olivat kuulleet
ne. Hän pelkäsi katsoa silmiin niitä, joiden kanssa asui. Hän ei
uskaltanut kutsua palvelustyttöä, vielä vähemmän mennä alas ja tavata
poikaansa ja opettajatarneitiä.

Palvelijatar, joka jo kauan oli odottanut oven takana, tuli itsestään
huoneeseen. Anna katsahti häntä kysyvästi silmiin ja punastui.
Tyttö pyysi anteeksi, että oli tullut, ja sanoi luulleensa kellon
soineen. Hän toi Annalle vaatteet ja kirjelapun. Kirjelappu oli
Betsyltä. Betsy ilmoitti hänelle, että hänen luokseen olivat
tänään aamupäivällä tulossa pelaamaan krokettia Liza Merkalova,
vapaaherratar Stolz ja vapaaherrattaren ihailijat Kaluzshki ja
ukko Stremov. "Tulkaa edes uteliaisuuttanne katsomaan millaisista
henkilöistä on kyse. Minä odotan", kirjoitti Betsy. Anna luki
kirjelapun ja huoahti.

-- En tarvitse mitään, hän sanoi Annushkalle, joka siirteli
yöpöydällä olevia pulloja ja harjoja, -- saat mennä, minä pukeudun
heti ja tulen. En tarvitse mitään apua.

Annushka meni, mutta Anna ei ryhtynyt pukeutumaan, vaan istui yhä
samassa asennossa, kuin tehdäkseen tai sanoakseen jotain, ja jälleen
turtuen. Hän toisti lakkaamatta: "Jumalani, Jumalani", mutta se jäi
hänen suussaan pelkäksi merkityksettömäksi sanaksi. Vaikkei Anna
koskaan epäillyt sen uskonnon totuutta, johon hänet oli kasvatettu,
oli avun etsiminen uskonnosta hänelle yhtä vierasta kuin avun
pyytäminen itse Aleksei Aleksandrovitshilta. Hän tiesi edeltäpäin,
että uskonnon apu olisi ollut mahdollinen vain siinä tapauksessa,
että hän olisi luopunut kaikesta, mikä oli hänen elämänsä varsinainen
sisältö. Olo oli raskas, ja lisäksi hän tunsi nyt kasvavaa pelkoa
tätä uutta, ennenkokematonta sieluntilaansa kohtaan. Hän tunsi,
että kaikki alkoi kahdentua hänen sielussaan, kuten esineet joskus
kahdentuvat väsyneissä silmissä. Hän ei aina tiennyt, mitä pelkäsi ja
mitä toivoi. Pelkäsikö ja toivoiko hän entistä vaiko tulevaa, eikä
hän itsekään tiennyt, mitä oikeastaan tahtoi.

"Oi, mitä minä teen!" hän sanoi itsekseen tuntien äkillistä kipua
molemmin puolin päätään. Tointuessaan hän huomasi puristavansa
molemmin käsin hiuksiaan ohimojen kohdalta. Hän hypähti pystyyn ja
alkoi kävellä.

-- Kahvi on valmista, ja neiti ja Serjozha odottavat, sanoi Annushka
tullen uudelleen ja tavaten Annan vielä entisessä asussaan.

-- Kuinka Serjozha voi? kysyi Anna äkkiä vilkastuen, muistaen
ensimmäisen kerran koko aamuna poikansa olemassaolon.

-- On tainnut olla vähän pahanteossa, vastasi Annushka hymyillen.

-- Missä pahanteossa?

-- Nurkkakamarissa oli persikoita, hän on tainnut käydä salaa
syömässä yhden niistä.

Ajatus pojasta vapahti Annan siitä avuttomasta tilasta, jossa hän
oli ollut. Hän muisti taas tuon poikansa hyväksi elävän äidin osaksi
vilpittömän ja osaksi ylikorostetunkin roolin, jonka hän viime
vuosina oli ottanut suorittaakseen, ja tunsi ilokseen, että hänellä
nykyisessäkin tilassaan oli valtikka, joka oli riippumaton siitä,
mihin asemaan hän joutui mieheensä tai Vronskiin nähden. Se valtikka
oli poika. Joutuisipa hän mihin asemaan tahansa, poikaansa hän ei
voisi jättää. Jos mies häpäiseekin hänet ja ajaa talostaan, jos
Vronski kylmeneekin ja jatkaa vapaata elämäänsä (Anna hän ajatteli
tätä karvain, nuhtelevin mielin), ei hän jättäisi poikaansa. Hänen
elämällään olisi sentään oma päämääränsä. Ja hänen täytyi toimia
lujan aseman hankkimiseksi poikaansa nähden, jottei tätä vietäisi
häneltä. Täytyi ryhtyä toimiin niin pian kuin suinkin, ennen kuin
ehtivät riistää häneltä pojan. Hänen täytyi matkustaa pois poikansa
kanssa. Se hänen täytyi tehdä... Hänen piti saada rauhoittua ja
päästä kiusallisesta asemastaan. Ajatus suoranaisesta poikaan
liittyvästä toiminnasta ja pikaisesta matkasta tämän kanssa rauhoitti
häntä toivotulla tavalla.

Hän pukeutui nopeasti, laskeutui alakertaan ja meni varmoin askelin
vierashuoneeseen, jossa kahvipöytä ja Serjozha opettajattarineen
odottivat häntä. Serjozha seisoi valkeassa puvussa pöydän luona
ja hypisteli, tuomiaan kukkia selkä ja pää kumarassa, kasvot
jännittyneen tarkkaavaisina, ja tuossa tarkkaavaisuuden ilmeessä,
joka oli Annalle niin tuttu, oli jotain Aleksei Aleksandrovitshia
muistuttavaa.

Opettajatar oli erityisen ankaran näköinen. Nähdessään äitinsä
Serjozha kiljaisi kimeästi "Äiti!" kuten hänen tapansa oli, eikä
oikein tiennyt, menisikö heti äitiä tervehtimään ja jättäisi kukat
siihen, vai punoisiko seppeleen loppuun ja menisi sitten se kädessään.

Tervehdittyään opettajatar alkoi laajasti ja seikkaperäisesti kertoa
Serjozhan tekemästä rikkomuksesta, mutta Anna ei kuunnellut häntä;
Anna ajatteli, ottaisiko kotiopettajattaren matkalle mukaan. "Ei, en
ota", päätti hän. "Lähden yksin poikani kanssa."

-- Niin, se oli hyvin pahoin tehty, Anna sanoi ja asettaen kätensä
pojan olkapäille katsoi häneen arastelevin, lempein silmin, mikä
oudoksutti ja ilahdutti poikaa, ja suuteli häntä. -- Jättäkää hänet
kahden minun kanssani, Anna sanoi ihmettelevälle opettajattarelle ja
päästämättä poikansa kättä istuutui kahvipöydän ääreen.

-- Äiti, minä... en minä... poika sopersi koettaen saada äitinsä
ilmeistä selville, mikä häntä odotti persikan vuoksi.

-- Serjozha, Anna sanoi heti kun opettajatar oli poistunut huoneesta,
-- sinä teit pahasti, mutta ethän sinä enää vastedes tee sitä?...
Rakastathan sinä minua?

Anna tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä. "Voisinko minä olla
rakastamatta häntä?" hän ajatteli itsekseen katsoen syvälle pojan
pelästyneisiin ja ilostuneisiin silmiin. "Tuleekohan hänkin
tuomitsemaan minut yhdessä isänsä kanssa? Eikö hänkään sääli minua?"
Kyyneleet valuivat jo kasvoja pitkin, ja salatakseen ne Anna nousi
äkkiä ja meni melkein juosten kuistille.

Viime päivien ukkossateitten jälkeen oli tullut kylmä, selkeä sää.
Vaikkakin taivas oli kirkas ja päivä välkähteli kosteissa lehdissä,
oli ilma kylmä.

Anna värähti kylmästä ja sisäisestä kauhusta, joka valtasi hänet
ulkoilmassa entistä voimakkaammin.

-- Mene, mene Marietten luo, hän sanoi Serjozhalle, joka oli aikeissa
seurata häntä, ja alkoi kävellä kuistin olkimattoa edestakaisin.
"Eivätkö he voi antaa sitä anteeksi ja käsittää, ettei toisin voinut
olla?" mietti hän itsekseen.

Pysähdyttyään katsomaan tuulessa huojuvien haapojen latvoja ja
niiden sateen huuhtomia, kylmässä auringossa välkkyviä lehtiä hän
ymmärsi, etteivät he anna hänelle anteeksi, että kaikki tulevat tästä
lähin olemaan yhtä säälimättömiä häntä kohtaan kuin tuo taivas,
kuin tuo välkkyvä vihreä luonto. "Ei pidä, ei pidä ajatella" hän
sanoi itsekseen. "Täytyy vain valmistautua matkalle. Mutta minne?
Ja koska? Ja ketä kaikkia mukaan? Niin, Moskovaan, iltajunassa.
Annushka ja Serjozha ja kaikkein välttämättömimmät tavarat. Mutta
ensin pitää kirjoittaa heille kummallekin." Hän meni nopeasti
omaan kirjoitushuoneeseensa, istuutui pöytänsä ääreen ja kirjoitti
miehelleen.

"Sen jälkeen mitä on tapahtunut, en enää voi jäädä teidän kattonne
alle. Minä matkustan pois ja otan pojan mukaani. En tunne lakia enkä
tiedä, kumpaako vanhemmista pojan on seurattava; mutta minä otan
hänet mukaani, sillä ilman häntä en voi elää. Olkaa jalomielinen,
jättäkää hänet minulle."

Alkupuolen hän kirjoitti nopeasti ja vapaasti, mutta vetoaminen
jalomielisyyteen, jota Anna ei uskonut miehessään olevan, ja tunne
siitä, että kirjeeseen pitäisi panna jotain liikuttavaa, pysähdytti
hänet. "Syyllisyydestäni ja katumisestani en tässä puhu sillä..." Hän
pysähtyi taaskin pystymättä ajattelemaan yhtenäisesti. "Ei", päätti
hän itsekseen, "ei tarvita mitään sellaista", ja revittyään paperin
kirjoitti uudelleen äskeiset lauseet, jättäen pois jalomielisyyteen
vetoamisen, ja sulki kirjeen.

Toinen kirje oli kirjoitettava Vronskille. "Olen kertonut kaiken
miehelleni", hän aloitti ja istui kauan voimatta jatkaa. Se oli
niin karkeaa ja epänaisellista. "Ja mitä minä osaan hänelle sanoa?"
hän ajatteli itsekseen. Taaskin häpeän puna peitti hänen kasvonsa,
hänen mieleensä tuli Vronskin levollinen tyyneys, ja harmistus häntä
kohtaan sai Annan repimään pieniksi palasiksi aloitetun paperiarkin.
"Ei tarvita mitään", hän sanoi itsekseen, pani paperin pois ja meni
yläkertaan. Hän ilmoitti kotiopettajattarelle ja palvelusväelle
lähtevänsä tänä iltana Moskovaan ja ryhtyi heti panemaan kokoon
tavaroitaan.



XVI


Huvilarakennuksen kaikista huoneista kannettiin tavaroita ulos;
talonmiehiä, puutarhureita ja miespalvelijoita kulki edestakaisin.
Astia- ja vaatekaapit olivat auki. Oli käyty kahdesti kaupassa
hakemassa nuoraa. Lattialla ajelehti sanomalehtipaperia. Kaksi
kirstua, matkalaukkuja ja matkakääröjä oli valmiina eteisessä.
Vaunut ja kahdet ajurinrattaat odottivat pääoven edessä. Anna,
joka oli tavaroita pakatessaan unohtanut sisäisen hätänsä, seisoi
pöydän vieressä kamarissaan ja järjesteli matkalaukkuaan, kun
Annushka kiinnitti hänen huomionsa pääovelle pysähtyvien rattaitten
tärinään. Anna vilkaisi ikkunasta ja näki pääoven edessä Aleksei
Aleksandrovitshin lähetin, joka painoi juuri ovikelloa.

-- Mene kysymään, mitä asiaa hänellä on, Anna sanoi ja istuutui
kädet ristissä nojatuoliin, valmiina rauhallisesti ottamaan vastaan
mitä hyvänsä. Lakeija toi paksun kuoren, jonka osoitteen Aleksei
Aleksandrovits oli itse kirjoittanut.

-- Lähetin on tuotava vastaus mukanaan, sanoi lakeija.

-- Hyvä on, Anna sanoi ja repäisi heti lakeijan mentyä vapisevin
sormin kuoren auki. Tukku paperikaistaleella yhteensidottuja sileitä
seteleitä solahti esiin. Anna vetäisi kirjeen erilleen ja alkoi lukea
lopusta päin: "...muutossanne... huolehdin... panen painoa tämän
pyyntöni täyttämiseen", luki hän. Hän selaili nopeasti eteenpäin,
luki kaiken läpi ja vielä kerran uudelleen alusta loppuun. Kun hän
oli lopettanut, tunsi hän vilunväreitä ruumiissaan ja huomasi, että
onnettomuus, joka oli haudannut hänet alleen, oli kamalampi kuin hän
oli arvannut odottaakaan.

Hän oli aamulla katunut sitä, mitä oli sanonut miehelleen, ja
toivonut kipeästi, että nuo sanat olisivat jääneetkin lausumatta. Ja
nyt, kun tuo kirje ei ollut tietävinään niistä ja antoi hänelle mitä
hän oli toivonutkin, se oli hänestä kauheinta, mitä saattoi kuvitella.

"Tietysti oikeassa!" hän ajatteli. "Tietysti hän on aina oikeassa,
hän on kristitty ja jalomielinen ja mitä kaikkea! Tuo alhainen,
inhottava ihminen! Eikä sitä ole käsittänyt eikä käsitä kukaan muu
kuin minä, enkä minäkään osaa sitä selittää. Sanovat uskonnolliseksi,
siveelliseksi, rehelliseksi ja viisaaksi mieheksi, mutta eivät näe,
mitä minä olen nähnyt. Eivät tiedä, miten hän kahdeksan vuotta on
kuristanut minun elämääni, koettanut tukahduttaa kaiken elävän, mitä
minussa on ollut, ajattelematta kertaakaan, että minä olen elävä
nainen, joka tarvitsee rakkautta. Kukaan ei tiedä, miten hän on
joka askeleella loukannut minua ja ollut tyytyväinen itseensä. Enkö
minä ole koettanut tyytyä kohtalooni? Enkö minä ole pinnistellyt
rakastaakseni häntä ja enkö ole rakastanut poikaani, kun on ollut
mahdotonta enää rakastaa häntä? Mutta tuli aika, jolloin käsitin,
etten voi enää pettää itseäni, että olen elävä ihminen enkä ole
syypää siihen, että Jumala on tehnyt minut sellaiseksi, että kaipaan
rakkautta ja elämää. Ja entä nyt? tappaisi minut tai tappaisi hänet,
-- minä kestäisin kaiken, minä antaisin anteeksi, mutta ei, hän..."

"Kuinka minä en arvannut, mitä hän tekee! Hänhän tekee aina niin
kuin hänen alhainen luonteensa käskee. Hän tekee oikein ja syöksee
minut, tuhoon tuomitun ihmisen, vielä pahempaan, vielä syvempään
turmioon..." "Te voitte itse aavistaa, mikä teitä ja teidän poikaanne
odottaa", muisteli hän kirjeen sanoja. "Se on uhkaus, että hän ottaa
minulta pojan, ja luultavasti heidän tyhmä lakinsa sen sallii. Ja
kyllä minä tiedän, miksi hän niin kirjoittaa. Hän ei usko edes
minun äidinrakkauteeni tai halveksii (kuten hän aina on ivaillut)
sitä tunnettani, mutta hän tietää, etten minä jätä poikaani, en voi
jättää häntä, että ilman poikaani elämä ei olisi minulle mitään
rakastettunikaan kanssa ja että jättämällä poikani ja karkaamalla
tämän luota minä tekisin kuin kaikkein viheliäisin ja alhaisin
nainen... sen hän tietää ja tietää myös, etten minä sitä koskaan voisi
tehdä."

"Meidän elämämme tulee kulkea kuten ennenkin", muisti hän toisen
lauseen miehensä kirjeestä. "Se elämä on ollut piinallista jo
ennenkin ja viime aikoina se on ollut kauheata. Millaista siitä
mahtaisi nyt tulla? Hänhän tietää kaiken, hän tietää kyllä hyvin,
etten minä voi katua sitä, että hengitän ja rakastan, ja ettei
siitä voi tulla mitään muuta kuin valhetta ja petosta. Mutta hänen
vain pitää yhä kiduttaa minua. Minä tunnen hänet hyvin, hän ui ja
elää valheessa kuin kala vedessä. Mutta minä en suo hänelle sitä
nautintoa, minä revin rikki hänen valheverkkonsa, johon hän tahtoisi
minut kietoa. Tulkoon mitä hyvänsä. Eihän ole mitään pahempaa kuin
valhe ja petos."

"Mutta millä lailla? Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Onko koskaan ollut
niin onnetonta naista kuin minä..."

-- Ei, minä revin sen rikki! huudahti hän kavahtaen seisoalleen ja
pidätellen itkuaan. Ja hän meni kirjoituspöytänsä luo kirjoittaakseen
vielä toisen kirjeen. Mutta sydämensä syvimmässä hän tunsi jo, ettei
jaksaisi repiä mitään, ei jaksaisi vapauttaa itseään entisestä
asemastaan, niin valheellinen ja kunniaton kuin se olikin.

Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja asetti kätensä pöydälle,
mutta ei kyennyt kirjoittamaan vaan painoi päänsä käsiään vasten
ja alkoi itkeä kuin lapsi, niin että koko rinta vavahteli
nyyhkytyksistä. Hän itki sitä, että hänen haaveensa oman asemansa
selvittämisestä oli iäksi sammunut. Hän tiesi jo edeltäpäin, että
kaikki jäisi ennalleen ja muuttuisi vielä pahemmaksi kuin ennen oli
ollut. Hän tunsi, että se asema, joka hänellä oli seuramaailmassa ja
joka oli aamulla näyttänyt niin mitättömältä, oli hänelle kaikesta
huolimatta rakas ja että hän ei jaksaisi vaihtaa sitä häpeään, joka
lankeaa miehensä ja poikansa jättäneen ja rakastajaansa yhtyneen
naisen ylle, sillä hän ei voisi olla voimakkaampi kuin oli. Hän ei
koskaan saisi tuntea rakkauden vapautta, vaan tulisi aina olemaan
ilmitulon pelon uhkaama rikollinen aviovaimo, joka pettää miestään
ja on häpeällisessä suhteessa vieraaseen, riippumattomaan mieheen,
jonka kanssa ei ole voinut yhdistää elämäänsä. Hän tiesi, että
niin oli ja niin tulisi vastakin olemaan, ja se oli kuitenkin niin
kauheata, ettei hän voinut kuvitella, miten se päättyisi. Ja hän itki
hillittömästi kuin rangaistu lapsi.

Takaa kuuluvat askeleet saivat hänet toipumaan, ja hän veti nopeasti
kasvonsa piiloon ja oli kirjoittavinaan.

-- Lähetti pyytää vastausta, ilmoitti lakeija.

-- Vastausta? Kyllä, kyllä, Anna sanoi, -- odottakoon vähän aikaa.
Minä soitan sitten.

"Mitä minä voin kirjoittaa?" hän ajatteli. "Mitä minä voin yksinäni
päättää? Mitä minä tiedän? Mitä haluan? Mistä minä pidän?" Hän tunsi
taas, että hänen sielussaan alkoi kahdentuminen. Ja taas hän pelästyi
tuota tunnetta ja tarttui ensimmäiseen mielijohteeseensa päästäkseen
ajattelemasta itseään. "Minun täytyy tavata Aleksei (niin hän nimitti
ajatuksissaan Vronskia), vain hän voi sanoa, mitä minun on tehtävä
Lähden Betsyn luo, kenties näen hänet siellä", hän sanoi itsekseen
unohtaen kokonaan, että oli itse eilen sanonut Vronskille jäävänsä
tänään pois ruhtinatar Tverskajan luota, mihin Vronski oli lisännyt,
ettei hänkään siinä tapauksessa tulisi. Hän painautui jälleen pöytää
vasten ja kirjoitti miehelleen: "Kirjeenne olen saanut. A.", ja
soitti ja antoi vastauksensa lakeijalle.

-- Me emme matkustakaan, hän sanoi Annushkalle, joka myös tuli sisään.

-- Eikö ensinkään?

-- Ei, mutta antakaa tavaroitten olla huomiseksi, ja vaunut saavat
odottaa siinä. Minä lähden ruhtinattaren luo.

-- Mitkä vaatteet tuodaan?



XVII


Siihen krokettiseurueeseen, johon ruhtinatar Tverskaja oli kutsunut
Annankin, kuului varsinaisesti kaksi seurapiiridaamia ihailijoineen.
He olivat kumpikin uuden pietarilaisen seurapiirikerman edustajia,
ja jotain mukaelmaa mukaillen heitä nimitettiin maailman seitsemäksi
ihmeeksi, les sept merveilles du monde. Vaikka hekin liikkuivat
seuramaailman huipulla, heidän piirinsä oli vihamielisissä väleissä
sen piirin kanssa, jossa Anna seurusteli. Lisäksi Liza Merkalovan
ihailija, vanha Stremov, oli sangen vaikutusvaltainen pietarilainen
herra, Aleksei Aleksandrovitshin vastustaja ja vihamies. Tämän
kaiken takia oli Anna ensin päättänyt olla menemättä, ja tästä hänen
kieltäytymisestään johtui ruhtinattaren kirjelapun sävy. Mutta
toivoen tapaavansa Vronskin Anna päättikin nyt lähteä.

Anna tuli ruhtinatar Tverskajan luo ennen muita vieraita.

Juuri kun hänen piti mennä ovesta sisään, tuli Vronskin lakeija,
joka sileine poskipartoineen oli kuin kamarijunkkari. Tämä pysähtyi
ovelle, otti lakin päästään ja teki tietä Annalle. Anna tunsi hänet
ja samassa vasta muisti Vronskin eilen sanoneen, ettei hän tulekaan.
Luultavasti toi lakeija siitä nyt ilmoituksen.

Riisuessaan eteisessä päällysvaatteitaan kuuli Anna miten lakeija
-- ääntäen kamarijunkkarin tavoin r:nkin -- sanoi: "Kreiviltä
ruhtinattarelle", ja antoi kirjelapun.

Annan teki mieli kysyä, missä hänen herransa oli. Hänen teki mieli
kääntyä takaisin ja lähettää Vronskille kirje, että tämä tulisi hänen
luokseen tai että hän itse tulee sinne. Mutta mikään sellainen ei
käynyt päinsä; sisältä kuului hänen tulostaan ilmoittavan sähkökellon
soitto ja ruhtinattaren lakeija asettui jo avatun oven viereen
odottamaan hänen astumistaan sisään.

-- Ruhtinatar on puutarhassa, ilmoitamme heti. Suvaitsetteko itse
käydä puutarhassa? sanoi toinen sisällä oleva lakeija.

Hänen asemansa oli yhtä epävakaa ja epäselvä täällä kuin kotonakin;
tai kenties vieläkin hankalampi, koska hän ei voinut tehdä mitään:
ei saanut tavata Vronskia, vaan piti jäädä tänne vieraaseen seuraan,
joka ei vähääkään soveltunut hänen nykyiseen mielialaansa. Mutta
hänellä oli yllään puku, jonka hän tiesi pukevaksi: eikä hän ollut
yksin; ympäröihän häntä tuo ylhäisen joutilaisuuden tutuksi käynyt
juhlallisen ylellinen ilmapiiri. Ja hänen olonsa tuntui keveämmältä
kuin kotona; ei tarvinnut miettiä mitä teki, kaikki meni itsestään.
Tavatessaan Betsyn, joka tuli häntä vastaan hämmästyttävän hienossa
valkeassa puvussa, Anna hymyili tavalliseen tapaansa. Ruhtinattaren
vierellä kulki Tushkevitsh ja nuori sukulaisneiti, joka maalla
asuvien vanhempiensa onneksi ja ihastukseksi oli päässyt viettämään
kesää kuuluisan ruhtinattaren kanssa.

Luultavasti Annassa oli jotain erikoista, koska Betsy huomasi sen
heti.

-- Nukuin huonosti, vastasi Anna katsoen lakeijaa, joka tuli vastaan
tuoden -- kuten hän luuli -- Vronskin kirjelappua.

-- Kuinka hauska että tulitte, sanoi Betsy. -- Olen hiukan väsynyt
ja ajattelin juuri tulla juomaan kupin teetä ennen heidän tuloaan...
Menkää te Mashan kanssa, hän kääntyi Tushkevitshin puoleen, --
koettamaan krokettikenttää tuonne, mistä nurmi on leikattu pois, niin
me saamme rauhassa jutella teetä juodessamme, we'll have a cosy chat;
eikö niin? jatkoi hän Annalle puristaen suu hymyssä hänen kättään,
joka piteli päivänvarjoa.

-- Minä en ikävä kyllä voi jäädä pitkäksi aikaa, sillä minun
on käytävä vielä vanhan neiti Wreden luona. Minä olen tuhansia
kertoja luvannut, sanoi Anna, jolle valheesta, niin vieras kuin
se hänen luonteelleen olikin, oli tullut luonteva ja mieleinenkin
kanssakäymisen muoto. Hän ei mitenkään olisi voinut selittää, miksi
sanoi niin, sillä hän ei ollut sekuntiakaan aikaisemmin ajatellut
sitä. Hän sanoi sen vain muistaessaan, että Vronski ei tulekaan ja
että hänen täytyi vapautua päästäkseen jollain tavoin tapaamaan
tätä. Mutta miksi hän mainitsi juuri vanhan hovineiti Wreden, kun
oli olemassa paljon muita, joiden luona hänen olisi pitänyt käydä,
sitä hän ei osannut selittää. Ja kuitenkin kävi niin, että Anna --
kuten pian kävi ilmi -- ei olisi voinut keksiä mitään parempaa keinoa
Vronskin tapaamiseksi kuin tämä oli.

-- Ei, minä en päästä teitä millään ehdolla, sanoi Betsy tähyten
Annaa tarkasti kasvoihin. -- Minä aivan loukkaantuisin, ellen niin
pitäisi teistä. Te aivan kuin pelkäätte, että minun seurapiirini voi
saattaa teidät huonoon valoon. Tuokaa meille teetä vieraskamariin,
lisäsi hän siristäen silmiään kuten aina lakeijalle puhuessaan.

Hän otti tuodun kirjelapun ja luki sen.

-- Aleksei on tehnyt meille kepposen, hän sanoi ranskaksi: -- Hän
kirjoittaa, ettei voi tulla, lisäsi hän niin luonnolliseen ja
yksinkertaiseen sävyyn kuin ei hänelle koskaan olisi voinut tulla
mieleenkään, että Vronski voisi merkitä Annalle mitään muuta kuin
krokettipelitoveria. Anna tiesi Betsyn tietävän kaiken, mutta
kuunnellessaan, millä lailla Betsy puhui hänelle Vronskista, hän
vakuuttui aina vähäksi aikaa siitä, ettei Betsy tiennyt mitään.

-- Vai niin, Anna sanoi välinpitämättömästi, ikään kuin asia ei olisi
häntä liikuttanut, ja jatkoi hymyillen: -- Kuinka teidän seuranne
voisi saattaa ketään huonoon valoon?

Tuo sanoilla leikittely, tuo salaisuuden peitteleminen tuotti
Annalle suurta huvia kuten kaikille naisille. Eikä viehätys johtunut
salaamisen välttämättömyydestä eikä edes sen tarkoituksesta, vaan se
piili tuossa leikkivässä salailussa itsessään.

-- Minä en voi olla katolisempi kuin paavi itse, sanoi Betsy. --
Stremov ja Liza Merkalova ovat seuramaailman kerman kermaa. He ovat
kaikkialle tervetulleet, enkä minä, hän korosti sanaa minä, -- ole
koskaan ollut ankara ja suvaitsematon. Minulla ei yksinkertaisesti
ole ollut aikaa siihen. Ehkä ette tahdo tavata Stremovia? Taittakoon
hän peistä Aleksei Aleksandrovitshin kanssa komiteassa niin paljon
kuin tahtoo, eihän se meille kuulu. Ainakin seuraelämässä hän on mitä
rakastettavin ihminen ja innokas kroketinpelaaja. Saattepa nähdä. Ja
vaikka hän vanhana miehenä onkin koomillinen rakastuneen osassaan,
hän osaa ihmeellisen hyvin selviytyä naurettavasta asemastaan! Hän
on herttainen ukko. Entä tunnetteko Sappho Stolzia? Hän on uusi,
kokonaan uusi sävel seuramaailmassa.

Betsy puheli näin, mutta Anna huomasi hänen iloisesta ja viisaasta
katseestaan, että hän ymmärsi osaksi vieraansa tilan ja harkitsi
jotain. He olivat ruhtinattaren kirjoitushuoneessa.

-- Mutta täytyypä kirjoittaa Alekseille, ja Betsy istuutui pöydän
ääreen, kirjoitti muutaman rivin ja pani kuoreen. -- Minä kirjoitin,
että hän tulisi päivälliselle. Muuten jää päivällispöydässä yksi
naisista ilman kavaljeeria. Katsokaahan, luuletteko, että se
vaikuttaa? Suokaa anteeksi, minun täytyy hetkeksi jättää teidät
yksin. Olkaa hyvä ja sulkekaa kirje ja lähettäkää se, hän sanoi
ovelta, -- minulla on vähän asioita.

Hetkeäkään arvelematta istuutui Anna pöydän ääreen, avasi kirjeen ja
lukematta mitä siinä oli kirjoitti alalaitaan: "Minun täytyy saada
tavata teitä. Tulkaa Wreden puutarhaan. Minä tulen sinne klo 6." Hän
sulki kirjekuoren, ja tultuaan takaisin Betsy otti kirjeen ja antoi
sen viejälle Annan nähden.

Pöytätarjottimella viileään vieraskamariin tuodun teen ääressä
näitten seurapiirinaisten kesken sukeutui tosiaan a cosy chat, niin
kuin ruhtinatar oli luvannut. He arvostelivat odottamiaan vieraita,
ja keskustelu oli pysähtynyt Liza Merkalovaan.

-- Hän on hyvin sievä, ja minä olen pitänyt hänestä aina, Anna sanoi.

-- Teidän täytyykin pitää hänestä. Hän on teihin suorastaan
hullaantunut. Eilen hän tuli minun luokseni kilpailujen jälkeen ja
oli epätoivoinen, kun ei saanut tavata teitä. Hän sanoi, että te
olette todellinen romaanisankaritar ja että jos hän olisi mies, hän
tekisi tuhansia mielettömyyksiä teidän tähtenne. Stremov sanoi hänen
tekevän niitä jo muutenkin.

-- Sanokaa, olkaa hyvä, minä en koskaan ole voinut sitä ymmärtää,
Anna kysyi hetken vaiti oltuaan sellaiseen sävyyn, joka osoitti
selvästi, ettei hän sanonut sitä turhan takia, vaan että tuo kysymys
oli hänelle tärkeämpi kuin olisi voinut luullakaan, -- sanokaa mikä
on hänen suhteensa ruhtinas Kaluzhskiin, niin sanottuun Mishkaan?
Minä olen niin vähän nähnyt heitä. Kuinka on asia?

Betsyn silmät hymyilivät, ja hän katsoi tarkkaavaisesti Annaan.

-- Uusi tapa, hän sanoi. -- Ne ovat nyt kaikki ottaneet käytäntöön
uuden tavan. Ovat heittäneet hunnut hongikkoon. Mutta on siinä eroa,
miten heittää.

-- Niin, mutta mikä on Merkalovan suhde Kaluzhskiin?

Betsy purskahti äkkiä iloiseen ja hillittömään nauruun, mikä oli
hänelle harvinaista.

-- Te menette ruhtinatar Mjahkajan alueelle. Se on "kauhean lapsen"
kysymys, ja Betsy tahtoi nähtävästi pidättää nauruaan, mutta ei
voinut, vaan remahti siihen tarttuvaan nauruun, joka on ominaista
harvoin nauraville ihmisille. -- Pitää kysyä heiltä itseltään, lisäsi
hän naurun kyyneleet silmissään.

-- Te vain nauratte, Anna sanoi, johon nauru myöskin oli tarttunut,
-- mutta minä en ole koskaan voinut ymmärtää sitä. Minä en käsitä,
millainen rooli siinä on aviomiehellä.

-- Aviomiehelläkö? Liza Merkalovan aviomies kanniskelee hursteja
vaimonsa kantapäillä ja on aina valmis palvelukseen. Ja mitä muuta
sitten on takana, sitä ei kukaan utele. Eihän hyvässä seurassa puhuta
tietyistä pukeutumisen yksityiskohdista. Niin ei tässäkään.

-- Tuletteko Rolandakin juhlaan? kysyi Anna vaihtaakseen
keskustelunaihetta.

-- En luule, vastasi Betsy ja kääntäen päänsä pois alkoi kaataa
tuoksuvaa teetä pieniin kuultaviin kuppeihin. Tarjottuaan Annalle
teekupin hän otti ohuen pahitossavukkeen, pani sen hopeiseen
varteen ja sytytti. -- Te näette, miten onnellisessa asemassa minä
olen, alkoi hän jälleen vakavampana ottaen teekupin käteensä. --
Minä ymmärrän teitä ja ymmärrän Lizaa. Liza on niitä lapsellisia
luonteita, jotka eivät käsitä, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Ainakaan
hän ei ymmärtänyt sitä ennen, ihan nuorena ollessaan. Ja nyt hän
tietää, että tuo ymmärtämättömyys pukee häntä. Nyt hän on kenties
tahallaan sitä ymmärtämättä, puhui Betsy suu ohuessa hymyssä. --
Eikä voi kieltää, että se pukee häntä. Näettekö, samaan asiaan voi
suhtautua myös tyynesti, vieläpä iloisestikin. Kenties te olette
taipuvainen näkemään asiat liian traagisessa valossa.

-- Oi, kuinka minä tahtoisin tuntea toiset niin kuin minä tunnen
itseni, Anna sanoi vakavasti ja mietteissään. -- Olenko minä pahempi
vai parempi kuin muut? Luultavasti pahempi.

-- Kauhea lapsi, kauhea lapsi! toisti Betsy. -- Kas siellähän
toisetkin jo tulevat.



XVIII


Kuului askelia ja miesten ääniä, sitten naisten puhetta ja naurua,
ja kohta sen jälkeen astuivat sisään odotetut vieraat: Sappho Stolz
ja terveyttä ja hyvinvointia uhkuva nuori mies, jota sanottiin
Vasjkaksi. Näkyi, etteivät veriset nautapaistit, tryffelit ja
burgundilaiset olleet menneet häneltä hukkaan. Vasjka kumarsi
naisille ja katsoi heihin, mutta ainoastaan silmänräpäyksen ajan.
Hän oli tullut Sapphon jäljessä vierashuoneeseen ja seurasi tätä
täälläkin ikään kuin olisi tähän sidottu ja katseli tätä herkeämättä
välkkyvine silmineen kuin haluten syödä tämän suuhunsa. Sappho
Stolzilla oli vaalea tukka ja mustat silmät. Hän astui lyhyin,
vikkelin askelin korkeakantaisissa avonaisissa kengissään ja puristi
miehekkäästi huoneessa istujien kättä.

Anna ei ollut vielä kertaakaan tavannut tätä uutta merkkihenkilöä
ja hämmästyi hänen kauneuttaan ja hänen pukunsa ja käytöksensä
rohkeutta. Hänellä oli omista ja tekohiuksista tehty kullankarvainen,
suunnaton hiuslaite, niin että hänen päänsä oli samankokoinen kuin
hänen sirosti kaartuva, edestä avoin rintansa. Hänessä oli niin
paljon vauhtia, että vähimmästäkin liikkeestä polvet ja jalkojen
yläosa piirtyivät näkyviin vaatteiden alta, ja väkisinkin tuli
mieleen kysymys, missä kohtaa takanapäin tuossa kokoonkyhätyssä
häilähtelevässä vuoressa oikeastaan päättyi hänen pieni ja siro
vartalonsa, joka oli niin alaston ylhäältä ja niin verhottu alhaalta
ja takaa.

Betsy kiiruhti esittelemään hänet Annalle.

-- Voitteko kuvitella, me olimme vähällä ajaa kahden sotamiehen
yli, alkoi hän heti kertoa vilkuttaen silmiään, hymyillen ja nykien
laahustaan, jonka oli heittänyt liiaksi toiselle sivulle. -- Minä
ajoin Vasjkan kanssa... Ai niin, te ette olekaan tuttuja. -- Ja hän
esitti nuoren herran mainiten hänen nimensä ja nauroi heleästi ja
punastuneena erehdykselleen kun oli vieraan kuullen kutsunut nuorta
herraa Vasjkaksi. Vasjka kumarsi vielä kerran Annalle, mutta ei
sanonut hänelle mitään, vaan kääntyi Sapphon puoleen:

-- Te menetitte vedon. Me ehdimme perille ensin. Maksakaapa, hän
sanoi hymyillen.

-- Ei suinkaan nyt tässä, sanoi Sappho.

-- Sama se, saanpahan sitten.

-- Hyvä, hyvä. Ai niin! hän kääntyi äkkiä emännän puoleen, -- olen
minäkin hyvä... Unohdin kokonaan... Minä toin teille vieraan. Tuossa
hän on.

Odottamaton nuori vieras, jonka Sappho oli tuonut ja unohtanut, oli
kuitenkin siksi tärkeä henkilö, että -- huolimatta hänen nuoresta
iästään -- molemmat naiset nousivat tervehtimään häntä.

Hän oli Sapphon uusi ihailija. Samoin kuin Vasjka kulki hänkin nyt
epäjumalansa kintereillä.

Pian saapuivat ruhtinas Kaluzhski, Liza Merkalova ja Stremov. Liza
Merkalova oli hoikka, tummatukkainen nainen, jonka kasvot olivat
itämaisen veltot ja silmät ihanat ja -- kuten kaikki sanoivat --
selittämättömät. Hänen tumman pukunsa tyyli (Anna huomasi sen heti ja
antoi sille arvoa) vastasi täydellisesti hänen kauneuttaan. Liza oli
yhtä pehmeä ja veltto kuin Sappho oli jyrkkä ja ryhdikäs.

Liza oli paljon enemmän Annan makuun. Betsy oli kertonut hänen
näyttelevän tietämättömän lapsen osaa. Mutta kun Anna näki hänet,
hän tunsi, ettei se ollut totta. Liza oli kuin olikin tietämätön ja
turmeltunut, mutta herttainen ja avuton nainen. Tosin hänessä oli
samaa sävyä kuin Sapphossakin; samoin kuin Sapphoa seurasi häntäkin
alinomaa kaksi ihailijaa, toinen nuori, toinen vanha, kumpikin ahmien
häntä katseillaan. Mutta hänessä oli jotain, joka kohotti hänet tuota
ympäristöä korkeammalle ja antoi hänelle jalohelmen väärentämättömän
välkkeen lasihelmien keskellä. Se väreili hänen ihanista, todellakin
selittämättömistä silmistään. Noiden tummien renkaiden ympäröimien
silmien riutunut ja samalla palava katse valloitti ihmeellisellä
vilpittömyydellään. Katsahdettuaan noihin silmiin jokainen luuli
nähneensä hänen sielunsa pohjaan eikä voinut sen jälkeen olla
kiintymättä häneen. Kun hän huoliasi Annan, hänen kasvojaan valaisi
iloinen hymy.

-- Oi, kuinka iloinen olen, kun saan nähdä teidät, hän sanoi tullen
Annan luo. -- Minun piti eilen kilpailuissa tulla tapaamaan teitä,
mutta te olitte juuri lähtenyt pois. Minä olisin niin tahtonut nähdä
teidät juuri eilen. Eikö se ollutkin kauheata? hän sanoi katsoen
Annaan sieluun saakka avoimelta vaikuttavalla katseellaan.

-- Niin, en ollenkaan luullut, että se saisi niin kuohuksiin, Anna
sanoi punastuen.

Samassa seurue nousi lähteäkseen puutarhaan.

-- Minä en lähde, sanoi Liza hymyillen ja istuutuen Annan viereen. --
Ettehän tekään mene? Mitä nautintoa nyt krokettipeli on?

-- Minusta se on hauskaa, Anna sanoi.

-- Kuulkaa, sanokaahan, miten te saatte ikävän karkotetuksi? Ihan
ilostuu, kun katsoo teihin. Te elätte, mutta minä ikävöin.

-- Kuinka niin? Tehän kuulutte Pietarin iloisimpaan seurapiiriin,
Anna sanoi.

-- Kenties muualla on vieläkin ikävämpää, mutta ei meilläkään,
ainakaan ei minulla, ole hauskaa, vaan kauhean, kauhean ikävää.

Sappho sytytti savukkeen ja lähti puutarhaan molempien nuorten
herrojen kanssa. Betsy ja Stremov jäivät teetä juomaan.

-- Ikävää! sanoi Betsy. -- Sappho juuri kertoi, miten hauskaa heillä
eilen oli ollut teidän luonanne.

-- Oh, niin painostavan ikävää! sanoi Liza Merkalova.

-- Kilparatsastuksen jälkeen ajoimme kaikki meille. Samat ja samat
aina vain! Aina yhtä ja samaa. Koko illan vetelehdimme sohvilla.
Mitä hauskaa siinä on? Ei, sanokaa, mitä te teette, ettei tulisi
ikävä? kääntyi hän jälleen Annan puoleen. -- Ei tarvitse muuta kuin
vilkaista teihin, kun huomaa, että siinä on nainen, joka saattaa
olla onnellinen tai onneton, mutta joka on vapaa tästä riuduttavasta
ikävästä. Opettakaa minulle, miten te menettelette.

-- En mitenkään, vastasi Anna punastuen noitten tungettelevien
kysymysten vuoksi.

-- Se juuri onkin paras keino, sekaantui Stremov keskusteluun.
Stremov oli noin viidenkymmenen ikäinen, puoleksi harmaantunut,
joskin vielä nuorekas mies, jolla oli hyvin rumat, mutta luonteikkaat
ja viisaat kasvot. Liza Merkalova oli hänen vaimonsa veljentytär,
ja hän vietti kaiken vapaan aikansa tämän seurassa. Tavatessaan
Anna Kareninan hän koetti -- kuten älykkään maailmanmiehen tulee --
osoittaa erityistä kohteliaisuutta vihamiehensä vaimolle.

-- Ei mitenkään, toisti hän suu hymyssä, -- se onkin juuri paras
keino. Sitähän minä olen aina sanonut, kääntyi hän Liza Merkalovan
puoleen, -- ettei pidä ajatella, että tulee ikävä, niin ei tule.
Aivan sama juttu kuin ettei pidä pelätä ettei nuku, jos pelkää
unettomuutta. Samaa sanoo teille nyt Anna Arkadjevnakin.

-- Olisin hyvin iloinen, jos olisin niin sanonut, sillä se oli sekä
viisaasti että oikein, Anna sanoi hymyillen.

-- No, sanokaa sitten, miksi ei saa unta ja miksi aina on ikävä?

-- Jos tahtoo saada unta, täytyy tehdä työtä, ja jos tahtoo pitää
hauskaa, täytyy myös tehdä työtä.

-- Mitä sellaisesta työstä, jota ei kukaan tarvitse. Enkä minä osaa
enkä halua varta vasten edes teeskennelläkään.

-- Te olette parantumaton, sanoi Stremov katsomatta häneen ja kääntyi
taas Annan puoleen.

Koska hän tapasi Annaa harvoin, hän ei osannut puhua tälle muusta
kuin varsin kuluneista asioista, mutta hän sanoi nuo kuluneet
lauseensa Annan Pietariin-muutosta, kreivitär Lidia Ivanovnan
kiintymyksestä Annaan ym. sellaisin ilmein, että selvästi näkyi,
miten hän sydämensä pohjasta halusi tuottaa Annalle huvia ja osoittaa
tälle kunnioitustaan, kenties ihailuaankin.

Tushkevitsh astui huoneeseen ja sanoi, että herrasväkeä odotettiin
krokettia pelaamaan.

-- Ei, älkää lähtekö pois, älkää lähtekö pois, pyyteli Liza Merkalova
saatuaan kuulla, että Anna aikoi lähteä. Stremov yhtyi häneen.

-- On liian suuri vastakohta, hän sanoi, -- joutua tästä seurasta
vanhan neiti Wreden luo. Ja hänelle te annatte vain tilaisuuden
ihmisten panettelemiseen, täällä te taas herätätte aivan toisia,
jaloja, panettelunvastaisia tunteita.

Anna epäröi hetkisen. Tuon viisaan miehen imartelut, Liza Merkalovan
lapsellinen myötätunto ja koko tuo tuttu seuramaailman ilmapiiri
-- kaikki se tuntui niin kevyeltä ja edessäpäin oli niin vaikeaa,
että hän pysähtyi hetkeksi epäröimään, eikö lykkäisi vielä raskasta
välienselvittelyn hetkeä ja jäisi tänne. Mutta kun hän ajatteli,
millaista olisi yksin kotona, jollei tekisi mitään päätöstä, ja
kun hän muisti sen kauhean hetken, jolloin hän oli molemmin käsin
tarttunut hiuksiinsa, hän hyvästeli ja lähti.



XIX


Vaikka Vronski viettikin kevytmieliseltä näyttävää maailmanmiehen
elämää, oli hän silti järjestyksen mies. Nuorena, sotakoulussa
ollessaan, hän oli kerran pulaan jouduttuaan pyytänyt rahaa lainaksi
eikä ollut saanut, ja siitä lähtien ei hän enää koskaan ollut
päästänyt itseään silloin kokemaansa alennustilaan.

Pitääkseen asiansa järjestyksessä hän syventyi aina tarpeen mukaan
-- keskimäärin noin viisi kertaa vuodessa -- niitä selvittelemään.
Hän sanoi sitä tilinteoksi eli -- kuten hän sitä ranskaksi nimitti --
faire la lessive.

Herättyään myöhään kilpailun jälkeisenä aamuna istuutui Vronski
peseytymättä ja partaansa ajamatta pöydän ääreen, levitti sille
rahansa, laskunsa ja kirjeensä ja ryhtyi työhön. Petritski tiesi,
että Vronski tuossa askareessaan oli tavallisesti vihainen, ja kun
hän herätessään näki toverinsa kirjoituspöydän ääressä, hän pukeutui
hiljaa ja meni ulos tätä häiritsemättä.

Jokainen ihminen, joka tuntee pienimpiä yksityiskohtia myöten
itseään ympäröivien asianhaarojen monimutkaisuuden, kuvittelee
väkisinkin, että ainoastaan hänen asiansa ovat niin mutkikkaat ja
vaikeaselkoiset, eikä mitenkään usko, että toisiakin ympäröi yhtä
monimutkaisten asioiden verkko. Siltä näytti Vronskistakin. Ja hän
tunsi pientä sisäistä ylpeyttä ajatellessaan, että kuka muu hyvänsä
olisi samanlaisissa olosuhteissa jo aikoja sitten sekaantunut ja
joutunut pahojen kiusausten pauloihin. Vronski sen sijaan tiesi, että
tilanne piti välttämättä selvittää juuri nyt, jottei sotkeutuisi
ikävyyksiin.

Ensin hän kävi käsiksi raha-asioihin, jotka olivat helpompia
selvittää. Kirjoitettuaan pienellä käsialallaan postipaperiarkille
kaikki velkansa hän laski ne yhteen ja huomasi olevansa velkaa
seitsemäntoistatuhatta ruplaa ynnä muutamia satoja, jotka hän
selvyyden vuoksi jätti pois laskuista. Laskettuaan yhteen käteiset
rahat ja pankkikirjan hän huomasi jäljellä olevan vain tuhat
kahdeksansataa ruplaa, eikä ollut mitään saatavia ennen uutta
vuotta. Käytyään uudelleen läpi velkaluettelon Vronski kirjoitti
sen puhtaaksi jakaen velat kolmeen sarjaan. Ensimmäiseen kuuluivat
velat, jotka oli heti maksettava tai joitten maksamiseen tuli
ainakin olla rahat valmiina, jottei vaadittaessa voisi sattua
hetkenkään viivytystä. Sellaisia velkoja oli lähes neljä tuhatta:
1.500 hevosesta ja 2.500 takausmaksua nuoren Venjevskin puolesta,
joka Vronskin läsnä ollessa oli menettänyt tämän summan eräälle
peliveijarille. Vronski oli silloin heti aikonut maksaa tuon summan
-- hänellä sattui olemaan niin paljon lompakossaan, -- mutta
Venjevski ja Jashvin eivät olleet antaneet hänen maksaa, koska hän ei
ollut mukana pelissäkään, vaan olivat sanoneet itse maksavansa. Se
kaikki oli kyllä kaunista, mutta Vronski tiesi, että vaikka hänellä
ei ollutkaan tuossa likaisessa asiassa muuta osuutta kuin että
oli mennyt Venjevskin puolesta suulliseen takuuseen, hänen täytyi
pitää varalla nuo 2.500 ruplaa voidakseen tarpeen tullen heittää ne
tuolle veijarilurjukselle ja ollakseen siten hänen kanssaan sujut.
Kaikkein tärkeimmän sarjan velkoihin meni siis 4.000 ruplaa. Toiseen
sarjaan, joka teki yhteensä 8.000, kuuluivat "tärkeähköt" velat. Ne
olivat etupäässä kilpatallin vuokraan, kauran ja heinän hankkijalle,
englantilaiselle, satulasepälle ym. meneviä maksuja. Näistä veloista
täytyi maksaa pois pari tuhatta, jotta saisi olla täysin rauhassa.
Viimeinen velkasarja -- kauppa-, ravintola- ja räätälivelat -- ei
antanut aihetta mihinkään ajatteluun.

Siis tarvittiin 6.000 ruplaa juokseviin menoihin, ja oli olemassa
ainoastaan 1.800 ruplaa. Miehelle, jolla oli 100.000 ruplan tulot,
jollaiseksi Vronskin varallisuus yleisesti määriteltiin, ei
sellaisten velkojen olisi pitänyt tuottaa mitään vaikeuksia; mutta
hänelläpä ei todellisuudessa ollut lähimainkaan sadantuhannen tuloja.
Suuri perintötila, joka tuotti aina kahteensataantuhanteen vuotuista
tuloa, oli jakamatta veljesten kesken. Kun vanhempi veli suuresti
velkaantuneena oli mennyt naimisiin varattoman ruhtinatar Varja
Tsirkovan, dekabristin tyttären, kanssa, oli Aleksei luovuttanut
vanhemmalle veljelleen perintötilan kaikki tulot pidättäen
itselleen vain 25.000 ruplaa vuodessa. Aleksei oli silloin sanonut
veljelleen, että se summa riittää hänelle siihen asti, kunnes hän
menee naimisiin, mitä luultavasti ei koskaan tapahdu. Ja kalliin
rykmentin komentajana ja vastanaineena miehenä vanhempi veli ei ollut
voinut jättää ottamatta tuota lahjaa vastaan. Vronskin äiti, jolla
oli omat erilliset varansa, oli joka vuosi antanut Alekseille noin
20.000 ruplaa noitten 25 000:n lisäksi, ja Aleksei oli käyttänyt
ne kaikki. Viime aikoina kreivitär oli poikansa rakkaussuhteen ja
Moskovasta lähdön katkeroittamana lakannut lähettämästä tälle rahaa.
Sen johdosta Vronski, joka oli tottunut käyttämään vuosittain lähes
45.000 ruplaa, oli joutunut vaikeaan asemaan saatuaan tänä vuonna
vain 25.000. Eikä hän voinut pyytää rahaa äidiltään selvitäkseen
tästä pulasta. Kreivittären viime kirje jonka hän oli toissa päivänä
saanut, hermostutti häntä erityisesti juuri viittauksillaan siihen
suuntaan, että äiti oli kyllä valmis auttamaan poikaansa tämän
menestykseksi seuramaailmassa ja virkauralla, mutta ei seurapiirejä
häpäisevässä elämässä. Äidin lahjomishalu loukkasi häntä syvimpään
sieluun saakka ja teki hänet vielä entistä kylmemmäksi äitiään
kohtaan. Mutta hän ei voinut perua jalomielistä lupaustaan, vaikka
arvelikin muutamia rakkaussuhteestaan johtuvia tulevaisuuden
seikkoja aavistellessaan, että saattaisi naimattomanakin tarvita
koko sadantuhannen tulonsa. Mutta peruminen oli mahdotonta. Heti kun
hän muisti veljensä vaimon, tuon herttaisen, viehättävän Varjan,
joka huomautti jokaisessa sopivassa tilaisuudessa muistavansa hänen
jalomielisyytensä ja ymmärtävänsä sen arvon, hän käsitti, kuinka
mahdotonta tuota lahjaa oli perua. Se oli yhtä mahdotonta kuin lyödä
naista, varastaa tai valehdella. Oli vain yksi mahdollisuus ja
pakko, johon Vronski tarttui hetkeäkään epäröimättä: täytyi lainata
koronkiskurilta kymmenentuhatta, mikä kävi helposti päinsä, myydä
ratsuhevosensa ja vähentää menoja ylipäätään.

Päätettyään sen hän kirjoitti heti kirjelapun Rolandakille, joka oli
monesti ostatellut hänen hevosiaan. Sitten hän kutsutti luokseen
englantilaisen, lähetti sanan koronkiskurille ja jakoi laskujen
mukaan ne rahat, jotka hänellä oli. Lopetettuaan nämä toimet hän
kirjoitti äidilleen kylmän ja jyrkkäsanaisen vastauksen. Sitten hän
otti esiin lompakostaan kolme Annan lähettämää kirjelappua, luki ne
vielä kerran ja poltti: samassa hän muisti eilisen keskustelunsa
Annan kanssa ja vaipui mietteisiinsä.



XX


Vronskin elämä oli sikäli onnellinen, että hänellä oli omat
varmat sääntönsä, jotka tarkoin määräsivät kaiken, mitä piti ja
mitä ei pitänyt tehdä. Säännöt koskivat vain harvoja tilanteita,
mutta säännöt itsessään olivat järkkymättömät, ja Vronski,
joka ei koskaan ollut joutunut säännöilleen soveltumattomiin
tilanteisiin, ei ollut milloinkaan hetkeäkään epäröinyt toimia niiden
edellyttämällä tavalla. Ne säännöt määräsivät järkähtämättömästi,
että peliveijarille piti maksaa, mutta räätälille ei tarvinnut; että
miehille ei saanut valehdella, mutta naisille sai, että ketään ei
saanut pettää, mutta aviomiestä sai; että loukkausta ei saanut antaa
anteeksi, mutta loukata sai jne. Kaikki nuo säännöt saattoivat olla
järjettömiä ja huonoja, mutta ne eivät suoneet sijaa epäilykselle,
ja niitä noudattaessaan Vronski tunsi olevansa rauhallinen ja
voivansa kulkea pää pystyssä. Vasta aivan viime aikoina Vronski oli
rakkaussuhteensa vaikutuksesta alkanut tuntea, että nuo säännöt eivät
soveltuneetkaan kaikkiin tapauksiin, ja tulevaisuudessa häämötti
vaikeuksia ja epäilyksiä, joihin nähden hän oli kokonaan ohjenuoraa
vailla.

Hänen tähänastinen suhteensa Annaan ja Annan mieheen oli hänelle
vallan selvä. Se oli selvästi ja täsmällisesti määritelty hänen
elämänohjeissaan.

Anna oli kunniallinen nainen, joka oli antanut hänelle rakkautensa,
ja hän rakasti Annaa ja piti häntä ainakin yhtä suuressa, jollei
suuremmassa kunniassa kuin laillista aviovaimoa. Hän olisi ennemmin
antanut nakata kätensä poikki kuin tahtonut pienimmälläkään sanalla
tai viittauksella loukata häntä tai millään tavoin evätä häneltä sitä
kunnioitusta, mitä nainen suinkin voi toivoa.

Suhteet seuraelämään olivat myös selvät. Tietäkööt mitä tietävät ja
arvelkoot mitä arvelevat, mutta älköön kukaan uskaltako siitä puhua.
Muussa tapauksessa hän oli valmis pakottamaan juoruilijat vaikenemaan
ja kunnioittamaan hänen rakastamansa naisen olematonta kunniaa.

Suhde aviomieheen oli kaikkein selvin. Siitä hetkestä asti, jolloin
Anna oli rakastunut häneen, hän katsoi omaavansa kiistämättä
yksinomaisen oikeuden Annaan. Aviomies oli vain häiritsevä
liikahenkilö. Epäilemättä hänen asemansa oli surkuteltava, mutta
minkä sille mahtoi. Ainoa, mihin tuolla aviomiehellä oli oikeus,
oli vaatia hyvitystä ase kädessä, ja siihen Vronski oli ollut ensi
hetkestä asti valmis.

Mutta viime aikoina hänen ja Annan suhteessa oli ilmennyt uusia
sisäisiä seikkoja, jotka pelottivat Vronskia epämääräisyydellään.
Juuri eilen oli Anna ilmoittanut hänelle olevansa raskaana. Ja hän
tunsi, että tuo tieto ja se, mitä Anna odotti häneltä, vaati jotain
sellaista, mitä ei ollut selvästi määritelty hänen elämänohjeidensa
lakikirjassa. Se oli tosiaankin tullut hänelle yllätyksenä, ja
ensi hetkenä hänen sydämensä oli kuiskannut hänelle, että Annan
olisi erottava miehestään. Hän oli silloin sanonut sen, mutta nyt
miettiessään asiaa hän näki selvästi, että olisi parempi koettaa
päästä tilanteesta ilman sitä, ja näin ajatellessaan hän kuitenkin
pelkäsi, että oli ehkä väärin ajatella niin.

"Jos minä kerran neuvoin häntä jättämään miehensä, niin pyysin häntä
yhtymään minuun. Olenko minä valmis siihen? Kuinka minä vien hänet
pois, kun ei minulla ole rahaa? No, sen asian minä kenties kyllä
saisin järjestetyksi... Mutta kuinka minä voin viedä häntä minnekään,
kun olen virassa? Jos minä kerran sillä tavoin sanoin, niin minun
täytyy olla valmis siihen... täytyy olla rahaa ja ottaa ero virasta."

Ja hän vaipui mietteisiin. Kysymys virkaerosta vei hänen ajatuksensa
toiseen, salattuun asiaan, jonka vain hän yksin tunsi ja jossa piili
hänen elämänsä kenties kipein kysymys.

Kunnianhimo oli hänen lapsuutensa ja nuoruutensa vanha haave --
haave, jota hän ei koskaan ollut tunnustanut edes itselleen, mutta
joka oli niin voimakas, että se nytkin kamppaili hänen rakkautensa
kanssa. Hänen ensi askeleensa seuramaailmassa ja virkauralla olivat
onnistuneet hyvin, mutta kaksi vuotta sitten hän oli tehnyt suuren
virheen: osoittaakseen riippumattomuuttaan ja tullakseen huomatuksi
hän oli kieltäytynyt ottamasta vastaan hänelle tarjottua virka-asemaa
toivoen tuolla kieltäytymisellään vieläkin enemmän nostavansa
arvoaan. Mutta hänen menettelynsä katsottiinkin liian rohkeaksi ja
hänet jätettiin rauhaan. Jäätyään siten tahtomattaan riippumattoman
miehen asemaan hän pysyi siinä kantaen osaansa viisaasti ja
taitavasti, aivan kuin ei olisi ollut vihoissa kenellekään eikä
loukkaantunut mistään, vaan olisi vain halunnut olla rauhassa,
koska se oli hänestä hauskaa. Mutta tilanteen hauskuus oli kadonnut
oikeastaan jo viime vuonna, ennen kuin hän lähti Moskovaan. Hän
tunsi, että tuo kaikkeen kykenevän, mutta ei mitään haluavan vapaan
miehen asema alkoi jo menettää hohdettaan, että monet alkoivat
jo ajatella, ettei hän kenties voisi ollakaan muuta kuin rehti
ja kelpo nuori mies. Hänen rakkaussuhteensa Kareninaan, joka oli
nostanut niin paljon hälinää ja herättänyt niin suurta huomiota,
oli antanut hänelle uuden hohteen ja tyynnyttänyt hetkeksi häntä
kalvavan kunnianhimon toukan. Mutta viikko sitten tuo toukka oli
alkanut kalvaa entistä voimakkaammin. Vronskin lapsuudenystävä ja
koulutoveri, samoissa piireissä liikkuva Serpuhovskoi, yhtaikaa
upseeriksi valmistunut kilpakumppani opinnoissa, voimistelussa,
vallattomuuksissa ja kunnianhimohaaveissa, oli äskettäin palannut
Keski-Aasiasta, jossa hän oli saanut kaksi virkaylennystä ja
sellaisen kunniamerkin, jota harvoin myönnettiin niin nuorille
kenraaleille.

Heti kun hän oli saapunut Pietariin, hän nostatti kohua ja sai
nousevan kirkkaan tähden maineen. Vaikka hän oli Vronskin ikäinen
ja tämän entinen luokkatoveri, hän oli jo kenraali ja odotteli
virkanimitystä, jolla saattoi olla vaikutusta valtakunnallisten
asioiden kulkuun, kun taas Vronski, kaikessa riippumattomuudessaan ja
loistossaan ja ihanan rakkautensa onnessa oli vain ratsumestari, joka
sai tyytyä täyteen riippumattomuuteensa. "Minä en tietysti kadehdi
enkä voi kadehtia Serpuhovskoita; mutta hänen kohoamisensa osoittaa
minulle, että pitää vain odottaa aikaansa, ja minunlaiseni mies
voi kohota hyvinkin nopeasti. Kolme vuotta sitten hän oli samassa
asemassa kuin minä nyt. Ottamalla virkaeron minä poltan kaikki sillat
takanani. Jäämällä virkaani en kadota mitään. Sanoihan hän itse,
ettei halua muuttaa asemaansa... Kun minulla on hänen rakkautensa,
en voi kadehtia Serpuhovskoita." Ja verkkaisesti viiksiään
kierrellen hän nousi pöydän äärestä ja alkoi kävellä edestakaisin.
Hänen silmänsä välähtelivät erikoisen kirkkaasti, ja hän tunsi
mielentilansa taas varmaksi, tyyneksi ja iloiseksi kuten aina, kun
hän oli saanut selväksi asemansa. Kuten edellisenkin tilinteon
jälkeen kaikki oli puhdasta ja selvää. Hän ajoi partansa, otti kylmän
kylvyn, pukeutui ja lähti.



XXI


-- Minä lähdin sinua hakemaan. Sinun pyykkisi kesti kauan tänään,
sanoi Petritski. -- Joko se päättyi?

-- Jo, Vronski sanoi hymyillen vain silmillään ja kierrellen
viiksiensä kärkiä niin varovaisesti kuin jokainen liian raju liike
olisi uhannut rikkoa sen hyvän järjestyksen, johon hän oli asiansa
saanut.

-- Sinä olet aina sen jälkeen kuin saunasta tullut, sanoi Petritski.
-- Olin Gritskan luona (niin he nimittivät rykmentinkomentajaa),
odottavat sinua sinne.

Vronski ei vastannut, vaan katsoi toveriinsa ajatellen muuta.

-- Siellähän soitetaan? hän sanoi kuullessaan bassotorvien tuttujen
sävelten raiunnan. -- Mikä juhla siellä nyt on?

-- Serpuhovskoi on tullut.

-- Vai niin! Vronski sanoi. -- Minä en sitä tiennytkään. Hänen
silmiensä hymy kävi vieläkin kirkkaammaksi.

Kun Vronski oli kerran päättänyt olla onnellinen rakkaudestaan
ja oli uhrannut sille kunnianhimonsa -- tai ainakin ottanut
suorittaakseen siltä näyttävän osan --, ei hän enää voinut tuntea
kateutta Serpuhovskoita kohtaan eikä edes mielipahaa siitä, ettei
tämä rykmenttiin saavuttuaan ollut ensiksi tullut hänen luokseen.
Serpuhovskoi oli hyvä ystävä, ja Vronski oli hyvillään hänen
tulostaan.

-- Sepä hauskaa.

Rykmentinkomentaja Djeminillä oli hallussaan suuri maalaiskartano.
Koko seurue istui tilavalla kuistilla. Pihamaalla Vronskin
huomio osui ensiksi valkopuseroisiin laulajiin, jotka seisoivat
viinatynnyrin luona, ja upseerien ympäröimän rykmentinkomentajan
terveeseen ja iloiseen olemukseen; tämä oli astunut kuistin
ensimmäiselle portaalle ja huusi jotain koettaen saada äänensä
kuuluviin Offenbachin katrillia soittavan torviorkesterin yli ja
viittoillen käsillään syrjempänä seisoville sotamiehille, joukko
sotamiehiä, ratsuvääpeli ja muutamia aliupseereja lähti Vronskin
edellä kuistin luo. Haettuaan pöydältä pikarinsa rykmentinkomentaja
astui jälleen portaille ja huusi: "Meidän entisen toverimme,
urhoollisen kenraalin, ruhtinas Serpuhovskoin malja! Eläköön!"

Rykmentinkomentajan jäljessä myös Serpuhovskoi tuli esiin, pikari
kädessä ja hymyssä suin.

-- Aina vain nuorrut, Bondarenko, virkkoi hän portailla seisovalle,
toista kertaa palvelevalle, nuorekkaan punaposkiselle ratsuvääpelille.

Vronski ei ollut kolmeen vuoteen nähnyt Serpuhovskoita. Tämä oli
miehistynyt ja parroittunut, mutta pysynyt yhtä sorjana kuin
ennenkin. Hänen kasvonpiirteensä ja koko olemuksensa olivat
enemmänkin herkät ja jalot kuin kauniit. Uutta hänessä oli tuo
alituinen hiljainen säteily, joka hohtaa pelkkää menestystä
kokeneitten ihmisten kasvoista, ihmisten, jotka itse ovat varmoja
menestyksestään ja uskovat kaikkien muittenkin luottavan siihen.
Vronski tunsi tuon säteilyn ja näki sen nyt Serpuhovskoin kasvoilla.

Laskeutuessaan portaita alas Serpuhovskoi huomasi Vronskin. Ilon
hymy valaisi Serpuhovskoin kasvot. Hän nyökäytti päätään ja kohotti
maljansa tervehdykseksi osoittaen tuolla liikkeellään, ettei voinut
olla ensin menemättä ratsuvääpelin luo, joka odotti häntä selkä
suorana, huulet valmiina suutelemaan.

-- No, sieltähän hän tulee! huudahti rykmentinkomentaja. -- Ja
Jashvin kun kertoi sinun olevan synkällä päällä.

Serpuhovskoi suuteli uljasta vääpeliä kosteille raikkaille huulille
ja meni sitten nenäliinalla suutaan pyyhkien Vronskin luo.

-- Onpa hauska tavata taas, hän sanoi puristaen Vronskin kättä ja
vetäen hänet syrjään.

-- Pitäkää huoli hänestä! huudahti rykmentinjohtaja Jashvinille
osoittaen Vronskia ja meni itse alas sotamiesten luo.

-- Miksi et eilen tullut kilpailuja katsomaan? Minä niin odotin
tapaavani sinut siellä, Vronski sanoi katsellen ystäväänsä.

-- Minä tulin, vaikka myöhään. Anteeksi, lisäsi hän ja kääntyi
adjutantin puoleen: -- Olkaa hyvä ja jakakaa minun puolestani niin
paljon kun näistä riittää miestä kohti.

Hän otti nopeasti lompakostaan kolme sadan ruplan seteliä ja punastui.

-- Vronski, tahdotko syödä vai juoda? kysyi Jashvin. -- Hei,
tuokaapas kreiville ruokaa! Ja tässä on juomista.

Kemut rykmentinkomentajan luona kestivät kauan.

Juotiin paljon. Serpuhovskoita keinutettiin ja heitettiin ilmaan
ja hänen jälkeensä heitettiin rykmentinkomentajaa. Sitten alkoi
itse rykmentinkomentaja laulajien edessä tanssia "venäläistä"
Petritskin kanssa. Sitten istuutui rykmentinkomentaja jo hieman
väsähtäneenä pihamaan penkille ja alkoi todistella Jashvinille
Venäjän etevämmyyttä Preussin rinnalla, etenkin ratsuväen rynnäkössä,
ja humu hiljeni hetkeksi. Serpuhovskoi meni sisään pesemään käsiään
ja tapasi Vronskin siellä. Vronski valeli itseään vedellä. Hän oli
ottanut takin yltään, asettanut karvaisen punakan niskansa pesukaapin
torven alle ja hankasi kaulaansa ja päätään torvesta tulevassa
vedessä. Lopetettuaan pesunsa Vronski istuutui Serpuhovskoin viereen
pukuhuoneen pienelle sohvalle, ja heidän välillään syntyi keskustelu,
joka kiinnosti kumpaakin.

-- Minä olen saanut kuulla sinusta paljon vaimoltani, sanoi
Serpuhovskoi. -- Hauska, että olet usein tavannut häntä.

-- Hän on hyvä ystävä Varjan kanssa, ja he ovat ainoat pietarilaiset
naiset, joiden seurassa viihdyn, vastasi Vronski hymyillen. Hän
hymyili siksi, että aavisti, mihin keskustelu nyt kääntyisi, ja se
oli hänestä hauskaa.

-- Ainoatko? kysäisi Serpuhovskoi hymyillen.

-- Olen minäkin saanut tietoja sinusta enkä ainoastaan vaimoltasi,
Vronski sanoi kieltäen ankaralla ilmeellään sentapaiset viittaukset.
-- Olen iloinnut suuresti menestyksestäsi enkä ole vähääkään sitä
ihmetellyt. Olen odottanut enempääkin.

Serpuhovskoi veti suunsa hymyyn. Hänestä oli nähtävästi hauskaa
kuulla itsestään sellaisia lausuntoja eikä hän pitänyt tarpeellisena
salata sitä.

-- Minä en taas odottanut itsestäni niin paljoa, voin sen suoraan
tunnustaa. Mutta iloinen siitä olen, kovin iloinen. Minä olen
kunnianhimoinen, se on minun heikkouteni, sitä en salaa.

-- Ehkä salaisitkin, jollei menestyksesi olisi ollut niin suuri,
Vronski sanoi.

-- En luule, sanoi Serpuhovskoi taaskin hymyillen. -- En sano, ettei
kannattaisi elää sitä ilmankin, mutta ikäväähän se olisi. Saatan
tietysti erehtyäkin, mutta minusta tuntuu, että minulla on tiettyjä
taipumuksia valitsemalleni alalle, ja luulen, että jos saan vallan
käsiini, olkoonpa se sitten mitä lajia hyvänsä, tulen käyttämään
sitä paremmin kuin monet tutuistani, sanoi Serpuhovskoi sädehtivän
tietoisena menestyksestään. -- Ja siksi olen sitä tyytyväisempi, mitä
lähemmäksi päämäärää tulen.

-- Kenties sinä ajattelet niin, mutta kaikki eivät ole samaa mieltä.
Niin minäkin luulin ennen, mutta näin minä nyt elän ja olen sitä
mieltä ettei kannata elää vain sen vuoksi.

-- Vai niin! Vai niin! -- sanoi Serpuhovskoi nauraen. -- Minun
pitikin äsken juuri puhua siitä sinun kieltäytymisestäsi. Tietysti
hyväksyn menettelysi. Mutta onhan kaikessa oma toimintamuotonsa. Ja
käsittääkseni sinun menettelysi oli oikea, sinä vain et tehnyt sitä
niin kuin olisi pitänyt.

-- Tehty mikä tehty: tiedäthän, etten minä koskaan peräydy siitä,
mitä kerran olen tehnyt. Ja tunnen sitä paitsi voivani oivallisesti.

-- Oivallisesti vähän aikaa. Mutta ei se ajan pitkään sinua tyydytä.
Minä en puhu veljestäsi. Hän on herttainen lapsi, kuten myöskin
tämä meidän isäntämme. Tuo tuolla, hän lisäsi kuullessaan ulkoa
hurraahuudon, -- hänellä on hauskaa, mutta sinua ei sellainen tyydytä.

-- En sitä väitäkään.

-- Niin, ja muutenkin. Sinunlaisiasi miehiä tarvitaan.

-- Kuka niitä tarvitsee?

-- Kukako? Yhteiskunta. Venäjä. Venäjä kaipaa miehiä, kaipaa
puoluetta, muuten kaikki menee päin mäntyä.

-- Mitä sinä tarkoitat? Et suinkaan Bertenjevin puoluetta venäläisiä
kommunisteja vastaan?

-- Ei, sanoi Serpuhovskoi, kulmat harmistuneessa rypyssä, kun häntä
oli voitu epäillä moisesta tyhmyydestä. -- Tout ça est une blague.
Semmoista on aina ollut ja tulee olemaan. Ei mitään kommunisteja
ole. Mutta ainahan juonittelunhaluisten ihmisten täytyy keksiä jokin
vaarallinen puolue. Sehän on vanha juttu. Ei, tarvitaan puolue
meidänlaistemme riippumattomien miesten vallan tukemiseksi.

-- Mitä varten? Vronski mainitsi muutamien vallanpitäjien nimiä. --
Ja miksi he sitten eivät ole riippumattomia hekin?

-- Ainoastaan siitä syystä, ettei heillä ole tai ei ole syntymästä
asti ollut varallisuuden luomaa riippumattomuutta eikä sitä auringon
läheisyyttä, jossa me olemme syntyneet. Heidät voidaan ostaa joko
rahalla tai suosionosoituksilla. Ja voidakseen pysyä pystyssä heidän
täytyy keksiä suuntauksia. He ovat ajavinaan jotain aatetta, jotain
suuntausta, johon eivät itsekään usko ja joka tuottaa vain pahaa; ja
koko heidän suuntauksensa on vain keino valtion kustantaman asunnon
ja niin ja niin suuren palkan saamiseksi. Cela n'est pas plus fin
que ça, kun vilkaisee heidän korttejaan. Kenties minä olen huonompi
ja tyhmempi kuin he, vaikkakaan en ymmärrä, miksi minä olisin heitä
huonompi. Mutta minulla ja sinulla on jo varmasti ainakin yksi tärkeä
ansio -- se, että meitä on vaikeampi ostaa. Ja juuri sellaisia
ihmisiä tarvitaan enemmän kuin koskaan.

Vronski kuunteli tarkkaavasti, mutta ei kiinnittänyt niin paljon
huomiota itse sanojen sisältöön kuin Serpuhovskoin suhteeseen asiaan,
tämä kun ajatteli jo taisteluaan vaikutusvaltaisten maailmassa, jossa
hänellä oli omat sympatiansa ja antipatiansa, kun taas Vronski sai
rajoittaa toimintansa ratsuväenosastonsa piiriin. Vronski ymmärsi
myös, miten vakaan aseman Serpuhovskoi voisi saada erinomaisella
harkinta- ja käsityskyvyllään, selkeällä älyllään ja puhelahjallaan,
joka oli niin harvinainen niissä piireissä, joissa hän eli. Ja niin
ikävää kuin se olikin, hänen kävi hiukan kateeksi.

-- Mutta minulta puuttuu muuan tärkeä siihen vaadittava tekijä, hän
vastasi, -- vallanhalu. Ennen sitä oli, mutta se on kadonnut.

-- Suo anteeksi, se ei ole totta, sanoi Serpuhovskoi hymyillen.

-- On se. Totta se on... nyt, ollakseni vilpitön, lisäsi Vronski.

-- Niin, totta nyt, se on toinen asia; mutta tuo nyt ei kestä
ikuisesti.

-- Kenties, vastasi Vronski.

-- Sinä sanoit kenties, jatkoi Serpuhovskoi, ikään kuin arvaten hänen
ajatuksensa, -- mutta minä sanon: varmasti. Ja sen tähden tahdoin
puhua kanssasi. Sinä olet menetellyt kuten on pitänytkin. Ymmärrän
sen, mutta sinun ei pidä toiste enää osoittaa itsepäisyyttäsi.
Minä vain pyydän sinulta carte blanche'ia. En tarjoa sinulle
suojelustani... Vaikka miksipä minä en voisi toimia sinun hyväksesi,
olethan sinä niin monet kerrat auttanut minua! Toivottavasti meidän
ystävyytemme on noitten muodollisuuksien yläpuolella. Niin, hän sanoi
hymyillen hellästi kuin nainen, -- anna minulle carte blanche, jätä
rykmentti, niin minä vedän sinut huomaamatta mukaani.

-- Mutta minä en tahdo mitään muuta kuin että kaikki saisi olla niin
kuin on, Vronski sanoi.

Serpuhovskoi nousi ja asettui seisomaan hänen eteensä.

-- Sinä tahdot, että kaikki saisi olla niin kuin on. Minä tiedän,
mitä se merkitsee. Mutta kuulehan. Me olemme lapsuudentovereja.
Kenties sinä olet tuntenut useampia naisia kuin minä, Serpuhovskoin
hymy ja liikkeet ilmaisivat, ettei Vronskin tarvinnut pelätä: hän
osaisi kyllä koskea kipeää kohtaa hellävaroen. -- Mutta minä olen
naimisissa, ja saat uskoa minua, että opittuaan tuntemaan oman
vaimonsa, jota rakastaa, oppii -- kuten joku on sanonut -- tuntemaan
yleensä kaikkia naisia paremmin kuin jos olisi tuntenut niitä
tuhatmääriä.

-- Tulemme heti! huudahti Vronski upseerille, joka kurkisti ovesta
kutsuen heitä rykmentinkomentajan luo.

Vronskin teki mieli kuulla loppuun, mitä Serpuhovskoi sanoisi hänelle.

-- Ja minun mielipiteeni on se, että naiset ovat pahin kompastuskivi
miehen toiminnassa. On vaikea rakastaa naista ja tehdä samalla
jotain. On olemassa vain yksi keino rakastaa mukavasti ja ilman
häiriötä -- ja se on avioliitto. Miten minä sen oikein sanoisin,
että sinä ymmärtäisit, mietti Serpuhovskoi, joka piti vertauksista,
-- varrohan. Niin, samoin kuin voi kantaa taakkaa ja tehdä jotain
käsillään ainoastaan silloin, kun taakka on sidottu selkään. Niin on
laita avioliitossa. Sen minä tajusin naimisiin mentyäni. Sain heti
käteni vapaaksi. Mutta jos laahaa sitä taakkaa jäljessään naimisiin
menemättä, ovat kädet niin täpösen täynnä, ettei voi tehdä mitään.
Katsohan Mazankovia ja Krupovia. Kumpikin on turmellut virkauransa
naisten takia.

-- Ja vielä sellaisten naisten! Vronski sanoi muistaen ranskalaisen
neidin ja näyttelijättären, joiden kanssa mainituilla upseereilla oli
suhde.

-- On sitäkin pahempi, mitä vakaampi asema naisella on
seuramaailmassa, sitä pahempi. Se ei ole enää taakan hinaamista
käsillään, se on samaa kuin sen riistäminen toiselta.

-- Sinä et ole koskaan rakastanut, Vronski sanoi hiljaa katsoen
suoraan eteensä ja ajatellen Annaa.

-- Kenties en. Mutta pidä mielessäsi, mitä minä sanoin. Ja sen minä
lisään, että naiset ovat aina aineellisemmin suuntautuneita kuin
miehet. Me teemme rakkaudesta jotain äärettömän suurta, he taas ovat
aina terre-à-terre.

-- Ihan heti! nyökäytti hän huoneeseen tulleelle lakeijalle. Mutta
lakeija ei ollut tullutkaan kutsumaan heitä uudelleen, kuten hän
luuli, vaan tuomaan kirjelappua Vronskille.

-- Ruhtinatar Tverskajalta, juuri tuotiin. Vronski avasi kirjeen ja
sävähti punaiseksi.

-- Minun päätäni rupesi kivistämään, lähden kotiin, hän sanoi
Serpuhovskoille.

-- No, hyvästi sitten. Annatteko carte blanche'in.

-- Puhutaan siitä enemmän ensi kerralla. Minähän tapaan sinut
Pietarissa.



XXII


Kello kävi jo kuudetta. Päästäkseen ajoissa ja kenenkään huomaamatta
perille Vronski, jonka omat hevoset tunnettiin kaikkialla, otti
Jashvinin ajurinvaunut ja käski ajaa niin nopeasti kuin suinkin.
Vanhoissa neljän hengen vaunuissa oli hyvin tilaa. Vetäydyttyään
vaunujen nurkkaan Vronski ojensi jalkansa etuistuimelle ja vaipui
mietteisiin. Hämärä tietoisuus aamulla järjestykseen pantujen
asioiden selvyydestä, hämärä muisto Serpuhovskoin ystävyydestä ja
niistä mairittelevista sanoista, joita tämä oli lausunut hänen
yhteiskunnallisesta tärkeydestään, ja ennen kaikkea jälleennäkemisen
odotus -- kaikki sulautui nyt yhteen iloiseksi elämäntunnoksi. Se
tunne oli niin voimakas, että hän tahtomattaankin hymyili. Hän laski
jalkansa alas istuimelta, nosti toisen jalan toisen polvelle ja
tunnusteli eilen satuttamansa jalan joustavaa pohjetta. Sitten hän
heittäytyi takanojaan ja hengitti muutaman kerran täysin rinnoin.

"Ihanaa, ihanaa!" hän sanoi itsekseen. Hän oli usein ennenkin
iloinnut omasta kehostaan, mutta ei ollut koskaan pitänyt itsestään
ja omasta kehostaan niin paljon kuin nyt. Hänestä oli miellyttävää
aistia hivelevää kipua voimakkaassa jalassaan ja tuntea rintalihasten
liikkuvan syvään hengittäessä. Sama kirkas ja kylmä elokuun päivä,
joka oli Annassa herättänyt niin suurta toivottomuutta, tuntui
hänestä kiihottavan virkistävältä, ja sen raikas huounta jäähdytti
valelusta kuumentuneita kasvoja ja kaulaa. Viiksivoiteen haju tuntui
hänestä raittiissa ilmassa erityisen miellyttävältä. Kaikki, mitä
hän vaunujen ikkunasta näki, näytti tuossa kylmässä, raikkaassa
ilmassa, auringonlaskun kalpeassa valossa yhtä virkeältä, iloiselta
ja voimakkaalta kuin hän itse: painuvan päivän säteissä välkkyvät
katot, lauta-aitojen ja rakennusten kulmien selvät rajaviivat,
vastaantulevien jalkamiesten ja ajoneuvojen hahmot, puitten ja
ruohikon liikkumaton vehreys, suoravakoiset perunamaat ja taloista,
puista, pensaista ja jopa perunanvarsistakin lankeavat varjot
-- kaikki oli kaunista kuin sievässä, vastamaalatussa, lakalla
sivellyssä maisemataulussa.

-- Anna mennä! hän sanoi kuskille pistäen päänsä ulos ikkunasta, ja
otettuaan taskustaan kolmen ruplan setelin hän ojensi sen taakseen
katsovalle ajurille. Ajurin käsi hapuili jotain lyhdyn luota, kuului
ruoskan vihellys, ja vaunut lähtivät vierimään vielä nopeammin
tasaista viertotietä pitkin.

"Minä en tarvitse enkä kaipaa mitään, kun minulla on tämä onneni",
hän ajatteli katsoen ikkunoitten välisessä seinässä olevaa luista
kellon nappulaa ja näki sielussaan Annan sellaisena, jollainen hän
oli ollut heidän viimeksi tavatessaan. "Minä olen aina vain yhä
enemmän kiintynyt häneen. Tuossahan onkin jo Wreden kruunuhuvilan
puutarha. Missähän hän täällä on? Ja mitä varten hän määräsi
kohtaamispaikan juuri tänne ja ilmoitti sen Betsyn kirjeessä?" hän
ajatteli nyt vasta. Mutta nyt ei ollut enää aikaa miettimiseen. Hän
pysähdytti ajurin ennen lehtokujalle tuloa, avasi vaunujen oven,
hyppäsi nopeasti vaunuista ja lähti lehtokujaa pitkin taloa kohti.
Lehtokujalla ei ollut ketään; mutta oikealle katsahtaessaan hän
näki Annan. Hänen kasvonsa olivat harson peitossa, mutta Vronskin
katse tavoitti heti riemulla hänen erikoisen, vain hänelle ominaisen
kävelytyylinsä, olkapäiden kaaren ja pään asennon, ja oli kuin
sähkövirta olisi syössyt hänen ruumiinsa läpi. Hän tuli taas uudella
voimalla tietoiseksi koko olemuksestaan, jalkojen notkeista askelista
keuhkojen hengitysliikkeisiin saakka, ja hänen huuliaan kihelmöi
omituisesti.

Kun he olivat tulleet toistensa luo, Anna puristi lujasti Vronskin
kättä.

-- Ethän ole vihainen, että kutsuin sinut? Minun täytyi saada tavata
sinua, hän sanoi. Ja harson alta näkyvien huulten vakava ja ankara
ilme muutti heti Vronskin mielentilan.

-- Minäkö vihainen! Mutta kuinka sinä olet tänne joutunut?

-- Yhdentekevää miten, Anna sanoi asettaen kätensä Vronskin
käsikoukkuun, -- kävellään, minun täytyy saada puhua kanssasi.

Vronski ymmärsi, että jotain oli tapahtunut ja että tämä yhdessäolon
hetki ei tulisi olemaan iloinen. Annan ollessa läsnä hänellä ei ollut
omaa tahtoa; tietämättä syytä Annan rauhattomuuteen hän tunsi sen jo
tarttuvan itseensäkin.

-- Mistä on kysymys? hän kysyi puristaen kyynärpäällään Annan kättä
ja koettaen ilmeistä lukea tämän ajatuksia.

Anna kulki ääneti muutaman askelen kooten voimiaan ja pysähtyi äkkiä.

-- Minä en sanonut sinulle eilen, aloitti hän hengittäen nopeasti
ja raskaasti, -- että palatessani kotiin Aleksei Aleksandrovitshin
kanssa kerroin hänelle kaikki... sanoin, etten voi enää olla hänen
vaimonaan, että... kerroin kaikki.

Vronski kuunteli ja hänen koko vartalonsa kumartui Annaan päin, ikään
kuin koettaen siten lieventää tämän aseman tukaluutta. Mutta heti kun
Anna oli sen sanonut, Vronski ojentautui suoraksi, ja hänen kasvonsa
saivat ylpeän ja ankaran ilmeen.

-- Niin, niin, se onkin parempi, tuhat kertaa parempi! Minä ymmärrän,
miten vaikeaa se on ollut, hän sanoi.

Mutta Anna ei kuunnellut hänen sanojaan, vaan luki hänen ajatuksiaan
hänen kasvoiltaan. Anna ei voinut tietää, että tuo ilme kuvastui
ensimmäistä Vronskin mieleen tullutta ajatusta -- kaksintaistelun
välttämättömyyttä. Annalle kaksintaistelun ajatus ei ollut koskaan
johtunut mieleenkään, ja siksi hän selitti toisin tuon ohimenevän
ankaruuden ilmeen.

Luettuaan miehensä kirjeen Anna oli jo sielunsa syvimmässä tiennyt,
että kaikki jäisi ennalleen, että hän ei jaksaisi luopua asemastaan
eikä jättää poikaansa yhtyäkseen rakastajaansa. Aamupäivän vietto
ruhtinatar Tverskajan luona oli saanut hänet yhä vakuuttuneemmaksi
siitä. Mutta hänelle oli sittenkin ollut tärkeää saada tavata
Vronski. Hän oli toivonut, että tuo tapaaminen muuttaisi heidän
asemansa ja pelastaisi hänet. Jos Vronski kuullessaan, mitä on
tapahtunut, sanoisi kiihkeästi, ilman hetkenkään epäröintiä: jätä
kaikki ja pakene kanssani, hän jättäisi poikansakin ja lähtisi.
Mutta tuo uutinen ei vaikuttanut Vronskiin sillä tavoin kuin hän oli
odottanut: Vronski näytti vain ikään kuin loukkaantuneen jostain.

-- Se ei ollut vähääkään vaikeaa. Se tuli itsestään, Anna sanoi
hermostuneesti, -- ja tässä on... hän otti hansikkaastaan miehensä
kirjeen.

-- Minä käsitän kyllä, keskeytti Vronski ottaen kirjeen, mutta
jättäen sen lukematta ja koettaen vain tyynnyttää Annaa; -- en ole
muuta toivonutkaan enkä pyytänyt kuin entisen tilanteen rikkomista,
jotta saisin omistaa elämäni sinun onnellesi.

-- Mitä varten sinä siitä puhut? Anna sanoi. -- Voisinko minä sitten
epäillä sitä? Jos minä olisin epäillyt...

-- Tuolta tulee joku, Vronski sanoi äkkiä, viitaten kahteen
vastaantulevaan naiseen: -- Jos vielä tuntevat meidät! ja hän kääntyi
nopeasti sivukäytävälle vetäen Annan mukaansa.

-- Oi, minä en siitä välitä, Anna sanoi. Hänen huulensa vavahtelivat
ja Vronskista näytti kuin hänen silmänsä olisivat katsoneet häneen
omituisen vihaisesti harson alta.

-- Minä tahdoin vain sanoa, ettei ole kysymys siitä; enhän minä sitä
voi epäillä. Katsohan, mitä hän minulle kirjoittaa. Lue se. Hän
pysähtyi taas.

Kuten äsken, välienselvittelyn tultua Vronskin tietoon, hänet
valtasi nytkin se luontainen suhtautumistapa, jonka suhde loukattuun
aviomieheen hänessä herätti. Hänen pitäessään kädessään Kareninin
kirjettä tuli väkisinkin mieleen se taisteluhaaste, jonka hän
tänään tai huomenna kotoaan tapaisi, ja itse kaksintaistelu, jossa
hän, itse ammuttuaan ilmaan, seisoisi kylmänä ja ylpeänä loukatun
aviomiehen pistoolin edessä; ja hänen kasvonsa saivat taas saman
ankaran ja ylpeän ilmeen. Mutta samassa välähti hänen päässään se,
mitä Serpuhovskoi oli vastikään puhunut ja mitä hän itse oli aamulla
ajatellut: että on parempi olla sitomatta itseään, ja hän tiesi, että
sitä ajatustaan hän ei voisi sanoa Annalle.

Luettuaan kirjeen hän loi katseensa Annaan, ja siinä katseessa ei
ollut lujuutta. Anna ymmärsi heti, että Vronski oli jo ennenkin
yksikseen ajatellut asiaa. Ja hän tiesi, että mitä ikinä Vronski nyt
sanoisikin, hän ei sanoisi kaikkea, mitä ajatteli. Ja hän ymmärsi
viimeisen toiveensa pettäneen. Hän oli odottanut jotain muuta.

-- Sinä näet, millainen mies hän on, Anna sanoi ääni väristen, --
hän...

-- Anna anteeksi, mutta minä olen siitä hyvilläni, keskeytti Vronski.
-- Kuule, anna minun sanoa loppuun, lisäsi hän pyytävin katsein. --
Minä olen siitä hyvilläni, sillä nyt asia ei voi, ei mitenkään voi
enää jäädä sille kannalle kuin hän luulee.

-- Miksi ei? Anna sanoi pidättäen kyyneliään. Hän ei nähtävästi
enää antanut mitään merkitystä rakastettunsa sanoille. Hän tunsi
kohtalonsa jo ratkaistuksi.

Vronski tahtoi sanoa, että kaksintaistelun, jonka hän käsitti nyt
välttämättömäksi, jälkeen tilanne ei enää voisi jatkua ennallaan,
mutta sanoikin jotain muuta.

-- Ei voi. Minä toivon, että sinä nyt jätät hänet. Minä toivon, hän
nolostui, ja tuli punaiseksi, -- että sinä annat minun harkita ja
järjestää meidän elämämme. Huomenna... alkoi hän.

Anna ei antanut hänen puhua loppuun.

-- Entä poikani? huudahti hän. -- Sinä näet, mitä hän kirjoittaa:
täytyisi jättää hänetkin, mutta minä en voi enkä tahdo tehdä sitä.

-- Mutta, Herran nimessä, kumpi on parempi: jättää poika, vai jatkaa
tätä alennuksen tilaa?

-- Kenen alennustilasta sinä puhut?

-- Kaikkien ja ennen kaikkea sinun.

-- Minun alennustilastani... Älä puhu niin. Sellaiset sanat eivät
merkitse minulle mitään, Anna sanoi värähtelevin äänin. Hän ei nyt
toivonut Vronskin sanovan mitään, mikä ei ollut totta. Annalla oli
jäljellä vain Vronskin rakkaus, ja hän tahtoi rakastaa Vronskia.
-- Etkö sinä ymmärrä, että sinä päivänä, jolloin minä rakastuin
sinuun, kaikki muuttui. Muu kuin sinun rakkautesi ei merkitse
minulle mitään. Jos se on minun, tunnen olevani niin korkealla ja
niin vakaassa asemassa, ettei mikään voi olla minulle alentavaa.
Minä olen ylpeä asemastani, sillä... ylpeä siitä... ylpeä... hän
ei saanut sanotuksi mistä oli ylpeä. Häpeän ja epätoivon kyyneleet
tukahduttivat hänen äänensä. Hän pysähtyi ja purskahti itkemään.

Vronski tunsi myös jonkin kohoavan kurkkuun ja kihelmöivän nenässä,
-- ja ensimmäisen kerran elämässään hän tunsi olevansa itkuun
purskahtamaisillaan. Hän ei olisi voinut sanoa, mikä häntä niin
liikutti; hänen oli sääli Annaa, hän tunsi, ettei voinut auttaa, ja
tiesi kuitenkin olevansa syypää tämän onnettomuuteen ja tehneensä
jotain pahaa.

-- Eikö avioero sitten olisi mahdollinen? kysyi hän hiljaa. -- Anna
pudisti päätään, mutta ei sanonut mitään. -- Eikö voisi ottaa poikaa
mukaan ja jättää vain miehesi?

-- Niin, se kaikki riippuu hänestä. Nyt minun täytyy mennä hänen
luokseen, Anna sanoi kuivasti. Hänen aavistuksensa siitä, että kaikki
jäisi ennalleen, ei ollut pettänyt häntä.

-- Tiistaina minä tulen Pietariin, ja silloin kaikki päätetään.

-- Niin, niin, Anna sanoi. -- Mutta ei puhuta siitä enää.

Annan vaunut, jotka hän oli lähettänyt pois, olivat jo saapuneet.
Anna sanoi jäähyväiset Vronskille ja lähti kotiin.



XXIII


Maanantaina oli heinäkuun 2. p:n komitean tavanmukainen istunto.
Aleksei Aleksandrovitsh meni istuntosaliin, tervehti komitean jäseniä
ja esimiestä kuten ainakin ja istuutui paikalleen laskien kätensä
valmiiksi tuotujen papereiden päälle. Noiden papereiden joukossa
oli asia- ja numerotietoja ja sen puheen luonnos, jonka hän aikoi
pitää. Oikeastaan nuo paperit olivat hänelle tarpeettomia. Hän muisti
kaiken eikä katsonut tarpeelliseksi toistaa mielessään sanottavaansa.
Hän tiesi, että kun aika tulee ja hän näkee edessään vastustajansa
kasvot tämän turhaan koettaessa näyttää välinpitämättömältä, hänen
puheensa käy itsestään sujuvammaksi ja vauhdikkaammaksi kuin mitä
huolellisinkaan valmistelu voisi saada aikaan. Hän tunsi, että
hänen puheensa sisältö oli niin painava, että joka sanalla tulisi
olemaan merkityksensä. Siitä huolimatta hän oli aivan viattoman
ja kiltin näköinen tavanomaista selontekoa kuunnellessaan. Kukaan
ei olisi uskonut katsoessaan hänen kallellaan olevaa, väsähtäneen
näköistä päätään ja hänen valkeita, pulleasuonisia käsiään, jotka
pitkine sormineen niin hellävaroen tunnustelivat edessä olevan
valkean paperiarkin reunoja, että kohta hänen suustaan virtaisi
sanoja, jotka nostaisivat hirveän myrskyn, saisivat komitean
jäsenet huutamaan ja keskeyttämään toisensa ja esimiehen vaatimaan
järjestyksen noudattamista. Kun selonteko päättyi, Aleksei
Aleksandrovitsh ilmoitti hiljaisella, ohuella äänellään, että
hänellä olisi esitettävänä muutamia omia arvelujaan vierasheimoisten
tilaa koskevassa kysymyksessä. Huomio kääntyi häneen. Aleksei
Aleksandrovitsh rykäisi äänensä selväksi ja alkoi esittää asiaansa.
Hän ei katsonut vastustajaansa, vaan valitsi -- kuten aina puhuessaan
-- katseensa tueksi ensimmäisen edessä istuvan henkilön, pienen,
kiltin ukon, jolla ei koskaan ollut mitään mielipidettä komiteassa.
Kun Aleksei Aleksandrovitsh oli päässyt niin pitkälle, että alkoi
kosketella voimassa olevaa peruslakia, hypähti hänen vastustajansa
pystyyn ja alkoi väittää vastaan. Stremov, joka myöskin oli komitean
jäsen, loukkaantui ja alkoi puolustautua. Kokous muodostui mitä
myrskyisimmäksi. Mutta Aleksei Aleksandrovitsh suoriutui siitä
voittajana. Kolme uutta komiteaa perustettiin, ja seuraavana päivänä
eräissä pietarilaisissa piireissä puhuttiin yksinomaan tuosta
istunnosta. Aleksei Aleksandrovitshin menestys oli ollut suurempi
kuin hän oli osannut odottaakaan.

Seuraavana aamuna, tiistaina, Aleksei Aleksandrovitsh heräsi
mielessään iloinen muisto eilisestä voitosta, ja vaikka hän tahtoikin
näyttää välinpitämättömältä, hän ei voinut olla vetämättä suutaan
hymyyn, kun kanslianhoitaja imartelunhalusta kertoi hänelle huhuista,
joita oli saanut kuulla komitean eilisestä istunnosta.

Työskennellessään kanslianhoitajansa kanssa Aleksei Aleksandrovitsh
unohti kokonaan, että tänään oli tiistai, -- päivä, jonka hän oli
määrännyt Annan tulopäiväksi, joten palvelijan tuoma sana Anna
Arkadjevnan saapumisesta tuli hänelle odottamattomana ja ikävänä
yllätyksenä.

Anna saapui Pietariin aikaisin aamulla. Häntä vastaan oli
lähetetty hänen sähkösanomalla pyytämänsä vaunut, joten Aleksei
Aleksandrovitshin piti siis tietää hänen tulostaan. Mutta kun hän
saapui, Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut häntä vastaanottamassa.
Annalle kerrottiin, ettei hän ollut vielä tullut työhuoneestaan,
jossa hän työskenteli kanslianhoitajansa kanssa. Anna käski
ilmoittamaan hänelle tulostaan ja meni omaan kamariinsa järjestämään
tavaroitaan ja odottamaan miehensä tuloa. Mutta kului tunti, eikä
tätä vain kuulunut. Anna meni ruokasaliin muka jotain tehdäkseen ja
puhui tahallisen kovasti luullen miehen tulevan sinne. Mutta mies ei
tullut ulos työhuoneestaan, vaikka kävikin, kuten Anna kuuli, aivan
oven luona kanslianhoitajan lähtiessä. Anna tiesi, että pian Aleksei
Aleksandrovitsh lähtisi virastoonsa, ja tahtoi sitä ennen tavata
tämän, jotta heidän suhteensa olisivat selvät.

Hetken salissa edestakaisin käveltyään Anna meni päättäväisesti
miehensä työhuoneeseen. Kun hän astui sisään, Aleksei Aleksandrovitsh
istui virkapuvussaan, nähtävästi lähtövalmiina, pienen pöydän
ääressä, kyynärpäät pöytää vasten, ja tuijotti alakuloisesti eteensä.
Anna näki hänet ennemmin kuin hän Annan ja tiesi, mitä hän ajatteli.

Nähdessään Annan Karenin aikoi nousta, mutta jäi hetkeksi paikoilleen
ja sävähti punaiseksi, mitä Anna ei koskaan ennen ollut nähnyt;
samassa hän nousi ja astui Annaa vastaan. Hän ojensi Annalle kätensä
ja pyysi häntä istumaan.

-- Olen hyvin iloinen siitä, että tulitte, hän sanoi istuutuen vaimon
viereen ja aikoi sanoa jotain muutakin, mutta keskeytti puheensa.
Useampaan kertaan hän näytti tahtovan sanoa jotain, mutta ei saanut
sitä suustaan. Vaikka Anna olikin tätä kohtausta odottaessaan
opetellut halveksimaan ja syyttämään miestään, ei hän nyt tiennyt
mitä sanoisi ja hänen tuli miestä sääli. Niinpä äänettömyyttä kesti
melko kauan. -- Kuinka Serjozha voi? kysyi mies ja odottamatta
vastausta lisäsi: -- Minä en tule tänään päivälliselle kotiin ja
minun täytyykin heti lähteä. -- Minä aioin matkustaa pois...
Moskovaan, Anna sanoi.

-- Ei, te teitte erittäin, erittäin hyvin, kun tulitte, sanoi mies ja
vaikeni jälleen.

Huomatessaan, ettei Aleksei Aleksandrovitsh kyennyt aloittamaan
selvittelyä, aloitti Anna itse.

-- Aleksei Aleksandrovitsh hän sanoi katsoen mieheensä eikä
laskenut katsettaan, vaikka mies piti sinnikkäästi silmänsä hänen
kampauksessaan, -- minä olen rikollinen ja huono nainen, mutta minä
olen yhä sama, mitä olen ollut ja mitä silloin sanoin olevani, ja
minä tulin sanomaan etten voi muuttaa mitään.

-- Minä en ole kysynyt teiltä sitä, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh
katsoen häntä äkkiä varmasti ja vihaisesti suoraan silmiin. --
Niin minä luulinkin. Nähtävästi viha sai Aleksei Aleksandrovitshin
hallitsemaan henkisiä voimiaan täydellisesti. -- Mutta niin kuin minä
silloin kirjoitin teille, alkoi hän kimeällä äänellä, -- toistan
nytkin, ettei minun velvollisuuteni ole tietää sitä. Minä "ignoroin"
sen. Eivät kaikki vaimot ole niin hyviä kuin te, että kiiruhtaisivat
heti kertomaan miehilleen niin hauskoja uutisia. Hän korosti
erityisesti sanaa "hauskoja". -- Minä tahdon olla tietämättä sitä
niin kauan kuin seuramaailma on siitä tietämättä ja niin kauan kuin
nimeni pysyy tahrattomana. Ja siksi pyydän saada huomauttaa teille,
että meidän suhteemme tulee pysyä samanlaisena kuin aina ennenkin ja
että ainoastaan siinä tapauksessa, että te saatatte itsenne huonoon
valoon, minun on pakko ryhtyä keinoihin kunniani turvaamiseksi.

-- Mutta meidän suhteemme ei voi olla sellainen kuin ennen, Anna
sanoi aralla äänellä ja katsoi miestään pelästyneenä.

Kun hän oli taas nähnyt nuo tyynet eleet ja kuullut tuon kimeän,
ivallisen ja lapsekkaan äänen, inhon tunne oli hävittänyt hänestä
kaiken äskeisen säälin ja jäljelle oli jäänyt vain pelko; mutta hän
tahtoi millä hinnalla hyvänsä saada asemansa selväksi.

-- Minä en voi enää olla teidän vaimonanne, kun min... aikoi hän
jatkaa.

Aleksei Aleksandrovitsh naurahti ilkeästi ja kylmästi.

-- Nähtävästi se elämäntapa, jonka olette valinnut, on painanut
leimansa teidän käsityksiinnekin. Kunnioitan ja halveksin teitä sen
verran... kunnioitan menneisyyttänne ja halveksin nykyisyyttänne...
että sanoillani ei suinkaan ollut sitä merkitystä, jonka te niille
annoitte.

Anna huokasi ja painoi päänsä alas.

-- Minä en muuten käsitä kuinka te, jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh
kiivastuen, -- joka olette kylliksi riippumaton ilmoittaaksenne
suoraan miehellenne uskottomuutenne ja ollaksenne näkemättä
siinä mitään moitittavaa... kuinka te voitte pitää moitittavana
aviollisten velvollisuuksienne täyttämistä miestä kohtaan?

-- Aleksei Aleksandrovitsh! Mitä te minulta tahdotte?

-- Minä tahdon, ettei se mies käy täällä ja että te käyttäydytte
niin, ettei maailma eikä palvelusväki voi syyttää teitä... ja
ettette tapaa häntä. Se ei luullakseni ole liikaa. Ja sen sijaan
teillä on kunniallisen vaimon oikeudet, vaikka ette täytäkään
sellaisen velvollisuuksia. Muuta sanottavaa minulla ei teille ole.
Nyt minun on aika lähteä. Minä en tule päivälliselle kotiin. -- Hän
nousi ja lähti ovea kohti.

Anna nousi myös. Äänettömästi kumartaen Aleksei Aleksandrovitsh
pysähtyi oven luo ja antoi vaimonsa mennä ensin.



XXIV


Yö, jonka Levin oli viettänyt heinäruolla, ei ollut mennyt jälkeä
jättämättä: maataloustoimet olivat siitä lähtien käyneet hänelle
vastenmielisiksi ja menettäneet kaiken mielenkiintonsa. Vaikka
sato oli mitä oivallisin, hänestä tuntui kuin hänellä ei koskaan
ennen olisi ollut niin paljon vastoinkäymisiä ja ikäviä selkkauksia
työväkensä kanssa kuin tänä vuonna, ja noiden vastoinkäymisten
ja ikävyyksien syy oli hänelle nyt täysin selvä. Viehätys, jota
ruumiillinen työ oli hänelle tuottanut, siitä johtuva lähentyminen
talonpoikiin, kateus, jota hän tunsi talonpoikia ja heidän elämäänsä
kohtaan, halu sulautua tuohon elämään, halu, joka mainittuna
yönä oli haaveesta muuttunut yksityiskohtaisemmin suunnitelluksi
aikomukseksi, kaikki se oli siinä määrin muuttanut hänen näkemystään
taloudenpidosta, ettei hän enää mitenkään voinut tuntea sitä kohtaan
entistä mielenkiintoa eikä saattanut olla näkemättä ikävää suhdettaan
työväkeen, joka oli koko hänen toimintansa perusta. Jalostetut
karjat, lannoitetut ja auratut maat, yhdeksän piilipuuistutusten
ympäröimää samankokoista peltoa, yhdeksänkymmentä desjatiinaa syvälle
maahan kynnettyä lantaa, uudet kylvökoneet jne., -- se kaikki olisi
ollut oivallista, kun se vain olisi ollut hänen itsensä tekemää,
ilman muitten apua tai myötätuntoisten ihmisten toverillisella avulla
aikaansaatua. Mutta nyt hän näki selvästi -- ja siinä hänen tekeillä
oleva, maataloutta käsittelevä kirjansa, jossa talonpoika esitettiin
talouden pääainekseksi, oli ollut hänelle suureksi avuksi --, että
hänen taloustoimintansa oli vain kovaa ja sitkeää taistelua hänen ja
työntekijäin välillä, hän kun hellittämättä pyrki muuttamaan kaikkea
parhaana pidetyn mallin mukaiseksi ja nämä taas antoivat asioiden
mennä omaa luonnollista menoaan. Ja tuosta taistelusta, jossa hän
jännitti kaikki voimansa, kun taas toinen osapuoli ei ponnistellut
hitustakaan, oli tuloksena vain se, että talous meni omaa menoaan
ja hyvät työvälineet, oivallinen karja ja maa pilaantuivat aivan
suotta. Ja mikä tärkeintä: paitsi että hän tunsi hukkaavansa siihen
tarmoaan suotta, oli tuon hukatun tarmon päämääräkin mitä arvottomin
nyt, kun taloudenpidon tarkoitus oli hänelle paljastunut. Mistä
siinä oikeastaan taisteltiin? Hän piti kiinni jokaisesta äyristään
-- hän ei voinut muuta, sillä jos hän olisi hellittänyt, hänellä
ei olisi ollut tarpeeksi rahaa työväkensä palkkojen maksuun --,
työntekijät taas pitivät kiinni siitä, että saivat tehdä työnsä
tyynesti ja miellyttävästi, kuten olivat tottuneet. Hänen etunsa
vaati, että jokainen työmies tekisi niin paljon kuin mahdollista ja
pitäisi ajatuksensa koossa: ei särkisi kylvökoneita, ajoharavia,
puimakoneita, vaan ajattelisi mitä tekee. Työväki taas tahtoi tehdä
työnsä mahdollisimman mukavasti, välillä levähtäen, ja ennen kaikkea
ilman minkäänlaista huolta ja mietiskelyä. Tänä kesänä Levin oli
saanut nähdä sen joka askeleella. Kun hän lähetti väkeä niittämään
apilaa heinäksi ja valitsi sitä varten huonommat, rikkaruohoiset,
siemeneksi kelpaamattomat sarat, niitettiin kuin niitettiinkin
parhaat siemensarat, puolustukseksi sanottiin työnjohtajan niin
määränneen, ja Leviniä lohduteltiin sillä, että tulipahan mainiota
heinää; mutta Levin tiesi kaiken johtuneen siitä, että nuo sarat oli
helpompi niittää. Kun hän lähetti heinänkääntökoneen kohentelemaan
heinää, se rikottiin ensimmäisellä kierroksella, sillä ajajan oli
ikävä istua pukillaan huitovien siipien keskellä. Ja Levinille
sanottiin: "Ei pidä olla millänsäkään, pianhan se akkaväki heinää
pöyhöttelee". Aurat osoittautuivat kelvottomiksi, sillä kyntäjän
päähänkään ei pälkähtänyt laskea alas koholla olevaa terää, ja hän
kiusasi suotta hevosia ja turmeli pellon, mutta Leviniä pyydettiin
olemaan huoletta. Hevoset päästettiin vehnäpeltoon, sillä kukaan
rengeistä ei tahtonut ruveta yövahdiksi, ja vastoin kieltoa he olivat
alkaneet vuorotella tehtävässä, kunnes Vanjka, joka oli ollut koko
päivän kovassa työssä, oli vahtiessaan nukahtanut ja tullut katumaan
syntiään sanoen: "Mitäs sille mahtaa." Kolme parasta vasikkaa oli
syötetty kipeäksi, kun ne oli juottamatta päästetty apilaodelmalle,
eikä mitenkään tahdottu uskoa, että ne olivat sairastuneet apilan
syönnistä, vaan kerrottiin lohdutukseksi, miten naapurin karjasta
oli kolmessa päivässä tuupertunut satakaksitoista päätä. Eikä
tätä suinkaan tehty pahansuopuudesta Leviniä ja hänen talouttaan
kohtaan -- päinvastoin Levin tiesi, että häntä pidettiin hyvänä ja
mutkattomana isäntänä, mikä on paras tunnustus, minkä herra voi
talonpojilta saada --; vaan kaikki johtui siitä, että työväki tahtoi
tehdä työtään iloisesti ja huoletta ja että Levinin pyrkimykset
olivat sille vieraat ja käsittämättömät ja kohtalokkaalla tavalla
vastakohtaiset sen omille oikeutetuille pyrkimyksille. Levin oli jo
kauan ollut tyytymätön taloudenpitoonsa. Hän oli nähnyt veneensä
vuotavan, mutta ei ollut etsinyt vuotokohtaa, kenties tahallaan
pettäen itseään. Mutta nyt hän ei enää voinut pettää itseään.
Taloudenhoito kävi paitsi ikäväksi jopa suorastaan vastenmieliseksi,
eikä hän enää voinut jatkaa sitä.

Tämän kaiken lisäksi kolmenkymmenen virstan päässä hänestä asui
Kitty Shtsherbatskaja, jonka hän olisi tahtonut tavata mutta ei
voinut. Darja Aleksandrovna Oblonskaja oli kyllä Levinin käydessä
Jergusovossa kutsunut häntä pian taas tulemaan -- tietenkin
uudistamaan kosintansa, johon hän nyt, kuten vanhempi sisar oli
antanut aavistaa, saisi myöntävän vastauksen. Ja olihan Levin
itsekin Kitty Shtsherbatskajan nähtyään käsittänyt, ettei ollut
lakannut rakastamasta häntä. Mutta Levin ei voinut mennä Oblonskien
luo tietäessään Kittyn olevan siellä. Hänen kosintansa ja saamansa
rukkaset olivat ylitsepääsemättömänä muurina hänen ja Kittyn välillä.
"Minä en voi pyytää häntä tulemaan vaimokseni vain sen vuoksi, ettei
hän voi saada sitä, jota on toivonut", Levin ajatteli itsekseen.
Tuo ajatus teki hänet kylmäksi ja vihamieliseksi Kittyä kohtaan.
"Minä en voisi puhua hänen kanssaan ilman moitteen sävyä enkä katsoa
häneen ilman katkeruutta, ja hän tulisi tietysti vihaamaan minua
vieläkin enemmän. Ja kuinka minä muutenkaan voisin mennä heidän
luokseen saatuani kuulla, mitä Darja Aleksandrovna kertoi? Voisinko
minä tekeytyä tietämättömäksi siitä, mitä hän sanoi? Ja minä tulisin
sinne jalomielisesti antamaan anteeksi ja armahtamaan! Näytellä
anteeksiantajan ja armahtajan osaa hänen edessään!... Miksi Darja
Aleksandrovnan piti puhua siitä! Sattumalta olisin kyllä voinut
tavata hänet, ja silloin olisi kaikki käynyt itsestään, mutta nyt se
on mahdotonta aivan mahdotonta!"

Eräänä päivänä hän sai Darja Aleksandrovnalta kirjelapun, jossa
pyydettiin Kittylle naistensatulaa. "Minulle on kerrottu, että teillä
on satula", kirjoitti hän. "Toivoakseni tuotte sen itse."

Se oli Levinille jo liikaa. Miten viisas ja hienotunteinen nainen
saattoikaan tuolla tavoin alentaa sisartaan! Levin kirjoitti kymmenen
eri kirjelappua, mutta repi jokaisen niistä, ja lähetti satulan
ilman mitään vastausta. Oli mahdotonta luvata saapuvansa, kun ei
kerran voinut mennä sinne, ja jos taas sanoisi, ettei voisi tulla,
koska oli joitakin esteitä tai oli lähdössä jollekin matkalle,
olisi se vieläkin pahempi. Hän lähetti satulan ilman vastausta ja
-- tuntien tehneensä jotain häpeällistä -- jätti ikäväksi käyneen
isännäntoimen työnjohtajalleen ja lähti kaukana asuvan ystävänsä
Svijazhskin luo koettaakseen metsäonneaan siellä olevilla hyviksi
kehutuilla kurppasoilla ja täyttääkseen vanhan vierailulupauksensa,
josta Svijazhski oli äskettäin häntä kirjeessä muistuttanut.
Surovskin piirin kurppasuot olivat houkutelleet häntä jo kauan, mutta
talousasioiden takia hän oli aina lykännyt matkaansa tuonnemmaksi.
Nyt hänestä oli hauska päästä Shtsherbatskien naapuruudesta ja
taloustoimista pois metsästämään, sillä metsästys oli aina ollut
hänen parhaana lohdutuksenaan kaikissa murheissa.



XXV


Surovskin piirissä ei ollut rautatietä eikä majataloja, ja Levin ajoi
omalla kolmivaljakollaan.

Puolivälissä matkaa hän pysähtyi syöttämään hevosia rikkaan
talonpojan luo. Kaljupäinen reipas ukko, jolla oli leveä, poskien
kohdalta harmaantunut punainen parta, avasi portin ja vetäytyi aidan
viereen antaakseen tietä Levinin kolmivaljakolle. Osoitettuaan
kuskille paikan uudessa, siistissä ja avarassa pihakatoksessa, jossa
oli kärventyneitä sahroja, ukko pyysi Leviniä astumaan sisään.
Siistiasuinen nuorikko pesi kyykkysillään uuden eteisen lattiaa hihat
käärittyinä ja isot kalossit jalassa. Hän pelästyi Levinin jäljessä
sisään tullutta koiraa ja kiljahti, mutta nauroi säikähdystään
saatuaan kuulla, ettei se ollut vihainen. Näytettyään Levinille
kamarin oven hän painoi taas kauniit kasvonsa alas ja jatkoi kyyryssä
pesuaan.

-- Samovaarin kai tahdotte? kysyi hän.

-- Niin, olkaa hyvä.

Kamari hollantilaisuuneineen oli suuri ja väliseinällä jaettu.
Pyhäinkuvien alla oli kukikkaaksi maalattu pöytä, penkki ja kaksi
tuolia. Ovenpielessä oli astiakaappi. Ikkunaluukut olivat suljetut,
kärpäsiä oli vähän, ja kaikkialla oli niin puhdasta, että Levin
pelkäsi lätäköissä juosseen Laskan likaavan lattian ja komensi
sen pysymään oven luona nurkassa. Katseltuaan kamaria Levin meni
takapihalle. Sievä nuorikko juoksi hänen edellään kaivolle kalossit
jalassaan ja tyhjä-ämpärinen korento hartioillaan.

-- Kiireesti vain! kiljaisi ukko hänelle iloisesti ja tuli Levinin
luo. -- Nikolai Ivanovitsh Svijazhskin luoko herra matkustaa?
Ovat ne joskus ajelleet tänne meillekin, alkoi hän puheliaasti
nojaten kyynärpäillään porraskuistin kaiteisiin. Ukon kertoessa
tuttavuudestaan Svijazhskin kanssa portti narahti taas ja pihalle
ajoi peltotyöstä tulevia miehiä sahroineen ja karhineen. Sahrojen
ja karhien eteen valjastetut hevoset olivat lihavia ja isoja. Kaksi
työmiehistä kuului nähtävästi perheeseen: molemmat olivat nuoria ja
kummallakin oli karttuunipaita ja lippalakki; rohdinpaitaiset taas,
joista toinen oli nuori, toinen vanha, olivat palkkaväkeä.

Ukko meni portailta hevosten luo ja alkoi päästellä niitä valjaista.

-- Mitä nyt on kynnetty? kysyi Levin.

-- Perunoita mullattiin. On vähän maita vuokralla. Älä laske ruunaa,
Fedot, vaan pistä kaivonpylvääseen kiinni. Sitä tarvitaan.

-- Muistitko, isä, tuoda niitä sahranluottimia? kysyi roteva nuori
mies, nähtävästi ukon poika.

-- Tuolla... reessä on, vastasi ukko kiertäen kokoon riisutut
ohjakset ja heittäen ne maahan. -- Laita vain kuntoon ennen kuin
ruvetaan syömään.

Sievä nuorikko tuli takaisin ämpärit täynnä vettä, hartiat kireinä
korennon alla, ja meni eteiseen. Jostain ilmaantui muitakin naisia,
nuoria, kauniita, keski-ikäisiä, vanhoja ja rumia, lapset sylissä ja
ilman lapsia.

Samovaari alkoi kohista liedellä; rengit ja talon miehet, jotka
olivat jo vieneet hevosensa, lähtivät syömään päivällistä.

Levin haki vaunuista eväänsä ja pyysi ukon kanssaan teetä juomaan.

-- Johan sitä on tänään tullut juoduksi, sanoi ukko, nähtävästi
iloisena tarjouksesta, -- vaan jospa tuota seuran vuoksi tulisi.

Teetä juodessa Levin sai kuulla ukon talouden historian. Kymmenen
vuotta sitten ukko oli vuokrannut eräältä tilanomistajalta
satakaksikymmentä desjatiinaa ja viime vuonna ostanut tuon maan
ja vuokrannut vielä kolmesataa naapuritilan omistajalta. Pienen
osan maasta, laadultaan huonoimman, hän antoi vuokralle, ja noin
neljänkymmenen desjatiinan peltoalan hän viljeli itse perheineen
ja kahden palkkalaisen avulla. Ukko valitti, ettei oikein vetele.
Mutta Levin ymmärsi hänen valittavan vain säädyllisyyden vuoksi
ja tiesi hänen viljelystensä olevan kukoistavassa kunnossa. Jos
asiat olisivat olleet huonolla tolalla, hän ei olisi ostanut maata
sadanviiden ruplan hinnasta desjatiinalta, ei naittanut kolmea
poikaansa ja veljenpoikaansa eikä rakentanut kahdesti uudestaan
tulipalon jälkeen ja aina entistä ehommin. Vaikka ukko valittelikin,
kaikesta näkyi, että hän oli ylpeä hyvinvoinnistaan, ylpeä
pojistaan, veljenpojastaan, miniöistään, hevosistaan, lehmistään ja
varsinkin siitä, että koko hänen taloutensa oli tukevalla pohjalla.
Keskustellessaan ukon kanssa Levin tuli huomaamaan, ettei tämä
vältellyt uudistuksiakaan. Hän viljeli paljon perunoita, ja hänen
perunamaansa, jonka Levin oli tullessaan nähnyt, oli jo kukkinut ja
alkoi tehdä hedelmää, kun Levinin vasta alkoi kukkia. Perunanpanossa
hän oli kyntänyt vaot tilanomistajalta lainaamallaan auralla. Hän
viljeli myös vehnää. Se ukon kertoma pikkuseikka, että hän ruista
kitkiessään antoi kitketyn rukiin hevosille, ihastutti Leviniä
erityisesti. Kuinka monesti hän olikaan tahtonut koota tuon hukkaan
menevän oivallisen rehun, ja aina se oli osoittautunut mahdottomaksi.
Tämä talonpoika teki niin, eikä hän voinut kyllin kehua sitä tapaa.

-- Mitäs muutakaan akkaväki sitten tekisi? Vievät kimpuittain tielle
ja rattaat käyvät hakemassa.

-- Meillä tilanomistajilla on pulaa työväestä, Levin sanoi antaen
hänelle teelasin.

-- Suuri kiitos, vastasi ukko, otti lasin, mutta kieltäytyi sokerista
osoittaen jäljellä olevaa, joka puolelta purtua palaansa. -- Ei
pidä jättää asioitaan työväen hoteisiin, jatkoi hän, -- se on vain
tappioksi. Niin se on; tuossa Svijazhskinkin tilalla. Maa on kuin
leipää, mutta eipä vain kovinkaan kehu satoaan. Mikäs niitten hommia
aina katsoo!

-- Mutta onhan sinulla itselläsikin vierasta työväkeä.

-- Mikäs meillä talonpojilla! Itse ollaan aina mukana. Jos on huono
niin jouti mennä -- tullaan omillakin toimeen.

-- Isä hoi, Finogen pyysi hakemaan tuohentervaa, sanoi kamariin
tullut kalossijalkainen nainen.

-- Niin se on, herra! sanoi ukko nousten tuoliltaan, teki monta
kertaa ristinmerkin, kiitti Leviniä ja lähti huoneesta.

Kun Levin meni tupaan hakemaan kuskiaan, näki hän koko miehisen
perhekunnan pöydän ääressä. Naiset palvelivat seisaaltaan.
Terveennäköinen pikkupoika kertoi jotain hauskaa suu täynnä puuroa,
ja kaikki nauroivat, varsinkin kalossijalkainen nainen, joka kaatoi
kaalikeittoa vatiin.

Saattoi olla, että tuon naiset sievät kasvot olivat suurena
syynä siihen edulliseen vaikutelmaan, jonka Levin sai tästä
talonpoikaistalosta, mutta se vaikutelma oli niin voimakas,
ettei Levin voinut sitä koskaan unohtaa. Ja matkalla ukon luota
Svijazhskille tuo talo palasi tuon tuostakin hänen mieleensä,
ikään kuin sen herättämässä vaikutelmassa olisi ollut jotain, mikä
erityisesti vaati hänen huomiotaan.



XXVI


Svijazhski oli aateliston esimies Surovskin piirissä Hän oli viisi
vuotta vanhempi kuin Levin ja oli jo kauan ollut naimisissa. Hänen
luonaan asui hänen vaimonsa nuorin sisar, Levinin mielestä varsin
miellyttävä tyttö. Ja Levin tiesi, että Svijazhski ja hänen vaimonsa
toivoivat kovasti tuon tytön tulevan hänen vaimokseen. Hän tiesi sen
aivan varmasti, kuten tietävät kaikki nuoret miehet, joita pidetään
sulhasina, vaikka ei olisi voinut sitä koskaan kenellekään ilmaista,
ja tiesi myöskin sen, että vaikka hän itse halusikin mennä naimisiin
ja vaikka tuosta varsin miellyttävästä tytöstä olisi kaikesta
päätellen tullut mitä oivallisin aviovaimo, hänen oli yhtä mahdoton
mennä naimisiin tämän kanssa kuin lentää taivaaseen, vaikka hän ei
olisi ollutkaan rakastunut Kittyyn. Ja tuo tieto myrkytti sen huvin,
jota hän muuten toivoi saavansa tästä matkastaan.

Saatuaan Svijazhskin kirjeen ja metsästyskutsun Levin oli heti
muistanut tuon tytön, mutta päättänyt siitä huolimatta lähteä, koska
kaikki Svijazhskin laskelmat häneen nähden olivat aina perusteettomia
oletuksia, joihin hän ei ollut antanut mitään aihetta. Sitä paitsi
hän halusi salaa koetella itseään ja tutkiskella tunteitaan tuon
tytön läheisyydessä. Svijazhskien perhe-elämä oli aina viehättänyt
häntä, ja Svijazhski itse, eräs parhaita Levinin tuntemia
kunnallisasiain harrastajia, oli sangen mielenkiintoinen ihminen.

Svijazhski oli niitä Levinin mielestä ihmeellisiä ihmisiä, joitten
ankaran johdonmukainen, joskin epäitsenäinen ajatuksenjuoksu kulkee
omaa rataansa, ja harvinaisen varmasti ja lujasti suuntautunut elämä
taas omaansa, täydellisesti riippumatta järjen päätelmistä ja melkein
aina suoraan vastoin niitä. Svijazhski oli harvinaisen vapaamielinen
mies. Hän halveksi aatelistoa ja piti suurinta osaa aatelismiehistä
salaisina orjuuden kannattajina, jotka ainoastaan pelkuruudesta eivät
ilmaisseet oikeaa kantaansa. Hän piti Venäjää hukkaan menneenä,
Turkin tapaisena maana ja Venäjän hallitusta niin huonona, ettei
katsonut edes voivansa vakavasti arvostella sen toimia, ja kuitenkin
hän oli valtion virkamies ja esimerkiksi kelpaava aateliston
esimies, joka matkoillaan käytti aina punanauhaista virkalakkia.
Hänen mielestään inhimillinen elämä oli mahdollista vain ulkomailla,
jonne hän tilaisuuden sattuessa aina matkusti, ja kuitenkin hänellä
oli Venäjällä sangen suurisuuntainen ja uudenaikainen talous ja hän
seurasi kiinnostuneena kaikkea ja tiesi kaiken, mitä tapahtui. Hän
katsoi venäläisen talonpojan olevan kehityksessään apinan ja ihmisen
välisellä asteella, ja kuitenkin hän maakuntavaaleissa kaikkein
mieluimmin puristeli talonpoikien kättä ja kuunteli heidän puheitaan.
Hän ei uskonut kerrassaan mihinkään, mutta kysymystä papiston
tilan parantamisesta ja seurakuntien supistamisesta hän ajoi hyvin
hartaasti ja toimi innokkaasti siihen suuntaan, että kirkko jäisi
hänen kyläänsä.

Naiskysymyksessä hän oli naisten vapauden ja varsinkin heidän
työoikeutensa äärimmäisten kannattajien puolella, mutta eli vaimonsa
kanssa niin, että kaikki ihailivat heidän sopuisaa lapsetonta
elämäänsä, ja vaimonsa elämän hän oli järjestänyt sellaiseksi,
ettei tämä tehnyt eikä voinut tehdä mitään, lukuun ottamatta heidän
yhteistä huolenpitoaan siitä, miten he saisivat aikansa kulumaan
mahdollisimman hyvin ja iloisissa merkeissä.

Jollei Levin olisi ollut taipuvainen näkemään ihmisistä parhaita
puolia, Svijazhskin luonteeseen syventyminen ei olisi tuottanut
hänelle mitään vaikeuksia. "Hölmö tai kehno", hän olisi päätellyt,
ja kaikki olisi ollut selvää. Mutta hän ei voinut sanoa Svijazhskia
hölmöksi, koska tämä; epäilemättä oli sekä sangen viisas että myöskin
sivistynyt mies, vaikkei tahtonutkaan pitää hälinää sivistyksestään.
Ei ollut asiaa, mitä hän ei olisi tuntenut; mutta hän osoitti
tietojaan vain silloin, kun hänen oli pakko. Vielä vähemmän Levin
saattoi sanoa häntä kehnoksi, sillä Svijazhski oli ehdottoman
rehellinen, hyvä ja viisas mies, joka ajoi aina ilolla ja innolla
koko ympäristönsä arvossa pitämiä asioita eikä luultavasti koskaan
tietoisesti tehnyt eikä voinut tehdä mitään pahaa.

Levin oli turhaan koettanut päästä hänestä perille, ja Svijazhski ja
hänen elämänsä olivat hänelle elävä arvoitus.

Levin ja Svijazhski olivat ystävyksiä, ja siksi Levin piti
luvallisena tutkia häntä ja pyrki rohkeasti hänen elämänkatsomuksensa
ytimeen. Mutta se ei onnistunut. Joka kerran kun Levin tällaista
yritti, hän huomasi, kuinka Svijazhski hämmentyi; hänen kasvoistaan
kuvastui omituinen arkuus, kuin hän olisi pelännyt, että Levin saa
hänet kiinni, ja hän pani hyväntahtoisesti ja iloisesti vastaan.

Nyt, kun Levin oli väsynyt oman taloutensa hoitoon, hän viihtyi
Svijazhskin luona erityisen hyvin. Häneen vaikutti miellyttävästi
jo pelkästään noiden onnellisten, itseensä ja muihin tyytyväisten
kyyhkyläisten ja heidän herttaisen pesänsä näkeminen, ja oma
tyytymättömyys herätti hänessä lisäksi entistä suuremman halun
selvittää se salaisuus, joka antoi Svijazhskin elämälle sellaisen
selvyyden, varmuuden ja iloisuuden. Lisäksi Levin tiesi tapaavansa
Svijazhskin luona tilanomistajanaapureita, ja hänestä oli nyt
erityisen mielenkiintoista saada kuunnella noita tavallisia
keskusteluja sadosta, työväen pestauksesta yms., joita hän tiesi
kyllä pidettävän varsin mitättöminä asioina, mutta jotka hänestä
nyt tuntuivat ainoilta tärkeiltä puheenaiheilta. "Se ei kenties
ollut tärkeää maaorjuuden aikana eikä myöskään sellaisessa maassa
kuin Englanti, koska kummassakin tapauksessa olosuhteet olivat
vakiintuneet. Mutta nykyään, kun meillä kaikki entinen on käännetty
nurin ja uudet olosuhteet ovat vasta muodostumassa, on koko Venäjän
ainoa tärkeä kysymys se, millaisiksi ne muodostuvat", Levin ajatteli.

Metsästysonni oli huonompi kuin Levin oli odottanut. Suo oli kokonaan
kuivunut, suokurppia ei näkynyt eikä kuulunut. Hän kulki kokonaisen
päivän ja sai vain kolme lintua, mutta sen sijaan hän sai metsästä
hyvän ruokahalun, oivallisen tuulen ja henkisen vireyden, joka
aina seurasi reipasta liikuntaa. Ja hänen kulkiessaan metsässä
mitään ajattelematta tuli hänelle tuon tuostakin mieleen hänen
matkalla tapaamansa talonpoikaisukko perheineen, ja tämä muisto
tuntui vaativan paitsi huomiota, myös jonkin siihen liittyvän asian
ratkaisemista.

Illalla teepöydän ääressä, kahden holhousasioissa Svijazhskin
luo saapuneen tilanomistajan seurassa, sukeutui mielenkiintoinen
keskustelu, jota Levin oli odottanut.

Jouduttuaan istumaan emännän viereen Levin sai pitää seuraa hänelle
ja hänen sisarelleen, joka istui suoraan vastapäätä. Emäntä oli
pyöreäkasvoinen, vaaleaverinen, lyhyenpuoleinen nainen, jonka kasvot
säteilivät täynnä hymykuoppia ja -väreitä. Levin koetti etsiä
hänestä ratkaisua Svijazhskin sielun arvoitukseen, mutta ei saanut
täyttä ajatuksenvapautta, sillä hänen oli kiusallisen hankala olla.
Tuo kiusallinen nolouden tunne johtui siitä, että vastapäätä istui
sukulaisneiti erikoisessa -- kuten Levinistä tuntui -- juuri häntä
varten laitetussa puvussaan, jonka vinoneliön muotoinen kaula-aukko
toi näkyviin osan valkeata rintaa. Huolimatta siitä, että rinta
oli hyvin valkea, tai kenties juuri siksi, tuo kaula-aukko riisti
Leviniltä ajatuksenvapauden. Hän kuvitteli, luultavasti väärin,
että tuo aukko oli tehty hänen takiaan, eikä hän katsonut itsellään
olevan oikeutta silmäillä siihen, ja hän koetti olla luomatta siihen
katsettaan. Mutta hän tunsi syyllisyyttä jo yksistään siksi, että
aukko oli tehty. Levinistä tuntui kuin hän olisi pettänyt jotakuta,
kuin olisi pitänyt selittää jotain, mutta se oli mahdotonta,
ja siksi hän yhtenään punasteli, oli rauhaton ja nolo. Hänen
noloutensa tarttui pian neitiinkin. Mutta emäntä itse ei ollut sitä
huomaavinaan, vaan veti tahallaan sisartaan keskusteluun.

-- Te sanoitte, emäntä jatkoi aloitettua keskustelua, -- ettei minun
miestäni voi kiinnostaa mikään venäläinen. Päinvastoin. Jos hän on
iloinen ulkomaillakin, niin ei koskaan siinä määrin kuin kotimaassa.
Täällä hän tuntee olevansa oikeassa ilmapiirissään. Hänellä on niin
paljon työtä ja hän havaitsee mielenkiintoista kaikessa. Ai, oletteko
jo käynyt katsomassa meidän kouluamme?

-- Minä näin sen... Se kai se oli... pieni köynnöskasvien verhoama
rakennus?

-- Niin. Se on Nastjan työtä, sanoi emäntä viitaten sisareensa.

-- Opetatteko te myös? kysyi Levin koettaen katsoa kaula-aukon ohi,
mutta tuntien että tyttöön päin oli mahdoton katsoa, niin ettei tuota
aukkoa näkyisi.

-- Kyllä, olen opettanut ja opetan vieläkin, vaikka meillä onkin
erinomainen opettajatar. Meillä on voimisteluakin.

-- Ei kiitos, minä en tahdo teetä enää, Levin sanoi, punastui ja
nousi; hän tunsi olevansa epäkohtelias, mutta ei jaksanut enää
jatkaa tuota keskustelua. -- Siellä tuntuu olevan mielenkiintoinen
keskustelu käynnissä, lisäsi hän ja meni pöydän toiseen päähän,
missä isäntä vieraineen istui. Svijazhski istui sivuttain, nojaten
kyynärvarrellaan pöytään ja käännellen kädellään teekuppiaan, ja
toisella vapaalla kädellään hän kouri partaansa, vedellen sitä
ylös nenää vasten ikään kuin nuuskiakseen, ja päästäen taas alas.
Hän katsoi välkkyvine, mustine silmineen suoraan kiivastelevaan,
harmaaviiksiseen tilanomistajaan, jonka puhe nähtävästi huvitti
häntä. Tilanomistaja valitti työväkeään. Levin näki selvästi, että
Svijazhski tiesi tilanomistajan valituksiin sellaisen vastauksen,
joka heti paljastaisi noitten puheitten mielettömyyden, mutta hänen
asemansa ei sallinut hänen sanoa tuota vastausta ja siksi hän vain
huvikseen kuunteli tilanomistajan naurettavaa tarinaa.

Harmaaviiksinen tilanomistaja oli nähtävästi piintynyt orjuuden
kannattaja ja innokas entisajan maalaisisäntä. Merkkejä siitä Levin
huomasi hänen vanhanaikaisessa, kuluneessa pitkässä takissaan, jota
hän näytti vierastavan, hänen viisaissa, synkistyneissä silmissään
ja selkeästi soljuvassa venäjänkielessään, hänen käskevässä
äänensävyssään ja käsiensä varmoissa liikkeissä, -- kauniiden,
ruskettuneiden käsien, joista toisen nimettömässä välähteli vanha
vihkisormus.



XXVII


-- Jollei vain olisi sääli jättää, mitä on rakennellut... vaivaa
on nähty paljon... niin minä vähät välittäisin, myisin kaikki ja
lähtisin kuten Nikolai Ivanovitsh Helenaa kuuntelemaan, sanoi
tilanomistaja, vanhat viisaat kasvot hienossa, miellyttävässä hymyssä.

-- Ette kuitenkaan jätä, sanoi Nikolai Ivanovitsh Svijazhski, --
tottapa siitä jotain etua lienee.

-- Se etu siitä on, että saa asua kotonaan, ei tarvitse ostella
eikä vuokrata. Ja ainahan sitä toivoo kansankin viimein tulevan
järkiinsä. Ei uskoisi, millaista juoppoutta ja ruokottomuutta...
Kaiken ovat jakaneet maailmalle, ei hevoskaakkia, ei lehmänraatoa
enää. Ovat nälkään nääntymässä, mutta ottakaapas ja pestatkaa työhön,
niin tekevät tuhoa minkä kykenevät ja päälle päätteeksi valittavat
rauhantuomarille.

-- Valittakaa tekin, sanoi Svijazhski.

-- Minäkö? En ikipäivänä! Tulee niin pitkä juttu, että saa kirota
valitustaan. Mitenkäs kävi tuolla tehtaalla? Ottivat pestin ja
lähtivät matkoihinsa. Ja rauhantuomari julisti syyttömiksi. Mikäli
enää on jäljellä mitään järjestystä, niin saa siitä kiittää
piirioikeutta ja kunnanvanhinta. Se antaa selkään kuten ennenkin.
Jollei sitä olisi, saisi heittää hiiteen kaikki tyynni ja lähteä
matkoihinsa.

Tilanomistaja ärsytti ilmeisestikin Svijazhskia, mutta tämä ei
suuttunut, näyttipä päinvastoin nauttivan hänen puheistaan.

-- Me kyllä saamme tilamme hoidetuksi ilman niitä, hän sanoi
hymyillen, -- minä, Levin ja hän.

Svijazhski viittasi toiseen tilanomistajaan.

-- Kyllähän Mihail Petrovitsh hoidetuksi saa, mutta kysykääpäs miten.
Onko se järkiperäistä taloutta sellainen? hän sanoi korostaen sanaa
"järkiperäistä".

-- Minun talouteni ei, Luojan kiitos, ole hyvin konstikasta, sanoi
Mihail Petrovitsh. -- Minä en tahdo muuta kuin että on raha valmiina
syksyn veroihin. Minkäs sille mahtaa: talonpojat tulevat apua
pyytämään, kaikki omaa väkeä, naapureita, sääliksi käy. Täytyyhän
siinä antaa. Sanoo vain, että muistakaakin pojat tulla sitten avuksi,
kun minulle tarvis tulee, kaurankylvöön, heinän- tai elonkorjuuseen,
ja määrää paljonko kultakin tulee. Onhan niissäkin joitakin
kelvottomia, se täytyy myöntää.

Levin, joka tunsi jo vanhastaan nuo patriarkaaliset tavat, vilkaisi
Svijazhskiin ja keskeytti Mihail Petrovitshin kääntyen jälleen
harmaaviiksisen tilanomistajan puoleen.

-- Miten teidän mielestänne tilaa sitten olisi hoidettava?

-- No siten juuri kuin Mihail Petrovitsh tekee: annettava puoliosalle
tai vuokrattava talonpojille. Se käy kyllä päinsä, mutta valtakunnan
varallisuus siinä kyllä häviää, saadaan tuskin kolmannes siitä, mitä
maa ennen orjuuden aikana hyvin hoidettuna tuotti. Vapautus se on
Venäjän perikato!

Svijazhski katseli hymyilevin silmin Leviniin, ilmaisten salaisin
merkein ivallisen suhtautumisensa tuohon puheeseen. Mutta Levin
ei pitänyt tilanomistajan sanoja naurettavina, -- hän ymmärsi ne
paremmin kuin Svijazhskin itsensä. Monet seikat, joita tilanomistaja
toi esiin todistellessaan, miksi maaorjien vapautus oli Venäjälle
tuhoisa, näyttivät hänestä hyvinkin uskottavilta, uusilta ja
kumoamattomilta. Tilanomistaja esitti nähtävästi omia mietelmiään,
mitä niin harvoin tapahtuu, ajatuksia, jotka eivät olleet syntyneet
joutilaan mielen huvittelunhalusta, vaan jotka olivat kasvaneet
hänen elinolojensa pohjalta ja joita hän oli hautonut ja harkinnut
maalaiselämänsä yksinäisyydessä.

-- Asianlaita on niin, että kaikkinainen edistys tapahtuu vain
vallan välityksellä, hän jatkoi tahtoen nähtävästi osoittaa, että
hänkin tietää jotain sivistyksestä. -- Ajatellaanpa esimerkiksi
Pietarin, Katariinan ja Aleksanterin reformeja. Samaa osoittaa
koko Euroopan historia. Samoin on vielä suuremmassa määrin laita
maanviljelyksen edistyksessä. Perunatkin on otettu meillä käyttöön
mahtikäskyn perusteella. Eikä sahroillakaan ole aina kynnetty. En
tiedä varmaan, koska ne lienevät tulleet käytäntöön, mutta varmasti
ne ovat tulleet väkivoimalla nekin. Vasta äskettäin, orjuuden aikana,
me tilanhaltijat juurrutimme käyttöön uudenaikaisen maatalouden
menetelmät; niin kuivaus- kuin kylvökoneet, lannanajot ja kaikki
työkalut me olemme käskyvallallamme ottaneet käyttöön, ja talonpojat
olivat ensin vastaan, mutta alkoivat sitten matkia meitä. Nyt,
kun orjuus on lakkautettu ja meiltä otettu valta pois, on meidän
taloutemme sielläkin, missä se on ollut korkeatasoista ilman muuta
laskeva alkukantaiseen villiyden tilaan. Niin minä asian käsitän.

-- Miksi niin? Jos taloutenne on järkiperäistä, voitte hoitaa sitä
palkkaväen avulla.

-- Valta on poissa. Kuka sitä taloutta hoitaa, saanko kysyä?
"Työvoima, talouselämän pääaines", muisti Levin.

-- Työväki.

-- Työväki ei tahdo tehdä hyvää työtä eikä käyttää hyviä työkaluja.
Meidän työväkemme ei osaa muuta kuin juoda itsensä sikahumalaan ja
turmella kaiken, mitä sille annetaan. Tärvelee hevoset, katkoo hyvät
valjaat, vaihtaa ja juo kumirenkaiset kärrynpyörät, päästää pulikan
puimakoneeseen särkeäkseen sen. Se ei siedä nähdä mitään, mikä menee
yli sen ymmärryksen. Siksi on koko maatalouden taso meillä niin
alhainen. Maat ovat rappiolla, rikkaruohon vallassa tai talonpojille
jaettuina, ja missä ne ennen tuottivat miljoonan, tuottavat ne nyt
neljänneksen. Yhteinen varallisuus on vähentynyt. Jos olisi tehty
sama asia järjellisesti...

Ja hän alkoi selittää omaa vapautussuunnitelmaansa, jonka mukaan nuo
hankaluudet olisi vältetty.

Leviniä se ei kiinnostanut, mutta kun tilanomistaja oli lopettanut,
Levin palasi hänen ensimmäiseen väitteeseensä. Hän kääntyi
Svijazhskin puoleen ja koetti saada tätä lausumaan vakavan kantansa
asiasta:

-- On kieltämätöntä, että maatalouden taso laskee ja että meidän
suhteemme työväkeen tekee mahdottomaksi järkiperäisen viljelyksen,
josta samalla olisi etua.

-- En usko asian olevan niin, väitti Svijazhski jo vakavana, -- minä
vain huomaan, ettemme me pysty hoitamaan taloutta ja että meidän
orjuudenaikainen taloutemme ei suinkaan ole ollut liian korkealla
tasolla, vaan päinvastoin liian alhaisella. Meillä ei ole koneita,
ei hyviä työjuhtia, ei oikeata työnohjausta eikä edes kunnollista
kirjanpitoa. Kysykää keneltä isännältä hyvänsä, niin hän ei tiedä,
mikä hänelle on edullista, mikä epäedullista.

-- Ne italialaiset kirjanpidot! sanoi tilanomistaja pilkallisesti. --
Pitipä kirjaa miten hyvänsä, kun kerran kaiken turmelevat, niin ei
siitä voittoa tule.

-- Miksi ne sitten turmelevat? Teidän tyhjänpäiväisen venäläisen
puimakoneenne turmelevat, mutta minun höyryllä käyvää konettani
eivät turmele. Venäläisen hevoskaakin -- "hännästä raahattavaa
rotua", vai miten sitä sanotaan? -- kyllä tärvelevät, mutta ottakaa
käyttöön persheronhevosia tai vain hyviä kuormajuhtia, niin niitä ei
tärvellä. Sama asia joka alalla. Meidän täytyy kohottaa maataloutemme
korkeammalle tasolle.

-- Jos olisi millä hankkisi, Nikolai Ivanovitsh! Hyvähän teidän
on, mutta kun saa kustantaa lapsilleen koulut ja yliopistot, niin
persheronit jäävät ostamatta.

-- Sitä vartenhan ovat pankit.

-- Että loputkin joutuisi vasaran alle. Ei kiitos!

-- Minä en usko, että olisi tarpeen tai edes mahdollista kohottaa
enää talouden tasoa, Levin sanoi, -- minä olen yrittänyt parhaani
mukaan ja käyttänyt varoja, mutta en ole saanut aikaan mitään. En
tiedä kenelle pankeista on hyötyä. Ainakin minä olen saanut tappiota
kaikesta, mihin taloudessa olen tuhlannut rahaa, niin karjasta kuin
koneistakin.

-- Niin se on, vahvisti harmaaviiksinen tilanomistaja naurahtaen
hyvästä mielestä.

-- Enkä minä ole ainoa, jatkoi Levin. -- Minä voin vedota kaikkiin
isäntiin, jotka koettavat järjellisesti hoitaa viljelyksiään.
Kaikki, ani harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, saavat tappiota
taloudestaan. Sanokaapa te, tuottaako teidän tilanne voittoa?
kysyi Levin ja huomasi heti Svijazhskin katseessa sen pelästyksen
ilmeen, jonka oli ennenkin huomannut pyrkiessään Svijazhskin sielun
vastaanottohuoneita kauemmaksi.

Tuo kysymys oli sitä paitsi Levinin puolelta hiukan asiaton. Olihan
hän vastikään teetä juodessaan kuullut emännältä, että Svijazhskit
olivat tänä kesänä kutsuneet Moskovasta erään saksalaisen kirjanpidon
tuntijan, joka oli viidensadan ruplan palkkiosta tarkastanut heidän
taloutensa tilit ja huomannut sen tuottavan yli 3.000 ruplaa
tappiota. Saksalainen oli laskenut sen neljänneskopeekalleen, mutta
emäntä ei enää muistanut summaa niin tarkasti.

Kun tuli puhe Svijazhskin voitosta, harmaaviiksinen tilanomistaja
veti suunsa hymyyn nähtävästi tietäen, millaisen tuoton tämä naapuri
ja esimies saattoi tilastaan saada.

-- Mahdollisesti se ei tuota voittoa, vastasi Svijazhski. -- Se
vain todistaa, että joko minä olen huono isäntä tai tuhlaan pääomaa
vuotuisen koron suurentamiseen.

-- Koron! huudahti Levin kauhuissaan. -- Kenties Euroopassa voidaan
puhua korosta, siellä kun maa on parantunut siihen uhratusta työstä,
mutta meillähän maa huononee työstä, se kun siten vain uuvutetaan, --
ei siis ole olemassa mitään korkoa.

-- Kuinka ei olisi korkoa? Sehän on laki.

-- Sitten me olemme lain yläpuolella; se sana ei selitä meille
mitään, päinvastoin vain sotkee. Ei, sanokaahan, kuinka voi puhua
korosta...

-- Tahdotteko viiliä? Masha, lähetä meille tänne viiliä tai vadelmia,
pyysi Svijazhski vaimoltaan. -- Tänä vuonna saa vadelmia ihmeen kauan.

Svijazhski nousi ja siirtyi pois näyttäen olevan mitä parhaimmalla
tuulella. Hän oletti nähtävästi keskustelun päättyneeksi juuri
siihen, mistä Levin katsoi sen vasta olevan alkamassa.

Väittelytoverin poistuttua Levin jatkoi keskustelua tilanomistajan
kanssa koettaen todistaa hänelle, että kaikki vaikeudet johtuivat
siitä, etteivät maanomistajat viitsineet ottaa selvää työväkensä
ominaisuuksista ja tottumuksista. Mutta niin kuin kaikkien
itsenäisesti ja yksinään ajattelevien ihmisten oli tilanomistajankin
vaikea ymmärtää vierasta ajatusta ja irtautua omastaan. Hän piti
kiinni siitä, että venäläinen talonpoika on sika, joka pitää vain
sikamaisuudesta, ja että sen vapauttamiseksi sikamaisuudestaan
tarvittaisiin valtaa, mutta sitä ei ole, tarvittaisiin keppiä, mutta
on tultu niin vapaamielisiksi, että on vaihdettu tuhatvuotinen keppi
joihinkin asianajajiin ja kuritushuoneisiin, joissa kelvottomia,
löyhkääviä moukkia ruokitaan hyvillä keitoilla ja ilmaa mitataan
kuutiometreissä.

-- Miksi te luulette Levin kysyi koettaen palata aiheeseen, -- olevan
mahdotonta löytää sellaista suhdetta työvoimaan, että työ tulisi
tuottavaksi?

-- Venäjän kansasta ei koskaan tule kalua! Valta on poissa, vastasi
tilanomistaja.

-- Mitä uusia olosuhteita voisi löytyä, sanoi Svijazhski, joka oli
syönyt viiliä, sytyttänyt savukkeen ja tullut taas väittelevien luo.
-- Kaikki mahdolliset suhteet työvoimaan on määritelty ja tutkittu,
hän sanoi. -- Raakalaisuuden viimeinen jäte, yhteiseen takaukseen
perustuva alkuperäinen kyläyhdyskunta, hajoaa itsestään, maaorjuus
on jo hävitetty, jäljelle jää vain vapaa työ, ja sen muodot ovat
määritellyt ja valmiit. Palkolliset, päivätyöläiset, torpparit -- ne
ovat nyt välttämättömiä meilläkin.

-- Mutta Eurooppa on tyytymätön niihin muotoihin.

-- Tyytymätön ja etsii uusia. Ja luultavasti löytää.

-- Sitähän minä juuri sanon, Levin vastasi. -- Miksi sitten emme me
puolestamme saa etsiä?

-- Siksi, että se on sama kuin koettaa uudelleen keksiä keinoja
rautateitten rakentamiseksi. Ne ovat jo valmiiksi keksityt.

-- Jos ne eivät meille sovi, jos ne ovat typeriä? Levin sanoi.

Ja hän huomasi taas säikähdyksen ilmeen Svijazhskin silmissä.

-- Ja me tahtoisimme heiluttaa lakkejamme ja huutaa löytäneemme sen,
mitä Eurooppa etsii! Se on kaikki minulle vanhastaan tuttua, mutta
suokaa anteeksi, tunnettekohan te, mitä kaikkea Euroopassa on tehty
työväen kysymyksen suhteen?

-- Enpä paljon.

-- Sitä kysymystä pohtivat nyt Euroopan parhaat älyt. Ensinnäkin
Schulze-Delitschiläinen suunta... Sitten kaikkein vapaamielisintä
Lasalle'in suuntaa edustava suunnattoman runsas, työväenkysymystä
käsittelevä kirjallisuus... Mühlhausenin järjestö on tosiasia, senhän
te varmaan tunnette.

-- Hyvin hämärästi.

-- Te vain sanotte niin, te tunnette sen kaiketikin yhtä hyvin
kuin minäkin. Minä en tietenkään ole mikään yhteiskuntatieteiden
professori, mutta minua se on kiinnostanut, ja jos se teitä
kiinnostaa, niin tutustukaa siihen.

-- Mihin ne sitten ovat päätyneet?

-- Anteeksi...

Tilanomistajat nousivat, ja Svijazhski lähti saattamaan vieraitaan
torjuen taas kerran Levinin ikävät yritykset päästä kurkistamaan
hänen sielunsa vastaanottohuoneita peremmälle.



XXVIII


Sinä iltana Levinillä oli naisten seurassa sietämättömän
ikävää. Enemmän kuin koskaan ennen häntä vaivasi ajatus, että
se tyytymättömyys, jota hän oli tuntenut isännäntoimessaan,
ei johtunutkaan mistään poikkeuksellisesta tilanteesta, jossa
tilanomistajat Venäjällä työskentelivät, ja että sellaisten olojen
aikaansaanti, joissa työväki tekisi työtä niin kuin puolimatkan
talonpojan talossa, ei ollut pelkkä haave, vaan tehtävä, joka oli
ratkaistava. Ja tämän tehtävän ratkaiseminen tuntui mahdolliselta ja
houkutteli yrittämään.

Sanottuaan naisille hyvää yötä ja luvattuaan jäädä vielä koko
huomispäiväksi, jotta voitaisiin yhdessä ratsastaa kruunun metsään
katsomaan siellä olevaa omituista maanhalkeamaa, Levin poikkesi
ennen maatamenoa Svijazhskin työhuoneeseen ottaakseen luettavakseen
tämän tarjoamat työväenkysymystä käsittelevät kirjat. Suuren huoneen
seinävierillä oli kirjakaappeja, keskellä huonetta oli jyhkeä
kirjoituspöytä ja nurkassa toinen pyöreä pöytä, jolle oli kasattu
säteittäin lampun ympärille erikielisten sanoma- ja aikakauslehtien
viimeiset numerot. Kirjoituspöydän luona oli asiakirjakaappi, jonka
laatikot olivat varustetut kultakirjaimisilla otsakkeilla.

Svijazhski otti kirjat esiin ja istuutui keinutuoliin. -- Mitä te
katsotte? hän sanoi Levinille, joka oli pysähtynyt pyöreän pöydän
luo selailemaan aikakauslehtiä. -- Niin, siinähän onkin erittäin
mielenkiintoinen artikkeli, sanoi Svijazhski nähdessään mikä lehti
Levinillä oli kädessään. -- On käynyt ilmi, lisäsi hän vilkkaasti,
-- että pääsyyllinen Puolan jakoon ei ollutkaan Fredrik. On käynyt
ilmi...

Ja hän kertoi lyhyesti ja selvästi nuo uudet, erittäin tärkeät ja
mielenkiintoiset huomiot. Vaikkakin Leviniä kaikkein eniten kiinnosti
nyt ajatus maatilansa hoidosta, kysyi hän Svijazhskia kuunnellessaan
itseltään: "Mikä hänen oikein on? Ja miksi, miksi häntä huvittaa
Puolan jako?" Kun Svijazhski lopetti, kysyi Levin tahtomattaan: --
Entä sitten? Eikä ollutkaan mitään. Oli vain mielenkiintoista se,
että oli "käynyt ilmi". Mutta Svijazhski ei selittänyt eikä pitänyt
tarpeellisena selittää, miksi se oli hänestä mielenkiintoista.

-- Mutta sitä äkäistä tilanomistajaa oli hauska kuulla, Levin sanoi
huoahtaen. -- Viisas mies, puhui paljon totta.

-- Mitä turhia! Piintynyt orjuuden kannattaja, kuten ne kaikki! sanoi
Svijazhski.

-- Niiden johtaja te olette...

-- Niin, mutta minä johdatan heitä toiseen suuntaan, sanoi Svijazhski
nauraen.

-- Kyllä se vain on totta, Levin sanoi, -- että järkiperäinen
maatalous ei meillä vetele, vetelee vain koronkiskuritalous tai
sitten aivan vaatimaton talonpito... Kenessä lie syy? -- Tietysti
meissä itsessämme. Eikä se ole totta, ettei vetele. Veteleehän
Vasiltshikovillakin.

-- Hänellä on tehdas.

-- En minä sittenkään käsitä, mikä teitä ihmetyttää. Rahvas on niin
alhaisella asteella aineellisessa ja henkisessä kehityksessään,
että sen täytyy nähtävästi vastustaa kaikkea, mitä se tarvitsee.
Euroopassa järkiperäinen maatalous menestyy siksi, että kansa on
sivistynyttä. Meilläkin on siis pyrittävä sivistämään kansaa -- siinä
kaikki.

-- Mutta miten sen saa sivistymään?

-- Siihen tarvitaan kolme asiaa: kouluja, kouluja ja kouluja.

-- Mutta tehän itse sanoitte, että kansa on aineellisen kehityksen
alhaisimmilla asteilla; mitä koulut siinä asiassa auttavat?

-- Tiedättekö, te tuotte mieleeni pilajutun sairaan neuvojasta:
"Koettakaa jotain ulostuslääkettä". Annetaan, ja tila käy vain
pahemmaksi. "Koettakaa iilimatoja". Koetetaan; sekin on vain
pahemmaksi. "Ei sitten muuta kuin rukoilkaa Jumalaa." Koetetaan;
yhä vain pahemmaksi menee. Niin mekin tässä. Minä puhun
valtiontaloudesta, te sanotte sen vain pahentavan. Minä puhun
sosialismista -- pahasta sekin. Sivistys -- pahaksi myös.

-- Mitä apua tässä on kouluista?

-- Ne tuovat kansalle uusia tarpeita.

-- Kas sitä minä en ole koskaan ymmärtänyt, Levin sanoi kiivaasti
-- millä lailla koulut auttavat kansaa parantamaan aineellista
tilaansa! Te sanotte: koulut ja sivistys tuovat sille uusia tarpeita.
Sen pahempi, sillä se ei kykene niitä tyydyttämään. Enkä minä ole
koskaan ymmärtänyt, miten yhteen- ja vähennyslasku ja katkismus
auttavat kansaa parantamaan aineellista asemaansa. Toissailtana
tapasin rintalasta kantavan eukon ja kysyin, minne matka. Eukko sanoi
käyttäneensä lasta kätilömummon luona, kun se oli huutanut aivan
tikahtuakseen. Minä kysyin: "Millä lailla se mummo siitä pahasta
parantaa", ja eukko sanoi, että "pistää lapsen kanojen viereen
orrelle ja lukee loitsuja."

-- No siinähän te sen itse näette! Etteivät eukot veisi lapsia
kanaorrelle parannettavaksi, tarvitaan... sanoi Svijazhski iloisesti
hymyillen.

-- Vielä mitä! keskeytti Levin harmissaan, -- tuo lääkitseminen oli
minusta juuri samanlaista kuin kansan lääkitseminen kouluilla. Kansa
on köyhää ja sivistymätöntä, -- sen me näemme yhtä selvästi kuin
eukko lapsensa sairauden, koska lapsi huutaa. Mutta miksi tuosta
onnettomuudesta -- köyhyydestä ja sivistymättömyydestä -- päästään
eroon juuri koulujen avulla, on yhtä käsittämätöntä kuin se, miksi
lapsen itkuun auttavat orrella istuvat kanat... Pitää parantaa se,
mikä tekee kansan köyhäksi.

-- No, siinä te ainakin olette samaa mieltä kuin Spencer, jota te
niin vihaatte. Hänkin sanoo, että sivistys voi olla seurauksena
suuresta hyvinvoinnista ja elämän mukavuudesta, usein toistuvasta
pesusta, kuten hän sanoo, mutta ei luku- ja laskutaidosta.

-- No niin, minä olen hyvilläni tai oikeammin pahoillani siitä, että
olen yhtä mieltä Spencerin kanssa. Sen olenkin jo kauan tiennyt.
Koulut eivät siinä auta, vaan sellainen taloudellinen järjestys,
jonka nojalla kansa vaurastuu ja saa joutoaikaa, ja silloin tulee
koulujakin.

-- Mutta onhan koko Euroopassakin koulupakko.

-- Mutta tehän olette sanonut siinä olevanne Spencerin kannalla,
huomautti Levin.

Svijazhskin silmissä välähti pelokas ilme, ja hän sanoi hymyillen:

-- Se juttu siitä eukosta oli mainio! Itsekö te sen kuulitte?

Levin huomasi, ettei tuon miehen elämän ja ajatusten välillä ollut
mitään yhdyssidettä. Nähtävästi hänelle oli aina yhdentekevää, mihin
johtopäätöksiin hänen ajattelunsa hänet vei: hän kaipasi ainoastaan
ajatteluprosessia, ja hänestä oli ikävää, kun tuo prosessi vei hänet
umpikujaan. Siitä hän ei pitänyt, ja välttääkseen sellaista hän
siirsi aina keskustelun johonkin miellyttävämpään aiheeseen.

Sen päivän monet vaikutelmat, alkaen puolimatkan talonpojan
talosta joka oli ikään kuin taustalla päivän muille vaikutelmille
ja ajatuksille, saivat Levinin mielen rauhattomaksi. Tuo kiltti
Svijazhski, jolle ajatukset olivat vain seurusteluväline ja jolla
nähtävästi oli joitakin muita, salaisia elämän peruspilareja, tuo
tyyppi, joka kaltaistensa laumasielujen kanssa kaikesta huolimatta
johtaa yleistä mielipidettä vieraiden ajatusten välityksellä;
katkeroitunut tilanomistaja, jonka suoraan elämästä pusertuneet
mietteet olivat täysin tosia, mutta joka oli väärässä vihatessaan
kokonaista kansanluokkaa ja kaikkein parasta kansanluokkaa Venäjällä;
tyytymättömyys omaan toimintaan ja hämärä toive parannuskeinon
löytämisestä, -- kaikki sulautui Levinin sielussa sisäisen
rauhattomuuden ja ratkaisun odotuksen tunteeksi.

Mentyään vuoteeseen Levin makasi kauan unta saamatta joustinpatjalla,
joka ponnahteli hänen käsiensä ja jalkojensa pienimmistäkin
liikkeistä. Vaikka Svijazhski oli puhunut yhtä ja toista viisastakin,
mikään hänen sanomansa ei kiinnostanut enää Leviniä; mutta vieraan
tilanomistajan esiintuomat seikat vaativat pohdiskelua. Levin
muisteli tahtomattaankin hänen sanojaan ja korjaili mielessään
äskeisiä lausuntojaan.

"Niin, minun olisi pitänyt sanoa hänelle tähän tapaan: te sanotte,
ettei meidän maataloutemme menesty siksi, että talonpoika vihaa
kaikkia uudistuksia ja että siihen tarvitaan valtakeinoja; ja
te olisitte oikeassa, jos maatalous ei ollenkaan voisi menestyä
vain silloin, kun työmies saa toimia tottumustensa mukaan, kuten
puolimatkan talonpojan talossa. Meidän yhteinen tyytymättömyytemme
todistaa, että syy on meissä eikä työväessä. Me riuhdomme aina vain
oman päämme mukaan eurooppalaisesti, välittämättä mitään työvoiman
ominaisuuksista. Koettakaamme lakata pitämästä työvoimaa pelkkänä
ihanteellisena voimana ja koettakaamme nähdä siinä venäläinen
talonpoika sille ominaisine vaistoineen ja järjestää taloutemme sen
mukaan. Ajatelkaahan, että te olisitte hoitanut tilaanne niin kuin
se talonpoika ja keksinyt keinon, millä saa työväen innostumaan työn
menestyksestä, sen uudistusten keskitien, jonka rahvas hyväksyy, niin
te saisitte varmasti maaperää näännyttämättä kaksi, jopa kolme kertaa
enemmän kuin ennen. Jakakaa maanne kahtia, antakaa puolet työvoiman
käytettäväksi, niin te tulette kuitenkin saamaan enemmän kuin muuten,
ja työvoima saa myös enemmän. Mutta sitä varten täytyy alentaa
talouden tehoa ja saada työväki innostumaan talouden menestyksestä.
Miten se tapahtuu, on yksityiskohtaisempi kysymys; mutta mahdollista
se epäilemättä on."

Tuo ajatus kuohutti Levinin mieltä niin, ettei hän nukkunut puoleen
yöhön, vaan mietiskeli keinoja sen toteuttamiseksi. Hän oli aikonut
jäädä vielä huomispäivän yli, mutta nyt hän päätti lähteä jo aamulla
pois. Lisäksi avokaulainen neiti oli herättänyt hänessä omituisen
häpeän ja katumuksen tapaisen tunteen, kuin hän olisi tehnyt jotain
pahaa, joka vaivasi häntä. Mutta ennen kaikkea hänen piti viipymättä
joutua kotiin, jotta ehtisi esittää talonpojille uuden suunnitelman
ennen syyskylvöjä ja saisi syyskylvöt suoritetuksi jo uuteen tapaan.
Hän oli päättänyt kääntää koko entisen taloutensa päälaelleen.



XXIX


Levinin suunnitelma kohtasi paljon vaikeuksia sitä täytäntöön
pantaessa. Mutta hän ponnisteli voimiensa takaa ja vaikka hän ei
saavuttanutkaan sitä, mitä oli tahtonut, saavutti hän kuitenkin sen,
että saattoi itseään pettämättä uskoa asiansa vaivan arvoiseksi.
Suurta vaikeutta tuotti se seikka, että talous oli jo käynnissä
eikä sitä voinut pysäyttää ja aloittaa alusta, vaan konetta täytyi
korjailla käynnin aikana.

Kun Levin kotiin saavuttuaan kertoi työnjohtajalleen uudet
suunnitelmansa, tämä hyväksyi ilomielin sen osan puheesta, joka
osoitti, että kaikki, mitä tähän asti oli tehty, oli joutavaa ja
epäedullista. Työnjohtaja sanoi jo kauan puhuneensa samaa asiaa,
vaikka häntä ei ollut kuunneltu. Levinin ehdotukseen, että jokainen
työntekijä ottaisi yhtiöosakkaana osaa koko talousyritykseen,
työnjohtaja suhtautui jurosti, mitään selvää mielipidettä lausumatta,
ja alkoi samassa puhua huomisesta ruislyhteitten ajosta ja kesannon
kertaamisesta, mistä Levin tunsi, ettei nyt ollut sen asian aika.

Puhuessaan talonpojille samasta asiasta ja tehdessään heille
ehdotuksiaan maiden vuokraamisesta uusilla ehdoilla hän huomasi tuon
saman vaikeuden, että kaikki olivat niin kiinni päivän työssä, ettei
heillä ollut aikaa harkita yrityksen etuja ja puutteita.

Yksinkertainen karjarenki Ivan näytti hyvin käsittäneen Levinin
ehdotuksen, että hän perheineen pääsisi osalliseksi karjatarhan
tuotosta, ja oli asialle täysin myötätuntoinen. Mutta kun Levin
koetti selittää hänelle hänen tulevia etujaan, Ivanin kasvoista
paistoi rauhattomuus ja ikään kuin sääli, ettei voinut kuunnella
kaikkea loppuun, ja hän keksi kiireesti jonkun työn, joka ei sietänyt
lykkäystä: piti mennä heittämään hangolla heiniä häkistä, kaatamaan
vettä tai luomaan lantaa.

Toinen vaikeus johtui siitä, etteivät talonpojat voittamattomassa
epäluulossaan herroja kohtaan voineet uskoa, että tilanomistajalla
voisi olla muuta tarkoitusta kuin talonpojan mahdollisimman suuri
nylkeminen. He olivat varmoja, että herra salasi heiltä varsinaisen
tarkoituksensa, puhuipa hän mitä hyvänsä. Ja selittäessään kantaansa
he puhuivat paljon, mutta eivät sanoneet koskaan todellista
näkökantaansa. Lisäksi (Levin tunsi äkäisen tilanhaltijan olleen
oikeassa) talonpojat asettivat jokaisen sopimuksen ensimmäiseksi ja
muuttumattomaksi ehdoksi sen, ettei heitä pakotettaisi mihinkään
uusiin työtapoihin ja uusien työkalujen käyttöön. He myönsivät auran
kyntävän paremmin ja siemennysatran toimivan joutuisammin, mutta
he löysivät tuhansia syitä, joiden vuoksi eivät tahtoneet käyttää
kumpaakaan, ja vaikka Levin olikin varma siitä, että viljelytehoa oli
alennettava, oli hänen sääli luopua uudistuksista, joiden etevämmyys
oli niin silminnähtävä. Mutta kaikista näistä vaikeuksista huolimatta
Levin sai aikeensa läpi, ja syksystä asiat näyttivät rupeavan
luistamaan.

Ensin Levin oli aikonut antaa koko taloutensa sellaisenaan
talonpoikien -- työväkensä ja työnjohtajansa -- huostaan uusilla
yhtiöehdoilla. Mutta varsin pian hän oli tullut huomaamaan sen
mahdottomaksi ja päättänyt jakaa taloutensa pienempiin osastoihin.
Karjatarha, puutarha, kasvimaat, heinämaat ja pellot useampiin osiin
jaettuina muodostivat eri osastoja. Yksinkertainen karjarenki Ivan,
joka Levinistä näytti parhaiten ymmärtävän asian, kokosi arttelin
etupäässä omasta perheestään ja tuli karjatarhan osakkaaksi.
Kaukaisen peltomaan, joka oli ollut kahdeksan vuotta kesantona, otti
kuusi talonpoikaisperhettä uusilla yhdyskuntaperusteilla haltuunsa
viisaan puuseppä Feodor Rezunovin avulla, ja talonpoika Surajev otti
samoilla ehdoilla kaikki kasvimaat. Muu oli vielä ennallaan, mutta
nämä kolme osastoa olivat uuden yrityksen alkuna ja kiinnostivat
Leviniä kovasti.

Totta kyllä asiat karjatarhassa eivät toistaiseksi sujuneet entistä
paremmin. Ivan vastusti kovasti lehmien sijoittamista lämpimään
ja kermavoin valmistamista, väittäen lehmien kylmässä tarvitsevan
vähemmän ruokaa ja smetanavoin syntyvän joutuisammin, ja vaati
palkkaa vanhaan tapaan välittämättä vähääkään siitä, että hänen
saamansa rahat olivat etukäteen otettua voitto-osuutta eivätkä
suinkaan palkkaa.

Totta sekin, että Feodor Rezunovin yhdyskunta jätti vastoin sopimusta
takapellon kynnön ennen kylvöä kertaamatta puolustautuen sillä, että
aika oli niin lyhyt. Ja vaikka tuon yhdyskunnan talonpojat olivatkin
ottaneet pellon uusien perusteitten nojalla, he eivät sanoneet sitä
yhteiseksi, vaan osapelloksi, ja niin Rezunov kuin muutkin arttelin
miehet sanoivat Levinille useammankin kerran: "Ottaisitte pois
rahat siitä maasta, niin itsellänne olisi vähemmän ajateltavaa ja
meillä vapaampaa." Sitä paitsi talonpojat viivyttelivät sopimuksessa
määrättyjen karjatarhan ja riihen rakentamista monenlaisilla
tekosyillä talveen asti.

Totta, että myös Surajev aikoi mitättömästä maksusta jakaa ottamansa
kasvimaat talonpojille. Hän oli nähtävästi aivan nurinkurisesti,
kenties tahallisen nurinkurisesti, käsittänyt ne ehdot, joilla maa
oli hänelle annettu.

Totta oli sekin, että Levin tunsi usein noiden talonpoikien
kanssa jutellessaan ja selitellessään heille yrityksen etuja,
että talonpojat kuuntelivat vain hänen äänensä sointia, ajatellen
vakaasti, että mitä ikinä hän puhuikin, hän ei saisi heitä
koukkuihinsa. Varsinkin hän tunsi sen puhutellessaan viisainta
heistä, Feodor Rezunovia; hänen silmissään Levin huomasi sellaisen
välkkeen, josta näkyi selvästi iva Leviniä kohtaan ja luja varmuus
siitä, että jos jotakuta muuta vielä voidaankin pettää, niin ei
ainakaan häntä.

Mutta siitä huolimatta Levin uskoi asian menestyvän ja toivoi tarkkaa
kirjanpitoa pitäen ja lujana suunnitelmassaan pysyen saavansa
tulevaisuudessa todistetuksi heille uuden järjestyksen edut, ja
silloin asiat lähtisivät sujumaan omalla painollaan.

Nämä toimet, entisellään oleva muu talous sekä tekeillä oleva
kirja nielivät Levinin ajan niin, ettei hän koko syksynä joutanut
metsästelemäänkään kuin nimeksi. Syyskuun lopussa hän sai kuulla
Oblonskien muuttaneen Moskovaan; sen kertoi mies, joka toi
takaisin satulan. Levin tunsi, että jättäessään vastaamatta Darja
Aleksandrovnan kirjeeseen hän oli epäkohteliaisuudellaan, jonka
muisto vieläkin kohotti häpeän punan hänen kasvoilleen, tuhonnut
kaiken ja ettei hän enää koskaan voisi käydä heidän luonaan. Samoin
hän oli käyttäytynyt Svijazskeja kohtaan lähtiessään talosta hyvästiä
sanomatta. Mutta hän ei enää koskaan menisi sinnekään. Vähän hän
siitä nyt välitti. Talouden järjestäminen uusille perusteille
kiinnosti häntä nyt enemmän kuin mikään koko elämässä. Hän oli
lukenut Svijazhskin antamat kirjat ja useita muita ulkomailta
tilaamiaan saman alan poliittis-taloudellisia ja sosialistisia
kirjoja, mutta, kuten oli edeltäpäin arvannut, ei ollut löytänyt
mitään sellaista, joka olisi koskenut hänen pyrkimyksiään.
Poliittisen taloustieteen kirjoista, esimerkiksi Millistä, jota hän
oli tutkinut hyvin innokkaasti toivoen joka hetki pääsevänsä monien
tärkeiden kysymysten perille, hän oli löytänyt Euroopan talouden
tilasta johdettuja lainalaisuuksia; mutta hän ei mitenkään voinut
ymmärtää, miksi nuo Venäjälle soveltumattomat lait muka olisivat
yleispäteviä. Saman asian hän näki sosialistisissakin kirjoissa; ne
olivat joko kauniita, soveltamiskelvottomia haaveita, jommoisia hän
oli ennen ylioppilasaikoinaan hautonut mielessään, tai yrityksiä
paikkailla ja korjailla Euroopan tilannetta, jonka kanssa Venäjän
maanviljelyksellä ei ollut mitään yhteistä. Kansantaloustiede
selitti, että ne lait, joitten mukaan Euroopan varallisuus on
kehittynyt ja kehittyy, ovat yleisiä ja horjumattomia. Sosialistien
oppi taas väitti, että niiden lakien mukainen kehitys vie turmioon.
Kumpikaan ei antanut pienintäkään vihjettä siitä, mitä hänen,
Levinin, ja kaikkien Venäjän talonpoikien ja maanomistajien
oli tehtävä miljoonilla käsillään ja desjatiinoillaan, jotta
ne tuottaisivat mahdollisimman paljon ja kohottaisivat yleistä
hyvinvointia.

Käytyään kerran asiaan käsiksi hän luki tunnollisesti kaiken, mikä
koski hänen kiinnostuksensa kohdetta, ja aikoi myöhemmin syksyllä
lähteä ulkomaille tutkimaan näitä asioita, jottei hänelle enää
sattuisi tässä kysymyksessä kuten niin usein ennen, että aina kun hän
oli ymmärtämäisillään väittelytoverinsa ajatuksen ja alkoi esittää
omaa kantaansa, hänelle sanottiin: "Entä Kaufmann, entä Jones, entä
Dubois, entä Miceli? Ettekö ole lukenut niitä? Lukekaa, niin näette,
kuinka ne ovat sen kysymyksen ratkaisseet."

Hän näki nyt selvästi, ettei Kaufmannilla eikä Micelillä ollut
hänelle mitään sanottavaa. Hän tiesi mitä tahtoi. Hän näki, että
Venäjällä oli oivallisia maita, oivallista työväkeä ja että
muutamissa tapauksissa, kuten puolimatkan talonpojan talossa, maa
ja työväki tuottivat hyvin, joskin ne enimmäkseen, käytettäessä
pääomaa Euroopan malliin, tuottivat huonosti, ja että se kaikki
johtui vain siitä, että työväki tahtoi saada tehdä ja teki hyvin
työtään vain omalla omituisella tavallaan ja ettei sen vastustus
ollut satunnaista, vaan pysyvää ja kansan henkeen perustuvaa. Hän
arveli, että Venäjän kansa, jonka kutsumuksena oli suunnattomien
viljelemättömien alojen kansoittaminen ja muokkaaminen, pitäytyi
tietoisesti sitä tarvetta vastaavissa työkaluissa ja että nuo
työkalut eivät olleet läheskään niin huonoja kuin yleensä luultiin.
Ja hän tahtoi todistaa sen teoreettisesti kirjassaan ja käytännössä
omassa taloudessaan.



XXX


Syyskuun lopulla olivat karjapihan hirret valmiina arttelin
alueella ja lehmistä saatu voi oli myyty ja voitto-osuus jaettu.
Käytännössä asia sujui oivallisesti tai ainakin Levinistä näytti
siltä. Selvittääkseen asian teoreettisesti ja saadakseen valmiiksi
kirjansa, jonka tekijän haaveiden mukaan oli määrä saada aikaan täysi
vallankumous kansantaloustieteessä, jopa suorastaan tuhota se ja
olla alkuna uudelle kansan suhdetta maahan käsittelevälle tieteelle,
Levin suunnitteli matkaa ulkomaille, missä voisi läheltä tutkia,
mitä siellä oli tässä suhteessa saatu aikaan, ja löytää vakuuttavia
todisteita siitä, että kaikki, mitä siellä oli tehty, oli toista kuin
mitä tarvittiin. Levin odotti vain vehnän myyntiä saadakseen rahaa ja
lähteäkseen matkalle. Mutta alkoivatkin syyssateet, jotka pysäyttivät
kaikki ulkotyöt: viimeisillään olevan elonkorjuun ja perunannoston,
ja estivät vehnänkin viennin. Tiet olivat läpipääsemättömän kuran
vallassa, äkillinen tulvavesi vei kaksi myllyä ja ilma huononi
huononemistaan.

Syyskuun viimeisen päivän aamuna aurinko pilkisti taas esiin, ja
uskoen ilman nyt paranevan Levin alkoi valmistautua matkalle. Hän
käski mitata vehnän valmiiksi, lähetti työnjohtajan kauppiaan luo
hakemaan rahaa ja lähti itse taloustoimiin järjestämään asioita ennen
lähtöään.

Toimitettuaan kaikki asiansa Levin palasi illan suussa kotiin
märkänä sateesta, joka virtasi puroina sadetakin poimuja pitkin
tunkeutuen kaulaan ja saappaanvarsiin, mutta sitä virkeämpi ja
raikkaampi oli hänen mielensä. Iltapäivällä ilma oli muuttunut vielä
entistä pahemmaksi: rakeet olivat niin pahasti ruoskineet läpimärkää
hevosta, että se oli ruvennut kulkemaan syrjittäin, korvat ja pää
vapisten; mutta Levinin oli hyvä olla sadehuppunsa alla, ja hän
katseli iloisesti ympärilleen milloin sameisiin puroihin, jotka
virtasivat raiteita pitkin, milloin alastomissa oksissa riippuviin
pisaroihin, ja ihmetteli sillan laudoille jääneitten raeläjien
valkeaa hohdetta ja varisseiden jalavanlehtien paksua, vielä mehevää
kerrosta alastoman jalavan alla. Ympäröivän luonnon synkkyydestä
huolimatta hän tunsi olevansa virkeä ja iloinen. Keskustelut
talonpoikien kanssa kaukaisessa kylässä olivat osoittaneet, että he
alkoivat tottua uusiin olosuhteisiinsa. Ukko, jonka luona Levin oli
käynyt vaatteitaan kuivaamassa, näytti myöskin hyväksyvän Levinin
suunnitelman, koska oli itsekin tarjoutunut tulemaan osakkaaksi
yhteiseen karjan ostoon.

"Kunhan vain pidän pintani, niin pääsen päämäärääni." Levin ajatteli,
"ja sen hyväksi kannattaa kyllä ponnistella. Sehän ei ole minun
henkilökohtainen asiani, vaan siinähän on kysymys yhteisestä onnesta.
Koko kansan taloudellisen aseman täytyy muuttua. Köyhyyden sijaan
yleinen varallisuus ja tyytyväisyys; vihamielisyyden sijaan sopu ja
harrastusten yhteys. Sanalla sanoen: veretön, mutta mitä vakavin
vallankumous, aluksi meidän pienessä piirissämme, sitten koko
meidän läänissämme, koko Venäjällä ja koko maailmassa. Sillä oikea,
oikeudenmukainen ajatus ei voi olla hedelmätön. Niin, sen päämäärän
hyväksi kannattaa tehdä työtä. Ja mitä tulee siihen, että sen sanon
minä, Kostja Levin, sama mies, joka tuli tanssiaisiin musta solmio
kaulassa ja jolle Shtsherbatskin neiti antoi rukkaset ja joka omasta
mielestään on niin mitätön ja säälittävä, niin se ei merkitse mitään.
Minä olen varma siitä, että Franklin tunsi itsensä yhtä mitättömäksi
ja luotti yhtä vähän itseensä ajatellessaan pelkkää itseään. Se ei
merkitse mitään. Ja hänelläkin oli varmaan oma Agafja Mihailovnansa,
jolle hän uskoi salaisuutensa."

Sellaisissa ajatuksissa Levin saapui illan pimetessä kotiin.

Työnjohtaja oli palannut kauppiaan luota ja tuonut osan
vehnärahoista. Matkallaan työnjohtaja oli saanut kuulla, että vilja
oli kaikkialla vielä pelloilla, joten siis Levinin ajamatta jääneet
160 kuhilasta eivät olleet mitään verrattuna siihen, mitä muualla oli.

Syötyään päivällisensä Levin istuutui tapansa mukaan kirja kädessä
nojatuoliin ja ajatteli lukiessaan tulevaa ulkomaanmatkaansa ja
teostaan. Tänään hän näki erityisen selvästi työnsä merkityksen,
ja hänen päässään muodostui itsestään kokonaisia lauseita, jotka
ilmaisivat hänen ajatustensa ytimen. "Tämä pitää panna muistiin",
päätti hän itsekseen. "Siitä on tuleva lyhykäinen johdanto, jota minä
ennen pidin tarpeettomana." Hän nousi mennäkseen kirjoituspöytänsä
luo, ja Laska, joka makasi hänen jalkojensa juuressa, nousi myös
venytellen jäseniään ja katsoi häneen ikään kuin kysyen: minne nyt?
Mutta ajatusten muistiinpanoon ei ollutkaan nyt aikaa, sillä samassa
tulivat päällysmiehet ohjeita saamaan, ja Levin meni eteiseen heitä
puhuttelemaan.

Kun ohjeet seuraavan päivän töistä oli annettu ja muut asiat Levinin
puheille tulleitten talonpoikien kanssa selvitetty, Levin meni
työhuoneeseensa ja istuutui kirjoittamaan. Laska paneutui pitkälleen
pöydän alle; Agafja Mihailovna istui sukankutimineen tavallisella
paikallaan.

Kirjoitettuaan vähän aikaa Levin muisti yhtäkkiä ihmeen elävästi
Kittyn, hänen kieltävän vastauksensa ja viimeisen tapaamisen
maantiellä. Hän nousi ja alkoi kävellä ympäri huoneita.

-- Mitä te täällä kotona istutte ikävöimässä, sanoi Agafja
Mihailovna. -- Menisitte johonkin kylpyläkaupunkiin, kun kerran
olette lähtöaikeissa.

-- Lähdenhän minä, ylihuomenna. Täytyy saada työ loppuun.

-- Se teidän työnne! Olette muutenkin jo hemmotellut talonpoikianne
liikaa. Ilmankos ne puhuvat, että meidän herra saa siitä itse
tsaarilta palkinnon. Ja mitä ihmettä te niistä talonpojista huolta
pidätte?

-- Enhän minä niistä huolta pidä, itseni vuoksi minä sen kaiken teen.

Agafja Mihailovna tunsi tarkkaan Levinin taloussuunnitelmat. Levin
oli usein yksityiskohtaisesti esittänyt hänelle ajatuksensa ja
monesti väitellyt hänen kanssaan niiden johdosta. Mutta nyt Agafja
Mihailovna käsitti Levinin sanat kokonaan toisin.

-- Niin kyllä, sieluansahan sitä pitää ihmisen eniten ajatella, hän
sanoi huoaten, -- jotta lähtisi täältä kuin tuo Parfen Denisitsh
vainaja; ei lukea osannut, mutta niin kuoli, että suokoon Jumala
jokaisen kuolla sillä tavalla, hän muisteli äsken kuollutta vanhaa
palvelijaa. -- Sai ehtoollisen ja pyhän voitelun.

-- En minä sitä tarkoittanut, Levin sanoi. -- Minä vain sanoin, että
omaksi eduksenihan minä aherran. Minulle on enemmän etua, jos työväki
tekee paremmin työtä.

-- Ahertakaapa miten hyvänsä, jos työmies on laiska, niin ei se siitä
parane, ja jos taas on tunnollinen, niin tekee se työtä muutenkin.

-- Mutta sanoittehan te itsekin, että Ivan on ruvennut paremmin
hoitamaan karjaa, eikö niin?

-- Sen minä vain sanon, vastasi Agafja Mihailovna, eikä nähtävästi
sattumoisin, vaan ankaran ja johdonmukaisen ajattelun tuloksena, --
että naimisiin teidän olisi mentävä, niin, niin!

Leviniä loukkasi, että Agafja Mihailovna sanoi ääneen sen, mitä hän:
oli vastikään ajatellut. Hän kurtisti kulmiaan ja istuutui taas min
vastaamatta työnsä ääreen, kerraten mielessään äskeisiä ajatuksiaan
teoksensa merkityksestä. Väliin hän vain kuunteli Agafja Mihailovnan
sukkapuikkojen kilahtelua ja kurtisti uudelleen otsaansa, kun mieleen
tuli sellaista, mitä hän ei olisi tahtonut muistella.

Yhdeksän aikaan likaiselta pihatieltä alkoi kuulua aisakellon kilinää
ja keikkuvien rattaitten kolketta.

-- No nyt ei teidän tarvitse ikävöidä, vieraita tulee, sanoi Agafja
Mihailovna nousten ja lähtien ovea kohti. Mutta Levin kiiruhti
edelle. Työ ei ollut ottanut sujuakseen, ja jokainen vieras oli nyt
tervetullut.



XXXI


Juostuaan portaitten puoliväliin kuuli Levin eteisestä tutun
yskinnän; mutta hän ei kuullut sitä selvästi omien askeltensa
kolinan vuoksi, ja toivoi erehtyneensä. Sitten hän näki pitkän,
tutun, luisevan hahmon eikä enää uskonut erehtyneensä, mutta toivoi
kuitenkin, että se oli erehdys ja että tuo pitkä mies, joka riisui
juuri ryiskellen turkkiaan, ei ollut Nikolai-veli.

Levin piti veljestään, mutta yhdessäolo tämän kanssa oli hänestä
raskasta. Juuri tällä hetkellä, jolloin Levin oman äskeisen
mielijohteensa ja Agafja Mihailovnan sanojen johdosta oli omituisen
sekavassa mielentilassa, sairaan veljen tapaaminen tuntui hänestä
erityisen vaikealta. Hänen toivomansa iloisen ja terveen vieraan
sijasta, joka olisi tuonut virkistystä hänen sekavaan mielentilaansa,
tulikin sairas veli, joka näki hänen lävitseen ja pakotti hänet
ilmaisemaan kaikkein salatuimmatkin ajatuksensa. Eikä hän olisi
tahtonut sitä.

Harmitellen tuota inhottavaa tunnettaan ja soimaten itseään Levin
laskeutui kiireesti eteiseen; ja heti kun hän näki veljensä läheltä,
pettymyksen tunne katosi ja vaihtui sääliin. Niin kammottavan laiha
ja sairaalloinen kuin Nikolai-veli oli ollutkin, oli hän nyt käynyt
vieläkin laihemmaksi ja huonommaksi. Hän oli kuin nahan verhoama
luuranko.

Hän seisoi eteisessä irrotellen liinaa pitkän ja laihan, alinomaa
nytkähtelevän kaulansa ympäriltä ja hymyili omituisen säälittävästi.
Nähdessään tuon nöyrän, alistuvan hymyn Levin tunsi kurkkuaan
kouristavan.

-- Tulin sinua katsomaan, sanoi Nikolai kaiuttomalla äänellä,
hellittämättä hetkeksikään katsettaan Levinistä. -- Aioin tulla jo
kauan sitten, mutta terveys on ollut vähän huono. Nyt olen tullut
paljon terveemmäksi, puhui hän sivellen partaansa suurella laihalla
kämmenellään.

-- Niin, niin! Levin vastasi. Ja häntä kammotti vielä enemmän, kun
hän suudellessaan veljeään tunsi tämän ruumiin luisevuuden ja näki
läheltä hänen suuret, oudosti tuikahtelevat silmänsä.

Muutamia viikkoja sitten Konstantin Levin oli kirjoittanut
veljelleen, että tämä oli saamassa häneltä lähes 2.000 ruplaa
jakamatta olleesta pienestä talonosasta, joka äskettäin oli
myyty. Nikolai sanoi nyt tulleensa noita rahoja hakemaan ja
samalla viivähtämään entisessä pesässään, koskettamaan kotoista
maata saadakseen siitä muinaisten sankarien tavoin voimaa tulevaa
toimintaansa varten. Vaikka häh oli käynytkin entistä kumarammaksi
ja pituuteensa nähden suorastaan oudon laihaksi, hänen liikkeensä
olivat yhtä nopeat ja äkilliset kuin ennenkin. Levin saattoi hänet
työhuoneeseensa.

Vastoin entisiä tapojaan Nikolai pukeutui erityisen huolellisesti,
kampasi säntillisesti harvat suorat hiuksensa ja astui hymyillen
yläkertaan.

Hän oli mitä sydämellisimmällä ja iloisimmalla tuulella, kuten ennen
lapsena. Hän saattoi ilman kiukkua mainita Sergei Ivanovitshinkin
nimen. Nähtyään Agafja Mihailovnan hän laski leikkiä tämän kanssa ja
kyseli entisiä palvelijoitaan. Tieto Parfen Denisitshin kuolemasta
vaikutti hänen pahasti. Hänen kasvoillaan kuvastui säikähdys, mutta
hän toipui heti.

-- Johan hänellä oli ikääkin, hän sanoi ja vaihtoi keskustelun
aihetta. -- No niin, elelenpähän täällä sinun luonasi kuukauden
tai pari ja sitten Moskovaan. Tiedätkö, että Mjahkov on tarjonnut
minulle paikkaa, ja minä otan sen vastaan? Nyt minä järjestän elämäni
kokonaan toisenlaiseksi, jatkoi hän. -- Tiedätkö, että minä olen
ajanut sen naisen pois?

-- Marja Nikolajevnan? Mistä syystä?

-- Oh, hän on iljettävä nainen! Hän aiheutti minulle niin paljon
ikävyyksiä. -- Mutta Nikolai ei kertonut, mitä ikävyyksiä ne olivat.
Hän ei voinut sanoa, että oli ajanut Marja Nikolajevnan luotaan
siksi, että tee oli ollut laihaa, ja ennen kaikkea siksi, että tämä
oli hoitanut häntä kuin sairasta ainakin. -- Ja toiseksi minä aion
nyt kokonaan muuttaa elämäni. Tietysti minä olen, kuten kaikki
muutkin, tehnyt tyhmyyksiä, mutta vähät minä varoista, kunhan vain
olisi terveyttä. Ja terveyteni on, Jumalan kiitos, nyt paljon parempi.

Levin kuunteli ja mietti, mutta ei voinut keksiä mitään, mitä
olisi sanonut. Luultavasti Nikolai arvasi sen, koska alkoi kysellä
veljensä töistä; ja Levin alkoi mielellään kertoa itsestään, koska
silloin hän saattoi puhua teeskentelemättä. Hän kertoi veljelleen
suunnitelmistaan ja toimistaan.

Nikolai kuunteli, mutta nähtävästi kuultu ei kiinnostanut häntä.

Nämä kaksi ihmistä olivat sukulaisia ja niin läheisiä toisilleen,
että pieninkin ele tai äänensävy ilmaisi kummallekin enemmän kuin
mitä sanat koskaan voivat ilmaista.

Nyt molemmilla oli yksi ajatus, joka vaimensi kaikki muut -- Nikolain
sairaus ja kuoleman läheisyys. Mutta kumpikaan ei uskaltanut puhua
siitä, ja mitä ikinä he puhuivatkin, kaikki oli valhetta, koska
kaikki oli sen peittelyä, mikä täytti heidän mielensä. Levin ei ollut
koskaan ollut niin iloinen siitä, että ilta päättyi ja oli aika
mennä nukkumaan. Eikä hän ollut koskaan kenenkään vieraan seurassa,
edes kaikkein virallisimmalla vierailullaan, ollut niin luonnoton ja
valheellinen kuin nyt oman veljensä kanssa. Luonnottomuuden tunne ja
katumus tekivät hänet vieläkin luonnottomammaksi. Hän olisi tahtonut
itkeä rakasta kuolevaa veljeään, mutta hänen täytyi kuunnella ja
ylläpitää keskustelua siitä, miten tuo veli vastaisuudessa oli elävä.

Koska talossa oli kosteaa ja ainoastaan yksi huone oli lämmitetty,
Levin käski laittaa veljelleen vuoteen omaan makuuhuoneeseensa,
sermin taakse.

Nikolai paneutui maata ja kääntelehti tuon tuostakin vuoteessaan
rykien ja muristen joka kerta, kun rykiminen kesti kauemmin. Väliin
hän huokaisi syvään ja sanoi: "Oi, hyvä Jumala!" Väliin taas, kun
yskä oli tukehduttaa hänet, hän ärisi kiukuissaan: "S-saakeli!"
Levin valvoi kauan ja kuunteli. Hänen päässään kierteli monenlaisia
ajatuksia, mutta kaikkien pääpisteenä oli yksi -- kuolema.

Kuolema, kaiken väistämätön loppu, tuli ensimmäisen kerran
torjumattomalla voimalla hänen mieleensä. Se kuolema, joka jo asusti
tuossa unissaan voihkivassa, pelkästä tottumuksesta vuoroin Jumalaa,
vuoroin saatanaa avukseen huutavassa rakkaassa veljessä, ei ollut
läheskään niin kaukana kuin hän ennen oli luullut. Se oli hänessä
itsessäänkin, hän tunsi sen. Jollei tänään, niin huomenna, jollei
huomenna, niin kolmenkymmenen vuoden päästä, mitä väliä sillä oli! Ja
mitä se oli, tuo väistämätön kuolema, sitä ei hän tiennyt eikä ollut
koskaan ajatellut, ei ollut osannut eikä uskaltanut ajatella. "Minä
teen työtä, tahdon saada jotain aikaan ja olenkin unohtanut, että
kaikki loppuu -- kuolema tulee."

Hän istui pimeässä vuoteeseensa kyyristyneenä, kädet polvien
ympärillä, ja mietti, pidättäen henkeään ajatuksen jännityksestä.
Mutta mitä enemmän hän jännitti ajatustaan, sitä selvemmäksi hänelle
kävi, että epäämättä oli niin: hän oli todellakin unohtanut,
jättänyt ottamatta huomioon elämässään yhden pienen seikan -- sen,
että kuolema tulee ja kaikki loppuu, että oli vallan turhaa mitään
aloittaakaan ja että asiaa ei voinut mitenkään auttaa. Niin, se oli
kauheata, mutta niin se oli.

"Mutta olenhan minä vielä elossa. Mitä minä nyt sitten teen, mitä
minä teen?" puheli hän epätoivoissaan. Hän sytytti kynttilän,
nousi varovaisesti, meni peilin luo ja alkoi katsella kasvojaan
ja tukkaansa. Niin, ohimoilla oli harmaita hiuksia. Hän avasi
suunsa. Takahampaat alkoivat jo pilaantua. Hän paljasti
lihaksekkaat käsivartensa. Voimaa oli kyllä paljon. Mutta olihan
Nikolai-veikollakin, joka tuolla nyt hengitti keuhkojensa
jäänteillä, ollut terve ruumis. Ja yhtäkkiä hän muisti, miten he
aikoinaan lapsina olivat menneet nukkumaan yhdessä ja odottaneet
vain kotiopettajan poistumista ryhtyäkseen taas heittelemään
toisiaan tyynyillä ja saadakseen nauraa, nauraa oikein sydämen
pohjasta, niin ettei edes tuon Feodor Bogdanovitshin pelko voinut
hillitä ylitsevuotavaa ja poreilevaa elämänilon tuntoa. "Ja nyt tuo
luhistunut ontto rinta... ja minä, joka en tiedä mitä varten elän ja
miten minun käy..."

-- K-hä! K-hä! Oh, saakeli! Mitä sinä hääräät etkä nuku? kuului
veljen ääni väliseinän takaa.

-- En tiedä, mistä lie unettomuus tullut.

-- Minä olen nukkunut hyvin. Ei enää nouse hikeäkään. Tulehan
koettamaan. Eikö paita ole kuiva?

Levin kävi koettamassa, palasi taas vuoteeseensa ja sammutti
kynttilän, mutta ei saanut vieläkään pitkään aikaan unta. Juuri
kun hänelle oli parhaiksi alkanut selvitä kysymys siitä, miten
järjestäisi elämänsä, ilmaantui uusi ratkaisematon kysymys -- kuolema.

"Niin, hän kuolee, hän kuolee ennen ensi kevättä, ja miten minä voin
häntä auttaa? Mitä minä voin sanoa hänelle? Mitä minä tiedän siitä?
Minähän en muistanut sitä ensinkään."



XXXII


Levin oli jo kauan sitten pannut merkille, että silloin kun
ihmisten seura tuntui ensi hetkenä pahalta heidän ylenmääräisen
myöntyväisyytensä ja nöyryytensä vuoksi, se muuttui pian
sietämättömäksi heidän ylenmääräisen vaativaisuutensa ja
oikullisuutensa vuoksi. Hän tunsi, että niin kävisi myös
Nikolai-veljen suhteen. Ja tosiaankin: Nikolai-veljen lempeys loppui
pian. Jo toisena aamuna hän kävi ärtyisäksi ja härnäsi tahallaan
veljeään kosketellen hänen arimpia kohtiaan.

Levin tunsi tehneensä väärin eikä voinut sitä auttaa. Hän tunsi, että
jollei kumpikin heistä olisi teeskennellyt, vaan lausunut suoraan
ajatuksensa ja tunteensa, niin olisivat he vain katsoneet toisiaan
silmiin ja Konstantin olisi vain hokenut: "Sinä kuolet, sinä kuolet!"
ja Nikolai olisi vain vastaillut: "Tiedän kuolevani, mutta pelkään,
pelkään, pelkään!" Eivätkä he olisi mitään muuta puhuneet, jos
olisivat puhuneet, mitä sydän sanoi. Mutta eihän niin voinut elää,
ja siksi Konstantin oli koettanut tehdä sitä, mitä oli elinikänsä
yrittänyt eikä ollut oppinut ja mitä monet, mikäli hän oli huomannut,
niin hyvin osasivat, ilman sitä kun näytti olevan mahdoton elää: hän
oli koettanut puhua toista kuin ajatteli ja alinomaa tuntenut, että
se kuulosti valheelliselta ja että veli huomasi sen ja kärsi siitä.

Kolmantena päivänä Nikolai yllytti veljensä kertomaan taas koko
suunnitelman ja alkoi itse moittivasti arvostella sitä, tahallaan
sekoittaen sitä kommunismiin.

-- Sinä olet vain ottanut vieraan ajatuksen, silponut sen ja tahdot
soveltaa sitä sellaiseen, mihin sitä on mahdoton soveltaa.

-- Minähän sanoin, ettei niillä ole mitään yhteistä. Kommunistit
kieltävät omaisuuden, pääoman ja perimisen oikeutuksen, mutta minähän
en kiellä tuota päästimulaa, Levinistä oli vastenmielistä käyttää
tuollaisia sanoja, mutta ryhdyttyään kirjoittamaan teostaan hän oli
väkisinkin yhä useammin joutunut käyttämään vieraskielisiä sanoja, --
minä tahdon vain luoda järjestystä työn käyttöön.

-- Juuri niin, sinä olet omaksunut vieraan ajatuksen, silponut siitä
pois kaiken elinvoimaisen ja uskottelet sen olevan jotain uutta,
sanoi Nikolai kaula kiukkuisesti nykien.

-- Minun ajatuksellani ei ole mitään yhteistä...

-- Kommunismissa, Nikolai Levin jatkoi ivan hymy huulilla ja
vihan välke silmissä, -- on toki sentään jonkinlainen, sanoisinko
geometrinen selvyyden ja varmuuden viehätys. Kenties se on vain
haavekuva. Mutta olettakaamme, että koko menneisyydestä voidaan tehdä
pelkkä tabula rasa: ei ole omaisuutta eikä perhettä, ja samalla
järjestyy työkin. Mutta sinulla ei ole mitään...

-- Miksi sinä sekoitat asiat? Minä en ole koskaan ollut kommunisti.

-- Mutta minä olen ollut ja tiedän, että se on ennenaikaista, joskin
järkevää, ja että sille kuuluu tulevaisuus, kuten ensi vuosisatojen
kristillisyydelle.

-- Minä olen vain tahtonut osoittaa, että työvoimaa on katsottava
luonnontieteelliseltä näkökannalta, toisin sanoen, tutkittava sen
ominaisuudet...

-- Se on aivan turhaa. Se voima löytää kyllä itse kehitysasteensa
mukaisen toimintamuodon. Kaikkialla on ensin ollut orjia, sitten
puoliviljelijöitä; ja onhan meilläkin puoliosatyöt, arennit,
päiväläistyöt, -- mitä sinä sitten etsit?

Levin kiivastui yhtäkkiä veljensä sanoista, sillä hän pelkäsi salaa,
että tuo väite oli totta, että hän haki tasapainoa kommunismin
ja tiettyjen muotojen välillä ja että se tasapaino tuskin oli
mahdollinen.

-- Minä haen tuottavia työkeinoja sekä itselleni että työväelle. Minä
tahdon järjestää..., vastasi hän kiivaasti.

-- Vielä mitä; niin kuin aina ennenkin sinä tahdot nytkin olla
erikoinen, talonpoikien nylkemisessäkin sinulla pitää olla aatteet ja
muut.

-- No niin, sinä ajattelet niin, ja jätä minut rauhaan.

-- Niin jätänkin ja heti paikalla! Mene helvettiin! Olin hiton tyhmä,
kun tulin ensinkään!

Vaikka Levin kuinka koetti rauhoitella veljeään, Nikolai ei ottanut
sitä kuuleviin korviinsa, vaan sanoi vain, että oli parasta
erota. Konstantin näki, että koko elämä oli käynyt Nikolaille
sietämättömäksi.

Nikolai oli jo lähtövalmiina, kun Konstantin taas tuli hänen luokseen
ja esitti hänelle luonnottoman anteeksipyynnön, jos oli jollain
tavoin loukannut häntä.

-- Sinä jalomielinen! sanoi Nikolai ja hymyili. -- Jos tahdot olla
oikeassa, niin voin suoda sinulle sen ilon. Sinä olet oikeassa; mutta
minä lähden sittenkin!

Juuri ennen lähtöään Nikolai suuteli veljeään ja sanoi katsahtaen
häneen äkkiä omituisen vakavasti:

-- Älä sentään muistele minua pahalla, Kostja! -- ja hänen äänensä
värähteli.

Ne olivat ainoat vilpittömästi lausutut sanat. Levin ymmärsi niiden
tarkoituksen: "Sinä näet ja tiedät, miten huonosti minun laitani on,
ja kenties emme enää tapaa toisiamme", ne merkitsivät. Levin ymmärsi
sen ja kyyneleet herahtivat hänen silmistään. Hän suuteli veljeään
vielä kerran, mutta ei voinut eikä osannut sanoa mitään.

Kolmantena päivänä veljensä lähdön jälkeen Levinkin lähti ulkomaille.
Tavatessaan junassa Shtsherbatskin, Kittyn serkun, Levin hämmästytti
häntä suuresti synkkyydellään.

-- Mikä sinun on?

-- Eipähän mikään, muuten vain on iloa vähän maailmassa.

-- Vähänkö? Lähdepäs sinäkin Pariisiin, niin nähdään onko iloa.

-- En minä enää sellaisesta välitä. Minä olen jo lähempänä hautaa.

-- Sepä merkillistä! sanoi Shtsherbatski nauraen. -- Minä olen vasta
valmistautunut aloittamaan elämääni.

-- Niin minäkin vähän aikaa sitten ajattelin, mutta nyt minä tiedän
kuolevani pian.

Levin sanoi sen, mitä tosiaankin oli ajatellut viime aikoina. Hän
näki kaikessa vain kuolemaa tai sen lähenemistä. Mutta hänen alulle
panemansa asia kiinnosti häntä sitä enemmän. Täytyihän jotenkin elää
elämänsä loppuun, kunnes kuolema tulisi. Pimeys verhosi häneltä
kaiken. Mutta juuri sen vuoksi hän tunsi, että ainoana johtolankana
tuossa pimeydessä oli hänen työnsä, ja viimeisillä voimillaan hän
pysytteli siinä kiinni.



NELJÄS OSA



I


Kareninin puolisot asuivat yhä saman katon alla ja tapasivat
toisensa joka päivä, mutta olivat tuiki vieraita toisilleen. Aleksei
Aleksandrovitsh oli ottanut säännökseen tavata vaimoaan joka päivä,
jottei palvelusväki saisi syytä minkäänlaisiin oletuksiin, mutta
väitteli päivällisen syömistä kotona. Vronski ei koskaan käynyt
Kareninin kodissa, mutta Anna tapasi häntä muualla ja Aleksei
Aleksandrovitsh tiesi sen.

Asema oli kiusallinen kaikille kolmelle, eikä yksikään heistä olisi
voinut elää päivääkään siinä asemassa, jollei olisi toivonut sen
pian muuttuvan ja pitänyt sitä vain ohimenevänä hankalana vaiheena.
Aleksei Aleksandrovitsh odotti, että tuo rakkaus menee pian ohitse
niin kuin kaikki muutkin, että kaikki unohtavat sen ja hänen nimensä
pysyy tahrattomana. Anna, jonka ympärille tilanne oli rakentunut ja
jolle se oli kaikkein kiusallisin, kykeni kestämään sitä vain siksi,
ettei ainoastaan odottanut, vaan oli lujasti vakuuttunut, että koko
ongelma ratkeaa ja selviää aivan pian. Hän ei lainkaan tiennyt, mikä
sen selvittäisi, mutta uskoi lujasti, että selviäminen tapahtuisi
aivan pian. Vronski, joka tahtomattaan oli Annan vaikutuksen
alaisena, odotti myös jotain hänestä itsestään riippumatonta, joka
selvittäisi kaikki vaikeudet.

Keskitalvella Vronskilla oli yksi sangen ikävä viikko. Hänet oli
esitelty Pietariin saapuneelle ulkomaalaiselle prinssille, jolle
hänen oli määrä näyttää Pietarin nähtävyyksiä. Vronski oli itse komea
mies, lisäksi hän osasi käyttäytyä arvokkaan kunnioittavasti ja oli
tottunut seurustelemaan ylhäisimpienkin henkilöitten kanssa; siksi
hänet olikin valittu prinssin seuratoveriksi. Mutta tämä velvollisuus
kävi hänelle sangen raskaaksi. Prinssi ei tahtonut laiminlyödä
mitään, mistä kotona olisi saatettu kysyä, oliko hän sen Venäjällä
nähnyt; ja hän halusi itsekin hyödyntää venäläisiä huvituksia
niin paljon kuin mahdollista. Vronskin piti kaikessa olla hänen
oppaanaan. Aamupäivisin ajeltiin katselemassa kaupungin nähtävyyksiä;
iltaisin otettiin osaa kansallisiin huvituksiin. Prinssillä oli
kerrassaan harvinainen terveys; voimistelu ja huolenpito omasta
kehosta olivat tehneet hänestä niin voimakkaan, että huolimatta
liiallisuuksista, joiden valtaan hän huvitellessaan antautui, hän
näytti aina raikkaalta kuin vihreä ja kiiltävä hollantilaiskurkku.
Prinssi oli matkustanut paljon, ja hänen mielestään nykyaikaisten
mukavien liikenneyhteyksien tarkempia ansioita oli se, että saattoi
helposti päästä osalliseksi eri maiden kansallisista huvituksista.
Hän oli ollut Espanjassa, laulanut siellä serenadeja ja rakastellut
mandoliinia soittavaa espanjatarta. Sveitsissä hän oli tappanut
gemssin. Englannissa hän oli punainen hännystakki yllään ratsastanut
aitojen yli, lyönyt vetoa ja tappanut 200 fasaania. Turkissa hän
oli käynyt haaremissa, Intiassa ratsastanut norsulla ja halusi nyt
Venäjällä saada maistaa kaikkia aitovenäläisiä huvituksia.

Vronski, joka oli ikään kuin prinssin seremoniamestarina, sai nähdä
paljon vaivaa järjestäessään ohjelmaksi eri henkilöiden prinssille
tarjoamia venäläisiä huvituksia. Ohjelmassa oli vauhtiajoa, blinejä,
karhunmetsästystä, kolmivaljakkoajoa, mustalaisia ja venäläisiä
astiansärkemisjuominkeja. Ja ihmeteltävän helposti prinssi omaksui
venäläisen hengen, löi kumoon tarjottimen astioineen, piteli
polvellaan mustalaisnaisia ja näytti ikään kuin kysyvän, oliko vielä
jotain muutakin vai siihenkö rajoittuikin koko venäläinen henki.

Itse asiassa prinssiä miellyttivät kaikista venäläisistä huvituksista
eniten ranskalaiset näyttelijättäret, balettitanssijatar ja
valkealeimainen samppanja. Vronski oli tottunut prinssien seuraan,
mutta -- siitäkö syystä, että hän itse oli viime aikoina paljon
muuttunut, vaiko tuon prinssin liian suuresta läheisyyden johdosta
tämä viikko oli tuntunut hänestä pelottavan raskaalta. Hänellä oli
koko viikon ollut sen tapainen tunne kuin voisi kuvitella olevan
vaarallisen mielipuolen seuraksi määrätyllä ihmisellä, joka pelkää
mielipuolta ja tämän läheisyyden vuoksi myöskin omaa järkeään. Hän
oli havainnut välttämättömäksi olla hetkeksikään höllentämättä
ankaran virallisen arvonannon sävyä, ettei joutuisi loukatuksi.
Prinssi kohteli halveksivasti niitä ihmisiä, jotka Vronskin
ihmetykseksi olivat valmiit kaikkeen toimittaakseen prinssille
venäläisiä huvituksia. Hänen arvionsa venäläisistä naisista, joita
hän halusi tutkia, sai Vronskin usein punastumaan vihasta. Pääsyy,
miksi prinssin seura tuntui Vronskista niin painostavalta, oli se,
että Vronski näki hänessä tahtomattaankin itsensä. Eikä tuo kuvastin
mairitellut hänen itserakkauttaan. Siinähän näkyi vain sangen tyhmä,
sangen itsetietoinen, sangen terve ja sangen siisti herrasmies eikä
mitään muuta. Hän oli gentleman -- sitä ei Vronski voinut kieltää:
sävyisä ja vaatimaton ylempien seurassa, vapaa ja suora vertaistensa
parissa ja halveksivan hyväntahtoinen alemmilleen. Vronski oli itse
ollut samanlainen ja pitänyt sitä suurena ansionaan. Mutta prinssin
nähden hän oli alempi, ja tuo halveksivan hyväntahtoinen suhde
raivostutti häntä.

"Tyhmä kuin nauta! Olenko minä tosiaankin tuollainen?" hän ajatteli.

Kun hän sitten seitsemäntenä päivänä sanoi jäähyväiset Moskovaan
lähtevälle prinssille ja sai kiitokset toimestaan, hän oli onnellinen
tietäessään vapautuneensa nolosta asemastaan ja epämiellyttävästä
peilistään. Hän hyvästeli prinssin asemalla heidän palatessaan
karhunmetsästyksestä, joka oli ollut läpi yön kestävää näytöstä
venäläisestä uljuudesta.



II


Palattuaan kotiin Vronski löysi kirjelapun Annalta. "Olen sairas ja
onneton", kirjoitti Anna. "En voi lähteä ulos, mutta en myöskään voi
enää kauempaa olla näkemättä teitä. Tulkaa illalla. Seitsemän aikaan
Aleksei Aleksandrovitsh menee neuvostoon ja on siellä kymmeneen
asti." Vronski ihmetteli hetkisen, että Anna kutsui hänet suoraan
kotiinsa huolimatta aviomiehensä kiellosta, ja päätti mennä.

Vronski oli tänä talvena ylennetty everstiksi, hän oli eronnut
rykmentistä ja asui yksin. Syötyään aamiaista hän paneutui heti
sohvalle pitkäkseen, ja viidessä minuutissa hänen viime päivinä
näkemiensä inhottavien kuvien muistot sekoittuivat mielikuviin
Annasta ja karhunajajatalonpojasta, jolla oli ollut tärkeä osa
karhunajossa, ja hän nukahti. Hän heräsi pimeässä vavisten pelosta ja
sytytti kynttilän. "Mitä, mitä ihmettä se oli? Mitä kamalaa unta minä
näinkään? Niin, niin. Oli kuin joku pieni, likainen, pörröpartainen
talonpoika -- niin kuin se yöllinen karhunajaja -- olisi tehnyt
jotain selkä kyyryssä ja yhtäkkiä alkanut puhua ranskaksi joitakin
omituisia sanoja. Eihän siinä ollut mitään muuta", mietti hän. "Miksi
se sitten oli niin hirveätä?" Hän muisti taas sanat, jotka tuo mies
oli lausunut, ja kylmän väreet karmivat hänen selkäänsä.

"Mitä järjettömyyksiä!" hän ajatteli ja katsoi kelloaan.

Oli jo puoli yhdeksän. Hän soitti palvelijan sisään, pukeutui
nopeasti ja lähti ulos unohtaen kokonaan unensa ja harmitellen vain
myöhästymistään. Saapuessaan Kareninin asunnon luo hän katsahti
kelloaan ja näki sen olevan kymmentä minuuttia vailla yhdeksän.
Korkeat ja kapeat vaunut harmaine hevosineen odottelivat pääovella.
Vronski tunsi ne Annan vaunuiksi. "Hän on lähdössä minun luokseni",
ajatteli Vronski, "ja se olisi ollutkin parempi. Minun on hankala
mennä tuohon taloon. Mutta vähät siitä, enhän minä voi ruveta
lymyilemään", päätteli hän ja -- tottuneena lapsuudesta asti
vapaaseen, ujostelemattomaan käytökseen -- nousi reestä ja astui ovea
kohti. Samassa ovi avautui ja ovenvartija, matkavaippa käsivarrella,
antoi merkin kuskille. Vronski, joka ei ollut tottunut huomaamaan
pikkuseikkoja, huomasi nyt kuitenkin omituisen hämmästyksen
ilmeen ovenvartijan kasvoilla tämän katsahtaessa häneen. Vronskin
astuessa ovesta sisään Aleksei Aleksandrovitsh tuli vastaan, ja
he olivat vähällä törmätä. Kaasuvalo lankesi suoraan Kareninin
mustan hatun alta näkyville värittömille ja elottomille kasvoille
ja majavannahkakauluksen välistä hohtavalle valkealle solmukkeelle.
Hänen liikkumaton, himmeä katseensa kohdistui suoraan Vronskin
kasvoihin. Vronski kumarsi, Aleksei Aleksandrovitsh kohotti kättään
hattua kohti ja meni huuliaan purren ohitse. Vronski näki, kuinka
hän taakseen katsomatta istuutui vaunuihin, otti ikkunasta vaipan
ja kiikarin ja katosi. Vronski meni eteiseen. Hänen kulmansa olivat
rypyssä, ja silmissä välkähteli vihainen ja ylpeä loiste.

"Miten inhottava tilanne!" hän ajatteli. "Jos hän suostuisi
taistelemaan ja puolustaisi kunniaansa, voisin minäkin tehdä jotain,
jotenkin ilmaista tunteeni; mutta tuo kurjuus ja raukkamaisuus...
oh! Hän tekee minusta petturin, vaikken minä ole koskaan tahtonut
enkä tahdo ketään pettää."

Wreden puistossa tapahtuneen selvittelyn jälkeen Vronskin mieli oli
kovasti muuttunut. Hän oli täysin alistunut Annan heikkouteen, tämä
kun antautui hänelle kokonaan ja vain odotti häneltä kohtalonsa
ratkaisua, ja lakannut kuvittelemasta, että tämä salainen
lemmensuhde voisi päättyä, kuten hän silloin oli ajatellut. Kaikki
kunnianhimoiset suunnitelmat olivat taas siirtyneet taka-alalle.
Hän tunsi joutuneensa pois siitä toimintapiiristä, jossa kaikki oli
määriteltyä, ja antautui kokonaan tunteensa valtaan, joka sitoi häntä
yhä lujemmin Annaan.

Eteisessä hän kuuli Annan loittonevat askeleet. Hän ymmärsi
Annan odotelleen ja kuulostelleen häntä ja palaavan nyt takaisin
vierashuoneeseen.

-- Ei! Anna huudahti nähdessään Vronskin, ja heti ensi sanalla
kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, -- ei, jos tällainen jatkuu,
niin se tapahtuu vielä paljon, paljon pikemmin!

-- Mikä, ystäväiseni?

-- Mikäkö? Minä odotan ja kidun tunnin, kaksi... Ei, ei, en minä, en
minä!... Enhän minä voi torua sinua. Varmaankaan et päässyt ennen.
En minä enää!

Hän asetti molemmat kätensä Vronskin olkapäille ja loi mieheen
pitkän, riemua täynnä olevan ja kuitenkin tutkivan katseen. Hän
tutki Vronskin kasvoja viime näkemän jälkeen. Kuten aina heidän
tavatessaan hän vertasi nytkin omaa -- verrattomasti ihannoitua ja
todellisuudessa mahdotonta -- mielikuvaansa Vronskista todelliseen
Vronskiin sellaisena, kuin tämä oli hänen edessään.



III


-- Tuliko hän vastaasi? kysyi Anna, kun he olivat istuutuneet
kattolampun alla olevan pöydän luo. -- Se oli sinulle rangaistukseksi
myöhästymisestäsi.

-- Mutta kuinka siinä niin kävi? Hänenhän piti olla neuvostossa.

-- Hän oli ja tuli ja lähti taas jonnekin. Mutta vähät siitä. Ei
puhuta siitä enää. Missä sinä olet ollut? Yhäkö vain prinssin kanssa?

Anna tunsi tarkkaan hänen elämänsä. Vronski aikoi sanoa, ettei ollut
nukkunut koko yönä ja oli siksi nukkunut päivällä, mutta ei raaskinut
puhua siitä, kun näki edessään Annan kiihottuneet ja onnelliset
kasvot. Ja hän sanoi, että hänen oli täytynyt käydä tekemässä selkoa
prinssin lähdöstä.

-- No nyt se on loppunut? Hän on lähtenyt jo?

-- Niin on, Luojan kiitos. Sinä et usko, miten sietämätöntä se on
minulle ollut.

-- Miten niin? Sellaistahan se on teidän nuorten miesten
tavallinenkin elämä, hän sanoi rypistäen kulmiaan ja alkoi irrottaa
koukkua pöydällä olevasta virkkuutyöstä.

-- Minä olen jo kauan sitten jättänyt sen elämän, Vronski sanoi
kummeksuen Annan ilmeen muutosta ja koettaen ymmärtää sen
merkityksen. -- Ja minä myönnän, lisäsi hän suu hymyssä, valkea
tiivis hammasrivi välkkyen, -- että kuluneen viikon aikana sitä
elämää katsellessani olen nähnyt itseni kuin peilistä, eikä se ole
ollut hauskaa.

Anna piti virkkuuta käsissään, mutta ei virkannut, vaan suuntasi
Vronskiin omituisen, välkkyvän ja torjuvan katseen.

-- Tänä aamuna Liza kävi luonani, -- ne käyvät yhä luonani huolimatta
Lidia Ivanovnasta, -- ja kertoi minulle teidän ateenalaisillastanne.
Kuinka iljettävää!

-- Minä aioin juuri sanoa, että... Anna keskeytti hänet.

-- Oliko se sama Therese, jonka sinä ennen tunsit?

-- Minä aioin juuri...

-- Kuinka te miehet olette inhottavia! Kuinka te ette käsitä, ettei
nainen voi sitä unohtaa, puhui hän kiivastuen yhä enemmän ja siten
paljastaen hermostumisensa syyn. -- Mitä minä tiedän, mitä minä voin
tietää kaikesta siitä? En muuta kuin mitä sinä itse kerrot. Ja mistä
minä tiedän, onko se aina totta?

-- Anna! Sinä loukkaat minua. Etkö sinä sitten luota minuun? Enkö
minä ole sanonut sinulle, ettei minulla ole ainoatakaan ajatusta,
jonka salaisin sinulta?

-- Kyllä, kyllä, myönsi Anna koettaen karkottaa pois mustasukkaiset
ajatuksensa, -- mutta jos sinä tietäisit, miten raskasta minulla
on!... Luotanhan minä, luotan... Mitä sinä aioit sanoa?

Mutta Vronski ei voinut heti muistaa, mitä oli aikonut sanoa. Nuo yhä
tiheämmin sattuvat mustasukkaisuuden puuskat kauhistuttivat häntä
ja kylmensivät salaa hänen tunnettaan, vaikka hän tiesikin, että
mustasukkaisuus johtui rakkaudesta häneen. Kuinka usein hän olikaan
vakuutellut itselleen, että Annan rakkaus oli hänen elämänsä onni;
ja nythän Anna rakasti häntä niin kuin voi rakastaa nainen, jolle
rakkaus on merkinnyt enemmän kuin mikään elämässä, -- ja hän oli
paljon kauempana onnesta kuin seuratessaan Annaa tämän lähtiessä
Moskovasta. Silloin hän oli pitänyt itseään onnettomana, mutta
onni oli ollut edessäpäin; nyt hän tunsi parhaimman onnen olevan
jo takana. Anna ei ollut ensinkään sellainen, jollaisena Vronski
oli häntä ensi aikoina pitänyt. Sekä henkisesti että fyysisesti
hän oli muuttunut huonoon suuntaan. Hänen vartalonsa oli levinnyt
kovasti, ja kun hän puhui näyttelijättärestä, hänen kasvoillaan oli
ilkeä, rumentava ilme. Vronski katseli häntä sellaisin silmin kuin
ihminen katselee poimimaansa kuihtuvaa kukkaa, jossa hän vaivoin enää
havaitsee sitä kauneutta, jonka vuoksi on taittanut ja turmellut sen.
Ja kuitenkin hän tunsi, että rakkauden ollessa voimakkaimmillaan
hän olisi kenties voinut nyhtäistä sen sydämestään, jos olisi
vain kovasti tahtonut; mutta nyt, kun hän ei huomannut tuntevansa
erityistä rakkautta, hän tiesi, että heidän suhdettaan ei voinut
katkaista.

-- No niin, mitä sinä aioit sanoa? Minä ajoin riivaajan pois, lisäsi
Anna. Riivaajaksi he nimittivät keskenään mustasukkaisuutta. -- Niin,
mitä sinä aioit sanoa siitä prinssistä? Miksi sinun oli niin raskasta?

-- Oi, aivan sietämätöntä! Vronski sanoi koettaen tavoittaa
häipynyttä ajatuksen lankaa. -- Hänelle ei ole eduksi se, että
häneen tutustuu lähemmin. Jos hänet pitäisi määritellä, niin hän on
mielestäni kuin hyvin ruokittu eläin, jollaiset saavat näyttelyssä
ykkösmitalit, eikä mitään muuta, hän sanoi harmistuneesti, ja tuo
hänen harminsa kiinnosti Annaa.

-- Eihän, miten niin? väitti Anna vastaan. -- Onhan hän sentään
paljon nähnyt, sivistynyt.

-- Se on kokonaan eri sivistystä tuo heidän sivistyksensä. Hän on
nähtävästi sivistynyt vain siksi, että saisi halveksia sivistystä,
niin kuin he halveksivat kaikkea, paitsi eläimellisiä huvituksia.

-- Mutta tehän pidätte kaikki noista eläimellisistä huvituksista,
Anna sanoi, ja Vronski huomasi taas hänen karttavan, synkän katseensa.

-- Miksi sinä oikeastaan puolustat häntä? kysyi Vronski hymyillen.

-- Enhän minä puolusta, minulle se on aivan yhdentekevää; minä vain
ajattelen, että jollet sinä itse pitäisi niistä huvituksista, olisit
voinut kieltäytyäkin. Mutta sinua huvittaa katsella Thereseä Eevan
puvussa...

-- Taaskin, taaskin riivaaja! Vronski sanoi tarttuen Annan pöydällä
lepäävään käteen ja suudellen sitä.

-- Mutta minä en voi sille mitään! Sinä et tiedä, miten minä olen
kitunut sinua odottaessani! Minä en usko olevani mustasukkainen.
Ei se ole mustasukkaisuutta. Minä luotan sinuun, kun sinä olet
siinä minun luonani; mutta kun sinä jossain yksinäsi vietät minulle
käsittämätöntä elämää...

Anna veti päänsä kauemmaksi ja irrotti viimeinkin koukun
virkkuutyöstään. Valkea villalanka välkkyi lampun valossa, kun
silmukat alkoivat etusormen auttamina perä perää puikahdella
päällekkäin, ja kirjaillun kalvosimen verhoama hento ranne
käännähteli hermostuneen näköisesti edestakaisin.

-- No kerrohan, missä Aleksei Aleksandrovitsh tuli sinua vastaan?
kysyi hän äkkiä luonnottomasti helähtävällä äänellä.

-- Me satuimme ovessa vastakkain.

-- Ja hän tervehti sinua näin?

Anna venytti kasvonsa pitkiksi, ummisti puoleksi silmänsä, pani
kätensä yhteen ja muutti nopeasti ilmettään. Vronski huomasi
yhtäkkiä hänen kauniilla kasvoillaan saman ilmeen, joka Aleksei
Aleksandrovitshilla oli ollut hänen tervehtiessään. Vronski hymyili,
ja Anna herahti iloiseen, rinnasta tulevaan nauruun, joka oli hänen
viehättävimpiä puoliaan.

-- Minä en voi käsittää häntä, Vronski sanoi. -- Jos hän olisi
jättänyt sinut syksyisen tunnustuksesi jälkeen, jos hän olisi
haastanut minut kaksintaisteluun, niin minä käsittäisin, mutta sietää
sellaista asemaa... Hänhän kärsii siitä, näkeehän sen.

-- Hän? Anna sanoi ivallisesti hymähtäen. -- Hän on täysin
tyytyväinen.

-- Miksi me kaikki kidutamme toisiamme, kun kaikki voisi olla niin
hyvin?

-- Hän ei kidu. Kyllä minä tunnen hänet ja sen valheen, jonka
läpitunkema hän on. Voiko ihminen, joka tuntee jotain, elää sillä
tavoin kuin hän minun kanssani elää? Hän ei ymmärrä mitään eikä tunne
mitään. Saattaako mies, joka jotain tuntee, elää rikollisen vaimonsa
kanssa samassa kodissa? Ja vielä puhua hänen kanssaan? Sanoa sinuksi?

Ja taaskin hän tahtomattaan viehättyi esittämään miestään: "Sinä, ma
chère, sinä, Anna!"

-- Hän ei ole mies eikä ihminen, vaan nukke. Kukaan muu ei sitä
tiedä, mutta minä tiedän. Oo, jos minä olisin hänen sijassaan, olisin
jo kauan sitten tappanut, repinyt palasiksi sellaisen vaimon kuin
minä olen, enkä enää puhuttelisi minua: "Sinä, ma chère, sinä, Anna."
Hän ei ole ihminen, vaan ministeriökone. Hän ei ymmärrä sitä, että
minä olen sinun vaimosi, että hän on vieras ja liikaa... Ei puhuta
siitä!

-- Sinä et ole oikeudenmukainen, ystäväni! Vronski sanoi koettaen
rauhoitella häntä. -- Mutta sama se, ei puhuta hänestä. Kerro minulle
mitä olet tehnyt? Ja mikä sinua on vaivannut? Mitä tohtori on sanonut
siitä?...

Anna katsoi häneen silmissään ivallinen ilo. Hän muisti nähtävästi
vielä muitakin naurettavia ja rumia puolia miehestään ja odotti
hetkeä niiden kertomiseen.

Mutta Vronski jatkoi:

-- Minä arvaan, ettei se ole mitään tautia, vaan tilastasi johtuvaa.
Milloin se tapahtuu?

Ilakoiva välke katosi Annan silmistä, ja entinen ilme vaihtui
uuteen, hiljaiseen, surumieliseen hymyyn, joka kätki jonkin toiselle
tuntemattoman salaisuuden.

-- Pian, pian. Sinä sanot aina, että meidän tilanteemme on kiduttava
ja että se täytyy selvittää. Jos sinä tietäisit, miten raskas se
minulle on, mitä kaikkea minä antaisin saadakseni vapaasti ja
rohkeasti rakastaa sinua! Minä en kiduttaisi itseäni enkä sinua
mustasukkaisuudellani... Ja niin on pian käyvä, joskin toisella
tavoin kuin me olemme ajatelleet.

Ja ajatellessaan, kuinka oli käyvä, Anna tunsi itsensä niin
säälittäväksi, että kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä ja hänen
täytyi hetkeksi vaieta. Hän laski Vronskin käsivarrelle sormusten
koristaman valkean kätensä, joka hohti ja välkähteli lampun valossa.

-- Se ei tapahdu niin kuin me olemme luulleet. Minä en olisi tahtonut
puhua siitä, mutta sinä pakotit minut. Pian, pian kaikki ratkeaa, ja
me rauhoitumme jokainen emmekä enää tuskittele.

-- Minä en käsitä, Vronski sanoi käsittäen kuitenkin.

-- Sinä kysyit, milloin. Pian. Ja minä en selviä hengissä. Älä
keskeytä! Ja Anna kiiruhti puhettaan. -- Minä tiedän sen ja tiedän
varmasti. Minä kuolen, ja olen hyvilläni, että päästän siten
vapauteen itseni ja teidät.

Kyyneleet vierivät hänen silmistään. Vronski kumartui hänen kätensä
puoleen ja alkoi suudella sitä koettaen salata liikutuksensa, jonka
tiesi vallan aiheettomaksi, mutta jota ei jaksanut voittaa.

-- Niin, niin, parasta onkin niin, Anna virkkoi puristaen
voimakkaasti Vronskin kättä. -- Mitään muuta keinoa ei olekaan.

Vronski toipui ja kohotti päätään.

-- Mitä lorua! Mitä järjetöntä lorua sinä puhut!

-- Ei, totta se on.

-- Mikä, mikä on totta?

-- Että minä kuolen. Olen nähnyt sellaisen unen.

-- Unen? toisti Vronski ja muisti samalla unissaan näkemänsä
talonpojan.

-- Niin, unen, Anna sanoi. -- Minä näin sen jo kauan sitten. Olin
juoksevinani makuuhuoneeseeni, josta minun piti hakea jotain tai
saada kuulla jotain: sinähän tiedät miten unissa on, puhui hän silmät
pyöreänä kauhusta, -- ja makuukamarin nurkassa törrötti jotakin.

-- Oh, mitä lorua! Kuinka voit uskoa...

Mutta Anna ei antanut keskeyttää itseään. Se, mitä hän puhui, oli
hänelle siinä määrin tärkeää.

-- Se kääntyi, ja minä huomasin, että se oli mies, pörröpartainen,
pieni ja hirveännäköinen talonpoika. Minä aioin juosta pois, mutta se
kumartui säkkinsä ääreen ja kopeloi sieltä jotain...

Hän näytti, miten mies oli kopeloinut säkkiään. Kauhu kuvastui hänen
kasvoistaan. Ja oman unensa muistaessaan Vronski tunsi samanlaista
kauhua.

-- Se kopeloi ja puhui ranskaa nopeasti ja, tiedät kyllä, tavallaan
keimailevan sorakielisesti: Il faut le battre le fer, le broyer,
le pétrir... Ja minä tahdoin herätä pelosta ja heräsinkin, mutta
ainoastaan unissani. Ja aloin kysellä itseltäni, mitä kummaa se
saattaisi merkitä. Ja Kornei sanoo minulle: "Lapsivuoteeseen,
lapsivuoteeseen kuolette, lapsivuoteeseen, rouva kulta"... Ja minä
heräsin...

-- Mitä lorua, mitä lorua! puheli Vronski, mutta tunsi itse, että
hänen äänestään puuttui kokonaan vakuuttavuus.

-- Mutta emme puhu siitä. Soitahan kelloa, minä pyydän tuomaan teetä.
Odota hiukan, ei kestä enää kauan...

Mutta hän pysähtyi äkkiä. Hänen kasvojensa ilme muuttui
silmänräpäyksessä. Kauhu ja kiihtymys vaihtui yhtäkkiä hiljaisen,
vakavan ja autuaan tarkkaavaisuuden ilmeeseen. Vronski ei voinut
ymmärtää tuon muutoksen merkitystä. Anna kuulosteli uuden elämän
liikehdintää sisällään.



IV


Kohdattuaan Vronskin asuntonsa portailla Karenin oli mennyt
italialaiseen oopperaan, kuten oli aikonutkin. Siellä hän oli
istunut kahden näytöksen ajan ja tavannut kaikki ne, joita oli
tahtonut tavata. Tultuaan kotiin hän katseli tarkasti naulakkoa ja
huomattuaan, ettei missään ollut sotilaspäällystakkia, hän meni
tapansa mukaan työhuoneeseen. Mutta vastoin tapaansa hän valvoi ja
käveli edestakaisin työhuoneessa kello kolmeen saakka yöllä. Vihan
tunne Annaa kohtaan, joka ei tahtonut noudattaa säädyllisyyden
vaatimuksia eikä täyttää ainoata hänelle määrättyä ehtoa: olla
tapaamatta rakastajaansa kotona, ei antanut hänelle rauhaa. Anna ei
ollut täyttänyt tätä vaatimusta, joten Aleksei Aleksandrovitshin tuli
rangaista häntä ja panna uhkauksensa käytäntöön: hakea avioeroa ja
riistää häneltä poika. Aleksei Aleksandrovitsh tunsi kaikki tähän
tehtävään liittyvät vaikeudet, mutta hän oli sanonut tekevänsä niin,
ja hänen täytyi nyt täyttää uhkauksensa. Kreivitär Lidia Ivanovna
oli antanut hänelle viittauksia siitä, että se oli paras keino hänen
asemansa selvittämiseksi, ja viimeaikainen avioerokäytäntö oli
kehittänyt alan sellaiselle asteelle, että Aleksei Aleksandrovitshin
arveli muodollisten vaikeuksien voittamisen olevan mahdollista.
Sitä paitsi yksi onnettomuus oli tuonut mukanaan toisia, ja
vierasheimoisten oloja ja Zaraiskin läänin peltojen kastelua koskevat
asiat olivat tuottaneet Aleksei Aleksandrovitshille sellaisia
ikävyyksiä viranhoidon parissa, että hän oli viime ajat ollut
äärimmäisen hermostunut.

Hän ei saanut unta koko yönä, ja hänen vihansa kasvoi jonkinlaisessa
suunnattomasti suurenevassa sarjassa, saavuttaen aamulla äärimmäisen
rajansa. Hän pukeutui nopeasti ja lähti vaimonsa kamariin heti kun
kuuli tämän nousseen ylös. Hän astui sisään ikään kuin kantaen
täyttä vihan maljaa, varoen sen läikkymistä, ettei olisi vihan myötä
kadottanut välienselvittelyyn tarvitsemaansa tarmoa.

Anna, joka luuli niin hyvin tuntevansa miehensä, hämmästyi Aleksei
Aleksandrovitshin ulkonäköä tämän astuessa ovesta sisään. Otsa
oli kurtussa ja silmät katsoivat synkästi eteensä Annan katsetta
karttaen; suu oli lujasti ja halveksivasti kiinni. Hänen käynnistään,
liikkeistään ja äänensävystään kuvastui päättäväisyys ja varmuus,
jollaista Anna ei ollut koskaan ennen nähnyt. Tervehtimättä vaimoaan
hän meni suoraan kirjoituspöydän luo, otti avaimen ja avasi laatikon.

-- Mitä te tahdotte? huudahti Anna.

-- Teidän rakastajanne kirjeitä, sanoi mies.

-- Niitä ei ole täällä, Anna sanoi työntäen laatikon kiinni. Mutta
tästä liikkeestä Aleksei Aleksandrovitsh ymmärsi arvanneensa oikein
ja tempaisi Annan käden raa'asti syrjään sysäten itselleen salkun,
jossa tiesi vaimon pitävänsä arvokkaimpia papereitaan. Anna aikoi
riistää sen pois, mutta Aleksei Aleksandrovitsh sysäsi hänet luotaan.

-- Istukaa! Minun täytyy puhua kanssanne, hän sanoi asettaen salkun
kainaloonsa ja puristaen sitä niin jäntevästi, että olkapää kohosi.

Anna katsoi häneen ihmetellen ja arkaillen eikä sanonut mitään.

-- Minähän sanoin teille, etten salli teidän ottaa vastaan
rakastajaanne minun kodissani.

-- Minun täytyi tavata hänet, jotta... Anna pysähtyi keksimättä mitä
sanoisi.

-- En halua mitään yksityiskohtaisia tietoja siitä, miksi naisen
täytyy tavata rakastajaansa.

-- Minä aioin... minä vain... Anna sanoi sävähtäen punaiseksi.
Miehen raakuus hermostutti häntä ja antoi hänelle rohkeutta. --
Ettekö todellakaan tunne, kuinka helppo teidän on loukata minua? hän
sanoi.

-- Loukata voi vain kunniallista miestä ja kunniallista naista,
mutta jos sanoo varkaalle, että hän on varas, on se vain tosiasian
toteamista.

-- Tuollaista julmuutta minä en olisi teiltä odottanut.

-- Te sanotte julmuudeksi sitä, että mies antaa vaimolleen täyden
vapauden ja kunniallisen nimensä turvan sillä ainoalla ehdolla, että
vaimo noudattaa säädyllisyyden vaatimuksia. Onko se julmuutta?

-- Se on pahempaa kuin julmuus, se on alhaisuutta, jos tahdotte sen
tietää! huudahti Anna vihan vimmassa ja nousi aikoen lähteä huoneesta.

-- Ei! Aleksei Aleksandrovitsh huudahti vinkuvalla äänellään, joka
oli nyt kohonnut kokonaisen sävelaskeleen tavallista korkeammalle;
hän tarttui isoilla sormillaan Annan käteen niin lujasti, että
siihen painui rannerenkaasta punainen jälki, ja työnsi Annan väkisin
paikoilleen. -- Alhaisuuttako? Jos te tahdotte käyttää sitä sanaa,
niin alhaisuutta on hylätä rakastajansa vuoksi miehensä ja poikansa
ja kuitenkin syödä miehensä leipää!

Anna painoi päänsä alas. Hän ei sanonut sitä, mitä oli sanonut eilen
rakastajalleen: että Vronski oli hänen oikea miehensä ja että tämä
toinen oli liikaa. Hän ei edes ajatellut sitä. Hän tunsi miehensä
sanojen koko totuuden ja sanoi vain hiljaa:

-- Te ette voi kuvata minun asemaani huonommaksi kuin miksi sen itse
käsitän; mutta minkä vuoksi te puhutte minulle siitä?

-- Minkäkö vuoksi puhun? jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh yhtä
kiukkuisesta -- Siksi että te tietäisitte, että minä ryhdyn keinoihin
tehdäkseni lopun tästä tilanteesta, koska ette suostunut täyttämään
tahtoani edes säädyllisyyden noudattamisessa.

-- Pian se loppuu muutenkin, Anna sanoi, ja taas kihosivat kyyneleet
silmiin hänen ajatellessaan läheistä, toivottavalta tuntuvaa kuolemaa.

-- Se loppuu pikemmin kuin te rakastajanne kanssa olette ajatelleet!
Te kaipaatte vain eläimellisen intohimonne tyydyttämistä...

-- Aleksei Aleksandrovitsh! En edes puhu mitään jalomielisyydestä,
mutta onhan kunnotonta lyödä kaatunutta.

-- Niin, te ajattelette vain itseänne, mutta vähät välitätte sen
ihmisen kärsimyksistä, joka on ollut teidän miehenne. Teille on
vallan yhdentekevää, onko hänen elämänsä romahtanut iäksi ja kuinka
paljon hän on käl...kär...kälsinyt.

Aleksei Aleksandrovitsh puhui niin nopeasti, että sekosi sanoissaan,
ei saanut sanottua tuota sanaa ja lausui sen lopultakin väärin.
Annaa alkoi naurattaa, mutta samassa hän jo häpesi, että oli voinut
pitää mitään naurettavana sellaisena hetkenä. Ja ensimmäisen kerran
hän koki hetkisen ajan miehensä tunteita, kuvitteli olevansa tämän
asemassa, ja hänelle tuli miestä sääli. Mutta mitä hän saattoi tehdä
tai sanoa? Hän painoi päänsä ja oli vaiti. Aleksei Aleksandrovitsh
oli myös jonkin aikaa vaiti ja jatkoi sitten vähemmän vinkuvalla,
kylmällä äänellä, painottaen mielivaltaisesti sanoja, jotka eivät
olleet erityisen tärkeitä.

-- Minä tulin sanomaan teille... alkoi hän.

Anna katsahti häneen. "Ei, minusta vain näytti siltä", hän
ajatteli muistellessaan miehen ilmettä silloin, kun tämä oli
kompastunut sanaan kärsinyt', "ei, mitä voisikaan tuntea tuollainen
sameasilmäinen, itseensä tyytyväinen ihminen?"

-- Minä en voi muuttaa mitään, Anna kuiskasi.

-- Minä tulin sanomaan teille, että matkustan huomenna Moskovaan
enkä palaa enää tähän taloon, ja te saatte kuulla päätöksestäni
asianajajalta, jolle uskon avioerohakemukseni. Ja poikani muuttaa
sisareni luo, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh muistellen turhaan, mitä
muuta oli aikonut sanoa pojastaan.

-- Te tahdotte ottaa Serjozhan tuottaaksenne minulle kipua, Anna
sanoi katsoen miestään kulmainsa alta. -- Ettehän te rakasta häntä...
Antakaa Serjozhan jäädä.

-- Niin, minä olen kadottanut rakkauteni poikaanikin, sillä inhoni
teitä kohtaan on ulottunut häneen asti. Mutta minä otan hänet
kuitenkin.

Ja hän aikoi lähteä, mutta Anna pidätti häntä.

-- Aleksei Aleksandrovitsh antakaa Serjozhan jäädä! kuiskasi hän
vielä kerran. -- Mitään muuta en pyydä. Antakaa Serjozhan jäädä
minun. Minä synnytän pian, antakaa Serjozhan jäädä!

Aleksei Aleksandrovitsh sävähti punaiseksi, tempasi käsivartensa irti
Annan kädestä ja lähti äänettömänä huoneesta.



V


Kuuluisan pietarilaisen asianajajan odotushuone oli täynnä, kun
Aleksei Aleksandrovitsh astui sisään. Kolme naista: mummo, nuori
neiti ja pyylevä kauppiaanrouva, ja kolme herraa: saksalainen
pankkiiri, sormus sormessa, parrakas kauppias ja äkäinen
virkapukuinen virkamies, risti kaulassa, olivat nähtävästi odottaneet
jo kauankin. Kaksi apulaista kirjoitti eri pöytien ääressä, niin että
kynät rapisivat. Kirjoitusvälineet, joiden innokas harrastaja Aleksei
Aleksandrovitsh oli, olivat erityisen hyvät, sen hän huomasi heti.
Toinen apulaisista kääntyi silmiään siristellen ja tylysti Aleksei
Aleksandrovitshin puoleen nousematta paikaltaan:

-- Mitä te haluatte?

-- Minulla on asiaa asianajajalle.

-- Asianajaja on varattu, vastasi apulainen viitaten odottajiin ja
jatkoi kirjoittamistaan.

-- Eikö häneltä liikenisi hetkinen? kysyi Aleksei Aleksandrovitsh.

-- Hän ei ole koskaan vapaana, hän on aina kiireinen. Suvaitkaa
odottaa.

-- No, olkaa hyvä sitten ja antakaa hänelle minun korttini, Aleksei
Aleksandrovitsh sanoi arvonsa tuntien: hän huomasi, ettei voisi
salata henkilöllisyyttään.

Apulainen otti kortin, vilkaisi sen sisältöä ja meni ilmeisen
tyytymättömänä ovesta sisään.

Aleksei Aleksandrovitsh oli periaatteessa julkisen oikeuden puolella,
mutta tuntemiensa korkeampien viranomaiskäytäntöjen johdosta
hän ei voinut hyväksyä sen soveltamisen kaikkia yksityiskohtia,
vaan arvosteli niitä sikäli kuin mitään korkeimmalla taholla
vahvistettua yleensä saattoi arvostella. Koko hänen elämänsä oli
kulunut hallinnollisessa toiminnassa, ja siksi hänen ankaraakin
arvosteluaan lievensi huomattavasti se, että hänen mielestään
virheitä ei voinut välttää missään asiassa ja että asiat olivat
aina korjattavissa. Uusissa oikeuselimissä hän ei hyväksynyt
asianajotoimen saamaa asemaa. Hän ei ollut kuitenkaan tähän päivään
asti ollut kosketuksissa asianajotoiminnan kanssa ja oli sen vuoksi
vastustanut sitä ainoastaan teoreettisesti; mutta nyt asianajajan
vastaanottohuoneesta syntynyt vaikutelma lisäsi tuntuvasti hänen
vastenmielisyyttään.

-- Tulee heti, sanoi apulainen, ja parin minuutin kuluttua ovesta
ilmaantui asianajaja itse ja jostain hänen kanssaan neuvotteleva
vanha, kookas lakimies.

Asianajaja oli pieni, jäntevä, kaljupäinen herra, jolla oli
tummanpunertava parta, vaaleat, tuuheat kulmakarvat ja voimakkaasti
kaartuva otsa. Hän oli -- valkeasta solmukkeesta ja kaksinkertaisista
kellonvitjoista kiiltäviin kenkiin saakka -- pukeutunut kuin
sulhanen. Kasvot olivat viisaat ja talonpoikaiset, mutta puku
keikarimainen ja epäaistikas.

-- Olkaa hyvä, sanoi asianajaja kääntyen Aleksei Aleksandrovitshin
puoleen. Ja päästäen Kareninin juhlallisen näköisenä edelleen hän
astui itse jäljestä ja sulki oven. -- Olkaa hyvä, hän viittasi
paperien täyttämän kirjoituspöydän vieressä olevaan nojatuoliin.
Itse hän istuutui pieniä, vaaleakarvaisia, lyhytsormisia käsiään
hykerrellen omalle valtaistuimelleen ja pani päänsä kallelleen. Mutta
juuri kun hän oli ehtinyt ottaa rauhallisen asennon, lensi pöydän
yllä pieni koi. Odottamattoman vikkelästi asianajaja kohotti kätensä,
otti koin kiinni ja laskeutui taas entiseen asentoonsa.

-- Ennen kuin alan puhua asiastani, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh
joka oli ihmetellen seurannut asianajajan liikkeitä, -- minun täytyy
huomauttaa, että sen asian, josta tulin puhumaan kanssanne, on
pysyttävä salaisuutena.

Tuskin huomattava hymy värähdytti asianajajan punertavia, riippuvia
viiksiä.

-- Minä en olisikaan asianajaja, jollen osaisi säilyttää minulle
uskottuja salaisuuksia. Mutta jos te tahdotte vahvistuksen...

Aleksei Aleksandrovitsh katsahti häneen ja näki, että hänen viisaat,
harmaat silmänsä nauroivat ja näyttivät jo tietävän kaiken.

-- Tunnetteko minun nimeni? jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh.

-- Tunnen teidät ja tiedän, hän sieppasi taas kiinni lentävän koin,
-- tärkeän toimintanne, kuten jokainen venäläinen, vastasi asianajaja
kumartaen.

Aleksei Aleksandrovitsh huoahti rohkeuttaan kooten. Rohjettuaan
kerran aloittaa hän jatkoi tavallisella vinkuvalla äänellään,
arkailematta ja änkyttämättä, muutamia sanoja korostaen:

-- Olen onnettomuudeksi joutunut petetyn aviomiehen asemaan ja tahdon
katkaista kaikki suhteeni vaimooni, toisin sanoen, ottaa avioeron,
mutta sillä tavoin, että poika tulee myös eroamaan äidistään.

Asianajajan harmaat silmät koettivat näyttää vakavilta, mutta
vilkkuivat hillitöntä iloa, ja Aleksei Aleksandrovitsh näki, ettei se
ollut pelkkää edullisen tilauksen synnyttämää iloa, vaan suoranaista
voitonriemun välkettä, samantapaista kuin se pahaenteinen välke,
jonka hän oli nähnyt vaimonsa silmissä.

-- Te haluatte minun myötävaikuttavan eron saamiseen.

-- Niin juuri. Mutta minun täytyy sanoa teille jo edeltäpäin,
että tulen kenties paljonkin vaivaamaan teitä. Tulin nyt vain
neuvottelemaan kanssanne asiasta. Minä toivon avioeroa, mutta minulle
ovat tärkeitä ne muotoseikat, joita sen saamiseksi vaaditaan.
Jolleivät ne sovellu yhteen minun vaatimusteni kanssa, jätän
laillisen erohankkeen sikseen.

-- Niinpä tietenkin, sanoi asianajaja, -- no, sehän on aina teidän
vallassanne.

Asianajaja loi silmänsä Aleksei Aleksandrovitshin jalkoihin, ettei
loukkaisi vierastaan liian iloisella ilmeellään. Hänen kätensä
nytkähti, kun hän huomasi koin vieraansa nenän edessä, mutta pidättyi
sieppaamasta sitä kunnioituksesta Aleksei Aleksandrovitshin asemaa
kohtaan.

-- Joskin meidän tätä asiaa koskevat säädöksemme ovat pääpiirteittäin
minulle tutut, jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh -- haluaisin tietää,
kuinka sellaiset asiat käytännössä suoritetaan.

-- Te tahdotte, asianajaja vastasi kohottamatta katsettaan ja
mukautuen mielihyvin vieraansa äänilajiin, -- että minä esittäisin
teille ne tiet, joita päästään toivomaanne päämäärään?

Ja saatuaan vieraaltaan myöntävän nyökkäyksen hän jatkoi vilkaisten
vain silloin tällöin Aleksei Aleksandrovitshin punaisten täplien
peittämiin kasvoihin.

-- Avioero on meidän lakimme mukaan, hän sanoi, äänessään pieni
paheksunnan vivahde Venäjän asiaa koskevia säädöksiä kohtaan, --
mahdollinen, kuten tiedätte, seuraavissa tapauksissa... Odottakaa
vähän! huomautti hän ovesta kurkistavalle apulaiselleen, mutta
nousi kuitenkin, sanoi muutaman sanan ja istuutui paikalleen. --
Seuraavissa tapauksissa; kun puolisot ovat fyysisesti poikkeavia tai
ovat asuneet viisi vuotta erossa toisistaan tietämättä, jatkoi hän
koukistaen karvaisen pikkusormensa, -- toiseksi haureussyistä (sen
sanan hän lausui silminnähtävällä mielihyvällä). -- Alijaotukset ovat
seuraavat (hän koukisti yhä paksuja sormiaan, vaikka päätapaukset ja
alijaotukset eivät voineet kuulua yhteen); miehen fyysiset viat ja
vaimon fyysiset viat, sitten miehen aviorikos ja vaimon aviorikos.
Koska sormet loppuivat, avasi hän ne kaikki suoraksi ja jatkoi: --
Tämä on teoreettinen näkökanta; mutta minun käsittääkseni te soitte
minulle sen kunnian, että käännyitte puoleeni saadaksenne selville,
miten tätä lakia käytännössä sovelletaan. Ja sen tähden minun täytyy
kokemukseni nojalla sanoa teille, että avioerotapaukset nojautuvat
kaikki -- mikäli minä ymmärrän, muuhun kuin fyysisiin vammoihin tai
tietymättömissä oloon...

Aleksei Aleksandrovitsh nyökäytti myöntävästi päätään.

-- Ne nojautuvat seuraaviin seikkoihin: toisen puolison aviorikokseen
ja yhteisestä sopimuksesta tehtyyn rikollisen puolen paljastamiseen,
tai -- jollei yhteistä sopimusta ole -- toisen syylliseksi
todistamiseen vastoin hänen tahtoaan. Minun täytyy myöntää, että
viimeinen tapaus on käytännössä sangen harvinainen, sanoi asianajaja
vilkaisten ohimennen vieraaseensa ja vaikeni kuin pistoolikauppias,
joka on kuvannut kummankin asemerkin edut ja odottaa ostajansa
valintaa. Mutta Aleksei Aleksandrovitsh oli vaiti, ja asianajaja
jatkoi: -- Tavallisin ja yksinkertaisin tapa on mielestäni yhteisestä
sopimuksesta tehty aviorikos. En uskaltaisi ilmaista asiaa näin, jos
en puhuisi sivistyneen henkilön kanssa, asianajaja sanoi, -- mutta
oletan teidän ymmärtävän, mitä tarkoitan.

Aleksei Aleksandrovitsh oli kuitenkin niin hermostunut, ettei heti
ymmärtänyt yhteisestä sopimuksesta tehdyn aviorikoksen järkevyyttä,
ja ilmaisi tuon neuvottomuutensa katseessaan. Mutta asianajaja tuli
hänelle avuksi.

-- Puolisot eivät enää voi elää yhdessä, pitäkäämme kiinni siitä.
Ja kun molemmat ovat yhtä mieltä avioelämän mahdottomuudesta, eivät
pikkuseikat ja muodollisuudet merkitse mitään. Ja samalla se on
yksinkertaisin ja varmin keino.

Aleksei Aleksandrovitsh ymmärsi asian nyt täydellisesti. Mutta
hänellä oli uskonnollisia periaatteita, jotka kielsivät tuon keinon
käyttämisen.

-- Tässä tapauksessa se ei voi tulla kysymykseen, hän sanoi. -- Tässä
on vain yksi tapaus mahdollinen: rikoksen todistaminen hallussani
olevien kirjeitten avulla.

Kuullessaan kirjeistä veti asianajaja henkeään ja päästi ohuen,
valittavan ja ylenkatseellisen äännähdyksen.

-- Tämänlaatuiset asiat ratkaistaan, kuten tiedätte,
hengellisessä virastossa ja papit ja esipapit pitävät kovasti mitä
yksityiskohtaisimmista tiedoista näissä asioissa, hän sanoi osoittaen
hymyllään, ettei esipappien maku ollut hullumpi. -- Kirjeet voivat
epäilemättä toimia osittaisena todistuskappaleena; mutta vaaditaan
myöskin suoranaisia silminnäkijöiden todisteita. Jos te yleensä
teette minulle sen kunnian, että uskotte minulle asianne, niin
sallikaa minun valita ne keinot, joita on käytettävä. Se joka tahtoo
tuloksia, rohkenee käyttää keinoja.

-- Jos niin on... aloitti Aleksei Aleksandrovitsh äkkiä kalvenneena;
mutta samassa asianajaja nousi ja meni taas ovelle puhuttelemaan
apulaistaan, joka oli uudelleen tullut keskeyttämään.

-- Sanokaa sille rouvalle, ettei meille halpa tavara kelpaa! hän
sanoi ja palasi Aleksei Aleksandrovitshin luo.

Tullessaan hän sieppasi vielä yhden koin. "Minkähänlaiseksi minun
sohvani käykään kesällä!" hän ajatteli otsa rypyssä.

-- Jaaha, niin. Te suvaitsitte sanoa, että... alkoi hän.

-- Minä ilmoitan teille päätökseni kirjeellisesti, sanoi Aleksei
Aleksandrovitsh nousten seisomaan ja koskettaen kädellään pöytää.
Seistyään hetkisen vaiti hän jatkoi: -- Teidän sanoistanne voinee
siis päätellä, että eronsaanti on mahdollinen. Pyytäisin teitä myös
ilmoittamaan, mitkä ovat ehtonne.

-- Kaikki on mahdollista, jos te suotte minulle täyden
toimintavapauden, sanoi asianajaja vastaamatta kysymykseen.

-- Koska voin toivoa saavani teiltä tietoja? kysyi asianajaja
siirtyen ovea kohti, silmät ja kengät välkkyen.

-- Viikon kuluttua. Olkaa sitten hyvä ja ilmoittakaa minulle,
otatteko asian ajaaksenne ja millä ehdoilla.

-- Kyllä. Ehdottomasti!

Asianajaja avasi vieraalleen oven kunnioittavasti kumartaen. Yksin
jäätyään hän päästi ilonsa valloilleen. Hän oli niin hilpeällä
mielellä, että päätti vastoin sääntöjään hyväksyä kaupustelijarouvan
tarjoukset ja lopetti koiden jahtaamisen päättäen nyt lopullisesti,
että ensi talveksi hänenkin huonekalunsa päällystetään samanlaisella
sametilla kuin Sigoninillakin oli.



VI


Elokuun 17. p:n komitean istunnossa oli Aleksei Aleksandrovitsh
saanut loistavan voiton, mutta sen seuraukset olivat tulleet
hänelle tuhoisiksi. Oli määrätty uusi komitea vierasheimoisten
tilan kaikenpuolista tutkimista varten, ja se oli lähetetty matkaan
tuotapikaa Aleksei Aleksandrovitshin ihmeellisen nopeuden ja tarmon
ansiosta. Kolmen kuukauden kuluttua komitea oli antanut selontekonsa.
Vierasheimoisten tilaa oli tutkittu valtiolliselta, hallinnolliselta,
taloudelliselta, kansatieteelliseltä, aineelliselta ja
uskonnolliselta näkökannalta. Kaikkiin kysymyksiin oli saatu selvät
vastaukset, joissa ei voinut olla mitään epäilyksenalaista, koska ne
eivät olleet erehdyksille alttiin ihmisajatuksen vaan täsmällisen
virkatoiminnan tuloksia. Vastaukset perustuivat kaikki virallisiin
tietoihin, kuvernöörien ja piispojen tiedonantoihin, jotka taas
perustuivat piiripäällikköjen ja rovastien tiedonantoihin, ja ne taas
kunnallishallintojen ja seurakuntapappien tiedonantoihin, ja siksi
nuo vastaukset olivat ehdottoman varmat. Kaikki kysymykset esim.
siitä, miksi sattuu katovuosia, miksi väestö pitää kiinni vanhoista
menoistaan jne., -- kysymykset, joita ilman virkakoneiston apua ei
voida ratkaista vuosisadoissa, olivat saaneet selvän ja varman
ratkaisunsa. Ja ratkaisu oli antanut tukea Aleksei Aleksandrovitshin
mielipiteelle. Mutta Stremov, jota Aleksei Aleksandrovitsh oli
piikitellyt edellisessä istunnossa, olikin äkkiä mennyt vastustajansa
puolelle ja ryhtynyt innokkaasti puolustamaan Kareninin ehdottamien
keinojen toimeenpanoa tehden uusia samansuuntaisia mutta vielä paljon
jyrkempiä ehdotuksia. Ja niin olivat Aleksei Aleksandrovitshin
ehdottamat toimenpiteet tulleet komiteassa hyväksytyiksi paljon
jyrkemmässä muodossa kuin hän itse oli tahtonut. Ja sitä Stremov
oli juonellaan tarkoittanutkin. Äärimmäisyyteen vietyinä nuo keinot
osoittautuivat niin typeriksi, että niin valtiomiehet kuin yleinen
mielipide, viisaat naiset ja sanomalehdet, -- kaikki hyökkäsivät
niitten kimppuun ilmaisten suuttumuksensa sekä itse keinoja että
niiden kummisetänä tunnettua Aleksei Aleksandrovitshia kohtaan.
Stremov puolestaan vetäytyi syrjään, ikään kuin hän olisi vain
sokeasti seurannut Kareninin suunnitelmaa ja olisi nyt itsekin ollut
hämmästyksissään siitä, mihin oli jouduttu. Se katkaisi Aleksei
Aleksandrovitshin siivet. Mutta heikkenevästä terveydestään ja
perhesuruistaan huolimatta hän ei sittenkään antautunut. Komiteassa
syntyi hajaannus. Toiset jäsenet, Stremov etunenässä, puolustivat
virhettään sillä, että olivat luottaneet Aleksei Aleksandrovitshin
johtamaan tarkastuskomiteaan, joka oli antanut tiedot, ja sanoivat
tuon komitean tiedonantojen olevankin pelkkää hölynpölyä ja suotta
tuhrittua paperia. Aleksei Aleksandrovitsh sekä useat muut,
jotka pitivät vaarallisena tuota kumouksellista suhtautumista
asiapapereihin, pitivät yhä kiinni tarkastuskomitean hankkimista
tiedoista. Tämä hajaannus sai aikaan sen, että ylimpien piirien ja
yleisönkin keskuudessa syntyi sekaannusta, ja vaikka asia kiinnosti
kaikkia suuresti, ei kukaan voinut päästä selville siitä, oliko
vierasheimoisten tila tosiaan surkuteltava vai kukoistava. Tämän
sekasotkun ja osaksi myös vaimon uskottomuudesta johtuvan ylenkatseen
takia Aleksei Aleksandrovitshin asema kävi horjuvaksi. Tällöin
hän teki tärkeän päätöksen. Komitean ihmetykseksi hän ilmoitti,
että saatuaan asianomaisen luvan hän tulee itse matkustamaan
vierasheimoisten asuinpaikoille tutkimaan asiaa. Ja kun lupa oli
myönnetty, hän lähti matkalle etäisiin lääneihin.

Aleksei Aleksandrovitshin lähtö aiheutti paljon hälyä, jota vielä
lisäsi se seikka, että hän oli juuri ennen lähtöään palauttanut
virallisesti takaisin kahdentoista kyytihevosen varalle myönnetyt
matkarahat.

-- Minusta se oli jalo teko, sanoi Betsy puhellessaan siitä
ruhtinatar Mjahkajan kanssa. -- Miksi annetaankaan hevoskyytirahaa,
kun kaikki tietävät, että kaikkialla on jo rautateitä?

Mutta ruhtinatar Mjahkaja ei ollut samaa mieltä, ja ruhtinatar
Tverskajan huomautus hermostutti häntä.

-- Hyvähän teidän on puhua, hän sanoi, -- kun teillä on miljoonia
tie kuinka paljon, mutta minusta on hyvin hauskaa, kun mieheni
pääse kesäisille tarkastusmatkoilleen. Hänelle on matkustaminen
terveellistä ja minä saan niillä kyytirahoilla ylläpidetyksi omat
vaunut ja ajajan.

Matkalla etäisiin lääneihin Aleksei Aleksandrovitsh pysähtyi kolmeksi
päiväksi Moskovaan.

Sinne tulonsa jälkeisenä päivänä hän lähti vieraskäynnille
kenraalikuvernöörin luo. Gazetny-poikkikadun kulmauksessa, jossa on
aina tungokseen asti vaunuja ja ajureita, Aleksei Aleksandrovitsh
kuuli äkkiä nimeään huudettavan niin kovalla ja iloisella äänellä,
ettei hän voinut olla vilkaisematta taakseen. Katukäytävän kulmassa
seisoi Stepan Arkadjevitsh lyhyessä muodikkaassa päällystakissaan
ja matala, muodikas hattu kallellaan päässä; hän näytti iloiselta,
nuorekkaalta ja aurinkoiselta. Valkeat hampaat loistivat punaisten,
hymyilevien huulten lomasta, ja hän vaati itsepintaisesti ajajaa
pysähtymään. Hän piti toisella kädellään kiinni kadunkulmaan
pysähtyneiden vaunujen ikkunasta, josta kurkistivat samettihattuisen
naisen ja kahden lapsen päät, ja hymyili ja viittoili langolleen.
Naisen kasvot olivat myös ystävällisessä hymyssä, ja hänkin vilkutti
kättään. Se oli Dolly lapsineen.

Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut tahtonut tavata ketään Moskovassa,
kaikkein vähiten vaimonsa veljeä. Hän kohotti hattuaan ja aikoi ajaa
ohi, mutta Stepan Arkadjevitsh käski hänen kuskinsa pysähtyä ja
juoksi lumen yli vaunujen luo.

-- Kuinka sinä olet voinut olla lähettämättä tietoa! Oletko jo ollut
kauankin? Olin eilen Dussot'lla ja näin matkustajataulussa nimen
Karenin, mutta ei minun päähäni pälkähtänyt, että se olit sinä!
puhui Stepan Arkadjevitsh pistäen päänsä sisään vaunujen ikkunasta.
-- Olisin toki muuten poikennut katsomaan. Miten hauska taas nähdä
sinua! puheli hän pudistellen jalkojaan vastakkain karistaakseen
niistä lumen. -- Miksi et ole lähettänyt tietoa?

-- Ei ole ollut aikaa, on niin paljon asioita, vastasi Aleksei
Aleksandrovitsh kuivasti.

-- Etkö tule vaimoani tervehtimään, hän niin tahtoisi tavata sinua.

Aleksei Aleksandrovitsh aukaisi villavaipan, johon hänen viluiset
jalkansa oli kääritty, astui ulos vaunuista ja harppoi lumen yli
Darja Aleksandrovnan luo.

-- Mitä se sellainen on, Aleksei Aleksandrovitsh? Olette Moskovassa
ettekä käy meillä! Dolly sanoi hymyillen.

-- On ollut niin paljon asioita. Hauska nähdä teitä, virkkoi hän
sangen laimeaan sävyyn. -- Kuinka olette voinut?

-- No, miten minun herttainen Annani jaksaa?

Aleksei Aleksandrovitsh mumisi jotain ja aikoi lähteä. Mutta Stepan
Arkadjevitsh pidätti häntä.

-- Kuule, minulla olisi ehdotus! Dolly, pyydä häntä tulemaan meille
huomenna päivällistä syömään. Pyydämme Koznyshevin ja Pestsovin
mukaan kestitäksemme teitä moskovalaisella intelligenssillä.

-- Niin, olkaa hyvä ja tulkaa, Dolly sanoi. -- Me odotamme teitä
viiden tai kuuden aikaan, kuinka vain teille sopii... Kuinka minun
herttainen Annani voi? Miten kauan...

-- Hän on terve, mumisi Aleksei Aleksandrovitsh synkän näköisenä. --
Oli hauska tavata! ja hän lähti vaunujaan kohti.

-- Tulettehan? huusi Dolly.

Aleksei Aleksandrovitsh sanoi jotain, mitä Dolly ei katumelun tähden
saattanut erottaa.

-- Minä poikkean huomenna katsomaan! huusi Stepan Arkadjevitsh
menijän jälkeen.

Aleksei Aleksandrovitsh astui vaunuihin ja vetäytyi näkymättömiin.

-- Kumma mies! sanoi Stepan Arkadjevitsh ja vilkaistuaan kelloaan
hän viittasi hyvästiksi vaimolleen ja lapsilleen ja lähti reippaasti
astelemaan katukäytävää pitkin.

-- Stiva! Stiva! huudahti Dolly punastuen. Stepan Arkadjevitsh
kääntyi katsomaan.

-- Minunhan täytyy ostaa päällysvaatteet Grishalle ja Tanjalle.
Annahan nyt rahaa.

-- Osta vain ja sano, että kyllä minä maksan! ja hän poistui
nyökäyttäen iloisesti ohiajavalle tutulleen.



VII


Seuraavana päivänä oli sunnuntai. Stepan Arkadjevitsh ajoi ensin
Ison teatterin balettiharjoitukseen, antoi Masha Tshibisovalle,
hänen suosituksestaan otetulle sievälle tanssijattarelle, edellisenä
päivänä lupaamansa korallihelmet ja ehti hämärän teatterin kulissien
suojassa suudella hänen sieviä, lahjan ansiosta sädehtiviä kasvojaan
ja sopia kohtaamisesta baletin jälkeen. Selitettyään mahdottomaksi
päästä baletin alkuun hän lupasi saapua viimeisen näytöksen ajaksi ja
lähteä sitten yhdessä illalliselle. Teatterista Stepan Arkadjevitsh
ajoi Ohotny Rjadin kauppahalliin ja valitsi itse kalan ja parsan
päivälliseksi, ja kahdentoista aikaan hän oli jo Dussot'lla, missä
hänen oli käytävä tervehtimässä kolmea eri henkilöä, jotka aivan kuin
hänen onnekseen olivat kaikki sattuneet asettumaan samaan hotelliin:
Leviniä, joka oli äskettäin tullut ulkomailta ja asettunut hotelliin,
uutta päällikköään, joka vastikään oli astunut virkaansa ja oli nyt
tarkastusmatkalla Moskovassa, ja lankoaan Kareninia, jonka hän tahtoi
ehdottomasti saada luokseen päivälliselle.

Stepan Arkadjevitsh piti yleensä hyvistä päivällisistä, mutta
kaikkein hauskinta hänestä oli tarjota itse -- ei suuret, mutta sekä
ruoan ja juoman että vieraiden puolesta -- erityisen aistikkaat
päivälliset. Tämän päivän päivällisohjelmaan hän oli sangen
tyytyväinen; saataisiin tuoreita ahvenia ja parsaa ja -- la pièce
de résistance'ina -- ihanaa, joskin yksinkertaista häränpaistia
ja senmukaisia viinejä. Vieraiksi tulisivat Kitty ja Levin ja --
jottei se herättäisi huomiota -- lisäksi eräs naisserkku sekä nuori
Shtsherbatski, ja vieraitten la pièce de résistance'ina Sergei
Koznyshev ja Aleksei Aleksandrovitsh Karenin. Sergei Ivanovitsh oli
moskovalainen ja filosofi, Aleksei Aleksandrovitsh pietarilainen
ja käytännön mies, ja kun näiden lisäksi tulisi vielä Pestsov,
vapaamielinen liukaskieli, musiikkimies, historioitsija ja mitä
miellyttävin viisikymmenvuotias nuorukainen, niin hänestä saataisiin
myös sopiva kastike Koznysheville ja Kareninille. Hän tulisi olemaan
kiihottajana ja uhittelijana.

Metsäkaupasta tuleva summa oli jo kokonaan saatu, mutta osa oli
vielä käyttämättä. Dolly oli viime aikoina ollut erityisen kiltti
ja ystävällinen, ja ajatus näistä päivällisistä oli kaikin puolin
ilahduttava, ja siksi Stepan Arkadjevitsh olikin mitä parhaimmalla
tuulella. Oli tosin kaksi hiukan ikävää asiaa, mutta ne vajosivat
ihan itsestään hänen mielessään läikkyvän iloisuuden mereen.
Tavatessaan eilen kadulla Aleksei Aleksandrovitshin hän oli huomannut
tässä erityistä kuivuutta ja tylyyttä, ja yhdistäessään Aleksei
Aleksandrovitshin ilmeen sekä sen seikan, ettei tämä ollut käynyt
heillä eikä edes ilmoittanut mitään tulostaan, niihin huhuihin, joita
oli kuullut kerrottavan Annasta ja Vronskista, Stepan Arkadjevitsh
arvasi, ettei kaikki ollut oikein puolisoitten kesken.

Se oli ikävä asia. Toinen hiukan ikävä asia oli, että uudesta
päälliköstä kerrottiin kuten kaikistakin uusista päälliköistä, että
hän oli hirveä ihminen, joka nousi kuuden aikaan aamuisin työhön,
teki työtä kuin hevonen ja vaati samaa alaisiltaankin. Sitä paitsi
kerrottiin, että hän käyttäytyi kuin karhu ja oli huhujen mukaan
aivan päinvastaisen suunnan mies kuin edellinen päällikkö, jonka
suuntaa Stepan Arkadjevitsh tähän asti oli kannattanut. Eilen Stepan
Arkadjevitsh oli tavannut hänet virkatakissaan, ja uusi päällikkö oli
ollut hyvin ystävällinen ja puhutellut häntä kuin vanhaa tuttavaa;
sen vuoksi piti Stepan Arkadjevitsh velvollisuutenaan käydä nyt
hänen luonaan pitkässä takissa. Se ajatus, että uusi päällikkö voisi
ottaa hänet epäystävällisesti vastaan, oli tuo toinen ikävänlainen
asia. Mutta Stepan Arkadjevitsh tunsi vaistomaisesti, että kaikki
setviytyisi hyväksi. "Kaikki ihmisethän ovat syntisiä niin kuin
mekin: mitä syytä kellään sitten on riitaan ja kiukkuun?" hän
ajatteli astuessaan hotelliin.

-- Päivää, Vasili, hän sanoi tutulle lakeijalle kulkiessaan hattu
kallellaan käytävää pitkin. -- Jaaha, sinä olet kasvattanut
poskiparran! Numero seitsemässäkö Levin asuu? Saata minut sinne, ole
hyvä. Ja kysy ottaako kreivi Anitskin -- se oli uuden päällikön nimi
-- vastaan?

-- Kyllä, herra! vastasi Vasili hymyillen. -- Ette ole pitkään aikaan
käynytkään meillä.

-- Kävin eilenkin, mutta toisen oven kautta. Tämäkö on seitsemän?
Levin seisoi tveriläisen talonpojan kanssa keskellä huonetta ja
mittasi paraikaa tuoretta karhun nahkaa, kun Stepan Arkadjevitsh
astui sisään.

-- Ahaa, oletteko kaatanut sen? huudahti Stepan Arkadjevitsh. --
Mainio kapistus! Onko se emäkarhu? Terve, Arhip!

Hän puristi talonpojan kättä ja istuutui tuolille heittämättä pois
päällystakkiaan ja hattuaan.

-- No, ota pois päällystakkisi! Levin sanoi vetäen sitä hänen yltään.

-- Ei, ei ole aikaa, tulin vain silmänräpäykseksi, vastasi Stepan
Arkadjevitsh lehauttaen päällystakkinsa auki. Mutta pian hän
riisui sen pois ja istui kokonaisen tunnin jutellen Levinin kanssa
metsästyksestä ja muista hauskoista asioista. -- No kerrohan, ole
hyvä, mitä sinä teit siellä ulkomailla ja missä kävit, Stepan
Arkadjevitsh sanoi kun talonpoika oli lähtenyt pois.

-- Minä olin Saksassa, Preussissa, Ranskassa ja Englannissa, mutta en
pääkaupungeissa vaan tehdaspaikoissa, ja näin paljon uutta. Ja olen
hyvilläni, että kävin.

-- Niin, minä kyllä tiedän, että sinä ajat innokkaasti työväen asiaa.

-- En ollenkaan. Mitään työväenkysymystä ei Venäjällä voi olla.
Venäjällä on kysymys työtätekevän kansan suhteesta maahan. Se kysymys
on sielläkin, mutta siellä se on pilaantuneen paikkaamista, kun taas
meillä...

Stepan Arkadjevitsh kuunteli häntä tarkkaavasti.

-- Niin, niin! hän sanoi. -- On hyvinkin mahdollista, että sinä
olet oikeassa. Mutta minua ilahduttaa eniten, että olet virkeällä
tuulella, käyt karhunajossa, teet työtä ja olet innostunut. Johan
minä ihmettelinkin, kun Shtsherbatski, joka oli tavannut sinut,
kertoi sinun olevan alakuloisuuden vallassa, ajattelevan vain
kuolemaa...

-- Entä sitten? En ole vieläkään lakannut sitä ajattelemasta, Levin
sanoi. -- Totta on, että viisainta olisi kuolla ja että kaikki muu on
roskaa. Minä en valehtele sanoessani, että pidän äärettömän suuressa
arvossa työtäni ja ajatustani, mutta oikeastaanhan, se täytyy
sinunkin myöntää, koko tämä meidän maailmamme on vain pienenpienen
taivaankappaleen pinnalle kasvanutta hometta. Ja me luulemme, että
meillä voi olla joitakin suuria ajatuksia, suuria tekoja! Ne ovat
kaikki vain hiekanjyväsiä.

-- Se on, veli hyvä, iänikuisen vanha asia!

-- Niin onkin, mutta tiedätkö, kun käsittää sen selkeästi, kaikki käy
mitättömäksi. Kun ymmärtää, että kuolema tulee eikä mitään jää, niin
kaikki on niin mitätöntä. Minä pidän ajatustani hyvin tärkeänä, mutta
sekin on -- vaikkapa se toteutuisikin -- yhtä mitätön asia kuin tuon
taljan yli kävely. Ja siksihän sitä elämässä hakee harrastuksistaan
ja työstään huvitusta, että pääsisi ajattelemasta kuolemaa.

Stepan Arkadjevitsh hymyili kevyesti ja ystävällisesti kuunnellessaan
Leviniä.

-- Tiettävästi! Sinäpä sen nyt sanoit! Muistatko, kun hyökkäsit
kimppuuni sen vuoksi, että minä etsin elämästä nautintoja? Ällös
olko, oi moralisti, niin ankara, ällös!...

-- Niin, mutta onhan kuitenkin elämässä hyvää se, että on... Levin
sekosi sanoissaan. -- Enkä tiedä. Tiedän vain, että kuolemme pian.

-- Miksikä pian?

-- Ja tiedätkö, että jos elämässä onkin vähemmän viehätystä, kun
ajattelee kuolemaa, niin olo on kuitenkin rauhallisempi.

-- Ja viime hetkillä vielä hauskempikin. Mutta nyt minun täytyy
viimeinkin lähteä, Stepan Arkadjevitsh sanoi nousten varmaankin jo
kymmenennen kerran.

-- Ei, istu nyt vielä! pyysi Levin. -- Ei tiedä koska taas
tapaammekaan. Minä lähden huomenna pois.

-- No, olen minäkin! Minähän tulin sitä varten... Tulet ilman muuta
meille päivälliselle tänään. Veljesi tulee ja lankoni Karenin.

-- Onko hän täällä? kysyi Levin ja aikoi myös kysyä Kittyä. Hän
oli kuullut, että Kitty oli alkutalvella ollut Pietarissa toisen
naimisissa olevan sisarensa luona, mutta ei tiennyt, oliko tämä jo
palannut kotiin vai ei, eikä viitsinyt kysyä. "Tulipa tai ei, vähät
siitä väliä."

-- Tulethan siis.

-- Tulen tietenkin.

-- Siis viiden aikaan ja pitkässä takissa.

Stepan Arkadjevitsh nousi ja meni alakertaan uuden päällikkönsä luo.
Vaisto ei ollut pettänyt häntä. Uusi pelätty päällikkö osoittautui
mitä kohteliaimmaksi mieheksi, ja Stepan Arkadjevitsh söi hänen
kanssaan aamiaista ja istui niin pitkään, että ehti Aleksei
Aleksandrovitshin luo vasta kellon käydessä neljää.



VIII


Palattuaan kirkosta Aleksei Aleksandrovitsh vietti koko
sunnuntai-aamupäivän kotona. Hänen oli tänä aamupäivänä toimitettava
kaksi asiaa: otettava vastaan ja annettava ohjeita Pietariin
menevälle vierasheimoisten lähetystölle, joka menomatkallaan oli
vähäksi aikaa pysähtynyt Moskovaan, ja kirjoitettava asianajajalle
luvattu kirje. Lähetystö, joka oli kutsuttu juuri Aleksei
Aleksandrovitshin toimesta, tuotti hänelle paljon vaivaa ja olisi
voinut olla vaaraksikin, jollei hän olisi tavannut sitä Moskovassa.
Lähetystön jäsenillä ei näyttänyt olevan harmainta aavistusta
tehtävästään ja velvollisuuksistaan. Heillä oli se lapsekas käsitys,
että heidän tehtävänään oli esittää hallitukselle todelliset
olosuhteensa ja tarpeensa ja pyytää apua, eivätkä he ollenkaan
ymmärtäneet, että he muutamilla lausunnoillaan ja vaatimuksillaan
saattoivat kannattaa vastapuoluetta ja siten turmella koko asian.
Aleksei Aleksandrovitsh näki paljon vaivaa heidän takiaan ja
kirjoitti heille ohjelman, jota heidän tuli tarkasti noudattaa, ja
päästettyään heidät menemään hän kirjoitti kirjeitä Pietariin antaen
neuvoja lähetystön ohjaamisesta. Hänen tärkeimpänä apulaisenaan
tässä asiassa oli kreivitär Lidia Ivanovna. Tämä oli erityistuntija
lähetystöjä koskevissa asioissa, eikä kukaan muu osannut niin
hyvin kannustaa ja ohjata lähetystöä oikeaan suuntaan. Päätettyään
nämä asiat Aleksei Aleksandrovitsh kirjoitti asianajajalle. Ilman
vähintäkään epäröintiä hän antoi tälle luvan toimia niin kuin
parhaaksi näkee. Kirjeeseen hän liitti kolme Vronskin Annalle
kirjoittamaa kirjelappua, jotka oli löytänyt Annalta ottamastaan
salkusta.

Siitä asti kun Aleksei Aleksandrovitsh oli lähtenyt kotoa siinä
aikomuksessa, ettei enää palaisi perheensä pariin; käynyt asianajajan
luona ja siis kertonut ainakin yhdelle ihmiselle aikomuksestaan,
ja varsinkin siitä asti, kun hän oli muuttanut tämän elämänasian
paperiasiaksi, hän oli yhä enemmän tottunut aikomukseensa ja näki nyt
selvästi sen toteuttamismahdollisuuden.

Hän sulki juuri kuoreen asianajajalle menevää kirjettä, kun kuuli
Stepan Arkadjevitshin äänen. Stepan Arkadjevitsh kiisteli Aleksei
Aleksandrovitshin palvelijan kanssa vaatien tätä ilmoittamaan
tulostaan.

"Samapa se", arveli Aleksei Aleksandrovitsh "saanpahan sitten heti
sanoa, millaisessa suhteessa olen hänen sisareensa, ja selittää,
miksi en voi tulla heille päivällisille."

-- Pyydä sisään! virkkoi hän kovalla äänellä kooten papereitaan ja
asettaen ne kirjoitusalustan alle.

-- Kas niin, johan minä sanoin, että sinä valehtelet, onhan hän
kotona! Stepan Arkadjevitsh sanoi lakeijalle, joka ei ollut
tahtonut päästää häntä sisään, ja astui sisään riisuen samalla
päällystakkiaan. -- Hauska, että saan tavata sinua. Toivoakseni sinä
tulet... alkoi hän iloisesti.

-- En voi tulla, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh kylmästi seisoaltaan
eikä pyytänyt vierastaankaan istumaan.

Hän aikoi heti ottaa vaimonsa veljeen nähden sellaisen kylmän
asenteen, jota piti välttämättömänä ja luonnollisena seurauksensa
avioerohankkeistaan. Mutta hän ei ollut arvannut ottaa lukuun sitä
hyväntuulen merta, joka läikkyi Stepan Arkadjevitshin sielussa.

Stepan Arkadjevitshin kirkkaat, välkähtävät silmät avautuivat
selkosen selälleen.

-- Miksi et voi? Mitä sinä tarkoitat? kysyi hän ranskaksi ihmeissään,
-- sehän on sovittu asia. Ja me kaikki odotamme sinua.

-- Minä tarkoitan, etten voi tulla teidän luoksenne, koska meidän
entisten sukulaisuussuhteittemme täytyy katketa.

-- Miten ihmeessä? Minkä tähden? virkkoi Stepan Arkadjevitsh hymyssä
suin.

-- Siksi että minä haen avioeroa teidän sisarestanne. Minun on ollut
pakko...

Mutta Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut vielä ehtinyt sanoa loppuun
sanottavaansa, kun Stepan Arkadjevitsh jo käyttäytyi vallan toisin
kuin hän oli odottanut. Stepan Arkadjevitsh voihkaisi ja painautui
nojatuoliin.

-- Mitä sinä puhut! huudahti hän, ja tuska kuvastui hänen kasvoistaan.

-- Niin se on.

-- Suo anteeksi, minä en voi, en voi sitä uskoa...

Aleksei Aleksandrovitsh istuutui. Hän tunsi, ettei hänen sanoillaan
ollut sitä vaikutusta kuin hän oli odottanut, ja että hänen oli pakko
ryhtyä selityksiin ja että -- selittäisipä hän miten hyvänsä -- hänen
suhteensa lankoon pysyisi entisellään.

-- Niin, sellainen tukala tilanne on nyt edessäni, hän sanoi.

-- En tiedä muuta, Aleksei Aleksandrovitsh kuin että tiedän sinun
olevan oivallinen, oikeudentuntoinen mies ja Annan -- suo anteeksi,
mutta en voi muuttaa mielipidettäni hänestä -- olevan oivallinen,
herttainen nainen, ja siksi minun -- suo anteeksi -- on aivan
mahdoton uskoa sitä. Siinä on jokin väärinkäsitys.

-- Jospa se olisikin ollut vain väärinkäsitys.

-- Kyllähän minä ymmärrän, keskeytti Stepan Arkadjevitsh. -- Mutta,
tietysti... Sitä minä vain tahdon sanoa, että ei pidä kiiruhtaa. Ei
pidä, ei pidä kiiruhtaa!

-- Minä en ole kiiruhtanut, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh kylmästi,
-- eikä sellaisissa asioissa voi kysyä keneltäkään neuvoa. Päätökseni
on vakaa.

-- Se on kauheaa! Stepan Arkadjevitsh sanoi huoaten syvään. -- Sinun
sijassasi tekisin sentään yhden asian ensin. Minä pyydän sinua,
tee se, Aleksei Aleksandrovitsh! Asiahan ei ole vielä vireillä,
eikö niin? Kuule, puhu ensin vaimoni kanssa, ennen kuin panet sen
vireille. Hän pitää Annasta kuin sisarestaan ja sinusta myös, ja hän
on ihmeellinen nainen. Puhu, Luojan tähden, hänen kanssaan ensin. Tee
minulle se ystävänä, rukoilen sinua.

Aleksei Aleksandrovitsh mietti ja Stepan Arkadjevitsh katsoi häneen
osaaottavasti vaitioloa rikkomatta.

-- Tulethan hänen luokseen?

-- En tiedä. Sitä varten en ole käynyt teillä. Oletan, että meidän
väliemme täytyy nyt muuttua.

-- Miksi niin? Minä en näe mitään välttämätöntä syytä siihen. Minä
uskallan olettaa, että sinulla sukulaisuussuhteemme lisäksi on minua
kohtaan edes hitusen verran samanlaisia ystäväntunteita, joita
minulla on aina ollut sinua kohtaan... ja todellista kunnioitusta,
Stepan Arkadjevitsh sanoi puristaen hänen kättään. -- Vaikka sinun
pahimmatkin oletuksesi olisivat oikeita, minä en koskaan voi tuomita
kumpaakaan osapuolta enkä siis näe syitä, joiden vuoksi meidän
väliemme tulisi muuttua. Mutta ennen kaikkea, tee kuten pyydän, käy
vaimoni puheilla.

-- No niin, me katsomme asiaa eri näkökannalta, sanoi Aleksei
Aleksandrovitsh kylmästi. -- Ja parasta on muuten jättää se asia.

-- Mutta miksi sinä et voisi tulla tänään edes päivälliselle? Vaimoni
odottaa sinua niin. Tule nyt, ole niin hyvä. Ja puhu siitä hänen
kanssaan. Hän on ihmeellinen nainen. Luojan tähden, pyydän sinua
polvillani!

-- Jos te niin kovasti sitä haluatte, niin minä tulen, sanoi Aleksei
Aleksandrovitsh huoahtaen.

Ja vaihtaakseen keskustelunaihetta hän siirtyi asiaan, joka kiinnosti
heitä kumpaakin: Stepan Arkadjevitshin uuteen päällikköön, joka
verrattain nuorella iällä oli yhtäkkiä saanut niin korkean viran.

Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut ennenkään pitänyt kreivi
Anitskinista vaan oli aina ollut tämän kanssa eri mieltä, eikä hän
voinut nyt olla osoittamatta ymmärrettävää katkeruutta, jota tappion
kärsinyt virkamies tuntee toista ylennyksen saanutta kohtaan.

-- No, oletko jo nähnyt hänet? Aleksei Aleksandrovitsh kysyi
myrkyllisesti hymyillen.

-- Tottahan toki, hänhän kävi eilen virastossamme. Hän näyttää
tuntevan asiat hyvin ja olevan hyvin toimelias.

-- Niin, mutta mihin hänen toimeliaisuutensa suuntautuu? sanoi
Aleksei Aleksandrovitsh. -- Siihenkö, että saisi jotain tehdyksi,
vai siihenkö, että tekisi uudelleen sitä, mikä on jo tehty? Meidän
valtakuntamme onnettomuus on tuo paperihallintolaitos, jonka
kunnianarvoisiin edustajiin hänkin kuuluu.

-- Minä en tosiaan tiedä, mitä hänessä voisi moittia. Hänen
suuntaansa minä en tunne, tiedän vain, että hän on oiva mies,
vastasi Stepan Arkadjevitsh. -- Olin juuri äsken hänen luonaan,
ja oiva mies hän on. Me söimme yhdessä aamiaista, ja minä opetin
häntä sekoittamaan viiniä ja appelsiinia. Tiedäthän, miten hyvää ja
virkistävää se on. Ihmeellistä, ettei hän tiennyt sitä. Hän mieltyi
siihen kovasti. Ei, hän on tosiaan sangen herttainen mies.

Stepan Arkadjevitsh katsoi kelloaan.

-- Hyvänen aika, joko kello käy viidettä! Ja minunhan piti vielä
käydä Dolgovushinin luona. No, ole niin hyvä ja tule päivälliselle.
Et voi kuvitella, miten vaimoni ja minä muuten pahoitamme mielemme.

Aleksei Aleksandrovitsh saatteli lankoaan jo aivan toisella tavoin
kuin oli ottanut hänet vastaan.

-- Minähän lupasin tulla ja tulen, vastasi hän alakuloisesti.

-- Uskothan, että arvostan sitä ja toivon, ettei sinun tarvitse sitä
katua Stepan Arkadjevitsh sanoi hymyillen.

Ja vetäen mennessään päällystakkiaan ylleen hän hipaisi
veitikkamaisesti kädellään lakeijan tukkaa ja poistui nauraen.

-- Viiden aikaan ja pitkässä takissa, ole niin hyvä! huudahti hän
vielä kerran palaten oven luo.



IX


Kello kävi jo kuudetta ja muutamat vieraat olivat jo saapuneet, kun
isäntä tuli kotiin. Hän tuli yhtaikaa Sergei Ivanovitsh Koznyshevin
ja Pestsovin kanssa, jotka olivat tavanneet toisensa pääovella. He
olivat molemmat Moskovan intelligenssin pääedustajia, kuten Oblonski
heitä nimitti. Molemmat olivat sekä luonteeltaan että älyltään
sangen kunnioitettavia miehiä. He kunnioittivat myös toisiaan, mutta
olivat melkein aina kaikissa asioissa auttamatta täysin eri mieltä,
-- ei siksi, että olisivat kuuluneet vastakkaisiin suuntiin, vaan
juuri sen vuoksi, että kuuluivat samaan leiriin (viholliset eivät
nähneet heissä eroa) mutta edustivat kumpikin omaa vivahdustaan. Ja
koska mikään ei ole niin sovittamatonta kuin erimielisyys puolittain
abstrakteissa asioissa, niin he eivät ainoastaan olleet joka asiasta
eri mieltä, vaan olivat jo aikoja sitten tottuneet hauskasti
naureskelemaan toistensa auttamattomille erehdyksille.

He astuivat juuri ovesta sisään keskustellen ilmasta, kun Stepan
Arkadjevitsh tavoitti heidät. Vierashuoneessa istuivat jo ruhtinas
Aleksander Dmitrijevitsh Shtsherbatski, nuori Shtsherbatski,
Turovtsyn, Kitty ja Karenin.

Stepan Arkadjevitsh huomasi heti, että seurustelu vierashuoneessa
oli hyvin kankeaa. Darja Aleksandrovna, joka istui vieraiden luona
juhlallisessa harmaassa silkkihameessaan, näytti huolestuneelta,
sillä hän ajatteli lapsiaan, joitten täytyi nyt aterioida yksin
omassa kamarissaan, ja odotteli viipyvää miestään, jota ilman hän
ei osannut järjestää tätä seuraa. Kaikki istuivat kuin papinrouvat
vieraissa (kuten vanha ruhtinas sanoi), näyttivät olevan ymmällä
siitä, miksi olivat tänne tulleetkaan ja pusertelivat suustaan
sanoja, jotteivät olisi aivan tuppisuina. Hyväntahtoinen Turovtsyn
tunsi nähtävästi olevansa vieraassa ympäristössä, ja hänen
paksujen huultensa hymy hänen tervehtiessään sisään tulevaa.
Stepan Arkadjevitsh tuntui sanovan: "Jo sinä, veliseni, panit
minut viisaiden joukkoon! Toista olisi ryypätä ja mennä Château
des fleurs'iin." Vanha ruhtinas istui äänettömänä ja tähyili
pienillä kiiluvilla silmillään sivulta Kareninia, ja Stepan
Arkadjevitsh arvasi hänen jo keksineen jonkin sukkelan sanan tuosta
valtiomiehestä, jolla kestitettiin vieraita kuin milläkin sammella.
Kitty katsoi ovea kohti ja kokosi voimiaan, jottei punastuisi
Levinin astuessa sisään. Nuori Shtsherbatski, jota ei ollut
esitelty Kareninille, koetti näyttää siltä kuin ei olisi vähääkään
välittänyt tuosta laiminlyönnistä. Karenin itse oli hännystakissa,
valkea solmuke kaulassaan, kuten pietarilainen tapa vaati naisten
ollessa päivällisillä mukana, ja Stepan Arkadjevitsh huomasi
hänen kasvoistaan, että hän oli tullut vain täyttääkseen annetun
sanansa ja että hän läsnäolollaan tässä seurassa suoritti raskasta
velvollisuutta. Hän oli pääsyynä kylmyyteen, joka oli kangistanut
kaikki vieraat ennen Stepan Arkadjevitshin tuloa.

Astuessaan vierashuoneeseen Stepan Arkadjevitsh pyysi anteeksi
viipymistään syyttäen siitä erästä ruhtinasta, joka oli kaikkien
hänen myöhästymistensä ja poissaolojensa syntipukki, ja tutustutti
kohta kädenkäänteessä kaikki keskenään. Toimitettuaan Aleksei
Aleksandrovitshin ja Koznyshevin yhteen hän yllytti heidät
keskusteluun Puolan venäläistämisestä, johon Pestsovkin heti
sekaantui. Taputettuaan Turovtsynia olkapäälle hän kuiskasi tälle
jotain lystikästä ja istutti hänet vaimonsa ja vanhan ruhtinaan luo.
Sitten hän sanoi Kittylle, että tämä oli tänään erittäin kaunis,
ja esitteli nuoren Shtsherbatskin Kareninille. Muutamassa hetkessä
hän sai seurataikinan niin hyvin sekoitetuksi, että vierashuoneesta
alkoi kuulua vilkkaita, iloisia ääniä. Konstantin Leviniä ei vain
kuulunut. Mutta se oli parempikin, sillä mentyään ruokasaliin Stepan
Arkadjevitsh huomasi kauhukseen, että portviini ja sherry oli tuotu
Depredtä eikä Levier'ltä, ja käskettyään lähettämään kuskin niin pian
kuin mahdollista Levier'lle hän lähti taas vierassaliin.

Ruokasalissa hän kohtasi Konstantin Levinin.

-- Enhän vain ole myöhästynyt?

-- Koska sinä et myöhästy? Stepan Arkadjevitsh sanoi ottaen häntä
käsikoukusta.

-- Onko täällä paljon vieraita? Ketä kaikkia? kysyi Levin punastuen
väkisinkin ja pudistellen hansikkaallaan lumihiutaleita lakistaan.

-- Sukulaisia ja lähiystäviä vain. Kitty myös. Tulehan, niin
esittelen sinut Kareninille.

Huolimatta vapaamielisyydestään Stepan Arkadjevitsh piti Kareninin
tuttavuutta mairittelevana kenelle hyvänsä, ja sen vuoksi hän
kestitsi sillä parhaimpia ystäviään. Mutta tänä hetkenä Konstantin
Levin ei kyennyt käsittämään tuon tuttavuuden suurta arvoa. Lukuun
ottamatta hetkeä maantiellä hän ei ollut tavannut Kittyä sen
muistorikkaan illan jälkeen, jolloin oli nähnyt Vronskin tämän luona.
Hän oli aavistanut sydämessään, että tapaisi Kittyn tänään täällä.
Ja kun hän nyt sai kuulla Kittyn olevan läsnä, hänet valtasi äkkiä
sellainen ilo ja samalla sellainen pelko, että hengitys salpautui
eikä hän voinut sanoa, mitä oli aikonut.

"Millainen, millainen hän on? Samanlainenko kuin ennen, vai
sellainenko kuin silloin vaunuissa? Entä jos onkin totta, mitä Darja
Aleksandrovna silloin sanoi? Miksi se ei voisi olla totta?" hän
ajatteli.

-- Niin, ole hyvä ja esittele minut Kareninille, Levin sai vaivoin
sanotuksi ja lähti epätoivoisen varmoin askelin vierassaliin ja näki
hänet.

Hän ei ollut sellainen kuin ennen eikä sellainenkaan kuin yöllä
vaunuissa, vaan kokonaan toinen.

Hän oli pelästynyt ja arka ja hyvin kaino ja siksi vielä entistä
viehättävämpi. Hän huomasi Levinin heti kun tämä astui ovesta sisään.
Hän oli odottanut Leviniä. Hän ilostui ja hämmentyi ilostaan siinä
määrin, että Levinin tullessa emännän luo ja uudelleen katsahtaessa
häneen luuli itse, samoin kuin Levin ja Dolly, joka huomasi kaiken,
ettei hän kestäisi, vaan purskahtaisi itkemään. Hän punastui, kalpeni
ja punastui taas ja odotti Leviniä sydän seisahtuen ja huulet
salaisesti värähdellen. Levin tuli hänen luokseen, kumarsi ja ojensi
äänettömänä kätensä. Jolleivät huulet olisi värähdelleet ja silmät
välkkyneet tavallista kosteampina, olisi Kittyn hymy ollut melkein
rauhallinen, kun hän sanoi:

-- Emme olekaan aikoihin tavanneet! ja hän puristi epätoivoisen
varmasti Levinin kättä kylmällä kädellään.

-- Te ette ole nähnyt minua, mutta minäpä olen nähnyt teidät, Levin
sanoi onnen hymystä loistaen. -- Minä näin teidät, kun te ajoitte
rautatieltä Jergusovoon.

-- Milloin? kysyi Kitty ihmetellen.

-- Te olitte matkalla Jergusovoon, Levin sanoi tuntien läkähtyvänsä
onnesta, joka läikähteli hänen sielussaan. "Kuinka minä olen
saattanut ajatella mitään pahaa tuosta liikuttavasta olennosta!
Taitaa olla niin kuin Darja Aleksandrovna sanoi", arveli hän.

Stepan Arkadjevitsh otti häntä käsivarresta ja vei hänet Kareninin
luo.

-- Sallikaa minun esitellä. Hän sanoi heidän nimensä.

-- Hauska tavata taas, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh kylmästi,
puristaen Levinin kättä.

-- Te tunnette toisenne jo entisestään? kysyi Stepan Arkadjevitsh
ihmetellen.

-- Vietimme kolme tuntia yhdessä rautatiematkalla, Levin sanoi
hymyillen, -- ja erosimme uteliaina kuin naamiaisista tullessa, minä
ainakin.

-- Vai sillä tavoin! No niin, tehkää hyvin! Stepan Arkadjevitsh sanoi
viitaten kädellään ruokasalia kohti.

Herrat astuivat ruokasaliin ja menivät voileipäpöydän luo, jossa
oli kuudenlaista votkaa ja yhtä monenlaista juustoa hopeisine
leikkuuveitsineen, kaviaaria, silliä ja erilaisia säilykkeitä sekä
lautasia ranskanleipäpaloineen.

Herrat seisoivat tuoksuvien ryyppyjensä ja alkupalojensa ääressä,
ja Sergei Ivanovitsh Koznyshevin, Kareninin ja Pestsovin välinen
keskustelu Puolan venäläistämisestä hiljeni päivällistä odoteltaessa.

Sergei Ivanovitsh joka osasi paremmin kuin kukaan yhtäkkiä ripauttaa
sukkeluuden suolaa kaikkein abstrakteimman ja vakavimmankin väittelyn
loppuun ja siten virkistää väittelytoverien mielialaa, teki sen
nytkin.

Aleksei Aleksandrovitsh oli todistellut, että Puolan venäläistäminen
voi tapahtua ainoastaan korkeimpien periaatteiden nojalla, joita
Venäjän hallituksen on ajettava. Pestsov oli väittänyt, että
kansakunta voi sulattaa itseensä toisen ainoastaan silloin, kun se
on tiheämmin asuttu. Koznyshev oli hyväksynyt kummankin mielipiteen,
mutta ei kokonaan. Päättääkseen keskustelun hän sanoi nyt hymyillen:

-- Vierasheimoisten venäläistämiseksi on siis paras keino hankkia
itselleen lapsia niin paljon kuin mahdollista. Me veljekset
olemme selvinneet siinä suhteessa huonoimmin. Mutta te, naineet
miehet, ja varsinkin te, Stepan Arkadjevitsh menettelette täysin
isänmaallisesti. Montako teillä on? kääntyi hän ystävällisesti
hymyillen isännän puoleen ojentaen hänen täytettäväkseen
ryyppylasinsa.

Kaikki herahtivat nauramaan ja kaikkein iloisimmin Stepan
Arkadjevitsh.

-- Se on tosiaan paras keino! hän sanoi pureskellen juustopalaa ja
kaataen jotain erikoislajista votkaa ojennettuun ryyppylasiin. Tähän
pilaan pysähtyi kuin pysähtyikin keskustelu.

-- Tämä juusto ei ole hullumpaa? puheli isäntä. -- Oletko sinä
taas voimistellut? kääntyi hän Levinin puoleen tunnustellen
vasemmalla kädellään hänen hauislihastaan. Levin veti suunsa hymyyn,
jännitti käsivarttaan ja Stepan Arkadjevitshin sormien alle kohosi
hienoverkaisen hihan alta suuri, kimmoisa kohouma, pyöreä kuin
pallojuuston pinta.

-- Kas siinä on oikea biceps-lihas! Simson!

-- Karhunajajan täytyy kai ollakin voimakas, sanoi Aleksei
Aleksandrovitsh jolla oli mitä hämärimmät käsitykset metsästyksestä,
ja rikkoi seitinohuen leipänsä juustoa levittäessään.

Levin hymyili.

-- Ei vähääkään. Päinvastoin, lapsikin voi tappaa karhun, hän sanoi
siirtyen kevyesti kumartaen syrjään naisten tieltä, jotka tulivat
voileipäpöydän luo.

-- Kerrotaan, että te olette ampunut karhun, Kitty sanoi koettaen
turhaan saada haarukkaansa itsepäistä, luiskahtelevaa sientä ja
ravistaen pitsejään, joitten alta näkyi valkea käsivarsi. -- Onko
Pokrovskojessa karhuja? lisäsi hän kääntäen ihanan päänsä Leviniin
päin ja hymyillen.

Hänen sanoissaan ei ollut mitään tavatonta, mutta mikä ihmeellinen,
sanaton merkitys avautuikaan Levinille hänen äänensä soinnissa, hänen
huultensa ja silmiensä värähtelyssä ja käsiensä liikkeissä! Siinä
oli niin anteeksipyyntöä, luottamusta kuin myös hyväilyä, hellää,
hellävaraista hyväilyä, lupausta, toivoa ja rakkautta, johon hän,
Levin, ei voinut olla uskomatta ja joka oli tukahduttaa hänet onneen.

-- Ei, me kävimme Tverin läänissä. Sieltä tullessa tapasinkin
rautatievaunussa teidän lankonne, tai oikeammin, teidän lankonne
langon, Levin sanoi hymyillen. Se oli lystikäs kohtaus.

Ja hän kertoi iloisesti ja huvittavasti, miten hän koko yön
valvottuaan oli lyhyt turkki yllään tunkeutunut Aleksei
Aleksandrovitshin vaunuosastoon.

-- Vastoin sananlaskun opetusta junailija tahtoi pukuni tähden ajaa
minut ulos; mutta minä aloin keskustella korkealentoisin sanoin ja...
te myös, hän sanoi kääntyen Kareniniin päin muistamatta hänen
puhuttelunimeään, -- tahdoitte ensin turkkini vuoksi karkottaa minut
pois, mutta aloitte sitten puolustaa minua, mistä olen teille hyvin
kiitollinen.

-- Yleensäkin matkustajien oikeudet paikan valintaan nähden
ovat varsin epämääräiset, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh hieroen
lautasliinalla sormiensa päitä.

-- Minä huomasin, että te epäröitte minun suhteeni, Levin sanoi
hyväntuulisesti hymyillen, -- mutta minäpä kiiruhdin aloittamaan
viisaan keskustelun silittääkseni turkkini viat.

Sergei Ivanovitsh joka oli pitänyt seuraa emännälle ja toisella
korvallaan kuunnellut veljensä puheita, katsoi sivulta häneen.
"Mikähän hänen tänään on? Kuin mikäkin valloittaja!" hän ajatteli.
Hän ei tiennyt, että Levin tunsi saaneensa siivet. Levin tiesi, että
Kitty kuunteli häntä ja tämän oli hauska kuunnella hänen sanojaan.
Ja se oli hänelle kaikki kaikessa. Ei ainoastaan tässä huoneessa
vaan koko maailmassa hänelle oli olemassa vain hän itse, joka oli
yhtäkkiä saanut niin äärettömän merkityksen ja tärkeyden, ja Kitty.
Hän tunsi olevansa päätähuimaavassa korkeudessa, ja jossain alhaalla
ja kaukana olivat kaikki nuo hyvät ja kiltit Kareninit, Oblonskit ja
koko maailma.

Aivan kuin sattumalta ja muiden paikkojen puutteessa Stepan
Arkadjevitsh asetti Levinin ja Kittyn rinnakkain, katsomatta
kumpaankaan.

-- Istu sinä vaikka tähän, hän sanoi Levinille.

Päivällinen oli yhtä hyvä kuin astiastokin, jonka erityisharrastaja
Stepan Arkadjevitsh oli. Marie-Louise-liemi oli erinomaista; pienet,
suussa sulavat piirakat olivat nuhteettomat. Kaksi lakeijaa ja
Matvei valkein solmukkein koristettuina hoitivat ruoan ja viinien
tarjoilun joutuisasti ja ilman pienintäkään hälinää. Aineellisessa
mielessä päivälliset onnistuivat hyvin; ja yhtä hyvin ne onnistuivat
epäaineellisessakin mielessä. Keskustelu solisi taukoamatta milloin
yhteisenä, milloin yksityisempänä ja vilkastui päivällisten
loppupuolella niin, etteivät herrat pöydästä noustuaankaan lakanneet
puhumasta, ja Aleksei Aleksandrovitshkin vilkastui.



X


Pestsov tahtoi aina puida asian loppuun asti eikä pitänyt Sergei
Ivanovitshin sanoista, semminkin kun tunsi, että hänen mielipidettään
oli niissä vääristelty.

-- Minä en suinkaan tarkoittanut, hän sanoi Aleksei
Aleksandrovitshille lientä syötäessä, -- asutuksen tiheyttä
sellaisenaan, vaan tiettyjen perusteiden -- ei periaatteiden --
yhteydessä.

-- Minä en näe siinä eroa, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh hitaasti.
-- Minun ymmärtääkseni toiseen kansaan voi vaikuttaa vain kansa, joka
on korkeammalla kehitystasolla, joka...

-- Mutta eipä olekaan niin helppo ratkaista, keskeytti bassoääninen
Pestsov, joka aina kiiruhti puhuessaan ja näytti vuodattavan koko
sielunsa sanoihinsa, -- mikä on korkeampi kehitystaso. Ketkä ovat
korkeammalla kehitystasolla, englantilaiset, ranskalaiset vaiko
saksalaiset? Ketkä niistä pystyvät sulauttamaan toisiaan? Me näemme,
että Rein on ranskalaistunut, vaikka saksalaiset eivät suinkaan ole
alhaisemmalla kannalla! huusi hän. -- Siinä piilee toinenkin laki!

-- Eiköhän vaikutusvoima ole aina todellisen sivistyksen puolella?
sanoi Aleksei Aleksandrovitsh kohottaen hiukan kulmiaan.

-- Mutta mitä meidän sitten tulee pitää todellisen sivistyksen
tunnusmerkkinä? kysyi Pestsov.

-- Minun käsittääkseni ne merkit ovat tiedossa, sanoi Aleksei
Aleksandrovitsh.

-- Onkohan asia niin? yhtyi Sergei Ivanovitsh keskusteluun, hymynväre
huulillaan. -- Nyt tunnustetaan tosi sivistykseksi vain puhtaasti
klassinen sivistys; mutta me näemme, kuinka asiasta käydään kiivasta
väittelyä kahden tahon välillä, ja on mahdoton sanoa, ettei myöskin
vastaleirillä olisi voimakkaita todisteita asiansa puolustukseksi.

-- Te olette klassikko, Sergei Ivanovitsh. Saanko kaataa teille
punaista? kysyi Stepan Arkadjevitsh.

-- Minä en ole lausunut kantaani kummastakaan sivistyksestä, sanoi
Sergei Ivanovitsh hymyillen suopeasti kuin lapselle ja tarjoten
lasinsa täytettäväksi, -- minä vain sanon, että kummallakin puolella
on käytettävä voimakkaita todisteita asiansa paremmuudesta, jatkoi
hän kääntyen Aleksei Aleksandrovitshin puoleen. -- Minä olen saanut
klassisen sivistyksen, mutta tässä väittelyssä on minun vaikea
omaksua varmaa kantaa. Minä en näe mitään painavia syitä siihen,
miksi klassiset tieteet on asetettu reaalisten edelle.

-- Luonnontieteillä on kasvatuksellisesti yhtä kehittävä vaikutus,
väitti Pestsov. -- Esimerkiksi tähtitieteellä tai kasvi- ja
eläintieteellä yleisine lakijärjestelmineen!

-- Minä en voi olla aivan samaa mieltä, vastasi Aleksei
Aleksandrovitsh. -- Minun mielestäni on mahdoton olla myöntämättä,
että jo pelkkä kielten muotojen tutkiminen sellaisenaan vaikuttaa
erittäin suotuisasti henkiseen kehitykseen. Eikä sitä paitsi voi
kieltää, että klassisilla kirjailijoilla on mitä myönteisin vaikutus
moraaliin, kun sen sijaan luonnontieteiden opetukseen liittyvät ikävä
kyllä ne vahingolliset ja väärät opit, jotka ovat meidän aikamme
henkisenä ruttona.

Sergei Ivanovitsh aikoi sanoa jotain, mutta Pestsov keskeytti hänet
jykevällä bassollaan, alkaen kiivaasti todistella vääräksi Aleksei
Aleksandrovitshin näkökantaa. Sergei Ivanovitsh odotti puheenvuoroaan
tyynenä, voitokas väite valmiina mielessään.

-- Mutta täytyyhän myöntää, sanoi Sergei Ivanovitsh kääntyen
Kareniniin päin hymynväre huulillaan, -- että on vaikea tarkoin
punnita molempien tieteiden hyviä ja huonoja puolia ja että kyse
siitä, kumpi on asetettava etusijalle, ei olisi tullut niin pian ja
varmasti ratkaistuksi, jollei klassisen sivistyksen puolella olisi
ollut sitä ansiota, jonka te vastikään mainitsitte; siveellistä, --
tai oikeammin -- disons le mot -- antinihilististä vaikutusta.

-- Epäilemättä.

-- Jollei klassisilla tieteillä olisi ollut tuota nihilisminvastaista
vaikutusta, olisimme me enemmän miettineet ja harkinneet kummankin
puolen etuja, jatkoi Sergei Ivanovitsh hymyillen, -- me olisimme
suoneet sijaa kummallekin suunnalle. Mutta nyt me tiedämme, että
klassisen sivistyksen pillereissä piilee antinihilismin terveeksi
tekevä voima, ja me tarjoamme niitä rohkeasti hoidokeillemme. Mutta
entä jos sitä terveeksi tekevää voimaa ei olisikaan? päätti hän
ripauttaen sanoihinsa taas sukkeluuden suolaa.

Kaikki nauroivat Sergei Ivanovitshin pillereille, varsinkin
Turovtsyn, joka vihdoinkin oli saanut kuulla jotain lystikästä
odotettuaan sitä koko keskustelun ajan.

Stepan Arkadjevitsh oli osunut oikeaan kutsuessaan myöskin Pestsovin
vieraakseen. Hän ei päästänyt henkevää keskustelua hetkeksikään
taukoamaan. Heti kun Sergei Ivanovitsh oli päättänyt keskustelun
sutkautuksellaan, viritti Pestsov uuden.

-- Ei voi otaksua sitäkään, hän sanoi, -- että hallituksella olisi
sellainen tarkoitus. Hallitus seuraa nähtävästi yleisiä näkökohtia
välittämättä niistä vaikutuksista, joita sen toimenpiteillä
on. Olisihan esimerkiksi naissivistyskysymys pitänyt katsoa
vaaralliseksi, mutta hallitus avaa naiskursseja ja päästää naisia
yliopistoihin.

Ja keskustelu siirtyi heti kysymykseen naissivistyksestä.

Aleksei Aleksandrovitsh sanoi, että naissivistyskysymys sekoitetaan
tavallisesti naisten vapautumiskysymykseen ja vain sen tähden sitä
voidaan pitää vaarallisena.

-- Minä taas luulen, että nuo kaksi kysymystä ovat erottamattomassa
yhteydessä keskenään, sanoi Pestsov. -- Nainen on vailla oikeuksia,
koska hän on vailla tarpeellista sivistystä, ja sivistyksen puute
taas johtuu oikeuksien puutteesta. Ei pidä unohtaa, että naisen
orjuutus on niin yleinen ja vanha tapa, ettemme me usein tahdo
käsittää sitä rotkoa, mikä erottaa heidät meistä.

-- Te puhutte oikeuksista, sanoi Sergei Ivanovitsh kun Pestsov oli
vaiennut, -- tarkoititteko oikeutta päästä asianajajaksi, valtuuston
jäseneksi, kunnallisesimieheksi ja virkailijaksi, eduskunnan
jäseneksi...

-- Epäilemättä.

-- Mutta jos naiset poikkeustapauksissa voivatkin tulla sellaisiin
toimiin, niin te käytitte ymmärtääkseni väärin sanaa "oikeuksia".
Oikeammin olisi kai ollut sanoa: velvollisuuksia. Jokainen kai
myöntää, että toimiessamme asianajajina, valtuuston jäseninä,
sähkölennätinvirkailijoina me tunnemme täyttävämme jotain
velvollisuutta. Ja siksi on oikeampaa sanoa, että naiset etsivät
uusia velvollisuuksia, ja sehän on varsin oikeutettua. Ei voi muuta
kuin kannattaa tuota heidän haluaan ottaa osaa yhteiseen miehiseen
työhön.

-- Aivan oikein, vahvisti Aleksei Aleksandrovitsh. -- Kysymys on vain
siitä, kykenevätkö he noihin toimiin.

-- Luultavasti hyvinkin, virkkoi Stepan Arkadjevitsh -- kun sivistys
laajenee heidän keskuudessaan. Mehän näemme sen...

-- Mitäs sananlasku sanoo? huomautti vanha ruhtinas, joka oli
jo kauan kuunnellut keskustelua, pienet veitikkamaiset silmät
ivallisesti välkkyen. -- Omien tyttäriensä kuullen sen kyllä uskaltaa
sanoa: pitkä tukka...

-- Samaa sanottiin neekereistäkin ennen vapautusta! sanoi Pestsov
äkäisesti.

-- Minusta on vain omituista, että naiset hakevat uusia
velvollisuuksia, sanoi Sergei Ivanovitsh -- kun miehet useinkin
näkyvät karttavan niitä.

-- Velvollisuuksiin liittyy oikeuksia; valtaa, rahaa, kunniaa, --
niitä naiset hakevat, sanoi Pestsov.

-- Sama kuin jos minä hakisin oikeutta päästä imettäjäksi, ja olisin
loukkaantunut siitä, että naisille maksetaan, mutta minulle ei
tahdota maksaa, sanoi vanha ruhtinas.

Turovtsyn remahti kovaan nauruun, ja Sergei Ivanovitshin
kävi kateeksi, ettei hän ollut sanonut äskeistä. Aleksei
Aleksandrovitshinkin suu meni hymyyn.

-- Niin, mutta mieshän ei voi imettää, sanoi Pestsov, -- nainen...

-- Voipas. Eräs englantilaismies imetti lastaan laivalla, sanoi vanha
ruhtinas ujostelematta tyttäriään.

-- Yhtä monta naista tulee virkoihin kuin on olemassa sellaisia
englantilaisia, sanoi Sergei Ivanovitsh vuorostaan.

-- Niin, mutta mitä voi tehdä sellainen tyttö, jolla ei ole omaa
kotia? puolusti Stepan Arkadjevitsh ajatellen neiti Tshibisovaa, jota
hän oli muistellut koko ajan kannattaessaan Pestsovia.

-- Jos ottaa selvän sellaisen tytön historiasta, niin huomaa, että
hän on jättänyt kotinsa tai sisarensa kodin, jossa olisi kyllä
riittänyt naisten töitä, sanoi Darja Aleksandrovna hermostuneesti,
sekaantuen odottamatta keskusteluun ikään kuin aavistaen, millaista
tyttöä Stepan Arkadjevitsh tarkoitti.

-- Mutta mehän puhummekin periaatteesta, ihanteesta, ja puolustamme
sitä! väitti Pestsov kaikuvalla bassollaan. -- Nainen tahtoo oikeutta
riippumattomuuteen ja sivistykseen. Häntä ahdistaa ja painaa tunne
siitä, kuinka mahdotonta sitä on saavuttaa.

-- Ja minua painaa ja ahdistaa se, ettei minua huolita imettäjäksi
kasvatuslaitokseen, sanoi taas vanha ruhtinas tuottaen suurta iloa
Turovtsynille, joka nauroi niin, että pudotti parsan paksun pään
kastikkeeseen.



XI


Yhteiseen keskusteluun ottivat osaa kaikki muut paitsi Kitty ja
Levin. Alussa, kun puhuttiin toisen kansan vaikutuksesta toiseen,
oli Levinin mieleen väkisinkin tullut hänen omia mietteitään
tuosta asiasta; mutta niin tärkeiltä kuin nuo asiat ennen olivat
näyttäneetkin, vilahtivat ne nyt hänen päässään kuin unikuvat,
pienintäkään mielenkiintoa herättämättä. Tuntuipa hänestä suorastaan
kummalliselta, että puhuttiin niin paljon sellaista, mistä ei kukaan
voinut välittää. Kittyä olisi niin ikään luullut kiinnostavan sen,
mitä puhuttiin naisten oikeuksista ja sivistyksestä. Olihan hän
niin monesti itse ajatellut sama asiaa muistellessaan viimekesäistä
ystävätärtään Varenkaa ja tämän tukalaa riippuvaisuutta sekä
miettiessään omaa kohtaloaan, jos jäisi naimattomaksi, ja väitellyt
siitä sisarensa kanssa. Mutta nyt se ei kiinnostanut häntä vähääkään.
Heillä oli oma keskustelunsa, hänellä ja Levinillä, tai ei oikeastaan
keskustelu, vaan ajatustenvaihto, joka hetki hetkeltä sitoi heitä yhä
enemmän yhteen ja synnytti heissä molemmissa iloisen jännityksen sen
tuntemattoman johdosta, johon he olivat astumassa.

Ensin Levinin täytyi tehdä selkoa siitä, miten hän oli voinut nähdä
Kittyn viime kesänä vaunuissa, ja hän kertoi, miten hän oli palannut
heinäniityltä maantietä pitkin ja tullut nelivaljakkoa vastaan.

-- Oli hyvin varhainen aamuhetki. Te olitte luultavasti juuri
herännyt. Äitinne nukkui vaunujen nurkassa. Se oli ihana aamu.
Kukahan sieltä nelivaljakolla ajaa? ajattelin minä kulkiessani. Oiva
nelivaljakko kiiti kulkuset kilisten, ja te vilahditte yhtäkkiä
eteeni ja minä näin teidät istumassa tällä tavoin, molemmin käsin
matkapäähineen nauhoista kiinni pidellen, kauhean mietteissänne,
kertoi Levin hymyillen. -- Kuinka hauska olisi tietää, mitä te
silloin mietitte. Oliko se tärkeääkin?

"Enköhän minä ollut hirveän pörröpäinen?" ajatteli Kitty, mutta
nähdessään, miten riemukkaan hymyn nuo muistot nostivat Levinin
kasvoille, hän tunsi päinvastoin tehneensä mitä parhaimman
vaikutuksen. Ja hän punastui ja nauroi.

-- En tosiaan muista.

-- Miten makeasti Turovtsyn nauraa! Levin sanoi katsellen ihastuneena
tämän kosteita silmiä ja naurusta vavahtelevaa vartaloa.

-- Oletteko tuntenut hänet kauankin? kysyi Kitty.

-- Kuka ei häntä tuntisi!

-- Minäpä huomaan, että te pidätte häntä huonona ihmisenä.

-- En huonona, vaan joutavanpäiväisenä.

-- Mutta hän ei ole huono. Ette saa enää tästä lähtien ajatella niin!
sanoi Kitty. -- Minäkin pidin häntä ennen mitättömänä, mutta hän on
mitä herttaisin ja paras ihminen. Hänellä on kultainen sydän.

-- Mistä te hänen sydämensä tunnette?

-- Me olemme hyvät ystävykset. Minä tunnen hänet oikein hyvin. Viime
talvena, kohta sen jälkeen kun... te olitte meillä, Kitty sanoi
syyllisyydentuntoisesti ja samalla luottavasti hymyillen, -- Dollyn
lapset sairastuivat tulirokkoon ja Turovtsyn tuli kerran käymään
heidän luonaan. Ja voitteko kuvitella, puhui Kitty kuiskaten, --
hänen tuli niin sääli Dollyä, että hän jäi taloon ja alkoi auttaa
Dollyä lasten hoidossa. Niin, ja kolme viikkoa hän asui siellä
ja hoiti lapsia kuin paras hoitajatar... Minä kerron Konstantin
Dmitrijevitshille, mitä Turovtsyn teki tulirokon aikana, lisäsi hän
sisarelleen kumartuen häneen päin.

-- Niin, ihmeellisen ihana ihminen! Dolly sanoi katsahtaen
Turovtsyniin, joka tunsi, että hänestä puhuttiin, ja hymyili
lempeästi vastaan. Levin vilkaisi vielä kerran Turovtsyniin ja
ihmetteli, kuinka ei ennen ollut ymmärtänyt tuon miehen arvoa.

-- Anteeksi, minä olen erehtynyt enkä enää koskaan ajattele pahaa
ihmisistä! hän sanoi iloisesti lausuen vilpittömästi sen, mitä sinä
hetkenä tunsi.



XII


Keskusteltaessa naisten oikeuksista oli naisten läsnä ollessa
epämukavaa kajota kysymykseen epätasa-arvosta avioliitossa. Pestsov
oli päivällisen aikana useita kertoja käynyt sen kysymyksen kimppuun,
mutta Sergei Ivanovitsh ja Stepan Arkadjevitsh olivat varovasti
torjuneet hänen yrityksensä.

Kun sitten noustiin pöydästä ja Dolly ja Kitty menivät
vierassaliin, Pestsov ei seurannut heitä, vaan kääntyi suoraan
Aleksei Aleksandrovitshin puoleen ja alkoi selittää aviollisen
epätasa-arvon pääsyytä. Se piili hänen mielessään siinä, että sekä
laki että yleinen mielipide tuomitsivat eri lailla miehen ja vaimon
uskottomuuden.

Stepan Arkadjevitsh tuli kiireesti Aleksei Aleksandrovitshin luo ja
tarjosi hänelle tupakkaa.

-- Ei kiitos, minä en polta, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh
tyynesti, ja ikään kuin näyttääkseen tahallaan, ettei hän pelännyt
tuota keskustelua, hän kääntyi kylmästi hymyillen Pestsovin puoleen.

-- Minä luulen, että sellaisen katsantokannan syyt piilevät itse
asioiden luonteessa, hän sanoi ja aikoi astua vierassaliin, mutta
samassa Turovtsyn alkoi puhua Aleksei Aleksandrovitshille.

-- Oletteko jo sattunut kuulemaan Prjatshnikovista? kysyi hän
samppanjan vilkastuttamana, odotettuaan kauan tilaisuutta häntä
kiusanneen vaitiolon keskeyttämiseen. -- Vasja Prjatshnikov,
hän kertoi hyväntahtoinen hymy kosteilla, punaisilla
huulillaan, suunnaten sanansa etupäässä kunniavieraalle, Aleksei
Aleksandrovitshille, -- kuuluu Tverissä haastaneen Kvitskin
kaksintaisteluun ja ampuneen hänet.

Kuten useimmiten käy, että tietämättä satutetaan toista kaikkein
arimpaan paikkaan, niin kosketteli keskustelu nytkin Stepan
Arkadjevitshin kiusaksi aivan kuin uhalla Aleksei Aleksandrovitshin
kipeintä kohtaa. Stepan Arkadjevitsh aikoi taas viedä lankonsa
syrjään, mutta tämäpä kysyikin itse uteliaana:

-- Minkä vuoksi Prjatshnikov haastoi hänet?

-- Vaimonsa vuoksi. Ja teki kuin mies! Haastoi ja tappoi!

-- Vai niin, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh välinpitämättömästi,
kohautti kulmiaan ja lähti saliin.

-- Kylläpä minä olen hyvilläni tulostanne, Dolly sanoi arasti
hymyillen tavatessaan hänet salin etuhuoneessa. -- Tahtoisin puhua
kanssanne. Mennään tänne.

Aleksei Aleksandrovitsh istuutui Darja Aleksandrovnan viereen,
kohotetuista kulmakarvoista johtuva välinpitämättömyyden ilme
kasvoillaan, ja veti huulensa teennäiseen hymyyn.

-- Aioin juuri pyytää teiltä anteeksi ja lähteä. Minun täytyy
huomenna matkustaa.

Darja Aleksandrovna oli lujasti vakuuttunut Annan viattomuudesta
ja hän tunsi kalpenevansa ja huuliensa värähtelevän vihasta tuota
kylmää, tunteetonta miestä kohtaan, joka niin tyynenä suunnitteli
hänen viattoman ystävättärensä turmiota.

-- Aleksei Aleksandrovitsh hän sanoi katsoen häntä silmiin
epätoivoisen varmasti, -- minä kysyin teiltä kuinka Anna voi, mutta
ette vastannut. Mitä hänelle kuuluu?

-- Hän voi luullakseni hyvin, Darja Aleksandrovna, vastasi Aleksei
Aleksandrovitsh katsomatta Dollyyn.

-- Antakaa anteeksi, Aleksei Aleksandrovitsh minulla ei ole oikeutta...
mutta minä rakastan ja kunnioitan Annaa kuin sisartani, minä
pyydän ja rukoilen teitä sanomaan, mitä teidän välillenne on tullut,
mistä te syytätte häntä?

Aleksei Aleksandrovitsh kurtisti otsaansa ja painoi silmät
puoliummessa päänsä alas.

-- Luullakseni miehenne on kertonut teille syyt, joitten vuoksi olen
katsonut tarpeelliseksi muuttaa suhteeni Anna Arkadjevnaan, hän sanoi
katsomatta Dollya silmiin ja seuraten tyytymättömin katsein salin
poikki kulkevaa Shtsherbatskia.

-- Minä en usko, en usko, en voi uskoa! virkkoi Dolly kiihkeästi,
puserrellen luisevia käsiään. Hän nousi äkkiä ja asetti kätensä
Aleksei Aleksandrovitshin käsivarrelle. -- Me emme kenties saa olla
rauhassa täällä. Menkäämme tuonne.

Dollyn mielenkuohu vaikutti Aleksei Aleksandrovitshiinkiin. Hän nousi
ja seurasi nöyrästi Dollyä lasten luokkahuoneeseen. He istuutuivat
pöydän ääreen, jonka vahakankaisessa päällyksessä oli kynäveitsen
viiltoja.

-- Minä en usko, en usko sitä! toisti Dolly koettaen tavoittaa hänen
karttelevaa katsettaan.

-- Tosiasioita on pakko uskoa, Darja Aleksandrovna, sanoi Aleksei
Aleksandrovitsh korostaen sanaa tosiasioita.

-- Mutta mitä hän sitten on tehnyt? kysyi Darja Aleksandrovna. --
Mitä hän on tehnyt?

-- Hän on halveksinut velvollisuuksiaan ja pettänyt miehensä. Sen hän
on tehnyt.

-- Ei, ei, se on mahdotonta! Ei, Luojan tähden, te olette erehtynyt,
Dolly sanoi hipaisten ohimojaan ja sulkien silmänsä.

Aleksei Aleksandrovitsh veti suunsa kylmään hymyyn tahtoen osoittaa
hänelle ja itselleen vakaumuksensa lujuuden; mutta vaikka tuo kiivas
puolustus ei horjuttanutkaan häntä, kosketti se sentään hänen
haavaansa. Hän alkoi puhua eloisammin.

-- On sangen vaikea erehtyä, kun vaimo itse kertoo siitä miehelleen
ja vakuuttaa, että kahdeksan pitkää elämänvuotta ja poika ja kaikki
on ollut vain erehdystä ja että hän tahtoo aloittaa elämänsä
uudestaan, hän sanoi äkäisesti, nenä tohisten.

-- Anna ja rikos minä en voi sovittaa niitä yhteen, se on aivan
mahdotonta.

-- Darja Aleksandrovna! sanoi Aleksei Aleksandrovitsh katsoen nyt
suoraan Dollyn hyväntahtoisiin, järkyttyneisiin kasvoihin ja tuntien
kielenkantojensa väkisinkin heltiävän, -- minä antaisin paljon
voidakseni vielä epäillä. Kun epäilin, minun oli raskas olla, mutta
keveämpi kuin nyt. Kun epäilin, oli minulla sentään toivoa; mutta nyt
ei ole toivoa, ja epäilen kuitenkin kaikkea. Minä epäilen kaikkea
siinä määrin, että väliin vihaan poikaanikin enkä usko häntä omaksi
pojakseni. Olen hyvin onneton.

Hänen ei olisi tarvinnut sanoa sitä. Darja Aleksandrovna näki sen
hänen kasvoistaan; hänen tuli sääli tuota miestä, ja hänen uskonsa
Annan viattomuuteen alkoi horjua.

-- Oi, se on kauheata, kauheata! Mutta voiko se olla totta, ette te
olette päättänyt hakea eroa?

-- Minulla ei ole enää muuta keinoa.

-- Eikö tosiaankaan, virkkoi Dolly kyyneleet silmissä. -- Ei, ei,
täytyy olla! lisäsi hän.

-- Sehän se on kauheaa tämänlaatuisessa surussa, ettei voi niin kuin
muissa -- tappioissa ja kuolemassa -- kantaa ristiään, vaan täytyy
toimia, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh aivan kuin arvaten Dollyn
ajatuksen. -- Täytyy vapautua siitä alentavasta asemasta, johon on
joutunut, onhan mahdotonta elää kolmisin.

-- Minä ymmärrän, minä ymmärrän sen hyvin, Dolly sanoi ja painoi
päänsä alas. Hän oli hetkisen vaiti ajatellen itseään, omaa
perhesuruaan, ja nosti sitten tarmokkaasti päänsä pystyyn, pani
kätensä rukoilevasti ristiin. -- Mutta kuulkaahan. Te olette
kristitty. Ajatelkaa häntä. Miten hänen käy jos te hylkäätte hänet?

-- Minä olen sitä ajatellut, Darja Aleksandrovna, ja ajatellut
paljonkin, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh. Hänen kasvoilleen oli
noussut punaisia täpliä, ja sameat silmät katsoivat suoraan Dollyyn.
Darja Aleksandrovna sääli nyt häntä koko sydämestään. -- Niinhän minä
teinkin sen jälkeen kun hän oli itse ilmoittanut minulle häpeänsä;
minä jätin kaikki ennalleen. Minä annoin hänelle tilaisuuden
parannukseen, minä koetin pelastaa hänet. Ja kuinka kävi? Hän ei
täyttänyt kaikkein kohtuullisinta vaatimustani eikä noudattanut
säädyllisyyttä, puhui hän kiivaasti. -- Voi pelastaa ihmisen, joka ei
tahdo joutua perikatoon, mutta jos koko luonto on niin pilaantunut
ja siveellisesti turmeltunut, että juuri perikato näyttää hänestä
pelastukselta, niin mitä silloin on tehtävä?

-- Mitä hyvänsä, mutta ei eroa! vasta Darja Aleksandrovna.

-- No mitä sitten, sanokaa?

-- Ei, se on kauheata! Hän jää avioliiton ulkopuolelle ja joutuu
perikatoon!

-- En mahda sille mitään, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh kohauttaen
hartioitaan ja kulmiaan. Muisto Annan viimeisestä rikkomuksesta
hermostutti häntä niin, että hän kävi taas kylmäksi kuten keskustelun
alussa. -- Minä olen hyvin kiitollinen osanotostanne, mutta minun
täytyy nyt lähteä, hän sanoi ja nousi.

-- Ei odottakaahan! Teidän ei pidä saattaa häntä perikatoon.
Kuulkaahan, minä kerron teille itsestäni. Minä menin naimisiin, ja
mieheni petti minua; vihan ja mustasukkaisuuden vimmassa aioin jättää
kaikki ja aioin itse... Mutta minä tulin järkiini taas ja kenen
avulla? Annan, hän se pelasti minut. Ja näin minä nyt elän, lapset
kasvavat, mieheni palaa taas perheeseensä ja tuntee syyllisyytensä,
puhdistuu ja parantuu ja minä elän... Minä olen antanut anteeksi, ja
samoin pitää teidänkin antaa!

Aleksei Aleksandrovitsh kuunteli, mutta Dollyn sanat eivät enää
tehonneet häneen. Hänen sydämessään oli taas herännyt eloon koko
sen päivän viha, jolloin hän oli päättänyt hakea eroa. Hän ravisti
olkapäitään ja sanoi kimeällä, kovalla äänellä:

-- Minä en tahdo enkä voi antaa anteeksi. Minä olen tehnyt sen naisen
tähden kaikkeni, mutta hän on tallannut kaiken lokaan, se on hänelle
luonteenomaista. Minä en ole mikään paha ihminen, en ole koskaan
vihannut ketään, mutta häntä minä vihaan koko sielustani enkä voi
antaa hänelle anteeksi, sillä vihaan häntä liikaa kaiken sen pahan
tähden, mitä hän on minulle tuottanut! lausui Aleksei Aleksandrovitsh
vihan kyyneleet kurkussaan.

-- Rakastakaa niitä, jotka teitä vihaavat... kuiskasi Darja
Aleksandrovna kainosti.

Aleksei Aleksandrovitsh hymähti ivallisesti. Senhän hän kyllä tiesi
jo ennestään, mutta se ei soveltunut tähän tapaukseen.

-- Rakastakaa niitä, jotka teitä vihaavat, mutta on mahdotonta
rakastaa niitä, joita vihaa. Suokaa anteeksi, että pahoitan teidän
mielenne. Jokaisella on omaa surua tarpeeksi! -- Ja halliten taas
täydellisesti tunteitaan lausui Aleksei Aleksandrovitsh tyynesti
jäähyväiset ja lähti.



XIII


Pöydästä noustua Levin oli aikonut mennä Kittyn jäljestä saliin,
mutta oli pelännyt liian ilmeisellä liehittelyllään häiritsevänsä
häntä ja jäänyt siksi herrojen seuraan. Siinä toisten kanssa
keskustellessaan hän tunsi Kittyyn katsomattakin jokaisen tämän
liikkeen ja katseen ja sen, missä kohden hän oli salissa.

Ilman pienintäkään väkinäisyyttä hän noudatti heti alusta alkaen
äsken antamaansa lupausta, ajatteli hyvää kaikista ihmisistä ja
rakasti kaikkia. Keskusteltiin venäläisestä maalaiskunnasta,
obstsinasta; Pestsov väitti sen perustana olevan jonkin erityisen
periaatteen, jota hän nimitti kiertoperusteeksi. Levin ei ollut samaa
mieltä Pestsovin eikä veljensäkään kanssa, joka taas omalla tavallaan
sekä myönsi että kielsi venäläisen obstsinan merkityksen. Mutta
hän puhui vain sovitellakseen toisia keskenään ja tasoittaakseen
kummankin vastaväitteiden jyrkkyyttä. Hän ei vähääkään välittänyt
siitä, mitä itse puhui, vielä vähemmän siitä, mitä muut puhuivat,
hän vain tahtoi, että heidän ja kaikkien olisi hyvä ja mukava olla.
Hän tiesi nyt, mikä yksin oli tärkeää. Ja se oli ensin ollut siellä
salissa ja alkanut sitten liikkua lähemmäksi ja seisahtunut oven luo.
Ja vaikka hän olikin selin, hän tunsi sieltä tähyilevän katseen ja
hymyn eikä voinut olla kääntymättä katsomaan. Kitty seisoi ovella
Shtsherbatskin kanssa ja katsoi häneen.

-- Minä luulin teidän menevän pianon luo, Levin sanoi astuen hänen
luokseen. -- Sitä hyvää minä en saa maalla kuulla.

-- Ei, me tulimme vain kutsumaan teitä pois, ja kiitos että
tulitte, Kitty sanoi palkiten Levinin hymyllään. -- Mitä iloa on
väittelemisestä? Eihän kukaan koskaan saa toista vakuuttuneeksi.

-- Niin, niin se on, Levin sanoi, -- tavallisesti vaiteliaankin
kiivaasti vain sen vuoksi, ettei voida käsittää, mitä toinen
oikeastaan tahtoo todistaa.

Levin oli usein huomannut väittelyssä kaikkein viisaintenkin ihmisten
kesken, että suurten voimainponnistusten, määrätönten loogisten
hienouksien ja sanojen jälkeen väittelijät tulivat kaiken lopuksi
vain tietoisiksi siitä, että se, mitä he kaikin voimin olivat
koettaneet todistaa toisilleen, oli jo aikoja sitten, väittelyn
alusta asti, ollut heille tuttua ja että he vain pitivät eri
asioista mutta eivät tahtoneet mainita mitään mieltymyksistään
etteivät joutuisi alakynteen. Hän oli usein kokenut, että kun
joskus väittelyn aikana oppi ymmärtämään mistä toinen piti, saattoi
itse kiintyä samaan, ja silloin oli heti samaa mieltä ja kaikki
todistelut karisivat tarpeettomina pois; ja väliin hän oli taas
kokenut sellaista, että jos hän oli lopulta sanonut, mistä piti ja
minkä vuoksi oli koettanut keksiä todisteita, ja jos hän oli sattunut
tekemään sen hyvin ja vilpittömästi, niin vastustaja oli heti samaa
mieltä ja lakkasi väittelemästä. Sitä hän tarkoitti vastauksellaan
Kittyn sanoihin.

Kitty rypisti otsaansa voidakseen ymmärtää. Mutta heti kun Levin
alkoi selittää, hän käsitti sen.

-- Minä ymmärrän: täytyy saada tietää, minkä takia toinen väittelee
ja mistä pitää, niin silloin voi...

Kitty oli arvannut ja ilmaissut aivan oikein hänen huonosti
lausumansa ajatuksen. Levin säteili ilosta: niin ihmeelliseltä
hänestä tuntui siirtyminen Pestsovin ja Sergei Ivanovitshin
monisanaisesta väittelystä tähän kaikkein monimutkaisimpienkin
ajatusten vähäsanaiseen ilmaisuun.

Shtsherbatski meni pois, ja Kitty istuutui levitetyn pelipöydän
ääreen ja alkoi piirrellä liidunpalalla kaaria ja ympyröitä uudelle
vihreälle veralle.

He alkoivat jälleen keskustella naisen vapaudesta ja toiminnasta.
Levin oli samaa mieltä kuin Darja Aleksandrovna siinä, että tyttö,
joka ei ole mennyt naimisiin, löytää kyllä itselleen naisen tehtäviä
toisen perheessä. Hän perusteli kantaansa sillä, ettei ainoakaan
perhe voi tulla toimeen ilman naisen apua, että jokaisessa köyhässä
ja rikkaassa kodissa on ja tuleekin olla joko omaisia tai palkattuja
naisapulaisia.

-- Ei! Kitty sanoi punastuen, mutta sitä rohkeammin katsoen Leviniin
rehellisillä silmillään, -- tyttö voi olla siinä asemassa, ettei voi
nöyryytyksettä mennä perheeseen, vaan itse...

Levin ymmärsi häntä ensimmäisestä vihjeestä.

-- Niin tietysti! virkkoi hän, -- niin, niin, te olette oikeassa, te
olette oikeassa!

Hän ymmärsi kaikki Pestsovin päivällispöydässä esittämät todistelut
naisen vapauden puolesta nyt, kun näki Kittyn sydämessä neitseellisen
arkuuden ja nöyryytyksen pelon, tunsi tuon pelon itsekin, koska
rakasti Kittyä, ja perääntyi heti todisteluistaan.

Tuli hetken äänettömyys. Kitty piirteli yhä liidulla pöytään. Hänen
silmänsä välkkyivät tyyntä säteilyä. Hänen mielialaansa mukautuen
Levin tunsi koko olemuksessaan yhä kasvavaa onnen jännitystä.

-- Oi! Minä olen piirrellyt koko pöydän täyteen! Kitty sanoi pannen
liidun pois ja näytti aikovan nousta.

"Kuinka minä voin jäädä yksin ilman häntä?" Levin ajatteli kauhistuen
ja otti liidun. -- Odottakaahan, hän sanoi istuutuen pöydän viereen,
-- olen jo kauan tahtonut kysyä teiltä erästä asiaa.

Hän katsoi suoraan Kittyn helliin, joskin hiukan arasteleviin silmiin.

-- Olkaa hyvä ja kysykää.

-- Lukekaa tästä, Levin sanoi ja kirjoitti alkukirjaimet: K.T.v.m.:
s.o.m., m.s.a.v.s.? Nämä kirjaimet merkitsivät: "Kun te vastasitte
minulle: se on mahdotonta, merkitsikö se ainiaaksi vaiko silloin?"
Ei ollut mitenkään luultavaa, että Kitty voisi ymmärtää tuon
monimutkaisen lauseen; mutta Levin katsoi häneen sennäköisenä kuin
hänen elämänsä olisi riippunut siitä, saisiko Kitty noista sanoista
selvää vai eikö.

Kitty katsahti häneen vakavana, nojasi sitten synkistyneen otsansa
käteensä ja alkoi lukea. Väliin hän katsahti Leviniin kysyen
katsellaan: "Onkohan se sitä, mitä minä luulen?"

-- Minä ymmärrän, hän sanoi punastuen.

-- Mikä sana tämä on? kysyi Levin osoittaen a:ta, joka merkitsi sanaa
ainiaaksi.

-- Se sana merkitsee ainiaaksi, sanoi Kitty, -- mutta se ei ole
totta! Levin pyyhki nopeasti pois kirjoituksensa, antoi Kittylle
liidun ja nousi seisomaan. Kitty kirjoitti: E.v.s.v.t.

Dollyn suru Kareninien perheonnettomuudesta hälveni pian, kun hän
näki nuo kaksi olentoa: Kittyn, joka liitu kädessä katseli aran
onnellisesti hymyillen ylöspäin Leviniin, ja Levinin, joka kaunis
vartalo pöydän yli kumartuneena silmäili palavin silmin vuoroin
Kittyä, vuoroin pöytää.

Äkkiä Levinin kasvot välähtivät: hän oli ymmärtänyt. Kirjaimet
merkitsivät: "En voinut silloin vastata toisin."

Hän katsahti Kittyyn arasti ja kysyvästi.

-- Ainoastaanko silloin?

-- Niin, vastasi Kittyn hymy.

-- Entä... entä nyt? kysyi Levin.

-- Lukekaa tuosta. Minä sanon sen, mitä toivoisin. Mitä kovasti
toivoisin. Kitty kirjoitti alkukirjaimet: J. T. v. u. j. a. a. s. Se
merkitsi: "Jospa te voisitte unohtaa ja antaa anteeksi sen."

Levin tarttui liituun jännittynein, vapisevin sormin ja kirjoitti
liidun murtuessa alkukirjaimet seuraavaan: "Minun ei tarvitse
unohtaa eikä antaa anteeksi, sillä en ole koskaan lakannut teitä
rakastamasta."

Kitty katsahti häneen pysähtynyt hymy huulillaan.

Levin istuutui ja kirjoitti pitkän lauseen. Kitty ymmärsi kaikki ja
kysymättä mitään otti heti liidun ja vastasi.

Levin ei pitkään aikaan voinut ymmärtää, mitä Kitty oli kirjoittanut,
ja katsahti häntä tuontuostakin silmiin. Onni oli sumentanut hänen
älynsä. Hän ei mitenkään löytänyt niitä sanoja, mitä Kitty oli
tarkoittanut. Mutta Kittyn ihanista, onnea sädehtivistä silmistä hän
ymmärsi kaiken, mitä tahtoi tietää. Ja hän kirjoitti kolme kirjainta.
Eikä hän ollut vielä lopettanut, kun Kitty jo luki ajatuksen hänen
kätensä takaa, liitti itse viimeisen sanan ja kirjoitti myöntävän
vastauksen.

-- Pelaatteko te "sihteeriä"? sanoi vanha ruhtinas tullen pöydän luo.

-- Mutta meidän on nyt aika lähteä, jos aiot ehtiä teatteriin.

Levin nousi ja saattoi Kittyn ovelle.

Heidän omituisessa keskustelussaan kaikki oli tullut selväksi; Levin
tiesi nyt, että Kitty rakasti häntä, ja Kitty oli luvannut ilmoittaa
vanhemmilleen hänen huomisesta tulostaan.



XIV


Kun Levin Kittyn lähdettyä oli jäänyt yksin, tunsi hän sellaista
kaipausta ja kärsimätöntä halua päästä niin pian kuin suinkin
huomiseen aamuun, jolloin taas saisi nähdä Kittyn ja liittyä häneen
ainiaaksi, että hän pelästyi kuin kuolemaa niitä neljäätoista tuntia,
jotka hänen oli vietettävä ilman tätä. Hänen täytyi välttämättä saada
puhua jonkun kanssa, ettei jäisi yksin ja että aika kuluisi. Stepan
Arkadjevitsh olisi ollut paras puhetoveri, mutta hän lähti -- omien
sanojensa mukaan -- illanviettoon, oikeammin balettiin. Levin ehti
vain sanoa hänelle olevansa onnellinen ja pitävänsä hänestä kovasti
eikä koskaan unohtavansa, mitä Stepan Arkadjevitsh oli hänelle
tehnyt. Stepan Arkadjevitshin katse ja hymy osoittivat, että hän
ymmärsi oikein Levinin tunteen.

-- No, vieläkö haluatte kuolla? kysyi hän puristaen veljellisesti
Levinin kättä.

-- Ei, ei! Levin sanoi.

Darja Aleksandrovna myöskin ikään kuin onnitteli häntä sanoessaan
hänelle jäähyväiset: -- Kylläpä minä olen hyvilläni, hän sanoi, --
että te ja Kitty tapasitte taas toisenne, täytyy pitää arvossa vanhaa
ystävyyttä.

Levin ei pitänyt noista sanoista. Darja Aleksandrovna ei voinut
käsittää, kuinka korkealla hänen ulottumattomissaan se kaikki
oli, eikä hänen olisi pitänyt kajota siihen. Levin sanoi hyvästit
kaikille, mutta ollakseen jäämättä yksin lähti veljensä seuraksi.

-- Mihin sinä lähdet?

-- Kokoukseen.

-- Minä lähden mukaan. Saanko?

-- Miksikä ei, lähdetään vain, sanoi Sergei Ivanovitsh hymyillen. --
Mikä sinun on tänään?

-- Minunko? Minä olen onnenpoika! Levin sanoi laskien vaunujen
ikkunaruudun alas. -- Saanko aukaista? Tulee raittiimpaa. Minä olen
onnenpoika! Miksi sinä et ole koskaan mennyt naimisiin? Sergei
Ivanovitsh hymyili.

-- Olen sangen hyvilläni, hän näyttää olevan oiva tyt... aloitti
Sergei Ivanovitsh.

-- Älä, älä puhu, älä puhu! huudahti Levin tarttuen molemmin käsin
hänen turkkinsa kaulukseen ja työntäen sen hänen suunsa eteen. "Oiva
tyttö" kuulosti hänestä niin arkiselta ja alhaiselta hänen tunteensa
rinnalla.

Sergei Ivanovitsh herahti iloiseen nauruun, mitä hänelle sattui
harvoin.

-- No, saan kai sentään sanoa, että olen hyvilläni siitä.

-- Sen saat sanoa huomenna, huomenna, kuuletko! Mutta nyt hiljaa, ei
hiiskahdustakaan, Levin sanoi ja lisäsi hänen turkkiaan vielä kerran
pudistaen: -- Minä pidän sinusta kovasti! Saako sinne kokoukseen
tulla?

-- Saa tietysti!

-- Mistä siellä tänään keskustellaan? kysyi Levin, kasvot
lakkaamattomassa hymyssä.

He tulivat kokoukseen. Levin kuunteli, miten sihteeri kompastellen
luki pöytäkirjaa, jota ei nähtävästi itsekään ymmärtänyt; mutta
Levin näki tuon sihteerin kasvoista, miten herttainen ja kunnon mies
hän oli. Sen huomasi siitäkin, että hän hämmentyi ja kompasteli
pöytäkirjaa lukiessaan. Sitten alkoivat puheenvuorot. Väiteltiin
joittenkin summien myöntämisestä joihinkin tarkoituksiin, ja Sergei
Ivanovitsh piikitteli kahta jäsentä ja puhui kauan ja voitonvarmasti;
ja toinen jäsen, joka oli kirjoittanut jotain paperipalaselle,
arasteli ensin, mutta vastasi hänelle sitten hyvin myrkyllisesti
ja herttaisesti. Sitten Svijazhski, joka myös oli paikalla, sanoi
jotain kaunista ja jaloa. Levin kuunteli heitä ja näki selvästi,
ettei mistään summista ollutkaan puhe ja etteivät he olleet vähääkään
vihaisia toisilleen, vaan että he kaikki olivat herttaisia, hyviä
ihmisiä ja että kaikki kävi kiltisti ja herttaisesti. He eivät olleet
kenellekään häiriöksi, ja kaikilla oli mukavaa. Ihmeellistä oli
Levinistä se, että hän näki tänään heidän kaikkien lävitse, tunnisti
pienistä, ennen huomaamattomista merkeistä jokaisen sielun ja huomasi
selvästi, että kaikki olivat hyviä. Varsinkin hänestä, Levinistä, he
pitivät kaikki erityisesti tänään. Se näkyi siitä, miten he puhuivat
hänen kanssaan, miten hellästi ja ystävällisesti aivan vieraatkin
katsoivat häneen.

-- No, oletko tyytyväinen? kysyi Sergei Ivanovitsh häneltä.

-- Kovasti. En uskonut, että olisi niin hauskaa! Hyvä että tulin!
Svijazhski tuli Levinin luo ja kutsui hänet luokseen teelle. Levin ei
mitenkään voinut muistaa, mitä hänellä oli ollut Svijazhskia vastaan.
Svijazhskihan oli viisas ja ihmeellisen hyvä ihminen.

-- Varsin mielelläni, hän sanoi ja kysyi Svijazhskin vaimon ja tämän
sisaren vointia. Ja omituisen mielleyhtymän johdosta -- liittyihän
muisto Svijazhskin sukulaisneidistä jollain tavoin avioliiton
ajatukseen --, Levinin mieleen tuli, ettei ollut ketään, kenelle
hänen paremmin sopisi kertoa onnestaan kuin Svijazhskin naisväelle,
ja hän lähti erityisen mielellään heidän luokseen.

Svijazhski kyseli häneltä maatilan asioista olettaen tavalliseen
tapaansa, ettei voitaisi keksiä mitään, jota ei Euroopassa olisi jo
keksitty, mutta nyt se ei vähääkään harmittanut Leviniä. Hän tunsi
päinvastoin, että Svijazhski oli oikeassa ja että koko hänen oma
toimintansa oli mitätöntä, ja hän huomasi Svijazhskissa ihmeellistä
hienotunteisuutta, joka esti tätä suoraan ilmaisemasta, kuinka
oikeassa hän oli. Svijazhskin naiset olivat myös tällä kertaa
erityisen herttaisia. Levinistä tuntui, että he tiesivät jo kaiken
ja toivoivat hänelle onnea ja olivat ainoastaan hienotunteisuudesta
puhumatta siitä. Hän istui heidän luonaan tunnin, kaksi, kolme
tuntia, puhellen eri asioista, mutta ajatellen aina vain sitä yhtä,
mikä tulvehti hänen sielussaan, eikä huomannut, miten hirveästi
hän väsytti isäntäväkeä, joka olisi jo aikoja sitten halunnut
mennä nukkumaan. Svijazhski saattoi hänet eteiseen haukotellen ja
ihmetellen ystävänsä omituista mielentilaa. Kello läheni kahta. Levin
palasi hotelliin ja pelästyi muistaessaan, että hänen pitäisi nyt
viettää jäljellä olevat kymmenen tuntia yksin, rauhattoman kaipuunsa
vaivaamana. Valvomisvuorossa oleva lakeija sytytti kynttilät hänen
huoneeseensa ja aikoi poistua, mutta Levin pysäytti hänet. Hän
huomasi, että Jegor, johon hän ei ennen ollut kiinnittänyt mitään
huomiota, olikin varsin viisas, kaunis ja hyvä mies.

-- Onko vaikea valvoa, Jegor?

-- Minkäs sille tekee, kun virka on sellainen. Herrasväen
palveluksessa on rauhallisempaa, mutta tästä hyötyy enemmän.

Jegor kertoi, että hänellä oli perhe, kolme poikaa ja tytär, joka oli
ompelija ja jonka hän aikoi naittaa valjaskaupan apulaiselle.

Sen johdosta huomautti Levin, että rakkaus on pääasia avioliitossa
ja että rakkaus tekee aina onnelliseksi, koska onni on ainoastaan
ihmisessä itsessään.

Jegor kuunteli tarkkaavasti ja ymmärsi nähtävästi hyvin Levinin
ajatuksen, mutta sen vahvistukseksi hän toi esiin sen odottamattoman
huomautuksen, että herrasväen palveluksessa ollessaan hän oli aina
ollut isäntäväkeensä tyytyväinen ja oli täysin tyytyväinen nykyiseen
isäntäänsä vaikka tämä olikin ranskalainen.

"Ihmeellisen hyväluontoinen mies!" Levin ajatteli.

-- Entä sinä, Jegor, kun menit naimisiin, niin rakastitko sinä
vaimoasi?

-- Kuinkas muuten, vastasi Jegor.

Ja Levin huomasi Jegorin olevan erityisen herkässä mielentilassa ja
aikovan kertoa hänelle sydämensä salaisuudet.

-- On tämä minunkin elämäni ollut ihmeellinen. Poikapahasesta
minä olen... aloitti hän silmät loistaen. Nähtävästi Levinin
haltioituneisuus oli tarttunut häneenkin, niin kuin haukotus tarttuu
ihmisestä toiseen.

Mutta samassa kello soi. Jegor meni ja Levin jäi yksin. Hän ei ollut
päivällispöydässä syönyt juuri mitään eikä ollut Svijazhskillakaan
huolinut teestä eikä illallisesta, mutta ruoka ei nytkään tuntunut
houkuttelevan. Hän ei ollut nukkunut viime yönä, mutta unta hän ei
voinut ajatellakaan. Huoneessa oli viileää, mutta häntä rasitti
kuumuus. Hän avasi molemmat tuuletusruudut ja istuutui pöydälle
ikkunan eteen. Lumen peittämän katon takaa näkyi koristeellinen
risti ketjuineen, ja sen yläpuolella kohosi Ajokoiran kolmikulmainen
tähtisikermä ja kirkas, keltahohteinen Capella. Hän katsoi väliin
ristiin, väliin tähteen, hengitti raikasta pakkasilmaa, jota
tasaisesti virtasi huoneeseen, ja seurasi kuin unessa mielikuviensa
ja muistojensa kulkua. Neljättä käydessä hän kuuli käytävästä
askeleita ja katsahti ovesta. Tuttu peluri, Mjaskin, palasi klubista
synkän näköisenä ja ryiskellen. "Onneton raukka!" Levin ajatteli, ja
kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä rakkaudesta ja säälistä tuota
miestä kohtaan. Hän aikoi puhua tämän kanssa ja lohduttaa tätä; mutta
huomatessaan olevansa paitasillaan hän jätti aikeensa ja istuutui
jälleen ikkunan luo nauttiakseen kylmästä ilmasta ja katsellakseen
tuota ihmeellisen näköistä, vaitonaista, mutta niin merkitsevältä
tuntuvaa ristiä ja kohoavaa kellanhohtoista tähteä. Seitsemättä
käydessä alkoi kuulua lattiankiillottajien hankaus, kirkonkellot
soivat aamukirkkoon, ja Levin tunsi vilunväreitä kehossaan. Hän sulki
tuuletusruudut, peseytyi, Pukeutui ja lähti ulos.



XV


Kadut olivat vielä autioina. Levin meni Shtsherbatskien talon luo.
Pääovi oli vielä kiinni ja kaikki nukkuivat. Hän kääntyi takaisin,
palasi jälleen huoneeseensa ja tilasi kahvia. Lakeija, joka toi
kahvin, ei ollut enää Jegor. Levin aikoi ryhtyä hänen kanssaan
puheisiin, mutta lakeijaa soitettiin ja hänenkin täytyi mennä. Levin
koetti juoda kahvia ja pani rinkelin suuhunsa, mutta hänellä ei olut
vähääkään ruokahalua, ja syljettyään rinkelin pois suustaan hän veti
taas päällystakin ylleen ja lähti kävelemään. Kello kävi kymmenettä,
kun hän toisen kerran tuli Shtsherbatskin pääovelle. Talossa oli
juuri noustu, ja kokki lähti ruokatarpeita hakemaan. Täytyi odottaa
vielä ainakin kaksi tuntia.

Koko yön ja aamun Levin oli elänyt aivan tiedottomassa tilassa ja
tuntenut olevansa kokonaan vapaa aineellisen elämän olosuhteista.
Hän ei ollut syönyt kokonaiseen päivään, ei nukkunut kahteen yöhön,
hän oli viettänyt useampia tunteja pakkasilmassa, ja kuitenkin hän
tunsi itsensä raikkaammaksi ja terveemmäksi kuin koskaan, jopa täysin
riippumattomaksi kehostaan; hän liikkui lihaksiaan pinnistämättä ja
tunsi voivansa tehdä mitä hyvänsä. Hän oli varma siitä, että olisi
voinut lentää ilmaan tai tarpeen vaatiessa siirtää paikoiltaan talon
nurkan. Hän kuljeskeli jäljellä olevan ajan kadulla katsellen kaiken
aikaa kelloaan ja vilkuillen ympärilleen.

Eikä hän enää koskaan myöhemmin saanut nähdä mitään sellaista,
mitä silloin näki. Erityisesti häntä koskettivat kouluun astelevat
lapset, katoilta katukäytäville lentelevät kyyhkyset ja tuoreet
jauhoiset sämpylät, joita näkymätön käsi asetteli leipurin ikkunaan.
Nuo sämpylät, kyyhkyset ja kaksi poikaa olivat ylimaallisia
olentoja. Kaikki tapahtui yhtaikaa: poika juoksi kyyhkysen luo
ja katsahti hymyillen Leviniin; kyyhkynen räpytteli siipiään ja
pyrähti lentoon. Sen ruumis värähteli aurinkoisessa pakkasilmassa
väreilevien kuuranhileitten keskellä, ja samassa lemahti matalasta
ikkunasta paistetun leivän tuoksu ja sämpylät ilmestyivät ikkunaan.
Kaikki oli niin kummallisen ihanaa, että Levin nauroi ja kyyneltyi
ilosta. Tehtyään suuren kierroksen Gazetny-poikkikatua ja Kislovkaa
pitkin hän palasi takaisin hotelliin ja -- asettaen kellon eteensä
-- istuutui odottamaan kahtatoista. Viereisestä huoneesta kuului
aamuista yskintää, siellä puhuttiin joistakin koneista ja petoksista.
Siellä ei ymmärretty, että viisari läheni jo kahtatoista. Läheni
ja läheni. Levin lähti kadulle. Ajurit näyttivät tietävän kaiken.
Ne ympäröivät Levinin onnellisen näköisinä, tarjoten kilvan
palveluksiaan. Ollakseen tekemättä vääryyttä kenellekään Levin lupasi
vielä ajaa toisellakin, otti yhden ja käski ajaa Shtsherbatskille.
Ajuri oli erittäin viehättävä kauhtanan alta esiinpistävine
valkoisine paidankauluksineen, joka kehysti punaista, lujaa kaulaa
kireänä renkaana. Hänen rekensä oli korkea ja ketteräliikkeinen, eikä
Levin enää koskaan sen jälkeen saanut ajaa sellaisessa reessä. Ja
hevonenkin oli hyvä ja koetti juosta, mutta ei liikkunut paikaltaan.
Ajuri tiesi Shtsherbatskin talon, koukisti käsivarsiaan erityisen
kunnioittavasti "ptruu" sanoessaan ja pysäytti pääoven eteen.
Shtsherbatskien ovenvartija tiesi varmaan kaiken. Se näkyi hänen
silmiensä hymystä ja siitä millä tavoin hän sanoi:

-- Ettepä ole pitkään aikaan käynytkään, Konstantin Dmitrijevitsh!

Eikä hän ainoastaan näyttänyt tietävän kaikkea, vaan olipa
silminnähtävästi riemuissaan siitä ja pinnisteli salatakseen ilonsa.
Katsahtaessaan hänen herttaisiin vanhuksensilmiinsä Levin tunsi vielä
jonkin uuden onnensäteen välähdyksen.

-- Joko ovat nousseet?

-- Olkaa hyvä! Sen voitte jättää tänne, ovenvartija sanoi hymyillen,
kun Levin aikoi ottaa hattunsa mukaan. Se merkitsi varmaan jotakin?

-- Kenelle käskette ilmoittamaan? kysyi eteisessä vastaantuleva
lakeija.

Lakeija oli tosin nuori ja uudenaikaisen keikarimainen, mutta sangen
hyvä ja miellyttävä mies ja ymmärsi hänkin kaiken.

-- Ruhtinattarelle... ruhtinaalle... neiti ruhtinattarelle...
Levin sanoi.

Ensimmäinen henkilö, jonka hän näki, oli mademoiselle Linon, joka
tuli salin poikki kasvot ja kiharat loistaen. Levin oli juuri alkanut
puhella hänen kanssaan, kun oven takaa kuului vaatteitten kahinaa.
Mademoiselle Linon häipyi hänen silmistään ja onnen läheisyyden
iloinen kauhu valtasi hänet. Mademoiselle Linon lähti hätiköiden
toista ovea kohti ja jätti hänet yksin. Juuri kun ovi oli ehtinyt
sulkeutua, kajahtivat parkettilattialla nopeat, keveät askeleet, ja
hänen onnensa, hänen elämänsä, hän itse, hänen paras itsensä, jota
hän oli niin kauan etsinyt ja ikävöinyt, lähestyi häntä nopeasti --
ei enää kävellen, vaan joidenkin näkymättömien siipien kannattamana.

Levin näki vain hänen selkeät, rehelliset silmänsä, joista kuvastui
ylitsepulppuavan rakkauden ilon säikähdys. Ne silmät loistivat yhä
lähempää ja lähempää, sokaisten hänet rakkauden säteilyllä, ja
pysähtyivät hänen eteensä. Hän tunsi käsien laskeutuvan olkapäilleen.

Kitty oli tehnyt kaikkensa: juossut hänen luokseen ja antautunut
kokonaan, arastellen ja iloiten, hänen syliinsä. Levin syleili häntä
ja painoi huulensa hänen huulilleen, jotka etsivät hänen suudelmaansa.

Kitty ei ollut myöskään nukkunut koko yönä, vaan oli kaiken aamua
odottanut häntä.

Äiti ja isä olivat olleet täysin suostuvaisia ja onnellisia
tyttärensä onnesta. Kitty oli tahtonut saada ensimmäisenä ilmoittaa
Levinille oman ja hänen onnensa. Kitty oli valmistautunut ottamaan
hänet vastaan yksin; iloinnut, arastellut ja ujostellut eikä ollut
tiennyt mitä tekisi. Hän oli kuullut Levinin askeleet ja äänen ja
odottanut oven takana neiti Linonin poistumista. Neiti Linon oli
mennyt, ja arvelematta ja kyselemättä itseltään mitään hän oli mennyt
Levinin luo ja tehnyt sen, mitä oli tehnyt.

-- Mennään äidin luo! Kitty sanoi ottaen Leviniä kädestä. Levin
ei pitkään aikaan voinut sanoa mitään, ei sen vuoksi, että olisi
pelännyt sanoilla turmelevansa tunteensa ylevyyden, vaan siksi, että
tunsi onnen kyynelten tukahduttavan kurkkuun kaikki aiotut sanat.
Levin otti Kittyn käden ja suuteli sitä.

-- Onko tämä tosiaankin totta? hän sanoi viimein tukahtuneella
äänellä. -- Minä en voi uskoa, että sinä rakastat minua!

Kitty hymyili tuolle sinuttelulle ja arkuudelle, jolla Levin vastasi
hänen katseeseensa.

-- Niin se on! hän sanoi vitkaan ja merkitsevästi, -- minä olen niin
onnellinen!

Käsi kädessä he menivät vierashuoneeseen. Kun vanha ruhtinatar
näki heidät, hän alkoi huohottaa, ja herahti itkemään ja nauramaan
yhtaikaa; hän juoksi heidän luokseen niin reippaasti, ettei
Levin olisi uskonutkaan, syleili ja suuteli Leviniä ja kostutti
kyynelillään hänen poskensa.

-- Kaikki on siis päätetty! Kuinka minä olen hyvilläni! Rakasta
häntä. Kaikki siis hyvin!... Kitty!

-- Pianpa se kävikin! sanoi vanha ruhtinas koettaen näyttää
välinpitämättömältä; mutta Levin huomasi, että hänen silmänsä olivat
kosteat, kun hän kääntyi Levinin puoleen. -- Minä olen aina toivonut
tätä! sanoi ruhtinas ottaen Leviniä kädestä ja vetäen hänet syliinsä.
-- Minä sanoin jo silloinkin, kun tuon tuulihatun päähän pälkähti...

-- Isä! huudahti Kitty ja sulki hänen suunsa kädellään.

-- No, en sano, en! lupasi ruhtinas. Olen hyvin ilois... il... Oi,
olenpa minä tyhmä...

Hän syleili Kittyä, suuteli hänen kasvojaan, kättään ja taas
kasvojaan ja siunasi hänet ristinmerkein.

Ja Levinin valtasi uusi rakkauden tunne tuota verrattain vieraalta
tuntunutta vanhaa ruhtinasta kohtaan, kun hän katsoi, kuinka Kitty
kauan ja hellästi suuteli hänen kättään.



XVI


Ruhtinatar istui nojatuolissa hiljaa hymyillen; ruhtinas istuutui
hänen rinnalleen. Kitty seisoi isän tuolin vieressä pitäen yhä häntä
kädestä. Kaikki olivat vaiti.

Ruhtinatar alkoi ensimmäisenä kutsua asioita niiden oikealla nimellä
ja tehdä käytännöllistä puolta koskevia kysymyksiä. Alkuun se tuntui
kaikista oudolta ja pahalta.

-- Koska kaikki sitten tapahtuu? Täytyy siunata ja julkaista. Ja
milloin ovat häät? Mitä sinä arvelet, Aleksander?

-- Hän se on tässä päähenkilö, sanoi ruhtinas viitaten Leviniin.

-- Koskako? Levin sanoi punastuen. -- Huomenna. Jos te minulta
kysytte, niin minun mielestäni on siunattava tänään ja häät pidettävä
huomenna.

-- Oh, mon cher, mitä hullutuksia!

-- No, viikon perästä sitten.

-- Hän on suunniltaan.

-- Onko se sitten mahdotonta?

-- Mutta, hyvä ystävä! sanoi ruhtinatar iloisesti hymyillen tuolle
hätäilylle. -- Miten sitten myötäjäisten kävisi?

"Pitääkö nyt sitten olla myötäjäiset ja kaikki?" Levin ajatteli
kauhuissaan. -- Mutta eiväthän myötäjäiset, siunaukset eivätkä
mitkään voi turmella minun onneani! Ei mikään voi turmella sitä! Hän
katsahti Kittyyn ja huomasi, ettei ajatus myötäjäisistä loukannut
Kittyä vähääkään. "Kenties se sitten on välttämätöntä", hän arveli.

-- Enhän minä mitään tiedä, minä vain sanoin oman toivomukseni, hän
sanoi anteeksipyytäen.

-- Siitä ehdimme päättää sitten. Nyt voidaan kyllä siunata ja
julkaista.

Ruhtinatar meni miehensä luo, suuteli häntä ja aikoi mennä, mutta
tämä pidätti häntä, veti hänet syliinsä ja suuteli häntä suu hymyssä
useita kertoja. Oli kuin vanhukset olisivat hetkeksi hämmentyneet
eivätkä oikein tienneet, olivatko he itse taas rakastuneita vaiko
heidän tyttärensä. Kun ruhtinas ja ruhtinatar olivat poistuneet,
Levin meni Kittyn luo ja otti häntä kädestä. Hän hallitsi nyt
tunteitaan ja kykeni puhumaan, ja hänellä oli paljon sanottavaa
morsiamelleen. Mutta hän puhui aivan muusta kuin olisi pitänyt.

-- Minä tiesin, että näin kävisi! En uskaltanut toivoa vähääkään,
mutta sieluni pohjassa olin kuitenkin aina varma siitä.

-- Entä minä? sanoi Kitty. -- Silloinkin... hän pysähtyi ja
jatkoi taas katsoen rohkeasti Leviniin rehellisillä silmillään,
-- silloinkin, kun sysäsin pois oman onneni. Olen aina rakastanut
vain teitä, mutta silloin olin oudosti sokaistunut. Minun täytyy se
sanoa... Voitteko te unohtaa sen?

-- Kenties se on vain parempi. Teidän täytyy antaa niin paljon
anteeksi minulle. Minun täytyy sanoa teille...

Hän aikoi nyt sanoa sen, mikä oli välttämättömästi sanottava. Hän oli
päättänyt tunnustaa morsiamelleen heti alussa kaksi asiaa: ettei hän
ollut niin puhdas kuin tämä ja että hän toiseksi oli epäuskoinen. Se
oli vaikeaa, mutta hän piti velvollisuutenaan tunnustaa Kittylle nämä
tosiasiat.

-- Ei, ei nyt, mutta joskus toisen kerran! epäröi hän.

-- Hyvä, sanoi Kitty, -- joskus toisen kerran, mutta muistakaa sitten
sanoa. Minä en pelkää mitään. Minä tahdon tietää kaikki. Nythän on
kaikki jo päätetty.

Levin jatkoi:

-- Päätetty, että te otatte minut, millainen minä olenkin... ette
enää jätä minua? Niinkö?

-- Niin, niin.

Heidän keskustelunsa keskeytti mademoiselle Linon, joka hellästi,
joskin teennäisesti hymyillen tuli onnittelemaan rakasta hoidokkiaan.
Hän ei ollut vielä ehtinyt poistua, kun jo palvelijat tulivat
toivottamaan onnea. Ja sitten saapuivat sukulaiset ja alkoi se
autuaallinen hullunmylly, josta Levin ei päässyt ennen kuin
hääpäivänsä jälkeisenä päivänä. Levinillä oli koko ajan nolo ja
tukala olo, mutta onnen jännitys kasvoi kasvamistaan. Hän tunsi koko
ajan, että häneltä odotettiin monenmoista, mistä hänellä ei ollut
tietoa, ja hän teki kaiken, mitä hänelle sanottiin, ja kaikki se
tuotti hänelle onnea. Hän oli luullut, ettei hänen aviopuuhillaan
tulisi olemaan mitään yhteistä tavaksi tulleitten kosintamenojen
kanssa, joiden hän oli arvellut pilaavan erikoislaatuisen onnensa.
Kävi kuitenkin niin, että hän teki kaiken kuten muutkin, ja siitä
hänen onnensa vain kasvoi ja kävi yhä erikoislaatuisemmaksi.

-- Nyt syödään makeisia, sanoi mademoiselle Linon, ja Levin ajoi
ostamaan makeisia.

-- No, onnea vain, sanoi Svijazhski. -- Neuvon teitä ostamaan
kukkavihkonne Fominilta.

-- Pitääkö sellainenkin olla? Ja hän ajoi Fominin kukkakauppaan.
Sergei Ivanovitsh sanoi, että oli välttämätöntä lainata rahaa, koska
tulisi olemaan paljon menoja lahjojen ja...

-- Pitääkö antaa lahjoja? Ja hän ajoi Fuldelle.

Ja sokerileipomossa, kukkakaupassa, Fuldella ja kaikkialla hän
näki olevansa odotettu ja tervetullut vieras, ja kaikkialla hän
huomasi riemuittavan hänen onnestaan. Omituisinta oli, että
kaikki nekin, jotka olivat ennen olleet epäystävällisiä, kylmiä
ja välinpitämättömiä, ihastelivat nyt häntä, noudattivat kaikessa
hänen tahtoaan, kohtelivat hienotunteisesti ja hellävaroen hänen
tunnettaan ja jakoivat hänen näkemyksensä siitä, että hän oli
maailman onnellisin ihminen, koska hänen morsiamensa oli kaiken
täydellisyyden huippu. Samoin tunsi Kittykin. Kun kreivitär Nordston
oli rohjennut viitata siihen, että hän oli toivonut jotain parempaa,
Kitty oli kiivastunut ja todistanut hänelle niin vakuuttavasti, ettei
maailmassa voinut olla mitään Leviniä parempaa, että kreivittären
oli täytynyt myöntää se, eikä hän enää Kittyn läsnä ollessa voinut
kohdata Leviniä ilman ihastuksen hymyä.

Levinin lupaama tunnustus oli ainoa tämän ajan painostava tapaus.
Hän neuvotteli asiasta vanhan ruhtinaan kanssa ja saatuaan häneltä
luvan antoi Kittylle päiväkirjansa, johon oli kirjoitettu, mikä
häntä vaivasi. Hän oli kirjoittanut tuon päiväkirjansa juuri tulevaa
morsiantaan silmälläpitäen. Häntä oli vaivannut kaksi asiaa:
viattomuuden ja uskon puute. Jälkimmäisen tunnustaminen ei merkinnyt
Kittylle paljoakaan. Hän oli itse uskonnollinen eikä koskaan epäillyt
uskonnon totuuksia, mutta Levinin ulkonainen epäusko ei liikuttanut
häntä vähääkään. Kitty tunsi rakkaudellaan koko Levinin sielun
ja näki siinä sen, mitä tahtoikin, ja hänelle oli yhdentekevää,
kutsuttiinko sellaista sieluntilaa epäuskoksi tai miksi muuksi
hyvänsä. Mutta toinen tunnustus sai hänet katkerasti itkemään.

Päiväkirjan antaminen oli vaatinut Leviniltä suurta sisäistä
voimainponnistusta. Hän oli muistanut, ettei heidän välillään saisi
olla salaisuuksia, ja katsonut sen siksi välttämättömäksi. Mutta hän
ei ollut tajunnut, miten se saattoi vaikuttaa, eikä ollut osannut
asettua Kittyn asemaan. Vasta kun hän sen päivän iltana saapui
Shtsherbatskeille ennen teatteriin lähtöä, meni Kittyn huoneeseen
ja näki tämän rakkaat kasvot itkettyneinä ja onnettomina itse
aiheuttamansa surun tähden, hän ymmärsi, mikä kuilu oli olemassa
hänen häpeällisen menneisyytensä ja Kittyn viattoman puhtauden
välillä, ja kauhistui tekoaan.

-- Ottakaa, ottakaa pois nuo kauheat kirjat! Kitty sanoi sysäten
edessään pöydällä olevat vihkoset kauemmaksi luotaan.

-- Miksi te annoitte ne minulle!... Ei, parempi se sentään oli, hän
lisäsi nähdessään Levinin epätoivoiset kasvot. -- Mutta kauheata se
on, kauheata!

Levin painoi päänsä alas ja oli vaiti. Hän ei voinut sanoa mitään.

-- Te ette voi antaa minulle anteeksi, hän kuiskasi viimein.

-- Minä olen jo antanut. Mutta kauheata se on!

Kuitenkin Levinin oli onni niin suuri, ettei tuo tunnustuskaan
voinut sitä samentaa; se vain antoi sille uuden vivahteen. Kitty
oli antanut hänelle anteeksi; ja siitä lähtien piti Levin itseään
vielä vähemmän Kittyn rakkauden arvoisena, kunnioitti vielä enemmän
tämän siveellistä ylemmyyttä ja piti vielä suuremmassa arvossa
ansaitsematonta onneaan.



XVII


Aleksei Aleksandrovitsh ajoi päivällisiltä takaisin hotelliin,
kaikki äskeiset keskustelut muistissaan. Darja Aleksandrovnan
sanat anteeksiannosta olivat herättäneet hänessä vain nyrpeyttä.
Kristinopin ohjeen soveltaminen ei ollut tässä tapauksessa suinkaan
yksiselitteistä, ja Aleksei Aleksandrovitsh oli jo kauan sitten
ratkaissut kysymyksen kielteisesti. Kaikesta, mitä keskustelun
kuluessa oli lausuttu, oli syvimmälle hänen mieleensä syöpynyt tyhmän
ja hyväluontoisen Turovtsynin huomautus: teki kuin mies, haastoi
kaksintaisteluun ja tappoi. Nähtävästi kaikki muut olivat olleet
samaa mieltä, vaikka olivatkin kohteliaisuudesta jättäneet sen
sanomatta.

"Se asiahan on jo päätetty, mitä sitä enää miettii", sanoi
Aleksei Aleksandrovitsh itselleen. Ja ajatellen vain alkavaa
tarkastusmatkaansa hän astui yksinäiseen huoneeseensa ja kysyi
saattamaan tulleelta ovenvartijalta, missä hänen lakeijansa oli.
Ovenvartija sanoi lakeijan menneen ulos. Aleksei Aleksandrovitsh
käski tuomaan teetä, istuutui pöydän ääreen, otti matkaoppaan ja
alkoi tehdä tarkkaa matkasuunnitelmaa.

-- Tuli kaksi sähkösanomaa, sanoi kotiin tullut lakeija astuen
huoneeseen. -- Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, pistäydyin vain
hieman kävelemässä.

Aleksei Aleksandrovitsh otti sähkösanomat ja avasi ne. Ensimmäinen
oli tiedonanto Stremovin nimityksestä siihen virkaan, jota Karenin
oli toivonut. Aleksei Aleksandrovitsh heitti sähkösanoman pöydälle,
punastui, nousi ylös ja alkoi kävellä ympäri huonetta: "Quos vult
perdere dementat", hän sanoi tarkoittaen sanalla quos niitä
ihmisiä, jotka olivat myötävaikuttaneet tuohon nimitykseen. Häntä
ei harmittanut se, ettei hän itse ollut saanut tuota paikkaa ja
että hänet oli niin ilmeisesti syrjäytetty; mutta hänestä oli
käsittämätöntä ja ihmeellistä, kuinka voitiin; olla näkemättä sitä,
että mokoma lörpöttelijä ja sanaseppo Stremov pystyi siihen huonommin
kuin kukaan muu. Kuinka voitiin olla niin sokeita, ettei huomattu,
että moinen nimitys oli omiaan hävittämään kaiken arvonannon heitä
itseään kohtaan.

"Kaiketi vielä muutakin samanlaista", hän sanoi katkerana itsekseen
avatessaan toisen sähkösanoman. Se oli hänen vaimoltaan. Sinisellä
kynällä kirjoitettu allekirjoitus "Anna" osui hänen silmiinsä
ensimmäiseksi. "Kuolen, pyydän, rukoilen tulemaan. Anteeksi saaden
kuolen rauhallisemmin", luki hän. Hän hymähti ylenkatseellisesti
ja heitti sähkösanoman kädestään. Heti alkuun hänellä ei ollut
pienintäkään epäilystä siitä, että se oli pelkkää valhetta ja
juonittelua.

"Se ihminen ei kavahda mitään petosta. Hänenhän piti kohta synnyttää.
Kenties sairaus liittyy synnytykseen. Mihin hän mahtaa pyrkiä?
Laillistuttamaan lapsen, saattamaan minut häpeälliseen asemaan
ja estämään eronsaannin", mietti hän. "Mutta jotain siinä oli
kuolemasta..." Hän luki sähkösanoman uudelleen, ja yhtäkkiä hänen
mieleensä iski sanojen oikea merkitys. -- Mutta jos se onkin totta?
hän sanoi itsekseen.

-- Jos onkin totta, että kärsimyksen ja kuoleman hetkenä hän katuu
vilpittömästi, ja minä kieltäydyn saapumasta pitäen sitä petoksena?
Se olisi julmaa, ja kaikki tuomitsisivat minut, ja sitä paitsi se
olisi suorastaan tyhmää minun puoleltani.

-- Pjotr, käske vaunujen odottaa. Minä lähden Pietariin, hän sanoi
lakeijalle.

Aleksei Aleksandrovitsh päätti lähteä Pietariin tapaamaan vaimoaan.
Jos Annan tauti olisi petosta, niin hän vaikenisi ja kääntyisi heti
takaisin. Jos Anna tosiaan oli kuoleman kielissä ja tahtoi tavata
häntä, hän antaisi tälle anteeksi, jos tapaisi hänet vielä hengissä,
ja suorittaisi viimeisen velvollisuutensa häntä kohtaan, jos saapuisi
liian myöhään. Matkan aikana hän ei enää ajatellut asiaa.

Tuntien itsensä väsyneeksi ja likaiseksi rautatievaunussa vietetyn
yön jälkeen Aleksei Aleksandrovitsh ajoi Pietarin aamuisessa sumussa
autiota Nevskiä pitkin ja katseli eteensä ajattelematta, mikä häntä
odotti. Hän ei voinut ajatella sitä, koska se johti väkisinkin siihen
ajatukseen, että Annan kuolema selvittäisi hetkessä koko hänen
hankalan asemansa. Suljetut leipurit ja kauppapuodit, öiset ajurit ja
katukäytäviä lakaisevat talonmiehet vilahtelivat hänen silmissään, ja
hän katseli kaikkea estääkseen itseään ajattelemasta sitä, mitä ei
olisi uskaltanut toivoa ja kuitenkin toivoi. Hän ajoi pääoven eteen.
Ajurinrattaat ja vaunut nukkuvine kuskeineen odottivat oven luona.
Astuessaan ovelle Aleksei Aleksandrovitsh ikään kuin kaivoi jostain
aivojensa lokerosta äkkiä ajatuksen, jonka hän otti ohjeekseen. Se
kuului: "Jos se on petosta, on poistuttava tyynen ylenkatseellisesti;
jos se on totta, on noudatettava arvokkuutta."

Ovenvartija avasi oven ennen kuin Aleksei Aleksandrovitsh oli ehtinyt
soittaakaan. Ovenvartija oli omituisen näköinen vanhassa pitkässä
takissaan, ilman solmiota ja tohvelit jalassa.

-- Miten on rouvan laita?

-- Eilen synnytti onnellisesti.

Aleksei Aleksandrovitsh pysähtyi ja kalpeni. Hän huomasi nyt
selvästi, miten voimakkaasti hän oli toivonut vaimonsa kuolemaa.

-- Ja kuinka hän voi?

Kornei kiiruhti portaita alas aamuesiliinassaan.

-- Hyvin huonosti, hän sanoi. -- Eilen oli lääkärineuvottelu, ja
nytkin on lääkäri täällä.

-- Ota matkatavarat, Aleksei Aleksandrovitsh sanoi hieman
helpottuneena tiedosta, että kuoleman mahdollisuus oli kuitenkin
olemassa ja astui eteiseen.

Vaatenaulakossa riippui sotilaspäällystakki. Aleksei Aleksandrovitsh
huomasi sen ja kysyi:

-- Keitä siellä on?

-- Lääkäri, kätilö ja kreivi Vronski. Aleksei Aleksandrovitsh meni
sisähuoneisiin.

Vierassalissa ei ollut ketään; Annan kamarista tuli kätilö vastaan,
sinipunanauhainen myssy päässä.

Hän astui Aleksei Aleksandrovitshin luo, tarttui tätä käsivarresta
kuoleman läheisyyden aiheuttamalla tuttavallisuudella ja veti
makuuhuoneeseen päin.

-- Luojan kiitos tulitte! Teistä ja teistä vain puhuu, hän sanoi.

-- Tuokaa pian jäätä! kuului makuuhuoneesta lääkärin käskevä ääni.

Aleksei Aleksandrovitsh meni Annan kamariin. Annan kirjoituspöydän
ääressä matalalla tuolilla, kylki tuolinselustaa vasten, istui
Vronski kädet kasvoilla ja itki. Hän hätkähti lääkärin äänen
kuullessaan, kohotti kasvojaan ja huomasi Aleksei Aleksandrovitshin.
Nähdessään tämän hän hämmästyi niin, että painautui uudelleen
istumaan ja veti päänsä hartioiden väliin, ikään kuin tahtoen kadota
jonnekin; mutta samassa hän pakotti itsensä nousemaan ja sanoi:

-- Hän kuolee. Lääkärit sanovat, ettei ole toivoa. Olen kokonaan
teidän vallassanne, mutta sallikaa minun olla täällä... niin, kuinka
vain itse tahdotte, minä...

Kun Aleksei Aleksandrovitsh näki Vronskin kyyneleet, hänet valtasi
kokonaan se sielullisen sekasorron tila, jonka toisten ihmisten
kärsimyksen näkeminen hänessä aina sai aikaan, ja kääntäen päänsä
pois ja kuuntelematta Vronskin sanoja loppuun hän lähti kiireesti
ovea kohti. Makuuhuoneesta kuului Annan ääni. Hän puhui jotain, hänen
äänensä oli iloinen ja vilkas ja äänenpainot olivat ihmeellisen
selkeät. Aleksei Aleksandrovitsh astui sisään ja meni vuoteen
luo. Anna makasi kasvot häneen päin. Poskilla hehkui puna, silmät
loistivat, ja valkean yöpaidan kalvosimista esiinpistävät pienet
valkeat kädet sormeilivat peitteen nurkkaa punoen sitä edestakaisin.
Oli kuin hän olisi ollut terve ja raikas ja kaikkein parhaimmassa
mielentilassaan. Hän puhui nopeasti ja harvinaisen sointuvasti.

-- Sillä Aleksei, minä tarkoitan Aleksei Aleksandrovitshia, eikö
olekin omituinen, kauhea sattuma, että molemmat ovat Alekseita?
-- Aleksei olisi suostunut. Minä olisin unohtanut, ja hän antanut
anteeksi... Miksi hän ei tule? Hän on hyvä, hän ei itse tiedä miten
hyvä hän on. Oi, hyvä Jumala, tätä tuskaa! Antakaa minulle pian
vettä! Ai niin, se on vaarallista hänelle, minun tyttörukalleni!
No hyvä, hyvä, antakaa hänet imettäjälle. Kyllä minä suostun, ehkä
on parempikin niin. Kun hän tulee, lapsen näkeminen koskee häneen.
Antakaa hänet!

-- Anna Arkadjevna, Aleksei Aleksandrovitsh on jo tullut. Hän on
tässä, vakuutteli kätilö koettaen kiinnittää sairaan huomion Aleksei
Aleksandrovitshin.

-- Voi, mitä te puhutte! jatkoi Anna näkemättä mitään. -- Antakaa
minulle tyttäreni, antakaa! Eihän hän vielä ole tullut. Te ette tunne
häntä ja siksi te sanotte, ettei hän anna anteeksi. Ei kukaan ole
tuntenut häntä, paitsi minä, ja minullekin se kävi vaikeaksi. Täytyy
tuntea hänen silmänsä. Serjozhalla on aivan samanlaiset silmät, ja
siksi minä en voi katsoa niihin. Onko Serjozhalle annettu ruokaa?
Tiedänhän minä, että ne aina unohtavat. Hän ei olisi unohtanut.
Täytyy siirtää Serjozha kulmakamariin ja pyytää Mariettea nukkumaan
hänen kanssaan.

Yhtäkkiä hän kyyristyi kokoon, vaikeni ja nosti pelästyneenä kädet
kasvojensa eteen ikään kuin suojellakseen itseään lyönneiltä. Hän
näki miehensä.

-- Ei, ei! aloitti hän taas, -- minä en pelkää häntä, minä pelkään
kuolemaa. Aleksei, tule tänne. Minun täytyy kiiruhtaa, kun minulla
on niin vähän aikaa. Minulla on vain hetkinen enää elettävänä, kohta
alkaa kuume enkä sitten enää ymmärrä mitään. Nyt minä ymmärrän,
ymmärrän kaikkia ja näen kaiken.

Aleksei Aleksandrovitshin kurtistuneille kasvoille kohosi kärsivä
ilme; hän otti Annaa kädestä ja tahtoi sanoa jotain, mutta ei voinut.
Hänen alahuulensa vavahteli, mutta hän taisteli yhä liikutustaan
vastaan ja koetti katsoa poispäin. Joka kerta kun hän vilkaisi
Annaan, hän näki nuo silmät, joista säteili niin liikuttava ja
riemukas hellyys, jollaista hän ei ollut niissä koskaan ennen nähnyt.

-- Odotahan, sinä et tiedä... Odottakaahan... Anna pysähtyi kuin
kooten ajatuksiaan. -- Niin, -- alkoi hän taas, -- niin, niin, niin.
Sitähän minä aioinkin sanoa. Älä ihmettele minua. Minä olen sama
kuin ennenkin... Mutta minussa on toinenkin, ja sitä minä pelkään,
se rakastui häneen, ja minä tahdoin vihata sinua enkä voinut unohtaa
sitä entistä. Minä en ole se toinen. Nyt olen jälleen entiseni. Minä
kuolen kohta, minä tiedän että kuolen, voit kysyä häneltä. Minä
tunnen sen jo nyt. Voi noita painoja jaloissa, käsissä ja sormissa!...
Sormet ovat suunnattoman suuret! Mutta pian se kaikki päättyy...
En kaipaa enää mitään muuta kuin että annat minulle anteeksi, annat
kaiken anteeksi! Minä olen kauhea, mutta se pyhä marttyyrinainen
-- mikä hänen nimensä olikaan? -- josta hoitajamummoni kertoi, oli
vieläkin huonompi. Minäkin menen Roomaan, siellä on erakkomajoja, en
enää häiritse ketään, otan vain Serjozhan ja tyttöni mukaan... Ei,
sinä et voi antaa anteeksi! Minä tiedän, että sitä on mahdoton antaa
anteeksi. Ei, ei, ei, mene pois, sinä olet liian hyvä! Anna piti
toisella kuumalla kädellään häntä kädestä ja toisella työnsi pois.

Aleksei Aleksandrovitshin sielullinen sekasorto oli kasvanut
kasvamistaan ja nousi nyt sellaiselle asteelle, että hän lakkasi
taistelemasta sitä vastaan. Hän tunsi yhtäkkiä, että se, mitä hän
oli pitänyt sielullisena sekasortona, olikin päinvastoin onnellinen
sieluntila, joka antoi hänelle yhtäkkiä uuden, ennenkokemattoman
onnen. Hän ei ajatellut, että kristinoppi, jota hän koko elinikänsä
oli tahtonut seurata, käski häntä antamaan anteeksi ja rakastamaan
vihollisiaan; mutta äkkiä rakkauden ja anteeksiannon tunne täytti
hänen sydämensä. Hän laskeutui polvilleen, painoi päänsä Annan
kuumeista, hihankin läpi hehkuvaa kyynärvartta vasten ja itki
ääneen kuin lapsi. Anna syleili hänen kaljuuntuvaa päätään, siirtyi
lähemmäksi häntä ja katsoi ylöspäin uhkamielisen ylpein katsein.

-- Siinä hän on! Tiesinhän minä! Ja nyt jääkää hyvästi, jääkää
hyvästi kaikki!... Ne tulivat taas, miksi ne eivät mene?... Ottakaa
nyt toki nämä turkit pois!

Tohtori irrotti sairaan kädet, painoi hänen päänsä varovasti tyynyä
vasten ja veti peitteen hartioiden yli. Anna laskeutui nöyrästi
selälleen ja katseli eteensä silmät loistaen.

-- Minä vain tahdoin sinun anteeksiantoasi enkä mitään muuta, muista
se... Miksi ei hän sitten tule? jatkoi Anna taas kääntyen ovea kohti,
Vronskiin päin. -- Tule tänne, tule! Anna hänelle kätesi.

Vronski tuli vuoteen viereen ja peitti taas kasvonsa Annan nähdessään.

-- Ota pois kädet kasvoiltasi ja katso häneen. Hän on pyhä mies, Anna
sanoi. -- Ota nyt kädet pois! hän toisti harmistuneena. -- Aleksei
Aleksandrovitsh älä anna hänen pitää kasvojaan peitossa! Minä tahdon
nähdä hänet.

Aleksei Aleksandrovitsh otti pois kädet Vronskin kasvoilta, ja niistä
kuvastui kauhea kärsimys ja häpeä.

-- Ojenna hänelle kätesi. Ja anna anteeksi.

Aleksei Aleksandrovitsh ojensi Vronskille kätensä voimatta hillitä
kyyneliään, jotka vierivät hänen kasvojaan pitkin.

-- Jumalan kiitos, Jumalan kiitos, Anna sanoi, -- nyt on kaikki
valmista. Kun saisin jalkani ojennetuksi vähän paremmin. Sillä
lailla, nyt on hyvin. Kyllä nuo kukat ovat mauttomasti tehtyjä,
eiväthän ne ole yhtään orvokin näköisiä, hän sanoi osoittaen
tapetteja. -- Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Milloin tämä loppuu? Antakaa
minulle morfiinia. Tohtori, antakaa minulle morfiinia! Oi, hyvä
Jumala, hyvä Jumala!

Ja hän vääntelehti vuoteessaan.

       *       *       *       *       *

Tohtorit selittivät taudin olevan lapsivuodekuumetta, joka
yhdeksässäkymmenessä yhdeksässä tapauksessa sadasta päättyi
kuolemaan. Koko päivän kesti kuumetta, hourailua ja tiedottomuutta.
Puoleenyöhön saakka sairas makasi tajuttomana, ja valtimo tykytti
tuskin ollenkaan. Vronski oli mennyt kotiinsa, mutta saapui aamulla
tiedustelemaan, kuinka sairaan laita oli, ja Aleksei Aleksandrovitsh
joka tuli häntä eteiseen vastaan, sanoi: "Jääkää tänne, kenties hän
kysyy teitä", ja saattoi hänet itse vaimonsa kamariin. Aamulla palasi
taas kiihtymys ja ajatusten ja puheen vuolas kulku, mikä päättyi
taas tajuttomuuteen. Sama toistui kolmantena päivänä, ja lääkärit
sanoivat, että oli toivoa. Tuona päivänä Aleksei Aleksandrovitsh meni
vaimonsa kirjoitushuoneeseen, jossa Vronski istui, ja istuutui oven
suljettuaan hänen luokseen.

-- Aleksei Aleksandrovitsh Vronski sanoi tuntien selvittelyn
lähenevän, -- minä en osaa puhua, minä en ymmärrä mitään. Säälikää
minua! Kuinka raskas olo teillä lieneekin, niin uskokaa, että minulla
on vieläkin raskaampaa.

Hän aikoi nousta. Mutta Aleksei Aleksandrovitsh otti häntä kädestä ja
sanoi:

-- Pyydän teitä kuulemaan, mitä minulla on sanottavaa. Se on
välttämätöntä. Minun täytyy selittää teille tunteeni, ettette
käsittäisi minua väärin, vaan ymmärtäisitte, mikä on ollut ja mikä
vastedeskin on oleva minun menettelyni ohjenuorana. Te tiedätte,
että olin päättänyt hakea eroa ja pannut asian jo alkuun. En tahdo
salata, että se oli minulle kiusallista ja että kauan epäröin,
ennen kuin ryhdyin asiaan; tunnustan myöskin, että minua kannusti
siihen kostonhalu teitä ja vaimoani kohtaan. Kun sain sähkösanomaan,
lähdin tänne juuri sellaisin tuntein, niin, sanon sen suoraan, minä
toivoin hänen kuolevan. Mutta... hän vaikeni ja mietti hetkisen,
paljastaisiko parhaimmat tunteensa vai ei. -- Mutta kun sitten näin
hänet, annoin anteeksi. Ja anteeksiannon onni selvitti minulle
velvollisuuteni. Olen antanut kaiken anteeksi. Minä tahdon asettaa
lyötäväksi toisenkin poskeni, tahdon antaa viittani, kun minulta
otetaan paita. Rukoilen vain Jumalaa, ettei hän ottaisi minulta pois
anteeksiannon onnea!

Kyyneleet olivat kihonneet hänen silmiinsä, ja Vronskia hämmästytti
niiden tyyni ja valoisa katse.

-- Sellainen on asemani. Voitte tallata minut lokaan ja alistaa
maailman pilkalle, minä en jätä häntä sittenkään enkä sano teille
koskaan nuhteen sanaa, jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh. -- Minä näen
nyt selvästi velvollisuuteni; minun täytyy olla hänen kanssaan nyt
ja vastedes. Jos hän haluaa nähdä teitä, lähetän teille sanan, mutta
luulisin teidän nyt olevan parasta poistua.

Hän nousi ja nyyhkytykset katkaisivat hänen puheensa. Vronski nousi
myös ja katseli häntä pää kumarassa kulmainsa alta. Hän ei ymmärtänyt
Aleksei Aleksandrovitshin tunteita. Mutta hän tunsi, että niiden
takana piili jokin korkeampi, hänelle saavuttamaton elämänkatsomus.



XVIII


Aleksei Aleksandrovitshin luota Vronski meni ulos kadulle ja
pysähtyi Kareninien pääoven eteen, vaivoin muistaen missä oli ja
minne oli mentävä. Häpeä ja alennus ja syyllisyydentunne täyttivät
hänen mielensä, ja hän tunsi joutuneensa pois siltä ladulta, jota
hän oli tähän asti niin ylpeänä ja keveästi kulkenut. Kaikki hänen
elämänsä tottumukset ja säännöt, jotka olivat ennen näyttäneet niin
vakailta, olivat äkkiä osoittautuneet vääriksi ja soveltumattomiksi.
Petetty aviomies, jota hän oli tähän asti pitänyt surkeana olentona,
onnensa satunnaisensa ja hieman koomillisena häiriötekijänä, oli
yhtäkkiä -- ja vieläpä Annan toimesta -- kohonnut nöyristelyä
herättävään korkeuteen, ja siinä korkeudessa pahuus, teennäisyys
ja naurettavuus katosivat näkyvistä ja jäljelle jäi vain hyvä,
vilpitön ja ylevä ihminen. Vronski ei voinut olla tuntematta sitä.
Osat olivat äkkiä vaihtuneet. Vronski vaistosi toisen ylevyyden ja
oman alennustilansa, toisen oikeassaolon ja oman väärässäolonsa.
Hän tunsi, että tuo aviomies oli surussaankin jalomielinen ja hän
itse petoksessaan alhainen ja pikkumainen. Mutta tuo oman alemmuuden
tunne väärin halveksitun ihmisen rinnalla ei ollut pääsyy hänen
murheeseensa. Hänet teki sanomattoman onnettomaksi se seikka,
että hänen rakkautensa, joka viime aikoina oli näyttänyt olevan
kylmenemässä, oli nyt, kun hän tiesi iäksi kadottaneensa Annan,
tullut voimakkaammaksi kuin koskaan. Hän oli saanut nähdä Annan
kokonaan tämän sairauden aikana, oppinut tuntemaan tämän koko sielun,
ja hänestä tuntui kuin ei hän vielä ennen olisi rakastanutkaan tuota
naista. Ja nyt, kun hän viimein oli oppinut tuntemaan hänet ja
rakastunut häneen sillä tavoin kuin oikeastaan piti rakastaa, hän
oli joutunut häpeään tämän edessä ja kadottanut tämän iäksi jättäen
jälkeensä vain häpeällisen muiston. Kaikkein kauhein oli ollut hänen
naurettava, häpeällinen asemansa silloin, kun Aleksei Aleksandrovitsh
oli vetänyt hänen kätensä pois hänen häpeän tahraamilta kasvoiltaan.

Hän seisoi kuin eksynyt Kareninien pääoven edessä tietämättä mitä
tehdä.

-- Käskettekö kutsumaan ajurin? kysyi ovenvartija.

-- Niin, kutsukaa ajuri.

Palattuaan kotiin Vronski heittäytyi riisuutumatta vatsalleen
sohvalle, kädet otsan alla. Hän ei ollut nukkunut kolmeen yöhön, ja
hänen päänsä oli raskas. Mitä omituisimmat mielikuvat, ajatukset ja
muistot kiersivät nopeina ja kirkkaina hänen aivoissaan: milloin
hän kaatoi lääkettä ja läikytti sitä lusikasta yli, milloin näki
ilmielävinä kätilön valkeat kädet, milloin taas tarkasteli Aleksei
Aleksandrovitshin omituista asentoa tämän ollessa polvillaan vuoteen
vieressä.

"Täytyy nukkua ja unohtaa kaikki!" päätti hän rauhallisen varmana,
kuten ainakin terve ihminen, joka tietää aina väsymyksen hetkenä
voivansa nukkua, jos tahtoo. Mutta samassa hänen ajatuksensa
alkoivatkin jo sotkeentua, ja hän alkoi suistua unen kuiluun.
Tiedottoman elämän aallot alkoivat jo käydä hänen päänsä yli, kun
hän yhtäkkiä vavahti kuin voimakas sähkövirta olisi purkautunut
häneen. Hänen koko kehonsa hypähti joustavalla sohvalla, hän kavahti
polvilleen käsiensä varaan ja katsoi pelästyneenä ympärilleen. Hänen
silmänsä olivat selkoselällään kuin ei hän olisi koskaan nukkunut.
Äskeinen painostus ja jäsenten velttous oli kadonnut.

"Te voitte tallata lokaan", hän kuuli Aleksei Aleksandrovitshin
sanat, näki hänet edessään ja näki Annan kuumehohteiset kasvot ja
säteilevät silmät, joitten hellä ja rakastava katse ei tähyillyt
häntä vaan Aleksei Aleksandrovitshia. Hän näki oman tyhmän ja
naurettavan hahmonsa, kun Aleksei Aleksandrovitsh veti pois kädet
hänen kasvoiltaan. Hän oikaisi taas jalkansa ja heittäytyi pitkälleen
edelliseen asentoonsa ja sulki silmänsä.

"Pitää nukkua, pitää nukkua!" toisti hän itsekseen. Mutta silmät
ummessa hän näki vielä selvemmin Annan kasvot sellaisina kuin oli
nähnyt ne tuona muistosta häipymättömänä kilparatsastusiltana.

-- Sitä ei ole enää eikä tule olemaan, ja hänkin tahtoo pyyhkiä sen
pois muistoistaan. Mutta minä en voi elää ilman sitä. Kuinka päästä
sovintoon, kuinka sopia? hän sanoi ääneensä ja alkoi vaistomaisesti
toistaa noita sanoja. Tuo sanojen toistaminen esti uusien kuvien
ja ajatusten esiintunkeutumisen, vaikka pää tuntuikin olevan niitä
täynnä. Mutta kauan se ei jaksanut mielikuvitusta pidätellä. Mielessä
kiiti taas toisiaan ihmeen nopeasti seuraavia kuvia parhaimmista
hetkistä ja äskeisestä alennuksesta. "Ota pois kädet", kuului Annan
ääni. Hän ottaa pois kädet kasvoilta ja tuntee omien kasvojensa
häpeällisen ja tylsän ilmeen.

Hän makasi yhä ja koetti nukkua, vaikka tunsikin, ettei ollut
pienintäkään toivoa unesta, ja toisteli yhä kuiskaten jonkin
ajatuksen satunnaisia sanoja koettaen siten pidättää uusien kuvien
tulvaa. Hän kuulosteli ja kuuli nuo omituisin, mielenvikaisin
kuiskutuksin toistetut sanat: "En osannut pitää arvossa, en osannut
käyttää, en osannut pitää arvossa, en osannut käyttää."

"Mitä tämä on? Vai tulenko minä hulluksi?" hän kysyi itseltään.
"Kenties. Mistä muuten tultaisiinkaan hulluksi ja minkä vuoksi
ihminen muuten ampuisi itsensä?" hän vastasi omaan kysymykseensä.
Avatessaan silmänsä hän näki ihmeekseen päänsä vieressä Varja-kälyn
ompeleman tyynyn. Hän kosketti tyynyn tupsua ja koetti muistella
Varjaa ja viimeistä käyntiä veljensä kodissa. Mutta oli aivan
mahdotonta ajatella mitään muuhun liittyvää. "Ei, täytyy nukkua!"
Hän siirsi tyynyn päänsä alle ja painautui sitä vasten, mutta silmät
eivät tahtoneet millään pysyä ummessa. Hän hypähti istualleen. "Se on
nyt minun kohdaltani mennyttä", hän sanoi itselleen. "Täytyy miettiä
mitä tehdä. Mitä vielä on jäljellä?" Ajatus kiersi nopeasti koko
muun, Annan rakkauden ulkopuolella olevan elämän.

"Kunnianhimo? Serpuhovskoi? Seuramaailma? Hovi?" Hän ei voinut
pysähtyä yhteenkään. Kaikki se oli ennen merkinnyt jotain, mutta
nyt ei sitä enää ollut olemassakaan. Hän nousi sohvalta, riisui
takin, hellitti remmivyön ja paljasti karvaisen rintansa voidakseen
vapaammin hengittää ja lähti astelemaan lattialla edestakaisin.
"Näin ihminen tulee hulluksi", toisti hän "ja näin ampuu itsensä
päästäkseen häpeästä", lisäsi hän hitaasti.

Hän meni ovelle ja sulki sen; sitten hän astui tuijottavin katsein ja
yhteenpuristetuin hampain pöydän luo, otti esiin revolverin, silmäili
sitä väänsi sen laukaisukuntoon ja mietti. Pari minuuttia hän
seisoi revolveri kädessä liikkumatta, pää painuksissa, kasvoillaan
jännittynyt ilme, ja ajatteli. "Tietenkin", hän sanoi itselleen,
aivan kuin ajatuksen johdonmukaisesti jatkuva, selkeä kulku olisi
vienyt hänet tähän kiistämättömään johtopäätökseen. Oikeastaan tuo
hänestä niin vakuuttava sana oli vain seurausta samaisen muisti- ja
mielikuvaradan toistuvasta kiertämisestä, jota oli kestänyt koko tuon
tunnin ajan. Samat iäksi kadotetun onnen muistot, sama tunne jäljellä
olevan elämän järjettömyydestä, samana kirveli oma nöyryytys. Samana
pysyi myös noitten mielikuvien ja tunteiden johdonmukaisuus.

"Tietenkin", toisti hän, kun hänen ajatuksensa taas kolmannen
kerran luisuivat aivan samojen muistojen ja ajatusten loihditulle
radalle, ja asettaen revolverin vasenta kylkeään vasten ja lujasti
kättään nytkäyttäen, kuin sen äkkiä nyrkkiin puristaen, hän vetäisi
liipaisimesta. Hän ei kuullut laukausta, mutta voimakas, rintaan
saatu sysäys suisti hänet jaloiltaan. Hän koetti pitää kiinni
pöydästä, pudotti revolverin maahan, horjahti, putosi lattialle
istumaan ja katseli ihmetellen ympärilleen. Hän ei tuntenut omaa
huonettaan, kun silmäili lattialta pöydän kaarevia jalkoja,
paperikoria ja tiikerintaljaa. Salin poikki kulkevan palvelijan
nopeat, narahtelevat askeleet saivat hänet tointumaan. Hän pinnisti
ajatuksiaan ja ymmärsi olevansa lattialla, ja huomattuaan verta
tiikerintaljalla ja kädellään hän käsitti, että oli ampunut itseään.

"Tyhmä laukaus! Ei sattunut", virkkoi hän hapuillen kädellään
revolveria. Revolveri oli aivan hänen vieressään, mutta hän etsi sitä
kauempaa. Etsiessään hän kallistui sivusuuntaan, menetti tasapainonsa
ja kaatui verissään pitkälleen.

Hieno, poskipartainen lakeija, joka oli useita kertoja valittanut
tuttavilleen hermojensa heikkoutta, säikähti niin nähdessään
herransa makaavan lattialla, että jätti hänet veriinsä ja juoksi
hakemaan apua. Tunnin kuluttua tuli Vronskin veljen vaimo Varja.
Kolmen yhtaikaa saapuneen lääkärin avulla, joita hän oli lähettänyt
hakemaan, hän toimitti haavoittuneen vuoteeseen ja jäi tämän luo
hoitamaan häntä.



XIX


Aleksei Aleksandrovitsh oli tehnyt virheen, kun hän tullessaan
sairasta vaimoaan tapaamaan ei ollut ottanut lukuun sitä
mahdollisuutta, että sairaan katumus oli vilpitön ja hän itse antaisi
anteeksi, mutta sairas ei kuolisikaan, ja se virhe oli nyt, kaksi
kuukautta hänen Moskovasta tulonsa jälkeen, selvinnyt hänelle koko
mittakaavassaan. Eikä tuo virhe ollut johtunut yksinomaan siitä,
ettei hän ollut ajatellut sellaista mahdollisuutta, vaan myöskin
siitä, ettei hän ollut tuntenut omaa sydäntään. Kuolemankielissä
olevan vaimonsa vuoteen vieressä hän oli ensimmäisen kerran
antautunut sen hellän säälintunteensa valtaan, jota toisten ihmisten
kärsimykset olivat aina hänessä herättäneet ja jota hän ennen oli
hävennyt pitäen sitä vaarallisena heikkoutena. Sääli tuota naista
kohtaan ja katumus siitä, että oli toivonut hänen kuolevan, ja ennen
kaikkea itse anteeksiantamisen ilo olivat tehneet sen, että hän --
paitsi lievitystä kärsimyksilleen -- oli saanut sellaisen sisäisen
rauhan, jollaista ei koskaan ennen ollut tuntenut. Hän oli äkkiä
saanut tuntea, että se, mikä oli ollut hänen kärsimystensä lähteenä,
oli muuttunut hänen henkisen ilonsa lähteeksi; mikä oli ennen,
hänen tuomitessaan ja vihatessaan, näyttänyt ratkaisemattomalta, se
oli nyt anteeksiannon ja rakkauden valossa muuttunut selväksi ja
yksinkertaiseksi.

Hän oli antanut anteeksi vaimolleen ja säälinyt tämän kärsimyksiä
ja katumusta. Hän oli antanut anteeksi myöskin Vronskille ja
säälinyt tätä varsinkin sen jälkeen, kun oli saanut kuulla tämän
epätoivoisesta teosta. Hän oli säälinyt poikaansakin enemmän kuin
ennen ja nuhdellut itseään siitä, että oli niin vähän huolehtinut
tämän kasvatuksesta. Ja vastasyntynyttä tyttölasta kohtaan hän tunsi
erityisen hellää myötätuntoa. Ensin hän oli vain säälistä ottanut
suojelukseensa noin hennon lapsen, joka ei ollut hänen ja joka oli
jäänyt niin hylättyyn asemaan äitinsä sairauden aikana ja olisi
varmaan kuollutkin, jollei Aleksei Aleksandrovitsh olisi pitänyt
siitä huolta. Ja huomaamattaan hän oli kiintynyt siihen niin, että
kävi monesti päivässä lastenkamarissa ja istui siellä pitkän aikaa,
joten hoitaja ja imettäjä, jotka ensin olivat ujostelleet häntä,
olivat jo tottuneet häneen. Hän saattoi väliin puolikin tuntia vaiti
katsella nukkuvan lapsen sahraminpunertavia, hienountuvaisia ja
kurttuisia kasvoja, tarkastella otsan värähdyksiä ja käyräsormisia
pulleita käsiä, kun lapsi hieroi silmiä ja nenänpäätä kädenselällään.
Varsinkin sellaisina hetkinä Aleksei Aleksandrovitsh tunsi olevansa
täysin tyyni ja sopusointuinen eikä huomannut asemassaan mitään
tavatonta tai muuttamisen arvoista.

Mutta mitä pitemmälle aika kului, sitä selvemmin hän joutui
huomaamaan, että niin luonnolliselta kuin hänen asemansa hänestä
nyt tuntuikin, kauan hän ei voisi siinä tilassa pysyä. Hän tunsi,
että hänen sieluaan ohjailevan hyvän hengellisen voiman lisäksi oli
olemassa myös toinen, karkea ja kenties vielä voimakkaampi voima,
joka ohjasi hänen elämäänsä, ja että se voima ei suonut hänelle
sitä hiljaista rauhaa, jota hän oli toivonut. Hän tunsi, että
kaikki katsoivat häneen kysyvän ja ihmettelevän näköisinä eivätkä
ymmärtäneet häntä ja odottivat häneltä jotakin. Etenkin suhteensa
Annaan hän koki epävarmaksi ja väkinäiseksi.

Kun kuoleman läheisyyden Annassa herättämä heltymys oli mennyt ohi,
alkoi Aleksei Aleksandrovitsh huomata, että Anna pelkäsi häntä,
kartteli häntä eikä voinut katsoa häntä suoraan silmiin. Oli kuin
Anna olisi tahtonut sanoa hänelle jotain eikä saanut sitä sanotuksi
ja samalla odottanut mieheltään jotain, ikään kuin aavistaen,
etteivät heidän välinsä voisi pysyä sellaisina.

Helmikuun lopulla kävi niin, että Annan pieni tytär, joka oli saanut
äitinsä nimen, sairastui. Aleksei Aleksandrovitsh oli aamulla käynyt
lastenkamarissa ja käskettyään hakemaan lääkäriä lähtenyt itse
ministeriöön. Asiansa hoidettuaan hän palasi kotiin ennen neljää.
Tullessaan eteiseen hän näki leveään karhunnahkakaulukseen ja
kultanauhaiseen livreehen pukeutuneen komean lakeijan, joka piteli
valkeata, amerikkalaisen koiran nahasta tehtyä hihatonta naisen
turkkia.

-- Kuka täällä on? kysyi Aleksei Aleksandrovitsh.

-- Ruhtinatar Jelizaveta Feodorovna Tverskaja, -- vastasi lakeija suu
hymyssä, kuten Aleksei Aleksandrovitshilta näytti.

Koko tänä vaikeana aikana oli Aleksei Aleksandrovitsh huomannut
seurapiirituttaviensa, varsinkin naisten, ottavan erityisen hartaasti
osaa hänen ja hänen vaimonsa kohtaloon. Kaikissa noissa tuttavissa
hän oli pannut merkille vaivoin kätketyn ilon, jonka hän silloin
oli nähnyt asianajajan ja nyt lakeijan silmissä. Aivan kuin heillä
olisi ollut jokin erityinen riemun aihe, kuin olisi valmistauduttu
viettämään jonkun häitä. Häntä tavatessaan ihmiset tiedustelivat
Annan vointia kuin iloaan piilotellen.

Ruhtinatar Tverskajan seura tuntui Aleksei Aleksandrovitshista
vastenmieliseltä sekä häneen liittyvien muistojen että hänen
henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi, ja siksi Aleksandr
Aleksandrovitsh meni suoraan lastenkamariin. Ensimmäisessä
lastenkamarissa Serjozha istui polvillaan tuolilla ja piirusteli
jotain rinta pöytää vasten, iloisesti jutellen. Englantilaisneiti,
joka oli Annan sairauden aikana tullut ranskattaren tilalle, istui
käsityö käsissään pojan vieressä. Aleksei Aleksandrovitshin tullessa
huoneeseen hän nousi kiireesti, niiasi ja nykäisi Serjozhaa.

Aleksei Aleksandrovitsh silitteli kädellään poikansa tukkaa, vastasi
kotiopettajattaren kysymykseen vaimonsa voinnista ja kysyi, mitä
lääkäri oli sanonut babystä.

-- Lääkäri sanoi, ettei ole mitään vaaraa, ja määräsi kylpyjä, herra.

-- Mutta kyllähän sitä jokin vaivaa, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh
kuullen lapsen itkevän viereisessä huoneessa.

-- Minä luulen, ettei imettäjä ole sopiva, herra, sanoi englannitar
varmasti.

-- Miksi te niin luulette? kysyi Aleksei Aleksandrovitsh pysähtyen.

-- Niin kävi kreivitär Paulin luona. Lasta lääkittiin, kunnes
huomattiin, että kaikki johtuikin nälästä. Imettäjällä ei ollut
maitoa, herra.

Aleksei Aleksandrovitsh mietti hetkisen ja meni sitten toiseen
kamariin. Tyttö rimpuili päätään tempoillen imettäjänsä sylissä,
ei tahtonut ottaa tarjottua pulleaa rintaa eikä myöskään vaiennut,
vaikka imettäjä ja hänen ääreensä kumartunut hoitaja koettivat
yhteisvoimin viihdyttää häntä.

-- Eikö se voi yhtään paremmin? kysyi Aleksei Aleksandrovitsh.

-- Hyvin on rauhaton, vastasi hoitaja kuiskaten.

-- Neiti Edwards sanoo, että imettäjällä ei kenties ole maitoa.

-- Samaa olen minäkin ajatellut, Aleksei Aleksandrovitsh.

-- No, miksette sitten ole sanonut sitä?

-- Kenelle tässä sanoo? Anna Arkadjevna on yhä sairaana, sanoi
hoitaja tyytymättömänä.

Lastenhoitaja oli talon vanha palvelija, ja Aleksei Aleksandrovitsh
oli kuulevinaan noissa yksinkertaisissa sanoissa viittauksen omaan
asemaansa.

Lapsi huusi vielä kovemmin, niin että ääni särkyi. Hoitaja huitaisi
kädellään ja meni imettäjän luo, otti lapsen syliinsä ja keinutteli
sitä kävellessään.

Terveennäköinen, koreasti pukeutunut imettäjä säikähti, että
hänet erotetaan toimestaan. Hän sopersi jotain nenäänsä peitellen
uhkeaa rintaansa ja hymähti ylenkatseellisesti sille, että hänen
maitoisuuttaan saatettiin epäillä. Hänenkin hymyssään Aleksei
Aleksandrovitsh näki ivanpilkahduksen, joka tarkoitti häntä.

-- Lapsirukka! sanoi lastenhoitaja rauhoitellen lasta ja kävellen
ympäri huonetta.

Aleksei Aleksandrovitsh istuutui tuolille ja seurasi alakuloisin,
kärsivin katsein edestakaisin kulkevaa hoitajaa.

Kun rauhoittunut lapsi oli viimein pantu korkealaitaiseen
vuoteeseensa ja hoitaja tyynyä korjattuaan siirtynyt pois sen luota,
Aleksei Aleksandrovitsh nousi ja hiipi vaivoin varpaillaan pysyen
lapsen luo. Hän oli vaiti ja katseli lasta hetkisen, kasvoillaan
entinen alakuloisuus; mutta yhtäkkiä hymynväre kulki hänen
hiusmartonsa ja otsanahkansa yli ja levisi hänen kasvoilleen, ja hän
poistui hiljaa huoneesta.

Ruokasalissa hän soitti sähkökelloa ja käski huoneeseen tulleen
palvelijan lähettää jälleen hakemaan lääkäriä. Hän oli vaimolleen
harmissaan siitä, ettei tämä pitänyt parempaa huolta tuosta
suloisesta lapsesta, eikä hän olisi tahtonut mennä pahantuulisena
vaimonsa luo eikä tavata ruhtinatar Betsyä; mutta Anna olisi
saattanut ihmetellä, miksi hän tänään vastoin tapaansa pysyi
poissa, ja sen vuoksi hän pakotti itsensä menemään makuukamariin.
Astellessaan pehmeää mattoa pitkin kamarin ovea kohti hän kuuli
sieltä keskustelun, jota ei olisi halunnut kuulla.

-- Jollei hän olisi lähdössä pois, ymmärtäisin teidän ja miehenne
kiellon. Mutta pitäisihän teidän miehenne olla sellaisen yläpuolella,
sanoi Betsy.

-- Enhän minä mieheni tähden, mutta minä en tahdo itsekään. Älkää
puhuko siitä! vastasi Annan värähtelevä ääni.

-- Mutta kai te sentään tahdotte sanoa jäähyväiset miehelle, joka on
teidän vuoksenne ampunut luodin rintaansa...

-- Juuri sen vuoksi en tahdo.

Aleksei Aleksandrovitsh pysähtyi pelästyneen ja syyllisen näköisenä
ja aikoi huomaamatta hiipiä pois. Mutta hän ei katsonut sellaisen
olevan arvolleen sopivaa, kääntyi takaisin ja lähti rykäisten ovea
kohti. Äänet vaikenivat ja hän astui sisään.

Anna istui leposohvalla pitkässä harmaassa aamupuvussa, mustat,
kimpuiksi kootut hiukset lyhyiksi leikattuina. Kuten aina Aleksei
Aleksandrovitshin lähestyessä eloisuus katosi nytkin hänen
kasvoiltaan, ja hän painoi päänsä alas vilkaisten rauhattomana
Betsyyn. Betsy istui Annan vieressä kaikkein viimeisimmän muodin
mukaan pukeutuneena: pieni hattu kekoni korkealla päälaella kuin
kupu lampun yllä, ja vaaleanharmaan puvun juovat kulkivat vinosti
eri suuntiin vyötäisten ylä- ja alapuolella. Hän tervehti Aleksei
Aleksandrovitshia ivallisesti hymyillen, niukkamuotoinen vartalo
suorana ja pää kallellaan.

-- Kas! hän sanoi kuin iloisen hämmästyksen vallassa. -- Kuinka
hauskaa, että olette kotona! Te ette käy missään enkä minä ole nähnyt
teitä sen jälkeen kun Anna sairastui. Olen kyllä kuullut teidän
huolenpidostanne. Niin, te olette aivan ihmeellinen aviomies! hän
sanoi merkitsevään sävyyn ystävällisen näköisenä, ikään kuin antaen
Aleksei Aleksandrovitshille jalomielisyyden ritarimerkin hänen
käytöksestään vaimoaan kohtaan.

Aleksei Aleksandrovitsh kumarsi kylmästi, suuteli vaimonsa kättä ja
kysyi hänen vointiaan.

-- Tuntuu paremmalta, Anna sanoi.

-- Mutta kasvonne näyttävät kuumeisilta, sanoi Karenin korostaen
sanaa "kuumeisilta".

-- Me puhelimme kenties liian paljon, Betsy sanoi. -- Minä huomaan,
että se on minun taholtani itsekästä.

Hän nousi, mutta Anna punastui äkkiä ja tarttui häntä nopeasti käteen.

-- Ei, viipykää hetkinen, olkaa hyvä. Minun täytyy sanoa teille...
ei, teille, hän osoitti sanansa Aleksei Aleksandrovitshille, ja puna
peitti hänen kaulansa ja otsansa, -- minä en tahdo enkä voi salata
teiltä mitään, hän sanoi.

Aleksei Aleksandrovitsh naksutteli sormiaan ja painoi päänsä alas.

-- Betsy kertoi, että kreivi Vronski oli tahtonut käydä jättämässä
hyvästit ennen Tashkentiin-lähtöään. Mieheensä päin katsomatta Anna
koetti sanoa kaiken mahdollisimman nopeasti, niin vaikeaa kuin se
hänelle olikin. -- Minä sanoin, etten voi ottaa häntä vastaan.

-- Te sanoitte, rakas ystävä, että se riippuu Aleksei
Aleksandrovitshista, oikaisi Betsy.

-- Ei, minä en voi ottaa häntä vastaan, ja mitä siitä sitten olisi...
Anna pysähtyi äkkiä ja katsahti kysyvästi mieheensä, joka ei katsonut
häneen. -- Sanalla sanoen, minä en tahdo...

Aleksei Aleksandrovitsh siirtyi lähemmäs Annaa ja tahtoi ottaa häntä
kädestä.

Ensin Anna vetäisi kätensä pois väistäen miehensä kosteaa,
kohosuonista kättä, mutta tarttui sitten kuitenkin siihen pakottaen
itsensä voittamaan vastenmielisyytensä.

-- Olen teille hyvin kiitollinen luottamuksestanne, mutta... Aleksei
Aleksandrovitsh sanoi tuntien hämmennyksekseen ja harmikseen, ettei
voinut ruhtinatar Tverskajan läsnä ollessa harkita asiaa, jonka hän
muuten olisi voinut niin helposti ja selvästi päättää; ruhtinatar
Tverskajassa ilmeni henkilöityneenä se raaka voima, joka mitä
ilmeisimmin ohjasi hänen elämäänsä seuramaailman silmissä ja joka
esti häntä antamasta valtaa rakkauden ja anteeksiannon tunteilleen.
Hän pysähtyi ja katsoi ruhtinatar Tverskajaan.

-- No, hyvästi nyt, rakkaani, sanoi Betsy nousten sohvalta. Hän
suuteli Annaa ja lähti huoneesta. Aleksei Aleksandrovitsh saattoi
häntä.

-- Aleksei Aleksandrovitsh minä tiedän, että te olette todella
jalomielinen mies, Betsy sanoi pysähtyen vieraskamariin ja puristaen
vielä kerran lujasti Kareninin kättä. -- Minä olen sivullinen
ihminen, mutta minä rakastan Annaa ja kunnioitan teitä siinä määrin,
että rohkenen antaa teille neuvon. Kuulkaa, ottakaa hänet vastaan.
Aleksei Vronski on kuin itse personoitunut kunniantunto, ja hän on
lähdössä Tashkentiin.

-- Kiitän teitä, ruhtinatar osanotostanne ja neuvoistanne. Mutta
kysymyksen siitä, voiko vaimoni ottaa vai olla ottamatta hänet
vastaan, ratkaisee hän itse.

Hän sanoi näin kohauttaen arvokkaasti kulmiaan, kuten oli tottunut
tekemään, mutta muisti samassa, että mitä ikinä hän sanoikin, hänen
asemassaan ei voinut olla mitään arvokkuutta. Ja sen hän huomasi myös
Betsyn pidätetystä, ilkeästä ja ivallisesta hymystä tämän kuultua nuo
sanat.



XX


Aleksei Aleksandrovitsh kumarsi Betsylle salissa ja meni takaisin
vaimonsa luo. Anna oli pitkällään, mutta kuullessaan miehensä
askeleet hän nousi nopeasti entiseen asentoonsa ja katsoi
pelästyneenä häneen. Aleksei Aleksandrovitsh huomasi, että Anna oli
itkenyt.

-- Olen hyvin kiitollinen luottamuksestasi minua kohtaan, toisti
hän lempeästi venäjäksi saman lauseen, jonka oli Betsyn kuullen
sanonut ranskaksi, ja istuutui Annan viereen. Kun hän puhui venäjää
ja sinutteli, hermostutti tuo "sinä" Annaa rajattomasti. -- Ja olen
hyvin kiitollinen päätöksestäsi. Minäkin olen sitä mieltä, että koska
kreivi Vronski matkustaa pois, ei ole ollenkaan tarpeen, että hän
enää tulee tänne. Muuten voit...

-- Johan minä sen sanoin, ei sitä enää tarvitse toistaa! keskeytti
Anna jaksamatta kätkeä hermostuneisuuttaan. "Ei ollenkaan tarpeen",
hän ajatteli, "tulla sanomaan jäähyväisiä naiselle, jota rakastaa,
jonka vuoksi on tahtonut riistää itseltään hengen ja turmellut
elämänsä ja joka ei voi elää ilman häntä. Ei ollenkaan tarpeellista!"
Anna puristi huulensa yhteen ja loi välkkyvät silmänsä Aleksei
Aleksandrovitshin kohosuonisiin käsiin, joita hän hieroi hitaasti
yhteen. -- Ei enää koskaan puhuta siitä, Anna lisäsi tyynemmin.

-- Minä jätän tuon kysymyksen sinun ratkaistavaksesi ja olen hyvin
iloinen nähdessäni... Aleksei Aleksandrovitsh aloitti.

-- Että minun toivomukseni käy yhteen teidän toivomuksenne
kanssa, Anna lopetti lauseen nopeasti, hermostuneena Aleksei
Aleksandrovitshin hitaisiin puheisiin, joiden lopun hän kuitenkin
aina edeltä käsin tiesi.

-- Niin, vahvisti Karenin, -- ja ruhtinatar Tverskaja sekaantui
vallan sopimattomasti kaikkein arkaluontoisimpiin perheasioihin.
Varsinkin kun...

-- Minä en usko mitään, mitä hänestä puhutaan, Anna sanoi nopeasti.
-- Minä tiedän, että hän pitää minusta vilpittömästi.

Aleksei Aleksandrovitsh huokasi ja oli vaiti. Anna leikitteli
hermostuneesti aamupukunsa tupsuilla ja katseli miestään sydän täynnä
piinallista fyysisen inhon tunnetta, jonka vuoksi hän niin monesti
oli soimannut itseään, mutta jota ei ollut jaksanut voittaa. Eikä hän
nyt toivonut muuta kuin että pääsisi tuon miehen vastenmielisestä
seurasta.

-- Minä lähetin äsken lääkäriä hakemaan, sanoi Aleksei
Aleksandrovitsh.

-- Minä olen terve; mitä minä lääkärillä?

-- Ei, mutta pienokaisen vuoksi. Se itkee ja sanovat, ettei
imettäjällä ole maitoa.

-- Miksi sinä et sallinut minun itseni imettää sitä, kun minä niin
pyysin?... Senkö vuoksi lapsiraukka näännytetään nyt kuoliaaksi?
Aleksei Aleksandrovitsh ymmärsi, mitä tuo "senkö vuoksi" merkitsi.
Anna soitti ja käski tuoda lapsen hänelle. -- Minä pyysin saada itse
imettää, mutta minun ei annettu ja nyt nuhdellaan.

-- Enhän minä nuhtele...

-- Nuhteletpas! Hyvä Jumala! Miksi minä en saanut kuolla! Ja hän
purskahti ääneensä itkemään. -- Anna minulle anteeksi, minä olen niin
hermostunut ja syyttelen sinua aiheetta. Mutta jätä minut yksin.

"Ei, näin ei voi jatkaa", Aleksei Aleksandrovitsh päätti itsekseen
poistuessaan vaimonsa luota.

Hän ei ollut vielä koskaan ennen niin ilmiselvästi tajunnut, kuinka
mahdoton hänen asemansa oli seuramaailman silmissä, kuinka Anna
häntä vihasi ja kuinka mahtava oli se salaperäinen raaka voima,
joka tallaten jalkoihinsa hänen sisäisen mielialansa ohjasi hänen
elämäänsä ja vaati oman tahtonsa täyttämistä ja muutosta hänen
perhesuhteisiinsa. Hän näki selvästi, että kaikki samoin kuin
Annakin vaativat häneltä jotain, mutta hän ei voinut käsittää,
mitä. Hän tunsi, että se nosti hänen sielussaan vihantunteen, joka
raastoi rikki hänen rauhansa ja hyvän työnsä tuottaman onnen. Hänen
mielestään Annan olisi ollut parempi katkaista välinsä Vronskin
kanssa, mutta jos kaikki muut pitivät sitä mahdottomana, hän oli
valmis sallimaan suhteen jatkumisen, kun vain voisi säästää lapset
häpeältä ja saisi pitää ne luonaan, eikä hänen tarvitsisi muuttaa
asemaansa. Tosin niinkään ei ollut hyvä, mutta olihan se sentään
parempi kuin täysi ero, joka olisi saattanut Annan häpeälliseen ja
tukalaan asemaan ja riistänyt häneltä itseltään kaiken, mistä hän
piti. Mutta hän tunsi olevansa voimaton; hän tiesi edeltä käsin, että
kaikki olivat häntä vastaan ja että hänen ei sallittaisi tehdä sitä,
mitä hän itse piti hyvänä ja luonnollisena, vaan hänet pakotettaisiin
siihen, mitä hän piti vääränä, mutta mitä kaikki muut pitivät
asiaankuuluvana.



XXI


Betsy oli juuri menossa salin ovesta, kun häntä vastaan tuli Stepan
Arkadjevitsh joka saapui Jelisejeviltä, missä oli saatavana tuoreita
ostereita.

-- Kas! Ruhtinatar! Miten iloinen sattuma! huudahti Stepan
Arkadjevitsh. -- Kävin vastikään teillä.

-- Se ilo on lyhyt, sillä olen juuri lähdössä pois, sanoi Betsy
hymyillen ja vetäen hansikasta käteensä.

-- Älkää vetäkö, ruhtinatar, hansikasta käteenne, sallikaa minun
ensin suudella sitä. Minkään muun vanhan tavan paluusta en ole niin
kiitollinen kuin käsisuudelmista. Hän suuteli Betsyn kättä. -- Koska
teitä saa tavata?

-- Te ette ole sen arvoinen, vastasi Betsy hymyillen.

-- Minäkö? Olenpa toki, sillä minusta on tullut mitä vakavin mies.
Minä järjestelen omia ja muidenkin perheasioita, hän sanoi merkitsevä
ilme kasvoillaan.

-- Oi, sehän on hauskaa! Betsy vastasi käsittäen heti, että oli puhe
Annasta. Ja he vetäytyivät salin nurkkaan voidakseen puhua rauhassa.
-- Se mies kiduttaa hänet kuoliaaksi, sanoi Betsy merkitsevästi
kuiskaten.

-- Hauska kuulla, että tekin olette sitä mieltä, Stepan Arkadjevitsh,
sanoi pudistellen päätään vakavan ja kärsivän näköisenä. -- Sen asian
vuoksi tulin Pietariin.

-- Koko kaupunki puhuu siitä, sanoi Betsy. -- Sellainen tilannehan
on mahdoton. Hän riutuu ja riutuu. Ei se mies ymmärrä, että Anna on
niitä naisia, jotka eivät voi leikitellä tunteillaan. Menettelisi
kuin mies ja veisi hänet jonnekin mukanaan tai antaisi sitten selvän
eron! Mutta tällainenhan on sietämätöntä.

-- Niin, niin... juuri niin, sanoi Oblonski huokaillen. -- Sen
vuoksi minä tulinkin tänne. Tai en oikeastaan ihan senkään vuoksi...
Ovat tehneet minusta kamariherran, täytyy käydä kiittämässä siitä.
Mutta ennen kaikkea pitäisi koettaa saada tämä asia järjestetyksi.

-- Luoja suokoon teille onnea siihen! sanoi Betsy.

Stepan Arkadjevitsh saattoi ruhtinattaren ulko-ovelle saakka ja
suudelmaan häntä vielä kerran hansikkaan yläpuolelle sille kohtaa,
missä käden valtimoa koetellaan, ja puhuttuaan paljon kaikenlaista
säädytöntä hölynpölyä, niin ettei ruhtinatar lopulta tiennyt, pitikö
hänen suuttua vai nauraa, Stepan Arkadjevitsh kääntyi takaisin ja
meni sisarensa luo. Kun hän astui sisään, oli Annalla kyyneleet
silmissä.

Huolimatta iloa tulvivasta mielentilastaan Stepan Arkadjevitsh
tavoitti heti ja teeskentelemättä sen myötätuntoisen ja runollisen
innostuneen äänilajin, joka soveltui Annan mielialaan. Hän kysyi,
kuinka Anna nyt voi ja kuinka tämä oli viettänyt aamupäivän.

-- Hyvin, hyvin huonosti. Sekä tämän päivän että kaikki menneet ja
tulevat päivät, Anna sanoi.

-- Etköhän sinä antaudu liiaksi synkkämielisyyden valtaan? Täytyy
karistaa synkkyys pois ja katsoa elämää suoraan silmiin. Minä tiedän,
että se on vaikeaa, mutta...

-- Olen kuullut sanottavan, että naiset rakastavat miehiä heidän
vikojensakin vuoksi, aloitti Anna äkkiä, -- mutta minä vihaan
häntä hänen hyveidensä vuoksi. Minä en voi elää hänen kanssaan.
Hänen pelkkä näkemisensä vaikuttaa minuun aivan fyysisesti, joudun
ihan suunniltani. Ymmärrätkö sinä? Minä en voi, en voi elää hänen
kanssaan. Mitä minun pitää tehdä? Olin onneton ja ajattelin, että
olisi mahdoton olla enää onnettomampi, mutta näin kauheaa tilaa,
jossa nyt olen, en ole voinut kuvitellakaan. Sinä et voi uskoa, että
vaikka minä tiedänkin, että hän on hyvä ja erinomainen mies ja etten
itse ole hänen kyntensäkään arvoinen, vihaan häntä kuitenkin. Minä
vihaan hänen jalomielisyyttään. Eikä minulla ole enää muuta turvaa
kuin...

Hän aikoi sanoa "kuolema", mutta Stepan Arkadjevitsh ei antanut hänen
sanoa loppuun.

-- Sinä olet sairas ja hermostunut, hän sanoi, -- ja siksi kaikki
näyttää sinusta niin synkältä. Eihän siinä ole mitään niin kauheaa.

Ja Stepan Arkadjevitsh veti suunsa hymyyn. Kukaan muu ei hänen
sijassaan olisi katsonut sopivaksi hymyillä sellaiselle epätoivolle,
mutta Stepan Arkadjevitshin hymyssä oli niin paljon hyvyyttä ja
miltei naisellista hellyyttä, ettei se loukannut, vaan hyväili
ja lohdutti. Hänen hiljaiset ja rauhoittavat sanansa ja hymynsä
vaikuttivat rauhoittavasti kuin manteliöljy. Ja pian Annakin jo tunsi
sen.

-- Ei, Stiva, hän sanoi. -- Minä olen mennyttä, minä. Jollei kaikki
olekaan vielä lopussa, se on vain sitä pahempi. Minä olen kuin
kireälle vedetty kieli, jonka täytyy katketa. Vielä ei kaikki ole
lopussa, mutta loppu tulee olemaan kauhea.

-- Eikö mitä. Täytyy vähitellen hellittää kieltä. Ei ole sellaista
tilannetta, josta ei pääsisi, kun tahtoo.

-- Minä olen miettinyt ja miettinyt. Ainoastaan...

Stepan Arkadjevitsh huomasi taas hänen pelästyneestä katseestaan,
että hän ajatteli kuolemaa ainoana pelastuskeinona, eikä taaskaan
antanut hänen sanoa lausettaan loppuun.

-- Eikö mitä, Stepan Arkadjevitsh keskeytti. -- Annahan minun sanoa.
Sinä et voi nähdä asemaasi niin hyvin kuin minä sen näen. Anna siis
minun sanoa suoraan, mitä mieltä minä olen. Hän veti taas huulensa
varovaiseen mantelihymyyn. -- Minä aloitan alusta; sinä menit
naimisiin parikymmentä vuotta itseäsi vanhemman miehen kanssa. Sinä
menit naimisiin ilman rakkautta tai tietämättä mitä rakkaus on. Se
oli kenties virhe.

-- Kauhea virhe! Anna sanoi.

-- Mutta se on kuin onkin jo tapahtunut tosiasia. Sitten sinulle
sattui, sanoisinko, sellainen onnettomuus, että rakastuit mieheen,
joka ei ollut sinun aviomiehesi. Se on onnettomuus, mutta sen on jo
tapahtunut tosiasia. Miehesikin on myöntänyt sen ja antanut anteeksi.
Hän pysähtyi jokaisen lauseen jälkeen odottaen Annan vastaväitteitä,
mutta Anna ei vastannut mitään. -- Niin se on. Nyt on kysymys siitä,
voitko sinä yhä edelleen elää yhdessä miehesi kanssa? Haluatko sinä
sitä ja haluaako hän sitä?

-- Enhän minä tiedä, enhän minä mitään tiedä.

-- Mutta sinähän sanoit, ettet voi sietää häntä.

-- Enhän minä niin sanonut. Minä otan sanani takaisin. Minähän en
tiedä enkä ymmärrä mitään.

-- Mutta sallihan...

-- Sinä et voi sitä käsittää. Minä tunnen lentäväni päistikkaa
johonkin kuiluun, mutta minä en saa etsiä pelastusta. Enkä minä
voikaan.

-- Ei hätää, me panemme jotain alle ja sieppaamme sinut kiinni. Minä
ymmärrän, että sinun ei ole helppoa ottaa vastuuta tunteidesi ja
toiveidesi ilmaisemisesta.

-- Enhän minä toivo mitään... ei mitään muuta kuin että kaikki
loppuisi.

-- Mutta hän näkee ja tietää sinun mielentilasi. Ja luuletko hänen
kärsivän vähemmän? Sinä kidutat itseäsi ja hän kiduttaa itseään,
ja mitä se hyödyttää? Kun sen sijaan avioero selvittäisi kaiken,
hän ilmaisi hieman väkinäisesti keskeisen ajatuksensa ja katsahti
merkitsevästi Annaan.

Anna ei vastannut mitään, pudisti vain torjuvasti lyhythiuksista
päätään. Mutta entiseen kauneuteensa seestyneiden kasvojen
uudesta ilmeestä Stepan Arkadjevitsh näki, että Anna ei tahtonut
sitä ainoastaan siitä syystä, että se tuntui hänestä niin
saavuttamattomalta onnenhaaveelta.

-- Minun on äärettömän sääli teitä! Kuinka onnellinen olisinkaan,
jos voisin auttaa tässä asiassa! Stepan Arkadjevitsh sanoi entistä
rohkeammin hymyillen. -- Älä sano, älä sano mitään! Kunpa vain
osaisin sanoa sen mitä tunnen. Minä menen hänen luokseen.

Anna katsahti häneen miettiväisin, välähtelevin silmin eikä sanonut
mitään.



XXII


Stepan Arkadjevitsh astui Kareninin työhuoneeseen kasvoillaan sama
hieman juhlallinen ilme, joka hänellä oli istuutuessaan johtamaan
virastonsa istuntoa. Aleksei Aleksandrovitsh käveli lattialla
kädet ristissä selän takana ja ajatteli samaa asiaa, josta Stepan
Arkadjevitsh oli, puhunut hänen vaimonsa kanssa.

-- Häiritsenkö sinua? Stepan Arkadjevitsh sanoi tuntien joutuvansa
lankonsa edessä omituisen hämmennyksen valtaan. Salatakseen
hämmennystään hän otti esiin vastikään ostamansa hauskasti avautuvan
savukekotelon, tunnusteli sen nahkaa ja otti savukkeen.

-- Et, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh vastahakoisesti. -- Onko
sinulla jotain asiaa?

-- Niin, minä aion... minä tahtoisin... niin, tahtoisin vähän puhua
kanssasi, Stepan Arkadjevitsh sanoi ihmeekseen tavatonta arkuutta
tuntien.

Tuo tunne oli niin outo ja odottamaton, että Stepan Arkadjevitsh ei
uskonut sitä omantunnon ääneksi, joka sanoi, että hänen aikeensa oli
paha. Hän ponnisti voimiaan voittaakseen tuon arkuudentunteen.

-- Toivoakseni et sinä epäile rakkauttani sisareeni etkä vilpitöntä
kiintymystäni ja kunnioitustani sinua kohtaan, hän sanoi punastuen.

Aleksei Aleksandrovitsh pysähtyi eikä sanonut mitään, mutta
hänen kasvojensa nöyrä, uhrautuvainen ilme hämmästytti Stepan
Arkadjevitshia.

-- Minä aion puhua vähän sisarestani ja teidän keskinäisestä
suhteestanne, Stepan Arkadjevitsh sanoi taistellen yhä outoa
ujouttaan vastaan.

Aleksei Aleksandrovitsh hymähti surullisesti, katsahti lankoonsa ja
meni mitään vastaamatta pöydän luo, otti aloitetun kirjeen ja antoi
sen langolleen.

-- Samaa asiaa olen minäkin tässä ajatellut. Ja siinä on kirje, jota
aloin kirjoittaa, kun luulin kirjeellisesti paremmin voivani lausua
ajatukseni ja ajattelin läsnäoloni hermostuttavan häntä, hän sanoi
antaessaan kirjeen.

Stepan Arkadjevitsh otti kirjeen, katsahti hiukan hämillään
ja ihmetellen lankonsa sameisiin silmiin, jotka tuijottivat
liikkumattomina häneen, ja alkoi lukea.

/#
    Minä huomaan läsnäoloni rasittavan teitä. Niin vaikea kuin minun
    on ollutkin tulla tähän vakaumukseen, huomaan, että asianlaita
    on niin eikä voi toisin olla. Minä en syytä Teitä, ja Jumala on
    todistajani, että nähdessäni Teidät sairautenne aikana päätin
    sydämeni pohjasta unohtaa kaiken, mitä oli tullut välillemme, ja
    aloittaa uuden elämän. En kadu sitä tekoani nyt enkä koskaan;
    mutta minä toivon vain Teidän onneanne, Teidän sielunne onnea,
    ja näen, etten ole sitä saavuttanut. Sanokaa minulle itse,
    mikä antaa Teille todellisen onnen ja sielullenne rauhan? Minä
    antaudun kokonaan Teidän tahtonne ja oikeudentuntonne varaan.
#/

Stepan Arkadjevitsh antoi kirjeen takaisin ja katsoi lankoonsa
yhtä neuvottomana, tietämättä mitä sanoisi. Tuo äänettömyys oli
kummallekin niin piinallinen, että Stepan Arkadjevitshin huulet
värähtelivät sairaalloisesta hänen sanattomana tähytessään Kareniniin.

-- Tämän minä tahdoin saada sanotuksi hänelle, sanoi Aleksei
Aleksandrovitsh kääntyen pois.

-- Niin, niin... Stepan Arkadjevitsh sanoi kykenemättä vastaamaan
mitään, sillä itku kaihersi hänen kurkussaan. -- Niin, niin. Minä
ymmärrän, sai hän viimein sanotuksi.

-- Minä tahtoisin tietää hänen tahtonsa, sanoi Aleksei
Aleksandrovitsh.

-- Minä pelkään, ettei hän itsekään ymmärrä asemaansa. Hän ei pysty
olemaan tuomarina, Stepan Arkadjevitsh sanoi päästyään vähitellen
tasapainoon. -- Häntä masentaa sinun jalomielisyytesi. Jos hän saa
lukea tuon kirjeen, hän ei kykene sanomaan mitään, hän painaa vain
päänsä vielä entistä alemmaksi.

-- Mutta kuinka siinä tapauksessa on tehtävä? Kuinka voin päästä
perille hänen toiveistaan?

-- Jos sallit minun lausua mielipiteeni, niin luulen, että sinä
voisit ilman muuta valita ne keinot, jotka katsot välttämättömiksi
voidaksesi tehdä lopun nykyisestä asemasta.

-- Sinä olet siis sitä mieltä, että siitä on tehtävä loppu? Aleksei
Aleksandrovitsh keskeytti hänet. -- Mutta miten? lisäsi hän kaihtaen
oudosti silmiään kädellään. -- En näe mitään mahdollista keinoa.

-- Ei ole sellaista asemaa, josta ei voisi päästä, Stepan
Arkadjevitsh sanoi nousten jo vilkkaampana. -- Oli aika, jolloin
sinä tahdoit katkaista suhteenne... Jos sinä nyt olet tullut siihen
vakaumukseen, ettette voi tehdä toisianne onnellisiksi...

-- Onnen voi käsittää niin monella tavalla. Mutta olettakaamme, että
minä suostun kaikkeen enkä tahdo mitään. Miten silloin pääsemme tästä
tilanteestamme?

-- Jos tahdot, niin minä sanon sinulle kantani, Stepan Arkadjevitsh
sanoi hymyillen yhtä rauhoittavasti ja lempeän viehkeästi kuin äsken
Annalle puhuessaan. Tuo hymy oli niin vakuuttava, että Aleksei
Aleksandrovitsh tuntien heikkoutensa ja alistuen siihen, oli valmis
uskomaan Stepan Arkadjevitshin sanoihin. -- Anna ei sitä koskaan
tule sanomaan. Mutta mitään muuta hän ei voi toivoa, jatkoi Stepan
Arkadjevitsh -- kuin entisten suhteidenne ja niihin liittyvien
muistojen hautaamista. Minun käsittääkseni teidän tilanteessanne
on välttämätöntä määritellä keskinäiset suhteenne uudelleen. Ja ne
suhteet voivat vakiintua vain molemminpuolisen vapauden perustalla.

-- Avioero siis, keskeytti Aleksei Aleksandrovitsh inhoten.

-- Niin, avioero, minä luulen, että avioero on paras, Stepan
Arkadjevitsh sanoi punastuen. -- Se on joka tapauksessa järkevin
keino puolisoille, jotka ovat joutuneet sellaiseen tilanteeseen kuin
te. Minkä sille voi, jos puolisot ovat huomanneet yhdessä elämisen
mahdottomaksi? Niinhän voi käydä kenelle hyvänsä.

Aleksei Aleksandrovitsh huokasi syvään ja sulki silmänsä.

-- Siinä pitää muistaa vain yksi asia: nimittäin se, aikooko kumpikin
puolisoista mennä uuteen avioliittoon. Jollei, kaikki käy varsin
yksinkertaisesti, Stepan Arkadjevitsh sanoi vapautuen yhä enemmän
ujoudestaan.

Kiihtymyksen kurtistamin kasvoin Aleksei Aleksandrovitsh sopersi
jotain itsekseen eikä vastannut mitään. Kaikkea sitä, mikä
Stepan Arkadjevitshista näytti niin yksinkertaiselta, Aleksei
Aleksandrovitsh oli miettinyt ja harkinnut oli tuhannet kerrat.
Eikä se tuntunut hänestä lainkaan yksinkertaiselta, vaan
päinvastoin kokonaan mahdottomalta. Avioero, jonka vaatimukset hän
yksityiskohtaisesti tunsi, oli hänestä nyt mahdoton siitä syystä,
että omanarvontunto ja uskonnon kunnioitus eivät sallineet hänen
ottaa niskoilleen syytä kuvitellusta aviorikoksesta eikä myöskään
antaa syytettäväksi ja häväistäväksi vaimoaan, jota hän rakasti
ja jolle hän oli antanut kaiken anteeksi. Ja muista vieläkin
tärkeämmistä syistä näytti avioero mahdottomalta.

Miten pojan silloin kävisi? Eihän häntä voinut jättää äidille.
Eronsaaneella äidillä tulisi olemaan oma laiton perheensä, jossa
poikapuolen asema ja kasvatus tulisi varmasti olemaan huono. Pojan
erottaminen äidistä olisi taas ollut kostoa hänen taholtaan, ja
sitä hän ei tahtonut. Kaikkein mahdottomimmalta avioero tuntui
Aleksei Aleksandrovitshista siksi, että hän tiesi sitä tietä
saattavansa Annan varmaan perikatoon. Hänelle oli jäänyt mieleen
Darja Aleksandrovnan Moskovassa lausuma ajatus, että hän hakiessaan
avioeroa ajatteli vain itseään eikä muistanut, että hän siten
auttamatta suistaisi Annan turmioon. Ja liittäen nuo sanat omaan
anteeksiantoonsa ja uuteen rakkauteensa lapsia kohtaan hän ymmärsi
ne nyt omalla tavallaan. Suostua avioeroon ja päästää Anna vapauteen
merkitsi hänen käsityksensä mukaan samaa kuin riistää itseltään
viimeinen tuki hyvän tiellä ja syöstä hänet varmaan perikatoon. Hän
tiesi, että eron saatuaan Anna varmasti liittyisi Vronskiin, ja
tuo suhde tulisi olemaan laiton ja rikollinen, koska kirkollisen
lain perusajatuksen mukaan vaimo ei voinut solmia uutta avioliittoa
miehensä eläessä. "Anna yhtyy häneen, ja vuoden parin perästä tuo
mies jättää hänet tai Anna itse solmii uuden suhteen", ajatteli
Aleksei Aleksandrovitsh "Ja suostumalla laittomaan eroon minusta
tulee siten syyllinen hänen turmioonsa." Hän oli käynyt tuon kaiken
läpi jo sadat kerrat ja tullut vakuuttuneeksi siitä, että avioero
ei suinkaan ollut yksinkertainen asia, kuten Stepan Arkadjevitsh
oli väittänyt, vaan kerrassaan mahdoton. Hän ei uskonut ainoaakaan
lankonsa sanoista ja olisi voinut kumota joka sanan tuhansin
vastaväittein, mutta hän kuunteli tätä kuitenkin tuntien, että noissa
sanoissa sai ilmaisunsa se raaka voima, joka ohjasi hänen elämäänsä
ja jonka valtaan hänen oli alistuttava.

-- Kysymys on vain siitä, millä tavoin, millä ehdoilla sinä suostut
antamaan eron. Annahan ei tahdo mitään eikä uskalla pyytää mitään,
hän jättää kaikki sinun jalomielisyytesi varaan.

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala, minkä tähden?" Aleksei Aleksandrovitsh
ajatteli muistaen, mitä kaikkea avioeron saamiseksi vaadittiin
mieheltä, joka ottaa syyn harteilleen, ja peitti kasvonsa häpeän
ahdistamana samalla lailla kuin Vronski Annan sairasvuoteen ääressä.

-- Se koskee sinuun kovasti, minä ymmärrän sen. Mutta jos sinä
ajattelet...

"Mutta jos joku lyö sinua oikealle poskelle, niin käännä hänelle
toinenkin, ja jos joku ottaa ihokkaasi, anna hänelle viittasikin",
muisti Aleksei Aleksandrovitsh.

-- Niin, niin! hän kiljahti, -- minä otan kantaakseni häpeän, annan
hänelle pojankin, mutta... mutta eiköhän siitä olisi parempi luopua?
Tee kuitenkin niin kuin tahdot...

Ja hän kääntyi selin lankoonsa, jottei tämä näkisi hänen kasvojaan,
ja istuutui ikkunan luo. Hänen mieltään kaihersi katkera mielipaha ja
häpeä, mutta surun ja häpeän ohella hän tunsi syvän nöyrtymyksensä
aiheuttamaa iloa ja heltymystä.

Stepan Arkadjevitsh ei liikutukseltaan saanut hetkeen sanottua mitään.

-- Aleksei Aleksandrovitsh usko minua, Anna ei koskaan unohda sinun
jalomielisyyttäsi, hän sanoi. -- Nähtävästi se oli Jumalan tahto,
hän lisäsi, tunsi samassa sanoneensa tyhmyyden ja kykeni vaivoin
pidättämään hymynsä sen johdosta.

Aleksei Aleksandrovitsh aikoi vastata jotain, mutta kyyneleet
tukahduttivat hänen sanansa.

-- Tämä on kohtalokas onnettomuus, mutta sille ei voi mitään. Minä
näen siinä tapahtuneen tosiasian ja koetan auttaa sekä häntä että
sinua, Stepan Arkadjevitsh sanoi.

Kun Stepan Arkadjevitsh poistui lankonsa huoneesta, hän oli vieläkin
mielenliikutuksen vallassa mutta siitä huolimatta tyytyväinen asian
menestykseen, sillä hän oli varma siitä, että Aleksei Aleksandrovitsh
pysyisi sanassaan. Tyydytyksen tunnetta kasvatti se miellyttävä
ajatus, että tämän asian menestyksekkäästi selvitettyään hän voisi
kysyä vaimoltaan ja läheisiltä tuttaviltaan: "Mikä ero on minun ja
sotamarskin välillä... Tai mikä yhtäläisyys on minun ja sotamarskin
välillä...[5] Niin, mietinpähän sen sitten paremmin", hän ajatteli
hymyillen.



XXIII


Vronskin haava oli vaarallinen, joskaan luoti ei ollut osunut
sydämeen. Muutamia päiviä hän oli vaappunut elämän ja kuoleman
välillä. Kun hän ensimmäisen kerran kykeni puhumaan, veljen vaimo
Varja oli hänen huoneessaan.

-- Varja, hän sanoi katsoen ankarasti kälyynsä, -- minä ammuin
itseäni vahingossa. Älä koskaan enää puhu minulle siitä ja sano niin
kaikille. Muu olisi kauhean noloa.

Mitään vastaamatta Varja kumartui hänen puoleensa ja katsahti
iloisesti hymyillen häntä kasvoihin. Sairaan silmät olivat kirkkaat,
niissä ei ollut kuumeen kiiltoa, mutta niiden ilme oli ankara.

-- No Luojan kiitos! sanoi Varja. -- Koskeeko sinuun?

-- Hiukan tuohon. Vronski osoitti rintaansa.

-- Annahan kun vaihdan siteen.

Vronski puristi leveät leukapielensä yhteen ja katsoi äänettömänä
kälyynsä tämän sitoessa haavaa. Kun side oli valmis, Vronski sanoi:

-- Minä en houraile. Ole hyvä ja huolehdi siitä, ettei kukaan
lörpöttele minun ampuneen itseäni tahallani.

-- Eihän kukaan niin sanokaan. Toivon vain, ettet sinä toiste
enää tee sellaista tapaturmaa itsellesi, Varja sanoi kysyvä hymy
kasvoillaan.

-- Luultavasti en, vaikka parempi olisi... Ja hän hymyili synkästi.

Huolimatta noista sanoista ja hymystä, jotka niin pelästyttivät
Varjaa, kuumeen mentyä ohi ja voimien palatessa Vronski tunsi
kokonaan päässeensä osasta suruaan. Hän oli tällä teollaan ikään
kuin huuhtonut pois entisen häpeänsä ja alennuksensa. Hän saattoi
nyt tyynesti ajatella Aleksei Aleksandrovitshia. Hän tunnusti tämän
jalouden eikä enää tuntenut sen alentavan häntä itseään. Hänen
elämänsä oli sitä paitsi taas palannut entiseen uomaansa. Hän saattoi
nyt taas katsoa ihmisiä silmiin tuntematta häpeää ja elää omien
tottumustensa mukaan. Vain erästä asiaa hän ei saanut mielestään,
vaikka alinomaa taistelikin sitä tunnetta vastaan: lähes epätoivoista
murhettaan Annan menettämisen johdosta. Hän oli lujasti päättänyt
sydämessään, että nyt, kun hän oli vapautunut syyllisyydestään
Kareninin suhteen, hänen oli myös luovuttava Annasta ja varottava
enää koskaan asettumasta katuvan vaimon ja hänen miehensä väliin.
Mutta hän ei saanut nyhdetyksi sydämestään menetetyn rakkauden
jättämää haikeutta eikä voinut pyyhkiä muististaan niitä onnen
hetkiä, joita hänellä oli Annan kanssa ollut ja joiden arvoa hän ei
silloin ollut ymmärtänyt, mutta jotka nyt ihanuudellaan kiehtoivat
hänen mieltään.

Serpuhovskoi keksi hänelle nimityksen Tashkentiin, ja Vronski suostui
siihen ilman pienintäkään epäröintiä. Mutta mitä lähemmäksi lähdön
hetki tuli, sitä raskaammalta hänestä tuntui tuo velvollisuuden
vaatima uhri.

Haava oli parantunut ja hän valmistautui lähtemään Tashkentiin.

"Kun saisin edes kerran nähdä hänet, niin hautautuisin sinne
kuolemaan", hän ajatteli ja ilmaisi tuon ajatuksensa Betsylle
jäähyväisvierailulla käydessään. Betsy kävi Annan luona hänen
lähettinään ja toi Annalta kieltävän vastauksen.

"Sen parempi", Vronski ajatteli tuon tiedon saatuaan. "Se oli
heikkous, joka olisi tuhonnut viimeisetkin voimani."

Seuraavana päivänä Betsy tuli itse aamulla hänen luokseen ja
kertoi saaneensa Oblonskilta varman tiedon siitä, että Aleksei
Aleksandrovitsh oli suostunut avioeroon, joten siis Vronski voisi
tavata Annaa.

Huolehtimatta edes Betsyn saattamisesta ulos, kaikki päätöksensä
unohtaen, muistamatta kysyä, koska sopi mennä ja oliko Karenin itse
kotona, Vronski lähti heti Annan luo. Hän juoksi portaita ylös
mitään näkemättä ja astui edelleen lähes juosten Annan huoneeseen.
Ajattelematta ja katsomatta oliko huoneessa muita hän sulki Annan
syliinsä ja peitti tämän kasvot, kädet ja kaulan suudelmin.

Anna oli valmistautunut tuota hetkeä varten ja miettinyt mitä
sanoisi, mutta ei ehtinytkään sanoa mitään. Vronskin intohimo valtasi
hänetkin. Hän oli aikonut rauhoitella miestä ja itseään, mutta nyt se
oli myöhäistä. Hän oli joutunut saman tunteen valtaan. Hänen huulensa
vapisivat, niin ettei hän pitkään aikaan osannut sanoa mitään.

-- Niin, sinä olet valloittanut minut ja minä olen sinun, Anna sai
viimein sanottua painaen hänen käsiään rintaansa vasten.

-- Niin täytyi käydä! Vronski sanoi. -- Ja niin tulee olemaan niin
kauan kuin me elämme. Minä tiedän sen nyt.

-- Se on totta, Anna sanoi kalveten yhä enemmän ja hyväillen Vronskin
päätä, -- vaikka tässä onkin jotain kamalaa kaiken sen jälkeen, mitä
on tapahtunut.

-- Kaikki menee ohi, kaikki unohtuu, ja meidän onnellamme ei ole
rajoja. Jos meidän rakkautemme voisi enää kasvaa, niin se vain
kasvaisi siitä, että siinä on jotain kauheaa, Vronski sanoi nostaen
päänsä ja paljastaen hymyillessään vahvat hampaansa.

Pakostakin Anna vastasi hymyllään -- ei Vronskin sanoihin, vaan tämän
rakastuneeseen katseeseen. Anna otti Vronskia kädestä ja hiveli sillä
omia kylmenneitä poskiaan ja leikattua tukkaansa.

-- Sinua tuskin tuntee, kun tukkasi on leikattu. Kuinka sieväksi sinä
olet käynyt. Pikkuinen! Mutta sinä olet kovin kalpea!

-- Niin, olen vielä hyvin heikko, Anna sanoi hymyillen. Ja hänen
huulensa värähtelivät taas.

-- Me lähdemme Italiaan, siellä sinä paranet, Vronski sanoi.

-- Olisiko todellakin mahdollista, että me saisimme elää kuin mies
ja vaimo, yhtenä perheenä, sinä ja minä? Anna sanoi katsoen Vronskia
läheltä syvälle silmiin.

-- Minua ihmetyttää vain, miten asiat ovat voineet koskaan muuten
ollakaan.

-- Stiva sanoo, että hän kyllä suostuu kaikkeen, mutta minä en
tahdo käyttää hyväkseni hänen jalomielisyyttään, Anna sanoi katsoen
miettivästi Vronskin kasvojen ohi. -- Minä en tahdo avioeroa, minulle
kaikki on nyt yhdentekevää. En vain tiedä, mitä hän päättää Serjozhan
suhteen.

Vronski ei voinut käsittää, kuinka Anna saattoi sellaisena hetkenä
tulla mieleen ajatus pojasta ja avioerosta. Tietysti se kaikki oli
yhdentekevää.

-- Älä puhu äläkä ajattele sitä, Vronski sanoi pidellen Annan kättään
omassaan ja koettaen saada tämän huomion palaamaan itseensä; mutta
Anna katsoi yhä hänen ohitseen.

-- Oi, miksi minä en kuollut, se olisi ollut parempi, Anna sanoi, ja
kyyneleet valuivat molempia poskia pitkin, mutta hän koetti hymyillä,
jottei pahoittaisi Vronskin mieltä.

Vronskin entisten käsitysten mukaan hänen olisi ollut häpeällistä
ja mahdotonta kieltäytyä siitä kunniakkaasta ja vaarallisesta
virka-asemasta, joka häntä odotti Tashkentissa. Mutta nyt hän
kieltäytyi siitä hetkeäkään arvelematta ja erosi viivyttelemättä
kokonaan virastaan huomattuaan ylemmillä tahoilla tyytymättömyyttä
asian johdosta.

Kuukauden kuluttua Aleksei Aleksandrovitsh jäi poikansa kanssa kahden
kotiin, ja Anna lähti Vronskin kanssa ulkomaille avioeroa saamatta ja
sen ajatuksesta lopullisesti luopuneena.



VIIDES OSA



I


Ruhtinatar Shtsherbatskajan mielestä oli mahdotonta viettää häitä
ennen paastoa, koska puoletkaan myötäjäisistä ei olisi ehtinyt
valmiiksi. Mutta hän ei voinut kieltää, että paaston jälkeen oli
vähän liian myöhäistä, varsinkin kun ruhtinaan vanha täti oli hyvin
sairaana ja saattoi pian kuolla, ja siinä tapauksessa suruaika olisi
pakottanut lykkäämään häitä vielä kauemmaksi. Sen vuoksi ruhtinatar
päätti jakaa myötäjäiset kahteen osaan, suurempiin ja pienempiin
myötäjäisiin, ja suostui järjestämään häät ennen paastoa. Hän
päätti valmistaa vain pienemmän osan myötäjäisistä häihin mennessä
ja lähettää loput myöhemmin ja oli suorastaan vihainen Levinille,
kun tämä ei osannut vakavasti vastata, suostuiko hän siihen vai ei.
Tällainen jako sopi hyvin siksikin, että nuoret olivat päättäneet
heti häiden jälkeen matkustaa maalle, missä suurempiin myötäjäisiin
kuuluvat tavarat eivät olleet niin välttämättömiä.

Levin oli edelleen yhtä hullaantunut ja uskoi, että hän ja hänen
onnensa oli kaiken olevaisen ainoa tarkoitus ja päämäärä, ettei
hänen tarvinnut ajatella mitään eikä huolehtia mistään ja että
muut tekivät hänen puolestaan kaiken. Hänellä ei ollut edes
mitään tulevaisuudensuunnitelmia tai -tavoitteita, hän jätti
kaiken muitten ratkaistavaksi tietäen kaiken käyvän hyvin. Hänen
velipuolensa Sergei Ivanovitsh Stepan Arkadjevitsh ja vanha
ruhtinatar ohjasivat häntä neuvoen, mitä hänen tuli tehdä, ja hän
teki niin kuin neuvottiin. Sergei Ivanovitsh oli lainannut hänelle
rahaa, ruhtinatar oli neuvonut matkustamaan pois Moskovasta häitten
jälkeen. Stepan Arkadjevitsh oli kehottanut lähtemään ulkomaille.
Hän oli suostuvainen kaikkeen. "Tehkää niin kuin tahdotte, jos se
teitä huvittaa. Minä olen onnellinen eikä minun onneni voi siitä
lisääntyä eikä vähentyä", ajatteli hän. Kun hän oli kertonut Kittylle
Stepan Arkadjevitshin kehottaneen heitä lähtemään ulkomaille, hän
kummastui suuresti, kun ei Kitty ollutkaan suostuvainen siihen, vaan
esitti joitakin omia suunnitelmiaan heidän tulevasta elämästään.
Kitty tiesi, että Levinillä oli maalla oma työnsä, josta hän piti.
Levin näki, ettei Kitty ymmärtänyt sitä eikä edes tahtonut ymmärtää;
mutta se ei estänyt tätä pitämästä tuota työtä kovin tärkeänä. Kitty
tiesi, että heidän kotinsa tulisi olemaan maalla, eikä tahtonut
lähteä ulkomaille, jossa he eivät tulisi asumaan, vaan sinne missä
tuleva koti oli. Tuo selvä suunnitelma ihmetytti Leviniä. Mutta koska
hänestä asialla ei ollut väliä, hän pyysi heti Stepan Arkadjevitshia
-- ikään kuin se olisi kuulunut hänen tehtäviinsä -- menemään maalle
ja laittamaan kaiken kuntoon oman hyvän makunsa mukaan.

-- Kuulepas, sanoi Stepan Arkadjevitsh palattuaan maalta, jossa hän
oli järjestänyt kaiken kuntoon nuorenparin tuloa varten, -- onko
sinulla todistusta siitä, että olet ollut ripillä?

-- Ei ole. Entä sitten?

-- Ilman sitä ei pääse vihille.

-- Aijaijai! huudahti Levin. -- Minähän en ole paastonnut luullakseni
yhdeksään vuoteen. Ei ole johtunut mieleenikään.

-- Oletpa sinä aikamoinen! sanoi Stepan Arkadjevitsh nauraen, -- ja
sanot minua nihilistiksi! Tämä ei käy. Sinun täytyy nyt paastota.

-- Koska sitten? On enää neljä päivää jäljellä.

Stepan Arkadjevitsh järjesti senkin asian, ja Levin alkoi paastota
ehtoollista varten. Levinin kaltaiselle ihmiselle, joka ei itse
uskonut, mutta kunnioitti toisten uskoa, osallistuminen kirkollisiin
menoihin oli hyvin vaikeaa. Varsinkin nyt, erityisen herkässä ja
hellässä mielentilassa sellainen teeskentely tuntui hänestä aivan
mahdottomalta. Kunniansa ja kukoistuksensa tunnossa hänen olisi
pitänyt valehdella tai pilkata pyhyyttä. Hän tunsi, ettei hän
voisi sitä tehdä. Mutta vaikka hän olisi kuinka kysellyt Stepan
Arkadjevitshilta muuta keinoa todistuksen saamiseksi, tämä vakuutti,
ettei mitään muuta mahdollisuutta ollut.

-- Tottahan tuon nyt jaksaa. Pari päivää! Vielä kovin kiltin, viisaan
ukon seurassa. Hän vetäisee sinulta hampaan, niin ettet huomaakaan.

Ollessaan ensimmäistä kertaa kirkossa Levin koetti elvyttää
nuoruusmuistojaan palauttaakseen mieleensä sen voimakkaan
uskonnollisen tunteen, jonka vallassa hän oli ollut noin
kuuden-seitsemäntoista vanhana. Mutta hän huomasi heti, että se oli
aivan mahdotonta. Hän koetti pitää kaikkea pelkkänä merkityksettömänä
tapana, samanlaisena kuin vierailut tai muut sellaiset, mutta
huomasi senkin mahdottomaksi. Levinin, kuten suurimman osan hänen
aikalaisistaan, suhde uskontoon oli mitä epämääräisin. Hän ei
kyennyt uskomaan mutta ei myöskään ollut lujasti vakuuttunut siitä,
että kaikki usko olisi väärää. Koska hän näin ollen ei voinut uskoa
kirkollisen uskonharjoituksen merkitykseen mutta ei myöskään olla sen
suhteen täysin välinpitämätön ja pitää sitä pelkkänä muodollisuutena,
häntä vaivasi koko rippipaaston ajan nolo häpeän tunne siitä, että
hän oli antautunut tekemään sellaista, mitä ei itse ymmärtänyt ja
mikä siis oli valheellista ja pahaa.

Kirkonmenojen aikana hän väliin kuunteli rukouksia ja koetti
antaa niille sellaisen merkityksen, joka ei poikkeaisi hänen
näkökannastaan, väliin hän taas tunsi, ettei voinut niitä ymmärtää
ja -- estääkseen itseään arvostelemasta niitä -- koetti olla
kuuntelematta ja antautua omien ajatustensa, huomioidensa ja
muistojensa valtaan, jotka erityisen elävinä kiertelivät mielessä
hänen seistessään toimettomana kirkossa.

Hän oli päivä- ja ehtoopalveluksessa ja kävi myöhemmin illalla
kuuntelemassa vielä iltamenoja. Seuraavana aamuna hän nousi
tavallista aikaisemmin ja saapui aamuteetä juomatta kahdeksan aikaan
kirkkoon kuuntelemaan aamupalvelusta ja tekemään synnintunnustuksen.

Kirkossa ei ollut ketään köyhää sotamiestä, paria vanhaa naista ja
kirkonpalvelijoita lukuun ottamatta.

Nuori pitkäselkäinen diakoni tuli häntä vastaan ohut alusviitta
yllään, astui heti seinän vieressä olevan pikkualttarin ääreen ja
alkoi lukea ohjeita. Diakonin kiihdyttäessä vauhtia ja yhtä mittaa
toistaessa samoja sanoja: "Herra armahda", joista kuului vain
"raarmah, raarmah", tunsi Levin että hänen ajatuksensa olivat nyt
pysähdyksissä ja että niin olikin parasta. Sen vuoksi hän jatkoi
omia mietteitään kuuntelematta ja ajattelematta edessä seisovan
diakonin sanoja. "Kittyn kädet olivat ihmeellisen ilmeikkäät",
ajatteli Levin muistellen, miten he eilen olivat istuneet yhdessä
nurkkapöydän ääressä. Heillä ei ollut nytkään ollut juuri mitään
puhumista, ja asetettuaan kätensä pöydälle oli Kitty avannut ja
kouristanut kämmentään ja nauranut sen liikettä katsellessaan. Levin
muisti, kuinka oli suudellut tuota kättä ja tarkastellut sitten
punertavan kämmenen viivoja. "Taaskin raarmah", huomasi Levin, teki
ristinmerkin, kumarsi ja katseli kumartelevan diakonin notkeata
selkää. "Hän otti sitten minua kädestä ja tarkasteli sen viivoja. --
Sinulla on niin suloinen käsi, hän sanoi." Ja Levin katsahti kättään
ja diakonin lyhyttä käsivartta. "Nyt kai se pian loppuu", arveli hän.
"Ei, taitaa alkaa uudelleen alusta", epäili hän kuunnellen rukousta.
"Ei, loppuu, nyt hän kumartuu maahan asti. Se on aina lopun merkki."

Saatuaan vaivihkaa plyysireunuksisesta hihasta pilkistävään
käteensä kolmen ruplan setelin diakoni lupasi heti kirjata Levinin
ripittäytymisen, ja lähti alttarin luo kaiuttaen tyhjän kirkon
kivilattiaa uusilla saappaillaan. Hetkisen kuluttua hän tuli taas
esiin ja viittasi Levinille. "Kai tästä jotenkin selviytyy", ajatteli
Levin ja lähti alttaria kohti. Noustessaan kuoripermannolle ja
kääntyessään oikealle hän huomasi kuoripulpetin ääressä seisovan,
käsikirjaa selailevan vanhan papin, jolla oli harva harmahtava parta
ja väsähtäneet, hyväntahtoiset silmät. Kumarrettuaan hiukan Levinille
hän alkoi heti tottuneesti lukea rukouksia. Lopetettuaan hän teki
syvän kumarruksen ja kääntyi Levinin puoleen.

-- Kristus on tässä näkymättömänä läsnä ottamassa vastaan teidän
synnintunnustustanne, hän sanoi osoittaen ristiinnaulitun kuvaa. --
Uskotteko te kaiken, mitä meidän pyhä apostolinen kirkkomme opettaa?
jatkoi pappi kääntäen katseensa pois Levinistä ja pannen kätensä
ristiin epitrakiilinsa alle.

-- Minä olen epäillyt... ja epäilen kaikkea, sanoi Levin äänellä,
joka oli hänelle itselleen vastenmielinen, ja vaikeni.

Pappi odotti muutaman sekunnin, sanoisiko Levin vielä muutakin, ja
sanoi sitten nopeasti silmät ummessa, vladimirilaismurteen tapaan
o-äänteet selvästi ääntäen:

-- Epäilykset ovat inhimilliselle heikkoudelle ominaisia, mutta
meidän tulee rukoilla, että armollinen Jumala vahvistaisi meitä. Mitä
erityisiä syntejä teillä on? lisäsi hän ilman pienintäkään pysähdystä
välillä, ikään kuin peläten hukkaavansa aikaa.

-- Minun pääsyntini on epäily. Minä epäilen kaikkea ja olen melkein
aina epäilyksen tilassa.

-- Epäileminen on inhimilliselle heikkoudelle ominaista, toisti pappi
äskeiset sanansa. -- Mitä te pääasiallisesti epäilette?

-- Minä epäilen kaikkea. Minä epäilen joskus Jumalan olemassaoloakin,
sanoi Levin tahtomattaan ja kauhistui sanojensa sopimattomuutta.
Mutta pappiin eivät Levinin sanat näyttäneet tekevän vaikutusta.

-- Mitä epäilyksiä voi ihmisellä olla Jumalan olemassaolosta? kysyi
hän tuskin huomattavasti hymyillen. Levin vaikeni.

-- Kuinka te voitte epäillä Luojan olemassaoloa, kun te näette hänen
luomakuntansa? jatkoi pappi sujuvaan tapaansa. -- Kuka on tähdittänyt
taivaankannen? Kuka on antanut maalle sen kauneuden? Kuinka voi
ajatellakaan, ettei Luojaa olisi? hän sanoi katsahtaen kysyvästi
Leviniin.

Levin tunsi, että olisi sopimatonta ruveta filosofisiin väittelyihin
papin kanssa, ja vastasi tämän kysymykseen sanoen vain:

-- En tiedä.

-- Ettekö tiedä? No, kuinka te sitten voitte epäillä, kun Jumala on
kaiken tehnyt? sanoi pappi katsoen Leviniin iloisesti ymmällään.

-- Minä en ymmärrä mitään, sanoi Levin punastuen ja tuntien, että
hänen sanansa olivat tyhmät ja etteivät ne sellaisessa tilanteessa
voineet muuta ollakaan.

-- Rukoilkaa Jumalaa ja pyytäkää häneltä voimaa. Pyhillä isilläkin on
ollut epäilyksen hetkiä ja he ovat pyytäneet Jumalalta vahvistusta
uskolleen. Perkeleellä on suuri voima eikä meidän pidä antautua sen
valtaan. Rukoilkaa voimaa, rukoilkaa, toisti pappi nopeasti.

Hän vaikeni hetkeksi ja näytti miettivän jotain.

-- Olen kuullut, että aiotte mennä avioliittoon seurakuntalaiseni ja
rippilapseni, ruhtinas Shtsherbatskin tyttären, kanssa? lisäsi hän
hymyillen. -- Ihana neitonen!

-- Niin, vastasi Levin punastuen papin puolesta. "Miksi hän
tuollaista kyselee ripillä?" ajatteli hän.

Ja ikään kuin vastaten hänen ajatukseensa pappi sanoi hänelle:

-- Te aiotte avioliittoon, ja Jumala voi lahjoittaa teille
perillisiä, eikö niin? Mutta millaisen kasvatuksen te voitte antaa
pienokaisillenne, jollette voita itsessänne saatanan viettelystä,
joka vetää teitä epäuskoon? hän sanoi lempeästi nuhdellen.

-- Jos rakastatte lastanne, te toivotte sille muutakin hyvää kuin
pelkkää rikkautta, ylellisyyttä ja kunniaa: te toivotte totuuden
valoa hänen pelastuksekseen ja henkiseksi valistuksekseen. Eikö niin?
Mitä te vastaatte, kun viaton pienokainen kysyy teiltä: "Isä, kuka on
luonut kaiken, mikä minua tässä maailmassa viehättää: maan, veden,
auringon, kukat ja ruohon?" Vastaatteko te hänelle: "En tiedä"? Te
ette voi olla tietämättä sitä, koska Jumala suuressa armossaan on
ilmoittanut sen meille. Tai lapsenne kysyy teiltä: "Mikä odottaa
minua haudantakaisessa elämässä?" Mitä te sanotte hänelle, kun ette
mitään tiedä? Mitä te voitte vastata hänelle? Jätättekö te hänet
maailman ja saatanan houkutusten valtaan? Ettehän toki! hän sanoi ja
vaikeni katsellen Leviniin pää kallellaan, lempein, hyväntahtoisin
silmin.

Levin oli vaiti -- ei siksi, ettei hän olisi halunnut väittää
vastaan, vaan siksi, ettei kukaan ollut tehnyt hänelle sellaisia
kysymyksiä; ja ennen kuin hänen pienokaisensa ehtisivät sellaisia
kysymyksiä tekemään, hänellä olisi kyllin aikaa miettiä vastausta.

-- Te astutte siihen elämänvaiheeseen, jolloin täytyy valita tie
ja pysyä sillä. Rukoilkaa, että Jumala hyvyydessään auttaisi ja
armahtaisi teitä, lopetti pappi. -- Herramme ja Jumalamme Jeesus
Kristus suuren ihmisrakkautensa armossa ja laupeudessa antakoon
sinulle... ja lopetettuaan synninpäästörukouksen pappi siunasi hänet
ja päästi menemään.

Kun Levin sinä päivänä palasi asuntoonsa, oli hänellä iloinen
tunne siitä, että oli selvinnyt nolosta tilanteesta joutumatta
valehtelemaan. Sitä paitsi hänellä oli sellainen hämärä mielikuva,
ettei se, mitä tuo hyvä ja kiltti ukko oli puhunut, ollut lainkaan
niin tyhmää kuin hän ensin oli luullut ja että siinä oli jotain, joka
vaati selvittämistä.

"Ei tietenkään nyt", ajatteli Levin, "vaan joskus toiste." Levin
tunsi nyt entistä varmemmin, että hänen sielussaan oli jotain
epäselvää ja sameaa ja että hän uskontoon nähden oli juuri
sentapaisella kannalla, joka niin hermostutti häntä muissa ja jonka
vuoksi hän oli soimannut ystäväänsä Svijazhskia.

Viettäessään morsiamensa kanssa sen päivän iltaa Dollyn luona
Levin oli erityisen iloinen ja selitti Stepan Arkadjevitshille
innostustaan sanoen, että hänellä oli yhtä hauskaa kuin koiralla,
jota on opetettu hyppäämään vanteen läpi ja joka siltä vaaditun asian
viimein ymmärrettyään ja sen suoritettuaan vinkuu riemusta ja hyppii
häntäänsä heiluttaen pöydille ja ikkunalaudoille.



II


Hääpäivänä Levin ei vanhan tavan mukaan -- vanha ruhtinatar ja
Dolly pitivät tiukasti huolta kaikkien tapojen noudattamisesta
-- saanut nähdä morsiantaan. Hän söi päivällistä hotellissaan
kolmen sattumalta yhteen osuneen vanhanpojan seurassa. Ne olivat
Levinin velipuoli Sergei Ivanovitsh Koznyshev, Levinin entinen
ylioppilastoveri, nykyään luonnontieteen professori Katavasov,
jonka Levin oli tavannut kadulla ja tuonut hotelliin, sekä
Tshirikov, sulhaspoika, moskovalainen rauhantuomari ja Levinin
karhunmetsästystoveri. Päivällisillä oli hyvin hauskaa. Sergei
Ivanovitsh oli mitä parhaimmalla tuulella. Häntä huvitti suuresti
Katavasovin eriskummallinen käytös, ja Katavasov, joka tunsi että
hänen erikoislaatuisuuttaan osattiin täällä pitää oikeassa arvossa,
keikaroi sillä. Tsirikov piti iloisin ja hyväntahtoisin huomautuksin
keskustelua yllä.

-- Niin, meidän ystävämme Konstantin Dmitritsh oli kovin lahjakas
nuori mies, puhui Katavasov venytellen sanojaan samoin kuin luentoa
pitäessään. -- Minä puhun menneistä ajoista, sillä häntä ei enää ole.
Tiedettäkin hän rakasti silloin yliopistossa lähtiessään ja harrasti
kaikkea inhimillistä. Mutta nyt on hän valjastanut puolet lahjoistaan
itsepetokseen ja toisen puolen puolustamaan tuota petosta.

-- Pahempaa avioliiton vihollista kuin te en ole vielä nähnyt, Sergei
Ivanovitsh sanoi.

-- En minä ole sen vihollinen. Minä olen vain työnjaon kannattaja.
Ihmiset, jotka eivät osaa tehdä mitään muuta, tehkööt ihmisiä; toiset
taas toimikoot heidän valistuksekseen ja onnekseen. Niin minä sen
asian ymmärrän. On paljon ihmisiä, jotka ovat halukkaita sekoittamaan
nämä ammatit yhteen; minä en kuulu heihin.

-- Kuinka minä riemastunkaan, kun saan kuulla teidän rakastuneen!
Levin sanoi. -- Muistakaa kutsua minut häihinne.

-- Minä olen jo rakastunut.

-- Niin, mustekaloihin. Tiedätkö, Levin sanoi veljelleen, -- että
Mihail Semjonitsh kirjoittaa teosta mustekalojen ruoasta...

-- Älkäähän sotkeko! Samantekevää, mistä minä kirjoitan. Mutta
asianlaita on niin, että minä tosiaankin rakastan mustekaloja.

-- Eihän se estä rakastamasta myös vaimoa.

-- Se ei kyllä estä, mutta vaimo estää.

-- Miten niin?

-- Saattepa nähdä. Tekin pidätte maanviljelyksestä, karjanhoidosta ja
metsästyksestä; saattepa nähdä!

-- Arhip kävi äskettäin kaupungissa ja sanoi, että Prudnojessa on
aikalailla hirviä ja kaksi karhuakin, huomautti Tsirikov.

-- No, ne te kyllä saatte ilman minuakin.

-- Niin se käy, sanoi Sergei Ivanovitsh. -- Saat jo edeltä käsin
sanoa hyvästit karhunajolle: vaimosi ei päästä.

Levin puhkesi hymyyn. Ajatus siitä, että vaimo ei päästä, oli hänestä
niin suloinen, että hän oli valmis ainiaaksi luopumaan karhunajon
ilosta.

-- Mutta on se ikävä, että ne kaksi karhua teilataan ilman teitä.
Muistatteko, millaista oli viime kerralla? Olisi ollut ihanaa päästä
taas metsälle, yllytti Tshirikov.

Levin ei tahtonut särkeä hänen harhaluuloaan, että maailmassa
saattaisi olla jotain hyvää ilman häntäkin, eikä sen vuoksi sanonut
mitään.

-- Hyvästijättö poikamieselämälle ei ole tullut tavaksi turhan takia
sanoi Sergei Ivanovitsh. -- Tulipa kuinka onnelliseksi tahansa, on
kuitenkin sääli vapautta.

-- Ettekö myönnä, että teillä on samantapainen tunne kuin Gogolin
sulhasmiehellä, että tekisi mieli hypätä ikkunasta pakoon.

-- Varmasti on, vaikkei myönnä! sanoi Katavasov ja remahti kovaan
nauruun.

-- No, ikkuna on vielä auki... Lähdetään heti Tveriin! Toinen kuuluu
olevan emäkarhu, menemme suoraan pesälle. Lähdetäänpä tosiaan viiden
junassa. Tehkööt täällä mitä tahtovat, sanoi Tsirikov hymyillen.

-- Totta totisesti, sanoi Levin hymyillen, -- en löydä sisimmästäni
harmin hitustakaan, vaikka menetänkin vapauteni.

-- Teidän sisimmässänne on nyt sellaisenne sekasorto, ettette löydä
sieltä mitään, sanoi Katavasov. -- Odottakaahan, kunnes hiukan
selviätte, sitten löydätte!

-- Totta kai minä nyt tuntisin edes jotain sinnepäin, että
tunteestani (hän ei tahtonut sanoa toisten kuullen "rakkaudestani")
ja onnestani huolimatta minun on kuitenkin sääli vapauttani...
Päinvastoin, olen iloinen sen menettämisestä.

-- Mennyttä miestä! sanoi Katavasov. -- No niin, nostetaan malja
sen kunniaksi että hän tointuu tai että edes yksi sadasosa hänen
haaveistaan täyttyy. Jo sekin olisi niin suuri onni, ettei sellaista
ole maan päällä nähty.

Kohta päivällisen jälkeen vieraat lähtivät ehtiäkseen pukeutua häihin.

Yksin jäätyään Levin muisteli noiden vanhojenpoikien puheita ja
kysyi vielä kerran itseltään, suriko hän sisimmässään vapautensa
menettämistä, josta oli puhuttu. Hän hymyili sitä ajatellessaan.
"Vapaus? Mitä sillä tekee? Onni piilee siinä, että saa rakastaa ja
toivoa ja ajatella rakastamansa henkilön toivein ja ajatuksin, toisin
sanoen olla ilman vapautta. Se on onnea se!"

"Mutta tiedänkö minä hänen ajatuksensa, hänen toiveensa ja
tunteensa?" kuiskasi hänelle äkkiä jokin ääni. Hymy katosi hänen
kasvoiltaan, ja hän vaipui mietteisiinsä. Ja yhtäkkiä hänet valtasi
omituinen tunne. Hänet valtasi pelko ja epäilys, epäilys kaikkea
kohtaan.

"Entä jollei hän rakastakaan minua? Entä jos hän tulee vaimokseni
vain päästäkseen naimisiin? Entä jos hän ei itse tiedä mitä tekee?"
hän kyseli itseltään. "Hänhän voi havahtua ja huomata vasta naimisiin
mentyään, ettei rakastakaan minua eikä ole voinutkaan rakastaa."
Ja Levinin mieleen tuli outoja, pahoja ajatuksia Kittystä. Hän oli
mustasukkainen Vronskille kuten vuosi sitten, aivan kuin eilen olisi
ollut se ilta, jolloin hän näki heidät yhdessä. Hän epäili, ettei
Kitty ollut sanonut hänelle kaikkea.

Hän hypähti nopeasti pystyyn. "Ei, tämä ei käy!" päätti hän
epätoivoissaan. "Minä menen hänen luokseen, kysyn ja sanon viimeisen
kerran: Me olemme vielä vapaita, eikö olisi paras pysähtyä? Eihän
ole mitään pahempaa kuin ikuinen onnettomuus, häpeä ja uskottomuus!"
Levin lähti hotellista epätoivo sydämessä, kiukustuneena kaikkiin
ihmisiin, itseensä ja Kittyyn, ja ajoi Kittyn luo.

Levin tapasi Kittyn perähuoneessa. Hän istui arkulla ja järjesteli
palvelustytön kanssa erivärisiä vaatteita, joita oli läjissä tuolien
selustoilla ja lattialla.

-- Kas, hän huudahti ilosta säteilevin kasvoin Levinin nähdessään. --
Sinäkö, tekö täällä? (Ennen tätä päivää Kitty oli väliin sinutellut,
väliin teititellyt Leviniä.) En ollenkaan osannut odottaa. Minä käyn
läpi tyttöajan pukujani, kenelle annan minkin niistä...

-- Vai niin! Se on hyvä! sanoi Levin katsoen synkästi palvelustyttöön.

-- Mene, Dunjasa, minä kutsun sinua sitten, sanoi Kitty.

-- Mikä sinun on? kysyi hän sinutellen Leviniä epäröimättä heti kun
palvelustyttö oli mennyt. Kitty oli huomannut Levinin kasvoilla
synkän ja kiihtyneen ilmeen, ja pelko valtasi hänet.

-- Kitty, minä kärsin! Minä en jaksa yksin, sanoi Levin epätoivo
äänessään pysähtyen Kittyn eteen ja katsoen häntä rukoilevasti
silmiin. Levin näki jo hänen hellistä, rehellisistä kasvoistaan,
ettei siitä, mitä hän oli aikonut sanoa, voisi tulla mitään,
mutta hän tarvitsi kuitenkin Kittyn omaa vakuutusta päästäkseen
epäilyksistään. -- Minä tulin sanomaan, ettei vielä ole liian
myöhäistä. Kaiken voi vielä peruuttaa ja korjata.

-- Mitä? Minä en ymmärrä mitään. Mikä sinun on?

-- Se, mitä olen niin monesti sanonut ja mitä en voi olla
ajattelematta... etten ole sinun arvoisesi. Sinä et ole voinut
suostua menemään naimisiin minun kanssani. Ajattelehan vähän. Sinä
olet erehtynyt. Ajattele tarkoin. Sinä et voi rakastaa minua...
Jos... on parempi, että sanot sen, puhui Levin katsomatta Kittyä
silmiin. -- Minä tulen onnettomaksi. Sanokoot ihmiset mitä tahtovat;
eihän mikään ole pahempaa kuin onnettomuus...

-- Minä en ymmärrä, Kitty vastasi pelästyneenä, -- tahdotko sinä siis
perua kaiken?

-- Kyllä, jollet sinä rakasta minua.

-- Sinä olet järjiltäsi! huudahti Kitty punastuen harmista. Mutta
Levinin kasvot olivat niin alakuloiset, että Kitty hillitsi harminsa.
Hän heitti vaatteet nojatuolilta maahan ja istuutui lähemmäs Leviniä.
-- Mitä sinä ajattelet, sano kaikki suoraan?

-- Että sinä et voi rakastaa minua. Mistä hyvästä sinä voisit
rakastaa minua?

-- Hyvä Jumala, mitä minä voin?... sanoi Kitty ja purskahti itkemään.

-- Voi, mitä minä tein! huudahti Levin, lankesi polvilleen hänen
eteensä ja alkoi suudella hänen käsiään.

Kun vanha ruhtinatar viiden minuutin päästä tuli huoneeseen, he
olivat jo kokonaan sopineet ja rauhoittuneet. Kitty oli saanut
Levinin vakuuttuneeksi rakkaudestaan, olipa vielä vastaten
kysymykseensä selittänyt hänelle rakkautensa syyn. Kitty oli
sanonut rakastavansa häntä siksi, että tunsi hänet kokonaan ja
tiesi mistä hän piti ja että kaikki, mistä hän piti, oli hyvää. Ja
se oli tuntunut Levinistä täysin selvältä. Kun vanha ruhtinatar
tuli huoneeseen, he istuivat rinnatusten vaatearkulla, valikoivat
vaatteita ja väittelivät. Kitty tahtoi antaa Dunjasalle sen ruskean
puvun, joka hänellä oli ollut yllään Levinin kosiessa, mutta Levin
kielsi antamasta sitä kenellekään ja ehdotti sen sijaan, että
Dunjasalle annettaisiin vaaleansininen puku.

-- Etkö sinä nyt ymmärrä? Hänhän on tumma, se ei sovi hänelle... Minä
olen miettinyt mikä kenellekin sopii.

Kun ruhtinatar sai tietää, miksi Levin oli tullut, suuttui hän
puolittain tosissaan ja lähetti hänet kotiin pukeutumaan, että Kitty
pääsisi kammattavaksi, sillä kampaaja Charles saapuisi aivan pian.

-- Hän ei ole muutenkaan syönyt mitään viime päivinä, niin että on
ihan rumentunut, ja sinä vielä hermostutat häntä tyhmyyksilläsi,
sanoi ruhtinatar Levinille. -- Mene, mene, mene vain kotiisi,
rakkaani.

Levin palasi hotelliinsa syyllisyydentuntoisena ja häpeissään, mutta
kokonaan rauhoittuneena. Hänen velipuolensa, Darja Aleksandrovna
ja Stepan Arkadjevitsh odottivat häntä jo juhla-asuissaan
siunatakseen häntä pyhäinkuvalla. Ei ollut aikaa vitkasteluun. Darja
Aleksandrovnan täytyi vielä käydä kotona ottamassa mukaan kammattu
ja käherretty poikansa, jonka piti morsiamen mukana viedä pyhäinkuva
kirkkoon. Yhdet vaunut piti lähettää sulhaspoikaa hakemaan ja
toiset, joilla Sergei Ivanovitsh lähti, oli lähetettävä takaisin...
Oli sanalla sanoen paljon kaikenlaista muistettavaa ja tehtävää.
Vitkastella ei saanut, sillä kello oli jo puoli seitsemän.

Pyhäinkuvalla siunaamisesta ei tullut mitään. Stepan Arkadjevitsh
asettui koomisen juhlalliseen asentoon vaimonsa viereen, otti
pyhäinkuvan ja käski Levinin kumartaa maahan asti, siunasi hänet
lystikäs ja hyväntahtoinen hymy huulillaan ja suuteli häntä kolmesti;
Darja Aleksandrovna teki samoin ja kiirehti lähteäkseen, mutta sekosi
taas vaunujen liikkeitä koskevissa suunnitelmissaan.

-- No, me teemme siis niin, että sinä menet meidän vaunuillamme, ja
jos Sergei Ivanovitsh olisi niin hyvä ja ajaisi meidän kauttamme ja
lähettäisi sitten vaunut sinne.

-- Miksei, varsin mielelläni.

-- Me tulemme kohta hänen kanssaan. Joko tavarat on lähetetty? kysyi
Stepan Arkadjevitsh.

-- Jo, sanoi Levin ja käski Kuzman tuoda vaatteet.



III


Suuri kansanjoukko, enimmäkseen naisia, ympäröi juhlallisesti
valaistun kirkon. Ne, jotka eivät olleet ehtineet tunkeutua
keskemmälle, tungeksivat ikkunoiden luona tönien toisiaan ja
tukistellen ristikkojen läpi sisään.

Yli kahdetkymmenet vaunut olivat jo saapuneet ja asettuneet
pitkin katuviertä santarmien ohjeiden mukaan. Pakkasta uhmaten
seisoi poliisiupseeri kirkon ovella välkehtivässä virkapuvussaan.
Vaunuja saapui herkeämättä ja kirkkoon astui kukkasin somistettuja
seurapiiridaameja kantaen laahustaan, ja miehiä, jotka ovella
ottivat päästään talvilakkinsa tai mustan hattunsa. Kirkossa oli
jo sytytetty molempien kattokruunujen ja pyhäinkuvien kaikki
kynttilät. Kullanhohde ikonostaasin punaisella pohjalla, pyhäinkuvien
koristekehysten kultaus, kirkkokruunujen ja kynttilänjalkojen hopea,
lattialaatat, matot, kirkkoliput ylhäällä kuorokorokkeen luona,
alttarikorokkeen askelmat, vanhat mustuneet kirjat, pappisviitat ja
messukasukat -- kaikki välkehti valon paljoudesta. Lämpimän kirkon
oikeanpuoleisesta osasta, hännystakkien, valkeiden solmukkeiden,
virkapukujen, silkin, sametin, hiusten, kukkien, paljaiden hartioiden
ja käsivarsien ja pitkien hansikkaiden seasta kuului hillitty ja
vilkas puheensorina, joka heijastui oudosti kajahdellen katon
lakikuvusta. Joka kerran kun kuului avautuvan oven narahdus, puhe
hiljeni ja kaikki vilkaisivat ovelle odottaen näkevänsä sulhasen ja
morsiamen tulevan. Mutta ovi oli jo avautunut ainakin kymmenen kertaa
ja joka kerta tulija oli ollut joku myöhästynyt häävieras, joka
liittyi oikealla olevaan kutsuvierasjoukkoon, tai joku utelias, joka
oli huijannut poliisiupseeria tai saanut tämän heltymään ja liittyi
vasemmalle vieraan väen joukkoon. Sekä omaiset että sivulliset olivat
joutuneet kestämään jo kaikki odotuksen vaiheet.

Ensin oli luultu sulhasen ja morsiamen saapuvan pian, eikä
myöhästymiseen ollut kiinnitetty erityisempää huomiota. Sitten oli
alettu yhä useammin vilkuilla ovelle päin ja ihmetellä, mikä oli
syynä viipymiseen. Lopulta tuo viivästys kävi jo noloksi, ja omaiset
ja vieraat koettivat näyttää siltä kuin eivät olisi ajatelleet koko
sulhasta, vaan puhelleet omista asioistaan.

Arkkidiakoni ryki kärsimättömästi, niin että ikkunaruudut
värähtelivät, kuin tahtoen huomauttaa, että hänen aikansa oli
kallista. Kuoroparvelta kuului väliin äänten kokeilua, väliin taas
ikävystyneiden laulajien niiskutusta. Pappi lähetti tuon tuostakin
vuoroin suntion, vuoroin diakonin katsomaan, eikö sulhasta jo
kuulunut, ja kurkisteli itse sulhasta odotellessaan yhä useammin
sivuovesta sinipunainen viitta ja ommeltu vyö yllään. Viimein eräs
naisvieraista katsahti kelloaan ja sanoi: "Mutta tämä tuntuu jo
oudolta!" ja levottomuus valtasi kaikki vieraat ja he alkoivat
äänekkäästi ilmaista ihmettelyään ja rauhattomuuttaan. Eräs
sulhaspojista lähti tiedustelemaan, mitä oli tapahtunut. Sillä aikaa
Kitty seisoi kotonaan Shtsherbatskin salissa valkea puku ja pitkä
morsiushuntu yllään, pomeranssinkukista kiedottu seppele tukassaan.
Hän oli ollut valmiina jo kauan ja odotellut jo puoli tuntia turhaan
sulhaspojalta tietoa sulhasen saapumisesta kirkkoon kurkistellen
ikkunasta Pietarista tulleen sisarensa ja morsiusmaammonsa kanssa.

Levin käveli samaan aikaan edestakaisin huoneessaan, mustat housut
yllään, mutta paitahihasillaan, ilman liivejä ja hännystakkia,
ja kurkisteli tuon tuostakin käytävään. Mutta käytävässä ei
näkynyt sitä mitä hän odotti, ja hän kääntyi yhä epätoivoisempana
takaisin huoneeseen ja kyseli rauhallisena tupakoivalta Stepan
Arkadjevitshilta käsillään huitoen:

-- Onko ihminen koskaan ollut näin hirveän hullussa tilanteessa?

-- Tyhmää tosiaankin, vahvisti Stepan Arkadjevitsh lieventävästi
hymyillen. -- Mutta rauhoituhan, pian se tuodaan.

-- Kyllä tämä on! puhui Levin hilliten raivoaan. -- Ja nämä
järjettömät avoliivitkin vielä! Ei, ei mitenkään! hän päätteli
katsellessaan ryppyistä paidanrintamustaan. -- Ja entä jos tavarat
onkin jo viety asemalle! huudahti hän epätoivon vallassa.

-- Silloin sinun on pantava minun paitani.

-- Olisi jo aikoja pitänyt tehdä niin.

-- Täytyy välttää koomisuutta... Odotahan vähän, kyllä kaikki
setviytyy.

Asia oli niin, että kun Levin oli tahtonut ruveta pukeutumaan, oli
Kuzma, Levinin vanha palvelija, tuonut hännystakin, liivit ja muun
mitä tarvittiin.

-- Entä paita! oli Levin huudahtanut.

-- Paita on päällänne, oli Kuzma vastannut tyynesti hymyillen.

Kuzma ei ollut arvannut varata puhdasta paitaa, vaan -- saatuaan
käskyn pakata kaikki tavarat ja viedä ne Shtsherbatskeille, josta
nuorten piti hääiltana lähteä maalle -- oli tehnyt käskyn mukaan
ja pakannut kaiken muun paitsi frakkipukua. Aamulla saatu puhdas
paita oli rypistynyt eikä sitä enää voinut käyttää avoliivien
kanssa. Shtsherbatskille oli pitkä matka hakemaan, ja siksi lakeija
oli lähetetty ostamaan paitaa. Lakeija palasi tyhjin toimin: oli
sunnuntai ja kaikki liikkeet olivat kiinni. Sitten oli lähetetty
hakemaan paitaa Stepan Arkadjevitshin kotoa, mutta kun se tuotiin,
sen huomattiin olevan aivan liian leveä ja lyhyt. Viimein oli
lähetetty Shtsherbatskille purkamaan tavaroita. Sulhasta odotettiin
kirkkoon, mutta hän kulki ympäri huonettaan kuin peto suljetussa
häkissään vilkuillen käytävään ja muistellen epätoivoissaan, mitä
vastikään oli puhunut Kittylle ja mitä Kitty mahtoi nyt ajatella.

Viimein onneton Kuzma lennähti hengästyksestä läkähtymäisillään
huoneeseen paita sylissä.

-- Viime hetkessä tavoitin. Olivat jo kuormarattaille nostamassa, hän
sanoi.

Kolmen minuutin kuluttua Levin juoksi pää kolmantena jalkana käytävää
pitkin eikä uskaltanut katsoa kelloaan, jottei pahentaisi tuskaansa.

-- Ei tuo mitään enää auta, puheli Stepan Arkadjevitsh joka kiiruhti
hymyillen ja hätäilemättä hänen jäljestään. -- Setviytyy, kyllä
kaikki setviytyy... kuuletko sinä.



IV


-- Nyt tulivat! -- Tuossa ovat! -- Kumpi? -- Tuo nuorempiko? --
Katsokaa morsianta, miten on peloissaan! kuiskailtiin väkijoukossa,
kun Levin kirkon ovella otti vastaan morsiamensa ja astui hänen
kanssaan kirkkoon.

Stepan Arkadjevitsh kertoi vaimolleen viipymisen syyn, ja vieraat
kuiskailivat keskenään suut hymyssä. Levin ei huomannut ketään eikä
mitään, vaan katsoi herkeämättä morsiantaan.

Kaikki sanoivat, että Kitty oli viime päivinä rumentunut eikä ollut
vihille mennessään läheskään niin kaunis kuin tavallisesti; mutta
Levin ei sitä huomannut. Hän katsoi morsiamensa korkeaa kampausta
ja siihen kiinnitettyä pitkää, valkeaa huntua ja valkeita kukkia,
korkeapoimuista kaulusta, joka erityisen neitseellisesti peitti
hänen pitkän kaulansa sivuilta jättäen sen edestä paljaaksi. Hän
katsoi Kittyn ihastuttavan hoikkaa vartaloa, ja tämä näytti hänestä
kauniimmalta kuin koskaan, ei siitä syystä, että kukat, huntu ja
Pariisista tilattu hääpuku olisivat mitenkään lisänneet hänen
kauneuttaan, vaan siksi, että hänen suloisten kasvojensa, katseensa
ja huultensa ilme oli asun upeudesta huolimatta pysynyt yhtä
viattoman rehellisenä kuin ennenkin.

-- Minä jo luulin, että sinä aioit karata, sanoi Kitty ja hymyili
hänelle.

-- Se mitä sattui on niin tyhmää, että hävettää puhuakin siitä! sanoi
Levin punastuen ja katsahti Sergei Ivanovitshiin, joka oli tullut
hänen luokseen.

-- Mainio se sinun paitajuttusi! sanoi Sergei Ivanovitsh heilutellen
päätään ja hymyillen.

-- Niin, niin, vastasi Levin käsittämättä mistä puhuttiin.

-- No, Kostja, nyt täytyy ratkaista tärkeä asia, sanoi Stepan
Arkadjevitsh tekeytyen pelästyneen näköiseksi. -- Sinä voit nyt itse
parhaiten käsittää sen tärkeyden. Kysyvät, otetaanko aloitetut vai
aloittamattomat kynttilät. Ero on kymmenen ruplaa, lisäsi hän huulten
vetäytyessä hymyyn. -- Minä kyllä päätin jo, mutta pelkään, ettet
sinä anna suostumustasi.

Levin ymmärsi, että se oli leikkiä, mutta ei voinut hymyillä.

-- Siis miten tehdään, otetaanko aloitetut vai aloittamattomat?

-- Niin, niin, aloittamattomat.

-- No, hyvä on. Kysymys on ratkaistu! sanoi Stepan Arkadjevitsh
hymyillen. -- Ihmeellistä, kuinka tyhmäksi ihminen muuttuu tuossa
tilanteessa, hän sanoi Tshirikoville, kun Levin häneen hajamielisesti
katsahdettuaan siirtyi morsiamensa luo.

-- Muista, Kitty, että asetut ensimmäisenä matolle, kuiskasi
kreivitär Nordston Kittylle.

-- Pelottaako? kysyi vanha täti Marja Dmitrijevna.

-- Eihän sinun vain ole kylmä? Sinä olet kalpea. Odotahan, kumarru
hiukan! sanoi Kittyn sisar, rouva Lvova, ja nosti kauniit,
täyteläiset käsivartensa sulavaan kaareen korjaillakseen Kittyn
tukassa olevia kukkia.

Dolly tuli myös sanomaan jotain, mutta ei kyennyt sanomaan mitään
vaan puhkesi kyyneliin ja naurahti luonnottomasti.

Kitty katseli kaikkia yhtä poissaolevan näköisenä kuin Levinkin.

Sillä välin olivat kirkonpalvelijat laittautuneet juhlakuntoon, ja
pappi ja diakoni tulivat kirkon etuosassa olevan kateederin luo.
Pappi kääntyi Levinin puoleen ja sanoi jotain. Mutta Levin ei kuullut
sitä.

-- Ottakaa morsianta kädestä ja taluttakaa häntä, sanoi sulhaspoika
Levinille.

Levin ei pitkään aikaan tajunnut, mitä häneltä tahdottiin. Häntä
neuvottiin monesti ja aiottiin jo antaa asian mennä omalla
painollaan, sillä hän otti aina joko väärällä kädellä tai väärän
käden, kunnes viimeinkin ymmärsi, että hänen tuli asentoaan
muuttamatta ottaa morsianta oikealla kädellä kiinni tämän oikeasta
kädestä. Kun hän oli vihdoinkin tehnyt niin kuin piti, pappi
astui muutaman askeleen heidän edellään ja pysähtyi kateederin
ääreen. Omaisten ja tuttavien joukko siirtyi heidän jäljessään, ja
puheensorina peittyi laahusten kahinaan. Joku kumartui korjaamaan
morsiamen laahusta. Kirkossa syntyi sellainen hiljaisuus, että kuului
sulaneen vahan tipahtelu kynttilöistä.

Pappi oli jo vanha mies, jonka hopeanharmaat hiukset jakaantuivat
hopeanvälkkeisen kalotin takaa kummallekin korvalliselle. Hän
veti pienet ryppyiset kätensä esiin hopeanvärisen, selkäpuolelta
kultaristillä kirjotun raskaan viitan alta ja alkoi lehteillä
kateederilla olevaa kirjaa. Stepan Arkadjevitsh hiipi varovasti hänen
luokseen, kuiskasi jotain ja iskien silmää Levinille meni takaisin
paikoilleen.

Pappi sytytti kaksi kukkakoristeista kynttilää pitäen niitä
kallellaan vasemmassa kädessään, niin että niistä hiljakseen
tipahteli talipisaroita, ja kääntyi morsiusparin puoleen. Pappi
oli sama, joka oli ripittänyt Levinin. Hän katsahti sulhaseen ja
morsiameen väsynein ja surullisin silmin, huoahti ja veti oikean
kätensä viittansa alta ja siunasi sillä sulhasen. Samalla tavoin,
mutta hellävaraisemmin, hän laski yhteen liitetyt sormensa Kittyn
kumartuneen pään päälle. Sitten hän antoi heille kynttilät ja
otettuaan suitsutusastian siirtyi kauemmaksi heistä.

"Onko tämä totta?" ajatteli Levin ja katsahti morsiameensa. Hän
näki Kittyn profiilin hiukan yläviistosta ja huomasi huulten ja
silmäripsien värähtelystä, että tämä tunsi hänen katseensa. Kitty ei
katsonut sivulleen, mutta hänen poimutettu kauluksensa liikahteli
kohoten lähelle pientä ruusunpunaista korvaa. Levin huomasi, että
huokaus tukahtui Kittyn rintaan ja pitkävartisen hansikkaan verhoama,
kynttilää pitelevä hento käsi vapisi.

Koko paitajupakka, myöhästyminen, tuttavien ja sukulaisten
huomautukset, hääväen rauhattomuus ja oman aseman naurettavuus --
kaikki häipyi yhtäkkiä olemattomiin ja iloinen jännitys täytti
Levinin mielen.

Kaunis ja roteva arkkidiakoni astui nopeasti esiin hopeanhohtavassa
messukasukassa, käherretyt hiukset kammattuina ohimojen ylle, ja
kohottaen tottuneeseen tapaan kahdella sormella olkanauhaansa
pysähtyi pappia vastapäätä.

"Si-u-naa pa-i-men!" kajahtivat toinen toisensa perään verkkaisesti
juhlalliset sävelet, jotka saivat ilman väräjämään.

"Siunattu meidän Jumalamme nyt ja aina, iankaikkisesta
iankaikkiseen", vastasi pappivanhus nöyrästi laulaen, lehteillen
yhä kirjaansa, ja näkymättömistä kajahti herkkänä ja laveana
kuoron täyteläinen sävelvuo, joka täytti koko kirkon ikkunoista
kattoholveihin saakka, kasvoi, pysähtyi hetkeksi ja häipyi hiljalleen.

Luettiin, kuten aina, rukoukset korkeimmasta rauhasta ja
pelastuksesta, synodista ja hallitsijasta; rukoiltiin myös tänään
yhteen liitettävien Jumalan palvelijain Konstantinin ja Jekaterinan
puolesta.

"Herra, joka lähetit heille rakkauden yltäkylläisyyden ja rauhan ja
avun, Sinua rukoilemme", humahteli koko kirkko arkkidiakonin äänestä.

Levin kuunteli sanoja, ja ne ihmetyttivät häntä. "Kuinka ovat
arvanneetkin, että apua, juuri apua tarvitsen?" ajatteli hän
muistellen omaa pelkoaan ja epäilyksiään. "Mitä minä tiedän? Mihin
minä kykenen tässä hirveässä asiassa ilman apua?" mietti hän. "Juuri
apua minä tarvitsen."

Kun diakoni oli lopettanut laulurukoukset, kääntyi pappi kirja
kädessä vihittävien puoleen.

"Iankaikkinen Jumala joka olet yhdistänyt läsnä olleet", luki hän
lempeällä, laulavalla äänellä, "ja asettanut heille rikkomattoman
rakkaudenliiton, siunannut Iisakin ja Rebekkan ja tehnyt heidän
perillisilleen pyhän lupauksen jälkeen: siunaa Itse näitä
palvelijoitasi, Konstantinia ja Jekaterinaa, ja johdata heitä
kaikkiin hyviin töihin. Sinulle armolliselle ja ihmisiä rakastavalle
Jumalalle, Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle, kohotamme kiitoksemme
nyt ja aina, iankaikkisesti iankaikkiseen." "Aamen", värisytti taas
ilmaa näkymätön kuoro.

"Yhdistänyt erillään olleet ja asettanut rakkaudenliiton -- miten
syvälliset ja tämän hetken tunteita vastaavat sanat!" Levin ajatteli.
"Tunteekohan hän samaa kuin minä?"

Hän katsahti sivulle ja kohtasi Kittyn katseen.

Kittyn ilmeestä hän päätteli tämän ajattelevan samaa kuin hänkin.
Mutta niin ei ollut. Kitty ei juuri ymmärtänyt outoja kirkkokielen
sanoja eikä edes kuunnellut niitä vihkimisen aikana. Kitty ei voinut
kuunnella eikä käsittää niitä, niin voimakas oli se ainoa tunne,
joka tulvi hänen mielessään yhä kasvaen. Se oli iloa kaiken sen
toteutumisesta, mikä jo puolitoista kuukautta sitten oli tullut
todeksi hänen sielussaan ja joka noiden kuuden viikon aikana oli
ilahduttanut ja kiduttanut häntä. Jo sinä päivänä, jolloin hän
ruskea puku yllään oli sanaakaan sanomatta mennyt Levinin luo ja
antautunut tämän syliin Arbatilla[6] sijaitsevan kotinsa salissa,
-- sinä päivänä hänen sielunsa oli täysin irtaantunut entisestä
elämästä ja aloittanut kokonaan uuden, ennen tuntemattoman elämän,
vaikka todellisuudessa vanha elämä oli yhä jatkunut. Nuo kuusi
viikkoa olivat olleet hänen elämänsä onnellisin ja kiduttavin
ajanjakso. Koko hänen elämänsä ja kaikki hänen toiveensa olivat
keskittyneet tuohon hänelle vielä käsittämättömään mieheen, johon
häntä sitoi jokin vieläkin käsittämättömämpi, milloin lähentävä,
milloin etäännyttävä tunne, mutta hänen oli yhä täytynyt elää entisen
elämänsä olosuhteissa. Vanhaa elämäänsä jatkaessaan hän kauhisteli
uutta, ylitsepääsemätöntä välinpitämättömyyttään kaikkea entistä
kohtaan. Hän oli välinpitämätön entisiä tavaroitaan, tottumuksiaan
ja jopa niitä ihmisiä kohtaan, jotka olivat rakastaneet ja yhä
rakastivat häntä: äitiä, joka oli kovin pahoillaan moisesta
välinpitämättömyydestä, ja herttaista, hellää isää, joka ennen oli
ollut hänelle rakkain olento maan päällä. Väliin hän oli kauhistellut
välinpitämättömyyttään, väliin iloinnut siitä tunteesta, joka oli
tuon välinpitämättömyyden syynä. Hän ei osannut ajatella eikä toivoa
mitään, mikä ei koskenut elämää tuon miehen kanssa; mutta tuota
uutta elämää ei vielä ollut, eikä hän voinut edes selvästi kuvitella
sitä mielessään. Kaikki oli vain odotusta, uuden ja tuntemattoman
herättämää jännitystä ja iloa. Nyt odotus, epätietoisuus ja
itsesoimauksen tunne entisestä luopumisen vuoksi oli viimein
loppumassa ja uusi elämänvaihe alkamassa. Uuden elämän outous ei
pelottanut häntä; ja pelottipa tai ei, -- hänen sielussaan se oli
tullut todeksi jo kuusi viikkoa sitten, ja nyt vain pyhitettiin se,
mikä sisäisesti oli jo tapahtunut.

Kääntyen jälleen vihittävien puoleen pappi otti Kittyn pienen
sormuksen, joka vaivoin pysyi hänen hyppysissään, ja saatuaan Levinin
käden painoi sormuksen hänen sormensa päähän. "Kihlataan Jumalan
palvelija Konstantin Jumalan palvelijattaren Jekaterinan kanssa."
Ja pistäen Levinin ison sormuksen Kittyn pieneen, punertavaan ja
liikuttavan hentoon sormeen pappi toisti saman lauseen.

Vihittävät koettivat useamman kerran arvata, mitä heidän oli tehtävä,
mutta erehtyivät joka kerta, ja pappi koetti kuiskauksilla auttaa
heitä. Kun hän oli viimein saanut heidät tekemään niin kuin pitikin
ja siunannut heidät sormuksilla, hän antoi taas Kittylle ison
ja Levinille pienen sormuksen. Mutta he sekaantuivat taaskin ja
vaihtoivat kahdesti sormusta kädestä käteen, eikä asia sittenkään
sujunut niin kuin olisi pitänyt.

Dolly, Tshirikov ja Stepan Arkadjevitsh astuivat esiin auttaakseen
heitä. Sekaannus sai aikaan pientä hämminkiä, kuisketta ja
hymyilyä, mutta juhlallisen liikuttunut ilme vihittävien kasvoilla
ei muuttunut. Päinvastoin he näyttivät vielä vakavammilta ja
juhlallisemmilta kuin ennen, ja hymy, joka väreili Stepan
Arkadjevitshin huulilla, kun hän kuiskasi, että kumpikin panisi nyt
sormeensa oman sormuksensa, hyytyi väkisinkin jo alkuunsa. Hänestä
tuntui, että pieninkin hymy loukkaisi heitä.

"Sinä Herra, joka jo alussa miehen ja vaimon luonut olet", luki
pappi sormusten vaihdon jälkeen, "ja vaimon miehelle antanut olet
avuksi ja ihmissuvun synnyttäjäksi; Herra, meidän Jumalamme, joka
totuuden palvelijasi lähettänyt olet ja lupauksesi antanut meidän
isillemme, Sinun orjillesi ja valituillesi suvusta sukuun: ota
suojaasi palvelijasi Konstantin ja palvelijattaresi Jekaterina ja
lujita heidän liittonsa uskossa ja yksimielisyydessä ja totuudessa ja
rakkaudessa..."

Levin tunsi yhä selvemmin, että kaikki hänen ajatuksensa
avioliitosta ja siihen liittyvät tulevaisuuden haaveet olivat
pelkkää lapsellisuutta ja että se olikin jotain sellaista, mitä hän
ei tähän asti ollut ymmärtänyt ja ymmärsi vielä vähemmän nyt, kun
se paraikaa toteutui hänen elämässään. Hänen rintansa vavahteli yhä
voimakkaammin, ja silmiin kihosi itsepintaisia kyyneleitä.



V


Kirkossa oli koko Moskova, niin sukulaiset kuin tuttavatkin.
Vihkitoimituksen aikanakin kirkon sokaisevan valaistuksen
keskeltä kuului koreasti pukeutuneiden naisten ja tyttöjen ja
valkosolmukkeisten, hännystakkisten ja virkapukuisten miesten
säädyllisen hiljaista puheensorinaa. Enimmäkseen sitä pitivät yllä
miehet, naiset taas olivat täysin uppoutuneet seuraamaan toimitusta,
joka oli heistä aina yhtä liikuttava.

Lähinnä morsianta seisovassa ryhmässä olivat Kittyn molemmat sisaret:
vanhin sisar Dolly ja äskettäin ulkomailta saapunut kaunotar Lvova.

-- Miksi Mary on tullut liilassa puvussa häihin? Sehän on melkein
kuin olisi mustissa, huomautti rouva Korsunskaja.

-- Hänen kasvojensa värille se on ainoa pelastus... vastasi
Drubetskaja. -- Minua ihmetyttää, miksi häät pidetään illalla. Sehän
on kuin kauppiassäädyssä...

-- Se on niin kaunista. Minunkin hääni olivat illalla, vastasi
Korsunskaja ja huokasi muistaessaan, miten sievä hän oli ollut sinä
päivänä, miten hullunkurisen rakastunut hänen miehensä oli silloin
ollut ja miten nyt kaikki oli toisin.

-- Sanotaan, että se, joka on yli kymmenen kertaa sulhaspoikana, ei
joudu naimisiin; minä olisin nyt tahtonut päästä kymmenennen kerran
sulhaspojaksi saadakseni itseni vakuutukseen, mutta paikka oli jo
varattu, puheli kreivi Sinjavin sievälle ruhtinatar Tsharskajalle,
jolla oli hänen suhteensa erinäisiä toiveita.

Nuori ruhtinatar vain hymyili vastaukseksi. Hän katseli Kittyä
pohtien, milloin hän mahtaisi olla kreivi Sinjavinin kanssa tuossa
samassa tilanteessa ja kuinka hän silloin muistuttaisi sulhastaan
tämän äsken sanomasta sutkautuksesta.

Nuori Shtsherbatski kertoi vanhalle hovineiti Nikolajevnalle, että
aikoi asettaa kruunun Kittyn chignon-tukkalaitteelle, jotta Kitty
tulisi onnelliseksi.

-- Ei olisi pitänyt laittaa koko "chignonia", vastasi hovineiti,
joka oli jo kauan sitten päättänyt, että jos se vanha leskimies,
joka hänellä oli tähtäimessään, naisi hänet, niin pidettäisiin mitä
yksinkertaisimmat häät. -- Minä en pidä mistään koreilusta.

Sergei Ivanovitsh puheli Darja Dmitrijevnan kanssa ja vakuutti
hänelle leikkiä laskien, että häämatkalle lähtö heti vihkimisen
jälkeen on tullut tavaksi sen vuoksi, että avioliittoon astuneiden on
aina aluksi hieman paha olla.

-- Katsokaahan Kittyä. Veljenne voi olla ylpeä hänestä. Eikö teidän
käy kateeksi?

-- Minä olen sen kaiken jo kokenut, Darja Dmitrijevna, vastasi hän,
ja hänen kasvonsa saivat äkkiä surullisen ja vakavan ilmeen.

Stepan Arkadjevitsh esitti hiljaa kälylleen jotain sanaleikkiään.

-- Täytyypä korjata kruunua, sanoi tämä kuuntelematta häntä.

-- Vahinko, että Kitty on niin kovasti rumentunut, huomautti
kreivitär Nordston rouva Lvovalle. -- Mutta Levin ei sittenkään ole
edes hänen sormensa arvoinen. Vai mitä te ajattelette?

-- Minä pidän hänestä, enkä suinkaan vain sen vuoksi, että hän on
tuleva lankoni, vastasi rouva Lvova. -- Katsokaahan hänen ryhtiään!
On niin vaikea käyttäytyä hyvin tuossa tilanteessa... ettei
näyttäisi naurettavalta. Mutta hän ei ole naurettava eikä jäykkä, hän
on liikuttunut.

-- Tiesittekö odottaa tätä?

-- Kyllä hiukan. Kitty on aina pitänyt hänestä.

-- Katsotaanpa, kumpi heistä ensin astuu matolle. Minä sanoin siitä
Kittylle.

-- Vähät siitä. Me olemme kaikki nöyriä aviovaimoja. Se on
rotuominaisuus.

-- Minäpä kiiruhdin tahallani ennen Vasilia. Entä te, Dolly?

Dolly seisoi heidän vieressään ja kuuli heidän puheensa, mutta
ei vastannut. Hän oli syvän liikutuksen vallassa. Hänen silmänsä
olivat kyynelissä, eikä hän olisi osannut sanoa mitään itkuun
purskahtamatta. Hän iloitsi Kittyn ja Levinin onnesta; palaten
ajatuksissaan omiin häihinsä hän loi katseensa säteilevään Stepan
Arkadjevitshiin, unohti kaiken nykyisen ja muisti vain ensimmäisen
viattoman rakkautensa. Eikä hän muistanut ainoastaan itseään, vaan
kaikkia läheisiä naisystäviään ja -tuttaviaan; hän muisti heidät
tuona elämänsä ainoana juhlahetkenä, jolloin he, kuten Kitty nyt,
olivat seisseet alttarin edessä sydän täynnä rakkautta, toivoa ja
jännitystä, ja luopuneet entisestä elämästään lähteäkseen salattua
tulevaisuutta koti. Hänen mieleensä muistuneiden morsianten joukossa
oli myös suloinen Anna, jonka suunnitellusta avioerosta hän oli
äskettäin saanut yksityiskohtaisia tietoja. Hänkin oli yhtä puhtaana
seissyt morsiushunnussaan, pomeranssinkukat hiuksissa. Entä nyt...
"Kauhean kummallista", hän sanoi itsekseen.

Sisarten, ystävättärien ja sukulaisten lisäksi toimituksen kulkua
tarkkailivat muutkin: aivan vieraat naiset, joita kirkossa oli
paljon, seurasivat henkeään pidättäen sulhasen ja morsiamen
pienimpiäkin liikkeitä ja ilmeitä. Välinpitämättömien miesten
leikilliset syrjähuomautukset he jättivät harmistuneina vastauksetta
tai kokonaan huomiotta.

-- Minkähän tähden tuo noin itkee? Vai naitetaanko väkisin?

-- Väkisin noin komealle miehelle! Onko se ruhtinas vai...?

-- Tuo on kai morsiamen sisar, tuo, jolla on valkea silkkileninki.
Kuulehan diakonia, miten tuo pauhaa: "Ja miestänsä peljätköön."

-- Onko se tshudovalaisia[7]?

-- Ei, synodilaisia kuuluu olevan.

-- Minä tuossa taannoin juttelin lakeijan kanssa. Sulhanen kuuluu
heti vievän morsiamen perintömailleen. Kuulemma niin rikas että
hirvittää. Siksi ne tytön sille naittavatkin.

-- Mikäpä siinä, sievä pari.

-- Muistatteko, Marja Vasiljevna, kun väititte, etteivät kranuliinit
törrötä levällään? Katsokaahan tuota rouvaa, kuuluu olevan
lähettilään puoliso, millaiset rynkyt sillä on... Niinpäs on kuin
minä sanoin.

-- Hellanlettas, mikä kullannuppu tuo morsian, kuin mikäkin karitsa!
Sanokaa mitä hyvänsä, sääliksi käy.

Niin puhelivat vieraat naiset, joita oli päässyt joukoittain
pujahtamaan kirkkoon seuraamaan häitä.



VI


Kun juhlamenojen edellinen osa, ns. kihlaustoimitus, oli päättynyt,
levitti kirkonpalvelija keskemmälle kirkkoa vaaleanpunaisen
silkkimaton ja kuoro alkoi laulaa taidokasta ja monimutkaista
psalmia, jossa basso ja tenori tuon tuostakin vuorottelivat
keskenään. Pappi kääntyi ympäri ja viittasi levitettyyn mattoon
kehottaen vihittäviä astumaan sille. Niin paljon ja usein kuin he
molemmat olivat kuulleet siitä enteestä, että matolle ensimmäisenä
astuvasta tuli perheen pää, kumpikaan ei nuo askeleet ottaessaan
muistanut sitä. He eivät edes kuulleet äänekkäitä huomautuksia ja
väitteitä toisten vakuuttaessa sulhasen ehtineen ensin, toisten taas
väittäessä kummankin astuneen yhtaikaa.

Kun oli tehty tavanmukaiset kysymykset, tahtoivatko vihittävät ottaa
toisensa aviopuolisokseen ja eivätkö he olleet lupautuneet muille, ja
kun he olivat antaneet vastauksensa, jotka heidän omissa korvissaan
kuulostivat kovin omituisilta, alkoi varsinainen vihkitoimitus. Kitty
kuunteli rukouksen sanoja koettaen ymmärtää niiden merkityksen, mutta
ei onnistunut siinä. Ylitsevuotava juhlallinen riemu ja valoisa ilo
täyttivät hänen sielunsa ja veivät täysin hänen huomiokykynsä.

Rukoiltiin: "että he siveydessä eläisivät, hedelmällensä hyödyksi,
ja iloita saisivat poikiensa ja tyttäriensä näkemisestä". Mainittiin
sekin kuinka Jumala oli luonut vaimon Aatamin kylkiluusta ja kuinka
miehen pitää "luopuman isästänsä ja äidistänsä ja vaimoonsa sidottu
oleman ja he kaksi tulevat yhdeksi lihaksi", ja kuinka "suuri
salaisuus siihen kätketty on". Rukoiltiin, että Jumala tekisi heidät
hedelmällisiksi ja siunaisi kuten Isakin ja Rebekan, Joosefin,
Mooseksen ja Sephoran, ja että he saisivat nähdä lastensa lapset.
"Kuinka ihanaa kaikki on", ajatteli Kitty kuunnellen noita sanoja,
"toisin ei voisi ollakaan", ja hänen kirkastuneilta kasvoiltaan
säteili ilon hymy, joka heti tarttui kaikkiin katsojiin.

-- Pankaa päähän! kuului kuiskeita, kun pappi oli nostanut kruunun
heidän ylleen ja nuori Shtsherbatski oli kolminappisten hansikkaiden
verhoamilla vapisevilla käsillään ottanut kruunun pidelläkseen sitä
Kittyn pään päällä.

-- Laskekaa vain! kuiskasi Kitty hymyillen.

Levin vilkaisi häneen päin ja hämmästyi sitä ilon säteilyä, joka
kuvastui hänen kasvoistaan. Sama iloinen ja valoisa tunne valtasi
samassa hänetkin.

Heistä oli hauskaa kuunnella apostolisen epistolan lukemista ja
arkkidiakonin äänen jyrinää tekstin viimeisessä värssyssä, jota
sivulliset häiden katselijat olivat niin hartaasti odottaneet. Oli
hauskaa juoda lämmintä punaista vedensekaista viiniä laakeasta
maljasta ja vieläkin iloisempaa oli, kun pappi riisuttuaan
messuviittansa otti heitä kädestä ja lähti kuljettamaan kateederin
ympäri bassojen jymistessä "Riemuitse, Esaias". Shtsherbatski
ja Tshirikov, jotka pitelivät kruunuja, astuivat tuon tuostakin
morsiamen laahukselle, hymyilivät ja iloitsivat hekin ja jäivät
välillä jälkeen sulhasesta ja morsiamesta, välillä taas, papin
pysähtyessä, törmäsivät heihin. Kittyssä syttynyt ilon kipinä tuntui
tarttuneen kaikkiin kirkossa olijoihin. Levinistä näytti, että papin
ja diakonin teki mieli hymyillä yhtä lailla kuin hänenkin.

Otettuaan kruunut heidän päästään pappi luki viimeisen rukouksen ja
onnitteli nuoria. Levin katsahti Kittyyn eikä ollut vielä koskaan
nähnyt häntä sellaisena. Hän oli ihastuttava säteillessään uutta
onnea, joka kuvastui hänen kasvoistaan. Levin olisi tahtonut sanoa
hänelle jotain, mutta ei tiennyt, oliko toimitus jo päättynyt.
Pappi päästi hänet pulasta. Lempeästi hymyillen hän sanoi hiljaa:
"Suudelkaa vaimoanne, ja te suudelkaa miestänne", ja otti kynttilät
heidän käsistään.

Levin suuteli Kittyä hellävaroen hymyileville huulille, tarjosi
hänelle käsivartensa ja lähti kirkosta tuntien häntä kohtaan uutta
omituista läheisyyttä. Hän ei uskonut, ei voinut uskoa, että tämä
oli totta. Vasta kun heidän ihmettelevät ja arastelevat katseensa
kohtasivat toisensa, Levin uskoi sen todeksi, sillä hän tunsi, että
he olivat jo yhtä.

Samana yönä juhlaillallisen jälkeen nuoret matkustivat maalle.



VII


Vronski ja Anna olivat jo kolme kuukautta matkustelleet yhdessä
Länsi-Euroopassa. He olivat käyneet Venetsiassa, Roomassa ja
Napolissa ja olivat vastikään saapuneet pieneen italialaiseen
kaupunkiin, johon aikoivat asettua asumaan joksikin aikaa.

Komealla tarjoilijalla, jonka tuuheita, voideltuja hiuksia
halkoi niskasta alkava jakaus, oli yllään valkean batistisen
paidanrintamuksen ja pyöreällä vatsalla lepäävät vitjakoristeet
paljastava hännystakki. Kädet housuntaskuissa ja kulmat
ylenkatseellisesti kurtussa hän vastaili jotain herralle, joka oli
pysähtynyt puhumaan hänelle. Kuullessaan pääkäytävän toiselta puolen
sisälle suuntautuvia askeleita tarjoilija kääntyi siihen suuntaan.
Nähdessään venäläisen kreivin, joka oli vuokrannut hotellin parhaat
huoneet, hän otti kunnioittavasti kätensä pois housuntaskuista,
kumarsi ja selitti, että lähetti oli käynyt tekemässä sopimuksen
palazzon vuokraamisesta ja että sopimuksesta puuttui vain
allekirjoitus.

-- Vai niin. Sepä hauskaa, sanoi Vronski. -- Onko rouva kotona?

-- Hän kävi kaupungilla, mutta on jo palannut, vastasi viinuri.

Vronski otti päästään leveälierisen pehmeän hattunsa, hieroi
nenäliinalla hikistä otsaansa ja puolipitkää, taakse kammattua
tukkaansa, joka peitti päälaen kaljun kohdan. Hän vilkaisi
hajamielisesti tilannetta seuraamaan jäänyttä vierasta herraa ja
aikoi lähteä ylös portaita.

-- Tämä herra on venäläinen ja kysyy teitä, sanoi tarjoilija.

Tuntien eräänlaista harmia siitä, ettei tuttavilta saanut rauhaa
missään, ja samalla kuitenkin toivoen saavansa jotain vaihtelua
elämänsä yksitoikkoisuuteen Vronski katsahti vielä kerran vähän
matkan päässä seisovaan herraan, ja kummankin silmät kirkastuivat.

-- Golenishtshev!

-- Vronski!

Se oli todellakin Golenishtshev, Vronski paashikoulutoveri.
Golenishtshev oli koulussa kuulunut vapaamieliseen puolueeseen,
saanut koulun päätettyään siviilivirka-arvon eikä palvellut missään.
Toverukset olivat joutuneet kokonaan eri teille koulusta päästyään ja
olivat sen jälkeen tavanneet toisensa vain yhden kerran.

Vronski oli silloin ymmärtänyt Golenishtshevin ryhtyneen johonkin
korkealentoiseen vapaamieliseen toimintaan, jonka vuoksi tämä
katsoi itsellään olevan oikeuden halveksia Vronskin toimintaa
ja virka-arvoa. Siitä syystä Vronski oli nostanut suojakseen
panssarikilpensä, jota hän osasi taitavasti käyttää ja joka merkitsi:
"Te voitte pitää tai olla pitämättä minun elämäntavastani, minulle
se on vallan yhdentekevää, mutta teidän on kunnioitettava minua, jos
tahdotte olla tuttavani." Golenishtshev taas oli ollut halveksuvan
välinpitämätön Vronskin käytöstä kohtaan.

Tämän tapaamisen olisi luullut vieroittavan heitä toisistaan vielä
enemmän. Mutta he ilostuivat kumpikin ja huudahtivat hyvästä mielestä
tunnistaessaan toisensa. Vronski ei olisi mitenkään odottanut
ilostuvansa siinä määrin Golenishtshevin näkemisestä, mutta hän
ei nähtävästi tiennyt, miten ikävystynyt oli. Hän ei muistanut
viime tapaamisen ikävää vaikutelmaa, vaan ojensi kätensä entiselle
toverilleen kasvot avoimina ja iloisina. Samanlainen ilo kuvastui nyt
äskeisen huolestuneen ilmeen sijasta Golenishtshevinkin kasvoista.

-- Miten hauska nähdä sinua! sanoi Vronski, jonka vahvat valkeat
hampaat paljastuivat hänen hymyillessään ystävällisesti.

-- Minä kuulin, että joku Vronski oli tullut, mutta en tiennyt kumpi.
Oikein hauska tavata!

-- Käykäämme sisään. No, mitä kuuluu, mitä sinä harrastelet?

-- Minä olen asunut täällä jo toista vuotta. Teen työtä täällä.

-- Vai niin, sanoi Vronski kiinnostuneena. -- Mennään sisään.

Ja sen sijaan, että olisi sanonut venäjäksi sen, mitä tahtoi salata
palvelusväeltä, hän alkoi venäläisen tavan mukaan puhua ranskaa.

-- Tunnetteko rouva Kareninaa? Me matkustamme yhdessä. Olen menossa
hänen luokseen, hän sanoi ranskaksi tarkkaillen Golenishtshevin
kasvoja.

-- Vai niin! Minä en tiennytkään (vaikka hän kyllä tiesi),
Golenishtshev vastasi välinpitämättömästi. -- Milloin olet tullut?
lisäsi hän.

-- Minäkö? Kolme päivää sitten, vastasi Vronski katsoen vielä kerran
tarkkaavaisesti toveriaan kasvoihin.

"Hän on kunnollinen ihminen ja suhtautuu asioihin niin kuin
pitääkin", päätteli Vronski ymmärtäen Golenishtshevin ilmeen ja
puheenaiheen vaihdon merkityksen. "Hänet voi esitellä Annalle, hän
suhtautuu asioihin niin kuin pitääkin."

Näinä kolmena kuukautena, jotka Vronski oli viettänyt Annan kanssa
ulkomailla, hän oli joka kerta uusien ihmisten pariin tullessaan
kysynyt itseltään, mitä tuo uusi henkilö ajatteli hänen ja Annan
suhteista, ja tavannut miehissä enimmäkseen sellaisia, jotka
ymmärsivät asian "niin kuin pitikin". Mutta jos häneltä itseltään
ja noilta oikein ymmärtäviltä henkilöiltä olisi kysytty, millaista
heidän ymmärtämyksensä oikeastaan oli, heidän olisi ollut sitä vaikea
selittää.

Oikeastaan ne, jotka Vronskin mielestä ymmärsivät asian "kuten
pitikin", eivät suinkaan ymmärtäneet sitä. Silti he käyttäytyivät
hienotunteisesti, niin kuin hyvin kasvatetut ihmiset yleensä
käyttäytyvät elämää joka taholta ympäröivien monimutkaisten ja
ratkaisemattomien ongelmien suhteen, vältellen viittauksia ja
epämiellyttäviä kysymyksiä. He tekeytyivät sellaisiksi kuin olisivat
täysin ymmärtäneet hänen asemansa, vieläpä antaneet hänelle
hyväksymisensäkin, mutta pitäneet sopimattomana ja tarpeettomana
selitellä sitä.

Vronski arvasi heti, että Golenishtshev oli näitä ihmisiä, ja oli
siksi kaksin verroin hyvillään hänen tapaamisestaan. Kun Vronski
oli vienyt hänet Annan luo, hän käyttäytyi Annan seurassa niin
tahdikkaasti kuin Vronski ikinä saattoi toivoa. Hän osasi ilman
pienintäkään väkinäisyyttä karttaa kaikkea sellaista keskustelua,
mikä olisi voinut tehdä tilanteen noloksi.

Hän ei ollut ennestään tuttu Annan kanssa ja hämmästyi tämän
kauneutta ja vielä enemmän sitä luontevuutta, jolla hän asemansa
hallitsi. Anna punastui, kun Vronski toi Golenishtshevin hänen
luokseen, ja tuo lapsellinen puna, joka peitti hänen avoimet ja
kauniit kasvonsa, miellytti Golenishtshevia. Mutta erityisesti häntä
miellytti se, että Anna aivan kuin tahallaan, väärinkäsityksiä
välttääkseen, kutsui melkein heti Vronskia ristimänimeltä ja sanoi,
että he muuttavat asumaan vasta vuokraamaansa taloon, jota täällä
sanotaan palazzoksi. Tuo suora ja teeskentelemätön suhtautuminen
omaan asemaan miellytti Golenishtshevia kovasti. Katsellessaan Annan
hyväntuulisen iloista, tarmokasta käytöstä ja ajatellessaan Aleksei
Aleksandrovitshia, jonka hän tunsi kuten Vronskinkin, Golenishtshev
luuli ymmärtävänsä Annaa täysin. Hän luuli ymmärtävänsä sen, mitä
Anna ei itse mitenkään olisi ymmärtänyt; kuinka hän, miehensä
onnettomaksi tehtyään, hylättyään tämän ja poikansa ja hyvän
maineensa, kuinka hän sittenkin saattoi tuntea olonsa iloiseksi ja
onnelliseksi.

-- Se on oppaassa, sanoi Golenishtshev tarkoittaen palazzoa, jonka
Vronski oli vuokrannut. -- Siellä on eräs ihana Tintoretto. Hänen
myöhemmältä kaudeltaan.

-- Kuulkaahan, mitä minä ajattelen! Ilma on ihana, mennään sinne ja
katsotaan taloa vielä kerran! Vronski sanoi kääntyen Annan puoleen.

-- Mielihyvin, menen heti ottamaan hatun. Sanoitteko, että on kuuma?
sanoi Anna pysähtyen ovelle ja katsoen kysyvästi Vronskiin. Ja kirkas
puna peitti taaskin hänen kasvonsa.

Vronski ymmärsi Annan katseesta, ettei hän tiennyt millaisissa
suhteissa Vronski tahtoi olla Golenishtsheviin ja että hän pelkäsi
käyttäytyneensä toisin kuin Vronski olisi tahtonut.

Vronski loi häneen hellän, viivähtävän katseen.

-- Ei ole kovin kuuma, hän sanoi.

Ja Anna luuli ymmärtäneensä kaiken mitä pitikin, ennen kaikkea sen,
että Vronski oli häneen tyytyväinen; ja hymyiltyään hänelle Anna
kiiruhti toiseen huoneeseen.

Toverukset katsahtivat toisiinsa, ja molempien kasvoista kuvastui
omituinen hämminki; oli kuin Golenishtshev, joka nähtävästi oli
ihaillut Annaa, olisi tahtonut sanoa hänestä jotain eikä tiennyt mitä
sanoisi, ja kuin Vronski olisi toivonut ja samalla pelännyt hänen
sanovan jotain.

-- Jaha, vai niin, sanoi Vronski aloittaakseen keskustelun. -- Vai
olet sinä asettunut tänne! Sinulla on yhä se entinen työsi? jatkoi
hän muistellen kuulleensa Golenishtshevin kirjoittavan jotain.

-- Niin, minä kirjoitan Kahden Perusteen toista osaa, sanoi
Golenishtshev sävähtäen mielihyvästä, kun tätä kysymystä
kosketettiin, -- tai oikeammin, jos tahdomme puhua täsmällisesti,
minä en kirjoita vielä, vaan vasta valmistelen ja kokoan aineksia.
Siitä tulee laaja ja se koskettelee melkein kaikkia kysymyksiä.
Meillä Venäjällä ei tahdota ymmärtää, että me olemme Bysantin
perillisiä, alkoi hän pitkän ja innokkaan selityksensä.

Vronskia nolostutti alussa se, ettei hän tuntenut Kahden Perusteen
ensimmäistäkään pykälää, vaikka tekijä oletti sen olevan yleisesti
tunnettu. Mutta kun Golenishtshev sitten ryhtyi esittämään
ajatuksiaan, Vronski pystyi seuraamaan hänen ajatuksiaan. Hän
kuunteli kiinnostuneena, vaikkei tuntenutkaan teosta, sillä
Golenishtshev puhui hyvin. Mutta Vronskia ihmetytti ja vaivasi
Golenishtshevin hermostunut kiihko tämän puhuessa mieliaatteestaan.
Mitä pidemmälle hän pääsi, sitä hehkuvammaksi kävivät hänen silmänsä,
sitä innokkaammin hän kumosi vastustajiensa väitteitä ja sitä
hätäisemmäksi ja katkerammaksi kävi hänen ilmeensä. Vronski muisti,
että Golenishtshev oli ollut vilkas, hyväntuulinen, uljas poika
ja aina luokkansa paras, eikä hän voinut mitenkään käsittää tuon
hermostuneisuuden syitä eikä hyväksynyt sitä. Vronski ei pitänyt
siitä, että niin hyvistä piireistä oleva mies kuin Golenishtshev
asettui samalle tasolle kaikenlaisten kynäsankarien kanssa ja
antautui näiden ärsytettäväksi. Kannattiko se? Vronski ei hyväksynyt
sitä, mutta tunsi, että Golenishtshev oli onneton, ja sääli häntä.
Hänen eloisat, miellyttävät kasvonsa näyttivät onnettomilta ja miltei
mielenvikaisilta, kun hän lateli ajatuksiaan niin kiihtyneenä, ettei
edes huomannut Annan tuloa huoneeseen.

Anna tuli heidän luokseen hattu päässä ja keveä vaippa hartioilla.
Kun hän pysähtyi Vronskin viereen päivänvarjollaan leikitellen,
Vronski irrottautui helpottuneena Golenishtshevin kiinteän ja
onnettoman katseen valtapiiristä ja katsahti rakastuneesti
ihastuttavaa, elämää ja iloa säteilevää ystävätärtään.
Golenishtshevin oli vaikea tointua kiihkostaan, ja alkuun hän
oli alakuloinen ja synkkä, mutta kaikille ystävällinen Anna
(sellainen hän oli nykyään) virkisti hänet pian kohtelemalla häntä
luonnollisesti ja iloisesti. Yritettyään puhella hänen kanssaan
useista eri asioista Anna sai hänet viimein keskustelemaan
maalaustaiteesta, josta hän puhui oikein hyvin, niin että Anna
kuunteli häntä mielellään. He menivät jalkaisin vuokratulle talolle
saakka ja tarkastelivat sitä.

-- Olen hyvin iloissani, sanoi Anna Golenishtsheville, kun he
lähtivät takaisin, -- että Aleksei saa hyvän ateljeen... Sinun pitää
ehdottomasti ottaa se huone, hän sanoi Vronskille sinutellen häntä,
sillä hän tiesi jo, että Golenishtshev tulisi olemaan läheinen
ihminen heidän eristyneisyydessään ja että oli turhaa salata tältä
mitään.

-- Maalaatko sinä? sanoi Golenishtshev kääntyen nopeasti Vronskiin
päin.

-- Olen aikoinani maalaillut ja nyt taas alkanut yrittää, sanoi
Vronski punastuen.

-- Hänellä on lahjoja, sanoi Anna iloisesti hymyillen. --
Minä en tietysti pysty arvioimaan. Mutta asiaan perehtyneet
taiteentuntijatkin ovat sanoneet samaa.



VIII


Näinä vapautumisensa ja tervehtymisensä jälkeisinä alkuaikoina Anna
tunsi itsensä anteeksiantamattoman onnelliseksi ja elämänhaluiseksi.
Tietoisuus Aleksei Aleksandrovitshin onnettomuudesta ei myrkyttänyt
hänen onneaan. Toisaalta se oli niin kauhea asia, että sitä oli
parasta olla ajattelematta, ja toisaalta se oli tuottanut hänelle
niin suuren onnen, että mitään ei voinut katua. Muisto kaikesta
siitä, mitä oli tapahtunut sairauden jälkeen, sovinto Aleksei
Aleksandrovitshin kanssa, erossaolo Vronskista, tieto hänen
haavastaan, hänen tulonsa, avioerohankkeet, lähtö kotoa, pojan
hyvästely -- kaikki se tuntui hänestä kuumehoureelta, josta hän
oli herännyt Vronskin luona ulkomailla. Muisto siitä pahasta, mitä
hän oli tuottanut miehelleen, herätti hänessä inhoa muistuttavan
tunteen, samantapaisen kuin hukkumaisillaan olevalla ihmisellä,
joka on riuhtaissut itsestään irti toisen hukkuvan. Tämä toinen on
vajonnut pohjaan. Se oli tietysti pahasti tehty, mutta se oli ollut
ainoa pelastuskeino, ja oli parempi olla muistelematta noita kamalia
yksityiskohtia.

Eräs ajatus oli häntä rauhoittanut ensi hetkinä eron jälkeen, ja
muistaessaan taas kaikki menneet tapahtumat hän sai siitä lohtua.
"Olen auttamatta tehnyt sen ihmisen onnettomaksi", mietti hän,
"mutta en tahdo käyttää hyväkseni hänen onnettomuuttaan; minähän
kärsin myös ja olen nyt vailla sitä, mikä minulle on ollut kaikkein
kalleinta, vailla kunniallista nimeä ja poikaani. Minä toimin pahasti
enkä sen vuoksi tahdo onnea, en tahdo laillista eroa, vaan kärsin
häpeää ja ikävää." Mutta niin vilpittömästi kuin Anna tahtoikin
kärsiä, hän ei kärsinyt. Mitään häpeää ei ollut. He noudattivat
käytöksessään sitä hienostuneisuutta, joka oli heille molemmille niin
ominaista, väittelivät venäläisten naisten seuraa eivätkä ulkomailla
oleskellessaan siten koskaan saattaneet itseään kiusalliseen asemaan.
He tapasivat kaikkialla vain sellaisia ihmisiä, jotka teeskentelivät
ymmärtävänsä heidän suhteensa paljon paremmin kuin he itse. Eikä edes
ero pojasta, jota Anna niin rakasti, vaivannut häntä alkuaikoina.
Tyttö, hänen rakastettunsa lapsi, oli siinä määrin vallannut Annan
tunteet, että hän tuli näinä aikoina harvoin muistelleeksi poikaansa,
jonka oli jättänyt.

Tervehtymisen jälkeen kasvanut elämänhalu oli niin voimakas ja
olosuhteet niin uudet ja miellyttävät, että Anna tunsi olevansa
anteeksiantamattoman onnellinen. Mitä enemmän hän oppi tuntemaan
Vronskia, sitä enemmän hän rakasti tätä. Hän rakasti Vronskia tämän
itsensä ja tämän rakkauden vuoksi. Anna iloitsi kaiken aikaa siitä,
että Vronski oli kokonaan hänen, ja tämän läheisyys tuntui hänestä
aina yhtä suloiselta. Kaikki hänen luonteenpiirteensä, joita Anna
oppi yhä paremmin tuntemaan, olivat hänelle sanomattoman rakkaita.
Vronskin ulkonäkökin, joka nyt siviilipuvussa oli toisenlainen,
viehätti häntä kuin rakastunutta tyttöä. Kaikessa, mitä Vronski
puhui, ajatteli tai teki, hän näki jotain erityisen jaloa ja ylevää.
Annaa itseään pelotti väliin oma ihastuksensa: hän etsi etsimällä,
mutta ei havainnut hänessä mitään mikä ei olisi ollut hyvää ja
kaunista. Hän ei uskaltanut ilmaista Vronskille, kuinka mitättömäksi
tunsi itsensä tämän edessä. Jos Vronski olisi sen tiennyt, hänen
tunteensa olisivat voineet kylmetä, eikä Anna pelännyt mitään niin
kuin hänen rakkautensa menettämistä, vaikkei sellaiseen pelkoon
ollutkaan mitään aihetta. Mutta hän ei voinut olla osoittamatta
Vronskille, kuinka kiitollinen hän oli ja kuinka suuressa arvossa
hän piti kaikkea, mitä tämä oli hänelle antanut. Vronskilla oli
Annan mielestä niin selvä kutsumus valtiolliseen toimintaan ja hän
olisi voinut sillä alalla saavuttaa huomattavan aseman, mutta hän
oli uhrannut kunnianhimonsa rakkautensa tähden eikä osoittanut
koskaan vähäisintäkään katumusta sen johdosta. Eikä Vronski ollut
koskaan niin runsain mitoin kuin nykyään osoittanut rakkauttaan ja
kunnioitustaan Annaa kohtaan, sillä hänestä oli tärkeintä, ettei
Annan koskaan tarvitsisi tuntea olevansa kiusallisessa asemassa.
Niin miehekäs kuin hän muuten olikin, hän mukautui täysin Annan
toiveisiin ja vaikutti olevan jopa kokonaan omaa tahtoa vailla, ja
hänen suurimpana huolenaiheenaan näyttikin olevan Annan toivomusten
ennalta-arvaaminen ja täyttäminen. Eikä Anna voinut olla antamatta
arvoa sille, joskin tuo liiallisen huomaavaisuuden ja huolehtimisen
ilmapiiri, jolla Vronski hänet ympäröi, joskus tuntui hänestä
painostavalta.

Mitä taas Vronskiin tulee, hän ei ollut täysin onnellinen huolimatta
siitä, että kaikki se, mitä hän niin kauan oli toivonut, oli
toteutunut. Hän oli alkanut pian tuntea, että hänen toivomuksensa
toteutuminen antoikin hänelle vain hiekkamurusen siitä onnen
vuoresta, jota hän oli odottanut omakseen. Tuo toteamus oli
paljastanut hänelle sen ikuisen virheen, jonka ihmiset tekevät
kuvitellessaan, että toiveen toteutuminen tuo onnen. Alettuaan
elää Annan kanssa ja vaihdettuaan siviilipukuun Vronski oli alkuun
nauttinut suuresti siitä ihanuudesta, jota uusi, ennen tuntematon
vapaus, etenkin rakkauden vapaus, hänelle tuotti, ja ollut jonkin
aikaa tyytyväinen. Mutta pian hän oli alkanut tuntea, että hänen
sielussaan kaihersi halujen halu -- ikävä. Tahtomattaan hän
oli alkanut tarttua jokaiseen ohimenevään oikkuun pitäen sitä
toivomuksena ja päämääränä. Täytyihän täyttää jotenkin päivän
kuusitoista tuntia, koska he ulkomailla elivät täydessä vapaudessa
ja olivat niiden yhteiskuntaelämän olosuhteiden ulkopuolella, jotka
määräsivät ajankäytön Pietarissa. Poikamieselämän huvituksia, joita
Vronski oli entisillä ulkomaanmatkoillaan harrastanut, oli mahdoton
ajatellakaan: yksi ainoa sentapainen yritys, myöhäinen illallinen
tuttavien parissa, oli tehnyt Annan odottamattoman alakuloiseksi.
Heidän asemansa epämääräisyys ei sallinut heidän myöskään antautua
lähempään seurusteluun sen paremmin paikkakuntalaisten kuin
venäläistenkään kanssa. Nähtävyyksiin tutustumiselle Vronski ei
viisaana miehenä ja venäläisenä -- puhumattakaan siitä, että kaikki
oli jo nähty -- voinut antaa yhtä suurta selittämätöntä arvoa ja
merkitystä kuin englantilaiset niihin liittivät.

Ja niin kuin nälkäinen eläin ruoan toivossa tarttuu kaikkeen, mitä
eteen sattuu, niin Vronskikin tarttui täysin tiedottomasti milloin
politiikkaan, milloin uusiin kirjoihin, milloin tauluihin.

Koska hänellä oli nuoresta asti ollut taipumusta maalaamiseen ja
koska hän oli koettanut kuluttaa liikoja rahojaan metallipiirroksia
keräilemällä, hän keksi maalaustaiteen, alkoi harrastaa sitä ja valoi
siihen halujensa käyttämättömän varannon, joka vaati tyydytystä.

Hän ymmärsi taidetta, osasi hienosti ja taidokkaasti jäljitellä
sitä ja luuli, että hänessä oli kaikki taiteilijalta vaadittavat
ominaisuudet. Epäröityään vähän aikaa, valitsisiko uskonnollisen,
historiallisen vai realistisen aihepiirin, hän ryhtyi työhön. Hän
ymmärsi kaikkia maalaustaiteen lajeja ja pystyi innostumaan yhdestä
jos toisestakin, mutta hän ei aavistanut, että lajeista mitään
tietämätön ihminen saattoi innoittua oman sielunsa sisällöstä,
huolehtimatta vähääkään siitä, kuuluiko maalattava taulu tähän tai
tuohon lajiin. Kun hän ei sitä tiennyt eikä siis saanut innoitustaan
välittömästi elämästä vaan jo valmiiden taideteosten välittämästä
elämänkuvasta, hän innostui työstä nopeasti ja keveästi. Yhtä
keveästi hän onnistui saamaan työnsä näyttämään kovasti siltä
lajilta, jota hän tahtoi jäljitellä.

Muita enemmän häntä miellytti siro ja tehoa tavoitteleva ranskalainen
maalaustyyli, ja siihen tyyliin hän alkoi maalata italialaiseen
pukuun pukeutuneen Annan muotokuvaa, joka onnistui kaikkien sen
nähneiden mielestä erittäin hyvin.



IX


Vanhan, rappeutuneen palazzon sisätiloissa oli jylhiä kohokuvakattoja
ja seinäfreskoja, mosaiikkipermantoja, pitkiä, raskaspoimuisia
keltaisia ikkunaverhoja, vanhanaikaisia, seinäjalustoille ja
kamiinoille asetettuja maljakkoja, kaiverruskoristeisia ovia ja
synkkiä taulusaleja. Koko tuo rakennus, johon Anna ja Vronski olivat
muuttaneet, piti Vronskin mielessä yllä sitä suloista harhaluuloa,
ettei hän ollutkaan venäläinen tilanomistaja ja virasta eronnut
tallimestari vaan valistunut taiteen suosija ja suojelija ja samalla
vaatimaton taiteilija, joka rakastamansa naisen vuoksi on luopunut
seuramaailmasta ja kieltäytynyt kaikista kunnianhimon houkutuksista.

Muutettuaan palazzoon asumaan Vronski saattoi täydellisesti antautua
valitsemaansa osaan, ja solmittuaan Golenishtshevin välityksellä
muutamia kiinnostavia tuttavuuksia hän oli jonkin aikaa rauhallinen.
Hän maalasi italialaisen taiteilijaprofessorin johdolla harjoitelmia
luonnosta ja tutki keskiajan Italian elämää. Keskiajan Italian elämä
oli viime aikoina siinä määrin hurmannut Vronskin, että hän oli
alkanut käyttää hattua ja olalle heitettyä vaippaa keskiajan tapaan,
mikä sopi hänelle erittäin hyvin.

-- Me asumme täällä emmekä tiedä mistään mitään, Vronski sanoi häntä
eräänä aamuna tapaamaan tulleelle Golenishtsheville. -- Oletko
sinäkään nähnyt Mihailovin taulua? kysyi hän antaen toverilleen
äskettäin saamansa venäläisen sanomalehden ja viitaten siinä
olevaan kirjoitukseen venäläisestä taiteilijasta, joka asui samassa
kaupungissa kuin hekin; tämä taiteilija oli saanut valmiiksi taulun,
josta oli jo kauan kulkenut huhuja ja joka oli ostettu jo edeltä
käsin. Kirjoituksessa oli nuhteita hallitukselle ja akatemialle
siitä, että huomattava taiteilija oli jäänyt ilman minkäänlaista
kannatusta ja apua.

-- Olen nähnyt sen, vastasi Golenishtshev. -- Hänellä on
kyllä lahjoja, mutta aivan väärä suunta. Aina vain sama
ivanovilais-straussilais-renanilainen suhde Kristukseen ja
uskonnolliseen maalaukseen.

-- Mitä taulu esittää? kysyi Anna.

-- Kristusta Pilatuksen edessä. Kristus on tehty juutalaiseksi uuden
koulukunnan puhtaan realismin mukaan.

Ja saatuaan täten tilaisuuden puhua eräästä mieliaiheestaan
Golenishtshev jatkoi:

-- Minä en käsitä, miten ne voivat niin törkeästi erehtyä.
Kristuksella on jo määrätty hahmonsa vanhojen mestarien taiteessa.
Jos ne taas tahtovat kuvata jotain kumousmiestä tai tietäjää eikä
Jumalaa, niin ottakoot Sokrateen, Franklinin, Charlotte Cordayn,
mutta ei Kristusta. Ne valitsevat juuri sen henkilön, jota ei voi
ottaa taiteen käyttöön, ja siksi...

-- Mutta kuulkaas, onko totta, että Mihailov elää suuressa
köyhyydessä? kysyi Vronski arvellen, että hänen venäläisenä
mesenaattina tuli auttaa taiteilijaa välittämättä siitä, oliko taulu
hyvä vai huono.

-- Tuskin. Hän on erinomainen muotokuvamaalari. Ettekö ole nähneet
hänen maalaamaansa Vasiltshikovan muotokuvaa? Mutta hän ei taida enää
välittää muotokuvamaalauksesta, ja saattaa olla, että hän sen vuoksi
on joutunut puutteeseen. Minä luulen että...

-- Voisikohan häntä pyytää maalaamaan Anna Arkadjevnan kuvaa? kysyi
Vronski.

-- Miksi minun? sanoi Anna. -- Sinun maalaamasi jälkeen minä tahdo
mitään kuvaa itsestäni. Maalatkoon ennemmin Anin, -- niin hän
nimitti tytärtään. -- Kas siellä hän onkin, lisäsi hän nähtyään
ikkunasta kauniin italialaisen imettäjänaisen menevän lapsi
sylissä puutarhaan ja vilkaisi samassa salavihkaa Vronskiin. Tuo
italialainen kaunotar, jonka pään Vronski oli maalannut muutamaan
tauluunsa, oli Annan elämän ainoa salainen murheenaihe. Vronski
oli maalatessaan ihastellut naisen kauneutta ja keskiaikaista
olemusta, eikä Anna uskaltanut tunnustaa itselleen, että pelkäsi
tulevansa mustasukkaiseksi ja juuri sen vuoksi erityisesti hyväili ja
hemmotteli tuota naista ja tämän pientä poikaa.

Vronski katsahti myös ikkunaan ja Annaan ja kääntyen samassa
Golenishtshevin puoleen sanoi:

-- Tunnetko sinä Mihailovin?

-- Olen minä joskus tavannut hänet. Mutta hän on perin omituinen
ja täysin vailla sivistystä. Hän on noita uusia villi-ihmisiä,
joita nykyään tapaa, tiedättehän, vapaa-ajattelijoita, jotka ovat
d'emblèe omaksuneet uskonnottomuuden, kieltämisen ja materialismin
elämänviisauden. Ennen aikaan, puhui Golenishtshev huomaamatta tai
haluamatta huomata, että Anna ja Vronski tahtoivat sanoa jotain,
-- ennen aikaan vapaa-ajattelija oli sellainen ihminen, joka oli
kasvatuksessaan saanut uskonnon, lain ja siveyden käsitteet ja joka
itse työn ja taistelun tietä oli päätynyt vapaaseen ajatustapaansa;
mutta nyt on syntynyt uusi luontaisten vapaa-ajattelijoiden tyyppi.
He eivät koskaan ole edes kuulleetkaan, että on ollut siveellisiä
ja uskonnollisia lakeja tai auktoriteetteja, ja oppineet alusta
alkaen kieltämään kaiken kasvaen niin sanoakseni villeinä. Hän kuuluu
tähän joukkoon. Luullakseni hän on moskovalaisen ylilakeijan poika
eikä ole saanut mitään sivistystä. Kun hän tuli taideakatemiaan
ja saavutti mainetta, hän tahtoi viisaana miehenä hankkia myös
sivistystä. Ja hän haki sitä sieltä, missä luuli sivistyksen
lähteen olevan -- aikakauskirjoista. Ennen aikaan, kuten tiedätte,
sivistystä janoava ihminen, esimerkiksi ranskalainen, olisi alkanut
tutkia kaikkia klassikoita: jumaluusoppineita, tragedian mestareita,
historioitsijoita, filosofeja ja aikansa henkistä pääomaa yleensäkin,
ymmärrättehän. Mutta meillä sellainen ihminen joutuu nykyään heti
nihilistisen kirjallisuuden vaikutuksen alaiseksi, omaksuu hyvin
nopeasti nihilistisen tieteen ydinmehun, ja sillä hyvä. Vielä
parikymmentä vuotta sitten hän olisi löytänyt siitä kirjallisuudesta
joitakin merkkejä taistelusta auktoriteetteja ja vuosisataisia
näkökantoja vastaan, ja tästä taistelusta hän olisi ymmärtänyt,
että jotain muutakin on ollut olemassa; mutta nyt hän joutuu heti
sellaisen kirjallisuuden pariin, jossa vanhoja katsantokantoja ei
pidetä edes väittelyn arvoisina, vaan sanotaan suoraan: ei ole mitään
muuta kuin evoluutio, luontainen valinta, taistelu olemassaolosta, ja
sillä hyvä. Minä olen kirjoituksessani...

-- Tiedättekö mitä? sanoi Anna, joka oli jo kauan vaihtanut
varovaisia silmäyksiä Vronskin kanssa ja tiesi, ettei Vronskia
kiinnostanut tuon taiteilijan sivistys, vaan se ajatus, miten häntä
voisi auttaa ja saada häneltä muotokuvan. -- Tiedättekö? keskeytti
hän epäröimättä puheintoon päässeen Golenishtshevin. -- Lähdetään
hänen luokseen!

Golenishtshev toipui innostuksestaan ja myöntyi mielellään
ehdotukseen. Mutta koska taiteilija asui kaukaisessa kaupunginosassa,
päätettiin ottaa vaunut.

Tunnin kuluttua pysähtyivät vaunut, joissa Anna istui Golenishtshevin
vieressä vastapäätä Vronskia, uuden ruman talon edustalle. Saatuaan
kuulla vastaan tulleelta talonmiehen vaimolta, että Mihailov kyllä
päästää työhuoneeseensa, mutta että hän nyt oli parin askeleen päässä
olevassa asunnossaan, he lähettivät vaimon mukana nimikorttinsa
hänelle pyytäen lupaa hänen taulujensa katsomiseen.



X


Taiteilija Mihailov oli nyt kuten aina työnsä ääressä, kun hänelle
tuotiin kreivi Vronskin ja Golenishtshevin nimikortit. Koko
aamupäivän hän oli maalannut suurta taulua työhuoneessaan. Tultuaan
kotiin hän oli suuttunut vaimoonsa, kun tämä ei ollut osannut
hankkiutua eroon emännästä, joka vaati rahaa.

-- Kymmenet kerrat olen sanonut, että älä mene selittelemään mitään.
Olet jo muutenkin hölmö ja kun vielä rupeat italiaa solkkaamaan,
tulet vielä monta kertaa hölmömmäksi, hän sanoi vaimolleen pitkän
kiistan jälkeen.

-- Mitäs jätät rästiin, oma syysi. Jos minulla olisi rahaa...

-- Jätä minut Herran nimessä rauhaan! huudahti Mihailov itku
kurkussa, tukki korvansa, meni väliseinän takana olevaan
työhuoneeseensa ja sulki oven. "Tolkuton!" hän sanoi itsekseen,
istuutui pöydän ääreen ja avattuaan kansionsa ryhtyi heti erityisellä
innolla jatkamaan piirrostaan.

Työ sujui häneltä aina parhaiten silloin, kun hänellä oli elämässä
joitakin vastoinkäymisiä, ja varsinkin kun hän oli riidoissa
vaimonsa kanssa. "Oi! Kun pääsisi kuulemasta!" hän ajatteli jatkaen
työtään. Hän hahmotteli luonnosta vimmoissaan olevasta miehestä.
Hän oli jo aiemmin tehnyt luonnoksen samasta aiheesta, mutta ollut
siihen tyytymätön. "Ei, parempi se sittenkin oli... Missä se
on?" Hän meni vaimonsa puolelle ja tähän katsomatta kysyi kulmat
kurtussa vanhemmalta tyttäreltään, missä oli se paperi, jonka hän
oli antanut heille. Hylätty kuva löytyi, mutta se oli likainen
ja steariinitahrojen turmelema. Hän otti sen kuitenkin, asetti
pöydälleen ja alkoi katsella sitä silmät sirrillään vähän matkan
päästä. Yhtäkkiä hän hymähti ja heilautti iloisesti käsiään.

-- Jaaha! sanoi hän, otti lyijykynän ja alkoi heti nopeasti piirtää.
Steariinitäplä antoi miehelle uuden asennon.

Hän piirsi tämän uuden asennon, ja yhtäkkiä muistui hänen mieleensä
tarmokkaan näköinen, lujaleukainen kauppias, jolta hän osti
sikareja, ja hän antoi kuvalleen nuo tarmokkaat kasvot ja niiden
lujarakenteisen, ulkonevan leuan. Hän naurahti ilosta. Kuollut,
keksitty hahmo muuttui äkkiä eläväksi, eikä sitä enää voinut muuttaa.
Tämä hahmo eli ja oli selkeästi ja varmasti määritelty. Muutamia
korjauksia oli kyllä vielä tehtävä, muutettava jalkojen ja vasemman
käden asentoa ja vedettävä tukka taaksepäin. Mutta niitä tehdessään
hän ei muuttanut itse hahmoa, vaan poisti vain sen, mikä himmensi
hahmon elävyyttä. Hän ikään kuin riisui siltä ne verhot, joiden takaa
se tuli kokonaan näkyviin; jokainen uusi piirre selvensi yhä enemmän
sitä elävää ja voimakasta mielikuvaa, jonka piirrokselle pudonnut
steariinitahra oli hänessä synnyttänyt. Hän viimeisteli juuri
hellävaroen kuvaansa, kun hänelle tuotiin nimikortit.

-- Heti paikalla, heti paikalla! Hän meni vaimonsa luo.

-- No, Sasha, älä ole vihainen! hän sanoi vaimolleen hymyillen arasti
ja hellästi. -- Syy oli sekä sinun että minun. Minä kyllä selvitän
kaikki. Ja tehtyään rauhan vaimonsa kanssa hän otti vihreänkeltaisen
samettikauluksisen päällystakkinsa ja hattunsa ja lähti ateljeehensa.
Onnistunut miesfiguuri oli häneltä jo unohtunut. Nyt häntä ilahdutti
ja jännitti se tieto, että venäläistä ylhäisöä oli saapunut vaunuilla
katsomaan hänen maalauksiaan.

Hän oli sisimmässään sitä mieltä, että sellaista taulua, joka
paraikaa oli hänen maalaustelineillään, ei kukaan vielä ollut
maalannut. Ei hän pitänyt sitä kaikkia Rafaelin tauluja parempana,
mutta hän tiesi, että sitä, mitä hän tässä taulussa tahtoi ilmaista,
ei kukaan vielä ollut ilmaissut. Sen hän tiesi varmasti ja oli
tiennyt jo kauan, siitä asti kun alkoi maalata sitä. Mutta toisten
ihmisten arvostelut, olipa arvostelija kuka hyvänsä, merkitsivät
hänelle äärettömän paljon ja saivat hänen sielunsa kokonaan
kuohuksiin. Jokainen huomautus, kaikkein vähäpätöisinkin, joka
osoitti, että arvostelun lausuja näki vaikkapa vain pienenkin osan
siitä, mitä hän itse taulussaan näki, liikutti häntä syvästi. Hän
piti aina tuomareitaan arvostelukykyisempinä kuin itseään ja odotti
heiltä aina jotain sellaista, mitä ei itse nähnyt taulussaan.

Hän lähestyi nopein askelin työhuoneensa ovea ja niin jännittynyt
kuin hän olikin, kiinnittyi hänen huomionsa heti Annaan, joka seisoi
kuistin varjon pehmeässä valaistuksessa ja kuunteli Golenishtshevin
innokasta selittelyä haluten silminnähtävästi samalla vilkaista
sivulta lähenevää taiteilijaa. Hän ei huomannut itsekään, miten hän
vieraitaan lähestyessään sieppasi ja ahmaisi vaikutelman Annasta,
samoin kuin oli ahmaissut sikarikauppiaan leuan, ja kätki sen
jonnekin, mistä tarpeen tullen saattoi ottaa sen esiin. Vieraat,
jotka Golenishtshevin kertoman nojalla olivat jo edeltä käsin
saaneet taiteilijasta epäedullisen kuvan, pettyivät vielä enemmän,
kun näkivät hänen ulkomuotonsa. Keskikokoinen, tanakka, levottomin
askelin lähestyvä Mihailov teki ruskeassa hatussaan, oliivinvärisessä
päällystakissaan ja täysin epämuodikkaissa kapeissa housuissaan
ikävän vaikutuksen, varsinkin kun hänen leveät kasvonsa olivat niin
tavallisen näköiset ja ilmaisivat samalla kertaa arkuutta ja halua
säilyttää omanarvontunto.

-- Tehkää niin hyvin, hän sanoi koettaen näyttää välinpitämättömältä.
Eteiseen päästyään hän otti avaimen taskustaan ja avasi oven.



XI


Kun oli astuttu taiteilijan työpajaan, Mihailov vilkaisi vielä
kerran vieraitaan ja painoi mieleensä Vronskin kasvojen ja varsinkin
hänen leukapieltensä ilmeen. Vaikka hänen taiteellinen vaistonsa
työskenteli lakkaamatta uusia aineksia kooten ja vaikka tieto sen
hetken lähenemisestä, jolloin hän saisi kuulla arvioita teoksistaan,
piti häntä kasvavassa jännityksessä, hän loi tuskin huomattavien
tunnusmerkkien perusteella nopeasti ja hienosti itselleen käsityksen
noista kolmesta henkilöstä. Tuo Golenishtshev oli täkäläisiä
venäläisiä. Mihailov ei muistanut hänen nimeään eikä myöskään sitä,
missä oli hänen kanssaan puhellut. Hän muisti vain tämän kasvot,
kuten kaikki kerran näkemänsä kasvot, ja muisti myös mielessään
hylänneensä ne valheellisen tärkeilevien ja niukkailmeisten kasvojen
suureen, ikävään osastoon. Tuuhea tukka ja hyvin avoin otsa antoivat
ulkonaista merkittävyyttä noille kasvoille, joiden ainoa ilme oli
lapsekas levottomuuden väre kapeassa nenäntyvessä. Vronskin ja
Kareninan Mihailov päätteli olevan ylhäisiä ja rikkaita venäläisiä,
jotka muiden rikkaiden venäläisten tavoin eivät ymmärtäneet
mitään taiteesta, vaan olivat olevinaan taiteen suosijoita ja
ymmärtäjiä. "Ovat varmaan jo nähneet kaikki vanhat ja kiertelevät
nyt katsomassa uusia, saksalaishuijareita ja englantilaisia
prerafaeliitti-tyhmyreitä, ja ovat nyt tulleet minunkin luokseni
saadakseen kierroksensa täyteen", ajatteli hän. Hän tunsi varsin
hyvin taiteenharrastajien tavan (mitä viisaampia he olivat, sitä
pahempi) käydä aikalaistaiteilijoiden työpajoissa saadakseen siten
oikeuden sanoa, että taide on huonontunut ja että mitä enemmän näkee
uusia maalauksia, sitä selvemmin huomaa, kuinka jäljittelemättömiä
suuret muinaiset mestarit ovat. Mihailov odotti kaikkea tätä,
hän näki kaiken tämä vieraidensa kasvoista ja siitä, kuinka
välinpitämättömästi he puhelivat keskenään ja katselivat mallinukkeja
ja rintaveistoksia ja kuinka vapautuneesti he kävelivät ympäri
huonetta odotellessaan taulun paljastamista. Mutta siitä huolimatta
hän tunsi suurta jännitystä asetellessaan syrjään harjoitelmiaan,
vetäessään ylös ikkunaverhoja ja ottaessaan pois peittoa taulun
päältä, ja jännitystä kasvatti se, että Vronski ja varsinkin Anna
miellyttivät häntä huolimatta siitä, että kaikkien ylhäisten ja
rikkaitten venäläisten oli hänen käsityksensä mukaan määrä olla
tyhmyreitä.

-- Tässä olisi, jos saan vaivata, hän sanoi siirtyen hyöriskelevin
askelin syrjään ja viitaten tauluunsa. -- Pilatuksen varoitus.
Matteuksen 27:s luku, hän lisäsi tuntien huultensa värähtelevän
jännityksestä. Hän siirtyi vieraidensa taakse.

Niiden muutaman sekunnin ajan, jotka vieraat äänettöminä katselivat
taulua, Mihailovkin katsoi sitä syrjäisen välinpitämättömällä
silmällä. Noina muutamina sekunteina hän uskoi saavansa kuulla
pätevimmän tuomionsa juuri noilta vierailtaan, joita hän heti sitten
oli niin ylenkatsonut. Hän unohti kaiken, mitä aiemmin oli taulustaan
ajatellut niiden kolmen vuoden aikana, joina oli maalannut sitä.
Hän unohti kaikki ne hyvät puolet, joista oli ollut niin varma, --
hän näki taulunsa heidän uudella, sivullisen välinpitämättömällä
silmällä eikä havainnut siinä mitään hyvää. Hän näki etualalla
Pilatuksen närkästyneet ja Kristuksen tyynet kasvot ja taaempana
Pilatuksen palvelijain hahmot ja tapausta seuraavan Johanneksen
kasvot. Kaikki nuo omiksi luonteikseen kehittyneet kasvot olivat
kasvaneet esiin etsinnän, monien virheiden ja korjausten kautta. Nuo
kasvot olivat tuottaneet hänelle niin paljon tuskaa ja iloa, kun
hän niin monesti oli joutunut muuttelemaan niitä yleiskuvan vuoksi,
ja nuo värivivahteet hän oli saanut aikaan suurella työllä. Nyt
se kaikki näytti vieraiden silmin nähtynä tuhannesti toistetulta
sovinnaisuudelta. Jopa sekin, mikä hänelle tässä taulussa oli ollut
rakkainta -- koko taulun keskipiste, Kristuksen kasvot, jotka olivat
ilmestyessään herättäneet hänessä sellaisen riemun --, sekin oli
nyt mennyttä, kun hän katseli taulua heidän silmillään. Hän näki
hyvin maalatun (eikä edes hyvinkään -- hän näki nyt selvästi useita
puutteita) toisinnon Tizianin, Rafaelin tai Rubensin lukemattomista
Kristus-kuvista ja yhtä vanhoista sotilaista ja Pilatuksesta. Kaikki
oli kulunutta, köyhää ja vanhaa, vieläpä huonosti maalattuakin --
räikeää ja kehnoa työtä. Vierailla on täysi oikeus puhua teennäisen
kohteliaita korulauseita taiteilijan läsnä ollessa ja säälitellä ja
ivata häntä erottuaan hänestä.

Äänettömyys kävi hänelle liian raskaaksi (vaikka ei kestänytkään
minuuttia enempää). Katkaistakseen sen ja osoittaakseen olevansa
tyyni hän kokosi rohkeutensa ja kääntyi Golenishtshevin puoleen:

-- Muistaakseni minulla on ollut ilo tavata teidät, hän sanoi
vilkuillen rauhattomasti milloin Vronskiin, milloin Annaan, jottei
kadottaisi ainoatakaan piirrettä heidän ilmeistään.

-- Aivan oikein, me näimme toisemme Rossin luona sinä iltana, jolloin
se italialainen neiti -- uusi Rachel -- lausui, aloitti Golenishtshev
vapautuneesti, irrotti hitustakaan harmittelematta katseensa taulusta
ja kääntyi taiteilijaan päin.

Hän huomasi kuitenkin, että Mihailov odotti arviota taulustaan ja
sanoi:

-- Taulunne on edistynyt paljon sen jälkeen kun minä sen viimeksi
näin. Samoin kuin silloin Pilatus tekee minuun nytkin erityisen
voimakkaan vaikutuksen. On kovin helppo ymmärtää tuota ihmistä, joka
oikeastaan on kunnon mies, mutta virkamies niin sielunsa pohjaa
myöten, ettei tiedä mitä tekee. Mutta minun mielestäni...

Mihailovin liikkuvat kasvot kirkastuivat äkkiä ja silmät alkoivat
säteillä. Hän aikoi sanoa jotain, mutta ei saanut mielenkuohultaan
sanottua mitään ja rykäisi vain, kuin jotain olisi juuttunut hänen
kurkkuunsa. Niin alhaiseksi kuin hän olikin arvioinut Golenishtshevin
taiteentuntemuksen, niin vähäpätöinen kuin tuo sinänsä osuva
huomautus Pilatus-virkamiehen ilmeestä oli, niin loukkaavalta kuin
tuollainen toisarvoinen huomautus olisi voinut hänestä tuntua, kun
se tehtiin ensimmäisenä eikä muusta tärkeämmästä sanottu mitään --
silti Mihailov oli riemuissaan. Hän oli itse ajatellut Pilatuksestaan
samaa, mitä Golenishtshev nyt siitä sanoi. Golenishtshevin
huomautuksen arvoa ei vähentänyt hänen silmissään se seikka, että
oli miljoonia ajatuksia, jotka -- Mihailov oli siitä varma --
olisivat kaikki olleet yhtä oikeita. Hän mieltyi Golenishtsheviin
tuon huomautuksen vuoksi ja siirtyi äkkiä alakuloisuuden tilasta
riemun tilaan. Taulu kävi eläväksi hänen edessään koko siinä
sanoin ilmaisemattomassa monisäkeisyydessään, mikä on kaikelle
elävälle ominaista. Mihailov yritti taas sanoa, että niin hänkin
oli Pilatuksen ymmärtänyt, mutta ei kyennyt hillitsemään huultensa
vapinaa eikä puhumaan. Vronski ja Anna puhelivat myös jotain sillä
hiljaisella äänellä, jolla tavallisesti puhutaan taidenäyttelyissä
osaksi taiteilijan loukkaamisen pelosta, osaksi siitä syystä, ettei
muiden kuullen tultaisi sanoneeksi tyhmyyttä, niin kuin taiteesta
puhuttaessa helposti käy. Mihailovista tuntui, että taulu oli tehnyt
vaikutuksen heihinkin. Hän siirtyi lähemmäs heitä.

-- Miten ihmeellinen on Kristuksen ilme! sanoi Anna. Kaikesta, mitä
hän näki, tuo ilme miellytti häntä kaikkein eniten, ja hän tunsi,
että se oli taulun keskus ja että sen vuoksi tämä kiitos olisi
taiteilijalle mieleen. -- Näkee että hän säälii Pilatusta.

Se oli taaskin yksi niitä miljoonia oikeita ajatuksia, joita taulusta
ja siinä olevasta Kristus-hahmosta saattoi löytää. Anna oli sanonut
Kristuksen säälivän Pilatusta. Kristuksen ilmeessä täytyi olla myös
sääliä, koska koko hänen olemuksensa ilmaisi rakkautta, ylimaallista
tyyneyttä, kuolemanvalmiutta ja sanojen turhuuden tuntua.
Pilatuksessa oli kuin olikin virkamiestä ja Kristuksessa sääliä,
koska toisessa oli lihan, toisessa hengen elämä henkilöityneenä.
Kaikki tämä ja paljon muuta välähti Mihailovin mielessä. Ja taaskin
hänen kasvonsa säteilivät riemusta.

-- Niin, ja miten tuo hahmo on tehty, kuinka ilmava se on! sanoi
Golenishtshev, aivan kuin tahtoen osoittaa tällä huomautuksella,
ettei hän hyväksynyt itse kuvan sisältöä ja ajatusta.

-- Niin, ihmeellistä mestaruutta! sanoi Vronski. -- Kuinka
hyvin nuo taaempana olevat hahmot erottuvat! Sitä se tekniikka
merkitsee! huomautti hän Golenishtsheville viitaten heidän äskeiseen
keskusteluunsa, jonka aikana Vronski oli tuskitellut tuon tekniikan
omaksumisen vaikeutta.

-- Niin, niin aivan ihmeellistä! vahvistivat Golenishtshev ja
Anna. Vaikka Mihailov olikin mielihyvän vallassa, koski huomautus
tekniikasta kipeästi hänen sydämeensä, ja hän katsahti vihaisesti
Vronskiin ja kurtisti kulmiaan. Hän oli usein kuullut tuon sanan
eikä voinut ollenkaan ymmärtää, mitä sillä oikeastaan tarkoitettiin.
Hän tiesi, että sillä ymmärrettiin kokonaan sisällöstä riippumatonta
mekaanista piirtämisiä maalaamiskykyä. Usein hän oli huomannut,
että tekniikka asetettiin sisäisen arvon vastakohdaksi, ikään kuin
sen avulla voisi maalata hyvin sitä, mikä on huonoa. Hän tiesi,
että tarvittiin paljon tarkkuutta ja hellävaraisuutta siihen, ettei
verhoa poistaessaan vahingoittaisi itse taideteosta ja siihen että
saisi poistetuksi kaikki verhot; mutta mitään maalaustaitoa tai
tekniikkaa siinä ei vaadittu. Jos pienelle lapselle tai kyökkipiialle
olisi samalla tavoin avautunut se, mitä hän, taiteilija, näki, hekin
olisivat osanneet paljastaa sen, mitä näkivät. Eikä kaikkein kokenein
ja taitavinkaan maalariteknikko voisi pelkällä mekaanisella kyvyllään
maalata mitään, jolleivät sisällön puitteet olisi hänelle ensin
selvinneet. Lisäksi Mihailov näki, että jos kerran puhuttiin hänen
tekniikastaan, ei se ainakaan ansainnut kehumista. Kaikessa, mitä hän
maalasi ja oli maalannut, hän näki silmiinpistäviä puutteellisuuksia,
jotka johtuivat varomattomuudesta verhojen aukaisemisessa ja joita
oli nyt enää mahdoton korjata turmelematta koko teosta, ja melkein
kaikissa hahmoissa ja kasvoissa hän näki vielä riisumattomien
verhojen jätteitä, jotka pilasivat taulua.

-- Erään huomautuksen voisi esittää, jos sallitte... huomautti
Golenishtshev.

-- Oi, mielelläni, olkaa niin hyvä, sanoi Mihailov teennäisesti
hymyillen.

-- Sen vain, että hän on teidän taulussanne ihmisjumala eikä
jumalihminen. Minä kyllä tiedän, että olette niin tahtonutkin.

-- Minä en ole voinut kuvata sitä Kristusta, jota minulla ei ole
sielussani, sanoi Mihailov synkästi.

-- Niin, mutta siinä tapauksessa, jos te sallitte minun lausua
ajatukseni... Teidän taulunne on niin hyvä, ettei minun huomautukseni
voi sitä vahingoittaa, ja se on sitä paitsi vain minun yksityinen
ajatukseni. Te olette käsitellyt aihetta eri tavalla. Itse aihekin
on toinen. Mutta ajatellaanpa esimerkiksi Ivanovia. Minä olen
sitä mieltä, että jos Kristus on asetettu pelkän historiallisen
henkilön asemaan, Ivanovin olisi ollut parempi valita jokin toinen
historiallinen aihe, sellainen, joka on vielä tuore ja koskematon.

-- Mutta jos se on suurin aihe, mitä taiteella on käytettävänään?

-- Jos etsii, niin löytää kyllä muitakin. Onhan kyllä niin,
ettei taide siedä väittelyä tai harkintaa. Mutta Ivanovin taulua
katsellessa tulee uskovan ja uskottoman mieleen kysymys, onko siinä
kuvattu olento Jumala; vai eikö ole, ja vaikutelman yhtenäisyys
särkyy.

-- Kuinka niin? sanoi Mihailov. -- Liekö siitä enää erimielisyyttä
sivistyneiden kesken?

Golenishtshev ei ollut samaa mieltä ja pitäytyen yhä taiteessa niin
tärkeän vaikutelman ykseyden vaatimuksessa hän saattoi Mihailovin
alakynteen.

Mihailov oli kuohuksissaan, mutta ei osannut sanoa mitään ajatuksensa
puolustamiseksi.



XII


Anna ja Vronski olivat jo pitkään vaihtaneet merkitseviä katseita
pahoitellen ystävänsä viisasta lavertelua; viimein Vronski siirtyi
isäntää odottamatta toisen, pienemmän taulun luo.

-- Oi, miten ihana, miten ihmeellisen ihana! puhelivat he yhteen
ääneen.

"Mihin he niin ihastuivat?" ajatteli Mihailov. Hän ei edes muistanut
tuota kolme vuotta sitten maalaamaansa taulua. Hän oli unohtanut
kaikki ne tuskat ja riemut, joita oli sitä maalatessaan kokenut, kun
se oli yksin kuukausimääriä päivällä ja yöllä herkeämättä ollut hänen
mielessään; hän oli unohtanut sen, kuten hän aina unohti valmistuneet
taulunsa. Hän ei edes tahtonut katsoa siihen ja hän oli asettanut sen
esiin vain siksi, että odotti englantilaista, joka halusi ostaa sen.

-- Niin, se on jo vanha taulu, hän sanoi.

-- Mainio! sanoi Golenishtshev, johon taulun ihanuus näytti
todellakin tehonneen.

Kaksi poikaa oli ongella raitojen varjossa. Toinen, vanhempi, oli
juuri heittänyt onkensa jokeen ja johdatti huolellisesti kohoa
keskemmäksi, pois pensaan takaa, kokonaan syventyneenä toimeensa;
toinen, nuorempi, makasi ruohikossa pörröinen vaaleatukkainen pää
kyynärvarsien varassa ja katseli veteen miettivin sinisin silmin.
Mitähän hän mahtoi ajatella?

Tuon taulun toisissa herättämä ihastus hipaisi Mihailovissa entistä,
luomistyön aikaista haltioitumista, mutta hän pelkäsi ja varoi
tuota turhanpäiväistä palaamista menneisiin mielialoihin ja tahtoi
sen vuoksi -- niin hyvillään kuin olikin kiitoksista -- johdattaa
vieraansa kolmannen taulun luo.

Mutta Vronski kysyi, eikö hän myisi sitä taulua. Kiihtyneessä
tilassa olevalle Mihailoville raha-asioista puhuminen oli sangen
vastenmielistä.

-- Se on pantu siihen myytäväksi, vastasi hän kurtistaen synkästi
kulmiaan.

Kun vieraat olivat lähteneet pois, Mihailov istuutui Pilatusta ja
Kristusta esittävän taulunsa ääreen ja muisteli, mitä kaikkea vieraat
olivat siitä sanoneet, tai oikeammin, mitä he olivat tarkoittaneet
sanoillaan. Ihme kyllä kaikki se, mikä oli tuntunut hänestä niin
merkittävältä heidän läsnä ollessaan, kun hän oli ajatuksissaan
asettunut heidän näkökannalleen, kadotti nyt kaiken merkityksensä.
Hän katseli taas tauluaan ehein taiteilijankatsein ja sai takaisin
entisen varmuutensa taulunsa täydellisyydestä ja merkittävyydestä.
Se varmuus sulki pois kaikki muut intressit ja antoi hänelle
työskentelyyn tarvittavan jännitteen.

Kristuksen jalan linjoissa oli kyllä parannettavaa. Hän otti paletin
ja ryhtyi työhön. Korjatessaan jalkaa hän vilkuili vähän väliä
taaempana olevaa Johanneksen hahmoa, jota vieraat eivät olleet
huomanneetkaan, mutta jonka hän tiesi täydellisyyden huipuksi.
Korjattuaan jalan hän aikoi ryhtyä viimeistelemään tuota hahmoa,
mutta tunsi olevansa liian kiihtynyt. Hänen oli yhtä vaikea tehdä
työtä liian kiihkeänä ja tarkkanäköisenä kuin kylmänäkin. Kylmyyden
ja luomishehkun välillä oli olemassa vain yksi porras, missä oli
hyvä tehdä työtä. Mutta tänään hän oli liian kuohuksissa. Hän
aikoi peittää taulunsa, mutta jäikin pitelemään toisella kädellään
suojakangasta ja katseli Johanneksen kuvaa kauan, kasvot onnellisessa
hymyssä. Viimein hän laski aivan kuin surumielisenä suojakankaan alas
ja lähti kotiinsa väsyneenä mutta onnellisena.

Vronski, Anna ja Golenishtshev olivat kotiin palatessaan erityisen
vilkkaalla ja hyvällä tuulella. He puhelivat Mihailovista ja hänen
tauluistaan. Sana kyky[8], jolla he tarkoittivat luontaista, miltei
fyysistä, älystä ja sydämestä riippumatonta taipumusta ja yleensä
kaikkea, mitä taiteilija oli sielussaan elänyt, toistui tuon
tuostakin heidän puheessaan, sillä heidän oli pakko turvautua siihen
voidakseen puhua asiasta, josta heillä ei ollut mitään käsitystä,
mutta josta heidän täytyi saada puhua. He sanoivat, että oli
mahdoton kieltää Mihailovin kyvykkyyttä, mutta että hänen kykynsä
eivät voineet kehittyä sivistyksen puutteessa -- seikka, joka on
venäläisten taiteilijain yhteinen onnettomuus. Mutta poikia kuvaava
taulu oli painunut heidän mieleensä, ja he palasivat puheissaan
yhtenään siihen. "Tavattoman suloinen maalaus! Miten taitavasti hän
on sen osannut tehdä, ja miten yksinkertaisesti! Hän ei itse ymmärrä,
miten hyvä sen on! Täytyy pitää muistissa ja ostaa se häneltä",
puheli Vronski.



XIII


Mihailov möi Vronskille taulunsa ja suostui tekemään Annan
muotokuvan. Määräpäivänä hän tuli ja aloitti työnsä.

Viidennen istunnon jälkeen muotokuva jo hämmästytti kaikkia,
varsinkin Vronskia, ei ainoastaan näköisyydellään, vaan myös
erityisellä kauneudellaan. Oli omituista, kuinka Mihailov oli voinut
löytää kuvattavansa erityisen kauneuden. "Vain se, joka on tuntenut
ja rakastanut häntä, niin kuin minä olen rakastanut, on voinut
tavoittaa tuon hänen kaikkein suloisimman sielukkaan ilmeensä",
ajatteli Vronski, vaikka olikin oppinut tuntemaan tuon ilmeen vasta
tästä muotokuvasta. Mutta ilme oli niin osuva, että hän ja muut
luulivat jo kauan tunteneensa sen.

-- Kuinka kauan minä olen ponnistellut enkä ole saanut aikaan mitään,
sanoi Vronski omasta kuvastaan, -- ja hän vain vilkaisi ja maalasi.
Siinä sen näkee, mitä tekniikka merkitsee.

-- Se tulee aikaa myöten, lohdutteli Golenishtshev, jonka mielestä
Vronskilla oli kykyjä ja ennen kaikkea sivistystä, ylevämmän
taidekäsityksen välttämätöntä pohjaa. Golenishtshevin vakaumusta
Vronskin kyvyistä ylläpiti sekin seikka, että hän tarvitsi Vronskin
myötätuntoa ja kiitosta omille artikkeleilleen ja ajatuksilleen, ja
hän tunsi, että kiitoksen ja kannatuksen tuli olla molemminpuolista.

Vieraassa ympäristössä, varsinkin Vronskin palazzossa, Mihailov
oli aivan toinen mies kuin omassa työpajassaan. Hän oli virallisen
kohtelias aivan kuin olisi pelännyt lähestyä ihmisiä, joita ei
kunnioittanut. Hän nimitti Vronskia "teidän ylhäisyydeksenne" eikä
jäänyt koskaan, Annan ja Vronskin pyynnöistä huolimatta, heille
päivälliselle eikä käynyt heillä muuten kuin työn merkeissä.
Anna suhtautui häneen lempeämmin kuin muihin ja oli kiitollinen
muotokuvastaan. Vronski oli hänelle erittäin kohtelias ja halusi
ilmiselvästi kuulla taiteilijan arvion taulustaan. Golenishtshev ei
jättänyt käyttämättä hyväkseen tilaisuutta istuttaakseen Mihailoviin
oikeita käsityksiä taiteesta. Mutta Mihailov pysyi yhtä kylmänä
kaikkia kohtaan. Anna tunsi taiteilijan katseesta, että tämä
mielellään tarkkaili häntä, mutta keskustelua hän vältti. Vronskin
puhuessa hänen maalaustyöstään hän ei koskaan vastannut mitään ja
pysytteli yhtä itsepintaisesti vaiti, kun hänelle näytettiin Vronskin
tauluja; samoin nähtävästi Golenishtshevin selitykset vain vaivasivat
häntä eikä hän viitsinyt väittää niitä vastaan.

Mihailovin hillitty ja ikävä, melkeinpä vihamielinen käytöstapa ei
miellyttänyt heitä. He olivatkin hyvillään, kun ihana muotokuva
valmistui ja jäi heidän käsiinsä ja taiteilija lakkasi käymästä
talossa.

Golenishtshev sanoi ensimmäisenä ajatuksen, joka oli ollut kaikkien
mielessä, nimittäin että Mihailov tunsi kateutta Vronskia kohtaan.

-- Olettakaamme, ettei hän oikeastaan kadehdi, sillä hän on
kieltämättä kyky; mutta häntä harmittaa se, että rikas hovimies,
päälle päätteeksi kreivi -- nehän vihaavat kaikkea sellaista --
saattaa ilman erityistä vaivannäköä saada aikaan samaa, jollei
parempaakin kuin hän, joka on omistanut sille koko elämänsä. Niin
suuri tekijä on sivistys, jota hänellä ei ole.

Vronski puolusti Mihailovia, mutta sisimmässään hän uskoi tuon,
sillä hänen käsityksensä mukaan toisesta, alemmasta maailmasta oleva
ihminen ei voinut olla tuntematta kateutta.

Annan muotokuvien, jotka he molemmat, sekä hän että Mihailov, olivat
maalanneet mallista, olisi pitänyt osoittaa Vronskille, mikä ero oli
olemassa hänen ja Mihailovin välillä. Mutta hän ei nähnyt sitä. Vasta
Mihailovin lähdettyä hän lakkasi maalaamasta kauan valmistelemaansa
Annan muotokuvaa katsoen sen nyt tarpeettomaksi. Sen sijaan hän
jatkoi tauluaan, jonka aihe oli keskiajan elämästä. Hän itse ja
Golenishtshev ja Anna olivat kaikki sitä mieltä, että taulu oli
erittäin hyvä, sillä se muistutti paljon enemmän kuuluisia maalauksia
kuin Mihailovin tekeillä oleva taulu.

Mihailov puolestaan oli vielä heitäkin iloisempi työn päättymisestä.
Sillä vaikka Annan muotokuva oli häntä innostanutkin, hänelle
oli suuri helpotus päästä kuulemasta Golenishtshevin jaarituksia
taiteesta ja katselemasta Vronskin maalauksia. Hän tiesi, että
oli mahdotonta kieltää Vronskia maalamasta huvikseen; hän tiesi,
että kaikilla harrastelijoilla oli täysi oikeus maalata mitä mieli
teki, mutta häntä se vaivasi. Eihän ketään voinut kieltää tekemästä
itselleen suurta vahanukkea ja syleilemästä sitä. Mutta jos tuo
vahanuken tekijä istuutuisi nukkeineen rakastuneen ihmisen eteen
ja alkaisi hyväillä vahanukkeaan niin kuin rakastunut hyväilee
rakastettuaan, se kiusaisi rakastunutta. Saman kiusallisen tunteen
vallassa Mihailov oli Vronskin maalauksia katsellessaan; häntä
nauratti ja harmitti, säälitti ja loukkasi se, mitä hän näki.

Vronskin innostus maalaukseen ja keskiaikaan ei kestänyt kauan.
Hänellä oli sentään sen verran maalaustaiteellista makua, ettei hän
voinut maalata tauluaan loppuun. Taulu jäi kesken. Vronski tunsi
hämärästi, että viat, joita alussa tuskin huomasi, tulisivat hyvin
silmäänpistäviksi, jos taulua jatkettaisiin. Hänen kävi samoin kuin
oli käynyt Golenishtshevin, joka tunsi, ettei hänellä ollut mitään
sanomista ja joka alituisesti petti itseään sillä harhaluulolla,
ettei ajatus ollut vielä ehtinyt kypsyä ja että hän paraikaa
kypsytteli sitä ja kokoili aineksia. Mutta Golenishtshevia se ärsytti
ja kiusasi, kun taas Vronskin oli vaikea antautua itsepetoksen
ja nyrpeyden valtaan. Luonteenomaisella päättäväisyydellään hän
lakkasi maalaamasta, tarvitsematta siihen sen enempiä selityksiä tai
puolustuspuheita.

Mutta ilman tätä harrastusta alkoi hänen ja hänen maalausintonsa
kylmenemistä kummastelevan Annan elämä italialaisessa kaupungissa
tuntua niin ikävältä, palazzo muuttui niin vanhaksi ja likaiseksi,
ikkunaverhojen tahrat, lattian rakoset ja katonreunuksen kulunut
rappaus kävivät niin epämiellyttävän silmäänpistäviksi, ja heitä
alkoi niin kyllästyttää samaisen Golenishtshevin, erään italialaisen
professorin ja saksalaisen matkailijan seura, että elämäntapaa täytyi
muuttaa. He päättivät matkustaa takaisin Venäjälle ja asettua maalle
asumaan. Pietarissa Vronski aikoi suorittaa omaisuudenjaon veljensä
kanssa, ja Anna aikoi tavata poikaansa. Kesän he aikoivat viettää
Vronskin suurella perintötilalla.



XIV


Levin oli ollut naimisissa kolme kuukautta. Hän oli onnellinen, mutta
aivan eri tavalla kuin oli odottanut. Hän joutui tuon tuostakin
pettymään entisten haaveidensa suhteen, mutta niiden sijaan tuli
odottamatta uusia viehättäviä asioita. Hän oli onnellinen, mutta
joka askeleella, jonka hän otti uuden perhe-elämän piirissä, hän
huomasi, että kaikki oli aivan toisenlaista kuin hän oli kuvitellut.
Hän tunsi koko ajan samaa kuin ihminen, joka oli rannalta ihastellut
veneen tasaista, onnellista liukumista järvellä ja istunut sitten
itse veneeseen. Hän näki, ettei riittänyt, että istui aloillaan,
venettä keikuttamatta, vaan täytyi pitää aina mielessään, mihin oli
soutamassa. Piti myös ottaa huomioon, että jalkojen alla oli syvä
vesi, että täytyi soutaa ja että tottumattomiin käsiin koski. Sitä
oli helppo katsella, mutta soutaminen oli hyvin vaikeata joskin
riemukasta.

Katsellessaan poikamiesaikoinaan toisten avioelämää, sen pikku
huolia, riitoja ja mustasukkaisuutta, Levin oli ylenkatseellisesti
hymyillyt sille sielussaan. Hän oli ollut niin varma siitä, että
hänen tulevassa avioelämässään ei mikään sellainen voisi tulla
kysymykseen ja että sen kaikki ulkonaiset muodotkin tulisivat olemaan
aivan erilaisia kuin muiden ihmisten elämä. Mutta Levinin ja hänen
vaimonsa elämästä ei tullut mitenkään erityistä, päinvastoin, se
kutoutui kokonaan juuri niistä mitättömistä pikkuseikoista, joita
Levin oli ennen siinä määrin halveksinut, mutta jotka nyt hänen
tahtomattaan olivat ihmeellisen ja peruuttamattoman merkityksellisiä.
Ja Levin näki, ettei kaikkien noiden pikkuseikkojen järjestäminen
ollutkaan niin helppoa kuin hän ennen oli otaksunut. Vaikka Levin
oli luullut ymmärtävänsä perhe-elämää paremmin kuin kukaan,
hän oli -- kuten kaikki miehet -- väkisinkin kuvitellut sitä
pelkäksi rakkauden juhlaksi, jota mitkään pikkuhuolet eivät saisi
häiritä. Hän oli ajatellut tekevänsä työtään ja lepäävänsä siitä
rakkauden onnessa. Hänen vaimonsa tuntisi olevansa rakastettu ja
sillä hyvä. Mutta miehille tyypilliseen tapaan hän oli unohtanut,
että vaimollakin olisi oma työnsä. Ja hän ihmetteli, kuinka tuo
runollinen, ihana Kitty saattoi -- eikä vain ensimmäisinä viikkoina,
vaan jo ensimmäisinä päivinä -- välittää, huolehtia ja pitää lukua
pöytäliinoista, huonekaluista, vieraspatjoista, tarjoilusta, kokista,
päivällisestä jne. Jo ennen naimisiinmenoa Levin oli kummastellut,
että Kitty oli niin varmasti kieltäytynyt ulkomaanmatkasta ja
päättänyt lähteä maalle, ikään kuin hän olisi tiennyt, mikä oli
tarpeellista ja osannut ajatella muutakin kuin rakkauttaan. Se oli
pistellyt Leviniä silloin, ja nytkin Kittyn puuhailu pikkuasioiden
parissa silloin tällöin loukkasi häntä. Mutta hän näki, että se
oli Kittylle välttämätöntä. Ja vaikkakaan hän ei ymmärtänyt noiden
huolien syytä ja naureskeli niille, hän ei voinut olla ihastelematta
Kittyn toimia, sillä rakasti vaimoaan. Hän naureskeli sille, miten
Kitty sijoitteli Moskovasta tuodut huonekalut, miten hän sisusti
uudelleen oman ja miehensä huoneen, miten asetti ikkunaverhot, mitkä
huoneet hän määräsi tulevien vieraiden ja Dollyn varalle, miten
järjesti uuden kamarineitonsa huoneen, tilasi päivällisen vanhalta
kokilta ja kinasteli Agafja Mihailovnan kanssa ruokatavaroiden
hoidosta. Levin näki kokkivanhuksen kuuntelevan hymyilevänä ja
ihaillen nuoren rouvan taitamattomia, mahdottomia käskyjä; hän näki
miten Agafja Mihailovna mietteissään pudisteli lempeästi päätään
rouvan ruokakomeroja koskeville määräyksille; hän näki myös miten
suloinen Kitty oli tullessaan itkien ja nauraen kertomaan hänelle,
että Masha oli tottunut pitämään häntä neitinä, minkä vuoksi kukaan
ei totellut häntä. Levinistä tämä kaikki oli herttaista mutta
omituista, ja hän arveli, että ilman sitä olisi ollut parempi.

Levin ei tiennyt mitään siitä uutuudenviehätyksestä, jota Kitty koki,
kun hän nyt saattoi tilata mitä halusi, ostaa mielin määrin makeisia,
kuluttaa rahaa niin paljon kuin tahtoi ja käskeä laittamaan niitä
leivoksia, mitä kulloinkin mieli teki sen sijaan, että kotonaan hän
ei ollut voinut aina tyydyttää haluaan, jos oli tehnyt mieli vaikkapa
hapankaalia tai makeisia.

Hän ajatteli nyt ilomielin Dollyn ja lasten tuloa erityisesti sen
vuoksi, että hän saisi tilata lapsille kunkin mielileivoksen ja
kuulla Dollyn lausuntoja talon uudesta järjestyksestä. Hän ei tiennyt
itse mistä syystä, mutta kotitalous kiinnosti häntä kovasti. Tuntien
vaistomaisesti kevään lähestyvän ja tietäen sadepäivien olevan
tulossa hän rakensi parhaansa mukaan pesäänsä tahtoen yhtaikaa sekä
rakentaa sitä että oppia, miten rakennustyötä oli tehtävä.

Kittyn pikkutarkka puuhailu ei lainkaan muistuttanut Levinin
ylevää ihannetta alkuaikojen onnesta, ja tämä oli yksi Levinin
pettymyksistä. Toisaalta tuo suloinen huolestuneisuus, jonka syytä
hän ei ymmärtänyt, mutta josta hän ei voinut olla pitämättä, oli
viehättävämpiä uusia piirteitä Kittyssä.

Toinen pettymyksen ja viehätyksen aihe olivat riidat. Levin ei ollut
koskaan voinut aavistaa, että hänen ja hänen vaimonsa suhteissa
saattaisi ilmetä mitään muuta kuin hellyyttä, kunnioitusta ja
rakkautta, mutta jo aivan ensimmäisinä päivinä heidän välilleen
syntyi riita, jonka tuoksinassa Kitty sanoi, ettei Levin rakastanut
vaimoaan vaan ainoastaan itseään, purskahti itkuun ja alkoi huitoa
käsillään.

Tämä heidän ensimmäinen riitansa johtui siitä, että Levin oli
lähtenyt uudelle lohkotilalleen ja viipynyt siellä puoli tuntia
kauemmin kuin oli luvannut, sillä hän oli lähtenyt takaisin oikotietä
ja eksynyt. Hän ajoi kotiin ajatellen yksinomaan vaimoaan, tämän
rakkautta ja omaa onneaan, ja mitä lähemmäksi kotia hän tuli, sitä
suurempaa hellyyttä hän tunsi vaimoaan kohtaan. Hän juoksi sisään
saman, jopa voimakkaamman tunteen vallassa kuin oli aikanaan saapunut
Shtsherbatskille pyytämään Kittyä omakseen. Yllättäen hän näkikin
niin synkän ilmeen, ettei ollut vielä koskaan nähnyt sellaista
vaimonsa kasvoilla. Hän aikoi suudella vaimoaan, mutta tämä sysäsi
hänet pois.

-- Mitä sinä?

-- Oletpas sinä iloinen... alkoi Kitty koettaen olla kylmän
myrkyllinen.

Mutta tuskin hän oli avannut suunsa, kun järjettömän
mustasukkaisuuden aiheuttamat nuhteet ryöpsähtivät virtana Levinin
yli purkaen kaiken sen, mikä oli vaivannut Kittyä tuona puolena
tuntina, jonka hän oli hievahtamatta istunut ikkunalla odottamassa.
Vasta silloin Levin ymmärsi ensimmäisen kerran sen, mitä ei ollut
ymmärtänyt saattaessaan Kittyä kirkosta vihkimisen jälkeen. Hän
ymmärsi, ettei Kitty ollut hänelle vain läheinen, vaan että hän
ei enää tiennyt, mihin Kitty päättyi ja mistä hän itse alkoi. Hän
ymmärsi sen siitä kipeästä kahtiajaon tunteesta, jota hän tunsi tuona
hetkenä. Ensin hän loukkaantui, mutta samassa hän jo tunsi, ettei
Kitty voinut loukata häntä, sillä tämähän oli hän itse. Hänestä
tuntui hetken samalta kuin ihmisestä, joka saa äkkiä voimakkaan iskun
takaapäin, kääntyy harmissaan ja kostoa janoten taakseen hakien
syyllistä, mutta huomaakin itse vahingossa kolauttaneensa päänsä ja
ymmärtää, ettei ole syytä vihoitella kenellekään ja että hänen täytyy
kestää ja hoitaa kipunsa itse.

Myöhemmin hän ei enää koskaan kokenut sitä yhtä voimakkaasti,
mutta tällä ensimmäisellä kerralla hänen oli vaikea päästä
tasapainoon tapahtuneen jälkeen. Luonnostaan herännyt tunne käski
häntä puolustautumaan ja osoittamaan vaimolleen, kuinka väärin ja
pahoin tämä oli tehnyt; mutta se olisi vain hermostuttanut Kittyä
vielä enemmän ja suurentanut heidän välistään juopaa, mikä tässä
asiassa oli surullisinta. Toinen totunnainen tunne kehotti Leviniä
osoittamaan, että hän oli syytön ja Kitty itse syypää; mutta toinen
voimakkaampi tunne käski niin pian kuin suinkin luomaan umpeen
syntyneen railon, ettei se vain pääsisi suurentumaan. Oli kyllä
kiusallista ottaa sellainen väärä syytös niskoilleen, mutta oli
vielä pahempi haavoittaa toista tekemällä itsensä syyttömäksi. Niin
kuin puoliunessa kipua kärsivä ihminen hänkin tahtoi repäistä kipeän
kohdan irti ja heittää sen pois, mutta tajusi herättyään, että kipeä
kohta olikin hän itse. Täytyi vain koettaa auttaa kipeää kohtaa
kestämään, ja niin hän koetti tehdä.

He tekivät sovinnon. Tuntien oman syyllisyytensä Kitty oli
sen jälkeen entistä hellempi miehelleen, ja heidän onnensa
kasvoi kaksinkertaiseksi. Mutta siitä huolimatta tuli uusia
yhteentörmäyksiä, usein aivan odottamattomista ja vähäpätöisistä
syistä. Ne johtuivat monesti siitäkin, etteivät he vielä tienneet,
mikä toiselle oli tärkeää, ja siitä, että kumpikin oli alkuaikoina
usein huonolla tuulella. Kun toinen oli hyvällä ja toinen huonolla
tuulella, sopu ei häiriytynyt, mutta kun kumpikin sattui olemaan
pahalla päällä, syntyi yhteentörmäyksiä niin käsittämättömän
mitättömistä seikoista, etteivät he jälkeenpäin mitenkään voineet
ymmärtää, mistä riita oli alkanut. Tosin heidän kummankin ollessa
hyvällä tuulella heidän elämänilonsa kaksinkertaistui. Mutta
kuitenkin tämä avioelämän alkuvaihe oli heille vaikeaa aikaa.

Koko tuon ajan ilmassa oli erityistä kireyttä, ikään kuin heitä
yhdistävää ketjua olisi temmottu puoleen ja toisen. Yleensäkin
kuherruskuukausi eli ensimmäinen häiden jälkeinen kuukausi, jolta
Levin toisten puheiden perusteella oli odottanut niin paljon, oli
kaikkea muuta kuin kuhertelua, ja se jäikin molempien mieleen heidän
elämänsä raskaimpana ja nöyryyttävimpänä ajanjaksona. He koettivat
myöhemmin kumpikin pyyhkäistä muististaan kaikki tuon sairaan ajan
rumat ja häpeälliset seikat, sillä noina viikkoina he olivat harvoin
normaalissa mielentilassa eivätkä oikein tunnistaneet itseään.

Vasta kolmantena kuukautena häiden jälkeen, kun he olivat palanneet
Moskovasta vietettyään siellä kuukauden, heidän elämänsä alkoi sujua
tasaisemmin.



XV


He olivat juuri saapuneet Moskovasta ja iloitsivat saadessaan
olla omassa rauhassaan. Levin istui huoneessaan kirjoituspöytänsä
ääressä ja kirjoitti. Vanhanaikaisella nahkasohvalla, joka oli ollut
siinä Levinin isän ja isoisänkin aikana, istui Kitty violetissa
puvussaan -- samassa, jota hän oli pitänyt naimisissa olonsa
ensimmäisinä päivinä ja joka oli niin rakkaana painunut Levinin
muistiin -- ja ompeli brodyyrityötään. Levin mietti ja kirjoitti,
ja vaistosi kaiken aikaa ilolla Kittyn läheisyyden. Hän ei ollut
jättänyt maataloustoimiaan eikä teostaan, jonka oli määrä esittää
uudet taloudenpidon perusteet; mutta yhtä pieniltä ja mitättömiltä
kuin nuo toimet ja aatteet olivat hänestä ennen näyttäneet sen
pimeyden rinnalla, joka oli peittänyt häneltä koko elämän, yhtä
vähäarvoisilta ja pieniltä ne tuntuivat nyt alkamassa olevan, onnen
valon kirkastaman elämän rinnalla. Hän jatkoi töitään, mutta tunsi
huomionsa painopisteen siirtyneen muualle ja tiesi sen vuoksi
katsovansa asioita aivan toisin, selkeämmin. Ennen hän oli paennut
elämäänsä tuohon työhön. Ennen hän oli tuntenut, että ilman sitä
hänen elämänsä olisi liian synkkä. Nyt kirjoitustyö oli hänelle
välttämätöntä siksi, ettei elämä olisi liian yksitoikkoisen valoisaa.
Otettuaan taas esiin paperinsa ja luettuaan aiemmin kirjoittamansa
hän tunsi ilokseen, että asia oli vaivan arvoinen. Monet entiset
ajatukset tuntuivat kyllä liioitelluilta ja äärimmilleen viedyiltä,
mutta monet kohdat, jotka olivat olleet ennen hämäriä, selvenivät,
kun hän palautti kokonaisuuden mieleensä. Hän kirjoitti nyt
Venäjän maanviljelyksen epäedullisen aseman syitä käsittelevää
uutta lukua. Hän tahtoi osoittaa, ettei köyhyys Venäjällä johtunut
ainoastaan maaomaisuuden väärästä jaosta ja virheellisestä
suunnasta, vaan että sitä lisäsi suuresti Venäjälle viime aikoina
niin luonnottomasti ulkoa ympätty kulttuuri. Sen piirteitä olivat
varsinkin liikenneyhteydet, rautatiet, joiden seurauksena elämä
oli keskittynyt kaupunkeihin; ylellisyyden kasvaminen ja siitä
johtuva tehdasteollisuuden, luottolaitoksen ja siihen liittyvän
pörssikeinottelun kehitys, mikä kaikki oli koitunut maanviljelyksen
vahingoksi. Hän arveli, että valtiossa, jossa varallisuus saa
kehittyä luonnollisesti, edellä kuvatut ilmiöt seuraavat vasta
sitten, kun maanviljelykseen on uhrattu paljon työtä ja kun se on
päässyt kunnollisiin tai ainakin määrätyntasoisiin olosuhteisiin.
Samoin hän oli sitä mieltä, että maan varallisuuden täytyi kasvaa
tasasuhtaisesti ja ennen kaikkea niin, etteivät muut varallisuuden
haarat pääsisi maanviljelyksen edelle. Tiettyä maanviljelyksen tasoa
vastasi hänen mielestään tietty liikenneyhteyksien taso. Siksi
rautatiet, jotka oli rakennettu valtiollisten eikä taloudellisten
tarpeiden vaatimuksesta, olivat hänestä Venäjän väärin järjestetyn
maatalouden oloissa ennenaikaisia. Sen sijaan että ne olisivat
edistäneet maanviljelystä, kuten oli toivottu, ne olivat ajaneet
siitä ohi ja laajentamalla teollisuutta ja luotonantoa saaneet
sen kehityksen pysähtymään. Sen vuoksi, Levin arveli, niin kuin
yhden elimen yksipuolinen ja ennenaikainen kehittyminen elävässä
kehossa on haitaksi yleiselle kehitykselle, olivat luotot, yleiset
kulkulaitokset ja tehdasteollisuuden vaurastuminen -- niin tärkeitä
kuin ne kaikki olivatkin Euroopassa, missä ne vastasivat aikaansa
-- tehneet Venäjän varallisuuden yleiselle kasvulle vain vahinkoa
syrjäyttäessään ajan tärkeimmän kysymyksen, maanviljelysolojen
järjestämisen.

Levinin kirjoittaessa Kitty mietti, miten luonnottoman huomaavainen
hänen miehensä oli ollut nuoren ruhtinas Tsharskin seurassa, joka oli
hyvin tahdittomasti liehakoinut Kittyä päivää ennen lähtöä. Varmaan
hän on mustasukkainen, ajatteli Kitty. -- Voi taivas, miten hän on
herttainen ja hassu! Mustasukkainen minusta! Tietäisipä hän, etten
välitä heistä kenestäkään enempää kuin Pjotr-kokista, hän ajatteli
katsoessaan oudoin omistajan tuntein miehensä niskaa ja punertavaa
kaulaa. -- Vaikka onkin sääli häiritä häntä (mutta ehtiihän hän
vielä!), niin koetan katsoa häntä kasvoihin; tunteekohan hän, että
minä katson? Minä tahdon, että hän kääntyy... tahdon, tahdon! ja hän
avarsi silmänsä suuriksi koettaen siten lisätä katseensa voimaa.

-- Niin, ne vetävät puoleensa kaikki mehut ja antavat valheellisen
loiston... mutisi Levin lakaten kirjoittamasta. Hän tunsi
kasvoillaan Kittyn katseen ja hymyn ja vilkaisi sivulleen.

-- Mitä? hän kysyi hymyillen ja nousi.

"Katsoipas", ajatteli Kitty.

-- Ei mitään, minä vain tahdoin saada sinut katsomaan itseeni, hän
sanoi katsoen mieheensä ja koettaen arvata, harmittiko häntä vai eikö.

-- Että meillä sitten on mukavaa kahden! Minulla, tarkoitin, sanoi
Levin ja tuli Kittyn luo kasvot onnesta säteillen.

-- Minulla on niin hyvä olla! En lähde enää minnekään, varsinkaan en
Moskovaan.

-- Mitä sinä äsken ajattelit?

-- Minäkö? Minä ajattelin... ei, ei, mene sinä vain kirjoittamaan,
älä anna minun häiritä, sanoi Kitty rypistäen huuliaan, -- ja
minunkin pitää leikata auki nuo reiät, näetkö?

Hän otti sakset ja alkoi leikata.

-- Ei, sano nyt, pyysi Levin istuutuen hänen viereensä ja seuraten
pienten saksien kaartuvaa liikettä.

-- Niin, mitäs minä nyt ajattelinkaan? Minä ajattelin Moskovaa ja
sinun niskaasi.

-- Mistä hyvästä minä olen saanut tällaisen onnen? Se ei ole
luonnollista. Kaikki on liian hyvin, sanoi Levin suudellen Kittyn
kättä.

-- Minusta se on päinvastoin sitä luonnollisempaa, mitä suurempaa se
on.

-- Sinulla on tuolla pieni hiustupsu, Levin sanoi kääntäen
hellävaroen Kittyn päätä. -- Tuossa, näetkös. Ei, ei, me teemme työtä
nyt!

Työnteosta ei enää tullut mitään, ja he hypähtivät erilleen kuin
pahanteosta yllätettyinä, kun Kuzma tuli ilmoittamaan, että
illallinen oli pöydässä.

-- Joko kaupungista on tultu? kysyi Levin Kuzmalta.

-- Tulivat äsken; purkavat kuormaa.

-- Tule pian, Kitty sanoi miehelleen lähtien huoneesta, -- muuten
minä luen kirjeet yksin. Sitten soitetaan nelikätisesti.

Jäätyään yksin ja koottuaan vihkonsa uuteen Kittyn ostamaan salkkuun
Levin meni uuden pesukaapin luo, jolla oli uusia ja siroja esineitä
-- nekin Kittyn mukana ilmaantuneita -- ja alkoi pestä käsiään. Levin
hymyili omille ajatuksilleen ja ravisti niille nuhtelevasti päätään;
katumuksen tapainen tunne vaivasi häntä. Hänen nykyisessä elämässään
oli tiettyä häpeällisen lellittelyn makua. "Ei ole hyvä elää näin",
ajatteli hän. "Lähes kolmeen kuukauteen en ole tehnyt juuri mitään.
Tänään ryhdyin oikeastaan ensimmäisen kerran vakavasti työhöni,
ja kuinkas kävi? Juuri pääsin alkuun, kun jo luovutin. Tavalliset
toimenikin olen jättänyt melkein kokonaan. En ole paljon seuraillut
talouttanikaan. Milloin en itse raaski jättää häntä, milloin taas
näen, että hänen tulee ikävä. Ja minä kun luulin, että elämä ennen
naimisiinmenoa on vain sellaista turhaa, asiaankuulumatonta, ja
että vasta naimisiin mentyä alkaa oikea elämä. Ja nyt on pian kolme
kuukautta kulunut, enkä minä koskaan ennen ole viettänyt aikaani näin
joutilaasti ja hyödyttömästi. Ei, tämä ei käy päinsä, täytyy yrittää.
Se ei tietenkään ole hänen syynsä. En voi moittia häntä mistään.
Minun itseni olisi pitänyt olla lujempi ja suojata paremmin miehistä
riippumattomuuttani. Mutta tällä lailla voi itse tottua ja opettaa
hänetkin... Eihän se ole hänen syynsä", hän päätteli itsekseen.

Mutta tyytymättömän ihmisen on vaikea olla moittimatta toista
ja juuri kaikkein läheisintä ihmistä siitä, mikä on hänen oman
tyytymättömyytensä syynä. Ja Levininkin mieleen tuli hämäriä
ajatuksia siitä, ettei syy ollut Kittyssä itsessään ("mihin hän
olisi voinut olla syypää?") vaan hänen liiaksi pintapuolisessa ja
turhamaisessa kasvatuksessaan ("mokoma tyhmyri se Tsharski: kyllä
minä tiedän, että Kitty koetti, mutta ei osannut hillitä häntä").
"Niin, paitsi kiinnostusta taloa kohtaan (sitä on riittämiin), paitsi
pukeutumistaan ja brodyyritöitään hänellä ei ole vakavia intressejä.
Häntä ei kiinnosta sen paremmin minun työni, maatila, talonpojat,
musiikki, johon hänellä on paljon lahjoja, kuin lukeminenkaan. Hän
ei tee mitään, mutta on täysin tyytyväinen." Sisimmässään Levin
paheksui Kittyä eikä vielä ymmärtänyt, että tämä valmistautui
siirtymään siihen pian koittavaan elämänvaiheeseen, jolloin hänen
oli yhtaikaa oltava miehensä vaimo ja talon emäntä ja hoivattava,
imetettävä ja kasvatettava lapsiaan. Kitty itse vaistosi sen, ja nyt,
tähän pelottavaan tehtävään valmistautuessaan ja iloisena pesäänsä
rakennellessaan, hän nautti huolettomista ja onnellisista rakkauden
hetkistä soimaamatta niistä itseään.



XVI


Kun Levin tuli yläkertaan, hänen vaimonsa istui uuden hopeisen
samovaarin ja uuden teekaluston ääressä lukien kirjettä; kirje
oli Dollyltä jonka kanssa Kitty oli vilkkaassa kirjeenvaihdossa.
Pienen pöydän ääressä istui vanha Agafja Mihailovna, täysi teekuppi
kädessään.

-- Rouvanne pani minut tähän, käski istumaan kanssaan, sanoi Agafja
Mihailovna ja katsahti Kittyyn ystävällisesti hymyillen.

Noista sanoista Levin ymmärsi, että Agafja Mihailovnan ja Kittyn
välinen draama oli nyt loppunut. Hän näki, että huolimatta
kaikesta siitä mielipahasta, jota uusi emäntä oli tuottanut Agafja
Mihailovnalle riistämällä tältä hallitusohjat, Kitty oli kuitenkin
lopulta voittanut hänen rakkautensa.

-- Minäpä katsoin sinunkin kirjeesi, sanoi Kitty antaen miehelleen
huonosti töherretyn kirjeen. -- Se on luullakseni siltä veljesi
naiselta... lisäsi hän. -- Minä en lukenut sitä loppuun. Tämä on
kotiväeltä ja Dollyltä. Voitko kuvitella! Grisha ja Tanja ovat olleet
Sarmatskilla lastenjuhlissa; Tanja on ollut markiisittarena.

Mutta Levin ei kuunnellut häntä, vaan punastui ja otti Marja
Nikolajevnan, veljensä entisen rakastajattaren, kirjeen ja alkoi
lukea. Se oli jo toinen kirje Marja Nikolajevnalta. Ensimmäisessä hän
oli kertonut Nikolai Levinin ajaneen hänet luotaan ilman mitään syytä
ja lisännyt siihen liikuttavan lapsellisesti, että vaikka hän olikin
taas joutunut kurjuuteen, hän ei pyytänyt eikä tahtonut mitään,
mutta häntä vain raastoi se ajatus, että Nikolai Dmitrijevitsh
joutuisi ilman häntä hukkaan huonon terveytensä tähden, ja pyysi
siksi Leviniä pitämään huolta veljestään. Nyt tulleessa kirjeessä oli
uusia tietoja. Marja Nikolajevna oli löytänyt Nikolai Dmitrijevitshin
ja mennyt taas yhteen tämän kanssa Moskovassa, sitten he olivat
lähteneet yhdessä erään läänin pääkaupunkiin, mistä Nikolai oli
saanut paikan. Siellä tämä oli riitaantunut päällikkönsä kanssa ja
lähtenyt takaisin Moskovaan, mutta sairastunut matkalla niin pahasti,
että tuskin enää nousee sairasvuoteelta, sanottiin kirjeessä. "Aina
vain muistelee teitä, ja rahatkin ovat jo lopussa."

-- Luehan mitä Dolly kirjoittaa sinusta, alkoi Kitty hymyillen,
mutta, pysähtyi äkkiä huomatessaan miehensä muuttuneen ilmeen. --
Mikä sinun on? Mitä on tapahtunut?

-- Kirjoittaa, että Nikolai-veli on kuolemaisillaan. Minun täytyy
lähteä sinne.

Kittyn kasvot muuttuivat äkkiä. Kaikki mietteet
Tanja-markiisittaresta ja Dollystä häipyivät silmänräpäyksessä.

-- Koska sinä sitten lähdet? kysyi hän.

-- Huomenna.

-- Minä tulen mukaan, saanhan tulla?

-- Eihän toki, Kitty, sanoi Levin moittivasti.

-- Miksi niin? kysyi Kitty loukkaantuneena siitä, että hänen miehensä
suhtautui niin vastahakoisesti ja paheksuvasti hänen ehdotukseensa.

-- Miksi minä en saisi tulla? Enhän minä häiritse sinua. Minä...

-- Minä matkustan siksi, että veljeni on kuolemaisillaan, sanoi Levin.

-- Mutta mitä varten sinä...

-- Mitäkö varten? Samaa varten kuin sinäkin.

"Tällaisenakin minulle niin tärkeänä hetkenä hän ajattelee vain
sitä, että hänen tulee ikävä yksin", ajatteli Levin. Häntä harmitti
tuollainen veruke näin tärkeässä asiassa.

-- Se ei käy päinsä, sanoi Levin ankarasti.

Agafja Mihailovna, joka näki, että asiasta tulee riita, asetti hiljaa
kuppinsa pöydälle ja poistui huoneesta. Kitty ei edes huomannut
häntä. Hänen miehensä viime sanojen sävy loukkasi häntä erityisesti
sen vuoksi, ettei tämä ottanut uskoakseen, mitä hän sanoi.

-- Sen minä vain sanon, että jos sinä lähdet, niin minä lähden myös,
ehdottomasti, vakuutti Kitty kiivaasti. -- Miksi se ei kävisi päinsä?
Miksi sinä niin sanot?

-- Siksi että herra ties minne kaikkialle joutuu menemään, millaisia
teitä kulkemaan ja millaisiin majataloihin majoittumaan... Sinä vain
häiritsisit minua, sanoi Levin koettaen pysyä kylmäverisenä.

-- En vähääkään. Minä en tarvitse mitään. Missä sinä voit olla,
siellä minäkin...

-- Jo pelkästään siitä syystä, että siellä on se nainen, jonka kanssa
sinä et voi ryhtyä tekemisiin.

-- Minä en tiedä enkä välitä siitä, ketä ja mitä siellä on. Minä
tiedän vain, että mieheni veli on kuolemaisillaan ja mieheni lähtee
hänen luokseen, ja minä lähden myös, ettei...

-- Kitty, älä nyt suutu. Mutta ymmärräthän, että asia on tärkeä
ja että minuun koskee, kun näen siihen sekoitettavan sellaista
heikkoutta kuin yksinjäämisen pelkoa. No, jos sinun tulee ikävä
yksin, niin lähde sinä Moskovaan.

-- Sinä näet minussa aina huonoja, alhaisia ajatuksia, Kitty aloitti
loukkaantuneisuuden ja suuttumuksen kyyneleet silmissään. -- Kun
minä en ollenkaan heikkouden enkä muun... Minä tunnen, että minun
velvollisuuteni on olla mieheni kanssa, kun suru painaa häntä, mutta
sinä tahdot tahallasi haavoittaa minua, olla tahallasi ymmärtämättä...

-- Ei, tämä on kauheaa. Olla kuin mikäkin orja! Levin huudahti
nousten paikaltaan jaksamatta enää hillitä harmistuneisuuttaan. Mutta
samassa hän tunsi lyövänsä omaa itseään.

-- Miksi sinä sitten menit naimisiin? Olisit pysynyt vapaana. Miksi
sinä menit, jos nyt kerran kadut? sanoi Kitty, kavahti pystyyn ja
juoksi vieraskamariin.

Levin lähti hakemaan Kittyä ja löysi hänet nyyhkyttämästä.

Levin alkoi puhua koettaen löytää sanoja, jotka olisivat
rauhoittaneet Kittyä. Mutta Kitty ei kuunnellut häntä eikä suostunut
mihinkään. Levin kumartui hänen puoleensa, otti hänen vastustelevan
kätensä, suuteli sitä ja hänen hiuksiaan, sitten uudelleen kättä,
mutta Kitty pysyi vaiti. Vasta sitten kun Levin painoi molemmat
kätensä hänen ohimoilleen ja sanoi "Kitty!", hän tointui, itki sitten
hetkisen, ja sovinto oli tehty.

Päätettiin lähteä seuraavana päivänä yhdessä. Levin sanoi uskovansa,
että Kitty oli tahtonut lähteä mukaan voidakseen olla jotenkin
hyödyksi, ja myönsi, ettei Marja Nikolajevnan läsnäolo veljen luona
loukannut säädyllisyyttä. Mutta sisimmässään hän oli tyytymätön
vaimoonsa ja itseensä. Hän oli tyytymätön vaimoonsa, joka ei ollut
voinut antaa sen vertaa periksi, että olisi antanut hänen lähteä,
vaikka syy oli niin tärkeä. Tuntui kovin oudolta ajatella, että hän,
joka ei vielä vähän aikaa sitten tohtinut uskoa siihen onneen, että
Kitty voisi rakastaa häntä, tunsi nyt itsensä onnettomaksi hänen
liiallisen rakkautensa tähden! Hän oli tyytymätön myös itseensä, kun
ei ollut osoittanut tarvittavaa luonteenlujuutta. Eikä hän mitenkään
voinut sisimmässään myöntää, ettei hänen veljensä luona oleva nainen
voinut olla tekemisissä hänen vaimonsa kanssa, ja hän ajatteli
kauhuissaan, mitä kaikkia törmäyksiä saattoikaan sattua. Jo yksistään
se, että hänen vaimonsa, hänen Kittynsä, olisi samassa huoneessa
ilotytön kanssa, sai hänet vavahtelemaan inhosta ja kauhusta.



XVII


Erään läänin pääkaupungissa sijaitseva hotelli, jossa Nikolai Levin
makasi sairaana, oli niitä venäläisissä isommissa kaupungeissa
usein tavattavia, uudenaikaisia hotelleja, jotka on alkuaan
tarkoitettu puhtaiksi, mukaviksi ja jopa hienostuneiksi, mutta jotka
niissä käyvän yleisön myötä muuttuvat kovin nopeasti likaisiksi
kapakoiksi ja vaikuttavat tietyssä uudenaikaisuudessaan vielä
vastenmielisemmiltä kuin vanhat, selvästi likaiset kapakat. Tämä
hotelli oli jo joutunut siihen tilaan. Pääovella seisova likainen,
savuketta poltteleva sotamies, jonka oli määrä tehdä ovenvartijan
virkaa, synkät ja ikävät rautaportaat, liian röyhkeä lakeija
likaisessa hännystakissaan, yleinen sali pöytää koristavine pölyisine
vahakukkavihkoineen, lika, pöly, kaikkialla näkyvä epäsiisteys, ja
kaiken tämän ohella hotellin itsetyytyväinen, tärkeilevä nykyaikainen
rautatietyyli, -- kaikki tämä teki Levineihin heidän raikkaan
elämänsä jälkeen kovin tympeän vaikutuksen, semminkin kun hotellin
valheellinen leima ei ollenkaan sopinut yhteen sen kanssa, mikä heitä
odotti.

Kuten aina, sattui nytkin, että kun heiltä oli tiedusteltu, minkä
hintaisen huoneen he tahtoisivat, ei ainoatakaan kunnollista huonetta
ollut saatavissa: yksi hyvä huone oli rautateiden tarkastajalla,
toinen moskovalaisella asianajajalla, kolmas maalta tulleella
ruhtinatar Astafjevalla. Jäljellä oli vain yksi likainen huone, jonka
vieressä olevan huoneen piti illaksi vapautua. Levin saattoi vaimonsa
heille osoitettuun huoneeseen harmitellen, että oli käynyt juuri
niin kuin hän oli aavistanut: tulohetkenä, jolloin sydäntä kouristi
jännitys veljen tilasta, hän joutui huolehtimaan vaimostaan sen
sijaan, että olisi heti saanut juosta veljensä luo.

-- Mene vain, mene! sanoi Kitty katsoen häneen syyllisin, arastelevin
katsein.

Levin lähti huoneesta vaiti ja kohtasi heti oven takana Marja
Nikolajevnan, joka oli saanut tietää hänen tulostaan, mutta ei ollut
tohtinut tulla sisään. Marja Nikolajevna oli aivan samannäköinen
kuin silloin, kun Levin oli nähnyt hänet Moskovassa: sama villapuku,
paljaat kädet ja kaula ja samat tylsän hyväluontoiset, hieman
lihoneet, rokonarpiset kasvot.

-- No, kuinka hän voi?

-- Hyvin huonosti. On vuoteessa koko ajan. Odottaa vain teitä. Hän...
Te... tulitte puolisonne kanssa.

Levin ei aluksi ymmärtänyt, mikä Marja Nikolajevnaa niin ujostutti,
mutta tämä selitti sen heti.

-- Minä menen keittiöön siksi aikaa, sanoi hän. -- Veljenne ilostuu.
Hän on kyllä kuullut ja muistaa ulkomaan-ajoilta.

Levin ymmärsi, että Marja Nikolajevna tarkoitti hänen vaimoaan, eikä
tiennyt mitä vastata.

-- Mennään, mennään! hän sanoi.

Mutta juuri kun hän aikoi lähteä, hänen huoneensa ovi avautui ja
Kitty kurkisti käytävään. Levin punastui sekä häpeästä että harmista
vaimoaan kohtaan, joka oli asettanut itsensä ja hänet tähän vaikeaan
asemaan, mutta Marja Nikolajevna punastui vielä enemmän. Hän aivan
kyyristyi ja punastui niin, että kyyneleet kihosivat silmiin,
tarttui molemmin käsin liinansa päihin ja hypisteli sitä punaisilla
sormillaan tietämättä, mitä sanoa tai tehdä.

Silmänräpäyksen ajan Levin näki Kittyn katseessa kiihkeää
uteliaisuutta hänen tarkastellessaan tuota hänelle käsittämätöntä,
kauheaa naista; mutta sitä kesti vain hetkisen.

-- Kuinka hänen laitansa on? Kuinka hän voi? kysyi Kitty kääntyen
ensin miehensä ja sitten tuon naisen puoleen.

-- Emmehän me nyt voi ruveta käytävässä keskustelemaan, sanoi Levin
silmäillen ärtyisästi käytävällä jalat nytkien astelevaa herraa.

-- No, tulkaa sitten sisään, Kitty sanoi jo rauhoittuneelle Marja
Nikolajevnalle; mutta miehensä pelästyneen ilmeen huomatessaan hän
lisäsi: -- Tai menkää te vain ja lähettäkää sitten hakemaan minua, ja
palasi huoneeseensa. Levin lähti veljensä luo.

Hän ei ollut lainkaan osannut valmistautua siihen, mitä näki ja tunsi
veljensä luona. Hän oli luullut tapaavansa tämän siinä itsepetoksen
tilassa, joka kuului keuhkotautisilla olevan tavallinen ja joka oli
niin ihmetyttänyt Leviniä Nikolai-veljen syksyllä käydessä hänen
luonaan. Hän oli odottanut tapaavansa selvempiä fyysisiä merkkejä
lähenevästä kuolemasta, suurempaa heikkoutta, suurempaa laihuutta,
mutta luullut kaiken muuten olevan ennallaan. Ja itse hän oli
luullut tuntevansa samaa sääliä rakkaan veljensä kadottamisesta ja
samaa kuolemankauhua kuin oli tuntenut silloinkin, mutta nyt vain
suuremmassa määrin. Siihen hän oli valmistautunut, mutta kohtasikin
aivan muuta.

Pienessä likaisessa huoneessa, joka maalattua seinäpaneelia myöten
oli sylkitahrojen peitossa, oli ohut ja matala sermi, jonka takaa
kuului puhetta. Siellä, seinästä hiukan kauemmas siirretyllä
vuoteella, tukahduttavan löyhkän läpitunkemassa ilmassa makasi
peitteen verhoama ruumis. Sen toinen käsi oli peitteen päällä ja
suuri, haravaa muistuttava kämmen sormineen liittyi oudon näköisesti
kapeaan, ranteesta keskikohtaan saakka samanlevyiseen kyynärvarteen.
Pää lepäsi sivuittain tyynyllä. Levin näki ohimoon takertuneet
hikiset, harvat hiukset ja kireänahkaisen, ikään kuin läpikuultavan
otsan.

"Voiko tuo kauhea ruumis olla Nikolai-veli?" ajatteli Levin. Mutta
astuttuaan lähemmäksi hän näki kasvot, eikä asiaa enää voinut
epäillä. Vaikka kasvot olivat pelottavasti muuttuneet, Levinin ei
tarvinnut kuin vilahdukselta nähdä nuo elävät silmät, jotka sairas
loi tulijaan, ja huomata, miten sairaan suu värähti tahmeiden
viiksien alla, kun hän jo käsitti sen kauhean totuuden, että tuo
kuollut ruumis oli hänen elävä veljensä.

Välähtelevät silmät katsahtivat Leviniin ankarasti ja nuhtelevasti.
Tuo katse palautti välittömästi elävän, elävien kesken vallinneen
suhteen. Levin tunsi heti soimauksen veljensä katseessa ja häntä
hävetti oma onnensa.

Kun hän otti veljeään kädestä, tämän suu vetäytyi kapeaan hymyyn. Tuo
hymy oli niin heikko, että sitä tuskin huomasi, eikä se muuttanut
silmien ankaraa ilmettä.

-- Sinä et odottanut tapaavasi minua tällaisena, Nikolai sai vaivoin
sanotuksi.

-- Niin... en, Levin sanoi sekaantuen sanoissaan. -- Kuinka sinä et
lähettänyt viestiä aikaisemmin, silloin minun häideni aikoihin? Minä
tiedustelin kaikkialta.

Oli pakko puhua, ettei olisi syntynyt äänettömyyttä, mutta Levin ei
tiennyt mitä olisi sanonut, semminkin kun veli ei vastannut mitään,
tuijotti vain häntä herkeämättä kuin jokaisen sanan merkitystä
tutkiskellen. Levin kertoi veljelleen, että hänen vaimonsa oli
mukana. Nikolai sanoi olevansa siitä iloinen, mutta pelkäävänsä että
hänen tilansa saa tämän pelästymään. Syntyi äänettömyys. Yhtäkkiä
Nikolai liikahti ja alkoi puhua jotain. Levin odotti hänen ilmeensä
perusteella saavansa kuulla jotain erityisen merkittävää ja tärkeää,
mutta Nikolai puhuikin vain terveydestään. Hän syytti lääkäriä,
pahoitteli, ettei kuuluisaa moskovalaista lääkäriä ollut saatavissa,
ja Levin ymmärsi, että hän toivoi yhä.

Seuraavan vaitonaisen hetken tullen Levin nousi päästäkseen edes
hetkeksi kiusallisesta olostaan, ja sanoi menevänsä hakemaan vaimoaan.

-- No mene, minä käsken vähän siistimään sillä aikaa. Täällä on kai
likaista ja pahanhajuista, eikö niin? Masha, järjestäpäs täällä
vähän, sairas sanoi vaivalloisesti. -- Sitten kun olet siistinyt,
mene pois täältä, lisäsi hän katsoen kysyvästi veljeensä.

Levin ei vastannut mitään. Tultuaan käytävään hän pysähtyi. Hän oli
luvannut tuoda vaimonsa sinne, mutta kun hän nyt pohti tilanteen
herättämiä tunteita, hän päättikin kehottaa Kittyä olemaan käymättä
sairaan luona. "Miksi hänen pitäisi kiusata itseään niin kuin minun?"
ajatteli Levin.

-- No kuinka on? kysyi Kitty pelästyneen näköisenä.

-- Oi, se on kauheaa, kamalaa! Mitä varten sinä tulit! sanoi Levin.

Kitty oli hetkisen vaiti ja katsoi häneen arasti ja surullisesti,
sitten hän meni ja otti molemmin käsin miestään kyynärvarresta.

-- Kostja, vie minut hänen luokseen, helpompihan meidän on kahden.
Saata vain minut sinne, ole hyvä, ja tule itse pois, hän sanoi. --
Ymmärräthän, että minun on paljon raskaampaa nähdä vain sinun tuskasi
näkemättä häntä. Ehkä minusta voi olla siellä jotain apua niin
sinulle kuin hänellekin! Kuule, ole nyt hyvä ja vie! pyysi hän niin
rukoilevasti kuin hänen elämänonnensa olisi riippunut siitä.

Levinin täytyi suostua, ja hän lähti hieman rauhoittuneena Kittyn
kanssa veljensä luo muistamatta enää koko Marja Nikolajevnaa.

Kevein askelin, mieheensä tuon tuostakin urhean myötätuntoisesti
vilkuillen Kitty astui sairaan huoneeseen, kääntyi kiirehtimättä
ja sulki hiljaa oven. Sitten hän hiipi nopeasti sairasvuoteen luo,
asettui niin, ettei sairaan tarvinnut kääntää päätään, ja otti
heti hehkeään käteensä tämän suuren käden kuivuneen rungon. Kättä
puristaen hän alkoi puhutella sairasta vain naisille ominaisella
myötätuntoisen ja hiljaisen eloisalla tavalla, joka ei loukannut tätä.

-- Me olemme nähneet toisemme Sodenissa, vaikka emme ole tähän asti
olleet tuttuja, hän sanoi. -- Te ette kai silloin osannut ajatella,
että minusta tulisi teidän sisarenne.

-- Te ette olisi enää tuntenut minua, sanoi sairas, kasvot hymyyn
seestyneinä.

-- Olisin toki. Kuinka hyvä, että ilmoititte meille! Kostja on joka
päivä muistellut teitä ja ollut teistä levoton.

Mutta sairaan eloisuus ei kestänyt kauan.

Kitty oli tuskin ehtinyt vaieta, kun sairaan kasvoille palautui
entinen ankara, soimaava ilme, josta kuvastui kuolevan kateus elävää
kohtaan.

-- Minä pelkään, että teillä on täällä hiukan epämukavaa, sanoi Kitty
väistäen sairaan tuijottavaa katsetta ja tarkastellen huonetta. --
Täytyy pyytää isännältä toinen huone, hän sanoi miehelleen, -- huone,
joka on lähempänä meitä.



XVIII


Levin ei voinut rauhallisesti katsella veljeään eikä osannut olla
tyyni ja luonnollinen hänen läheisyydessään. Aina kun hän tuli
veljensä luo, oli kuin jokin kaihi olisi verhonnut hänen silmänsä,
eikä hän nähnyt eikä erottanut veljensä tilan yksityiskohtia.
Hän tunsi kauhean hajun, näki lian ja epäjärjestyksen, sairaan
piinallisen tilan ja voihkinan eikä keksinyt mitään keinoa auttaa
tätä. Hänen päähänsä ei pälkähtänytkään selvittää tarkemmin,
miten tuo ruumis makasi siinä peittonsa alla, pakottiko sairaan
laihtuneita sääriä, lanteita ja selkää, ja voisiko hänet ehkä auttaa
toiseen asentoon, jossa olisi edes hiukan helpompi olla. Levinin
selkäpiitä karmi, kun sellaisia yksityiskohtia sattui tulemaan
hänen mieleensä. Hän oli järkähtämättömän varma siitä, ettei elämän
pidentämiseksi tai kärsimysten keventämiseksi voinut tehdä mitään.
Mutta sairas vainusi veljensä vakaumuksen ja ärtyi siitä, mikä teki
Levinin aseman vieläkin vaikeammaksi. Olo sairaan luona oli hänelle
tuskallista, poissaolo vieläkin tuskallisempaa. Ja hän kulki koko
ajan edestakaisin, poistui milloin minkin tekosyyn nojalla veljensä
luota ja tuli taas takaisin, koska hänen oli vaikea olla yksin.

Mutta Kitty ajatteli, tunsi ja toimi aivan toisin. Hänen oli ennen
kaikkea sääli sairasta. Ja hänen naisensydämessään sääli synnytti
aivan erilaisen tunteen kuin hänen miehessään; hän ei tuntenut kauhua
eikä inhoa, vaan toiminnan tarvetta, halua ottaa yksityiskohtaisesti
selvää sairaan tilasta ja auttaa. Ja kun hän ei vähääkään epäillyt
apunsa tarpeellisuutta, hän ei myöskään epäröinyt ryhtyä sitä
antamaan. Samat yksityiskohdat, joiden pelkkä mieleen johtuminen sai
hänen miehensä kauhun valtaan, saivat häneltä heti huomiota. Hän
lähetti hakemaan lääkäriä, lähetti asialle apteekkiin, pani mukana
olevan palvelustyttönsä ja Marja Nikolajevnan lakaisemaan, pyyhkimään
pölyä ja pesemään, huuhteli ja puhdisti jotain itse, asetteli jotain
peitteen alle. Itse hän kävi aina välillä huoneessaan välittämättä
siitä, että herroja tuli tuon tuostakin vastaan, ja kantoi
matka-arkustaan lakanoita, tyynynpäällisiä, pyyheliinoja ja paitoja.

Lakeija, joka tarjoili yleisessä salissa insinööreille päivällistä,
tuli hänen kutsuessaan pari kertaa nyrpeän näköisenä paikalle, mutta
ei voinut olla täyttämättä käskyjä, jotka lausuttiin niin lempeän
sinnikkäästi, ettei niistä mihinkään päässyt. Levin ei hyväksynyt
kaikkea tätä; hän ei uskonut siitä olevan mitään hyötyä sairaalle.
Ennen kaikkea hän pelkäsi, että sairas suuttuisi. Mutta sairas
ei suuttunut, vaikka näyttikin varsin kylmäkiskoiselta; hän vain
ujosteli ja seurasi uteliaana, mitä Kitty hänelle teki.

Kun Levin palasi lääkärin luota, jonne Kitty oli hänet lähettänyt,
ja avasi oven, vaihdettiin sairaalle Kittyn määräyksestä juuri
alusvaatteita. Valkea, pitkä, laiha selkä suurine, ulkonevine
lapaluineen, törröttävine kylkiluineen ja selkänikamineen oli
paljaana. Marja Nikolajevna ja lakeija yrittivät turhaan tunkea
sairaan pitkänä riippuvaa kättä väärin taittuneeseen hihaan. Kitty
veti oven kiireesti kiinni Levinin jäljestä eikä katsonut sairaaseen
päin; mutta kun sairas alkoi voihkia, astui hän nopeasti vuoteen luo.

-- Toimikaa nyt nopeasti, hän sanoi.

-- Älkää tulko, kähisi sairas äkäisesti, -- kyllä minä itse...

-- Mitä sanoitte? kysyi Marja Nikolajevna.

Mutta Kitty oli kuullut ja ymmärsi, että sairaasta tuntui ilkeältä
olla alastomana hänen läsnä ollessaan.

-- Minä en katso, en katso! sanoi Kitty auttaen kättä hihaan. --
Marja Nikolajevna, menkää te ja auttakaa tuolta puolen, lisäsi hän.

-- Ole niin hyvä ja hae se pieni pullo, joka on minun käsilaukussani,
hän pyysi mieheltään, -- tiedäthän, pienessä sivulokerossa; sillä
aikaa täällä laitetaan kaikki järjestykseen.

Palatessaan pullo kädessä Levin näki sairaan olevan jo pitkällään
ja huomasi kaiken muuttuneen hänen ympärillään. Ummehtunut hajukin
vaihtui pian hajuveden ja etikan tuoksuun, kun Kitty huulet supussa
ja punaiset posket pyöreinä puhalteli pullon suuhun pistettyyn
pilliin. Pölyä ei näkynyt missään, ja vuoteen alla oli matto.
Lääkepullo, vesikarahvi, tarvittava pino liinavaatteita sekä Kittyn
koruompelus olivat hyvässä järjestyksessä pöydällä. Toisella pöydällä
vuoteen ääressä oli sairaan juomaa, kynttilä ja pillerirasia.
Sairas itse makasi pestynä ja kammattuna puhtaiden lakanoiden
välissä, pulleiksi pöyhityt tyynyt päänsä alla, yllään puhdas paita,
jonka valkea kaulus näytti liian avaralta luonnottoman kapean
kaulan ympärillä, ja katsoi herkeämättä Kittyyn, uusi toivon ilme
kasvoillaan.

Levinin hakema ja klubista löytämä lääkäri ei ollut sama, joka oli
aikaisemmin hoitanut Nikolai Leviniä ja johon tämä oli tyytymätön.
Uusi lääkäri otti esiin torven ja kuunteli sairaan rintaa, ravisti
päätään, määräsi lääkkeitä ja selitti ensin erityisen tarkasti,
miten lääkkeitä oli otettava, ja sitten sen, mitä ruokavaliota oli
noudatettava. Hän neuvoi syömään raakoja tai vähän kiehautettuja
munia ja juomaan seltterivettä lämpimän, vastalypsetyn maidon kanssa.
Kun lääkäri oli lähtenyt, sairas sanoi jotain veljelleen, mutta Levin
kuuli vain viimeiset sanat: "sinun Katjasi", ja hänen katseestaan,
joka seurasi Kittyä, ymmärsi Levin hänen kiittelevän tätä. Samassa
sairas pyysikin luokseen Katjaa, kuten hän Kittyä nimitti.

-- Minä voin nyt paljon paremmin, hän sanoi. -- Teidän hoidossanne
olisin parantunut jo aikoja sitten. Miten hyvältä tuntuu! Hän otti
Kittyn käden ja vei sen huultensa luo, mutta ei suudellutkaan sitä
ikään kuin peläten, että se olisi Kittylle epämieluisaa, vaan
ainoastaan silitti ja puristi sitä.

Kitty tarttui molemmin käsin hänen käteensä ja puristi sitä.

-- Kääntäkää minut vasemmalle kyljelle ja menkää nukkumaan, sopersi
sairas.

Kukaan ei kuullut mitä hän sanoi, mutta Kitty ymmärsi sen. Hän oli
oppinut ymmärtämään sairasta seuratessaan herkeämättä mielessään,
mitä tämä milloinkin tarvitsi.

-- Toiselle kyljelle, sanoi Kitty miehelleen, -- hän nukkuu aina
sillä kyljellä. Käännä sinä, on ikävä kutsua palvelijoita. Minä en
jaksa. Mutta ettekö te jaksaisi? kysyi hän Marja Nikolajevnalta.

-- Minä en uskalla, vastasi Marja Nikolajevna. Niin hirveää kuin
Levinistä olikin kiertää kätensä tuon pelottavan ruumiin ympärille ja
tarttua niihin kohtiin peitteen alla, joita hän olisi tahtonut olla
kokonaan ajattelematta, otti hän nyt vaimonsa esimerkin ohjaamana
päättäväisen ilmeen, pisti kätensä peitteen alle ja alkoi kääntää.
Hän tunsi suuren laihtuneen käden kaulansa ympärillä ja omista
voimistaan huolimatta hän hämmästyi noiden nääntyneiden jäsenten
outoa painavuutta. Levinin kääntäessä veljeään Kitty käänsi ja pöyhi
tämän tyynyn. Sitten hän oikaisi sairaan päätä ja harvoja hiuksia,
jotka jälleen olivat takertuneet ohimoon.

Sairas piti veljensä kättä kädessään. Levin tunsi hänen aikovan
tehdä jotain ja vetävän kättä peitettä pitkin. Levin seisoi henkeä
pidättäen eikä vastustanut. Sairas veti käden huulilleen ja suuteli
sitä. Levinin valtasi itkun puistatus, ja hän lähti huoneesta
voimatta sanoa mitään.



XIX


"Kätkenyt viisailta ja ilmoittanut lapsille ja tyhmille", ajatteli
Levin puhellessaan sinä iltana vaimonsa kanssa.

Ei hän tuota raamatunlausetta siksi ajatellut, että hän olisi
pitänyt itseään niin viisaana. Mutta hän tiesi kuitenkin olevansa
vaimoaan ja Agafja Mihailovnaa viisaampi, samoin kuin hän tiesi
senkin, että kun hän ajatteli kuolemaa, niin hän ajatteli sitä
kaikilla sielunsa voimilla. Hän tiesi myös, että monet hyvin
viisaat miehet, joiden ajatuksia hän oli kirjoista lukenut, olivat
ajatelleet kuolemaa eivätkä tienneet sadatta osaa siitä, mitä hänen
vaimonsa ja Agafja Mihailovna tiesivät. Niin erilaisia kuin nuo
kaksi naista muuten olivatkin, Agafja Mihailovna ja Katja -- joksi
Nikolai-veli Kittyä nimitti --, siinä suhteessa he olivat aivan
toistensa kaltaisia. Kumpikin tiesi varmasti, mitä oli elämä ja mitä
kuolema, ja vaikka he eivät olisi voineet ymmärtää niitä kysymyksiä,
jotka liikkuivat Levinin mielessä, molemmilla oli selvä varmuus sen
ilmiön merkityksestä, ja he suhtautuivat siihen aivan samoin kuin
miljoonat muutkin ihmiset. Kuoleman ymmärtämisen varmuutta todisti
heissä se, että he hetkeäkään epäröimättä tiesivät, miten kuolevien
suhteen oli toimittava, eivätkä pelänneet näitä. Sen sijaan Levin
ja monet muut, jotka olisivat osanneet paljonkin puhua kuolemasta,
eivät ilmeisestikään tienneet mitä se oli, sillä he pelkäsivät sitä
eivätkä käsittäneet mihin ryhtyä, kun ihminen läheni kuolemaa. Jos
Levin olisi nyt ollut yksin Nikolai-veljensä kanssa, hän olisi vain
katsellut tätä kauhun vallassa ja odottanut tulevaa vielä suuremmalla
kauhulla, kykenemättä tekemään mitään muuta.

Hän ei edes tiennyt mitä puhuisi, miten katsoisi ja miten
kävelisi. Jostain muusta puhuminen tuntui hänestä loukkaavalta
ja mahdottomalta; kuolemasta ja synkistä asioista puhuminen oli
mahdotonta sekin. Hiljaakaan ei silti voinut olla. "Jos katson
häneen, hän luulee, että tarkkailen häntä; jos taas en katso,
hän luulee minun ajattelevan muuta; jos kävelen varpaillani, se
kiusaa häntä; koko jalalla astuminen tuntuisi taas niin kovin
välinpitämättömältä..." Kitty sen sijaan ei nähtävästi ollenkaan
ajatellut eikä joutanut ajattelemaan itseään. Hän ajatteli sairasta
ja kaikki meni hyvin. Hän kertoi itsestään ja häistään, hymyili,
sääli ja hyväili sairasta ja kertoili eri paranemistapauksista, ja
kaikki sujui hyvin; hänen täytyi siis tietää jotain. Todisteena
siitä, ettei hänen -- eikä samanlaisissa tapauksissa Agafja
Mihailovnankaan -- toiminta ollut vaistomaista, eläimellistä ja
sokeaa, oli se, että Kitty samoin kuin Agafja Mihailovnakin katsoivat
kuolevan tarvitsevan fyysisen hoivan ja kärsimysten keventämisen
ohella jotain muutakin, joka oli vielä tärkeämpää kuin fyysinen hoito
ja jolla ei ollut mitään yhteyttä fyysisten olosuhteiden kanssa.
Puhuessaan kuolleesta renkivanhuksesta oli Agafja Mihailovna sanonut:
"Sai, Jumalan kiitos, ehtoollisen ja pyhän voitelun, suokoon Jumala
jokaisen kuolla sillä tavoin." Kittykin kiirehti muiden tehtäviensä
lomassa, sairaan liinavaatteista, makuuasennosta ja juotavasta
huolehtimisen ohella, jo heti ensimmäisenä päivänä puhumaan sairaalle
ehtoollisen ja pyhän voitelun välttämättömyydestä ja taivutti hänet
siihen.

Palattuaan sairaan luota yöksi omaan huoneeseensa Levin istui
allapäin tietämättä mitä tehdä. Kaikki tuntui hänestä sopimattomalta;
hän ei voinut edes puhua vaimonsa kanssa, vielä vähemmän hän saattoi
ajatella illallista, vuoteiden laittoa tai mitään sellaista.
Kitty taas oli tavallista toimeliaampi. Hän oli jopa vilkkaampi
kuin tavallisesti. Hän käski tuoda illallista, järjesteli itse
matkatavarat, auttoi itse vuoteiden tekemisessä eikä unohtanut
ripotella niille persialaista pulveria. Tämä tilanne oli herättänyt
Kittyssä sen vireyden ja älyn nopeuden, jotka miehissä heräävät ennen
taistelua, elämän vaarallisina ja tärkeinä hetkinä, -- niinä hetkinä,
jolloin mies kerta kaikkiaan osoittaa oman arvonsa ja näyttää, mihin
hänen menneisyytensä on häntä valmistanut.

Kaikki sujui hyvin hänen käsissään, ja ennen kello kahtatoista kaikki
oli saatu niin hyvään järjestykseen, että huone näytti siistiltä ja
kotoisalta; vuoteet oli sijattu, harjat, kammat ja peilit olivat
paikoillaan ja valkeat liinat pöydillä.

Levinin mielestä oli anteeksiantamatonta syödä, nukkua ja puhua
vielä nytkään, ja hänen jokainen liikkeensäkin tuntui hänestä
sopimattomalta. Kitty taas sormeili kaikenlaisia pikkuesineitään,
mutta teki sen niin, ettei siinä ollut mitään loukkaavaa.

Syödä ei kumpikaan sentään voinut, eikä unikaan tahtonut pitkään
aikaan tulla; he istuivat kauan valveilla.

-- Olen hyvin iloissani siitä, että hän suostui huomenna
ottamaan vastaan pyhän voitelun, sanoi Kitty istuen yöpaidassaan
kääntöpeilinsä edessä ja sukien tiheällä kammalla pehmeitä, tuoksuvia
hiuksiaan: -- En ole itse sitä koskaan nähnyt, mutta äiti on
kertonut, että siinä rukoillaan paranemista.

-- Luuletko sinä sitten tosiaankin, että hän voi parantua? sanoi
Levin seuraten takaapäin kamman liu'untaa tukkaa pitkin.

-- Minä kysyin sitä lääkäriltä. Hän sanoi, ettei sairas voi elää
kolmea päivää enempää. Mutta tietävätkö nekään aina! Olen kuitenkin
oikein hyvilläni, että sain hänet suostumaan, sanoi Kitty vilkaisten
miestään hiustensa takaa. -- Mikään ei ole mahdotonta, lisäsi hän
kasvoillaan se hiukan salaviisas ilme, joka hänellä aina oli, kun hän
puhui uskonnosta.

He eivät olleet naimisiin mentyään kertaakaan keskustelleet
uskonnosta, mutta Kitty noudatti uskonnollisia tapojaan yhtä tyynesti
ja varmasti kuin ennenkin. Huolimatta Levinin kihlauksenaikaisista
vakuutuksista Kitty oli varma siitä, että hänen miehensä oli yhtä
hyvä ja jopa parempi kristitty kuin hän itse ja että kaikki Levinin
puheet omasta epäuskoisuudestaan olivat vain samoja hupaisia miehisiä
päähänpistoja kuin sekin, mitä hän oli usein sanonut vaimonsa
englantilaisesta koruompelusta: että oikeat kunnon ihmiset paikkaavat
reikiä, mutta hän, Kitty, leikkelee niitä tahallaan jne.

-- Se nainen, Marja Nikolajeva, ei olisi koskaan saanut aikaan
sitä mitä sinä, sanoi Levin. -- Ja minun täytyy tunnustaa, että
olen hyvin iloissani siitä, että tulit mukaan. Sinä olet sellainen
puhtauden perikuva, että... Hän otti vaimonsa käden, mutta ei
suudellut -- käden suuteleminen tuntui hänestä tässä kuoleman
läheisyydessä sopimattomalta --, vaan ainoastaan puristi sitä katsoen
anteeksipyytävästi Kittyn kirkastuneisiin silmiin.

-- Sinun olisi ollut kovin raskasta yksin, sanoi Kitty, nosti kätensä
mielihyvästä punastuneilta poskiltaan, kiersi hiuksensa sykerölle ja
kiinnitti ne hiusneuloilla yhteen. -- Niin, jatkoi hän, -- mistäpä
hän osaisi... Minä sain hyväksi onneksi oppia paljon Sodenissa.

-- Oliko siellä sitten tällaisiakin sairaita?

-- Pahempiakin.

-- On niin kauheaa, etten voi olla näkemättä häntä sellaisena,
jollainen hän oli nuorena... Sinä et usko miten viehättävä
nuorukainen hän oli; minä vain en ymmärtänyt häntä silloin.

-- Uskon hyvinkin. Minusta tuntuu, että me olisimme tulleet hyvin
toimeen, hän ja minä, sanoi Kitty ja pelästyen käyttämäänsä
sanamuotoa katsahti mieheensä äkkiä kyyneltyvin silmin.

-- Niin, olisitte tulleet, sanoi Levin surullisesti. -- Hän on juuri
niitä ihmisiä, joista sanotaan, etteivät he ole tätä elämää varten.

-- Mutta nyt täytyy mennä nukkumaan, meillä on monta työpäivää
edessämme, sanoi Kitty katsoen pientä kelloaan.



XX

Kuolema


Toisena päivänä sairas sai ehtoollisen ja pyhän voitelun. Toimituksen
aikana Nikolai Levin rukoili kiihkeästi. Hänen suurissa silmissään,
jotka tuijottivat kiinteästi värikkään liinan peittämälle
taittopöydälle asetettuun pyhäinkuvaan, paloi sellainen rukouksen
ja toivon tuli, että Levinin tuli kamala olla. Levin tiesi, että
tuo kiihkeä rukous ja toivo vain vaikeuttivat veljen eroa elämästä,
jota hän niin rakasti. Levin tunsi veljensä ja hänen ajatustensa
kulun. Veljen epäusko ei johtunut siitä, että hänen olisi ollut
helpompaa elää ilman uskoa, vaan siitä, että nykyajan tieteelliset
maailmanselitykset olivat askel askeleelta tunkeneet tieltään vanhat
uskonkappaleet. Siksi Levin tiesi, ettei veljen tämänhetkinen
uskon paluu ollut oikeaa, samaa ajattelun tietä tapahtunutta, vaan
ainoastaan hetkellistä ja itsekästä, mielettömän parantumisen toivon
synnyttämää. Tämän kaiken Levin tiesi, ja hänen oli tuskallista nähdä
tuo rukoileva, toivon täyttämä katse ja laihtunut käsi, joka vaivoin
kohosi painamaan ristinmerkkejä kireälle otsalle, noita törröttäviä
hartioita ja korisevaa, onttoa rintaa, jotka eivät enää kyenneet
pitämään sisällään sitä elämää, jota sairas niin palavasti pyysi.
Ehtoollisen aikana Levin teki nytkin sen, mitä hän, niin uskonnoton
kuin olikin, oli tehnyt tuhannet kerrat. Hän ajatteli Jumalaa ja
pyysi: "Jos olet olemassa, tee terveeksi tämä mies -- onhan sellaista
tapahtunut monesti -- ja Sinä pelastat sekä hänet että minut."

Voitelun jälkeen sairaan olo keveni huomattavasti. Hän ei rykinyt
kertaakaan kokonaiseen tuntiin, hymyili vain ja suuteli Kittyn
kättä kiittäen häntä kyynelsilmin ja vakuuttaen, että hänen oli
nyt kovin hyvä olla, ettei mihinkään koskenut ja että ruokahalu ja
voimat olivat palanneet. Hän nousi itse istumaankin, kun hänelle
tuotiin lientä, ja pyysi yhden kotletin lisää. Niin toivoton kuin
hänen tilansa olikin ja niin selvästi kuin näkyikin, ettei mitään
parantumisen mahdollisuutta voinut olla, myös Levin ja Kitty olivat
tuon tunnin ajan onnellisen ja aran kiihtymyksen vallassa samalla
peläten erehtyvänsä.

-- Voiko hän paremmin? -- Paljon paremmin. -- Ihmeellistä. -- Mitä
ihmettä siinä on! -- Luojan kiitos! kuiskailivat he hymyillen
toisilleen.

Lumous ei kestänyt kauan. Sairas nukkui rauhallisesti, mutta puolen
tunnin kuluttua yskänkohtaus herätti hänet. Äkkiä sekä ympärillä
olevilta että häneltä itseltään katosi kaikki toivo. Kivun voima
karkotti kaikki epäilykset ja jopa muiston elätellyistä toiveista
niin Leviniltä ja Kittyltä kuin sairaalta itseltään.

Sanomatta enää sanaakaan siitä, mihin oli puoli tuntia sitten
uskonut, ja ikään kuin häveten sen muistoakin sairas pyysi saada
hengittää jodia rei'itetyn paperin peittämästä pullosta. Levin antoi
hänelle jodiastian, ja sama intohimoista toivoa kuvastava katse,
joka oli kauhistuttanut Leviniä pyhän voitelun aikana, kiinnittyi
nyt häneen pyytäen häneltä vahvistusta lääkärin sanoille, että jodin
hengittäminen voi saada ihmeitä aikaan.

-- Onko Kitty täällä? sairas kysyi käheällä äänellä, kun Levin oli
vastahakoisesti myöntänyt lääkärin sanat oikeiksi. -- Eikö ole...
no sitten voin sen sanoa... Hänen ilokseen minä siihen komediaan
suostuin. Hän on niin kiltti, mutta sinä ja minä emme voi enää pettää
itseämme. Tämä on toista, tähän minä uskon, hän sanoi puristaen
pulloa luisevin käsin ja alkoi hengittää sen hajua.

Kellon käydessä kahdeksatta illalla istui Levin paraikaa vaimonsa
kanssa teetä juomassa omassa huoneessaan, kun Marja Nikolajevna
syöksyi hengästyneenä huoneeseen. Hän oli kalpea ja hänen huulensa
vapisivat.

-- Kuolee! kuiskasi hän. -- Minä pelkään, että kuolee tuossa paikassa.

Molemmat lähtivät heti juoksujalkaa sairaan luo. Tämä istui
kyynärvartensa nojassa vuoteellaan, pitkä selkä koukussa ja pää
riipuksissa.

-- Miltä nyt tuntuu? kysyi Levin kuiskaten hetken vaitiolon jälkeen.

-- Tunnen lähteväni pian, sanoi Nikolai lausuen sanat hitaasti ja
vaivalloisesti, mutta omituisen selvästi. Hän ei kohottanut päätään,
loi vain silmänsä ylös tavoittamatta niillä veljensä kasvoja. --
Katja, mene sinä pois! lisäsi hän.

Levin hypähti vaimonsa luo, kuiskasi hänelle jotain käskevästi ja sai
hänet poistumaan.

-- Lähden pian, sanoi Nikolai uudelleen.

-- Miksi sinä niin luulet? kysyi Levin tietämättä mitä sanoisi.

-- Siksi, että lähden pian, toisti hän ikään kuin mieltyneenä noihin
sanoihin. -- Loppu on käsillä.

Marja Nikolajevna meni hänen luokseen.

-- Pian käyn makaamaan, sanoi Nikolai hiljaa, -- iäksi, lisäsi hän
pilkallisesti ja vihaisesti. -- No auttakaa, jos tahdotte.

Levin auttoi veljensä selälleen, istui hänen viereensä ja katsoi
häneen henkeään pidättäen. Kuoleva makasi silmät ummessa, mutta hänen
otsallaan näkyi lihasten värähtely, kuten ihmisellä, joka ajattelee
syvästi ja jännittyneesti. Levin tempautui väkisinkin hänen mukanaan
ajattelemaan sitä, mitä hänessä nyt tapahtui; mutta vaikka hän kuinka
olisi pinnistänyt ajatuksiaan seuratakseen veljeään, hän näki tämän
tyynten ankarien kasvojen ilmeestä ja lihaksien värähtelystä toisen
silmän yllä, että kuolevalle selkiintyi selkiintymistään se mikä
Levinille pysyi yhtä pimeänä kuin ennenkin.

-- Niin, niin, kuoleva sanoi painokkaasti ja hitaasti. -- Odottakaas.
Ja hän vaikeni taas. -- Niin! hän sanoi äkkiä rauhoittavasti, ikään
kuin kaikki olisi selvinnyt hänelle. -- Oi, hyvä isä! hän sanoi vielä
ja huokasi raskaasti.

Marja Nikolajevna tunnusteli kuolevan jalkoja.

-- Kylmenevät, hän kuiskasi.

Levinistä tuntui, että sairas makasi liikkumattomana kauan, hyvin
kauan. Mutta hän oli yhä elossa ja huoahti silloin tällöin. Levin
oli jo väsynyt jännittämään ajatuksiaan. Hän tunsi, että vaikka hän
kuinka olisi pinnistellyt, hän ei olisi käsittänyt sitä, mitä tuo
sana niin merkitsi. Hän tunsi jo kauan sitten jääneensä jälkeen
kuolevasta. Hän ei jaksanut enää ajatella itse kuoleman kysymystä,
vaan hänen mieleensä tuli väkisinkin, mitä hänen aivan pian olisi
tehtävä: suljettava silmät, puettava vainaja ja tilattava arkku. Ja
-- omituista kyllä -- hän huomasi olevansa sinä hetkenä täysin kylmä,
ei tuntenut surua, ei menetyksen tyhjyyttä eikä edes sääliä veljeään
kohtaan. Jos hänellä ylipäätään oli jokin tunne veljeään kohtaan,
se oli pikemminkin eräänlaista kateutta sen tiedon vuoksi, joka
kuolevalla nyt oli, mutta jota hän ei voinut saada.

Hän istui siten kauan vuoteen ääressä odottaen loppua. Mutta loppua
ei tullut. Ovi avautui ja Kitty kurkisti sisään. Levin nousi
käännyttääkseen hänet pois. Samassa hän kuuli kuolevan liikahduksen.

-- Älä mene, sanoi Nikolai ja ojensi kätensä. Levin antoi hänelle
omansa ja viittoili vihaisesti vaimolleen, että tämä poistuisi.

Kuolevan käsi kädessään hän istui puoli tuntia, tunnin ja toisen
tunnin. Hän ei nyt enää ajatellut kuolemaa. Hän mietti, mitä Kitty
mahtoi tehdä, kuka asui viereisessä huoneessa, ja oliko tohtorilla
oma talo. Tuli jo nälkä ja alkoi nukuttaa. Hän päästi varovasti käden
ja koetti jalkoja. Jalat olivat kylmät, mutta sairas hengitti vielä.
Levin aikoi varpaillaan lähteä pois, mutta sairas liikahti taas ja
sanoi: "Älä mene."

       *       *       *       *       *

Aamu sarasti. Sairaan tila oli aina vain samanlainen. Levin päästi
hiljalleen irti kuolevan käden ja meni häneen katsomatta huoneeseensa
nukkumaan. Herättyään hän sai odottamansa kuolemanuutisen sijaan
kuulla, että sairas oli jälleen tointunut aiempaan tilaansa.
Hän istuskeli taas, ryki, söi ja puhui taas paranemisestaan ja
kaikesta muusta, mutta ei kuolemasta, ja oli vielä ärtyisämpi ja
synkempi kuin ennen. Ei Kitty, ei Levin eikä kukaan muukaan saanut
häntä tyyntymään. Hän oli kaikille vihoissaan, soimasi kaikkia,
syytti heitä omista kärsimyksistään ja vaati, että hänen luokseen
kutsuttaisiin kuuluisa lääkäri Moskovasta. Joka kerta kun häneltä
kysyttiin hänen vointiaan, vastasi hän samalla lailla, vihaisen ja
nuhtelevan näköisenä: "Kärsin kauheasti, sietämättömästi."

Sairaan tuskat kävivät yhä suuremmiksi, varsinkin makuuhaavojen
vuoksi, joita ei enää voinut parantaa, ja hän kiukutteli yhä enemmän
syyttäen ympärillä olevia kaikesta ja varsinkin siitä, ettei hänelle
ollut hankittu lääkäriä Moskovasta. Kitty koetti kaikin tavoin auttaa
ja viihdyttää häntä; mutta kaikki oli turhaa ja Levin huomasi, että
Kitty oli jo itsekin sekä fyysisesti että henkisesti riutunut, vaikka
ei tahtonut sitä myöntää. Kaikkien mielestä oli häipynyt se hiljainen
kuolemantunto, joka oli vallinnut sinä yönä, jolloin sairas itse oli
luullut kuolevansa ja kutsunut veljensä luokseen. Kaikki tiesivät,
että hän auttamatta kuolisi pian ja että hän oli jo nyt puoliksi
kuollut. Eikä kukaan muuta toivonutkaan kuin että hän kuolisi niin
pian kuin suinkin, joskin he ajatuksensa salaten kaatoivat hänelle
lääkkeitä, hakivat apteekista uusia, kutsuivat lääkäreitä ja
pettivät häntä, itseään ja toisiaan. Se oli kaikki valhetta, ilkeää,
loukkaavaa ja herjaavaa valhetta. Levin tunsi sen erityisen kipeästi,
koska hänen luonteensa oli herkempi kuin muiden ja koska hän rakasti
kuolevaa enemmän kuin kukaan.

Levin, jolla oli jo kauan ollut mielessä sovinnon aikaansaaminen
veljiensä kesken ennen Nikolain kuolemaa, oli kirjoittanut veli
Sergei Ivanovitshille ja saanut häneltä vastauksen, jonka hän luki
sairaalle. Sergei Ivanovitsh kirjoitti, ettei voinut itse saapua,
mutta pyysi liikuttavin sanoin veljeltään anteeksi.

Sairas ei vastannut mitään.

-- Mitä minä kirjoitan hänelle? kysyi Levin. -- Ethän sinä ole
vihoissasi hänelle?

-- En vähääkään! vastasi Nikolai hermostuneesti. -- Kirjoita hänelle,
että hän lähettäisi lääkärin luokseni.

Kului kolme tuskallista päivää, sairas oli yhä samassa tilassa. Hänen
kuolemaansa toivoivat nyt kaikki, jotka vain näkivät hänet: hotellin
lakeijat, isäntä ja vuokralaiset, lääkärit, Marja Nikolajevna,
Levin ja Kitty. Vain kuoleva itse ei näyttänyt toivovan mitään
sellaista, vaan päinvastoin kiukutteli, kun lääkäriä ei kuulunut,
otti yhä lääkkeitään ja puhui elämästä. Vain niinä harvoina hetkinä,
jolloin oopiumi vähäksi aikaa vapautti hänet kärsimysten taakasta,
hän sopersi väliin unenhorroksissaan julki sen, mikä liikkui hänen
sielussaan voimakkaampana kuin kenenkään muun: "Voi, kun tulisi
loppu!" tai: "Milloin tämä loppuu!"

Kasvavat tuskat tekivät tehtävänsä ja valmistivat häntä kuolemaan.
Ei ollut asentoa, jossa hän ei olisi kärsinyt, ei hetkeä, jona
tuska olisi helpottanut, ei ruumiinjäsentä tai paikkaa, johon ei
koskenut ja joka ei olisi kiusannut häntä. Jopa tuon ruumiin muistot,
vaikutelmat ja ajatukset herättivät hänessä jo samanlaista inhoa
kuin itse ruumiskin. Toisten ihmisten näkeminen, heidän puheidensa
kuuleminen, omat muistijäljet -- kaikki piinasi häntä. Ympärillä
olevat tunsivat sen ja hillitsivät tiedostamattaan liikkeitään,
puheitaan ja mielihalujensa ilmaisua hänen läheisyydessään. Koko
hänen elämänsä oli sulautunut pelkäksi kärsimisen ja vapautumisen
halun tunteeksi.

Hänessä oli nähtävästi meneillään murros, jonka tehtävänä oli
saada hänet pitämään kuolemaa halujensa tyydytyksenä ja onnena.
Ennen jokainen kärsimyksestä tai menetyksestä aiheutuva halu,
kuten nälkä, väsymys tai jano, oli tyydytetty nautintoa tuottavan
fyysisen toimituksen avulla, mutta nyt menetys tai kärsimys ei
saanut hyvitystä enää mistään, ja jokainen tarpeiden tyydytysyritys
aiheutti vain uutta kärsimystä. Siksi kaikki halut olivatkin
sulautuneet yhteen suureksi haluksi, joka janosi vapautusta kaikista
kärsimyksistä ja niiden lähteestä, ruumiista. Mutta hänellä ei ollut
sanoja, joilla ilmaista vapautuksen halunsa, eikä hän sen vuoksi
puhunut siitä, vaan vaati tottumustensa mukaan tyydytystä niille
haluille, joita ei enää voinut tyydyttää. -- Kääntäkää toiselle
kyljelle, pyysi hän ja vaati kohta, että hänet oli käännettävä
ennalleen. -- Antakaa lihalientä. Viekää pois. Kertokaa nyt jotain,
miksi te ette puhu mitään? Ja kun joku alkoi puhua, hän sulki
silmänsä osoittaen olevansa väsynyt, välinpitämätön ja vastahakoinen.

Kymmenentenä päivänä tulonsa jälkeen Kitty sairastui. Hänen päätään
kivisti ja häntä kuvotti eikä hän voinut koko aamuna nousta vuoteesta.

Lääkäri selitti sairauden johtuvan väsymyksestä ja jännityksestä ja
määräsi hänelle lepoa.

Päivällisen jälkeen Kitty kuitenkin nousi ja meni kuten aina
käsitöineen sairaan luo. Kun hän astui sisään, sairas katsahti häneen
ankarasti ja hymähti halveksivasti, kun Kitty sanoi olleensa kipeänä.
Sinä päivänä sairas niiskutti yhtenään ja voihki surkeasti.

-- Miten te nyt voitte? kysyi Kitty häneltä.

-- Huonommin, sai Nikolai vaivoin sanotuksi. -- Koskee.

-- Mihin koskee?

-- Joka paikkaan.

-- Tänään kuolee, saattepa nähdä, sanoi Marja Nikolajevna kuiskaten,
mutta kuitenkin niin kuuluvasti, että sairas, joka -- kuten Levin oli
huomannut -- oli käynyt hyvin herkäksi, saattoi kuulla sen. Levin
kiiruhti selittämään kuiskutusta ja katsahti sairaaseen. Nikolai oli
kuullut sanat, mutta ne eivät tehneet häneen mitään vaikutusta. Hänen
katseensa oli yhtä soimaava ja jännittynyt kuin ennenkin.

-- Miksi te niin luulette? kysyi Levin Marja Nikolajevnalta, kun tämä
oli seurannut häntä käytävään.

-- On ruvennut hypistelemään itseään, sanoi Marja Nikolajevna.

-- Miten hypistelemään?

-- Tällä tavoin, hän sanoi nykien villahameensa poimuja. Ja Levin
huomasi, että sairas tosiaankin koko sen päivän hypisteli itseään ja
ikään kuin tahtoi tempoa pois jotakin.

Marja Nikolajevnan ennustus kävi toteen. Iltayöstä sairas ei enää
kyennyt kohottamaan käsiään ja tuijotti vain eteensä, katseessaan
tarkkaavaisen keskittynyt ilme. Hän katsoi samalla tavoin silloinkin,
kun Levin tai Kitty kumartuivat hänen puoleensa, jotta hän voisi
nähdä heidät. Kitty antoi hakea papin kuolinrukousta lukemaan.

Papin lukiessa kuolinrukousta kuolevassa ei näkynyt pienintäkään
elonmerkkiä: silmät olivat kiinni. Levin, Kitty ja Marja Nikolajevna
seisoivat vuoteen ääressä. Pappi ei ollut vielä lopettanut
rukoustaan, kun kuoleva oikaisi vartaloaan, huoahti ja avasi
silmänpä. Päätettyään rukouksen pappi painoi ristin kylmää otsaa
vasten, pisti sen sitten vitkalleen pappisviittansa alle ja vielä
pari minuuttia äänettömänä seistyään kosketti kylmennyttä, veretöntä
kättä.

-- Loppu on tullut, sanoi pappi ja aikoi lähteä; mutta yhtäkkiä
liikahtivat kuolleen tahmeat viikset ja hiljaisuudessa kuului
selvästi rinnan pohjasta tuleva omituinen, terävä ääni:

-- Ei vielä... Kohta.

Ja hetken kuluttua kasvot seestyivät, viiksien alle nousi hymy, ja
läsnä olevat naiset ryhtyivät huolellisesti varustamaan vainajaa
lähtökuntoon.

Veljen kuolleena näkeminen herätti Levinin sielussa jälleen sen
kuoleman tutkimattomuudesta, läheisyydestä ja väistämättömyydestä
johtuvan kauhun, joka oli vallannut hänet sinä syksyisenä iltana,
jolloin Nikolai-veli oli saapunut hänen luokseen. Tuo tunne oli
nyt vielä voimakkaampi kuin ennen; hän tunsi nyt entistä vähemmän
kykenevänsä ymmärtämään kuoleman merkitystä, ja sen väistämättömyys
tuntui hänestä entistä kamalammalta. Mutta vaimon läheisyyden
ansiosta tuo tunne ei saattanut häntä epätoivoon: kuolemasta
huolimatta hän tunsi pakottavaa tarvetta elää ja rakastaa. Hän tunsi,
että rakkaus pelasti hänet epätoivosta ja että tuo rakkaus epätoivon
uhatessa yhä kasvoi ja puhdistui.

Hän ehti tuskin nähdä kuoleman salaisuuden täyttymyksen, kun syntyi
jo toinen, yhtä ratkaisematon salaisuus, joka kutsui häntä rakkauteen
ja elämään.

Lääkäri oli päässyt varmuuteen Kittyn tilasta. Hän
huonovointisuutensa johtui raskaudesta.



XXI


Heti kun Aleksei Aleksandrovitsh oli Betsyn ja Stepan Arkadjevitshin
selityksistä ymmärtänyt, ettei häneltä vaadittu muuta kuin että
hän jättäisi vaimonsa rauhaan eikä rasittaisi tätä läsnäolollaan
ja että hänen vaimonsa itsekin toivoi samaa, hän oli joutunut
sellaiseen avuttomuuden tilaan, ettei kyennyt päättämään mitään
itse eikä tiennyt itse mitä tahtoi. Siksi hän oli antautunut
kokonaan niiden ohjattavaksi, jotka erityisellä nautinnolla
hoitelivat hänen asioitaan. Vasta kun Anna oli lähtenyt talosta ja
englantilainen kotiopettajatar oli lähettänyt kysymään häneltä,
pitikö hänen aterioida yhdessä isännän kanssa vai erikseen, Aleksei
Aleksandrovitsh ymmärsi ensimmäistä kertaa selvästi asemansa ja
kauhistui sitä.

Kaikkein vaikeinta tässä asemassa oli se, ettei hän mitenkään
voinut yhdistää ja sovittaa menneisyyttään nykyisyyteensä. Häntä
ei vaivannut se menneisyys, jolloin hän oli elänyt onnellisena
vaimonsa kanssa. Siitä menneisyydestä hän oli jo sisäisesti siirtynyt
tietoisuuteen vaimonsa uskottomuudesta ja -- niin kipeää kuin
se olikin -- tottunut siihen; se tila oli hänelle raskas, mutta
käsitettävä. Jos hänen vaimonsa olisi silloin, uskottomuutensa
ilmaistuaan, lähtenyt hänen luotaan, hän olisi ollut pahoillaan ja
kärsinyt, mutta hän ei olisi joutunut siihen piinallisen sekavaan
ja käsittämättömään asemaan, jossa hän nyt tunsi olevansa. Hän
ei mitenkään voinut sovittaa yhteen äskeistä anteeksiantoaan,
hellyyttään, rakkauttaan sairaaseen vaimoonsa ja vieraaseen lapseen
ja nykyistä olotilaansa; sitä, että hän kuin siitä kaikesta palkaksi
oli saanut jäädä ypöyksin ja päälle päätteeksi kärsiä häpeää, pilkkaa
ja kaikkien ihmisten ylenkatsetta.

Kahtena ensimmäisenä päivänä vaimonsa lähdön jälkeen Aleksei
Aleksandrovitsh oli ottanut vastaan anojia, neuvotellut
asiainhoitajan kanssa, käynyt komiteassa ja syönyt päivällistä
ruokasalissa, kuten tavallisesti. Selvittämättä itselleen
syytä siihen hän oli näinä kahtena päivänä jännittänyt kaikki
sielunvoimansa pysyäkseen levollisena, jopa välinpitämättömänäkin.
Vastatessaan kysymyksiin, mitä oli tehtävä Anna Arkadjevnan
tavaroille ja huoneille, hän oli pinnistellyt kovasti näyttääkseen
siltä kuin tapahtuma ei olisi ollut hänelle niinkään odottamaton ja
kuin siinä ei olisi ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, ja hän
oli saavuttanut tarkoituksensa: kukaan ei voinut huomata hänessä
epätoivon merkkejä. Mutta kun Kornei seuraavana päivänä antoi hänelle
muotiliikkeestä tulleen laskun, jonka Anna oli unohtanut maksaa,
ja ilmoitti, että liikkeenhoitaja oli itse tuonut sen, Aleksei
Aleksandrovitsh käski pyytämään tämän sisään.

-- Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, että rohkenen häiritä
teitä. Mutta jos käskette kääntymään hänen armonsa rouvan puoleen,
niin ettekö olisi hyvä ja ilmoittaisi osoitetta.

Aleksei Aleksandrovitsh näytti vaipuvan mietteisiinsä, mutta kääntyi
sitten äkkiä istumaan pöytänsä ääreen. Hän painoi päänsä käsiensä
varaan ja istui kauan siinä asennossa yrittäen useita kertoja sanoa
jotain, mutta aina pysähtyen.

Ymmärtäen herransa tunteet Kornei pyysi liikkeenhoitajaa tulemaan
toisen kerran. Jäätyään yksin Aleksei Aleksandrovitsh tunsi, ettei
voisi enää yhtä varmasti näytellä olevansa luja ja tyyni. Hän käski
riisua vaunujen edessä odottavan hevosen, kielsi päästämästä ketään
sisään eikä tullut syömään päivällistä.

Hän tunsi, ettei hän kestä sitä halveksuntaa ja kovuutta, jonka näki
selvästi niin tuon liikkeenhoitajan kuin Kornein ja poikkeuksetta
kaikkien niiden ihmisten kasvoilla, joita hän näinä kahtena päivänä
oli tavannut. Hän tunsi, ettei hän kyennyt torjumaan ihmisten
vihaa, sillä tämä viha ei johtunut hänen pahuudestaan -- silloin
hän olisi voinut koettaa parantaa itseään -- vaan siitä, että hän
oli häpeällisellä ja vastenmielisellä tavalla onneton. Hän tiesi,
että häntä kohtaan tultaisiin olemaan säälimättömiä juuri sen
vuoksi, että hänen sydämensä oli runneltu. Hän tunsi, että ihmiset
tuhoaisivat hänet niin kuin koirat tuhoavat raadellun, tuskasta
vinkuvan toverinsa. Hän tiesi, että ainoa pelastuskeino ihmisiä
vastaan oli salata heiltä haavansa, ja näinä kahtena päivänä hän oli
vaistomaisesti koettanut tehdä niin, mutta tunsi jo nyt olevansa
kyvytön jatkamaan tuota voimasuhteiltaan epätasaista taistelua.

Hänen epätoivoaan lisäsi vielä tunne siitä, että hän oli ypöyksin
surussaan. Hänellä ei ollut Pietarissa eikä missään ainoaakaan
ystävää, jolle hän olisi voinut kertoa kärsimyksistään, joka olisi
säälinyt häntä, ei korkeana virkamiehenä eikä ylhäisen seurapiirin
jäsenenä, vaan pelkkänä kärsivänä ihmisenä.

Aleksei Aleksandrovitsh oli kasvanut orpona. Heitä oli ollut
kaksi veljestä. Isä oli kuollut hyvin varhain ja äiti Aleksei
Aleksandrovitshin ollessa kymmenvuotias. Varoja oli ollut vähän.
Setä, korkea virkamies ja aikoinaan keisarivainajan suosikki, oli
kasvattanut heidät.

Suoritettuaan kymnaasin ja yliopisto-opinnot kiitettävin arvosanoin
Aleksei Aleksandrovitsh oli päässyt setänsä avulla pian huomattavalle
virkauralle ja antautunut kokonaan uraansa liittyvän kunnianhimon
valtaan. Hän ei ollut kymnaasissa, yliopistossa eikä myöhemmin
virkamiehenäkään solminut ystävyyssuhteita kenenkään kanssa. Veli
oli ollut hänelle sielullisesti kaikkein läheisin ihminen, mutta hän
oli palvellut ulkoministeriössä ja asunut aina ulkomailla, missä oli
kuollut pian Aleksei Aleksandrovitshin naimisiinmenon jälkeen.

Aleksei Aleksandrovitshin ollessa kuvernöörinä oli Annan täti, rikas
maalaisrouva, ohjannut nuoren kuvernöörin, joka ei aviomieheksi enää
ollut nuori, yhteen nuoren veljentyttärensä kanssa ja saattanut hänet
sellaiseen asemaan, että hänen oli ollut pakko joko kosia tai lähteä
kaupungista. Aleksei Aleksandrovitsh oli epäröinyt kauan. Yhtä monta
seikkaa oli puhunut asian puolesta kuin sitä vastaankin, eikä hän
ollut huomannut mitään pakottavaa syytä poiketa siitä säännöstään,
joka käski häntä pidättäytymään epäilyttävissä asioissa. Mutta Annan
täti oli antanut erään tuttavansa selittää hänelle, että hän oli
jo saattanut tytön huonoon huutoon ja että pelkkä kunniantuntokin
velvoitti häntä kosimaan. Siispä hän oli kosinut ja antanut
morsiamelleen ja vaimolleen kaiken sen tunteen, mihin kykeni.

Se kiintymys, jota hän tunsi Annaa kohtaan, oli poistanut hänen
sydämestään viimeisenkin tarpeen syvempien ystävyyssuhteiden
luomiseen. Nyt hänellä ei ollut koko tuttavapiirissään ainoatakaan
läheistä ihmistä. Oli paljonkin kaikenlaisia virkatuttavuuksia
ja seurapiirisuhteita, mutta oikeita ystävyyssuhteita ei ollut.
Aleksei Aleksandrovitshilla oli koko joukko sellaisia tuttavia,
joita hän saattoi kutsua päivälliselle, joilta hän voi toivoa
osanottoa häntä kiinnostaviin asioihin tai kannatusta jollekin
viranhakijalle ja joiden seurassa hän saattoi vapaasti arvostella
toisten henkilöiden ja korkeimman hallituksen toimia; mutta suhteet
näihin ihmisiin olivat tavan ja tottumuksen tarkasti ja lujasti
rajoittamat, ja näistä rajoista oli mahdoton poiketa. Oli tosin
eräs ylioppilastoveri, jonka kanssa hän sittemmin oli joutunut
tavanomaista läheisempiin tekemisiin ja jolle hän olisi voinut puhua
surustaan; mutta tämä oli nimitetty ylitarkastajaksi kaukaiseen
koulupiiriin. Pietarissa olevista henkilöistä olivat kanslianhoitaja
ja lääkäri hänelle läheisimmät.

Mihail Vasiljevitsh Sljudin, asiainhoitaja, oli suora, viisas, hyvä
ja siveellinen ihminen, joka tunsi Aleksei Aleksandrovitshia kohtaan
henkilökohtaista myötätuntoa; mutta heidän viisi vuotta kestänyt
työtoveruutensa esti tunneasioita koskevat selvittelyt.

Kirjoitettuaan nimensä paperin alle Aleksei Aleksandrovitsh istui
kauan vaiti. Hän vilkaisi vähän väliä Mihail Vasiljevitshiin ja
yritti useamman kerran sanoa jotain mutta ei voinut. Hänellä oli jo
valmiina lause: "Olette kai kuullut minun surustani?" mutta lopulta
hän sanoi kuten aina ennenkin: "Laittakaapas tämä sitten", ja päästi
hänet menemään.

Toinen läheisempi ihminen oli lääkäri, joka myös tunsi myötätuntoa
häntä kohtaan; mutta heidän kesken oli jo kauan ollut voimassa se
äänetön sopimus, että kummallakin oli kova kiire ja että molempien
siis täytyi kiiruhtaa.

Naisystäviään Aleksei Aleksandrovitsh ei ajatellut, ei edes
huomattavinta heistä, kreivitär Lidia Ivanovnaa. Kaikki naiset olivat
hänestä kauheita ja vastenmielisiä jo pelkästään siksi, että olivat
naisia.



XXII


Aleksei Aleksandrovitsh ei muistanut kreivitär Lidia Ivanovnaa, mutta
tämä ei ollut unohtanut häntä. Tuona epätoivon raskaimpana hetkenä
kreivitär saapui hänen luokseen ja tuli ilmoittautumatta hänen
työhuoneeseensa. Lidia Ivanovna tapasi Aleksei Aleksandrovitshin
istumassa pää käsien varassa.

-- J'ai forcé la consigne[9], hän sanoi astuen nopein askelin sisään
hengästyneenä mielenkuohusta ja nopeasta liikunnasta. -- Minä
olen kuullut kaiken, ystäväni Aleksei Aleksandrovitsh! jatkoi hän
puristaen lujasti molemmin käsin Kareninin kättä ja luoden kauniin,
mietteliään katseensa tämän silmiin.

Aleksei Aleksandrovitsh nousi kulmat kurtussa tuoliltaan, irrotti
kätensä ystävättärensä kädestä ja osoitti tälle tuolin.

-- Ettekö haluaisi istuutua, kreivitär? En voi pyytää teitä
vieraakseni, sillä olen sairas, hän sanoi, ja hänen huulensa
värähtelivät.

-- Ystäväni! kreivitär Lidia Ivanovna toisti hellittämättä katsettaan
hänestä; ja äkkiä kreivittären kulmakarvat kohosivat muodostaen
otsalle kolmion, ja rumat keltaiset kasvot kävivät vieläkin
rumemmiksi. Mutta Aleksei Aleksandrovitsh tunsi kreivittären säälivän
häntä ja olevan purskahtamaisillaan itkuun. Hän liikuttui, tarttui
kreivittären pehmeään käteen ja alkoi suudella sitä.

-- Ystäväni! sanoi Lidia Ivanovna kiihtymyksestä katkonaisella
äänellä, -- teidän ei pidä antautua surun valtaan. Teidän surunne on
suuri, mutta teidän täytyy löytää lohdutus.

-- Minä olen murskattu, tuhottu mies! sanoi Aleksei Aleksandrovitsh
päästäen hänen kätensä, mutta katsoen yhä hänen kyyneleisiin
silmiinsä. -- Minun asemani on niin kauhea siksi, etten löydä
mistään, en itsestänikään, minkäänlaista tukipistettä.

-- Te löydätte tuen; älkää etsikö sitä minusta, vaikka minä pyydänkin
teitä luottamaan ystävyyteeni, sanoi kreivitär huoaten. -- Meidän
tukemme on rakkaus, se rakkaus, jonka Hän on jättänyt meille
perinnöksi. Häneltä saatu taakka on kevyt, hän jatkoi silmissään se
innostuksen ilme, jonka Aleksei Aleksandrovitsh niin hyvin tunsi. --
Hän tukee ja auttaa teitä.

Vaikka noissa sanoissa kuvastuikin omien ylevien tunteiden aiheuttama
liikutus ja se Aleksei Aleksandrovitshista turhanpäiväiseltä
vaikuttava uusi juhlallinen mystinen virtaus, joka äskettäin oli
voittanut alaa Pietarissa, tänä hetkenä ne tuntuivat hänestä hyvältä.

-- Minä olen heikko ja murtunut. En aavistanut mitään edeltäpäin enkä
ymmärrä nyt mitään.

-- Ystäväni! toisti Lidia Ivanovna.

-- Minä en puhu siitä, mitä olen kadottanut, jatkoi Aleksei
Aleksandrovitsh. -- Minä en sure sitä. Mutta minä en voi olla
häpeämättä sitä asemaa, jossa nyt olen. Se on kyllä paha, mutta minä
en voi, en voi.

-- Ettehän te itse suorittanut sitä suurta anteeksiannon tekoa, jota
kaikki ihailevat, vaan Hän, joka asuu teidän sydämessänne, sanoi
kreivitär kohottaen haltioissaan silmiään, -- ja siksi te ette voi
hävetä tekoanne.

Aleksei Aleksandrovitsh rypisti kulmiaan, liitti kätensä yhteen ja
alkoi naksutella sormiaan.

-- Te ette tiedä yksityiskohtia, hän sanoi ohuella äänellä. --
Ihmisten voimilla on rajansa, kreivitär, ja minä olen nyt nähnyt
voimieni rajat. Koko päivän on minun pitänyt antaa määräyksiä, jotka
johtuvat, hän korosti sanaa johtuvat, -- minun uudesta, yksinäisestä
asemastani. Palvelijat, kotiopettajattaret, laskut, kaikki vaatii
selvittelyä... Se hiljainen tuli on polttanut minut loppuun, en
kestänyt enää. Päivällispöydässä... eilenkin olin lähteä kesken
pöydästä pois. En voinut kestää poikani katsetta. Hän ei udellut
mitään, mutta hän tahtoi udella, ja sitä katsetta minä en voinut
kestää. Hän pelkäsi katsoa minuun eikä siinä kyllin... Aleksei
Aleksandrovitsh aikoi kertoa laskusta, joka hänelle oli tuotu, mutta
ääni petti ja hän vaikeni. Tuota siniselle paperille kirjoitettua
laskua hatusta ja nauhoista hän ei voinut ajatella surkuttelematta
itseään syvästi.

-- Ymmärrän, ystävä rakas! sanoi kreivitär. -- Kyllä minä ymmärrän.
Apua ja lohdutusta te ette saa minulta, mutta minä olen kuitenkin
tullut juuri sitä varten, että voisin auttaa teitä. Jospa minä
voisin vapauttaa teidät kaikista noista pienistä alentavista
huolista... Minä ymmärrän, että siinä tarvitaan naisen sanaa, naisen
järjestelytaitoa. Uskotteko sen minulle?

Aleksei Aleksandrovitsh puristi ääneti kreivittären käsiä.

-- Me rupeamme yhdessä pitämään huolta Serjozhasta. Käytännölliset
asiat eivät ole minun vahva puoleni. Mutta vähät siitä, minä rupean
hoitamaan talouttanne... Älkää kiittäkö minua. Enhän minä tee sitä
omin voimineni...

-- Minä en voi olla kiittämättä.

-- Mutta, ystäväni, älkää antautuko sen tunteen valtaan, josta
puhuitte. Ei saa hävetä sitä, mikä on kristityn suurin ylpeys:
joka alentaa itsensä, se ylennetään. Ettekä te saa kiittää minua.
Täytyy kiittää Häntä ja pyytää Häneltä apua. Hänessä yksin me
löydämme rauhan, lohdun, pelastuksen ja rakkauden, sanoi kreivitär,
loi silmänsä taivasta kohti ja alkoi rukoilla, kuten Aleksei
Aleksandrovitsh hänen äänettömyydestään arvasi.

Kaikki se, mikä kreivitär Lidia Ivanovnan puheissa oli Aleksei
Aleksandrovitshista ennen ollut niin ikävää ja joutavaa, tuntui
hänestä nyt luonnolliselta ja lohduttavalta. Aleksei Aleksandrovitsh
ei ollut pitänyt tuosta uudesta, haltioituneesta hengellisestä
suuntauksesta. Hän oli uskovainen ihminen, jota uskonto kiinnosti
etupäässä sen valtiollisen merkityksen tähden, ja uusi oppi, joka
uskalsi esittää muutamia uusia selitystapoja, oli ollut hänelle
periaatteellisesti vastenmielinen juuri sen vuoksi, että se avasi
ovet väittelylle ja erittelylle. Hän oli ennen ollut kylmäkiskoinen,
jopa vihamielinenkin tuota uutta oppia kohtaan, joskaan ei ollut
kertaakaan antautunut siitä väittelyyn kreivitär Lidia Ivanovnan
kanssa, joka harrasti sitä erityisesti ja joka oli koettanut
vaikuttaa häneenkin. Nyt hän kuitenkin kuunteli kreivittären sanoja
mielihyvää tuntien, haluamatta sanoa vastaan.

-- Olen hyvin, hyvin kiitollinen teille sekä teoistanne että
sanoistanne, hän sanoi, kun Lidia Ivanovna oli lakannut rukoilemasta.

Kreivitär puristi vielä kerran ystävänsä molempia käsiä.

-- Nyt minä ryhdyn toimeen, hän sanoi hetken vaitiolon jälkeen
hymyillen ja pyyhkien kasvoiltaan kyynelten jäljet.

-- Minä menen Serjozhan luo. Ainoastaan poikkeustapauksissa käännyn
teidän puoleenne. Ja hän nousi ja lähti.

Kreivitär Lidia Ivanovna meni Serjozhan huoneisiin, valeli
säikähtäneen pojan posket kyynelillään ja sanoi tälle, että hänen
isänsä on pyhä mies ja että hänen äitinsä on kuollut.

       *       *       *       *       *

Kreivitär täytti lupauksensa. Hän otti tosiaankin huolekseen
kaikki järjestystä ja taloudenpitoa koskevat toimet Aleksei
Aleksandrovitshin talossa. Mutta hän ei ollut liioitellut sanoessaan
olevansa heikko käytännön asioissa. Kaikki hänen määräyksensä
täytyi muuttaa, koska niitä oli mahdoton täyttää, ja muutokset
teki Kornei, Aleksei Aleksandrovitshin kamaripalvelija, joka nyt
kenenkään huomaamatta ohjasi koko Kareninin taloa, ilmoittaen
aina tyynesti ja varovasti herralleen tämän pukeutuessa, mitä
kulloinkin tarvittiin. Mutta Lidia Ivanovnan apu oli kuitenkin
varsin tehokasta; Aleksei Aleksandrovitsh sai moraalista tukea hänen
rakkaudestaan ja kunnioituksestaan ja siitä uskonsuunnasta, johon
kreivitär oli onnistunut hänet käännyttämään; kreivitär ei suotta
iloinnut, että oli miltei käännyttänyt hänet kristinuskoon, kun oli
saanut hänet välinpitämättömästä ja veltosti uskovasta muuttumaan
pääkaupungissa levinneen uuden uskonsuunnan innokkaaksi ja vakaaksi
kannattajaksi. Aleksei Aleksandrovitshin oli ollut helppo omaksua
tuo uusi suunta. Häneltä, samoin kuin Lidia Ivanovnalta ja muilta
saman suunnan kannattajilta, puuttui kokonaan se mielikuvituksen
syvyys, sielullinen kyky, jonka vaikutuksesta mielikuvituksen
synnyttämät kuvat tulevat niin todellisiksi, että vaativat täyttä
yhdenmukaisuutta toisten näkemysten ja todellisuuden kanssa. Hän ei
huomannut mitään mahdotonta ja järjetöntä siinä käsityksessä, että
kuolemaa, joka oli olemassa epäuskoisille, ei hänelle ollut olemassa,
ja että hän oman mittapuunsa mukaan täyden uskon omaksuttuaan oli
sisäisesti puhdistunut synnistä ja saavutti jo tässä elämässä täyden
autuuden.

Tosin Aleksei Aleksandrovitsh vainusi tuossa uskonkäsityksessään
jotain liian keveää ja erheellistä. Hän muisti, että antautuessaan
välittömästi anteeksiannon tunteen valtaan, vähääkään ajattelematta
sen olevan korkeamman voiman vaikutusta, hän oli tuntenut suurempaa
onnea kuin nyt, jolloin hän joka hetki ajatteli, että hänen
sielussaan asui Kristus ja että hän papereita allekirjoittaessaan
täytti Hänen tahtoaan. Mutta hänen oli pakko saada ajatella niin;
hänelle oli niin tärkeää päästä alennuksestaan tuohon vaikkakin vain
kuviteltuun korkeuteen, josta hän kaikkien halveksimana saattoi
halveksia muita, että hän piti siitä kiinni kuin pelastusankkuristaan.



XXIII


Kreivitär Lidia Ivanovna oli hyvin nuorena, helposti innostuvana
tyttönä joutunut naimisiin rikkaan ylhäissukuisen ja hyväluontoisen
irstailijan kanssa. Mutta he olivat olleet tuskin kuukauttakaan
yhdessä, kun mies jo jätti hänet torjuen ivallisesti ja jopa
vihamielisesti kaikki hänen haltioituneet vakuuttelunsa
rakkaudestaan. Ihmiset, jotka tunsivat kreivin hyvän sydämen eivätkä
nähneet intomielisessä Lidiassa mitään puutteita, eivät mitenkään
voineet käsittää, mitä oli tapahtunut. Siitä asti puolisot olivat
eläneet erillään ilman laillista avioeroa, ja aina kun mies tapasi
vaimonsa, hän kohteli tätä samalla myrkyllisellä ivalla, jonka syytä
oli mahdoton ymmärtää.

Kreivitär Lidia Ivanovna oli jo aikoja sitten lakannut rakastamasta
miestään, mutta oli siitä saakka ollut lakkaamatta rakastunut
johonkuhun. Hän oli väliin rakastunut useampiin yhtaikaa, sekä
miehiin että naisiin, ja hän oli ollut rakastunut melkein
kaikkiin jollain lailla merkittäviin ihmisiin. Hän oli ollut
rakastunut kaikkiin uusiin prinsseihin ja prinsessoihin, jotka
joutuivat sukulaisuussuhteisiin keisarillisen perheen kanssa,
yhteen metropoliittaan, yhteen piispaan ja yhteen pappiin, yhteen
sanomalehtimieheen, kolmeen slaaviheimoveljeen ja Komisaroviin,
yhteen ministeriin, yhteen lääkäriin, erääseen englantilaiseen
lähetyssaarnaajaan ja Kareniniin.

Kaikki nämä rakkaudet, jotka milloin heikkenivät, milloin
lujittuivat, eivät estäneet häntä ylläpitämästä laajoja ja
monimutkaisia ystävyyssuhteitaan seuramaailman ja hovinkin piirissä.
Mutta siitä asti kun hän Kareninia kohdanneen onnettomuuden jälkeen
oli ottanut tämän erityiseen suojelukseensa ja alkanut työskennellä
tämän hyväksi, hän tunsi, ettei yksikään entisistä rakkauksista
ollut oikeaa ja että nyt hän oli toden teolla rakastunut vain
Kareniniin. Hänen tunteensa Kareninia kohtaan oli hänen mielestään
kaikkia entisiä tunteita voimakkaampi. Eritellessään tunnettaan ja
verratessaan sitä entisiin hän huomasi selvästi, ettei hän olisi
ollutkaan rakastunut Komisaroviin, jollei tämä olisi pelastanut
tsaarin henkeä, eikä myöskään Ristich-Kudzickiin, jollei olisi ollut
slaavilaiskysymystä; mutta Kareninia hän tunsi rakastavansa tämän
itsensä, tämän ylevän ja käsittämättömän sielun vuoksi, tämän ohuen,
kreivittären mielestä niin herttaisen, sanoja omituisesti venyttävän
äänen ja väsyneen katseen vuoksi, tämän luonteen sekä pehmeiden,
valkeiden ja pulleasuonisten käsien vuoksi. Hän ei ainoastaan
iloinnut tämän tapaamisesta, vaan tutkiskeli Kareninin kasvoista,
minkä vaikutuksen hän itse tähän teki. Hän tahtoi miellyttää miestä
paitsi puheillaan myös koko olemuksellaan. Kareninin tähden hän piti
nyt entistä suurempaa huolta pukeutumisestaankin. Hän tapasi itsensä
haaveilemasta, miten olisikaan käynyt, jollei hän itse olisi ollut
naimisissa ja Karenin olisi ollut vapaa. Hän punastui levottomana,
kun Karenin astui huoneeseen, eikä voinut pidättää riemun hymyä, kun
Karenin puhui hänelle jotain mieluisaa.

Kreivitär Lidia Ivanovna oli jo useita päiviä ollut kovin
jännittynyt: hän oli saanut tietää, että Anna ja Vronski olivat
Pietarissa. Täytyi pelastaa Aleksei Aleksandrovitsh kohtaamasta
Annaa, täytyi suojella häntä jo siltä piinalliselta tiedolta, että
tuo kauhea nainen oli samassa kaupungissa kuin hän ja saattoi joka
hetki tulla häntä vastaan.

Lidia Ivanovna vakoili tuttaviensa välityksellä, mitä nuo inhottavat
ihmiset, kuten hän nimitti Annaa ja Vronskia, aikoivat, ja koetti
noina päivinä valvoa kaikkia ystävänsä askelia, ettei tämä vain
tapaisi heitä. Nuori adjutantti, Vronskin ystävä, joka toimitti Lidia
Ivanovnalle tietoja heistä toivoen saavansa kreivittären kautta
erään myönnytyksen, kertoi, että he aikoivat seuraavana päivänä
lähteä pois Pietarista. Lidia Ivanovna oli alkanut jo rauhoittua,
kun hänelle seuraavana aamuna äkkiä tuotiin kirje, jonka käsialan
hän kauhuissaan tunnisti. Se oli Annan. Kuori oli niininpaksuista
paperia, pitkulaisella keltaisella paperiarkilla oli suuri monogrammi
ja kirje tuoksui hyvältä.

-- Kuka toi?

-- Eräs hotellilähetti.

Kreivitär Lidia Ivanovna ei pitkään aikaan voinut istuutua lukemaan
kirjettään. Hän sai mielenliikutuksesta hengenahdistuksen, joka
muutenkin helposti vaivasi häntä. Kun hän oli hiukan tyyntynyt, hän
luki seuraavan ranskankielisen kirjeen.

/#
    'Madame la Comtesse, kristilliset tunteet, jotka täyttävät
    teidän sydämenne, antavat minulle anteeksiantamattoman rohkeuden
    kirjoittaa teille. Pitkällinen ero pojastani tekee minut
    onnettomaksi. Minä pyydän teiltä lupaa saada nähdä häntä vain
    kerran ennen lähtöä. Antakaa anteeksi, että muistutan teille
    itsestäni. Käännyn teidän enkä Aleksei Aleksandrovitshin puoleen
    vain sen vuoksi, etten tahdo tuottaa tuolle jalomieliselle
    miehelle kärsimyksiä muistuttamalla olemassaolostani. Tuntien
    teidän ystävyytenne häntä kohtaan uskon teidän ymmärtävän
    minua. Lähetättekö te Serjozhan minun luokseni vai tulenko
    minä määrättynä aikana hänen kotiinsa, vai ilmoitatteko missä
    ja milloin saisin tavata häntä kodin ulkopuolella? Minä en voi
    olla odottamatta myöntävää vastausta tuntiessani sen henkilön
    jalomielisyyden, josta asia riippuu. Te ette voi kuvitella,
    kuinka janoan nähdä häntä, ettekä käsittää, minkä kiitollisuuden
    tunteen teidän apunne on minussa herättävä.

    Anna.'
#/

Kaikki tuossa kirjeessä hermostutti kreivitär Lidia Ivanovnaa: sen
koko sisältö, viittaus jalomielisyyteen ja varsinkin sen vapaa ja --
kuten hänestä tuntui -- huoleton sävy.

-- Sano ettei vastausta tule, sanoi kreivitär Lidia Ivanovna, avasi
kirjoitusalustan ja kirjoitti heti Aleksei Aleksandrovitshille, että
toivoi tapaavansa hänet ennen kello yhtä palatsissa järjestettävässä
onnitteluseremoniassa.

"Minun täytyy saada puhua kanssanne tärkeästä ja surullisesta
asiasta. Siellä voimme sopia, missä sen teemme. Parasta olisi minun
luonani; käsken valmistamaan sitä teetä, josta te pidätte. Asia
on tärkeä. Hän antaa ristin, mutta Hän antaa myös voimia", lisäsi
hän valmistaakseen Aleksei Aleksandrovitshia edes jonkin verran
kohtaamaan asian.

Kreivitär Lidia Ivanovna kirjoitti tavallisesti Aleksei
Aleksandrovitshille kaksi, jopa kolmekin kirjelappua päivässä. Hän
piti tuosta yhteydenpitokeinosta, jossa oli sekä hienostuneisuutta
että salaperäisyyttä, mitä hänen henkilökohtaisista suhteistaan
puuttui.



XXIV


Onnitteluseremonia palatsissa oli päättynyt. Poistuvat puhelivat
mennessään päivän viime uutisista -- juuri saaduista palkinnoista ja
tärkeistä virkasiirroista.

-- Kreivitär Marja Borisovnalle olisi pitänyt antaa sotaministeriö
ja esikunnan päälliköksi panna ruhtinatar Vatkovskaja, puheli pieni
harmaapäinen, kullalla kirjaillussa virkapuvussa oleva ukko pitkälle
ja kauniille hovineidille, joka oli kysynyt häneltä virkasiirroista.

-- Ja minut hänelle adjutantiksi, sanoi hovineiti hymyillen.

-- Teillä on jo määräyksenne. Te kuulutte hengelliseen virastoon. Ja
apulaiseksi teille annetaan Karenin.

-- Hyvää päivää, ruhtinas! sanoi ukko puristaen lähelle tulleen
herran kättä.

-- Mitä te Kareninista sanoitte? kysyi ruhtinas.

-- Hän ja Putjatov saivat Aleksander Nevskin.

-- Minä luulin hänellä jo olevan.

-- Ei ollut. Vilkaiskaahan häneen, sanoi ukko viitaten
kirjaillulla hatullaan salin ovelle pysähtyneeseen Kareniniin,
joka hovivirkapukunsa rintamusta halkovan uuden punaisen nauhan
koristamana keskusteli erään valtakunnan neuvoston huomattavan
jäsenen kanssa. -- Onnellinen ja tyytyväinen kuin kuparilantti, hän
lisäsi kumartuen kattelemaan komearakenteista kamariherraa.

-- Ei sentään, on vanhentunut, sanoi kamariherra.

-- Huolista. Hän kirjoittelee nyt yhtenään suunnitelmia. Ei hän
nytkään päästä tuota onnetonta, ennen kuin on selvittänyt kaikki
pilkulleen.

-- Sanoitteko hänen vanhentuneen! Il fait des passions[10].
Luullakseni kreivitär Lidia Ivanovna on nyt mustasukkainen hänen
vaimolleen.

-- Mitä ihmettä! Kreivitär Lidia Ivanovnasta ette saa puhua pahaa.

-- Mitä pahaa siinä on, että hän on rakastunut Kareniniin?

-- Mutta onko totta, että Anna Karenina on täällä?

-- Ei täällä palatsissa, mutta Pietarissa... Minä näin hänet
eilen Aleksei Vronskin kanssa, bras dessous, bras dessous[11],
Morskaja-kadulla.

-- C'est un homme qui n'a pas[12]... aloitti kamariherra, mutta
pysähtyi antaen kumartaen tietä ohi menevälle, keisarilliseen
perheeseen kuuluvalle henkilölle.

Tällä tavoin Aleksei Aleksandrovitshista puhuttiin koko ajan, häntä
arvosteltiin ja ivailtiin, sillä välin kun hän itse perinpohjaisesti
ja hetkeksikään pysähtymättä esitteli uutta rahoitusprojektiaan
pysäyttämälleen valtakunnanneuvoston jäsenelle.

Melkein samaan aikaan kuin Anna oli lähtenyt, oli Aleksei
Aleksandrovitshin elämässä sattunut toinenkin ikävä seikka,
ikävin mikä virkamiestä voi kohdata: pysähdys virkauralla. Kaikki
näkivät selvästi, että hänen uransa oli lopussa, paitsi Aleksei
Aleksandrovitsh itse, joka ei sitä huomannut. Oliko siihen
syynä Stremovin takia sattunut selkkaus, perheonnettomuus vaiko
yksinkertaisesti se seikka, että Aleksei Aleksandrovitsh oli jo
saavuttanut mahdollisuuksiensa rajat, -- kaikille oli tänä vuonna
käynyt selväksi, ettei hänen uransa enää jatkuisi. Hänellä oli
vielä tärkeä virka-asema ja hän kuului useisiin valiokuntiin ja
komiteoihin; mutta hän oli jo kokonaan käytetty mies, jolta ei
odotettu enää mitään. Mitä ikinä hän puhui tai ehdotti, häntä
kuunneltiin niin kuin se kaikki olisi ollut jo kauan tiedossa ja
juuri sitä, mitä ei tarvittu.

Mutta Aleksei Aleksandrovitsh ei tuntenut sitä: kun hän ei nyt itse
ottanut suoranaisesti osaa hallituksen toimintaan, hän huomasi vain
entistä selvemmin puutteet ja virheet toisten toiminnassa ja katsoi
velvollisuudekseen ehdottaa keinoja niiden korjaamiseksi. Kohta
Annan lähdettyä hän oli alkanut kirjoittaa ensimmäistä mietintöään
uudesta oikeuslaitoksesta, ja samantapaisia esityksiä hän sai sitten
kirjoittaa kokonaisen sarjan kaikilta hallinnon aloilta, vaikka ne
todellisuudessa jäivätkin täysin hyödyttömiksi.

Aleksei Aleksandrovitsh ei ollenkaan huomannut epätoivoista asemaansa
hallintomaailmassa eikä ollut siitä pahoillaan, vaan oli omaan
toimintaansa tyytyväisempi kuin koskaan.

"Nainut huolehtii maallisesta, miten vaimoaan miellyttäisi, mutta
ei siitä, miten olisi Jumalalle mieliksi", sanoo apostoli Paavali,
ja Aleksei Aleksandrovitsh joka piti Raamattua ohjeenaan kaikissa
asioissa, muisteli usein tuota tekstiä. Hänestä tuntui, että
siitä asti, kun hänen vaimonsa oli hänet jättänyt, hän oli noilla
samaisilla projekteillaan palvellut Jumalaa enemmän kuin ennen.

Neuvoston jäsenen silminnähtävä kärsimättömyys ei häirinnyt Aleksei
Aleksandrovitshia; hän ei lopettanut projektinsa esittelyä, ennen
kuin neuvoston jäsen livahti tiehensä erään keisarillisen henkilön
ohikulun varjolla.

Jäätyään yksin Aleksei Aleksandrovitsh painoi mietteissään päänsä,
katsahti sitten hajamielisesti ympärilleen ja meni ovelle, missä
toivoi tapaavansa kreivitär Lidia Ivanovnan.

"Miten vankkoja ja fyysisesti terveitä he kaikki ovat!" ajatteli
Aleksei Aleksandrovitsh katselleen ohimennessään vankkatekoista
kamariherraa, jonka tuoksuva poskiparta oli huolellisesti kammattu,
ja kireään virkapukuunsa ahtautunutta punakaulaista ruhtinasta,
joiden ohi hänen oli mentävä. "Oikein sanotaan, että kaikki
maailmassa on pahaa", hän mietti luoden vielä kerran syrjäsilmäyksen
kamariherran pohkeisiin.

Hätäilemättä eteenpäin astellen Aleksei Aleksandrovitsh kumarsi
väsyneen ja arvokkaan näköisenä noille herroille, jotka puhuivat
hänestä. Hän katseli ovelle päin hakien silmillään Lidia Ivanovnaa.

-- Kas, Aleksei Aleksandrovitsh! sanoi pieni, harmaapäinen ukko
pahansuopa välähdys katseessaan, kun Karenin meni hänen ohitseen, ja
taivutti kylmästi päätään. -- Minä en ole vielä onnitellut teitä, hän
sanoi viitaten Kareninin vasta saamaan nauhaan.

-- Kiitos, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh. -- Miten kaunis päivä
tänään, lisäsi hän tapansa mukaan erityisesti korostaen sanaa kaunis.

Hän arvasi heidän ivailevan häntä, mutta hän ei heiltä muuta
odottanutkaan kuin vihamielisyyttä; hän oli jo tottunut siihen.

Huomattuaan ovesta ilmestyneen kreivitär Lidia Ivanovnan keltaiset,
kureliivistä kohoavat olkapäät ja kutsuvat, kauniit, mietteliäät
silmät hän hymyili paljastaen valkeat, hyvin hoidetut hampaansa ja
astui kreivittären luo.

Pukeutuminen oli nyt, kuten yleensä viime aikoina, vaatinut Lidia
Ivanovnalta suurta vaivaa. Hänen pukeutumisensa tarkoitus oli nykyään
aivan päinvastainen kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Silloin
hän oli tahtonut koristaa itseään jollakin ja mitä enemmän, sitä
parempi. Nyt hän sitä vastoin joutui aina laittautumaan siinä määrin
ikäänsä ja ulkonäköönsä soveltumattomalla tavalla, että hänen täytyi
vain huolehtia siitä, ettei ulkonäön ja laittautumisen välinen
vastakohtaisuus tulisi liian hirveäksi. Aleksei Aleksandrovitshin
suhteen hän oli saavuttanut tarkoituksensa ja näytti tämän mielestä
viehättävältä. Aleksei Aleksandrovitshille hän oli ainoa, ei
vain pelkän myötätunnon, vaan rakkauden vehreä saari ympäröivän
pahansuopuuden ja ivan meren keskellä.

Ivallisten katseiden ahdistama Karenin vetäytyi Lidia Ivanovnan
rakastunutta katsetta kohti kuin kasvi valon puoleen.

-- Onnittelen teitä, kreivitär sanoi luoden silmäyksen nauhaan.

Hilliten mielihyvän hymynsä Aleksei Aleksandrovitsh kohautti
olkapäitään ja ummisti silmänsä ikään kuin sanoakseen, ettei se
voinut ilahduttaa häntä. Kreivitär Lidia Ivanovna tiesi varsin hyvin,
että kunnianosoitukset olivat Kareninin suurimpia iloja, vaikka hän
ei koskaan myöntänyt sitä.

-- Miten meidän enkelimme voi? kysyi kreivitär tarkoittaen Serjozhaa.

-- En voi sanoa olevani täysin tyytyväinen häneen, sanoi Aleksei
Aleksandrovitsh kohottaen kulmiaan ja avaten silmänsä. -- Sitnikovkin
on tyytymätön häneen. (Sitnikov oli pedagogi, jolle Serjozhan
kasvatus -- hengellistä kasvatusta lukuunottamatta -- oli uskottu.)
Kuten olen jo teille puhunut, hän on jotenkin kylmäkiskoinen juuri
niitä pääkysymyksiä kohtaan, joiden tulisi liikuttaa jokaisen ihmisen
ja jokaisen lapsen sielua, alkoi Aleksei Aleksandrovitsh esittää
ajatuksiaan poikansa kasvatuksesta, mikä olikin ainoa kysymys, joka
kiinnosti hänen mieltään virka-asioiden ohella.

Kun Aleksei Aleksandrovitsh oli Lidia Ivanovnan avulla jälleen
palannut elämään ja toimintaan, hän oli kokenut velvollisuudekseen
pitää huolta hänen huomaansa jääneen pojan kasvatuksesta. Aleksei
Aleksandrovitsh joka ei koskaan ollut harrastanut kasvatusasioita,
omisti nyt osan ajastaan tämän kysymyksen teoreettiseen tutkimiseen.
Luettuaan muutamia antropologiaa, kasvatus- ja opetusoppia
käsitteleviä teoksia hän laati kasvatussuunnitelman ja ryhtyi
toimeen kutsuttuaan ohjaajaksi parhaan pietarilaisen pedagogin. Asia
kiinnosti häntä edelleen.

-- Niin, mutta entä sydän? Minä näen hänessä isänsä sydämen, ja
lapsi, jolla on sellainen sydän, ei voi olla paha, sanoi Lidia
Ivanovna riemukkaasti.

-- Niin, kenties... Mitä minuun tulee, teen vain velvollisuuteni.
Mitään muuta en voi.

-- Tulettehan te luokseni, sanoi kreivitär Lidia Ivanovna hetken
vaitiolon jälkeen, -- meidän täytyy puhua eräästä asiasta, joka on
teille sangen ikävä. Minä antaisin kaikkeni voidakseni vapauttaa
teidän muutamista muistoista, mutta muut eivät ajattele niin. Minä
sain kirjeen häneltä. Hän on täällä Pietarissa.

Aleksei Aleksandrovitsh arvasi, ketä kreivitär tarkoitti, ja vavahti,
mutta pian hänen kasvoilleen levisi se kuollut liikkumattomuus, joka
kuvasti hänen täydellistä avuttomuuttaan tässä asiassa.

-- Sitä minä odotinkin, hän sanoi.

Kreivitär Lidia Ivanovna katsahti häneen ihaillen, ja kyyneleet
kohosivat hänen silmiinsä Aleksei Aleksandrovitshin sielun suuruuden
herättäminä.



XXV


Kun Aleksei Aleksandrovitsh astui kreivitär Lidia Ivanovnan pieneen,
vanhanaikaisilla posliiniesineillä ja muotokuvilla koristettuun
vierashuoneeseen, itse emäntää ei vielä näkynyt. Hän oli vaihtamassa
pukua.

Pyöreällä valkean liinan peittämällä pöydällä oli kiinalainen
teekalusto ja spriillä lämmitettävä hopeinen teekannu. Aleksei
Aleksandrovitsh vilkaisi hajamielisesti seinällä oleviin lukuisiin
tuttuihin muotokuviin ja istuuduttuaan pöydän ääreen avasi pöydällä
olevan Uuden testamentin. Mutta kreivittären hameen kahina veti pian
hänen huomionsa muualle.

-- No niin, täällä me saamme istua rauhassa, sanoi Lidia Ivanovna
levottomasti hymyillen ja työntyi kiireesti pöydän ja sohvan väliin,
-- ja jutella teetä juodessamme.

Sanottuaan muutaman sanan valmisteluksi Lidia Ivanovna antoi Aleksei
Aleksandrovitshille Annalta saamansa kirjeen raskaasti hengittäen ja
punastuen.

Aleksei Aleksandrovitsh luki sen ja oli kauan vaiti.

-- En luule olevani oikeutettu kieltämään sitä häneltä, hän sanoi
arasti, kohottaen katseensa.

-- Ystäväni, te ette näe missään pahaa!

-- Päinvastoin, minä näen, että kaikki on pahaa. Mutta olisiko
oikein...

Hänen kasvoistaan kuvastui epäröinti ja neuvottomuus, ja hän ikään
kuin etsi opastusta ja johtoa.

-- Ei, keskeytti Lidia Ivanovna. -- Kaikella on rajansa. Minä
käsitän siveettömyyden, hän sanoi, vaikkei se ollutkaan aivan totta,
sillä hän ei ollut koskaan voinut ymmärtää, mikä saattoi naisia
epäsiveellisyyteen, -- mutta julmuutta minä en käsitä. Ja ketä
kohtaan? Teitä! Kuinka hän voi oleskella samassa kaupungissa kuin te?
Ei. Joka päivä näkyy ihminen oppivan uutta. Minäkin olen nyt oppinut
oikein ymmärtämään teidän ylevyytenne ja hänen alhaisuutensa.

-- Mutta kuka voi heittää kiveä? sanoi Aleksei Aleksandrovitsh
nähtävästi tyytyväisenä esittämäänsä osaan. -- Minä olen antanut
kaiken anteeksi enkä voi riistää häneltä sitä mitä hänen rakkautensa
kaipaa, rakkautta poikaan...

-- Mutta onko se rakkautta, ystäväni? Onko se vilpitöntä? Olkoon,
että te omasta puolestanne olette antanut anteeksi... mutta onko
meillä oikeutta vaikuttaa tuon enkelin sieluun? Hänhän pitää äitiään
kuolleena. Hän rukoilee äitinsä puolesta ja pyytää Jumalaa antamaan
anteeksi hänen syntinsä... Ja niin onkin parasta. Mitä hän tässä
tapauksessa rupeaisikaan ajattelemaan?

-- Sitä en tullutkaan ajatelleeksi, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh
alkaen nähtävästi olla samaa mieltä.

Kreivitär Lidia Ivanovna peitti kasvonsa käsillään ja vaikeni. Hän
rukoili.

-- Jos te kysytte minun neuvoani, sanoi hän rukoiltuaan ja otettuaan
kädet pois kasvoiltaan, -- niin minä en kehota teitä tekemään sitä.
Enkö minä näe miten te kärsitte, miten se on avannut kaikki teidän
haavanne? Mutta olettakaamme, että te nyt kuten aina unohdatte
oman itsenne. Mihin se sitten vie? Teille siitä koituu vain uutta
kärsimystä ja lapselle kidutusta. Jos siinä naisessa on enää mitään
inhimillistä, täytyy hänen itsensäkin olla toivomatta sitä. Ei,
epäröimättä kehotan teitä kieltämään, ja jos sallitte, kirjoitan
hänelle.

Aleksei Aleksandrovitsh suostui, ja kreivitär Lidia Ivanovna
kirjoitti seuraavan ranskankielisen kirjeen:

/#
    'Armollinen Rouva.

    Teidän muistonne elvyttäminen voi saattaa poikanne tekemään
    kysymyksiä, joihin ei voi vastata päästämättä lapsen sieluun
    tuomitsemisen henkeä sitä kohtaan, minkä tulee pysyä hänelle
    pyhättönä, ja siksi pyydän teitä ymmärtämään miehenne kiellon
    kristillisen rakkauden hengessä. Pyydän Kaikkivaltiasta olemaan
    teille armelias.

    Kreivitär Lidia.'
#/

Kirje saavutti salaisen tarkoituksensa, jota Lidia Ivanovna oli
koettanut peitellä itseltään. Se loukkasi Annaa sielun pohjia myöten.

Aleksei Aleksandrovitsh puolestaan ei pystynyt enää sinä päivänä
paneutumaan tavallisiin töihinsä eikä löytänyt sitä uskovan ja
pelastetun ihmisen sielunrauhaa, jota oli tuntenut sitä ennen.

Uskottoman vaimon muiston ei olisi pitänyt häiritä häntä; olihan
tuo vaimo niin läpeensä syyllinen hänen edessään ja hän niin pyhä
vaimonsa edessä, kuten Lidia Ivanovna varsin oikein oli sanonut.
Mutta hän ei ollut rauhallinen: hän ei ymmärtänyt lukemaansa kirjaa
eikä voinut karkottaa kiusallisia muistoja, jotka sukelsivat hänen
mieleensä, muistoja niistä virheistä, joita hän tunsi tehneensä
vaimonsa suhteen. Muisto siitä, miten hän kilparatsastuksesta
palattaessa oli ottanut vastaan vaimonsa uskottomuuden tunnustuksen
-- varsinkin se seikka, että hän oli vaatinut vaimolta ainoastaan
ulkoisen säädyllisen noudattamista eikä ollut haastanut viettelijää
kaksintaisteluun -- vaivasi häntä kuin paha omatunto. Samoin vaivasi
häntä sen kirjeen muisto, jonka hän itse oli kirjoittanut; ja
kaikkein kipeimmin sai hänen turha anteeksiantonsa ja huolenpitonsa
vieraasta lapsesta hänen sydämensä kirvelemään häpeästä ja
katumuksesta.

Ja samanlainen häpeän ja katumuksen tunne kirveli häntä, kun hän
selaili koko mennyttä avioliittoaikaansa ja muisteli niitä kömpelöitä
sanoja, joilla oli pitkän epäröinnin jälkeen kosinut vaimoaan.

"Mutta mitä pahaa minä olen tehnyt?" kysyi hän itseltään. Ja tämä
kysymys johdatti hänet aina toiseen, siihen, tunsivatko muut toisin,
rakastivatko ja menivätkö toisin naimisiin muut miehet, Vronskit,
Oblonskit... nuo paksupohkeiset kamariherrat. Ja hän näki kokonaisen
sarjan noita mehevälihaisia, voimakkaita, epäröimättömiä herroja,
jotka väkisinkin aina ja kaikkialla kiinnittivät hänen huomiotaan.
Hän karkotti mielestään nämä ajatukset koettaen vakuuttaa itselleen,
että hän eli iankaikkisuutta eikä tätä ajallista elämää varten ja
että hänen sielussaan oli rauha ja rakkaus. Mutta se vähäpätöinen
seikka, että hän oli tässä mitättömässä ajallisessa elämässä --
kuten hänestä näytti -- tehnyt muutamia mitättömiä virheitä, vaivasi
häntä, niin kuin sitä ikuista pelastusta, johon hän uskoi, ei
olisi ollutkaan. Mutta kiusaus ei kestänyt kauan, ja pian Aleksei
Aleksandrovitshin sieluun palautui jälleen se rauha ja ylevyys, joka
sai hänet unohtamaan sen, mitä hän ei tahtonut muistaa.



XXVI


-- No, kuinkas kävi, Kapitonitsh? kysyi Serjozha palatessaan
syntymäpäivänsä aattona punaposkisena ja iloisena kävelyltään ja
antaessaan poimutetun venäläiskuosisen päällystakkinsa pitkälle,
vanhalle ovenvartijalle, joka korkeudestaan hymyili pikku miehelle.
-- Kävikö tänään se sidekätinen virkamies? Ottiko isä vastaan?

-- Otti. Heti kun kanslianhoitaja oli mennyt, kävin papallenne
ilmoittamassa, ovenvartija sanoi iskien iloisesti silmää. -- Antakaas
kun minä autan.

-- Serjozha! sanoi slaavilainen kotiopettaja pysähtyen sisähuoneisiin
johtavalle ovelle, -- riisukaa itse päällyskengät!

Vaikka Serjozha kuuli opettajansa heikon äänen, hän ei kiinnittänyt
siihen mitään huomiota. Hän seisoi pitäen kiinni ovenvartijan vyöstä
ja katsoen häntä kasvoihin.

-- No tekikö isä mitä hän tahtoi? Ovenvartija nyökkäsi myöntävästi
päätään.

Käsi siteessä kulkeva virkamies, joka oli jo seitsemän kertaa käynyt
pyytämässä jotain Kareninilta, oli kiinnittänyt sekä Serjozhan että
ovenvartijan huomiota. Serjozha oli tavannut hänet kerran eteisessä
ja kuullut, miten valittavasti hän pyysi ovenvartijaa ilmoittamaan
hänet sanoen muuten kuoleman odottavan häntä ja hänen lapsiaan.
Sittemmin Serjozha oli tavannut hänet eteisessä toisenkin kerran, ja
hänen mielenkiintonsa oli herännyt.

-- No, oliko hän hyvillään... oikein hyvillään? kysyi hän.

-- Olipa tietenkin. Lähti miltei tanssien.

-- Onko tuotu mitään? kysyi Serjozha oltuaan hetkisen vaiti.

-- Jaa-a, herra, kuiskasi ovenvartija salaperäisesti pudistaen
päätään, -- jotain kreivittäreltä.

Serjozha ymmärsi heti ovenvartijan sanoista, että kreivitär Lidia
Ivanovna oli lähettänyt hänelle syntymäpäivälahjan.

-- Onko se totta? Missä se on?

-- Kornei vei pappanne huoneeseen. Taitaa olla hyvä kapine!

-- Kuinka suuri? Onko tämän kokoinen?

-- Vähän pienempi, mutta hyvä.

-- Onko kirja?

-- Ei, kapine se on. Menkää, menkää, Vasili Lukitsh kutsuu, sanoi
ovenvartija kuullessaan kotiopettajan lähenevät askeleet. Ja
nyökäyttäen merkitsevästi päätään opettajaan päin hän irrotti
hellävaroen vyöltään Serjozhan pienen käden, joka oli vielä kämmentä
myöten hansikkaan sisässä.

-- Ihan kohta, Vasili Lukitsh! vastasi Serjozha, kasvoillaan se
iloinen ja rakastettava hymy, joka aina sulatti toimeliaan Vasili
Lukitshin.

Serjozha oli niin iloinen, kaikki tuntui hänestä niin onnelliselta,
että hänen täytyi vielä saada kertoa ovenvartijaystävälleen, minkä
iloisen uutisen hän oli Kesäpuistossa kävellessään kuullut kreivitär
Lidia Ivanovnan veljentyttäreltä. Tämä uutinen tuntui hänestä
erityisen merkittävältä, kun se sattui yhteen sidekätisen virkamiehen
ilon ja hänen oman ilonsa kanssa. Serjozhan mielestä oli nyt
sellainen päivä, jolloin kaikkien olisi pitänyt olla iloisia.

-- Tiedätkö, Kapitonitsh, että isä on saanut Aleksander Nevskin?

-- Tiedänpä toki. On käynyt jo onnittelijoitakin.

-- Onko isä hyvillään?

-- Tottahan toki on hyvillään tsaarin lahjasta. Ansioistaan hän sen
tietysti sai, sanoi ovenvartija arvokkaasti ja vakavan näköisenä.

Serjozha tarkasteli mietteissään ovenvartijan kasvoja, jotka hän
tunsi pienimpiä piirteitä myöten, varsinkin tämän leukaa, joka pisti
esiin poskiparran lomasta ja jota kukaan muu ei nähnyt niin hyvin
kuin alhaalta katseleva Serjozha.

-- No onko tyttäresi käynyt luonasi? Ovenvartijan tytär oli
balettitanssijatar.

-- Miten hän nyt arkena joutaisi? Niilläkin on läksynsä. Ja teillä
myös, herra; menkääpäs nyt lukemaan.

Tultuaan huoneeseensa ei Serjozha heti istuutunutkaan läksyjensä
ääreen, vaan kertoi opettajalleen aavistavansa, että tuotu kapine oli
jokin kone. -- Mitä te arvelette? kysyi hän.

Mutta Vasili Lukitsh arveli vain, että oli opittava kielioppiläksy
kello kahdeksi, jolloin opettajan piti tulla.

-- Mutta sanokaahan, Vasili Lukitsh, poika kysyi äkkiä, kun oli jo
istuutunut työpöydän ääreen ja avannut kirjan, -- mikä on enemmän
kuin Aleksander Nevski? Tiedättekö te, että isä on saanut Aleksander
Nevskin?

Vasili Lukitsh vastasi, että vielä enemmän oli Vladimir.

-- Entä mikä on sitä korkeampi?

-- Korkein on Andrei Pervozvannyi.

-- Mutta vieläkin korkeampi kuin Andrei?

-- Sitä en tiedä.

-- Ettekö tekään tiedä? ja Serjozha nojasi päänsä käsiään vasten ja
vaipui mietteisiinsä.

Hänen mietteensä olivat mitä moninaisimmat. Hän kuvitteli isänsä
yhtäkkiä saavan sekä Vladimirin että Andrein ja tahtoi sen vuoksi
olla erityisen kiltti tällä tunnilla; ja hän ajatteli, kuinka hän
suurena saisi kaikkien ritarikuntien merkit, vieläpä Andreita
korkeammankin, kun sellainen vain keksittäisiin. Heti kun se
keksitään, hän saa sen. Ja kun keksivät vieläkin korkeampia, hän on
jo ansainnut nekin.

Aika kului tällaisia miettiessä, ja kun opettaja saapui, ajan ja
paikan adverbejä käsittelevä läksy meni kovin huonosti, ja opettaja
oli hyvin pahoillaan. Opettajan mielipaha kosketti Serjozhaa. Hän
tunsi olevansa syytön siihen, ettei ollut oppinut läksyjään; hän
ei ollut voinut sille mitään. Opettajan selittäessä hän oli kyllä
luullut ymmärtävänsä, mutta kun opettaja lakkasi selittämästä, hän
ei mitenkään voinut muistaa ja käsittää, että sellainen tavallinen
sana kuin "yhtäkkiä" oli tavan adverbi. Kuitenkin hän oli suruissaan
siitä, että oli pahoittanut opettajansa mielen.

Hän valitsi hetken, jolloin opettaja katsoi äänetönnä kirjaan. --
Mihail Ivanovitsh milloin teidän nimipäivänne on? kysyi hän äkkiä.

-- Ajattelisitte ennemminkin läksyjänne; nimipäivällä ei ole mitään
merkitystä järjellisille olennoille. Se on aivan kuin kaikki muutkin
päivät, jolloin täytyy tehdä työtä.

Serjozha katsahti tarkkaavaisesti opettajaan, tämän harvaan partaan
ja silmälaseihin, jotka olivat liukuneet nenässä olevan arven
alapuolelle, ja vaipui niin kokonaan mietteisiinsä, ettei kuullut
enää mitään, mitä opettaja selitti. Hän ymmärsi, ettei opettaja
ajatellut sitä mitä sanoi, hän tunsi sen opettajan äänensävystä.
"Mutta miksi niiden kaikkien pitää selitellä tuota yhtä ja samaa,
juuri kaikkein ikävintä ja joutavinta? Miksi hän on tyly minulle,
minkä tähden hän ei pidä minusta?" kyseli hän itseltään surullisena
eikä löytänyt vastausta.



XXVII


Opettajan mentyä seurasi isän tunti. Isän viipyessä Serjozha
istuutui pöydän ääreen, leikitteli kynäveitsellään ja mietti. Hänen
mielipuuhiaan oli etsiskellä äitiä kävelyn aikana. Hän ei uskonut
kuolemaan yleensä eikä varsinkaan äitinsä kuolemaan, vaikka Lidia
Ivanovna oli siitä puhunut ja isäkin oli sanonut samaa; ja sen vuoksi
hän etsi aina kävelemässä ollessaan äitiään vielä senkin jälkeen, kun
hänelle oli kerrottu, että äiti oli kuollut. Jokainen täyteläisempi,
siro ja tummatukkainen nainen oli hänen äitinsä. Aina kun hän näki
sellaisen naisen, hänen rinnassaan nousi niin voimakas hellyyden
tunne, että hänen hengityksensä salpautui ja kyyneleet kihosivat
silmiin. Ja hän odotti naisen aivan pian tulevan hänen luokseen ja
nostavan harsonsa kasvoiltaan. Hän näkisi äitinsä kasvot ja hymyn,
äiti syleilisi häntä ja hän tuntisi tämän vaatteiden tuoksun ja
käden hellän hyväilyn ja itkisi onnesta niin kuin sinä iltana,
jolloin hän oli paneutunut pitkälleen äitinsä jalkoihin ja äiti
oli kutitellut häntä ja hän oli nauranut ja ollut purevinaan tämän
valkeaa, monisormuksista kättä. Kun hän oli sitten sattumalta saanut
kuulla entiseltä hoitajaltaan, ettei äiti ollutkaan kuollut, ja kun
isä ja Lidia Ivanovna olivat selittäneet, että hänelle, Serjozhalle,
äiti oli kuollut, koska oli ollut paha -- mitä Serjozha ei mitenkään
voinut ymmärtää, sillä rakasti äitiään --, hän jatkoi samaa äitinsä
etsiskelyä eikä lakannut odottamasta tätä. Tänään oli Kesäpuistossa
ollut eräs siniharsoinen nainen, jota hän oli vavahtelevin sydämin
seurannut, kun tämä oli yksin lähestynyt häntä käytävää pitkin. Se
nainen ei ollut tullut heidän luokseen saakka, vaan kääntynyt ja
kadonnut jonnekin. Tänään Serjozha oli voimakkaammin kuin koskaan
tuntenut rinnassaan rakkauden sykkeen äitiään kohtaan; ja nyt,
odottaessaan isän tuloa ja tuijottaessaan kirkkain silmin eteensä,
hän oli niin vaipunut ajattelemaan äitiään, ettei huomannut
leikelleensä koko pöydän kulman naarmuja täyteen.

-- Isänne tulee, Vasili Lukitshin ääni herätti hänet.

Serjozha hypähti pystyyn, meni isänsä luo ja suudeltuaan häntä
kädelle katsahti häneen tarkkaavaisena, hakien hänen kasvoiltaan ilon
merkkejä Aleksander Nevskin johdosta.

-- Oliko kävelyllä hauskaa? kysyi Aleksei Aleksandrovitsh istuutuen
nojatuoliinsa, vetäen eteensä Vanhan testamentin ja avaten sen.
Huolimatta siitä, että hän oli usein sanonut Serjozhalle, että
jokaisen kristityn täytyi tarkasti tuntea pyhät kirjoitukset, piti
hänen itsensä Vanhan testamentin asioissa usein turvautua kirjaan, ja
Serjozha näki sen.

-- Oli, oli hyvin hauskaa, isä, sanoi Serjozha istuutuen. -- Minäpä
näin Nadenkan. Nadenka oli Lidia Ivanovnan kasvatti ja veljentytär.
-- Hän sanoi minulle, että te saitte uuden tähden. Oletteko iloinen,
isä?

-- Ensinnäkin, älä keinuttele tuolia, alkoi Aleksei Aleksandrovitsh.
-- Ja toiseksi vain työ jotain merkitsee eikä palkinto. Minä
toivoisin, että ymmärtäisit sen. Jos työskentelet ja luet sitä
varten, että saisit palkinnon, tuntuu työ sinusta vaikealta; mutta
kun rakastat työtä, jota teet, puhui Aleksei Aleksandrovitsh
muistellen, kuinka hän itsekin oli saanut velvollisuudentunteestaan
tukea tämän aamuisessa ikävässä työssä, kun oli pitänyt
allekirjoittaa satakahdeksankymmentä paperia, -- saat siitä parhaan
palkinnon.

Hellyyden ja ilon välke oli sammunut Serjozhan silmistä, ja hän
katsoi alas karttaen isänsä katsetta. Sillä tavoinhan isä aina
kohteli häntä, ja Serjozha oli jo oppinut mukautumaan tuohon sävyyn.
Isä puhui hänelle -- niin Serjozhasta tuntui -- kuin jollekin
toiselle, kuvittelemalleen pojalle, sellaiselle, jollaisia on
kaikenlaisissa kirjoissa, mutta jollainen ei Serjozha vähääkään
ollut. Mutta isänsä seurassa Serjozha koetti aina tekeytyä
sellaiseksi kuvakirjapojaksi.

-- Minä toivon, että sinä ymmärrät sen! sanoi isä.

-- Kyllä, isä, vastasi Serjozha teeskennellen olevansa Aleksei
Aleksandrovitshin kuvittelema poika.

Hänen oli ollut opittava ulkoa muutamia raamatunlauseita ja
kerrattava Vanhan testamentin alkua. Raamatunlauseet Serjozha
osasi jotakuinkin, mutta juuri hänen lausuessaan niitä hänen
silmänsä osuivat isän otsaluuhun, joka teki niin jyrkän taitteen
ohimoihin päin, että hän sekosi sanoissaan ja liitti yhden lauseen
lopun samalla sanalla alkavan toisen lauseen alkuun. Aleksei
Aleksandrovitsh näki selvästi, ettei Serjozha ymmärtänyt mitä puhui,
ja se hermostutti häntä.

Hän rypisti kulmiaan ja alkoi selittää sitä, minkä Serjozha oli jo
monet kerrat kuullut, mutta ei ollut saanut pysymään muistissaan,
koska ymmärsi sen liian selvästi, jotain samantapaista kuin että
"yhtäkkiä" oli tavan adverbi. Serjozha katsahti pelästyneenä isäänsä
ja ajatteli vain, pakottaako isä nyt, kuten joskus ennen, hänet
toistamaan sanansa. Ja tuo ajatus säikäytti hänet niin, ettei
hän ymmärtänyt enää mitään. Mutta isä ei pannut toistamaan, vaan
siirtyi Vanhan testamentin läksyyn. Serjozha kertoi hyvin itse
tapahtumat, mutta kun hänen piti selittää, mitä nuo tapahtumat
vertauskuvallisesti merkitsevät, hän ei tiennyt mitään, vaikka häntä
oli jo kerran rangaistu tästä läksystä. Hän ei osannut kertoa mitään
vaan kiemurteli, viilteli pöytää ja keikutti tuoliaan. Läksykohta
koski ennen vedenpaisumusta eläneitä patriarkkoja. Hän muisti
heistä vain Eenokin, joka oli otettu elävänä taivaaseen. Ennen hän
oli tiennyt toistenkin nimet, mutta nyt hän ei ollenkaan muistanut
niitä, ennen kaikkea sen vuoksi, että Eenok oli hänen mielihenkilönsä
Vanhassa testamentissa ja Eenokin ottamiseen elävänä taivaaseen
liittyi hänen mielessään kokonainen ajatussarja, jota hän nytkin
vajosi miettimään katsoessaan pysähtynein silmin isän kellonperiin ja
puoleksi kiinni olevaan liivinnappiin.

Kuolemaan, josta hänelle niin usein puhuttiin, Serjozha ei uskonut
ollenkaan. Hän ei uskonut sitä, että hänen rakastamansa ihmiset
voisivat kuolla, eikä varsinkaan sitä, että hän itse kuolisi. Se oli
hänestä aivan mahdotonta ja käsittämätöntä. Hänelle oli sanottu, että
kaikki kuolevat; hän oli kysellyt sellaisiltakin ihmisiltä, joihin
hän luotti, ja hekin olivat vakuuttaneet samaa: vanha hoitajakin
oli niin sanonut, joskin vastahakoisesti. Mutta Eenokhan ei ollut
kuollut, siis eivät kaikki kuolleet. "Ja miksi muutkin eivät voisi
ansaita Jumalalta sitä, että Hän ottaisi heidät elävänä taivaaseen?"
ajatteli Serjozha. Pahat, toisin sanoen ne, joista Serjozha ei
pitänyt, ne saivat kuolla, mutta hyvät voisivat kaikki päästä sinne
niin kuin Eenok.

-- No, mitkä ovat patriarkkojen nimet?

-- Eenok, Eenok...

-- Senhän sinä jo mainitsit. Huonosti, Serjozha, hyvin huonosti sinä
osaat. Jollet sinä halua oppia sitä, mikä on kaikkein tärkeintä
kristitylle, sanoi isä nousten nojatuolistaan, -- niin mikä sinua
sitten voisi kiinnostaa? Minä olen tyytymätön sinuun, ja Pjotr
Ignatjevitsh -- se oli opettajan nimi -- on myös tyytymätön... Minun
täytyy rangaista sinua...

Isä ja opettaja olivat kumpikin tyytymättömiä Serjozhaan ja hän
oppi tosiaan läksynsä sangen huonosti. Silti ei suinkaan voinut
sanoa, että hän olisi ollut lahjaton poika. Päinvastoin, hän oli
paljon lahjakkaampi kuin ne pojat, jotka opettaja asetti Serjozhalle
esikuviksi. Isän kannalta katsoen häneltä puuttui halua oppia sitä,
mitä hänelle opetettiin. Mutta oikeastaan hän ei voinut opiskella
sitä. Ei voinut siksi, että hänen sielussaan oli muita, hänestä
tärkeämmiltä tuntuvia vaatimuksia kuin ne, joita isä ja opettaja
esittivät. Ensinmainitut olivat ristiriidassa jälkimmäisten kanssa,
ja siksi hän kamppaili kasvattajiaan vastaan.

Hän oli yhdeksänvuotias, lapsi vielä. Silti hän tunsi oman sielunsa,
se oli hänelle kallis, hän vartioi ja suojeli sitä kuten silmäluomi
suojelee silmää eikä päästänyt sinne ketään ilman rakkauden avainta.
Hänen kasvattajansa valittivat, ettei hän halunnut oppia, ja
kuitenkin hänen sielunsa oli täynnä tiedonjanoa. Hän haki oppia
Kapitonitshilta, hoitajamummolta, Nadenkalta ja Vasili Lukitshilta,
mutta ei opettajiltaan. Vesi, jota isä ja opettaja odottivat
myllyynsä, oli jo kauan sitten tihkunut pois ja teki työtään muualla.

Isä rankaisi Serjozhaa siten, ettei päästänyt häntä Nadenkan, Lidia
Ivanovnan veljentyttären luo. Mutta rangaistus koituikin Serjozhan
onneksi. Vasili Lukitsh sattui olemaan hyvällä tuulella ja näytti
hänelle, miten tuulimyllyjä tehdään. Koko ilta kului häneltä myllyjen
teossa ja mietiskellessä, miten voisi tehdä sellaisen myllyn, jossa
voisi pyöriä: tarttua tai sitoa itsensä siipiin ja pyöriä niiden
mukana. Äitiään Serjozha ei ajatellut koko iltana, mutta mentyään
vuoteeseen hän äkkiä muisti tämän ja rukoili omin sanoin, että äiti
huomenna, hänen syntymäpäivänään, lakkaisi piilottelemasta ja tulisi
hänen luokseen.

-- Vasili Lukitsh, tiedättekö mitä minä muuta rukoilin kuin mitä
rukouksissa on?

-- Että oppisitte paremmin läksynne.

-- Ei.

-- Jotain leikkikalua.

-- Ei. Ette arvaa. Jotain hyvin hauskaa, mutta en sano mitä. Kun se
tapahtuu, niin sanon. Joko arvasitte?

-- En, en minä arvaa. Sanokaa, pyysi Vasili Lukitsh hymyillen, mitä
hänelle sattui harvoin. -- No, käykäähän pitkäksenne, minä sammutan
kynttilän.

-- Ilman kynttilää minä näen vielä paremmin sen, mitä rukoilin. Nyt,
nyt olin vähällä sanoa! sanoi Serjozha helähtäen iloiseen nauruun.

Kun kynttilä oli viety pois, Serjozha tunsi äitinsä olevan luonaan.
Äiti seisoi hänen vuoteensa ääressä ja hyväili häntä hellällä
katseellaan. Mutta yhtäkkiä tuli tuulimyllyjä, kynäveitsi, kaikki
meni sekaisin, ja hän vaipui uneen.



XXVIII


Tultuaan Pietariin Vronski ja Anna asettuivat asumaan erääseen
parhaista hotelleista. Vronski asui erillään alakerrassa ja Anna
lapsensa, imettäjän ja kamarineidin kanssa toisessa kerroksessa,
suuressa nelihuoneisessa huoneistossa.

Ensimmäisenä päivänä tulonsa jälkeen Vronski meni veljensä luo.
Siellä hän tapasi äitinsä, joka oli saapunut Moskovasta hoitamaan
asioita. Äiti ja käly ottivat hänet vastaan kuten ennenkin, kyselivät
hänen ulkomaanmatkastaan ja puhuivat yhteisistä tuttavista, mutta
eivät sanoneet sanaakaan hänen ja Annan suhteesta. Sen sijaan
seuraavana päivänä Vronskin luona käydessään veli kyseli yhtä
ja toista Annasta, ja Aleksei sanoi hänelle suoraan, että piti
suhdettaan Annaan oikeana avioliittona ja toivoi avioeroasian
järjestyvän voidakseen naida Annan. Mutta myös ennen sitä hän piti
Annaa täysin oikeana aviovaimonaan ja pyysi veljeään kertomaan tämän
äidille ja vaimolleen.

-- Jollei seuramaailma sitä hyväksy, se on minulle aivan
yhdentekevää, hän sanoi, -- mutta jos sukulaiseni tahtovat pysyä
kanssani sukulaisuussuhteissa, heidän täytyy kohdella vaimoanikin
sukulaisenaan.

Vanhempi veli, joka oli aina kunnioittanut nuoremman mielipiteitä,
ei oikein tiennyt, kuinka niihin tällä kertaa oli suhtauduttava,
kun seuramaailma ei ensin ollut ratkaissut tuota kysymystä; hänellä
itsellään taas ei ollut mitään asiaintilaa vastaan, ja hän lähti
Aleksein mukana Annan luo.

Kuten aina muiden läsnä ollessa, Vronski teititteli Annaa ja
puhutteli häntä kuin läheistä tuttavaa, mutta sanomattakin oli
selvää, että veli tiesi heidän suhteensa laadun. Puhuttiin muun
muassa siitä, että Anna lähtee Vronskin maatilalle.

Huolimatta seuramaailman tuntemuksestaan Vronski oli uuden asemansa
suhteen omituisen harhaluulon vallassa. Olisi luullut hänet
ymmärtävän, että seuramaailma oli häneltä ja Annalta suljettu, mutta
nyt oli hänen päässään syntynyt se kuvitelma, että niin oli ollut
vain entisaikaan ja että nykyään, kaiken nopeasti edistyessä --
hän oli huomaamattaan tullut kaiken edistyksen kannattajaksi --,
yleinen näkemys asiasta oli kokonaan toinen ja ettei kysymys heidän
suhteestaan seuramaailmaan siis ollut vielä ratkaistu. "Tietenkään
hovimaailma ei ota häntä vastaan", ajatteli Vronski, "mutta
läheisimpien ihmisten täytynee toki ymmärtää asia oikealta kannalta."

Ihminen voi istua tuntikausia jalat ristissä allaan tietäessään,
ettei mikään estä muuttamasta asentoa; mutta jos hän tietää, että on
pakko istua niin, hän saa kouristuksia, jalat alkavat vavahdella ja
painua siihen suuntaan, mihin ne tekisi mieli ojentaa. Vronski joutui
kokemaan saman ilmiön seurapiirien suhteen. Vaikka hän sielunsa
sisimmässä tiesikin, että seurapiirimaailma oli heiltä suljettu, hän
kokeili, eikö se olisi aikojen saatossa muuttunut ja eikö se nyt
ottaisi heitä vastaan. Mutta hän sai hyvin pian huomata, että vaikka
tämä maailman olikin avoinna hänelle, se oli Annalta suljettu. Samat
kädet, jotka kuin kissa ja hiiri -- leikissä kohotettiin portiksi
hänelle, laskeutuivat sulkemaan tien Annalta.

Ensimmäinen Vronskin tapaamista pietarilaisen seuramaailman daameista
oli hänen serkkunsa, ruhtinatar Betsy.

-- No, vihdoinkin! huudahti ruhtinatar iloisena tavatessaan hänet.
-- Kuinka Anna voi? Kuinka hauskaa! Missä te asutte? Voi kuvitella,
miten kauhealta meidän Pietarimme tuntuu teidän ihanan matkanne
jälkeen. Kuherruskuukausi Roomassa! Voin kuvitella teidän onneanne!
Kuinka on avioeron laita? Joko kaikki on valmista?

Vronski huomasi, että Betsyn ihastus laimeni, kun hän kuuli, ettei
eroa vielä ollut hankittu.

-- Minua tullaan kivittämään, minä tiedän sen, sanoi Betsy, -- mutta
minä tulen Annan luo, ehdottomasti tulen. Ette varmaankaan viivy
täällä kauan?

Ja hän tuli tosiaankin jo sinä päivänä Annan luo, mutta suhtautui
tähän toisin kuin ennen. Hän näytti ylpeilevän rohkeudestaan ja
toivovan, että Anna ymmärtäisi uskollisen ystävänsä arvon. Hän
viipyi vain kymmenisen minuuttia, kertoi seurapiiriuutisia ja sanoi
lähtiessään:

-- Te ette sanonut minulle, koska hankitte eron. Minä itse olen ehkä
uhkarohkea, mutta luulenpa, että muu seuramaailma tulee pysyttelemään
teistä kaukana niin kauan kuin ette ole naimisissa. Ja sehän käy
niin helposti nykyään. Ça se fait[13]. Te lähdette siis perjantaina?
Ikävä, ettemme enää tapaa.

Betsyn käytöksestä Vronski olisi voinut ymmärtää, mitä hänen
tuli odottaa seuramaailmalta, mutta hän teki vielä kokeen omien
sukulaistensa keskuudessa. Äitiinsä hän ei luottanut. Hän tiesi, että
äiti, joka oli niin ihaillut Annaa heidän tuttavuutensa alkuaikana,
vihasi nyt sielunsa pohjasta tuota naista, jota hän piti syynä
poikansa uran katkeamiseen. Mutta Vronski pani toivonsa Varjaan,
veljensä vaimoon. Hän ei ainakaan -- niin Vronski arveli -- heittäisi
kiveä, vaan tulisi mutkattomasti ja päättäväisesti Annan luo ja
kutsuisi tämän kotiinsa.

Toisena päivänä tulonsa jälkeen Vronski meni hänen luokseen ja
tavattuaan kälynsä yksin kotona kertoi heti hänelle toivomuksensa.

-- Sinä tiedät, Aleksei, sanoi Varja kuultuaan Vronskin asian, --
kuinka minä pidän sinusta ja miten valmis minä olen tekemään kaikkeni
sinun hyväksesi; mutta minä olen tiennyt, etten voi olla sinulle
ja Anna Arkadjevnalle hyödyksi, ja siksi olen ollut vaiti tässä
asiassa, hän sanoi lausuen erityisen huolellisesti Annan nimen. --
Sinun ei pidä luulla, että minä tuomitsen. En koskaan; minä olisin
kenties tehnyt samoin hänen sijassaan. Minä en mene enkä voi mennä
yksityiskohtiin, puhui hän vilkaisten arasti lankonsa synkkiin
kasvoihin. -- Mutta asioista täytyy puhua niiden omalla nimellä. Sinä
tahdot, että minä menisin hänen luokseen, avaisin hänelle kotini ja
koettaisin siten saada hänet entiseen maineeseensa seurapiireissä.
Mutta etkö ymmärrä, että minä en voi tehdä sitä. Minulla on
itselläni tyttäriä, ja minun itsenikin täytyy mieheni vuoksi ottaa
osaa seuraelämään. Jos minä tulisinkin Anna Arkadjevnan luo, hän
ymmärtäisi itse, etten voi kutsua häntä luokseni tai vierailu
pitäisi ainakin järjestää niin, ettei hän tapaisi täällä tavallisia
sovinnaisia ihmisiä; ja sehän loukkaisi häntä. Minä en voi nostaa
häntä...

-- Minun mielestäni hän ei ole enemmän langennut kuin ne sadat
naiset, joille teidän kotinne on avoinna! Vronski keskeytti hänet
vielä synkempänä. Todettuaan kälynsä päätöksen järkähtämättömäksi hän
nousi enempää puhumatta.

-- Aleksei, älä ole minulle vihainen. Koeta nyt ymmärtää, ettei syy
ole minun, puolustautui Varja katsoen häneen arasti hymyillen.

-- Minä en ole vihainen, sanoi Vronski yhä synkkänä, -- mutta tämä
asia on minulle kaksinverroin ikävä. Ikävä senkin vuoksi, että
se repii rikki ystävyytemme. Tai jollei revi rikki, niin ainakin
heikentää sitä. Ymmärräthän, että tämä vaikuttaa minunkin suhteeseeni
sinuun.

Näin sanottuaan hän lähti.

Vronski huomasi, ettei kannattanut yrittääkään enempää ja että nämä
muutamat päivät Pietarissa oli vietettävä kuin jossain vieraassa
kaupungissa, vältellen tarkasti yhteydenpitoa entisen seuramaailman
kanssa, jottei joutuisi alttiiksi ikävyyksille ja loukkauksille,
jotka niin kiusasivat häntä. Erityisen vaikeaksi hänen asemansa
Pietarissa teki se seikka, että Aleksei Aleksandrovitsh ja hänen
nimensä tuntuivat olevan vastassa kaikkialla. Kaikissa keskusteluissa
tuli esiin hänen nimensä, ja minnekään ei voinut mennä tapaamatta
häntä. Ainakin Vronskista tuntui siltä, niin kuin ihmisestä, jonka
sormi on kipeä, tuntuu kuin hän aina satuttaisi kipeän sormensa joka
paikkaan.

Oleskelu Pietarissa kävi Vronskille vaikeaksi vielä senkin vuoksi,
että hän huomasi Annan olevan uuden ja käsittämättömän mielialan
vallassa. Väliin Anna oli kuin rakastunut häneen, väliin taas
kylmäkiskoinen, hermostunut ja umpimielinen. Jokin asia vaivasi
häntä, hän salasi jotain Vronskilta eikä näyttänyt huomaavankaan
niitä loukkauksia, jotka myrkyttivät Vronskin elämää ja joiden
olisi pitänyt Annan tapaiselle herkälle ihmiselle olla erityisen
kiusallisia.



XXIX


Anna oli tullut Venäjälle siinä toivossa, että saisi tavata
poikansa. Siitä päivästä saakka, jolloin hän oli lähtenyt Italiasta,
oli tämä ajatus pitänyt häntä jännityksessä. Ja mitä lähemmäksi
Pietaria hän oli tullut, sitä suurempana oli jälleennäkemisen ilo
ja merkitys kangastellut hänen mielessään. Hän ei ollut kysellyt
itseltään, kuinka tuo tapaaminen kävisi päinsä; se oli näyttänyt niin
luonnolliselta ja yksinkertaiselta, kun he molemmat olisivat samassa
kaupungissa. Mutta saavuttuaan Pietariin hän oli äkkiä selvästi
käsittänyt nykyisen asemansa ja huomannut, ettei tapaaminen ollutkaan
helppoa.

Hän oli jo kaksi päivää ollut Pietarissa. Koko ajan hän oli ajatellut
poikaansa, mutta ei ollut vielä saanut nähdä tätä. Hän tunsi, ettei
hänelle ollut oikeutta mennä suoraan poikansa kotiin, jossa hän
olisi voinut kohdata Aleksei Aleksandrovitshin. Olisi voinut käydä
niin, että häntä olisi loukattu eikä päästetty sisään. Kirjeen
kirjoittamista miehelleen ja sovitteluja tämän kanssa Annan oli
piinallista ajatellakin: hän voi olla rauhallinen vain silloin, kun
ei ajatellut miestään. Anna olisi voinut ottaa selvää siitä, missä
poika kävi kävelemässä, ja nähdä tämän siellä, mutta se tuntui
hänestä riittämättömältä: hän oli niin kauan valmistautunut tapaamaan
häntä, hänellä oli niin paljon sanottavaa pojalle, hän tahtoi niin
kovasti syleillä ja suudella tätä. Serjozhan vanha hoitajamummo
olisi voinut auttaa ja neuvoa häntä. Mutta hän ei enää ollut Aleksei
Aleksandrovitshin palveluksessa. Tällaisessa neuvottomuudessa ja
hoitajamummon hakemisessa oli kulunut kaksi päivää.

Saatuaan kuulla Aleksei Aleksandrovitshin läheisistä suhteista
kreivitär Lidia Ivanovnaan Anna päätti kolmantena päivänä kirjoittaa
kreivittärelle kirjeen. Niin vaikeaa kuin tämän kirjeen laatiminen
hänelle olikin, hän kirjoitti varta vasten, että hänen pyytämänsä
lupa riippuisi täysin hänen miehensä jalomielisyydestä. Hän tiesi,
että jos Aleksei Aleksandrovitsh saisi nähdä kirjeen, tämä jatkaisi
entistä jalomielisen osaansa ja suostuisi hänen pyyntöönsä.

Hotellin lähetti, joka oli vienyt kirjeen, toi hänelle mitä
tylyimmän ja odottamattomimman tiedon, että vastausta ei tule. Hän
ei ollut koskaan tuntenut sellaista nöyryytystä kuin tuona hetkenä
kuunnellessaan lähetin seikkaperäistä selontekoa, kuinka ensin oli
annettu odottaa ja kuinka sitten oli sanottu, ettei mitään vastausta
tule. Anna tunsi itsensä nöyryytetyksi ja loukatuksi, mutta näki,
että omalta kannaltaan Lidia Ivanovna oli oikeassa. Hänen surunsa
oli sitä suurempi, kun hänen täytyi kantaa se yksin. Hän ei voinut
eikä tahtonut puhua siitä Vronskille. Hän tiesi, että Vronski, vaikka
olikin hänen onnettomuutensa tärkein aiheuttaja, piti kysymystä
hänen ja pojan tapaamisesta kokonaan toisarvoisena asiana. Hän
tiesi, ettei Vronski koskaan voisi käsittää hänen kärsimyksensä koko
syvyyttä; hän tiesi myös, että se kylmä sävy, jonka Vronski saattaisi
omaksua kosketellessaan tätä asiaa, saisi hänet vihaamaan tätä. Sitä
hän pelkäsi enemmän kuin mitään maailmassa ja salasi sen vuoksi
Vronskilta kaiken, mikä koski poikaa.

Istuttuaan kotona koko päivän ja mietittyään keinoja poikansa
tapaamiseksi hän päätti viimein kirjoittaa miehelleen. Hän oli jo
ajatellut kirjeensä valmiiksi, kun hänelle tuotiin Lidia Ivanovnan
kirje. Kreivittären vaitiolo oli nöyryyttänyt ja lannistanut hänet,
mutta nyt tullut kirje rivien välistä luettavine pistoineen ärsytti
Annaa siinä määrin, tuo ilkeämielisyys hänen kiihkeän ja oikeutetun
äidintunteensa rinnalla tuntui niin inhottavalta, että hän lakkasi
syyttämästä itseään ja antautui vihansa valtaan.

"Tuo kylmyys, tuo tunteen teeskentely!" puheli hän itsekseen.
"Heidän tarkoituksenaan on vain loukata minua ja kiduttaa lastani,
mutta luulevatko he, että minä niin vain alistun! Saadaanpa
nähdä! Kyllä minä sentään olen parempi kuin tuo ihminen. Minä en
ainakaan valehtele." Sinä hetkenä hän päätti ajavansa huomenna,
Serjozhan syntymäpäivänä, suoraa päätä miehensä taloon, lahjovansa
palvelusväen, pettävänsä ja tekevänsä mitä hyvänsä, kunhan vain saa
nähdä poikansa ja repiä rikki tuon inhottavan valheverkon, jolla he
ovat ympäröineet hänen lapsiraukkansa.

Hän lähti leikkikalukauppaan, osti paljon leikkikaluja ja teki
toimintasuunnitelman. Hän saapuisi Serjozhan luo jo aamulla kello
8, jolloin Aleksei Aleksandrovitsh ei olisi vielä noussut. Hänellä
olisi käsissään valmiina rahaa, jota hän antaisi ovenvartijalle ja
lakeijalle päästäkseen sisään, ja hän sanoisi nostamatta harsoaan,
että hän tuli Serjozhan kummin puolesta onnittelemaan ja tuomaan
lahjoja, jotka hänen oli käsketty asettaa pojan vuoteen viereen.
Ainoa asia, jota hän ei ollut miettinyt valmiiksi, oli se mitä hän
sanoisi pojalleen. Niin paljon kuin hän oli sitä ajatellutkin, hän ei
ollut keksinyt mitään.

Seuraavana aamuna kello kahdeksalta Anna hyppäsi yksin
ajurinrattailta ja soitti entisen kotinsa ovikelloa.

-- Menepäs kysymään, mitä on asiaa. Näyttää olevan joku
rouvasihminen, sanoi Kapitonitsh, joka puolipukeissaan, päällystakki
yllään ja kalossit jalassa katsoi ikkunasta ja näki harsoon verhotun
naisen odottavan oven takana. Tuskin oli ovenvartijan apulainen,
nuori, Annalle tuntematon mies, avannut oven, kun hän jo puikahti
sisään, veti muhvinsa sisästä kolmen ruplan setelin ja pisti sen
nuorukaisen käteen.

-- Serjozha... Sergei Aleksejevitsh sanoi Anna ja lähti eteenpäin.
Ovenvartijan apulainen katsahti seteliin ja pysäytti hänet toisen
lasioven luona.

-- Ketä haluatte tavata? kysyi hän.

Anna ei kuullut hänen sanojaan eikä vastannut mitään. Huomattuaan
vieraan hämmingin tuli Kapitonitsh itse häntä vastaan, päästi ovesta
ja kysyi, mitä oli asiaa.

-- Ruhtinas Skorodumovilta Sergei Aleksandrovitshille, sanoi Anna.

-- Nuori herra on vielä vuoteessa, sanoi ovenvartija silmäillen
vierasta tarkasti.

Anna ei ollut odottanut, että hänen entisen, monivuotisen kotinsa
eteisen muuttumaton asu vaikuttaisi häneen niin voimakkaasti. Iloisia
ja kipeitä muistoja värähteli hänen sielussaan, ja hän unohti
hetkeksi, mitä varten oli tullut.

-- Suvaitsetteko odottaa? kysyi Kapitonitsh auttaen takkia hänen
päältään.

Pantuaan turkin naulaan hän katsahti vierasta kasvoihin, tunnisti
tämän ja kumarsi äänettömästi ja syvään.

-- Tehkää hyvin, teidän armonne, sanoi hän.

Anna aikoi sanoa jotain, mutta ei saanut ääntä kurkustaan; hän loi
ukkoon syyllisyydentuntoisen, rukoilevan katseen ja lähti nopein,
kevein askelin portaita ylös. Kapitonitsh harppoi hänen jäljessään
eteenpäin kumartuneena, kalossit lonksahdellen portaita vasten, ja
koetti päästä edelle.

-- Kotiopettaja on siellä, voi olla vielä puolipukeissa. Minä sanon
ensin.

Mutta Anna kiiruhti tuttuja portaita ylös ymmärtämättä, mitä ukko
sanoi.

-- Tänne vasemmalle, olkaa hyvä. Suokaa anteeksi, että täällä on
vielä siistimättä. Nuori herra asuu nyt entisessä sohvakamarissa,
puhui ovenvartija hengästyneenä, -- jos teidän armonne olisi hyvä ja
odottaisi hiukan, lisäsi hän ja päästyään edelle avasi korkean oven
ja hävisi sen taakse. Anna pysähtyi odottamaan. -- On vasta herännyt,
sanoi ovenvartija tullen pian takaisin.

Samana hetkenä Anna kuuli oven takaa lapsen haukotuksen. Jo tuon
haukotuksen äänestä hän tunsi poikansa ja näki tämän ilmielävänä
edessään.

-- Päästä minut, päästä! kiirehti Anna ja meni korkeasta ovesta
sisään. Oikealla ovesta oli sänky, jossa juuri istumaan noussut
poika lopetteli etukumarassa haukotustaan, yllään pelkkä avonainen
paita. Sinä hetkenä, jolloin hänen huulensa yhtyivät, ne vetäytyivät
onnelliseen, uneliaaseen hymyyn, ja tämä hymy huulillaan hän
laskeutui hitaasti ja nautinnollisesti takaisin pitkälleen.

-- Serjozha! Anna kuiskasi hiipien vuoteen luo.

Erossa olon aikana ja varsinkin viime aikoina tuntemansa rakkauden
lumossa Anna oli kuvitellut hänet nelivuotiaaksi pojaksi, jollaisena
hän oli häntä eniten rakastanut. Mutta Annan lähdettyä kotoa poika
oli muuttunut, kasvanut ja laihtunut vielä entisestään ja muistutti
yhä vähemmän nelivuotiasta. Voi poikarukkaa! Kuinka laiha hän oli
kasvoiltaan ja kuinka lyhyt tukka hänellä oli! Ja kuinka pitkät
kädet! Kylläpä poika oli muuttunut sitten hänen lähtönsä. Mutta
Serjozha se kuitenkin oli, hänen päänmuotonsa, hänen huulensa, hänen
pehmyt kaulansa ja leveät hartiansa.

-- Serjozha! toisti hän aivan lapsen korvan juuressa.

Poika nousi taas kyynärpäänsä varaan ja käänteli unista päätään
kummallekin puolelle, ikään kuin etsien jotain, ja avasi silmänsä.
Hiljaa ja kysyvästi hän katsoi muutaman silmänräpäyksen ajan edessään
liikkumatta seisovaan äitiin, kunnes hänen kasvoilleen yhtäkkiä
levisi onnellinen hymy, ja vajosi uniset silmät ummessa vuoteen
sijasta äitinsä syliin.

-- Serjozha, poikani, rakkaani! sanoi Anna tukahtuneesti ja syleili
molemmin käsin hänen pehmeää vartaloaan.

-- Äiti! äännähti poika, liikkuen hänen sylissään saadakseen tuntea
äidin käsien kosketuksen eri kohdissa kehoaan.

Kasvot unisessa hymyssä ja silmät yhä ummessa hän ponnisti pulleilla
käsillään sängyn päädystä ylös äitinsä kaulaan ja heittäytyi rentona
tätä vasten ympäröiden äitinsä sillä suloisella unisella tuoksulla
ja lämmöllä, joka on vain lapsissa, ja alkoi hieroa kasvojaan tämän
kaulaa ja olkapäitä vasten.

-- Minä tiesin, hän sanoi avaten silmänsä. -- Tänään on minun
syntymäpäiväni. Minä tiesin, että sinä tulet. Minä nousen pian.

Näin sanoessaan hän oli taas vaipumaisillaan uneen.

Anna katseli häntä ahnaasti; hän näki kuinka poika oli kasvanut
ja muuttunut hänen poissa ollessaan. Hän havaitsi sekä tuttuja
että outoja piirteitä noissa paljaissa, kovin isoiksi kasvaneissa
jaloissa, jotka pistivät esiin peitteen alta, noissa laihtuneissa
poskissa ja noissa lyhyiksi leikatuissa niskakiharoissa, joita hän
niin usein oli suudellut. Hän tunnusteli kaikkia noita kohtia eikä
voinut puhua: kyyneleet ahdistivat häntä.

-- Mitä sinä itket, äiti? sanoi Serjozha havahtuen kokonaan. -- Äiti,
mitä sinä itket? huudahti hän surkealla äänellä.

-- Enhän minä enää itkekään... Minä itkin ilosta. Kun en ole niin
pitkään aikaan nähnyt sinua. Enhän minä enää, enhän minä, hän sanoi
niellen kyyneliään ja kääntäen kasvonsa pois. -- No, etkö nouse
jo pukeutumaan? hän lisäsi hetken kuluttua hieman toinnuttuaan ja
istuutui pojan kädestä irti päästämättä vuoteen vieressä olevalle
tuolille, johon Serjozhan vaatteet oli asetettu.

-- Kuka on auttanut sinua pukeutumisessa, kun minä olen ollut poissa?
Kuinka sinä olet... hän koetti aloittaa luontevasti ja iloisesti,
mutta ei osannut, ja käänsi taas päänsä pois.

-- Minä en enää peseydy kylmällä vedellä: isä kielsi. Ai niin, Vasili
Lukitshiahan sinä et ole vielä nähnyt? Hän tulee kohta. Sinäpä istut
minun vaatteideni päällä!

Ja Serjozha remahti nauramaan. Anna katsoi häneen ja hymyili jälleen.

-- Äiti, rakas, kulta äiti! huudahti Serjozha heittäytyen taas
äitinsä syliin ja syleillen häntä. Oli kuin hän vasta äidin hymyn
nähdessään olisi ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. -- Mitä tämä tekee
päässä? sanoi Serjozha ottaen häneltä hatun pois. Ja ikään kuin
nähden hänet nyt uudelleen, kun hattu oli poissa, heittäytyi hän taas
syleilemään äitiään.

-- Mutta mitä sinä olet ajatellut minusta? Etkö luullut, että minä
olen kuollut?

-- En ikinä uskonut sitä.

-- Etkö uskonut, rakkaani?

-- Minä tiesin, minä tiesin! Serjozha toisti mielilausettaan. Hän
tarttui äitinsä käteen, joka hyväili hänen tukkaansa, painoi sen
kämmenellään suutaan vasten ja alkoi suukotella sitä.



XXX


Sillä välin Vasili Lukitsh oli aikonut tulla Serjozhan huoneeseen
ymmärtämättä alkuun, kuka vieras nainen siellä oli, kunnes oli
kuulemastaan keskustelusta huomannut, että tämä olikin se samainen
äiti, joka oli jättänyt miehensä ja jota hän ei myöhemmin taloon
tulleena tuntenut. Vasili Lukitsh ei tiennyt, mitä hänen oli tehtävä,
oliko mentävä huoneeseen vai eikö ja oliko asiasta ilmoitettava
Aleksei Aleksandrovitshille. Pääteltyään viimein, että hänen
velvollisuutensa oli pitää huolta Serjozhan nousemisesta määrättyyn
aikaan eikä tutkia, kuka hänen luonaan istui, äitikö vai joku muu,
hän päätti toimia sen mukaan, pukeutui valmiiksi, astui ovelle ja
avasi sen.

Mutta äidin ja pojan hyväilyt, heidän ääntensä sointi ja se, mitä
he puhuivat, -- kaikki tämä pakotti hänet peruuttamaan aikeensa.
Hän pudisti päätään, huoahti ja sulki oven. "Odotan vielä kymmenen
minuuttia", hän päätti itsekseen rykäisten pari kertaa ja pyyhkäisten
kyyneleet silmistään.

Talon palvelusväki oli samaan aikaan suuren jännityksen vallassa.
Kaikki olivat saaneet tietää, että rouva oli tullut ja että
Kapitonitsh oli päästänyt hänet sisään ja että hän nyt oli
lastenkamarissa. Kaikki tiesivät myös, että herra itse pistäytyi
joka aamu ennen yhdeksää poikansa luona, ja he ymmärsivät, ettei
puolisoiden kohtaaminen käynyt mitenkään päinsä ja että se oli
saatava estetyksi. Kornei, kamaripalvelija, oli käynyt ovenvartijalta
utelemassa, kuinka rouva oli päässyt sisään, ja ryhtynyt nuhtelemaan
Kapitonitshia kuultuaan, että ukko oli ottanut hänet vastaan ja
päästänyt sisään. Ovenvartija oli itsepintaisesti vaiti, mutta kun
Kornei sanoi, että sellaisesta teosta tämä ansaitsi lähtöpassit
talosta, Kapitonitsh kiepsahti hänen eteensä ja sanoi huitoen käsiään
hänen nenänsä edessä:

-- Sinäkö et muka olisi päästänyt! Kymmenen vuotta olet ihmistä
palvellut etkä pahaa sanaa häneltä kuullut ja sinä menisit muka
ja sanoisit hänelle: tehkää hyvin ja menkää matkoihinne. Hyvä on!
Olet sinäkin diplomaatti! Katso vain itse, ettet varastele herrasi
tavaroita ja käytä hänen turkkiaan.

-- Hyh, sotamies! sanoi Kornei halveksivasti ja kääntyi ovesta
tulevan hoitajamummon puoleen. -- Onkos tämä nyt laitaa, Marfa
Jefimovna, kun menee ja päästää sisään sanomatta kenellekään. Aleksei
Aleksandrovitsh tulee tuossa paikassa itse lastenkamariin.

-- No jo nyt jotakin! päivitteli hoitaja. -- Koettaisitte, Kornei
Vasiljevitsh jollain tavoin estellä sitä herraa, niin minä juoksen
sillaikaa rouvan luo ja houkuttelen pois. Jo nyt jotakin!

Kun hoitajamummo tuli lastenkamariin, Serjozha kertoi paraikaa
äidilleen, miten Nadenka ja hän olivat kaatuneet mäkeä laskiessaan ja
menneet kolme kerta ympäri. Anna kuunteli hänen äänensä sointia, näki
hänen kasvonsa ja ilmeiden väreilyn ja tunsi hänen kätensä hyväilyn,
mutta ei ymmärtänyt, mitä hän puhui. Täytyi pian lähteä, täytyi pian
jättää hänet -- tämä oli ainoa asia, jota hän kykeni ajattelemaan.
Hän oli kuullut Vasili Lukitshin käyvän ovella ja rykivän ja kuuli
nyt hoitajamummon lähenevät askeleet, mutta istui kuin kivettyneenä,
voimatta sanoa mitään tai nousta paikaltaan.

-- Rouva, kultarouvaseni! hoitaja sanoi tullen Annan luo ja suudellen
hänen käsiään ja olkapäitään. -- Kylläpä Luoja soi pojalle iloa
syntymäpäiväksi. Ette ole muuttunutkaan yhtään!

-- Voi, rakas ystävä, minä en tiennyt, että te olette vielä talossa,
Anna sanoi hetkeksi tointuen.

-- Enhän minä enää olekaan, asun tyttäreni luona, tulin vain nuorta
herraa onnittelemaan, Anna Arkadjevna, rouvakulta.

Hoitajamummo heltyi äkkiä itkemään ja alkoi taas suudella Annan kättä.

Silmät ja kasvot ilosta loistaen Serjozha tömisteli tukevia paljaita
jalkojaan mattoa. Hän piteli toisella kädellään kiinni äidistä,
toisella hoitajasta. Rakkaan hoitajamummon hellyys äitiä kohtaan sai
hänet ihastuksen valtaan.

-- Äiti! Hän käy usein luonani ja aina kun tulee... alkoi hän, mutta
pysähtyi huomatessaan, että hoitaja kuiskasi jotain äidille ja että
äiti näytti siitä pelästyvän ja olevan ikään kuin häpeissään, mikä ei
ollenkaan sopinut äidille.

Anna siirtyi lähemmäksi poikaansa.

-- Rakkaani! hän sanoi.

Hän ei voinut sanoa hyvästi, mutta hänen kasvojensa ilme sanoi sen
ja Serjozha ymmärsi. -- Rakas, rakas Pullukkani! hän käytti pojasta
tämän varhaislapsuuden lempinimeä, -- ethän sinä unohda minua,
poikaseni, ethän? Sinun... mutta enempää hän ei voinut sanoa.

Niin paljon kuin Anna jälkeenpäin olisi keksinytkin sanoja, joita
olisi voinut Serjozhalle sanoa, ei hän nyt osannut eikä voinut sanoa
mitään. Mutta Serjozha ymmärsi kaiken, mitä äiti tahtoi hänelle
sanoa. Hän ymmärsi, että äiti oli onneton ja rakasti häntä. Hän
ymmärsi senkin, mitä hoitaja kuiskasi. Hän oli kuullut sanat "aina
ennen yhdeksää" ja ymmärtänyt, että ne tarkoittivat isää ja että
äidin ei sopinut tavata häntä. Sitä hän vain ei käsittänyt, miksi
äiti näytti olevan niin peloissaan ja ikään kuin häpeissään... Eihän
äiti ollut tehnyt mitään pahaa ja kuitenkin hän pelkäsi ja häpesi
jotain. Hän aikoi tehdä kysymyksen, joka olisi selvittänyt hänen
epätietoisuutensa, mutta ei uskaltanut: hän näki, että äiti kärsi, ja
hänen oli tätä kovin sääli. Hän painautui hiljaa äitiään vasten ja
sanoi kuiskaten:

-- Älä mene vielä. Ei hän vielä tule.

Anna työnsi hänet hiukan kauemmaksi luotaan nähdäkseen, ajatteliko
hän mitä sanoi, ja huomasi pojan kasvojen pelokkaasta ilmeestä, että
hän tosiaankin tarkoitti isää ja aivan kuin kysyi äidiltä, mitä hänen
piti isästä ajatella.

-- Serjozha, kultaseni, sanoi Anna, -- rakasta häntä, hän on parempi
kuin minä, minä olen tehnyt hänelle väärin. Kun sinä tulet suureksi,
niin huomaat sen kyllä itsekin.

-- Sinua parempaa ei ole ketään! Serjozha kiljahti epätoivoissaan,
kyyneleet silmissä Hän tarttui äitiään hartioista ja likisti hänet
kaikin voimin, kädet ponnistuksesta vapisten, itseään vasten.

-- Sydänkäpyseni, oma pienokaiseni! soperteli Anna ja puhkesi
samanlaiseen vienoon lapsenitkuun kuin poikakin.

Samassa avautui ovi, ja Vasili Lukitsh astui sisään. Toisen oven
takaa alkoi kuulua askelia; hoitaja kuiskasi säikähtyneenä "tulee" ja
antoi Annalle hatun.

Serjozha heittäytyi vuoteelleen, painoi kasvot käsiään vasten ja itki
ääneensä. Anna veti hetkeksi kädet pois, suuteli vielä kerran hänen
märkiä kasvojaan ja lähti nopeasti poistuakseen huoneesta. Aleksei
Aleksandrovitsh tuli häntä vastaan. Huomatessaan Annan hän pysähtyi
ja painoi päänsä alas.

Vaikka Anna olikin vastikään sanonut, että hänen miehensä oli parempi
kuin hän, jo ensimmäinen nopea silmäys, jonka hän loi mieheensä ja
joka tavoitti heti koko tämän olemuksen pienimmätkin yksityiskohdat,
herätti hänessä entisen inhon- ja vihantunteen, johon liittyi vielä
kateus pojan omistamisesta. Hän veti nopeasti harson silmilleen ja
kiiruhti miltei juoksujalkaa ulos huoneesta.

Hän ei ollut lainkaan ehtinyt ottaa esiin tuomisiaan, ja niin sai hän
viedä takaisin kotiinsa ne leikkikalut, jotka oli suuri rakkaus ja
suru sydämessään eilen kaupasta valinnut.



XXXI


Niin kovasti kuin Anna oli halunnutkin saada nähdä poikaansa,
niin kauan kuin hän oli ajatellutkin tämän tapaamista ja
valmistautunut siihen, hän ei mitenkään ollut osannut aavistaa, että
jälleennäkeminen vaikuttaisi häneen niin voimakkaasti. Palattuaan
yksinäiseen hotellihuoneistoonsa hän ei pitkään aikaan voinut
käsittää, miksi oli siellä. "Niin, nyt se on kaikki mennyttä ja
minä olen taas yksin", hän sanoi itsekseen ja istuutui hattu päässä
uunin vieressä olevaan nojatuoliin. Hän tuijotti jähmettynein silmin
pronssikelloa, joka oli ikkunoiden välissä olevalla pöydällä, ja
vaipui ajatuksiinsa.

Ulkomailta tuotu ranskalainen kamarineito tuli tarjoamaan
pukeutumisapua. Anna katsahti häneen oudosti ja sanoi: -- Ei vielä.
Lakeija tarjosi kahvia. -- Ei vielä, sanoi Anna.

Italialainen imettäjä tuli sisään sievästi puettu tyttö sylissään ja
vei hänet Annan luo. Hyvinvoivan näköinen tyllerö teki kuten aina
äitinsä nähdessään: hampaaton pikku suu hymyssä hän käänsi kämmenensä
alaspäin ja alkoi haroa paljailla, palleroisilla käsillään kuin
kala evillään, kahisuttaen kirjaillun tärkätyn mekkonsa poimuja.
Ei voinut olla vetämättä suutaan hymyyn ja suutelematta tyttöä; ei
voinut olla antamatta hänelle sormeaan, johon hän kimeästi kirkuen
ja reuhtoen tarttui; ei voinut olla kurottamatta hänelle huultaan,
jonka hän suudelmana sieppasi suuhunsa. Kaiken tämän Anna tekikin:
otti syliinsä, hypitti ja suuteli tytön raikasta pikku poskea ja
paljaita kyynärpäitä; mutta tätä lasta katsellessa hänelle kävi
vielä selvemmäksi, että hänen tunnettaan pikkutyttöään kohtaan voi
tuskin kutsua rakkaudeksi verrattuna siihen, mitä hän tunsi Serjozhaa
kohtaan. Tyttö oli kaikin puolin herttainen, mutta hänessä ei ollut
mitään, mikä olisi ahdistanut sydäntä. Ensimmäiselle lapselleen,
vaikka tämän olikin siittänyt mies, jota hän ei rakastanut, hän oli
antanut kaikki tyydytystä kaivanneet rakkautensa voimat; tyttö oli
syntynyt mitä raskaimmissa olosuhteissa eikä ollut saanut sadatta
osaa kaikesta siitä huolenpidosta, joka oli tullut edellisen osaksi.
Lisäksi tytön kohdalla kaikki oli vielä pelkkää odotusta, kun taas
Serjozha oli jo melkein täysi ihminen ja ihminen, jota saattoi
rakastaa; hänessä taistelivat jo ajatukset ja tunteet, hän ymmärsi,
rakasti ja osasi jo arvioida elämää, Anna ajatteli pojan sanoja ja
katseita muistellen. Nyt heidät oli erotettu iäksi paitsi fyysisesti
myös henkisesti, eikä asiaa voinut auttaa.

Anna antoi tytön imettäjälle, päästi hänet menemään ja avasi
medaljonkinsa, jossa oli Serjozhan kuva melkein samanikäisenä kuin
tyttö nyt oli. Sitten hän nousi, riisui hatun päästään ja otti
pöydältä albumin, jossa oli pojan valokuvia myöhemmältä iältä.
Hän tahtoi vertailla kuvia ja alkoi ottaa niitä irti albumista.
Hän irrottikin ne kaikki. Irrottamatta oli enää viimeinen, paras
kuva. Serjozha istui siinä kahareisin tuolilla valkeassa paidassa
ja hymyili silmät vakavina. Se oli hänen luonteenomaisin ja paras
ilmeensä. Anna nyki valokuvan kulmaa pienillä, näppärillä käsillään
-- kapeiden valkeiden sormien liikkeissä oli tänään erityinen jännite
--; mutta kehyspahvi repeytyi eikä hän saanut sitä lähtemään irti.
Paperiveistä ei pöydällä ollut, joten hän irrotti albumista viereisen
kuvan (se oli Roomassa otettu Vronskin valokuva, jossa hänellä oli
pitkä tukka ja pyöreä hattu) ja sysäsi sillä irti poikansa kuvan.
"Niin, siinä hän on!" sanoi Anna vilkaisten Vronskin kuvaan ja muisti
yhtäkkiä, kuka oli hänen surunsa syynä. Hän ei ollut kertaakaan
muistanut Vronskia koko tänä aamuna. Mutta nyt, kun nuo miehekkään
jalot, tutut ja rakkaat kasvot sattuivat hänen silmiinsä, hän tunsi
rinnassaan voimakkaan rakkauden kuohahduksen.

"Mutta missä hän on? Kuinka hän voi jättää minut niin yksin
kärsimyksineni?" hän ajatteli nuhtelevasti unohtaen, että oli itse
salannut Vronskilta kaiken, mikä koski poikaa. Anna lähetti heti
pyytämään Vronskia luokseen ja odotti tätä ajatellen pakahtuvin
sydämin, kuinka kertoisi Vronskille kaiken ja kuinka tämän
rakkaudenosoitukset rauhoittaisivat hänet. Lähetti tuli takaisin
tuoden vastauksen, että Vronskilla oli vieras, mutta hän lupasi tulla
pian ja käski kysymään, saisiko tuoda mukanaan Pietariin saapuneen
ystävänsä ruhtinas Jashvinin. "Ei tule yksin, vaikkei ole tavannut
minua koko eilisiltana eikä tänään", ajatteli Anna; "ei tule niin,
että minä voisin sanoa hänelle kaiken, vaan tulee Jashvinin kanssa."
Äkkiä hänen mieleensä tuli omituinen ajatus: entä jollei Vronski enää
rakastanutkaan häntä?

Viime päivien tapahtumia muistellessaan Anna kuvitteli saavansa
kaikesta vahvistusta tuolle pelottavalle ajatukselleen: Vronski ei
eilen ollut syönyt päivällistä kotona, hän oli tahtonut, että he
Pietarissa asuisivat eri huoneistoissa, eikä hän nytkään tulisi
yksin vaan toisen kanssa, ikään kuin välttääkseen kahdenkeskistä
yhdessäoloa.

"Mutta hänen täytyy sanoa se minulle. Minun täytyy tietää se. Jos
vain saan siitä varmuuden, silloin tiedän myös, mitä teen", hän
sanoi itselleen kykenemättä kuvittelemaan mielessään asemaa, johon
joutuisi, jos saisi varmuuden rakastettunsa välinpitämättömyydestä.
Hän ajatteli Vronskin rakkauden kylmenneen, tunsi olevansa epätoivon
partaalla ja oli sen vuoksi erityisen kiihottunut. Hän kutsui
kamarineidon luokseen ja meni pukuhuoneeseensa. Hän kohdisti tänään
entistä suurempaa huolta pukeutumiseensa, ikään kuin mies olisi
rakkautensa kylmettyäkin voinut rakastua uudelleen, jos näkisi
hänellä sen puvun ja kampauksen, jotka parhaiten sopivat hänelle.

Hän kuuli ovikellon soivan jo ennen kuin oli valmis.

Kun hän astui saliin, Jashvinin katse kohtasi hänet ennen Vronskia.
Vronski tarkasteli hänen poikansa valokuvia, jotka Anna oli unohtanut
pöydälle, eikä kiiruhtanut katsomaan häneen.

-- Me olemme tuttuja, Anna sanoi laskien pienen kätensä ujostelevan
Jashvinin suunnattoman suureen kouraan -- niin kookkaassa ja
karkeakasvoisessa miehessä ujostelu näytti oudolta. -- Tutustuimme
viime vuoden kilparatsastuksessa. Antakaa tänne, hän sanoi kiiruhtaen
ottamaan Vronskilta pojan valokuvat, joita tämä oli katsellut, ja loi
mieheen paljonpuhuvan, välähtävän katseen. -- Oliko tänä vuonna hyvät
ratsastuskilpailut? Niiden sijaan minä sain nähdä kilparatsastuksen
Rooman Corsolla. Mutta tehän ette pidä elämästä ulkomailla, Anna
lisäsi ystävällisesti hymyillen. -- Minä tunnen teidät ja teidän
kaikki teidän mielitekonne, vaikka olemmekin niin vähän tavanneet
toisiamme.

-- Se on hyvin ikävää, sillä minun mielitekoni ovat enimmäkseen
huonoja, sanoi Jashvin pureksien vasenta viikseään.

Puheltuaan jonkin aikaa ja huomattuaan Vronskin katsovan kelloaan
Jashvin kysyi Annalta, kauanko tämä vielä viipyisi Pietarissa, ja
taivutti mahtavaa varttaan tarttuakseen lakkiinsa.

-- En luullakseni kauan, Anna vastasi hiukan hämillään ja katsahti
Vronskiin.

-- Emmekö siis tapaa enää? Jashvin sanoi nousten ja kääntyen Vronskin
puoleen. -- Missä sinä syöt päivällistä?

-- Tulkaa minun luokseni päivälliselle, sanoi Anna päättäväisesti,
ikään kuin suuttuneena itseensä oman nolostuksensa vuoksi; mutta hän
punastui nyt kuten aina ilmaistessaan asemansa uudelle ihmiselle.
-- Päivällinen ei ole täällä erityisen hyvä, mutta saattepahan
ainakin olla yhdessä hänen kanssaan. Aleksei ei pidä kenestäkään
rykmenttitoveristaan niin paljon kuin teistä.

-- Oikein mielelläni, sanoi Jashvin ja hymyili, mistä Vronski
huomasi, että Anna miellytti häntä.

Jashvin kumarsi ja lähti. Vronski jättäytyi hänen jälkeensä.

-- Menetkö sinä myös? kysyi Anna häneltä.

-- Minä olen jo myöhässä, hän vastasi. -- Mene vain! Minä kyllä saan
sinut kiinni! hän huudahti Jashvinille.

Anna otti häntä kädestä ja katsoi häneen hellittämättä etsien
mielessään mitä sanoisi, jotta saisi hänet jäämään.

-- Odotahan, minulla on sinulle jotain sanottavaa, sanoi Anna painaen
Vronskin käden kaulalleen. -- Niin, kuule, enhän tehnyt väärin, kun
kutsuin hänet päivälliselle?

-- Päinvastoin, se oli oikein hyvin tehty, Vronski sanoi hymyillen
tyynesti, niin että hänen tiivis hammasrivinsä tuli näkyviin, ja
suuteli Annan kättä.

-- Aleksei, ethän sinä ole muuttanut suhtautumistasi minuun? Anna
sanoi puristaen molemmin käsin hänen kättään. -- Aleksei, minä olen
niin tuskastunut täällä. Koska me lähdemme?

-- Pian, pian. Et usko, kuinka minuakin painaa meidän elämämme
täällä, sanoi Vronski ja veti kätensä pois.

-- No, mene, mene! sanoi Anna loukkaantuneena ja lähti nopeasti hänen
luotaan.



XXXII


Kun Vronski palasi kotiin, Anna ei ollut vielä tullut takaisin.
Vronskille kerrottiin, että pian hänen lähdettyään Annan luo oli
tullut joku nainen, jonka kanssa tämä oli lähtenyt kaupungille. Se,
että Anna oli lähtenyt sanomatta minne ja ettei häntä vieläkään
kuulunut, kuten sekin, että hän oli aamulla salavihkaa käynyt
jossain, sai vakaviin mietteisiin Vronskin, jolla oli kipeänä
mielessään Annan tämänpäiväinen oudon kiihottunut ilme ja se, miten
epäystävällisesti tämä oli Jashvinin läsnä ollessa miltei tempaissut
hänen käsistään poikansa valokuvat. Hänestä oli välttämätöntä
selvittää asiat ja hän odotti Annaa tämän vierassalissa. Mutta
Anna ei tullutkaan yksin, vaan toi mukanaan tätinsä, naimattoman
ruhtinatar Oblonskajan. Kyseessä oli sama naishenkilö, joka oli
käynyt aamupäivällä ja jonka kanssa Anna oli ollut ostoksilla. Anna
ei ollut huomaavinaan Vronskin huolestunutta ja kysyvää ilmettä,
vaan kertoi hänelle iloisesti, mitä kaikkea oli ostanut kaupungilla
käydessään. Vronski näki, että hänen mielessään liikkui jotain
erikoista: loistavissa silmissä, jotka välillä hetkeksi osuivat
häneen, näkyi tarkkaavainen jännite, puheessa ja liikkeissä tuntui
tietty hermostunut nopeus ja viehkeys, joka oli heidän suhteensa
alkuaikoina ihastuttanut Vronskia suuresti, mutta joka nyt
omituisesti pelotti häntä.

Päivällinen oli katettu neljälle hengelle. Kaikki olivat jo koolla
astuakseen pieneen ruokasaliin, kun Tushkevitsh saapui. Ruhtinatar
Betsy oli lähettänyt hänet Annan luo pyytämään anteeksi, ettei ollut
huonon vointinsa vuoksi voinutkaan tulla jäähyväiskäynnille; sen
sijaan ruhtinatar toivoi, että Anna tulisi hänen luokseen puoli
seitsemän ja yhdeksän välillä. Vronski vilkaisi Annaan kuullessaan
tuon määräajan, joka osoitti ruhtinattaren pitävän tarkkaa huolta
siitä, ettei Anna sattuisi paikalle samaan aikaan kuin muut; mutta
Anna ei ollut sitä huomaavinaan.

-- Ikävää, että juuri puoli seitsemän ja yhdeksän välillä en voi
tulla, hän sanoi hivenen hymyillen.

-- Ruhtinatar tulee olemaan hyvin pahoillaan.

-- Minä myös.

-- Te menette varmaan kuuntelemaan Pattia? kysyi Tushkevitsh. --
Pattia?... Tepä annoitte minulle hyvän ajatuksen. Minä lähtisin, jos
vain voisi saada aition.

-- Minä voin sen hankkia, tarjoutui Tushkevitsh.

-- Olisin siitä hyvin kiitollinen, sanoi Anna. -- Kuulkaa, ettekö
tahtoisi syödä päivällistä kanssamme?

Vronski kohautti hiukan olkapäitään. Hän ei voinut ollenkaan
käsittää, mitä Anna teki. Mitä varten hän oli tuonut tuon vanhan
ruhtinattaren, miksi hän pyysi Tushkevitshia päivälliselle ja mitä
kummaa hän teki teatteriaitiolla? Kuinka hänen asemassaan saattoi
ajatellakaan menoa Pattin näytäntöön, jossa oli läsnä koko hänelle
tuttu seurapiiriväki? Vronski loi häneen vakavan katseen, mutta
Anna vastasi hänelle samalla uhittelevalla, puoleksi iloisella,
puoleksi epätoivoisella katseella, jonka merkitystä Vronski ei voinut
ymmärtää. Päivällispöydässä Anna oli valloittavan iloinen; hän
ikään kuin keimaili Tushkevitshille ja Jashvinille. Kun oli noustu
pöydästä ja Tushkevitsh oli lähtenyt hankkimaan aitiota ja Jashvin
mennyt tupakoimaan, Vronski lähti Jashvinin kanssa omalle puolelleen.
Istuttuaan vähän aikaa hän juoksi ylös. Anna oli jo pukeutunut
vaaleaan, avokaulaiseen samettisomisteiseen silkkipukuun, jonka hän
oli teettänyt Pariisissa, ja kiinnittänyt päähänsä kalliin valkean
korukudoksen, joka kehysti hänen kasvojaan korostaen erityisesti
hänen säkenöivää kauneuttaan.

-- Menettekö tosiaankin teatteriin? Vronski kysyi koettaen olla
katsomatta häneen.

-- Miksi te sitä niin pelästyneesti kysytte? Anna sanoi
loukkaantuneena siitä, ettei Vronski taaskaan katsonut häntä silmiin.
-- Miksi minä en saisi mennä?

Hän teeskenteli, ettei ymmärtänyt Vronskin sanojen merkitystä.

-- Ei tietenkään ole mitään estettä, sanoi Vronski kulmat kurtussa.

-- Sitähän minä juuri sanoin, Anna sanoi ollen tahallaan ymmärtämättä
hänen sanoissaan piilevää ivaa ja kääri tyynesti kokoon pitkää
tuoksuvaa hansikastaan.

-- Anna, luojan tähden, mikä teidän on? sanoi Vronski koettaen
herättää häntä samalla tavoin kuin hänen miehensä aikoinaan oli
tehnyt.

-- Minä en käsitä mitä te kyselette.

-- Tehän tiedätte, että on mahdotonta mennä.

-- Miksi niin? Enhän minä lähde yksin. Ruhtinatar Varvara meni
pukeutumaan ja tulee mukaani.

Vronski kohautti olkapäitään neuvottomana ja epätoivoisena.

-- Mutta ettekö te tiedä..., hän aloitti.

-- En tahdo tietää mitään! sanoi Anna miltei huutaen. -- En tahdo.
Kadunko minä sitten tekoani? En, en, en. Jos kaikki olisi aloitettava
alusta, niin minä tekisin samalla tavalla. Meille, minulle ja teille,
on tärkeää vain se, rakastammeko toisiamme. Vähät muusta. Miksi me
sitten asumme täällä erillämme emmekä päiväkausiin näe toisiamme?...
Miksi minä en saisi mennä? Minä rakastan sinua ja muu on minulle
yhdentekevää, Anna lisäsi venäjäksi katsahtaen häneen silmissään
erikoinen, Vronskille käsittämätön välke, -- jollet sinä ole
muuttunut. Miksi sinä et katso minuun?

Vronski katsoi Annaan. Hän näki Annan kasvojen ja aistikkaan puvun
koko kauneuden. Mutta juuri tuo kauneus ja viehätysvoima hermostutti
häntä tänä hetkenä.

-- Minun tunteeni eivät voi muuttua, te tiedätte sen; mutta minä
pyydän teitä hartaasti: älkää lähtekö, sanoi Vronski jälleen
ranskaksi, hellä rukouksensävy äänessään, mutta katse kylmänä.

Anna ei kuunnellut sanoja, vaan näki katseen kylmyyden ja vastasi
hermostuneesti:

-- Minä pyydän teitä ilmoittamaan, miksi minä en voisi mennä.

-- Siksi, että se voi tuottaa teille... hän sekaantui hämmingissään.

-- En ymmärrä vähääkään. Jashvin n'est pas compromettant[14] eikä
ruhtinatar Varvara ole yhtään huonompi kuin muutkaan. Siinähän hän jo
tuleekin.



XXXIII


Vronski tunsi ensimmäisen kerran olevansa närkästynyt, melkeinpä
vihastunut Annaan, joka tahallaan heittäytyi niin tietämättömäksi
asemastaan. Tunnetta kasvatti vielä sekin seikka, ettei hän voinut
suoraan sanoa Annalle harminsa syytä. Jos hän olisi ilmaissut
ajatuksensa suoraan, hän olisi sanonut: saapumalla tuossa puvussa ja
kaikkien tunteman ruhtinattaren seurassa teatteriin Anna tunnustaisi
olevansa langennut nainen ja uhmaavansa seuramaailmaa, toisin sanoen
luopuvansa siitä ainiaaksi.

Hän ei voinut sanoa sitä Annalle. "Mutta kuinka hän ei sitä itse
ymmärrä, ja mikä hänen oikein on?" mietti Vronski itsekseen. Hän
tunsi, kuinka hänen kunnioituksensa Anna kohtaan väheni ja kuinka
tietoisuus tämän kauneudesta samalla kasvoi.

Synkännäköisenä hän palasi huoneeseensa ja istuutui Jashvinin luo,
joka oli ojentanut pitkät jalkansa tuolille ja joi konjakkia ja
seltterivettä. Vronski käski tuoda itselleen samaa.

-- Sinä puhuit Lankovskin "Voimasta". Se on hyvä hevonen, neuvon
sinua ostamaan sen, sanoi Jashvin silmäten synkeää toveriaan. --
Sillä on kyllä hiukan riippuvat lautaset, mutta jalat ja pää ovat
sellaiset, ettei parempaa voi toivoa.

-- Luultavasti minä otan sen, vastasi Vronski.

Keskustelu hevosista kiinnosti häntä, mutta hän ei hetkeksikään
unohtanut Annaa, kuulosteli tahtomattaankin askelten kaikua
käytävästä ja vilkuili uunin reunalla olevaa kelloa.

-- Anna Arkadjevna pyysi sanomaan, että hän on lähtenyt teatteriin,
ilmoitti lakeija.

Jashvin kaatoi vielä ryyppylasillisen konjakkia poreilevaan veteen,
joi lasinsa pohjan ja nousi seisomaan pannen kiinni takkinsa nappeja.

-- No niin, emmekö lähde? hän sanoi hymyillen hiukan viiksiensä
varjossa ja osoittaen tuolla hymyllään, että ymmärsi kyllä syyn
Vronskin huonoon tuuleen, mutta ei pitänyt sitä niin merkitsevänä.

-- Minä en tule, vastasi Vronski synkästi.

-- Mutta minun täytyy mennä, minä lupasin. No, näkemiin sitten. Mutta
voithan sinäkin tulla permantopaikalle, ota Krasinskin paikka, lisäsi
Jashvin mennessään ovesta.

-- Ei, minulla on muuta tekemistä.

"Jos on huolta vaimosta, niin taitaapa olla vaimon korvikkeestakin",
ajatteli Jashvin poistuessaan hotellista.

Jäätyään yksin Vronski nousi tuoliltaan ja alkoi kävellä huoneessa.

"Mikäs tänään onkaan? Neljäs tilausnäytäntö... Jegor on siellä
vaimonsa kanssa ja äiti luultavasti myös. Siellä on toisin sanoen
koko Pietari. Nyt hän on jo perillä, on riisunut turkkinsa ja astunut
valoisaan aitioon. Tushkevitsh Jashvin, ruhtinatar Varvara... hän
kuvitteli kaikkea mielessään. -- Entä minä sitten? Pelkäänkö, vai
olenko jättänyt huolenpidon hänestä Tushkevitshille? Miten tyhmää
kaikki. Miksi hän saattaa minut tällaiseen inhottavaan asemaan?" hän
sanoi heilauttaen kättään.

Tuolla liikkeellään hän tönäisi pientä pöytää, jolla oli
seltteripulloja ja konjakkikarahvi, niin että karahvi oli vähällä
kaatua kumoon. Hän yritti ottaa siitä kiinni, mutta pudotti sen,
sysäsi harmissaan pöytää jalallaan ja soitti kelloa.

-- Jos tahdot pysyä palveluksessani, hän sanoi huoneeseen tulleelle
kamaripalvelijalleen, -- niin muistakin tehtäväsi. Sinun täytyy
katsoa, ettei tuollaista tapahdu. Korjaisit pullot ajoissa pois.

Kamaripalvelija tunsi olevansa syytön ja aikoi puolustautua, mutta
herraan vilkaistuaan hän katsoi parhaaksi olla vaiti, polvistui
kiireesti matolle ja alkoi koota ehjiä ja särkyneitä pulloja ja
laseja.

-- Se ei ole sinun asiasi; kutsu lakeija siivoamaan ne ja tuo minulle
hännystakkini.

           *       *       *       *       *

Vronski tuli teatteriin puoli yhdeksän aikaan. Näytäntö oli täydessä
vauhdissa. Vanha teatteripalvelija auttoi turkin hänen yltään,
puhutteli heti tunnistettuaan "kreivilliseksi korkeudeksi" ja
ehdotti, ettei hän ottaisi numerolappua, vaan huutaisi vain Fjodoria,
koska saisi siten nopeimmin vaatteensa takaisin. Valaistussa
käytävässä ei ollut muita kuin teatteripalvelija ja pari lakeijaa,
jotka turkit sylissä kuuntelivat ovella. Suljetun oven takaa kuului
orkesterin staccato-säestys ja naisääni, joka lauloi huolellisesti
ääntäen säettään. Ovi avautui teatteripalvelijan pujahtaessa ulos,
ja loppuaan lähenevä säe kantautui kirkkaana Vronskin korvaan. Ovi
sulkeutui samassa eikä Vronski kuullut loppua, mutta oven takaa
kuuluvista kiivaista kättentaputuksista hän ymmärsi, että säveljakso
oli päättynyt. Kun hän astui kruunujen ja kaasulamppujen kirkkaasti
valaisemaan saliin, hälinä jatkui yhä. Laulajatar hymyili ja
kumarteli näyttämöllä paljaat olkapäät ja jalokivet välkkyen, ja
häntä kädestä pitelevä tenori auttoi kokoilemaan näyttämöpartaan
taa lentäneitä kukkavihkoja. Sitten laulajatar lähestyi herraa,
joka päälaelle kammattu hiustukko voiteesta kiillellen kurottautui
ojentamaan partaan yli jotain esinettä, ja koko yleisö permannolla
samoin kuin aitioissa kurottautui innostuneena eteenpäin, huusi
ja taputti käsiään. Kapellimestari auttoi korokkeeltaan lahjaa
partaan yli ja korjasi valkeata solmukettaan. Vronski astui keskelle
permantoa ja pysähtyi katselemaan ympärilleen. Tänään hän kiinnitti
entistäkin vähemmän huomiota tuttuun, tavanomaiseen ympäristöön,
näyttämöön, hälinään ja tuohon täpötäyden teatterin tuttuun,
joutavaan, kirjavaan katsojalaumaan.

Aitioissa istui kuten ennenkin seurapiiridaameja taaempana
pysyttelevine upseereineen; samoja, herra ties keitä, naisia
värikkäissä puvuissaan, virkapukuja ja pitkiä takkeja näkyi joka
puolella, sama väki kurkisteli nytkin yläparvelta, ja koko joukossa
oli aitioissa ja ensimmäisillä tuoliriveillä nelisenkymmentä oikeaa
miestä ja naista. Näihin keitaisiin Vronski suuntasi huomionsa ja
pääsikin heti niiden yhteyteen.

Näytös oli päättynyt hänen astuessaan saliin, ja siksi hän, veljensä
aitioon poikkeamatta, meni suoraan ensimmäisen tuolirivin ja
rampin luo, missä Serpuhovskoi seisoi polvi koukussa ja koputti
kengänkorkoaan näyttämön parrasaitaan. Hän oli jo kaukaa huomannut
Vronskin ja kutsunut tätä hymyllään tulemaan luokseen.

Vronski ei ollut vielä nähnyt Annaa ja oli tahallaan katsomatta
häneen päin. Mutta katseiden suunnasta hän tiesi, missä Anna oli.
Hän silmäili varovasti ympärilleen odottaen näkevänsä jossain
Aleksei Aleksandrovitshin. Mutta onneksi Annan mies ei ollut tänään
teatterissa.

-- Kuinka vähän sinussa enää onkaan sotilasta! sanoi Serpuhovskoi
hänelle. -- Valtiomies tai taiteilija tai jotain sellaista.

-- Niin, kotimaahan palattuani pistinkin hännystakin ylleni, vastasi
Vronski ottaen hitaasti esiin kiikarinsa.

-- Täytyy tunnustaa, että sitä minä kyllä kadehdin. Aina kun tulen
ulkomailta ja panen tämän taas päälleni, hän kosketti hopeista
olkanauhaansa, -- minun on surku vapauttani.

Serpuhovskoi oli jo kauan sitten luopunut toivosta Vronskin
virkauran suhteen, mutta piti hänestä kuten ennenkin ja oli hänelle
tällä kertaa erityisen ystävällinen. -- Vahinko, että myöhästyit
ensimmäisestä näytöksestä.

Toisella korvalla toveriaan kuunnellen Vronski siirsi kiikarinsa
permantoaitiosta ensimmäiselle parvelle ja katseli sitten aitioita.
Turbaanipäisen naisen ja kaljun, äkäisesti silmiään räpyttelevän
ukon rinnalla Vronski näki yhtäkkiä Annan ylpeän, häikäisevän
kauniina hymyilevän pitsien kehystämän pään. Hän oli viidennessä
permantoaitiossa, tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä Vronskista.
Hän istui edessä ja puhui jotain Jashvinille, pää hiukan sivulle
kääntyneenä. Hänen päänsä asento kauniiden, leveiden olkapäiden
yllä ja silmien ja koko kasvojen hillityn kiihkeä säteily palautti
hänet Vronskin mieleen aivan samannäköisenä kuin tämä oli nähnyt
hänet tanssiaisissa Moskovassa. Mutta hän koki tuon kauneuden nyt
aivan toisella tavalla kuin silloin. Hänen tunteensa ei ollut enään
salaperäinen, ja siksi tuo kauneus nyt loukkasi häntä, samalla kuin
se entistä enemmän veti häntä puoleensa. Anna ei katsonut Vronskiin
päin, mutta Vronski tunsi, että Anna oli jo nähnyt hänet.

Kun Vronski taas suuntasi kiikarinsa sinnepäin, hän pani merkille,
että ruhtinatar Varvara oli erityisen punainen ja nauroi
luonnottomasti ja vilkuili yhtenään vasemmanpuoleiseen aitioon; Anna
taas tähyili jonnekin naputellen kokoontaitettua viuhkaansa aition
punaiseen samettireunukseen eikä ilmiselvästi ollut huomaavinaan,
mitä viereisessä aitiossa tapahtui. Jashvinin kasvoilla näkyi sama
ilme, joka hänellä oli hänen hävitessään korttipelissä. Hän istui
otsa rypyssä, veti vasenta viikseään yhä syvemmälle suuhunsa ja
katseli hänkin syrjäsilmällä samalla puolella olevaan aitioon.

Siinä aitiossa istuivat Kartasovit. Vronski tunsi heidät ja
tiesi, että Annakin oli heidän kanssaan tuttu. Rouva Kartasova,
laiha, pieni nainen, seisoi aitiossaan selin Annaan pukien ylleen
viittaansa, jota hänen miehensä auttoi hänen hartioilleen. Hänen
kasvonsa olivat kalpeat ja vihaiset ja hän puhui jotain näyttäen
olevan kuohuksissaan. Kartasov itse, lihava kaljupää herra, vilkuili
lakkaamatta Annaan päin ja koetti rauhoitella vaimoaan. Kun hänen
vaimonsa oli jo lähtenyt aitiosta, hän seisoi kauan paikoillaan
tavoitellen silmillään Annan katsetta, tahtoen nähtävästi kumartaa
tälle hyvästiksi. Mutta Anna oli nähtävästi tahallaan huomaamatta
häntä ja puhui toisaalle kääntyneenä jotain Jashvinille, joka
kumartui hänen puoleensa. Kartasov lähti kumartamatta, ja aitio jäi
tyhjäksi.

Vronski ei tiennyt, mitä Annan ja Kartasovien välillä oli tapahtunut,
mutta sen hän huomasi, että oli tapahtunut jotain, mikä häpäisi
Annaa. Hän ymmärsi sen jo siitäkin, mitä oli nähnyt, ja ennen kaikkea
Annan kasvoista, joista näkyi, että hän pinnisti viimeisetkin
voimansa suorittaakseen osansa horjumatta loppuun. Ja hän osasikin
hyvin säilyttää ulkonaisen tyyneytensä. Ne, jotka eivät tunteneet
häntä ja hänen tuttavapiiriään eivätkä kuulleet muiden naisten
lakkaamattomia surkutteluja ja suuttumuksen ja ihmettelyn ilmauksia
sen johdosta, että hän oli tohtinut näyttäytyä seuramaailmassa,
vieläpä niin julkeasti korukudospäähineessään ja koko kauneudessaan,
ne ihastelivat tuon naisen kauneutta ja tyyneyttä eivätkä
aavistaneet, että hän siinä istuessaan tunsi samaa kuin häpeäpaaluun
kytketty ihminen.

Tietäen jotain tapahtuneen, mutta tietämättä, mitä se oli, Vronski
tunsi piinallista rauhattomuutta ja lähti veljensä aitioon saadakseen
selkoa tapahtumasta. Valittuaan tahallaan Annan aitiosta kauimpana
olevan oven hän kohtasi mennessään entisen rykmenttinsä komentajan,
joka puheli kahden tuttavansa kanssa. Vronski kuuli heidän
mainitsevan Kareninin nimen ja huomasi, kuinka rykmentinkomentaja
hänet nähdessään kiiruhti huutamaan hänen nimensä vilkaisten samalla
vihjailevasti tovereihinsa.

-- Vronski, kas! Koskas sinä tulet rykmenttiin? Emme päästä
kantajoukkoamme ilman kemuja, sanoi rykmentinkomentaja.

-- En ehdi nyt, ikävä kyllä. Toisella kertaa, vastasi Vronski ja
juoksi portaita ylös veljensä aitioon.

Vanha harmaakiharainen kreivitär, Vronskin äiti, istui poikansa
aitiossa. Varja ja ruhtinatar Sorokina kohtasivat Vronskin
ensimmäisen parven käytävässä.

Saatettuaan ruhtinatar Sorokinan anoppinsa luo Varja pisti kätensä
lankonsa käsikoukkuun ja alkoi heti puhua hänelle siitä, mikä täytti
hänen mielensä. Vronski oli ani harvoin nähnyt häntä niin kuohuksissa
kuin hän oli nyt.

-- Minusta se on alhaista ja inhottavaa eikä rouva Kartasovalla ollut
mitään oikeutta siihen. Rouva Karenina... alkoi hän.

-- Mitä niin? Minä en tiedä mitään.

-- Kuinka, etkö sinä ole kuullut?

-- Ymmärräthän, että minulle siitä viimeksi kerrotaan.

-- Onko ketään ilkeämpää olentoa kuin tuo rouva Kartasova!

-- Mitä hän sitten on tehnyt?

-- Jegor kertoi... Hän loukkasi rouva Kareninaa. Hänen miehensä
oli alkanut viereisestä aitiosta puhua Anna Arkadjevnan kanssa,
mutta rouvapa nostikin melun. Kertovat hänen sanoneen ääneen jotain
loukkaavaa ja lähteneen pois.

-- Kreivi, teidän äitinne kutsuu teitä, sanoi ruhtinatar Sorokina
kurkistaen aition ovesta.

-- Olen pitkän aikaa odottanut sinua, sanoi vanha kreivitär hänelle
pilkallisesti hymyillen, -- sinua ei ole näkynyt ensinkään.

Vronski näki, ettei äiti voinut salata iloaan.

-- Hyvää iltaa, maman. Olin juuri tänne tulossa, vastasi hän kylmästi.

-- Miksi sinä et mene faire la cour à madame Karénine[15]? sanoi
kreivitär, kun ruhtinatar Sorokina oli siirtynyt syrjemmäksi. -- Elle
fait sensation. On oublie la Patti pour elle[16].

-- Maman, olen pyytänyt teitä olemaan puhumatta minulle siitä,
vastasi Vronski kulmat kurtussa.

-- Minähän sanoin vain saman asian, josta kaikki täällä puhuvat.
Vronski ei vastannut mitään. Sanottuaan ruhtinatar Sorokinalle
muutaman sanan hän poistui. Ovessa hän tapasi veljensä.

-- Kas, Aleksei! sanoi veli. -- Mikä inhottava juttu. Se ämmä on
houkka... Aioin juuri mennä rouva Kareninan luo. Mennään yhdessä.

Vronski ei kuunnellut mitä hän puhui, vaan kiiruhti nopein askelin
alas. Hän tunsi, että hänen oli tehtävä jotain, mutta ei tiennyt
mitä. Harmi siitä, että Anna oli saattanut itsensä ja hänet niin
noloon asemaan, sekä sääli tämän kärsimysten vuoksi kuohuttivat
hänen mieltään. Hän laskeutui alas ja meni suoraa päätä Annan
permantoaitiota kohti. Aition luona seisoi Stremov keskustellen Annan
kanssa.

-- Tenoreja ei ole enää. Le moule en est brisé[17].

Vronski kumarsi Annalle ja pysähtyi tervehtimään Stremovia.

-- Te tulitte luullakseni niin myöhään, ettette kuullutkaan
parasta aariaa, sanoi Anna, ja hänen katseensa vaikutti Vronskista
pilkalliselta.

-- Minä olen huono musiikintuntija, sanoi Vronski katsoen häneen
ankarasti.

-- Niin kuin ruhtinas Jashvin, sanoi Anna hymyillen, -- jonka
mielestä Patti laulaa liian kovaa. Kiitos, hän lisäsi ottaen Vronskin
nostaman ohjelmalehtisen pitkän hansikkaan verhoamaan pieneen
käteensä, ja silloin hänen kauniit kasvonsa äkkiä värähtivät. Hän
nousi ja meni aitionsa takaosaan.

Huomatessaan Annan aition seuraavan näytöksen alkaessa jääneen
tyhjäksi Vronski nousi permantopaikaltaan saaden alkanutta aariaa
kuuntelevan yleisön sihisemään häiriölle, poistui salista ja lähti
majapaikkaansa.

Anna oli jo kotona. Kun Vronski tuli hänen luokseen, hänellä oli
vielä yllään sama vaalea silkkipuku. Hän istui ensimmäisellä oven
vieressä olevalla tuolilla ja katsoi eteensä. Hän vilkaisi Vronskiin,
mutta asettui heti taas entiseen asentoonsa.

-- Anna, sanoi Vronski.

-- Sinun, sinun syytäsi kaikki! Anna huudahti epätoivon ja vihan
itkunväreet äänessään ja nousi tuoliltaan.

-- Minähän pyysin, minä rukoilemalla pyysin, ettet sinä menisi, minä
tiesin, että siitä tulisi sinulle vain ikävyyksiä...

-- Ikävyyksiä! huudahti Anna. -- Oi, se oli kauheata! En koskaan
eläessäni voi unohtaa sitä. Hän sanoi, että on häpeä istua minun
rinnallani.

-- Vähät tyhmän naisen sanoista! sanoi Vronski, -- mutta miksi
antautua sellaiseen uhkapeliin...?

-- Minä vihaan sinun tyyneyttäsi. Sinun ei olisi pitänyt saattaa
minua siihen. Jos sinä rakastaisit minua...

-- Anna! Miksi sinä vedät tähän minun rakkauteni...

-- Niin, jos sinä rakastaisit minua, niin kuin minä rakastan, jos
sinä olisit kärsinyt niin kuin minä... sanoi Anna silmäillen Vronskia
pelästynein ilmein.

Vronskin oli sääli Annaa, mutta sittenkin häntä harmitti. Hän
vakuutteli Annalle rakkauttaan, koska näki, ettei mikään muu nyt
rauhoittaisi tätä, eikä nuhdellut häntä sanoillaan; mutta soimasi
tätä mielessään.

Anna imi ahnaasti sieluunsa ne rakkauden vakuutukset, jotka
Vronskista tuntuivat niin kuluneilta, että niitä oli vaikea enää
toistaa, ja rauhoittui vähitellen. Seuraavana päivänä he lähtivät
täyteen sopuun päässeinä Vronskin maatilalle.



KUUDES OSA



I


Darja Aleksandrovna vietti kesää lastensa kanssa Pokrovskojessa
sisarensa Kitty Levinan luona. Hänen oman maatilansa asuinrakennus
oli kerta kaikkiaan rappeutunut, ja Levinit olivat hartailla
pyynnöillään saaneet hänet tulemaan kesäksi Pokrovskojeen asumaan.
Stepan Arkadjevitshin mielestä asia oli järjestynyt mainiosti. Hän
sanoi kovasti pahoittelevansa, että virka esti häntä viettämästä
kesää perheensä kanssa maalla, mitä hän olisi pitänyt korkeimpana
onnenaan, ja jäi itse Moskovaan, mistä tuli joskus päiväksi tai
pariksi maalle omaistensa luo. Paitsi Oblonskit kaikkine lapsineen
ja kotiopettajattarineen, Levinien luona vieraili tänä kesänä myös
vanha ruhtinatar Shtsherbatskaja, joka piti velvollisuutenaan olla
valvomassa kokematonta tytärtään hänen nykyisessä tilassaan. Lisäksi
Varenka, Kittyn ulkomaanmatkan aikainen ystävä, oli täyttänyt
lupauksensa ja tullut vierailemaan naimisiin menneen ystävänsä
luo. Kaikki edellä mainitut olivat Levinin vaimon sukulaisia
ja ystäviä. Ja vaikka Levin pitikin heistä, hänen oli hieman
sääli omaa leviniläistä maailmaansa ja järjestystään, jota tuo
"shtsherbatskilaisen aineksen" tulva huomattavasti järkytti. Levinin
sukulaisista heillä oli tänä kesänä vain Sergei Ivanovitsh mutta
tämäkään ei ollut leviniläistä, vaan Koznysheviläistä ihmislajia,
joten siis leviniläinen henki oli kokonaan alakynnessä.

Levinin ennen niin autiossa talossa oli nyt niin paljon ihmisiä,
että melkein kaikki huoneet olivat käytössä, ja vanha ruhtinatar
sai melkein joka päivä pöytään istuuduttaessa laskemalla laskea,
olivatko kaikki läsnä, ja asettaa kolmannentoista tyttärenpojan tai
-tyttären eri pöydän ääreen. Taloudesta huolta pitävä Kitty sai nähdä
paljon vaivaa hankkiessaan kanoja, kalkkunoita ja sorsia, joilla
oli vieraiden ja varsinkin lasten kesäisen ruokahalun johdosta kova
menekki.

Koko perhe istui päivällisellä. Dollyn lapset tekivät
kotiopettajattarensa ja Varenkan kanssa suunnitelmia sieniretkistä.
Sergei Ivanovitsh, joka nautti vieraiden keskuudessa miltei
pelonsekaista kunnioitusta viisautensa ja oppineisuutensa vuoksi,
hämmästytti kaikkia sekaantumalla keskusteluun, joka koski
sieneenmenoa.

-- Ottakaa minutkin mukaan. Pidän kovasti sieniretkistä, hän sanoi
katsoen Varenkaan, -- se on minusta hyvin hauskaa.

-- Mikäpä siinä, mielellämme, vastasi Varenka punastuen.

Kitty vilkaisi merkitsevästi Dollyyn. Viisaan ja oppineen Sergei
Ivanovitshin aie lähteä Varenkan kanssa sieneen antoi tukea
muutamille Kittyn viimeaikaisille oletuksille. Hän kiiruhti sanomaan
jotain äidilleen, jottei hänen katsettaan olisi huomattu. Päivällisen
jälkeen Sergei Ivanovitsh istuutui vierashuoneen ikkunan ääreen
juomaan kahvia ja jatkamaan keskustelua veljensä kanssa. Hän vilkuili
ovelle, josta sieniretkelle valmistautumaan menneiden lasten oli
määrä tulla. Levin istuutui ikkunalle veljensä viereen.

Kitty seisoi miehensä luona ja odotti nähtävästi tuon ikävystyttävän
keskustelun loppua sanoakseen hänelle jotakin.

-- Sinä olet muuttunut kovasti eduksesi sen jälkeen kun menit
naimisiin, sanoi Sergei Ivanovitsh veljelleen ja hymyili Kittylle,
nähtävästi tuntematta mielenkiintoa aloitettuun keskusteluun,
-- mutta sinulla on yhä tuo entinen intohimosi paradoksaalisiin
väitteisiin.

-- Katja, sinun ei ole hyvä seistä, sanoi Levin vaimolleen nostaen
hänelle tuolin ja katsoen häneen merkitsevästi.

-- No niin, nyt ei ole enää aikaa väittelyyn, lisäsi Sergei
Ivanovitsh nähdessään lasten syöksyvän ovesta.

Etummaisena rynnisti Tanja sivulaukkaa ihonmyötäisissä sukissaan,
heilutellen koppaansa ja Sergei Ivanovitshin hattua. Hän juoksi
suoraa päätä Sergei Ivanovitshin luo, kauniit, isältä periytyneet
silmät säteillen, tarjosi tälle hattua ja osoitti itse tahtovansa
panna sen tämän päähän. Hän pehmensi rohkeaa toivettaan ujolla,
viehkeällä hymyllä.

-- Varenka odottaa, hän sanoi painaen varovasti hatun Sergei
Ivanovitshin päähän arvattuaan miehen hymystä, että sai niin tehdä.

Varenka seisoi ovensuussa keltainen karttuunipuku yllään ja valkea
liina sidottuna päälaelle.

-- Tulen heti, Varvara Andrejevna, sanoi Sergei Ivanovitsh juoden
kahvinsa loppuun ja työntäen taskuihinsa nenäliinan ja sikarikotelon.

-- Kyllä Varenka sitten on suloinen! Eikö ole? sanoi Kitty
miehelleen, kun Sergei Ivanovitsh oli noussut lähteäkseen metsään.
Hän sanoi sen tahallaan niin kovasti, että Sergei Ivanovitsh saattoi
kuulla sen. -- Ja miten kaunis hän on, ylevän kaunis! Varenka!
huusi Kitty, -- menettekö myllyn takana olevaan metsään? Me tulemme
hevosella jäljestä.

-- Sinä et ollenkaan muista tilaasi, Kitty, sanoi vanha ruhtinatar
tullen hätäisesti ovesta sisään. -- Sinä et saa huutaa niin kovasti.

Kuultuaan Kittyn äänen ja hänen äitinsä nuhtelun Varenka kiiruhti
kevein askelin Kittyn luo. Vilkkaat liikkeet ja eloisien kasvojen
väri kielivät, että hänen mielessään oli meneillään jotain
erikoista. Kitty tiesi, mitä tuo erikoinen oli, ja seurasi häntä
tarkkaavaisesti. Hän huusikin nyt Varenkan luokseen vain sitä varten,
että saisi ajatuksissaan siunata hänet sen tärkeän tapauksen varalle,
jonka Kittyn arvelun mukaan oli määrä tapahtua tänä iltapäivänä
metsässä.

-- Varenka, minä olen hyvin onnellinen, mutta tulen vielä
onnellisemmaksi, jos eräs asia tapahtuu, kuiskasi Kitty hänelle
suudellen häntä.

-- Lähdettekö te meidän mukaamme? kysyi Varenka Leviniltä
hämmentyneenä, koettaen näyttää siltä kuin ei olisi kuullut, mitä
Kitty hänelle kuiskasi.

-- Lähden, mutta ainoastaan puimahuoneelle saakka ja jään sinne.

-- Mitä sinä siellä nyt teet? sanoi Kitty.

-- Täytyy käydä tarkastamassa uudet kuormarattaat, sanoi Levin. --
Mutta mihin sinä menet?

-- Minä menen kuistille istumaan.



II


Talon naiset olivat kokoontuneet kuistikolle. He istuivat siellä
yleensä mielellään aina päivällisen jälkeen, mutta nyt heillä oli
siellä tekemistäkin. Sen lisäksi, että kaikilla riitti puuhaa
vauvanpaitojen ompelemisessa ja kapalovöiden kutomisessa, kuistilla
keitettiin tänään myös hilloa uudella menetelmällä, johon Agafja
Mihailovna ei ollut tottunut: keitokseen ei lisätty vettä kuten hänen
oli ollut tapana tehdä. Kittyn kotona oli käytetty tätä keittotapaa
ja hän tahtoi ottaa sen käyttöön täälläkin. Agafja Mihailovna, jonka
huolena hillonkeitto aikaisemmin oli ollut, oli kuitenkin arvellut,
ettei Levineillä vanhastaan käytetty tapa voinut olla huono, ja oli
kaatanut vettä puutarha- ja metsämansikkahilloihin. Hänet oli saatu
kiinni itse teosta. Nyt vadelmahillo kiehui kaikkien näkyvissä, ja
tarkoituksena oli saada Agafja Mihailovnakin uskomaan, että hillosta
tulee hyvää ilman vettäkin.

Nyt Agafja Mihailovna heilutteli pahantuuliset kasvot hehkuen,
hiukset pörrössä ja laihat kyynärvarret paljaina keittoastiaa kuuman
hiillospannun yllä ja katseli nyrpeästi vadelmahilloon toivoen
sydämestään, että se hyytyisi eikä kiehuisikaan kypsäksi. Vanha
ruhtinatar, joka oli ollut pääneuvojana vadelmien keitossa, tunsi
olevansa eniten syypää Agafja Mihailovnan huonoon tuuleen ja koetti
näyttää siltä kuin olisi ajatellut muita asioita eikä kiinnittänyt
erityistä huomiota vadelmiin, mutta silmäili kuitenkin vähän väliä
hiillospannuun päin.

-- Olen aina itse ostanut palvelustytöilleni vaatteita
alennusmyynnistä, puheli ruhtinatar jatkaen aloitettua keskustelua.
-- Eiköhän vaahtoa pitäisi jo kuoria pois, ystäväiseni? lisäsi hän
kääntyen Agafja Mihailovnan puoleen. -- Kitty, mitä sinä itse joka
paikkaan! Siinä on liian kuumakin, pidätti hän Kittyä.

-- Minä kuorin, sanoi Dolly, nousi paikaltaan ja alkoi
varovasti kuoria lusikallaan vaahtoavaa sokerilientä, koputellen
lusikkaa välillä lautaseen, jonka pohja oli jo monivivahteisen,
kellanpunertavan vaahdon ja verenpunaisen, valuvan mehun peitossa.
"Tämä se lapsista onkin herkkua teen kanssa!" hän ajatteli muistaen,
miten oli itse lapsena ihmetellyt, etteivät aikuiset syöneet
ollenkaan vaahtoa, parasta kaikesta.

-- Stiva sanoo, että on paljon parempi antaa rahaa, jatkoi Dolly
äskeistä mielenkiintoista keskustelua siitä, mitä oli paras
lahjoittaa palvelusväelle, -- mutta...

-- Eihän toki mitenkään! sanoivat ruhtinatar ja Kitty yhteen ääneen.
-- Kyllä ne ymmärtävät antaa arvoa muullekin.

-- No, minä en esimerkiksi viime vuonna ostanut meidän Matrjona
Semjonovnalle popliinia, vaan jotain sen tapaista kangasta, sanoi
ruhtinatar.

-- Minä muistan, teidän nimipäivänänne hän oli siinä puvussa.

-- Se oli tavattoman kaunis kuosi, niin yksinkertainen ja juhlava.
Olisin teettänyt itselleni, jollei hänellä olisi ollut. Vähän
samantapaista kuin Varenkalla. Kovin sievää ja huokeata.

-- No nyt tämä kai alkaa olla valmista, sanoi Dolly pudistaen mehua
lusikasta.

-- Kun pinta menee pieniin renkaisiin, se on valmista. Keittäkää
vielä vähän aikaa, Agafja Mihailovna.

-- Nuo kärpäset! sanoi Agafja Mihailovna äkäisesti. -- Samanlaista
siitä tulee, hän lisäsi.

-- Oi, katsokaa, älkää säikyttäkö! sanoi Kitty äkkiä katsoen
varpusta, joka istuutui kaiteelle ja alkoi nokkia vadelman kantoja.

-- Mutta kuule, älä istu niin lähelle hiillospannua, huomautti äiti.

-- Apropos de Varenka, hän sanoi ranskan kielellä, jota he melkein
koko ajan olivat puhuneet jottei Agafja Mihailovna ymmärtäisi heitä.
-- Tiedättekö, maman, että jostain syystä odotan tänään erästä
ratkaisua. Ymmärrättekö mitä? Se olisi niin mukavaa!

-- Siinä onkin oikea mestarinaittaja! sanoi Dolly. -- Osaa niin
varovasti ja ovelasti saattaa yhteen...

-- Ei, sanokaas, maman, mitä te arvelette?

-- Mitäs siitä osaa arvella! Se mies --, hän tarkoitti Sergei
Ivanovitshia, -- olisi voinut tehdä vaikka kuinka hyvät naimakaupat;
nyt hän ei enää ole nuori, mutta siitä huolimatta moni menisi hänelle
vielä nytkin... Varenka on kyllä hyvä tyttö, mutta...

-- Ei, äiti, te ette ymmärrä, miksi he sopisivat niin hyvin
toisilleen. Parempaa ei voi ajatella kummallekaan. Ensinnäkin hän on
ihana tyttö! Kitty sanoi koukistaen yhden sormensa.

-- Sergei Ivanovitsh on kovin ihastunut häneen, se on varma, vahvisti
Dolly.

-- Toiseksi Sergei Ivanovitshilla on sellainen yhteiskunnallinen
asema, ettei hänen vaimollaan tarvitse olla varallisuutta eikä
huomattavaa asemaa seuramaailmassa. Hänenlaiselleen miehelle on vain
tärkeää saada hyvä, herttainen ja rauhallinen vaimo.

-- Sen tytön ei tosiaan luulisi rauhaa rikkovan, kannatti Dolly.

-- Kolmanneksi, Varenka rakastaisi häntä... Ja se olisi... Voi kuinka
äärettömän hyvin se kaikki sopisikin... Minä vain odotan, että he
tulevat metsästä ja kaikki on selvää. Minä näen sen heti silmistä.
Ilahtuisin kovasti! Mitä sinä arvelet, Dolly?

-- Älä innostu liikaa. Sinä et saa kiihtyä, huomautti äiti.

-- Enhän minä kiihdykään. Minä vain luulen, että hän kosii tänään.

-- Se, milloin ja missä mies kosii, on kovin arvaamatonta... On
ollut jokin este, ja yhtäkkiä se murtuu, sanoi Dolly miettiväisesti
hymyillen ja muistellen omaa menneisyyttään ja silloista Stepan
Arkadjevitshia.

-- Äiti, kuinka isä kosi teitä? kysyi Kitty äkkiä.

-- Ei siinä mitään sen kummempaa ollut, ihan tavalliseen tapaan,
vastasi ruhtinatar, mutta hänen kasvonsa kirkastuivat hänen sitä
muistellessaan.

-- Niin mutta miten? Piditte kai te hänestä jo aikaisemminkin,
vaikkette saanut sitä sanoa?

Kittyä viehätti erityisesti se, että hän saattoi nyt puhua äitinsä
kanssa noista naisen elämän pääkysymyksistä aivan kuin vertaistensa
kanssa.

-- Pidin tietenkin; hänhän kävi väliin meidän luonamme maalla.

-- No, miten se sitten tapahtui, äiti?

-- Sinä kai luulet, että te olette keksineet jotain uutta! Samaa se
on kaikki. Katseet ja hymyt sen ratkaisivat.

-- Sen te sanoitte hyvin, äiti! Juuri katseet ja hymyt, vahvisti
Dolly.

-- Mutta mitä hän sanoi?

-- Mitäs Kostja sinulle sanoi?

-- Hän kirjoitti liidulla. Se oli ihmeellistä... Kuinka kauan siitä
jo tuntuu olevan! sanoi Kitty.

Ja kolme naista vaipui miettimään samaa. Kitty alkoi ensimmäisenä
puhua. Hänen mieleensä oli muistunut koko hänen viimeinen
tyttövuotensa ja hänen ihastuksensa Vronskiin.

-- Se siinä vain on... että Varenka on ollut kiintynyt erääseen
toiseen, hän sanoi näistä mietteistään mieleensä johtuneen asian. --
Minun olisi pitänyt jotenkin valmistella Sergei Ivanovitshia siihen.
Kaikki miehet, hän lisäsi, -- ovat kauhean mustasukkaisia meidän
menneisyydellemme.

-- Eivät kaikki, sanoi Dolly, -- sinä päättelet oman miehesi
perusteella. Häntä kiusaa vielä tänäkin päivänä Vronskin muisto. Eikö
kiusaakin!

-- Totta se on, vastasi Kitty silmät miettiväisessä hymyssä.

-- Minä en vain käsitä, sanoi vanha ruhtinatar äidillistä
valvontaansa puolustaakseen, -- mikä seikka sinun menneisyydessäsi
voisi kiusata häntä? Se että Vronski liehitteli sinua?... Ketähän
tyttöä ei olisi yhtään liehitelty?...

-- No niin, emmehän me nyt siitä puhu, sanoi Kitty punastuen.

-- Ei, anna minun sanoa, jatkoi äiti, -- sinähän et itse antanut
minun puhua siitä silloin Vronskin kanssa. Muistatko?

-- Voi, voi, äiti! sanoi Kitty kärsivän näköisenä.

-- Nyt teitä ei pidättele mikään... Sinun suhteesi ei voinut mennä
pidemmälle kuin oli luvallista. Minä olisin itse vaatinut hänet
tilille. Mutta sinä, lapsukaiseni, et saa kiihtyä. Muista se ja ole
rauhallinen.

-- Minä olen aivan rauhallinen, äiti.

-- Koitui suureksi onneksi Kittylle, että Anna tuli, sanoi Dolly, --
ja suureksi onnettomuudeksi hänelle. Niin, juuri päinvastoin, lisäsi
hän tuon ajatuksen yllättämänä. -- Silloin Anna oli niin onnellinen,
ja Kitty piti itseään niin onnettomana. Aivan päinvastoin kuin oli!
Minä ajattelen usein Annaa.

-- Kaikkea sinä ajatteletkin! Sellainen iljettävä, inhottava nainen,
jolla ei ole sydäntä eikä kunniantuntoa, sanoi ruhtinatar, joka ei
voinut unohtaa, että Kitty ei ollut mennyt naimisiin Vronskin vaan
Levinin kanssa.

-- Miksi ihmeessä te haluatte puhua siitä! sanoi Kitty
kiusaantuneena. -- Minä en ajattele sitä enkä tahdo ajatellakaan...
En tahdo ajatella, toisti hän kuullen samassa miehensä tutut askeleet
kuistikon portailta.

-- Mitä sinä et tahdo ajatella? kysyi Levin tullen kuistikolle. Mutta
kukaan ei vastannut hänelle eikä hän toistanut kysymystään.

-- Ikävä, että tulin häiritsemään tätä naisten valtakuntaa, hän sanoi
vilkaisten tyytymättömästi kaikkiin ja ymmärtäen, että oli puhuttu
jotain sellaista, mitä ei hänen kuultensa voinut puhua.

Hän tunsi hetken ajan olevansa samaa pataa Agafja Mihailovnan kanssa:
hän oli tyytymätön siihen, että hilloa keitettiin ilman vettä, ja
yleensä koko vieraaseen shtsherbatskilaiseen komentoon. Pian hän
kuitenkin meni hymyillen Kittyn luo.

-- Kuinka sinä jaksat? hän kysyi vaimoltaan, katseessaan sama ilme,
joka kasvoillaan kaikki nykyään puhuttelivat Kittyä.

-- Oikein hyvin, sanoi Kitty hymyillen. -- No, kuinkas siellä oli
asiat?

-- Mahtuu kolme kertaa niin paljon kuin tavallisiin työkärryihin. No,
lähdemmekö sienenkerääjiä katsomaan? Minä käskin valjastamaan hevosen.

-- Aiotko sinä viedä Kittyn rattailla? kysyi ruhtinatar soimaavasti.

-- Me ajamme käymäjalkaa, ruhtinatar.

Levin ei koskaan kutsunut ruhtinatarta äidiksi, kuten vävyt
tavallisesti tekevät, ja se harmitti ruhtinatarta. Mutta niin paljon
kuin Levin rakasti ja kunnioittikin ruhtinatarta, hän ei voinut
kutsua tätä sillä nimellä häpäisemättä sen tunteen pyhyyttä, jota hän
tunsi äitivainajaansa kohtaan.

-- Lähtekää mukaan, maman, ehdotti Kitty.

-- Katselemaan sellaista tolkuttomuutta! Ei kiitos!

-- No minä lähden jalkaisin. Sehän on minulle terveellistä. Kitty
nousi, meni miehensä luo ja otti häntä kädestä.

-- Terveellistä, jollei mene liiallisuuksiin, huomautti ruhtinatar.

-- No, Agafja Mihailovna, onko hillo valmista? Levin kysyi ja hymyili
Agafja Mihailovnalle koettaen saada hänet hyvälle tuulelle. --
Tuleeko uudella tavalla hyvää?

-- Hyvää kai. Meikäläisen mielestä liiaksi keitettyä.

-- Se siinä juuri onkin hyvä, Agafja Mihailovna, että se saa kiehua
kauan; sitten se ei happane. Missä me sitä muuten säilyttäisimmekään,
kun jääkin on meiltä loppunut, sanoi Kitty, joka oli heti
ymmärtänyt miehensä tarkoituksen ja koetti hänkin lepyttää mummoa
ystävällisyydellä. -- Sen sijaan teidän suolauksenne on niin
erinomaista, että äiti sanoo, ettei ole missään saanut sellaisia
kurkkuja, hän lisäsi hymyillen ja silitti mummon hiuksia.

Agafja Mihailovna katsahti äkäisesti Kittyyn.

-- Älkää te lohdutelko minua, rouva. Kun minä katson häneen
ja teihin, siinä on minulle iloa kylliksi, hän sanoi, ja tuo
suorasukaisuus liikutti Kittyä.

-- Lähtekää meidän kanssamme sieneen, voitte neuvoa meille paikkoja.

Agafja Mihailovnan kasvot sulivat hymyyn, ja hän heilautti päätään
ikään kuin sanoen: "Eipä teihin voi suuttua, vaikka tahtoisikin."

-- Tehkää te vain niin kuin minä olen neuvonut, sanoi vanha
ruhtinatar: -- Pankaa hillon päälle paperi ja kostuttakaa se
rommilla, niin se pysyy homehtumatta ilman jäätäkin.



III


Kitty oli erityisen hyvillään saadessaan tilaisuuden olla kahden
kesken miehensä kanssa, sillä Kitty oli huomannut mielipahan varjon
vilahtavan hänen herkkäilmeisillä kasvoillaan sinä hetkenä, jolloin
hän oli tullut kuistikolle ja kysynyt, mistä puhuttiin, eikä kukaan
ollut vastannut.

Kun he olivat lähteneet kävelemään muiden edellä ja päässeet
kartanon näkyvistä sileäksi ajellulle, pölyiselle tielle, jolle oli
varissut rukiintähkiä ja jyviä, Kitty nojautui lujemmin miehensä
käsivarteen ja puristi sitä itseään vasten. Levin oli jo unohtanut
äskeisen mielipahansa. Nyt hän ei kahden vaimonsa kanssa ollessaan
hetkeksikään unohtanut tämän raskaudentilaa, vaan tunsi uutta ja
riemukasta, aistillisuudesta täysin vapaata nautintoa rakastetun
naisen läheisyydestä. Ei ollut mitään puhumista, mutta hänen teki
mieli kuunnella Kittyn äänen sointia, joka, kuten myös hänen
katseensa, oli raskauden aikana muuttunut. Äänessä, samoin kuin
katseessakin, oli sellaista pehmeyttä ja vakavuutta, jota tapaa
rakastamaansa asiaan kokonaan keskittyneissä ihmisissä.

-- Et kai sinä väsy? Nojaa enemmän minuun, sanoi Levin.

-- En väsy. Minä olen niin hyvilläni, kun saan olla sinun
kanssasi kahden. Vaikka minulla onkin hauskaa heidän parissaan,
täytyy kuitenkin tunnustaa, että kaipaan meidän kahdenkeskisiä
talvi-iltojamme.

-- Silloin oli hyvä olla ja hyvä on nytkin. "Molempi parempi", sanoi
Levin pusertaen hänen käsivarttaan.

-- Tiedätkö mistä me puhuimme, kun sinä tulit kuistikolle?

-- Hillosta.

-- Niin, hillosta myös; mutta sitten myös siitä, miten kositaan.

-- Vai niin! Levin sanoi kuunnelleen enemmän hänen ääntään kuin
sanojaan ja ajatellen koko ajan tietä, jota he kulkivat ja joka
paraikaa vei metsän poikki, ja vältellen sellaisia paikkoja, joissa
Kitty olisi voinut horjahtaa.

-- Ja Sergei Ivanovitshista ja Varenkasta. Oletko sinä huomannut
mitään?... Minä toivoisin sitä kovasti, jatkoi Kitty. -- Mitä sinä
siitä arvelet? Ja hän katsahti miestään silmiin.

-- En tiedä mitä arvelisin, vastasi Levin hymyillen. -- Sergei on
siinä suhteessa hyvin omituinen. Olenhan minä kertonut...

-- Että hän oli rakastunut siihen tyttöön, joka sitten kuoli...

-- Se oli minun lapsuusaikanani: olen vain kuullut muiden puhuvan
siitä. Minä muistan Sergein siltä ajalta. Hän oli siihen aikaan hyvin
viehättävä. Mutta sen jälkeen olen huomannut häntä naisten seurassa
katsellessani, että hän on hyvin kohtelias ja näyttää joskus olevan
ihastunutkin, mutta sittenkin tuntee, että he ovat hänelle pelkkiä
ihmisiä eikä naisia.

-- Niin, mutta nyt hänen ja Varenkan välillä näyttää olevan
syntymässä jotain.

-- Kenties... Mutta hän on niin merkillinen, erikoinen ihminen. Hän
elää pelkkää henkielämää. Hän on liian puhdas ja ylevä mies.

-- Alentaisiko se sitten häntä?

-- Ei, mutta hän on niin tottunut elämään pelkkää henkielämää,
ettei hän voi sopeutua todellisuuteen, ja Varenka on sittenkin
todellisuutta.

Levin oli jo tottunut lausumaan ajatuksensa rohkeasti, välittämättä
aina pukea niitä täsmällisiin sanoihin; hän tiesi, että tällaisina
rakkauden hetkinä vaimo ymmärtäisi hänen tarkoituksensa jo
viittauksestakin. Ja Kitty ymmärsi nytkin.

-- Niin, mutta Varenkassa ei ole samaa todellisuutta kuin esimerkiksi
minussa; minä käsitän, ettei Sergei Ivanovitsh koskaan voisi rakastua
minunlaiseeni naiseen. Mutta Varenka on kokonaan henkinen.

-- Pitäähän Sergei sinusta paljon, ja minusta tuntuu aina niin
hyvältä, kun omaiseni pitävät sinusta...

-- Niin, onhan hän hyvä minulle, mutta...

-- Mutta ei sillä tavoin kuin esimerkiksi Nikolenka-vainaja... te
piditte toisistanne, myönsi Levin. -- Miksipä siitä ei voisi puhua?
lisäsi hän. -- Minä soimaan välillä itseäni: kaikki päättyy lopulta
unohdukseen. Niin, hän oli kauhea ja ihana ihminen... Mutta mistä me
äsken puhuimmekaan? hän jatkoi oltuaan hetkisen vaiti.

-- Sinä siis luulet, ettei Sergei Ivanovitsh osaa rakastua? kysyi
Kitty kääntäen Levinin äskeisen otaksuman omalle kielelleen.

-- En sano, ettei hän osaisi rakastua, vastasi Levin hymyillen, --
mutta hänellä ei ole sitä heikkoutta, jota siihen tarvitaan... Minä
olen aina kadehtinut häntä ja kadehdin nytkin, niin onnellinen kuin
olenkin.

-- Kadehdit sitä, ettei hän osaa rakastua?

-- Minä kadehdin sitä, että hän on parempi kuin minä, sanoi
Levin hymyillen. -- Hän ei elä itseään varten. Hän on alistanut
koko elämänsä velvollisuudentunnolleen. Ja siksi hän voikin olla
rauhallinen ja tyytyväinen.

-- Entäs sinä? kysyi Kitty rakastava, kiusoitteleva hymy huulillaan.
Kitty ei olisi mitenkään osannut selittää ajatuksenjuoksuaan, joka
sai hänet hymyilemään; mutta sen viimeinen johtopäätös oli, ettei
Levin ollut täysin vilpitön ihastellessaan veljeään ja alentaessaan
itseään tämän rinnalla. Kitty tiesi, että Levinin vilpillisyys tässä
asiassa johtui rakkaudesta veljeä kohtaan ja oman, liiankin suurelta
tuntuvan onnen herättämistä tunnonvaivoista sekä varsinkin hänen
alituisesta halustaan tulla paremmaksi ihmiseksi. Kaikkea tätä Kitty
miehessään rakasti ja sen vuoksi hän hymyili.

-- Entä sinä? Mihin sinä sitten olet tyytymätön? kysyi hän mieheltään
suu hymyssä.

Leviniä ilahdutti se, ettei Kitty tuntunut uskovan hänen olevan
tyytymätön, ja vaistomaisesti hän houkutteli vaimoaan lausumaan julki
tuon epäilyksen syyt.

-- Minä olen onnellinen, mutta tyytymätön itseeni... sanoi hän.

-- Mutta kuinka sinä voit olla tyytymätön, jos kerran olet onnellinen?

-- Niin, miten sen sanoisi?... En toivo yhtään mitään muuta, kuin
että sinä vain et kompastuisi. No mutta, eihän toki noin saa harppoa!
katkaisi hän puheensa nuhdellen vaimoaan siitä, että tämä oli tehnyt
liian nopean liikkeen astuessaan polulla olevan oksan yli. -- Mutta
kun ajattelen itseäni ja vertaan itseäni toisiin, varsinkin veljeeni,
tunnen huonouteni.

-- Missä suhteessa sitten? jatkoi Kitty yhä vain hymyillen. -- Etkö
sinä tee mitään toisten hyväksi? Entä sinun maatilasi, taloudenpitosi
ja kirjasi?...

-- Ei, minä tunnen, ja varsinkin nyt, että syy on sinun... sanoi
Levin pusertaen vaimonsa käsivartta. -- Minä teen sitä kaikkea vain
sivumennen. Jos minä voisin rakastaa sitä työtä niin kuin minä
rakastan sinua... mutta se on ollut minulle viime aikoina kuin
pakollista läksyä.

-- No, mitä sinä sitten sanot minun isästäni? kysyi Kitty. -- Onko
hänkin huono ihminen, koska hän ei ole tehnyt mitään yhteiseksi
hyväksi?

-- Hänkö? Ei. Mutta silloin täytyykin olla yhtä koruton, selkeä ja
hyvä kuin isäsi on. Ja sitä en minä ole. Minua vaivaa se, etten toimi
yhteiseksi hyväksi. Sen kaiken olet sinä saanut aikaan. Kun sinua
ei vielä ollut eikä myöskään häntä, sanoi Levin silmäten vaimonsa
vyötäisiin, -- minä panin kaikki voimani työhön. Mutta nyt en voi, ja
se vaivaa minua. Minä toimin juuri niin kuin minulle olisi annettu
läksyjä, teeskentelen...

-- No olisitko sinä halukas heti vaihtamaan osasi Sergei Ivanovitshin
kanssa? keskeytti Kitty. -- Olisitko halukas tekemään tuota yhteistä
työtä ja pitämään tuosta läksystä niin kuin hän, välittämättä mistään
muusta?

-- En tietenkään, sanoi Levin. -- Minä olen niin onnellinen, etten
totta puhuen ymmärrä mitään... Niin, sinäkö siis luulet, että hän jo
tänään kosii Varenkaa? lisäsi hän oltuaan hetkisen vaiti.

-- Luulen ja en luule. Mutta kauheasti tahtoisin. Odotahan. Kitty
kumartui, ja taittoi tienvarresta päivänkakkaran. -- No, koetetaanpa:
kosii, ei kosi, hän aloitti antaen kukan miehelleen.

-- Kosii, ei kosi, Levin mutisi repien pois kapeita, valkeita,
uurteisia terälehtiä Kittyn seuratessa jännittyneenä hänen sormiensa
kulkua.

-- Ei, ei! Kitty huudahti tarttuen miehensä käteen ja pysäyttäen sen.
-- Sinä repäisit kaksi.

-- No sen sijaan emme ota tuota pientä lukuun, sanoi Levin repäisten
pois pienen surkastuneen terälehden. -- Kas, tuossahan tulevat jo
rattaatkin.

-- Etkö ole jo väsynyt, Kitty? huusi ruhtinatar.

-- En vähääkään.

-- Voisit nousta rattaille, jos hevoset pysyvät hiljaa; voimme ajaa
käymäjalkaa.

Mutta ei kannattanut enää nousta rattaille, sillä määränpää oli jo
lähellä ja kaikki lähtivät kävellen eteenpäin.



IV


Varenka oli hyvin sievän näköinen häärätessään valkea liina päässä
lasten keskellä iloisena, ystävällisenä ja nähtävästi jännittyneenä
siitä mahdollisuudesta, että mies, joka häntä miellytti, saattoi
tuossa tuokiossa tunnustaa hänelle tunteensa. Sergei Ivanovitsh
kulki hänen rinnallaan ja katseli häntä herkeämättömän ihastuneena,
muistellen hänen viehättäviä puheitaan ja kaikkea sitä, mitä oli
hänestä kuullut: ja hän huomasi yhä selvemmin, että tuo tyttö herätti
hänessä erityisen, vain kerran kauan sitten nuoruuden päivinä koetun
tunteen. Tytön läheisyyden herättämä ilo kasvoi Sergei Ivanovitshissa
yhä voimakkaammaksi, ja kun hän pisti Varenkan koppaan löytämänsä
ison, ohutjalkaisen ja koveralakkisen tatin, vilkaisi tätä silmiin
ja huomasi tämän kasvoilla iloisen ja aran jännityksen punan, hän
hämmentyi itsekin ja hymyili hymyä, joka puhui liiankin selvää kieltä.

"Jos niin on ", päätteli Sergei Ivanovitsh itsekseen, "minun täytyy
harkita ja ratkaista asia eikä antautua poikapahasen tavoin hetken
viehätykseen."

-- Minäpä menen keräämään erikseen, muuten minun saaliini ei tule
näkymään missään, hän sanoi ja lähti metsän reunasta, jonka matalaa,
silkkistä ruohikkoa he olivat kävelleet, syvemmälle metsään, missä
valkeiden koivunrunkojen lomista näkyi haapojen harmaita runkoja
ja tummia pähkinäpensaita. Päästyään noin neljänkymmenen askeleen
päähän täydessä kukassa olevan punertavan evonymuspensaan taakse
Sergei Ivanovitsh pysähtyi tietäen, ettei kukaan sieltä nähnyt
häntä. Hänen ympärillään oli täydellinen hiljaisuus. Ainoastaan
ylhäällä koivuissa, joiden alla hän seisoi, surisivat kärpäset
herkeämättä kuin mehiläisparvi, ja väliin kuului metsän takaa
lasten ääniä. Yhtäkkiä kajahti läheltä metsän reunasta Varenkan
altto kutsuen Grishaa, ja iloinen hymy levisi Sergei Ivanovitshin
kasvoille. Huomatessaan hymynsä hän pudisti vakavasti päätään omalle
mielentilalleen, otti esiin sikarin ja pisti sen suuhunsa. Hän ei
pitkään aikaan saanut tulitikkua syttymään raapiessaan sitä koivun
runkoa vasten. Tuohen hieno pinta kietoutui rikin ympärille ja tuli
sammui. Viimein hän sai yhden tikun syttymään. Tuoksuva sikarinsavu
lähti leijailemaan ilmassa kuin väreilevä liina ja levittäytyi eheänä
ja tasaisena pensaan yli, riippuilevien koivunoksien alle. Sergei
Ivanovitsh seurasi savuvanaa katseellaan ja lähti hitaasti kävelemään
miettien tilaansa.

"Miksikä ei?" ajatteli hän. "Jos tämä olisi pelkkä tunteenpuuska
tai intohimo, jos se olisi vain hetken kestävää, molemminpuolista
viehtymystä -- voin sanoa sen olevan molemminpuolista --, joka
olisi ristiriidassa koko minun elämänsuuntani kanssa, jos minä
tuntisin, että tuo viehtymys johdattaa minut pois kutsumuksestani
ja velvollisuuteni täyttämisestä, niin silloin minun pitäisi varoa,
mutta sitähän tämä ei ole. Ainoa kielteinen seikka on se, että
minä Marien menetettyäni lupasin itselleni pysyä uskollisena hänen
muistolleen. Mitään muuta minä en voi sanoa tunnettani vastaan...
Se on tärkeää", päätteli Sergei Ivanovitsh tuntien, ettei tuo asia
merkinnyt hänelle itselleen mitään. Se saattoi ehkä ainoastaan pilata
hänen runollisen osansa muiden ihmisten silmissä. "Mutta vaikka minä
kuinka hakisin, niin en löydä mitään muuta, mikä puhuisi tunnettani
vastaan. Järjen kannalta katsoen voisin tuskin koskaan löytää mitään
parempaa!"

Vaikka hän kuinka olisi muistellut tuntemiaan naisia ja tyttöjä,
hän ei voinut muistaa ainoatakaan, jossa olisivat siinä määrin
yhdistyneet juuri kaikki ne ominaisuudet, jotka hän järkevästi
harkiten toivoi tapaavansa vaimossaan. Varenkassa oli vielä jäljellä
nuoruuden viehkeys ja tuoreus, mutta lapsi hän ei enää ollut, ja kun
hän rakasti, hän rakasti tietoisesti, kuten naisen tuleekin. Toiseksi
Varenkalla ei ollut lainkaan maailmannaisen tavallisia heikkouksia,
mutta hän tunsi silti seuramaailmaa ja noudatti käytöksessään
hyvien piirien elämään perehtyneen naisen sivistyneitä tapoja,
joita Sergei Ivanovitsh välttämättä edellytti elämäntoveriltaan.
Kolmanneksi hän oli uskonnollinen, eikä hänen uskonnollisuutensa ja
hyvyytensä ollut, kuten esimerkiksi Kittyn kohdalla oli asianlaita,
lapsellisesti perustelematonta mielialaa, vaan uskonnollisten
vakaumusten tukemaa. Varenka vastasi yksityiskohtia myöten Sergei
Ivanovitshin vaimoihannetta: hän oli köyhä ja yksinäinen eikä siis
voinut tuoda mukanaan sukulaisjoukkoa ja sen sananvaltaa miehensä
taloon, kuten hän näki Kittyn tehneen, vaan tulisi olemaan kaikesta
kiitollisuudenvelassa miehelleen, mitä Sergei Ivanovitsh oli aina
toivonut. Ja tyttö, jossa oli kaikki nuo ominaisuudet, rakasti häntä.
Kaikessa vaatimattomuudessaankaan Sergei Ivanovitsh ei voinut olla
huomaamatta sitä. Ja hän itsekin rakasti. Hiukan häntä arvelutti
hänen oma ikänsä. Mutta hänen sukunsa oli sitkeää, hänellä ei ollut
vielä ainoatakaan harmaata hiusta, kukaan ei olisi luullut häntä
neljääkymmentä vuotta vanhemmaksi, ja hän muisti Varenkan sanoneen,
että ainoastaan Venäjällä viisikymmenvuotiaat miehet pitävät itseään
vanhuksina ja että Ranskassa viisikymmenvuotias mies katsoo olevansa
dans la force de l'âge[18] ja nelikymmenvuotias on vielä mielestään
un jeune homme[19]. Ja mitä merkitsi vuosien lukumäärä, kun hän
kerran tunsi olevansa sielultaan yhtä nuori kuin kaksikymmentä vuotta
sitten? Eikö ollut nuoruutta se tunne, joka valtasi hänet, kun hän
taas metsän laitaan tullessaan näki Varenkan siron hahmon keltaisessa
puvussaan ja koppa kädessä vilahtavan auringon viistojen säteiden
kirkkaassa valossa vanhan koivunrungon ohi? Tämä vaikutelma sulautui
yhteen taustalla avautuvan hämmästyttävän kauniin maiseman kanssa:
hän näki viistojen säteiden kultaaman kellertävän kaurapellon ja sen
takana vanhan, keltaisenkirjavan, etäisyyden sineen yhtyvän metsän.
Hänen sydäntään kouristi riemukas tunne. Outo liikutus valtasi hänet
ja hän tiesi ratkaisseensa asian. Varenka, joka oli juuri kyyristynyt
ottamaan sientä, nousi notkeasti pystyyn ja katsahti ympärilleen.
Sergei Ivanovitsh heitti sikarin metsään ja lähti päättäväisesti
Varenkaa kohti.



V


"Varvara Aleksandrovna, minulla on nuoruudesta asti ollut erityinen
ihannekuva naisesta, johon voisin rakastua ja jollaisen vaimoksi
saadessani olisin onnellinen. Olen elänyt pitkän elämän ja nyt olen
ensimmäisen kerran löytänyt teissä sen, mitä olen etsinyt. Minä
rakastan teitä ja tarjoan teille käteni."

Sergei Ivanovitsh mietti valmiiksi nämä sanat ollessaan jo lähes
kymmenen askeleen päässä Varenkasta, joka polvillaan suojeli
löytämäänsä sienisikermää Grishan hyökkäyksiltä ja kutsui pikku
Mashaa poimimaan.

-- Tänne, tänne! Pieniä ja paljon! puheli hän herttaisella
rintaäänellään.

Hän näki Sergei Ivanovitshin tulevan, mutta ei noussut paikaltaan
eikä muuttanut asentoaan. Sergei Ivanovitsh huomasi kuitenkin
kaikesta, että Varenka tunsi hänen lähestymisensä ja iloitsi siitä.

-- No, oletteko löytänyt mitään? kysyi Varenka kääntäen valkean
liinan takaa näkyviin kauniit, hiljaa hymyilevät kasvonsa.

-- En ainoatakaan, sanoi Sergei Ivanovitsh. -- Entä te?

Varenka oli niin kokonaan ympäröivien lasten vallassa, ettei joutanut
vastaamaan.

-- Tuolla on vielä, oksan vieressä, osoitti hän pikku Mashalle
haperoa, jonka joustavan, punertavan lakin kuiva heinänkorsi oli
leikannut kahtia. Kun Masha oli halkaissut sienen ja pistänyt
molemmat valkeat puoliskot koppaansa, Varenka nousi pystyyn. -- Tämä
tuo mieleen lapsuusaikani, hän sanoi astellessaan Sergei Ivanovitshin
rinnalla poispäin lasten luota.

He astuivat äänettöminä muutaman askeleen. Varenka näki, että Sergei
Ivanovitsh aikoi puhua jotain, hän arvasi mitä se oli, ja hänen
sydämensä turtui ilon ja pelon sekaisesta jännityksestä. He olivat
jo tulleet niin kauas, ettei kukaan enää olisi voinut kuulla heidän
puheitaan, mutta Sergei Ivanovitsh ei vieläkään sanonut mitään.
Varenkan oli parempi olla vaiti. Vaitiolon jälkeen saattoi helpommin
kuin sienikeskustelun perästä sanoa sen, mitä heillä oli sanottavaa;
mutta tahtomattaan ja aivan kuin vahingossa Varenka sanoi:

-- Vai ette te löytänytkään mitään? Keskellä metsää onkin aina
vähemmän.

Sergei Ivanovitsh huoahti eikä sanonut mitään. Häntä harmitti,
että Varenka oli taas alkanut puhua sienistä. Hän oli tahtonut
kääntää puheen takaisin niihin sanoihin, jotka Varenka oli sanonut
lapsuudestaan, mutta aivan kuin vastoin tahtoaan hänkin lisäsi
hetkisen vaitiolon jälkeen:

-- Olen vain kuullut, että herkkutatteja on enimmäkseen
metsänlaidassa, vaikken minä osaakaan erottaa niitä muista.

Meni vielä muutama minuutti, ja he kulkivat vieläkin kauemmaksi
lapsista ja olivat nyt kokonaan kahden kesken. Varenkan sydän sykki
niin, että hän kuuli sen lyönnit ja tunsi punastuvansa, kalpenevansa
ja taas punastuvansa.

Hänestä olisi tuntunut korkeimmalta onnelta päästä holhokinasemastaan
rouva Stahlin luota sellaisen miehen puolisoksi kuin Koznyshev
oli. Lisäksi hän tunsi melkein varmasti olevansa rakastunut Sergei
Ivanovitshiin. Ja tuossa tuokiossa asia ratkeaisi. Varenkaa pelotti.
Pelotti, mitä Sergei Ivanovitsh sanoisi ja mitä hän ei sanoisi.

Tunnustus oli tehtävä nyt tai ei koskaan, sen tunsi myös Sergei
Ivanovitsh. Varenkan maahan luotu katse, kasvojen puna ja koko hänen
olemuksensa ilmaisi tuskallista odotusta. Sergei Ivanovitsh näki sen
ja sääli häntä. Hän tunsi, että nyt olisi suorastaan loukkaavaa olla
mitään sanomatta, ja kertasi nopeasti mielessään äskeiset päätelmänsä
asian tueksi. Hän kertasi myös sanat, joilla hän aikoi kosia; mutta
jokin äkillinen mielenjohde saikin hänet sen sijaan kysymään:

-- Mikä ero on herkkutatin ja punatatin välillä? Varenkan huulet
vapisivat jännityksestä, kun hän vastasi:

-- Lakissa ei ole juuri mitään eroa, mutta jalassa on.

Ja heti kun nämä sanat oli sanottu, molemmat ymmärsivät, että asia
oli nyt käsitelty ja että se, mitä olisi pitänyt sanoa, jäi kuin
jäikin sanomatta, ja korkeimmilleen kohonnut jännitys alkoi raueta.

-- Eikö punatatin jalan pinta muistutakin parin päivän vanhaa ruskeaa
parransänkeä? sanoi Sergei Ivanovitsh rauhallisesti.

-- Se on totta, vastasi Varenka hymyillen, ja heidän kävelynsä suunta
muuttui kuin itsestään. He alkoivat lähetä lapsia. Varenkaa suretti
ja hävetti, mutta samalla hän tunsi olevansa helpottunut.

Muistellessaan paluumatkalla äskeisiä mietteitään Sergei Ivanovitsh
tuli siihen johtopäätökseen, että hän oli päätellyt väärin. Kuinka
hän olisi voinut olla uskoton Marien muistolle.

           *       *       *       *       *

-- Hiljaa, hiljaa, lapset! huusi Levin melkein vihoissaan asettuen
suojaamaan vaimoaan häntä vastaan juoksevan ja ilosta vinkuvan
lapsilauman rajuudelta.

Lasten jälkeen tulivat metsästä myös Sergei Ivanovitsh ja Varenka.
Kittyn ei tarvinnut kysyä Varenkalta mitään: kummankin kasvojen
tyynestä ja hieman nolosta ilmeestä hän ymmärsi, etteivät hänen
suunnitelmansa olleet toteutuneet.

-- No kuinkas sen asian kävi? kysyi hänen miehensä häneltä, kun he
olivat jo kotimatkalla.

-- Ei ota tulta, sanoi Kitty, ja hänen hymynsä ja puhetapansa
muistutti hänen isäänsä, minkä yhtäläisyyden Levin oli usein ilokseen
huomannut.

-- Miten niin ei?

-- Tällä tavoin, sanoi Kitty ottaen miehensä käden, kohottaen sen
suunsa luo ja koskettaen sitä suljetuin huulin. -- Niin suudellaan
vain ylipapin kättä.

-- Kummalla ei ota tulta? kysyi Levin nauraen.

-- Ei kummallakaan. Pitäisi tehdä näin...

-- Tuolla ajaa talonpoikia...

-- Eivät ne nähneet.



VI


Lasten ollessa illallisella aikuiset istuivat verannalla ja
puhelivat niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka kaikki ja
etenkin Varenka ja Sergei Ivanovitsh tiesivät varsin hyvin, että oli
tapahtunut sangen tärkeä, joskin kielteinen asia. Molempien mieltä
painoi sama tunne, samantapainen kuin se, jota tuntee epäonnistuneen
tutkinnon johdosta luokalle jäänyt tai kokonaan oppilaitoksesta
erotettu oppilas. Tuntien jotain erityistä tapahtuneen kaikki
puhuivat vilkkaasti kaikenlaisista sivuasioista. Kitty ja Levin
olivat erityisen onnellisia tänä iltana. Heidän rakkautensa onnessa
piili ikään kuin jonkinlainen ikävä vihjaus niille, jotka olivat
tahtoneet samaa eivätkä olleet saaneet, ja siksi heistä tuntui
pahalta näyttää onneaan.

-- Saattepa nähdä, että Alexandre ei tule, sanoi vanha ruhtinatar.
Tänä iltana odotettiin junalta Stepan Arkadjevitshia, ja vanha
ruhtinas oli kirjoittanut, että hänkin kenties tulee.

-- Ja minä tiedän kyllä minkä vuoksi, jatkoi ruhtinatar, -- hän
sanoo, että nuorten täytyy alkuaikoina saada olla kahden kesken.

-- Isä on kokonaan jättänyt meidät. Emme ole pitkään aikaan nähneet
häntä, sanoi Kitty. -- Ja mitä nuoria me enää olemme? Mehän olemme jo
niin vanhoja.

-- Jollei hän tule, sanon minäkin teille hyvästit, sanoi ruhtinatar
surullisesti huoahtaen.

-- Älkää toki, äiti! toruivat molemmat tyttäret.

-- Mutta ajatelkaahan, millaista hänellä on! Nythän hän on...
Vanhan ruhtinattaren ääni alkoi äkkiä värähdellä ja katkesi.
Tyttäret vaikenivat ja katsahtivat toisiinsa. "Äiti keksii aina
jotain surullista", sanoi heidän katseensa. He eivät tienneet, että
niin hyvä kuin ruhtinattaren olikin olla tyttärensä luona ja niin
tarpeellinen kuin hän täällä tunsikin olevansa, hän oli surkutellut
sekä itseään että miestään syvästi aina siitä saakka, kun perheen
lemmikki oli annettu miehelään ja koti oli tyhjentynyt.

-- Mitä te tahdotte, Agafja Mihailovna? kysyi Kitty äkkiä Agafja
Mihailovnalta, joka oli salamyhkäisen ja merkitsevän näköisenä
ilmestynyt ovelle.

-- Tulin kysymään illallisesta.

-- No niin, hyvä on, sanoi Dolly. -- Mene sinä huolehtimaan siitä ja
minä menen kuulustelemaan Grishan läksyä. Muuten häneltä menee tämä
päivä aivan hukkaan.

-- Läksy minulle. Ei, Dolly, minä menen, sanoi Levin hypähtäen
paikaltaan.

Kymnaasiin päässeen Grishan oli kesän aikana kerrattava muutamia
aineita. Darja Aleksandrovna, joka oli jo Moskovassa lukenut latinaa
poikansa kanssa, oli ottanut tavaksi kerrata hänen kanssaan edes
jonkin verran joka päivä kaikkein vaikeimpia aineita, aritmetiikkaa
ja latinaa. Levin oli tarjoutunut tekemään sen Dollyn sijasta,
mutta kerran tämä oli tullut kuuntelemaan hänen opetustaan ja
huomannut, että hän opetti toisin kuin moskovalainen opettaja.
Dolly oli sanonut Levinille ujostellen ja hienotunteisesti mutta
kuitenkin päättäväisesti, että täytyi seurata oppikirjaa, kuten
opettaja teki, ja että hän ottaisi asian omaksi huolekseen. Levin oli
ollut harmissaan Stepan Arkadjevitshille, joka sälytti huolenpidon
lastensa opetuksestakin vaimonsa niskoille, vaikka tämä ei ollenkaan
ymmärtänyt niitä asioita; mutta myös opettajille, jotka opettivat
kovin huonosti, mutta oli luvannut kälylleen tehdä niin kuin tämä
tahtoi. Siitä lähtien hän oli opettanut Grishaa kirjan mukaan ja
kadottanut samalla kaiken entisen mielenkiintonsa opetustyöhön, niin
että hän usein saattoi unohtaa koko oppitunnin. Niin oli käynyt
nytkin.

-- Ei, minä menen, Dolly, istu sinä vain, hän sanoi. -- Me teemme
kaikki säädetyn järjestyksen mukaan. Mutta sitten kun Stiva tulee, me
lähdemme metsälle ja silloin sinä saat hoitaa Grishan.

Levin meni siis Grishan luo.

Samanlaista apuaan tarjosi Varenka Kittylle. Varenka osasi olla
hyödyksi myös Levinien onnellisessa ja hyvin järjestetyssä kodissa.

-- Minä pidän huolen illallisesta, istukaa te paikoillanne, hän sanoi
ja meni Agafja Mihailovnan luo.

-- Niin, ette kai ole saanut kananpoikia mistään. Täytynee sitten
ottaa omia... sanoi Kitty.

-- Me harkitsemme asiat Agafja Mihailovnan kanssa, sanoi Varenka ja
katosi hänen mukanaan oven taakse.

-- Mikä viehättävä tyttö! sanoi ruhtinatar.

-- Ei ainoastaan viehättävä, maman, vaan sellainen, jonka vertaista
ei ole toista.

-- Te siis odotatte tänään Stepan Arkadjevitshia? sanoi Sergei
Ivanovitsh ilmeisesti haluten kääntää keskustelun muualle.

-- On vaikea löytää langoksia, jotka olisivat enemmän erilaiset,
lisäsi hän hivenen hymyillen: -- toinen on liikkuva ja viihtyy
seuraelämässä kuin kala vedessä; toinen -- meidän Kostjamme -- on
vilkas, nopea, kaikelle herkkä, mutta vieraiden seurassa jähmettyy
joko kokonaan tai rimpuilee tolkuttomasti kuin kala kuivalla maalla.

-- Niin, hän suhtautuu asioihin kovin kevyesti, sanoi ruhtinatar
kääntyen Sergei Ivanovitshiin päin. -- Minä aioin juuri pyytää teitä
puhumaan hänelle, ettei Kitty mitenkään voi jäädä tänne, vaan että
hänen on välttämättä tultava Moskovaan. Hän sanoo tilaavansa lääkärin
tänne...

-- Maman, hän tekee kaiken, hän suostuu kaikkeen, sanoi Kitty
harmissaan siitä, että äiti tässä asiassa haastoi Sergei Ivanovitshia
tuomariksi.

Heidän puhellessaan alkoi lehtokujalta kuulua hevosen korskuntaa ja
soran rahinaa rattaanpyörien alla.

Dolly ei ehtinyt vielä nousta paikaltaan lähteäkseen miestään
vastaan, kun Levin oli jo hypännyt ulos Grishan kouluhuoneen
ikkunasta ja auttanut Grishan tulemaan samaa tietä.

-- Se on Stiva! huusi Levin verannan alta. -- Läksy on käyty läpi,
ole huoleti, Dolly! lisäsi hän ja lähti kuin ketterä poika juoksemaan
tulijoita vastaan.

-- Is, ea, id, ejus, ejus, ejus! huusi Grisha hypellen pitkin
lehtikujaa.

-- On toinenkin. Luultavasti isä! huusi Levin lehtokujan päästä. --
Kitty, älä tule jyrkkiä portaita, vaan kierrä ympäri.

Mutta Levin oli erehtynyt luullessaan toista vaunuissa olijaa
vanhaksi ruhtinaaksi. Kun hän tuli lähemmäksi vaunuja, hän näki
Stepan Arkadjevitshin rinnalla ruhtinaan sijasta nuoren, kauniin,
rotevan miehen, jolla oli päässään skottilaislakki takana riippuvine
nauhoineen. Se oli Vasenka Veslovski, Shtsherbatskien pikkuserkku,
moskovalais-pietarilainen seurapiirileijona, "mainio poika ja innokas
metsämies", kuten Stepan Arkadjevitsh hänet esitti.

Välittämättä vähääkään siitä pettymyksestä, jonka tuotti tullessaan
vanhan ruhtinaan sijasta, Veslovski tervehti Leviniä iloisesti
muistuttaen heidän aiemmasta tuttavuudestaan ja sieppasi Grishan
vaunuihin nostaen hänet Stepan Arkadjevitshin mukana olevan
lintukoiran yli.

Levin ei istuutunut vaunuihin, vaan astui jäljessä. Häntä harmitti
hiukan, että vanha ruhtinas, josta hän oli ruvennut pitämään
yhä enemmän ja enemmän, ei saapunutkaan ja että hänen sijastaan
oli tullut tuo outo ja tarpeeton vieras. Vieläkin oudommalta ja
tarpeettomammalta vieras tuntui Levinistä, kun hän tullessaan pääoven
luo, mihin aikuisten ja lasten eloisa joukko oli kokoontunut,
näki, kuinka Vasenka Veslovski suuteli erityisen ystävällisen ja
ritarillisen näköisenä hänen vaimonsa kättä.

-- Me olemme rouvanne kanssa serkukset ja vanhat tutut, sanoi Vasenka
Veslovski puristaen taas lujasti Levinin kättä.

-- No onko riistaa viljalti? Stepan Arkadjevitsh kysyi Leviniltä
ehdittyään tuskin tervehtiä kaikkia. -- Meillä on näet kummallakin
mitä julmimmat aikomukset... Tietysti, maman, hehän eivät ole sen
koommin käyneet Moskovassa. Kas tässä, Tanja, on sinulle. Otapas, ole
hyvä, se laukku sieltä vaunujen perältä, hän puheli joka suuntaan.
-- Oletpa sinä tullut terveen ja raikkaan näköiseksi, Dollinka, hän
sanoi vaimolleen suudellen vielä kerran tämän kättä, pidellen sitä
sitten omassaan ja silitellen sitä.

Levin, joka oli hetki sitten ollut mitä iloisimmassa mielentilassa,
katseli nyt kaikkia synkin silmin, eikä mikään miellyttänyt häntä.

"Ketähän lienee eilen suudellut noilla huulillaan?" hän ajatteli
katsellessaan Stepan Arkadjevitshin hellyydenosoituksia vaimoaan
kohtaan. Hän katsahti Dollyyn, eikä tämäkään miellyttänyt häntä.

"Eihän hän usko miehensä rakkauteen. Mistä hän sitten on niin
iloissaan? Inhottavaa!" ajatteli Levin.

Levin katsahti ruhtinattareen, joka hetki sitten oli ollut hänestä
niin herttainen, eikä pitänyt tavasta, jolla ruhtinatar otti vastaan
tuon nauhalakkisen vieraan, aivan kuin olisi ollut omassa kodissaan.

Jopa kuistille ilmaantunut Sergei Ivanovitsh näytti Levinistä
vastenmieliseltä tervehtiessään teennäisen ystävällisesti Stepan
Arkadjevitshia, kun Levin kuitenkin tiesi, ettei hänen veljensä
pitänyt Oblonskista eikä kunnioittanut häntä.

Varenkakin oli hänestä vastenmielinen tervehtiessään vierasta herraa
tuollaisena sainte nitouche'ina[20], kun hän kuitenkin ajatteli vain
naimisiinmenoa.

Kaikkein vastenmielisin oli Kitty, sillä hänkin antautui sen ilon
valtaan, jonka tuo maalletuloaan yleisenä ilojuhlana pitävä herra toi
mukanaan. Leviniä vaivasi erityisesti Kittyn hymyn tietty sävy hänen
vastatessaan vieraan hymyilyyn.

Joukko astui sisään äänekkäästi jutellen; mutta kun kaikki olivat
istuutuneet paikoilleen, Levin kääntyi ja lähti huoneesta.

Kitty huomasi, että hänen miehelleen oli sattunut jotain, ja lähti
tämän perään saadakseen puhua tämän kanssa kahden. Mutta Levin
kiiruhti ulos sanoen, että hänellä oli asiaa konttoriin. Talousasiat
eivät olleet pitkiin aikoihin tuntuneet hänestä niin tärkeiltä kuin
nyt. "Nuo vain juhlivat", ajatteli hän, "mutta minun täytyy hoitaa
arkitöitä, jotka eivät odota ja joita ilman ei elämä suju."



VII


Levin palasi takaisin vasta sitten, kun häntä lähetettiin pyytämään
illalliselle. Portaissa seisoivat Kitty ja Agafja Mihailovna
neuvotellen illallisviineistä.

-- Mitä te siitä sellaista numeroa teette? Antakaa samaa mitä
muulloinkin, sanoi Levin.

-- Ei, Stiva ei juo... Kostja, odota vähän, mikä sinun on? Kitty
aloitti kiiruhtaen hänen peräänsä, mutta Levin ei odottanut
yhtään, vaan harppoi säälimättä ruokasaliin ja yhtyi heti yleiseen
vilkkaaseen keskusteluun, jota Vasenka Veslovski ja Stepan
Arkadjevitsh pitivät yllä.

-- No kuinkas on, lähdemmekö huomenna metsälle? kysyi Stepan
Arkadjevitsh.

-- Lähdetään ihmeessä, sanoi Veslovski istuutuen sivuttain toiselle
tuolille ja koukistaen lihavan jalkansa alleen.

-- Kaikin mokomin minun puolestani. Oletteko jo ollut metsällä
tänä vuonna? kysyi Levin suunnaten katseensa vieraan jalkaan.
Hän koetti kyllä olla rakastettava, mutta Kitty huomasi heti
hänen teennäisyytensä ja oudoksui sitä. -- En tiedä, löydämmekö
heinäkurppia mutta taivaanvuohia on paljon. Pitää vain lähteä
aikaisin. Ettette vain väsähdä? Etkö ole väsynyt, Stiva?

-- Minä väsynyt? Kaikkea sitä kuuleekin! Valvotaan vaikka koko yö!
Lähdetään kävelemään!

-- Valvotaanpa tosiaankin! Mainio ehdotus! kannatti Veslovski.

-- Sen me kyllä uskomme, että sinä voit olla nukkumatta ja estää
muitakin pääsemästä levolle, sanoi Dolly miehelleen, äänessään hieno
ivansävy kuten useimmiten hänen puhutellessaan miestään. -- Mutta
minun mielestäni on aika mennä nukkumaan... Ja minä menenkin, minä en
syö enää illallista.

-- Ei, istu nyt sinäkin, Dollinka, sanoi Stepan Arkadjevitsh siirtyen
lie puolelle isoa ruokapöytää, jossa Kitty oli. -- Minulla on sinulle
vielä paljon kertomista.

-- Tuskin mitään kiinnostavaa.

-- Tiedättekö, Veslovski on käynyt Annan luona ja menee pian taas
heitä katsomaan. Hehän asuvat lähellä, noin seitsemänkymmenen virstan
päässä täältä. Minun täytyy myös välttämättä käydä siellä. Veslovski,
tule tänne!

Vasenka siirtyi naisten puolelle ja istuutui Kittyn viereen.

-- Kertokaa, olkaa hyvä, kävittekö te Annan luona? Kuinka hän voi?
uteli Darja Aleksandrovna.

Levin jäi toiseen päähän pöytää, ja puhellessaan vanhan ruhtinattaren
ja Varenkan kanssa hän näki koko ajan, että Stepan Arkadjevitshin,
Dollyn, Kittyn ja Veslovskin kesken oli meneillään vilkas ja
salaperäinen keskustelu. Hän näki myös, kuinka hänen vaimonsa koko
ajan katseli omituisen vakavan näköisenä Vasenkan kauniita kasvoja
tämän vilkkaasti kertoessa jotain.

-- Heillä on hyvin hauskaa, Vasenka kertoi Vronskista ja Annasta. --
Minä en tietysti ota arvostellakseni heidän välejään, mutta heidän
talossaan tuntee olevansa perheessä.

-- Mitä he aikovat tehdä?

-- Luullakseni he aikovat tulla talveksi Moskovaan.

-- Kuinka hauskaa olisi käydä yhdessä heidän luonaan! Koska sinä
lähdet sinne? kysyi Stepan Arkadjevitsh Vasenkalta.

-- Minä aion viettää heidän luonaan heinäkuun.

-- Lähdetkö sinä mukaan? kysyi Stepan Arkadjevitsh vaimoltaan.

-- Olen kauan ajatellut käydä siellä ja varmasti jonain päivänä
lähdenkin, sanoi Dolly. -- Minun on sääli Annaa, minä tunnen hänet
niin hyvin ja tiedän, että hän on oikein hyvä ihminen. Sinun mentyäsi
lähden yksin hänen luokseen, silloin en ole kenellekään haitaksi. On
parempikin, kun et sinä ole mukana.

-- No, hyvä on, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Entä sinä, Kitty?

-- Minä? Mitä minä siellä tekisin? sanoi Kitty sävähtäen punaiseksi
ja vilkaisten mieheensä.

-- Ettekö ole tuttu Anna Arkadjevnan kanssa? kysyi Veslovski. -- Hän
on hyvin viehättävä nainen.

-- Niin on, vastasi Kitty punastuen vieläkin enemmän ja siirtyi
miehensä luo.

-- Sinä siis lähdet huomenna metsälle? hän sanoi Levinille.

Tänä lyhyenä aikana Levinin mustasukkaisuus oli kasvanut kasvamistaan
ja saanut voimakkaan kiihdykkeen siitä, että Kitty oli punastunut
puhellessaan Veslovskin kanssa. Ja nyt Levin ymmärsi omalla tavallaan
vaimonsa kysymyksen. Niin oudolta kuin se tuntuikin jälkeenpäin,
nyt hänestä oli selvää, että Kitty kysyi hänen huomista metsälle
lähtöään vain siksi, että halusi tietää, soisiko hän sen ilon Vasenka
Veslovskille, johon Kitty oli hänen käsityksensä mukaan jo rakastunut.

-- Lähden, lähden, vastasi Levin luonnottomalla, itselleen
vastenmielisellä äänellä.

-- Viipykää vielä huominen päivä kotona, muutenhan Dolly ei saa nähdä
miestään ollenkaan, ehdotti Kitty.

Kittyn sanojen merkitys oli Levinin mielestä tämä: "Älä erota minua
hänestä. Sinun lähdöstäsi minä vähät, mutta salli minun nauttia tuon
viehättävän nuoren miehen seurasta."

-- No, jos sinä niin tahdot, niin me viivymme huomispäivän kotona,
Levin vastasi erityisen rakastettavasti.

Sillä välin Vasenka, joka ei vähääkään aavistanut, millaisia
kärsimyksiä hänen läsnäolonsa tuotti, oli noussut pöydästä ja
lähtenyt Kittyn perään saatellen tätä ystävällisin, hymyilevin
katsein.

Levin näki tuon katseen. Hän kalpeni hetkeksi ja hänen henkensä
salpautui. "Kuinka hän ilkeääkin katsoa tuolla tavoin minun
vaimooni!" Hän oli kuohuksissaan.

-- Huomispäivänkö täällä? Lähdetään mieluummin, sanoi Vasenka
istuutuen tuolille ja koukistaen tapansa mukaan jalkansa alleen.

Levinin mustasukkaisuus meni vieläkin pidemmälle. Hän näki jo itsensä
petettynä aviomiehenä, joka oli vaimolleen ja tämän rakastajalle
tarpeen vain elämän mukavuuden ja huvin hankkijana... Mutta siitä
huolimatta hän kyseli rakastettavasti ja vieraanvaraisesti Vasenkan
metsästysretkistä, pyssystä, saappaista ja jos mistäkin ja lupasi
lähteä jo huomenna.

Onneksi vanha ruhtinatar keskeytti hänen kärsimyksensä nousten
pöydästä ja kehottaen Kittyä menemään nukkumaan. Mutta ennen kuin
Kitty ehti lähteä, Levin sai vielä kestää uusia koettelemuksia.
Sanoessaan hyvää yötä talon emännälle Vasenka aikoi taas suudella
hänen kättään, mutta Kitty veti punastuen kätensä pois ja sanoi
lapsellisen suorasukaisesti: "Se ei ole meillä tapana", joista
sanoista hän myöhemmin sai äidiltään nuhteita.

Levinin mielestä Kitty oli menetellyt alun alkaen väärin salliessaan
moisen suhtautumisen itseensä, ja kaksin verroin väärin hän teki
osoittaessaan niin kömpelösti, ettei pitänytkään siitä.

-- Kuka nyt vielä voi mennä nukkumaan! sanoi Stepan Arkadjevitsh
joka oli illallispöydässä muutaman lasillisen viiniä juotuaan
tullut parhaaseen runolliseen mielentilaansa. -- Katsos, Kitty, hän
sanoi osoittaen lehmusten takaa nousevaa kuuta, -- kuinka ihanaa!
Veslovski, nyt olisi serenadin aika. Tiedätkö, hänellä on mainio
ääni, me lauloimme hänen kanssaan hevosmatkalla. Hän toi ihania
lauluja mukanaan, joukossa kaksi uutta. Koettaisitte laulaa yhdessä
Varvara Andrejevnan kanssa.

           *       *       *       *       *

Kun kaikki olivat jo hajaantuneet makuuhuoneisiinsa, Stepan
Arkadjevitsh käveli Veslovskin kanssa lehtokujaa pitkin ja
harjoitteli hänen kanssaan uutta laulua.

Levin istui sillä aikaa synkkänä vaimonsa makuukamarin nojatuolissa
laulajia kuunnellen eikä vastannut mitään vaimonsa tiedusteluihin,
mikä häntä vaivasi; mutta kun Kitty viimein sanoi arasti hymyillen:
"Eihän vain Veslovski ole jollain lailla pilannut tuultasi?"
pato murtui ja Levin purki sydämensä tuskan. Hänen omat sanansa
loukkasivat häntä ja tekivät hänet entistä hermostuneemmaksi.

Hän seisoi vaimonsa edessä: silmät välähtelivät pelottavasti
kurtistuneiden kulmien alta, ja voimakkaat kädet pusertuivat rintaa
vasten, aivan kuin hän olisi pinnistänyt voimansa äärimmilleen
itseään hillitäkseen. Hänen kasvojensa ilme olisi ollut kova,
melkeinpä julmakin, jollei se samalla olisi kuvastanut kärsimystä,
joka liikutti Kittyä. Hänen leukapielensä vapisivat ja ääni katkeili.

-- Mustasukkainen minä en ole, se on iljettävä sana. Minä en voi olla
mustasukkainen, enkä voi uskoa, että... Minä en voi sanoa mitä minä
tunnen, mutta kauheaa se on... Minä en ole mustasukkainen, mutta minä
olen loukkaantunut, masentunut ja raivostunut siitä, että kukaan
rohkenee ajatella, rohkenee katsoa sinua sellaisin silmin...

-- Millaisin silmin? kysyi Kitty koettaen mahdollisimman
tunnollisesti palauttaa mieleensä kaikki tämän illan sanat ja eleet
ja niiden eri vivahteet.

Sisimmässään hän tunsi, että jotain outoa oli ollut juuri sinä
hetkenä, jolloin Veslovski oli siirtynyt hänen jäljestään pöydän
toiseen päähän, mutta hän ei uskaltanut myöntää sitä edes itselleen,
vielä vähemmän miehelleen, jonka kärsimystä se vain olisi lisännyt.

-- Ja mitä viehättävää minussa voisikaan olla tällaisena?

-- Voi! huudahti Levin tarttuen päähänsä. -- Et edes puhuisi noin!...
Jos siis olisit viehättävä...

-- Ei, Kostja, älähän nyt, kuulehan! Kitty sanoi kärsimyksensekaisen
myötätunnon ilme kasvoillaan. -- Kaikkea sinä voitkin ajatella! Kun
minulle muita ihmisiä ei ole olemassakaan! -- Tahdotko, etten edes
näkisi ketään?

Alkuun miehen mustasukkaisuus oli loukannut häntä; häntä oli
harmittanut, että kaikkein pienin ja viattomin mielenvirkistyskin
kiellettiin; mutta nyt hän olisi ollut valmis uhraamaan kaikkensa
saadakseen miestään kalvavan tuskan tyyntymään.

-- Ymmärrätkö sinä, kuinka kauhea ja koominen minun asemani on,
jatkoi Levin epätoivoisesti kuiskaten, -- kun hän on vieraana
talossani eikä oikeastaan käyttäydy mitenkään sopimattomasti, paitsi
tuota ujostelemattomuuttaan ja säärien nostelua tuolille. Hän pitää
sitä maailman hienoimpana käytöstapana, ja siksi minun täytyy olla
kohtelias hänelle.

-- Mutta Kostja, sinä liioittelet, sanoi Kitty. Hän oli pohjimmiltaan
iloinen, sillä tuo mustasukkaisuus kertoi häneen kohdistuvan
rakkauden voimasta.

-- Kaikkein kauheinta on se, että sinä, sellaisena kuin
tavallisestikin olet ja varsinkin nyt, kun olet sellainen minulle
pyhä olento, ja niin onnellisia kuin me olemme, aivan erityisen
onnellisia, ja yhtäkkiä tuommoinen surkea otus... Ei, miksi minä
häntä haukun? Mitä tekemistä minulla on hänen kanssaan? Mutta miksi
pitää minun ja sinun onnesi...

-- Tiedätkö, nyt minä ymmärrän, mistä se johtui, alkoi Kitty.

-- No, mistä, mistä?

-- Minä näin kuinka sinä katsoit, kun me puhelimme illallispöydässä.

-- No niin! sanoi Levin pelästyneesti.

Kitty kertoi hänelle mistä he olivat jutelleet. Ja sitä kertoessaan
hän aivan hengästyi jännityksestä. Levin oli hetkisen vaiti, katsahti
sitten tarkasti hänen kalpeita, pelästyneitä kasvojaan ja tarttui
äkkiä molemmin käsin päähänsä.

-- Katja, minä olen näännyttänyt sinut! Anna minulle anteeksi,
rakkaani! Sehän oli mielettömyyttä! Katja, minä olen ollut kokonaan
väärässä. Kuinka sitä saattaakaan kiusata itseään aivan syyttä.

-- Ei, minun on sääli sinua.

-- Minua? Minua? Että olen hullu!... Entä itseäsi?... Tuntuu
kauhealta ajatella, että kuka tahansa vieras ihminen voi horjuttaa
meidän onneamme.

-- Niin, sehän se juuri on loukkaavinta...

-- Ei, minä pyydän hänet varta vasten tänne koko kesäksi ja hukutan
hänet kohteliaisuuksiin, sanoi Levin suudellen Kittyn käsiä. --
Saatpa nähdä. Huomenna... Niin, mutta huomennahan me lähdemme.



VIII


Seuraavana päivänä, naisten vielä nukkuessa, ilmestyivät pääoven
eteen avarat talonpoikaisrattaat ja työkärryt. Laska, joka oli jo
aamulla tajunnut, että tänään lähdettäisiin metsälle, oli kyllikseen
vinguttuaan ja hypittyään asettunut rattaille kuskin viereen ja
katseli jännittyneenä ovelle, josta metsästäjien piti tulla; se ei
näyttänyt hyväksyvän heidän viivyttelyään. Ensimmäisenä tuli Vasenka
Veslovski uusissa suurissa saappaissaan, joiden varret ulottuivat
paksujen reisien puoliväliin saakka, vihreässä, uuden, nahalta
haisevan patruunavyön kiristämässä nutussaan, nauhallinen lakki
päässään ja uuden uutukainen englantilainen kannikehihnaton pyssy
kädessään. Laska hyppäsi häntä vastaan, nuolaisi häntä tervehdykseksi
ja tiedusteli hypellen, joko toiset pian tulevat, mutta kun ei
saanut vastausta, se palasi entiseen vahtiasentoonsa ja odotti siinä
hievahtamatta, pää kallellaan ja toinen korva hörössä. Viimein aukeni
ovi jyristen ja ulos lennähti Stepan Arkadjevitshin kellertävä
pointteri Krak, joka pyöri ja kieppui ilmassa, ja sen jäljestä astui
itse Stepan Arkadjevitsh pyssy kädessä ja sikari suussa. "Hei, hei,
Krak!" huudahteli hän koiralleen, joka hyppeli hänen rintaansa,
vatsaansa ja metsästyslaukkuaan vasten. Stepan Arkadjevitshilla oli
jalassaan remmeillä sidottavat talonpoikaisruojut ja repaleiset
housut ja yllään lyhyt päällystakki. Päässä oli jokin vanha
hatunreuhka, mutta uudenaikainen pyssy oli mainio kapistus, ja
metsästyslaukku ja patruunavyö olivat ensiluokkaista lajia, joskin jo
käytöstä kuluneet.

Vasenka Veslovski ei ollut ennen ymmärtänyt tuota oikeaa metsämiehen
keikaruutta, joka piili vaatetuksen rääsyisyydessä ja parasta laatua
olevissa metsästysvälineissä. Hän ymmärsi sen nyt katsoessaan
Stepan Arkadjevitshia, joka noissa rääsyissäkin säteili tyylikkään,
hyvinsyötetyn ja iloisen herraskaisen olemuksensa viehätysvoimaa, ja
hän päätti lujasti pukeutua seuraavalle metsästysretkelle samalla
tavoin.

-- Missähän meidän isäntämme viipyy? kysyi hän.

-- Nuori vaimo, sanoi Stepan Arkadjevitsh hymyillen.

-- Ja vielä niin suloinen.

-- Kyllä hän oli jo pukeissa. On varmaan taas juossut vaimonsa luo.
Stepan Arkadjevitsh arvasi oikein. Levin oli taas juossut vaimonsa
luo kysyäkseen häneltä vielä kerran, oliko tämä antanut anteeksi
hänen eilisen tyhmyytensä, ja pyytääkseen tätä herran tähden
noudattamaan varovaisuutta. Ennen kaikkea piti pysyä loitompana
lapsista, jotka saattoivat milloin hyvänsä tönäistä. Sitä paitsi
täytyi Levinin saada varma vakuutus siitä, ettei vaimo suuttunut
häneen, kun hän lähti kahdeksi päiväksi pois kotoa, ja pyytää vaimoa
varmasti kirjoittamaan hänelle edes muutama sana, jotka tämä voisi
lähettää huomisaamuna ratsastajan mukana, jotta hän voisi olla
rauhallinen.

Kittyn oli nyt kuten aina vaikea erota miehestään niin pitkäksi
ajaksi; mutta kun hän nyt näki tämän eloisan, metsästyssaappaissa
ja valkeassa metsästyspuserossa erityisen suurelta ja voimakkaalta
näyttävän hahmon ja tämän kasvojen käsittämättömän innostuneen
säteilyn, hän unohti miehensä ilon vuoksi oman surunsa ja hyvästeli
tätä iloisesti matkalle.

-- Anteeksi, hyvät herrat! sanoi Levin tullen kuistille.

-- Ovatko eväät mukana? Miksi Rusko on valjastettu oikealle puolen?
No, samantekevää. Laska, noh, istu!

-- Päästä nuoren karjan sekaan, hän sanoi karjanhoitajalle, joka oli
odotellut kuistin luona vastausta oinaita koskevaan kysymykseensä.
-- Anteeksi, tuolla tulee vielä yksi pahantekijä, hän sanoi, hyppäsi
uudelleen alas rattailta, joihin oli ollut jo istuutumaisillaan, ja
lähti mittapuu kädessä lähestyvän urakoitsija-kirvesmiehen luo.

-- Eipäs tullut eilen konttoriin, vaan tulee nyt viime hetkellä...
No, mitä asiaa?

-- Jos laittaisi siihen vielä yhden käänteen. Kaikkiaan kolme
askelmaa lisää. Silloin se sattuu ihan paikalleen ja tulee paljon
parempi.

-- Olisit totellut minua, vastasi Levin harmissaan. -- Minähän
sanoin, että viritä linjalangat ensin ja veistä sen mukaan. Miten
niitä nyt enää korjaa? Tee niin kuin minä käskin ja laita uudet.

Oli käynyt niin, että urakkamies oli pilannut rakenteilla olevan
sivurakennuksen portaat veistämällä ne erikseen, sen tarkemmin nousua
laskematta, niin että kun portaat asetettiin paikoilleen, askelmat
olivat aivan kaltevat. Nyt mies tahtoi korjata niitä lisäämällä kolme
askelmaa.

-- Tulee paljon parempi.

-- Mihin ne portaat sitten johtavat, kun lisätään kolme askelmaa?

-- Hyvä ihme, sanoi kirvesmies ylenkatseellisesti hymyillen, -- sinne
minne pitääkin. Ihan kohdalleen. Kun ne lähtevät siitä alhaalta näin,
selitti hän vakuuttavin elein, -- niin ne menevät näin ja näin ja
sattuvat juuri kohdalleen.

-- Mutta kyllähän kolme askelmaa pituuttakin tuo lisää... Mihin ne
oikein vievät?

-- No tällä lailla, kun ne siitä alhaalta lähtevät, niin vievät
kohdalleen, vakuutti urakkamies sinnikkäästi.

-- Vievät räystään alle seinään.

-- Miten ne nyt sinne? Alhaaltahan ne lähtevät. Menevät näin ja näin
ja vievät oikeaan kohtaan.

Levin otti latainpuikon ja alkoi tehdä portaiden piirustusta
hiekkatomuun.

-- No, näetkös nyt?

-- Niin kuin tahdotte, sanoi kirvesmies, jonka silmät kirkastuivat
hänen nähtävästi viimeinkin oivaltaessaan asian. -- Pitänee sitten
tehdä uudet.

-- No niin, ja teekin niin kuin on käsketty, huudahti Levin istuutuen
rattaille. -- Antaa mennä! Filipp, pidäpäs kiinni koirista!

Hetkeksi kaikista perhe- ja taloushuolistaan päästyään Levin
oli nyt niin voimakkaan elämänilon ja odotuksen vallassa, ettei
häntä haluttanut puhua. Lisäksi hänen mielensä oli keskittyneen
jännittynyt, kuten jokaisella metsämiehellä metsästyspaikkaa
lähestyttäessä. Häntä kiinnosti vain se, löytyisikö Kolpenon suolta
mitään ja pitäisikö Laska puolensa Krakin rinnalla ja kuinka
hänen itsensä onnistuisi ampua tänään. "Kunpa Oblonski ei ampuisi
paremmin!" tuli myös hänen mieleensä.

Oblonski oli samanlaisessa mielentilassa eikä myöskään puhunut
paljoa. Vain Vasenka Veslovski jutteli yhtenään. Kuunnellessaan
hänen tarinaansa Levin tunsi häpeävänsä eilisiltaisia ajatuksiaan.
Vasenka oli tosiaankin kunnon poika, teeskentelemätön, hyväluontoinen
ja iloinen. Jos Levin olisi naimattomana joutunut hänen seuraansa,
olisi hän varmaan ystävystynytkin tämän kanssa. Tosin Leviniä
hiukan vaivasi hänen kevyt suhtautumisensa elämään ja hänen
huolettomansävyinen keikarointinsa; oli kuin hän olisi katsonut
olevansa jokin epäämättä merkittävä henkilö, kun hänellä kerran oli
pitkät kynnet ja nauhalakki ja muuta sellaista. Mutta sen saattoi
kyllä suoda anteeksi hänen hyväluontoisuutensa ja kunnollisuutensa
vuoksi. Hän oli saanut hyvän kasvatuksen, äänsi erinomaisesti ranskaa
ja englantia ja kuului samaan säätyyn kuin Levinkin, ja kaikki tämä
miellytti Leviniä.

Vasenka oli hyvin ihastunut vasemmalla puolen olevaan donilaiseen
arohevoseen. "Olisipa hauskaa ratsastaa pitkin aroa arohevosella!
Eikö olisikin?" huudahti hän. Hänen mielestään arohevosella
ratsastamisessa oli jotain hurjaa ja runollista, jota hän ei
mitenkään osannut selittää; mutta hänen naiiviutensa, komeutensa,
herttainen hymynsä ja sulavat liikkeensä eivät voineet olla
viehättämättä. Nyt Levinistä oli joka tapauksessa mukava olla
hänen seurassaan, olipa siihen syynä sitten luontainen myötätunto
Veslovskin kaltaista ihmistä kohtaan tai eilisen väärän arvostelun
aiheuttama hyvittämistarve.

Kun oli ajettu noin kolme virstaa, Veslovski huomasi yhtäkkiä,
että hänen sikarikotelonsa ja lompakkonsa olivat poissa, eikä hän
tiennyt, oliko hän kadottanut ne vai jättänyt pöydälle. Lompakossa
oli kolmesataaseitsemänkymmentä ruplaa ja oli siis mahdotonta jättää
asiaa sillensä.

-- Kuulkaas, Levin, minäpä otan tuon donilaisen ja ratsastan sillä
kotiin. Sehän käy mainiosti. Eikö niin? hän ehdotti, valmiina
hyppäämään rattailta.

-- Mitä varten? vastasi Levin oivaltaen heti, että Vasenka painoi
vähintään kuusi puutaa. -- Minä lähetän kuskin.

Kuski lähti donilaisella aisahevosella kotiin, ja Levin ohjasi itse
jäljellejäänyttä paria.



IX


-- No selitäpäs nyt tarkkaan meidän matkasuunnitelmamme, sanoi Stepan
Arkadjevitsh.

-- Olen suunnitellut näin: ensin ajamme Gvozdevoon. Sen tällä puolen
olevalla suoniityllä pitäisi olla heinäkurppia ja tuolla puolen on
suuria soita, joilla asustaa taivaanvuohia ja väliin heinäkurppiakin.
Nyt on liian kuuma, mutta ehtii kyllä viiletä siksi kun joudumme
suoniitylle... sinne on noin kaksikymmentä virstaa. Yövymme siellä
ja aamulla sitten menemme isoille suomaille.

-- Eikö matkan varrella sitten ole yhtään mitään?? -- On; mutta se
vain viivyttäisi ja veisi voimia, kun on niin kuuma. On pari oikein
viehättävää paikkaa, mutta niissä tuskin on mitään.

Levinin olisi kyllä itsensä tehnyt mieli poiketa noihin paikkoihin,
mutta ne olivat niin lähellä kotia, että hän saattoi käydä niissä
milloin hyvänsä, ja sitä paitsi ne olivat liian pieniä kolmen
metsämiehen liikkuma-alaksi. Niinpä hän viekasteli hiukan sanoessaan
epäilevänsä, oliko niissä mitään. Kun tultiin pienen soisen aukeaman
kohdalle, Levin tahtoi ajaa ohitse, mutta Stepan Arkadjevitshin
tottunut metsästäjänsilmä erotti heti tielle näkyvän rämeen.

-- Emmekö poikkea tuonne? hän sanoi osoittaen soista paikkaa.

-- Lähdetään toki. Mainio paikka! innostui Veslovski, eikä Levin
voinut olla suostumatta.

Tuskin he olivat ehtineet pysähtyä, kun koirat jo kilvan hyökkäsivät
suolle.

-- Krak! Laska!

Koirat kääntyivät takaisin.

-- Tulee ahdasta kolmelle. Minä odotan täällä, sanoi Levin toivoen,
etteivät he löytäisi mitään muuta kuin hyyppiä, jotka koiria pakoon
pyrähdettyään nyt lentelivät vaappuen ja valittaen suon yllä.

-- Ei, tulkaa, Levin; mennään yhdessä! pyysi Veslovski.

-- Tulee liian ahdasta. Laska, tule takaisin! Laska! Ette kai te
tarvitse toista koiraa.

Levin jäi rattaiden luo ja katseli kateellisena
metsästäjätovereitaan. Metsästäjät kiersivät koko rämeikön. Suolta ei
löytynyt mitään lukuunottamatta suokanaa ja hyyppiä, joista Vasenka
ampui yhden.

-- Siinäs näette, etten minä suota säästellyt, Levin sanoi, -- aika
vain menee hukkaan.

-- Hauskaa se vain oli. Näittekö te? puheli Vasenka Veslovski
kiiveten kömpelösti rattaille pyssy ja hyyppä käsissään. --
Miten mainiosti osuin tähän! Eikö totta? Joko me kohta tulemme
määräpaikkaan?

Yhtäkkiä hevoset kavahtivat pystyyn, Levin löi päänsä jonkun
pyssynpiippua vasten ja kuului pamaus. Oikeastaan pamaus tuli ensin,
mutta Levin luuli sen kuuluneen jälkikäteen. Kyse oli siitä, että
Vasenka Veslovski oli hanoja alas laskiessaan pitänyt kiinni toisesta
hanasta ja painanut toisen hanan liipaisinta. Lataus oli osunut
maahan vahingoittamatta ketään. Stepan Arkadjevitsh pudisti päätään
ja naurahti nuhtelevasti Veslovskille. Mutta Levin ei voinut torua
Veslovskia. Ensinnäkin Levinin nuhteisiin olisi näyttänyt olevan
syynä se, että hän oli ollut vaarassa ja saanut kuhmun otsaansa;
ja toiseksi Veslovski oli ensin niin lapsellisen pahoillaan ja
nauroi sitten niin iloisesti ja sydämensä pohjasta heidän yhteiselle
säikähdykselleen, että toistenkin täytyi yhtyä nauruun.

Kun he tulivat toiseen, melko laajaan suopaikkaan, jonka
katsastaminen olisi vaatinut paljon aikaan, Levin kehotti
kumppaneitaan pysymään rattailla. Mutta Veslovski pyysi niin
hartaasti, että Levinin täytyi seisauttaa hevoset ja päästää
metsämiehet suolle. Vieraanvaraisena isäntänä hän jäi taas itse
odottamaan rattaiden viereen.

Krak juoksi kohta mättäiden luo ja heti koiran jäljessä kiiruhti
Vasenka Veslovski. Stepan Arkadjevitsh ei ehtinyt vielä lähellekään,
kun heinäkurppa pyrähti lentoon. Veslovski ampui ohi, ja heinäkurppa
laskeutui niittämättömälle suoniitylle. Stepan Arkadjevitsh jätti
sen Veslovskin hoteisiin. Krak löysi sen uudelleen ja seisahtui;
Veslovski ampui linnun ja palasi vaunujen luo.

-- Menkää te nyt. Minä jään hevosten luo, hän sanoi.

Leviniä alkoi vaivata metsämiehen kateus. Hän antoi ohjakset
Veslovskille ja lähti suolle.

Laska, joka oli jo kauan surkeasti vinkunut ja valittanut kärsimäänsä
vääryyttä, kiiti suoraa päätä kohti varmalta tuntuvaa saalispaikkaa,
tuttua mättäikköä, johon Krak ei vielä ollut poikennut.

-- Mikset sinä pysäytä sitä? huusi Stepan Arkadjevitsh.

-- Ei se säikytä, vastasi Levin iloiten koirastaan ja kiiruhti sen
jäljestä.

Laskan etsintä kävi sitä vakavammaksi ja varovaisemmaksikin, mitä
lähemmäs tuttuja mättäitä se tuli. Pieni suolintu veti vain hetkeksi
huomion puoleensa. Koira teki kierroksen mättäiden ympäri ja alkoi
tehdä toista, kun se yhtäkkiä vavahti ja jähmettyi paikoilleen.

-- Joudu, joudu, Stiva! huudahti Levin tuntien sydämensä tykyttävän
yhä kiivaammin. Hän huomasi kuulonsa teroittuneen, aivan kuin jokin
salpa olisi väistynyt sen tieltä, niin että häntä hämmästyttivät
kaikki äänet. Ne olivat kirkkaita, mutta vailla kantomatkan luomaa
perspektiiviä ja järjestystä. Hän kuuli Stepan Arkadjevitshin
askeleet ja luuli kuulevansa hevosten kaukaista töminää, hän kuuli
murtuvan mättäänsyrjän hauraan raksahduksen ja luuli kuulevansa
heinäkurpan lentävän; myös läheltä takaapäin hän kuuli jotain
loiskahtelua, jonka laadusta hän ei päässyt selville.

Varovasti astellen hän lähestyi koiraansa.

-- Ota kiinni!

Taivaanvuohi pyrähti lentoon koiran edestä. Levin käänsi pyssynsä
lintua kohti, mutta hänen tähdätessään äskeinen loiskahtelu kuului
entistä lähempää ja kovemmin ja siihen yhtyi Veslovskin ääni, joka
huusi jotain oudon äänekkäästi. Levin näki, ettei enää tähdännyt
lintuun vaan sen taakse, mutta laukaisi kuitenkin.

Huomattuaan ampuneensa ohi Levin vilkaisi taakseen ja näki hevosten
rattaineen seisovan suossa.

Veslovski oli halunnut katsella toisten ampumista, ajanut suolle ja
juuttunut siihen hevosineen ja rattaineen.

-- Piru tuota lennättää! mutisi Levin itsekseen mennen takaisin
juuttuneiden rattaitten luo. -- Miksi ette pysynyt tiellä? hän sanoi
Veslovskille kuivasti, huusi sitten perässä tulleen kuskin avukseen
ja ryhtyi riisumaan hevosia.

Leviniä harmitti, että hänen ampumistaan oli häiritty ja että hänen
hevosensa oli upotettu suohon, mutta vielä enemmän häntä harmitti
se, etteivät Stepan Arkadjevitsh ja Veslovski kyenneet vähääkään
auttamaan häntä ja kuskia edes hevosten riisumisessa valjaista,
sillä kummallakaan noista herroista ei ollut mitään käsitystä
hevosten valjastamisesta. Levin puuhaili äänettömänä renkinsä kanssa
saadakseen hevoset pois suosta eikä vastannut sanaakaan Vasenkan
vakuutuksiin, että siinä oli ollut aivan kuivaa. Mutta myöhemmin,
työstä lämmettyään ja havaittuaan, miten Veslovski kiskoi rattaita
niin hartaasti ja innokkaasti, että lokasuoja irtosi, Levin alkoi
soimata itseään siitä, että hän eilisen tunteensa johdosta oli ollut
liian kylmäkiskoinen Veslovskia kohtaan, ja koetti erityisellä
ystävällisyydellä korvata äskeisen jäykkyytensä. Kun rattaat oli
vedetty tielle ja kaikki saatu taas kuntoon, Levin käski ottaa esiin
aamiaiseväät.

-- Bon appétit -- bonne conscience! Ce poulet va tomber jusqu'au
fond de mes bottes,[21] jälleen iloinen Vasenka lausui ranskalaisen
sutkauksen lopetellen toista kananpoikaansa. -- No, nyt ovat meidän
vastoinkäymisemme lopussa, tästä lähin kaikki sujuu hyvin. Mutta
minun pitää nyt syyni sovitukseksi istua kuskipukille. Eikö niin?
Mitä? Ei, ei, minä olen oikea Automedon, saattepa nähdä miten minä
ajan! hän vastasi eikä antanut ohjaksia, kun Levin pyysi häntä
päästämään kuskin paikalleen. -- Ei, minun täytyy sovittaa syntini ja
minun on tässä mainio istua. -- Ja hän lähti ajamaan.

Levin pelkäsi hiukan, että Veslovski uuvuttaisi hevoset, etenkin
vasemmalla olevan Ruskon, jota hän ei osannut ohjata, mutta mukautui
pian väkisinkin hänen iloiseen mielialaansa, kuulteli hänen koko
matkan ajan kuskinpukilta laulelemiaan lauluja, kertoilemiaan
tarinoita sekä lystikästä esitystä siitä, miten ohjattiin
englanniksi, four in hand. Mitä parhaimmalla tuulella he saapuivat
pian Gvozdevon suolle.



X


Vasenka oli ajanut niin nopeasti, että he tulivat suolle liian
varhain, niin että oli vielä kuuma.

Oltiin siis vihdoinkin oikealla metsästyssuolla, ja sitä
katsellessaan Levin ei voinut olla ajattelematta, miten pääsisi
Vasenkasta ja saisi kulkea yksin. Stepan Arkadjevitsh toivoi
nähtävästi samaa, ja Levin huomasi hänen kasvoillaan huolestuneen
ilmeen, joka näkyy aina oikean metsämiehen kasvoilla ennen
metsästyksen alkua, samalla kuin hänen silmistään kuvastui hänelle
ominainen, hyväntahtoinen oveluus.

-- Kuinkas me lähdemme? Mainio suo, näkyy haukkojakin, sanoi Stepan
Arkadjevitsh osoittaen kahta luhdan yllä leijailevaa isoa lintua. --
Missä on haukkoja, siellä on varmaan riistaakin.

-- No niin, hyvät herrat, sanoi Levin hieman synkeän näköisenä vetäen
saappaittensa varret suoriksi ja tarkastaen pyssynsä nallit, --
näettehän tuon luhdan tuolla? Levin osoitti joesta oikealle leviävän
suuren, puoleksi niitetyn soisen lakeuden ympäröimää tummanvihreää
saareketta.

-- Suo alkaa tästä aivan meidän edestämme, missä on vihreämpää,
näettehän. Tästä se jatkuu tuonne oikealle, missä kuljeksii hevosia
-- siellä mättäikössä on tavallisesti heinäkurppia --, tuon luhdan
ympäriltä aina tuohon lepikkoon ja myllyyn saakka. Tuolla, missä
on tuo joen lahti, On paras paikka. Siellä minä ammuin kerran
seitsemäntoista taivaanvuohta. Lähdemme tästä koirinemme eri
haaroille ja palaamme sitten myllyn luona yhteen.

-- No, kuka menee oikealle ja kuka vasemmalle? kysyi Stepan
Arkadjevitsh. -- Oikealla on avarampaa, menkää te kahden sitä puolta,
minä menen vasenta, hän sanoi mahdollisimman huolettomasti.

-- Hyvä! Me näytämme kuka saa enemmän. No, lähdetään, lähdetään pian!
kiiruhti Vasenka.

Levinin ei käynyt sanominen vastaan, ja he lähtivät.

Heti kun he olivat tulleet suolle, alkoivat koirat yhdessä etsiä
pyrkien kumpikin ruosteikkoa kohti. Levin tunsi Laskan varovaisen
ja epämääräisen etsimistavan, hän tunsi myös paikan ja odotti
taivaanvuohiparvea.

-- Veslovski, kulkekaa rinnallani! hän sanoi hillityllä äänellä
loiskutellen perässä tulevalle toverilleen, jonka pyssynpiipun suunta
tuli tuon tuostakin Levinin mieleen matkalla sattuneen odottamattoman
laukauksen jälkeen.

-- Ei, minä en tahdo häiritä teitä, älkää ajatelko minua.

Mutta Levin ei voinut olla ajattelematta häntä ja muistamatta Kittyn
sanoja: "Katsokaa ettette vain ammu toisianne." Koirat juoksivat
jo erillään, kumpikin omaa uraansa; Levin oli niin jännittynyt,
että hän luuli ruosteliejuun uponneen kengänkantansa mäiskähdystä
taivaanvuohen ääneksi ja puristi pyssynsä perää.

Pau! Pau! pamahti hänen korvansa juuresta. Vasenka oli ampunut
sorsaparveen, joka liiteli suon yllä hyvän matkan päässä
metsästäjistä. Levin ehti tuskin katsahtaa taakseen, kun kymmenkunta
taivaanvuohta nousi määkyen lentoon.

Stepan Arkadjevitsh ampui yhden juuri sinä hetkenä, jolloin se alkoi
ruveta mutkittelemaan, ja taivaanvuohi putosi myttynä rämeikköön.
Oblonski suuntasi hätäilemättä pyssynpiippunsa toista, alempana
lentävää kohti, ja laukauksen pamahtaessa putosi sekin niitetylle
luhdalle ja näkyi, kuinka se hyppeli siinä ja räpytteli toista,
ehyeksi jäänyttä valkeapohjaista siipeään.

Leviniä ei onnistanut yhtä hyvin; hän ampui ensin liian läheltä eikä
osunut, tähtäsi sitten uudelleen taivaanvuohen kohotessa ylemmäksi,
mutta samaan aikaan pyrähti toinen lentoon aivan hänen jalkojensa
juuresta häiriten hänen tarkkaavaisuuttaan, ja hän ampui toistamiseen
ohi.

Lataamisen aikana nousi lentoon vielä yksi taivaanvuohi, ja
Veslovski, joka oli ehtinyt ladata ennen muita, tyhjensi kaksi
haulipanosta sitä kohti. Stepan Arkadjevitsh korjasi lintunsa ja
katsahti Leviniin välähtelevin silmin.

-- No, nyt eroamme, sanoi Stepan Arkadjevitsh vihelsi koiralleen ja
lähti astelemaan omalle haaralleen pyssy valmiina, hiukan vasenta
jalkaansa ontuen. Levin ja Veslovski lähtivät toiselle haaralle.

Levinin metsäonnen laita oli aina niin, että jos hän alussa
epäonnistui, hän hermostui ja ampui koko päivän huonosti. Niin kävi
nytkin. Riistaa oli suolla paljon. Koiran ja metsämiesten jalkojen
alta lenteli tuon tuostakin taivaanvuohia, ja Levinillä olisi kyllä
ollut tilaisuus korjata harhalaukauksensa; mutta mitä enemmän hän
ampui, sitä enemmän hän häpäisi itseään Veslovskin nähden, joka ampua
paukutteli iloisena välittämättä matkan pituudesta, saamatta mitään
tapetuksi ja sitä vähääkään ujostelematta. Levin hätäili, ampui ennen
aikojaan, kiihottui yhä enemmän eikä lopulta enää itsekään luottanut
omaan tähtäykseensä. Laska näytti käsittävän sen. Se veltostui
etsinnässään ja katseli metsästäjiä neuvottoman ja nuhtelevan
näköisenä. Laukauksia kajahteli lakkaamatta. Ruudin savu leijaili
ympärillä, mutta tilavassa metsästyslaukussa oli vain kolme pientä
taivaanvuohta. Niistäkin oli yksi Veslovskin ampuma ja yksi yhteinen.
Sillä välin kuului suon toiselta puolen Stepan Arkadjevitshin pyssyn
pauke harvempana, mutta sitäkin merkitsevämpänä, kuten Levinistä
tuntui, ja melkein joka laukauksen jälkeen kuului usutus: "Krak.
Krak, mene hakemaan!"

Se kiihotti Leviniä vieläkin enemmän. Taivaanvuohia liiteli yhtenään
luhdan yllä. Joka puolelta kuului taukoamatonta määkinää maasta ja
raakkumista ilmasta; aikaisemmin lentoon pyrähtäneet taivaanvuohet
laskeutuivat maahan aivan metsästäjien eteen. Kahden haukan sijasta
niitä leijaili ja kirkui suon yllä nyt kymmenittäin.

Taivallettuaan suurimman osan suota Levin ja Veslovski tulivat
niittämättömälle alueelle, jossa risteili talonpoikien heinämaitten
rajaviivoja osaksi tallattuina, osaksi viikatteella aukaistuina
linjoina. Osa jaetuista kaistaleista oli jo niitetty.

Vaikka niittämättömältä alueelta oli varsin vähän toivoa löytää
yhtä paljon kuin niitetyltä, Levin oli luvannut edetä Stepan
Arkadjevitshia kohti sitä tietä ja kulki toverinsa kera yhä kauemmas
niitettyjä ja niittämättömiä kaistaleita pitkin.

-- Metsästäjät, hoi! huusi eräs valjaista päästettyjen rattaitten
luona istuvista talonpojista, -- tulkaa meidän kanssamme syömään ja
ryyppäämään.

Levin katsahti sivulleen.

-- Tule pois! huusi iloinen, punakasvoinen, parrakas mies hymyillen
niin, että valkeat hampaat näkyivät ja kohotti vihertävää tuoppia,
joka välkähteli auringossa.

-- Qu'est ce qu'ils disent[22]? kysyi Veslovski.

-- Pyytävät ryypyille. Ovat kai olleet heinämaan jaossa. Ei taitaisi
maistua hullummalle, sanoi Levin pieni viekkaus mielessä, toivoen
Veslovskin joutuvan kiusaukseen ja menevän miesten luo.

-- Miksi ne sitä meille tarjoavat?

-- Huvikseen vain. Menkääpä katsomaan. Teille se on uutta ja
huvittavaa.

-- Allons, c'est curieux[23].

-- Menkää, menkää, löydättehän te tien myllylle! huudahti Levin.
Sivulle katsahtaessaan hän näki ilokseen, kuinka Veslovski kompuroi
väsynein jaloin, selkä kyyryssä ja pyssy ojennetussa kädessä
vajottavaa suota pitkin talonpoikien luo.

-- Tule sinä kanssa! huusi talonpoika Levinille. -- Ka, tule pois!
Saat piirasta ryypyn päälle.

Levinin olisi kovasti tehnyt mieli viinaryyppyä ja leipäpalasta.
Hän oli uupunut ja sai horjahtelevat jalkansa vaivoin irtautumaan
suoliejusta, ja hän epäröi hetkisen. Mutta koira pysähtyi. Samassa
katosi koko väsymys ja hän astui keveästi hyllyvää suota pitkin
koiran luo. Hänen jalkansa alta pyrähti taivaanvuohi; hän ampui ja
osui lintuun, mutta koira seisoi yhä edelleen. "Ota kiinni!" Koiran
edestä nousi toinen. Levin ampui. Mutta päivä oli onneton; hän ei
osunut, ja kun hän sitten meni etsimään edellistä, hän ei löytänyt
sitäkään. Hän tallusteli koko luhdan ristiin rastiin, mutta Laska ei
uskonut hänen saaneen osuman, ja kun Levin usutti sitä hakemaan, se
teeskenteli hamuavansa, mutta ei hakenut.

Levinin metsäonni ei parantunut Vasenkan mentyäkään. Taivaanvuohia
oli paljon täälläkin, mutta Levin ampui koko ajan ohi.

Aurinko paistoi viistoin sätein mutta vielä kuumasti; hiestä
läpimärät vaatteet olivat tarttuneet ihoon kiinni; vasen saapas oli
täynnä vettä ja painoi ja litisi kävellessä; ruudinpölyn tahrimilta
kasvoilta valui hikipisaroita, suussa oli karvas maku, sieraimissa
ruudin ja ruosteen haju ja korvissa taivaanvuohien lakkaamaton
määkinä; pyssynpiippuihin ei voinut koskea, ne olivat niin kuumat;
sydän hakkasi nopeasti ja tiheään; kädet vapisivat jännityksestä, ja
väsyneet jalat kompuroivat mättäitä ja hetteitä pitkin; mutta hän
kulki ja ampui yhä. Lopulta, häpeällisen harhalaukauksen jälkeen, hän
heitti pyssynsä ja lakkinsa maahan.

"Ei, täytyy tulla järkiinsä!" hän sanoi itselleen. Otettuaan
pyssynsä ja hattunsa hän kutsui Laskan luokseen ja astui rämeiköstä
niitylle. Tultuaan kuivalle maalle hän istui mättäälle, riisui
saappaat jalastaan, kaatoi vedet niistä pois, meni suon laidalle,
joi ruosteelta maistuvaa vettä ja valeli sillä kasvonsa, kätensä
ja kuumentuneet pyssynpiiput. Virkistyttyään hän meni taas sitä
paikkaa kohti, johon taivaanvuohi oli laskeutunut, ja koetti olla
kiihottumatta.

Hän tahtoi pysyä tyynenä, mutta siitä ei tullut mitään. Hänen
sormensa painoi liipaisinta jo ennen kuin hän oli saanut linnun
tähtäimeen. Ja hän ampui vielä huonommin kuin ennen.

Ennen kuin Stepan Arkadjevitsh tuli esiin, Levin näki hänen koiransa.
Maasta kiskaistun lepän juuren alta hypähti Krak löyhkäävän
suomudan yltäpäältä mustaksi tahraamana ja nuuski Laskan kuonoa
voitonriemuisen näköisenä. Krakin jäljestä ilmaantui leppien varjoon
myös Stepan Arkadjevitshin muhkea hahmo. Hän tuli lähemmäs punaisena
ja hikisenä, kaulus auki, ja ontui vieläkin kävellessään hiukan.

-- Mitäs kuuluu? Te paukutitte kovasti! hän sanoi iloisesti hymyillen.

-- Kuinkas sinua on onnistanut? kysyi Levin. Mutta kysymys oli
tarpeeton, sillä hän näki jo täyden metsästyslaukun.

-- Siinähän tuo on mennyt. Hänellä oli neljätoista kappaletta.

-- Mainio suo! Veslovski varmaan häiritsi sinua. Kahden on hankala
käyttää samaa koiraa, sanoi Stepan Arkadjevitsh vähätellen
riemuvoittoaan.



XI


Kun Levin ja Stepan Arkadjevitsh tulivat talonpoikaistupaan, jossa
Levinin oli tapana majailla metsästysretkillään, siellä kaikui jo
Veslovskin tarttuvan iloinen nauru. Hän istui keskellä tupaa ja
piteli molemmin käsin kiinni penkistä, sillä sotamies, emännän veli,
koetti vetää häneltä jalasta liejuisia saappaita kiskoen samalla koko
miestä.

-- Minä tulin juuri. Ils sont été charmants[24]. Ajatelkaas,
syöttivät ja juottivat minut ihan kylläiseksi! Ette usko millaista
leipää! Delicieux[25]! Ja viina -- en ole koskaan juonut sellaista!
Eivätkä millään ehdolla tahtoneet ottaa rahaa. Sanoivat vain: "Älähän
huoli."

-- Mitäs siinä rahaa! Vieraanahan ne teitä kestitsivät. Eiväthän ne
mitään viinakauppiaita ole! sanoi sotamies saatuaan viimeinkin märän
saappaan mustuneine sukkineen pois jalasta.

Metsämiesten saappaista ja liejuisista, toisiaan nuoleskelevista
koirista johtuen tupa oli kovin likainen sekä täynnä suon ja ruudin
hajua eikä veitsiä tai haarukoitakaan ollut, mutta silti metsämiehet
joivat teensä ja söivät illallisensa sellaisella ruokahalulla, jonka
saa vain metsästysretkillä. Peseytyneinä ja puhtaina he sitten
menivät siistittyyn heinälatoon, johon kuskit olivat valmistaneet
herroille vuoteen.

Vaikka olikin jo pimeä, ei ketään metsästäjistä nukuttanut. Juteltiin
ensin tämänpäiväisestä metsästyksestä, koirista ja edellisistä
retkistä, kunnes keskustelu osui aiheeseen, joka kiinnosti kaikkia.
Kun Vasenka oli moneen kertaan ihastellut sitä, kuinka hauska oli
nukkua tällaisessa heinäntuoksun täyttämässä yömajassa, jossa koirat
saivat maata isäntänsä jalkojen juuressa, ja kuinka hyviä talonpojat
olivat olleet, kun olivat kestinneet häntä viinalla, kertoi Oblonski,
kuinka hauskaa hänellä oli ollut viimekesäisellä metsästysretkellään
Maltusin luona. Maltus oli tunnettu rautatiepohatta. Stepan
Arkadjevitsh kertoi, millaisia soita Maltus oli ostanut Tverin
läänissä ja kuinka niitä oli vartioitu ja millaisilla vaunuilla
metsästäjiä oli saatettu suolle ja millainen aamiaisteltta oli
pystytetty suon ääreen.

-- Minä en ymmärrä, sanoi Levin nousten istumaan heinävuoteessaan,
-- kuinka sinä voit sietää noita ihmisiä. Minä käsitän, että
aamiainen parhaan punaviinin kera maistuu hyvälle, mutta eikö sinua
todellakaan inhota sellainen ylellisyys? Kaikki nuo rahapomot, kuten
käyttöoikeuksien ostajat, kokoavat rahansa sellaisilla keinoilla,
että ansaitsevat sillä ihmisten halveksunnan, mutta vähät he siitä,
kun he sitten samaisilla epärehellisesti tienaamillaan rahoilla
voivat ostaa itsensä vapaaksi halveksunnasta.

-- Aivan niin! lausui Vasenka Veslovski. -- Aivan niin! Tietysti
Oblonski tekee sen vain bonhomie'sta[26], mutta toiset sanovat, että
Oblonski käy...

-- Eikö mitä, Levin kuuli, että Oblonski hymyili puhuessaan, -- minä
en pidä häntä kunniattomampana kuin ketä hyvänsä rikasta kauppiasta
tai aatelismiestä. Molemmat ovat samalla tavoin koonneet varansa sekä
työllään että viisaudellaan.

-- Niin, mutta millaisella työllä! Mitä työtä se on! Hankkii
rautatienrakentamislupia ja myy toisille!

-- Työtäpä tietenkin. Työtä siinä merkityksessä, että jollei olisi
häntä tai muita hänenlaisiaan, niin ei olisi rautateitäkään.

-- Ainakaan se ei ole samanlaista työtä kuin talonpojan tai
tiedemiehen työ.

-- Kenties ei; mutta työtä siinä merkityksessä, että hänen
toimintansa antaa tulokseksi rautateitä. Mutta sinun mielestäsihän
rautatiet ovat hyödyttömiä.

-- Se on toinen kysymys; minä olen valmis myöntämään niiden
hyödyllisyyden. Mutta kaikki ansio, joka on saavutettu ilman
vastaavaa työmäärää, on epärehellistä.

-- Kuka määrittelee vastaavuuden?

-- Ansaitseminen epärehellisin keinoin, viekkaudella, sanoi Levin
tuntien mahdottomaksi selvästi määritellä rehellisen ja epärehellisen
välistä rajaa, -- esimerkiksi pankkikonttorien hankinta, jatkoi hän.
-- On väärin hankkia itselleen suunnattomia rikkauksia ilman työtä,
niin kuin ennen, kun vuokrattiin oikeuksia valtiolta; nyt on vain
muoto toinen, mutta asia sama. Le roi est mort, vive le roi[27]!
Tuskin oli päästy siitä, kun tulivat rautatiet ja pankit, samaa
keinottelua ilman työntekoa.

-- Tuo voi kyllä olla sekä oikein että nerokkaasti sanottu... Ole
hiljaa, Krak! huusi Stepan Arkadjevitsh koiralleen, joka kihnutti
itseään tassullaan ja penkoi heinää; nähtävästi hän oli varma
asiastaan ja puhui sen vuoksi hitaasti ja levollisesti. -- Mutta
sinä et määritellyt rehellisen ja epärehellisen työn rajaa. Onko
se epärehellistä, että minä saan palkkaa enemmän kuin virastoni
asiainhoitaja, joka kuitenkin tuntee asiat paremmin kuin minä.

-- En tiedä.

-- Ja kuulehan vielä; se, että sinä saat maataloustöistäsi
viitisen tuhatta puhdasta tuloa, ja tämä talonpoika, jonka luona
nyt majailemme, tekipä hän miten paljon hyvänsä, ei saa työstään
viittäkymmentä ruplaa enempää, on yhtä epärehellistä kuin sekin, että
minä saan enemmän kuin asiainhoitajani ja että Maltus saa enemmän
kuin joku ratamestari. Päinvastoin, minun mielestäni yhteiskunnassa
esiintyy aivan perusteetonta vihamielisyyttä noita ihmisiä kohtaan,
ja minä luulen sen johtuvan kateudesta...

-- Ei, se ei ole totta, sanoi Veslovski, -- mitään kateutta siinä ei
voi olla; sellaisissa asioissa on vain jotain likaista.

-- Ei, odotahan, jatkoi Levin. -- Sinä sanoit sen olevan väärin, että
minä saan viisituhatta ja talonpoika saa viisikymmentä ruplaa; se on
totta. Se on väärin, minä tunnen sen, mutta...

-- Onpa tosiaankin. Miksi me syömme, juomme ja huvittelemme emmekä
tee mitään, ja talonpoika saa olla alituisessa työssä? sanoi Vasenka
Veslovski, joka nähtävästi ensimmäisen kerran elämässään tuli
ajatelleeksi asiaa ja oli sen vuoksi täysin vilpitön.

-- Niin, sinä tunnet, mutta et sentään anna talonpojille maatilaasi,
sanoi Stepan Arkadjevitsh ikään kuin tahallaan satuttaen Leviniä
arkaan kohtaan.

Viime aikoina oli langosten välille tullut jotain salattua kahnausta;
oli kuin he olisivat sukulaisiksi tultuaan ruvenneet kilpailemaan
siitä, kumpi osasi järjestää elämänsä paremmin, ja nyt tuo ilmeni
vihamielisyys siinä henkilökohtaisuuksiin menevässä sävyssä, jonka
keskustelu vähitellen sai.

-- En anna, kun ei kukaan minulta sitä vaadi, ja jos tahtoisinkin
antaa, niin en saisi sitä tehdä, vastasi Levin, -- ja kenelle minä
sen sitten antaisin?

-- Anna tälle talonpojalle; hän kyllä ottaa.

-- No miten minä sen annan? Menen ja teen hänen kanssaan
kauppakirjan, niinkö?

-- Samantekevää miten. Jos sinä olet vakuuttunut siitä, ettei sinulla
ole oikeutta...

-- En ole ensinkään vakuuttunut siitä. Tunnen päinvastoin,
ettei minulla ole oikeutta antaa sitä pois, sillä minulla on
velvollisuuksia sekä maata että perhettäni kohtaan.

-- Ei, mutta kuulehan; jos sinä pidät tuota epätasaisuutta vääränä,
niin miksi et sitten toimi niin?

-- Minähän toimin niin, joskin negatiivisesti; se on: minä koetan
olla suurentamatta sitä erotusta, joka on olemassa minun ja hänen
asemansa välillä.

-- Suo anteeksi, mutta tuo on pelkkä paradoksi!

-- Hiukan sofistinen selitys, vahvisti Veslovski. -- Kas, isäntä! hän
sanoi talonpojalle, joka avasi ladon oven sitä narisuttaen. -- Kuinka
et ole vielä nukkumassa?

-- Ei ole unesta tietoakaan! Minä luulin herrojen olevan jo
sikiunessa, mutta täältä kuuluikin puhetta. Minun pitäisi ottaa
sieltä koukku. Ei suinkaan tuo koira pure? lisäsi hän astellen
varovasti paljasjaloin latoon.

-- Missä sinä itse nukut?

-- Tästä lähdetään juuri hevosia paimentamaan.

-- Oi, millainen yö! sanoi Veslovski katsellen suuresta oviaukosta
iltaruskon heikossa valossa häämöttävää tuvan nurkkaa ja pihamaata
työrattaineen. -- Kuunnelkaas! Naisääni laulaa, eikä ollenkaan
hullummin! Ketkä siellä laulavat?

-- Ne ovat tuon naapurikartanon piikatyttöjä.

-- Mennäänpäs pitämään hauskaa! Eihän tässä nukuta kuitenkaan.
Oblonski, eikö lähdettäisi!

-- Jospa voisi sekä maata että mennä sinne, vastasi Oblonski
ojennellen käsivarsiaan. -- Hyvä tässä on maatakin.

-- No, minä menen sitten yksin, sanoi Veslovski nousten ketterästi
ja vetäen kengät jalkaansa. -- Näkemiin sitten, hyvät herrat. Jos
siellä on hauskaa, niin tulen hakemaan teitäkin. Te kestitsitte minua
lintupaistilla, ja minä pidän sen muistissa.

-- Eikö ole miellyttävä poika? sanoi Oblonski, kun Veslovski oli
mennyt ja isäntä oli sulkenut oven hänen jälkeensä.

-- On kyllä, vastasi Levin miettien yhä äskeisen keskustelun aihetta.
Hän luuli lausuneensa ajatuksensa ja tunteensa niin selvästi kuin
taisi, ja silti hänen toverinsa, kaksi viisasta ja rehellistä
ihmistä, olivat sanoneet hänen puolustautuvan sofismeilla. Se
kummastutti häntä.

-- Niin se on, veliseni. Täytyy joko myöntää, että nykyinen
yhteiskuntajärjestys on oikea ja puolustaa oikeuksiaan, tai tunnustaa
nauttivansa vääriä etuoikeuksia, niin kuin minä teen, ja nauttia
niistä ilomielin.

-- Ei, jos sinä pitäisit niitä väärinä, niin et sinä voisi nauttia
niitä ilolla; minä en ainakaan voisi. Minun täytyy ennen kaikkea
tuntea, etten tee pahaa.

-- Mitähän, jos kumminkin lähtisimme? sanoi Stepan Arkadjevitsh
nähtävästi väsyneenä ajattelun vaatimista ponnistuksista. -- Emmehän
me kumminkaan nuku. Lähdetään vain!

Levin ei vastannut. Hänen keskustelussa sanomansa lause, että hän
toimii vain käänteisellä tavalla oikeudenmukaisesti, pani hänet
ajattelemaan. "Eikö sitten voi olla oikeudenmukainen muuten kuin
negatiivisesti?" kyseli hän itseltään.

-- Ei, minä en tule, sanoi Levin.

-- Periaatteestako taaskin? sanoi Stepan Arkadjevitsh etsien pimeässä
lakkiaan.

-- Ei periaatteesta, mutta mitä minä siellä tekisin?

-- Sinä menet tuota tietä turmioon, kuuletko, sanoi Stepan
Arkadjevitsh löydettyään lakkinsa ja nousi pystyyn.

-- Miten niin?

-- Kyllä minä olen huomannut, millaiseen asemaan olet saattanut
itsesi vaimoosi nähden. Teille kysymys siitä, lähdetkö sinä vai
etkö lähde pariksi päivää metsälle, on maailman tärkeimpiä asioita.
Se on kyllä hyvin idyllistä, mutta koko elämän sisällöksi siitä
ei ole. Miehen tulee olla riippumaton, hänellä on omat miehiset
harrastuksensa. Miehen pitää olla miehekäs, sanoi Oblonski avaten
ovea.

-- Ja mennä liehittelemään kartanon piikatyttöjä, niinkö? kysyi Levin.

-- Miksei, jos huvittaa. Ça ne tire pas à consequence[28]. Vaimoani
se ei vahingoita vähääkään, ja minulle se tuottaa huvia. Pääasia on,
että pitää kodin pyhänä eikä päästä sinne mitään häiritsevää. Mutta
käsiään ei pidä sitoa.

-- Kenties, sanoi Levin kuivasti ja kääntyi kyljelleen. -- Huomenna
täytyy lähteä varhain; minä nousen aamun sarastaessa ja lähden ketään
herättämättä.

-- Messieurs, venez vite[29]! kuului ulkoa hakemaan tulleen
Veslovskin ääni. -- Minä olen tehnyt löydön. Charmante[30],
täydelleen Gretchen, me teimme jo tuttavuutta! Tosiaan, hiton sievä!
kertoi hän niin hyväksyvän näköisenä, kuin tuo "Gretchen" olisi
luotu niin kauniiksi juuri häntä varten, ja hän olisi nyt ilmaissut
tyytyväisyytensä siihen, joka oli valmistanut hänelle moisen lahjan.

Levin oli nukkuvinaan. Oblonski lähti ladosta tohvelit jalassa ja
sikari suussa, ja pian miesten äänet häipyivät kuulumattomiin.

Levin ei pitkään aikaan saanut unta. Hän kuuli, miten hänen hevosensa
pureksivat heinää ja miten isäntä lähti vanhimman poikansa kanssa
hevosia paimentamaan; sitten hän kuuli, miten sotamies-eno paneutui
isännän nuoremman pojan kanssa levolle ladon toiseen päähän ja miten
poika hennolla äänellä puhui enolleen koirista, jotka näyttivät
pojasta suurilta ja pelottavilta; hän kuuli, miten poika kyseli,
mitä eläimiä nuo koirat pyysivät, ja miten sotamies unisella ja
käheällä äänellä selitti, että huomenna metsästäjät menevät suolle
ja ampuvat pyssyillä, ja päästäkseen eroon pojan kysymyksistä sanoi
sitten äkkiä: "Nuku, Vasjka, nuku, tai ei hyvä peri". Hän alkoi pian
kuorsata, ja kaikki vaikeni; kuului vain hevosten pureksinta ja
taivaanvuohen mäkätys. "Käänteisestikö vain?" toisti hän itsekseen.
"Niin, minkäs minä sille voin." Ja hän alkoi ajatella huomista päivää.

"Huomenna lähden varhain aamulla ja koetan olla hermoilematta.
Taivaanvuohia on täällä paljon. Ja on heinäkurppiakin. Palattuani
saan Kittyltä kirjelapun. Niin, kenties Stiva on hiukan oikeassakin.
Minä en ole miehekäs vaimoni suhteen, olen kovin hellämielinen...
Mutta minkäs sille voi! Käänteisesti taaskin!"

Unenhorteessa hän kuuli naurua ja iloista puhetta. Hän avasi hetkeksi
silmänsä: oli kuutamo ja Veslovski ja Stepan Arkadjevitsh seisoivat
keskenään jutellen avonaisella ovella, kuun kirkkaassa valossa.
Stepan Arkadjevitsh puhui jotain tytön tuoreudesta verraten häntä
vastakuorittuun tuoreeseen pähkinään; ja Veslovski toisteli jotain,
luultavasti jonkun talonpojan hänelle sanomaa lausetta: "Koeta vain
kiireesti hommata oma!" ja nauroi tarttuvaa naurua. Levin sanoi
unisesti:

-- Hyvät herrat, huomenna sarastaessa! ja nukkui.



XII


Herättyään aamuhämärässä Levin koetti saada tovereitaankin valveille.
Vatsallaan makaavan Vasenkan peitteen alta pisti esiin sukan verhoama
jalka. Hän nukkui niin sikeästi, ettei häneltä saanut minkäänlaista
vastausta. Oblonski mutisi unenpöpperössä, ettei lähde näin aikaisin.
Jopa Laska, joka oli nukkunut heinäkasan laidalle käpertyneenä, nousi
vastahakoisesti ja laiskasti, venytellen ja oikoen erikseen kumpaakin
takakäpäläänsä. Vedettyään saappaat jalkaansa ja otettuaan pyssyn
Levin avasi varovasti ladon narisevan oven ja meni ulos. Kuskit
nukkuivat rattaiden luona, hevoset torkkuivat. Vain yksi niistä söi
laiskasti kauraa karistaen sitä turvallaan kaivonkannelle. Pihalla
oli vielä harmaata.

-- Kovinhan sinä, herrakulta, aikaisin! sanoi tuvasta tullut vanha
emäntä ystävällisesti kuin vanhalle hyvälle tutulle ainakin.

-- Pitää joutua metsästämään, tätikulta. Pääseekö tästä suoraan
suolle?

-- Tuosta tuvan taitse, riihen ohi, hamppupellon poikki menee polku.

Astellen varovasti paljain, päivettynein jaloin mummo saattoi Levinin
riihen luo ja avasi hänelle veräjän.

-- Tuosta kun menet suoraan, niin tulet suolle. Meidän pojat kävivät
siellä eilen.

Laska juosta kipitti iloisesti polkua pitkin; Levin kiiruhti jäljessä
kevein askelin ja katseli ehtimiseen taivaalle. Hän olisi tahtonut,
ettei aurinko olisi noussut ennen kuin hän ehtisi suolle. Mutta
aurinko ei vitkastellut. Kuu, joka oli hänen ladosta tullessaan
vielä valaissut jonkin verran, kiilsi nyt enää kuin elohopeakiekko;
aamurusko, joka oli äsken ollut niin hohtava, oli nyt tuskin
huomattavissa; kaukaisen kedon äskeiset epämääräiset pilkut näkyivät
nyt selvästi. Ne olivat ruiskuhilaita. Vaikka yökaste ei näkynyt jo
koiraista nyhdetyssä, tuoksuvassa ja korkeassa hamppukasvustossa, se
kostutti Levinin jalat ja puseron vyötäisiin saakka. Aamun kuulaassa
hiljaisuudessa kuuluivat pienimmätkin äänet. Mehiläinen lensi Levinin
korvan ohi nopeasti kuin nuoli. Levin tähyili ympärilleen ja näki
vielä toisen ja kolmannen. Ne tulivat kaikki mehiläistarhan aidan
takaa ja häipyivät hamppupellon yli liihoteltuaan suolle päin. Polku
vei suoraan suolle, jonka sijainnin saattoi aavistaa usvasta: se
kohoili paikoin sakeampana, paikoin harvempana, niin että luhta
ja pajupensaat häilähtelivät saarekkeina esiin. Suon luona tien
laidalla makasi hevospaimenessa olevia poikia ja miehiä, jotka olivat
aamun sarastaessa kaikki nukahtaneet viittojensa suojaan. Heidän
lähellään liikuskeli kolme lieassa olevaa hevosta. Yksi niistä
kalisti kahleitaan. Laska kipitti isäntänsä rinnalla pyrkien edelle
ja vilkuillen ympärilleen. Kuljettuaan nukkuvien talonpoikien ohi
ja tultuaan ensimmäisen suolätäkön kohdalle Levin tarkasti pyssynsä
lukon ja päästi koiran valloilleen. Nähdessään koiran harmaanruskea,
lihava hevonen säpsähti, nosti häntäänsä ja korskahti. Muutkin
hevoset säikähtivät ja hypähtivät kammitsoiduilla jaloillaan pois
vetisestä rämeiköstä. Niiden vetäessä kavioitaan sakeasta savesta
kuului kättentaputusta muistuttava läiskähdys. Laska pysähtyi,
katsahti pilkallisesti hevosiin ja vilkaisi kysyvästi Leviniin. Levin
silitti Laskaansa ja vihelsi merkiksi siitä, että nyt sai aloittaa.

Laska lähti iloisena ja keskittyneenä juoksemaan hyllyvää rämeikköä
pitkin.

Tultuaan suolle Laska vainusi heti suokasvien, juurien ja ruosteen
tutun lemun ja hevosen lannan vieraan hajun seasta voimakkaan
hajun, joka kuohutti sitä enemmän kuin minkään muun linnun haju.
Paikoin tämä haju oli sammalessa ja suovillassa hyvin voimakas,
mutta oli vaikea päättää, mihin suuntaan se voimistui, mihin
heikkeni. Jos tahtoi löytää suunnan, täytyi mennä kauemmaksi tuulen
alle. Laska nelisti jännittyneenä, jalkojensa liikettä tuntematta,
eteenpäin. Valmiina pysähtymään heti tarpeen tullen se juoksi
oikealle, pois itäisestä aamutuulesta, ja kääntyi tuulta vasten.
Vetäistyään sieraimet levällään ilmaa sisäänsä se tunsi heti, että
tässä oli muutakin kuin pelkkiä jälkiä: lähellä oli itse lintuja,
eikä vain yksi, vaan joukoittain. Laska vähensi vauhtiaan. Niitä
oli lähistöllä, mutta missä kohden, sitä se ei voinut määritellä.
Löytääkseen oikean kohdan se aloitti kierroksen, kun isännän ääni
yhtäkkiä häiritsi sitä. "Laska, tuolla!" hän sanoi usuttaen sitä
toisaalle. Laska pysähtyi ikään kuin kysyen, eikö olisi parempi
tehdä niin kuin se itse oli aikonut. Mutta isäntä toisti käskynsä
äkäisellä äänellä osoittaen veden ympäröimiä sammalmättäitä, missä ei
voinut olla mitään. Laska totteli ja oli hänelle mieliksi tehdäkseen
etsivinään, tutki mättäikön ja palasi entiselle paikalleen ja
heti vainusi ne taas. Nyt, kun isäntä ei häirinnyt, se tiesi mitä
oli tehtävä. Se ei katsonut jalkoihinsa, kompasteli harmikseen
korkeisiin mättäisiin ja luiskahti veteen, mutta pääsi taas notkeille
ja voimakkaille jaloilleen ja aloitti kierroksen, jonka oli määrä
selvittää kaikki. Lintujen haju tuli sieraimiin yhä voimakkaampana
ja selvempänä, ja yhtäkkiä se oivalsi, että joku niistä oli siinä
mättään takana, viiden askeleen päässä. Laska pysähtyi ja ikään
kuin jähmettyi paikoilleen. Se ei voinut nähdä mitään matalilta
jaloiltaan, mutta tunsi hajusta, että se oli siinä aivan lähellä.
Laska seisoi, yhä selvemmin vainuten linnun läheisyyden, ja nautti
odotuksesta. Sen jännittynyt häntä oli ojossa, vain hännänpää
värähteli. Suu oli raollaan, ja korvat, joista toinen oli kääntynyt
ylöspäin jo juostessa, olivat hörössä. Se huohotti varovaisesti ja
vilkuili vieläkin varovaisemmin isäntäänsä, joka tuttuine kasvoineen
ja aina pelottavine silmineen lähestyi sivulta, kompastellen
mättäisiin ja liikkuen, kuten Laskasta näytti, tavattoman hiljaa.
Laskasta hän näytti lähestyvän hiljaa, vaikka hän tulikin
juoksujalkaa.

Laskan etsinnän laadusta -- se kun oli hakiessaan painautunut
aivan lähelle maata ja pitkin askelin ikään kuin soutanut
takajaloillaan, suu hiukan raollaan --, Levin oli käsittänyt, että
se väijyskeli heinäkurppia. Hän oli rukoillut sielussaan, että
Jumala antaisi metsäonnea varsinkin ensimmäiseen lintuun nähden,
ja lähtenyt juoksemaan Laskan luo. Tultuaan aivan sen viereen hän
alkoi korkeudestaan katsella eteensä ja näki silmillään sen, mitä
Laska näki kuonollaan. Mättäiden välisessä syvennyksessä, noin
sylen päässä, näkyi heinäkurppa. Se käänsi päätään ja kuulosteli.
Kohotettuaan hiukan siipiään ja laskettuaan ne taas se katosi sitten,
kömpelösti peräpuoltaan kiepauttaen, syvemmälle mättään taa.

-- Etsi, etsi! kehotti Levin työntäen Laskaa eteenpäin.

"Mutta enhän minä voi mennä!" ajatteli Laska. "Minne minä menen?
Tästä minä vainuan ne, mutta jos minä liikahdan etemmäksi, en saa
mitään selvää, missä niitä on ja mitä ne ovat." Mutta Levin sysäsi
taas Laskaa polvellaan takapuoleen ja sanoi kiihdyksissään kuiskaten:
"Etsi, Laska-poju, etsi!"

"No, jos hän niin tahtoo, niin voinhan minä sen tehdä, mutta nyt
en minä enää vastaa itsestäni", ajatteli Laska ja syöksähti täyttä
laukkaa eteenpäin mättäiden väliin. Se ei enää vainunnut mitään, se
näki vain ja kuuli mitään ymmärtämättä.

Kymmenen askeleen päässä äskeisestä paikasta nousi ilmaan raskaasti
kurnuttava heinäkurppa, ja kuului sille ominainen kuperien siipien
suihke. Laukausten pamahdettua lintu lysähti valkea rinta edellä
märälle hetteelle. Levinin takana toinen heinäkurppa nousi lentoon
jäämättä odottamaan koiran hätyytystä.

Kun Levin kääntyi sitä kohti, se oli jo kaukana. Mutta laukaus
saavutti sen. Parikymmentä askelta lennettyään se kohosi pystysuoraan
ylös ja suistui pyörien kuin heitetty pallo alas kuivalle maalle.

"Kas tästä tulee jotain!" ajatteli Levin pistäen lämpimät, lihavat
heinäkurpat metsästyslaukkuunsa. "Oo, Laska-poju, tuleeko hyvä
saalis?"

Kun Levin lähti pyssynsä ladattuaan astelemaan kauemmaksi, aurinko
oli jo noussut, joskaan sitä ei vielä näkynyt pilvien takaa. Kuu oli
kadottanut kaiken valonsa ja häämötti taivaalla kuin pieni vaalea
pilvenhattara. Ainoatakaan tähteä ei enää näkynyt. Suokosteikot,
jotka olivat olleet hopeanhohteisia, kävivät nyt kullankarvaisiksi.
Ruoste välkkyi kuin meripihka. Ruohon sini muuttui kellertäväksi
vehreydeksi. Pienet suolinnut lehahtelivat puron vierellä olevissa
kastehelmien peittämissä pensaissa, jotka loivat suolle pitkän
varjon. Haukka heräsi ja istui ruolla käännellen päätään puolelta
toiselle ja katsellen tyytymättömänä suolle. Naakat lensivät
pellolle, ja paljasjalkainen poika ajoi jo hevosia viittansa alta
nousseen ja päätään raapivan ukon luo. Laukauksista jäänyt savu hohti
vihreällä ruohikolla valkeana kuin maito.

Muuan pikkupojista juoksi Levinin luo.

-- Setä hoi, eilen täällä oli sorsia! huusi poika ja lähti seuraamaan
häntä.

Levinistä oli kaksinverroin hauskaa, kun hän tämän hänelle
hyväksyntänsä ilmaisseen pojan nähden sai samalta paikalta ammutuksi
vielä kolme taivaanvuohta.



XIII


Metsämiehen vanha huomio, että jos saa ammutuksi ensimmäisen eläimen
tai ensimmäisen linnun, tulee hyvä metsäonni, piti paikkansa nytkin.

Väsyneenä, nälkäisenä ja onnellisena, lähes kolmekymmentä
virstaa kuljettuaan, Levin palasi kymmenettä käydessä takaisin
majapaikkaansa, selässään yhdeksäntoista kahlaajaa ja vyöllään sorsa,
joka ei enää mahtunut metsästyslaukkuun. Hänen toverinsa olivat
jo aikoja sitten heränneet, ehtineet tulla nälkäisiksi ja syödä
aamiaisensa.

-- Odottakaas, minä tiedän, että niitä on yhdeksäntoista, sanoi Levin
laskien uudelleen heinäkurppansa ja taivaanvuohensa, jotka sivulle
vääntyneine paineen ja hyytyneine veritahroineen, käpristyneinä ja
kokoon kutistuneina, eivät enää olleet yhtä tärkeän näköisiä kuin
lentäessään.

Levin oli laskenut oikein ja hän huomasi ilokseen, että Stepan
Arkadjevitsh kadehti häntä. Vielä hauskempaa hänestä oli saada Kittyn
kirjelappu, jonka lähetti oli tuonut hänen poissa ollessaan.

"Olen terve ja iloinen. Minun puolestani saat olla aivan rauhallinen.
Minulla on näet nyt uusi henkivartija, Marja Vlasjevna (kätilö,
Levinin perhe-elämässä uusi, tärkeä henkilö). Hän tuli minua
katsomaan. Hän sanoo minun olevan täysin terve, ja me olemme
pyytäneet häntä olemaan täällä, kunnes sinä tulet kotiin. Kaikki
ovat iloisia ja terveitä, äläkä sinä yhtään hätäile, vaan jää vielä
päiväksi, jos metsäonni on hyvä."

Hyvän metsäonnen ja Kittyn kirjeen Levinissä herättämä ilo oli niin
suuri, että hän otti kevyesti ne pienet ikävyydet, joita myöhemmin
sattui. Yksi ikävä seikka oli se, että punaruskea aisahevonen,
joka oli eilen joutunut rehkimään liikaa, ei syönyt ja näytti
alakuloiselta. Kuski sanoi sen saaneen revähtymän.

-- Eilen ajettiin pilalle, Konstantin Dmitritsh, vakuutti hän. --
Mitäs kun kymmenen virstaa niin hurjasti, sellaista tietä!

Toinen ikävyys, joka alkuun pilasi hänen hyvän tuulensa, mutta
jolle hän myöhemmin aika lailla nauroi, oli se, että eväistä, jota
Kitty oli pannut mukaan niin runsaasti, ettei niiden olisi luullut
loppuvan viikkokauteen, ei ollut enää mitään jäljellä. Palatessaan
metsästä väsyneenä ja nälkäisenä Levin oli niin kiihkeästi haaveillut
piirakoista, että hän -- samoin kuin Laska vainusi riistan --
tunsi tupaan astuessaan selvästi piirakan hajun ja maun ja käski
Filippin heti antaa niitä. Mutta ei yhtään piirakkaa eikä edes
lintupaistiakaan ollut enää jäljellä.

-- Kyllä tuolla miehellä on ruokahalu! nauroi Stepan Arkadjevitsh
osoittaen Vasenka Veslovskia. -- En voi omaanikaan moittia, mutta
tuolla se on aivan ihmeellinen...

-- No, minkäpä sille voi! sanoi Levin katsoen synkästi Veslovskiin.

-- Filipp, anna minulle naudanpaistia.

-- Söivät koko jalan ja luun antoivat koirille, vastasi Filipp.
Levinin mieli tuli niin apeaksi, ettei hän voinut olla sanomatta: --
Olisitte nyt jättäneet jotain minullekin! ja hänen teki mieli itkeä.

-- Puhdista sitten linnut hän sanoi Filippille vapisevalla äänellä
koettaen olla katsomatta Veslovskiin, -- ja pane nokkosia päälle. Ja
pyydä minulle maitoa, että saan edes jotain suuhuni.

Kun hän oli saanut maitoa, häntä alkoi hävettää äskeinen harminsa
vierasta ihmistä kohtaan, ja hän saattoi vilpittömästi nauraa nälän
synnyttämälle kiukulleen.

Vielä iltapäivälläkin käytiin metsässä. Nyt sai Veslovskikin muutaman
linnun, ja yöllä palattiin kotiin.

Paluumatka oli yhtä hauska kuin menomatkakin. Välillä Veslovski
lauloi, välillä taas muisteli ilomielin talonpoikien viinakestejä ja
heidän sanojaan; välillä hän taas nauroi öiselle lemmenseikkailulleen
ja talonpojalle, joka oli kysynyt häneltä, oliko hän naimisissa, ja
joka -- saatuaan tietää, ettei hän ollut -- oli sanonut hänelle:
"Älä sinä himoitse toisten akkoja, koeta vain kiireesti hommata oma
eukko." Nuo sanat huvittivat Veslovskia erityisesti.

-- Minä olen ylipäätään kauhean tyytyväinen matkaamme. Entä te, Levin?

-- Minä myös, sanoi Levin vilpittömästi; hänen oli hyvä olla, kun oli
päässyt Vasenka Veslovskia kohtaan tuntemastaan vihamielisyydestä ja
saattoi olla tämän kanssa oikein ystävällisissä väleissä.



XIV


Seuraavana aamuna kello kymmenen aikaan Levin oli jo ehtinyt kiertää
talousrakennuksillaan, ja koputti nyt sen huoneen ovelle, jossa
Vasenka nukkui.

-- Entrez![31] huudahti Veslovski seisten alusvaatteisillaan. --
Suokaa anteeksi, minä olen vasta ehtinyt valella itseni vedellä, hän
lisäsi hymyillen.

-- Olkaa huoleti, Levin istuutui ikkunan luo. -- Oletteko nukkunut
hyvin?

-- Niin kuin kuollut. Mikä metsästyssää tänään olisi!

-- Mitä te juotte: kahvia vai teetä?

-- En juo kumpaakaan. Syön suoraan aamiaista. Minua vähän hävettää
tämä nukkuminen. Naiset ovat kai jo nousseet? Olisi hauskaa kävellä
hiukan. Näyttäkääpä minulle hevosenne.

Levin vei vieraansa puutarhaan ja talliin, vieläpä voimistelikin
hänen kanssaan hetkisen ennen kuin palasi sisälle.

-- Meillä oli ihana metsästysretki, ja kuinka paljon vaikutelmia!
sanoi Veslovski tultuaan Levinin kanssa vierassaliin ja astuttuaan
samovaarin ääressä istuvan Kittyn luo. -- Mikä vahinko, ettei
naisille ole suotu sitä huvia.

"No niin, täytyyhän hänen jotain puhua talon emännän kanssa",
ajatteli Levin. Hän luuli taas nähneensä vieraan hymyssä ja
voitonvarmassa ilmeessä jotain tämän puhutellessa Kittyä.

Ruhtinatar, joka istui pöydän toisessa päässä Marja Vlasjevnan ja
Stepan Arkadjevitshin kanssa, kutsui Levinin luokseen ja alkoi
puhella hänelle muutosta Moskovaan ja asunnon hankkimisesta sieltä
ennen kuin Kittyn lapsivuode olisi liian lähellä. Jos Leviniä olivat
häiden lähestyessä kiusanneet kaikenlaiset valmistelut, jotka
mitättömyydellään loukkasivat tapahtuman suuruutta, niin vieläkin
loukkaavammilta hänestä tuntuivat valmistelut tulevaan synnytykseen,
jonka aika laskettiin jotenkin oudosti sormilla. Hän koetti koko ajan
olla kuulematta noita keskusteluja tulevan lapsen kapaloimistavasta,
koetti kääntää selkänsä ja olla näkemättä kaikenlaisia salaperäisiä
kudottuja kaistaleita, palttinaisia kolmioita, joita Dolly piti
erityisen tärkeinä jne. Pojan (hän oli varma siitä, että lapsi
olisi poika) syntymä, josta hänelle puhuttiin, mutta johon hän ei
kuitenkaan tahtonut voida uskoa, niin ihmeelliseltä se tuntui, oli
hänestä niin suuri tapaus, mahdoton onni ja samalla niin salaperäinen
tapahtuma, että kaikki kuviteltu tieto siitä ja valmistelu sen
varalta tuntui hänestä ilkeältä ja alentavalta, aivan kuin olisi
ollutkin kysymyksessä jokin tavallinen, ihmisten toimeenpanema asia.

Mutta ruhtinatar ei ymmärtänyt hänen tunteitaan, vaan selitti
hänen vaitonaisuutensa tässä asiassa kevytmielisyydeksi ja
välinpitämättömyydeksi eikä sen vuoksi antanut hänelle rauhaa.
Ruhtinatar oli pyytänyt Stepan Arkadjevitshia käymään katsomassa
heidän asuntoaan ja tahtoi nyt kuulla myös Levinin mielipiteen.

-- Enhän minä siitä mitään ymmärrä, ruhtinatar. Tehkää niin kuin
tahdotte, sanoi Levin.

-- Täytyy päättää koska te muutatte.

-- Minä en tosiaan tiedä. Syntyyhän niitä miljoonia lapsia ilman
Moskovaa ja lääkäreitä... miksi ei sitten...

-- No jos niin...

-- Enhän minä sano mitään, päättäköön Kitty itse.

-- Eihän Kittylle voi siitä puhua! Tahdotko sinä, että minun pitää
pelästyttää hänet kertomalla, kuinka Natalja Golitsyna kuoli viime
keväänä kunnollisen hoidon puutteessa.

-- Minä teen niin kuin te käskette, sanoi Levin synkästi. Ruhtinatar
alkoi puhua hänelle, mutta hän ei kuunnellut. Vaikka ruhtinattaren
juttelu hermostutti häntä, se ei ollut syynä hänen synkkyyteensä.
Syynä oli se, mitä hän näki tapahtuvan samovaarin luona.

"Ei, se on mahdotonta", ajatteli hän vilkaisten tuon tuostakin Kittyn
puoleen kumartunutta Vasenkaa, joka kaunis hymy kasvoillaan puhui
Kittylle jotain, mitä Kitty kuunteli punastuneena ja rauhattomana.

Vasenkan asennossa, katseessa ja hymyssä oli jotain epäpuhdasta.
Näkipä Levin jotain epäpuhdasta Kittynkin katseessa ja asennossa.
Ja maailma pimeni taas hänen silmissään. Taas, kuten eilenkin,
hän tunsi suistuneensa yhtäkkiä, ilman minkäänlaista väliastetta,
onnen, tyyneyden ja arvokkuuden korkeudesta alas epätoivon,
kiukun ja alennuksen huiluun. Taaskin oli kaikki käynyt hänelle
vastenmieliseksi.

-- Tehkää vain niin kuin tahdotte, ruhtinatar, toisti hän pälyillen
sivuilleen.

-- Raskas, ah, on taakka vallan! lausui Stepan Arkadjevitsh
leikillään, tarkoittaen nähtävästi muutakin kuin keskustelua
ruhtinattaren kanssa, sillä hän oli huomannut Levinin kiihtymyksen.
-- Sinäpäs oletkin myöhäinen tänään, Dolly.

Kaikki nousivat sanomaan hyvää huomenta Darja Aleksandrovnalle.
Vasenka nousi vain hetkeksi ja kumarsi vain hivenen, osoittaen
nuorille miehille tyypillistä epäkohteliaisuutta rouvasväkeä kohtaan,
ja jatkoi sitten naurahtaen jutusteluaan.

-- Masha on niin kiusannut minua. Nukkui yönsä huonosti ja on nyt
koko aamun ollut kauhean oikukas, sanoi Dolly.

Vasenkan ja Kittyn keskustelu koski taas kuten edellisenäkin iltana
Annaa ja kysymystä, voiko rakkaus asettua maailman sovinnaisten
tapojen yläpuolelle. Kitty ei pitänyt tuosta keskustelusta, se
hermostutti ja vaivasi häntä sekä sisältönsä että sävynsä vuoksi ja
varsinkin siksi, että hän tiesi, miten se vaikutti hänen mieheensä.
Mutta hän oli liian luonnollinen ja viaton osatakseen katkaista
keskustelun samoin kuin kyetäkseen peittämään sitä ulkonaista
mielihyvää, jota tämän nuoren herran silminnähtävä huomaavaisuus
hänelle tuotti. Hän olisi tahtonut lopettaa keskustelun, mutta ei
tiennyt mitä olisi tehnyt. Hän tiesi, että tekipä hän mitä hyvänsä,
hänen miehensä seurasi kaikkea silmillään ja tulkitsi kaiken pahoin
päin. Ja aivan oikein, kun Kitty kysyi Dollyltä, mikä Mashaa vaivasi,
ja Vasenka odottaessaan tuon hänestä ikävystyttävän keskustelun
päättymistä suuntasi Dollyyn välinpitämättömän katseen, tuo Kittyn
kysymys näytti luonnottomalta, inhottavalta viekastelulta.

-- Kuulkaa, emmekö lähde tänään sieneen? kysyi Dolly.

-- Lähdetään tosiaankin, minä tulen mukaan, sanoi Kitty ja punastui.
Hän aikoi kohteliaisuudesta kysyä Vasenkalta, tulisiko tämäkin, mutta
ei kysynytkään. -- Minne sinä menet, Kostja? hän kysyi arkailevasti
mieheltään, kun tämä päättäväisin askelin meni hänen ohitseen. Kittyn
arkaileva ilme vain vahvisti miehen epäilyksiä.

-- Konemestari on saapunut minun poissa ollessani, enkä minä ole
vielä nähnyt häntä, sanoi Levin katsahtamatta häneen.

Levin meni alakertaan, mutta ei ehtinyt vielä poistua työhuoneestaan,
kun kuuli vaimonsa varomattoman kiireiset askeleet.

-- Mitä tahdot? hän sanoi kuivasti. -- Meillä on täällä asioita.

-- Suokaa anteeksi, sanoi Kitty saksalaiselle konemestarille, --
minulla olisi vähän puhumista miehelleni.

Saksalainen aikoi mennä, mutta Levin sanoi:

-- Tehkää hyvin ja istukaa.

-- Juna kai menee kolmen aikaan? kysyi saksalainen. -- Etten vain
myöhästyisi.

Vastaamatta mitään Levin poistui huoneesta vaimonsa kera.

-- No, mitä asiaa teillä on minulle? sanoi Levin ranskaksi.

Hän ei katsonut vaimoaan silmiin eikä tahtonut nähdä, kuinka Kittyn
kasvot värähtelivät ja kuinka onnettomalta ja murtuneelta tämä näytti.

-- Minä... minä tahdoin vain sanoa, että näin ei voi elää, että
sellaista kidutusta... sanoi Kitty.

-- Tuolla on ihmisiä ruokahuoneessa, huomautti Levin äkäisesti, -- ei
mitään kohtauksia!

-- No, mennään tuonne!

Kitty aikoi mennä viereiseen huoneeseen, mutta siellä oli
englantilainen kotiopettajatar Tanjan kanssa.

-- Mennään puutarhaan!

Puutarhassa oli mies kitkemässä tietä. Mutta välittämättä siitä, että
tuo mies näki toisen itkettyneet kasvot ja oudoksui heidän omituista
pakoaan, he kiiruhtivat eteenpäin tietäen, että heidän oli pakko
puhua kahden kesken päästäkseen siitä tuskasta, joka heitä kalvoi.

-- Minä en kestä tällaista. Sehän on kidutusta meille kummallekin.
Miksi meidän pitää näin kärsiä? sanoi Kitty, kun he olivat vihdoinkin
tulleet lehmuskujan kulmassa olevan yksinäisen penkin kohdalle.

-- Mutta sano nyt minulle suoraan, eikö hänen käytöstavassaan ollut
mitään sopimatonta, epäpuhdasta, iljettävän alentavaa? kysyi Levin
asettuen Kittyn eteen samanlaiseen asentoon, nyrkki rintaa vasten,
kuin aiempana mustasukkaisuuden yönä.

-- Oli, sanoi Kitty ääni väristen. -- Mutta Kostja, ymmärrät kai,
ettei se ole minun syyni. Minä olen aamusta alkaen tahtonut lopettaa
tuon sävyn, mutta sellaiset herrat... Miksi hän tulikaan? Niin
onnellisia kuin me olimme... puhui Kitty ääni tukahtumaisillaan
nyyhkytyksistä, jotka saivat koko hänen täyteläisen vartalonsa
vavahtelemaan.

Puutarhuri näki ihmeekseen, että vaikkei penkillä olisi luullut
olevan mitään ilahduttavaa, nuo tyhjää paenneet ihmiset palasivat
siltä noustuaan täysin tyyninä, säteilevin kasvoin, takaisin kotiinsa.



XV


Saatettuaan vaimonsa yläkertaan Levin meni Dollyn puolelle. Tänään
Dolly oli vuorostaan kovin huonolla tuulella. Hän käveli edestakaisin
huoneessaan ja torui nurkassa seisovaa parkuvaa tyttöä:

-- Saat seistä koko päivän nurkassa ja syödä yksinäsi, en anna
ainoatakaan nukkea etkä saa uusia vaatteita, hän sanoi tietämättä
mitä rankaisukeinoa enää käyttäisi.

-- Hyi sentään, miten ilkeä tyttö! hän sanoi kääntyen Levinin
puoleen. -- Mistä hän on saanutkin kaikki pahat taipumuksensa?

-- Mitä hän sitten on tehnyt? Levin kysyi jokseenkin
välinpitämättömästi. Hän olisi tahtonut neuvotella omasta asiastaan,
ja häntä harmitti, että oli sattunut tulemaan sopimattomaan aikaan.

-- Kävivät Grishan kanssa vadelmia poimimassa ja siellä... minä en
voi edes kertoa, mitä hän teki. Tuhannet kerrat olen pahoitellut,
että päästin pois miss Elliotin. Tämä ei välitä mistään, on kuin
kone... Figurez vous, que la petite...[32]

Ja Darja Aleksandrovna kertoi Mashan rikoksen.

-- Se ei todista mitään ilkeitä taipumuksia, se oli pelkkää
vallattomuutta, rauhoitti Levin.

-- Mutta mikä sinua vaivaa? Onko sinulla jotain asiaa? kysyi Dolly.
-- Mitä siellä on tapahtunut?

Ja tuon kysymyksen sävystä Levin ymmärsi voivansa sanoa sanottavansa
huoleti.

-- Minä en tullut sieltä, olin Kittyn kanssa puutarhassa. Me
jouduimme jo toisen kerran riitaan sen jälkeen kun... Stiva tuli.

Dolly katsoi häneen viisain, ymmärtävin silmin.

-- Sanopas sinäkin rehellisesti, oliko... ei Kittyssä vaan siinä
herrassa jotain sellaista sävyä, joka tuntuu pahalta aviomiehestä,
jopa suorastaan loukkaa ja raivostuttaa häntä?

-- Niin, kuinka minä sen sanoisin... Seiso vain nurkassa! komensi hän
Mashaa, joka oli nähnyt tuskin huomattavan hymyn äitinsä kasvoilla
ja aikoi kääntyä. -- Seurapiirien mielipide olisi kai se, että
hän käyttäytyy kuten kaikki nuoret herrat. Il fait la cour à une
jeune et jolie femme[33], ja senhän pitäisi olla vain mairittelevaa
aviomiehelle.

-- Niin, mutta huomasitko sinä mitään? sanoi Levin synkästi.

-- En ainoastaan minä, vaan Stivakin huomasi sen. Hän sanoi minulle
teetä juotaessa: Je crois que Veslovski fait un petit brin de cour à
Kitty[34].

-- No hyvä. Nyt minä voin olla rauhallinen. Minä ajan hänet pois,
sanoi Levin.

-- Oletko järjiltäsi? huudahti Dolly kauhistuneena. -- Hillitse nyt
itsesi, Kostja hyvä... No, saat mennä nyt Fannyn luo, hän sanoi
Mashalle. -- Ei kuule, jos sinä tahdot niin minä sanon Stivalle. Hän
toimittaa Veslovskin pois. Voinhan sanoa, että sinä odotat vieraita.
Hän ei yleensäkään sovi meidän joukkoomme.

-- Ei, ei, minä teen sen itse.

-- Aiotko sinä haastaa riitaa...?

-- En ollenkaan. Se on minusta oikein hauskaa, totisesti hauskaa,
sanoi Levin silmät välkkyen. -- No, anna hänelle anteeksi, Dolly.
Masha ei enää vastedes ole tuhma, lisäsi hän katsellen pientä
pahantekijää, joka ei lähtenytkään Fannyn luo, vaan seisoi epäröiden
äitinsä edessä, odottaen kulmat kurtussa tämän katsetta.

Äiti katsahti häneen. Tyttö purskahti itkemään, painoi päänsä äitinsä
helmaan, ja Dolly pani hänen päälaelleen laihan, hennon kätensä.

Levin meni etsimään Veslovskia.

Kulkiessaan eteisen poikki hän käski valjastamaan kevyet vaunut
asemalle menoa varten.

-- Niistä katkesi eilen linjaali, vastasi lakeija.

-- No pankaa sitten huonommat ajorattaat, mutta pian. Missä vieras on?

-- Huoneeseensa meni.

Kun Levin tuli Vasenkan luo, tämä oli juuri ottanut matkalaukusta
esiin kaikki tavaransa, levitellyt pöydälle uudet laulunuottinsa ja
koetti paraikaa ratsastussäärystimiä ylleen.

Oliko Levinin kasvoissa jotain erikoista vai tunsiko Vasenka
itse, ettei le petit brin de cour, hänen pieni liehittelynsä,
ollut soveliasta tässä perheessä, -- joka tapauksessa hän, niin
maailmanmies kuin olikin, oli hieman hämmästynyt Levinin tulosta.

-- Käytättekö te säärystimiä ratsastaessanne?

-- Käytän, se on paljon siistimpää, sanoi Veslovski iloisesti ja
hyväntahtoisesti hymyillen, asetti lihavan jalkansa tuolille ja pani
alemman hakasen kiinni.

Hän oli epäilemättä reilu nuori mies, ja Levinin tuli sääli häntä ja
hän häpesi itseään talon isäntänä, kun hän huomasi arkuuden Vasenkan
katseessa.

Pöydällä oli palanen sauvasta, jonka he olivat samana aamuna
voimistellessaan taittaneet. Levin otti sen käteensä ja alkoi
taitella sen päähän jääneitä sälöjä tietämättä miten aloittaisi.

-- Minä aioin... Hän vaikeni hetkeksi, mutta muistaen yhtäkkiä Kittyn
ja kaiken, mitä oli tapahtunut, katsoi vierastaan päättävästi silmiin
ja sanoi: -- Minä käskin valjastamaan teille hevosen.

-- Kuinka? Vasenka aloitti ihmeissään. -- Minne on aikomus lähteä?

-- Teidät viedään junalle, Levin vastasi hypistellen synkkänä sauvan
päätä.

-- Matkustatteko jonnekin vai onko jotain tapahtunut?

-- Minä odotan vieraita, Levin sanoi taitellen yhä nopeammin
voimakkailla sormillaan sauvan päässä olevia sälöjä. -- Ei, en odota
vieraita eikä mitään ole tapahtunut, mutta pyydän teitä lähtemään. Te
voitte tulkita epäkohteliaisuuteni niin kuin tahdotte.

Vasenka ojentautui suoraksi.

-- Minä pyydän teitä selittämään minulle... hän sanoi arvokkaasti
ymmärrettyään asian.

-- Minä en voi sitä selittää teille, vastasi Levin hiljaa ja
hitaasti, koettaen salata leukapieltensä värähtelyn. -- Ja parempi
on, ettette sitä kysele.

Ja kun kaikki pienet sälöt oli jo katkottu, Levin tarttui sormillaan
suuriin sälöihin, repäisi sauvan kahtia ja nappasi vikkelästi
käteensä toisen puolen, joka oli vähällä pudota.

Luultavasti Vasenkaan vaikuttivat sanoja enemmän Levinin
jännittyneet kädet ja niiden lihakset, joita hän oli aamulla
voimisteltaessa tunnustellut, välähtelevät silmät, hiljainen ääni ja
leukapielten salainen värähtely. Hän kohautti olkapäitään, hymähti
ylenkatseellisesti ja kumarsi.

-- Enkö saisi tavata Oblonskia?

Olkapäitten kohautus ja ivallinen hymy eivät hermostuttaneet Leviniä.
"Mitäpä hän muutakaan voi?" ajatteli hän.

-- Minä pyydän häntä heti tulemaan tänne.

-- Kaikenmoisia järjettömyyksiä! sanoi Stepan Arkadjevitsh Levinille
saatuaan kuulla, että hänen ystävänsä karkotettaisiin talosta. Hän
oli tavoittanut Levinin puutarhassa, jossa tämä käveli odottaen
vieraansa lähtöä. -- Mais c'est ridicule![35] Mikähän kärpänen sinua
on purrut? Sehän on hirveän naurettavaa! Mitä ihmettä sinä luulet
näkeväsi siinä, että nuori mies...

Mutta nähtävästi tuo kärpäsen purema vielä kirveli, koska heti, kun
Stepan Arkadjevitsh aikoi selittää tapauksen syytä, Levin kalpeni ja
keskeytti hänet kiireesti:

-- Ole hyvä äläkä selittele syitä! Minä en muuta voi. Tunnen kyllä
saattavani itseni huonoon valoon sekä sinun että hänen edessään.
Mutta hänelle lähtö ei tuottane suurtakaan surua, kun taas minulle ja
vaimolleni hänen läsnäolonsa on vaivaksi.

-- Mutta sinähän loukkaat häntä. Et puis c'est ridicule![36]

-- Ja hänen läsnäolonsa sekä loukkaa että piinaa minua. Enkä minä ole
tehnyt mitään sellaista, minkä vuoksi minun pitäisi ruveta kärsimään!

-- No tätä en olisi odottanut! On peut être jaloux, mais à ce point
du dernier ridicule![37]

Levin käännähti nopeasti, poistui lehtokujan päähän ja käveli siellä
itsekseen edestakaisin. Pian hän kuuli rattaiden tärinän ja näki
puiden takaa, miten Vasenka lähti matkaan skotlantilaislakissaan,
heinien päällä istuen -- pahaksi onneksi rattaissa ei ollut istuinta
-- ja rattaiden tärinästä hytkähdellen.

"Mitähän nyt vielä!" Levin ajatteli, kun näki miehen lähtevän talosta
juoksemaan rattaiden perään ja pysäyttävän ne. Se oli konemestari,
jonka Levin oli kokonaan unohtanut. Konemestari kumarteli ja puhui
jotain Veslovskille, nousi sitten rattaille ja he jatkoivat matkaa
yhdessä.

Stepan Arkadjevitsh ja vanha ruhtinatar olivat suunniltaan Levinin
käytöksen takia. Hän tunsi itsekin olevansa mitä suurimmassa määrin
naurettava ja häpesi rumaa tekoaan; mutta muistellessaan, mitä hän ja
hänen vaimonsa olivat saaneet kärsiä, hän tunsi, että jos hän toisen
kerran olisi joutunut samanlaiseen tilanteeseen, hän olisi tehnyt
aivan samoin kuin nytkin.

Huolimatta tästä kaikesta tulivat kaikki paitsi ruhtinatar, joka
ei antanut Levinille anteeksi hänen käytöstään, iltapäivällä
tavattoman vilkkaiksi ja iloisiksi, kuin lapset rangaistuksen
tai täysikasvuiset raskaan virallisen vastaanoton jälkeen, niin
että illalla ruhtinattaren poissa ollessa puhuttiin Vasenkan
karkotuksesta kuin ammoin tapahtuneesta asiasta. Ja Dolly, joka
oli perinyt isältään taidon kertoa sattumuksista hauskasti, sai
Varenkan aivan hervottomaksi naurusta kertoessaan kolmannen ja
neljännen kerran yhä kasvavine humoristisine lisineen, kuinka hän
oli juuri aikonut laittaa uudet solmukkeet vieraan kunniaksi ja
vasta tullut vierashuoneeseen, kun kuuli äkkiä rattaiden jyrinää.
Ja kenet hän näki rattailla? -- Vasenkahan se siellä istui heinissä
skotlantilaislakkeineen, romanssinuotteineen ja ratsusäärystimineen.

-- Olisit edes käskenyt valjastamaan vaunut! Ei, mutta sitten minä
kuulen huudettavan "seis!" Ehdin jo ajatella, että tuli sentään
sääli. Mutta kun katson ikkunasta, niin mitä minä näen? Paksun
saksalaisen istuttivat hänen viereensä, ja niin sitä mentiin...
Hukkaan menivät minun solmukkeeni!...



XVI


Darja Aleksandrovna täytti aikeensa ja lähti Annan luo. Hänestä oli
hyvin ikävää pahoittaa sisarensa ja lankonsa mieltä; hän ymmärsi
kuinka oikeassa Levinit olivat tahtoessaan pysytellä kokonaan erossa
Vronskista; mutta itse hän katsoi velvollisuudekseen käydä Annan
luona ja näyttää, että hänen ystävyytensä oli yhä ennallaan, vaikka
Annan asema olikin muuttunut.

Ollakseen tällä matkallaan riippumaton Levineistä Darja Aleksandrovna
oli pyytänyt vuokraamaan hevosia kylästä; mutta kun Levin sai; tietää
sen, hän tuli nuhtelemaan kälyään.

-- Miksi sinä luulet, etten minä pidä tuosta matkastanne? Jos niin
olisikin, niin ikävämmäksihän se asia vain siitä tulee, että sinä
haet kylästä hevoset, puheli Levin. -- Sinä et ole kertaakaan sanonut
minulle varmasti meneväsi. Vieraiden hevosten ottaminen on ensinnäkin
ikävää minulle, ja kaiken kukkuraksi niitä kyllä saa, mutta ne eivät
vie perille asti. Minullahan on kyllä hevosia. Ja jollet sinä tahdo
pahoittaa mieltäni, niin lähdet minun hevosillani.

Darja Aleksandrovnan täytyi suostua, ja määräpäivänä Levin toimitti
kälylleen nelivaljakon ja mukana seuraavat vaihtohevoset, jotka oli
koottu työ- ja ratsuhevosista ja jotka epäsuhtaisesta ulkonäöstään
huolimatta voisivat viedä Darja Aleksandrovnan samana päivänä perille
saakka. Näin monen hevosen luovuttaminen Darja Aleksandrovnan
käyttöön oli Levinille hiukan vaikea asia, kun samaan aikaan
tarvittiin hevosia sekä vanhan ruhtinattaren että kätilön lähtöä
varten. Mutta hänen vieraanvaraisuutensa ei sallinut, että Darja
Aleksandrovna menisi vuokrahevosilla. Hän tiesi sitä paitsi Darja
Aleksandrovnan tarvitsevan muuhun ne kaksikymmentä ruplaa, jotka
kyydistä pyydettiin, sillä hän tunsi Darja Aleksandrovnan huonon
rahatilanteen eikä suinkaan ollut välinpitämätön sen suhteen.

Levinin neuvosta Darja Aleksandrovna lähti jo ennen auringon nousua.
Tie oli hyvä, kevyet vaunut kulkivat tasaisesti, ja hevoset juoksivat
iloista ravia; kuskipukilla kuskin vieressä istui kirjanpitäjä,
jonka Levin oli pannut matkaan lakeijan virkaa toimittamaan. Darja
Aleksandrovna vaipui torkuksiin ja heräsi vasta tultaessa majataloon,
jossa hevoset oli vaihdettava.

Juotuaan teetä sen saman varakkaan talonpoikaisisännän luona, missä
Levin oli viivähtänyt matkallaan Svijazhskin luo, ja tarinoituaan
eukkojen kanssa lapsista ja ukon kanssa kreivi Vronskista, jota tämä
kehui kovasti, Darja Aleksandrovna lähti kymmenen aikaan ajamaan
eteenpäin. Kotona hänellä ei koskaan ollut aikaa miettimiseen, sillä
huolenpito lapsista vei kaiken ajan. Mutta tällä nelituntisella
taipaleella kaikki pidätellyt ajatukset tulivat parvena hänen
päähänsä, ja hän syventyi ajattelemaan elämäänsä enemmän kuin
koskaan ennen. Hänen ajatuksensa kummastuttivat häntä itseäänkin.
Ensin hän ajatteli lapsiaan, joista hän oli huolissaan, vaikka
ruhtinatar ja Kitty -- hän luotti enemmän sisareensa -- olivatkin
luvanneet pitää heistä huolta. "Kunhan Masha ei taas rupeaisi
vallattomaksi eikä Grisha vain menisi hevosten jalkoihin, ja kun ei
Lilin vatsa temppuilisi." Mutta sitten nykyhetken asiat alkoivat
vaihtua läheisen tulevaisuuden kysymyksiin. Hän alkoi miettiä uuden
asunnon vuokraamista ensi talveksi, salin kaluston uusimista ja
turkin teettämistä vanhemmalle tytölle. Sitten hänen mieleensä
tuli kaukaisempia tulevaisuuden kysymyksiä, kuten kuinka hän saisi
lapsistaan ihmisiä. "Tytöistä kyllä saa", ajatteli hän, "mutta
pojista?"

"Nyt minä kyllä voin pitää tarkempaa huolta Grishasta, kun olen vapaa
eikä ole uusia tulossa. Stivasta ei tietenkään ole kasvattajaksi.
Hyvien ihmisten avulla saan sentään jotain aikaan; mutta jos tulee
vielä lapsia..." Ja hän tuli ajatelleeksi, kuinka väärin oli, kun
sanottiin naista kohdanneen kirouksen ilmenevän siinä, että hänen
täytyi kivulla ja tuskalla synnyttää lapsia. "Mitäs synnyttäminen,
mutta raskaana olo -- se se on piinallista", ajatteli hän muistellen
viimeistä raskaana oloaan ja viimeisimmän lapsensa kuolemaa. Ja hän
muisti, mitä majatalon nuori emäntä oli sanonut, kun hän oli kysynyt,
onko lapsia:

-- Oli yksi tyttö, mutta siitäkin päästi Luoja vapaaksi;
paastonaikana haudattiin.

-- No eikö ollut hyvin ikävä lasta? oli Darja Aleksandrovna kysynyt.

-- Mitäs sitä ikävöimään? On ukolla muutenkin lastenlapsia kylliksi.
Huolta vain. Ei pääse työhön eikä mihinkään. Haitaksi vain on.

Vastaus oli Darja Aleksandrovnasta tuntunut inhottavalta, niin
hauskan näköinen kuin tuo nuori emäntä olikin; mutta nuo sanat
tulivat väkisinkin hänen mieleensä. Noissa kyynillisissä sanoissa oli
sittenkin pisara totuutta.

"Ja yleensäkin", Darja Aleksandrovna ajatteli luoden muistossaan
silmäyksen koko viisitoistavuotiseen avioelämäänsä, "tuo raskaana
olo, kuvotus, mielen tylsyys, välinpitämättömyys kaikesta --
rumaahan se on. Nuori, kaunis Kitty, kuinka hänkin on siinä tilassa
rumentunut, miten sitten minä. Lapsivuode, kärsimykset, inhottavat
tuskat, se viimeinen hetki... sitten imettämiset, unettomat yöt, ne
hirveät kivut..."

Darja Aleksandrovna aivan värähti muistaessaan, mitä kipuja
hän oli nänniensä pykimisen vuoksi tuntenut melkein jokaista
lasta imettäessään. "Sitten lasten sairaudet ja ikuinen pelko:
sitten muistutukset, pahat taipumukset -- hän muisti Mashan
vadelmaretkellä tekemän pahantyön --, opetukset, latinat -- kaikki
se on niin arvaamatonta ja vaikeaa. Ja kun ne samat lapset sitten
vielä sattuvat kuolemaan." Ja hänen mieleensä nousi taas hänen
äidinsydäntään alituisesti kalvava muisto hänen viimeisimmän
lapsensa, kuristustautiin kuolleen pojan kuolemasta ja hautajaisista;
hän muisti, kuinka välinpitämättöminä muut olivat seisseet pienen,
vaaleanpunaisen arkun ympärillä ja muisti oman yksinäisen tuskansa,
joka viilteli sydäntä hänen katsoessaan kalpeaa pikkuotsaa
kiharaisine ohimoineen ja ikään kuin kummastelevaa, auki jäänyttä
pikku suuta, ennen kuin arkun päälle pantiin vaaleanpunainen
kultaristinen kansi.

"Ja mitä hyvää siinä sitten on? Mitä siitä kaikesta sitten seuraa?
Se, että minun elämäni menee raskaana oloon ja imettämiseen, että
saan aina vihoitella, torua ja murista, kiduttaa itseäni ja muita,
olla vastenmielinen omalle miehelleni ja kaiken lopuksi tuottaa
maailmaan huonosti kasvatettuja, rutiköyhiä lapsia. Jollemme nytkin
olisi päässet kesäksi Levinien luo, en tiedä kuinka olisimme eläneet.
Kostja ja Kitty ovat niin hienotunteisia, etteivät näytä, että me
olemme tiellä. Mutta emmehän me voi kaiken ikäämme täällä elää.
Heille tulee lapsia eivätkä he voi auttaa meitä; he ovat nytkin
ahdingossa. Täytyykö turvautua isävanhukseen, joka ei muutenkaan
ole jättänyt itselleen juuri mitään? En siis saa edes lapsiani
kasvatetuksi ilman apua ja nöyryytystä. No niin, jos nyt oletamme,
että kaikki käy mahdollisimman hyvin, että lapset pysyvät terveinä
ja minä jollain tavoin saan ne kasvatetuksi, niin parhaimmassa
tapauksessa lapsistani tulee mukiinmeneviä ihmisiä eikä ilkiöitä.
Siinä kaikki, mitä minä voin toivoa. Ja sen vuoksi niin paljon
piinaa ja vaivaa... koko elämä mennyt hukkaan!" Hän muisti taas,
mitä majatalon nuorikko oli sanonut, ja hänestä oli vastenmielistä
muistella sitä. Mutta hän ei voinut olla myöntämättä, että niissä
sanoissa oli pisara karkeaa totuutta.

-- Onko pitkälti vielä, Mihailo? kysyi Darja Aleksandrovna
kirjanpitäjältä päästäkseen kiusaavista ajatuksistaan.

-- Tästä kylästä kuulemma seitsemän virstaa.

Vaunut vierivät kyläkadulta sillalle. Heleästi ja iloisesti jutellen
kulki sillalla joukko talonpoikaisnaisia, kerput selässä. Naiset
pysähtyivät ja katselivat vaunuja uteliaina. Kaikki katsomaan
kääntyneet kasvot näyttivät Darja Aleksandrovnasta terveiltä ja
iloisilta ja tuntuivat aivan kuin ärsyttävän häntä elämänhalullaan.
"Kaikki elävät ja nauttivat elämästä", ajatteli Darja Aleksandrovna
sivuutettuaan eukot ja tultuaan mäelle, jolta vanhat jousitetut
vaunut lähtivät hevosten ravatessa tasaisesti vierimään alas
viettävää tietä pitkin, "mutta minä olen kuin vankilasta tullut ja
vain hetkeksi havahtunut siitä huolten maailmasta, joka painaa minut
maahan. Kaikki elävät: nuo eukot, Natalie-sisko ja Varenka ja Anna,
jonka luokse menen, minä vain en."

"Moittivat ja tuomitsevat Annan. Mistä syystä? Olenko minä sitten
parempi. Minulla on kuitenkin mies, jota minä rakastan. Vaikken
rakasta niin kuin tahtoisin, niin rakastan kuitenkin, mutta Annapa ei
rakastanut omaansa. Mitä hän sille voi? Hän tahtoo elää. Jumalahan
on pannut sen halun sydämeemme. Hyvin mahdollista, että minä olisin
tehnyt samoin. Minä en vielä tiedä, teinkö hyvin, kun tottelin
häntä sinä kauheana aikana, kun hän tuli luokseni Moskovaan. Minun
olisi silloin pitänyt jättää mieheni ja aloittaa alusta. Minä
olisin voinut vielä oikealla tavoin rakastaa ja saada rakkautta. Ja
onko näin sitten parempi? Minä en kunnioita häntä. Hän on minulle
tarpeen", hän ajatteli miestään, "ja minä koetan kestää kaikki.
Onko se sitten parempi? Minä olisin silloin vielä voinut miellyttää
jotakuta, minulla oli vielä kauneuteni jäljellä", jatkoi Darja
Aleksandrovna mietteitään, ja hänen teki mieli katsoa peiliin.
Hänellä oli käsilaukussa pieni peili ja hän aikoi ottaa sen esiin;
mutta vilkaistuaan kuskin ja heilahtelevan kirjanpitäjän selkään hän
tunsi, että olisi noloa, jos jompikumpi näistä sattuisi katsahtamaan
taakseen, ja jätti peilin ottamatta.

Mutta peiliin katsomattakin hän arveli, ettei vieläkään ollut
myöhäistä; ja hän muisti Sergei Ivanovitshin, joka oli ollut
erityisen kohtelias hänelle, ja Stivan ystävän, herttaisen
Turovtsynin, joka oli yhdessä hänen kanssaan hoitanut lapsia
tulirokon aikana ja ollut rakastunut häneen. Ja sitten oli vielä eräs
aivan nuori herra, joka -- kuten Stiva oli leikillisesti kertonut
-- piti häntä kaikista Shtsherbatskien sisaruksista kauneimpana.
Ja Darja Aleksandrovna punoi mielessään mitä kiihkeimpiä ja
mahdottomimpia lemmenseikkailuja. "Anna on menetellyt aivan oikein,
minä en ainakaan rupea häntä soimaamaan siitä. Hän on onnellinen ja
tekee toisenkin onnelliseksi. Hän ei ole niin nääntynyt kuin minä,
vaan varmaankin yhtä nuorekas, viisas ja kaikelle avoin kuin aina
ennenkin", mietti Darja Aleksandrovna, ja hänen huulilleen ilmestyi
veitikkamainen hymy varsinkin siksi, että hän Annan rakkaustarinaa
ajatellessaan kuvitteli itselleen melkein samanlaisen seikkailun
jonkinlaisen kollektiivisen, häneen rakastuneen mieshenkilön
kanssa. Samoin kuin Anna hänkin tunnusti kaiken miehelleen. Tämän
tunnustuksen Stepan Arkadjevitshissa herättämä hämmästys ja nolous
sai Dollyn väkisinkin hymyilemään.

Näitä miettiessään hän oli saapunut siihen tienhaaraan, jossa
Vozdvizhenskojen kylään vievä tie erosi valtatiestä.



XVII


Kuski seisautti nelivaljakon ja katsahti oikealla olevalle
ruispellolle, missä miehiä istui työkärryjen luona. Kirjanpitäjä
aikoi hypätä alas pukilta, mutta ei viitsinyt, vaan huusi käskevästi
ja viittoili miehiä tulemaan luokseen. Ajaessa tuntunut tuulenhenki
oli pysähdyttäessä lakannut; paarmat peittivät häntiään vihaisesti
huiskuttavat, hikiset hevoset. Kärryjen luota kuulunut heleä
viikatteen hionta taukosi. Yksi miehistä nousi ja lähti tulemaan
vaunuja kohti.

-- Onpas kangistunut! ärjäisi kirjuri miehelle, joka tuli hitaasti
paljain jaloin vähän ajettua, kuivapintaista tietä pitkin. --
Jouduhan!

Kiharapäinen ukko, jolla oli niinikiehkura tukassaan ja jonka
kyyryinen selkä oli hiestä tumma, kiiruhti askeliaan ja tarttui
vaunujen viereen tultuaan ruskettuneella kädellään kiinni
suojuskaaresta.

-- Vozdvizhenskojen herraskartanoonko? Kreivin luo? toisti hän, --
tästä kun kappaleen matkaa ajatte, niin käännytte sitten oikeaan.
Siitä vie suoraan kartanoon. Sitäkös te itseään menette tapaamaan,
vai...?

-- Ovatkos kotosalla, tiedätkö? kysyi Darja Aleksandrovna
epämääräisesti, tietämättä kuinka tuolta talonpojalta olisi pitänyt
kysyä, kun tarkoitti Annaa.

-- Eivätkö liene, sanoi mies siirrellen paljaita jalkojaan ja jättäen
tien pölyyn selviä jalkapohjan ja viiden varpaan jälkiä. -- Kotona
pitäisi olla, toisti hän nähtävästi juttelunhaluisena. -- Eilen ikään
tuli vieraita. Niitä käy myötäänsä... Mitä sinä? kääntyi hän kärryjen
luota huutavaa nuorukaiseen päin. -- Niinpä tosiaan menivät. Tästä
vastikään ratsastivat ohi katsomaan leikkuuta. Mutta ovat jo voineet
mennä kotiin. Mistäs vieraat ovat?

-- Kaukaa ollaan, sanoi kuski ja nousi pukilleen. -- Ettäkö ei ole
pitkälti enää?

-- Ei ole pitkälti. Kun tästä nyt ajatte... alkoi ukko selittää
vielä kerran hangaten kädellään vaunujen suojuskaarta.

Nuori, terve, vanttera mies tuli myös vaunujen luo.

-- Eikö olisi elonkorjuutyötä? kysyi hän.

-- Ei minulla ole, sanoi Darja Aleksandrovna.

-- Kun käännät vasempaan, tulee kartano ihan nenäsi eteen, selitti
ukko, joka nähtävästi olisi mielellään jutellut matkamiesten kanssa
kauemmankin.

Kuski vetäisi ohjaksista, mutta tuskin olivat vaunut lähteneet
liikkeelle, kun ukko huusi: -- Odotahan! Hoi! Kuuletko, seisautahan!
kuului kahden äänen huuto. Kuski seisautti.

-- Tuolta tulevat itse, huusi talonpoika. -- Hei, miten viilettävät!
lisäsi hän osoittaen neljää ratsuhevosta ja char-a-bancs-vaunuja,
jotka tulivat tietä pitkin.

Ratsastajat olivat Vronski, ratsurenki, Anna ja Veslovski, ja
vaunuissa istuivat ruhtinatar Varvara ja Svijazhski. He olivat olleet
ajelemassa ja katsomassa vasta tuotujen leikkuukoneiden toimintaa.

Kun vaunut olivat pysähtyneet, ratsastajat saapuivat käymäjalkaa.
Edellä tulivat Anna ja Veslovski. Anna ratsasti tasaisesti
ja rauhallisesti keskikokoisella, tanakalla englantilaisella
ratsuhevosellaan, jonka harja ja häntä oli leikattu lyhyeksi. Hänen
kaunis päänsä korkean hatun alla kihartuvine mustine hiuksineen,
hänen täyteläiset olkapäänsä, hänen hoikka, mustan amatsonipuvun
tiiviisti kietoma vartalonsa ja koko hänen tyyni, siro asentonsa
hämmästytti Dollyä ihanuudellaan.

Ensi alkuun ratsastaminen oli tuntunut Dollystä sopimattomalta.
Ratsastavan naisen kuvaan liittyi hänen mielikuvituksessaan
väkisinkin jonkinlaisen keveän ja nuorekkaan keimailun piirre,
joka ei hänen mielestään sopinut Annan asemassa olevalle naiselle;
mutta kun hän näki Annan läheltä, hänen täytyi muuttaa mielensä.
Tyylikkyydestä huolimatta kaikki hänessä -- hänen asentonsa, pukunsa
ja liikkeensä -- oli niin korutonta, tyyntä ja arvokasta, ettei
voinut olla mitään luonnollisempaa.

Annan rinnalla, harmaan, tulisen ratsuhevosen selässä ratsasti
Vasenka Veslovski liehuvanauhainen skotlantilaislakki päässään.
Hän ojenteli paksuja jalkojaan nähtävästi ihaillen itseään. Darja
Aleksandrovna ei voinut pidättää iloista hymyään, kun näki hänet.
Heidän takanaan ratsasti Vronski. Hänellä oli tummanharmaa,
puhdasrotuinen ratsu, joka oli nähtävästi tulistunut laukatessaan ja
jota hän koetti nyt käymäjalkaa ratsastaessaan tyynnyttää.

Hänen jäljessään ratsasti pieni, ratsurengin puvussa oleva mies.
Svijazhski ja ruhtinatar ajoivat ratsastajien kintereillä uusissa
char-abancs-vaunuissa, joiden edessä oli suuri musta ajohevonen.

Heti kun Anna huomasi, kuka tuo pieni, vanhojen ajopelien nurkkaan
vetäytynyt nainen oli, hänen kasvonsa kirkastuivat iloisesta hymystä.
Hän huudahti, hätkähti satulassaan ja kannusti hevosensa neliin.
Tultuaan vaunujen viereen hän hyppäsi apua odottamatta maahan ja
juoksi ratsupukuaan kannatellen Dollyn luo.

-- Niin minä luulinkin enkä uskaltanut luulla. Kuinka hauskaa! Et voi
kuvitella kuinka iloinen olen! hän puhui painaen välillä kasvonsa
Dollyn kasvoja vasten ja suudellen häntä, ja välillä taas katsoen
häntä hymyillen silmiin. -- Mikä ilo minulle, Aleksei! hän sanoi
katsahtaen Vronskiin, joka oli myös hypännyt alas hevosen selästä ja
tullut vaunujen luo.

Vronski otti harmaan, korkean hatun päästään ja astui Dollyn luo.

-- Ette usko, kuinka hyvillämme olemme tulostanne, hän sanoi
erityisen painokkaasti ja hymyili niin, että vahvat valkeat hampaat
välkkyivät.

Vasenka Veslovski nosti hevosen selästä lakkiaan ja heilautti
iloisesti sen nauhoja päänsä yllä tervehtiäkseen vierasta.

-- Se on ruhtinatar Varvara, vastasi Anna Dollyn kysyvään katseeseen,
kun vaunut olivat saavuttaneet heidät.

-- Vai niin! sanoi Darja Aleksandrovna, ja hänen kasvoissaan kuvastui
salainen mielipaha.

Ruhtinatar Varvara oli hänen miehensä täti, ja Dolly tunsi hänet jo
vanhastaan eikä pitänyt hänestä. Hän tiesi, että ruhtinatar Varvara
oli kaiken ikänsä kyläillyt rikkaitten sukulaistensa luona; ja Dollyä
loukkasi se seikka, että hänen miehensä sukulainen oli nyt asettunut
Vronskin elätettäväksi. Anna huomasi Dollyn ilmeen, hämmentyi ja
punastui, pudotti kädestään pitkät helmansa ja oli vähällä kompastua.

Darja Aleksandrovna meni pysähtyneiden ajoneuvojen luo ja tervehti
kylmästi ruhtinatar Varvaraa. Svijazhski oli myös hänelle tuttu.
Svijazhski kysyi, miten hänen eriskummallinen ystävänsä Levin jaksoi
nuoren vaimonsa kanssa, ja luotuaan pikaisen silmäyksen nelivaljakon
hevosiin ja kuluneisiin vaunuihin, ehdotti, että arvoisat rouvat
istuutuisivat char-a-bancs'iin.

-- Ja minä lähden noilla kulkuneuvoilla, hän sanoi. -- Hevonen on
kiltti, ja ruhtinatar ajaa mainiosti.

-- Ei, olkaa te vain siellä, sanoi Anna, -- me ajamme yhdessä Darja
Aleksandrovnan kanssa, ja ottaen Dollyä käsivarresta vei hänet
takaisin vaunuihin.

Darja Aleksandrovna ihasteli silmät suurina noita hienoja ajopelejä,
jollaisia hän ei ollut koskaan ennen nähnyt, kauniita hevosia ja
hienostuneita, säteileviä kasvoja, jotka häntä ympäröivät. Mutta
eniten häntä ihmetytti muutos, joka oli tapahtunut hänelle niin
tutussa ja rakkaassa Annassa. Toinen, vähemmän tarkkaavainen nainen,
joka ei olisi tuntenut Annaa ennestään eikä ajatellut niitä asioita,
joita Dolly oli miettinyt tullessaan, ei olisi huomannut Annassa
mitään erikoista. Mutta Dolly huomasi hänessä heti sen erityisen
kauneuden, joka ilmenee naisissa vain rakkauden parhaimpina aikoina,
eikä voinut olla sitä mielessään ihastelematta. Jokainen piirre hänen
kasvoissaan, poskien ja leuan kuoppien selkeys, huulten asento, hymy,
joka ikään kuin liihotteli ympäri kasvoja, silmien loiste, liikkeiden
siro nopeus, äänen täyteläinen sointi, vieläpä hänen ystävällisen
äkäinen vastauksensakin Veslovskille, kun tämä pyysi saada ratsastaa
hänen ratsullaan opettaakseen sitä laukkaamaan oikealla puolen kaikki
tämä oli erityisen viehättävää; ja hän näytti itse tietävän sen ja
iloitsevan siitä.

Kun Dolly ja Anna olivat istuutuneet vaunuihin, molemmat valtasi
yhtäkkiä omituinen hämmennys. Anna hämmentyi huomatessaan Dollyn
tarkkaavaisen ja kysyvän katseen; Dolly taas ei voinut Svijazhskin
huomautuksen jälkeen olla ujostelematta vanhoja likaisia
"kulkuneuvojaan", joihin Annakin oli istuutunut. Kuski Filipp
ja kirjanpitäjä olivat myös ikään kuin hämillään. Salatakseen
kainostelunsa konttoristi hyöriskeli vaunujen ympärillä ollen
auttavinaan rouvia vaunuihin, mutta Filipp kävi synkännäköiseksi
ja päätteli, ettei tuosta ulkomaalaisesta komeudesta kannattanut
välittää mitään. Hän katsahti mustaan juoksijaan ja hymähti
ivallisesti, ikään kuin varmana siitä, että tuollainen on hyvä vain
"romenaatihevosena", mutta ettei se mene helteessä neljääkymmentäkään
virstaa yhtä mittaa.

Työkärryjen luona olevat talonpojat olivat kaikki nousseet seisomaan
ja katselivat uteliaina ja iloisina maantielle tehden huomautuksiaan
herrasväestä.

-- Hyvillään näkyvät olevan, eivät ole tainneet ihan äsken tavata,
sanoi niinipäähineinen, kiharatukkainen ukko.

-- Tuolla mustalla orilla sitä kelpaisi lyhteitä ajaa; liukkaasti
menisi.

-- Katsokaas! Onko tuo housuniekka nainen? sanoi eräs miehistä
osoittaen naistensatulaan istuutuvaa Vasenka Veslovskia.

-- Ei, mies se on. Kas, miten kiepsahti näppärästi.

-- Tokko tässä enää kannattaa ruveta ruokalevolle?

-- Mitä sitä enää tämän päivän nimiin nukkumaan? sanoi ukko ja
katsoi kämmenensä alitse aurinkoa kohti. -- Päivä on jo yli puolen!
Ottakaahan koukut, niin lähdetään.



XVIII


Anna katseli Dollyn laihoja, kuihtuneita ja pölyisiä kasvoja ja
aikoi sanoa, että Dolly oli vanhentunut; mutta muistaessaan itse
kaunistuneensa ja huomatessaan Dollyn ihastuneen katseen hän huoahti
ja alkoi puhua omasta itsestään.

-- Sinä katselet minua, hän sanoi, -- ja ajattelet, voinko minä olla
onnellinen nykyisessä asemassani. No niin. Häpeä tunnustaa, mutta
minä... minä olen anteeksiantamattoman onnellinen. On aivan kuin
olisin ollut loihdittuna tai nähnyt hirveää, kammottavaa unta ja
yhtäkkiä herännyt ja huomannut, ettei noita kauheuksia olekaan. Minä
olen saanut kestää paljon piinallista ja kauheata, mutta nyt olen jo
kauan aikaa, varsinkin siitä saakka, kun tulimme tänne, ollut kovin
onnellinen!... hän sanoi katsoen Dollyyn arasteleva, kysyvä hymy
huulillaan.

-- Onpa hauska kuulla! sanoi Dolly hymyillen, mutta kylmemmin kuin
olisi tahtonut. -- Olen kovin iloinen puolestasi. Miksi et ole
kirjoittanut minulle?

-- Miksikö?... Siksi, etten ole rohjennut... sinä unohdat minun
asemani...

-- Et rohjennut? Minulle? Jos sinä tietäisit kuinka minä... Minusta
on...

Dolly alkoi kertoa tämänaamuisia mietteitä, mutta se ei tuntunut
hänestä sillä hetkellä oikein sopivalta.

-- No, siitä ehdimme puhua myöhemmin. Mitä rakennuksia nuo kaikki
ovat? hän kysyi tahtoen vaihtaa puheenaihetta ja osoittaen vihantojen
akaasia- ja sireeniaitojen takaa näkyviä punaisia ja vihreitä
kattoja. -- Aivan kuin pieni kaupunki.

Mutta Anna ei vastannut hänen kysymykseensä.

-- Ei, ei! Mitä mieltä sinä olet minun asemastani, mitä sinä
ajattelet siitä, sano? kysyi hän.

-- Minun mielestäni, Dolly aloitti, mutta samassa vaunujen ohitse
nelisti naistensatulassaan raskaasti keinahteleva Vasenka Veslovski,
joka oli saanut ratsun laukkaamaan tahtonsa mukaan. "Hyvin menee,
Anna Arkadjevna!" hän huudahti. Anna ei edes vilkaissut häneen päin;
mutta Dollystä tuntui taaskin vaikealta ryhtyä täällä maantiellä
tuohon pitkään keskusteluun, ja siksi hän supisti sanottavansa
muutamaan lauseeseen.

-- En ajattele mitään, hän sanoi, -- minä olen aina pitänyt
sinusta, ja jos oikein pitää jostain ihmisestä, niin pitää hänestä
kokonaisena, sellaisena kuin hän on, eikä vain sellaisena kuin
tahtoisi hänen olevan.

Anna käänsi katseensa pois silmiään siristäen -- se oli uusi tapa,
jota Dolly ei ollut ennen huomannut -- ja vaipui hetkeksi mietteisiin
voidakseen ymmärtää Dollyn sanojen koko merkityksen. Päästyään
perille niistä hän katsahti Dollyyn.

-- Jos sinulla olisi joitakin syntejä, hän sanoi, -- niin ne kaikki
annettaisiin sinulle anteeksi tulosi ja noiden sanojesi tähden.

Ja Dolly näki, kuinka kyyneleet kihosivat Annan silmiin. Hän puristi
vaiti Annan kättä.

-- Niin, mitä rakennuksia nuo ovat? Kylläpä niitä on paljon! toisti
hän hetken vaitiolon jälkeen äskeisen kysymyksensä.

-- Ne ovat työväen ja virkailijoiden asuntoja, tehdasrakennuksia ja
hevostalleja. Tuosta alkaa puisto. Kaikki oli päässyt rappeutumaan,
mutta Aleksei on korjauttanut kaiken. Hän pitää niin tästä
maatilastaan ja on hyvin innostunut maataloudesta, mitä en ollenkaan
osannut odottaa. Hän on niin monipuolinen luonne! Mihin ikinä hän
ryhtyy, hän tekee kaikki loistavasti. Hän ei ikävöi vähääkään,
päinvastoin, hän nauttii työstään. Mikäli minä ymmärrän, hänestä
on tullut mainio, harkitseva isäntä, taloudenpidossaan melkein
itara. Mutta ainoastaan siinä. Kun on kysymys kymmenistä tuhansista,
silloin hän ei laske, Anna puhui kasvoillaan se salaperäisen iloinen
veitikkamainen hymy, jollainen naisilla usein on heidän puhuessaan
rakastamansa miehen salaisista ominaisuuksista, joista vain he ovat
päässeet perille. -- Tuo suuri rakennus tuolla, näethän, on uusi
sairaala. Minä luulen sen tulevan maksamaan toistasataatuhatta
ruplaa. Se on hänen lempilapsensa nykyään. Ja tiedätkö miten se sai
alkunsa? Talonpojat pyysivät häntä luovuttamaan heille heinämaata
halvempaan hintaan, mutta hän ei suostunut, ja minä moitin häntä
saituudesta. Ei tietenkään yksinomaan siitä syystä, mutta osaksi
kuitenkin, hän ryhtyi puuhaamaan tuota sairaalaansa näyttääkseen,
ettei ole saita, ymmärräthän. Totta kyllä c'est une petisesse[38];
mutta minä rakastan häntä vieläkin enemmän sen vuoksi. Nyt saat heti
nähdä asuinrakennuksen. Se on hänen isoisänsä ajoilta eikä sitä ole
vähääkään muutettu.

-- Kuinka kaunis! sanoi Dolly ihastuen väkisinkin, kun komea
pylväskoristeinen talo tuli näkyviin puutarhan vanhojen puiden
monivivahteisen vihannuuden takaa.

-- Niin, eikö olekin? Yläkerrasta on ihastuttava näköala.

He ajoivat hiekoitetulle, kukkapenkereiden koristamalle pihamaalle,
missä kaksi miestä paraikaa asetteli särmikkäitä kiviä möyhennetyn
kukkapenkin ympärille, ja pysähtyivät katetun pääoven eteen.

-- Ahaa, he ovat jo tulleet! sanoi Anna nähdessään ratsuhevosia
paraikaa vietävän pois pihasta. -- Eikö tuo hevonen olekin kaunis.
Se on englantilainen cob. Minun lemmikkini. Tuokaa se tänne ja
antakaa sokeria. Missä kreivi on? hän kysyi kahdelta juhlapukuiselta
lakeijalta, jotka kiiruhtivat ottamaan heitä vastaan. -- Kas,
sieltähän hän tulee! hän lisäsi nähdessään myös Vronskin ja
Veslovskin tulevan vastaan.

-- Mihin te tahdotte sijoittaa ruhtinattaren? kysyi Vronski ranskaksi
Annalta ja vastausta odottamatta tervehti vielä kerran Darja
Aleksandrovnaa hänen kättään suudellen. -- Isoon parvekehuoneeseenko?

-- Oi ei, se on niin kaukana! Ennemminkin kulmahuoneeseen, niin
saamme olla enemmän yhdessä. No, käydäänpä sisään, sanoi Anna
annettuaan hevoselleen lakeijan tuomat sokeripalaset.

-- Et vous oubliez votre devoir[39], hän sanoi Veslovskille, joka oli
myös tullut kuistille.

-- Pardon, j'en ai tout plein des poches[40], vastasi Veslovski
hymyillen, työntäen sormensa liivintaskuihin.

-- Mais vous venez trop tard[41], sanoi Anna pyyhkien liinalla
hevosen syöttämisestä kastunutta kättään.

Anna kääntyi Dollyn puoleen: -- Tokihan sinä nyt jäät pitemmäksi
aikaa. Yhdeksi päiväksikö? Sehän on mahdotonta.

-- Lupasin niin kotona, ja lapsetkin... sanoi Dolly ujostellen
pölyisiä kasvojaan ja käsilaukkuaan.

-- Ei, Dolly kulta... No, katsotaan. Mennään, mennään! Anna sanoi
vieden Dollyä huoneeseen.

Se ei ollut se vierashuone, jota Vronski oli ehdottanut, vaan
toinen, jonka puutteet Anna sanoi Dollyn kyllä antavan anteeksi.
Ja tämä huone, jota ei voitu tarjota anteeksi pyytämättä, oli niin
hieno, ettei Dolly ollut koskaan asunut sellaisessa. Huone toi hänen
mieleensä parhaat ulkomaiset hotellit.

-- Voi, rakkaani, kuinka onnellinen olen tulostasi! sanoi Anna
istuutuen ratsastuspuvussaan hetkeksi Dollyn viereen. -- Kerro
minulle kotiväestäsi. Stivaa olen vilaukselta tavannut. Mutta eihän
hän osaa kertoa lapsistaan. Kuinka minun Tanja-lemmikkini jaksaa? Hän
on kai iso tyttö jo?

-- Niin, isohan hän on, vastasi Darja Aleksandrovna lyhyesti ja
ihmetteli itsekin omaa kylmyyttään. -- Meillä on niin mukavaa, kun
asumme Levinien luona, lisäsi hän.

-- Jospa minä olisin tiennyt, sanoi Anna, -- ettet sinä halveksi
minua... Teidän olisi pitänyt tulla meille kesäksi. Onhan Stiva
Aleksein vanha hyvä ystävä, hän lisäsi ja punastui äkkiä.

-- Niin, mutta meidän on siellä niin hyvä... sanoi Dolly hämillään.

-- Oi, olen niin iloinen, että puhun tyhmyyksiä. Kuinka hyvin sinä
teit! Anna sanoi suudellen häntä taas. -- Sinä et ole vielä sanonut
minulle, mitä mieltä olet minusta, mutta minäpä tahdon tietää kaikki.
Olen joka tapauksessa iloinen siitä, että saat nähdä millainen
olen. Minä en tahdo kenenkään luulevan, että minun tarkoitukseni on
osoittaa jotakin. Minä en tahdo osoittaa enkä todistaa mitään, tahdon
vain elää tekemättä pahaa kenellekään paitsi itselleni. Siihen kai
minulla on oikeus, vai mitä? Se on kuin onkin pitkä kysymys, puhutaan
siitä myöhemmin perin pohjin. Minä menen nyt pukeutumaan ja lähetän
kamarineidon avuksesi.



XIX


Jäätyään yksin Darja Aleksandrovna tarkasteli huonetta emännän
silmin. Kaikessa, mitä hän oli nähnyt kartanoon tullessaan ja
astuessaan sisään ja mitä hän nyt näki huoneessaan, oli ihmetyttävää
yltäkylläisyyttä ja keikarimaisuutta sekä sellaista uutta
eurooppalaista upeutta, johon hän oli tutustunut vain englantilaisten
romaanien välityksellä, mutta jota hän ei ollut vielä koskaan
nähnyt Venäjällä, varsinkaan maalla. Kaikki oli uutta alkaen
uusista ranskalaisista tapeteista koko lattiaa verhoavaan mattoon
saakka. Joustinsänky patjoineen, erillisine päätyineen ja pienine
silkkipäällystyynyineen, marmorinen pesupöytä, peili, leposohva,
pöydät, uunilla oleva pronssinen kello, ikkuna- ja oviverhot --
kaikki oli kallista ja uudenaikaista.

Yhtä uudenaikainen ja kallisarvoinen kuin koko huone oli myös hieno
kamarineito, joka tuli tarjoamaan Dollylle palveluksiaan. Tyttö
oli sekä kampaukseltaan että puvultaan muodikkaampi kuin Dolly
itse, ja vaikka Dolly pitikin tämän kohteliaisuudesta, siisteydestä
ja palvelualttiudesta, hän ei voinut olla täysin luonteva tämän
seurassa. Aivan kuin kiusalla Dollylle oli sattunut mukaan paikattu
kampausnuttu, ja ne samat paikatut ja parsitut kohdat, joista hän
kotona ylpeili, vaivasivat nyt häntä. Kotona oli selvää, että kuuteen
nuttuun tarvittiin kaksikymmentäneljä arsinaa 65 kopeekan kangasta,
mikä teki lisätarvikkeita ja työpalkkaa lukuunottamatta yli 15
ruplaa, ja ne 15 ruplaa olivat säästyneet. Mutta palvelijan nähden
tuntui kiusalliselta olla paikatussa nutussa.

Darja Aleksandrovnan tuli paljon keveämpi olla, kun huoneeseen tuli
Annan vanha tuttu palvelijatar Annuska. Keikarimaista kamarineitoa
tarvittiin rouvan luo, ja Annuska jäi Darja Aleksandrovnan
avuksi. Annuska oli nähtävästi hyvin iloinen vieraan tulosta
ja puheli lakkaamatta. Dolly huomasi, että Annuskan teki mieli
lausua ajatuksensa rouvastaan ja puhua kreivin rakkaudesta ja
uskollisuudesta Anna Arkadjevnaa kohtaan, mutta Dolly hillitsi
taitavasti hänen yrityksensä.

-- Minä olen kasvavasta tytöstä asti ollut Anna Arkadjevnan luona ja
hän on minulle rakkaampi kuin kukaan muu. Eihän se meidän asiamme ole
ruveta arvostelemaan. Kun sillä lailla rakastaa...

-- Niin, ole hyvä, ja anna pestäväksi, jos mahdollista, keskeytti
Darja Aleksandrovna.

-- Kyllä, rouva. Meillä on varta vasten pyykinpesijöinä kaksi
naisihmistä, ja liinavaatteet pestään kaikki koneella. Kreivi itse
pitää kaikkea silmällä. On siinä sellainen mies...

Dollyn iloksi Anna tuli huoneeseen tehden siten lopun Annuskan
lörpöttelystä.

Anna oli pukeutunut hyvin yksinkertaiseen batistipukuun. Dolly
silmäili tarkasti tuota yksinkertaista pukua. Hän tiesi, mitä tuo
yksinkertaisuus merkitsi ja millaisia summia se vaati.

-- Vanha tuttu, sanoi Anna tarkoittaen Annuskaa.

Anna ei enää ujostellut. Hän oli täysin vapautunut ja rauhallinen.
Dolly näki, että Anna oli täysin toipunut hänen tulonsa
herättämästä alkuhämmennyksestä ja ottanut käyttöön pinnallisen
ja välinpitämättömän sävyn. Ovi siihen osastoon, mihin tunteet ja
syvemmät ajatukset oli kätketty, tuntui nyt olevan lukittu.

-- No, kuinka sinun pikku tyttösi voi? kysyi Dolly.

-- Aniko (näin hän kutsui tytärtään Annaa)? Hän voi oikein hyvin.
Tahtoisitko nähdä hänet? Mennään, niin minä näytän. Hoitajien
hankkimisessa on ollut kauhea vaiva, alkoi hän kertoa. -- Meillä on
ollut italialaisnainen imettäjänä. Muuten hyvä, mutta kauhean tyhmä.
Me aioimme jo lähettää hänet pois, mutta tyttö on niin tottunut
häneen, että pidämme häntä vielä.

-- Mutta kuinka te olette järjestäneet...? Dolly aikoi kysyä, kenen
nimi tytöllä tulisi olemaan, mutta huomatessaan Annan kasvojen äkkiä
synkistyvän hän muutti kysymyksensä toiseksi. -- Kuinka te olette
tehneet? Onko hänet jo vieroitettu?

Mutta Anna oli ymmärtänyt.

-- Sinä aioit kysyä muuta. Sinä aioit kysyä hänen sukunimeään, eikö
niin? Se kiusaa Alekseita. Tyttö on ilman sukunimeä, tarkoitan, että
hän on Karenina, sanoi Anna painaen silmäluomensa niin alas, että
silmiä ei näkynyt laskettujen ripsien takaa. -- No, puhutaan siitä
kaikesta myöhemmin, hänen kasvonsa kirkastuivat taas, -- Mennään,
minä näytän hänet sinulle. Elle est très gentille[42]. Liikkuu jo.

Lastenkamarissa ylellisyys oli vielä silmiinpistävämpää kuin muualla.
Siellä oli Englannista tilattuja pikku kärryjä, apuvälineitä kävelyn
harjoitteluun, erityinen biljardipöydän tapainen konttausikäisen
leikkikehä, keinuja ja uudenaikaisia kylpyammeita, kaikki lujaa,
englantilaista, laadukasta ja nähtävästi hyvin kallista tavaraa.
Huone oli suuri, korkea ja valoisa.

Heidän astuessaan sisään tyttö istui paitasillaan korkeassa
syöttötuolissaan pöydän ääressä ja söi lihalientä, jota hän oli
valuttanut aika lailla ruokalapulleen. Lasta syötti tämän kanssa
nähtävästi yhdessä aterioiva venäläinen kamarineiti. Imettäjää ja
hoitajaa ei näkynyt; he olivat viereisessä huoneessa ja kuuluivat
solkkaavan siellä outoa ranskaansa, ainoaa kieltä, jonka avulla
saattoivat vähänkään ymmärtää toisiaan.

Annan äänen kuultuaan koreasti pukeutunut, isokokoinen ja
epämiellyttävän näköinen englantilainen hoitajatar tuli ovesta
sisään, heilautti valkeita kiharoitaan ja alkoi heti puolustautua,
vaikkei Anna syyttänytkään häntä mistään. Jokaiseen Annan sanaan hän
vastasi nopeasti ja toistamalla useampaan kertaan: 'Yes, my lady'[43].

Pikku tyttö oli punaposkinen, mustakulmainen ja -tukkainen, ja
sen punakka vartalo näytti hyvin vankalta. Lapsi miellytti Darja
Aleksandrovnaa kovasti, vaikka se katselikin vierasta jokseenkin
jurosti. Hänen kävi oikein kateeksi tuon lapsen terve ulkonäkö.
Sen liikkumistapakin miellytti häntä. Yksikään hänen lapsistaan
ei ollut liikkunut niin. Kun tyttö pantiin istumaan matolle ja
pikku mekon helmat nostettiin ylös häiritsemästä, sen toimia oli
kerrassaan herttaista katsella. Lapsi katseli välähtelevin mustin
silmin ympärilleen kuin pieni metsänpeto ja hymyili, ilmeisesti
hyvillään osakseen saamasta ihailusta, nojautui sitten jalat haralla
tarmokkaasti käsiinsä ja veti nopeasti takaruumiinsa eteenpäin,
siirsi kätensä kauemmaksi ja jatkoi kulkuaan.

Mutta lastenkamarin yleinen henki ei miellyttänyt Darja
Aleksandrovnaa. Varsinkin englantilaishoitajatar oli hänestä
vastenmielinen. Kun Anna hyvästä ihmistuntemuksestaan huolimatta
oli ottanut lapselleen noin epämiellyttävän hoitajan, Dolly käsitti
asian johtuvan ainoastaan siitä, että hyviä lastenhoitajia oli vaikea
saada tulemaan niin epätavalliseen perheeseen kuin Annan oli. Lisäksi
Darja Aleksandrovna ymmärsi pian, etteivät Anna, imettäjä, hoitaja ja
lapsi oikein sopineet yhteen ja että äidin käynti lastenhuoneessa oli
harvinainen tapaus. Anna tahtoi antaa tyttärelleen erään leikkikalun,
mutta ei löytänytkään sitä.

Kaikkein ihmeellisintä oli se, että Anna erehtyi vastatessaan,
montako hammasta lapsella oli, eikä tiennyt mitään kahden viimeisen
hampaan ilmestymisestä.

-- Minusta tuntuu välillä raskaalta se, että olen täällä kuin liikaa,
sanoi Anna lähtiessään lastenkamarista laahus koholla, jottei
kaataisi oven luona olevia leikkikaluja. -- Toisin oli ensimmäisen
lapseni kamarissa.

-- Minä luulin päinvastoin, sanoi Darja Aleksandrovna arasti.

-- Oi ei! Tiedätkö, että minä tapasin hänet, Serjozhan, sanoi Anna
siristäen silmiään kuin katsellen jotain kaukana siintävää. -- Siitä
voimme puhua myöhemmin. Et voi uskoa, minä olen kuin nälkiintynyt,
jolle yhtäkkiä onkin katettu kukkurainen päivällispöytä ja joka ei
tiedä mihin kävisi käsiksi. Kukkurainen päivällispöytä olet sinä ja
kaikki ne asiat, joista saan nyt puhella kanssasi. Minullahan ei ole
ollut ketään, jonka kanssa olisin saanut niistä jutella. En vain
tiedä mistä aloittaisin. Mais je ne vous ferai grâce de rien[44].
Minun täytyy saada kertoa sinulle kaikki. Niin, täytyy kai ensin
antaa sinulle yleiskatsaus siitä seurueesta, jonka täällä tapaat,
aloitti hän. -- Aloitan naisista. Ruhtinatar Varvara. Sinä tunnet
hänet ja minä tiedän, mitä mieltä sinä ja Stiva olette hänestä. Stiva
sanoo, että koko hänen elämänsä tarkoituksena on näyttää, että hän on
täti Katerina Pavlovnan yläpuolella. Se kaikki on totta; mutta hän
on hyväluontoinen ja minä olen hänelle niin kiitollinen. Tietyllä
hetkellä Pietarissa un chaperon[45] oli minulle välttämätön. Ja hän
sattui juuri silloin paikalle. Hän on tosiaan hyväluontoinen. Hän on
helpottanut asemaani paljon. Huomaan, ettet sinä käsitä minun asemani
tukaluutta... siellä Pietarissa nimittäin, lisäsi hän. -- Täällä
minä olen aivan rauhallinen ja onnellinen. No, siitä myöhemmin.
Täytyy ensin luetella muutkin. Svijazhski on aatelismarsalkka ja
hyvin kunnollinen ihminen, mutta näyttää tarvitsevan Alekseita
liikaa. Ymmärräthän, että niin varakkaalla miehellä kuin Alekseilla
voi täällä maalla olla sangen suuri vaikutusvalta. Sitten Tushkevitsh
olet kai sinä nähnyt hänet, hänhän oli Betsyn kumppani. Nyt hänet on
pantu viralta ja hän tuli meille. Hän on, kuten Aleksei sanoo, niitä
ihmisiä, jotka ovat varsin miellyttäviä, jos heitä pitää sellaisina,
jollaisilta he tahtovat näyttää, et puis, il est comme il faut[46],
kuten ruhtinatar Varvara sanoo. Sitten Veslovski... hänethän sinä
tunnet. Sangen herttainen poika, hän sanoi, ja veitikkamainen
hymy väreili hänen huulillaan. -- Mitä hullua Levinillä tapahtui?
Veslovski on kertonut siitä Alekseille, mutta meidän on vaikea uskoa.
Il est très gentil et naif[47], lisäsi hän samalla lailla hymyillen.
-- Miehet tarvitsevat ajanvietettä ja Aleksei tarvitsee seuraa,
sen vuoksi minäkin koetan pitää arvossa pientä piiriämme. Onhan
hyvä, että meillä on elämää ja iloa ympärillämme, ettei Alekseikaan
rupea kaipaamaan mitään uutta. Sitten saat myös nähdä saksalaisen
tilanhoitajamme. Hän on hyvin kunnollinen ja osaava mies. Aleksei
pitää hänestä paljon. Sitten meillä on tohtori, nuori mies, ei ihan
nihilistikään, mutta tiedätkö, syö veitsellä... oikein hyvä lääkäri
tosin. Sitten vielä arkkitehti... Une petite cour[48].



XX


-- No, ruhtinatar, tässä on nyt Dolly, jota te olette niin halunnut
tavata, sanoi Anna astuen Darja Aleksandrovnan kanssa suurelle
kiviselle ulkoparvekkeelle, jonka varjoisammalla puolella ruhtinatar
Varvara istui ompelukehyksensä ääressä kirjailemassa tuolinpäällystä
kreivi Aleksei Kirillovitshille. -- Hän sanoo, että ei tahdo mitään
ennen päivällistä, mutta käskekää sentään tuomaan aamiaista; minä
menen hakemaan Alekseita ja tuon heidät kaikki tänne.

Ruhtinatar Varvara otti Dollyn ystävällisesti ja hieman holhoavasti
vastaan ja alkoi heti selittää asettuneensa Annan luo siitä syystä,
että oli aina pitänyt hänestä enemmän kuin Katerina-sisko eli
ruhtinatar Katerina Pavlovna, joka oli kasvattanut Annan, ja että
nyt, kun kaikki olivat hylänneet Annan, hän piti velvollisuutenaan
auttaa tätä tänä mitä vaikeimpana ajanjaksona.

-- Kun hän saa avioeron, minä poistun takaisin yksinäisyyteeni, mutta
nyt minä voin olla hyödyksi, ja täytän velvollisuuteni, niin raskasta
kuin se minulle onkin, toisin kuin muutamat muut. Kuinka herttaisesti
sinä teit kun tulit! He elävät aivan kuin kaikkein parhaimmat
aviopuolisot; Jumala olkoon heidän tuomarinsa, se ei ole meidän
ihmisten asia. Ovatko he muka ensimmäiset? Entäs Birjuzovski ja rouva
Avenjeva... Itse Nikandrovkin, ja Vasiljev ja rouva Mamonova, ja Liza
Neptunova... Eikä kukaan puhunut mitään. Loppujen lopuksi kaikki
avasivat heille ovensa. Ja toiseksi, c'est un intérieur si joli, si
comme il faut. Tout-á-fait à l'anglaise. On se ré-unit le matin au
breakfeast et puis on se sépare[49]. Ennen päivällistä saa jokainen
tehdä mitä tahtoo. Päivällinen on kello 7. Stiva teki oikein kiltisti
lähettäessään sinut. Hänen ei pidä halveksia heitä. Tiedätkö, kreivi
Vronski voi äitinsä ja veljensä avulla saada aikaan mitä hyvänsä.
He tekevät täällä paljon hyvää. Eikö hän ole puhunut sinulle
sairaalastaan? Ce sera admirable[50], kaikki on tuotu Pariisista.

Puhelu keskeytyi, kun Anna, joka oli löytänyt herrat
biljardihuoneesta, palasi heidän seurassaan parvekkeelle.
Päivälliseen oli vielä aikaa, ilma oli ihana, ja siksi tehtiin
useampia ehdotuksia jäljellä olevien kahden tunnin viettämiseksi.
Ajanviettotapoja oli Vozdvizhenskojessa hyvin paljon, ja ne olivat
kokonaan toisenlaisia kuin Pokrovskojessa.

-- Une partie de lawn tennis[51], Veslovski ehdotti hymyillen
kaunista hymyään. -- Me rupeamme taas samalle puolelle, Anna
Arkadjevna.

-- On liian kuuma. Emmekö mieluummin kävelisi hiukan puutarhassa
ja menisi sitten soutelemaan näyttääksemme Darja Aleksandrovnalle
rantoja, ehdotti Vronski.

-- Minä suostun kaikkeen, sanoi Svijazhski.

-- Luullakseni Dollykin tahtoisi mieluummin kävellä, eikö niin?
Sitten menemme vähän soutelemaan, sanoi Anna.

Niin päätettiinkin. Veslovski ja Tushkevitsh lähtivät edellä
uimahuoneelle laittamaan veneitä kuntoon.

Toiset lähtivät hiljalleen kävelemään pitkin puutarhakäytävää; Anna
ja Svijazhski kulkivat edellä, Dolly ja Vronski jäljessä. Dollyä
kahlitsi ja masensi hiukan tämä kokonaan uusi ympäristö, johon hän
oli joutunut. Teoreettisesti järkeilemällä hän saattoi puolustaa
Annan tekoa, jopa suorastaan hyväksyäkin sen. Kuten monet siveellisen
elämän yksitoikkoisuuteen väsyneet, nuhteettoman siveelliset naiset,
hänkin oli välimatkan päästä täysin suvaitsevainen rikollista
rakkautta kohtaan ja tunsi miltei kadehtivansa sitä. Sitä paitsi hän
sydämestään rakasti Annaa. Mutta kun hän nyt näki tämän ilmielävänä
noiden hänelle vieraiden, nykyajan tapaan käyttäytyvien ihmisten
parissa, hänen tuli paha olla. Erityisesti häntä vaivasi ruhtinatar
Varvara, joka antoi kaiken anteeksi niiden mukavuuksien takia, joista
sai nyt nauttia.

Ylipäätään Dolly hyväksyi Annan teon abstraktilla tasolla, mutta
silti hänestä tuntui epämiellyttävältä nähdä miestä, jonka tähden
Anna oli toiminut sillä tavoin. Sitä paitsi hän ei ollut koskaan
pitänyt Vronskista. Tämä oli Dollyn mielestä ylpeä ilman mitään
syytä ylpeilyyn, ellei otettu lukuun rikkautta. Täällä kotonaan hän
teki Dollyyn vielä mahtailevamman vaikutuksen kuin ennen, eikä Dolly
voinut olla vapautunut hänen seurassaan. Dollyä vaivasi samanlainen
tunne kuin paikatussa nutussa kamarineidon edessä seisoessa. Silloin
häntä olivat kiusanneet nutun paikat, nyt hänen oli paha olla oman
itsensä tähden.

Dolly tunsi näyttävänsä nololta ja haki puheenaihetta. Vaikka hän
arvelikin, ettei niin ylpeä mies kuin Vronski pitäisi siitä, että
hänen taloaan ja puutarhaansa kehuttaisiin, hän mainitsi paremman
aiheen puutteessa olevansa niihin hyvin ihastunut.

-- Niin, se on hyvin kaunis rakennus ja hyvää, vanhanaikaista tyyliä,
vastasi Vronski.

-- Pidin kovasti kuistin edessä olevasta pihamaasta. Onko se ollut
sellainen ennenkin?

-- Ei toki! sanoi Vronski ja hänen kasvonsa kirkastuivat
mielihyvästä. -- Jospa te olisitte nähnyt sen nyt keväällä!

Ja hän alkoi ensin varovasti ja sitten yhä enemmän ja enemmän
innostuen kiinnittää vieraan huomiota talon ja puutarhan koristeiden
yksityiskohtiin. Näkyi, että Vronski, joka oli uhrannut niin paljon
vaivaa kartanonsa parantamiseen ja kaunistamiseen, oli kaivannut
tilaisuutta saadakseen hieman kerskailla siitä vieraalle ja että hän
iloitsi vieraan kehuista sydämestään.

-- Jos haluatte vilkaista sairaalaa ettekä ole väsynyt, niin se
on tässä lähellä. Menemmekö? hän sanoi katsahtaen Dollya silmiin
vakuuttuakseen siitä, ettei se ikävystyttänyt tätä.

-- Lähdetkö, Anna? lisäsi hän kääntyen Annan puoleen.

-- Lähdemme kai. Vai mitä? kysyi Anna Svijazhskilta. -- Mais il ne
faut pas laisser le pauvre Veslovski et Tushkevitsh se morfondre
là dans le bateau[52]. Täytyy lähettää sanomaan... Niin, se on
muistomerkki, jonka hän jättää jälkeensä, sanoi Anna kääntyen
Dollyn puoleen, huulillaan samanlainen veikeän tietävä hymy kuin
aikaisemminkin hänen puhuessaan sairaalasta.

-- Se on suurtyö! sanoi Svijazhski. Mutta jottei näyttäisi
siltä, että hän tahtoo mairitella Vronskia, hän lisäsi
huudahdukseensa pienen moitteen tapaisen huomautuksen. -- Minä en
voi olla ihmettelemättä, kreivi, hän sanoi, -- kuinka te, joka
terveydellisessä suhteessa teette niin paljon kansan hyväksi, olette
niin välinpitämätön kouluista.

-- C'est devenu tellement commun, les écoles[53], sanoi Vronski. --
Ei nyt oikeastaan siitäkään syystä, mutta minä innostuin nyt tähän,
ymmärrättehän. Tästä pääsemme suorinta tietä sairaalaan, hän sanoi
Darja Aleksandrovnalle osoittaen puistotiestä haarautuvaa käytävää.

Naiset avasivat päivänvarjonsa ja kääntyivät sivukäytävälle, joka
muutaman mutkan jälkeen johti pienelle portille. Tultuaan portista
Darja Aleksandrovna näki edessään suuren, punaisen, monimutkaisen
rakennuksen. Se oli jo melkein valmis ja sen maalaamaton peltikatto
välkkyi häikäisevänä kirkkaassa päivänpaisteessa. Sen rinnalla kohosi
keskeneräinen telineiden ympäröimä rakennus. Esiliinoin itsensä
suojanneet työmiehet seisoivat telineillä ja asettelivat tiiliä
paikoilleen, ammensivat ämpäreistä muurauslaastia ja tasoittelivat
kerrosta muurauslaudoilla.

-- Nopeastipa teillä työ edistyy! sanoi Svijazhski. -- Kun viimeksi
kävin, ei ollut kattoakaan.

-- Syksyksi valmistuu kokonaan. Sisältä on jo melkein kaikki
kunnossa, sanoi Anna.

-- Mikä tuo toinen rakennus on?

-- Siihen tulee lääkärin asunto ja apteekki, vastasi Vronski. Samassa
hän näki, että lyhyeen takkiin sonnustautunut arkkitehti käveli heitä
kohti. Vronski pyysi naisilta anteeksi ja lähti häntä vastaan.

Kierrettyään kalkkikuopan, josta työmiehet ottivat kalkkia, hän ja
arkkitehti pysähtyivät, ja Vronski alkoi kiivaasti puhua jotakin.

-- Päätykolmiosta tulee sittenkin matalampi, hän vastasi Annalle,
joka kysyi, mistä he puhuivat.

-- Minähän sanoin, että olisi pitänyt kohottaa perustusta, sanoi Anna.

-- Niin olisi tietenkin ollut parasta, Anna Arkadjevna, sanoi
arkkitehti, -- mutta nyt on jo myöhäistä.

-- Niin, se kiinnostaa minua kovasti, vastasi Anna Svijazhskille,
joka ihmetteli hänen arkkitektonisia tietojaan. -- Uudisrakennuksen
tulisi olla sopusuhdassa sairaalan kanssa. Mutta se on myöhemmin
keksitty ja pantu alulle ilman suunnitelmaa.

Keskusteltuaan arkkitehdin kanssa Vronski tuli taas naisten luo ja
vei heidät sisään sairaalaan.

Vaikka ulkona vielä viimeisteltiinkin räystäslistoja ja alakerrassa
maalattiin, oli yläkerrassa melkein kaikki jo kunnossa. Noustuaan
leveitä kiviportaita ylös he tulivat ensimmäiseen suureen huoneeseen.
Seinät olivat marmorinvärisiksi kalkitut, suuret, yksiruutuiset
ikkunat olivat jo paikoillaan, ainoastaan parkettilattia oli vielä
keskeneräinen, ja neliöitä höyläävät puusepät jättivät työnsä ja
vetäisivät siteet pois tukastaan tervehtiäkseen herrasväkeä.

-- Tämä on vastaanottohuone, sanoi Vronski. -- Tänne tulee
lukupulpetti, pöytä ja kaappi eikä mitään muuta.

-- Sitten menemme tänne. Älä mene lähelle ikkunaa, sanoi Anna ja
koetti, oliko maali jo kuivunut. -- Aleksei, maali on jo kuivunut,
lisäsi hän.

Vastaanottohuoneesta he tulivat käytävään, missä Vronski selitti
heille uudenaikaisen tuuletusjärjestelmänsä. Sieltä hän vei
heidät katsomaan marmorisia kylpyammeita ja erikoisjousin varustettuja
vuoteita. Sitten hän näytti heille kaikki potilashuoneet, säilytys- ja
pesuhuoneet, uudenaikaisen leivinuunin, käytävissä käytettävät
työntörattaat, joilla voi kolisuttamatta kuljettaa tarvittavia
tavaroita, ja paljon muuta. Svijazhski kiitteli kaikkea ja esiintyi
joka paikassa edistyksen uusimpien saavutusten erikoistuntijana. Dolly
vain ihmetteli näitä kaikkia ennennäkemättömiä ihmeitä ja kyseli
tarkasti kaikkea, mikä tuotti Vronskille ilmeistä iloa.

-- Niin, luulen, että tämä tulee olemaan ainoa täysin ajanmukaisesti
järjestetty sairaala koko Venäjällä, sanoi Svijazhski.

-- Tuleeko teillä olemaan erillinen synnytysosasto? kysyi Dolly. --
Se on tarpeellinen maalla. On usein...

Kohteliaisuudestaan huolimatta Vronski keskeytti hänet:

-- Tämä ei ole synnytyslaitos, vaan sairaala, joka on avoinna
kaikille sairaille paitsi tartuntatautisille, hän sanoi. -- Katsokaas
tätä... ja hän työnsi Darja Aleksandrovnan eteen äskettäin saapuneen
toipilastuolin. -- Katsokaahan. Hän istuutui tuoliin ja alkoi itse
kuljettaa sitä. -- Sairas ei voi kävellä, hän on vielä heikko tai
hänen jalkansa ovat kipeät, mutta hän kaipaa raitista ilmaa ja ajelee
tällä...

Darja Aleksandrovnaa huvitti ja miellytti kaikki, mutta eniten
häntä miellytti Vronskin luonnollinen, lapsekas innostus. "Kuinka
herttainen, hyvä ihminen", hän ajatteli väliin eikä kuunnellut
Vronskin sanoja, katseli vain tätä, tutki tämän ilmettä ja asettui
ajatuksissaan Annan sijalle. Hän oli nyt niin ihastunut tuohon
innostuneeseen Vronskiin, että ymmärsi, kuinka Anna oli voinut
rakastua häneen.



XXI


-- Minä luulen, että ruhtinatar on väsynyt, ja tuskinpa hevoset
huvittavat häntä, sanoi Vronski Annalle, joka ehdotti, että
mentäisiin hevostalleille, koska Svijazhski halusi nähdä Vronskin
uuden orin. -- Menkää te, minä saatan ruhtinattaren kotiin, niin
saamme vähän puhella, hän sanoi, -- jos niin sallitte? hän sanoi
Dollylle.

-- Hyvin mielelläni. Minulla ei tosiaan ole juurikaan käsitystä
hevosista, sanoi Darja Aleksandrovna hiukan ihmetellen.

Hän huomasi Vronskin kasvoista, että tämä tahtoi puhutella häntä
kahden kesken. Eikä hän erehtynyt. Heti kun he olivat päässeet
pikkuportin kautta takaisin puutarhaan, Vronski vilkaisi Annaan päin
ja huomattuaan, ettei tämä enää voinut kuulla eikä nähdä heitä,
aloitti:

-- Te arvasitte, että minä tahdoin puhua kanssanne, hän sanoi katsoen
Dollyyn nauravin silmin. -- Minä en erehdy pitäessäni teitä Annan
ystävänä. Hän otti hatun päästään ja pyyhki nenäliinallaan yhä
kaljummaksi käyvää päätään.

Darja Aleksandrovna ei vastannut mitään, katsahti vain arasti
Vronskiin. Kun hän oli jäänyt kahden tämän kanssa, oli hänet äkkiä
vallannut pelko: nauravat silmät ja kasvojen ankara ilme pelottivat
häntä.

Dollyn mielessä välähteli monenlaisia otaksumia siitä, mistä Vronski
aikoi hänelle puhua: "Hän pyytää minua lapsineni tulemaan heille
loppukesäksi, ja minun täytyy kieltäytyä; tai hän pyytää minua
Moskovassa hankkimaan Annalle sopivaa seuraa... Tai kenties hän puhuu
Vasenka Veslovskista ja hänen suhteestaan Annaan. Vai Kittystäkö ja
omasta syyllisyydestään?" Hän odotti kaikenlaista ikävää, mutta ei
kuitenkaan arvannut Vronskin tarkoitusta.

-- Teillä on niin suuri vaikutusvalta Annaan, hän pitää teistä hyvin
paljon, hän sanoi, -- auttakaa minua.

Darja Aleksandrovna katsoi aran kysyvästi hänen tarmokkaita
kasvojaan, jotka milloin kokonaan, milloin osaksi tulivat lehmusten
varjosta päivänvaloon, ja odotti miten hän jatkaisi; mutta Vronski
kulki äänettömänä hänen rinnallaan piirrellen kepillään vakoja
käytävän soraan.

-- Koska te olette Annan entisistä ystävättäristä ainoa, joka on
uskaltanut tulla meille -- minä en ota lukuun ruhtinatar Varvaraa --
ymmärrän käyntinne niin, ettette suinkaan ole sillä tahtonut osoittaa
pitävänne meidän asemaamme normaalina, vaan että te, käsittäen tämän
tilanteen koko raskauden, yhä pidätte ystävästänne ja tahdotte auttaa
häntä. Eikö asia ole niin? kysyi hän katsahtaen Dollyyn.

-- Niin, niin, vastasi Darja Aleksandrovna, -- mutta...

-- Ei, keskeytti Vronski ja pysähtyi unohtaen, että hän siten saattoi
noloon asemaan puhetoverinsa, jonka myös täytyi pysähtyä. -- Kukaan
ei tunne Annan asemaan tukaluutta kipeämmin kuin minä. Ja senhän te
ymmärrätte, jos voitte pitää minua ihmisenä, jolla on sydän. Minä
olen kaikkeen syypää ja siksi minä tunnen sen niin kipeästi.

-- Minä ymmärrän, sanoi Darja Aleksandrovna väkisinkin ihaillen hänen
sanojensa varmuutta ja vilpittömyyttä. -- Mutta juuri siksi, että
te tunnette olevanne syypää, te luultavasti kuvittelette asianne
pahemmaksi kuin se onkaan, sanoi Dolly. -- Seurapiirien keskuudessa
hänen asemansa tietenkin on vaikea.

-- Suorastaan helvetillinen! sanoi Vronski rypistäen kulmiaan
synkästi. -- Ei voi kuvitella pahempia henkisiä kärsimyksiä kuin mitä
hän sai kokea Pietarissa viipyessämme siellä pari viikkoa... voitte
uskoa sen.

-- Niin, mutta täällä maalla, niin kauan kuin Anna tai te ette kaipaa
seuraelämää...

-- Kaipaa sitä! sanoi Vronski ylenkatseellisesti. -- Mitä minä sillä
teen?

-- Niin kauan -- ja sitähän voi kestää koko elinikänne -- te olette
onnellisia eikä teitä häiritse kukaan. Minä näen Annasta, että hän
on onnellinen, täysin onnellinen; hän on jo ehtinyt sanoakin sen
minulle, sanoi Darja Aleksandrovna hymyillen; ja tuli niin sanoessaan
vasten tahtoaan ajatelleeksi, mahtoiko Anna sentään olla kovin
onnellinen.

-- Niin kyllä, sanoi Vronski. -- Minä tiedän, että hän on
kuin vironnut uuteen elämään monien kärsimysten jälkeen; hän
on onnellinen. Hän on onnellinen nykyhetkestä. Mutta minä?...
Tulevaisuus pelottaa minua... Anteeksi, tahdotteko kävellä?

-- Minulle on yhdentekevää.

-- Istutaan sitten tähän.

Darja Aleksandrovna istuutui lehtokujan kulmassa olevalle penkille.
Vronski pysähtyi hänen eteensä.

-- Minä näen, että hän on onnellinen, Vronski toisti, ja epäilys
siitä, oliko Anna tosiaan onnellinen, tuli entistä voimakkaampana
Darja Aleksandrovnan mieleen. -- Mutta kauanko tällaista voi jatkua?
On kokonaan eri asia, olemmeko tehneet oikein vai väärin; mutta
arpa on heitetty, hän sanoi siirtyen venäjästä ranskan kieleen,
-- ja me olemme iäksi sidotut yhteen. Kaikkein pyhimmät rakkauden
siteet liittävät meitä toisiimme. Meillä on lapsi ja ehkä saamme
lisääkin lapsia. Mutta laki ja meidän asemamme ovat sellaiset,
että ne tuottavat tuhansia sotkuja, joita hän, levätessään koko
sielullaan kaikkien kärsimystensä ja koettelemustensa jälkeen, ei
näe eikä tahdo nähdä. Ja sen voi kyllä ymmärtää. Mutta minä en voi
olla niitä näkemättä. Minun tyttäreni on lain mukaan Kareninin eikä
minun. En siedä tällaista valheellisuutta! hän sanoi tehden kädellään
tarmokkaan, torjuvan eleen ja katsahtaen Darja Aleksandrovnaan
synkästi ja kysyvästi.

Darja Aleksandrovna vain katsoi häneen eikä vastannut mitään. Vronski
jatkoi:

-- Jos huomenna syntyy poika, minun poikani, on hänkin lain mukaan
Karenin; hän ei peri minun nimeäni eikä omaisuuttani, ja olipa
meidän perhe-elämämme kuinka onnellista hyvänsä ja olipa meillä
lapsia kuinka paljon tahansa, minun ja heidän välillään ei ole
mitään yhdistävää sidettä. He ovat Karenineja. Voitteko käsittää,
miten tukala ja kauhea asemani on! Minä olen koettanut puhua siitä
Annalle. Se hermostuttaa häntä. Hän ei ymmärrä enkä minä voi sanoa
hänelle kaikkea. Asiaa voi katsoa vielä toiseltakin puolen. Minä olen
onnellinen, onnellinen hänen rakkaudestaan, mutta minulla täytyy olla
työtä. Minä olen löytänyt täällä työsarkani, ylpeilen siitä ja pidän
sitä entisten toverieni hovi- ja virkatehtäviä ylevämpänä toimintana.
Enkä varmastikaan vaihda työtäni heidän työhönsä. Minä työskentelen
täällä pysyen paikoillani ja olen onnellinen ja tyytyväinen, emmekä
me mitään muuta kaipaa onneksemme. Minä pidän tästä työstä. Cela
n'est pas un pis-aller[54], päinvastoin...

Darja Aleksandrovna huomasi, että Vronski hieman sekosi
ajatuksissaan, eikä hän oikein ymmärtänyt tämän syrjähypyn
tarkoitusta. Hän tunsi kuitenkin, että Vronski nyt, alettuaan puhua
sydämenasioistaan, joista hän ei voinut suoraan puhua Annalle, tahtoi
sanoa kaiken sanottavansa ja että kysymys hänen toiminnastaan täällä
maalla kuului samaan sydämenosastoon kuin kysymys hänen suhteestaan
Annaan.

-- Niin, mutta ei siinä kaikki, sanoi Vronski havahtuen mietteistään.
-- Pääasia työssä on varma tieto siitä, etteivät minun tekoni kuole
minun mukanani, että minulla tulee olemaan perillisiä, -- mutta sitä
varmuutta ei minulla ole. Kuvitelkaa sen ihmisen asemaa, joka tietää
edeltä käsin, että hänen ja hänen rakastamansa naisen lapsia ei tulla
pitämään hänen lapsinaan, vaan jonkun toisen, joka vihaa heitä eikä
tahdo tietää heistä mitään. Onhan se kauheata!

Vronski vaikeni nähtävästi syvästi liikuttuneena. -- On tietysti,
minä ymmärrän sen. Mutta mitä Anna sille voi? kysyi Darja
Aleksandrovna.

-- Niin, minä tulen nyt siihen, mihin olen tällä keskustelullamme
pyrkinyt, sanoi Vronski koettaen tyynnyttää mieltään. -- Anna voi,
se riippuu hänestä... Jo sitäkin varten, että voisi hallitsijalta
pyytää oikeutta lapsen adoptointiin, on avioero välttämätön. Ja se
riippuu Annasta. Hänen miehensä oli aikanaan suostuvainen eroon, ja
teidän puolisonne oli jo saada asian järjestetyksi. Minä tiedän,
että hän suostuisi nytkin, kun hänelle vain kirjoittaisi. Hänhän
vastasi silloin suoraan, että jos Anna haluaa sitä, hän ei tahdo
kieltää. Tietenkin se on niitä farisealaisia julmuuksia, lisäsi hän
synkästi, -- joita vain sellaiset sydämettömät ihmiset voivat tehdä.
Hän tietää, kuinka paljon jokainen muisto hänestä kiusaa Annaa ja
tietäen sen vaatii tältä kirjettä. Minä kyllä käsitän, että se on
Annalle piinallista. Mutta syyt ovat niin tärkeät, että täytyy passer
pardessus toutes ces finesses de sentiment. Il y va du bonheur et
le l'existence d'Anna et ses enfants[55]. En puhu itsestäni, vaikka
kärsinkin, kärsin kovasti, hän sanoi, ja hänen ilmeestään kuvastui
uhka sitä ihmistä kohtaan, joka oli hänen kärsimyksensä syynä. --
Niin, ruhtinatar, takerrun teihin häpeämättä, kuin pelastuksen
enkeliin. Auttakaa minua, koettakaa saada hänet kirjoittamaan sille
miehelle ja vaatimaan avioeroa.

-- Kyllä, tietysti, sanoi Darja Aleksandrovna muistaen elävästi
viimeisen keskustelunsa Kareninin kanssa. -- Kyllä, tietysti, toisti
hän päättävästi muistaessaan Annan.

-- Käyttäkää vaikutusvaltaanne, koettakaa saada hänet kirjoittamaan.
Minä en tahdo ja tuskinpa voisinkaan puhua hänelle siitä.

-- Hyvä, minä puhun. Mutta miksi hän ei itse ajattele sitä? sanoi
Darja Aleksandrovna, ja Annan uusi, outo silmiensiristämistapa tuli
taas äkkiä hänen mieleensä. Ja hän muisti, että Anna siristeli
silmiään juuri silloin, kun tuli kysymys hänen elämänsä aremmista
sisäisistä puolista. "Aivan kuin hän siten koettaisi päästä näkemästä
elämänsä kaikkia puolia", ajatteli Dolly. -- Puhun varmasti, sekä
itseni että hänen takiaan, sanoi Darja Aleksandrovna vastauksena
Vronskin kiitolliseen ilmeeseen.

He nousivat ja lähtivät kotiin.



XXII


Kun Anna kotiin tultuaan tapasi Dollyn, hän katsoi tätä tarkasti
silmiin ikään kuin udellen, mitä Vronski oli hänelle puhunut, mutta
ei kysynyt mitään.

-- Pian on varmaan jo aika mennä päivälliselle, sanoi Anna. -- Emme
ole vielä oikein ehtineet nähdäkään toisiamme. No, juttelemme sitten
illalla. Olemme kaikki lianneet itsemme siellä rakennuksella.

Dolly meni huoneeseensa ja häntä nauratti. Hänellä oli jo paras
puku yllään eikä hän voinut vaihtaa sitä enää mihinkään; mutta
valmistautuakseen jollain tavoin päivällistä varten hän pyysi
kamarineitoa puhdistamaan vaatteet, otti uudet kalvosimet ja pani
pitsikoristeen päähänsä.

-- Tätä enempää en voinut tehdä, hän sanoi hymyillen Annalle,
joka tuli häntä vastaan jo kolmannessa, taaskin tavattoman
yksinkertaisessa puvussa.

-- Niin, me keikaroimme täällä aika lailla, Anna sanoi ikään kuin
pyytäen anteeksi liikaa hienouttaan. -- Aleksei on niin iloinen
tulostasi. Hän on suorastaan rakastunut sinuun, lisäsi hän. -- Mutta
etkö sinä ole väsynyt?

Ennen päivällistä ei ollut enää aikaa jutteluun. Astuessaan
ruokasaliin he tapasivat siellä jo ruhtinatar Varvaran ja pitkiin
takkeihin pukeutuneet herrat. Arkkitehti oli hännystakissa. Vronski
esitteli vieraalle lääkärin ja tilanhoitajan. Arkkitehdin hän oli
esitellyt jo sairaalassa.

Lihava hovimestari, jonka pyöreät, parrattomat kasvot kiilsivät
kilpaa hänen tärkätyn valkean solmukkeensa kanssa, ilmoitti että
pöytä oli katettu, ja naiset nousivat. Vronski pyysi Svijazhskia
tarjoamaan kätensä Annalle ja itse hän saattoi Dollyn pöytään.
Veslovski ehti ennen Tushkevitshia tarjota kätensä ruhtinatar
Varvaralle, ja paria vaille jääneet Tushkevitsh tilanhoitaja,
arkkitehti ja lääkäri tulivat heidän jäljessään.

Päivällinen, ruokasali, astiasto, palvelus, ruoat ja viinit
vastasivat täysin muualla talossa vallitsevaa ylellisyyttä, ja
näyttivät jopa voittavan sen komeudessa ja uutuudessa. Darja
Aleksandrovna tarkkaili tuota komeutta emännän katsein, ja
vaikkei hän aikonutkaan soveltaa sitä omaan talouteensa -- sen
verran kaukana se oli hänen elämäntavastaan --, syventyi hän
väkisinkin ajattelemaan, mistä se kaikki oli peräisin ja kuka sen
kaiken teki. Vasenka Veslovski, Stiva, Svijazhski ja monet muut
hänen tuntemansa ihmiset eivät koskaan ajatelleet näitä asioita,
vaan pitäytyivät siinä jokaisen kunnon isännän vierailleen
uskottelemassa käsityksessä, että talon aineellinen hyvinvointi on
syntynyt itsestään ilman pienintäkään vaivannäköä isännältä. Darja
Aleksandrovna tiesi, ettei edes lasten aamiaisvelli tullut ilmaiseksi
ja että näin monimutkainen ja komea päivällinen vaati erityistä,
huolellista harkintaa. Siitä, miten Vronski silmäili pöytää, miten
hän antoi merkkejä hovimestarille ja kysyi Darja Aleksandrovnalta,
kumpaako saisi tarjota, botvinjaa[56] vaiko lihalientä, Darja
Aleksandrovna huomasi, että isäntä itse valvoi ja piti huolen
kaikesta. Nähtävästi Anna ei ollut siihen osallinen sen enempää kuin
Veslovskikaan. Hän, Svijazhski, ruhtinatar Varvara ja Veslovski
olivat siinä suhteessa yhtälailla vieraita, jotka käyttivät iloisesti
hyväkseen sitä, mitä heille tarjottiin.

Anna toimi emäntänä ainoastaan sikäli, että ohjasi keskustelua. Tämä
tehtävä oli sangen vaativa: pienen pöydän ympärillä istui täysin
eri maailmaan kuuluvia henkilöitä kuten tilanhoitaja ja arkkitehti,
jotka koettivat vain olla näyttämättä tottumattomuuttaan pöydässä
vallitsevaan ylellisyyteen eivätkä osanneet ottaa pitemmälti osaa
yleiseen keskusteluun, mutta Anna suoriutui tilanteesta tavallisella
tahdikkuudellaan, hienosti, luontevasti, vieläpä iloisestikin.

Kun oli ensin puhuttu siitä, miten Tushkevitsh ja Veslovski olivat
soudelleet kahden, Tushkevitsh alkoi kertoa Pietarin pursiklubin
viime kilpailusta. Mutta ensimmäisen vaitiolon koittaessa Anna
kääntyi arkkitehdin puoleen saadakseen hänetkin mukaan keskusteluun.

-- Nikolai Ivanovitsh ihmetteli kovasti, hän sanoi puhuen
Svijazhskista, -- kuinka uusi rakennus on edistynyt siitä asti kun
hän viimeksi oli täällä: mutta minä käyn joka päivä katsomassa
rakennusta ja ihmettelen joka kerta, miten se edistyy.

-- Herra kreivin kanssa on hyvä työskennellä, sanoi arkkitehti
hymyillen. Hän oli arvonsa tunteva, kohtelias ja tyyni mies. -- Ei
ole mitään lääninviranomaisia jarruttamassa. Ne laatisivat kokonaisen
riisin asiakirjoja siitä, mistä me selviämme parilla kolmella sanalla.

-- Amerikkalaiset tavat, huomautti Svijazhski hymyillen.

-- Niin, siellä rakennetaan järkiperäisesti...

Keskustelu siirtyi Yhdysvaltojen hallintoviranomaisten
väärinkäytöksiin, mutta Anna suuntasi sen kohta toiseen aiheeseen
saadakseen tilanhoitajankin mukaan.

-- Oletko koskaan nähnyt elonkorjuukonetta? Anna kysyi Darja
Aleksandrovnalta. -- Me tulimme juuri sitä katsomasta, kun sinä
tulit. Minäkin näin sen ensimmäisen kerran.

-- Kuinka se toimii? kysyi Dolly.

-- Aivan kuin sakset. Lauta ja paljon pieniä saksia. Tällä tavoin.

Anna otti veitsen ja haarukan kauniisiin, valkeisiin ja sormusten
koristamiin käsiinsä ja alkoi esittää koneen toimintaa. Hän tajusi
kyllä, ettei hänen selityksistään varmaankaan voisi käsittää mitään,
mutta hän tiesi puhuvansa miellyttävästi ja käyttelevänsä sirosti
kauniita käsiään ja jatkoi selittelyään.

-- Pikemminkin ne muistuttavat kynäveitsiä, sanoi Veslovski katsoen
ihastuneena Annaan.

Anna hymyili tuskin huomattavasti, mutta ei vastannut mitään. --
Eivätkö ne olekin kuin sakset, Karl Fjodorovitsh? kääntyi hän
tilanhoitajan puoleen.

-- Oo jaa, vastasi saksalainen. -- Es ist ein ganz einfaches
Ding[57], ja alkoi selittää koneen rakennetta.

-- Vahinko, ettei kone samalla sido. Minä näin Wienin näyttelyssä
koneen, joka myös sitoi rautalangalla, sanoi Svijazhski. -- Sellaiset
olisivat edullisempia.

-- Es kommt drauf an... Der Preis vom Draht muss ausgerechnet
werden[58]. Ja äänettömyydestään herätetty saksalainen kääntyi
Vronskin puoleen. -- Das lässt sich ausrechnen, Erlaucht[59] Ja
saksalainen pani jo käden povitaskuunsa ottaakseen esiin lyijykynän
ja muistikirjan, johon hän teki laskunsa, mutta malttoi mielensä, kun
näki Vronskin kylmän katseen ja muisti istuvansa ruokapöydässä. -- Zu
kompliziert, macht zu viel Klopot[60], päätteli hän.

-- Wünscht man Dochots, so hat man auch Klopots[61], sanoi Vasenka
Veslovski pitäen saksalaista pilanaan. J'adore l'allemand[62],
kääntyi hän taas hymyillen Annan puoleen.

-- Cessez[63], sanoi Anna leikillisen ankarasti.

-- Me luulimme tapaavamme teidät pellolla, Vasili Semjonitsh, Anna
sanoi sairaalloisen näköiselle lääkärille, kävittekö siellä?

-- Minä kävin siellä mutta livistin pian takaisin, vastasi lääkäri
synkän leikillisesti.

-- Te olette siis ollut paljon liikkeellä.

-- Riittävästi!

-- No miten on sen mummon laita? Ei kai se ole lavantautia?

-- Ei juuri parempaakaan, vaikkei ihan sitä.

-- Kuinka ikävää! sanoi Anna ja osoitettuaan siten kohteliaisuuttaan
talon virkailijoille hän kääntyi oman piirinsä puoleen.

-- Olisi kyllä ollut vaikea rakentaa konetta teidän selityksenne
perusteella, Anna Arkadjevna, sanoi Svijazhski leikillään.

-- Kuinka niin? Anna sanoi suu hymyssä, mistä näkyi, että hän tiesi
selityksessään olleen jotain viehättävää, minkä Svijazhskikin oli
huomannut. Tuo nuorekas keimailu oli Annassa uusi piirre, joka
ihmetytti Dollyä.

-- Mutta sen sijaan Anna Arkadjevnalla on ihmeteltävät tiedot
arkkitehtuurissa, sanoi Tushkevitsh.

-- Eilenkin minä kuulin Anna Arkadjevnan puhuva kattoansaista ja
vuoliaisista, sanoi Veslovski.

-- Mikä ihme se on, kun saa niin paljon nähdä ja kuulla, sanoi Anna.
-- Te ette varmaankaan tiedä edes mistä taloja tehdään?

Darja Aleksandrovna huomasi, ettei Anna oikein pitänyt Veslovskin
leikittelevästä sävystä tämän puhutellessa häntä, mutta tavallaan hän
kuitenkin itse antoi tukea tuolle keveälle liehittelylle.

Vronski menetteli siinä asiassa aivan toisin kuin Levin. Hän piti
nähtävästi Veslovskin puheita aivan merkityksettöminä ja leikillään
yllytti tätä itsekin.

-- No sanokaapas, Veslovski, millä kivet liitetään yhteen?

-- Tietysti sementillä.

-- Bravo! Ja mitä on sementti?

-- Jonkinlaista velliä... ei, kittiä, sanoi Veslovski saaden kaikki
nauramaan.

Keskustelu sujui nyt isäntäväen ja varsinaisten vieraiden
kesken. Lääkäri, arkkitehti ja tilanhoitajan olivat synkkinä
vaiti. Puheensorina oli taukoamaton, ja väliin jotakuta
läsnäolijoista hipaistiin arkaan kohtaan. Kerran niin kävi Darja
Aleksandrovnallekin, ja se sai hänet punastumaan ja kiivastumaan
niin, että jälkeenpäin hän häpesi itseään. Svijazhski oli alkanut
puhua Levinistä ja kertoa hänen omituisista mielipiteistään, joiden
mukaan koneet olivat vain vahingoksi Venäjän maataloudessa.

-- Minulla ei ole kunnia tuntea herra Leviniä, sanoi Vronski
hymyillen, -- mutta luultavasti hän ei ole koskaan nähnyt niitä
koneita, jotka hän tuomitsee. Tai jos on nähnyt ja kokeillut
joitakin, niin varmaankin sellaisia, jotka ovat venäläistä eikä
ulkomaista tekoa. Ja mitä mielipiteitä niistä silloin voi muodostaa?

-- Turkkilaisia mielipiteitä, huomautti Veslovski hymyillen Annalle.

-- Minä en kykene puolustamaan hänen mielipiteitään, sanoi Darja
Aleksandrovna sävähtäen punaiseksi, -- mutta sen minä voin sanoa,
että hän on hyvin sivistynyt ihminen, ja jos hän olisi läsnä, hän
kyllä tietäisi mitä vastata; mutta minä en osaa.

-- Minä pidän hänestä paljon, ja me olemme hyvät ystävykset
keskenämme, sanoi Svijazhski. -- Mais pardon, il est un petit peu
toque[64]; hän väittää esimerkiksi, että zemstvot ja rauhantuomarit
ovat vallan tarpeettomia, eikä tahdo ottaa mihinkään osaa.

-- Se on meidän venäläistä välinpitämättömyyttämme, sanoi Vronski
kaataen jääkylmästä karahvista vettä ohueen jalalliseen lasiin.
-- Ei tunneta, että meidän oikeutemme asettavat meille myös
velvollisuuksia, ja siksi ei niitä myöskään tunnusteta olevan.

-- Minä en tunne ketään, joka täyttäisi velvollisuutensa
tunnollisemmin kuin hän, sanoi Darja Aleksandrovna, jota hermostutti
Vronskin ylemmyydentuntoinen sävy.

-- Minä taas, jatkoi Vronski, jolle tämä kysymys näytti olevan
jostain syystä kipeä, -- minä taas, millainen muuten lienenkin,
olen hyvin kiitollinen kunniasta, jota minulle on osoitettu, kun
minut -- kiitos Nikolai Ivanovitshin (hän viittasi Svijazhskiin)
-- on valittu rauhantuomariksi. Kokouksissa käyminen ja talonpojan
hevosjutun harkitseminen on minulle yhtä tärkeä velvollisuus kuin
mikä muu työ hyvänsä. Ja jos minut valitaan valtuustoon, pidän sitä
kunniana. Sehän on ainoa tapa, jolla voin maksaa niistä eduista,
joita minulla tilanomistajana on. Ikävä vain, että meillä ymmärretään
niin huonosti, mikä merkitys suurtilallisilla tulisi ja voisi olla
valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa elämässämme.

Darja Aleksandrovna ihmetteli, kuinka tyynen varma Vronski oli
asiansa oikeudesta siinä oman pöytänsä ääressä puhuessaan. Hän muisti
päinvastaista mieltä olevan Levinin esittävän yhtä varmasti omaa
kantaansa omassa pöydässään. Mutta hän piti Levinistä ja oli siksi
tämän puolella.

-- Teitä, kreivi, on siis lupa odottaa seuraavaan vaalikokoukseen?
sanoi Svijazhski. -- Mutta täytyy matkustaa aikaisemmin, jos mieli
ehtiä sinne kahdeksanneksi päiväksi. Jospa te tekisitte minulle sen
kunnian, että tulisitte luokseni.

-- Mutta minäpä olen hiukan samaa mieltä sinun lankosi kanssa, sanoi
Anna hymyillen, -- joskaan en ole yhtä jyrkkä, lisäsi hän hymyillen.
-- Minä pelkään, että meille on viime aikoina karttunut liikaa noita
yhteiskunnallisia velvollisuuksia. Kuten ennen oli niin paljon
virkamiehiä, ettei missään asiassa päässyt eteenpäin ilman niitä,
niin nyt on yhtä paljon yhteiskunnallisia toimihenkilöitä. Aleksei
on nyt ollut täällä kuusi kuukautta, ja hän on jo viiden tai kuuden
eri toimi- ja lautakunnan jäsen -- hän on rauhantuomari ja valamies
ja kuuluu holhouslautakuntaan, valtuuskuntaan ja johonkin hevosten
jalostusyhdistykseen. Du train que cela va[65], kaikki aika menee
siihen. Ja minä luulen, että ne, kun niitä on niin paljon, jäävät
pelkäksi muodollisuudeksi. Kuinka monessa paikassa te, Nikolai
Ivanovitsh olettekaan jäsenenä? Yli kymmenessä, jollen väärin muista?

Anna puhui leikillisesti, mutta hänen äänensävystään kuulsi
hermostus. Darja Aleksandrovna, joka seurasi tarkkaavaisesti
Annaa ja Vronskia, huomasi sen heti. Hän huomasi myös, että Annan
puhuessa Vronskin kasvot saivat äkkiä vakavan ja itsepäisen ilmeen.
Nämä huomiot kuten myös se, että ruhtinatar Varvara puheenaihetta
vaihtaakseen kiiruhti puhumaan pietarilaisista tuttavista, sekä
muisto siitä, kuinka odottamatta Vronski äsken puutarhassa oli
siirtynyt puhumaan omasta toiminnastaan, kertoivat Dollylle, että
yhteiskunnallista toimintaa koskevaan kysymykseen liittyi jokin Annan
ja Vronskin välinen salainen riita.

Päivällinen, viinit, palvelu -- kaikki oli hyvää, mutta sellaista,
mitä Darja Aleksandrovna oli nähnyt vain päivälliskutsuilla ja
muissa juhlissa, joista hän oli jo vieraantunut; kaikki oli yhtä
persoonatonta ja pingotettua, ja se tuntui hänestä ikävältä ja
painostavalta näin kotioloissa, pienen piirin kesken.

Päivällisen jälkeen istuttiin vähän aikaa parvekkeella. Sitten
ruvettiin pelaamaan tennistä. Jakaannuttuaan kahteen joukkueeseen
pelaajat asettuivat huolellisesti tasoitetulle ja kitketylle
krokettikentälle, kireäksi vedetyn, kullattujen paalujen välisen
verkon kahden puolen. Darja Aleksandrovna koetti ottaa osaa peliin,
mutta ei pitkään aikaan oppinut ymmärtämään pelin menoa; ja kun hän
viimein pääsi siitä selville, hän oli jo niin väsynyt, ettei jaksanut
muuta kuin istua ja katsoa toisten pelaamista. Samalla puolella ollut
Tushkevitsh erosi myös pelistä, mutta toiset jatkoivat. Svijazhski
ja Vronski pelasivat hyvin taitavasti ja tosissaan. He seurasivat
tarkasti pallon lentoa, juoksivat hätäilemättä ja vitkastelematta
sitä vastaan, vahtivat sen pompahdusta ja lennättivät sen sattuvalla
ja varmalla mailanlyönnillä verkon toiselle puolen. Veslovski pelasi
huonommin kuin muut. Hän hätäili liikaa, mutta piti äänekkäällä
ilollaan yllä innostusta peliin. Hän oli kuten toisetkin herrat
naisten suostumuksella ottanut takin yltään, ja tuo iso, komea mies
valkeine paidanhihoineen, hikisine, punoittavine kasvoineen ja
äkkinäisine liikkeineen painui selkeänä katsojan mieleen.

Kun Darja Aleksandrovna sinä iltana paneutui nukkumaan, hän näki
ummistaessaan silmänsä Vasenka Veslovskin hyöriskelevän edessään
krokettikentällä.

Peli ei huvittanut Darja Aleksandrovnaa. Vasenka Veslovskin ja
Annan välinen leikillinen liehakointi kyllästytti häntä, ja hänestä
tuntui luonnottomalta, että aikuiset pelasivat keskenään, ilman
lapsia, lasten peliä. Mutta ollakseen turmelematta toisten iloa
ja saadakseen paremmin aikansa kulumaan hän liittyi vähän aikaa
levättyään uudelleen peliin ja oli olevinaan siitä innostunut. Koko
päivän hänestä oli tuon tuostakin tuntunut kuin hän olisi näytellyt
häntä itseään parempien näyttelijöiden kanssa ja kuin hänen huono
näyttelemisensä olisi turmellut koko asian.

Hän oli aikonut viipyä täällä kaksi päivää. Mutta jo illalla
pelin aikana hän päätti seuraavana päivänä lähteä takaisin.
Ne tuskastuttavat äidin huolet, joita hän oli niin vihannut
tulomatkalla, näyttäytyivät nyt, ilman niitä vietetyn päivän jälkeen,
kokonaan toisessa valossa ja houkuttelivat häntä luokseen.

Kun Darja Aleksandrovna iltateen ja öisen veneretken jälkeen oli
tullut kamariinsa, riisunut vaatteensa ja istuutunut järjestämään
ohuita hiuksiaan yökuntoon, hän tunsi suurta kevennystä mielessään.

Hän melkein toivoi, ettei Anna enää olisi tullut hänen luokseen. Hän
olisi tahtonut olla yksin omine ajatuksineen.



XXIII


Dolly oli jo paneutumaisillaan vuoteeseen, kun Anna yöpuvussaan tuli
huoneeseen.

Päivän kuluessa Anna oli useamman kerran alkanut puhua Dollylle
sisimmistä ajatuksistaan ja jäänyt joka kerta ensimmäisiin sanoihin.
"Puhutaan niistä sitten, kun pääsemme kahden kesken. Minulla on niin
paljon sanottavaa", hän oli sanonut.

Nyt he olivat kahden, eikä Anna tiennyt mistä puhuisi. Hän
istui ikkunan luona ja katseli Dollyä etsien muististaan noita
ehtymättömiltä näyttäneitä tärkeitä puheenaiheita eikä tahtonut
löytää mitään. Sinä hetkenä hänestä tuntui kuin kaikki olisi jo
sanottu.

-- No, kuinka Kitty jaksaa? hän sanoi raskaasti huoaten ja katsoen
Dollyyn syyllisen näköisenä. -- Sanohan, Dolly, todella, eikö hän ole
kiukuissaan minulle?

-- Kiukuissaan? Ei! sanoi Darja Aleksandrovna hymyillen.

-- Mutta kai hän sentään vihaa ja halveksii minua?

-- Eikö mitä! Mutta tiedäthän, ettei niitä asioita unohdeta.

-- Niin, niin, sanoi Anna kääntyen avointa ikkunaa kohti. -- Mutta
minun syyni se ei ollut. Ja kuka oikeastaan on syyllinen? Mitä on
syyllinen? Olisiko voinut käydä toisin? Mitä sinä luulet? Olisitko
sinä esimerkiksi voinut olla joutumatta Stivan vaimoksi?

-- En tosiaan osaa sanoa. Mutta kerrohan sinä...

-- Kyllä, kyllä, mutta vielä pari sanaa Kittystä. Onko hän
onnellinen? Hänen miehensä sanotaan olevan kunnon mies.

-- Se on liian vähän sanottu. Minä ainakaan en tunne parempaa miestä
kuin hän.

-- Sehän on hauskaa! Oikein hauskaa!

Dolly hymyili.

-- Mutta kerrohan nyt itsestäsi. Olisi niin paljon asioita. Mehän
puhuimme... Dolly ei tiennyt miten nimittäisi Vronskia. Sekä "kreivi"
että "Aleksei Kirillovitsh" tuntui hänestä kankealta.

-- Aleksein kanssa, sanoi Anna, -- minä tiedän, että te puhuitte
jostain. Mutta minä aioin kysyä sinulta suoraan, mitä sinä ajattelet
minusta ja minun elämästäni?

-- On vaikea niin äkkiä sanoa. En tosiaan tiedä.

-- Ei, sano nyt sentään... Sinä olet nähnyt minun elämäni. Mutta älä
unohda, että olet nähnyt meidät kesällä, jolloin emme ole yksin...
Me tulimme tänne varhain keväällä, asuimme aivan keskenämme ja
tulemme tekemään niin vastakin, enkä toivo mitään sen parempaa.
Mutta kuvittelehan, että minun pitäisi asua yksin ilman häntä, ja
sellaistahan sattuu... Minä näen kaikesta, että niin tulee useinkin
käymään ja että hän tulee olemaan puolet ajasta poissa kotoa, sanoi
Anna nousten ja istuutuen lähemmäksi Dollyä. -- Minä en tietystikään,
keskeytti hän Dollyn, joka aikoi väittää vastaan, -- en tietystikään
rupea väkisin häntä pidättelemään. Enkä minä estelekään häntä.
Pidetään kilpa-ajoja, siellä on hänen hevosiaan, ja hän menee. Ja
menköön kun tahtoo. Mutta ajattelehan minun asemaani... Mutta mitäpä
siitä kannattaa puhua! Hän hymyili. -- Niin, mitä hän sanoi sinulle?

-- Hän puhui siitä, mistä minä itse aioin sinulle puhua, ja minun on
helppo olla hänen asianajajanaan; siitä, eikö olisi mahdollista...
Darja Aleksandrovna takelteli sanoissaan, -- korjata, parantaa sinun
asemaasi... Sinähän tiedät minun kantani... Mutta sittenkin, jos
suinkin mahdollista, olisi mentävä naimisiin...

-- Siis hankittava avioero? sanoi Anna. -- Tiedätkö, että ainoa
nainen, joka Pietarissa kävi minua tervehtimässä, oli Betsy
Tverskaja. Sinähän tunnet hänet? Au fond c'est la femme la plus
dépravée qui existe[66]. Hän eli Tushkevitshin kanssa pettäen
miestään mitä iljettävimmin Ja hän sanoi minulle, ettei hän tahdo
tietää tuttavuudestani niin kauan kuin asemani on laiton. Älä luule,
että minä vertaisin sinua häneen... Minä tunnen sinut, rakkaani.
Se vain johtui tässä mieleeni... Niin, mitä Aleksei sanoi sinulle?
toisti hän.

-- Hän sanoi kärsivänsä sinun ja itsensä vuoksi. Sinä kenties sanot
sitä itsekkyydeksi, mutta se on luonnollista ja jaloa itsekkyyttä.
Hän tahtoisi ensinnäkin laillistuttaa tyttärensä ja tulla mieheksesi,
jolla olisi täysi oikeus sinuun.

-- Voiko kukaan aviovaimo olla siinä määrin orja kuin minä nykyisessä
asemassani? keskeytti Anna synkästi.

-- Ennen kaikkea hän tahtoisi... tahtoisi, ettet sinä kärsisi.

-- Se on mahdotonta! Entä sitten?

-- Ja mikä on kaikkein luonnollisinta: hän tahtoo, että hänen
lapsensa saisivat oikean nimensä.

-- Mitkä lapset? kysyi Anna katsoen syrjään silmiään siristäen.

-- Ani ja tulevat.

-- Niistä hän saa olla huoleti: muita lapsia ei minulla tule olemaan.

-- Kuinka sinä voit sen niin varmasti sanoa?

-- Ei tule, koska minä en tahdo.

Kiihtymyksestään huolimatta Annan ei voinut olla hymyilemättä sille
lapsekkaan uteliaisuuden, ihmettelyn ja kauhun ilmeelle, joka
kuvastui Dollyn kasvoista.

-- Lääkäri sanoi minulle sairauteni jälkeen...

-- Onko se mahdollista! sanoi Dolly silmät selällään.

Hän oli saanut kuulla sellaista, jonka laajalle kantavia
johtopäätöksiä hän ei heti alkuun voinut selvästi käsittää, mutta
tunsi saavansa paljon, paljon miettimisen aihetta.

Tuo tieto, joka äkkiä selitti hänelle kaikki nuo ennen niin
arvoitukselliset yksi- ja kaksilapsiset perheet, herätti hänessä niin
paljon ajatuksia ja ristiriitaisia tunteita, ettei hän osannut sanoa
mitään, katsoi vain Annaan ihmetyksestä suurentunein silmin. Samasta
asiasta hän itsekin oli tänne tullessaan haaveillut, mutta saatuaan
nyt tietää sen olevan mahdollista, hän oli siitä kauhuissaan. Hän
tunsi, että se ratkaisi liian yksinkertaisesti tuon monimutkaisen
kysymyksen.

-- N'est ce pas immoral[67]? hän sanoi oltuaan hetkisen vaiti.

-- Miksi niin? On kai minulla vapaus valita kumpaako tahdon: tahdonko
olla raskaana, toisin sanoen sairaana, vai tahdonko pysyä mieheni
ystävänä ja toverina olemalla kuitenkin hänen vaimonsa, sanoi Anna
tahallisen pintapuolisella ja kevytmielisellä äänensävyllä.

-- No niin, miksei, sanoi Darja Aleksandrovna kuunnellen samoja
todisteita, joita oli itsekin ajatellut, mutta enää niillä ei ollut
entistä vaikutusvoimaa.

-- Sinusta ja muista, jatkoi Anna, ikään kuin arvaten Dollyn
ajatukset, -- asia vielä voi näyttää epäilyksenalaiselta, mutta minun
kohdallani se on selvä... Voit varmaan ymmärtää sen. Minä en ole
aviovaimo; hän rakastaa minua niin kauan kuin rakastaa. Ja millä minä
voin ylläpitää hänen rakkauttaan? Tällä näin?

Hän ojensi valkeat käsivartensa.

Ajatukset ja muistot kiersivät Darja Aleksandrovnan päässä tavattoman
nopeasti, kuten kiihtymyksen hetkinä on tavallista. "Minä en",
ajatteli hän, "houkutellut Stivaa; hän meni minun luotani toisten
luo, ja se ensimmäinen, jonka tähden hän oli uskoton minulle, ei
pystynyt pidättämään häntä sillä, että oli aina kaunis ja iloinen.
Stiva hylkäsi hänet ja otti toisen. Voikohan Anna sitten sillä
saada kreivi Vronskin ajan pitkään pysymään luonaan? Jos Vronski
sitä hakee, löytää hän varmaan vieläkin viehättävämpiä ja parempia
pukeutumis- ja käytöstapoja. Ja niin valkeat ja sirot kuin hänen
paljaat käsivartensa ovatkin, niin kaunis kuin koko hänen täyteläinen
vartalonsa onkin, Vronski löytää vieläkin kauniimpia, niin kuin minun
inhottava, säälittävä ja herttainen Stivani."

Dolly huoahti vain eikä vastannut mitään. Anna huomasi tuon
huoahduksen, joka ilmaisi erimielisyyttä, ja jatkoi selittelyään.
Hän tahtoi tuoda esiin sellaisia näkökohtia, jotka tekisivät kaikki
vastaväitteet mahdottomiksi.

-- Sinä pidät sitä pahana, eikö niin? hän kysyi.

-- Mutta ajattele vähän, hän jatkoi. -- Sinä unohdat missä
asemassa minä olen. Kuinka minä voisin toivoa lapsia? Minä en
puhu kärsimyksistä; niitä minä en pelkää. Ajattelehan, mitä minun
lapsistani tulisi. Onnettomia raukkoja, joilla olisi vieraan nimi. Jo
pelkän syntymänsä vuoksi heidän täytyisi hävetä äitiään ja isäänsä ja
koko syntymäänsä.

-- Mutta sitä vartenhan avioero juuri onkin välttämätön.

Mutta Anna ei kuunnellut. Hän tahtoi esittää loppuun saakka ne
päätelmät, joita hän niin monet kerrat oli toistanut mielessään.

-- Miksi minulle on annettu järki, jollen minä käytä sitä siihen,
etten tuota maailmaan onnettomia ihmisiä?

Hän katsahti Dollyyn, mutta ei odottanut vastausta, vaan jatkoi:

-- Minä tuntisin itseni aina syylliseksi onnettomien lasteni edessä,
hän sanoi. -- Jollei niitä ole, ne eivät ainakaan ole onnettomia, ja
jos ne ovat onnettomia, olen minä yksin syypää siihen.

Samantapaisia näkökohtia oli liikkunut Darja Aleksandrovnankin
mielessä; mutta nyt hän ei niitä ymmärtänyt. "Kuinka voi olla
syyllinen sellaisten olentojen edessä, joita ei ole olemassakaan?"
mietti hän. Ja yhtäkkiä hänen mieleensä tuli, olisiko hänen
lempilapselleen Grishalle ollut parempi, jollei tätä koskaan olisi
ollut olemassa? Ja se tuntui hänestä niin oudolta ja hurjalta, että
hänen täytyi ravistaa päätään karkottaakseen tuon järjettömien
ajatusten sekasotkun pois mielestään.

-- Ei, en tiedä, paha se on, hän sanoi vain, vastenmielisyyden ilme
kasvoillaan.

-- Niin, mutta älä unohda, mitä sinä olet ja mitä minä olen... Ja
sitä paitsi, Anna lisäsi ikään kuin tuntien omat runsaat todisteensa
sittenkin köykäisiksi Dollyn vähäisten todisteiden rinnalla, -- sinun
tulee muistaa, etten minä ole nyt samassa asemassa kuin sinä. Sinuun
nähden kysymys kuuluu näin: tahdotko olla saamatta useampia lapsia,
mutta minuun nähden se kuuluu: tahdonko minä saada lapsia. Ja siinä
on suuri ero. Ymmärräthän, etten minä voi toivoa niitä tässä asemassa
ollessani.

Darja Aleksandrovna ei väittänyt vastaan. Hän tunsi joutuneensa kauas
Annasta; heidän välillään oli kysymyksiä, joista he eivät koskaan
voineet tulla yksimielisiksi ja joista oli paras olla puhumatta.



XXIV


-- Sitä suuremmalla syyllä sinun pitäisi järjestää asiasi, jos
suinkin mahdollista, sanoi Dolly.

-- Niin, jos mahdollista, sanoi Anna yhtäkkiä aivan toisenlaisella,
hiljaisella ja surullisella äänellä.

-- Eikö avioero sitten ole mahdollinen? Minulle on kerrottu, että
miehesi olisi suostuvainen.

-- Dolly, minä en tahtoisi puhua siitä.

-- No, ei puhuta, kiiruhti Darja Aleksandrovna sanomaan huomatessaan
kärsivän ilmeen Annan kasvoilla. -- Minä vain luulen, että sinä
katsot asioita liian synkässä valossa.

-- Minäkö? En ollenkaan. Minä olen hyvin iloinen ja tyytyväinen. Etkö
ole huomannut, je fais des passions[68]. Veslovski...

-- Totta puhuakseni en pitänyt Veslovskin käytöstavasta, sanoi Darja
Aleksandrovna koettaen vaihtaa puheenaihetta.

-- Oh, mitäs siitä! Se vain hiukan kutkuttaa Alekseita. Veslovski on
vielä poikapahanen ja kokonaan minun käsissäni; minä ohjaan häntä
kokonaan tahtoni mukaan. Hän on niin kuin sinun Grishasi. Dolly! hän
muutti äkkiä puheenaihetta, -- sinä sanot minun katselevan asioita
liian synkässä valossa. Sinä et voi sitä käsittää. Se on liian
kauheata. Minä koetan olla kokonaan katsomatta.

-- Mutta minun ymmärtääkseni pitäisi koettaa tehdä kaikki mitä voi.

-- Mutta kun ei voi mitään! Sinä neuvot menemään avioliittoon
Aleksein kanssa ja sanot, etten minä ajattele sitä. Enkö minä ole
sitä ajatellut! hän sanoi, ja puna kohosi hänen kasvoilleen. Hän
nousi, oikaisi vartaloaan, huoahti syvään ja alkoi kävellä kevyttä
käyntiään edestakaisin lattialla, väliin seisahdellen. -- Enkö
ole ajatellut? Ei ole päivää eikä tuntia, jona en ajattelisi ja
soimaisi itseäni siitä, sillä sen ajatteleminen voi viedä järjen. Voi
viedä järjen, toisti hän. -- Kun ajattelen sitä, en saa unta ilman
morfiinia. No niin. Koetetaan puhua siitä tyynesti. Minulle sanotaan:
ottakaa avioero. Mutta ensinnäkään hän ei antaisi minulle sitä. Hän
on nyt kreivitär Lidia Ivanovnan vaikutusvallan alla.

Darja Aleksandrovna nojasi tuolin selustaan ja seurasi kärsivän
myötätuntoisin kasvoin Annan kävelyä kääntäen päätään sen mukaan.

-- Täytyisi yrittää, hän sanoi hiljaa.

-- No oletetaan, että minä yrittäisin. Mitä se merkitsisi? esitti
hän nähtävästi lukemattomat kerrat miettimäänsä ja ulkoa oppimaansa
ajatusta. -- Se merkitsisi sitä, että minun, joka vihaan häntä,
mutta joka silti tunnustan tehneeni väärin häntä kohtaan ja tunnen
hänen ylevämielisyytensä, että minun pitäisi alentua kirjoittamaan
hänelle... No hyvä, oletetaanpa, että minä voitan itseni ja teen
sen. Minä saan joko loukkaavan tai myöntävän vastauksen. No niin,
kuvitelkaamme, että hän olisi suostuvainen, Anna oli paraikaa huoneen
kauemmassa päässä ja pysähtyi sinne sormeilemaan ikkunaverhoa. --
Minä saisin suostumuksen, mutta poi... entä poikani? Häntä ei
kuitenkaan annettaisi minulle. Hän kasvaa suureksi minun hylkäämäni
isän luona ja oppii halveksimaan minua. Voitko käsittää, että minä
rakastan kahta olentoa luullakseni yhtä paljon ja kumpaakin enemmän
kuin itseäni -- Serjozhaa ja Alekseita.

Hän tuli keskelle huonetta ja pysähtyi Dollyn eteen kädet rintaansa
vasten painettuina. Valkeassa yönutussaan hän näytti erityisen
pitkältä ja rotevalta. Hän painoi päänsä alas ja katseli sädehtivin,
kostein silmin kulmiensa alta pientä, laihaa Dollyä, joka näytti
niin säälittävältä istuessaan siinä paikatussa yönutussaan ja
yömyssyssään, kiihtymyksestä vavahdellen.

-- Vain näitä kahta olentoa minä rakastan, ja toinen tekee
mahdottomaksi toisen. Minä en voi saattaa heitä yhteen, ja se on
ainoa kaipuuni. Ja kun niin ei voi tehdä, on kaikki yhdentekevää.
Kaikki, kaikki on yhdentekevää. Joskus tämä päättyy, ja siksi minä
en voi enkä halua puhua siitä. Älä siis syytä äläkä tuomitse minua
mistään. Sinä et voi viattomassa puhtaudessasi ymmärtää kaikkea sitä,
minkä vuoksi minä kärsin.

Hän tuli Dollyn luo, istui hänen viereensä ja otti häntä kädestä
katsoen häntä syyllisen näköisenä silmiin.

-- Mitä sinä mietit? Mitä sinä ajattelet minusta? Älä halveksi minua.
Minä en ansaitse halveksuntaa. Olen nimenomaan onneton. Jos kuka
on onneton, niin minä, hän sanoi, käänsi kasvonsa pois ja hyrähti
itkemään.

Jäätyään yksin Dolly rukoili ja paneutui vuoteeseen. Hän oli
sydämensä pohjasta säälinyt Annaa keskustellessaan tämän kanssa;
mutta nyt hän ei saanut ajatuksiaan pysymään tässä. Koti ja lapset
tulivat hänen mieleensä erityisen kutsuvina ja viehättävinä ja jonkin
uuden valon kirkastamina. Hänen oma maailmansa tuntui hänestä nyt
niin kallisarvoiselta ja rakkaalta, ettei hän olisi mistään hinnasta
tahtonut viettää toista päivää erossa siitä, ja siksi hän päätti
varmasti lähteä huomenna paluumatkalle.

Sillä välin Anna palasi kamariinsa, otti viinilasin, kaatoi siihen
muutaman tipan lääkettä, jossa oli huomattava määrä morfiinia, joi
sen ja istuttuaan jonkin aikaa liikkumattomana lähti tyynenä ja
iloisena makuuhuoneeseen.

Kun hän astui sisään, Vronski katsoi häneen tarkasti hakien jälkiä
siitä keskustelusta, jonka hän arvasi tapahtuneen Dollyyn huoneessa,
koska Anna oli viipynyt siellä niin kauan. Mutta hän ei löytänyt
Annan kiihkeän hillitystä ja jotain salaavasta ilmeestä mitään muuta
kuin tutun, yhä kiehtovan kauneuden, tietoisuuden siitä ja halun
vaikuttaa häneen. Vronski ei tahtonut kysyä, mitä he olivat puhuneet,
vaan toivoi Annan itsensä ottavan asian puheeksi. Mutta Anna sanoi
vain:

-- Olen hyvilläni siitä, että pidät Dollystä. Etkö pidäkin?

-- Minähän olen tuntenut hänet jo kauan. Hän on luullakseni oikein
hyväluontoinen, mais excessivement terre-à-terre.[69] Olen kuitenkin
hyvin iloinen hänen tulostaan.

Vronski otti Annaa kädestä ja katsoi häntä kysyvästi silmiin. Anna
käsitti hänen katseensa toisin ja hymyili vastaan.

           *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna Darja Aleksandrovna laittautui kotimatkalle
isäntäväen hartaista pyynnöistä huolimatta. Levinin kuski ajoi
sekavärisen valjakkonsa vetämät, kuomustaan paikatut vaunut
hiekoitetulle pihalle, katetun pääoven eteen, ja näytti vanhassa
kauhtanassaan ja virkaheitossa lakissaan perin synkältä ja
päättäväiseltä.

Darja Aleksandrovnalla oli epämiellyttävä olo, kun hän hyvästeli
ruhtinatar Varvaran ja herrat. Päivän yhdessäolon jälkeen sekä hän
että talonväki tunsivat, etteivät he sopineet yhteen ja että oli
parempi pysytellä erillään. Vain Anna oli suruissaan. Hän tiesi, että
Dollyn lähdettyä ei enää kukaan tulisi nostattamaan hänen sielussaan
niitä tunteita, jotka Dolly oli tulollaan herättänyt. Niiden
herättäminen tuotti hänelle kipua; mutta hän tiesi kuitenkin, että ne
olivat hänen sielunsa paras osa ja että se puoli hänen sielussaan oli
kasvamassa nopeasti umpeen siinä elämässä, jota hän eli.

Päästyään avarille pelloille Darja Aleksandrovna tunsi mielensä
keventyneeksi ja aikoi kysyä miehiltä, miten nämä olivat viihtyneet
Vronskin luona, kun kuski Filipp yhtäkkiä sanoi:

-- Rikkaita ovat, rikkaita, mutta tuskin kolmea mittaa hevoselle
kauroja piisasi. Jo hyvän aikaa ennen kukonnousua oli joka jyvä
lopussa. Mihinkäs se riittää? Ei muuta kuin maistiaisiksi. Meillä
sitä annetaan vieraan hevoselle niin paljon kuin syödä jaksaa.

-- Saita herra, vahvisti kirjanpitäjä.

-- No mitäs hevosista piditte? kysyi Dolly.

-- Hevoset ovat hyvät. Ja ruoka on hyvä. Mutta ikäväpä tahtoi tulla,
Darja Aleksandrovna; en tiedä miten teistä, hän sanoi kääntäen Dollyä
kohti kauniit, hyväntahtoiset kasvonsa.

-- Niin tuntui minustakin. Luuletteko, että ehdimme illaksi kotiin?

-- Onhan se ehdittävä.

Palattuaan kotiin, missä kaikki oli hyvin, Darja Aleksandrovna
kertoili innostuneena matkastaan, hyvästä vastaanotosta, Vronskien
elämän komeudesta ja aistikkuudesta ja heidän hauskoista
huvituksistaan eikä antanut kenenkään sanoa sanaakaan heitä vastaan.

-- Vasta kun tuntee heidät molemmat hyvin -- Vronskia itseään minä
opin nyt enemmän tuntemaan --, voi ymmärtää, miten herttaisia ja
liikuttavia he ovat, Dolly puhui täysin vilpittömästi unohtaen
kokonaan sen epämääräisen tyytymättömyyden ja nolouden tunteen, joka
oli vaivannut häntä vierailun aikana.



XXV


Yhä samoissa olosuhteissa eläen ja tekemättä mitään avioeron
hankkimiseksi Vronski ja Anna olivat viettäneet maalla koko kesän ja
osan syksyä. He olivat päättäneet olla lähtemättä mihinkään; mutta
mitä pitemmälle syksy ehti ja mitä kauemmin he elivät keskenään,
ilman vieraita, sitä selvemmäksi heille kävi, etteivät he kestäisi
tätä elämää ja että muutos oli välttämätön.

Pinnalta katsoen heidän elämänsä näytti vastaavan vaativimpiakin
toiveita. Olihan talossa kaikkea kyllälti, oli terveyttä, oli
lapsi, ja heillä kummallakin oli omat askareensa. Anna huolehti
ulkonäöstään samoin kuin vieraidenkin aikana ja lueskeli paljon
romaaneja sekä muodissa olevia vakavampiakin kirjoja. Hän tilasi
kaikki ne kirjat, joita kiiteltiin hänelle tulevissa ulkomaisissa
sanoma- ja aikakauslehdissä, ja luki ne tarkkaan läpi niin kuin
ainoastaan yksinäisyydessä luetaan. Lisäksi hän tutki kirjoista
ja ammattilehdistä kaikkia niitä asioita, joita Vronski harrasti,
joten Vronski sai usein turvautua hänen tietoihinsa maanviljelys- ja
rakennusasioissa, vieläpä hevoshoitoa ja urheiluakin koskevissa
kysymyksissä. Vronski ihmetteli hänen tietojaan ja muistiaan, mutta
ei aluksi uskaltanut täydellisesti luottaa niihin; silloin Anna
tavallisesti näytti hänelle kirjoista saman vastauksen.

Sairaalan järjestelytyöt kuuluivat myös Annan harrastuksiin. Siellä
hän ei ainoastaan auttanut, vaan keksi ja järjesteli itse monia
asioita. Mutta hänen päähuolenpitonsa kohdistui kuitenkin häneen
itseensä, siihen, missä määrin hän oli Vronskille rakas ja miten
saattoi korvata tälle kaiken sen, minkä tämä oli jättänyt taakseen.
Vronski antoi kyllä arvoa sille, että Anna tahtoi kaikessa miellyttää
ja palvella häntä, mutta samalla häntä vaivasivat ne rakkauden
verkot, joihin Anna koetti hänet kietoa. Mitä pitemmän aikaa kului,
sitä useammin Vronski näki itsensä kiedottuna noihin verkkoihin ja
sitä enemmän hän halusi, jos nyt ei päästä niistä, niin koetella,
eivätkö ne häirinneet hänen vapauttaan. Jollei olisi ollut tuota yhä
kasvavaa vapaudenhalua ja kohtauksia, jotka toistuivat joka kerran,
kun hänen oli lähdettävä kaupunkiin kokoukseen tai kilpa-ajoihin,
Vronski olisi ollut täysin tyytyväinen elämäänsä. Hänen valitsemansa
osa, sellaisen rikkaan maanomistajan osa, jollaisten oli määrä
muodostaa Venäjän ylimystön ydinjoukko, oli hänen maalla viettämänsä
puolen vuoden aikana tuottanut hänelle yhä kasvavaa tyydytystä.
Ja hänen asiansa, jotka kiinnostivat häntä yhä enemmän, luistivat
hyvin. Huolimatta niistä suunnattomista rahasummista, joita meni
sairaalaan, koneisiin, Sveitsistä tilattuihin lehmiin ja paljoon
muuhun, hän oli varma siitä, että hänen varallisuutensa oli tästä
vain lisääntynyt. Kun oli kyse tuloista, metsän, viljan ja villan
myynnistä tai maan vuokraamisesta, Vronski oli kova kuin piikivi
ja osasi ottaa hyvän hinnan. Suuremmissa maatalousasioissa Vronski
noudatti sekä tällä että muilla tiloillaan mitä tavallisimpia ja
vaarattomimpia menettelytapoja ja oli erittäin säästeliäs ja tarkka
taloudellisissa pikkuseikoissa. Niin taitavasti ja ovelasti kuin
saksalainen tilanhoitaja viekoittelikin häntä ostoksiin, tehden
kaikki arviolaskunsa niin, että ensin näytti aina tarvittavan paljon
suurempia summia ja vasta sitten harkittaessa ilmeni, että saman
voi tehdä paljon halvemmallakin ja hyötyä siitä heti, Vronski ei
taipunut. Hän kuunteli ja kyseli tarkasti ja myöntyi tilanhoitajan
ehdotukseen vain silloin, kun oli kysymyksessä jokin Venäjällä
vielä tuntematon uutuus, joka saattoi herättää ihmettelyä. Eikä hän
hyväksynyt suuria menoeriä kuin silloin, jos hänellä sattui olemaan
ylimääräistä rahaa, ja tällöinkin hän piti tarkkaa huolta siitä, että
tavara oli hyvää.

Lokakuussa pidettiin aateliston vaalipäivät Kashinin läänissä, jossa
Vronskin, Svijazhskin ja Koznyzevin maatilat ja pieni osa Levinin
tiluksia olivat.

Nämä vaalipäivät olivat monista syistä yleisen huomion kohteena.
Niistä oli puhuttu paljon ja niihin oli valmistauduttu innokkaasti.
Monet pietarilaiset, moskovalaiset ja ulkomaalaiset, jotka eivät
olleet koskaan käyneet aateliston kokouksissa, saapuivat katsomaan
näitä vaalipäiviä.

Vronski oli jo kesällä sanonut Svijazhskille tulevansa kokoukseen.

Vähän ennen vaalipäivien alkua saapui Svijazhski, joka kävi usein
Vronskin luona, Vozdvizhenskojeen häntä hakemaan.

Edellisenä päivänä Vronskin ja Annan kesken oli ollut vähällä syntyä
riita Vronskin matkan vuoksi. Oli meneillään yksitoikkoinen syksyn
aika, joka tuntui maalla kovin painostavalta, ja siksi Vronski
arvatessaan, että tulisi riita, oli ilmoittanut Annalle matkastaan
ankaramman ja kylmemmän näköisenä kuin koskaan ennen. Mutta hänen
hämmästyksekseen Anna oli ottanut tiedon vastaan hyvin tyynesti ja
kysynyt vain, koska hän palaisi. Vronski oli katsonut Annaa tarkasti
silmiin käsittämättä tuota tyyneyttä. Mutta Anna oli vain hymyillyt.
Vronski tiesi, että Anna osasi sulkeutua itseensä ja teki sen
tavallisesti silloin, kun oli päättänyt jotain eikä kertonut hänelle
suunnitelmiaan. Vronski pelkäsi sitä; mutta hän tahtoi niin kovasti
välttää kohtauksia, että oli uskovinaan Annan järkevyyteen, ja osaksi
hän siihen todella uskoikin, koska niin teki mieli tehdä.

-- Toivottavasti sinulle ei tule ikävä?

-- Toivottavasti ei, Anna sanoi. -- Minä sain eilen kirjalaatikon
Gautier'ltä. Ei minulle tule ikävä.

"Hän tahtoo koettaa tuota sävyä. Sitä parempi", ajatteli Vronski,
"eipähän ole aina yhtä ja samaa."

Siispä Vronski lähti vaalipäiville pyytämättä ja saamatta Annalta
avomielistä selitystä. Koskaan ennen he eivät olleet eronneet
toisilleen avautumatta. Se huolestutti Vronskia toisaalta, mutta
toisaalta hän taas arveli sen olevan hyvä merkki. "Aluksi siinä on
jotain epäselvää ja salattua, kuten nyt, mutta sitten hän tottuu.
Joka tapauksessa voin antaa hänelle kaiken muun, paitsi miehistä
riippumattomuuttani", ajatteli hän.



XXVI


Levin oli muuttanut syyskuussa Moskovaan Kittyn tilan vuoksi. Hän
oli jo asunut siellä toimettomana kokonaisen kuukauden, kun Sergei
Ivanovitsh jolla oli Kashinin läänissä maatila ja jota tulevat
vaalit suuresti kiinnostivat, pyysi häntä mukaansa vaalipäiville,
koska hänelläkin oli siellä äänestysoikeus. Lisäksi Levinin oli
toimitettava Kashinissa eräs hyvin tärkeä holhousta ja lunastusrahoja
koskeva asia, jonka hänen ulkomailla asuva sisarensa oli jättänyt
hänen valvottavakseen.

Levin epäröi kauan, mutta Kitty, joka oli nähnyt hänen ikävystyvän
Moskovassa, neuvoi häntä lähtemään ja tilasi omin päin hänelle
aatelispuvun, joka maksoi kahdeksankymmentä ruplaa. Ja nuo
juhlapuvusta maksetut kahdeksankymmentä ruplaa olivat pääsyynä
siihen, että Levin lähti.

Levin oli jo kuudetta päivää Kashinissa ja kävi joka päivä
kokouksessa ajaen samalla sisarensa asioita, jotka eivät ottaneet
luontuakseen. Esimiehet olivat vaalipäivillä ja oli mahdoton saada
järjestelyksi mitä yksinkertaisinta holhouskunnasta riippuvaa
asiaa. Samanlaiset esteet kohtasivat toistakin asiaa, joka koski
rahansaantia. Pitkän vaivannäön jälkeen rahat olivat valmiit
luovutettavaksi: mutta notaari, mitä kohteliain ja palvelevaisin
herra, ei voinut antaa talonkia, kun siitä puuttui esimiehen
allekirjoitus, ja esimies taas oli vaalipäivillä. Kaikki nämä puuhat,
juoksentelu paikasta toiseen, keskustelut noiden kunnon ihmisten
kanssa, jotka hyvin ymmärsivät hänen ikävän asemansa, mutta eivät
voineet auttaa asiaa, koko tuo pitkä, tulokseton jännitys -- tämä
kaikki synnytti Levinissä samantapaisen harmillisen voimattomuuden
tunteen kuin tahtoessaan unessa käyttää fyysistä voimaa eikä
voi. Tämän piinallisen tunteen vallassa hän oli usein puhuessaan
erittäin hyväluontoisen asianajajansa kanssa. Tuo asianajaja näytti
kyllä tekevän kaiken voitavansa ja panevan koko älynsä liikkeelle
auttaakseen häntä pulasta. "Koettakaapa sitä keinoa", ehdotteli
asianajaja milloin mitäkin, "menkää sinne ja sinne", ja hän teki
perusteellisen suunnitelman, miten voisi kiertää sen kohtalokkaan
seikan, joka oli esteenä kaikelle. Mutta samassa hän lisäsi: "Eivät
varmaan päästä; mutta voihan sitä koettaa." Niinpä Levin koetti
ja kävi jos missäkin. Kaikki olivat hyviä ja kohteliaita, mutta
kierretty vastus tuli loppujen lopuksi taas eteen ja salpasi tien.
Kiusallisinta oli, ettei Levin mitenkään voinut käsittää, ketä
vastaan hän taisteli ja kenelle oli hyötyä siitä, että hänen asiansa
pitkittyi. Sitä ei näyttänyt tietävän kukaan, ei asianajajakaan.
Jos Levin olisi voinut ymmärtää sen, niin kuin hän esimerkiksi
ymmärsi, miksi rautatieasemalla ei päässyt lippuluukulle muuten kuin
asettumalla jonoon, hän ei olisi harmitellut eikä kiusaantunut;
mutta syytä niiden esteiden olemassaoloon, joita hän näissä asioissa
kohtasi, ei kukaan osannut hänelle selittää.

Mutta Levin oli muuttunut paljon naimisiin mentyään; hän oli
kärsivällinen, ja jollei hän aina ymmärtänytkään tämän elämän
järjestystä, hän päätteli, että varmaan oli joitakin pakottavia
seikkoja, joita hän ei tiennyt, ja koetti olla kiukuttelematta.

Myös vaalipäivillä hän pidättyi tuomitsemasta ja kiistelemästä
ja koetti mahdollisuuden mukaan päästä perille asioista, joita
hänen kunnioittamansa rehelliset ja hyvät ihmiset niin vakavina
ja innostuneina pohtivat. Naimisiinmenonsa jälkeen Levin oli
havainnut elämässä niin paljon uusia, vakavia puolia, jotka ennen
pinnalta katsottuina olivat näyttäneet joutavilta, että hän oletti
vaalipäivilläkin olevan vakavaa merkitystä ja koetti löytää sen.

Sergei Ivanovitsh oli selittänyt hänelle, mikä tärkeä uudistus
näillä vaalipäivillä oli suunniteltu tapahtuvaksi. Lääninmarsalkka
Snetkov, josta lain mukaan riippui moni tärkeä yhteiskunnallinen
asia, kuten holhouslaitos, aateliston rahastot, tyttö-, poika- ja
sotilaskoulut, kansanvalistus ja zemstvolaitos, oli vanhanaikainen,
suuren omaisuutensa kuluttanut aatelisherra, tavallaan kylläkin
hyvä ja rehellinen, mutta kokonaan ajastaan jälkeen jäänyt mies.
Hän piti kaikessa aateliston puolta, vastusti kansanvalistusta
ja koetti antaa zemstvolle, jolla oli määrä olla niin merkittävä
rooli, säätylaitoksen luonteen. Hänet oli välttämättä vaihdettava
uuteen, nuorempaan, nykyaikaiseen, pystyvään mieheen, ja asiat
oli järjestettävä niin, että voitaisiin hyödyntää kaikki
itsehallinnolliset edut, joihin aateliston -- ei aatelistona, vaan
zemstvon osana -- saamat oikeudet antoivat mahdollisuuden. Rikkaalla
Kashinin läänillä, joka oli aina ollut toisten edelläkävijänä,
oli nyt käytettävänään sellaisia voimia, että jos asia nyt täällä
ajettaisiin oikein, se voisi olla hyvänä esikuvana koko Venäjälle.
Siksi koko asialla oli suuri merkitys. Lääninmarsalkaksi Snetkovin
sijaan ajateltiin joko Svijazhskia tai entistä professori
Nevedovskia, joka oli harvinaisen viisas mies ja Sergei Ivanovitshin
hyvä ystävä.

Kokouksen avasi kuvernööri pitämällä aatelistolle puheen, jossa
hän kehotti tätä valitsemaan luottamushenkilönsä puolueettomasti,
ansioiden mukaan, päämääränään isänmaan onni, ja lausui toivovansa,
että Kashinin jalosukuinen aatelisto nyt, kuten entisinäkin
vaalipäivinä, oli pyhästi täyttävä velvollisuutensa ja osoittava
olevansa yksinvaltiaan hallitsijan korkean luottamuksen arvoinen.

Lopetettuaan puheensa kuvernööri lähti salista, ja aatelisherrat
seurasivat häntä iloisen äänekkäinä, jopa innostuneinakin,
ja ympäröivät hänet, kun hän pani turkkia ylleen ja puheli
lääninmarsalkan kanssa. Levin, joka halusi päästä perille kaikesta,
seurasi joukon mukana ja kuuli kuvernöörin sanovan: "Olkaa hyvä
ja sanokaa Marja Ivanovnalle, että vaimoni tulee olemaan hyvin
pahoillaan siitä, ettei hän voi nyt tulla." Ja sen jälkeen
aatelisherrat ottivat iloisina turkkinsa ja lähtivät kirkkoon.

Seuraten toisten esimerkkiä ja kohottaen kätensä ylös Levin vannoi
toisten keralla ylipapin sanelun mukaan mitä hirveimmät valat kaiken
sen täyttämisestä, mitä kuvernööri oli toivonut. Kirkonmenot olivat
aina vaikuttaneet Leviniin, ja nytkin lausuessaan sanat "suutelen
ristiä" ja katsahtaessaan tuohon samoja sanoja toistavaan nuorten ja
vanhain joukkoon hän tunsi liikutusta mielessään.

Toisena ja kolmantena päivänä keskusteltiin aateliston rahastoista
ja naiskymnaaseista. Nämä eivät Sergei Ivanovitshin selityksen
mukaan olleet tärkeitä asioita, ja Levin, jolla oli niin paljon
puuhaa sisarensa asiain selvittämisessä, ei niinä päivinä ottanut
osaa istuntoihin. Neljäntenä päivänä oli esillä lääninrahaston
tilien tarkastus. Ja tässä istunnossa tapahtui ensimmäinen
yhteentörmäys uuden ja vanhan puolueen välillä. Komitea, jonka
tehtäväksi oli jätetty rahastojen tarkastaminen, ilmoitti että
rahastot olivat kunnossa. Lääninmarsalkka nousi ja kiitti aatelistoa
luottamuksesta kyynelsilmin. Aatelisto tervehti häntä äänekkäästi
ja monet puristivat hänen kättään. Mutta samaan aikaan eräs Sergei
Ivanovitshin puolueeseen kuuluva aatelismies sanoi kuulleensa, ettei
komitea ollutkaan tarkastanut rahasummia, se kun piti sellaista
tarkastusta loukkauksena lääninmarsalkkaa kohtaan. Eräs komitean
jäsenistä myönsi varomattomuudessaan asianlaidan olevan niin. Silloin
alkoi eräs pieni, hyvin nuoren näköinen, mutta hyvin myrkyllinen
herra puhua, että lääninmarsalkka olisi luultavasti hyvinkin
mielellään tehnyt tiliä rahainhoidostaan ja että komitean jäsenten
liiallinen hienotunteisuus oli riistänyt häneltä sen siveellisen
tyydytyksen. Silloin komitean jäsenet peruuttivat ilmoituksensa,
ja Sergei Ivanovitsh alkoi loogisesti todistella, että täytyi
myöntää toinen kahdesta: joko että rahastot oli tarkastettu tai että
niitä ei ollut tarkastettu, ja kehitteli yksityiskohtaisesti tuota
päätelmäänsä. Sergei Ivanovitshille vastasi vastapuolueen puhuja.
Sitten puhui Svijazhski ja taas se myrkyllinen herra. Väiteltiin
kauan eikä sittenkään tultu mihinkään tulokseen. Levin ihmetteli
pitkää kiistelyä, sillä kun hän kysyi Sergei Ivanovitshilta, luuliko
tämä, että rahoja oli käytetty väärin, Sergei Ivanovitsh vastasi:

-- Eikö mitä. Hän on rehellinen mies. Piti vain hieman horjuttaa
tuota vanhanaikaista perheenomaista tapaa, jolla aateliston asioita
on tähän asti hoidettu.

Viidentenä päivänä oli kihlakuntamarsalkkojen vaalit. Muutamissa
kihlakunnissa vaali muodostui melko myrskyisäksi. Seleznjevin
kihlakunnasta valittiin Svijazhski yksimielisesti ilman äänestystä,
ja sinä päivänä hän tarjosi päivälliset.



XXVII


Kuudenneksi päiväksi oli määrätty koko lääniä koskevat vaalit.
Suuret ja pienet salit olivat täynnä juhlapukuista aatelistoa.
Monet olivat saapuneet vasta täksi päiväksi. Monet vanhat tuttavat,
jotka eivät olleet pitkään aikaan nähneet toisiaan tapasivat nyt
toisensa aatelisklubin saleissa, kuka Krimiltä, kuka Pietarista,
kuka ulkomailta tulleena. Keskustelu tapahtui läänisalissa, ja kukin
puhuja esitti ajatuksensa katederilta, keisarin muotokuvan alta.

Suuriin ja pieniin saleihin oli muodostunut eri leirejä, ja karsaista
ja epäluuloisista silmäyksistä, kiihkeästä puheensorinasta, joka
vaikeni aina vieraan lähestyessä, ja muutamien kuiskailevien
pikkuryhmien vetäytymisestä aina kaukaiseen peräkäytävään saakka
näkyi selvästi, että kukin puolue salasi jotain toiselta.
Ulkonäöltään aatelisto jakaantui jyrkästi kahteen lajiin;
nuoriin ja vanhoihin. Vanhat olivat enimmäkseen joko ahtaissa,
vanhanaikaisissa, puhvihihaisissa ja kiinni napitetuissa
aatelispuvuissaan tai erikoisissa täysinpalvelleiden meri-, ratsu- tai
jalkaväenupseerien virkapuvuissa. Nuoret taas olivat avonaisissa,
lyhytselkäisissä ja leveäharteisissa aatelispuvuissa ja valkeissa
liiveissä tai oikeusministeriön laakerikirjailulla koristelluissa
mustakauluksisissa virkapuvuissa. Olipa jokunen hovipukukin
koristamassa joukkoa.

Mutta puolueryhmitys oli täysin riippumaton nuoruudesta tai
vanhuudesta. Monet nuorista kuuluivat vanhaan puolueeseen, ja
muutamat kaikkein vanhimmista herroista kuiskailivat Svijazhskin
kansa ja olivat nähtävästi uuden puolueen innokkaimpia kannattajia.

Levin seisoi pienessä ravintolasalissa oman ryhmänsä luona
kuunnellen, mitä puhuttiin, ja pinnisti turhaan kaikki henkiset
voimansa ymmärtääkseen, mitä tarkoitettiin. Sergei Ivanovitsh oli
ryhmänsä keskellä ja kuunteli Svijazhskin ja Hljustovin, toisen
kihlakunnan marsalkan, keskustelua. Hljustov ei tahtonut suostua
menemään kihlakuntineen pyytämään Snetkovia ehdokkaaksi, mutta
Svijazhski kehotteli häntä tekemään niin, ja Sergei Ivanovitsh
hyväksyi tuon suunnitelman. Levin ei käsittänyt, miksi tämän puolueen
piti pyytää ehdokkaaksi sitä marsalkkaa, jonka he tahtoivat saada
syrjäytetyksi.

Stepan Arkadjevitsh joka vastikään oli haukannut voileipää ja ottanut
viinaryypyn ja jolla oli yllään kamariherran virkapuku, astui samaan
joukkoon pyyhkien suutaan hienolla batistisella nenäliinallaan.

-- Varustaudutaan hyökkäykseen, hän sanoi silitellen poskipartaansa.

Ja kuunneltuaan keskustelua hän antoi täyden kannatuksensa
Svijazhskin ehdotukselle.

-- Yksikin kihlakunta riittää, ja Svijazhski on jo ilmeinen
vastavoima, hän sanoi, ja näiden sanojen merkitys oli selvä kaikille
paitsi Levinille.

-- No, Kostja, sinäkin näytät päässeen makuun, lisäsi hän kääntyen
Levinin puoleen ja ottaen häntä käsivarresta. Levinillä ei olisi
ollut mitään makuun pääsemistä vastaan, jos hän vain olisi voinut
ymmärtää, mistä oli kyse; ja astuttuaan Stepan Arkadjevitshin kanssa
hiukan sivummalle muista hän ilmaisi tälle ihmettelynsä, miksi vanhaa
marsalkkaa sittenkin oli pyydettävä.

-- O sancta simplicitas! Stepan Arkadjevitsh sanoi ja selitti hänelle
lyhyesti ja selvästi, kuinka asia oli.

Jos kaikki kihlakunnat olisivat entiseen tapaansa pyytäneet vanhaa
marsalkkaa, olisi hänet valittu yksimielisesti. Niin ei saanut
käydä. Nyt suostui kahdeksan kihlakuntaa pyytämään häntä; jos kaksi
kieltäytyisi sitä tekemästä, voisi Snetkov luopua ehdokkuudesta.
Silloin saattaisi vanha puolue valita toisen omistaan, koska koko
toivo menisi hukkaan. Mutta jos ainoastaan Svijazhskin kihlakunta
oli häntä pyytämättä, suostuisi hän ehdokkaaksi. Hänet valitaankin
ja hänelle annetaan tahallaan niin paljon ääniä, että vastapuolue
menee sekaisin, ja kun sitten meidän puoleltamme asetetaan ehdokas,
antavat he myös äänensä hänelle. Levin ei vielä sittenkään oikein
käsittänyt asiaa ja aikoi tehdä muutamia kysymyksiä, kun yhtäkkiä
kaikki alkoivat puhua ja hälisten siirtyä suureen saliin.

-- Mitä? Ketä sitten? -- Valtakirja? Kenelle? -- Hylätäänkö? --
Ei ole valtakirjaa. -- Flerovia eivät päästä. Mitä siitä, jos on
syytteen alainen. -- Sitenhän voivat evätä kenet tahansa. Se on
katalaa.

-- Laki! kuuli Levin joka puolelta ja siirtyi hätäilevän joukon
mukana toisten tukemana suureen saliin ja lähestyi puhemiehen pöytää,
jonka luona lääninmarsalkka, Svijazhski ja muut puheenjohtajat
väittelivät jostain kiivaasti.



XXVIII


Levin seisoi melko kaukana. Hänen vieressään olevan aatelismiehen
raskas ja rahiseva hengitys ja toisen, edessä seisovan herran
paksujen anturoiden narina esti häntä kuulemasta selvästi, mitä
puhuttiin. Kuului vain lääninmarsalkan kaukainen, pehmeäsointinen
ääni, jota seurasi myrkyllisen aatelisherran vinkuva puheennuotti ja
Svijazhskin tyynempi jatko. Väiteltiin, mikäli Levin ymmärsi, jonkin
lakipykälän tulkitsemisesta ja siitä, kuinka oli käsitettävä sanat:
"tutkimuksen alaisena oleva".

Joukko väistyi syrjään antaakseen tietä puhujapöytää kohti astuvalle
Sergei Ivanovitshille. Tämä ehdotti, että turvauduttaisiin
lakipykälään, jonka mukaan erimielisyyden sattuessa asia ratkaistiin
äänestyksellä.

Hän luki lakipykälän ja alkoi selittää sen merkitystä. Mutta silloin
eräs pitkä, vankka ja kumaraharteinen tilanomistaja, jolla oli
värjätyt viikset ja tiukassa puvussaan korkea, niskaa tukeva kaulus,
keskeytti hänet. Hän meni pöydän luo, löi siihen kantasormuksellaan
ja kiljaisi:

-- Ottakaa äänestyspallot. Ei se keskustelulla parane!

Samassa useat äänet sekaantuivat puheeseen ja iso kantasormuksinen
aatelismies kiukustui ja huusi yhä enemmän. Mutta oli mahdotonta
saada selvää, mitä hän sanoi.

Hän ehdotti samaa kuin Sergei Ivanovitshkin; mutta kaikesta päättäen
vihasi tätä ja koko tämän puoluetta, ja tuo viha tarttui koko
puolueeseen ja herätti samanlaisen, joskin säädyllisemmän vihastuksen
toisella puolen. Kuului huutoja, ja kaikki sekaantui hetkeksi,
niin että lääninmarsalkan täytyi pyytää kokoontuneita noudattamaan
järjestystä.

-- Äänestetään! Äänestetään! Joka on aatelismies, se ymmärtää. --
Me annamme veremmekin... Hallitsijan luottamus... Lääninmarsalkka
ei ole mikään puotipoika... Eihän siitä ole puhe... Ottakaa pallot!
kuului kiukkuisia huutoja joka puolelta. Kasvot ja silmäykset olivat
vieläkin raivokkaampia kuin sanat. Ne kuvastivat leppymätöntä vihaa.
Levin ei ollenkaan käsittänyt, kuinka kysymys siitä, oliko Flerovin
äänioikeusasia ratkaistava äänestämällä vai ilman, saattoi herättää
sellaisen intohimojen myrskyn. Hän ei muistanut sitä syllogismia
(jonka Sergei Ivanovitsh jälkeenpäin hänelle selitti), että yhteinen
etu vaati lääninmarsalkan kukistamista; hänen kukistamisekseen taas
tarvittiin äänten enemmistö; äänten enemmistön saamiseksi täytyi taas
Fleroville antaa äänioikeus; ja Flerovin päteväksi tunnustamista
varten taas oli välttämätöntä selittää, kuinka lakipykälä oli
käsitettävä.

-- Yksi ääni voi ratkaista koko asian ja täytyy olla ankara ja
johdonmukainen, jos tahtoo palvella yhteistä asiaa, selitti Sergei
Ivanovitsh.

Mutta Levin ei nyt muistanut sitä ja hänen oli ikävä nähdä noita
arvossa pitämiään hyviä ihmisiä noin ilkeän kiihkon vallassa.
Vapautuakseen kiusallisesta vaikutelmastaan hän meni ennen
keskustelun loppua tyhjään ravintolasaliin, jonka tarjoilupöydän
ääressä hääräili muutamia lakeijoita. Nähdessään noiden astioita
pyyhkivien ja lautasia ja ryyppylaseja järjestelevien lakeijoiden
tyynen eloisat kasvot Levin tunsi odottamatta mielensä kevenevän,
aivan kuin olisi päässyt löyhkäävästä huoneesta raittiiseen ilmaan.
Hän alkoi kävellä edestakaisin katsellen huvikseen lakeijoita.
Hänestä oli hyvin hauskaa seurata, miten muuan harmaantunut,
poskipartainen lakeija osoitti halveksuntaansa nuoremmille, häntä
kiusoitteleville lakeijoille, ja näytti heille, miten lautasliinat
piti taitella. Levin aikoi juuri ruveta juttelemaan lakeijavanhuksen
kanssa, kun aatelisen holhouskunnan sihteeri, vanha mies, jonka
erityisalana oli tietää läänin kaikkien aatelismiesten ristimä- ja
isännimet, kutsui häntä.

-- Konstantin Dmitritsh, olkaa hyvä, hän sanoi, -- veljenne hakee
teitä. Äänestetään lakipykälän tulkitsemistavasta.

Levin meni isoon saliin, sai pienen valkean pallon ja astui veljensä
jäljessä pöydän luo, jonka ääressä Svijazhski istui kasvoillaan
ivallinen ilme, haroen ja nuuskien partaansa. Sergei Ivanovitsh
pani kätensä laatikkoon, pisti pallonsa jonnekin ja pysähtyi pöydän
ääreen odottamaan Leviniä. Levin tuli perästä, mutta unohti kokonaan
mitä oli tehtävä ja kysyi sekaannuksissaan Sergei Ivanovitshilta:
"Mihin tämä on pantava?" Hän kysyi hiljaa toivoen, etteivät ympärillä
puhelevat henkilöt sitä kuulisi. Mutta puhelu vaikeni ja hänen
sopimaton kysymyksensä kuultiin. Sergei Ivanovitsh rypisti kulmiaan.

-- Se riippuu kunkin vakaumuksesta, hän sanoi ankarasti. Monien suut
menivät hymyyn. Levin punastui, pisti hätäisesti kätensä veran alle
ja pani pallon oikealle, koska se oli hänen oikeassa kädessään. Mutta
samassa hän muisti, että toinenkin käsi oli pistettävä veran alle, ja
pisti sen hätäisesti perästä, mutta myöhään, ja hämmentyi siitä vielä
enemmän ja poistui nolostuneena perimmäisten tuolirivien taakse.

-- Satakaksikymmentäkuusi myöntävää! Yhdeksänkymmentäkahdeksan
kieltävää! kajahti sihteerin ääni. Sitten kuului naurua: laatikosta
löytyi nappi ja kaksi pähkinää. Uusi puolue oli voittanut,
kyseenalainen äänioikeus myönnettiin.

Mutta vanha puolue ei katsonut itseään voitetuksi. Levin kuuli,
että Snetkovia pyydettiin ehdokkaaksi, ja hän näki suuren joukon
aatelismiehiä kokoontuvan lääninmarsalkan ympärille. Astuessaan
lähemmäksi Levin kuuli Snetkovin puhuvan. Vastaten ehdokkuuspyyntöön
hän puhui aateliston luottamuksesta, rakkaudesta, jota hän ei ollut
ansainnut, sillä hänen ainoa ansionsa oli uskollisuus aatelistoa
kohtaan, jolle hän oli omistanut kaksitoistavuotisen palveluksensa.
"Olen koettanut palvella sitä voimieni mukaan, uskossa ja totuudessa,
ja kiitän luottamuksestanne", toisti hän pari kertaa saman lauseen
ja pysähtyi äkkiä nyyhkytysten ahdistamana ja poistui salista.
Johtuivatpa nuo kyyneleet hänelle tapahtuvan vääryyden tunnosta,
rakkaudesta aatelistoa kohtaan tai hänen asemansa hankaluudesta, kun
hän tunsi olevansa vihollisten ympäröimä, liikutus tarttui, suuri osa
aatelistoa heltyi ja Levininkin mielessä värähti hellyys Snetkovia
kohtaan.

Lääninmarsalkka sattui ovessa tönäisemään Leviniä.

-- Anteeksi, suokaa anteeksi, hän sanoi kuin vieraalle. Huomatessaan,
että se oli Levin, hän hymyili arasti, kuin aikoen sanoa jotain,
mutta ei kyennyt sanomaan mitään liikutukseltaan. Ritarimerkit
rinnassa ja valkeat kultakaluunaiset housut jalassa hän kiirehti pois
väkijoukon keskeltä, muistuttaen ilmeeltään ja koko juhlapukuiselta
hahmoltaan saarrettua petoa, joka näkee asioidensa olevan huonosti.
Tuo ilme liikutti Leviniä erityisesti, sillä hän oli vasta eilen
käynyt lääninmarsalkan luona holhousasian vuoksi ja nähnyt hänet
silloin hyvän perheellisen miehen täydessä kunnianhohteessa. Hänen
iso, vanhanaikaisesti sisustettu kotinsa, keikailemattomat, hieman
epäsiistit, mutta kohteliaat vanhat lakeijat, jotka nähtävästi
orjuuden ajoista saakka olivat palvelleet samaa isäntää, lihava,
hyväluontoinen, pitsimyssyä ja turkkilaista hartialiinaa käyttävä
rouva, joka niin hellästi hyväili pientä tyttärentytärtään, talon
uljas poika, kuudesluokkalainen, joka tullessaan kotiin kymnaasista
suuteli tervehdykseksi isän suurta kättä, isännän herttaiset,
vilpittömät puheet ja eleet -- kaikki se oli eilen herättänyt
Levinissä ehdotonta kunnioitusta ja myötätuntoa. Tuo vanhus liikutti
ja säälitti nyt Leviniä, ja hänen teki mieli sanoa tälle jotain
ystävällistä.

-- Te kai tulette siis vastedeskin olemaan meidän esimiehenämme, hän
sanoi.

-- Tuskin, sanoi marsalkka vilkaisten arasti taakseen. -- Minä olen
jo vanha ja väsynyt. On ansiokkaampia ja nuorempia, palvelkoot he nyt.

Ja marsalkka poistui sivuovesta.

Seurasi mitä juhlallisin hetki. Oli heti ryhdyttävä vaaleihin.
Kummankin puolueen johtajat laskivat joukkojaan.

Väittelyt Flerovista olivat hankkineet uudelle puolueelle Flerovin
äänen, ja sitä paitsi oli voitettu aikaa. Näin ollen paikalle voitiin
tuoda kolme aatelismiestä, joilta vanha puolue oli vehkeilyllään
koettanut riistää mahdollisuuden ottaa osaa vaaleihin. Kaksi herraa,
jotka olivat persoja viinille, oli nimittäin vastapuolueen toimesta
juotettu humalaan, ja kolmannelta oli viety juhlapuku.

Saatuaan tietää tämän uusi puolue oli keskustelun aikana ehtinyt
lähettää erään tilanomistajan noutamaan ajurilla viimeksi mainitulle
aatelismiehelle juhlapuvun ja tuomaan toisen humalaan juotetuista
aatelisklubille.

-- Toisen toin, heitin vettä niskaan, sanoi hakija tullen Svijazhskin
luo. -- Ei hätää, kyllä hänestä äänestäjä tulee.

-- Eihän vain kaadu? sanoi Svijazhski heiluttaen päätään.

-- Ei, seisoo kuin nuori urho. Kun eivät täällä vain juottaisi...
Minä sanoin ravintoloitsijalle, ettei saa antaa missään nimessä.



XXIX


Kapea ravintolasali oli täynnä aatelistoa. Jännitys oli yhä
kasvamassa, ja kaikki näyttivät rauhattomilta. Varsinkin johtajat,
jotka tunsivat kaikki asiainhaarat, olivat jännittyneitä. He olivat
alkavan taistelun järjestäjiä. Muut olivat kuin sotamiehet taistelun
edellä, valmiina taisteluun, mutta hakivat pientä virkistystä ennen
sen alkamista. Toiset söivät voileipiä tarjoilupöydän luona, toiset
kävelivät edestakaisin soikeassa huoneessa poltellen savukkeita ja
tarinoiden vanhojen ystäviensä kanssa, joita eivät olleet pitkään
aikaan tavanneet.

Levinin ei tehnyt mieli syödä, eikä hän ollut tupakkamies. Hänen
ei myöskään tehnyt mieli mennä Sergei Ivanovitshin, Stepan
Arkadjevitshin ja Svijazhskin joukkoon, koska heidän parissaan
seisoi tallimestarin virkapuvussa oleva Vronski vilkkaasti jutellen.
Jo eilen Levin oli nähnyt hänet vaalipäivillä ja koettanut olla
tapaamatta häntä. Levin istuutui ikkunan luo, katseli eri ryhmiä
ja kuunteli mitä ympärillä puhuttiin. Häntä painoi alakuloisuus
varsinkin sen vuoksi, että hän huomasi kaikkien olevan vilkkaita,
huolestuneita ja toimeliaita, ja vain hän yksin lähistölle
istuutuneen meriupseeripuvussa olevan vanhan, hampaattoman ukon
kanssa oli toimeton ja innoton.

-- Se on sellainen vekkuli! Vaikka minä sille puhuin, niin mitä
vielä! Ei niihin ole luottamista, puhui innostuneesti lyhyenläntä
kumaraharteinen tilanomistaja, jonka voideltu tukka ulottui
aatelispuvun kirjaillulle kaulukselle saakka ja jonka uudet,
nähtävästi vaalipäiviksi tehdyt saappaat kopisivat kuuluvasti. Hän
loi Leviniin tyytymättömän silmäyksen ja kääntyi jyrkästi ympäri.

-- Huonoa peliä pelaavat, sanoi hänen pienikasvuinen, ohutääninen
toverinsa.

Heidän jälkeensä Leviniä kohti kiiruhti kokonainen joukko
tilanomistajia, lihava kenraali keskellään. He näyttivät etsivän
paikkaa, missä olisivat saaneet keskustella toisten kuulematta heidän
puheitaan.

-- Kuinka hän uskaltaa sanoa, että minä olen käskenyt varastamaan
häneltä housut. On kai itse juonut ne. Vähät minä hänen
ruhtinaallisuudestaan! On sikamaista mennä puhumaan sillä tavoin!

-- Mutta ne nojaavat lakipykälään, puheltiin toisessa ryhmässä, --
vaimon täytyy olla aateliston kirjoissa.

-- Hittoa minä lakipykälistä! Minä puhun niin kuin sydän käskee.
Sitä vartenhan tässä jalosukuista aatelistoa ollaan, että olisi
luottamusta.

-- Saanko tarjota teidän ylhäisyydellenne hiukan finechampagne'ia?

Toinen joukko seurasi erästä äänekkäästi huutelevaa aatelismiestä; se
oli toinen humalaan juotetuista.

-- Minä olen aina neuvonut Marja Semjonovnaa antamaan tilansa
vuokralle, sillä näin se on hänelle vain vahingoksi, puhui vanhan
pääesikunnan aikaisessa everstinpuvussa oleva harmaaviiksinen
tilanomistaja miellyttävällä äänellä. Se oli sama mies, jonka
Levin oli tavannut Svijazhskin luona. Levin tunsi hänet heti.
Tilanomistajakin kiinnitti katseensa Leviniin ja he tervehtivät.

-- Hauska tavata. Kyllä, kyllä. Muistan hyvinkin. Viime vuonna
Nikolai Ivanovitshin luona tutustuttiin.

-- No kuinka teidän maanviljelyksenne luistaa? kysyi Levin.

-- Tuottaa tappiota niin kuin ennenkin, vastasi tilanomistaja
nöyrästi hymyillen, kasvoillaan tyyni vakaumuksen ilme, ikään kuin
asiat olisivat sujuneet niin kuin pitikin, ja asettui Levinin
viereen. -- Kuinka te olette osunut meidän lääniimme? kysyi hän. --
Tulitte kai ottamaan osaa coup d'état'han[70]? hän sanoi ääntäen
ranskalaiset sanat varmasti, mutta huonosti. -- Koko Venäjä on
koolla: kamariherroja, miltei ministerejäkin. Hän osoitti erään
kenraalin seurassa valkeissa housuissa ja kamariherranpuvussaan
astelevan Stepan Arkadjevitshin komeaa hahmoa.

-- Minun täytyy tunnustaa, että en oikein ymmärrä aateliston
vaalipäivien merkitystä, sanoi Levin.

Tilanomistaja katsahti häneen.

-- Mitä ymmärtämistä siinä on? Ei niillä ole mitään merkitystä.
Vanhentunut laitos, joka liikkuu enää vain inertian voimasta.
Katsokaapa noita pukuja -- nekin ilmaisevat, että tämä on
rauhantuomarien ja kaikenlaisten virka- ja toimikuntien jäsenten eikä
aateliston kokous.

-- Miksi tekin sitten käytte niissä? kysyi Levin.

-- Vanhasta tottumuksesta. Ja ystävyyssuhteiden ylläpitämiseksi.
Se on tavallaan siveellinen velvollisuus sekin. Onhan siinä totta
puhuen muutamia etunäkökohtiakin. Täytyy äänestää lankomiestä
vakinaiseksi jäseneksi; köyhää väkeä, tarvitsevat tuloja. Mutta mitäs
ne nuo herrat täällä tekevät? hän sanoi osoittaen sitä myrkyllistä
herrasmiestä, joka oli puhunut kokouksessa.

-- Se on uutta aatelispolvea.

-- Uuttapa hyvinkin. Mutta ei aatelia. Ne ovat maanomistajia, ja me
olemme tilallisia. Moiset aateliset tuottavat vain vahinkoa itselleen.

-- Mutta tehän sanoitte itse, että tämä on vanhentunut laitos.

-- Vanhentunutpa tietenkin, mutta kunnioittavamman kohtelun se silti
ansaitsisi. Esimerkiksi tuo Snetkov... Olimmepa me hyviä tai huonoja,
me olemme kasvaneet tuhat vuotta. Jos esimerkiksi talon eteen on
raivattava puutarha ja siinä sattuu kasvamaan satavuotinen puu...
Olkoon, että se on rosoinen ja vanha, mutta vanhusta ei pidä kaataa
kukkapengermän vuoksi, vaan pitää järjestää kukkapenkereet niin, että
voi käyttää hyväkseen puutakin. Sellaista ei vuodessa saa nousemaan,
hän sanoi varovasti ja vaihtoi samassa keskustelunaihetta. -- No
kuinkas teidän maatilallanne asiat luistavat?

-- Huononlaisesta Ehkä noin viisi prosenttia tuottaa.

-- Niin, mutta te ette ota itseänne lukuun. Maksaa kai teidänkin
työnne jotain. Tiedän omasta kokemuksestani. Siihen aikaan kun olin
virassa enkä hoitanut maatilaani, sain palkkaa kolmetuhatta ruplaa.
Nyt minä teen työtä paljon enemmän kuin virassani ja saan, kuten
tekin, viisi prosenttia ja senkin nipin napin. Ja omat vaivani jäävät
palkitsematta.

-- Miksi te sitten teette sitä, jos se on vain tappioksi?

-- Teen kuitenkin. Mitäs tässä muuta? Kun on tottunut siihen ja
tietää, että niin täytyy. Lisäksi voin sanoa senkin, jatkoi hän
nojaten kyynärpäällään ikkunaa vasten, -- että poikani ei näytä
välittävän koko maatyöstä. Hänestä taitaa tulla tiedemies. Niin
ettei ole jatkajaa. Ja niinpä sitä sitten tekee. Äskettäin laitoin
puutarhan.

-- Niin, niin, sanoi Levin, -- niin se juuri on. Minä tunnen aina,
ettei minun maatalouteni oikeastaan kannata, mutta teen kuitenkin. On
jonkinmoinen velvollisuudentunto maata kohtaan.

-- Kävi tässä äskettäin naapurikauppias luonani, jatkoi
tilanomistaja. -- Kävelimme katselemassa viljelyksiä ja puutarhaa.
"Ei", sanoo kauppias, "kaikki muu on teillä järjestyksessä, Stepan
Vasiljevitsh mutta puutarha on rappiolla". Vaikka juuri se on
hyvässä kunnossa. "Pois pitäisi tuo lehmus hakata", sanoo. "Tulisi
hyvää niintä, se on nyt vahvassa hinnassa, ja puut voisi käyttää
rakennuksiin."

-- Ja niillä rahoilla hän ostaisi karjaa tai maata polkuhinnasta ja
vuokraisi sen monessa osassa talonpojille, jatkoi hymyillen Levin,
joka oli nähtävästi useamman kerran tutustunut sellaisiin laskelmiin.
-- Ja hän kyllä hankkii itselleen rikkauksia. Mutta te ja minä saamme
kiittää luojaamme, jos pystymme pitämään omamme koossa ja jättämään
lapsillemme.

-- Tehän kuulutte olevan naimisissa? sanoi tilanomistaja.

-- Olen, vastasi Levin iloisen ylpeänä. -- Niin, omituista se on,
jatkoi hän. -- Niin, me elämme ilman voiton toivoa. Voisi luulla,
että meidät on asetettu vaalimaan jotain tulta niin kuin muinaiset
Vestan neitsyet.

Tilanomistaja hymähti harmaiden viiksiensä takaa.

-- Onhan meidän joukossamme semmoisiakin, niin kuin ystävämme Nikolai
Ivanovitsh tai äskettäin maalle muuttanut kreivi Vronski, jotka
tahtovat kokeilla maanviljelystä elinkeinona; mutta ainakin tähän
asti se on ollut vain pääoman hukkaan heittoa eikä mitään muuta.

-- Mutta miksi me emme tee niin kuin kauppiaat? Miksi emme hakkaa
puistoamme niineksi? sanoi Levin palaten äskeiseen ajatukseensa.

-- Sitä tulta vaaliaksemme, niin kuin te äsken sanoitte. Ei se
ole aatelisten tehtävä. Eikä aateliston työtä suoriteta näissä
aateliskokouksissakaan, vaan kukin tekee sitä omassa nurkassaan. On
olemassa säätyvaisto, joka sanoo mitä pitää ja mitä ei pidä tehdä.
Olen nähnyt samaa talonpojissakin. Kun sattuu oikea talonpoika,
niin se kyntää ja perkaa niin huonot kuin hyvätkin maat. Ei katso
kannattaako. Suoraan tappiokseen.

-- Niin mekin, sanoi Levin. -- Oli erittäin hauska tavata, lisäsi hän
nähdessään Svijazhskin tulevan.

-- Me tässä tapasimme toisemme ensimmäisen kerran sen jälkeen kun
teillä tutustuimme, sanoi tilanomistaja, -- ja yllyimme juttelemaan.

-- No, oletteko kovastikin haukkuneet uutta maailmanmenoa? sanoi
Svijazhski hymyillen.

-- Eipä muutenkaan.

-- Saitte keventää mieltänne.



XXX


Svijazhski otti Leviniä käsikoukusta ja lähti hänen kanssaan toisten
luo.

Nyt hänen oli mahdotonta välttyä tapaamasta Vronskia. Tämä seisoi
Stepan Arkadjevitshin ja Sergei Ivanovitshin rinnalla ja katsoi
suoraan Leviniin, kun tämä lähestyi.

-- Hauska nähdä. Minulla on ollut ilo tavata teitä ennenkin...
muistaakseni ruhtinatar Shtsherbatskajan luona, hän sanoi
ojentaessaan kätensä Levinille.

-- Niin, muistan tapaamisemme varsin hyvin, sanoi Levin sävähtäen
tulipunaiseksi ja kääntyi heti puhelemaan veljensä kanssa.

Vronski jäi puhelemaan Svijazhskin kanssa suu hienoisessa hymyssä
eikä hänellä näyttänyt olevan vähintäkään halua puhutella Leviniä.
Mutta Levin, joka puheli veljensä kanssa, vilkuili häneen lakkaamatta
ja mietti, mitä sanoisi hänelle selittääkseen äskeisen karkeutensa.

-- Mikä asia on seuraavana? Levin kysyi katsoen Svijazhskiin ja
Vronskiin.

-- Snetkovin vaali. Hänen on joko kieltäydyttävä tai myönnyttävä,
vastasi Svijazhski.

-- No onko hän suostunut vai ei?

-- Sepä se, hän ei ole tehnyt kumpaakaan, sanoi Vronski.

-- Kenestä sitten äänestetään, jos hän kieltäytyy? kysyi Levin
katsoen Vronskiin.

-- Siitä joka suostuu, sanoi Svijazhski.

-- Rupeatteko te? kysyi Levin.

-- En minä ainakaan, sanoi Svijazhski luoden pelästyneen katseen
sivulleen Sergei Ivanovitshin vieressä seisovaan myrkylliseen herraan.

-- Kuka sitten? Nevedovskiko? sanoi Levin hämmentyneenä. Mutta se
oli vielä pahemmin sanottu. Nevedovski ja Svijazhski olivat molemmat
ehdokkaita.

-- Minä en missään tapauksessa, vastasi myrkyllinen herra. Se oli
itse Nevedovski. Svijazhski esitti hänet Levinille.

-- Onpas tämä saanut sinutkin innostumaan! sanoi Stepan Arkadjevits
iskien silmää Vronskille. -- Eikös olekin kuin kilparatsastuksessa?
Voisi lyödä vetoakin.

-- Niin, innostuu sitä tähänkin, sanoi Vronski. -- Ja kun on kerran
ryhtynyt asiaan, tekee mieli viedä se loppuun asti. Taistelua! hän
sanoi rypistäen kulmiaan ja purren yhteen voimakkaita leukapieliään.

-- Mainio lakimies tuo Svijazhski! Hänellä on kaikki selvänä.

-- Niin on, sanoi Vronski hajamielisesti.

Seurasi äänettömyys, jonka aikana Vronski alkoi ajankulukseen
tarkastella Levinin jalkoja ja pukua, vilkaisi sitten tätä kasvoihin
ja kohtasi Levinin synkät silmät, ja sanoi jotain sanoakseen:

-- Kuinka te, vakinainen maalla-asuja, ette ole rauhantuomarina?
Ainakaan ette ole rauhantuomarin virkapuvussa.

-- En ole, sillä pidän rauhanoikeutta hölmöläisten laitoksena,
vastasi Levin, joka oli koko ajan odottanut tilaisuutta keskusteluun
Vronskin kanssa voidakseen sovittaa äskeisen tahdittomuutensa.

-- Minä luulisin päinvastoin, sanoi Vronski tyynesti kummeksuen
synkkää arviota.

-- Se on narrinpeliä, keskeytti Levin. -- Me emme tarvitse
rauhantuomareja. Minulla ei ole kahdeksaan vuoteen ollut ainoatakaan
oikeusjuttua. Ne mitä oli sitä ennen, ratkaistiin kaikki päin mäntyä.
Rauhantuomari asuu neljänkymmenen virstan päässä meiltä. Parin ruplan
asian vuoksi täytyy lähettää asiamies, joka maksaa viisitoista ruplaa.

Ja hän kertoi, kuinka talonpoika oli varastanut mylläriltä jauhoja,
ja kun mylläri sanoi tälle siitä, mies nosti haasteen parjauksesta.
Kaikki tämä oli sopimatonta ja tyhmää, ja Levin tunsi sen puhuessaan
itsekin.

-- Oo, siinä meillä on originelli mies! sanoi Stepan Arkadjevitsh suu
makeassa hymyssä. -- Mutta mennäänpä katsomaan, eikö siellä aleta jo
äänestää...

Ja he erosivat.

-- Minä en käsitä, sanoi Sergei Ivanovitsh, joka oli huomannut
veljensä nolon intoilun, -- en käsitä, kuinka joku voi olla niin
kokonaan vailla vähäisintäkin poliittista tahdikkuutta. Sitä
meiltä venäläisiltä näyttää puuttuvan. Lääninmarsalkka on meidän
vastustajamme, ja sinä olet hänen kanssaan ami cochon[71], ja pyydät
häntä suostumaan ehdokkaaksi. Mutta kreivi Vronski... minä en
hankkiudu hänen ystäväkseen; vaikka hän pyysi päivällisille, minä en
mene; mutta hän on meikäläisiä, miksi hänestä pitää tehdä vihamies.
Sitten sinä kysyt Nevedovskilta, tuleeko hän ehdokkaaksi. Sellainen
ei sovi.

-- Voi, enhän minä tajua mitään! Nuohan ovat kaikki pikkuasioita,
vastasi Levin.

-- Niinhän sinä sanot, mutta heti kun rupeat johonkin, sekoitat
kaiken.

Levin vaikeni, ja he menivät yhdessä suureen saliin.

Lääninmarsalkka oli päättänyt ruveta ehdokkaaksi, vaikka hän tunsikin
ilmassa salajuonia itseään vastaan ja vaikka kaikki eivät olleet
häntä pyytäneet. Humu vaikeni salissa, sihteeri luki juhlallisella
äänellä, että nyt alkoi äänestys kaartin ratsumestari Mihail
Stepanovitsh Snetkovin valitsemisesta lääninmarsalkan toimeen.

Kihlakunnanmarsalkat menivät äänestyspallolautasineen omien pöytiensä
luota puhemiehen pöydän luo, ja vaalit alkoivat.

-- Pistä oikealle, kuiskasi Stepan Arkadjevitsh Levinille, kun hän
veljensä mukana astui kihlakunnanmarsalkan jäljessä pöydän luo.
Mutta Levin oli unohtanut sen laskelman, joka hänelle oli selitetty,
ja pelkäsi Stepan Arkadjevitshin erehtyneen sanoessaan "oikealle".
Snetkovhan oli vihollinen. Tullessaan laatikon luo piti Levin palloa
oikeassa kädessään, mutta luullessaan erehtyneensä hän siirsi
sen vain laatikon ääressä vasempaan käteensä ja pani sen sitten
nähtävästi vasemmalle. Asiantuntija, joka seisoi laatikon luona ja
joka pelkästä kyynärpään liikahduksesta tiesi, kuka minnekin pani,
nyrpisti tyytymättömästi nenäänsä. Hänen ei tarvinnut ollenkaan
käyttää tarkkanäköisyyttään.

Humu vaikeni ja pallot laskettiin. Sitten yksinäinen ääni ilmoitti
puoltavien ja hylkäävien lukumäärän.

Marsalkka valittiin suurella ääntenenemmistöllä. Syntyi rähinä ja
joukko ryntäsi ovelle. Snetkov tuli sisään ja onnitteleva aatelisto
saartoi hänet.

-- No nytkö kaikki on tehty? kysyi Levin Sergei Ivanovitshilta.

-- Vasta alkua tämä on, sanoi Svijazhski hymyillen Sergei
Ivanovitshin takaa. -- Varaehdokas voi saada enemmän ääniä.

Levin oli taas kokonaan unohtanut sen. Nyt vasta hän muisti, että
asiassa olikin jokin mutkikas menettely, mutta häntä ikävystytti
muistella, millainen se oli. Hänet valtasi alakulo, ja hänen teki
mielensä lähteä pois tästä joukosta.

Koska kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota eikä kukaan näyttänyt
häntä tarvitsevan, hän poistui hiljaa kapeaan ravintolasaliin ja
tunsi suurta helpotusta nähdessään taas lakeijat. Harmaantunut
lakeija pyysi saada tarjota hänelle ruokaa, ja hän suostui. Syötyään
kotletin papujen kera ja jutelmaan lakeijan kanssa entisaikojen
herrasväestä Levin lähti parvekkeille kävelemään, sillä hänestä
tuntui ikävältä mennä takaisin suureen saliin.

Parvekkeet olivat täpötäynnä upeasti pukeutuneita naisia, jotka
kurottautuivat reunakaiteiden yli ja koettivat olla hukkaamatta
ainoatakaan alhaalla lausuttua sanaa. Naisten takana istui
juhlapukuisia asianajajia, kymnaasinopettajia silmälasit nenällä ja
upseereja. Kaikkialla puhuttiin vaaleista ja siitä, miten väsynyt
marsalkka mahtoi olla ja miten kiinnostavia väittelyt olivat; erään
ryhmän keskuudessa Levin kuuli kiiteltävän veljeään. Muuan nainen
puhui asianajajalle:

-- Olen niin iloinen siitä, että sain kuulla Koznyshevin puhuvan. Sen
vuoksi kannattaa nähdä hiukan nälkääkin. Kuinka äärettömän selvästi
ja kuuluvasti hän sanoo kaiken! Teillä oikeudessa kukaan ei puhu
sillä tavoin. Maidel puhuu vähän siihen tapaan, mutta ei läheskään
niin kaunopuheisesti.

Löydettyään vapaan paikan kaiteen vierestä Levin istuutui katsomaan
ja kuuntelemaan kyynärvarret kaiteita vasten.

Kaikki aatelismiehet istuivat omissa kihlakunnissaan. Keskellä salia
seisoi virkapukuinen mies ja julisti kimeällä äänellä:

-- Lääninmarsalkaksi on ehdotettu esikunnan ratsumestari Jevgeni
Ivanovitsh Opuhtinia!

Seurasi kuolemanhiljaisuus, ja kuului vain heikko vanhuksen ääni:

-- Kieltäytyy.

-- Ehdokkaana on hovineuvos Pjotr Petrovitsh Boll, jatkoi kimeä ääni.

-- Kieltäytyy! kajahti vinkuva vastaus.

Taas ilmoitettiin uusi ehdokas, joka taas "kieltäytyi". Niin jatkui
lähes tunnin ajan. Levin nojasi kaiteeseen ja katseli ja kuunteli.
Ensin hän ihmetteli ja koetti käsittää, mitä se merkitsi; mutta pian
hän huomasi, ettei voinut käsittää sitä, ja häntä alkoi vaivata
ikävä. Kun hän sitten muisti, millaisen mielenkuohun ja kiukun hän
oli nähnyt noiden ihmisten kasvoilla, hänen tuli paha olla: hän
päätti lähteä pois ja meni alas. Tullessaan parvekkeen eteisen poikki
hän näki siellä yksinäisen kymnaasilaisen, joka käveli edestakaisin
alakuloisena ja silmänalukset turvonneina. Portaissa tuli vastaan
pariskunta: nainen kiiruhti edellä, korkeat kengänkannat tiuhaan
kopisten, ja mies, syyttäjän apulainen, seurasi jäljessä.

-- Sanoinhan minä, ettette myöhästy, sanoi mies Levinin päästäessä
rouvan ohitseen.

Levin oli jo eteisessä ja tunnusteli paraikaa liivintaskustaan
turkkinsa numeroa, kun sihteeri tavoitti hänet. -- Joutukaa,
Konstantin Dmitritsh, äänestetään.

Ehdokas, josta äänestettiin, oli tuo äsken niin varmasti kieltäytynyt
Nevedovski.

Levin astui salin ovelle: se oli suljettu. Sihteeri koputti; ovi
aukeni ja kaksi tulipunaista tilanomistajaa puikahti ovesta Leviniä
vastaan.

-- En kestä, sanoi toinen raskaasti puhaltaen.

Samassa ilmestyi lääninmarsalkka ovelle. Hänen kasvonsa olivat pelon
ja nääntymyksen vääristämät.

-- Minähän sanoin, ettei ketään saa laskea ulos! ärjäisi hän
vartijalle.

-- Minä laskin sisään, teidän ylhäisyytenne!

-- Oi, hyvä isä! sanoi lääninmarsalkka ja huokaisi raskaasti. Sitten
hän lähti pää kumarassa ja valkeat housut vilkkuen pujottelemaan
väsyneesti salin poikki ison pöydän luo.

Nevedovski sai eniten ääniä, niin kuin oli suunniteltukin, ja hänestä
tuli lääninmarsalkka. Monet olivat iloisia, monet tyytyväisiä ja
onnellisia, toiset olivat riemuissaan, toiset tyytymättömiä ja
onnettomia. Lääninmarsalkka oli epätoivoissaan eikä voinut salata
sitä. Kun Nevedovski lähti salista, väkijoukko ympäröi hänet ja
seurasi häntä riemusaatossa, niin kuin se oli avajaispäivänä
saatellut kuvernööriä ja niin kuin se oli saattanut Snetkovia, kun
hänet oli valittu.



XXXI


Vastavalittu lääninmarsalkka ja monet voitostaan riemuitsevan uuden
puolueen jäsenistä oli sinä päivänä kutsuttu Vronskin järjestämille
juhlapäivällisille.

Vronski oli tullut vaalipäiville monestakin syystä. Hän oli ollut
ikävystynyt maalla ja hän oli tahtonut osoittaa Annalle, että hänellä
täytyi olla oikeus käyttää vapauttaan. Sitä paitsi hän oli katsonut
velvollisuudekseen vaaleissa kannattaa Svijazhskia, joka oli puhunut
zemstvon kokouksissa niin paljon hänen hyväkseen. Tärkein syy hänen
osanottoonsa oli kuitenkin se, että hän tahtoi tarkasti täyttää ne
velvollisuudet, joita katsoi maanomistaja-aatelistolla olevan.

Mutta hän ei ollut voinut aavistaakaan, että vaaliasiat voisivat
innostaa häntä siinä määrin ja että hän pystyisi hoitamaan niitä niin
hyvin. Hän oli aivan uusi tulokas tässä aateliston piirissä, mutta
saavutti ilmeistä menestystä eikä erehtynyt, kun arveli jo saaneensa
vaikutusvaltaa sen keskuudessa. Siihen vaikuttivat monet tekijät:
hänen rikkautensa ja ylhäisyytensä; komea kaupunkiasuntonsa, jonka
hän oli saanut käyttöönsä vanhalta tuttavaltaan Sirkovilta, joka oli
rahamies ja Kashinin kukoistavan pankin perustaja; oivallinen kokki,
jonka hän oli tuonut maatilaltaan; ystävyys kuvernöörin kanssa, joka
oli aikoinaan ollut hänen toverinsa ja jopa suojattinsakin; ja ennen
kaikkea hänen suora, kaikkia kohtaan tasaveroinen käytöksensä, joka
sai aateliston valtaosan pian muuttamaan mielensä hänen luullusta
ylpeydestään. Vronski tunsi itse, että ellei otettu lukuun tuota
Kitty Shtshertbatskajan kanssa naimisissa olevaa mieletöntä herraa,
joka à propos de bottes[72] oli raivokkaan vihaisena ladellut hänelle
aivan tarkoituksettomia tyhmyyksiä, hän oli saanut puolelleen
jokaisen aatelismiehen, johon hän oli tutustunut. Hän näki selvästi
ja toisetkin myönsivät sen, että Nevedovskin vaalimenestys oli
suureksi osaksi hänen ansiotaan. Juhliessaan nyt päivällispöydässään
Nevedovskin valintaa Vronski tunsi suloista voitonriemua valitun
puolesta. Vaalit olivat niin kovasti Vronskin mieleen, että hän
päätti itsekseen, että jos hän olisi naimisissa kolmen vuoden päästä,
jolloin taas tulisi uudet vaalit, hän suostuisi itsekin ehdokkaaksi,
-- samoin kuin hänen usein teki mieli ratsastaa itse oman ratsurengin
voitettua kilpailut.

Mutta nyt juhlittiin ratsurengin voittoa. Vronski istui pöydän
päässä. Hänen oikealla puolellaan istui läänin nuori kuvernööri,
seuruekenraali. Kaikki vieraat kohtelivat vaalipäivät juhlallisesti
avannutta kuvernööriä kuten ainakin läänin isäntää, ja Vronski
huomasi orjamaista kunnioitusta häntä kohtaan; Vronskille hän sen
sijaan oli pelkkä Katka Maslov -- kuten häntä paashikoulussa oli
nimitetty --, joka ujosteli hänen edessään ja jota Vronski koetti
mettre à son aise[73]. Vasemmalla istui Nevedovski nuorekkaine,
järkkymättömine ja myrkyllisine kasvoineen. Häntä Vronski kohteli
arvokkaasti ja kunnioittavasti.

Svijazhski kesti iloisesti tappionsa. Eikä se ollutkaan hänelle
tappio, kuten hän itse sanoi, malja kädessä Nevedovskin puoleen
kääntyen: tätä parempaa edustajaa se uusi suunta, jota aateliston
tuli seurata, ei olisi voinut löytää. Ja siksi kaikki rehelliset
voimat, kuten hän sanoi, olivat tämänpäiväisen voiton puolella ja
riemuitsivat siitä.

Stepan Arkadjevitsh oli myös hyvillään, kun oli saanut viettää
aikaansa miellyttävästi ja kun kaikki olivat tyytyväisiä. Erinomaisen
hienon aterian aikana muisteltiin vaaleissa sattuneita kohtauksia.
Svijazhski esitti koomisesti marsalkan kyynelehtivää puhetta ja
huomautti Nevedovskille, että hänen ylhäisyytensä joutuu valitsemaan
hiukan konstikkaamman rahastojen-tilitystavan kuin pelkät kyyneleet.
Toinen leikkisä aatelismies kertoi, että lääninmarsalkan juhliin oli
tilattu sukkajalkaisia lakeijoita ja että ne oli nyt lähetettävä
takaisin, jollei uusi lääninmarsalkka järjestäisi juhlia, joissa
sukkajalkaisia tarvittiin.

Aterian kestäessä Nevedovskia puhuteltiin kaiken aikaa sanoilla
"meidän lääninmarsalkkamme" ja "teidän ylhäisyytenne". Noita
nimityksiä käytettiin yhtä mielellään kuin nuorta aviovaimoa
puhutellaan miehen sukunimellä. Nevedovski koetti näyttää siltä
kuin hän olisi ollut täysin välinpitämätön kunniavirastaan, jopa
halveksinutkin sitä, mutta näkyi selvästi, että hän oli onnellinen ja
piteli itseään aisoissa ollakseen ilmaisematta riemuaan. Se ei olisi
sopinut tyyliin siinä uudessa, vapaamielisessä piirissä, johon kaikki
kuuluivat.

Päivällisiltä lähetettiin useita sähkösanomia henkilöille, jotka
seurasivat kiinnostuneina vaalien sujumista. Ja Stepan Arkadjevitsh
joka oli jo kovin iloisella tuulella, lähetti Darja Aleksandrovnalle
näin kuuluvan sähkösanoman: "Nevedovski valittu kahdenkymmenen äänen
enemmistöllä. Onnittelen. Kerro muillekin." Stepan Arkadjevitsh
luki sen ääneen ja sanoi: "Täytyy heitä ilahduttaa." Mutta kun
Darja Aleksandrovna sai sähkösanoman, hän vain huokasi sen ruplan
takia, joka siihenkin oli mennyt, ja arvasi miehensä taas olleen
juhlapäivällisillä. Hän tiesi, että Stivalla oli päivällisten lopussa
taipumus "faire jouer le télégraphe".[74]

Kaikki oli hienostunutta, korutonta ja iloista, niin itse päivällinen
ulkomaisine viineineen kuin pöytäseurustelukin. Svijazhski oli
valinnut pöydässä istuvan kaksikymmenhenkisen seurueen uuden
vapaamieliseen puolueen piiristä, sen älykkäimmistä ja parhaimmista
aineksista. Juotiin maljoja, puoleksi leikillisiäkin, uuden
lääninmarsalkan, kuvernöörin, pankinjohtajan ja "vieraanvaraisen
isännän" menestykseksi.

Vronski oli tyytyväinen. Hän ei ollut mitenkään voinut odottaa
tapaavansa täällä maaseudulla niin miellyttävää seuraa.

Päivällisten päättyessä seurasi vieläkin hauskempaa. Kuvernööri
pyysi Vronskia tulemaan konserttiin, jonka hänen vaimonsa järjesti
veljeskansan hyväksi; hän sanoi vaimonsa haluavan tutustua Vronskiin.

-- Lopussa on tanssiaiset ja sinä saat nähdä meidän parhaan
kaunottaremme. Hän on tosiaan jotain.

-- Not in my line[75], vastasi Vronski, joka piti tuosta
sanontatavasta, mutta hymyili ja lupasi tulla.

Istuttiin vielä pöydässä ja poltettiin sikareja ja savukkeita, kun
Vronskin kamaripalvelija toi herralleen tarjottimella kirjeen.

-- Pikalähetti Vozdvizhenskojesta, sanoi kamaripalvelija merkitsevä
ilme kasvoillaan.

-- Hän on tavattomasti syyttäjän apulaisen Sventitskin näköinen,
sanoi eräs vieras ranskaksi silmäillen kamaripalvelijaa, kun Vronski
kulmat kurtussa luki kirjettä.

Kirje oli Annalta. Vronski tiesi sen sisällön jo ennen kuin oli
lukenutkaan. Hän oli luullut kokouksen kestävän vain viisi päivää ja
luvannut tulla kotiin perjantaina. Nyt oli lauantai, ja hän tiesi,
että kirje sisältäisi nuhteita siitä, ettei hän ollut palannut
aikanaan. Kirje, jonka hän oli eilen lähettänyt, ei luultavasti ollut
vielä saapunut perille.

Sisällys oli sellainen kuin hän oli odottanutkin, mutta muoto oli
odottamaton ja vaikutti hyvin ikävästi. "Ani on hyvin kipeä, lääkäri
sanoo, että voi tulla tulehdus. Olen yksinäni aivan neuvoton.
Ruhtinatar Varvara on enemmän haitaksi kuin avuksi. Odotin sinua
toissapäivänä ja eilen ja lähetän nyt tiedustelemaan, missä olet ja
mikä sinun on. Aioin tulla itse, mutta arvelin sinun pahastuvan. Anna
jokin vastaus, että tiedän mitä tehdä."

Lapsi sairaana ja aikoi itse tulla tänne... Lapsi sairaana ja tuo
vihamielinen sävy...

Vaalipäivien viaton ilo ja tuo synkkä, raskas rakkaus, johon hänen
täytyi palata, tuntuivat Vronskista viiltävän vastakkaisilta. Mutta
täytyi lähteä, ja hän matkusti ensimmäisessä yöjunassa.



XXXII


Pohtiessaan asemaansa Anna oli ymmärtänyt, että ne riidat, jotka
hänen ja Vronskin kesken toistuivat aina kun Vronskin oli jonnekin
lähdettävä, voisivat ajan pitkään vain kylmentää Vronskia häntä
kohtaan, ja siksi hän oli Vronskin lähtiessä vaalipäiville päättänyt
tyynesti kestää eron katkeruuden, maksoi mitä maksoi. Mutta
Vronski oli silmäillyt häntä niin kylmästi ja ankarasti tullessaan
ilmoittamaan lähdöstään, että se oli loukannut häntä, ja jo ennen
Vronskin lähtöä oli Annan mielenrauha särkynyt.

Haudottuaan yksin jäätyään katsetta, jolla Vronski oli puolustanut
vapautensa oikeuksia, Anna oli jälleen kerran tiedostanut alentavan
asemansa. "Hänellä on oikeus lähteä milloin ja minne hän haluaa ja
vaikka kokonaan jättää minut. Hänellä on kaikki oikeudet, minulla
ei mitään. Hänhän tietää sen, ja siksi hänen ei olisi pitänyt tehdä
niin. Mutta mitä hän sitten teki?... Hän katsoi minuun niin kylmästi
ja ankarasti. Se ei tietenkään ollut selvää ja kouriintuntuvaa, mutta
ennen hänellä ei ollut sellaista katsetta ja se merkitsee paljon",
mietti Anna. "Se katse osoittaa, että kylmeneminen alkaa."

Vaikka hän nyt olikin varma siitä, että kylmeneminen oli alkamassa,
hän ei kuitenkaan voinut tehdä mitään eikä millään tavoin muuttaa
suhdettaan häneen. Nyt niin kuin tähänkin asti hän pystyi pitämään
Vronskin luonaan ainoastaan rakkaudellaan ja viehätysvoimallaan, ei
millään muulla. Niin kuin tähänkin asti hän saattoi vain päivänsä
askareissa viettämällä ja öisin morfiinia ottamalla tukahduttaa
kauheat ajatukset siitä, mitä seuraisi, kun Vronski ei enää
rakastaisi häntä. Oli tosin vielä yksi keino: olla pidättelemättä
häntä, mutta päästä niin lähelle häntä ja siihen asemaan, ettei mies
jättäisi häntä. Sen aseman turvaisi vain avioero ja oikea avioliitto.
Hän alkoi toivoa sitä ja päätti antaa siihen suostumuksensa heti kun
Vronski tai Stiva ottaisi asian puheeksi.

Sellaisissa ajatuksissa Anna oli viettänyt ne viisi päivää, jotka
Vronskin oli määrä viipyä vaalipäivillä.

Kävelyt, juttelu ruhtinatar Varvaran kanssa, sairaalassa käynnit
ja ennen kaikkea lukeminen, kirjan ahmiminen toisensa jälkeen,
oli täyttänyt hänen aikansa. Mutta kuudentena päivänä, kun kuski
oli palannut asemalta ilman Vronskia, hän ei voinut enää millään
tukahduttaa rauhattomia ajatuksiaan. Samaan aikaan hänen tyttärensä
oli sattunut sairastumaan. Anna ryhtyi hoitamaan lasta, mutta sekään
ei tyynnyttänyt häntä, semminkin kun sairaus oli vaaratonta. Hän ei
voinut rakastaa tätä tytärtään, vaikka olisi kuinka koettanut, eikä
hän voinut teeskennellä rakkautta. Sen päivän iltana Annan valtasi
sellainen pelko Vronskin menettämisestä, että hän miltei jo päätti
lähteä kaupunkiin, mutta mietittyään asiaa tarkoin kirjoitti vain sen
ristiriitaisen kirjeen, jonka Vronski sai, ja lukematta sitä edes
läpi lähetti sen pikalähetin mukana kaupunkiin. Seuraavana aamuna hän
sai Vronskin kirjeen ja katui omaa kirjettään. Hän odotti kauhuissaan
sen ankaran katseen toistumista, jonka Vronski oli luonut häneen
lähtiessään ja jonka hän pelkäsi näkevänsä uudelleen, kun Vronski
saisi tietää, ettei tyttö ollutkaan sen vakavammin sairaana. Mutta
hän oli kuitenkin hyvillään siitä, että oli kirjoittanut. Vaikka Anna
aavistelikin olevansa Vronskille rasitukseksi ja vaikka hän tiesi,
että Vronskin oli sääli jättää vapauttaan palatakseen hänen luokseen,
hän silti iloitsi tämän tulosta. Olkoon, että Vronski oli väsynyt
häneen, -- tämä olisi kuitenkin hänen luonaan, hän saisi aina nähdä
tämän, tuntea jokaisen tämän liikkeen.

Hän istui vierashuoneessa lampun ääressä, luki Taine'in uutta teosta,
kuunteli tuulen temmellystä pihalla ja odotti joka hetki vaunujen
saapumista. Hän luuli monesti kuulleensa rattaitten tärinää, mutta
erehtyi. Lopulta kuului selvästi rattaanpyörien kolke, pian kuski
huusi ja sora rahisi katetun pääsisäänkäynnin edessä. Ruhtinatar
Varvarakin, joka oli istunut korttiensa ääressä, kuuli sen, ja Anna
nousi punastuneena tuoliltaan, mutta sen sijaan, että olisi mennyt
alas, kuten oli tehnyt jo kahdesti, hän pysähtyi paikoilleen. Hänet
valtasi äkkiä häpeä petoksensa vuoksi ja pelko siitä, miten Vronski
ottaisi hänet vastaan. Loukkauksen tunne oli jo hävinnyt; hän pelkäsi
vain tämän tyytymätöntä ilmettä. Hän muisti, että tyttö oli jo toista
päivää ollut aivan terve. Häntä harmitti, että tytön pitikin parantua
juuri silloin, kun kirje lähetettiin. Sitten hän muisti, että hänen
rakastettunsa oli nyt saapunut, että tämä oli taas läsnä kokonaan,
käsineen ja silmineen. Hän kuuli Vronskin äänen. Ja unohtaen kaikki
hän juoksi riemuissaan tätä vastaan.

-- No miten Ani voi? kysyi Vronski arasti katsoen portaita alas
kiiruhtavaan Annaan.

Hän istui tuolilla, ja lakeija kiskoi lämmennyttä saapasta hänen
jalastaan.

-- Hän voi jo paremmin.

-- Entä sinä? kysyi Vronski nousten tuolilta ja ravistaen itseään.

Anna otti häntä kädestä molemmin käsin ja veti sen vyötäisilleen,
irrottamatta hänestä katsettaan.

-- No sehän on hyvä, sanoi Vronski silmäillen kylmästi Annaa, tämän
kampausta ja vaatteita, jotka hän tiesi Annan panneen ylleen häntä
varten.

Kaikki se miellytti häntä, mutta oli miellyttänyt jo niin monesti
ennenkin. Hänen kasvoilleen pysähtyi se ankaran kivinen ilme, jota
Anna niin pelkäsi.

-- Sehän on hyvä. Kuinkas sinä itse voit? sanoi Vronski, pyyhki
nenäliinallaan märän partansa ja suuteli Annan kättä.

"Yhdentekevää", ajatteli Anna, "kunhan hän vain on luonani, niin hän
ei voi, hän ei saa olla rakastamatta minua."

Ilta kului onnellisesti ja iloisesti ruhtinatar Varvaran seurassa,
joka kanteli Vronskille, että Anna oli hänen poissa ollessaan ottanut
morfiinia.

-- Mitä minä sille voin? En saanut unta... Ajatukset häiritsivät.
Hänen kotona ollessaan en ota sitä koskaan. En juuri koskaan.

Vronski kertoi vaalipäivistä, ja Anna osasi kysymyksillään
johdattaa hänet siihen, mikä häntä eniten ilahdutti eli hänen omaan
menestykseensä. Anna puolestaan kertoi kaikki kotiasiat, jotka
saattoivat kiinnostaa häntä. Kaikki uutiset olivat hyviä.

Mutta myöhään illalla, kun he olivat jääneet kahden, Anna, joka
tunsi taas täydellisesti valloittaneensa hänet, tahtoi pyyhkiä pois
kirjeestä johtuneen silmäyksen raskaan vaikutelman ja sanoi:

-- Tunnusta pois, että sinua harmitti, kun kirjeeni tuli, ja että
sinä et uskonut minua.

Tuskin Anna oli ehtinyt sen sanoa, kun hän jo ymmärsi, että niin
rakkautta täynnä kuin Vronski häntä kohtaan olikin, tämä ei antanut
kirjettä hänelle anteeksi.

-- Niin, sanoi Vronski. -- Kirje oli niin omituinen; toisessa kohtaa
Ani oli sairas, toisessa sinä taas aioit tulla kaupunkiin.

-- Se on kaikki totta.

-- Enhän minä sitä ole epäillytkään.

-- Oletpas. Minä näen, että sinä olet tyytymätön.

-- En hetkeäkään. Minä olen vain pahoillani siitä, että sinä ikään
kuin et tahdo myöntää, että on velvollisuuksia...

-- Velvollisuuksia mennä konserttiin...

-- Ei ruveta puhumaan siitä, sanoi Vronski.

-- Miksi siitä ei voi puhua? sanoi Anna.

-- Minä vain tahdoin sanoa, että voi ilmetä välttämättömiä asioita.
Minun täytyy esimerkiksi pian lähteä Moskovaan talomme asioissa...
Voi, Anna, miksi sinä olet niin ärtyisä! Tiedäthän sinä, etten minä
voi elää ilman sinua.

-- Jos niin on, sanoi Anna äkkiä muuttuneella äänellä, -- niin
varmaan tämä elämä rasittaa sinua... Niin, sinä tulet vain päiväksi,
ja lähdet taas, kuten tehdään...

-- Anna, tuo on julmaa. Olen valmis antamaan koko elämäni... Mutta
Anna ei kuunnellut häntä.

-- Jos sinä lähdet Moskovaan, minäkin lähden. Minä en jää tänne.
Meidän täytyy joko erota tai elää yhdessä.

-- Tiedäthän sinä, että se on ainoa toivoni. Mutta sitä varten...

-- Täytyy ottaa avioero? Minä kirjoitan hänelle. Minä ymmärrän, etten
voi elää näin... Mutta minä lähden sinun kanssasi Moskovaan.

-- Aivan kuin tuo olisi jokin uhkaus! Minähän en tahdo mitään muuta
niin paljon, kuin että ei tarvitsisi olla erossa sinusta, sanoi
Vronski hymyillen.

Mutta hänen silmissään välähti vainotun ja suututetun ihmisen tyly
katse, kun hän sanoi nuo hellät sanat.

Anna näki tuon katseen ja arvasi oikein sen merkityksen.

"Jos niin on, se on onnettomuudeksi!" se katse sanoi. Se oli vain
hetken vaikutelma, mutta Anna ei enää koskaan unohtanut sitä.

Anna kirjoitti miehelleen pyytäen häneltä avioeroa, ja marraskuun
lopussa, erottuaan ruhtinatar Varvarasta, jonka täytyi lähteä
Pietariin, hän muutti Vronskin kanssa Moskovaan. Odottaen joka päivä
Aleksei Aleksandrovitshin vastausta ja sitä seuraavaa avioeroa he
asettuivat nyt puolisoiden tavoin asumaan yhteen.



SEITSEMÄS OSA



I


Levinit olivat asuneet jo kolmatta kuukautta Moskovassa. Se aika,
jolloin Kittyn olisi näitä asioita tuntevien ihmisten varmojen
laskelmien mukaan pitänyt synnyttää, oli mennyt ohi jo kauan
sitten; mutta hän oli yhä raskaana eikä mistään voinut päätellä,
että synnytys olisi nyt ollut lähempänä kuin kaksi kuukautta
sitten. Lääkäri ja kätilö, kuten myös Dolly ja vanha ruhtinatar ja
varsinkin Levin, joka ei voinut ajatella lähestyvää tapahtumaa kauhua
tuntematta, alkoivat jo käydä hermostuneiksi ja rauhattomiksi; vain
Kitty tunsi olevansa täysin tyyni ja onnellinen.

Hän tunsi nyt selvästi, kuinka hänessä heräsi uusi rakkaus tulevaa
-- hänelle jo osaksi todellista -- lastaan kohtaan, ja hän tarkkaili
nautinnolla tätä tunnettaan. Lapsi ei enää kokonaan ollut osa häntä,
vaan eli jo välillä omaa riippumatonta elämäänsä. Usein se koski
häneen, mutta samalla hänen teki mieli nauraa uudesta, oudosta ilosta.

Kaikki, joita hän rakasti, olivat hänen luonaan, ja kaikki olivat
niin hyviä ja auttavaisia ja koettivat siinä määrin kaikin tavoin
sulostuttaa hänen elämäänsä, ettei hän olisi voinut toivoa mitään
parempaa, jollei olisi tiennyt, ettei sellaista voinut kestää kauan.
Tämän elämän viehätystä vähensi vain se seikka, ettei hänen miehensä
ollut sellainen kuin oli ollut maalla, jollaisena Kitty häntä eniten
rakasti.

Maalla Levin oli ollut tyyni, ystävällinen ja vieraanvarainen.
Kaupungissa hän sitä vastoin aina näytti rauhattomalta ja
varovaiselta, aivan kuin hän olisi pelännyt jonkun loukkaavan häntä
tai hänen vaimoaan. Maalla hän nähtävästi tunsi olevansa oikealla
paikallaan, ei koskaan hätäillyt eikä koskaan ollut toimeton. Täällä
kaupungissa hänellä oli aina kiire, ikään kuin hän olisi pelännyt
myöhästyvänsä jostain, eikä hän osannut tehdä täällä mitään.
Ja Kittyn oli sääli häntä. Hän tiesi kyllä, ettei Levin muista
näyttänyt säälittävältä; päinvastoin. Joskus Kitty katseli häntä
isommassa seurassa koettaen kuvitella hänet vieraaksi ihmiseksi,
kuten rakastettua joskus katsellaan, jotta päästäisiin selville
siitä vaikutelmasta, jonka tämä muissa herättää. Silloin häntä
miltei pelotti nähdä, missä määrin Levin oli kaikkea muuta kuin
säälittävä: hänen nuhteeton käytöstapansa, hiukan vanhanaikainen,
ujo kohteliaisuutensa naisia kohtaan, hänen voimakas vartalonsa,
ja, kuten Kittystä näytti, erityisen ilmeikkäät kasvonsa tekivät
hänet Kittyn mielestä melkein vaarallisen puoleensavetäväksi. Mutta
Kitty näki hänen sisimpäänsä ja ymmärsi, ettei Levin ollut täällä
oma itsensä; muuten Kitty ei osannut määritellä miehensä tilaa.
Väliin hän sielussaan soimasi Leviniä siitä, ettei tämä osannut
elää kaupungissa; väliin hän taas tunsi, että Levinin oli tosiaan
vaikea järjestää täällä elämäänsä niin, että olisi voinut olla siihen
tyytyväinen.

Mitä hän oikeastaan olisi voinut tehdä? Korttipelistä hän ei pitänyt.
Klubissa hän ei käynyt. Kitty tiesi jo, mitä olisi merkinnyt
antautuminen Oblonskin tapaisten iloisten herrojen seuraan... se
olisi merkinnyt juopottelua ja jonnekin menoa juopottelun jälkeen.
Eikä Kitty voinut kauhistumatta ajatella, missä herrat noilla
matkoillaan kävivät. Seurapiirielämääkään Kitty ei voinut miehelleen
suositella. Hän tiesi, että nuorten naisten liehittely oli sen
välttämätön osa, eikä hän toivonut miehensä viehättyvän siitä.
Mutta ikävähän hänen oli aina istua kotonakin vaimonsa, anoppinsa
ja kälyjensä seurassa. Niin paljon kuin Kitty itse pitikin tuosta
aina samanlaisesta "tilulilusta" -- kuten vanha ruhtinas nimitti
sisarusten väsymätöntä pakinointia -- hän ymmärsi, että sen täytyi
ajan pitkään käydä yksitoikkoiseksi hänen miehelleen. Mitä hän
sitten saattoi tehdä? Jatkaa kirjansa kirjoittamista? Levin oli
koettanut tehdä niin ja käynyt aluksi kirjastossa työtään varten,
mutta -- kuten hän oli Kittylle sanonut -- mitä joutilaampi hän oli,
sitä vähemmän hänellä oli aikaa. Ja sitä paitsi Levin valitti, että
hän tuli täällä puhuneeksi teoksestaan liian paljon, minkä vuoksi
ajatukset sotkeentuivat ja kadottivat entisen mielenkiintonsa.

Tämän kaupunkilaiselämän ainoa etu oli se, että täällä heidän
välilleen ei koskaan tullut riitaa. Olivatpa siihen sitten syynä eri
olosuhteet tai puolisoiden entistä suurempi varovaisuus ja järkevyys,
Moskovassa heille ei syntynyt niitä mustasukkaisuudesta johtuvia
riitoja, joita he olivat niin pelänneet kaupunkiin muuttaessaan.

Siinä suhteessa oli sattunut eräs hyvinkin tärkeä tapaus, nimittäin
Kittyn ja Vronskin kohtaaminen.

Kittyn kummi, vanha ruhtinatar Marja Borisovna, joka oli aina
erityisesti pitänyt Kittystä, oli välttämättä tahtonut tavata entistä
kummitytärtään. Kitty, joka ei tilansa takia käynyt juuri missään,
lähti isänsä kanssa kunnianarvoisan vanhan tädin luo ja kohtasi
siellä Vronskin.

Kun Kitty huomasi, kuka tuo siviilipukuinen mies oli, hänen
hengityksensä salpautui, veri tulvahti sydämeen ja hän tunsi hehkuvan
punan nousevan kasvoilleen. Mutta sitä kesti vain muutaman sekunnin
ajan. Vanha ruhtinas, joka oli tahallaan ryhtynyt äänekkäästi
keskustelemaan Vronskin kanssa, ei ollut ehtinyt vaihtaa montakaan
katsetta, kun Kitty oli jo täysin valmis katsomaan Vronskiin ja
tarpeen vaatiessa puhumaan hänen kanssaan samalla tavoin kuin Marja
Borisovnankin kanssa ja vieläpä niin, että hänen miehensä, jonka
näkymättömän läsnäolon hän sinä hetkenä selvästi tunsi, olisi voinut
hyväksyä hänen jokaisen äänenvivahteensa ja hymynsä.

Kitty vaihtoi Vronskin kanssa muutaman sanan, vieläpä hymyilikin
hiukan, kun Vronski leikillään nimitti vaalipäiviä "meidän
parlamentiksemme". (Hymyllään Kitty tahtoi osoittaa ymmärtäneensä
leikin.) Mutta samassa hän jo kääntyikin ruhtinatar Marja Borisovnan
puoleen eikä vilkaissut Vronskiin kertaakaan ennen kuin tämä nousi
sanomaan hyvästiä; silloin Kitty katsahti häneen, mutta ilmeisesti
vain siksi, että on epäkohteliasta olla katsomatta, kun toinen
kumartaa.

Kitty oli isälleen kiitollinen siitä, ettei tämä puhunut mitään
tuosta odottamattomasta tapaamisesta; mutta isän erityisestä
hellyydestä vierailun jälkeisen kävelyn aikana Kitty tunsi, että
isä oli tyytyväinen hänen käytökseensä. Ja Kitty oli siihen itsekin
tyytyväinen. Hän ei ollut lainkaan uskonut, että jaksaisi niin hyvin
pidättää jossain sielunsa pohjalla kaikki entisen rakkautensa muistot
ja pysyä täysin välinpitämättömänä ja tyynenä Vronskin tavatessaan.

Paljon pahemmin punastui Levin, kun Kitty sanoi hänelle tavanneensa
Vronskin ruhtinatar Marja Borisovnan luona. Kittyn oli hyvin vaikea
sanoa sitä, mutta vielä vaikeampi hänen oli kertoa tapaamisen
yksityiskohdista, kun Levin ei kysynyt mitään ja katsoi vain häneen
kulmat kurtussa.

-- Vahinko, ettet sinä ollut siellä, sanoi Kitty. -- Ei samassa
huoneessa... minä en olisi sinun nähtesi ollut yhtä luonnollinen...
Minä punastun nytkin paljon enemmän, paljon, paljon enemmän kuin
silloin, jatkoi hän punastuen niin, että kyyneleet tulivat silmiin.
-- Mutta ettet nähnyt jostain raosta.

Rehelliset silmät sanoivat Levinille, että Kitty oli tyytyväinen
itseensä, ja huolimatta hänen punastuksestaan Levin rauhoittui
pian ja alkoi kysellä häneltä yhtä ja toista, mitä Kitty juuri
oli toivonutkin. Kun Levin oli saanut kuulla kaiken ja päässyt
selville siitä, että Kitty oli punastunut ainoastaan alkuun, mutta
ei sitten ollut välittänyt koko miehestä enempää kuin kenestä
vastaantulijasta hyvänsä, Levin ilostui ja sanoi olevansa hyvillään
tuosta tapaamisesta. Hän lupasi, ettei enää vastedes käyttäytyisi
niin tyhmästi kuin vaalipäivillä, vaan koettaisi kohdella Vronskia
mahdollisimman ystävällisesti.

-- On piinallista ajatella, että joku ihminen on melkein kuin
vihamies, jota on vaikea tavatakin, sanoi Levin. -- Olen siitä hyvin
iloissani.



II


-- Kuule, käy nyt sentään Bollien luona, sanoi Kitty miehelleen, kun
tämä yhdentoista aikaan poikkesi hänen luokseen ennen kaupungille
lähtöään. -- Minä tiedän, että sinä syöt päivällistä klubissa,
isä on merkinnyt sinut klubin jäseneksi. Mutta mitä sinä teet nyt
aamupäivällä?

-- Menen käymään Katavasovin luona, vastasi Levin.

-- Näin aikaisin?

-- Hän lupasi tutustuttaa minut Metroviin. Tekisi mieleni puhua hänen
kanssaan teoksestani. Hän on tunnettu pietarilainen tiedemies, sanoi
Levin.

-- Hänenkö kirjoitustaan sinä niin kehuit? Entäs sitten? sanoi Kitty.

-- Kenties käyn sitten oikeudessa sisareni asian vuoksi.

-- Menet kai toki konserttiin?

-- Mitä minä siellä yksinäni?

-- Menisit sentään; siellä esitetään niitä uusia sävellyksiä... Nehän
ovat kiinnostaneet sinua. Minä menisin ehdottomasti.

-- No, joka tapauksessa käyn kotona ennen päivällistä, sanoi Levin
katsoen kelloaan.

-- Pane nyt yllesi pitkä takki, niin voit saman tien käydä kreivitär
Bollin luona.

-- Onko se sitten niin tarpeellista?

-- On toki! Hänhän kävi meillä. Siitä nyt ei ole suurta vaivaa. Ajat
sinne, istuudut, puhelet viisi minuuttia ilmasta ja sen semmoisesta,
nouset ja lähdet pois.

-- Oi, et usko kuinka minä olen vieraantunut kaikesta tuollaisesta;
se tuntuu niin nololta. Tulee vieras ihminen, istuu ilman mitään
asiaa, häiritsee muita, pilaa oman tuulensa ja lähtee pois.

Kitty herahti nauramaan.

-- Mutta teithän sinä nuorena miehenä vieraskäyntejä? hän sanoi.

-- Tein, vaikka silloinkin aina tuntui nololta, ja nyt olen niistä
niin vieraantunut, että totisesti olisin kaksi päivää syömättä
tuon käynnin sijasta. Se on niin noloa! Minusta tuntuu kuin he
pahastuisivat ja sanoisivat: miksi sinä tulit ihan ilman asiaa?

-- Eivät pahastu. Sen voin sinulle vakuuttaa, Kitty sanoi, katsoi
nauraen miestään silmiin ja otti häntä kädestä. -- No, hyvästi nyt...
Mene nyt vain, ole kiltti.

Levin suuteli vaimoaan kädelle ja aikoi juuri lähteä, kun Kitty
pysäytti hänet.

-- Kostja, tiedätkö, että minulla on enää viisikymmentä ruplaa
jäljellä.

-- No, mikäpä siinä, minä käyn hakemassa pankista. Paljonko otan? hän
sanoi Kittylle tuttu tyytymätön ilme kasvoillaan.

-- Ei, odotas. Kitty piti häntä kädestä. -- Puhutaan vielä vähän,
olen siitä hiukan huolissani. Minä en luule tuhlaavani rahaa
mihinkään tarpeettomaan, ja kuitenkin sitä valuu kuin vettä. Jotain
me kai teemme väärin.

-- Ei suinkaan, sanoi Levin rykäisten ja katsoen kulmainsa alta.

Tuon rykäisyn Kitty tunsi. Se merkitsi Levinissä suurta
tyytymättömyyttä -- ei Kittyyn, vaan omaan itseensä. Levin oli
toisinaan tyytymätön, mutta siihen ei oikeastaan ollut syynä suuret
kulut, vaan se, että häntä muistutettiin asiasta, jonka hän olisi
mieluummin unohtanut, koska tiesi, että siinä oli jotain hullusti.

-- Minä käskin Sokolovin myydä vehnää ja ottaa myllyn vuokraa
etukäteen. Joka tapauksessa saamme pian.

-- Ei, mutta minä pelkään, että yleensä kuluu paljon...

-- Ei ollenkaan, ei ollenkaan, toisti Levin. -- No, hyvästi nyt,
rakkaani.

-- Välillä minua todella kaduttaa, että tottelin äitiä. Kuinka
mukavaa maalla olisi ollut. Täällä minä vain vaivaan teitä kaikkia ja
rahaa kuluu niin...

-- Ei ollenkaan. Siitä asti kun menimme naimisiin, en olisi
kertaakaan halunnut sanoa, että toisin olisi ollut parempi...

-- Niinkö? sanoi Kitty katsoen häntä silmiin.

Levin oli sanonut sen vain Kittyn mieliksi, ajattelematta sanojaan
sen syvemmin. Mutta katsoessaan Kittyn rehellisiin, suloisiin
silmiin, jotka katsoivat häneen niin suoraan ja kysyvinä, Levin
toisti sanomansa koko sielullaan. "Minä aivan unohdan hänet",
ajatteli Levin. Ja hän muisti, mikä heitä odotti.

-- Kuinka pian luulet? kuiskasi hän ottaen vaimoaan molemmista
käsistä.

-- Olen ajatellut sitä niin monta kertaa, etten enää ajattele enkä
tiedä mitään.

-- Eihän pelota?

Kitty hymähti ylenkatseellisesti.

-- Ei hitustakaan, hän sanoi.

-- Jos jotain sattuu, niin tiedät, että olen Katavasovin luona.

-- Ei satu mitään, älä luulekaan. Minä menen isän kanssa bulevardille
kävelemään. Käymme myös Dollyn luona. Ennen päivällistä odotan sinua.
Ai niin! Tiedätkö, että Dollyn tilanne käy kerrassaan mahdottomaksi?
Hän on kauttaaltaan veloissa eikä rahaa tule. Me puhelimme eilen
äidin ja Arsenin (se oli toisen sisaren miehen, Lvovin, etunimi)
kanssa ja päätimme lähettää sinut ja hänet Stivan kimppuun. Sehän on
aivan kauheaa. Isän kanssa ei siitä voi puhua mitään... Mutta jos
sinä ja hän...

-- Mutta mitä me voimme tehdä? sanoi Levin.

-- Puhu nyt sentään Arsenin kanssa, kun menet hänen luokseen; hän
sanoo sinulle mitä me päätimme.

-- Arsenin kanssa olen jo edeltäpäin yhtä mieltä. No, minä käyn hänen
luonaan. Natalien kanssahan minä voinkin mennä konserttiin, jos hän
lähtee. No, hyvästi nyt.

Pääovella Levinin pysäytti vanha palvelija, Kuzma, joka hoiti
kaupunkitaloa.

-- Se Kauno (maalta tuotu vasemmanpuoleinen aisahevonen) on nyt
kengitetty uudelleen, mutta ontuu se sittenkin, hän sanoi. -- Mitäs
sille tehdään?

Moskovassa olonsa alkuaikoina Levinillä oli ollut huolta maalta
tuoduista hevosista. Hän oli tahtonut järjestää sen puolen niin hyvin
ja huokeasti kuin mahdollista. Mutta ennen pitkää hän oli tullut
huomaamaan, että omat hevoset tulivat kalliimmaksi kuin ajurit, ja
ajuria käytettiin kuitenkin.

-- Käske noutamaan eläinlääkäri; kenties siinä on hiertymä.

-- Entä mitäs valjastetaan rouvalle? kysyi Kuzma.

Leviniä ei enää ihmetyttänyt, kuten Moskovassa olon alkuaikoina, että
jotakin huviajelua varten Vozdvizhenka-kadulta Sivtsev-Vrazhokille
täytyi valjastaa vahva hevospari raskaiden vaunujen eteen, ajaa
neljännesvirsta lumisohjoista tietä ja seistä siellä neljä tuntia,
mikä maksoi viisi ruplaa. Nyt se tuntui hänestä jo luonnolliselta.

-- Käske ajurin tuoda parihevoset meidän umpivaunuillemme, hän sanoi.

-- Tottelen.

Ja ratkaistuaan kaupunkioloissa niin helposti sellaisen pulman, joka
olisi maalla vaatinut omakohtaista vaivannäköä ja huomiota, Levin
astui kadulle, huusi ajurin ja ajoi Nikitskajalle. Matkalla hän ei
enää ajatellut rahojaan, vaan sitä, kuinka hän kohta tutustuisi
pietarilaiseen sosiologiin ja puhuisi hänelle teoksestaan.

Moskovassa olon alkuaikoina maalaiselämään tottunutta Leviniä olivat
oudoksuttaneet ne mitään tuottamattomat, mutta välttämättömät
menot, joita häneltä vaadittiin joka puolelta. Mutta nyt hän jo
oli tottunut niihin. Hänelle oli siinä suhteessa käynyt niin
kuin sanotaan sattuvan juopoille; ensimmäinen ryyppy niellään
seipäänä, toinen haukkana, mutta kolmannen jälkeiset pieninä
linnunpoikasina. Kun Levin antoi ensimmäisen sadan ruplan setelin
lakeijan ja ovenvartijan livreiden ostoon, tuli hän tahtomattaankin
ajatelleeksi, että nuo vallan tarpeettomat livreet, jotka
kuitenkin olivat niin välttämättömät (päätellen siitä, kuinka
ruhtinatar ja Kitty olivat hämmästyneet Levinin huomautuksesta,
että oli mahdollista tulla toimeen ilmankin), -- että nuo livreet
tulivat maksamaan kahden kesärengin palkan, toisin sanoen, lähes
kolmesataa työpäivää, pääsiäisestä aina syyspaastoon saakka,
raskasta, aamusta varhain iltaan myöhään kestävää työpäivää, --
ja se sataruplanen kirveli kuin seipään syöksy hänen mielessään.
Mutta seuraava sataruplanen, joka rikottiin sukulaispäivällisten
kaksikymmentäkahdeksan ruplaa maksavien ruokatarvikkeiden ostoksia
varten, toi kyllä hänen mieleensä, että kaksikymmentäkahdeksan ruplaa
oli yhtä kuin yhdeksän neljännestä kauroja, jotka hiki päässä ja
puhkuen niitettiin, sidottiin, puitiin ja viskattiin, seulottiin
ja ripoteltiin säkkeihin, -- tämä toinen meni sittenkin kevyemmin.
Mutta nyt eivät setelit enää pitkään aikaan olleet herättäneet
mitään mietteitä lähtiessään ja ne lentelivät kuin linnut. Vastasiko
rahojen hankkimiseen mennyt työ sitä huvia, minkä niillä ostettu
tavara tuotti, se ajatus oli hävinnyt jo ammoin. Unohtunut oli
myös se taloudellinen näkökanta, että oli olemassa tietty hinta,
jota halvemmalla tiettyä viljaa ei voinut myydä. Ruista, jota hän
ei ennen ollut tahtonut antaa tavallisestakaan hinnasta, myytiin
nyt viisikymmentä kopeekkaa halvemmalla neljännekseltä kuin siitä
kuukausi sitten oli luvattu. Silläkään arviolla, että sellaisten
menojen jatkuessa ei voisi elää vuottakaan velkaantumatta, ei ollut
enää mitään merkitystä. Tärkeää oli vain se, että pankissa oli aina
rahaa, vähät siitä mistä se tuli, ja että aina tiesi, millä huomenna
sai ostaa naudanlihaa. Se arvio oli tähän saakka pitänyt: hänellä oli
aina ollut pankissa rahaa. Mutta nyt rahat olivat lopussa eikä hän
oikein tiennyt, mistä saisi lisää. Siksi Kittyn huomautus rahojen
loppumisesta oli hermostuttanut häntä; mutta hänellä ei ollut nyt
aikaa miettiä sitä. Ajaessaan hän ajatteli Katavasovia ja tulevaa
tuttavuuttaan Metrovin kanssa.



III


Levin oli taas ruvennut seurustelemaan läheisesti entisen
yliopistotoverinsa professori Katavasovin kanssa, jota ei
ollut tavannut häittensä jälkeen. Katavasov miellytti häntä
maailmankatsomuksensa selvyyden ja yksinkertaisuuden vuoksi.
Levin arveli, että Katavasovin maailmankatsomuksen selkeys johtui
hänen luonteensa köyhyydestä, Katavasov taas arveli, että Levinin
ajattelun epäjohdonmukaisuus johtui hänen älynsä koulutuksen ja
kurissapidon puutteesta; mutta Katavasovin selkeys miellytti
Leviniä, ja Levinin kouluttamattomien ajatusten runsaus miellytti
Katavasovia, ja he kävivät mielellään toistensa luona väittelemässä.
Levin oli lukenut Katavasoville muutamia kohtia teoksestaan, ja
tämä oli pitänyt niistä. Eilen Katavasov oli tavannut Levinin
eräässä esitelmätilaisuudessa ja kertonut, että tunnettu Metrov,
jonka artikkelista Levin oli kovasti pitänyt, oli Moskovassa ja
halusi kuulla lisää Levinin teoksesta, josta Katavasov oli hänelle
maininnut, ja että Metrov oli luvannut tulla hänen luokseen huomenna
yhdentoista aikaan, jolloin Levinkin oli tervetullut.

-- Olette tosiaan parannuksen tiellä, hauska nähdä, sanoi Katavasov
tullen Leviniä vastaan pieneen vierashuoneeseen. -- Minä kuulin
ovikellon soivan ja ajattelin, ettette toki vielä näin ajoissa...
Mitä sanotte montenegrolaisista? Sotilasrotua!

-- Miten niin? kysyi Levin.

Katavasov kertoi lyhyesti viimeisen uutisen ja vietyään Levinin
kirjastohuoneeseen esitteli hänet keskikokoiselle, tanakalle, sangen
miellyttävän näköiselle miehelle. Se oli Metrov. Keskusteltiin vähän
aikaa politiikasta ja pietarilaisten hallitusviranomaisten suhteesta
viime tapahtumiin. Metrov kertoi varmasta lähteestä saaneensa tietää
hallitsijan ja erään ministerin lausuneen tapahtumista niin ja
niin. Katavasov taas oli kuullut varmana asiana kerrottavan, että
hallitsija oli sanonut kokonaan toista. Levin koetti sovittaa yhteen
kumpaakin lausuntoa, ja siihen katkesi keskustelu asiasta.

-- Niin, tämä herrahan se on kirjoittanut melkein kokonaisen
kirjan työmiehen luonnollisista riippuvuussuhteista maahan,
sanoi Katavasov: -- Minä en ole näiden asioiden erikoistuntija,
mutta luonnontieteilijänä minua on miellyttänyt, ettei hän
käsitä ihmiskuntaa zoologisten lakien ulkopuolella olevana, vaan
päinvastoin näkee sen olevan riippuvainen ympäristöstä ja hakee siitä
riippuvuudesta kehityksen lakeja.

-- Se on hyvin mielenkiintoista, sanoi Metrov.

-- Minä aloin oikeastaan kirjoittaa kirjaa maataloudesta, mutta
syvennyttyäni maatalouden tärkeimpään välikappaleeseen, työmieheen,
sanoi Levin punastuen, -- päädyin väkisinkin aivan odottamattomiin
tuloksiin.

Levin alkoi esittää kantaansa varovasti, ikään kuin tunnustellen
maaperää. Hän tiesi, että Metrov oli kirjoittanut artikkelin
yleisesti hyväksyttyä valtiotaloudellista opinsuuntaa vastaan,
mutta ei tiennyt, missä määrin saattoi toivoa häneltä kannatusta
mielipiteilleen, eikä voinut arvata sitä tiedemiehen viisaasta ja
tyynestä ilmeestä.

-- Mutta missä te näette venäläisen työmiehen erityisominaisuudet?
kysyi Metrov. -- Hänen niin sanotuissa zoologisissa ominaisuuksissaan
vaiko niissä olosuhteissa, joissa hän elää?

Levin huomasi jo tuossa kysymyksessä piilevän sellaisen ajatuksen,
jota hän ei hyväksynyt; mutta hän kehitti edelleen kantaansa,
jonka mukaan venäläisellä työmiehellä oli maasta oma erityinen
käsityksensä, joka erotti sen muista kansoista. Ja todistaakseen
väitteensä hän kiiruhti lisäämään, että hänen mielestään tämä
Venäjän kansan erityinen käsitys johtui siitä, että kansa tunsi
kutsumuksekseen idän suurten, tyhjien alueiden kansoittamisen.

-- Joutuu helposti harhaan tehdessään päätelmiä kansan yleisestä
kutsumuksesta, sanoi Metrov keskeyttäen Levinin esityksen. --
Työmiehen tila tulee aina riippumaan hänen suhteestaan maahan ja
pääomaan.

Ja antamatta Levinin lausua loppuun ajatustaan Metrov alkoi esitellä
hänelle oman oppinsa erityispiirteitä.

Levin ei käsittänyt eikä koettanutkaan käsittää, missä hänen oppinsa
erityisluonne piili: hän näki, että Metrov aivan samoin kuin muutkin,
huolimatta artikkelistaan, jossa hän koetti kumota taloustieteilijäin
opin, tarkasteli venäläistä työmiestä kuitenkin vain pääoman,
työpalkan ja koron kannalta. Vaikka hänen täytyikin myöntää, että
Venäjän kaikkein suurimmassa, itäisessä osassa maankorko oli
vielä yhtä kuin nolla, että Venäjän kahdeksankymmenmiljoonaisen
väestön yhdeksälle kymmenesosalle työpalkka merkitsi vain itsensä
elättämistä ja ettei pääomaa vielä ollut olemassa muuta kuin
kaikkein alkeellisten työvälineiden muodossa, tarkasteli hän
kuitenkin jokaista työmiestä vain siltä kannalta, joskaan ei kaikessa
ollut yhtä mieltä taloustieteilijän kanssa ja joskin hänellä oli
työpalkasta oma teoriansa, jota hän Levinille selitti.

Levin kuunteli vastahakoisesti ja väitti aluksi vastaan. Hän
olisi tahtonut keskeyttää Metrovin sanoakseen oman käsityksensä,
joka hänen mielestään olisi tehnyt turhaksi koko selvittelyn.
Mutta pian hän huomasi, että he katsoivat asiaa niin kokonaan eri
kannalta, etteivät he koskaan voisi ymmärtää toinen toistaan, eikä
hän enää väittänyt vastaan, kuunteli vain. Vaikkei häntä enää
vähääkään kiinnostanut se, mitä Metrov puhui, hän tunsi kuitenkin
jonkinlaista mielihyvää kuunnellessaan tätä. Oli mairittelevaa
Levinin itserakkaudelle, että kuuluisa tiedemies esitti hänelle
ajatuksiaan niin mielellään, osoittaen sellaista huomaavaisuutta
ja luottamusta hänen asiantuntemustaan kohtaan, sivuuttaen väliin
kokonaisia tieteenaloja pelkällä viittauksella. Levin luki sen omaksi
ansiokseen eikä tiennyt, että Metrov, joka oli puhunut kyllikseen
kaikkien ystäviensä kanssa, puhui tästä asiasta erityisen mielellään
jokaiselle uudelle tuttavalleen, ja yleensä keskusteli mielellään
tästä mieltään kiehtovasta kysymyksestä, joka ei vielä ollut täysin
selvinnyt hänelle itselleen.

-- Mutta kun vain emme myöhästyisi, sanoi Katavasov katsoen kelloaan,
heti kun Metrov oli lopettanut esityksensä.

-- Niin, yhdistyksellämme on tänään istunto Svintitshin
viisikymmenvuotisen riemujuhlan vuoksi, hän lisäsi selitykseksi
Levinille. -- Me aiomme mennä sinne. Minä lupasin pitää esitelmän
hänen zoologisista tutkimuksistaan. Lähdetään kaikki yhdessä, siitä
tulee hauskaa.

-- Nyt on tosiaan jo aika lähteä, sanoi Metrov. -- Lähtekää mukaan,
ja sieltä, jos suvaitsette, menemme minun asuntooni. Minä haluaisin
kuulla teidän teoksestanne.

-- Mitä siitä. Se on vielä niin keskeneräinen. Mutta kokoukseen tulen
mielelläni.

-- Mitäs sanotte pöytäkirjaan liitetystä lausunnosta? Katavasov huusi
toisesta huoneesta, jossa hän pani ylleen hännystakkia.

Alettiin keskustella yliopistokysymyksestä.

Se oli Moskovan tämäntalvisen elämän kaikkein tärkeimpiä asioita.
Kolme vanhaa professoria oli neuvostossa asettunut nuorempien kantaa
vastaan; nuoret olivat laatineet erityisen lausunnon. Tämä lausunto
oli toisten mielestä kauhea, toisten mielestä taas mitä luonnollisin
ja oikeutetuin, ja professorit olivat jakautuneet kahteen puolueeseen.

Toiset, joihin Katavasovkin kuului, syyttivät vastapuoluetta
ilmiannosta ja petoksesta; toiset taas syyttivät heitä
nulikkamaisuudesta ja auktoriteettien halveksimisesta. Vaikkei Levin
kuulunutkaan yliopistomaailmaan, hän oli Moskovassa olonsa aikana
monituiset kerrat kuullut ja puhunut tästä asiasta ja hänellä oli
siitä oma kantansa. Hän otti osaa keskusteluun, joka jatkui kadulla
siihen asti kunnes he saapuivat vanhan yliopistorakennuksen luo.

Istunto oli jo alkanut. Veralla peitetyn pöydän ääressä, johon
Katavasov ja Metrov asettuivat, istui kuusi henkeä, ja eräs heistä
luki jotain kumartuneena käsikirjoituksen puoleen. Levin istuutui
vähän kauempana olevalle tuolille ja kysyi vieressä istuvalta
ylioppilaalta, mitä luettiin. Ylioppilas katsahti Leviniin
tyytymättömästi ja sanoi:

-- Elämäkertaa.

Vaikkei tuo elämäkerta innostanutkaan Leviniä, kuunteli hän sentään
ja sai tietää yhtä ja toista uutta ja mielenkiintoista kuuluisan
tiedemiehen elämästä.

Kun lukija oli lopettanut, puheenjohtaja kiitti häntä, luki runoilija
Mentin lähettämän juhlarunon ja lausui muutamia kiitollisuuden
sanoja runon tekijälle. Sitten Katavasov luki kovalla äänellään
kirjoitelmansa juhlitun henkilön tieteellisistä tutkimuksista.

Kun Katavasov oli lopettanut, Levin katsoi kelloaan, näki sen olevan
jo kaksi ja arvasi, ettei hän enää ehtisi lukea Metroville teostaan
ennen konserttia, eikä hän enää välittänytkään sen lukemisesta.
Hän oli esitelmän aikana ajatellut äskeistä keskustelua ja päässyt
selvyyteen siitä, että vaikka Metrovin ajatuksilla saattoikin olla
merkitystä, eivät hänenkään ajatuksensa olleet merkityksettömiä;
mutta nämä ajatukset saattoivat kirkastua ja johtaa johonkin vain
siten, että kumpikin jatkoi työtään valitsemallaan tiellä, eikä
niiden ajatusten tyrkyttämisestä toisille voinut koitua mitään hyvää.
Levin päätti kieltäytyä Metrovin kutsusta ja meni kokouksen päätyttyä
hänen luokseen. Metrov esitteli hänet puheenjohtajalle, joka ryhtyi
juttelemaan hänen kanssaan viimeisistä valtiollisista uutisista.
Samalla Metrov kertoi puheenjohtajalle saman, mitä oli kertonut
Levinille, ja Levin teki samat huomautukset kuin oli tehnyt muutama
tunti sitten, mutta esitti vaihteeksi myös jonkin uuden otaksuman,
joka sattui johtumaan hänen mieleensä. Sen jälkeen puhe siirtyi
yliopistoasiaan. Koska Levin oli jo kuullut kaiken, hän kiiruhti
lausumaan Metroville pahoittelunsa siitä, ettei voinut noudattaa
hänen kutsuaan ja lähti Lvovin luo.



IV


Lvov, Kittyn sisaren Natalian mies, oli viettänyt koko elämänsä
pääkaupungeissa ja ulkomailla, missä hän oli saanut kasvatuksensakin
ja sittemmin palvellut diplomaattina.

Viime vuosina hän oli jättänyt diplomaattisen toimensa ja siirtynyt
Moskovan hovivirastoon, ei minkään ikävyyden vuoksi (hänelle ei
koskaan sattunut ikävyyksiä kenenkään kanssa) vaan voidakseen antaa
kahdelle pojalleen mahdollisimman hyvän kasvatuksen.

Huolimatta tottumusten ja mielipiteiden räikeästä vastakkaisuudesta
ja tuntuvasta ikäerosta Lvov ja Levin olivat tänä talvena kiintyneet
toisiinsa.

Lvov oli kotona, ja Levin astui sisään ilmoittamatta tulostaan.
Lvov istui nojatuolissaan väljä kotitakki yllään ja säämiskäkengät
jalassa. Hän luki sinertävät lasit silmillä pulpetilla olevaa kirjaa
ja piteli kaunismuotoisessa kädessään varovasti koholla puoleksi
poltettua sikaria.

Hänen kauniille, hienostuneille ja nuorekkaille kasvoilleen, joille
hopeanhohtoiset, kiharat hiukset antoivat erikoisen leiman, nousi
iloinen hymy, kun hän näki Levinin.

-- Kuinka hauskaa! Minä aioin juuri lähettää noutamaan teitä. No
kuinka Kitty voi? Istukaa tänne, tässä on mukavampi... hän nousi
ja työnsi keinutuolin Levinille. -- Oletteko lukenut viimeistä
kiertokirjettä Journal de St. Petersbourg'ista? Minusta se on mainio,
hän sanoi hiukan ranskalaisesti korostaen.

Levin kertoi, mitä oli kuullut Pietarissa arveltavan asioista, ja
puheltuaan hetkisen politiikasta kertoi tutustumisestaan Metroviin ja
käynnistään tieteellisessä kokouksessa.

-- Minä kadehdin teitä, kun teillä on vapaa pääsy tuohon
mielenkiintoiseen oppineeseen maailmaan, sanoi Lvov ja puheen alkuun
päästyään vaihtoi, kuten tavallisesti, venäjän hänelle mukavampaan
ranskaan. -- Tosin ei minulla olisi aikaakaan. Sekä virkani että
lasten opetus vie kaiken aikani; ja sitä paitsi sivistykseni, en
häpeä sitä tunnustaa, on siihen aivan riittämätön.

-- En usko, sanoi Levin hymyillen. Häntä liikutti Lvovin alhainen
käsitys omasta itsestään, sillä se oli täysin vilpitön eikä minkään
teennäisen vaatimattomuuden synnyttämä.

-- Voi, kuinkas muuten! Minä tunnen nyt, kuinka puutteellinen
sivistykseni on. Lasteni kasvatusta varten minun täytyy verestää
tietojani paljon ja suorastaan opetella yhtä ja toista. Sillä pelkät
opettajat eivät riitä, täytyy olla silmälläpitäjä, niin kuin teidän
taloudessanne täytyy olla työmiehiä ja pehtori. Olen juuri katsellut
tuota, hän osoitti pulpetilla olevaa Buslajevin kielioppia, --
vaativat sitä Mishalta, ja se on niin vaikeaa... No, selittäkäähän
minulle esimerkiksi tämä kohta. Tässä sanotaan näin...

Levin koetti selittää, että sitä ei voinut ymmärtää, että se täytyi
vain oppia sinänsä; mutta Lvov ei ollut samaa mieltä.

-- Niin, te vain nauratte!

-- Päinvastoin, te ette usko kuinka minä aina teillä ollessani saan
oppia... juuri tulevien lasteni kasvatusta varten.

-- Vähän kai te sitä minulta saatte, sanoi Lvov.

-- Tiedän vain, etten ole nähnyt paremmin kasvatettuja lapsia kuin
teidän, enkä parempia osaa toivoakaan.

Lvov koetti olla ilmaisematta iloaan, mutta hänen kasvoilleen levisi
kirkas hymy.

-- Kun vain tulisivat paremmiksi kuin minä. Muuta en toivo. Te ette
tiedä, aloitti hän, -- miten paljon työtä on pojissa, joiden koulutus
on jäänyt aivan retuperälle ulkomailla asuessamme.

-- Niin lahjakkaat pojat pitävät kyllä puolensa. Pääasia on
siveellinen kasvatus. Ja sitä minä aina opin katsellessani teidän
lapsianne.

-- Niin, se siveellinen kasvatus. Te ette voi käsittää, kuinka
vaikeaa se on. Juuri kun on saanut yhden puolen voitetuksi, tulee
toisia eteen, ja taas uusi taistelu. Jollei saisi tukea uskonnosta,
-- emmekö kerran puhuneetkin siitä? -- niin ei parhainkaan isä omin
voimin, ilman sitä apua, voisi kasvattaa lapsiaan.

Tämä keskustelu, jonka aihe kiinnosti Leviniä, keskeytyi kun
talon kaunis rouva Natalja Aleksandrovna tuli huoneeseen
kaupungillelähtökunnossa.

-- Minä en tiennytkään, että te olitte täällä, hän sanoi nähtävästi
vähääkään pahoittelematta sitä, että oli katkaissut tuon monesti
kuulemansa keskustelun. -- No, kuinka on Kittyn laita? Minä tulen
tänään teille päivälliselle. Kuules, Arseni, kääntyi hän miehensä
puoleen, -- sinä kai otat vaunut...

Niin puolisot alkoivat pohtia päivän ohjelmaa. Koska herran
täytyi virkansa puolesta mennä jotain henkilöä vastaan ja rouva
aikoi konserttiin ja Balkanin-komitean julkiseen kokoukseen, oli
paljon päätettävää ja harkittavaa. Levin sai omaisena ottaa osaa
puolisoiden suunnitelmiin. Päätettiin, että Levin lähtee Natalien
kanssa konserttiin ja kokoukseen ja sieltä lähetetään vaunut Arsenia
hakemaan, ja hän saattaa sitten vaimonsa Kittyn luo; mutta jollei
Arseni ehtisi siihen mennessä selvitä asioistaan, hän lähettäisi
vaunut takaisin ja Levin lähtisi Natalien kanssa.

-- Tämä ystävä pilaa minut, sanoi Lvov vaimolleen, -- uskottelemalla
minulle, että meidän lapsemme ovat niin hyviä, kun minä tiedän, että
heissä on niin paljon pahaa.

-- Arseni liioittelee, olen sen aina sanonut, sanoi Natalie. -- Jos
hakee täydellistä, ei milloinkaan tule tyytyväiseksi. On totta, kun
isä sanoo, että meitä kasvatettaessa mentiin yhteen äärimmäisyyteen
-- meitä pidettiin ullakkokerroksessa, ja vanhemmat asuivat yksin
pääkerroksessa; nyt on päinvastoin; vanhemmat ullakolle ja lapset
pääkerrokseen. Vanhemmat eivät saisi itse elääkään, kaikki vain
lapsille.

-- Mutta jos niin onkin parempi? sanoi Lvov hymyillen kaunista
hymyään ja koskettaen vaimonsa kättä. -- Se joka ei tunne sinua,
luulee, ettet ole äiti, vaan äitipuoli.

-- Ei, äärimmäisyys ei ole missään hyväksi, sanoi Natalia tyynesti
asettaen miehensä paperiveitsen määrätylle paikalleen pöydälle.

-- No, tulkaahan tänne, täydelliset lapset, sanoi Lvov ovelle
tulleille sorjille pojilleen, jotka kumarrettuaan Levinille menivät
isänsä luo tahtoen nähtävästi kysyä tältä jotain.

Levinin teki mieli jutella heidän kanssaan ja kuunnella, mitä he
sanoivat isälleen, mutta Natalie alkoi puhua, ja samassa tuli
huoneeseen Lvovin virkatoveri Mahotin hovipuvussa lähteäkseen
yhdessä Lvovin kanssa ylhäistä vierasta vastaan, ja huoneessa virisi
taukoamaton keskustelu Herzegovinasta, ruhtinatar Korzinskajasta,
duumasta ja rouva Apraksinan äkillisestä kuolemasta.

Levin unohti kokonaan varsinaisen asiansa. Hän muisti sen vasta
astuessaan eteiseen.

-- Ai, Kittyhän pyysi minua puhumaan teidän kanssanne jotain
Oblonskista, hän sanoi, kun Lvov pysähtyi saateltuaan vaimoaan ja
häntä portaille asti.

-- Niin, niin, maman tahtoo, että me langokset hyökkäisimme hänen
kimppuunsa, hän sanoi punastuen. -- Mutta kuinka minä voin?

-- Minä kyllä hyökkään, sanoi hymyillen Natalie, joka oli valkeassa
turkisviitassaan jo kauan odottanut keskustelun loppua. -- No,
lähdetään nyt.



V


Aamupäiväkonsertissa esitettiin kaksi hyvin mielenkiintoista
kappaletta.

Toinen oli orkesterifantasia Kuningas Lear arolla, toinen Bachin
muistolle omistettu jousikvartetto. Molemmat sävellykset olivat
uusia, uudenaikaiseen tyyliin sävellettyjä, ja Levin tahtoi
muodostaa niistä oman kantansa. Saatettuaan kälynsä nojatuoliin hän
asettui itse pilarin luo ja päätti kuunnella niin tarkkaavaisesti
ja tunnollisesti kuin suinkin. Hän koetti olla hajottamatta
huomiotaan ja pilaamatta vaikutelmiaan katsomalla valkearusettisen
kapellimestarin käsien huidontaa, joka aina niin ikävästi häiritsee
musiikillista huomiokykyä, hattupäisiä naisia, jotka olivat
konserttiin tullessaan kuin varta vasten huolellisesti peittäneet
korvansa kaikenlaisilla nauhoilla, ja kaikkia noita kasvoja, joita
joko ei näyttänyt kiinnostavan mikään tai kaikki muut seikat
paitsi musiikki. Hän koetti olla tapaamatta musiikin tuntijoita ja
suunsoittajia ja seisoi maahan luoduin katsein ja kuunteli.

Mutta mitä enemmän hän kuunteli Lear-fantasiaa, sitä mahdottomammalta
hänestä tuntui muodostaa siitä mitään määrättyä kantaa. Tuntui
koko ajan siltä, että musiikillinen ilmaus oli alkamassa ja
kehkeytymässä, ja sitten kaikki taas hajosi uusien musiikillisten
ilmausten katkelmiksi tai välillä aivan irrallisiksi, vain säveltäjän
oikusta yhteenliitetyiksi, mutta erittäin monimutkaisiksi säveliksi.
Eivätkä nuo musiikillisten ilmausten katkelmat voineet yksittäisestä
kauneudestaan huolimatta olla mieleen, kun ne tulivat niin
odottamatta, ilman minkäänlaista valmistelua. Ilo ja suru, epätoivo,
hellyys ja voitonriemu tulivat kukin ilman mitään oikeutusta, niin
kuin mielipuolen tunteet. Mielipuolen tunteiden tavoin ne menivät
myös ohi yhtä odottamatta.

Levin tunsi koko esityksen ajan olevansa kuin kuuro, joka katselee
tanssivia. Kappaleen loppuessa hän oli aivan ymmällään ja kovin
väsynyt jännitettyään niin pitkään huomiokykyään, joka oli jäänyt
kokonaan palkitsematta. Joka puolelta kaikui äänekästä taputusta.
Kaikki nousivat ja alkoi yleinen liikehdintä ja keskustelu. Toivoen
saavansa selvitystä neuvottomuuteensa toisten vaikutelmista Levinkin
lähti kävelemään etsien asiantuntijoita ja ilostui nähdessään
tuttavansa Pestsovin keskustelevan erään huomattavan musiikintuntijan
kanssa.

-- Aivan ihmeellistä! sanoi bassoääninen Pestsov. -- Tervehdys,
Konstantin Dmitritsh! Erityisen selkeä ja niin sanoakseni
veistoksellinen ja värikylläinen on se kohta, jossa tuntee Cordelian
lähestyvän, missä nainen, das ewig Weibliche, astuu taisteluun
kohtaloaan vastaan. Eikö totta?

-- Mistä sen tietää, että siinä on Cordelia? kysyi Levin arasti
unohtaen kokonaan, että fantasia kuvasi kuningas Learia arolla.

-- Cordelia ilmestyy... tuossa noin! sanoi Pestsov iskien sormellaan
kiiltävään ohjelmalehtiseen, joka hänellä oli toisessa kädessä, ja
antoi sen Levinille.

Silloin Levin vasta muisti sävellyksen nimen ja kiiruhti lukemaan
ohjelmalehden takasivulle painetut, venäjäksi käännetyt Shakespearen
säkeet.

-- Ilman lehtistä sitä on mahdotonta seurata, sanoi Pestsov kääntyen
jälleen Levinin puoleen, koska hänen äskeinen puhetoverinsa oli
poistunut eikä hänellä enää ollut kenen kanssa puhelisi.

Väliajalla syntyi Levinin ja Pestsovin kesken väittely wagnerilaisen
musiikkisuunnan puutteista ja ansioista. Levin koetti todistaa,
että Wagnerin ja kaikkien hänen seuraajiensa virhe oli siinä, että
musiikki tahtoi siirtyä jonkin muun taiteen alalle, samoin kuin
runous erehtyi ryhtyessään tarkoin kuvaamaan kasvojen piirteitä,
koska se kuului maalaustaiteen tehtäviin; ja esimerkkinä sellaisesta
virheestä hän mainitsi kuvanveistäjän, jonka päähän oli pälkähtänyt
hakata runoilijan patsaan marmorijalustaan runouden henkilöhahmoja.
"Ne hahmot siinä veistoksessa muistuttavat niin vähän kuviteltuja,
että pitävät jopa kiinni tikkaista", sanoi Levin. Tämä lause
miellytti häntä, mutta hän ei muistanut, oliko hän kenties jo
ennenkin sanonut saman lauseen, mahdollisesti juuri Pestsoville, ja
nolostui.

Pestsov taas koetti todistaa, että taide on yhtä ja että se saattoi
saavuttaa korkeimpia ilmauksiaan vain kaikkien lajien yhtyessä.

Konsertin toista numeroa Levin ei voinutkaan enää kuunnella. Pestsov,
joka oli jäänyt hänen viereensä, puhui melkein koko ajan moittien
sävellystä sen liiallisen, äitelän, teennäisen yksinkertaisuuden
vuoksi ja vertasi sitä prerafaeliittien yksinkertaisuuteen
maalauksessa. Konserttisalista poistuessaan Levin tapasi useita
tuttaviaan, joiden kanssa hän keskusteli politiikasta, musiikista
ja yhteisistä tuttavista; hän näki myös kreivi Bollin, jonka luo
tehtävän kohteliaisuusvierailun hän oli kokonaan unohtanut.

-- No, menkää nyt heti, sanoi Natalie, kun Levin kertoi hänelle, mitä
oli unohtanut, -- ehkä he eivät voi ottaa vastaan, tulette sitten
komiteaan minua hakemaan. Te ehditte kyllä.



VI


-- Ehkä nyt ei oteta vastaan? sanoi Levin astuttuaan kreivitär Bollin
talon pääovesta sisään.

-- Otetaan kyllä, olkaa hyvä vain, sanoi ovenvartija ryhtyen heti
auttamaan turkkia vieraan yltä.

"Onpa harmi", ajatteli Levin ja riisui huoaten kädestään toisen
hansikkaansa ja oikoi hattuaan. "Mitä ihmettä varten minä menen? Mitä
minulla on heille sanomista?"

Tultuaan ensimmäiseen vierashuoneeseen Levin tapasi ovella kreivitär
Bollin, joka huolestuneena ja ankaran näköisenä sanoi jotain
palvelijalle. Huomattuaan Levinin hän puhkesi hymyyn ja pyysi
vierasta käymään seuraavaan pieneen vierashuoneeseen, josta kuului
ääniä. Siellä istui nojatuoleissa kreivittären kaksi tytärtä ja
Levinille tuttu moskovalainen eversti. Levin astui sisään, tervehti
heitä ja istuutui sohvan viereen hattu polvellaan.

-- Kuinka rouvanne voi? Olitteko konsertissa? Me emme päässeet. Äidin
piti olla sielunmessussa.

-- Niin, minä kuulin... Kovin äkillinen kuolema, sanoi Levin.
Kreivitär tuli huoneeseen, istuutui sohvalle ja kysyi myös, kuinka
rouva voi ja oliko Levin ollut konsertissa.

Levin vastasi ja toisti sanansa rouva Apraksinan äkillisestä
kuolemasta.

-- Hänen terveytensä oli kyllä aina heikko.

-- Olitteko te eilen oopperassa?

-- Olin.

-- Eikö Lucca ollutkin hyvä?

-- Oli, erinomainen, hän sanoi, ja koska hänestä oli vallan
yhdentekevää mitä hänestä arveltiin, hän toisti, mitä oli jo sadat
kerrat kuultu laulajattaren poikkeuksellisesta lahjakkuudesta.
Kreivitär oli kuuntelevinaan. Kun Levin oli mielestään puhunut
tarpeeksi, hän vaikeni, ja eversti, joka tähän asti oli ollut vaiti,
alkoi puhua. Eversti puhui myös oopperasta ja sen valaistuksesta ja
sanottuaan lopuksi muutaman sanan Tjurinin suunnittelemasta folle
journeesta remahti nauramaan, nousi ja lähti. Levin nousi myös, mutta
kreivittären ilmeestä hän ymmärsi, ettei hänen ollut vielä aika
lähteä. Pari minuuttia oli vielä oltava. Levin istuutui.

Mutta kun hän ajatteli koko ajan, miten tyhmää tällainen vierailu
oli, hän ei keksinyt mitään keskustelunaihetta ja oli vaiti.

-- Ettekö mene Balkanin-komitean kokoukseen? Sanovat siellä olevan
hyvin mielenkiintoista.

-- Lupasin kälylleni tulla hakemaan hänet sieltä.

Seurasi äänettömyys. Äiti ja tyttäret katsahtivat toisiinsa vielä
kerran.

"No nyt kai jo riittää", arveli Levin ja nousi. Naiset antoivat
hänelle kättä ja pyysivät viemään rouvalle mille choses[76].

Ovenvartija kysyi häneltä tarjotessaan turkkia: -- Saisinko kysyä
missä asutte? ja kirjoitti heti osoitteen suureen kauniisti sidottuun
kirjaan.

"Vähät minä siitä, mutta noloa se on kumminkin ja niin kauhean
tyhmää", ajatteli Levin lohdutellen itseään sillä, että kaikki niin
tekivät, ja ajoi komitean kokoukseen, jossa hänen piti tavata kälynsä
ajaakseen yhdessä tämän kanssa kotiin.

Komitean julkisessa kokouksessa oli paljon kansaa ja melkein koko
korkeampi seurapiiri. Kun Levin tuli, luettiin yleiskatsausta, jota
kaikki sanoivat hyvin mielenkiintoiseksi. Sen loputtua seurapiiriväki
kokoontui yhteen, ja Levin tapasi Svijazhskin (tämä kutsui häntä
illaksi tulemaan maatalousyhdistyksen kokoukseen, jossa pidettäisiin
merkittävä esitelmä), Stepan Arkadjevitshin, joka oli vastikään
tullut kilpa-ajoista, sekä useita muita tuttavia, ja sai kuulla
erilaisia lausuntoja kokouksesta, uudesta kappaleesta ja yleisesti
tunnetusta oikeusjutusta. Oikeusjutusta puhuessaan Levin erehtyi,
luultavasti henkisen väsymyksensä takia, ja tämä erehdys kiusasi
häntä pitkän aikaa. Puhuessaan Venäjän oikeuslaitoksen tuomittavana
olevan ulkomaalaisen rankaisemisesta ja maastakarkotuksen
soveltumattomuudesta sellaisessa tapauksessa Levin toisti eräältä
tuttavaltaan eilen kuulemansa ajatuksen.

-- Rajan taa karkottaminen on tässä tapauksessa yhtä viisasta kuin
rangaista haukea päästämällä se veteen, sanoi Levin. Vasta myöhemmin
hän muisti, että tämä toiselta saatu ajatus, jonka hän lausui
omanaan, olikin alkuaan Krylovin eläinsadusta, ja että se tuttava,
joka oli sen hänelle sanonut, oli saanut sen sanomalehden alakerrasta.

Poikettuaan kälynsä seurassa kotiin, missä kaikki oli hyvin, Levin
lähti klubille.



VII


Levin saapui oikeaan aikaan. Hänen edellään ja jäljessään ajoi
pihaan klubin jäseniä ja vieraita. Levin ei ollut käynyt klubilla
sen jälkeen, kun yliopistosta päästyään oli jonkin aikaa asunut
Moskovassa ja ottanut osaa seuraelämään. Hän muisti klubin ulkoisen
järjestyksen, mutta oli aivan unohtanut, millaisen vaikutelman se
oli aiemmin tehnyt häneen. Ajettuaan leveään, puolipyöreään pihaan
ja noustuaan vaunuista hän astui pääovelle ja ovenvartija avasi
syvään kumartaen hänelle äänettömästi oven. Hän näki porraskäytävän
eteisessä klubin jäsenten kalosseja ja turkkeja, jotka oli katsottu
mukavammaksi jättää sinne kuin kuljettaa ylös asti, kuuli kellon
salaperäisen, sisääntulosta kertovan kilahduksen, pani loivia,
maton verhoamia portaita kiivetessään merkille porrastasanteella
kuvapatsaan ja yläovella kolmannen, klubin livreehen pukeutuneen
tutun, mutta vanhentuneen ovenvartijan, joka sen paremmin
hätäilemättä kuin vitkastelemattakaan avasi oven ja silmäili tarkasti
vierasta. Kaikki tämä synnytti Levinissä klubin vanhastaan tutun
vaikutelman: levollisen, tyytyväisen ja sopivaisuussääntöihin
mukautuvan mielialan.

-- Olkaa hyvä ja antakaa hattunne, sanoi ovenvartija Levinille, joka
oli unohtanut, ettei klubilla saanut viedä hattua sisään. -- Ette
ole pitkään aikaan käynyt. Ruhtinas kävi eilen ilmoittamassa teidät.
Ruhtinas Stepan Arkadjevitsh ei ole vielä tullut.

Ovenvartija tunsi Levinin ja tiesi kaikki hänen
sukulaisuussuhteensakin ja kiiruhti osoittamaan tämän sanoillaan.

Levin kulki ensimmäisen, sermeillä jaetun läpikuljettavan salin ja
oikealla olevan, hedelmänmyyjälle väliseinällä erotetun kamarin läpi,
ohitti erään hitaasti kulkevan vanhan herran ja tuli väkeä kuhisevaan
ruokasaliin.

Hän kulki melkein täynnä olevien pöytien ohitse silmäillen vieraita.
Pöydässä istui mitä erilaisimpia vanhoja ja nuoria, outoja ja
tuttuja ihmisiä. Ainoitakaan nyrpeitä tai huolestuneita kasvoja ei
näkynyt. Kaikki näyttivät jättäneet lakkinsa mukana eteiseen kaikki
huolensa ja surunsa ja valmistautuivat hätäilemättä nauttimaan
elämän aineellisesta hyvyydestä. Siellä olivat Svijazhski ja nuori
Shtsherbatski ja Nevedovski, vanha ruhtinas ja Vronski ja Sergei
Ivanovitsh.

-- Ahaa! Myöhästyit vähän! sanoi vanha ruhtinas hymyillen ja antaen
hänelle kättä olkansa yli. -- Miten Kitty voi? lisäsi hän korjaillen
lautasliinaa, jonka nurkka oli pistetty liivin napin taakse.

-- Kaikki hyvin; he syövät nyt kolmen kesken päivällistä meillä.

-- Ai, ne tilulilut! Tässä on kaikki paikat jo varattu. Mene tuohon
pöytään ja ota sieltä paikka, sanoi ruhtinas ja kääntyi ottamaan
tarjottua madeliemilautasta.

-- Levin, tänne! kutsui kauempaa kuuluva hyväntahtoinen ääni. Kutsuja
oli Turovtsyn. Hän istui nuoren sotilaan rinnalla, ja vieressä oli
kaksi pöytää vasten nojalleen pantua tuolia. Levin meni ilomielin
Turovtsynin luo. Hän oli aina pitänyt tuosta hyväluontoisesta
hummailijasta, joka toi mieleen myös muiston rakkaudentunnustuksesta
Kittylle, mutta tänään, kaikkien väkinäisen älykkäiden keskustelujen
jälkeen, Turovtsynin näkeminen tuntui hänestä erityisen hyvältä.

-- Tässä on paikka teille ja Oblonskille. Hän tulee heti.
Suoraryhtinen, iloisennäköinen, nauravasilmäinen sotilas oli
pietarilainen Gagin. Turovtsyn esitti hänet Levinille.

-- Oblonski myöhästyy aina.

-- Tuossapa hän onkin.

-- Oletko juuri tullut? Oblonski sanoi astuen nopeasti heidän
luokseen. -- Terve. Oletko jo ottanut ryypyn? No mennään ottamaan.

Levin nousi ja meni hänen kanssaan suuren voileipäpöydän luo. Olisi
luullut, että paristakymmenestä pöydässä olevasta leikkele- ja
säilykelajista kukin olisi voinut löytää mielensä mukaista, mutta
Stepan Arkadjevitsh pyysi jotain erikoista, ja eräs pöydän luona
seisovista livreepukuisista lakeijoista toi heti, mitä hän halusi. Ja
he tyhjensivät kumpikin ryyppynsä ja palasivat pöytänsä luo.

Heti madeliemen jälkeen tuotiin Gaginille samppanjaa, ja hän käski
kaatamaan neljään lasiin. Levin ei kieltäytynyt tarjotusta viinistä
ja pyysi toisen pullon. Hänen oli nälkä ja hän söi ja joi oikein
ilokseen, ja vielä enemmän hän nautti ottaessaan osaa toveriensa
iloiseen ja yksinkertaiseen tarinointiin. Gagin kertoi ääntään
madaltaen uuden pietarilaisen pilajutun, joka tosin oli säädytön ja
tyhmä mutta kovin hullunkurinen, ja Levin remahti niin äänekkääseen
nauruun, että naapurit katsoivat häneen.

-- Samantapainen juttu kuin "sitä juuri minä en voi sietää".
Tunnetteko sen? kysyi Stepan Arkadjevitsh. -- Oi, se on mainio! Tuo
vielä yksi pullo, hän sanoi lakeijalle ja alkoi kertoa.

-- Pjotr Iljitsh Vinovski pyytää saada tarjota, keskeytti hänet
lakeijavanhus asettaen hänen ja Levinin eteen täydet, helmeilevät
samppanjalasit. Stepan Arkadjevitsh otti lasin ja nyökäytti hymyillen
päätään pöydän toisessa päässä olevalle punaviiksiselle herralle.

-- Kuka se on? kysyi Levin.

-- Sinä tapasit hänet kerran meillä, etkö muista? Hauska mies. Levin
teki samoin kuin Stepan Arkadjevitsh ja otti lasinsa.

Stepan Arkadjevitshin juttu oli myös hupaisa. Levin kertoi oman
juttunsa, joka sekin huvitti kuulijoita. Sitten puhe siirtyi
hevosiin, tämänpäiväisiin kilpa-ajoihin ja ensimmäisen palkinnon
saaneeseen Vronskin Atlakseen. Levin ei huomannutkaan kun päivällinen
oli jo syöty.

-- Kas siinähän ne miehet tulevat! sanoi Stepan Arkadjevitsh
kurottautuen taaksepäin tuolin selustan yli ja ojentaen
kätensä Vronskille ja hänen rinnallaan kävelevälle pitkälle
kaartineverstille. Vronskin kasvoista säteili myös klubin yleinen
hyvä tuuli. Hän nojasi iloisesti Stepan Arkadjevitshin olkapäätä
vasten, kuiskasi tälle jotain ja yhtä iloisesti hymyillen ojensi
kätensä Levinille.

-- Hyvin hauska tavata, hän sanoi. -- Minä etsin teitä silloin
vaalipäivillä, mutta kertoivat teidän lähteneen pois.

-- Niin, minä matkustin samana päivänä. Me puhuimme juuri teidän
hevosistanne. Onnittelen, sanoi Levin. -- Se oli oikein hyvä aika.

-- Niin, teillähän on myös juoksijoita.

-- Ei ole, mutta isälläni oli, ja minä muistan ja tunnen kyllä jonkin
verran niitä asioita.

-- Missä sinun paikkasi on? kysyi Stepan Arkadjevitsh.

-- Tuolla pilarien takana toisessa pöydässä.

-- Häntä onniteltiin, sanoi pitkä eversti, -- sai toisen
keisarillisen palkinnon. Jospa minulla olisi yhtä hyvä korttionni
kuin hänellä hevosonni... No mitäpä minä tässä suotta tuhlaan
kultaista aikaa. Minä menen "infernoon", sanoi eversti ja lähti
pöydän luota.

Vronski istuutui vapautuneelle tuolille. Tyhjennettyään esitetyn
maljan hän tilasi uuden pullon. Klubin tunnelman tai ehkä juodun
viinin ansiosta Levin innostui keskustelemaan Vronskin kanssa
parhaasta karjarodusta ja oli hyvin iloissaan siitä, ettei tuntenut
mitään kaunaa tuota miestä kohtaan. Hän kertoi senkin, että oli
kuullut vaimoltaan, että tämä oli tavannut Vronskin ruhtinatar Marja
Borisovnan luona.

-- Mainio olento se ruhtinatar! sanoi Stepan Arkadjevitsh ja kertoi
hänestä jutun, joka nauratti kaikkia. Varsinkin Vronski remahti niin
hyväntuuliseen nauruun, että Levin tunsi olevansa kokonaan leppynyt
hänelle.

-- Oletteko lopettaneet? kysyi Stepan Arkadjevitsh ja nousi hymyillen
pöydästä. -- Lähdetään siis!



VIII


Kun Levin pöydästä noustuaan lähti Gaginin kanssa korkeiden huoneiden
poikki kohti biljardisalia, hän tunsi käsiensä heiluvan erityisen
tasaisesti ja kevyesti kävelyn tahdissa. Suuressa salissa hän tapasi
appensa.

-- No, mitäs pidät meidän joutilaisuuden temppelistä? kysyi ruhtinas
ottaen häntä käsikoukusta. -- Lähdetäänpäs katselemaan.

-- Niin juuri aioinkin tehdä. On mukava katsella.

-- Niin kai. Mutta minua se huvittaa jo toiselta kannalta kuin
sinua. Sinä katselet noita ukonköriläitä, sanoi ruhtinas osoittaen
kumaraista, riippuhuulista vanhaa herraa, joka lyhyin askelin tulla
tepsutteli heitä vastaan pehmeissä kengissään, -- ja luulet niiden
syntyneenkin hyytyneiksi.

-- Hyytyneiksi?

-- Niin, sinä et tiedäkään sitä nimitystä. Se kuuluu meidän klubimme
sanastoon. Tiedäthän, että jos munaa pääsiäisleikeissä vieritellään
pitkään maassa, se hyytyy. Niin on meikäläisenkin laita: sitä käy
ja käy klubissa ja aikanaan hyytyy. Niin, sinä vain naurat, mutta
meikäläinen miettii jo, koska joutuu itse hyytyneiden kirjoihin.
Tunnethan Tshetshenskin? ruhtinas kysyi, ja Levin näki, että hän
aikoi kertoa jotain lystikästä.

-- Ei, en tunne.

-- Et tunne! No se tunnettu ruhtinas Tshetshenski. Kova
biljardinpelaaja... No yhdentekevää, vaikket tunnekaan. Kolmisen
vuotta sitten hän ei vielä kuulunut hyytyneisiin, ylpeili siitä
ja nimitti muita sillä nimellä. Mutta sitten kerran, kun hän taas
tulee tänne, on ovella vastassa Vasili, tiedäthän? Se meidän tanakka
ovenvartijamme, mainio leikinlaskija. Tshetshenski tulee ja kysyy:
"No, Vasili, keitä ja keitä on tullut? Onko hyytyneitä?" Vasili
vastaa: "Vasta olette kolmas." Kas sillä lailla se käy, veliseni!

Puhutellen ja tervehtien tuttuja vastaantulijoita ruhtinas ja Levin
kulkivat huoneesta toiseen, läpi korttisalin, jonka pöytien ääressä
hääräili jo innokkaimpia pelaajia, läpi shakkihuoneen, jossa Sergei
Ivanovitsh istui puhelemassa erään herran kanssa, ja biljardihuoneen,
jonka nurkassa olevan sohvan luo oli kokoontunut iloinen
samppanjaseurue, Gagin sen joukossa. He vilkaisivat myös "infernoon",
missä erään pöydän ääressä istui Jashvin, joukko arpapelin
harrastajia ympärillään. Hiljaa ja varovasti he astuivat hämärään
lukuhuoneeseen, missä nuori, äkäisennäköinen mies istui kupulamppujen
ääressä selaillen nopeasti aikakauskirjoja, ja lukemiseen syventynyt
kaljupää kenraali. Mentiin myös siihen huoneeseen, jota ruhtinas
nimitti viisaaksi. Siinä huoneessa oli kolme herraa, jotka
keskustelivat innokkaasti viimeisistä valtiollisista tempauksista.

-- Ettekö tule jo, ruhtinas, kaikki on valmista? sanoi eräs ruhtinaan
pelitovereista löytäessään etsimänsä. Ruhtinas meni ja Levin jäi
vähäksi aikaa istumaan. Mutta hänen mieleensä muistuivat kaikki
tämänpäiväiset keskustelut ja hänen tuli yhtäkkiä kauhean ikävä. Hän
nousi kiireesti ja lähti etsimään Oblonskia ja Turovtsynia, joiden
seurassa oli hauskaa.

Turovtsyn istui biljardisalin korkealla sohvalla, ryyppylasi
edessään, ja Stepan Arkadjevitsh ja Vronski puhelivat jostain oven
luona, huoneen peränurkassa.

-- Ei hän oikeastaan niinkään ikävöi, mutta se epämääräinen ja
epävarma asema, Levin kuuli ja aikoi kiiruhtaa pois, mutta Stepan
Arkadjevitsh kutsui häntä.

-- Levin! huudahti Stepan Arkadjevitsh, ja Levin huomasi, että hänen
silmänsä olivat kosteat kuten aina kun hän oli juonut liikaa tai
liikuttunut. Nyt hän oli kumpaakin. -- Levin, älähän mene, hän sanoi
ja tarttui lujasti Levinin kyynärvarteen tahtoen nähtävästi kaikin
mokomin pidätellä häntä.

-- Hän on minun vilpitön ja miltei paras ystäväni, hän sanoi
Vronskille. -- Sinä taas olet minulle vieläkin läheisempi ja
rakkaampi. Minä tahdon ja tiedän, että teidänkin pitää olla läheisiä
ystäviä keskenänne, sillä te olette kumpikin hyviä ihmisiä.

-- No ei kai meillä sitten ole muuta neuvoa kuin syleillä toisiamme,
sanoi Vronski hyvänsävyisen leikillisesti ja ojensi Levinille kätensä.

Levin tarttui nopeasti tarjottuun käteen ja puristi sitä lujasti.

-- Olen hyvin iloinen, sanoi Levin puristaessaan hänen kättään.

-- Tuokaa pullo samppanjaa, sanoi Stepan Arkadjevitsh lakeijalle.

-- Minä olen myös hyvin iloissani, sanoi Vronski.

Mutta huolimatta Stepan Arkadjevitshin ja myös heidän keskinäisestä
toivomuksestaan heillä ei ollut mitään puhumista keskenään, ja
kumpikin tunsi sen.

-- Tiedätkö, että hän ei ole tuttu Annan kanssa? sanoi Stepan
Arkadjevitsh Vronskille. -- Minun pitää välttämättä viedä hänet Annan
luo. Lähdethän, Levin?

-- Tosiaanko? sanoi Vronski. -- Hän tulee hyvin iloiseksi. Minä
lähtisin myös mielelläni kotiin nyt heti, lisäsi hän, -- mutta
Jashvin ei suo minulle rauhaa, ja minun täytyy jäädä tänne, kunnes
hän lopettaa.

-- Meneekö huonosti?

-- Häviää häviämistään, ja vain minä voin pidättää häntä.

-- Entäs meidän "pyramidimme"! Levin, pelaathan sinä myös? No
hyvä, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Aseta pyramidi, lisäsi hän
pelimerkitsijälle.

-- On jo kauan ollut valmiina, vastasi merkitsijä, joka oli jo
asettanut pallot kolmioon ja huvikseen kieritteli punaista.

-- No, alkakaamme sitten.

Biljardin jälkeen Vronski ja Levin istuutuivat Gaginin pöytään ja
Stepan Arkadjevitshin ehdotuksesta pelattiin ässää. Vronski puheli
väliin tuttaviensa kanssa, joita tuontuostakin tuli pöydän ääreen,
ja väliin taas kävi "infernossa" katsomassa Jashvinia. Levin tunsi
olevansa suloisessa levossa aamupäivän henkisen väsymyksen jälkeen.
Häntä ilahdutti Vronskin kanssa tehty sovinto, eikä tyyneyden,
yleisen sopivaisuuden ja mielihyvän tunnelma jättänyt häntä.

Kun peli oli loppunut, Stepan Arkadjevitsh otti Leviniä kädestä.

-- No, lähdetään nyt Annan luo. Nyt heti, vai mitä? Hän on kotona.
Minä olen jo kauan sitten luvannut hänelle tuoda sinut joskus
mukanani. Minne sinä aioit illalla?

-- En oikeastaan minnekään. Lupasin vain Svijazhskille tulla
maatalousseuran kokoukseen. Lähdetään sitten, sanoi Levin.

-- No hyvä, lähdetään! Kysypäs, ovatko minun vaununi tulleet, sanoi
Stepan Arkadjevitsh lakeijalle.

Levin meni pöydän luo, maksoi "ässässä" menettämänsä neljäkymmentä
ruplaa ja suoritti kaikki klubikulunkinsa oven luona seisovalle
ylilakeijalle, joka jollain salaperäisellä tavalla tiesi tarkalleen,
mitä kukin oli kuluttanut. Sitten hän lähti erikoisesti käsiään
heilutellen salien poikki eteiseen.



IX


"Oblonskin vaunut!" ärjäisi ovenvartija äkäisellä bassoäänellä.
Vaunut tulivat ja he istuutuivat niihin. Vain niin kauan kuin vaunut
olivat klubin pihalla, Levin pysyi äskeisen klubimielialan vallassa
nauttien sen levosta ja epäämättömän säädyllisyyden tunteesta. Mutta
heti kun vaunut olivat tulleet kadulle ja Levin alkoi tuntea vaunujen
keinuvan epätasaisella tiellä, kuuli vastaan tulleen ajurin äkäisen
ärjäisyn ja näki sumeassa valaistuksessa kapakan ja puodin punaisen
kilven, tämä mieliala häipyi. Hän alkoi miettiä tekojaan ja kysyi
itseltään, tekikö oikein menemällä Annan luo. Mitä Kitty siihen
sanoisi? Mutta Stepan Arkadjevitsh ei antanut hänen miettiä, vaan
ikään kuin arvaten hänen epäilyksensä kiiruhti rohkaisemaan häntä.

-- Olen niin hyvilläni siitä, hän sanoi, -- että sinä tutustut
häneen. Tiedätkö, Dolly on jo kauan toivonut sitä. Onhan Lvovkin
käynyt ja käy yhä edelleenkin hänen luonaan. Vaikka hän onkin
sisareni, jatkoi Stepan Arkadjevitsh -- voin arvelematta sanoa, että
hän on harvinaislaatuinen nainen. Saat itse nähdä. Hänen asemansa on
hyvin raskas, varsinkin nyt.

-- Miksi juuri nyt?

-- Parhaillaan neuvotellaan hänen avioerostaan. Karenin on
suostuvainen; mutta siinä on vaikeuksia pojan vuoksi, ja tuo
asia, jonka olisi pitänyt päättyä jo lähes kolme kuukautta
sitten, pitkittyy yhä. Heti kun erolupa tulee, Vronski ja Anna
menevät naimisiin. Tyhmä se on kiertelyineen ja veisuineen koko
vihkitoimitus. Ei siihen kukaan usko ja se on ihmisten onnen tiellä!
huomautti Stepan Arkadjevitsh. -- Niin, ja sen jälkeen heidän
asemansa tulee yhtä selväksi kuin minun tai sinun.

-- Mikä siinä tuottaa vaikeuksia?

-- Oi, se on pitkä ja ikävä juttu! Meillähän on kaikki niin
epämääräistä. Mutta voithan kuvitella, millaista hänen on ollut asua
sellaisissa olosuhteissa kolme kuukautta Moskovassa, jossa kaikki
tuntevat hänet. Hän ei käy missään eikä tapaa ketään naistuttaviaan
paitsi Dollya, sillä hän ei tahdo, ymmärräthän, että hänen luokseen
tultaisiin armosta. Se hölmö ruhtinatar Varvarakin lähti tiehensä
säädyllisyyssyistä. Tuossa asemassa jonkun muun naisen olisi ollut
mahdoton pitää päänsä pystyssä. Mutta saatpa nähdä miten hän on
osannut järjestää elämänsä, miten tyyni ja arvokas hän on. Vasemmalle
poikkikadulle, vastapäätä kirkkoa! huusi Stepan Arkadjevitsh vaunujen
ikkunasta. -- Huh, miten kuuma! hän sanoi aukaisten jo ennestään
avonaisen turkkinsa kahdentoista asteen pakkasesta huolimatta
vieläkin leveämmälle.

-- Mutta hänellähän on tytär, kai hän hoitaa sitä, sanoi Levin.

-- Sinä näytät käsittävän jokaisen naisen vain naaraaksi, une
couveuse[77], sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Sinä kuvittelet, että
jos nainen tekee jotain, hän tekee sen ehdottomasti aina lastensa
tähden. Luullakseni hän kyllä kasvattaa tytärtään hyvin, mutta siitä
ei puhuta. Ensinnäkin Annan aikaa vie se, että hän kirjoittaa.
Näen kyllä, että hymyilet ivallisesti, mutta suotta sinä niin
teet. Hän kirjoittaa lastenkirjaa eikä puhu siitä kenellekään,
mutta minulle hän on sitä lukenut, ja minä annoin käsikirjoituksen
Vorkujeville... tiedäthän sen kustantajan... hän taitaa olla myös
kirjailija. Vorkujev ymmärtää näitä asioita ja hän sanoo, että se on
merkittävä teos. Sinä luulet varmaan, että Anna onkin jonkinlainen
naiskirjailija? Ei vähääkään. Hän on ennen kaikkea nainen, jolla on
sydän, kuten heti saat nähdä. Nyt hänellä on englantilainen tyttö ja
kokonainen perhe hoidossaan.

-- Onko se jotain hyväntekeväisyyttä, filantropiaa?

-- Miksi sinä heti tahdot nähdä siinä pahaa? Ei mitään
hyväntekeväisyyttä, vaan sydämen työtä. Heillä, Vronskilla
nimittäin, oli englantilainen hevosten kouluttaja, taitava mies,
mutta juoppo. Hän joi itsensä juoppohulluksi ja perhe joutui puille
paljaille. Anna ryhtyi auttamaan heitä ja nyt koko perhe on hänen
hoivissaan. Hän valmistaa poikia kymnaasiin ja tytön hän on ottanut
luokseen, niin ettei tässä suinkaan ole kyse pelkästä armollisesta
raha-avustuksesta. No niin, kohtahan hänet näet.

Vaunut ajoivat pihan puolella olevalle ovelle, jonka luona odotti
reki, ja Stepan Arkadjevitsh soitti voimakkaasti ovikelloa.

Kysymättä ovenvartijalta, oliko Anna kotona, Stepan Arkadjevitsh
astui eteiseen. Levin meni hänen jäljestään yhä epätietoisempana
siitä, tekikö hän oikein vai väärin.

Vilkaistessaan peiliin Levin huomasi olevansa punainen, mutta oli
varma siitä, ettei ollut päissään, ja astui ystävänsä jäljessä
matolla verhottuja portaita ylös. Yläeteisessä Stepan Arkadjevitsh
kysyi syvään kumartavalta, tutulta lakeijalta, ketä vieraita Anna
Arkadjevnan luona oli, ja sai vastaukseksi, että siellä oli herra
Vorkujev.

-- Missä he ovat?

-- Kirjastohuoneessa.

Kuljettuaan pienen, tummalla puulla paneloidun ruokasalin poikki
Stepan Arkadjevitsh ja Levin astelivat pehmeää mattoa hämärään,
tummakupuisen lampun valaisemaan kirjastohuoneeseen. Seinällä paloi
toinen heijastinlamppu, joka valaisi suuren, luonnollista kokoa
olevan naisen muotokuvan, johon Levin tahtomattaan heti kiinnitti
huomionsa. Se oli Mihailovin Italiassa maalaama Annan kuva. Sillaikaa
kun Stepan Arkadjevitsh kiersi ristikon taakse ja sieltä kuulunut
miesääni vaikeni, Levin katseli kirkkaan valaistuksen elävöittämää
muotokuvaa voimatta irtautua siitä. Hän ei muistanut missä oli
eikä kuullut mitä puhuttiin, seisoi vain ja katseli hievahtamatta
ihmeellistä muotokuvaa. Se ei ollut enää kuva, se oli ilmielävä,
ihana, mustakiharainen nainen, joka hartiat ja käsivarret paljaina
ja mietiskelevä hymyntapainen kuin hienon untuvan peittämillä
huulillaan loi voitokkaan ja hellän katseen hämmentyneeseen Leviniin.
Ilmielävästä se erosi vain siinä, että se oli kauniimpi kuin elävä
voi olla.

-- Kuinka hauskaa, Levin kuuli äkkiä vierestään ihailemansa
muotokuvan naisen äänen. Anna oli tullut häntä vastaan ristikon
takaa, ja Levin näki huoneen himmeässä valossa saman, muotokuvan
kuvaaman naisen tummassa, sinisenkirjavassa puvussa, toisessa
asennossa ja toisenlaisin ilmein, mutta yhtä täydellisen kauniina
kuin taiteilija oli hänet esittänyt. Hän oli todellisessa
olomuodossaan vähemmän häikäisevä, mutta hänen olemuksessaan oli
jotain sellaista uutta ja viehättävää, niitä muotokuvassa ei ollut.



X


Anna otti Levinin vastaan salaamatta iloaan hänen tulostaan.
Siitä, miten tyynesti Anna ojensi hänelle pienen, tarmokkaan
kätensä ja esitteli hänelle Vorkujevin ja käsityö kädessä istuvan
sievännäköisen, punertavatukkaisen kasvattityttönsä, Levin tunnisti
välittömästi aidon seurapiiridaamin aina tyynen ja luonnollisen
käytöstavan, joka miellytti häntä.

-- Tämäpä vasta hauskaa, toisti Anna, ja nuo yksinkertaiset sanat
saivat hänen lausuminaan Levinin sielussa erityisen merkityksen. --
Olen jo kauan tuntenut teidät ja pitänyt teistä sekä Stivan että
vaimonne vuoksi... minun tuttavuuteni hänen kanssaan oli hyvin
lyhytaikainen, mutta hän teki minuun samanlaisen vaikutuksen kuin
ihana kukka, juuri kukka. Ja hän tulee nyt pian äidiksi!

Hän puhui vapaasti ja hätäilemättä, katsoen milloin Leviniin, milloin
veljeensä. Levin tunsi tehneensä Annaan edullisen vaikutuksen, ja
hänen oli tämän seurassa niin kevyt ja hyvä olla kuin hän olisi
lapsuudestaan saakka tuntenut tämän.

-- Ivan Petrovitsh ja minä asetuimme juuri tupakanpolton vuoksi tänne
Aleksein työhuoneeseen, sanoi Anna vastaukseksi Stepan Arkadjevitshin
kysymykseen, saiko huoneessa tupakoida. Hän vilkaisi Leviniin, mutta
ei kysynyt, polttiko tämä, vaan veti luokseen kilpikonnanluisen
savukekotelon ja otti siitä itse hienon pachitos-savukkeen.

-- Kuinka sinä voit nykyään? kysyi veli.

-- Niin kuin ennenkin. Hermostunut olen kuten aina.

-- Eikö se ole tosiaankin harvinaisen hyvä? kysyi Stepan Arkadjevitsh
huomatessaan Levinin yhä silmäilevän muotokuvaa.

-- En ole koskaan nähnyt parempaa muotokuvaa.

-- Näköisyys on erinomaisesti saatu esiin, eikö olekin? sanoi
Vorkujev.

Levin katsahti muotokuvasta sen malliin. Erityinen hohde valaisi
Annan kasvot, kun hän tunsi Levinin silmäilyn. Levin punastui ja
aikoi hämminkinsä salatakseen kysyä, oliko Anna Arkadjevna äskettäin
tavannut Darja Aleksandrovnaa, mutta Anna alkoikin samassa puhua:

-- Me puhelimme juuri Ivan Petrovitshin kanssa Vashtshenkovin
viimeisistä tauluista. Oletteko nähnyt niitä?

-- Olen kyllä, vastasi Levin.

-- Mutta anteeksi, minä keskeytin teidät, te aioitte sanoa... Levin
kysyi, koska hän oli viimeksi tavannut Dollyn.

-- Hän oli eilen luonani, hän on hyvin suuttunut kymnaasiin Grishan
tähden. Latinan opettaja oli nähtävästi tehnyt vääryyttä.

-- Niin, ne taulut olen kyllä nähnyt, mutta en pitänyt niistä, palasi
Levin aloitettuun keskustelunaiheeseen.

Levinin puheissa ei ollut nyt enää ollenkaan samanlaista virallista
sävyä kuin hänen aamupäiväisissä keskusteluissaan. Jokainen sana sai
keskustelussa Annan kanssa erityisen merkityksen. Hänestä oli hauskaa
jutella ja vielä hauskempi kuunnella, mitä Anna sanoi.

Anna ei puhunut ainoastaan luonnollisesti ja järkevästi, vaan
viisaasti ja huolettomasti, tekemättä mitään suurta numeroa omista
ajatuksistaan ja antaen suuren arvon puhetoverinsa ajatuksille.

Keskusteltiin uudesta taidesuunnasta, erään ranskalaisen taiteilijan
uudesta raamatunkuvituksesta. Vorkujev syytti taiteilijaa
liiallisesta, raakuuteen luisuneesta realismista. Levin sanoi, että
ranskalaiset olivat olleet sovinnaisempia taiteessa kuin ketkään muut
ja että he siksi pitivät realismiin palaamista erityisenä ansiona. He
näkivät runoutta jo pelkästään siitä, etteivät valehdelleet.

Yksikään toinen Levinin lausuma viisas ajatus ei tuottanut hänelle
itselleen niin suurta mielihyvää kuin tämä. Annan kasvot aivan
sädehtivät, kun hän ymmärsi tuon ajatuksen todenmukaisuuden. Hän
herahti nauramaan.

-- Minä nauran, hän sanoi, -- niin kuin naurattaa, kun näkee oikein
hyvän muotokuvan. Se, mitä te sanoitte, luonnehtii täydellisesti
koko nykyistä ranskalaista taidetta, sekä maalausta että myös
kirjallisuutta: Zolaa, Daudet'ta. Mutta kenties on aina niin, että
ensin tehdään omia sepitelmiä, conceptions, keksityistä hahmoista, ja
kun kaikki yhdistelmät, combinaisons, on tehty ja keksityt kuvat ovat
alkaneet tympäistä, aletaan etsiä luonnollisempia, oikeita hahmoja.

-- Niin se juuri on! sanoi Vorkujev.

-- Te siis olitte klubilla? kääntyi Anna veljensä puoleen ja kumartui
lähemmäksi häntä.

"Niin, niin, kas siinä on nainen!" Levin ajatteli unohtuen
katselemaan hänen kauniita, eloisia kasvojaan, jotka nyt yhtäkkiä
kokonaan muuttuivat. Levin ei kuullut, mitä Anna puhui veljelleen,
mutta ihmetteli hänen ilmeensä muutosta. Hänen äsken niin tyynet
kasvonsa kuvastivat nyt omituista uteliaisuutta, vihaa ja ylpeyttä.
Mutta hetkisen vain. Hän siristi silmiään kuin jotakin muistaakseen.

-- No niin, ketäpä se kiinnostaa, hän sanoi ja kääntyi englantilaisen
tytön puoleen: -- Please order the tea in the drawing-room[78].

Tyttö nousi ja meni.

-- No suoriutuiko hän tutkinnossa hyvin? kysyi Stepan Arkadjevitsh.

-- Mainiosti. Hän on hyvin lahjakas tyttö ja miellyttävä luonne.

-- Kohta sinä rakastat häntä enemmän kuin omaa tytärtäsi.

-- Vain mies voi sanoa noin. Rakkaudessa ei ole mitään enempää eikä
vähempää. Rakastan tytärtäni ihan toisella tavoin kuin häntä.

-- Minä tässä sanoin Anna Arkadjevnalle, sanoi Vorkujev, -- että
jos hän olisi uhrannut venäläisten lasten yleiseen kasvatukseen
sadannenkaan osan sitä tarmoa kuin tuon englantilaisen tytön hyväksi,
hän olisi tehnyt suuren ja hyödyllisen teon.

-- Mutta sitä en ole parhaalla tahdollanikaan voinut tehdä. Kreivi
Aleksei Kirillovitsh (lausuessaan tuon nimen Anna katsahti kysyvän
arasti Leviniin, ja tahtomattaan tämä vastasi kunnioittavin ja
myötätuntoisin katsein) koetti maalla innostaa minua koulutyöhön.
Minä kävin muutaman kerran opettamassa. Lapset olivat hyvin
kilttejä, mutta minä en voinut innostua siihen työhön. Te puhuitte
minun tarmostani. Tarmo perustuu rakkauteen. Mutta rakkaus ei tule
käskemällä. Tuota tyttöä minä rakastan tietämättä itse, miksi.

Taas Anna katsahti Leviniin. Sekä hänen hymynsä että katseensa sanoi,
että hän puhui vain Levinille, pitäen arvossa tämän mielipidettä ja
tietäen jo edeltä käsin, että he ymmärsivät toinen toistaan.

-- Minä ymmärrän sen varsin hyvin, Levin vastasi. -- Kouluihin ja
sentapaisiin laitoksiin ei voi kiinnittää sydäntään, ja minä luulen,
että nuo filantrooppiset laitokset juuri siksi tuottavat niin vähän
tuloksia.

Anna oli hetkisen vaiti ja puhkesi sitten hymyyn. -- Niin, niin,
vahvisti hän. -- Minä en ole koskaan kyennyt siihen. Je n'ai
pas le cocur assez large[79] voidakseni rakastaa kokonaista
turvakotia kaikkine iljettävine tytönletukkoineen. Cela ne m'a
jamais réussi[80]. On paljon naisia, jotka ovat luoneet sillä
itselleen position sociale[81]. Etenkään nyt, hän lisäsi surullisen
ja luottavaisen näköisenä, näennäisesti veljelleen puhuen, mutta
suuntasi ilmiselvästi sanansa vain Levinille, -- vaikka tarvitsisin
niin kovasti jotain tekemistä, en voi tehdä mitään sellaista.
Yhtäkkiä hän rypisti kulmiaan (Levin ymmärsi, että Anna teki niin
omille sanoilleen) ja vaihtoi keskustelunaihetta. -- Minä olen
kuullut, hän sanoi Levinille, -- että te olette huono kansalainen, ja
minä olen puolustanut teitä kykyni mukaan.

-- Kuinka te olette minua puolustanut?

-- Aina hyökkäysten mukaan. Mutta emmekö menisi juomaan teetä? Anna
nousi ja otti käteensä safiaanikantisen vihon.

-- Antakaa se minulle, Anna Arkadjevna, sanoi Vorkujev osoittaen
kirjaa. -- Se ansaitsee sen hyvin.

-- Oi ei, sehän on aivan viimeistelemätöntä.

-- Minä kerroin siitä hänelle, sanoi Stepan Arkadjevitsh sisarelleen
osoittaen Leviniä.

-- Suotta sen teit. Minun kirjoitukseni ovat niin kuin ne pikku
korit ja puuleikkaukset, joita Liza Merkalova joskus ennen
aikaan toi minulle kaupaksi vankiloista. Hän kävi vankiloissa
hyväntekeväisyysyhdistyksen jäsenenä, kertoi Anna Levinille. -- Ne
onnettomat tekivät kärsivällisyyden ihmetöitä.

Levin huomasi vielä yhden uuden piirteen tuossa naisessa, johon
oli niin kovasti mieltynyt. Älyn, sulokkuuden ja kauneuden lisäksi
hänessä oli myös totuudellisuutta. Hän ei salannut Leviniltä asemansa
tukaluutta.

Anna huokasi, ja hänen kasvonsa saivat äkkiä ankaran, ikään kuin
kivettyneen ilmeen. Sellainen ilme kasvoillaan hän oli vielä
kauniimpi kuin ennen; mutta tämä ilme oli uusi; se oli kaukana siitä
onnea säteilevästä ja onnea synnyttävästä ilmeestä, jonka maalari oli
tavoittanut Annan muotokuvaa tehdessään. Levin katsahti vielä kerran
kuvaa ja Annaa, joka lähti veljensä käsipuolessa korkeaa ovea kohti,
ja hän tunsi Annaa kohtaan hellyyttä ja sääliä, jotka ihmetyttivät
häntä itseään.

Anna pyysi Leviniä ja Vorkujevia astumaan vierassaliin ja jäi itse
hetkeksi puhumaan jostain veljensä kanssa. "Avioerosta, Vronskista,
siitä, mitä hän klubilla tekee, minusta", ajatteli Levin. Ja kysymys
siitä, mitä Anna puhui Stepan Arkadjevitshille, kuohutti häntä niin,
ettei hän kuunnellut juuri ollenkaan, kun Vorkujev kertoi hänelle
Anna Arkadjevnan kirjoittaman lastenromaanin ansioista.

Teepöydässä keskustelu jatkui yhtä miellyttävänä ja sisältörikkaana.
Kertaakaan ei jouduttu hakemaan keskustelunaihetta; päinvastoin
tuntui siltä, ettei ehtinyt sanoa kaikkea, mitä olisi tahtonut ja
pidättyi mielellään kuunnellakseen mitä toinen sanoisi. Levinistä
tuntui kuin kaikki pöydässä puhuttu olisi saanut erityisen
merkityksen, kun Anna kuunteli keskustelua ja teki huomautuksiaan.

Seuratessaan mielenkiintoista keskustelua Levin ihaili koko ajan
Annan kauneutta, älyä ja sivistyneisyyttä, hänen koruttomuuttaan ja
sydämellisyyttään. Levin kuunteli ja puhui ja ajatteli koko ajan
häntä, hänen sisäistä elämäänsä, ja koetti arvata hänen tunteitaan.
Ja hän, Levin, joka oli ennen niin ankarasti tuominnut Annan, alkoi
nyt omituisen ajatuskulun johdosta puolustella ja sääliä häntä
ja pelätä, että Vronski ei kenties täysin ymmärtänyt Annaa. Kun
Stepan Arkadjevitsh kellon käydessä yhdettätoista nousi lähteäkseen
(Vorkujev oli lähtenyt jo aikaisemmin), Levinistä tuntui kuin he
olisivat tulleet vastikään. Hän nousi vastahakoisesti.

-- Hyvästi, Anna sanoi pitäen häntä kädestä ja katsoen häntä
hellyttävästi silmiin. -- Olen hyvin iloinen, que la glace est
rompue[82].

Anna päästi hänen kätensä ja kurtisti kulmiaan.

-- Sanokaa rouvallenne, että pidän hänestä niin kuin ennenkin, ja
jollei hän voi antaa minulle anteeksi asemaani, toivon, ettei hän
koskaan joutuisi sitä tekemäänkään. On vaikea antaa anteeksi, ellei
ole kokenut sitä, mitä minä olen kokenut, ja Jumala häntä siitä
varjelkoon.

-- Kyllä... kyllä minä sanon... vastasi Levin punastuen.



XI


"Miten ihmeellinen, rakastettava ja säälittävä nainen", ajatteli
Levin tullessaan Stepan Arkadjevitshin kanssa pakkasilmaan.

-- No eikös ollut niin kuin minä sanoin, sanoi Stepan Arkadjevitsh
joka näki, että Levin oli täydellisesti voitettu.

-- Oli, vastasi Levin mietteissään, -- harvinainen nainen! Sekä
älykäs että ihmeellisen sydämellinen. On kauhean sääli häntä!

-- Jos Jumala suo, niin pian kaikki käy parhain päin. Siinä näet,
ettei pidä tuomita etukäteen, Stepan Arkadjevitsh sanoi avaten
vaunujensa oven. -- Tässä kai meidän tiemme eroavat. Hyvästi sitten.

Ajaessaan kotiin Levin ajatteli koko matkan Annaa ja niitä varsin
tavallisia asioita, joista hänen luonaan oli keskusteltu, palauttaen
samalla tarkasti mieleensä Annan eri ilmeitä. Mitä enemmän hän niitä
ajatteli, sitä enemmän hän asettui Annan asemaan ja sitä suurempaa
sääliä hän tunsi Annaa kohtaan.

Kotona Kuzma ilmoitti hänelle, että Katerina Aleksandrovna voi
hyvin ja että sukulaisvieraat olivat vastikään lähteneet, ja antoi
Levinille kaksi kirjettä. Niistä päästäkseen Levin luki ne jo
eteisessä. Toinen oli Sokolovilta, työnjohtajalta. Sokolov kirjoitti,
ettei vehnää voinut myydä, koska siitä luvattiin vain viisi ja puoli
ruplaa neljännekseltä, ja ettei ollut enää mistä ottaa rahaa. Toinen
kirje oli sisarelta. Hän nuhteli Leviniä siitä, että hänen asiansa
oli yhä vielä hoitamatta.

"No, myydään viidestä ja puolesta, kun eivät kerran anna enempää",
Levin ratkaisi heti tavattoman keveästi ensimmäisen kysymyksen,
joka ennen olisi näyttänyt hänestä niin vaikealta. "Ihme, kuinka
täällä aika menee", ajatteli hän toisen kirjeen johdosta. Hän
tunsi syyllisyyttä, kun ei ollut vielä tehnyt niin kuin sisar oli
pyytänyt. "En tullut tänäänkään käyneeksi oikeudessa, mutta tänään
on ollutkin erityisen kiire." Ja päätettyään tehdä sen huomenna hän
lähti vaimonsa luo. Mennessään hän loi mielessään nopean silmäyksen
kuluneeseen päivään. Koko päivä tuntui olleen pelkkiä keskusteluja,
-- keskusteluja, joita hän oli kuunnellut ja joihin hän oli ottanut
osaa. Ne olivat kaikki käsitelleet aiheita, jotka eivät olisi
vähääkään kiinnostaneet häntä maalla, mutta täällä ne tuntuivat
hyvin mielenkiintoisilta. Ja kaikista niistä oli jäänyt hyvä muisto;
oli vain kaksi kohtaa, jotka hiukan vaivasivat häntä... Toinen oli
se, mitä hän oli sanonut hauesta, ja toinen piili siinä hellässä
säälissä, jota hän oli tuntenut Annaa kohtaan.

Levin tapasi vaimonsa surullisena ja ikävissään. Sisarusten
päivällinen olisi muuten mennyt hyvinkin iloisesti, mutta sitten oli
ruvettu odottamaan Leviniä kotiin ja odotettu niin kauan, että kaikki
olivat jo ikävystyneet. Viimein sisaret olivat lähteneet tiehensä, ja
Kitty oli jäänyt yksin.

-- No, mitä sinä olet tehnyt? Kitty kysyi katsoen miestään silmiin,
jotka loistivat omituisen epäilyttävästi. Mutta antaakseen hänen
kertoa itse kaiken Kitty salasi tarkkaavaisuutensa ja kuunteli
hyväksyvästi hymyillen miehensä kertomusta päivän vietosta.

-- Olen hyvilläni, että tapasin Vronskin. Hänen seuransa ei enää
vähääkään vaivannut minua. Ymmärräthän, että koetan tästä lähtien
olla tapaamatta häntä, mutta se nolouskin saa nyt olla lopullisesti
ohi, sanoi Levin ja punastui, sillä sanoessaan koettavansa olla
koskaan enää tapaamatta Vronskia hän muisti käyntinsä Annan luona. --
Sanotaan aina, että kansa juo, mutta en tiedä kumpi juo enemmän --
kansa vaiko meidän säätymme; vaikka kansa juo juhlapäivinä, mutta...

Mutta Kittyä ei huvittanut esitelmä kansan juomisesta. Hän näki
miehensä punastuksen ja tahtoi tietää syyn siihen.

-- No, missä sinä sitten olit?

-- Stiva pyysi niin kauheasti lähtemään Anna Arkadjevnan luo.

Ja tämän sanottuaan Levin punastui vieläkin enemmän, ja hänen
epätietoisuutensa siitä, oli hän tehnyt oikein vai väärin menemällä
Annan luo, haihtui samalla hetkellä. Hän tiesi nyt, ettei hänen olisi
pitänyt tehdä niin.

Kittyn silmät laajenivat ja välähtivät, kun hän kuuli Annan nimen.
Mutta hän hillitsi itsensä, salasi kiihtymyksensä ja onnistui
petkuttamaan miestään.

-- Vai niin, hän sanoi vain.

-- Et kai sinä pahastu, että minä menin. Stiva niin pyysi, ja
Dollykin toivoi sitä, jatkoi Levin.

-- En toki, Kitty sanoi, mutta Levin näki hänen silmissään hillityn
palon, joka ei tiennyt hyvää.

-- Hän on hyvin herttainen, hyvin säälittävä ja hyvä nainen, jatkoi
Levin kertoen Annan töistä ja välittäen Kittylle hänen terveisensä.

-- Tietysti on hyvin sääli häntä, sanoi Kitty, kun Levin oli
lopettanut.

-- Keneltä sait kirjeen?

Levin sanoi keltä kirje oli ja -- uskoen Kittyn tyyneen äänensävyyn
-- meni toiseen huoneeseen riisuutumaan.

Palatessaan Levin tapasi Kittyn samassa nojatuolissa. Kun hän meni
tämän luo, Kitty katsahti häneen ja purskahti itkemään ääneen.

-- Mitä? Mikä sinun on? kysyi Levin tietäen edeltä käsin mikä hänen
oli.

-- Sinä olet rakastunut siihen inhottavaan naiseen, hän on lumonnut
sinut. Minä näen sen sinun silmistäsi. Niin, niin! Mitä siitä vielä
tuleekaan! Ensin sinä klubissa juot ja pelaat ja menet sitten...
kenen luo? Ei, lähdetään pois täältä... Huomenna minä lähden.

Levin ei pitkään aikaan saanut vaimoaan tyyntymään. Tämä
rauhoittui vasta sitten, kun Levin oli tunnustanut, että säälin
tunne ja viini oli vienyt hänet harhaan ja altistanut hänet Annan
viekkaalle vaikutukselle, ja kun hän oli luvannut vastedes välttää
Annaa. Vilpitöntä hänen tunnustuksessaan oli se seikka, että
hän oli hullaantunut elettyään niin kauan Moskovassa pelkästään
keskustelujen, ruoan ja juoman varassa. He juttelivat kello kolmeen
saakka yöllä. Vasta kolmen aikaan he olivat siinä määrin leppyneet,
että saattoivat nukkua.



XII


Vieraiden lähdettyä Anna alkoi kävellä edestakaisin huoneessaan.
Vaikka hän olikin vaistomaisesti (kuten hän viime aikoina oli
menetellyt kaikkien nuorten miesten suhteen) koko illan tehnyt
kaiken voitavansa herättääkseen Levinin rakkauden itseään kohtaan
ja vaikka hän tiesikin sen saavuttaneensa, sikäli kuin se yhden
ainoan illan aikana ja naimisissa olevan rehellisen miehen suhteen
oli mahdollista, ja vaikka Levin olikin suuresti miellyttänyt häntä
(niin perin erilaisia kuin Vronski ja Levin miehiseltä näkökannalta
olivatkin, näki Anna naisena kummassakin sen molemmille yhteisen
puolen, joka oli saanut Kittyn rakastumaan sekä Vronskiin että
Leviniin), hän lakkasi heti Levinin lähdettyä ajattelemasta tätä.

Yksi ja sama ajatus vainosi häntä milloin missäkin muodossa
hellittämättä. "Jos minä vaikutan sillä tavoin toisiin, jopa tuohon
perheelliseen, vaimoaan rakastavaan mieheen, miksi hän sitten on niin
kylmä minulle?... Eikä oikeastaan kylmäkään, hän rakastaa minua,
tiedän sen. Mutta jotain uutta on tullut meidän välillemme. Miksi
häntä ei kuulu koko iltana kotiin? Hän oli käskenyt Stivaa sanomaan,
ettei hän voi jättää Jashvinia, vaan että hänen täytyy seurata tämän
peliä. Onko Jashvin mikään lapsi? Mutta kenties se on totta. Hän ei
koskaan valehtele. Mutta on siinä muutakin. Hän on hyvillään, kun
saa tilaisuuden näyttää, että hänellä on muitakin velvollisuuksia.
Minähän tiedän sen ja myönnän sen. Miksi hänen pitää todistella
minulle sitä? Hän tahtoo osoittaa, ettei hänen rakkautensa minuun saa
häiritä hänen vapauttaan. Mutta minä en tarvitse todisteluja, minä
tarvitsen rakkautta. Hänen olisi pitänyt ymmärtää, kuinka raskasta
minun elämäni täällä Moskovassa on ollut. Mitä elämää se on? Olen
vain odottanut ratkaisua, joka viipyy yhä. Ei vastausta vieläkään!
ja Stiva sanoo, ettei hän voi mennä Aleksei Aleksandrovitshin luo.
Enkä minä voi enää kirjoittaa hänelle. En osaa tehdä mitään, en
aloittaa mitään uutta enkä muuttaa vanhaa, koetan vain kestää,
odotan ja keksin itselleni kaikenlaisia huvituksia: hoitelen tuota
englantilaisperhettä, kirjoittelen ja luen, mutta se on kaikki
petosta, samaa morfiinia kaikki. Hänen pitäisi sääliä minua", Anna
päätteli tuntien kyynelten kiertyvän silmiin säälistä omaa itseään
kohtaan.

Hän kuuli Vronskin lyhyen soiton ja pyyhki kiireesti kyyneleet pois.
Samassa hän istuutui lampun ääreen ja avasi kirjan koettaen näyttää
täysin rauhalliselta. Hänen täytyi osoittaa olevansa tyytymätön
siihen, ettei Vronski ollut tullut niin kuin oli luvannut, -- mutta
ainoastaan tyytymätön; omaa surua ja itsesääliä miehelle ei missään
nimessä saanut näyttää. Hän, Anna, saattoi kyllä sääliä itseään,
mutta Vronski ei saanut sääliä häntä. Anna ei tahtonut taistelua, hän
paheksui Vronskin taistelunhalua, mutta asettui itse tahtomattaan
taisteluasentoon.

-- Ei kai sinulla ole ollut ikävä? sanoi Vronski vilkkaasti ja
iloisesti ja astui Annan luo. -- Pelihimo on sitten hirveä intohimo!

-- Ei, ei ollut ikävä, olen jo kauan sitten oppinut olemaan
ikävöimättä. Stiva ja Levin kävivät täällä.

-- Niin, he sanoivat lähtevänsä tänne. No mitäs pidit Levinistä?
sanoi Vronski istuutuen Annan viereen.

-- Pidin kovasti. Lähtivät juuri. Miten Jashvinin kävi?

-- Oli voittanut jo seitsemäntoista tuhatta. Pyysin häntä tulemaan
pois. Hän olikin jo aivan lähtemäisillään. Mutta kääntyi takaisin ja
on nyt häviön puolella.

-- Miksi sinä sitten jäit? kysyi Anna kohottaen äkkiä katseensa
Vronskiin. Annan ilme oli kylmä ja tyly.

-- Sinähän sanoit Stivalle jääväsi sitä varten, että veisit Jashvinin
pois. Mutta sinähän jätit hänet kuitenkin.

Vronskinkin kasvoille tuli kylmä taisteluvalmiuden ilme.

-- Ensinnäkään en ole pyytänyt Stivaa kertomaan sinulle mitään;
toiseksi minulla on aina ollut tapana puhua totta. Kun tahdoin jäädä,
niin jäin, hän sanoi synkkänä. -- Anna, miksi, miksi? lisäsi hän
hetken vaitiolon jälkeen, kumartuen Annan puoleen ja avasi kätensä
toivoen tämän panevan siihen omansa.

Anna iloitsi tuosta hellyydenosoituksesta. Mutta jokin omituinen
pahuuden voima esti häntä antautumasta mielitekonsa valtaan, ikään
kuin taisteluehdot eivät olisi sallineet sitä.

-- Niin tietysti! Sinä tahdoit jäädä ja jäit. Sinä teet aina niin
kuin itse tahdot. Mutta miksi sinä puhut siitä minulle? Miksi? sanoi
Anna tulistuen yhä enemmän. -- Onko kukaan tahtonut kiistellä sinun
oikeuksistasi? Sinä vain tahdot näyttää olevasi oikeassa, ja ole
sitten!

Vronskin käsi sulkeutui ja hän vetäytyi takaisin vielä entistä
itsepintaisempi ilme kasvoillaan.

-- Se on sinussa pelkkää itsepäisyyttä, sanoi Anna katsahtaen
tarkkaavaisesti Vronskiin ja keksien yhtäkkiä nimen tuolle
ärsyttävälle ilmeelle, -- niin juuri, itsepäisyyttä. Sinulle on
pääasia se, että sinä suoriudut voittajana, mutta minulle... Taaskin
hänen tuli sääli itseään ja hän oli vähällä purskahtaa itkuun. --
Jos sinä tietäisit, mikä minulle tässä asiassa on kipeää! Jos sinä
tietäisit mitä se minulle merkitsee, kun minä tunnen kuten nyt, että
sinä suhtaudut minuun vihamielisesti, niin juuri, vihamielisesti!
Jospa sinä tietäisit, kuinka lähellä onnettomuutta minä olen
tällaisina hetkinä, kuinka minä pelkään, pelkään itseäni! Ja hän
käänsi päänsä pois salaten nyyhkytyksensä.

-- Mistä me riitelemme? sanoi Vronski kauhistuen Annan epätoivon
ilmettä, ja kumartuen jälleen hänen puoleensa otti hänen kätensä
ja suuteli sitä. -- Minkä vuoksi? Olenko minä sitten etsinyt muita
huvituksia? Enkö minä ole vältellyt naisten seuraa?

-- Se vielä puuttuisi, sanoi Anna.

-- No sano, mitä minun pitää tehdä, että sinä olisit rauhallinen?
Minä olen valmis tekemään kaikkeni, että sinä olisit onnellinen,
puhui Vronski Annan epätoivon liikuttamana. -- Teen mitä hyvänsä,
kunhan vain saan sinut vapaaksi tuon surusi vallasta, Anna! hän sanoi.

-- Ei se ole mitään! sanoi Anna. -- En tiedä itsekään mikä minun
on. Yksinäinen elämäkö vai hermotko... Mutta jättäkäämme tämä asia.
No, miten kävi kilpa-ajoissa? Et ole vielä kertonutkaan, Anna kysyi
koettaen salata iloaan saavuttamastaan voitosta.

Vronski pyysi illallista ja alkoi kertoa Annalle tarkasti
kilpa-ajoista; mutta tämän äänensävystä ja yhä kylmemmiksi käyneistä
silmäyksistä Anna näki, ettei tämä antanut anteeksi hänen voittoaan
ja että sama itsepintaisuus, jota vastaan Anna oli taistellut,
oli taaskin saanut hänessä vallan. Hän oli Annaa kohtaan kylmempi
kuin ennen, ikään kuin olisi katunut äskeistä alistumistaan. Anna
ymmärsi, että sanat: "Olen lähellä kauheaa onnettomuutta ja pelkään
itseäni", jotka olivat hankkineet hänelle voiton, olivat vaarallinen
ase, jota ei saanut käyttää toista kertaa. Hän tunsi, että heitä
yhteenliittävän rakkauden rinnalle oli heidän välilleen asettunut
jokin taistelun paha henki, jota hän ei voinut ajaa pois omasta eikä
rakastettunsa sydämestä.



XIII


Ei ole olosuhteita, joihin ihminen ei saattaisi tottua, varsinkin,
jos hän näkee koko ympäröivän maailman elävän niissä. Levin ei
olisi kolme kuukautta sitten uskonut, että saattaisi nukkua
rauhallisesti niissä olosuhteissa, joissa hän nyt oli. Hän ei
olisi uskonut, että tarkoituksetonta, järjetöntä ja varojensa yli
menevää elämää vietettyään, juopoteltuaan (muulla tavoin hän ei
voinut nimittää ajanviettoa klubissa), jouduttuaan outoon ystävyyden
hierontaan vaimonsa entisen rakastetun kanssa sekä tehtyään vielä
oudomman käynnin tuon langenneen naisen luo, ihastuttuaan häneen ja
tuotettuaan murhetta vaimolleen, -- että hän kaikesta huolimatta
olisi voinut nukkua rauhassa. Mutta väsymyksen, valvomisen ja viinin
vaikutuksesta hän nukkui sikeästi ja rauhallisesti.

Viiden aikaan hän heräsi oven narahdukseen, hypähti istumaan ja
katseli ympärilleen. Vieressä oleva Kittyn vuode oli tyhjä. Mutta
väliseinän takaa näkyi liikkuvaa valoa ja kuului Kittyn askeleita.

-- Mitä?... Mikä on? sanoi Levin unisena. -- Kitty! Mikä on?

-- Ei mikään, sanoi Kitty tullen kynttilä kädessä väliseinän takaa.
-- Oli hieman huono olo, hän lisäsi hymyillen herttaista, merkitsevää
hymyään.

-- Mitä, joko alkaa? kysyi Levin säikähtäneenä, -- täytyy lähettää
hakemaan, ja hän alkoi kiireesti pukeutua.

-- Vielä mitä! sanoi Kitty hymyillen ja pidätellen häntä kädellään.
-- Se ei varmaankaan ole mitään. Tuli vain hieman huono olo. Mutta
nyt se on jo ohi.

Kitty meni vuoteensa luo, sammutti kynttilän, laskeutui pitkälleen
ja vaikeni. Vaikka Levinistä tuntuikin epäilyttävältä tuo ikään kuin
pidätetyn hengityksen hiljaisuus ja varsinkin Kittyn erityisen hellä
ja kiihkeä sävy tämän vastatessa hänelle väliseinän takaa tullessaan,
häntä nukutti niin, että hän vaipui pian uneen. Vasta myöhemmin hän
muisti Kittyn hengityksen hiljaisuuden ja ymmärsi, mitä kaikkea tämän
rakkaassa, herttaisessa sielussa tapahtui Kittyn tuolloin maatessa
hievahtamatta hänen vieressään odottaen naisen elämän suurinta
tapahtumaa. Seitsemän aikaan Levin heräsi siihen, että tunsi Kittyn
varovaisen kosketuksen olkapäässään, ja kuuli hiljaista kuisketta.
Kittyn oli sääli herättää häntä, mutta hän tarvitsi miehensä apua.

-- Kostja, älä pelästy. Ei se ole mitään. Mutta nyt tuntuu... Täytyy
lähteä hakemaan Jelizaveta Petrovnaa.

Kynttilässä oli taas tuli. Kitty istui vuoteellaan ja piti kädessään
neuletta, jota hän oli viime päivinä neulonut.

-- Älä yhtään pelästy, ei ole mitään hätää. Minä en pelkää vähääkään,
hän sanoi nähdessään miehensä säikähtäneet kasvot, tarttui tämän
käteen ja painoi sen rintaansa ja sitten huuliaan vasten.

Levin hypähti kiireesti ylös ja päästämättä katsettaan Kittystä
veti aamutakin ylleen ja pysähtyi, yhä vain häneen katsoen. Olisi
pitänyt lähteä, mutta hän ei voinut irrottautua Kittyn katseesta.
Niin paljon kuin hän oli rakastanutkin noita kasvoja, niin hyvin kuin
hän tunsikin Kittyn ilmeet ja katseet, hän ei ollut koskaan nähnyt
vaimoaan sellaisena. Kuinka inhottavaksi ja kauheaksi Levin tunsikaan
itsensä hänen edessään muistaessaan, mitä mielipahaa oli eilen
hänelle tuottanut! Kittyn punehtuneet, yömyssyn alta esiin pistävien
pehmeiden hiusten kehystämät kasvot säteilivät iloa ja varmuutta.

Niin vähän kuin Kittyn luonteessa yleensäkin oli luonnottomuutta
ja sovinnaisuutta, Levin ei voinut olla hämmästymättä nähdessään
hänet nyt, kun kaikki verhot olivat poissa ja hänen sielunsa ydin
heijastui paljaana ja väärentämättömänä hänen silmistään. Siinä
näkyi yksinkertaisuudessaan ja koruttomuudessaan se Kitty, jota hän,
Levin, rakasti vielä entistä enemmän. Kitty katsoi häneen hymyillen;
mutta äkkiä hänen kulmakarvansa värähtivät, pää kohosi ja hän astui
nopeasti miehensä luo, otti häntä kädestä ja painautui kokonaan häntä
vasten, niin että Levin tunsi kasvoillaan hänen kuuman hengityksensä.
Kitty kärsi ja ikään kuin valitti hänelle kärsimyksiään. Ensin
Levinistä tuntui kuin syy olisi ollut hänen, kuten tavallisesti
ennenkin. Mutta Kittyn katseessa oli hellyyttä, joka sanoi, ettei
hän nuhdellut, vaan rakasti häntä noiden kärsimysten tähden. "Kenen
syy se sitten on, jollei minun?" Levin ajatteli hakien väkisinkin
kärsimysten aiheuttajaa rangaistakseen häntä; mutta syyllistä ei
ollut. Kitty kärsi, valitti ja riemuitsi noista kärsimyksistään,
iloitsi niistä ja rakasti niitä. Levin näki, että hänen sielussaan
tapahtui jotain ihanaa, mutta mitä -- sitä hän ei voinut käsittää. Se
meni yli hänen käsityskykynsä.

-- Minä lähetin noutamaan äitiä. Lähde sinä heti hakemaan Jelizaveta
Petrovnaa... Kostja!... Ei mitään, se meni ohitse.

Kitty meni soittamaan kelloa.

-- No, mene nyt vain, Pasha tulee. Ei ole mitään hätää.

Ja Levin näki ihmeekseen, että hän otti neuleensa ja alkoi taas
neuloa.

Poistuessaan toisesta ovesta Levin kuuli palvelustytön tulevan sisään
toisesta. Levin pysähtyi oven luo ja kuuli, miten Kitty antoi tytölle
seikkaperäisiä käskyjä ja alkoi yhdessä tämän kanssa siirtää sänkyä.

Levin pukeutui, ja sillaikaa kun hevosia valjastettiin, koska
ajureita ei vielä ollut, hän juoksi taas makuukamariin tuntien
liikkuvansa kuin siivillä. Kaksi palvelustyttöä hääräili ja
järjesteli siellä jotain. Kitty neuloi kävellessään niin että
silmukat vilisivät ja antoi samalla määräyksiä.

-- Lähden heti lääkärin luo. Jelizaveta Petrovnaa on jo lähetetty
hakemaan, mutta minä poikkean sinne vielä. Etkö tarvitse mitään?
Mutta Dollyhän ei ole saanut sanaa?

Kitty katsahti häneen ilmeisestikin kuuntelematta, mitä hän puhui.

-- Niin, niin, mene nyt vain, sanoi hän nopeasti kulmiaan rypistäen
ja heilauttaen kättään.

Levin kiiruhti juuri vierashuoneen poikki, kun makuukamarista kuului
äkkiä surkea voihkaisu, joka samassa taukosi. Hän pysähtyi voimatta
pitkään aikaan käsittää mitään.

"Hän se oli", Levin sanoi itsekseen, tarttui päähänsä ja juoksi
portaita alas.

-- Herra armahda! Anna anteeksi, auta! hoki hän jostain yhtäkkiä
suuhun tulleita sanoja. Ja hän, epäuskoinen ihminen, toisti niitä
sanoja ei vain suullaan, vaan koko sydämellään. Sinä hetkenä hän
tiesi, etteivät hänen mitkään epäilyksensä, ei edes se järkeen
perustuva uskon mahdottomuus, jonka hän tiesi sielussaan olevan,
vähääkään estäneet häntä kääntymästä Jumalan puoleen. Se oli nyt
kaikki tomuna haihtunut hänen sielustaan. Kenen muun puoleen hän
olisi voinut kääntyä kuin Sen, jonka käsissä hän tunsi itsensä,
sielunsa ja rakkautensa olevan.

Hevonen ei ollut vielä valmiina, mutta Levin oli fyysisesti ja
henkisesti niin jännittynyt ja pelkäsi niin kovasti tuhlata
hetkeäkään, ettei ruvennut odottamaan, vaan lähti edeltäpäin
kävelemään ja käski Kuzman tulla hevosella perässä.

Kadunkulmassa tuli yöajuri ajaen kiireesti häntä vastaan. Pienessä
reessä istui Jelizaveta Petrovna, hihaton samettivaippa yllään ja
valkea villaliina päässään. "Luojan kiitos, Luojan kiitos!" sanoi
Levin riemuissaan, kun tunnisti hänen pienet vaaleat kasvonsa, joilla
nyt oli erityisen vakava, melkeinpä ankara ilme. Käskemättä ajuria
pysähtymään Levin lähti juoksemaan sen rinnalla takaisin asuntoaan
kohti.

-- Noin pari tuntia siis? Ei enempää? kysyi Jelizaveta Petrovna. --
Te tavoitatte kyllä Pjotr Dmitrijevitshin kotoa, älkää vain liiaksi
kiirehtikö häntä. Ja ottakaa apteekista oopiumia.

-- Te siis luulette, että se voi sujua onnellisesti? Voi hyvä Jumala,
auta! sanoi Levin nähden samassa hevosensa tulevan portista kadulle.
Hypättyään rekeen Kuzman viereen hän käski ajaa lääkärille.



XIV


Lääkäri ei ollut vielä noussut, ja lakeija sanoi hänen panneen maata
myöhään ja käskeneen olla herättämättä, mutta arveli hänen sentään
kohta nousevan. Lakeija puhdisti lampunlaseja ja näytti kokonaan
uppoutuneen työhönsä. Levinistä tuntui aluksi oudolta lakeijan
huolenpito laseista ja välinpitämättömyys siitä, mitä Levinin luona
tapahtui, mutta hetken mietittyään hän ymmärsi, ettei kukaan tiennyt
eikä ollut velvollinen tietämään hänen tunteitaan ja että sen
vuoksi oli toimittava tyynesti, harkitusti ja varmasti, jotta saisi
puhkaistua välinpitämättömyyden muurin ja pääsisi määränpäähänsä.
"Ei pidä hätäillä eikä laiminlyödä mitään", päätteli Levin tuntien
fyysisten voimiensa yhä kasvavan ja tarkkaavaisuutensa keskittyvän
yhä enemmän siihen, mitä oli tehtävä. Useista mieleen tulleista
suunnitelmista Levin valitsi seuraavan: Kuzma oli lähetettävä
viemään kirjelappua toiselle lääkärille ja hänen itsensä oli mentävä
apteekkiin ostamaan oopiumia, ja jollei lääkäri hänen palatessaan
olisi vielä noussut, hän lahjoisi lakeijan tai, jollei tämä
suostuisi, herättäisi lääkärin väkisin, tuli mitä tuli.

Apteekissa laiha proviisori sulki paperisinetillä pulverikuoria niitä
odottelemaan jääneelle kuskille. Hän oli yhtä välinpitämätön kuin
laseja puhdistanut lakeija ja kieltäytyi antamasta oopiumia. Koettaen
olla hätäilemättä ja kiivastumatta Levin selitti, mihin oopiumia
tarvittiin, mainitsi lääkärin ja kätilön nimet ja koetti taivutella
häntä. Proviisori kysyi saksaksi joltakulta, saisiko antaa, sai
väliseinän takaa luvan, otti pullon ja suppilon, kaatoi hitaasti
suuresta pullosta pieneen, liimasi nimilapun, sitoi leimalapun
korkin päälle, vaikka Levin pyysi jättämään sen tekemättä, ja aikoi
vielä kääriä pullon pakettiin. Sitä ei Levin enää voinut kestää;
hän suorastaan riisti pullon proviisorin kädestä ja juoksi suuresta
lasiovesta ulos. Lääkäri ei ollut noussut vielä, ja lakeija, joka
nyt asetteli mattoja lattialle, kieltäytyi herättämästä häntä.
Levin otti hätäilemättä esiin kymmenen ruplan setelin, pisti rahan
lakeijan käteen ja selitti hitaasti, joskin aikaa hukkaamatta,
että Pjotr Dmitrijevitsh (kuinka suurelta ja merkittävältä ennen
niin vähäpätöiseltä vaikuttanut Pjotr Dmitrijevitsh nyt Levinistä
näyttikään!) oli luvannut tulla mihin aikaan hyvänsä eikä
varmastikaan suuttuisi herättämisestä ja pyysi sen vuoksi tekemään
sen heti.

Lakeija suostui, meni sisälle ja pyysi Leviniä istuutumaan
odotushuoneeseen.

Levin kuuli oven takaa, kuinka lääkäri ryki, käveli, peseytyi
ja puheli jotain. Kului kolme minuuttia; Levinistä tuntui kuin
kokonainen tunti olisi kulunut. Hän ei voinut odottaa enää.

-- Pjotr Dmitrijevitsh! aneli hän rukoilevalla äänellä avoimesta
ovesta. -- Antakaa herran tähden anteeksi, mutta saan kai tulla...
Olen odottanut jo kolmatta tuntia.

-- Ihan kohta! vastasi ääni, ja Levin kuuli hämmästyksekseen, että
lääkäri hymyili sen sanoessaan.

-- Hetkeksi vain.

-- Hetki vain.

Kului vielä pari minuuttia, kun lääkäri pani kengät jalkaansa, ja
vielä pari minuuttia, kun hän pani liivit ja takin ylleen ja kampasi
tukkansa.

-- Pjotr Dmitrijevitsh! aloitti Levin taas surkealla äänellä, mutta
samassa lääkäri jo tulikin pukeutuneena ja kammattuna. "Tunnottomia
ihmisiä!" ajatteli Levin. "Kampaavat tukkaansa kun toiset tekevät
kuolemaa!"

-- Hyvää huomenta, sanoi lääkäri antaen hänelle kättä ja ikään kuin
ärsyttäen häntä tyyneydellään. -- Älkää hätäilkö. No, mitä kuuluu?

Levin alkoi kertoa tarpeettoman yksityiskohtaisesti vaimonsa tilasta,
mutta keskeytti kertomuksensa useaan otteeseen pyydellen lääkäriä
lähtemään heti.

-- Älkää hätäilkö. Te ette tunne näitä asioita. Minua ei luultavasti
tarvita, mutta minä olen luvannut tulla ja luultavasti tulen. Mutta
ei ole kiirettä. Istuutukaa, olkaa hyvä, ettekö joisi kahvia?

Levin katsahti häneen kysyen katseellaan, tekikö lääkäri hänestä,
pilaa. Mutta mitään pilaa lääkäri ei ollut ajatellutkaan tehdä.

-- Kyllä minä tiedän, sanoi lääkäri hymyillen, -- olenhan minäkin
perheellinen mies. Mutta me aviomiehet olemme niinä hetkinä kaikkein
surkeimpia olentoja. Minulla on eräs tuttava rouva, jonka mies lapsen
syntyessä aina pakenee talliin.

-- Mutta mitä te luulette, Pjotr Dmitrijevitsh? Luuletteko, että
kaikki voi mennä hyvin?

-- Ei ole mitään syytä otaksua muuta...

-- Te siis tulette heti? sanoi Levin katsoen vihaisesti palvelijaan,
joka toi kahvia.

-- Tunnin kuluttua.

-- Ei, Jumalan tähden!

-- No, antakaahan kun ensin juon aamukahvini.

Tohtori otti kuppinsa. Molemmat olivat vaiti.

-- Kovastipas antavat selkään turkkilaisille. Olette kai lukenut
eilisen sähkösanoman? sanoi lääkäri pureskellen vehnästään.

-- Ei, minä en kestä! sanoi Levin hypähtäen pystyyn. -- Te siis
tulette neljännestunnin kuluttua?

-- Puolen tunnin perästä.

-- Kunniasana?

Kun Levin palasi kotiin, hän kuuli ruhtinattaren tulleen äsken ja
tavoitti tämän makuukamarin ovella. Ruhtinattarella oli kyyneleet
silmissä, ja hänen kätensä vapisivat. Nähdessään Levinin hän syleili
tätä ja pillahti itkuun.

-- No, kuinkas on, kultaseni Jelizaveta Petrovna? sanoi ruhtinatar
tarttuen kädestä vastaantulevaa kätilöä, jonka ilme oli juhlallisen
toimelias.

-- Hyvin menee, tämä sanoi, -- koettakaa vain saada hänet vuoteeseen.

Siitä hetkestä saakka, kun Levin oli herännyt ja käsittänyt,
millainen tilanne oli, hän oli valmistautunut kestämään tulevat
tapahtumat lujana, mitään mietiskelemättä ja arvailematta, kaikki
omat ajatuksensa ja tunteensa kätkien; olemaan hermostuttamatta
vaimoaan ja päinvastoin rauhoittelemaan häntä ja ylläpitämään
hänen rohkeuttaan. Hän ei ollut lainkaan antautunut ajattelemaan,
mitä tapahtuisi ja miten kaikki päättyisi; hän oli vain mielessään
valmistautunut kestämään ja pitämään sydäntään kurissa noin viisi
kuusi tuntia, minkä verran hän muiden puheista päätellen arveli
synnytyksen kestävän. Mutta kun hän oli palannut lääkärin luota
ja saanut taas nähdä vaimonsa kärsivän, hän alkoi toistella yhä
useammin: "Herra armahda, auta"; huokailla ja kohotella silmiään
ylös, ja hänet valtasi pelko, että hän ei kestäkään vaan purskahtaa
itkemään tai pakenee jonnekin -- niin tuskalliselta hänestä tuntui.
Ja vain tunti oli kulunut.

Mutta sen jälkeen kului toinen, kolmas ja neljäs tunti, -- koko se
aika, jonka hän oli asettanut kärsimyksensä enimmäiskestoksi, mutta
tilanne oli sama kuin ennenkin. Hän kärsi edelleen, sillä ei voinut
tehdä mitään muuta, ja joka hetki hän ajatteli tulleensa kärsimyksen
äärimmäisille rajoille ja sydämensä pakahtuvan säälistä.

Mutta kului vielä minuutteja, tunteja, taas tunteja, ja
kärsimyksen- ja kauhuntunteet voimistuivat ja jännittyivät
hänessä yhä.

Kaikki ne tavalliset elämänolot, joita ilman ei voi kuvitella tai
käsittää mitään, olivat häipyneet Levinin tajunnasta. Hän oli
kadottanut ajan tajun. Aina kun Kitty kutsui hänet luokseen ja hän
piteli Kittyn hikistä kättä, joka milloin puristi hänen kättään
tavattoman voimakkaasti, milloin taas työnsi sen pois, minuutit
tuntuivat hänestä tunneilta, välillä taas tunnit menivät kuin
minuutit. Häntä ihmetytti, kun Jelizaveta Petrovna pyysi häntä
sytyttämään kynttilän verhon taa ja hän sai kuulla kellon olevan
viisi. Jos hänelle olisi sanottu, että kello oli vasta kymmenen
ja että oli vielä aamu, ei hän olisi ihmetellyt sen enempää.
Hän tiesi olinpaikkansa yhtä huonosti kuin sen, mitä milloinkin
tapahtui. Hän näki vaimonsa hehkuvat kasvot, joissa kuvastui milloin
neuvottomuus ja tuska, milloin hymy ja rauhoittelun halu. Hän näki
myös ruhtinattaren kasvot punaisina ja jännittyneinä, harmaat
kiharat epäjärjestyksessä, kyyneleet silmissä taistelevan itkuaan
vastaan, näki Dollyn, paksuja savukkeita polttelevan lääkärin ja
lujan, päättäväisen ja rauhoittavan näköisen Jelizaveta Petrovnan
ja salissa synkän näköisenä astelevan vanhan ruhtinaan. Mutta mistä
he tulivat ja minne menivät, hän ei tiennyt. Välillä ruhtinatar
oli lääkärin kanssa makuukamarissa, välillä kirjastohuoneessa,
johon oli ilmaantunut katettu pöytä, välillä siellä taas olivat
Dolly ja ruhtinatar. Sitten Levin muisti, että hänet oli lähetetty
jonnekin. Kerran hänet oli lähetetty siirtämään pöytää ja sohvaa.
Hän teki sen huolellisesti luullen Kittyn tarvitsevan sitä, kunnes
myöhemmin sai kuulla, että se olikin aiottu hänelle itselleen
yösijaksi. Sitten hänet oli lähetetty kirjastohuoneeseen kysymään
jotain lääkäriltä. Lääkäri oli vastannut ja ruvennut heti puhumaan
kaupunginduumassa tapahtuneista selkkauksista. Sitten hänet oli
lähetetty Shtsherbatskille, hakemaan hopeakehyksistä pyhäinkuvaa,
ja hän oli vanhan palvelijattaren kanssa kiivennyt ruhtinattaren
makuukamarin lipastolle ottamaan sitä ja särkenyt kuvan edessä olevan
lampukan ja palvelijatar oli koettanut rauhoitella häntä sekä rouvan
että lampukan suhteen; ja hän oli tuonut pyhäinkuvan ja asettanut
sen Kittyn pääpuoleen pistäen sen huolellisesti tyynyjen taa. Mutta
missä, koska ja miksi se kaikki tapahtui, hän ei tiennyt. Hän ei edes
käsittänyt, miksi ruhtinatar oli ottanut häntä kädestä, katsonut
häneen säälivästi ja pyytänyt rauhoittumaan, miksi Dolly oli pyytänyt
häntä syömään ja kuljettanut pois huoneesta, ja miksi lääkärikin
katseli häntä vakavan ja säälivän näköisenä ja tarjosi hänelle
lääkkeitä.

Hän tiesi ja tunsi vain, että se, mitä nyt tapahtui, oli
samantapaista kuin se, mitä oli tapahtunut lähes vuosi sitten
lääninkaupungin hotellissa Nikolai-veljen kuolinvuoteella. Se vain
oli ollut surua, tämä oli iloa. Mutta sekä se suru että tämä ilo
olivat yhtä lailla kuin tavallisen elämän aukkoja, joiden läpi näkyi
jotain korkeampaa. Yhtä lailla raskaasti ja tuskallisesti tapahtui
se, minkä oli määrä tapahtua, ja yhtä käsittämättömällä tavalla sielu
tuota korkeampaa katsellessa kohosi sellaisiin korkeuksiin, joita
se ei ollut koskaan ennen ymmärtänyt ja jonne järki ei enää voinut
seurata sitä.

"Jumala, anna anteeksi ja auta", hoki hän lakkaamatta itsekseen,
ja tunsi niin pitkäaikaisesta ja niin täydelliseltä näyttäneestä
vieroksunnastaan huolimatta kääntyvänsä Jumalan puoleen aivan yhtä
luottavaisesti ja luonnollisesti kuin lapsuutensa ja varhaisemman
nuoruutensa aikana.

Koko tuona aikana Levinillä oli kaksi erillistä tunnelmaa. Toisen
valtaan hän joutui viivähtäessään poissa Kittyn luota, paksuja
savukkeita myötäänsä polttelevan lääkärin, Dollyn ja vanhan ruhtinaan
seurassa, missä puhuttiin päivällisistä, politiikasta, Marja
Petrovnan sairaudesta ja muusta sellaisesta. Täällä Levin saattoi
hetkeksi kokonaan unohtaa, mitä parhaillaan tapahtui ja tuntea
itsensä kuin unesta heränneeksi. Toisen tunnelman vallassa hän oli
Kittyn luona, tämän sängynpäädyn ääressä, missä sydän oli pakahtua
eikä kuitenkaan pakahtunut, ja missä hän lakkaamatta rukoili. Aina
kun makuuhuoneesta kuuluva huuto ravisti hänet turtumuksesta, hänet
valtasi sama omituinen harhaluulo kuin silloin, kun hän oli kuullut
Kittyn ensimmäisen huudon. Hän hypähti pystyyn kiiruhtaakseen
puolustautumaan, muisti matkalla, ettei ollutkaan syyllinen, ja
hänessä syttyi halu suojella ja auttaa. Hän toisteli kauhun vallassa:
"Herra, anna anteeksi ja auta." Ja mitä pitemmälle aika kului, sitä
voimakkaammaksi kumpikin tunnelma kävi: sitä täydellisemmin hän
unohti Kittyn ja sitä rauhallisemmaksi kävi ollessaan poissa vaimonsa
luota, ja sitä tuskallisempaa hänen oli nähdä tämän kärsimyksiä ja
tuntea oma voimattomuutensa. Väliin hän hypähti pystyyn, tahtoi paeta
jonnekin ja juoksi taas vaimonsa luo.

Kun Kitty välillä yhtä mittaa kutsui häntä luokseen, hän soimasi
tätä. Mutta nähdessään hänen nöyrät, hymyilevät kasvonsa, ja
kuullessaan sanat: "Minä olen aivan näännyttänyt sinut", hän soimasi
Jumalaa; mutta muistaessaan Jumalan pyysi heti anteeksi ja rukoili
apua.



XV


Levin ei tiennyt oliko myöhäistä vai varhaista. Kynttilät olivat
jo loppumaisillaan. Dolly oli vastikään käynyt kirjastohuoneessa
ja pyytänyt lääkäriä rupeamaan pitkäkseen. Levin istui ja kuunteli
lääkärin kertomusta magnetisoijapuoskarista ja katseli savukkeidensa
tuhkaa. Oli lepohetki, hän oli vaipunut turtumuksen valtaan
ja unohtanut kokonaan, mitä paraikaa oli meneillään. Yhtäkkiä
kuului vihlaiseva parahdus. Se oli niin kauhea, ettei Levin edes
hypähtänyt pystyyn, vaan katsahti henkeään pidättäen säikähtäneen
kysyvästi lääkäriin. Lääkäri kallisti päätään, kuulosteli ja puhkesi
hymyilemään hyväksyvästi. Kaikki oli niin outoa, ettei Leviniä
ihmetyttänyt enää mikään. "Varmaan se kuuluu asiaan", ajatteli
hän ja istui paikallaan. Kenen huuto se oli? Hän hypähti pystyyn,
juoksi varpaisillaan makuukamariin, kiersi Jelizaveta Petrovnan ja
ruhtinattaren ohi ja asettui omalle paikalleen, päänalusen ääreen.
Huuto oli vaiennut, mutta jotain oli nyt toisin kuin ennen. Hän ei
nähnyt eikä ymmärtänyt mitä se oli eikä tahtonut nähdä eikä ymmärtää.
Mutta hän huomasi sen Jelizaveta Petrovnan kasvoista, jotka olivat
ankarat ja kalpeat, mutta yhtä päättäväiset kuin ennenkin, joskin
hänen leukapielensä värähtelivät hiukan ja silmänsä tarkkailivat
Kittyä tiiviisti. Kittyn kuumeiset, rasittuneet kasvot, joiden
hikiselle otsalle oli takertunut hiussuortuvia, kääntyivät Leviniä
kohti etsien hänen katsettaan. Kohotetut kädet pyysivät hänen
käsiään. Tartuttuaan hikisin käsin Levinin kylmiin käsiin Kitty alkoi
painella niitä kasvojaan vasten. -- Älä mene pois, älä mene pois!
En minä pelkää, en pelkää! hän puhui nopeasti. -- Äiti, ottakaa
pois korvarenkaat, ne ahdistavat. Pelkäätkö sinä? Heti, Jelizaveta
Petrovna...

Hän puhui hyvin nopeasti ja tahtoi hymyillä. Mutta yhtäkkiä hänen
kasvonsa vääntyivät ja hän työnsi miehensä pois.

-- Ei, tämä on kauheaa! Minä kuolen, kuolen! Mene, mene! hän
huudahti, ja taas kuului sama hirvittävä parkaisu.

Levin tarttui päähänsä ja juoksi ulos huoneesta.

-- Ei mitään hätää, kaikki on hyvin! Dolly sanoi hänen jälkeensä.

Mutta sanoivatpa he mitä hyvänsä, Levin tiesi, että kaikki oli nyt
lopussa. Hän seisoi viereisessä huoneessa pää oven kamanaa vasten;
kuuli jonkin oudon, vieraalta kuuluvan äänen vinkuvan ja parkuvan, ja
hän tiesi, että siellä parkui se, mikä ennen oli ollut Kitty. Lasta
hän ei ollut toivonut enää pitkään aikaan. Hän vihasi nyt koko lasta.
Hän ei edes toivonut enää, että Kitty jäisi eloon, hän toivoi vain
noiden kauheiden kärsimysten loppua.

-- Tohtori! Mitä se on? Hyvä Jumala! hän sanoi tarttuen huoneeseen
tulleen lääkärin käteen.

-- On jo lopuillaan, sanoi lääkäri. Ja lääkäri oli niin vakavan
näköinen näin sanoessaan, että Levin ymmärsi lopuillaan-sanan
tarkoittavan, että Kitty teki kuolemaa.

Poissa tolaltaan hän juoksi makuuhuoneeseen. Ensimmäisenä hän
kohtasi Jelizaveta Petrovnan kasvot. Ne olivat vielä synkemmät ja
ankarammat kuin äsken. Kittyn kasvot olivat poissa. Siinä, missä
ne olivat olleet, oli jotain hirveää, sekä kireydellään että
parkunallaan pelottavaa. Levin painoi päänsä sängynlaitaa vasten
tuntien sydämensä halkeavan. Kauhea huuto ei tauonnut, vaan kävi
yhä kauhistuttavammaksi, ja vaikeni yhtäkkiä ikään kuin äärirajansa
saavuttaen. Levin ei tahtonut uskoa korviaan, mutta siitä ei ollut
epäilystä: huuto oli tauonnut ja kuului vain hiljaisen puuhailun
ääniä, kahinaa ja kiireistä huohotusta, ja Kittyn lausui hiljaa
katkonaisella elävällä, vienolla ja onnellisella äänellä: "Nyt se on
ohi."

Levin kohotti päänsä. Siinä hän makasi ihanana ja hiljaisena, kädet
voimattomina peitteellä, katsellen häntä vaiti ja koettaen hymyillä
jaksamatta sitä tehdä.

Ja yhtäkkiä Levin tunsi siirtyneensä siitä salaperäisestä
ja kauheasta toisesta maailmasta, jossa oli elänyt nämä
kaksikymmentäkaksi tuntia, entiseen, tuttuun maailmaan, joka nyt
säteili sellaista uutta onnen valoa, ettei hän kestänyt sitä.
Kiristyneet kielet katkesivat. Ilon nyyhkytykset ja kyyneleet joita
hän ei mitenkään ollut aavistanut, vavahduttivat hänen koko kehoaan
niin voimakkaasti, ettei hän pitkään voinut puhua mitään.

Langeten polvilleen vuoteen ääreen hän piti vaimonsa kättä huultensa
edessä ja suuteli sitä, ja käsi vastasi heikoin sormien liikkein
hänen suudelmiinsa. Mutta samaan aikaan vuoteen jalkopäässä,
Jelizaveta Petrovnan ketterissä käsissä, häilyi kynttilän liekin
lailla uuden inhimillisen olennon elämä. Se oli olento, jota ei
koskaan ollut ennen ollut olemassa ja joka samalla tavoin, yhtäläisin
oikeuksin, yhtä merkitsevänä itselleen tulisi elämään elämäänsä ja
levittämään sukuaan.

-- Elossa on! Ja poika vielä! Ei huolta! Levin kuuli Jelizaveca
Petrovnan äänen ja tämän vapisevan käden keveät läimäykset lapsen
selkään.

-- Äiti, onko se totta? sanoi Kittyn ääni. Ruhtinatar vastasi pelkin
nyyhkytyksin.

Ja varmana vastauksena äidin kysymykseen kuului äänettömyyden
keskeltä ääni, joka erosi kokonaan muiden huoneessa olijoiden
hillityistä äänistä. Se oli uuden, ties mistä ilmestyneen
ihmisolennon rohkea, häikäilemätön huuto.

Jos Levinille olisi aiemmin sanottu, että Kitty oli kuollut
ja että hän itse oli kuollut tämän kanssa ja että heillä oli
enkeleitä lapsina ja että Jumala oli siinä heidän edessään, hän
ei olisi ihmetellyt yhtään; mutta nyt todellisuuteen palattuaan
hän sai ankarasti pinnistää järkeään ymmärtääkseen, että Kitty oli
elossa ja terve ja että tuo hurjasti kirkuva olento oli hänen oma
poikansa. Kitty oli elossa, kärsimykset olivat päättyneet. Levin
oli sanomattoman onnellinen. Hän käsitti sen, ja oli siitä täysin
onnellinen. Mutta lapsi? Mistä, mitä varten, kuka se oli?... Hän
ei mitenkään voinut tottua siihen ajatukseen. Se oli hänestä jotain
liiallista ja joutavaa, mihin hän ei pitkään aikaan voinut tottua.



XVI


Kellon käydessä kymmentä istuivat vanha ruhtinas Sergei Ivanovitsh
ja Stepan Arkadjevitsh Levinin luona jutellen perhetapahtumasta ja
kaikenlaisista muista asioista. Levin kuunteli heidän puheitaan,
mutta hänen ajatuksensa olivat viime vuorokauden aikaisissa
kokemuksissa. Kun hän muisteli, millainen hän oli ollut ennen tätä
aamua, vielä eilenkin, tuntui kuin siitä olisi kulunut sata vuotta.
Hän tunsi olevansa saavuttamattomissa korkeuksissa, joista laskeutui
varoen alas ollakseen loukkaamatta niitä, joiden kanssa puhui.
Puhuessaan hän ajatteli lakkaamatta vaimoaan, tämän nykyistä vointia
ja poikaansa, jonka olemassaolon ajatukseen hän koetti totutella.
Koko naismaailma, joka oli hänen naimisiin mentyään avautunut hänelle
uudessa valossa ja saanut ennen tuntemattoman merkityksen, oli nyt
hänen käsityksissään kohonnut saavuttamattoman korkealle. Hän kuuli
puhuttavan eilisistä klubipäivällisistä ja ajatteli: "Kuinkahan
hän nyt voi? Nukkuukohan hän? Miltähän hänestä tuntuu? Mitä hän
ajattelee? Huutaako Dmitripoika?" Ja kesken keskustelua, lausetta
loppuun kuuntelematta, hän hypähti paikaltaan ja lähti huoneesta.

-- Lähetä minulle sana, saanko tulla sinne, sanoi ruhtinas.

-- Kyllä, heti, Levin vastasi pysähtymättä mennessään.

Kitty ei nukkunut, vaan puheli hiljaa äitinsä kanssa tehden
ristiäissuunnitelmia.

Kitty makasi vuoteessaan puhtaana ja kammattuna, kaunis
vaaleansinisellä kirjailtu myssy päässään, kädet suorina peitteellä.
Nähdessään miehensä hän ikään kuin veti tätä katseellaan luokseen.
Hänen muutenkin valoisa katseensa kirkastui yhä enemmän sitä mukaa
kuin Levin lähestyi häntä. Hänen kasvonsa hohtivat samaa muutosta
maallisesta ylimaalliseen, joka näkyy vainajien kasvoilla; mutta
niistä näkyy hyvästijättö; näistä kuvastui tervehdys. Sama liikutus,
jota Levin oli tuntenut lapsen syntyessä, puristi taas hänen
sydäntään. Kitty tarttui häntä kädestä ja kysyi, oliko hän nukkunut
yhtään. Hän ei voinut vastata, vaan käänsi päänsä pois tuntien
heikkoutensa.

-- Minäpä kävin sikiunessa, Kostja! sanoi Kitty. -- Nyt minun on
oikein hyvä olla.

Hän katsoi mieheensä, mutta yhtäkkiä hänen ilmeensä muuttui.

-- Antakaa lapsi minulle, hän sanoi kuullessaan lapsen vikinän. --
Antakaa, Jelizaveta Petrovna, niin hänkin saa katsoa.

-- No niin, näytetäänpä isällekin, sanoi kätilö, nosti ylös jonkin
punaisen, omituisen ja liikehtivän otuksen ja toi sen lähemmäs. --
Odottakaas, kun siistiydymme vähän, ja hän asetti sen punaisen ja
liikehtivän vuoteelle, alkoi päästellä auki ja kääriä uudelleen
kapaloita kohennellen ja käännellen lasta yhdellä sormellaan ja
ripotellen jotain sen päälle.

Levin katseli tuota säälittävää pikku olentoa ja ponnisteli turhaan
löytääkseen sielustaan minkäänlaisia merkkejä isäntunteesta. Hän
tunsi sitä kohtaan vain pahoinvoinnin tapaista vastenmielisyyttä.
Mutta kun kapalot oli riisuttu ja hienonhienot kädet ja
sahraminväriset pikku jalat, joissa oli oikeat varpaat ja jopa muista
eroava isovarvaskin, vilahtivat esiin, ja kun Levin näki, miten
Jelizaveta Petrovna kapaloita kääriessään paineli noita törröttäviä
kätösiä kuin mitäkin vietereitä, hänen tuli pikku olentoa niin sääli,
ja pelko sen vahingoittumisesta kävi niin voimakkaaksi, että hän
pysäytti kätilön käden. Kätilö nauroi.

-- Älkää pelätkö, älkää pelätkö!

Kun Jelizaveta Petrovna oli saanut lapsen kuntoon ja käännyt sen
kovaksi paketiksi, hän heilautti sen ilmaan kuin ylpeillen työstään
ja vetäytyi taaemmas, että Levin voisi nähdä poikansa koko kauneuden.

Kitty katsoi hellittämättä lasta kohti. -- Antakaa, antakaa! hän
sanoi ja alkoi kohottautua.

-- Mitä te, Katerina Aleksandrovna, ei saa sellaisia liikkeitä! Kyllä
minä annan. Tässä vain ensin isälle näytetään, miten uljas poika sitä
ollaan.

Jelizaveta Petrovna nosti toisella kädellään (vain toisen käden
sormet tukivat huojahtelevaa niskaa) Levinin luo tuon oudon,
liikehtivän ja punakan olennon, jonka pää piileskeli kapalon reunojen
takana. Mutta sillä oli kuin olikin nenä, pälyilevät silmät ja
maiskuttavat huulet.

-- Kaunis lapsi! sanoi Jelizaveta Petrovna.

Levin huoahti murheellisesti. Tuo kaunis lapsi herätti hänessä vain
vastenmielisyyden ja säälin tunteen. Se oli kokonaan toinen tunne
kuin mitä hän oli odottanut.

Levin kääntyi poispäin, kun Jelizaveta asetteli lasta äidin
tottumattomille rinnoille.

Yhtäkkiä Levin kuuli naurua ja kohotti päänsä. Kitty nauroi. Lapsi
oli alkanut imeä.

-- No riittää, riittää! sanoi Jelizaveta Petrovna, mutta Kitty ei
antanut lasta. Se oli nukahtanut hänen syliinsä.

-- Katsopas nyt, sanoi Kitty kääntäen lapsen miestään kohti, niin
että tämä saattoi nähdä sen. Pienet ukkomaiset kasvot menivät äkkiä
vielä enemmän kurttuun ja lapsi aivasti.

Hymyillen ja liikutuksen kyyneleitä vaivoin pidätellen Levin suuteli
vaimoaan ja lähti pimeästä huoneesta.

Se mitä hän tunsi tuota pientä olentoa kohtaan, oli aivan muuta kuin
mitä hän oli odottanut. Siinä tunteessa ei ollut mitään iloista ja
riemukasta; päinvastoin, siinä oli uutta, tuskallista pelkoa. Hän
tunsi, että hänen sielussaan oli avautunut uusi, arka, helposti
haavoittuva alue. Se tunne oli alussa niin tuskallinen, ja pelko
tuon avuttoman olennon puolesta niin voimakas, ettei Levin sen takaa
huomannutkaan sitä omituista järjettömän ilon -- vieläpä ylpeydenkin
-- tunnetta, jota hän oli tuntenut lapsen aivastaessa.



XVII


Stepan Arkadjevitshin asiat olivat huonolla tolalla.

Kaksi kolmannesta metsän hinnasta oli jo kulutettu, ja hän oli
ottanut melkein koko viimeisen kolmanneksen kauppiaalta etukäteen
kymmenen prosentin vähennystä vastaan. Kauppias ei enää antanut
rahaa, semminkin kun Darja Aleksandrovna, joka tänä talvena oli
ensimmäisen kerran ilmaissut pitävänsä kiinni omistusoikeudestaan,
oli kieltäytynyt kirjoittamasta sopimukseen kuittausta viimeisen
kolmanneksen saannista. Koko palkka kului kotoisiin menoihin ja
pienten velkojen maksuun. Rahaa ei siis ollut ollenkaan.

Se oli ikävää ja noloa, eikä tällainen saanut Stepan Arkadjevitshin
mielestä jatkua pitempään. Tilanne johtui hänen mielestään siitä,
että hänellä oli liian pieni palkka. Hänen virkansa oli kyllä
ollut varsin hyvä noin viisi vuotta sitten, mutta nyt olivat asiat
toisin. Petrov sai pankinjohtajana 12 000 ruplaa; Sventitski
erään yhtiön jäsenenä sai 17 000. Mitin sai perustettuaan pankin
50 000. "Minä olen nähtävästi uinahtanut ja minut on unohdettu",
Stepan Arkadjevitsh ajatteli itsekseen. Hän alkoi kuulostella ja
katsella ympärilleen ja sai kevättalvella näköpiiriinsä sangen
hyvän paikan. Hän ryhtyi rynnäkköön ensin Moskovasta käsin tätien,
setien ja ystävien avulla ja sitten, kun asia oli kypsynyt, hän
lähti itse keväällä Pietariin. Se oli niitä paikkoja, joita nykyään
on entisaikojen lihavia lahjuspaikkoja enemmän ja joissa palkka
vaihtelee suuresti -- 1.000:sta 50.000:een ruplaan vuodessa --; se
oli jäsenen paikka "Etelä-Venäjän rautateiden ja pankkilaitosten
keskinäisen luottotaseen yhdystoimiston komiteassa". Tämä paikka,
kuten kaikki sentapaiset paikat, vaati niin suunnatonta tietomäärää
ja toimintaa, että sellaista ei juuri yhdestä miehestä löytynyt. Kun
sellaista miestä ei siis ollut, niin olihan joka tapauksessa parempi,
että paikan saisi rehellinen kuin epärehellinen mies. Eikä Stepan
Arkadjevitsh ollut ainoastaan rehellinen mies (ilman korostusta),
vaan rehellinen mies (korostettuna) siinä erityismerkityksessä, joka
tällä sanalla on Moskovassa kun sanotaan "rehellinen työntekijä,
rehellinen kirjailija, rehellinen aikakauslehti, rehellinen laitos
ja rehellinen suunta" ja joka ei suinkaan merkitse ainoastaan sitä,
että se ja se ihminen tai laitos ei ole epärehellinen, vaan myös
sitä, että ne voivat tarpeen tullen piikitellä hallitusta. Stepan
Arkadjevitsh seurusteli Moskovassa niissä piireissä, joissa tätä
sanaa käytettiin, ja häntä pidettiin niissä rehellisenä miehenä, ja
siksi hänellä oli muita paremmat oikeudet tuohon paikkaan.

Se tuotti seitsemästä kymmeneen tuhanteen vuodessa, ja Oblonski voisi
hoitaa sen jättämättä valtionvirkaansa. Sen saanti riippui kahdesta
ministeriöstä, yhdestä hienostonaisesta ja kahdesta juutalaisesta, ja
vaikka hän olikin jo hankkiutunut noiden henkilöiden tietoisuuteen,
hänen täytyi käydä heidän puheillaan Pietarissa. Sitä paitsi hän
oli luvannut sisarelleen Annalle hankkia Kareninilta lopullisen
vastauksen avioeroasioissa. Niinpä hän pyysi Dollyltä viisikymmentä
ruplaa ja lähti Pietariin.

Istuessaan Kareninin työhuoneessa ja kuunnellessaan hänen pitkää
mietintöään Venäjän raha-asiain huonon tilan syistä Stepan
Arkadjevitsh odotti vain, milloin Karenin lopettaisi, jotta voisi
puhua omasta asiastaan ja Annasta.

-- Se on kyllä aivan totta, hän sanoi, kun Aleksei Aleksandrovitsh
oli ottanut nenältään lasit, joita ilman hän ei enää voinut
lukea, ja luonut entiseen lankoonsa kysyvän katseen, -- se on
yksityiskohdiltaan aivan oikein, mutta meidän aikamme periaate on
kuitenkin vapaus.

-- Niin, mutta minä esitän toisen periaatteen, joka sisältää senkin,
sanoi Aleksei Aleksandrovitsh korostaen sanaa "sisältää" ja pani taas
lasit nenälleen lukeakseen uudelleen sen kohdan, missä se oli sanottu.

Ja lehteiltyään hetken kauniisti kirjoitettua, leveämarginaalista
käsikirjoitustaan Aleksei Aleksandrovitsh luki uudelleen tuon
vakuuttavan kohdan.

-- Minä en tahdo holhousjärjestelmää yksityishenkilöiden
eduksi, vaan yleiseksi hyväksi niin ylemmille kuin alemmillekin
yhteiskuntaluokille, puhui hän katsoen lasien yli Oblonskiin. --
Mutta ne eivät voi käsittää sitä, niillä on päämääränään vain
henkilökohtainen etu ja niitä viehättävät vain korulauseet.

Stepan Arkadjevitsh tiesi, että Kareninin nyt alettua puhua siitä,
miten toimivat ja ajattelevat hänen suunnitelmiensa vastustajat,
jotka ovat kaiken pahan alku ja juuri Venäjällä, tämä pian
lopettaisi, ja siksi hän nyt mielihyvin perääntyi vapausperiaatteesta
ja oli täysin samaa mieltä. Aleksei Aleksandrovitsh vaikeni ja
lehteili mietteissään käsikirjoitustaan.

-- Muistaessani tahtoisin pyytää sinua, sanoi Stepan Arkadjevitsh --
kun satut tapaamaan Pomorskin, sanomaan hänelle pari sanaa siitä,
että tahtoisin kovasti saada vapautumassa olevan jäsenen paikan
Etelä-Venäjän rautateiden keskinäistaseen yhdystoimiston komiteassa.
Stepan Arkadjevitsh oli jo tottunut lausumaan tuon hänen sydämelleen
läheisen paikan nimen ja lausui sen nytkin erehtymättä alusta loppuun.

Aleksei Aleksandrovitsh kysyi, mitä tuon uuden komitean toiminta piti
sisällään, ja vaipui mietteisiin. Hän ajatteli, olisiko tuon komitean
toiminnassa mitään mikä sotisi hänen ehdotuksiaan vastaan. Mutta
koska tuon uuden laitoksen toiminta oli hyvin monimutkaista ja hänen
lakiehdotuksensa ulottuivat sangen laajalle, hän ei päässyt heti
varmuuteen asiasta, ja sanoi ottaen lasit nenältään:

-- Epäilemättä, voinhan kyllä sanoa: mutta mitä varten sinä
oikeastaan haluat tuota tointa?

-- Siinä on hyvä palkka, lähes yhdeksän tuhatta, ja minun varani...

-- Yhdeksän tuhatta, toisti Aleksei Aleksandrovitsh ja rypisti
kulmiaan.

Tuo korkea luku muistutti hänelle, että siltä kannalta
Stepan Arkadjevitshin haluama paikka oli ristiriidassa hänen
säästäväisyyteen pyrkivien ehdotustensa kanssa.

-- Minun mielestäni -- olen kirjoittanut siitä erillisen
muistutuksenkin -- aikamme suuret virkapaikat todistavat hallintomme
väärää taloudellista assiette'ia[83].

-- Kuinka sinä tahtoisit asian olevan? sanoi Stepan Arkadjevitsh. --
Saahan esimerkiksi pankinjohtaja kymmenen tuhatta ja kyllä hän on sen
ansainnut. Tai insinööri saa kaksikymmentä tuhatta. Totista työtä,
sano mitä sanot.

-- Minun mielestäni palkka on maksusuoritus tavarasta ja sen täytyy
olla kysynnän ja tarjonnan lain alainen. Jos palkan määräämisessä
poiketaan tästä laista, kuten esimerkiksi tapahtuu, kun kahdesta
saman opiston käyneestä yhtä etevästä insinööristä toinen saa
neljäkymmentätuhatta ja toinen saa tyytyä pariin tuhanteen, tai
kun pankinjohtajaksi määrätään juristeja ja husaareja, joilla ei
ole mitään erityisansioita niissä asioissa, ja heille annetaan
suunnattomat palkat, niin silloin minulla on oikeus päätellä, että
palkka ei ole määräytynyt kysynnän ja tarjonnan lain mukaan vaan
suorastaan puolueellisesti. Siinä on kyse jo itsessään vaarallisesta
väärinkäytöksestä, joka lisäksi vaikuttaa vahingollisesti
valtionvirkoihin. Minun mielestäni...

Stepan Arkadjevitsh kiiruhti keskeyttämään lankonsa.

-- Niin, mutta täytyyhän sinun myöntää, että on kysymyksessä, uusi,
epäilemättä tärkeä laitos. Halusit tai et, se vaatii totista työtä!
Kuuluvat arvostavan erityisesti sitä, että työ tehdään rehellisesti,
sanoi Stepan Arkadjevitsh korostaen viimeistä sanaa.

Mutta Aleksei Aleksandrovitsh ei ymmärtänyt rehellinen-sanaa
moskovalaisessa merkityksessä.

-- Rehellisyys on vain kielteinen ominaisuus, hän sanoi.

-- Mutta minulle sinä tekisit suuren palveluksen, sanoi Stepan
Arkadjevitsh -- jos virkkaisit pari sanaa Pomorskille. Noin vain,
muun puheen lomassa.

-- Mutta luullakseni se riippuukin enemmän Bolgarinovista, arveli
Aleksei Aleksandrovitsh.

-- Bolgarinov on omasta puolestaan täysin suostuvainen, sanoi Stepan
Arkadjevitsh punastuen.

Stepan Arkadjevitsh punastui, sillä hän oli tänä aamuna käynyt
mainitun juutalaisen luona, ja tästä käynnistä oli jäänyt epämieluisa
muisto.

Stepan Arkadjevitsh tiesi kyllä vallan hyvin tahtovansa palvella
uutta ja rehellistä asiaa; mutta tänä aamuna, kun Bolgarinov
nähtävästi tahallaan oli antanut hänen odottaa pari tuntia toisten
anojien kanssa odotushuoneessa, hänestä oli alkanut tuntua pahalta.

Vaivasiko häntä se seikka, että hän, Rurikin jälkeläinen, ruhtinas
Oblonski, sai odottaa kaksi tuntia juutalaisen odotushuoneessa, vai
sekö, että hän ensimmäisen kerran poikkeaisi esi-isien poluilta,
hallituksen toimivallan alueilta, uudelle alalle, -- joka tapauksessa
hänellä oli kiusallisen paha olla. Noiden kahden tunnin aikana Stepan
Arkadjevitsh oli reippaasti astellut edestakaisin odotushuoneessa
poskipartaansa sivellen, jutellut toisten anojien kanssa ja miettinyt
jotain vitsiä juutalaisen luona käynnistään, salaten noloutensa
tarkoin niin muilta kuin itseltäänkin. Mutta koko ajan häntä oli
nolostuttanut ja harmittanut ties mistä syystä; siitäkö, ettei
vitsistä tahtonut tulla mitään, vai jostain muusta. Kun Bolgarinov
vihdoin oli erinomaisen kohteliaasti ottanut hänet vastaan ilmeisesti
riemuiten hänen nöyryytyksestään ja antanut hänelle miltei kieltävän
vastauksen, Stepan Arkadjevitsh oli kiiruhtanut unohtamaan koko
käyntinsä niin pian kuin suinkin. Nyt vasta hän muisti sen ja
punastui.



XVIII


-- Minulla olisi vielä toinenkin asia. Kuten arvaat, se koskee Annaa,
sanoi Stepan Arkadjevitsh hetkisen äänettömyyden jälkeen, ravistaen
mielestään tuon epämieluisan muiston.

Heti kun Oblonski oli lausunut Annan nimen, Aleksei Aleksandrovitshin
kasvot muuttuivat kokonaan: entisen eloisuuden sijasta ne muuttuivat
väsyneiksi ja elottomiksi.

-- Mitä te siis tahdotte minulta? hän sanoi kääntyillen tuolissaan ja
taittaen kokoon silmälasinsa.

-- Ratkaisua, jotain ratkaisua, Aleksei Aleksandrovitsh. Minä en nyt
puhu, Stepan Arkadjevitsh aikoi sanoa "loukatulle aviomiehelle",
mutta peläten pilaavansa asian vaihtoi sen toiseen, tilanteeseen
soveltumattomaan sanaan: -- valtiomiehelle, vaan pelkästään ihmiselle
ja kristitylle. Sinun täytyy armahtaa häntä, hän sanoi.

-- Missä suhteessa? sanoi Karenin hiljaa.

-- Niin, armahtaa häntä. Jos sinä olisit seurannut häntä niin kuin
minä -- olen koko talven ollut hänen kanssaan tekemisissä --, niin
olisit varmasti säälinyt häntä. Hänen asemansa on kauhea, niin juuri,
kauhea.

-- Minä olen luullut, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh vielä
korkeammalla, melkein vinkuvalla äänellä, -- että Anna Arkadjevnalla
on kaikki, mitä hän on itse tahtonut.

-- Oi, Aleksei Aleksandrovitsh älkäämme herran tähden ruvetko enää
pitämään tutkintoja! Mikä on mennyttä, se on mennyttä, ja sinä
tiedät, mitä hän tahtoo -- avioeroa.

-- Mutta minä olen olettanut, että Anna Arkadjevna kieltäytyy
avioerosta, kun minä panen ehdoksi pojan jättämisen minulle. Niin
olen vastannutkin ja pitänyt asiaa päättyneenä. Minun nähdäkseni asia
on loppuun käsitelty, vingahti Aleksei Aleksandrovitsh.

-- Mutta älä nyt herran tähden kiivastu, sanoi Stepan Arkadjevitsh
koskettaen lankoaan polveen. -- Asia ei ole loppuun käsitelty.
Kenties sallit minun lyhyesti esittää, kuinka asia on. Kun tienne
erosivat, sinä olit niin jalo ja ylevämielinen kuin kukaan voi
olla; sinä olit valmis antamaan hänelle kaiken -- vapauden, vieläpä
avioeronkin. Hän ymmärsi kyllä sinun hyvyytesi. Niin, niin, saat
olla varma siitä. Hän ymmärsi sen siinä määrin hyvin, ettei hän heti
alkuun, tuntiessaan tehneensä väärin sinua kohtaan, voinut ajatella
eikä päättää mitään. Hän kieltäytyi kaikesta. Mutta todellisuus ja
aika ovat näyttäneet, että hänen asemansa on kiusallinen ja mahdoton.

-- Anna Arkadjevnan elämä ei voi kiinnostaa minua, keskeytti Aleksei
Aleksandrovitsh kohottaen kulmiaan.

-- Salli minun epäillä sitä, väitti Stepan Arkadjevitsh pehmeästi.
-- Hänen asemansa on piinallinen hänelle itselleen, eikä siitä ole
kenellekään etua. Sinä sanot, että hän on ansainnut kohtalonsa. Hän
tietää sen eikä pyydä sinulta mitään; hän sanoo itse suoraan, ettei
uskalla pyytää mitään. Mutta minä ja muut omaiset, kaikki me jotka
pidämme hänestä, pyydämme ja rukoilemme sinua. Miksi hänen pitää
kitua? Kenelle siitä on etua?

-- Totta tosiaan. Näköjään panette minut syytetyn asemaan, lausui
Aleksei Aleksandrovitsh.

-- Eihän, ei tosiaankaan, koeta nyt toki ymmärtää, sanoi Stepan
Arkadjevitsh koskettaen taaskin hänen kättään ikään kuin olisi ollut
varma siitä, että tuo kosketus hellyttää langon sydämen. -- Minä
sanon vain, että hänen asemansa on kiduttava ja että sinä voisit
helpottaa sitä mitään itse menettämättä. Minä järjestän asian niin,
ettet sinä huomaakaan, kun se on selvä. Sinähän lupasit.

-- Se on senaikainen lupaus. Ja minä olen olettanut, että
kysymys pojasta ratkaisi asian. Olisin sitä paitsi toivonut Anna
Arkadjevnalta sen verran jalomielisyyttä... änkytti Aleksei
Aleksandrovitsh kalpeana, huulet vavisten.

-- Hän jättää kaiken sinun jalomielisyytesi varaan. Hän pyytää ja
rukoilee vain sitä, että hänet päästettäisiin siitä mahdottomasta
asemasta, jossa hän nyt on. Hän ei enää pyydäkään poikaansa. Aleksei
Aleksandrovitsh sinä olet hyvä ihminen. Asetu hetkeksi hänen
asemaansa. Avioerokysymys on siinä asemassa olevalle ihmiselle
elämän ja kuoleman kysymys. Jollet sinä olisi aikaisemmin luvannut,
hän olisi kai tyytynyt asemaansa ja jäänyt maalle. Mutta sinä
olit luvannut, hän kirjoitti sinulle ja muutti Moskovaan. Ja nyt
hän on asunut Moskovassa, jossa jokaisen tuttavan kohtaaminen on
hänelle kuin puukon isku sydämeen, lähes kuusi kuukautta, joka
päivä odottaen ratkaisua. Sehän on samaa kuin pitää kuolemaan
tuomittua kuukausimääriä silmukka kaulassa, yhtä suuri kuoleman kuin
armahduksenkin mahdollisuus edessään. Armahda häntä, ja minä kyllä
otan kaikki järjestääkseni... Vos scrupules[84]...

-- Enhän minä puhu siitä, en ollenkaan siitä... keskeytti Aleksei
Aleksandrovitsh tuntien voivansa pahoin. -- Mutta kenties minä
lupasin sellaista, mitä minulla ei ollut oikeutta luvata.

-- Sinä otat siis lupauksesi takaisin?

-- En ole koskaan kieltäytynyt täyttämästä sitä, mikä se on
mahdollista, mutta minä tahdon aikaa miettiäkseni, onko lupaamani
mahdollista.

-- Ei, Aleksei Aleksandrovitsh huudahti Oblonski hypähtäen pystyyn,
-- minä en voi uskoa sitä! Hän on niin onneton kuin vain nainen voi
olla, ja sinä saattaisit kieltää häneltä sellaisen...

-- Jos lupaamani ei ole mahdollista. Vous professez d'être un libre
penseur[85]. Mutta uskovaisena ihmisenä en voi niin tärkeässä asiassa
menetellä vastoin kristillisyyden lakia.

-- Mutta kristillisessä yhteiskunnassa ja meillä, mikäli minä
tiedän, on avioero sallittu, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Meidänkin
kirkkomme myöntää sen. Ja me näemme...

-- Myöntää, mutta ei siinä mielessä.

-- Aleksei Aleksandrovitsh minä en tunne sinua samaksi, sanoi
Oblonski oltuaan hetkisen vaiti. -- Me emme ole unohtaneet, kuinka
sinä silloin annoit kaikki anteeksi ja juuri kristillisen tunteen
liikuttamana. Sinähän itse sanoit, että annat viittasikin, kun
ottavat paidan, mutta nyt...

-- Minä pyydän, Aleksei Aleksandrovitsh huudahti ja nousi pystyyn
kalpeana ja leukapielet vavahdellen, -- pyydän teitä lopettamaan,
lopettamaan... tämän keskustelun.

-- Oi, miksi? No, anna anteeksi, anna anteeksi, jos pahoitin mielesi,
sanoi Stepan Arkadjevitsh ojentaen hänelle kätensä ja hymyillen
hämillään, -- mutta lähettinä minun täytyi sanoa asia, joka minulle
oli uskottu.

Aleksei Aleksandrovitsh antoi kätensä, mietti hetkisen ja sanoi:

-- Minun täytyy miettiä ja hakea johdatusta. Ylihuomenna annan teille
ratkaisevan vastauksen.



XIX


Stepan Arkadjevitsh oli jo lähtemäisillään, kun Kornei tuli
ilmoittamaan:

-- Sergei Aleksejevitsh!

-- Kuka se on? aikoi hän kysyä, mutta samalla hän muistikin.

-- Ai, Serjozha! hän sanoi. "Sergei Aleksejevitsh. Minä luulin, että
se oli toimituskunnan päällikkö. Annahan pyysikin minua koettamaan
tavata häntä", muisti hän.

Ja hän muisti samassa Annan aran, säälittävän ilmeen, kun Anna
häntä saattaessaan sanoi: "Sinä saat varmaan nähdä hänet. Kysele
tarkoin, missä hän on ja kuka häntä hoitaa. Ja Stiva... jos olisi
mahdollista? Ei kai se ole mahdotonta?" Stepan Arkadjevitsh ymmärsi,
mitä tuo "jos olisi mahdollista" merkitsi: jos olisi mahdollista
järjestää avioero niin, että hän saisi pojan...

Aleksei Aleksandrovitsh huomautti langolleen, että pojalle ei koskaan
puhuttu äidistä, ja pyysi olemaan mainitsematta hänestä sanaakaan.

-- Hän oli hyvin sairas äitinsä tapaamisen jälkeen, mitä me emme
osanneet varoa, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh. -- Me jo pelkäsimme
hänen kuolevan. Mutta järkevä lääkärinhoito ja merikylvyt ovat
parantaneet hänen terveytensä, ja nyt minä olen lääkärin kehotuksesta
pannut hänet kouluun. Toverien vaikutus on todellakin osoittautunut
terveelliseksi ja nyt hän on hyvissä voimissa ja koulussa menee hyvin.

-- Kas vain, mikä uljas mies! Eipä olekaan enää Serjozha, vaan
kokonainen Sergei Aleksejevitsh! sanoi Stepan Arkadjevitsh hymyillen
katsellessaan kaunista, leveäharteista poikaa, joka sininen pusero ja
pitkät housut yllään tuli reippaasti ja rennosti huoneeseen. Poika
oli terveen ja iloisen näköinen. Hän kumarsi enolle kuin vieraalle,
mutta tunnisti tämän samassa, punastui ja kääntyi kiireesti pois
kuin jostain loukkaantuneena. Poika meni isänsä luo ja antoi hänelle
arvosteluvihkonsa.

-- Hyvä on, sanoi isä, -- saat mennä.

-- Hän on laihtunut ja kasvanut ja muuttunut lapsesta pojaksi. Siitä
minä pidän, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Muistatko vielä minua?

-- Muistan, mon oncle[86], vastasi poika katsahtaen enoonsa ja painoi
taas päänsä alas.

Eno pyysi pojan luokseen ja otti häntä kädestä.

-- No mitäs kuuluu? hän sanoi koettaen päästä puheisiin tämän kanssa,
mutta tietämättä mitä sanoisi.

Punastuen ja vastaamatta poika veti varovasti kätensä pois enon
kädestä. Heti kun Stepan Arkadjevitsh oli päästänyt hänen kätensä
irti, poika vilkaisi kysyvästi isäänsä ja poistui huoneesta nopein
askelin, kuin vapauteen päästetty lintu.

Oli kulunut vuosi siitä, kun Serjozha oli viimeksi nähnyt äitinsä.
Sen jälkeen hän ei ollut kertaakaan kuullut tästä mitään. Tänä vuonna
hänet oli pantu kouluun, ja hän oli tutustunut ja mieltynyt uuteen
toverimaailmaansa. Ne äitiä koskevat haaveet ja muistot, jotka
äidin käynnin jälkeen olivat tehneet Serjozhan sairaaksi, eivät
enää kiinnostaneet häntä. Kun ne tulivat mieleen, hän karkotti ne
huolellisesti mielestään pitäen niitä häpeällisinä ja vain tytöille
eikä pojalle ja toverille ominaisina. Hän tiesi, että isän ja äidin
välillä oli ollut riita, joka oli erottanut heidät, ja että hänen oli
ollut jäätävä isän luo, ja hän koetti tottua siihen ajatukseen.

Kun hän näki äidin näköisen enon, hänen tuli paha olla, sillä se
herätti hänessä juuri niitä muistoja, joita hän piti häpeällisinä.
Muutamista ovelta kuulemistaan sanoista ja varsinkin isän ja enon
ilmeistä hän arvasi, että heillä oli juuri ollut puhe äidistä, ja
se teki hänen olonsa vieläkin vaikeammaksi. Ollakseen tuomitsematta
isää, jonka luona asui ja josta oli riippuvainen, ja ollakseen ennen
kaikkea antautumatta niin alentavana pitämänsä tunteilun valtaan,
Serjozha koetti olla katsomatta enoon, joka oli tullut häiritsemään
hänen rauhaansa ja ajattelematta sitä, mitä tämä toi mieleen.

Mutta kun Stepan Arkadjevitsh pian sen jälkeen talosta lähtiessään
tapasi Serjozhan portaikossa ja kysyi, miten hän vietti aikansa
välitunneilla koulussa, hän innostui juttelemaan enon kanssa, kun isä
ei ollut läsnä.

-- Meillä on nyt rautatie, hän sanoi vastaten enon kysymykseen.
-- Tiedättekö millaista se on? Kaksi istuutuu penkille. Ne ovat
matkustajia. Yksi asettuu seisomaan samalle penkille. Ja kaikki
tarttuvat toisiinsa kiinni. Saa ottaa käsistä tai vyöstä, ja sitten
annetaan mennä aika kyytiä kaikkien salien läpi. Ovet avataan jo
edeltäpäin. Ja siinä on vaikea olla junailijana.

-- Onko se se, joka seisoo? kysyi Stepan Arkadjevitsh hymyillen.

-- On. Siinä pitää olla uskallusta ja ketteryyttä, varsinkin jos
äkkiä pysähdytään tai joku sattuu kaatumaan.

-- Se ei ole leikintekoa, sanoi Stepan Arkadjevitsh katsoen
surumielin noihin eloisiin, äidiltä perittyihin silmiin, jotka
eivät enää olleet täysin viattomat lapsensilmät. Ja vaikka hän oli
luvannutkin Aleksei Aleksandrovitshille olla puhumatta pojalle
Annasta, hän ei malttanut.

-- Muistatko vielä äitiäsi? kysyi hän äkkiä.

-- En, en muista, sanoi Serjozha sävähtäen tulipunaiseksi ja painaen
päänsä alas. Eikä eno saanut häneltä urkituksi enää mitään.

Puoli tuntia myöhemmin slaavilainen kotiopettaja tapasi holhokkinsa
porraskäytävässä eikä pitkään aikaan voinut saada selvää, itkikö hän
vai oliko vain muuten kiukuissaan.

-- Varmaankin olette koulussa kaatunut ja loukannut itsenne? sanoi
kotiopettaja. -- Minähän olen sanonut, että se on vaarallista
leikkiä. Täytyy puhua rehtorille.

-- Jos olisin loukannut itseni, niin sitä ei olisi kukaan huomannut.
Se on varma.

-- No mikäs teitä vaivaa?

-- Antakaa minun olla!... Muistanko vai enkö muista... Mitä se
häneen kuuluu? Antakaa minun olla rauhassa! hän sanoi tarkoittaen ei
ainoastaan kotiopettajaa, vaan koko maailmaa.



XX


Stepan Arkadjevitsh ei antanut aikansa Pietarissa mennä
hukkaan. Paitsi asioidensa toimittamiseen hän tahtoi käyttää
Pietarin-matkaansa virkistäytyäkseen -- kuten hän sanoi -- Moskovan
ummehtuneisuudesta.

Huolimatta café chantant'eistaan ja raitioteistään Moskova oli
kuitenkin kuin seisova vesi. Stepan Arkadjevitsh tunsi sen koko
ajan. Viipyessään Moskovassa vähänkin aikaa, varsinkin perheensä
lähettyvillä, hän tunsi mielialansa laskevan. Jos hän oli
pitempään matkustamatta minnekään, hän saattoi joutua sellaiseen
mielentilaan, että alkoi kiinnittää huomiota vaimonsa huonoon
tuuleen ja nuhteisiin, rupesi huolehtimaan lastensa terveydestä,
vieläpä pienistä virka-asioistaankin; sekin, että hänellä oli
velkoja, saattoi vaivata häntä. Mutta ei tarvinnut muuta kuin
matkustaa Pietariin ja joutua hetkeksikin niihin piireihin, joissa
hän seurusteli ja joissa tosiaankin elettiin eikä värjötelty kuten
Moskovassa, niin kaikki sellaiset ajatukset hävisivät sulaen kuin
vaha tulen läheisyydessä.

Vaimo?... Juuri tänään hän oli puhunut siitä ruhtinas
Tshetshenskin kanssa. Ruhtinas Tshetshenskillä oli vaimo ja perhe
-- täysikasvuisia, jo paasheiksi ehtineitä lapsia; ja toinen,
laiton perhe, jossa hänellä niin ikään oli lapsia. Vaikka edellinen
perhe oli kyllä hyvä sekin, ruhtinas Tshetshenski tunsi itsensä
onnellisemmaksi toisessa perheessään. Hän sanoi käyttäneensä
vanhinta poikaansakin toisen perheen luona ja sanoi pitävänsä sitä
hyödyllisenä pojan kehitykselle. Mitähän siitä olisikaan arveltu
Moskovassa?

Entä lapset?... Pietarissa lapset eivät häirinneet isiensä elämää.
Lapset kasvatettiin oppilaitoksissa eikä ollut sitä Moskovassa yhä
yleisemmäksi tulevaa -- esimerkiksi Lvovin edustamaa -- hurjaa
käsitystä, että kaikki elämän mukavuudet kuuluivat lapsille ja
vanhemmille kuului vain työ ja vaiva. Täällä käsitettiin, että
ihmisen tuli elää itseään varten, niin kuin sivistyneen ihmisen sopii.

Entä virka sitten?... Sekään ei ollut täällä sitä sitkeää,
palkitsematonta raadantaa, jota se oli Moskovassa; siinäkin oli
jotain mielenkiintoista. Jokin kohteliaisuus, pikku palvelus, sattuva
sana, hyvä kertomis- tai matkimiskyky -- ja niin oli miehellä
kädenkäänteessä loistava ura, kuten Brjantsevilla, jonka Stepan
Arkadjevitsh oli eilen tavannut ja joka nyt oli ylimpiä virkamiehiä.
Sellainen virassaolo kyllä kelpasi.

Erityisesti pietarilainen käsitys raha-asioista rauhoitti Stepan
Arkadjevitshia. Bartnjanski, joka kulutti vähintään viisikymmentä
tuhatta ruplaa vuodessa pitääkseen yllä tiettyä elämäntapaansa, oli
eilen antanut hänelle mainion esimerkin tästä suhtautumistavasta.
Heidän jutellessaan ennen päivällistä Stepan Arkadjevitsh oli sanonut
Bartnjanskille:

-- Sinähän taidat olla hyvä tuttu Mordvinskin kanssa; sinä voisit
tehdä minulle palveluksen. Ole hyvä ja sano hänelle sananen minun
puolestani. On eräs paikka, jota minä tähtäilen. Etelä-Venäjän
rautateiden ja...

-- En minä sitä nimeä kuitenkaan muista. Mutta mikä halu sinulla on
sekaantua noihin juutalaisten rautatieasioihin? Sano mitä sanot,
iljettävää se sittenkin on.

Stepan Arkadjevitsh ei sanonut, että se oli totista työtä, sillä
Bartnjanski ei olisi sitä kuitenkaan ymmärtänyt.

-- Tarvitsen rahaa, ei ole millä elää.

-- Näytätpähän elävän.

-- Elän, mutta on velkoja.

-- Mitä ihmettä? Onko paljonkin? sanoi Bartnjanski osaaottavasti.

-- Hyvin paljon, parikymmentä tuhatta. Bartnjanski remahti iloiseen
nauruun.

-- Oi, onnellinen ihminen! hän sanoi. -- Minulla on puolitoista
miljoonaa ja elää voi, kuten näet, varsin hyvin.

Ja Stepan Arkadjevitsh näki tosiaankin niin olevan. Zhivahovilla oli
kolmesataa tuhatta velkoja eikä kopeekkaakaan säästöjä, mutta elipäs
vain ja millä lailla eli! Kreivi Krivtsovia oli jo kauan pidetty
perikadon omana, mutta hän kustansi edelleen kahden rakastajattarensa
elämän. Petrovski oli pannut menemään viisi miljoonaa ja eli yhä
niin kuin ennenkin, oli jopa raha-asiain hoitajana ja nautti
kahdenkymmenen tuhannen vuosipalkkaa. Kaiken muun lisäksi Pietari
virkisti Stepan Arkadjevitshia fyysisesti. Se nuorensi häntä.
Moskovassa hän saattoi välillä katsella harmaita hiuksiaan, nukkua
päivällisen jälkeen, venytellä jäseniään ja kiivetä hiljaa ja
huohottaen portaita ylös, hän saattoi tuntea ikävää nuorten naisten
seurassa ja olla tanssimatta tanssiaisissa. Pietarissa hän tunsi aina
tulevansa kymmenen vuotta nuoremmaksi.

Hän tunsi Pietarissa samaa, mitä kuusikymmenvuotias ruhtinas Pjotr
Oblonski oli kertonut hänelle ulkomailta palatessaan:

-- Me emme täällä osaa elää, oli Pjotr Oblonski sanonut. -- Tiedätkö,
kun minä vietin kesän Badenissa, minä totta tosiaan tunsin itseni
aivan nuoreksi mieheksi. Kun vain näinkin nuoren naisen, niin mieleni
syttyi heti... Aina kun olin syönyt ja maistellut viinejä, tunsin
kehossani voimaa ja virkeyttä. Mutta kun tulin Venäjälle, minun
täytyi mennä vaimoni luo ja lisäksi vielä maalle, ja, usko tai älä,
kahden viikon perästä rupesin liikuskelemaan aamutakissani enkä enää
pukeutunut päivällisellekään. Mikä siinä enää neitosia ajatteli!
Muutuin kuin muuminkin ukoksi. Oli jäljellä enää vain sielun
pelastus. Mutta kun läksin Pariisiin, nuorruin taas.

Stepan Arkadjevitsh sai tuntea aivan samanlaisen muutoksen.
Moskovassa hän meni niin alaspäin, että hän totta tosiaan olisi
ajan pitkään voinut ruveta ajattelemaan vaikka sielunsa pelastusta:
Pietarissa hän taas tunsi olevansa oikea ihminen.

Ruhtinatar Betsy Tverskajan ja Stepan Arkadjevitshin välillä
vallitsivat omituiset suhteet. Stepan Arkadjevitsh oli aina
liehittelevinään häntä ja puhui hänelle piloillaan kaikenlaisia
säädyttömyyksiä, koska tiesi ruhtinattaren eniten pitävän siitä.
Kun hän seuraavana päivänä Kareninin luona käyntinsä jälkeen tuli
ruhtinatar Betsyn luo, hän tunsi itsensä niin nuoreksi, että meni
tässä liehittelyssään ja lörpöttelyssään vahingossa liian pitkälle
eikä enää tiennyt kuinka perääntyä; tosiasiassa hän ei näet pitänyt
ruhtinattaresta vähääkään, vaan päinvastoin inhosi tätä. Tuo heidän
välisensä seurustelutapa oli päässyt valtaan siksi, että ruhtinatar
oli hyvin mieltynyt Stepan Arkadjevitshiin. Stepan Arkadjevitsh oli
hyvin iloinen, kun ruhtinatar Mjahkaja tulollaan keskeytti heidän
kahdenkeskisen yhdessäolonsa.

-- Kas, tekin täällä, sanoi ruhtinatar Mjahkaja nähdessään hänet. --
No, kuinka teidän sisarparkanne jaksaa? Älkää katsoko minuun noin,
lisäsi hän. -- Siitä alkaen, kun kaikki alkoivat hyökkäillä hänen
kimppuunsa, vaikka itse ovat satatuhatta kertaa häntä huonompia,
olen ollut sitä mieltä, että hän teki aivan oikein. Minä en voi
antaa Vronskille anteeksi sitä, ettei hän antanut tietoa, kun Anna
oli Pietarissa. Minä olisin mennyt hänen luokseen ja käynyt hänen
kanssaan missä hyvänsä. Olkaa hyvä ja kertokaa hänelle, että pidän
hänestä. No, kertokaahan hänestä.

-- Niin, hänen asemansa on raskas, hän... Stepan Arkadjevitsh alkoi
kertoa käsittäen sielunsa yksinkertaisuudessa ruhtinattaren sanat
täydestä todesta. Ruhtinatar keskeytti hänet heti ja alkoi itse
kertoa.

-- Hän teki sen mitä kaikki, minua lukuun ottamatta, tekevät, vaikka
pitävät salassa; mutta hän ei tahtonut pettää ja teki niin kuin
pitikin. Hän teki mainiosti hylätessään tuon teidän puolihullun
lankonne. Suokaa anteeksi, että puhun suoraan. Kaikki sanoivat, että
se mies on viisas, viisas, minä yksin sanoin, että hän on tyhmä. Nyt,
kun hän on liittynyt Lidia Ivanovnaan ja Landauhun, kaikki sanovat,
että hän on puolihullu, ja niin mielelläni kuin minä vastustaisinkin
yleistä mielipidettä, en tällä kertaa voi olla olematta samaa mieltä.

-- Kuulkaa, selittäkää minulle, olkaa hyvä, sanoi Stepan Arkadjevitsh
-- mitä tämä merkitsee? Eilen olin Kareninin luona pyytämässä
ratkaisevaa vastausta sisareni avioeroasiassa. Hän ei sitä antanut,
vaan sanoi miettivänsä asiaa, ja tänä aamuna sain vastauksen sijasta
kutsun tulla Lidia Ivanovnan luo tänä iltana.

-- No niin, niin! huudahti kreivitär Mjahkaja hyvillään. -- Ne
kysyvät Landaulta, mitä hän sanoo.

-- Keneltä Landaulta? Mitä varten?

-- Kuinka, ettekö tiedä kuka on Jules Landau, le fameux Jules
Landau, le clairvoyant[87]? Hän on niin ikään puolihullu, mutta
hänestä riippuu teidän sisarparkanne kohtalo. Niin käy, kun asuu
maaseudulla... ei tiedä mitään. Landau, näettekös, oli apulaisena
eräässä Pariisin kauppaliikkeessä ja tuli kerran lääkärille. Lääkärin
vastaanottohuoneessa hän nukahti ja alkoi unissaan antaa neuvoja
sairaille. Ne olivat varsin poikkeuksellisia neuvoja. Kai te tunnette
sen sairaan Juri Meledinskin? Hänen vaimonsa oli saanut kuulla tuosta
Landausta ja ottanut hänet miehensä luo tätä parantamaan. Mitään
hyötyä hänestä ei minun tietääkseni ole ollut, sillä Meledinski
on yhä yhtä heikko, mutta ne uskovat häneen ja kuljettavat häntä
mukanaan. Ne ne ovat tuoneet hänet Venäjälle. Täällä kaikki
ryntäsivät hänen luokseen, ja hän on nyt kaikkien parantajana.
Kreivitär Bezzubovin hän on parantanut ja kreivitär on niin ihastunut
häneen, että on adoptoinut hänet.

-- Kuinka ihmeen lailla?

-- Niin, niin, ottanut pojakseen. Hän ei ole enää Landau, vaan kreivi
Bezzubov. Ja nyt on tietysti kreivitär Lidia Ivanovna -- pidän
hänestä paljon, mutta hän ei ole aivan täysipäinen -- rynnännyt
tuon Landaun luo, eivätkä hän ja Aleksei Aleksandrovitsh ratkaise
ainoatakaan asiaa ilman hänen neuvoaan, ja siksi teidän sisarenne
kohtalo on nyt tuon Landaun, toisin sanoen, kreivi Bezzubovin käsissä.



XXI


Nautittuaan Barnjanskin luona oivan päivällisen ja runsaasti
konjakkia Stepan Arkadjevitsh tuli hiukan myöhästyneenä kreivitär
Lidia Ivanovnan luo.

-- Ketä muita on kreivittären luona? Onko ranskalainen? kysyi Stepan
Arkadjevitsh ovenvartijalta katsellen Aleksei Aleksandrovitshin
tuttua päällystakkia ja toista omituisen lapsekasta, soijilla
varustettua päällystakkia.

-- Aleksei Aleksandrovitsh Karenin ja kreivi Bezzubov, vastasi
ovenvartija ankarasti.

"Ruhtinatar Mjahkaja arvasi siis oikein", ajatteli Stepan
Arkadjevitsh astuen portaita ylös. "Omituista! Olisi sentään hyvä
päästä kreivitär Lidian ystävyyteen. Hänellä on suuri vaikutusvalta.
Jos hän sanoo vain sanankin Pomorskille, niin asiani on varma."

Ulkona oli vielä täysi päivä, mutta kreivitär Lidia Ivanovnan
pienessä vierashuoneessa ikkunaverhot oli suljettu ja lamput
sytytetty.

Pyöreän pöydän luona lampun ääressä istuivat kreivitär ja Aleksei
Aleksandrovitsh hiljaa puhellen. Lyhyenpuoleinen, laiha mies, jolla
oli naisen lantio ja sisäänkääntyneet polvet, seisoi huoneen toisessa
päässä katsellen seinällä olevia kuvia. Hän oli hyvin kalpea mutta
kaunis kirkkaine silmineen ja tuuheine, takin kaulukselle ulottuvine
hiuksineen. Tervehdittyään emäntää ja Aleksei Aleksandrovitshia
Stepan Arkadjevitsh katsahti tahtomattaankin vieraaseen.

-- Monsieur Landau! sanoi kreivitär ihmeteltävän pehmeästi ja
hellävaraisesti. Ja hän esitteli heidät toisilleen.

Landau katsahti kiireesti sivulleen, astui Oblonskia vastaan ja
huulet hiukan hymyssä ojensi Stepan Arkadjevitshille jähmeän, hikisen
kätensä ja siirtyi heti takaisin katselemaan muotokuvia. Kreivitär ja
Aleksei Aleksandrovitsh katsahtivat toisiinsa.

-- On hyvin hauska nähdä teitä, varsinkin juuri tänään, sanoi
kreivitär Lidia Ivanovna osoittaen Stepan Arkadjevitshille paikan
Kareninin vierestä.

-- Minä esittelin hänet Landauna, jatkoi kreivitär hiljaisella
äänellä katsahtaen ranskalaiseen ja heti sen jälkeen Aleksei
Aleksandrovitshiin, -- mutta oikeastaan hän on kreivi Bezzubov, kuten
te varmaankin tiedätte. Hän vain ei pidä tuosta arvonimestä.

-- Niin, olen kuullut hänestä, sanoi Stepan Arkadjevitsh. --
Kerrotaan hänen parantaneen täydellisesti kreivitär Bezzubovan.

-- Kreivitär Bezzubova kävi tänään luonani. Hän on niin ikävissään!
kääntyi kreivitär Aleksei Aleksandrovitshin puoleen. -- Ero on
hänelle kauhea isku.

-- Lähteekö hän siis ehdottomasti? kysyi Aleksei Aleksandrovitsh
tarkoittaen ranskalaista.

-- Kyllä, hän lähtee Pariisiin. Hän kuuli eilen äänen, sanoi
kreivitär katsahtaen Stepan Arkadjevitshiin.

-- Vai äänen! toisti Oblonski tuntien, että täytyi olla
mahdollisimman varovainen tässä seurassa, jossa tapahtui tai oli
tapahtuvinaan jotain sellaista, mihin hänellä ei vielä ollut avainta.

Seurasi hetken hiljaisuus, jonka jälkeen kreivitär Lidia Ivanovna
kääntyi Oblonskin puoleen hivenen hymyillen, siten osoittaen
tulevansa keskustelussa pääasiaan.

-- Olen jo kauan tuntenut teidät ja olen iloinen saadessani lähemmin
tutustua teihin. Les amis de nos amis sont nos amis[88]. Mutta jos
mielii olla oikea ystävä, täytyy syventyä toisen sieluntilaan, ja
minä pelkään, että te ette ole tehnyt sitä Aleksei Aleksandrovitshiin
nähden. Ymmärrättekö mitä minä tarkoitan? sanoi kreivitär kohottaen
kauniit, haaveelliset silmänsä.

-- Osittain kyllä, kreivitär, ymmärrän että Aleksei Aleksandrovitshin
asema... sanoi Oblonski ymmärtämättä oikein mistä oli puhe ja
pysytellen siksi ylimalkaisuuksissa.

-- Muutos ei koske hänen ulkonaista asemaansa, sanoi kreivitär Lidia
Ivanovna ankaran vakavasti, seuraten samalla rakastunein katsein
Aleksei Aleksandrovitshia, joka oli noussut ja mennyt Landaun luo, --
hänen sydämensä on muuttunut ja hän on saanut uuden sydämen, ja minä
pelkään, ettette te ole tarpeeksi syventynyt siihen muutokseen, joka
hänessä on tapahtunut.

-- Niin, yleispiirtein minä kyllä voin kuvitella sen muutoksen
laadun. Me olemme aina olleet hyviä ystäviä ja nytkin... sanoi
Stepan Arkadjevitsh vastaten hellin katsein kreivittären katseeseen
ja miettien, kummanko ministerin kanssa kreivitär mahtoi olla
läheisemmissä ystävyyssuhteissa, voidakseen päättää, kummalle tämä
voisi häntä suositella.

-- Se muutos, joka hänessä on tapahtunut, ei voi heikentää hänen
lähimmäisenrakkauttaan; päinvastoin sen täytyy vain lisätä
hänessä rakkautta. Mutta pelkään, että ette ymmärrä minua. Saanko
tarjota teetä? sanoi kreivitär vilkaisten lakeijaan, joka kantoi
tarjottimella teetä.

-- En kokonaan, kreivitär. Tietenkin hänen onnettomuutensa...

-- Niin, tuo onnettomuus, joka on kääntynyt korkeimmaksi onneksi, kun
sydän on tullut uudeksi ja täyttynyt Hänestä, sanoi kreivitär katsoen
rakastuneesti Stepan Arkadjevitshiin.

"Luulen, että häntä voi pyytää puhumaan kummallekin", arveli Stepan
Arkadjevitsh.

-- Niin kyllä, kreivitär, hän sanoi, -- mutta minä luulen, että
nuo muutokset ovat niin sisäisiä ja intiimejä, ettei kukaan, ei
läheisinkään ihminen puhu niistä mielellään.

-- Päinvastoin! Meidän pitää puhua niistä keskenämme ja koettaa
auttaa toinen toisiamme.

-- Niin, epäilemättä, mutta on niin erilaisia vakaumuksia, ja
toiseksi... sanoi Oblonski pehmeästi hymyillen.

-- Pyhän totuuden asiassa ei voi olla eri vakaumuksia.

-- Niin, ei tietysti, mutta... ja Stepan Arkadjevitsh vaikeni
nolostuneena. Hän ymmärsi, että oli kysymys uskonnosta.

-- Minä luulen, että hän nukahtaa pian, Aleksei Aleksandrovitsh sanoi
tullessaan Lidian luo.

Stepan Arkadjevitsh katsahti sivulleen. Landau istui ikkunan
ääressä nojaten pää painuksissa nojatuolin kaiteeseen ja selustaan.
Huomatessaan toisten tarkkailevat katseet hän kohotti päänsä ja
hymyili lapsellisen naiivia hymyä.

-- Älkää olko näkevinänne, sanoi Lidia Ivanovna työntäen kevyesti
tuolin Aleksei Aleksandrovitshille. -- Minä olen huomannut... hän
ehti aloittaa, kun huoneeseen tuli lakeija tuoden kirjeen. Lidia
Ivanovna silmäili nopeasti kirjeen läpi ja pyytäen vierailtaan
anteeksi kirjoitti ihmeteltävän nopeasti vastauksen, antoi sen
lakeijalle ja palasi pöydän luo.

-- Minä olen huomannut, hän jatkoi aloittamaansa keskustelua, --
että moskovalaiset, varsinkin miehet, ovat hyvin välinpitämättömiä
uskonnollisissa asioissa.

-- Eihän toki, kreivitär. Minun käsittääkseni moskovalaisia pidetään
kaikkein lujimpina uskossaan, vastasi Stepan Arkadjevitsh.

-- Sikäli kuin tiedän, te kuulutte valitettavasti välinpitämättömiin,
sanoi Aleksei Aleksandrovitsh kääntyen lankonsa puoleen väsyneesti
hymyillen.

-- Kuinka voi olla välinpitämätön! sanoi Lidia Ivanovna.

-- En ole oikeastaan välinpitämätönkään, vaan pikemminkin odottavalla
kannalla, sanoi Stepan Arkadjevitsh hymyillen anteeksipyytävästi.

-- En usko, että minulle vielä on koittanut niiden kysymysten aika.

Aleksei Aleksandrovitsh ja Lidia Ivanovna katsahtivat toisiinsa.

-- Emmehän me voi koskaan tietää, onko meidän aikamme tullut vai
eikö, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh ankarasti. -- Me emme saa
ajatella, olemmeko valmiita vai emmekö; armo ei ole riippuvainen
ihmisen aivoituksista. Se jää usein tulematta kilvoitteleville ja
tulee valmistumattomille, kuten Saulille.

-- Ei, ei ihan vielä, sanoi Lidia Ivanovna, joka oli sillaikaa
seurannut ranskalaisen liikkeitä. Landau nousi ja tuli heidän
luokseen.

-- Sallitteko minun kuunnella? kysyi hän.

-- Olkaa hyvä. Minä en tahtonut häiritä teitä, sanoi Lidia Ivanovna
katsoen häneen hellästi, -- istuutukaa tänne.

-- Täytyy vain olla ummistamatta silmiään, jotta voisi tulla valosta
osalliseksi, jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh.

-- Ah, jospa te tuntisitte sen onnen, jota me saamme nauttia
tuntiessamme Hänen alituisen läsnäolonsa sielussamme, sanoi Lidia
Ivanovna autuaasti hymyillen.

-- Mutta ihminen voi väliin tuntea olevansa kykenemätön nousemaan
siihen korkeuteen, sanoi Stepan Arkadjevitsh tuntien viekastelevansa
tunnustaessaan uskonnollisen korkeuden ja tarkoin salatessaan
vapaa-ajattelunsa henkilöltä, jonka pari sanaa Pomorskille saattoi
hankkia hänelle toivotun paikan.

-- Tarkoitatte kai, että synti estää häntä? sanoi Lidia Ivanovna. --
Mutta se on väärä ajatus. Uskovaisiin nähden ei ole syntiä, synti
on lunastettu. Pardon, lisäsi hän nähdessään lakeijan taas tuovan
kirjettä. Hän luki kirjelapun ja vastasi surullisesti: -- Huomenna,
suuriruhtinattaren luona, sanokaa niin... Uskovaisiin nähden ei ole
syntiä, jatkoi hän keskustelua.

-- Niin, mutta usko ilman tekoja on kuollut, sanoi Stepan
Arkadjevitsh muistaen katkismuksesta tuon lauseen ja puolustellen
riippumattomuuttaan enää vain pelkällä hymyllä.

-- Siinä on taas se lause Jaakobin epistolasta, sanoi Aleksei
Aleksandrovitsh jonkinlainen nuhde äänessään, ja katsoi Lidia
Ivanovnaan kuin tuo kysymys olisi jo monet kerrat ollut heidän
käsiteltävänään. -- Kuinka paljon pahaa tuon kohdan väärä tulkinta
on aikaansaanut! Ei mikään vieroita ihmisiä oikeasta uskosta siinä
määrin kuin tuo tulkinta. "Minulla ei ole tekoja, minä en voi uskoa",
eihän sellaista ole missään sanottu. Mutta päinvastoin on.

-- Tehdä työtä Jumalalle teoilla ja paastolla pelastaakseen sielunsa,
sanoi kreivitär näyttäen ilkeän halveksuvalta, -- se on meidän
munkkiemme alkukantainen näkemys... Eihän niin ole missään sanottu.
Kaikki on paljon yksinkertaisempaa ja helpompaa, hän lisäsi katsoen
Oblonskiin kasvoillaan sama rohkaiseva hymy, jolla hän hovissa
rohkaisi nuoria, uusiin oloihin tottumattomia hovineitejä.

-- Kristus on lunastanut meidät kärsimällä meidän tähtemme, toisti
Aleksei Aleksandrovitsh hyväksyvästi vilkaisten kreivittäreen.

-- Vous comprenez l'anglais[89]? kysyi kreivitär Lidia Ivanovna ja
saatuaan myöntävän vastauksen nousi ja meni pienen hyllykön luo.
-- Minä tahtoisin lukea teille Safe and Happy[90] tai Under the
wing[91], hän sanoi katsahtaen kysyvästi Kareniniin. Ja löydettyään
kirjan hän istuutui jälleen ja avasi sen. -- Tämä ei ole pitkä.
Tässä on kuvattu se tie, jota kulkien usko saavutetaan, ja se
kaikkea maallista ylempi onni, joka tällöin täyttää sydämen. Uskova
ihminen ei voi olla onneton, sillä hän ei ole yksin. Niin, tästähän
saatte kuulla. Hän aikoi juuri ryhtyä lukemaan, kun lakeija taas
tuli huoneeseen. -- Onko se rouva Borozdina? Sanokaa, että huomenna
kello kaksi. Niin, hän sanoi pannen sormensa kirjan lehdelle ja
katsahti huoaten eteensä haaveellisin silmin. -- Niin vaikuttaa
oikea usko. Tehän tunnette Marie Saninan? Olette kai kuullut hänen
onnettomuutensa. Hän menetti ainoan lapsensa. Hän oli epätoivoissaan.
Entä kuinka sitten kävi? Hän löysi tämän lohdutuksen ja kiittää nyt
Jumalaa lapsensa kuolemasta. Sellaisen onnen antaa usko!

-- Niin, niin, se on hyvin... sanoi Stepan Arkadjevitsh hyvillään
siitä, että ruvettiin lukemaan ja annettiin siten hänelle
ajattelemisen aikaa. "Taitaa olla parasta, etten pyydä häneltä mitään
tänään", ajatteli hän, "kun vain pääsisin täältä pois sotkematta
asioita."

-- Teitä se kenties ikävystyttää, sanoi kreivitär Lidia Ivanovna
kääntyen Landaun puoleen, -- te kun ette ymmärrä englantia, mutta
tämä luku on aivan lyhyt.

-- Oo, kyllä minä ymmärrän, sanoi Landau yhä samalla tavoin hymyillen
ja sulki silmänsä.

Aleksei Aleksandrovitsh ja Lidia Ivanovna katsahtivat merkitsevästi
toisiinsa, ja kreivitär alkoi lukea.



XXII


Stepan Arkadjevitsh oli aivan ällistynyt noista omituisista puheista,
jotka olivat hänelle aivan outoja. Pietarin elämän moninaisuus
vaikutti häneen yleensä kiihottavasti Moskovan yksitoikkoisuuden
jälkeen. Hän piti läheisten ja tuttujen piirien ajatustapojen
kirjavuudesta ja ymmärsi sitä. Mutta tässä vieraassa piirissä
hän ällistyi ja joutui hämilleen eikä voinut käsittää kaikkea.
Kuunnellessaan kreivitär Lidia Ivanovnaa ja tuntien kasvoillaan
Landaun kauniiden silmien -- hän ei oikein tiennyt lapsellistenko vai
veijarimaisten -- katseen Stepan Arkadjevitsh tunsi päänsä käyvän
omituisen raskaaksi.

Mitä erilaisimmat ajatukset kiertelivät hänen päässään. "Marie
Sanina iloitsee siitä, että hänen lapsensa on kuollut... Kun saisi
vetäistä henkisavut... Täytyy vain uskoa tullakseen pelastetuksi,
ja munkit eivät tiedä miten se on tehtävä; kreivitär Lidia Ivanovna
tietää... Miksi minun pääni on niin raskas? Konjakistako vai noista
kummallisista puheista? En ole sentään tainnut tehdä vielä mitään
sopimatonta. Mutta se pyytäminen minun täytyy jättää. Sanovat,
että niillä on tapana panna rukoilemaan. Kun eivät vain pakottaisi
siihen minuakin. Se olisi jo liian tyhmää. Mitä roskaa hän lukenee,
mutta ääntää hyvin. Landau -- Bezzubov, miksi hän on Bezzubov?"
Yhtäkkiä Stepan Arkadjevitsh tunsi, että hänen leukansa alkoi
väkisinkin vetäytyä haukotukseen. Hän siveli poskipartaansa peittäen
haukotuksensa ja ravistautui hereille. Mutta pian sen jälkeen hän
tunsi jo nukkuvansa ja olevansa kuorsaamaisillaan. Hän havahtui
kuullessaan kreivitär Lidia Ivanovnan äänen sanovan: "Hän nukkuu."

Stepan Arkadjevitsh säpsähti tuntien joutuneensa kiinni rikoksesta.
Mutta samassa hän huomasi lohdutuksekseen, että sanat "hän nukkuu"
tarkoittivat Landauta eikä häntä. Ranskalainen oli vaipunut uneen
samoin kuin Stepan Arkadjevitshkin. Mutta kun Stepan Arkadjevitshin
uni, kuten hän itse arveli, olisi loukannut heitä (eikä hän
oikeastaan osannut arvella sitäkään, niin outoa kaikki hänestä
oli), Landaun uni sen sijaan ilahdutti heitä suuresti, varsinkin
kreivitärtä.

-- Mon ami[92], Lidia Ivanovna sanoi, kohotti varovasti
silkkihameensa poimuja, etteivät ne kahisisi, ja kutsui
kiihdyksissään Kareninia mon ami'ksi, -- donnez lui la main.
Vous voyez[93]? Ssh! suhisi hän lakeijalle, joka taas ilmaantui
huoneeseen. -- Ei oteta vastaan.

Ranskalainen nukkui tai teeskenteli nukkuvansa, pää nojatuolin
selustaa vasten, ja liikutteli polvella retkottavaa hikistä kättään
kuin tavoitellen jotakin. Aleksei Aleksandrovitsh nousi varovasti
ylös, mutta satutti jalkansa pöydän jalkaan, meni ranskalaisen luo
ja otti häntä kädestä. Stepan Arkadjevitsh nousi myös ja katseli
silmät selällään kumpaakin koettaen havahtua, jos nukkui. Mutta se ei
ollut unta. Stepan Arkadjevitsh tunsi, että hänen päähänsä tuli yhä
tukalampi olo.

-- Que la personne qui est arrivée la dernière, celle qui demande,
qu'elle sorte. Qu'elle sorte[94]! lausui ranskalainen avaamatta
silmiään.

-- Vous m'excuserez, mais vous voyez. Revenez vers dix heures, encore
mieux demain[95], kuiskasi ruhtinatar.

-- Qu'elle sorte![96] toisti ranskalainen kärsimättömästi.

-- C'est moi, n'est ce pas[97]? ja saatuaan myöntävän vastauksen
lähti Stepan Arkadjevitsh varpaillaan huoneesta unohtaen sekä oman
että sisarensa asian ja haluten vain päästä sieltä pois kuin mistäkin
saastutetusta talosta. Kiiruhdettuaan kadulle hän jutteli kauan ja
laski leikkiä ajurin kanssa koettaen mahdollisimman nopeasti päästä
ennalleen.

Ranskalaisessa teatterissa, johon hän ehti vähän ennen viimeistä
näytöstä, ja sitten ravintolassa samppanjamaljojen ääressä hän
hengitti taas omaa ilmaansa. Mutta sittenkin hän oli koko illan
huonolla tuulella.

Palattuaan Pjotr Oblonskin luo, jonka kodissa hän Pietarissa majaili,
Stepan Arkadjevitsh sai kirjelapun Betsyltä. Tämä kirjoitti kovasti
haluavansa jatkaa eilistä keskustelua ja pyysi häntä huomenna
tulemaan luokseen. Tuskin hän oli ehtinyt lukea kirjelappua ja
nyrpistää sille nenäänsä, kun alhaalta kuului jotain raskasta
kantavien ihmisten askelten töminää.

Stepan Arkadjevitsh meni katsomaan. Siellä tuotiin kotiin nuortunutta
Pjotr Oblonskia. Hän oli niin juovuksissa, ettei voinut astua
portaita ylös. Mutta nähtyään Stepan Arkadjevitshin hän käski asettaa
itsensä jaloilleen. Vieraansa tuella hän meni tämän makuukamariin,
missä alkoi kertoilla illanvietostaan ja nukahti siihen.

Stepan Arkadjevitsh oli alakuloisella tuulella, mitä hänelle sattui
harvoin, eikä voinut pitkään aikaan saada unta. Mitä ikinä hän
muistelikin, kaikki oli iljettävää, mutta kaikkein iljettävimpänä,
aivan kuin häpeän tahraamana, hänen mieltään kaiveli kreivitär Lidia
Ivanovnan luona vietetty ilta.

Toisena päivänä hän sai Aleksei Aleksandrovitshilta tiukan kieltävän
vastauksen Annan avioeropyyntöön ja ymmärsi, että päätös perustui
siihen, mitä ranskalainen oli eilen sanonut todellisessa tai
teeskennellyssä unessaan.



XXIII


Siihen, että perhe-elämässä voitaisiin saada jotain aikaan, tarvitaan
joko täysi eripuraisuus tai rakkaudellinen sopu. Kun puolisoiden
suhteet ovat epämääräiset eikä vallitse kumpikaan näistä tiloista, ei
voi ryhtyä mihinkään.

Monet perheet jähmettyvät vuosikausiksi vanhoihin, kumpaakin puolisoa
tympäiseviin asemiin vain sen tähden, ettei ole täyttä eripuraa eikä
täyttä sopua.

Sekä Annalle että Vronskille oli elämä Moskovan kesäisen auringon
synnyttämässä kuumuudessa ja pölyssä, joka oli jo ehtinyt painaa
leimansa myös bulevardien puiden nuoriin lehtiin, aivan sietämätöntä.
Mutta vaikka olikin jo aikoja sitten päätetty muuttaa maalle
Vozdvizenskojeen, asuivat he yhä molemmille tukalaksi käyneessä
Moskovassa, koska heidän välillään ei ollut viime aikoina vallinnut
yksimielisyyttä.

Siihen ärtymykseen, joka heidät erotti, ei ollut mitään ulkonaista
syytä, ja kaikki selvittely-yritykset olivat vain pahentaneet sitä.
Se oli sisäistä laatua ja perustui siihen, että Anna vaistosi
Vronskin rakkauden vähenevän, Vronski taas katui siitä, että oli
saattanut itsensä Annan takia niin tukalaan asemaan, jota tämä ei
edes koettanut huojentaa, vaan päinvastoin vaikeutti yhä enemmän.
Kumpikaan ei ilmaissut ärtymyksensä syytä, vaan katsoi toisen tekevän
väärin ja koetti jokaisessa sopivassa tilaisuudessa todistaa sitä
toiselle.

Annalle Vronski oli kaikkine tottumuksineen, ajatuksineen, haluineen,
koko sielullisine ja fyysisine olemuksineen pelkkää rakkautta
naisiin, ja tämän rakkauden olisi Annan käsityksen mukaan pitänyt
kohdistua vain häneen. Tämä rakkaus oli vähentynyt; siispä Vronskin
oli täytynyt kohdistaa osa rakkaudestaan toisille tai toiselle
naiselle, Anna arveli ja oli mustasukkainen. Tämä mustasukkaisuus
ei kohdistunut vielä kehenkään erityiseen naiseen, vaan Vronskin
rakkauden vähenemiseen, mutta etsiskeli alituisesti kohdettaan
siirtyen pienimmästäkin viittauksesta kohteesta toiseen. Hän oli
mustasukkainen milloin niille karkeille naisille, joiden kanssa
Vronski naimattomien ystäviensä houkuttelemana helposti saattoi
joutua kosketuksiin, milloin seurapiirien naisille, joita Vronski
saattoi tavata, milloin taas kuvitellulle nuorelle naiselle, jonka
kanssa Vronski aikoi mennä naimisiin hyläten hänet. Viimeksi mainittu
mustasukkaisuus vaivasi Annaa kaikkein eniten varsinkin siksi,
että Vronski oli itse avomielisenä hetkenä varomattomasti kertonut
Annalle, kuinka vähän hänen äitinsä ymmärsi häntä, kun saattoi
yrittääkään houkutella häntä naimisiin ruhtinatar Sorokinan kanssa.

Mustasukkaisuudessaan Anna vihasi Vronskia ja haki kaikesta aihetta
vihalleen. Hän syytti Vronskia kaikesta, mikä häntä vaivasi ja painoi
hänen nykyisessä asemassaan: Vronski oli syypää hänen kiusalliseen
odotuksen tilaansa, jossa hän oli koko Moskovan-aikansa elänyt,
Aleksei Aleksandrovitshin vitkasteluun ja epäröintiin ja hänen
ikävään ja yksinäiseen erakkoelämäänsä. Jos Vronski olisi rakastanut,
hän olisi ymmärtänyt Annan aseman raskauden ja pelastanut tämän
siitä. Juuri Vronskin takiahan oli muutettu pois maalta, missä Anna
olisi tahtonut olla, ja asetuttu Moskovaan, jonka seuraelämää Vronski
kaipasi. Näin Vronski oli saattanut hänet kauheaan asemaan, jonka
raskautta ei itse tahtonut käsittää. Hänhän oli syypää siihenkin,
että Anna oli iäksi erotettu pojastaan.

Myöskään heidän välisensä harvat hellät hetket eivät tyynnyttäneet
Annaa; hän huomasi nyt Vronskin hellyydessä sellaisen tyyneyden ja
varmuuden vivahteen, mitä ei ollut ennen ollut ja mikä hermostutti
häntä.

Oli jo hämärä. Odotellen Vronskia kotiin poikamiespäivällisiltä Anna
käveli edestakaisin Vronskin työhuoneessa, mihin vähiten kuului kadun
humina, ja hautoi mielessään eilisen riidan kirvelevää muistoa. Hän
koetti johdattaa mieleensä riidan aihetta, mutta ei tahtonut päästä
irtautumaan muistiin syöpyneistä loukkaavista sanoista, joita oli
molemmin puolin lausuttu. Viimein hän muisti riidan syyn eikä pitkään
aikaan voinut uskoa, että eripura oli saanut alkunsa niin viattomasta
ja toisarvoisesta asiasta. Niin se kuitenkin oli. Kaikki oli alkanut
siitä, että Vronski oli puhunut ivallisesti naiskymnaaseista pitäen
niitä tarpeettomina, ja Anna oli puolustanut niitä. Vronski ei
yleensäkään antanut suurta arvoa naisten sivistykselle ja hän oli
sanonut, ettei Hanna, Annan englantilainen kasvatti, tarvinnut
fysiikan tietoja.

Se oli ärsyttänyt Annaa. Hän oli nähnyt siinä vihjeen omiin töihinsä
kohdistuvasta ylenkatseesta. Niinpä hän oli miettinyt lauseen, jonka
piti olla kosto.

-- Minä en enää odotakaan, että te ottaisitte minun tunteeni huomioon
niin kuin rakastava ihminen voi tehdä, mutta olin kuitenkin toivonut
enemmän hienotunteisuutta, hän oli sanonut.

Ja Vronski oli tosiaankin punastunut harmista ja sanonut jotain
katkeraa. Anna ei muistanut mitä hän itse oli vastannut, mutta
silloin Vronski oli lausunut jotain, minkä silminnähtävänä
tarkoituksena oli loukata häntä:

-- Minä en tosiaankaan pidä teidän kiintymyksestänne tuohon tyttöön,
sillä minä näen, että se on luonnotonta, Vronski oli sanonut.

Tuo kovuus, jolla Vronski koetti särkeä sen maailman, jonka
Anna oli niin suurella vaivalla rakentanut itselleen raskaan
elämänsä kärsimykset kestääkseen, ja se vääryys, joka ilmeni hänen
syytöksessään, kun hän sanoi Annan teeskentelevän, sai Annan
suunniltaan.

-- On ikävä, että yksistään karkea ja aineellinen on teistä
luonnollista ja ymmärrettävää, oli Anna sanonut ja lähtenyt huoneesta.

Kun Vronski eilisiltana oli tullut hänen luokseen, he eivät olleet
maininneet sanaakaan tuosta riidasta. Silti kumpikin oli tuntenut,
että riita oli sovittu mutta ei unohdettu.

Tänään Vronski oli ollut koko päivän poissa kotoa, ja Annasta tuntui
niin yksinäiseltä ja niin ikävältä olla epäsovussa Vronskin kanssa,
että hän halusi unohtaa kaiken, antaa anteeksi ja sopia tämän kanssa,
syyttää itseään ja tunnustaa hänet syyttömäksi.

"Minä olen itse syypää. Olen ärtyisä ja järjettömän mustasukkainen.
Minä teen sovinnon hänen kanssaan ja me lähdemme maalle, siellä minä
rauhoitun jälleen", hän puheli itselleen.

"Luonnotonta", hän muisti yhtäkkiä tuon sanan, jolla hän ymmärsi
Vronskin tahtoneen haavoittaa häntä. "Minä tiedän mitä hän tarkoitti;
hän tahtoi sanoa, että on luonnotonta rakastaa vierasta lasta eikä
omaansa. Mitä hän tietää äidinrakkaudesta, minun rakkaudestani
Serjozhaan, jonka minä uhrasin hänen takiaan! Mutta miksi hän tahtoi
haavoittaa minua. Ei, hän rakastaa toista naista, toisin ei voi olla."

Ja huomatessaan, että koettaessaan rauhoittaa itseään hän oli taas
tehnyt saman kierroksen kuin niin monesti ennenkin ja palannut
entiseen ärtymykseensä, hän kauhistui itseään. "Onko se tosiaankin
mahdotonta? Enkö minä todellakaan voi ottaa syytä niskoilleni?"
hän kysyi itseltään ja aloitti taas alusta. "Hän on vilpitön ja
rehellinen ja rakastaa minua. Minä rakastan häntä ja pian tulee
avioeropäätös. Mitä minä enää muuta tahdon? Minä tarvitsen lepoa ja
luottamusta ja minä otan syyn niskoilleni. Niin, nyt kun hän tulee
kotiin, sanon, että syy oli minun, vaikkei se minun ollutkaan, ja me
lähdemme maalle."

Ja välttääkseen enempää ajattelua ja uutta ärtymystä hän soitti
kelloa, käski tuoda arkut sisään ja alkoi pakata maallemuuttoa varten.

Vronski tuli kotiin kymmenen aikaan.



XXIV


-- No, oliko hauskaa? kysyi Anna mennen häntä vastaan
syyllisyydentuntoisen ja leppeän näköisenä.

-- Niin kuin tavallisesti, vastasi Vronski huomaten heti
ensimmäisellä katseella, että Anna oli hyvällä tuulella. Hän oli jo
tottunut noihin mielialan vaihteluihin ja oli siitä nyt erityisen
hyvillään, sillä oli nyt itsekin mitä parhaassa mielentilassa.

-- Mitä minä näen! Hyvä juttu! sanoi Vronski osoittaen eteisessä
olevia arkkuja.

-- Niin, kyllä nyt täytyy jo muuttaa. Minä kävin ajelemassa ja oli
niin kaunista, että tuli ikävä maalle. Ei kai sinua mikään pidättele?

-- En toki muuta toivokaan. Tulen heti, käyn vain vaihtamassa takin.
Pyydä tuomaan teetä.

Ja Vronski meni kamariinsa.

Oli jotain loukkaavaa siinä, että hän sanoi: "Hyvä juttu", niin
kuin sanotaan lapselle, kun se on lakannut kiukuttelemasta,
ja vielä loukkaavammalta Annasta tuntui vastakohtaisuus hänen
syyllisyydentuntoisen ja Vronskin itsetietoisen äänensävyn välillä.
Hänessä kuohahti hetkeksi taistelunhalu; mutta hän voitti itsensä,
sai halunsa tukahdutetuksi ja oli Vronskin tullessa yhtä iloinen kuin
äskenkin.

Kun Vronski oli tullut hänen luokseen, hän kertoi osaksi
jo valmiiksi miettimillään sanoilla päivänsä vietosta ja
maallemuuttosuunnitelmistaan.

-- Tiedätkö, että minä olen kuin inspiraation vallassa, puhui hän.
-- Mitä me täällä rupeamme odottamaan eron saantia? Yhtä hyvähän on
maallakin. En voi odottaa pitempään. En tahdo toivoa enkä kuulla
puhuttavan koko avioerosta. Olen päättänyt, ettei sillä tule olemaan
vaikutusta minun elämääni. Oletko sinäkin samaa mieltä?

-- Olen, olen! sanoi Vronski katsahtaen levottoman Annan
kiihottuneisiin kasvoihin.

-- Mitä te teitte siellä? Keitä kaikkia oli? kysyi Anna oltuaan
hetkisen vaiti.

Vronski sanoi vieraiden nimet. -- Päivällinen oli mainio, ja
venekulkue ja kaikki muu oli oikein viehättävä, mutta Moskovassahan
kaikkeen pitää sotkea jotain naurettavaa. Joku nainen, Ruotsin
kuningattaren uimaopettaja, esitteli taitojaan.

-- Kuinka? Uiko hän? kysyi Anna kasvot synkistyen.

-- Ui. Jossain punaisessa uimapuvussa, vanha, ruma nainen. No, koska
me siis lähdemme?

-- Mikä tyhmä päähänpisto! Uiko hän jotenkin erityisesti? sanoi Anna
vastaamatta Vronskin kysymykseen.

-- Siinä ei ollut kerrassaan mitään erikoista. Sitähän minä juuri
sanon, kauhean tyhmää. Niin, koska sinä olet ajatellut että lähdemme?

Anna ravisti päätään ikään kuin karkottaakseen ikävän ajatuksen.

-- Milloin lähdemme? Mitä pikemmin, sen parempi. Huomenna emme ehdi.
Ylihuomenna.

-- Niin... odotas. Ylihuomenna on sunnuntai, minun täytyy käydä
äitini luona, sanoi Vronski ja hämmästyi, sillä tuskin hän oli
ehtinyt sanoa äitinsä nimen, kun hän jo tunsi Annan katsovan häntä
tiiviisti ja epäluuloisesti. Vronskin hämmennys antoi varmuutta
Annan epäluuloille. Hän sävähti punaiseksi ja vetäytyi kauemmaksi
Vronskista. Ruotsin kuningattaren uimaopettajattaren sijasta hänen
mieleensä tuli nyt ruhtinatar Sorokina, joka asui maalla lähellä
Moskovaa kreivitär Vronskin kanssa.

-- Siellä sinä voit käydä huomenna, sanoi Anna.

-- Enpäs voi. Minun pitää saada sieltä valtakirja ja rahaa ja niitä
ei saa vielä huomenna, vastasi Vronski.

-- Jos niin on, niin emme lähde ollenkaan.

-- No mutta miksi?

-- Minä en lähde myöhemmin. Maanantaina tai ei koskaan!

-- Miksi juuri niin? kysyi Vronski kuin ihmeissään. -- Eihän siinä
ole mitään järkeä.

-- Sinun mielestäsi siinä ei ole järkeä, sillä sinä et välitä minusta
vähääkään. Sinä et tahdo ymmärtää minun elämääni. Ainoa, mikä on
vähänkin pitänyt täällä mieltäni virkeänä, on Hanna. Sinä pidät sitä
teeskentelynä. Sinähän sanoit eilen, etten minä pidä tyttärestäni,
vaan teeskentelen pitäväni kasvatistani ja että se on luonnotonta.
Minä tahtoisin tietää, millainen elämä täällä voisi olla minulle
luonnollista.

Hetkeksi hän tointui ja kauhistui, kun huomasi pettäneensä äskeiset
aikeensa. Mutta vaikka hän tiesikin kulkevansa tuhoaan kohti, hän ei
voinut hillitä itseään, olla näyttämättä, kuinka väärässä Vronski
oli, eikä alistua hänen tahtonsa alle.

-- Minä en ole koskaan sanonut niin. Minä sanoin, etten pidä tuosta
oudosta kiintymyksestäsi.

-- Miksi sinä et puhu totta, vaikka kerskailet suoruudellasi?

-- Minä en kerskaile koskaan enkä myöskään valehtele koskaan, Sanoi
Vronski pidätellen vihaa, joka kohosi hänen sielussaan. -- On hyvin
ikävää, jollet sinä kunnioita...

-- Kunnioitus on keksitty sen tyhjän paikan peitoksi, missä rakkauden
pitäisi olla. Ja jollet sinä enää rakasta minua, niin on parempi ja
rehellisempi sanoa se suoraan.

-- Ei, tämä käy jo sietämättömäksi! huudahti Vronski nousten
tuoliltaan. Hän pysähtyi Annan eteen ja lausui hitaasti: -- Minkä
tähden sinä koettelet minun kärsivällisyyttäni? Hän näytti siltä
kuin olisi voinut sanoa vielä paljon muutakin, mutta olisi hillinnyt
itsensä. -- Sillä on rajansa.

-- Mitä te sillä tarkoitatte? huudahti Anna katsoen kauhuissaan sitä
selvää vihan ilmettä, mikä näkyi Vronskin kasvoista ja varsinkin
hänen julmista, uhkaavista silmistään.

-- Minä tarkoitan... Vronski aloitti, mutta pysähtyi. -- Minun
täytyy kysyä: mitä te minusta tahdotte?

-- Mitä minä voin tahtoa? Minä voin tahtoa vain sitä, ettette
jättäisi minua, eikö niin? sanoi Anna ymmärtäen kaiken, minkä Vronski
oli jättänyt sanomatta loppuun. -- Mutta sitä minä en tahdo, se on
toisarvoista. Minä tahdon rakkautta, mutta sitä ei ole. Se on kaikki
lopussa.

Hän lähti ovea kohti.

-- Älähän mene! sanoi Vronski hellittämättä kulmiensa synkkää poimua,
mutta pidätellen häntä kädestä. -- Mistä on kyse? Minä sanoin, että
matkaa on lykättävä päivää myöhemmäksi, ja sinä sanoit siihen, että
minä valehtelen ja olen epärehellinen ihminen.

-- Niin, ja minä toistan vielä, että mies, joka soimaa minua
siitä, että on uhrannut kaikkensa minulle, hän sanoi muistellen
aikaisemmassa riidassa lausuttuja sanoja, -- on pahempi kuin
epärehellinen mies. Hän on sydämetön mies.

-- Ei, kärsimykselläkin on rajansa! Vronski huudahti ja päästi
nopeasti hänen kätensä irti.

"Hän vihaa minua, se on selvä", ajatteli Anna ja lähti vaiti,
epävarmoin askelin pois huoneesta. "Hän rakastaa toista, se on
vieläkin selvempi", hän vakuutti itselleen tultuaan huoneeseensa.
"Minä etsin rakkautta, mutta sitä ei ole. Siis kaikki on lopussa",
toisti hän äsken lausumansa sanat, "ja täytyy lopettaa."

"Mutta miten?" kysyi hän itseltään ja istuutui nojatuoliin peilin luo.

Ajatukset kiersivät nopeasti hänen päässään. Minne hän nyt lähtisi,
tädinkö luo, joka oli hänet kasvattanut, vaiko Dollyn luo, vai
lähtisikö hän ypöyksin ulkomaille? Mitä Vronski nyt mahtoi tehdä
yksin työhuoneessaan! Olikohan tämä lopullinen riita, vai olisiko
sopu vielä mahdollinen? Mitähän hänen entiset pietarilaistuttavansa
nyt sanoisivat ja mitenkähän Aleksei Aleksandrovitsh ottaisi vastaan
tiedon heidän väliensä rikkoutumisesta?... Näitä ja muita ajatuksia
kierteli hänen päässään, mutta hän ei antautunut koko sielullaan
niiden valtaan. Hänen sielussaan oli jokin epäselvä ajatus, ainoa
asia, joka kiinnosti häntä, mutta hän ei kyennyt tiedostamaan sitä
selkeästi. Muistettuaan vielä kerran Aleksei Aleksandrovitshin hän
muisti myös viimeistä lapsivuodettaan seuranneen sairautensa ja sen
tunteen, joka silloin oli pitänyt häntä vallassaan. "Miksi en saanut
kuolla?" hän muisti silloin lausumansa sanat ja silloisen tunteensa.
Ja hän ymmärsi yhtäkkiä, mitä hänen sielussaan liikkui. Niin, se oli
se ajatus, joka yksin ratkaisi kaiken. "Kuolla!..."

"Kuolema pyyhkii pois kaiken -- Aleksei Aleksandrovitshia ja
Serjozhaa painavan häpeän ja minun oman kauhean häpeäni. Ja silloin
hänkin katuu, säälii ja rakastaa minua ja tuntee tuskaa tähteni." Hän
istui nojatuolissa, itsesäälin hymy kasvoilleen jähmettyneenä, ja
irrotteli ja työnteli takaisin vasemman kätensä sormuksia, kuvitellen
elävästi Vronskin tunteita hänen kuolemansa jälkeen.

Vronskin lähestyvät askeleet herättivät hänet ajatuksistaan. Hän oli
panevinaan pois sormuksiaan eikä edes kääntynyt tulijaan päin.

Vronski tuli hänen luokseen, otti häntä kädestä ja sanoi hiljaa:

-- Anna, lähdetään huomenna, jos sinä tahdot. Olen suostuvainen
kaikkeen.

Anna oli vaiti.

-- Mitä? kysyi Vronski.

-- Itsehän tiedät, sanoi Anna ja voimatta enää pidättyä purskahti
itkemään.

-- Hylkää minut, hylkää! nyyhkytti hän. -- Minä matkustan huomenna
pois... Teen vielä muutakin. Kuka minä olen? turmeltunut nainen, kivi
sinun kaulassasi. En tahdo kiusata sinua, en! Päästän sinut vapaaksi.
Sinä et rakasta minua, sinä rakastat toista!

Vronski rukoili häntä rauhoittumaan ja vakuutti, ettei hänen
mustasukkaisuudellaan ollut perustan häivääkään, ettei hän koskaan
ollut lakannut rakastamasta Annaa, vaan rakasti nyt vielä enemmän
kuin ennen.

-- Anna, miksi sinä kidutat noin itseäsi ja minua? Vronski puheli
suudellen hänen käsiään. Vronskin kasvoista kuvastui hellyys,
ja Anna luuli kuulleensa kyynelten vivahteen hänen äänessään ja
tunsi kyynelten kosteutta kädellään. Ja yhtäkkiä muuttui hurja
mustasukkaisuus hurjaksi, kiihkeäksi hellyydeksi; hän syleili
Vronskia peittäen suudelmin tämän pään, kaulan ja kädet.



XXV


Tuntien, että täysi sovinto oli aikaansaatu, ryhtyi Anna aamusta
alkaen valmistautumaan matkaan. Vaikkei ollutkaan päätetty,
lähtisivätkö he maanantaina vai tiistaina, koska kumpikin oli eilen
antanut toisilleen periksi, Anna teki innokkaasti muuttovalmisteluja
tuntien olevansa täysin välinpitämätön siitä, lähtisivätkö he päivää
aiemmin vai myöhemmin. Hän seisoi huoneessa avoimen arkun ääressä
järjestellen tavaroitaan, kun Vronski tuli tavallista aikaisemmin
hänen luokseen täysissä pukeissa.

-- Minä lähden heti äidin luo, hän saa lähettää minulle rahat Jegorin
välityksellä. Ja huomenna olen valmis matkaan, hän sanoi.

Niin hyvällä tuulella kuin Anna olikin, hän tunsi Vronskin matkan
kreivittären huvilalle sittenkin vaivaavan mieltään.

-- Enhän minä itsekään ehdi valmiiksi siihen mennessä, sanoi Anna
ja ajatteli samassa: "Olisipas siis kuitenkin voinut tehdä niin
kuin minä tahdoin." -- Ei, tee sinä vain niin kuin aioit. Mene
ruokasaliin, minä tulen heti pantuani vain pois nämä tarpeettomat
tavarat, hän sanoi lisäten vielä Annushkan sylissä olevaa
vaatekuormaa.

Vronski söi pihviään, kun Anna astui ruokasaliin.

-- Sinä et usko kuinka minua kyllästyttävät nämä huoneet, sanoi
Anna istuutuen Vronskin viereen juomaan kahviaan. -- Ei ole mitään
kauheampaa kuin tällaiset chambres garnies. Niissä ei ole mitään
ilmettä eikä sielua. Tuo kello, ikkunaverhot ja varsinkin tapetit
ovat kuin mikäkin painajainen. Minä ajattelen Vozdvizenskojea kuin
luvattua maata. Ethän sinä lähetä vielä hevosia?

-- En, ne saavat tulla jäljestäpäin. Aiotko ajaa jonnekin?

-- Aion käydä Wilsonilla. Minun täytyy viedä sinne vaatteitani. Siis
varmastiko huomenna? hän sanoi iloisella äänellä; mutta yhtäkkiä
hänen kasvonsa muuttuivat.

Vronskin kamaripalvelija tuli pyytämään Pietarista tulleen
sähkösanoman kuittia. Siinä, että Vronski oli saanut sähkösanoman,
ei ollut mitään erikoista, mutta näytti siltä kuin hän koettaisi
salata jotain. Hän sanoi kuitin olevan kirjoituspöydällä ja kääntyi
kiireesti Annan puoleen:

-- Huomenna saan varmasti kaikki asiat toimitetuksi.

-- Keneltä on tullut sähkösanoma? kysyi Anna kuuntelematta hänen
sanojaan.

-- Stivalta, vastasi Vronski vastahakoisesti.

-- Miksi et ole näyttänyt minulle? Mitä salaisuuksia voi olla Stivan
ja minun välillä?

Vronski huusi kamaripalvelijan takaisin ja käski tuomaan sähkösanoman.

-- Minä en tahtonut näyttää, sillä Stivalla on tapana lähetellä
sähkösanomia ilman aikojaan; ei ollut syytä tehdä sitä nytkään, kun
mitään ei vielä ole päätetty.

-- Onko se avioerosta?

-- On, hän ilmoittaa, ettei ole vielä saanut mitään aikaan ja että
ratkaiseva vastaus on luvattu antaa näinä päivinä. Niin, lue itse.

Vapisevin käsin Anna otti sähkösanoman, ja luki, mitä Vronski oli
sanonut. Lopussa oli vielä lisää: "Toivoa vähän, mutta koetan kaikkia
mahdollisia ja mahdottomia keinoja."

-- Minä sanoin eilen, että minulle on aivan yhdentekevä, koska saan
tai saanko ensinkään avioeron, sanoi Anna punastuneena. -- Ei ollut
mitään syytä salata sitä minulta. "Samalla lailla hän voi salata ja
sälääkin minulta kirjeenvaihtonsa naisten kanssa", ajatteli Anna.

-- Jashvin aikoi tulla tänään aamupäivällä tänne Voitovin kanssa,
sanoi Vronski, -- luullakseni hän on voittanut Pevtsovilta kaiken
ja kenties enemmänkin kuin mitä se mies voi maksaa, -- lähes
kuusikymmentä tuhatta.

-- Ei, sanoi Anna hermostuen siitä, että Vronski puheenaihetta
vaihtamalla osoitti niin ilmiselvästi pelkäävänsä hänen ärtymystään,
-- miksi sinä luulet tuon tiedon niin koskevan minuun, että se piti
salata? Minähän sanoin, etten tahdo ajatella sitä, ja toivoisin,
ettet sinäkään välittäisi asiasta sen enempää.

-- Minä välitän vain siksi, että pidän selvyydestä, sanoi Vronski.

-- Selvyys ei riipu muodoista, vaan rakkaudesta, sanoi Anna
hermostuen yhä enemmän Vronskin viileän ja rauhallisen sävyn vuoksi.
-- Miksi sinä haluat sitä niin kovasti?

"Oi, hyvä Jumala! Taas rakkaudesta!", ajatteli Vronski rypistäen
kulmiaan.

-- Sinähän tiedät miksi: sinua ja tulevia lapsiamme varten, sanoi
Vronski.

-- Muita lapsia ei meillä tule olemaan.

-- Se on hyvin ikävää, Vronski sanoi.

-- Sinä tahdot sitä lapsia varten; mutta minua sinä et ajattele,
sanoi Anna kuurona sille, että Vronski oli sanonut: sinua ja
lapsiamme varten.

Kysymys tulevista lapsista oli kauan ollut eripuran aiheena heidän
välillään, ja se hermostutti Annaa nytkin. Vronskin halu saada lapsia
merkitsi Annan mielestä sitä, ettei Vronski pitänyt arvossa hänen
kauneuttaan.

-- Oi, minähän sanoin, että sinuakin varten. Ennen kaikkea juuri
sinua varten, hän toisti rypistäen kasvojaan kuin kivusta, -- sillä
olen varma siitä, että sinun hermostuneisuutesi suurimmaksi osaksi
johtuu tilanteen epämääräisyydestä.

"Nyt hän on lakannut teeskentelemästä ja hänen kylmä vihansa minua
kohtaan näkyy selvästi", ajatteli Anna; hän ei kuunnellut Vronskin
sanoja, vaan katseli kauhuissaan sitä kylmää ja armotonta tuomaria,
joka ärsyttävänä katsoi Vronskin silmistä.

-- Se ei ole syy, sanoi Anna, -- enkä minä edes ymmärrä, kuinka minun
hermostuneisuuteni syynä, kuten sinä sanot, voisi olla se, että
minä olen kokonaan sinun vallassasi. Siinä ei ole mitään tilanteen
epämääräisyyttä, päinvastoin...

-- On hyvin ikävää, ettet tahdo ymmärtää sitä, Vronski keskeytti
hänet haluten itsepäisesti saada ajatuksensa lausutuksi, --
epämääräisyys on siinä, että sinä luulet minun olevan vapaa.

-- Sen suhteen voit olla täysin rauhallinen, sanoi Anna kääntyen
sivuttain Vronskiin ja ryhtyi juomaan kahviaan.

Hän tarttui kuppiinsa pikkusormi harallaan ja kohotti sen huulilleen.
Juotuaan muutamia kulauksia hän katsahti Vronskiin ja ymmärsi
selvästi tämän ilmeestä, että Vronskia inhotti hänen kädenliikkeensä
ja hänen siemailustaan syntyvä ääni.

-- Minulle on aivan yhdentekevää, mitä sinun äitisi ajattelee ja
millaisiin naimisiin hän sinut tahtoo, sanoi Anna laskien kupin
vapisevin käsin teevadille.

-- Mutta emmehän me siitä puhu.

-- Juuri siitä. Ja saat olla varma, ettei kukaan sydäntä vailla oleva
nainen, olipa hän vanha tai nuori, äitisi tai vieras, liikuta minua
vähääkään.

-- Anna, minä pyydän, ettei puhuisi loukkaavasti äidistäni.

-- Nainen, joka ei ole sydämellään arvannut, mikä on hänen poikansa
onni ja kunnia, on vailla sydäntä.

-- Minä toistan pyyntöni, ettet puhuisi loukkaavasti äidistäni, jota
minä kunnioitan, sanoi Vronski korottaen äänensä ja katsoen ankarasti
häntä silmiin.

Anna ei vastannut. Katsellessaan kiinteästi Vronskia, tämän kasvoja
ja käsiä, hän muisti yksityiskohtia myöten eilisen sovinnonteon ja
tämän kiihkeät hyväilyt. "Samanlaisia hyväilyjä hän on tuhlannut ja
tulee tuhlaamaan toisillekin naisille!" ajatteli hän.

-- Sinä et pidä äidistäsi. Nuo puheet ovat pelkkiä korulauseita! hän
sanoi katsoen vihaisesti Vronskiin.

-- Jos niin on, niin täytyy...

-- Täytyy tehdä ratkaisu, ja minä olen sen tehnyt, sanoi Anna ja
aikoi lähteä huoneesta, mutta samassa tuli Jashvin sisään. Anna
tervehti vierasta ja pysähtyi.

Miksi hänen, jonka sielussa myrskysi ja joka tunsi seisovansa
elämänsä tienkäänteessä, miksi hänen piti tällä hetkellä teeskennellä
vieraalle ihmiselle, joka ennemmin tai myöhemmin saisi tietää kaiken,
sitä Anna ei itsekään ymmärtänyt. Mutta hän tukahdutti heti sisäisen
myrskynsä ja istuutui puhelemaan vieraan kanssa.

-- No kuinka ovat asianne? Oletteko jo saanut velkanne? kysyi hän
Jashvinilta.

-- Nähtävästi en saakaan kaikkea, ja perjantaina minun täytyy lähteä.
Entä koskas te? sanoi Jashvin katsellen silmät sirissä Vronskia ja
arvaten, mitä oli tapahtunut.

-- Luultavasti ylihuomenna, sanoi Vronski.

-- Tehän olette jo kauan tehneet lähtöä.

-- Mutta nyt päätös on varma, sanoi Anna katsoen Vronskia suoraan
silmiin tavalla, joka sanoi, ettei sovinnon mahdollisuutta
kannattanut toivoakaan.

-- Eikö teidän todellakaan ole sääli tuota Pevtsov-raukkaa? jatkoi
Anna keskusteluaan Jashvinin kanssa.

-- En ole koskaan kysynyt itseltäni, Anna Arkadjevna, onko sääli vai
eikö. Minun koko omaisuutenihan on tässä, hän osoitti povitaskuaan,
-- ja nyt minä olen rikas mies; mutta tänään menen taas klubille ja
palaan kenties keppikerjäläisenä. Tahtoohan jokainen, joka istuutuu
pelaamaan minun kanssani, riistää paidankin minun yltäni, ja samoin
minä hänen. Ja me ottelemme, ja siinähän se huvi onkin.

-- Mutta entä jos olisitte naimisissa, sanoi Anna, -- millaista olisi
teidän vaimonne elämä?

Jashvin nauroi.

-- Senpä tähden nähtävästi en ole joutunutkaan naimisiin enkä ole
koskaan aikonutkaan.

-- Entäs Helsingissä? sanoi Vronski yhtyen keskusteluun ja
katsahtaen hymyilevään Annaan. Kohdatessaan hänen katseensa Anna
otti kasvoilleen kylmän, ankaran ilmeen, kuin tahtoen sanoa: "Ei ole
unohdettu. Kaikki on niin kuin äskenkin."

-- Oletteko tosiaan ollut rakastunut? hän sanoi Jashvinille.

-- Voi, hyvä isä, kuinka monta kertaa! Mutta niin kuin toinen voi
istuutua korttien ääreen ollakseen aina valmis nousemaan, kun tulee
rendez-vous'n hetki, niin minäkin voin antautua rakkauden valtaan,
mutta en silti myöhästy illalla, kun peli alkaa. Ja niin olen
tehnytkin.

-- En minä puhu sellaisesta vaan oikeasta rakkaudesta, Anna sanoi
aikoen kysyä, mitä oli tapahtunut Helsingissä, mutta ei tahtonut
toistaa Vronskin lausumaa sanaa.

Huoneeseen astui Voitov, joka ostatteli oria; Anna nousi ja poistui
huoneesta.

Ennen kaupungille lähtöään Vronski poikkesi Annan huoneeseen. Anna
oli etsivinään jotain pöydältä, mutta häpesi teeskentelyään ja
katsahti kylmästi Vronskia suoraan silmiin.

-- Mitä te tahdotte? kysyi hän ranskaksi.

-- Otan "Gambertan" kantakirjan; minä myin sen, sanoi Vronski sillä
äänellä, joka selvemmin kuin sanat ilmaisi: "Minulla ei ole aikaa
selvittelyihin eivätkä ne mitään auta."

"Minä en ole tehnyt mitään ", ajatteli Vronski, "Jos hän tahtoo
rangaista itseään, tant pis pour elle".[98] Mutta huoneesta
lähtiessään hän luuli Annan sanoneen jotain, ja hänen sydämensä
värähti yhtäkkiä säälistä häntä kohtaan.

-- Mitä, Anna? hän sanoi.

-- Ei mitään, Anna vastasi yhtä kylmästi ja tyynesti.

-- "Jollei mitään, niin tant pis", ajatteli Vronski kylmeten jälleen
ja kääntyi pois. Huoneesta lähtiessään hän näki Annan kalpeat kasvot
ja värähtelevät huulet. Hän olisi tahtonut pysähtyä ja sanoa Annalle
lohduttavia sanoja, mutta jalat veivät pois huoneesta ennen kuin
hän ehti ajatella mitä sanoisi. Koko tämän päivän hän oli poissa
kotoa, ja kun hän illalla myöhään palasi, sanoi palvelustyttö, että
Anna Arkadjevnan päätä särki ja että tämä oli pyytänyt, ettei tämän
huoneeseen tultaisi.



XXVI


Koskaan ennen koko päivä ei ollut kulunut riidan merkeissä. Nyt
se oli tapahtunut ensimmäisen kerran. Se ei ollut enää pelkkää
riitaa. Se oli jo täydellisen kylmenemisen selvää tunnustamista.
Kuinka Vronski saattoikaan katsahtaa häneen sillä lailla kuin oli
katsonut tullessaan ottamaan kantakirjaa? Katsoa ja nähdä, että hänen
sydämensä oli pakahtumaisillaan epätoivosta, ja mennä kuitenkin
mykkänä ja tyynen välinpitämättömänä ohitse. Se ei ollut pelkkää
kylmyyttä, se oli suoranaista vihaa häntä kohtaan, ja syynä siihen
oli rakkaus toiseen naiseen, -- se oli selvä.

Ja muistellessaan Vronskin lausumia säälimättömiä sanoja Anna
ajatteli, mitä kaikkea muutakin Vronski olisi voinut ja tahtonut
hänelle sanoa, ja ärtyi yhä enemmän.

"Minä en pidättele teitä", hän olisi voinut sanoa. "Te voitte mennä
minne tahdotte. Varmaankaan ette ole tahtonut avioeroa miehestänne
siksi, että voisitte palata hänen luokseen. Palatkaa. Jos tarvitsette
rahaa, niin minä annan. Paljonko ruplia tarvitsette?"

Hän kuvitteli Vronskin lausuneen hänelle kaikki julmimmat sanat, mitä
karkea ihminen olisi voinut sanoa, eikä voinut antaa niitä tälle
anteeksi, aivan kuin Vronski olisi todellakin sanonut ne.

"Mutta eikö hän eilen vastikään vannonut minulle rakkauttaan, hän,
suora ja rehellinen mies? Olenhan minä niin monesti ennenkin ollut
turhaan epätoivoissani", hän puhui itselleen pian sen jälkeen.

Koko sen päivän, lukuun ottamatta Wilsonilla käyntiä, joka vei kaksi
tuntia, Anna oli viettänyt epäilyksissä ja epätietoisuudessa siitä,
oliko kaikki jo lopussa vai oliko vielä sovinnon toivoa, olisiko
heti pitänyt lähteä vai pitikö vielä kerran tavata Vronskia. Hän oli
odottanut koko päivän, ja kun hän illalla huoneeseensa poistuessaan
käski palvelustyttöään sanomaan, että hänen päätään särki, hän
päätteli: "Jos hän tulee välittämättä palvelijattaren sanoista, niin
hän rakastaa vielä. Jollei, kaikki on lopussa, ja silloin minä päätän
mitä minun on tehtävä!..."

Hän kuuli illalla Vronskin vaunujen tärinän, niiden pysähtymisen,
ovikellon soiton ja hänen askeleensa ja sananvaihtonsa
palvelijattaren kanssa: Vronski uskoi mitä hänelle sanottiin eikä
välittänyt tiedustella enempää. Siis nyt kaikki oli lopussa.

Kuolema näyttäytyi Annalle nyt elävästi ja kirkkaasti ainoana
keinona, joka voisi elvyttää entisen rakkauden Vronskin sydämessä,
jolla voisi rangaista häntä ja voittaa siinä taistelussa, jota Annan
sydämeen asettunut paha henki ei päästänyt sammumaan.

Nyt oli yhdentekevää, lähdettäisiinkö maalle vai eikö, samoin kuin
sekin, saataisiinko avioero vai eikö -- se oli kaikki tarpeetonta.
Täytyi vain rangaista häntä.

Kun hän kaatoi itselleen tavanomaisen määrän oopiumia ja ajatteli,
että tarvitsisi vain juoda koko pullollinen ja kuolisi, se
näytti hänestä niin helpolta ja yksinkertaiselta, että hän alkoi
jälleen nautinnolla ajatella, mitä tuskia Vronski tuntisi, kuinka
katkerasti tämä katuisi ja rakastaisi hänen muistoaan, kun kaikki
olisi jo myöhäistä. Hän makasi vuoteessaan silmät avoinna, katseli
loppumaisillaan olevan kynttilän valossa katon reunakoristetta ja
sille ulottuvaa vuodeverhon varjoa ja kuvitteli elävästi Vronskin
tunteita, kun ei häntä enää olisi. "Kuinka minä saatoin sanoa hänelle
ne sydämettömät sanat?" sanoisi Vronski silloin. "Kuinka minä saatoin
lähteä huoneesta sanomatta hänelle mitään? Nyt hän on poissa. Hän on
iäksi mennyt meiltä pois. Hän on siellä..."

Yhtäkkiä vuodeverhon varjo alkoi häilähdellä vallaten koko
katonreunuksen ja katon, toiset varjot kiitivät toiselta puolen
vastaan, pakenivat hetkeksi pois, mutta kiisivät jälleen entistä
nopeampina esiin, häilähtelivät, sulautuivat yhteen ja kaikki pimeni.
"Kuolema!" ajatteli Anna. Hänet valtasi sellainen kauhu, ettei hän
pitkään aikaan voinut käsittää missä oli, ei ollut löytää tikkuja
eikä saada vapisevin käsin sytytetyksi toista kynttilää loppuun
palaneen ja sammuneen sijaan. "Ei, olkoon mitä hyvänsä, kun vain saa
elää! Minähän rakastan häntä. Ja hänhän rakastaa minua! Pitää unohtaa
tämä", ajatteli hän tuntien kyynelten vierivän poskiaan pitkin
elämään palaamisen ilosta. Päästäkseen pelostaan hän meni kiireesti
Vronskin kamariin.

Vronski nukkui sikeästi. Anna meni hänen luokseen ja katseli häntä
kauan aikaa hänen kasvojaan ylhäältä valaisten. Nyt kun hän nukkui,
Anna rakasti häntä niin, ettei voinut pidättää hellyyden kyyneliä
häntä katsellessaan; mutta hän tiesi, että herätessään Vronski
katsoisi Annaa kylmin, itsetietoisen syyttömin katsein, ja ennen kuin
hän voisi puhua Vronskille rakkaudestaan, hänen täytyisi osoittaa,
kuinka väärin tämä oli häntä kohdellut. Anna ei herättänyt miestä
vaan palasi kamariinsa, ja toisen kerran oopiumia otettuaan hän
vajosi aamuyöllä painostavaan puolihorrokseen, tiedostaen silti
tilansa koko ajan.

Aamulla hän näki hirveän painajaisen, joka silloin tällöin oli
vaivannut häntä jo ennen kuin hän oli alkanut elää Vronskin
kanssa, ja hän heräsi siihen. Pörröpäinen ukonkänttyrä teki jotain
kumartuneena raudan ääreen, lasketellen järjettömiä ranskalaisia
sanoja, ja kuten aina tässä painajaisessa Anna tunsi nytkin
kauhukseen, ettei ukko kiinnittänyt häneen mitään huomiota, vaan teki
rautoineen jotain hirveää hänen päänsä lähellä, ja se hirveä tehtiin
hänelle. Hän heräsi koko keho kylmässä hiessä.

Kun hän oli noussut, hän muisti eilispäivän kuin sumun läpi.

"Oli riita, niin kuin niin usein ennenkin. Minä sanoin päätäni
kivistävän, eikä hän tullut katsomaan. Huomenna me lähdemme, täytyy
tavata hänet ja valmistautua lähtemään", hän sanoi itselleen. Ja
saatuaan tietää Vronskin olevan työhuoneessaan Anna lähti hänen
luokseen. Mennessään salin poikki hän kuuli rattaiden pysähtyvän
pääovelle. Ikkunaan vilkaistessaan hän näki suljetut vaunut, joista
kurkisti nuori nainen syreeninvärinen hattu päässään. Hän puhui
jotain ovikelloa soittavalle lakeijalle. Alhaalta kuului puhetta,
minkä jälkeen joku tuli portaita ylös, ja pian kuuluivat salin
viereisestä huoneesta Vronskin askeleet: hän meni nopeasti eteiseen
ja portaita alas. Anna meni taas ikkunan luo. Nuori nainen, jolla
oli syreeninvärinen hattu, antoi hänelle käärön. Vronski sanoi
hänelle jotain hymyillen. Vaunut lähtivät, ja Vronski juoksi nopeasti
takaisin portaita ylös.

Sumu, joka Annan sielussa oli peittänyt kaiken, hajaantui äkkiä.
Eiliset tunteet pusersivat kipeää sydäntä uusin voimin. Hän ei voinut
enää käsittää, kuinka oli voinut alentua olemaan kokonaisen päivän
Vronskin talossa. Hän meni Vronskin huoneeseen ilmoittaakseen tälle
päätöksensä.

-- Ruhtinatar Sorokina kävi tyttärensä kanssa tuomassa minulle äidin
lähettämät rahat ja paperit. En saanut niitä eilen. Onko pääsi
jo terveempi? sanoi Vronski tyynesti koettaen olla näkemättä ja
ymmärtämättä Annan kasvojen synkkää ja ilkkuvaa ilmettä.

Anna seisoi keskellä lattiaa ja katsoi häneen kiinteästi eikä
sanonut mitään. Vronski vilkaisi häneen, rypisti kasvojaan ja luki
edelleen kirjettään. Anna kääntyi ja lähti hitaasti pois huoneesta.
Vronski olisi vielä voinut saada hänet kääntymään, mutta Anna oli jo
lähellä ovea ja Vronski oli yhä vaiti; vain paperiarkki kahisi hänen
kääntäessään kirjeen.

-- Niin, muuten, sanoi Vronski, kun Anna oli jo ovella, -- huomenna
me siis varmasti lähdemme? Eikö niin?

-- Te, mutta en minä, sanoi Anna kääntyen häneen päin.

-- Anna, näinhän ei voi elää...

-- Te, mutta en minä, toisti Anna.

-- Tämä käy jo sietämättömäksi!

-- Te... te saatte vielä katua, sanoi Anna ja poistui.

Annan epätoivoisen ilmeen pelästyttämänä Vronski hypähti pystyyn ja
aikoi kiiruhtaa hänen jälkeensä, mutta malttoi mielensä ja istuutui
jälleen puristaen hampaansa yhteen ja rypistäen kulmiaan. Tuo hänen
mielestään sopimaton uhkailu hermostutti häntä. "Minä olen koettanut
kaikkea", ajatteli hän, "tästedes on parasta olla kiinnittämättä
huomiota asiaan." Hän valmistautui lähtemään kaupungille ja uudelleen
äitinsä luo, jonka allekirjoitus hänen täytyi saada valtakirjaansa.

Anna kuuli hänen askeltensa äänen työhuoneesta ja ruokasalista.
Vierassalissa Vronski pysähtyi. Mutta hän ei poikennut Annan luo,
käski vain jättää oriin Voitoville. Sitten Anna kuuli kuinka rattaat
tulivat pääovelle, ovi avautui ja Vronski poistui. Mutta nyt Vronski
tuli uudelleen ovelle, ja joku juoksi ylös. Se oli kamaripalvelija,
joka kiiruhti hakemaan Vronskin hansikkaita. Anna meni ikkunan luo
ja näki, kuinka Vronski otti hansikkaat ylös katsomatta. Sitten hän
kosketti kädellään kuskin selkää ja sanoi tälle jotain. Ikkunoihin
vilkaisematta Vronski istuutui vaunuihin tavalliseen asentoonsa,
nostaen jalan toisen polven päälle. Vaunujen kääntyessä nurkan taakse
hän veti hansikasta käteensä.



XXVII


"Lähti! Loppu tuli!" sanoi Anna itsekseen seisten ikkunan luona, ja
kuin vastakaikuna näihin sanoihin sammuneen kynttilän ja kamalan unen
yhteisvaikutelman kylmä kauhu täytti hänen sydämensä.

-- Ei, se on mahdotonta! hän huudahti ja huoneeseensa kiiruhdettuaan
soitti lujasti kelloa. Hänestä tuntui nyt niin kauhealta olla yksin,
ettei hän voinut odottaa palvelijan tuloa, vaan meni itse vastaan.

-- Tiedustelkaa, minne kreivi meni, hän sanoi. Palvelija vastasi,
että kreivi oli lähtenyt hevostalleille.

-- Kreivi käski sanomaan, että jos tahdotte mennä ajelemaan, vaunut
tulevat heti takaisin.

-- Hyvä. Odottakaa hetki. Minä kirjoitan heti kirjelapun. Lähettäkää
Mihailo viemään sitä tallille. Nopeasti.

Anna istuutui kirjoittamaan.

/# "Olen syypää. Tule kotiin, täytyy selvittää asiat. Tule Jumalan
tähden, minua niin pelottaa."
#/

Hän sulki kirjeen ja antoi sen palvelijalle.

Häntä pelotti jäädä yksin, joten hän lähti palvelijan jäljessä
huoneesta ja meni lastenkamariin.

"Ei se ole hän, ei läheskään hän! Missä ovat hänen siniset silmänsä
ja herttainen, ujo hymynsä?" oli Annan ensimmäinen ajatus, kun
hän näki pullean, punaposkisen, mustakiharaisen tyttärensä eikä
Serjozhaa, jonka hän sekaannuksissaan oli luullut tapaavansa
lastenkamarissa. Tyttö istui pöydän ääressä ja koputteli
kovaäänisesti ja itsepintaisesti pöydän pintaa vesikarahvin
tulpalla. Hänen mustat nappisilmänsä tuijottivat äitiä. Vastattuaan
englantilaiselle hoitajattarelle olevansa täysin terve ja lähtevänsä
huomenna maalle Anna istuutui tyttärensä viereen ja alkoi pyöritellä
karahvin tulppaa sen edessä. Mutta lapsen äänekäs, heleä nauru ja
kulmakarvojen värähdys toivat niin elävästi hänen mieleensä Vronskin,
että hän kiiruhti pois huoneesta itku kurkussa. "Onko tosiaan kaikki
lopussa? Ei, se on mahdotonta", ajatteli Anna. "Hän tulee takaisin.
Mutta kuinka hän voi selittää minulle tuon hymynsä ja sen, miksi hän
niin vilkastui puhellessaan tuon naisen kanssa? Mutta vaikkei hän
saisikaan sitä selitetyksi, minun täytyy koettaa uskoa. Jollen usko,
niin jäljellä on vain... mutta sitä minä en tahdo."

Anna katsahti kelloon. Kaksitoista minuuttia oli kulunut. "Nyt
hän on saanut kirjelapun ja on tulossa takaisin. Vain kymmenen
minuuttia enää... Mutta entä jollei hän tulekaan! Ei, tuleehan hän.
Hän ei saa nähdä, että olen itkenyt. Menen pesemään kasvoni. Niin,
olenko minä jo kammannut hiukseni vai enkö?" hän kysyi itseltään
eikä voinut muistaa. Hän koetti kädellään päätänsä. "Kai minä olen
kammannut, mutta en mitenkään muista milloin sen tein." Hän ei vielä
uskonut kättään, vaan meni suuren peilin luo nähdäkseen, oliko tukka
todellakin kammattu vai eikö. Tukka oli kammattu, mutta hän ei voinut
muistaa koska oli sen tehnyt. "Kuka tuo on?" ajatteli hän katsoen
kuumeisia kasvojaan ja oudosti välähteleviä silmiä, jotka tuijottivat
peilistä häntä vastaan. "Niin, minähän se olenkin", ymmärsi hän
yhtäkkiä, ja katsellessaan koko kuvaansa hän tunsi äkkiä hänen
suudelmansa kaulallaan ja hänen hartiansa värähtivät. Sitten hän
kohotti kätensä huulilleen ja suuteli sitä.

"Mitä tämä on? Minä olen tullut hulluksi", ja hän meni makuukamariin,
missä Annushka järjesteli huonetta.

-- Annushka, hän sanoi pysähtyen palvelustytön eteen ja katsoen
häneen tietämättä mitä sanoisi.

-- Darja Aleksandrovnan luohan te aioitte, sanoi palvelustyttö ikään
kuin ymmärtäen.

-- Darja Aleksandrovnanko luo? Niin, minä lähden. "Viisitoista
minuuttia sinne, viisitoista minuuttia takaisin. Hän on jo tulossa,
hän tulee heti." Anna otti kellon ja katsoi sitä. "Mutta kuinka hän
saattoi lähteä ja jättää minut tällaiseen tilaan? Kuinka hän voi elää
tekemättä sovintoa minun kanssani!" Hän meni ikkunan luo ja alkoi
katsoa kadulle. Ajan puolesta Vronskin olisi jo pitänyt ehtiä. Mutta
arvio saattoi olla väärä, ja Anna alkoi uudelleen muistella, milloin
Vronski oli lähtenyt kotoa, ja laskea minuutteja.

Sillä välin kun Anna kävi ruokasalin seinäkellon mukaan tarkistamassa
kelloaan, joku ajoi oven eteen. Anna kiiruhti ikkunaan ja näki
Vronskin vaunut. Mutta kukaan ei kuulunut tulevan portaita ylös, ja
alhaalta kuului puhetta. Lähetti oli tullut vaunuilla takaisin. Anna
meni häntä vastaan.

-- En tavannut kreiviä; oli lähtenyt Nizegorodskin rautatietä.

-- Mitä hän sanoi?... Anna uteli punakalta, iloiselta Mihailolta,
joka antoi hänelle kirjelapun takaisin.

"Mutta hänhän ei saanut sitä", muisti hän.

-- Mene viemään tämä sama kirje kreivitär Vronskajan huvilaan,
tiedäthän? Ja tuo heti vastaus, hän sanoi lähetille.

"Mutta minä itse, mitäs minä teen?" ajatteli hän. "Niin, minä lähden
Dollyn luo tosiaankin, muuten tulen hulluksi. Niin, minähän voin sitä
paitsi lähettää sähkösanoman." Ja hän kirjoitti sen:

/# "Minun on välttämätöntä saada puhua kanssanne, tulkaa heti."
#/

Lähetettyään sähkösanoman hän meni pukeutumaan. Kun hän oli
pukeutunut ja pannut hatun päähänsä, hän katsahti taas rauhalliseen,
hyvinvoivaan Annushkaansa. Annushkan pienistä, harmaista
hyväntahtoisista silmistä kuvastui selvästi säälivä osanotto.

-- Annushka rakas, mitä minä teen? nyyhkytti Anna vaipuen
voimattomana tuolille.

-- Mitä te nyt niin huolehditte, Anna Arkadjevna? Sattuuhan sitä
kaikenlaista. Menkää ajelemaan, niin virkistytte, neuvoi palvelijatar.

-- Niin, minä menen, Anna sanoi tointuen ja nousi. -- Jos
minun poissa ollessani tulee sähkösanoma, lähettäkää se Darja
Aleksandrovnan luo... Ei, minä tulen itse pian takaisin.

"Niin, ei pidä ajatella, pitää tehdä jotain, lähteä jonnekin, ennen
kaikkea lähteä tästä talosta", hän päätteli kuunnellen kauhuissaan
sydämensä hirveää jyskettä, lähti kiireesti ulos ja istuutui
vaunuihin.

-- Minne käskette? kysyi Pjotr asettuessaan kuskinpukille.

-- Znamenkalle, Oblonskille.



XXVIII


Ilma oli selkeä. Koko aamun oli sataa tihuuttanut, mutta nyt
taivas oli seestynyt. Peltikatot, jalkakäytävien laatat, ajotien
mukulakivet, ajoneuvojen pyörät, nahat ja metalliosat välkkyivät
toukokuun auringossa. Oli puolenpäivän aika ja liikenne kaduilla
vilkkaimmillaan.

Anna istui kimmoisien jousiensa varassa rauhallisen kevyesti
keinuvien vaunujen nurkassa ja mietti uudelleen viime päivän
tapahtumia. Ympäriltä kuului rattaiden lakkaamaton räminä,
vaikutelmat vaihtuivat nopeasti raikkaassa ulkoilmassa; ja nyt Anna
näki asemansa aivan toisessa valossa kuin ennen kotoa lähtöään. Nyt
ajatus kuolemastakaan ei tuntunut hänestä enää niin hirvittävältä
ja selkeältä eikä kuolema näyttänyt enää välttämättömältä. Nyt hän
soimasi itseään siitä alennustilasta, mihin oli itsensä päästänyt.
"Minä rukoilen häneltä anteeksi. Olen antautunut hänen armoilleen.
Tunnustanut itseni syylliseksi. Miksi? Enkö minä sitten voi elää
ilman häntä?" Ja vastaamatta tähän kysymykseen Anna alkoi lukea
ilmoituskilpiä. "Konttori ja varasto. Hammaslääkäri... Minä kerron
Dollylle kaiken. Hän ei pidä Vronskista. Se kyllä kirvelee,
mutta minä sanon kuitenkin hänelle kaiken. Hän pitää minusta ja
minä seuraan hänen neuvoaan... Minä en alistu enkä antaudu hänen
kasvatettavakseen. Filippov... Filippovin sämpylät... Sanovat heidän
vievän täältä taikinaa Pietariin. Moskovan vesi on niin hyvää. Entä
Mytishtshinon kaivovesi ja blinit." Ja hän muisti, miten hän kauan,
kauan sitten, kun hän oli vasta seitsemäntoista ikäinen, kävi tätinsä
kanssa Troitsassa. "Hevosilla vielä ajettiin. Olinko se tosiaan
minä punaisine käsineni?... Kuinka paljon siitä, mikä silloin
näytti niin ihanalta ja saavuttamattomalta, on käynyt mitättömäksi;
mitä silloin oli, on iäksi mennyttä. Olisinko minä silloin uskonut
joutuvani tällaiseen alennustilaan? Kuinka hän tulee ylpeäksi ja
tyytyväiseksi saadessaan minun kirjelappuni! Mutta minä näytän
hänelle!... Miten pahalta tuo maali haisee! Mitä varten ne aina
maalaavat ja rakentavat! Muoti- ja pukuliike", hän luki. Joku mies
tervehti häntä. Se oli Annushkan mies. "Meidän loisiamme", muisti hän
Vronskin sanat. "Meidän? Miksi meidän? On kauheaa, ettei voi nyhtää
menneisyyttä juurineen. Ei voi nyhtää, mutta voi haudata sen muiston.
Ja sen minä teen." Ja samassa hän muisti Aleksei Aleksandrovitshin
kanssa viettämänsä vuodet ja huomasi pyyhkäisseensä ne muististaan.
"Dolly arvelee, että minähän jätän jo toisen mieheni, ja katsoo minun
sen vuoksi olevan vaarassa. Enkä minä tahdokaan olla oikeassa. Mutta
minä en voi muuta!" hän sanoi ja oli vähällä itkeä. Samassa hän jo
mietti, mille nuo kaksi tyttöä noin mahtoivat hymyillä. "Luultavasti
rakkausasioille. He eivät tiedä kuinka ilotonta, kuinka alhaista
se on... Lapsia bulevardilla. Pojat leikkivät hevosta. Serjozha!
Minä kadotan kaikkeni enkä saa häntä takaisin. Niin, kaikki on
mennyttä, jollei hän palaa. Voi olla, että hän on myöhästynyt junasta
ja palannut jo kotiin. Taaskin tahdot alentua", hän sanoi omalle
itselleen. "Ei, minä menen Dollyn luo ja sanon hänelle suoraan että
olen onneton; olen ansainnut sen ja olen syypää siihen, mutta olen
niin onneton, auta minua. Nuo hevoset ja nämä vaunut -- kuinka minä
inhoan itseäni näissä vaunuissa -- kaikki on hänen; mutta minä en
enää näe häntä."

Anna astui portaita ylös miettien sanoja, joilla kertoisi kaiken
Dollylle, ja tahallaan ärsyttäen niillä sydäntään.

-- Onko ketään vieraita? kysyi hän eteisessä.

-- Katerina Aleksandrovna Levina, vastasi lakeija.

"Kitty! Se samainen Kitty, johon Vronski on ollut rakastunut",
ajatteli Anna, "ja jota hän kai vieläkin rakkaudella muistelee.
Harmittelee, ettei ottanut häntä. Mutta minua hän vihaa ja
harmittelee, että liitti elämänsä minun elämääni."

Annan tullessa sisarukset olivat paraikaa neuvottelemassa lapsen
imetyksestä. Dolly lähti yksin ottamaan vastaan vierasta, joka tuli
häiritsemään heidän keskusteluaan.

-- Etkö sinä siis ole lähtenyt vielä? Aioin tänä iltana tulla sinun
luoksesi, sanoi Dolly, -- kertomaan Stivan kirjeestä, jonka vastikään
sain.

-- Me saimme myös sähkösanoman, vastasi Anna katsellen ympärilleen
nähdäkseen Kittyn.

-- Hän kirjoittaa, ettei voi käsittää mitä Aleksei Aleksandrovitsh
oikeastaan tahtoo, mutta ettei hän lähde ilman vastausta.

-- Minä luulin, että täällä oli joku. Saanko lukea kirjeen?

-- Niin, onhan täällä Kitty, sanoi Dolly hämillään, -- hän jäi
lastenkamariin. Hän on ollut hyvin sairaana.

-- Minä kuulin. Saanko lukea kirjeen?

-- Minä tuon sen heti. Ei siinä sanota, ettei eroa saa. Stiva sanoo
päinvastoin, että on toiveita, sanoi Dolly pysähtyen ovelle.

-- Minä en tahdokaan, sanoi Anna.

"Kitty pitää alentavana tulla tapaamaan minua", ajatteli Anna
jäätyään yksin. "Kenties hänellä on oikeus tehdä niin. Mutta hänen,
joka itse on ollut rakastunut Vronskiin, hänen ei pitäisi näyttää
sitä minulle, vaikka niin olisikin. Minä tiedän, ettei yksikään
kunnollinen nainen voi ottaa minua vastaan tässä asemassani. Minä
tiedän, että ensimmäisestä hetkestä asti uhrasin hänelle kaikkeni.
Ja tämä on palkkani! Voi kuinka minä vihaan häntä! Ja miksi minun
piti tulla tänne. On vain vielä raskaampi ja pahempi olla." Hän kuuli
sisarusten äänen toisesta huoneesta. "Mitä minä sanon Dollylle?
Rupeanko Kittyn lohduksi kertomaan, kuinka onneton olen, ja alistunko
hänen suojeltavakseen? En ikinä. Eikä Dollykään siitä mitään
ymmärtäisi. Ja mitä minä hänelle sanoisin. Olisi vain hauska saada
nähdä Kittyä ja näyttää hänelle, kuinka minä halveksin kaikkia ja
kaikkea ja kuinka kaikki on minulle nyt yhdentekevää."

Dolly tuli kirje kädessään. Anna luki sen ja antoi Dollylle.

-- Minä tiesin kaiken, hän sanoi. -- Eikä se liikuta minua vähääkään.

-- Miten niin? Minä kyllä toivon parasta, sanoi Dolly katsoen
uteliaana Annaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt Annaa noin kummallisen
hermostuneessa tilassa. -- Koska sinä lähdet? kysyi hän.

Anna siristi silmiään ja katsoi vastaamatta eteensä.

-- Miksi Kitty piiloutuu minulta? hän sanoi katsoen oveen ja
punastuen.

-- Mitä hullutuksia! Hän imettää itse lastaan, ja kun se ei tahtonut
oikein luonnistua, minä neuvoin häntä... Hän on hyvillään, että saa
nähdä sinua. Hän tulee heti, puheli nolostunut Dolly, joka ei ollut
tottunut valehtelemaan. -- Kas siinä hän tulee.

Kuullessaan Annan tulleen Kitty oli aikonut pysytellä
lastenkamarissa; mutta Dolly oli houkutellut hänet muuttamaan
mielensä. Kooten voimansa Kitty astui saliin, meni punastuen Annan
luo ja ojensi kätensä.

-- Hauska nähdä, hän sanoi ääni väristen.

Kitty oli hämmentynyt taistelusta sielussaan: toisaalta hän suhtautui
tuohon huonoon naiseen vihamielisesti, toisaalta tahtoi olla tälle
ystävällinen. Mutta heti kun hän näki Annan kauniit, puoleensavetävät
kasvot, vihamielisyys katosi.

-- Minä en olisi ihmetellyt, vaikkette olisi tahtonutkaan tavata
minua. Olen niin tottunut kaikkeen. Te olette ollut sairaana? Niin,
te olette muuttunut, sanoi Anna.

Kitty tunsi, että Anna suhtautui häneen pahansuovasti. Hän selitti
pahansuopaisuutta kiusallisella asemalla, jossa Anna, hänen entinen
suojelijansa, tunsi nyt olevansa häneen nähden, ja hänen tuli tätä
sääli.

He puhelivat Kittyn sairaudesta, hänen lapsestaan ja Stivasta, mutta
mikään ei näyttänyt kiinnostavan Annaa.

-- Minä tulin sanomaan sinulle jäähyväisiä, sanoi Anna nousten
tuoliltaan.

-- Koska te lähdette?

Mutta Anna ei taaskaan vastannut, vaan kääntyi Kittyn puoleen.

-- Olen hyvin iloinen siitä, että sain nähdä teidät, hän sanoi
ohuesti hymyillen. -- Olen kuullut teistä niin paljon joka puolelta,
myös teidän mieheltänne. Hän kävi luonani ja minä pidin hänestä
kovasti, hän lisäsi ilmiselvästi pahaa tarkoittaen. -- Missä hän on
nyt?

-- Hän lähti maalle, sanoi Kitty punastuen.

-- Sanokaa hänelle terveisiä minulta, sanokaa ehdottomasti.

-- Ehdottomasti, toisti Kitty naiivisti katsoen häntä osaaottavasti
silmiin.

-- No, hyvästi Dolly, ja suudelmaan Dollyä ja puristettuaan Kittyn
kättä Anna poistui kiireesti huoneesta.

-- Yhtä viehättävä kuin ennenkin. Kaunis hän on! Kitty sanoi jäätyään
sisarensa kanssa kahden. -- Mutta hänessä on jotain säälittävää.
Kauhean säälittävää!

-- Tänään hänessä oli jotain erikoista, sanoi Dolly. -- Kun
saatoin häntä eteiseen, minusta näytti kuin hän olisi ollut itkuun
purskahtamaisillaan.



XXIX


Anna istuutui vaunuihin vielä tukalammassa mielentilassa kuin oli
ollut kotoa lähtiessään. Entisiin kärsimyksiin oli nyt liittynyt
loukatuksi ja hylätyksi joutumisen tunne, jonka Kittyn näkeminen oli
hänessä synnyttänyt.

-- Minne käskette? Kotiinko? kysyi Pjotr.

-- Niin, kotiin, sanoi Anna ajattelematta enää minne ajaisi.

"Ne katsoivat minuun kuin johonkin hirveään, käsittämättömään ja
eriskummalliseen. Mitähän tuo mies noin innokkaasti kertoo toiselle?"
ajatteli hän katsellen kahta ohikulkijaa. "Ikään kuin voisi sanoa
toiselle mitä tuntee! Minä aioin kertoa Dollylle, mutta oli hyvä,
etten kertonut. Kuinka hän olisi iloinnut onnettomuudestani! Hän
olisi kyllä salannut sen; mutta sielun pohjalla olisi ollut ilo
siitä, että minä olen saanut rangaistuksen niistä nautinnoistani,
joita hän on aina kadehtinut. Entä Kitty sitten: hän olisi ollut
vielä enemmän iloissaan. Minä näin hänen lävitseen. Hän tietää,
että minä olin hänen miehelleen tavallista ystävällisempi. Ja hän
on mustasukkainen ja vihaa minua. Vieläpä halveksiikin. Minä olen
hänen silmissään siveetön nainen. Jos olisin ollut siveetön nainen,
olisin kyllä voinut saada hänen miehensä rakastumaan itseeni... jos
olisin tahtonut. Ja tahdoinkin. Onpas tuo tyytyväinen itseensä",
ajatteli Anna katsoen vastaan ajavaa lihavaa, punakkaa herraa, joka
luuli häntä tuttavakseen ja kohotti kiiltävää hattuaan kaljusta,
kiiltävästä päästään, mutta huomasikin samassa erehtyneensä. "Hän
luuli tuntevansa minut. Mutta hän tunsi minua yhtä vähän kuin kukaan
koko maailmassa tuntee minua. En tunne itsekään. Minä tunnen omat
mielihaluni, mes appétits, kuten ranskalaiset sanovat. Nuo haluavat
tuota likaista jäätelöä. Sen he tuntevat varmasti ", ajatteli hän
katsoen kahta poikaa ja heidän vieressään seisovaa jäätelökauppiasta,
joka laski läkkipeltiastian alas päälaeltaan ja hankasi pyyheliinansa
reunalla hikisiä kasvojaan. "Kaikkien mieli tekee makeaa. Kun ei
ole makeisia, ottavat likaista jäätelöä. Niin Kittykin: kun ei
saanut Vronskia, otti Levinin. Ja hän kadehtii minua. Ja vihaa
minua. Kaikki me vihaamme toinen toistamme. Minä Kittyä, Kitty
minua. Se on tosiasia. Tjutkin coiffeur[99]... je me fais coiffer
par Tjutkin... Minä sanon tämän hänelle, kun hän tulee kotiin",
ajatteli hän hymyillen. Mutta samassa hän muisti, ettei hänellä enää
ollut ketään, jolle olisi voinut sanoa mitään huvittavaa. "Eikä
mitään hupaisaa eikä hauskaa ole olemassakaan. Kaikki on iljettävää.
Soitetaan iltakirkkoon, ja tuo kauppias tekee ristinmerkkejä niin
huolellisesti kuin pelkäisi pudottavansa jotain. Mitä varten nuo
kirkot, kellojen soitto ja koko tuo valhe? Vain siksi ettei näkyisi,
että me vihaamme toinen toistamme kuten nuo ajurit, jotka niin
kiukkuisesti ärhentelevät toisilleen. Jashvin sanoi, että tahtovat
riistää paidankin hänen yltään samoin kuin hänkin toisten yltä. Se on
totta se!"

Nämä ajatukset olivat vallanneet hänet niin, ettei hän muistanut
ajatellakaan omaa asemaansa, kun vaunut äkkiä pysähtyivät kotioven
eteen. Vasta nähdessään ovenvartijan tulevan vastaan hän muisti, että
oli lähettänyt kirjeen ja sähkösanoman.

-- Onko tullut vastausta? hän kysyi.

-- Katson heti, ovenvartija vastasi. Hän katsahti pöydälleen, otti
sieltä ohuen neliskulmaisen sähkösanoman ja antoi sen Annalle. "En
voi tulla ennen kello kymmentä. Vronski", luki hän.

-- Eikö lähetti ole vielä tullut?

-- Ei suinkaan, vastasi ovenvartija.

"Voi, jos niin on asianlaita, niin mitä tiedän mitä teen", sanoi
Anna itsekseen ja kiiruhti ylös tuntien epämääräisen vihan ja
kostonhalun kuohuvan sydämessään. "Minä lähden itse hänen luokseen.
Minä sanon hänelle kaiken ennen kuin lähden iäksi hänen luotaan. En
ole koskaan vihannut ketään niin kuin sitä ihmistä!" ajatteli Anna.
Hän värähti inhosta, kun näki Vronskin hatun naulapuussa. Hän ei
ajatellut sitä, että saapunut sähkösanoma oli vastaus hänen omaan
sähkösanomaansa ja ettei Vronski ollut vielä saanut hänen kirjettään.
Hän näki vain mielessään, kuinka Vronski tyynenä jutteli äitinsä ja
neiti Sorokinan kanssa iloiten hänen kärsimyksestään. "Täytyy lähteä
niin pian kuin suinkin", hän sanoi itselleen tietämättä vielä minne
lähtisi. Hän tahtoi mitä pikimmin paeta niitä tunteita, joita hän
tunsi tässä kauheassa talossa. Tämän talon palvelusväki, seinät ja
esineet herättivät hänessä vain inhoa ja vihaa ja ahdistivat häntä
kiusallisena taakkana.

"Niin, täytyy lähteä asemalle, ja jollei häntä näy, pitää matkustaa
sinne ja yllättää hänet." Anna katsoi sanomalehdestä junien kulkua.
Iltajuna lähtisi kello 8.02. "Siihen minä ehdin." Hän käski valjastaa
toiset hevoset ja ryhtyi sullomaan matkalaukkuunsa kaikkein
tarpeellisimpia tavaroita. Hän tiesi, ettei enää palaisi tähän
taloon. Kaikenlaisia suunnitelmia tulvi mieleen, ja yksi niistä
oli hämärä päätös matkustaa asemalla tai kreivittären huvilalla
tapahtuvan kohtaamisen jälkeen Nizegorodskin rautatietä ensimmäiseen
kaupunkiin ja jäädä sinne.

Päivällinen odotti ruokasalin pöydällä; Anna meni pöydän luo,
nuuhkaisi leipää ja juustoa, mutta huomasi heti, että kaiken
ruoan haju oli hänelle vastenmielinen, ja käski ajaa vaunut oven
eteen. Hänen tullessaan ulos rakennuksen varjo ulottui jo yli koko
kadun, ja oli selkeä ja lämmin ilta. Sekä Annushka, joka kantoi
hänen tavaroitaan, Pjotr, joka asetteli niitä vaunuihin, että
tyytymättömältä näyttävä kuskikin tuntuivat hänestä vastenmielisiltä
ja hermostuttivat häntä sanoillaan ja liikkeillään.

-- Sinua ei tarvita siellä, Pjotr.

-- Kukas lipun ostaa?

-- No samantekevää, tule sitten, sanoi Anna harmissaan.

Pjotr hyppäsi kuskin viereen, pani kädet lanteille ja käski ajaa
asemalle.



XXX


"Taas olen täällä! Taas ymmärrän kaiken", sanoi Anna itselleen, kun
vaunut olivat kumisten ja keinuen lähteneet liikkumaan pienikivistä
katua pitkin, ja vaikutelmat alkoivat taas seurata toisiaan.

"Mitäs minä viimeksi niin hartaasti ajattelinkaan", koetti hän
muistaa. "Tjutkin coiffeur? Ei se siitä ollut. Ai niin, se
olikin niistä Jashvinin sanoista, että taistelu olemassaolosta
on ainoa, mikä ihmisiä yhdistää. Turhaan te sinne menette", hän
kääntyi ajatuksissaan nelivaljakossa ajavan seurueen puoleen, joka
nähtävästi oli matkalla jonnekin huvittelemaan. "Eikä koirakaan,
jota te kuljetatte mukananne, auta teitä. Itseänne ette kuitenkaan
pääse pakoon." Luotuaan katseensa sille puolelle, minne Pjotr
katsoi, hän näki ajurinrattailla tunnottomana retkottavan juopuneen
tehdastyömiehen, jota poliisivartija vei jonnekin. "Tuo kenties
pikemminkin", ajatteli hän. "Emme mekään, kreivi Vronski ja minä,
sitä mielihyvää löytäneet, vaikka siltä niin paljon odotimme."
Ensimmäisen kerran Anna kohdisti sen kirkkaan valon, jossa hän nyt
kaiken näki, heidän keskinäisiin suhteisiinsa, joiden ajattelemista
hän tähän asti oli karttanut. "Mitä hän minusta etsi? Ei niinkään
rakkautta kuin tyydytystä turhamaisuudelleen." Hän muisteli
Vronskin sanoja heidän suhteensa alkuajoilta ja tämän silloista
ilmettä, joka muistutti nöyrää lintukoiraa. Kaikki tuki nyt hänen
arvelujaan. "Niin, hänessä oli turhamaisen menestyksen voitonriemua.
Oli tietysti rakkauttakin, mutta suurin osa oli menestyksen
ylpeyttä. Hän kerskaili minulla. Nyt kaikki on mennyttä. Ei ole
enää mitään ylpeiltävää, vaan hävettävää. Hän on ottanut minulta
kaiken, mitä on voinut, ja nyt minä olen hänelle tarpeeton. Minä
olen hänelle taakaksi, mutta hän koettaa kuitenkin noudattaa minun
suhteeni kunniallisuuden vaatimuksia. Eilen hän tuli huomaamattaan
ilmaisseeksi, että tahtoo minun avioeroani ja meidän avioliittoamme
polttaakseen laivansa. Hän pitää minusta, mutta miten? The zest
is gone[100]. Tuo näyttää tahtovan ihastuttaa kaikkia ja on hyvin
tyytyväinen itseensä", ajatteli Anna katsellessaan punakkaa
kauppapalvelijaa, joka ratsasti maneesihevosella. "Niin, minussa ei
ole enää sitä entistä viehätystä. Jos lähden hänen luotaan pois, hän
on siitä sisimmässään iloinen."

Tämä ei ollut mikään oletus -- hän näki asian nyt selvästi siinä
luovassa valossa, joka avasi hänelle nyt elämän ja ihmisen suhteitten
sisäisen merkityksen.

"Minun rakkauteni käy yhä kiihkeämmäksi ja omahyväisemmäksi,
hänen taas tekee koko ajan sammumistaan, ja siksi meidän täytyy
erota", hän jatkoi mietteitään. "Sitä ei voi auttaa. Hän on minulle
kaikki kaikessa ja minä tahdon, että hän antautuisi minulle yhä
täydellisemmin. Hän taas tahtoo yhä enemmän päästä minusta irti. Me
kuljimme tosiaankin toisiamme kohti ennen suhteemme alkua, mutta sen
jälkeen olemme koko ajan kulkeneet eri suuntiin. Sitä ei voi muuttaa
muuksi. Hän sanoo minua järjettömän mustasukkaiseksi, ja olenhan
itsekin sanonut niin itselleni; mutta niin ei ole laita. En ole
mustasukkainen vaan tyytymätön. Mutta..." äkkiä mieleen tullut ajatus
sai hänet avaamaan suunsa ja siirrähtämään vaunuissa. "Jos voisin
olla muuta kuin pelkkä rakastajatar, joka intohimoisesti rakastaa
vain hänen hyväilyjään; mutta minä en voi enkä tahdo olla mitään
muuta. Juuri sillä minä herätän hänessä inhoa ja hän minussa vihaa,
eikä toisin voi ollakaan. Tiedän kyllä, ettei hän olisi ruvennut
pettämään minua ja ettei hän ajattelisi Sorokinaa eikä ole rakastunut
Kittyyn; minä uskon ja tiedän kaiken sen. Mutta se ei kevennä oloani.
Jollei hän rakasta minua, vaan on hyvä ja hellä minua kohtaan
pelkästä velvollisuudesta, se on pahempi, tuhat kertaa pahempi kuin
viha! Se on helvetti. Niin se juuri on. Hän ei ole enää pitkään
aikaan rakastanut minua. Ja missä rakkaus loppuu, siellä alkaa
viha... Näitä katuja minä en tunne lainkaan. Joitakin penkereitä
ja aina vain taloja ja taloja... Ja niissä aina vain ihmisiä
ja ihmisiä... Kuinka äärettömästi niitä on, ja kaikki vihaavat
toisiaan. No, minä kuvittelen, mitä minulla pitäisi olla tullakseni
onnelliseksi. No? Minä saan avioeron, Aleksei Aleksandrovitsh antaa
minulle Serjozhan, ja minä menen avioliittoon Vronskin kanssa."
Muistaessaan Aleksei Aleksandrovitshin hän näki heti edessään
ilmi elävänä tämän leppeät, elottomat, sammuneet silmät, valkeat,
sinisuoniset kädet, erikoisen äänenpainon ja sormien naksuttelun,
ja muistaessaan sen tunteen, joka oli heitä yhdistänyt ja jota myös
nimitettiin rakkaudeksi, hän värähti inhosta.

"No, minä saan avioeron ja minusta tulee Vronskin vaimo. Entä sitten?
Lakkaako Kitty katsomasta minuun sillä tavoin kuin tänään? Ei. Entä
lakkaako Serjozha kyselemästä tai ajattelemasta minun kahta miestäni?
Entä minkä uuden tunteen minä keksin Vronskin ja minun välille? Onko
mikään siedettävä suhde enää mahdollinen, onnesta puhumattakaan?
Ei ole", hän vastasi ilman pienintäkään epäilystä. "Mahdotonta
kaikki. Koko elämä vie meitä erilleen, minä teen hänet onnettomaksi
ja hän minut, eikä kumpaakaan meistä voi muuttaa toiseksi. Kaikki
keinot on koetettu, turha vaiva... Tuossa on kerjäläisnainen
lapsi sylissä. Luulee, että häntä säälitään. Kaikkihan me olemme
heitetyt maailmaan vain vihaamaan toinen toisiamme ja kiduttamaan
sen vuoksi toisiamme ja itseämme. Tuossa menee kymnasisteja --
nauravat. Serjozha?" muisti hän. "Minäkin luulin niin rakastavani
häntä ja ajattelin liikuttuneena omaa hellyyttäni. Mutta niin vain
olen elänyt ilman häntäkin. Vaihdoin hänet toiseen rakkauteen enkä
pahoitellut vaihtoani niin kauan kuin sain tyydytystä tuosta toisesta
rakkaudestani." Inhoten hän muisti nyt, miksi tuo toinen rakkaus oli
tullut. Häntä ilahdutti se, että hän näki nyt niin selvästi oman
elämänsä ja kaikkien ihmisten elämän. "Samoin on minun ja Pjotrin ja
kuski Fjodorin ja tuon kauppiaan laita ja kaikkien niiden ihmisten
laita, jotka asuvat siellä Volgan varsilla, minne nuo ilmoitukset
kutsuvat, ja niin on joka paikassa", hän ajatteli, kun vaunut
saapuivat jo Nizegorodskin matalan asemarakennuksen luo ja kantajia
kiiruhti vastaan.

-- Obiralovkaanko käskette ostamaan lipun? kysyi Pjotr.

Anna oli aivan unohtanut minne matkusti ja hänen täytyi pinnistellä
ankarasti ennen kuin hän ymmärsi, mistä oli kysymys.

-- Niin, hän sanoi antaen Pjotrille rahakukkaronsa ja nousi rattailta
pieni punainen laukku kädessä.

Astuessaan joukon läpi ensimmäisen luokan odotussaliin hän muisti
vähitellen asemansa kaikki yksityiskohdat ja ne päätökset, joiden
välillä hän oli horjunut. Vanhoja kirveleviä kohtia viiltelevät toivo
ja epätoivo alkoivat vuoroin raastaa hänen nääntyneen, hirvittävästi
värisevän sydämensä haavoja. Hän istui tähdenmuotoisella sohvalla
odottamassa junaa, katseli inhoten ohikulkijoita, jotka kaikki olivat
hänestä vastenmielisiä, ja ajatteli milloin saapumistaan asemalle ja
kirjelappua, jonka hän sieltä lähettäisi Vronskille, milloin taas
sitä, miten hän Vronskin paraikaa valittaessa äidilleen asemansa
vaikeutta (toisen kärsimyksiä ymmärtämättä) astuisi huoneeseen ja
mitä sanoisi hänelle. Väliin hän taas ajatteli sitä, kuinka elämä
voisi vielä olla onnellista ja kuinka kipeästi hän rakasti ja vihasi
Vronskia ja kuinka hirveästi hänen sydämensä tykytti.



XXXI


Asemakello soi. Joukko rumia, röyhkeän näköisiä nuoria miehiä
kiirehti odotussalin poikki aikaansaamaansa vaikutelmaa seuraillen.
Heidän jäljestään tuli Pjotr livreessään ja puolisaappaissaan,
kasvot eläimellisen tylsinä, Annan luo ja lähti saattamaan häntä
vaunuun. Hälisevät miehet vaikenivat, kun Anna kulki heidän ohitseen
asemasiltaa pitkin, ja eräs heistä kuiskasi jotain toiselle,
tietenkin jotain iljettävää. Anna nousi vaunuun ja istuutui vapaana
olevalle joustavalle sohvalle, joka oli aikoinaan ollut valkea, mutta
nyt liasta harmaantunut. Matkalaukku kimmahti sohvan vieterialustalla
ja jäi sitten paikoilleen. Pjotr nosti typerästi hymyillen
kaluunakoristeista hattuaan Annalle hyvästiksi, ja julkeannäköinen
junailija sysäsi kiinni vaunun oven. Inhottavan mauttomasti pyntätty
nainen (Anna riisui ajatuksissaan hänet alasti ja kauhistui hänen
muodottomuuttaan) ja luonnottomasti naurava tyttö kiiruhtivat ikkunan
ohitse asemasiltaa pitkin.

-- Katerina Andrejevnan luona yhä vain, ma tante! sanoi tyttö.

"Tyttökin jo turmeltunut ja keimailee", ajatteli Anna. Ollakseen
näkemättä ketään hän nousi nopeasti paikaltaan ja istuutui tyhjän
vaunun toisella puolen olevan ikkunan luo. Likainen, inhottavan
näköinen ukko, jonka pörröinen tukka törrötti esiin lakin alta,
kulki ikkunan ohi kyyristyen vaunun pyöriä kohti. "Tuossa kamalan
näköisessä ukossa on jotain tuttua", ajatteli Anna. Yhtäkkiä hän
muisti unensa ja lähti kauhusta vavisten ovea kohti. Samassa
junailija avasi oven vaunuun tulevalle pariskunnalle.

-- Haluatteko ulos?

Anna ei vastannut. Junailija ja vaunuun tulijat eivät nähneet
hänen harson verhoamien kasvojen kauhistunutta ilmettä. Hän
palasi entiseen nurkkaansa ja istuutui. Pariskunta asettui häntä
vastapäätä ja tarkasteli salaa hänen pukuaan. Sekä herra että rouva
näyttivät Annasta iljettäviltä. Herra pyysi Annalta lupaa saada
tupakoida -- nähtävästi vain siksi, että pääsisi puheisiin hänen
kanssaan. Saatuaan luvan hän alkoi puhua rouvalleen ranskaksi
kaikenlaista, mikä oli hänelle vielä yhdentekevämpää kuin tupakka. He
teeskentelivät ja puhuivat tyhmyyksiä vain että Anna kuulisi. Anna
näki selvästi, että he olivat kyllästyneet toisiinsa ja vihasivat
toisiaan. Oli mahdotonta olla vihaamatta tuollaisia surkeita
irvikuvia.

Kajahti toinen soitto, matkatavararattaat kulkivat jyristen ikkunan
ohi, kuului huutoja ja naurua. Annasta oli päivänselvää, ettei
kellään ollut mitään syytä iloon, ja siksi tuo nauru kiusasi
häntä niin, että hän olisi tahtonut tukkia korvansa päästäkseen
kuulemasta sitä. Vihdoin kuului kolmas soitto, jota seurasi kimeä
vihellys ja veturin vinkuva puhkunta; ketjut nytkähtivät ja
herra teki ristinmerkin. "Olisipa hauska kysyä, mitä hän tuolla
tarkoitti", Anna ajatteli luoden häneen vihaisen silmäyksen.
Sitten hän katseli ikkunasta asemasillalla seisovaa, taaksepäin
vierivää saattajajoukkoa. Vaunu vieri kiskojen liitoskohtien tahtiin
nytkähdellen asemasillan ohi, tiiliseinän, merkkitaulun ja toisten
vaunujen ohi; yhä tasaisemmin ja sulavammin pyörät kajahtelivat
kiskoilla; kirkas ilta-aurinko valaisi ikkunan, ja tuuli alkoi
leyhytellä ikkunaverhoa. Anna unohti vaunussa olevat matkatoverinsa
ja hengitti ikkunasta tulevaa raikasta ilmaa. Vaunun kevyesti
täristessä hän alkoi jälleen miettiä: "Niin, mihin minä jäinkään?
Siihen, että ei voi kuvitella mitään asemaa, jossa elämä ei olisi
kidutusta, ja että me olemme kaikki luodut vain tuskaa ja kidutusta
varten ja kaikki tiedämme sen ja koetamme vain keksiä keinoja, miten
parhaiten voisimme pettää itseämme. Mutta mitä on tehtävä silloin,
kun näkee totuuden?"

-- Sitä vartenhan ihmiselle on annettu järki, että hän voisi
vapauttaa itsensä siitä, mikä häntä vaivaa, sanoi vastapäätä istuva
rouva ilmeisen tyytyväisenä sanomaansa ajatukseen ja väännellen
kieltään.

Nämä sanat ikään kuin vastasivat Annan ajatukseen.

"Vapauttaa itsensä siitä, mikä vaivaa", toisti Anna. Ja
vilkaistessaan punaposkiseen mieheen ja hänen laihaan vaimoonsa Anna
ymmärsi, että kivulloinen vaimo piti itseään naisena, jota kukaan
ei ymmärtänyt, ja että mies petti häntä ja ylläpiti hänessä sitä
käsitystä. Anna luuli näkevänsä koko heidän elämänkulkunsa, heidän
sielunsa salatuimmatkin sopukat valaistuina pohjaa myöten. Mutta
niissä ei ollut mitään mielenkiintoista, ja hän jatkoi mietteitään.

"Niin, minua vaivaa ja ahdistaa niin kovasti ja sitä vartenhan järki
on annettu, että voisi vapautua; täytyy siis tehdä niin. On parasta
sammuttaa kynttilä, kun ei enää ole mitään katseltavaa, kun kaikki
näyttää iljettävältä. Mutta miten? Miksi tuo junailija juoksi riukua
pitkin? Miksi nuo nuoret miehet tuolla toisessa osastossa huutavat
niin kovaa, mille ne nauravat? Kaikki on teeskentelyä, valhetta ja
petosta, kaikki on pahaa!..."

Kun juna oli pysähtynyt asemalle, Anna meni toisten matkustajien
joukossa ovesta ulos. Väistellen muita kuin pitaalisia hän pysähtyi
asemasillalle muistelemaan, miksi hän oli tullut tänne ja mitä
aikonut tehdä. Kaikkea, mikä ennen oli näyttänyt niin mahdolliselta,
oli kovin vaikea ajatella tässä hälisevässä laumassa, näiden
inhottavannäköisten ihmisten keskellä, jotka eivät jättäneet häntä
rauhaan. Milloin tuli kantajia tarjoamaan hänelle palveluksiaan,
milloin taas nuoret herrat, jotka kävelivät asemasillalla
kengänkorkojaan kopisuttaen ja äänekkäästi jutellen, vilkuilivat
häneen, milloin hätäiset vastaantulijat olivat törmätä yhteen
mennessään väärältä puolen ohi. Muistaessaan aikoneensa matkustaa
kauemmaksi, jollei vastausta ollut tullut, hän pysäytti erään
kantajan ja kysyi, eikä asemalla ollut näkynyt kreivi Vronskin
kuskia, joka oli lähetetty kirjettä viemään.

-- Kreivi Vronskin? Sieltä oli vastikään tässä vaunut vastassa
ruhtinatar Sorokinaa ja hänen tytärtään. Millainen mies se kuski on?

Kun Anna puhui kantajan kanssa, Mihailo-kuski tuli hänen luokseen
punakkana ja iloisena, kellonperät välkkyen sinisen keikarintakin
rinnuksessa, ja antoi hänelle kirjelapun silminnähtävästi ylpeänä
siitä, että oli niin hyvin toimittanut hänelle uskotun tehtävän. Anna
avasi kirjeen, ja hänen sydämensä sykertyi jo ennen kuin hän oli sitä
lukenutkaan.

"Olen hyvin pahoillani, etten ehtinyt saada kirjelappuasi
kaupungissa. Tulen kotiin kymmenen aikaan", Anna luki huolimattomalla
käsialalla kirjoitetut sanat.

"Vai niin! Sitä minä odotinkin!" ajatteli Anna katkerasti hymähtäen.

-- Hyvä, saat mennä kotiin, hän sanoi hiljaa kääntyen Mihailoon
päin. Hän puhui hiljaa, sillä sydämen nopea tykytys esti häntä
hengittämästä. "Ei, minä en anna sinun kiusata itseäni", ajatteli
hän eikä tarkoittanut tällä uhkauksellaan Vronskia tai itseään, vaan
sitä, joka pakotti hänet kärsimään. Hän lähti astelemaan siltaa
pitkin aseman ohi.

Kaksi asemasillalla kävelevää palvelustyttöä kääntyi katsomaan hänen
pukuaan ja arvioimaan sitä ääneen: "Oikeita ovat", he sanoivat hänen
pitseistään. Nuoret herrat eivät jättäneet häntä rauhaan. Ne menivät
taas hänen ohitseen vilkuillen häntä kasvoihin ja nauroivat keskenään
ja huusivat jotain luonnottomalla äänellä. Asemapäällikkö kysyi
ohimennessään, matkustaisiko hän eteenpäin. Poika, joka myi kaljaa,
tuijotti häneen herkeämättä. "Jumalani, minne minä menen?" Anna
ajatteli astuen yhä kauemmas asemasiltaa pitkin. Naiset ja lapset,
jotka olivat olleet vastassa silmälasipäistä herraa ja kulkivat
nyt äänekkäästi nauraen ja jutellen asemasiltaa pitkin, vaikenivat
ja katselivat häntä, kun hän tuli heidän kohdalleen. Hän kiiruhti
askeliaan ja meni loitommas heistä asemasillan reunalle. Tavarajuna
tuli asemalle. Asemasilta alkoi täristä, ja Annasta tuntui kuin hän
olisi taas ollut matkalla.

Yhtäkkiä hän muisti miehen, joka oli jäänyt junan alle sinä päivänä,
jolloin hän ensimmäisen kerran tapasi Vronskin, ja ymmärsi mitä oli
tehtävä. Nopein, kevein askelin hän laskeutui alas portaita, jotka
veivät vesipumpulta kiskoille, ja pysähtyi aivan ohikulkevan junan
viereen. Hän katseli vaunujen alustaa, hitaasti vierivän ensimmäisen
vaunun vipuja, rautaketjuja ja korkeita rautapyöriä ja koetti
silmämitalla määritellä etu- ja takapyörien keskiväliä ja hetkeä,
jolloin se osuisi hänen kohdalleen.

"Tuonne!" hän sanoi itselleen katsoen vaunun siimestämää
hiilensekaista hiekkaa, joka peitti ratapenkereen ja ratapölkyt,
"tuonne keskikohdalle, ja hän saa rangaistuksen ja minä pääsen
kaikista ja itsestäni."

Hän tahtoi heittäytyä ensimmäisen kohdalleen ehtineen vaunun alle;
mutta hänen käsivarressaan riippuva punainen käsilaukku pidätti
häntä; vaunun keskikohta oli jo ohi, ennen kuin hän oli saanut laukun
irti. Täytyi odottaa seuraavaa vaunua. Annan valtasi samantapainen
tunne kuin uimaan mennessä juuri ennen veteen heittäytymistä, ja
hän teki ristinmerkin. Tuo totunnainen kädenliike herätti hänen
sielussaan kokonaisen sarjan lapsuus- ja tyttöajan muistoja, ja
pimeys, joka oli peittänyt häneltä kaiken, hälveni yhtäkkiä ja
elämä välkkyi hetkisen hänen edessään kaikkine entisine valoisine
iloineen. Mutta hän ei hellittänyt katsettaan seuraavan lähenevän
vaunun pyöristä. Juuri sinä hetkenä, jolloin pyörien keskiväli tuli
hänen kohdalleen, hän heitti pois punaisen laukkunsa, painoi päänsä
hartioiden suojaan ja heittäytyi käsiensä varaan vaunun alle langeten
kevyesti polvilleen, kuin heti noustakseen jälleen. Samassa hän
kauhistui tekoaan. "Missä olen? Mitä minä teen? Miksi?" Hän tahtoi
nousta ja vetää päänsä pois, mutta jokin suunnattoman suuri sysäsi
häntä armotta päähän ja tarttui selkään. "Herra, anna minulle kaikki
anteeksi!" huokasi hän huomaten taistelun mahdottomaksi. Ukonkänttyrä
puuhaili rautoineen sopertaen jotain. Se kynttilä, jonka valossa Anna
oli lukenut hädän, petosten, surun ja pahuuden täyttämää kirjaa,
leimahti kirkkaammin kuin koskaan, valaisi hänelle kaiken, mikä ennen
oli ollut pimeyden peitossa, alkoi rätistä, himmeni sitten ja sammui
ainiaaksi.



KAHDEKSAS OSA



I


Lähes kaksi kuukautta oli kulunut. Kuuma kesä oli jo puolivälissä,
mutta Sergei Ivanovitsh pääsi vasta nyt lähtemään Moskovasta.

Sergei Ivanovitshin elämässä oli tänä aikana sattunut tärkeitä
tapauksia. Jo lähes vuosi sitten hän oli saanut valmiiksi
kirjansa, kuusivuotisen työn hedelmän, jonka nimenä oli Katsaus
valtiojärjestelmän muotoihin ja niiden perusteisiin Euroopassa
ja Venäjällä. Muutamia osia siitä samoin kuin koko johdanto oli
jo aikaisemmin julkaistu aikakauslehdissä, ja toisia osia Sergei
Ivanovitsh oli lukenut tuttavapiirilleen, joten teoksen aatteet eivät
olleet lukijoille täysin uusia. Sergei Ivanovitsh oli kuitenkin
otaksunut, että hänen kirjansa ilmestyminen tekisi syvän vaikutuksen
yleisöön ja saisi aikaan melkoista kuohuntaa tieteellisessä
maailmassa.

Huolellisen viimeistelyn jälkeen kirja oli viime vuonna ilmestynyt
painosta ja lähetetty kirjakauppoihin.

Sergei Ivanovitsh ei kysellyt keneltäkään kirjastaan eikä
tiedustellut edes kirjakaupoista sen menekkiä. Hän vastasi
haluttomasti ja teennäisen välinpitämättömästi ystäviensä
tiedusteluihin teoksen menestyksestä; mutta siitä huolimatta hän
seurasi tarkasti ja jännittyneenä kirjansa yleisöön ja kirjalliseen
maailmaan jättämää ensivaikutelmaa.

Mutta oli kulunut viikko, toinen ja kolmas, eikä ollut havaittavissa,
että kirja olisi tehnyt yleisöön minkäänlaista vaikutusta. Ainoastaan
hänen tutkijaystävänsä kajosivat siihen joskus keskusteluissa,
nähtävästi kohteliaisuudesta häntä kohtaan. Mutta hänen tuttavansa,
joita tieteellinen kirjallisuus ei yleensä huvittanut, eivät puhuneet
siitä mitään. Ja sivistyneistö, jolla etenkin nyt oli aivan muita
harrastuksia, oli täysin välinpitämätön Sergei Ivanovitshin teosta
kohtaan. Kirjallisuudessakaan ei kokonaiseen kuukauteen mainittu
teoksesta sanaakaan.

Sergei Ivanovitsh oli tarkkaan laskenut arvostelun kirjoittamiseen
menevän ajan, mutta kului kuukausi ja toinen eikä kuulunut mitään.

Ainoastaan "Severnyi Zuk"-lehden leikillisessä alakerrassa, jossa
puhuttiin erään kuuluisan laulajan laskevasta tähdestä, heitettiin
Koznyshevillekin muutaman ylenkatseellisen sanan mittainen letkautus,
jossa väitettiin hänen kirjansa jo aikoja sitten päätyneen yleiseksi
naurunaiheeksi.

Viimeinkin, lähes kolmen kuukauden kuluttua, ilmestyi eräässä
vakavassa aikakauslehdessä arvostelu Koznyshevin kirjasta. Sergei
Ivanovitsh tunsi arvostelijan. Hän oli kerran tavannut tämän
Golubtsovin luona.

Arvostelija oli hyvin nuori ja sairas mies, sangen näppärä katsausten
kirjoittaja, mutta varsin vähän sivistynyt ja arka henkilökohtaisissa
suhteissaan.

Huolimatta täydellisestä ylenkatseestaan arvostelijaa kohtaan Sergei
Ivanovitsh ryhtyi lukemaan arvostelua täysin kunnioittavaan sävyyn.
Se oli kauhea.

Nähtävästi sen kirjoittaja oli ymmärtänyt koko teoksen aivan
väärältä kannalta. Mutta hän oli osannut valita lainaamansa otteet
niin, että jokainen, joka ei ollut lukenut kirjaa (ja nähtävästi
monikaan ei ollut sitä lukenut), sai niistä sen varman vakaumuksen,
että koko kirja oli vain kokoelma korkealentoisia sanoja, joita
päälle päätteeksi oli usein käytetty vallan sopimattomasti (kuten
kysymysmerkit osoittivat), ja että kirjan tekijä oli aivan
sivistymätön ihminen. Kaikki se oli sanottu niin terävästi, että
Sergei Ivanovitsh olisi itse voinut kadehtia tätä terävyyttä; ja se
juuri olikin kauheaa.

Niin tunnollisesti kuin Sergei Ivanovitsh tutkiskelikin arvostelijan
johtopäätösten oikeutusta, hän ei hetkeksikään pysähtynyt niihin
puutteisiin ja virheisiin, joita arvostelussa ivattiin, vaan syventyi
heti muistelemaan sitä tilannetta, jossa oli tutustunut arvostelijaan.

"Loukkasinkohan minä häntä jollain tavoin?" Sergei Ivanovitsh kyseli
itseltään.

Hän muisti oikaisseensa kyseistä nuorta herraa keskustelussa
korjaamalla erään hänen käyttämänsä sanan, joka osoitti hänen
opintojensa puutteellisuuden, ja tämä selitti Sergei Ivanovitshille
koko arvostelun tyylin.

Tämän arvostelun jälkeen teoksesta ei kuulunut enää hiiskahdustakaan,
ja Sergei Ivanovitsh näki, että hänen kuusivuotinen työnsä, hartaan
vaivannäön ja rakkauden tulos, oli vaipunut unholaan jälkeä
jättämättä.

Sergei Ivanovitsh oli viisas, sivistynyt, terve ja toimelias
mies eikä tiennyt, mihin käyttäisi toimintatarmonsa. Keskustelut
vierassaleissa, konferensseissa, kokouksissa, komiteoissa ja muualla,
missä saattoi puhua, veivät osan hänen ajastaan; mutta vanhana
kaupunkilaisena hän varoi kokonaan antautumasta keskustelunhalunsa
valtaan (mitä hänen kokematon veljensä ei Moskovassa käydessään
ymmärtänyt tehdä), joten hänelle jäi vielä paljon joutoaikaa ja
henkisiä voimia muuhun työhön.

Hänen onnekseen virisi hiljaisena kytenyt slaavilaiskysymys tänä
hänelle raskaana ja ikävänä aikana täyteen liekkiin vallaten
koko yleisön ja sysäten syrjään muut muodissa olleet kysymykset:
kysymyksen vierasuskoisista, amerikkalaisista ystävistä, Samaran
läänin nälänhädästä, suuresta näyttelystä ja spiritismistä, ja
Sergei Ivanovitsh joka oli ennenkin ollut eräs tämän kysymyksen
esiinnostajista, antautui nyt kokonaan sen valtaan.

Niissä piireissä, joihin Sergei Ivanovitsh kuului, ei tähän aikaan
puhuttu eikä kirjoitettu mistään muusta kuin Serbian sodasta. Kaikki
se, mitä joutilas väki tavallisesti tekee aikansa tappamiseksi,
tehtiin nyt serbialaisten hyväksi. Tanssiaiset, konsertit,
päivälliset, tulitikkulaatikot, naisten puvut, oluet ja ravintolat --
kaikki oli todisteena yleisön myötätunnosta slaaveja kohtaan.

Tämän asian johdosta puhuttiin ja kirjoitettiin paljon sellaista,
mitä Sergei Ivanovitsh ei yksityiskohdissaan voinut hyväksyä. Hän
näki, että slaavilaiskysymys oli niitä muotiviehtymyksiä, jotka
vähän väliä vaihtuen tyydyttivät säätyläisten puuhailuntarvetta;
hän näki senkin, että monet ajoivat tätä asiaa itsekkäissä ja
turhamaisissa tarkoituksissa. Hän myönsi, että sanomalehtiin
painettiin paljon joutavaa ja liioiteltua vain jotta niiden ääni
kuuluisi yli muiden ja voittaisi siten yleisön huomion. Hän
ei myöskään voinut olla huomaamatta, että yleisön innostuksen
aallon harjalla keikkuivat ja pitivät eniten ääntä menestykseensä
tyytymättömät henkilöt: ylipäälliköt vailla armeijaa, ministerit
vailla ministeriötä, sanomalehtimiehet vailla lehteä ja
puoluejohtajat vailla johdettavia. Hän näki slaavilaisasiassa yhtä
ja toista kevytmielistä ja naurettavaa, mutta hän oli vakuuttunut
siitä, että sen ytimenä oli todellinen, yhä kasvava innostus,
joka yhdisti kaikki yhteiskuntaluokat ja jota ei voinut olla
kannattamatta. Samanuskoisten slaaviveljien ahdistus oli herättänyt
yleistä myötätuntoa kärsiviä ja vihaa sortajia kohtaan. Suuren asian
puolesta taistelevien serbialaisten ja montenegrolaisten sankaruus
oli synnyttänyt koko kansassa halun auttaa heimoveljiä ei ainoastaan
sanoilla vaan teoilla.

Erityisen ilahduttava seikka oli Sergei Ivanovitshin mielestä yleisen
mielipiteen ilmaus. Yleisö oli lausunut selvästi julki oman kantansa.
Kansan sielu oli saanut ilmauksensa, kuten Sergei Ivanovitshilla
oli tapana sanoa. Ja mitä enemmän hän työskenteli tämän asian
hyväksi, sitä selvemmäksi hänelle kävi sen valtava, käänteentekevä
historiallinen merkitys.

Hän omisti kaikki voimansa tuon suuren asian palvelukseen eikä
muistanutkaan enää ajatella kirjaansa.

Se vei kaiken hänen aikansa niin tarkkaan, ettei hän ehtinyt vastata
kaikkiin hänelle tuleviin kirjeisiin ja pyyntöihin.

Tehtyään työtä koko kevään ja alkukesän hän sai vasta heinäkuussa sen
verran vapaata aikaa, että saattoi lähteä veljensä luo maalle.

Hän tahtoi levätä parin viikon ajan ja nauttia katsellessaan kansan
kaikkein pyhimmässä, maan sydämessä, tuota kansan hengen nousua,
josta hän oli kaikkien pääkaupunkilaisten tavoin täysin vakuuttunut.
Katavasov, joka oli jo kauan sitten luvannut tulla maalle Leviniä
tervehtimään, lähti hänen mukaansa.



II


Sergei Ivanovitsh ja Katavasov olivat tuskin ehtineet ajaa Kurskin
asemalle[101], jossa tänään oli erityisen vilkas liikenne, nousta
vaunuista ja etsiä silmiinsä matkatavaroiden kanssa perässä ajaneen
lakeijansa, kun vapaaehtoisia ajoi neljällä ajurilla aseman eteen.
Joukko hienostonaisia otti heidät vastaan kukkakimpuin ja seurasi
heitä sisälle asemarakennukseen suuren kansanjoukon saattamana.

Odotussalin ovella yksi vastaanottajanaisista kääntyi Sergei
Ivanovitshin puoleen.

-- Oletteko tekin saattamassa? hän kysyi ranskaksi.

-- Ei, ruhtinatar, olen itse lähdössä. Menen vähän lepäämään veljeni
luo. Oletteko te aina saattamassa, kun vapaaehtoisia lähtee? sanoi
Sergei Ivanovitsh tuskin huomattavasti hymyillen.

-- Eihän sitä muuta voi! vastasi ruhtinatar. -- Eikö meiltä olekin
lähetetty jo kahdeksansataa? Malvinski ei uskonut.

-- Yhdeksättä sataa. Jos ottaa lukuun nekin, jotka ovat lähteneet
toista tietä, heitä on jo yli tuhat, sanoi Sergei Ivanovitsh.

-- No sitähän minä juuri sanoin! innostui ruhtinatar. -- Ja eikö
olekin uhrattu jo lähes miljoona ruplaa?

-- Enemmän, ruhtinatar.

-- Millainen on tämän päivän uutissähkösanoma? Ovatko turkkilaiset
taas saaneet selkäänsä?

-- Näkyvät saaneen, vastasi Sergei Ivanovitsh. He puhuivat
sähkösanomasta, joka vahvisti todeksi aiemmin levineen huhun
turkkilaisten tappioista ja paosta ja seuraavana päivänä
odotettavissa olevasta ratkaisevasta taistelusta.

-- Ai niin, tiedättekö, eräs hyvin viehättävä nuori mies on pyytänyt
päästä mukaan. Minä en ymmärrä, miksi häntä ei ole tahdottu ottaa.
Kuulkaa, olisitteko te niin hyvä ja kirjoittaisitte pari sanaa hänen
puolestaan. Minä tunnen hänet, kreivitär Lidia Ivanovna on hänet
lähettänyt.

Saatuaan ruhtinattarelta tarkempia tietoja vapaaehtoiseksi pyrkivästä
nuorukaisesta Sergei Ivanovitsh meni ensimmäisen luokan vaunuun,
kirjoitti kirjelapun asianomaisille ja vei sen ruhtinattarelle.

-- Tiedättekö, että tunnettu kreivi Vronski matkustaa tässä junassa,
sanoi ruhtinatar, kasvot voitonriemuisessa ja merkitsevässä hymyssä,
kun Sergei Ivanovitsh oli taas löytänyt hänet ja antanut hänelle
kirjoittamansa kirjelapun.

-- Minä kuulin, että hän lähtisi, mutta en tiennyt milloin. Tässäkö
junassa?

-- Minä näin hänet. Hän on tuolla. Vain äiti on saattamassa häntä.
Tämä on kaiketi parasta, mitä Vronski voi tehdä.

-- Aivan niin.

Heidän siinä puhellessaan kansanjoukko tunkeutui heidän ohitseen
ravintolahuoneeseen. Sen mukana seurattuaan he kuulivat kovan äänen
ja näkivät ruokapöydän ääressä malja kädessä seisovan herran,
joka piti puhetta vapaaehtoisille. "Uhraamaan voimanne uskomme,
ihmiskunnan ja veljiemme edestä" herra puhui korottaen yhä ääntään.
"Äiti Moskova siunaa teitä suureen työhönne. Eläköön!" päätti hän
äänekkäästi ja itku kurkussa.

Kaikki huusivat "eläköön!", ja uusi joukko syöksyi saliin ja oli
vähällä kaataa ruhtinattaren.

-- Kas, ruhtinatar! Mitä kuuluu? sanoi yhtäkkiä paikalle ilmestynyt
Stepan Arkadjevitsh kasvot säteilevässä hymyssä. -- Eikö hän
puhunutkin kauniisti ja lämpimästi? Bravo! Kas, tekin, Sergei
Ivanovitsh! Ettekö tekin sanoisi puolestanne jotain, ymmärrättehän,
rohkaisuksi. Tehän osaatte niin hyvin, lisäsi hän kunnioittavasti ja
varovasti hymyillen ja tarttuen hellävaroen hänen käsikoukkuunsa.

-- Ei, minä lähden heti.

-- Minne?

-- Maalle, veljeni luo, vastasi Sergei Ivanovitsh.

-- No, siellähän te tapaatte minun vaimoni. Minä kirjoitin juuri
hänelle, mutta te ehditte aiemmin perille. Olkaa hyvä ja sanokaa
hänelle, että tapasitte minut ja että all right. Hän kyllä
ymmärtää. Niin, ja kertokaa hänelle, että minut on nimitetty siihen
yhdistettyyn komiteaan... Hän kyllä ymmärtää mihin. Ne ovat niitä les
petites misères de la vie humaine[102], hän sanoi ruhtinattarelle
ikään kuin anteeksi pyytäen. -- Ajatelkaas, että ruhtinatar Mjahkaja,
ei Liza, vaan Bibich, lähettää kuin lähettääkin tuhat kivääriä ja
kaksitoista sairaanhoitajatarta. Olenko minä jo kertonut teille siitä?

-- Kyllä minä olen kuullut, vastasi Sergei Ivanovitsh vastahakoisesti.

-- Vahinko, että te matkustatte pois, sanoi Stepan Arkadjevitsh.
-- Huomenna me järjestämme päivälliset kahdelle sotaanlähtijälle:
pietarilaiselle Dimer-Bartnjanskille ja Grisha Veslovskille,
tunnettehan? Veslovski on äskettäin mennyt naimisiin. Siinä vasta
poika! Vai mitä, ruhtinatar?

Ruhtinatar katsahti Koznysheviin vastaamatta mitään. Mutta Stepan
Arkadjevitshia ei vähääkään ujostuttanut se seikka, että Sergei
Ivanovitsh ja ruhtinatar näyttivät tahtovan päästä hänen seurastaan.
Hän hymyili ja katseli milloin ruhtinattaren hatun sulkaa, milloin
ohikulkijoita, ikään kuin muistellen jotain. Nähdessään naisen, jolla
oli rahankeräyslipas, hän kutsui tämän luokseen ja pani siihen viiden
ruplan setelin.

-- En voi tyynesti katsella noita lippaita niin kauan kuin minulla on
rahaa, hän sanoi. -- Mitäs arvelette tämänpäiväisestä sähkösanomasta?
Kunnon poikia ne montenegrolaiset!

-- Mitä te sanotte! hän huudahti, kun ruhtinatar ilmoitti Vronskin
matkustavan tässä junassa. Hetkiseksi hänen kasvonsa synkistyivät
ja niistä kuvastui suru, mutta kun hän vähän ajan päästä keveästi
notkuvin jaloin ja poskipartaansa silitellen astui huoneeseen, jossa
Vronski oli, ei hän enää ollenkaan muistanut epätoivoista itkuaan
sisarensa ruumiin ääressä; hän näki Vronskissa vain sankarin ja
vanhan ystävän.

-- Niin paljon puutteita kuin hänessä onkin, ei häntä silti voi
tuomita, sanoi ruhtinatar Sergei Ivanovitshille, kun Oblonski oli
lähtenyt heidän luotaan. -- Aito venäläinen, slaavilainen luonne!
Minä vain pelkään, että hänen näkemisensä tuottaa Vronskille
mielipahaa. Oli miten oli, mutta minua liikuttaa sen miehen kohtalo.
Puhutelkaa häntä matkalla, sanoi ruhtinatar.

-- Kenties, jos saan tilaisuuden.

-- Minä en ole koskaan pitänyt hänestä. Mutta tämä sovittaa
paljon. Oletteko kuullut, että hän vie koko eskadroonan omalla
kustannuksellaan?

-- Niin ovat kertoneet.

Kuului kellon soitto. Kaikki kiiruhtivat ovea kohti.

-- Tuolla hän tulee! sanoi ruhtinatar viitaten Vronskiin, joka pitkä
päällystakki yllään ja leveälierinen musta hattu päässä käveli
käsikoukkua äitinsä kanssa. Oblonski kulki hänen rinnallaan jutellen
vilkkaasti jostain.

Vronski katsoi eteensä kulmat kurtussa, ikään kuin ei olisi kuullut
Stepan Arkadjevitshin puhetta.

Luultavasti Oblonskin huomautuksen johdosta hän käänsi hiukan päätään
sinne päin, missä ruhtinatar ja Sergei Ivanovitsh seisoivat, ja
kohotti vaiti hattuaan. Hänen vanhentuneet ja kärsimyksestä kertovat
kasvonsa näyttivät kivettyneiltä.

Tultuaan vaununsa luo hän antoi äitinsä mennä edeltä ja katosi
vaunuosastoonsa.

Asemasillalla kajahti keisarihymni ja moninkertaiset hurraa- ja
eläköönhuudot. Muuan vapaaehtoisista, pitkä ja hyvin nuori mies,
jolla oli sisäänpainunut rinta, kumarteli erityisen näkyvästi ja
heilutteli huopahattuaan ja kukkavihkoaan päänsä yllä. Hänen takaansa
kurkotteli ja kumarteli kaksi upseeria ja vanhempi parrakas mies,
jolla oli päässään rasvainen lippalakki.



III


Sanottuaan hyvästit ruhtinattarelle Sergei Ivanovitsh nousi seuraansa
liittyneen Katavasovin kanssa täyteen sullottuun vaunuun, ja juna
lähti.

Tsaritsynin asemalla oli laulukuoro junaa vastassa. Taaskin
vapaaehtoiset kurkottelivat ja kumartelivat, mutta Sergei Ivanovitsh
ei kiinnittänyt heihin huomiota; hän oli ollut siksi paljon
tekemisissä vapaaehtoisten kanssa ja tunsi niin hyvin näiden
perustyypin, ettei se enää kiinnostanut häntä. Sen sijaan Katavasov,
joka ahkerana tiedemiehenä oli pysynyt syrjässä näistä asioista, oli
hyvin utelias kuulemaan jotain vapaaehtoisista ja kyseli yhtä ja
toista Sergei Ivanovitshilta.

Sergei Ivanovitsh neuvoi häntä menemään hetkeksi toiseen luokkaan
juttelemaan heidän kanssaan. Seuraavalla asemalla Katavasov teki
hänen neuvonsa mukaan.

Hän meni toiseen luokkaan ja teki tuttavuutta vapaaehtoisten
kanssa. He istuivat vaunun nurkassa äänekkäästi jutellen ja
näyttivät tietävän, että matkustajien huomio suuntautui heihin.
Kaikkein kovaäänisin oli pitkä, matalarintainen nuorukainen. Hän
oli nähtävästi juovuksissa ja kertoi jostain oppilaitoksessaan
sattuneesta tapauksesta. Häntä vastapäätä istui keski-ikäinen upseeri
yllään kaartilaispuvun itävaltalainen sotilasihokas. Hän kuunteli
hymyillen kertojaa ja koetti hillitä tätä. Kolmas, tykistöupseeri,
istui matka-arkullaan heidän vieressään. Neljäs nukkui. Ryhdyttyään
keskustelemaan nuorukaisen kanssa Katavasov sai tietää, että hän
oli rikas moskovalainen kauppiaanpoika, joka jo kahdenkymmenen
vuoden iässä oli ehtinyt tuhlata koko suuren omaisuutensa. Hän
näytti heikolta ja hemmotellulta eikä sen vuoksi miellyttänyt
Katavasovia; hän oli nähtävästi vakuuttunut sankarityönsä suuruudesta
ja ryypiskelyn innostamana kerskaili siitä mitä vastenmielisimmällä
tavalla.

Toinen, eron saanut upseeri, teki myös epämiellyttävän vaikutuksen
Katavasoviin. Se mies oli kokeillut ties mitä. Hän oli ollut
rautatievirkailijana, isännöitsijänä ja tehtailijana ja puhui
kaikesta käyttäen aivan tarpeettomasti ja väärin tieteellisiä
nimityksiä.

Toisin kuin edelliset, miehistä kolmas, tykistöläinen, miellytti
Katavasovia kovasti. Hän oli vaatimaton ja hiljainen mies, joka
nähtävästi uhkui kunnioitusta entisen kaartinupseerin arvoa ja nuoren
kauppiaan sankarillista uhrautuvaisuutta kohtaan eikä puhunut mitään
omasta itsestään. Kun Katavasov kysyi häneltä, mikä oli saanut hänet
lähtemään Serbiaan, hän vastasi vaatimattomasti:

-- No kun muutkin menevät. Täytyyhän niitä serbialaisiakin auttaa.
Sääliksi käy.

-- Varsinkin teitä tykistöläisiä kuuluu siellä olevan vähän, sanoi
Katavasov.

-- Minäkään en ole ollut kauan tykistössä; ehkä määräävätkin
jalka- tai ratsuväkeen.

-- Kuinka niin, kun juuri tykistöläisistä on suurin puute? sanoi
Katavasov päätellen tykistöläisen iästä, että hänellä täytyi olla jo
huomattava virka-arvo.

-- Minä en ole ollut paljon tykistössä, erosin jo junkkerina, hän
sanoi ja alkoi selittää, miksi ei ollut suorittanut tutkintoa.

Katavasovin saama yleisvaikutelma oli epäedullinen, ja kun
vapaaehtoiset olivat menneet asemalle juomaan, Katavasov päätti
tutkia, minkä vaikutelman muut matkustajat olivat vapaaehtoisista
saaneet. Vaunussa oli muuan vanha sotilastakkinen matkustaja, joka
oli koko ajan kuunnellut Katavasovin ja vapaaehtoisen keskustelua.
Jäätyään hänen kanssaan kahden Katavasov kääntyi hänen puoleensa.

-- Kuinka monenlaisissa asemissa kaikki nuo sotaanlähtijät ovatkaan
olleet, sanoi Katavasov epämääräisesti haluten ilmaista oman kantansa
ja ottaa selvän ukon kannasta.

Ukko oli sotilas, joka oli ottanut osaa kahteen sotaretkeen. Hän
tiesi mitä sotilaanaolo merkitsee, ja noiden herrojen näöstä
ja puheista ja siitä uljuudesta, jota he osoittivat pullon
kallistamisessa, hän päätti, että he olivat huonoja sotilaita. Hän
oli sitä paitsi kotoisin maaseutukaupungista ja hänen olisi tehnyt
mieli kertoa, että heidän kaupungistaan oli lähtenyt vapaaehtoiseksi
muuan juopoksi ja varkaaksi tunnettu entinen sotamies, jota kukaan
ei enää tahtonut ottaa työhön. Mutta tietäen kokemuksesta, kuinka
vaarallista nykyisen mielialan vallitessa oli mennä sanomaan mitään
moittivaa vapaaehtoisista, hänkin koetti vakoilla Katavasovia.

-- No siellä kyllä tarvitaan väkeä. Sanotaan, että serbiupseereista
ei ole mihinkään.

-- Niin, ja nämähän ovat niin hurjia, hän sanoi silmät naurussa.
He alkoivat jutella viimeisestä sotauutisesta, ja kumpikin salasi
toiseltaan olevansa ymmällä siitä, ketä vastaan seuraavan päivän
taistelu käytäisiin, koska viimeisen tiedonannon mukaan turkkilaiset
oli täydellisesti tuhottu kaikissa asemissaan. Näin he erosivat
paljastamatta toisilleen omaa kantaansa.

Palattuaan omaan vaunuunsa Katavasov kertoi tahtomattaan vilpistellen
Sergei Ivanovitshille huomionsa vapaaehtoisista, jotka hänen
kuvauksensa nojalla olivat oivallisia, kunnon poikia.

Suurella kaupunkiasemalla vapaaehtoisia tervehdittiin taas lauluin
ja huudoin, taaskin yleisön seassa kierteli miehiä ja naisia
rahakeräyslippaineen, ja läänin pääkaupungin hienostonaiset
toivat kukkavihkoja vapaaehtoisille ja kulkivat heidän jäljessään
ravintolan puolelle; mutta tämä kaikki oli jo paljon vähäisempää ja
mitättömämpää kuin Moskovassa.



IV


Junan seistessä läänin pääkaupungin asemalla Sergei Ivanovitsh käveli
edestakaisin asemasillalla menemättä ollenkaan ravintolaan.

Kulkiessaan ensimmäisen kerran Vronskin osaston ohi hän huomasi
ikkunan olevan verhon peitossa. Mutta astellessaan toisen kerran ohi
hän näki vanhan kreivittären ikkunan luona. Tämä kutsui Koznyshevin
luokseen.

-- Saatan poikaani Kurskiin saakka, sanoi kreivitär.

-- Niin olen kuullut, Sergei Ivanovitsh sanoi pysähtyen ikkunan luo
ja kurkistaen sisään. -- Kovin kaunis teko pojaltanne! hän lisäsi
huomatessaan, ettei Vronski ollut vaununosastossa.

-- Niin, mitäpä muutakaan hän onnettomuuden jälkeen enää voisi tehdä.

-- Miten kauhea tapaus! sanoi Sergei Ivanovitsh.

-- Voi, mitä kaikkea olen saanut kokea! Tulkaa sisään... Voi, mitä
minä olen saanut kokea, toisti hän, kun Sergei Ivanovitsh oli tullut
sisään ja istuutunut hänen viereensä sohvalle. -- Sitä ei voi
kuvitella! Kuuteen viikkoon hän ei puhunut mitään kenenkään kanssa,
ja söi vain silloin, kun minä rukoilin häntä syömään. Eikä häntä
voinut hetkeksikään jättää yksin. Me piilotimme kaiken, millä hän
olisi voinut tappaa itsensä; me asuimme kyllä alakerrassa, mutta
mistään ei voinut olla varma. Te kai tiedätte, että poikani jo kerran
ennenkin yritti ampua itsensä tuon saman naisen tähden, sanoi vanha
rouva, ja kurtisti kulmiaan muistaessaan tuon tapauksen. -- Niin, hän
lopetti elämänsä niin kuin sellaisen naisen kuuluikin se lopettaa.
Hänen piti saada kuollakin alhaisesti, inhottavasti.

-- Me emme kelpaa tässä tuomareiksi, kreivitär, sanoi Sergei
Ivanovitsh huoaten, -- mutta minä ymmärrän, miten raskasta se on
ollut teille.

-- Oi, älkää puhukokaan! Minä asuin maatilallani ja poikani oli
käymässä luonani. Tuotiin eräs kirjelappu. Hän kirjoitti vastauksen
ja lähetti sen. Me emme tienneet, että se nainen oli siellä asemalla.
Minä olin juuri ehtinyt mennä makuukamariini, kun minun Maryni
kertoi minulle, että eräs ylhäisönainen oli heittäytynyt junan alle
asemalla. Oli aivan kuin salama olisi iskenyt minuun. Minä käsitin
heti, että se oli hän. Minä kielsin heti kertomasta pojalleni. Mutta
muut olivat jo puhuneet. Hänen kuskinsa oli ollut siellä ja nähnyt
kaiken. Kun minä juoksin hänen huoneeseensa, hän oli aivan kuin
järjiltään -- oli kammottavaa katsoa häntä. Sanomatta sanaakaan hän
ajoi sinne. En tiedä mitä kaikkea siellä sitten tapahtui, mutta
hänet tuotiin kotiin aivan kuin kuolleena. Minä en olisi tuntenut
häntä. Prostration complète[103], sanoi lääkäri. Sitten alkoi miltei
raivohulluus. Oi, ei puhuta siitä enää! sanoi kreivitär heilauttaen
kättään kuin karkottaakseen sen kaiken mielestään. -- Kauheaa
aikaa! Ei, sanokaa mitä hyvänsä, hän oli huono nainen. Kaikenlaisia
hurjia ja mielettömiä intohimoja niitä onkin! Teki kaiken pelkästä
erikoisuudentavoittelusta. Siinä hän sen erikoisuutensa nyt osoitti!
Tuhosi itsensä ja kaksi hyvää ihmistä -- oman miehensä ja minun
poikaraukkani!

-- Tiedättekö mitään hänen miehestään, kreivitär? kysyi Sergei
Ivanovitsh.

-- Hän otti tytön luokseen. Aljosha oli alkuaikoina suostuvainen
kaikkeen. Mutta nyt häntä vaivaa kauheasti, että hän antoi tyttärensä
vieraan ihmisen huostaan. Hän ei voi kuitenkaan ottaa sanaansa
takaisin. Karenin kävi hautajaisissa. Mutta me järjestimme niin,
ettei hänen ja Aljoshan tarvinnut tavata toisiaan. Hänen, Kareninin,
oli sentään helpompi kestää isku. Hänhän pääsi siten kahleistaan.
Mutta minun poikarukkani oli antautunut kokonaan sille naiselle,
jättänyt hänen takiaan kaikkensa -- virkauransa, seuraelämän ja
minut, eikä tuo nainen sittenkään säälinyt häntä, vaan tahallaan
tuhosi hänet kokonaan. Ei, sanokaa mitä tahdotte, jo sellainen
kuolemakin todistaa, että hän oli alhainen, uskontoa vailla oleva
nainen. Suokoon Jumala minulle anteeksi, mutta minä vihaan hänen
muistoansakin, kun näen poikani tuhoutuvan.

-- Kuinka poikanne voi nykyään?

-- Jumalan onni tämä Serbian sota. Minä olen liian vanha sitä
ymmärtämään, mutta hänelle se tuli kuin Jumalan lähettämänä. Minua
hänen äitinään se kyllä pelottaa, ja sanotaanpa sitäkin, että
ce n'est pas très hien vu à Petersbourg[104]. Mutta mitäpä minä
voin tehdä! Hänen ystävänsä Jashvin, joka oli pelannut kaiken
omaisuutensa, lähti Serbiaan. Matkalla hän poikkesi Aljoshan luona
ja sai hänetkin lähtemään sinne. Se kiinnostaa häntä nyt edes jonkin
verran. Koettakaa tekin puhua hänen kanssaan ja virkistää häntä,
olkaa niin hyvä. Hän on niin suruissaan. Kaiken lisäksi hänen
hampaitaankin on alkanut särkeä. Hän olisi varmaan hyvillään, jos
saisi tavata teitä. Olkaa hyvä ja puhukaa hänen kanssaan; hän kävelee
junan toisella puolella olevalla sillalla.

Sergei Ivanovitsh sanoi, että hänestäkin olisi hyvin hauska tavata
Vronski, ja meni junan toiselle puolen.



V


Vronski käveli edestakaisin asemasillalle kasattujen viljasäkkien
pitkässä iltavarjossa. Hattu silmillä ja kädet pitkän päällystakin
taskuissa hän asteli kuin peto häkissään, kääntyen aina nopeasti
ympäri kaksikymmentä askelta käveltyään. Sergei Ivanovitshin mielestä
Vronski ei ollut huomaavinaan hänen lähestymistään, mutta se ei
vaivannut häntä, sillä hänellä ei ollut mitään henkilökohtaisia
asioita selvitettävänä Vronskin kanssa.

Tällä hetkellä Vronski oli Sergei Ivanovitshin silmissä suuren
tehtävän tärkeä suorittaja, ja Koznyshev katsoi velvollisuudekseen
kannustaa häntä ja osoittaa hänelle hyväksymisensä. Hän astui
Vronskin luo.

Vronski pysähtyi ja katsoi häneen tarkkaavaisesti. Tunnistaessaan
tulijan Sergei Ivanovitshiksi hän astui pari askelta tätä vastaan ja
puristi lujasti tämän kättä.

-- Ehkä ette olisi tahtonut tavata minua, sanoi Sergei Ivanovitsh; --
mutta enkö voisi mitenkään olla teille avuksi?

-- Tuskinpa minun on ketään niin vähän ikävä tavata kuin teitä, sanoi
Vronski. -- Suokaa anteeksi, mutta minun elämässäni ei ole mitään
hyvää.

-- Minä ymmärrän sen ja tahdoin vain tarjota teille apuani, sanoi
Sergei Ivanovitsh katsellen Vronskin kärsiviä kasvoja. -- Ettekö
tarvitse kirjettä Risticille tai Milanille?

-- Ei, ei! sanoi Vronski ymmärtäen vaivoin, mistä oli kysymys. --
Jos haluatte, niin kävellään vähän. Vaunussa on tukahduttavaa. Niin,
kirjettäkö? Ei, kiitos vain. Kuolemiseen ei tarvita suosituskirjeitä.
Turkkilaisille kenties... voisi suositella, hän lisäsi hymyillen.
Silmien ilme pysyi vihaisen kärsivänä.

-- Niin, mutta teidän olisi kai helpompi selvittää siellä asianne,
jos asianomaiset saisivat tietoa teistä. Aivan niin kuin tahdotte.
Vapaaehtoisia vastaan on jo tehty niin paljon kaikenlaisia
hyökkäyksiä, että teidänlaisenne mies kohottaa heidän asemaansa
yleisön silmissä.

-- Minunlaiseni mies, vastasi Vronski, -- on siitä hyvä, ettei
elämä ole hänelle minkään arvoinen. Fyysistä tarmoa minulla taas
on riittävästi raivatakseni itselleni tien rintaman läpi tai
kaatuakseni, siitä olen varma. Olen hyvilläni, että on olemassa
jotain, minkä vuoksi voin antaa elämäni, joka ei minua enää
viehätä. Kelpaahan edes jollekin, ja hän väräytti kärsimättömästi
leukapieltään hellittämättömän hammaskivun takia. Kipu muutti
väkisinkin hänen ilmeensä toisenlaiseksi kuin miltä hän olisi
tahtonut näyttää.

-- Siellä te virkoatte uuteen elämään, saattepa nähdä, sanoi
Sergei Ivanovitsh tuntien itsensä liikuttuneeksi. -- Omien veljien
vapauttaminen ikeen alta on sekä elämän että kuoleman arvoinen
päämäärä. Luoja suokoon teille ulkonaista menestystä ja sisäistä
rauhaa, lisäsi hän ja ojensi kätensä.

Vronski puristi sitä lujasti.

-- Aseeksi minä voin vielä kelvata johonkin. Mutta ihmisenä olen
pelkkä raunio, lausui hän painokkaasti.

Hampaan jäytävä kolotus toi hänen suuhunsa liikaa sylkeä ja esti
häntä puhumasta. Hän vaikeni ja katsoi kiskoja pitkin vitkaan
liukuvan hiilivaunun pyöriä.

Ja yhtäkkiä kokonaan toinen vaiva, piinallinen sisäinen tukala
olo sai hänet hetkeksi unohtamaan hammaskipunsa. Hiilivaunun ja
kiskojen näky ja keskustelu tuttavan kanssa, jota hän ei ollut
tavannut onnettomuuden jälkeen, toi Vronskille yhtäkkiä mieleen
hänet, tai oikeammin sen, mitä hänestä oli ollut jäljellä silloin
kun Vronski oli kuin järjetön syöksynyt rautatieaseman kasarmiin:
pöydällä vieraiden keskellä häpeämättä viruvan, vielä elämäntäyteisen
verisen ruumiin, takakenossa olevan, ehyenä säilyneen pään raskaine
palmikkoineen ja ohimoille kihartuvine hiuksineen. Ihanille kasvoille
oli jäänyt outo ilme: se oli puoliavoimien punaisten huulien
liepeillä säälittävä ja auki jääneissä silmissä kammottava. Kasvot
näyttivät toistavan ääneen ne kamalat sanat tulevasta katumuksesta,
jotka hän kerran heidän riidellessään oli Vronskille sanonut.

Vronski koetti muistella Annaa sellaisena kuin hän oli ollut heidän
tavatessaan toisensa ensimmäisen kerran niin ikään rautatieasemalla,
-- salaperäisenä, ihanana, rakastavana, onnea etsivänä ja antavana
eikä katkeran kostonhaluisena, jollaisena Vronski muisti hänet
viimeisiltä ajoilta. Vronski koetti muistella heidän yhdessäolonsa
parhaimpia hetkiä; mutta ne olivat nyt iäksi pilalla. Hänen
mieleensä palasi vain voitostaan ilkkuva nainen, joka oli täyttänyt
uhkauksensa ja painanut hyödyttömän, ikuisesti jäytävän katumuksen
hänen sieluunsa. Hän ei enää tuntenut hammassärkyä, ja hänen kasvonsa
värähtelivät tukahdetusta itkusta.

Asteltuaan pari kertaa vaiti jauhosäkkien ohi ja saatuaan taas
tunteensa hallintaan hän kääntyi tyynenä Sergei Ivanovitshin puoleen:

-- Ettekö ole saanut sähkösanomaa eilisen jälkeen? Niin, ovat
voittaneet kolmannen kerran, mutta huomiseksi odotetaan ratkaisevaa
taistelua.

Keskusteltuaan vielä Milanin julistamisesta kuninkaaksi ja niistä
tärkeistä seurauksista, joita sillä saattaisi olla, he erosivat
toisen soiton jälkeen ja menivät kumpikin omaan vaunuunsa.



VI


Koska Sergei Ivanovitsh ei ollut voinut tietää milloin pääsisi
lähtemään, hän ei ollut lähettänyt veljelleen sähkösanomaa tulostaan
eikä tilannut hevosia vastaan. Levin ei ollut kotosalla, kun
Katavasov ja Sergei Ivanovitsh kello 12:n aikaan päivällä saapuivat
kartanon kuistin eteen pienissä vuokrarattaissa, pölyisinä kuin
murjaanit. Kitty, joka istui kuistilla isänsä ja sisarensa kanssa,
tunsi lankonsa ja juoksi alas häntä vastaan.

-- Kuinka te saatoitte olla ilmoittamatta tulostanne, Kitty sanoi
ojentaen kätensä Sergei Ivanovitshille ja kurottaen otsansa hänen
suudeltavakseen.

-- Me pääsimme mainiosti näinkin eikä tarvinnut häiritä teitä,
Sergei Ivanovitsh vastasi. -- Minä olen niin pölyinen, että pelottaa
koskea. En tiennyt milloin pääsisin, oli niin paljon työtä. Teillä on
kaikki ennallaan, hän lisäsi hymyillen, -- te nautitte yhä hiljaista
onneanne täällä rauhan satamassa. Tässä on nyt ystävämme Fjodor
Vasiljevitsh hänkin tuli viimein.

-- Mutta minä en ole murjaani; peseydyttyäni olen kyllä ihmisen
näköinen, sanoi Katavasov leikkisästi antaen kättä ja hymyillen
hampaat tummien kasvojen keskeltä erikoisesti välkkyen.

-- Kostja tulee hyvin iloiseksi. Hän meni ulkokartanoon. Hänen
pitäisi pian tulla.

-- Harjoittaa yhä maataloutta. Rauhan satamapa tosiaankin, sanoi
Katavasov. -- Kaupungissa ei tiedetä mistään muusta kuin Serbian
sodasta. Kuinkas minun ystäväni siihen suhtautuu? Varmaan jotenkin
eri tavalla kuin muut ihmiset?

-- No ei, ihan tavallisesti. Niin kuin toisetkin, vastasi Kitty ja
katsahti hieman hämillään Sergei Ivanovitshiin. Minä lähetän heti
hakemaan häntä. Isä on nyt meillä. Hän tuli äskettäin ulkomailta.

Lähdettyään hakemaan Leviniä ja toimitettuaan pölyn peittämät vieraat
peseytymään, toisen kirjastohuoneeseen, toisen entiseen Dollyn
huoneeseen, ja käskettyään valmistaa vieraille aamiaista Kitty juoksi
kuistikolle käyttäen hyväkseen täyttä liikkumisvapauttaan, jota oli
ollut vailla raskautensa aikana.

-- Sergei Ivanovitsh ja professori Katavasov tulivat, hän sanoi.

-- Vai niin, ja vielä näin kuumana aikana! sanoi ruhtinas.

-- Ei, isä, hän on hyvin herttainen ja Kostjakin pitää hänestä
kovasti, sanoi Kitty anovasti hymyillen, sillä hän oli huomannut
ivallisen ilmeen isänsä kasvoilla.

-- Enhän minä mitään sanokaan.

-- Mene sinä, sisko hyvä, heidän luokseen, Kitty pyysi sisartaan,
-- ja pidä heille seuraa. He ovat tavanneet Stivan asemalla, hän
oli lähettänyt terveisiä. Minä käyn sillä aikaa pikku Mitjan luona.
Lapsirukka ei ole saanut ruokaa sitten aamun. Hän on nyt varmaan
herännyt ja huutaa kovasti. -- Tuntien maidon herunnan rinnassaan
Kitty meni nopeasti lastenkamariin.

Hän oli tosiaankin arvannut oikein. Hänen siteensä lapseen oli
vielä niin läheinen, että hän tiesi oman maitonsa herunnasta lapsen
kaipaavan ruokaa.

Jo ennen tuloaan lastenkamarin lähelle hän tiesi lapsen huutavan.
Niin todella olikin. Kuullessaan hänen äänensä Kitty kiiruhti
askeliaan. Mitä enemmän hän kiiruhti, sitä enemmän poika huusi. Ääni
oli raikas ja terve, mutta nälkäinen ja kärsimätön.

-- Joko se on kauankin huutanut? Kitty kysyi hätäisesti istuutuen
tuolille ja valmistautuen imettämään. -- No, antakaa nyt hänet tänne,
pian. Kyllä te olette hidas, hän sanoi lapsenhoitajalle. -- Pankaa
myssy sitten myöhemmin.

Poika huusi ahnaasti, täyttä kurkkua.

-- Odottakaahan nyt vähän, sanoi Agafja Mihailovna, joka oli melkein
aina lastenkamarissa. -- Täytyy ensin laittaa kuntoon. Ai ai! hän
viihdytteli lasta äidistä välittämättä.

Hoitaja vei lapsen äidille. Agafja Mihailovna seurasi häntä
hellyydestä leppein kasvoin.

-- Tuntee se, tuntee. Niin totta kuin minä olen tässä, se tunnisti
minut, Katerina Aleksandrovna! huusi Agafja Mihailovna kilpaa lapsen
kanssa.

Mutta Kitty ei kuunnellut hänen sanojaan. Hänen kärsimättömyytensä
kasvoi samassa suhteessa kuin lapsenkin.

Hätäilyn vuoksi asia ei pitkään aikaan ottanut luonnistuakseen. Poika
hamusi eri paikkaa kuin olisi pitänyt ja oli kiukuissaan.

Vihdoinkin, epätoivoisen, tikahduttavan huudon ja tyhjän nieleskelyn
jälkeen toimitus onnistui. Äiti ja lapsi tunsivat rauhoittuvansa, ja
kumpikin hiljeni.

-- Lapsirukkahan on aivan hiessä, Kitty kuiskasi tunnustellen lasta.
-- Mistä te päättelette, että se tunnistaa? lisäsi hän seuraten
lapsensa silmiä, jotka hänestä näyttivät katselevan veitikkamaisesti
otsalle valuneen myssyn alta. Lapsen pienet posket pullistuivat ja
painuivat sisään tasaiseen tahtiin, ja sen punakkakämmeninen pikku
käsi pyöri ilmassa.

-- Ei voi olla totta! Jos hän tunnistaisi, niin minut kai hänen
ensimmäisenä pitäisi tunnistaa, vastasi Kitty hymyillen Agafja
Mihailovnan väitteeseen.

Hän hymyili, sillä sydämessään hän tiesi, että lapsi kyllä tunnisti
Agafja Mihailovnan, kuten se tunsi, tiesi ja ymmärsi paljon muutakin,
paljon sellaistakin, jota kukaan muu ei tiennyt ja jota hän, äiti
itse, oli oppinut tietämään ja ymmärtämään juuri lapseltaan. Agafja
Mihailovna, lastenhoitaja, isoisä ja jopa isäkin pitivät Mitjaa
elävänä olentona, joka vaati pelkkää aineellista huolenpitoa; mutta
äiti oli jo kauan sitten havainnut hänet henkiseksi olennoksi, jonka
kanssa hänellä oli jo kokonainen sarja henkisyyteen perustuvia
suhteita.

-- No, kunhan herää, niin saatte itse nähdä, jos Jumala suo. Kun minä
teen tällä lailla, niin se kullanmuru alkaa säteillä kuin mikäkin
päivänpaiste, kertoi Agafja Mihailovna.

-- No hyvä, hyvä, sittenhän näemme, Kitty kuiskasi. -- Torkkuu jo.
Menkää nyt hiljaa pois.



VII


Agafja Mihailovna poistui varpaisillaan huoneesta; lapsenhoitaja veti
alas rullaverhon, ajoi kärpäset pois kehdon musliinikaihtimen alta,
päästi ulos ikkunaruutuja hakanneen paarman ja istuutui sitten äidin
ja lapsen luo leyhyttelemään kuihtunutta koivunoksaa.

-- Helle on, helle! Kunpa antaisi Jumala sateen tulla, sanoi hän.

-- Niin, niin, sh-sh-sh... Kitty vastasi vain keinutellen hiljaa
vartaloaan ja puristaen hellästi pientä pulleaa kättä, joka oli
ranteesta kuin näkymättömän rihman kiristämä ja jota Mitja hiljaa
heilutteli, milloin avaten, milloin sulkien silmänsä. Tuo käsi
ei antanut rauhaa Kittylle: hänen olisi tehnyt mieli suudella
sitä, mutta hän pelkäsi herättävänsä lapsen. Viimein käsi lakkasi
liikkumasta ja silmät painuivat umpeen. Vain silloin tällöin
lapsi kohotti imiessään pitkät silmäripsensä ja katsahti äitiinsä
kostein, puolihämärässä tummilta näyttävin silmin. Hoitaja lakkasi
leyhyttelemästä ja torkkui. Yläkerrasta kuului vanhan ruhtinaan äänen
jyminä ja Katavasovin nauru.

"Ovatpa päässeet keskusteluun ilman minuakin", ajatteli Kitty, "mutta
ihme, ettei Kostjaa kuulu. On kai taaskin poikennut mehiläistarhaan.
Vaikka onkin vähän surullista, että hän on siellä niin paljon, olen
siitä kuitenkin hyvilläni. Se kiinnostaa häntä. Nyt hän on tullut
paljon iloisemmaksi ja tyynemmäksi kuin keväällä. Silloin hän olikin
niin synkkä ja rauhaton, että minua oikein pelotti. Kuinka hassu hän
on!" mietti hän hymyillen.

Kitty tiesi mikä hänen miestään oli vaivannut. Hänen oma epäuskonsa.
Vaikkakin Kittyn, jos häneltä olisi sitä kysytty, olisi täytynyt
myöntää, että hänen miehensä joutuisi tulevassa elämässä kadotukseen
epäuskonsa tähden, ei tuo epäusko tehnyt Kittyä kovinkaan
onnettomaksi; hän, joka uskoi, ettei epäuskoinen voinut pelastua,
ja rakasti miehensä sielua enemmän kuin mitään koko maailmassa, voi
ajatella hymyillen tämän epäuskoa ja pitää tätä hassuna.

"Mitä varten hän sitten vuosikaudet lukee kaiken maailman
filosofeja?" mietti Kitty. "Totta kai hän ymmärtää mitä niissä on.
Jos niissä on valhetta, niin mitä niitä lukee? Hänhän itse sanoo
tahtovansa uskoa. Miksi hän ei sitten usko? Kaiketi siksi, että
ajattelee liiaksi. Ja sen hän tekee seuran puutteessa. Kun hän on
aina vain yksin. Eihän hän meidän kanssamme voi kaikesta puhua.
Luulisi hänen ilostuvan vieraistaan. Hän juttelee varmaan mielellään
Katavasovin kanssa", mietti Kitty ja siirtyi samassa ajattelemaan
sitä, olisiko mukavampi antaa Katavasovin nukkua samassa huoneessa
Sergei Ivanovitshin kanssa vaiko erikseen. Silloin hänen mieleensä
johtui äkkiä ajatus, joka sai hänet vavahtamaan ja häiritsi
Mitjaakin, joka sen vuoksi katsahti ankarasti äitiinsä. "Pyykkäri
ei ole vielä tuonut liinavaatteita, ja kaikki vieraslakanat ovat
likaiset. Kunpa Agafja Mihailovna ei panisi Sergei Ivanovitshille
toisten käyttämiä lakanoita." Pelkkä ajatuskin sai Kittyn punastumaan.

"No, minä hoidan sen", päätti hän; ja palatessaan entisiin
mietteisiinsä hän muisti jonkin tärkeän ajatuksen jääneen kesken ja
alkoi muistella, mitä se oli. "Niin, Kostjan epäusko", muisti hän ja
hänen suunsa vetäytyi hymyyn.

"Niin, olkoon hän vain sellainen kuin on. Eipähän ainakaan näyttele
uskonnollisuutta niin kuin rouva Stahl ja niin kuin minäkin olin
vähällä ruveta tekemään silloin ulkomailla ollessani."

Hänen mieleensä palasi taas elävänä ja voimakkaana Levinin hyvyys,
joka äskettäin oli taas tullut selvästi ilmi. Pari viikkoa sitten
Dolly oli saanut Stepan Arkadjevitshilta katuvaisen kirjeen, jossa
tämä rukoili vaimoaan pelastamaan hänen kunniansa ja myymään oman
maatilansa hänen velkojensa maksuksi. Dolly oli ollut epätoivoissaan,
vihannut, halveksinut ja surkutellut miestään, päättänyt ottaa
avioeron ja olla myöntymättä hänen pyyntöönsä, mutta oli lopulta
kuitenkin suostunut myymään osansa perintötilasta. Väkisinkin
heltymyksestä hymyillen Kitty muisteli, kuinka Levin oli ujosti
ja kömpelösti sekaantunut asiaan ja kuinka hän keksittyään ainoan
keinon, jolla saattoi loukkaamatta auttaa Dollyä, oli ehdottanut,
että Kitty antaisi sisarelleen oman osansa perintötilasta, mikä ei
aikaisemmin ollut johtunut Kittyn mieleen.

"Voiko sellainen ihminen olla jumalaton? Jolla on niin hellä ja
hienotunteinen sydän, ettei tahtoisi loukata lastakaan! Kaikki
muille, ei mitään itselleen. Sergei Ivanovitshkin pitää Kostjaa
luonnollisena työnjohtajana tilalla. Samoin hänen sisarensa. Nyt
on Dolly lapsineen hänen holhottavanaan. Ja kuinka paljon hänen
luonaan käy joka päivä talonpoikia, ikään kuin hän olisi velvollinen
palvelemaan heitä."

"Niin, tule vain sellaiseksi kuin isäsi, tule vain sellaiseksi",
sanoi Kitty antaen Mitjan hoitajalle ja koskettaen huulillaan lapsen
poskea.



VIII


Siitä hetkestä asti, jolloin Levin nähdessään rakkaan veljensä
kuolevan, oli ensimmäisen kerran tarkastellut elämän ja kuoleman
kysymyksiä niiden "vakaumusten" läpi, jotka kahdennestakymmenestä
ikävuodesta alkaen olivat vähitellen, hänen itsensä sitä
huomaamatta, tunkeneet tieltään hänen lapsuuden ja nuoruuden
aikaiset uskomuksensa, hän oli kauhistunut kuolemaa ja vielä enemmän
elämää, jota ei valaissut pieninkään tieto siitä, mistä, minkä
tähden, mitä varten ja mitä se oli. Organismi, sen hajoaminen,
aineen häviämättömyys, voiman säilymisen laki ja kehitys olivat
sanoja, jotka olivat tulleet hänen entisen uskonsa sijalle. Nämä
sanat ja niihin liittyvät käsitteet olivat erittäin sopivia järjen
tarkoituksiin; mutta elämälle ne eivät antaneet mitään, ja Levin
tunsi joutuneensa samankaltaiseen asemaan kuin ihminen, joka on
vaihtanut turkkinsa ohueen musliinipukuun ja joka ensimmäisen kerran
pakkaseen jouduttuaan vakuuttuu järkeilyn sijasta koko olemuksellaan
siitä, että on yhtä huonossa asemassa kuin alaston ja on auttamatta
kohtaava tuskallisen kuoleman.

Siitä hetkestä saakka Levin oli tuntenut tietämättömyytensä vuoksi
alituista pelkoa, vaikka ei ollutkaan tehnyt itselleen siitä tiliä ja
vaikka olikin jatkanut elämäänsä entiseen tapaan.

Lisäksi hän aavisti hämärästi, ettei se, mitä hän nimitti
vakaumuksekseen, ollut pelkkää tietämättömyyttä, vaan että
tuon vakaumuksen pohjana oli sellainen ajattelutapa, joka teki
mahdottomaksi sellaisen tiedon, mitä hän kaipasi.

Alkuaikoina avioelämä uusine iloineen ja velvollisuuksineen oli
kokonaan tukahduttanut tämäntapaiset ajatukset; mutta viime aikoina,
lapsen syntymän jälkeen, kun Levinin oli pitänyt toimettomana asua
Moskovassa, hänen mieleensä oli yhä useammin ja itsepintaisemmin
noussut ratkaisua vaativa kysymys.

"Jollen minä hyväksy niitä vastauksia, joita kristinusko antaa
elämäni kysymyksiin, niin millaiset vastaukset hyväksyn?" kuului
kysymys hänen rauhattomaksi käyneessä sielussaan. Eikä hän kyennyt
koko vakaumusvarastostaan löytämään siihen minkäänlaista vastausta.

Hän oli samassa asemassa kuin ihminen, joka hakee ruokaa itselleen
leikkikalu- ja asekaupoista.

Tahtomattaan ja tiedostamattaan hän etsi nyt jokaisesta kirjasta,
jokaisesta keskustelusta ja jokaisesta ihmisestä suhdetta noihin
kysymyksiin ja niiden ratkaisua.

Siinä häntä oudostutti ja häiritsi eniten se seikka, etteivät
useimmat hänen sääty- ja ikätoverinsa, jotka olivat hänen laillaan
vaihtaneet entiset uskonkappaleensa uuteen vakaumukseen, nähneet
siinä mitään ongelmaa, vaan olivat täysin tyyniä ja tyytyväisiä
elämäänsä. Niinpä häntä vaivasivat tärkeimmän kysymyksen ohella
muutkin kysymykset. Olivatko nuo ihmiset vilpittömiä? Eivätkö
he teeskennelleet? Vai käsittivätkö he kenties jotenkin toisin,
selvemmin kuin hän, ne vastaukset, joita tiede antoi noihin
kysymyksiin? Hän tutki tarkasti näiden ihmisten mielipiteitä ja
teoksia, joissa näitä vastauksia esitettiin.

Eräs huomio, jonka hän oli tehnyt sen jälkeen, kun nuo kysymykset
olivat ruvenneet kiinnostamaan häntä, oli se, että hän oli erehtynyt
olettaessaan nuoruuden aikaisten ylioppilasmuistojen perusteella,
että uskonto oli jo aikansa elänyt ja ettei sitä enää ollut
olemassakaan. Kaikki hyvin elämäänsä elävät ja hänelle läheiset
ihmiset uskoivat. Vanha ruhtinas Lvov, joka oli niin miellyttänyt
häntä, samoin Sergei Ivanovitsh ja naiset uskoivat kaikki; hänen
oma vaimonsa uskoi niin kuin hänkin oli uskonut varhaisessa
lapsuudessaan, ja Venäjän kansasta uskoi yhdeksänkymmentä yhdeksän
sadasta, koko se kansa, jonka elämä herätti hänessä suurinta
kunnioitusta.

Toiseksi hän huomasi monia kirjoja luettuaan, että ihmiset, joilla
oli sama vakaumus kuin hänelläkin, tyytyivät tähän vakaumukseensa
sellaisenaan, mitään selittämättä, ja hylkäsivät kokonaan ne
kysymykset, joihin hän haki vastausta hengen hädässä, ja koettivat
ratkaista kokonaan muita, hänelle toisarvoisia kysymyksiä eliöiden
kehityksestä, sielun mekaanisesta selityksestä ja niin edelleen.

Lisäksi hänelle oli vaimon synnyttäessä sattunut omituinen tapaus.
Hän, uskonkieltäjä, oli rukoillut ja rukouksen hetkenä uskonut. Mutta
se hetki oli mennyt, eikä hän voinut antaa silloiselle mielialalleen
mitään sijaa elämässään.

Hän ei voinut tunnustaa, että oli silloin tiennyt totuuden ja
oli nykyään väärässä; sillä heti kun hän rupesi sitä tyynesti
ajattelemaan, kaikki hajosi pirstaleiksi; hän ei myöskään voinut
katsoa silloin erehtyneensä, sillä piti arvossa silloista
sieluntilaansa, ja sen selittäminen heikkouden seuraukseksi olisi
ollut noiden pyhien hetkien tahraamista. Hän oli kiusallisessa
ristiriidassa itsensä kanssa ja pinnisti kaikki sielunvoimansa
päästäkseen siitä.



IX


Nämä ajatukset kiertelivät hänen päässään ja vaivasivat häntä milloin
lievemmin, milloin kovemmin, mutta eivät jättäneet häntä milloinkaan
kokonaan rauhaan. Hän luki ja ajatteli, ja mitä enemmän hän luki ja
ajatteli, sitä kauemmas hän tunsi joutuvansa päämäärästään.

Vakuututtuaan siitä, ettei löydä vastausta materialisteilta, hän
oli viime aikoina Moskovassa ja maalla ruvennut lukemaan uudelleen
Platonia, Spinozaa, Kantia, Schellingiä, Hegeliä ja Schopenhaueria,
filosofeja, jotka eivät selittäneet elämää materialistisesti.

Hänen lukiessaan tai itse keksiessään todisteita toisia, varsinkin
materialistisia oppeja vastaan, näiden filosofien ajatukset
tuntuivat hänestä hedelmällisiltä; mutta aina kun hän oli lukenut
tai itse keksinyt ratkaisun, toistui sama juttu. Seuratessaan
pitkiä määritelmiä sellaisista asioista kuin henki, tahto, vapaus,
substanssi ja antautuessaan tahallaan filosofien tai oman itsensä
virittämään sana-ansaan hän luuli jo päässeensä ymmärtämisen
jäljille. Mutta ei tarvinnut muuta kuin unohtaa tuo teennäinen ja
mutkikas ajatuksenkulku ja suoraan elämästä palata siihen, mikä
tiettyä johtolankaa seuraten oli tuntunut miellyttävän ajatusta, niin
yhtäkkiä koko tuo teennäinen rakennus alkoi luhistua kuin korttitorni
ja kävi selväksi, että rakennus olikin tehty noista taidokkaasti
ryhmitellyistä sanoista, kokonaan riippumatta mistään elämässä järkeä
tärkeämmistä asioista.

Lukiessaan Schopenhaueria hän oli kokeillut asettaa tahto-sanan
tilalle sanan rakkaus, ja pari kolme päivää, niin kauan kuin hän ei
ottanut välimatkaa tähän uuteen filosofiaansa, se oli tyydyttänyt
häntä; mutta elämän keskeltä tarkasteltuna tämä rakennus sortui kuten
muutkin ja osoittautui ohueksi musliinipuvuksi, joka ei suojannut
kylmältä.

Sergei Ivanovitsh oli neuvonut häntä lukemaan Homjakovin
jumaluusopillisia teoksia, ja Levin oli lukenut Homjakovin teosten
toisen nidoksen. Huolimatta teoksen poleemisesta, hienostuneesta ja
terävästä sävystä hän oli saanut vahvan vaikutelman tämän kirkkoa
koskevasta opista. Häntä hämmästytti alkuun se Homjakovin teoksen
ajatus, että jumalallisten totuuksien käsittäminen on mahdollinen
ainoastaan rakkauteen perustuvalle ihmisten yhteydelle, kirkolle,
mutta ei yksityiselle ihmiselle. Hän ilahtui Homjakovin ajatuksista
siitä, kuinka paljon helpompi oli nykyään uskoa elävään kirkkoon,
joka luo kaikki ihmisten uskonkappaleet, jonka johtajana on Jumala ja
joka siksi on pyhä ja erehtymätön, ja saada siltä uskonsa Jumalaan,
luomiseen, syntiinlankeemukseen ja lunastukseen, kuin aloittaa
Jumalasta, kaukaisesta, salaperäisestä Jumalasta, luomisesta,
jne. Mutta luettuaan sitten katolisen kirjailijan ja ortodoksisen
kirjailijan kirkkohistorian ja havaittuaan molempien olemukseltaan
erehtymättömien kirkkojen hylkäävän ja kieltävän toinen toisensa
Levin oli kylmennyt Homjakovinkin ajatuksille, ja hänen oppinsa
kirkosta oli suistunut sirpaleiksi samoin kuin filosofisetkin
rakennelmat.

Koko kevään hän oli ollut rauhaton ja elänyt kauheita hetkiä.

"Ilman tietoa siitä, mitä minä olen ja mitä varten olen olemassa,
ei voi elää. Sitä minä en voi tietää, siis en voi elääkään", Levin
ajatteli itsekseen.

"Äärettömässä ajassa, aineen ja avaruuden äärettömyydessä syntyy
pieni organismikupla, ja se kupla väreilee hetken ja särkyy, ja se
kupla olen minä."

Se oli kiusallinen kanta, mutta se oli siihen suuntaan työskennelleen
ihmisajatuksen vuosisataisten ponnistusten viimeinen, ainoa tulos.

Se oli viimeisin uskonnäkemys, jonka varaan rakentuivat kaikki,
miltei kaikkien inhimillisen ajattelun eri alojen pohdinnat. Se
oli voimassa oleva vakaumus, ja kaikista selityksistä Levin oli
tahtomattaankin omaksunut tämän, joka sittenkin tuntui muita
selvemmältä.

Mutta sehän oli valhetta, jonkin pahan voiman armotonta ivaa, --
pahan, ilkeän voiman, jonka valtaan ei saanut alistua.

Täytyi vapautua sen kahleista. Ja vapautuminen oli jokaisen vallassa.
Täytyi lopettaa tuo riippuvuus pahasta. Ainoa keino siihen oli
kuolema.

Ja Levin, tuo onnellinen perheenisä ja terve mies, oli useita
kertoja niin lähellä itsemurhaa, että piilotti nuoranpätkän, jottei
hirttäytyisi, ja pelkäsi liikkua ase mukanaan, jottei ampuisi itseään.

Mutta Levin ei ampunut eikä hirttänyt itseään, vaan eli yhä edelleen.



X


Kun Levin ajatteli, mitä hän oikeastaan oli ja mitä varten eli, hän
ei löytänyt vastausta ja oli epätoivoissaan; mutta aina kun hän
lakkasi kyselemästä sitä itseltään, hän ikään kuin tiesi, mitä hän
oli ja mitä varten eli, sillä hän toimi ja eli varmasti ja selkeästi;
hänen elämänsä oli viime aikoina ollut jopa entistä varmempaa ja
selkeämpää.

Palattuaan kesäkuun alussa maalle hän ryhtyi jälleen tavallisiin
toimiinsa. Maatalous, suhteet talonpoikiin ja naapureihin,
kotitalous, sisaren ja velipuolen asiat, jotka olivat hänen
hoidettavinaan, suhde vaimoon ja sukulaisiin, huolet lapsesta sekä
mehiläishoito, josta hän tänä keväänä oli innostunut, nielivät kaiken
hänen aikansa.

Hän ei enää koettanutkaan perustella toimiaan millään yleisillä
mielipiteillä, kuten oli tehnyt ennen, päinvastoin. Koska hän
oli pettynyt yleishyödyllisten yritystensä huonoon menestykseen
ja oli lisäksi siinä määrin omien ajatustensa ja joka taholta
päälle kaatuvan työmäärän rasittama, hän oli jättänyt kokonaan
yleishyödyllisten toimien pohdinnan ja tehnyt työtään vain siksi,
että koki sen velvollisuudekseen eikä voinut toimia toisin.

Kun hän aiemmin (miltei lapsuusvuosista täyteen miehuusikään saakka)
oli koettanut tehdä jotain sellaista, mikä tuottaisi hyvää kaikille,
ihmiskunnalle, Venäjälle ja koko maalaisväestölle, hän oli huomannut,
että sitä oli miellyttävää ajatella; mutta itse toiminta oli aina
ollut hatarasti perusteltua. Hänellä ei ollut ollut täyttä varmuutta
ajamansa asian tarpeellisuudesta, ja alkuun niin suurisuuntaiselta
näyttänyt toimintakin oli kaiken aikaa supistunut kutistuakseen
olemattomiin. Sitä vastoin nyt, kun hän naimisiinmenonsa jälkeen oli
yhä enemmän ruvennut elämään itseään varten, hän ei enää tuntenut
mitään iloa omaa toimintaansa ajatellessaan, mutta tiesi työnsä
välttämättömäksi, näki sen sujuvan paljon paremmin kuin ennen ja
laajenevan koko ajan entisestään.

Väkisinkin hän painautui kuin aura yhä syvemmälle maahan eikä voinut
irtautua vääristämättä vakoa.

Hänen perheensä täytyi epäilemättä saada elää niin kuin isät ja
esi-isät olivat eläneet, samoissa sivistys- ja kasvatusoloissa. Se
oli yhtä tärkeää kuin saada ruokaa nälän tullessa; ja sitä varten
oli välttämätöntä käyttää Pokrovskojen talouskoneistoa niin, että
olisi tuloja. Yhtä välttämätöntä kuin velan maksaminen oli kotitilan
pitäminen siinä kunnossa, että poika periessään sen voisi kiittää
isäänsä siitä, kuten Levin kiitteli isoisäänsä kaikesta, mitä
tämä oli rakentanut ja istuttanut. Sitä varten täytyi itse toimia
isäntänä, hoitaa karjaa ja lannoittaa peltoja, istuttaa metsiä ja
olla antamatta maata vuokralle.

Eihän hän voinut olla hoitamatta Sergei Ivanovitshin, ulkomailla
asuvan sisaren ja neuvoa hakevien talonpoikien asioita, niin kuin
ei voi hylätä lasta, jota jo pitää sylissään. Täytyi pitää huolta
kesävieraaksi kutsutun kälyn ja tämän lasten mukavuudesta ja omasta
vaimosta ja lapsesta, eikä voinut olla viettämättä edes pientä osaa
päivästä heidän parissaan.

Kaikki tämä ja sen lisäksi vielä metsästysretket ja mehiläishoito
täyttivät Levinin koko elämän, jossa hän itse ei nähnyt mitään
tarkoitusta sitä ajatellessaan.

Mutta sen lisäksi, että Levin tiesi selvästi mitä hänen tuli tehdä,
hän tiesi myös kuinka hänen tuli kaikki tehdä ja mikä työ oli
tärkeämpää kuin toinen.

Hän tiesi, että työväkeä piti koettaa saada niin huokealla kuin
mahdollista; mutta täytyi välttää työväen kahlehtimista etukäteen
annetulla nälkäpalkalla, niin edullista kuin se olisi ollutkin.
Rehun puutteen aikana voi kyllä myydä talonpojille olkia, vaikka
olikin sääli ottaa siitä maksua; mutta majatalo ja kapakka piti
hävittää, vaikka ne tuottivatkin tuloja. Metsänhakkuusta täytyi
vaatia mitä ankarinta rangaistusta; mutta vieraan karjan tulosta
tilan heinämaille ei voinut rangaista: elukoita ei voinut olla
luovuttamatta takaisin omistajilleen, vaikka vartijat olivatkin siitä
pahoillaan ja vaikka rangaistuksen pelko siten hävisikin.

Pjotrille, joka maksoi koronkiskurille kymmenen prosenttia kuussa,
täytyi antaa rahaa lainaksi, että hän pääsisi vapaaksi; mutta
maksukyvyttömien talonpoikien päivätyöveroja ei voinut jättää
sikseen tai lykätä tuonnemmaksi. Ei voinut myöskään jättää sikseen
sitä seikkaa, ettei työnjohtaja ollut korjannut heinää pieneltä
syrjäniityltä, jossa kyllä olisi ollut korjattavaa; mutta se
kahdeksankymmenen desjatiinan ala, johon oli istutettu nuorta metsää,
sai kyllä jäädä niittämättä. Ei voinut myöskään antaa anteeksi
rengille, joka oli kiireisimpänä työaikana lähtenyt kotiinsa, kun
hänen isänsä oli kuollut, ja -- niin sääli kuin olikin -- hänen
palkkaansa täytyi vähentää laiminlyötyjen kalliitten kesäkuukausien
ajalta; mutta talon entisiä palvelijoita ei voinut jättää ilman
kuukausimuonaa, vaikkei heistä enää ollutkaan mitään apua.

Levin tiesi myös, että kotiin palatessaan hänen oli ensin mentävä
vaimonsa luo, joka oli sairaana, ja että talonpojat, jotka olivat
odottaneet häntä kolme tuntia, saattoivat vielä odottaa hiukan,
ja hän tiesi myös, että talonpoikien tullessaan mehiläistarhaan
hänen puheilleen täytyi jättää mehiläisten hoitaminen, joka oli
hänen suurimpia huvejaan, apumiehen tehtäväksi ja mennä juttelemaan
talonpoikien kanssa.

Hän ei tiennyt, tekikö hän oikein vai väärin, ja hän koetti olla
ajattelematta sitä ja puhumatta siitä.

Mietiskely saattoi hänet vain epäilyksen valtaan ja esti näkemästä,
mitä piti ja mitä ei pitänyt tehdä. Kun hän ei ajatellut, vaan eli,
hän tunsi herkeämättä sielussaan erehtymättömän tuomarin läsnäolon,
joka ratkaisi kumpi kahdesta mahdollisesta menettelytavasta oli
parempi ja kumpi huonompi, ja hän vaistosi heti, jos oli tehnyt
jotain toisin kuin olisi pitänyt.

Niin hän eli, tietämättä mitä hän oikeastaan oli ja mitä varten
maailmassa eli, kärsien tuosta tietämättömyydestään siinä määrin,
että pelkäsi tekevänsä itsemurhan, ja raivasi samalla päättäväisesti
omaa erityistä elämäntietään.



XI


Päivä, jolloin Sergei Ivanovitsh tuli Pokrovskojeen, oli Levinin
vaikeimpia.

Oli kiireisin työaika, jolloin kansa osoittaa työssään
poikkeuksellisen uhrautuvaa ponnistelua, jollaista ei näe missään
muissa elämänoloissa, ja joka arvioitaisiin suureksi, jos ne ihmiset,
joissa nuo ominaisuudet ilmenevät, itse korostaisivat niiden arvoa,
ja jollei se toistuisi joka vuosi ja jolleivät tuon ponnistelun
seuraukset olisi niin yksinkertaisia.

Niittää, sitoa ja kuljettaa pois rukiit ja kaurat, niittää
keskenjääneet niityt, kerrata kesannot, puida siemenet ja tehdä
syyskylvöt, -- kaikki tuo näyttää kovin yksinkertaiselta ja
tavalliselta; mutta että se kaikki tulisi tehdyksi, täytyy kaikkien
maalaisten, nuorten ja vanhojen, tehdä noiden kolmen neljän viikon
ajan lakkaamatta kolme kertaa enemmän työtä kuin tavallisesti,
ravintonaan kalja, sipuli ja musta leipä, yökaudet puiden ja lyhteitä
kuljettaen, uhraamatta unelle enempää kuin pari kolme tuntia
vuorokaudessa. Näin tapahtuu joka vuosi kautta koko Venäjänmaan.

Levin, joka oli elänyt suurimman osan ikäänsä maalla läheisissä
tekemisissä kansan kanssa, tunsi aina tuona kiireisenä työaikana
kansan yhteisen innostuksen tarttuvan häneenkin.

Tänä aamuna hän oli käynyt aloittamassa rukiinkylvön ja valvomassa
aumojen tekoa kaurapellolla, juonut sitten vasta heränneiden vaimonsa
ja kälynsä seurassa aamukahvit ja lähtenyt jalkaisin ulkokartanolle,
jossa aikoi tänään käyttää uutta puimakonetta siemenviljan puintiin.

Koko päivän Levin oli, niin puhutellessaan työnjohtajaa ja
talonpoikia kuin puhellessaan kotona vaimonsa, appensa, Dollyn ja
tämän lasten kanssa, ajatellut vain yhtä ja samaa asiaa, joka vaivasi
häntä taloushuolten keskelläkin, ja etsinyt kaikesta valaistusta
kysymykseen: "Mitä minä olen? Ja missä olen? Ja miksi olen täällä?"

Levin seisoi vastakatetussa, vilpoisessa riihessä, jonka
pähkinäpensaista punotut ristikkoseinät karisemattomine lehtineen ja
olkikaton kuoritut haapaiset riu'ut tuoksuivat vielä tuoreuttaan, ja
katseli milloin korkeassa oviaukossa väreilevää kuivaa ja karvasta
riihipölyä, milloin helteisen auringon valaisemaa puimatannerta
ja vastikään tuotuja tuoreita olkikupoja, milloin valkorintaisia
pääskyjä, jotka viserrellen lentelivät katoksen alla ja pysähtelivät
siipiään räpyttäen oviaukon kohdalla, milloin taas pimeässä,
pölyisessä riihessä kihisevää työväkeä, ja hänen päässään kierteli
omituisia ajatuksia:

"Miksi kaikkea tätä tehdään?" ajatteli hän. "Miksi minä seison tässä
ja pakotan heidät tekemään työtä? Miksi he kaikki hääräilevät ja
koettavat näyttää minulle uutteruuttaan? Miksi tuo Matrjona-muori
noin pinnistelee? Häntähän minä lääkitsin, kun palava hirsi putosi
hänen päälleen tulipalossa", ajatteli Levin katsellen laihaa eukkoa,
joka viljaa haravoidessaan asteli epätasaisella tantereella paljaita,
mustaksi päivettyneitä jalkojaan jännittäen. "Silloin hän parani,
mutta jos ei tänään tai huomenna niin ehkä kymmenen vuoden päästä
hänet lasketaan hautaan, hänestä ei jää mitään jäljelle kuten ei
tuostakaan punaliinaisesta keikistelijästä, joka noin ketterästi
ja sievästi kerää tähkiä akanoiden seasta. Hänetkin peitetään
hautaan, ja tuo kirjava ruuna kuopataan jo piankin", hän ajatteli
katsellen raskaasti astelevaa ja avartunein sieraimin huohottavaa
hevosta, joka työnsi taaksepäin kaltevia lavakärryjä. "Samoin
kuopataan tuo Fjodorkin, jonka kähärä parta on nyt täynnä akanoita
ja jonka paita on repeytynyt olkapäästä. Mutta hän vain päästelee
lyhteitä, komentelee ja ärjyy naisille ja korjailee rivakoin liikkein
vauhtipyörän hihnaa... Eikä ainoastaan heitä, vaan myös minut
peitetään multaan, eikä mitään jää jäljelle. Mitä varten?"

Hän ajatteli sitä ja katseli samalla kelloaan laskeakseen, kuinka
paljon puitiin tunnissa. Hän tahtoi tietää sen voidakseen määrätä
päivän työt sen mukaan.

"Pian on kulunut tunti ja menossa on vasta kolmas kuhilas", ajatteli
Levin, meni lyhteensyöttäjän luo ja huutaen niin kovasti, että se
kuului koneen jyskeen yli, pyysi tätä harventamaan tahtiaan.

-- Syötät liian paljon kerralla, Fjodor! Näetkö, se tukkeutuu ja
siksi menee hitaasti. Pane tasaisemmin!

Kasvot mustina hikeen tarttuneesta pölystä Fjodor huusi jotain
vastaukseksi, mutta teki yhä eri tavalla kuin Levin olisi tahtonut.

Levin meni koneen luo ja ryhtyi itse syöttämään lyhteitä.

Tehtyään työtä talonpoikien päivällisaikaan saakka hän lähti riihestä
Fjodorin kera ja pysähtyi juttelemaan tämän kanssa puimatantereelle
tehdyn, siemenviljaksi tarkoitetun, säännöllisen muotoisen keltaisen
ruisauman viereen.

Tämä talonpoika oli siitä syrjäkylästä, missä Levin oli aiemmin
luovuttanut maansa talonpoikien viljeltäväksi yhtiöperusteilla. Nyt
se oli vuokrattuna eräälle talolliselle.

Levin johtui keskustelemaan Fjodorin kanssa tuosta maasta ja
kysyi häneltä, eikö Platon, samasta kylästä oleva varakas ja hyvä
talonpoika, aikonut ottaa sitä ensi vuodeksi.

-- Kallis vuokra, mistäpä Platon sen maksaa, Konstantin Dmitritsh,
vastasi talonpoika karistellen tähkiä hikiseltä poveltaan.

-- Maksaahan Kirillovkin!

-- Mitjuha (niin nimitti ukko ylenkatseellisesti talollista) on
toista maata, Konstantin Dmitritsh! Se mies kiristää rahat pois
eikä sääli tätä talonpoikia. Mutta Fokanytsh-setä (niin hän nimitti
Platon-ukkoa) ei rupea nylkemään toista. Milloin jättää velaksi,
milloin heittää koko saatavat sikseen. Pitää ihmisenä köyhempäänsäkin.

-- Mitä varten hän jättää saataviaan perimättä?

-- No se on niin, että ihmisiäkin on niin monenlaisia. Toinen, niin
kuin se Mitjuhakin, elää vain omat tarpeet mielessään ja ahtaa
vatsansa täyteen, mutta Fokanyts -- se on rehti ukko. Se elää
sieluaan varten. Pitää Jumalan mielessään.

-- Mitenkä niin... Jumalan mielessään? Sieluaan varten? sanoi Levin
melkein huudahtaen.

-- Mitenkäkö? Totuudessa, Jumalan mielen mukaan. Niitä on monenlaisia
ihmisiä. Niinhän te itsekin; ettehän tekään toiselle vääryyttä tee...

-- Niin, niin, hyvästi nyt! sanoi Levin kiihtymyksestä hengästyneenä,
kääntyi ottamaan keppinsä ja lähti nopein askelin kotia kohti.
Talonpojan lausumat sanat, että Fokanyts eli sieluaan varten,
totuudessa ja Jumalan mielen mukaan, olivat herättäneet hänessä
joukon ajatuksia, jotka olivat ikään kuin murtautuneet lukkojen takaa
vapauteen ja lähtivät nyt samaan päämäärään pyrkien kiertämään hänen
päässään, hänet valollaan häikäisten.



XII


Levin asteli pitkin askelin maantietä ja kuulosteli enemmänkin uutta
mielentilaansa, jollaista ei ollut koskaan ennen kokenut, kuin
ajatuksiaan, joita ei osannut vielä selvitellä.

Talonpojan lausumat sanat olivat vaikuttaneet hänen sielussaan kuin
sähkökipinä, yhtäkkiä kirkastaen ja kooten yhteen kokonaisen lauman
hajanaisia, voimattomia, erillään olleita ajatuksia, jotka eivät
koskaan olleet lakanneet askartelemasta hänen mielessään. Nämä
ajatukset olivat liikkuneet hänen mielessään silloinkin, kun hän oli
puhunut maan vuokraamisesta.

Hän tunsi sielussaan jotain uutta ja tunnusteli sitä nauttien,
tietämättä vielä mitä se oli.

"Elää Jumalaa eikä omia tarpeitaan varten. Mitä ihmeen Jumalaa?
Voiko sanoa mitään järjettömämpää kuin mitä Fjodor sanoi? Hän sanoi,
ettei pidä elää omia tarpeitaan varten, toisin sanoen, ei sitä
varten, mitä me käsitämme ja mihin meitä vetää, mitä me haluaisimme,
vaan pitää elää jotain käsittämätöntä varten, Jumalaa varten,
jota kukaan ei voi käsittää eikä määritellä. Ja kuinkas oli? Enkö
minä sittenkin ymmärtänyt noita Fjodorin järjettömiä sanoja? Ja
epäilinkö minä niiden totuutta, pidinkö niitä tyhminä, epäselvinä tai
harhaanjohtavina?"

"Ei, minä ymmärsin ja aivan samalla tavalla kuin hänkin, täysin
selvästi, selvemmin kuin mitään koko elämässäni, enkä ole koskaan
eläessäni epäillyt enkä voi epäillä sitä. Enkä minä yksin, vaan
kaikki, koko maailma ymmärtää täydellisesti vain tämän ainoan asian,
ei epäile sitä ja on siitä aina yhtä mieltä."

"Fjodor sanoi, että Kirillov, tilallinen, elää vatsaansa varten.
Se on käsitettävää ja järjellistä. Emmehän me järjelliset olennot
voi muuten elää kuin vatsaamme varten. Yhtäkkiä tuo samainen
Fjodor sanoo, että on paha elää vatsaansa varten, että pitää elää
totuutta ja Jumalaa varten, ja minä ymmärrän sen heti ensimmäisestä
viittauksesta! Niin minä kuin miljoonat vuosisatoja sitten eläneet
ja nykyään elävät ihmiset, henkisesti köyhät talonpojat ja asiaa
ajatelleet ja siitä kirjoittaneet viisaat, jotka puhuvat samaa
omalla epäselvällä kielellään, me olemme kaikki yhtä mieltä siitä,
mitä varten on elettävä ja mikä on hyvää. Kaikilla ihmisillä on
kuten minullakin vain yksi ainoa luja, epäilemätön ja selvä tieto;
eikä sitä tietoa voi järjellä selittää: se on järjen ulkopuolella
eikä sillä ole mitään syitä eikä sillä myöskään voi olla mitään
seurauksia."

"Jos hyvällä on syynsä, se ei enää ole hyvää; jos sillä on
seurauksensa, palkkansa, ei se myöskään enää ole hyvää. Hyvä on siis
syiden ja seurausten ketjun ulkopuolella."

"Ja senhän minä tiedän, ja me kaikki tiedämme sen. Voiko olla mitään
suurempaa ihmettä kuin se?"

"Ja minä kun etsin ihmeitä ja pahoittelin, etten nähnyt ihmettä,
joka olisi saanut minut vakuuttuneeksi! Mutta tässähän on se ainoa
mahdollinen, aina olemassa oleva, minua joka puolelta ympäröivä ihme,
enkä minä ole sitä huomannut."

"Mikä ihme voi olla tätä suurempi?"

"Olenko tosiaan löytänyt kaiken ratkaisun, ovatko kärsimykseni nyt
lopussa?" Levin ajatteli astellen pitkin pölyistä tietä huomaamatta
kuumuutta tai väsymystä ja tuntien vain kärsimystensä päättyneen.
Tämä tunne oli niin riemukas, ettei hän tahtonut voida uskoa siihen.
Hän huohotti kiihtymyksestä, poikkesi tieltä metsään jaksamatta
kävellä kauemmas ja istuutui haapojen varjoon niittämättömälle
nurmelle. Hän otti hatun hikisestä päästään ja paneutui pitkälleen
kyynärpäittensä varaan vehmaaseen metsäheinikkoon.

"Niin, täytyy tulla järkiinsä ja miettiä asiaa", hän ajatteli
tuijottaen edessään olevaa lakoontumatonta heinää ja seuraten vihreää
koppakuoriaista, joka kiipesi saran vartta pitkin, mutta pysähtyi
nousussaan vuohenputken lehden estämänä. "Mitä minä olen löytänyt?"
kysyi hän itseltään kääntäen vuohenputken lehteä sivuun, ettei se
estäisi koppakuoriaisen kulkua, ja taivuttaen toisen heinänkorren
saran luo, että koppakuoriainen voisi siirtyä siihen. "Mikä minua
ilahduttaa? Mitä minä olen löytänyt?"

"Ennen minä sanoin, että minun kehossani, tuon ruohon ja tuon
koppakuoriaisen ruumiissa (kas, sepä ei tahtonutkaan siirtyä, vaan
levitti siipensä ja lensi pois) tapahtuu fyysisten, kemiallisten ja
fysiologisten lakien mukainen aineenvaihdos; ja että kaikissa meissä
-- haavoissa, pilvissä ja pilvenhattaroissakin -- tapahtuu kehitystä.
Mitä kehitystä? Mistä mihin? Ikuinen kehitys ja taistelu... Ikään
kuin ikuisuudessa voisi olla mitään suuntaa ja taistelua. Ja minä
ihmettelin, etten minä ajatusponnistuksistani huolimatta löytänyt
siltä tieltä elämän järkeä, omien mielihalujeni ja pyrkimysteni
tarkoitusta. Nyt minä voin sanoa tietäväni elämäni tarkoituksen: se
on elää Jumalaa ja sielua varten.

"Enhän minä ole löytänyt mitään uutta. Minä olen vain saanut tietää
mitä tiedän. Minä olen oppinut ymmärtämään sen voiman, joka on
menneisyydestä antanut minulle elämän ja antaa vieläkin. Minä olen
päässyt petoksen vallasta, olen saanut tietää kuka on isäntä."

Hän kertasi lyhyesti mielessään koko parin viime vuoden aikaisen
ajatuskulkunsa, jonka lähtökohtana oli ollut parantumattomasti
sairaan, rakkaan veljen näkemisen herättämä selvä, torjumaton
kuolemanajatus.

Silloin hän oli ensimmäisen kerran selvästi ymmärtänyt, että hänellä
ja jokaisella ihmisellä oli edessään pelkkää kärsimystä, kuolemaa ja
ikuista unohdusta, ja päättänyt, että niin oli mahdoton elää ja että
täytyi saada elämälleen sellainen selitys, ettei se näyttäisi vain
pahan hengen ilkeältä pilalta, tai ampua itsensä.

Mutta hän ei ollut tehnyt kumpaakaan, vaan oli yhä elänyt elämäänsä
mietteineen ja tunteineen, olipa mennyt naimisiinkin ja saanut kokea
paljon iloja ja ollut onnellinen, kun ei ollut ajatellut elämänsä
merkitystä.

Mitä se merkitsi? Se merkitsi sitä, että hän oli elänyt hyvin, mutta
ajatellut kehnosti.

Hän oli (sitä tiedostamatta) elänyt niistä henkisistä totuuksista,
jotka oli imenyt jo äidinmaidossa, mutta ei ollut tunnustanut niitä
ajattelussaan vaan karttanut niitä tarkasti.

Nyt hänelle oli selvää, että hän oli voinut elää vain niiden
vakaumusten varassa, jotka hänelle oli kasvatuksessa annettu.

"Mitähän minusta olisi tullut ja kuinkahan olisin elämäni elänyt,
jollei minulla olisi ollut noita uskonvakaumuksia, jollen olisi
tiennyt, että täytyy elää Jumalaa eikä omia tarpeitaan varten?
Minä olisin ryöstänyt, valehdellut ja murhannut. Minulla ei olisi
ollut mitään siitä, mikä on ollut elämäni suurin ilo." Hän pinnisti
mielikuvitustaan, mutta ei kuitenkaan voinut kuvitella mielessään
sitä petomaista olentoa, joka hän olisi ollut, jollei olisi tiennyt,
mitä varten eli.

"Minä etsin vastausta kysymykseeni. Mutta en saanut vastausta siihen
ajatuksen tietä, -- ajatus ei ole yhteismitallinen sen kysymyksen
kanssa. Vastauksen kysymykseeni antoi elämä itse minun tiedossani
siitä, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Enkä minä ole sitä tietoa
mitenkään itse hankkinut, vaan se on annettu minulle ja kaikille
muille, annettu siksi, etten olisi voinut ottaa sitä mistään.

"Mistä minä olisin sen ottanut? Olisinko järjelläni päässyt siihen,
että pitää rakastaa lähimmäistään eikä kuristaa häntä? Se sanottiin
minulle, kun olin pieni, ja minä uskoin sen iloisesti, sillä minulla
oli se sama tieto sielussani. Mutta kuka sen on keksinyt? Ei järki.
Järki on löytänyt olemassaolon taistelun ja lain, joka käskee
kuristamaan kaikki ne, jotka ovat minun halujeni tyydytyksen esteenä.
Sellainen on järjen päätelmä. Mutta lähimmäisenrakkautta järki ei ole
voinut löytää, sillä sehän ei ole järjellistä."

"Mutta se on se ylpeys..." hän sanoi itselleen, kääntyi vatsalleen ja
alkoi solmia heinänkorsia yhteen koettaen olla taittamatta niitä.

"Eikä se ole ainoastaan ihmisälyn ylpeyttä, vaan älyn tyhmyyttä. Ja
ennen kaikkea se on älyn huijausta, juuri huijausta. Niin, juuri älyn
vehkeilyä", toisti hän.



XIII


Levinin mieleen muistui eräs äskeinen Dollyn ja hänen lastensa kesken
sattunut kohtaus. Lapset olivat yksin ollessaan ruvenneet paistamaan
vadelmia kynttilän päällä ja kaatamaan maitoa ylhäältä toistensa
suuhun. Dolly, joka oli yllättänyt heidät siinä työssä, oli alkanut
Levinin kuullen selittää heille, kuinka paljon työtä aikuisille
koitui kaikesta, mitä he tuolla tavoin rikkoivat, että se työ
tehtiin heidän eteensä, ja että jos he rikkovat kuppeja, he saavat
jäädä ilman teetä, koska ei ole astioita mistä juoda, ja kuinka he
kaatamalla maitoa maahan jäävät ilman ruokaa ja saavat kuolla nälkään.

Leviniä oli kummastuttanut lasten kylmä ja alakuloinen epäusko näiden
kuunnellessa äitinsä sanoja. He olivat nähtävästi vain pahoillaan
siitä, että heidän hauska leikkinsä oli keskeytetty, eivätkä uskoneet
mitään siitä, mitä äiti puhui. Eivätkä he voineetkaan uskoa, sillä
eiväthän he voineet kuvitella, kuinka paljon he saivat osakseen,
eivätkä sen vuoksi voineet käsittää, että se, mitä he hävittivät, oli
juuri sitä, mistä he elivät.

"Sehän on kaikki selvää", ajattelivat he, "eikä siinä ole mitään
hauskaa eikä merkillistä, sehän on aina ollut olemassa ja on
vastakin. Se on aina vain yhtä ja samaa. Mitä me siitä, sehän on
valmista; me tahdomme keksiä jotain omaa ja uutta. Me keksimme panna
vadelmia kuppiin ja paahtaa sitä kynttilän päällä ja kaataa maitoa
suihkuna toistemme suuhun. Se on hauskaa ja uutta ja aivan yhtä
mainiota kuin juoda kupistakin."

"Emmekö me tee samoin, enkö minäkin ole tehnyt niin tutkiskellessani
järjelläni luonnonvoimien merkitystä ja ihmisen elämän tarkoitusta?"
Levin jatkoi mietteitään.

"Eivätkö kaikki filosofiset teoriat tee samoin johdattaessaan ihmistä
outoa, hänelle epätavallista ajatuksen tietä sen tietämiseen, mitä
hän jo ammoisista ajoista on tiennyt ja tietää niin varmasti,
ettei voisi elääkään ilman sitä. Eikö jokaisen filosofin teorian
kehittelyssä näy selvästi, että hän tietää edeltä käsin yhtä varmasti
kuin talonpoika Fjodorkin -- eikä yhtään sen selvemmin -- elämän
päätarkoituksen, ja tahtoo vain epäilyttävää järkeilyn tietä palata
siihen, minkä kaikki tietävät?"

"Jospa koettaisi jättää lapset omiin hoteisiinsa ja antaa heidän
itsensä hankkia ja tehdä astiansa, lypsää maitonsa ja niin edelleen.
Rupeaisivatkohan he silloin riehumaan? He kuolisivat nälkään. Entä
jos heidät jätettäisiin intohimojemme ja ajatustemme valtaan ilman
mitään käsitystä ainoasta Jumalasta ja luojasta, ilman käsitystä
siitä, mikä on hyvää ja ilman moraalisen pahan selitystä!"

"Koettakaa vain rakentaa jotain ilman näitä käsitteitä!"

"Me vain hajotamme, sillä olemme henkisesti ravitut. Lapsia
todellakin!"

"Mistä minä olen saanut tuon talonpojalle ja minulle yhteisen
riemullisen tiedon, joka yksin antaa minulle mielenrauhan? Mistä olen
ottanut sen?"

"Minä, Jumalakäsitykseen kasvatettu kristitty, jonka koko elämä
on ollut täynnä sitä henkistä hyvää, mitä kristinusko on minulle
antanut, joka on elänyt ja elää sen hyvän varassa, minä tahtoisin
lasten tavoin ymmärtämättömyydessäni hävittää sen, mistä elän. Mutta
aina kun elämässäni koittaa merkittävä hetki, menen viluisten ja
nälkäisten lasten tavoin Hänen luokseen ja tunnen vielä varmemmin
kuin lapset, joita äiti toruu heidän vallattomuudestaan, ettei
lapsekkaita, elämän ylenpalttisuudesta johtuvia hurjasteluyrityksiäni
lueta minulle viaksi."

"Sitä tietoa, joka minulle on annettu, en ole saanut järjen tietä,
vaan se on annettu minulle, ilmaistu minulle, ja minä tiedän sen
sydämelläni, uskollani siihen tärkeimpään, mitä kirkkokin ensi
sijassa tunnustaa."

"Kirkkoko? Kirkko!" toisti Levin itsekseen, kääntyi toiselle puolelle
ja nojaten toiseen kyynärpäähänsä alkoi katsella kaukana joen takana
kuljeskelevaa karjaa, joka laskeutui jokea kohti.

"Mutta voinko minä uskoa kaikkeen, mitä kirkko opettaa?" mietti
hän koetellen itseään ja palauttaen mieleensä kaikkea sellaista,
mikä voisi rikkoa hänen tämänhetkisen rauhansa. Hän alkoi varta
vasten muistella niitä kirkon opinkappaleita, jotka olivat aina
tuntuneet hänestä kaikkein oudoimmilta ja vietelleet häntä
epäuskoon. "Luominen? Entä kuinka minä olen olemassaolon selittänyt?
Olemassaolon kauttako? Vai tyhjästäkö? Entä perkele ja synti? Miten
minä selitän pahan?... Vapahtaja?..."

"Mutta minähän en tiedä mitään muuta kuin sen, mikä minulle on
annettu tiedoksi samoin kuin kaikille ihmisille."

Hänestä tuntui nyt siltä, ettei kirkon opissa ollut ainoaakaan
kohtaa, joka olisi loukannut pääasiaa -- uskoa Jumalaan ja hyvään,
ihmisen ainoaa kutsumusta.

Jokaiseen kirkon opinkappaleeseen saattoi sovittaa uskon totuuden
palvelemiseen, omien tarpeidensa palvelemisen vastakohtana. Eikä
yksikään niistä estänyt sitä, vaan oli päinvastoin tarpeellinenkin,
jotta voisi tapahtua se maan päällä alituisesti havaittava ihme, että
kukin yksittäinen ihminen miljoonien mitä erilaisimpien ihmisten kera
-- tietäjien tai vähämielisten, lasten tai vanhusten, talonpoika
Fjodorin, lankomies Lvovin, Kittyn, kerjäläisten tai kuninkaiden
kera -- voi ymmärtää varmasti saman totuuden ja tavoitella samaa
sielunelämää, jota varten yksin kannattaa elää ja jota me yksin
pidämme arvossa.

Hän makasi nyt selällään ja katseli korkeaa pilvetöntä taivasta.
"Minä tiedän kyllä, että siellä on ääretön avaruus eikä mikään
kaartuva kansi. Mutta vaikka kuinka siristäisin silmiäni ja
terästäisin katsettani, en voi nähdä sitä muuna kuin kaartuvana
ja rajallisena, ja vaikka tiedänkin avaruuden olevan ääretön,
olen epäilemättä oikeassa nähdessäni siellä lujan sinertävän
taivaankannen, enemmän oikeassa kuin pinnistäessäni silmiäni
nähdäkseni sitä kauemmas."

Levin oli jo lakannut miettimästä ja ikään kuin kuunteli vain
salaperäisiä ääniä, jotka puhelivat jotain keskenään yhtaikaa
iloisina ja huolissaan.

"Onko tämä tosiaan uskoa?" ajatteli hän eikä tahtonut tohtia uskoa
onneensa. "Kiitos sinulle, Jumalani!" hän sanoi niellen kohoavat
nyyhkytykset ja pyyhkien molemmin käsin kyyneleitä, joita hänen
silmänsä olivat täynnä.



XIV


Levin katsoi eteensä ja huomasi karjalauman ja näki sitten omat
rattaansa ja niiden eteen valjastetun Mustan sekä kuskin, joka karjan
luo saavuttuaan puheli jotain paimenen kanssa; sitten hän kuuli jo
läheltä rattaitten rätinän ja kylläisen hevosen pärskynnän. Mutta
hän oli niin mietteidensä vallassa, ettei hänen mieleensäkään tullut
ajatus, miksi kuski tuli häntä vastaan.

Hän muisti sen vasta silloin, kun kuski tultuaan hänen kohdalleen
huusi hänen nimensä.

-- Rouva lähetti hakemaan. Tuli vieraita, herran veli ja kuka lie
toinen herra.

Levin istuutui rattaille ja otti ohjat.

Hän oli kuin unesta herännyt eikä tointunut pitkään aikaan. Hän
katseli lihavaa hevosta, joka oli reisien välistä ja kaulasta
ohuessa vaahdossa, katseli vieressä istuvaa Ivan-kuskia, muisteli
odottaneensa veljeään ja päätteli vaimonsa olevan huolissaan, kun
häntä ei kuulunut kotiin. Hän koetti arvata kuka oli se vieras,
joka oli tullut hänen veljensä kanssa. Sekä veli että vaimo ja tuo
tietymätön vieraskin tuntuivat hänestä nyt erilaisilta kuin ennen.
Hän luuli kaikkien suhteidensa olevan vastedes erilaisia.

"Sergein ja minun välillä ei enää tule olemaan tähänastista vierautta
eikä väittelyä. Kittyn kanssa en enää koskaan riitele, koetan olla
hyvä ja ystävällinen vieraalle, olipa se kuka hyvänsä, ja työväkeä,
Ivania, kaikkia tulen kohtelemaan toisin kuin ennen."

Levin hillitsi kirein ohjaksin malttamattomuudesta korskuvaa,
vauhtiin pyrkivää hyvää hevosta ja vilkuili vieressään istuvaa Ivania
koettaen päästä keskusteluun hänen kanssaan. Ivan ei näyttänyt
tietävän, mitä tekisi toimettomiksi jääneillä käsillään, ja paineli
vähän väliä tuulessa lehahtelevaa paitaansa. Levin aikoi sanoa, että
Ivan oli suotta sitonut kannatinhihnan niin korkealle, mutta se olisi
voinut näyttää nuhteelta ja hän tahtoi päinvastoin puhutella renkiään
ystävän tavoin. Mutta mitään muuta ei tullut hänen mieleensä.

-- Vetäiskää vähän oikealle, muuten menee kantoa vasten, sanoi kuski
ja vetäisi toisesta ohjaksesta.

-- Ole hyvä ja pysy paikallasi äläkä opeta minua! sanoi Levin
harmistuneena tuosta kuskin sekaantumisesta hänen asioihinsa. Aivan
kuin aina ennenkin tuo puuttuminen sai hänet nytkin närkästymään,
ja hän huomasi heti surukseen, kuinka suuresti oli erehtynyt
luullessaan, että uusi mieliala saattaisi heti muuttaa hänet hänen
joutuessaan kosketuksiin todellisuuden kanssa.

Tultuaan noin neljännesvirstan päähän kotoaan Levin näki Grishan ja
Tanjan juoksevan vastaan.

-- Kostja-eno! Äiti ja isoisä tulevat myös ja Sergei Ivanovitsh ja
vielä eräs vieras, kertoivat he kiiveten rattaille.

-- Kuka?

-- Kauhean pelottava mies! Tekee tällä lailla käsillään, sanoi Tanja
matkien Katavasovia.

-- Vanha vai nuori? Levin kysyi nauraen Tanjan esitykselle, joka toi
hänelle mieleen jonkun.

"Oi, kunpa vain ei olisi epämieluinen vieras", ajatteli Levin.

Heti kun oli tultu tien käänteeseen, Levin näki vastaantulijat ja
tunnisti Katavasovin, joka käveli olkihattu päässä heiluttaen käsiään
juuri niin kuin Tanja oli näyttänyt.

Katavasov puhui mielellään filosofiasta, vaikka olikin saanut
käsityksensä siitä vain luonnontutkijoilta, jotka eivät olleet
koskaan opiskelleet filosofiaa, ja Moskovassa Levin oli viime aikoina
väitellyt paljon hänen kanssaan.

Ja heti tunnistettuaan hänet Levin muisti erään sellaisen väittelyn,
jossa Katavasov ilmeisesti luuli päässeensä voitolle.

"Ei, en rupea enää mistään hinnasta kiistelemään tai lausumaan
kevytmielisesti ajatuksiani", hän ajatteli.

Hypättyään alas rattailta ja tervehdittyään veljeään ja Katavasovia
Levin kysyi vaimoaan.

-- Hän vei Mitjan hakaan. Aikoi laittaa hänet nukkumaan sinne, kun
sisällä on niin kuuma, sanoi Dolly. Levin oli aina varoittanut
viemästä lasta metsään, hän kun piti sitä vaarallisena, ja tuo tieto
pahoitti hänen mielensä.

-- Kantelee sitä paikasta toiseen, sanoi ruhtinas hymyillen. -- Minä
neuvoin kokeeksi viemään jääkellariin.

-- Hän aikoi tulla mehiläistarhalle. Hän luuli sinun olevan siellä.
Me olemme sinne menossa, sanoi Dolly.

-- No, mitäs sinä harrastelet? kysyi Sergei Ivanovitsh jääden
veljensä kanssa hiukan jäljemmäksi muista.

-- Enpä mitään erityistä. Taloushommia niin kuin ennenkin, vastasi
Levin. -- Kai sinä nyt tulit pitemmäksi aikaa? Me olemme sinua niin
odottaneet.

-- Pariksi viikoksi. On paljon työtä Moskovassa.

Veljesten katseet kohtasivat. Vaikka Levin aina ja erityisesti
nyt halusi päästä hyviin ja ennen kaikkea välittömiin suhteisiin
velipuolensa kanssa, hän tunsi nytkin, että hänen oli vaikea katsoa
tätä silmiin. Levin loi katseensa maahan eikä tiennyt mitä sanoa.

Mietittyään sellaista keskustelun aihetta, joka miellyttäisi Sergei
Ivanovitshia ja kääntäisi hänen huomionsa pois Serbian sodasta
ja slaavilaiskysymyksestä, joihin hän oli viitannut mainitessaan
Moskovan töistään, Levin alkoi puhua Sergei Ivanovitshin kanssa tämän
kirjasta.

-- No onko ollut arvosteluja kirjastasi? kysyi hän.

Sergei Ivanovitsh myhähti tuon kysymyksen tahallisuudelle.

-- Kukaan ei piittaa sellaisesta, minä kaikkein vähiten, hän sanoi.
-- Katsokaas, Darja Aleksandrovna, tulee sade, lisäsi hän osoittaen
sateenvarjollaan haapojen latvojen yllä häämöttäviä vaaleita
ukkospilviä.

Enempää ei tarvittu: kylmyys, jota Levin oli niin tahtonut välttää,
pääsi taas vallalle veljesten kesken. Levin meni Katavasovin luo.

-- Teitte oikein, kun tulitte, hän sanoi vieraalleen.

-- Olin jo kauan aikonut tulla. Nyt saamme jutella ja tarkastella
maailmaa. Oletteko jo lukenut Spencerin?

-- En, en kokonaan, sanoi Levin. -- Enkä minä hänellä enää mitään tee.

-- Miten niin? Sehän on mielenkiintoista. Miksi ei?

-- Niin, minä olen lopullisesti tullut vakuuttuneeksi siitä, etten
saa häneltä enkä hänen kaltaisiltaan ratkaisua niihin kysymyksiin,
jotka minua kiinnostavat. Nyt...

Mutta häntä ällistytti Katavasovin kasvojen tyyni ja iloinen ilme, ja
hänen tuli sääli omaa mielialaansa, joka ilmeisesti olisi häiriytynyt
näistä asioista keskustellessa; ja hän keskeytti puheensa.

-- No niin, puhutaan siitä myöhemmin, lisäsi hän. -- Jos aiotaan
mehiläistarhalle, on mentävä tätä polkua, hän sanoi koko seurueelle.

Kun oli tultu kapeaa polkua pitkin niittämättömälle aukealle,
joka oli toiselta puolen kirkkaana kukkivan horsman ja sen seassa
rehottavan tummanvihreän pärskäjuuren peitossa, Levin pyysi
vieraitaan istumaan nuorten haapojen sankkaan, vilpoiseen siimekseen,
johon oli varta vasten asetettu penkkejä ja pölkkyjä mehiläisiä
pelkäävien vieraiden varalle, ja meni itse tarhaan hakemaan lapsille
ja aikuisille leipää, kurkkuja ja tuoretta hunajaa.

Koettaen liikkua niin rauhallisesti kuin suinkin ja kuulostellen
yhä useammin ohi lentävien mehiläisten surinaa hän tuli polkua
pitkin tuvalle. Eteisen ovella muuan mehiläinen sotkeutui hänen
partaansa ja alkoi pöristä, mutta Levin päästi sen varovasti irti.
Tultuaan viileään eteiseen hän otti seinältä puunaulaan ripustetun
suojaharsonsa, pani sen päälleen ja meni kädet taskussa aidattuun
tarhaan, jossa vanhat mehiläispesät olivat säännöllisissä riveissä
niitetyn paikan keskellä, niinillä seipäisiin sidottuina. Kullakin
niistä oli oma, Levinille tuttu historiansa. Punotun säleaidan
seinämillä sijaitsivat nuoret, tämänvuotiset pesät. Mehiläispesien
suulla vilisi kierteleviä, paikallaan tungeksivia ja tanssivia
mehiläisiä ja kuhnureita, ja metsänlaidassa kukkivalta lehmukselta
saalista noutavat työmehiläiset lentelivät koko ajan edestakaisin
niiden lomitse.

Korvissa surisi lakkaamatta, ja tämä surina oli milloin uutteran,
ohi lentävän työmehiläisen, milloin toimettomana juhlivan kuhnurin,
milloin taas hätääntyneiden, omaisuuttaan viholliselta suojaavien,
pistämään valmiiden vahtimehiläisten. Esteaidan luona istuva ukko,
joka veisteli vannetta, ei huomannut Leviniä. Levin pysähtyi keskelle
tarhaa eikä sanonut mitään.

Hän oli hyvillään, että voi olla yksin ja ottaa hieman etäisyyttä
todellisuuteen, joka oli jo ehtinyt madaltaa hänen mielialaansa.

Hän muisti, että oli jo ehtinyt suuttua Ivaniin, ilmaista
kylmäkiskoisuutta veljeään kohtaan ja puhua kevytmielisesti
Katavasovin kanssa.

"Oliko se sittenkin vain hetken tunnelma, joka menee ohi jälkeä
jättämättä?" hän ajatteli.

Mutta keskittyessään mielialaansa hän huomasi ilokseen, että hänessä
oli tapahtunut jotain uutta ja tärkeää. Todellisuus oli vain hetkeksi
samentanut sen mielenrauhan, jonka hän oli löytänyt, mutta se oli
vielä ehyenä hänessä.

Niin kuin mehiläiset, joita nyt liiteli hänen ympärillään uhaten
ja häiriten häntä, eivät suoneet hänelle täyttä fyysistä rauhaa
vaan pakottivat hänen kyykistelemään ja vetäytymään syrjään, eivät
myöskään huolet, jotka olivat saartaneet hänet sinä hetkenä, kun hän
oli istuutunut rattailleen, suoneet hänelle sisäistä vapautta; mutta
sitä kesti vain niin kauan kuin hän oli niiden keskellä. Kuten hänen
fyysiset voimansa mehiläisistä huolimatta olivat täydet ja ehyet,
hänessä oli säilynyt ehyenä myös se henkinen voima, josta hän oli
äsken tullut tietoiseksi.



XV


-- Tiedätkö, Kostja, kenet Sergei Ivanovitsh tapasi junassa tänne
tullessaan? sanoi Dolly annettuaan lapsille kurkkua ja hunajaa. --
Vronskin! Hän oli matkalla Serbiaan!

-- Eikä hän mene yksin, vaan vie kokonaisen ratsuosaston omalla
kustannuksellaan! huomautti Katavasov.

-- Se sopii hänelle, sanoi Levin. -- Yhäkö niitä vapaaehtoisia menee
sinne? hän lisäsi katsahtaen Sergei Ivanovitshiin.

Sergei Ivanovitsh auttoi tylsällä veitsellä pois kupista hunajaan
tarttunutta elävää mehiläistä eikä vastannut.

-- Nythän niitä vasta meneekin! Olisittepa nähneet millaista eilenkin
oli asemalla! sanoi Katavasov narskutellen kurkkua.

-- Miten se on ymmärrettävä? Sergei Ivanovitsh selittäkää minulle
herran tähden, minne ne vapaaehtoiset matkustavat ja ketä vastaan
taistelevat? vanha ruhtinas kysyi jatkaen nähtävästi keskustelua,
joka oli alkanut Levinin poissa ollessa.

-- Turkkilaisia, vastasi Sergei Ivanovitsh hymyillen tyynesti ja
työnsi hunajasta mustuneen ja avuttomasti jalkojaan liikuttelevan
mehiläisen veitsen terältä kovalle haavanlehdelle.

-- Kuka sitten on julistanut sodan turkkilaisia vastaan? Ivan
Ivanovitsh Ragozov ja rouva Stahl?

-- Ei kukaan ole julistanut sotaa, mutta ihmiset tuntevat osanottoa
lähimmäistensä kärsimyksiä kohtaan ja tahtovat auttaa heitä, sanoi
Sergei Ivanovitsh.

-- Ruhtinashan puhuu sodasta eikä avusta, sanoi Levin puolustaen
appeaan. -- Ruhtinaan mielestä yksityiset eivät voi ottaa osaa sotaan
ilman hallituksen päätöstä.

-- Kostja, katso, mehiläinen tulee! Saattepa nähdä, että ne vielä
pistävät meitä! sanoi Dolly huitoen ampiaista käsillään.

-- Sehän on ampiainen eikä mehiläinen, sanoi Levin.

-- No sanokaahan mikä on teidän teorianne, Katavasov sanoi
hymyillen Levinille, nähtävästi haastaen häntä väittelyyn. -- Miksi
yksityisillä ei ole oikeutta siihen?

-- Minun teoriani on tämä: sota on ensinnäkin niin eläimellistä,
julmaa ja kauheaa, ettei yksikään ihminen, saati sitten kristitty,
voi ottaa tunnolleen sodan aloittamista, vaan sen voi tehdä
ainoastaan hallitus, joka on haastettu siihen ja joka ei voi
sitä estää. Toiseksi sekä tiede että terve järki sanovat, että
valtiollisissa asioissa, varsinkin sodassa, kansalaiset luopuvat
persoonallisesta tahdostaan.

Sergei Ivanovitshilla ja Katavasovilla oli vastaväitteet heti
valmiina.

-- Siinäpä se onkin, että voi sattua tapauksia, jolloin hallitus ei
täytä kansalaisten tahtoa, ja silloin yleisö ilmaisee itse tahtonsa,
sanoi Katavasov.

Mutta Sergei Ivanovitsh ei nähtävästi hyväksynyt tätä vastausta. Hän
rypisti kulmiaan Katavasovin sanoille ja ryhtyi itse selittämään
asiaa.

-- Suotta sinä asetat kysymyksen niin. Tässä ei ole kysymys sodan
julistamisesta, vaan yksinkertaisesti inhimillisen kristillisen
tunteen ilmaisusta. Heimolaisiamme ja uskonveljiämme murhataan.
Tai vaikkapa ei veljiämmekään, vaan yksinkertaisesti lapsia,
naisia ja vanhuksia; venäläisten sisu kuohahtaa, ja he kiiruhtavat
edesauttamaan noiden kauhujen lopettamista. Ajatteles, että kulkisit
kadulla ja näkisit juopuneen lyövän naista tai lasta. Minä luulen,
ettet sinä rupeaisi kysymään, onko tuota miestä vastaan julistettu
sota vai eikö, vaan hyökkäisit hänen kimppuunsa ja suojelisit
loukattua.

-- Mutta en tappaisi, sanoi Levin.

-- Kyllä tappaisitkin.

-- En tiedä. Jos näkisin sellaista, niin antautuisin välittömän
tunteeni valtaan; edeltäpäin en voi sanoa. Mutta sellaista välitöntä
tunnetta slaavilaisten osaksi tullutta sortoa kohtaan ei ole eikä voi
olla.

-- Kenties sinussa ei ole. Mutta toisissa on, Sergei Ivanovitsh sanoi
rypistäen tyytymättömästi kulmiaan. -- Kansan keskuudessa elävät
yhä tarut oikeauskoisista ihmisistä, jotka kärsivät jumalattomien
muhamettilaisten ikeen alla. Kansa on saanut kuulla veljiensä
kärsimyksistä ja ilmaissut mielipiteensä.

-- Kenties, myönsi Levin, -- mutta minä en ainakaan ole nähnyt sitä;
olenhan minäkin kansaa enkä tunne mitään sellaista.

-- Samoin on minun laitani, sanoi ruhtinas. -- Olin ulkomailla,
luin sanomalehtiä ja jo ennen Bulgarian kauhuja olin aivan ymmällä
siitä, miksi kaikki venäläiset olivat yhtäkkiä niin kiintyneet
slaavilaisveljiinsä, kun minä taas en tuntenut mitään rakkautta
heitä kohtaan. Olin hyvin pahoillani siitä, luulin, että olin jokin
sekasikiö tai että Karlsbad oli turmellut minut. Mutta kotiin
tultuani rauhoituin; näkyipä niitä olevan muitakin venäläisiä, joita
kiinnostaa vain Venäjä eikä slaavilaisveljet. Esimerkiksi Konstantin.

-- Yksityiset mielipiteet eivät merkitse siinä mitään, sanoi Sergei
Ivanovitsh -- mitä yksityisistä mielipiteistä, kun koko Venäjä, kansa
itse, on ilmaissut tahtonsa!

-- Suokaa anteeksi, mutta minä en ole sitä nähnyt. Kansa ei ole
tietääkseenkään, sanoi ruhtinas.

-- Ei, isä... kuinka niin? Entäs sunnuntaina kirkossa? sanoi Dolly,
joka oli kuunnellut keskustelua. -- Ole hyvä ja anna pyyheliina, hän
sanoi ukolle, joka hymyillen katseli lapsia. -- Totta kai nyt sentään
kansa...

-- No mitäs siellä kirkossa oli? Papin oli käsketty lukea jokin
kehotus. Hän luki. Kansa ei ymmärtänyt mitään, huokaili vain kuin
jokaista muutakin saarnaa kuullessaan, jatkoi ruhtinas. -- Sitten
heille sanottiin, että kootaan kolehti "sielunpelastusasian"
hyväksi, ja kukin otti kopeekan taskustaan ja antoi sen, mutta mihin
tarkoitukseen, sitä he eivät itsekään tienneet.

-- Kansa ei voi olla sitä tietämättä; kansalla on aina tietoisuus
omista kohtaloistaan, ja tämän kaltaisina hetkinä se selkenee sille
itselleen, Sergei Ivanovitsh väitti katsahtaen mehiläishoitajaukkoon.

Pitkäkasvuinen, uljas ukko, jonka musta parta alkoi jo harmaantua
ja jonka tukka oli hopeanhohtava, seisoi liikkumatta, hunajakuppi
kädessä, ja katseli herrasväkeä ystävällisesti ja rauhallisesti,
nähtävästi ymmärtämättä ja haluamattakaan ymmärtää mitään.

-- Oikein sanottu, sanoi ukko Sergei Ivanovitshin sanoihin
heilauttaen merkitsevästi päätään.

-- Niin, kysykääpäs häneltä. Hän ei tiedä koko asiasta eikä välitä
siitä, sanoi Levin. -- Oletko kuullut, Mihailytsh, sodasta mitään?
kääntyi hän ukon puoleen. -- Siitä, mistä kirkossa luettiin? Mitäs
sinä arvelet? Onko meidän käytävä sotaa kristittyjen puolesta?

-- Mitäpäs minä arvelisin? Keisari Aleksandr Nikolajevitsh on
harkinnut meidän puolestamme, ja hän se harkitsee vastakin joka
asian. Hänhän ne paremmin näkee... Pitääkös leipää lisää? Eikös tuoda
vielä pojalle lisää? hän kysyi Darja Aleksandrovnalta osoittaen
Grishaa, joka söi leivänkuorta.

-- Minun ei tarvitse kysyä, sanoi Sergei Ivanovitsh -- me olemme
nähneet ja näemme satoja ja taas satoja ihmisiä, jotka jättävät
kaiken palvellakseen oikeaa asiaa, tulevat Venäjän eri ääriltä ja
ilmaisevat suoraan ja selvästi ajatuksensa ja tarkoituksensa. Tuovat
roponsa tai menevät itse ja sanovat suoraan minkä vuoksi. Mitä se
merkitsee?

-- Minun mielestäni se merkitsee sitä, sanoi Levin, joka alkoi
jo tulistua, -- että kahdeksankymmenmiljoonaisessa kansassa on
aina... ei ainoastaan satoja, kuten nyt, vaan kymmeniä tuhansia
yhteiskunnallisen asemansa menettäneitä, rauhattomia ihmisiä, jotka
ovat aina valmiita Pugatshovin rosvojoukkoon, Khivaan tai Serbiaan...

-- Minähän sanoin, että niitä on enemmän kuin satoja ja ne eivät
ole mitään rauhattomia yhteiskunnan hylkiöitä vaan kansan parhaita
edustajia! sanoi Sergei Ivanovitsh niin hermostuneesti kuin
olisi puolustanut viimeistä omaisuuttaan. -- Entä uhraukset ja
lahjoitukset? Siinä on suorastaan koko kansa ilmaissut tahtonsa.

-- Tuo sama "kansa" on hyvin epämääräinen, sanoi Levin. --
Kyläkirjurit, opettajat, ja ehkä yksi tuhannesta talonpojasta tietää
kenties mistä on kysymys. Muilta kahdeksaltakymmeneltä miljoonalta,
kuten Mihailytshilta, on turha odottaa mitään kansan tahdon ilmaisua,
he kun eivät edes aavista, mistä heidän pitäisi ilmaista tahtonsa.
Mikä oikeus meillä silloin on puhua kansan tahdosta?



XVI


Rupeamatta suorastaan väittämään vastaan Sergei Ivanovitsh ohjasi
tottuneen väittelijän tavoin keskustelun heti toiseen suuntaan.

-- Jos sinä tahdot aritmeettista tietä ottaa selvää kansan hengestä,
se on tietenkin sangen vaikeasti tavoitettavissa. Äänioikeutta meillä
ei ole olemassa eikä tule vastakaan olemaan, sillä se ei ilmaise
kansan tahtoa: mutta siihen on muitakin teitä. Se tuntuu ilmassa, sen
tuntee sydämellään. Minä en puhu niistä vedenalaisista virtauksista,
jotka ovat liikkuneet kansan seisovassa meressä ja jotka jokaisen
ennakkoluulottoman ihmiset täytyy tunnustaa; tahdon viitata vain
sivistyneistön elämään. Kaikki eri puolueet, jotka ennen olivat niin
vihamielisiä keskenään, ovat nyt sulautuneet yhteen. Kaikki eripura
on loppunut, kaikki yhteiskunnalliset äänenkannattajat puhuvat samaa,
kaikki tuntevat sen luonnonvoiman, joka heidät on vallannut ja vie
heitä samaan suuntaan.

-- Niin kyllä, sanomalehdet puhuvat kaikki samaa, sanoi ruhtinas.

-- Se on totta. Niin yhtä ja samaa kuin sammakot ukonilman edellä.
Niiden takiahan sitä ei mitään muuta kuulekaan.

-- Olivatpa ne sammakkoja tai ei, minä en sanomalehtiä julkaise
enkä tahdo niitä puolustaa; mutta minä puhun sivistyneistön
yksimielisyydestä, sanoi Sergei Ivanovitsh kääntyen veljeensä päin.
Levin aikoi vastata, mutta vanha ruhtinas ehti ennemmin.

-- No, siitä yksimielisyydestä voi sanoa vielä muutakin, sanoi
ruhtinas. -- Minä otan esimerkiksi vävyni Stepan Arkadjevitshin, te
tunnette hänet. Hän saa nyt paikan jonkin herra ties minkänimisen
toimiston komiteassa. Mitään työtä siinä ei ole -- Dolly, ei kai se
ole salaisuus -- mutta palkka on kahdeksan tuhatta ruplaa. Koettakaas
kysyä häneltä, onko hänen uusi virkansa hyödyllinen, niin hän
todistaa teille, että sen on mitä kipeimmin tarpeen vaatima. Ja hän
on rehellinen mies; mutta eihän sitä voi olla uskomatta kahdeksan
tuhannen hyötyyn.

-- Niin, hän pyysi minua ilmoittamaan paikan saannistaan Darja
Aleksandrovnalle, Sergei Ivanovitsh sanoi tyytymättömänä, katsoen
ruhtinaan poikkeavan aiheesta.

-- Sellaista se on sanomalehdenkin yksimielisyys. Minä kyllä tiedän
ne asiat: kun vain on sota, niillä on kaksikertaiset tulot. Tietenkin
ne silloin ovat sitä mieltä, että kansan ja slaavilaisten kohtalot...
ja niin edespäin.

-- On useita lehtiä, joista en pidä, mutta tuo on epäoikeutettua,
sanoi Sergei Ivanovitsh.

-- Minä panisin vain yhden ehdon, jatkoi ruhtinas. -- Alphonse
Karr kirjoitti siitä erinomaisesti ennen Preussin sotaa. "Teidän
mielestänne sota on välttämätön? Hyvä. Se joka saarnaa sotaa,
mars erityiseen etujoukkoon, joka aina ensimmäisenä johtaa muita
rynnäkköön ja hyökkäykseen."

-- Olisi toimittajilla hiki hatussa! sanoi Katavasov ja remahti
nauramaan kuvitellessaan tuntemansa toimittajat tuollaisen
valiolegioonan sotilaina.

-- Nehän tietysti pakenisivat, huomautti Dolly, -- ja häiritsisivät
muita.

-- Jos pakenisivat, niin hauleja selkään tai kasakat ruoskineen
ajamaan takaa, sanoi ruhtinas.

-- Tuo on huonoa pilaa, suokaa anteeksi, ruhtinas, Sergei Ivanovitsh
sanoi.

-- Minä en näe siinä mitään pilaa, että... Levin aloitti, mutta
Sergei Ivanovitsh keskeytti hänet.

-- Kullakin yhteiskunnan jäsenellä on oma tehtävänsä, hän sanoi.
-- Ajatuksen miehet täyttävät tehtävänsä yleisen mielipiteen
ilmaisijoina. Yleisen mielipiteen yksimielinen ja täydellinen
julkituominen on sanomalehdistön ansio ja ilahduttava ilmiö.
Parikymmentä vuotta takaperin me olisimme vaienneet, mutta nyt kuuluu
Venäjän kansan ääni, ja se kansa on valmis nousemaan yhtenä miehenä
ja uhraamaan itsensä sorrettujen veljiensä puolesta; se on suuri
edistysaskel ja varma voiman merkki.

-- Mutta eihän ole kyse pelkästä uhrautumisesta, vaan myös
turkkilaisten murhaamisesta, Levin sanoi arasti. -- Kansa uhrautuu ja
on aina valmis sen tekemään oman sielunsa hyväksi, mutta ei toisten
tappamiseksi, hän lisäsi yhdistäen tahtomattaan keskustelun niihin
ajatuksiin, jotka häntä niin kovasti kiinnostivat.

-- Sielunsa hyväksi? Se käsite, ymmärrättehän, on
luonnontieteilijälle hämärä. Mitä te sielulla tarkoitatte? sanoi
Katavasov hymyillen.

-- Kyllä te sen tiedätte.

-- Minulla ei totisesti ole siitä pienintäkään aavistusta! väitti
Katavasov äänekkäästi nauraen.

-- En rauhaa, vaan miekan minä toin teille, sanoo Kristus, Sergei
Ivanovitsh nosti yksinkertaisesti ja kuin aivan selvänä asiana
esiin juuri sen raamatunkohdan, joka oli aina eniten vaivannut ja
kummastuttanut Leviniä.

-- Oikein sanottu, sanoi taaempana seisova ukko jälleen vastaukseksi
sattumalta häneen luotuun katseeseen.

-- Hävisitte, veliseni, oikein pahasti hävisitte, huudahti Katavasov
iloisesti.

Levin punastui harmista -- ei sen vuoksi, että oli joutunut
tappiolle, vaan siksi, että oli antautunut väittelyyn.

"Ei, minä en voi väitellä heidän kanssaan", ajatteli hän, "heillä on
läpitunkemattomat panssarinsa, mutta minä olen alaston."

Hän näki, että Sergei Ivanovitshia ja Katavasovia oli mahdoton
saada muuttamaan kantaansa ja hänen itsensä oli vielä mahdottomampi
luopua vakaumuksestaan. Se, mitä he saarnasivat, oli sitä samaa
järjen ylpeyttä, joka oli ollut vähällä viedä hänet turmioon.
Hänen mielestään muutamilla kymmenillä ihmisillä, joukossa hänen
veljensäkin, ei voinut olla oikeutta väittää sen nojalla, mitä
muutamat sadat pääkaupunkeihin saapuneet suurisuiset vapaaehtoiset
kertoivat, että he sanomalehtineen olivat kansan tahdon ja
ajatustavan julkituojia, ajatustavan, joka sai ilmaisunsa kostona
ja murhana. Hän ei voinut hyväksyä sitä, koska ei ollut nähnyt
sellaisten ajatusten ilmauksia kansassa, jonka keskuudessa hän
eli, eikä havainnut niitä omassa itsessään (eikä hän voinut pitää
itseään muuna kuin yhtenä niistä ihmisistä, jotka muodostivat
Venäjän kansan); ennen kaikkea tuo näkökanta oli hänelle vieras
siksi, että hän samoin kuin kansakin tiesi varmasti, että yhteinen
hyvä, missä ikinä se piilikin, oli saavutettavissa vain ankarasti
noudattamalla sitä hyvyyden lakia, joka on jokaiselle ilmoitettu,
eikä hän siis voinut toivoa sotaa eikä saarnata minkäänlaisten
yhteisten tarkoitusperien puolesta. Hän kannatti Mihailytshia ja
koko kansaa, joka oli ilmaissut ajatuksensa varjagien hallitsijoiksi
kutsumista koskevassa tarussa: "Ruhtinoikaa ja hallitkaa meitä.
Me lupaamme ilomielin täydellistä nöyryyttä. Kaiken vaivannäön,
kaikki nöyryytykset, kaikki uhraukset me otamme niskoillemme; mutta
tuomitseminen ja päättäminen ei kuulu meille." Nyt kansa olisi Sergei
Ivanovitshin sanojen mukaan luopumassa tuosta niin kalliilla hinnalla
ostetusta oikeudestaan.

Levin olisi vielä tahtonut sanoa, että jos yleinen mielipide oli
erehtymätön tuomari, niin mikseivät myös vallankumous tai kommuuni
olisi yhtä oikeutettuja kuin liike slaavilaisten hyväksi. Mutta
kaikki nämä olivat ajatuksia, jotka eivät vieneet mihinkään
tulokseen. Sitä paitsi näkyi aivan selvästi, että tällä hetkellä
väittely hermostutti Sergei Ivanovitshia, ja siksi väittely oli
pahaa. Levin ei vastannut mitään, kiinnitti vain vieraidensa huomion
tiheneviin pilviin ja ehdotti, että lähdettäisiin kotiin ennen kuin
sade ehtisi.



XVII


Ruhtinas ja Sergei Ivanovitsh istuutuivat rattaille ja lähtivät
ajamaan kotia kohti; muu seurue kiiruhti jalkaisin heidän jäljestään.

Mutta vuoroin vaaleneva, vuoroin tummeneva ukkospilvi nousi niin
nopeasti, että jalkamiesten täytyi vielä lisätä vauhtia ehtiäkseen
kotiin ennen sadetta. Pilviröykkiön etureuna vyöryi taivaalla
matalalla kuin musta nokisavu. Oli vielä parisataa askelta kotiin,
kun tuuli jo nousi ja rankkasade saattoi puhjeta joka hetki.

Lapset juoksivat edellä kirkuen pelosta ja ilosta. Darja
Aleksandrovna tuli juoksujalkaa jäljestä päästämättä heistä
katsettaan ja taistellen hameitaan vastaan, joita tuuli hulmutti
ja kääri hänen sääriensä ympäri. Herrat harppoivat pitkin askelin,
pidellen hattujaan. He olivat jo aivan kuistin edessä, kun suuri
pisara iskeytyi läiskähtäen rautaisen vesikourun reunaan. Lapset ja
aikuiset juoksivat iloisesti hälisten katon suojaan.

-- Missä on Katerina Aleksandrovna? kysyi Levin Agafja Mihailovnalta,
joka tuli eteisessä vastaan, kasa liinoja ja vaippoja käsivarrellaan.

-- Eikös hän teidän kanssanne ollutkaan?

-- Entä Mitja?

-- Haassa varmaankin hoitajan kanssa. Levin sieppasi vaipat ja juoksi
hakaan.

Tuona lyhyenä aikana pilvi oli jo ehtinyt kokonaan peittää auringon,
ja oli tullut pimeää kuin auringonpimennyksen aikana. Tuuli temmelsi
väkivaltaisesti pakottaen Levinin väliin pysähtymään: se repi lehtiä
ja kukkia lehmuksesta, paljasti rumasti ja oudosti koivujen valkeat
oksat ja taivutti kaiken samaan suuntaan: akaasiat, kukat, takiaiset,
heinän ja puiden latvat. Puutarhatyössä olleet palvelustytöt
juoksivat kirkuen tuvan katon alle. Rankkasateen valkea esirippu
peitti jo kaukaisen metsän ja puolet läheistä peltoa ja lähestyi
nopeasti hakaa. Tiheinä pisaroina lankeavan sateen kostea tuoksu
täytti ilman.

Painaen päätään eteenpäin ja taistellen tuulta vastaan, joka tahtoi
riistää häneltä liinat, Levin lähestyi hakaa ja näki jo jotain
valkeaa tammen takana, kun koko maailma äkkiä välähti häikäisevään
leimahdukseen ja oli kuin taivaankansi olisi räjähtänyt rikki. Kun
Levin avasi valon hetkeksi sokaisemat silmänsä ja katsoi häntä haasta
erottavan sankan sadeverhon läpi, hän huomasi heti kauhukseen, että
metsän keskellä kasvavan tutun tammen vihreä latva oli omituisesti
muuttanut asentoaan. "Onkohan salama murskannut sen?" Levinin
mielessä välähti, kun tammen latva yhä kiihtyvällä vauhdilla painui
toisten puiden taa, ja samassa kuului toisten puitten päälle kaatuvan
ison puun ryske.

Salaman leimahdus, ukkosen jyrinä ja kylmä, kostea tuntu, joka
äkkiä ympäröi Levinin, sulautuivat hänen sielussaan yhdeksi kauhun
tunteeksi.

-- Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Kunhan ei vain heidän päälleen! sopersi
hän.

Ja vaikka hän heti tuli ajatelleeksi, miten järjetön hänen
rukouksensa oli, koska tammi oli jo kaatunut, hän toisti sen tietäen,
ettei kuitenkaan osannut tehdä mitään parempaa kuin toistaa tuota
mieletöntä rukousta.

Hän juoksi sille paikalle, jossa he tavallisesti olivat, mutta ei
löytänyt heitä.

He olivat lehdon toisessa laidassa, vanhan lehmuksen alla, ja
kutsuivat häntä. Kaksi tummaa hahmoa (ennen ne olivat olleet
valkeita) seisoi kumartuneena jonkin esineen ääressä. Ne olivat Kitty
ja lapsenhoitaja. Sade harveni jo ja päivä alkoi taas valjeta, kun
Levin ehti heidän luokseen. Hoitajan hameen helmus oli kuiva, mutta
Kittyn vaatteet olivat läpimärät ja painautuneet kiinni vartaloon.
Vaikka sade oli jo ohi, he seisoivat yhä samassa asennossa, jossa
olivat olleet ukonilman alkaessa: kumpikin kumartuneena vihreän
päivänvarjon peittämien pikku rattaiden ääreen.

-- Kaikki hengissä? Ja vahingoittumattomina? Jumalan kiitos, Levin
huudahti ja kiiruhti heidän luokseen lätäkköisen ruohon poikki, vettä
täynnä olevat kengät litisten.

Kittyn punaiset, märät kasvot hymyilivät arasti hänelle muotoaan
muuttaneen hatun alta.

-- Eikö sinua hävetä! En käsitä, kuinka voit olla niin varomaton!
ryhtyi Levin harmistuneena nuhtelemaan vaimoaan.

-- Se ei ollut minun syyni. Olin juuri aikeissa lähteä täältä, kun
poika kävi levottomaksi. Hänet täytyi vaihtaa kuiviin. Olimme juuri...
Kitty alkoi puolustautua.

Mitjalla ei ollut mitään hätää, hän ei ollut edes kastunut, hän
nukkui kaikessa rauhassa.

-- No, Jumalan kiitos! Minä en tiedä mitä puhun.

Märät vaipat ja liinat koottiin; lapsenhoitaja otti pojan syliinsä ja
lähti. Levin kulki vaimonsa rinnalla ja puristi salaa hänen kättään
pyytäen siten anteeksi äskeistä kiivastumistaan.



XVIII


Levin osallistui tuon päivän mittaan moniin keskusteluihin ikään kuin
älynsä ulkoisella puolella, ja vaikka hän joutuikin pettymään sen
muutoksen suhteen, jonka oli luullut itsessään tapahtuneen, aisti hän
kuitenkin iloisena sydämensä täyteyden.

Sateen jälkeen oli liian märkää mennä kävelemään; sitä paitsi
etäämpänä taivaalla näkyi yhä ukkospilviä ja välillä jyrisikin. Koko
seurue vietti jäljellä olevan osan päivästä kotona.

Väittelyä ei enää syntynyt, päinvastoin kaikki olivat päivällisen
jälkeen mitä parhaimmalla tuulella.

Aluksi Katavasov huvitti naisia omituisilla sutkauksillaan, jotka
aina kovasti miellyttivät hänen uusia tuttaviaan, ja kertoi sitten
Sergei Ivanovitshin kehotuksesta mielenkiintoisia huomioitaan
uros- ja naaraspuolisten huonekärpästen luonteiden ja ulkonäön
eroavaisuuksista ja niiden elämästä yleensä. Sergei Ivanovitsh oli
myös iloinen ja esitti teepöydässä veljensä pyynnöstä kantansa idän
kysymyksen tulevaisuudesta ja teki sen niin hyvin, että kaikki
syventyivät kuuntelemaan häntä.

Kitty vain ei voinut kuunnella loppuun asti: hänen täytyi mennä
kylvettämään Mitjaa.

Muutamia minuutteja myöhemmin kutsuttiin Leviniäkin hänen luokseen
lastenkamariin.

Levin jätti teensä ja lähti harmitellen, että täytyi jättää kesken
niin mielenkiintoinen keskustelu. Hän ihmetteli hieman levottomana,
miksi hänet oli kutsuttu, sillä sellaista oli ennen sattunut vain
kaikkein tärkeimmissä tapauksissa.

Joskin Sergei Ivanovitshin suunnitelma siitä, kuinka
nelikymmenmiljoonainen slaavilainen heimokunta vapauduttuaan
aloittaisi Venäjän kanssa historiassa uuden ajanjakson, kiinnosti
häntä suuresti uutuudellaan, ja joskin häntä vaivasi epätietoisuus
siitä, miksi hänet oli kutsuttu lapsen luo, hän muisti heti salista
lähdettyään ja yksinäisyyteen päästyään kaikki aamuiset ajatuksensa.
Kaikki nuo mietteet slaavilaisuuden merkityksestä maailmanhistoriassa
kävivät niin mitättömiksi hänen sisäisen sieluntilansa rinnalla, että
hän unohti heti ne kaikki ja siirtyi aamuiseen mielialaansa.

Hän ei enää muistellut silloista ajatuskulkuaan. Hän tavoitti ilman
sitäkin heti sen tunteen, joka oli johtanut häntä ja ollut hänen
silloisten ajatustensa pohjana, ja huomasi sen käyneen sielussaan
vielä entistä voimakkaammaksi ja selvemmäksi. Nyt hänen ei tarvinnut,
kuten ennen mielenrauhaa tavoitellessaan, seurata tarkasti entistä
ajatuskulkuaan löytääkseen häipyneen tunteensa. Nyt sielun täytti
taas entistä elävämpänä ilon ja rauhan tunne, mutta ajatus ei pysynyt
perässä.

Hän kulki kuistin poikki ja katsoi kahta tummenneella taivaalla
erottuvaa tähteä ja muisti äkkiä: "Niin, minä katsoin taivasta ja
ajattelin, että taivaankansi, jonka minä näen pääni päällä, ei ole
valhetta... mutta siinä jäi jotain kesken, minä salasin jotain
itseltäni", hän ajatteli. "Mutta olipa mitä hyvänsä, sitä vastaan se
ei voi todistaa. Kunhan mietin, niin kaikki selkenee!"

Lähestyessään lastenkamaria hän jo muistikin, minkä ajatuksen hän
oli itseltään salannut. Se oli se ajatus, että jos jumaluuden
päätodisteena on Hänen ilmoituksensa siitä, mitä hyvä on, niin miksi
tuo ilmoitus rajoittuu ainoastaan kristillisen kirkon piiriin. Missä
suhteessa tuohon ilmoitukseen ovat buddhalaiset ja muhamettilaiset
uskonnot, jotka myös tunnustavat ja tekevät hyvää?

Hän luuli löytäneensä vastauksen tähän kysymykseen, mutta ei ehtinyt
vielä päästä selville siitä, kun tuli jo lastenkamariin.

Kitty seisoi hihat käärittynä pienen kylpyammeen luona. Miehensä
askeleet kuullessaan hän käänsi kasvonsa tätä kohti ja kutsui
tätä hymyllään luokseen. Toisella kädellään hän kannatti vedessä
selällään kellottavan ja jaloillaan harottelevan lapsen päätä, toisen
käsivarren lihas supistui rytmikkäästi, kun hän puristeli sienestä
vettä lapsen päälle.

-- Kuules, katsohan, katsohan! hän sanoi, kun Levin oli tullut hänen
luokseen. -- Agafja Mihailovna on oikeassa: se tunnistaa.

Asia oli niin, että Mitja näytti todellakin tästä päivästä alkaen
tuntevan kaikki omaisensa.

Heti kun Levin oli astunut ammeen luo, hänelle näytettiin koe, joka
onnistui täydellisesti. Varta vasten huoneeseen kutsuttu kyökkipiika
kumartui lapsen luo. Poika rypisti kulmiaan ja pudisti hyljeksivästi
päätään. Kitty kumartui ammeen yli ja pojan kasvot seestyivät hymyyn,
hän kurotteli käsiään pesusientä kohti ja purskutti huuliaan niin
tyytyväisesti ja erikoisesti, että Kittyn ja lastenhoitajan ohella
myös Levin joutui odottamattoman ihastuksen valtaan.

Lapsi nostettiin ammeesta, huuhdeltiin, käärittiin lakanaan,
kuivattiin ja annettiin kimeästi huutavana äidilleen.

-- Olen niin hyvilläni, kun sinäkin alat pitää hänestä, sanoi
Kitty miehelleen istuuduttuaan rauhallisena, lapsi rinnoillaan,
tavalliselle paikalleen. -- Olen niin iloinen siitä. Se alkoikin jo
surettaa minua, tiedätkö. Sinä kun sanoit, ettet tunne häntä kohtaan
mitään.

-- En suinkaan minä niin sanonut, etten tunne. Minä vain sanoin
jollain tavoin pettyneeni.

-- Kuinka niin?

-- Ei häneen, vaan omaan tunteeseeni; olin odottanut enemmän. Olin
luullut, että minussa puhkeaa yllättäen jokin uusi suloinen tunne.
Mutta tulikin vastenmielisyyden ja säälin tunne...

Kitty kuunteli häntä tarkasti imettäessään ja pisteli samalla
kylvetyksen ajaksi riisumiaan sormuksia takaisin kapeisiin sormiinsa.

-- Ennen kaikkea siihen liittyy paljon enemmän pelkoa ja sääliä
kuin mielihyvää. Tänään, tuon ukonilman synnyttämän pelon jälkeen,
tajusin, kuinka paljon rakastan häntä.

Kittyn kasvot valaisi säteilevä hymy.

-- Säikähditkö sinä kovastikin? hän sanoi. -- Minä myös, mutta
minusta tuntuu vielä hirveämmältä nyt, kun kaikki on ohi. Minä menen
katsomaan sitä tammea... Kyllä tuo Katavasov sitten on herttainen!
Niin, ja koko päivän on muutenkin ollut niin mukava olo. Sinäkin
osaat olla Sergei Ivanovitshia kohtaan oikein kiltti, kun vain
tahdot... No, mene nyt toisten luo. Täällä tulee aina niin kuumakin
kylvyn jälkeen...



XIX


Lähdettyään lastenkamarista ja jäätyään yksin Levin muisti taas heti
sen ajatuksen, jossa oli ollut jotain epäselvää.

Sen sijaan että olisi mennyt vierassaliin, josta kuului ääniä, hän
pysähtyi kuistille ja alkoi katsella taivasta kaiteeseen nojautuen.

Oli jo tullut pimeä, ja etelässä, jonne hän katsoi, taivas oli
pilvetön. Ukkospilvet olivat vastakkaisella puolen. Sieltä leimahteli
salamoita ja kuului kaukaista jyrinää. Levin kuunteli vesipisaroiden
tasaista putoilua puutarhan lehmuksista ja katseli tuttua
kolmikulmaista tähtisikermää ja sen keskitse menevää linnunrataa
haaroineen. Joka kerta salaman leimahtaessa sekä linnunrata että
kirkkaat tähdet katosivat, mutta heti kun salama oli sammunut, ne
ilmestyivät taas samoille paikoilleen kuin jonkin tarkan käden
heittäminä.

"Mikähän minua vaivaa?" Levin kysyi itseltään tuntien edeltä käsin,
että hänen epäilystensä ratkaisu, vaikkei hän sitä vielä tiedostanut,
oli jo valmiina hänen sielussaan.

"Niin, yksi jumaluuden selvä ja varma ilmaus piilee hyvä laeissa,
jotka on ilmoitettu maailmalle, jotka minä tunnen itsessäni
ja joiden tunnustamisessa minä tahtomattanikin liityn toisten
ihmisten kera uskovaisten suureksi seurakunnaksi, jota nimitetään
kirkoksi. Mutta entä juutalaiset, muhamettilaiset, konfutselaiset,
buddhalaiset?" teki hän itselleen sen saman kysymyksen, joka oli
näyttänyt hänestä vaaralliselta. "Ovatko ne sadat miljoonat ihmiset
todellakin jääneet vaille sitä parhainta hyvää, jota ilman ihmiselämä
on tarkoitukseton?" Hän vaipui mietteisiin, mutta oikaisi pian
ajatustensa kulkua. "Mutta mitä minä kysyn?" hän sanoi itselleen.
"Minä kysyn, mikä on ihmiskunnan eri uskontojen suhde jumaluuteen.
Minä kysyn Jumalan yleistä ilmenemismuotoa, joka käsittäisi koko
maailman kaikkine utuisine pilkkuineen. Mitä minä teen? Minulle
itselleni, minun sydämelleni on ilmaistu varma tieto, joka on
järjelle käsittämätön, ja minä tahdon itsepintaisesti määritellä sen
tiedon järjellä ja sanoilla."

"Enkö muka tiedä, etteivät nuo tähdetkään liiku?" ajatteli hän
katsellen kirkasta tähteä, joka oli jo muuttanut sijaintiaan ylimmän
koivunoksan liepeille. "Mutta katsellessani tähtien liikettä en voi
ajatella maan pyörimistä, vaan olen oikeassa sanoessani tähtien
liikkuvan."

"Olisivatkohan tähtitieteilijätkään voineet käsittää ja
laskea mitään, jos olisivat ottaneet lukuun kaikki maan
monimutkaiset liikkeet? Kaikki heidän ihmeelliset johtopäätöksensä
taivaankappaleiden välimatkoista, painosta, liikkeistä ja häiriöistä
perustuvat vain tähtien näkyvään liikkeeseen liikkumattoman maan
ympäri, siihen samaan liikkeeseen, joka on nyt minun edessäni ja joka
on näkynyt sellaisena miljoonille ihmisille vuosisatojen vieriessä
ja on aina ollut ja on aina oleva yhtäläinen ja alati havaittavissa.
Samoin kuin tähtitieteilijäin päätelmät olisivat turhia ja häilyviä,
jolleivät ne perustuisi näkyvän taivaan tarjoamaan yhtenäiseen
meridiaaniin ja yhtenäiseen taivaanrantaan, samoin olisivat
turhia ja häilyviä minun päätelmäni, jotka eivät perustuisi hyvän
ymmärtämiseen, -- hyvän, joka on aina ollut ja on aina oleva kaikille
yhtäläinen ja jonka kristinusko on avannut ja jonka minä aina voin
tarkistaa sielussani. Kysymystä toisista uskonnoista ja niiden
suhteesta jumaluuteen minulla ei ole oikeutta eikä mahdollisuutta
ratkaista."

-- Kas, etkö sinä vielä mennytkään? sanoi äkkiä Kitty, joka oli
aikonut mennä samaa tietä vierashuoneeseen. -- Mikä sinun on?
Vaivaako sinua jokin asia? hän kysyi katsoen miestään tarkasti
kasvoihin tähtien valossa.

Mutta hän ei sittenkään olisi erottanut niiden ilmettä, jollei
salama, joka taas hetkeksi karkotti tähdet, olisi valaissut niitä.
Salaman valossa hän näki tarkkaan miehensä kasvot, huomasi niillä
tyynen ja iloisen ilmeen ja hymyili tälle.

"Hän ymmärtää", ajatteli Levin, "hän tietää mitä minä ajattelen.
Sanonko hänelle vai enkö? Minä sanon hänelle." Mutta juuri kun hän
aikoi sanoa, Kitty alkoi puhua.

-- Kuules Kostja! Ole niin hyvä, hän sanoi, -- ja mene kulmakamariin
katsomaan, onko siellä kaikki kunnossa Sergei Ivanovitshia varten.
Minun on sinne vähän vaikea mennä. Katso, onko uusi pesukaappi
asetettu sinne.

-- Hyvä, kyllä minä menen, sanoi Levin nousten penkiltä ja suudellen
vaimoaan. "Ei, ei pidä puhua siitä", hän ajatteli, kun Kitty oli
lähtenyt hänen edeltään. "Se on salaisuus, minulle yksin tarpeellinen
ja sanoin ilmaisematon."

"Tämä uusi tunne ei ole muuttanut minua, ei onnellistanut eikä
valaissut äkkiä, niin kuin minä uneksin tapahtuvan, niin kuin ei
isäntunteenikaan. Mitään salaista yllätystä ei ollut. Tämä tunne --
en tiedä onko se uskoa vai mitä -- on tullut minuun yhtä huomaamatta
kärsimysten kautta ja juurtunut lujasti sieluuni."

"Samoin kuin ennenkin tulen kiukuttelemaan kuskille, samoin
kiistelemään ja lausumaan ajatuksiani sopimattomalla tavalla,
sama muuri jää minun sieluni kaikkein pyhimmän ja muiden -- myös
vaimoni -- sielujen välille, samoin tulen syyttämään vaimoani
oman pelkoni vuoksi ja katumaan sitä, samoin kuin ennenkin tulee
järjelleni olemaan käsittämätöntä, miksi rukoilen, ja kuitenkin tulen
rukoilemaan. Mutta minun elämäni, mitä ikinä minulle tapahtuukin, ei
enää ole tarkoituksetonta niin kuin ennen, vaan sillä, sen jokaisella
hetkellä, on nyt varma hyvän tarkoitus, joka minulla on valta kätkeä
siihen."



Viiteselitykset:


[1] Suorasanaisesti suomeksi: Taivaallista on, kun olen voittanut
maallisen himoni; mutta silloinkin, kun se ei ole onnistunut, on
minulla ollut aika hauskaa huvia.

[2] "Punamäeksi" (Krasnaja gorka) nimittää Venäjän kansa
pääsiäisviikon jälkeistä viikkoa, jota se viettää kevään juhlana.
Suom. muist.

[3] Neljännes = 2.099 hehtolitraa, kahdeksannes = 1.049 hehtolitraa.
Suom. muist.

[4] Prime-sautière, ensi vaikutelmasta riippuva, ensi vaikutelmaa
seuraava. Suom. huom.

[5] Tämä sutkautus perustuu siihen, että venäjänkielessä avioeroa
merkitsevä sana "razvod" voi myös merkitä vahtiparaatia. Suom. muist.

[6] Arbat, katu ja se kaupunginosa Moskovassa, jossa hienosto
parhaastaan asuu. Suom. huom.

[7] Tshudov: kuuluisa vanha moskovalainen luostari. Suom. muist.

[8] Alkukielessä "talant", "talentti". Suom. muist.

[9] Minä olen rikkonut määräystä vastaan.

[10] Hänellä on ihailijoita.

[11] Käsikoukussa.

[12] Sillä ihmisellä ei ole...

[13] Se käy kyllä.

[14] Ei tuota häpeää.

[15] Liehittelemään rouva Kareninaa.

[16] Hän herättää huomiota. Hän syrjäyttää Pattinkin.

[17] Muotti, jolla niitä valetaan, on rikki.

[18] Parhaassa iässä.

[19] Nuori mies.

[20] Pyhimyksenä.

[21] Hyvä ruokahalu hyvä omatunto! Tämä kana putoaa ihan minun
saappaitteni pohjaan saakka.

[22] Mitä he sanovat?

[23] Mennään, se on mielenkiintoista.

[24] He ovat olleet ihastuttavia.

[25] Verratonta!

[26] Hyväntahtoisuudesta.

[27] Kuningas on kuollut, eläköön kuningas!

[28] Se ei merkitse mitään.

[29] Hyvät herrat, tulkaa pian!

[30] Ihastuttava.

[31] Sisään!

[32] Ajatelmaahan, että tyttö...

[33] Hän on kohtelias nuorelle sievälle rouvalle.

[34] Minusta näyttää kuin Veslovski hiukan liehittelisi Kittyä.

[35] Tämähän on naurettavaa!

[36] Ja sitäpaitsi se on naurettavaa!

[37] Voi olla mustasukkainen, mutta tällainen mustasukkaisuus on
kauhean naurettavaa.

[38] Se on pikkumaista.

[39] Te unohdatte velvollisuutenne.

[40] Anteeksi, minulla on taskut täynnä niitä.

[41] Mutta te tulette liian myöhään.

[42] Hän on hyvin kiltti.

[43] Kyllä, hyvä rouva.

[44] Mutta minä en säästä teiltä mitään.

[45] Kaitsija.

[46] Ja lisäksi hän on moitteeton.

[47] Hän on hyvin piltti ja naiivi.

[48] Pieni hovi.

[49] Kotielämä on niin hauskaa, niin tahdikasta. Aivan
englantilaista. Aamulla kokoonnutaan aamiaiselle ja sitten
hajaannutaan.

[50] Se on suurenmoista.

[51] Yksi erä tennistä.

[52] Mutta me emme saa jättää Veslovski-parkaa ja Tushkevitshia
värjöttämään tuonne veneeseen.

[53] Koulut ovat tulleet niin yleisiksi.

[54] Se ei ole mikään hätäkeino.

[55] Olla kiinnittämättä huomiota näihin tunteen pikkuseikkoihin. On
kysymys Annan ja hänen lapsiensa onnesta ja olemassaolosta.

[56] Kylmää liemiruokaa, jota valmistetaan kaljasta, vihanneksista ja
kalasta. Suom. muist.

[57] Se on aivan yksinkertainen laite.

[58] Se riippuu siitä... On laskettava langan hinta.

[59] Sen voi laskea, herra kreivi.

[60] Liian monimutkaista, siitä on liiaksi puuhaa.

[61] Jos haluaa tuloja, niin täytyy myös puuhata; "Dochots" = ven.
dohódy, suom. tulot; "Klopots" = ven. hlópoty, suom. hommat, puuhat.
Suom. muist.

[62] Minä ihailen saksalaista.

[63] Lopettakaa.

[64] Mutta anteeksi, hän on hiukkasen hassu.

[65] Jos samaa menoa jatkuu.

[66] Hän on oikeastaan turmeltunein nainen mitä tunnen.

[67] Eikö se ole epämoraalista?

[68] Minulla on ihailijoita.

[69] Mutta äärimmäisen proosallinen.

[70] Valtiokeikaukseen.

[71] Hyvää pataa.

[72] Aiheettomasti.

[73] Saada nauttimaan luontevasti olostaan.

[74] Panna sähkölennätin käyntiin.

[75] Ei kuulu minun alaani.

[76] Terveisiä.

[77] Hautovaksi kanaksi.

[78] Käskekää tuomaan tee vierashuoneeseen.

[79] Minun sydämeni ei ole tarpeeksi laaja.

[80] Se ei koskaan ole onnistunut minulle.

[81] Yhteiskunnallisen aseman.

[82] Että jää on murrettu.

[83] Järjestelyä.

[84] Teidän arvailunne...

[85] Te tunnustatte olevanne vapaa-ajattelija.

[86] Eno.

[87] Kuuluisa Jules Landau, selvänäkijä.

[88] Ystäviemme ystävät ovat meidänkin ystäviämme.

[89] Ymmärrättekö englantia?

[90] Varma ja onnellinen.

[91] Siiven alla.

[92] Ystäväni.

[93] Antakaa hänelle kätenne. Näettekö?

[94] Poistukoon henkilö, joka on saapunut viimeksi ja jolla on pyyntö
esitettävänä. Poistukoon!

[95] Suokaa anteeksi, mutta kuten nyt näette... Tulkaa kymmenen
tienoissa takaisin, tai ehkä mieluummin huomenna.

[96] Hänen on poistuttava.

[97] Se tarkoittaa minua, eikö niin?

[98] Sitä pahempi hänelle.

[99] Minä menen Tjutkinille kampauttamaan tukkani. Myös: Tjutkin saa
hurmata minut.

[100] Viehätys on kadonnut.

[101] Moskovasta Kurskin kautta etelään vievän rautatien Moskovassa
oleva asema. Suom. muist.

[102] Inhimillisen elämän piikit ikävyyksiä.

[103] Täydellinen hervottomuus.

[104] Sitä ei katsota Pietarissa suopein silmin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Anna Karenina" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.