Title: Rameaun veljenpoika - Filosofinen vuorokeskustelu
Author: Diderot, Denis
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Rameaun veljenpoika - Filosofinen vuorokeskustelu" ***


RAMEAUN VELJENPOIKA

Filosofinen keskustelu


Kirj.

DENIS DIDEROT


Suomentanut ja johdannolla varustanut

Edvin Hagfors



Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1921.



Johdanto.


Jos koettaisi yhteen sanaan mahduttaa sen, mikä oli ominaisinta
_Diderotin_ henkiselle ihmiselle, niin tuskinpa voisi keksiä
sattuvampaa ja tyhjentävämpää sanaa kuin on Voltairen hänestä
käyttämä nimitys: _Le Pantophile_, kaiken rakastaja tahi harrastaja.
Diderot, jos kukaan, olisi saattanut itsestään täydellä oikeudella
sanoa: _nihil humani a me alienum puto_, en pidä mitään inhimillistä
itselleni vieraana. Harvinainen henkinen pirteys ja liikkuvaisuus,
harrastusten monipuolisuus ja laajuus se meistä juuri on hänen
keskeisin ominaisuutensa, sitä me hänessä eniten ihmettelemme
katsellessamme hänen elämäntyötänsä yhtenä kokonaisuutena. Hänet
oli varmaankin kaitselmus ennakolta määrännyt ensyklopedian
päätoimittajaksi, sillä hän oli todellakin ensyklopedinen
henki. Ja tuskin vähemmin ihmetyttää hänen kerrassaan tulviva
tuotteliaisuutensa, se tuokiosepittäjänomainen helppous, jolla
hänen ajatuksensa työskenteli ja hänen kynänsä kiinnitti ajatukset
paperille, hänen tavaton työkykynsä, se tarmo ja sitkeys, jolla hän,
ulkonaisista vastuksista ja vaikeuksista lannistumatta, uskollisesti
suoritti loppuun aloittamansa suurtyön.

Viimeksimainittu avu oli hänellä varmaankin perittyä
rotuominaisuutta. Hän oli näet langreslaista, kunnollisuudestaan
ja työteliäisyydestään tunnettua käsityöläissukua. Hän syntyi
veitsisepän poikana vuonna 1713. Käytyään kotikaupunkinsa
jesuiittakoulun, siirtyi hän Pariisiin opintojansa jatkamaan. Ensin
oli hänen määrä antautua papin uralle, mutta kun jumaluusopilliset
opinnot eivät hänen mieltään kiinnittäneet, piti hänen, lukiokurssin
päätettyään, opiskella lakitiedettä. Mutta ei lakimiehenkään toimi
häntä miellyttänyt, eikä hänellä yleensä ollut halua minkään määrätyn
ammatin valitsemiseen, työskentelynsä rajoittamiseen millekään
erikoisalalle. Hän rakasti opinnoita, eikä muuta pyytänyt kuin saada
laajentaa ja kartuttaa tietojansa. Vapaaseen monipuolisten tietojen
hankkimiseen kirjoista, mutta varsinkin elävästä elämästä käyttikin
hän sitten kymmenkunnan vuotta, hankkien niukan toimeentulonsa
yksityistunneilla, lyhemmän aikaa kotiopettajan toimella, mitä
kirjavimmilla kirjallisilla tilapäistöillä, kustantajille
suorittamillaan käännöksillä ja -- keinotteluillakin. Käännöksistä
on huomattavin englantilaisen Shaftesburyn v. 1699 julkaiseman
moralifilosofisen tutkielman ranskannos. Vähitellen sai kuitenkin
hänen kirjallinen tuotantonsa yhä selvemmän omintakeisuuden leiman.
Filosofia keskitti hänen harrastuksensa yhä enemmän puoleensa. Hän
julkaisi tutkielmat _Pensées philosophiques_ (Filosofisia mietteitä)
ja _Lettre sur les aveugles_ (Kirje sokeista). Näissä lausumiensa,
vaarallisina pidettyjen uskonnollis-siveellisten mielipiteiden vuoksi
suljettiin hänet muutamiksi kuukausiksi Vincennesin linnaan. Sieltä
päästyään hän tyynesti jatkoi siitä mihin oli lopettanut, julkaisten
v. 1751 tutkielman _Lettre sur les sourds-muets_ (Kirje kuuromykistä).

Jo samana vuonna ilmestyi myöskin ensimmäinen nide sitä suurteosta,
ensyklopediaa, tietosanakirjaa, jonka toimittamiseen hän sitten,
vastustajain vainon alaisena ja lopulta avustajainsa yksin
heittämänä, uhrasi työnsä ja voimansa aina vuoteen 1765 saakka.
Mutta ei tämäkään jättiläistyö saanut anastetuksi hänen aikaansa
ja harrastuksiansa niin tyystin, ettei niitä olisi häneltä
riittänyt vielä muuhunkin. Hän toimi kirjallisuuden selostajana
ja arvostelijana ystävänsä parooni Grimmin _Correspondance
littéraire_-nimisessä kirjallisessa aikakauslehdessä, hän levitti
sen mukana kaksi omaa romaaniansa: _Jacques le Fataliste_ (Jacques
sallimanuskoja) ja _La Religieuse_ (Nunna), hän kirjoitti siihen
erinomaisen pirteitä ja mielenkiintoisia arvosteluja Pariisin
suurten taidenäyttelyjen taideteoksista; häneltä ilmestyi kaksi
näytelmää: _Le Fils naturel_ (Lehtolapsi) ja _Le Père de famille_
(Perheenisä), sekä sarja filosofisia vuorokeskusteluja, tärkeimpinä
_Le Rêve de d'Alembert_ (D'Alembertin uni), _Entretien d'un père
avec ses enfants_ (Isän keskustelu lastensa kanssa), _Le Neveu de
Rameau_ (Rameaun veljenpoika) ja _Le Paradoxe sur le comédien_
(Paradoksi näyttelijästä) -- viimeksimainittu tosin vasta 1770-luvun
lopulla, ensyklopediatyön jo aikoja päätyttyä, -- lukuunottamatta
monen monituisia pienempiä tilapäiskirjoitelmia. Mainitsematta ei
tässä hänen päätuotteittensa suppeassa luettelossa lopuksi myöskään
ole jätettävä hänen lukuisia kirjeitään ystävättärelleen neiti
Vollandille, jotka eivät ole arvokkaita ainoastaan tyylillisesti
etevimpänä Diderotin kirjallisena teoksena, vaan myöskin verrattomana
lähteenä, josta voimme ammentaa tietoja hänestä itsestään, hänen
elämästään ja seurapiiristään, saada ehjän ja havaannollisen kuvan
hänen persoonallisuudestaan.

Sananen Diderotin merkityksestä ajattelijana ja kirjailijana
saakoon tässä katsahduksessamme vielä sijansa -- lähemmäksi
tutustumiseksi viittaamme prof. _Yrjö Hirnin_ Diderot-elämäkertaan.
Olemme jo huomauttaneet hänen suurta henkistä liikkuvaisuuttaan,
hänen harrastustensa laajuutta ja monipuolisuutta. Tämä oli
hänellä kieltämättä tavallaan suuri avu ja ansio; olihan se m.m.
välttämätön edellytys hänen menestykselliselle toiminnalleen
ensyklopedian toimittajana. Mutta oli sillä toisaalta myöskin
varjo- ja haittapuolensa, epäedulliset vaikutuksensa. Siinä oli näet
hänen rajoituksensakin. Se esti häntä keskittämästä runsaita älyllisiä
lahjojaan millekään määrätylle erikoisalalle ja syventymästä siihen.
Ylimalkaan hänellä ei ollut malttia siihen vakavaan ajatustyöhön
ja mietiskelyyn, jota ehjän ja kypsän mestariteoksen luominen
ehdottomasti lahjakkaimmaltakin edellyttää. Siitä johtuu, että hänen
tuotantonsa enimmältä osaltaan tekee epätäydellisen, epävalmiin,
katkelmallisen vaikutuksen, ja ettei hän aina jaksa kirjailijana
kohota kaikkein etevinten tasolle. Mutta tästä huolimatta on
tinkimättä tunnustettava, että hänen vaikutuksensa omaan aikaansa ja
myöhempiin aikoihin on ollut sangen suuri ja yhä kasvanut, mikäli
hänen teoksiansa on perusteellisemmin tutkittu ja opittu tuntemaan.

Tämä seikka taas saa selityksensä siitä, että hän monella alalla
ensimmäisenä puki omassa ajassaan liikkuvat aatteet sanoihin
ja älynsä terävyydellä, neronsa kaukonäköisyydellä oivalsi ja
aavisti useita sellaisia aatteita, joita vasta myöhempi aika
on täydellisemmin kehitellyt. Niinpä hän esim. näytelmiinsä
liittämissään esteettisissä tutkielmissa on aavistellut
näyttämötaiteen tulevaisuudentehtäviä, ja "paras osa oman aikamme
näytelmäkirjallisuutta kuuluu juuri sen todellisuustajuisen, vakavan
porvarillisen näytelmän alaan, jonka olemusta Diderot koetti
tutkielmissaan luonnehtia" (Hirn, s. 66). Ja d'Alembertin kuviteltuun
uneen on hän "mahduttanut kaiken, mitä hänen oma ajatuksensa on
osannut aavistaa niistä uusista suurista perusopeista, joita ovat
paljoa myöhemmin tieteellisesti muodostelleet Goethe, Lamarck ja
Darwin" (Hirn, s. 72). "Hän oli romantikko ennen romantikkoja ja
todellisuudenkuvailija ennen varsinaisia realisteja, hän edusti
omaa aikaansa ja hän ennusti tulevia aikoja, hän oli sanalla sanoen
rikaslahjaisin, laajakatseisin ja liikkuvin suuren vuosisatansa
suurista kirjailijoista" (Hirn, s. 85).

Ulkonaisista vaiheista, merkillisistä tapahtumista Diderotin elämä
ei ollut rikas. Se kului alituisessa henkisessä uurastelussa sekä
seurustelussa hengenheimolaisten ja ystävien kanssa Pariisissa ja
parilla sen läheisyydessä olevalla, ystävien omistamalla maatilalla.
Vain kerran eläessään poistui hän kauemmas ja pitemmäksi aikaa tästä
seurapiiristään ja rakkaasta Pariisistaan. Vuonna 1773 hän näet
lähti matkalle Pietariin, mieskohtaisella käynnillä osoittaakseen
kiitollisuuttaan Venäjän keisarinnalle Katarina II:lle, jolle
hänen oli onnistunut saada erittäin edullisilla ehdoilla myydyksi
kirjastonsa, ja joka muutoinkin monella tavalla oli osoittanut
hänelle suosiotaan ja luottamustaan. Palattuaan seuraavana vuonna
tältä matkaltaan hän jatkoi vielä kymmenen vuotta entistä uutteran
kynäilijän elämää entisessä ympäristössään, josta vähitellen ystäviä
ja aatetovereita ainaiseksi poistui ennen häntä. Vuonna 1784 päättyi
sitten äkkiä hänen runsas ja hedelmällinen päivätyönsä.

Kaikkein merkillisimpiä Diderotin hengen tuotteista on epäilemättä
se filosofinen vuoropuhelu, johon tutustumisen tämä kirja tahtoo
tehdä suomenkieliselle lukijalle mahdolliseksi. Sitä on sanottu
lajissaan mestarillisimmaksi, mitä on kirjoitettu sitten Platonin
aikojen (J. Morley, -- Hirn, s. 69), "kaikkein katkerimpiin
kuuluvaksi satiiriksi, mitä on milloinkaan kirjoitettu" (Hirn,
s. 76), maailmankirjallisuuden ihmeellisimpiin luettavaksi
vuorokeskusteluksi, joka "on niin täynnä sattuvia huomioita
kosketelluista asioista, niin täynnä loistavan älykkäitä
päähänpälkähtämiä ja niin täynnä hullunkurisen haaveellista
hirtehishuumoria, että on kuin juhlaa lukea sitä uudelleen, kuinka
monet kerrat sen ennen liekin lukenut" (Hirn, s. 75). On siis täysi
syy koettaa tässä lyhyesti selvittää tuon kehutun mestariluoman
merkitystä ja aatesisällystä, koettaa huomauttaa, mitä Diderot tällä
teoksellaan oikeastaan on tahtonut sanoa ja tarkoittanut.

Vuorokeskustelun päähenkilö on Diderotin puhetoveri, suuren
säveltäjän ja musiikkiteoretikon Jean-Philippe Rameaun veljenpoika.
Hän on todella elänyt, historiallinen henkilö. Hänestä ja hänen
elämästään ovat uudemmat tutkimukset hankkineet meille seuraavat
tiedot:

_Jean-François Rameau_ syntyi Dijonissa 1716. Isä, Dijonin urkuri,
tahtoi pojasta musiikkimiestä, ja tämä sai jo varhain soitella viulua
kaupungin pihoilla ja talojen porraskäytävissä sekä kaupunkilaisten
tanssitilaisuuksissa. Lapsena oli hän hyvin sievän näköinen, mutta
nuoruusvuosina isorokko runteli kasvot aivan peloittavan rumiksi.
Latina ja kreikka eivät häntä oppilaana kaupungin jesuiittakoulussa
maittaneet. Äitinsä kuoltua hän lähti parinkymmenen vanhana
maailmalle, ruveten ensin sotamieheksi ja käyden sitten vähän aikaa
pappisseminaaria. Kujeittensa vuoksi hän näkyy tulleen sieltä
erotetuksi, ja pian hän sitten vaelluksillaan joutui Pariisiin, missä
hänen täytyi toimeentulokseen turvautua kuulun setänsä apuun. Tämä
koetti antaa hänelle hyvän taiteilijakasvatuksen, mutta veljenpojassa
ei ollut miestä käyttämään sitä hyväkseen. Taiteilijalahjoja
häneltä tosin ei puuttunut, eikä järjen terävyyttäkään, mutta hän
oli laiska, nautinnonhimoinen ja siveellisesti ryhditön. Aluksi
hän kyllä näyttää ansainneen leipänsä musiikin opettajana, mutta
turvautui pian mukavampaan keinoon hankkia se loisena ja ilveilijänä
ylhäisten rikasten taloissa. Vallattoman elämänsä vuoksi jouduttuaan
rettelöihin poliisin kanssa hän näyttää pitemmäksi aikaa poistuneen
Pariisista ja matkustelleen eri tahoilla Ranskassa ja ulkomaillakin.

Pariisiin palattuaan hän julkaisi kokoelman pieniä
klaverisävellyksiä. Kustantajaksi hänen onnistui saada rikas
finanssimies Bertin d'Antilly, jonka tuttavuuteen yhteiset
teatteriharrastukset olivat hänet vieneet. Rakastajattarensa, Comédie
Françaisen pikku näyttelijättären, neiti Husin etuja ajaakseen Bertin
pani toimeen useita teatteriskandaaleja palkattujen kättentaputtajien
avulla y.m.s. siisteillä keinoilla, ja uskollisina kätyreinä näissä
hommissa oli hänellä tuo aina nälkäinen Rameau ynnä muita hänen
tapaisiaan olentoja, joilla siitä hyvästä oli vakinainen sijansa
epäilyttävän taiteenystävän ruokapöydässä.

Nelivuotisen avioliiton jälkeen Rameau menetti vaimonsa ja ainoan
lapsensa samana vuonna. Viheliäisissä taloudellisissa oloissa elää
kituutti hän eteenpäin. Puute pakoitti hänet vihdoin runoilijaksikin.
Hän sepitti _La Raméide_-nimisen runomittaisen elämäkertansa. Se on
silkkaa kerjuurunoutta, jolla rappiolle joutunut, mutta kaikesta
huolimatta tragikoomillisen itsetietoinen soittoniekka-parka pyytää
sulkeutua julkisen ja yksityisen hyväntekeväisyyden suosiolliseen
huomioon. Tätä tekelettään hän sitten myyskenteli Pariisin
kahviloissa, ansaiten siten roposen silloin toisen tällöin. Hän kuoli
luultavasti v. 1770 eräässä hyväntekeväisyyslaitoksessa.

Tähän omituiseen pariisilais-originaaliin oli Diderot tutustunut,
ja hänet on hän vuorokeskustelussaan tahtonut ikuistuttaa, hänestä,
hänen persoonallisuudestaan ja elämänkatsomuksestaan on hän
teoksessaan piirtänyt jälkimaailmalle mestarillisen kuvan, jossa sekä
kuvattavan inhoittavat puolet että ne tunnustusta ja myötätuntoa
ansaitsevat piirteet, joita hänen luonteessaan kaikesta huolimatta
on, saavat ihmeteltävän selvän valaistuksen.

Ilmeistä kuitenkin on jokaiselle lukijalle, ettei Diderotin dialogi
ole vain pelkkä yksilöllinen luonteenkuvaus. Kuten kaikilla hänen
teoksillaan on tälläkin määrätty tendenssinsä, ulkokohtainen
tarkoitusperänsä. Sellaiseenhan viittaa jo tekijän sille antama
satiiri-nimityskin, jota se sävy, mikä Rameaun luonteen kuvauksessa
on, ei tekisi oikeutetuksi. Huomataksemme kehen ja mihin tämä
satiiri on tähdätty, luokaamme silmäys niihin olosuhteisiin, joiden
vallitessa teos on syntynyt.

Diderot kirjoitti sen loppupuolella vuotta 1761. Tämä oli hänen
elämässään vaikea ja tukala ajankohta, kenties raskaampi kestää
kuin mikään muu. Ensyklopedian lukuisain ja katkerain vihamiesten
oli väsymättömillä vehkeillään onnistunut saada aikaan, että sitä
vastaan nostettiin syytös ateismista ja nuorison turmelemisesta.
Tämän johdosta teoksen julkaisuoikeus v. 1759 peruutettiin ja
jo valmistuneiden nidosten myynti kiellettiin. Jos kohta tätä
tuomiota ei pantu ankarasti täytäntöön, oli se kuitenkin teoksen
toimittajalle tuntuva kolahdus, varsinkin kun hän jo ennen oli
menettänyt arvokkaimman avustajansa d'Alembertin. Hän sai nyt yksin
jätettynä katsoa, miten parhaiten taisi viedä perille alkuunpanemansa
jättiläisyrityksen.

Ensyklopedian ja yleensä uudempien filosofisten harrastusten
vihamiesten joukossa oli eräs, joka ilkeästi oli ahdistellut
Diderotia ei ainoastaan ensyklopedistinä, vaan myöskin kirjailijana,
nimenomaan näytelmäin sepittäjänä, ja jolle tällä senvuoksi
erikoisesti oli yhtä toista hampaan kolossa. Se oli _Charles
Palissot de Montenoy_ (1730-1814), nancylainen, melko lahjakas
kirjailija, mutta itserakas ja häijysisuinen mies. Vuonna 1757 oli
hän julkaissut _Petites lettres sur de grands philosophes_ (Pieniä
kirjeitä suurista filosofeista) ja niissä pidellyt pahoin varsinkin
Diderotia sekä filosofina että (hänen vasta ilmestyneen _Le Fils
naturel_ näytelmänsä johdosta) dramaatikkona. Mutta karkeimmilleen
ja häijyimmilleen äityi Palissotin filosofeista laskema pila v. 1760
esitetyssä huvinäytelmässä _Les Philosophes_, jossa heidät kuvataan
häikäilemättömiksi veijareiksi ja roistoiksi, taskuvarkaiksi y.m.;
heidän levittämänsä kielletyn kirjallisuuden joukossa esiintyvät
nimenomaan Diderotin teokset, ja Palissot tunnustaa eräässä
kirjeessään Voltairelle tähdänneensä kappaleellaan etupäässä
Diderotia. -- Alkupuolella vuotta 1761 oli sitten valmistunut
Diderotin näytelmä _Le Père de famille_, ja näyttämöltä esitettynä
epäonnistunut, kärsinyt haaksirikon, mikä seikka tietenkin oli omansa
katkeroittamaan Diderotin mieltä ja verestämään hänen muistiinsa
Palissotin häijyt hyökkäykset.

Näissä oloissa tapaa hän nyt eräänä päivänä Rameaun, jonka Bertin
juuri on ajanut ulos talostaan, ja joka siitä harmissaan purkaa
Diderotille katkeraa sappeaan ja ylenkatsettaan Bertiniä ja hänen
siistiä seurapiiriään kohtaan, antaen Diderotin luoda silmäyksen
tuohon halpamaisten imartelijain, katalien juonittelijain,
haaksirikon kärsineitten taiteilijain ja keskinkertaisten
tusinakirjailijain joukkoon, jossa vihataan ja parjataan kaikkea
tosilahjakkuutta, etevyyttä ja ansiokkuutta, taiteellista niinkuin
tieteellistäkin, ja jossa keitetään kokoon komedioja sellaisia
kuin _Les Philosophes_. Syvällä ihmistuntemuksella luo hän siitä
kuvan, joka on täynnä mitä purevinta ivaa ja karkeaa huumoria, ja
jonka Diderotin järjestelevä ja paranteleva taiteilijakäsi helposti
muodostaa väkeväksi ja tehokkaaksi satiiriksi. Tuossa moraalisesti
rappeutuneitten olentojen joukossa, joka Bertinin talossa pitää
päämajaansa, esiintyy Palissot yhtenä keskeisenä henkilönä,
pääroistona, joka häikäilemättä on kaiken hävyn menettänyt. Huomaamme
siis, että Diderotin teos pääosaltaan on ensyklopedian vihamiehiin
tähdätty pureva satiiri ja lähinnä voimakas vastine Palissotin
vastamainitulle komedialle.

Mutta persoonallisia vihamiehiä tähtäävä satiiri laajenee siinä
vielä yleisemmäksi. Kuta pitemmälle vuoropuhelu kehittyy, kuta
häikäilemättömämmin Rameau paljastaa elämänkatsomuksensa, sitä
selvemmäksi käy Diderotille, että Rameaun ja koko Bertinin joukkion
edustama viheliäinen ja kyynillisen itsekäs materialistinen
onnimoraali ei ole vain tuon ahtaamman piirin toiminnan ohjeena,
vaan vallitsee koko silloisessa yhteiskunnassa. Kaikki ihmiset
ajattelevat sisimmässään samoin kuin Rameau, vaikkeivät yhtä suoraan
ja peittelemättä lausu ajatuksiaan julki. Kaikki toimivat samoin kuin
hän, sillä olosuhteet eivät muuta salli. Koko yhteiskuntaan ja sen
moraaliin siis lopulta tähtää Diderotin satiiri. Kirjallinen satiiri
laajenee Yhteiskunnalliseksi satiiriksi.

Täytyy myöntää, että Diderot nerokkaalla tavalla on osannut käyttää
Rameaun luonteen kuvausta satiirisen tarkoituksensa hyväksi ja
sulattaa nämä molemmat ainekset ehjäksi, yhtenäiseksi taideteokseksi.

Mutta hänen vuoropuhelussaan on nyt vielä kolmaskin aines, joka on
edellämainittujen kanssa välillisemmässä, löyhemmässä yhteydessä:
musiikillis-esteettinen. Diderotin puhetoveri on soittoniekka,
ja Diderot saa siitä keskustelun kuluessa etsimättömän aiheen
kosketellakseen myöskin hänen taidettaan, musiikkia. Tämä oli
päivänpolttava puheenaine, sillä vielä ei ollut tauonnut se eri
musiikkisuuntien: vanhemman, Lulli'n ja Rameaun (sedän) edustaman
ranskalaisen, ja uuden italialaisen suunnan kannattajain välinen
kiivas taistelu, jota Pariisissa oli jo vuosikausia käyty. Ja
kun Rameau, jossa myöskin on olevinaan vähän filosofin vikaa,
ryhtyy noita eri suuntia arvostelemaan ja toisiinsa vertaamaan,
niin sukeutuu keskustelusta sen loppupuolella kokonainen pieni
musiikkitaiteen estetiikka. Joskaan tämä, kuten jo viittasimme, ei
ota oikein sulautuakseen teoksen varsinaiseen satiiriseen ainekseen,
on se semmoisenaan niin kuvaava ja niin elävästi ja lennokkaasti
esitetty, että sen jokainen varmaankin mielihyvin lukenee.

Jos _Le Neveu de Rameau_ on sisällykseltään merkillinen teos, niin
sen tekstin ulkonaiset historialliset vaiheet eivät ole vähemmän
omituiset. Ei liene helppo löytää toista uudemman ajan huomattavaa
kirjallista tuotetta, johon samassa määrässä soveltuisi tuo vanha
lause: _habent sua fata libelli_ (kirjoilla on omat kohtalonsa).
Sen käsikirjoitus jäi Diderotin koko elinajaksi painattamatta.
Mihin se hänen kuoltuaan joutui, sitä ei tiedetä; varmaa vain on,
että silloin oli olemassa ainakin kolme jäljennöstä siitä. Näistä
joutui yksi Diderotin kirjaston mukana Pietariin, ja eräs tämän
jäljennöksen jäljennös kulkeutui omituisia kiertoteitä Weimariin
ja joutui Goethen käsiin, joka sen mukaan käänsi Diderotin teoksen
saksaksi 1805. Goethen saksannoksen käänsi sitten kaksi ranskalaista
(de Saur ja de Saint-Geniès) takaisin ranskaksi (1821), ja tätä
mitä huolimattomimmin ja mielivaltaisimmin suoritettua ranskannosta
pidettiin sitten kotimaassa Diderotin alkuperäisenä tekstinä,
kunnes kustantaja Brièren onnistui todistaa asian oikea laita. Hän
julkaisi teoksen (1823) erään löytämänsä käsikirjoituksen mukaan,
joka oli huonohko jäljennös Diderotin alkuperäisestä. Brièren
teksti jäi sitten kaikkien seuraavien painosten pohjaksi, kunnes
Assézat sattumalta (1875) löysi paremman jäljennöksen ja sen mukaan
julkaisi tekstin. Kolmannen, kaikista arvokkaimman ja parhaan
käsikirjoituksen löysi ja painatti Monval (1891). Vasta siitä lähtien
on käytettävänämme luotettava ja oikea Diderotin vuoropuhelun teksti.

Erinäisissä nyt julkaistun suomennoksen oikeinkirjoitusseikoissa
on noudatettu tälle klassillisten teosten käännöskokoelmalle
yhdenmukaiseksi vahvistettua kantaa.


_E. H._



RAMEAUN VELJENPOIKA.


    _Vertumnis, quotquot sunt, natus iniquis_.

         (Horat. Serm. Lib. II. Sat. VII, v. 14.)

Olipa ilma kaunis tahi ruma, niin on tapanani lähteä kello viiden
vaiheilla iltapäivällä Palais Royaliin[1] kävelemään. Minut siellä
näkee aina yksin, vaipuneena haaveisiin d'Argenson-penkillä.[2]
Keskustelen itseni kanssa politiikasta, rakkaudesta, aistikkuudesta
tahi filosofiasta; lasken henkeni siivet rentonaan vallattomaan
lentoonsa; annan sen vapaasti seurata ensimmäistä päähäni pälkähtävää
ajatusta, järkevää tahi houkkamaista, samoin kuin puiston Allée
de Foi-käytävällä näkee, miten nuoret elostelijamme astelevat
kevytmielisen näköisen, naureskelevan, vilhusilmäisen, nykerönenäisen
naikkosen kintereillä, heittävät tämän ja koettavat toista,
narrailevat heitä kaikkia, ottamatta heistä ketään. Ajatukseni, ne
ovat minun naikkoseni.

Jos sattuu kovin kylmä tahi sateinen sää, etsin suojaa Café de la
Régencestä.[3] Siellä katselen huvikseni shakinpelaajia. Pariisi on
se maailman paikka, ja Café de la Régence se Pariisin paikka, jossa
tätä peliä parhaiten pelataan. Siellä Reyn[4] pöytien ääressä iskevät
vastakkain syvällinen Légal,[5] terävä Philidor,[6] perusteellinen
Mayot;[7] siellä näkee hämmästyttävimmät nopansiirrot ja kuulee
pahimmat roskapuheet; sillä jos voi olla älykäs mies ja samalla
suuri shakinpelaaja, kuten Légal, niin saattaa myöskin olla suuri
shakinpelaaja ja samalla tyhmyri, kuten Foubert[8] ja Mayot.

Eräänä iltapäivänä olin siellä, katselin ahkerasti, puhuin vähän
ja kuuntelin niin vähän kuin suinkin saatoin, kun minua kääntyi
puhuttelemaan eräs kaikkein eriskummaisimpia ihmisiä tässä maassa,
johon Jumala toki ei ole sellaisten puutetta luonut. Hänessä
on yhtyneenä ylevyyttä ja halpamaisuutta, tervettä järkeä ja
mielettömyyttä; kunniallisuuden ja heittiömäisyyden käsitteet
lienevät perin kummasti sekaisin hänen päässään, sillä hän näyttää
luonnon hänelle lahjoittamia hyviä ominaisuuksia, kopeilematta
niillä, ja siltä saamiaan huonoja, häpeämättä niitä. Muutoin hänellä
on vankka ruumiinrakenne, erinomaisen hehkuva mielikuvitus ja
tavattoman voimakkaat keuhkot. Jos joskus joudutte hänen seuraansa,
eikä hänen omituisuutensa houkuttele teitä jäämään, niin varmaan
tukitte korvanne sormillanne tahi lähdette pakoon. Taivas, mitkä
hirvittävät keuhkot!

Ei mikään ole vähemmin hänen näköistään kuin hän itse. Toisinaan
hän on laiha ja surkastunut kuin hivutustaudin viimeisellä asteella
oleva potilas; hänen poskiensa läpi voisi laskea, montako hammasta
hänellä on; luulisi, ettei hän ole syönyt moneen päivään, tahi että
hän juuri on päässyt trappelaisluostarista.[9] Kuukautta myöhemmin on
hän lihava ja pyylevä kuin olisi aina istunut jonkun raharuhtinaan
ruokapöydässä tahi ollut suljettuna bernhardilaisluostariin.[10]
Tänään likainen paita päällä, housut rikki, ryysyisenä, melkein
kengittä, hän astelee allapäin, hän hiipii pois näkyviltä; tekisi
mieli huutaa hänet luokseen ja antaa hänelle almu. Huomenna
puuteroituna, kengät jalassa, käherrettynä, hienosti puettuna, hän
kävelee pää pystyssä, hän näytteleiksen, ja häntä melkein luulisi
säädylliseksi ihmiseksi.

Hän elelee yksin päivin, surullisena tahi iloisena, aina asianhaarain
mukaan. Aamuisin, noustuaan, on hänen ensi huolenaan, mistä
saisi päivällisaterian; sen syötyään miettii hän, mihin menisi
illalliselle. Yöstä hänellä myöskin on huolensa: joko hän palaa jalan
pienelle ullakolle, jossa hän asuu, ellei emäntä, pitkästyneenä
odottamaan vuokraansa, ole vaatinut avainta häneltä pois; tahi hän
painuu johonkin etukaupungin kapakkaan, jossa odottelee päivää
leipäkannikan ja oluthaarikan ääressä. Kun hänellä, niinkuin joskus
sattuu, ei ole kuutta sou'ta[11] yömajarahaa taskussa, niin hän
turvautuu johonkin tuttavaan ajuriin tahi jonkun aatelisherran
kuskiin, joka antaa hänelle vuoteen oljilla, hevostensa vieressä.
Seuraavana aamuna hänellä vielä on osa patjaansa hiuksissaan.
Lämpimänä vuodenaikana hän harppailee koko yön edestakaisin le
Coursia[12] tahi les Champs-EIyséesta.[13] Päivän tullen hän jälleen
ilmestyy kaupunkiin, valmiiksi puettuna eiliseltään täksi päivää, ja
tämänpäiväiseltään monestikin koko loppuviikoksi.

Minä puolestani en osaa panna arvoa tuollaisille originaaleille;
toiset ottavat heidät läheisiksi tuttavikseen, jopa ystävikseenkin.
Heitä tavatessani saatan jäädä heidän seuraansa kerran vuodessa,
koska heidän luonteensa on räikeästi erilainen kuin muiden ja
he tuottavat vaihtelua tympäisevään samanmallisuuteen, jonka
kasvatuksemme, seuraelämämme sovinnaissäännöt, perinnäiset
säädyllisyysvaatimuksemme ovat keskuuteemme luoneet. Jos heistä joku
ilmestyy johonkin seuraan, niin hän on kuin hiukkanen hapatusta,
joka panee kaikki käymistilaan ja palauttaa jokaiselle osan
hänen luontaista yksilöisyyttään. Hän ravistelee hereille, panee
liikkeelle, pakottaa kiittämään tahi laittamaan; hän ajaa esiin
totuuden, tekee kunnon ihmiset tunnettaviksi, paljastaa konnat;
silloinpa järkimies kuuntelee, ja pääsee selville siitä, mitä kukin
on miehiään.

Tämän olin tuntenut jo kauan. Hän seurusteli eräässä talossa, johon
hänen taitonsa oli avannut hänelle pääsyn. Siinä oli yksi ainoa
tytär. Hän vannoi isälle ja äidille naivansa heidän tyttärensä. Nämä
kohauttelivat olkapäitään, nauroivat hänelle vasten naamaa, sanoivat
hänelle, että hän oli hullu; ja kuitenkin näin hetken, jolloin se oli
tehty. Hän tahtoi minulta lainaksi muutamia kultakolikoita; annoin
ne hänelle lahjaksi. Hän oli, ties miten, hankkinut itselleen pääsyn
eräisiin kunniallisiin perheisiin, joissa hänellä oli paikkansa
varattuna ruokapöydässä, mutta sillä ehdolla, ettei hän puhuisi
saamatta siihen lupaa. Hän oli vaiti ja söi kiukuissaan; ja olipa
mainiota nähdä hänet tuossa pakkotilassa. Jos hänen teki mieli rikkoa
sopimus ja hän avasi suunsa, niin kaikki pöytäkumppanit heti ensi
sanan kuullessaan huudahtivat: _Rameau!_ Silloin raivo säihkyi hänen
silmistään, ja hän rupesi taas syömään kahta kiukkuisemmin.

Olitte uteliaat tietämään miehen nimen, ja nyt sen tiedätte:
hän on tuon kuuluisan säveltäjän[14] veljenpoika.[15] Setähän
on pelastanut meidät kirkkolaulusta, jota olimme veisailleet jo
enemmän kuin sata vuotta; hän on kirjoittanut musiikin teoriasta
paljon tolkuttomia haavelmia ja hämäriä totuuksia, joista ei hän
eikä kukaan muu koskaan ymmärtänyt mitään, ja häneltä meillä on
moniaita oopperoita, joissa on sulosointua, laulunpätkiä, hajanaisia
ajatuksia, melua, lentokohtauksia, riemusaattoja, raketteja,
juhlakomeutta, kuiskauksia, voittoja, niin että ihan hengästyy,
-- ja tanssinsäveliä, jotka tulevat olemaan kuolemattomia; hänen
haudattuaan firenzeläisen,[16] vievät hänet hautaan italialaiset
musiikkitaiturit,[17] jota seikkaa hän aavisti, ja se teki hänet
synkäksi, suruiseksi, äkäiseksi; sillä ei kukaan, ei edes kaunotar,
joka herätessään huomaa näppylän nenänsä päässä, ole niin pahalla
tuulella kuin taiteilija, jota uhkaa vaara menettää maineensa vielä
eläessään, kuten Marivaux[18] ja Crébillon nuorempi[19] todistavat.

Hän puhuttelee minua: "Kas, kas! Tekö täällä, herra filosofi! Ja mitä
teette täällä näiden tyhjäntoimittajien joukossa? Hukkaatteko tekin
aikaanne puupalasten työntelemiseen?" (Siten nimitetään halveksivasti
shakin tahi damipelin pelaamista.)

Minä. En; mutta kun minulla ei ole parempaa tehtävää, niin katselen
huvikseni hetkisen niitä, jotka työntelevät niitä hyvin.

Hän. Siinä tapauksessa teillä harvoin on hauskaa: muut paitsi Légal
ja Philidor eivät siinä kykene mihinkään.

Minä. Entäs herra de Bissy?[20]

Hän. Hän on shakinpelaajana samaa mitä neiti Clairon[21]
näyttelijättärenä: he osaavat näitä pelejä kumpikin sen verran kuin
niitä saattaa oppia.

Minä. Te olette vaatelias; huomaan, ettette anna armoa muuta kuin
verrattomille kyvyille.

Hän. Niin shakki- ja damipelissä, runoudessa, kaunopuheisuudessa, ja
muussa sen semmoisessa roskassa; mitäpä keskinkertaisuudesta näillä
aloilla?

Minä. Eipä paljon mitään, sen myönnän. Se vain, että täytyy olla koko
paljous ihmisiä, jotka niitä harrastavat, jotta joukosta syntyisi
mies, joka on nero. Niitä on vain yksi suuressa parvessa. Mutta se
siitä. En ole tavannut teitä moniin aikoihin. En tule teitä juuri
muistelleeksi, kun en teitä näe, mutta näen teidät aina ilomielin
jälleen. Mitä olette toimitellut?

Hän. Samaa mitä te, minä ja kaikki muut tekevät, hyvää, pahaa, eikä
mitään. Sitten minun on ollut nälkä, ja olen syönyt, kun siihen on
ollut tilaisuutta; syötyäni on minua janottanut, ja olen silloin
tällöin juonut. Sillävälin kasvoi partani, ja kun se oli kasvanut,
olen sen ajattanut.

Minä. Siinä olette tehnyt väärin; teiltä ei muuta puutu, ollaksenne
viisaan miehen näköinen.

Hän. Niinpä kyllä, minulla on suuri ja ryppyinen otsa, säihkyvät
silmät, terävä nenä, leveät posket, mustat ja tuuheat kulmakarvat,
suuri suu, paksureunaiset huulet ja nelikulmaiset kasvot. Jos
tämä kookas leuka olisi pitkän parran peittämä, niin se näyttäisi
kerrassaan muhkealta pronssissa tahi marmorissa, tiedättekös.

Minä. Miesten sellaisten kuin Caesarin, Marcus Aureliuksen, Sokrateen
rinnalla.

Hän. Ei, sopisin paremmin Diogeneen[22] ja Phrynen[23] keskelle.
Olen häpeämätön kuin edellinen, ja jälkimmäisen tapaisten luona käyn
kernaasti.

Minä. Voitteko aina hyvin?

Hän. Voin kyllä tavallisesti, mutta tänään en erinomaisesti.

Minä. Kuinka niin? Teillähän on oikein Silenuksen[24] vatsa, ja naama
kuin...

Hän. Naama, jota voisi luulla sen vastapuoleksi. Näettekös, paha
tuuli, joka laihduttaa rakasta setääni, lihottaa ilmeisesti hänen
rakasta veljenpoikaansa.

Minä. Niin tottakin! Mainitsitte tuon setänne. Tapaatteko hänet
joskus?

Hän. Kyllä, kulkemassa ohitseni kadulla.

Minä. Eikö hän tee teille mitenkään hyvää?

Hän. Jos hän kellekään sitä tekee, niin se tapahtuu hänen
aavistamattaan. Hän on omaa lajiaan filosofi; hän ajattelee
vain itseään, muusta maailmasta hän ei piittaa enempää kuin
palkeennaulasta. Hänen tyttärensä ja vaimonsa kuolkoot milloin
tahansa; kunhan vain heidän hautajaiskellojensa äänet soivat
duodeciminä ja septemdeciminä, niin on kaikki hänestä niinkuin
ollakin pitää. Se on onnellista hänelle; ja sille minä nerokkaissa
ihmisissä annan erikoista arvoa, etteivät he kelpaa muuhun kuin
yhteen; paitsi sitä ei mihinkään; he eivät tiedä, mitä merkitsee
olla kansalaisia, isiä, äitejä, vanhempia, ystäviä. Meidän kesken
sanoen, tulee olla kaikin puolin heidän kaltaisensa, mutta ei pidä
toivoa, että heitä kasvaisi joka oksalla. -- Tarvitaan ihmisiä, --
mutta nerokkaita ihmisiä, ei, totta totisesti, niitä ei tarvita. He
ne muuttavat maailman muotoa, ja pienimmissäkin asioissa on tyhmyys
niin yleinen ja niin mahtava, ettei se korjaannu ilman riitaa.
Asiat järjestyvät osaksi niinkuin he ovat kuvitelleet, osaksi ne
jäävät entisilleen; siitä sitten kaksi evankeliumia, harlekinin
puku.[25] Rabelaisin[26] munkin[27] viisaus se on se oikea viisaus
hänen rauhalleen ja muiden: tee velvollisuutesi mitenkuten, puhu
aina hyvää herra priorista ja anna maailman mennä menoaan mielensä
mukaan. Se menee hyvin päin, koskapa ihmisten suuri enemmistö on
siihen tyytyväinen. Jos osaisin historiaa, niin osoittaisin teille,
että paha tässä matoisessa maailmassa on aina ollut peräisin eräistä
nerokkaista ihmisistä; mutta en osaa historiaa, sillä en osaa yhtään
mitään. Piru minut periköön, jos koskaan olen mitään oppinut, ja jos
siitä, etten ole mitään oppinut, on minulle mitään haittaa. Olin
eräänä päivänä aterialla erään Ranskan kuninkaan ministerin luona,
jolla on älyä päässä kuin neljällä miehellä; no niin, hän todisti
meille yhtä selvästi kuin yksi ja yksi on kaksi, ettei mikään ole
kansoille hyödyllisempää kuin valhe, ei mikään vahingollisempaa
kuin totuus. En enää tarkalleen muista hänen todisteitaan, mutta
niistä oli päivänselvänä seurauksena, että nerokkaat ihmiset ovat
inhoittavia, ja että jos lapsella syntyessään olisi tämän vaarallisen
luonnonlahjan tunnusmerkki otsallaan, niin hänet pitäisi tukehduttaa
tahi heittää likaviemäriin.

Minä. Ja kuitenkin nuo ihmiset, jotka niin vihaavat neroa, kaikki
luulevat olevansa nerokkaita.

Hän. Luulen kyllä, että he sisimmässään niin ajattelevat, mutta en
usko, että he uskaltaisivat sitä tunnustaa julki.

Minä. Se on vain vaatimattomuutta. Te aloitte kai silloin hirveästi
vihata neroa?

Hän. Iäksi päivikseni.

Minä. Mutta muistanpa ajan, jolloin olitte aivan epätoivoissanne
siitä, että olitte vain tavallinen ihminen. Ette koskaan tule
onnelliseksi, jos aivan vastakkaiset syyt surettavat teitä yhtä
suuresti. Pitäisi määrätä kantansa ja pitää siitä lujasti kiinni.
Vaikka olenkin yhtä mieltä kanssanne siitä, että nerokkaat ihmiset
tavallisesti ovat omituisia, tahi, kuten sananparressa sanotaan,
suuret henget ovat aina hiukkasen hulluja, niin heitä kuitenkin aina
ihaillaan; niitä aikakausia, jotka sellaisia eivät ole synnyttäneet,
tullaan halveksimaan. He ovat kunniaksi kansoille, joiden
keskuudessa ovat eläneet; ennemmin tahi myöhemmin heille pystytetään
muistopatsaita, ja heitä pidetään ihmiskunnan hyväntekijöinä.
Suokoon minulle anteeksi tuo ylevä ministeri, jonka sanoja minulle
mainitsitte, mutta luulen, että joskin valhe voi hetkellisesti
hyödyttää, niin se ajan oloon on ehdottomasti vahingoksi, ja että
päinvastoin totuus on ajan oloon ehdottomasti hyödyksi, jos kohta
voikin sattua, että se hetkellisesti vahingoittaa: ja siitä tekee
mieleni päättää, että nerokas mies, joka vitsoo jotakin yleistä
harhakäsitystä tahi ajaa jotakin suurta totuutta, aina on meidän
kunnioitustamme ansaitseva olento. Saattaa sattua, että tuo olento
joutuu ennakkoluulon tahi lakien uhriksi; mutta on kahta lajia
lakeja: toiset ehdottoman oikeudenmukaisia ja yleisesti velvoittavia,
toiset eriskummaisia, ainoastaan sokeudessa ja olojen pakosta
vahvistettuja. Nämä jälkimmäiset tuottavat syylliselle, joka ne
rikkoo, vain hetkellisen häpeän, häpeän, jonka aika siirtää takaisin
tuomareihin ja kansoihin, iäti pysyväiseksi. Kumpi on tänäpäivänä
joutunut häpeään, Sokratesko vai tuomari, joka pakotti hänet
tyhjentämään myrkkymaljan?

Hän. Mitäpä se häntä auttaa? Eikö häntä kuitenkin tuomittu?
Eikö hänen kuolemantuomiotaan yhtäkaikki pantu täytäntöön? Eikö
hän sittenkin ollut rauhaa häiritsevä kansalainen? Eikö hän,
halveksimalla huonoa lakia, yhtähyvin yllyttänyt houkkioita
halveksimaan hyviäkin? Eikö hän silti ollut uskalikko ja
eriskummainen ihminen? Äsken olitte vähällä tehdä nerokkaille
ihmisille varsin vähän edullisen tunnustuksen.

Minä. Kuulkaahan minua, hyvä mies! Yhteiskunnalla ei pitäisi olla
huonoja lakeja; ja jos sillä olisi vain hyviä, niin se ei koskaan
joutuisi vainoamaan nerokasta ihmistä. En ole sanonut teille, että
nero muka on eroittamattomasti kytketty kiinni häijyyteen tahi
häijyys neroon. Useammin kai tyhmyri on ilkiö, kuin älykäs mies.
Jos nerokas mies olisikin ylimalkaan juro seuramies, vaativainen,
kärtyisä, sietämätön; jos hän olisi vaikka ilkiökin, niin mitä siitä
päättäisitte?

Hän. Että hänet on heitettävä järveen.

Minä. Malttakaahan, hyvä mies! No, sanokaa; en ota esimerkiksi
setäänne Rameauta: hän on tyly mies, hän on raakamainen, hänessä
ei ole ihmisyyttä, hän on saita, hän on huono isä, huono puoliso,
huono setä; mutta ei ole sanottu, että hän on nerokas mies, että hän
on kehittänyt taiteensa hyvin pitkälle, ja että hänen teoksistaan
puhutaan kymmenen vuoden kuluttua. Mutta Racine? Sillä miehellä
totisesti oli neroa, eikä häntä pidetty kovinkaan hyvänä ihmisenä.
Mutta Voltaire?

Hän. Älkää ahdistako minua, sillä minä osaan tehdä johtopäätöksiä.

Minä. Mitä nyt pitäisitte parempana, ettäkö hän olisi ollut
hyvä ihminen, aivan kuin yhteenkasvanut myymälänsä kanssa,
kuten Briasson,[28] tahi kyynärpunsa kanssa, kuten Barbier,[29]
tehnyt säännöllisesti joka vuosi vaimolleen lapsen, ollut hyvä
aviomies, hyvä isä, hyvä setä, hyvä naapuri, rehellinen kauppias,
mutta ei mitään muuta; vai että hän olisi ollut konna, petturi,
kunnianhimoinen, kateellinen, häijy, samalla kun häneltä kuitenkin
olisi meille jäänyt _Andromaque, Britannicus, Iphigénie, Phèdre,
Athalie?_

Hän. Hänelle itselleen kylläkin ehkä olisi ollut parempi, että hän
olisi ollut edellinen noista kahdesta miehestä.

Minä. Nuo sananne sisältävät äärettömän paljon suuremman totuuden
kuin mitä itse huomaattekaan.

Hän. Oho! Kas sellaisia te olette! jos meikäläinen sanoo jotakin
sattuvaa, niin se muka tulee kuin hupakolta, kuin itsetiedottomalta,
vain satunnaisesti. Ainoastaan te muka tiedätte, mitä sanotte. Niin,
herra filosofi, minä tiedän, mitä sanon, tiedän sen yhtä hyvin kuin
te tiedätte mitä sanotte.

Minä. No niin! Näyttäkäähän, minkä vuoksi parempi hänelle.

Hän. Senvuoksi, että kaikki nuo hänen kauniit teoksensa eivät ole
tuottaneet hänelle edes kahtakymmentätuhatta frangia. Senvuoksi,
että jos hän olisi ollut hyvä silkkikauppias Saint-Denis- tahi
Saint-Honoré-kadun varrella, hyvä mauste-tukkukauppias,
hyväliikkeisen rohtolan omistaja, niin hän olisi koonnut suunnattoman
omaisuuden, ja hänen sitä kootessaan ei olisi ollut sitä nautintoa,
jota hän ei olisi maistanut. Silloin tällöin olisi hän antanut
kultakolikon minunlaiselleni ilveilijä-pahaiselle, joka olisi pannut
hänet nauramaan ja toimittanut hänelle sopivassa tilaisuudessa nuoren
naikkosen lievikkeeksi hänen ikäväänsä ainaisessa avioyhteydessä
vaimonsa kanssa. Me olisimme syöneet oivallisia aterioita hänen
talossaan, pelanneet korkeata peliä, juoneet mainioita viinejä,
mainioita liköörejä, mainiota kahvia, tehneet huviretkiä maaseudulle.
Näettehän, että tiesin mitä sanoin. Te nauratte?... Mutta antakaahan
kun jatkan: se olisi ollut parempi hänen ympäristölleen.

Minä. Kieltämättä. Kunhan hän vain ei olisi epäkunniallisella
tavalla käyttänyt rehellisellä kaupalla hankkimaansa rikkautta;
kunhan hän olisi ajanut ulos talostaan kaikki nuo pelaajat, nuo
loiset, nuo äitelät liehakot, nuo tyhjäntoimittajat, nuo hyödyttömät
nurjatapaiset, ja kauppapalvelijoillaan kepityttänyt kuoliaaksi tuon
palvelusintoisen miehen, joka vaihtelua hankkien pelastaa aviomiehet
kyllästymästä totuttuun avioyhteyteen vaimojensa kanssa.

Hän. Kepityttänyt, herra, kepityttänyt kuoliaaksi! Ketään ei kepitetä
kuoliaaksi hyvän järjestysvallan valvomassa kaupungissa. Se on
kunniallinen toimi; monet henkilöt, jopa arvonimiä kantavatkin sitä
harjoittavat. Ja mihin hittoon sitten meikäläisen pitäisi käyttää
rahansa, jollei hyvään ruokaan, hauskaan seuraan, hyviin viineihin,
kauniisiin naisiin, kaikenlaisiin nautintoihin, kaikenmoisiin
huvituksiin. Yhtä kernaasti olisin kerjäläinen, kuin suuren rikkauden
omistaja ilman mitään noista nautinnoista. Mutta palatkaamme
Racineen. Sitä miestä pidettiin arvossa vain tuntemattomien ihmisten
keskuudessa, vain aikana, jolloin häntä ei enää ollut olemassa.

Minä. Niinpä niin! Mutta punnitkaahan hyvät ja huonot puolet. Vielä
tuhannen vuoden päästä hän saa kyyneliä vuotamaan; häntä ihailevat
ihmiset kaikissa maan äärissä. Hän herättää ihmisyyden tunteita,
sääliä, hellyyttä. Kysytään, kuka hän oli, mistä maasta, ja häntä
kadehditaan Ranskalta. Hän tuotti kärsimyksiä eräille olennoille,
joita ei enää ole, jotka tuskin ensinkään kiinnittävät mieltämme;
meillä ei ole mitään pelättävää ei hänen paheistaan eikä hänen
vioistaan. Epäilemättä olisi ollut parempi, että luonto olisi hänelle
lahjoittanut sekä kelpo miehen avut että suuren miehen kyvyt. Hän
on puu, joka on kuihduttanut muutamat lähelleen istutetut puut,
tukahduttanut juurellaan kasvavat kasvit; mutta latvansa se on
kohottanut pilviin asti, haaransa se on levittänyt laajalle; se on
tarjonnut siimeksensä niille, jotka tulivat, jotka nyt ja vastedes
tulevat lepäämään sen mahtavan rungon ympärillä; se on tuottanut
herkullisia hedelmiä, hedelmiä, jotka alati uudistuvat. Olisi kyllä
toivottavaa, että Voltairella vielä lisäksi olisi Duclosin[30]
lempeä luonto, abbé Trubletin[31] viattomuus, abbé d'Olivetin[32]
suoruus; mutta koska nyt kerran niin ei voi olla, niin katsokaamme
asiaa todella mielenkiintoiselta kannalta; unohtakaamme hetkeksi se
paikallisuuden ja ajan kohta, jossa itse olemme, ja ulottakaamme
katseemme yli tulevien vuosisatojen, yli etäisimpien seutujen ja
vasta syntyvien kansojen. Ajatelkaamme sukumme parasta; jos emme
ole siksi kyllin jalomielisiä, niin antakaamme ainakin luonnolle
anteeksi, että se on ollut viisaampi meitä. Jos kaadatte kylmää vettä
Greuzen[33] niskaan, niin sammutatte ehkä hänen kykynsä samalla
kuin hänen itserakkautensa. Jos teette Voltairen vähemmän araksi
arvostelulle, niin hän ei enää osaakaan syventyä Meropen[34] sieluun,
hän ei enää saa teitä liikutetuksi.

Hän. Mutta jos luonto oli yhtä mahtava kuin viisas, niin miksei se
luonut heitä yhtä hyviksi kuin suuriksi?

Minä. Ettekö toki huomaa, että tuohon tapaan ajatellen käännätte
luonnon yleisen järjestyksen ylösalaisin, -- että jos kaikki
tässä maailmassa olisi erinomaista, niin ei olisi olemassa mitään
erinomaista?

Hän. Niin, oikein; pääasiahan on, että te ja minä olemme olemassa,
ja että olemme juuri te ja minä, käyköön sitten muu kaikki miten
hyvänsä. Paras olojen järjestys on minun mielestäni se, jossa minun
tuli olla mukana; ja välitän viis täydellisimmästäkin maailmasta,
jollen minä siihen kuulu. Mieluummin olen olemassa, ja olen vaikka
nenäkäs viisastelija, kuin en ole olemassa.

Minä. Jokainen ajattelee niinkuin te, ja riitelee kuitenkin
vallitsevaa olojen järjestystä vastaan, huomaamatta, että hän siten
luopuu omasta olemassaolostaan.

Hän. Se on totta.

Minä. Ottakaamme siis olot niinkuin ne ovat; katsokaamme, mitä ne
meille maksavat, ja mitä ne meille tuottavat, ja jättäkäämme silleen
kokonaisuus, jota emme kylliksi tunne, sitä kiittääksemme tahi
laittaaksemme, ja joka ehkä ei ole hyvä eikä paha, jos se kerran on
välttämätön, niinkuin monet kelpo ihmiset luulevat.

Hän. En ymmärrä suuriakaan kaikesta mitä minulle tuossa puhelette.
Se on nähtävästi filosofiaa, ja sanon teille etukäteen, että siihen
en sekaannu. Sen vain tiedän, että tahtoisin kernaasti olla toinen,
senkin uhalla, että olisin nerokas mies, suuri mies; niin, minun
täytyy se tunnustaa, sisimmässäni on jotakin, joka sen minulle
sanoo. En ole koskaan kuullut ketään sellaista kiitettävän, salaa
raivostumatta tuosta kiitoksesta. Olen kateellinen. Kun kuulen
kerrottavan jonkin halventavan piirteen heidän yksityiselämästään,
niin kuuntelen sitä mielihyvin; se lähentää meitä toisiimme, se
tekee minulle helpommaksi keskinkertaisuuteni sietämisen. Sanon
itselleni: Ihan varmaan, sinä et ikinä olisi pystynyt kirjoittamaan
_Mahometia_,[35] mutta et myöskään Maupeoun[36] ylistyspuhetta. Minua
on siis harmittanut ja harmittaa yhäkin, että olen keskinkertainen.
Niin niin, olen keskinkertainen ja siitä harmissani. En ole koskaan
kuullut soitettavan _Loistoisan Intian_[37] alkusoittoa, en koskaan
laulettavan _Tuonelan tummat rotkot, Yö, ikuinen yö_ sanomatta
itselleni surumielin: "Kas sellaista sinä et koskaan pysty luomaan."
Kadehdin siis setääni, ja jos hänen kuoltuaan olisi hänen salkustaan
löytynyt muutamia kauniita klaverikappaleita, niin olisin lainkaan
epäröimättä pysynyt minuna ja ollut hän.[38]

Minä. Jos ei mikään muu mieltänne pahoita, niin tuo nyt tuskin maksaa
sen vaivan.

Hän. Vähät siitä. Nuo ovat ohimeneviä hetkiä. (Sitten hän taas
rupesi laulamaan _Loistoisan Intian_ alkusoittoa ja _Tuonelan
tummat rotkot_ aariaa ja jatkoi:) Tuo jokin, joka minussa on ja
minulle puhuu, sanoo minulle: Rameau, sinä tahtoisit kernaasti
olla noiden kahden kappaleen tekijä. Jos olisit säveltänyt nuo
kaksi kappaletta, niin säveltäisit kyllä vielä kaksi sellaista
lisää; ja kun olisit säveltänyt niitä muutamia, niin sävellyksiäsi
soitettaisiin ja laulettaisiin kaikkialla. Kävelisit pystyssä päin,
omatuntosi todistaisi sinulle omia ansioitasi, toiset osoittaisivat
sinua sormellaan; sanottaisiin: Hän se on säveltänyt nuo sievät
gavotit (ja hän lauloi gavotteja. Sitten hän, matkien liikutettua
miestä, joka on ilmi ihastuksissaan ja ihan kyyneleet silmissä,
jatkoi käsiään hykertäen:) Sinulla olisi hyvä talo (käsivarret
levällään hän osoitteli sen suuruutta), hyvä vuode (hän laskeutui
siihen itsetyytyväisenä loikomaan), hyviä viinejä (hän maisteli
niitä maiskutellen kieltään), hyvät vaunut (ja hän nosti jalkaansa,
astuakseen niihin), sieviä naisia (hän jo koetteli niiden rintoja ja
katseli niitä hekumallisesti); satakunta miehenhulttiota tulisi joka
päivä suitsuttamaan sinulle kiitosuhrejaan (ja hän oli näkevinään
heidät ympärillään: hän näki Palissotin[39], Poinsinetin[40],
Frétonit[41], isän ja pojan, La Porten[42]; hän kuunteli heitä,
korskeilihe, osoitti heille hyväksymistään, hymyili heille, vähäksyi,
ylenkatsoi heitä, ajoi heidät pois, kutsui heidät takaisin; sitten
hän jatkoi:) Ja niin sinulle sitten aamuisin sanottaisiin, että olet
suuri mies; saisit lukea _Kolmen vuosisadan historiasta_,[43] että
olet suuri mies; iltaisin olisit vakuutettu olevasi suuri mies,
ja tuo suuri mies Rameau nukkuisi ylistyksen suloiseen solinaan,
joka soisi hänen korvissaan vielä unessakin; hän olisi tyytyväisen
näköinen, hänen rintansa laajenisi, nousisi ja laskisi kepeästi; hän
kuorsaisi niinkuin suuri mies... (Ja tämän sanoessaan vaipui hän
pehmeästi eräälle penkille, sulki silmänsä ja matki tuota onnellisen
unta, jota hän kuvaili mielessään. Nautittuaan hetken pari tuota
suloista lepoa, hän heräsi, oikoi käsivarsiaan, haukotteli, hieroi
silmiään ja etsi vielä ympäriltään typeriä mairittelijoitansa.)

Minä. Luuletteko siis, että onnellinen ihminen nukkuu rauhallista
unta?

Hän. No vielä hän kysyy! Minä, miespoloinen, kun iltaisin olen
palannut ullakolleni ja ryöminyt vuodepahaiseeni, olen käppyrässä
peitteeni alla, rintaani ahdistaa ja hengitys käy vaivaloisesti;
minulta pääsee kuin tuskin kuuluva valitus; rahapohatta sitävastoin
panee koko huoneistonsa tärisemään ja koko katunsa väet hämmästymään.
Mutta tänään minua ei sureta se, että kuorsaan ja nukun kehnosti kuin
kurjimus.

Minä. Se on kuitenkin surullista.

Hän. Se mitä minulle on tapahtunut, on paljon surullisempaa.

Minä. Mitä sitten?

Hän. Te olette aina osoittanut mielenkiintoa minuun, syystä että olen
hyvänahkainen miespahainen, jota te itse asiassa halveksitte, mutta
joka teitä huvittaa.

Minä. Se on totta.

Hän. Ja sanonpa sen teille suoraan. (Ennenkuin hän alkaa, huoahtaa
hän syvään ja vie molemmat kätensä otsalleen; sitten käy hän jälleen
levollisen näköiseksi ja sanoo minulle:) Tiedättehän, että olen
oppimaton, typerys, houkka, nenäkäs, laiskuri, oikein päähuijari
kuten bourgognelaiset sanovat, roisto, suursyömäri.

Minä. Mikä ylistyspuhe!

Hän. Se on totta kaikki tyynni, siinä ei ole sanaakaan tingittävää;
ei mitään vastaväitteitä siitä, jos suvaitsette. Ei kukaan tunne
minua paremmin kuin minä itse, enkä minä sano kaikkea.

Minä. En tahdo pahoittaa mieltänne; myönnän kaikki.

Hän. No niin, elelin eräiden ihmisten[44] parissa, jotka olivat
mieltyneet minuun juuri siksi, että minulla oli kaikki nuo
ominaisuudet harvinaisen suuressa määrässä.

Minä. Sepä omituista! Tähän asti olin luullut, että ihmiset joko
salasivat ne itseltään tahi antoivat ne itselleen anteeksi ja
halveksivat niitä muissa.

Hän. Salatako ne itseltään? Eihän sitä voi. Voitte olla varma,
että kun Palissot on yksin ja tutkistelee itseään, sanoo hän
itselleen paljon pahempia; voitte olla varma, että hän ja joku hänen
tovereistaan kahdenkesken tunnustavat peittelemättä toisilleen
olevansa molemmat oikein aika roistoja. -- Halveksiako niitä muissa?
Mainitsemani ihmiset olivat siksi liian oikeuttarakastavia, ja
luonteeni teki, että menestyin mainiosti heidän parissaan; olin kuin
sokeri siirapissa: minua pidettiin hyvänä, ei hetkeäkään voitu olla
minua paitsi, kaipaamatta minua; olin heidän pikku Rameaunsa, heidän
herttainen Rameaunsa, heidän hupsuttelija, viisastelija, oppimaton,
laiskottelija, herkuttelija, ilveilijä, pöllöpää Rameaunsa.
Jokaisen tuollaisen nimityksen mukana sain hymyilyn, hyväilyn,
pienen taputuksen olkapäälleni, korvapuustin, potkun; ruokapöydässä
heitettiin jokin makupala lautaselleni, aterian jälkeen uskalsin
olla kursastelematon, eikä kukaan ollut siitä milläänkään, sillä
mitäpä minusta? Minulle, minun nähteni, minun seurassani tekee kukin
mitä tahtoo, enkä minä siitä ole tietävinäni. Entäs pikku lahjat,
joita minulle sateli! Minä pässinpää olen kaikki menettänyt! Olen
kaikki menettänyt siksi, että minulla kerran oli tervettä järkeä
päässä, yhden ainoan kerran eläissäni. Ah, kyllä sitä vain ei enää
toistamiseen minulle tapahdu!

Minä. Mikä sitten oikeastaan oli asiana?

Hän. Rameau! Rameau! Sitäkö varten sinut oli otettu suosioon?
Kuinka saatoitkaan olla niin tyhmä, että osoitit hiukankaan aistia,
hiukan älyä, hiukan järkeä? Rameau, ystäväni, siitä sen nyt näet,
miksi Luoja sinut loi, ja miksi suosijasi sinut tahtoivat. Niinpä
otettiinkin sinua niskasta kiinni, sinut vietiin ovelle ja sinulle
sanottiin: "Hylkiö, pötki tiehesi, äläkä näytä naamaasi enää!
Kaikilla niillä tässä muka pitäisi olla ymmärrystä, järkeä. Ulos!
Meillä on noita ominaisuuksia jäämäänkin asti." Sinä menit matkaasi,
purren sormiasi. Kirottua kieltäsi olisi sinun sitä ennen pitänyt
purra. Kun et ollut siksi viisas, niin olet nyt kadulla, sinulla
ei ole penniäkään taskussa, etkä tiedä mihin pääsi pistäisit.
Sait syödäksesi mitä vain mieli teki, ja nyt saat jälleen tyytyä
muiden jätteisiin; sinulla oli herrasasunto, ja nyt saat kiittää
onneasi, jos pääset takaisin ullakollesi; sinulla oli pehmeä vuode,
ja nyt sinua odottavat oljet herra de Soubisen[45] kuskin ja
ystävä Robbén[46] vieressä; nukuit suloista ja rauhallista unta,
nyt sen sijaan saat kuulla toisella korvallasi hevosten hirnuntaa
ja kavioiden kopsetta ja toisella tuhat kertaa inhoittavampaa
kuivien, kankeitten ja raakamaisten värssyjen kaikua, onnettomana,
hölmistyneenä, kaikkien pirujen riivaamana.

Minä. Mutta eikö mitenkään olisi mahdollista sopia pois? Onko
tekemänne tuhmuus niin anteeksiantamaton? Teinä minä menisin
takaisin noiden ihmisten luo; te olette heille tarpeellisempi kuin
luulettekaan.

Hän. Oh! Olen varma siitä, että nyt, kun en enää ole heitä
naurattamassa, heidän on riivatun ikävä olla.

Minä. Siksipä palaisin heidän luokseen; en antaisi heille aikaa
tottua tulemaan toimeen ilman minua, antautua johonkin siivoon
ajanvietteeseen; sillä ties mitä saattaa tapahtua.

Hän. Sitä en pelkää; niin ei tule käymään.

Minä. Kuinka suurenmoinen lienettekin, niin joku toinen saattaa
täyttää paikkanne.

Hän. Eipä helposti.

Minä. Sen myönnän. Mutta sittenkin, menisin noin riutuneen näköisenä,
noin harhailevin katsein, noin kaula paljaana, noin hajalla
hapsin, tuossa todella traagillisessa tilassa, jossa nyt olette.
Heittäytyisin tuon jumalolennon[47] jalkain juureen, ja siitä
nousematta sanoisin hänelle hiljaa ja nyyhkyttäen: "Anteeksi, madame,
anteeksi! Olen arvoton, kurjimus. Se oli kovanonnen hetki, sillä
tiedättehän, ettei minulla saata olla tervettä ihmisjärkeä, ja lupaan
teille, ettei minulla enää ole sitä koskaan eläissäni." (Lystikästä
tässä oli katsella, kuinka hän, minun näin hänelle haastellessani,
esitti kohtauksen elenäytelmänä ja oli langennut kasvoilleen; hän
oli painanut kasvonsa maahan, hän oli pitävinään molempien käsiensä
välissä tohvelin kärkeä, hän itki, hän nyyhkytti, hän sanoi:
"Niin, pikku kuningattareni, niin, sen lupaan, minulla ei ole sitä
eläissäni, ei ikipäivinäni..." Sitten hän, äkkiä nousten, jatkoi
vakavaan ja maltilliseen ääneen:)

Hän. Niin, olette oikeassa; huomaan, että se on parasta. Hän on
hyvä; herra Vieillard[48] sanoo, että hän on niin hyvä! Minä kyllä
tiedän, että hän sellainen on; mutta sittenkin, mennä nöyryyttämään
itsensä tuollaisen naaraan edessä, rukoilla armoa moisen pikku
teatteritytön jalkain juuressa, jolle permantoyleisö ei koskaan malta
olla viheltämättä! Minäkö, Rameau, Dijonin apteekkarin[49] Rameaun
poika, kelpo miehen, joka ei koskaan polveaan notkistanut kellekään,
olipa se sitten kuka tahansa! Minäkö, Rameau, jonka näkee kävelevän
Palais-Royalissa suorana ja käsivarsiaan vapaasti liikutellen siitä
saakka kun herra Carmontelle[50] piirusti hänet kyyryisenä ja kädet
nutun liepeiden alla! Minäkö, sävellettyäni klaverikappaleita, joita
ei kukaan soita, mutta jotka ehkä kerran ovat ainoat siirtymään
jälkimaailmalle sen soitettaviksi! Minäkö, sanalla sanoen, minäkö
menisin!... Katsokaas, herra, se on mahdotonta! (Ja laskien oikean
kätensä rinnalleen hän jatkoi:) Minä tunnen täällä itsessäni jotakin,
joka nousee ja sanoo minulle: Rameau, sitä et sinä tee. Täytyyhän
toki ihmisen luontoon erottamattomasti kuulua jonkinmoinen arvokkuus,
jota ei mikään voi tukahduttaa. Se herää noin vain joutavista syistä,
niin, joutavista, sillä toisin päivin minun ei olisi ensinkään vaikea
olla vaikka kuinkakin halpamielinen; noina päivinä minä, roposen
ansaitakseni, vaikka suutelisin pikku Husia pakaroille.

Minä. No mutta, ystäväiseni, hänhän on valkohipiäinen,
somannäköinen, suloinen, pullea, ja sehän on nöyryyden osoitus, johon
vaateliaampikin mies kuin te saattaisi joskus alentua.

Hän. Älkäämme käsittäkö toisiamme väärin. Voihan, näettekös, suudella
peräpuolta varsinaisessa ja voi suudella kuvallisessa merkityksessä.
Kysykää tuolta paksulta Bergieriltä,[51] joka suutelee rouva de
la Marckin[52] peräpuolta sekä varsinaisessa että kuvallisessa
merkityksessä; ja, totisesti, tuossa tapauksessa sekä varsinainen
että kuvallinen on minulle yhtä vastenmielistä.

Minä. Jollei ehdottamani keino teitä miellytä, niin rohkaiskaa sitten
mielenne ja olkaa kerjäläinen.

Hän. On kovaa olla kerjäläinen, kun on niin paljon äveriäitä
tyhmyreitä, joiden kustannuksella voi elää. Ja sitten se itsensä
halveksiminen, se on sietämätöntä.

Minä. Onko teillä sitten koskaan sitä tunnetta?

Hän. Vielä häntä kysytte! Kuinka monesti olenkaan sanonut itselleni:
Kuinka, Rameau, Pariisissa on kymmenen tuhatta hyvää ruokapöytää,
kussakin viisitoista tahi parikymmentä paikkaa, ja noista paikoista
ei ole yksikään sinua varten. On kukkaroita täynnä kultaa, jotka
tyhjentävät sisällystänsä oikealle ja vasemmalle, eikä niistä tipahda
lanttiakaan sinulle! Tuhannet kehnot pikku älyniekat, tuhannet
sulottomat pikku nartut, tuhannet nerottomat juonittelijat käyvät
hienosti puettuina, ja sinäkö et saisi itseäsi pidetyksi vaatteissa!
Olisitko siihen määrään tylsä? Etkö sinä osaisi imarrella siksi
hyvin kuin toinenkin? Etkö osaisi valehdella, vannoa, tehdä väärää
valaa, luvata, pitää tahi syödä sanaasi siksi hyvin kuin toinenkin?
Eikö osaisi olla yhtä matelevainen kuin joku toinenkin? Etkö osaisi
edistää rouvan lemmenjuonta ja viedä perille herran rakkaudenkirjettä
niinkuin kuka tahansa toinen? Etkö osaisi rohkaista tuota nuorta
miestä puhumaan neidille, ja saada neitiä houkutelluksi häntä
kuuntelemaan niin hyvin kuin toinenkin? Etkö osaisi tehdä jollekin
porvaristytöllemme ymmärrettäväksi, että hän ei ole sievästi puettu,
että kauniit korvarenkaat, vähän rusoväriä poskilla, pitsit tahi
puolalaiskuosinen puku sopisi hänelle hurmaavan hyvin; että nuo pikku
jalat eivät ole luodut käymään katua; että eräs hieno herra, nuori
ja rikas, jolla on kultanauhukset puvussaan, uhkeat vaunut ja kuusi
suurta lakeijaa, on hänet ohimennen nähnyt, ihailee häntä, eikä siitä
päivin saa syödyksi ei juoduksi eikä unta silmiinsä, ja että hän
siihen menehtyy?

-- Mutta entäs pappani?

-- Noh, noh, pappanne! Hän suuttuu siitä aluksi hiukan.

-- Entäs mamma, joka minua niin varoittaa pysymään kunniallisena
tyttönä; joka sanoo minulle, ettei tässä maailmassa ole mitään
kunnian voittanutta.

-- Vanhoja loruja, jotka eivät merkitse mitään.

-- Entäs rippi-isäni?

-- Häntä ette enää tapaa; tahi jos ette voi luopua päähänpistostanne
mennä kertomaan hänelle huvikkeittenne historiaa, niin maksaa se
teille muutaman naulan sokeria ja kahvia.

-- Hän on ankara mies, joka jo kerran kielsi minulta synninpäästön
tuon: _Tule kammiooni_ laulun[53] vuoksi.

-- Niin, kun ei teillä ollut mitään hänelle antamista; mutta kun
näyttäydytte hänelle pitseihin puettuna...

-- Saanko siis pitsejä?

-- Ihan varmaan, ja kaikenlaatuisia... Kauniit hohtokivikoristeiset
renkaat korvissa...

-- Saanko siis kauniit hohtokivikoristeiset korvarenkaat?

-- Saatte kyllä.

-- Samanlaisetko kuin tuolla markiisittarella on, joka joskus tulee
ostamaan hansikkaita myymälästämme?

-- Niin juuri ... kauniissa vaunuissa, harmaantäplikkäät hevoset
edessä, kaksi komeata lakeijaa, pikku neekeri, ja ratsaspalvelija
edellä, rusoväriä ja mustamia poskilla, palvelija laahusta kantamassa.

-- Tanssiaisiinko?

-- Tanssiaisiin, oopperaan, teatteriin ... (hänen sydämensä jo
hykähti ilosta...)

-- Sinä hypistelet jotakin paperia sormiesi lomissa. Mikä se on?

-- Eipä mikään.

-- Näyttääpähän olevan.

-- Se on kirjelippu.

-- Ja mitä varten?

-- Teitä varten, jos olisitte hiukan utelias.

-- Uteliasko? Olenpa hyvinkin; näytähän (hän lukee). Tavatako minut?
Se ei käy päinsä.

-- Messuun mennessä.

-- Mamma on aina mukanani. Mutta jos hän tulisi tänne jotenkin
varhain aamulla; minä nousen ensimmäisenä ja olen konttorissa
ennenkuin muut ovat nousseet...

Hän tulee, hän miellyttää; eräänä kauniina päivänä, hämärissä,
tyttönen katoaa, ja minulle maksetaan kaksituhatta taaleriani...
Mitä hulluja! Sinulla on tuo taito, ja sinä olet leivän puutteessa!
Etkö häpeä? raukka!... Muistin koko joukon lurjuksia, jotka eivät
sinnepäinkään pystyneet rinnalleni ja kuitenkin olivat upporikkaita.
Minä olin karkeassa kamelottinutussa ja he samettipuvussa; he
nojailivat kultanuppiseen tahi linnunnokka-kahvaiseen keppiin ja
heillä oli Aristoteles tahi Platon[54] sormessa. Ja mitä he kuitenkin
ennen olivat miehiään? Viheliäisiä musikantteja; nyt he ovat kuin
aatelisherroja. Silloin tunsin itsessäni rohkeutta, hengen nousua,
älyn terävyyttä ja kykyä kaikkeen; mutta ilmeisesti nuo onnelliset
mielentilat eivät olleet pysyväisiä, sillä tähän saakka en ole
kyennyt päättämään mitään mainittavaa uraa. Oli miten oli, nuo
seikat ovat usein aiheena yksinpuheluissani, joita voitte kehitellä
ja selitellä miten mielenne tekee, kunhan vain teette niistä sen
johtopäätöksen, että tiedän, mitä on itsensä halveksiminen eli tuo
omantunnon vaiva, joka johtuu luonnon meille jakamien lahjojen
hyödyttömiksi jättämisestä: se on kaikista julmin. Olisi melkein yhtä
hyvä, että olisi jäänyt kerrassaan syntymättä.

(Kuuntelin häntä, ja hänen esittäessään parittajan ja tämän
viettelemän nuoren tytön kohtausta, riehui rinnassani kaksi
vastakkaista tunnevirtausta, enkä tiennyt, antaisinko vallan
naurunhalulle vai suuttumuksen puuskalle. Minun oli tukala olla;
monet kerrat esti naurunpurskahdus suuttumukseni purkautumasta
esiin, monet kerrat päätti sydämeni pohjalta kohoava suuttumus
naurunpurskahduksen. Moinen älyn terävyys ja moinen halpamielisyys,
niin oikeat ja vuoroin taas niin kierot ajatukset, niin
perinpohjainen tunteiden turmelus, niin täydellinen riettaus ja niin
tavaton suorapuheisuus saivat minut ymmälle. Hän huomasi minussa
vallitsevan ristiriidan ja kysyi minulta:) Mikä teitä vaivaa?

Minä. Ei mikään.

Hän. Mielenne näyttää olevan kuohuksissa.

Minä. Niin onkin.

Hän. No mutta minkä neuvon minulle annatte?

Minä. Että puhutte jostakin muusta. Voi, mihin viheliäiseen tilaan
olette alentunut, onneton!

Hän. Myönnän sen. Mutta älkäähän kuitenkaan liiaksi surko tilaani;
kun puhuin teille avomielisesti, niin ei ollut tarkoitukseni
pahoittaa mieltänne. Noiden ihmisten parissa ollessani olen tehnyt
vähän säästöjä. Muistakaahan, ettei minulla ollut mitään tarpeita, ei
kerrassaan mitään, ja että minulle annettiin niin paljon taskurahoja.
(Hän alkoi taas lyödä otsaansa toisella nyrkillään, purra huultansa
ja harhailevin katsein mulkoilla kattoon, jatkaen:) Se oli minulle
suorastaan liiketoimi; olen pannut yhtä ja toista säästöön; mikäli
aikaa kului, sikäli sain enemmän kerätyksi.

Minä. Menetetyksi, kai tahdotte sanoa.

Hän. En, en, kerätyksi. Rikastuuhan sitä joka hetki: yksi elonpäivä
vähemmän tahi taaleri lisää, se on aivan sama. Pääasia on, että
esteettömästi saa käydyksi tarpeellaan, _o stercus pretiosum!_
Kas siinä elämän suuri tulos kaikissa säädyissä. Viimeisellä
hetkellä kaikki ovat yhtä rikkaita: sekä Samuel Bernard,[55]
joka riistäen, raastaen ja vararikoin kerää ja jättää jälkeensä
kaksikymmentäseitsemän miljoonaa kullassa, että Rameau, joka
ei jätä jälkeensä mitään, ja jolle armeliaat ihmiset hankkivat
sen käärinliinankin, johon hänet peitetään. Kuollut ei kuule
kirkonkellojen soittoa; turhaan sata pappia hänen tähtensä huutaa
kurkkunsa käheäksi, turhaan hänen edellään ja jäljessään kulkee pitkä
jono palavia soihtuja; hänen sielunsa ei astele juhlamenojen ohjaajan
rinnalla. Maadunko marmorin alla vai maan povessa, niin maadun
yhtäkaikki. Onko minulla arkkuni ympärillä punaiset orpolapset ja
siniset orpolapset,[56] vai eikö ole ketään, mitäpä siitä? Ja sitten,
näettehän tämän ranteen. Se oli niin lemmon kankea; nämä kymmenen
sormea, ne olivat kuin yhtä monta puiseen kämmeneen lyötyä palikkaa;
ja nämä jänteet, ne olivat kuin vanhat nahkanuorat, kuivemmat,
kankeammat, taipumattomammat kuin sorvarin pyöränsä ympärillä
käyttämät; mutta minäpä olen niitä niin vaivannut, niin murjonut ja
vatvonut. Etkö aio liikkua? Mutta minäpä, jumaliste, sanon, että
sinun täytyy liikkua, ja siitä et pääse mihinkään...

(Ja tämän sanoessaan oli hän oikealla kädellään tarttunut vasemman
sormiin ja ranteeseen ja taivutteli niitä ylös- ja alaspäin; sormien
päät koskettivat käsivartta, niiden nivelet rusahtelivat; pelkäsin,
että niiden luut eivät enää koskaan asettuisi sijoilleen.)

Minä. Varokaa, -- sanoin hänelle, -- teette vielä itsestänne
raajarikon.

Hän. Älkää pelätkö! Ne ovat siihen harjaantuneet. Jo kymmenen vuotta
olen niille näyttänyt vielä paljon pahempaakin kyytiä. Vastoin
tahtoaankin on niiden riiviöiden vain täytynyt siihen tottua ja oppia
asettumaan koskettimille ja lentelemään soittimen kielillä. Niinpä se
nyt käy kuin käykin.

(Samalla hän asettuu viulunsoittajan asentoon; hän hyräilee
ääneen erästä Locatelli'n[57] allegroa; hänen oikea käsivartensa
jäljittelee jousen liikkeitä; vasen käsi sormineen näyttää
liikuskelevan edes takaisin pitkin soittimen kaulaa. Jos hän tulee
vetäisseeksi epäpuhtaan sävelen, niin hän pysähtyy, hän pingoittaa
tahi höllittää kieltä, hän näpäyttää sitä kynnellään, koettaakseen,
onko se vireessä; hän jatkaa kappaletta siitä, mihin sen keskeytti.
Hän polkee tahtia jalallaan, pää, jalat, kädet, käsivarret, koko
hänen ruumiinsa teutaroi samoin kuin olette joskus _concert
sprituelissä_[58] nähneet Ferrari'n[59] tahi Chiabranin[60] tahi
jonkun muun soittotaiturin kouristuksentapaisissa liikkeissä,
näyttäen olevan samassa kidutuksen tilassa ja tehden minuun melkein
saman tuskallisen vaikutuksen; sillä eikö ole tuskallista nähdä
ikäänkuin kiduttajan kourissa se henkilö, joka koettaa kuvata meille
jotakin nautintoa? Laskekaa verho tuon miehen ja minun väliin, jottei
minun tarvitse häntä nähdä, jos hänen välttämättä pitää edessäni
näytellä piinapenkkiin vedettyä rikoksentekijää. Jos kesken noiden
levottomien liikkeiden ja noiden huudahdusten sattui jokin hidastuma,
jokin tuollainen sulosointuinen kohta, jossa jousi liukuu verkalleen
useilla kielillä yhtaikaa, niin levisi hänen kasvoilleen hurmiomainen
ilme, hänen äänensä vienoni, hän kuunteli itseään ihastuneena; ihan
varmaan soinnut kaikuivat hänen korvissaan ja minunkin korvissani.
Sitten hän pisti soittimensa vasempaan kainaloonsa samalla kädellä,
missä hän sitä piti, laski alas oikean kätensä jousineen ja sanoi
minulle:) Noh! Mitäs tästä arvelette?

Minä. Mainiota!

Hän. Näyttäähän se sujuvan; se soi jokseenkin niin kuin muillakin...

(Ja samassa hän kyyristyi kuten soittoniekka asettuessaan klaverin
ääreen.)

Minä. Pyydän, säästäkää itseänne ja minua.

Hän. En, en; kun kerran olen saanut teidät käsiini, täytyy teidän
kuunnella minua. En huoli kiitoksesta, joka minulle annetaan,
tietämättä miksi. Sitten kehutte minua varmemmalla vakaumuksella, ja
niin saan ehkä oppilaan lisää.

Minä. Minulla on niin vähän tuttavia. Te väsytätte itsenne aivan
hukkaan.

Hän. Minä en väsy koskaan.

(Kun näin, että yritykseni sääliä miestä -- viulusonaatin esitettyään
hän näet oli aivan läpimärkänä hiestä -- olisivat turhat, päätin
antaa hänen tehdä tahtonsa. Siinä hän nyt istui klaverin ääressä,
polvet koukussa, pää pystyssä, katsellen kattoon, niinkuin hän siellä
olisi nähnyt nuottipartituurin, laulaen, soitellen alkuhaavelmiaan,
esittäen jotakin Alberti'n[61] tahi Galuppi'n[62] kappaletta, en
tiedä kummanko. Hänen äänensä liikkui tuulen nopeudella, ja sormet
lentelivät koskettimilla, milloin heittäen diskantin ja rummuttaen
bassoa, milloin heittäen säestysosan ja palaten taas diskanttiin.
Intohimot ajelivat toisiaan hänen kasvoillaan; niillä saattoi
eroittaa hellyyttä, suuttumusta, nautintoa, tuskaa; saattoi tuntea
piano- ja fortekohdat, ja minua taitavampi kuulija olisi aivan
varmaan tuntenut kappaleen sen rytmistä, luonteesta, hänen kasvojensa
eleistä ja muutamista laulun hahmosävelistä, joita häneltä silloin
tällöin pääsi kuuluviin. Mutta omituisinta oli, että hän toisinaan
haparoi, aloitti uudestaan, niinkuin olisi erehtynyt, ja harmitteli,
ettei tuo samainen kappale enää ollut täysin hänen sormiensa
hallittavissa.) No niin, -- sanoi hän, ojentautuen jälleen suoraksi
ja pyyhkien hikipisaroita, jotka valuivat pitkin hänen poskiaan,
-- näettehän, että meilläkin osataan sijoittaa enennetty kvartti,
ylinouseva kvintti, ja että kvinttisarjain tasoitus ei ole meille
mitään outoa. Nuo enharmooniset sävelkulut, joista setä rakas on
pitänyt niin suurta huutoa, eivät ole ylivoimaisia vaikeuksia; niistä
kyllä suoriudumme.

Minä. Olette nähnyt paljon vaivaa näyttääksenne minulle, että olette
sangen taitava; olisinhan toki varsin hyvin voinut uskoa teidän
pelkkää sanaannekin.

Hän. Sangen taitava! En toki! Ammattini tosin taidan kutakuinkin, ja
siinäpä sitä onkin enemmän kuin tarpeeksi; sillä onko tässä maassa
pakko osata sitä mitä opettaa?

Minä. Ei enempää kuin sitäkään, mitä oppii.

Hän. Oikein, hitto vie! Aivan oikein! Kuulkaas, herra filosofi, käsi
omalletunnollenne, sanokaa suoraan: oli aika, jolloin ette ollut
äveriäs[63] niinkuin nykyään.

Minä. Enpä vielä kovinkaan.

Hän. Mutta ettepä menisi enää Luxembourgiin[64] kesällä...
Muistattehan?...

Minä. Olkaahan vaiti! Kyllä muistan.

Hän. Harmaa nukkaverkainen lievetakki yllä.

Minä. Niin, niin.

Hän. Nukkavieru toiselta sivulta, hihansuut rikki ja jalassa mustat
villasukat, takaa valkealla langalla parsitut.

Minä. Ka niin, niin; aivan niinkuin suvaitsette.

Hän. Mitä teitte silloin Allée des Soupirs[65] käytävällä?

Minä. Aika surkean vaikutuksen.

Hän. Sieltä lähdettyänne tallustelitte jalan katukivillä?

Minä. Niinpä niin.

Hän. Annoitte matematiikan tunteja?

Minä. Osaamatta sitä sanaakaan. Sitähän kai tahdoitte tietää, eikö
niin?

Hän. Niin juuri.

Minä. Opin itse opettaessani muita, ja pääsin eräiden oppilasten
kanssa hyviin tuloksiin.

Hän. Mahdollista; mutta musiikin ei ole laita sama kuin algebran tahi
geometrian. Nyt, kun olette suuri herra...

Minä. Enpä niinkään suuri.

Hän. Kun teillä on rahoja taskussa...

Minä. Varsin vähän.

Hän. Niin kustannatte opettajia tyttärellenne.[66]

Minä. En vielä; hänen kasvatuksensa on hänen äitinsä[67] hoteissa;
sillä kotirauha täytyy olla.

Hän. Kotirauha? Jumaliste, sen saa vain, jos on palvelija tahi herra,
ja herrahan sitä olla pitää... Minulla oli vaimo[68]... Jumala
olkoon hänen sielullensa armollinen! mutta kun joskus sattui, että
hän rupesi nenittelemään, niin tein minä pystyn, panin ukkos-ääneni
jyrisemään ja sanoin niinkuin Jumala: "Tulkoon valkeus!" ja valkeus
tuli. Ja niinpä emme neljän vuoden aikana sanoneetkaan edes kymmentä
pahaa sanaa toisillemme. Kuinka vanha on lapsenne?

Minä. Mitäpä se tähän kuuluu?

Hän. Kuinka vanha on lapsenne?

Minä. No mitä hittoja! jättäkäämme rauhaan lapseni ja hänen ikänsä,
ja puhukaamme opettajista, jotka hän saa.

Hän. En totta jumaliste tiedä mitään niin itsepäistä kuin on
filosofi! Jos rukoilisi teitä oikein nöyrästi, niin eikö voisi hänen
ylhäisyydeltään filosofilta saada tietää, kuinka vanha suunnilleen
neiti hänen tyttärensä saattanee olla?

Minä. Otaksukaa hänet kahdeksanvuotiaaksi.

Hän. Kahdeksanvuotias! Jo neljä vuotta olisi hänellä pitänyt olla
sormensa koskettimilla.

Minä. Mutta entäpä jos en kovinkaan huoli panna hänen
kasvatusohjelmaansa ainetta, joka vaatii niin pitkällistä työtä, ja
josta on niin vähän hyötyä.

Hän. No mitäs sitten aiotte antaa hänen oppia, jos saan kysyä?

Minä. Käyttämään järkeänsä oikein, jos mahdollista; harvinainen kyky
miehillä ja vielä harvinaisempi naisilla.

Hän. Äh! Antakaa te hänen olla millainen hupakko tahansa, kunhan hän
vain on sievä, hauska ja keimeä.

Minä. Koska luonto on kohdellut häntä niin tylysti, että antoi
hänelle hentoisen ruumiin ja herkkätunteisen sielun, ja jätti hänet
alttiiksi samoille elämän kärsimyksille kuin jos hänellä olisi vankka
ruumis ja vaskinen sydän, niin opetan hänet, jos voin, kestämään ne
rohkeasti.

Hän. Äh! Antakaa te hänen itkeä, veikistellä, olla äreähermoinen
niinkuin muutkin, kunhan hän vain on sievä, hauska ja keimeä. Mitä?
Eikö tanssinopetusta?

Minä. Sen verran vain, että oppii tekemään kumarruksen, saapi
säädyllisen ryhdin, osaa esiintyä miellyttävästi ja kävellä
kunnollisesti.

Hän. Eikö laulunopetusta?

Minä. Sen verran vain, että oppii hyvin ääntämään.

Hän. Eikö musiikinopetusta?

Minä. Jos löytyisi joku hyvä harmoniaopin opettaja, niin uskoisin
hänet kernaasti hänen ohjattavakseen pari tuntia päivässä vuoden tahi
parin ajan, en enempää.

Hän. Ja syrjäyttämienne tärkeiden aineiden sijaan...?

Minä. Panen kielioppia, tarujen lukemista, historiaa, maantietoa,
jonkinverran piirustusta ja paljon siveysoppia.

Hän. Kuinka helppo minun olisikaan todistaa teille kaikkien noiden
tietojen tarpeettomuus maailmassa sellaisessa kuin meidän on!
Sanoinko tarpeettomuus? ehkä vaarallisuuskin! Mutta tyydyn tällä
kertaa yhteen kysymykseen: Täytyy kai hänellä olla opettaja tahi
parikin?

Minä. Totta kai.

Hän. Aha! Siinä sitä taas ollaan. Ja nuo opettajat, luuletteko, että
he osaavat kielioppia, taruja, historiaa, maantietoa, siveysoppia,
jota heidän on määrä hänelle opettaa? Joutavia, hyvä herraseni,
joutavia! Jos he osaisivat noita aineita kylliksi, opettaakseen
niitä, niin he eivät niitä opettaisi.

Minä. Miksi eivät?

Hän. Siksi, että heiltä olisi mennyt koko heidän elinaikansa niiden
opiskelemiseen. Täytyy olla syvällisesti perehtynyt taiteeseen tahi
tieteeseen, osatakseen hyvin sen alkeet. Klassillisia teoksia osaavat
kirjoittaa vain ne, jotka ovat harmaantuneet ammatissaan; keskikohdat
ja loppu ne vasta luovat valoa alun hämäryyteen. Kysykää ystävältänne
herra d'Alembertiltä,[69] matemaattisen tieteen johtomieheltä,
pitäisikö hän itseään liian hyvänä esittääkseen sen alkeita. Vasta
kolme-, neljäkymmentä vuotta harjoiteltuaan on setäni alkanut päästä
jonkinmoiseen selvyyteen musiikin teorian syvyyksistä.

Minä. Sinä hupsu! Sinä hupsujen hupsu! -- huudahdin, -- miten on
mahdollista, että sinun pääpahaisessasi on niin oikeita ajatuksia ja
niin paljon mielettömyyksiä sekaisin?

Hän. Kuka pahus sen tietää? Sattuma se niitä sinne heittelee, ja ne
jäävät sinne. Se vain on varmaa, että kun ei tiedä kaikkea, niin
ei tiedä mitään kunnolleen; ei tiedä, mihin jokin seikka johtaa,
mistä toinen johtuu, mihin tämä ja tuo tulee sijoittaa, kummanko
tulee kulkea edellä, missä toinen on paremmin paikallaan. Voiko
opettaa hyvin ilman oikeata menetelmää, ja entäs menetelmä, mistä
se syntyy? Katsokaas, hyvä herra filosofi, minulla on se luulo,
että fysiikka aina tulee olemaan köyhä tiede, kuin vesipisara,
otettu neulankärjellä aavasta valtamerestä, kuin sorajyvä, lohkaistu
Alppien ketjusta. Ja mitä sitten ilmiöiden perussyiden etsintä! Totta
tosiaan, olisi yhtä hyvä olla tietämättä mitään, kuin tietää niin
vähän ja niin huonosti; ja juuri niin oli minun laitani, kun rupesin
säestyksen opettajaksi. Mitä te mietiskelette?

Minä. Ajattelen, että kaikki tuo, mitä juuri sanoitte minulle, on
pikemmin ensikuulemalla häikäisevää kuin paikkansapitävää. Mutta se
sikseen; sanoitte antaneenne säestyksen ja sävellystaidon opetusta?

Hän. Niin.

Minä. Ettekä itse osannut niitä ensinkään?

Hän. En, toden totta! Ja silti olivat pahempia kuin minä ne, jotka
luulivat jotakin osaavansa. Minä en ainakaan pilannut lasten
arvostelukykyä enkä käsiä. Kun he, siirtyessään minulta hyvälle
opettajalle, eivät olleet mitään oppineet, niin ei heillä ainakaan
ollut mitään unohdettavaa, ja sikäli oli aina säästynyt rahaa ja
aikaa.

Minä. Miten te menettelitte?

Hän. Niinkuin he kaikki menettelevät. Saavuin paikalle, heittäysin
tuolille. "Kuinka ilma on rumaa! Kuinka katukivien polkeminen on
väsyttävää!" Lavertelin joitakin uutisia: "Neiti Lemierren[70]
piti näytellä Vestan neitsyen osaa uudessa oopperassa, mutta hän
on jo toistamiseen raskaana; ei tiedetä, kuka hänen sijaisekseen
saadaan. Neiti Arnould[71] on tehnyt eron pikku kreivistään;[72]
kerrotaan, että hän on kaupoissa Bertinin kanssa. Pikku kreivi on
kuitenkin keksinyt herra Montami'n[73] posliinin. Laulunharrastajain
viime konsertissa oli eräs italialainen neiti, joka lauloi kuin
enkeli. Se Préville[74] se on harvinainen otus. Hänet pitää nähdä
_Rakastelevassa Merkuriuksessa_;[75] arvoituskohtaus on verrattoman
koomillinen!... Tuo Dumesnil[76] raukka, hän ei enää tiedä, mitä
sanoo, ei mitä tekee... Kas niin, neiti, ottakaapa kirjanne!..." Ja
sillävälin kun neiti, pitämättä mitään kiirettä, etsii kirjaansa,
jonka hän on hukannut, sillävälin kun kutsutaan kamarineitsyt, jota
torutaan, minä jatkan: "Se Clairon on tosiaankin käsittämätön.
Puhutaan eräistä hyvin hullunpäiväisistä naimiskaupoista: sen
neiti ... mikä hänen nimensä nyt taas onkaan? pikku naikkonen,
jota ... piti aljonaan, jolle hän teki pari kolme lasta, jota niin
monet muutkin olivat jo pitäneet."

-- Älkäähän toki, Rameau, te laskette loruja; se ei ole mahdollista.

-- Minä en laske loruja; jopa kerrotaan, että kaupat on tehty.
Huhuillaan, että Voltaire on kuollut; parempi onkin.

-- Kuinka niin parempi?

-- Varmaankin häneltä taas ilmestyy jokin kelpo ilveily; hänenhän on
tapana kuolla aina paria viikkoa sitä ennen.

Mitäs teille vielä sanon? Kerroin eräitä rivoja juttuja, niissä
taloissa kuulemiani, joissa olin käynyt; me olemme, näet, kaikki
aika juorukontteja. Tein ilveilijäntemppujani, minua kuunneltiin,
naurettiin, huudettiin: "Hän on aina ihastuttava!" Sillävälin oli tuo
neidin kirja löytynyt nojatuolin alta, missä koiran- tahi kissanpentu
oli sitä laahustellut, pureskellut ja repostellut. Hän istuutui
klaverinsa ääreen; ensin hän jyristeli sitä yksin; sitten minä
lähestyin, annettuani hyväksyvän merkin äidille.

Äiti: "Sujuuhan se kokolailla; ei tarvittaisi muuta kuin hyvää
tahtoa, mutta sitä ei ole; tuhlataan mieluummin aika jaaritteluun,
turhanaikaisiin pikku käsitöihin, juoksenteluun ja ties mihin. Tuskin
olette lähtenyt, kun kirja paiskataan kiinni, ja vasta palatessanne
se taas avataan. Ettekä tekään häntä koskaan toru."

Sillävälin, kun toki jotakin täytyi tehdä, tartuin hänen käsiinsä ja
asetin ne toisin; harmittelin, huusin: "Soi, soi, soi, neitiseni,
sehän on soi".[77]

Äiti: "Tyttö, sinä, eikö sinulla ole ollenkaan korvaa? Minäkin,
vaikken ole klaverin ääressä, enkä katso kirjaan, minäkin
tunnen, että sen pitää olla soi. Sinähän vaivaat herra opettajaa
äärettömästi. En voi käsittää hänen kärsivällisyyttään. Et ensinkään
pane mieleesi, mitä hän sinulle sanoo. Et edisty ensinkään..."

Silloin minä vähän lievensin näiden iskujen vaikutusta ja sanoin
päätäni kohauttaen: "Anteeksi, hyvä rouva, anteeksi! Se voisi sujua
paremmin, jos neiti tahtoisi, jos hän harjoittelisi hiukan; mutta
eihän se niin huonostikaan mene."

Äiti: "Teinä pitäisin häntä vuoden yhden ja saman kappaleen kimpussa."

-- "Oh! sen sanon, ettei hän siitä pääse, ennenkuin on voittanut
kaikki vaikeudet, ja se ei kestäkään niin kauan kuin rouva luulee."

-- "Herra Rameau, te imartelette häntä, te olette liian
hyväntahtoinen. Kas siinä nyt ainoa, mitä hän koko tunnilta panee
mieleensä, ja sitä hän kyllä osaa minulle hokea, kun niiksi tulee."

Tunti kului; oppilaani ojensi minulle pikku tuntilippuni, tehden
tanssinopettajaltaan oppimansa siron käsivarrenliikkeen ja
kumarruksen; pistin sen taskuuni, ja äiti samassa virkahti: "Sangen
hyvin tehty, tyttöseni! Jos Favillier[78] olisi läsnä, taputtaisi
hän sinulle käsiään..." Pakisin vielä hetkisen kohteliaisuuden
vuoksi; sitten poistuin, ja sitä nyt sitten siihen aikaan sanottiin
säestystunniksi.

Minä. Entäs nykyään, onko asia nyt toisin?

Hän. Totta jumaliste! sen saatte uskoa. Tulen paikalle, olen vakavan
näköinen; heitän kiireesti käsipuuhkani, avaan klaverin, koettelen
koskettimia; olen aina kiireissäni. Jos saan hetkenkään odottaa,
huudan kuin jos minulta varastettaisiin taaleri: tunnin kuluttua
täytyy minun olla siellä ja siellä, kahden tunnin päästä rouva
herttuatar sen ja sen luona; minua odotetaan päivällisille erään
kauniin markiisittaren luo, ja sieltä päästyä on konsertti herra
parooni Baggella.[79] Rue Neuve-des-Petits-Champsin varrella.

Minä. Ja kuitenkaan teitä ei odoteta missään.

Hän. Se on totta.

Minä. Ja miksi käytätte kaikkia noita halpamaisia pikku metkuja?

Hän. Halpamaisiako? Kuinka niin, jos saan kysyä? Ne ovat
tavanmukaisia minun ammatissani; eihän minun arvoni siitä alene,
että teen niinkuin kaikki muutkin. Enhän minä ole niitä keksinyt, ja
menettelisinpä omituisesti ja kömpelösti, ellen niihin mukautuisi.
Totta kyllä, tiedän varsin hyvin, että jos rupeatte sovittamaan
tähän eräitä ties minkä moraalin yleisiä periaatteita, joita kaikki
saarnaavat ja joita ei yksikään käytännössä noudata, niin huomataan,
että valkoinen on mustaa ja musta valkeaa. Mutta, herra filosofi, on
olemassa yleisomatunto, samoin kuin on olemassa yleis-kielioppi, ja
sitten kussakin kielessä poikkeuksia, joita te tiedemiehet
nimitätte! ... no! auttakaahan minua toki, id...

Minä. Idiotismeiksi.

Hän. Aivan oikein. Noniin! Kullakin ammatilla on poikkeuksensa
yleis-omastatunnosta, joita tekisi mieleni nimittää
ammatti-idiotismeiksi.

Minä. Ymmärrän. Fontenelle[80] puhuu hyvin, kirjoittaa hyvin, vaikka
hänen tyylinsä vilisee ranskankielen idiotismeja.

Hän. Ja hallitsija, ministeri, finanssimies, hallintovirkamies,
sotilas, kirjailija, asianajaja, prokuraattori, kauppamies,
pankkiiri, käsityöläinen, laulunopettaja, tanssinopettaja ovat
hyvin kunnon ihmisiä, vaikka heidän käytöksensä poikkeaakin useissa
kohdin yleis-omastatunnosta ja on täynnä moraalisia idiotismeja.
Kuta iäkkäämpi olojen järjestys on, sitä enemmän on idiotismeja;
kuta onnettomammat ovat ajat, sitä enemmän idiotismit lisääntyvät.
Minkä arvoinen mies, sen arvoinen ammatti, ja niin molemmin puolin.
Lopulta, minkä arvoinen ammatti, sen arvoinen mies. Niinpä sitten
kukin koettaa mikäli mahdollista nostaa arvoon ammattinsa.

Minä. Kaikesta tuosta kääntelystä ja vääntelystä käsitän selvästi
vain sen, että on vähän rehellisesti harjoitettuja ammatteja, tahi
vähän ammatissaan rehellisiä ihmisiä.

Hän. Hyvä! Niitä ei ole ollenkaan; mutta sen sijaan on vähän
ihmisiä, jotka ovat veijareita puotinsa ulkopuolella; ja kaikki
kävisi kutakuinkin hyvin, ellei olisi eräitä ihmisiä, joita sanotaan
ahkeriksi, täsmällisiksi, jotka ankarasti täyttävät velvollisuutensa
tinkimättä, tahi, mikä vetää yhteen, ovat aina puodissaan ja
harjoittavat ammattiaan aamusta iltaan, eivätkä muuta tee. Hepä
ovatkin ainoat, jotka rikastuvat ja joita pidetään arvossa.

Minä. Suurten idiotismiensa vuoksi.

Hän. Aivan niin! Huomaan, että olette ymmärtänyt minut. No, nyt
on melkein kaikkien ammattien yhteisenä idiotismina -- niitä,
näette, on kaikille maille, kaikille ajoille yhteisiä, niinkuin on
yhteisiä tyhmyyksiä -- yhteisenä idiotismina on hankkia niin paljon
liiketuttavia kuin mahdollista; yhteisenä tyhmyytenä on luulla, että
taitavin on se, jolla on niitä eniten. Kas siinä kaksi poikkeusta
yleis-omastatunnosta, joihin täytyy taipua. Ne ovat tavallaan kuin
luottoa, eivät mitään itsessään, mutta niillä on arvonsa yleisen
mielipiteen vuoksi. On sanottu, että hyvä maine on arvokkaampi kuin
kultainen vyö, mutta kellä on hyvä maine, sillä ei ole kultaista
vyötä, ja huomaan nykyään, että kellä on kultainen vyö, siltä taasen
puuttuu mainetta. Täytyy, jos mahdollista, omistaa sekä maine että
vyö, ja se on pyrkimyksenäni, kun valvon etujani sillä, mitä te
sanotte halpamaisiksi tempuiksi, alentaviksi pikku metkuiksi. Annan
tuntini, ja annan sen hyvin, kas siinä yleinen sääntö; uskottelen,
että minulla on niitä annettavana enemmän kuin päivässä tunteja, kas
siinä idiotismi.

Minä. No annatteko sitten hyvää opetusta?

Hän. Annan, kokolailla, mukiinmenevää. Rakkaan setäni pohjabasso[81]
on tehnyt tuon kaiken varsin yksinkertaiseksi. Ennen minä varastin
oppilaani rahat, niin, minä varastin ne, se on varmaa; nyt minä ne
ansaitsen, ainakin yhtä hyvin kuin muutkin.

Minä. No varastitteko ne hyvällä omallatunnolla?

Hän. Oh! hyvällä omallatunnolla. Sanotaan, että jos varas varastaa
toiselta, niin paholainen sille nauraa. Vanhemmilla oli määrättömiä
rikkauksia, Jumala ties miten hankittuja; he olivat hovihenkilöitä,
finanssimiehiä, suurkauppiaita, pankkiireja, liikemiehiä; minä
autoin heitä luovuttamaan takaisin saaliinsa, minä ja joukko
muita, joita he käyttivät niinkuin minua. Luonnossa kaikki lajit
syövät toisiansa; kaikki luokat syövät toisiansa yhteiskunnassa.
Me kohtelemme toisiamme ansion mukaan, lain siihen sekaantumatta.
Ennen neiti Deschamps,[82] nyt neiti Guimard[83] kostaa prinssin
puolesta finanssimiehelle; ja muotikauppias, jalokivikauppias,
verhoilija, liinavaatteiden ompelijatar, huijari, kamarineito,
kokki, satulaseppä, ne taas kostavat finanssimiehen puolesta neiti
Deschampsille. Ja kaikessa tässä joutuu ainoastaan tyhmyri tahi
saamaton nahjus kärsimään, saamatta ketään nyljetyksi, ja se on aivan
oikein. Ja siitä näette, että nuo poikkeukset yleis-omastatunnosta
tahi nuo moraali-idiotismit, joista pidetään niin suurta huutoa ja
joita nimitetään konnankoukuiksi, eivät merkitse mitään, ja että,
kun kaikki otetaan huomioon, tarvitsee vain katsoa asioita oikeasta
näkökulmasta.

Minä. Teidän näkökulmaanne minä ihailen.

Hän. Ja entäs sitten puute ja kurjuus! Omantunnon ja kunniantunnon
ääni on hyvin heikko, kun nälkä suolissa kiljuu. Lyhyesti, jos
koskaan rikastun, niin täytyy minun tietysti maksaa takaisin, ja
olenkin visusti päättänyt maksaa takaisin kaikin mahdollisin keinoin,
ruokapöydässä, pelipöydässä, viinillä, itäisillä.

Minä. Mutta pelkäänpä, ettette koskaan rikastu.

Hän. Minäkin sitä vähän aavistan.

Minä. Mutta jos toisin kävisi, niin mitä tekisitte?

Hän. Tekisin niinkuin kaikki rikastuneet ryysyläiset: olisin röyhkein
roisto mitä koskaan on nähty. Silloinpa kyllä muistaisin kaikki
mitä he ovat antaneet minun kärsiä, ja maksaisin heille runsaasti
takaisin kaikki heiltä kokemani loukkaukset. Pidän käskemisestä,
ja aion käskeä. Kuulen kernaasti itseäni ylistettävän, ja minua
tullaan ylistämään. Minulla on palkkalaisinani Villemorinin[84] koko
joukkokunta, ja sanon heille, niinkuin minulle sanottiin: "Kas niin,
lurjukset, keksikääpä minulle jotakin hauskaa!" ja sitä keksitään;
"Häväiskääpä kunniallisia ihmisiä!" ja heitä häväistään, jos heitä
vielä on maailmassa. Ja sitten meillä on tyttöjä; sinuttelemme
toisiamme, kun olemme päihtyneet; juomme itsemme humalaan,
sepittelemme juoruja, kaikenlaiset luonnottomuudet ja paheet
rehoittavat keskuudessamme; sepä on oleva suloista! Me todistamme,
että Voltaire ei ole mikään nero, että Buffon[85], joka aina astelee
kankean juhlallisena kuin puujaloilla, on vain onton mahtipontinen
pauhailija, että Montesquieu[86] ei ole muuta kuin kaunosielu;
d'Alembertin[87] käskemme pysyä lestissään matematiikkansa alalla.
Me pehmitämme pahanpäiväisiksi kaikki sellaiset pikku Catot[88] kuin
teidät, jotka halveksivat meitä kateudesta, joiden vaatimattomuus on
vain ylpeyden esiintymismuoto, ja joiden kohtuullisuus nautinnoissa
on vain köyhyyden laatima laki. Ja musiikin, silloinkos vasta annamme
musiikin soida!

Minä. Siitä arvokkaasta tavasta, jolla käyttäisitte rikkautta,
huomaan, kuinka kovin on vahinko, että olette köyhä kuin kerjäläinen.
Eläisittepä tosiaan tavalla, joka olisi sangen suureksi kunniaksi
ihmissuvulle, hyvin hyödyllinen kansalaisillenne, ja josta itsekin
voisitte olla varsin ylpeä.

Hän. Luulenpa, että laskette ivaa minusta, herra filosofi. Ettepä
tiedä kenen kanssa leikittelette. Ette aavista, että minä tällä
hetkellä edustan tärkeintä osaa kaupungista ja hovista. Meidän
rikkaamme, kaikensäätyiset, ovat sanoneet itselleen tahi eivät
ole sanoneet samaa, mitä minä teille olen uskonut, mutta tosiasia
on, että se elämä, jota minä heidän asemassaan viettäisin, on
tarkalleen se, jota he nyt viettävät. Kas sellaisia te nyt olette! Te
luulette, että sama onni on luotu kaikkia varten. Mikä kummallinen
harhanäky! Teidän onnenne edellyttää jossakin määrin romaanimaista
mielensuuntaa, jota meillä ei ole, omituista sielua, aivan erikoista
makua. Te koristatte tuon eriskummaisuuden hyveen nimellä, te sanotte
sitä filosofiaksi; mutta tuo hyve, tuo filosofia, soveltuvatko ne
kaikille ihmisille? Ken voi, se niitä hankkii, ken voi, se niitä
pitää. Kuvitelkaahan koko maailma viisaaksi ja filosofiseksi;
myöntäkää, että se olisi saakelin ikävä. Ei, kuulkaas, eläköön
Salomon filosofia, Salomon viisaus! juoda hyviä viinejä, ahmia
herkullisia ruokia, makuutella kauniita naisia, levätä oikein
pehmeillä vuoteilla; muu kaikki paitsi se on joutavaa.

Minä. Mitä? Entäs isänmaansa puolustaminen?

Hän. Turhaa! Isänmaata ei enää ole; pohjoisnavalta eteläiselle saakka
näen vain tyranneja ja orjia.

Minä. Entäs ystäviensä palveleminen?

Hän. Turhaa! Onko kellään ystäviä? Ja jos niitä olisikin, pitäisikö
niistä tehdä kiittämättömiä? Katsokaa vain tarkkaan, niin näette,
että melkein aina saa kiittämättömyyttä palkaksi tehdyistä
palveluksista. Kiitollisuus on taakka, ja kaiken taakan tahtoo kukin
kernaasti luoda niskoiltaan.

Minä. Entäs ammatin omistaminen yhteiskunnassa, ja sen asettamien
velvollisuuksien täyttäminen?

Hän. Turhaa! Mitä sillä on väliä, onko ammattia vai ei, kunhan vain
on rikas? Eihän kukaan kumminkaan rupea mihinkään ammattiin muuta
varten kuin rikastuakseen. Velvollisuuksiensa täyttäminen, mihin se
viepi? Kateuteen, levottomuuksiin, vainoon. Pääseekö sillä tavoin
eteenpäin maailmassa? Pokkuroikaa, hitto vieköön, seurustelkaa
ylhäisten piireissä, tutkikaa heidän mielitekojaan, antautukaa heidän
oikkujensa kätyriksi, palvelkaa heidän paheitaan, hyväksykää heidän
vääryytensä, siinä koko salaisuus.

Minä. Entä lastensa kasvatuksen valvominen?

Hän. Joutavaa! Se on opettajan asia.

Minä. Entä jos tuo opettaja, teidän periaatteittenne mukaisesti,
laiminlyö velvollisuutensa, kuka siitä saa rangaistuksen?

Hän. En totisesti ainakaan minä, mutta ehkä tyttäreni mies tahi
poikani vaimo.

Minä. Entä jos he molemmat antautuvat irstailuun ja paheisiin?

Hän. Se on heidän säätynsä mukaista.

Minä. Jos he tahraavat kunniansa?

Hän. Tehköön ihminen mitä tahansa, niin hän ei voi tahrata
kunniaansa, jos hän on rikas.

Minä. Jos he hävittävät omaisuutensa?

Hän. Sitä pahempi heille!

Minä. Saatan päättää, että jos kerran ette katsonut tarpeelliseksi
valvoa vaimonne, lastenne ja palvelijainne käytöstä, niin voisitte
myöskin helposti heittää hunningolle taloudelliset asianne.

Hän. Anteeksi! On toisinaan vaikeata saada hankituksi rahaa, ja on
varovaista ryhtyä ajoissa toimiin sitä varten.

Minä. Vaimostanne te kai ette paljoa huolehdi?

Hän. En ollenkaan, jos suvaitsette. Paras menettelytapa, luulen ma,
jota voi noudattaa rakkaaseen puolisoonsa nähden, on tehdä mikä
hänelle on sopivaa. Eikös yhteiskunta juuri teidän mielipiteenne
mukaan olisi sangen hauska, jos jokainen siinä hoitaisi asiansa?

Minä. Miksikä ei? Ilta ei ole minusta koskaan niin kaunis kuin
silloin, kun olen tyytyväinen aamuhetkiini.

Hän. Ei minustakaan.

Minä. Hienon maailman ihmiset tekee niin vaateliaiksi heidän
ajanvietteisiinsä nähden juuri heidän täydellinen toimettomuutensa.

Hän. Älkää sitä luulko; he hyörivät ja pyörivät kovasti.

Minä. Kun he eivät koskaan väsytä itseään, niin he eivät myöskään
koskaan tunne virkistystä.

Hän. Älkää luulkokaan; he ovat alati aivan uuvuksissa.

Minä. Huvitus on heille aina liiketoimi, ei koskaan tarve.

Hän. Sitä parempi; tarve on aina vaivaa.

Minä. Heille on kaikki kulunutta. Heidän sielunsa tylsyy; se
ikävystyy. Joka ottaisi heiltä hengen keskellä heidän rasittavaa
ylellisyyttään, tekisi heille palveluksen; he eivät näet tunne
onnesta muuta kuin sen osan, joka helpoimmin menettää viehätyksensä.
En halveksi aistillisia nautintoja; minullakin on suu, jota hivelee
hieno ruokalaji tahi herkullinen viini; minulla on sydän ja
silmät, ja katselen mielelläni kaunista naista, nautin tuntiessani
kädessäni hänen täyteläiset ja pyöreät rintansa, painaessani
huuliani hänen huuliaan vastaan, ammentaessani hekumaa hänen
katseistaan ja taintuessani hänen syleilyssään. Joskus, ystävieni
seurassa, kemuileminen, vaikkapa vähän remuavakin, ei ole minulle
vastenmielistä. Mutta, en salaa sitä teiltä, minusta tuntuu vielä
äärettömän paljon suloisemmalta, kun olen auttanut jotakuta
onnetonta, vienyt päätökseen pulmallisen asian, antanut hyödyllisen
neuvon, lukenut jotakin miellyttävää, kävellyt sydämelleni rakkaan
miehen tahi naisen seurassa, viettänyt muutamia opettavaisia tunteja
lasteni kanssa, kirjoittanut kauniin sivun, suorittanut ammattini
tehtävät, lausunut rakastetulleni muutamia helliä ja lempeitä
sanoja, jotka saavat hänet kietomaan käsivartensa kaulaani. Tunnen
tekoja, joista, jos olisin ne tehnyt, antaisin koko omaisuuteni.
_Mahomet_ on ylevä teos; mutta mieluisempaa minulle olisi, että
olisin palauttanut Calasin perheen[89] muiston jälleen kunniaansa. --
Eräs tuttavistani oli paennut Carthagenaan; hän oli perheen nuorin
poika seudulta, jossa vanhan käytäntötavan mukaan koko omaisuus
siirtyy vanhimmalle pojalle. Siellä hän saa kuulla, että hänen
vanhin veljensä, hemmoiteltu lapsi, riistettyään liian pehmeiltä
vanhemmiltaan heidän koko omaisuutensa, oli ajanut heidät pois heidän
maahovistaan, ja että kunnon vanhukset värjöttivät puutteessa eräässä
pienessä maaseutukaupungissa. Mitä silloin tekee nuorin poika, joka
vanhempainsa tylysti kohtelemana oli lähtenyt kauas pois onneansa
koettamaan? Hän lähettää heille avustuksia, hän järjestää kiireesti
liikeasiansa, palaa rikkaana, vie isänsä ja äitinsä takaisin heidän
asuntoonsa, naittaa sisarensa. Ah, rakas Rameau, tuo mies katsoi
sitä aikaa onnellisimmaksi elämässään; kyyneleet silmissä hän puhui
siitä minulle; ja minäkin, kertoessani teille tämän, tunnen sydämeni
sykähtelevän ilosta ja mielihyvä keskeyttää puheeni.

Hän. Te olette perin omituisia olentoja!

Minä. Te olette perin surkuteltavia olentoja, jos ette voi
kuvitellakaan, että ihminen kohoaa kohtalonsa yläpuolelle, ja että on
mahdotonta olla onneton edes kahden tuollaisen kauniin teon turvissa.

Hän. Se on sitä laatua onnellisuutta, että minun olisi vaikea siihen
kotiutua, sillä sitä tapaa harvoin. Mutta pitäisikö siis arvelunne
mukaan todella olla rehellinen mies?

Minä. Ollakseen onnellinen, ihan varmaan.

Hän. Mutta näenhän äärettömän paljon rehellisiä ihmisiä, jotka eivät
ole onnellisia, ja äärettömän paljon ihmisiä, jotka ovat onnellisia,
olematta rehellisiä.

Minä. Teistä vain näyttää siltä.

Hän. Ja miksi minulla nyt ei ole tietoa, mihin mennä illallista
saamaan? Eikö juuri siksi, että minulla kerran edes hetken aikaa oli
tervettä ihmisjärkeä ja suoruutta.

Minä. Ei toki, vaan siksi, että teillä ei ole sitä ollut aina; te
ette ajoissa tuntenut, että täytyi ennen kaikkea luoda itselleen
toimeentulo, joka on riippumaton orjamaisuudesta.

Hän. Riippumaton tahi ei, se jonka olen itselleni luonut, on ainakin
mukavin.

Minä. Ja vähimmin varma ja vähimmin kunniallinen.

Hän. Mutta enimmin tyhjäntoimittaja-, narri- ja hulttioluonteeni
mukainen.

Minä. Sen myönnän.

Hän. Ja kun nyt kerran voin luoda onneni paheilla, jotka ovat
minulle luontaisia, jotka olen saanut työttä ja jotka säilytän
vaivatta, jotka soveltuvat yhteen kansani tapojen kanssa, jotka ovat
suojelijaini mielen mukaisia ja paremmin vastaavat heidän pikku
yksityistarpeitaan kuin hyveet, näiden ollessa heille epämukavia ja
ikäänkuin syytöksinä aamusta iltaan, niin olisipa ylen omituista,
että rupeaisin kiusaamaan itseäni kuin kadotukseen tuomittu sielu,
vääntääkseni koko olemukseni sijoiltaan ja tehdäkseni itseni
toisenlaiseksi kuin olen, omaksuakseni luonteen, joka on omalleni
vieras, ja ominaisuuksia, jotka ovat arvossapidettäviä -- myönnän
sen, enkä siitä kiistele --, mutta olisivat minulle vaivalloisia
hankkia ja elämässä toteuttaa, eivätkä tuottaisi minulle mitään,
-- ehkäpä pahempaa kuin ei mitään, nimittäin alituista ivaa
rikasten taholta, joiden parista minunlaisteni kurjimusten on
etsittävä elantonsa. Hyvettä ylistellään, mutta sitä vihataan, sitä
kartetaan, sen on jäätävän kylmä; mutta tässä maailmassa täytyy
pitää jalkansa lämpiminä; ja sitten se ihan varmaan panisi minut
huonolle tuulelle: sillä miksi näkee niin usein, että jumaliset ovat
niin tunteettomia, niin ikäviä, niin juroja? Siksi, että he ovat
ottaneet suorittaakseen tehtävän, joka ei ole heille luonnollinen; he
ovat kiusaantuneet, ja ken itse on kiusaantunut, on myöskin muille
kiusaksi. Sellainen ei sovi minulle, eikä minun suosijoilleni; minun
täytyy olla iloinen, liukas, hupainen, ilveilevä, hullunkurinen.
Hyve vaatii kunnioittamista, ja kunnioittaminen on epämukavaa;
hyve vaatii ihailemista, ja ihaileminen ei ole hauskaa. Minä olen
tekemisissä ihmisten kanssa, joita vaivaa ikävä, ja minun pitää saada
heidät nauramaan. Nythän on niin, että nauramaan saa se, mikä on
naurettavaa ja hassunpäiväistä; siis minun täytyy olla naurettava ja
hassunpäiväinen. Ja jollei luonto olisi luonut minua sellaiseksi,
niin yksinkertaisinta olisi koettaa näyttää siltä. Onneksi minun
ei tarvitse teeskennellä; teeskentelijöitä on muutoinkin niin
paljon kaikenkarvaisia, puhumattakaan niistä, jotka teeskentelevät
itselleen. Tuo ritari de la Morlière[90], joka astelee lakki
kallellaan, pää pystyssä, ja luo ohikulkijaan yliolkaisia katseita,
-- jonka vyöllä heilahtelee pitkä miekka, ja jolla on herjaussana
valmiina huulillaan jokaiselle, kellä sellaista ei ole vyöllään;
joka näyttää kuin tahtovan haastaa kaksintaisteluun kenen tahansa
vastaantulijan, -- mitä hän tekee? -- Kaiken voitavansa, saadakseen
itsensä vakuutetuksi, että hän on urhea mies; mutta hän on kuin
onkin pelkuri. Antakaa hänelle nenäpiuvi, ja hän ottaa sen kaikessa
hiljaisuudessa vastaan. Jos tahdotte saada hänet pitämään pienempää
suuta, niin korottakaa äänenne, näyttäkää hänelle keppiänne tahi
potkaiskaa häntä pakaroille. Aivan ällistyneenä huomatessaan itsensä
pelkuriksi hän kysyy teiltä, kuka sen teille on sanonut, mistä te
sen tiedätte; hän itse ei vielä edellisessä silmänräpäyksessä sitä
tiennyt; pitkällinen ja totuttu urheuden apinoiminen oli häikäissyt
häneltä silmät; hän oli niin kauan sitä elkeillyt, että viimein
uskoi sen tosiasiaksi. -- Entäs tuo nainen, joka kurittaa lihaansa,
käy vankiloissa ja kaikissa hyväntekeväisyys-kokouksissa, kävelee
silmät maahan luotuina, eikä uskaltaisi katsahtaa miestä kasvoihin,
aina varuillaan aistiensa viettelystä vastaan? Eikö hänen sydämensä
kaikesta tuosta huolimatta ole kuin tulessa? Eikö häneltä pääse
huokauksia? Eikö hänen aistillinen luontonsa nouse? Eivätkö himot
häntä alituisesti ahdista? Eikö hänen mielikuvituksensa yön aikana
loihdi hänen eteensä kohtauksia _Kartusiaanien ovenvartijasta_,
Aretinon[91] kuvailemia asentoja? Miten hänen silloin käy? Mitä
hänestä ajattelee hänen kamarineitonsa, noustessaan yöpuvussa
vuoteeltaan ja rientäessään avuksi emännälleen, joka näyttää olevan
kuoleman kielissä? "Justine hyvä, mene jälleen vuoteeseesi; ei
emäntäsi _sinua_ houreissaan kutsunut." -- Entäs ystävä Rameau;
jos hän jonakin päivänä alkaisi näytellä rikkauden, naisten,
herkkuruokien, laiskottelun halveksimista, jos hän rupeaisi
esiintymään muka Catona, niin mikä hän olisi? -- teeskentelijä.
Ei, kyllä Rameaun täytyy olla se mikä hän on, rosvooja, onnellinen
rikasten rosvoojain parissa, eikä mikään hyveellä kerskailija tahi
edes hyveellinen mieskään, joka syö leipäkannikkansa, yksin tahi
ryysymekkojen seurassa. Ja puhuakseni suuni puhtaaksi, teidän
onnellisuutenne, muutamain teidän kaltaistenne haaveilijain
onnenkäsite ei minua tyydytä ensinkään.

Minä. Huomaan, ystäväiseni, että te ette tiedä mitä se on, ettekä
edes kykene sitä oppimaankaan.

Hän. Sitä parempi, hiisi vieköön, sitä parempi! Se tappaisi minut
nälkään, ikävään ja ehkä tunnonvaivoihin.

Minä. Niin ollen on ainoa neuvo, minkä voin teille antaa, että
kiireimmän kautta palaatte tuohon taloon,[92] josta niin epäviisaasti
olette ajattanut itsenne ulos.

Hän. Ja ettäkö teen sen, mitä vastaan teillä ei ole mitään
sanottavaa sen varsinaisessa merkityksessä, mutta mikä kuvallisessa
merkityksessä on minulle vähän vastenmielistä?

Minä. Sepä kummallista!

Hän. Siinä ei ole mitään kummallista. Voin kyllä olla halpamielinen,
mutta vaadin, että se tapahtuu ilman pakotusta. Voin kyllä alentua
arvostani... Te nauratte?

Minä. Niin, tuo teidän arvonne se minua naurattaa.

Hän. Kullakin on omansa. Voin kyllä unohtaa omani, mutta omasta
vapaasta tahdostani, enkä toisen käskystä. Onko se laitaa, että
minulle voidaan sanoa: matele! ja että minun on pakko madella? Se on
madon luontainen liikkumistapa, se on myöskin minun; niin kuljemme
molemmat, kun meidän annetaan kulkea rauhassa, mutta me teemme tenän,
kun meitä poljetaan pyrstölle; minua on poljettu pyrstölle, ja
minä teen tenän. Ja teillä ei ole aavistustakaan, mistä sekasotkun
pesästä tässä on puhe. Kuvitelkaapa synkkämielinen olento, pää täynnä
sairaalloisia luuloja, yönuttu käärittynä kahteen kolmeen kertaan
ympärilleen, tyytymätön itseensä ja koko maailmaan, mies jonka
tuskin saa hymyilemään, vaikka vääntäisi koko ruumiinsa ja vielä
sielunsakin hänen huvikseen nurin; joka katselee kylmäkiskoisesti
naamani lystikkäitä virnistelyjä ja ajatusteni vielä lystikkäämpiä
kuperkeikkoja, -- sillä, meidän kesken sanoen, tuo pater Noël,[93]
tuo irvinaamastaan niin kuulu ruma benediktiläismunkki on hovissa
saavuttamistaan menestyksistä huolimatta, ja vaikken tahdo kehua
itseäni enempää kuin häntäkään, minuun verraten pelkkä puupökkelö.
Turhaan saan rehkiä ja kohottaa taidonnäytteeni aina hourujen ylevien
suoritusten tasalle; ei mikään auta. Nauraako hän? Eikö hän naura?
Niin täytyy minun kysyä itseltäni kesken rimpuilemiseni, ja voittehan
ymmärtää, kuinka haitallisesti tuollainen epävarmuus vaikuttaa
neroon. Luulosairaani, yömyssy painettuna päähän aina silmiä
myöten, on kuin liikkumaton puujumala, jonka leuasta olisi sidottu
lanka riippumaan hänen nojatuolinsa alle. Odottaa, että lankaa
vedetään, mutta sitä ei vedetäkään; tahi jos sattuu, että leukapieli
hiukan avautuu, niin sieltä vain ääntyy mieltänne masentava sana,
joka teille ilmaisee, ettei teitä ole huomattu ja että kaikki
apinanilveenne ovat menneet hukkaan. Tuo sana on vastaus kysymykseen,
jonka teitte hänelle ehkä neljä päivää sitten. Kun se on lausuttu,
niin lihaspontimen jännitys laukeaa ja leuka sulkeutuu jälleen.

(Sitten hän rupesi matkimaan tuota miestään. Hän oli istuutunut
tuolille, pää liikkumatonna, hattu painettuna päähän aina
silmäluomille asti, silmät puoliksi ummessa, käsivarret roikkuen
hervottomina, liikuttaen leukaansa kuin ihmiskone ja sanoen: "Niin,
te olette oikeassa, neiti, siinä pitää menetellä ovelasti.")
-- Tuo mokoma, näettekös, se aina sanoo ratkaisevan sanan, se
ratkaisee aina ja korkeimpana oikeusasteena, illoin, aamuin,
pukeuduttaessa, päivällispöydässä, kahvin ääressä, pelatessa,
teatterissa, illallisilla, vuoteessa, ja luulenpa, Jumala paratkoon,
rakastajattarensa sylissäkin. Minulla tosin ei ole tilaisuutta kuulla
näitä viimeksimainittuja ratkaisuja, mutta olen saakelin lailla
kyllästynyt noihin toisiin... Synkkä, salaperäinen ja uhkavarma
kuin kohtalo, sellainen on meidän isäntä. -- Häntä vastapäätä on
tekeytyvän kaino naisolento,[94] joka on jotakin olevinaan, jolle
saattaisi sanoa, että hän on soman näköinen, koska hän vielä sitä
onkin, vaikka hänellä on kasvoissaan ihottumia siellä täällä, ja
vaikka hän on pian yhtä lihava kuin rouva Bouvillon[95]. Pidän kyllä
pyylevistä ruumiinmuodoista, kun ne ovat kauniita, mutta liika on
myös aina liikaa, ja liike on niin olennaista aineelle. Sitäpaitsi
hän on häijympi, ylpeämpi ja typerämpi kuin hanhi. Sitäpaitsi hän
luulee olevansa sukkelasanainen. Sitäpaitsi hänelle täytyy vakuuttaa
uskovansa, että hän on sukkelampi kuin kukaan muu. Sitäpaitsi hänellä
ei ole minkäänlaisia tietoja, ja hänkin esiintyy silti ratkaisevan
varmana asioista. Sitäpaitsi täytyy taputtaa käsiään ja jalkojaankin
hänen ratkaisuilleen, hypähdellä riemusta ja tyrmistyä ihailusta:
"Kuinka tuo on kaunista, hienonhienoa, sattuvasti sanottua, herkästi
havaittua, erinomaisesti tunnettua! Mistä ne naiset saavatkaan tuon
kaiken? Opiskelematta, pelkän vaiston voimalla, pelkällä luontaisella
selvänäköisyydellä! Se on ihan kuin ihme! Ja sanottakoon meille
sitten, että kokemus, opinnot, ajatuskyky, kasvatus vaikuttavat
jotakin asiaan!..." Ynnä muita tuollaisia tuhmuuksia. Täytyy itkeä
ilosta, kymmenesti päivässä kumartua, toinen polvi notkistettuna
edessäpäin, toinen sääri laahaten takanapäin, käsivarret ojennettuina
tuota jumalatarta kohti; täytyy lukea hänen toivomuksiaan hänen
silmistään, hellittämättä tarkata hänen huuliaan, odottaa hänen
käskyään ja lähteä kiitämään kuin salama. Kukapa tahtoo alistua
näyttelemään mokomaa osaa muu kuin joku viheliäinen, joka saa siitä
pari kolme kertaa viikossa millä vaimentaa vatsansa tuskallisia
vaatimuksia? Mitä ajatella muista, sellaisista kuin Palissot, Fréron,
Poinsinet, Baculard[96], jotka eivät kärsi puutetta, ja joiden
halpamaisuuksia ei voi puolustaa kiusaantuneen vatsan kurinalla.

Minä. En ikinä olisi uskonut teitä niin tiukaksi vaatimuksissanne.

Hän. Sellainen en olekaan. Alussa näin, kuinka toiset menettelivät,
ja tein niinkuin hekin, vieläpä vähän paremminkin, sillä olen
arkailemattomampi ja häpeämättömämpi, parempi näyttelijä,
nälkiintyneempi ja voimakkaammilla keuhkoilla varustettu. Polveudun
ilmeisesti suoraan kuulusta Stentorista.[97]

(Ja antaakseen minulle oikean käsityksen tuon elimensä voimasta alkoi
hän yskiä niin hurjan kovaa, että kahvilan ikkunat tärisivät, ja
shakinpelaajien huomio hetkeksi kääntyi pois heidän pelistään.)

Minä. Mutta mihin tuo taito kelpaa?

Hän. Ettekö sitä arvaa?

Minä. En, olen vähän huono hoksaamaan.

Hän. Otaksukaapa, että väittely on käymässä ja voitto epävarmana.
Minä nousen, ja pannen ukkoseni jyrisemään sanon: "Se on niinkuin
neiti väittää... Juuri niin pitää asiaa arvostella! Paremmin eivät
siitä suoriutuisi meidän kaunosielumme vaikka sadasti koettaisivat.
Se on nerokkaasti sanottu." Mutta ei pidä ilmaista hyväksymistään
aina samalla tavalla; se olisi yksitoikkoista, näyttäisi
teeskentelyltä ja osoittaisi kömpelyyttä. Sitä ei voi välttää muutoin
kuin arvostelukyvyllä ja kekseliäisyydellä; täytyy osata valmistaa ja
sovittaa oikeaan paikkaan jymeämmät ja ratkaisevat sävelensä, käyttää
tilaisuutta ja otollista hetkeä. Kun esimerkiksi mielipiteet ovat
menneet hajalle, kun väittely on kiihtynyt äärimmäisen kiivaaksi, kun
ei enää kuulla toisiaan, kun kaikki puhuvat yhtaikaa, silloin pitää
olla asettuneena taistelutantereesta etäisimpään huoneen kolkkaan,
ja valmistettuaan äkillistä äänenpurkaustaan pitkällä vaitiololla
sitten äkkiä iskeä kuin pommi keskelle riiteleviä; siinä taidossa
ei ole toista semmoista mestaria kuin minä. Mutta päinvastaisessa
menettelyssä vasta olen hämmästyttävän etevä: minulla on hienoja
äänenvivahduksia ja niihin kuuluvia hymyilyjä, loppumaton sarja
erilaisia hyväksyviä kasvojen eleitä; nenä, suu, otsa, silmät
pääsevät niissä vaikuttamaan; minulla on ihmeen norjat nivuset,
verraton tapa vääntää selkärankaani, kohautella tahi painaa alas
olkapäitäni, ojentaa sormiani, taivuttaa päätäni, sulkea silmäni
ja näyttää niin hämmästyneeltä kuin olisin kuullut enkelin tahi
Jumalan äänen taivaasta; sekös vasta vaikuttaa imartelevasti. En
tiedä, voitteko oikein oivaltaa tämän viimeksi mainitsemani asenteen
koko tehokkuutta; en ole sitä itse keksinyt, mutta olen voittamaton
mestari sen käyttämisessä. Katsokaahan, katsokaahan!

Minä. Se on tosiaankin ainokaista laatuaan.

Hän. Luuletteko, että on olemassa sitä vähänkään itserakasta
naisenmieltä, joka voisi sitä vastustaa.

Minä. En; täytyy myöntää, että olette kehittänyt narriuden ja
itsehalventamisen taidon niin pitkälle kuin suinkin on mahdollista.

Hän. Turha on heidän yrittääkään, joka sorkan; niin pitkälle he eivät
ikinä pääse; parhaasta heidän joukossaan, Palissotista, esimerkiksi
ei ikinä tule enempää kuin hyvä oppilas. Mutta jos tämä rooli
ensi alussa huvittaakin, ja jos tunteekin jonkinmoista nautintoa,
halveksiessaan sydämessään niitten typeryyttä, joita sillä hurmaa,
niin ajan oloon se ei enää tunnu hauskalta, ja sitten, tehtyään
jonkin määrän keksintöjä, huomaa, että on pakko toistaa omiaan;
älyllä ja taidolla on rajansa; ainoastaan Jumalalle ja muutamille
harvinaisille neroille aukeaa ura yhä laajemmaksi, kuta kauemmas he
sitä kulkevat. Sellainen nero on ehkä Bouret;[98] häneltä on olemassa
piirteitä, jotka panevat minut, niin, minutkin, ihailemaan häntä mitä
suurimmassa määrässä. _Pikku koira, onnellisuuden kirja, soihdut
Versaillesin tiellä_ ovat sitä laatua, että ne minua masentavat ja
nöyryyttävät; ne voisivat viedä minulta halun koko ammattiin.

Minä. Mitä tarkoitatte tuolla pikku koirallanne?

Hän. Mitäs miehiä te oikein olette? Kuinka? Todellako? Ettekö tiedä,
kuinka tuo harvinainen mies menetteli vieroittaakseen itsestään ja
suostutellakseen herra oikeusministeriin pikku koiran, jota tämän
teki mieli?

Minä. Sitä en tiedä, tunnustan sen.

Hän. Sitä parempi. Se on kauneimpia keksintöjä mitä on tehty; koko
Eurooppa on ollut siitä ihmeissään, eikä ole sitä hovimiestä, jota
se ei olisi saattanut kateelliseksi. Teiltähän ei myöskään puutu
älyn terävyyttä; katsokaammepa, miten te hänenä olisitte menetellyt.
Ajatelkaa, että koira piti Bouretista; ajatelkaa, että ministerin
omituinen puku peloitti tuota pikku eläintä; ajatelkaa, että
Bouretilla oli vain viikon päivät aikaa voittaakseen vaikeudet.
Täytyy tuntea tehtävän kaikki edellytykset, oikein oivaltaakseen
ratkaisun ansiot. No siis?

Minä. No niin, minun täytyy myöntää, että sillä alalla helpoimmatkin
tehtävät panevat minut ymmälle.

Hän. Kuulkaahan (sanoi hän minulle, lyöden minua kepeästi olkapäälle,
hän näet on tuttavallinen käytökseltään), kuulkaa ja ihmetelkää.
Hän teettää itselleen ministerin kasvojen näköisen naamarin, lainaa
eräältä kamaripalvelijalta tuon avaran ministeriviitan, peittää
kasvonsa naamarilla, vetää ylleen viitan, ja kutsuu koiraansa; hän
hyväilee sitä ja antaa sille rinkilää; sitten yhtäkkiä ulkoasun
vaihdos, ja koiraa ei enää kutsukaan oikeusministeri, vaan Bouret,
joka sitä ruoskii. Kun tätä harjoitusta on jatkettu parin kolmen
päivän verran aamusta iltaan, osaa koira karttaa finanssimies
Bouretia ja juosta oikeusministeri Bouretin luo. Mutta minulta menee
tässä hyvät humalat hukkaan; te olette maallikko, jolle ei kannata
antaa tietoja ympärillänne tapahtuvista ihmeistä.

Minä. Oli miten oli, vielä juttu siitä kirjasta ja niistä soihduista,
olkaa hyvä.

Hän. Ei, ei! Kysykää vaikka katukiviltä, niin ne tietävät tuollaiset
asiat teille kertoa, ja käyttäkää hyväksenne sattumaa, joka vei
meidät yhteen, saadaksenne tietää sellaista, jota ei tiedä kukaan muu
kuin minä.

Minä. Oikeassa olette.

Hän. Meneppäs ja lainaa viitta ja valetukka -- olin unohtanut
mainita ministerin valetukan -- ja teetäppäs itsellesi hänen
näköisensä naamari! Varsinkin tuo naamari aivan huimaa päätäni.
Niinpä sitä miestä pidetäänkin mitä suurimmassa kunniassa, niinpä
hän onkin miljoonain omistaja. On Pyhän Ludvigin ritareita, joilla
ei ole leipää; mutta kukapa käskeekin heitä tavoittelemaan sitä
ritarimerkkiä selkänsä taittamisen uhalla; mikseivät antaudu
vaarattomaan ammattiin, josta aina saa palkkansa? Sitä nyt sitten
sanotaan muka suuren päämaalin tavoittelemiseksi. Nuo esikuvat ovat
mieltä masentavia; on sääli omaa itseään ja ikävä olla. Naamari!
Naamari! Antaisin sormen kädestäni, jos vain olisin keksinyt naamarin.

Minä. Mutta ettekö tuolla innostuksellanne kaikkeen, mikä on ovelaa,
ja tuolla teille ominaisella neron näppäryydellä ole mitään keksinyt?

Hän. Anteeksi! Tuota selän ihailevaa asentoa, esimerkiksi, katson
omakseni, vaikka kadehtijat ehkä voivat sitä minulta riidellä. Uskon
kyllä, että sitä on ennenkin käytetty, mutta kuka on huomannut,
kuinka mukava se oli, kun tahtoi pitää pilkkanaan sitä nenäkästä
viisastelijaa, jota oli ihailevinaan? Minulla on enemmän kuin sata
keinoa, millä panna alulle nuoren tytön vietteleminen hänen äitinsä
läsnäollessa, tämän sitä huomaamatta, ja vieläpä saada tämä juoneeni
osalliseksi. Tuskin olin antautunut tälle uralle, niin jo halveksin
kaikkia tavallisia tapoja pujahduttaa perille lemmenkirje; minulla
on sen seitsemän keinoa laittaakseni niin, että se minulta otetaan,
ja uskallanpa kehua, että noiden keinojen joukossa on uusiakin. Olen
erityisen taitava rohkaisemaan arastelevaa nuorta miestä; olen saanut
onnistumaan sellaisiakin, joilla ei ollut älykkyyttä eikä edullista
ulkomuotoa. Jos se kaikki olisi kirjoitettuna, niin luulenpa, että
minulla myönnettäisiin olevan jonkun verran neroa.

Minä. Se tuottaisi teille erikoista kunniaa.

Hän. Sitä en epäile.

Minä. Teinä panisin tuon kaiken paperille. Olisi vahinko, että se
joutuisi hukkaan.

Hän. Totta kyllä, mutta ette aavista, kuinka vähän arvoa annan
metodille ja opetuksille. Ken tarvitsee kaavakirjaa, se ei koskaan
mene pitkälle. Nerot lukevat vähän, toimivat paljon ja kehittyvät
omin neuvoin. Katsokaa Caesaria, Turennea[99], Vaubania[100],
markiisitar de Tenciniä[101], hänen veljeään kardinaalia[102] ja
tämän sihteeriä, abbé Trubletia.[103] Entäs Bouret? Kuka on opettanut
Bouretia? Ei kukaan; luonto se tuollaiset harvinaiset miehet luopi.
Luuletteko, että tuota juttua koirasta ja naamarista on missään
kirjoitettuna?

Minä. Mutta joutohetkinänne, kun tyhjän vatsanne tuska tahi ylen
täyden vatsanne vaivat eivät salli teidän nukkua?

Hän. Pitääpä ajatella asiaa. On parempi kirjoittaa jotakin
suurenmoista kuin toimitella jotakin vähäpätöistä. Silloin
mieli ylenee, mielikuvitus lämpenee, kiihtyy ja avartuu, kun se
sitävastoin supistuu kokoon kummastellessa -- pikku Husin seurassa
-- kättentaputuksia, joita typerä yleisö itsepintaisesti tuhlaa
keimailevalle neiti Dangevillelle:[104] tämän näytteleminenhän on
niin lennotonta, hän kävelee näyttämöllä melkein kokoon kumartuneena,
teeskennellen katselee alati silmiin sitä, jolle hän puhuu, ja on
näyttelevinään salaperäisesti, pitää itse omia irveitään hienoutena
ja tepsutustaan viehkeytenä; tahi onton mahtipontiselle neiti
Claironille, joka on niin sanomattoman laiha, tekeytyvä, epäluonteva
ja juhlallisen jäykkä. Tylsäntyperä permantoyleisö taputtaa heille
käsiään, niin että seinät tärisevät, eikä huomaa, että me olemme kuin
kimppu viehättäviä piirteitä, -- totta kyllä, että kimppu pyrkii
vähän turpoamaan, mutta mitäpä siitä? -- että meillä on mitä hienoin
hipiä, mitä kauneimmat silmät, mitä sievin suu; vähän sydäntä, se
on totta; käynti, joka ei ole kepeä, mutta ei myöskään niin kömpelö
kuin sanotaan. Mitä sen sijaan tunteeseen tulee, niin ei ole noista
näyttelijättäristä ainoatakaan, josta emme veisi voittoa.

Minä. Mitä tarkoitatte tuolla kaikella? Onko se ivaa, vai täyttä
totta?

Hän. Paha vain, että se pahuksen tunne on kokonaan sulkeutuneena
sisään, ja ettei siitä pääse vilahdustakaan pilkistämään ulos; mutta
minä, joka teille puhun, minä tiedän, ja tiedän varmaan, että hänellä
sitä on. Jollei se olekaan juuri sitä, niin se on jotakin sinne
päin. Onpa soma nähdä, kuinka kohtelemme palvelijoita, kun satumme
olemaan pahalla päällä, miten kamarineidot saavat korvilleen, miten
me aimo potkuilla opetamme oman kullankin, jos hän vain hiukankin
horjahtaa siitä kunnioituksesta, joka meille on tuleva. Hän on pikku
paholainen, sanon minä, täynnä tunnetta ja oman arvon tuntoa... Mutta
mitäs nyt? Te olette aivan ymmällä, eikö niin?

Minä. Myönnän, etten osaa saada selville, ovatko sananne suoraa
puhetta, vai häijyyksiäkö laskettelette. Minä olen yksinkertainen
mies. Tehkää hyvin ja käyttäkää minun kanssani suorasukaisempaa
kieltä ja jättäkää pois taitonne...

Hän. Tuo, se on sitä mitä me haastelemme pikku Husille neiti
Dangevillestä ja neiti Claironista, joukossa siellä täällä joku sana,
joka on teille vihjaukseksi. Pitäkää minua, jos tahdotte, hulttiona,
mutta älkää tyhmyrinä; ja vain typerä tahi mielettömästi rakastunut
mies saattaisi tosissaan ladella niin paljon asiatonta roskaa.

Minä. Mutta kuinka voi saada sellaisia puhutuksi.

Hän. Se ei käy yhdellä kertaa, mutta vähitellen siihen pääsee,
_lngenii largitur venter_.[105]

Minä. Täytyy olla hirvittävä nälkä pakottamassa.

Hän. Ehkä. Mutta niin räikeiltä kuin ne teistä tuntuvatkin, niin
olkaa varma siitä, että ne, joille ne sanotaan, ovat tottuneempia
niitä kuulemaan, kuin me niitä laskettelemaan.

Minä. Onko joukossanne ketään, joka rohkenee olla yhtä mieltä
kanssanne?

Hän. Mitä? Ketäänkö? Sehän on koko seurapiirin ajatustapaa ja kieltä.

Minä. Ne teistä, jotka eivät ole suuria heittiöitä, lienevät suuria
tyhmyreitä.

Hän. Tyhmyreitä, niinkö? Vakuutan teille, ettei niitä ole kuin
yksi, nimittäin se, joka meitä kestitsee, jotta me häntä pitäisimme
narrinamme.

Minä. Mutta kuinka kukaan saattaa antaa pimittää itseään niin
törkeästi? Sillä eihän tietysti ole epäilystäkään siitä, että neiti
Dangeville ja neiti Clairon ovat etevämpiä taiteilijalahjoiltaan.

Hän. Ihminen ahmii täysin siemauksin valhetta, joka häntä imartelee,
ja juo pisara pisaralta totuutta, joka on hänelle katkeraa. Ja sitten
me näytämme niin vakuutetuilta, niin vilpittömiltä.

Minä. Mutta olette kai toki edes kerran rikkonut taiteenne
periaatteita ja erehtynyt päästämään huuliltanne muutamia noita
katkeria, loukkaavia totuuksia; sillä vaikka näyttelettekin kurjaa,
halpamaista, viheliäistä, inhoittavaa osaa, niin luulen, että
sielunne kuitenkin pohjaltaan on herkkätuntoinen.

Hän. Minunko? Ei ensinkään. Hitto minut periköön, jos tiedän,
millainen oikeastaan olen! Ylimalkaan olen henkisessä suhteessa
pyöreä kuin pallo, ja luonteeltani rento kuin pajun vitsa. En koskaan
vilpillinen, jos vain on hiukankin etuni mukaista olla vilpitön,
en koskaan vilpitön, jos vain on hiukankin etuni mukaista olla
vilpillinen. Sanon asiat miten sattuu; jos järkevästi, niin sitä
parempi; jos sopimattomasti, niin kukapa siitä välittäisi? Puhun
kursailematta suuni puhtaaksi. En ole eläissäni ajatellut, en ennen
kuin puhuin, en puhuessani, enkä puhuttuani. Niinpä en loukkaakaan
ketään.

Minä. Mutta sattuihan se teille kuitenkin noiden kelpo ihmisten
kanssa, joiden talossa elitte, ja jotka olivat niin hyviä teitä
kohtaan.

Hän. Minkäs sille mahtaa? Se on onnettomuus, tuollainen kovan
onnen hetki, jollaisia elämässä sattuu; ei ole pysyväistä onnea;
minun oli liian hyvä olla, sitä ei voinut jatkua. Meitä on, kuten
tiedätte, perin lukuisa ja mitä parhaiten valikoitu seura. Se on
ihmisystävyyden koulu, antiikkisen kestiystävyyden uusiintuma. Kaikki
kumoon menneet runoilijat me nostamme luoksemme; saimme Palissotin
sitten kun _Zarès_[106] oli mennyt penkin alle, Bretin[107] hänen
_Väärän jalomielisensä_ kärsittyä haaksirikon -- kaikki haukutut
soittotaiteilijat, kaikki kirjailijat, joiden tuotteita ei
lueta, kaikki vihellyksin vastaanotetut näyttelijättäret, kaikki
pilkkanaurun alaisiksi joutuneet näyttelijät; siinä heitä on liuta
köyhyyttään häpeäviä olentoja, noloja kuokkavieraita, joiden
etunenässä minun on kunnia olla arkailevan joukon urheana johtajana.
Minä heitä kehoittelen syömään, kun he ensi kerran tulevat, minä
heille pyydän juotavaa. Vieväthän he niin vähän tilaa! Toiset ovat
ryysyisiä nuoria miehiä, jotka eivät tiedä, mihin ryhtyä, mutta
joilla on edullinen ulkomuoto; toiset roistoja, jotka liehittelevät
ja uinuttelevat isäntää, hyväilläkseen hänen jäljiltään emäntää.
Me näytämme iloisilta, mutta itse asiassa meillä on myrtynyt mieli
ja vankka ruokahalu. Sudet eivät ole nälkäisempiä, tiikerit eivät
ole julmempia. Me syödä ahmimme kuin sudet silloin kun maa on
kauan ollut lumen peitossa, me raatelemme kuin tiikerit kaikkia,
joille onnetar suo menestystä. Joskus Bertinin, Montsaugen[108] ja
Villemorinin roikat yhtyvät; silloinpa vasta syntyy oiva rähinä
eläintarhassa. Mokomaa pahantuulisten, katkeroittuneiden, tuhoavien
ja raivostuneiden petojen paljoutta ei ole konsaan nähty. Ei muuta
kuule kuin nimet Buffon, Duclos, Montesquieu, Rousseau, Voltaire,
d'Alembert, Diderot. Ja Herra tietää, mitä lisänimityksiä niihin
liitetään! Kukaan ei siellä pääse nerokkaan kirjoihin, ellei ole
yhtä typerä kuin me. Siellä se laadittiin _Filosofit_-näytelmän[109]
suunnitelma; kirjainkaupustelijan kohtauksen olen minä itse siihen
kirjoittanut "Ämmäin teologian"[110] mukaan. Teitä ei siinä säästetä
enempää kuin ketään muutakaan.

Minä. Sitä parempi! Ehkä minulle osoitetaan enemmän kunniaa kuin
ansaitsen. Olisihan minulle nöyryyttävää, jos niille, jotka puhuvat
pahaa niin monista taitavista ja kelpo miehistä, pistäisi päähän
puhua hyvää minusta.

Hän. Meitä on monta, ja jokaisen täytyy antaa avustuksensa seuran
huvittamiseksi. Kun suuret eläimet on uhrattu, niin tulee toisten
vuoro.

Minä. Herjata tiedettä ja hyvettä elättääkseen itsensä, se on koko
kallista leipää se!

Hän. Johan sen teille sanoin, me emme merkitse mitään. Me herjaamme
kaikkia ihmisiä, mutta kukaan ei sitä pane pahakseen. Joskus on
joukossamme tuo kömpelö abbé d'Olivet, tuo paksu abbé le Blanc,[111]
tuo tekopyhimys Batteux.[112] Tuo paksu abbé on häijynilkinen vain
ennen päivällistä. Juotuaan kahvinsa hän heittäytyy nojatuoliin,
jalat uunin laattaa vastaan, ja nukahtaa kuin vanha papukaija
orrelleen. Jos hälinä äityy kovin kiivaaksi, hän haukottelee, oikoo
käsivarsiaan, hieroo silmiään ja sanoo: "No mitä nyt, mitä nyt?"
"Puhe on siitä, onko Piron[113] suurempi älyniekka kuin Voltaire."
"Älkäämme käsittäkö toisiamme väärin: sanoittehan älyniekka? Eihän
ole puhe aistikkuudesta? Sillä mitä aistikkuuteen tulee, niin teidän
Pironillanne ei ole siitä aavistustakaan." "Eikö aavistustakaan?"
"Ei..." Ja niinpä hän sitten on saanut meidät kiedotuksi laajaan
keskusteluun aistikkuudesta. Silloin isäntä viittaa kädellään, että
häntä on kuunneltava, sillä ennen kaikkea on juuri aistikkuus hänen
keppihevosensa: "Aistikkuus", sanoo hän, "aistikkuus on jotakin..."
En toden totta tiedä mitä hän sanoi sen olevan, eikä hän sitä tiedä
itsekään, -- Joskus on seurassamme ystävä Robbé. Hän latelee meille
hauskutukseksi rivonsekaisia juttujaan, kouristustautisten ihmetöitä,
jotka hän on omin silmin nähnyt, ja muutamia lauluja runoelmastaan,
jossa hän käsittelee aiheita, jonka hän tuntee perinpohjin.[114]
Inhoan hänen runojaan, mutta kuuntelen kernaasti, kun hän lausuu; hän
on aivan pirun riivaaman näköinen. Kaikki huutavat hänen ympärillään:
"Kas sitä saattaa sanoa runoilijaksi!..." Meidän kesken sanoen
tuo runous ei ole muuta kuin kaikenlaisten tolkuttomien äänteiden
sekamelskaa, Baabelin tornin asukasten raakamaista mongerrusta. --
Joukkoomme tulee joskus myöskin eräs hölmöläinen, joka on nolon ja
tuhman näköinen, mutta älykäs kuin pahus ja ovelampi kuin vanha
apina. Hän on noita olentoja, jotka houkuttelevat pilkantekoon
ja nenäkkyyksiin, -- heidät Jumala loi ojennukseksi sellaisille
ihmisille, jotka arvostelevat ulkomuodon mukaan ja joille heidän
peilinsä olisi pitänyt opettaa, että on yhtä helppoa olla älykäs mies
ja typerän näköinen, kuin olla tyhmyri ja kuitenkin älykkään näköinen
naamaltaan. Hyvin tavallista kataluutta on hyvänsävyisen miehen
uhraaminen toisten huvikkeeksi; tuon kimppuun sitten alati muistetaan
käydä; se on ansa, jonka viritämme uusille tulokkaille, ja tuskin
olen nähnyt heistä ainoatakaan, joka ei siihen menisi.

(Joskus tuon narrin ihmisistä ja luonteista tekemien havaintojen
sattuvaisuus minua hämmästytti, ja ilmaisin sen hänelle.) Se tulee
siitä, -- vastasi hän minulle, -- että huonosta seurasta samoin kuin
irstailevasta elämästäkin saa hyötynsä; menettää viattomuutensa,
mutta korvaukseksi siitä vahingosta menettää myöskin ennakkoluulonsa;
pahojen seurassa, missä pahe näyttäytyy naamioimattomana, oppii
heidät tuntemaan; ja sitten olen vähän lueskellut.

Minä. Mitä olette lukenut?

Hän. Olen lukenut ja luen yhäti uudelleen Theophrastosta,[115]
Labruyèreä[116] ja Molièreä.

Minä. Ne ovat oivallisia kirjoja.

Hän. Paljon parempia kuin luullaan, mutta kuka osaa niitä lukea?

Minä. Kaikki ihmiset, kukin älynsä määrän mukaan.

Hän. Tuskin kukaan. Voisitteko sanoa minulle, mitä niistä etsitään?

Minä. Huviketta ja opetusta.

Hän. Mutta millaista opetusta? Sillä siinäpä se pääasia juuri onkin.

Minä. Velvollisuuksiensa tuntemista, rakkautta hyveeseen, paheen
inhoa.

Hän. Minä taas opin niistä kaikkea mitä pitää tehdä ja mitä ei pidä
sanoa. Niinpä lukiessani _Saituria_ ajattelen itsekseni: Ole saita,
jos tahdot, mutta varo puhumasta niin kuin saituri. _Tartuffea_
lukiessani ajattelen: Ole tekopyhimys, jos tahdot, mutta älä puhu
niin kuin tekopyhimys. Pidä itselläsi paheita, jotka ovat sinulle
hyödyllisiä, mutta älä omaksu niiden puheensävyä ja ulkonaisia
eleitä, jotka tekisivät sinut naurettavaksi. Voidaksesi välttää
tuota sävyä, noita eleitä, täytyy sinun tuntea ne; nyt ovat nuo
kirjailijat luoneet mestarillisia kuvauksia niistä. Minä olen minä
ja pysyn sinä mikä olen, mutta toimin ja puhun niinkuin soveliasta
on. En ole niitä, jotka halveksivat moralisteja; näiltä on paljon
opittavaa, varsinkin niiltä, jotka ovat kuvanneet siveellisyyden
työssä ja toimessa. Pahe loukkaa ihmisiä vain aika-ajoin; paheen
ulkonaiset tunnusmerkit loukkaavat heitä aamusta iltaan. Olisi ehkä
parempi _olla_ röyhkeilijä, kuin vain naamaltaan siltä näyttää;
röyhkeäluontoinen loukkaa vain toisinaan, röyhkeänaamainen loukkaa
aina. Älkää muuten luulko, että olen ainoa lukija laatuani;
minulla ei ole tässä muuta ansiota, kuin että olen tehnyt
järjestelmällisesti, tervein järjin, ymmärtävin ja selvin silmin sen,
minkä useimmat muut tekevät vaistomaisesti. Siitä johtuu, että heidän
lukunsa ei tee heitä paremmiksi kuin minä olen, mutta että he aina
ovat naurettavia vastoin tahtoaankin, kun taas minä olen naurettava
vain jos niin tahdon, ja silloin vien heistä loistavasti voiton;
sillä sama taito, joka opettaa minut erityisissä tilaisuuksissa
välttämään naurettavuutta, opettaa minut myöskin jäljittelemään sitä
sattuvasti ja hyvällä menestyksellä toisissa. Muistan silloin kaikki
mitä muut ovat sanoneet, kaikki mitä itse olen lukenut, ja lisään
siihen kaiken mikä on peräisin omasta päästäni, joka tällä alalla on
hämmästyttävän tuottelias.

Minä. Teittepä hyvin, kun paljastitte minulle nuo salaisuudet, sillä
muutoin olisin luullut teidän olevan ristiriidassa itsenne kanssa.

Hän. En suinkaan ole; sillä jos tulee yhden kerran välttää
naurettavuutta, niin onneksi tulee sata kertaa olla naurettava. Ei
ole parempaa roolia isoisten seuroissa kuin narrin. Kauan aikaa
oli olemassa oikein virallinen kuninkaan narri; ei milloinkaan ole
ollut olemassa virallista kuninkaan viisasta. Minä olen Bertinin
ja monen muun narri, ehkä teidän tällä hetkellä, tahi ehkä te
olette minun; ken olisi viisas, hänellä ei olisi narria; siis
se, jolla on narri, ei ole viisas; jos hän ei ole viisas, on hän
narri, ja ehkä, vaikka olisi kuningas, narrinsa narri. Muistakaa
sitäpaitsi, että niin vaihtelevalla kuin tapojen alalla ei ole
mitään ehdottomasti, olennaisesti, yleisesti oikeaa tahi väärää;
että niin ollen tulee olla sitä, mitä etu vaatii olemaan, hyvä tahi
paha, viisas tahi narri, säädyllinen tahi naurettava, kunniallinen
tahi paheellinen. Jos hyve sattumalta olisi vienyt onneen, niin joko
olisin ollut hyveellinen, tahi tekeytynyt siksi, kuten muutkin;
minut on tahdottu naurettavaksi, ja olen kehittänyt itseni siksi;
paheelliseksi oli luonto jo yksin ja omin neuvoin minut luonut.
Kun sanon paheelliseksi, teen sen puhuakseni teidän kieltänne;
sillä jos tulisimme selvittäneeksi kantamme, niin olisi hyvin
mahdollista, että te sanoisitte paheeksi sitä, mitä minä sanon
hyveeksi, ja hyveeksi sitä, mitä minä pidän paheena. -- Seurassamme
ovat myöskin l'Opéra-Comiquen säveltäjät, heidän näyttelijänsä ja
näyttelijättärensä, ja vielä useammin heidän urakoitsijansa Corbie ja
Moette[117], kaikki taitavia miehiä ja erinomaisen ansiokkaita. Ja
olin unohtaa suuret kirjallisuuden arvostelijat, _l'Avant-Coureur,
les Petites Affiches, l'Année littéraire, l'Observateur littéraire,
le Censeur hebdomadaire_,[118] koko sanomalehtimiesten sakin.

Minä. _L'Année littéraire! l'Observateur littéraire!_ Sehän on
mahdotonta; nehän vihaavat toisiaan.

Hän. Se on totta, mutta kaikki kerjäläiset tekevät sovinnon
ruokakupin ääressä. Tuo kirottu _Observateur littéraire!_ Jospa
paholainen olisi vienyt hänet ja hänen lehtensä! Tuo itara pikku
papinrähjys,[119] tuo haiseva koronkiskuri se juuri on syynä minun
onnettomuuteeni. Hän ilmestyi näköpiiriimme eilen ensi kertaa. Hän
tuli siihen aikaan, joka meidät kaikki ajaa esiin loukoistamme,
päivällisen aikaan. Kun on ruma ilma, niin onnellinen se meistä,
jolla on taskussaan neljänkolmatta sou'n raha, millä kustantaa
itselleen ajuri. Monikin on pilkannut veljeään, joka aamulla oli
saapunut paikalle kuraisena selkärankaa myöten ja läpimärkänä, ja
palaa itse sitten illalla asuntoonsa samanlaisessa kunnossa. Joutuipa
kerran eräs, en enää muista kuka, muutama kuukausi sitten hurjaan
riitaan kenkäinharjaajan kanssa, jolla on liikkeensä meidän porttimme
pielessä; heillä oli päättämätöntä tiliä keskenään; velkoja tahtoi,
että velallinen maksaisi hänen saatavansa, ja tällä ei ollut rahoja,
eikä hän päässyt sisään portaisiin joutumatta tuon toisen kynsiin.
-- Ruoka tuodaan pöytään, abbélle annetaan kunniasija pöydässä,
hänet pannaan istumaan yläpäähän. Minä astun sisään, huomaan hänet.
"Kuinka, abbé", sanon hänelle, "tekö olette kunniasijalla? Sehän on
varsin hyvä täksi päivää; mutta huomenna, luvallanne sanoen, astutte
lautasta alemmaksi, ylihuomenna vieläkin lautasta alemmaksi, ja niin
edespäin lautanen lautaselta joko oikealle tahi vasemmalle, kunnes
te siltä paikalta, joka kerran oli minulla ennen teitä, Fréronilla
kerran minun jälkeeni, Doratilla[120] kerran Fréronin jälkeen,
Palissotilla kerran Doratin jälkeen, joudutte pysyväiselle paikalle
minun viereeni, joka olen mitätön äijä-pahanen niinkuin tekin,
_che siedo sempre come un maestoso cazzo fra duoi coglioni_".[121]
Abbé, hyvänahkainen mies, joka käsittää kaikki hyvin päin, rupesi
nauramaan; neiti, johon tehosi huomautukseni ja sattuva vertaukseni,
rupesi nauramaan; kaikki, jotka istuivat abbén oikealla ja
vasemmalla puolella, tahi jotka hän oli pannut siirtymään pykälää
alemmaksi, rupesivat nauramaan; kaikki nauravat, paitsi talon herra,
joka suuttuu ja lausuu minulle sanoja, jotka eivät olisi mitään
merkinneet, jos olisimme olleet kahden kesken...

-- Te olette nenäkäs tungettelija!

-- Sen kyllä tiedän, ja sillähän ehdolla te minut otittekin taloonne.

-- Te olette heittiö!

-- Niinkuin toinenkin.

-- Kerjäläinen!

-- Olisinko muutoin täällä?

-- Minä ajatan teidät ulos!

-- Päivällisen syötyäni menen itsestäni.

-- Neuvon teitä niin tekemään...

Päivällinen syötiin. Minä en päästänyt suupalastakaan hukkaan.
Syötyäni vankasti ja juotuani kelpolailla (sillä kävipä loppujen
lopuksi niin tahi näin, vatsa on sellainen herra, jota vastaan en
koskaan ole murjotellut), tein päätökseni ja valmistauduin lähtemään.
Olinhan antanut sanani niin monen kuullen, että tietysti täytyi se
pitää. Hiiviskelin hyvän aikaa huoneissa, etsien keppiäni ja lakkiani
kaikkialta missä ne eivät olleet, ja odottaen yhä, että isäntä
syytäisi suustaan uuden solvaussanojen sarjan, että joku tulisi
väliin, ja että me lopulta sopisimme, oikein aikalailla suututtuamme.
Kiertelin ja kaartelin, sillä eihän minulla mitään kaunaa mielessä
ollut, mutta isäntä, synkempänä ja uhkaavampana kuin Homeeron Apollo
sinkautellessaan nuoliaan kreikkalaisten sotajoukkoon, käveli
pitkin ja poikki, myssy kahta syvemmälle kuin tavallisesti päähän
painettuna, nyrkki leuan alla puserrettuna. Neiti lähestyy minua:

-- Mutta, neitiseni, mitä tavatonta on nyt sitten tapahtunut? Olenko
tänään ollut toisenlainen kuin tavallisesti?

(Isäntä:) -- Tahdon, että hän menee ulos.

(Rameau isännälle:) -- Kyllä menen. -- (Neiti Husille:) En minä ole
häntä loukannut.

(Neiti H. R:lle:) -- Anteeksi, kutsutaan vieraaksi herra abbé ja...

(R. neiti H:lle:) -- Hän itse on tehnyt väärin itseään kohtaan
kutsuessaan abbé'n, ottaessaan taloonsa minut ja minun mukanani niin
monta minunlaistani tolvanaa.

(Neiti H.:) -- Kas niin, pikku Rameau, täytyy pyytää anteeksi herra
abbé'lta.

-- Mitäpä minä hänen anteeksiannollaan?

-- Kas niin, tuo kaikki kyllä asettuu...

Minua otetaan kädestä kiinni, minut vedetään abbé'n nojatuolia kohti;
levitän käsivarteni, katselen abbé'ta jonkinlaisella ihailulla, sillä
kukapa on koskaan pyytänyt abbé'lta anteeksi? "Abbé", sanon hänelle,
"abbé, tämä kaikki on hyvin naurettavaa, eikö totta?" Ja sitten
rupean nauramaan, ja abbé myöskin. Siltä taholta olin siis saanut
anteeksi, mutta täytyi kääntyä puhumaan toiselle, ja mitä minun oli
hänelle sanottava, se oli kokonaan toinen kysymys. En enää oikein
muista, kuinka sommittelin anteeksipyyntöni hänelle:

-- Hyvä herra, tässä on tämä narri.

-- Hän on minua jo liiankin kauan kiusannut; en tahdo enää kuulla
hänestä puhuttavan.

-- Hän on pahoillaan.

-- Niin, olen kovin pahoillani.[122]

-- Moista ei tule hänelle enää toistamiseen tapahtumaan.

-- Ennen kuin taas joudun tekemisiin moisen hulttion kanssa.

En tiedä, oliko hän noina päivinä sillä tuulella, jolloin neiti
pelkää lähestyä häntä eikä uskalla koskea häntä muuten kuin
samettisormikkaillaan, vai eikö hän oikein kuullut mitä sanoin, vai
sanoinko huonosti sanottavani, mutta asiani vain entisestään paheni.
Mitä hittoa, eikö hän tunne minua; eikö hän tiedä, että olen niinkuin
lapset, ja että on tilanteita, joissa lasken kaikki alleni? Ja
sitten, luulenpa, Jumala armahtakoon, etten saisi hetkenkään lepoa.
Teräksinenkin tanssinukke kuluu pilalle, jos sen nauhaa ny'itään
aamusta iltaan ja illasta aamuun. Minun tulee heitä huvittaa, se on
ehtona, mutta täytyyhän minun itsenikin joskus pitää vähän hauskaa.
Kesken näiden selkkausten pisti päähäni kamala ajatus, ajatus, joka
herätti minussa ynseyttä, ajatus, joka teki minut uskaliaaksi ja
röyhkeäksi, se nimittäin, että ilman minua ei voitu tulla toimeen,
että olin perin tärkeä henkilö.

Minä. Niin, uskon kyllä, että teistä oli heillä sangen paljon hyötyä,
mutta heistä teillä vieläkin enemmän. Te ette löydä milloin tahdotte
toista niin hyvää taloa, mutta jos heiltä yksi narri menee hukkaan,
niin saavat he sata sijalle.

Hän. Sata minun veroistani narria, herra filosofi! Niitä ei kasva
niinkään joka oksalla. Niin, kehnoja narreja, kyllä. Sukkeluuksiin
nähden ollaan vaativampia kuin kykyihin ja hyveeseen nähden. Minä
olen harvinainen laatuani, niin, hyvin harvinainen. Nyt, kun ei
heillä enää ole minua, miten heidän käy? Heidän on sikamaisen ikävä.
Minulla on ehtymätön varasto viisasteluja. Joka hetki laskettelin
kompia, jotka panivat heidät nauramaan vesissä silmin. Minä olin
heille kokonaisen hulluinhuoneen veroinen.

Minä. Niinpä saittekin ruuan, yösijan, täyden vaatetuksen, nutut ja
housut, jalkineet ja pistolin palkkaa kuussa.

Hän. Sehän se oli hyvä puoli, ansiopuoli; mutta rasituksista,
niistä ette hiisku sanaakaan. Ensinnäkin, jos kuului huhuja uudesta
teatterikappaleesta, niin täytyi, olipa ilma millainen tahansa,
nuuskia kaikki Pariisin ullakot, kunnes olin löytänyt sen tekijän,
hankkinut teoksen luettavakseni ja osavasti antanut salavihjauksen,
että siinä oli eräs osa, jonka verrattomalla tavalla esittäisi eräs
tuttavistani.

-- Kuka sitten, jos saan luvan kysyä?

-- Kukako? Sepä kysymys! Hän on itse sulous, sirous ja hienous.

-- Tarkoitatteko neiti Dangevilleä? Tunnetteko ehkä hänet?

-- Kyllä, vähän, mutta hän se ei ole.

-- Kukas sitten? -- (Mainitsin aivan hiljaa nimen.) Hänkö?

-- Niin, hän, -- toistin hiukan häpeissäni, sillä joskus olen vähän
kaino. Ja kelpasipa nähdä, kuinka tuon nimen lausuessani runoilijan
naama venyi pitkäksi, ja toisin kerroin, kuinka minulle naurettiin
vasten naamaa. Kuitenkin täytyi minun tuoda mies, tahtoen tahi
tahtomattaan, mukanani päivälliselle, ja hän, peläten itsensä
sitomista, pani vastaan, kiitteli. Kelpasipa nähdä, kuinka minua
kohdeltiin, kun välittäjäntoimeni ei minulle onnistunut! Silloin
olin tolvana, tyhmyri, kollo; en kelvannut mihinkään, en ansainnut
sitä lasillista vettä, joka minulle annettiin juoda. Vielä pahempi
oli, kun neiti näytteli, ja kun kesken yleisön pilkkanaurujen,
yleisön, joka arvostelee oikein, sanottakoon siitä mitä tahansa,
täytyi yksin taputtaa käsiäni, vetää kaikkien katseet puoleeni,
joskus kääntää vihellykset näyttelijättärestä itseeni ja kuulla
vieressäni kuiskailtavan: "Se on joku hänen rakastajansa valepukuinen
kätyri. Eikö tuo roisto aio lakata meluamasta?..." Ei kukaan tiedä,
mikä sellaiseen saattaa pakottaa; luullaan, että se on typeryys,
kun se todellisuudessa on sellainen vaikutin, joka tekee kaikki
anteeksiannettavaksi.

Minä. Vieläpä yhteiskunnan lakien rikkomisenkin.

Hän. Lopulta minut kuitenkin tunnettiin, ja sanottiin: "Ahaa! se on
Rameau." Keino, johon tavallisesti turvauduin, oli se, että lausuin
muutaman ivallisen sanan pelastaakseni naurettavuudesta yksinäiset
kättentaputukseni, jotka muka oli käsitetty väärin. Myöntäkää, että
tarvitaan voimakas harrastus noin uhmatakseen koko yleisöä, ja että
jokainen tuollainen vastenmielinen urakka oli enemmän kuin pikku
kolikon arvoinen.

Minä. Miksette ottanut mukaanne apumiehiä?

Hän. Senkin joskus tein, ja taputin silloin itse vain vähän,
jälkeenpäin. Ennenkuin lähdin tuohon piinapaikkaani, täytyi
sulloa muistiini loistokohdat, joissa oli tärkeätä antaa alku
kättentaputuksille. Jos satuin ne unohtamaan tahi niistä erehtymään,
niin ihan vapisin kotiin palatessani; siitäkös pidettiin meteliä,
josta teillä ei ole aavistustakaan. Ja sitten, kotona, kokonainen
lauma koiria hoidettavanani; totta kyllä, että tuhmuudessani olin
itse ottanut niskoilleni tämän tehtävän; ja kissoja, joiden ylin
hoito oli minun huostassani. Olin ylen onnellinen, jos _Micou_
suosiollisesti suvaitsi kynsäistä kalvostimeni rikki tahi haavan
käteeni. _Criquette_ saa helposti vatsanväänteitä; minä silloin
hieron sen vatsaa. Ennen talon neidillä oli hysteerisiä oireita, nyt
ne ovat hermohäiriöitä. Ei kannata puhua muista lievistä terveyden
vaivoista, joiden sattuessa ei kursailla minua. Se olkoon menneeksi;
en ole koskaan pyrkinyt rajoittamaan kenenkään vapautta; olen
lukenut, en muista missä, että eräs ruhtinas, jolla oli kunnianimi
Suuri, joskus seisoi nojautuneena rakastajattarensa tarvetuolin
selkänojaa vasten. Jokainenhan tahtoo olla täydessä vapaudessaan
lähimpien tuttaviensa seurassa, ja näihin kuuluin minä noina päivinä
enemmän kuin kukaan muu. Olen tuttavallisuuden ja vapaisuuden
apostoli, näytin siellä itse hyvää esimerkkiä niistä, eikä siitä
kukaan ottanut pahastuaksensa; sain olla omissa valloissani.
Isännästä olen teille jo antanut tuokiokuvan. Neiti alkaa käydä
hiukan painavaksi. Onpa soma kuulla hauskoja juttuja, joita ihmiset
hänestä kertovat.

Minä. Ette kai te kuulu noiden ihmisten joukkoon?

Hän. Miksen kuuluisi?

Minä. Koska toki on lievimmin sanoen säädytöntä tehdä pilaa
hyväntekijöistään.

Hän. Mutta eikö ole vielä pahempi katsoa hyvientöittensä nojalla
oikeudekseen halventaa suojattiaan.

Minä. Mutta jos suojatti ei olisi jo itsestään halpamainen, niin ei
mikään antaisi suojelijalle sitä oikeutta.

Hän. Mutta jos ihmiset eivät olisi itsestään naurettavia, niin ei
heistä tekaistaisi hauskoja juttuja. Ja sitäpaitsi, onko minun syyni,
että he antautuvat tekemisiin roskajoukon kanssa? Onko minun syyni,
että kun he ovat ruvenneet tekemisiin roskaväen kanssa, heidät
petetään ja heitä häväistään? Kun kerran antautuu elämään meidän
kaltaistemme ihmisten yhteydessä, ja kun on tavallista ihmisjärkeä
päässä, niin saattaa odottaa ties kuinka paljon koiramaisuuksia
osaksensa. Kun joku ottaa meidät hoivaansa, eikö hän tunne meitä
siksi mitä me olemme, itsekkäiksi, halpamaisiksi ja kavaloiksi
olennoiksi? Jos hän meidät tuntee, niin on kaikki niinkuin olla
pitää. On olemassa salainen sopimus, että meille tehdään hyvää ja
että me ennemmin tahi myöhemmin palkitsemme pahalla sen hyvän mitä
meille on tehty. Eikö tämä sopimus ole olemassa ihmisen ja hänen
apinansa tahi hänen papukaijansa välillä? Le Brun[123] valittelee
haikeasti, että Palissot, hänen pöytätoverinsa ja ystävänsä, on
sepittänyt pilkkalauluja hänestä. Palissotin on täytynyt sepittää
nuo pilkkalaulut, ja Le Brun on väärässä. Poinsinet valittelee
haikeasti, että Palissot on pannut hänen nimiinsä Le Brunistä
sepittämänsä pilkkalaulut. Palissotin on täytynyt panna Poinsinetin
nimiin Le Brunistä sepittämänsä pilkkalaulut, ja Poinsinet on
väärässä. Pikku abbé Rey[124] valittelee haikeasti, että hänen
ystävänsä Palissot on kopannut häneltä hänen rakastajattarensa,
jonka tuttavuuteen Rey oli hänet saattanut. Eihän hänen olisi
pitänyt päästää Palissotin kaltaista miestä rakastajattarensa
tuttavaksi, tahi hänen piti sitten olla valmis menettämään hänet.
Palissot on tehnyt tehtävänsä, ja abbé Rey on väärässä. Kirjakauppias
David valittelee haikeasti, että hänen yhtiötoverinsa Palissot on
maannut tahi tahtonut maata hänen vaimonsa; kirjakauppias Davidin
vaimo valittelee haikeasti, että Palissot on uskotellut jokaiselle
halulliselle maanneensa hänet; olkoonpa nyt että Palissot on
maannut kirjakauppias Davidin vaimon tahi ei, jota seikkaa on
vaikea varmaan tietää, koska vaimo on voinut kieltää totuuden
ja Palissot uskotella perättömiä -- oli miten oli, Palissot on
esittänyt osansa, ja David vaimoineen on väärässä. Valitelkoon
Helvétius[125] haikeasti, että Palissot esittää hänet näyttämöllä
epärehellisenä miehenä, ollessaan hänelle vieläkin velkaa rahat,
jotka sai lainaksi huonon terveytensä hoidattamiseen ja hankkiakseen
ruokaa ja vaatteita; pitikö hänen odottaa muunlaista menettelyä
mieheltä, joka on kaikenlaisen kataluuden tahraama, joka aikansa
kuluksi panee ystävänsä luopumaan uskonnostaan,[126] joka anastaa
yhtiötoveriensa omaisuutta, jossa ei ole rehellisyyttä, ei oikeuden
eikä muun tuntoa, -- joka onkii onnea keinoista välittämättä, joka
laskee yhtä monta roistontyötä kuin elonpäivääkin ja joka itse on
esittänyt itsensä näyttämöllä[127] mitä vaarallisimmaksi konnaksi:
häpeämättömyys, jonka vertaista en usko olleen menneisyydessä
enkä ilmaantuvan vastaisuudessa? Ei. Siis ei Palissot ole, vaan
Helvétius on väärässä. Jos viedään maalaisnuorukainen Versaillesin
eläintarhaan, ja hän tuhmuudessaan saa päähänsä pistää kätensä
tiikerin tahi pantterin häkin rautaristikon läpi ja häneltä jää
käsivarsi pedon kitaan, niin kuka on silloin tehnyt väärin? Kaikki
tuo on kirjoitettuna tuohon sanattomaan sopimukseen; syyttäköön
itseään, ken sitä ei tunne tahi sen unohtaa. Kuinka monta ihmistä,
joita syytetään pahuudesta, kun pitäisi syyttää itseään typeryydestä,
voisinkaan puhdistaa syyttömiksi tuon yleispätevän ja pyhän
sopimuksen nojalla? Niin, paksu kreivitär,[128] te teette väärin,
kun keräätte ympärillenne niitä, joita teikäläisten kesken sanotaan
mokomiksi, kun nuo mokomat teille tekevät tahi teettävät koiruuksia
ja saavat kunnialliset ihmiset suuttumaan teihin. Kunnialliset
ihmiset tekevät mitä heidän tuleekin tehdä, nuo mokomat niinikään,
ja te itse teette väärin, ottaessanne heidät seuraanne. Jos Bertin
eläisi kaikessa hiljaisuudessa rauhallisesti rakastajattarensa
kanssa, jos he olisivat luonteittensa kunniallisuudella hankkineet
kunniallisia tuttavia, jos heillä olisi ympärillään kyvykkäitä
miehiä, yhteiskunnassa hyveellisyydestään tunnettuja ihmisiä;
jos he olisivat varanneet pienelle valistuneelle ja valikoidulle
seuralle huvikehetket, jotka he olisivat riistäneet tuolta
suloiselta ajanvietteeltään olla yhdessä, rakastaa toisiaan ja
sanoa se toisilleen yksinäisyyden hiljaisuudessa, niin luuletteko,
että heistä olisi tehty pahoja tahi hyviäkään juttuja? Miten on
heidän nyt käynyt? Ansion mukaan. He ovat saaneet rangaistuksen
ajattelemattomuudestaan, ja juuri meidät oli kaitselmus jo aikojen
alusta määrännyt rankaisemaan ansion mukaan nykyhetken Bertinejä; ja
ne meidän jälkeläisistämme, jotka ovat meidän kaltaisiamme, on se
määrännyt rankaisemaan tulevaisuuden Mesengejä[129] ja Bertinejä.
Mutta sillävälin kun me panemme täytäntöön sen oikeudenmukaiset
päätökset typeryydestä, panette te, jotka kuvaatte meidät sellaisina
kuin olemme, täytäntöön sen oikeudenmukaiset päätökset meistä. Mitä
te ajattelisitte meistä, jos me häpeällisine tapoinemme vaatisimme,
että meidän tulee saada nauttia yleistä arvonantoa? Että me olemme
järjettömiä. Entäs ne, jotka odottavat kunniallisia menettelytapoja
synnynnäisesti paheellisilta henkilöiltä, halpamaisilta ja alhaisilta
luonteilta, ovatko ne järkeviä? Kaikki saa oikean palkkansa tässä
maailmassa. On olemassa kaksi yleistä syyttäjää: teidän ovellanne
toinen, joka rankaisee rikkomukset yhteiskuntaa vastaan; luonto on
toinen. Tämä jälkimmäinen tuomitsee kaikki paheet, jotka lailta
jäävät ottamatta huomioon. Jos antaudutte irstailemaan naisilla,
niin saatte vesitaudin; jos juopottelette ja mässäilette, niin
saatte rintataudin; jos avaatte ovenne heittiöille ja elätte
heidän parissaan, niin teidät kavalletaan, teistä lasketaan pilaa,
teitä halveksitaan. Yksinkertaisinta on alistua myöntämään näiden
tuomioiden oikeus ja kohtuus ja sanoa itselleen: Se on oikein,
ravistaa korviaan ja tehdä parannus, tahi jäädä entiselleen, mutta
yllämainituilla ehdoilla.

Minä. Te olette oikeassa.

Hän. Muuten, minä puolestani en tekaise ainoatakaan noista ilkeistä
jutuista. Tyydyn näyttelemään levittelijän osaa. Kertovat, että tässä
pari päivää sitten noin kello viiden aikaan aamulla kuului hirveätä
hälinää; kaikki soittokellot kilisivät; kuului tukehtuvan ihmisen
katkonaisia ja kumeita huutoja: "Auttakaa ... auttakaa ... minä
tukehdun ... kuolen...!" Nämä huudot kuuluivat isännän huoneesta.
Riennetään sinne, hänen avukseen. Siellä meidän lihava neitisemme,
aivan järjiltään, mistään tietämättä ja mitään näkemättä, niinkuin
sellaisella hetkellä on laita, kohottautui molempien käsiensä nojaan
ja pudotteli niin korkealta kuin saattoi asianomaisille paikoille
parin kolmensadan naulan painoaan kaikella hurjan nautinnon antamalla
nopeudella. Oli aika vaikea saada hänet siitä irti. Kuka peijakas
käskikään pienen vasaran asettua raskaan alasimen alle!

Minä. Te olette ruokoton katupoika. Puhukaamme jostakin muusta!
Pakinamme alusta saakka on kielelläni pyörinyt eräs kysymys.

Hän. Miksi olette pidättänyt sitä siellä näin kauan?

Minä. Olen pelännyt olevani liian utelias, jos sen tekisin.

Hän. Kaikkien paljastusten jälkeen, jotka olen teille tehnyt, en
tiedä, mitä saattaisin teiltä salailla.

Minä. Te ette kai ole epätietoinen siitä, kuinka arvostelen
luonnettanne?

Hän. En suinkaan. Teidän silmissänne olen sangen viheliäinen, sangen
halveksittava olento; niin olen joskus omissanikin, mutta harvoin;
useammin kiitän paheistani onneani kuin moitin itseäni niistä; te
pysytte johdonmukaisemmin halveksivalla kannalla.

Minä. Totta kyllä. Mutta miksi olette näyttänyt minulle koko
riettautenne?

Hän. Ensiksikin, koska sen jo melkoiseksi osaksi tunsitte, ja sitten
siksi, että huomasin pikemmin edulliseksi kuin haitalliseksi ilmaista
teille loputkin.

Minä. Kuinka niin, jos saan kysyä?

Hän. Jos millään alalla, niin erittäinkin pahassa on tärkeätä
olla suurenmoinen. Pientä petkuttajaa syljetään silmille, mutta
suurelta ei voi kieltää eräänlaista kunnioitusta; hänen rohkeutensa
kummastuttaa, hänen kauheutensa pöyristyttää. Joka alalla pannaan
arvoa luonteen eheydelle.

Minä. Mutta tuota suuriarvoista luonteen eheyttä, sitä teillä
ei vielä ole. Huomaan teidät silloin tällöin horjuvaksi
periaatteissanne; on epävarmaa, oletteko saanut pahuutenne luonnolta
vai opettelemalla, ja oletteko opettelemalla kehittänyt itseänne niin
pitkälle kuin mahdollista on.

Hän. Sen myönnän, mutta parastani panen. Olenhan ollut siksi
vaatimaton, että olen tunnustanut löytyvän täydellisempiä olentoja
kuin minä olen. Olenhan puhunut teille Bouretista mitä hartaimman
ihailevasti. Bouret on mielestäni maailman ensimmäinen mies.

Minä. Mutta heti Bouretin jälkeen tulette te?

Hän. En.

Minä. Palissot sitten?

Hän. Niin, Palissot, mutta ei Palissot yksin.

Minä. Kukas sitten voi olla ansiokas olemaan rinnan hänen kanssaan
toisella sijalla?

Hän. Avignonilainen uskonpetturi.

Minä. En ole koskaan kuullut puhuttavan tuosta avignonilaisesta
uskonpetturista, mutta se lienee aivan hämmästyttävä mies.

Hän. Niin onkin.

Minä. Suurten henkilöiden historia on aina kiinnittänyt mieltäni.

Hän. Sen kyllä uskon. Tämä eli erään tuollaisen hyvän ja rehellisen
Abrahamin jälkeläisen talossa, jollaisia uskovaisten isälle luvattiin
lukuisia kuin taivaan tähdet.

Minä. Juutalaisenko?

Hän. Salaisen juutalaisen. Hän oli ensin ovelasti osannut herättää
sääliä, sitten saanut nauttia hyväntahtoisuutta ja vihdoin voittanut
mitä täydellisimmän luottamuksen. Sellainenhan näette on aina asian
meno; me luotamme hyviin töihimme siinä määrin, että harvoin kätkemme
salaisuutemme siltä, jolle olemme tehneet oikein paljon hyvää; kuinka
silloin olisi mahdollista, ettei olisi kiittämättömiä ihmisiä, kun
me johdatamme ihmisen kiusaukseen olla kiittämätön rankaisematta?
Tätä oikeata ajatusta meidän juutalaisemme ei tullut ajatelleeksi.
Hän ilmaisi siis uskonpetturille, ettei hän voinut hyvällä
omallatunnolla syödä sianlihaa. Saattepa nähdä, miten kekseliäs mies
osasi käyttää hyväkseen tätä tunnustusta. Kului muutamia kuukausia,
joiden kestäessä uskonpetturimme oli kahta palvelusintoisempi kuin
ennen. Kun hän luuli saaneensa juutalaisemme palveluksillaan oikein
liikutetuksi, oikein kiedotuksi, oikein vakuutetuksi siitä, ettei
hänellä kaikissa Israelin heimoissa ollut parempaa ystävää...
Ihmetelkää tuon miehen varovaisuutta! Hän ei pidä kiirettä, hän
antaa hedelmän kypsyä, ennenkuin ravistaa oksaa: liika into saattoi
ajaa suunnitelman karille. Niinhän tavallisesti luonteen suuruus on
tuloksena usean vastakkaisen ominaisuuden luonnollisesta tasapainosta.

Minä. Noh! Jättäkäähän sikseen nuo mietelmänne ja jatkakaa
kertomustanne.

Hän. Se ei käy laatuun. On päiviä, jolloin minun täytyy mietiskellä;
se on tauti, jonka täytyy antaa mennä omaa menoaan. Mihin kohtaan nyt
jäinkään?

Minä. Hartaaseen ystävyyteen, joka oli vakaantunut juutalaisen ja
uskonpetturin kesken.

Hän. Niin, hedelmä oli siis kypsä... Mutta tehän ette kuuntele minua!
Mitä mietiskelette?

Minä. Mietin teidän äänenne erilaisuutta. Se on milloin korkealla,
milloin matalalla.

Hän. Voiko paheellisen ihmisen ääni olla aina yhtäläinen?...
Eräänä iltana hän tulee hyvän ystävänsä luo pelästyneen näköisenä,
änkytellen katkonaisia lauseita, kasvot kalman kalpeina, kaikki
jäsenet vavisten.

-- Mikä teitä vaivaa?

-- Me olemme hukassa!

-- Hukassa? Kuinka niin?

-- Hukassa, sanon minä, auttamattomasti.

-- Selittäkää, mitä tarkoitatte.

-- Malttakaahan hetkinen, että saan tointua pelästyksistäni.

-- Niin, tointukaamme! -- sanoi juutalainen hänelle, sen sijaan että
olisi sanonut: "Sinä olet oikein pääveijari; en tiedä, mitä sinulla
on minulle ilmoitettavaa, mutta sinä olet oikea pääveijari; sinun
pelästyksesi on teeskenneltyä."

Minä. Ja miksi olisi hänen pitänyt sanoa niin?

Hän. Siksi, että tämä oli vilpillinen ja oli mennyt yli kohtuuden
rajojen, se on minusta selvää, älkääkä keskeyttäkö minua enää. "Me
olemme hukassa! ... hukassa! ... auttamattomasti!..." Eivätkö nuo
toistuvat _hukassa!_ huudahdukset teistä tunnu teennäisiltä?...
"Joku petturi on antanut meidät ilmi pyhälle inkvisitionille, teidät
juutalaisena, minut uskonpetturina, katalana uskonpetturina..."
Katsokaahan, kuinka tuo konna punastumatta käyttää mitä inhotuimpia
sanoja. Tarvitaan enemmän rohkeutta kuin luullaan, mainitakseen
itsensä oikealla nimellään. Te ette tiedä mitä se maksaa, ennenkuin
on niin pitkälle päässyt.

Minä. Enpä tietenkään, mutta tuo katala uskonpetturi...

Hän. On vilpillinen, mutta se on hyvin ovelaa vilpillisyyttä.
Juutalainen pelästyy, hän repii partaansa, hän kieriskelee
maassa, hän näkee poliisit ovensa edessä, näkee itsensä puettuna
san-benitoon[130] näkee auto-da-fé'nsa[131] valmiina. "Ystäväni,
hellä ystäväni, ainokainen ystäväni, mikä nyt neuvoksi?" -- "Mikä
neuvoksi? Olla piileskelemättä, olla olevinaan täydellisesti
levollinen, käyttäytyä niinkuin tavallisesti. Tuon tuomioistuimen
oikeudenkäyntijärjestys on salainen, mutta hidas; täytyy käyttää
hyväkseen siitä johtuvaa odotusaikaa myydäkseen kaikki. Minä
lähden vuokraamaan tahi vuokrautan kolmannella henkilöllä
laivan, niin, kolmannella henkilöllä, se on parasta; talletamme
siihen omaisuutenne, sillä juuri teidän omaisuuteenne he ennen
kaikkea tahtovat päästä käsiksi, ja me lähdemme, te ja minä,
etsimään toisen taivaan alta vapautta palvella Jumalaamme ja
noudattaa hyvässä turvassa Abrahamin ja omantuntomme lakia.
Siinä vaaranalaisessa tilassa, jossa olemme, on pääasia ettemme
menettele varomattomasti..." Sanottu ja tehty. Laiva vuokrataan
ja varustetaan elintarpeilla ja miehistöllä; juutalaisen omaisuus
on laivassa; huomenna päivän koittaessa he lähtevät purjehtimaan;
iloisesti voivat he syödä illallista ja rauhassa nukkua; huomenna
he pääsevät vainoojiaan pakoon. Yöllä uskonpetturi nousee, sieppaa
juutalaiselta hänen salkkunsa, hänen rahapussinsa ja jalokivensä ja
lähtee. Ja te luulette, että siinä kaikki? No, erehdytte. Kun minulle
kerrottiin tämä juttu, niin arvasin sen, minkä nyt olen jättänyt
teille sanomatta, koetellakseni älynne terävyyttä. Oikein olette
tehnyt pysyessänne rehellisenä miehenä; teistä ei olisi tullut kelpo
veijaria. Tähän saakka tuo uskonpetturi on ollut vain pikkuveijari,
hän on halveksittava roisto, jonka kaltainen ei kukaan tahtoisi
olla. Suurenmoista hänen häijyydessään oli se, että hän itse oli
antanut ilmi hyvän ystävänsä israelilaisen, johon pyhä inkvisitioni
kävi käsiksi hänen herätessään ja josta muutaman päivän kuluttua
laitettiin aimo ilotulitus. Ja siten uskonpetturi pääsi Vapahtajamme
ristiinnaulitsijain kirotun jälkeläisen rikkauksien riidattomaksi
omistajaksi.

Minä. En tiedä, kumpiko minua enemmän kauhistuttaa, uskonpetturinne
konnuusko, vai se äänensävy, jolla te siitä puhutte.

Hän. Sitähän teille jo sanoin: teon kauheus kohottaa teidät
ylenkatsetta ylemmäksi, ja siinä syy minun suorapuheisuuteeni.
Tahdoin, että oivaltaisitte, millainen mestari olin taiteessani,
tahdoin pakottaa teidät tunnustamaan, että ainakin olen omaperäinen
halpamaisuudessani, tahdoin teidän käsityksessänne saada sijani
suurten heittiöiden tasolla ja sitten huudahtaa: _Vivat Mascarillus,
turbum imperator!_ No, hei! herra filosofi, kuorona: _Vivat
Mascarillus, turbum imperator!_[132]

(Ja sitten hän rupesi esittämään peräti omituista fuugantapaista
laulua. Sävel oli milloin vakava ja kerrassaan juhlallinen, milloin
kepeä ja ilakoiva; toisin hetkin hän jäljitteli bassoa, toisin taas
jotakin ylempää ääntä; käsivarsillaan ja kaulaansa kurottamalla hän
osoitti minulle pitennettyjen sävelten paikat, ja esitti, sävelsi
itselleen ylistyslaulun, josta näkyi, että hän oli parempi hyvän
musiikin kuin hyvien tapojen tuntija. Minä taas en tiennyt, pitikö
minun jäädä paikoilleni vai lähteä tieheni, nauraa vai suuttua.
Jäin paikoilleni, aikoen siirtää keskustelun muulle alalle,
karkoittaakseni mielestäni kauhun, joka sen täytti. Minulle alkoi
käydä sietämättömäksi miehen läsnäolo, joka pohti kauheata tekoa,
inhoittavaa konnantyötä niinkuin maalaustaiteen tahi runouden tuntija
tarkastelee hienon taideteoksen kauneuksia, tahi niinkuin moralisti
tahi historioitsija huomauttaa ja tehostaa jonkin sankariteon
yksityiskohtia. Vastoin tahtoani kävin synkän näköiseksi; hän huomasi
sen ja sanoi minulle:)

Mikä teitä vaivaa? Voitteko pahoin?

Minä. Hiukan, mutta kyllä se menee ohi.

Hän. Te näytätte huolestuneelta, niinkuin mies, jota vaivaa jokin
ahdistava ajatus.

Minä. Niin onkin asia...

(Oltuamme kumpikin vaiti hetkisen, jonka kuluessa hän käveli
edestakaisin vihellellen ja laulellen, sanoin hänelle, johtaakseni
hänen ajatuksensa jälleen hänen taiteellisiin lahjoihinsa:) Mitä te
nykyään hommaatte?

Hän. En mitään.

Minä. Sellainen on hyvin väsyttävää.

Hän. Olin jo ennestään kyllin tuhma; olen nyt ollut kuuntelemassa
tuota Duni'n[133] ja muiden nuorten säveltäjäimme musiikkia, ja se
typerrytti minut aivan kokonaan.

Minä. Hyväksyttekö siis tuon suunnan?

Hän. Se on tietty.

Minä. Ja ovatko nuo uudet laulut mielestänne kauniita?

Hän. Kauniita? Jumaliste, sen takaan! Mikä mainio lausutus niissä
vallitsee, mikä tosi tunne, mikä ilmeikkyys!

Minä. Kaikella mukailevalla taiteella on esikuvansa luonnossa. Mikä
on säveltaiteilijan esikuva hänen luodessaan laulua?

Hän. Miksette ota asiaa korkeammalta kannalta? Mitä on laulu?

Minä. Tunnustan teille, että tämä kysymys on minulle ylivoimainen.
Sellaisiahan me kaikki olemme: meillä on muistissamme vain sanoja,
jotka luulemme ymmärtävämme, sentähden että usein niitä käytämme ja
oikeinkin sovellutamme; meillä on tajunnassamme vain epätäsmällisiä
käsitteitä. Kun lausun sanan _laulu_, niin minulla ei ole selvempää
käsitettä kuin teillä ja useimmilla kaltaisillanne, kun he sanovat:
_maine, moite, kunnia, pahe, hyve, häveliäisyys, säädyllisyys, häpeä,
naurettavuus_.

Hän. Laulu on taiteen keksimään tahi, jos niin tahdotte, luonnon
neuvomaan asteikkoon kuuluvilla, joko ihmisäänen tahi soittimen
muodostamilla sävelillä aikaansaatu luonnon tahi intohimon äänien
jäljitelmä; ja näettehän, että jos muutettaisiin tässä määritelmässä
muutettavat kohdat, se soveltuisi täsmälleen myös maalaus-, puhe-,
veisto- ja runoustaiteeseen. Siirtyäksemme nyt kysymykseenne: mikä
on säveltaiteilijan tahi laulun esikuva? -- se on sanonta, jos
esikuva on elollinen ja ajatteleva, se on itse ääni, jos esikuva
on eloton. Tulee katsoa sanontaa ikäänkuin viivaksi ja laulua
ikäänkuin toiseksi viivaksi, joka kiemurtelisi edellisen päällä.
Kuta voimakkaampi ja todempi tuo sanonta -- laulun malli -- on, sitä
useammassa pisteessä siihen sopeutuva laulu sen leikkaa; kuta todempi
laulu on, sitä kauniimpi se on, ja sen ovat nuoret säveltäjämme
sangen hyvin oivaltaneet. Kun kuulee aarian: _Olen köyhä raukka
vainen_,[134] niin luulee kuulevansa saiturin valituksen; jos hän
ei laulaisi, vaan puhuisi, niin käyttäisi hän samoja äänen säveliä
uskoessaan maan huostaan kultansa ja sanoessaan sille: _Oi maa,
sinä aarteeni saat!_[135] Ja tuo pikku tyttö, joka tuntee sydämensä
pamppailevan, joka punastuu, käy levottomaksi ja rukoilee armollista
herraa päästämään hänet, puhuisiko hän toisin? Näissä teoksissa
esiintyy kaikenlaisia luonteita, äärettömän monenlaista sanontaa;
se on suurenmoista, vakuutan teille. Menkää, menkää kuulemaan tuota
kappaletta[136], jossa nuori mies kuolemansa tunnossa huudahtaa:
_Jo raukee sydämein!_ Kuunnelkaa laulua, kuunnelkaa orkesteria,
ja sanokaa minulle sitten, mitä eroa on kuolevan todellisten
äänenvivahdusten ja tämän laulun sävelasun välillä; saatte nähdä,
eikö sävelen viiva satu täydelleen yhteen sanonnan viivan kanssa.
En puhu teille rytmistä, joka on vielä yksi laulun edellytyksiä;
tyydyn puhumaan sisällyksen ilmaisutavasta; eikä mikään ole niin
ilmeisesti totta kuin seuraavat sanat, jotka olen jossakin lukenut:
_Musices seminarium accentus_,[137] rytmi on melodian taimitarha.
Päättäkää siitä, kuinka vaikeata ja kuinka tärkeätä on osata hyvin
säveltää resitatiivi. Ei ole sitä kaunista säveltä, josta ei voisi
tehdä kaunista resitatiivia, eikä sitä kaunista resitatiivia, josta
taitava mies ei osaisi tehdä kaunista säveltä. En tahtoisi väittää,
että se, joka esittää hyvin resitatiivin, myöskin laulaa hyvin, mutta
kummastelisin, jos se, joka laulaa hyvin, ei osaisi hyvin esittää
resitatiivia. Ja uskokaa kaikki mitä tässä teille sanon, sillä se on
totta.

Minä. Tahtoisin varsin mielelläni uskoa teitä, ellei erästä pientä
vaikeutta olisi minua estämässä.

Hän. Ja se pieni vaikeus...?

Minä. Se on siinä, että jos tuo musiikki on ylevää, niin täytyy
jumalaisen Lulli'n, Campran,[138] Destouchesin,[139] Mouretin[140] ja
vieläpä -- meidän kesken sanoen -- rakkaan setännekin musiikin olla
hiukan matalaa.

Hän (lähestyen korvaani). En tahtoisi, että kuullaan, mitä sanon,
sillä täällä on paljon ihmisiä, jotka tuntevat minut. Niinhän se
onkin. Eipä sillä, että välittäisin rakkaasta sedästä, -- olkoon
nyt menneeksi tuo teidän "rakas" -- hän on kova kuin kivi; vaikka
hän näkisi kieleni venyvän janosta kyynärän pituiseksi, niin hän
ei antaisi minulle lasillista vettä; mutta turhaan hän kirjoittaa
oktaaveissa ja septimeissä: _ho, ho_; hi, hi; ty, ty; tytytytyy,
saakelinmoista meteliä pitäen; ne, jotka alkavat ymmärtää asian
eivätkä enää pidä kissannaukujaisia musiikkina, eivät ikinä mokomaan
tyydy. Pitäisi poliisiasetuksella kieltää jokaista, arvoon ja
säätyyn katsomatta, esityttämästä Pergolesi'n[141] _Stabat'ia_. Tuo
_Stabat_, se pitäisi poltattaa pyövelillä. Toden totta, nuo kirotut
_bouffon'it_[142] ovat _Palvelijatar-valtijattarellaan_[143] ja
_Tracollo'llaan_[144] antaneet meille aika potkun peräpuoleen. Ennen
aikaan teoksia sellaisia kuin _Tankred, Isse, Hienosteleva Eurooppa,
Intia, Kastor, Lyyrilliset lahjat_[145] esitettiin neljä, viisi,
kuusi kuukautta yhteen menoon; _Armidan_[146] esityksistä ei tahtonut
loppua tullakaan. Nyt kaikki tuollaiset menevät nurin päällekkäin
kuin korttisotamiehet. Ja siksipä Rebel ja Francoeur[147] syytävätkin
tulta ja tulikiveä. He sanovat, että kaikki on hukassa, että he ovat
perikadon partaalla, ja että, jos vielä kauemmin suvaitaan tuota
laulavaa markkina-roskajoukkoa,[148] kansallinen musiikki menee päin
hiiteen, ja umpikujan[149] Kuninkaallinen Akatemia saa sulkea ovensa.
Siinä on kyllä jotakin perää. Noilla vanhoilla juropäillä, jotka jo
kolme-, neljäkymmentä vuotta ovat kokoontuneet sinne joka perjantai,
ei ole enää hauskaa, niinkuin ennen vanhaan; heidän on ikävä olla ja
he haukottelevat, tietämättä oikein miksi; he kysyvät sitä itseltään,
eivätkä osaa vastata. Mikseivät kysy minulta? Duni'n ennustus käy
toteen, ja jos asiat menevät nykyistä menoaan, niin panenpa pääni
pantiksi, että neljän viiden vuoden kuluttua siitä kun _Malliinsa
rakastunut maalari_[150] sävellettiin, ei ole enää ristin sielua
jälellä tuossa kuulussa umpikujassa. Nuo kelpo ihmiset, he ovat
hyljänneet omat symfoniansa, soitellakseen italialaisia symfonioja.
He ovat luulleet voivansa totuttaa korvansa näihin jälkimmäisiin,
haittaamatta laulumusiikkiansa, ikäänkuin symfonia ei olisi
laululle -- lukuunottamatta pientä, soittimen sävelalan ja sormien
liikkuvaisuuden aiheuttamaa vallattomuutta -- samaa mitä laulu
on todelliselle sanonnalle, ikäänkuin viulu ei matkisi laulajaa,
josta taasen kerran, kun vaikea astuu kauniin sijalle, tulee
viulun matkija. Ensimmäinen, joka soitti Locatelli'n sävellyksiä,
oli uuden musiikin apostoli. Johan nyt! Älkäähän joutavia! Meitä
totutetaan mukailemaan intohimon ääntä tahi luonnon ilmiöitä
laululla ja äänellä, soittimella, sillä siinä on musiikin esitysaihe
kaikessa laajuudessaan; säilyyköhän meissä silloin mielenkiinto
lentokohtauksiin, raketteihin, juhlakomeuksiin, riemusaattoihin,
voittoihin? Tokkohan siitä mitään tulee? He ovat luulotelleet, että
itkisivät tahi nauraisivat katsellessaan murhe- tahi huvinäytelmän
kohtauksia sävelasuun puettuina, että heidän korviinsa kaiuteltaisiin
raivon, vihan, mustasukkaisuuden säveliä, rakkauden väärentämättömiä
valituksia, italialaisen tahi ranskalaisen teatterin ivaa ja
leikinlaskua, ja että he sittenkin edelleenkin voisivat ihailla
_Ragonde'a_[151] tahi _Platée'ta_[152] (hui, hai, kylläpä kai!). He
ovat luulotelleet, että vaikka he alituisesti saivat kokea, kuinka
helposti, notkeasti ja pehmeästi italiankielen sointuisuus, sen
prosodia, ellipsit ja inversionit taipuvat laulun taiteellisuuteen,
liikkuvaisuuteen, ilmeikkyyteen, käänteisiin ja rytmilliseen arvoon,
he eivät sittenkään huomaisi, kuinka raskasta, soinnutonta, kankeata,
kömpelöä, pedanttimaista ja yksitoikkoista heidän oma kielensä on.
Niinpä niin, he ovat uskotelleet itselleen, että kun he ensin ovat
kyynelin yhtyneet poikansa kuolemaa surevan äidin itkuun, tahi kun
murhaa vaativan tyrannin käsky on heitä pöyristyttänyt, heihin
sitten ei vaikuttaisi ikävystyttävästi heidän taikanäytelmänsä,
heidän mauton mytologiansa, heidän äitelät pikku madrigalinsa,
jotka todistavat yhtä paljon runoilijan huonoa aistia kuin siihen
tyytyvän taiteen viheliäisyyttä. Nuo hyvät ihmiset! Niin ei ole, eikä
voi olla laita. Todella, hyvällä ja kauniilla on oikeutensa; niitä
vastustellaan, mutta lopulta niitä ihaillaan; mikä ei ole niitten
leimalla merkittyä, sitä ihaillaan jonkin aikaa, mutta lopulta
sille haukotellaan. Haukotelkaa siis, hyvät herrat, haukotelkaa
mielin määrin, älkää kursailko! Verkalleen lähestyy luonnon ja minun
kolminaisuuteni valtakunta, kolminaisuuteni, jota helvetin portit
eivät ikänä voi voittaa: tosi, joka on isä, ja joka synnyttää hyvän,
joka on poika, josta käy ulos kaunis, joka on pyhä henki. Vieras
jumala asettuu vaatimattomasti alttarille maan epäjumalan rinnalle;
vähitellen se siinä lujittaa asemansa; eräänä kauniina päivänä se
työntää kyynärpäällään toveriansa, ja roiskis! epäjumala makaa
maassa. Juuri siten kerrotaan jesuiittien juurruttaneen kristinuskon
Kiinaan ja Intiaan, ja sanokoot nämä jansenistit mitä tahansa, tuo
poliittinen menetelmä, joka saavuttaa päämaalinsa melutta, verta
vuodattamatta, marttyyreitta, repimättä hiustukkoakaan kenenkään
päästä, on minusta paras.

Minä. Melkein kaikessa, mitä nyt olette sanonut, on järkeä.

Hän. Järkeä! Sitä parempi! Vieköön minut hitto, jos sitä tavoittelen.
Se menee mihin suuntaan sitä työntää. Olen kuin umpikujan
soittoniekat, kun setäni ensin esiintyi. Jos osaan oikeaan, niin hyvä
on. Puhuuhan sydenpolttajan renkikin aina ammatistaan paremmin kuin
kokonainen akatemia ja kaikki maailman Duhamelit.[153]


(Ja sitten alkaa hän kävellä edes takaisin, hyräillen kurkustaan
muutamia aarioita oopperoista _Narrien saari, Malliinsa rakastunut
maalari, Hevosenkengittäjä, Anojatar_, ja silloin tällöin hän
huudahti, kohottaen kätensä ja katseensa taivasta kohti:) Onko
tuo kaunista? Herran tähden! Onko tuo kaunista? Kuinka saattaa
kukaan, jolla on pari korvia päässä, tehdä moisen kysymyksen? Hän
alkoi haltioitua ja laulaa aivan hiljaa, hän korotti ääntään kuta
enemmän hän kiihtyi; tulivat sitten lisäksi eleet, kasvojen irveet
ja ruumiin väännähdykset, ja minä sanoin itsekseni: "Kas niin, nyt
hän kohta on suunniltaan, ja jokin uusi kohtaus on tulossa." Ja
aivan oikein; hän puhkeaa äkkiä ääneen laulamaan: "_Olen onneton
raukka vainen... Teidän armonne, antakaa mun mennä... Oi maa, sinä
aarteeni saat, se talleta, -- henkeni, mun elämäin! Oi maa!... Kas
tässä pikku ystäväin, kas tässä ystäväin! Aspettar si non venire...
A Zerbina penserete ... sempre in contrasti con te sista_"...[154]
Hän kasasi ja sekoitti yhteen kolmisenkymmentä aariaa, italialaisia,
ranskalaisia, traagillisia, koomillisia, kaikenluonteisia. Milloin
hän matalalla bassoäänellä laskeutui aina manalaan asti, milloin taas
kiristäen kurkkuaan ja matkien falsettiääntä halkoi vihlovan kimeillä
sävelillä yläilmoja, jäljitellen käynnillään, ryhdillään, eleillään
erilaisia laulavia henkilöitä, vuoroin raivostuen, lauhtuen, käskevän
näköisenä, ivallisesti nauraen. Tässä hän on nuori tyttö, joka itkee,
ja hän esittää kaikki sen keimailut; tuolla hän on pappi, kuningas,
tyranni; hän uhkaa, käskee, kiivastuu; hän on orja, hän tottelee,
rauhoittuu, on suruissaan, valittaa, nauraa; ei koskaan hän hairahdu
poikkeamaan oikeasta äänestä, tahdista, sanojen ajatuksesta tahi
sävelen luonteensävystä. Kaikki shakinpelaajat olivat lähteneet
pelilautojensa äärestä ja kokoontuneet hänen ympärilleen; kahvilan
ikkunain ääret olivat täynnä ohikulkijoita, jotka olivat pysähtyneet
melun kuullessaan. Katto oli repeämäisillään naurunremahduksista.
Hän ei huomaa mitään, hän jatkaa mielenhoureen valtaamana,
hurmiotilassa, joka on niin lähellä mielenvikaa, ettei ole varmaa,
tointuuko hän siitä, eikö täydy heittää häntä ajurin rattaille ja
viedä suoraan hulluinhuoneeseen, hänen laulaessaan jotakin palasta
Jomelli'n[155] valituslauluista. Hän toisti uskomattoman tarkoin,
sattuvasti ja hartaasti jokaisen kappaleen kauneimmat kohdat; tuon
kauniin obligaatti-resitatiivin, jossa profeetta kuvailee Jerusalemin
hävitystä, hän esitti vuodattaen kyyneltulvan, joka sai aikaan, ettei
yksikään silmä jäänyt kuivaksi. Siitä ei puuttunut mitään, ei laulun
hienoa taiteellisuutta, ei tunteen voimaa eikä tuskaa. Hän korosti
erityisesti ne kohdat, joissa säveltäjä varsinkin oli osoittautunut
suureksi mestariksi. Jos hän joskus heitti kesken lauluosan, ryhtyi
hän esittämään soitinten osaa, jonka hän taas äkkiä jätti, palaten
lauluääneen, kietoen osat toisiinsa siten, että kokonaisuuden
liitokset ja yhteys pysyivät ehjinä, tenhoten mielemme ja pitäen
sen yhäti kiinni omituisimmassa tilassa mitä koskaan olen kokenut.
Ihailinko häntä? Ihailin kyllä. Säälinkö häntä? Säälin kyllä. Mutta
jotakin vähän naurettavaa oli sulautunut näihin tunteisiin, ja se
samensi niiden puhtauden.

Mutta olisittepa purskahtaneet nauramaan, nähdessänne miten hän
jäljitteli eri soittimia. Posket pöhöllään ja pullollaan hän
esitti rämeällä ja tummalla äänellä torvia ja fagotteja; ooboeta
varten hän käytti räikeää ja nenäsointuista ääntä; kielisoittimia
varten, joiden säveliä hän pyrki niin lähelle kuin mahdollista, hän
kiidätti ääntään uskomattoman nopeasti ylös ja alas; viheltämällä
hän matki piccolohuiluja, kuhertelemalla poikittaishuiluja, huutaen,
laulaen, rimpuillen kuin vimmattu, yksin näytellen tanssijoita,
tanssijattaria, laulajia, laulajattaria, kokonaista orkesteriä,
kokonaista oopperateatteria, ja jakautuen pariinkymmeneen
eri tehtävään, juosten, pysähtyen riivatun näköisenä, silmät
säkenöiden, vaahdossa suin. Oli näännyttävän kuuma, ja hiki, jota
vuoti pitkin hänen otsansa ryppyjä ja poskiaan, sekaantui hänen
tukkansa hiusjauheeseen, valui virtanaan ja piirsi juovia nutun
rintapielille. Mitä kaikkea näinkään hänen tekevän! Hän itki, hän
nauroi, hän huokaili, hän loi ympärilleen helliä tahi levollisia
tahi raivostuneita katseita; hän oli tuskasta pyörtyvä nainen,
hän oli kokonaan epätoivonsa valtaan vaipunut onneton; maasta
kohoava temppeli; hän kuvasi lintuja, jotka vaikenevat auringon
laskiessa, vesiä, jotka joko solisevat yksinäisessä ja vehmaassa
paikassa tahi syöksyvät tulvavirtana ylhäältä vuorilta, rajuilmaa,
myrskyä, hukkuvien valituksia yhtyneinä tuulen vinkumiseen ja
ukkosen jyrinään, yötä ja sen pimeyttä, siimestä ja hiljaisuutta,
sillä hiljaisuuttakin saattaa kuvata sävelillä. Hän oli kokonaan
suunniltansa.
**
(Nääntyneenä väsymyksestä, niinkuin sikeästä unesta tahi pitkällisestä
hajamielisyydestä heräävä mies, hän jäi liikkumattomaksi,
typertyneenä, ällistyneenä; hän katsahteli ympärilleen kuin
eksynyt, joka koettaa tuntea paikan, missä on; hän odotti voimiensa
palaamista ja tointumistaan; hän pyyhki koneellisesti otsaansa. Kuten
henkilö, joka herätessään näkisi vuoteensa ympärillä suuren joukon
ihmisiä ja olisi kokonaan unohtanut tahi täydellisesti tiedoton
siitä, mitä on tehnyt, hän huudahtaa aluksi:) No, hyvät herrat,
mitä on tapahtunut?... Miksi nauratte? Miksi hämmästelette? Mitä
nyt?... (Sitten hän lisäsi:) Kas sitä sopii sanoa musiikiksi ja
musiikkitaiteilijaksi! Silti, hyvät herrat, ei pidä halveksia eräitä
Lulli'n aarioita. Sävellettäköön paremmin tuo kohtaus: _Minä aamua
vuotan_...[156] muuttamatta sanoja; koettakoon ken hyvänsä. Ei sovi
halveksia eräitä Campran kappaleita, setäni viulusävelmiä, hänen
gavottejaan, hänen sotilas-, pappi-, uhrisaattomarssejaan: _Valjut
soihdut, syttä synkempi yö... Sa unohdus jumala Tartaron_...[157]
(Tässä hän paisutti ääntään, tuki voimakkaasti sen säveliä;
naapurit asettuivat ikkunoihin kuuntelemaan, me pistimme sormet
korviimme. Hän jatkoi:) Tässä tarvitaan, näettekös, keuhkoja,
suurta ääntä, runsaasti ilmaa. Mutta ennen pitkää on Maarian
taivaaseenastumisjuhla, paasto ja loppiainen ovat menneet. He eivät
vielä tiedä, mitä pitää säveltää, eivätkä siis myöskään, mikä sopii
musiikkitaiteilijalle. Lyyrillinen runous ei vielä ole syntynyt;
mutta he pääsevät siihen kuuntelemalla ahkerasti Pergolesi'a,
Saksilaista,[158] Terradegliasia,[159] Traettaa[160] ynnä muita;
lukemalla ahkerasti Metastasiota[161] täytyy heidän päästä siihen.

Minä. Mitä! Eivätkö Quinault, Lamotte ja Fontenelle[162] ole siinä
osanneet mitään saada aikaan?

Hän. Eivät mitään uudelle tyylille kelvollista. Heidän herttaisissa
runoissaan ei kaikkiaan ole kuutta peräkkäistä säettä, jotka voisi
säveltää. Ne ovat älykkäitä ajatelmia, kepeitä, helliä ja hienoja
madrigaaleja. Mutta huomataksenne, ettei niistä ole mitään apua
meidän taiteellemme, joka on intohimoisinta kaikista, Demostheneenkin
taide mukaan luettuna, lausuttakaa itsellenne noita runoja; ne
tuntuvat teistä kylmiltä, raukeilta, yksitoikkoisilta, sillä niissä
ei ole mitään, mikä voisi olla esikuvana laululle. Yhtä kernaasti
ottaisin säveltääkseni La Rochefoucauldin[163] _Maksimit_ tahi
Pascalin[164] _Mietteet_. Intohimon eläimellisen huudon tulee määrätä
se viiva, joka meille soveltuu; sen ilmausten tulee ahtautua taajaan
koolle, lauseen tulee olla lyhyt, sen ajatuksen katkonainen, häilyvä;
säveltäjän tulee voida vapaasti käyttää sitä kokonaisuudessaan ja
jokaista sen osaa, jättää siitä pois sana tahi toistaa se, lisätä
siihen sellainen, jota hän kaipaa, muovailla ja käännellä sitä kuin
polyyppia, turmelematta sitä; kaikki tämä tekee lyyrillisen runouden
ranskankielessä paljon vaikeammaksi kuin käännettyjä sanajärjestyksiä
sallivissa kielissä, jotka itsestään tarjoavat kaikki nämä edut...
_Barbare, cruel, plonge ton poignard dans mon sein; me voilà prête
à recevoir le coup fatal; frappe, ose... Ah! je languis, ja
meurs ... un feu secret s'allume dans mes sens. Cruel Amour, que
veux-tu de moi?... Laisse-moi la douce paix dont j'ai joui ... rends-moi
la raison..._[165] Intohimojen tulee olla voimakkaita, säveltäjän ja
lyyrillisen runoilijan tunneherkkyyden tulee olla äärimmäistä. Aaria
on melkein aina kohtauksen loppuna. Me tarvitsemme huudahduksia,
interjektioneja, katkaisuja, keskeytyksiä, myöntöjä, kieltoja; me
kutsumme, rukoilemme, huudamme, huokailemme, itkemme ja nauramme
täydestä sydämestämme. Ei mitään sukkeluuksia, ei kompasanoja,
ei tuollaisia hienoja ajatuksia; sellaiset ovat liian kaukana
yksinkertaisesta luonnosta. Älkääkä luulko, että teatterinäyttelijäin
näytteleminen ja heidän lausuntansa voi olla meille esikuvana.
Hyi hitto! Me tarvitsemme tarmokkaampaa, vähemmin teennäistä,
todellisuustuntuisempaa; yksinkertaiset puhelut, intohimon tavalliset
äänet ovat meille sitä välttämättömämpiä, kuta yksitoikkoisempaa
kieli on, kuta enemmän siltä puuttuu voimakohtia; eläimen tahi
intohimoisen ihmisen huuto antaa heidän kielelleen sellaisia.

(Hänen näin haastellessaan minulle oli meitä ympäröivä väkijoukko
vetäytynyt pois, se kun ei kuullut mitään tahi välitti vähän siitä
mitä hän sanoi, sillä yleensä lapsi kuten mieskin ja mies kuten
lapsikin mieluummin hakee huvia kuin kartuttaa tietojaan; kukin
oli pelinsä ääressä, ja me olimme jääneet kahdenkesken nurkkaamme.
Istuen penkillä, pää nojaten seinää vasten, käsivarret riippuen
hervottomina, silmät puoliummessa, hän sanoi minulle:) En tiedä mikä
minun on; kun tulin tänne, olin reipas ja pirteä, nyt olen kuin
ruhjottu, murtunut, niinkuin olisin kävellyt kymmenen penikulmaa; se
tuli yhtäkkiä.

Minä. Tahdotteko jotakin virvoketta?

Hän. Kernaasti. Kurkkuni tuntuu käheältä, voimani ovat lopussa ja
rintaani vähän kivistää. Sellaista sattuu minulle melkein joka päivä,
enkä tiedä miksi.

Minä. Mitä haluatte nauttia?

Hän. Mitä vain suvaitsette; en ole vaativainen; puute on opettanut
minut tyytymään mihin tahansa.

(Meille tuotiin olutta, limonaatia; hän täyttää suuren lasin ja
tyhjentää sen pari kolme kertaa; sitten, niinkuin ainakin virkistynyt
ihminen, hän rykäisee kovasti, ryhdistäiksen ja jatkaa:)

Mutta eikö teistä, herra filosofi, ole perin outoa ja kummaa, että
muukalainen, italialainen, tuollainen Duni, tulee opettamaan meitä
antamaan pontta musiikillemme ja taivuttamaan laulumme kaikkiin
rytmi- ja tahtilajeihin, kaikkiin sävelväleihin, kaikenlaiseen
lausutukseen, loukkaamatta runousoppimme vaatimuksia? Eihän
se kumminkaan ollut mitään ylivoimaisen vaikeata. Ken tahansa
oli kuunnellut kerjäläistä, joka pyysi häneltä almua kadulla,
vihanpuuskan valtaamaa miestä, mustasukkaista ja vimmattua
naista, epätoivoista rakastajaa, imartelijaa, niin, imartelijaa,
joka pehmentää puheensa sävyä, laususkellen verkalleen tavujansa
mesimakealla äänellä, -- sanalla sanoen mitä hyvänsä intohimoa,
joka voimallaan ansaitsee olla säveltäjän kuvattavana, sen olisi
pitänyt huomata kaksi seikkaa: ensiksikin, että pitkillä tahi
lyhyillä tavuilla ei ole mitään määrättyä kestoa, ei edes määrättyä
kestojensa välistä suhdetta; että intohimo pitelee prosodiaa
melkein mielivaltaisesti, että se astuu mitä suurimmat sävelvälit,
ja että ihminen, joka tuimimmassa tuskassaan huudahtaa: _Voi minua
onnetonta!_ nostaa huudahdustavun kaikkein korkeimpaan ja kimeimpään
säveleeseen ja laskee toiset römeimpään ja matalimpaan, harpaten
oktaavin tahi vielä suuremmankin sävelvälin ja antaen kullekin
intohimolle sen keston, mikä sävelen luonteenpiirteelle soveltuu,
loukkaamatta korvaa, pitkän tahi lyhyen tavun pysymättä yhtä pitkänä
tahi lyhyenä kuin levollisessa puheessa. Minkä matkan olemmekaan
kulkeneet niistä ajoista lukien, jolloin Armide oopperan välikohta,
tuo: _Renaudin voittaja, jos ken se voi olla_ ja tuo aaria:
_Totelkaamme harkkimatta_ oopperasta _Loistoisa Intia_ mainittiin
musikaalisen lausutuksen ihmesaavutuksina! Nykyään nuo ihmeet panevat
minut kohauttamaan säälivästi olkapäitäni, jos taide menee tätä
vauhtia eteenpäin, niin en tiedä mihin se lopulta päätyy. Sillävälin,
ottakaamme kulaus!

(Hän otti niitä pari kolme, tietämättä mitä teki. Hän olisi
juonut itsensä hukuksiin, niinkuin hän oli uuvuttanut itsensä,
huomaamattansa, jollen olisi siirtänyt syrjään pulloa, jota hän
hajamielisenä etsiskeli. Silloin sanoin hänelle:)

Minä. Miten on mahdollista, että te, jolla säveltaiteen kauneuksiin
nähden on niin hieno vaisto, niin herkkä tunto, olette niin sokea
siveellisessä suhteessa, niin kylmä hyveen viehätyksille?

Hän. Se tulee siitä, että jälkimäisiä varten ilmeisesti on olemassa
aistin, joka minulta puuttuu, hermo, jota minulle ei ole annettu,
höllällään riippuva kieli, jota on turha näpätä ja joka ei väräjä;
tahi kenties siitä, että aina olen elänyt hyvien säveltaiteilijain ja
pahojen ihmisten parissa, joten korvani on kehittynyt hyvin hienoksi,
mutta sydämeni tullut kuuroksi. Ja sitten kai siinä oli jotakin
sukuvikaa. Isäni veri ja setäni veri on samaa verta. Minun vereni on
samaa kuin isäni veri. Isänveren alkuhiukkanen oli kova ja tylsä, ja
tuo kirottu alkuhiukkanen on tehnyt kaiken muun itsensä kaltaiseksi.

Minä. Rakastatteko lastanne?

Hän. Rakastanko tuota pikku villiä? Olen häneen aivan hullaantunut.

Minä. Ettekö aio vakavasti koettaa ehkäistä hänessä tuon kirotun
isänveren alkuhiukkasen vaikutusta?

Hän. Se olisi luullakseni hyvin turhaa työtä. Jos hänestä on määrä
tulla kelpo mies, niin en aio sitä estää; mutta jos tuo alkuhiukkanen
tahtoisi, että hänestä tulee isänsä kaltainen heittiö, niin se
vaiva, jonka olisin nähnyt tehdäkseni hänestä kunnon miehen, olisi
hänelle hyvin haitallista. Kun kasvatus alati vaikuttaisi eri
suuntaan kuin tuo alkuhiukkasen vietti, niin olisi ikäänkuin kaksi
vastakkaista voimaa häntä vetämässä, ja hän kulkisi kierona elämän
tiellä, niinkuin näen lukemattomia, jotka ovat yhtä saamattomia
hyvässä kuin pahassa. Juuri sellaisia me sanomme "mokomiksi", mikä
on peljättävin kaikista haukkumanimistä, sentähden että se osoittaa
keskinkertaisuutta ja äärimmäistä ylenkatsetta. Suuri heittiö on
suuri heittiö, mutta hän ei ole mokoma. Ennenkuin tuo isänveren
hiukkanen olisi päässyt voitolle ja vienyt hänet siihen täydelliseen
alennuksen tilaan, jossa minä olen, tarvitsisi se äärettömän paljon
aikaa; häneltä menisivät hänen parhaat vuotensa hukkaan. Nykyään en
siis puutu asiaan; annan hänen olla oloillaan, tarkastelen häntä. Hän
on jo herkkusuinen, liukasteleva, veijari, laiskuri, valehtelija;
pelkäänpä, että hän tulee sukuunsa.

Minä. Ja teette kai hänestäkin säveltaiteilijan, jotta yhtäläisyys
tulisi täydelliseksi?

Hän. Säveltaiteilijan! Säveltaiteilijan! Joskus katselen häntä
kiristäen hampaitani ja sanon: jos sinä milloinkaan oppisit tuntemaan
ainoankaan nuotin, niin luulenpa, että vääntäisin sinulta niskat
nurin.

Minä. Ja miksi niin, jos saan kysyä?

Hän. Siitä ei ole mitään hyötyä.

Minä. Siitä on kaikkea hyötyä.

Hän. Niin, kun on erinomaisen etevä; mutta kuka voi taata lapsensa,
että hänestä tulee erinomaisen etevä. Voi panna vetoa kymmenentuhatta
yhtä vastaan, että hänestä tulee vain minunlaiseni viheliäinen
viulunvinguttaja. Tiedättekö, että olisi ehkä helpompi löytää lapsi,
joka on kelvollinen hallitsemaan kuningaskuntaa -- josta tulee suuri
kuningas, -- kuin suuri viuluniekka?

Minä. Minusta näyttää, että miellyttävät taidot, vaikkapa vain
keskinkertaisetkin, vievät siveettömän, irstailuun ja ylellisyyteen
vajonneen kansan keskuudessa miestä nopeasti eteenpäin onnen
etsinnässä. Olen itse kuullut seuraavan keskustelun erään suojelijan
ja erään suojatin välillä. Tätä jälkimmäistä oli neuvottu kääntymään
edellisen, hyväntahtoisen miehen puoleen, joka voisi auttaa häntä.

-- Mitä te osaatte, herraseni?

-- Osaan jotenkuten matematiikkaa.

-- No niin, opettakaa sitten matematiikkaa; ryvetettyänne itseänne
kymmenen, kahdentoista vuoden ajan Pariisin kaduilla, on teillä ehkä
kolme-, neljäsataa frangia vuotuista korkoa koossa.

-- Olen opiskellut lakitiedettä ja perehtynyt lakiasioihin.

-- Jos Pufendorf[166] ja Grotius[167] tulisivat takaisin tähän
maailmaan, niin he kuolisivat nälkään johonkin portinpieleen.

-- Osaan sangen hyvin historiaa ja maantietoa.

-- Jos olisi vanhempia, jotka pitäisivät tärkeänä lastensa hyvää
kasvatusta, niin menestyksenne olisi taattu; mutta niitä ei ole.

-- Olen jokseenkin hyvä soittoniekka.

-- No miksi ette sanonut sitä heti ensiksi? Ja osoittaakseni teille,
mitä hyötyä tästä viimeksimainitusta taidosta saattaa olla, minulla
on tytär: tulkaa joka päivä kello puoli kahdeksasta yhdeksään; te
annatte hänelle tunteja, ja minä maksan teille kaksikymmentäviisi
louisdoria vuodessa; te syötte aamiaisen, päivällisen, välipalan
ja illallisen meillä; loput päivästänne on teidän omaanne; saatte
käyttää sen etunne mukaisesti.

Hän. Ja miten sen miehen sitten kävi?

Minä. Jos hän olisi ollut viisas, niin hänestä olisi tullut rikas
mies; sehän näyttää olevan teidän ainoa silmämääränne.

Hän. Aivan niin, kultaa, kultaa; kulta on kaikki kaikessa, ja kaikki
muu ilman kultaa ei ole mitään. Niinpä -- sen sijaan että ahtaisin
pojan päähän kauniita elämänohjeita, jotka hänen täytyisi unohtaa
uhalla että hänestä muutoin tulee kerjäläinen -- kun minulla on
kultakolikko, mitä minulle ei satu usein, asetun hänen eteensä, vedän
kolikon taskustani, näytän sitä hänelle ihaillen, kohotan katseeni
taivaaseen, suutelen kultarahaa hänen edessään; ja saadakseni hänet
vielä paremmin ymmärtämään tuon pyhän esineen tärkeyden, sopertelen
hänelle suullani ja näytän hänelle sormellani mitä kaikkea sillä
voi hankkia: kauniin puseron, sievän lakin, makean leivoksen;
sitten pistän kultarahan taskuuni, kävelen ylpeänä edestakaisin,
nostan nuttuni lievettä, lyön kädelläni taskuani, ja siten saan
hänet käsittämään, että juuri siellä olevasta kultarahasta tulee se
itseluottamus, jonka hän minussa huomaa.

Minä. Se on mitä parhain menettelytapa; mutta jos sattuisi, että hän,
syvästi vakuutettuna kultarahan arvosta, kerran...

Hän. Ymmärrän. Täytyy ummistaa silmänsä sellaiselle. Ei ole sitä
siveellisyysohjetta, jolla ei olisi haittapuoliansa. Pahimmassa
tapauksessa siitä on seurauksena kireä hetki, ja sitten on kaikki
lopussa.

Minä. Vielä noin uljaita ja viisaita mielipiteitä kuultuanikin
uskon edelleen, että olisi hyvä tehdä hänestä soittoniekka. Se on
tietääkseni paras keino päästä nopeasti ylhäisten piireihin, palvella
heidän paheitaan ja käyttää edukseen omiansa.

Hän. Totta kyllä, mutta minulla on nopeampaa ja varmempaa menestystä
lupaavia suunnitelmia. Ah! jospa hän yhtähyvin olisikin tyttö! Mutta
kun nyt ei voi tehdä mitä tahtoo, niin täytyy ottaa mitä annetaan,
käyttää sitä parhaansa mukaan edukseen, ja senvuoksi olla antamatta
typerästi -- kuten useimmat isät, jotka eivät voisi pahemmin
menetellä, vaikka tahallaan valmistaisivat lastensa perikatoa --
spartalaista kasvatusta lapselle, jonka on elettävä Pariisissa;
jos kasvatukseni on huono, niin se on kansani tapojen syy, eikä
minun. Vastatkoon niistä ken voi; minä tahdon, että poikani tulee
onnelliseksi eli -- mikä vetää yhteen -- kunnioitetuksi, rikkaaksi
tahi mahtavaksi. Tunnenpa jonkin verran mukavimpia teitä, jotka
vievät tähän päämaaliin, ja neuvon ne hänelle hyvissä ajoin. Jos te
minua moititte, te viisaat, niin suuri yleisö ja menestys antavat
minulle synninpäästön. Hän saa kultaa, sen sanon teille. Jos hänellä
on sitä paljon, niin häneltä ei puutu mitään, ei edes teidän
arvonantoanne ja kunnioitustanne.

Minä. Voisitte erehtyä.

Hän. Tahi hän tulee toimeen ilman niitä, niinkuin moni muu.

(Kaikessa tuossa oli paljon sellaista, mitä monikin ajattelee,
minkä mukaan hän käyttäytyy, mutta mitä ei lausuta julki. Siinäpä
itse asiassa onkin silmäänpistävin eroitus tuon miehen ja useimpien
meitä ympäröivien ihmisten välillä. Hän tunnusti paheet, jotka
hänellä oli, joita toisilla on, mutta hän ei ollut tekopyhä. Hän
ei ollut inhoittavampi eikä vähemmin inhoittava kuin he, hän oli
vain avomielisempi ja johdonmukaisempi ja joskus syvällisempi
turmeluksessaan. Vapisin ajatellessani, mitä hänen lapsestaan tulisi
moisen mestarin johdolla. Varmaa on, että hän, niin tarkalleen meidän
tapojemme mukaisia kasvatusperiaatteita soveltamalla, oli menevä
pitkälle, jollei häntä ennen aikojaan pysäytettäisi tielle.)

Hän. Oi, älkää peljätkö! Pääasia, päävaikeus, johon hyvän isän tulee
panna huomiota, ei ole antaa lapselleen paheita, joiden avulla
hän pääsee rikkaaksi, naurettavia puolia, jotka tekevät hänet
kallisarvoiseksi ylhäisille -- kaikkihan niin tekevät, jolleivät
järjestelmällisesti, kuten minä, niin ainakin esimerkillään ja
neuvollaan --, vaan osoittaa hänelle oikea kohtuullinen määrä, taito
pelastaa nahkansa häpeästä, ylenkatseesta ja lain kourista. Nämä ovat
epäsointuja yhteiskunnallisessa sopusoinnussa, jotka tulee osata
sijoittaa, valmistaa ja sulattaa. Ei mikään ole mehuttomampaa kuin
sarja sulavia sointuja; tarvitaan jotakin kirpeäntuntuista, jotakin
joka hajoittaa sädekimpun ja siroittaa eri suunnille sen säteet.

Minä. Hyvä, hyvä! Tuolla vertauksella johdatte ajatukseni
siveellisyydestä jälleen musiikkiin, josta olin vastoin tahtoani
syrjäytynyt, ja kiitän teitä siitä; sillä puhuakseni teille
suuni puhtaaksi, pidän teistä enemmän sävelniekkana kuin
siveellisyysfilosofina.

Hän. Olen kuitenkin peräti vähäarvoinen musiikin ja paljon etevämpi
siveellisyyden alalla.

Minä. Sitä epäilen; mutta vaikka niin olisikin, minä olen
yksinkertainen mies, ja teidän periaatteenne eivät ole minun.

Hän. Sitä pahempi teille. Ah! Olisipa minulla teidän kykynne!

Minä. Älkäämme puhuko minun kyvyistäni, vaan palatkaamme puhumaan
teidän kyvyistänne.

Hän. Osaisinpa minä lausua ajatukseni niinkuin te!... Mutta minä
puhun sen vietävänmoista sekamelskaa, puoliksi hienon maailman
miesten ja kirjailijain tyyliin, puoliksi torieukkojen tapaan.

Minä. Olen huono puhumaan; osaan vain sanoa totuuden, ja se, kuten
tiedätte, ei aina viehätä.

Hän. Minäpä en ahneile teidän kykyänne sanoakseni totuutta, vaan
päinvastoin ovelasti valehdellakseni. Jospa osaisin kirjoittaa,
tekaista kirjan, sommitella omistusrunon, saada tyhmyrin oikein
ihastumaan omiin ansioihinsa, liehitellä itseni naisien suosioon!

Minä. Kaiken tuon te osaatte tuhat kertaa paremmin kuin minä. En
olisi ansiokas edes oppilaaksenne.

Hän. Kuinka paljon hukkaan menneitä suuria ominaisuuksia, joiden
arvoa ette aavistakaan!

Minä. Saan niistä sen hinnan, jonka niille panen.

Hän. Jos niin olisi, niin ette pitäisi tuota karkeata nuttua, noita
harsokangas-liivejä, noita villasukkia, noita paksuja jalkineita, ja
vanhaa irtotukkaa.

Minä. Myönnän sen; täytyy olla sangen taitamaton, kun ei ole rikas,
vaikka pitää luvallisina kaikkia keinoja siksi tullakseen. Mutta
seikka on se, että on olemassa minunlaisiani ihmisiä, jotka eivät
katso rikkautta maailman suurimmaksi hyväksi, eriskummaisia ihmisiä.

Hän. Perin kummallista! Tuollainen mielensuunta ei ole synnynnäistä,
se on myöhemmin omaksuttua, sillä se ei ole luonnon mukaista.

Minä. Ihmisenkö luonnon?

Hän. Niin, ihmisen. Jokainen elollinen olento, ihminen mukaan
luettuna, tavoittelee hyvinvointiaan sen kustannuksella, josta
se riippuu, ja olen varma siitä, että jos antaisin pikku villini
kehittyä puhumatta hänelle mistään, tahtoisi hän olla uhkeasti
puettu, nauttia upeita aterioita, olla miesten pitämä, naisten
rakastama, ja kerätä omalle osalleen kaiken elämänonnen.

Minä. Jos tuo pikku villi jätettäisiin omiin hoteisiinsa, pysyisi
henkisesti yhtä heikkona kuin on, ja yhdistäisi kehtolapsen
järkivähäiseen kolmikymmenvuotiaan miehen rajut intohimot, niin hän
vääntäisi isältään niskat nurin ja makaisi äitinsä.

Hän. Se todistaa hyvän kasvatuksen välttämättömyyden. Ja kukapa
sitä on kieltänyt? Ja mikä on hyvä kasvatus, jollei se, joka vie
kaikenlaisiin nautintoihin vaaroitta ja haitoitta.

Minä. Onpa vähällä, etten ole yhtä mieltä kanssanne; mutta varokaamme
tarkemmin selittämästä kantaamme.

Hän. Minkätähden?

Minä. Koska pelkään, että yksimielisyytemme on vain näennäistä, ja
että jos kerran ryhdymme pohtimaan vältettäviä vaaroja ja haittoja,
emme enää ymmärtäisikään toisiamme.

Hän. Ja mitä se sitten tekee?

Minä. Älkäämme puhuko siitä, sanon minä. Mitä siitä tiedän, sitä
en voi teille opettaa, ja helpompi on teidän antaa minulle niitä
tietoja musiikista, joita minulta puuttuu, mutta teillä on. Rakas
soittoniekka, puhukaamme musiikista, ja sanokaa minulle, mistä se
tulee, että vaikka näin herkästi tunnette, niin helposti pidätte
muistissa ja esitätte kauneimmat kohdat suurten mestarien teoksista,
vaikka ne nostattavat teissä niin valtavan hurmauksen, ja te osaatte
tartuttaa sen muihin, ette kumminkaan itse ole luonut mitään
arvokasta.

Hän ei vastannut minulle, vaan alkoi sen sijaan kohautella päätänsä,
ja nostaen sormensa taivasta kohti huudahti: -- Ja aurinko, aurinko!
Kun luonto loi Leon,[168] Vinci'n,[169] Pergolesi'n, Duni'n, niin se
hymyili. Se kävi mahtipontisen ja vakavan näköiseksi muodostaessaan
rakkaan setäni, jota kymmenkunnan vuoden ajan on nimitetty suureksi
Rameauksi ja josta pian ei enää puhuta. Kun se töhersi kokoon hänen
veljensä pojan, niin se irvisti, ja sitten se irvisti vielä kerran...
(ja sanoessaan nämä sanat väänsi hän naamansa kaikenlaisiin
irveisiin: niissä ilmeni halveksimista, ylenkatsetta, ivaa; ja hän
näytti muokkailevan sormiensa välissä taikinapalasta ja hymyilevän
niille naurettaville muodoille, joita hän sille antoi; sen tehtyään
hän heitti tuon oudonnäköisen epäjumalankuvan kauas luotansa ja
sanoi:) Noin se minut loi ja heitti toisten mokomien ukkojen
joukkoon, joista toisilla oli kurttuinen möhömaha, lyhyt kaula,
suuret, päästä pullistuvat silmät, niin että he näyttivät joka hetki
voivan saada halvauksen; toiset olivat kierokaulaisia, vielä toiset
laihoja, vilhusilmäisiä, kyömynenäisiä. Kaikki alkoivat nauraa
pakahtuakseen minut nähdessään, ja minä panin käteni puuskaan ja
nauroin pakahtuakseni heidät nähdessäni, sillä narrit ja hupsut
pitävät toisiaan pilkkanansa, he etsivät toisiaan, he vetävät
toisiaan puoleensa. Jollen sinne tullessani olisi tavannut jo
valmiiksi keksittynä tuota sananlaskua, joka sanoo, että tyhmyrien
rahat ovat nerojen perintönä, niin olisin sen keksinyt. Tunsin,
että luonto oli pannut minun perintöosuuteni noiden rumien ukkojen
kukkaroon, ja minä keksin tuhansia keinoja saadakseni sen siepatuksi
taas itselleni.

Minä. Tunnen nuo keinot; te olette puhunut minulle niistä, ja olen
niitä suuresti ihaillut; mutta miksi ette niin monien keinojen
joukosta koettanut sitä, että olisitte luonut kauniin teoksen?

Hän. Tuo puhe on aivan samaa kuin erään salonkimiehen sana abbé
Leblancille. Abbé sanoi: "Markiisitar de Pompadour[170] ottaa
minut kädelleen ja kantaa aina Akatemian kynnykselle asti, siellä
hän vetää pois kätensä, minä putoan ja taitan molemmat sääreni."
Salonkimies vastasi hänelle: "No niin, abbé, täytyy nousta taas ja
puskea päällään ovi auki." Abbé tokaisi hänelle vastaan: "Sitähän
olen yrittänyt, ja tiedättekö, mitä siitä hyödyin? Kuhmun otsaani..."
(Tämän kaskun kerrottuaan alkoi mies kävellä pää painuksissa,
miettiväisen ja alakuloisen näköisenä; hän huokaili, hän itki, oli
lohduttoman surullinen, kohotti taivasta kohti kätensä ja katseensa,
takoi nyrkillään päätänsä, niin että otsa oli haljeta ja sormet
katketa, ja jatkoi:) Minusta tuntuu, että siellä sittenkin on
jotakin; mutta turhaan lyön ja ravistelen, sieltä ei lähde mitään...
(Sitten hän aikoi jälleen ravistella päätään ja takoa otsaansa kahta
kiivaammin, ja sanoi:) Joko siellä ei ole ketään, tahi et tahdota
vastata.

(Hetkisen kuluttua hän kävi ylpeän näköiseksi, nosti jälleen
päänsä, laski oikean kätensä sydämelleen, asteli edestakaisin ja
sanoi:) Minä tunnen, niin, minä tunnen... (Hän jäljitteli miestä,
joka kiivastuu, vihastuu, heltyy, käskee, rukoilee, ja piti
valmistamatta suuttumusta, sääliä, vihaa, rakkautta uhkuvia puheita;
hän hahmoitteli intohimojen luonteet hämmästyttävän hienosti ja
sattuvasti; sitten hän jatkoi.) Eiköhän se ole oikein? Kas nyt
se alkaa sujua! Sellaista se on, kun löytää kätilön, joka osaa
kiihoittaa ja jouduttaa polttoja ja saada lapsen lähtemään kohdusta.
Kun olen yksin, tartun kynään, tahdon kirjoittaa; pureskelen
kynsiäni, hankaan otsaani; nöyrin palvelijanne, hyvästi, jumala ei
ole saapuvilla; olin uskotellut itselleni, että olin nerokas; rivini
päähän päästyäni luen, että olen tyhmä, tyhmä, tyhmä. Mutta miten
olisikaan mahdollista saada tunteita, mielen ylennystä, ajatella,
kuvata voimakkaasti, kun seurustelee semmoisten ihmisten kanssa
kuin ne, joiden parissa minun täytyy olla elääkseni; miten se olisi
mahdollista keskellä sitä mitä itse puhuu ja mitä kuulee puhuttavan,
keskellä tämäntapaisien lorujen: "Tänään bulevardi on hurmaava.
Oletteko kuulleet pikku Marmottea?[171] Hän näyttelee ihastuttavasti.
Herra se ja se ajeli kauneimmalla harmaantäplikkäällä valjakolla mitä
kuvitella saattaa. Tuo kaunis rouva N.N. alkaa jo lakastua; sopiiko
nyt neljänkymmenenviiden vuoden vanhana pitää moista hiuslaitetta?
Nuori neiti se ja se on aivan yltä päältä timanteissa, jotka tuskin
maksavat hänelle mitään."

-- Tarkoitatte, että ne maksavat hänelle -- paljon.

-- Enpähän. -- Missä olette hänet nähnyt? -- Teatterissa, katsomassa
_Harlekiinin kadonnutta ja löytynyttä lasta_[172] Epätoivon kohtaus
näytettiin paremmin kuin koskaan ennen. Markkinakohtauksen ilveilijä
osaa räyhätä, mutta häneltä puuttuu hienoutta, henkevyyttä. Rouva X.
on synnyttänyt kaksi lasta yhtaikaa; kumpikin isä saa kai omansa...
Mokomat puheet, kun niitä saa toistaa ja kuulla toistettavan joka
päivä, luuletteko, että ne vaikuttavat innostavasti ja kannustavat
suuriin tekoihin?

Minä. En; parempi olisi sulkeutua ullakkokamariinsa, juoda vettä,
syödä kuivaa leipää ja tutkistella itseänsä.

Hän. Ehkä, mutta siihen ei minulla riitä rohkeutta. Ja sitäpaitsi,
uhratako onnensa epävarman menestyksen toivossa! Ja entäs nimi
sitten, jota kannan!... Olla nimeltään Rameau, se ei ole niinkään
mukavaa. Kykyjen laita ei ole sama kuin aateluuden, joka siirtyy
perintönä ja jonka tuottama loisto kasvaa siirtyessään isoisältä
isälle ja isältä pojalle ja pojalta pojanpojalle, vaikkei kantaisästä
siirtyisikään mitään ansioita jälkeläiseen; vanha runko haarautuu
suunnattomaksi tyhmyrien puuksi; mutta vähät siitä. Toisin on laita
kyvyn. Saavuttaakseen vaikka vain isänsä maineen, täytyy olla häntä
taitavampi, täytyy olla perinyt hänen lahjansa... Lahjat ovat minulta
jääneet saamatta, mutta ranteeni ovat norjistuneet, jousi liikkuu ja
kattila kiehuu; jos siitä ei lähde kunniaa, niin lähteepähän edes
lihalientä.

Minä. Teinä en pitäisi asiaa vielä lopullisesti ratkaistuna;
yrittäisin yhä.

Hän. Ja luuletteko, etten ole yrittänyt? En ollut vielä
viisitoistavuotias, kun ensi kerran sanoin itselleni: Mikä sinun
on?... Sinä haaveilet; ja mitä haaveilet? Että olisi hauska, jos
olisit tehnyt tahi vastedes tekisit jotakin, mikä panisi koko
maailman ihmettelemään... No niin, ei muuta kuin puhalla ja anna
sormien luistaa; ei muuta kuin pyöristä vähän nokan reunoja, niin on
ankka valmis. Vanhemmalla iällä toistin lapsuuteni sanat, vielä tänä
päivänä toistan ne, mutta seison yhä Memnonin-patsaan ääressä.

Minä. Mitä tarkoitatte Memnonin-patsaallanne?

Hän. Minusta se on selvää. Memnonin-patsaan ympärillä oli ääretön
joukko toisia patsaita, joihin auringonsäteet yhtälailla sattuivat,
mutta hänen oli ainoa, joka soi. Runoilija on Voltaire; ja kuka
vielä? Voltaire; entäs kolmas? Voltaire; entäs neljäs? Voltaire.
Säveltäjä on Rinaldo Capualainen,[173] Hasse, Pergolesi, Alberti,
Tartini,[174] Locatelli, Terradeglias, setäni, tuo pikku Duni, joka
kasvojensa ilmeeltä ja ulkonaiselta olennoltaan ei ole minkään
eteinen, mutta jolla on tunnetta, joka osaa laulaa ja ilmaista
tunteensa. Näihin harvoihin Memnoneihin verraten me muut emme ole
muuta kuin yhtä monta korvaparia, kukin keppinsä nenässä: siksipä
olemmekin köyhiä kuin kerjäläiset, niin siunatun köyhiä. Ah,
herra filosofi, köyhyys on jotakin hirvittävää! Näen sen istua
kyyröttämässä, suu ammollaan, saadakseen muutamia pisaroita jääkylmää
vettä, joita pirskahtelee danaidien tynnyristä.[175] En tiedä,
tekeekö se filosofin järjen terävämmäksi, mutta runoilijan pään se
tekee niin saakelin kylmäksi; ei ole hyvä laulaa tuon tynnyrin alla.
Mutta kiittäköön vielä onneaan se, joka siinä voi saada paikan!
Minulla oli siinä paikka, mutta en osannut siinä pysyä. Olin jo
kerran ennen tehnyt saman tuhmuuden. Olen matkustanut Böömissä,
Saksassa, Sveitsissä, Hollannissa, Flanderissa ja hiisi ties kuinka
kaukana.

Minä. Pohjattoman tynnyrin allako?

Hän. Pohjattoman tynnyrin alla. Se oli eräs rikas ja tuhlaileva
juutalainen, joka piti musiikista ja minun hupsutuksistani. Minä
soittelin mitä sattui, ja pidin ilveitäni; minulta ei puuttunut
mitään. Juutalaiseni oli mies, joka tunsi lakinsa ja noudatti sitä
jäykkänä kuin kanki, joskus ystävääkin kohtaan, aina muukalaista
kohtaan. Hän takertui erääseen rettelöön, joka minun täytyy kertoa
teille, sillä se on hauska.

Utrechtissa oli eräs ihastuttavan kaunis naikkonen. Tuota kristittyä
tyttöä teki juutalaisen mieli. Hän lähetti hänen luokseen parittajan
aika suurella vekselillä varustettuna. Omituinen tytönletukka
hylkäsi hänen tarjouksensa. Juutalainen oli siitä epätoivoissaan.
Parittaja sanoi hänelle: "Mitäs tuota nyt noin surette? Jos tahdotte
pitääksenne kauniin naisen, niin ei ole mikään sen helpompaa;
vieläpä saatte kauniimmankin kuin se on, jota ajatte takaa. Luovutan
teille oman vaimoni samasta hinnasta." Sanottu ja tehty. Parittaja
pitää vekselin, ja juutalainen menee hänen vaimonsa viereen. Tulee
vekselin lankeemispäivä; juutalainen protestauttaa sen ja väittää sen
vääräksi. Oikeusjuttu. Juutalainen tuumi: Ei ikinä tuo mies rohkene
sanoa, mistä hinnasta hän on saanut vekselini, ja minä en sitä maksa.
Oikeuden edessä hän kysyy parittajalta: "Keneltä olette saanut tuon
vekselin?" -- "Teiltä." -- "Lainaamaanne rahaako vastaan?" -- "En."
-- "Hankkimistanne kauppatavaroistako?" -- "En." -- "Tekemistänne
palveluksistako?" -- "En; mutta siitä ei olekaan puhe; se on minun
hallussani, te olette kirjoittanut siihen nimenne ja saatte sen
maksaa." "En ole kirjoittanut siihen nimeäni." -- "Olenko minä
siis väärentäjä?" -- "Te tahi joku toinen, jonka asiaa ajatte." --
"Minä olen raukkamainen, mutta te olette konna. Uskokaa pois, älkää
ahdistako minua äärimmäisiin asti, tahi minä kerron kaikki; häpäisen
itseni, mutta teidät perii hukka..." Juutalainen ei välittänyt
uhkauksesta, ja seuraavassa oikeuden istunnossa parittaja ilmaisi
koko asian. He saivat kumpikin nuhteita, ja juutalainen tuomittiin
maksamaan vekseli, jonka arvo käytettiin köyhien avustamiseen.
Silloin minä erosin hänestä; palasin tänne.

Mitä tehdä? Täytyi menehtyä kurjuuteen tahi ryhtyä johonkin.
Kaikenlaisia suunnitelmia liikkui aivoissani. Milloin aioin
seuraavana päivänä lähteä liittymään johonkin maaseudun
teatteriseurueeseen; kelpasinhan yhtä hyvin tahi huonosti
näyttelijäksi ja orkesterin jäseneksi. Seuraavana päivänä aioin
maalauttaa itselleni tuollaisen taulun, joka kiinnitetään tangon
nenään ja pystytetään kadun kulmaukseen ja jonka ääressä olisin
täyttä kurkkua huutanut: "Kas tässä on hänen syntymäkaupunkinsa, ja
tuossa hän sanoo jäähyväiset isälleen apteekkarille;[176] tuossa
hän saapuu pääkaupunkiin, etsimään setänsä asuntoa... Tuossa hän on
setänsä jalkain juuressa, joka ajaa hänet luotaan. Tuossa hän on
erään juutalaisen seuralaisena" j.n.e., j.n.e. Seuraavana aamuna
nousin lujasti päättäneenä yhtyä katulaulajiin. Siinä en olisi tehnyt
niinkään hullusti; olisimme menneet pitämään konserttia rakkaan
setäni ikkunain alla; se olisi pannut hänet pakahtumaan raivosta.
Mutta päätin toisin.

(Tässä hän pysähtyi, siirtyen asteittain viulua pitelevän, sen kieliä
kaikin voimin pingoittavan miehen asennosta köyhän raukan asentoon,
joka on aivan näännyksissä, voimattomana, jota hänen polvensa eivät
enää jaksa kantaa, joka kuolee siihen paikkaan, jollei hänelle
heitetä leipäpalasta; hän ilmaisi äärimmäisen hätänsä osoittamalla
sormellaan avonaista suutansa. Sitten hän jatkoi:) Tuo on
ymmärrettävää. Minulle heitettiin palanen; kolme neljä nälkiintynyttä
kun meitä oli, kiistelimme siitä keskenämme... Ja ajatelkaapa sitten
suurisuuntaisesti, luokaa jotakin kaunista moisessa kurjuudessa.

Minä. Se ei ole helppoa.

Hän. Aste asteelta jouduin vihdoin erääseen hyvään taloon;[177] olin
siellä kuin sokeri siirapissa. Nyt olen saanut sieltä lähtöpassit.
Täytyy kai taas vinguttaa viulunkieliä ja turvautua osoittamaan
sormellaan avonaista suutansa. Ei mitään pysyväistä tässä maailmassa;
kieppuvan onnenpyörän mukana tänään ylhäällä, huomenna alhaalla.
Kirotut olosuhteet johtavat meitä, ja johtavat hyvin huonosti...

(Sitten, juoden tilkkasen, joka oli jäljellä pullon pohjalla ja
puhutellen naapuriansa:) Hyvä herra, olkaa armelias ja antakaa vähän
nuuskaa. Onpa teillä kaunis rasia. Ettehän ole soittoniekka? -- "En."
-- Sitä parempi teille, sillä ne ovat köyhiä raukkoja ... hyvin
surkuteltavia. Kohtalo on minusta tehnyt sellaisen, ja sitävastoin
on Montmarirella ehkä jossakin myllyssä mylläri, myllärin renki,
joka ei koskaan saa kuulla muuta kuin myllynkolan kalsketta, ja joka
ehkä olisi voinut keksiä mitä kauneimmat laulut... Myllyyn, myllyyn,
Rameau! Siellä on sinun paikkasi.

Minä. Mitä ihminen harrastaneekin, siihen luonto hänet määräsi.

Hän. Mutta sille sattuu kummallisia erehdyksiä. Minä puolestani
en katsele asioita noin korkealta kannalta, jolta kaikki näyttää
samanlaiselta: sekä mies, joka oksii puuta saksilla, että toukka,
joka kalvaa sen lehteä, ja jolta ei näe muuta kuin kaksi eri
hyönteistä, kunkin tehtävässään. Kiivetkää te istumaan Merkuriuksen
radalle, ja kuten Réaumur[178] jakoi kärpästen luokan ompelijoihin,
mittareihin ja niittäjiin, niin jakakaa te sieltä, jos se teitä
miellyttää, ihmisten sukukunta puuseppiin, kirvesmiehiin,
katonkattajiin, tanssijoihin, laulajiin, se on teidän asianne; minä
en siihen sekaannu. Minä olen tässä maailmassa, ja pysyn siinä.
Mutta jos on luonnonmukaista tuntea ruokahalua, -- ruokahaluun
minä, näettekös, yhä uudelleen palajan, tuohon tunteeseen, joka ei
hetkeksikään minua heitä -- niin minusta ei ole hyvän järjestyksen
mukaista, ettei aina ole mitä syödä. Mitä helkkarin hoitoa se on,
että toisilla ihmisillä on yllin kyllin kaikkea, toisilla taas yhtä
vaativa vatsa kuin heillä, yhä uudistuva nälkä, kuten heilläkin,
mutta ei mitään suuhun pantavaa. Pahinta on se epäluonteva asenne,
jossa puute meidät pitää: puutteenalainen ihminen ei kävele niinkuin
muut; hän hyppelee, matelee, loikertelee, laahustaa; hänen elämänsä
kuluu eri asenteihin sovittautumisessa ja näiden pitämisessä.

Minä. Mitä tarkoitatte asenteilla?

Hän. Menkää kysymään Noverreltä.[179] Maailmassa on niitä paljon
enemmän kuin hänen taiteensa voi jäljitellä.

Minä. Niinpä tekin jo olette, käyttääkseni teidän sanaanne tahi
Montaignen,[180] kohonnut istumaan Merkuriuksen radalle ja
katselemaan ihmislasten erilaisia elenäytelmiä.

Hän. En, en, sanon minä; olen liian raskas kohotakseni niin
korkealle. Annan kurkien elellä pilvien pihoilla; minä matelen
maassa. Katselen ympärilleni ja otan asenteitani tahi naureskelen
asenteille, joita näen muiden omaksuvan; olen oivallinen
elenäyttelijä, niinkuin heti itse voitte päättää.

(Sitten hän alkoi hymyillä, jäljitellä ihailevaa, pyytävää,
palvelusintoista ihmistä; hänellä on oikea jalka edessä, vasen
takanapäin, selkä kumarassa, pää pystyssä, katse kuin kiinnitettynä
toisiin silmiin, suu auki, käsivarret ojennettuina jotakin esinettä
kohti; hän odottaa käskyä, saa sen, lähtee kuin nuoli, palaa, se on
suoritettu, hän tekee siitä selkoa, hän pitää silmällä kaikkea; hän
nostaa maasta mitä on pudonnut, asettelee päänalusta paikoilleen
tahi jakkaraa jonkun jalkain alle; hän pitelee teevatia, siirtää
lähemmäksi tuolia, avaa oven, sulkee ikkunan, vetää uutimet eteen,
hän tarkkaa isäntää ja emäntää, hän on liikkumatonna, käsivarret
riipuksissa, sääret suorina rinnakkain, hän kuuntelee, koettaa lukea
kasvoista ja sanoo:) Siinä se nyt on minun elenäytelmäni, jokseenkin
sama kuin imartelijain, hoviherrain, lakeijain ja kerjäläisten.

(Tuon miehen hupsutukset, abbé Galiani'n[181] kertomukset, Rabelaisin
liioittelut ovat joskus saaneet minut vaipumaan syviin mietteisiin.
Noista kolmesta varastosta olen hankkinut itselleni naurettavan
näköisiä naamioita; jotka asetan mitä vakavimpien henkilöiden
kasvoille, ja näen ylhäisarvoisessa papissa kujeilijan, presidentissä
satyyrin, luostarimunkissa porsaan, ministerissä kameelikurjen, hänen
ensimmäisessä kirjurissaan hanhen.) Mutta teidän laskunne mukaan,
sanoin miehelle, on paljon kerjäläisiä tässä maailmassa, ja minä en
tunne ketään, joka ei osaisi ainakin muutamia askelia tuota teidän
tanssianne.

Hän. Olette oikeassa. Koko kuningaskunnassa on vain yksi mies, joka
kävelee, se on hallitsija; muut kaikki omaksuvat asenteita.

Minä. Hallitsijako? Se ei ole niinkään sanottua. Luuletteko,
ettei silloin tällöin ole hänen vierellään pieni jalka, pieni
sievätukkainen pää, pikku nenä, joka panee hänet esittämään pientä
elenäytelmää? Ken hyvänsä tarvitsee toista, on puutteenalainen
ja sovittautuu asenteeseensa. Kuningas ottaa asenteensa
rakastajattarensa edessä, ja Jumalan edessä hän tanssii eletanssiaan.
Ministeri tanssii hovimiehen, imartelijan, lakeijan ja kerjäläisen
tanssia kuninkaansa edessä. Kunnianhimoisten joukko asettuu teidän
äskeisiin asenteihinne sadoin toinen toistaan halpamaisemmin tavoin
ministerin edessä, ylhäissukuinen abbé papinkauluksineen ja pitkine
viittoineen vähintäin kerran viikossa palkkapitäjien jakelijan
edessä. Totisesti, mitä te sanotte kerjäläisten eletanssiksi, se on
maapallon suuri liikevoima: kullakin on pikku Husinsa ja Bertininsä.

Hän. Sepä lohduttaa minua.

(Mutta minun puhuessani hän matki niin hassunkurisesti, että
olin pakahtua nauruun, mainitsemieni henkilöiden asenteita.
Esimerkiksi pikku abbén kohdalla hän piti hattuansa kainalossaan ja
rukouskirjaansa vasemmassa kädessään; oikealla hän kannatti viittansa
laahusta; hän asteli eteenpäin, pää hiukan olkapäälle kallellaan,
silmät maahan luotuina, matkien niin oivallisesti tekopyhimystä, että
olin näkevinäni _Kumoamisen_ tekijän[182] Orleansin piispan edessä.
Mainitessani imartelijat, kunnianhimoiset, mateli hän maassa; hän oli
ihan ilmetty Bouret yleistarkastusta toimitettaessa.)

Minä. Se oli verrattoman taitava esitys; on kuitenkin olemassa yksi
olento, jonka ei tarvitse näytellä tuollaista elenäytelmää: se on
filosofi, jolla ei mitään ole ja joka ei mitään pyydäkään.

Hän. Ja missä tuo otus sitten on? Jos hänellä ei ole mitään, niin hän
kärsii; jos hän ei mitään pyydä, niin hän ei mitään saa ... ja hän
jää yhä kärsimään.

Minä. Eipä; Diogenes välitti viis kaikista tarpeista.

Hän. Mutta täytyyhän olla vaatteet yllä.

Minä. Ei; hän kulki aivan alasti.

Hän. Joskus oli Ateenassa kylmä.

Minä. Vähemmin kuin täällä.

Hän. Siellä syötiin.

Minä. Tiettävästi.

Hän. Kenen kustannuksella?

Minä. Luonnon. Kenen puoleen kääntyy metsäläinen? Maan, eläinten,
kalojen, puiden, yrttien, juurien, purojen.

Hän. Kehno pöytä.

Minä. Se on iso.

Hän. Mutta huonosti varustettu.

Minä. Sitä kuitenkin riisutaan, jotta meidän pöytämme saadaan
katetuiksi.

Hän. Mutta myöntänette, että meidän kokkiemme, leipuriemme,
ruokatavarakauppiastemme, ravintoloitsijaimme ammattitaito tuo siihen
yhtä ja toista arvokasta omaansakin. Päättäen teidän Diogeneenne
ankaran yksinkertaisesta ruokakomennosta, eivät liene hänen
ruuansulatus-elimensä olleet kovin uppiniskaiset.

Minä. Erehdytte. Kyynikon puku vastasi muinoin meidän nykyistä
munkkiasuamme, ja sillä oli sama voima: kyynikot olivat Ateenan
karmeliitti- ja fransiskaanimunkit.

Hän. Nytpä jouduitte kiinni. Diogenes on siis myöskin tanssinut
eletanssia, jollei Perikleen,[183] niin ainakin Laiksen[184] ja
Phrynen edessä.

Minä. Erehdytte vieläkin: toiset saivat hyvin kalliista hinnasta
ostaa naikkosen, joka antautui hänelle omaksi nautinnokseen.

Hän. Entä jos sattui, että naikkonen ei ollut joutilaana ja
kyynikolla oli kiire?

Minä. Niin tämä palasi tynnyriinsä, ja tuli toimeen ilman.

Hän. Ja te kai neuvoisitte minua tekemään samoin?

Minä. Panenpa henkeni pantiksi, jollei se olisi parempi kuin
mateleminen, itsensä halventaminen ja häpäiseminen.

Hän. Mutta minä tarvitsen hyvän vuoteen, hyvää ruokaa, lämpimät
vaatteet talvella, viileät kesällä, lepoa, rahaa ja paljon muuta
tavaraa, ja mieluummin otan ne kiitollisena vastaan hyväntahtoisilta
ihmisiltä kuin hankin työllä.

Minä. Siksi, että olette laiskuri, herkuttelija, raukkamainen mies,
halpamielinen sielu.

Hän. Luulen sen itse jo sanoneeni teille.

Minä. Elämän hyvyyksillä on arvonsa, se on tietty; mutta te ette
tiedä, mikä arvo on uhrauksella, johon alistutte saadaksenne niitä.
Te tanssitte, te olette tanssinut ja tanssitte yhä edelleenkin tuota
halpamaista eletanssia.

Hän. Se on totta; mutta se ei ole minulle paljoa maksanut, ja siksi
se ei maksa minulle enää mitään, ja siitä syystä tekisin tyhmästi,
jos omaksuisin toisen menettelytavan, joka minua rasittaisi ja
jota en kumminkaan voisi pysyväisesti noudattaa. Mutta siitä mitä
minulle sanotte, huomaan, että pikku vaimoparkani oli tavallaan
filosofi; hän oli rohkea kuin leijona: joskus meillä ei ollut
leipää, eikä penniäkään taskussa; olimme myyneet melkein kaikki
pienet arvoesineemme. Minä olin heittäytynyt vuoteemme jalkopäähän;
siinä mietin pääni puhki, keltä saisin lainaksi taalerin, jota
minun ei tarvitsisi maksaa takaisin. Hän, iloisena kuin peipponen,
istuutui klaverinsa ääreen, lauloi ja säesti itseään; hänellä oli
satakielen kurkku; vahinko, ettette saanut häntä kuulla. Kun minun
oli esiinnyttävä jossakin konsertissa, otin hänet mukaani. Mennessä
sanoin hänelle: "Kas niin, rouvaseni, antakaapa ihailla itseänne;
näyttäkää taitonne ja sulonne, hurmatkaa, ällistyttäkää!..."
Saavuimme perille; hän lauloi, hän hurmasi, hän ällistytti. Ah,
olen hänet menettänyt, tuon pikku raukan! Paitsi lahjakkuuttaan oli
hänellä suunsupukka, johon tuskin pikkusormi mahtui, hampaat kuin
helmirivi, silmät, jalat, iho, posket, rinnat, sääret solakat kuin
kauriilla, reidet ja pylly, kaikki kuvanveistäjän malliksi kelpaavat.
Ennemmin tahi myöhemmin hän olisi saanut ainakin veronkantopäällikön
omakseen. Hänellä oli käynti, ja lanteet, oi taivas, millaiset
lanteet!

(Ja sitten hän alkoi jäljitellä vaimonsa käyntiä. Hän tepsutteli
lyhyin askelin, piti päätään pystyssä, leikitteli viuhkallaan,
keikutteli lanteitaan; se oli mitä lystikkäin ja naurettavin pilakuva
meidän pikku keimailijattaristamme. Sitten, jatkaen puhettaan, hän
lisäsi:) Kaikkialla kävelin hänen kanssaan, Tuileriesissa,[185]
Palais-Royalissa, bulevardeilla. Oli mahdotonta ajatella, että olisin
saanut hänet pitää. Kun hän asteli kadun poikki aamulla, avopäin
ja lyhyessä nutussaan, niin olisitte pysähtynyt häntä katselemaan.
Hänen vyötärönsä olisi mahtunut neljän sormenne väliin, puristamatta.
Ne, jotka kävelivät hänen jäljessään ja katselivat, kuinka hän
astua sipsutteli pienillä jaloillaan, ja mittailivat katseillaan
hänen leveitä lanteitaan, joiden muoto keveissä hameissa pääsi
hivelemään silmää, ne jouduttivat askeleitaan; hän antoi heidän
lähestyä, sitten hän loi heihin yhtäkkiä parin suuria, tummia silmiä,
jotka pysähdyttivät heidät siihen paikkaan; mitali oli, näettekös,
edestäpäin yhtä soma kuin takaakin. Mutta ah! olen hänet menettänyt,
ja hänen mukanaan ovat kaikki onnenunelmani rauenneet. Vain niiden
vuoksi olin hänet ottanut; olin ilmaissut hänelle suunnitelmani, ja
hän oli liian teräväjärkinen ollakseen uskomatta niitä varmoiksi, ja
liian arvostelukykyinen ollakseen niitä hyväksymättä.

(Ja hän nyyhkytteli ja itki sanoen:) En, en, en ikinä saa siihen
lohdutusta. Siitä lähtien rupesin pitämään papinkauluria ja kalottia.

Minä. Surustako?

Hän. Jos niin tahdotte; mutta oikeastaan, jotta minulla olisi
ruokakuppi aina pääni päällä... Mutta katsokaahan vähän kelloa; minun
pitää mennä oopperaan.

Minä. Mitä siellä esitetään?

Hän. Dauvergneä.[186] Musiikissa on aika kauniita kohtia; vahinko
vain, etteivät ne ole alkujaan hänen kynästään lähtöisin. Kuolleiden
joukossa on aina niitä, jotka ovat elävien harmina. Minkäs sille
mahtaa? _Quisque suos patimur manes_.[187] Mutta kello on puoli
kuusi. Kuulen soitettavan abbé de Canayen[188] ja minun iltamessuuni.
Hyvästi, herra filosofi! Minä olen aina entiselläni, eikö niin?

Minä: Olette, onnettomuudeksenne.

Hän. Kunhan saisin olla niin onneton vielä vain nelisenkymmentä
vuotta; nauraa parhaiten, joka nauraa viimeksi.



LISÄTIETOJA.


GIOVANNI BATTISTA LULLY (oik. Lulli), syntynyt Firenzessä 1632,
kuollut Pariisissa 1687, tuli jo lapsena Pariisiin ja yleni siellä
pian keittiöpojasta kuninkaalliseksi hovikapellimestariksi ja
-säveltäjäksi. Vuonna 1669 hän sai oikeuden Ranskan kansallisoopperan
_(Académie de musique)_ perustamiseen. Tätä varten hän sitten
sävelsi joukon baletteja ja oopperoita. Hänen merkityksensä
säveltäjänä on hyvin huomattava varsinkin senvuoksi, ettei hän
seurannut siihen aikaan yleistä italialaisen oopperatyylin
kehitystä, joka uhkasi tehdä korvia hivelevän melodiikan kaikeksi
kaikessa ja syrjäyttää draamallisen totuuden, vaan kiinnitti
päähuomion runotekstin luonnolliseen lausutukseen ja draamallisiin
vaatimuksiin. Lully kuuluu senvuoksi Monteverden, Gluckin ja Wagnerin
rinnalla säveldraaman huomattavimpiin kehittäjiin. Ranskankielisiä
tekstejä kun sävelsi, tuli hänestä samalla ranskalaisen
kansallisen sävellystyylin luoja. Hänen sävellystensä rytmiikassa
kuvastuu ranskankielen luonnollinen korostus ja hänen yleisessä
lausutussävyssään Ludvig XIV:n aikakauden uljas itsetietoisuus.
Hänen musiikkinsa on taidearvoltaan ja laadultaan asetettava
Corneillen ja Racinen runouden rinnalle. Hänen säveltämänsä oopperain
alkusoitot ja balettien instrumentaaliosat ovat vaikuttaneet myöskin
orkesterimusiikin kehitykseen.

JEAN-PHILIPPE RAMEAU, syntynyt 1683 Dijonissa, kuollut 1764
Pariisissa, kuuluisa musiikkiteoreetikko ja säveltäjä, vietti
nuorempana levotonta vaeltajan elämää, oleskellen eri toviin
lyhyempiä aikoja Pariisissa, missä hän jo 1706 julkaisi
ensimmäisen kokoelmansa klaverisävellyksiä, ja väliaikoina
toimien urkurina Lillessä ja Clermontissa. Vasta 1721 hän asettui
pysyväisesti Pariisiin. Seuraavana vuonna julkaisemallaan
_Harmonia-opin käsikirjalla_ hän aloitti sarjan hyvin arvokkaita
musiikkiteoreettisia kirjoitelmia, jotka suuntasivat sointuopin aivan
uusille urille. Vuodesta 1737 alkaen kohosi hän myöskin oopperain
säveltäjänä ranskalaisen kansallisoopperan etevimmäksi edustajaksi
Lullyn jälkeen. Ludvig XV nimitti hänet hovisäveltäjäkseen. Rameaun
samoin kuin Lullynkin oopperoissa ovat baletti ja kuoro oleellisina
osina; samanaikaisesta italialaisesta oopperatyylistä eroittaa
Rameaun oopperamusiikin jyrkästi sen luonteva lausutus ja huoliteltu
rytmillisen aineksen käsittely. Useita hänen oopperoistaan on viime
vuosisadan lopulla julkaistu uudestaan kokoelmassa _Chefs-d'oeuvre
classiques de l'opéra français_, ja v:sta 1895 alkoivat hänen kootut
teoksensa ilmestyä Pariisissa. Vuonna 1876 hänelle pystytettiin
muistopatsas Dijoniin.

EGIDIO ROMOALDO DUNI (1709-1775), syntyisin Materasta Napolin
alueelta, tuli 1733 Pariisiin ja sävelsi siellä useita oopperoita.
Hänen Pariisiin siirtämänsä italialaisen ja Lullyn sekä Rameaun
edustaman ranskalaisen musiikkisuunnan kannattajien kesken virisi
ankara taistelu, jossa Lully ja Rameau aluksi olivat ehdottomasti
voitolla, kunnes 1752 eräs italialainen oopperaseurue, n.s. _"Les
Bouffons"_, tuli Pariisiin ja esittämällä Pergolesi'n _La serva
padrona_ oopperan sekä muita italialaisia musiikkiuutuuksia antoi
vanhalle ranskalaiselle oopperatyylille kuoliniskun. Kansallisooppera
umpikujassaan jäi tyhjäksi ja yleisö tulvi pienempiin teattereihin
kuuntelemaan italialaista musiikkia. Tähän musiikkiriitaan _(la
guerre des Bouffons)_ kuuluvia seikkoja koskettelee Diderot
dialoginsa loppuosassa, osoittautuen italialaisen suunnan innokkaaksi
ihailijaksi ja kannattajaksi. Aivan samalla kannalla kuin hän, on
tässä riidassa myöskin Jean-Jacques Rousseau. Omituista on todeta,
että aikalaisten käsitys mainituista musiikkisuunnista on mitä
jyrkimmässä ristiriidassa sen arvostelun kanssa, jonka musiikin
historia on niistä antanut. Diderot, Rousseau ynnä monet muut heidän
aikuisensa merkkihenkilöt kieltävät ranskalaiselta oopperatyyliltä
ja omistavat italialaiselle tyylille juuri ne ominaisuudet, jotka
musiikin historian mukaan olivat edelliselle tunnusmerkilliset ja
ominaiset, mutta jälkimmäiseltä puuttuivat.



Viiteselitykset:


[1] Kardinaali Richelieun rakennuttama palatsi, jossa vuosisatojen
kuluessa eri hallitsijat ja muut kuninkaalliset henkilöt asuivat;
siihen kuuluva puutarha oli muinoin pariisilaisten ja Pariisissa
oleskelevain ulkomaalaisten suosituimpia kävely- ja yhtymäpaikkoja.

[2] Palais Royalin puutarhan Allée d'Argenson-nimisen käytävän
varrella oleva penkki, joka Diderotin kirjeissä Sophie Vollandille
mainitaan heidän tavallisena yhtymäpaikkanaan.

[3] Vanhoilta ajoilta kuulu shakinpelaajien kokouspaikkana; nykyisin
meillä hyvin tunnettu siitä, että siellä saa lukea skandinaavilaisia
ja suomalaisiakin sanomalehtiä.

[4] Café de la Régencen omistaja.

[5] Bretagnelainen aatelismies, kuuluisa shakinpelaaja.

[6] François André Danican, liikanimeltään Philidor, yhtä kuuluisa
säveltäjänä kuin klassillisena shakinpelaajana.

[7] Hänestä ei ole tarkempia tietoja.

[8] Luultavasti eräs kirurgi.

[9] Trappelaismunkit olivat tunnetut ankaran yksinkertaisista
elintavoistaan, kasvisruuastaan ja askeettisista harjoituksistaan.

[10] Ne olivat rikkaita, ja elämä niissä kaikkea muuta kuin
askeettista.

[11] _Sou_ vastaa 5 sentimiä.

[12] Tarkoittaa epäilemättä le Cours-la-Reine nimistä, Seinen
rantalaiturin kanssa yhtäsuuntaista, Place de la Concorden ja
Trocadéron välistä leveätä puistokatua.

[13] Pariisin suurenmoisin puistokatu ja puistikko, Place de la
Concorden ja Place de l'Étoilen välillä.

[14] Jean-Philippe Rameaun, josta on lisätietoja tekstin jäljessä.

[15] Hänestä tarkemmin johdannossa.

[16] Tarkoittaa Lully-nimistä säveltäjää, josta k. lisätietoja.

[17] Näistä k. säveltäjä Duni'sta annettuja lisätietoja.

[18] Erinomaisen sirotyylinen huvinäytelmäin kirjoittaja ja
romaanikirjailija (1688-1763), joka vuorokeskustelumme tapahtumain
aikana ei enää moneen vuoteen ollut mitään julkaissut ja joutui yhä
enemmän unohduksiin.

[19] Rivoaiheisten romaanien kirjoittaja (1717-1777); ei enää
dialogissamme tarkoitettuna aikana ollut muodissa.

[20] Kreivi de Thiard (1721-1810), vuodesta 1750 alkaen Ranskan
Akatemian jäsen.

[21] Kuuluisa näyttelijätär, jonka taidetta Diderot piti hyvin
suuressa arvossa; oli kieltäytynyt näyttelemästä hänelle tarjottua
osaa Palissotin häväistyskomediassa _Les Philosophes_, josta lähemmin
johdannossa.

[22] Kreikkalainen filosofi 412-323 e.Kr., eli Ateenassa ja
Korintossa, kuuluisa häikäilemättömyydestä, jolla hän toteutti
kyynikkojen mielipidettä, että viisas ei tarvitse mitään eikä noudata
sovinnaisen säädyllisyyden vaatimuksia, vaan kaikessa vain luontoa;
kerrotaan hänen asuneen tynnyrissä ja käyneen aivan ryysyisissä
vaatteissa.

[23] Kuuluisa ateenalainen hetaira 4. vuosisadalla e.Kr.

[24] Kreikkalaisessa tarustossa satyrien vanha möhömahainen johtaja,
rivo ja viinille ahnas, kuten satyritkin.

[25] Koomillinen henkilö italialaisessa commedia dell' arte'ssa,
esiintyi musta puolinaamio kasvoilla, ruudulliset, moniväriset
trikoohousut jalassa ja puumiekka vyöllä.

[26] Ranskalaisen renessanssin merkillisimpiä satiirikkoja
(1494-1554); pääteos _Gargantua et Pantagruel_, jossa hän rohkeasti
vitsoo aikansa heikkouksia.

[27] Veli Jean des Entommeurs, _Pantagruel_, I kirj., 39 ja seur.
kapp.

[28] Kirjakauppias, Ensyklopedian kustantajia.

[29] Eräs silkki-tukkukauppias.

[30] Koko tämä kohta lienee käsitettävä ivalliseksi. -- Duclos
oli huomattava kirjailija, v:sta 1747 Ranskan Akatemian jäsen;
luonteeltaan ja esiintymiseltään pidettiin häntä hienostumattomana.

[31] Aivan keskinkertainen kirjailija, Fontenellen ja La Motten
ihailija, pääsi 25 vuotta odoteltuaan vihdoin hovipiirien suosimana
akatemian jäseneksi; häntä pidettiin ovelana ja liukkaana miehenä.

[32] Herätti ensin huomiota Ciceron teosten kääntäjänä; akatemiaan
päästyään hän edusti etupäässä oikeakielisyysharrastuksia;
huomattavana luonteenpiirteenä hänellä mainitaan ulkokultaisuus,
tekopyhyys.

[33] Kuuluisa laatukuvien maalaaja, Diderotin lempimaalari
(1725-1805).

[34] Voltairen samannimisen murhenäytelmän päähenkilö, Messenian
hallitsijan Kresphonteksen puoliso, jonka Polyphontes, hänen miehensä
surmaaja, pakotti vaimokseen, riistäen häneltä hänen lapsensa.

[35] Voltairen etevimpiä murhenäytelmiä.

[36] Valtion kansleri, jonka puolelle Voltaire jyrkästi oli asettunut
hänen taistelussaan parlamentteja vastaan, sen herättäessä suurta
suuttumusta.

[37] _Les Indes galantes_, setä Rameaun säveltämä baletti, ensi
kerran esitetty v. 1735, pysyi sitten kauan näyttämöllä.

[38] Se on: olisin julkaissut ne muka omina sävellyksinäni.

[39] Hänestä k. johdantoa.

[40] Vähäpätöinen, tungettelevaisuudestaan ja narrimaisuudestaan
tunnettu tusinakirjailija.

[41] Isä, Elie-Cathérine F., sanomalehtikirjailija, vastusti
Voltairea, koettaen hänen rinnalleen koroittaa toisarvoisia kykyjä ja
asettuen ylimalkaan korkeimmaksi tuomariksi kirjallisuuskysymyksissä;
myrkyllisellä ivallaan Voltaire kuitenkin pian lopetti hänen
vaikutuksensa yleisöön ja hänen sanomalehtimies-maineensa. -- Poika,
Stanislas-Louis-Marie F., esiintyi myös jo varhain kirjailijana,
osoittautuen isänsä hengenheimolaiseksi.

[42] Abbé La p. oli L'Observateur littéraire-nimisen kirjallisen
aikakauslehden toimittaja.

[43] Abbé Sabatier de Castresin julkaisema _Les trois siècles de la
littérature française_, kirjallisuushistoriallinen teos, jossa tekijä
asettui ensyklopedistejä vastustavalle kannalle.

[44] Tarkoittaa Bertiniä ja hänen seurapiiriänsä, josta k. johdantoa.

[45] Prinssi, ranskalainen päällikkö seitsenvuotisessa sodassa,
nimitettiin sittemmin sotamarsalkaksi.

[46] Robbé de Beauveset, tusinarunoilija, koetteli kykyään melkein
kaikilla runouden aloilla, saamatta millään mitään huomattavaa aikaan.

[47] Bertinin rakastajattaren, neiti Husin; k. johdantoa.

[48] Nuori mies, joka vähän aikaa Diderotin dialogin valmistuttua vei
herra Bertiniltä hänen rakastajattarensa, neiti Husin.

[49] Rameaun isä ei ollut apteekkari, vaan urkuri; Diderotin erehdys
johtuu luultavasti siitä, että hän tässä sekoittaa Rameaun runoilija
Pironiin, joka myöskin oli Dijonista kotoisin.

[50] Kirjailija, viehättävien pikku teatterikappaleiden sepittäjä,
myös taitava piirtäjä.

[51] Luultavasti Nicolas B., teologi ja useiden
filosofis-ensyklopedistista suuntaa vastustavien kirjoitelmien tekijä.

[52] Marie-Antoinette-Françoise de Noailles, kreivi de La Marckin
puoliso, oli Palissotin suosijatar.

[53] _Viens dans ma cellule_, kansanomainen laulu.

[54] Sormukset, joiden kantakiviin oli kaiverrettu Aristoteleen tahi
Platonin kuva.

[55] Ludvig XIV:n ja Ludvig XV:n pankkiiri; hänen jälkeensä jäänyt
omaisuus arvioitiin 33 miljoonaksi.

[56] Ylhäisten hautajaisissa kulki tavallisesti surusaatossa
orpolapsia mukana; punapukuiset olivat Hospice des Enfants rouges
nimisestä, sinipukuiset Hospice de Ia Trinité nimisestä orpolasta.

[57] Kuuluisa bergamolainen säveltäjä ja viuluniekka.

[58] Näitä soittajaisia pidettiin Tuileries-palatsissa suurina
juhlapäivinä, joina teatterinäytäntöjä ei ollut.

[59] Piacenzalaisia Ferrari-veljeksiä oli kaksi, toinen viuluniekka,
toinen sellotaituri.

[60] Eräs piemontilainen soittotaiteilija.

[61] Luultavasti venetsialainen säveltäjä ja klaveritaituri Domenico
A.

[62] Hyvin tuottelias venetsialainen säveltäjä; julkaisi vain
vähäisen osan sävellyksiään.

[63] Nuorempana oli Diderotin, voidaksensa kokonaan antautua
harrastuksilleen, täytynyt elää yksinkertaista ja kieltäytyvää elämää.

[64] Pariisin kauneimpia julkisia puistoja, vasemmalla puolella
Seineä.

[65] Eräs plataanien reunustama Luxembourg-puiston käytävä,

[66] Diderotin tytär oli syntynyt 1753 ja nimeltään Marie-Angélique.

[67] Diderotin vaimo oli nimeltään Anne-Toinette Champion.

[68] Nimeltään Ursule-Nicole-Félix Fruchet, k. myös johdantoa.

[69] (1717-1783), vuoteen 1758 asti Diderotin arvokkain avustaja
Ensyklopedian toimitustyössä, kirjoitti siihen kuulun esipuheen ja
useita eteviä matemaattisia kirjoitelmia.

[70] Hyvin kehuttu oopperalaulajatar.

[71] Oopperalaulajatar.

[72] Tämän nimi oli de Lauraguais.

[73] Päästäkseen Tiedeakatemian jäseneksi kehui kreivi de L.
keksineensä erään posliininvalmistus-keinon; ansio tästä keksinnöstä
oli kuitenkin todellisuudessa erään herra de Montami'n, joka oli
Orleansin herttuan ensimmäinen hovimestari ja Diderotin ystävä.

[74] Etevä Comédie Françaisen näyttelijä.

[75] _Le Mercure galant_, Bourseaultin huvinäytelmä. Préville esitti
siinä viittä eri osaa.

[76] Kuuluisa näyttelijätär, jota hänen vastustajansa syyttivät
juopottelusta.

[77] Sävel _g;_ sävelentapaamisessa asteikon viidennen asteen nimitys.

[78] Kuuluisa tanssija ja tanssinopettaja.

[79] Hollantilainen aatelisherra, joka Pariisissa kauan herätti
huomiota intohimoisella musiikinharrastuksellaan; hänen
toimeenpanemansa yksityiskonsertit olivat hyvin arvokkaita
musiikkitilaisuuksia, joihin Pariisin hienosto kilvan riensi.

[80] Ranskalainen kirjailija (1657-1757), joka saavutti parhaat
menestyksensä tieteellisten tutkimusten yleistajuistajana; v:sta 1699
toimi hän Ranskan Akatemian pysyväisenä sihteerinä.

[81] Tämä oli Rameaun arvokkain ja kunniakkain keksintö.

[82] Marie-Anne Pagès, liikanimeltään Deschamps, oopperan
tanssijatar, kuulu tuhlailevasta elämästään.

[83] Marie-Madeleine Morelle, liikanimeltään Guimard, Comédie
françaisen ensimmäinen tanssijatar.

[84] Eräs veronkanto-päällikkö, edempänä mainittavan Bouretin vävy.

[85] Ranskalainen kreivi ja aikansa kuuluimpia luonnontutkijoita
(1707-1788); myöskin verraton tyylimestari; pääteos _Luonnonhistoria
yleis- ja yksityispiirtein_.

[86] Yhteiskunnallis-filosofinen kirjailija, valistusajan suuren
henkisen herätysliikkeen vaikuttavimpia tienraivaajia (1689-1755);
pääteokset tähän käännösvalikoimaan suomennettu _Persialaisia
kirjeitä_ ja _Lakien henki_.

[87] K. aliviittaa 69. Hän oli suuri matemaatikko, mutta käsitteli
lukuisissa pienemmissä julkaisuissa myöskin kirjallisia ja
kirjallisuushistoriallisia aineita.

[88] Roomalainen filosofi ja isänmaanystävä, tunnettu luonteensa
lujuudesta, periaatteittensa puhtaudesta, ankaran siveellisestä
elämänkatsomuksestaan.

[89] Jean Calas, ranskalainen protestanttisen uskon marttyyri.
Häntä syytettiin poikansa tappamisesta, ja vaikka hän oli viaton,
tuomittiin hänet ja surmattiin kiduttamalla. Voltaire sai aikaan
teoksellaan _Suvaitsevaisuudesta_, että asia otettiin uudelleen
tutkittavaksi, ja Calas julistettiin viattomaksi.

[90] Kirjailija, alkuaan sotilas, huonossa maineessa
siveettömyydestään ja lukuisista konnuuksistaan.

[91] Pietro Aretino (1492-1557), italialainen kirjailija,
kuuluisa varsinkin häikäilemättömän rivoista novelleistaan ja
huvinäytelmistään.

[92] Bertinin.

[93] Luultavasti eräs rheimsiläinen munkki, joka valmisteli
optillisia koneita ja joka esiteltiin hoville vuonna 1750
Compiègnessâ.

[94] Neiti Hus.

[95] Scarronin _Koomillisessa romaanissa_ tavattoman lihavaksi
kuvattu henkilö.

[96] Baculard d'Arnaud t. Darnaud-Baculard, eräs keskinkertainen
runoilija.

[97] Iliadissa mainittu soturi, joka taistelussa huusi yhtä kovasti
kuin viisikymmentä miestä yhdessä.

[98] Verovouti ja pääpostitirehtööri, ansaitsi ja tuhlasi äärettömän
omaisuuden ja surmasi lopuksi itsensä. Maatilansa Rougeauxin metsään,
jonne Ludvig XV kerran vuodessa tuli metsästämään, rakennutti
hän kuninkaallisen komean huvimajan, voidakseen siellä kestitä
kuningasta. Kun Ludvig XV kerran öiseen aikaan lähti Versaillesista
Croix-Fontainesiin, valaisutti Bouret koko tien tulisoihduilla.

[99] Ludvig XlV:n kuulu sotapäällikkö (1611-1675).

[100] Ludvig XlV:n sotamarski ja etevä linnoitusten rakentaja
(1633-1707).

[101] Erinomaisen älykäs nainen (1681-1749), joka kotona pitämässään
salongissa osoitti suurta seurustelutaitoa ja syvällistä
ihmistuntemusta, saaden siten laajan ja huomattavan vaikutusvallan
yhteiskunnassa.

[102] Pääsi, kuten kerrotaan sisarensa taitavalla myötävaikutuksella,
ministeriksi, Embrunin arkkipiispaksi, kardinaaliksi, ja kuoli
Lyon'in arkkipiispana v. 1758.

[103] K. aliviittaa 31.

[104] 18. vuosisadan kuuluisin subrettilaulajatar.

[105] Hengen sulatuskyky kasvaa.

[106] Viisinäytöksinen runomittainen murhenäytelmä vuodelta 1751;
korjattuna se otettiin Palissotin koottuihin teoksiin nimellä _Ninus
II_.

[107] Runoilija, Rameaun veljenpojan koulutoveri; hänen
viisinäytöksinen runomittainen huvinäytelmänsä _Le faux généreux_ on
vuodelta 1758.

[108] Postilaitoksen ylitallimestari, hän oli, kuten myös Villemorin,
Bouretin vävy.

[109] Tästä ja sen kirjainkaupustelija-kohtauksesta k. johdantoa.

[110] Jesuiitti-pater Bougeautin jansenisteja vastaan tähdätty
viisinäytöksinen huvinäytelmä _La Femme docteur ou la théologie
janséniste tombée en quenouille_, vuodelta 1731.

[111] Vähäpätöinen kirjailija, jokseenkin naurettava ilmiö; pyrki
turhaan Akatemian jäseneksi.

[112] Tunnettu esteetikko, Akatemian jäsen.

[113] Älykäs ja sukkela kirjailija (1689-1773), yleisön suuresti
suosima, kuuluisan _La Métromanie_-nimisen näytelmän kirjoittaja.

[114] Tarkoittaa Robbén rivoa runoa _Sur la Vérole_

[115] Kreikkalainen filosofi (372-287 e.Kr.), Aristoteleen seuraaja
peripateetisen koulun johtajana. Hänen kuuluisin teoksensa on kuvaus
ihmisluonteista; ansaitsee kasvitieteellisillä tutkimuksillaan myös
kasvitieteen perustajan kunnianimen.

[116] Kuulu ranskalainen luonteen- ja tapainkuvaaja (1645-1696),
jonka teos _Luonteet_ sisältää Theophrastoksen luonnekuvausten
käännöksen ohella piirrelmiä hovi- ja ylhäisöpiireistä; näitä tekijä
painos painokselta yhä lisäsi.

[117] Opéra Comiquen johtajia.

[118] Pariisilaisia kirjallisia aikakauslehtiä.

[119] Abbé de La Porte, "l'Observateur littérairen" toimittaja.

[120] Tuottelias ja miellyttävä runoilija, varsinkin pienemmissä
tuotteissaan; näytelmäin kirjoittajana hän pian menetti aluksi
saavuttamansa suosion.

[121] Joka aina istun kuin juhlallinen tomppeli kahden hölmön välissä.

[122] Bertin käsittää Rameaun tahallaan väärin; sanoissa: "hän
on pahoillaan" tarkoittaa "hän" Rameauta, mutta Bertin käsittää
sen tarkoittavan itseään; samoin seuraavassa "hänelle" tarkoittaa
Rameauta, mutta Bertin kohdistaa sen itseensä ja vastaa ivallisesti
voivansa odottaa samaa keltä hyvänsä Rameaun kaltaiselta hulttiolta.

[123] _La Renommée littéraire_-nimisen kirjallisen aikakauslehden
toimittaja.

[124] Luultavasti Pyhän Latsaruksen munkkikunnan jäsen, joka myöskin
esiintyi uskonnonfilosofisena kirjailijana.

[125] Tunnettu materialisti (1705-1771); kirjoitti teoksen
_Hengestä_. Palissot oli pilkannut häntä _Filosofeissaan_.

[126] Palissotin oli onnistunut uskotella typerälle ja
herkkäuskoiselle Poinsinetille, että tämä pääsisi Preussin
kruununprinssin opettajaksi, jos rupeisi protestantiksi.

[127] Komediassaan _Vaarallinen mies_.

[128] Tarkoittaa luultavasti kreivitär La Marckia, Palissotin
suojelijatarta.

[129] Mesengestä ei ole tarkempia tietoja.

[130] Inkvisitionin uhrien mestauspuku.

[131] Roviolla polttaminen, polttorovio.

[132] Eläköön Mascarillus, roistojen keisari!

[133] Hänestä k. lisätietoja.

[134] Duni'n oopperasta _Narrien saari_.

[135] Duni'n oopperasta _Narrien saari_.

[136] Tarkoittaa Philidorin koomillista oopperaa _Hevosenkengittäjä_.

[137] Italialaisen musiikkiteoreetikon Capellan sanat.

[138] Oopperasäveltäjä, kotoisin Aixista, Provencesta.

[139] Oopperasäveltäjä.

[140] Säveltäjä.

[141] Giovanni Battista P. (1710-1736), italialainen
säveltäjämestari, jonka kuuluisin teos, paitsi hänen oopperoitaan, on
naisääninen duetto _Stabat mater_ ("Seisoi äiti ristin alla").

[142] K. Duni'sta annettuja lisätietoja.

[143] Pergolesi'n ooppera _La serva padrona_.

[144] _Tracollo medico ignorante_, eräs Pergolesi'n ooppera.

[145] Campran, Destouchesin ja Rameaun oopperoita ja baletteja.

[146] Lullyn ooppera.

[147] Kansallisoopperan johtajina 1757-1767.

[148] Tarkoittaa "bouffoneja".

[149] Ooppera sijaitsi eräässä umpikujassa Palais-Royalin ääressä.

[150] Duni'n säveltämä ooppera.

[151] Mouretin säveltämä ooppera.

[152] Rameaun säveltämä baletti.

[153] Duhamel-nimisiä tiedemiehiä oli Ranskassa 18. vuosisadalla
useita.

[154] Neljä ensimäistä otetta on Duni'n oopperasta _Narrien saari_,
italiankielinen Pergolesi'n oopperasta _Palvelijatar-valtiatar_.

[155] Kuuluisa italialainen ooppera- ja kirkkomusiikin säveltäjä
(1714-1774), loppupuolella ikäänsä hovikapellimestarina Stuttgartissa.

[156] Lulli'n oopperasta _Roland_.

[157] Otteita Rameaun oopperasta _Kastor ja Pollux_.

[158] Tarkoittaa maailmankuulua tenoria ja säveltäjää Johan Adolf
Hassea (1699-1783), joka oli kotoisin Saksin Bergedorfista ja
oleskeli kauan Italiassa, missä häntä mainittiin nimellä _Il Sassone_
(Saksilainen).

[159] Barcelonalainen oopperain säveliäjä.

[160] Napolilainen oopperain säveltäjä.

[161] Mestarillinen vakavan tyylin oopperatekstien sepittäjä,
kotoisin Assisi'sta.

[162] Eteviä, vanhemman ranskalaisen oopperatyylin mestarien
käyttämiä oopperatekstien sepittäjiä ja runoilijoita.

[163] La Rochefoucauldin herttuan (1613-1680) tähän
käännösvalikoimaan suomennetut _Maksimit_ on kokoelma
moraalifilosofisia, erittäin terävää huomiokykyä ja syvällistä
ihmistuntemusta todistavia, lyhyitä suorasanaisia mietelmiä.

[164] Uskonnonfilosofinen kirjailija (1623-1662), jonka _Mietteet_
ovat kirjoitetut uskonnon puolustukseksi.

[165] Rameaun tekaisemia esimerkkejä, joilla hän valaisee edellä
esittämiänsä oopperatekstien vaatimuksia.

[166] Vapaaherra, saksalainen oikeusfilosofi ja historioitsija
(1632-1694).

[167] Hollantilainen oikeusoppinut (1583-1645), kansainvälisen
oikeuden ja uudemman oikeusfilosofian perustaja; pääteos _Sodan ja
rauhan lainsäädännöstä_.

[168] Leonardo Leo, huomattava säveltäjä, joka toimi Napolin
konservatoriossa, Pergolesi'n, Traettan ja Hassen opettaja.

[169] Napolilainen oopperain säveltäjä.

[170] Ludvig XV:n lemmitty, hyvin vaikutusvaltainen m.m.
kaikenlaisissa nimitysasioissa.

[171] Tarkoittaa näyttelijätär Favartia ja hänen loisto-osaansa
eräässä hänen miehensä kirjoittamassa huvinäytelmässä _Iltakausi
bulevardeilla_.

[172] Italialaisperäisen Goldonin huvinäytelmä, jonka Pariisissa
saavuttama menestys saattoi sen tekijän siirtymään Pariisiin.

[173] Italialainen säveltäjä, jonka teoksia oli 1750-luvulla esitetty
Pariisissa suurella menestyksellä.

[174] Suuri Paduassa toiminut viuluniekka ja säveltäjä.

[175] Kreikkalaisen muinaistarun mukaan danaidit, Danaoksen tyttäret,
surmasivat hääyönä sulhonsa, jotka olivat pakottaneet heidät
avioliittoon; rangaistukseksi heidän täytyi manalassa ikuisesti
kantaa vettä reikäpohjaisilla ruukuilla ("danaidien seulat");
ruukkujen sijalla on Diderotilla tynnyri.

[176] K. aliviitta 49.

[177] Bertinin taloon.

[178] Luonnontieteiden tutkija ja lääkäri (1683-1757).

[179] Tanssitaiteen uudistaja, 1750-luvulla Opéra-Comiquen
balettimestari.

[180] Montaigne (1533-1592), 16. vuosisadan suurin moraalifilosofinen
kirjailija, jonka _Tutkielmat_ on suomennettu tähän käännösvalikoimaan.

[181] Kotoisin Chieti'stä Napolin alueelta, 1760-1769 lähetystön
sihteerinä Pariisissa, Diderotin ja hänen hengenheimolaistensa hyvä
ystävä, huomattava myöskin kansantalouden tutkijana.

[182] Luultavasti Diderot tarkoittaa Gauchat-nimistä abbé'ta, joka
julkaisi sarjan kirjoitelmia uskonnon puolustukseksi _(Analyse et
réfutation de divers écrits modernes contre la religion)_ ja sen
johdosta yleni nopeasti virkauralla.

[183] Ateenan kansanvallan loistokauden suurin valtiomies,
sotapäällikkö ja puhuja.

[184] Kauneudestaan kuulu kreikkalainen hetaira, kotoisin Korintosta.

[185] Entinen palatsi, Ranskan hallitsijain asuntona, kunnes
kommunistit hävittivät sen v. 1871.

[186] Oopperain säveltäjä, toimi useann kertaan Pariisin oopperan
johtajana.

[187] Vergiliuksen Aeneidin 6. kirjan 743. säkeestä: kullakin on
meillä vainajamme kärsittävinä.

[188] Académie des inscriptions'in jäsen, d'Alembertin ystävä, kävi
hyvin ahkeraan oopperassa, jota senvuoksi leikillisesti nimitettiin
abbé de C:n iltamessuksi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Rameaun veljenpoika - Filosofinen vuorokeskustelu" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.