Title: Luonnosta ja elämästä - Satuja ja kertomuksia lapsille
Author: Tolstoy, Leo, graf
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Luonnosta ja elämästä - Satuja ja kertomuksia lapsille" ***


LUONNOSTA JA ELÄMÄSTÄ

Satuja ja kertomuksia lapsille


Kirj.

LEO TOLSTOI



Werner Söderström, Porvoo, 1892.



SISÄLLYS:

 Kaste ruohon lehdellä.
 Shat ja Don.
 Karhu kuormalla.
 Haukka ja jänis.
 Kotka.
 Miten sudet opettavat poikiaan.
 Leijona ja koira.
 Talonpojan kertomus siitä, minkä vuoksi hän
    rakasti vanhempata veljeänsä.
 Pietari ensimäinen ja talonpoika.
 Raivostunut koira.
 Kaksi hevosta.
 Tasan jaettu perintö.
 Hai.
 1000 kultarahaa.
 Vasikka jäällä.
 Lehmä ja vuohi.
 Kuningas ja haukka.
 Jussi.
 Jänis ja sen viholliset.
 Elefantti.
 Vanha hevonen.
 Keisarinna Si-lin-tsi.
 Silkkimato.
 Tätin kertomus kesystä varpusesta.
 Omenapuu.
 Vanha poppeli.
 Tuomi.
 Tammi ja pähkinäpuu.
 Rikkaus Jumalalta.
 Sokea ja maito.
 Tunto ja näkö.
 Haistin aisti.
 Erään upseerin kertomuksia Kaukaasiasta:
   Milton ja Pulkka.
   Kilpikonna.
   Pulkka ja susi.
   Mitä Pulkalle tapahtui Pjätigorskissa.
   Pulkan ja Miltonin loppu.
 Halu pahempi kuin pakko.
 Pikku tyttö ja hänen sienensä.
 Hyppäys.



Kaste ruohon lehdellä.


Kun kirkkaana kesäaamuna menet metsään, niin näet timantteja kedon
heinikossa. Kaikki ne loistavat ja kimaltelevat monenvärisinä:
keltasina, punasina ja sinisinä.

Kun menet likemmäksi ja tarkastat, niin näet että ne ovat erään ruohon
kolmikulmaisiin lehtiin kokoutuneita kastepisaroita, jotka loistavat
auringon valossa.

Tämän ruohon lehdet ovat alapuolelta karvasia ja pöyheitä, niinkuin
sametti. Ja nuo pisarat voivat liikahdella edes takaisin lehdellä sen
siitä kostumatta.

Jos varomattomasti taitat lehden, jonka päällä on tuollainen kaste,
niin pisara vierähtää siitä pois kirkkaana pallona, etkä näekään kuinka
se putoaa alas lehtiruotia myöten. Jos joskus otat ja taitat sellaisen
lehden, nostat sen hiljaa huulillesi ja juot siitä kastepisaran, niin
maistuu se paremmalta kuin mikään muu juoma.



Shat ja Don.


Ukko Iivanalla oli kaksi poikaa, Shat ja Don. Shat oli vanhempi veli.
ja sen vuoksi väkevämpi ja isompi, Don taas nuorempi ja siitä syystä
pienempi ja heikompi.

Isä osoitti kummallekin heille tiensä ja käski heidän tottelemaan
itseänsä.

Mutta Shat ei totellutkaan häntä eikä kulkenut hänen määräämäänsä
tietä, vaan poikkesi siltä pois ja joutui häviölle.

Vaan Don sitä vastoin seurasi isänsä neuvoa ja meni sinne, minne hän
oli käskenyt. Hän sai kulkea läpi koko Venäjän maan ja tuli
kuuluisaksi.

Tulan kuvernementissa, Epifanian piirikunnassa on "Iivanan järvi"
niminen kylä, ja samassa kylässä on järvi. Siitä juoksee eri haaroille
kaksi puroa. Toinen niistä on niin kapea, että sen yli voi päästä
astumalla. Sen nimi on Don. Toinen taas on leveä ja sillä on nimenä
Shat.

Don juoksee suoraan ja kuta kauvemmaksi se ehtiii, sitä laajemmaksi se
tulee.

Shat taas kiertelee siellä täällä tehden mutkia. Don kulkee läpi koko
Venäjän ja laskee Mustaan mereen. Siinä on paljon kaloja ja siinä
kulkee pienempiä ja suurempia laivoja. Mutta Shat kulki mutkissa eikä
päässyt Tulan kuvernementin ulkopuolelle, vaan laskee Upan jokeen.



Karhu kuormalla.


Karhun kulettaja sattui kerran karhun kanssa kulkemaan kapakan ohi. Sen
nähtyään sitoi hän karhun kiini porttiin, ja meni itse kapakkaan
juomaan.

Heti sen perästä tuli muuan ajuri myöskin kapakan luo, pani kiini
hevosensa ja meni sisään kapakkaan. Mutta ajurin kuormassa sattui
olemaan vehnäleipiä. Karhun nenään tuli vehnäleivän haju kuormasta, se
tempasi itsensä irti, meni kuorman luo, nousi rattaille ja rupesi
penkomaan heiniä.

Hevoset vilkasivat taakseen ja läksivät laukkaamaan pois kapakan luota
pitkin tietä. Karhu sieppasi käpäliinsä leipävartaan tietämättä, mitä
tehdä. Mutta hevoset laukkasivat yhä kovemmin, kuta kauvemmaksi
tultiin.

Karhu pitää siinä etukäpälillään varrasta ja kääntelee päätään sivulta
toiselle. Mutta hevoset vilkasevat aina vähän ajan perästä taaksensa ja
juoksevat vieläkin kovemmin vuoren juurella menevää tietä ja vihdoin
laukkaavat ne vuorelle...

Ohikulkevat eivät tahdo ennättää väistyä tieltä pois. Koko
kolmivaljakko kiitää pölyn peittämänä eteenpäin ja rattailla on karhu,
joka pitäen varrasta käpälissään katselee vuoroon kummallekin sivulle.
Karhu huomaa, että asiat ovat hullusti, hevoset saattavat tuottaa
hänelle surman ja alkaa sen vuoksi kiljua. Hevoset kiihtyvät siitä
vielä enemmän. Laukkaavat minkä kavioista lähtee ja viimein juoksevat
kotiin maalle.

Kaikki tulevat akkunaan katsomaan, mikä siellä juoksee sillä tavalla.
Hevoset tulevat kotitalonsa portille. Emäntä lähtee katsomaan, kuka
siellä tuli. Siinä on heidän hevoset, mutta isäntää ei näykään mukana,
hän mahtoi siis olla juovuksissa. Emäntä menee ulos pihalle, mutta
näkeekin kummakseen, ettei rattailta laskeunutkaan isäntä, vaan karhu.

Ja silloin karhu hyppäsi niin kauvaksi, kuin voi, pois rattailta, ja
juoksi suoraa päätä metsään.



Haukka ja jänis.


Ilta alkoi pimetä. Haukat lentelivät metsissä rotkojen seutuvilla ja
katselivat saalista.

Silloin juoksi aholle suuri jänis ja rupesi siinä puhdistamaan
itseänsä.

Vanha haukka istui puun oksalla ja katseli jänistä, vaan poika haukka
virkkoi: "mikset mene ottamaan kiini jänistä?"

Vanha haukka sanoi siihen: "minun voimani eivät siihen riitä, jänis on
niin suuri: jos menet ja isket siihen kyntesi, niin se vie mukanaan
metsään."

Poika haukka vastasi: "minä tartun jänikseen toisella jalallani ja
toisella otan kiini puusta."

Ja niin läksi poika haukka jänistä kiini ottamaan, iski toisen jalkansa
kynnet jäniksen selkään, niin syvälle, että ne kokonaan upposivat lihan
sisään ja varustautui toisella jalallaan tarttumaan kiini puuhun.

Kun nyt jänis alkoi vetää haukkaa mukanaan, niin iski tämä toisen
jalkansa kynnet puuhun kiini ja ajatteli: "etpäs nyt pääse kynsistäni."

Mutta silloin tempasikin jänis kovasti ja repäsi haukan kahtia. Toinen
jalka jäi puuhun ja toinen jäniksen selkään.

Seuraavana vuonna sattui metsästäjä ampumaan saman jäniksen ja
ihmetteli, kun näki, että haukan kynnet olivat kasvettuneet kiini
jäniksen selkään.



Kotka.


Kerran teki kotka pesänsä kauvaksi merestä, suuren maantien varteen,
muni siihen ja sai poikia.

Sattui sitten kerran väkeä olemaan työssä kotkan pesäpuun luona juuri
kun tämä lensi pesälleen, suuri kala kynsissä.

Väki näki kalan, keräytyi puun ympärille ja alkoi huutaa ja viskellä
kotkaa kivillä.

Kotka pudotti alas kalan, ihmiset ottivat sen ja menivät pois.

Sitten kotka istahti pesänsä laidalle. Silloin nostivat pojat päänsä ja
rupesivat vikisemään: ne pyysivät ruokaa.

Kotka oli väsynyt eikä jaksanut enää uudestaan lentää merelle, vaan jäi
pesäänsä, sulki poikansa siipiensä suojaan, hyväili niitä ja oikoi
niiden sulkia, ikäänkuin pyytäen, että ne odottaisivat hiukan.

Mutta kuta enemmän hän niitä hyvitteli, sitä kovemmin pojat vikisivät.

Silloin kotka lensi pois niiden luota ja istui saman puun ylimmälle
oksalle.

Mutta nyt pojat vinkuivat ja vikisivät vieläkin surkeammin.

Silloin äännähti itse kotkakin äkkiä kovasti, oikasi siipensä ja lensi
merelle. Sieltä se palasi vasta myöhään illalla: lensi hiljaa ja
alhaalla, liki maan pintaa ja taaskin oli sillä kynsissä iso kala.

Kun se pääsi likelle pesäänsä, niin katsahti se oliko nytkin ihmisiä
likehtäällä, sulki sitten äkkiä siipensä ja istui pesänsä laidalle.

Pojat nostivat päänsä, avasivat suunsa, ja kotka repi kalan kappaleiksi
ja syötti poikiansa.



Miten sudet opettavat poikiaan.


Kulin kerran tietä pitkin ja kuulin takaani huutoa. Huutaja oli
paimenpoika. Hän juoksi pitkin ketoa ja osoitti minulle jotakin.

Minä katsahdin sinne ja näin, että kaksi sutta juoksi aholla. Toinen
oli emä ja toinen poika. Poikasudella oli selässä halki reväisty
vasikka, jota se piti hampaillaan jalasta kiini. Emäsusi juoksi takana.

Nähtyäni sudet läksin paimenen kanssa juoksemaan niiden perään ja me
rupesimme huutamaan. Meidän huutomme kuultuaan juoksi paikalle miehiä
kylästäkin, koiria mukana.

Emäsusi juoksi oitis poikasuden luo, niin pian kun huomasi koirat ja
miehet, sekä sieppasi vasikan sen selästä, heitti sen omaan selkäänsä,
ja nyt rupesivat molemmat sudet juoksemaan kiivaammin ja katosivat
näkyvistä.

Silloin poika rupesi kertomaan, miten asian laita oikeastaan oli.
Vuoren rotkosta juoksi äkkiä kedolle emäsusi, sieppasi mukaansa
vasikan, repäsi sen kuoliaaksi ja vei mukanaan.

Sitä vastaan juoksi poikasusi ja tuli vasikan luo. Emä antoi silloin
poikasudelle vasikan kannettavaksi, ja juoksi sitten itse hiljalleen
vieressä.

Ainoastaan silloin, kun hätä rupesi tulemaan, antoi vanha susi nuorelle
opetusta ja otti itse vasikan kannettavakseen.



Leijona ja koira.


Kerran oli Lontoossa villieläinten näyttely ja sisäänpääsymaksun sai
suorittaa joko rahassa tai tuomalla koiria ja kissoja villieläinten
syötäväksi.

Muuan mies, joka halusi nähdä petoja, otti kadulta kiini pikku koiran
ja toi sen näyttelyhuoneeseen. Hänet laskettiin katsomaan ja koira
viskattiin leijonan häkkiin sen syötäväksi.

Silloin pani pikku koira häntänsä jalkojensa väliin ja kyyristiihe
häkin nurkkaan. Leijona meni sen luokse ja haisteli sitä. Koira
heittäysi seljälleen, nosti käpälänsä ylös ja rupesi lieputtamaan
häntäänsä.

Leijona kosketteli koiraa käpälällään ja käänteli sitä hiljalleen.

Pikku koira hypähti ylös ja asettui takakäpälilleen leijonan eteen.
Leijona katseli koiraa kääntäen päätään sivulta toiselle koskematta
siihen.

Kun näyttelyn omistaja viskasi leijonalle lihapalan syötäväksi, niin
repäsi tämä siitä kappaleen ja antoi sen koiralle.

Kun sitten leijona illalla rupesi maata, niin heittäysi koira sen
viereen ja pani päänsä sen käpälää vasten.

Siitä asti oli koira leijonan kanssa samassa häkissä. Leijona ei tehnyt
sille pahaa, vaan söi ja joi, jopa joskus leikittelikin sen kanssa.

Tuli sitten kerran näyttelyyn muuan herra, joka tunsi koiran omakseen.
Hän ilmoitti, että koira oli hänen ja vaati näyttelyn omistajan
antamaan sen hänelle. Tämä suostuikin sen tekemään, mutta heti, kun
koiraa ruvettiin kutsumaan häkin ovelle, jotta se olisi saatu sieltä
poisotetuksi, niin nosti leijona harjansa ja rupesi kiljumaan.

Siten elelivät leijona ja koira kokonaisen vuoden samassa häkissä.

Mutta vuoden kuluttua koira sairastui ja kuoli. Silloin herkesi leijona
syömästä, nuuski ja nuoli lakkaamatta koiraa ja kosketteli sitä
käpälällään.

Kun leijona huomasi, että koira oli kuollut, hyppäsi se ylös, nosti
harjansa, alkoi huiskia hännällään kupeilleen, syöksyi häkin seiniä
vastaan ja rupesi pureskelemaan häkin lattiaa ja rautaisia kaiteita.

Koko päivän se siten raivosi, hyppien ja kiljuen häkissään. Vihdoin se
paneusi pitkälleen kuolleen pikku koiran viereen ja herkesi kiljumasta.
Näyttelyn isäntä tahtoi viedä pois koiran raadon, mutta leijona ei
laskenut ketään sen lähelle.

Isäntä luuli leijonan unhottavan surunsa, jos sille tuotaisiin
kumppaniksi toinen koira ja pani häkkiin elävän koiran. Mutta leijona
repäisi sen heti kappaleiksi. Sitte sulki se käpäliensä väliin kuolleen
pikku koiran ja makasi siten viisi päivää.

Ja kuudentena päivänä kuoli jo leijonakin.



Talonpojan kertomus siitä, minkä vuoksi hän rakasti vanhempata
veljeänsä.


Minä rakastan veljeäni muutenkin, mutta erittäinkin sen vuoksi, että
hän meni sotamieheksi minun edestäni.

Asian laita oli seuraava: oltiin arvan nostossa ja minullekin sattui
arpa.

Viikko sitten olin mennyt naimisiin ja nyt piti lähteä sotamieheksi.
Minulla ei ollut lainkaan halua jättää nuorta vaimoani.

Äitinikin alkoi itkeä ja sanoi: "pitääkö nyt Pekan mennä, hänhän on
vielä niin nuori." Mutta mikään ei auttanut ja minua ruvettiin
valmistamaan lähtöön.

Vaimoni neuloi minulle paitoja, hankki rahoja ja huomenna oli jo
mentävä kaupunkiin ilmoittautumaan sotapalvelukseen. Äiti parka oli
kuolla surusta, niin hän itki, ja kun itsekin ajattelin, että minun oli
nyt välttämättä lähteminen, niin kouristi sydäntäni ihan kuin kuolemaan
mennessä.

Ruvettiin sitten syömään illallista, mutta ruoka ei maistunut
kellekään. Vanhempi veljeni, Nikolai, loikoi uunin korvalla eikä
puhunut mitään. Nuori vaimoni itki. Isäni istui allapäin ja suuttuneen
näköisenä. Kun äitini toi pöydälle puuroa, niin ei kukaan siihen
koskenut. Äiti kutsui Nikolaita uunin korvalta syömään. Hän laskeusi
alas, risti silmänsä, istui pöytään ja virkkoi: "älä ole pahoillasi
äiti, minä menen Pekan edestä sotamieheksi, olenhan häntä vanhempi.
Enhän minä joudu siellä hukkaan. Palvelen aikani ja palaan kotiin. Ja
sinä, Pekka, hoida sinä isää ja äitiä minun poissa ollessani ja kohtele
hyvin vaimoani."

Minä tulin iloiseksi sen kuultuani, äitikään ei enää näyttänyt olevan
pahoillaan ja nyt ruvettiin toimittamaan Nikolaita matkalle.

Mutta kun minä aamulla heräsin ja aloin miettiä sitä, että veljeni
lähtee edestäni, niin tuli mieleni pahaksi. Minä sanoin: "älä huoli
lähteä, Nikolai, minunhan se on vuoroni ja minä menen." Mutta hän oli
vaiti ja teki vaan lähtöä. Ja niin lähdimme me molemmat kaupunkiin
ruvetaksemme sotapalvelukseen. Hän tahtoi jäädä ja minä tahdoin jäädä.
Me olimme molemmat reippaita poikia. Meitä ei oltu vielä tarkastettu.
Me seisoimme ja odotimme. Silloin katsahti äkkiä vanhempi veljeni
minuun, naurahti ystävällisesti ja sanoi: "kohta tulee meidän vuoromme,
mutta mene sinä, Pekka, nyt vaan kotiin, minä jään tänne. Elkää
ikävöikö minua, minä rupean sotamieheksi omasta halustani." Minulta
purskahti itku, mutta minä läksin kuitenkin.

Kun nyt muistelen veljeäni, niin tuntuu siltä, kuin voisin antaa koko
elämäni hänen tähtensä.



Pietari ensimäinen ja talonpoika.


Keisari Pietari tapasi kerran eksyksissä ollessaan metsässä talonpojan.
Talonpoika oli halkoja hakkaamassa.

Keisari sanoi hänelle: "Jumala sinua auttakoon talonpoika!"

Talonpoika virkkoi puolestaan vastineeksi: "minä tarvitsen todellakin
Jumalan apua."

Keisari kysyi: "onko sinulla suuri perhe?"

-- Minulla on perhettä kaksi poikaa ja kaksi tytärtä.

-- No eipä ole sitten perheesi vallan suuri. Minne sinä panet rahasi?

-- Minä pidän rahojani kolmessa osassa: yhdellä osalla maksan velkaa,
toisen osan annan velaksi ja kolmannen heitän veteen.

Keisari mietti, vaan ei ymmärtänyt, mitä se merkitsi, että ukko maksoi
yhdellä osalla rahojaan velkaa, toista piti lainassa ja kolmannen
heitti veteen.

Mutta ukko virkkoi: "minä maksan silloin velkaani, kun hoidan isääni ja
äitiäni; velaksi taas annan poikiani kasvattaessani; veteen heitän kun
elätän tyttäriäni."

Keisari sanoi: "sinä olet ukkoseni järkevä mies. Mutta olepas nyt niin
hyvä, että saatat minut täältä metsästä ihmisten ilmoille, sillä minä
en löydä tietä."

Ukko vastasi: "kyllä sinä löydät itsekin tien: mene ensin suoraan
eteenpäin, käänny sitten oikealle, sitten vasemmalle, sitten taas
oikealle."

Keisari sanoi: "hiisi sinun jaarituksiasi ymmärtää, lähde vaan
saattamaan minua."

-- Eipä minuakaan ole koskaan kukaan herrasmies saattanut ja meille
talonpojille on aika kallista.

-- No, jos on kallista, niin kyllä minä maksan.

-- Jassoo, vai maksat, no mennään sitten.

He istuivat rattaille ja läksivät ajamaan.

Keisari rupesi tiellä kyselemään talonpojalta: "olitko sinä, ukkoseni,
nyt kuinka kaukana metsässä?"

-- Kylläpä olin aika matkan päässä.

-- Oletkos nähnyt keisaria?

-- Keisaria en ole nähnyt, vaan kylläpä sietäisi mennä katsomaan.

-- No, kun nyt pääsemme tästä aukealle kedolle, niin saat nähdä
keisarin.

-- Mutta kuinkas minä hänet tunnen?

-- Kaikki heittävät lakin päästään, keisari yksin jää lakki päähän.

He tulivat siten kedolle. Kansa heitti heti keisarin nähtyään hatun
pois. Talonpoika rupesi nyt katselemaan, missä keisari olisi, mutta ei
nähnyt sellaista missään.

Hän kysyi: "missä on keisari?"

Keisari Pietari virkkoi: "katsopas, ainoastaan me molemmat olemme tässä
lakki päässä: tottapa siis jommankumman meistä täytyy olla keisarin."



Raivostunut koira.


Eräs herra osti kaupungista koiran pennun ja toi sen turkkinsa hihassa
kotiinsa maalle. Hänen rouvansa piti myöskin koiran pennusta ja antoi
sen olla sisällä kammarissa. Pentu kasvoi; sille annettiin nimeksi
Ystävä.

Se rupesi kulkemaan isäntänsä mukana metsällä, vartioitsi kartanoa ja
leikitteli lasten kanssa.

Kerran juoksi sitten muuan koira puutarhaan. Se kulki suoraan pitkin
puutarhan käytäviä, häntä alas painuneena, sen suu oli auki ja siitä
juoksi vaahtoa. Lapset olivat silloin puutarhassa.

Isäntä sattui näkemään tämän koiran ja huusi: "Lapset, tulkaa pian
kotiin! Siellä on raivostunut koira."

Lapset kuulivat, että isänsä kutsui heitä, vaan eivät huomanneet koiraa
ja juoksivat suoraan sitä vastaan. Raivossa oleva koira oli juuri saada
purra yhtä lapsista, kun Ystävä sen huomattuaan hyökkäsi sen kimppuun
ja rupesi sen kanssa tappelemaan.

Lapset ennättivät sillä välin juosta pois; mutta kun Ystävä palasi
huoneeseen, vinkui se ja sen kaulasta vuoti verta.

Kymmenen päivän kuluttua tuli Ystävä hyvin nuloksi, ei juonut eikä
syönyt ja yritti jo kerran puremaan muuanta pentua. Kun se huomattiin,
sulettiin Ystävä tyhjään huoneeseen.

Mutta lapset, jotka eivät ymmärtäneet, miksi Ystävä oli sinne suljettu,
hiipivät sitä katsomaan.

He avasivat oven ja rupesivat kutsumaan koiraa. Ystävä juoksi ulos niin
kiivaasti, että oli vähällä kaataa lapset mennessään. Sitten juoksi se
puutarhaan ja rupesi maata pensaan juurelle. Kun lasten äiti näki
Ystävän siellä, kutsui hän sitä luokseen, mutta Ystävä ei totellutkaan
enää häntä, ei huiskuttanut häntäänsä hänelle eikä katsonut häneen
päinkään. Sen silmät olivat raukeat ja suusta tuli vaahtoa. Rouva
kutsui silloin miestään ja sanoi hänelle:

"Tule pian, joku on laskenut Ystävän ulos, se on ihan raivostunut. Tee
Jumalan tähden sille jotakin!"

Isäntä toi pyssyn, meni Ystävän luo ja tähtäsi sitä, mutta hänen
kätensä vapisi, kun hän ampui. Ja kuula ei sattunutkaan päähän, vaan
takapuolelle ruumista.

Koira rupesi vinkumaan ja kyyristiihe maahan. Isäntä meni likemmäksi
sitä, katsomaan, miten sen oli käynyt. Ystävän koko takapuoli oli
veressä ja molemmat takajalat ruhjoutuneet. Ystävä mateli isäntänsä luo
ja rupesi nuoleksimaan hänen jalkaansa. Isäntää vapisutti, hänelle tuli
vedet silmiin ja hän juoksi sisälle.

Sitten kutsuttiin muuan metsästäjä, ja tämä ampui pyssyllään kuoliaaksi
koiran ja vei sen pois.



Kaksi hevosta.


Kaksi hevosta vetivät kahta kuormaa. Edellä kulkeva hevonen veti hyvin,
vaan takana oleva pysähtyi usein. Sen vuoksi ruvettiin edellä käyvälle
hevoselle lisäämään kuormaa takimaisen kuormasta. Kun kaikki oli
siirretty takimaisen kuormasta etumaisen kuormaan, astuskeli takimainen
hiljalleen ja sanoi etumaiselle:

-- Kiusaa sinä vaan itseäsi ja hikoile. Kuta enemmän koetat vetää, sitä
enemmän sinua vaivataan.

Mutta kun sitten saavuttiin majataloon, sanoi isäntä:

-- Mitäpä varten ruokkisinkaan kahta hevosta, kun yhdellä vaan voin
vedättää kuormaa. Parempihan se on että annan yhdelle ruokaa mielin
määrin, vaan tapan pois toisen: saanhan siitä edes nahkan.

Ja hän tekikin, niinkuin sanoi.



Tasaa jaettu perintö.


Eräällä kauppiaalla oli kaksi poikaa. Vanhempi oli isän lempipoika, ja
isä halusi antaa hänelle kaiken omaisuutensa. Äiti sääli nuorempata
poikaa ja pyysi miestään olemaan edes ilmoittamatta heille päätöstään.
Hän näet tahtoi jollakin tavalla saattaa perinnön tasan jaetuksi
molempien poikiensa välillä. Kauppias täyttikin hänen pyyntönsä eikä
puhunut pojilleen mitään siitä, miten aikoi jakaa perintönsä heidän
keskensä.

Kerran istui sitten äiti akkunan luona ja itki. Silloin sattui muuan
matkustaja tulemaan akkunan luo ja kysyi, mitä hän itki?

Äiti vastasi: "kuinka en itkisi; minusta ovat molemmat poikani saman
arvoiset, mutta isä tahtoo antaa kaikki toiselle pojalle eikä toiselle
mitään. Minä pyysin miestäni olemaan ilmoittamatta päätöstään pojille,
kunnes voisin keksiä keinon, miten saisin autetuksi nuoremman asiata.
Mutta minulla ei ole itselläni rahaa, enkä tiedä miten päästä siitä
huolesta."

Matkamies virkkoi: "sinun on helppo päästä surustasi; mene ja ilmoita
pojillesi, että vanhempi on saava kaiken teidän rikkautenne, mutta
nuorempi ei mitään; ja he saavat molemmat yhtä paljon."

Äiti teki niinkuin matkustaja oli neuvonut.

Kun nuorempi poika sai kuulla, ettei hän tule saamaan mitään, läksi hän
vieraille maille ja saavutti siellä taitavuutta monissa töissä ja
paljon oppia, vaan vanhempi oli isänsä luona kotona eikä oppinut
mihinkään työhön, sen vuoksi että tiesi tulevansa rikkaaksi.

Kun sitten isä kuoli, niin ei vanhempi poika osannut tehdä mitään ja
hävitti kaiken omaisuutensa, mutta nuorempi oppi ansaitsemaan vieraalla
maalla ja tuli rikkaaksi.



Hai.


Meidän laivamme oli ankkurissa Afrikan rannalla. Oli kaunis päivä;
mereltä henkäili viileä tuuli, mutta iltapuolella muuttui ilma: se tuli
ihan polttavaksi ja Saharan erämaasta puhalsi niin kuumaa ilmaa kuin
olisi se tullut ihan palavasta uunista.

Kapteeni tuli kannelle ennen auringon laskua ja huusi: "uimaan pojat!"
Minuutin kuluessa olivat merimiehet jo ehtineet hypätä veteen, laskea
alas yhden purjeen, sitoa sen kiini ja laittaa siitä itselleen
uimasuojuksen.

Meillä oli laivalla mukanamme kaksi poikaa. He hyppäsivät ihan
ensimäisinä veteen, mutta heistä tuntui kovin ahtaalta uida purjeen
päällä ja he päättivät sen vuoksi uida kilvan aavalla merellä.

Molemmat pulikoivat, kuin sisiliskot vedessä ja koettivat kumpikin
kaikista voimistaan ehtiä siihen paikkaan, missä ankkurin poiju kellui
meressä ankkurin kohdalla.

Toinen pojista oli aluksi voiton puolella, vaan sitten rupesi jäämään
jälemmäksi. Pojan isä, vanha tykkijunkkari, joka oli kannella, oli
iloissaan nähdessään, miten reipas poika hänellä oli. Kun poika alkoi
jäädä jälemmäksi, huusi isänsä hänelle: "elä anna perään! Ponnista
kovemmin!"

Yhtäkkiä kuului kannella huuto: "hai" ja me näimme kaikki meripedon
selän vedessä vilkkavan. Hai ui suoraan poikia kohti.

-- "Takasin! takasin! kääntykää pois pian, hai tulee!" huusi
tykkijunkkari. Mutta pojat eivät kuulleet hänen sanojansa, vaan uivat
yhä kauvemmaksi, nauroivat ja huusivat vielä iloisemmin ja kovemmin
kuin ennen.

Tykkijunkkarin kasvot kävivät kalpeiksi kuin palttina ja hän katseli
aivan liikkumatta poikia.

Merimiehet työnsivät alas veneen, hyppäsivät siihen ja soutivat, minkä
jaksoivat poikien luokse päin; mutta he olivat vielä kaukana heistä,
silloin kun hai oli jo ehtinyt kahdenkymmenen askeleen päähän.

Pojat eivät aluksi kuulleet, että heille huudettiin eikä huomanneet
haita; mutta sitten sattui yksi heistä vilkasemaan taaksensa, ja me
kuulimme kaikki sydäntä särkevän parahduksen, ja pojat rupesivat uimaan
eri haaroille.

Tämä parahdus ikäänkuin herätti tykkijunkkarin huumauksestaan. Hän
hypähti paikaltaan ja juoksi tykkien luo. Hän käänsi yhden niistä
poikia kohden, kumartiihe sen yli, tähtäsi ja sieppasi käteensä
sytyttimen.

Me kaikki, jotka olimme laivassa, olimme pyörtyä kauhistuksesta ja
odotimme jännitettyinä, mitä oli tapahtuva.

Kuului pamaus, ja me näimme tykkijunkkarin kaatuvan tykin viereen ja
peittävän kasvonsa käsillänsä. Me emme nähneet vielä, miten pojan ja
hain oli käynyt, sillä savu esti hetken aikaa näkemästä.

Mutta kun savu hälveni veden päältä, niin alkoi joka puolelta kuulua
hiljaista nurinata, sitten se tuli yhä kuuluvammaksi, mutta lopuksi
kuului joka puolella kova ilohuuto.

Vanha tykkijunkkari avasi silmänsä, nousi ylös ja katsahti merelle
päin.

Aaltojen päällä kellui hain keltanen vatsa. Muutamassa minuutissa oli
vene ehtinyt poikien luo ja toi heidät laivaan.



1000 kultarahaa.


Muuan rikas henkilö tahtoi antaa tuhat kultarahaa köyhille, vaan ei
tiennyt oikein, millaisille köyhille antaisi ne.

Hän meni papin luo ja sanoi: "minä haluan antaa tuhat kultarahaa
köyhille, vaan en tiedä kelle antaisin. Ottakaa nämä rahat ja antakaa
kelle tahdotte!"

Pappi vastasi: "rahoja on paljon, minäkään en tiedä, kelle ne antaisin:
kenties antaisin toisille liian paljon ja toisille liian vähän. Olkaa
hyvä ja sanokaa millaisille köyhille minun on ne jaettava ja minkä
verran kullekin."

Rikas sanoi: "jollette te tiedä, kelle annatte rahat, niin tietäähän
sen Jumala: antakaa ne sille, joka ensiksi tulee luoksenne."

Samassa pitäjässä asui muuan köyhä mies. Hänellä oli paljon lapsia ja
itse oli hän taudissa eikä kyennyt työhön.

Kerran luki köyhä mies psalttaria ja tapasi siellä sanat: minä olin
nuori, mutta nyt olen tullut vanhaksi, enkä nähnyt rehellistä
hyljättynä ja hänen lapsiaan leipää kerjäämässä.

Köyhä ajatteli: "mutta minut on Jumala hyljännyt, vaikken ole tehnyt
mitään pahaa. Mitähän, jos menen papin luo ja kysyn, mitä varten
raamatussa löytyy valeita."

Hän meni papin luokse.

Pappi sanoi heti hänet nähtyään: "tämä köyhä mies tuli ensimäisenä
luokseni", ja antoi hänelle kaikki nuo rikkaan tuomat tuhannen
kultarahaa.



Vasikka jäällä.


Vasikka hyppeli navetassa ja opetteli tekemään mutkia ja käänteitä. Kun
talvi tuli, laskettiin se aika lehmäin kanssa jäällä olevalle avennolle
juomaan. Kaikki lehmät menivät varovasti purtilon luo, vaan vasikka
hyppeli sinne tänne, huiskutti häntäänsä ilmassa, laski alas korvansa
ja rupesi kiertelemään pitkin jäätä. Vaan jo ensimäistä kierrosta
tehdessään liukahti sen jalka ja se kaatui päänsä purtiloon.

Se rupesi ammomaan:

"Voi minua raukkaa! Vaikka hyppelin polviani myöten oljissa, niin en
kaatunut, vaan nyt liukahdin tässä sileällä jäällä."

Muuan vanha lehmä sanoi silloin:

"Jollet olisi ollut vasikka, niin olisit varmaankin tiennyt, että missä
on helppo hypähdellä, siellä on vaikea pystyssä pysyä."



Lehmä ja vuohi.


Muutamalla vaimolla oli lehmä ja vuohi. Ne kävivät yhdessä laitumella.

Lehmä käänteliihe aina, kun sitä lypsettiin. Silloin toi eukko kerran
leipää ja suolaa, joita hän antoi lehmälle ja puheli sille hyvitellen
sitä: "niin, piikaseni, kas tässä saat nyt; tuonpa vielä enemmänkin,
mutta seiso nyt vaan yhdessä kohden!"

Seuraavana iltana tuli vuohi kotiin ennenkun lehmä, asettui eukon eteen
ja pani jalkansa harralleen. Eukko löi silloin sitä pyyheliinalla, vaan
vuohi pysyi paikallaan eikä liikkunut. Se muisti näet, että eukko oli
luvannut lehmälle leipää, jos se seisoisi hiljaa ja yhdessä kohden. Kun
eukko huomasi, ettei vuohi välittänyt mistään, sieppasi hän kepin ja
löi sillä sitä.

Heti kun vuohi oli mennyt pois, alkoi eukko taas hyvitellä lehmää
antamalla sille suolaa ja leipää ja puheli sille yhtä ystävällisesti,
kuin ennenkin.

"Ihmiset eivät ole rehellisiä!" ajatteli vuohi. "Minä koetin olla
paremmin, kuin lehmä yhdessä kohden enkä saanut muuta palkakseni, kuin
selkäsaunan."

Sitten väistäysi se syrjään, hyppäsi ja survasi maitokiulun kumoon,
niin että kaikki maito juoksi siitä maahan ja töyttäsi vielä eukkoakin
sarvellaan.



Kuningas ja haukka.


Muuan kuningas laski kerran metsälle mennessään jänistä kiini ottamaan
haukan, josta hän piti enemmän kuin muista haukoistansa, ja läksi itse
ratsain ajamaan.

Haukka saikin kiini jäniksen. Kuningas otti siltä pois jäniksen ja meni
etsimään vettä juodakseen. Hän löysi sitä kallion rinteeltä. Mutta sitä
oli niin vähän, että sitä tuli ainoastaan tippumalla. Kuningas haki
satulastaan maljan ja asetti sen niin, että vesi tippui siihen. Vettä
nihui kalliosta ainoastaan tipoittain, ja kun malja tuli täyteen, niin
nosti kuningas sen suunsa eteen ja yritti juoda. Yhtäkkiä hypähti
haukka hänen kädelleen, löi siivillään ja sai veden läikkymään
maljasta.

Kuningas antoi taas veden tippua maljaan ja odotti niin kauvan, että
malja täyttyi ihan reunojaan myöten. Mutta kun hän uudestaan yritti
nostamaan maljaa suunsa eteen, löi haukka taas siivillään sen kumoon,
niin että kaikki vesi meni maahan.

Kuningas täytti vielä kolmannen kerran maljan ja oli nostamaisillaan
sitä huulilleen, vaan haukka kaasi taaskin sen. Kuningas suuttui, ja
löi minkä jaksoi haukkaa vasten kalliota, niin että se kuoli.

Kuninkaan palveliat ratsastivat paikalle ja eräs heistä juoksi ylös
lähteelle, löytääkseen enemmän vettä ja voidakseen pikemmin täyttää
maljan.

Mutta eipä palveliakaan tuonut vettä; hän palasi takaisin malja tyhjänä
ja sanoi: "sitä vettä ei voi juoda; lähteessä on käärme ja se on
valanut myrkkyään veteen. Oli hyvä että haukka kaasi maahan veden. Jos
olisit juonut tätä vettä, niin olisit kuollut."

Kuningas sanoi: "mutta minä maksoin huonosti haukalle sen tekemän hyvän
työn. Se pelasti minun elämäni; mutta minä tapoin sen."



Jussi.


Jänö -- Jussi asuskeli talvella kylän likehtäällä. Kun tuli yö, niin
nosti se pystyyn toisen korvansa ja kuunteli; sitten taas toisen ja
liikutteli partakarvojansa, haisteli ja istui takajaloilleen. Sitten
hyppäsi se pari kertaa paksussa lumihangessa, istui taas takajaloilleen
ja rupesi katselemaan. Joka haaralta näkyi vaan lunta eikä mitään
muuta. Lumikinos oli muodostunut aaltomaiseksi ja loisti kuin sokuri.
Jänön pään yläpuolella oli pakkaishuurua ja sen läpi loistivat kirkkaat
tähdet.

Jänön oli mentävä suuren maantien poikki päästäkseen riihen luo, jonka
hän tunsi jo ennestään hyvin. Sieltä kuului reen jalasten ratinaa,
hevosten hirnuntaa ja rekien narinaa.

Jussi pysähtyi taas maantien viereen. Talonpoikia astuskeli rekien
vieressä, nuttujen kaulukset pystyssä. Kasvot olivat tuskin näkyvissä.
Parrat, viikset ja silmäkarvat olivat valkoset. Heidän suistaan ja
nenistään tuli höyryä. Ja heidän hevosensa olivat hiessä, joka
pakkasessa muuttui huurteeksi. Hevoset tempoivat sinne tänne
valjaissaan ja upposivat nietokseen. Talonpojat ajoivat kilpaa ja
toiset heistä pääsivät toistensa edelle. Kaksi vanhaa ukkoa ajoi rinnan
ja toinen kertoi toiselle, kuinka häneltä varastettiin hevonen.

Sittenkun joukko oli mennyt ohitse, hypähti jänö tien poikki ja meni
hiljalleen riihen luo. Kuormaston mukana seuraava koira huomasi silloin
Jussiparan. Se rupesi haukkumaan ja läksi jänön jälkeen. Jänö juoksi
nietoksia pitkin riihen luo. Sitä kannatti hanki, mutta koira jo
kymmenennellä askeleella upposi kinokseen ja oli sen vuoksi pakoitettu
pysähtymään. Silloin Jussikin pysähtyi, istahti takajaloilleen ja läksi
sitten hiljalleen menemään riihen luo.

Sinne mennessään tapasi Jussi pari muuta jänistä. Ne söivät ja
leikittelivät. Jussi leikitteli myöskin hetkisen kumppaniensa kera,
kaivoi yhdessä niiden kanssa kylmää lunta, söi laihoa ja jatkoi sitten
matkaansa eteenpäin.

Kylässä oli kaikki hiljaista, tulet olivat sammutetut. Kylän tiellä ei
kuulunut muuta, kuin lapsen itku eräästä pirtistä ja pakkasen pauke
tupien nurkista. Jussi juoksi riihen luo ja tapasi sielläkin
tovereitaan ja leikki niiden kanssa riihen puhtaaksi laistulla
laattialla, söi kauroja alotetusta kuormasta, kiipesi ylös pitkin lumen
peittämää kattoa latoon ja meni aidan yli takaisin piilopaikkaansa.

Idässä alkoi jo näkyä päivän salo, tähdet lakkasivat vähitellen
näkymästä, ja vielä entistäkin sakeampana peitti pakkasen synnyttämä
utu maan. Lähisissä kylissä heräsivät jo vanhat eukot ja menivät vettä
noutamaan. Talonpojat toivat ladoistaan karjalle ruokaa, lapset
huusivat ja itkivät. Tiellä kulki nyt kuormia vielä enemmän ja
ajomiehet pakinoivat kovemmin kuin ennen.

Jussi hyppäsi tien yli, tuli likelle vanhaa makuustaan, valitsi
itselleen vähän etempänä toisen olopaikan, kaivoi lumen siitä pois,
kyykähti takaperin uuteen makuukseensa, pani korvansa pitkin ruumista
ja alkoi nukkua silmät auki.



Jänis ja sen viholliset.


Öisin hakevat jänikset ruokaansa. Metsäjänikset syövät puiden kuoria,
peltojänikset laihoa ja ruohoa, ne taas, jotka asustavat talojen
likehtäällä, syövät riihistä jyviä. Yöllä jättivät jänikset lumeen
syviä näkyviä jälkiä.

Niiden vihamiehiä ovat ihmiset, koirat, sudet, ketut, korpit ja haukat.
Jos jänis kulkisi yhtä suoraan, niin sen voisi aamuin löytää jäljistä
ja ottaa kiini, mutta Jumala on luonut jäniksen araksi, ja tämä arkuus
suojelee sitä.

Öillä kuleskelee jänis vainioilla ja metsissä pelkäämättä ja tekee
suoria jälkiä, vaan kun aamu tulee, niin heräävät sen viholliset, jänis
alkaa kuulla milloin koirien haukuntaa, milloin rekien ritinää, milloin
ihmisten ääniä, milloin taas suden liikkeen metsässä ja alkaa pelosta
hypellä paikasta toiseen. Kun se hyppää eteenpäin, niin säikähtää se jo
jotakin ja juoksee takaisin entisiä jälkiään. Kuulee sitten vielä
jotakin ja hyppää minkä käpälistä lähtee syrjään ja joutuu pois
entisiltä jäljiltään. Taaskin risahtaa jokin ja jänis kääntyy taas
takaisin ja hyppää taas syrjään. Kun päivä tulee, rupee se maata.

Aamulla alkavat jäniksen viholliset tarkastella sen jälkiä, eksyvät
kaksoisjäljille ja pitkille sivu hyppäyksille ja ihmettelevät jäniksen
kekseliäisyyttä. Mutta jänis ei edes ajattelekaan mitään petosta. Se
vaan pelkää kaikkia.



Elefantti.


Eräällä hindulla oli elefantti, jolle hän antoi huonoa ruokaa, vaan
jolla hän teetti kovaa työtä.

Kerran raivostui elefantti ja polki jalkoihinsa haltiansa. Hindu kuoli.
Hänen vaimonsa itki, vei lapsensa elefantin luo, pani ne sen jalkojen
juureen ja sanoi: "Sinä olet tappanut heidän isänsä, tapa nyt
heidätkin!"

Elefantti katseli lapsia, sitten otti se kärsällään vanhimman pojan ja
nosti selkäänsä.

Siitä pitäen totteli elefantti poikaa ja teki työtä hänen hyväkseen.



Vanha hevonen.


Kotona maalla asui luonamme vanha ukko, Pimen Timofeits. Hän oli
yhdeksänkymmenen vuoden vanha. Hän asui pojanpoikansa luona eikä tehnyt
enää mitään. Hänen selkänsä oli kymärässä: hän käveli kepin avulla ja
liikutti hitaasti jalkojaan. Hän oli ihan hampaaton ja hänen kasvonsa
olivat täynnä ryppyjä. Hänen alahuulensa vapisi. Kun hän joko käveli
tahi puhui, maiskutti hän huuliaan eikä kukaan voinut käsittää, mitä
hän puhui.

Meitä oli neljä veljestä ja me olimme kaikki innokkaita ratsastajoita.
Mutta meillä ei ollut tasavaluontoisia ratsuhevosia meidän varalle. Me
saimme ratsastaa ainoastaan yhdellä vanhalla hevosella. Sen nimi oli
Woronok.

Kerran äiti laski meidät ratsastamaan ja me menimme kaikki talliin sen
palvelian kanssa, joka oli meitä hoitamassa. Kuski satuloitsi meille
Woronokin, ja vanhin veli läksi ensin ratsastamaan. Hän ratsasti
kauvan. Ensin riihen luo ja sitten puutarhan ympäri. Kun hän ratsasti
takaisin, niin me muut huusimme hänelle: "no, annapas nyt nelistää."

Vanhin veli alkoi kannustaa Woronokkia jaloillaan ja löi sitä
piiskalla, ja Woronok laukkasi meidän ohitsemme.

Vanhimman veljen perästä nousi toinen veli, joka oli häntä nuorempi,
hevosen selkään. Hänkin ratsasti kauvan ja löi Woronokkia piiskalla ja
ajoi laukkaa pitkin mäen syrjää. Hän olisi vielä ratsastanut
mielellään, vaan kolmas veli pyysi, että hän laskisi pikemmin hänet
alkamaan.

Kolmas veli ratsasti myöskin riihen luo ja puutarhan ympäri, vieläpä
läpi kylänkin sekä ajoi täyttä laukkaa pitkin mäen rinnettä tallin
luokse. Kun hän pääsi meidän luoksemme, läähätti Woronok, ja sen kaula
ja kupeet olivat märkinä hiestä.

Kun nyt tuli minun vuoroni, niin halusin minä hämmästyttää veljiäni ja
näyttää heille, kuinka hyvin minä ratsastan, ja aloin hätyyttää minkä
voin Woronokkia tallista lähtemään, vaan se ei tahtonut liikkua
paikaltaan. Ja vaikka minä olisin lyönyt sitä kuinka paljon tahansa,
niin ei se viitsinyt juosta, vaan näytti olevan kovin peloissaan ja
pakkasi kääntymään takaisin. Minä suutuin hevoseen ja löin sitä voimani
perästä piiskalla ja potkin sitä jaloillani. Minä koetin lyödä sitä
oikein niihin paikkoihin, joihin luulin kipeimmin koskevan. Ruoska
taittui poikki, mutta minä löin vielä varren tyngälläkin sitä päähän.
Mutta Woronok ei sittenkään tahtonut juosta. Minä käännyin takaisin,
ratsastin palvelian luokse ja pyysin hänen toimittamaan minulle
vankemman ruoskan. Mutta palvelia vastasi:

"Te olette ratsastaneet kylliksi, nuori herraseni, laskeutukaa pois
hevosen selästä! Mitä varten kiusaatte noin kovin hevos parkaa?"

Minä loukkaannuin siitä ja sanoin:

"Kuinka? Minä en ole vielä saanut ratsastaa! Saatpa nähdä, miten minä
heti paikalla lähden sillä ajamaan laukkaa. Anna vaan minulle vankempi
ruoska. Kyllä minä saan Woronokkiin eloa."

Silloin pudisti palvelija päätään ja sanoi:

"Oi, herraseni, teillä ei ole lainkaan sääliä. Kuinka te enää voitte
saada siihen eloa? Se on jo kahdenkymmen vuoden vanha. Hevosparka on
tyyten kiusattu, saa töin tuskin enää huovutuksi ja on sen lisäksi
ikiloppu. Onhan se niin kovin vanha, ihan kuin Pimen Timofeits.
Voisittehan yhtä hyvin istua ukko Timofeitsin hartioille ja lyödä häntä
minkä jaksaisitte ruoskalla. Tokkohan teidän tulisi häntä sääli?"

Minä ajattelin Pimen vanhusta ja kuuntelin palvelian sanoja. Minä
astuin alas hevosen selästä, ja kun sitten katselin sen hien peittämiä
kylkiä ja näin, kuinka raskaasti se läähötti ja huiskutti sinne tänne
häntäänsä, josta jo oli lähtenyt pois paljon jouhia, niin käsitin,
kuinka vaikeata se kaikki oli ollut hevoselle. Ennen olin luullut, että
sillä oli yhtä paljon huvia ratsastuksesta, kuin minullakin. Minun tuli
niin sääli Woronokkia, että rupesin suutelemaan sen hikistä kaulaa ja
pyytämään siltä anteeksi sitä, että olin lyönyt sitä. Tultuani
aikamieheksi olen aina säälinyt hevosia, ja muistan aina Woronokkia ja
Pimen Timofeitsiä, kun näen hevosia kiusattavan.



Keisarinna Si-lin-tsi.


Kiinan keisarilla, Hoangtsilla, oli puoliso, jota hän hellästi rakasti.
Keisari toivoi, että koko kansa muistaisi hänen rakasta puolisotaan.

Sen vuoksi näytti keisari puolisolleen silkkimatoa ja sanoi: "otappas
selko siitä, mihin tätä matoa voidaan käyttää ja miten sitä on
hoidettava, niin kansa ei ole koskaan sinua unhottava."

Si-lin-tsi rupesikin tarkastelemaan näitä matoja ja huomasi, että
niiden ympärillä oli jotakin hämähäkin verkon tapaista kudosta, silloin
kun ne menivät tainnoksiin. Hän purki tämän kudoksen, kehräsi siitä
lankaa ja kutoi jo yhden silkkihuivin. Sitten hän huomasi vielä, että
nämä madot viihtyvät mulperipuissa. Hän rupesi kokoamaan mulperipuiden
lehtiä ja ruokki niillä silkkimatojaan. Sillä tavalla kasvatti hän
niitä suuren joukon ja opetti kansaa niitä hoitamaan.

Siitä ajasta on jo kulunut viisi tuhatta vuotta, mutta kiinalaiset
muistavat vieläkin keisarinna Si-lin-tsiä ja pitävät juhlia hänen
kunniakseen.



Silkkimato.


Minulla oli puutarhassani muutamia vanhoja mulperipuita. Ne oli jo isän
isäni istuttanut.

Kerran sain syksyllä muutamia grammeja silkkimadon munia ja minua
neuvottiin, miten minun oli hoidettava silkkimatoja, saadakseni niistä
silkkiä. Nämä munat olivat mustanruskeita ja niin pieniä, että nuissa
muutamissa grammeissa, jotka olin saanut, laskin niitä olevan 5,835
kappaletta. Ne ovat pienempiä, kuin pieninkin silmäneulan pää ja muuten
ei niissä voinut huomata mitään elonmerkkejä. Ainoastaan silloin, kun
niitä satuttiin puristamaan niin kovasti, että ne menivät rikki, ne
narahtivat hiukan.

Nämä munat kuleksivat pöydälläni pitkät ajat minun niitä huomaamattani
ja minä olin jo tyyten ne unhottaa.

Mutta kerran satuin sitten keväällä menemään puutarhaan ja huomasin,
että mulperipuissa jo näkyi urpia ja että päivän puolella jo oli
lehtiäkin. Silloin muistin silkkimadon munani, ja tultuani kotiin aloin
niitä tarkastella ja hajottelin ne hiukan laajemmalle tilalle. Suuri
osa munista ei ollut enää mustanharmaita, kuten ennen, vaan toiset
olivat vaaleanharmaita, toiset melkein kokonaan vaaleita, maidon
karvaisia.

Seuraavana aamuna nousin varhain näitä munia katselemaan ja näin, että
toisista oli jo tullut ulos pieniä matoja, toiset taas olivat
turvonneet ja täyttyneet sisäpuolelta jollakin nesteellä. Ne tunsivat
nähtävästi kuorissaan, että niiden ruoka oli valmistunut syötäväksi.

Nuo pikku madot olivat mustia, karvaisia ja niin pieniä, että oli
vaikea niitä nähdäkään. Minä katsoin niitä suurennuslasilla ja näin,
että ne munassa ollessaan ovat ympyriäisen kuoren peitossa, ja sieltä
ulos tullessaan oikaisevat itsensä suoriksi. Minä menin puutarhaan ja
taitoin sieltä kolme kahmalon täyttä mulperipuun lehtiä, panin ne
pöydälleni ja rupesin tekemään madoille olopaikkaa, sillä tavalla, kuin
minua oli neuvottu.

Sillaikaa, kun laittelin paperia, johon niitä panisin, tunsivat madot
hajusta ruokansa ja läksivät matelemaan sen luokse. Minä työnsin lehdet
vähän syrjään ja rupesin houkuttelemaan matoja niiden luo, ja ne
matelivat lehtien perästä, niinkuin koira lihapalan, pitkin veralla
päällystettyä pöytää lyijykynien, saksien ja paperin ylitse lehtiin
päin.

Silloin minä leikkasin kappaleen paperia, pistelin siihen reikiä
pienellä pännäveitsellä, asetin sitten paperin päälle mulperipuun
lehtiä ja panin ne sekä paperin matojen päälle. Nämä tunkeusivat
silloin noihin paperissa löytyviin pikku reikiin ja rupesivat heti
syömään lehtiä. Kaikki madot kullakin eri paperilehdellä kokoutuivat
yhteen ja alkoivat syödä mulperipuun lehtiä, reunasta lähtien.

Minä pidin matoja hyllyllä huoneessani, ja kun niillä ei ollut
mulperipuun lehtiä syötävänä, niin matelivat ne pitkin hyllyä, tulivat
aivan reunaan saakka, vaan eivät koskaan pudonneet siitä alas vaikka
olivat sokeita. Heti kun joku mato oli päässyt hyllyn reunalle, niin se
laski suustaan lankaa, jonka se kiinnitti reunaan, ennenkun rupesi
laskeutumaan sitä myöten alas. Tässä langassa se sitten riippui,
katseli ympärilleen ja, jos sitä halutti laskeutua alammaksi, niin se
laskeutui tämän hienon langan nojassa, ja vetäytyi taas takaisin,
milloin halusi samaa lankaa myöten.

Päiväkausiin eivät madot tehneet muuta kuin söivät. Ja niille täytyi
antaa yhä enemmän lehtiä. Kun niille tuotiin tuores lehti, ja ne olivat
madelleet sen päälle, niin syntyi siitä liike, joka muistutti
sadepisarain putoamista lehdelle. Tämä ääni syntyi siitä, että madot
alkoivat syödä lehteä.

Siten elivät vanhimmat madot viisi vuorokautta. Ne kasvoivat siinä
ajassa jo paljon ja söivät kymmenen kertaa enemmän kuin ennen. Minä
tiesin, että ne menevät tainnoksiin viidentenä päivänä, ja odotin koko
ajan, milloin se tapahtuisi. Ja aivan oikein takertuikin iltapuoleen
viidentenä päivänä yksi vanhimmista madoista kiini paperiin ja herkesi
syömästä ja liikkumasta. Seuraavina päivinä pidin minä kauvan sitä
silmällä. Minä tiesin, että nämä madot luovat muutamia kertoja
nahkansa, sentähden että kasvavat ja niille tulee sen vuoksi ahdas
entisessä nahassaan, ja ne saavat uuden.

Minä ja kumppanini vartioimme sitä vuorotellen. Eräänä iltana huudahti
kumppanini: "nyt se alkaa luoda nahkaansa, tulkaa pian katsomaan!" Minä
riensin paikalle ja näin, että mato todellakin tarttui vanhasta
nahastaan kiini paperiin, puhkasi suunsa kohdalle reijän, pisti sieltä
ulos päänsä, ponnisteli siinä ja väänteliihe päästäkseen ulos, mutta
vanha peite ei tahtonut irtautua pois ruumiista. Minä katselin kauvan,
kuinka se teki työtä, pääsemättä kuitenkaan irti ja halusin auttaa sitä
jollakin tavalla. Minä kohotin nahkaa hyvin vähän kynnelläni, vaan
huomasin oitis, että olin tehnyt hullusti. Kynteeni oli jäänyt jotakin
nestemäistä ainetta ja mato meni tainnoksiin. Minä luulin tuota
nestettä ensin vereksi, vaan sitten huomasinkin, että madolla on nahan
alla vetelätä nestettä sitä varten, että se sen avulla voisi helpommin
luoda päältään peitteensä. Minä olin rikkonut auttaessani kynnelläni
uuden nahan, sillä mato kuoli vaikka se pääsikin irti vanhasta
peitteestään.

Muihin matoihin minä en enää koskenut, ja ne irtausivat samalla tavalla
vanhasta nahastaan. Ainoastaan muutamat eivät siinä onnistuneet, vaan
useimmat pääsivät siitä erilleen, vaikka se näyttikin niitä kovasti
rasittavan.

Kun madot olivat saaneet uuden nahan, rupesivat ne syömään kovemmin ja
lehtiä kului nyt enemmän.

Neljän päivän kuluttua ne taas menivät tainnoksiin ja alkoivat
uudestaan luoda peitettään. Nyt kului vieläkin enemmän lehtiä ja madot
olivat jo noin puolen sentimetrin pituisia. Sitten ne taas menivät
kuuden päivän perästä tainnoksiin ja tunkeusivat ulos vanhoista
nahoistaan uuden peittäminä, ja olivat jo hyvin suuria ja paksuja ja me
ennätimme tuskin tuoda niille riittävästi lehtiä.

Yhdeksäntenä päivänä lakkasivat vanhimmat madot tyyten syömästä ja
matelivat ylöspäin hyllyillä ja tuepuita myöten. Minä kokosin niitä
yhteen ja panin tuoresta lehteä niille syötäväksi, mutta ne käänsivät
pois päänsä lehdestä ja matelivat poispäin. Minä muistin silloin, että
madot, kun ne valmistautuvat sulkeutumaan koteloonsa, lakkaavat
kokonaan syömästä ja matelevat ylöspäin.

Minä jätin ne rauhaan ja rupesin katselemaan, mitä ne nyt tekisivät.
Vanhimmat matelivat ylös kattoon, hajaantuivat sinne tänne, kiertelivät
sillä tavalla hiukan ja rupesivat sitten kukin eri suunnillaan
kehräämään lankojaan, laskien yhden langan aina kerrallaan.

Minä pidin yhtä niistä tarkemmin silmällä. Se meni nurkkaan, laski
kuusi lankaa noin viiden sentimetrin päähän toisistaan, keinui niiden
nojassa, taivutti itsensä kahteen osaan niin, että tuli hevosen kengän
muotoiseksi ja rupesi sitten kääntelemään päätään ja laskemaan
silkkilankaa niin, että se kiertyi sen ympärille. Illalla oli jo sen
ympärillä pilven tapainen kudos, niin että sitä enää näkyi vaan hiukan
ja aamulla sitä ei enää lainkaan voinut eroittaa kudoksen sisältä. Se
oli jo kokonaan kääriytynyt silkin sisään ja yhä se vaan vielä laski
lankaa.

Kolmen päivän perästä lakkasi se kutomasta koteloaan ja meni
tainnoksiin. Sittemmin sain kuulla, kuinka pitkältä yksi silkkimato
ehtii kolmena päivänä kehrätä lankaa. Kun puretaan koko tuo kudos, niin
se on enemmän kuin kilometriä pitkä, harvoin lyhempi. Ja jos lasketaan,
montako kertaa madon tarvitsee kiepauttaa päätään, näinä kolmena
päivänä kehrätäkseen niin pitkän langan, niin nähdään, että se näinä
kolmena päivänä on kiertänyt ympäriinsä 300,000 kertaa. Siitä näkyy
että se joka sekunttina keskeymättä pyörähtää kerran.

Mutta kun me otimme joitakuita koteloita ja särimme ne, niin näimme,
että madot tämän työn perästä olivat koteloissaan ihan kuivettuneet ja
käyneet vaaleiksi, vaksinkaltaisiksi.

Minä tiesin, että näistä koteloista, joiden sisällä oli nuo vaaleat
vaksin kaltaiset elottomat ruumiit, lähtee ulos myöhemmin perhoset.
Mutta katsellessani niitä en voinut sitä uskoa. Kuitenkin katsoin
kahdentenakymmenentenä päivänä, miten niitten koteloiden oli käyvä,
jotka olin jättänyt jäljelle.

Minä tiesin, että muutoksen piti tapahtua kahdentenakymmenentenä
päivänä. Mitään ei näkynyt vielä ja minä jo alain ajatella, että jokin
kohta oli joutunut epäjärjestykseen, kun yhtäkkiä huomasinkin, että
yhden kotelon pää oli käynyt mustaksi ja kosteaksi. Minä luulin jo,
että se oli turmeltunut ja yritin heittää sen pois. Vaan sitten
ajattelin taas, että kenties muutos alkaakin tällä tavalla ja minä
päätin katsoa vielä, miten lopuksi oli käyvä. Ja todellakin alkoi
kotelon kosteaksi käyneessä päässä tuntua jotakin liikettä. Minä en
voinut isoon aikaan päästä perille siitä, mikä tuon liikkeen sai
aikaan. Mutta sitten tuli näkyviin jotakin pään tapaista, jossa oli
tuntosarvet. Tuntosarvet liikkuivat. Sitten huomasin, että jalka pisti
esiin reijästä ja sen perästä toinen, ja jalat tarttuivat kiini ja
työntäytyivät ulos kotelosta. Jotakin tuli yhä sieltä esiin ja lopuksi
voin jo eroittaa, että se oli märkä perhonen. Kun kaikki kuus jalkaa
olivat tulleet ulos, niin luiskahti takapuoli helposti irti ja nyt oli
koko perhonen tullut esiin ja oli siinä näkyvillä. Sittenkun se oli
ehtinyt kuivaa, näytti se valkoselta, levitti siipensä, lenteli
kierrellen ympäri huonetta ja istui akkunalle.

Kahden päivän kuluessa oli perhonen jo ehtinyt munia akkunalaudalle
rivin munia ja kiinnittää ne siihen. Munat olivat keltasia.
Kaksikymmentä viisi perhosta tekivät munia. Ja minä kokosin 5,000
pientä munaa.

Seuraavana vuonna minä ruokin vielä enemmän matoja ja sain vielä
enemmän silkkiä.



Tätin kertomus kesystä varpusesta.


Meidän akkunamme ulkopuolelle oli varpunen pesinyt akkunalaudan päälle
ja tehnyt siihen viisi pientä munaa. Minä ja sisareni olimme nähneet,
kuinka varpunen kantoi olen korren ja höyhenen toisensa perästä meidän
akkunamme taakse ja teki sinne itselleen pesää. Ja kun se sitten alkoi
tehdä sinne munia, niin tulimme me hyvin iloisiksi. Varpunen ei enää
lentänyt pois höyheniä ja olkia etsimään, vaan istui muniensa päällä
siinä. Toinen varpunen -- meille sanottiin, että toinen niistä on uros
ja toinen naaras -- tuo naaraalle matoja ja ruokkii sitä.

Muutaman päivän perästä me jo kuulimme akkunamme takaa sirkutusta ja
menimme katsomaan, mitä varpusen pesässä oli tapahtunut. Siellä oli
viisi pienen pientä alastonta linnun poikaa, joilla ei vielä ollut
siipiä eikä höyheniä. Niillä oli keltaset, pehmeät nokat ja suuret
päät.

Meistä ne olivat hyvin rumia, emmekä me viitsineet enää käydä niitä
katsomassakaan, ainoastaan joskus juoksimme vilkasemassa, mitä ne
siellä tekivät. Niiden äiti lensi usein ruokaa hakemaan, ja kun se
palasi, niin avasivat varpusen pojat vikisten keltaiset nokkansa, ja
emä repi matosia kappaleiksi ja jakoi niitä niille.

Viikon kuluessa olivat jo nuo pienet varpusen pojat kasvaneet
isommiksi, saaneet untuvapeitteen ja tulleet kauniimmiksi, ja sen
perästä me taas rupesimme usein käymään niitä katsomassa.

Eräänä aamuna menimme taas katsomaan varpusen poikiamme ja näimme, että
niiden äiti, naarasvarpunen oli kuolleena akkunalaudan vieressä. Me
arvasimme, että varpunen oli yöksi asettunut akkunalaudalle ja nukkunut
siihen, ja litistynyt kuolleeksi akkunaa sulettaessa.

Me otimme sen siitä ylös ja viskasimme heinikkoon. Pienokaiset
vikisivät, ojensivat ulos päänsä ja avasivat suunsa, mutta ei ollut
ketään enää, joka olisi niitä ruokkinut.

Silloin sanoi vanhin siskoni: "nyt niillä ei ole enää äitiä, joka niitä
ruokkisi; mutta kuulkaas: ruvetaanpas me niitä hoitamaan!"

Tuokos oli meistä hauskaa, me otimme korin, panimme siihen
puuvillavanuketta, asetimme siihen pesän poikineen ja veimme sitten sen
sellaisena kammariimme. Sitten me kaivoimme maasta matosia, murensimme
leipää maitoon ja aloimme ruokkia linnun poikia. Ne söivät hyvin,
pudistelivat päitään, puhdistivat pieniä nokkiaan hiomalla niitä vasun
laitoja vastaan ja olivat kaikki hyvin ilosia.

Siten ruokimme me niitä koko päivän ja iloitsimme niiden ympärillä.
Seuraavana aamuna, kun menimme niitä katsomaan, niin näimme, että
pienin varpusen poika oli kuollut ja sen jalat tarttuneet
puuvillavanukkeeseen. Me veimme sen pois ja otimme koko
puuvillavanukkeen myöskin pois, jottei enää joku varpusen poika
takertuisi siihen, ja panimme vasuun heiniä ja sammalia. Mutta
iltapuoleen kävi taas kahden varpusen pojan höyhenet pörhöön, niiden
suut aukenivat ja silmät menivät kiini ja nekin kuolivat.

Kahden päivän perästä kuoli vielä neljäskin varpusen poika. Nyt saimme
kuulla, että olimme syöttäneet niitä liijan paljon.

Siskoni itki varpusiaan ja rupesi yksin ruokkimaan viimeistä varpusta
ja me muut saimme ainoastaan olla katsomassa. Viimeinen -- viides
varpusen poika, oli ilonen, terve ja elävän näkönen. Me rupesimme
nimittämään sitä Virkuksi.

Virkku eli niin kauvan, että jo pääsi lentoon ja alkoi tuntea nimensä.

Sisareni oli tapana huutaa: "Virkku, Virkku!" Silloin lensi se aina
hänen luokseen, istui hänen olkapäälleen, päähänsä tahi kädelleen ja
hän ruokki sitä.

Sitten kasvoi se vielä isommaksi ja alkoi itse hakea ruokansa. Se asui
meidän kammarissamme ja lensi silloin tällöin ulos ikkunasta, mutta
palasi aina yöksi kotiin, ja asettui asuinpaikkaansa, vasuun.

Eräänä aamuna ei se lentänytkään mihinkään vasustaan. Sen höyhenet
tulivat kosteiksi ja nousivat pörrölleen, aivan niinkuin muidenkin
varpusten oli käynyt, kun ne rupesivat kuolemaan.

Siskoni ei lähtenyt pois Virkun luota, vaan kulki sen perässä. Mutta se
ei syönyt eikä juonut mitään.

Kolme päivää se sairasti ja neljäntenä se kuoli. Kun me näimme sen
kuolleena, selällään, pikku kyntöset kokoon puristuneina, niin
rupesimme me kolme sisarta kaikki itkemään. Äiti riensi paikalle
saadakseen tietää, mitä oli tapahtunut. Kun hän tuli meidän
kammariimme, niin näki hän pöydällä kuolleen varpusen, ja käsitti oitis
meidän surumme. Sisko ei syönyt mitään muutamaan päivään eikä leikkinyt
muiden kanssa, vaan itki aina.

Me käärimme Virkun sievimpiin vaatepalasiimme, panimme sen pieneen
puuarkkuun ja hautasimme sen pieneen kuoppaan puutarhassa. Sitten
teimme me pienen kumpareen mullasta sen haudan päälle ja panimme siihen
pieniä kiviä.



Omenapuut.


Minä istutin kaksi sataa nuorta omenapuuta ja kaivoin syksyin, keväin
kolmena vuonna kuopat niiden ympärille ja peitin ne talveksi aina
oljilla, etteivät jänikset niitä vahingoittaisi. Neljäntenä vuonna
menin lumen lähdettyä katsomaan omenapuitani. Ne olivat talven aikana
tulleet paksummiksi, niiden kuori käynyt sileäksi ja tuoreeksi, kaikki
oksat olivat eheitä ja niiden kärissä ja lehtihangoissa näkyi pyöreitä,
herneen tapaisia, kukan urpuja. Siellä täällä oli jo nuo paisuneet
urvut auvenneet, niin että kukkalehtien ruusunpunaset reunat jo
pistivät näkyviin. Minä tiesin, että kaikista urvuista tulee kukat ja
sitten hedelmät, ja olin ilonen katsellessani omenapuitani. Mutta kun
minä otin oljet pois ensimäisen omenapuun päältä, niin näinkin, että
alhaalta, ihan maan rajasta, oli omenapuun kuori syöty yltympäriinsä
puuhun saakka, niin että puun juuren ympärille oli muodostunut valkonen
rengas. Sen olivat hiiret tehneet. Minä paljastin toisen omenapuun ja
sen laita oli ihan samallainen. Minun kahdesta sadasta omenapuustani ei
ainoakaan ollut jäänyt ehjäksi. Minä täytin hiirten kalvamat kohdat
pihkalla ja vaksilla. Mutta niinpian kuin omenapuut olivat hiukan
ruvenneet lehtimään, niin putosivat kukat niistä heti pois. Sitten
ilmaantui pieniä lehtiä, vaan nekin alkoivat oitis kuihtua ja kuivaa.
Kuori kurtistui ja kävi mustaksi. Kahdesta sadasta omenapuusta oli enää
yhdeksän jäljellä. Näissä yhdeksässä ei ollut kuori ihan ympäri syöty,
vaan oli tuohon valkoseen renkaaseen jäänyt pieni koskematon kohta.
Näistä tällaisista ehjistä paikoista läksi kasvamaan uusia oksia, ja
vaikka nämäkin puut näyttivät sairastavan, niin ne virkosivat
kuitenkin. Kaikki muut hävisivät. Ainoastaan rikkonaisten kohtien alta
lähti vielä kasvamaan oksia, vaan ne olivat kaikki villiä.

Kuori on puulle samasta arvosta, kuin suonet ihmisruumiille: suonien
kautta juoksee veri läpi ruumiin, ja kuorta myöten nousee neste puuhun,
sen oksiin, lehtiin ja kukkiin. Voidaan ottaa puusta pois koko sisus,
niinkuin se onkin hävinnyt vanhoista halavoista, jos kuori vaan säilyy
ehjänä, niin elää puu, mutta jos kuori rikkoontuu, niin puukin kuolee.
Jos ihmiseltä leikataan suonet poikki niin hän kuolee, ensiksikin siitä
syystä, että veri vuotaa pois, ja toiseksi sentähden, ettei verelle jää
enää kulkutietä ruumiissa.

Niin kuivaa koivukin, kun lapset tekevät reijän sen kylkeen, saadakseen
mahalata, ja kaikki mahala pääsee siten juoksemaan pois.

Sillä tavalla kuolivat omenapuutkin siitä, että hiiret kalvoivat niiden
juurelta kuoren pois ympäri puuta ja nesteelle ei enää jäänytkään tietä
juurista oksiin, lehtiin ja kukkiin.



Vanha poppeli.


Meidän puutarhamme oli viisi vuotta huonolla hoidolla. Minä palkkasin
kirvesmiehiä ja toisia lapiolla työskentelemään puutarhaani ja rupesin
itsekin heidän kanssaan työhön. Me hakkasimme ja leikkasimme pois
kuivaneet ja villit oksat ja liijat puut ja pensaat. Suurimmiksi
kaikista olivat kasvaneet poppeli ja tuomi. Ne estivät muita puita
kasvamasta. Poppeli kasvaa juurista ja sitä on mahdoton saada juurineen
maasta kaivetuksi, vaan ne ovat hakattavat poikki. Puron takana oli
tavattoman suuri poppeli, joka oli kahta syltä ympäri mitaten. Sen
ympärillä oli nurmikko, jossa kasvoi yltyleensä pieniä poppelin vesoja.
Minä käskin hakkaamaan ne pois. Halusin näet saada paikkaa iloisemman
näköiseksi, mutta ennen kaikkia tahdoin säästää vanhaa poppelia, sillä
otaksuin, että kaikki nuo vesat lähtivät siitä ja imivät siitä voimaa.
Kun me hakkasimme pois näitä nuoria poppelin vesoja, kävi minun
säälikseni joskus, kun näin niiden meheviä juuria maassa poikki
hakattavan. Ja vaikka meitä oli neljä miestä repimässä maasta yhtä
ainoata sellaista poikki hakattua poppelia, niin emme sittenkään
saaneet sitä lähtemään. Se koki pysyä kiini maassa kaikista voimistaan
eikä tahtonut kuolla. Minä ajattelin: nähtävästi niiden on välttämättä
saatava elää, koska ne niin kovasti pitävät kiini elämästään. Mutta
puutarhan raivaaminen oli välttämätön ja minä raivasin. Sittenkun jo
oli myöhä havaitsin, ettei olisikaan tarvinnut niitä hävittää.

Minä ajattelin, että vesat imevät mehun vanhasta poppelista, mutta
kävikin päin vastoin. Kun minä hakkasin vesoja, niin vanha poppeli jo
oli kuolemaisillaan. Se oli kaksihaarainen, ja kun lehdet siihen olivat
puhenneet, niin huomasin, että toinen haara oli paljas; samana kesänä
kuivui koko poppelikin. Se oli jo aikoja sitten alkanut kuivaa ja
tietäen pian kuolevansa, tahtoi se siirtää elinvoimansa vesoihinsa.

Sen vuoksi kasvoivat ne niin pian isoiksi, ja kun minä tahdoin säästää
sitä itseään, niin tuhosin sen lapsetkin.



Tuomi.


Tuomi kasvoi pähkinäpuiden joukossa ja varjosi pähkinäpuupensaita. Minä
olin kauvan epätietoinen, hakkaisinko vai en, sen pois. Minun tuli sitä
sääli. Se ei muodostanut eri pensasta, vaan kasvoi yksinään, ja oli
likipitäin neljäätoista sentimetriä läpimitaten ja noin kahdeksan ja
puoli metriä korkea, hyvin haarakas, tuuhea ja yltyleensä täynnä
valkeita, hyvänhajuisia kukkia. Kauvaksi jo lemusi niiden tuoksu. Minä
en olisikaan hakannut sitä, mutta muuan työmies, jonka minä olin sitä
ennen käskenyt hakkaamaan koko tuomen, oli minulle mitään virkkamatta
alkanut sitä hakata. Kun minä tulin paikalle, oli hän jo ehtinyt hakata
noin kuutta sentimetriä syvän lastuuksen, ja mahalaa tirskahti ulos
kirveen alitse, joka kerta kun se sattui samaan paikkaan: "Nyt sitä ei
voi enää auttaa, menköön nyt sitten", ajattelin minä ja otin itsekin
kirveen käteeni ja aloin hakata sitä yhdessä työmiehen kanssa.

Kaikki työ on hauskaa ja niinpä hakkaaminenkin. On hupaista lyödä
kirveen syvälle puuhun, ensin viistoon ja sitten poikittain niin, että
lastu lähtee pois ja hakata siten yhä syvemmälle ja syvemmälle
lastuusta puuhun.

Minä unhotin kokonaan tuomen ja ajattelin ainoastaan sitä, miten saisin
sen pikemmin kaatumaan. Kun hengästyin, niin panin pois kirveen ja me,
työmies ja minä nojasimme puuta vastaan ja koetimme saada sitä
kaatumaan. Me työnsimme, puun lehdet alkoivat väristä ja meidän
päällemme putoili kastepisaroita ja valkosia hyvänhajuisia kukkalehtiä.

Samaan aikaan tuntui kuin olisi jokin parkaissut: puun sisuksesta
kuului rusketta; me nojasimme vieläkin kovemmin, ja puun sisuksessa
taittui jotakin ja se tuntui ihan siltä, kuin puu olisi itkenyt, ja puu
kaatui. Se oli taittunut hakkuuksen kohdalta, huojui ja kaatui oksineen
ja kukkineen nurmelle. Pienet oksat ja kukat värisivät vähän aikaa
vielä puun kaaduttua, sitten ne herkesivät liikkumasta.

"No niin, siinä tapahtui suuri asia", sanoi talonpoika. "Sääli on aina
elävätä!" Mutta minun tuli niin säälini puuta, että menin mitä pikemmin
pois sen luota toisten työmiesten luo.



Tammi ja pähkinäpuu.


Vanha tammi pudotti yhden terhonsa pähkinäpuupensaan juurelle.
Pähkinäpuu sanoi tammelle: "Onko sinun oksiesi alla liijan vähän tilaa?
Olisit pudottanut terhosi tyhjään paikkaan. Tässä on jo kyllä ahdasta
minun vesoillanikin, enkä minä salli edes omien pähkinöitteni pudota
maahan, vaan annan ne ihmisille."

"Minä elän kaksisataa vuotta", vastasi siihen tammi, "ja se tammi, joka
on kasvava terhostani, tulee elämään yhtä kauvan."

Silloin suuttui pähkinäpuu ja sanoi: "Niinpä minä sitten peitänkin
varjollani sinun pienen vesasi ja tukehutan sen, eikä se tule elämään
kolmea päivääkään." Tammi ei virkkanut siihen mitään, vaan käski pienen
poikansa kasvamaan terhosta.

Terho kastui, turposi, aukeni ja tarttui pienellä juurellaan kiini
maahan ja läksi urvusta kasvamaan ylöspäin.

Pähkinäpuu koetti tukehuttaa tuota nuorta puun alkua eikä antanut
päivän paistaa sille. Mutta pikku tammi kasvoi vaan yhä korkeammaksi ja
voimistui yhä enemmän pähkinäpuun varjossa.

Kului sitten sata vuotta. Silloin oli pähkinäpuu aikoja kuivettunut,
vaan tammi, joka oli lähtenyt terhosta kasvamaan, kohosi mahtavana
taivasta kohden ja levitti oksiaan joka suunnalle.



Rikkaus Jumalalta.


Eräs mies, joka oli tyytymätön kohtaloonsa, nurisi Jumalaa vastaan.

Tuo hyvä Jumala antaa muille rikkautta, sanoi hän, vaan minulle ei hän
tee mitään. Kuinka minä nyt tulen elämässä toimeen, kun ei minulla ole
mitään?

Muuan ukko kuuli nämä sanat ja sanoi:

-- Oletko sinä niin köyhä kuin luulet? Eikö Jumala ole sinulle antanut
nuoruuden ja terveyden?

-- Sitä en kyllä voi kieltää, voinpa vielä olla ylpeäkin nuoruudestani
ja voimistani, vastasi mies.

Ukko tarttui miehen oikeaan käteen ja sanoi: Antaisitko hakata tämän
kätesi pois tuhannesta ruplasta?

-- En suinkaan.

-- No entäs vasemman?

-- En, en sitäkään.

-- Suostuisitko sinä siihen, että silmiesi valo sammutettaisiin, jos
saisit kymmenen tuhatta ruplaa?

-- Jumala minua sellaisesta varjelkoon. Minä en tahtoisi kadottaa
silmääni, vaikka saisin kaikki maailman rikkaudet.

-- Näetkös nyt, sanoi ukko, mitä rikkauksia Jumala on sinulle
lahjoittanut ja kuitenkin nuriset.



Sokea ja maito.


Muuan, joka oli syntymästään saakka sokea, kysyi näkevältä:

-- Minkä näköistä on maito?

Näkevä sanoi: -- maidon väri on samallainen, kuin valkosen paperin.

Sokea kysyi: -- onko se totta, että tämä väri kahisee käsissä niinkuin
paperi?

Näkevä sanoi: -- ei, se on valkea, kuin valkoset jauhot.

Sokea kysyi: -- no onko se siis niin pehmeätä, ja kuivaa, kuin jauhot?

Näkevä sanoi: -- ei, se on ilman muuta valkonen, niinkuin valkonen
jänis.

Sokea kysyi: -- onko se siis yhtä karvanen ja pehmeä, kuin jänis?

Näkevä vastasi: -- ei, valkonen väri on juuri samallainen, kuin lumi.

Sokea kysyi: -- se on sitten kylmä, kuin lumi.

Ja kuinka monta vertausta näkevä sanoikaan, niin ei sokea voinut
käsittää, millainen on maidon valkonen väri.



Tunto ja näkö.


Pane etusormesi ja keskisormesi ristiin toistensa päälle ja kosketa
siten ristiin pannuilla sormillasi pientä palloa niin, että se
vierähtää molempien näiden sormien väliin ja sulje itse silmäsi.
Silloin tuntuu sinusta siltä, kuin siinä olisikin kaksi kuulaa. Kun
avaat silmäsi, niin näet, ettei niitä olekaan kuin yksi. Sormesi
pettivät, vaan silmäsi oikaisivat erehdyksen.

Katso -- mieluimmin sivusta -- hyvään puhtaaseen peiliin, niin sinusta
näyttää siltä kuin se olisi akkuna eli ovi ja että sen takana vielä
olisi jotakin. Kun jälleen koetat sitä sormellasi, niin tunnet, että se
onkin peili. Silmäsi siis pettivät tässä tapauksessa, mutta sormet
oikaisivat erehdyksen.



Haistin aisti.


Ihminen näkee silmillään, kuulee korvillaan, haistaa nenällään, maistaa
kielellään ja tuntee kädellään. Toiset näkevät silmillään paremmin,
toiset huonommin. Toinen kuulee kaukaa, toinen on taas huonokuulonen.
Toisella on parempi haistamiskyky ja hän tuntee jo kaukaa, miltä jokin
haisee, vaan toinen taas ei tunne vaikka haistaisi mädännyttä munaa.
Toiset tuntevat joka esineen pelkällä koittamisella, vaan toiset eivät
taas pääse sillä keinoin mistään selville, eivätkä voi eroittaa puuta
paperista. Joku on tuskin pistänyt jotakin suuhunsa, kun jo tuntee,
mikä on makeata, mutta toinen nielee tuntematta, oliko se, mitä nieli,
kitkerätä vai makeata.

Niinpä eläimilläkin on toisilla aistimet enemmän kehittyneet, kuin
toisilla. Mutta kaikilla niillä on parempi haistamiskyky, kuin
ihmisellä.

Ihminen, kun hän tahtoo saada selkoa jostakin esineestä, katselee sitä,
kuuntelee, minkälaisia ääniä se antaa, joskus haistaa ja maistaa; mutta
tunteakseen oikein esineen täytyy hänen sitä ennen kaikkia koetella.

Sitä vastoin tarvitsee melkein kaikkien eläinten ennen kaikkia haistaa
esinettä. Hevonen, susi, koira, lehmä, karhu eivät tunne esinettä,
jolleivät saa sitä haistaa.

Kun hevonen pelkää jotakin, niin se päristää sieramiaan, voidakseen
paremmin haistaa, eikä herkene ennen pelkäämästä, kun on saanut nuuskia
pelättyä esinettä.

Koira juoksee usein isäntänsä jälkiä, mutta kun näkee hänen, niin
pelästyy, ei tunne häntä ja alkaa haukkua, kunnes pääsee häntä
haistamaan ja tuntee, että se, mikä hänen silmissään näytti niin
peloittavalta, onkin hänen oma isäntänsä.

Sattuu usein, että härät näkevät, kun toisia härkiä teurastetaan,
kuulevat kuinka ne mölisevät teurastuspaikalla, vaan eivät kuitenkaan,
käsitä, mitä siellä tehdään. Mutta kun lehmä tai härkä vaan tulevat
paikalle, missä on härän verta, ja saavat haistaa sitä, niin ne heti
käsittävät asian laidan, alkavat mölistä, polkea jaloillaan maata, ja
niitä on vaikea saada pois siltä paikalta.

Kerran sairastui muuan eukko; hänen miehensä meni silloin lypsämään
lehmää. Lehmä haisti ja tunsi, ettei lypsäjä ollutkaan hänen emäntänsä
eikä antanut maitoaan. Vaimo käski silloin miehensä panemaan päällensä
hänen turkkinsa ja hänen huivinsa päähänsä. Mies teki niin ja lehmä
antoi maitonsa. Mutta ukko sattui aukasemaan turkkinsa, lehmä haistoi,
ettei asian laita ollutkaan, niinkuin piti ja kätki taas maitonsa.

Kun jahtikoirat ajavat otusta, niin eivät ne juokse aivan jälkiä
pitkin, vaan hiukan syrjässä niistä, noin kahdenkymmenen askeleen
päässä. Kun kokematon metsästäjä tahtoo johtaa koiraa saaliin jälille
painamalla sen turpaa juuri siihen kohtaan josta otus on juossut, niin
hyppää koira aina hiukan sivuun. Sen nenään haisee jäljet niin
väkevästi, ettei se voi eroittaa mitään kulkiessaan itse jälkiä myöten
eikä tiedä, onko otus mennyt eteen vaiko taaksepäin. Se juoksee siitä
ensin syrjään ja sitten vasta tuntee, miltä suunnalta tulee
voimakkaampi haju, ja lähtee sitten vasta ajamaan saalista. Se tekee
samalla tavalla, kuin me teemme silloin, kun joku puhuu liijan kovaa
korvaamme. Me väistymme hiukan syrjään ja sitten vasta kauvempaa voimme
eroittaa, mitä meille sanotaan. Eli jos se, jota katsomme, on liijan
likellä, niin me samoin väistymme siitä hiukan etemmäksi ja voimme
sitten vasta nähdä sen paremmin.

Koirat tuntevat toisensa hajusta ja antavat sen avulla merkkiä
toisilleen.

Hyönteisillä on vieläkin hienompi hajuaisti. Mehiläinen lentää suoraan
siihen kukkaan, jota se tarvitsee. Pieni matonen matelee ylös sitä
lehteä syömään, joka on sen ruoka. Lude, kirppu ja itikka tuntevat
hajusta ihmisen sadan tuhannen kirpun askeleen päähän.

Jos jo nekin osat, jotka erkanevat kappaleesta ja tulevat meidän
nenäämme, ovat jo tavattoman pieniä, niin kuinka pieniä mahtanevatkaan
olla ne osaset, jotka tulevat hyönteisten haistimiin.



Erään upseerin kertomuksia Kaukaasiassa.


Minulla oli pieni verikoira, jonka nimi oli Pulkka. Se oli ihan musta,
ainoastaan etukäpälien päät olivat valkoset. Kaikilla verikoirilla on
alaleuka pitempi, kuin yläleuka, niin että ylähampaat jäävät
alahampaiden taakse. Mutta Pulkan alaleuka ulottui niin pitkälle
eteenpäin, että sormi mahtui ala- ja ylä hammasten väliin. Kuono oli
sillä leveä ja silmät olivat mustat ja kirkkaat valkoset hampaat ja
erittäinkin torahampaat olivat aina näkyvillä. Se oli ihan kuin
neekeri. Pulkka oli rauhallinen eikä se pakkainnut pureksimaan mitään,
vaikka se oli hyvin voimakas ja itsepäinen. Kun se kerran oli käynyt
johonkin kiini, niin puri se hampaansa yhteen ja jäi sitten riippumaan
siihen niinkuin jokin vaateriekale; ja sitä oli yhtä vaikea saada siitä
irti, kuin iilimatoa.

Kerran päästettiin se karhun kimppuun ja se puri hampaansa karhun
korvaan ja riippui siinä kuin iilimato. Karhu löi sitä käpälillään,
puristi itseään vasten ja heilutti sinne tänne, vaan ei saanut sitä
irti itsestään. Lopuksi heittäysi se maahan, tukehduttaakseen sen
painamalla päällään sitä maata vasten. Mutta Pulkka ei hellittänyt
ennenkun sen päälle alettiin heittää kylmää vettä.

Minä otin sen jo pentuna ja ruokin sitä itse. Kun minä sitten matkustin
Kaukaasiaan, niin en olisi halunnut ottaa sitä mukaani ja läksin sen
huomaamatta kotoani ja käskin panemaan sen kiini siksi aikaa. Mutta
tuskin olin ehtinyt seuraavaan majataloon ja olin juuri
muuttamaisillani toisiin kärryihin, kun yhtäkkiä huomasin jotakin
mustaa ja loistavata. Se oli Pulkka messinkinen kaulapanta kaulassaan.
Se juoksi minkä käpälistä lähti majataloa kohden. Oitis hyppäsi se
minua vasten, nuoleskeli kättäni ja asettausi sitten kulkemaan syrjään
kärryjen varjoon. Sen kieli riippui vaaksan pituudelta suusta ulkona.
Väliin veti se sen takaisin ja nieleskeli kuolaansa, väliin taas pisti
ulos yhtä pitkälle kuin ennenkin. Yhä oli sillä kiire, se ei tahtonut
ennättää hengittää, ja kyljet oikein vapisivat. Se muutteli sivulta
toiselle ja löi hännällään maahan.

Sittemmin sain tietää, että se oli minun pois lähtöni jälkeen särkenyt
akkunan ruudun ja hypännyt siitä ulos ja sitten juossut suoraa päätä
minun jälkeeni ja sillä tavalla kulkenut kahdenkymmen kilometrin matkan
pahimmassa kuumuudessa.



Milton ja Pulkka.


Fasaanien ampumista varten olin minä hankkinut itselleni lintukoiran.
Sen nimi oli Milton. Se oli korkeakasvuinen, laiha, harmaantäplikäs ja
pitkä karvanen; hyvin vankka ja viisas. Se ja Pulkka eivät tapelleet
koskaan. Ei ainoakaan koira ollut koskaan tapellut Pulkan kanssa. Sen
ei tarvinnut muuta, kuin kerran näyttää hampaitaan, niin toiset koirat
menivät pois sen luota häntä koipien välissä.

Kerran läksin sitten fasaania ampumaan ja otin Miltonin mukaani.
Yhtäkkiä juoksi Pulkka luokseni metsään. Minä olisin ajanut mielelläni
sen pois, vaan en saanut sitä lähtemään ja kotiin oli niin pitkältä,
etten viitsenyt lähteä varta vasten sitä sinne viemään. Minä ajattelin,
ettei se ehkä tulisi olemaan häiriöksi minulle ja jatkoin matkaani
eteenpäin. Mutta juuri kun Milton ehti saada heinikossa vainun
fasaanista ja alkoi etsiä sitä, niin juoksi Pulkka sen eteen ja rupesi
haukkumaan joka suunnalle. Se koetti löytää fasaania ennenkun Milton,
oli kuuntelevinaan jotakin heinikossa, hyppeli ja käänteliihe edes
takaisin. Mutta sillä oli huono vainu eikä se voinut yksin löytää
jälkiä, vaan katsoi aina Miltoniin ja juoksi sinne, minne sekin. Tuskin
oli Milton löytänyt fasaanin jäljet, kun Pulkka jo hyppää sen tielle.
Minä kutsuin pois Pulkkaa ja löinkin sitä, vaan en voinut sille mitään.
Joka kerta kun Milton löysi jäljet, niin tuli Pulkka sitä häiritsemään.

Olin jo aikeessa lähteä pois ja luulin koko metsästysmatkani menneen
hukkaan, mutta silloin keksikin Milton paremman keinon kuin minä pettää
Pulkan. Se teki näin: heti kun Pulkka tuli sen tielle, niin läksi
Milton pois jäljiltä, kääntyi toiselle suunnalle ja oli yhä etsivinään.
Pulkka juoksi silloin taas sinne, minne Miltonin näki menevän, ja
Milton katsoi minuun, huiskutti häntäänsä ja juoksi taas oikeille
jälille. Pulkka juoksi taas Miltonin luo ja asettui sen eteen etsimään,
ja taas hyppäsi Milton nopeasti kymmenen askelta syrjään, petti Pulkan
ja vei minut uudestaan oikeille jälille. Sillä tavalla petti se Pulkan
koko jahdin aikana eikä sallinut sen tulla enää häiritsemään itseään.



Kilpikonna.


Kerran läksin taas Miltonin kanssa metsälle. Lähellä metsää se alkoi
hakea, huiskutti häntäänsä, nosti korvansa ja rupesi nuuskimaan. Minä
laitoin pyssyni ampumakuntoon ja menin sen perässä. Minä luulin sen
etsivän metsäkanaa, fasaania tai jänistä.

Mutta Milton ei mennytkään metsään, vaan jäi aukealle. Minä seurasin
edelleen sen perässä ja katselin huolellisesti eteeni. Yhtäkkiä näin,
mitä se etsi. Sen edellä juoksi pieni kilpikonna, joka oli noin hatun
kokonen. Paljas, mustanharmaa pää riippui pitkän kaulan nenässä,
niinkuin naaran koukku. Kun se liikkui eteenpäin, niin työnsi se
pitkälle ulospäin paljaat jalkansa, vaan selkänsä piti se kuoren
peitossa.

Kun se huomasi koiran, niin kätki se jalkansa ja päänsä ja heittäysi
heinikkoon, niin että ainoastaan kuori jäi näkymään. Milton kävi siihen
kiini ja rupesi sitä pureksimaan, vaan ei voinut sitä kuitenkaan purra
rikki, sillä kilpikonnalla on vatsansa päällä yhtä vahva kuori kuin
selkäpuolellakin, ainoastaan etu- ja takapuolella sekä sivuilla löytyy
siinä aukkoja, joista se pistää ulos päänsä, jalkansa ja häntänsä.

Minä otin kilpikonnan pois Miltonilta ja katselin sen pilkukasta selkää
ja kuorta ja miten se sinne kätkeytyi. Kun pitää sellaista kilpikonnaa
käsissään ja vilkasee kuoren alle, niin voi ainoastaan sisäpuolella
niinkuin kellarissa nähdä liikkuvan jotakin mustaa.

Minä panin kilpikonnan takaisin heinikkoon ja läksin menemään
eteenpäin, vaan Milton ei tahtonut jättää sitä, vaan kantoi sitä
hampaidensa välissä juostessaan minun perässäni. Mutta yhtäkkiä Milton
vinkasi ja heitti sen suustaan. Kilpikonna oli työntänyt koiran suussa
ollessaan ulos käpälänsä ja raapinut sillä koiran suuta. Milton suuttui
siitä niin kilpikonnaan, että rupesi haukkumaan ja sieppasi sen
uudestaan suuhunsa ja kantoi minun perässäni. Minä käskin uudestaan
koiraa heittämään sitä pois, vaan se ei totellut minua. Silloin minä
otin kilpikonnan siltä ja viskasin sen taas pois. Vaan Milton ei vielä
sittenkään jättänyt sitä. Se rupesi kiireesti kaivamaan käpälillään
kuoppaa sen viereen. Ja kun kuoppa oli valmis, niin vieritti se
käpälillään kilpikonnan kuoppaan ja peitti sen mullalla.

Kilpikonnat elävät maassa ja vedessä, niinkuin käärmeet ja sammakot. Ne
sikiävät munasta, ja munivat maalle, vaan eivät haudo niitä, vaan munat
aukeavat itsestään, kuin kalan mäti, ja kehittyvät kilpikonniksi.
Löytyy sekä pieniä kilpikonnia, jotka eivät ole suurempia, kuin
teevati, että suuria, kahden meetrin pituisia, jotka painavat yli kolme
sataa kilogrammaa. Isot kilpikonnat elävät merissä.

Yksi ainoa kilpikonna tekee aina keväässä satamääriä munia. Kylkiluut
ovat kilpikonnalla kehittyneet kuoreksi. Ihmisellä ja muilla
selkärankoisilla ovat ne erillään toisistaan, mutta kilpikonnalla ne
ovat kasvettuneet yhteen kuoreksi. Vielä suurempi eroavaisuus on se,
että selkärankaisilla eläimillä on kylkiluut ruumiin sisällä, lihan
alla, vaan kilpikonnilla ovat ne ulkopuolella, niin että ne peittävät
ruumista.



Pulkka ja susi.


Siihen aikaan kun minä matkustin pois Kaukaasiasta, oli siellä vielä
sota, ja öisin oli vaarallista olla liikkeellä ilman vartiastoa.

Minä halusin päästä lähtemään matkalle niin aikaseen kuin mahdollista
aamulla enkä sen vuoksi lainkaan pannut maata.

Eräs ystäväni tuli minua saattamaan ja me istuimme yhdessä koko illan
ja koko yön kylätiellä minun asuntoni edessä.

Se oli usvainen kuudanyö, mutta kuitenkin oli niin kirkasta, että voi
lukea, vaikkei kuuta ollutkaan näkyvissä.

Keskellä yötä me kuulimme yhtäkkiä pienen porsaan vinkasevan vastapäätä
tien toisella puolella olevan talon pihalla.

Toinen meistä huudahti silloin: "se on susi, joka koettaa tukeuttaa
sian porsasta!"

Minä juoksin kiireesti huoneeseeni, sieppasin ladatun pyssyn ja riensin
ulos.

Väkeä oli kerääntynyt jo sen talon portin luokse, jossa porsas oli
vinkaissut. He huusivat minulle: "tänne, tänne!" Milton läksi minun
perääni, varmaankin luullen minun menevän metsälle, kun näki minulla
pyssyn; Pulkka nosti myöskin pystyyn lyhyet korvansa ja hypähteli edes
ja takaisin, ikäänkuin olisi tahtonut kysyä, kehen hänen nyt käsketään
tarttumaan. Kun olin ehtinyt aidan luokse, niin näin, että sieltä päin
juoksi suoraan minua kohden jokin eläin. Se oli susi ja se juoksi aidan
luo ja hyppäsi sen päälle. Minä väistäysin hiukan syrjään ja pidin
pyssyä varalla. Heti kun susi hyppäsi aidalta sille puolelle, jossa
minä seisoin, ojensin pyssyni suun sutta kohden, joka oli melkein sen
edessä ja vedin liipasimesta, mutta pyssy naksahti vaan hiukan eikä
lauennut. Susi ei pysähtynyt ja juoksi tien toiselle puolelle.

Milton ja Pulkka läksivät sen jälkeen. Milton oli hyvin likellä sutta,
vaan pelkäsi nähtävästi eikä uskaltanut tarttua siihen kiini, mutta
Pulkka vaikka juoksi minkä jaksoi, ei voinut lyhysillä jaloillaan
tavoittaa sutta. Me juoksimme, minkä voimme suden perästä, vaan susi ja
koirat katosivat näkyvistämme. Ainoastaan kylän laidalta, vallihaudan
luota, kuului sekanaista haukuntaa ja vinkumista ja sumuisen ilman läpi
näkyi kuun valossa, että siellä nousi pöly maasta ja että koirat
tappelivat suden kanssa. Kun me ehdimme vallihaudan luokse, niin ei
sutta enää näkynyt ja molemmat koirat palasivat meidän luoksemme harjat
pystyssä ja vihasen näkösinä. Pulkka näytti olevan kovasti pahoillaan
ja tuuppi minua päällään. Se tahtoi nähtävästi kertoa jotakin, vaan ei
voinut.

Me tarkastelimme koiria ja huomasimme, että Pulkalla oli pieni haava
päässä. Se oli nähtävästi tavannut suden ennenkun se oli ehtinyt
vallihaudan luo, vaan ei ennättänyt pureutua siihen kiini ennenkun susi
jo oli ehtinyt purra sitä ja mennä tiehensä. Haava oli niin pieni,
ettei ollut mitään vaaraa peljättävänä.

Me palasimme takaisin asunnolleni, istuimme ja juttelimme siitä, mitä
oli tapahtunut. Minä olin suutuksissani siitä, ettei pyssyni lauvennut,
ja yhä mietin sitä, että susi olisi kaatunut juuri siihen paikkaan, jos
ei pyssy olisi tehnyt petosta. Ystäväni ihmetteli sitä, miten susi oli
voinut päästä hyppäämään pihan sisään. Muuan vanha kasakka sanoi, ettei
siinä ollut mitään ihmeteltävää ja luuli, ettei se ollutkaan susi vaan
noita-akka ja hän se oli muka lumonnut pyssynikin. Niin istuimme me ja
juttelimme.

Yhtäkkiä hypähtivät koirat ylös ja me näimme taas ihan keskellä tietä
saman suden; mutta tällä kertaa läksi se meidän huudostamme niin pian
pakoon, etteivät koirat sitä enää voineet saavuttaa.

Vanha kasakka tuli tämän jälkeen ihan täydellisesti vakuutetuksi siitä,
että se ei ollut susi, vaan noitavaimo. Vaan minusta tuntui siltä, kuin
tuo susi olisi ollut raivostunut, sillä en ollut koskaan nähnyt enkä
kuullut, että susi olisi vielä sen jälkeen, kun se on tullut
karkotetuksi, uudestaan hyökännyt väkijoukkoon.

Joka tapauksen varalle panin minä Pulkan haavaan ruutia ja sytytin sen.
Ruuti syttyi ja poltti haavan kohdan.

Minä tein tämän polttaakseni pois haavasta raivostuneen suden kuolaa,
jollei se jo ollut ehtinyt mennä vereen. Minä näet tiesin, että jos
sellaista kuolaa olisi tullut kerran haavaan ja siten päässyt vereen
painumaan, niin olisi se veren mukana levinnyt ympäri koko ruumista ja
silloin olisi enää ollut mahdoton parantaa tautia.



Mitä Pulkalle tapahtui Pjätigorskissa.


Lähdettyäni mainitulta sotilasasemalta, en palannut suoraan kotiin
Venäjälle, vaan matkustin ensin Pjätigorskiin ja vietin siellä kaksi
kuukautta. Miltonin lahjoitin muutamalle kasakalle, joka oli metsämies,
vaan Pulkan otin mukaani Pjätigorskiin.

Pjätigorski on saanut nimensä siitä, että se on Besh-tau nimisellä
vuorella. Besh merkitsee tatarien kielellä viittä, ja tau vuorta. Tästä
vuoresta juoksee kuumaa, harmaata vettä. Tämä vesi on yhtä kuumaa, kuin
kiehuva vesi ja sen paikan yläpuolella, jossa vettä tulee vuoresta, on
aina höyryä ilmassa, niinkuin samovaarin päällä. Koko se paikka, jossa
kaupunki sijaitsee on hyvin ilonen. Vuoresta juoksee kuumia lähteitä ja
vuoren juurella virtaa Padkumok niminen joki. Vuoren rinne on
metsäinen, sen ympärystät ovat vainioina ja etäältä siintävät silmään
suuret Kaukason vuoret. Näillä vuorilla ei lumi sula koskaan ja ne
näyttävät aina valkosilta, kuin sokuri. Yksi korkea vuori, Elbrus,
näkyy kuin valkonen sokerikeko yli koko seudun, milloin vaan on kirkas
sää. Kuumille lähteille tulee paljon ihmisiä juomaan niiden vettä
parantuakseen ja niiden yläpuolelle on laitettu paljon istuimia ja
suojuksia ja yltympäriinsä näkyy puutarhoja ja käytäviä. Aamusilla
soittelee soittokunta ja ihmiset juovat vettä tahi kylpevät ja
kävelevät. Itse kaupunki on vuorella ja vuoren alapuolella on
esikaupunki. Minä asuin esikaupungissa, eräässä pienessä rakennuksessa.
Se oli pihan sisällä ja ikkunani edessä oli pieni puutarha, jossa oli
kesyjä mehiläisiä. Niitä ei pidetty ontoissa puissa, niinkuin Venäjällä
on tapana, vaan ympyriäisissä vasuissa. Mehiläiset olivat niin
rauhallisia, että minä voin istuskella aina aamusilla Pulkan kanssa
tässä puutarhassa ihan pesien keskellä.

Pulkka käveli pesien keskellä, ihmetteli mehiläisiä, haisteli niitä,
kuunteli niiden surinaa, vaan kulki niin varovaisesti niiden
lähestöllä, ettei mitenkään niitä häirinnyt, ja ne eivät sitten
myöskään koskeneet siihen. Yhtenä aamuna palasin kotiin terveysveden
juonnista ja istausin juomaan kahvia puutarhaan. Pulkka rupesi
raaputtamaan käpälällään korvansa taustaa ja helisteli kaulapantaansa.
Se häiritsi mehiläisiä ja minä otin Pulkalta pois kaulapannan. Vähän
ajan kuluttua kuulin kaupungista kummallista ja kolkkoa ääntä. Koirat
haukkuivat, ulvoivat ja vinkuivat, ihmiset itkivät ja kaikki tämä
hälinä kuului vuorelta päin ja tuntui lähenevän lähenemistään meidän
esikaupunkiamme. Pulkka herkesi raaputtamasta, pani leveän päänsä
valkosine hampaineen etukäpäliensä väliin, työnsi ulos kielensä
suustaan riippumaan, niinkuin luuli mukavuutensa vaativan, ja makasi
rauhallisesti minun luonani. Kun se kuuli hälinän, niin se ikäänkuin
olisi käsittänyt asian oikean laidan, nosti korvansa pystyyn, paljasti
hampaansa, hyppeli ja rupesi ulvomaan. Hälinä läheni yhä. Tuntui siltä,
kuin olisivat kaikki koko kaupungin koirat ulvoneet, vinkuneet ja
haukkuneet yhtaikaa. Minä menin portille katsomaan ja meidän talomme
emäntä tuli myöskin. Minä kysyin häneltä: "mitä tuo kaikki merkitsi?"
Hän sanoi: "vangit tulevat vankilasta ja tappavat koiria. Niitä on
tullut liijaksi ja kaupungin hallitus on käskenyt tappamaan kaikki
koirat kaupungissa."

-- "Kuinka, ne tappavat siis Pulkankin, jos se vaan joutuu heidän
käsiinsä?"

-- "Ei, ne koirat jätetään henkiin, joilla on kaulapanta."

Kun me olimme vielä parastaikaa pakinoimassa, lähestyivät vangit jo
meidän taloamme.

Edellä astui sotamiehiä ja niiden takana seurasi neljä kahleissa olevaa
vankia. Kahdella vangilla oli kädessä pitkät rautaset koukut ja
toisilla kahdella pitkät kepit. Aivan meidän porttimme edessä iski yksi
vangeista koukkunsa kärjen pieneen pihakoiraan ja veti sen keskelle
katua, jossa toinen vanki alkoi lyödä sitä kepillä. Tuo pikku koira
vinkui kauheasti, vaan vangit huusivat jotakin toisilleen ja nauroivat.
Se vangeista, jolla oli koukku, käänteli sillä koiraa ja kun näki, että
se oli kuollut, niin veti hän koukkunsa pois ja alkoi katsella, eikö
vielä löytyisi koiria talossa.

Samassa karkasi Pulkka päistikkaa, niinkuin kerran sitä ennen karhun
kimppuun, tämän vangin päälle. Minä muistin, että se oli ilman
kaulapantaa ja huusin: "Pulkka, tule pois", ja sanoin vangeille,
etteivät löisi sitä. Vaan vanki nähtyään Pulkan rupesi nauramaan ja
iski koukkunsa sukkelasti Pulkan reiteen. Pulkka yritti hyppäämään
pois, vaan vanki veti sitä luoksensa ja huusi toiselle: "lyö!" Kumppani
nosti ylös keppinsä, ja Pulkka olisi varmaan kuollut, mutta se repäsi
itsensä irti, reidestä meni nahka rikki, ja häntä jalkojen välissä ja
verinen haava jalassa juoksi se suoraa päätä portista huoneeseen ja
kyyristiihe minun sänkyni alle.

Se pelastui sillä, että sen nahka repesi rikki siitä paikasta, johon
koukku oli tarttunut.



Pulkan ja Miltonin loppu.


Pulkka ja Milton kuolivat samaan aikaan. Tuo vanha kasakka ei
osannutkaan hoitaa oikein Miltonia. Sen sijaan, että olisi pitänyt sitä
mukanaan ainoastaan linnustaessaan, alkoi hän käydä sen kanssa
villisikoja ajamassa. Ja samana syksynä repäsi jo nuori villisika
terävillä torahampaillaan siltä mahan auki. Ei ollut ketään, joka olisi
osannut neuloa kiini haavaa, ja Milton kuoli. Pulkka ei myöskään elänyt
kauvan sen jälkeen, kun oli pelastunut vankien käsistä. Kohta sen
perästä alkoi se käydä alakuloiseksi ja rupesi nuoleskelemaan kaikkia,
mitä vaan eteen sattui. Se nuoli minun käsiäni, vaan ei niinkuin ennen,
silloinkun hyväili minua. Nyt nuoli se kauvan ja innokkaasti, painoi
kovasti kielellään, ja lopuksi alkoi se pureskella hampaillaan. Selvään
näytti sillä olevan halu purra kättä, vaan se ei tahtonut tehdä sitä.
Minä herkesin antamasta sille kättäni. Silloin rupesi se nuoleskelemaan
minun saappaitani ja pöydän jalkaa ja sitten taas pureskelemaan niitä.
Sitä kesti pari päivää ja kolmantena se katosi, eikä kukaan nähnyt sitä
eikä kuullut siitä mitään.

Varastaa sitä oli mahdoton, ja karata minun luotani se ei voinut. Tämä
tapahtui kuusi viikkoa sen perästä, kun susi oli sitä purrut. Siis oli
susi todellakin ollut raivostunut. Pulkka oli saanut vesikauhun ja
karannut. Sanotaan, että raivous on siinä, että raivostuneen eläimen
kurkussa tapahtuu suonenvetoja. Raivostuneet eläimet tahtoisivat juoda,
vaan eivät voi, sentähden että vedestä tulevat suonenvedot kovemmiksi.
Silloin ne tuskista ja janosta tulevat hulluiksi ja alkavat pureskella.
Nähtävästi Pulkassa oli alulla sellaiset suonenvedot, kun se alkoi
nuolla, ja sitten pureskella minun kättäni ja pöydän jalkaa.

Minä kiertelin ympäri koko seudun ja kyselin Pulkkaa, vaan en saanut
tietää, minne se oli kätkeytynyt ja kuinka se oli kuollut. Jos se olisi
juoskennellut ja pureskellut, niinkuin raivostuneet koirat tekevät,
niin olisin varmaan kuullut siitä jotakin. Mutta Pulkka juoksi
varmaankin kauvaksi metsään ja kuoli sinne. Metsästäjät sanovat, että
kun viisas koira saa vesikauhun, niin se juoksee kedolle tai metsään ja
etsii siellä sellaista ruohoa, kuin se tarvitsee; pyörittelee
ruumistaan siinä silloin, kun siinä on kaste, ja parantaa itsensä sillä
tavalla. Pulkka ei varmaankaan parantunut. Se ei tullut enää takaisin,
vaan katosi ainiaaksi.



Halu pahempi kuin pakko.


Oltiin karhunjahdissa. Minun kumppanini onnistui ampua karhua, niin
että se haavottui, vaan ei kuolettavasti. Vähän verta jäi lumelle, vaan
karhu itse pääsi pakoon.

Me kokoonnuimme sen perästä yhteen metsässä ja rupesimme tuumimaan,
mitä oli tehtävä: joko menisimme paikalla etsimään karhua käsiimme,
tahi odottaisimme pari kolme päivää, kunnes se taas asettuisi yhteen
kohti.

Me aloimme kysyä neuvoa talonpoikaisilta karhun tappajoilta, voisimmeko
nyt heti kiertää tämän karhun? Vanha karhun tappaja sanoi: -- Ei, ette
voi; karhun on annettava rauhoittua; noin viiden päivän päästä voi sitä
jo ruveta kiertämään, vaan jos nyt lähdetään sen jälkeen, niin se siitä
pelästyy vaan eikä asetu makamaan.

Mutta muuan nuori talonpoikainen karhun ampuja väitti vastaan ukon
mielipiteitä ja sanoi, että nyt on kyllä paikalla mahdollista saada
karhu kierretyksi. "Kun lunta on näin paksulta", sanoi hän, "ei karhu
viitsi mennä kauvaksi, se kun on lihava. Se rupeaa pian maata. Ja
jollei asetu maata, niin kyllä minä sen tapaan suksillani."

Kumppanini ei myöskään ollut halukas heti lähtemään ja neuvoi meitäkin
odottamaan.

Minä sanoin silloin: "mitäpä tuosta väitellään. Tehkää te niinkuin
tahdotte, mutta me lähdemme Demja ja minä karhun jälkeen. Jos saamme
sen kierretyksi, niin se on hyvä, jollemme, niin on se ihan yhdentekevä
meille, sillä meillä ei ole nyt muutakaan tehtävää. Ainakaan ei ole
vielä myöhä."

Ja niin tehtiinkin.

Kumppanit menivät rekiensä luo ja ajoivat kylään, vaan Demja ja minä
otimme itsellemme leipää ja jäimme metsään.

Kun kaikki muut olivat pois menneet, tarkastimme me pyssyjämme,
sidoimme turkkimme vyöllä ja läksimme seuraamaan karhun jälkiä.

Sää oli kaunis: kylmä ja tyyni. Vaan hiihtäminen oli vaikeata. Lunta
oli paksulta ja enimmäkseen irtonaista. Metsässä ei hanki ollut
lainkaan ehtinyt kovettua, sillä juuri päivää ennen oli satanut nuorta
lunta, niin että sukset upposivat lumeen hyvin syvään. Karhun jäljet
voi eroittaa pitkän matkan päähän. Näkyi, kuinka se oli astuskellut,
miten oli toisin paikoin uponnut mahaansa myöten ja pölyyttänyt lunta.
Me kulimme alussa niin, että karhun jäljet olivat näkyvissämme läpi
isopuisen metsän, mutta sittenkun jäljet menivät viidakkoon, jossa
kasvoi pieniä näreitä, pysähtyi Demja. "Nyt täytyy lähteä pois
jäljillä", sanoi hän. "Se makaa luultavasti näillä tienoin. Lumesta
näkyy, että se on tässä istahdellut. Poiketaanpas pois jäljiltä ja
lähdetään sitä kiertämään. Mutta nyt on oltava hiljaa, emme saa huutaa
emmekä rykiä, tai muutoin se pelästyy."

Me poikkesimme siis pois jäljiltä, vasemmalle. Kuljettuamme noin
viisisataa askelta, näimme taas karhun jäljet edessämme. Me seurasimme
taaskin näitä jälkijä, ja ne veivät meidät maantielle. Siellä me
pysähdyimme ja rupesimme tarkastelemaan, minnepäin karhu oli mennyt.
Siellä täällä pitkin tietä näkyi ihan täydellisiä karhun askeleita,
joissa voi huomata selvästi koko käpälän ja kynsien sijat, toisin
paikoin taas olivat jäljet sellaisia, kuin olisi joku ukko kuleskellut
virsut jalassa pitkin tietä. Me seisahdimme tiellä ja rupesimme
katselemaan, minne päin karhu oli mennyt. Nähtävästi oli se kääntynyt
menemään kylään päin.

Me kävelimme pitkin tietä. Demja sanoo: "on suotta enää seurata jälkiä
maantiellä. Näkyyhän se hangessa, missä jäljet erkanevat tieltä joko
oikealle tai vasemmalle. Jossakin kohden sen täytyy kääntyä pois
tieltä, sillä kylään se ei suinkaan voi mennä."

Siten kulimme noin virstan verran maantietä; silloin näimme edessämme
jälkien poikkeavan tieltä. Me rupesimme tarkastelemaan ja mitä kummaa
saimmekaan nähdä. Me näimme kyllä, että ne olivat karhun jäljet, vaan
ne eivät tulleet tieltä metsään, vaan metsästä tielle. Varpaiden päät
olivat tielle päin. "Se on toinen karhu", arvelin minä. Demja katseli
ja mietti. "Ei, se ei ole toinen", sanoi hän, "se on kun onkin sama
karhu, mutta se on vaan alkanut meitä pettää. Se on poikennut tieltä
takaperin." Me seurasimme näitä jälkiä kappaleen matkaa, ja näimme,
että asia todella niin olikin. Me huomasimme näet nyt, että karhu oli
kulkenut vaan kymmenkunnan askelta takaperin tieltä poikettuaan, mennyt
sitten muutaman petäjän taakse, kääntynyt siinä ympäri ja mennyt
suoraan eteenpäin. Demja pysähtyi ja sanoi: "nyt voimme ihan varmaan
saada sen kierrokseen. Sillä ei ole enää muualla sopivaa paikkaa, jossa
se voisi pysähtyä makaamaan, kuin tällä suolla. Lähdetäänpäs nyt
kiertämään."

Siten läksimme me tekemään kierrosta ja kulimme sakean näreikön läpi.
Minä olin jo aika lailla väsynyt ja yhä vaikeammaksi kävi hiihtäminen.
Väliin tartuin katajapensaaseen ja kompastuin siihen, väliin sotkeutui
pieni kuusen vesa jalkoihini, väliin suljahtivat sukset pois jalan
alta, tottumaton kun olin hiihtämään, väliin taas sattuivat ne lumen
peitossa oleviin kantoihin tai puihin. Minua alkoi jo väsyttää. Riisuin
turkin päältäni, ja hiki vuosi otsaltani. Demjalle sitä vastoin näytti
hiihtäminen olevan niin huokeata, kuin olisi hän istunut veneessä. Oli
ikäänkuin sukset olisivat ihan itsestään kulkeneet hänen allaan. Ei hän
kompastunut missään eikä sukset suljuneet pois hänen jalkainsa alta.
Hän otti vielä hartioilleen minun turkkinikin, vaan sittenkin hän vielä
oli alinomaa kintereilläni. Me olimme tehneet noin kolmen virstan
pituisen kierroksen ja olimme kulkeneet suon ympäri. Minä aloin jo
jäädä jälkeen, sukset kääntyilivät sinne tänne jaloissani ja jalkani
takertuivat vähän väliä johonkin. Yhtäkkiä pysähtyi Demja edessäni ja
viittasi minulle kädellään. Minä menin hänen luoksensa. Demja
kumartiihe alas, osoitti kädellään supisten korvaani: "katsokaas,
harakka nauraa seipään nenässä; lintu tuntee näet kaukaa karhun
hengityksen. Se on täällä."

Me jatkoimme matkaamme, hiihdimme vielä virstan verran ja löysimme
uudestaan vanhat jäljet. Siis olimme kiertäneet karhun ympäri ja se oli
nyt siinä kierroksessa, jonka olimme tehneet. Me seisahdimme. Minä otin
pois hatun päästäni ja aukasin nuttuni napit: minulla oli kuuma, kuin
saunassa ollessa ja olin ihan läpi märkä. Demjan posket punottivat
myöskin ja hän pyyhki hihallaan hikeä otsastaan. "No, hyvä herra, nyt
olemme saaneet jotakin aikaan, nyt sietää meidän Levätä."

Vaan iltaruskot alkoivat jo loistaa metsän läpi. Me istahdimme
suksillemme lepäämään. Kaivoimme sitten pussista leipää ja suoloja.
Minä söin ensin lunta ja sitten vasta leipää. Ja leipä tuntui minusta
niin maukkaalta, etten eläessäni ole syönyt sellaista. Me istuimme
siinä hetkisen; alkoi jo tulla hämärä. Minä kysyin Demjalta, pitkäkö
matka oli kylään. "Täältä on ainakin kaksitoista virstaa. Me ehdimme
kyllä sinne tänä yönä, vaan nyt on meille lepo tarpeen. Pankaa
päällenne turkit, herra, muuten voitte kylmettyä."

Demja taitteli kuusen oksia, pudisti niistä pois lumen, laitteli niistä
vuoteen, ja me rupesimme siihen maata rinnatusten, kädet pään alla. En
muista itse kuinka nukuin. Noin kahden tunnin kuluttua heräsin. Jokin
rapisi.

Olin maannut niin sikeästi, että unhotin senkin, minne olin nukkunut.
Minä katsoin ympärilleni. Mitä ihmettä, missä olenkaan? Ympärilläni on
jonkinlaisia valkosia telttejä, jotka ovat valkosten pylväiden nojassa
ja kaikkialla loistaa timantteja. Minä luon katseeni ylöspäin --
sielläkin näen valkosia patsaita ja patsaiden välillä kirkkaan taivaan,
jossa loistelee moniväriset tulet. Minä katsahdan taas ympärilleni ja
muistan, että olemme metsässä, lumiset ja huurteen peittämät puut
olivat näyttäneet minusta valkoselta teltiltä, ja tulet ne olivat
tähtiä, jotka vilkahtelivat silmiin puiden oksien lävitse.

Yöllä oli ollut pakkanen. Puiden oksilla, minun turkillani ja Demjan
koko vaatteilla oli huurretta, ja yläpuoleltamme puista satoi sitä
meidän päällemme. Minä herätin Demjan. Me nousimme suksillemme ja
läksimme hiihtämään. Metsässä oli hiljaista; ei kuulunut muuta, kuin
meidän suksiemme karske pehmeässä lumessa, ja siellä täällä paukahtaa
puu pakkasesta ja kaiku siitä kuuluu läpi koko metsän. Kerran vaan
kuului jokin elävä olento liikahtavan likellämme ja juoksevan sitten
pois. Minä jo ajattelin, että se oli karhu. Me menimme sinne, josta
olimme kuulleet liikettä ja näimme jäniksen jäljet. Pienistä haavoista
oli kuori kaluttu pois. Sen olivat syöneet jänikset.

Me hiihdimme maantielle, sidoimme sukset selkämme taakse riippumaan ja
kulimme käymällä pitkin maantietä. Kävely tuntui helpolta. Sukset
juoksivat ja kalkahtelivat toisiaan vasten kovaksi poljetulla
maantiellä, kevyt lumi narisi saappaiden alla ja kylmä huurre takertui,
kuin untuva, naamaan. Ja tähdet näyttivät ikäänkuin juoksevan meitä
vastaan pitkin puiden oksia, syttyvän ja sammuvan, aivan kuin koko
taivaan kaari olisi pyörinyt myllynkiven tavalla ympäriinsä.

Kumppanini tapasin kylässä makaamassa. Minä herätin hänet. Me kerroimme
hänelle, kuinka olimme kiertäneet karhun, ja käskimme isännän
seuraavaksi aamuksi toimittamaan meille ajomiehiä. Sitten me söimme ja
panimme maata.

Minä olin niin väsynyt, että olisin nukkunut vaikka puoleen päivään,
vaan toverini herätti minut. Minä hypähdin ylös ja katsoin --
kumppanini oli jo pukeutunut ja puuhaili pyssynsä kanssa.

-- "Ja missäs Demja on?" -- "Aikaa sitten meni metsään. Hän on jo
tarkastanut kierroksen, tullut sieltä takaisin ja nyt vei hän ajomiehet
sinne." Minä pesin silmäni, puin päälleni, latasin pyssyni; me istuimme
rekeen ja läksimme ajamaan.

Pakkanen oli kova, kuten ennenkin ja ilma tyyni, vaan aurinko ei ollut
näkyvissä, usvaa oli ylhäällä ilmassa ja huurretta puissa.

Ajoimme noin kolmen virstaa pitkin maantietä ja tulimme metsän reunaan.

Tuolla notkelmassa tupruaa sininen savu ja väkeä on seisomassa.
Talonpoikia ja heidän vaimojaan seisoo siellä suuret kepit kädessä.

Me nousimme pois reestä ja menimme väkijoukon luo. Ukot istuivat,
paistoivat perunoita ja laskivat leikkiä naisten kanssa.

Ja Demja oli heidän joukossaan. Väki nousi äkkiä ylös ja seurasi
Demjaa, joka asetteli heitä pitkin kierrosta seisomaan. Miehiä ja
vaimoja -- kaikkiaan noin kolmeen kymmeneen henkeen -- asettui riviin
ja meni metsään. Minä ja kumppanini menimme heidän jäljestään.

Vaikka olikin syntynyt pieni polku väkijoukon kulkiessa kunkin
paikalleen, niin oli sitä kuitenkin hankala kulkea; siinä ei ollut
tilaa kaatua; oli ihan kuin olisi kulkenut kahden seinän välitse.  Me
kävelimme siten puoli virstaa; siellä hiihti jo Demja suksillaan
toiselta puolelta meitä vastaan; hän viittasi kädellään meitä tulemaan
luokseen. Me menimme ja hän osoitti meille paikkamme. Minä asetuin
paikalleni ja vilkasin ympärilleni.

Vasemmalla puolellani oli korkeakasvuista kuusikkota; sen läpi voin
nähdä pitkän matkaa, ja tuolta puiden takaa vilkahteli silmääni
muutaman miehen haamu, joka seisoi minua lähinnä kierroksen piirissä.
Vastapäätäni oli noin miehen korkuista sakeata näreikkötä. Lumi oli
painanut näreiden oksat alaspäin ja ne olivat jäätyneet kiini
toisiinsa. Läpi näreikön kävi pieni polku, jonka nyt oli tuiskuuttanut
umpeen. Tämä tie tuli suoraan minua kohti. Oikealla puolellani oli
myöskin tuuhea kuusikko, jonka takana oli aho. Ja tälle aholle näin
Demjan asettavan toverini.

Minä tarkastin molemmat pyssyni, viritin hanat ja rupesin miettimään,
missä minun olisi mukavin seista. Kolmen askeleen päässä takanani oli
suuri petäjä. "Minäpäs asetunkin petäjän juurelle ja panen toisen
pyssyni sitä vasten pystyyn", ajattelin minä. Menin sitten petäjän luo,
vajosin yläpuolle polven hankeen, poleksin petäjän juurelle noin puolta
toista arsinaa laajan tanhuan ja asetuin siihen. Toisen pyssyn otin
käteeni, vaan toisen jätin, hana vireissä petäjää vasten nojalleen.
Sitten vedin vielä veitsen tupestani ja panin sen niin, että luulin
saavani sen helposti irti tarpeen tullessa.

Kun olin juuri ehtinyt tällä tavalla laittaa kaikki valmiiksi, niin
kuulin Demjan huutavan metsässä: "se on mennyt tiehensä! se on mennyt
tiehensä!" Ja pitkin koko kierrosta toisteli kierrosväki eri äänillä:
"se on mennyt tiehensä!" "Hoi, hoi!" huusivat kierrosmiehet. "Ai-i-i!"
kuului sekaan naisten pehmeämmät äänet.

Karhu oli kierroksen sisässä. Demja ajoi sitä. Väki huusi yltympäri,
ainoastaan minä ja kumppanini seisoimme, olimme vaiti, liikkumatta ja
odotimme karhua. Minä seisoin siinä katsellen ja kuunnellen, ja
sydämmeni oikein jysähteli tykytyksestä. Minä pidin lujasti pyssyä,
vaan käteni vapisi. "No tulkoonhan nyt vaan", ajattelin, "minä tähtään,
ammun ja se kaatuu..." Yhtäkkiä kuulen kaukana vasemmalla puolellani
jotakin kaatuvan kumoon. Minä tirkistin korkeaan kuusikkoon: noin
viidenkymmenen askeleen päässä minusta, puiden takana näen seisovan
jonkin suuren, mustan olennon. Minä painaun alas ja odotan. Ajattelen,
että eiköhän tuo tule likemmäksi. Katson ja näen, kuinka se liikuttaa
korviaan, kääntyy ja menee pois. Sivulta näen sen nyt ihan kokonaan. Se
on aika peto! Minä tähtään sitä innoissani -- "puks!" -- ja minä
kuulen, kuinka kuulani rapahtaa puuhun. Savun läpi näen karhun
syöksevän takaisin kierroksen sisään ja katoavan metsään. "Nyt olen
pannut pilalle asiani", ajattelin minä, "karhu ei tule enää minun
puolelleni; joko sen saa ampua kumppanini, tai koettaa se päästä ulos
kierroksesta talonpoikain kohdalta, vaan minua kohti se ei tule enää."
Joka puolelta kuuluu talonpoikain huutoa, mutta oikealta puoleltani,
likeltä toveriani, eroitan jonkun naisen äänen: "täällä se on! täällä
se on! täällä se on! tänne, tänne! Hoi, hoi! Ai, ai!"

Minä voin huomata, että hän näkee karhun. Minä en odota enää karhua
omalle puolelleni ja katson oikealle kumppaniini päin. Näen, kuinka
Demja juoksee sauva kädessä, ilman suksia, polkua myöten hänen
luokseen, istahtaa hänen viereensä ja osoittaa kepillä jotakin ja
ikäänkuin tähtää. Minä näen sitten toverini ottavan pyssynsä ja
tähtäävän sinne, jonne Demja oli osoittanut. "Puks!" kuului sitten
korviini. "Kas niin", ajattelin minä, "nyt hän ampui karhun." Vaan
katsottuani sinne päin näenkin, ettei kumppanini juoksekaan karhun
luokse. "Hän ampui varmaankin ohitse, tai sattui se huonosti, -- nyt se
varmaankin kääntyy takaisin, ajattelin minä, vaan minun luokseni päin
se ei tule enää." Mutta kuinkas onkaan? Yhtäkkiä kuulen edessäni jonkin
lentävän kuin vihurin; lumi pölisee ihan minun vieressäni ja puhina
kuuluu. Minä katsahdan eteeni: karhu syöksyy suoraan päistikkaa minua
kohti polkua pitkin läpi sakean kuusikon eikä ole nähtävästi pelon
tähden tunnossaan. Viiden askeleen päässä itsestäni näen täydellisesti
karhun: sen mustan rinnan ja suuren punasenharmaan pään. Se tulee
kiivaasti, otsa suoraan minua kohti, ja tuiskuuttaa lunta joka taholle.
Minä huomaan karhun silmistä, että se ei näe minua, vaan syöksyy
peloissaan henkensä edestä, minne sattuu. Ja nyt on se tulossa suoraan
sitä petäjätä kohti, jonka luona minä seison. Minä sieppaan pyssyn ja
ammun, -- vaan se tulee sittenkin yhä likemmäksi. Nyt huomaan, että
olin ampunut ohi, kuula ei ollut sattunut karhuun; mutta se ei kuule
mitään, tulee vaan päälleni, näkemättä vieläkään minua. Minä ojennan
toisen pyssyni sitä kohti, sen suu miltei ottaa karhun otsaan. "Puks!"
minä näen, että kuulani sattui karhuun, vaan ei kuolettavasti.

Se nosti päänsä, painoi alas korvansa, irvisti ja sitten -- suoraan
minun päälleni. Minä tartuin toiseen pyssyyni, vaan tuskin olin
ennättänyt saada sen käteeni, kun se jo oli tullut päälleni, kaatanut
minut lumeen ja hypännyt ylitseni. "Onpa hyvä", ajattelen siinä, "että
se jättää minut rauhaan." Minä kohottaudun hiukan, mutta silloinpa
tunnenkin, että jokin painaa minua alas ja pitää minusta kiini. Karhu
ei ollut ensin pysähtynyt, vaan oli mennyt ylitseni, mutta sitten
kääntynyt takaisin ja heittäytynyt koko painollaan päälleni. Minä
tunnen päälläni raskasta painoa, tunnen lämmintä hengitystä kasvojeni
päällä, tunnen, kuinka karhu ottaa kitaansa koko minun pääni. Nenäni on
jo sen suussa, siellä tuntuu kuumalta ja nenääni haisee karhun haavasta
vuotava veri. Se puristaa käpälillään minua hartioista, niin etten voi
liikahtaakaan. Minä koetan painaa päätäni rintaani vasten ja vetää sitä
pois karhun kidasta ja saankin sieltä ulos nenäni ja silmäni. Mutta se
koettaa heti taas siepata suuhunsa nenääni ja silmiäni. Minä tunnen,
kuinka se tarttuu ylähampaillaan otsaani hivusten alapuolelta,
alahampaillaan silmien alta, lävistää hampaansa ihoon ja alkaa purra.
Tuntuu siltä, kuin leikattaisiin veitsillä päätäni, minä koetan, minkä
voin tempoa irti itseäni, vaan karhu pitää kiirettä ja kaluaa kuin
koira, päätäni. Minun onnistuu päästä irti hetkeksi, mutta se ottaa
kiini taas uudestaan. "No nyt on tullut viimeinen hetkeni", ajattelin
jo. Mutta yhtäkkiä tunnen huojistusta. Minä katson -- karhua ei
ollutkaan enää, se oli lähtenyt luotani ja mennyt pois.

Seikka oli näet se, että kun kumppanini ja Demja olivat nähneet, että
karhu kaatoi minut hankeen ja rupesi puremaan minua, niin olivat he
rientäneet luokseni. Kumppanini oli tahtonut päästä pikemmin luokseni,
vaan olikin pettynyt siinä; sen sijasta että olisi tullut polkua
myöten, oli hän lähtenyt juoksemaan suoraan ja kaatunut. Koko sen ajan,
joka kului hänen tempoessaan irti itseään hangesta, oli karhu saanut
rauhassa pureskella minua. Vaan Demja sen sijaan juoksi minkä kerkesi,
ilman pyssyä, kuten hän olikin, ainoastaan seiväs kädessä, polkua
myöten luokseni ja huusi: "Se syö herran! Se syö herran!" Siten juoksi
hän ja huusi karhulle: "Aa sinä, juutas! Uskallatko veitikka! Pois!
Pois!"

Karhu totteli, heitti minut rauhaan ja juoksi tiehensä. Kun nousin
ylös, oli lumella verta, niinkuin olisi siinä lammas teurastettu, ja
lihasiekaleita riippui silmieni päällä, vaan mielenliikutuksen takia en
tuntenut vielä mitään tuskaa.

Kumppani rientää luokseni, kansaa keräytyy ympärilleni; he tarkastavat
haavaani ja hierovat sitä lumella. -- Mutta minä olin unhottanut jo
haavanikin ja kysyin: "missä on karhu, minne se on mennyt?" Yhtäkkiä
kuulen sanottavan: "tuolla se on, tuolla se on!" Ja me näemme taaskin
karhun syöksevän päällemme. Me sieppaamme pyssymme, vaan kukaan ei
ehtinyt vielä ampua, kun se jo kääntyi takaisin ja juoksi pois
näkyvistä. Karhussa oli näet herännyt veren himo, se olisi tahtonut
vielä purra, mutta nähtyään niin paljon väkeä pelästyi se ja meni
tiehensä. Jäljistä näimme sitten, että karhun päästä oli vuotanut
verta. Me halusimme vielä ajaa sitä takaa, vaan minun päätäni alkoi
kivistää, ja me matkustimme kaupunkiin saamaan lääkärin apua.

Lääkäri neuloi silkillä kiini haavani, ja ne alkoivat nyt parata.

Kuukauden kuluttua läksimme uudestaan ajamaan samaa karhua, vaan minun
ei onnistunut silloinkaan saada sitä tapetuksi. Karhu ei lähtenyt pois
kierroksesta, vaan kulki koko ajan sen sisäpuolella ympäri sitä ja
kiljui kamalalla äänellä. Demja kaasi sen lopuksi. Minun kuulani oli
lävistänyt sen alaleuvan ja vienyt siltä yhden hampaan.

Tämä karhu oli hyvin suuri ja sillä oli kaunis, musta nahka.

Minä toppasin sen ja nyt se on minun kammarissani. Haavat otsassani
ovat paranneet, niin että hädin tuskin enää voi eroittaa, missä ne ovat
olleet.



Pikku tyttö ja hänen sienensä.


Kaksi tyttöstä palasivat kotiinsa ja kantamuksena oli heillä sieniä.

Matkallaan täytyi heidän mennä rautatien poikki.

He luulivat että juna oli vielä kaukana, kiipesivät multavallille ja
olivat juuri menossa kiskojen poikki.

Yhtäkkiä kuului juna syöksyvän eteenpäin. Vanhempi tyttönen juoksi
takaisin, vaan nuorempi hyppäsi rautatien toiselle puolelle.

Vanhempi tyttö huusi sisarelleen: "elä käänny takaisin!"

Mutta juna oli jo ehtinyt niin likelle ja kohisi niin kovasti, ettei
nuorempi tyttö kuullut oikein, mitä hänelle sanottiin; hän luuli, että
häntä oli käsketty palaamaan takaisin. Hän juoksi takaisin kiskojen
yli, kompastui, kaatoi sienensä ja rupesi niitä poimimaan.

Juna oli jo likellä ja koneen käyttäjä huudatti junan höyrypillillä,
minkä suinkin voi.

Vanhempi tyttö huusi: "jätä sienet siihen!" vaan nuorempi luuli, että
sisarensa oli käskenyt hänen keräämään pois sienet ja ryömi yhä pitkin
rautatietä.

Koneen käyttäjä ei saanut junaa seisattumaan. Vielä kuului kimakka
vihellys ja juna tuli pikku tytön päälle.

Vanhempi tyttö huusi ja itki. Kaikki matkustajat katsoivat vaunujen
akkunoista, ja konduktööri riensi junan loppupäähän katsomaan, miten
tyttösen oli käynyt.

Kun juna oli mennyt ohitse, niin näkivät kaikki, että tyttö oli
pitkällään kiskojen välillä, pää alaspainuneena ja aivan liikkumatta.

Sitten, kun juna jo oli ehtinyt kauvaksi, nosti tyttö päätään, nousi
polvilleen, keräsi sienensä ja juoksi sisarensa luo.



Hyppäys.


Muuan laiva oli purjehtinut maan ympäri ja oli kotimatkalla. Ilma oli
tyyni ja kaikki miehistö oli kannella. Keskellä väkijoukkoa hyppeli
suuri apina sinne tänne ja näytti huvittavaa kaikkia. Se koukisteli
itseään, hyppeli ja väänteli naamaansa hyvin naurettaviin asemiin,
suututti ihmisiä, ja näytti tietävän, että väki oli hänestä huvitettu
ja teki siitä syystä vielä enemmän ilveitään.

Se hyppäsi muutaman kaksitoista vuotiaan pojan luo, joka oli laivan
kapteenin lapsia, sieppasi hänen päästään hatun, pani sen päähänsä ja
kiipesi sukkelasti mastoon. Kaikki rupesivat nauramaan, ja poika seisoi
siinä avopäin tietämättä, itkisikö vai nauraisi. Apina istui sitten
ensimäisen maston koppiin, otti lakin päästään ja rupesi käsillään ja
hampaillaan repimään sitä rikki. Se tahtoi nähtävästi suututtaa poikaa,
osoitteli häntä ja irvisteli hänelle. Poika uhkaili sitä, huusi sille,
vaan se repi vieläkin enemmän hattua. Laivamiehet nauroivat yhä
kovemmin, poika punehtui, heitti pois päältään nuttunsa ja läksi
kiipeämään mastoon apinan jälkeen. Minuutin kuluessa oli hän ehtinyt
touvia myöten ensimäiseen maston koppiin, mutta apina kiipesi vielä
notkeammin ja sukkelammin kuin hän vielä ylemmäksi juuri samassa
silmänräpäyksessä, kun poika yritti temmaista pois siltä hattunsa.

"Odota sinä vaan, mutta etpäs nyt pääse kynsistäni!" huusi poika ja
kiipesi yhä ylemmä hänkin. Apina houkutteli häntä yhä, kiipesi vielä
korkeammalle, ja poika oli kiivastunut puolestaan eikä tahtonut jäädä
jälkeen. Siten apina ja poika ennättivät melkein yhtä pian maston
huippuun. Maston huipussa ojensiihe apina ihan suoraksi ja, tartuttuaan
takakädellään touviin, ripusti se hatun ylimmäisen maston ylimmäisen
pienapuun takimaiselle reunalle riippumaan, mutta itse kiipesi se ihan
maston huippuun, väänteli siellä itseään, näytti hampaitaan ja osoitti
kaikella tavalla voiton riemuaan. Mastosta oli ylimmäiseen poikki
pienaan, jonka nenässä hattu riippui, noin puolitoista meetriä, niin
että pojan oli ihan mahdoton saada sitä sieltä irroittamatta kättään
nuorasta ja mastosta.

Mutta poika oli hirveästi suutuksissaan. Hän heitti irti mastosta ja
astui ylös pienan päälle. Kannella olivat kaikki tähän saakka katsoneet
ja nauraneet apinan ja kapteenin pojan kiipeämä kilpailulle, vaan kun
näkivät, että poika heitti pois kädestään köyden ja kapusi pienapuun
nenään, jossa hän nyt huojui kädet ulos ojennettuina, niin pelästyivät
kaikki.

Jos hän nyt vaan tekisi yhdenkään harha askeleen, niin putoaisi hän
itsensä kuoliaaksi laivan kantta vasten. Ja jos hän ei astunutkaan
harhaan, vaan voi kävellä onnellisesti pienan päähän ja ottaa siitä
hattunsa, niin kuinka hän sitten voisi kääntyä takaisin ja laskeutua
mastoon. Kaikki olivat hiljaa, seuraten hänen liikkeitään ja odottivat,
miten lopuksi kävisi.

Yhtäkkiä huudahti joku joukosta pelästyksestä. Poika muisti tämän
huudon kuultuaan tilansa, katsahti alas ja alkoi horjua.

Samassa tuli pojan isä, kapteeni, ulos kajuutastaan. Hänellä oli pyssy
kädessään ampuakseen kalalokkeja. Hän näki poikansa mastossa, ja heti
ojensi pyssynsä häntä kohden ja huusi: "Alas mereen sieltä! hyppää
paikalla mereen! muutoin ammun sinut!" Poika horjui eikä käsittänyt
mitä hänelle sanottiin: "Hyppää eli minä ammun... Yks, kaks..." ja kun
pojan isä huusi: "kolme!" -- niin kurotti poika alas päänsä ja hyppäsi
mereen.

Niinkuin kanuunan kuula läiskähti pojan ruumis mereen, ja aallot eivät
vielä ehtineet peittää häntä, kun jo kaksikymmentä ravakkata merimiestä
hyppäsi laivasta mereen. Vielä puoli minuuttia -- ne tuntuivat kaikista
pitkiltä -- niin nousi pojan ruumis veden pinnalle. Hänet otettiin
kiini ja nostettiin laivaan. Muutamien minuuttien kuluttua rupesi hänen
suustaan vuotamaan vettä ja hän alkoi hengittää.

Kun kapteeni näki sen, niin huudahti hän äkkiä, niinkuin jokin olisi
häntä ahdistanut, ja meni kajuuttaansa, ettei kukaan saisi nähdä hänen
kyyneleitään.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Luonnosta ja elämästä - Satuja ja kertomuksia lapsille" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.