Title: Pähkinänrusentaja ja hiirikuningas
Author: Hoffmann, E. T. A. (Ernst Theodor Amadeus)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pähkinänrusentaja ja hiirikuningas" ***


PÄHKINÄNRUSENTAJA JA HIIRIKUNINGAS

Kirj.

E. T. A. Hoffmann


Saksankielestä [Nussknacker und Mauserkönig] suomentanut

SALME SETÄLÄ



Arvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1918.



SISÄLLYS:

     Esipuhe.
  1. Jouluaatto.
  2. Joululahjat.
  3. Suojatti.
  4. Ihmeellisiä asioita.
  5. taistelu:
  6. Sairaus.
  7. Satu kovasta pähkinästä.
  8. Jatkoa satuun kovasta pähkinästä.
  9. Loppu satuun.
 10. Setä ja veljenpoika.
 11. Voitto.
 12. Nukkevaltakunta.
 13. Pääkaupunki.
 14. Loppu.



Esipuhe.


Ernst Theodor Amadeus Hoffmann syntyi vuonna 1776
Königsbergissä, itäisimmässä Preussin sopukassa. Hän kuoli
neljänkymmenenkuuden ikäisenä, ja hänen tomunsa on kätketty Berlinin
Jerusalem-kirkkomaalle alati vihreiden pensaiden ja villien kukkien
alle. Koko hänen elämänsä oli kuin yhtä ainoata seikkailua. Hänen
olemuksessaan oli jotakin epätodellista ja merkillistä. Hän oli
kuin ruumiiton olento, kuin tumma lintu, yksinäinen ja rauhaton
sielu, joka kodittomana asusti pienessä raihnaisessa ruumiissa.
Häntä on myöskin verrattu muinaislatinalaiseen Janus-jumalaan, jolla
oli kahdet kasvot. Toisissa kasvoissa oli suljetut ja toisissa
avonaiset silmät. Toiset Kasvot olivat jäykän preussilaisen
virkamiehen, joka päivisin istui synkkänä oikeudessa ja tuomitsi
riitajuttuja. Toiset kasvot olivat haaveilijan, taiteilijan, joka
hämärän tullen istui viinilasin ja tupakan ääressä, milloin soitti
klaveeria, milloin piirsi ukkoja ja milloin sepitti kertomuksia,
siirtyen kaukaiseen ihmemaahan, missä on kaksi torstaita viikossa
ja viinirypäleet kypsyvät ohdakkeen varsilla. Hoffmann oli suuri
lasten ystävä, ja itsekin hän pysyi koko elämänsä lapsena, monista
kovista koettelemuksista huolimatta, joita hänen osakseen tuli elämän
varrella. Usein istahti hän lasten pariin ja antoi mielikuvituksensa
liidellä salaperäisen mystiikan maille. Hän oli hyvin teräväjärkinen
ja samalla taitava huomaamaan ihmisten heikkoudet ja naurettavat
puolet. Hän ymmärsi lasten mielet ja näki siinä ihanteensa, mitä
hän turhaan haki muualta: runouden ja elämän yhdistyneinä. Hänen
kertomuksensa eivät olleet mitään kuninkaallisia seikkailuja, kuten
persialaiset ja arabialaiset tarut, eivät myöskään luonnonleikkejä,
kuten kansansadut, joissa metsät ja vuoret, ilma ja vesi tanssivat,
vaan satuja arkielämästä -- kuten H. C. Andersenin sadut --
joissa mielikuvitus on virkeä, mutta joissa samalla arkielämän
ilot ja surut esiintyvät, höystettyinä hienon hienolla ivalla.
Ne eivät ole millään tavoin opettavaisia, tapahtumat seuraavat
toisiaan suruttomassa tahdissa, ja niistä saattaa itsekukin oppia
ja muodostaa oman käsityksensä. Oikeastaan eivät hänen satunsa
ehkä olekaan etupäässä _lapsia varten_, vaan pikemmin _lapsista_
kirjoitetut. Ne ovat lasten silmillä katsotut, ne kuvaavat lasten
voimakasta, monivivahteista mielikuvitusta. Tämänkaltainen satu on
myöskin "Pähkinänrusentaja ja hiirikuningas". Sitä on aina pidetty
mestarillisena, ja se on ilmestynyt käännettynä monelle eri kielelle.
Tosin useita ajankuvauksia ja erinäisiä paikallisvärityksiä on
vaikea täysin käsittää, ellei ole tarkalleen perehtynyt silloisiin
preussilaisiin oloihin. Sadussa esiintyvät taistelut nukkearmeijan ja
hiirijoukon välillä symbolisoivat Saksan sotaa Napoleonia vastaan ja
osoittavat tekijän paljon ihailua herättänyttä, tarkkaa sotataidon
tuntemusta. Mutta vaikka tämä kuvannollinen puoli menisikin lukijalta
suureksi osaksi hukkaan, lahjoittaa kertomus hänelle kuitenkin
eheän vanhanaikuisen tunnelmapalasen ja vie hänet hetkeksi kauas
pois arkielämän yksitoikkoisuudesta ja saattaa hänet mystilliseen
satumaailmaan, jota jokainen ymmärtää, jos vain tahtoo avata silmänsä
sitä käsittämään. Mutta kertomus puhuu paraiten itse puolestansa.

_Suomentaja_.



1. luku.

JOULUAATTO.


Aattona, joulukuun kahdentenakymmenentenä neljäntenä päivänä,
eivät lääkintäneuvos Stahlbaumin lapset ollenkaan saaneet käydä
välihuoneessa enemmän kuin vieressä olevassa salissakaan. Fritz ja
Maria istua kyyröttivät pihakamarin nurkassa. Syvä iltahämärä oli
laskeutunut, ja heistä tuntui aika kaamottavalta, koska ei valoa,
kuten sinä päivänä oli tapana, ollut sytytetty. Fritz uskoi kaikessa
salaisuudessa nuoremmalle sisarelleen (tämä oli juuri täyttänyt
seitsemän vuotta), että hän jo varhaisesta aamusta alkaen oli
kuullut ritinää ja ratinaa ja hiljaisia vasaran iskuja suljetuista
huoneista. Sitäpaitsi oli pieni musta mies aivan äskettäin hiipinyt
eteisen läpi laatikko kainalossa, ja hän tiesi varmasti, ettei se
voinut olla kukaan muu kuin setä Drosselmeier. Silloin löi Maria
pienet kätösensä yhteen ilosta ja huudahti: "Voi, mitähän hauskaa
setä Drosselmeier on mahtanutkaan keksiä meille." Hovioikeudenneuvos
Drosselmeier ei ollut kaunis mies, vaan pieni ja laiha, ja hänen
kasvonsa olivat kurttuiset, ja oikean silmän asemesta oli hänellä
musta laastari, eikä hänellä ollut lainkaan tukkaa, jonka tähden hän
käytti varsin kaunista valkeata tekotukkaa; tämä oli tehty lasista
sangen taidokkaasti. Sitäpaitsi oli setä itsekin peräti taitava
mies, käsitti kellojenkin rakenteen, ja osasipa hän myös valmistaa
niitä. Sentähden aina kun joku Stahlbaumin kauniista kelloista tuli
sairaaksi eikä enää osannut laulaa, saapui setä Drosselmeier, otti
pois lasitukkansa, kiskoi keltaisen nutun yltään, sitoi sinisen
esiliinan vyölleen ja pisti terävillä aseillaan kelloon, niin että
pikku Mariaankin aivan koski. Mutta se ei vahingoittanut kelloa
ollenkaan, vaan kello heräsi uudelleen eloon ja alkoi samassa
surista, laulaa ja lyödä, ja se tuotti kaikille suurta iloa.

Aina toi hän tullessaan taskussaan lapsille jotakin pikkuista
hauskuutta, milloin pienen ukon, joka pyöritti silmiään ja teki
konsteja, milloin rasian, josta lintu pyrähti, milloin mitäkin. Mutta
jouluksi valmisti hän aina kauniin taiteellisen esineen, joka tuotti
hänelle paljon vaivaa, ja sentähden vanhemmat, kun se ensin oli
lahjoitettu, panivat sen aina hyvään talteen.

"Voi, mitähän hauskaa setä Drosselmeier on mahtanutkaan keksiä
meille", huudahti Maria nyt; mutta Fritz arveli, että se tällä
kertaa varmastikin olisi linnoitus, jossa kaikellaiset sotamiehet
marssisivat ja harjoittelisivat, ja sitten tulisi toisia sotamiehiä,
jotka yrittäisivät mennä linnaan, mutta silloin ampuisi linnoitusväki
tykeillään, niin että jymisisi ja jyrisisi.

"Ei, ei", keskeytti Maria hänet, "setä Drosselmeier on kertonut
minulle kauniista puutarhasta, jossa on suuri järvi, missä
ihanat joutsenet uiskentelevat kultaiset nauhat kaulassa ja
laulavat kauniita lauluja. Sitten tulee pieni tyttö puutarhasta
järven rannalle, kutsuu joutsenia ja syöttää niitä makealla
mantelisokurilla."

"Eivät joutsenet syö mantelisokuria", pisti Fritz varmana väliin,
"eikä setä Drosselmeier voi laittaa kokonaista puutarhaa. Oikeastaan
on meillä hyvin vähän iloa hänen leikkikaluistaan, sillä ne otetaan
meiltä heti pois. Minä pidän paljon enemmän isän ja äidin lahjoista,
sillä ne saamme pitää itse, ja saamme tehdä niille mitä tahdomme."
Lapset arvailivat sinne tänne, ihmetellen mitähän he tällä kertaa
mahtaisivat saada. Maria arveli, että mamsseli Gertrud (hänen
suuri nukkensa) oli muuttunut paljon, sillä hän putoili lattialle
kömpelömmin kuin koskaan ennen ja sai kasvoihinsa rumia merkkejä,
eikä vaatteiden siisteydestä ollut enää puhettakaan. Ankaratkaan
nuhteet eivät auttaneet mitään. Äitikin oli nauranut, kun hän niin
suuresti riemuitsi Gertrudin uudesta päivänvarjosta. Fritz sitä
vastoin vakuutteli, että komea ori oli välttämätön hänen talliinsa,
ja hänen sotajoukostaan puuttui ratsuväki; sen kyllä isäkin tiesi.
Lapset tiesivät kyllä, että vanhemmat olivat ostaneet heille
kaikellaisia ihania lahjoja, joita he parastaikaa järjestelivät,
mutta he käsittivät myöskin, että Jeesus loisti kodissa ystävällisine
lapsensilmineen, ja että jokainen lahja, ikäänkuin hyvän käden
siunaamana, levitti iloa ympärilleen. Vanhempi sisko Louisa muistutti
tätä kaikkea lapsille, jotka yhä vain kuiskailivat keskenään, ja hän
lisäsi vielä, että Jeesus antoi heille aina vanhempien käsien kautta
sellaisia lahjoja, mitkä tuottivat todellista iloa ja riemua, sillä
Jeesuslapsi ymmärsi sen paljon paremmin kuin lapset itse. Siksi ei
heidän pitäisi toivoa ja haluta kaikellaista, vaan hartaasti ja
hiljaa odottaa, mitä heille annettaisiin. Pikku Maria kävi aivan
ajattelevaiseksi, mutta Fritz mutisi itsekseen: "Oriin ja husaarin
tahtoisin kuitenkin kovin mielelläni."

Oli jo tullut aivan pimeä. Fritz ja Maria painautuivat lähelle
toisiaan, uskaltamatta sanoa enää sanaakaan. Heistä tuntui ikäänkuin
pehmeät siivet olisivat suhisseet heidän yläpuolellaan, ja kuin
kaukaa kuuluisi hiljaista soittoa. Kirkas valojuova loisti seinällä.
Silloin tiesivät lapset, että Jeesuslapsi oli lentänyt pois kirkkaita
pilviä pitkin toisten onnellisten lasten luokse. Samassa kuului
hopeanheleä ääni: klinling, lingling, ovet avautuivat, ja suuresta
huoneesta virtasi sellainen valomeri, että lapset huudahtivat ääneen:
"oi, voi!" ja jäivät kuin kivettyneinä seisomaan ovensuuhun. Mutta
isä ja äiti tulivat ovelle, ottivat lapsia kädestä ja sanoivat:
"Tulkaa toki sisälle, tulkaa toki sisälle, rakkaat lapsukaiset, niin
saatte nähdä mitä pyhä Jeesus on teille antanut."



2. luku.

JOULULAHJAT.


Itsesi sinun puoleen nyt käännyn, rakas lukija tai kuulija -- Fritz
-- Theodor -- Ernst -- tai mikä sinun nimesi mahtaneekaan olla --,
ja pyydän, että muistuttelisit mieleesi viimejouluista, kauniisti
koristettua lahjapöytääsi. Silloin ymmärrät myöskin, että lapset
yhtäkkiä pysähtyivät sanattomina hämmästyksestä, silmät loistaen,
ja että -- tosin vasta hetken kuluttua -- Maria huudahti syvään
huoahtaen: "Oi niin kaunista, niin kaunista!" ja Fritz hypähteli
korkealle ilmaan.

Mutta lapset olivat kai olleet koko vuoden erittäin kohteliaita ja
kilttejä: he eivät koskaan ennen olleet saaneet niin paljon kauniita
ja ihania tavaroita kuin tällä kertaa. Suuressa joulukuusessa
keskilattialla oli kulta- ja hopeaomenoita, ja jokaisella oksalla
oli sokurimantelia ja karamellejä kuin kukkasia ja nuppuja. Mutta
kaikkein kauneimmat olivat tuossa ihmeellisessä kuusessa sadat
pienet kynttilät, jotka loistivat oksilta kuin tähdet ja kehoittivat
ystävällisesti lapsia poimimaan kukkia ja hedelmiä. Kuusen ympärillä
kiilsi kaikellaista kirjavaa ja kaunista -- mitä kaikkea kaunista
siellä olikaan! -- niin, kukapa osaisi sitä kaikkea kuvaillakaan!

Maria löysi somia nukkeja ja kaikellaisia pieniä sieviä talouskaluja.
Ja kaikkein ihastuttavin oli pieni, kirjavin nauhoin somisteltu
silkkipuku, joka riippui vaateripustimessa siten, että hän saattoi
katsella sitä joka puolelta, ja sen hän tekikin ja huudahti:

"Oi miten kaunis, miten ihana -- ihana pikku puku; ja sen saan minä
-- aivan varmasti -- sen saan minä pukea ylleni!"

Fritz oli sillä aikaa ehtinyt ravaten ja laukaten ratsastaa jo
kolme neljä kertaa pöydän ympäri uudella oriillaan, jonka hän oli
löytänyt pöydän vierestä satuloituna. Kun hän hyppäsi alas sen
selästä, ilmoitti hän, että "hevonen oli kovin villi, mutta ei siitä
haittaa, hän kyllä kesyttäisi sen", ja sitten silmäili hän uutta
husaariratsujoukkoaan, joka oli komeasti puettu punaiseen ja kultaan
ja käytti vain hopeisia aseita ja ratsasti niin valkeilla hevosilla,
että saattoi luulla niidenkin olevan puhdasta hopeaa.

Lapset aikoivat juuri, hiukan rauhoituttuaan, silmäillä kuvakirjoja,
jotka olivat avonaisina pöydällä, jotta silmä heti saattaisi iloita
kaikellaisista kukista ja kirjavista ihmisistä, niin, vieläpä somista
leikkivistä lapsukaisistakin, jotka näyttivät niin luonnollisilta
kuin ne todellakin olisivat eläneet ja puhuneet.

Niin, lapset aikoivat juuri silmäillä näitä ihmeellisiä kirjoja, kun
kuului uusi soitto. He tiesivät, että silloin oli setä Drosselmeierin
lahjojen vuoro, ja he juoksivat seinän viereiselle pöydälle. Nopeasti
otettiin pois varjostin, jonka takana pöytä niin kauan oli ollut
piilossa. Ja mitä he näkivätkään!

Vihreällä, kauneilla kukilla koristetulla nurmikentällä oli
ihana linna peili-ikkunoineen ja kultaisine torneineen. Kuului
kellojensoittoa, ovet ja ikkunat avautuivat, ja pienet herrat ja
naiset töyhtöhattuineen ja pitkine laahustimineen käyskentelivät
ympäri saleja. Keskisalissa, joka näytti olevan täydessä liekissä
-- niin paljon pieniä kynttilöitä paloi hopeakruunussa --
tanssivat pienet lapset lyhyissä nutuissa ja hameissa kellonsoiton
tahdissa. Eräs herra, jolla oli smaragdinvihreä puku, katseli
useasti ikkunasta, vilkutti sieltä ulos ja katosi jälleen, ja setä
Drosselmeier itse näyttäytyi silloin tällöin linnanportilla, ollen
tuskin isän peukaloa pitempi.

Kyynärpäät pöydänsyrjällä katseli Fritz kaunista linnaa, tanssivia ja
käveleviä ihmisiä ja huudahteli sitten:

"Setä Drosselmeier! Anna minunkin käväistä linnassa!"

Hovioikeudenneuvos selitti, ettei se laisinkaan käynyt päinsä. Hän
olikin oikeassa, sillä oli aivan hullua, että Fritz tahtoi mennä
linnaan, joka kultaisine torneineen ei ollut edes Fritzinkään
korkuinen. Fritz ymmärsi sen itsekin. Hetken kuluttua, kun herrat ja
naiset yhä samalla tavoin kävelivät edestakaisin, lapset tanssivat,
smaragdiukko katseli ikkunastaan ja setä Drosselmeier astui ulos
ovelle, huudahti Fritz kärsimättömästi:

"Setä Drosselmeier, tule nyt kerran ulos toisestakin ovesta!"

"Se ei käy päinsä, rakas Fritz", vastasi hovioikeudenneuvos.

"No anna sitten", jatkoi Fritz, "no anna sitten tuon vihreän ukon,
joka niin usein katselee ikkunasta, käyskennellä muiden kanssa".

"Sekään ei käy päinsä", vastasi hovioikeudenneuvos uudelleen.

"Sitten pitää lasten tulla alas", huudahti Fritz, "minä tahdon
tarkastella niitä lähemmin".

"Ei, ei se ollenkaan käy päinsä", vastasi hovioikeudenneuvos tylysti,
"kaiken pitää käydä, niinkuin koneisto kerran on järjestetty".

"Nii-iinkö?" kysyi Fritz pitkään, "eikö mikään sellainen käy
päinsä? Kuuleppas, setä Drosselmeier, elleivät sinun pienet sievät
kapineesi osaa mitään muuta kuin tuota yhtä ja samaa, eivät ne
kelpaa mihinkään, enkä minä piittaa niistä rahtuistakaan. Ei, minun
husaarini osaavat kulkea eteen- ja taaksepäin, aivan niinkuin
minäkin, eivätkä ne ole teljetyt huoneeseen."

Näin sanoen hypähti hän joululahjapöydän luo ja pani ratsujoukkonsa
ravaamaan ja laukkaamaan hopeahevosillaan, hyökkäämään ja ampumaan
koko sydämensä pohjasta. Mariakin hiipi hiljaa pois, sillä hän
kyllästyi pian nukkein alituiseen kävelyyn ja tanssiin, vaikkakin
hän, koettaen olla kohteliaampi, ei tahtonut sitä niin selvästi
näyttää kuin Fritz veikko.

Hovioikeudenneuvos Drosselmeier puheli vanhemmille melkein
loukkaantuneena:

"Ymmärtämättömille lapsille ei tuollainen taideteos sovellu, minä
vien sen mukanani pois."

Mutta äiti astui esiin ja pyysi saada nähdä linnan sisäistä
rakennetta ja niitä ihmeellisiä taidokkaita rattaita, jotka panivat
nuket liikkeelle. Hovioikeudenneuvos purki kaiken ja pani jälleen
takaisin kokoon. Silloin tuli hän taaskin hyvälle tuulelle ja
lahjoitti lapsille päälle päätteeksi ruskeita ukkoja ja akkoja,
joilla oli kullatut kasvot, kädet ja jalat. Ne oli hän tuonut
muassaan kaupungista, ja ne tuoksuivat makeilta ja ihanilta kuin
piparkakut, ja Fritz ja Maria iloitsivat suuresti. Louisa sisko oli
pukeutunut saamaansa kauniiseen pukuun ja näytti kovin sievältä.
Mutta kun Marian piti ottaa uusi puku yllensä, tahtoi hän mielemmin
ensin katsella sitä hiukan. Ja sen hän saikin mielellään tehdä.



3. luku.

SUOJATTI.


Maria tahtonutkaan mennä pois joululahjapöydän äärestä, sillä hän
oli löytänyt jotakin, mitä kukaan ei vielä ollut huomannut. Kun
Fritzin husaarit, jotka seisoivat paraadissa aivan kuusen vieressä,
hyökkäsivät, tuli näet näkyviin oivallinen pieni mies, joka seisoi
hiljaa ja vaatimattomasti paikallaan, ikäänkuin rauhallisesti
odotellen vuoroaan. Hänen vartalossaan oli paljon muistuttamisen
varaa, sillä lukuunottamatta sitä, että pitkänomainen, voimakas
yläruumis ei oikein sopinut pieniin, hienoihin sääriin, näytti
pääkin hiukan suurelta. Paljon auttoi kuitenkin siisti puku, joka
osoitti, että hän oli aistikas ja sivistynyt mies. Hänellä oli näet
hiukan sinipunervalle vivahtava husaarinuttu runsaine valkoisine
nauhoineen ja nappeineen, samanväriset housut, ja kaikkein kauneimmat
pienet saappaat, mitkä milloinkaan ovat olleet ylioppilaan, ehkäpä
upseerinkaan jalassa. Ne olivat kuin valetut sieviin jalkoihin
ja niin jäykät kuin ne olisivat olleet maalatut. Hullunkurista
oli todellakin, että hän tähän univormuun oli liittänyt selkään
kapean, epäonnistuneen viitan, joka oli aivan kuin puuta, ja päässä
oli hänellä vuoristolaislakki. Mutta Maria arveli, että setä
Drosselmeierinkin tapana oli ottaa ruma yönuttu ylleen ja panna
kauhea hattu päähänsä, ja kuitenkin oli hän sangen rakastettava setä.
Sitäpaitsi ajatteli Maria että setä Drosselmeier ei ollut läheskään
niin kaunis kuin pikku mies, vaikka hän muutoin käyttäysikin yhtä
hienosti.

Kuta enemmän Maria katseli koreaa miestä, johon hän heti ensi
silmäyksellä oli rakastunut, sitä selvemmin huomasi hän,
kuinka ystävälliset kasvot tällä oli. Vaaleanvihreistä, hiukan
liian suurista ja ulkonevista silmistä loisti ystävyyttä ja
hyväntahtoisuutta. Miehelle sopi erinomaisesti hänen kaunis valkea
pumpulipartansa, sillä se kohotti kirkkaanpunaisen suun lempeää hymyä.

"Voi", huudahti Maria vihdoin, "voi, rakas isä, kenen on tuo
ihastuttava pieni mies tuolla kuusen luona?"

"Hänen", sanoi isä, "hänen tehtävänään on, rakas lapsi, työskennellä
uutterasti teidän kaikkien puolesta. Hänen pitää ritarillisesti
särkeä kaikki kovat pähkinät teille, ja hän on yhtä paljon sekä
Louisan että sinun ja Fritzinkin."

Näin sanoen otti isä hänet varovaisesti pöydältä, ja kun puuviittaa
nosti, niin avasi pikku mies kitansa ja näytti kaksi riviä valkeita
teräviä hampaita. Maria pani hänen suuhunsa isän käskystä pähkinän,
ja -- ratsis -- puraisi mies sen rikki, ja kuoret putosivat maahan,
ja Maria sai makean pähkinänsydämen käteensä.

Nyt täytyy jokaisen käsittää -- samoin kuin pikku Mariakin -- että
pikku mies polveutui pähkinänrusentajain suvusta ja harjoitti
esi-isiensä ammattia. Maria huudahti ilosta, ja isä lausui:

"Koska sinä, rakas Maria, pidät niin paljon ystävästämme
Pähkinänrusentajasta, niin saat erikoisesti suojella ja säilyttää
häntä, vaikkakin, kuten olen sanonut, Louisalla ja Fritzillä on yhtä
suuri oikeus käyttää häntä."

Maria otti hänet heti käsivarrelleen ja antoi sen särkeä pähkinöitä;
kuitenkin valitsi hän kaikkein pienimmät, jotta pikku miehen ei
tarvitsisi avata suutansa niin suureksi, sillä se ei oikeastaan juuri
kaunistanut häntä. Louisa liittyi hänen seuraansa, ja hänellekin
täytyi pähkinänrusentajan tehdä palveluksensa, ja sen tämä näkyikin
mielellänsä tekevän, koska hän koko ajan hymyili yhtä ystävällisesti.

Fritz oli sillä välin kyllästynyt sotilaiden harjoituksiin ja
ratsasteluun, ja kun hän kuuli särjettävän pähkinöitä sellaisella
riemulla, meni hän siskoksien luo, ja nauroi sydämensä pohjasta
pienelle hassunkuriselle ukolle, joka nyt, kun Fritzkin halusi syödä
pähkinöitä, vaelsi kädestä käteen ja loppumattomasti aukoi ja sulki
suutaan. Fritz pani sen suuhun aina kaikkein suurimmat ja kovimmat
pähkinät, mutta yhtäkkiä kuului -- ritsis -- ratsis -- ja kolme
pientä hammasta putosi Pähkinänrusentajan suusta, ja koko hänen
alaleukansa heilui ja tärisi.

"Voi, minun rakas Pähkinänrusentaja-parkani!" huusi Maria ja sieppasi
sen Fritzin kädestä.

"Se on yksinkertainen, tuhma poika", sanoi Fritz, "yrittää olla
pähkinänrusentaja, eikä sillä ole edes kunnollisia hampaita --
tuskin osaa ollenkaan ammattiaan. Anna tänne se, Maria! Sen täytyy
purra minulle pähkinöitä, vaikka se silloin kadottaisi viimeisetkin
hampaansa, vaikkapa koko leukansakin; en minä sellaisesta
tyhjäntoimittajasta piittaa!"

"Ei, ei", huusi Maria itkien, "sinä et saa rakasta
Pähkinänrusentajaani! Katsoppas kuinka surumielisesti se katselee
minuun ja näyttää haavoittunutta suuparkaansa! -- Mutta sinä
olet kovasydäminen ihminen -- sinä lyöt hevosiasi ja annat ampua
kuoliaiksi sotilaasi."

"Sellaista täytyy tehdä, vaikka sinä et sitä ymmärrä", huusi Fritz,
"mutta pähkinänrusentaja on minun yhtä paljon kuin sinunkin. Annappa
se tänne vaan."

Maria alkoi itkeä katkerasti ja kietaisi nopeasti sairaan
Pähkinänrusentajan pieneen nenäliinaansa. Vanhemmat ja setä
Drosselmeier tulivat apuun. Viimeksimainittu piti Marian kiusaksi
Fritzin puolta. Mutta isä sanoi:

"Minä olen nimenomaan uskonut Pähkinänrusentajan Marian suojaan. Ja
koska hän, kuten näkyy, juuri nyt tarvitsee suojaa, on Marialla täysi
oikeus huolehtia hänestä, kenenkään sekaantumatta asiaan. Sitäpaitsi
ihmettelen, että Fritz vaatii työhön miestä, joka virantoimituksessa
on sairastunut. Hyvänä sotilaana pitäisi hänen tietää, että
haavoittuneita ei koskaan komenneta rintamalle."

Fritz oli häpeissään ja hiipi, välittämättä sen enempää
Pähkinänrusentajasta, pöydän toiselle puolelle, mihin hänen
husaarinsa olivat asettuneet yömajaan, järjestettyään ensin
tarvittavat etuvartiot paikoilleen.

Maria keräsi Pähkinänrusentajan pudonneet hampaat; kipeän leuan
ympärille hän sitoi kauniin valkean nauhan, jonka hän oli
irroittanut puvustaan, ja sitten kietoi hän nenäliinaan vielä
entistä huolellisemmin pienen raukan, joka näytti sangen kalpealta
ja pelokkaalta. Sitten tuuditti hän tätä käsivarrellaan kuin pientä
lasta ja katseli kuvia kuvakirjasta, joka oli muiden joululahjojen
joukossa. Hän suuttui oikein kovasti -- mikä ei muutoin kuulunut
hänen tapoihinsa, -- kun setä Drosselmeier nauroi ja kerran toisensa
perästä kyseli, kuinka hän saattoi pitää niin hyvänä noin hirveän
rumaa pikku miestä.

Maria tuli samassa taas verranneeksi sitä setä Drossehneieriin,
kuten ensikerrallakin, kun hän näki pikku ukon, ja hän sanoi hyvin
vakavasti:

"Kukapa tietää, rakas setä, mahtaisitko sinäkään näyttää yhtä
kauniilta kuin Pähkinänrusentaja, vaikka pynttäisit itsesi yhtä
komeaksi kuin hän on ja ottaisit yhtä kiiltävät saappaat jalkaasi!"

Maria ei ollenkaan ymmärtänyt miksi vanhemmat nauroivat niin
äänekkäästi, ja miksi hovioikeudenneuvoksen nenä muuttui niin
punaiseksi, ja miksi setä ei nauranut ollenkaan niin iloisesti kuin
ennen. Siihen oli kai aivan erikoiset syyt.



4. luku.

IHMEELLISIÄ ASIOITA.


Vielä on lääkintäneuvoksen arkihuoneessa oven vieressä,
oikeanpuolisella pitkällä seinällä, korkea lasikaappi, jossa lapset
säilyttävät kaikki kauniit tavaransa, joita he vuosien kuluessa
ovat saaneet. Louisa oli vielä aivan pieni, kun isä tilasi kaapin
taitavalta nikkarilta, joka pani siihen niin taivaankirkkaat ikkunat
ja muutoinkin laittoi sen niin kauniiksi, että kaikki mitä kaappiin
pantiin, näytti siellä miltei kauniimmalta ja kirkkaammalta kuin
kädessä pitäen.

Ylimmällä hyllyllä, jonne Maria ja Fritz eivät ylettyneet, olivat
setä Drosselmeierin taideteokset, sen alapuolella kuvakirjat, ja
molemmat alimmat hyllyt saivat Maria ja Fritz täyttää aivan oman
mielensä mukaan. Maria järjesti kuitenkin alimman hyllyn aina
nukkiensa asunnoksi, jota vastoin Fritz asetti sotajoukkonsa leiriin
seuraavalle hyllylle. Niin kävi tänäänkin, sillä sillaikaa kuin
Fritz järjesti husaarinsa paikoilleen, pani Maria mamsseli Gertrudin
syrjään ja asetti uuden sievän nukkensa kauniisti kalustettuun
huoneeseen ja kutsui itsensä hänen luokseen makeiskekkereille.

Sanoin, että huone oli kauniisti kalustettu, ja se on myöskin totta,
sillä en tiedä onko sinulla, sinä tarkkaavainen lukijani Maria,
samoin kuin pikku neiti Stahlbaumilla (sinähän tiedät jo, että
hänenkin nimensä on Maria), niin! -- tarkoitan onko sinulla, kuten
hänelläkin, pieni kukallinen sohva, useita somia tuoleja, sievä
teepöytä, ja ennenkaikkea pieni kaunis kiillotettu sänky, missä somat
nuket nukkuvat. Kaikki nämä olivat kaapin nurkassa, missä seinätkin
olivat verhotut kirjavilla kuvilla, ja siksi voit käsittää, että uusi
nukke, joka oli nimeltään mamseli Clara, viihtyi tietenkin hyvin
huoneessa, kuten Maria jo samana iltana huomasi.

Ilta oli jo myöhä, keskiyö lähestyi, ja setä Drosselmeier oli jo
kauan sitten lähtenyt, eivätkä lapset millään pelillä tahtoneet
erota lasikaapista, vaikka äiti miten olisi koettanut kehottaa heitä
nukkumaan.

"Totta tosiaan", huudahti Fritz viimein, "miesparat (hän tarkoitti
husaareja) haluavat myöskin päästä levolle, eikä yksikään
heistä uskalla nyykytellä niin kauan kuin minä seison tässä, ei
hituistakaan, se on varma se!"

Ja niin hän lähti.

Maria sen sijaan pyyteli kovin:

"Anna minun jäädä tänne, rakas äiti, vain pieneksi hetkeksi, vain
pienen pieneksi ajaksi; minulla on vielä niin paljon tehtävää, ja kun
kaikki on valmista, menen heti nukkumaan!"

Maria oli kiltti ja järkevä tyttö, ja siksi arveli äiti saattavansa
hyvin jättää hänet hetkeksi yksin leikkikaluineen. Mutta jotta Maria
ei uuden nukkensa ja muiden lelujen takia unohtaisi kynttilöitä,
jotka paloivat kaapin ympärillä, sammutti äiti ne kaikki, ja
vain kattolamppu, joka paloi keskellä huonetta, levitti pehmeää
miellyttävää valoaan.

"Tule pian tänne, Maria kulta, muutoin et jaksa nousta ajoissa
huomenna", huusi äiti astuessaan sänkykamariin.

Heti kun Maria oli jäänyt yksin, ryhtyi hän siihen, mikä oli lähinnä
hänen sydäntään, ja mitä hän ei äidilleenkään ollut tahtonut uskoa,
tuskin itsekään tietäen mistä syystä. Koko ajan oli hän kantanut
käsivarrellaan Pähkinänrusentajaa nenäliinaan kiedottuna. Nyt asetti
hän hänet varovaisesti pöydälle, avasi liinan hiljaa, hiljaa ja tutki
haavaa. Pähkinänrusentaja oli hyvin kalpea, mutta hän hymyili niin
surumielisesti ja ystävällisesti, että se aivan pisti Marian sydämeen.

"Voi, sinä pieni Pähkinänrusentaja", sanoi hän hiljaa, "älä ole
vihainen, vaikka Fritz veikko teki sinulle pahaa, ei hän tarkoittanut
mitään pahaa; hän on vain tullut hieman kovasydämiseksi rajusta
sotilaselämästä, mutta muutoin hän on aika kiltti poika, sen voin
vakuuttaa. Mutta minä kyllä huolehdin sinusta oikein hyvin, kunnes
tulet terveeksi jälleen. Setä Drosselmeier asettaa kyllä hampaasi
lujasti paikoilleen ja vääntää hartiasi takaisin sijoilleen, sillä
hän osaa tehdä sellaisia asioita."

Mutta Maria ei ehtinyt puhua loppuun, sillä samassa kun hän mainitsi
sanan Drosselmeier, irvisti ystävämme Pähkinänrusentaja oikein
inhoittavasti, ja hänen silmänsä säkenöivät vihreinä. Kauhu valtasi
Marian, mutta silloin hymyilikin rehellinen Pähkinänrusentaja
surumielisesti, ja Maria ymmärsi silloin, että lampunliekki oli
venynyt ilmavirran vaikutuksesta ja vetänyt Pähkinänrusentajan kasvot
irviin.

"Mikä tyhmä tyttö minä olenkaan, kun pelästyn niin, että aivan uskon
puukappaleen osaavan irvistää! Mutta minä pidän kaikessa tapauksessa
Pähkinänrusentajasta, koska hän on niin hassunkurinen ja samalla niin
surumielinen, ja sentähden tahdon hoitaa häntä hyvin!"

Näin sanoen otti Maria ystävänsä Pähkinänrusentajan käsivarrelleen,
lähestyi lasikaappia, asettui istumaan sen eteen ja sanoi uudelle
nukelleen:

"Minä pyydän, Clara neito, että luovutat sänkysi haavoittuneelle
Pähkinänrusentaja-raukalle ja koetat tulla toimeen sohvalla parhaasi
mukaan. Ajattele, että sinä olet terve ja reipas, sillä muutoin ei
sinulla olisi tuollaisia paksuja tummanpunaisia poskia, ja ettei
kaikilla nukeilla, vaikka ne olisivatkin kauniit, ole tuollaista
pehmeää sohvaa."

Clara neito näytti loistavassa jouluasussaan aika ylhäiseltä ja
loukkaantuneelta eikä virkkanut sanaakaan!

"No niin, mitä minä tässä turhaan kursailen", päätti Maria, otti
esiin sängyn, asetti Pähkinänrusentajan hiljaa ja varovaisesti
siihen, kietoi vielä uuden kauniin nauhan, mikä hänellä itsellään
oli ollut vyötäisillä, loukkaantuneiden olkapäiden ympärille ja veti
peiton aivan hänen nenäänsä asti.

"Mutta epäkohteliaan Claran luo hän ei saa jäädä", jatkoi hän ja
nosti sängyn Pähkinänrusentajineen seuraavalle hyllylle, niin että se
joutui aivan sen kylän viereen, missä Fritzin husaarit asuivat.

Hän lukitsi kaapin ja oli juuri lähtemäisillään makuuhuoneeseen,
kun -- olkaa tarkkaavaiset, lapset! -- kun alkoi kuulua hiljaista,
hiljaista kuiskinaa, tassutusta ja rätinää joka puolelta, uunin
takaa, tuolien takaa, kaappien takaa. Seinäkello alkoi surista yhä
kovemmin ja kovemmin, mutta ei saattanut lyödä. Maria katsahti
siihen. Siellä oli suuri kullattu pöllö, joka istui kellolla,
laskenut alas siipensä ja peitti niillä kokonaan kellon ja kurkotti
inhoittavaa päätään käyrine nokkineen. Ja yhä kovemmin surisi, ja
sanat kävivät yhä selvemmiksi:

"Hiljaa, kello, hiljaa surise -- aivan hiljaa, hiljaa hurise --
hiljaa surise -- tarkka on korva hiirten herran -- purr-purr, pum-pum
-- laula sä laulusi vielä kerran -- purr-purr, pum-pum --, lyö,
kello, lyöppäs nyt, ripeä tahti -- kohta on poissa kuningasmahti."

Ja pum, pum kuului kumeasti ja käheästi kaksitoista kertaa!

Mariaa alkoi aika lailla pelottaa, ja hän oli jo kiirehtimäisillään
pois kauhuissaan, kun hän yhtäkkiä näki setä Drosselmeierin, joka
istui pöllön paikalla seinäkellolla, ja oli ripustanut keltaiset
nutunliepeensä kummallekin puolelle aivan kuin siiviksi. Mutta Maria
rohkaisi mielensä ja huudahti itkuun purskahtamaisillaan:

"Setä Drosselmeier, setä Drosselmeier, mitä sinä teet tuolla
ylhäällä? Tule alas minun luokseni äläkä pelästytä minua tuolla
tavoin, sinä häijy setä Drosselmeier!"

Mutta silloin alkoi kuulua kihinää ja vikinää joka puolelta, ja
hetken kuluttua oli aivan kuin tuhannet pienet jalat olisivat
sipsutelleet ja juosseet seinän takana, ja tuhansia pieniä jalkoja
loisti raoista. Mutta valoja ne eivät olleetkaan, ei, vaan pieniä
säkenöiviä silmiä, ja Maria huomasi, että ne olivatkin pieniä hiiriä,
jotka kaikkialta kurkistelivat ja tunkeutuivat sisään. Hetken päästä
kuului tassutusta ja sipsutusta ympäri salia -- yhä suurempia ja
tiheämpiä hiiriparvia laukkaili sinne tänne, ja ne asettuivat viimein
riviin, aivan samoin kuin Fritzillä oli tapana järjestää sotilaansa,
kun niiden oli määrä mennä taisteluun. Tämä oli Marian mielestä
kovin hullunkurista, ja kun hänellä ei ollut, kuten useilla muilla
lapsilla, synnynnäistä kauhua hiiriä kohtaan, oli kaikki pelko jo
haihtumaisillaan, kun yhtäkkiä alkoi kuulua niin korvia vihlovaa
vikinää ja vihellystä, että jääkylmät väreet kulkivat pitkin hänen
selkäänsä.

Ja mitä hän saikaan nähdä! -- Niin, totta tosiaan, kunnioitettu
lukijani, vaikka tiedänkin, että sydämesi on oikealla paikallaan,
kuten viisaalla ja urhoollisella sotaherra Fritz Stahlbaunilla, niin
luulen kuitenkin että olisit juossut tiehesi, jos olisit nähnyt
kaiken mitä Maria nyt näki, ja luulenpa suoraan sanoen, että olisit
hypännyt sänkyysi ja vetänyt peitteen paljon korkeammalle kuin
sinulla muutoin on tapana.

Mutta -- Maria-parka ei voinut edes sitäkään tehdä, sillä --
kuunnelkaa, lapset! -- aivan, aivan hänen edessään pölisi soraa
ja kalkkia ja tiilikiviä ikäänkuin maanalaisen voiman sysääminä,
ja seitsemän hiirenpäätä ja seitsemän säkenöivää kruunua kohosi
lattiasta, hirveästi sihisten ja vikisten. Pian tuli esiin myöskin
ruumis, jossa nämä seitsemän päätä olivat, ja suuri seitsemällä
diadeemilla koristettu hiiri päästi kolminkertaisen huudon
kokoontuneelle sotajoukolleen, joka nyt, yks kaks kolme lähti
liikkeelle ja -- kop-kop, kop-kop -- eteenpäin -- suoraan kaappia
kohti -- suoraan Mariaa kohti, joka yhä seisoi kaapin lasioven
vieressä. Marian sydän jyskytti pelosta ja kauhusta niin, että hän
luuli sen hypähtävän pois rinnasta ja arveli jo kuolevansa. Mutta
nyt tuntui siltä kuin veri olisi seisahtunut suonissa. Hän horjahti
tahdottomasti. Silloin kuului kil-kil, kili-kil, ja lasiovi särkyi
pieniksi pirstaleiksi, sillä hän oli tyrkännyt sitä kyynärpäällään.
Hän tunsi tosin samalla pistävää kipua vasemmassa käsivarressaan,
mutta hänen sydämensä tuntui yhtäkkiä kevyemmältä, eikä hän enää
kuullut mitään vikinää eikä huutoja, kaikki oli niin hiljaista,
niin hiljaista, ja vaikkei hän uskaltanut katsahtaa ympärilleen,
luuli hän kuitenkin, että hiiret olivat pelästyneet lasin kilinää ja
vetäytyneet takaisin reikiinsä.

Mutta mitä olikaan taaskin tekeillä? -- Aivan Marian takaa alkoi
kuulua omituisia sanoja kaapin luota ja pienet, vienot äänet
kuiskivat:

"Herätkää -- herätkää -- joukot nää -- yö on lähestynyt -- herätkää
-- hei, urhot, taistoon nyt!"

Ja pienet kellot kilahtivat somasti ja miellyttävän sopusointuisesti.

"Voi, sehän on minun kellopelini!" huudahti Maria iloisesti
ja hypähti nopeasti sivulle. Silloin hän näki, että kaapista
loisti valoa ja miten siellä toimittiin ja työskenneltiin aivan
ihmeellisesti. Useat nuket juoksentelivat edestakaisin ja huitoivat
pienine käsineen. Yhtäkkiä nousi Pähkinänrusentaja vuoteestaan,
heitti peitteen kauaksi ja hypähti molemmille jaloilleen huutaen:

"Knak-knak-knak -- tyhmät hiirihoukat -- tyhmät hullut moukat --
hiirimoukat -- knak-knak hiirimoukat -- krik ja krak -- senkin
houkat."

Ja näin sanoen veti hän esiin pienen miekkansa, huitoi ilmaa ja
huudahti:

"Kuulkaa, rakkaat vasallini, ystäväni ja veljeni, tahdotteko auttaa
minua kovassa taistelussa?"

Heti huusi kolme lörpöttelijää, yksi ilvehtijä, neljä nokikolaria,
kaksi kitaransoittajaa ja yksi rumpumajuri:

"Niin, herra -- me olemme teille uskolliset -- teitä seuraamme
kuolemaan, voittoon ja taisteluun!" ja he hyökkäsivät suin päin
ihastuneen Pähkinänrusentajan perässä, joka vaaraa pelkäämättä
suunnitteli hypätä alas ylemmältä hyllyltä.

Niin, henkivartijain oli helppo hyökätä alas, sillä huolimatta siitä,
että heillä oli upeat silkki- ja verkapuvut, eivät heidän sisuksensa
olleet muuta kuin pumpulia ja sahanjauhoa, siksi kimmahtivatkin ne
alas kuin pienet villasäkit. Mutta Pähkinänrusentaja-parka olisi
varmaankin taittanut käsivartensa ja jalkansa, sillä ajatelkaahan,
hylly oli melkein kahden jalan korkeudella maasta, ja hänen
ruumiinsa oli niin hauras, aivan kuin se olisi lehmuksesta vuoltu.
Niin, Pähkinänrusentaja olisi varmaankin taittanut käsivartensa
ja jalkansa, ellei mamseli Clara, samassa kun Pähkinänrusentaja
otti vauhtia, olisi hypännyt reippaasti sohvalta ja sulkenut urhoa
paljastettuine miekkoineen pehmeään syliinsä.

"Oi, sinä rakas, kiltti pikku Clara!" nyyhkytti Maria, "kuinka väärin
olenkaan sinua tuominnut; varmaankin luovutit oikein mielelläsi
sänkysi ystävällemme Pähkinänrusentajalle!"

Mutta mamsseli Clara huudahti painaen hellästi nuorta urhoa
silkkirintaansa vasten:

"Oi, herra, älkää syöksykö taisteluun ja vaaraan, te joka
olette sairas ja haavoittunut. Katsokaa miten urhokkaat
vasallinne kokoontuvat, taistelunhaluisina ja voitonvarmoina.
Lörpöttelijä, ilveilijä, nokikolari, kitaransoittaja ja rumpumajuri
ovat jo alhaalla, ja lempinukkeni hyllylläni alkavat jo
liikuskella! Levähtäkää minun käsivarrellani, oi herra, tai istukaa
töyhtöhatullani ja katselkaa sieltä voittoa, jonka olette saavuttava!"

Niin puheli Clara. Mutta Pähkinänrusentaja oli aivan hillitön ja
sätkytteli jalkojaan niin vimmatusti, että Claran täytyi viimein
asettaa hänet maahan. Mutta samassa painui hän kohteliaasti toiselle
polvelleen ja sammalsi:

"Oi, neito, aina olen taistelussa ja sodassa muistava sitä hellyyttä
ja armoa, mitä minulle osoititte!"

Silloin kumarsi Clara niin syvään, että hän saattoi tarttua
Pähkinänrusentajaa käsivarteen, ja hän veti hänet hiljaa seisoalleen,
irrotti nopeasti kullallakirjaellun vyönsä ja aikoi sitoa sen
pikkumiehen ympärille, mutta tämä peräytyi kaksi askelta, vei käden
sydämelleen ja sanoi juhlallisesti:

"Korkea neito, älkää tuolla tavoin tuhlailko suosiotanne minulle,
sillä..." Hän keskeytti, huoahti syvään, vetäisi sitten nopeasti
olkapäältään sen pienen nauhan, jolla Maria oli sitonut hänet, painoi
sen huulilleen, sitoi sen vyöksi ja hyppäsi, heiluttaen urhoollisesti
paljastettua miekkaansa, nopeasti ja ketterästi kuin pieni lintu
hyllyn liisteen yli lattialle.

Teidän täytyy huomata, lahjakkaat ja erinomaiset kuulijani, että
Pähkinänrusentaja oli jo ennen kuin hänestä oli tullut todella elävä
olento, selvästi ymmärtänyt kaiken sen hyvyyden ja rakkauden, jota
Maria osoitti hänelle, ja että hän, vain siksi että hän ihaili Mariaa
niin suuresti, ei tahtonut edes ottaa tai käyttää mamsseli Claran
antamaa nauhaa, vaikka se olisi ollut miten kaunis ja upea hyvänsä.
Uskollinen hyvä Pähkinänrusentaja koristeli itseään mieluummin Marian
lahjoittamalla vaatimattomalla nauhalla.

Mutta mitähän seuraa nyt?

Samassa kun Pähkinänrusentaja hyppää alas, alkaa vikinä ja huuto
uudelleen. Voi! suuren pöydän alle on lukemattomia hiiriä järjestynyt
joukkueiksi, ja kaikkia heitä pitempänä seisoo kamala seitsenpäinen
hiiri!

Mitenkähän tässä käynee?



5. luku.

TAISTELU.


"Soittakaa kenraalimarssia, uskollinen rumpumajuri!" huusi
Pähkinänrusentaja äänekkäästi, ja rummunlyöjä alkoi heti pärryyttää
niin taiteellisesti, että lasikaapin ikkunat tutisivat ja tärisivät.
Nyt alkoi kuulua jyskinää ja rätinää, ja Maria huomasi, että kannet
kaikissa niissä laatikoissa, joissa Fritzin sotajoukko majaili,
ponnahtivat auki, ja sotamiehet hypähtivät alimmalle hyllylle, missä
he järjestyivät lankasuoriksi joukkueiksi. Pähkinänrusentaja kiiti
edestakaisin, puhellen innostuttavasti joukoilleen.

"Torvenpuhaltaja-lurjuksista ei yksikään liiku!" jylisi
Pähkinänrusentaja kiihottuneena, mutta kääntyi samassa ilveilijän
puoleen, joka oli tullut hiukan kalpeaksi ja jonka pitkä kaula vapisi
huomattavasti, ja lausui juhlallisesti:

"Kenraali, minä tunnen rohkeutenne ja kokemuksenne, tässä vaaditaan
nopeata käsityskykyä ja oikean hetken ymmärtämistä -- minä uskon
teille ratsujoukon ja tykistön komennon -- hevosta ette tarvitse,
teillä on pitkät koivet, ja te laukkaatte niillä sangen hyvin.
Täyttäkää siis velvollisuutenne."

Ilveilijä painoi heti pitkät, kuivat sormensa suulleen ja kiekui
läpitunkevalla äänellä, ja kuului aivan siltä kuin sadoilla pienillä
torvilla olisi iloisesti toitotettu. Silloin kuului kaapista
hirnuntaa ja töminää, ja katso, Fritzin kyrassierit ja ratsumiehet
ja ennen kaikkea uudet loistavat husaarit hyökkäsivät ulos ja
pysähtyivät ennen pitkää lattialle. Nyt kulki rykmentti toisensa
perästä liehuvin lipuin ja musiikin soidessa Pähkinänrusentajan ohi
ja asettui leveään rintamaan lattian poikki. Etumaisina tulivat
ritisten ja paukkuen Fritzin tykit, jotka olivat tykkimiesten
ympäröimät. Kohta kuului pum -- pum, ja Maria näki kuinka
sokeriryynit putoilivat sankkoihin hiirikomppanioihin, jotka
muuttuivat aivan valkeiksi ja nolostuivat suuresti. Mutta suurta
vahinkoa tuotti etenkin raskas tykistö, joka oli asettunut äidin
jakkaralle ja -- pum -- pum -- pum -- yhtämittaa satoi piparkakkuja
hiirien joukkoon, ja niitä kaatui laumoittain. Siitä huolimatta
hyökkäsivät hiiret yhä lähemmäksi ja syöksyivät muutamille
tykeillekin. Mutta silloin syntyi melu -- prr -- prr -- prr --, ja
savun ja pölyn seasta saattoi Maria tuskin erottaa mitä nyt tapahtui.

Se oli kuitenkin varma, että kaikki osastot taistelivat raivokkaasti,
ja voitto häilyi kauan puolelta toiselle. Hiiret lähettivät yhä uusia
joukkoja, ja heidän pienet hopeakuulansa, joita he hyvin taitavasti
singahuttelivat, putoilivat jo lasikaapille.

Epätoivoisina harhailivat Gertrud ja Clara edestakaisin ja
vääntelivät käsiään.

"Täytyykö minun kuolla kukkeimmassa nuoruudessani! -- minun joka olen
kaunein koko nukkemaailmassa!" huusi Clara.

"Olenko minä säilynyt näin hyvin vain kuollakseni neljän seinän
sisällä!" kiljui Gertrud.

Ja sitten lankesivat he toistensa kaulaan ja itkivät niin
äänekkäästi, että se kuului meluavan taistelun tuoksinankin yli.

Sillä siitä melusta, joka nyt alkoi, ei teillä, kunnioitetut
kuulijat, voi olla aavistustakaan. Prr -- prr -- puff, puff,
piff -- pum, purum, pum -- purum -- pum -- vikisivät ja huusivat
Hiirikuningas ja kaikki hiiret yhtä aikaa, ja sitten kuului jälleen
Pähkinänrusentajan mahtava ääni, kun hän jakeli hyödyllisiä käskyjään
ja kulki tulessa seisovien pataljooniensa edessä.

Ilveilijä oli tehnyt useita loistavia ratsuväen hyökkäyksiä ja
niittänyt kunniaa, mutta Fritzin husaareihin satoi hiiritykistön
inhoittavia, pahanhajuisia kuulia, jotka tahrasivat heidän punaiset
univormunsa, ja siksi eivät he olleet oikein taistelutuulella.
Ilvehtijä käski niiden tehdä kierroksen vasemmalle, ja komennusinnon
valtaamana teki hän itsekin samoin, kyrassierit ja ratsuväki myöskin
-- sanalla sanoen, he kääntyivät kaikki vasemmalle ja marssivat
kotiin. Sen kautta joutui jakkaralle asettunut tykistö vaaraan,
eikä kestänytkään kauan, ennenkuin kokonainen lauma inhoittavia
hiiriä hyökkäsi niin voimakkaasti, että koko jakkara tykkeineen ja
tykistömiehineen kaatui kumoon.

Pähkinänrusentaja näytti kovin tyrmistyneeltä ja määräsi, että oikea
siipi tekisi liikkeen taaksepäin. Sinähän tiedät, sotataitoinen
kuulijani, että sellainen liike on melkein samaa kuin pako, ja
suret nyt jo kanssani sitä onnettomuutta, joka uhkasi urhean
Pähkinänrusentajan joukkoa.

Käännä kuitenkin katseesi tästä onnettomuudesta ja tutki
Pähkinänrusentajan joukon vasenta sivustaa, missä kaikki vielä
on kunnossa, ja sotaherralla ja sotajoukolla on paljon toivoa.
Kuumimman taistelun tuoksinassa oli hiiriratsuväkeä hiljaa hiipinyt
pesukaapin alta, ja äänekkäästi ja hurjasti huutaen syöksyivät he
Pähkinänrusentajan sotajoukon vasenta sivustaa kohti. Mutta millainen
vastarinta heitä kohtasikaan!

Hitaasti, sitä mukaa kuin epäedullinen maaperä salli, sillä kaapin
reunalistan yli oli kuljettava, oli lempinukkejoukkue kahden
kiinalaisen keisarin johtamana hyökännyt ja muodostanut neliön.
Nämä urhoolliset, sangen kirjavat ja ihanat joukot, joihin kuului
suuri määrä puutarhureita, tyrolilaisia, tunguuseja, kampaajia,
ilveilijöitä, rakkaudenjumalia, jalopeuroja, tiikereitä ja
marakatteja, taistelivat järkevästi, urhoollisesti ja kestävästi.
Spartalaisella horjumattomuudella olisi tämä valiojoukko saanut
voiton vihollisesta, ellei uhkarohkea vihollinen ratsumestari olisi
urheasti syöksynyt esiin ja purrut toisen kiinankeisarin päätä
poikki ja tämä kaatuessaan lyönyt kuoliaaksi kahta tunguusia ja yhtä
marakattia. Siten syntyi aukko, jonka läpi vihollinen tunkeutui, ja
kohta oli koko pataljoona hajallaan. Kuitenkaan ei vihollisella ollut
siitä sanottavaa etua. Samassa kun hiiriratsumestari verenhimoisesti
puraisi erään urhoollisen vastustajan keskeltä kahtia, sai hän pienen
painetun ilmoituslappusen kaulaansa ja kuoli siinä silmänräpäyksessä.

Mutta auttoiko tämäkään Pähkinänrusentajan sotajoukkoa, joka, kerran
alettuaan peräytyä, kulki yhä taaksepäin ja kadotti yhä enemmän
ja enemmän väkeä, onnettoman Pähkinänrusentajan koettaessa pitää
puoliaan lasikaapin luona vain kourallisella väkeä?

"Reservi esiin! -- Ilvehtijä -- lörpöttelijä -- rumpumajuri -- missä
te olette?"

Näin huusi Pähkinänrusentaja, joka toivoi, että lasikaapista tulisi
yhä uusia joukkoja. Sieltä tulikin muutamia ruskeita ukkoja ja
akkoja, jotka olivat kaupungista kotoisin, ja joilla oli kultaiset
kasvot, hatut ja kypärät, mutta he huitoivat miekoillaan niin
takaperoisesti, että he eivät satuttaneet ainoatakaan vihollista, ja
kerran olivat he vähällä lyödä hatun päästä omalta sotaherraltaan,
itse Pähkinänrusentajalta. Vihollisjääkärit purivat myös pian heidän
jalkansa poikki, ja he kapsahtivat kumoon ja kaatoivat mukanaan
muutamia Pähkinänrusentajan aseveikkoja.

Nyt oli Pähkinänrusentaja aivan vihollisten ympäröimä ja suuressa
tuskassa ja hädässä. Hän olisi tahtonut hypätä hyllyn reunalistan
ylitse, mutta jalat olivat liian lyhyet. Gertrud ja Clara olivat
tainnuksissa, he eivät voineet auttaa häntä. Husaarit ja ratsumiehet
hyppelivät yhtenä kuhinana hänen ympärillään. Silloin huusi hän aivan
epätoivoissaan:

"Hevonen -- hevonen -- kuningaskunta hevosesta!"

Samassa tarttui kaksi vihollista ampujaa hänen viittaansa, ja
Hiirikuningas lähestyi vikisten voitokkaasti seitsemine kitoineen.
Maria tuli aivan epätoivoiseksi.

"Voi, Pähkinänrusentaja-parka", huusi hän nyyhkyttäen, ja tuskin
itsekään tietäen mitä teki, tarttui hän vasempaan kenkäänsä
ja singahutti sen raivokkaasti keskelle sakeinta hiiriparvea
suoraan kuningasta kohti. Siinä hetkessä hajaantuivat kaikki kuin
poispuhalletut. Mutta Maria tunsi vasemmassa käsivarressaan vielä
entistäänkin pistävämpää kipua ja vaipui pyörtyneenä lattialle.



6. luku.

SAIRAUS.


Aivan kuin kuolonunesta herätessään makasi Maria omassa vuoteessaan,
ja aurinko loisti kirkkaasti ja säteili huoneeseen jäätyneestä
ikkunasta. Aivan hänen vieressään istui vieras mies, jonka hän
kuitenkin pian tunsi lääkäri Wendelsterniksi.

Tämä sanoi matalalla äänellä:

"Nyt hän on hereillä!"

Silloin tuli äiti hänen luokseen ja tarkasteli Mariaa huolestunein
katsein.

"Voi, rakas äiti", kuiskasi pikku Maria, "ovatko kaikki ne
inhoittavat hiiret jo poissa ja onko kiltti Pähkinänrusentaja
pelastunut?"

"Älä puhu tuollaisia tyhmyyksiä, rakas Maria", vastasi äiti, "mitä
hiirillä on tekemistä Pähkinänrusentajan kanssa! Mutta sinä, tuhmuri,
olet tuottanut meille kaikille aika lailla huolta ja ikävyyksiä. Niin
käy, kun lapset ovat tuhmia eivätkä tottele vanhempiaan. Sinä leikit
eilen nukeilla aivan yöhön asti. Sinä tulit uniseksi, ja ehkäpä pieni
hiiri, vaikkei niitä muutoin ole täällä, pelästytti sinua -- siinä
kyllin, että löit käsivartesi kaapin lasiruutuun ja sait niin pahan
haavan, että tohtori, joka juuri on poistanut haavasta lasisirpaleet,
arvelee, että olisit voinut saada jäykän käsivarren tai että veresi
olisi voinut vuotaa kuiviin. Jumalan kiitos, että minä, joka heräsin
keskellä yötä enkä nähnyt sinua vuoteessasi, nousin ylös ja menin
arkihuoneeseen. Silloin makasit sinä aivan lasikaapin vieressä
pyörtyneenä ja verissäsi. Minä olin pyörtyä kauhusta. Siinä sinä
makasit, ja sikin sokin ympärilläsi näin Fritzin tinasotamiehiä ja
muita nukkeja, rikkinäisiä lempinukkeja ja piparkakku-ukkoja. Mutta
Pähkinänrusentaja oli verisellä käsivarrellasi, aivan lähellä vasenta
kenkääsi."

"Voi, pikku äiti, pikku äiti", huudahti Maria, "siinähän näet, nehän
olivat jälkiä suuresta taistelusta nukkien ja hiirten välillä. Ja
minä kauhistuin niin suuresti vain siksi, että hiiret tahtoivat
vangita Pähkinänrusentaja-paran, joka johti nukkejoukkoa. Silloin
singahutin minä kenkäni suoraan hiiriparveen enkä tiedä mitä sitten
tapahtui."

Tohtori Wendelstern iski silmää äidille, ja tämä sanoi nyt
ystävällisesti Marialle:

"Älkäämme puhuko enää siitä asiasta, rakas lapseni! Rauhoitu, hiiret
ovat nyt kaikki poissa, ja Pähkinänrusentaja on terveenä ja reippaana
lasikaapissa."

Lääkintäneuvos Stahlbaum astui nyt huoneeseen ja keskusteli kauan
aikaa tohtori Wendelsternin kanssa. Sitten tyttö kuuli selvästi,
että oli puhe haavakuumeesta. Hänen täytyi jäädä sänkyyn ja
ottaa lääkkeitä, ja siten kului muutamia päiviä, vaikkakaan hän,
lukuunottamatta pientä kipua käsivarressa, ei tuntenut olevansa juuri
sairas eikä halutonkaan. Hän tiesi, että pikku Pähkinänrusentaja oli
pelastunut terveenä ja reippaana taistelusta, ja Mariasta tuntui
usein kuin unessa, että Pähkinänrusentaja vakuutti aivan selvästi,
vaikkakin surumielisellä äänellä:

"Maria, kallis neito, paljosta saan teitä kiittää, mutta vielä voitte
tehdä enemmänkin puolestani!"

Maria aprikoi turhaan, mitähän se mahtaisi olla, mutta hän ei
keksinyt mitään.

Maria ei saattanut oikein leikkiä sairaalta käsivarreltaan, ja
kun hän yritti lueskella tai hiukan selailla kuvakirjoja, niin
kimalteli niin merkillisesti hänen silmissään, että hänen täytyi
luopua koko hommasta. Siitä johtui, että aika alkoi tuntua hänestä
kovin pitkältä, ja hän odotti kärsivällisesti hämärän tuloa, jolloin
äiti istahti hänen vuoteensa viereen ja luki ja kertoi kaikellaista
kaunista.

Äiti oli juuri lopettanut erittäin hauskan kertomuksen prinssi
Fakardinista, kun ovi avautui ja setä Drosselmeier astui sisään
sanoen:

"Nyt täytyy minun kerrankin tulla itse katsomaan, miten sairaan ja
haavoittuneen Marian laita on."

Heti kun Maria näki setä Drosselmeierin keltaisine takkeineen,
avautuivat ilmielävinä hänen eteensä samat näyt, jotka hän näki sinä
yönä, kun Pähkinänrusentaja hävisi taistelussa rottia vastaan, ja hän
huusi tahtomattaan hovioikeudenneuvokselle:

"Voi, setä Drosselmeier, sinä olet ollut oikein inhottava. Minä näin
kyllä, miten sinä istuit seinäkellolla ja peitit sen siivilläsi, niin
että se ei voinut lyödä, koska se muutoin olisi pelästyttänyt hiiret
tiehensä. Minä kuulin kyllä, miten sinä kutsuit Hiirikuningasta!
Miksi et sinä auttanut Pähkinänrusentajaa etkä minua, sinä inhottava
setä Drosselmeier! Eikö olekin yksinomaan sinun syysi, että minun
täytyy maata vuoteessa sairaana ja haavoittuneena?"

Äiti kysyi aivan kauhistuneena:

"Mikä sinua vaivaakaan, rakas Maria?"

Mutta setä Drosselmeier irvisti omituisesti ja korahutti
yksitoikkoisella äänellä:

"Seinäkellon täytyi käydä -- hurista -- eipä ollut surista -- kello
-- kello -- seinäkellon täytyi käydä -- hiljaa käydä -- kellot lyövät
kling ja klang -- pling ja plong ja plung ja plang -- älä pelkää,
nukke, hoi -- kello lyö ja lyö ja soi, hiiriherra ajetaan pois --
senhän pöllö kyllä vois -- hei ja hai ja hai ja hoi -- kello pum pum
-- kello pim pim -- seinäkellon täytyi käydä -- hurista, eipä ollut
surista -- sur ja hur ja pir ja pur!"

Maria tuijotti silmät suurina setä Drosselmeieriin, sillä tämä oli
aivan muuttunut ja paljon rumempi kuin tavallisesti ja huitoi sinne
tänne oikealla käsivarrellaan kuin mikäkin marionetti. Maria olisi
oikein todenteolla saattanut pelätä setää, ellei äiti olisi ollut
läsnä, ja ellei Fritz, joka sillä aikaa oli hiipinyt sisään, olisi
viimeinkin keskeyttänyt häntä äänekkäällä naurulla.

"Ohhoh, setä Drosselmeier", huudahti Fritz, "tänään olet sinä taaskin
hassunkurinen, sinä olet aivan kuin minun hyppyukkoni, jonka jo kauan
sitten heitin uunin taakse".

Äiti oli hyvin vakava ja sanoi:

"Rakas herra hovioikeudenneuvos, tuo on kovin omituista pilaa, mitä
te oikeastaan tarkoitatte?"

"Voi taivas!" vastasi Drosselmeier nauraen, "ettekö enää muista minun
pientä kaunista kellosepänlauluani? Sitä on minun tapani aina laulaa
sellaisille potilaille kuin Maria on."

Näin sanoen istahti hän aivan Marian sängyn viereen ja sanoi:

"Älä ole vihainen, vaikka en heti puhkaissutkaan Hiirikuninkaan
neljäätoista silmää, mutta se ei olisi käynyt päinsä, ja sen sijaan
aion tuottaa sinulle suuren ilon."

Hovioikeudenneuvos pisti samassa käden taskuunsa ja veti hiljaa,
hiljaa esiin -- Pähkinänrusentajan, jonka hampaat hän oli taitavasti
asettanut paikoilleen ja vetänyt leuan sijoilleen.

Maria riemuitsi, mutta äiti sanoi hymyillen:

"Näetkös nyt, että setä Drosselmeier tahtoo hyvää
Pähkinänrusentajalle?"

"Mutta sinun täytyy toki myöntää, Maria", keskeytti
hovioikeudenneuvos lääkintäneuvoksettaren, "sinun täytyy toki
myöntää, ettei Pähkinänrusentaja ole oikein kaunisvartaloinen,
ettei hänen kasvojaan voi sanoa juuri pulskiksi. Jos haluat kuulla,
niin kerron sinulle, miten hänen sukunsa on tullut sellaiseksi
ja jättänyt sen perinnöksi jälkeläisilleen. Tai ehkäpä olet jo
kuullut kertomuksen prinsessa Pirlipatista, Hiireläis-noidasta ja
taiteellisesta kellosepästä?"

"Kuules nyt", keskeytti Fritz hänen puheensa, "kuules nyt, setä
Drosselmeier, sinä olet asettanut Pähkinänrusentajan hampaat
paikoilleen, eivätkä leukaluutkaan tutise enää, mutta miksi et ole
vyöttänyt hänelle miekkaa?"

"Äs", sanoi hovioikeudenneuvos loukkaantuneena, "sinun sitten pitää
moittia ja haukkua kaikkea, poika! Mitäs minua Pähkinänrusentajan
miekka liikuttaa, minä olen parantanut hänen ruumiinsa, hankkikoon
hän itse itsellensä miekan niin hyvin kuin taitaa."

"Onhan totta", huudahti Fritz, "että jos hän on aika mies, niin kyllä
hän osaa hankkia aseen itsellensä!"

"No niin, Maria", jatkoi hovioikeudenneuvos, "sanoppas minulle,
oletko kuullut kertomuksen prinsessa Pirlipatista?"

"Voi, en", vastasi Maria, "kerro, setä Drosselmeier, kerro".

"Minä toivon", sanoi lääkintäneuvoksetar, "minä toivon, rakas
hovioikeudenneuvos Drosselmeier, että kertomuksenne ei ole yhtä julma
kuin ne tavallisesti ovat".

"Eihän toki, kallis rouva lääkintäneuvoksetar, päinvastoin on se
sangen huvittava."

"Kerro, kerro, rakas setä", huusivat lapset, ja hovioikeudenneuvos
Drosselmeier alotti siis.



7. luku.

SATU KOVASTA PÄHKINÄSTÄ.


Pirlipatin äiti oli kuninkaan rouva, siis kuningatar ja Pirlipat itse
oli todellinen prinsessa jo samana hetkenä kuin syntyi. Kuningas
iloitsi suuresti kauniista pienestä tyttärestään, joka makasi
kehdossa, hän riemuitsi ääneen, tanssi ja kieppui yhdellä jalalla ja
huusi kerran toisensa perästä:

"Heisan, onko koskaan nähty kauniimpaa lasta kuin pikku Pirlipat!"

Ja kaikki ministerit, kenraalit ja presidentit hyppelivät, samoin
kuin maan isä, yhdellä jalalla ja huusivat:

"Ei ikinä!"

Eikä kukaan todellakaan voinut väittää, että koko avarassa maailmassa
olisi nähty kauniimpaa lasta kuin juuri prinsessa Pirlipat. Hänen
pienet kasvonsa olivat ikäänkuin kudotut hennoista liljanvalkeista ja
ruusunpunaisista silkkikuiduista, pienet silmät olivat kuin iloisesti
säteilevät lazurit, ja somat pienet suortuvat kähertyivät kuin
loistavat kultalangat. Sitäpaitsi oli pikku Pirlipatilla syntyessään
kaksi riviä pieniä helmihampaita, joilla hän kaksi tuntia syntymänsä
jälkeen puri valtiokansleria sormeen, kun tämä tahtoi tutkia hänen
kasvonpiirteitään, ja tämä huudahti:

"Oi, katalaa!"

Toiset väittivät, että hän huusi: "Haa!" Siitä ovat mielipiteet
eriäviä vielä tänäkin päivänä.

Lyhyesti sanoen, pikku Pirlipat puri todellakin valtiokansleria
sormeen, ja ihastunut maa tiesi nyt, että enkelinkaunis pikku
Pirlipat oli nerokas, virkeä ja järkevä.

Kuten sanottu olivat kaikki tyytyväisiä, ainoastaan kuningatar
oli sangen huolestunut ja levoton, vaikka kukaan ei tiennyt syytä
siihen. Erikoisesti herätti huomiota se, että hän tahtoi että
Pirlipatin kehtoa vartioitaisiin huolellisesti. Paitsi ovilla
seisovia henkivartijoita täytyi, lukuunottamatta molempia kehdon
ääressä istuvia hoitajattaria, vielä kuuden naisen istua siellä
täällä huoneessa. Ja kaikkein merkillisintä oli se -- eikä sitä
kukaan voinut käsittää -- että kullakin kuudella vartijattarella
piti olla sylissään kissa, jota hänen täytyi silittää koko yö, jotta
se koko ajan kehräisi. On mahdotonta, että te, rakkaat lapset,
voisitte arvata minkätähden Pirlipatin äiti ryhtyi kaikkiin näihin
varustuksiin. Mutta minä tiedän sen ja kerron siitä kohta.

Sattui niin, että Pirlipatin äidin hoviin keräytyi kerran joukko
erinomaisia kuninkaita ja miellyttäviä prinssejä, ja silloin
seurasivat komeat turnajaiset, pilanäytelmät ja hovitanssiaiset
toisiaan. Kuningas tahtoi nyt kerran näyttää, ettei häneltä puuttunut
kultaa eikä hopeaa, ja siksi teki hän suuren aukon valtion kassaan
ja antoi rahaa mennä mielin määrin. Hän järjesti sentähden suuret
makkarakekkerit, etenkin koska hän kaikessa salaisuudessa oli
saanut kuulla ylihovikeittiömestarilta, että hovitähtitieteilijä
oli ilmoittanut teurastusajan tulleen; hän heittäytyi vaunuihin ja
tarjosi kuninkaille ja prinsseille -- vain kauhallisen velliä, jotta
yllätys olisi sitäkin suurempi.

Sitten lausui hän ystävällisesti kuningattarelle:

"Sinähän tiedät, rakkaani, kuinka paljon pidän makkarasta!"

Kuningatar ymmärsi heti mitä hän sillä tarkoitti. Se tarkoitti näet
sitä, että kuningattaren piti itse, kuten usein ennenkin, ryhtyä
makkaranvalmistamiseen.

Yliaarremestarin täytyi heti luovuttaa keittiöön suuri kultainen
makkarakattila ja hopeakasarit. Suuri tuli sytytettiin santelipuusta,
kuningatar sitoi vyölleen silkkiesiliinan, ja kohta höyrysi
kattilasta makkaraliemen suloinen tuoksu.

Mieluisa tuoksu tunkeutui aivan oikeussaliin saakka, eikä kuningas
voinut enää hillitä itseään.

"Teidän luvallanne, hyvät herrat!" huudahti hän, kiiruhti keittiöön,
syleili kuningatarta, hämmensi kattilaa kultavaltikallaan ja palasi
sitten rauhoittuneena oikeussaliin.

Sitten koitti se tärkeä hetki, jolloin silava oli leikattava
kuutioihin ja käristettävä hopeahalstarilla. Hovinaiset poistuivat,
koska kuningatar tahtoi uskollisesta rakkaudesta ja kunnioituksesta
puolisoaan kohtaan yksinänsä suorittaa tämän tehtävän.

Mutta samassa kun silava alkoi piristä, kuului kuiskaava ääni:

"Antakaa minullekin paistia, sisko! -- minäkin tahdon pitää kemut,
minäkin olen kuningatar -- antakaa minulle paistia!"

Kuningatar tiesi hyvin, että se oli rouva Hiireläisen ääni. Rouva
Hiireläinen oli asunut jo useita vuosia kuninkaan palatsissa. Hän
väitti olevansa sukua kuningasperheelle ja sanoi itse olevansa
Hiiralian kuningatar. Sentähden olikin hänellä suuri hovi hellan
alla. Kuningatar oli hyvä ja antelias rouva, ja vaikkei hän
aivan tahtonutkaan tunnustaa rouva Hiireläistä kuningattareksi
ja sisarekseen, niin soi hän tälle mielellänsä kekkerit tuona
juhlapäivänä ja huusi:

"Tulkaa tänne vaan, rouva Hiireläinen, te saatte kyllä maistaa
rasvaa."

Rouva Hiireläinen saapui silloin iloisesti hypähtäen hellalle ja
tarttui somalla pienellä käpälällään silavapalaseen toisensa jälkeen,
aina sitä mukaa kun kuningatar ojensi niitä hänelle. Mutta nyt
saapuivat yhtäkkiä kaikki rouva Hiireläisen serkut ja sukulaiset,
vieläpä kaikki hänen seitsemän poikaansakin, jotka olivat hyvin
tottelemattomia viikareita. Ne hyökkäsivät kaikki silavan kimppuun,
ja kauhistuneen kuningattaren oli aivan mahdoton estää niitä.
Onneksi saapui ylihovimestaritar paikalle ja ajoi tunkeilevat
vieraat tiehensä, jotta edes hiukan silavaa jäi jälelle, mikä sitten
hovilaskutaitajan opastuksella jaettiin sangen etevästi tasan
kaikille makkaroille.

Patarummut ja torvet pärisivät, kaikki läsnäolevat mahtimiehet ja
prinssit kulkivat loistavissa juhlapuvuissa, osa valkeilla ratsuilla,
osa kristallisissa katevaunuissa makkarakemuihin. Kuningas otti
heidät sydämellisesti ja armollisesti vastaan ja istahti sitten
isännäksi kruunuineen ja valtikkoineen ensimäisenä pöytään.

Kuningas kalpeni jo maksamakkaran aikana ja nosti katseensa taivasta
kohti -- hänen rinnastaan nousi huokauksia -- ankara tuska valtasi
hänet! Mutta verimakkaran tullessa vaipui hän ääneen nyyhkyttäen ja
huoaten nojatuoliinsa. Hän pani molemmat kädet kasvojensa eteen ja
valitti ja läähätti.

Kaikki nousivat kauhistuneina pöydästä, henkilääkäri koetti turhaan
tarttua kuninkaan valtimoon. Syvä, nimetön tuska raateli kuningasta.
Viimein, viimein pitkien neuvottelujen perästä ja kaikellaisten
voimakkaiden keinojen, kuten poltettujen höyhensulkien ja sellaisten
vaikutuksesta, näytti kuningas tointuvan hiukan, ja hän änkytti
tuskin kuuluvasti seuraavat sanat:

"Liian vähän silavaa."

Silloin heittäytyi kuningatar lohduttomana hänen jalkoihinsa ja
nyyhkytti:

"Voi, onneton puoliso-parkani! Voi, mitä tuskia mahtanetkaan kärsiä!
Tässä on rikoksentekijä jalkojesi juuressa -- rankaise, rankaise
häntä kovasti! -- Voi, rouva Hiireläinen seitsemän poikansa,
serkkujensa ja sukulaistensa kanssa on ahminut silavan ja --"

Näin sanoen kaatui kuningatar taaksepäin pyörtyneenä. Mutta kuningas
nousi vihoissaan seisomaan ja huusi äänekkäästi:

"Ylihovimestaritar, miten se tapahtui?"

Ylihovimestaritar kertoi kaiken mitä hän tiesi, ja kuningas päätti
kostaa rouva Hiireläiselle ja hänen perheelleen, joka oli siepannut
silavan hänen makkaroistaan. Salainen sotaneuvosto kutsuttiin kokoon,
päätettiin nostaa oikeusjuttu rouva Hiireläistä vastaan ja ottaa
hänen omaisuutensa takavarikkoon. Mutta kun kuningas arveli, että
rouva Hiireläinen voisi sillaikaa vielä näpistellä häneltä silavaa,
päätettiin koko juttu uskoa hovikellosepän haltuun.

Tämä mies, joka kuten minä, oli nimeltään Christian Elias
Drosselmeier, lupasi erikoisen valtioviisaalla hankkeella ajaa rouva
Hiireläisen ja hänen perheensä pois palatsista ikiajoiksi. Hän keksi
todellakin pieniä nerokkaita koneita, joihin sidottiin paistettua
silavaa pienellä nuoralla, ja näitä asetteli Drosselmeier yltympäri
rouva silavanhotkijan asuntoon.

Rouva Hiireläinen oli itse niin viisas, että hän huomasi
Drosselmeierin viekkauden. Mutta kaikki hänen varoituksensa,
kaikki hänen selityksensä olivat turhia. Suloisen silavantuoksun
houkuttelemina astui rouva Hiireläisen kaikki seitsemän poikaa ja
useita serkkuja ja sukulaisia Drosselmeierin koneisiin, ja juuri kun
he aikoivat siepata silavaa itselleen, vangitsi heidät äkisti putoava
ristikko, ja sitten mestattiin heidät häpeällisesti itse keittiössä.

Rouva Hiireläinen hylkäsi pienen joukkionsa kanssa tämän kauhun
majan. Viha, epätoivo ja kostonhalu täyttivät hänen sielunsa. Hovi
riemuitsi suuresti, mutta kuningatar oli huolissaan, sillä hän tunsi
rouva Hiireläisen luonteen ja tiesi varmasti, ettei hän jättäisi
kostamatta poikiensa ja sukulaistensa kuolemaa.

Aivan oikein, rouva Hiireläinen näyttäytyikin kerran kun kuningatar
valmisti puolisolleen eräänlaista keuhkomuhennosta, josta tämä
erikoisesti piti, ja sanoi:

"Minun poikani, minun serkkuni ja sukulaiseni ovat murhatut, pidä
tarkkaa huolta, rouva kuningatar, ettei hiirikuningatar puraise pikku
prinsessaasi kahtia -- pidä tarkkaa huolta."

Näin sanoen katosi hän jälleen, eikä häntä näkynyt enää, mutta
kuningatar kauhistui niin, että hän kaatoi keuhkomuhennoksen tuleen,
ja siten pilasi rouva Hiireläinen jo toisen kerran kuninkaan
mieliruuan, ja kuningas raivostui siitä kovin. --

"Mutta nyt riittää jo tältä päivältä. Toiste enemmän", lopetti
hovioikeudenneuvos.

Vaikka Maria, jolla oli omat ajatuksensa kertomuksesta, kuinka olisi
pyydellyt setä Drosselmeieriä jatkamaan, ei tämä kuitenkaan taipunut,
vaan nousi ja sanoi:

"On epäterveellistä saada liian paljon yhdellä kertaa; loput
huomenna."

Juuri kun hovioikeudenneuvos Drosselmeier oli pujahtamaisillaan ulos
ovesta, kysyi Fritz:

"Mutta sanoppa, setä Drosselmeier, onko todellakin totta, että sinä
olet keksinyt hiirenloukut?"

"Miten voit kysyä noin tyhmästi", huudahti äiti.

Mutta hovioikeudenneuvos hymyili perin merkillisesti ja lausui
hiljaisella äänellä:

"Minähän olen varsin omituinen kelloseppä; miksi en siis voisi keksiä
hiirenloukkuja?"



8. luku.

JATKOA SATUUN KOVASTA PÄHKINÄSTÄ.


Nyt, pienokaiset, tiedätte varmaankin -- näin jatkoi
hovioikeudenneuvos Drosselmeier seuraavana iltana -- nyt tiedätte
varmaankin, minkätähden kuningatar käski niin tarkasti vartioida
prinsessa Pirlipatia. Hän pelkäsi tietenkin, että rouva Hiireläinen
täyttäisi uhkauksensa ja tulisi takaisin ja puraisisi prinsessan
kuoliaaksi. Drosselmeierin koneet eivät auttaneet mitään viisasta ja
ovelaa rouva Hiireläistä vastaan. Ainoastaan hovin tähtitieteilijä,
joka oli salainen sekä taivaanmerkkien että tähtien selittäjä, arveli
tietävänsä, että kissaperhe Hyrrä voisi pitää rouva Hiireläisen
loitolla kehdosta. Siitä johtui määräys, että kunkin vartijattaren
täytyisi pitää Hyrrän poikaa sylissään, mitkä muutoin kaikki olivat
sala-lähetystöneuvoksia, ja heidän vaivalloista valtionvirkaansa
koetettiin sulostuttaa asiaankuuluvalla silityksellä.

Kerran keskiyön aikaan sattui, että molemmat ylihoitajattaret, jotka
istuivat kehdon ääressä, havahtuivat ikäänkuin raskaasta unesta.
Ympärillä olivat kaikki vajonneet uneen -- ei kuulunut kehräystä --
vallitsi kuolemanhiljaisuus, sen katkaisi vain puuntoukan naputus.
Mutta miten ylihoitajatar kauhistuikaan, kun hän huomasi aivan
edessään suuren ruman hiiren, joka seisoi takajaloillaan ja nojasi
inhottavan päänsä prinsessan kasvoja vasten. Hän hypähti seisoalleen
kauhusta huudahtaen. Mutta samassa livahti rouva Hiireläinen (sillä
häiritsijä Pirlipatin kehdon ääressä oli juuri hän) nopeasti huoneen
nurkkaan. Lähetystöneuvos syöksyi hänen peräänsä, mutta liian myöhään
--, hän katosi lattianraosta. Pikku Pirlipat heräsi meluun ja itki
katkerasti.

"Taivas olkoon kiitetty", huusivat vartijattaret, "hän elää!"

Mutta kylläpä he kauhistuivat, kun he katsahtivat pikku Pirlipatiin
ja näkivät millaiseksi kaunis pikku lapsi oli muuttunut.
Kultakiharaisen, valkopunaisen enkelinpään sijalla oli muodoton
paksupää, joka kuului surkeaan pieneen koukkuiseen ruumiiseen;
taivaansiniset silmät olivat muuttuneet ulkoneviksi tylsiksi
lehmänsilmiksi, ja pikku suu ulettui toisesta korvasta toiseen.

Kuningatar oli nääntyä valituksiin ja voivotuksiin, ja kuninkaan
työhuone täytyi verhota pumpulilla vuoratuilla seinäpapereilla, sillä
hän löi päänsä vähän väliä seinään ja huudahti ääneen valittaen:

"Voi minua onnetonta kuningasta!"

Hän olisi tosin nyt voinut havaita, että olisi ollut parasta syödä
makkarat ilman silavaa ja jättää rouva Hiireläinen omaisineen
rauhaan hellan alle. Mutta sellainen ajatus ei pälkähtänytkään
pikku Pirlipatin isän päähän, vaan hän syyti kerta kaikkiaan koko
syyn nürnbergiläisen hovikellosepän, Christian Elias Drosselmeierin
niskoille. Sentähden antoi hän sellaisen viisaan käskyn, että
Drosselmeierin täytyisi neljän viikon kuluessa parantaa prinsessa
Pirlipat entiselleen tai ainakin keksiä varma ja pettämätön keino
asian järjestämiseksi; muussa tapauksessa kohtaisi häntä häpeällinen
kuolema telottajan kirveen kautta.

Drosselmeier kauhistui aika lailla. Kuitenkin alkoi hän taas
pian luottaa kykyynsä ja onneensa ja ryhtyi heti kaikkein
välttämättömimpiin valmisteluihin. Hän hajoitti taitavasti pikku
Pirlipatin alkutekijöihinsä, kiersi hänen käsivartensa ja jalkansa
irralleen ja tutki hänen sisäistä rakennettaan. Mutta surukseen
huomasi hän, että prinsessa muuttuisi yhä epämuodostuneemmaksi sitä
mukaa kun hän kasvaisi, eikä Drosselmeier keksinyt mitään neuvoa
eikä apua tähän vaikeaan tilanteeseen. Hän pani prinsessan jälleen
varovaisesti kokoon ja vaipui raskasmielisenä kehdon ääreen, jonka
luota hän ei koskaan saanut lähteä.

Neljäs viikko oli jo alkanut -- niin, keskiviikko oli jo menossa --,
kun kuningas käväisi häntä katsomassa ja huudahti vihasta säihkyvin
silmin ja uhkaillen valtikallaan:

"Christian Elias Drosselmeier, paranna prinsessa, muutoin täytyy
sinun kuolla!"

Drosselmeier alkoi itkeä katkerasti, mutta pikku prinsessa Pirlipat
makasi aivan tyytyväisenä ja särki pähkinöitä.

Ensi kerran kiinnitti hovikelloseppä nyt huomiota prinsessan
erikoiseen pähkinänsyöntihaluun ja siihen asianhaaraan, että tytöllä
oli jo syntyessään hampaat. Toden totta olikin hän maailmaan tultuaan
huutanut siksi kunnes hän sattumalta sai käsiinsä pähkinän. Hän särki
sen heti, söi sen sydämen ja rauhoittui samassa. Siitä alkaen piti
vartijattarien alinomaa antaa hänelle pähkinöitä.

"Oi, luonnon ihana vaisto, kaikkien olentojen ikuisesti selittämätön
tunneyhteisyys", huudahti Christian Elias Drosselmeier, "sinä osoitat
minulle salaisuuden oven, minä kolkutan sitä ja se avautuu".

Hän pyysi heti lupaa saada puhutella hovitähtitieteilijää, ja
hänet vietiin hänen luokseen tarkasti vartioituna. Molemmat herrat
syleilivät toisiaan kyynelsilmin, koska he olivat hyvät ystävät,
vetäytyivät sitten salakammioon ja avasivat joukon kirjoja, joissa
puhuttiin vaistosta, tunneyhteisyydestä ja vastatunteisuudesta ja
muista salaperäisistä asioista. Yö teki tuloaan, hovitähtitieteilijä
tarkasti tähtiä ja asetti näihinkin asioihin perehtyneen
Drosselmeierin avulla prinsessa Pirlipatin horoskoopin. Siitä oli
aikamoinen vaiva, sillä viivat sotkeutuivat vallan sekaisin, mutta
viimein -- mikä ilo! viimeinkin selvisi heille, että prinsessa
Pirlipatin täytyi syödä Krakatuk pähkinän sydän, jotta hän pääsisi
siitä lumouksesta, joka oli rumentanut hänet, ja jotta hän tulisi
jälleen yhtä kauniiksi kuin ennen.

Krakatuk pähkinän kuori oli niin kova, että neljäkymmentä kahdeksan
puutaa painava tykki saattoi ajaa sen yli särkemättä sitä.
Sellaisen miehen, jonka partaa ei koskaan ollut ajettu ja jolla ei
ollut koskaan ollut saappaita jalassa, täytyi särkeä tämä pähkinä
prinsessan silmien edessä ja hänen täytyi ojentaa pähkinänsydän
prinsessalle silmät ummessa. Vasta sitten kun nuorukainen olisi
kulkenut seitsemän askelta taaksepäin lankeamatta, saisi hän
uudelleen avata silmänsä.

Kolme päivää ja kolme yötä oli Drosselmeier herkeämättä työskennellyt
tähtitieteilijän kanssa, ja kuningas istui lauvantaina paraikaa
päivällispöydässä, kun Drosselmeier, joka varhain sunnuntaiaamuna
piti teloitettaman, syöksyi sisään iloisena ja ilmoitti keinon
prinsessa Pirlipatin kadotetun kauneuden takaisin saamiseksi.
Kuningas syleili häntä myrskyisen suosiollisesti ja lupasi hänelle
timanttisapelin, neljä kunniamerkkiä ja kaksi uutta pyhätakkia.

"Heti syötyämme", sanoi hän ystävällisesti, "ryhdymme työhön. Pidä
siis huolta, kallis hovikelloseppä, että nuori parraton mies saapuu
matalissa kengissä, muassaan Krakatuk pähkinä, äläkä anna hänen
sitä ennen maistaa viiniä, jotta hän ei kompastuisi, kun hän astuu
taaksepäin seitsemän askeltansa kuin krapu. Jälestäpäin saa hän juoda
niin paljon kuin häntä ikinä huvittaa!"

Drosselmeier joutui ymmälle kuninkaan sanoista, ja vavisten ja
peloissaan sai hän vihdoin änkytetyksi, että keino oli keksitty,
mutta että Krakatuk pähkinä sekä nuorukainen, joka sen särkisi, oli
etsittävä, ja että samalla oli sangen epätietoista voitaisiinko
pähkinää ja pähkinänsärkijää koskaan löytää. Kuningas heilutti
raivoissaan valtikkaa kruunatun päänsä yläpuolella ja jylisi
jalopeuran äänellä:

"Siis mestauslavalle!"

Oli onneksi hätään ja pulaan joutuneelle Drosselmeierille, että
ruoka juuri sinä päivänä maistui aivan erikoisen hyvältä kuninkaan
mielestä ja että hän siitä syystä oli hyvällä tuulella ja suostui
kuuntelemaan järkeviä sanoja, joita jalomielinen ja Drosselmeieriä
säälivä kuningatar säästämättä saneli. Drosselmeier rohkaisi mielensä
ja huomautti, että hän oikeastaan oli tehnyt tehtävänsä keksimällä
keinon, jonka avulla prinsessa voisi parantua, ja siten siis
ansainnut elämisoikeutensa. Kuningas sanoi sitä turhiksi verukkeiksi
ja tyhmäksi roskaksi, mutta päätti kuitenkin nautittuaan lasillisen
vatsalikööriä, että molemmat, sekä kelloseppä että tähtitieteilijä,
saisivat lähteä maailmalle, eivätkä he saisi palata, ennenkuin heillä
olisi Krakatuk pähkinä taskussaan. Mies, joka särkisi pähkinän,
hankittaisiin -- niin lausui kuningatar -- kuuluttamalla sekä
koti- että ulkomaisissa sanomalehdissä. --

Hovioikeudenneuvos keskeytti jälleen kertomuksensa ja lupasi kertoa
loput seuraavana iltana.



9. luku.

LOPPU SADUSTA.


Aikaisin seuraavana iltana, juuri kun tulet sytytettiin, saapui
myöskin setä Drosselmeier ja jatkoi kertomustaan:

Drosselmeier ja hovitähtitieteilijä olivat olleet jo viisitoista
vuotta matkoilla, pääsemättä Krakatuk pähkinän jäljille. Kaikesta
siitä missä he kävivät, mitä omituisia ja merkillisiä asioita
he saivat kokea, siitä saattaisi kertoa teille, pienokaiset,
vaikkapa neljä viikkoa. Mutta sitä en aio tehdä, vaan sanon
sensijaan heti, että Drosselmeier tunsi kesken syviä huoliaan
suurta kaipausta rakkaaseen kotikaupunkiinsa Nürnbergiin. Erikoisen
voimakkaana valtasi se hänet kerran, kun hän ystävänsä kanssa istui
aarniometsässä Aasiassa ja poltti pientä piippunysää.

"Oi, ihana, ihana syntymäkaupunkini Nürnberg! Ihana kaupunki, se joka
sinua ei ole nähnyt, olkoonpa hän sitten käynyt Lontoossa, Parisissa
ja missä muualla hyvänsä, hänen sielunsa ei ole vapautunut, hän elää
ikuisesti kaihoten sinua -- sinua, oi Nürnberg, ihana kaupunki,
kauniine taloinesi ja ikkunoinesi!"

Kun nyt Drosselmeier valitteli niin surullisena, valtasi
tähtitieteilijän syvä osanotto, ja hän alkoi itkeä niin äänekkäästi,
että kuului pitkin koko Aasiaa. Hän hillitsi itsensä kuitenkin
jälleen, pyyhki kyyneleet silmistään ja kysyi:

"Mutta, kunnioitettava virkaveikko, miksi istumme täällä itkemässä?
Miksi emme matkusta suoraan Nürnbergiin? Eikö ole aivan yhdentekevää,
mistä ja miten me etsimme tuota onnetonta Krakatuk pähkinää?"

"Sehän on totta", vastasi Drosselmeier lohdutettuna.

Molemmat hypähtivät samassa seisoalleen, kopistelivat piippujaan ja
lähtivät matkaan, Aasian syvistä metsistä suorinta tietä Nürnbergiä
kohti.

He olivat tuskin saapuneet perille, ennenkuin Drosselmeier juoksi
nopeasti serkkunsa nukkesorvari, kiillottaja ja kultaaja Christoph
Zacharias Drosselmeierin luokse, jota hän ei ollut nähnyt useihin
vuosiin. Kelloseppä kertoi nyt hänelle koko jutun prinsessa
Pirlipatista, rouva Hiireläisestä ja Krakatuk pähkinästä, ja tämä
löi kerran toisensa jälkeen kätensä yhteen sulasta ihmetyksestä ja
huudahti:

"Ohhoh, serkku, serkku, nepä olivat sitten merkillisiä asioita!"

Drosselmeier kertoi edelleen seikkailuistaan matkan varrella, kuinka
hän oli viettänyt kaksi vuotta taatelikuninkaan luona, kuinka
manteliruhtinas oli halpamaisesti osoittanut hänet ovelle, kuinka hän
turhaan oli kuulustanut Oravamaan luonnontutkijaseuralta, lyhyesti
sanoen, kuinka täydellisesti hän oli epäonnistunut, löytämättä edes
jälkiäkään Krakatuk pähkinästä.

Kertomuksen aikana naksahutti Christoph Zacharias useampia kertoja
sormiaan --, pyörähti sitten ympäri kantapäillään --, maiskahutti
suutaan -- ja huudahti sitten:

"Hm -- haa -- hoo -- tuhat tulimmaista!"

Viimein singahutti hän hattunsa ja irtotukkansa ilmaan, tarttui
serkkuaan kiivaasti kaulaan ja huudahti:

"Serkku, serkku, te olette pelastetut, pelastetut olette, sen minä
sanon, sillä elleivät kaikki merkit ole väärät, niin minä itse
omistan Krakatuk pähkinän."

Hän toi heti paikalla rasian, josta hän otti esiin keskikokoisen
kullatun pähkinän.

"Katsos", sanoi hän näyttäen pähkinää serkulleen, "katsos, tämän
pähkinän laita on seuraava: Monta vuotta sitten tuli tänne
joulunaikaan muukalainen, joka tarjosi ostettavaksi säkillistä
pähkinöitä. Juuri minun nukkekauppani edustalla joutui hän riitaan
ja asetti säkkinsä maahan voidakseen paremmin puolustautua kaupungin
omaa pähkinänmyyjää vastaan, joka ei tahtonut sallia, että
muukalainen möisi pähkinöitä. Samassa ajoivat raskaat työrattaat
säkin yli, kaikki pähkinät särkyivät, paitsi yhtä, ja muukalainen
tarjosi sitä minulle, omituisesti hymyillen, kirkasta 1720 vuoden
kaksikymmentäviisipennistä vastaan. Se tuntui minusta sangen
omituiselta, minä löysin taskustani juuri sellaisen rahan, jota
mies pyysi, ostin pähkinän ja kultasin sen, itsekään tietämättä
minkätähden maksoin pähkinästä niin paljon ja sittemmin panin siihen
niin suurta arvoa."

Kaikki epäilykset siitä, että serkun pähkinä ei olisikaan tuo kauan
kaivattu Krakatuk pähkinä, katosivat heti, kun saapuville kutsuttu
hovitähtitieteilijä raaputti pois kultauksen ja löysi kuoresta
kiinalaisin kirjaimin kaiverrettuna sanan Krakatuk. Matkailijain
ilo oli suuri, ja serkku oli autuain ihminen auringon alla, kun
Drosselmeier vakuutti hänelle, että hänen onnensa oli taattu,
sillä hän saisi siitä alkaen, paitsi kohtalaista eläkettä, kaiken
kultauskullan ilmaiseksi.

Molemmat, sekä kelloseppä että tähtitieteilijä, olivat jo asettaneet
yömyssyt päähänsä ja aikoivat mennä nukkumaan, kun viimeksi mainittu,
nimittäin tähtitieteilijä, avasi suunsa ja puhui täten:

"Parahin herra virkaveikko, onni tulee harvoin yksinään -- usko
minua, emme ole löytäneet vain Krakatuk pähkinää, vaan myöskin sen
nuorukaisen, joka särkee sen ja ojentaa kauneuspähkinän prinsessalle!
Tarkoitan herra serkkusi poikaa! Ei, nukkua en voi", jatkoi hän
haltioituneena, "vaan jo tänä yönä asetan nuorukaisen horoskoopin".

Näin sanoen kiskoi hän yömyssyn päästään ja ryhtyi työhön.

Serkun poika oli toden teolla kaunis ja sopusuhtainen poika, joka
ei koskaan ollut käynyt parturilla eikä käyttänyt saappaita.
Vihreimmässä nuoruudessaan oli hän tosin parin joulun aikana ollut
hyppynukke, mutta sitä ei ollenkaan voinut huomata hänestä, niin
hyvin oli hän kehittynyt isän omien vaivojen iloksi. Joulupäivinä
oli hänellä kaunis kullallakirjailtu punainen takki, sapeli, hattu
kainalossa ja ihana tukka niskapalmikkoineen. Sellaisena seisoi
hän loistaen isänsä puodissa ja särki synnynnäisellä nokkeluudella
pähkinöitä nuorille tytöille, jotka siksi nimittivätkin häntä
Kauniiksi Pähkinänrusentajaksi.

Seuraavana aamuna heittäytyi tähtitieteilijä ystävänsä kellosepän
kaulaan ja huudahti:

"Se on hän, hän on käsissämme, hän on löytynyt! Vain kahta asiaa,
rakkahin virkaveikko, emme saa laiminlyödä. Ensiksi täytyy teidän
palmikoida oivalliselle veljenpojallenne vahva puinen palmikko,
joka on yhteydessä alaleuan kanssa siten, että sen voi tämän avulla
voimakkaasti työntää ylös. Sitten täytyy meidän myöskin, saavuttuamme
palatsiin, visusti salata, että olemme tuoneet mukanamme nuorukaisen,
joka osaa särkeä Krakatuk pähkinän. Hänen täytyy päinvastoin olla
saapuvinaan paljon myöhemmin. Minä luin horoskoopista, että kuningas,
kun vain muutamat ensin ovat purreet hampaansa mäsäksi, lupaa
prinsessan käden ja valtakunnan kuolemansa jälkeen sille, joka särkee
pähkinän ja lahjoittaa prinsessalle hänen kadotetun kauneutensa."

Nukensorvaaja serkku oli suuresti tyytyväinen siitä, että hänen
pikku poikansa menisi naimisiin prinsessa Pirlipatin kanssa ja
tulisi prinssiksi ja kuninkaaksi, ja hän luovutti hänet kokonaan
lähettiläille. Palmikko, jonka Drosselmeier asetti nuorelle
toivorikkaalle veljenpojalleen, onnistui erinomaisesti, ja kaikki
kokeet piikivenkovien persikansiementen kanssa onnistuivat
loistavasti.

Heti kun Drosselmeier ja tähtitieteilijä ilmoittivat hoviin Krakatuk
pähkinän löytymisestä, pantiin siellä toimeen asianmukaiset
kuulutukset, ja kun matkamiehet saapuivat kauneuspähkinöineen, oli jo
koko joukko kauniita nuoria miehiä saapunut, ja heidän joukossaan oli
prinssejäkin, jotka terveiden hammasriviensä uhalla aikoivat yrittää
pelastaa prinsessan lumouksesta.

Matkamiehet kauhistuivat suuresti, kun he näkivät prinsessan. Pieni
ruumis laihoine pikku käsineen ja jalkoineen saattoi tuskin kantaa
muodotonta päätä. Kasvojen rumuutta lisäsi valkea pumpulinkeltainen
parta suun ja leuan ympärillä.

Kaikki kävi kuten hovitähtitieteilijä oli lukenut horoskoopista.
Toinen kenkäjalka kukonpoika toisensa perästä puraisi hampaansa ja
leukansa rikki Krakatuk pähkinään, auttamatta prinsessaa vähääkään,
ja kun paikalle saapuneet hammaslääkärit kantoivat pois puoleksi
pyörtyneenä sankarin, huoahti tämä:

"Olipa se kova pähkinä purtavaksi!"

Kun kuningas sitten tuskissaan oli luvannut tyttären ja valtakunnan
sille, joka voisi vapauttaa prinsessan, ilmoittautui kohtelias ja
hiljainen nuorukainen Drosselmeier ja pyysi saada yrittää.

Kukaan ei ollut miellyttänyt prinsessaa niin paljon kuin nuori
Drosselmeier. Pirlipat pani pienet kätösensä sydämelleen ja huokasi
sydämensä pohjasta:

"Ah, jospa hän särkeekin pähkinän ja tulee miehekseni!"

Sitten kun nuori Drosselmeier oli kohteliaasti tervehtinyt
kuningasta ja kuningatarta ja sitten prinsessa Pirlipatia, sai hän
yliseremoniamestarilta Krakatuk pähkinän, asetti sen muitta mutkitta
hampaittensa väliin, veti voimakkaasti palmikosta ja -- ritsis --
ratsis kuori särkyi palasiksi. Hän puhdisti pähkinänsydämen kätevästi
ja ojensi sen prinsessalle, raapaisten kohteliaasti jalallaan, ja hän
sulki sitten silmänsä ja alkoi astua taaksepäin.

Prinsessa ahmi heti pähkinän ja -- voi, ihmettä! rumuus katosi
samassa, ja sen sijaan näkyi enkelinkaunis naisolento, jonka kasvot
olivat ikäänkuin kudotut liljanvalkeista ja ruusunpunaisista
silkkikuiduista, ja jonka silmät säkenöivät kuin lazurit ja kauniit
suortuvat kähertyivät kuin kultalanka.

Torvien ja patarumpujen pärinä sekautui kansan äänekkäisiin
riemuhuutoihin. Kuningas ja koko hänen hovinsa tanssi yhdellä jalalla
samoin kuin Pirlipatin syntyessä, ja kuningattaren päälle täytyi
pirskotella hajuvettä, sillä hän oli mennyt tainnoksiin ilosta ja
ihastuksesta.

Suuri melu oli vähällä hämmentää nuoren Drosselmeierin, jonka vielä
oli astuttava seitsemän askeltaan. Hän pysyi kuitenkin lujana ja
ojensi juuri oikean jalkansa ottaakseen seitsemännen askeleensa --
silloin nousi rouva Hiireläinen lattiasta inhottavasti vikisten
ja piipattaen, ja kun Drosselmeier pani jälleen jalkansa maahan,
polkaisi hän sitä ja kompastui niin pahoin, että oli vähällä kaatua.

Voi onnetonta! -- siinä samassa oli nuorukainen yhtä muodoton kuin
prinsessa Pirlipat ennen oli ollut. Ruumis oli yhtäkkiä kutistunut
kokoon ja saattoi tuskin kantaa paksua, muodotonta päätä suurine
ulkonevine silmineen ja inhottavan leveine suineen. Palmikon sijalla
riippui selässä kapea puinen viitta, jolla hän johti alaleuan
liikkeitä.

Kelloseppä ja tähtitieteilijä olivat aivan suunniltaan pelosta
ja kauhusta. Kuitenkin näkivät he miten rouva Hiireläinen
heittelehti verissään lattialla. Hänen pahuutensa ei siis ollut
jäänyt kostamatta, sillä nuori Drosselmeier oli osannut terävällä
kengänkorollaan niin pahoin hänen kaulaansa, että hänen kuolemansa
oli varma. Mutta kun kuolemankauhu valtasi hänet, vikisi ja vaikeroi
hän aivan surkeasti:

"Krakatuk, sä pähkinöistä kovin -- sun tähtes aukee mulle kuolon
ovi -- Pähkinäherrankin jo kohta -- kohtalo kova kuoloon johtaa --
poikani seitsenkruunuinen -- antaapi palkkion viimeisen -- äitinsä
kuolon kostaa kerran -- murskaten vielä Pähkinäherran -- ah, elämä
reipas ja iloinen -- on ero sinusta suruinen --"

Näin huutaen kuoli rouva Hiireläinen, ja kuninkaallinen
uuninsytyttäjä kantoi hänet pois.

Kukaan ei ollut kiinnittänyt huomiota nuoreen Drosselmeieriin, mutta
prinsessa muistutti kuningasta hänen lupauksestaan, ja kuningas
käski heti, että nuori sankari oli tuotava esiin. Mutta kun onneton
muodoton nuorukainen astui sisään, asetti prinsessa molemmat kätensä
kasvojensa eteen ja huudahti:

"Pois, pois tuo inhottava pähkinänrusentaja!" Hoviherra tarttui heti
nuorukaisen pieniin olkapäihin ja heitti hänet ulos ovesta.

Kuningas oli raivoissaan, koska hänelle oli tyrkytetty
pähkinänrusentajaa vävyksi, syyti kellosepän ja tähtitieteilijän
taitamattomuutta ja karkoitti molemmat ikuisiksi ajoiksi hovista.

Tätä ei juuri näkynyt horoskoopissa, jonka tähtitieteilijä oli
asettanut Nürnbergissä. Mutta hän ei voinut olla ryhtymättä uusiin
tutkimuksiin, ja hän oli lukevinaan tähdistä, että nuori Drosselmeier
edistyisi niin suuresti uudessa asussaan, että hän, huolimatta
rumuudestaan, tulisi sekä prinssiksi että kuninkaaksi. Hänen
epämuodostuksensa katoaisi kuitenkin ainoastaan siinä tapauksessa,
että se poika, jonka rouva Hiireläinen oli saanut seitsemän poikansa
kuoleman jälkeen, ja jolla oli seitsemän päätä ja joka nyt oli
hiirikuninkaana, kaatuisi hänen kätensä kautta, ja että joku neito
rakastuisi häneen huolimatta hänen surullisesta ulkomuodostaan. Nuori
Drosselmeier kuuluu todellakin joulun aikaan olleen isänsä puodissa
Nürnbergissä, tosin pähkinänsärkijänä, mutta puettuna kuin prinssi!

Tällainen, pienokaiseni, oli satu kovasta pähkinästä, ja nyt
tiedätte, miksi ihmiset niin usein sanovat: olipa se kova pähkinä
purtavaksi! ja mistä johtuu, että kaikki pähkinänsärkijät ovat rumia.
--

Näin lopetti hovioikeudenneuvos kertomuksensa. Maria ajatteli, että
prinsessa Pirlipat oli oikeastaan alhainen ja kiittämätön olento.
Fritz vakuutti sensijaan, että Pähkinänrusentajan ei tarvitsisi,
jos hän vain muutoin oli aika mies, panna montakaan korttia ristiin
Hiirikuninkaan takia, vaan että hän pian saisi takaisin kauniin
ulkomuotonsa.



10. luku.

SETÄ JA VELJENPOIKA.


Harvat kunnioitetuista lukijoistani tai kuulijoistani lienevät
kokeneet, miltä tuntuu saada haava lasista; vain he tietävät,
kuinka kipeä se on ja kuinka inhottava se on, koska se paranee
niin hitaasti. Niin sai Maria viettää melkein kokonaisen viikon
sängyssään, sillä häntä alkoi aina heti pyörryttää, kun hän nousi
ylös. Mutta viimein tuli hän aivan terveeksi ja saattoi hyppiä
ympäri huonetta yhtä iloisesti kuin ennen. Lasikaappi näytti kovin
hienolta, sillä kaikki oli uutta ja siistiä, puut ja kukat ja talot
ja komeasti puetut nuket. Ennen kaikkea tapasi Maria jälleen rakkaan
Pähkinänrusentajansa, joka oli toisella hyllyllä ja hymyili hänelle
aivan tervein hampain.

Kun Maria siinä istui ja sydämensä pohjasta iloitsi katsellessaan
lemmikkiään, pälkähti yhtäkkiä hänen päähänsä -- ja hän tuli samalla
hiukan huolestuneeksi --, että Drosselmeierhän oli ainoastaan
kertonut sadun Pähkinänrusentajan ja rouva Hiireläisen ja hänen
poikiensa riidasta. Nyt hän tiesi, että hänen Pähkinänrusentajansa ei
voinut olla kukaan muu kuin juuri nuori Drosselmeier Nürnbergistä,
setä Drosselmeierin miellyttävä, vaikkakin ikävä kyllä rouva
Hiireläisen noituma veljenpoika. Sillä että neuvokas kelloseppä
Pirlipatin isän hovista todellakin oli hovioikeudenneuvos
Drosselmeier itse, sitä ei Maria kertomuksen aikana epäillyt
hetkeäkään.

"Mutta miksi ei setä auttanut sinua, miksi ei hän auttanut sinua",
näin valitti Maria, kun hän yhä elävämmin huomasi, että se taistelu,
jonka silminnäkijänä hän oli ollut, koski Pähkinänrusentajan
valtakuntaa ja kruunua; "eivätkö kaikki nuket olleetkin hänelle
alamaiset ja eikö hovitähtitieteilijän ennustus ollut käynyt toteen
ja nuori Drosselmeier tullut nukkien valtakunnan kuninkaaksi?"

Samassa kun miettiväinen Maria punnitsi kaikkea tätä
mielessään, luuli hän myöskin, että Pähkinänrusentaja ja hänen
vasallinsa, samassa kun hän kuvitteli niiden olevan elollisia ja
liikuntakykyisiä, myöskin todellisuudessa elivät ja liikkuivat. Mutta
niin ei ollut kuitenkaan asianlaita. Kaikki kaapissa oli päinvastoin
jäykkää ja liikkumatonta. Mutta sensijaan että Maria olisi luopunut
sisäisestä vakaumuksestaan, syytti hän yksinomaan rouva Hiireläisen
ja hänen seitsenpäisen poikansa jatkuvaa loihdintaa.

"Mutta", lausui hän ääneen Pähkinänrusentajalle, "ellette vielä
kykenekään liikkumaan tai puhumaan, niin tiedän kuitenkin, rakas
herra Drosselmeier, että ymmärrätte minua ja huomaatte miten hyvää
minä tarkoitan. Luottakaa minun apuuni, jos joudutte hätään. Ainakin
pyydän sedältä, että hän, joka on ovela kaikessa, ojentaisi auttavan
kätensä, kun sitä tarvitaan."

Pähkinänrusentaja oli yhä hiljaa ja ääneti. Mutta Mariasta tuntui
kuin hiljainen huokaus olisi kuulunut lasikaapista, ja se pani ruudut
miellyttävästi, tuskin kuuluvasti väräjämään, ja oli aivan kuin pieni
hento kello olisi kilissyt:

"Maria pieno -- enkeli vieno -- mä olen sun -- Maria mun."

Mariasta tuntui, huolimatta jääkylmistä väreistä, jotka karmivat
häntä, omituisen miellyttävältä. Hämärä laskeutui, lääkintäneuvos
astui sisään setä Drosselmeierin kanssa, ja hetken kuluttua kattoi
Louisa teepöydän, ja perhe istahti sen ääreen iloisesti jutellen.
Maria toi aivan hiljaa pienen nojatuolinsa ja istuutui setä
Drosselmeierin jalkojen juureen. Yhtäkkiä, kun kaikki sattuivat
vaikenemaan, katsoi Maria hovioikeudenneuvosta suoraan silmiin
suurine sinisilmineen ja sanoi:

"Nyt tiedän, rakas setä Drosselmeier, että minun Pähkinänrusentajani
on sinun veljenpoikasi, nuori Drosselmeier Nürnbergistä. Hänestä
on tullut prinssi eli oikeammin kuningas. Kaikki mitä toverisi
tähtitieteilijä on ennustanut, on toteutunut. Mutta sinähän tiedät,
että hän on avoimessa sodassa rouva Hiireläisen pojan, inhottavan
Hiirikuninkaan kanssa. Miksi et sinä auta häntä?"

Maria kertoi vielä kerran koko taistelun kulun, sellaisena kuin hän
oli nähnyt sen; äidin ja Louisan helähtävä nauru keskeytti hänet
tavan takaa. Ainoastaan Fritz ja Drosselmeier pysyivät vakavina.

"Mutta mistä tyttö on saanut kaikki nämä hullutukset?" kysyi
lääkintäneuvos.

"No niin", vastasi äiti, "hänellähän on vilkas mielikuvitus.
Oikeastaan ovat ne vain kovan haavakuumeen aiheuttamia unia."

"Ei siinä ole mitään totta", huudahti Fritz, "minun punaiset
husaarini eivät ole sellaisia pelkureita, -- tuhat tulimmaista, kyllä
minä ne muutoin peittoaisin!"

Mutta setä Drosselmeier otti Marian polvelleen omituisesti hymyillen
ja sanoi lempeällä äänellä:

"Oi, sinulle, rakas Maria, on annettu paljon enemmän kuin meille
kaikille muille. Sinä olet, samoinkuin Pirlipat, synnynnäinen
prinsessa, sillä sinä vallitset kauniissa ja loistavassa
valtakunnassa. Mutta sinä saat kärsiä paljon, jos tahdot puolustaa
muodotonta Pähkinänrusentaja-parkaa, kun Hiirikuningas ajaa häntä
takaa kaikilla teillä ja poluilla. Kuitenkaan en minä, vaan sinä,
sinä yksin saatat pelastaa hänet. Ole vain kestävä ja uskollinen!"

Ei Maria eivätkä muutkaan tienneet, mitä Drosselmeier tarkoitti
näillä sanoilla; ne tuntuivat lääkintäneuvoksesta päinvastoin niin
omituisilta, että hän koetti hovioikeudenneuvoksen valtasuonta ja
sanoi:

"Rakas ystäväni, teillä on voimakas verentungos päässä, minä
kirjoitan teille lääkemääräyksen."

Ainoastaan lääkintäneuvoksetar pudisti miettiväisenä päätään ja sanoi
hiljaa:

"Minä aavistan kyllä, mitä hovioikeudenneuvos tarkoittaa, mutta en
todellakaan osaa sanoa sitä selvin sanoin."



11. luku.

VOITTO.


Nyt ei kestänyt kauan, kun Maria heräsi kuunkirkkaana yönä omituiseen
meluun, joka kuului huoneen nurkasta. Kuului siltä kuin pikkukiviä
olisi heitelty ja vieritetty sinne tänne, ja välillä kuului kovaa
vikinää ja vinkunaa.

"Voi, hiiret, hiiret tulevat jälleen!" huudahti Maria ja aikoi
herättää äidin. Mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa yhtäkkiä,
eikä hän saattanut liikuttaa jäsentäkään, kun hän näki kuinka
Hiirikuningas tunkeutui seinänraosta ja kuinka hän sitten silmien ja
kruunun säkenöidessä kulki ympäri huonetta ja lopuksi otti vauhtia ja
hyppäsi pienelle pöydälle, joka oli aivan Marian sängyn vieressä.

"Hi -- hi -- hii -- sokuriryynit mulle anna -- mantelisokuri myöskin
kanna, -- Pähkinänsärkijää purasen muuten -- ystäväs hakkaan mä
palahan kuuteen!"

Näin vikisi Hiirikuningas, nakerteli ja kitkutti inhottavasti
hampaillaan ja hyppäsi sitten uudelleen seinänrakoon.

Maria tuli niin huolestuneeksi kauheasta näystä, että hän seuraavana
aamuna oli vallan kalpea, ja niin poissa tasapainosta, että hän
tuskin sai sanaakaan suustaan. Sata kertaa aikoi hän valittaa
tapahtumasta äidille tai Louisalle tai ainakin Fritzille, mutta hän
ajatteli:

"Tokkohan kukaan ymmärtäisi minua, ja ehkäpä he vain nauraisivat
minulle päällepäätteeksi?"

Mutta yksi asia oli hänelle selvä: hänen täytyi luopua
sokuriryyneistään ja mantelisokurista Pähkinänrusentajan
pelastukseksi. Sentähden asetti hän seuraavana iltana kaikki
makeisensa kaapinreunalle.

Aamulla sanoi lääkintäneuvoksetar:

"En ymmärrä kuinka arkihuoneeseen yhtäkkiä on ilmaantunut hiiriä.
Katsos vain, Maria-rukka, ne ovat ahmineet kaikki makeisesi."

Ja niin oli todellakin käynyt. Ahne Hiirikuningas ei ollut oikein
mieltynyt mantelisokuriin, mutta hän oli nakerrellut sitä terävillä
hampaillaan, ja se oli heitettävä pois. Maria ei välittänyt vähääkään
makeisistaan, vaan iloitsi sen sijaan sydämestään, sillä hän arveli,
että Pähkinänrusentaja oli nyt pelastettu.

Mutta kylläpä hän pelästyi, kun seuraavana yönä kuului vikinää ja
vinkunaa aivan hänen korvansa juuresta. Se oli taaskin Hiirikuningas,
ja hänen silmänsä säkenöivät yhä inhottavampina kuin edellisenä yönä,
yhä ilkeämmin sähisi hän hampaittensa välistä:

"Tänne makeisnukkesi sun -- makeises kaikki ovat nyt mun --
Pähkinänsärkijää purasen muuten -- hakkaan sun ystäväs palahan
kuuteen", ja näin sanoen loikkasi Hiirikuningas jälleen tiehensä.

Maria oli kovin huolissaan. Hän meni seuraavana aamuna kaapille
ja katseli kaihomielisesti pieniä sokurileivosnukkejaan.
Mutta hänen suruaan ei saata ihmetelläkään, sillä tuskin voit
uskoa, tarkkaavainen kuulijattareni, kuinka ihania pieniä
sokerileivos-olentoja Maria Stahlbaum omisti. Lukuunottamatta somaa
paimenpoikaa ja -tyttöä, jotka vartioivat valkeata lammaslaumaa,
iloisen pienen koiran hyppiessä edestakaisin, kuljeskeli kaksi
kirjeenkantajaa kirje kädessä. Ja neljä kaunista paria hyvin
puettuja poikia ja somasti vaatetettuja tyttöjä keinui venäläisessä
kiikussa. Muutamien tanssijoiden takana seisoi sitäpaitsi arentimies
Feldkümmel Orleansin Neitsyen kanssa, joihin Maria ei pannut mitään
erikoista arvoa, mutta kaukana nurkassa oli pieni punaposkinen lapsi,
lemmikkinukke. Kyyneleet valuivat Marian silmistä:

"Voi", huudahti hän kääntyen Pähkinänrusentajan puoleen, "rakas
herra Drosselmeier, kuinka paljon olisinkaan valmis uhraamaan teidän
pelastukseksenne; mutta tämä on kuitenkin sangen vaikeata!"

Pähkinänrusentaja näytti kuitenkin niin surkealta, että Maria
päätti uhrata kaikki, etenkin kun hän kuvitteli mielessään, miten
Hiirikuningas seitsemine kitoineen nielaisisi onnettoman nuorukaisen.
Illan tullen asetti hän siksi kaikki pienet sokerinukkensa
kaapinreunalle, kuten ennen muut makeisensa. Hän suuteli paimenpoikaa
ja -tyttöä ja lampaita ja toi viimeiseksi nurkasta lemmikkinsä,
pienen punaposkisen sokerileivos-lapsosen, jonka hän kuitenkin asetti
kauas hämärän varjoon. Arentimies Feldkümmel ja Orleansin Neitsyt
saivat seistä eturivissä.

"Ei, tämähän on vallan hullua", huudahti lääkintäneuvoksetar
seuraavana aamuna, "lasikaapissa asustaa varmastikin suuri ilkeä
hiiri, sillä kaikki Marian kauniit sokurinuket ovat nakerretut ja
rikkinäiset."

Maria ei voinut tosiaankaan pidättää kyyneleitään, mutta hän hymyili
kuitenkin pian jälleen, sillä hän ajatteli:

"Mitä se tekee? Onhan Pähkinänrusentaja pelastettu!"

Illalla, kun äiti kertoi hovioikeudenneuvokselle mitä pahaa hiiri oli
tehnyt lasten lasikaapissa, lausui lääkintäneuvos:

"On inhottavaa, että emme voi päästä noista elävistä, jotka
temmeltävät lasikaapissa ja pureskelevat Marian sokeriukkoja."

"Pyh", sanoi Fritz iloisesti, "alakerran leipurilla on oivallinen
harmaa lähetystöneuvos, haen sen tänne. Se herra ryhtyy kyllä asiaan
ja purasee hiiren niskat nurin, olkoonpa se sitten itse rouva
Hiireläinen tai hänen poikansa hiirikuningas."

"Voi", lisäsi lääkintäneuvoksetar nauraen, "se hyppii pitkin tuoleja
ja pöytiä, vetää lattialle lasit ja kupit ja tekee kaikenlaista muuta
pahaa".

"Eikö mitä", vastasi Fritz, "leipurin lähetystöneuvos on taitava
herra, minä vain toivoisin, että osaisin kävellä terävällä
katonharjalla yhtä sirosti kuin hän".

"Mutta ei vaan kissaa yöksi, jos saan luvan pyytää", rukoili Louisa,
joka ei voinut sietää kissoja.

"Oikeastaan", lausui Iääkintäneuvos, "oikeastaan on Fritz oikeassa.
Voimmehan kuitenkin sitäpaitsi asettaa loukun. Eikö meillä ole
loukkuja?"

"Sellaisen osaa setä Drosselmeier tehdä paremmin kuin kukaan muu,
hänhän on keksinyt loukut", huudahti Fritz.

Kaikki nauroivat, ja sitten kun lääkintäneuvoksetar oli vakuuttanut,
että koko talossa ei ollut loukkua, ilmoitti hovioikeudenneuvos, että
hänellä oli niitä useita, ja hän käski heti paikalla tuoda oikein
komean loukun kotoaan.

Hovioikeudenneuvoksen satu kovasta pähkinästä muuttui nyt Fritzin
ja Marian mielikuvituksessa aivan yhtäkkiä todelliseen elämään. Kun
keittäjä paahtoi silavan, vapisi Maria ja lausui kunnon Doralle,
ajatellen satua ja kaikkia merkillisiä tapahtumia:

"Voi, rouva kuningatar, varokaa vain rouva Hiireläistä ja hänen
perhettään."

Mutta Fritz veti miekkansa esiin ja huudahti:

"Niin, jospa he vain tulevat, niin annan heille aimo läimäyksen!"

Mutta kaikki pysyi hiljaisena ja rauhallisena uunin ääressä.

Kun nyt hovioikeudenneuvos sitoi silavan hienoon lankaan ja asetti
hiljaisesti loukun lasikaapin viereen, huudahti Fritz:

"Pidä varasi, setä kelloseppä, ettei Hiirikuningas tee sinulle mitään
kepposia."

Mutta mitä tapahtui Maria-raukalle seuraavana yönä? Hänen
käsivarrellaan tipsutteli jotakin jääkylmää, jokin silitteli
inhottavasti hänen poskeaan ja korvanjuuresta kuului vikinää ja
vinguntaa. Inhottava Hiirikuningas istui hänen olkapäällään.
Veripunaista vaahtoa tippui hänen seitsemästä avoimesta kidastaan ja
kitistäen hampaillaan sähisi hän kauhistuneen Marian korvaan:

"Käpälää loukkuun en minä pistä -- silavassa mulle ei kärkkymistä
-- en mene ansaan hinnasta mistään, minulle tuo, minulle tuo --
kuvakirjasi nuo -- ja pienoinen puku -- muutoin suruhun, huoleen
huku, -- sanonpa sulle siis viimeisen kerran -- muutoin vien sulta
Pähkinäherran -- paloiksi hakkaan ja palaset lentävät toisenkin
kerran -- hihii -- pipii -- kvik-kvik."

Taas oli Maria suruissaan ja tuskissaan. Hän näytti aivan kalpealta
ja riutuneelta, kun äiti seuraavana aamuna sanoi:

"Ilkeää hiirtä ei ole vielä saatu kiinni", ja hän lisäsi arvellen
Marian yhä olevan pahoillaan sokurinukkiensa tähden: "Mutta ole
rauhassa, rakas lapseni, me kyllä opetamme sen ilkeän elukan. Jos
loukut eivät auta, tuo Fritz tänne harmaan lähetystöneuvoksensa."

Tuskin oli Maria jäänyt yksin arkihuoneeseen, ennenkuin hän kiiruhti
lasikaapille ja puhutteli Pähkinänrusentajaa itku kurkussa:

"Voi, rakas hyvä herra Drosselmeier, mitä voin minä, köyhä ja onneton
tyttö, tehdä hyväksenne? Vaikkapa nyt antaisinkin inhottavalle
Hiirikuninkaalle revittäviksi kaikki kuvakirjani, niin, vieläpä uuden
kauniin pukunikin, jonka sain joululahjaksi, niin vaatii hän minulta
sittenkin ikuisesti lisää, niin että lopulta en omista yhtään mitään,
ja viimeiseksi hän varmaan puraisee minut itseni kappaleiksi teidän
asemastanne, herra Drosselmeier. Voi, minua lapsi-parkaa, mitä minä
nyt teen -- mitä minä nyt teen?"

Sillä aikaa kun Maria tällä tavoin valitteli, huomasi hän että suuri
veritahra oli jäänyt Pähkinänrusentajan kaulaan taisteluyön jäljiltä.
Siitä alkaen kun Maria sai tietää, että hänen Pähkinänrusentajansa
oli oikeastaan nuori Drosselmeier, hovioikeudenneuvoksen veljenpoika,
ei hän enää kantanut häntä käsivarrellaan eikä suudellut eikä
hyväillyt häntä, niin, hän uskalsi ujoudessaan tuskin koskettaakaan
häntä. Mutta nyt otti hän hänet varovaisesti hyllyltä ja alkoi
nenäliinallaan hangata veritahraa hänen kaulastaan.

Mutta kylläpä hän hämmästyi, kun hän yhtäkkiä tunsi, että pikku
Pähkinänrusentaja alkoi lämmetä hänen kädessään ja rupesi liikkumaan.
Nopeasti hän pani hänet hyllylle takaisin. Silloin liikkui pieni suu
edestakaisin, ja Pähkinänrusentaja sammalsi vaivalloisesti:

"Ah, arvoisa neiti Stahlbaum -- kunnon ystävättäreni, mistä kaikesta
saankaan teitä kiittää! Ei, teidän ei pidä uhrata kuvakirjoja eikä
joululahjapukua minun tähteni -- hankkikaa minulle vain miekka --
miekka --, muusta minä kyllä huolehdin, olkoon hän sitten...."

Tässä petti Pähkinänrusentajan puhekyky, ja hänen äsken niin
surumieliset silmänsä muuttuivat jäykiksi ja elottomiksi.

Maria ei pelännyt ollenkaan, vaan päinvastoin hyppeli hän ilosta,
koska hän nyt tiesi keinon Pähkinänrusentajan pelastamiseksi ilman
uusia vaikeita uhrauksia. Mutta mistä hän saisi miekan pienelle
urholle?

Maria päätti neuvotella Fritzin kanssa. Ja illalla, kun he vanhempien
lähdettyä ulos istuivat kahden arkihuoneessa lasikaapin vieressä,
kertoi Maria hänelle kaikki Pähkinänrusentajasta ja Hiirikuninkaasta
ja mistä Pähkinänrusentajan pelastus riippuisi. Kaikkein enimmin
ihmetteli Fritz sitä, että hänen husaarinsa Marian tiedonannon mukaan
olisivat olleet niin noloja taistelussa. Fritz kysyi vielä kerran
oikein vakavasti, oliko asianlaita todellakin siten, ja kun Maria oli
vakuuttanut sen kunniasanallaan, meni Fritz nopeasti lasikaapille,
piti korkealentoisen puheen husaareilleen ja riuhtaisi sitten heidän
raukkamaisuutensa ja itsekkyytensä rangaistukseksi arvomerkit
lakeista toiselta toisensa perästä ja kielsi heitä vuoden ja päivän
aikaan puhaltamasta kaartinhusaarimarssia. Kun hän oli antanut
kaikille rangaistuksensa, kääntyi hän uudelleen Marian puoleen ja
lausui:

"Mitä miekkaan tulee, niin voin auttaa Pähkinänrusentajaa, koska
eilen annoin eron ja eläkkeen vanhalle kyrassierieverstille, joka
siis ei enää tarvitse kaunista terävää miekkaansa."

Mainittu eversti nautti Fritzin myöntämää eläkettä kolmannen hyllyn
kaukaisimmassa nurkassa. Hänet tuotiin sieltä esiin, hänen todellakin
kaunis hopeamiekkansa riisuttiin ja ripustettiin sen sijaan
Pähkinänrusentajan kupeelle.

Maria ei saanut peloltaan ja levottomuudeltaan unta seuraavana yönä.
Keskiyön aikaan tuntui hänestä kuin hän olisi kuullut omituista
melua, kilinää ja surinaa arkihuoneesta.

Yhtäkkiä kuului: Kvik-ik!

"Hiirikuningas! Hiirikuningas!" huudahti Maria ja hypähti kauhuissaan
seisoalleen. Kaikki oli taas hiljaista; mutta hetken kuluttua kuului
ovelta hiljaista, hiljaista nakutusta, ja hieno pieni ääni lausui:

"Kaikkein rakkahin neiti Stahlbaum, avatkaa ovi vain rauhassa --,
hyvä ja iloinen uutinen."

Maria tunsi nuoren Drosselmeierin äänen, heitti hameen yllensä ja
avasi heti oven.

Pähkinänrusentaja seisoi oven takana, oikeassa kädessään verinen
miekka ja pieni vahakynttilä vasemmassa. Kun hän näki Marian,
polvistui hän heti ja puhui näin:

"Vain te, korkea neito, olette terästänyt minua ja antanut minulle
rohkeutta ja käsivarsiini voimaa, jotta voisin taistella ylimielistä
Hiirikuningasta vastaan, joka on uskaltanut pilkata teitä.
Petollinen Hiirikuningas makaa nyt verissään. Älkää, kunnioitettu
neito, kieltäytykö ottamasta voitonmerkkiä teille kuolemaansa asti
uskollisen ritarin kädestä!"

Näin sanoen otti Pähkinänrusentaja Hiirikuninkaan seitsemän
kultakruunua, jotka hän oli pannut vasemmalle käsivarrelleen,
ja ojensi ne Marialle, joka otti ne ihastuneena vastaan.
Pähkinänrusentaja nousi seisoalleen ja jatkoi:

"Ah, kaikkein kunnioitettavin neiti Stahlbaum, mitä ihanuuksia
näyttäisinkään teille tänä hetkenä, jolloin olen voittanut
viholliseni, jos vain seuraisitte minua pari askelta! Oi tehkää se --
tehkää se, kunnioitettava neito!"



12. luku.

NUKKEVALTAKUNTA.


Ikänä ei kukaan teistä, pienokaiseni, olisi ollenkaan epäröinyt
seurata rehellistä ja hyväluontoista Pähkinänrusentajaa, jolla
koskaan ei ollut mitään pahaa mielessä. Maria seurasikin
häntä mielellään, etenkin koska hän tiesi, kuinka suuressa
kiitollisuudenvelassa Pähkinänrusentaja oli hänelle, ja hän oli
vakuutettu siitä, että tämä pitäisi sanansa ja näyttäisi hänelle
paljon ihastuttavia asioita. Sentähden hän sanoi:

"Minä lähden kanssanne, herra Drosselmeier, mutta en kovin pitkälle
enkä kauaksi aikaa, sillä minun täytyy mennä sänkyyn nukkumaan."

"Minä valitsen sentähden", vastasi Pähkinänrusentaja, "lyhimmän tien,
vaikka se onkin hiukan vaivalloinen".

Hän kulki edellä, Maria jäljessä, kunnes hän pysähtyi eteiseen vanhan
vaatekaapin eteen. Maria huomasi hämmästyksekseen, että tuon muutoin
niin visusti suljetun kaapin ovet olivat auki, ja hän näki selvästi
isän ketunnahkaturkit, jotka olivat päällimmäisinä. Pähkinänrusentaja
kapusi taitavasti ylös kaapin reunoja ja listoja, kunnes hän saattoi
tarttua suureen tupsuun, joka riippui paksusta nauhasta turkkien
selkäpuolella. Samassa kun Pähkinänrusentaja vetäisi voimakkaasti
tupsusta, ilmestyivät yhtäkkiä sirot seetripuiset portaat
turkinhihaan.

"Nouskaa ylös, olkaa hyvä, kallis neito!" huudahti Pähkinänrusentaja.

Maria teki niin. Mutta tuskin hän ehti nousta ylös hihaa pitkin ja
katsahtaa ulos turkinkauluksesta, kun häikäisevä valo loisti häntä
vastaan, ja hän yhtäkkiä seisoi ihanalta tuoksuvalla niityllä, josta
tuhannet kipinät säihkyivät kuin säteilevät jalokivet.

"Me olemme Sokerihedelmäniityllä" lausui Pähkinänrusentaja, "mutta
kuljemme kohta tuon portin läpi".

Nyt vasta huomasi Maria kauniin portin, joka oli vain muutaman
askeleen päässä niityllä. Näytti siltä kuin se olisi ollut
rakennettu valkeasta, ruskeasta ja rusinanvärisestä kirjavasta
marmorista, mutta kun Maria tuli lähemmäksi, huomasi hän, että
rakennusaine oli yhteenleivottuja rusinoita ja sokurimanteleita,
ja siksipä myöskin, kuten Pähkinänrusentaja vakuutti, oli portin
nimi Rusina- ja Manteliportti. Ihmiset nimittivät sitä väärin kyllä
Ylioppilasmuonaportiksi. Portin päällä olevalla ulokkeella, joka
nähtävästi oli kristallisokerista, soitti kuusi pientä punatakkista
apinaa ihanaa janitshaarimusiikkia, ja Maria tuskin huomasikaan,
että hän kulki koko ajan yhä kauemmaksi ja kauemmaksi kirjavilla
marmorikappaleilla, jotka kuitenkaan eivät olleet muuta kuin
kauniisti tehtyjä morselleja.

Hänen ympärillään lemusi ihana tuoksu, joka virtasi omituisesta
pienestä metsästä, mikä avautui molemmin puolin hänen eteensä.
Hämärä lehtoholvi loisti ja kiilui niin kirkkaasti, että selvästi
saattoi nähdä, miten kulta- ja hopeahedelmät riippuivat kirjavissa
varsissa ja rungoissa, ja miten oksat olivat koristetut nauhoilla ja
kukkavihoilla kuin iloinen morsiuspari ja riemuitseva hääväki. Ja kun
appelsiinituoksu liehui kuin keinuva länsituuli, silloin lehahtivat
hiljaa oksat ja lehdet, ja kissankulta ritisi ja rätisi, ja kuului
ikäänkuin riemusoittoa, jonka tahdissa pienet tuikkivat tulet
tanssivat.

"Oi kuinka kaunista täällä on", huudahti Maria ihastuneena ja
onnellisena.

"Me olemme Joulumetsässä, parahin neito", vastasi Pähkinänrusentaja.

"Ah", jatkoi Maria, "jospa vain voisin jäädä tänne pieneksi hetkeksi,
täällä on niin hirveän kaunista".

Pähkinänrusentaja taputti käsiään, ja heti tuli esiin pieniä
paimenpoikia ja -tyttöjä, metsästäjiä ja metsästäjätyttöjä, jotka
olivat niin kauniita ja valkeita, että saattoi luulla niiden olevan
puhdasta sokeria, ja joita Maria ei ennen ollut huomannut, vaikka
ne koko ajan olivat kävelleet edestakaisin metsässä. Ne toivat
ihastuttavan pienen kullatun nojatuolin, asettivat siihen valkean
lakritsipatjan ja kehoittivat Mariaa kohteliaasti istahtamaan siihen.
Tuskin oli hän tehnyt sen, ennenkuin paimenpojat ja -tytöt alkoivat
tanssia sangen lystikästä balettia, jota metsästäjät säestivät
torvillaan. Sitten katosivat he kaikki pensaikkoon.

"Anteeksi", lausui Pähkinänrusentaja, "anteeksi, kunnioitettava
neiti Stahlbaum, että tanssi sujui niin kurjasti, mutta kaikki
esittäjät kuuluvat nukkebalettiin. Ne eivät osaa mitään muuta kuin
tanssia ja tanssia. Siihenkin on omat syynsä, miksi metsästäjät
puhalsivat torviinsa niin unisesti ja veltosti. Sokerikori riippui
tosin joulukuusesta juuri heidän nenänsä edessä, mutta hieman liian
korkealla! -- Emmekö kuitenkin jatkaisi kävelyämme vielä hiukan?"

"Oi, se oli kaikessa tapauksessa hyvin kaunista, ja minä
pidin siitä", sanoi Maria nousten seisomaan ja alkoi astella
Pähkinänrusentajan perässä.

He kulkivat pehmeästi porisevan ja kuiskivan virran äyrästä pitkin,
ja siitä nyt tuntuivatkin tulvehtivan kaikki nuo ihanat tuoksut,
jotka täyttivät koko metsän.

"Tämä on Appelsiinipuro", lausui Pähkinänrusentaja vastaukseksi
Marian kysymykseen; "lukuunottamatta sen ihanaa tuoksua ei se vedä
vertoja kauneudessa ja suuruudessa Sitruunavirralle, joka, kuten
tämäkin, laskee Mantelimaitojärveen."

Ja Maria kuuli todellakin hetken kuluttua kovempaa loiskinaa
ja hyrskyntää ja huomasi leveän Sitruunavirran, kun se ylpein
kellertävin lainein syöksyi pensaikon läpi, joka loisti viheriäisenä
kuin hehkuvat jalokivet. Raikkaasta vedestä kohosi rintaa ja sydäntä
vahvistava viileys.

Aivan lähellä virtasi tummankeltainen joki hitaasti eteenpäin,
mutta siitä levisi suloinen tuoksu, ja sen rannalla istui parvi
somia lapsukaisia, jotka onkivat pieniä paksuja kaloja, jotka he
heti söivät suuhunsa. Lähemmäksi tultuaan huomasi Maria, että kalat
näyttivät aivan pähkinöiltä. Kaukana joen rannalla oli pieni soma
kylä: asuinrakennuksia, kirkko, pappila, latoja; kaikki ne olivat
tummanruskeita, kultaisin katoin, ja jotkut seinät olivat niin
kirjaviksi maalatut kuin olisi sitruunankuoria ja manteleita liimattu
niihin.

"Tämä on Piparkakkukylä", sanoi Pähkinänrusentaja, "ja se on
Hunajajoen rannalla. Kylässä asuu kaunista väkeä, mutta he ovat usein
ärtyisiä, sillä heillä on alinomaa paha hammassärky. Emme viitsi
sentähden käväistä kylässä."

Samassa huomasi Maria pienen kaupungin, jonka kaikki talot olivat
monivärisiä ja läpinäkyviä, ja joka näytti peräti somalta.
Pähkinänrusentaja ohjasi kulkunsa suoraapäätä sitä kohti, ja nyt
Maria kuuli iloista puheen sorinaa, ja hän näki miten suuri joukko
pieniä ihmisolentoja tutki ja tyhjensi täyteen lastattuja vaunuja,
jotka olivat torilla. Mutta heidän kantamuksensa näyttivät kirjavilta
papereilta ja suklaatauluilta.

"Me olemme Karamellilässä", selitti Pähkinänrusentaja, "juuri
nyt on saapunut lähetys Paperimaasta ja suklaakuninkaalta.
Muurahaisamiraalin sotajoukko uhkasi hiljattain Karamellilän
asukas-parkoja, sentähden sisustavat karamelliläiset nyt
rakennuksensa Paperimaan tuotteilla ja rakentavat linnoituksia
suklaakuninkaan lähettämästä vankasta rakennusaineesta. Mutta, rakas
neiti Stahlbaum, älkäämme käykö kaikissa pikkukaupungeissa ja kylissä
--, pääkaupunkiin -- pääkaupunkiin!"

Pähkinänrusentaja kiiruhti rivakasti eteenpäin, ja Maria seurasi
uteliaana hänen kintereillään. Hetken kuluttua jumalallinen
ruusuntuoksu täytti ilman, ja kaikki näytti kietoutuvan utuiseen
ruusuhohteeseen. Maria huomasi, että se kajastui ruusunpunaisena
väreilevästä vedestä, joka heidän edessään loiskui ja poreili
miellyttävien sävelten tahdissa. Tässä ihastuttavassa vedessä, joka
laajeni suureksi järveksi, uiskenteli lumivalkeita joutsenia, joilla
oli keltaiset kaulavanteet, ja ne lauloivat kilpaa kauniita lauluja,
ja pienet timanttikalat hypähtelivät aalloissa iloisesti tanssien.

"Ah", huudahti Maria aivan haltioissaan, "ah, tämähän on juuri se
järvi, jonka setä Drosselmeier kerran aikoi laittaa minulle, ja minä
itse olen tyttö, joka hyväilee pieniä rakkaita joutsenia".

Pähkinänrusentaja hymyili pilkallisemmin kuin koskaan ennen ja lausui
sitten: "Sellaista ei setä kuitenkaan koskaan voi aikaansaada.
Ennemmin te itse, rakas neiti Stahlbaum. Mutta älkäämme tuumiko sitä,
vaan purjehtikaamme mieluummin Ruusujärven poikki pääkaupunkiin."



13. luku.

PÄÄKAUPUNKI.


Näin sanoen Pähkinänrusentaja taputti uudelleen pieniä kätösiään.

Silloin alkoi Ruusujärvi kohista voimakkaammin, laineet loiskuivat
yhä korkeammalle, ja Maria huomasi, miten kaukaa kirjavista,
kirkkaasti säteilevistä jalokivistä tehdyt näkinkenkävaunut
lähestyivät, kahden kultasuomuisen delfiinin vetäminä. Kaksitoista
somaa murjaania, joiden päälaki ja rinta olivat kudotut
kolibrinhöyhenistä, hyppäsi rannalle ja kantoi ensin Marian ja
sitten Pähkinänrusentajan näkinkenkävaunuihin, jotka heti lähtivät
liikkeelle ja liukuivat pehmeästi laineita pitkin.

Kuinka ihanaa olikaan olla merellä, ruusuntuoksussa, ruusulaineiden
keskellä! Molemmat kultasuomuiset delfiinit nostivat sieramensa
vedestä ja lähettivät kristallisuihkuja korkealle ilmaan, ja samassa
kun ne kaarina laskeutuivat veteen, kuului aivan siltä kuin kaksi
hopeanheleää ääntä olisi laulanut:

"Ken ruusulaineilla verraton? -- Se haltia on, hyttynen hai hui,
kala pieno ui, ui -- Joutsen, hahaa, kultalintu traraa! -- Pikku
aallot loiskukaa, heliskää ja hyrskykää -- haltiatar se purjehtii.
Ruusuaallot loiskukaa, huuhtokaa ja roiskukaa -- roiskukaa!"

Mutta kaksitoista murjaania, jotka olivat hypähtäneet
näkinkenkävaunujen taakse, näyttivät olevan hyvin pahoillaan
vesisuihkujen laulusta, sillä ne ravistivat päivävarjojaan niin
kiivaasti, että palmunoksat, joista ne olivat tehdyt, rapisivat ja
ritisivät, ja he polkivat jalkojaan omituisessa tahdissa ja lauloivat:

"Klap ja klip ja ristin rastin -- Ylös alas reippahasti -- murjaanit
nyt liikkukaa -- joutsenvaunut vaviskaa -- klap ja klip ja ristin
rastin -- ylös alas reippahasti!"

"Murjaanit ovat omituista väkeä", lausui Pähkinänrusentaja hiukan
huolissaan, "he tekevät koko järven sotaisaksi".

Ja hetken päästä kuului todellakin omituisia, huumaavia ääniä, jotka
ikäänkuin väreilivät järvessä ja ilmassa. Mutta Maria ei kiinnittänyt
niihin huomiota, vaan katseli tuoksuvia ruusuaaltoja, joista
jokaisesta ihastuttava tytönpää hymyili hänelle.

"Oi", huudahti hän iloisesti ja löi kätensä yhteen, "katsokaapas
vain, rakas herra Drosselmeier! Tuolla on prinsessa Pirlipat, hän
hymyilee niin lempeästi minulle oi, katsokaapas vain, rakas herra
Drosselmeier!"

Mutta Pähkinänrusentaja huoahti melkein surkeasti ja sanoi:

"Voi, parahin neiti Stahlbaum, ei se ole prinsessa Pirlipat, vaan
te itse ja yhä te itse, yhä vain teidän suloiset kasvonne, jotka
hymyilevät niin herttaisesti ruusuaalloista."

Silloin veti Maria nopeasti päänsä taaksepäin, sulki kovasti
silmänsä, ja häntä hävetti äärettömästi. Samassa kuljettivatkin
kaikki kaksitoista murjaania hänet maihin näkinkenkävaunuista.

Maria huomasi joutuneensa pieneen lehtoon, joka oli vieläkin
kauniimpi kuin Joulumetsä. Se oli niin loistava ja säteilevä, ja
erittäin ihastuttavia olivat harvinaiset hedelmät, jotka riippuivat
puista ja olivat aivan erikoisen värisiä ja ihmeellisen tuoksuvia.

"Me olemme Hedelmähillo-lehdossa", selitti Pähkinänrusentaja, "mutta
tuolla kaukana on pääkaupunki".

Mitä kaikkea Maria siellä saikaan nähdä! Kunpa minä osaisin kuvailla
teille, pienokaiset, sen kaupungin loiston ja ihanuuden, joka
kirjavalla kukkaiskentällä avautui hänen eteensä. Muurit ja tornit
kohosivat väririkkaina, ja rakennusten muodot olivat aivan erikoisia.
Sillä kattojen asemesta oli taloilla sirosti palmikoidut kruunut ja
tornien ympärillä kiemurteli somia monivärisiä lehtikasveja.

Kun he kulkivat kaupunginportin läpi, joka näytti olevan rakennettu
yksinomaan sokerileivoksista ja sokeroiduista hedelmistä,
seisoi siinä hopeisia sotilaita kivääreineen, ja pieni mies
kultaompeleisessa yönutussa heittäytyi Pähkinänrusentajan kaulaan ja
huudahti:

"Tervetuloa, kallis prinssi, tervetuloa Konvehtilinnaan!"

Maria hämmästyi suuresti, kun hän huomasi, että niin ylhäinen
henkilö tunnusti Pähkinänrusentajan prinssiksi. Mutta nyt kuuli hän
hienojen äänien meluavan, sellaista kikatusta, naurua ja ilonhuutoja,
sellaista leikkiä ja laulua, ettei hän voinut käsittää kaikkea mitä
hän näki, vaan ainoastaan kysyi Pähkinänrusentajalta, mitä kaikki tuo
melu merkitsi.

"Ah, kunnioitettava neiti Stahlbaum", vastasi Pähkinänrusentaja, "ei
se ole mitään merkillistä. Konvehtilinna on väkirikas ja iloinen
kaupunki, sellaista hälyä on joka päivä. Mutta olkaa niin hyvä ja
seuratkaa minua edelleen."

Parin askeleen päästä saapuivat he suurelle torille, joka oli
ihastuttavan kaunis. Kaikki talot olivat sokerista muovailtuja,
toinen pylväskäytävä oli toistaan komeampi, keskellä oli suuri
sokeroitu torttuobeliski, ja sen ympärillä ryöppysi neljä tyylikästä
suihkulähdettä, joista pursui limonaadia ja muita ihania juomia;
altaisiin keräytyi pelkkää hyytelöä, minkä heti saattoi syödä, jos
halutti. Mutta kaikkein hauskimmat olivat somat pikku ihmiset, jotka
tuhansittain pää pään vieressä huusivat ja nauroivat ja laskivat
leikkiä ja lauloivat, lyhyesti sanoen, aiheuttivat sen melun ja
ääntensorinan, jonka Maria jo oli kuullut jonkun matkan päähän.
Siellä oli sirosti puettuja herroja ja naisia, armeenialaisia ja
kreikkalaisia, juutalaisia ja tyroolilaisia, upseereja ja sotilaita,
pappeja, paimenia ja ilveilijöitä, sanalla sanoen, kaikenlaista
kansaa mitä on täällä maailmassa.

Torinnurkkauksessa tuli melu yhä suuremmaksi, kansanjoukot
hajaantuivat, sillä juuri nyt kannettiin Suur-Mogulia kantotuolissa,
ja häntä seurasi yhdeksänkymmentäkolme maan rikkainta suurmiestä ja
seitsemänsataa orjaa. Mutta sattui niin, että kalastusseura, viiden
sadan miehen voimalla, järjesti juhlakulkueen toiseen torinkulmaan,
ja myöskin oli paha, että Turkin sulttaani oli samalla saanut
päähänsä kulkea torin yli kolmentuhannen janitsaarin kanssa, ja tähän
liittyi vielä lisäksi suuri "Keskeytynyt uhrijuhla"-kulkue, joka
johti askeleensa suoraan torttuobeliskia kohti soittaen ja laulaen:
"Ylös, kiittäkää mahtavaa aurinkoa." Siinäpä oli ahdasta ja tungosta,
hirveä sekasorto!

Mutta yhtäkkiä kuului hätähuuto, sillä kalastaja oli tungoksessa
työntänyt bramiinilta pään poikki, ja ilveilijä oli vähällä
juosta Suur-Mogulin yli. Melu tuli yhä hirveämmäksi, ja
kaikki alkoivat jo työntää ja tyrkkiä toisiaan, kun kullalla
kirjailtuun yönuttuun puettu mies, joka kaupunginportilla oli
tervehtänyt Pähkinänrusentajaa ja sanonut häntä prinssiksi, kapusi
torttuobeliskille ja vedettyään kolme kertaa kirkkaasti sointuvasta
kellosta, päästi kolminkertaisen kimakan huudahduksen:

"Konditoria! Konditoria! Konditoria!"

Melu hiljeni samassa, kaikki koettivat järjestyä uudelleen, ja
kun monimutkaiset juhlakulkueet oli taas soviteltu, tahrautunut
Suur-Mogul harjattu ja bramiini saanut päänsä jälleen paikoilleen,
alkoi sama iloinen temmellys uudelleen.

"Mitä merkitsee tuo Konditoria, parahin herra Drosselmeier?" kysyi
Maria.

"Ah, kunnioitettava neiti Stahlbaum", vastasi Pähkinänrusentaja,
"Konditoriaksi sanotaan täällä outoa, kauhistuttavaa voimaa, jonka
luullaan voivan tehdä ihmisistä aivan mitä hyvänsä. Se kohtalo
hallitsee tätä omituista, pientä kansaa, ja kaikki pelkäävät sitä
niin suuresti, että pahinkin meteli rauhoittuu, kun vain mainitsee
tuon nimen, niinkuin pormestari juuri on todistanut. Kukaan ei
silloin enää ajattele maallisia, kukaan ei peuhaa eikä melua, vaan
jokainen ajattelee itsekseen: Mitä onkaan ihminen ja mitä hänestä voi
tulla?"

Maria päästi äänekkään ihastuksen ja hämmästyksen huudahduksen, kun
hän yhtäkkiä seisoi ruusunpunaisessa hohteessa loistavan satatornisen
linnan edessä. Siellä täällä muureilla oli komeita orvokki-,
narsissi-, tulpaani- ja leukoijavihkoja, joiden tummanhohtavat värit
kohottivat ruusunpunaiselle vivahtavan valkean muurin loistoa. Suuri
kupooli ja tornien pyramiidikatot olivat täynnä pieniä tähtiä, jotka
kimaltelivat kuin kulta ja hopea.

"Nyt olemme Mantelisokurilinnan edustalla", selitti Pähkinänrusentaja.

Maria unohtui kokonaan katsomaan taikalinnaa. Kuitenkaan ei
häneltä jäänyt huomaamatta, että eräs suuri torni oli ilman
kattoa, ja muutamat pienet miesolennot, jotka seisoivat kaneelista
valmistetuilla rakennustelineillä, korjasivat sitä parastaikaa.
Ennenkuin hän ehti kysyä Pähkinänrusentajalta miten sen asian laita
oli, jatkoi tämä:

"Joku aika sitten uhkasi linnaa suuri hävitys, niin, ehkäpä
täydellinen häviö. Jättiläismakeiskäärme tuli tietä pitkin,
puraisi nopeasti tornin katon ja alkoi jo maistella suurta
kupoolia. Mutta Konvehtilinnan asukkaat antoivat hänelle kokonaisen
kaupunginkorttelin ja suuren osan Sokerihedelmälehtoa, ja hän tyytyi
siihen ja meni tiehensä."

Samassa kuului lempeätä, miellyttävää soittoa, linnan portit
avautuivat, ja kaksitoista pientä hovipoikaa astui linnasta, palavat
ryytineilikkaoksat kädessä ikäänkuin tulisoihdut. Heidän päänänsä
oli helmi, ruumiit rubiineista ja smaragdeista, ja he käyskentelivät
somasti taotuilla kultajaloilla. Heitä seurasi neitosia, jotka
olivat melkein yhtä suuria kuin Marian Clara, mutta ne olivat niin
äärettömän hienosti puetut, että Maria ei hetkeäkään epäillyt,
etteivät he olisi olleet synnynnäisiä prinsessoja. He syleilivät
Pähkinänrusentajaa hellästi ja huudahtivat puoleksi surumielisesti,
puoleksi iloisesti:

"Oi, prinssini! Parahin prinssini! Oi, veljeni!"

Pähkinänrusentaja näytti hyvin liikutetulta, hän pyyhki runsaat
kyyneleet silmistään, tarttui sitten Mariaa käteen ja lausui
juhlallisesti:

"Tässä on neiti Maria Stahlbaum, sangen kunnioitettavan
lääkintäneuvoksen tytär ja minun henkeni pelastaja! Ellei hän olisi
heittänyt tohvelia oikeana hetkenä, ellei hän olisi hankkinut minulle
eläkettä nauttivan everstin miekkaa, makaisin minä nyt haudassa,
ja kirottu Hiirikuningas olisi purrut minut kappaleiksi. Oi, neiti
Stahlbaum! Ei Pirlipat, vaikkakin hän on synnynnäinen prinsessa, ole
hänen veroisensa kauneudessa, lempeydessä ja hyveissä! Ei, sanon
minä, ei!"

Kaikki naiset huusivat: "Ei!" ja ottivat Mariaa kaulasta ja
nyyhkyttivät:

"Ah, te, meidän rakkaan prinssimme pelastaja -- oivallinen neiti
Stahlbaum!"

Nyt saattoivat neitoset Marian ja Pähkinänrusentajan linnan suureen
saliin, jonka seinät olivat erivärisistä säteilevistä kristalleista.
Mutta kaikkein enimmin Mariaa miellyttivät somat pienet tuolit,
pöydät, kaapit, lipastot j.n.e., joita oli kaikkialla, ja kaikki ne
olivat valmistetut seetristä ja brasilialaisesta puusta kultaisine
kukkakoristeineen. Prinsessat pyysivät Mariaa ja Pähkinänrusentajaa
istahtamaan ja lupasivat itse valmistaa tuossa tuokiossa aterian.

Sitten toivat he koko joukon pieniä maljoja ja vateja, jotka
olivat japanilaista posliinia, lusikoita, veitsiä ja haarukoita,
riivirautoja ja kasareja ja muita kultaisia ja hopeisia
taloustarpeita. Senjälkeen toivat he hedelmiä ja makeisia, jotka
olivat ihanampia kuin Maria koskaan oli nähnyt, ja he alkoivat
lumivalkeilla käsillään sirosti pusertaa hedelmiä, jauhaa
ryytejä, hienontaa manteleita, sanalla sanoen hommata sellaisella
taitavuudella, että Maria selvästi huomasi, kuinka hyvin prinsessat
olivat perehtyneet keittiöaskareihin, ja mikä maukas ateria häntä
odotti.

Varmasti arvellen itsekin osaavansa kaikkea sitä, toivoi hän kaikessa
hiljaisuudessa, että hänkin saisi ottaa osaa prinsessojen hommiin.
Kaunein Pähkinänrusentajan sisarista ojensi Marialle -- aivan kuin
arvaten salaisen toivomuksen -- pienen kultaisen huuhmaren ja lausui:

"Ah, kallis ystävätär, veljeni pelastaja, survo hiukan näitä
manteleita!"

Sillaikaa kuin Maria iloisesti survoi huuhmaressa niin että se
kilahteli kuin pieni soma laulu, alkoi Pähkinänrusentaja kertoa
laveasti, kuinka kauhea taistelu oli syntynyt hänen ja Hiirikuninkaan
joukkojen välillä, kuinka hän pelkurijoukkoineen oli siinä jäänyt
tappiolle, kuinka inhottava Hiirikuningas sittemmin olisi tahtonut
puraista hänet kappaleiksi ja kuinka Marian senvuoksi oli täytynyt
uhrata useita alamaisiaan, jotka olivat hänen palveluksessaan, ja
niin edelleen.

Mariasta tuntui kertomuksen aikana ikäänkuin Pähkinänrusentajan
sanat, niin, vieläpä hänen omat huuhmareniskunsakin olisivat tulleet
yhä kaukaisemmiksi ja epäselvemmiksi.

Pian näki hän hopeahuntuja nousevan hienona sumuna, jossa prinsessat
-- hovipojat -- Pähkinänrusentaja -- niin, hän itsekin -- liehuivat.

Hetken ajan kuului omituista laulua, surinaa ja mutinaa, joka häipyi
suureen avaruuteen.

Nyt kohosi Maria ikäänkuin korkeilla laineilla yhä korkeammalle ja
korkeammalle -- yhä korkeammalle ja korkeammalle -- yhä korkeammalle
ja korkeammalle --.



14. luku.

LOPPU.


Prr -- puh! kuului.

Maria putosi mittaamattomasta korkeudesta. Sepä vasta oli menoa!
Mutta samassa avasi hän silmänsä.

Hän makasi sängyssään, oli suuri valoisa päivä. Äiti seisoi hänen
vieressään ja sanoi samassa:

"Mutta kuinka saatat nukkua näin kauan, aamiainen on katettu jo kauan
sitten!"

Te ymmärrätte toki, kunnioitettu yleisö, että Maria, joka oli aivan
päästään pyörällä kaikesta ihmeellisestä, mitä hän oli nähnyt, oli
lopuksi nukahtanut Mantelisokurilinnan saliin ja että murjaanit tai
hovipojat taikka ehkäpä oikein itse prinsessat olivat kantaneet hänet
kotiin ja panneet sänkyyn.

"Oi, äiti, rakas äiti, et voi uskoa missä kaikessa nuori herra
Drosselmeier on kuljettanut minua yöllä, ja mitä kaikkea kaunista
minä olen saanut nähdä!"

Sitten kertoi hän kaikesta melkein yhtä tarkasti kuin minä juuri olen
kertonut, ja äiti katseli häntä aivan hämmästyneenä.

Kun Maria lopetti, sanoi äiti:

"Sinä olet nähnyt pitkän ja aika kauniin unen, rakas Maria, mutta
heitä nyt kaikki tuollainen mielestäsi."

Maria väitti itsepäisesti, ettei hän ollut uneksinut, vaan nähnyt
kaikki todellisuudessa. Silloin äiti saattoi hänet lasikaapille, otti
esiin Pähkinänrusentajan, joka tavallisuuden mukaan oli kolmannella
hyllyllä, ja sanoi:

"Miten voit sinä, hupsu tyttö, kuvitella mielessäsi, että tämä
nürnbergiläinen puunukke saattaisi elää ja liikkua?"

"Mutta, rakas äiti", lausui Maria, "minähän tiedän vallan hyvin, että
Pähkinänrusentaja on nuori herra Drosselmeier Nürnbergistä, setä
Drosselmeierin veljenpoika."

Silloin purskahtivat sekä lääkintäneuvos että lääkintäneuvoksetar
heleään nauruun.

"Voi", jatkoi Maria melkein itkien, "nyt sinä päällepäätteeksi naurat
minun Pähkinänrusentajalleni, rakas isä, ja kumminkin on hän puhunut
niin hyvää sinusta, sillä kun me saavuimme Mantelisokurilinnaan, ja
hän esitteli minut sisarilleen, prinsessoille, sanoi hän, että sinä
olet sangen kunnioitettava lääkintäneuvos!"

Nauru tuli yhä äänekkäämmäksi. Myöskin Louisa, niin, vieläpä Fritzkin
yhtyivät siihen.

Silloin kiiruhti Maria viereiseen huoneeseen, otti kiireesti pienestä
laatikosta Hiirikuninkaan seitsemän kruunua ja ojensi ne äidille
sanoen:

"Kas tässä, pikku äiti, nämä ovat Hiirikuninkaan seitsemän kruunua,
jotka nuori herra Drosselmeier yöllä lahjoitti minulle voittonsa
merkiksi."

Lääkintäneuvoksetar tarkasteli täynnä ihmetystä pieniä kruunuja,
jotka olivat tehdyt aivan tuntemattomasta, mutta erittäin kiiltävästä
metallista, ja ne olivat niin sirot, ettei niitä mitenkään voinut
luulla ihmiskäden tekemiksi. Lääkintäneuvoskaan ei saattanut
kyllikseen katsella pieniä kruunuja, ja sekä äiti että isä koettivat
vakavasti saada Mariaa tunnustamaan, mistä hän oli saanut kruununsa.
Mutta Maria pysyi sanoissaan, ja kun isä pani hänet oikein kovalle ja
nimitti häntä päällepäätteeksi pieneksi valehtelijaksi, purskahti hän
katkeraan itkuun ja valitti:

"Oi, minua raukkaa, minua raukkaa, mitä minä teen!"

Samassa avautui ovi. Hovioikeudenneuvos astui sisään ja huudahti:

"Mitä nyt, mitä nyt? Pikku kummityttöni Maria itkee ja nyyhkyttää.
Mitä nyt, mitä nyt?"

Lääkintäneuvos kertoi kaikki mitä oli tapahtunut ja näytti hänelle
kruunut.

Mutta tuskin oli hovioikeudenneuvos ehtinyt katsahtaakaan niihin,
ennenkuin hän huudahti naurahtaen:

"Roskaa ja hullutusta, nämähän ovat samat pienet kruunut, joita monta
vuotta sitten pidin kellonperissäni ja sitten annoin pikku Marialle
syntymäpäivälahjaksi, kun hän täytti kaksi vuotta. Ettekö muista
sitä?"

Ei lääkintäneuvos eikä lääkintäneuvoksetarkaan muistanut sitä. Mutta
kun Maria huomasi, että vanhempien kasvot olivat jälleen muuttuneet
ystävällisiksi, kietoi hän kätensä setä Drosselmeierin kaulaan ja
huudahti:

"Ah, sinä joka tiedät kaikki, setä Drosselmeier, sano nyt itse,
että minun Pähkinänrusentajani on sinun veljenpoikasi, nuori herra
Drosselmeier Nürnbergistä, ja että hän on lahjoittanut minulle pienet
kruunut."

Mutta hovioikeudenneuvos näytti sangen synkältä ja mutisi:

"Tyhmää lorua."

Sitten veti lääkintäneuvos pikku Marian luokseen ja lausui vakavasti:

"Kuuleppas, Maria, jätä nyt nuo mielikuvitelmasi ja hassutukset, ja
jos vielä kerran puhut siitä, että tyhmä muodoton Pähkinänrusentaja
olisi herra hovioikeudenneuvoksen veljenpoika, niin heitän sekä
Pähkinänrusentajan että kaikki muut nuket, vieläpä mamsseli Clarankin
ulos ikkunasta."

Nyt ei Maria-parka enää saanut puhua sanaakaan koko asiasta, vaikka
koko hänen sydämensä oli täynnä, sillä ymmärrättehän toki, ettei
niinkään pian unohda sellaisia ihanuuksia, joita Maria oli saanut
nähdä. Vieläpä toverisi Fritz Stahlbaum -- sinä pieni lukijani
tai kuulijani -- käänsi selkänsä sisarelleen, kun tämä yritti
kertoa siitä ihmeellisestä maailmasta, jossa hän oli ollut niin
onnellinen. Fritz taisi useasti suoraan sanoen mutista itseksensä:
"tyhmä hanhi!", mutta sitä on minun vaikea uskoa, kun ottaa huomioon
hänen muutoin niin hyvän luonnonlaatunsa. Mutta se on totta,
että kun hän ei enää kiinnittänyt huomiota Marian kertomuksiin,
pyysi hän julkisessa paraadissa anteeksi husaareiltaan sitä
vääryyttä, joka oli heitä kohdannut, korvasi hävitetyt arvomerkit
kauneilla hanhen sulkatöyhdöillä ja antoi heidän jälleen soittaa
kaartinhusaarimarssia. No niin! -- me tiedämme parhaiten, millaisella
mielellä husaarit olivat, kun inhottavat kuulat tahrivat heidän
punaisia nuttujaan!

Maria ei uskaltanut enää puhella kenenkään kanssa seikkailuistaan,
mutta tuon ihmeellisen haltiatarmaan kuvat seurasivat häntä laineiden
loiskinassa ja kaunista soittoa kuullessa. Hän eli kaiken uudelleen,
heti kun hän suuntasi ajatuksensa siihen, ja seurauksena oli, että
hän usein istui hiljaa ja ääneti, vajonneena mietiskelyihin, sen
sijaan että hän olisi leikkinyt kuten ennen. Sentähden sanoivatkin
kaikki häntä pieneksi uneksijaksi.

Sattui niin, että hovioikeudenneuvos korjaili kerran kelloa
lääkintäneuvoksen luona. Maria istui lasikaapin vieressä, vaipuneena
unelmiin, ja katseli Pähkinänrusentajaa. Silloin sanoi hän aivan
huomaamattaan:

"Ah, rakas herra Drosselmeier, jospa te olisitte todella elävä
olento, en tekisi kuten prinsessa Pirlipat, en halveksisi teitä siksi
että te -- minun takiani -- ette enää olisi kaunis nuori mies!"

Samassa huusi hovioikeudenneuvos:

"Hei, hei -- tyhmää lorua!"

Mutta samassa kuului sellainen jyräys ja täräys, että Maria putosi
pyörtyneenä tuoliltaan lattialle. Kun hän tuli jälleen tuntoihinsa,
seisoi äiti hänen vieressään:

"Mutta kuinka voit pudota tuolilta, iso tyttö! Tässä saat nähdä
hovioikeudenneuvoksen veljenpojan, joka on saapunut tänne
Nürnbergistä --, ole nyt oikein kohtelias!"

Maria katsahti ylös. Hovioikeudenneuvos oli asettanut päähänsä
jälleen lasisen tekotukkansa, pukeutunut keltaiseen takkiin ja
hymyili sangen tyytyväisenä, mutta hän talutti tosin pienikasvuista,
siitä huolimatta aika hauskannäköistä nuorta herraa. Nuorukaisen
pienet kasvot olivat kuin puolukoita ja maitoa, hänellä oli
komea punainen takki kultakirjailuineen, valkeat silkkisukat ja
kengät. Hatussa oli hänellä soma kukkavihko, hän oli sirosti
kammattu ja puuteroitu, ja selässä riippui pitkä palmikko. Pieni
miekka oli hänellä vyöllään, näytti olevan pelkistä jalokivistä,
niin se säteili, ja pieni hattu, joka oli kainalossa, oli tehty
silkkikuiduista.

Nuori mies osoitti miellyttävää käytöstä tuomalla Marialle
koko joukon ihania leikkikaluja, mutta ennen kaikkea kauniita
mantelisokuriolentoja, jotka olivat aivan samanlaisia kuin ne, joita
Hiirikuningas oli pureksinut, ja Fritzille antoi hän hirveän hienon
miekan.

Pöydän ääressä särki kohtelias nuorukainen pähkinöitä koko perheelle.
Kaikkein kovimmatkaan eivät tuottaneet hänelle vaikeutta. Hän pani ne
oikealla kädellään suuhun, vasemmalla veti hän palmikosta ratsis! --
särkyi pähkinä.

Maria tuli aivan tulipunaiseksi, kun hän näki kohteliaan nuorukaisen,
mutta hän tuli vieläkin punaisemmaksi, kun nuori herra Drosselmeier
pyysi häntä kanssaan arkihuoneeseen lasikaapin luokse.

"Leikkikää nyt aika lailla, lapsukaiset, nyt ei minulla ole mitään
sitä vastaan, kun kaikki kelloni käyvät niinkuin niiden pitääkin",
huusi hovioikeudenneuvos.

Mutta tuskin oli nuori Drosselmeier jäänyt kahdenkesken Marian
kanssa, ennenkuin hän lankesi polvilleen ja sanoi:

"Ah, kaikkein oivallisin neiti Stahlbaum, tässä näette jalkojenne
juuressa onnettoman Drosselmeierin, jonka elämän juuri olette
pelastanut! Te lausuitte äsken hyväntahtoisesti, että te ette, kuten
halpamielinen prinsessa Pirlipat, halveksisi minua, jos olisin
teidän tähtenne muuttunut rumaksi! Samassa lakkasin minä olemasta
halpa Pähkinänrusentaja ja sain jälleen entisen ulkomuotoni, joka
ehkä ei ole kovin epämiellyttävä. Oi, oivallinen neiti Stahlbaum,
tehkää minut onnelliseksi ja lahjoittakaa minulle arvokas kätenne,
jakakaa valtakunta ja kruunu kanssani, hallitkaa kanssani
Mantelisokurilinnaa, sillä minä olen nyt sen kuningas!"

Maria nosti nuorukaisen seisomaan ja lausui hiljaa:

"Rakas herra Drosselmeier! Te olette hyvä ja hurskas mies, ja koska
päällepäätteeksi hallitsette ihastuttavaa maata, jonka kansa on
kaunista ja iloista, niin otan teidät mielelläni sulhasekseni!"

Mariasta tuli siis samassa Pähkinänrusentajan morsian.

Vuoden ja päivän kuluttua kerrotaan nuoren Drosselmeierin hakeneen
hänet kultaisilla vaunuilla, joita hopeahevoset vetivät. Häissä
tanssi kaksikymmentäkaksi tuhatta loistavaa olentoa, jotka
olivat helmillä ja timanteilla koristetut, ja Maria kuuluu vielä
tänäpäivänäkin olevan kuningatar maassa, jossa kaikkialla on
säteileviä joulumetsiä, läpinäkyviä mantelisokurilinnoja, lyhyesti
sanoen maailman kaikkein hauskimmat ja ihmeellisimmät asiat, jos vain
on silmiä niitä näkemään.

Sellainen oli tarina Pähkinänrusentajasta ja Hiirikuninkaasta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pähkinänrusentaja ja hiirikuningas" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.