Title: Pietolan tytöt
Author: Meriläinen, Heikki
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pietolan tytöt" ***


PIETOLAN TYTÖT

Kirj.

Heikki Meriläinen



Werner Söderström, Porvoo, 1892.



ENSIMMÄINEN OSA



I.


Vuorien kiertämän Kalliojärven itäisimmässä lahdelmassa loivan
kuusikkoviitarinteen päivän kaltevalla niemellä kyhnötti Pietolan
matala uudistalo. Eteläpuolella taloa, lahdelman takana, kohosi
mahtava, kuusikkoviitarinteinen ja jäkäläkuljuinen Hyllyäiskero
niin korkealle, että moneksi viikoksi Pietolan asukkailta anasti
taakseen talvisen auringon. Luode- ja pohjoispuolella seisoi tummine
kuusikkorinteineen lamuharjainen Karhurovan juontea selänne. Idän
suulla, aivan lähellä taloa, nuokkui partainen aarniokuusikko, jonka
helmassa lirisi mutkainen Pajupuro. Lounaan ja lännen ranta yli tuon
Kalliojärven oli vuorista vapaa. Sinne, matkalintujen tien suunnalle,
kantoi silmä siintäviin vuoriin, jotka kaukaisuudessa liittyivät
taivaanrannan pilven kaistaleihin. Talon kohdalla rantaan päin, oli
sileä, pulleaselkäinen harjanne, joka kaudonkärkiselle niemelle
pisti kivikkorantaiseen järveen. Siinä, niemen nenällä, lähellä
rannantöyrästä, seisoi tarvaslatvainen, juuresta karsittu tuuhea
mänty, jonka takana kauan viipyi kevätillan laskeva aurinko.

Huoneita oli Pietolassa pirtti länteen perin, sen edessä
pistosporstua. Pohjoispuolella oli pieni navetta, sen edessä harva
kontulato ja havukattoinen tanhua. Luoteen puolella, ulompana
kartanosta, oli pieni puoti kötykkä, eteläpuolella taas lähellä
rantaa, turvekattoinen, aidastunut sauna.

Peltoa oli Pietolassa parin tynnyrin ala, joka lahtisina siekaleina
kierteli ympäri kartanoa ja jota kuokalla ja lapiolla Pieto piti
sulana ja haravalla sekoitti siemenen kun se aika sattui.

Kaksitoista vuotta oli Pietolassa tuli palanut, kuin Pietolla ja
Liisalla oli jo yhdeksän lasta ja kaikki tyttöjä. Tyttöjen nimet,
vanhimmasta nuorimpaan, olivat: Reeta, Kerttu, Auno, Riikka, Sanna,
Vappu, Katri, Saara ja Martta. Kerttu ja Auno olivat kaksoiset,
samoin Sanna ja Vappu. Reeta oli neljää vuotta vanhempi Kerttua, ja
oli jo täyttämässä kahdettatoista.

Vasun pohjaan oli vitsoilla nidottu kätkyen jalat ja siinä kaksi
viikkoinen Martta pudisteli piikkoriepuisissa kapaloissaan ja
kirahteli kuivasti. Huulet etsivät ruokaa ja sameat silmät tylsästi
harreilivat korkeutta.

Siihen ryöpsähti äiti, mutta hetken perästä nousi, hiljalleen
heilutteli vasua ja hymysuin, suurilla ruskeansinisillä silmillään
palavasti silmäili kehtoa; muhkeihin kasvopäihin keräytyi herttainen
punastus, äiti vilkasi leimuavan silmäyksen Pietoon ja virkkoi:

"Tuleppas sinä nyt vähän heiluttamaan, että varveneisi tuosta
nukkumaan. Silmät sillä jo vyöryvät kiinni... Tulehan vähäsen
liekuttamaan. Minä teen luudan noista varvuista ja joudun laittamaan
iltaiskeittoa."

Pieto astui verkalleen kätkyen luokse, istahti pölkylle, vasemman
kyynäspäänsä varasi polveensa, kasvonsa nojasi turpeaan kämmeneensä,
oikealla kädellään soudatteli kehtoa; leveissä kasvoissa ilmaantui
tyyni ynseys ja verkalleen ja raskaasti lupsautteli pitkäripsisiä,
vahvoja silmäluomiaan.

Liisa taitteli varpuja luudan pituisiksi, istahti lähelle kätkyttä
pölkylle, latoi niitä varpuja luudaksi, silmäili Pietoon, silmäili
kehtoon ja virkkoi:

"Katsoppas, Pieto, kun se nyt nukkuu makeasti; on niin autuaan
näköinen. Katsohan, miten se turvallisen näköisenä lepottaa... Siinä
sinun näköisesi tyttö. Tuokin otsa -- -- tuommoinen pyöreä pullukka,
keskeltä vähän lantto, ihan kuin sinullakin; ja tuosta nenästä tulee
semmoinen lyhyt ja vahva tökerö, kuin sinullakin. On se isän tyttö
se."

Pieto kallisti päätään kehtoon päin ja virkkoi:

"Kunpa olisi edes poika, mutta: tyttö on lapsi onnettoman, vuohi
vaivasen eläin."

Liisa taputti Pietoa ja sanoi:

"Sitä sinä, Pieto, aina nuriset. Mutta ethän tiedä, jos ne ovat yhtä
hyvät, kuin pojatkin."

Pieto: "Ei ole tytöissä pyssyn metsään viejää... Suut suurenevat,
saaliit vähenevät."

Liisa: "Älähän huolehdi. Kyllä se Jumala aina murheen pitää
luoduista lapsistaan. Mikäs meillä on hätänä? Valmiissa maailmassa
mennä nuivataan, yksi päivä kerrallaan... Sinä nyt taasen olet
nurrutuulella, kun tänäpäivänä ei metsästys onnistunut. Mutta
saattaahan toinen päivä korvata tämänkin. Onhan meillä vielä
syömistä. On aitassa viisi metsoa, ja teiriä ja pyitä on kai niitä
kymmenkunta. On sitä vielä talvea saada. Vasta ollaan Marraskuussa,
talvi sydämmellähän ennenkin olet enimmän saanut."

"Sitä sinä aina valitat, että ei lapsistasi tule auttajaa
metsästyksessä. Etkö muista, miten Ilveskankaan Malla ennen metsästi,
-- metsästi kuin mies? Mistä tietää vielä, kuinka monesta noistakin
tulee metsästäjiä, jotka tuossa makaavat. Katsohan tuota joukkoa,
tuota punaposkista joukkoa tuossa lautturissa, -- katsohan, miten
ne hymyilevät. Eipä kellään ole vihannampia lapsia, kuin meillä.
Ei noita tiedä vielä, miten ne isää auttavat. Reetasta kyllä näkyy
tulevan karjanhoitaja. Navetassa se jo lammasten ja lehmäin kanssa
nuutostaa päivät, siellä se on nytkin. Se on jo kättä pitempi eläimiä
hoitamassa. Sitenhän ne nousevat yksin päivin."

Liisa nousi seisalleen, taputti Pieton partaista kasvoa ja virkkoi:

"Ei olla millämmekään."

Pieton kasvot lauhtuivat. Hän kohotti mustatukkaista päätään ja
tuhkanharmailla suurilla silmillään leimautti Liisaan lämpymän
katseen ja virkkoi tyytyväisellä painolla: "Mihinkäpä tästä
mentänee?" painoi mustan, tymperäpartaisen ja leveän leukansa
kämmeneensä -- ja lievännäköisesti silmäili kehtoa, silmäili Liisaa,
joka laittoi pystyvalkeaa takkaan, pesi pataa ja laittoi lintukeittoa
kiehumaan.

Liisa palosteli poltettua metsoa pataan, vilkasi Pietoon: "--
Pannaankos kokonaan tämä lintu pataan. Eihän mahtane tointua tuo
moskajoukko iltaselle?"

Pieto: "Panehan kokonaan ja pari pyytä lisäksi." Liisa: "Pannaan
nauriita enempi. Kyllä tästä toki tulee vellin höystöä yhdestäkin
metsosta -- tämmöisestä suuresta kantturasta. Parempihan on pitää suu
säkkiä myöten."

Pieto: "Parempi kerta kyllä, kuin aina niukka. Panehan vaan pari
pyytä tai teiri lisäksi. Eiköpä heitä metsässä liene toisia."

Liisa otti teiren rahilta käsiinsä, rupesi sitä leikkelemään
kappaleiksi ja virkkoi hymyillen:

"Pannaanpa vaan sitte, kun niin tahdot. Syöpi kyllä suu satakin
kekoa, vaan kekosellakin elää... No mikäs nyt Reetalla, kun niin
punastuksissasi tulet?"

Reeta: "Kassilan muori tulee tänne. Tuossa on jo kartanolla... jo
tulee tänne, kuuluu jalan kopse." Liisa: "No anna tulla... Kas kun
tulitte! Terve tuloa! Olen kaiken päivän ajatellut, ett'eikö muori
enää muistakkaan meitä täällä."

Kassilan muori laski nyytynsä penkille, heitti turkkinsa naulaan
ja kiskasi huivin päästään. Marraskuun kolean tuulen punastuttamin
kasvoin ja loistavin silmin, läheni kehtoa ja virkkoi:

"Pitihän minun toki lähteä teidän perheen uudistustanne katsomaan...
No jopa se nyt Pieto on tainnut saada mieluisensa kätkylinnun, kun
niin tyynesti soudattaa nyrkyttelee."

Liisa: "Eipä se kovinkaan tunnu olevan siitä mielissään; vaan
hyvänäänhän sen nyt saa pitää... Sitähän tämä nurisee, kun ei saa
yhtään poikaa."

Muori: "Ihmisinä niitä pidetään tyttöjäkin... No jopa siellä
onkin lihava tytön loskare. Voi, voi, kun mässöttää kasvot, kuin
vuosikkaalla ja kaksi leukaakin on kuin lukkarin muorilla! Kylläpä
siinä ei olekaan Pietolla tyhjä soudatettavana... Mutta sepä on itse
näkösensä... Ei sentään, on siinä kumpaisenkin osaa. On tuo nenä
isän ja tuokin otsa vähän, mutta kulmat ja nuo hymykuopat ovat äidin
puoleen... Nukkua sihottaa se vaan eikä tiedä elämän huolista...
Mutta missä ne ovat toiset? Reeta tässä vaan on. Tämähän se on jo
suuri tyttö. Ja se on isän näköinen, kuin suustaan sylkenyt... Kas
tuollahan ne toiset jo nukkuvat oikein yöteloillaan."

Liisa: "Siellähän ne nukkuvat. Ne ovat iltaunisia, kuin kananpojat.
Kun ilta vaan alkaa pimetä niin alkavat unillaan kätistä ja hierovat
silmiään -- niin olen aina tehnyt vuoteen, jossa saavat yönsäkin
nukkua yhteen perään. Ja joutavatpahan nuo töiltään. Kyllä ne aamulla
ovatkin aikanaan kilkattamassa."

Muori: "Mutta ne eivät ole karvakatoja yksikään. Suusta syöneen
tuntee, ihosta ilman istuneen. Eivät ne ole hukkaan syöneet; kasvot
kuin leipäreet... Kyllä siitä vuosikymmenen perästä joukkoa pemahtaa."

Liisa: "Kyllähän se sitte mäki velkansa maksaisi, mutta nyt tässä
ovat länget lujalla olkapäissä, kun ovat tuossa kaikki pieniä,
ei toinen toistaan kykenisi tulesta auttamaan. Ja kun syöminen
on saamisessa, elämä ulon varassa, niin kyllä se kinnaroittaa.
Mutta antaapa hänen vaan mennä yhden päivän kerralla. Terveinä kun
lienemme, niin metsä ja järvi meitä kyllä osaltaan elättää, ja leivän
jatkoa otetaan petäjästä."

Muori hymyillen katseli yhä nukkuvaa tyttöjoukkoa:

"Elätikseen se on Jumala luonut kaikki ihmiset... Mutta enhän
muistakkaan. Minulla olisi täällä nyytyssä tuomisia tuolle pienelle
nukkujalle. Tässä on, katsoppas Liisa, -- tässä on näitä vaatteen
apuja ja tässä ruo'an apua. Myöhästyneet ovat nämä saunaiset, mutta
parempi myöhään, kuin ei milloinkaan."

Liisan silmät remahtivat. Hän laski löyhästi käsiään yhteen:

"-- Herra Jumala! No mihin se nyt sopii, kun olette kantaneet
meille puolen talouttanne. Eihän se nyt mahdu maille eikä halmeille
semmoinen paljous. Voi, voi! tuommoiset jäärän nivuset, kolme
tuommoista leipämöykkyä ja voirasia. On tuossa varmaan enemmän, kuin
neljä naulaa tuommoista kesävoita kuin kultaa ja juurtoleipä kuin
mikä seulan pohja. No on nyt puoleksi talvea syömistä. Ja -- -- entäs
näitä vaatteita! Mitä te nyt ajattelitte, kun tuommoisen lakanankin
kannoitte ja tuommoisen peitteen! Entäs vielä näitä pienempiä
riepuja, kuinka monta! Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi,
seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen, yksitoista, kaksitoista.
No ei vähä! En tiedä mitä minä sanon teille tästä. -- Katsoppas nyt,
Pieto, eikös tule syömistä, jos syöpiäkin."

Pieto kohotti kumaroita hartioitaan ja virkkoi:

"Eivät ne kauaksi kestä."

Liisa pani tavarat pöydälle, siirtyi takan luokse kohentelemaan tulta
ja sanoi:

"Tässä on meillä lintukeitto tulella. Pitää muorinkin jäädä yöksi
meille pitkästä kotvasta, meidän lintukeitolle. Eipähän teillä lapset
itkene kotonakaan."

Muori istahti pölkylle kätkyen ja piisivalkean välille, heitti
suonikkaat, vahvat kätensä helmaansa, katsahti ympäri matalaa
pirttiä, katsahti tyttöjen vuoteelle, katsahti kätkyeen ja mieluinen
myhäily loimakoissa kasvoissa, virkkoi:

"Olen mielelläni yötä, vaikka kyllä kai nyt ei yö silmää kaivaisi,
kun on tuommoinen täysi kuu, mutta on niitä minulla päiviäkin. Yötä
olen täällä."



II.


Oli sunnuntaipäivän aamu kesäkuussa. Kirkossa olivat isä ja äiti.
Lukukirkossa ne olivat, kuten äiti sanoi lähtiessään.

Tytöt keturoivat vaan paitasillaan remaantuneella yövuoteellaan
pirtin karsinalattialla, vaikka aurinko oli jo aamusten rinnoilla.
Reeta se oli jo aikoja noussut, oli lypsänyt lehmät ja ovensuussa
siivitsi maitoa puhtaanvalkoisiin hulikoihin. Hän oli vähän tympeällä
mielellä, mulautteli suurilla harmailla silmillään ja virkkoi:

"Mokoma laiska joukkio. Ette tulleet edes kärpäisiä hosumaan
lypsyaikana! Punikki kaasi maitonsa pellon hyviksi kärpäisten kanssa
kiuskaissaan. Semmoinen maitoläikkä meni kaikkein vahvinta maitoa
-- -- puoli tuommosta kiulua. Se ei ole pikku vahinko se. Toiset tytöt
eivät kuunnelleet Reetan saarnoja, kirnusivat vaan vuoteellaan."

Reeta kun sai lypsyastiansa järjestykseen ja maitohulikat hyllyyn
niin kahden käden sukasi hartona olevia, lyhyitä hiuksiaan
korvallisilleen ja virkkoi sille vuoteen väelle:

"Jos sen karitsat ette nyt rikeneen kohoa jalanviljaan, niin katsokaa
kohta! Ovat rypeneet vuoteensa yhdeksi taulaksi, on siekaleina, kuin
koiran repimä."

Tytöt pyrähtivät ylös, kuin pyyparvi, kun kuulevat läheltä
metsäkoiran räksynnän, istahtivat penkille ja pyörein silmin
seurasivat Reetan menettelyä vuoteen kanssa, kun sen ryssäsi summassa
kokoon ja toruen kantoi ulos.

Tytöt ne kuuntelivat Reetan saarnaa, istuivat penkillä ja heiluttivat
alastomia jalkojaan penkin laidalla. Mutta Saara, joka istui akkunan
kohdalla, katseli vaan oman päänsä kuvainta auringon paistelevyssä
lattialla. Sitä hän katseli ja kasvoissa näkyi mieluinen myhäily, kun
hiukset olivat karhallaan yksi imake yhtäälle, toinen toisaalle, ja
varjo tuli kuin tuulenkopran kuvain. Haa kallisteli päätään puoleen
ja toiseen ja siihen mukaan liikkui varjokin.

Saara vilkasi toisiin tyttöihin onko noilla ollenkaan päät sitä
mallia. Mutta olihan se, kuin olikin jokaisen pää samallainen tarvas.

Saara veti korvalliseltaan yhden imakkeen katsellakseen ja ihastuen
virkkoi:

"Minun tukkanipa on kauniimpi, kuin teidän."

Kerttu: "Minkä tähden?"

Saara: "Sentähden, kun on valkea."

Kerttu: "Kasvahan meidän pituiseksi, niin kyllä tukkasi mustenee.
Kasvahan toiset viisi vuotta."

Saara sukasi tukkansa takaraivalle päin, pudotti kädet helmaansa ja
huokasi tyytyväisyyden huokauksen. Välinpitämättömillä silmillään
hitaasti silmäili sitä pientä elontannerta.

Mutta heti kääntyivät silmät Aunoon päin, kun se siellä loukon
puolella virkkoi:

"Nyt ne ovat isä ja äiti kirkossa". Auno huokasi syvään, pani kätensä
korvalliseen ja masentuneen näköisenä virkkoi:

"Äiti se käski meidän iltasella maata ruvetessa ja aamusella noustua
lukea isä meidän ja herran siunauksen, jottei ruma henki saisi tehdä
meille pahaa."

Kerttu: "Emmepä illalla lukeneetkaan, -- -- räimme ja telusimme vaan."

Auno: "Senpätähden minä näinkin pahaa unta... Luetaan nyt."

Kerttu: "Luetaan."

Vappu: "Entäs Reeta?"

Reeta lujitti luudan sidettä: --

"Siihenhän minä nyt joudan."

Auno tuli lattialle seisomaan ja sanoi:

"Luetaan nyt."

Siihen kilmasivat toisetkin Aunon luo, seisahtivat piiriin, panivat
kätensä ristiin ja painoivat päänsä kumarruksiin.

Auno se harvasteesen luki isämeidän ja herransiunauksen, ja syvästi
huokasten siirtyivät sitte kaikki takaisin penkille istumaan.

Sannan harmaat silmät harreilivat ja huulet mutuilivat. Sitte hän
virkkoi:

"Kyllä kai se kirkko on puhdas, kun isä niin pesi itsensä, ajoi
partansa, harjasi päänsä ja äiti siltä vielä leikkasi tukankin
lyhemmäksi."

Auno: "Se isä tuli niin sievän näköiseksi, kun äiti sille sitoi
kaulaan mustan silkkihuivin, jonka alta jäi näkymään valkea
paidankaulus. Sitte isä pani kirkkolakin päähänsä ja oli niin totisen
näköinen."

Katri: "Minkätähden se äiti itki lähtiessään?"

Kerttu: "Ei se itkenyt."

Katri: "Itki se! Silloin kuin isä jo kontti selässä ja ne uudet
paulakengät kädessään, avojaloin astui tuonne Pajulehtoon päin, niin
äiti tuossa kartanolla kokoili helmojaan ylemmä, otti vaaterasiansa
käteensä ja sanoi meille, että 'olkaa nyt hyvinä lapsina, niin Jumala
teitä siunaa'. Ja silloin se itki. Kyllä minä näin, kun vesikarpalot
pyörivät kasvoja alas."

Auno: "Näkyi se itkevän."

Riikka: "Mitäs se itki?"

Auno: "Enhän minä tiennyt."

Katri: "Niin, itkipään äiti, vaikka Kerttu sanoi, että ei itkenyt."

Kerttu: "Minä en niin ajatellut, katsoin vaan isää, kun se oli niin
puhtaissa vaatteissa ja leuka niin sileänä. Musta parrantynki vaan
harmitti, mutta puhdas se oli sittenkin. En milloinkaan ole isää niin
puhtaana nähnyt."

Kotvasen siinä istuivat äänetönnä, jalkojaan heiluttelivat ja
katsoivat, kun Reeta ripsutteli vettä lattialle, lakasi sitä ja
murisi:

"Vuolevat ja jykertävät tuommoista pärtöä lattialle, että on pyhänsä
arkensa pirtti, kuin lammaskarsina. Koettakaapas häneen nytkin ruveta
nikkaroimaan, niin kyllä saatte ympäri korvianne, mokomat mestarit!"

Tytöt silmäilivät toisiaan niin syyllisen näköisenä, mutta kun Reeta
ammenti rikat vasuun ja poistui niitä viemään ulos, eikä tullutkaan
heti takaisin, niin tyttöjenkin kasvot ilostuivat.

Sanna se näkyi ajattelevan jotakin, silmät harreilivat ja hitaasti
kallisteli hän päätään. Viimein kysyi:

"Lukevatko ne isä ja äiti kirikossa, kun sanoivat lukukirkkoon
menevänsä?"

Kerttu: "Eipähän se ilman liene lukukirkko!"

Auno vilkasi kysyvän katseen Kerttuun:

-- "Miksikäs isä ja äiti eivät lue kotona milloinkaan, niinkuin
Ahtolan isäntä ja emäntä?"

Kerttu: "Kun ei ole kirjoja."

Katri: "Minkä tähden meillä ei ole kirjoja yhtähyvin, kuin Ahtolassa?
Onhan siellä suuri vasullinen. Minkätähden sieltä ei tuoda kirjoja
lainaan?"

Kerttu: "Äiti sanoi kerran, että ne ovat Jumalan kirjoja. Ei suinkaan
se Jumala anna niitä kylään."

Katrilla sekausivat ajatukset, ajatteli, että "miten mahtaa
olla? Onhan äiti sanonut, että se on sama Jumala rikkailla, kuin
köyhilläkin. Miksi se ei meille anna kirjojaan?" Ja siihen se kysymys
kuitenkin jäi, kun Saara kysyi:

"Onko siellä kirkossa niitä Jumalan kirjoja?"

Kerttu: "On kai."

Katri: "Onko se kirkko miten suuri?"...

Kerttu: "Enhän minä ole nähnyt."

Vappu: "Minäpä näin kerran unissani."

Sanna uteliaana:

"Minkälainen se sitte oli?"

Vappu: "Suuri se oli. Se oli niin suuri, kuin tästä tuonne järven
yli. Korkea se oli, ja siellä oli ihmisiä niin ihmeesti. Puhtaita ne
olivat. Ne lukivat ja veisasivat."

Sanna: "Olivatko vielä puhtaampia, kuin isä ja äiti?"

Vappu: "Olivat, paljo puhtaampia, niin puhtaita, niin puhtaita, kuin
ilmoine päivä vaan!"

Sanna: "Olivatko ne niin puhtaita, kuin tuo aurinko?"

Vappu: "Höpsis! Eihän niitä olisi kärsinyt katsoakkaan."

Katri: "Oliko se kirkko puhdas?"

Vappu: "Oli se. Puhdas se oli ja valkea, kuin lumi vaan!"

Auno se meni katsomaan sivuikkunasta Hyllyäiskeroa, että, miten
suurelta se näyttäisi, kun tuonne vuoren rintaan asti olisi yhtä
kirkkoa; mutta sattui Reetan tielle, joka tuli ulkoa tuoreita
haavanlehtiä helmassa ja alkoi syydellä niitä lattialle. Reeta
potkasi Aunoa kintuille ja tiuskasi vihassa:

"Siinä se roikuilee avosäärin koko päivän! Ettekö, sen tarhapöllöt,
osaa tuonne rantaan huuhtomaan itseänne: Tietkää se, ett'ette saa
suuruksen hiventä, ennenkuin olette peseyneet; -- sukineet ja
letittäneet nuo hapenenne ja panneet pyhävaatteet päällenne."

Silloin siinä loppuivat kirkkoarvelut. Jokahinen lähti juoksemaan
rantaan. Kerttu vei suopakupin ja toisella kädellä talutti Marttaa.
Suovalla tytöt pesivät silmänsä ja kaulansa, pyyhkivät karkeaan
hurstipyyhkeesen ja puhdasta siitä tuli.

Sanna: "Kas, kun on Maritta lehtisilmänä!"

Kerttu: "Se kun puristaa nuo silmänsä pestessä niin lujaan, ett'ei
niistä silmäkuopista lähde lika."

Auno: "Kyllä pitää pestä uudelleen. Katselee, kuin silmälasilla, kun
kasvot ovat puhtaat ja silmäkuopat likaiset vielä."

Kerttu: "Pestään uudelleen!"

Martta: "Älä, älä! Voi, voi! Äläkä enää Kerttu!"

Kerttu; "No älä puhukaan. Sinua nyt ei tässä likasilmäksi heit... No
älä purista niitä silmäluomiasi niin kovasti... No! älä kipristele
joutavia. Jopa kai sinulla nyt on halla tässä... No, jos vaan et anna
pestä mielelläsi, niin pesemme väkisellä... Tule, Auno, pitämään
noita käsiä. Niillä se haroo siinä... Kas niin, pidähän siellä käsiä.
No mitä sinä rängyt? Pahaako sinulle tehdään?"

Auno: "Ei se vähänen! Kun kiskoo noita sorkkiaan kuin peura.
Heittäypäs järveen!"

Kerttu: "Anna heittäytyä, sen puhtaampi tulee..."

Niin ne Kerttu ja Auno pesivät, kuin pesivätkin Martan väkisin.
Kerttu sitte pyyhki Martan kasvot ja kaulan kuivaksi, harjasi päätä
ja puheli:

"Kas nyt, kun tuli sieväksi tytöksi! Jos nyt äiti tulisi, niin
löytäisi oikein sievän tytön tuosta; tuommoisen punaposkisen nypykän.
Niin pyöreät kasvot, kuin nauris! Voi, voi, kun on sievä tuo meidän
pikku sisko!..."

Martta istui kivelle suu vähän nyrröllään, silmät vähän
vesikiehteessä, kun karvasteli se äsköinen suopa ja syvä huokaus
nousi rinnasta.

Itsestään kasvot leppyivät kuitenkin ja tyytyväisenä, kädet helmassa,
katseli hän siskojaan, kun ne kilpaa toistensa päitä letittivät.
Vilkasipa joskus järvelle, jossa sorsat keloilivat suruttomina ja
narahtelivat toisilleen kanssapuheen asemesta. Katsoipa sattumalta
kiven viereen veteenkin ja siellä huomasi oman puhdassilmäisen,
pulleaposkisen, keltatukkaisen, sileäpäisen kuvansa, joka sinisillä
silmillään iloisesti katsella tirrotti vastaan. Silloin haihtui
mielestä ynseys kaikki ja tuntui hyvältä, kun Kerttu oli hänet niin
sieväksi laittanut.

Jo oli kaikilla hiukset letillä. Ne kun eivät yltäneet niskaan
yhdelle letille, niin tehtiin kummallekin korvalliselle. -- Niinpä
olivat nyt pikkuiset sievästi tehdyt letit jokaisen korvallisilla --
paitsi Martan, jonka hiukset eivät yltäneet mihinkään lettiin. -- Kun
astuivat jälekkäin rannasta pirttiin, niin Reeta antoi jokaiselle
uudet pyhähameet, jotka äiti oli omatekoisesta, hamppuloimiin
kaksivartiseksi harmailla kuteilla kudotusta kankaasta tehnyt.
Kankeat ne olivat, mutta hyvät ne olivat; -- olivathan ne uudet ja
äidin tekemät.

Rannalla oli suuri tummanharmaa kivi, niin suuri, että järven
toiselta puolen katsoen, luuli sitä huoneeksi. Kaikki oudot
pitivätkin sitä Pietolan ranta-aittana. Sen hartiat olivat
keltaisenkirjavan jäkälähilseen peittäminä, mutta seinämät olivat
aivan puhtaat, kun niitä, Kalliojärven tulvillaan ollessa,
länsituulen ahkerat aallot huuhtelivat. -- Sillä kivellä nähtiin
hyvin usein Pietolan tytöt kesäisinä päivinä, mutta nyt he eivät
nousseet kivelle, vaan istuivat lähellä olevalle nurmipenkerelle.
Siinä pitivät kiveä kirkkonaan; muistelivat, että isä ja äiti ovat
kirkossa lukemassa ja veisaamassa.

Rannalla oli koivuteloja. Niistä he kiskoivat tuohenliuskoja,
leikkelivät ne neliskulmaisiksi korteiksi; taittoivat mutkalle ja
silloin olivat kirjat valmiit.

Syvämielisesti tytöt huokasivat ja rupesivat veisata kimeltämään
sanattomia säveleitään. Kerttu se oli sen laulun johtajana ja hänen
suustaan kuului sanattomia tavuja, semmoisia kuin: "ja-aa jo-oo ji-ii
jo-oo jee ju-uu jo-oo" -- ja muuta sellaista, joita toiset matkivat
ja yhtyivät ääninensä Kertun säveliin. Pieni Marttakin kimelti oikein
voimiensa takaa, että suu oli pyöreänä. Suloisena säikeenä himisikin
hänen vieno lapsen äänensä siinä tyttöjen hartaassa veisuussa, joka
juhlalliseksi kaareksi kuontui pyhäpäivän herttaiseen poutailmaan.

Kerttu katkasi veisuun ja virkkoi: "Kassilan muori kertoi, että
kirkossa kun virsi veisataan, niin pappi nousee korkealle, että näkyy
kaikille yli kirkon."

Sanna se oli rohkein joukossa, vaikka oli pehmyt kielinen, että r:än
kohdalla teki melkein lystin kuperkeikan. Siitä huolimatta kiipesi
kiven kupeessa olevalle pykälälle, jossa alkoi siitä tuohikirjastaan
korkealla äänellä saarnata, että:

"minä veisaan virlsiä, kuin kirlkonhirlsiä; minä saarinaan sanoja,
kuin Lapin kanoja".

Silloin Reeta tuli rantaan. Sitä eivät tytöt huomanneet, ennenkuin
Reeta kasahti:

"Mitä se nyt tuo solkkapulkki on tuonne kiven rystylle kohonnut. Kun
et sieltä toki lasken pois, mokoma saarnamies!"

Silloin Sannalta katkesi saarna; kävi ilkeäksi ja punastuen kiimasi
hän alas; juoksi toisten tyttöjen luo ja häpeissään paiskausi
vatsalleen kentälle, jossa nauraa kutisi itsekseen. Ja toiset
nauroivat sillä papillaan, että silmistä vesi kihisi.

Sitä ei kauan kestänyt. Näkivät että Reeta hommaantuu järvelle.
Silloin he hyppäsivät, kuin pulmuset pälvestä ja pyrkivät veneeseen,
jota Reeta työnti maalta vesille.

Reeta: "No mitä ne nyt siihen? No eipä muuta, kuin koko sompajoukko
latjautuu. Kas nyt! päitä ketrottaa, kuin lammaslastissa."

Vene oli kerinnyt noin viisikymmentä syltä rannasta. Reeta heitti
soudannan ja itsekseen liukui vene tyynellä järven pinnalla.

Kerttu: "Mihin sitä mennään?"

Reeta: "Johonkipa sitä nyt mennään."

Sanna kuikisti veneen laidalta.

-- "Onko tuolla noin syvässä pohja, kuin nuo pilvet näkyvät?"

Katri: "Missä?"

Sanna osotti sormellaan järveen:

-- "Tuolla!"

Toisetkin kilmasivat veneen laidalle katsomaan.

Reeta: "Mikä siinä? Kaatavat... Ka, eivätkös kaada! Herra Jumala
noita! ... Ui-uih ... nyt hukutaan ... vuih!"

Auno: "Voi voi, älkää parkuko! Koetetaan uida maalle."

Kerttu: "Koetetaan! Mutta missä Martta? Kas tuossa. Pidä minusta
kiinni."

Auno: "Halli tulee, Halli tulee!"

Halli ui Vapun luo, pyöräytti häntänsä Vapulle. Vappu tarttui
häntään. Silloin Halli ui maalle.

Sitte ui Riikan luo, kun se enimmän hätäili, vei maalle.

Sitte tuli Martan luo, sille teki samoin. Sitte nouti Saaran, sitte
Katrin, sitte Aunon, Kertun ja viimeksi Reetan.

Rannan karipohjaisella mättäällä seisoi tuuhea mänty. Kauas
ulottuivat sen käpyiset ja turpeahavuiset oksat ja moni lintunen oli
sen oksien varjossa pesäänsä pitänyt. Pieto oli jo taloa asettaessaan
sen juurioksat karsinut miestä korkealle ja siten oli sen juuressa
hauska katos. Siinä viileässä katoksessa hyypiyksissään ja luimussa
korvin se tyttöliuta istua ketrotti kuin lammaslauma aholla kesän
viileänä päivänä. Märät vaatteet päällä höyrysivät auringon
hiostuttavassa kuumuudessa. Sydämissä oli hiljainen ilo puoleksi
ihmeellisestä, mutta naurettavasta pelastuksesta. Reeta se vaan oli
vihoissaan ja torui toisille:

"Kyllä minä vielä otan teitä, mokomat villikissat, veneeseen, sen
tuhannen kenekset! Kyllä, kyllä minä panen päähäni, että saatte
maajalassa keikkua, mokomat viljat! Eipähän liene korvia, jos kuinka
kieltäisi, mokomat siivikot... Jos ette laita ryöttiänne kuivamaan,
niin katsokaa kohta!"

Siitä hyppäsivät tytöt, riisuivat vaatteensa, panivat pajun oksille
kuivamaan ja tulivat taas istumaan sen männyn viileään katokseen.

Mutta pieni Martta kytjötti mättään kolossa ja nikotteli.

Kerttu: "Martta, saitko vettä henkeesi, vai mikä sinulla on?"

Martta nosti päätään.

"Ei ole mitään, nukuttaa vaan."

Reeta puolivihassa koppasi Martan ylös, riisui vaatteet päältä ja
virkkoi: "nuku nyt, kun nukuttanee!"

Ja siirtyi rannalle levittelemään Martan vaatteita pajun latvoille.

Martta kyhnähti mättäälle selin päiväpaisteessa kädet päänalla ja
heti ummisti silmänsä. Mutta kun Halli oudostellen tuli nuuskimaan,
niin aukasi silmänsä ja ystävällisesti hymyillen taputti maata
kädellään ja kehoitti Hallia rupeamaan siihen. Halli, kun oli
märkänä, kuten muutkin, niin puistalti itseään kerran vielä nuuskien
Marttaa ja rupesi jalkainsa päälle maata siihen Martan osoittamaan
paikkaan. Martta oikealla kädellään silitteli Hallin märkää päätä.
Halli pari kertaa luksautti suutaan, nielasi tyhjän nielauksen,
tyytyväisenä laski jykevän päänsä ruskeiden käpäläinsä päälle ja
ummisti rauhallisesti silmänsä. Harvakseen vaan kohoilivat kylet ja
hiljalleen liikkuivat selässä märät villaimakkeet.

Siihen nukkui Marttakin ja oikein raskasta unta näytti nukkuvan.
Pyöreät kasvot olivat punakammat entistään siinä auringon hiottavassa
hauteessa.

Kerttu: "Lähdetään nyt piilosilla!"

Auno: "Lähdetään!"

Sanna: "Lähdetään karlttupiilosille!"

Auno: "Karttupiilosille lähdetään. Tässä karttu! Tähän mäntyyn
pannaan nimet kirjaan."

Sanna: "Valmiit olemme."

Auno; "Minä nakkaan kartun... Huroo!... Menkää piiloon, minä noudan
kartun ja haen teidät"...

Auno haki kartun, juoksi männyn luo, löi kartulla mäntyyn ja
iloisesti virkkoi: "Miehet metsässä, karttu kotona, oma nimeni
kirjassa... Ei näy ketään... Mutta suuttaukoon tuo Reeta, kun sen
nimen pistän kirjaan?"

Auno, makeasti hymyillen, löi kartulla mäntyyn ja totisesti virkkoi:

"Reetan nimi kirjassa!"

Reeta mulautti Aunoon.

-- "Kunhan tulen, niin lähdet mokoma kirjamies."

Kiven takana pyrskähti Sanna nauramaan.

Auno: "Sannan nimi kirjassa!... Mutta missähän toiset? Ehkä tuolla
rukiissa"...

Sanna: "Tuli jo yksi riuunan pää! -- Tuli toinen! Et sieltä löydä
yhtään."

Kerttu suhahti toisille: "Nyt!"

Silloin kaikki pemahtivat kiven takaa ja lähtivät juoksemaan männyn
luo.

Auno: "Kas tuollakos ne... No ette kerkeä... No ette kerkeä! On
minullakin jalat. Ähäs, ettepään... Kertun, Katrin, Riikan ja
Vapun nimi kirjassa. Ettepään kerinneet. No vielä se muka Saarakin
harottaa! noilla lengoilla jaloillaan... Saaran nimi kirjassa!... No
nyt uudelleen!"

Vappu: "Minä nyt kartun kätkijäksi. Tuolla karttu. Huroo! Nyt
käpälämäkeen!".........

Sanna: "No ruvetaan nyt kukkukuurosille!"

Kerttu: "Minä rupean kuuroksi!"

Auno: "Sama se."

Kerttu peitti silmänsä käsillään ja painoi päänsä mäntyä vasten, ja
alkoi lukea:

"Kukko kuuroo, kana lientä lämmittää. Kukko kuuroo, kana lientä
lämmittää, menkää piiloon, menkää piiloon. Kukko kuuroo, kana lientä
lämmittää..."

Kerttu lähti hakemaan rannan kivien takaa.

Mutta kun toiset huomasivat että Kerttu kulkeutui kauemmas rannalle,
silloin ison kiven takaa usahtivat ja kuni säikähtynyt riekkoparvi
alastomina juosta pölistivät mäntyyn sylkemään.

Kerttu tuli noloissaan.

-- "En minä uskonut, että te niin likellä olitte. Kun semmoinen
kopina kuului, luulin teidän edemmäksi menevän."

Auno: "Mepä arvasimme, että likeltä se ei osaa hakea... Ruvetaankos
uudestaan?"

Kerttu: "Ruvetaan talosille! Täällä rannalla on lehmiä."

Sanna: "Täällä järlvessä on parempia..."

Auno: "Tässä on hyviä. Katsoppa tuota Kyyttöä, minkälainen on."

Kerttu: "Kas sitä, kun on kauniinkirjava! Tokkohan minä löydän
semmoista?"

Sanna: "Katsokaapa minkälaisen minä löysin! Se on kaunis kuin papin
kukko".

Auno: "No älä niin suuria. Otetaan tämmöisiä, näitä tämmöisiä
hiirenkokoisia vaan."

Sanna: "Tämmöisiäkö?"

Auno: "Semmoisia! Ne ovat sieviä... Kas Vapullapa on kauniita! Mistä
sinä semmoisia sait?"

Vappu: "Tässä hiekassa niitä on, kun kaivelee, niin löytyy."

Kerttu: "Minullapa on jo kymmenen ja näin kaunista!"

Auno: "On minullakin jo yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi,
seitsemän, kahdeksan. Minulla on vasta kahdeksan... No jo on
minullakin kymmenen!"

Kerttu: "Mitäs noilla toisilla? Saitko Saara yhtään? Voi, voi
sinulla Saara parka kun on suuria ja rumia! Ei näistä ole. Etsitään
parempia... Kas tässäpä on hyviä. Viehän noita tuonne talosten
paikalle... No kyllä niitä nyt jo onkin. Kas Riikalla ja Vapulla kun
on hyviä! Sannalla on myös sieviä. Mutta Katrilla! Mitä sinä hourit,
kun on ihan pääsi kokosia?... Pane nyt pois nuo ja otetaan täältä
parempia... Tässäpä on jo muudan ja tuossa toinen."

Auno: "On täälläkin Katrille lehmiä."

Vappu: "On täälläkin sorkkasääriä."

Auno: "Kyllä nyt jo on."

Kerttu: "Viedään nyt tuonne talosten paikalle... Kas täällä on kaunis
ruohikko, ja tässä on lysti tuon männyn suojassa... Tähän ei paista
aurinko niin kuumasti."

Auno: "Tässä on hyvä... Mutta Martalla ei ole lehmiä. Otetaan
sillekin ja herätetään."

Kerttu: "Annetaan nukkua tuossa Hallin kanssa. Mutta johan on
vaatteemme kuivat; pannaan ne päälle."

Vappu: "Jo kai ne ovat... Jo on paita kuiva, kuin sipuli. Mutta voi
kun on kurttuun kuivanut ja kova! Voi, voi miten tämä nyt sujuu
päälle?"

Kerttu: "Hierotaan!"

Vappu: "No hierotaan! ... Kas niin, kyllä tämä nyt sujuu päälle. Kas
Katria, kun työntää päälleen ilman hieromatta! Nyt se köpöttää, kuin
minkähän sammakko! Eikö se hiero?"

Katri nujautti olkapäitään, lähti kävelemään ja virkkoi:

"Eipähän."

Kerttu: "Hieropas sinä, Auno, tuon Saaran kasukkaa, minä hieron
tätä Martan... Tuossa olkoon, kyllä se nyt sujuu. Mutta hameet, kun
ovat vielä märät... No kyllä ne päällä kuivavat viimeistä... No nyt
talosille! Laitetaan karja vaan oikeaan hoitoon."

Auno: "Mutta suitsu se pitää tehdä!"

Sanna: "Suitsu se pitää tehdä; kärlpäsethän syöpi lypsäessä. Ka kun
lankkailevatkin paarlmain käsissä? Ka noin minun Omenani puskee Aunon
Tiistikkiä!"

Vappu: "Katsoppas minun Kuleriani, kun vetää niskaköyttä tuolle
Kertun Helunalle! Kohta tulevat yhteen. Voi, voi kun mullistelee!
Kyllä pahasti käypi Helunan."

Sanna: "Katsoppas minun härlkääni, kun kuopii maata ja puhkaa ja
puhaltaa, puskee mätästä. Möy, möy, möy! Kuule kun möyrlyää. Möy,
möy, möy, möy, öy, öy! Nyt se lähti tulemaan sinne Kerltun karljaan.
Kuule kun kiljuu jo tullessaan."

Vappu: "Kuuleppa, miten minun härkäni panee: ie-uu... ie-uu...
Kuulkaa tuota petoa, miten se karjuu ie-uu... ie-uu... ie-uu...
Katsohan, nyt se kuopii ja kaivaa kuoppaa! Tuohon se hautaa Sannan
härän."

Sanna: "Kuuleppas miten minun härkäni sydäntyy, miten se mölisee."

Vappu: "Mitä se sinun härkäsi... huutaa vaan, että... entämie...
entämie!"

Saara: "On täällä minullakin härkä. Katsoppas tuota laukkipäätä!"

Sanna: "Tehdään jo suitsu ja lypsetään!"

Kerttu: "Tehdään! Mutta mistä tuli?"

Auno: "Minä käyn tulukset pirtistä"...

Auno tuli nyrpeissään:

"Reeta ei antanutkaan."

Kerttu: "Vai ei antanut. Mitäs se sanoi?"

Auno: "Sanoi, jotta poltatte maailman."

Sanna: "On lehmäin suitsunpohjassa tuli, haetaan sieltä!"

Auno: "Sieltä haetaan!"...

Tytöt kokosivat rannalta veden kulottamia risuja. Auno toi kekäleen.

Vappu: "Nyt puhua töhöttämään joukolla -- oikein huulet pitkällä --
että saadaan tuli!... No niin!... Vielä vielä! Ei ole huulet yhtä
paria. Has! jopas liemahti. Nyt risuja!... Tässä hienoja, näitä
ensin... Jopas palaa Hekottelee. Heleijaa!"

Kerttu: "Nyt sammalia ja multaa pikkuisen päälle."

Auno: "Täällä sammalia!"

Kerttu: Kas se!

Sanna: "Tässä turlvetta."

Vappu: "Tässä aika lailla."

Riikka: "Tässä multaa."

Auno: "Ompa Katrillakin multaa ja Saaralla. Oikein helmassaan kantaa.
Kas se; onpas nyt multaa... Ka nyt, miten tuo savu nousta pillittää
mullan läpi. Voi, kun tuli hyvä suitsu!... No ruvetaan nyt lypsämään
lehmiä."

Sanna: "Ruvetaan! Mutta missä, Auno, kiulut, jotka viikolla teit?"

Auno: "Tässä on kiulut jokaiselle."

Kerttu: "Kas kuinka sievät ja putkesta tehdyt! No lypsetään nyt.
Kellokkaan minä ensin lypsän."

Auno: "Kellokkaan minäkin... No seiso siinä, seiso... minun haikea
Halunani."

Sanna: "Ka tuota kuin astui jalkansa maitokiuluun! Siinä se
sorlistelee ja kiuskaa!... Kohta minä lyön!"

Auno: "Minun on lypsetty."

Kerttu: "Jo minunkin. Siivitään nyt maito! Täällä on maitohuone.
Otetaan pyttyjä täältä puolukan lehdistä... Tämmöisiä pyttyjä...
Täällä on pyttyjä muillekin... Kas tuota pyttylatajasta! Onkin siinä
paljo maitoa."

Auno: "Mutta ajetaan nyt karjat metsään yösyöntiin!"

Vappu: "Ajetaan... Katsoppas kun nyt ovat laiskana, maata möllöttävät
vaan savulla, kuin Mikkosen lehmät. Ettekös osaa siitä metsään,
mokomat lonikit, tai otan tuosta kaarakan!... Huus metsään, huus!...
Kas kun venyttelevät siinä ja jorrivat. Päivä laulanut siihen. Huus
metsään! huus!... No nyt ne mennä kölittävät."

Kerttu: "Kyllä siinä jo on ruokaa. Jätetään tähän."

Auno: "Jätetään... Entäs Saaran karja, on multa mättäällä. Eivät ne
siinä ruokaa saa. Siirretään tänne. Annahan vaan tulla Riikan lehmäin
jälessä... Tuoppas Katri sinäkin tänne paremmalle laitumelle... Siinä
nyt on vasta syömistä, eikä makaamista, kun puolikylistään maleksivat
heinikossa."

Kerttu: "Mutta Martta kun vielä nukkuu. Ompa sen siihen päivä
laulanut. Reuvottaa aivan hermotonna ja kirkkaat hikihelmet kasvoissa
tihottavat, kuin aamukaste kivellä. Tulkaapa katsomaan miten on nyt
Martan kasvot punaiset! En milloinkaan vielä ole tuommoisia nähnyt."

Toiset tytöt juoksivat pirttiin Reetalta ruokaa tahtomaan, mutta
Kerttu kouristui Martan luokse ja alkoi puistella.

-- "Nouse nyt jo pois! Voi sinua urpiaista, kun oletkin väsynyt!
Toinnu nyt pois. -- Katso kun jo on ilta. Lähdetään syömään kotiin.
Kohta tulee äitikin: nouse nyt. Jo hame kuiva. Pannaan hame päälle,
että äiti, kun tulee kotiin, niin löytää sievänä tyttönä. No älä
nyt kitise. Katsoppas Hallia, kuinka on tuossa sievänä. Sekin
kummastelee, kun sinä nyt et toinnu ylös, vaikka ennen olet niin
näppärä ollut. Nouse nyt äidin tuppelo. Minä nostan äitin typykän...
Kas niin! seisohan uutti, pitkänä, että panen paidan ja hameen. No
mikä se on jalassa, kun ei varaa ollenkaan?"

Martta: "Älä... älä... voi... älä Kerttu." Ja pää hervahti niskoille,
ja koko tyttö valahti varatonna maahan. Kalvistuneet kasvot seisoivat
elottomina.

Kerttu juoksi kotiin sanomaan toisille että Martta on kipeä.

"Martta kuoli!... Voi, voi! Martta kuoli! Voi, voi, voi!... Martta
kuoli! Lähtekääs katsomaan!... Voi, voi kun Martta kuoli!"

Tytöt kavahtivat ylös pöydästä, jossa olivat jo syömässä. Jokaisen
silmät tuijottivat Kerttuun.

Sanna: "Kuoli? Herra ihme!"

Vappu: "Lähdetään katsomaan."

Auno: "No älkää parkuko! Lähdetään katsomaan."

Kaikki juoksivat itkien ja parkuen rantaan.

Auno: "Ka tässä on, kuollut on. No älkää parkuko, eihän se auta.
Hallikin ulvoo sitä hätää. Älä nyt Halli niin telmä."

Vappu. "Ka potkiihan tuo. Elää Martta, elää."

Reeta oli kuullut melun pellolle ja juoksi paikalle, kasvot
tuhostuksissa.

"Marttako kuoli? Mikä sille tuli?"

Reeta koppasi Martan syliinsä.

"Eläähän tämä; -- säikyttelette vaan puolikuoliaaksi. Katso vaan että
en tartu karhaasi, mokoma valehtelija!"

Kerttu: "No niin minä luulin... Ei siinä ollut henkeä äsken."

Reeta laski Martan sylistään ja äsähti:

"Vieläkö intät siinä?"

Kerttu: "Älä tukista!... Älä tukista!"

Auno: "Älä Reeta tukista Kerttua."

Reeta: "Mitäs hän valehtelee. Jos ette ole ränkymättä, niin saatte
jokainen samasta sarvesta. Mitä se tuokin koira on haukkuvinaan?
Syyti, Halli; mitä sinä haukut?"

Vappu: "Sitähän se huutaa, jota muutkin."

Martta siinä ilakassa jo nousi istualleen. Reeta koppasi hänet
syliinsä ja kantoi pirttiin. Halli rinnalla kirkkain silmin seurasi
että mihin sitä viedään.

Reeta laski Martan sylistään pirtin penkille pitkäkseen vanhan nutun
pään alle. Siihen Martta nukahti ja valitti nukkuessaan.

       *       *       *       *       *

Yön huntu peitti iltaruskon jättämän Hyllyäiskeron harmaan huipun,
kuin kirkkomiehet saapuivat kotiin. Tunnonrauhan mieluinen hymy
lepäsi äidin kasvoilla ja rakkauden lämmöstä loistavin silmin läheni
hän vastaanrientävää lapsijoukkoaan. Isä käveli hänen sivullaan
syvämietteisen näköisenä, ja hieman väsymyksen tuhostusta kasvoissa.
Käveli pirttiin, heitti ruskean konttikessukkansa selästään ja asetti
sen rahille. Sitte riisui päältään sarkkatakkinsa, jonka olkapäissä
kontinviilekkeiden sijat tuntuivat ja pani sen naulaan. Sen päälle
pisti nahkapontaisen huopahattunsa; paitansa hihalla pyyhkäsi
hiestynyttä otsaansa, istahti pöydän päähän, liitti ristiin kankeat
sormensa ja asetti ne pöydän laidalle. Siihen painoi otsansa ja luki
isä-meidän ja herransiunauksen, luki ne hartaammin kuin tavallisesti
ennen.

Kauan viipyi ukko siinä kumarruksissaan; viipyi siksi, kunnes äiti
oli aittaan laittanut iltaispöydän.

Sanna aukasi pirtin oven ja oven raosta virkkoi:

"Isä, aittaan syömään!"

Pieto: "Kyllä tulen kohta."

Silloin kohosi ukko seisalleen; mustat, hiestä kastuneet
hiussuortuvat riippuivat ruskeilla kasvoilla, kun hän läksi vakavin
askelin astumaan hyppelehtivän Sannan jälkeen.

Kerttu kantoi isän kontin puodin lattialle ja naposteli kielinuoraa
irti. Toiset tytöt kirkkain silmin katsoivat mitä sieltä näkyisi.

Kerttu sai kontin kielen auki. Sanna ilahti ja virkkoi:

"Ka täkkä! Minäpä syön tämän."

Vappu: "Et saa syödä yksinäsi -- -- Eihän saa yksinään Sanna syödä
tuota täkkää? Eihän saa, äiti?"

Äiti: "Mitäs siinä on syömistä luussa."

Vappu: "Eikös siellä ole toisillekin?"

Kerttu: "Onhan täällä kolmas... ja neljäskin vielä."

Vappu kiskasi molemmat käteensä ja virkkoi:

"Tuossa on Katrille ja Riikalle, minä otan tämän."

Kerttu: "Et saa syödä yksinäsi."

Vappu: "No annan minä sinullekin. Onko siellä vielä muutakin?... On
leipää ja rasia, tyhjä rasia... Tyhjä on rasia. Ompas tässä leipää."

Kerttu: "No Saara, et saa yksinäsi syödä. Mistä se sai tuon täkän?
Tuo tänne se."

Vappu: "No älä vikisekään. Joko taasen pitäisi Saaran saada yksinään
kaikki. Auno ei ole saanut ollenkaan."

Sanna: "Minulta saat Auno."

Kerttu. "Kopostellaan kaikki yhteen läjään ja siitä jaetaan."

Saara jyrsi kuivaa metson täkkäluuta ja marisi: "en anna."

Vappu: "Vai et anna!"

Saara: "No älä! En anna; äiti lupasi."

Vappu: "No annat kyllä... Annoithan?"

Sanna: "Kas Saarlaa, kun mulistelee."

Kerttu istui lattialle ja polviensa väliin alkoi puukon kärellä
kopostella lihansirusia. Auno istui vastaan ja toista täkkää
kaperteli samaan kokoon. Toiset tytöt kyyköttivät ympärillä.

Katri: "Anna Kerttu minullekin."

Kerttu: "No annetaan jokaiselle, kuin joudutaan."

Riikka: "Minullekin!"

Saara: "Tämä minulle."

Auno: "Anna olla siinä. Kunhan saadaan kaikki yhteen läjään, niin
sitte jaetaan. Pannaanhan tuohon lattialle läjään... Kas tuleehan
niitä sentään iso joukko."

Kerttu: "Tuleepa kyllä... Tässä on vielä kappale, vaan on niin
kuivanut tuohon luuhun, ettei lähde ei kynsin eikä hampain."

Auno: "Niin on tässäkin; mutta otetaanhan tarkkaan."

Saara: "Niin sinä, Vappu, jo syöt."

Vappu: "Tuosta kirpun silmän verran pistin suuhuni."

Äiti tuli sisälle.

-- "No ompa siinä nyt kanan pojat nokoksella. Ei luulisi ruokaa
nähneenkään kolmeen päivään, kun nökötetään, kun pulmuset pälvessä,
-- eläs saalispaikassa!"

Auno: "Katsokaapa, äiti, mikä joukko jo on lihasirusi tässä
lattialla!"

Äiti: "Lattialleko te sitte panitte? Voi teitä porsaat, mitä olette!"

Kerttu: "No jakakaa äiti nyt meille nämä"...

Auno; "Jakakaa, äiti. Äiti se on hyvä jakaja."

Äiti: "Ammentakaa tähän kuppiin, niin jaetaampa heidät."

Kerttu ammenti ne lihamölheet siitä lattialta kahmaloilla kuppiin ja
ojenti äidille. Silloin hyppäsivät kaikki seisalleen ja katsoivat
äidin kynsiin, kuin variksen pojat. Äiti hymähti ja hymyillen virkkoi:

"Eipä pääse nyt karkuun... Tuossa on Kertulle... Aunolle...
Riikalle... Sannalle... Vapulle... Katrille... Saaralle... ja -- luu
jäi jakajan käteen."

Saara: "Minä sain vähimmän."

Äiti: "Kyllä sinä sait, ole vait'!"

Auno: "Entäs äiti itse? Jäitte ihan ilman. Ottakaa tästä minun
osastani."

Kerttu: "Ottakaa äiti minunkin osastani. Ottakaa tämä kappale."

Äiti: "Syökäähän nyt."

Tytöt seisoivat äänettöminä puodin lattialla ja imeskelivät kuivia
lihakipeniä ja palavin silmin katselivat isäänsä, kun se puodin
loukossa valkeasta hulikasta käyrällä puulusikalla pisteli paksua
viiliä.

Syötyään isä nousi seisalleen ja äänetönnä raukeasti asteli
kontulatoon, jossa köllistyi yövuoteelleen ja samassa ja painuivat
silmätkin umpeen. Mutta äiti poistui vielä pirttiin katsomaan
onko Reeta tehnyt vuodetta toisille tytöille. Siinä äitin jälessä
kipittivät tytötkin.

Karsinanloukossa penkillä makasivat Reeta ja Martta. Sinne astui
äiti, nykäsi Reetaa:

"Mikä se nyt on nukunta, kun ei ole vuodetta tehty, että toisetkin
saisivat...No hyvänen aika! Onkos Martta kipeä, kun niin valittaa
ja kasvot ovat niin tulehtuneen näköiset?... Mikä sille on tullut?
Luulin sinun nukkuneen yövuoteellesi, kun ei näkynyt jalkeilla...
Mikä se on tullut?"

Martta raukeasti aukasi silmiään, katsoi vaisusti äitiinsä ja yhki
sanattomia valituksia. Äiti painoi kätensä Martan otsaan ja sanoi:

"Kipeä se on tuo tyttö. Aivan on pää kuuma, kuin kekäle. Hyvänen
aika! No sanokaa onko sille tullut mitään?"

Tytöt karottivat punastuksissaan eivätkä virkkaneet mitään. Silmät
pauruilivat väliin Reetaan ja väliin äitiin. Reeta nousi istulleen,
katseli tuiman näköisesti tyttöihin, vuoroon toisella ja toisella
kädellään raapustellen korvallisiaan. Rykäsi ja virkkoi:

"Minä, päivällä, lähdin soutelemaan, niin nuo ajausivat veneeseen
ja kaasivat sen, ja siinä se kastui Marttakin samoin, kuin muutkin.
Kielsin, jonka jaksoin, mutta tulivat vaan veneeseeni."

Äiti: "Enkös minä arvannut, että on sitä ollut jotakin, kun Martta
oli kipeä. Sinä, vanhin joukossa! ja minä heitän silmäksi toisille!
No oma lykkynsä; kun eivät hukuttaneet itseään... Mikäs sinulla oli
asia järvelle? Aivan tapposen tahallaan haetaan surmaansa. Voi, voi
sentään! En tuota minä olisikaan monasti liikkeessä, mutta ei olisi
vieläkään pitänyt lähteä. Harvoin on vaivanen vesillä, silloinkin
kostoon kovaan... Sinä tuommoinen ihminen, kohta korva korvan
tasalla, niin ei ole mieltä enempää kuin muillakaan... Voi, voi!
mitäpä osaisi tehdä tuolle lapsi rukalle......... Ruvetkaa tuosta
yöpuullenne! Ettekö ilman häkimättä osaa ryysyjänne laittaa?"

Tytöt kilmasivat noutamaan ulkoa makuuvaatteita. Reetakin lähti
luimussa korvia ulos toisten mukana noutamaan makuuksia.

Keskelle lattiaa Reeta pani kolme halkoa pääksytysten ja niitten
sivulle levitti puhtaita olkia ja halkojen päälle asetti Paksuja
hurstipäällisiä höyhenpäänaluksia. Siihen asettui tyttöparvi
sanaakaan puhumatta öiseen lepoonsa. Reeta se rupesi laidalle ja
vielä pari kertaa kyynäspäällään pukkasi vieressään olevaa Kerttua.

Äiti jäi istumaan, itkevä Martta sylissään, ja hieroskeli sitä.
Tyttöjen vuoteelta kuului katkonaisia uneksimissanoja.

-- Halli, halli... Vapun otti... kyllä minä pääsen... Voi, voi, yli
laidan tulee... Huih... Huih... Halli soma, kun häntänsä... Oli se
soma kuperkeikkanen Voi missä Martta -- -- Hahah... Se oli kyyti...
Uih... uih.

Nukkui se viimein toki Marttakin. Äiti laski hänet penkille
kuurrotulle vuoteelle ja itse kytjähti tyttöjen vuoteen reunalle.
Aamun aurinko paistoi jo punertavana varjona karsinalasista yli
pirtin toiseen sivuseinään.



III.


Päivän pyrkiessä puolen rintaan, tuli Rupukan muori Pietolaan. Tytöt
olivat vasta nousseet nukkumasta -- paitsi Reeta se oli jo askareissa
-- ja vilkuttelivat paitasillaan, mutta vieraan tullessa kytäsivät
ulos ja juosta vihkasivat rantaan, että kenttä jytisi. Martta yhki
karsinanloukossa vuoteellaan.

Rupukan muori istahti ensin lasinposkeen peripenkille kutoen
harmaata sukan säärystä ja povessa olevasta kerästä juoksi lanka.
Mutta kun kuuli loukosta Martan uihketta, niin siirtyi sinne Martan
luokse. Äiti tuli ulkoa kantain vesisankkoa kädessään ja toisella
käsivarrella oli pieniä halon kapuloita. Halkonsa laski hän maahan
uunin luo ja vesisankoa pani karsinapenkille. Ihastuneena virkkoi:
"no, Rupukan muori! Terve tuloa! Eipä ole hamaan täällä näkynyt. Mikä
hänen nyt saattoi tälle matkalle?"

Muori iloisesti katseli syvillä, mustilla silmillään Pietolan äitiä
ja löyhällä riippui kurttuinen nahka leveistä kasvopäistä:

"Joutaahan se joutilas koira häntänsäkin nuolemaan, minkä minäkin.
Minunkin rahkeeni toki viimein alkavat ruveta löyhtymään. Olen sen
emannuuden vähäsen jättänyt jo nuorempien käsiin. Eikähän minusta
liioin ala ollakaan hoitajaksi; maa jo tuntuu rupeavan puoleensa
vetämään. Mutta kun vielä kykenen kävelemään, ja tätä työtä kun voi
tehdä kävellessäänkin, niin lähin tätä sinun elämistäsikin ihan jalan
syten katsomaan. Olen tätä niin sieväksi kuullut mainittavan!"

Äiti istui muorin viereen ja alkoi:

"Eipä näissä meikäläisten elämisissä ole kehumista. Niinhän se köyhä
elää, kuin märkä palaa, mutta ainahan tuota on päivästä toiseen
päästy; vaikka kyllä ne eivät ole kaikkina päivinä viljavikereet. Kun
tuommoisen sikiöjoukon kanssa kylmään metsään pahaistakaan rypysijaa
hierotaan, niin kyllä sitä suoraan pidetään."

Muori: "Minä aina muistan, kuin sinä olit Ahtolassa ruotityttönä
ja Pieto kysyjänä kierti mieroa. Vaatteet olivat repaleet, ihan
viilekkeinä päällä, ja oli niin ujo, että kun tuli taloon, niin
tunkeusi pisimpään loukkoon, ja jos joku pikkusenkaan sanalla
loukkasi, niin rupesi itkemään ja meni toiseen taloon. Palvaamattomat
lihat vaan vilkkoivat pojalta ja niiltään työntyi tulipaloon
pakkaseen... No kaikiksi sitä on köyhän lasta. Voi voi, kun se oli
kurjan näköinen silloin! Ei olisi silloin uskonut, että tuo vielä
tekee talon kylmään metsään. -- Kyllä te nyt tässä elätte ihan
luotuja päiviänne, vaan. Silloin se on lintu laihimmallaan, kun on
pojat pienimmällään. Kyllä teillä nyt jo on pahin salmi soudettuna,
kun on lapsia jo tuommoisia, kuin tämäkin tyttö."

Reeta seisoi muorin edessä lattialla ja pyöreillä silmillään katseli
muoria, kun se laihoilla sormillaan kutoi sukkaa; ja katseli
muualle. Reeta nosti aina silmänsä muorin harmaaseen hiusmartoon ja
kurttuisiin nahkalaskoksiin, jotka aijastuneen näköisinä riippuivat
vahvoissa leukapielissä.

Muori: "Mikä sinun nimesi?"

Reeta vähän punastui ja kainosti virkkoi: "Reeta."

Muori: "Sinähän olet jo äitille kättä pitempi."

Reeta siirtyi ujona karsinapenkille.

Äiti: "Ei ole hänestäkään suurta turvaa paremmin, kuin toisistakaan.
Mutta sehän on vanha sananlasku, ettei päiväkään paista ennenkuin
nousee."

Muori kääntyi Martan puoleen ja sanoi: "Onhan tuo kipeä? Kun äsken
tulin tähän, niin se yhkerehti niin kipeästi ja kasvot olivat niin
vaaleat... Mutta nyt se katselee virkeämmästä. Eläväistä se on lapsen
tauti, sanotaan, ja on se tosikin. Ei olisi äsken luullut noin
virkeäksi, kun kasvot olivat niin vaaleat ja silmät vierähtelivät
niin sairaannäköisesti. Onko jo kauankin ollut kipeänä?"

Äiti: "Eilisestä asti."

Muori: "Miten se eilen tuli kipeäksi?"

Äiti: "Olimme Pieton kanssa kirkossa ja nämä olivat ominpäinsä tässä
kotona, niin olivathan nämä, koko tuo pirpajoukko, menneet järvelle
soutelemaan ja siellä kaataneet veneensä. Se tosin onkin tuo meidän
vene niin armottoman pyörivä, että kun kielensä panee toiselle
laidalle suuta niin jo kallistuu... Niin olivat kaatuneet ja siellä
oli tämäkin Martta ollut joukossa. Ja sieltä se on saanut tuon
taudin. Illalla kun tulin kotiin, oli hyvin kipeänä, mutta nyt se
näkyy olevan viileämpi."

Muori löi kädellään polveensa ja sanoi: "no tuossa on tuonnoinen
uneni! Vai kaasivat veneen ... ja ne ovat säikähtäneet. Tuossa
se nyt on, kun minä mennä yönä näin unissani niin repaleisia ja
pitkäpartaisia mustia miehiä ja matikoita. Minä kun heräsin niin
oikein sylkäsin ja sanoin ukolle, että missähän nyt pitää vesikalman
kanssa taistella. Niin nyt kun vaan kuulin, että ovat kaataneet
veneensä, niin kävi karvalleni, kuin olisi kylmää vettä niskaan
kaatanut ja oli kuin sanottu, että tuossa tytössä on vesikalma. Ja
se ei päästä ilman mitäkään. Näissä tämmöisissä järvissä, joihin ei
toisista järvistä laske jokia, on vedenhaltija vielä pahemmankurinen,
kuin valtavesissä. Eikä siitä voi muualla päästä, kuin itsessään
siinä, josta on tarttunut... No se tuo unikakkinen minulle aina sanoo
nuo asiat... Siitä olen ihan varma, että tuossa tytössä on vesikalma,
ja sen takaan, että lautoja potkaisee, jos vaan ei aikanaan ole
luovehtijaa. Ja sama se on toisillekin. Eivät ne ole osattaan
jääneet, eivätkä jaloillaan ole jättäneet, vaikka eivät vielä sitä
tiedä, sillä se tuon huonoimman ensiksi otti käsilleen. Vaan kyllä
rikka lumen alta löytyy."

Äiti: "Sitähän sitä minäkin olen juuri ajatellut. Mutta minä
ajattelen sitäkin, että jospa te voisitte päästää. Olisi se hyvä,
kun pääsisi aivan heti. Ja ketäpä siihen nyt tahtoisi. Sattuisiko
Heppu-Tervokaan olemaan näillä mailla, kun se kulkee halki haleat
maat... Kyllä kai te olette jo ennenkin olleet semmoisissa asioissa?"

Muori puristi huulensa yhteen ja katseli kudelmataan, venytteli sitä
ja taas katseli. Tuokion perästä virkkoi:

"Kyllä se on totta, että minä en ole ensi kertaa pappia kyydissä.
Ja niin minä olen ruvennut, niin ei ole toisen tarvinnut parsia.
Enkä minä ennen hammassuuna pelännyt kahta tyhjää. Mutta eihän tuota
nyt tiedä, miten tuo olisi... Kyllä niitä on joukko sentään, jotka
minä olen jo pälkäästä päästänyt... Jo sekin Tarvaslehdon Risto;
-- siinä oli metsän nenä! No sitä ei tarvitse neulaa nenäksi, kun
se sille syylleen sattuu. Oli vaan karhua säikähtänyt, niin siitä
lähti päivä päälle ja ennen pitkää köysiin jouti mies. Se oli aivan
köysissä oleva hullu. Semmoiseen ei ole menemistä käsiksi aivan yksin
turkissaan. Eikä ollut se lasten leikkiä, kun minä menin koskelle
sen Riston kanssa. Mutta ei ole mies siitä päivin köysiä tarvinnut.
Oli sitä Heppu-Tervokin kylvettänyt, rautu vaivasta vahinkoa oli
vaan siitä. Se tuli tuhatta hullummaksi vaan siitä... Ei siitä
Heppu-Tervosta ole aika asiaan, vaikka se on suuri tietäjä. Ja se on
aivan sillä pilannut itsensä, kun se aina laittaa koiransa kotiinsa
ja siten kostaa. Ja kuuluupa se pilaavan kitumaan aivan syyttömiäkin
ihmisiä, niin se ei ole terveellistä. Mutta minä jos päästän
kiroistakin, niin en minä laita niitä takasin. Minä laitan ne

    "laajoille Lapin perille
    tuiman tunturin laelle
    vaaran vaskisen sisähän.
    Siellä ovat muutkin nurkkamiehet
    ikuiset pahantekijät."

Äiti: "Olisihan oikein pätö asia, jos tuota Marttaa vähän
puoskaroisitte. Eihän ota, jos ei annakkaan".

Muori nousi seisaalleen ja otti Martan syliinsä. Martta hätäisin
silmin katseli muoria. Muori laski Martan vuoteelleen ja virkkoi:

"Kyllä sen näkee, että ei se ole oikeallaan tuo tyttö."

Sitte kaivoi hurstisen paitansa povesta lankakerän, pisti sen kiinni
kudelmaansa, pani lasin penkille ja sanoi:

"Saadaanhan tuota koetella."

Huokasi syvään ja lausui:

    "Lähde Jumala avuksi
    yksinäisen ympärille,
    voimaksi vähäväkisen.
    En minä mitänä voine
    ilman avutta Jumalan,
    turvatta totisen luojan."

Sitte muori läksi, käveli ulos. Jalassa vippasivat pöyhtyneet
tuohikengät. Niitä katsoi Martta muorin jälkeen, oikasi päänsä
vuoteelle, huokasi syvään ja silmät vierähtivät kiinni, näpisteli
kuivan näköisiä huuliaan ja näkyi nukkuvan.

       *       *       *       *       *

Muori kulki kirveineen metsään. Sieltä hän etsi ukkosen repimiä puita
ja rannalta veden kulettamia halkoja. Teki niistä rannalle ihan veden
kielelle viisikantaisen portin, josta ihminen sopi läpi kulkemaan.
Sen portin kaksi nurkkaa tuli maahan ja kolme jäi ylös. Sitte otti
hän kesuen kannosta lastuja, sitoi niitä niihin ylhäällä oleviin
nurkkiin ja alanurkkiin kietoi sammakot punaisella langalla. Sitte
hän meni metsään, puki siellä nurin käännettynä vaatteet päälleen ja
teki päähänsä havunlehvistä lakin, johon oli pistetty yhdeksän eri
puun oksia.

Näissä hankkeissa tuli sitte muori ja sytytti tulen niihin lastuihin,
jotka riippuivat sen portin ylänurkissa.

Muori seisoi tuliporttinsa vieressä, vasen jalka järvessä, oikea
kuivalla: Siinä sitte etusormet ristissä luki:

    "ve'en ukko, ve'en ukko,
    ve'en kultainen kuningas,
    tule työsi tuntemahan,
    pahasi parantamahan
    ihosta imento raukan,
    emon tuoman ruumihista."

Muori mulautti vielä järvelle ja jatkoi:

    "Vesi viitta Väinön poika,
    Sinervittären sikiö,
    viikon vuoressa makasi,
    kauan kasvoi kalliossa.
    Vesi kirposi kivestä,
    kaatui kaste kalliosta
    surmaksi oman sukunsa."

Äiti seisoi kentällä Martta sylissä. Martta puristi äitiään kaulasta
ja pyyteli: "Älä anna, äiti, minua vieraalle. Ethän, äiti kulta, anna
minua vieraalle?"

Toiset tytöt, äidin hameesta pidellen, pyörein silmin katsoivat sitä
kummallista porttia, jonka nurkissa kihisevät tervaslastut iloisesti
palaa lekuttelivat ja musta savu poimukkaina pyörteinä pulppuili
ylöspäin, kunnes vasta sylen korkeudella ne kolme savua yhtyi
toisiinsa ja sitte mieluisena kaarena kallistui järvelle päin.

Muori viittasi äitiä tulemaan paikoille. Äiti tuli Martan kanssa
muorin luokse. Muori repäsi Martan äitinsä kaulasta ja pujotti,
järvestä päin, läpi portin kaksi kertaa ja kolmannen kerran järveen
päin. Kun pujotti järvelle päin, niin samassa paiskasi Martan järveen
ja ärjäsi:

    "Vesi on vanhin voitehista,
    kosken kuohu kastellista..."

... "Huh-huh! menikö tuolle vettä henkeen, kun noin häkeltelee? Ka no
mikä tuolle tuli?... No jopa tuo selvisi... Hyvä tuli!"

Sitte antoi Martan äidille. Äiti otti Martan syliinsä:

"Martta, kuule... älä nyt itke... Asetu nyt... No-no lapseni; nyt
sinä paranet lapseni... Älä nyt niin paru. Kuule nyt... asetuhan nyt,
muuten äiti piiskaa, jos et asetu. Ka menehtyy se. Voi Herra Jumala,
tämän kouristi! Voi, voi! Tulkaa muori katsomaan!... kouristi tämän.
Voi, voi, aivan meni mustaksi, kuin kekäle, ja puistaa kuin virrassa!
Katsokaa, miten puristi nyrkkinsä. Voi, voi sentään, katsokaa miten
pieksäytyy! Tuohon se kuolee... ei hengitä enää. Voi muori kulta!
mitä tälle tehdään?"

Muori otti Martan, vei rannalle ja kolmeen kertaan pisti sukkeloon ja
tenhoissaan luki:

    "Lähe liika liikkumahan,
    paha vaiva vaappumahan
    käsin päällä käytyäni,
    suin sulin puheltuani.
    Tuonne ma sinun manoan
    Turjan koskenen kovahan,
    jonne puut tyvin menevät,
    hongat latvoin lankeavat."

Sitte muori pani Martan mättäälle, jalat itään päin, ja siinä piirti
puukkonsa kärellä maata kolmasti ympäri ja luki:

    "Neitsyt Maaria emonen,
    puhas muori, muoto kaunis,
    kultakäärehet käsissä,
    päässä kultaviilekkehet,
    kultakenkäset jalassa,
    tule tänne, tarvitahan
    tekemähän terveyttä.
    Vesi juokohon vihansa,
    vetäköhön viertehensä
    alle soien sammalien,
    alle aaltojen syvien."

Siihen Martta asettui. Ei puistanut enää, vaan kasvot olivat
mustanpuhakat, kuola valui suusta, rinta hyrräsi ja tyttö näytti
nukkuvan raskaasti.

Muori katseli voitteisesti mustilla silmillään ja virkkoi:

    "Minä ne saastat sammuttelen,
    pahat vaivat vaivuttelen

"vielä vanhoillanikin... Nyt se vasta heitti... Katsoppas nyt, kun
se nukkuu levollisesti... Mutta näille toisille on tehtävä sama,
muuten ette pääse rauhaan."

Tytöt pitelivät kiinni äitinsä helmoista ja surkein kasvoin ja
vesikiehteisin silmin katsoivat Martan kovaa kohtaloa. Mutta muori
äänettömästä päästä otti Saaran ja vei sinne tulilleen. Saara itki
ja kimpsusi käsissä ja toiset hätäisinä katsoivat Saaran surkeutta.
Muori tuikeasti mulautti äitiin ja viittasi avukseen.

Äiti tuli ja otti vastaan Saaran, kun muori pujotti kehikosta läpi,
ja kolmannella kerralla äiti pujotti järvelle päin. Silloin muori
porautti Saaran järveen ja tenhoissaan luki:

    "Tuonne mä kivut lähetän,
    tuonne tuskat tuiskaelen
    keskelle meren seloista,
    syytelen mereen syvähän;
    sieltä ei niitä nouettane
    sinä ilmoisna ikänä,
    kuuna kullan valkeana."

Sitte muori päästi Saaran irti.

Saara väärillä säärillään juosta vekelti törmälle toisten luo, jossa
vasta pyörähti takasin katsomaan ja hätäisin silmin puhalti oikein
parahtavan huokauksen.

Muori se tuli Katria ottamaan. Mutta tytöt pemahtivat jalkoihinsa ja
lähtivät käpälämäkeen. Huutaen hoilaten juoksivat Pajupuron korpeen.
Sinne perään koetti Saarakin ja parkui minkä jaksoi.

Muori: "Voi sen tuliset minkä tekivät! -- Ä-äälkää menkö! älkää
menkö!... Huuda niitä... Nyt riittyy tuo tuli. -- -- Huuda noita
ruojia!"

Tytöt kun kuulivat, että ei ole jälestä tuliaa, seisahtuivat metsän
rannakseen, kuin lammaskarja, katselivat pyörein silmin jälelleen ja
puhaltelivat paisuneita henkäyksiä.

Äiti kävellä haihatti tyttöjen luo ja nyrkkiä pudistaen huusi:

"Jos vaan nyt vielä pakenette, niin katsokaa! Vai te lähdette
jaloilla jättämään. Kyllä ette kauas mene. Tulkaa rikeneen pois! tahi
minä........."

Tytöt, hyppyset suussa, kävellä nyrköttivät äidin luo.

Kerttu: "Kunpa tuo muori niin pahasti piti Marttaa."

Sanna: "Tekeekö se Reetallekin sen saman, kuin meille?"

Äiti: "Tekee se; aivan saman."

Auno: "Sepä meni piiloon tuonne kartanoon."

Äiti: "Se haetaan."

Vappu: "Eikö se muori antaisi meidän itsemme mennä järveen tuosta
veräjästään?"

Äiti: "Kyllä se antaa; mennäänhän vaan sinne."

Vappu hypsähti: "Voi, voi, se on lystiä! Minä menen mielelläni."

Sanna: "Minä kanssa menen; ja sitte uidaan tuonne noin pitkin järveä."

Tytöillä loisti kasvoissa hätä ja hyvä mieli, kun äitinsä perässä
lähenivät muorin tulia. Muori laitteli kehikkonsa nurkkiin uusia
tervaslastuja ja sytytteli niitä palamaan, sitte puukollaan veti
kolme ristiä veteen ja luki:

    "Vesi puhas Luojan luoma
    sillä on Ristus ristittynä,
    kaikkivalta kastettuna."

Sitte muori kutsui Katrin. Mutta Katri tarttui syliksi äitiinsä.

Sanna: "Antakaa minä menen ensin. Kuulkaa, muori, antakaa minä menen
ensin!"

Muori korjasi päässään suurta havuhattuaan, lujitti vyötään, mulautti
Sannaan ja karmeasti sanoi:

"Sitte vuorollasi!"

Hän kiskasi Katrin käsipuolesta ja viittasi äitiä tulemaan toiselle
puolen kehikkoa.

Muori: "Et saa potkia! Et nyt jaloilla jätä... Ole ääneti! tässä ei
ole sinulla suurta hallaa. Ole ääneti ja tottele! Parkuu että korvat
halkeaa. Äläs pätö kalu ja pitää jo tuommoista äänen voimaa... Huh!
tässä sulle... Huuda nyt."

Katri hyppäsi järvestä ja häkellellen silmät takana juoksi törmälle
toisten joukkoon ja puuskutti hätäisesti.

Sanna hypähti.

"No minä nyt!"

Muori mulautti ja viittasi Sannan tulemaan. Sanna vilkasi nuotion
luokse ja lähti suoraan läpi kehikon menemään järveen.

Muori karmeasti: "Älä sieltä... täältä ensin... Ka niin, vielä
täältä... No nyt järveen ihan umpipäähän... Sillä lailla... Nytkös se
on taon punapään vuoro? Käyppäs käsiin!"

Vappu kilmasi muorin luokse, pujottausi läpi kehikon kaksi kertaa
maalle päin ja sitte kolmannella kerralla pistäysi järvelle päin,
potalti pitkän hyppäyksen ja pörähti järveen.

Muori: "Kas see! Sepä hyvä lapsi... Kukas nyt?"

Äiti: "Riikan on vuoro," ja tyrkkäsi Riikkaa eteenpäin.

Riikka: "En minä lähde... No älkää, muori, en minä lähde."

Muori raahasi Riikkaa käsipuolesta: "Tästä ei pääse, kuin
tekemällä... Tuosta noin!"

Äiti ajoi Reetaa edellään kartanosta ja puheli: "Aika ihminen ja
viitsit vastustella. Pahaako sinulle tehdään? Sinä huimempi muita!"

Kerttu, Auno, Sanna, Vappu ja Riikka järvessä kaulaansa myöten
seisoivat ja katsoivat miten Reetalle käypi. Reeta pistelehti kehikon
läpi, mutta viime kerralla järvelle päin lähti potaltamaan läpi
kehikon kiireemmästi. Silloinpa tarttui kehikko mukaan ja sen palavan
veräjän kanssa Reeta pörähti järveen. Palasiksi silloin remahti
muorin kehikko ja veden päällä kelluivat suhisevat kekäleet.

Muori rannalla löi käsiään yhteen ja sanoi: "No nyt se oikein meni!
Nyt minä sanonkin, että saatte siltä pahalta yönne maata."

Muori kokoili kekäleet järvestä ja ne vei Pajupuron korpeen. Sinne
oli riisunut havuhattunsakin ja tuomisen vyönsä ja hohtavin kasvoin
leveillä jaloin palasi Martan luo.

"Vieläpä tämä nukkuu. Antaapa nyt nukkua, kun pääsi rauhaan. Mutta
oli se siihen tarttunut! Se ei vähää totellut. Tuo vesikalma se on
semmoinen hiimosti, että se ei ole joka räkänokan ajettava. Mutta en
minä kuitenkaan ole vielä siihen kummaan yhtynyt, että ei olisi apua
lähtenyt." -- Päätään niekuttaen muori jatkoi: "Minun pääni ei ole
korkealla, vaan pois minun edestäni on toinen rekensä siirtänyt. Se
on Jumalan tauti, jos se ei minua tottele... Ne eivät ole konstit
kangella käännettäviä, vaan siinä on sentään asiassa seitsemän
seikkaa."

Äidin kasvoissa väreili rauhaton arkuus ja äänettömänä hän katseli
Marttaa, kun se kentällä reuotti ja syvästi hengittäen nukkui
raskasta unta. Otti Martan syliinsä ja hartiat kumarassa lähti
astumaan pirttiin päin.

Muori, tuohikengät jalassa, astua vinttaili perässä. Korkeissa
sarvenoissa riippui lyhyt harmaa hame ja suonikkaat, tummat
käsivarret, kyynäspäitä myöten paljaina, riippuivat leveissä
olkapäissä. Lyhyellä kaulalla riippuivat harmaat hapset ja leveällä
pörhöttivät suuret korvat.

Kalliojärven pinnalla pakenivat tyttöjen uimaväreet ja rannan
metsissä raikui iloinen räikinä. Tulivat tuosta viimein rannalle,
etsivät paitansa läjästä ja kilmasivat petäjän juureen pukeutumaan.

Sanna: "Saimmepa uida. Ei äiti olisi tänä päivänä luvannutkaan."

Kerttu: "Oli niin paha mielestäni, kun rääkkäsi tuota Marttaa."

Auno: "Se minunkin kävi ilkeäkseni, kun retuutti, niinkuin koiran
penikkaa."

Reeta: "No ei se nyt sitä pahasti. Eipähän äiti kieltänyt."

Sanna: "Katsoppas Rliikkaa, kun pani nurlin paidan päälleen!"

Riikka: "Ei ole nurin."

Sanna: "Nurlin on. Katso vaan ommelta; palte mojottaa kuin
kohennuskeppi!"

Vappu: "Se muori kun riipasi paidan tuolta Riikalta, niin siinä ei
ollut kaukaista. Se tarttui vaan helmaan ja kiskasi korviin, niin
Riikka putosi, kuin matikka kentälle."

Sanna: "Siinäpä se meni nurlin. Mutta se tuo Rliikka potki, kuin
hevonen."

Vappu: "Mutta Katri, se vasta rääkyi!"

Katri: "Parkuipa tuo Saarakin."

Saara: "Niin, kun minua peloitti, kun sillä oli se havuhattu niin
ruma."

Kerttu: "Eihän tuo ollut ruma; somahan tuo oli. Oli kuin kuusi
päässä."

Auno: "Oli minustakin somannäköinen, kun muori on lyhyt ja paksu, --
yhtä paksu, kuin pitkäkin ja sitte tuommoinen pensas päässä, niin
minä ajattelin, että tuommoinen kai se on Tapion emäntä, jonka isä
oli nähnyt... Minkä näköinen se kuului olleenkaan? Sanoppas, Reeta,
miten se isä kertoi. Minkänäköinen se kuului olleen. Tuollahan se
Pahtakuljun alla oli sen nähnyt."

Reeta vilkasi tympeän katseen toisiin ja lähti kävelemään pirttiin ja
sanoi: "On heillä hupattamista. Ei minulle ole kertonut."

Lehmät tulivat kotiin ja niille suitsua tekemään tulivat Reeta ja
äiti. Sinne siirtyivät toisetkin tytöt, kantoivat puun pärtöjä tuleen
ja sen kattoivat multaisilla tarpeilla, niin valkea savupatsas
pallerehtaen kohosi korkeuteen ja loi pitkän varjon Pietolan
kesannolle. -- -- --

Luoteen korvalle metsien helmaan pyrki illan aurinko, kuin tytöt
porojalkaisina tulivat pirttiin, jossa, iltasen saatuaan, rupesivat
väsyneinä yönsä lepoon.



IV.


Martta oli jo nelivuotias. Oli Tammikuun tähtinen ilta, Pystyvalkea
paloi pirtissä.

Rupukan muori tuli ulkoa ja kainalossa oli soikea vasu ja kasvoissa
väreili hyväntuulen loimo. Muori oli niin saaneen näköinen, kun laski
vasunsa pöydälle ja hymyillen alkoi aukoa ryysykääröksiään. Tytöt
kohahtivat katsomaan. Sanna hyppäsi rahille ja kuikisti vasuun,
vilkasi muorin silmiin ja kysyi: "Mikä teillä on siinä? Kuulkaa,
mummo, mikä teillä on...?"

Pieto toi päreellä tulen, kuikisti vasuun ja hymyili. Katsahti
lempeästi muoriin ja kuikisti taasen vasuun. Tytöt pitelivät muorin
hameesta ja rengassilmin katselivat muorin koukkunenää ja poimuisia,
tummia kasvoja, kun ne niin salaperäisesti hymyilivät ja väliin
kurkistivat vasuun.

Sanna hyppäsi rahille ja räpytti käsiään: "Voi, voi! ette usko
minkälainen ihminen! Voi kuinka piiiikkunen! Tule, Vappu, katsomaan.
Voi, voi kun se on sievä!"

Tytöt yrittivät nousta katsomaan, mutta muori käänti sen vahvan
koukkunenänsä tyttöihin päin ja mulautti mustilla silmillään puoleen
ja toiseen.

-- "No vähemmällä siinä! Lasken pois siitä!... Totteletko, Sanna...
Lasken tuonne alas."

Vappu kiekkui muorin hameessa ja pyyteli: "Näyttäkää, muori hyvä,
mikä teillä on."

Muori harosteli vasua varovasti, kumartuneena tähysti vasuun ja
virkkoi: "Tässä on pikku poika."

Sanna: "Mistäs se on tuo pikku poika?"

Muori: "Tämän on äiti löytänyt saunan sillan alta."

Sanna: "Mutta me menemme katsomaan, eikö muita olisi. Minäkin haen
itselleni. Lähdetään, Vappu, hakemaan!"

Isä naurahti ja nakkasi niin leppoisen silmäyksen Sannaan, Muorikin
naurahti ja virkkoi: "Ei siellä ole muita."

Vappu nyrpeästi: "Muori narrasi. Ei olekaan äiti löytänyt saunan
sillan alta."

Muori ei sitä kuunnellut, katsahti Pietoon ja virkkoi tyyneesti: "Jos
saisimme puhdasta vettä puhtaalla astialla..."

Pieto vei tulensa uunin nurkkaan ja rosolaitaisella pahkamaljalla
nouti ranta-avennosta vettä ja laski sen pöydälle.

Muori antoi sen lapsen Reetan syliin. Reeta suu niin mieluisessa
mytyssä piteli lasta, joka vähän kirahteli.

Muori otti virsikirjan turkkinsa taskusta ja luki siitä lukuja; otti
vesimaljan ja valeli lapsen päätä vedellä; luki vieläkin muutaman
kappaleen, mutta näkyi muistavan jotain. Suuret silmät harristuivat
ja suu hömähti auki. Mutta heti pyörähti Pietoon päin, joka pöydän
sivulla seisoi jäykkänä, kädet ristissä, ja virkkoi: "No herranen
aika! Mikäs sille nimeksi tulikaan?"

Pieto nosti hitaasti kätensä korvallisiinsa, puristi huulensa yhteen,
mutristi muotoaan, kynsiä rahnusteli korvallistaan tavan vuoksi ja
viimein vastasi: "Miten hän olisi... Olen minä ajatellut..."

Muori: "Mitä ajatellut?... Jottako isän kaima?"

Pieton suu levisi makeaan hymyyn ja silmät remahtivat muoriin
leppoisen näköisesti...

-- "No... jospa tuosta tekisi."

Muori pyörähti lapseen päin, joka Reetan sylissä pudisteli ja mieli
kirahtelemaan; teki kädellään ristin lapsen rintaan ja sanoi:
"Pietari on nimesi..."

Hän aukaisi vielä virsikirjan, lukemaan rupesi, mutta pihisten putosi
päreen pää lattiaan ja sammui. Pieto rienti ottamaan uutta tulta.
Liedessä ruoposteli hän hiillosta päreellä ja kokosi isoimpia hiiliä
yhteen ryhmään ja alkoi puhallella. Tuhkan alla tummuneet hiilet
eivät kiihtyneet heti.

Silloin lapsi rupesi parkumaan Reetan sylissä. Muori otti lapsen ja
Reeta pyörähti isälleen avuksi tulta puhaltamaan. Yhdessä ne Pieto
ja Reeta puhua töhöttivät ja parantavat puhumistaan, että säkenet
pölisivät. Muori piispitti ja heilutti parkuvaa lasta käsissään ja
virkkoi vihaisesti: "Ei teillä ole huulet yhtä paria, kun ette saa
tulta... Ka jo viimein!"

Pieto asetteli päreen pihtiin, siirtyi taas pöydän sivulle katsomaan,
mitä muori vielä tekisi. Ja samoin tytötkin avossa suin ja
pyyrysilmäisinä katselivat muorin meininkiä.

Muori pani lapsen vasuun ja vei pihalle. Tytöt usahtivat jälkeen,
mutta muori ovessa mennessään pyörähti katsomaan takansa, poikasi
jalkaa kynnykseen ja vihasta äsähti: "ette saa tulla."

Sanna tekeytyi itkemään. "Tulen minä."

Muori: "Et sinäkään! Pysy vaan paikoillasi!" Hän paiskasi oven kiinni
ja kartanolta alkoi kuulua lapsen itku. Tytöt kapasivat ikkunaan
katsomaan, mihin se sitä viepi. Pieto näytti mielessään kummastelevan
sitä, kun se muoria pyhä toimitus loppui niin lyhyeen, istahti
rahin nenälle ja puheli itsekseen: "Sattui se päre pahan nenällä
putoamaan... Nuo hiilet olivat niin pikkuisia."

Muori juoksun hypäkässä tulla hynttyytti saunasta ja hömäkehti
niin hyväntuulennäköisenä, pani turkin päälleen, sitoi ruskeat
karvatöppöset paulakenkäinsä päälle, tuipasi kättä Pietolle ja
virkkoi: "Jääppäs terveeksi! Onnea ja iloa peikolle perheellesi!" --
Sitte hän kävellä töpsytteli ulos.

Tytöt kilmasivat ikkunoihin katsomaan, mihin muori menee, mutta muori
se koppasi pirtin perästä sukset jalkaansa ja kohta katosi metsän
rinteeseen.

Tytöt istahtivat penkille, kuin kyyhkyset, ja pyörein silmin
katselivat toisiaan ja näytti heistä siltä kuin olisi jotakin
tapahtunut, jota eivät käsittäneet.

Pieto lähti ulos ja viipyi siellä kauan.

Reeta ja Auno tekivät vuoteen. Siihen laskeusivat tytöt
hiljaisempina, kuin koskaan ennen, ja päreessä kun viimein tuli
tuikahti, niin kauan harreilivat tyttöjen silmät korkeuteen ja
kasvoissa väreili salaperäinen aavistus.

Reeta makasi vuoteen reunalla. Hän kääntyi syrjälleen, vetäsi hiljaa
vaipan laitaa toisten päältä peitokseen, kyyristyi käppyrään, huokasi
syvään ja heittäysi niin nukkumaan. Mutta kun Katri alkoi marista
toisella laidalla vuodetta että "ei ole peittoa," niin Reeta nosti
päätään ja sanoi vihaisesti: "Ettekö pääse likemmä toisianne, jotta
yltäisi peitto jokaiselle. Kuka siellä on taas se rehentelijä."

Vappu: "Tuohan tuo Sanna."

Sanna: "No niin, kattila pataa panee. Itse riehotat, kuin niittyrlio.
Ja tuo Rliikka; muut eivät pääse lähellekään."

Reeta: "Tokko osaatte asettua siinä, vai pitääkö kaarakka hakea!
Paljonhan se olisikin, kun kerrankaan asettuisivat ihmisiksi."

Silloin tapahtui vuoteella yleinen liike ja jokainen siirtyi aivan
liha lihaan kiinni. Katrikin nykäsi vaipan laitaa toisten päällä,
pani sen laidan allensa, kääri jalkansa vaipan mutkaan, kyyristi
niskansa kumaraan ja lupsautteli muutamia kertoja suuria silmiään ja
sekoi niin unen rauhaan.

       *       *       *       *       *

Kolmannen kerran jo kukko lauloi pirtin sillan alla, kun Reeta
heräsi, heräsi entistä raittiimmasti, mutta vetäsi vielä peittoa
korvilleen ja koetti painautua nukkumaan, kun kuuli isänsäkin sikeän
kuorsauksen pöydän päästä.

Unta ei kuitenkaan tullut enää Reetalle. Hän koetti kuolettaa
ajatuksiaan ja lupisti silmänsä kiinni, mutta silmätpä aina niiltään
nimiään kirkkaina remahtivat selälleen.

Viimein hän huolellisesti peitti vieressään makaavan Martan, joka,
hikihelmet otsassa, siinä henkihieverinä nukkua sihotti, nousi ylös,
kopelehti pimeän päässä sukkansa koukkopuulta, rahnikoi paulakengät
jalkoihinsa ja rienti ulos. Näkyi arvelevan mennä saunaan, mutta
kaakkoisien metsien helmassa pohotti aamunkoite ja suurena liekehti
monivärinen kointähti koitteen hiilakalla reunalla. Kuuset näyttivät
seisovan aivan kuin olisivat kasvaneet koitteen hohteeseen. Reeta
katseli sitä ja tähtistä taivasta ja puheli itsekseen,--

"Voi noita tähtiä, kun niitä onkin paljo. Niitä olisi koko kopare,
jos olisi seulaan karistella. -- -- Niin äiti"...

Reeta aukasi reippaasti saunan oven, mutta siihen seisahti.
Toinen käsi oli ovinappulassa, sitte kuikisti päänsä ovesta
sisään ja kuunteli... Kuunteli ilman huokaisematta, mutta rinta
rupesi tutajamaan, kasvot tulistuivat. Hän huokasi vapisevan,
pitkän huokauksen ja virkkoi: "Äiti hoi!... Onko täällä äiti?...
Kuuletteko?... Äiti hoi..."

Tuo viimeinen "hoi" tuli väristen ja kuulusti aivan hengettömältä,
ja miltei takertunut huuliin, ennenkuin pääsi uloskaan. Silloin hän
painoi kiinni saunan oven, puhalti raskaan henkäyksen ja oikahti:
"Voi, voi!"

Sitte juoksi pirttiin, meni isänsä vuoteen luo, seisahti ja koetti
asettaa vapistustaan.

"Isä!"

Pieto harristi silmänsä ja kätensä, tempasi kokotukseen ja asettui
kuuntelemaan. Mutta kun Reetan vapiseva, hätäisen ahdas hengitys
kuului läheltä, niin Pieto hyppäsi ja pöllistyen kysyi: "Mitä?...
Mikä nyt?"...

Reetalta puhalti voimakas huokaus: "Kävin saunassa. Äiti ei virk..."

Sen enempää ei Pieto kuunnellut. Sukkelammin, kuin koskaan ennen,
joutui hän ulos ja avojaloin, aivan hurjana, juosta rahnasi saunan
luo, kiskasi saunan oven auki ja puhaltautui sisään. Mutta samassa
tunsi jaloissaan jotakin ja langeta kömpsähti keskelle lattiaa.

-- "No... kun jaloissa... Mitä sinä siinä?... Liisa, nouse pois...
No... sepä nyt siki... Kun on aivan varaton. No nouse pois siitä
vuoteellesi... Mitä sinä siinä paljaalla lattialla...?"

Nykäsi vielä varatonta kättä, mutta samalla puhalti ulos ja
juoksunpotkassa meni pirttiin... Reeta oli juuri saanut tulen
päreeseen viritetyksi. Pieto koppasi sen, katkasi toisen päreen
keskeä ja ne sytytti lisäksi, huokasi pitkän ja ahtaan huokauksen ja
lähti sen roihun kanssa saunaan.

Liisa maata rojotti lattialla selkäpiillään kädet levälleen
heitettyinä. Vaahtoa oli suusta tullut, tuskaiset, loksahtaneet
kasvot olivat kivettyneen näköiset ja puoli-auenneet, kuoppaan
painaneet silmät ylöspäin käännetyt, että kalman verhoomat valkeaiset
vaan näkyivät luomien välistä. Sitä kouristui Pieto katsomaan...
Hyppäsi toiselle puolelle ja katsoi tarkemmin. Mutta rinta täytyi,
kasvot hurmasi kamala punastus, silmät suurenivat ja paksut
verisuonet risteilevät silmävalkuaisissa. Ulos puhaltui vallaton
huokaus, josta kuuluivat värisevät voivotukset.

Sen kuultua ja nähdessä isän tuskan Reetan kasvot pullistuivat. Hän
parahti itkemään ja rymähti äidin kaulaan lattialle, mutta Pieto meni
ulos sen tulensa kanssa.

Turponnein kasvoin seisahti hän navetan perään ja vapisi. Kädessä
paloi pärevalkea, jota hieno itätuuli hulmutteli, ja löi liekin
käteen. Siitä Pieto havahtui ja viskasi päreen päät hangelle,
katsahti vielä kun tuuli pyöritteli hangella hehkuvia hiiliä, jotka
hyppelehtäen riensivät metsän rannakseen. Samassa puri hän hampaansa
yhteen, kätensä nyrkkiin puristi ja hampaittensa välistä ahtaasti
puhalteli raskaasti väriseviä, pakahtuneita huokauksia, jotka kaikki
tulivat ulos hiljaisina tuskan voivotuksina ja kyynelet rupesivat
tulvana juoksemaan pitkin kasvoja.

Hän kääntyi ympäriinsä ja lähti kävelemään. Käveli ensin pirtin
perään... Seisahti siinä; ei näyttänyt katsovan mihinkään... Kääntyi
taas ja lähti kävelemään rantaan päin. Näytti kuin jalat olisivat
itsestään vaan sinne menneet.

Rannassa seisahti Pieto, painoi nyrkkiin puristetut kätensä
rintaansa ja seisoi alla päin, kuin kivettynyt. Kyyneleet juoksivat
vallattomina ja huulet vähän liikkuivat... Viimein seisahtui
kyynelten tulva ja kasvot selkenivät. Kassilan muori hiihtoi rannasta
maalle. Kun havahti Vieton seisomassa, niin pysähti muutaman askeleen
päähän, katsoi Pietoon oudostellen: "No Pietoko se? --"

Pieto säpsähti, näytti heräävän unelmistaan ja vastasi: "Voi, voi
mikä täällä tuli!"

Muorin vesiharmaat, suuret silmät leimahtivat, pitkä vartalo
suoristui. Hän riippasi harmaan päähuivinsa kaulalleen, että
tarkemmin kuulisi, mitä Pieto sanoo: "Mikä se on tullut?"

Pieto nosti vasemman kätensä korvalliselleen, huokasi kolme väräjävää
huokausta ja alkoi selittää: "Minä illalla taisin panna saunan
lakeisen liian aikaiseen kiinni..."

Muori puhalti päätään, heitti suksensa siihen ja lähti etukumarassa
astua kutostamaan. Oikea käsi huiski toimessaan, mutta vasemmalla
kädellään piteli hän väljää turkkinsa povea, jossa Liisalle
saunaisiksi oli paistettu vasikan lapa, paksu rukiinen leipä ja
pienoinen juusto.

Saunasta kuului Reetan huutava itku ja voivotus. Sinne koetti muori
rientää...

Reeta asettui, pyyhki hurstisen paitansa hihaan silmiään ja hyrski
nikottavaa itkua...

Muori silpasi turkin päältään, laski loukkoon ja sen mutkaan kätki
ne tuonnoksensa ja alkoi äänettömästä päästä hapuilla pärettä.
Lauteen päästä kopiutui päre kouraan. Sen katkasi. Uunin perästä
kiilui tuli, sieltä koppasi hiilen päreen kappaleitten väliin, nykäsi
henkeä täyteensä, lipasi kielellään paksuja huuliaan, pyrristi ne
pitkälle ja niitten läpi puhalti hiileen pitkään ja tiuhkeasti. Hiili
kirkastui ja päreet savusivat, mutta eivät syttyneet ilmituleen.
Puhalti toisen kerran, vaan eivät vieläkään syttyneet, vaan savusivat
jo enemmän. Vetäsi taasen muori rintansa täyteen henkeä ja puhalti,
että posket pullistuivat ja vesi tihisi silmänurkista. Silloin
leimahtivat päreet tuleen.

Muori kääntyi seinään päin, pani päreet alaspäin, että pikemmin
syttyisivät, pyyhkäsi sormensa nenillä silmänsä nurkista vesikiehteet
pois, ja kasvojen väreet vavahtelivat. Päreet syttyivät. Silloin
kääntyi muori lattialle päin ja vilkasi silmillään ympäri saunan.
Kätensä alta katsoi tarkemmin loukkoon, jossa rehuisella vuoteella
retjotti nukkuva pienokainen; mutta silmänräpäyksessä tiukasi hän
katsomaan lattialla rojottavaa Liisaa, jonka ryntäillä Reeta itki ja
tuhki.

Muorin kasvot vaalenivat, ristiin liitetyt kädet hervahtivat alas ja
ääni värisi.

"Herra Jumala hyvästi siunatkoon! Isä taivaasta, ole armollinen!..."

Pieto tuli saunaan ja seisahti oven suuhun...

Muori siirtyi katsomaan lasta, laski varovasti kätensä rinnan päälle
hengittämättä, piteli kättään siinä ja tunnusteli elon merkkiä;
viimein oikasi itsensä, käänti hopeahapsensa otsaltaan pois ja
vapisevalla äänellä lausui:

"Valmis on... Mennyt on emä ja erä yhdessä!"

Pieton leveät hartiat nytkähtelivät, karkea tukka rupesi tutisemaan
ja valtava itku hyrskähti.

"Oi-joi-joih... joi-joi-joih... minä onnetto... mistä
onnettomin......"

Reeta hyppäsi pois äidin ryntäiltä ja paiskautui vuoteelle
kasvoilleen. Siinä oikoi jalkojaan, väänteli ruumistaan ja turski.

Niin kului hetki. Oistonaan juoksi kyynelvirta muorinkin laihoilta
poskipäiltä. Viimein otti hän karkean esiliinansa. Sillä pyyhki
kasvojaan, jatkoi päreen, nielasi tyhjän nielauksen ja kohotti
päätään. Kurttuisissa kasvoissa näkyi uutta eloa. Korkea otsa loisti
rauhasta, kun hän virkkoi:

"Herra antaa, Herra ottaa, Herran nimi olkoon kiitetty! He ovat
tehneet sen, joka meillä on vielä tekemättä...... No rauhottukaa jo."

Reeta: "Minä kuolen ihan."

Muori: "Ei sinne pääse pyrkimällä."

Pieto seisoi polvet yhteen näpistettyinä, hieroskeli silmiään ja
niiskutti. Koetti puristaa itkuansa, näkyi aikovan jotakin sanoa,
mutta siitä ei tullut kalua, vaan purskahti taasen itkuun ja siihen
sekosivat sanat.

Muori: "Se on vanha sananlasku, että siinä pitää ottaa missä
annetaan... Mutta minun neuvoni olisi se, ettei tätä tapausta virketa
lapsille ollenkaan. Minä lähden kotiin ja toimitan apua siksi, että
saadaan nuo lähtijät sinne, mihin ovat menevät."

Pieto nikotteli ja virkkoi itkun seasta: "Parastahan se on niin."

Muori pani turkin päälleen, pisti ne tuomisensa Pieton käteen ja
sanoi: "Ja'a nämä lapsille."

Pieto nöyrästi nyökäytti päätään, viskasi palavan silmäyksen muoriin:
"Kiitos, kiitos!"

Muori leveine turkkineen, kumartuen, työntyi ulos saunan ovesta;
mutta pyörähti ja loistavin silmin virkkoi ovelta vielä: "Kuten
puhuttu, niin ei virketa lapsille... Kyllä minä heti olen täällä."

Pieto: "Hyvä, hyvä! Kiitos, kiitos!"

Muori lähti astua köpöttämään suksilleen. Mennessään hän huokasi ja
lausui: "sijan tietää, kohun syntyy, paikan kaiken kussa kasvaa, eipä
tiedä kuhun kuoleman pitää."

Tuli sammui päreestä kiukaan nurkalla ja silloin sekä Pieto että
Reeta poistuivat saunasta. Reeta tuli ensiksi pirttiin, laskeutui
vuoteen laidalle ja rinta hytkähteli. Itkun puuskia puhkeili tuon
tuostakin, mutta Reeta pidätti ne, että tulivat vaan paksuina
huokauksina ulos. Pieto istui pöydän päähän vuoteelleen ja pani
päänsä pöytää vasten. Siinä hän istui kumarruksissaan, karkea tukka
tutisi ja raskaasti notkahtelivat leveät hartiat.

Kaikki oli hiljaista. Reetan raskaat huokaukset kuuluivat vuoteen
reunalta, jossa kahdeksan paria kirkkaita silmiä harreili, ja
kahdeksan tyytyväisen iloista muotoa oli päänaluksella, kuin
lokkiraito rannan kivellä kesäillan herttaisessa siimeksessä.

Sanna kohotti päätään ja kysyi hiljaa Aunolta: "Onko nyt pyhä,
kun nukutaan näin pitkään ja jo on päivä ulkona?" Auno: "Pyhä?...
Vastahan nyt on Tiistai."

Vappu: "Eipä tuo vielä ole hyvinkään suuri päivä."

Sanna painoi suunsa Aunon korvaan ja hiljaa kysyi: "Mikäs se on
Reetalla kun niin tuhkaa?"

Auno: "Se on kai mennyt saunaan äitiä katsomaan, niin äiti on torunut
sitä siellä."

Sannalla jäi suu puoliauki ja silmät remahtivat suuriksi. Hän
kallisteli päätään ja katseli ympäri hämärää pirttiä. Viimein kysyi
puoliääneen: "emmekö me sitte enää saa nähdäkään äitiä?"

Sen kuultua kaikki tytöt, paitsi Reetaa, kohottivat päänsä ja
kirkkain silmin höröllä korvin kuuntelivat, mitä Auno vastaa Sannan
kysymykseen.

"Saapihan sitä sitte nähdä, kun äiti tulee itse pirttiin."

Katri: "Milloin se tulee pirttiin?"

Martta: "Johan tuo onkin äiti pirtissä."

Kaikki kääntyivät katsomaan sinne, mihin Martan näkivät katsovan ja
katselivat oikein terävin silmin.

Sanna: "Missä se on äiti?"

Martta: "Ettekö näe? Tuossa uunin luona... Noin ottaa päreitä
uunilta."

Auno: "Missä se on: en minä näe."

Kerttu: "En minäkään. Uneksii kai se Martta."

Martta: "Enkä uneksi. No ettekö nytkään näe? Onhan tuossa aivan,
aivan tuossa likellä ja katsoo meitä nyt."

Reeta ja Pietokin kohottivat päänsä katsomaan, mihin Martan sormi
osoitti.

Kerttu: "No, sinä houraat. Näkisihän sen muutkin. Sanoppas missä
paikassa se on äiti?"

Martta hyppäsi ylös ja avossa sylin pää kekallaan juosta kilmasi
lattialle vuoteen eteen ja iloisesti virkkoi: "tässä", mutta samassa
ryöpsähti hän lattialle kontalleen, hyppäsi ylös ja pyörähti
katsomaan ympärilleen, missä se on. Äitiä ei vaan näkynyt.

Martta jäi sormi suussa seisomaan lattialle. Pää nyrskähti alas ja
karkea hurstipaita kurttuisena riippui lanteilla.

Kerttu: "Kas sitä! Uneksipaan se Martta."

Martta itkien tulla kyhnytteli vuoteelleen ja hautautui peittoon.

Auno: "Se on tuo Martta nähnyt unta äidistään, niin unen töhmerössä
silmät valehtelivat."

Vappu: "Näin minäkin äidistä unta ja äiti ja se pikku! poika olivat
taivaassa. Se pikku poika oli Jumalan käsivarrella ja äiti oli siellä
muiden joukossa ja katseli meitä."

Sanna: "Minkälainen se oli se taivas?"

Vappu: "Se oli niin kummallinen, että ei sitä saata sanoakaan."

Sanna: "Miksi sinä et saata sanoa, kun olet nähnyt?"! Vappu: "Enpä
minä sitä paljon nähnytkään. Minä heräsin siitä."

Riikka: "Mistä sinä tiesit, että se oli taivas?"

Vappu: "Kun siellä oli Jumala."

Auno: "Mistäs sinä sen tunsit?"

Vappu: "Kyllä sen tuntee."

Sanna: "Minkä se on näköinen?"

Reeta nousi vuoteeltaan ja sanoi tympeän käskevästi:

"Olkaa typerehtämättä jo; ja nouskaa siitä kynsillenne ja korjatkaa
rehunne. Minä lähden lehmiä hoitamaan."

Silloin kapsahtivat tytöt, ylös ja imekkeiset tukat tarhottivat kuin
tuulenkoprat. Auno katsoi ikkunasta ulos.

"Hoo kun onkin suuri päivä jo pihalla."

Vappu suki kahden käden hapsiaan ja sanoi tyyneesti: "Äläs suuri. On
noita jo suurempiakin nähty."

Kerttu otti vaatteita syliinsä ja lähti viemään niitä porstuaan.
Toiset tytöt ottivat viimeiset ja yhdessä avauksessa meni vuode ulos.
Reeta pani karjaturkkinsa päälleen ja sitoi sen hamppuköynöksellä; ja
huivi silmillä lähti astua tupottamaan ulos.

Kerttu toi pienellä vasulla lunta, ripisteli sitä ympäri lattiaa,
otti orresta siivet ja pyyhki pankon ja penkit. Auno ja Riikka
ottivat varpuluudat ja rupesivat lakasemaan pirtin lattiaa. Toiset
tytöt iloisina hilmerehtivät karsinasopella ja eroittelivat
ketineitään kukin omiansa.

       *       *       *       *       *

Melkein joka ilta kävi Kassilan muori Pietolassa. Niinpä taas oli
eräs Tammikuun iltahämärä. Kassilan muori astui Pietolan pirttiin,
heitti turkkinsa ovensuunaulaan, riisti töppösensä kenkäin päältä,
kopisteli lumen ja laski ne oven poskeen lattialle. Kasvoissa oli
pakkasen punastus ja suurilla silmillään hän lempeästi katsella
loihautteli tyttöjä, jotka istuivat pirtin peripenkillä.

"No mitäs, lapsukaiset, nyt niin olette kynsille lyötyjä? Ja Martta
kultani, mitä sinä itkerehdät? Tuleppas minun syliini... Kas niin,
sinä pikku kultanen, sinä minun kultakäpyseni! Voi kun nyt olet
tahrannut silmäsi! Pyyhitäämpäs tähän minun esiliinaani... Kas niin,
puhdistui ne vähän. No nyt se on taas sievä tuo minun tyttöni. Oletko
sinä minun tyttöni?"

Martta: "Olen."

Muori: "On se minun tyttöni tuo sievä, pyöreäposkinen tyttöni. Mutta
mitä sinä nyt olet itkenyt, kun nuo siniset, koreat silmäsi olet
hieronut noin tuhkeroiksi? Voi, voi, kun ovat vesikiehteessä nuo
suuret silmät! Älä hiero tuolla pikku kätöselläsi enää. Tulee niin
kipeäksi. Kuule, äläpäs hiero silmiä, vaan istu nyt siinä mummon
polvella sievänä tyttönä. Ka niin se näpöttää tuo äidin kiharapää.
Annappa suuta tuolla pikku summullasi tälle kurttuposkiselle
jäkäläpäälle... Kas niin... Vielä toinen kerta... No hyvä, hyvä tyttö
se on tuo minun omani tyttöni. Koetappa nyt yltävätkö nuo pikkuiset
sylet ympäri mummon kaulasta... No niin. Yltäähän ne, jos kuin. Niin
se tuo minun tyttöni oikein kaulasta halaa tätä vanhaa koppolia...
Tämmöistä homekokoa se syleilee tuo äidin sievä tyttö; tuommoinen
kyyhkynen. Vai urpiainenko sinä olet? Mikä sinä olet, sinä paarma?"

Saarasta näkyi käyvän kateeksi, kun muori hyvitteli Marttaa eikä
häntä. Hän hiipi hiljaa muorin luo penkin viereen, nojasi kupeellaan
muorin polveen ja sormi suussa allapäin seisoi... Muori laski Martan
polvelleen istumaan ja taputti Saaraa kasvoihin.

"Mikäs sinulle on tullut, kun olet niin nurpeissasi?"

Saara: "Äitiä on ikävä."

Muori: "Missäs se on äiti?"

Saara: "Rupukan muori äsken sanoi että se on mennyt pikku pojan
kanssa taivaaseen eikä tulekkaan enää."

Muori näkyi tahtovan vähän miettiä, mitä hän nyt sanoisi.

"No nouse sinäkin tuohon minun toiselle polvelleni istumaan, niin
tuumaillaan tässä sitte enemmän. Kas niin, istuppas siinä... Onko nyt
lysti?"

Saara: "On."

Muori: "Eihän nyt olekaan enää äitiä ikävä?"

Saara pyöritteli sormea suussaan, vesikiehteiset silmät pyörivät
sinne tänne ja kasvot olivat levottomat.

Muori: "Sanos nyt. Eihän ole enää äitiä ikävä, kun pääsit mummon
polvelle? Vai mitä?"

Saara painoi kasvonsa muorin rintaan ja hyrskähti itkuun.

Muori taputteli Saaraa ja lohdutteli.

"Noo, älähän ole milläsikään; kyllä se Jumala pitää huolen. Onhan
sinulla isä ja niin monta sisarta! Ei kellään ole niin monta siskoa,
kuin sinulla. Lueppas nuo siskot, onko niitä monta. Koetappas
lukea... Etkö osaa?"

Sanna pudottausi penkiltä lattialle, tuli muorin luo ja loistavin
silmin virkkoi: "Ei Saara osaa lukea, vaan minä osaan!"

Muori: "No lueppas sinä, että Saarakin kuulee."

Sanna: "Yksi, kaksi, kolome, nelejä, viisi, kuusi, seihtemän,
kaheksan."

Muori: "Entäs yhdeksäs, mihin se jäi?"

Sannan silmät harristuivat ja suu pyöreänä katseli hän jokaista
silmiin.

Muori: "Lueppas uudelleen!"

Sanna alkoi uudelleen, painoi kädellään jokaiseen ja luki oikein
painolla: "Yksi... kaksi... kolome... nelejä... viisi... kuusi...
seihtemän ja... kaheksan. Ei niitä ole sen enempää!"

Muori: "Entäs itse, monesko sinä olet?"

Sanna paiskasi kätensä kasvoihinsa ja kiimasi loukkoon.

Muori käänti huomionsa toisiin tyttöihin.

"Missäs se nyt on isä?"

Reeta istua tupotti, huivi silmillä, loukon puolella toisista, pyyhki
piikkoiseen esiliinaan silmiään ja virkkoi nyrpeästi: "En tiedä missä
lienee... Kohta tähän palellumme. Ei ole niin halon kappaletta.
Tuosta rantteesta jyrsin tänä päivänä, joilla hornistettiin tätä
pirttiä ja lehmille vettä lämmitimme."

Muori: "Vai niin. Eikös isä ole hakannut halkoja?"

Reeta: "Ei sitte myöten, kun..."

Porstuasta kuului askeletta. Jokaisen silmät kääntyivät sinne päin.

Muori: "Kukas nyt tulee? ... Pieto! ... Ja mitä se tuopi? ... No
herranen aika! metsohan sillä on selässä... Yksipä se onkin... kaksi
ja tuommoista rötkälettä!"

Pieto heitti metsot selästään lattialle, pani turkkinsa naulaan,
istahti pöydän päähän ja laski otsansa pöytää vasten eikä näkynyt
huolivan muitten toimista mitään. Tytöt keräytyivät kaikki metsoja
katselemaan.

Muori: "No nyt minä olenkin täällä yötä, kun saatiin metsoja. Saanhan
olla, tytöt, yötä?"

Reeta: "Olkaa toki."

Kerttu: "Olkaa toki!"

Auno: "Emme päästäisi pois emme vaikka!..."

Sanna: "Ette milloinkaan saa enää mennä pois!"

Vappu: "Teidän pitää meillä nukkua yhdellä vuoteella meidän kanssa."

Muori: "No hyvä hyvä... Mutta antakaapas minulle kirves, että minä
käyn hakkaamassa puita pystyvalkeaksi."

Pieto kohosi hitaasti seisalleen ja käveli ulos.

Heti alkoi kuulua kopse lastukkaalta ja kohta oli kappaleina
honkainen ranka. Riemulla kantoivat tytöt nyt halkoja pirttiin ja
heti kohta hulmusi iloinen pystyvalkea sen takassa. Höyhenvasut
otettiin nyt tulen valossa käsille. Kerttu ja Auno rupesivat metsoja
höyhentämään. Muori ja toiset tytöt kehiysivät sitä lystiä katsomaan
ja ilosta loistivat jokaisen kasvot. Martta se istui muorin sylissä
ja painoi toisen kasvonsa muorin rintaan ja siitä katseli metson
höyhennystä.



V.


Pieto viipyi metsissä päivät päästänsä. Joskus hän toi linnun tai
jäniksen; usein ei sitäkään ja töllötteli vaan puhumatonna. Kerttu ja
Auno ne päivät nuivasivat halon hakkuussa. Lastut tulivat kuin tikan
mölheitä. Kurikalla ja naulalla halottiin puut haloiksi. Nuoremmat
sisaret katsoivat päältä ja kantoivat halot jälestä pois mikä tuli.
Martta se katseli pirtin ikkunasta mitä toiset tekevät.

Oli niin iltapäivä Tammikuun lopulla. Kassilan muori astui
lastukkaalle. Ahavasta tulehtuneet kasvot loistivat lempeä. Hymyillen
virkkoi hän tytöille: "Mikäs nyt on tytöillä? Hakkaatteko halkoja
vai mitä? ... Minkälainen teillä on kirves? ... Voi, voi, kun on
suuri kirves! Ettehän tätä jaksa nostaakaan. Antakaapas minä vielä
vanhoillani koetan tehdä halkoa."

Muori veti kirveellä läjästä honkaisen rangan tanterelle, katsoi
halon pituuden, nosti toisen töppösjalkansa rangan selkään ja alkoi
hakata. Kauhistavan korkealle nousi muorin käsissä kirves ja syvään
upposi se rankaan. Hurtankorvina pursuilivat lastut lastuuksesta ja
raskaasti nutjahtelivat muorin leveät hartiat... Kädet ryntäissä,
olkapäät kaltaiselle puristettuina ja nenät punaisina katsoivat tytöt
muorin hakkuuta. Kirkkaina seurasivat tyttöjen silmät kirveen kulkua
ja kävi se niin mieleen, että ruumis nytkähteli mukaan jokaiselle
lyönnille. Kylmä pohjoistuuli heilutteli karkeita hameen helmoja.

Muori sai rankansa haloiksi, pyyhki korkeasta otsastaan hikeä, laski
kirveen rankaa vasten.

"Ei ole miehestä mennehestä, urohosta ohkavasta, minkä minustakin",
virkkoi hän. "Hakattiin sitä ennen viidesti viisitalvisena."

Muori punalti päätään, silmät leimahtivat. Suoristi siitä vuosien
painaman vartalonsa ja jatkoi: "Ennen kuin kaskea hakattiin, niin
pidin minä puoleni, mutta ne ajat ovat olleet ja menneet. Muistella
on jo aikaa siitä, kuin minäkin neljäntoista vanhana jäin äidistäni
kahdentoista vanhan veljeni kanssa mökkiin, melkein yksinämme sulana
pitämään. Isä oli virmainen ja toinen puoli varaton. Kainalosauvan
avulla liikkui; niin ei ollut siitä suurta apua. Itse saimme hakata
halkomme, tehdä työmme. Mutta minä olin rohkeakasvuinen, viidentoista
vanhana oli kasvuni käsissäni, eikä ole sitte jalkani jatkuneet.
Piimä se oli jäsenissä, mutta mikäs auttoi, kun ei ollut muuta
lähtijää... Niin, itse olen sanomassa, vaan sen sanon, että minun
länkiäni ei moni täytä."

Kerttu alla päin kainosti virkkoi: "Opettakaa muori minuakin
hakkaamaan."

Muori taputti Kerttua päähän.

"No hyvä lapsi. Kyllähän se työ tekijänsä neuvoo, antihan ensin
voimia Jumala antaa... Minä tuon teille uudet sievät kirveet. -- --
On niin suuri tuo.

    "Miestä myöten miekka vyöllä,
    kalpa kantajan mukahan.

"Se on vanha sananlasku... Mutta teillähän on kylmä. Ka Vapullakin
tuommoinen nuttu hitakko päällä ja paljaat sääret! Ihme kun ovatkin
punaiset kuin kauan varpaat! Eikö sinulla ole sukkiakaan? Ka eihän
niillä ole yhdelläkään sukkia. Voi teitä, sorsan poikue!"

Kerttu: "On minulla, Aunolla ja Reetalla."

Sanna pyyhkäsi vesitilkan nenänsä päästä ja iloisesti lipasi: "Eipä
meillä ole pitkät taipaleetkaan."

Muori: "No lähdetään nyt pirttiin, viedään halkoja mennessä."

Tytöt usahtivat ottamaan halkoja syliinsä ja lähtivät kuin tuulispää
pirttiin juoksemaan. Muori tuli perässä, katsahti uunin kupeella
halkoläjää: "Onhan täällä halkoja päälle tarpeen."

Auno loistavin kasvoin katsoi muoriin, kääntyi vähän kalhimittain
alaspäin ja kainosti vastasi: "Minä ja Kerttu niitä olemme jyrsineet."

Muori: "No hyvä, hyvä... Mutta mitenkäs se minun pikku Marttani
täällä jaksaa? Täällähän sinä kyhnerehdät vaan. Voi, voi sinua
kyyhkynen! Tuleppas nyt taa sen mummon syliin. Kas niin. Onko nyt
lysti?"

Martta kyyristi päänsä muorin rintaan ja kuiskasi: "On."

Muori: "Näitkö sinä, kun mummo hakkasi halkoja?"

Martta: "Näin."

Muori: "Oletkos sinä nukkunut tänä päivänä?"

Martta: "Olen."

Muori: "Sitte sitä kasvaa kun nukkuu; tulee isoksi tytöksi."

Sanna: "Kasvampaan minäkin, vaikka en ole nukkunut koko päivänä."

Muori: "Kasvat sitä sinä nukkumattakin; mutta näyttäkääpäs minulle
niitä jalkineitanne."

Tytöt riipoivat jaloistaan kengät ja kantoivat muorin eteen. Sanna
työnti muorin käteen omansa.

Muori: "Tämmöiset tohvelitko ne sinulla on. Aivanhan nämä ovat
hajalla jo."

Sanna: "Ompa siellä turkkipohjallinen."

Muori pisti kätensä kenkään ja kupristi kulmiaan.

"Aijai, kun on aivan märkä, kuin suo, ja lunta on kappa sisässä! No
eikö sinulla ole paulojakaan, kun on lunta appautunut aivan täyteen?
Katsoppas nyt tätä siivoa!"

Sanna: "Ei ole pauloja kuin Kertulla, Aunolla ja Reetalla."

Riikka: "Vai ei. Onpaan minullakin."

Muori: "Mitkäs ne ovat sinun kenkäsi?"

Riikka: "Tuossa on yksi ja tässä... ä... ka... tässä on toinen."

Muori: "No hyvänen aika! Nämähän ovat ihan liemenä! Hajalla ovat jo
ihan, kuin seulan pohja."

Vappu: "Minulla ovat vielä hajanaisemmat. Katsokaapas noita!"

Muori otti Vapun kengät, käteensä, nyökytti päätään ja vihelti.

"Onpa kyllä!... Onpa kyllä! Voi teitä lapsi parat! Viittä on
vaivainen vailla, minkä te poloset! -- -- Minä lähden käymään kotona.
Minä tulen kohta sitte, kun laitatte pystyvalkean... No Martta,
meneppäs nyt pois minun sylistäni. Vai mitä sinä kihmerehdät? Etkö
sinä lähtisikään pois minun sylistäni? Etkö?"

Martta painoi päätään lujempaan muorin rintaan ja virkkoi tuskin
kuuluvasti: "En."

Muori: "Kyllä minä kohta tulen takaisin. Minä käyn vaan kotona ja
tuon sulle pikkuisen kylän leivän. Kas niin, istuhan siinä penkillä.
Se on sievä tuo minun tyttöni."

Martta jäi penkille istumaan ja kainosti säteilivät silmät muoriin.

Muori pani turkin päälleen ja lähti. Sanna meni muoriin syliksi ja
hiljaa kysäsi: "Tuotteko te sieltä pienetä kirveet?"

Muori: "En minä nyt tuo, vaan sanon sepälle, että se tekee, niin tuon
ne toisella kerralla. Kyllä minä tuon ne sitte, kun joutuvat. -- No
Jumalan haltuun nyt pikku hetkeksi!"

       *       *       *       *       *

Pystyvalkea palaa rekotteli takassa ja hiljaa istuivat tytöt sen
ympärillä, kun muori astui pirttiin mytty kainalossa. Heitti
turkkinsa naulaan, puhalti väsymyksen henkäyksen, pudotti kaulalleen
päähuivinsa ja kahden käden oikoi hiuksiaan takaraivalle päin.
Istahti sitte pystyvalkean luo, hengitti väsyneesti, että olkapäät
nytkivät. Tyttöjen silmät säteilivät ja rinnat hytkähtelivät ilosta.

Muori: "Pian on huono voitettu, minkä minäkin. Oli kiire mielestäni
ja hiihtää kutostin vähän kiireemmästi, niin raukesin loppumatkalla,
ett'ei tahtonut jalka jalasta erota... Niin. Ei se tule vanhuus
yksinään... Kas niin! Teillähän on tässä oikeen iloinen pystyvalkea.
Näkyi niin ihanalta jo tuonne rantaan, kun hiihdin tuota järveä.
Tuntui kuin olisi jo lämmittänyt, kun hohde näkyi ikkunasta...
Tuoppas, Kerttu, tuo myttyni."

Kerttu ei odottanut kahta käskyä, loistavin kasvoin toi mytyn
muorin syliin. Muori alkoi sitä päästellä, vilkasi lämpymän katseen
tyttöihin.

"Tuleppas nyt tänne, sinä, minun pieni Marttani, niin saat tuliaisia.
Katsoppas tätä... ja tätä... ja tätä... Tahdotko sinä kaikki vai
annetaanko tästä muillekin?"

Martta: "Annetaan vaan."

Tyttöjen silmät leimahtivat, rinnat hytkähtelivät ja kasvot sulivat
mieluiseen hymyyn. Muori otti rukiisen leivän, voirasian ja palvatun
lampaan lihavänkäleen.

Leivästä leikkasi hän yhdeksän palasta, pani voita päälle ja
lihaviipaleet pani voin päälle ja asetteli ne riviinsä jakkaralle.
Sitä riviä katselivat tyttöjen silmät ja vuoroon lentivät katseet
muorin hymyilevään muotoon. Viimeisen palasen kun muori teki ja pani
siihen toisten viereen, niin kysyi hän:

"Oletteko milloinkaan syömään ruvetessa kiittäneet Jumalaa tahi
siunanneet?"

Tytöt nyrskähtivät allepäin ja häpeän puna valusi kasvot.

Muori: "No älkää nyt olko millännekään. Nyt kun vasta rupeatte,
vaikka huonoakin ruokaa syömään, niin sanokaa, että:

    "siunaa, Jeesus, ruokamme,
    asu aina luonamme!

"... Tulkaa nyt tähän minun luokseni seisomaan ja tehkää niin kuin
minä sanoin. Muistatteko?"

Auno: "Muistamme."

Tytöt seisoivat muorin luona, panivat kätensä ristiin ja nöyrästi
lausuivat muorin opettamat sanat.

Muori: "Ottakaapas nyt kukin tästä palanen."

Tytöt ottivatkin palasensa ja hiljaisina istahtivat muorin ympärille
syömään.

Syötyä otti muori nyytystään käärön paikkanahkoja, vihkon hampun
sydämmiä ja viimeiseksi otti mutkalle käännetyn puolivillaisen
vaatepakan ja pani sen viereensä jakkaralle. Katsoi Kerttuun ja
Aunoon.

"Tahtoisiko Kerttu ja Auno housuja?"

Kerttu punastui ja kainosti virkkoi viimein: "Eihän niitä tytöt pidä."

Muori: "Hohoo! Minä olen pitänyt jo ihan tyttö pahasesta asti. Kun
näin miehillä olevan ja veljelleni, tuolle Erkkolan ukolle tehtiin,
niin minun piti saada myös. Siitä myöten olen pitänyt ja hyvät ovat
olleetkin. Niin on, kuin alasti, kun heittää milloin pois. On nytkin
jalassani. Katsokaapa."

Tytöt mielissään katselivat muorin polvia, joissa oli
punaisenkirjavalla tiuhtanauhalla sukan säärys ja housun lahe sidottu
kinttukivertimeen.

Kerttu loistavin kasvoin mutta kainosti:

"Minä tahtoisin."

Sanna: "Minä tahtoisin myös."

Vappu: "Tekeehän muori minullekin?"

Riikka: "Pitäisin minäkin."

Katri: "Tehkää muori minullekin."

Saara sormi suussa allapäin tuli muorin luokse.

Muori: "No tahtoisikos se Saarakin?"

Saara hiljaa: "Tahtoisin."

Auno punastuksissaan katseli muoria. Muori vilkasi Aunoon.

"No mitäs se Auno sanoo?"

Auno leimautti Muoriin kainon katseen. "Kun teilläkin on, niin
pitäisin minäkin."

Reeta: "Kun yksi lammas vettä huuti, niin kaikki karsina janosi. Nyt
jokainen tahtoo, kun yksi tahtoi."

Vappu: "Meistäpä tulee tyttöpoikia, kun saadaan housut!"

Reeta: "Me olemme Martan kanssa tyttöinä; emme huoli housuista."

Muori: "Mutta missä näitä ruvetaan leikkaamaan? Äläs huoli,
otetaanpas tuo pöytä tähän jakkaroiden päälle. Kerttu ja Auno,
nostakaapas te tänne tuo pöytä... Ka se! No nyt pätii hyvästi."

Pöydälle levitti muori vaatepakkansa, otti taskustaan sakset
ja pikkuisen liitupalasen; vilkasi tyttöihin ja virkkoi: "No
kellekkäs nyt ensin tehdään?... Reeta se ei kuulunut huolivankaan.
Ei ehdotellakaan. Tehdään Kertulle ensin. Tuleppas, niin otetaan
mitat... vähän suunnille. Ei se nyt niin tarkka tarvitse ollakaan...
Olethan sinä jo aika paksu. Ja pohkeet, kuin aikaihmisellä! Kyllä
sinusta tulee vankka ihminen. Kyllä sinun käsissäsi vielä kerran työn
tukka kääntyy, kunhan joudut emosulalle. Noo, kyllä nyt jo saatiin
mitat."

Muori mitteli vaatetta suu mytyssä, kallisteli päätään, liitupalalla
merkitteli vaatetta, otti sitte sakset ja rupesi leikata
jurnittamaan. -- Tytöt mielissään seisoivat pöydän ympärillä ja
sydämmet hytkähtelivät ilosta. Auno näkyi tahtovan jotakin sanoa
asian nimeksi.

"Tuoltapa jääpi kaistale. Mihinkäs se joutuu?"

Muori oli toimessaan, teki työtään ja virkkoi päättävästi: "Kyllä se
saa sijansa. Kyllä turkki tilkkunsa vetää, sannan kiukoa kivensä.
Se on vanha sananlasku se... Siinä ovat yhdet! Aunolle taitaa sopia
samallaiset?"

Auno: "Me olemme aivan yhdenkokoiset."

Muori: "Niinpä näyttää." --

Kuudet housut oli leikattu. Kappaleita oli enää vaatteesta jälellä.
Niitä muori mittaili ja itsekseen hyräili virren nuottia. Viimein
virkkoi hän: "Parhaaksi tässä nyt on vettä ja köyttä. Jokohan tuo
niin käypi, että Saara jää ilman. Olisikko sinusta paha, jos jäisit
ilman?"

Saara punastui, pani sormen suuhunsa ja kirkkaat vesikarpalot
pyörivät kasvoilla.

Muori taputteli Saaraa poskelle ja virkkoi: "Osattuutta se on mieli
karvas, vaan ei osan vähyyttä. Älä ole milläsikään. Kyllä ne tehdään
sinullekkin. Näistä palasista kokoillaan. Tilkku ei vaatetta pilaa.
Ja jos ei muu auta, niin pannaan vaikka tuohesta jatkoa."

Tyttöjen kasvot levisivät ja yhteen ääneen hyrähtivät nauramaan.

Sanna: "Tuohesta housut?"

Vappu: "Sitte se on Saara näkemys, kun se vilkkasee tuohihousuissa.".

Muorin posket olivat makeassa hymyssä ja leppoisesti virkkoi hän
taas: "Älkäähän te meillä Saaran kanssa naurako. Kyllä me naurut
päältämme ajetaan... Niin, alkakaapas nyt laittautua ompelemaan. Ei
tässä ristissä käsin saa olla... Tässä kotelossa on neuloja;... tässä
lankakerä. Tehkäähän säikeet neulojenne perään."

Kerttu: "Jo on minulla säije!"

Muori otti lahkeen ja osoitti sormellaan: "Lähdetään! tästä näin
tänne. Jätetään näin leveältä hulpaa... Siitä niin. Kas, olethan sinä
jo oppinut ompelemaan aika kyytiä."

Sanna: "Jo minullakin on säije."

Reeta: "No sinä nyt et osaa mitään ommella. Et ole kuvitellutkaan
eläissäsi. Kas säije!... kun on syltä pitkät... oikea laiskan säije."

Muori: "Ensi kerta sitä pitää kaikkea tehdä vaikka mitä. Kyllä minä
neuvon, kunhan joudun. Odotahan vähän."

Reeta, Kerttu, Auno, Sanna, Vappu, Riikka ja Katri saivat jokainen
ompeluksensa. Pystyvalkean ympärillä siinä rinnakkain tytöt istuivat.
Sannalle ja Riikalle oli se työ niin mieleen, että kielet riippuivat
huulilla. Ja pitkälle työntyi Kertun ja Aunonkin vahvat huulet.
Vapun hieno alahuuli lipotti limissä toisen päällä. Reetakin oli
mielissään, että vesi tippui rievästä huulesta.

Katri se yhä panna tuhrasi neulan silmään lankaa; työnti Aunolle sen
viimein.

"Pane sinä tuo lanka silmään,... ei sovi."

Auno otti neulan ja langan.

"Eihän se miten sovi kun on hieronut langan nenän paksuksi kuin
puntarin perän."

Hampaillaan nykäsi Auno säikeen nenää, pyöritti sitä näpissään, pisti
neulan silmään ja antoi Katrille.

"Tuossa on, vaan mitäpä sinä sillä paljon tehnet. Kyllä ei siitä tule
kahta valmista."

Muori se lasisilmät päässä tilkutteli Saaran lahkeita ja neuvoskeli
muita. Saara ja Martta vaan katselivat joutilaina päältä.

Huvassa kului ilta. Suvehen olivat Otavan sarvet, kun vasta päästiin
ompeluksista.

Laskeuttiin yön lepoon yhteiselle vuoteelle. -- Pystyvalkean hehkuva
hiillos vielä liekehteli ja levitti mieluista valoaan rauhaisaan
katokseen.

Muori se oli vuoteen laidalla ja Martta kyyristyi muorin kylkeen kuin
kananpoika emon siiven alle. Muorin suuret silmät valelivat tyttöjen
vuodetta. Syvä äidillinen rakkaus lepäsi kuluneissa kasvoissa. Hän
pani kätensä ristiin ja lausui: "Siunataan nyt itsemme!"

Tytöt pyörähtivät selälleen, liittivät kätensä ristiin rinnoilleen ja
kuuntelivat muorin iltarukousta.

Silmä kerrallaan painui kiinni... Nukahti muorikin.

Kauan hän ei viipynyt yötilalla. Jo ennen kukon laulaa hän kohosi,
pani takkaan puita, jotka syttyivät illallisesta hiilloksesta. Kohta
liekotteli taas tervaksinen pystyvalkea, jonka punertavat liekit
valaisivat nukkuvaa tyttöliutaa...

Kyynel kasvoillaan muori katseli hetken ja rukoili kaikkien orpojen
isältä siunausta.

Sitte hän istui pystyvalkean vaiheelle, pani silmälasit korkealle
nenälleen ja rupesi paikkaamaan tyttöjen kenkiä...

Kaikki oli jo tyttöjen kengät korjattu, kuin päivän kajaste ilmaantui
taivaan rannalle, jolloin tytöt saivat nousta tervailemaan kenkiään.

Muori laskeutui Martan luokse vuoteen partaalle.

"Tuntuu väsyttävän. Jospa nukahtaisin tässä päivän pielessä."



VI.


Oli Huhtikuun poutaisen päivän ilta Maaliskuun rajalla, Survehuhmaren
ympärillä paitasillaan ja hikipäisinä tytöt liehuivat. Kahdella
petkeleellä vuoroon survottiin. Toiset levähtivät silloin, kuin
toiset tekivät työtä.

Kerttu ja Vappu olivat survomassa...

Sanna vilkasi oveen.

"Kuka nyt tulee? Ka muori! Kassilan muori! Muori, muori! Olette niin
kauan olleet käymättä."

Muori istahti rahille ja laski kätensä polvilleen. Leuka! hervahti
alas ja rinta huohotti väsymyksestä.

"Olen ollut kipeänä koko ajan, kun täältä viimeksi menin kotiin."

Vappu: "Mitäs sinne menitte. Olisitte olleet täällä."

Muori: "Lähdin viimeisillä voimillanikin teitä katsomaan. Tulevat
tästä kevätsuvet ja hölseet, niin sitte en pääse ollenkaan... No
miten nyt täällä olette voineet?"

Kerttu: "Oikein hyvin. Ikävä vaan on ollut teitä."

Auno: "Rupesimme tässä survomaan, kun loppuivat petäjäjauhot."

Muori: "Onkos teillä muita jauhoja?"

Sanna: "On meillä suuri säkki vielä koskematta tuolla kylkeisessä.
Ahtolan isäntä toi mustalla oriillaan viikolla... Ja voi kun se
hirnui! Ja isä on saanut paljon metsoja. On joka päivä syöty ja
tuolla aitassa on vielä monta jälellä. On meillä vielä tynnyrissäkin
jauhoja. Reeta se aina tekee rieskaa: panee tämän maljan täyden
makeita jauhoja ja kaksi tämän täyttä petäjäjauhoja ja leipoo
rieskoja aivan samallaisia, kuin äitikin."

Muorin kasvot kirkastuivat.

"Vai niin, vai niin, vai tuotiin Ahtolasta jauhosäkki. Hyvä, hyvä."

Auno: "Ahtolan isäntä aikoi käydä kylvämässä meidän pellon kesällä."

Kerttu: "Ja kyntämässäkin."

Vappu: "Onpa meillä iso tynnyri ohriakin tuolla aitan loukossa.
Saattaa se Reeta niistä jauhoja jauhaa."

Kerttu: "Niin... Ne pani äiti siemeniksi; eikä niitä jauheta."

Muori: "Vai niin, vai niin, että Ahtolainen toi jauhosäkin. Niin
se Jumala pitää murheen. -- -- Missäs teillä nyt ovat housut ja
hameet, kun olette paitasillanne? Ka tuollapa ne ovat kuivamassa
orrella. Ovathan ne vielä ehyet?"

Auno: "Ehyet toki! Emme ole raskineet joka päivä pitääkkään; mutta
tänä päivänä ryötöstimme tuolla halonhakkuussa koko päivän, niin
pidimme niitä. Kylläpä tässä tarkenemme paitasillammekin."

Sanna: "Niillä teidän lähettämillä kirveillä olemme hakanneet
halkoja. Voi, kun ne ovat hyvät ja terävät! Emme nukkuneet sinä yönä,
kuin saimme ne kirveet."

Vappu: "Heittäkää toki turkkinne pois ja olkaa edes yötä täällä."

Muori kohosi seisalleen.

"Vai niin... Hyvä, hyvä, kun tuotiin Ahtolasta jauhoja. Kyllä minä
puhun veljelleni Erkkolaiselle, että sekin toisi. Sillä on suuri
aitta täynnä vanhaa eloa. Ja se mies kun auttaa, niin se ei vähällä
auta. Enkä minä luule, että meidänkään isäntä on niin kätensä pessyt,
ett'ei vähän auttaisi, kun minä puhun... Hyvä, hyvä, kun olette
täällä niin hyvin voineet."

Muori otti turkkinsa povesta paksun leivän ja laski sen pöydälle.

"Tuossa on leipä. En jaksanut enempää tuoda ja tässä aapelus.
Pitäisihän opetella lukemaan."

Vappu otti aapeluksen.

"Voi, voi minkälainen punakantinen. Ka, kun on suuri kukko! Kun on
aivan kuin meidän kukko."

Saara läheni muoria, painoi päänsä muorin reiteen ja vaikeroiden
virkkoi: "Antaahan muori minulle tuon kirjan?"

Muori: "Se on, hyvät lapset, yhteinen teille kaikille. Osaatteko te
ollenkaan lukea?"

Sanna: "Osaamme isä meidän ja herran siunauksen."

Kerttu: "Emme kirjasta osaa, vaan ulkoa. Äiti se opetti."

Sanna: "Eipä äitikään kirjasta lukenut."

Pieto työntyi ovesta pirttiin.

Muori: "Kas Pieto! No nyt tuli markkinat! Tuodempahan siellä mies
tulee. Onhan nyt Pietolla koko maailman linnut selässään. Tuoksi se
syyhytti minun suutani koko matkan tullessani. Ai ihmettä! Kuinkahan
monta nokkaa tuossa rykelmässä on? Kyllä siinä on monet päät."

Pieto laski lintutakkansa lattialle, heitti turkkinsa naulaan, pyyhki
hikistä otsaansa, puhalteli ja mielihyvällä katseli muoria. Kohotteli
olkapäitään ja tyytyväisenä virkkoi: "Tulee se taakka linnuistakin."

Vappu suhahti Aunolle: "Kas isää, kun on nyt hyvällä tuulella."

Auno: "Ole hiljaa."

Muori: "Jo vähemmästäkin. Käskee siihen olla voimia pehmeässä lumessa
hiihtäessä tuommoinen riippi selässä. Mutta tosi on vanha sananlasku,
että jonka jalka kapsaa, sen suu napsaa."

Pieto: "Kyllä se työstä käypi Olen enemmän, kuin kolme peninkulmaa
hiihtänyt tänäkin päivänä metsojen jälessä. On ollut vielä niin
kitjakka keli ja tuommoinen taakka kun on selässä, niin syvään se
vaipuu suksi. Mutta ei tuo mennyt tyhjään, vielä jäi kolmetoista
ammuttua metsoa metsään."

Muori löi käsiään yhteen.

"Aijai, vai kolmetoista vielä metsään! Ja montako tässä?"

Pieto: "On kai niitä kahdeksantoista."

Muori: "Enemmän, kuin kolmekymmentä! No, jo nyt on ollut antimieli.
Jo on metsän emäntä aukaissut aittansa oven. Kuinka monta olet tänä
päivänä saanut?"

Pieto: "Kaikki metsot; nuo neljä teirtä ovat eilisiä."

Muori: "No, miten se on mahdollista? En tähän elettyyni ole kuullut
yhtenä päivänä ammuttavan noin paljoa; -- en soitimestakaan."

Pieto: "Keino se työn tekee, ei väen väkevyys. Minä eilisnä aamuna jo
löysin tuon metsoparven ja vainosin ampuakseni. Mutta ne olivat niin
arkoja, ett'eivät kestäneet, niin minä vaan hiihtoa suohkasin perässä
koko päivän, etteivät saaneet syödä. Illalla pimeän tullen varroin,
mihin laskeutuvat hyydökseen. Siihen minäkin tein nuotioni ja tänä
aamuna, kussa vaan kohosivat honkien latvoihin, niin silloin minäkin
olin kintereillä. Ammuin jo yhden, mutta ne pölähtivät lentoon. Vaan
ne kun eivät pakkasella lennä pitkään, niin minä, kun täyttä väkeäni
lähdin kaiuttamaan perään, niin tapasin paikalla ja ammuin taasen
muutaman. Ne taas siirtyivät palasen matkaa, mutta minä rehmitin
perässä ja ennen kuin tiesivätkään olin siellä minäkin. Sitä tekosta
tein ja ajelin koko päivän, ett'eivät saaneet syödä, mutta kun ilta
tuli, niin jo jureusivat syömään, ett'eivät olleet tietääkseenkään,
vaikka minä kolmetoista metsoa ammuin yksistä jalkaini sijoista. Ei
kun vihassa vaan repivät männyn kerkkiä."

Muori: "No ei vähän, kun kolmetoista yksistä jalkainsa sijoista."

Pieto: "Niin, olisi niitä saanut vaikka viisikymmentä, mutta luodit
loppuivat."

Muori: "No jo tuota oli tuossakin. Ei ole katumista."

Pieto: "Tallessa ne ovat siellä. Kun minä aamulla taasen lähden, niin
kyllä niistä luku haihtuu."

Muori: "Kelpaa elää: noutaa vain, kuin aitastaan."

Tytöt sukerehtivat lintujen ympärillä lukien ja lonien niitä.

Muori kääntyi tyttöjen puoleen.

"Niin teistä, lapsukaiset, Jumala pitää huolta. Harvat ovat ne
lapset, jotka ovat niin rikkaita, kuin te siinä olette. Kiitos
Jumalalle!"

Sanna tarttui syliksi muoriin.

"Olkaa muori täällä yötä."

Muori: "Aivan mielelläni olen. En lähtisi pois vaikka ajaisitte."

Pystyvalkea paloi. Sen ympärille kokoutuivat tytöt ja muorikin,
joukossa lintuja höyhentämään.

Siihen tuli Pietokin Sannan viereen, kohotti olkapäitään ja pyyhkäsi
suortuvia silmiltään.

"Annappas Sanna minulle se metso, se näkyy olevan vanha kanttura.
Ei, siitä lähde sinulle höyhenet. Ota sinä tuolta nuorempia, niissä
ovat höyhenet löyhemmässä... Kas se... mutta jo se on tuo käynyt
useammassa hongassa, kuin on tuo nokka tuommoiseksi käyristynyt."

Muori: "On se omituista, kun se vanhemmuuten tuo nokka menee noin
koukkuun ja valkeaksi."

Pieto: "Niin se on. Ei se näy linnullakaan ikä merkittä menevän...
Mutta jo ovat tuon päälakeen lujaan tarttuneet nuo höyhenet. Ei
uskoisi... Noo, kyllä tästä elo saadaan, kunhan tässä tuumitaan."

Muori katseli vuoroon tyttöjä ja Pietoa.

"No olet, sinä Pieto, onnellinen. Lapset tuosta yksin vuosin
nousevat, kuin päivä. Toista on, kun minulla ei ole yhtään lasta.
Vaikka kuusi on ollut, niin kaikki ovat mullassa... Moni pahoilee
sitä, kun tulee paljo lapsia, vaan omine ruokineen ne tulevat.
Nähdäänpä miten runsaalla kädellä Jumala nytkin ruokkii tätä
puoliorpoa lapsijoukkoa."

Pieto nykki metsosta höyheniä ja kovasti roksi vanhan metson
karkea kesi.

"Kunpa olisi tuon Pajupuron varsi niittynä." Tyttöjen ja muorin
silmät remahtivat ja lennättivät kummeksivan katseen isään.

Muori: "Etehen on elävän mieli, kuollut taakse katsokohon. Eihän sitä
tiedä, jos vielä onkin. Nuorista tuki tulee, vara vasta kasvavista.
Kunhan tuo joukko pääsee päätään pitemmäksi, niin ei tiedä, mitä ne
vielä raivaavat!"

Pieto: "Vähä on turvaa vävystä, vähä turva tyttärestä."

       *       *       *       *       *

Metsokeitto oli syöty ja vuoteellaan viruivat jo Pietolan eläjät.
Pieton vuoteelta, pöydän päästä, kuului raskas kuorsaus, mutta
tyttöjen vuoteelta kuului vilkasta puheen sipinätä.

Kerttu yli Martasta työnti päänsä muorin likelle.

"Minkään tähden isä tänä iltana oli niin hyvällä tuulella? Ei
milloinkaan ole vielä niin paljoa puhunut."

Muori: "Sen tähden kai, kun oli saanut niin paljo lintuja."

Kerttu: "Koko aikana sitte, kuin viimeksi kävitte, ei ole isä puhunut
mitään; eikä se ole kotona ollutkaan, kuin yösydämmen. Öitäkin on
ollut metsässä."

Sanna: "Omin päimme olemme tässä rehmineet kotona".

Vappu: "Mutta tässä yhtenä iltana, kun ei ollut isä kotona, niin me
melskasimme; me räimme niin, niin kovasti että... Oltiin sokkosilla
ja Sanna oli sokkona. Niin se kun kerran tuossa pöydän luona minua
tavotti, niin luikasin pois edestä kuin matikka, niin Sanna tölmäsi
pöytään... Hi-hi-hi... Silloin pöytä meni, meni... hi-hi-hi-hi...
ylen kuppuraisiaan ja kupitkin kolisten menivät penkin alle."

Reeta: "Kas, kun tuntuu lystiltä, kun niin makeasti naurattaa. Hyviä
töitään... vieläpä viitsii muistella. -- Ovat aina kuin päättömät, --
seinätkin vähällä särkevät."

Sanna: "Pitäähän sitä ruokansa edestä."

Muori: "Kyllähän sitä nuorena on mieli kevyt, kuin kevätlinnulla,
mutta tänne asti, kun eletään, niin ei tule liikoja askelia. -- -- --
Vai aikoi Ahtolan isäntä käydä peltonne kylvämässä. Hyvä, hyvä.
Niin, kunhan nyt ihmiset auttaisivat teitä tässä huonoimmallanne
ollessa, että pääsisitte kohoamaan. Kyllä sitä sitte tuumia olisi.
Tuo Pajupuron varsihan kuuluu olevan niittymaata, sitä alkaisitte
raivata vähän kerralla niityksi. Talven aikana hakkaisitte metsän
haloiksi, kesällä sulan aikana siivoaisitte murrot; ja sitten se
vähitellen muuttuisi niityksi. Sillä tavoin me ennen Erkkilässä
teimme niittyä Lainiopurolle. Pieni, pahanen mökki se oli Erkkiläkin
minun lapsena ollessani; aivan samallainen tantti metsän sisässä,
kuin tämäkin nyt. Vaan on siinä nyt leipää ja leivän särvintä...
Petäjä-leivällä se on Erkkiläkin tehty siksi, mikä se jo nyt on.
Niitty on pellon äiti, sanoo sananlasku. Kun mekin saimme niittyä ja
lehmiä oli lähes kymmenen, niin maitoa kun oli yltä kyllin, niin ei
ollut leipä määrässä. Usein oli leipänä vain tuohilevyllä paistettua
petäjämökeröä, jota kolmikannalla apettiin. Mutta kalaa ja maitoa,
kun oli, niin ei hätäpäivää tullut Meillä ei ollut lintuja, niinkuin
teillä... En sitä minäkään ole venynyt vehnäisillä, kasvanut kanan
munilla. Eivät ne ole kaikki päivät olleet mieltä myöten, eivätkä
kaikki atriat nenällä haistaen. Mutta tähän asti on Jumala auttanut."

Sanna: "Mutta me rupeamme hakkaamaan Pajupuron korpea haloiksi."

Vappu: "Alamme kyllä."

Reeta: "Alkaja havukoissa. Mitä häntä hupajaa."

Kerttu: "Kyllä alamme. Vaikka kuusen päivässä jyrsisimme haloiksi,
niin tehtyä sekin on."

Auno: "Nyt kun kevään pitkät ja lämpimät päivät tulevat, niin mikäs
meidän on hakatessa. Hakkaamme vaan."

Vappu: "Hakkaamme vaan, että korpi raikuu."

Muori käänti itseään kylelleen, vetäytyi vähän koukkuun, pani kätensä
päänsä alle, raukeasti lupsautteli pitkäripsisiä silmäluomiaan.

"Nukutaan nyt. Minä huomenna opetan teitä lukemaan. Nukutaan nyt."

Kolmena päivänä oli muori tyttöjä opettanut lukemaan. Kerttu, Auno,
Sanna, Vappu ja Katri ne jo tavata junnasivat Reeta, Riikka ja Saara
vielä kirjaimia muistelivat.

Illan lähetessä muori katsahti lempeän silmäyksen tyttöihin, kohotti
olkapäitään ja virkkoi: "No, nythän te olette alussa. Voitte jo omin
päinnekin alkaa jatkaa. Minä lähden kotona käymään ja tulen taasen
teitä ohjailemaan, jos Jumala suopi."

Pani turkin päälleen ja lähti.

Rantaan saattoivat tytöt.

Sanna tarttui syliksi muoriin ja näkyi tahtovan sanoa, mutta ei
oikein tiennyt mitä sanoisi. Muori kumartui, taputti poskelle Sannaa.

"Mitä se Sanna sanoisi?"

Sanna: "Kun menette pois. Milloinka tulette?"

Muori kädellään painoi Sannan päätä, kohotti korkean päänsä, katsoi
etelän rannalle.

"En nyt, hyvät lapset, tiedä. Jumalassa on juoksun määrä. Jo näyttää
ilma lauhtuvan, tuo tuulen perä sinistyvän. Näyttää lientyvän suven
näköiseksi. Jos tulee suvi ja huovettaa tämän lumen, niin ei sitä
sitte heti pääse. Mutta kyllä minä teitä muistan."

Sanna: "Käyttekö siellä Erkkolassa, että ne toisivat meille jauhoja?"

Muori nyökäytti päätään.

"Käyn, käyn. Jumalan haltuun nyt!"

Muori otti sauvat käsiinsä, kallistui eteenpäin nojalleen ja alkoi
harvasteeseen siirrellä suksiaan eteenpäin pitkin Kalliojärveä.
Pitkät turkin helmat heilahtelivat leveillä lanteilla puoleen ja
toiseen; sauvain suoverot kitjahtelivat Huhtikuun hangessa ja päällä
kaarteli kajakka taivas.

Yhdessä ryhmässä seisoivat tytöt rannassa kynsille lyödyn näköisinä
ja katsoivat etenevää muoria.

Kerttu: "Tuntuu, kuin olisi viime kerran lähtenyt tuo muori."

Auno: "Niin minustakin tuntuu."

Sanna: "Ei toki viimekertaa. Aikoihan se tulla meitä opettamaan
lukemaan. Huomenna tahi ylihuomenna on täällä."

Vappu: "Pyhänä se vasta tulee ja opettaa meitä. Mutta minä silloin jo
osaankin enemmän."

Kerttu: "Ei se kule kiireesti, mutta katsokaapa minkä taipaleen on jo
mennyt."

Auno: "Mustana pilkkana vaan siintää tuolta selältä. Kohta menee jo
tuon saaren anojaan."

Kerttu: "Näyttää niin pieneltä, vaikka on niin iso; -- isompi
isääkin. Näyttää kyynärän pituiselta vaan."

Sanna: "Eikä erota jalkojakaan enää ollenkaan."

Auno: "Nyt kohta kiertää tuon saaren suojaan... Niinpä tekee. Sinne
hupeni."



TOINEN OSA.



VII.


Kahdeksan vuotta oli kulunut siitä, kuin Kassilan muori viimeksi
lähti Pietolasta. Pajupuron korpea oli jo neljä latoalaa auennut
niityksi ja viisi lehmää, kaksi vasikkaa ja neljä lammasta oli
uudessa navetassa. Reeta, Saara ja Martta hoitelivat kotielämistä.
Toiset tytöt pitivät huolto ulko- ja metsätöistä. Pajupuron korpeen
kulki tyttöjen latu Ja päivä päivältä sen aukea suureni.

Oli kojakka ilta Huhtikuussa. Metsästä tultuaan olivat tytöt syöneet
iltaisensa ja illan kajaksen valossa istuivat pirttinsä peripenkillä.

Auno katseli kämmentään ja virkkoi:

"Ilkeä kun tuohon tuli tänä päivänä tuommoinen verirakko."

Sanna: "On minullakin tuossa sormen juuressa aika rollukka ja
kihelmöipi pahennusta."

Vappu: "On minullakin, mutta olkoon. Kylläpä tänä päivänä aukesikin
korpi sen edestä. Kun Kassilan muori nyt tulisi kattelemaan sitä
aukeaa! Sehän se kerran esitteli meille niityn tekoa Pajupurolle."

Kiikka: "Eipä taida muori tulla enää."

Kerttu: "Vuoteen omana on muori; ei tuntenut minua enää, kun kävin
tässä viime viikolla. No, kyllä se tuo hauta viepi näköisekseen,
ennenkuin se kokonaan viepi. Siinä ei ole mullan muuttamista.
Ne suuret silmätkin olivat kuoppaan painuneet ja posket sisään
loksahtaneet; ja joka paikassa ei muuta, kuin luut ja sininen nahka
ja nukkumaton henki laiden raossa. Hourata hupatti vaan. Mutta se
kauniita rukouksia lukee houratessaan... Niin, meiltähän jäi se
lukeminen, kuin kantoon."

Auno: "Niinpä teki."

Vappu: "Kova lykky sentään, kun se todellakin jäi, vaikka se Kassilan
muori meitä niin toimessaan opetti. Se on todellakin unehtunut,
ett'en suinkaan minä iitäkään tuntisi, vaikka jo tavata jaanasin. Ja
kirjaimiahan ne hariloivat jo jokainen, mutta kyllä se on unohtanut,
hävinnyt kuin tuhka tuuleen."

Sanna istui selkäkenossa, heilutteli oikeaa jalkaansa toisen polven
päällä, keikautti vähän niskojaan ja virkkoi: "Hävitköön! Vähä
vahinko. Pääsee tämän maailmaa läpi toki oiki luennoin ja laulannoin.
En perusta! Lukekoot kirjanoppineet ja fariseukset; kyllä meillä on
muutakin työtä. Niinpä toki helppoakin se luenta. Minä muistan, kun
Kassilan muorin opettaessa kolme päivää istuttiin, niin hartioita
pakotti, kuin olisi suolatynnyri ollut selässä ja pää tuli huomioksi,
että silmät valehtelivat."

Vappu: "Sannalla on ollut vaikea, kuin Venäläispojalla. Sekin oli
tuumannut, että 'ennen nurmie kynnäis, ennenkuin lukis.' Mutta minä
vaan lukisin mielelläni, kun osaisin."

Sanna: "Siinäpä se onkin temppu. Oppineen se on hyvä työtä tehdä;
mutta entäs se alku? Siinä se kakka leivotaan."

Vappu: "Tokipa siinä nyt ovat tekijäiset! Kunhan ruvetaan, niin ei
muuta, kuin lähtö vaikeinta."

Reeta asetteli kenkiään orteen kuivamaan. Kasvot olivat tympeän
näköiset. "Se olikin sana! -- Kunhan ruvetaan! Mutta mistä sitä
lähdetään? Kyllä et sormestasi ime, älä luulekkaan."

Sanna jatkoi: "Älä luule luuta lihaksi, koiran päätä paistikkaaksi."

Vappu: "Mutta minäpä haen sen aapeluksen. Tuolla se on aitan loukossa
romuvasussa."

Auno: "Käy vaan; katsellaan tässä illan valossa..."

Vappu toi aapeluksen, makea hymy poskilla, heitti pöydälle Kertun
eteen ja virkkoi: "Tiinä titä oiti, sanoi Pahka-Joona lukkarille."

Kerttu aukasi homeisen aapeluksen, katseli sitä; kutristi kulmansa ja
tähysteli oikein tarkasti.

"Vieläpä näkyvät tuossa sen aikuiset puikon jälet, kun Kassilan muori
luetti."

Sanna: "Vaan näkyykös muistin jälet?"

Vappu pani kätensä Kertun kaulaan ja tähysteli.

"No onpa todellakin siitä aikoinaan puikon kärellä jyrnälletty, kun
vielä jäljet näkyvät."

Sanna: "Annahan minäkin katson... Ka tosiaankin! Kyllä tuota
kyntämistä ei olisi paperi kaukaa kestänyt Mutta ii siinä käyköttää
ihan entisellä sijallaan, vaan homehtunut on jo parta. Annahan
koetellaan, vieläkö muita muistaisi. Ii, ässä, ää. Mutta mikäs se
tämä kolmisorkkanen on?"

Vappu: "Se on ämmä. Mutta tuo rengaskorva, mikäs se olikaan?"

Kerttu: "Muistaakseni ee."

Sanna: "Entäs tuo pitkäkaulainen?"

Vappu: "Se on poika-ii, ja tuo taakkaselkäinen se on tee. Ja tuolla
tuo tienneuvoja se on myös tee, vaikk'eivät ne ole vähääkään
toistensa näköiset. Ja tuo suurimahainen se on ää. Mutta tuo jakkara,
lienee se ämmän sukua mutta ei sillä ole kuin kaksi sorkkaa."

Auno: "Se on ämmä, jos en vaan väärin muistane."

Sanna: "Entäs tuo pitkäsäärinen lama-Kaaperi, mikäs virka se sillä
on?"

Kerttu: "Se on ii."

Sanna: "No onhan niitä iitä koko poikue!"

Auno: "Ei se ole ii; se on jii, ja tuo nollotus -- se on oo. Mutta
tuota karhapäätä en muista."

Kerttu: "En minäkään muista."

Kiikka: "Eihän se liene äksä."

Vappu: "Hyh! Äksä on, jolla on tuo rotan häntä perässä. Kyllä minä
sen muistan. -- -- -- Kyllä olisi nyt Muori tarpeeseen."

Auno: "Mutta näitä yksikantaisia kirjaimiahan muori ensin opettikin.
Katsellaampas niitä täältä toiselta puolen lehteä. Käännähän, Kerttu,
siitä lehti... Ka siellähän ne ovatkin kirjaimet, jotka erottaa."

Vappu: "Siinä on kirjaimia, jotka pysyvät näpissä; tuokin ässä on
takareellä vedettävä."

Katri pukkasi Aunoa kylkeen ja punastuneena virkkoi: "Katsos, muori
on oven suussa."

Kaikki kääntyivät sinne katsomaan ja pöllähtivät. Hetken perästä
Sanna virkkoi: "No olettehan te täällä. Terve tuloa! Voi kun on hyvä,
kun tulitte!"

Muori ei virkkanut mitään, katseli vaan loistavin silmin tyttöjä.
Kurttuiset kasvot olivat muorilla mieluisessa hymyssä ja entinen,
harmaapäällyksinen turkki löyhällä. Kaulus repsotti olkapäille
käännettynä ja laihoilla suonikkailla käsillään piteli hän turkkiaan
kiinnempänä. Semmoisena hartiat hieman kumarassa ja paulakengät
jalassa seisoi muori.

Sanna astui muoria kohti, mutta muori väisti, nousi pankolle ja
halkoläjän päältä uunille.

Kaikkien kasvoissa näkyi kummallinen väristys; olivat hiljaa, ettei
kuulunut hengitystäkään.

Kerttu huokasi syvän huokauksen ja virkkoi: "Kyllä ei ollut se
oikeaa."

Reeta: "Sitä minäkin."

Katri: "Minua pelottaa. Hyi, oikein värisyttää!"

Sanna: "Pahalta minustakin tuntuu, -- mutta mitä se ennusti?"

Reeta: "Sitä se ennustaa samoin, kuin äitimmekin haamu, että Kassilan
muori on kuollut."

Sanna: "No älä nyt semmoisia... Mutta tuleepahan isä tänäkin iltana
kotiin... Ompahan lintuja muutamia kepertynyt."

Pieto tuli ovesta, heitti lintunsa lattialle, katsahti tyttöihin ja
virkkoi: "Kassilan muori se on heittänyt".

Sanna: "Ilmankos se... No kaikkia sentään! Milloin se on kuollut ja
missä sen kuulitte?"

Pieto: "Tänä aamuna oli nukkunut, kuin uneensa. Oli katsellut
kirkkaasti yli päänsä ja ihastuen sanonut: 'kas sitä, Jeesuspahan
voitti!' Siihen oli naurusuuhun vaipunut."

Sanna: "Kuka sitä kertoi?"

Pieto: "Kassilan Paavo oli arkun lautoja hakkaamassa Jylhänkankaalla,
se kertoi."

Vappu: "Jylhänkankaalla! No miksikä niin kaukana?"

Pieto: "Eihän niitä arkun lautoja oteta vanhalle kuolijalle niin
likeltä, kuin muita tarvispuita; -- eikä niin likeltä, jossa elävät
kulkevat."

Riikka: "Minkätähden?"

Pieto: "Niin ne vanhat ovat tarkoittaneet. Sen puun haltija on
karjalle pahanluoveinen."

Vappu: "Kun olisi tuossa, niin lähtisin katsomaan."

Auno: "Eipä se tule sillä takaisin."

Katri paiskautui loukkoon kasvoilleen käsiään vasten ja hartiat
vapisivat.

Sanna: "Voi, voi, kun eivät semmoisetkaan ihmiset saa elää enempää
aikaa, kuin se muorikin."

Reeta: "Onhan se oman ikänsä jo elänyt."

Kerttu ja Auno painoivat otsansa pöytää vasten. Riikka teki vuoteen
ja kytjähti siihen.

Siihen siirtyi Marttakin; mutta heti voivahti kipeästi, oikasi
äkkiään selälleen, hampaat kirahtivat ja joka jäsen tärisi.

Auno hyppäsi ja virkkoi:

"Kouristi Martan!... Niinpään teki. Voi, voi raukkaa!"

Kerttu: "Siihen koski niin pahoin. No hallitaan, että ei saa niin
pahoin pieksäytyä... Auohan noita kouria! Voi, voi raukkaa!... No nyt
se heittää... Annetaan vaan olla siinä."

Martan kasvot vaalistuivat. Hän raukesi hermotonna vuoteelle, mutta
rinta aaltoili raskaasti ja syvät, sikeät hengitykset epävakaisesti
puhkeilivat.

Vuoteelleen kallistuivat toisetkin tytöt ja käsillään peittivät
kasvonsa.

Pietokin pääsi iltaistaan syömästä, niin kallistui vuoteelleen ja
heti kuului sikeä kuorsaus.

Tyttöjä ei nukuttanut Siitä silmiään he huomisaamuna nousivat ylös
tuhrannein kasvoin. Istuskelivat penkillä ja siirtelehtivät paikasta
toiseen.

Vasta iltapäivällä otti Kerttu kirveensä ja lähti hiihtämään
Pajupurolle päin. Sinne lähtivät toisetkin, paitsi Reeta, Saara ja
Martta hiljaisina hoitivat elukoita kotona.



VIII.


Pajupuron korpi se oli tyttöjen suurin työtanner. Oli taasen
viime talvena auennut yksi latoala uutta niittyä, josta nyt kesän
tultua siivottiin risut ja murrot pois ja nuori heinänalku kuhotti
perkkiöllä jo kantojen tasalla. Uusi nelisylinen lato katto päällä
odotti heinäistä tungosta.

Oli kesäkuun mieluinen Sunnuntai-ilta. Petäjän juuressa tytöt
istuivat ja katselivat Kalliojärven tyynellä pinnalla lekottelevia
sorsaparia. Väliin ne aina puklahtivat vedenpinnan alle ja taasen
kohosivat, jolloin veden kimalteleva pinta särkyi ja väreaallot
pyöreinä piirinä lähtivät vierimään kaikille suunnille. Ne levisivät
siksi, kunnes vesi taasen itsestään asettui, ja alkoi kimallella
ilta-auringon ruusuhohtehessa ja luoda puhtaita kuvia taivaan
kupukannella lepäävistä kultakylkisistä pilvenloikareista.

Kerttu istui olkapäätään nojaten petäjään. Näytti olevan mielessä
joku ajatus. Päivettyneet, muhkeat kasvot väreilivät ja raikas
loimo välähteli vesiharmaista suurista silmistä. Tummat tuuheat
kulmakarvapensaat liikahtelivat ja pullea otsa vähän kurtisteli.
Viimein silmänsä osotti rinteelle päin.

"Mitähän, jos hakattaisiin kaskeksi tämä kotirinne. Tuommoinen
metsänpohja ja päivärinne! Se jos saadaan raajuun ja sattuu vuoteen,
niin se päästää meidät leipään käsiksi. Ja koska vuosi vuodelta näkyy
niittyä tulevan, niin tarvitaan sitä peltoakin. Ja siitäpä halmeen
sängestä sitä tulisikin puolella vaivalla."

Aunon kasvot kirkastuivat.

"Samaa olen jo ajatellut monta päivää... Ja nythän on siihen aivan
paras aika, on kohta täysi lehti. Siitä saamme vastojakin samasta. Ja
eipä ole heinäntekoon vielä heti kiirettä, ei ole nurmikkaassa päätä
yhdessäkään. Nyt kun niityn raivuu loppui, niin mitäpä tässä lomassa
muutakaan tekisimme semmoista, josta olisi eineen jatkoa."

Sanna: "Lyödään lattiaan!"

Vappu: "Se on mieluinen työperä. Lähdetään vaan huomisaamuna!"

Riikka: "Tuossapa tulee isä. Kysytään siltä, mitä se sanonee."

Katri: "Mitäpä hänestä isäkään kieltää. Mieluinen vahinko se toki on."

Reeta: "Paras kuitenkin on kysyä."

Kerttu: "Kysytään vaan."

Pieto seisahti lähelle tyttöjä. Löyhällä riippui lanteilla alas
laskeuneet hurstihousut; karkea piikkopaita reuhotti auki solesta
ja ruskeana paistoi päivettynyt rinta. Iloisenvirkeänä katseli hän
poutaista taivaankantta.

Kerttu: "Aiomme hakata kaskea tuohon kotirinteelle. Mitä siitä
sanotte?"

Pieto silmäsi rinteelle, mietti vähän ja virkkoi: "Kun hakannette,
niin hakatkaa. Lähti kävelemään rantaa pitkin ja näkyi miettivän omia
mietteitään."

Huomenna lähtivät tytöt kasken kaadantaan. Losahtelemalla
irtautuivat pälkäreet lastuuksista ja hurtankorvina lentelivät
suuret lastukimpaleet murtoiselle tantereelle. Humahtaen lankesi
ryheväoksainen kuusi tahi tuuhakkalehtinen koivu. Yksi lotina kuului
murtoisen aukean rinteestä ja kirkkaina läihkivät kirveiden terät
auringon helteisessä paisteessa.

Niin kaatui kaski ja kahden viikon työnä makasi kahden
tynnyrinalainen aukea. Kaikki puut siuottivat poikkirinteestä yhtenä
suortuvana. Ei pientä vesaakaan ollut ristissä enää.

Rohkeamielisinä ja iloisina, kirveet olallaan, käyskelivät
tytöt jälekkäin raateeltaan kotiin Lauantain lauhkeana iltana,
silmäillen avaraa risumurrostaan. Risujen repimät paidat riippuivat
viilekkeinä selissä, päivän polttamat rinnat ja olkapäät paistoivat,
kuin petäjälevyt, ja nilkat ja pohkeet olivat pöheissä risujen
piirtelemistä haavoista.

Saunaan työntyivät tytöt kylpemään. Reeta se oli löylynlyöjä, Saara
ja Martta istuivat loukossa vasta sylissä; toiset olivat lauteella.

Sanna kipristeli ja virkkoi:

"Voi riettaan metso-Eera, kun polttaa noita olkapäitä!"

Vappu: "Eihän tästä tunnu nyt tulevan mitään."

Kerttu: "Panehan suopaa."

Sanna: "Nyt pannaan nahkat paittoon. Mutta tämä se vasta karvastelee!
Ei tätä kestä ei hirvennahkainen... ä-hä-hä-hä-hä... Älä pöljä, lyö
sitä löylyä! Aivanhan silmätkin päästä pullistuvat."

Auno ähki ja hammasta purren lykkäsi vastalla itseään ja virkkoi: "Ei
tässä ole lysti, vaan puhdasta tulee."

Kerttu: "Kaukana on nyt leikki, mutta pihkasta pitää päästä erilleen."

Vappu: "En minäkään olisi pihkalle sukua, mutta ei tätä leikkiä
kestä; juoksu minulle tulee."

Riikka: "Ei ole helppo; mutta pihkoineni en jää pyhäksi; -- en vaikka
terveys menköön."

Katri: "Puhdasta teen. Antaahan tulla vähän enemmän löylyä!"

Reeta: "Yksi kieltää, toinen käskee, kuin Seppälän talkoissa."

Kerttu: "So-so, äläpäs porauttele! Määrä se on makeallakin."

Sanna: "Ähäh, koskeepa se koiraankin, jos karttuunkin."

Auno: "Koski mitä koski! Kohta olisin puhdas, kuin pulmunen; mutta
tuo pää se on sellainen tarvas, että kyllä saa polttaa nuo hapenet.
Ne ovat niin pihkan kanssa tallostuneet, että ovat yhtenä turpeena
ihan."

Riikka: "Pää olisi pää, mutta eihän tuota näy muutenkaan selviävän."

Kerttu: "Panehan suopaa ja lykkää vaan, kuin turkkinahkaa, niin kyllä
lähtee!"

Riikka: "Eihän tuota kärsi."

Kerttu: "Kyllä tämä koskee, että silmät valehtelevat; mutta ei auta."

Sanna: "Hätähän tässä on, vaan mennäänhän tätä."

Niin puhkailivat tytöt saunassa pitkän hetken. Viimein höyryävinä ja
voimakkaasti puhallellen tulivat ulos ja istahtivat kentälle riviin,
kuni sotkanpoikue rannantelalle. Ottivat pyhähameiden taskuista
isot, häränsarvista tehdyt kampalostikkaat, joilla rupesivat päitään
selvittämään. Vesi tihkui silmistä ja hampaat yhteen puristettuina
kiskoivat pihkavanukkeita tukistaan; -- kiskoivat ja ähkivät ja
kurttuun vetäytyivät kasvot.

Hetken perästä olivat kuitenkin tukat selvinä ja jokaisen vieressä
nurmella oli melkoinen tukko pihkaisia talloksia, kuin koirantakkuja.
Jokaisen niskassa oli vaaksan pituinen palmikko, latvat sinisellä
nauhalla sidottu ja päällä puhtaat hamppupaidat ja ahdashelmaiset
puolivillahameet, jotka kankeina köpöttivät, kuin pajumerta tyttöjen
leveöillä lanteilla. Äänettöminä ja syvä tyytyväisyys kasvoissa,
he astelivat jälekkäin saunasta pirttiin, kuni matkalintujen raito
tullessaan viimeistä taivalta syntymämailleen kesäyön mieluisessa
hämärässä.



IX.


Niin elettiin. Ajat eellehen menivät, vuosi vuotehen liittyi.
Siirtyipä toinen kesä käsiin.

Oli poutapäivä Heinäkuun alussa. Etelän mieto tuuli hiljaa läikytteli
Kalliojärven luisua rantaa ja harvakseen heilutteli kasken
ruskealehtisiä, kuivia oksia.

Pieto katseli taivaalle, katseli kaikille ilman suunnille.

"Nytpä on paras kaskenpoltto."

Ei tarvittu toista käskyä. Tytöt juoksivat aittaan. Siellä
pukeutuivat sitä varten varustettuihin repalevaatteihin ja panivat
virsut jalkaan.

Oli jo virsut jalassa Pietollakin; lähti kävelemään kasken sivua ja
virkkoi: "Tuolta altatuulen sytytetään. Annetaan vastatuuleen palaa,
niin se palaa hitaammasti ja palo tulee parempi. Niin ennen vanhat
sanoivat."

Pieto se iski tulen ja viritti tuohikäppyrän. Pisti sen kasken
laitaan, jossa se alkoi liekotella ja pikkuinen, musta pulppuileva
savu pyörteisenä kallistui metsään. Jokainen tyttö otti tuohilevyn,
jolla pistelivät tulta kasken ranteeseen. Iloisesti se alkoikin
palaa rekotella ja näpeästi levisi pitkin kasken risuista lievettä.
Oli kasken takasivulla kuin savuinen aita, joka nojautui metsän
rinnettä vasten. Mutta kohta leveni tuli paksumpaan kaskeen. Kerta
kerralta suureni tulen voima ja mustanharmaina pyörteinä virkeästi
nousi sakea savu korkeutta kohti. Jo jymistä alkoi maa tulen
voimasta. Havuluutineen tytöt ja Pieto varttuivat tuulen alla, ett'ei
tuli metsään pääsisi. Kun kanervikko rupesi palaa kurnaltelemaan,
niin silloin hosuivat havuvastalla tulta, että se tukehtui. Siten
torjuttiin metsän puoleinen laita. Pieto se tuohoskeli jälelle
jääpiä niemekkeitä, mutta tytöt olivat aivan huolettomina. Iloisina
he katsoivat, kun mustanpunertavat liekit kuhisivat kuivissa kuusen
havuissa ja purkivat tervamustaa savua, joka mahtavana patsaana
kohosi korkeutta kohti täyttäen ilman, ett'ei aurinkoakaan näkynyt
kuin joskus vilaukselta; ja silloinkin punaisena, kuin veri.

Kerttu luutansa varrella tonki paloa, otti multaa kouraansa, haisteli
sitä ja tuumaili:

"On tuo multa, kuin talkkunata. Voi, voi kun tämä on hyvää! Kyllä
tuohon pätii siementä hämmentää."

Auno: "No pyörteessä siitä oras lähtee."

Sanna mielissään hykerteli käsiään ja loistavin silmin virkkoi:

"No erinäköinen se on tulevana kesänä näillä aioin. Piilossa ovat nuo
mustat kannot; siinä kuhisee tuota pitkä ruis... ruis kuin hanki! Ja
silloin leivältä paistaa pienen Pietolan ympäristö. Silloin sanotaan,
että eletään sitä meilläkin! Humu kuuluu, eikä köyhyyttä!"

Katri: "No älä nyt noin ole vielä hyvilläsi. Älä nuolaise, ennenkuin
tipahtaa."

Sanna: "Jos vaan tämmöinen kesä sattuu, niin siinä ei auta muu, kuin
totuus. Ruis kuin seinä seisoo tässä tulevana kesänä."

Kerttu: "Eivätpä ne ole kesätkään kaikki yhtäkaikki. Vuosi on vuoden
veli, vaan ei vuoden vertainen, sanoo sananlasku."

Vappu: "Katsokaapa tuota Karhurovan lievettä, kun koko rinne on
savun vallassa, että pisimpien puiden latvat pistävät esiin sinisen
harmaasta merestä. Ai ihme, kun tuo on somaa!"

Sanna: "Lähtevät sieltä nyt sääsket... Soo, herra Jumala!... Mikä se
oli se jyräys?"

Kaikki kauhistuivat ja harreilevin silmin joutuivat katselemaan ilman
kaikille suunnille. Pahoin pöllistyi Pietokin.

Kerttu: "Ukkonen se oli."

Auno: "Tuolla pohjoisessa on pilvi."

Sanna: "Olkoon siellä; ei se tule tänne vastatuuleen,"

Kerttu: "Vastatuuleenhan ukkosen pilvi aina kulkee...! Kas, ai vanhan
se lientyy tännepäin! Tässä päällä on jo liennettä."

Riikka: "His... miten lyöpi! Voi, voi!... Se olikin jyräys se. Voi,
voi, mihin me menemme?"

Katri vapisten: "Ollaan vaan tässä. Ei sitä saa Jumalan ilmalla
pakoon juosta."

Reeta: "Jo tihmoo vettä. Tuohon käsiselälle putosi jo. Voi kun ei
kerinnyt palaa tuo kaski ennen!"

Sanna: "Kun tuulisi, niin ei se kauan viipyisi; vaan nyt jo aivan
tyyntyi. Aivan pystyyn nousee savukin."

Kerttu: "Mutta, mikäs tuolla rinteellä puita huojuttaa?"

Auno: "Sieltä tulee tuuli. Kas, jo kuuluu johina! Voi, voi,
minkälainen ilma tulee!"

Vappu: "Puut kaatuvat tuolla metsässä."

Kerttu: "Voi miten reuhtoo tulta."

Auno: "Kun kokonaiset kuuset nousevat ilmaan! Kas miten reuhuavat,
kuin revontulet! Voi, kun on hirmuista."

Sanna: "Miten jyrisee tuo tuli, että maa täräjää! No on tulella
voimaa; ei uskoisi, jos ei näkisi. Nyt ei ole kaukaista kaskessa.
Mutta lähtevät nyt varmaan sääsket kartanostakin, on aivan savun
kapalossa, ei näy vähääkään."

Vappu: "Kovinpa nuo sääsket viime yönä olivatkin kiiteisillään,
huutivat: 'en minä, en minä' ja purivat sentään kuin koirat; mutta
eiköön siellä nyt juoksu tule."

Riikka: "Niin luulisi."

Reeta kauhistuen:

"Mikä isällä, kun huutaa? Voi, voi!"

Kerttu: "Lähdetään katsomaan."

Auno: "Voi Jumala, koti palaa! Voi hyvä Jumala, koti palaa! Koti
palaa!"

Huutaen ja parkuen juoksivat tytöt kasken ympärystää. Valkeat virsut
vilkkasivat ja siekaleiset hameet rempalehtivat polvissa.

Pieto juoksenteli sinne ja tänne, tapaili jotakin käteensä, mutta ei
näkynyt tietävän mitä ottaisi; juoksi rantaan, tuli samassa takaisin
ja kiljasi kovalla äänellä: "sammutetaan!" Otti aidaksen ja juoksi
tuleen. Mutta liekit löivät ympäri korvia ja tukka paloi. Kahden
käden pieksi hän päätään ja juoksi pois tulen alta, silmäili taakseen
ja parahti itkun sekaisesti:

Jo palaa navetta ja lato! Voi Jumala nähköön!...

Sitte tukkaansa repien ja parkuen pakeni savun läpi metsään.

Tytöt parkuivat toimettomina eivätkä tienneet, kun myrsky lennätti
kaskesta palavia hiiliä ja liekit löivät ympäri korvia.

Kerttu: "Voi palamme tähän! Juostaan hyvät ihmiset pois!"

Reeta: "Minä palan; selässäni on tuli! Revi pois paita! Palan, palan!
Herra Jumala!"

Auno: "Voi palamme kaikki! Mennään pois! Tulkaa tänne, hyvät ihmiset!
Jumala armahtakoon!"

Pois tulen alta siirtyivät tytöt. Kaikilla olivat vaatteet tulessa,
että kiittivät, kun saivat revityksi toistensa päältä pois ja sitte
sammutetuksi. Mutta sitä ennen kerkesi tulla monta haavaa.

Kerttu: "Aitassa on, on meillä vaatteita, otetaan ne pois."

Mutta samassa löi käsiään yhteen ja parahtaen virkkoi:

"Tulessa on... Onnettomat! Voi rakas Jumala meitä!"

Myrsky suureni, ukkonen löi tulta ja jyräys jyräystä seurasi, että
maa tutisi jalkain alla ja kaiku kaikua ajeli vuoresta vuoreen.
Savenkarvaiseen pilveen kääriytyi taivas, että ilma pimeni ja vettä
satoi, että virtana juoksi pitkin paloa, jossa tuliset kekäleet
suhisivat tuoksutuin valkeata höyryä ilmaan. Huoneet kohisivat ja
roskivat liekkien jaloissa, jotka ulvoen riehuivat myrskyssä.

       *       *       *       *       *

Myrsky taukosi. Pilvi vetäytyi pois omia matkojaan ja jätti jälkeensä
hiilakan sinisen poutataivaan. Hauteisesti paistoi läntinen aurinko
vettä itkevälle palolle, jossa märät rantteet höyrysivät ja
liekehtivät hiillokset kuhottivat pirtin nokisen uunin ympärillä.

Kalpein kasvoin silmät punaisina ja rintojaan painellen seisoivat
tytöt kuni aaveet palolla.

Tuli Pietokin metsästä. Silmät olivat pöheiset, silmänluonne
peloittavan ankara. Käsissä oli hänellä pitkävartinen viertoluuta.
Sillä alkoi rostia sitä hiillosta ja sanoi käskevästi, että:

"Sukkelaan sammuttamaan! Missä se Reeta on? Sammuttamaan, ettei
pirtti pala! No sukkelaan tänne luutinenne! Tästä se tulee kartanoon.
Voi, voi, kun ei vaan palaisi kartano! Tuokaa vettä! Kohta se tulee
kartanoon. Varotaan edes pirttiä! Vaikka muut palaisi, kunhan ei
pirtti palaisi. Mitä siellä seisotte kuin tontut? Tuokaa vettä, ettei
pirtti palaisi! Voi, voi, aivan tulee likelle!"

Sitä hoki ja pieksi hiillosta. Tytöt juoksivat isän kimppuun. Kerttu
alkoi:

"Isä kuulkaa! Isä, isä, kuulkaa! jo se on palanut Isä kulta, kuulkaa
nyt, jo se on palanut. Älkää houratko; katsokaa, ei kuin hiillos on
jäljellä!"

"Tuolla on pirtti, ei se ole palannut", virkkoi Pieto ja ojenti
järvelle päin kädellään, pieksi laudallaan hiillosta ja kierteli
ahjoa.

Jo syttyi luuta ja lenti varresta taaksepäin palolle, jossa se
rotisten palaa leimusi. Tytöt tarttuivat Pietoon ja vetivät pois
hiilloksen luota ja neuvoivat:

"Tuossa on pirtin ja tuossa navetan ja ladon sija, tuossa saunan ja
tuossa aitan."

Silloin näki, ettei ollut mitään jäljellä, katseli ympärilleen, astui
lähelle pirtin sijaa, katseli onnettoman näköistä uunia kekäleiden
keskellä.

Siihen isän ympärille likenivät tytötkin nokisina, virsut jalassa,
eikä muuta vaatetta kuin siekaleiset hameet päällä. Mykkinä, alla
päin ja hyppyset suussa katselivat yhtä kystä kynnelleen, katselivat
ympärilleen ja hyrähtivät sitte kaikki valtavaan itkuun...

Tuokion puserrettuaan kuumia kyyneliä, tunsivat rintansa tyhjemmäksi.
Pieto erosi ja allapäin käveli metsään. Tytöt jäivät paikoilleen,
istahtivat paljaalle palolle ja kyyneltensä läpi katselivat
Kalliojärveä, jonka pinnalla hiljalleen lipottelivat herttaiset
aallonväreet.

Kerttu pyyhki tahrauneita silmiään ja sanoi:

"Meillähän on verkot järvessä. Lähdetäämpäs hankkimaan kalakeittoa."

Katri: "Venehän paloi."

Sanna: "Tehdään lautta noista rantteista. Vitsoilla aidotaan muutamia
rantteita yhteen, niin on vene valmis."

Viisi isoa kuusirantetta sidottiin vitsoilla toisiinsa kiinni.

Kerttu ja Sanna ottivat pitkät kepit käteensä, menivät lautan päälle
ja järven pohjasta työntivät lauttaa ulapalle päin niinkauan kuin
sauvat ottivat pohjaan. Mutta kun syille tulivat, niin meloivat
puolelta ja toiselta. Siten lautta hiljalleen liukui eteenpäin.

Toiset tytöt törmällä katsoivat jälkeen.

Auno hytkähti itsekseen, suu meni hienoon nauruun ja virkkoi:

"On kummannäköinen tuo matkue, ovat kuin manalaiset! Kaksi
puolialastonta ja likaista kuin nokitonttua mustan lautan päällä
harrivat ja kulkevat veden pinnalla... Vaan kun sattuu, niin ne
ottavat kalat verkoista kuin paremmatkin kulkijat."

Reeta: "Mutta suoloja meillä ei ole raettakaan. Ne ovat menneet
siinä, missä muutkin tavarat."

Auno: "Minäpä tiedän suoloja. Tuolla Kellojärven rannalla Sipolan
kalasaunassa minä näin suoloja, lähden sieltä hakemaan... Mutta pataa
sitä ei ole. Vaan voimmehan vartaassa paistaa ja hieroa suoloissa."

Reeta: "Patahan toki on. Kaikeksi onneksi satuin sen tänä aamuna
viemään järveen, että puuron pohjautunut likoaisi, niin sitä lyytä
jäi."

Auno: "No hyvä, hyvä! Sepä oli koko onni!..."

Katri: "Minä lähden suolaperiin; kyllä minä ne löydän."

Lautta likeni jo rantaa.

Rannan kiville rientivät tytöt katsomaan saaliita. Vappu hyppäsi
korkeimmalle kivelle, kätensä alta katsoi ja virkkoi:

"Voi minkälaisia siiankämpäleitä! Ja tuommoisia kyrmyniskaisia
ahvenen köriläitä!"

Sanna hyppäsi lautalta maahan.

"On siinä kaloja. On semmoisia ahvenia, joittenka maamalot eivät ole
vanhalle."

Auno: "Niin tulivat kalat kuin silloinkin."

Kerttu: "Mikäs auttoi."

Tytöt perkkasivat kalat.

Reeta se oli kokki, leikkeli palaisiksi suurimpia ahvenia pataan.
Toiset tekivät vartaat, joihin pujottivat siikoja ja tulivat
paistamaan hiilloksille. Reeta laittoi patansa hiilloksen päälle.

Sanna: "Paistetaan viime kerta tässä lämpymässä."

Reeta: "Onneton lämmin!"

Kerttu: "Minulla karvastelee selässä noita haavoja, jotka paloivat.
Katsoppas, Auno, minkä se on näköinen."

Auno: "Kyllä se on kipeännäköinen, on pöhöttynyt kokoselkä ja kolme
kämmenen laajuista lemparetta on aivan orvasketulla ja visvaa kihoaa.
Mutta katsoppas minun olkapäitäni, ja on siellä selässäkin muudan
kohta, jota kirvelee."

Kerttu: "Ei tuolla selässä kummia näy, mutta tuo olkapää on paha, on
noin laajalta aivan punaisena ja visvarakoilla."

Sanna käänteli siikavarrastaan hiilien päällä.

"Vähä muusta, kunhan on heikko henki jäljellä. Kyllä elävä eteensä
katsoo."

Riikka: "Kyllä on katsomista."

Vappu: "Kyllä nyt suoraan pidetään!"

Reeta: "Elämästä puhutte!"

Riikka: "Kunhan mennään niin pitkälle kuin päästään, niin sitte
uskotaan."

Sanna: "Niinhän se jäniskin tekee: Se menee koiran edessä minkä
jaksaa ja sitte pistää päänsä pensaaseen."

Sanna otti kärisevän kalansa pois hiilten päältä.

"Mitäs täällä muuta on -- kerta kuolla syntyneen... Mutta katsoppa
kun tuosta kalasta tuli kaunis. Se on kuin sämpylä! Noin itsestään
halkeilee."

Auno näytti omaa kalavarrastaan.

"No ei tuokaan ole pahempi."

Sanna: "Ompahan savustuneempi kuin minun. Pidit liekin päällä, niin
savustui. Minä paistoin aivan hiilillä, niin tuli valkea... Mutta tuo
Riikan kala on musta kuin korppi. Voi sinua, miksi korvennit!"

Riikka: "Mustathan me olemme itsekin."

Vappu: "Mies musta, leipä valkea."

Kerttu se jauhoi kiven päällä suoloja hienoksi ja pani ne
tuohilevylle. Siinä hieroivat tytöt käriseviä rasvaa tihkuvia
kalojaan.

Reetalla joutui keitto ja pata nostettiin tulelta.

Siihen hehkuvan aherruksen vaiheelle istahtivat tytöt syömään padan
ympärille. Paistinkala oli leipänä, keittokala keittona.

Niin söivät tytöt. Mutta silmät tahtoivat mennä sen kurjan uunin
puoleen, joka hehkuvain hiillosten keskellä ynseänä seisoi. Pyörimään
mielivät palat suussa ja punastusta ilmautui silmien ympärille.

Reetan tuhranneilla kasvoilla näkyivät kyynelten ojat.

Kertunkin pitkistä silmäripsistä kimaltelivat kirkkaat vesiherneet.
Pala suussa siirtyi hän palolle ja laskeutui maahan kasvoilleen.

Toiset tytöt vielä tuohilipillä pistelivät muutamia kertoja
kalanlientä ja yksitellen kytjähtelivät lämpymälle palolla kuni
lampaat vastarannalle.



X.


Iltaan vieri purppurainen aurinko.

Lehmät tulivat kotiin. Mutta kovin oudostellen ne turvat maassa
kävelivät aukeata paloa, jossa sieltä täältä kitkahteli savua
kytevästä lahokannosta tai muuraismättäästä. Kävelivät ristin rastin.
Viimein kokoutuivat talon paikalle ja rupesivat suun täydeltä
haikeasti ammomaan, rönkyivät pitkät henkäjäkset ja oikein ruumiin
voimasta.

Siitä heräsivät tytöt, pyyhkäsivät univeden suupielestään ja
hyppäsivät seisalleen.

Sanna: "Minä nukuin aivan siki."

Vappu: "Aivan henkihieverinä minäkin nukuin."

Riikka: "Marttapa tuo nukkuu vieläkin."

Auno: "Antaa nukkua."

Reeta: "Mutta mihinkäs lypsämme lehmät?"

Kerttu: "Ei auta mun, täytyy lähteä metsään tekemään tuohiropehia."

Auno: "Aivan totta, niistähän saamme maitoastioita."

Sanna: "Ja puhtaita!"

Auno: "Mihin se veitsi tuli, lähdemme tuohiperiin?"

Reeta: "Tuossa se on kivellä."

Vappu: "Jäi toki tuo kirves ja puukko sitä lyytä palamatta, kun
otettiin ne mukaan tuonne viertoretkelle. Muuten ei olisi kynttä
karkeampaa koko päntyeellä."

       *       *       *       *       *

Metsästä tulivat tytöt ja tuohiropeita oli toistakymmentä.

Reeta, Auno, Sanna, Riikka ja Katri rupesivat lehmiä lypsämään.

Ystävällisesti nuoleksivat lehmät lypsäjiään, loiskauttivatpa joskus
karkealla kielellään arkoja palohaavojakin, josta tytöt kipeästi
hiivistivät, mutta eivät sitä voineet kieltää lehmiltä.

Kerttu teki yhdestä ropeesta siivilän siten, että keskelle pohjaa
leikkasi pyöreän reiän ja siihen pisti havunkerkistä tukon. Se
pantiin toisen päälle ja siihen kaadettiin maito, että se juoksi sen
havutukon läpi ropeeseen ja siten, puhdistui maito.

Sitte he joivat lämmintä maitoa minkä jaksoivat.

Mutta tähteeksi jäi viisi isoa rovetta maitoa täyteen, jotka he
kantoivat metsän rannakseen kuusen juureen ja kuusen koskuella
peittivät, ettei karise roskia.

Siihen sammaleiselle kuusenkengälle istuivat tytöt ja kasvot
näyttivät iloisemmilta.

Riikka: "Maatappa möllähtivät lehmät tuohon palolle. Kestikki nuokkuu
ja märehtii."

Kerttu painoi päänsä kuusta vasten, pureskeli kynsiään ja virkkoi:

"Nuo lehmät sitä ovat tavaraa"

Reeta: "Kun se olisi aina kesä ja näin lämmin, niin noiden turvinhan
sitä henkensä pidettäisiin."

Sanna: "Rähmistettäisiin kuin koirankuontolaiset, imettäisiin vaan
noita lehmämullia! Mutta mitäs sitte, kun tuo lehti kellastuu ja
pohjoinen alkaa puhallella oikeen äitipuolen henkeä? Silloin taitavat
käydä keveöiksi nämä Aatamin vaatteet."

Vappu: "Niin käperrymme kuin torakat hangelle! Tuli työtään tekee
minkä pakkanenkin."

Aunon rinta nytkähti ja kirkkaina välähtivät tummansiniset silmät.

"Kuolemasta ei ole vielä pelkoa. Siihen kun lehti kellastuu, on vielä
monen miehen ikä. Ei tiedä mikä onnen potkaus meitä saavuttaa. Ja jos
ei muuta, niin onhan kerjuuvärkit tallessa. On sitä maata muuallakin,
ilmaa etempänäkin. Kerjännyt on isä, kerjännyt on äiti; ei tule synti
suuremmaksi, jos mekin kerjäämme."

Kerttu: "Se olkoon viimeinen keino."

Riikka: "Ennen kuolen, ennenkuin kerjään!"

Katri: "Samat sanat!"

Sanna: "Mika se on hätänä valmiissa maailmassa! Tuommoisia ahvenen
könttäleitä kuin äskenkin paistetaan ja keitetään, niin ei ole tyhjä
näpissä; ja tuommoista kullanhohtavaa maitoa palanpainoksi, niin
onhan meillä elämä kuin herroilla jouluna!... Mitä se Reeta itkee?
Heitetään pois itku, ei siitä lähde ruuan jatkoa. Annetaan ilveksen
itkeä, sillä on isommat silmät ja enemmän vettä."

Kerttu: "Niimpä kyllä... Tehdään nyt tähän maja, tehdään semmoinen
laukupuoli vaan."

Auno: "Tehdään vaan, onhan se parempi tyhjää."

Kerttu: "Pannaan tähän näiden kuusten välille vahva ulku näin
korkealle. Eihän se korkea tarvitse olla, kunhan istumaan sopii.
Tänne perälle ja kupeelle pannaan näin korkealle seinää, että tulee
noin luisu katto."

Sanna: "Mutta tähän tehdään pieni maja maitohuoneeksi".

Kerttu: "Tehdään vaan. Alkakaa vaan kiskoa koskuvia katoksi; minä
laitan seiniä."

Päivä oli maillaan. Yön verhoon hämärtyi hiilakka taivas.

Lehmät olivat paenneet yösyöntiin. Korven helmasta värähteli
lehmänkellon himmeä kaiku. Nuotio palaa liekotteli majan edessä,
jonka savu laskeutui siniseksi lavaksi Pajupuron laaksoon.

Lehtiselle vuoteelle kallistuivat tytöt. Reeta, Saara ja Martta
kyyristyivät aivan vierekkäin, painoivat kasvonsa maata päin ja
tuhkivat raskaasti, että hartiat notkahtelivat.

Toisten tyttöin silmät välkkyivät kirkkaina kuni tammikuun tähdet.

Yksi kerrallaan siitä kohoilivat paitsi Reeta, Saara ja Martta ja
katosivat kultarantaisen kesäyön mieluiseen hämärään ja yhtyivät
toisiinsa noiden savua nihkavien tuhkaläjäin luona entisen asuntonsa
vaiheella.

Mykkä oli tienoo, levolla oli luonto. Mutta Kalliojärven pinnalla
narahtelivat sorsat ja rannalla hymyili tervennä tuuhea mänty.

Sen juureen siirtyivät tytöt ja silmäilivät viihtynyttä järveä ja
nukkuvaa Hyllyäiskeroa.

Vähäpuheisina he istuivat, vaikka kasvoissa liikkuivat levottomat
väreet.

Kerttu viimein virkkoi:

"Mikä verkko se nyt peräksi pantanee?"

Auno; "Ei pääse edes ihmisiin, kun olemme alasti kuin rotan pojat."

Sanna: "Emme lähde pyrkimäänkään ennenkuin on suurempi pakko."

Vappu: "Milloinka suurempi pakko on kuin nyt?"

Sanna: "Esimerkiksi silloin, kun ei ole mitä syödä. Enkä minä
sittenkään lähde kerjuuseen, en astu kerjuunaskelta. On isän ja äitin
kertomukset kerjuuretkiltään siksi tuoreessa muistossa, että siinä
tanteret tehdään ennenkuin lähden."

Riikka: "Sen sanon minäkin! On kuollut kummempiakin."

Vappu: "Henkeni säästän viimeiseksi tavalla tai toisella. Köyhyys ei
ole vika kun sen kunnialla hallitsee."

Auno: "Henki on eläkkeen poika, se on vanha sananlasku... Vaatteesta
on pahin kimpeli."

Kerttu: "Kun olisi edes neulaa ja lankaa, niin näistä tähteistä
kokoilisimme ketineitä yhdelle, joka lähtisi käymään Ahtolassa.
Sillä emännällä on vaatteita vaivasenkin varalla. Hänelle antaisimme
yhden lehmän, kun pääsisimme vaate päälle. Ja jospa antaisivat
leipävärkkiä, niin antaisimme toisenkin lehmän. Kyllä meillä maitoa
on maidon sijaan kolmestakin lehmästä."

Auno: "Se on paras keino."

Riikka: "Mutta Kellokasta, Maatikkia ja Helunata ei anneta. Lankeri
ja Pulmikki ovat matalamaitoisemmat ja semmoiset pahankariset
kintturat."

Katri: "Pulmikki on minun nimikkoni, en minä sitä anna".

Auno: "Parhaassa se on vievän mieli. Ei ne sitä toki tahdokkaan...
Niin, kukapa alastonna lähti sinne Ahtolaan; säikähtävät ihmiset
puolikuolijaaksi?"

Kerttu ei näyttänyt kuuntelevan toisten puhetta, ojenti kätensä
niskansa taakse, liitti sormensa ristiin takaraivansa ympäri,
keikisti niskansa taaksepäin ja huulet yhteen nipistettyinä suurilla
vesiharmailla silmillään katseli taivaanrantoja, katseli kauan aivan
rävähtämättä.

Mutta viimein hän virkkoi:

"Niin, se on totta, että me emme ole niin onnettomat kuin nyt
näyttää. Noita lehmiä meillä on liiaksi, emme niin monelle saa
talveksi suojaakaan. Kaksi tai kolme lehmää panemme vaatteesen,
syömiseen ja siemeneen. Ensi työksemme teemme pirtin tuon valmiin
uunin ympärille. Tuosta korvesta kannamme hirret ja koirankaulalle
salvamme, kuten isäkin ensimmäisen saunan oli tehnyt. Samoin
teemme saunan. Sitte rupeamme kuokkimaan tuota paloa, laitamme sen
kelpotavalla kylvöön, niin kaunista katselemme tulevana kesänä. Siten
on meillä työtä ja ruokaa. Sitte kun olemme heinän tehneet, niin
teemme navetan samalla tavalla kuin pirtin ja saunankin pyöreistä
hirsistä. Mutta nyt tuohen irti ollessa pitäisi katoiksi kiskoa
tuohia. Ja siinäkään ei ole kaukaista, yksi päivä niitä antaa, kun
menemme tuohon pahkalehtoon."

Sanna: "Siihen tuumaan minä tartun ensimmäiseksi!"

Katri: "Siihen minäkin!"

Riikka: "Samat sanat."

Vappu: "En ole muita kipeämpi"

Auno: "Hyvä tuuma. Mutta se on ensimmäinen harkittava, että miten
pääsemme vaate päälle."

Vappu: "Sinne Ahtolaan sitä pitää lanttasta, kuten Kerttu jo sanoi."

Auno: "Alastikko sinä menet?"

Sanna: "Vaikka alasti, hyvä ei hävetä."

Vappu: "Onhan noita hameensiekaleita, ommellaan näistä muutamille
vaatteet, toiset ovat alasti sen aikaa."

Auno: "Sepä juuri, että ommellaan, -- mutta miten, kun ei ole neulaa
eikä lankaa?"

Vappu: "Puretaan verkosta lankaa, tehdään katajasta neula ja
ylenluoden ommella kurnitaan, niin anna luihottaa!"

Sanna: "Mutta oikein todella, sehän on mainio keino. Se naula vetää."

Katri: "Se oli hyvä neuvo."

Riikka: "Ei muuta kuin huomisaamuna ruvetaan askartelemaan. Tehty
on työ alotettu... No silloin sen tietää talon omakseen, kun noin
tyhjästä lähtee. No tyhjästä Jumala maailmankin loi... Mutta missä
mahtaa olla isä? Ei ole ollut päästään selvä sitte äitin kuoleman ja
nyt... Voi, voi sentään, jospa olisi pysynyt edes entisellään!"

Koira juosta leuhotti metsästä.

Vappu: "Kas Musti tulee! Voi, voi Musti miekunaa, kun olet iloinen!
Luulin sinut palaneen, kun ei näkynyt. No mikä sinulla on kun niin
leimuat? Voi, voi, kun olet mielissäsi! Onko sinulla nälkä? Kyllä se
on nälkä nyt koirassa, ihan keskellä koiraa on nälkä. Kyllä se on
nälkä, kun olet niin livakkana."

Sanna: "Mutta kuka se kulkee tuolla ahon reunalla?... Isä se on,
käyskelee kuin haamu tuonen mailla... Tänne tulee... Se näyttää
olevan tajullaan."

Kerttu: "Tajullaan se näyttää olevan".

Alla-päin ja silmäluomet turvoksissa ukko käyskeli öistä paloa
sanaakaan lausumatta. Tuli aherruksen vaiheelle, jossa muutamat
kekäleet vielä savua kitkahtelivat.

Siihen hän istui nokiselle kivelle ja katseli mykkää uunia, joka
tylysti katseli ahjojen keskeltä.

Tytöt toivat päivällisen: kalapadan, paistinkalalevyn ja maitoropeen
Pieton eteen.

Pieton suu hymähti, mutta jäykistyi jäljelleen ja alla päin rupesi
syömään. Ei näyttänyt mitään ajattelevan, mutta hiljakseen virkkoi:

Tuo koira ei antanut nukkua... Kun makasin kuusen juurella, niin
ulvoi ja vokisi luona.

Enempi ei hän puhunut; söi melkein runsaan aterian ja syötyään
köllistyi tuhkaiselle kentälle nokinen kivi pään aluksena ja
peitteenä aamuruskon kultaiset siivet.

Vappu antoi ruuan tähteet Mustille, joka häntä lupallaan haveltaen
söi maittavan ateriansa. Pitkällä kielellään sitte loiskautteli
suunsa ympäryksiä, luihautteli karvojaan, vilautteli muutamia
ystävällisiä silmäyksiä tyttöihin ja kytjähti kynsiensä päälle Pieton
eteen ja raukeasti ummisti silmänsä.

Menivätpä tytötkin majaansa, kallistuivat lehtivuoteelleen vaikka jo
kuusissa juhisi mieto huomentuuli; aamun hohtoa joi Hyllyäiskeron
mahtava harja ja länteen painui tumma yö.

       *       *       *       *       *

Puolipäivän aurinko lauloi huolien jättämätä tyttölatajasta majan
köyhälle vuoteelle. Etelän vaisu tuuli tuoksutteli niukkaa savua
nuotion riutuneista kekäleistä vasten majan suuta, että paarmat ja
hyttyset pakenivat hiljaisen majan alastomista asukkaista.

Lehmät kiitivät paarmain käsissä ympäri paloa ja ammoivat haikeasti.

Siitä heräsivät tytöt.

Silmiään hieroen ja korvallistaan raapien he selvittelivät itseään
unentöhmeröstä ja vaivaisesti toinnuttelivat jaloilleen.

Reeta ja Riikka ne lähtivät lehmiä lypsämään ja niitten avuksi Saara
ja Martta kärpäsiä hosumaan.

Kerttu, Auno ja Sanna lähtivät verkkoja kokemaan. Katri ja Vappu
saivat ruveta tulta laittamaan ja pataa pesemään valmiiksi.

Verkkomiehet toivat melkoisen kopareen pyristeleviä kullanhohtavia
säynäjän neituria ja kyrmyniskaisia jukuripäitä ahvenia. Niistä
paistain ja keittäin laitettiin murkinata.

Riikka se kävi isää herättämässä, repi käsistä ja jaloista ja
kiljahteli, mutta eihän se tointunut. Eipä tiennyt uupunut mies
vaikka paarmat ja kärpäset suristen pitivät syönnöstään verisellä
tanterellaan ukon pinttyneellä kaulavarrella ja partaisella
korvallisella.

Iltalypsyissä oli jo päivä, kun ukko nousta konkoi ylös.

Riikka toi paistinkalaa ja maitoropeen. Pieto rupesi syömään.
Näpillään lohkoi levyltä mureata paistinkalaa selkäviillon siian
kyljestä, kolmikannalla pisteli suuhunsa, ryyppäsi maitoa päälle ja
puoliummessa silmin unisennäköisenä purra mutusteli.

Riikka allapäin seisoi luona. Kasvot olivat arannäköiset, pientä
varpua katkoa nipsautteli ja harmaat silmät välähtelivät Pietoon,
viimein kainosti virkkoi:

Lähtekää, isä, käymään Ahtolassa... Lähtekää, kun teillä on
vaatteet... pesette silmänne ja kätenne... Ettekö lähde?...

Pieto köllistyi syrjälleen samalle vuoteelleen, josta oli noussutkin
ja lupisteli harvasteesen pitkäripsisiä silmäluomiaan.

Mutta uni ei näyttänyt tulevan. Haukotteli pitkään pariin kertaan,
kääntyi selälleen, pani kätensä ristiin kiveä vasten päänsä alle ja
tylsännäköisesti silmäili pilvenhaitaleita taivaalle.

Tuokion perästä nousi ja hitaasti käveli metsään. Poroinen tukka oli
karhallaan ja varatonna riippuivat pitkät suonikkaat kädet leveissä
olkapäissä.



XI.


Kolmannen päivän aurinko jo kierti länteen, kun Kerttu lähti
Ahtolaan. Päällä oli lyhythihainen tilkkuinen paita ja polveen yltävä
resuinen hame, joka ei luvannut liian pitkiä askelia.

Ahtolan porstuan oven taakse hän seisahti.

Sivu kulkiessaan Ahtolan emäntä kuuli oven takaa nyyhkytystä ja
vapisevaa hengitystä. Emäntä seisahti, toinen jalka porstuan
kynnyksellä. Oven laidan alta näkyivät ruskeat varpaat.

Emännän kasvot värähtivät, lakeat silmät kiintyivät tutkivan
näköisiksi. Hän palasi askeleen ja kuikisti oven taa.

-- Herra Jumala! kuka siellä?... Kuka sinä olet?

Kerttu käsillään peitti kasvonsa ja hyrskähti itkuun.

Emäntä: "No Pietolan Kerttu! Herra Jumala, mikä sinulla on?... No
asetu nyt... Mikä sinulla on?"

Kerttu vakuutti kaikin voimin itseään ja virkkoi:

"Paloi kaikki."

Emännän muoto kauhistui, löi kädellään polveensa.

-- "Rakas isä armahtakoon! Kaikki paloi, vaatteetkin?"

Kerttu: "Kaikki mitä vaan hengestä oli irti."

Emäntä: "Kaikkea pitää kuulta!... Milloin se paloi?"

Kerttu: "Toissa päivänä, silloin Jumalanilmalla."

Emäntä: "Sinulla on nälkä?... Millä olette eläneet?"

Kerttu: "Maitoa ja kalaa olemme syöneet."

Emäntä poistui aittaan.

Sieltä hän toi raskaan kontin, laittoi sen Kertun selkään.

-- "Vie nyt tämä ensin, että pääsette syömään. Kun isäntä tulee
kotiin tässä illempana, niin tulemme teitä katsomaan."

Kerttu läksi kontti selässä kumarruksissaan mennä kyytöstämään.
Paksut pohkeet ruskeina vilkkasivat.

Pientarella pyörähti hän takaisin katsomaan ja sanoi itsekseen:

"Voi, kun en muistanut kiitellä!... No ei se nyt parane." Kääntyi
ja lähti jatkamaan matkaansa ja puheli hiljaa: "...Ruokatavaroita kai
tässä on, kun on näin raskas. On tämä aika raskas."

       *       *       *       *       *

Illan huntu varjosi maan ja nuotio palaa liekotteli majan edustalla.
Sen niukka savu sinisti yön raskasmielisen metsänrinteen.

Ahtolan isäntä ja emäntä äänettöminä astuivat majan lähelle ja
heittivät taakkansa rihvaisen koivun juurelle lähelle nuotiota ja
sitte astuivat majan eteen.

Kun majasta ei kuulunut mitään, niin äänetönnä emäntä kuuristui
katsomaan majaan.

Majan perältä silmänsä kohtasivat melkein alastoman joukon ja
yhdeksän paria hieman arkoja rengassilmiä ja kainosti hyypiytyneitä
kasvoja, joissa leikitsi raskas tunne.

Emännän ruskeat silmät loistivat ja tumman punakat joukeat kasvot
syvästi värähtelivät.

"No täällähän olette. Olette kyyristyneet kuin kanat haukkoja pakoon.
Voi näitä päiviä!... En tiedä itkeäkkö on parempi vai nauraa... Missä
Pieto on?"

Kerttu: "Hän on metsässä ollut jo kaksi päivää."

Isäntä punalti päätään, tummat kasvot jäykistyivät ja virkkoi:

"Hyvänen aika... Kyllä ei ole kunnian teillä."

Reeta: "On se ollut ennenkin."

Emäntä vilkasi isäntään, pyörähti ja otti vaatetaakkansa, toi sen
majaan ja kouristui sen viereen istumaan ja puheli:

"Me toimme teille vähä vaatteenapua. Mutta mitenkähän näitä
ruvettaneen jakamaan, että kukin saisi vähänkään? Osatuutta se on
mieli karvas, vaan ei osan vähyyttä... No tässä olisi yhdeksän
paitaa, mutta eivät ole kaikki uusia. Tuo on Maikin paita, se taitaa
Martalle sopia parhaiten ja tuo Saaralle. Näissä toisissa ei ole koon
puolesta väliä. Tässä, Martta, sinulle paita, tuommoinen aivinapaita,
semmoista noin valkeatakaan ei ole kuin pappilan mamsellilla. Tässä
on Saaralle, Katrille, Vapulle, Sannalle ja Riikalle ja Aunolle
ja Kertulle ja Reetalle... Mutta entäs nämä hameet?... Tuossa on
Martalle tämä Maikin hame, tämmöinen oikein raitainen ja korea.
Tuossa ovat toisten, jakakaa ne miten parhaite sopii. Tässä ovat
huivit, matta näissä on vanhojakin. Luu jäi jakajan kouraan... Ja
tässähän ne olisivat ne Pieton vuosvärkit, mutta eipä ollut ottamassa."

Majan loukkoon pisti emäntä vaatekääryn, jossa olivat paita ja housut.

Tytöt tulivat majasta, rinnat hytkähtelivät ja sanoja näytti suussa
mutuilevan, mutta eivät osanneet virkata mitään. Hameillaan itseään
peitellen juoksivat harmaana kirjavana parvena rantaan pesemään
itseään.

Tuokion kaluttua palasivat he takaisin puhtain kasvoin. Päällä oli
kaikilla puhtaat vaatteet. Märät tukkansa olivat käsillään oikoneet
takaraivalle päin ja kasvoista loisti onnellisuus.

Emäntä ja isäntä olivat nyt majan hallitsijoita. Toinen istui
toisessa päätä majaa ja välillä oli levitetty ruokapöytä.

Isäntä: "Sitä Pietoa pitäisi huutaa ehkä tulisi syömään."

Riikka: "Huudetaan joukollaan."

Vappu: "Huudetaan yhtäaikaa. Se..."

-- Isä hoooi!

Vappu: "Vielä, äsken tosi kun toinen kerta..."

-- Isä hoooi!

Sanna: "Kuulkaapa tuota kaikua, miten retkeilee tuolla ilmassa!"

Auno: "Mutta eipä kuulu ukkoa... Huudetaan vielä."

Vappu: "Huudetaan vaan... so!"

-- Isä hooooi!...

Vappu: "Mutta ei kuulu ukkoa."

Sanna: "Ei se ole niin hätäinen."

Auno: "Huudetaan vielä."

Sanna: "Mitä tyhjästä lähti, tietää toki tyhjän tekemättäkin."

Vappu: "Eihän tuo kaada eikä ammenna jos huudetaankin. Huudetaan vaan
ja vieläkin kovemmasti, so, yhtäaikaa!"

-- Isä hooooi!

Vappu: "Mutta ei kuulu vaikka kuunteleisi paremmilla kuin korvilla."

Emäntä: "Heittäkää pois. On kuullut, kun lienee ollut kuultakseen.
Tulkaa nyt tänne majaan; syödään nyt tässä pienessä Pietolassa
yhteinen ateria."

Majaan työntyivät tytöt ja istahtivat seinukselle.

Emäntä: "No nyt syömään joka henki niinkuin yksi henki!"

Isäntä: "Mutta se Pieto?"

Emäntä: "Ei yhdeksän yhtä odota."

Sanna: "Mutta tässä talossa on viiliä! Minä tiedän, tuolla
maitokammarissa siellä on tulva viilistä. Nosteleppas, Reeta, sieltä
tänne."

Emäntä: "Ka tuossako se on maitokamari?"

Sanna: "Tässähän se on yhdessä jaksossa niinkuin herroillakin."

Emäntä naurahti makeasti ja virkkoi:

"Nauru hyvälle, nauru pahalle."

Reeta kantoi neljä viilirovetta pöytään ja yhdeksän tuohilippia toi
lusikoiksi.

Emäntä otti niistä lipistä yhden, katseli sitä ja sanoi:

"Olen minä jo nähnyt minkä mitäkin, mutta en tuommoista lusikkaa.
Ropeesta minä kyllä olen viiliä syönyt pahaissa paitaressuna.
Lapsena kun olimme kotipaikalla, niin teimme pikku ropposia. Niihin
pyydettiin äitin panemaan maitoa. Sitte ne piimitettiin ja talosilla
ollessa syötiin viiliä... No syödään nyt."

Isäntä: "Vaan jos Pieto tulisi, kun odotettaisiin."

Emäntä: "Kun tuli niin tuli, kun syömme niin syömme; itsellemme
syömme."

Äänettöminä he siinä nuotion loimottavassa paisteessa söivät.
Kaikilla näytti olevan puhelemisen halua, mutta ei päässyt alkuun.

Emäntä vilkasi tyttöihin, heitti kätensä helmaansa ja virkkoi:

"Mitä silloin ajattelitte, kun kotinne oli tulessa."

Sanna: "Kuin monta päätä, niin monta mieltä. Minä ajattelin, että on
tuo näkö komea, mutta liian kallis."

Vappu: "Minä en tajunut en tälle ilmalle, kun tuli pyörteinä riehui
ympäriinsä ja koko tienoo jyrisi aivan yhden tulen vallassa kuin
viimeisen tuomion Lauantaina."

Riikka: "Aivan minäkin säikähdin turraksi: tuskin olisin kipua
tuntenut, jos olisin palanut. Enkä minä tiennyt missä olin; muistan
vaan kuin pahaa untani, kun repivät palavat vaatteet päältäni pois."

Katri: "Sama minullakin oli. Korvissani vaan kuhisi, allani ja
päälläni jyrisi, että maa vapisi jalkain alla. Vapisten odotin vaan
viimeistä silmänräpäystä, enkä muista hitustakaan miten olin ja mitä
tein."

Auno: "Siihen paikkaan minäkin pökerryin. En tiennyt mitä tehdä.
Vihloi sydäntäni kuin veitsellä ja huusin vaan kuin päätäni
leikattava."

Kerttu: "Minä en ensinnä -- kumma kyllä -- ollut millänikään enkä
huutanut niinkuin nämä toiset. Kauhealle se vaan näytti. Mutta
sitte kun olimme sateessa semmoisessa valossa alastonna ja noita
palohaavoja kihelmöi, ukkonen löi tulta ja parhaallaan röhkäsi pirtti
tulessa, niin silloin ellosti sydäntäni ja maailma pyöri silmissä,
mutta en aivan pyörtynyt tajuttomaksi. Ja sitte kun alkoi lakata
sekä ilma että tuli, niin aloin selitä. Mutta kyllä näihin asti tuon
tuostakin vihlaisee sydäntä, kun juohtuu mieleen... Voi, voi, kyllä
se oli tähteetön vieras!"

Reeta: "Paras on, kun ei muistele."

Isäntä: "Se on tullut, joka on tullut. Ei tule se takaisin. Mutta
mitä nyt arvelette, mikä on mielitiettonne elämän suunnasta?"

Sanna: "Arvelemme tuohon tuhkille tehdä talon."

Isäntä: "Talon?"

Sanna: "Niin on hieno aie."

Vappu: "Talon teemme kuin pojat! Emme vielä ole yhteen pahaan
pahastuneet."

Kerttu: "Olemme kyllä aikoneet tehdä pöksän tuohon, kun saisimme
apua... Antaisimme lehmän..."

Auno: "Kaksikin, kun saisimme vielä siementä tuohon paloon."

Isäntä: "Sehän on paras, että rupeatte tekemään taloa. Minä
kyllä olen tavara-aittanne. Saatte vapaasti tulla noutamaan mitä
tarvitsette. Maksatte sitte kun jaksatte, ei sillä väliä, pitäkää
vaan itse lehmänne...

    "Hyvä on pirtti pikkuinenkin,
    kota kolmisoppinenkin,
    kun se on omasta taasta.

"Tehkää vaan talo, minä käyn täällä teillä neuvonmiehenä... Totta
tosiaan, nyt rupeatte uudella onnella juuresta jaksain taloa
tekemään. Ehkäpä Pietokin tointuu avuksenne."

Kerttu: "Kyllä isästä nähden jää talo tekemättä; ei ole sitte äitin
kuoleman talon työhön paljon tammotellut."

Riikka: "Mutta on metsästänyt, asiaa sekin on... oi jos se vielä
eteenkin päin saisi lintuja, kuten tähän asti, niin eläisimme luotuja
päiviämme, eläisimme kuin punapälvessä!"

Kaikki olivat syöneet, nousivat sijaltaan, pistivät sormensa ristiin
ja tytöt notkauttivat polviaan emännälle!

"Kiitos, kiitos."

Isäntä: "Niin, se on sanottu, että mitä puututte, niin käykää meiltä."

Kerttu: "Hyvä, hyvä!"

Auno: "Kiitos, kiitos!"

Isäntä majan suulta katseli järvelle, katseli taivaalla ja virkkoi:

"Ei aika miestä odota. Päivä romottaa jo taivaan rannalla... Nyt
lähdetään kotimökille. Jumalan haltuun nyt, tytöt, ja terveeksi
jääkää!"

"Tervennä menkää, tervennä menkää!" kuului tyttöin suusta ja
lämpimästi puristelivat isännän ja emännän käsiä ja notkauttivat
polviaan.

Isäntä painoi hatun syvempään päähänsä ja virkkoi: "Niinkuin olen
sanonut, käykää meiltä mitä vaan tarvitsette" ja lähti kävelemään.

Emäntä pyörähti jälkeen ja kahden puolen katsellen astuivat
rantteista paloa.

Isäntä: "Tuon palon ne jos saavat kelpo kuvalla kylvöön, niin se ne
tytöt taloksi saattaa. Se on maata sellaista, ettei se saata olla
kasvamatta."

Emäntä: "Meidän täytyy auttaa, jos eivät saisi... Kun olisi se Pieto
pysynyt tervennä."

Isäntä: "Mikä siinä sitte olisi... Mutta tuolla palolla seisoo
Pieto, menemme sen kautta... No, Pieto, terve mieheen! Jopa sinulle
on täällä kummia tapahtunut... No, älä ole milläsikään. Ihmisille
niitä vahingoita tulee, ei kiville eikä kannoille. Se on tullut mikä
on tullut Ei saa katsoa mennyttä kiveä. Rupea nyt tekemään taloa
uudesta, minä autan kaikella mitä tarvitsette."

Pieton silmät välähtivät ja vilkasi isäntään urkkivan silmäyksen ja
kääntyi syrjittäin.

Isäntä ei pitemmin puhutellut Pietoa, lähti kävelemään kotiinsa päin.

Pieto lähti kävelemään majalle. Alhaalle laskeuneet repaleiset ja
nokiset piikkohousut varattomina tökkäsivät horjuvilla reisillä ja
leveät virsut jalassa kitkahtelivat. Itsekseen hän puheli:

"Minä autan... tekemään taloa... uudesta tekemään taloa,"

seisahti, kahden käden nosti housujaan ja likaisista kasvoista
kuumotti mieluista hymyä. Allapäin hän seisoi, hieman punalti päätään
ja jatkoi:

"Kyllä on äitinsä poika tuo Ahtolainen... Kyllä se on äitinsä poika.
Se oli muori, sen käsi ei koukkuun kuivanut... No hätäkös tässä. Ei
ole poikki vaikka on hoikka... Tuohon, juuri tuohon tein ensimmäisen
tulen. Tässä oli haarainen petäjä, sen oksaan panin konttini,
hakkasin kappaleiksi kesuen kannon ja juuri tuohon tein ensimmäisen
tulen. Se oli näin kaukana tuosta alakivestä. Liisa hakkasi tuosta
ensimmäisen kuusen. Niin Liisa... Voi, voi!"

Maahan tuijottaen kyynelet silmäin nurkissa seisoi Pieto hetken.
Sitte rykäsi umpikuljuisen rykäyksen ja käveli majalle, jossa tytöt
henkihieverinä nukkua kenottivat.

Nuotion paisteelle kallistui Pietokin.

       *       *       *       *       *

Oli tuohen lähtöaika. Päivän tullen lähtivät tytöt kiskomaan tuohia
kattoin varaksi.

Moni koivu jäi sinä päivänä parkkiselle paidalleen ja suuri oli
kinko, joka pinottiin tuohia kokoon ja pantiin painon alle, etteivät
käpristyisi.

Sitte ruvettiin pirtin tekoon ja muutaman viikon päästä oli
koirankaulalle pyöreistä hirsistä salvettu entisen uunin ympärille
yhtä suuri kuin entinenkin. Pyöreät hirren mallot olivat
röykkäleisinä seininä ja perässä yksi neliruutuinen ikkuna niukasti
antoi valoa, että jotenkin hämärän kuhjakaksi jäivät loukot,
varsinkin silloin, kun ei aurinko paistanut siitä ikkunasta.

Nytpä tuli palon kuokinta ja rovihteminen.

Neljä oli kuokkaa. Niillä muutamat kuokkivat, toiset rovihtivat ja
vähän päästä aina töitä vaihdettiin. Niimpä edistyi kampikin työ
rintanaan. Ranteet ja kaikki pienetkin kekäleet koottiin pitkiin
rovioihin palolle paksukenkäisiin paikkoihin ja siinä ne sytytettiin
tuleen. Toisia koottiin ja sytytettiin sitä myöten, kun joutuivat
roviot sitä vaille.

Nokisina kuin tontut tytöt aamusta iltaan liehuivat kekäleitten
kimpussa riehakoiden rovioittensa vaiheella. Virtana jaoksi musta
hiki pitkin ruskeita poskia ja hartioihin liittyi märkä paita
auringon ja rovioitten kuumentamalla rinteellä.

Ja kun illan jättävä aurinko suuteli Hyllyäiskeron jäkäläisiä
olkapäitä, silloimpa tytötkin irtautuivat työstään ja yltä päätä noen
vallassa, että silmävalkeaiset ja hampaat vaan valkeina vilkkoivat,
he vakavina astuivat rantaan.

Järvessä he pulikoivat kuni hanhen poikue. Sinneppä hävisi paattunut
noki ja virkistyneinä kohosivat rannan tummille kiville. Siinä he
pukeutuivat puhtaihin vaatteihin ja siirtyivät öiseen lepoonsa.

Niin päivä päivältä puhdistui kekäleinen palo ja pieniksi kuokan
paloiksi murtui rinteen juurikkokenkäinen mustapinta. Ennenkuin
heinäaika joutui, oli siemenelle valaisua tuo avara halme, johon
Ahtolan isäntä Elokuun alussa kylvi enemmän kuin kaksi tynnyriä
ruista ja harvanvirakkata oli kylvös sittenkin. Mutta kun oli lämmin
ja sateinen syksy, niin pensasti hyöteä oras. Ja kun syksyn myrsky
puisti keltaisia koivuja ja ilmassa lennätteli ryöstämiänsä lehtiä,
niin kannot peittyivät ryhevään laihoon ja vihantana silloin aaltoili
ankara huuhta.



XII.


Talvi oli jo kulumassa. Hohtavat liekit hulmuilivat pohjoisen
otsalla ja kuivasti vinkui nurkissa pakkasviima Tammikuun poutaisena
Sunnuntainiltana.

Levollisina istuivat tytöt kaltaisilla penkeillä pysty valkean
liemakassa valossa.

Sanna haukotteli:

"Ha-haii, milloinhan tullenee Pyhä, että saisi olla helpommalla."

Kerttu: "Älähän leikittele; laitetaanhan ketineet kuntoon, kyllä
huomenna tarvitaan."

Katri: "Tuossa riippuvat orressa."

Auno: "Siinä on minunkin."

Sanna: "Tuossapahan ovat valmiit lähtemään, aina valmiit lähtemään
kuin lukkari sotaan!"

Reeta: "Mihinkä nyt on lähtö? Kiittää, kun saa olla pesässään."

Vappu: "Ollaan pesässään kuin karhut ja kuunnellaan tuota mouhetta ja
viiman ulvomista tuolta nurkista."

Kerttu: "Olempa ajatellut, että tämä pesä on liian pieni, niin
jokohan ruvetaan suurentamaan ja huomenna lähdetään hirren hakkuuseen
Hepokankaalle?"

Reeta: "Hepokankaalle! -- Sepä vasta oli tuulen pöläys. Lähteä
Hepokankaalle merta edemmä kalaan. Ja mikä ihme ne hirret sitte
Hepokankaalta laulaisi kotiin? Ei ota tulta se homma, en päätänikään
käännä sille tuumalle. Hepokankaalle lähteä syyttä pakotta, kun
tuossa äärellään seisoo kuusikko kuin linna. Niin kun lienee ottajaa,
niin siitä lähtee vaikka minkälaisia riihen hirsiä."

Katri: "Se on aina tuo Reeta vastaan. -- On tuo toista, kun pääsemme
räikimään Hepokankaan silvettopetäjikköön sen ehdolla, kuin risuta
tuossa noita lonittuja kuusen kärväitä."

Sanna: "Kyllä se tuuma ottaa tulen, ottaapa oikein emätulen! Ompa
kirveeni terävä kuin tulen kieli."

Vappu; "Pystyy minunkin tasateräni."

Kerttu: "Niin lähdemme. Mutta mitä sanoo isä tuolla uunilla, lähteekö
hän meitä opettamaan hirsien palhimisessa. Se palhiminen se ei ole
jokaisen tolloiivanan tehtävä. Kertoipa äitivainaa ennen, että oli
Ritakosken Eero mies muita muitterampi, mutta päivän oli tehnyt
hirttä ja sekin tullut kiero kuin väkkärän siipi. Jos niin käypi
meillekkin, niin hukkaan menevät hyvät humalat."

Sanna: "Meille ei käy niin ohraisesti. Silmä se on herra ja mieli
kuningas! Vaikka emme olekkaan niin viisaita kuin Ritakosken Eero,
niin työ se tekijänsä neuvoo."

Vappu: "Sen uskon minäkin, että tekijä on työnsä herra."

Auno: "Sen uskon minäkin, että tekijä on työnsä herra. Mutta parasta
on kuitenkin harkita asia juuresta jaksain. Neuvona se on vanha
venheessä; otetaan vaan isä jos lähtee... Mitä sanoo isä siellä
uunilla?"

Sanna: "Kuuleeko vaari vähääkään? sanoi Kemiläinen vaivaistukille...
Vai kuuleeko isä?... Ei kuule se mitään, särpää vaan yhteistä rokkaa
ja käyskelee unelan vuoria... Mutta hennonko herättää?"

Reeta: "Anna vaan nukkua; paljokoon on herkukseen".

Riikka: "Herätä vaan pois. Kyllähän se saa pään kiinni unilangasta,
jos se katkeaakin."

Sanna nousi pankolle, puisteli Pietoa jalasta. "Isä hoi.!... Isä hoi!
Kas kun on siki nukkunut. Jalkakin on retvakka kuin lankavyyhti...
Isä hoi!"

Pieto: "Mikä nyt on?"

Sanna: "Lähdettekös meille osviitaksi hirren hakkuuseen
Hepokankaalle."

Pieto konkaili istualleen.

"Huh-huh, kun tuli lämmin... Kylläpä siinä tarkeni... Joko nyt on
päivä?"

Sanna: "Ei ole päivä; ilta on vielä. Vastahan tuo päivänkajas
sammui... Olemme tässä joutessamme tuumailleet aamuksi valmiiksi sitä
hirren hakkuuseen lähtöä; ettekö te lähtisi mukaan meille niinkuin
neuvonniekaksi."

Pieto: "Kyllä... Mutta Hepokankaalle... onhan se kaukana; miten
sieltä hirret saataisiin kotiin?"

Kerttu; "On niitä tuumia. Onhan sieltä myötämaat tänne. Ja kun tie
pohjautuu, niin ne tulla hoilottavat ihan, ettei muuta tarvitsekkaan
kuin -- pois edestä vaan! Ja onhan semmoisesta männikköviileiköstä
toisellainen hirsien otto kuin noista kuusenkatkaista tuossa
korvessa. Sillä vaivallapa vetää etempääkin, kun irvostelee ja
takkuaa noita rautaoksaisia janhuskuusia. Kyllä niitten kanssa olisi
päin taivasta ennenkuin olisi satakin hirttä, ja tarvitaampa niitä
montakin sataa ennenkuin tässä on kartano, jossa on kamari joka
henkeen ja vielä vieraankin varalla."

Sanna: "No sehän lienee koko ampiaispesä. Kamari joka henkeen, voi
ihmeellistä laitosta! Kyllä pahoin pelkään että liian korkealle
lensit luomaa pannessasi sille teokselle. Ja kyllä luulen, että
pitkiksi venyvät meidän kaulasuonet vetäissä sitä hirren paljoutta,
mikä tarvitaan. Mutta parempihan on koettaa kuin miettiä."

Riikka: "Ei ole huone ropehen tavoin tehtävä. Ei ole niin tehty kuin
aiottu. Mutta pannaanhan alkuun. Se kieltoa mikä minusta."

Reeta: "Mitä hulluuksia! Tietäähän tyhjän toki tekemättäkin. Ei nyt
ole puheen hyvyydestä, kunhan on vaan suu märkänä... Kamari joka
henkeen! Ei suuri sana suuta halkase."

Katri: "No ei suinkaan se yhdeksän kamaria ollut sanottu ihan
todella."

Auno: "Aamulla lähdetään."

Katri: "Sen sanon minäkin."

Sanna: "Aamulla lähdetään, vaikka kaaret syliin tulkoot!"

Riikka: "Koetan minäkin."

Vappu; "Joukon jatkona olen!"

Martta: "Saanko, Kerttu, minäkin lähteä?"

Kerttu: "Miten sinä lähdet tämmöisellä vinhalla? Ja tarvitseepa se
Reeta sinut tässä kotona."

Oli jo myöhäinen hetki. Ajattelevan näköisenä kääntyi jokainen
vuoteelleen.

Päre sammui pihdissä ja revontulien niukka valo pienestä ikkunasta
hieman häimötti pirtin tummaa sisustaa. Kaikki oli hiljaista paitsi
tuo tuulen ahdasmielinen virsi, joka nurkassa hyräili omituista
nuottiaan ja tuuditti tytöt rauhasaan uneen.

       *       *       *       *       *

Aamun valon hohtava juova kiilui taivaanrannalta läpi huurteisen
metsän. Pohjoisen mieto tuuli nuokutteli korkeudessa aihkien
tuhuraisia latvoja Hepokankaan loivalla rinteellä.

Suksillaan siinä seisoivat Pieto, Kerttu, Auno, Sanna, Katri, Riikka
ja Vappu.

Pieto avossa suin silmäili hongikon rinnettä ja paljaaseen rintaan
puhalteli pohjoisen karmakka viima. Kinttaansa selkämyksellä pyyhkäsi
hän vesitilkan nenänsä päästä, vilkasi käskevän katseen tyttöihin ja
virkkoi:

Tuosta nuo aihkit hakataan. Mutta kaadetaan tuonne päin, että hirret
tulevat myötäsukaan ja tyvet kotiin päin.

Kerttu: "Miten ne voitetaan tuommoiset puut? Ne menevät minne
tahtovat."

Pieto: "Otetaan pitkä riuku, tuommoinen salko. Tuostapa juuri
tuleekin varsinainen tuosta haavanriutasta."

Auno hakkasi haavan, katkasi latvan terävälle viisteelle ja virkkoi:

"Tämmöinenkö?"

Pieto: "Ka see. Sen latvapää asetetaan tunonne ylös johonkin
oksankysnään ja täältä tyvestä pari henkeä työntää silloin kun alkaa
kaatuminen liketä."

Sanna: "Vasana se on vanha veneessä."

Kerttu virkkoi: "Katri ja Riikka työntävät. Tule, Auno, tuohon
toiselle puolen hakkaamaan minun kanssani."

Sanna: "Ja minäkö Vapun kanssa tähän? No oli menneeksi!"

Sanna alkoi hakata ja jatkoi:

"Koetellaampa, kuka ensiksi petäjältä sydämmen katsoo... Kas kun
on sitkeää tuosta maannousennasta kuin koiran lihaa, ei eroa lastuus
ei luonnankaan. No oli mitä oli. Kunhan heitän tuon nursuni tuohon
hangelle, niin lähtö tulee... No nyt. Niin otti kirves kuin toisen
nuotin, kun pääsivät kädet vapaiksi... Heitä sinäkin, Vappu, pois
turkkisi, kyllä työstään saa lämpymän."

Vappu: "Heitän kyllä ja paikalla... Mutta Kerttu ja Auno ne
kölkyttelevät turkki päällä."

Kerttu löi vaan kuin tulen sammuttaja ja virkkoi:

Hyvä on lämmin laihalle, ei ole liiaksi lihavallekkaan... Pankaapas,
Katri ja Riikka, riuku ja heti; se muuten kohta menee.

Riikka asetti riu'un nenän ylös oksanrosoon.

Kerttu: "So niin, siitä vaan työntäkää."

Riikka: "Mutta tämä menee konkeloon toista vasten."

Katri: "Kääntäkää lastuusta tuota aukkoa kohti, muuten menee
konkeloon... Jo nojautuu, työnnetään vaan. No nyt... ollaan kovana!
Hyvä tulee, holoikkis!... Siinä se nyt makaa petäjä. Mutta se oli
koraus!"

Riikka: "Kuuleppa tuota kaikua minkälaista meteliä pitää tuolla
ilmassa! Kuule, miten räjähtelee Hyllyäiskeron ja Karhurovan
rinteissä! Miten väräjää ja pakenee! Soma olisi kulkea mukana... Yhä
kuuluu... pikkusen himisee enää."

Katri: "Annetaan sama laukka Sannan ja Vapunkin petäjille."

Sanna: "Tämä on itsestään nojollaan matkan mukaan, ei tämä tarvitse."

Riikka: "Vara ei venettä kaada, työnnähän pois... Lyökäähän vaan
kovasti, että joudumme isän petäjän kimppuun."

Vappu: "Älä hurjaa kivota, jo lyön mitä minusta lähtee."

Sanna: "Minulta ja loppui lastuu."

Vappu: "On täällä mikä tarvitaankin."

Sanna: "Holoo! jopa tuo menee... Siinä se nyt pötköttää ensimmäinen;
milloin lienee viimmeinen."

Pieto: "Työntäkää vähän... Siitä niin: Ei mutta työntäkääpä tänne
vähän karsaaseen, ettei turvautuisi tuohon kuostoon."

Riikka: "Näinkö?"

Pieto: "Niin, kunhan työnnätte."

Katri: "Jo heiluu. Löysätäänhän vähän ja sitte annetaan aika
potkaus... Ka niin, heleijaa!... Voi riivattu sitä rämpsäystä. Aivan
menivät oksat yhdeksi nuuskaksi."

Pieto käänti lakkinsa takaraivalleen, nakkasi sarkaröijynsä kannon
päähän, pyyhkäsi käsiselällään hikistä otsaansa, rotasi haavan vesan,
mittasi sylikepin ja sanoi:

"Lienevätkö nuo sylet vanhemmuuten kutistuneet. Ennen ne olivat
peukalon nenistä kolme kyynärää aivan puukkohamaran päälle."

Sitte Pieto mittasi petäjän malloa viisi syltä, katsoi tyveen,
punalti päätään ja hiljakseen virkkoi:

"Lyhyeltä se näyttää; tuliko se nyt oikein?"

Mittasi uudestaan:

"Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi. Oikein se oli, vaikka se metsä
varastaa silmät... Sääli on katkasta tuommoista puuta... Pannaan
puoli syltä pitemmäksi, eihän hirrellä ole valtaa. Pian sen pitkän
lyhentää, kauan jatkaa lyhyttä."

Siitä leikkasi Pieto petäjän poikki, kynnelleen käänti kumisevan
pölkyn, kirveen kasalla merkitteli suoraan puolelta ja toiselta minkä
verran tulee pintoja otettavaksi, katsoi pitkin hirttä ovatko merkit
suoraan ja korjasi mistä oli mutkalla, sitte sanoi:

"Alkakaa tuota jälkiä palhia."

Kerttu: "Lähdetään, Auno, täältä tyvestä."

Pieto: "Latvasta päin kaikki!... Ei veistämällä, kun palhimalla!
Ka näin, aina vaan kirves poikki hirrestä maata vasten eikä pitkin
hirteen."

Kerttu ja Auno rupesivat palhimaan.

Pieto: "Sillä lailla!...Sannan kirves alta varastaa; mahalta tulee
hirsi laihempi. Aivan luotiinsa maata kohti, muutoin tulee hirsi
mahalta laihempi. Katsokaa, minä pudotan hänestä pinnat."

Tytöt siirtyivät loitommas ja vesisuussa katselivat, kun pälkäret
lystin näköisesti lonkoilivat lastuuksesta.

Puolelta ja toiselta oli hirsi palhittu.

Pieto vielä kerran katsoi lappeita pitkin hirttä, näkyisikö mutkia;
sitte nykäsi kirveen kasalla lastuin päälle lappealleen, painoi
kirveensä kasan hirren viisteeseen, pani kätensä päällekkäin ponnen
päälle ja sitä vastaan nojasi ryntäänsä, nosti karvaisen lakkinsa
takaraivalleen ja syvällä kasvoissa kuumotti mehes punastus. Siinä
hän silmäili äänetönnä hirttään.

Tyttöin rinnat hytkähtelivät ja suut vetäysivät makeaan hymyyn ja
kirkkain silmin katselivat isäänsä. Näyttivät toivovan, että isä
opettaisi heidätkin yhtä kauniita hirsiä tekemään.

Mutta Pieton kasvot hiljalleen jäykistyivät, silmät tylsyivät,
ajatukset näyttivät paenneen. Siinä hän silmät rävähtämättä katsoi
kuoston tyveen tikan koloa.

Vappu: "Kuule, metso kotkottaa tuolla kankaalla."

Pieto ikäänkuin heräsi, kohotti päänsä pystyyn, silmät harristuivat
ja virkkoi:

"Missä?"

Vappu: "Tuossa ihan lähellä... Noin kuuluu siiven ropina. Ne vasta
nousevat hyydöksestä puihin syömään."

Pieto: "Pyssy unehtui."

Enempää ei Pieto siekaillut, pani takkinsa päälleen, käänti suksensa
ja lähti hiihtomaan kotiin päin; sauvat kirnahtelivat pakkasen
puremassa lumessa ja kerta kerralta eteni kuusikon helmaan.

Siihen jäivät tytöt seisomaan.

Katri: "Oppineen on hyvä työtä tehdä."

Sanna: "Oppien sepätkin tulevat Kyllä työ tekijänsä neuvoo."

Kerttu: "Sen sanon minäkin. Parempi on koettaa kuin miettiä,"


sylkäsi kinttaansa kämmeneen ja lähti puunsa tyvelle.

Samoin tekivät Sanna ja Vappu. Mutta Riikka ja Katri saivat kaataa
pystystä.

Hikipäisinä Kerttu, Auno, Sanna ja Vappu istahtivat ensimmäisten
hirsiensä tyville.

Sanna löi kirveen pohjalla hirteen ja virkkoi iloisesti:

"Tuli yksi, sanoi suutari Lauantaina."

Kerttu sulava nauru suupielissä:

"Jopa tuli Sannan ja Vapun hirrestä ruunanpää."

Sanna: "Mikä siinä on? Niinhän se lojottaa kuin hirsi, hirsi kuin
sämpylä!"

Auno: "Voi, voi miten on ohut toinen laita, on kuin aidaksen selkä."

Sanna kumartui katsomaan, kynsi korvallisiaan ja punastuksissaan
virkkoi:

"Se altapäin varasti lauvistaissa... No ei se räätäli, joka ei
ratkaise. Oppiraha se aina pitää maksaa. Mutta katsotaanpa sinun."

Kerttu: "Katso vaan, mutta se on yhtä lihava kummaltakin puolen."

Sanna: "Omapas tuossa laippa."

Auno: "Se on vähä vika. Yksi kolo ei komeassa haittaa."

Sanna: "Mutta tuossa ukko taaton hirressä ei ole yhtään koloa, ei
laippaa, ei lanttoa; se on suora kuin nuolen varsi."

Vappu: "Eipä tuolla ole silmiä päässä tuollakaan. Kyllä se petäjä
lahjottaa vielä miellekin semmoisia. On tuossa silveikko, mistä
lähteä. Ei se paljon sairasta yhdestä eikä kahdesta ruunanpäästä...
Mutta minkäslainen pelkka se täällä Riikalla ja Katrilla syntyy?...
No se meni aivan massuolaan! Heittäkää jo pois ajoissa."

Riikka: "Mikä tässä on? Hirsi kuin hirsi, tehdäänhän vaan valmiiksi.
Hullut ja herrat ei tunne keskitekoista kalua, se on vanha
sananlasku."

Katri: "Tuossa siinä on paha mutka. Ja mikä hurja siinä on, kun se
tahtoo tuonne allepäin syöpyä tuo kirves... äh... Minä olen koettanut
ihan tismalleen pudottaa kirveeni, mutta... äh... Kun ei olisi tuota
poukamata niin menisi se jonakuna."

Riikka: "Tehdäänhän pois valmiiksi, kyllä se sijansa saa."

Auno: "Kyllä se sijansa löytää, tehkää vaan valmiiksi. Siinähän
opitte."

Toiset pölkyt makasivat tytöillä jo valmiiksi kynnelleen asetettuna
palhimista varten.

Kerttu oli miettivän näköinen, käveli pitkin pölkyn sivua eikä
näyttänyt käsittävän oikein, miten on paras lähteä.

Sitte hän pölkyn latvaan määräsi, miten paljo tulisi pintaa
lähtemään puolelta ja toiselta; niihin löi kirveellä sijat ja pisti
puikot pystyyn.

Sanna: "Nyt on Kertun pölkyllä sarvet päässä kuin heinäsirkalla."

Kerttu meni, teki tyveen samallaiset merkit, katsoi pitkin pölkyn
malloa ja virkkoi:

"Anna olla. Kyllä naurusi näet vielä ennenkuin on leikistä
luovuttu... Teeppäs, Auno, tuonne merkkiä, mihin minä käsken."

Auno laski kirveensä kasan pölkyn selkään. "Ka tähänkö?"

Kerttu: "Sormen verran laidemmaksi." Auno siirti kirvestään.

Kerttu: "Ka siihen... No nyt tuokemmaksi... Ka siihen. No
tuokemmaksi... Vähän keskemmäs. No siihen."

Auno kuletti kirvestä Kertun neuvon mukaan.

Kerttu: "Vielä tuokemmas!... Keskemmäs! Siirrä vielä hiukan verran
keskemmäs. No siihen!... Vielä yksi merkki sinne latvemmas! Ka
siihen!"

Auno: "Tehdään tuohon vielä, tässä on pitkä väli."

Kerttu: "Tehdään vaan. Vähän laidemmas! Vielä vähän! Ka siihen!...
No nyt siinä on rata. Kun nyt ei päästetä noitten merkkien välillä
riesuilemaan puoleen eikä toiseen, niin sittenhän lieneekin
mustilaisen kirous, jos ei tule suora hirren lappeasta."

Auno: "No nyt lauistamme tämän puolen ensinnä, niin sitte voimme
toisen puolen puikolla mitata tästä syrjästä, niin sitte tulee suora
toisestakin puolesta ja samalla yhtä paksu."

Kerttu: "Niimpä se tehdäänkin. Tuosta latvasta lähdetään."

Sanna: "Tuo on hyvä keino."

Riikka: "Paras keino meille kaikille."

Pitkän aikaa kuului hongiston helmasta veistoksen loskina ja
katkeamaton kaiku levisi metsään.

Mutta viimein taasen raukesivat kirveet, sammui kaiku ja huohottaen
istuivat tytöt hirsiensä tyville.

Sanna: "Mutta jo lähti tauti tästä työjyeestä. Tuossa on hirsi, joka
ei iletä, pani hänen vaikka paremmalle kuin seinälle."

Riikka: "On tuossakin hirsi kuin voileipä".

Auno löi kirvespohjalla hirteen ja sanoi:

"En tiedä muuta, mutta tuon nimi on hyvä."

Kerttu: "Mahti on matkassa!"

Auno: "Mahti on matkassa! Kyllä niitä nyt rupeaa karisemaan hirsiä."

Vappu: "Kun saisi tehdä ikänsä tätä työtä! Tuntuu niin lystiltä nähdä
oman kirveen alta tuommoinen hirsi."

Kerttu: "Kipu lapsella kirkkoon, kipu kirkosta kotiin. Kyllä
ennenkuin sadannen tyvellä istut, niin on toisin tuumasi."

Vappu: "Ei anta perään, sanoi mamma Kröönille... Tuossa huojuu
silvetto, joka mielellään antaa taasen muutamen."

Riikka: "Ei ole karttamisessa tuostakaan. Se on tulevaa kuin Mattilan
muorin piimävelli."

Auno: "Minkä me otamme käsille?"

Kerttu: "Ei tässä mene käsi päähän. Kunhan tuosta järjestään...
vaikkapa tuo tuosta."

Auno: "Se on liian suuri."

Kerttu: "Anna olla. Paksusta on pala parempi. Ja enemmän kohottaa
seinää..."

Niin rupesi hirsiä tulemaan ja mieluinen oli se työ.

Illan kajas jo riutui lännen rannalle, kun tytöt palavissa päin
hiihtoivat kotiinsa. Pohjoisen tuuli puisteli lyhyitä hameita ja
jalkoja puristivat kylmettyneet paikkaiset kengät.

... Hepokankaalle kulki nyt tyttöin latu päiviä ja viikkoja. Mutta
kahden kuukauden kuluttua makasi maassa enemmän kuin kolmesataa
salskeaa hirttä ja saman verran kullanhohtavia lattiapalkkia ja
laipiolautoja.

Kaksi päivää laitettiin rekiä.

Oli Maaliskuun heleä aamu, kun tytöt asettivat kaksi leveäjalaksista
ja matalaketaraista rekeä ensimmäisen hirren sivulle Hepokankaan
liepeessä. Siihen nostettiin hirsi. Toinen reki tuli tyven ja toinen
latvan alle.

Sanna hymyili ja virkkoi:

"Siinä sitä olisi kärpäselle lähtemistä, kun tervassa seisoo."

Vappu: "Siinä sitä olisi. Mutta kyllä taitavat kaulasuonet kiinnitä
kuin viulunkielet ennenkuin on kotona."

Riikka: "Saattaa sapsokin käydä laulamaan. Tuommoiseen umpeen kun
ötkähtää jalas, niin kyllä nikottelemaan käyvät nämä varsat."

Katri: "Sen tiedän, ettei paikaltaan änähdä tuommoinen jätkä."

Auno: "Mitä sitä joutavia! Tämä menee tämmöisellä joukollaan vaikka
nahkallaan."

Kerttu: "Otetaanhan jukosta joka henki niinkuin yksi henki."

Tytöt panivat jukon olkapäilleen ja nojausivat eteenpäin.

Kerttu; "Kas niin! Aivanhan se lähti kuin käsketty, ihan yhtenä
luokona. Vetuvee vaan!"

Reet kulkea myssäsivät, että pajut vetivät lunta ja tie tuli kuin
saukon jälki.

Kerttu: "So, huahdetaan vähän. Parempi väki jäämään kuin uupumaan..."

Sanna: "Soo, jukko suoraksi! Päähän vietävä pyrkii."

Pitkä vitsainen köysi oli jukkona, jonka jälkipää oli kaksihaarainen.
Toinen haara oli sidottu toiseen ketaraan, että reki pysyi
tiensuunnalla.

Toperana olivat tyttöin jalat polanteisessa tiessä, kumaraan
painuivat hartiat ja tuhostunein kasvoin puhkaillen vetivät yhdestä
köydestä uhkuilevaa hirsikuormaansa. Paksuina tuppaina pölisi valkea
höyry kireään aamuilmaan raskaista henkäyksistä ja karkeat hikihelmet
kyntivät vakonsa pitkin puuhkeita kasvoja. Pajujaan myöten usein
reet upposivat. Mutta silloin painuivat alemmas tyttöin hartiat ja
tiukemmasti kitisi vihtainen köysi.

Pietolan tanterelle pudottivat tytöt ensimmäisen hirtensä, istahtivat
lappealle, höyryävät hartiat aaltoilivat huohotuksesta.

Kerttu aukoi vaatteitaan jäähdytelläkseen ja virkkoi: Vähästä alku
paljoon. Siinä on yksi. Jos jokainen olisivat tuommoisen lämpymän
takana, niin ei tulisi monta päivässä.

Auno: "Pahin salmi on soudettuna. Kunhan tie kovoo, niin ne tulevat
yhtenä köytenä."

Riikka: "Harmaassa on päämme ennenkuin on viimeinen tuossa."

Katri: "Eivät näe nämä näkimet."

Vappu: "Sen sanon minäkin."

Sanna: "Mitä sitä tyhjiä löräjää; ilta istuin tulee. Lähdetään uusi
kerta!"

Auno: "Lähdetään vaan."

Tytöt hyppäsivät juoksemaan.

Auno: "Älkää nyt hurjana! Käydä jolpotellaanhan vaan. Verkka se ruton
voittaa."

Niin ne tytöt vetivät hirsiä yksitellen muutamia päiviä.

Mutta satoipa siitettä ja tie naulautui paljaalle iljaimelle.

Silloin tytöt ottivat kolmet reet ja kaksi henkeä tuli aina yhden
kuorman kuletukseen. Kuormaan aina pantiin kaksi hirttä. Siis kuusi
hirttä nyt matkasi peräkkäin yhdessä jonossa Hepokankaalta Pietolaan
ja tytöt vakavin askelin johdattelivat kuormiaan mielensä mukaan.
Usein ei muuta ääntä matkueesta kuulunut kuin hirsien laimea jumina,
rekipajujen pieni kitkantein ja tyttöin jalkain kopina sekausivat
yhteen ääneen, että hiljainen jorotteleva kaiku katkeamatta himisi
kevään raikkaassa metsässä.

Siten kerralta kulkeutuivat hirret ja palkit Pietolaan.

Ja kun Huhtikuun aurinko ensikerran rikkoi talven vitiä ja räystäs
itki ensimmäiset kyynelensä, olivat hirret ja palkit Pietolan pihalla
vahaisessa pinkassa alttiina kälvimään kevään ahavassa.

Lautalatajaksen päällä istuivat tytöt ja huokailivat helpoittavia
henkäyksiä.

Siihen tuli Saarakin.

Iloinen mielihyvä lepäsi tyttöin päivettyneissä kasvoissa.

Kerttu: "Siinä ne nyt olisivat, mutta mikäs ne nyt ristiin laulaa."

Vappu: "Siinä se mahti puuttuu."

Riikka: "Salvetaan koiran kaulalle."

Auno: "Ei vetele se homma."

Sanna: "Sen minäkin sanon."

Katri: "Mutta mikäs auttaa. Mitäs mahtinanne pidätte? Siitä heti
sakoitetaan, jos tekee parempaa kuin saattaa."

Sanna: "Jos ei muu keino auta, niin otetaan vanha Kärpäs-Juuso
aloittamaan. Se kyllä osaa."

Auno: "Se kyllä osaa, vaikka on paljaspäinen. Ja sitte kun alkuun
päästään ja saadaan mahti käteensä, niin salvamme itse. Kyllä minun
pääni kestää nousta nurkan kanssa taivasta kohti."

Sauna: "Vaikka pilviin mentäisiin, niin en jänistä!" Vappu: "En
minäkään! Mutta minkälainen rakennus siitä aiotaan tehdä?"

Kerttu: "Tuoltapa hiihtoo isä taatto... Eipä ole nyt monta lintua...
On sillä sentään muutamia."

Auno: "On yksi keitto... Mutta nulvakkana on ukko, ei nyt ole mennyt
mieltä myöten."

Kerttu: "Se on päiväsydämmellä ollut sipsukeli, niin ei ole voinut
hiihtoa."

Riikka: "Mutta nytpäs on jo hyvä keli; katsoppas miten ukko tulla
loikaisee leveillä suksillaan... Kas ukkoa, kun tulee tänne meidän
luokse; haluttaapa katsella tätä roviota."

Pieto seisahti hirsiläjän luokse, nojasi saavaansa vasten, katseli
hirsikokoa ja virkkoi:

"Joko kaikki tässä?"

Sanna: "Siinä ovat joka kappale... Mutta mitenkäs niitä ruvetaan
kokoon panemaan?"

Pieto: "Kunhan rupeaa rahoinaan ristiin, mitäpä hänessä muuta."

Pieto unisen näköisenä kääntyi pois, nosti suksensa nurkkaa vasten ja
siirtyi pirttiin.

Kerttu: "Tuota ukkoa sitä pitää tahtoa pohjan panoon."

Auno: "Kun se rupeaisi. Mutta eipä viipynyt hirren hakkuussakaan;
yhtä vähän se viipyy tässäkin, nyt varsinkin kun alkaa tulla metson
soitimen aika."

Kerttu: "Pohjan panoon vaan ja näyttämään, miten tehdään."

Vappu: "Mutta minkälainen siitä tehdään?"

Auno: "Tehdään semmoinen kuin Ahtolassakin: pirtti, sali ja salin
perään kaksi kamaria, sievä porstua ja porstuan perään kamari."

Kerttu: "Semmoista minäkin olen miettoillut."

Saara: "Kuka ne kamarit pitää senvertaiset? Tehkää kamari joka
henkeen omituinen. Kun kerran tekemään, niin kamari joka henkeen
vaikka nyrkinkokoinen."

Vappu: "Se olisi kuin ampiaispesä!"

Sanna: "Kaikki yhteiset, se paras! Semmoinen tehdään kuin Ahtolassa".

Kerttu: "Tehdään vaan semmoinen kuin on Ahtolassa".

Sanna: "Semmoinen tehdään!"

Vappu: "Mutta tuolta pirtin puolesta lemuaa metsokeiton hunajahöyry,
se tuntuu minua riitelevän puoleensa. Lähdetäänpäs katsomaan mitä
siellä on taasen Reeta meille valmistanut illalliseksi."

Auno: "Lähdetään vaan."



XIII.


Huolettomina kuni työstään päässeet venyttelivät ja haukottelivat
tytöt vuoteellaan huomisaamuna.

Mutta Pieto se oli jo kotvan lapioinut lunta kehikon sijalta.

Sinne siirtyivät tytötkin.

Kerttu: "Mitä nyt isä miettii, kun siitä lapioipi lunta?"

Pieto: "Jotta tähän kehikon pohja."

Kerttu: "Se tehdään näin sivuttain järvelle ja samallainen kuin
Ahtolan pirttirehto."

Pieton kasvot jäykistyivät, kynsi korvallistaan.

"No... Minä luulin, että pirtti vaan."

Pieto ei sen enempää tuumaillut, pisti lapionsa nietokseen ja
poistui hirsiläjälle, istahti hirren selkään ja päätään kallistellen
mietti. Harmaat silmät suurina harreilivat taivaanrantoja ja huulet
liikkuivat.

Sitte hän luki sormiaan ja mietti väliin ja taasen luki sormiaan.
Viimein virkkoi:

"Niin se on takanakin Ahtolassa".

Koppoi kirveen ja rupesi tekemään hirteen salvosta.

Kasvot levisivät hienoon hymyyn ja puheli:

"Semmoinen kuin Ahtolassa... Sopiipa siinä nälkä keilaa lyömään...
Omapa heidän on asiansa; kun jäänee kesken niin jääköön. Kunhan
saisin tämän pohjan."

Seisahti, kynsi korvallistaan.

"No niin se on ainakin, että päilleen se on alotettu Ahtolan
pirttikartano... Näitä tulee viisi tämmöistä. Nämä asetetaan
paikoilleen ja näihin salvoksiin salvetaan sivut... Mutta siinä on
kätösen loimet ennenkuin se pohja on paikoillaan ja tasallaan... Työ
kankaan alkaissa, toinen loppuissa, tyhmäkin keskeltä kutoo, on vanha
sananlasku... Mutta miten sen on?"

Kaapi taasen korvallistaan ja silmät harreilivat. Viimein tyynesti
virkkoi:

"No, ei se nyt liene jouhen päälle, jos ei tulekkaan aivan
yhdenkokoinen. Kauas se ei käy. Pirtti se on viittä, porstua kahta,
sali kolmea poikki ja kamari vähän päälle kahden. Siitä sitä
karttuukin sivua... Noo, antaapa heidän koettaa."

Otti kirveen ja alkoi hakata salvosta.

Pohja oli luotu valmiiksi.

Päähirret vedettiin pohjalle päittään järvelle.

Pieto silmät renkaallaan mietti ja luki sormiaan...

Otti sitte sylikepin ja virkkoi:

"Kaksitoista syltä ja vähän päälle... Yksi... kaksi... kolme...
neljä... viisi... kuusi... seitsemän... kahdeksan... yhdeksän...
kymmenen... yksitoista... kaksitoista ja... noin paljon päälle," luki
Pieto ja mittasi rakennuksen pohjaan pituuden.

Sitte mittasi pirtin pohjaksi viisi syltä, osotti sormellaan maahan
ja sanoi:

"Paneppas Riikka tuohon merkki!."

Riikka pani puikon pystyyn.

Pieto: "So!... Porstua kahta syltä... Paneppas, Katri, merkki... Ei
siihen! No juuri tuohon... Sali kolmea. Paneppas, Vappu, merkki...
Kamari kahta ja... ja... ja tuon verran päälle."

Kerttu osotti nurkan sijaa.

"Tähänkö tuo päähirsi?"

Pieto: "Kaikkiin näihin, joissa ovat merkit, pannaan päähirret
poikkipäin ja kaikissa tyvet tänne järvelle päin."

Pieto lähti kirveineen astumaan hirsiläjälle ja sanoi:

"Sitte tulette noutamaan sivuille hirret. Otetaan suurimmat hirret
sivuhirsiksi."

Tytöt vetivät ne paikalle.

Pieto merkitsi salvokset rinnakkain, kumpaisenkin sivun hirret yhtä
pitkiksi.

Silloin vietiin hirret paikoille ja salvettiin salvoksiinsa. Ja
porstuan kohdalla jatkettiin ja liitettiin yhteen sivuhirret.

Nyt oli luoma valmis.

Tytöt katselivat sitä teosta ja kasvot vähän värähtelivät.

Kerttu: "Näyttää niin hirveän suurelta tuo kierros."

Auno: "Niin se näyttää... Kyllä siinä on nyt loimia kun lienee
kuteita."

Sanna heilautti itseään.

"No ei se ole mökkiläisten aloke. Mutta antaa tulla, kun on
tulemassa. Me emme olekkaan Nauku-Maijan tyttöjä. Ei kylä kudetta
kiellä kyynärältä kymmeneltä, se on vanha sananlasku. Kyllä metsä
lahjottaa mitä puututaan."

Saara: "Olisi mainio aloke, kun pantaisiin tämä pirtti neljäksi ja
tuo sali kahdeksi, niin tulisi juuri yhdeksän kamaria ja porstua
yhteinen."

Sanna: "Niin jokaiselle porsaalle omituinen karsina!... Tämä on hyvä,
tässä sopii roikamaan mieltään myöten."

Pieto sieran palasella hioi kirvestään ja virkkoi verkalleen:

"Kun tulee korkeammaksi salvos, niin pienemmältä se näyttääkin...
Tuokaapas hirsiä tänne."

Tytöt ne laittoivat hirsiä salvokselle, kuorivat niitä, poskesivat ja
veistivät varausta avuksi.

Kolmannen päivän illalla oli jo kolme hirsikertaa sijallaan ja
kivijalat nurkkien alla.

Mutta huomenna ei Pietoa näkynyt salvoksella.

Masentuneilla mielin tytöt katselivat teostaan.

Kerttu: "Tuntuupa se niinkuin olisi peukalo keskellä kämmentä"

Auno: "Ikävä, kun se isä ei pysynyt vielä muudatta päivää."

Sanna: "Tehty on työ alotettu. Aletaanhan vaan panna hirttä hirren
selkään."

Vappu: "Mikäpä tässä muu auttanee."

Kerttu: "Koettaa kai täytyy. Ja kyllä kai työ tekijänsä neuvoo.
Kylläpä se keittäminenkin sietää isän joutaa metsojen kimppuun. Ei
tätä joukkoa tiaisen päällä illasteta."

Riikka: "Mutta se on koko syömisen paljous, minkä isä talven pitkään
kantaa metsästä."

Sanna: "Hym, mistä sitä syömistä piisaisi?"

Katri: "Niinhän sitä aina sanotaan, että se ei mitään tee. Mutta heti
joutaisivat hampaat naulaan, kun isän nuppu kallistuisi."

Vappu: "Kuka sitä on sanonut, ettei isä tee mitään? Katri höpäjää...
Saadaampa nähdä, taasen iltasella se tuopi lintutaakan, ettei tuo
moni mies semmoista. Ja se on tiedän mä syömistä, joka ihmistä sitoo."

Auno: "Mitäpä nyt niistä teemme lukua, rupeamme työhön."

Kerttu: "Se parasta."

Sanna: "Niin on hieno meininki."

Vappu: "Käsiksi on mieli käydä."

Katri: "En minä kuitenkaan osaa mitään tehdä."

Saara: "Jos osaisinkin, niin en huolisikaan. Pois lähden koko
työpaikalta."

Riikka: "Mene vaan, ei ole kieltävää."

Vappu: "Vähä yksi varis kesää tekee. Ei kaivata! Joka suoloitta
suuttuu, se jauhoitta leppyy. Mene vaan... Mutta säälipä taitaa olla
lähteä. Sääli huttua, sääli vatsoa, sanoi Iivana... Ka kun meni sormi
suuhun, kun huimalla sikiöllä."

Saara: "No tuon porstuakamarin minä pidän, ilman en rupea mitään
tekemään."

Sanna: "Kursi keinoihisi siitä tahi...mokoma kumu... paraskin
työntekijä."

Auno: "No ole nyt... vieras tulee tuolta. Kuka se?... Ahtolainen...
Se tulee katsomaan tätä teosta."

Sanna: "Voi ilkeä! Juostaan pirttiin, antaa katsella itsekseen."

Auno: "En liiku!"

Kerttu: "Ei tästä silmä osaa ota."

Isäntä seisahti suksiensa päälle salvoksen luona, kasvot leimuilivat
ja leveä suu vetäytyi makeaan hymyyn.

Tytöt eivät olleet näkevinäänkään, olivat kynsille lyödyn näköiset ja
kuoria kapostelivat hirsiään.

Sanna aina vilkasi ujon katseen isäntään, joka hymysuin suki mustaa
tuuheaa korvapartaansa. Isäntä rykäsi ja virkkoi:

"No mitä ilmettä te nyt täällä puskette?... Kokonaista pirttirehtoako
hommaatte?"

Kerttu jyrsi kuorta hirren tyvestä ja virkkoi:

"Mikä hänestä tullenee. Kunhan kuvattelemme joutessamme jotakin."

Auno: "Joutaahan se joutilas johonkin."

Sanna: "Käsiinhän tämä tuntua kuivavan koko teos."

Isäntä kaula pitkällä silmäili hirsiläjää. "No ihmeitä näkyy!... Mikä
teille noita hirsiä on laulanut tuommoisen paljouden?"

Vappu: "Hakkasimme ensin tuonne Hepokankaalle ja sitte vedimme
perässämme."

Sanna suoristi itsensä ja osotti kelkkoja: "Noilla kelkoilla, jotka
ovat tuossa hangella, on vedetty jokainen kanes."

Isäntä vihelti:

"Hyy... No tehdystä jotakin tulee, tekemättömästä ei mitään,
sanoo sananlasku... Täältä illalla iltakajeella kuului hirsien
möyke. Lieneekö tuulta tiennyt tänne itään. Kuului aivan selvään
nuijain jyske ja hirsien jyrinä, niin en malttanut olla lähtemättä
katsomaan... Mutta itsekkö aivan omin päinne aiotte panna kokoon?"

Kerttu: "Niinhän on uhka, miten sitte käynee."

Sanna: "Perästä kuuluu, sanoi torventekijä."

Isäntä: "Itsekkö olette tuon pohjan panneet?"

Kerttu: "Isä sen laittoi. Ensimmäinen hirsi tässä on vaalissa omille
nokille."

Isäntä: "Johan minä ajattelin, että... Katsohan ukkoa, kun vielä
vanhalta muistilta osaa tehdä salvoksen. Se kun ennen uutena teki
nurkan, niin sen salvokset eivät irvottaneet. Eivät hölmötä vielä
vanhanakaan nurkat siinä meidän luhtirakennuksessa, jonka se
sulhaismiessä ollessaan salvoi. Onko teillä luotilautaa?"

Kerttu: "E... ei... en minä tiedä, mikä se on."

Isäntä: "Ilman siitä ei tule kalua. Annappas kirves, niin minä teen.
Tuostapa saan laudan."

Isäntä otti kirveen Kertulta, katseli sen terää. "Voi, voi kun
on tylsä kirves! Ei tämä ole salvajan kirveen näköinen: on hioa
nyljytetty aivan herneen palolle. Salvajan kirves pitää olla terävä
kuin partaveitsi."

Sanna: "Mistäpä tuli suoli köyhän makkaraan!"

Isäntä: "Tahkomalla vaan. Kun tuotte meidän tahkon selkään, niin
lähtee tauti kirveestänne."

Isäntä rupesi veistämään.

"Ei, ei tällä lähde lastu."

Auno ojenti kirvestään.

"Olisiko tämä parempi?"

Isäntä: "On tämä vähän niepseämpi. No eipä paljon ole väliksi...
No kyllä tästä sentään saadaan... Tuokaapa hyvä punontainen ja
pikkuinen, tuommoinen sormen pään kokoinen lyijypalanen..."

Sanna toi näpissään lyijykappaleen.

"Tämmöinenkö?"

Isäntä: "Semmoinen juuri... So, hyvä tulee, kun joutuu."

Isäntä sai valmiiksi luotilaudan.

"No nyt se on valmis. Tulkaapas nyt katsomaan, kun teitä opetan.
Pankaahan mieleenne." Isäntä meni salvokselle.

"Tämän laudan levyiset pitää olla kaikki salvokset. Kas tämä entinen
salvos tässä hirren selässä ei ole aivan samallainen. Levitetään
juuri tämänlevyiseksi."

Isäntä asetti luotilaudan salvoksen sivulle pystyyn. "No nyt se on
paikallaan."

Osotti lyijykappaletta, joka riippu punontaisessa.

"Niin, tämä aina salvoksia ja nurkan päitä merkitessä laitetaan niin,
että tuo riippalanka seisoo tuossa aivan noin juuri pitkin tuota
viivaa. Sitte tämän laudan laitaa myöten puukonkärjellä piirretään
kahtapuolta, juuri tällä tavalla, ja sitte tämä lauta pannaan
näiden merkkien jälkeen näin poikki hirrestä -- ja tästä piirretään
salvoksen leveys. Sitte pitää hengen tulleen edestä varoa, ettei saa
kirves varastaa puolesta eikä toisesta. Samoin kuin nurkan päitä
merkitään, niin asetetaan tämä lauta näin, että juuri tuo riippa
lyöpi tuohon merkkiin. Sitte piirrätte tätä laudan syrjää myöten,
niin siinä kaikki koko konsti. Kun niin teette, niin sen täytyy
väkiselläkin nousta suoraan."

Sanna osotti sormellaan lyijynuoraa ja sanoi: "Se on tuo lyijynokare,
tuommoinen nolkotus vaan tuossa langan nenässä, joka ajaa nurkan
taivasta kohti ihan väkisellä. On liian paljo mieltä noin vähässä
paikassa."

Isäntä: "Konsti ei ole kangella väännettävä... Niin, nyt kun
tällä tavalla olette nämä päällimmäiset salvokset tehneet, sitte
poskeatte hirren, että se juuri sopii putoamaan salvoksen pohjaan.
-- Posketessa täytyy olla hirsi kohdallaan. -- Sitte merkitsette
tarkasti salvoksen, siinä se on salvos viekas tulemaan akanhampaalle."

Vappu: "Eikö ukonhampaalle?" Isäntä naurahti ja jatkoi:

"Sitte salvetaan siksi, että vara ottaa joka paikasta noin kolmen
sormen levyiseltä joka paikasta. Varatessa pitää olla hirsi
kohdallaan, muutoin jää kallelleen ijäkseen. Ja vara pitää juoksuttaa
näin kohdallaan ja vakavasti, muutoin tulee varaus ruunanhuulelle...
Niin, laatua se työ vaatii. Jos työ mikä tahansa ei alusta pääse
jäljilleen, niin se kurikkata vetää loppuun asti. Vaan kun se jo
alusta joutuu suonelleen, niin siinä ei ole kuin luottelee vaan...
Vähässä sitä paljon seisoo. Muistakaa nyt minun neuvokkiani."

Kerttu: "Kyllä, kyllä! Kiitos, kiitos!"

Sanna: "Kiitos, kiitos! Käykää nyt vielä vastakin meitä opettamassa."

Isäntä: "Kyllä, aivan mielelläni käyn, ettei menisi pilaan tuommoinen
teos. Voi, voi, kun tästä tulee juhlallinen! Kyllä varmaan se teillä
suuta nauruun vetää, kun saatte harjavuolen päälle."

Riikka: "Sinne on monen ihmisen ikä."

Isäntä: "Toki siihen on kauankin. Kun harjautte työhön, niin
lapioitte menemään vaan. Alku se on aina hankala. Ja alku se työn
kaunistaa, mutta lopussa kiitos seisoo."

Kotiinsa lähti isäntä hiihtomaan.

Tytöt palavin silmin katsoivat jälkeen.

Riikka: "Kun olisi yhden hirren salvanut sijalleen."


Katri: "Minä luulin, että Kerttu sitä tahtoisi."

Kerttu: "En viitsinyt."

Auno: "Mitä me siitä. Työ käymään vaan!"

Sanna: "Työ käymään vaan! Ei pakisten parane."

Isäntä seisahti suksillaan, otsa vähän kurtistui ja sormellaan
sujutteli vahvan, vähän kyömän nenänsä lihaista päätä ja suurilla
tummilla silmillään katsoi suksiensa kärkiin... Mutta heti pyörähti,
palasi takaisin tyttöin luo ja virkkoi:

"No minulla nyt eivät ole niin sienat tulessa eikä aika ihan jäniksen
selässä, etten joutaisi hieman viipymään. Näytäppäs, Auno, minulle
kirves, niin minä salvan yhden hirren paikoilleen, että opitte tuota
luotilautaa käyttämään."

Auno hehkuvin kasvoin työnti kirveensä ja virkkoi:

"Oli mielemme teitä pyytää meitä sen verran, vielä opettamaan, vaan
emme viitsineet."

Isäntä nakkasi sarkaisen nuttunsa hangelle, nousi nurkalle ja alkoi
posketa kumisevaa hirttä.

Tytöt kehiysivät katsomaan, katsoivat niin mielissään, että kielet
olivat huulien välissä ja huulet menivät mukaan, kun isännän kirves
niin lihmakasti päästeli lastuja poskeaksesta...

Isäntä sai hirren posketuksi ja se johotti salvosten pohjassa.

Kirveen kasalla rupesi hän merkitsemään salvosta ja virkkoi:

"Näin tarkasti merkitään salvos. Ka näin!"

Auno: "Kyllä näemme!"...

Isäntä sai merkityksi salvokset, käänti hirren selälleen, rupesi
hakkaamaan salvosta varovasti ja vakavasti, pudotellen kirveestään
viivaan ja virkkoi:

"Kerkkä-Tanelin sanaan: tämä se on tarkempaa kuin puukolla tappelu."

Sitte hän vähäisen lohkasi salvosta ja jatkoi:

"Ei paljon kerralla, kunhan siksi, että vara ottaa tavallisesti."

Teki latvaankin salvosta, kaasi hirren salvoksiinsa, katseli saumaa
ja koetteli varalla:

"On tuosta vähän näppi. Kylläpä se sattui näpin tarkalta... No on se
sentään melkein sievimmälleen."

Katseli hirttä puolelta ja toiselta virkkoi:

"Nyt se on katsottava, onko kohdallaan. Katsokaapa, onko kohdallaan."

Tytöt katselivat.

Sanna: "Taitaapa se melkein olla. Näyttää se hieman niinkuin olevan
nojallaan ulospäin; vai silmäkö tuo valhetellee."

Auno: "Niin minustakin näyttää."

Vappu: "Niin se näyttää kuvastavan silmään kuin olisi hieman
kallellaan."

Kerttu: "On se siksi juuri, että silmä ottaa."

Riikka: "Ei suinkaan tuon vertainen toimita sitä eikä tätä."

Isäntä otti moukarin, löi hirttä korvalle ja sanoi:

"Joko oikesi?"

Sanna latvalta hirttä katsoi pitkin, kallisteli päätään ja sanoi
verkalleen ja päättävästi:

"No eipä taida parata. Ei löydä minun silmäni, kumpiko puoli siinä
voittaisi."

Auno: "Ei minunkaan."

Isäntä katsoi pitkin hirttä.

"Nyt se onkin kohdallaan... Minä varsin teiltä kysyin, näettekö,
milloin se on kohdallaan."

Vappu: "Näkeehän toki näin kirkkaalla päivällä."

Isäntä otti varan, rupesi piirtämään saumaa ja puheli:

"Tällä lailla vara kuljetetaan, niin kyllä patoaa iholleen hirsi.
Katsokaa, tällä lailla merkitään salvoksen pohjat ja sitte pitää
salvos salvaa aivan juuri näitten merkkien tasan. Muutoin, jos
varastaa syvempään, niin tulee koppasalvos. Tai jos vähemmän, niin
jää hirsi salvoksensa varaan."

Auno: "Kyllä, kyllä."

Hirsi kaadettiin selälleen.

Isäntä halkasi salvokset. Tytöt veistivät varauksen.

Isäntä pyyhki lastut pois salvoksista ja hirren selästä, katseli
hirttä ja virkkoi:

"No osaattehan jo varauksen veistää aivan, ettei se siitä parane!"

Kerttu: "Isähän meidät opetti."

Isäntä hiki otsassa katseli vielä salvoksia ja hirren varausta, onko
piirtoa myöten veistetty ja sanoi:

"Kyllä siihen näkyy uskaltavan panna sammalet koettamattakin. Mutta
te omin päinne kyllä saatte ensin koettaa ja sitte sammaltaa."

Sammalet pantiin hirren selkään ja varovasti kaadettiin hirsi
sammalten päälle salvoksiinsa.

Auno otti moukarin, löi salvoksiin ja jymeä kaiku levisi räikeän
kevätaamun kuulakkaan ilmaan.

Isäntä istui hirren selälle.

"Kyllä se latva on jo ihollaan, sen kuulee äänestäkin; mutta
pudotappas tänne tyveen koetteeksi."

Auno tuli tyven luokse, nosti moukarinsa ylös, kuten vaan kädet
antoivat, ja pullistanein poskin jysäytti hirteen.

Isäntä: "Vieläpään nutjahti. Pudota vielä!... Se niin! Vielä nihahti.
Pudota vielä!... So, hyvä on! Jo ääntää kuin yksi puu."

Auno nosti moukarinsa.

"Vielä kerta kiellon päälle, se on vanha sananlasku", ja yhäkkin
enemmän hartioitaan nutjauttaen pudotti moukarin hirteen.

Isäntä: "So-so, jo välttää! Hyvä on! Sen minä tiedän, että se ei
lähde näppiin."

Kerttu katseli nurkkia.

"Aivan ovat nuo salvokset kuin yksi puu."

Isäntä otti luotilaudan, asetti sen salvoksen kohdalle Ja virkkoi:

"Katsokaapa, nyt ei kuin tällä lailla vaan. Tästä piirretään
salvokset ... aivan näin."

Pani luotilaudan nurkan viereen, asetti luotirihman merkkiinsä.

"Tästä nyt piirretään nurkan pää tällä lailla... No joko nyt osaatte?"

Auno: "Jo epäilemättä!"

Kerttu: "Kyllä ymmärrämme."

Sanna: "Houkat olemme, jos nyt emme alkane osata!"

Isäntä laski luotilaudan käsistään nurkkaa vasten, katsahti kehikon
kierrosta, huokasi miellyttävän huokauksen ja sanoi:

"Siinä on nyt. Alussa on. -- Kyllä hyvä tulee, kun ette hutiloi."

Vappu: "Emmehän toki! Mihinkäs meillä on kiire. On meillä päiviä jos
makkaroitakin."

Isäntä kohosi suksilleen.

"Terveeksi jääkää! Käyn kohta teitä katsomassa."

Tytöt loistavin silmin kääntyivät isäntään ja yhteen suuhun iloisesti
virkkoivat:

"Tervennä menkää! Kiitos, kiitos teille hyvä isäntä!"

       *       *       *       *       *

Päivä päivältä salvos kohosi, hirsi hirteen liittyi. Varhain aamusta
myöhään iltaan levisi katkeamaton pauhina kevään puhtaaseen metsään...

Kesänkielessä, kun hanhet matkasivat syntymailleen, niin harjalla
vilkkoivat tyttöin kiiltävät kirveet ja hehkuen punottivat
päivettyneet kasvot.

Kesälintujen kiimalauluihin sekoi viimeinen kaiku harjavuolen
sijalleen lyönnistä. Lastukkaalle pudottivat tytöt kirveensä ja
istahtivat harjavuolelle, kuni matkahanhet virran kivelle.

Sanattomina siinä istuivat pitkän hetken... Jokaisen näytti
täyttäneen mieluinen tunne.

Luoteen rannalle varveni päivän kajas ja huntuaan levitti kevätyö,
kun tytöt laskeutuivat harjalta. Pihkasta kiiltivät repaleiset
vaatteet, kun väsyneesti poistuivat yönsä lepoon.

Nyt tuli kattamisen puuha.

Männyistä kiskottiin varparuoteet. Ne levitettiin vieri viereensä
vuolille ja eräänä tyynenä iltana ladottiin tuohet suomukseensa
katoksi ja painoksi pantiin aisatut malot, joitten nenät harjalla
liitettiin ristiin pujottamalla reijistään hienoon pituun.

Katto päällä se nyt seisoi uhkea rakennus ja lempeä hymyilivät
hohtavat seinät kultaisen kevätyön tyynessä hämärässä.

Lastuiselle kentälle istahtivat tytöt. Syvään hymyyn vetäytyivät
suupielet.

Kerttu virkkoi: "Luulimme olevan näitä rakennusaineita liiaksikin,
mutta rippeet ovat jäljellä."

Auno: "Tarkkaan turkki tilkkunsa vetää, saunan kiukoa kivensä, sanoo
sananlasku. Mutta hyvä kun piisasi."

Sanna: "Mistäs multimuksia ja niskapuita pannaan?"

Vappu: "Metsässä tuolla seisoo monta semmoista puuta."

Katri: "Mutta ne eivät tulokkaan nyt niin luikona kuin hirret
keväällä."

Riikka: "Yksi kerralla kannetaan tahi vedetään kelkalla, kun on vielä
paikoin luntakin."

Kerttu: "Mutta riihi meillä on ensimmäinen tehtävä. Kirkkaanapa
selviää tuo laiho lumen alta. Jos Jumalasta on myötiä niin kuukauden
kolmisen perästä on mitä panna riiheen."

Vappu: "Leivältä paistaa silloin tuo kantoinen rinne."

Sanna: "Ompa tuossa laihon aitavieressä tuo tumma kuusikkosylvö,
tuo antaa mielellään riihen. Tuommoiset mankilakuuset rupeavat
kärttämättä riiheksi."

Vappu: "Ja tuota, tuota -- Matti Möykkysen sanaan -- me osaammekin
tehdä salvoksen, tuota, tuota."

Riikka: "Se välttää koirankaulaan."

Vappu: "Vaikka ressin kaulaan, niin sattuu kyllä!"

Auno: "Totta tosiaankin, tuo kuusikko meille; antaa riihen. Tuohon
paikoilleen tokastaan tosiaankin koiran kaulalle. Siihen välttää,
kunhan on puuta; kyllä sammalet tukkii välämät. Ja ompa tuohia
katoksi ja metsästä lisää."

Kerttu: "Semmoista minäkin olen ajatellut ensi hätään."



XIV.


Oli Elokuun lämpöinen päivä, Auer kattoi vuoret ja laaksot ja
siniverhossa seisoi mykkä Hyllyäiskero. Mutta veriinsä joutuneena
rymötti lynkäinen ruis.

Silloin tytöt astuivat sirppi kourissa rukiinsa kimppuun ja hymysuin
he iskivät sirppinsä keltaiseen olikkoon. Ahvatta kuhina ja karea
jurmitus alkoi kuulua raskasteräisen olikon rinteestä. Pivo pivon
perästä kohoili korkeita janhusolkia ja lyhteitä alkoi tulla kuin
tulvaa kahisevalle sängelle Reeta, Saara ja Katri ne sitelivät, Pieto
pani jäljestä kuhilaille ja Martta poimi päitä sängeltä.

Siten viikossa muuttui kuhilaiksi tuo äkeä touko ja kuhilailta
paistoi se valtainen halme.

       *       *       *       *       *

Kuhilaat olivat jo kälvineet Elokuun poutaisessa tuulessa. Mielivätpä
tytöt ruveta kokoamaan niitä närtteeseen eräänä helteisenä päivänä.

Pieto se oli keskelle ahoa närtteen pohjan laittanut Tytöt tulivat
lyhteitä kantamaan. Mutta Pieto raukeasti virkkoi:

"Eivät ne näy päiväsydämmellä käsiä sietävän. Ovat niin kuivaneet
ärhäköiksi. Iltanuoskeata täytyy odottaa."

Tytöt poistuivat kotiin levähtelemään. Sanna mennessään virkkoi:

"Mieluinen vahinko! Yöllä on viileämpi kantaa lyhteitä."

Auno: "Niimpä on."

       *       *       *       *       *

Aurinko painui mailleen ja nouseva yökaste nuostutteli kuhilaat.
Silloin tytöt rientivät kuhilastensa kisaan ja alkoivat nostaa
lyhteitä närtteen pohjalle.

Pieto se latoi ensimmäisen lyhdekerroksen närtteen pohjaan, meni
närtteen päähän, katsoi pitkin lyhteiden tyvestä, kävi kahdesta kohti
pökkimässä sisäänpäin ja eräässä kohti vetäsi lyhteen tyviä ulospäin,
meni taasen katsomaan närtteen päästä, virkkoi:

"On tuosta vähän mutkalla noin puolen kämmentä ulospäin".

Kävi varovasti pökkimässä lyhteitä sisäänpäin, palasi taasen
katsomaan närtteen päästä, katsoi totisesti ja juoksutti silmiään
päästä päähän pitkin närtteen pohjaa ja virkkoi:

"Tuo pohja se täytyy olla suora, muutoin närtteestä tulee
loksokylkinen kuin lama lehmä."

Sitte hän siirtyi toiselle puolen närtteen pohjaa, latoi
lyhdekertuuksen ja taasen oikoi rintuuksen suoraksi, katsahti Kertun
päälle, kohotti voimakkaan näköisesti hartioitaan.

"Sinä, Kerttu, saat ruveta latomaan."

Kerttu hieman punastui.

"Kun tuota osaisi."

Pieto: "Kyllä siihen oppii; alahan panna!"

Kerttu otti lyhteen ja pani närtteesen niinkuin näki toistenkin
olevan.

Pieto: "Ei sillä lailla, ei sitä niin pehmeästi. Se pitää panna näin:
tällä lailla töksäytetään tyvi tuohon toiseen lyhteesen, niin ei
luista ulospäin. Muutoin se pursistelee näitten rinta. Tällä lailla
vaan!"

Kerttu otti lyhteen, tönkeästi jusautti närtteen lapeesen.

"Näinkö?"

Pieto: "Paremmin toisen viereen, niin taajaan kuin vaan menee ja...
Sillä lailla! Painahan lujempaan lyhteen tyvi."

Kerttu hartian voimasta huiskautti lyhteen närtteen laiteesen ja
rutasi toisten viereen. Otti toisen ja kolmannenkin, pani ne samalla
lailla.

Pieto: "Sillä lailla, annahan mennä se kertaus!"

Sitte poistui Pieto toiselle puolen närtettä ja alkoi latoa
lyhdekertuusta.

Kun päästä päähän oli lyhdekertuus ladottu, katseli Pieto Kertun
latajasta, nykki muutamia lyhteitä ulospäin ja virkkoi:

"Näkyypä se siitä lähtevän... Menehän tuonne toiselle puolen nyt
latomaan."

Kerttu katsoi Pieton latomista ja siirtyi toiselle puolen närtettä ja
alkoi suoltaa lyhteitä närtteesen...

Taasen oli lyhdekerta pantu. Pieto päätään kallistellen katsoi puolta
ja toista närtteen sivua, virkkoi varmasti:

"Kyllä se nyt siihen vakautuu, kunhan lyödään vaan."

Nakkasi hattunsa sängelle ja hymyilevin kasvoin rupesi roppelasti
latomaan lyhteitä.

Samoin Kerttukin oikein haltioissaan suki lyhteitä närtteesen. Toiset
tytöt kantaa uhmittivat lyhteitä paikoille. Lyhteen latvasta, kun
pirisi jyviä sängelle, niin hymyillen Pieto virkkoi:

"Pirahtaa sitä pitävältä. Mutta siihen sitä jääpikin, josta karisee."

Enempi ei hän enää puhunut koko yönä. Märkänä höyrysivät pulleat
hartiat ja hymyyn lientyivät leveät posket. Märkinä makajaksina
riippuivat tyttöinkin tukat ruskeille kauloille ja oistona juoksi
hiki pitkin tulehtuneita poskia ja selkiin liittyivät märät paidat.

Niin työskenteli Pietolan väki Elokuun lämminnä kuhjayönä. Ja kun
aamun aurinko hiipi itäisen metsän latvoille, niin juhlallisena
johotti valtainen närte halmeen autiolla sängellä ja sen mahtava kuva
seisoi aamuauringolle hymyilevän metsän tummalla rinteellä. Syvä
tyyneys näkyi tyttöin ja Pieton väsyneissä kasvoissa, kun keräilivät
päitä närtteen ympäriltä.

Kerttu istahti sängelle. Hikihelmien ojat näkyivät tuhrauneilla
kasvoilla.

Auno istahti viereen. Ja hiljaisina kuin pulmuiset pilveen
liepsahtelivat toisetkin tytöt siihen ympärille. Karkean paitansa
hihaan pyyhkeilivät he kasvojaan ja kirkkaina remahtelivat silmät.

Kerttu katseli närtettä, virkkoi: "Vuosi takaperin olimme
onnettomimmat, mutta nyt onnellisemmat kaikkia ihmisiä."

Auno: "Joka kovan kokee, se pehmeän perästä löytää sanotaan.
Todellakin, vähän enemmän kuin vuosi takaperin juuri tässä seisoimme.
Se kauhistava palo hukutti elon ja elämisen henkeä ja hipeätä myöten.
Mutta nyt on kaikki lisästen kanssa takaisin... Hyvä kaikki, hyvä
kaikki. Nyt maksamme Ahtolaan velkaamme ja vielä jää kahdenkin vuoden
leipä talteen. Siten eletään aivan luotuja päiviään."

Sanna: "Hyvä on pitkän pinon vieressä lastuja poimia."

Vappu: "Niin se ajan kiertävä ratas kiepauttaa yhdessä vuodessa asiat
nurin niskoin ja kääntää taasen pystyyn. Kyllä me nyt elämme kuin
pukit huuhdassa, kun muu paha muualta katsonee."

Kerttu: "Luojalla on lykyn avaimet."

Reeta kahden käden sukasi hartoja hiuksiaan korvainsa taakse, siniset
verisuonet olivat korkealla tasaisella otsalla ja virkkoi:

"Niin on, ei pääse päätään ylemmäs."

Riikka katseli närtettä.

"Tuli siihen hyvä korkeus. Ei olisi uskonut minkälainen närtteen
jätkä kokoutui tuolta yhdeltä aholta."

Vappu: "Näkihän sen semmoisen lyhteen paljouden."

Sanna: "Mutta mihinkäs niitä nyt ruvetaan jyviä panemaan? Se ei sovi
pikku pussiin tuon närtteen sisus... Isä se suunnille tietäisi,
paljonko tuosta pemahtaa rukiita. Kysytäämpäs isältä... Isä!"

Pieto kohotti päätään, kun oli kumartunut päitä poimimaan.

"Mitä?"

Sanna: "Paljonko luulette lähtevän rukiita tuosta närtteestä?"

Pieto virkkoi varmasti:

"Noin vähän enemmän kuin kuusikymmentä tynnyriä."

Vappu hytkähti, kasvot leimahtivat:

"Se on koko rovio! Ja ne ovatkin rukiita ihan helmenkarvallisia!"

Sanna: "Mutta mihin niitä sovitetaan? Ne eivät sovi pikku pussiin."

Auno: "Kyllä niitä on sijoja. Säkkinä on köyhä kaikki. Tuosta
porstuan peruskamarista tehdään aitta."

Saara: "Se on minun kamarini; ei sitä panna aitaksi."

Riikka: "Sinun... Ole vaiti!"

Vappu: "Siitähän tosiaankin. Ei kuin pannaan lattia vaan, niin
silloin on aitta valmis."

Kerttu: "Sitä minäkin ole ajatellut."

Sanna: "Siitä tehdään aitta ensi hätään... Mutta nyt tuntuu rupeavan
päivä laulamaan. Eikö lähdetä levähtämään?"

Auno: "Niimpä tuntuu. Lähdetään vaan."

Vappu: "Kiinni se tuntuu silmiä riitelevän."

Tytöt nousivat seisalleen ja raukeasti haukotellen lähtivät
kävelemään kotiinsa.

Pieto se vaan nokki hattuunsa närtteen sivulle karisseita jyviä ja
itsekseen tuumaili:

"Herveä se on veri lumella minkä nuo Jumalan hyvät tuolla jaloissa."

Laskeusi polvilleen sängelle ja nokki jyviä lakkiinsa. "Niinpä se
rupesi painostamaan... Sadeko tullenee."

Pani sen jyvähattunsa päänsä alle ja köllähti närtteen sivulle
syrjälleen, lupsautti verkalleen parin kertaa silmiään, leveä
partainen leuka hervahti varattomaksi, hengitys raskeni, nukkujan
tyyni rauha valtasi uupuneet kasvot ja viihtyneenä retkotti jokainen
jäsen.

       *       *       *       *       *

Lännen vuoriin kätkeytyi illan aurinko, kun Pieto kohosi istulleen,
harreili silmillään sinne ja tänne, nousi seisalleen, kävellä
toikkaroi muutaman askelen, katseli taasen ympärilleen, haukotteli
parin kertaa, kielellään kasteli paksuja huuliaan, käsillään hieroi
turvottuneen näköisiä kasvojaan ja katseli taasen töhmeröisesti
ympärilleen.

"Nukahdin tuohon... No en suinkaan minä hyvin kauvan... Kumma, kun
koko ruumis on kuin syöty ja oksennettu."

Rupesi vielä samalle sijalleen pitkäkseen, haukotteli, että vesi
tihkui silmistä, virkkoi:

"Kun olisi vähän enemmän nukuttanut, että olisi tuo pää selvinnyt."

Koetteli painaa silmiään kiinni ja herkutella uneen... Vaan taasen
haukotti ja silmät vaan kirkastuivat ja uni näytti pakenevan kauemmas.

Pieto unehtui ajatuksiinsa, katseli taivaankannella lepäileviä illan
juopuneita pilviä, katseli sinistä korkeutta, katseli ympärinsä
kiertävää lakea eikä varsinaisesti mitään.

Siitä hän viimein nousi, lähti käsi paidanhalossa kävellä törkkimään.
Itse hän ei näkynyt tietävän mihin menisi.

Osui kuitenkin rantaan, jossa tytöt paitsi Reeta ja Martta olivat
verkosta tuotuja kaloja perkkaamassa.

Sanna vilkasi iloisen silmäyksen Pietoon ja virkkoi:

"Jopa nyt isä nukkui unenköyden aivan suoraksi."

Pieto katsahti tyhmästi ja kysyi:

"Miten suoraksi?"

Sanna: "Siten kun meni koko pitkän pituinen päivä."

Riikka: "Minä kävin monta kertaa katsomassa, mielin herättää
kalakeittoa syömään. Mutta uni näytti olevan makeampaa, niin en
raskinut."

Katri: "Ompa nyt Reeta jo toista kalakeittoa keittämässä. Onkin
semmoisia ahvenia keitossa, että niitten säkeen ilkiää tarttua."

Pieton silmät suurenivat, harreillen katseli taivaanrantoja, katsoi
Hyllyäiskeroa.

"Onko illan ruskoa tuo puna Hyllyäiskerossa?" Sanna: "Ompa hyvinkin
ja viimeistä tähdettä sekin. Kohta uinahtaa ihan."

Pieto haukotteli välinpitämättömästi, lähti kävelemään, käveli
pirttiin.

Otti tangosta leipäkannikan, puolikosta suolaisen selkä viillon
siian, istahti pöydän taakse ja silmiään lupistellen pureskeli
makeaan suuhunsa.

Reeta toi siihen maljallisen keitettyjä ahvenen muruja ja toisen
maljan lientä.

Pieto pisteli ne kalamurut liiviinsä, ryyppi liemen päälle ja poistui
kontulatoon tavalliselle yövuoteelleen ja paksulla kielellään loiski
muutamia kertoja partaisia huuliaan, vetäytyi koukkuun ja ummisti
silmänsä.



XV.


Metsä oli keltainen, lehdet lokoilivat puista, vettä lihuutteli samea
taivas syyskuun tuhrakkana päivänä ja syksyn kolkko tyhjyys näkyi
kaikkialla.

Reeta se oli jo aikoja sitten hoitanut lehmänsä, päästänyt ne
metsään, puhdistanut maitoastiansa ja paikkainen talvinuttu yllään
hän istui pirtin ikkunan poskessa, joka oli vedetty puoliauki. Siinä
hän parsia jampi vanhaa syylinkää. Kylmännäköisen vahvan nenän päässä
riippui kirkas vesitilkka.

Toiset tytöt ne vielä loikuivat repaleisella yövuoteellaan,
venyttelivät ja haukottelivat, ei näkynyt olevan mihinkään kiirettä.

Reeta puolivihassa virkkoi:

"Mitä tuo oinisteleminen maksaa nyt koko päivän! Näkisi tuosta jo
oiki soristelemisin kohota kynsilleen."

Riikka: "Joko nyt on päivä ylhäällä?"

Reeta: "Vasta se nyt on. Jo tuosta herran hetkestä olleet lehmätkin
metsässä."

Vappu: "Noustaan velikullat pois."

Sanna rupesi suulleen ja virkkoi:

"Ei kannata yhden vajavan päivän tähden. Ollaan tässä yhdellä
tiellään... En liiku tuosta."

Toiset tytöt hyppäsivät pois.

Auno otti alusen laidasta:

"Nousehan pois, sen likasorkka, siitä. Tokko älyät, vai mitä!"

Vappu: "Älä huoli, minä nakkaan tuon kissan tuonne paljaille
säärille. Nakkaanko?"

Riikka: "Nakkaa, nakkaa, kyllä herää."

Vappu otti unisen kissan syliinsä.

"Ai hyvä lintu, pidähän nuo kynnet harallasi. Mikä se nyt on Mikolla,
kun on niin unisena? Ei ole käpälässä yhtään havunneulaista."

Katri: "Kiusaahan vähän, niin kyllä löytyy käteen ruotoja...
Paristahan niskasta... Sillä lailla! Katsoppa nyt kättä onko piikkiä.
Nakkaahan nyt."

Sannan rinta pullistui ja ulos pörähti makea nauru, hyppäsi ylös ja
virkkoi:

"Jos, jos sen pahokkaat ette ole pelaamatta niin"...

Katri: "Mitä niin?"

Reeta: "Kun et ole siinä roikuilematta; volkuilee paljain säärin kuin
Mykrä-Kaija... Korjatkaa rikeneen ne rehunne lonsaan! Ja kun ei muuta
liene, niin kurokaa niitä ryömiänne vähäkään sokeammiksi... Tuo Sanna
se paraskin on. Ei huoli, vaikka yksin siekalein tippuisi päältä
pois, roikelehtaa vaan. Kaunis kunnia. Ja tuo Vappu toinen hyvä,
tuommoinen loikki, pää pilviä pitelee."

Sanna: "Katsoppas nyt Reetan nenää, kun on kyömässä. Se on väärinpäin
noussut ylös tänä aamuna."

Reeta: "Sinä mokoma, tuo kippurakärsä. Melkein suora tuo omakin otsan
pönkkäsi."

Sanna: "Semmoinen se pidetäänkin. Suoran edelle sitä ei ole käynyttä."

Kerttu: "Kun saisimme aamusen nihua, niin lähtisimme tästä
johonkin... Kun rupeaa enemmän satamaan, niin sitte saattaa turoja
noita ryöttiään."

Riikka: "Minun kuomani ovatkin ehyet, ihan neulalta heitetyt."

Sanna: "Sen ne ovat näköiset. Aivan ne ovat neulalta heitetyt, ei
vielä päällä käytetty!"

Katri: "Ehyt minunkin on mekkoni, vaikka se on tuommoinen satakerta.
On siinä paikka paikan päällä, mutta ehyt se siltä on."

Auno: "Niin, mihin sitä sitte lähdettäisiin, kun aamuista saataisiin?
Mitä se Kerttu sanoi?"

Kerttu: "Tuosta sängestä lähdemme kuokkimaan ohran maata tulevaksi
kesäksi. Etehen on elävän mieli."

Auno: "Aivan oikein! Se on ilmituuma. Laitappas emäntä hartsua
pöytään!"

Vappu: "Tiedäppäs, emäntä, mitä virkasi vaatii, jotta saataisiin
tuota, tuota murua rintaansa Matti Möykkysen sanaan."

Reeta: "Ei ole lukkoin takana. Tuolla kodassa on juustopata, kyllä
saatte. Tahi kun ette saane, niin näpöttäkää ilman vaikka kolmeen
karvanlähtöön, semmoiset viisaat."

Sanna: "Laittakaapa tuo rypysija tuosta pois, tuota, tuota. Kun minä
itse tässä rupean hötkyttelemään emännäksi, niin ei kuiva kynsiin
murkina, ennenkuin on pöydällä. Tässä on emäntä ja toista paisuu!...
No hytinään joka kynsi!"

Vappu: "Eipähän hameen helmat ahdistane emännällä."

Sanna käsipuolessaan kantoi juustopadan pankolle ja siekaleiset
hameen helmat hetalehtivat nilkoissa; otti astiavasusta maljan ja
ammenti täyteen kokkaista juustoa, ammenti toisen ja kolmannenkin
maljan, virkkoi hymyellen:

"Jos kokki tahtoo etujaan valvoa, niin tulkoon katsomaan osansa päätä,
muutoin jää tiirin osalle: pohjapa tässä kopajaa... Mutta pispapa on
tullut vieraaksi kokille, kun on juusto pohjautunut!"

Reeta mulautti Sannaan ja virkkoi tylysti:

"Eiköhän jotta pappi."

Pisti parsinneulan hampaihinsa, puukolla leikkasi langan ja sormiensa
nenillä venytti syylingän kärkeä, näkyisikö vielä hiutiokohtaa.
Otti kätensä pois sisästä, venytteli syylinkää kahden käden, laski
siivosti viereensä penkille, otti toisen syylingän parsiakseen eikä
näkynyt välittävän vaikka toisten suut läikivät parhaaltaan ja
lusikat kalisivat pöydällä.

Vappu: "Kyllä nyt kokilla riihen nurkka palaa."

Sanna: "Anna palaa! Ei se nyt välitä, kunhan saa töppösiä."

Riikka: "Tule pois, Reeta, yhteen nujuun, muuten jäät tyhjille suin.
Ei yhdeksän yhtä odota."

Sanna: "Kyllä me nämä eteykset saadaan laitaan ilman hänettäkin.
Tietäähän elävä kuolevansa; emme perusta. Veistelläänhän vaan tuota
siian lapetta juustolle ja leivälle kolmanneksi sääksi, vahvikkeeksi,
ettei sujuttaisi ympäri kuokan varresta kuin ankerias."

       *       *       *       *       *

Sängen rantaan astuivat tytöt. Sanna löi kuokkansa maahan, seisahti,
silmäili alastonta sänkeä ja virkkoi:

"Tiinä titä oiti..."

Kiskoi hartiavoimalla ensimmäistä kuokan palaa ja jatkoi:

"Lujassa ovat kuikassa höyhenet minkä tuossa pelto... Mikä ne nuokin
kannot laulaa pois? Tuossa jo on ensinnäkin tuommoinen juurikka; mikä
tälle osataan?"

Kerttu: "Kyllä osataan, kun otetaan Kuokka-Iiskon konstit
käsilleen... Kaivetaanhan reikä tuonne juuren alle. Ompa tuolla
kehikon kupeella kuiva hirsisalikka. Terottakaapa sen tyvipää, mutta
tehkää semmoiselle sian kärsälle, että pysyy juuren alla; tuokaa se
tänne, minä kaivan sijan."

Tytöt kantoivat hirren paikalle.

Kerttu: "So, laskekaa tuohon tyvi... No nyt nostetaan latva ylös,
että pääsee solahtamaan nenä juuren alle... No nostetaan vielä!
No niin... Vielä vähän. No joka henki niinkuin yksi henki! Kohta
menee... Pikkuisen vielä!"

Tytöt pullistunein kasvoin nostivat hirttä pystyyn.

Sanna: "Ei tämä nouse enempi. Tule sinäkin, Kerttu!"

Kerttu: "Minun täytyy tätä tyveä painaa, muutoin se keikkaa."

Katri: "Tämäpä peliä on, kun toiset nostavat, toiset painavat."

Sanna: "Tämä on kuin Paapelin tornin rakennus: toiset tekevät, toiset
purkavat."

Kerttu: "No pois hurmuus ja nostetaan vielä... No ei tullut kalua.
Tule, Katri, painamaan tuosta, tuosta noin tällä kangella painat
vaan, minä lähden nostamaan. Sittehän on kumma, jos tämän kanssa nyt
päivä pitää ährätä. No nyt yhtäaikaa!... Se niin, solahtipahan juuren
alle!... No nyt painetaan! Niin, sillä lailla! Siirrytään latvemmas
sitä tehden kuin yltää. Ka niin!"

Vappu: "Ka rietas, miten ruskaa ja lekkuu tuo kanto, katsohan! Kyllä
nyt ei kanto ole omalla asiallaan. Painetaan vaan yhä!... Katsokaa
miten laajalta liikkuu maa!... Kuule, mitä nuhjavat ja ponkkavat
juuret. Mennään ihan latvaan ja painetaan kerrassaan maahan!... Sillä
lailla! Voi, voi kun tämä on lystiä!"

Kerttu: "Pitäkää vaan siinä; minä kopistelen mullan pois, että
kevenee."

Sanna: "Täytisen karhapää mikä on!... Siinä on juuria vaikka
minnepäin, mutta lähdön teki!" Auno: "Täytyy sitä voiman käsissä."
Riikka: "Mutta ase on tuo hirsi tuohon asiaan."

Katri: "Eihän tuolle sulinkäsin voisi ei tämän taivaallista."

Kerttu: "Tulkaapas noihin sarviin, niin kellistämme nurinniskoin...
Sillä lailla vaan."

Auno: "Ruska mitä ruska, vaan kyllä kellistyt... Siinä se nyt
karhottaa, mokoma karilas."

Riikka: "Minkälaisen puran on kasvanut maaemään ja sinne se vielä
haroittunut sen tuhansiin haaroihin ja imekkeihin! Mutta lähdön teki!"

Auno: "Mutta katsokaapa tuota multaa, kuinka se on kaunista. Se on
kuin ilmoista talkkunata."

Sanna: "Entäs tuo myllöstys; miten kuohkeata on tuon juurikan
pohjalta. Se on semmoista savikon muheaa."

Kerttu: "Näkyy olevan paras, kun ensimmäiseksi väännellään nuo
kannot, niin se siinä myllöstäytyy, että vähä jää koko kuokkimista.
Näkyvät nuo juuret urkenevan niin kauas."

Vappu: "Se parasta! Tämä on lystiä... Tuoko nyt?"

Kerttu: "Vaikkapa se, sitte tämä, sitte järestään lähdetään
liestyttelemään. Mutta tuli se myöskin on laitettava, jossa näitä
jäljestä poltetaan. Ei näitä muutoin soviteta mihinkään."

Katri: "Me Saaran kanssa laitamme tulen ja rupeamme jäljestä
polttamaan."

Sanna: "Se parasta!"

Kerttu: "Samahan se. Mutta tuohon alle tuulen, ettei savu ole
ristinä."

Katri ja Saara laittoivat tulen: siihen sulloivat juurikoita
kumolleen ja pulputen kohosi sakea savu.

Siten työskentelivät tytöt kantoisella vainiollaan aamusta iltaan
päivät ja viikot. Katkeamatta näkyi kantokasain liekottava tuli,
sininen savu kiirehti syksyn metsiin. Turpeen näköisinä liikkuivat
tytöt tuohtuvien kantokasojen ja riittyväin hiillosten vaiheella ja
tumma nokihierre oli kiehtynyt vahvoihin huuliin.

Siten se kantoinen aho vähitellen muuttui muheaksi pelloksi. Ja kun
Marraskuun poutainen yö anasti maat routaiseen hallintoonsa, oli
enemmän kuin kolmen ohratynnyrin ala kantoista rinnettä puhtaana
peltona.

Viimeisen kantorionsa liekottelevaan paisteesen istahtivat tytöt ja
katselivat kalpean kuulakkaa taivasta ja kuuranhärmäisiä rinteitä.

Kerttu virkkoi tyynesti:

"Tosi on vanha sananlasku, että

    "Martti maalle, karttu jäälle,
    paimenet kylän kululle.

"Jopa Kalliojärvi sulkaa vetää, tietää se että huomenna on Martin
päivä."

Sanna: "Sanoopa se sananlasku, että

    "Simo siltoa tekeepi
    pahan Martin maalle päästä."

Vappu: "Sanoopa se sananlasku, että

    "Simo siltoja tekeepi,
    Martti maita vahvistaapi."

Auno: "Vahvistakoon nyt maat ja metsät, kun saatiin tuommoinen
läikäre tähän kuokasta ja kuokostapa kuokoksen päiväistäkin, peltoa
kuin maksaa!"

Vappu: "On peltoa kuin Kyrössä. Siitähän on sananlasku, että kun
olisi yhdessä Kyrön pelto, Limingan niitty, Kemijoen kalavesi, niin
ei tuttaisi Jumalalakaan."

Kerttu: "Ompa tosiaan peltoa tuossa. Kunhan siihen kuusi nautaa,
kahdeksan lammasta ja neljä vasikkaa antavat moskaa höysteeksi,
niin ei se ollut viimeinen touko, joka tältä rinteeltä tuonnoin
leikattiin. Vielä siinä on touko ryömyllään vastakin."

Vappu: "Toivossahan se köyhä elää, pelossa rikas kuolee."

Kerttu: "Niin, tästä on päästy, mutta ei työ tekijältä lopu. Nyt sitä
pitäisi tuota asuinrehtoa ruveta sulaksi laittamaan."

Auno: "Sehän se olisi, mutta, mutta..."

Sanna: "Taitaa mahti käydä vähäksi uunin teossa."

Auno: "Mutta kiven nosto nyt on ennenkuin maan routii. Tuossa minä
tiedän, tuossa järven toisella puolen aivan veden kielellä semmoisen
syrjälouhen, siitä saa vaikka minkälaisia liuskoja. Siihen on meidän
käyminen käsiksi ennenkuin kerkeää routia aivan jalkapuuhun. Kyllä
niitä siitä yhdeksi uuniksi heti lähtee. Ja kun tuossa järvessä
joutuu jää kantavaksi, niin noilla kelkoilla suokaisemme rantaan."

Sanna: "Mutta pitää olla hevoiset kengässä, muutoin hampaansa
särkevät, kun turvalleen lankeilevat nilpulla."

Vappu: "Eipään kengittä! Ei liene liiaksi sukatkaan, kun pitkittänee
tuota ilmaa."

Katri: "Mutta kukas uunintekijäksi? Siinä se taitaa tulla ällä eteen."

Kerttu: "Ompa hätäkin. Otetaan Koivukankaan ukko mestariksi. Se on
pappilaankin muurannut aikoinaan."

Sanna: "Mitä siitä on homekoppolista enää taikaa, vanha kakaraan
kaatuva laho. Kyllä siitä nähden pysyvät kehikot kylmillään
ijankaikkisesti."

Kerttu: "Älähän sentään... Sen ukon päässä vaikka se on paljas kuin
munan kylki, on vielä täysi nero ja se on pää-asia. Mitäs me hänen
voimistaan; vaikka paarilla kannetaan työpaikalle, niin itse teemme
työn, kunhan vaan suusanalla neuvoo."

Auno: "Se keino kaikista paras."

Riikka: "Silloin meistä muurareita rupeaa tulemaan."

Kerttu: "Vieläpä suutariakin. Se mies se osaa opettaa kengänkin
tekoon. Se kuuluu enemmän koin kaksikymmentä vuotta olleen sotaväessä
suutarina. Niin kertoi Rasilan Maija-muori."

Katri: "Vaan on se ukko päästänyt monta miestä kenkäjalkaan!"

Riikka: "Minä kyllä opettelen suutariksi. Ei se ole ihmistä pahempi
suutarikaan."

Sanna: "Vaan suutarin jalassa ei ole kenkiä eikä sepän tupessa
puukkoa, se on vanha sananlasku."

Riikka: "Oli miten oli, matta suutariksi opettelen. Oppia se on
suutarinkin oppi."

Auno: "Ei ole puheen pituudesta. Mitäs muuta kuin lähdetään
kivipaikalle."

Sanna: "Kyllä eivät laho vielä aamuunkaan. Antaa nyt hautua sen
asian."

Vappu: "Sen minäkin sanon, ettei niitä syö siellä hiiret eivätkä
vie muut, jos ovat huomeneenkin. Tänä iltana lämmitetään sauna ja
karistellaan entinen noki selästään ennenkuin uutta alamme hieroa."

Riikka: "Niin tehdään. Kyllä ollaankin koko porokopeloita."

Auno: "Eipä tuo sentään tunnu suuta väärään vetävän minullakaan se
kylpyhomma."

Kerttu: "Semmoista minä olin ajatellutkin, vaan hyvähän on tuumata
valmiiksi."

Saara: "Mutta minun kamariini tehdään ensimmäiseksi uuni."

Riikka: "Mikä se on sinun kamarisi?"

Saara: "Tuo porstuan perus."

Katri: "Mistä se on sinulle tullut?"

Sanna: "Ole veikkonen ääneti? Ne ovat kaikki yhteisiä kuin kuin
köyhän Paavon hevoset, että hei kaikki minun hevoseni."

Saara: "Minä sen pidän porstuan peruskamarin."

Vappu: "Ei tule ne herkut. Paraskin vaivannäkijä tässä nyt tarvitsee
omituiset kamarit! Melkein pehmeillä käsillä olet vielä tähän asti
asiaan tarttunut. Kyllähän sinä tässä pannaan herrastelemaan...
Odottele kerjäläinen."

Saara: "Vaan minä en lähde kiven nostoon."

Vappu: "Jos tahasi! Se ei paljon hidasta."

Sanna: "Mutta laiskan ei pidä syömänkään. Katsotaan kyllä, kumpiko on
parempi: tehdäkö työtä vai olla syömättä."

Saara: "Ka Sannan silmiä, kun kiiltävät koin Jormaselaisten... Kyllä
minä syön, mitä minä tahdon."

Sanna: "Syöt, vaan määrältä syöt, jos tahdotaan. Saat sanoa kuin
venäläinen sotamies, että määrältä Ruotsi syöttää, määrältä asuttaa."

Katri: "Ei se toki Saara malta ollakkaan poissa kiven nostosta. Eipä
se pysynyt poissa salvokseltakaan, vaikka uhkasi."

Vappu: "Se vaan suunsa mauksi sanoo... Tulee se toki kiven nostoon
noita räpylöitään katselemaan."

Saara mulautti Vappuun.

"Sinä mokoma työpuskari. Kyllä minä kohdastani kontin kannan."

Sanna: "Ei suuri sana suuta halkaise!...Sinä kohdastasi kontin
kannat. Kuka se on nähnyt?... Johonkin käsketään, niin on nenä
kyömässä ja suu murrollaan kuin Mörö-Kaijalla, vetää sääriään kuin
vaivainen kana. Ja tapaa sen silloin jos jokin tauti, saisi se
Rupukan muori olla aina puoskaroimassa."

Saara: "Mutta mitäs Martta on tehnyt."

Sanna: "Martta! Häpeä toki suullesi vetää! Reetan apuna muutostaa
karjan hoitamisessa niin pitkät kuin päivät."

Kerttu: "Mitähän maksaa tuo jatustus."

Saara: "Tuo Sannahan tuossa."

Sanna: "Sinä puhdas kuin pesty kekäle! Katsoppas alkua; kenen oli
syy?"

Auno: "Kaksikin hyvää, kolmekki autuasta."

Saara: "No ei minun syytäni ole. Minä tahdon tuon Porstuan
peruskamarin omakseni. Tahi jos sen pidätte aittana, niin sitte tuon
päivänpuolimmaisen nurkkakamarin."

Sanna: "Hyhyy... hyhyy... Kylläpä ylhäiti lennät nyt! Jo nyt ämmä
rukka panit liian paljon palallesi. Vai nurkkakamari, päivän
puolimmainen!... Parhaassa se olisi sentään vievä mieli... Ole toki
uneksumatta semmoisista hommista!"

Vappu: "Lauluksi se toki se homma jääpi."

Kerttu: "Pirtin uuni meillä on ensimmäinen."

Auno: "Ja sen teemme tuossa paikassa. Se on päätetty; Koivukankaan
ukko mestariksi, minä ja Kerttu murareiksi."

Vappu: "Olen minäkin yksi kokelas."

Sanna: "Ja minä."

Katri: "Mitäs minulla teetetään?"

Sanna: "Sinä saat olla savilänttärinä ja Saara pannaan paljain säärin
polkemaan savilavaa."

Saara: "Eipä muuta kuin pannaan. Puhu toki hiljaa semmoisista."

Kerttu: "Kun ei lopu tuo marina ja märinä. Asiaa ei neulan edestä,
niin kunhan jätistään... Missäs olikaan kuokkani? Vien sen talteen
vastasen varalle."

Sanna otti kuokkansa olalleen, potkasi Kertun kuokkaa ja virkkoi:

"Tuossa on tökerösi."

Pystöpäisinä kuokat olallaan lähtivät tytöt kävelemään kotiinsa päin.
Punaiset pohkeet vilkkoivat repaleisten helmain välistä, löyhällä
riippuivat olkapäissä poroiset paikkanutut, levällään repsottivat
niskoissa liestyneet palmikot, ja jaloissa karskoi kahmeinen tanner.



XVI.


Oli umetto päivä Joulukuussa Marraskuun rajalla. Sillan tasalla oli
uunin teos Pietolan uudessa pirtissä. Tytöt asettelivat suurimpia ja
laajimpia kiviä pohjakettaan.

Koivukankaan ukko se istui pölkyllä, turkinkaulus oli pystyssä
ja vanha näätäreuhka suojeli paljasta päätä. Turkin raosta näkyi
kurttuinen kaula, ja varatonna riippui tuomivartinen pahkapiippu
hampaattomissa huulissa. Korkea kyömänenä seisoi ylähuulen tasalla
ja kaitaiset kureiset kasvot peittyivät valkeaan partaan. Käsissä
oli hänellä melkein sylenpituinen suoraksi höylätty särmikäs keppi,
jonka nurkissa oli muutamia koloja. Niitä se ukko piteli miettivän
näköisenä laihoilla, vapisevilla näpillään, osotteli uunin pohjaa ja
virkkoi:

"Niin tuohon... Tuohon ainakin se on pirtin uunin vetoreiän leveys ja
tuohon korkeus. Siitä se sopii hölkäisemään."

Seisalleen nousi ukko. Vahvat sarkahousujen lahkeet olivat irtaallaan
paulakenkäin päällä maatavetona, jäykkänä kömötti kohmea turkki
koukkuun rytistyneellä pitkällä vartalolla.

Hän astui askelen, kuuristui verkalleen, mitteli kepillään uunin
teosta kaikilta sivuilta, virkkoi:

"Sisnoin... Nyt tässä täytyy tietää mitä tästä tehdään... Sisnoin."

Mittakepillään ukko piirteli uunin sijaa osiksi ja miettiväisenä
puheli:

"Tähän tulee takka... tähän liesi... tähän ja tähän vetoreikä... tämä
jää pesäksi... sisnoin sisnoin... Tuo kivi pannaan tähän nurkkaan
sisnoin... tuo sitten."

Osoitti kiveä lattialle.

Kerttu otti kiven, nosti ukon osoittamaan paikkaan, käänteli siinä.

"Mutta ei tämä käy tähän; on tuo laita tuommoinen lieppu,"

Ukko: "Kyllä se käypi, sisnoin."

Piirti kepillään kiven laitaa.

"Tuosta vasaralla tuo laita pois."

Otti vasaran ja kankeasti taksautteli kiveä.

"Ka näin... Ka näin tällä tavalla... Sisnoin."

Kerttu hymyellen katseli ukkoa, kun se vasaralla taksautteli kiven
laitaan ja sanoi:

"Oppineen on hyvä työtä tehdä; listii kuin naurista vaikka on kiveä."

Ukko: "Listittiin sitä aikoinaan. Mutta ei ole miehestä mennehestä
eikä tuiki tullehesta, minkä minustakin... Toinen jalka on haudassa,
toinen haudan partaalla... Sisnoin, nythän se siihen jo mukautuu...
Lonkkaa vähän... Annappas tuo kiven liuska tänne, pannaan tuonne
laidan alle, niin heittää se."

Kerttu: "Tämäkö?"

Ukko: "Se toinen. Ei se, tuo tuokimmainen. Ka se..."

Ukko sokrotti kiven liuskan sen pantavansa kiven alle. "Sisnoin,
heittipään lekkumasta. Nyt vaan seosta alle..."

Pani lastalla savitahnosta kiven sijalle, pani kiven paikoilleen,
koputti vasaralla, että tuli iholleen, virkkoi:

"Sisnoin, siinä se on yksi. Nyt asetetaan toinen nurkka. Katsotaan
vaan, että tulee uuni seisomaan suoraan eikä kalhimmittain kuin
pilantekijä."

Pani kiven toiselle nurkalle, mittasi kepillään ristiin.

"Sisnoin, siinä on toinen nurkka."

Okiasi suoraksi itsensä ja jatkoi: "Nyt tässä ei ole muuta
silmänkirjaa kuin nämä sivut muurataan suoraan, aivan suoraan, ettei
jää laiskan kohtia."

Auno otti kiven laatan, loiskautti uunin pohjalle.

"Tästäkö näin? Tuohan on ihan kuin tuosta."

Ukko kepillään koputti kiven nurkkaan.

"Sisnoin, tuo viiste nirskutetaan pois tuosta laidasta."

Auno lohkoi vasaralla kiven laitaa sen verran kuin ukko määräsi
kepillään ja pani sijalleen.

Ukko: "Sanoi, savea alle vaan... Sisnoi... Hyvä on. Siitä se lähtee,
kunhan tässä tievaillaan."

Auno: "Kun tässä päästäisiin alkuun, niin kyllä sitä sitte."

Sanna: "Kun sitä päästäisiin järkeensä, niin eihän tässä taasen ole
kuin pidellään ja vedellään."

Ukko: "Kyllä työ tekijänsä neuvoo, kunhan tässä päästään matkalle."

Osoitti kepillään muurausta ja jatkoi: "Tähän vaan nyt näitä sivuja
aletaan kutoa vaan."

Kerttu, Auno, Sanna ja Vappu alkoivat asetella kiviä sijalleen. Ukko
istahti pölkylle, pani keppinsä viereensä, täytti pahkapiippunsa,
iski tulen taulaan, pani sen piippunsa päähän rouheiden sekaan ja
alkoi imeä tuomista vartta. Syvään upposivat poskinahkat imiessä
uhkeaa piippua ja niukasti tuikahteli sininen savu massahtaissa
märkäin huulten.

Siten ne tytöt muurasivat uunia. Koivukankaan ukko se istui aamusta
iltaan paikoilla ja anteli vapisevia määräyksiä.

       *       *       *       *       *

Oli joulunaattoilta. Jouluolot olivat levällään puhtaalla lattialla.
Honkainen pystyvalkea lieskotteli takassa Pietolan uudessa pirtissä.
Koivukankaan ukko teki haloista lapinjakkaroita ympäri talon. Tytöt
tekivät olista pehmikkeet niille jakkaroille ja niillä jakkaroilla
istuivat herttaisen pystyvalkean iloisella paisteella ukkokin
mielihyvällä veteli piippuaan ja katseli hulmuavaa tulta, johon
piipun päästäkin verkalleen rientivät vaalakat savuhiulut. Muuta
ääntä ei kuulanut kuin tulen hulmina vetotorvessa ja hiljainen
kärinä ukon piipusta, kun se alkoi käydä pohjilleen. Pieto istui
valon kälveessä ja lauhalla mielin silmäili hohtavia seiniä, joissa
välkähteli pystyvalkean liekkivä valo.

Tyttöin silmät paloivat ja saunan löylyn tulehduttamat kasvot
liekehtivät. Kaikilla näytti olevan virkkamista enemmän kuin koskaan
ennen. Mutta eivät ne vaan virkanneet, märkiä tukkiaan vaan kahden
käden oikoivat takaraivan puolelle. Reeta se jo kampasi ja istui
jakkarallaan vähän pimennossa uuninnurkan suojassa.

Mutta heti lentivät tyttöin silmät oveen, kun porstuasta kuului
kävelyä.

Ovi aukesi ja Ahtolan emännän iloiset kasvot ilmautuivat ovelle ja
tieraisia kenkiään kopistellen astui pirttiin. Tytöt löivät käsiään
yhteen, hyppäsivät seisalleen, hykertelivät käsiään. Sanna ehätti
sanomaan:

"No eikös tullut vieras! No vanha koira se ei valetta hauku. Reeta on
koko illan hokenut, että nyt aikoo vieras, suuta syyhyttää".

Reeta: "Niinhän minä povasin. Toteempaan kävi, vaikkette uskoneet."

Emäntä ei virkannut mitään, heitti turkkinsa penkille, päähuivinsa
kiskasi, heitti sen turkkinsa päälle, sukasi kahden käden hiuksiaan
korvain taakse ja hehkuvalla mielin virkkoi:

"No onni uuteen tupaan! Terve teille nyt tänne! Voi, voi kuinka
teillä nyt on tilavaa ja valoisaa... Aikoivat tulla meillä ominpäinsä
aikaan, niin lähdin katsomaan tätä teidän uutta pirttiä, kun kuulin,
että jouluksi valmistuu. En malttanut olla tulematta katsomaan."

Auno: "No istukaa toki tänne meidän keskeemme, minä teen vielä
lapinjakkaran itselleni... No istukaa vaan tähän, siinä on oikein
vanhankansan istuin."

Auno teki kolmesta halaspuolisesta halosta lapinjakkaran, pani
olkikäärön ja istui siihen jakkaralleen emännän viereen.

Emäntä palavin silmin katseli ympärilleen, pullea rinta hytkähteli,
suu aukeili ja yritteli sanomaan, viimein virkkoi:

"No en tiedä mitä sanoa nähdessäni kaikkea tätä... Jumala on rikas...
Vuotta puolen toista on siitä, kun ei mitään ollut tällä sijalla.
Hyvä Jumala sentään!... Koivu-ukko se vielä muurasi tuon uunin?
Oikein sievä uuni, uuni kuin morsian."

Ukko veteli välinpitämättömänä piippuaan ja sanoi:

"Minä... millä voimalla? En ole kättä puuttanut! Tässä istuin ja
katselin valmista; näkyipä tuo nousevan."

Emäntä: "Tytöt ne muurasivat? No kaikiksi teitä on! Kuka se oli
muurari?"

Sanna: "Kuka kerkesi. Oli toisinaan kuin muurahaisia kekosen päässä
keväisessä paisteessa."

Emäntä: "Kaikiksi teitä on, sanon vieläkin. Ja hyvä tuli?"

Ukko kohotti hartioitaan, kasvot kirkastuivat ja virkkoi: "Siinä on
yhdellä sanalla hyvä uuni. Sata lunta on niskassani, sata lehteä
hartioillani, sata sulaa olen soutanut, en ole parempaa uunia nähnyt."

Kopisti kypenet piipustaan takalle ja pitkästä massistaan alkoi
laihoilla vapisevilla näpillään ammentaa rouheita piippuunsa. Tumma
kurttuinen leveä rinta paistoi auki olevan paidan halosta ja löyhällä
riippuivat karkeat housut ohuilla reisillä.

Emäntä: "Että ei mahti maahan jouda vaikka mahtajat menevät.
Niimpä ukkokin antoi teille uunin tekomahtinsa viimeisellä ikänsä
kannikalla."

Ukko: "Kyllä ne nyt osaavat, jos tahtovat."

Sanna: "Mutta Riikasta se tuli suutari vielä muun hyvän päälle."

Emäntä: "Miten niin?"

Sanna: "Tuo ukko opetti ja puhdetöikseen Riikka ommella suimi sen
pitkää, tämän lyhyttä."

Sanna otti loukosta kengät.

"Täällähän on kenkiä toista läjää."

Riikka punastui, puri huultaan ja virkkoi:

"No taasen hapattaa. Annahan olla niiden siellä."

Emäntä ojenti kättään.

"Mikä näissä on? Kengät kuin kengät. On tuosta mennyt vähän
rynikukolle, mutta kyllä se siltä kenkänä menee. Aivan näkymättömiin
kävelee mutkaista tietä... Ei muuta kuin hyvyys vikana. Tekemällään
mölkä soutaa."

Reeta: "Ei ole heidän koreudestaan kun häntä on jota vetää koipeensa
tuiskulla ja pakkasella."

Ukko läimäytti Riikkaan lystin silmäyksen ruskeilla silmillään ja
virkkoi:

"Eivät sitä ole naskali kädessä muutkaan suutarit syntyneet.
Opittavaksi ikä, ei elettäväksi."

Reeta sai päänsä palmikolle, otti kuppivasunsa, otti pankolla olevan
padan päältä kannet pois ja alkoi ammentaa maljoihin höyryävää
metsokeittoa. Kerttu, Auno, Sanna ja Vappu kantoivat ruokia pöydälle.

Pöydän ympärille kokoutui perhe.

Emäntä istui pöydän takana, katsahti yli joukon ja virkkoi:

"Eikö Koivu-äijä muistaisi jonkun virren värsyn? Juhlan kunniaksi
tässä laulaisi. Vielähän se vanhalta muistilta menee."

Ukko liitti laihat sormensa ristiin, laski ne pöydän laidalle,
virkkoi:

"Ja tämän ensimmäisen aterian siunaukseksi tässä asunnossa tänä
merkillisenä hetkenä olisi kyllä tarpeellista; mutta ei taida minun
ääneni jaosta."

Emäntä: "Äänellään lintukin laulaa. Antakaa tulla vaan."

Ukko rykäsi kaksi kertaa, karasti kurkkuaan ja alkoi laulamaan:

"Ah Jeesuinen, minun herraisen j.n.e."

Pieto ja tytöt panivat kätensä ristiin, kasvot vakaasivat ja
katselivat ukkoa. Emäntä säesti ukon väräjävää virttä heleällä
äänellään. Ja ihanasti helisi raikea pirtti...

Syömästä oli päästy, ovilattialle tehtiin vuode Pietolle ja
Koivukankaan ukolle.

Mutta tytöt ne tekivät itselleen karsinalattialle oikein loikavuoteen.

Siihen sitä langetuin, Ahtolan emäntä laitimmaiseksi.

Äänettöminä siinä keuvottivat; silmät harreilivat yli hohtavan
katoksen, jossa liekutteli varvenevan pystyvalkean suopea valo.

Emäntä huokasi syvään, nosti kätensä rinnoilleen ja virkkoi:

"On monta Joulua siitä kuin Vapahtaja on syntynyt."

Sanna: "Huomennahan sitä kuulutaan kirkossa saarnata poukuttavan...
Minä muistan, kun äiti-vainaa viimeisenä Jouluyönä puhui Vapahtajasta
rehuisessa seimessä, puhui paimenista karjatarhassa. Sitä en muista
oikein mitä se puhui eräästä Simeooni-vanhuksesta. Yhtä ja toista
se kertoi, jota Ahtolan vanha muori oli hänelle päähän istuttanut
ruotityttönä ollessa... Niin, kaikkeahan niissä kirjoissa olisi, joka
niistä selon saisi."

Emäntä: "Olenhan kuullut, että olette huonot lukemaan. Mutta nyt tämä
uusi rovasti teidät panee ahtaalle."

Vappu: "Jokohan kuivamaan nostaa."

Emäntä: "Kyllä ne sitä mainitsevat ankaraksi siitä luvun kohdasta.
Ja oma hyvähän se olisikkin, jos oppisi lukemaan. Ja sempätähden se
lieneekin ankara."

Sauna: "Olkoon miten ankara tahansa, mutta ei minusta heltiä yhtään
sanaa."

Vappu: "Ei minustakaan."

Riikka: "Tokkohan tuntisin iitä jos kaksisauvassa vastaan hiihtoisi."

Katri: "Tuntee tuon sentään, vaikka paikalla tulisi eteen."

Saara: "Tuntisin minäkin vaikka hän olisi minkänäköinen."

Sanna: "Jottako hajusta jo tuntisit? Älä petä sentään!"

Auno: "Jospa sen yhden ja toisenkin tuntisi, niin vähä siitä asiat
valkenevat."

Kerttu: "Oltiinhan sitä jo vähän alussa, kun Kassilan muori opetti;
mutta se kun kuoli, niin jäi kuin kantoon koko homma. Ja sitte paloi
sekin Aapelus. Siitä myöten ei ole ollut kirjaa lastuakaan. Niin
senvertainen, mitä Kassilan muorilta jäi, on unehtunut kuin uninäkö.
Uudesta on lähdettävä alkuun."

Sanna: "Pankoot vaikka kahdeksi, mutta minusta ei tule lukijaa."

Vappu: "Niin kovaan se nyt ei ota, ettei siihen opi, mitä muutkin
ihmiset tekevät."

Auno: "Sen minäkin sanon, että kyllä siihen oppii. Mutta vaivan
panttina se on."

Kiikka: "No ei se luina luikahtele; mutta lähtö se kuitenkin on
vaikeinta."

Reeta kyyristi hartioitaan kokoon, veti polviaan koukumpaan, pani
kätensä päänsä alle, raskaasti lupsautteli silmäluomiaan, kasvoissa
syvä ynseys ja sanoi:

"Lukemaan! Kaikkia ne laittavat ikäänkuin eivät ne ihmisiä
olisikkaan, jotka eivät muka lue... Minä tiedän, että saa kirjoilla
hakea semmoista ihmistä kuin oli äiti, vaikka ei osannut lukea...
Lukekoot tai laulakoot, mutta minusta ei tule tämän parempaa."

Sanna: "Saa sanoa kuin turkkivenäläinen, että kova peä, kova peä."

Emäntä katseli hämärään lakeen, rykäsi kuivan rykäyksen ja virkkoi:

"Olisi minulla yksi näppärä keino, miten oppisitte lukemaan... Tuo
Juken-Maija, se on paras teitä opettamaan... Kyllä tosiaan minä
toivon, että otatte sen eukkolekkerin opettajaksenne. Teille kun on
Jumala siunannut kaikkea näin runsaasti, niin se ei maalta merelle
aja, sillä hän tulee mielellään aivan ruokapalkoilleen. Hänellä on
kyllä poika mukanaan, mutta se nyt ei teitä syönnillään hävittäisi."

Auno: "Mutta sehän on kirkolla; mikä sen sieltä tänne laulaisi?"

Emäntä: "Kyllä sen kirkossa käydessäni toimitan, jos tahdotte."

Vappu: "Tahdomme kolmastikin."

Auno: "Hyvähän tuo olisi."

Katri: "Mielelläni ottaisin vastaan vaikka tänä iltana."

Reeta kohotti päätään.

"Mitähän tuolla tässä tehtäisiin? Ei tarvita tähän syömään sitä
joukkoa."

Riikka: "No eivät ne nyt syö enempätään."

Reeta: "Hengelläänkös ne elävät?"

Sanna: "Eli mitä eli, söi mitä söi. Tulkoon vaan meille opettaja.
Saadaan nähdä, että Reetakin rupeaa yhdessä muitten kanssa hommaan.
Olihan se miessä kuudentena seitsemäntenä urossa taivon kaarta
kattaessa silloinkin, kun meitä Kassilan muori opetti. Silloinhan
Reeta jo muisti kirjaimia monet. Ja luulen vaan, että kun taasen
tulevat eteen samallaisina, niin Reetan puikko tervehtii niitä
entistä jäperämmin."

Vappu: "Ei Reeta ole asiasta kaukana. Ja mitä se meitä hidastaa, jos
Reeta ei tahdokkaan lukea. Tulkoon vaan opettaja!"

Emäntä: "Niin kyllä se on teille paras keino. Ensi kesänä on meillä
lukukinkeri; silloin se rovasti teidät panee ahtaalle, jos ette osaa
lukea."

Reeta: "Hyh, ahtaalle! En ole ahtaalla, sen sanon. Tuonne kiveliölle
työnnyn siksi päiväksi, niin en ole ahtaalla. Musta on jälki kesällä."

Sanna: "Pannaan kello kaulaan."

Reeta potkasi Sannaa yli Saarasta ja virkkoi:

"Tuossa!..."

Sanna: "Kas äksypä se on!... Kah potkii se! Älähän soristele. Panehan
talteen ne lähtimesi, muuten et pääse rovastia pakoon."

Kerttu: "Mitä hänessä... Onhan työtä tosissakin."

Auno: "Se päätettiin, että Juken-Maija tulkoon meitä opettamaan, ja
tuokoon kirjoja tarpeen mukaan."

Katri: "Tulkoon vaan."

Riikka: "Samat sanat."

Pystyvalkea riittyi, hiillos varveni tuhkan peittoon ja yön tuuli
huokaili nurkissa. Kalpean taivaan tuikkavat tähdet vilkkuivat
ikkunoista, valkea katto ja hohtavat seinät loivat himmeän kojon
avaraan pirttiin, johon silmä kerrallaan raukesi sikeään uneen. Ja
hengitykset vähitellen muuttuivat huolettomanraskaiksi puhkeiksi ja
jyrähteleviksi kuorsauksiksi.



XVII.


Oli Sunnuntai-ilta Joulun jälkeen. Hämärän kuhjassa istuvat
Pietolaiset valkean pirttinsä puhtailla penkillä.

Porstuasta kuului jalan kopsetta ja pientä puheen sipinää.

Ovi aukesi ja oven raosta pistäytyi pirttiin keskikokoinen
harmaaturkkinen nainen, ja häntä kainaloon yltävä poika. Vaimon
tummanruskeat suuret silmät rohkeasti kiertelivät avaran pirtin
hämäriä seiniä ja virkkoi kelkkeästi:

"Hyvää iltaa! Terveisiä kirkolta!"

Kerttu istui pöydän latvalla ja vastasi:

"Kiitos, kiitos! Mitä kuuluu vieraalle?"

Vieras: "Ei liikoja. Rauhan sanomat... Minä olen Juken-Maija. Tulin
tänne kun kuulin, että olette kutsuneet".

Auno: "Terve tulemaan! Painakaa puuta."

Juken-Maija katsahti oven suussa seisovaa poikaa.

"Otin tuon pojankin mukaani; ikävä sillä olisi kotona... No älä nyt
siihen oven suuhun seisomaan: tule tänne penkille. Se on semmoinen
ujo tuo poika."

Otti ketterästi turkin päältään, pisti sen naulaan ja virkkoi pojalle:

"Panehan sinäkin Pentti tähän turkkisi."

Poika riisui turkkinsa, pani sen naulaan ja istahti penkille; kädet
polvilla ujosti silmäili talon asukkaita.

Juken-Maija kävellä sipsutteli kepeästi akkunasta akkunaan ja
hymysuin iloisesti virkkoi:

"No teillähän on täällä iloinen pirtti! Tämähän nyt on kuin köyhäin
taivas! Jo tässä sopii keloilemaan. Ai ihmettä! Tuntuu niin väljälle
ja valoiselle. Meillä siellä kirkolla on asunto semmoinen pieni
tuuttero; yksi ikkuna ja senkin pimentävät toiset rakennukset, eikä
näe minkäänlaista ulkokausteelta."

Kääntyi lattialle, taitteli sormiaan ja katsahti tyttöihin.

"Montako teitä sisaruksia on oikeastaan? Onhan teitä monet."

Sanna: "On meitä yksin lukien yhdeksän kappaletta."

Juken-Maija: "Oikein taikurin kolmijako? Mutta missä se on isäntä?"

Sanna: "Tuolla on uunilla."

Reeta laittoi takkaan pystyvalkean ja istahti ääneti tavalliselle
sijalleen uunin kalveeseen, nojasi olkapäänsä uunin rintaan ja
silmäili tympeästi vuoroon penkillä istuvaa poikaa, vuoroon Maijaa.

Pystyvalkea tuohtui palamaan. Sen ympärille kokoutuivat tytöt. Vieras
istui joukkoon, katsahti poikaansa, viittasi ja sanoi:

"Tuleppas, Pentti, tänne istumaan yhteen joukkoon. Ei sitä saa olla
ujona. Rohkea se rokkansa kysyy, ujo nälkään kuolee."

Poika astua kyhmitti äitinsä luokse, istahti viereen; polviensa
päällä haristeli sormiaan ja niitä katseli allapäin.

Tytöt olivat vähäpuheisina, jänteitä ilmautui aina kasvoihin ja
arkoina pilkistelivät ujot silmät.

Juken-Maija istui rintapaisteella keskellä joukkoa. Tummat kiihkeät
kasvot väreilivät irtanaisesti, valkea raito lostikkahampaita
vilahteli hienojen huulten väliltä, suupielet urkenivat poikki
lyhyvien kasvojen, ja kippura lyhyt nenä painui terävien kasvopäiden
tasaan. Siinä hän katseli uunia, katseli ympäri tulen loisteessa
hymyilevää pirttiä, hytkäytti pulleata kaitaista rintaansa ja virkkoi:

"Voi miekkosilla teillä, kuin on hyvä asunto! Osa se on yksillä, kesä
kaikilla, Jumala jokaisella."

Sanna: "On se osa orvollakin, vaivaisellakin Jumala." Juken-Maija:
"Minä en tiedä nimiännekään, mitä kaikkia lienette?"

Sanna: "Minä olen Sanna, tuo on Reeta, tuo Auno, tuo Kerttu, tuo
Katri, tuo Saara, tuo Vappu, tuo Martta, tuo Riikka."

Juken-Maija: "Kuka teistä on vanhin?" Sanna: "Tuo Reeta. Sillä niitä
on joukko päiviä päässä, kohta vuosia kolmisen kymmentä."

Juken-Maija: "Entäs sitte Reetan jälkimmäinen?"

Sanna: "Tuo Kerttu ja Auno. Nehän ne ovat tehdyt yksillä tulilla
Reetan ollessa nelivuotias. Sitte meitä muita on tehty sängelle ja
hangelle. Kuka näistä selvän saanee. Minä ja tuo Vappu sitä olemme
samoin kuin Kerttu ja Aunokin tulleet samoille lämpymille. Vuosia
siitäkin lienee jo kolmatta kymmentä, koskahan tuokin Martta on jo
missä asti lieneekään toisella kymmenellä."

Juken-Maija: "Eipä sinua ja Vappua luulisi kaksoisiksi. Vappu
tuommoinen pitkä hoikale ja sinä noin paljoa matalampi."

Sanna: "Hatarathan ne näkyvät mitat olleen."

Juken-Maija: "Mutta tuo Auno, se vasta on äitinsä malli, se on
kuin olisi suustaan sylkenyt! Minä tunsin sen hyvin; olimme yhtä
aikaa rippikoulussakin. Se oli tuommoinen suora, vahvarintainen,
pitkäkaulainen, suoranenäinen ja punaposkinen ja suuret siniset
silmät. Niillä se katseli niinkuin se, joka ei olisi suksimiesten
puhuteltava. Ja reima se oli -- pois tieltä vaan! mitä se vaan
yritti. Mutta lukea se ei osannut enempi kuin vastasyntynyt.
Vaan älä huoli -- koulussa se vaan oli muiden mukana, kuunteli
muiden tutkintoa; vastauksia iski päähänsä ja sieltä aina vastata
molauttikin... Ja vahva se oli kun karhu! Oli jo silloin täysi
ihminen, ei ole sitte jalkansa jatkuneet... Niin aamut ja illat
se kanteli vesiä pappilan piioille, pesi poukkuja, jauhoi ryyniä,
pilkkoi halkoja, veteli lapsia pikkukärryillä ja yhdestä toiseen
hyppäsi. Pappilan rouva se sitä taputteli kuin pikku lasta ja
kiitti veden päälle kupliksi. Niin pääsipään koulusta, pääsi kuin
pääsikin... Tämä Kerttu on näöltään paremmin isänsä puoleen. Tuo
pysty nenä on aivan isältä ja nuo leveät kasvot vivahtavat paljon
isään. Nuo vesiharmaat vihannat silmät eivät ole juuri kenenkään,
mutta tuo silmänluonne, nuo kulmakarvapensaat ja pitkät silmäripset
ovat ihan äitiltä... Kyllä äitin puoli voittaa kaikissa muissa, mutta
tuo Reeta on isän tyttö. Nuo tuhkan harmaat suuret silmät, leveät
alasriippuvat kasvot ja lyhyt kaula. Ihan kuin isän elävä kuva!...
Veistäjäänsähän ne lastut lähtevät, se on vanha sananlasku... Mutta
terveitä te vaan lienette, kun olette niin muhkean näköisiä ja
vereviä? Riikalla ja Aunollakin luulee ihan, että veret tippuvat
kasvoista."

Auno: "Olemmepa me jotenkin terveet."

Vappu: "Ei ole sanottaviksi nuuruttu sitte kun on kerran päästy
vasikkataudista. Mutta tuo Martta se ei ole aivan terve."

Juken-Maija katsoi sipeästi Marttaan ja virkkoi:

"Mikä sillä on? Onhan tuo punaverinen kuin kesän kukka, semmoinen
pyöreäposkinen!"

Sanna: "Siinä on ikävä tauti, se toisinaan kaatuu ja... Voi, voi!"

Martta vaaleni, silmät kääntyivät ylöspäin melkein nurin ja äkkiä
leimahtivat kasvot mustanpunaisiksi. Kerttu hyppäsi Marttaan käsiksi.

"Voi, Sanna, mitä teit! Voi, voi!"

Auno tuli Kertun avuksi.

"Sen ei sietäisi puhua siitä. Sen mieli kun nyrvähtää niin sen tapaa
tuo tauti. Voi, voi, nyt se ottaakin sen kovasti."

Juken-Maija: "No herra Jumala, kouristaa sen! Laskekaahan tähän
lattialle; oijotaan sormet nyrkistä. Voi raukkaa miten puistaa!
Pitäkää, ettei saa pieksäytyä!"

Reeta: "Saivat taasen tuon tuommoiseksi. Se on kaunis katsella.
Niillä ei paljon pysy hammasten takana. Kun eivät tuosta malttaneet
pitää suutaan kiinni; tietävät hyvin, ettei se salli siitä puhuttavan
kenellekkään."

Sanna: "No en minä häntä niin tiennyt."

Auno piteli lattialla selällään olevan Martan käsiä ja rauhallisemmin
mutta vähän väristen virkkoi:

"Kyllä se nyt helpottaa; jo vaalenivat kasvot ja kädet lavahtivat
varattomaksi. Heitetään tuohon... Siinä se nyt hojottaa. Antaapa
hänen nukkua nyt. Kyllä se siitä tointuu."

Kerttu: "Eihän tuo ennen ole noia herkkä ollut."

Reeta mulautti Juken-Maijaan ynseän katseen, meni karsinaloukkoon
penkille mahalleen, pani kätensä otsansa alle ja tunki raskaita
huokauksia.

Toiset tytöt istuivat vieraansa kanssa pystyvalkean vaiheella.
Kasvoissa värähteli punastua. Kädet helmassa, hartiat kumarassa he
istuivat ja hypistelivät hameensa pieniä nuppuja ja tuijottivat
tuleen.

Juken-Maija katseli sinne tänne, näkyi miettivän miten saisi puheen
alkuun. Rinta hytkähti, suu aukesi; mutta kiinni ahdistuivat hienot
huulet.

Sitte Maijan kasvot selkenivät, kohotti kaitaisia hartioitaan,
leimautti tyttöihin palavan silmäyksen ja lausui:

"Niin minähän sitä lähdin tänne teitä lukemaan opettamaan; Ahtolan
emäntä kertoi, että olette kutsuneet. Minulla on täällä porstuassa
kontti, jossa on teille Aapelukset. Minäpä otan ne käsille."

Maija pistäytyi porstuaan, toi sieltä kontin, pani sen rahille tulen
paisteesen ja hymysuin naposteli siitä kielinuoran irti ja käänti
auki kankean kitisevän kielen, nosti sieltä vihkon punakantisia
leveitä Aapeluksia ja leimautti silmäyksen tyttöihin.

"Tässähän näitä olisi kirjoja, mutta ei näitä ole joka henkeen; on
vaan kuusi kappaletta."

Tyttöin silmät kirkastuivat ja kilvalla ojentivat kätensä saadakseen.

Maija pisteli Aapelukset jokaisen käteen, ketä oli siinä paikoilla.

Sanna aukasi Aapeluksensa.

"Kas kukkoa, kun selällään kenottaa!... Äläs vielä -- näinhän se on."

Sanna käänti kirjansa ja jatkoi:

"Aivan samallainen tuo kukko kuin siinäkin Kassilan muorin antamassa,
joka paloi."

Maija: "Milloinhan siinä kukon jaloissa oltanee luvun kanssa."

Sanna käänteli lehteä.

"Pitäisikö tämä kaikki osata, tämä koko paametti?"

Maija: "Kaikkihan se pitäisi."

Sanna: "Ei tullut mitään. Siinä muistia kysytään! Kenenkä kalloon
sopii kaikki tämä kirjaimen paljous?"

Vappu: "Taisi tulla semmoinen tehtävä, joka on paras ennen lopettaa
kuin on alotettukaan."

Auno: "Ei siitäkään tule mitään. Koetetaanhan vaan."

Kerttu: "Aivampa tässä näkyvät kirjaimet olevan samallaiset kuin
siinäkin entisessä."

Maija vei konttinsa oviloukkoon, istahti tyttöin keskeen, otti Sannan
käsistä Aapeluksen, osotti Aapisen kirjaimia.

"Nämä ne pitäisi ensin muistaa kaikki. Muistatko sinä yhtään?"

Sanna: "Muistan minä sentään muutamia: tuo ensimmäinen lohnikas se on
aa, tuo toinen kohjotus se on pee, ja tuo kuuruselkä se on see, ja
tuo vanteenkappale se on lee, ja tuo sydänalansa pitelijä se on ee,
ja tuo pitkänivusinen se on ähvä, ja tuo kissanotsa se on kee, ja tuo
Koposen kumara muori se on hoo. Mutta nyt en enää muista. Lieneekö
heillä nimiäkään kaikilla."

Katri: "Ii se on tuossa hoon vieressä."

Maija katsahti tyttöihin. "Muistaako kukaan enemmän?"

Vappu käänteli lehtiä.

"Kyllähän ne näyttävät ennen nähdyiltä, mutta ei muista niitten
nimiä."

Maija: "Kyllä me opimme, kunhan rupeamme! Kunhan kolme viikkoa
nuivataan, niin kyllä me jo osaamme lukeakin, ei ainoastaan tunneta
kirjaimet. Kolmen viikon perästä minun pitää mennä rovastia
hieromaan; minä lupasin ihan varmaan. Se lupaus ei saa liisiä. Ne
odottavat kuin hevonen kesää minua kotiin. Enhän minä olisi mitenkään
tänne joutanut, vaan kun oli näin tärkeä tämä asia, niin lähdin
kiposen kiireessänikin. Ja paljon te kolmessa viikossa opitte, kun
rupeatte ahkeriksi. Tokihan tuommoiset ihmiset oppivat! Tuo poika ei
ole kumma kalu, on vasta Juhannuksesta kolmellatoista; mutta se jo
lukea jammistaa kirjaa vaikka mistä! Sillä kyllä onkin tuo opinlahja
parempi tavallista. Ei se sillä paljon kiikastellut lukemaan opetus.
Koetappas, Pentti, tässä lukea, että nuokin tytöt kuulevat. Tässä
Aapelus, koetahan vaan."

Pentti punastui, murristi suunsa, alkoi sylissään hieroa käsiään,
rutisteli olkapäitään ja vieräytteli tympeitä syrjäsilmäyksiä äitiin.

Maija: "Sitä ujostuttaa kylässä ensimmältä."

Reeta kohosi ylös, nykäsi huivin silmilleen ja tympeästi virkkoi:

"Laittakaa pahnojanne siinä ja hommatkaa yöpuullenne." Tytöt
nousivat, alkoivat laittaa vuoteita ja Reeta kantoi iltasruokia
pöydälle.

Uunilla alkoivat päreet kahista.

Pieto laskeutui uunilta, unisen näköiset olivat kasvot ja silmäluomet
huolettomasti alas päin.

Hän astui pöydän päähän, istahti siihen ja laski ohauksensa pöytää
vasten. Harvasteesen kohoilivat leveät hartiat.

Maija tekeytyi lempeäksi ja katseli Pietoa.

"Eikös isäntä ole terve, vai mikä se on? Vieläkö Pieto minua tuntee?
Terve nyt pitkästä kotvasta! On siitä jo päiviä, kun yksin pakein
oltiin."

Pieto kohotti päätään. Silmäin alapuolelta näkyivät leveät
valkeaiset. Hitaasti ojenti kätensä ja murahti:

"Terve!"

ja painoi päänsä pöytään rystysiään vasten.

Maija: "Mikä se on kipeä, ethän näytä oikein virkeältä?"

Pieto: "Pääni on tullut vähän töhmeröksi"

Maija: "Kaulasuonet ovat mahtaneet kiinnitä. Annappas minä niitä
vähän hierustelen."

Maija kiepsahti Pieton viereen ja alkoi kopostella kaulasuonia.

"Ai ihmettä, minkälaissa ovat kaulasuonet, aivan kuin raunio!
Semmoisilla kovilla makuroilla ja rauhasilla, ihan yhtenä kakarana!
No ei ole kumma, jos on pää pökiö! Tokko lienee ikänään hierottu ja
vaikeassa ollut pienestä pitäin?... Kyllä se tuo hieronta on tarpeen.
Jos minua ei olisi hierottu, niin en pysyisi pärekorissakaan.
Leppälaudalle ja myötävirtaan olisin aikoja joutanut. Mutta kun itse
olen oppinut siihen, niin tekee silloin kuin joutaa. Onko sinua
kupattu milloinkaan?"

Pieto murahti:

"Ei... Kukapa sitä..."

Maija: "No pysyy henkikin! Ja ei kertaakaan kupattu? Se paha veri,
särkynyt kovissa töissä, sehän se juuri tekee ihmisen tohjoksi ja
tölleröksi. Mutta kyllä minulla on nyt sarvet matkassa. Kyllä me
siitä pahasta pääsemme, kun sauna lämmitetään... Voi ihme noita
suonia, ne ovat niin kiikkaalla kuin viulun kielet! Kyllä niissä
olisi jauhamista... Tuossakin minkälainen moskula, aika känsä! Eikö
tuo ole kipeä?"

Pieto hieman hiivisteli.

"Tuntuu se vaimaltavan."

Maija: "Sen uskoo!... Kyllä mahtaa muukin ruumis olla hieronnan
vihoissa. Semmoisessapa muokassa, rääkissä ja kurissa sitä on
sinuakin pidetty. Talon tehnyt kylmään metsään, siinä monta
onnettomuutta nähnyt, joukkonsa tuolle puulle vetänyt; niin on sitä
saanut työn takkaan tarttua, monta kovaa kokea. Mutta ne koituvat
eteen vanhana päivänä. Sen tunteekin noista suonista, että sitä on
pidetty asiassa."

Maija huokasi syvästi hartaan huokauksen, heitti päänsä vähän
kallelleen, kasvoissa näkyi säälin hellä kuvastus ja huokauksesta
kuuluivat sanat:

"He-hee..."

Sitte jatkoi edelleen:

"Koville on koira luotu -- saa sanoa -- minkä tuo köyhän lapsi. Se
saa olla routanakin rekenäkin, kerran vesikelkkanakin... Miltäs
tuntuu, eikö jo tunnu hieman notkeammalta kaulasi?"

Pieto sujutteli sinne tänne kaulaansa.

"Ei tuosta tiedä."

Sitte nojasi hartiansa seinään.

Maija: "Eihän se vähä tunnu. Mitä se tuommoinen, kun aivan yhtenä
rauniona ovat suonet ja toiset kiinteällä kuin kanteleen kielet!"

Pieto ei näkynyt kuulevan, katseli vaan poikaa, joka pystyvalkean
luona hartiat kumarassa nykötti.

Maija: "Mitäs Pentti nyyköttää? Se on nyt taasen vieraassa paikassa
hiljaa kuin veden kala. Se vaikka on jo kolmellatoista, niin se
ei särje korvia kotonakaan. Mutta ei se yhdessä kohti ole. Se on
niin nerokas ja terhakka tuo poika. Se ei ole pussiin pantava. Ja
sillä on vaikka minkämoiset teokset. Ja sillä on käsitys kaikista
asioista niinkuin aika-ihmisellä, semmoisistakin, joita ei ole nähnyt
eikä kuullut. Sormestaanko hän heitä imenee niinkuin esimerkiksi
metsästämistä; ei ole ikinä nähnyt, niin kyllä se tietää miten
sitä pyssyä pidetään silloin kun ammutaan, ja miten se lintu
siipiään rapistellen putoaa maahan ja sitte henkitoreissa koettaa
siipiräpäköllä mennä pakoon. Niin se tietää aivan kuin olisi nähnyt.
Kyllä siinä on semmoinen miehen alku, että ei ole joka äitillä,
kun jaksaisi vaan saada korva korvan tasalle. Ja kyllähän sen nyt
tuosta saa. Pahin salmi on jo soudettu, kun on hänen tuolle puulle
saanut. Kohta aivan yksin päivin se siitä joutuu. Se vaikka on
vasta kolmellatoista, niin on jo noin iso. Kyllä se on kokolias
ikäisekseen. Tuleppas tänne antamaan kättä isännälle."

Pentti hieman punastunein kasvoin käveli paulakenkineen Pieton
luokse, lopsautti kättä Pieton leveään kämmeneen ja kumartaa
niekautti lyhyttukkaista pyöreätä päätään, katsahti äitiin ja jäi
kainona seisomaan äitin luo.

Maija pani kätensä Pentin päälaelle.

"Tämmöinen poika! Onhan tässä jo pituutta. Ja tuo pää se ei ole
suuri, mutta kyllä se suuremmalle kumman näyttää. Sinulla sitä ei ole
poikaa?"

Pieto hieman punastui.

"Ei ole elossa."

Reeta istui pöydän latvalla, taittoi puolipaksusta reikäleivästä ison
palasen ja purtilosta veti siian sulikan palaselleen. Sen huomasi
Pietokin ja siirtyi hänkin pöydän taakse, silmäsi yli pöydän ja
virkkoi:

"Käyppäs, Maija, ottamaan ruuan laatua."

Maija nyökäytti ja sanoi:

"Kiitos, kiitos!" ja istahti pöytään.

Siihen kokoutuivat kaikki rahvas ja rupesivat syödä rotuilemaan.

Maija: "Entäs tuo Pentti? On se suu sorsallakin jos sorsan
pojallakin. Tuleppas tänne Pentti, istu siihen viereeni. Sillä on
nuo ihan kuin isällään. Sillä oli aivan tuommoiset vinot ja hieman
nurkkasilmät. Ja tuommoiset ruskeat ne olivat. Ja tuo lyhyt nenä
nöpökkä, se on aivan kuin isä vainaallaan... Siinä on mies joka ei
ole nähnyt isäänsä. Poveen jäi mies isän kuollessa. Ei tiedä isän
armoista. Mutta tähän on päästy... No syöppäs nyt; on tässä nyt
kalaa. Kalalle se on ahne. Kalamies siitä tulee... Olisihan siinä
sievä miehen alku mutta kun on käsi tyhjä, toisessa ei mitään."

Poika suun täydeltä purra mäikytti kalaa, haukkasi leipää, hurautti
haarikasta piimää ja molautteli ympärilleen.

Sitä katsoi Pieto pitkästään, unhotti syöntinsä, kasvot värähtelivät
ja vahvat huulet höpisivät ja virkkoi kuuluvasti:

"Ei se olisi vielä noin iso."

Siitä havahti, että oli muitakin kuulemassa ja toimisi syömään.

Mutta pala näkyi pyörivän suussa, antoi leipäpalasensa koiralle ja
siirtyi nukkumaan vuoteelleen.

Ei häntä heti nukuttanut. Silmät harreilivat kaikille suunnille ja
valoisasti välähtelivät leveät valkeaiset.

Mutta tulet sammuivat ja kaikki hiljenivät. Vuoteilta kuului vaan
raskasta hengitystä.

Pieto unimielissään virkkoi:

"Jos olisi minun poikani... minun poikani."

Maija, vuoteensa laidalta nosti päätään, koetti kuunnella... Mutta
kun Pieto puheli niin hiljaa ja sekavasti, ettei saanut selvää, niin
laski päänsä alas, kasvot väreilivät ja silmät kiintyivät korkeuteen.



XVIII.


Päiviä puolikymmentä oli kulunnut. Oli pakkaskirtuinen ilta. Lounaan
rantaa läheni synkkämielinen aurinko ja huude korvissa seisoivat
nuokkuvat kuuset.

Pieto juoksun hypäkässä tuli saunasta pirttiin. Korvallisilla,
leukapielissä ja kasvopäissä näkyi punaisia renkaita, joitten
sisukset olivat aivan täpösen täynnä pieniä haavan nirhamia, joista
muutamista tihkui mustanpunainen veri, joka pisaroihin hyytyi
haavain suulle. Hän istahti pöydän päähän ja makea hymy levisi alas
riippuviin kasvopäihin ja mustantymperä partainen leuka vissotti
imelöissä poimuissa. Sitte kohosi penkillä, käveli karsina-akkunaan,
katsoi siitä ulos, kävellä vaahkaili pirtissä sinne tänne.

Pentti istui pöydän latvan kohdalla penkillä, itsekseen hyrritteli
sanatonta laulua ja pieniä puukappaleita puukolla salvoi pieneksi
huoneeksi.

Sen luokse istahti Pieto ja hymyillen virkkoi:

Mitä sinä nyt teet?

Pentti vilkasi Pietoon elävän silmäyksen, lipasi huultaan kielellään
ja painoi päänsä alas. Kasvoissa oli hieno punastus ja tuhranneilla
hyppysillään hitaasti asetteli puupalikkata ristikkonsa salvokseen.

Pieto siinä pitkän ajan katseltuaan kysyi:

"Mitä sinä teet? Kirkkoako?"

Maija tuli saunasta punastuksissaan. Lyhyt harmaa hame teiskotti
lanteilla, likaisenviehkan hurstipaidan pääntie reuhotti
puolirintaan, hartona reuhottivat märät hiukset ja mustina suortuvina
riippuivat lyhyelle kaulalle. Sarvipussinsa pisti hän ovensuuhun
penkille, ketterästi pyörähti karsinaan päin, oikoi kahden käden
kaulaltaan hiuksimakajaksia niskaansa päin ja virkkoi:

"Minäkin kylvin. Oli siellä löylyä. Ja olisi sitä vieläkin... Kas
sielläkös se poika taasen rakentaa! Mitä se nyt tekee? Kirkkoako se
taasen salvaa? Se sillä on aina tekeillä; siihen se nousee ja laskee.
Mahtaa siitä tulla rakennusmies vielä kerran, kun jaksaisi päästä
viidesti viistalviaaksi... Mutta sinä, Pieto, et saa jäähdytellä
itseäs, sinun pitää ruveta maata. Kun olisi sorkkarasvaa, niin
voitelisin sarven sijoja."

Sanna: "On sitä."

Sanna toi ulkoa ison härän sarven.

"Kas tässä koko sarvi!"

Maija: "Ompa sitä! No rapeahan tuohon penkille köllöttämään...Se
niin...Ompa nyt kirjava selkä. Oli neljäkymmentä sarvea selässä!...
No luulisi sen vähän helpoittavan. Voi sitä veren paljoutta mikä
siitä lähti! Enempikin häntä sopii nahkan alle. Ja se kun oli
pahannäköistä. Se vasta näkemästä oli! Se oli mustaa ja sakeaa kuin
tervaa eikä siitä yrittänyt loppua tulla. Ja vieläkin on kihonnut
muutamista haavoista... Voidellaanhan tuolla, kyllä se lauhduttaa
haavat... Jahka olisi hieman pikiöljyä tuohon sekaan, niin huomenna
olisivat terveet nuo veitsen jäljet."

Sanna: "On sitäkin! Mikä meiltä puuttuu, sitä ei tarvitakkaan..."

Sanna toi pikiöljykupin.

"Kas tässä!"

Maija: "Tirautahan tuohon sarveen... No, no, määrä se on makealla.
Ei sitä suurta läikkää tarvitse. Hämmenetään nyt vaan sekali tällä
puikolla... No nyt! nyt!"

Maija alkoi siipikynällä sukia voidetta Pieton paljaaseen selkään...

Pieto kutristeli selkäänsä, kasvot olivat kireässä jännityksessä,
hampaansa puristi yhteen ja irvellä ikenin virkkoi:

"ä-hä-hä-häh... vui-vui, kun polttaa... ai-ai... älä, älä pane enää."

Maija: "Kyllä se ensin vähän kirvelee, mutta hyvä on. Kyllä sen
leikin mies kestää. Pannaanhan vaan? Kerrallaan kun kestää, niin
kerrallaan katkeaa... So, nyt se on voideltu!... Vieläkö kihelmöipi?"

Pieto kipristeli ja ähki.

"Nyt se vasta sitä porottaakin! Mojoo ihan!..."

Maija otti pitkävillaiset rouot, kääri siihen Pieton ja virkkoi
lempeästi:

"Nuku nyt siihen ra... No nuku."

Maija hieman punastui, pyörähti ja leimautti tyttöihin tulisen
katseen ja lausui:

"Niin, se lukuhan se nyt on takapajulla, kun koko päivä meni tuolla
saunassa. Minä kun sitä ensin hieroa jylttäsin vihaisen rupeaman,
oikein kädet menivät varattomiksi ja sitte iskin aivan täyteen
sarvia... Kyllä siinä oli kätösen loimet... No ruvetaampas lukemaan.
Pitäisihän toki oppia, ettei minun kulkuni tänne tyhjään menisi. Ja
tämä uusi kirkkoherra se on vihainen laiskoille lukijoille. Mutta
minulle se on hyvä kuin liposen lintu. Se kun aina käypi meillä, niin
se puhuttelee tuota poikaa. Se on hyvä hyviinsä, paha pahoihinsa...
Niin, kyllä se tulen takoo teille, jos ette opi lukemaan. Mutta
kyllä te opittekin. Ja kun kesällä tulette rippikoulun aikana
majalle, niin kyllä minä teidän päänne pelastan... No ruvetaampas
nyt taasen koettamaan... Istutaanhan tänne pöydän ympärille kaikki.
-- No Reetakin yhteen joukkoon Martan kanssa yhdelle kirjalle...
Otahan aapeluksesi käteen... Isä-meitä se jo meneekin, otetaan siitä
Uskontunnustuksesta. Koettappa, Reeta, nyt tavata... No missä sinulla
on puikko?"

Reeta nyreästi:

"Minä sormellani viilletän."

Maija: "Ei siitä niin paksulla sormella tule mitään. Tässä puikko!...
Jokos muilla ovat puikot hommassa?"

Sanna: "Aisoissa on puikko."

Vappu: "Suorana on ämmää kohti. Eikös se ole ämmä tämä suuri ryhökäs?"

Maija: "Ämmä se on. Taitaapa olla kaikilla puikot ämmässä."

"No Reeta, alappas tavata!"

Reeta: "Ämmä, ämmä ... ii ... ännä... ännä... ää ... uu ... ässä."

Maija: "Ei niin! Tavataan nyt: ämmä, ii, mi; ännä, ää, nää, miinää,
uu, ässä, uus; koo, oo, ännä, koon; uus-kon -- Sillä laillahan sitä
tavataan... No alappaa uudestaan alusta."

Reeta: "Mikäs se olikaan tämä ensimmäinen."

Maija: "Ämmä!"

Reeta: "Ämmä ... ii ... ännä ... ää ... uu ... ässä..."

Maija: "No eihän se vieläkään ole tavuuta. Koetappas uudelleen!"

Reeta alkoi taasen ja jokaiselle kirjaimelle hartiat nujahtivat:

"Ämmä, ii, ännä, ää, uu, ässä."

Maija: "Ei siitä tule sen valmiimpata."

Sanna: "Antakaa minä!"

Maija: "No koeta vaan! Seuratkaa vaan muut tarkasti puikollanne. No
nyt, Sanna, anna mennä vaan!"

Sanna: "Ämmä, ii, mii; ännä, ää, nää; mii-nää; uu, ässä, uus; koo,
oo, ännä, koon; uus-koon."

Maija: "No jo välttää! Kyllä sinä osaat tavata."

Vappu: "Minä nyt!"

Maija: "Koeta vaan!"

Vappu alkoi kiireesti: "Ämmä, ii, mii; ännä, ää, nää; uu, ässä, us;
koo, oo, ännä, kon; uskon."

Maija: "Soso! Sehän lähtee kuin luokoa! Lueppas suoraan tätä samaa."

Vappu: "Mii-nää ... uus-kon ... Juumaa-laan ... päl-lee."

Maija: "Katsohan oikein! Tavaa se viimeinen sana."

Vappu: "Pee, ää, ää, ällä, pääl, päälle."

Maija: "No niin, anna mennä vaan!"

Vappu: "Ii sano ii, ässä, Isä."

Maija: "Luetaan suoraan!"

Vappu katsoi sipeästi kirjaan, kasvot hieman punastuksissaan, silmät
räpähtelivät ja puikolla piirtäen alkoi:

"Ii-sän ... kaa ... kaa ... kaa ... iik-kaa ... vaaitaan."

Maija haukotteli raukeasti. -- "Kyllä sinä alat kohta osata.
Opetelkaa itseksenne; minua niin painostaa, kun päivän olin saunassa.
Rupean tuohon penkille hieman köllöttämään."

Kerttu: "Mutta tässä alkaa tulla hämärä; sitte pystyvalkealla
jatketaan."

Maija: "Paras on!... Kun nyt kolme viikkoa niin oppisitte kuin näinä
päivinä, niin huoletta saisitte rippikouluun tulla."

Sanna: "No ei sitä nyt tähän heitetä!"

Vappu: "Alkuhan se on aina hankala, sanotaan. Kun tässä päästään
matkalle, niin kyllä sitä mennä lojotetaan. Ei minua enää peloita
vähääkään."

Maija venytteli väsyneesti penkillä; -- mutta katsahti Pietoon, joka
penkillä roukoin alla kuorsaili, ja silmät välähtivät kirkkaiksi.

-- "Kyllähän te opitte helposti ja varsinkin tuo Martta. Mutta nämä
Reeta ja Riikka, miten niiden käynee; jokohan jalkapuuhun joutunevat
rippikoulussa."

Sanna: "Ne ovat yhteisiä uskovaisten tavarat! Kunhan me oppisimme
ensin; kyllä me toisille opettaisimme. Eikä se ole puusta Reetankaan
pää. Kyllä se siitä koivertuu muiden mukaan. Niin, se on tehty, joka
on aiottu: lukemaan opitaan ja opetellaan."

Maija: "Olisi itsellenne häpeä, jos ette oppisi, kun minä sen
vaivan näin, että umpitietä paarostin tänne aivan teidän tähtenne.
Ajatelkaapas sitä, olisiko kukaan teistä lähtenyt toisen tähden
kulkemaan tuota matkaa tällä kululla. En usko! Mutta minä sen tein
aivan ihan teidän tähtenne; eihän minulla muuta asiaa ollut ei
lastuakaan... Ettekö usko, että minä näin tämän vaivan aivan teidän
tähtenne?"

Auno: "Kyliä sen ymmärrämme, että suuren työn olette meille tehneet
ja meistä on teille vaivaa ollut." Kerttu: "Kyllä sen käsitämme."
Pöydälle laskivat tytöt kirjansa paitsi Reeta se puikollaan osoitteli
kirjaimia, renkaillaan olivat harmaat silmät kohti Aapisen riviä,
huulet liikahtelivat ja kieli harvasteesen sissahteli leveiden
hammasten välissä.

Mutta kun iltahämärä valtasi kirjaimet, niin pöydälle laski Reetakin
kirjansa ja rupesi laittamaan pystyvalkeaa.

Pystyvalkea kun tuohtui, niin sen ympärille siirtyivät tytöt
kirjoineen.

       *       *       *       *       *

Joka päivä ne tytöt hieroivat lukua. Ja kun kolme viikkoa oli Maija
ollut Pietolassa, niin tytöillä olivat jo Aapelukset lopussa.

Oli poutainen aamu Tammikuun lopulla. Ennen muita jo nousi Maija,
viritti tulen takkaan, kävi korjaamassa peittoa Pieton ja Pentin
jaloille ja hartioille, katsahti tyttöin vuoteelle, katsahti taasen
Pietoa ja Penttiä.

Pieto hitaasti aukaisi silmiään ja katsoi Maijaan. Maija virkkoi:
"Siinä nukkuvat kuin isä ja poika." Katsoi hetken, kääntyi karsinan
puoleen, otti orresta sukkansa ja Pentin sukat ja töppöset ja rupesi
niitä parsimaan.

Nousivat tytötkin. Reeta poistui kotaan keittämään ja toiset
istahtivat tulen paisteelle ja virkeillä silmin katselivat Maijaan.

Maija paikkasi töppösen kärkeä, leimautti katseen tyttöihin ja
virkkoi:

"Nyt ne taasen pitää panna töppöset löpsämään: tänäpäivänä sitä
pitää minun lähteä. Kyllä olisi vielä tarvinnut olla täällä teitäkin
opettamassa, mutta ei mitenkään käy laatuun. Sitä semmoiselle
ihmiselle kuin rovastille lupautuu, niin sitä täytyy pitää kiinni
lupauksestaan. Lupaustaan se lempokin vaatii, sitä paremmin pappi."
Katsahti Pieton vuoteelle ja jatkoi:

"Tuo Pentti näkyisi täällä hyvin viihtyvän. Se nukkuu tuolla Pieton
vieressä kuin isänsä vieressä. Äiän se on siihen perehtynyt. Kyllä se
on totta, että kyllä täällä aika kuluisi, ja olisi tarpeellistakin
vielä vähän viipyä teitä opettamassa, mutta ei käy laatuun. Ja kyllä
nyt olettekin siksi luvun alussa, että pääsette matkaan, kun painatte
päälle. Ette suinkaan nyt jättäne lukuanne laiskan teille? Kyllä
se olisi minusta koko harmi, jos ette oppisi. Ajatelkaapa miltä
se tuntuisi, kun sen vaivan näin, että tänne asti ryötöstin aivan
tämän asian tähden ja nyt on sama matka edessä. Kyllä sitä ei olisi
jokainen ällökäs tehnyt. Mutta minä kun kuulin, että on niin tärkeä
asia, niin otin sääret selkääni ja lähdin vaan! Ja jäljelläpähän on
tämäkin aika. Mutta ei siinä saanut panna vaivoja vaa'alle. Kyllä se
taasen pohkeissa tuntuu, kun on tämän matkan leiponut takaisin; mutta
minä kun osaan hieroa, siinä on suuri asia... Kyllä siellä on taasen
kysyjiä, kun sinne menen. Sitä ei joutaisi ei päätään sammuttamaan
toisinaan. On sitä tuota siinäkin pappilassa. Siinä on ruhaa jos
rampaakin: mikä vetää sivujaan, millä halkaisee hartioita, millä on
hammastauti, millä rinnanpullistaja, millä mitäkin. Ja toisinaan ovat
jokainen niin ympäriinsä kipeät, ettei löydä tervettä paikkaa! Mutta
minä vaan hieromalla teen kalun. Kyllä sekin vanha mamselli olisi
aikoja lautoja potkaissut, jos ei olisi minua. Ja näkeepä sen tuosta
Pietostakin; katselee kuin toinen mies, kun minä olen sitä tässä
väliaikoina sytystellyt. Ja se kuppaus, se teki enemmän kuin puolen.
Ettekös ole nähneet, miten isänne on ollut virkeä, keppelehtänyt kuin
poikanulikka?"

Katri: "Hyvähän tuo on ollut, Reetakin on siitä niin mielissään, että
oikein!"

Maija: "Kyllä se tuo kupparin ja hierojan virka, se ei ole mitätön
virka."

Silmäsi tyttöihin, katsahti akkunaan ja jatkoi:

"Ei siellä vielä taida olla päivä. Pitäisi tästä joutaa lähtemään.
Kyllä se tuo matka tarkkaankin viepi päivän."

Kerttu katsahti akkunasta, sukosteli kahden käden karhistuneita
hiuksiaan ja virkkoi:

"No ei suinkaan nyt niin kiirettä, ettei joutaisi aamusta odottamaan.
Ei sitä nyt saalia suuruksettomalla saa lähteä."

Maija: "Eipä tästä nyt vielä niin sanomin pyörähdetäkkään. Vielä on
puussa pohjat, petäjässä liisteet. Tässä on näitä sukkiakin vielä
korjaamatta, ja kontinviilekkeetkin ne näkyvät olevan huonot. Ja on
sitä tuon lähdön kanssa pauhaa yhtä ja toista."

Kerttu: "Pitää kai sitä nenästää palkankin apua Paha se on orja
palkatonna, paha paljon palkan kanssa."

Maija huokasi ja virkkoi:

"En minä ole palkkani tähden tänne tullut, mutta sen kalliin asian,
sen teidän lukemisenne tähden."

Reeta toi keittopadan, laittoi murkinan pöydälle, ja syömään kokoutui
perhe. Mutta Reeta ja Kerttu poistuivat aittaan.

Hetken perästä tuli Kerttu loistavin kasvoin pirttiin, kumartui
Maijan luokse, joka lintuvelliä vinttaili suurella puulusikalla, ja
virkkoi Maijan korvaan:

"Me tuolla Reetan kanssa tuumasimme teille laittaa jotakin viemistä;
mutta mihinkä saisimme panna?"

Maija nielasta kurnautti karkean palan ja suotaan hämmennellen
kääntyi Kerttuun, katsahti palavan silmäyksen ja virkkoi:

"Säkkinä se on köyhä kaikki. Tuolla on kontti penkillä, ja on minulla
täällä naulassa hame, joka joutaa säkiksi."

Maija hyppäsi, otti naulasta harmaan hameen, työnti sen Kertun käteen.

-- Kas tässä.

Kerttu kiireesti pyörähti, otti loukosta kontin, jossa sarvipussi
kapisi, meni sen kontin ja hameen kanssa puotiin.

Maija pääsi jo syömästä.

Kerttu ja Reeta tulivat pirttiin. Kertulla oli kontti, Reetalla
hamesäkki käsissä. Ovipenkille heittivät ne säkkinsä.

Maija liemahti sinne ja virkkoi:

"No mitä kummaa te nyt hommaatte! Mihin minä tämmöisen tavaran
paljouden kanssa sovin? Aivanhan niitä on kuolemakuorma!"

Kerttu: "Tässä kontissa on kymmenen metson täkkää, viisi leipää ja
muutama tökäle kesävoita tuoheen käärittynä. Tässä hameessa on jyviä,
että saatte leipätaikinuksen."

Maija löi käsiään yhteen

-- "No herran ihme, aivanhan taloutenne minulle tyhjennätte! Jumala
teille antakoon kolmin kertaisesti sijaan! No kyllä te olette niin
hyviä ihmisiä, ettei maassa vertaa. Tulkaa nyt minun luokseni,
kun tulette rippikouluun; kyllä minä teitä autan rippikoulussa.
Se rovasti on niin ystävällinen minulle. Minä jo nyt kun menen
hieromaan, niin puhun teistä. Siinähän sitä on hyvää aikaa hieroa
kyhnystellessä puhella tämmöisistä. Ja kyllä minä osaan! Minä kun
on paras asia puhuttavana, niin silloin en kopristele lujasti,
hivelen vaan lystimmälleen, mieliksi vaan. Ja kun se on minulle niin
henkiystävä, niin kenen puhetta sitä sitte uskoo, jos ei minun?
Lähimmäistäänhän lempokin nuolee, sanoo sananlasku."

"No nyt Pentti, pannaan turkit päälle, päivänviila on tuossa
taivaanrannalla; siinä se valkeaa. Annappas, Pentti, kättä tuolle
vieruskumppalillesi ensin ja kaikille muillekkin."

Pentti suu mytyssä kierti jokaisen luona ja pyöreätä nuppupäätään
nyökäyttäen löi kättä jokaiselle, pani turvakot käteensä, seisahti
lattialle ja vinoilla silmillään alta kulmainsa katseli.

Maija kätteli kaikkia, seisattui lattialle, katsahti Pietoon, mutta
heti kääntyi tyttöihin ja virkkoi:

"Kyllä te olette niin hyviä ihmisiä, oikein on ikävä lähteä, mutta
täytyy sitä. Kun on se lupaus niin luja, niin ei auta. Hyvästi nyt!"

Maija pani kontin selkäänsä ja hamesäkin kontin päälle ja virkkoi:

"No oppikaa nyt lukemaan ja terveeksi jääk jääkää!"

Tytöt: "Tervennä menkää, tervennä menkää!"

Maija kuuruissaan lähti ulos raskaan takkansa kanssa, katsahti vielä
takaisin.

-- "No terveeksi jääkää ja tulkaa nyt minun luokseni rippikoulun
aikana."

Sanna: "Tulemme, tulemme! Tervennä menkää!" Ulos työntyi Maija
ja poika perässään lähti astua paatostamaan Kalliojärven halki
polannetietä, joka tuskin koiti aamun himmeässä hämärässä.

Tytöt kääntyivät pois akkunasta. Reeta virkkoi: "Oli sentään koko
asia tuo, kun opimme lukemaan." Sanna: "Nyt se on Reetastakin
hyvälle, vaikka se ensin veti vastakynttä koko hommalle."

Vappu: "Eihän se ensinnä ollut lempituuma itsellesikään."

Sanna: "Se oli puoli leikkiä, toinen totta, enhän minä toki hyviä
asioita vastusta."

Reeta rupesi syömään ja sanoi:

-- "Enhän minäkään muuten, vaan kun luulin, ettei siihen opi."

Auno: "Vähä niistä laskuja. Hyvä kaikki, hyvä kaikki!"



XIX.


Oli Kesäkuun heleä Lauantaipäivä. Sinisenä kaarteli hulakka taivas
ja rantoja huuhteli etelän vaisu läikkä, kun tytöt lähtivät
kirkolle rippikouluun. Kevätahavassa valaistut sileät aivinapaidat,
suppuhelmaiset matkahameet päällä ja tuohivirsut jalassa,
pyöreät kansipäälliset tuohivakat käsissä vaatteita täynnä, ja
leveäviilekkeiset ruskeat eväskontit selissä tytöt äänettöminä ja
kumaroissaan astuivat tuskin koitavaa kivistä polkua, ja valkeat
virsun pohjat vilkkasivat askelten vaihtuessa...

Tuli taloja eteen, jäi jäljelle. Tuli toisia yhtä tuntemattomia,
mutta ne jäivät jälkeen samaa tietä. Tie suureni kerta kerralta.
Sattuipa tien sivuun askarteleva työmies, mutta nähtyään matkalaiset
unhotti hän työnsä ja tyhmännäköisenä seisahtui katsomaan kulkijoita,
silmäili jokaista erikseen, silmäili kunnes tie kiertyi metsän
suojaan ja matkue sinne hupeni jymisevää tietä.

Tytöt joutuivat Puolukkavaaran mujukkosantaiselle harjalle,
jossa eteen aukesi ääretön avaruus täynnä salmikkaita järviä,
tummaharjaisia hongistoselänteitä, kuusikkokumpuja ja pensaikkaita
lehtoisia alangoita. Maahan laskivat he konttinsa ja sankavakkansa ja
istahtivat someroiselle puolainvarsitöyräälle. Silmäillen avaruuteen
pyyhkivät vesiherneisiä kasvojaan. Sanna silmäili etelän rannalle ja
virkkoi:

"Olisi siinä katselemista, mutta kun ei tiedä enempää kuin
Mujukko-Lassi takistaan, mitä vaatetta mikin paikka on. Mikähän
tässä on mitäkin seutua?... Mutta tuleepa tuolta eräs, kysytään
siltä. Mutta kuka oikeastaan on tuo tulija? On se olla vähällä
niinkuin Keppi-Tuovinen, vanha sotamies. Minä näin sen viime talvena
Koivukankaalla, kun sitä talon ukkoa hain uunin tekoon... Ja sehän se
onkin. No mikä tuonkin nyt tuohon utautti? Siinä on mies, ei säkissä."

Keppi-Tuovinen lyyhäten läheni tyttöjä; väljät housun lahkeet
hölttäsivät alastomissa nilkoissa. Seisahti keppiään vasten.

-- "No ompa siinä joukkoa kuin Helluntain epistolassa."

Sanna: "Kateen paljo vaan ei vaivannähneen."

Ukko: "Mitä tässä ja mihin matka?"

Vappu: "Kirkolle päin."

Sanna: "Kirkolle päin oltiin kulussa, istahettiin tähän
tuulluttelemaan ja katselemaan tuota maailman repaletta. Vaan
emme tiedä enempi kuin pukki Venäjästä, mikä on minkin nimellistä
tienoota."

Ukko huohotti väsymyksestä, pyyhki otsaansa, siveli harmaata
korvapartaansa, silmäili tyttöihin.

-- "Mistä te olette, kun ette tunne tienoita? Ette sainkaan liene
tämän kirkon ihmisiä."

Sanna: "Tokipa kovinkin loittoa. Kyllä minä teidät tunnen, näin
teidät tuolla Koivukankaalla viime talvena."

Ukon silmät kirkastuivat.

-- "Vai Pietolan tyttöjä! Jahaa."

Sitte hitaasti oikasi itsensä ja teroitti mustat kuoppaan painuneet
silmänsä etäisiin tienoitiin, tuijotteli hetken, hitaasti ojenti
keppinsä kohti lounaan rantaa ja verkalleen alkoi selitellä.

"Katsokaa: tuolla tuo monisaarinen järvi on Luotosen selkä, joka
liittyy tänne näihin sinisiin vuoriin."

Kääntyi hitaasti ja osoitti kepillään pohjoiseen.

"Tuolla pohjoisessa tuo pilvien rajalla häämöittävä sininen kuhmura
on Hyllyäiskeron pullea harja."

Sanna: "Sen takana aivan lähellä on meidän koti."

Ukko: "Tuo idänrantaan urkeneva mustanharmaa matala juova on
peurarikkaan Linturovan aarniometsäinen selänne... Mutta tässä etelän
suulla tämä tuuhea muhkea kannas on Kirkkomännikkö, ja tuo tumma
huippu, joka kohoaa siitä männiköstä ja katkaisee taivaanrannan,
on kirkontorni. Sen juurella tuo monikattoinen talo, tuo, jonka
akkunat nyt leimuavat kuin tulessa, on pappila. Tuokempana tuo
monilahtinen järvenrentale on Ruokojärvi, ja sen rannoilla noissa
valkeaikkunaisissa taloissa elävät ne kirkonkylän pohatat... Tämä
järvi tässä likellä, johon kuvastuu tuo valkea männikköniskainen
santatörmä, on se mainio kirkasvetinen ja lohinen Luomajärvi... Ja
tuossa tuon lehtoisen niemen kainalossa on minun syntymäkotoni.
Siitä ovat muinoin minun isoisältäni vihavenäläiset polttaneet elon
ja elämisen... No niin, mitäpä niistä muistelee. Pitäisihän kävellä
jämpiä. Terveeksi jääkää!"

Sanna: "Tervennä menkää!... Mutta missä täällä kirkolla asua
Juken-Maija, löytäisimmekö häntä?"

Ukko katsahti kirkkoon päin, sanoi:

"Kyllä sen löydätte. Lähellä pappilaa täältä mennessä ensimmäinen
talo, siinä portin korvassa matalarappusinen tuparötykkä, siinä se
on... Hyvästi nyt!"

Sanna: "Hyvästi, hyvästi!"

Ukko kääntyi matkalleen.

Tytöt jäivät istumaan ja katselivat ukon neuvomia tienoita.

Mutta viimein Auno virkkoi:

"Ilta istuin tulee. Lähdetäämpä lopettamaan matkaa."

Sanna: "Kyllä tuon kerkiämmä, ei tuota enää pitkältä ole."

Vappu: "Kyllä vielä saa tovin virsua heitellä ennenkuin on perillä,
vaikka se niin näyttää vaaralta katsoessa. Mutta loppuuhan se kun
lopetetaan."

Tytöt ottivat kontit selkäänsä ja lähtivät astua heitättelemään
vaaran rinnettä alaspäin ja kovasti jytisi kivinen tie.

       *       *       *       *       *

Kartanolla seisoivat tytöt kamarassa, raskaat kontit selissä ja
harreilla silmin katselivat männikössä muhjottavaa taplikaskattoista
kirkkoa ja huipputornin moskularististä kukkoviiriä.

Ovi aukeni ja rappusille huurahti Maija, löi käsiään yhteen.

-- Herra ihme! Eivätkös ole tuossa. On suutani syyhyttänyt koko
päivän. Olen arvannut. No hyvä, hyvä, kun tulitte! Käykää nyt tänne
asunnontapaiseen.

Maija pyörähti huoneeseen ja tytöt konttineen ja vakkoineen ujoina
hiipivät perässä.

-- Näin pieni täällä on asunto. Olin tässä jo rupeamassa nukkumaan,
jo tein tuohon vuoteeni. Satuin toki sattumalta menemään ulos. No
sepä nyt oli, kun tulitte! Kyllä me nyt täällä tulemme toimeen. Miten
se Pieto jaksaa?

Sanna: "Mikäpä hänellä on jaksaissa."

Maija: "No kuka siellä kotia hoitaa?"

Sanna: "Ahtolan vanha Auno."

Maija: "No hyvänen aika! Heittäkää nyt konttinne pois. Minä tässä
hupeloin, etten muista käskeäkkään. Tänne porstuaan heitetään liiat
neuvot, tänne nurkkaan, kyllä ne siinä säilyvät. No miten siellä nyt
Pieto jaksaa? Kuka se hoitaa elämistä? Ompahan Reetakin lähtenyt
yhteen matkaan. Sehän olikin paras. Kyllä se on hyvä asia, että nyt
tulitte kouluun. Onhan se suuri asia päästä seurakunnan yhteyteen
pois susien kirjasta."

Tytöt penkillä silmät pyöreinä ja kädet helmassa. Eivät kerinneet
vastata mitään Maijan kysymyksiin.

Vappu silmäsi Kerttuun ja suhahti:

"Missä me syömme?"

Maija koppasi rievun, pyyhkiä hutasi pöydän, leimautti virkeän
silmäyksen tyttöihin ja jatkoi:

"Tässä on pöytä panna ruokaanne syödäksenne. Pieni tämä on, mutta
kyllä sopu sijaa antaa. Siirretään vaan tähän keskelle lattiaa... Kas
siinä."

Sanna kantoi kontin pöydän luokse, purki siitä pöydälle kaksi paksua
leipää, neljä kuivaa metson täkkää, suuren rasian voita ja ison
juustoleivän.

Maija: "Ompas siellä oikein pohjanmaatolaisten kirkkoevästä, monta
monituista metson täkkääkin. En ole sitte metsällistä suuhuni
tarjonnut kuin mitä teiltä sain."

Kerttu: "Ruvetaampa sitte tästä syömään. No emäntä käykääpäs käsiksi
metson täkkään."

Maija: "Kiitos, kiitos! Mutta kun pahimmoilleen ennätti nukkua tuo
poika. Olisi se mielellään syönyt sekin. Mahtaako tuo herätä. Aivan
nukkuu henkihieverinä. No antaa nukkua."

Tytöt seisoivat pöydän ympärillä, leikkasivat leivästä palaset
käteensä ja lohkasivat rasiasta hohtavaa kesävoita palaselleen.

Sanna: "No tulkaa nyt emäntä tänne yhteen nujuun."

Maija: "Kyllä, kyllä; kiitos, kiitos!"

Sen kanssa liemahti pöytään, rotasi metson täkästä puoliskon, alkoi
sitä ropostella ja pala suussa lausuili:

"Oli se minunkin isäni metsämies. Kyllä sitä ennen lapsena sai linnun
lihaa. Mutta sitte, kun isä kuoli, jouduimme vieraan varaan. Viisi
oli meitä pesuetta: kolme tyttöä, kaksi poikaa. Kerjäsimme ensi
talven, sitte pantiin ruojille mikä mihinkin kylän sopukkaan. Siten
hajotettiin ympäri ilman ääriä, yksi itään toinen länteen... Sitte
olin piikana kymmenen vuotta, huimansin menemään naimisiin köyhemmän
itseäni kanssa, sitte kuoli mies, sain tuon lapsen kaulaani, niin
ei kumma jos on köyhänä pysytty. Mutta köyhyys ei ole vika, kun sen
kunnialla hallitsee... Niin... Köyhyys ei ole vika kun sen kunnialla
kantaa. Köyhänä olen ollut ikäni. Vaan ihmissä minua on pidetty. Olen
oppinut hieromaankin, siihen eivät kaikki pysty. Vaikka luulisi,
ettei siinä ole suuri silmänkirja, mutta laatua se työ vaatii. Siinä
pitää tietää mihin ne suonet juoksevat, mistä ne lähtevät ja mistä
ne saapi käsiinsä. Aivan joka kerran, kun on pappilassakin tarvittu
hierojaa, niin minut on haettu. Ja hevosella on haettu, vaikka on
noin lyhyt matka, muutamaa sata syltä vaan. Rovastiakin olen hieronut
monta monituista kertaa... Mutta se on vähän lihava se ukko, sillä ei
tunnu luuta muualla kuin otsassa. Niin, kyllä minä voin pitää teidän
puoltanne. Syyhytellen se isokin sika kaatuu. Oiki luvuimpa tuo pääsi
äitinnekin koulusta, kun pääsi tuttavaksi pappilaan. Samoin se käypi
teidänkin, kunhan minä käyn rovastin puheilla... Mutta tuo linnun
liha se on tehosata. Oli semmoinen mokare, tuommoinen tuskin puoli
metson täkkää, jonka otin, niin tuli aivan ehosta, ihan kyllitellen.
Kiitos, kiitos!"

Tytötkin lopettivat syöntinsä, pistivät veitsensä tuohitappiin ja
panivat ne suoriin lonkkataskuihinsa.

Sanna se korjasi ruuat pois, vei kontin porstuaan, ja penkille kädet
helmaan istuivat tytöt; ikävä kajastus näkyi kasvoissa.

Maija teki lattialle leveän ryysyisen vuoteen ja virkkoi:

"Höyhenistään lintu tunnetaan. Tuommoisen vuoteen minä vaan voin
laittaa. Mihinkäpä köyhä pani köyhyytensä. Sitä lintu linnulle, mitä
linnulla itsellään. Ruvetaanhan tähän pitkäkseen... No... Ei täällä
saa ruveta ikävilleen Vai mitä te niin nöllötätte? Paras on olla
reima ja ripeä vaikka portille kaatukoon!"

Maija laskeutui vuoteelle.

-- Tulkaapas nyt tänne yhteen lautturiin.

Tytöt hiljaisina riisuutuivat ja kytjähtelivät vuoteelle.

Mutta itään kiertyi jo lempeän kesäyön kirkkain kajas kun vasta yksi
ja toinen silmä vähitellen varveni unen valtaan.



XX.


Kirkkaana kohosi Pyhä-aamun herttainen aurinko. Hiljaa seisoivat
rannan puut. Kaukana nurmikkovainioitten perillä venyi kirkon
huippuisen tornin pimentokuva, kun tytöt jo istuivat penkillä.
Niskoissa sipottivat pienet palmikot, päissä valkeapohjaiset
ristiraitaiset pumpulihuivit, jotka otsalta seisoivat terävällä
sopella. Kaulassa lemottivat olkapäille yltävät siniraitaiset
tummapohjaiset huivit, päällä harmaat puolivillaiset yksikörttiset
röijyt ja samannäköiset lyhytlännät hameet, jotka kankeina kömöttivät
korkeilla poimuilla ja lauteilla lopottivat isot pyöreäpohjaiset
taskut. Jaloissa valkeasääryksisten sukkain päällä töpöttivät ruskeat
paulakengät.

Aukinaiset Aapelukset helmoissa, päät alas kumartuneina ja silmät
kirjoihin teroitettuina siinä tytöt istuivat Maijan tuvan kaitaisella
penkillä. Kasvoissa näkyi arkoja väreitä ja huulet harvasteesen
liikkuivat...

Sanna kohotti päätään, painoi kiinni Aapeluksensa, katsahti Maijaan,
joka kokoili vuodetta lattialta ja kanteli ryysyjä ulos, virkkoi:

"Milloin sinne kirkkoon mennään?"

Maija: "Hohoo! Sinne vielä hetki heiahtaa ennenkuin kirkkoon mennään.
Kyllä vielä hyvänkin sormihaaran kiertää aurinko ennenkuin kirkko
aukeaa."

Auno: "Mistä sen tietää, milloin se aukeaa? Kunhan eivät vaan menisi
meistä tietämättä."

Maija: "Olkaa huoletta! Kuuluu, veikkoset, se soitto. Olkaa miessä
huoletonna, kunnes kello moukaisee."

Vappu: "Kuuluako se tänne noin kaukaa?"

Maija: "Kyllä kuuluu. Huoletta kuuluu. Uskokaa minua. Kyllä sen
kuolette, älkää huolehtiko. Ja sinne on aikaa vielä palanen. Tähän
näin kun paistaa aurinko tuosta akkunasta, niin silloin vasta."

Riikka: "Kyllä kai me kerkemme syödäkkin?"

Maija: "Vaikka kymmenen kertaa! Ja syönettehän toki ennenkuin
lähdette mihinkään, ja tuokin Pentti saisi maistaa linnan täkkää.
Siitä on kovin paha jos se tietää, että minä olen saanut eikä hän
saisi. Ja kyllähän minä sen teille korvaan. Emme me Pentin kanssa syö
koiran suuhun."

Sanna aukasi kontin ja levitteli ruokia pöydälle.

-- Kyllä me sen uskomme. Kyllä me annamme Pentillekkin metson täkän.
On meillä niitä monta vielä... Tuossa on Pentille... Kyllä te sen
moneenkin päähän korvaatte.

Tytöt kun olivat syöneet, niin odottelivat päivän kiertämistä siihen
paikkaan, mihin Maija sen oli sanonut joutavan ennen kirkkoon menoa,
ja hiljaisina kädet helmassa istuivat taasen penkille.

       *       *       *       *       *

Kello mölähti. Tytöt hypsähtivät ja silmät pyöristyivät. Sanna
hyppäsi seisalleen ja virkkoi:

-- No nyt!

Silloin sanan puhumatta lähtivät tytöt astua kopistamaan...

Väkeä työntyi kirkkoon oven täydeltä. Kelloin moukina täytti kirkon,
lattia jymisi askelista ja penkkiin mennä suhittivat ihmiset
istumaan. Samoin tekivät tytötkin.

Kirkon perässä oli iso taulu, jossa oli kuvattu Vapahtaja ristillä.
Sitä katselivat tytöt rengassilmin. Kellot taukosivat, väki asettui.

Sanna suhahti vieressään istuvalle Kertulle: "Mitä nuo ihmiset noin
katselevat meitä?" Vappu kurotti päätään ja kuikuili ympärilleen;
sitte painoi päänsä alemmas ja virkkoi hätäisesti:

"Voi kalat ja verkot, kun me olemme miesten puolella!"

Toisten silmät harristuivat.

Katri: "Tuo Reeta kun ei paremmin katsonut."

Riikka: "Eihän sitä tullut ajatelluksi, kun tuo Reeta työntyi edellä."

Sanna: "Vähä vahinko! Tuossa risteyksessä on tyhjä penkki, mennään
sinne! On meillä jalat."

Auno: "Totta tosiaan!"

Vappu: "Mennään sinne!"

Silloin tytöt nousivat ja kiireesti astua sipsuttivat Sannan
osoittamaan tyhjään penkkiin; istahtivat siihen.

Mutta naurun tirskettä aikoi kuulua edestä ja takaa ja ivallisia
muotoja näkyi siellä täällä.

Tyttöin kasvot jähmettyivät, silmät harreilivat; mutta eivät
tajunneet, mikä tässä olisi liikaa.

Etelä-ovesta astui pitkän-hoilakka, hieman etukumara rouva, jonka
särmäkkäät kasvot olivat hartaassa hyypiyksessä ja hienot huulet
kuivassa nipistyksessä. Tämä seisahti penkin kohdalle. Mustat
tavattoman suuret palkosilmät mulkoilivat hienojen pitsien alta ja
tummat kuluneet kasvot kuohahtivat. Silkkisen kauhtanan alta veti hän
esiin valkoisen kätensä, sujutteli hienoja sormiaan taaksepäin ja
viittoili.

Tytöt eivät näkyneet tietävän mitä se oli, katselivat vaan pyörein
silmin rouvan tahdikasta tykkilakkia, sen puhtaita pitsiä,
silkkinauhoja ja leuan alla mustan silkkikaapun päällä lopottavaa
valkeaa pitsisolmua.

Ovesta tulla sipsutti puoli kymmentä toisia puuhkeampikasvoisia,
joitten leveät hameet kuhisivat ja pystyillä hartioilla holli löysä
kaapu. Nämä seisahtivat rouvan luo, leveiden liattujen reunain alta
pyöri kirkkaita silmiä. Rouva kääntyi niihin päin ja kikkeästi
virkkoi:

"Aj, aj, hva' di bönderna ä' dumma! Ä' de' nu int rysligt?"

"Herri jee! Hva' ska' vi nu göra?... Be dem bort!"

Kuului toisen lisäys.

Rouva viittasi taasen sujuvasti lattialle päin ohuella kädellään ja
yrmeästi lausui:

"Mitä te siihe tuli? Tämä härskapi penkki. Menkä pois! Tämä o
härskapi penkki."

Tytöt punastuksissaan katselivat toisiaan ja sitä väkeä eivätkä
näkyneet olevan kiireissään.

Unilukkari tuli koiran ajosta, seisahti kirkon perustalle. Tiheä rivi
läjötti keltaisia vaskinappia harmaan pystykauluksisen sarkaröijyn
rinnassa. Kahtaalle kaatuva jakaus tummatukkaisella päälaella
ja kaulalle yltävä tukka vedettynä suurien korvien taakse, pyhä
totisuus leveissä kasvoissa ja pystypäisenä hän katseli pitkin vahvaa
nenäänsä. Sinne huomasi hän rouvain viittomisen -- vakavin askelin
tulla törötti paikalle, viittasi koirakepillään ja jyreästi virkkoi:

"Pois siitä! Ette nyt tuota ymmärrä, tuonikäiset, ettei herrain
penkkiin..."

Tyttöin kasvoissa sälähti, tulivat penkistä pois; seisahtivat.

Silloin rouva edellä ja toiset perässä menivät penkkiin, istahtivat
ja kumartivat päänsä alas... Pienen hetken perästä oikasivat itsensä
ja tyyni rauhankajastus palasi kasvoille.

Tytöt hämmästyneinä katselivat ympärilleen. Ivallisia kasvoja näkyi
kaikkialla. Jokainen istui leveällään kuin omassa penkissään. Ei
kukaan osoittanut istuinta.

Oven suuhun siirtyivät tytöt seisomaan yhteen ryhmään. Martta, Saara
ja Katri peittäysivät toisten suojaan ja kynsillään ruopostelivat
seinän saumoja. Seinään päin kääntyi Reeta ja Riikkakin; mutta
Kerttu, Auno, Sanna ja Vappu katsoivat ihmisten elettä kasvoissa
synkkä ynseys.

Lukkari tuli korkeaan penkkiinsä, tauluun pani kilisevät numerot ja
aloitti virren:

"Ylistän sinun nimeäs" j.n.e.

Kun käreä vapiseva ääni joutui yli kirkon, silloin kaikki ääninensä
yhtyivät virteen ja koko kirkko täyttyi helinästä. Ivalliset kasvot
katosivat ja tyttöin kasvot tyyntyivät. Levollisina katselivat he
kirkon lakeen enkelin kuvia ja taulua kirkon perässä, ja taas enkelin
kuvia ja taulua kirkon perässä. Sanna osotti sormellaan kirkon perään
ja visahti:

"Mikäs tuonne mujahti tuonne taulun alle?"

Kerttu; "Pappi kai se on. Kuunnellaan mitä se sanoo."

Rovasti rupesi alttarilta lukemaan, sitte messusi, lukkari vastasi
ja taasen veisattiin virsi. Sen loputtua luki pappi taasen, lukkari
aloitti virren ja pappi katosi kirkon perästä, mutta virren loputtua
ilmautui nurkassa köpöttävään kirjavaan pönttöön ja rupesi saarnata
poukuttamaan.

Sinne kääntyivät kaikkien silmät. Äänen voima täytti kirkon, että
yksi möyhinä kuului vaan. Mutta oven suuhun ei eroittanut sanoja.

Hetken kuluttua ilmautui lattialle unilukkari, räiskä kädessä,
paulakenkineen. Pystypäisenä hän kävellä törkkäili sinne tänne ja
leveässä leuassa vihotti järeä parransänki. Missä tuolla täällä
alkoi korkea pää nuokahdella, sinne kiirehti, työnti raiskansa
nuokkujan eteen ja räsäytti. Silloin nuokkuja kiskasi päänsä ylös,
silmät remahtivat. Mutta unilukkari viattomana kuin ei mitään olisi
tapahtunut kääntyi pois ja pyhä totisuus kasvoissa katseli kirkon
kaikille suunnille.

Sanna osoitti sormellaan miesten puolelle ja virkkoi hiljaa:

"Ka tuossa muudan pitkäkaulainen onkii kiiskiä."

Vappu: "Odotahan aikaa, kunhan tuo pyyntimies joutuu... No katselee
se vaan. Missä sillä ovat silmät?"

Sanna: "Jo käypi vainu. Tänne lähti töröttämään. Katsotaampa miten
käypi. Ka niin, niin menee kuin tietylleen. Kohta räsäyttää. Kas
niin! Läksi yksi kärpänen."

Vappu: "On koko lurkki tuo! Eipä ole tietäkseenkään vaikka tuommoisen
tekosen teki miehelle. No nyt se tuolla taasen näki otuksen! Jo on
pyydys vireessä. Kas kuin se tähtää... Jo laukesi!"

Kerttu: "No mikä siinä nyt on kuhistava? Kuunnellaan nyt papin
saarnaa."

Tytöt kääntyivät katsomaan pappia ja teroittivat korvansa kuulemaan
sen puhetta. Mutta läheltä kuului räpsäys.

Vappu suhahti:

"Äähäs! Sattuiko?"

Lähitienoossa ihmisiltä parahti nauru. Mutta kun unilukkari katsoa
mulautti, niin kaikki asettuivat istumaan hiljaa. Vappu painoi päänsä
Aunon suojaan, käsillään puristi suutaan, vesi tihkui pullistuneista
silmistä ja paksuina henkäyksinä purki nauruaan.

Unilukkari katsoi kylmän ja viipyvän katseen tyttöihin, murahti:

"Ei hyvää pahantekijäksi", ja lähti kävellä törkkimään.

Siten kului huvassa kirkon aika, meni kuin nukkuneen rukous.



XXI.


Huomenna se alkoi rippikoulu. Paljon ennen muita menivät tytöt kirkon
luokse. Männyissä johisi aamun lempeä tuuli ja mykkinä seisoivat
hautataulut mäntyin siimeksessä. Tytöt siirtelehtivät taululta
taululle ja tavailivat kirjoituksia. Viimein kiertyivät kirkon
sivulle.

Sanna seisahtui akkunan eteen, osoitti sormellaan kirkon lakeen.

-- Kas, näkyvät tähän tuolta ne siivikkokuvat!

Vappu: "Kuumoittaa vähän. Mutta jos saataisiin jotakin porrasta tähän
akkunan alle."

Sanna; "Minä etsin..."

Sanna toi kaksi lyhteenkuivauskärväkköä, pani ne pystyyn
seinää vasten, toisen toiseen akkunan poskeen ja aidaksia pani
oksain päälle. Siihen nousivat tytöt seisomaan kamanaa vasten
kynkkämäksilleen ja käsillään kuurtoillen silmiään katselivat
kirkkoon.

Sanna: "Tähän näkyy aivan selvään." Vappu: "Näkyy tähänkin... Nuo
kuvat tuolla laessa ovat aivan kuin ihmisen kuvia. Vaan nuo siivet,
mitä ne mahtanevat merkitä? Enhän minä ole kuullutkaan, että
ihmisillä olisi siipiä... Tuo tuossa, jonka pää on tännepäin, on kuin
Multiniemen Tilta. Semmoiset suuret siniset silmät, nöpönenä, ihan
kuin Tiltalla."

Riikka: "Sen isähän on ollut kirkonmies, kirkkoväärti, vai mikä se
lienee ollut. Olen minä kuullut, että se Multiniemen Aapeli-isäntä on
ollut semmoinen ylhäinen virkamies. Kirkonvirkamies se on ollut Jos
sen tyttö on kuvattu tuonne. Onhan niillä rikkailla etuja, saavathan
ne vaikka sarvet päähänsä."

Vappu: "Mutta eihän Tiltalla ole siipiä eikä yhdelläkään ihmisellä.
En ainakaan minä ole nähnyt."

Auno: "Enkelin kuvia ne ovat. Puhuihan Kassilan muori kerran
nähneensä vuoteensa vieressä enkelin, jolla oli ollut siivet."

Kerttu: "Eikö liene muori unimielissään hourannut."

Katri: "No, minkäs kuvia nuo sitte ovat?"

Saara: "Eivät suinkaan nuo kuvat olekkaan ihmisten tekemiä. Kukas
tuonne ihmisten edestä pääsee."

Katri: "Niin minäkin luulen."

Vappu: "Voi, voi, mennään pois, näkevät meidät tässä. Tuolta tulee
mies."

Sanna: "Kun tuli niin tuli, eihän tuo silmillään syö."

Auno: "Ja mitäpähän meistä tahtookaan."

Vappu: "Se on se eilinen pyyntimies. Mutta se astua tempoo kuin tulen
sammutukseen!"

Sanna: "Mennään todestaankin pois. Se tulee kirkkoa aukaisemaan,
suuri avain on kädessä. Pääsemme kirkkoon... No laskeutaan pois."

Kerttu: "Laskeutaan vaan."

Tytöt hyppiä kupsahtelivat portaaltaan alas ja jäivät seisomaan
kentälle.

Avain kourassa pystypäisenä, pikkuinen naapukkalakki päässä,
keltainen nappirivi rinnassa ukko astua törkkäili isolle ovelle,
mulautteli syrjäsilmällä tyttöihin ja vahva nenä riippui melkein
huulen tasalla.

Tytöt astuivat ukon jäljessä kirkkoon ja seisahtivat erään penkin
korvaan. Sanna katseli ympärilleen, virkkoi:

"Ei suinkaan tämä nyt liene herrain penkki?"

Vappu: "Mikä tuo nyt lienee, mutta vanhoja akanlahoja tässä eilen
istua lohjotti kuin lakokuhilaita."

Kerttu työntyi penkkiin. Siihen menivät toisetkin ja istahtivat
rinnakkain.

Vappu: "Sopiipa tänne nyt."

Sanna osotti saarnastuolia.

-- Tuossa se eilen pappi saarnasi, että nenä laukkasi mukana.

Tyttöin suut menivät nauruun, mutta Kerttu pukkasi Sannaa.

-- No mitä hänessä... On hänessä ihmisiksi.

Ukko aukoi ovet kaikki, mutta palasi samaa jälkeä ison oven kautta.
Seisahti tyttöin luokse. Mustantymperä leuka oli rutistunut hieman
kurttuun, suu murrollaan katsahteli tyttöjä, aukaisi paksut huulensa
ja jyreästi virkkoi:

"Te... tekö laitoitte nuo laitokset tuohon akkunan taakse, joitten
päällä rimpuilitte, kun tulin?"

Tytöt punastuivat, katselivat toisiaan. Saaran silmät pyörivät,
joukeat kasvot värähtelivät hätäisesti ja virkkoi:

"Tuo Sanna."

Ukko: "Kyllä minä teidät tunnen, te eiliset pilantekijät, virnusuut!"

Murristi suunsa, keikautti niskansa ja käveli ulos. Paksut
sarkahousut vökkäsivät leveillä lanteilla.

Katri katsoi tuikeasti Saaraan.

-- Taasen Saaran piti päästä syyttömäksi.

Vappu: "Kyllä kuitenkin taidamme olla riettaan kirnussa. Kyllä
taitaisi olla somin, että ottaisimme jäniksen passin, ottaisimme
ajoissa ja lähtisimme taulametsään silloin, kun on tuossa veräjä auki."

Sanna: "Paras on katsoa. Jos on suuttunutkin, niin ei meitä susilla
syötä yksi mustaharja."

Kerttu: "Ollaan paikoillaan, mitäpä heillä on meille syytä. Jos
tahtovat, niin saammehan heti nuo portaamme tuolta lasin takaa mihin
vaan tahtovat."

Auno: "Ketäs ne tuossa haittaavat? Mitä me niistä. Katsellaan nyt
vaan noita kuvia paremmin, nythän olemme rauhassa... Kas sitä, jo
kello moukaisi! Kohta tänne tulee muitakin."

Kerttu: "Ollaan nyt vaan tyynessä ja vakavina."

Sanna: "Vakavina kuin peruna vellissä. Ei olla tietävinään mistään
mitään."

Kirkkoon alkoi sumppuutua ihmisiä. Mutta ne kaikki menivät kirkon
perään.

Sanna: "Jokohan sitä nytkin satuttiin väärään paikkaan, kun kaikki
tuonne menevät kuin lampaat laihoon ja kitisevät kuin kärpäset
hyvässä ruokapaikassa. Jokohan lähdemme mekin tuonne?"

Kerttu: "Pysytään paikallaan."

Auno: "Tässä ollaan."

Penkkiin istui väki kirkon perässä. Lukkarin penkkiin
ilmaantui eilinen paljaspäinen mies, joka pöheisillä silmillään
välinpitämättömästi katsella murjautteli ihmisiä; karasteli kurkkuaan
ja laitteli heiluvia numeroita tauluunsa.

Mutta unilukkari ja rovasti tulivat tyttöin luo, seisahtivat siihen.
Rovastin muhkea vatsa työntyi kauas mustalahkeisten jalkain kohdalta,
paksu säkkileuka riippui kaulalla, korkeat kasvopäät seisoivat
jäykkinä ja synkät varjot kuvastuivat notkoisessa otsassa. Unilukkari
vähän kumartain viittasi tyttöihin, silmät vilahtelivat kiukkuisesta,
mutta vakavin kasvoin pyhällä painolla virkkoi:

"Nämä ne ovat, joista minun on täytynyt herra rovastille tuoda
ilmi... ilmi sen, mitä puhuin."

Rovasti tuhkanharmailla silmillään äljäytti virallisen katseen
tyttöihin ja alkoi römeällä äänellään ja saarnaavalla nuotilla
paasuta, että sylki pärisi suunpielistä:

"Te olette eilen häväisseet Jumalan pyhää temppeliä; te olette
pilkkana pitäneet Jumalanpalvelusta, te olette menneet kiellettyyn
paikkaan tässä Herranhuoneessa, te olette nyt kiipeytyneet
akkunasta tänne kirkkoon ja niin kaikellaisilla ilveillänne olette
tehneet Jumalan pyhää lakia vastaan ja saastuttaneet tämän kalliin
Herranhuoneen. Niin tämän katkeran ilkityönne rangaistukseksi saatte
käydä jalkapuuhun Jumalanpalvelusajaksi."

Sen sanottuaan rovasti lähti astua kellertämään kirkon perään.
Lukkari alotti virren. Mutta unilukkari viittasi tyttöjä, ärähti, että
"seuratkaa minua, lurkit!"

Vaalein kasvoin ja värisevin huulin tytöt seurasivat unilukkarin
korkeanokkaisia paulakenkiä.

Kirkon edustalle sileälle nurmelle oli kuljetettu suuri musta hirsi,
jossa oli yhdeksän nyrkin mentävää reikää. Sen luokse seisahtui
unilukkari. Oli kaksi miestä, jotka nostivat pois päällimmäisen osan.

Martta parahti itkuun, mutta samassa kaatui maahan, puristi hampaansa
yhteen ja nyrkkinsä lujaan; silmät seisoivat ja rupesi tärisemään
kuin virrassa; löi käsillään ja jaloillaan maahan.

Tytöt eivät tajunneet mitä tehdä. Kerttu meni Martan luo, hallitsi
sitä, virkkoi:

-- Älä nyt niin. Voi, voi!

Unilukkari sanoi karmeasti:

"Pankaa tuohon jalkanne!... Sukkelaan!... Pankaa miehet väkisin,
rovastimme on määrännyt."

Kerttu: "Älkää toki tätä Marttaa! Syytön tämä on. Näettehän...
kouristi. Älkää panko! Älkää panko!"

Unilukkari: "Pankaa vaan yhteen joukkoon. Kyllä se kestää telutakseen
tuo hirsi. Anna potkia, pankaa vaan. Se niin, pidähän siinä, että
saadaan hirsi päälle... No käykää paikallenne! Jalka tuohon!"

Saara parahti: "Ei minua! Sanna se teki. Ei minua! No älkää hyvä isä!
Älkää! Ei minun ole syytä, Sanna se..." Unilukkari reuhautti Saaran
hirren viereen, pani jalan koloon, virkkoi:

"Sinä syytön. Ole siinä!"

Auno: "Päästäkää Martta! Päästäkää, rakkaat herrat! Päästättehän?
Voi, voi!"

Unilukkari: "Nyt hirsi päälle!... Se niin. Kyllä siinä pysytte."

Lukkoon pani unilukkari hirret.

-- Jos ette ole ulvomatta, niin otan kepakon!

Siirtyi kirkkoon. Sinne menivät hänen apumiehensäkkin.

Nurmeen suulleen kääntyivät tytöt, käsillään puristivat suitaan,
hartiat tutisivat ja nurmeen puhkeilivat tuskaiset henkäykset. Martta
kiemuroi kouristuksissaan ja täristi sitä jalkapuuta. Kirkosta kuului
virren laulu ja tyyninä seisoivat männyt.

Tytöt kohosivat hirrelle istumaan. Huivi otsalla, pöhöttynein silmin
ja tahrannein kasvoin istuivat he rinnakkain pölkyllä, toinen jalka
pölkyn raossa ja toisella pönkitsivät itseään, ja harvasteesen
nikottelivat, että niskat ketkahtelivat ja rinnat hytkyttivät. Martta
makasi rankana maassa selkäpiillään, kädet heitettynä pään taakse.
Nukkui sikeästi. Rinta harrasi raskaasti hengittäessä ja verinen
jalka hirren reiässä.

       *       *       *       *       *

Rahvas tulla jyristi kirkosta ja kehiysivät jalkapuun ympärille
katselemaan vankeja.

Tulipa rovastikin. Kasvoissa pyhä tyyneys, pää vähän kallellaan ja
kirja kädessään työntyi läpi väen tungoksen, seisahti jalkapuun
vaiheelle ja hartaalla painolla ja saarnaavalla nuotilla lausui:

"Minä Kristuksen käskynhaltija ja Jumalan uskollinen palvelija
kysyn teiltä: tunnustatteko kurjat rikoksenne ja pyydättekö
sydämmestänne ja julkisesti anteeksi Jumalan pyhältä seurakunnalta
ja Kristuksen käskynhaltijalta tässä seurakunnan läsnä ollessa?...
Ettekö vastaa?... Onko sydämmenne niin perin paatunut Jumalaa ja
hänen pyhää temppeliään sekä kristillistä seurakuntaa vastaan,
ettette tahdo katua ja päästä synnistänne. Sillä jos ette nöyryytä
itseänne Jumalan väkevän käden alle, niin tietäkää, että minulla
on taivaan valtakunnan avaimet ja on valta päästää ja valta sitoa.
Ja jos ette rukoile nöyrästi anteeksi, niin Jumalan viha lankeaa
satakertaisesti päällenne ja pysyy päällänne. Minä Jumalan ja hänen
pyhän seurakuntansa puolesta kysyn: ettekö kadu ja ettekö rukoile
synninpäästöä ja ettekö lupaa parantaa elämäänne tästedes?"

Tytöt katselivat maahan, mutta Riikka mulautteli tuimia silmäyksiä.

Rovasti jatkoi: "Minä Jumalanpalvelija ja hänen huoneensahaltija
vielä kerran kysyn, ettekö sydämmenne pohjasta rukoile syntiänne
anteeksi ja nöyrällä sydämmellä lupaa parantaa elämäänne."

Riikka mulautti häränsilmäyksen rovastin suureen vatsaan; tulehtuneet
tuhranneet kasvot olivat kuin rauta, jäykästi virkkoi:

"Sitä ei tule!"

Reeta, Katri ja Saara parahtivat itkuun. Saara itkun seasta virkkoi:

"Päästäkää minut, minä olen syytön. Tuo Sanna se teki... minä
rukoilen anteeksi syntiäni."

Katri: "Päästäkää Marttakaan edes."

Reeta: "Minä rukoilen."

Rovasti huokasi syvään ja alkoi:

"Tietäkää rakkaat ystävät, että Jumala on ylpeitä vastaan, mutta
nöyrille hän antaa armon. Ja minä, Jumalan ja hänen ainoan poikansa
uskollinen palvelija, sanon, että minulle on annettu taivaan
valtakunnan avaimet ja mitä minä päästän maan päällä, se on
päästetty taivaassa, ja mitä minä sidon maan päällä, se on sidottu
taivaassakin. Mutta nyt teille on tapahtunut armo ja laupeus, ja minä
päästän teidät kristillisen seurakunnan yhteyteen eikä kukaan saa
teidän syntiänne soimata. Jos joku sen tekisi, hän on vikapää samaan
rangaistukseen."

Unilukkari otti avaimen. Tytöt nousivat toisen jalkansa varaan ja
päällimmäinen hirsi nostettiin pois. Tytöt vetivät jalkansa hirren
raosta, huivilla peittivät kasvonsa ja kurttuisina riippuivat
hirressä hierauneet vaatteet.

Martta ei herännyt. Unilukkari nosti jalan pois hirren kolosta ja
käänti nurmelle. Siihen hervahti varatonna Martan verinen ajettunut
jalka.

Rovastin kasvot punastuivat ja öljäkät silmät vähän tulistuivat,
kysyi:

"Mikä sillä on, kun ei toinnu? Mikä sillä on jalassa?"

Kerttu pyyhki silmiään.

-- Sen kouristi, niin hieroi tuskissaan tuohon hirteen.

Auno lisäsi: "Sen aina kouristaa, kun mieli vaan nyrvähtää."

Rovasti silmäili hermotonna retkottavaa Marttaa, silmäsi tuhkivia
sisaruksia; pani päänsä kallelleen. Pyhä rauhan kajastus näkyi
kasvoissa, virkkoi:

"Niin se on. Kova se on synnin rangaistus -- Onko teistä kukaan
tullut rippikouluun?"

Reeta: "Olemme kaikki."

Rovasti: "No lähtekää nyt kirkkoon, siellä koetetaan lukuanne."

Ja sen sanottuaan lähti rovasti astua vötöstämään.

Kerttu katsahti Marttaan.

-- Entäs tuo Martta?

Auno: "Antaa sen nukkua tuossa."

Kirkkoon astui rovasti ja tytöt rientivät perässä.

Tulla suhittivat kaikki muutkin ihmiset penkkiin, mutta tytöt jäivät
seisomaan seinää vasten. Siinä he hartiat kumarassa, syvä ynseys
kasvoissa, allapäin seisoivat ja huivinsa nurkkaa purivat. Riikan
kasvot olivat synkän näköiset, kylmiä syrjäsilmäyksiä vierähteli
tähtäilevään joukkoon.

Rovasti katseli kirjojaan. Suntio istui penkin korvassa. Hiljaista
puheen sipinää ja naurun tirskettä alkoi kuulua joukosta.

Silloin Riikka oikaisi itsensä; lähti kävelemään ovea kohti, että
silta jytisi ja hameen helmat heilahtivat oven poskeen.

Sanna ja Vappu lähtivät perään. Menivät Martan luokse istumaan.

Rovasti kohotti lihavan päänsä. Suuriksi levisivät harmaat silmät,
notkokas tasainen otsa lientyi pilveen, leveä suu murnistui ja paksu
parransänkinen leuka vetäytyi kurttuun. Katsahti Sannan ja Vapun
jälkeen, mulautti toisiin tyttöihin ankaran silmäyksen. Mulautti
vielä uudelleen ja hengitys tuntui ahtaalta. Unilukkari virkkoi
painolla:

"Niillä on sydäntä!"

Rovasti posahti: "On niillä sydäntä, mutta nyt ovat leikissä, josta
eivät niin sanomin selviä. Kyllä minä oikaisen. Minä panen lukkarin
kouluun! Lukkarin kouluun minä panen! Kyllä siellä niskanne sujuu.
Vai niskoittelemaan te tässä rupeatte!"

Saara hyppyset suussa hätäisesti palavin silmin virkkoi: "En minä
niskoittele... Tuo Riikka, Sanna ja Vappu. En minä. Luen minä."

Rovasti ärjäsi: "Mitä sinä luet?... Tuossa kirja, koetappas."

Saara astui pöydän luo, pyyhki vesikiehteet silmistään, alkoi
tähystää rovastin sormen kärkeen ja vapisten janaasi: "Ässä...
ässä... ii... siihen."

Rovasti painoi lujemmasti sormeaan kirjaan ja jyrmeästi lausui:

"Siihen aikaan..."

Saara: "Siihen aikaan... Siihen aikaan... koo... koo... ässä."

Rovasti kiskasi kirjan pois, paiskasi pöytään; sylki pärähti pöydälle.

-- Saatte mennä lukkarin kouluun joka kynsi! Ja jos ette ole
ihmisiksi, niin minä teille näytän! Kaikkia maa kantaa ja taivas
kattaa! Menkää lukkarin kouluun!... Ettekö kuule!

Rovasti poikasi jalkansa lattiaan. "Kävelettekö ulos! Onko siksikään
järkeä?" Tyttöin silmät olivat pyöreinä eivätkä näyttäneet tajuavan
mitään. Mutta Kerttu lähti hyypiyksissään kävelemään ovea kohti.
Aunon suu aukesi, näytti aikovan sanoa, mutta ei tullut sanaa; lähti
Kertun jälkeen ja samaa tietä sukittivat toisetkin.

Rovasti poikasi vielä jalkaa ja jälkeen ärjäsi: "Jos vaan ette mene
lukkarin kouluun, niin kyllä minä teidät opetan!"

Unilukkari totisena: "No luulisi sydämmen lähtevän. Mutta sen näkee,
ettei niissä vähä tunnu. He ovat omiansa lukkarin kouluun."

Rovasti niekutti lihavaa päätään ja lausui:

"Kyllä minä oikasen!"

Riikka se oli herätellyt Martan jaloilleen ja alkoi taluttaa pois.
Äänettöminä hartiat rytyssä, huivi silmillä astua nyrköttelivät tytöt
majapaikalleen.

Matalalle penkille oven suuhun istuivat rinnakkain ja
katselivat kenkiään. Kaikki oli hiljaista. Valkea mustanokkainen
kissa käpälöittensä päällä kyhnötti pankolla, hyrritteli ja
tyhmännäköisesti raotteli raukeita silmiään. Pentti ikkunan edessä
kaperteli kissan purtiloa ja vinoilla silmillään alta kulmainsa
katsoa murjautteli tyttöjä.

Maija tuli ulkoa, kiiresti astua lenttuutti vesisankko käsipuolessa.
Silmät leimahtivat tyttöihin, heitti vesisankkonsa uunin kupeelle,
oikasi itsensä, pyyhki märkiä käsiään piikkoiseen esiliinaansa ja
virkkoi:

"No mitäs nyt kuuluu? Ei tainnut luku juostakkaan. Vai niistä olette
pahoillanne?... No onko teille mitä tullut?... Määrättiinkö lukkarin
kouluun vai mitä?"

Kerttu: "Niinhän ne..."

Maija: "Mutta mikä Martalla, kun pitelet jalkaasi?... Mitä Jumalan
nimessä tämä on? Onko koira repinyt?"

Riikka: "Panivat jalkapuuhun ja tapasi se hänen tautinsa, niin siinä
riehnäsi tuommoiseksi."

Maija löi kädellään reiteensä, vihelti, pyöritti päätään.

-- Jalkapuuhun! Herra Jumala! Jalkapuuhun! Nyt minä kummia kuulen! No
mistä syystä se oli muka tulevinaan?

Sanna pyyhki silmiään.

-- Emme tienneet sitä niin pahaksi: tänä aamuna katsoimme akkunasta
kirkkoon, niin unilukkari näki sen ja sanoi rovastille, niin siitä.

Maija: "Siinä oli muka syy! Se unilukkari hölkkähousu, sen tulinen
koiranhierin! se se on taasen lieskutellut rovastille. Sille minä
olen niin vihainen; että jos olisi hampaani raossa, niin heti
rasahtaisi. Sen sanon... Vai jalkapuussa!... Mutta kun olisitte
antaneet kokan kokasta. Olisitte tehneet samoin kuin tässä taonnoissa
pyhänä Lentuan Iisko, se mainio viulunsoittaja. Se poika ei paljon
surrut. Kirkossa kun ruvettiin virttä laulamaan, niin Iisko kohti
kulkkuaan veisasi, että:

    "ain veisatkaam talonpojille,
    torppareille toisinaan,
    herroille ei milloinkaan.

"Veisasi vaan että männikkö helisi. Sitte kun pappi rupesi
saarnaamaan, niin täydeltä suulta rallatella loilotti koko pitkän
kirkon-ajan ja käsillään matki viulun soittoa. Näin vaan hajasi
käsillään. Tässä vasemmassa kädessään oli pitelevinään olkapäätään
vasten viulua ja sormillaan muka rimpotteli kieliä ja oikealla
kädellään rokaa sysäsi. Ja näin koko ruumiillaan pani yhteen mukaan.
Sitäkös kirkkomiehet kirkon ikkunasta katsoivat ja naurun tirskuntaa
kuului rahvaasta. Ei silloin rovastin saarna maistunut millekkään,
Kun tekin olisitte saman tehneet, ruvenneet yhteen ääneen laulaa
lojottamaan ja olleet iloiset vaan, niin olisi ollut paras kunnia
mokomalle pyydyspaikalle... Noo... Ette siinä ole pahenneet ette
neulan edestä! On siinä moni ollut eikä ole pahennut. Oli kerran
Salmijärven lautamieskin, vaan herrastuomarinapahan istuu oikeudessa.
Olkaa huoletta vaan... Vai sinne virsupään kouluun muun hyvän
lisäksi. Siitä ei tule mitään, ei kerrassaan mitään! Se lukkari, se
se vasta mies on! Se tappelee ja teluaa niiden koulittavainsa kanssa.
Ja mitä ne siellä oppivat? Sillä tyttökoilakkeellaan se aina muka
opetuttaa. On se sekin koko mamselli. Kunhan kolmottaa vaan, nokka
tavarata. Ei ole kelvannut kenellekkään, vaikka on sitä isä-hyvänsä
koettanut kaupita sinnekkin tännekkin, tuollekkin tällekkin. Mutta
näkevät toki alalleen... Kaikkea sentään!... Mutta ei se ole totta
että te tulette lukkarin kouluun. Minä kun otan vielä koiranturkin
päälleni, niin minun nimeni ei ole Juken-Maija, jos en minä saa sitä
asiaa muuttumaan. Sanokaa minun sanoneeni. Älkää itkekö, antakaa
ilveksen itkeä, sillä on silmät isommat ja enempi vettä. Minä lähden
rovastin puheille. Saatte vaan nähdä, että muuttuvat myllyssä
jauhot... Sekö sen sisään nyt meni, mokoman läskipään! Sen sanon,
että kuulee kyllä kuminakakkunsa, jos nyt hyvästä ei ole apua. Minä
olen sillä sydämmen nousemalla. Mutta ei se toki kuvattelekkaan
hommatakseen teitä lukkarin kouluun, kun minä saan sille rannat
oikoa. Tulee se sen verran älyynsä, että ei pakota teitä lukkarin
kouluun. Minä menen..."

Maija meni, että häntä huiskahti oven raosta.

Tytöt ne istua tupottivat penkillä, mutta kasvot rupesivat jo
kalkastumaan ja silmänluonne näytti suveutuvan.

Sanna punalti päätään ja virkkoi:

"Mutta olisi se koko apaja mielestäni, jos tuo akka saisi ne piiput
kääntymään."

Riikka: "Pankootpa nyt vaikka suolaan. En perusta, tehkööt vaan
mieluistaan. Ei ole köyhä edessäkään jos ei reessäkään. Varokoot vaan
vanttuitaan tästä puoleen! Kävi äsken niin sydämmelleni tuon Martan
tähden, että joko otan sitä rumpua ja heitän, että märäksi sijaa jää."

Kerttu: "Mitäpä uhkailemme, omat on pyytämät oravat. Syystä on
sepälle palkka."

Auno: "Sen minäkin sanon, että pidetään saaliinaan ja ollaan vasta
viisaampia."

Riikka: "Mitä me olemme tahtoneet? Mahtoi sekin
kärpästenpyytäjä-körpiö seista murnottaa siinä penkinkorvassa
varustamassa sille linttakavion pahnueelle ettemme olisi
tietämättämme menneet siihen mokomaan kalttopäiden penkkiin. Olisi
tuon saihon malttanut olla käymättä. Sanoppa, oliko se meidän syy?"

Kerttu: "Eipä se kuitenkaan tule sillä takaisin."

Vappu: "Ei muuta, vaan kun olisi silloin otettu liehkaa, kun se
laukkipää jätti meidät kirkkoon, niin saisi kysellä muorilta mokoma
reppakorvan työjye."

Sanna; "No opiksi se on ollut. Pidetään saalissaan ja pyyhitään
partaansa... No totta tosiaan, kyllä tässä elämässä keikutetaan.
Mutta jos tuo Maija saisi sen aikaan ettei tarvitsisi mennä sinne
lukkarin kouluun, niin empä tiedä mitä antaisin tuolle Maijalle...
Kyllä antaisimme täkän jokaisesta metsosta minkä saamme."

Riikka: "Hyh, mitä sinulle itsellesi jäisi? Se oli koko pöläys! En
perusta, pankoot vaikka suolaan! Silakka ei suolassa pilau."

Sanna: "No vaikka mitä tekisin, kunhan ei tarvitsisi sen kollon
revittäväksi mennä."

Riikka: "Ei revi pitkään!"

Katri: "Tapellakko olisi parempi? Hyi sentään! Emmehän ole ikinä
yrittäneetkään."

Riikka: "Kyllä sitä saattaa tehdä jos niin tarvitaan. Enkä luule,
että asiasta olisit poissa sinäkään, et ole niin lampaan maidolla
juotettu."

Sanna: "Sen minäkin uskon, että kunhan tukkaasi alettaisiin repiä,
niin katsottaisiimpa, tokko kynnet löytyisi."

Vappu: "No siitä nyt olisi vihainen vaikka kuka! Mutta se kuitenkin
paras, kun päästäisiin tästä pälkähästä, ettei tarvitseisi mennä
sinne lukkarin kouluun."

Auno: "Kukapa sitä toivoisi."

Vappu: "Se vieläkin parasta, että lähdemme latmistamaan, kun olemme
vielä näin väljällä. Emmehän tiedä, minkälaiseen katiskaan joudumme
hetken perästä. Olisitte siellä kirkossa kuunnelleet neuvoani, niin
ei olisi tätä pöläkkää ollut. Ja kumpa se olisi tähän loppunut, vaan
vastahan vaivat alkavat."

Riikka: "Pankoot vaikka haapakirnuun, niin en pakene!"

Auno: "Paras on pysyä paikoillaan."

Kerttu: "Niinipä on, ei paeten asiat parane. Olisihan saalista,
jos vaikka miten saisimme tämän rippikoulun käyneeksi. Emmehän saa
ilman rauhaa kuitenkaan, hakevat ne meidät uustakin ahtaastakin. Ja
kouluahan se on lukkarinkin koulu. Mutta tuollahan tulee Maija!"

Vappu katsoi ikkunasta.

-- Tulee niin, ettei takimmainen jalka toista tavota.

Maija astui huoneesen, silmät leimusivat; tummat kasvot olivat
reimakat. Valkea pohjaisen päähuivinsa repäsi päästään, vilkasi
penkille, liutasi kädellään hiuksia silmiltään ja virkkoi:

"Viivyin, kun piti odottaa kirkosta rovastia. Mutta kääntyi siellä
nyt kello lampaan kaulassa. Enkös minä sanonut, että minun nimeni ei
ole Juken-Maija, jos en minä saa sitä aikaan, ettei teidän tarvitse
lähteä lukkarin kouluun."

Tyttöin silmät kirkastuivat; tietämättään hutasivat huivit kaulalleen
ja kokotetuin käsin avossa suin katsoivat Maijaan.

Sanna: "Miten kävi?"

Maija: "Siten se kävi, että minä saan teitä opettaa täällä tahi
kotonanne ja syksyllä vasta saatte tulla rippikouluun."

Vappu: "Lukkarin kouluunko?"

Maija: "Siitä ei puhettakaan! Kyllä se kollo saa pestä kätensä siitä
tehtävästä."

Siitä Sanna hyppäsi seisalleen, juoksi syliksi Maijaan ja virkkoi:

"Herra Jumala! Aivanko totta, että te saatte meitä opettaa? Voi, voi!
Aivanko totta? Voi, voi kun olette hyvä! Minä nostan teitä aivan
tuonne kattoon!"

Maija ponnisti vastaan.

-- So so... No heitähän nyt! No heitä, heitä! Heitä pois!

Sanna laski eukon maahan ja läpästyksissään Maija jatkoi:

"Niin, kyllä se rovasti yritti olla kovana. Tehän kuuluitte eilen
kirkossa ilkamoineen. Siitä se rovasti oli karmakkana. Eikä se
vähällä lauhtunut. Vaan minä kun selitin, miten te olette hyvän pahan
tietämättömät hulliaiset, metsässä omin päinsä kasvaneet, ensi kerran
vasta ovat kirkolla, eiväthän ne tiedä asetuksista. Eihän ihminenkään
sormestaan ime. Ei se ole niinkuin meillä, jotka täällä kirkon luona
elämme parempain ihmisten ilmoissa. Se on aivan toista! Aivan toista
se on, kun näkee joka päivä oppineita ihmisiä kuin sillä, joka ei
näe milloinkaan, on aivan kuin säkissä ainakin... Kyllä se vieläkin
yritti tohisemaan, mutta ruustinna tuli siihen ja virkkoi:

"'Kyllä sinun, Härman, tule anta niille raukoill' anteksi. Kyllä minä
näki, että siinä kirkko penkis, että ne oli aivan tyhmä. Pitähä sinu
olla viisampi, joka ole pappi.'

"Sitte rupesi lauhtumaan. Edestakaisin murrolla suin kävellä vökkäili
kotvasen salinsa lattialla; tuli sitte minun luokseni, sanoi:

"'No, opeta sinä niitä vähänkään lukemaan, niin tulkoot syksyllä tänne
kouluun.'

"Minä kiltisti sanoin: 'Minä en opeta vähä, minä opetan ne ikäänkuin
omat lapseni. Aivan kuin omat lapseni minä ne opetan. Ne ovat
turvattomat orvot, äitistään jääneet pikkuisiksi ja isä ei osaa lukea
itsekkään, niin eiväthän ne sormestaan ime. Kyllä minä ne opetan
ihan kuin omat lapseni. Ja olenhan minä niitä jo opettanutkin viime
talvena. Ilman minua eivät tuntisi iitäkään. Kyllä minä, joka olen
alustakin opettanut, opetan vieläkin. Sen minä sanon vieläkin, että
minä opetan ne ihankuin omat lapseni.' Sitte rovasti tuli jo hyväksi,
kättäni puristi ja sanoi:

"'Hyvä, hyvä! Minä luotan teihin...' Niin kyllä se on totta, että
vaikka muita olisi mennyt, niin ei olisi voittanut tätä asiaa. Ja
parastaan piti panna minunkin. Mutta sen minä sanonkin, että jos
eivät olisi minulle perään antaneet, niin eivät olisi viiteen suveen
näpänneet minua hieromaan. Ja se ei olisi ollutkaan pieni loukonen
pappilalaisille. Ja sempä taisivat muistaakkin, että parempi on olla
sepän vihoissa kuin kupparin vihoissa."

Sanna: "Teidän pitää nyt lähteä meille. Voi, voi, kun pääsemme
kotiin! Voi, voi! Se on enempi kuin emälammas ja kaksi karitsaa. Voi,
voi, kun olitte hyvä."

Vappu: "Kyllä se oli koko apaja!"

Kerttu: "Oli se hyvä... Kyllä kai lähdette meille ihan nyt yhteen
matkaan?"

Auno: "Ja kyllä me kannamme neuvonne mitä vaan on maanpäällistä."

Maija: "En suinkaan minä tässä juurillani ole. Pääsen kai minä. Ja
mitäpä se paranee, kun on lähdöksi niin lähdöksi. Mitäpä tässä on,
pannaan vaan pillit pussiin ja soitetaan suolla mennessään... Alahan
laittaa, Pentti, itseäsi... Mutta mitenkäs se on Martan jalka,
kykeneekös se matkalle?"

Martta nousi seisalleen, polki maahan tönkeän jalkansa ja virkkoi:

"Kyllä minä... Kunhan vertyy, niin pääsen minä... Kunhan päästäisiin
kotiin."

Kerttu: "Kyllä se hiljalleen menee... Kunhan täältä pääsisimme pois!"

Auno: "Menemme hiljalleen, kunhan vaan pääsisimme lipumaan kotiin
päin!"

Vappu: "Menemme tuuman ja tiiman, kunhan saamme olla kotiin päin
nojallamme. Ei muuta kuin lähdetään vaan!"

Katri: "Lähdetään vaan!"

Saara: "Mutta minulle pitää omituinen kirja saada."

Kerttu: "Eikö muille kuin sinulle?"

Saara: "Sittehän niitä onkin melkein kaikilla."

Vappu: "Ka niin! Saaran nokka kippurassa. Paraskin lukija
itsepäällisen kirjan tarvitsee!"

Saara: "Minäpään luin rovastillekkin."

Katri: "Mitä sinä luit? Yhtä ässää vätkytit kuin märehtivä lehmä!"

Sanna: "No sitte selvä tuli! Hohoo! Ei toki viitsisi suulleen vetää
mokomata lukemista."

Auno: "Mitä siinä nyt jatisette. Laittaukaa virstalle."

Maija laittoi vaatteitaan kokoon ja virkkoi:

"Kohta nyt lähdetään, kunhan saan valmiiksi tämän vaatesäkkini...
Mutta kukas se nyt ottaa tämän ensiksi selkäänsä."

Riikka: "Kyllä menee, antakaa tänne vaan."

Riikalla oli jo eväskontti selässään. Maija nosti säkkinsä Riikan
kontin päälle, ja Riikka lähti kävellä hötkyttelemään.

Maija katsoi jälkeen.

-- No siinä kyllä näkyisi menevän vaikka suolasäkki semmoisilla
hartioilla... No lähdetäämpäs perään.

Tytöt kontti selässä ja vaatevakat käsissä työntyivät ulos.
Maija otti sarvipussinsa, pisti ovensa lukkoon ja lähti kävellä
heilottamaan Pentti rinnalla.

Syrjiinsä katselematta, umpisuisina kirjavana raitana tytöt kävellä
jylkkäsivät, että jytisi santainen tie ja helteisesti paistoi
läntinen aurinko.



XXII.


Myöhä oli jo ilta, kun vasta saavuttiin kotiin.

Yöteloillaan oli jo Pieto. Kontuladossa se oli Pieton vuode.
Selällään hän kädet pään taakse heitettynä maata keiotti heinäisellä
vuoteellaan; suu selällään syvästi nukkua kahitti ja tuolloin tällöin
kurkussa kakerti karkea kuorsaus ja silloin jätisi partainen leuka.

Maija kuikisti ovelta latoon, virkkoi:

"Nukkuuko Pieto?... Hoi! nukkuuko Pieto?... Hoi, nukkuuko Pieto?...
Ei se näy heräävän, jos ei repäse."

Maija meni Pieton luokse, nykäsi varpaasta.

-- Pieto kuule! Kas, älä nyt niin säikähdä; minähän tässä olen. Vai
etkö sinä muistakkaan? Juken-Maijahan minä olen.

Pieto kimposi istulleen ja pyörein silmin suu auki katseli Maijaan
eikä näyttänyt ensin tajuavan mitään. Mutta sitte selveni, kysyi:
"Mitä nyt?"

Maija: "Minä tulin tänne teille tyttöjä lukemaan opettamaan. Rovasti
laittoi minut. Olivat nuo tytöt siksi huonoja lukemaan, ettei
saattanut ottaa rippikouluun. Se rovasti se kun on niin tarkka
kaikessa, niin kätten mahtain laittoi minut opettamaan tänne kotiin.
Tytötkin tulivat kaikki kotiin. Mutta nouseppa nyt katsomaan minun
poikaani, kuinka se on kasvanut. Se on niin paljon kasvanut ja
miehistynyt sitte talvellisen, että tuskin tunnet. Tulehan katsomaan,
se on täällä pirtissä."

Pirtissä tytöt riisuivat pyhävaatteitaan ja vähäpuheisina asettelivat
niitä nauloihin. Penkillä istui Pentti.

Pieto astua jampi pirttiin. Suuret jalkaterät lopsahtelivat lattiaan
ja hiukset riippuivat silmillä; mutta pirttiin tultuaan hän seisahti
lattialle, kahden käden käänti niitä korvainsa taakse ja otsalle
ilmautui mutkainen jakaus.

Maija meni Pentin luo; nykäsi olkapäästä Pentin lattialle seisomaan
ja alkoi selitellä:

"Katsoppas tämmöinen tämä on. Tämähän on jo koko mies. Ja se tätä
nykyä on kasvanut kuin korvista olisi vetänyt. Talvella kun täällä
olimme, niin oli minua kainaloon; niin katsohan nyt, kun olkapäähän
jo tärppii. Niin on siihen pitänyt kasvaa. Ja mitäs, muutenhan se on
ruumistunut niin mahdottomasti! Katsohan näitäkin kasvoja: talvella
nauvattivat kuin nauris, mutta nyt lössöttävät kuin rovastilla. Kyllä
siitä näkyy kohta mies joutuvan. Metsämies siitä taitaa tulla, se
aivan päivät päästään kupastaa pappilan poikain kanssa vesilintuin
ammunnassa. Ja ne pappilan pojat tästä pitävät niin paljon, etteivät
ne lähtisi ei mihinkään ilman tätä. Ne ovat aina yhdessä kuin
juottokaritsat. Ja sinne se tämäkin palastaa ihan kuin palkattu.
Eivät ne Pappilan pojat pidä kenestäkään niinkuin tästä. Kyllä ne
ovat niin perehtyneet toisiinsa, että ne ovat yksituumaiset kuin
paita ja pohkea. Kyllä mahtanee niillekkin pappilan pojille tulla
ikävä nyt, mutta ei siinä auta. Niin, enhän tänne olisi minäkään
joutanut, olisi sitä ollut työtä sielläkin; vaan minä kun olin kerran
jo talvella alkuun pannut noitten tyttöin opetuksen, niin minä en
heitä töitäni kesken. Ja se on tärkeämpi kuin mikään muu."

Maija hytkähti itsekseen, ja jatkoi:

"No tietää tuon nyt toki! Tuon ikäiset ihmiset eivät vielä ole
ristillisen seurakunnan yhteydessä, niin mikä on sen ensimmäisempi
kuin semmoinen teko, että saattaa ne siihen... Noo, parempi myöhään
kuin ei milloinkaan."

Maija silmäili Pietoa, silmäili poikaansa; mutta kääntyi sitte
tyttöin puoleen, jotka jo olivat kädet helmassa istumassa
peripenkillä ja mykkinä katselivat Maijaa. Pieto istahti pöydän
päähän kynkkämäksilleen pöytää vasten ja siitä katseli pirtille.
Pentti istui sivupenkille ja suu mytyssä allapäin näpissään katkoi
varvun palasta.

Karsinassa olivat kangaspuut ja niissä hamppuloiminen,
harmaakuteinen, karkea puolivillakangas. Sitä meni Maija katselemaan,
virkkoi:

"Ompa teillä täällä kangaskin."

Sanna: "On sen tapanen."

Maija näpisteli vaatteen hulpaa.

-- Kangas kuin kangas. Hyväähän tämä onkin, vaatetta kuin tuohta!
Mitä tästä arvelette tehdä?

Sanna: "Talvivaatetta varten se on."

Maija: "No siihen tämä on aivan omiaan! Tuommoinen se suojaa tuulta.
Se ei olekkaan vedessä juotavaa hitakkoa. Kas sitä kun olette jo
oppineet kankaan kudontaan ja varmaan siitä, kun minä teitä opetin
tässä talvella?"

Sanna: "Olemme me tämmöistä kaksivartista osanneet jo kauan aikaa.
On siitä vuosikymmen, kun Ahtolan Elsastiina, se vanha piika, opetti
tuon Aunon ja Kertun, niin siitä olemme me toiset sitte oppineet."

Maija: "Vaan ettehän neliniitistä ole ennen kuvatelleetkaan kuin minä
viime talvena neuvoin?"

Auno: "Ei sitä ole osattu ennen."

Maija: "Vaan nyt osaatte?"

Vappu otti hameensa naulasta käteensä.

-- On tässäkin kotikutoa, tässä keväällä teimme.

Maija pyörähti katsomaan, nipisti Vapun hametta.

-- Kappas sitä! ompas se nankeaa vaatetta. Eikä ole piitämiä eikä
lapasiakaan, polkuvikoja ollenkaan; aivan suorana sojottaa loimi
kuin varsinaisen kankurin tekemässä! No niin se on, että oppien ne
papitkin tulevat. Kyllä nyt näkyy vaatteen puutos pakenevan. Niin se
on, kun oikein neuvotaan, niin heti sitä oppii. Se ei ole sentään
pikku konsti osata tehdä tuommoista neliniitistä. Vaan minä kun olen
neuvomassa, niin sen täytyy mennä päähän. Minä kun joka paikan neuvon
ja selitän ihan takitilaan, niin semmoisen neuvokin täytyy upota
vaikka kannon päähän... Kuka tätä kutoi?

Vappu: "Auno sen laittoi ensin kudottavaksi ja sitte sitä rahottiin
kuka kerkesi."

Maija: "No nyt kun tuon kankaan saatte pois, niin laitetaan oikein
uuden muutin rantukangas. Siinä sitä on vieläkin enemmän tietämistä.
Kyllä sitä siinä enemmän päätä vannehditaan. Mutta minulla ei mene
käsi päähän vaikka minkälaista laitettaisiin. Minun pääni ei ole
korkealla, mutta siinä on najua siksi, etten minä heitä tekemättä,
mitä vaan nähnen. Minumpa piti pappilassakin tässä tuonaan laittaa
toimelleen sen vanhan mamsellin ristiraitainen. Myttyyn olisi
mennyt ilman minutta. Minä en ole mitään kouluja käynyt, vaan
minulla on tuo muistilahja semmoinen, että mitä minä vaan näen,
niin se tarttuu päähän kuin naulattu. Ja tuolle Pentille näkyy
toki tulevan se muistinpesä aivan kuin minulle. Se muistaa aivan
pienenä parana tapahtuneet asiat, ihan lukee kuin kirjasta. Lieneekö
ollut tuskin kaksivuotias, vai lieneekö hän ollut vähän kolmannella
kun Lautakankaan Risto ampui metson meidän aitoviereltä suuresta
hongan-ranista ja toi sitte sen meille; tämä kun lattialla sitä
käänteli ja levitteli sen siipiä ja piehtaroi sen vieressä, niin se
muistaa sen kuin eilisen asian Niin sitä ei tee kuka tahansa. Kyllä
se on erikoinen kaikille lahjoilleen tuo poika. Kyllä se on erikoinen
alku."

Maija katsahti Pietoon ja lisäsi:

"Nyt taasen tyynessä Pentti kyhnöttää. Lieneekö vähän ikävä,
kun tietää, ettei huomenna pääse pappilan poikain kanssa linnun
ammuntaan. Mutta älä ole milläsikään, kyllä täällä aika kuluu.
Ottaahan Pieto huomenna mukaansa työhön, niin kyllä siellä päivä
kuluu."

Pieto käänti päänsä Penttiin ja virkkoi:

"Lähdemme tästä huomenna virsuntekoon tuonne Pahkalehtoon."

Maija: "Ka se! Se se nyt on vasta mieluinen retki! Saat uudet virsut
jalkaasi."

Maija meni Pieton luo, istahti rahille; osotti Penttiä.

-- Eikös sinusta, Pieto, ole paljon kasvanut tuo poika sitte
talvellisen?

Pieto heitti syrjäsilmällä Penttiä ja virkkoi:

"On tuo tainnut vähän."

Reeta se sai ruuan pöydälle, siihen kääntyivät kaikki. Pieto ei
muistanut äsköistä syöntiään, istahti hänkin pöytään, taittoi
kannikasta palasen, otti purtilosta säynäjän-pulkan, haukkasi sitä
leivän sekaan ja haarikasta rymäytti sakeata piimää palan painoksi.

       *       *       *       *       *

Viikot kuluivat. Maija se opetti aina joka päivä tyttöjä lukemaan ja
vielä kankaitakin kutomaan. Mutta kun joutui konnunteko-aika, niin
eivät tytöt joutaneet olemaan kotisalla koko päiviä, vaan viipyivät
joskus yökunnissakin lehtimetsässä. Ja Maija kun oli niin mielellään
emännän tehtävissä kotona, niin menivätpä Reeta ja Marttakin
lehtimetsään toisten kanssa, menivät evään kanssa oikein yökuntiin
haapoja taittamaan Koposen kankaalle.

Pieto ja Pentti olivat olleet käestelemässä paistekalaa Mertalammista
ja tulivat kotiin päivän ollessa puiden latvoilla ja kumpikin
kantoivat kannannaiset takat kirvesvarteisia hauin-vätkäleitä
ja jäkäläpäitä ahvenen-könttyröitä. Rannassa ne Pieto ja Pentti
perkkasivat kalansa ja kantoivat ne aittaan, jossa sitte suolasivat
puolikkoon ja siirtyivät pirttiin odottelemaan iltasta. Maija se oli
tehnyt ison juustoleivän ja paistanut sen uunissa leipäin jäljestä
puhtaan tuohilevyn päällä; sen kantoi pöydälle iltasaterian kanssa
syötäväksi. Loistavin silmin katseli Pietoa, istua kepsahti Pieton
viereen ja alkoi lasketella:

"Emäntiinsä lehmät lypsävät, isäntiinsä koirat haukkuvat, on vanha
sananlasku ja tosi se onkin. Minä olen noita lehmiä juotellut ja
horsmia olen nykkinyt palaksiksi, niin nyt nuo lehmät kun lökkäsevät
maitoa, ihan kukkuripäät kiulut kupsauttelivat jokainen lehmä,
niin tein juustoleivän. Ei se maalta merelle aja, jos tuommoisesta
maitoläikästä suunsa mauksi tekee jonkun juustoleivän. Sitähän hepo
syö, jota vetää. Nyt kun eivät ole tytötkään kotona, niin tästä tulee
meille kolmelle asiaksi asti."

Pieto pureskeli leipää ja kalaa, katsahti juustoleipään ja sanoi:

"Maistiaisina tuo tuonvertainen menee."

Maija: "Eihän sitä makeaa mahan täydeltä, kunhan siksi että suumme
pesemme."

Otti eteensä sen juustoleivän, viilti puukolla kolmeksi kappaleeksi.
Pentin eteen pisti yhden ja toisen kaikkein isoimman kappaleen laski
Pieton eteen, virkkoi:

"Katsoppa tuota loskaretta! Semmoista ei ole ollut edessä viiteen
suveen, sen minä sanon... Kyllä sitä vielä tämäkin talo näkyisi
emännän tarvitsevan; aivan kaikellainen talouden hoito näkyy
kurikkata vetävän. Tietääpä sen, kun ei ole yhtään talossa semmoista,
joka olisi mitään nähnyt, olleet ihan kuin säkissä koko elinaikansa.
Toisin se kääntyisi minulla, jos olisin emäntänä, mutta minä olenkin
nähnyt enemmän."

Pieto ei näkynyt hyvin kuuntelevan Maijan puhetta, pureskeli vaan
kalaa ja leipää ja haarikasta särpäsi piimää sekaan.

Maija se syödä mäiskytti juustoleipää, että suupuolet vaahtesivat
ja silmät pyörivät päässä kuin kerät. Pentti toisella puolen pöytää
nuoleskella loiski näppiään ja vilkasi Pieton juustopalaseen. Maija
nieltä haroi juustoleipää ja palasuussa virkkoi:

"No nytkö se Pentti jo syödä hoklasi juusto-osansa? Siinä ei kauan
viivytty. Sananlasku sanoo: joka on ratto ruuilleen, se on töilleen
terävä. Kyllä se vielä joutuu, kun se pääsee työnkin rintaan."

Pentti suu mareissaan katseli Pieton juustopalasta, Maija katsahti
Penttiin ja virkkoi:

"Kävikö se vähäksi? No ei makeaa mahan täydeltä. Osallaanhan se mies
elää, koira toisen kohtalolla."

Silmäsi Pietoon, siirti sen juustoleipä-kannikan Pieton eteen ja
sanoi:

"Syö nyt pois tuo juustosi, tuolla pojalla näkyy sitä mieli tekevän."

Pieto leikkasi palasen näppiinsä ja rupesi syömään. Maija: "Eikös ole
hyvää?"

Pieto pureskeli ja katseli palasensa valkeaa suuhmaloa, jossa
selvästi näkyivät leveät hampaan-jäljet ja virkkoi:

"Tuntuupa tuo menevän."

Maija palavin silmin silmäili Pietoon ja virkkoi:

"Anna pikkuinen viipula tuolle pojalle mieliksi, pienempi se olikin
sen osa; sillä näkyy niin mieli tekevän. Tuosta noin kun vähäsen
leikkaat, hänelle mieliksi. Vähästähän se on huiman mieli hyvä."

Pieto leikkasi kerrassaan kolmannen osan juustopalastaan ja antoi sen
Pentille.

Maija: "No nythän sinä saitkin koko vänkäleen! Katsoppas, kun sinulle
on hyvä tuo isäntä. Voi, voi, kun antoi paljon! Kyllä nyt jäit,
Pieto, vähemmälle. Minun olisi aina tahtoni, että kunkin pitäisi
osansa saada; mutta kun itse annoit, niin oma on vahinkosi... Niin,
kyllä sitä laittamalla saa makeankin palan. Se on vanha sananlasku,
että ei ruoka syömällä lopu, vaan saamattomuutta. Kyllä noita lehmiä
jos minä olisin hoitamassa, niin sen uskon, että ei tarvitsisi syödä
kuivia paloja ei kesällä eikä talvella. Nytkin jos Reeta, Martta ja
Saarakin olisivat hoitamassa, niin tuskin puolta maitoa lypsäisivät.
Aivan ihan paikalla, kun minä aloin hoitaa, niin alkoi runsastua
maidon tulo. Ja sen tekee ihan tuo palasien antaminen. Ne tulevat
niin hyville mielin ja se tekee paljon."

Syömästä oli päästy; nousivat pöydästä. Pentti istahti penkille ja
unisennäköisenä katsella muljautteli ja lupisteli silmiään.

Maija: "Jopa Penttiä väsyttää. Pian se halla matalan kylmää, minkä
Pentinkin. On vielä nuori, niin suussa se on särjellä sappi. Päivän
kutostaa, niin väsyyhän sitä. Eipä kumma, jos alkaa nukuttaa.
Heitäppäs päältäsi liiat ketineet ja mene kamariin vuoteellesi
nukkumaan."

Pentti riisui päällimmäiset vaatteensa pois, lähti paitasillaan astua
nyrkkäsemään kamariin. Maija asetteli Pentin vaatteita naulaan,
virkkoi:

"Niin, menehän vaan sinne vuoteelle nukkumaan. Kyllä minäkin tulen,
minä käyn ensin Pieton vuodetta tuolla ladossa kouhottelemassa.
Lieneekö koko kesänä korjattu. Aivanhan se polkeutuu yhdeksi
taitoksi, kun ei milloinkaan pengota. Minä lähden nyt ja laitan aivan
uuden jälkeen sen vuoteen."

Maija lähti ulos, vilkasi Pietoon ja virkkoi:

"Saat sinä tulla nukkumaan, en minä sitä kauan korjaa."

Maija astua hulmusi latoon ja Pieto lähti perässä kävellä jämpimään.
-- -- --

Päivä jo paistoi itäisen metsän latvoilta, kun Maija vasta palasi
vuoteen korjuusta. Kepeästi hän kapperehti aamuaskareillaan, ei
malttanut kävellä; juosten toimitti asioitaan. Lehmät olivat
jo lypsetty, maidot korjattu, pytyt pesty, kun Pieto tuli
vasta makaamasta ja istahti rappusille ja silmäili taivaalle
valkeankajakoita tuulen-kynsiä. Katseli ilman kaikille suunnille,
mutta ei näyttänyt varsinaisesti katsovan mihinkään. Maija toi
kodasta juustopadan kartanolle jäähtymään, virkkoi:

"Pian se kypsi kerkeää emännän hyvän käsissä. Tuossa on jo
aamuskeitto ja aamuasiat ovat kaikki jo ihan sujona."

Sitte istua liepsahti Pieton viereen rappusille, pani kätensä Pieton
polvelle ja alkoi puhella:

"Minä olen tässä itsekseni nyt miettinyt, että kun tänä iltana
aikoivat tulla tytöt kotiin ja huomenna on Lauantai, niin me
pääsemme lähtemään kirkolle ja siellä laitetaan asia jaloille.
Mitäs se paranee. Silloin sika säkkiin, kun se on päin. Ei
virkata kenellekkään ei tytöillekkään, saattavathan ne kuulla sen
jäljeltäkin... Eikös niin, että lähdemme huomenna, sillä enhän
minä tässä tiedä tätä tointa pitää ilman summan päältä? Ja silloin
minä tietenkin vieläkin uskollisemmasti noita tyttöjä huolestaisin
lukemaan, kun tulen äitipuoleksi. Se on sitte minun velvollisuuteni.
Se on raskas velvollisuus äitipuolella, mutta minä koetan parastani.
Eikös niin, että lähdetään?"

Pieto kohotti hartioitaan, kasvot hieman värähtelivät; painoi päänsä
alas, virkkoi:

"Mitäpä tuolle lienee muuta kuin lähdetään."

Maija: "Niinhän minustakin. Mitä se pitkittäin paranee. Menemme
siellä nimismiehen luokse, se saattaa ja tekeekin meille mielellään,
mitä vaan kirjoja me tarvitsemme. Se on minulle tuttu, minä olen
sitäkin hieronut monta kertaa. Kyllä se meille valmistaa kirjat...
Minulla on mielessä, että tekisimme semmoiset välikirjat, ettei tuo
Pentti joutuisi vieraaksi, että sitte, kun meistä aika jättää, niin
olisi hänkin perillinen. En minä tahdo sortaa tyttöjäkään, en toki!
Miten minä niitä sortaisin! en minä sorra syrjäisiäkään. Ja onhan
veri vettä sakeampi minkä tytötkin minulle, kun ovat lapsipuolia.
Miten minä niitä sortaisin! Mutta enhän voi sortaa tuota Penttiäkään.
Se on semmoinen alku, että siitä nousee vanhan-päivän vara. Kyllä
sinä sen tulet näkemään, kunhan se tuossa vielä vähän vanteroituu...
Niin, minä tahtoisin sinua tekemään semmoisen välikirjan, että
Penttikin tulisi talon lapseksi."

Pieto: "Kun tuosta ei tytöille tulisi mitään vastusta, niin eihän se
minua haittaa. Tytöthän tämän talon ovat tehneet, vähän tämä minulla
on valmistunut, niin pitäkööt tytöt omanaan."

Maija: "Ei herran tähden siitä tule haittaa tytöille; voittohan se
on koko talolle! Tuommoinen miehen-alku, kohta täysi työmies putoaa
kuin pilvestä taloon! Taitaisi tuon ottaa vaikka kuka, eipähän liene
kasvattaissa ollut vaivaa. Ymmärräthän sinä toki tuon asian, että
mitä haittaa siitä tulisi... Niinhän se tuumataan, että huomenna
lähdetään: tehdään ne välikirjat ja laitetaan asia jaloille?"

Pieto: "Tehdään niin."

Maija taputti Pietoa poskeen ja pyörähti kartanolle; otti
juustopatansa, kantoi sen pirttiin ja alkoi laittaa aamusta pöydälle.

Pieto käveli kartanolla sinne tänne ja katseli taivaalle
tuulen-kynsiä, katseli kohti taivaanrannan sinisiä vuoria, katseli
hän Karhurovan tummalle rinteelle, katseli likelle ja kauas, mutta ei
varsinaisesti mihinkään ja syviä väreitä liikkui partasissa kasvoissa.

Maijan ääni kimahti rappusilta:

"Tule nyt syömään!"

Sinne kääntyi Pieto; allapäin käveli pirttiin ja paidanhalosta
paistoi päivettynyt karvanen rinta. -- -- --

Ketteränä toimitteli Maija huomenaamuna aamuaskareita. Ennenkuin
Pieto nousi, laittoi jo kirkkovaatteetkin valmiiksi, lämmitti
partaveden, terotti kuppaveitsensä partaveitseksi Pietolle; sitte
hijoi keritsimet, joilla lyhentäisi Pieton tukan.

Pieto tuli nukkumasta. Allapäin astuskeli käsi paidan halossa,
haukotteli ja katseli raitistuneen näköisesti. Maija osotti rahia.

-- Istuppas tuohon, lyhennän sinun tukkiasi, kun ihan kaulalla
riippuvat kuin hevosen harja. Minä laitoin tähän lämpimän partaveden,
että ajetaan pois tuokin parta.

Pieto istui rahille. Maija lyhenteli tukan, otti sitte kuppaveitsensä
ja virkkoi:

"Mutta mitenkäs se tuo parta? Se on semmoinen järiläs, mahtaako se
lähteä tällä raudalla?"

Maija silitteli Pieton leukaa.

-- Voi ihme! On kuin harjan terä! Jonkinlaista partaa!

Pieto otti Maijalta veitsen.

-- Kyllä minä ajan itse.

Sitte lämpimällä vedellä liotteli, hieroi suopalla, alkoi veitsellä
vedellä alaspäin partasia leukapieliään ja kovasti kairasi Maijan
kirkasteränen kuppaveitsi, mutta sileäksi aukeni jälki, Pieto kun
ajoi partansa, Maija kampasi Pieton pään, laittoi hiukset kahdelle
korvalle ja hymyillen virkkoi:

"Ei uskoisi miten olet nyt erinäköinen, aivan ihan kuin toinen mies!
Kyllä varmaan nyt kymmenen vuotta nuorenit. Näpöttää kuin poikamies!"

Maija antoi Pietolle sileäksi kaulatun aivinapaidan ja virkkoi:

"Tässä on paita, tässä naulassa muut vaatteet. Paneppas nyt päällesi
ja lähdetään. Asiat eivät ole kylässä kynnyksellä. Ja parempi aikaa
myödä kuin ostaa..."

Pieto oli jo pyhävaatteissaan, paulakengät jalassaan. Lujasti olivat
sarkahousujen lahkeet kääritty kengän rujuvien kanssa nilkkaan.
Pystykauluksinen vaskinappinen sarkaröijy päällä; kaulassa valkea
paidan-kaulus oli sidottu ruskealla silkkihuivilla, jonka näppärä
vetosolmu lipotti leuan alla.

Pieto otti eväskontin selkäänsä, alkoi astua Pajulahteen päin pellon
piennarta. Maija kohotti pitkän suoraraitasen hameensa helmoja ja
mutkia tukki näpillään kauluksen alle, koppoi pienen vaatenyyttinsä
ja lähti juosta hulmuttamaan Pieton jälkeen. Meni Pieton rinnalle ja
tarttui Pieton käteen, virkkoi:

"Kyllä sinä olet ollut ylenkatsottu kaikilta, ihan syletty ja
polettu; mutta kyllä minä sinun pääsi kohennan. Katso vaan, että
nyt jo, kun menemme kirkolle, niin miessä puhuttelevat. Mitä he
nyt ihmiset virkkanevat, kun minä semmoisen kanssa kuin sinun...
No sanokootpa mitä tahansa, siitä ei ole saapaa eikä lähtevää
kenelläkään: minulla on oma mieli maksan päällä... Mutta kyllä ne
pappilalaiset, ne ovat minulle niin vertaisia ja ne minusta pitävät
niin paljo... No saa nähdä mitä ne virkkavat."

Pieto ei puhunut mitään, käveli vaan tietään, niin Maijakin lopetti
puheen ja astua kipsutti vaan kynttä kantta Pieton jälessä ja
jytisten siirtyivät eteenpäin kaitasella kinttutiellään. -- -- --

Nimismiehen taloon sitä mentiin. Pieto jäi rappusille. Maija se meni
sisälle ja seisahti oven pieleen.

Nimismies allapäin kirjotti pöydällään eikä näkynyt olevan
tietäkseenkään tulijasta, kirjotteli vaan, että ropisi valkea
virkapaperi ja kiireesti huiski kokon loihkea kynä. Mutta hetken
perästä hän kohotti päätään ja suurilla molkare silmillään katsoa
mällisti Maijaan. Maija niijasi syvään ja virkkoi:

"Päivää! Terveisiä Pietolasta!"

Nimismies hymähti: "No mitä sinne yhdeksän tytön taloon kuuluu?"

Maija: "Ei liikoja. Mutta minulla olisi vähä asiaa. Minulla olisi
vähä kirjottamista. Kun minä... Ette, te herra nimismies, usko kun
minä tulin niin hulluksi, että ajattelin mennä sen Pieton kanssa
naimisiin... Niinhän minä tulin hulluksi. Niin kun minulla on tuo
poika, niin lähimmäistäänhän lempokin nuolee. Senhän arvaa herra
nimismies. Niin minä kun tuon Pieton kanssa arvelin mennä naimisiin,
niin tuon poikani etua pitäisi valvoa aikanaan. Senhän tietää herra
nimismieskin, että kukas sen etua valvoo, jos en minä. Niin, herra
nimismies, jos kirjottaisitte semmoisen välikirjan. Kyllä minä sen
teille korvaan moneenkin päähän, älkää pelätkö."

Maija likeni nimismiestä ja paremmin kuiskaamalla sanoi, että

"Suoraan sanoin se pitäisi tehdä se kirja niin, että Pieton kuoleman
jälkeen jäisi kaikki omaisuus tuolle minun pojalleni. Pentti
Kovalainen se on pojan nimi. Pankaahan vaan Pentti Kovalaiselle,
niin... Minä olen ne tytöt opettanut lukemaan ja kankaita kutomaan
ja kaikin puolin ihmisiksi saattanut, niin ei se ole paljo, jos
saapikin sen rypysijan tuo poika. Eikä se toki kovin häävi olekkaan.
Vaan kun minä hullausin... No niin, kunhan kirjotatte. Kyllä minä
korvaan, älkää pelätkö... Sitä ei pitäisi lukea tuon Pieton kuuloon.
Kunhan vaan kirjotatte, niin kutsukaa sitte meitä tuolta ulkoa,
jos tarvitaan siihen Pieton nimeä laillisuuden vuoksi. Mutta älkää
vaan lukeko Pieton kuuloon sitä kirjaa. Se ei anna nimeään, se on
semmoinen juurikka. Se pitää niistä tytöistään niin paljon. Se ei näy
välittävän siihen nähden mitään siitä pojastani, sanoo vaan, että kun
olisi omani... Niin, tyhmähän ei ole milloinkaan viisas: semmoinen
valmis poika, jo toisella kymmenellä, niin ei älyä pitää yhtä hyvänä
kuin omaansa. Niin tehkäähän vaan se kirja. Ja niinkuin sanoin, ei
siitä ole kellekkään vahinkoa. Enhän minä sitä virkakkaan tytöille
ennenkuin... Mutta jos häijyiksi rupeavat, kuten se on tavallista
äitipuolelle... Niin, kirjottakaahan se kirja, kyllä minä korvaan.
Ja... Niinkuin jo sanoin, käskekää täältä rappusilta meitä. Nimismies
nyökäytti: 'Kyllä, kyllä'."

Otti paperia ja alkoi kirjottaa; käänti vielä päätään ja virkkoi:

"Pentti Kovalainen se poika?"

Maija: "Niin, Pentti Kovalainen se on."

Rappusille liepsahti Maija punastuksissaan, virkkoi:

"Aivan mielellään rupesi nimismies kirjottamaan, vaikka oli niin
kiire ennestäänkin. Ei se olisi jollekulle ruvennut. Vaan ei
tarvinnut kuin mainitsin vaan, niin kesken heitti muut kirjotuksensa
ja rupesi vaan kirjottaa ropuuttamaan. Kohta se tulee meitä käskemään
nimiä kirjotuttamaan."

Pieto: "No osaako se kirjottaa, minkälainen se pitää olla?"

Maija: "Hyh! Jo se toki osaa! kun se kuulee asian. Semmoinen se on
mieskin, ettei se osaa. Eikähän se ole ensi kertaa pappia kyydissä.
Saat nähdä, että kohta on valmis."

Maija osotti akkunaan sormellaan:

-- Tuossa se, tuon akkunan edessä se kirjottaa. Minä menin aivan
suoraan... No heitähän konttisi tähän rappusille, kohta se tulee
käskemään.

Pieto riisui konttia selästään, laski rappusille ja tyynenä katseli
kartanolla juoksentelevia kanoja ja suurihelttaista käyräpurstoista
kukkoa, joka ylpeästi kävellä taahkaili nurmisella kartanolla.
Mutta kohta kuului sisällä askeleita, marahti lukko ja porstuan
ovelle ilmautui leilimuotoinen takakeikko herra, joka verestävillä
molkaresilmillään katsoa välmäytti Pietoon ja virkkoi:

"Tulkaapa nyt!"

Pieton kasvot sälähtivät, tempasi naapukkalakkinsa päästään, kumarti
syvään ja lähti astumaan sisään.

Rinnan seisahtivat Pieto ja Maija nimismiehen ovenposkeen. Nimismies
katsoi Pietoon ja virkkoi:

"Pannaanko nyt Pieton nimi tänne kirjaan?"

Maija: "Pannaanhan se, ja minunkin nimeni. Minun nimeni on... Ei
suinkaan se suku ole vielä vanhannut? Minun nimeni on vanhuudestaan
Maija Kuusikangas, ja tämä Pieto... mikäs se onkaan? Sano nimesi."

Pieto rykäsi ja arvellen virkkoi:

"Pieto Paloniemi se oli silloin rovastin kirjassa, kun minä vihittiin
Liisan kanssa; olisivatko he nyt muuttaneet."

Nimismies: "Pieto Paloniemi?"

Maija: "Niin, Pieto Paloniemi. Kunhan kirjotatte. Ja Maija
Kuusikangas minun nimeni."

Nimismies kirjotti Pieton nimen ja virkkoi:

"Tuleppas, pidä tuosta kynän nenästä, pannaan puumerkkisi."

Pieto pitää johotti leveähelpeisestä kokon sulasta ja nimismies tehdä
ruopi kirjaimia. Sitte virkkoi: "No kyllä välttää, hyvä on." Pieto
siirtyi pois. Maija kähenteli siihen:

-- Entäs minun nimeni?

Nimismies: "Ei sitä tarvitakkaan."

Maijan kasvot punastuivat.

-- Ei hyvä herra nimismies, kyllä minä sen teille korvaan, ei se sovi
ettei minun nimeäni. Minähän sen hommasin koko asiankin. Voi hyvänen
aika!... Mene, sinä Pieto, rappusille, minä tuumaan täällä. Menehän
ja odota pikkusen.

Pieto meni ulos ja verkalleen painoi oven kiinni.

Maija kumarteli: "Hyvä herra nimismies, pitäähän siihen toki tulla
minun nimeni. Ei suinkaan siitä ilman tule porikkatakaan. No
ymmärtäähän herra nimismies se verran; minähän koko asian hommaaja
olen, pitäähän toki tulla minun nimeni."

Nimismies: "No sinä et nyt ymmärrä: pojallesihan sinä hommasit Pieton
lupaamaan. Ja tämä nyt on hyvä tämä kirja, usko pois! Sinä pilaat
koko asian sillä nimelläsi."

Maijan kasvot jäykistyivät, katsoi alaspäin; punalti taasen päätään.

-- Kuulkaa, herra nimismies, en minä käsitä tätä miten minun nimeni
ei olisi tarpeellinen. Minunhan on poikani Pentti ja sillehän minä
hommaan. Ajatelkaahan, herra nimismies, tätä paikkaa.

Nimismies: "Minä olen jo ajatellut ja sinä olet hullu! Tällä koko
kirjalla ei tee mitään, kun tähän sinun nimesi tulee. Mutta jos sinä
tämän kirjan pidät tallessa Pieton kuolemaan ja annat pojallesi, niin
silloin tämä on hyvä. Ja jos sinä minulle korvaat, niin minä laitan
tämän vieläkin paremmaksi, minä käytän oikeudessa."

Maija kumarti: "Niin, herra nimismies, laittakaa vaan hyväksi.
Minä jätän sen tänne. Kyllä minä korvaan teille, herra nimismies,
laittakaa vaan hyväksi. Mutta kyllä kai te panette minunkin nimeni,
jos tarvitaan? Minulla on kiire pappilaan, minä jätän sen kirjan
tänne; käyn vasta."

Maija kumarti syvään.

-- Hyvästi nyt korkeasti kunnioitettu herra nimismies. Kyllä minä
korvaan tästä. Hyvästi nyt!

Sen kanssa tuli Maija rappusille korvia myöten punastuksissaan;
seisahti siinä ja punalti päätään.

-- No se nyt oli kumma: minun nimeni ei ja sinun pantiin!

Pieto: "Mitäpä ne niistä vaimoin nimistä."

Maija ällistyi, selälleen remahtivat silmät ja harreillaan viiltivät
halki taivaankannen, virkkoi:

"Totta tosiaan! eihän ne asiakirjoissa."

Maija pyörähti nimismiehen huoneesen.

-- Nyt minä huomasin. Älkää panko pilaksi sitä minun nimeäni sinne
kirjaan. Minä en tuota ennen jo hoksannut, että ei niitä naisten
nimiä asiakirjoissa. Älkää panko. Ettehän vaan liene kerinneet
kirjottaa? Antakaa jo minulle se kirja.

Nimismies ojenti kirjan Maijalle, virkkoi:

"Käy sitte täällä, minä neuvon menettelemään tämän kanssa."

Maija otti kirjan, niiasi syvään.

-- Kiitos, kiitos! Te olette niin hyvä minulle. Kyllä minä korvaan
teille. Hyvästi, hyvästi!

Nimismies: "Hyvästi, hyvästi!"

Maija tuli rappusille; kääri kirjan vaatenyyttyynsä.

-- No nyt se oikesi. Hyvä siitä nyt tuli. En tuota ennen miettinyt...
No lähdetään nyt pappilaan. Mutta tästä kirjasta ei siellä saa puhua
ei mitään.

Pieto pani konttia selkäänsä, virkkoi: "Mitäpä hänestä."

Sen sanottuaan lähti Pieto astumaan pappilaan ja Maija nyyttyneen
pyörähti jälkeen.



XXIII.


Oli Syyskuun kuutamoilta. Kaksi pitkää viikkoa oli kulunut siitä,
kuin tytöt olivat lähteneet rippikouluun. Pystyvalkea paloi takassa
enemmän Pyhä-illan kunniaksi kuin tarpeen vuoksi. Tulen-paisteella
ne Pieto, Pentti ja Maija istuivat. Pieto varasi kyynäspäillään
polviinsa, Kaulalle riippuva karkea tukka oli käännetty korvalehtien
taakse. Tyytyväinen loimo ruskeissa kasvoissa, hartiat koukussa, hän
siinä istui, hampaissa lyhytvartinen piippunysä. Harvasteesen vedellä
lupsautteli savuja ja harmailla silmillään raukeasti katseli tuleen
rientäviä, valkeita savurenkaita.

Maija se sierattuneet, pinttyneet kädet helmassaan, pienet jalkoterät
ristissä, kasvot ikäväntuulennäköisinä istui vähän ulompana Pietosta
ja Pentistä ja katseli tuleen; katseli pirtin kaikille suunnille ja
virkkoi:

"Kumma, kun eivät ala jo tulla ne kirkkomiehet... No eiväthän ne
liioin ole kerinneetkään, jos ovat päässeet rippikoulusta. Myöhään
niitä on kirkossa pidetty."

Pieto kohotti hartioitaan ja virkkoi:

"Eivät ole niin lapsia enää; kyllä sieltä tulevat, kun joutuvat."

Maija nosti tuleen pari tervaskannon-solmua. Kihisten rupesivat
ne palaa hulmuamaan. Maijan otsa vetäytyi vähän kurttuun, matala
nenä kipristyi, katsoi tuleen tervaa hikoilevaan kannon-palaseen,
niekautti pari kertaa päätään ja alkoi:

"Saa nyt nähdä, muuttuuko tyttöin mieli äitipuoltaan kohtaan, kun
pääsevät rippikoulusta. Luulisi niitten vähän tulevan järkeensä --
ja kylläkai rovastikin muistuttaa. Kyllä se oli sentään koko lahja
äitipuolelta se lukemaan opetus. Ei ole likellä toista semmoista
äitipuolta. Semmoisen joukon saatin kirjalle, se ei ollut pikku
teko; mutta pahaksi sentään olen tullut... Kaikkena ne muut sentään
menisivät, vaan Sanna ja Vappu ne ovat ilkeimmät. Tosin ne jos
saisivat olla alallaan, tehdä kuten itse tahtovat, niin ei niissä
sitte mitään olisi; mutta menköömpäs niitä oikaisemaan, niin kohta
saa sääriään varoa. Samallainen se on Riikkakin, kyllä sekin tekee
kuten päästä käsketään... Tietäähän sen miten se sopii, että antaa
heidän valtansa. Eheen toki minä, joka olen oppinut enemmän talouden
hallintoa ihmisten tapaan, voi heiltä kysyä miten tehdään. Eikä
muutoinkaan se milloinkaan käy laatuun, että muna kanaa neuvoo.
Heidän täytyy olla lapsen sijassa minulle. Eikös niin, Pieto, enkös
minä ole emäntä tässä talossa?"

Pieto: "No kukapas tässä on."

Maija pukkasi kekäleitä koommaksi, pani taasen parin verestä
tervaksen palasta tuleen ja jatkoi:

"Ne näkyvät nuo tytöt saaneen sinulta ollakkin aivan mieltään
myöten ja niin ne näkyisivät vielä nytkin tahtovan. Vaan kyllä ne
nyt tulevat näkemään, ettei se aina ole niinkuin he tahtovat,...
Minä olen tässä vieraskoreutta pitänyt. Kun vasta olen ollut yhden
kuukauden oikein talon ihmisenä, niin en ole vielä viitsinyt.
Mutta kyllä se kuitenkin lienee paras, että ajoissa otan ohjakset
käsiini. Minä tiedän saattaneeni heidät ihmisten yhteyteen. Kyllä he
ovat velkapäät minua palvelemaan. Ja jos eivät sitä tottele, niin
luistakoot keinoihinsa. Mutta sitä meidän välikirjaa, sitä ei pidä
ei kahden kaulan edestä niille ilmoittaa. Silloin niitä ei hallitse
ei säkissäkään. Joutavathan tuossa ruokansa edestä työtä tehdä Kyllä
siinä on perintöä, kun minä lukemaan opetin. Tuosta Pentistä se
meille kuitenkin tulee vanhan päivän vara. Ei sitä pistäkkään pussiin
niinkuin outo luulisi... Mutta nyt varmaan tulevat kirkkomiehet,
kun Sepeli haukkuu. Eipähän nyt muita tullene näin myöhällä... Minä
lähden katsomaan."

Pihalle kiirehtivät kaikki ja teroittivat silmänsä Pajulahteen päin,
näkyisikö tulijoita. Sepeli se rienti metsän ranteesen ja haukkui
yhäkin hurjemmasti, että kaiku täytti koko öisen ilman.

Pitkän tuokion he siinä katsoivat teroitetuin silmin Pajulahden
perukalle. Maija virkkoi:

"Ilman se tuo koira mitä hourannee... Sepeli se! Sese, tule pois!"

Sepeli ei vieläkään heittänyt, vaan säköi uhemmaati ja Mahtui, että
hyppi tasakäpälässä ilmaan.

Pieto: "Ei ole tyhjä; ehkä on peto liikkeessä. Minä otan pyssyni ja
ammun peloksi."

Pieto verkalleen käveli pirttiin, toi sieltä karhupyssynsä, pani
kovan latingin, käveli metsän rinteesen ja laukaista päräytti. Tuli
leimahti, että metsänrinne valkeni ja hetken perästä vasta pudota
molskahti kuula Kalliojärveen ja väreaallot piirinä levisivät
järven tyynellä pinnalla sillä aikaa kuin pamauksen jyrisevä kaiku
vieriskeli vuoresta vuoreen.

Pieto katseli ympärilleen ja itsekseen puheli: "Kyllä se oli jämäys,
joka ilvekselle tai ahmalle kyytiä lisäsi... Jos noin likelle olisi
sattunut kuin tuo kuusi, niin kuollut olisi peiakas paljaasta
säikäyksestä!... Mutta heittipään Sepeli haukunnan. Kas, ei kuulu ei
risausta ei rasausta!"

Pieto pyssy kädessä kävellä völäili pirttiin päin ja katseli puoleen
ja toiseen. Rappusilla seisahti ja kuunteli; mutta ei kuulunut
muuta kuin Pajulahden-korven helmasta lehmän kellon hieno himinä,
kun märehtiessä siksi liikkui, että kieli laitaan kilisi. Pirttiin
siirtyi Pieto ja mättäälle kutjahti Sepelikin. Suutaan luksautellen
katsella molautteli ympärilleen, painoi vahvan turpansa kapaloilleen
ja ummisti silmänsä.

Pieto pani pyssynsä naulaan, virkkoi:

"Se oli järäys, että jos olisi se sattunut karhuun, niin tallukat
olisivat taivasta kohti suoriuneet... Lehmät kuuluivat asettuneen
yöteloilleen Pajulahden kuusikkoon; sieltä himisi kello."

"Maija istui pysty valkean luona kädet polvilla, katseli kirkkain
silmin Pietoa."

-- Mutta mikä se tosiaankaan oli se, jota Sepeli niin vihassa
haukkui? Oikein tuntuu onehkolta ja vielä nytkin luistelee
ruumistani. Jos ei olisi kuutamo, niin olisi ollut hyvinkin
kamakka... Hyi, ei tiedä minkälaisia petoja on liikkeessä tämmöisen
salon sydämmessä. Jos vielä karkulaisia tulisi!... Kyllä kai
säikähtäisin kuoliaaksi.

Samassa silmänräpäyksessä Maija nosti päänsä pystyyn teroitti
korvansa ulos. Silmät pyöristyivät ja kasvot kauhistuivat. Hyppäsi
seisalleen, löi käsiään yhteen ja parahtaen lausui:

"Herra hyvästi siunatkoon! mikä on se ääni joka kuuluu?"

Törmäsi pihalle. Mutta ennenkuin Pieto kerkesi seisalleenkaan, niin
Maija kauhistuen parkui ulkona, että "peto on karjassa! Herra isä
siunatkoon! peto on karjassa... Aivanhan tappaa jokaisen. Joudu, hyvä
Pieto, hätään!... No missä se kähjää? Joudu, joudu! Herra Jumala
sentään tuota ihmistä, kun ei päässyt liikkeelle! Voi, voi, voi! Voi,
voi! aivan se söi joka sorkan. Mene, hyvä ruoja, jo kiireemmästi! No
kaikellaista ihmistä, maailman pahennusta! Voi, voi, mikä piti tulla!"

Niin Maija itki ja hätäili kartanolla, kun lehmien surkea ölinä ja
Sepelin tuima haukunta kuului Pajulahden kuusikosta ja kaikuna levisi
ilman kaikille suunnille.

Pieto pani sarkatakin päälleen, otti karhupyssynsä naulasta, pani
sen mukavasti selkäänsä viilekkeestä. Otti vielä luotikukkaron
ja ruutisarvet, jotka olivat yhteen nauhaan kiinnitetyt; ne pani
nauhasta riippumaan kaulaansa ja kätki takkinsa poveen. Käveli sitte
tyynesti kartanolle ja seisahti. Mutta silloin lenti punaiseksi
Pieton leveä otsa, tuimasti punalti päätään, purasi hampaitaan yhteen
ja virkkoi:

"Odota nyt pikkuisen, sen tulen villahousu!" ja lähti oikein reuhtoen
astumaan. Astui muutaman askelen, potkasi juoksun. Paksusti tömisi
kenttä ja suorana hulmusivat takin helmat, kun rienti kamalaa ääntä
kohti.

Lehmät kihisivät yhdessä rykelmässä, puskivat ja mölisivät ja Sepeli
haukkui minkä jaksoi, Pieto kiljasi:

"Mikä se?"

Silloin lehmät verissään puhaltivat syrjään ja turvausivat Pietoon.
Muutaman askelen päässä erään petäjän-latvuksen ja kuusen-näreen
kalveessa Pulmikki selkäpiillään verissään makasi ja karhu oli sen
päällä kuin mahdottoman suuri sammalturve. Se oli kaivanut keuhkot
käsiinsä ja sydänkellarista joi lämmintä verta ja väliin mörisi
kauheasti.

Pietolla oli jo pyssy käsissään, vaan ei ollut latinkia. Silloin
silmänräpäyksessä hyppäsi paikalle, virkkoi:

"Tässäkö sen pahennus!" ja voimiensa takaa pyssyllään korautti karhua
pitkin selkää sillä seurauksella, että kylkiluut romahtivat irti
toiselta puolen selkärankaa. Silloin karhu kiskasi päänsä pois ja
ärjäsi pelottavan möräyksen ja hirvittävästä suustaan puhalti ilmaan
kuuman veren, joka pisaroina karisi Pieton korville. Karhu ei tiennyt
mistä se isku tuli ja hyppäsi silmänräpäyksessä kahdelle jalalle.
Mutta Pieto tiesi mistä karhu on arin; pyssyn-piipulla pokautti
takaraivoon korvien takapuolelle. Silloin karhu pyörähti hermotonna
maahan kuin villakuontalo. Pieto virkkoi:

"Heittäytkö sinä?"

ja iski vielä pyssyllään muutamia kertoja. Mutta kun karhu ei
liikkunut, katsoi Pieto ympärilleen. Kasvot synkistyivät, muoto oli
kuin kattilan kylki; nurin pullistuneet veriset silmät valoivat
murhan myrkkyä. Kiristi hampaansa yhteen, kahden kouran repisi
tukkaansa, koppasi sen pyssynsä piipun, josta jo olivat puutavarat
särkyneet; sillä toista leiviskän painoisella pyssynpiipulla
rupesi peittoamaan karhua. Ponneton ähellys, hurja temmellys
ja lyönnin-mätkinä, lehmien kamala mölinä yhteen sekauneena
kauhistavalla voimalla virtaili ilman kaikille suunnille. Mutta Pieto
pieksi koko otuksen yhdeksi liemeksi, ettei siinä ollut jäsentäkään
tervettä. Sattui lyömään otsaluuhun ja silloin pyssyn-piippu helähti
keskeltä poikki. Se viimeinkin teki lopun sille leikille.

Vihasta ja väsymyksestä puuskuttaen Pieto tointui katselemaan
pyssyään. Karvaasti puhaltaen hän virkkoi!

"Voi, voi minua onnetonta!" Kyynelet herahtivat silmiin ja hän jäi
seisomaan yksiin jalkainsa sijoihin. Siinä vaipui ajatuksiinsa.
Mielensynkeys peitti kokonaan, ettei nähnyt eikä kuullut mätään.
Kuolonkalpeat kasvot ja tylsät rävähtämättömät silmät tuijottivat
erääsen näreen kerkkään. Koira vaikeni ja väsyneenä vaipui jalkain
juureen.

Pitkältä kierti täysikuu eteläisellä taivaankannella; ei kuulunut
muuta kuin lehmien ikävämielinen ammunta, joka sanomattomana
murhevirtana kaikui ympäri nummia ja aaltoihinsa kätki koko tienoon
öisen rauhan.

Maahan kasvoilleen vaipui Maija ja tuskaisesti virkkoi: "Voi, voi,
tämä perkeleiden ja karhuin pesä! Johonkin piti joutua! Voi, voi,
mihin piti joutua! Silmätkin päästä syövät. Voi, voi, mihin piti
joutua! Söivät ihan joka sorkan! Voi voi, mihin piti joutua, karhuin
pesään! Voi, voi, voi!" -- -- --

Läpi yön matkustivat tytöt rippikoulusta rientävin askelin kotiaan
kohti. Hyllyäiskeron vieritse kulki tie, sinne poikkesivat nyt tytöt.
Viheriäin laihovainioiden vaiheella kuhjotti tyttöin koti tyynessä
kuutamoyössä. Sitä kohti virittivät tytöt katseensa... Mutta samassa
Reeta värisevin huulin virkkoi:

"Mikä nyt on Muurikilla ja Isolla-Kyytöllä, kun niin apeasti ammovat?
Tiistikki ja Ilokukkakin. Herra siunaa! mikä niille on tullut, kun
niin katkeramielisesti ammovat!"

Kerttu sanoi päättävästi:

"Nyt ei ole hyvin asiat, lienee mikä lienee."

Auno: "Lähdetään katsomaan."

Sanna istui kentälle huoletonna.

-- Ompa niillä nyt jotakin; lystikseen vaan hyvään kyllästyneenä
ammovat. Ei maksa vaivaa niitä nyt lähteä paimeneen. Tuonne kotiin
riennän, kun tässä vähän huokasen.

Reeta hätäili: "Kyllä niillä on, mikä lienee. Lähdetään katsomaan.
Lähdetään, hyvät ihmiset, katsomaan! Lähde sinä, hyvä Kerttu!"

Kerttu lähti ja hänen jälkeensä toisetkin, paitsi Sanna ja Vappu
jäivät venymään keron kuljulle. Kiireesti rientivät eteenpäin
murtoista taivalta, vesat sujuivat mukaan ja murrot paukkivat
jaloissa. Lähemmäksi kun tulivat, niin koira usahti äkeästi vastaan;
mutta Kerttu lempeästi virkkoi:

"Sepeli, Sepeli! Mikä miehellä nyt on?"

Niin korvat luimussa häntäänsä loiskien ja ilosta muristen juoksi
vastaan, palavin silmin hyppi jokaista vasten ja sitte iloisesti
hyppien seurasi Kerttua lehmikarjan keskelle, jossa lehmät
ystävällisellä ynymisellään tervehtivät tulijoita ja rientivät
nuoleskelemaan. Kuusen varjossa seisoi Pieto synkkänä allapäin kuin
hautapatsas tuonen vainioilla. Sen näki Kerttu, mutta säikäyksestä
parahtain hyppäsi pitkän askelen taaksepäin ja kauhusta vapisten
virkkoi:

"Hyi, mikä se on?... Isä se on... Oletteko taidollanne?... Voi Herra
isä. Pulmikkiko tuossa! Oletteko tappaneet lehmän? Voi, voi, minun
rakas Pulmikkini! Mikä teitä riivasi? Voi voi kun tapoitte lehmän,
minun nimikkoni, paras lehmä koko maailmassa!"

Pieto kun kuuli tyttöin äänen, heräsi kuin unestaan ja tyynesti,
hieman vapisten sanoi: "Nytkö tulette?"

Kerttu: "Nyt tulemme. Mutta mikä on tämä tyhellys? Oletteko tappaneet
lehmän?"

Pieto virkkoi matalasti: "Älä typeröi! Karhu on tappanut." Siitä
lähti Pieto käyskelemään kotiin päin ja itsekseen virkkeli:

"En olisi huolinut lehmän lehmästä, vaan kun pyssyni meni, meni
pahanen pyssy; ei ole toista sellaista."

Allapäin käveli Pieto; aina väliin ravisti päätään ja höpisi:

"Pyssypä se oli pyssyn päiväinenkin... No ei tässä ilmassa!...
Kaikessa sitä ollaan!..."

Maija kun kuuli Pieton askelet, hyppäsi seisalleen. -- Herra Jumala,
no eläthän toki! Menivätkö kaikki lehmät? Voi, voi, hirveätä! Kuolta
olin. Menivätkö kaikki lehmät?

Ei Pieto virkannut sanaakaan; puhkaen ja päätään punallellen meni
vaan vuoteelleen ja painui nukkumaan... Kyynelsilmin tytöt katselivat
sitä kamalaa tannerta kuusikon pimennossa. Riikka se jäykin kasvoin
kierteli repaleina makaavaa Pulmikkia; säikähtyen virkkoi:

"Mikä tuossa pensaan juuressa?..." Kerttu pyyhkäsi silmiään, katsoi
siihen Riikan osottamaan paikkaan.

-- Siinähän se on se lehmän-syöjä? Isä on sen tappanut. Tyttöin
silmät kirkastuivat.

Reeta: "Aivanko totta, että siinä on karhu?"

Kerttu: "Siinä on, ei se siitä parane. Katsohan Auno!"

Auno hiipien likeni; kuuristui katsomaan ja varmasti virkkoi:

"Siinä on ja huoletonna on!... Nahkallaampa maksoi lehmän. Ja
suuri... voi pahennus minkälainen veturi!"

Riikka: "Vaan ei se nauraakseen lehmää syönyt... Katsokaa noita
kämmeniä, niissä pysyy vaikka lehmä!"

Auno puristi käpälästä.

-- Vaan retvakkapa on käpälä: ei luulisi luitakaan olevan!

Kerttu tarttui toiseen käpälään.

-- Vedetään tuonne aukealle.

Riikka, Katri, Saara ja Martta tarttuivat karhuun.

Riikka: "No vedetään nyt yhtenä joruna!... Sillä lailla!... So, kyllä
välttää!"

Aukealle vetivät tytöt karhun. Varaton pää venyi jälkeen ja lamasti
jäi retkottamaan sammaleiselle mättäälle.

Riikka: "Mutta tuo ei ole eilisen teiren poika! Voi täytisen
sammalkuorma mikä on! Mutta on se tyhjää parempi lehmän palkkioksi
tuo rossi. On tuossa lihaakin puoleksi talvea!"

Auno: "Ja tuo talja se lootuja maksaa! Mutta mitenkä saada kotiin tuo
rykämä?"

Kerttu: "Huudetaan Sanna ja Vappu tänne avuksi, niin kannetaan
joukollaan. Tahi meneehän tuo vaikka vetämällä tämän matkan. Tänne
sitä ei heitetä pikku kummassa."

Auno katsoi kuusikkoon.

-- Siellä kuuluu riskettä, kukahan siellä... Ka Sanna ja Vappu! Siinä
paha, kussa pahaa panetellaan. Olimme aikeessa huutamaan, mutta
tulitte toki.

Sanna ja Vappu astuivat konttineen toisten luokse, nykäsivät
kaulalleen päähuivinsa. Sanna puhalteli lämpymäisesti ja virkkoi:

"Mikä soidin teillä täällä on?... Ihmettä! Mitä siivoa tämä on? Mikä
tuo tuossa?"

Auno: "Karhu se on."

Vappu: "Karhu? No mikä sen siihen ketisti?"

Sanna: "Mutta mikä tuon tyhmenti, että tapatti itsensä?"

Kerttu: "Katsoppas Pulmikkia tuonne kuusten pimentoon."

Sanna hyppäsi katsomaan; löi käsiään yhteen.

"No Pulmikkiko tuossa korjuussa? Herra Jumala siunatkoon!... tuon
villahousun hyvää työtä. Voi maailman pahennus, minkä teki!"

Auno: "Mutta viimeinempä oli."

Vappu: "Mutta mikä siltä kuitenkin hengen kelasi pois?"

Kerttu: "Isä tässä oli, kun tulimme."

Sanna: "Kyllä arvaan, että siltä se sai viimeiset terveiset... Kutti
pahennus! Huolettomaksipa ovat tallukkasi suoriuneet. No viimeinen
pahateko se oli!"

Auno: "Puuhataampas nyt kotiin tämä saalis. Mutta miten se lienee
paras?"

Kerttu; "Tuosta niityn aidasta otetaan vahva ulku. Köytetään siihen
vitsoilla ja kannetaan, niin silloin se menee."

Sanna: "Se paras keino! Otetaan vaan vitsoja."

Kerttu: "Minä noudan ulun."

Suurilla vitsoilla kytkivät tytöt karhun vahvaan ulkuun kaulastaan ja
nivusistaan, Sanna kun viimeistä vitsaa kytki karhun kaulaan, virkkoi:

"Siinä! Et ole karhu nyt omalla asiallasi. Tuo orsi jos olisi ollut
selässäsi koko kesän, niin säilynyt olisi Pulmikki... Mutta mitenkäs
sitä nyt otetaan?"

Auno: "Me pisimmät jäljestä ja lyhimmät edeltä. Minä kaikkein
pisin jälkimmäiseksi, sitte Vappu, sitte Kerttu; sitte etupuolelta
tuon otuksen ensinnä Riikka, sitte Sanna, ja Reeta kaikkein
eellimmäiseksi. Meillä kuudella tämä kuitenkin kulkenee, vaikka hän
olkoon raskaampi kuin karhu."

Vappu: "Niin tehdään! Katri, Saara ja Martta kuljettakoot noita muita
kyntteitä. So, otetaan vaan!"

Kerttu: "Otetaan vaan!... No, jouduppas Reeta!... No vieläkö sinulla
ovat ne liisterijäkälät helmassasi? Heitä ne pois, saapihan noita
vastakin."

Reeta kahden käden vännysti hameensa helmoja kauluksen alle ja
virkkoi:

"Kyllähän minä ne nyt tähän heittäisin. Sen matkaa kantanut. Eikä
niitä kovin monesta kohti saa. Eivätkä ne ole silloin kopattava, kun
tarvis tulee. Ja kylläpä ne tuossa hameen mutkassa menevät, kun saan
nuo helmat ylös."

Sanna: "Säkkinä se on Reeta kaikki. Sillä pitää olla aina kotiin
tullessa helma täysi, vaikka hukan sammalia, jos ei muuta sujuvaa
satu löytymään."

Reeta: "Kalu ei ole pakana." Tarttui kahden käden ulunnenään ja
jatkoi:

"No nyt lähtemään!"

Ulkuun tarttuivat tytöt ja rupesivat nostaa punnistamaan. Aunon otsa
punastui nostaissa ja virkkoi:

"Mutta se on niin ja näin, kulkeeko tämä meillä... Älkää vielä...
Heittäkää vielä maahan."

Sanna: "Mikä niille nyt tuli? Kyllä tämä meidän pää tuntuu menevän."

Kerttu: "Tulkaa, Katri ja Saara nostamaan olalle, niin emme mekään
jänistä."

Katri ja Saara tarttuivat ulkuun.

Kerttu: "No nyt yhtä-aikaa! No niin, nousipaan se!"

Vappu: "Täytisen ruhjake! kuin on raskas mokoma karvarulli. Mutta
kyllä se nyt menee; alkakaapa paeta edellä."

Sanna: "Kyllä saatte tietä!"

Auno: "Mutta menkää vaan kovimpia paikkoja! Jos tämän kanssa menemme
rimpiin, niin emme heti ole selvillä."

Reeta: "Eihän tässä mitä rimpiä ole; kohtahan tässä tulee Pajulahden
tie."

Auno: "Mennään vaan Pajulahden tielle ihan suorimmittain. Sinne kun
päästään, niin kyllä sitte mennään."

Tytöt lähtivät läpi kuusikon menemään raskaine takkoineen. Katri,
Saara ja Martta ottivat eväskontit ja vaatevakat ja rientivät
etukynteen tietä näyttämään. Sepeli uhkealla mielin ja kirkkain
silmin seurasi mukana.

Kartanolle laskivat tytöt takkansa. Sepeli kytjähti viereen ja
valppaan-näköisesti heitteli katseita ympärilleen. Tytöt huohottaen
seisahtivat ja katsoivat Kalliojärvelle, josta heiasti täyden kuun
kirkas kuvaatus, jota hieman liikutteli eilisen tuulen väreetön
läikkä. Reeta se siirtyi ulomma Pajalahteen päin ja virkkoi:

"Kutsutaan nyt nuo lehmä raukat tänne kotiin... Trui, trui, trui
truui! Trui Muurikkia, truui! Trui Kyyttöä, truui! Trui Tiistikkiä,
Ilokukkaa truuui! Tulkaa pois, tulkaa! Trui trui!... Jopa ne
tulevat... Tehdään suitsu!"

Kerttu: "Tehdään suitsu joukollaan! Tuossa on puunkappaleita,
sytyttäkää niitä; minä tuon lastuja tuolta lastukkaalta."

Sanna, Vappu ja Riikka sytyttivät liemakan tulen pellon liepeelle.
Kerttu kaati vasusta lastun törkyjä tulen päälle, että tuli peittyi
törkyin alle kituroimaan. Silloin rupesi pyörteinen valkea savu
pulputen kohoamaan taivasta kohti ja seisoi kuin villainen vapiseva
patsas kuutamon kalpeassa valossa. Siihen; kokoutuivat lehmät sen
savun ympärille, katselivat terävin silmin ja pystyssä korvin
Pajulehdon kuusikkoon ja tuolloin tällöin oikasivat suoraksi paksut
turpansa ja päästivät murheisen ammonnan. Reeta se taputteli poskeen,
kyhnösteli korvain juuria ja puhutteli:

"Sinä minun Muurikki-kultaseni... minun Ilokukkani... ja Kyyttö
möllykkäni, älkää olko millännekään. Kiittäkää, kun sillä pääsitte.
Voi, voi teitä poloset! Mutta kyllä ne paranevat."

Riikka: "Mutta ompa Kyytön olkapäässä haava... Ja selässäkin! Katso
tuota!"

Auno: "Aivanhan on repalenna selkä... Se on mennyt auttamaan
Pulmikkia, niin siinä se on revittänyt itsensä. Tuossakin aivan
näkyvät kynnen jäljet, kun on ropannut kourallaan."

Vappu: "On Tiistikilläkin kaulassa haava."

Reeta: "Minä noudan sorkkarasva sarven, voidellaan."

Riikka: "Se on paras keino..."

Reeta toi voidesarven ja metsikanan siiven, jolla alkoi voidella
Muurikin pöheisiä haavoja ja puheli:

"Sinä Muurikki kultaseni, voi, voi sinua raukkaa! Niin, vieläpä
nuoleskelet minua. Kas, kas kuin kahnuttaa! Mieleenkö sinulle menee,
kun minä tuolla pehmeällä siivellä nivelen? Niin, kyllä se Muurikki
tietää, että hyvää minä teen... No nyt Ilokukka, onko sinullakin?"

Riikka: "Ei siinä näy, vaan Kyytössä ja Tiistikissä."

Kerttu: "Ei ole muissa kuin näissä kolmessa."

Reeta astui Kyytön luokse toisessa kädessä voidesarvi, toisessa
metsikanan siipi. Kyyttö työnti vastaan törkeän turpansa ja alkoi
tavotella ottosia. Reeta nosti kätensä ylös, kierti sivulle ja puheli:

"Ei tässä ole ottosia. No, no, älä nuuskikkaan. Voi, voi, sinua
Kyyttö möllykkä! Voi, voi, missä pöläkässä olet ollut!... No, no,
annahan voidellaan... No, no, älä nyt hiivistele, älä pelkää,
enhän minä tee pahaa... Katso, kun nyt ei anna voidella! Tule,
Riikka pitelemään sarvista ja kynsöstele korvan juurta... Ka sillä
lailla!..."

Riikka piteli Kyyttöä sarvista, toisella kädellä moposteli korvan
juurta ja niskakuoppaa ja puheli:

"No sinä, Kyyttö lehmäni, sinä kyyttöselkä punakylki, sinä
murjakeposki, voi, voi sinua! No älähän kipristele... No, no katso,
katso, katso, kun on siitä arka!"

Reeta vaan suki siivellä rasvaa haavoihin ja hymysuin virkkoi:

"Se mahtaa tuo voide vähän kirvellä ensin haavoja, mutta hyvä siitä
tulee... No nyt se on voiteessa! Puhuttelehan Tiistikkiä!... Eipä
tässä sentään paljoa olekkaan... On tuossa sentään vähäinen rokama.
No, no, Tiistikki kaitani, pannaanhan voidetta. Älä pakene..."

Kerttu otti Tiistikkiä sarvesta ja hyvitteli. Reeta pyyhki siivellä
voidetta haavaan ja virkkoi:

"No antaapa heidän nyt olla... Minkäpä niille tehnee."

Lähti sarvi kädessä kävelemään kotiin. Meni aittaan, sinne aitan
laudalle pisti voidesarven ja lattialle selvitteli helmastaan
liisterijäkälät ja siirtyi pirttiin.

Kerttu, Auno, Sanna, Vappu ja Katri katselivat vielä Kalliojärvelle
ihanaa kuutamon kimellystä, katselivat ylpeätä Hyllyäiskeroa. Mutta
kun lehmätkin yksitellen kytjähtelivät Hekottelevan suitsunsa
ympärille ja alkoivat hiljalleen märehtiä, niin poistuivat tytötkin
kotiin päin. Katselivat vielä kartanolla rotjottavaa kankiselkästä
karhua, jota valpassilmänen Sepeli huolellisesti vartioi. Siitä
siirtyivät alakuloisina pirttiin.

Maija ei tiennyt, että karhu oli kartanolla ja Pieton kanssa nukkui
henkihiverinä eikä näkynyt kirkkosaduista välittävän. Jo nukkui Saara
ja Marttakin. Katri istui pystyvalkean luona ja nosteli muutamia
tervaksensolmuja tuleen. Pöydällä oli valmis ruoka iltaseksi. Siihen
istuivat tytöt ja ikäväntuulennäköisinä äänettöminä söivät iltasensa
ja syötyään yksi kerrallaan kallistuivat vuoteelleen ja huokasten
rauhoittavan huokauksen katselivat muutamia irtanaisia silmäyksiä
ympärilleen ja ummistivat silmänsä.

Mutta Kerttu se otti kontistaan rovastin antaman yhteisen Raamatun,
istahti pystyvalkean luokse ja aukastua Raamatun laski helmaansa.
Pää vaipui melkein riipuksiin, kasvot mieluisen-lauhkeana, suupielet
luonteassa rauhan-hymyssä hän kirkkain silmin katseli kirjaansa,
käänti yhden ja toisen lehden. Ja vasta kun pystyvalkean punertavat
liekit varvenivat ja valkoiset höytyvät tummentivat hehkuvan
hiilloksen, niin Kerttu kohotti päänsä, painoi Raamatun kiinni,
kätensä laski helmaan Raamatun päälle ja syvästi levollisena katseli
vielä hetken hupenevaa ja tummuvaa hiillosta. Mutta kun hiilloksen
valo kokonaan loppui, ainoastaan kuutamon koljo hämärä täytti pirtin
ja ikkunoista tulevat vinot valolevyt venyivät lattialla, silloin
Kerttukin vei Raamattunsa karsinsoppeen hyllylle ja laskeutui Aunon
viereen vuoteen partalle, huokasi syvään, parin kertaa raukeasti
lupsautti silmiään ja siirtyi raukeaan uneen.



KOLMAS OSA.



XXIV.


Vuosia oli taasen siirtynyt taaksepäin. Martta oli jo kahdeksantoista
ja puolen vuoden vanha ja kasvunsa oli jo käsissään. Pentillä oli
myös kuudestoista kesä loppumassa. Hän oli rohkeakasvuinen, ei ole
sitte jalkansa jatkuneet. Hontelo hän vielä oli, mutta hevostöissä
oli kuitenkin täysi mies muussa, paitsi kyntäminen se oli Kertun ja
Aunon tehtävä. Siis oli Pietolan väki kaikki saapaa mikä syöpääkin
ja hyötymään silloin rupesi Pietola, levisi joka suunnalle kuin
pajupehko. Pajupuron laksossa oli avara niitty, jossa seisoi
kolmekymmentäkuusi uhkeaa latoa täynnä mehukkaita ja monikukkaisia
raivioheiniä, joista miellyttävä tuoksu levisi lenseään syksyilmaan.
Itäpuolella oleva synkkä korpi, jossa muutamia vuosia sitte pyyt
viheltivät ja helmaansa kätki kesä-aamun herttaisen auringon, rojotti
nyt yhdessä ankeassa sulana peltona Pajupuron niittyyn asti. Siinä
oli muheata peltoa sarka saran vieressä, joista muutamat peitti
ryhevä laiho, toiset niuhottivat valmiina kevätkylvölle ja toiset
taasen makasivat alastomana sänkenä korjatun viljan jäleltä.

Oli hiljainen syksyiltä Lokakuun loppupuolella. Tyynenä seisoi
lehdetön metsä, rauhaa nuokkui äänetön luonto. Illan kultapilvet
lepäilivät läntisen taivaan sinipohjalla. Koko luonto soitti
sanatonta kanneltaan viihdyttääkseen syksyn kehtoon väsyneitä kesän
kasvia. Kultaisessa hohteessa seisoi Pietola avaran aukean keskellä.
Sitä katselivat tytöt istuessaan itäisen metsän rinteellä, jossa
olivat lopettaneet päivänsä työt ojain luonnissa. Kerttu se näkyi
kuitenkin painuneena omiin ajatuksiinsa. Koko iltapuolen päivää loi
hän ojaa väsyneen-näköisellä innolla ja usein näkyi kureita hänen
otsallaan ja synkkäperäisiä laineita hänen tukevilla kasvoillaan. Nyt
hän pää kumarruksissa tyynesti virkkoi:

"Taitaa tämä koti olla nyt parhaimmillaan. Hyvä ja rakas tämä on
meille, mutta kyllä tämän kohta saamme päiväänperin maanneelle
jättää."

Auno hämmästyi.

-- Mitä jättää? Mitä puhut? Oletko viisas!

Kerttu: "Puhun sitä, jota kuulin. Viime pyhänä kirkolla käydessäni
kertoi eräs aivan varma ihminen, että on isä kirjallisesti luvannut
tämän talon tuolle Pentille. Ja meille on näistä kaikista vaan vaivat
palkkaa. Milloin käsketään pois, niin silloin tie eteen, keppi
käteen."

Katri kauhistuen virkkoi: "Kirottu olkoon semmoinen isä!"

Reeta: "Älä puhu syntiä."

Sanna punalti tuimasti päätään.

-- Sen sanon minäkin, että kirottu olkoon semmoinen isä, jos on
semmoisen kolttosen meille tehnyt!... Tuommoinen vaivannäkö mennä
kuin tuuleen!... Meidän ansiota ovat nuo aukeat tuossa. Meidän käsien
luoma on tuo muhkea kartano, joka niin äitiä lempeitä kasvojaan
meille näyttää nytkin. Meidän omia ovat navetassa ne kaksikymmentä
lypsynautaa, härkä ja vasikat ja enemmän kuin kaksikymmentä lammasta,
vieläpä tuo hiirakko ruunakin, joka tuolla jyristää pilttonsa seiniä.
Kuka on korjannut talven varat taasen kokoon ihmisille ja eläville
kuin me? Voi, voi sentään!... Tuon akan, sen vietävän syy se on!
Kyllä isä ei itsestään olisi sitä tehnyt! Susilla syötettävä koko
hylky!

Kerttu: "No älä tuossa nyt; ei se sillä parane." Sanna puisti päätään
ja tuimin kasvoin jatkoi:

"Niin käypi vihakseni, että koko maailman ruhtoisin tuohon
kappaleiksi, kun saisin syliini!"

Kerttu: "Malta, malta ja kuuntele ensin, miten asia on."

Sanna: "Se päätös on vasta edessä isän kuoleman jälkeen. Mutta eihän
isän kuolemaa tiedä, huomennako, tänäkö päivänä sattuu. Onhan isä
nyt näihin aikoihin huononnat että aivan näyttää olevan viimesti
rekiveto. Ja vuosihan se vanhan vanhattaa, kaksi lapsen kasvattaa."

Katri pyyhki hiuksia silmiltään, nureksien virkkoi:

"Siihen toteen tässä on riekuttu henkeä hipeätä myöten, kärsitty
vilut ja nälät, ja nyt kun on saatu ehon päin eläminen, niin saamme
niine hyvinemme lähteä alle ilman aidattoman, ei ole turvaa tulevata:

    "tuuli on kurjalla tupana,
    vastaranta vaivaisella."

Auno oikasi itseään taaksepäin, nosti kätensä ylöspäin, haukotteli,
laski kätensä helmaansa ja virkkoi:

"En huoli minä vielä ruveta punnitsemaan sitä asiaa. Minä odotan
viimeistä käskyä. En huoli heidän kirjoistaan enkä karjoistaan; teen
työtä, syön ruokaa, olen kotonani komeassa. Ja kun kaikki olemme
samalla tavalla ja teemme tämän Pietolan kahta suuremmaksi, niin
ihmiset rupeavat meitä sanomaan Suuren-Pietolan tytöiksi."

Vappu: "Ja sinua sanottaisiin Suuren-Pietolan Suureksi-Aunoksi."

Auno: "Siinä eivät valehteleisi."

Reeta: "Paras keino tuo Aunon keino. Sen minä kyllä teen: teen työtä,
syön ruokaa, olen kotonani kuten ennenkin."

Kerttu: "Sehän on kyllä koetteeksi paras meille kaikille. Ja ei
suinkaan tästä niin pyörähdetä kuin jänis haavalta. Katsotaampa häntä
kannasta rekeä, kuka tässä kentän korjaa. Mutta jos meitä pakotetaan
lain kautta irtautumaan, niin eivät auta juonet. Käydä käsketyn
pitää, se on vanha sananlasku."

Sanna: "Ja te olette niin hullut, että vielä arvelette

    "tehdä työtä tyhjän päälle
    nähdä vaivaa vaivan päälle
    siihen kostohon kovahan.

"Sen sanon, että ei ole minun työstäni siunausta enempi kuin
mustilaisen työnteosta. Kyllä minä vien itse viertämäni."

Vappu: "Sen sanon minäkin, jos niin on, että tämä vieraan auraan
jääpi."

Auno sanoi vakavasti: "Se on vanha sananlasku, että siinä ei ole
tekijää omasta edestään, joka ei teline toisen edestä. Ja mistä
tietää minkälaisen perinnön ne tästä meille vielä maksavat. Kun
tähän kootaan ensin iso koko, sitähän on hyvä levitellä. Ei hätä ole
tämännäköinen."

Saara kynkkämäksiensä varassa maata kytjötti mättäällä, pureskeli
varpua, kuunteli muiden puhetta ja syljeskeli muutamia kyyneleitä
kylmään sammaleen.

Martta se siirtyi syrjään, laskeusi mättäälle. Silmät verestivät ja
kasvot tulehtuivat. Sitte silmät pullistuivat kummannäköisiksi ja
alkoi hätäisesti katsella ympärilleen ja surullisesti virkkoi:

"Minä pyörryn... Voi, voi kun tulee! Voi, voi!"

Silloin hän kaatui selälleen, silmät kääntyivät nurin päässä ja
kamalasti kirmutteli hampaitaan.

Kerttu hyppäsi seisalleen ja silmät renkaallaan virkkoi:

"Voi rakas Jumala! sen taasen kouristi. Katsokaa miten puistaa!
Tulkaa aukomaan! Voi kuitenkin raukkaa! Aivan kai jäsenetkin lonsuvat
pois sijoiltaan. No hallitkaa, hyvät ihmiset! Painakaa noita jalkoja!"

Reeta, Sanna ja Vappu ryöpsähtivät jalkain päälle.

Kerttu: "No niin. Mutta sinä Auno, koeta aukaista tuotta toista
nyrkkiä... Sinä Riikka, auo tuota toista nyrkkiä, minä hallitsen tätä
pään puolta... No aukaiskaa nyt rutompaan!"

Sanna nurjerti kättä ja virkkoi: "Aukaiseisinhan minä, kun jaksaisin,
vaan eihän tuo auk... Ahaa, jopa remahti!"

Riikka puisteli kättä.

-- Jo tämäkin on auki ja tuntuu kuoleutuvan aivan varattomaksi.

Kerttu: "No kyllä se sitte heittää puistannan... Painakaahan sentään
vielä jalkoja."

Sanna: "Kyllä pysyy, kyllä pysyy."

Martan pää retkahti varattomaksi mättäälle. Kerttu koppasi
ojaturpeen, pani sen pään alle ja virkkoi:

"Helpotti se nyt... Nyt se on taasen varatonna kuin lankavyyhti;
nukkuu vaan. Heittäkää irti!... Mutta kyllä se polonen taasen puri
kielensä palasiksi, kun verta tulee suusta kuin härän kulkusta.
Katsokaa tuota siivoa!... Herra Jumala hyvästi siunatkoon!...
Käännetään vatsalleen, ettei läkähtyisi... No niin, nyt se valuu
maahan, kun minä vaan pitelen päätä koholla, ettei suu painu
sammaleen... Se niin... Annetaan nyt vähän nukkua... tuossa noin,
niin kohta se siitä virkoaa jaloilleen..."

Auno istahti viereen, nosti pään polviensa päälle ja virkkoi:

"Korsaa nyt siinä minun polvellani... Saatte muut mennä kotiin, kyllä
minä tulen Martan kanssa sitte, kun kerkeän."

Sanna istahti mättäälle ja ynseästi lausui:

"Mikäpä tuonne lie kiireempi yhdellä kuin toisellakaan. Ei ole
kiireempi leivällä kuin särpimelläkään."

Auno kuuristui katsomaan Marttaa.

-- Aivan kirkasta vertahan sieltä tulee, tippua nolkkasee aivan
myötään..., Ethän, sinä Kerttu, vaan liene puukolla loukannut äsken,
kun leukoja auoit?

Kerttu: "Älä puhu tyhjää! Miten minä tällä katkokärjellä olisin
loukannut? Tämmöinen ruopio, mikä tällä loukkautuu? Katso sinä tätä
minkälainen tämä on. Mihin tämä pystyy? Ja enhän minä terävämpää
olisi hirvinnyt pannakkaan hänen suuhunsa."

Auno katseli Kertun käteen puukkoa ja virkkoi: "Ei tuo siltä näytä,
että tämä särkisi ketään. Purrut tuo lienee kielensä... Voi sinua
onnetonta!... Ei ole hyviä muutkaan taudit, vaan tuo on kuitenkin
kamalin kaikista. Eikä ole toivoa paranemisesta niin kauan kuin
henkeä lie rinnassa. Ja se on kerran surmannimenä niinkuin Kilkka
Jaakolla."

Reeta: "Kun olisi nyt jo viime kerta, ettei nousisi tuosta. Eipähän
täällä tultane sen paremmaksi; synnin mitta kasvaa vaan joka päivä."

Sanna: "Höpsis! Se on taasen niitä sinun toivotuksiasi. Elämä sentään
on parempi vaikka kuinka kurjasti kuin nuorena kuolema."

Vappu: "Sen sanon minäkin."

Katri katkoi näpissään kuivaa kuusen oksaa, kasvot hieman ynseänä;
tyynesti virkkoi:

    "Miks en kuollut kolmiöisnä,
    kaonnut kapalolasna..."

Riikka: "Niin mikä sitte?"

Vappu: "Se jotta meitä ei olisi kuin kahdeksan elossa."

Sanna: "Tässä matosessa maailmassa."

Kerttu pukki Marttaa.

"Nouse pois!... Etkö jo toinnu, Martta?... Kuule, nouse pois! vilu
tässä tulee... Kuule!... Kuule, nouse jo pois!... Katsoppas kuin on
vetelä kuin kuontalo... Ei siinä nyt ole paljo varoja... No nouse nyt
ylös!... Nouse!... Ka, ei se tiedä tälle ilmalle! Kyllä tämä saadaan
kantaa kotiin."

Auno: "Se paras. Nostakaa minun selkääni, niin kyllä menee!"

Kerttu ja Sanna nostivat Martan Aunon selkään. Pää retkotti niskoilla
varatonna ja rinta ryyhitti hengittäessä, Auno tavotteli Martan käsiä
olkansa takaa.

-- No ei nyt sillä lailla. Pankaahan vaan mahalleen minun selkääni ja
antakaa toinen käsi toiselta olalta minun käsiini... Se niin, annahan
kun saan hauislihoista kiinni. No nyt!

Auno sai kädet kiinni olkapäilleen; lähti käymään. Martan jalat
varattomina heiluivat Aunon selässä ja riippuivat Aunon helmoille
asti.

Toisetkin tytöt lähtivät Aunon jälkeen ja rennosti käsillään
heilutellen kävelivät jäljekkäin ojan parrasta ja silmäillen
vainioidensa kaukaisille ranteille, silmäillen kotiaan, silmäillen
taivaanrantoja ilman kaikille suunnille. Mutta nukkunut oli luonto
tyyneen pilviyön viileään lepoon. Hyllyäiskeron rinteessä koiti vielä
lännen rannalla uinuvan ruskon hivettä kuni viaton hymy nukkuvan
lapsen suupielessä äitinsä viimeisestä suutelosta.

Umpimielisinä tytöt astuivat pirttiin. Martan asettivat penkille
nukkumaan ja virittivät pystyvalkean palamaan. Sen ääreen kehiysivät
kätöstelemään puhdetöitään. Mutta jokaisen mieli näkyi syventyneen
johonkin raskaaseen elämän kohtaloon.

Emäntä lekerteli hyvämielisenä, pujotteli vartaaseen vasta
paistettuja leipiä ja puheli tavallisia puhelujaan.

Tytöt istuivat käsitöittensä kanssa pystyvalkean ympärillä suut
mareissaan. Mikä parsi sukkiaan, mikä kutoi vanuitta, mikä neuloi
lapasia. Puheluun ei näkynyt olevan kenelläkään halua. Väliin aina
unehtuivat kädet helmaan ja tylsästi katsoivat pystyvalkeaan ja
Reetan kuontaloon; mutta tuokion perästä taasen muistivat työnsä.
Syvä äänettömyys oli huoneessa, ainoastaan pieni pankka niukasti
ripsahtain kimposi pystyvalkeasta lattialle ja liekkien salaperäinen
hulmina kuului takan savutorvesta.

Reeta se vanhalla äitinsä värttinällä kehräsi menneenvuotisia
aivinoita. Usein kaikki muut unehtuivat avossa suin katsomaan sen
kehräystä, kun sen vasemman käden hyppyset vipelehtivät kuontalon
parrassa ja oikean käden näpissä pyöritteli värttinätä tavallista
vikkelämmin. Ja heti joutui säije aina pitkäksi, että piti keriä
värttinälle. Taasen kostutti huulissaan hyppysiään ja alkoi nyhtää
kuontalosta säikeensä jatkoa. Sitä tekosta teki hän niin hartaasti,
että näytti kokonaan vajonneen siihen tehtäväänsä.

Mutta viimein hän ikäänkuin heräsi unelmistaan ja pyöreillä
silmillään kierti koko pirtin. Kierti vielä tarkempaan, tähtäili joka
nurkkaan, mihin ei riittänyt tulen loimo aivan selvästi näyttämään.
Tiiristi silmänsä ja kätensä alta vielä kolmannen kerran katseli
ympäri pirttiä. Mutta silmänräpäyksessä herahti kuuma veri harmaihin
kaavoihin ja silmät lentivät kirkkaiksi. Sitte hän kysyi:

"Onko isä jo tullut metsältä kotiin?"

Emäntä halkoloukolla pesi pataa iltaskeitolle ja kelkkeästi sanoi:

"Ei häntä, ole näkynyt vielä; vaan ei suinkaan ole kaukana, koska
Sepeli kuului haukkuvan tässä vast-ikään tuolla Parsikorven takana."

Kaikissa heräsi kummastus, irtautuivat työstään ja tutkivasti
katsoivat emäntään.

Kerttu: "Mitäpä se nyt näin myöhällä haukkuu?"

Auno: "Minkä otuksen sattuu löytämään, niin haukkuu se. Mutta kyllä
nyt otus katsoo päänsä; nyt on ulkona ihan tervapimeä."

Sanna: "Ei siellä nyt pitkältä katsele; siellä on ihan kuin säkissä.
Ja miten hän mahtaa siksikään nähdä, että osaisi tulla kotiin."

Riikka: "No siitä se on paha, ettei se osaa näitä taipalia! Kyllä
sillä ovat toki nämä tienoot niin ulkomuistissa, että vaikka ummessa
silmin se toki tulee siitä tilasta kuin Parsikorvelta."

Kerttu: "Tulee sitä mitä tulee; mutta tulemista nyt on, kun ei näe ei
otsaansa iskevää. Aivan siellä menee puihin palliksi."

Riikka: "Vaikka olisi pimeämpi kuin onkaan, niin se tulee vaikka
neljänkontan."

Vappu: "Neljänkontan se kyllä on tulematta. Jos Parsikorven takana
ken nyt on, niin siellä on yösija, ei parane... Mutta siinä paha
kussa pahaa mainitaan! Sepeli vikisee oven takana. Anna pääsen
päästämään... Se-se, tule pois! Voi miestä!"

Sepeli korvat niuhassa potalti oven raosta pirttiin, hyppäsi Vappua
vastaan, loiski hännällään, nuoli käsiä ja syleili etujaloillaan.
Vappu silitteli Sepelin päälakea ja puheli:

"Voi miestä, kun on hyvillään! Mitä sinulla nyt on sanomista, kuu
sinä niin leimuat? Katso, katso miestä kuin on hyvillään!... Kuin
hyppii pystyyn minua vasten ja nuolee kuin viilikuiria!... Kas, kas!
No mikä sinulla on nyt, kun et asetukkaan? Malta nyt, niin minä annan
ruokaa."

Vappu roppelasti koppasi hyllystä leipäpalasen, sukasi voita siihen.

-- Kas tässä voileipä!... No syö nyt! Ka, ei häijylle kelpaa... No
hyvänen aika, mikä sillä on tuolla koiralla? Nyt se tahtoo pihalle
mukanaan.

Pihalle luikasi koira; mennessään potkasi oven auki, matta pyörähti
takaisin katsomaan. Oven aukosta näkyivät sen kiiltävät silmät.
Häntäänsä heilutteli hän voimakkaasti, että koko ruumis mutruili
siihen mukaan. -- Suu oli hieman auki ja kiinteästi vokisi.

Kerttu: "Kyllä sillä on nyt joku mikä lienee, kun se tuommoista ilmaa
pitää. Kun vikisee ja vokisee tuolla lailla. Ei se ilman mitäkään
ole... Otappas, Riikka, päreeseen tuli ja mene perässä ulos, mihin
tuo viepi."

Sanna: "Jonnekipa se viepi! Sen kumppali kun on jäänyt jälelle, niin
siitä on tuommoisessa tulikassa. Kunhan isä joutuu kotiin, niin kyllä
se asettuu."

Kerttu: "Oli miten oli, eihän tuo ota jos ei annakkaan. Otahan,
Vappu, vaan tuli ja mene ulos katsomaan, mitä se hommaa."

Sepeli puhalti pirttiin takaisin; hyppi jokaista vastaan.

Kerttu hyppäsi seisalleen.

-- Äläpäs huoli; minäpä lähden myös... No lähdetäänhän nyt... Voi,
voi miestä! Mikä se nyt on Sepeli-miehellä semmoinen omantunnon
vaiva? Aai ai miestä, mikä se on tullut miehelle?...

Vappu otti kaksi pärettä, sytytti ne ja lähti ulos. Pihalle menivät
Vappu ja Kerttu. Mutta Sepeli rienti metsän. Kerttu ja Vappu menivät
vähän matkaa, mutta koira vaan siirtyi kauemmas ja vinkuin, vokisten
ja häntäänsä liekuttaen taasen siirtyi kauemmas ja seisoi terävästi
tuiottaen kiiltävillä silmillään takaisin. Kerttu ja Auno katselivat
sen peliä. Viimein se siirtyi vähän kauemmas, istui mättäälle ja
niuhassa korvin suurilla silmillään katseli Kerttua ja Vappua
pärevalkean valaseman valopiirin rajalta.

Puistellen itseään ja kahden käden rintaansa puristellen palasivat
Kerttu ja Vappu pirttiin ja istahtivat toisten joukkoon.

Auno: "Mitäs näkyi?"

Kerttu: "Mitä siellä näkyi... Se koira vaan alkoi metsään houkutella;
mutta mennä sen perässä nyt. Siellä on semmoinen pimeys, että oikein
kauhistaa. Hyih, oikein puistattaa! niin tuntui ilkeältä. Ja koira
kun katsoi tuolta loittoa tulta vasten ja kun sen helakat silmät
kiittivät, niin tuntui niin kamalalta kuin hirvittävä peto olisi
katsonut synkästä kätköstään."

Auno: "Mutta missähän se metsämies sitte viipyy. Ompa se sentään
kummaa..."

Vappu: "No ensi kerranko se nyt on metsässä yötä jos olisikin; mutta
saattaahan se tullakkin."

Maija sitoi ristiraitaisen päähuivin nurkkia niskansa taakse ja sanoi:

"Jos ei tule tänä iltana, niin ei ole mies kunnian teillä. Se aikoi
varmaan tulla kotiin. Pitäisipä käydä kuulostamassa, eikö kuuluisi."

Sitte siirtyi emäntä ulos kuuntelemaan. Meni pellon pientarelle ja
siellä huuti Pietoa, mutta ei vastausta kuulunut. Huuti vieläkin,
mutta samalla onnella. Tyhjä kaiku vaan värisi metsässä.

Ikäväntuulen-näköisenä emäntä palasi pirttiin takaisin ja virkkoi:

"Kumma paikka, kun niin varmaan aikoi tulla tänä iltana. Kun osaisin
hakea, niin lähtisin. Kyllähän se koira olisi viennyt, kun olisi
tullut mennyksi sen perässä."

Reeta kääri säikeensä värttinälle, laski kuosalin viereensä rahille,
nousi seisalleen, puisteli aivinan untuvat ja päistäreen hivenet
helmastaan lattialle ja umpimielisen-näköisenä hartiat kumarassa
astui pihalle. Mutta heti palasi punastuksissaan pirttiin ja
arkamielisenä virkkoi:

"Sepeli haukkuu ja ulvoo Parsikorven takana. Sillä siellä joku kumma.
Lähdetään joukollaan, otetaan päreitä millä nähdään kulkea."

Sanna hytkäytti itseään.

-- Eipä vähä mitä, kun lähteä tällä kululla sen matkan päähän! Kyllä
minusta nähden saa se kumma olla kolmanteen suveen katsomatta!

Vappu: "Saa minustakin nähden olla!"

Riikka alkoi panna kenkiä jalkaansa ja sanoi päättävästi:

"Minä lähden katsomaan. Mistä tietää, jos isä on siellä pahoin
loukannut itsensä."

Sanna: "No niin! Tietäähän elävä kuolevansa."

Kerttu hyppäsi reimasti ylös. Silmät sälähtelivät. Pisti kengät
jalkaansa.

-- Lähdetään aivan joukollaan! Otti suuren rovion kuivia päreitä
kainaloonsa; kolme niistä pani yhden rinnan oikeaan käteensä ja
sytytti palamaan. Sitte kysyi:

-- Joko lähdetään?

Reeta: "Lähdetään, lähdetään!"

Vappu: "Menkää, menkää! Sanokaa terveisiä sille, joka peripenkillä
istuu!"

Sanna: "Menkää, menkää! Syöttäkää karhulla itsenne ja tulkaa sitte
huoletta kotiin!"

Kerttu: "Niin, etkö sinä, Sanna, lähtenyt?"

Sanna: "En... en lähde, en, en!"

Kerttu käveli päresoihtu kädessä ulos ja virkkoi: "Lähdetään sitte.
Jääkööt nuo äkäpussit kotiin."

Saviset kengät jaloissaan, piikkoloimiin kudotut karkeat työhuivit
päässä ja ojamultaan tuhranneet päällystakit päällä, ne vyönsiisnalla
sidottu kiinni ja kinttaat käsissä he kokoontuivat kartanolle. Mutta
siinä seisahtuivat kuuntelemaan Sepelin haukuntaa, joka lakkaamatta
kuului Parsikorven takaa. Kertun kasvot kalvistuivat, viskasi tulisen
silmäyksen toisiin ja virkkoi:

"Nyt ei ole hyvin asiat! Siellä on mikä lienee, kun Sepeli noin
haukkua räyskyttää... Kuulkaa tuota!... Ja ulvoo niin kamalasti...
Siellä on mikä lie... Emme saa sinne sulin käsin lähteä; täytyy
meidän ottaa kättä pitempää mukaan."

Auno: "Minä otan kirveen."

Katri: "Minä otan rautahangon."

Riikka: "Minä otan korennon."

-- Nurkan vierestä otti koivuisen korennon, katsahti sitä pitkin
päästänsä, nosti olalleen ja sanoi:

"Tuon otan, ei ole tyhjä silloin näpissäni."

Reeta: "Mutta mitäs minä ottaisin?... Korennon otan minäkin, tuon
suuren koivuisen korennon otan."

Saara: "Mutta mitäs minä, Kerttu. Katsoppas, Auno, luhdin loukosta
isän karhukeihäitä, näkyisikö yhtään, vaan ovatko kaikki matkassaan."

Auno pistäysi luhtiin, kopelehti siellä ja virkkoi:

"Ai, ai, täällä on kaksi keihästä, aika salkoa! Kyllä karvastelemaan
käypi karhun masmaloa, kun tuolla kuhauttaa!"

Kerttu: "Tuo minulle toinen niitä keihäitä."

Auno käveli Kertun luokse kaksi keihästä kädessä; ojenti toisen
Kertulle.

-- Tässä on aika väkipuukko!... Saara saakoon tämän kirveen; minä
pidän keihään...

Kerttu: "No hyvä! Mutta ovatko puukot kaikilla mukana?"

Jokainen koetteli tuppiaan lonkaltaan ja virkkoivat: "Mukana on!"
Riikka vielä jatkoi:

"Mukana ovat vanhan päivän hampaat... Mutta mikä meiltä vielä
puuttuu: onko tuluksia kellään? Jos sattuu pärevalkea vahinkoon, niin
mikä meidät sitte perii."

Kerttu: "No hyvä toki, kun muistit! Koppaa, velikulta, uuninkorvalta
rasiasta! Ota ne isot tulukset ja katso, onko piitä ja taulaa!"

Riikka juoksi pirttiin ja virkkoi mennessään:

"No, no; kyllä, kyllä!"

Sanna pirtissä Riikalle:

"No yhäkkö nuo kuutiaiset ovat tuossa! Tuosta herran hetkestä oltu
hommassa ja tuossa kuhnitaan vielä! Jo minä jos olisin ollut lähdössä
niin olisin tuota tuokempana!" Riikka kopperehti uuninkorvalta
tuluksia ja virkkoi: "Älähän nyt hätääsi kuole. Kunhan tässä ensin
lähetään, sitte tästä lähetään. Viipyen erät paremmat. Se on vanha
sananlasku että parempi on kerta viipyä kuin kahdesti joutua."

Sanna lähti ulos, seisahtui rappusille ja nauroi ivallisesti.

"Tuommoinenko se nyt on tuo sotaväki, Pietolan komppania! Oletteko
vyötetyt kupeesta? Onko hengen miekat mukana tuohitupessa? Hahhah!
No ken päivännäöllä näkisi tuon joukon, niin ei sylkemättä päälle
katsoisi!"

Kerttu: "Naura mitä naurat, kyllä tämä joukko naurut päältään ajaa."

Riikka tuli pirtistä kartanolle; otti kangen olalleen... "Älä
naura, Sanna, etpä tiedä, jos itsekkin vielä tämmöiseksi tulet...
No lähdetäämpä nyt, nyt on matkassa tuohta ja tulusta, miestä kuin
kytöstä."

Sanna jatkoi Riikan sanaan:

"Miestä!... Mitäs muuta kuin puhdasta miestä kuin solttua!...
Kas niin, nyt sitä lähdettiin! Sanokaapa, käyttekö kaukana?...
Hyvästelkää toki lähtiessänne!"

Metsään lähtivät tytöt rientämään. Aseet olalla astuivat sänkipeltoa
Pajupuron niitylle päin suoraan koiraan haukuntaa kohti. Kerttu se
tulisoihdun kanssa kulki etunenässä ja toiset kynttä-kantta perässä.
Sanna rappusilla katsoi, kun soihtuvalkean läihkävässä valossa
välähtelivät ne karkeat aseet, jotka sekavasti heiluivat kävelyn
mukaan tyttöin olalla. Tuli Vappukin kartanolle katsomaan. Mieluinen
hymy kasvoissa katselivat, miten se pieni valokehä heikkona säteenä
kulki valtavan yön syvyydessä, mutta kumminkin raivasi tien aivan
vapaaksi mukana kulkijoille. Pimeys oli jälen peittänyt aivan umpeen,
mutta yhä sentään Pajupuron niityn takaa kuusikon helmasta näkyi
valon merkkiä. Suuret lehväiset kuuset loihahtelivat niin ihanasti,
mutta samalla katosivat ja toisia taasen ilmaantui näköön. Sannan
ja Vapun silmät seurasivat siskoin kulkua, kunnes Pajulehdon takana
painuivat Hirvijänkän avaraan alankoon. Kuuntelivat kuitenkin Sepelin
haikeamielistä haukuntaa ja valittavaa ulvontaa.

Sanna: "Me hullut, kun emme sittekään lähteneet tuonne! Voi, voi
meitä!... Kuin tuulen liehaus puhalti mieleeni ikävä tunne."

Vappu; "Niin minustakin tuntuu. Tuokin koiran haukunta kaikuu niin
ikävänmakuisesti kuin hautakellon soitto koko tuolle matkueelle.
Oikein kauhealta tuntuu tuo pelottava tyhjyys täällä ulkona ja
huoneessa... Tokkohan tuosta joukosta kunnian kukko laulaa... tuntuu
niin paha aavistus."

Sanna: "On tosiaankin niin paha olla. Emmekö lähde tuonne yhteen
joukkoon? Kävi miten kävi; käynythän matkansa sanoo, käymätön
valehtelee."

Vappu: "Emme nyt enää viitsi lähteä; nauraisivathan ne, kun
lähtisimme jälestä ajamaan. Lähdemme pirttiin katsomaan valmista."

Sanna: "Se taitaa olla paras."

Pirttiin poistuivat tytöt. Mutta toiset hiipien likenivät koiran
haukuntaa Parsikankaan hongistoisella syrjällä. Ainoastaan sata
askelta oli matkaa siihen paikkaan, missä koira ilmoitti olevan sen
eräpaikan. Tytöt koettivat kurkistella ryhevän kuusen suojasta,
näkyisikö, mikä on se koiran haukuttava. Auno se kaula pitkällä
kurkotti, mutta katsahti toisiin, osotti sormellaan kuusipensaan
juureen ja suhahti pyörein silmin:

"Karhu se on tuo musta rykelmä tuossa kuusen juuressa."

Kerttu: "Sitä minäkin! Mutta nyt on paras, että asetutaan rinnakkain
aseet valmiina käsissä ja sitte liketään."

Saara asetettiin keskelle tulenpitäjäksi. Kerttu ja Auno ottivat
keihäät, Katri rautahangon, Riikka ja Reeta korennot. Kaikilla olivat
aseet ojennettuna. Jos missä silmänräpäyksessä olisi ollut tarvis,
niin silloin ne olisivat olleet valmiit laukeamaan. Jokainen seisoi
ryntäävässä asemassa. Mutta niin tolkussa ei kukaan muu ollut kuin
Reeta. Sen sarkainen hame oli esiliinan nauhoilla sidottu niin ylös,
että melkein polvia myöten näkyivät paksut pohkeat ja tiukalla
oli nilkaan kääritty ruojuvien nauhat. Vahvasti iski takajalka
sammaleiseen mättään-tyveen, ja etummainen jalka polvi vähän
koukussa. Sitte oikean käden tarmokas kopra oli puristettu korennon
latvapäähän ja vasen käsi hallitsi keskempää. Korennon tyvipää oli
ojennettu taivasta kohti vähän taaksepäin nojalleen vauhtia ottamaan.
Ja suuret silmät ne tuikeasti tähtäsivät soihtuvalon etäisimmältä
rannalta tuskin hämärtävään kuusirykelmään, jossa koiran haukunta
ilmoitti saaliin olevan.

Siinä asemessaan lähtivät likenemään sitä tähdättyä paikkaa.
Askelen kerralla he siirtyivät lähemmäksi ja kasvot olivat kovassa
jännityksessä.

Risu rusahti kuusipensaassa. Koiran ääni taukosi. Mutta pensaan
taakse ilmausivat loistavat silmät.

Kerttu ojenti keihäällään pensaan taa ja sanoi:

"Ka tuossa! Nyt niinkuin yksi mies!"

Silloin moiskahti Reetan korento pensaaseen ja toiset aseineen
hyppäsivät elukan kimppuun. Mutta Katri parahti:

"Sepeli, Sepeli! Älkää, koira se on."

Silloin Sepeli leimuavin hännin ja korvat niuhassa vilkas! Katrin
luokse, hyppi pystyyn ja nuoleskeli. Samoin kävi jokaisen luona.

Tytöt puhaltivat helpottavan huokauksen ja lakattavin sydämmin
seisoivat ja palkuillen katselivat ympärilleen.

Auno: "Mutta katsotaan nyt tänne, mitä se Sepeli täällä haukkui."

Tytöt lähtivät kuusipensasta lähenemään, mutta Sepeli hyppäsi
sinne edellä ja alkoi vikistä. Jännitetyin kasvoin tytöt lähenivät
kuusisylvöä, jossa Sepeli vikisi ja puita kynsi ilosta, kun näki,
että tytöt likenevät.

Tytöillä olivat aseet varuilla vieläkin, kun tulivat siihen paikkaan,
mistä Sepeli puhalti vastaan. Auno se rienti hieman etukynnessä;
kumartui katsomaan kuusten juurella hämöttävään rykelmään... Mutta
heti oikasi itsensä, vilkasi toisiin ja virkkoi:

"Mikä kumma!,... Isäkö tuossa?... Tuo, Saara, tulta likemmäksi..."

Saara vei arasti tulta Aunon luo,

Aunon kasvot mustuivat ja silmävalkeaiset verestivät; suurilla
silmillään loi toisiin säikähtyneen katseen.

Kerttu tarttui Pieton jalkaan, retuutti siitä.

-- Isä hoi, nouskaa pois! Isä hoi!...

Kertun kasvot jäykistyivät ja vapisten virkkoi:

"Tämä on tönkkö!... Isä hoi!..."

Viimeinen hoi tuli parahtamalla ja lopussa tunki ahdas värisevä
henkäys.

Riikka tarttui Pieton olkapäähän ja väänti selälleen. Mutta
kauhistuen parahti; löi käsiään yhteen ja jatkoi:

"Voi, voi! Pää on palatsina! Voi, voi!"

Kaikkien kädet valahtivat alas ja rupesivat parkumaan sanattomia
parahduksia. Katrin kasvot vaalenivat, tuskaisesti parahtain sanoi:

"Enkös arvannut, että tappavat ne!"

Silloin kaatua roiskahti selälleen maahan.

Sitä eivät toiset näkyneet huomaavan. Käsillään rintojaan
painaen parkuen itkivät ja voivottelivat, Ja metelöitsevä kaiku
levisi öiseen hongistoon. Tuskan hiki tihkuili otsista ja yksi
kerrallaan laukeilivat maahan kasvoilleen ja sammaleiseen mäkeen
purkivat palavia kyyneliään, karvaita huokauksiaan ja kaikuvia
tuskanhuutojaan. Sepelin haikea ulvonta lisäsi kaikua.

Mutta viimein Sepeli alkoi pitkällä kielellään loiskia Kertun
korvallista, heilutti häntäänsä ja vokisi epätoivoisesti. Siitä
Kerttu virkistyi, tapasi vasemmalla kädellään silitelläkseen Sepelin
päätä ja virkkoi: "Sepeli, Sepeli, älä hätäile."

Siitä nousi seisalleen ja veti keuhkoihinsa tutisevan henkäyksen.
Kasvot kurtistuivat, kyynelsarja tulvahti silmistä, ulos puhalti
rinnasta sakea huokaus, mutta käsillään puristi suutaan, ettei
päässyt parahtamaan. Puhalti kolmisen paksua huokausta ja siitä
rupesi rinta huoppenemaan. Pyyhki takkinsa hihalla kasvojaan, karasti
pari kertaa kurkkuaan ja tyynesti virkkoi:

"No tointukaa nyt pois... Eihän tämä parkuin parane... Tullut on se,
mikä on tullut... No tointukaa pois!"

Reeta: "Voi, voi, kuollaan pois!"

Riikka: "Kun voisin niin..."

Kerttu tuokion perästä taasen, kun asetti oman rintansa, virkkoi:

"Emme saata mennä menneen jälessä... Kenellä on tulukset?"

Auno nousi mättäälle istumaan, nikotteli, täytti vielä rintansa
palkeet kerran ja kasvojaan käsillään painaen laski ulos pari
katkonaista ahdasta huokausta, sormillaan venytteli silmäluomiansa
ulospäin; otti tulukset taskustaan, otti taulalevystä palasen, asetti
näpin tarkalta piin päälle ja alkoi iskeä. Säkenet loikahtelivat,
että hongista välkkyi ja korvessa kaikuivat kimeät iskut. Mutta taula
ei syttynyt. Auno viskasi sen taulan metsään, virkkoi:

"Lieneekö näpistä kastunut."

Otti uuden taulapalasen, asetti sen piin terävimmän laidan päälle
ja iski taasen. Säkenet leimahtivat ja kolme kiiltävää silmäkettä
ilmestyi taulapalan laitaan. Ne rupesivat suurenemaan ja taulan
niepseä savu alkoi löyhähdellä kuusten helmoilla. Tulikuppiin pani
Auno palavan taulan, puhalteli siihen, että se kiihtyi ja otsaan
jo paistoi punertava koite. Otti pärepuikon, kastoi sen kärkeä
kihisevässä tulikivessä; kosketti sitte hiiltyneeseen taulaan.
Silloin remahti iloinen sinertävä tuli kipelehtävän puikon kärkeen.
Mutta heti valkeni tuli, puikko syttyi palamaan ja vakaaksi aukeni
lähinen tienoo. Auno otti päreen, sytytti sen ja katseli ympärilleen,
virkkoi:

"Mikä Katrilla?"

Kerttu kumartui katsomaan, puisteli hermottomasta kädestä ja virkkoi:

"On pyörtynyt... Kasvot ovat kuin haavan lastu."

Auno puisteli olkapäästä.

-- Nouse pois!... Katri, nouse pois!...Ka ei se tiedä tälle ilmalle!

Kauhistuen hyppäsivät Reeta, Saara ja Riikkakin, pyörein silmin
katselivat Katria. Reeta löi rintaansa ja parahti; "Kuollut! Voi
rakas, voi, voi!" Kerttu tarttui Reetaa olkapäähän.

-- Älä nyt... ei tämä ole kuollut... Kas niin, jo tointuu!...

Katri nousi istulleen, öljäkästi katseli ympärilleen, sylki maahan ja
kasvoille palasi virkeä puna. Katseli kirkkaasti toisiin.

-- Eikö isä olekkaan kuollut? Voi, voi, minä säikähdin, kun otsa oli
verissä, vihlasi niin pahasti sydämmyksiäni, että paikalla maailma
meni mustaksi silmissä. Ja niin tuntuu pahalta vielä nytkin... Hyvä,
ettei ole isä kuollut... Antakaa minä tässä mättäällä köllötän;
hoitakaa isää... Minkätähden se vielä makaa?... Valehteliko Kerttu?

Kerttu: "Sinuahan minä sanoin, että ei tämä ole kuollut."

Katri: "Mitä se Reeta itkee? Kyllä minä tästä toinnun, kun vähän
levähdän. Teki vaan niin pahaa."

Kerttu: "Mutta päreet loppuvat meiltä tällaisilla; pitää ruveta
rahnikoimaan, miten saisimme kotiin. Emmehän sitä petojen ruuaksi
jätä."

Auno: "Mitäpä siinä on. Otetaan vahva korento, sidotaan siihen
vitsoilla ja vuoroon kannetaan."

Katri: "Minuako? Kyllä minä pääsen omin jalkoineni."

Auno: "Älä sinä nyt pidä huolta; levähdä nyt vaan."

Kerttu: "Tuossapa on vitsa tuossa koivupehkossa. Anna, Reeta,
veistäsi, minun on jäänyt kotiin."

Reeta ojenti veitsen.

-- Tuossa.

Auno tähysteli tannerta ympärillään.

-- Missä kirves?... Ka tässäpä tuo! Minä hakkaan tuosta kuivasta
näreestä korennon.

Kerttu: "Tuosta kuivasta haavasta tulee parempi."

Auno katsahti haapaan.

-- Siitäpä kyllä.

Kerttu viskasi väännetyn vitsan tanterelle.

-- Tuossa on yksi vitsa.

Auno toi haapaisen orren Pieton luokse.

Tässä on korento. Mutta mitenkäs nyt?... No Reeta ja Riikka, ei nyt
auta itkeminen... Nostetaan tähän mättäälle.

Auno, Reeta ja Riikka tarttuivat Pietoon, nostivat aukealle ja
laskivat selälleen sammaleiselle mättäälle.

Katri: "Onko se kuollut?... Kuollutpaan on!"

Kerttu! "No älä nyt enää pyörry. Eihän se sillä tule takaisin...
Pyörtyi se, kaatui ihan rankana!"

Kerttu kiskasi koivusta tuohilevyn, viskasi sen Reetalle.

-- Tässä on lippi! Pane sinä Reeta, vettä päähän, tuossa on rapakko.

Reeta sökkelehti sinne tänne.

-- Missä?

Kerttu: Tuossa ihan likellä... tuossa juurikan komossa. Katso nyt
taasen kun hourii!...Tuossahan se on... Nostele siitä vettä päähän,
minä en jouda.

Reeta nosteli vettä Katrin päähän.

-- Vuotaa tämä lippi.

Kerttu piirti koivun kylkeä, kiskasi tuohta ja väänti lipiksi;
viskasi sen.

-- Tuossa on parempi, se pitää vaikka elävää hopeaa... Auno:
"Tuleppas Kerttu tänne. Miten tämä pannaan?" Kerttu: "Pannaan neljään
kohti vitsat alle ja niillä sidotaan korentoon."

Pisti vitsat Pieton alle.

-- Ka näin!

Sitte Kerttu pani korennon Pieton päälle, sitoi vitsat lujaan kiinni
ympäri korennosta ja virkkoi:

"Siinä se nyt on."

Haapaiseen korentoon sidottuna Pieton tönkkö ruumis makasi mättäällä,
Kerttu ja Auno ottivat olalleen, Saara kulki tulen kanssa edellä,
Riikka ja Reeta taluttivat Katria perässä, Sepeli kulki Kertun ja
Aunon rinnalla ja palavin silmin tähysteli Pietoa. Pärevalkean
niukkoja säteitä levisi hongiston pimeään pylväskäytävään noin
parikymmentä askeletta edemmäksi kulkioita.

Parsikorven syvimpään laksoon painui matkue, kun Saaran silmät
pyöristyivät ja virkkoi:

"Mutta mikäs nyt perii, kun päreet loppuivat!"

Kerttu: "Loppuivatko?"

Saara: "Tässä on näpissä viimeinen."

Viskasi maahan ja lisäsi:

-- Tuossa.

Auno: "No älä nyt sammuta vielä! Voi, voi, älä sammuta kuitenkaan!"

Saara imasi sormiaan.

-- No en suinkaan minä näppiäni polta.

Auno: "Olisit ennen sanonut, niin olisi kiskottu tuohia ja niitä
poltettu. No nyt sinä parhaasi taasen teit. Sinä aina olet huoleton
kuin lehmä! Mikä nyt perii?"

Kerttu: "Lasketaan tähän mättäälle. On aivan tervapimeä; emme osaa
minnekkään."

Auno: "Lasketaan vaan. Mihinkäpä tässä mentänee."

Kerttu katseli taivaalle ja virkkoi:

"Mutta nyt on pimeä, ihan tervapimeä! Ei nyt näe ei otsaansa iskevää."

Auno hapuili puun-juuria.

-- Tuli meidän täytyy saada vaikka miten... Kas tässäpä on koivu! Ja
onhan tässä valmis tuohikäppyrä kyljessä. Iskekää vaan tuli, tässä on
tuohta.

Kerttu: "Mutta annappas tulukset, sinullahan ne ovat Auno."

Auno punalti päätään.

-- Mutta ne jäivät siihen mättäälle.

Kerttu: "Ja nyt ei tuluksia! No kaikkea sentään, voi, voi!... Eihän
vaan liene jossakin kerroksessa, kopeloihan velikulta tarkkaan
ketineesi..."

Auno kahden käden kopeloi kaikkia kerroksia suu vähän ammollaan ja
silmät harreilivat pimeään yöhön.

-- Ei ole, ei tunnu missään. Ja kyllä minä muistan että siihen laskin
mättäälle. Olin siinä kuin häimerryksissä, niin siihen ne hätäysivät;
vei kuin siivellä mielestäni, etten muistanut en kuolemakseni.
Kaikkea nyt piti tulla! Harvoin minulta neuvot tielle tippuvat, mutta
nyt se kuitenkin paras tuli.

Kerttu kynsäsi korvallistaan.

-- No jotakin satuta sentään!

Reeta: "No se oli sentään tekonen! Semmoiset tulukset, tulukset
tuluksen päiväsetkin, parhaat tulukset koko näissä kuuluvin! No
kaikkea sentään! Ei pidä huolta neuvoistaan enempi kuin kuollut lehmä
silmästään! Semmoiset tulukset, sanon vieläkin, jätit metsän hyviksi!
Siinä ei paljon huolita."

Riikka: "So, so, vähemmällä tuo nyt välttää!... Tulukset olisivat
tulukset, mutta tulta kun emme saaneet, se on enempi kuin yhdet
tulukset... Mikä meidät nyt hyvä hyvittää?"

Kerttu: "Ei suinkaan sitä auta tähän jääminen. Ei suinkaan se yö
silmää kaiva, lähdetään vaan hiljalleen kulkemaan kotiin päin.
Koetellaan vaan lähteä, ikävähän tässäkin on. Sinä Riikka, koeta
etukynnessä jalkatarkalta kopeloida matkan suuntaa, Reeta kulettaa
Katria."

Katri: "Kyllä minä pääsen."

Riikka kädet kokotettuina harallaan eteenpäin lähti astua
harostelemaan...

-- Mutta tässä on semmoinen tureikko ja vielä vesikko... No ei tästä
pääse ei matokaan... Älkää tulko vielä, hukkuu tähän...

Reeta: "Älä nyt ryve siellä yökautta! Koeta toisesta kohti!"

Riikka harrosteli toisapäin.

-- Tähän sotkeutuu kuin kukko tappuroihin! Ei tästä niin sanomin
selviä... Sama on täälläkin. Kyllä suppuh mentiin kuin venäläinen
Pyhäkoskea laskiessaan... Ei hyvät ihmiset, tästä päästä ei mihinkään!

Kerttu: "Ollaan tässä kuusen juuressa. Tässä on iso kuusi ja tuntuu
olevan kuiva juuri."

Reeta: "Paras on. Odotetaan päivää tässä."

Saara: "Tässä olen."

Katri: "Odotetaan vaan päivää."

Auno: "Päivään on matkaa vielä. Mutta ruvetaan huutamaan, että kuuluu
kotiin, niin tuovat päreitä."

Riikka: "Se paras keino! Huudetaan vaan!"

Katri: "Ei ole minussa huutajaa."

Auno: "No huudetaan me muut... No Saarakin!"

Riikka: "Ja Reeta!"

Reeta: "Tässä olen."

Kerttu: "No nyt! -- Tuokaa tulukset ja päreitä!"

Kerttu: "Koetetaan lujemmasti!"

"Tuokaa tuulokset ja pääreitä!"

Kerttu: "Vaisua tämä on. Koetetaan vielä!"

Auno: "Koetetaan vaan, mutta ei minun palkeestani lähde enempää."

Riikka: "Parastani panin! Mutta Reeta ei huutanut oikein. No
Koetetaan vielä!"

Kerttu: "No yhtä-aikaa!"

Auno: "Mutta pannaanhan kätemme äänen kuurroksi suun ympärille, se
kuuluu paremmin. No nyt!"

-- Tuookaa tuulukset ja pääreitä!

Tytöt laskivat hengästyneenä kätensä alas.

Auno: "Kylläpä sen pitäisi kuulua tuota tuonnemmaksi, kaukana
soutelee tuo kaiku tuolla vuorien hartioilla. Mutta huudetaan vielä!"

Kerttu! "No huudetaan vaan. No yhtä-aikaa!"

Kaikki vetivät rintansa palkeet henkeä täyteen ja huutivat entistään
kovemmin...

Mutta synkkään tyhjyyteen uupui kaiun viimeinenkin väre; ei kuulunut
vastausta.

Auno: "Huudetaan vieläkin! Eihän tämä paljo maksa, jos hukkaankin
menee."

Riikka: "No sama mulle!"

Kerttu: "Yhtä-aikaa!"

Korottivat taasen äänensä ja mahtavina pyörteinä rauhaton kaiku pyrki
ilman kaikille suunnille.

Mutta ei vieläkään vastausta kuulunut.

Kerttu: "Tuntuu minun ääneni rupeavan särkymään."

Riikka: "Tuntuu minunkin torveni rupeavan ravistustaan."

Reeta: "Eipä tee mieli ilventelemään, on työtä tosissakin..."

Kerttu: "Istutaan tänne kuusen kengälle. Tässäpä onkin kuiva ja
pehmeä sammal kuin villa. Tässäpä on hyvä istua."

Riikka istui kuusen juurelle, virkkoi:

"Olemmepa kaikki yhdennäköisiä."

Kuusen juurelle kokoutuivat kaikki yhteen kikamaan... Mutta korvesta
kuului räksähtävä ääni, joka loppui nauruntapaiseen rähinään.

Katri hyksähti: "Hyih! mikä tuo?"

Reetan muoto jähmistyi ja silmät pyöristyivät.

-- Hiljaa Jumalan tähden!

Auno kaula pitkällä kurkotti ja silmät seisoivat.

-- Mutta mikä on tuo ääni?

Kerttu: "Ei tuo ole ihmisen eikä luontokappaleen ääntä."

Reeta: "Mutta mitä se tahtoo?"

Riikka: "Emmehän tiedä."

Saara: "Voi meitä polosia!"

Auno: "Kuulkaa, kun koettaa puhua kuin ihminen... Et meitä petä:
Kyllä sinut tunnemme: sinä olet se vanha mustaturkkinen... Kuule,
miten se räksyy ja nauraa."

Reeta: "Mutta voi hyvä isä sentään! Mitä hänelle on meidän kanssamme
tekemistä? Olemmeko jätetyt tuon huomaan ja haltuun? Hyvä isä
armahtakoon meitä kurjia! Armahda ja auta meitä, armo!"

Saara: "Jumala varjelkoon meitä! mutta minä pelkään pahaa."

Kerttu: "Mitä sinä pelkäät?"

Saara: "Kunhan ei kävisi tuon ruumiin kuin Koivukankaan
Matti-kallaan, jonka ruumiin oli tuo paha mies vienyt ja pölkky oli
pantu arkkuun ja oli ruumiin asemesta haudattu."

Riikka: "Samaa pelkään minäkin."

Katrilta parahti itku.

-- Pidetään kiinni isän ruumiista, luetaan rukouksia ja veisataan
virsiä mitä osataan.

Riikka: "Millä äänellä sitä veisataan? Ei äänen pihausta lähde koko
joukosta."

Katri: "Herra siunatkoon! Voi, voi sentään!"

Kerttu: "Tyhjä pelko se on. Koivukankaan Matti-kato oli riimuurarien
uskossa; se oli jo eläissään luvannut itsensä pahalle. Toisin on
laita tuon vainaan kanssa. En tiedä jumalisempaa miestä kuin isä on
ollut. Ei sitä kertaa ole maata pannut, ei noussut, ei syönyt ei
juonut, ettei olisi siunannut itseään. Eikä ole kirousta kuultu hänen
suustaan, eikä ole turhia puhunut. Kyllä, Jumalan kiitos, ei toki ole
pahalla valtaa tuon ruumiin yli."

Auno: "Niin toki luulen minäkin."

Reeta: "Mutta mitäs vasten tuommoista ilvettä pitäisi? Onhan isä
voinut luvata itsensä jollekkin metsänpeikolle tai Tapiolle, että
paremmin lintuja saisi. Olenhan kuullut semmoistakin. Ja onhan isä
saanut lintuja ja kaikkia viljoja, ettei ole likellä vertaa. Kyllä
minä pelkään. Sinä, Kerttu rakas, koettele sinä, etteihän se ole jo
vienyt."

Riikka: "Ollaanhan tässä yhdessä läjässä."

Auno: "Tässä ollaan!" Kuusen juureen hyypiysivät taasen tytöt yhteen
kikamaan ja seurasivat korvillaan sitä outoa ääntä, joka kuului
parsikankaan hongistosta toisakseen aina toiselta suunnalta...
Mutta kuului vähänen humina ja kohta aivan likeltä korkea naraus ja
perästä: kutti, kutti... kutti, kutti... kutti, huu-uuh, huu-uuh,
ähäs!

Silloin tietämättään silmänräpäyksessä lenti jokainen seisalleen.

Kerttu: "Nyt ruumiin ympärille!"

Siinä he panivat kätensä ristiin ja Kerttu luki Isä meidän, mutta
Herran siunaus sotkeusi Isä meidän sekaan. Sitte Kerttu vapisten
virkkoi:

"Lukekaa rakkaat ystävät mitä osaatte!"

Reeta: "Minä en muista muusta kuin luomistyöstä."

Katri: "Samahan se on hätätilassa."

Reeta luki kallellapäin ja värisevin huulin:

"Alussa loi Jumala taivaan ja maan. Maa oli autio ja tyhjä. Pimeys
heilui syvyyden päällä ja syvyys, liikkui meressä... Auta meitä,
herra Seepahot! Amen."

Saara: "Isä, hetki tuli, kirkasta sinun poikas. Autuaat ovat
hengellisesti vaivaiset... Ei terveet tarvitse parantajaa vaan
sairaat... Pyhä on isä Jumala... Amen."

Auno: "Kumma, etten tapaa nyt en värsyn tekemää, vaikka onhan noita
silloin, kun ei tarvitseisi vaikka lukisi päivät päästään. Voi hyvä
Jumala!... Minä vaivainen syntinen ihminen, joka synnissä olen
syntynyt. Synnissä äitini minun sai, syntisessä elämässä kiinni
riippunut olen ain! Auta meitä, taivaan sotajoukko. Amen."

Sillä aikaa kuin toiset tytöt elostivat täällä Parsikankaan
liepeellä, niin Sanna ja Vappu ikävämielisinä käyskelevät
ulkokausteella. Niimpä sattuivat kuulemaan sen tyttöin huudon. Siitä
ymmärtivät, että apu on tarpeen. Kiireen vilkkaan koppoi Sanna
päreitä, sytytti tulen ja lähti Vapun kanssa rientämään Parsikangasta
kohti.

Mutta lähelle päästyään he kuuntelivat, kuuluisiko toisten ääntä.
Mutta koko tienoo oli kuin hauta, ei muuta kuin huuhkaimen kamala
nauru ja marina kuului matkan päästä.

Sanna ja Vappu päästivät raikean haudon.

Tyttöin päät kavahtivat pystyyn.

Kerttu: "Herra Jumala olkoon kiitetty! Sanna ja Vappu tulevat! Mutta
äänemme on sortunut, emme jaksa huutaa, että kuuluisi. Koetellaan
kuitenki. Yhtäaikaa!... Ei tämä kuulu monen sylen päähän. Kun
haukkuisi tuo koira! Miten saataisiin haukkumaan?"

Riikka: "Ei kukko käskien laula. Tuolla makaa, minä luulen, kuusen
juurella miessä huoletonna."

Auno: "Missähän meidän on kirves? Minä rupean hakkamaan tuota kuusta,
niin siitä kuulevat Sanna ja Vappu, missä olemme."

Riikka: "Tässä on kirves! Sehän on paras keino." Auno rupesi puuta
hakata läiskyttämään. Koira luuli siinä jonkun otuksen olevan, rupesi
haukkumaan ja siitä syntyi ääntä.

Kuusien takaa alkoivat vilkkua Sannan tulen iloiset säteet. Silloin
Kerttu kihisevällä äänellään virkkoi:

"Voi rakkaat siskot, kun meidät pelastitte näin suuresta tuskasta!"

Sanna: "Mikä tuska teillä täällä? Eihän vaan tuo huuhkain teitä
täällä pelottane?"

Kerttu: "Mikä huuhkain?"

Sanna: "Joka tuolla hongistossa ilventelee, tuo... kuulehan nyt,
kun se nauraa... Se on huuhkain, ja kuuluupa poika olevan nyt niin
mielissään, että oikein! Kuuleppa miten se siellä rähähtelee! Kas,
kas, mitä kukertaa! On sille raihnalle sattunut melkein ilkeä ääni,
on se viimeisen vierimmäinen. Matta harvoin se toki on äänessä. Siitä
se on hyvä... No tuoko teitä on pitänyt kissan linnassa täällä? Paras
hirmu teillä nyt on ollut! Ja ihmisrievut oikein äänensä menettäneet!"

Kerttu käänti puheen toisaalle.

-- Ei täällä ole tyhjä asiana. Tuohan tänne tulta.

Sanna ja Vappu astuivat tulen kanssa toisten tyttöin luo, jotka, kun
kuulivat Sannan puheesta, että huuhkain oli heitä pettänyt, istuivat
vähän noloina kuusen juurella ja helmoillaan peittivät koukussa
olevat jalkansa.

Kun Sannan riemakka tuli valasi ruumiin, niin silloin pöllistyivät
Sannan ja Vapun silmät. Kauhistuen Sanna virkkoi:

"Mitä tämä? onko isä tuossa?"

Kerttu: "Isä on siinä."

Vappu: "Mitä Jumalan nimessä tämä on?... Mitä? kertokaa toki."

Sanna: "Kertokaa toki!"

Kerttu: "Riennetään kotiin, sitte vasta kerromme juurten-jaksain."

Kotiin lähtivät tytöt rientämään takkoineen.

Mutta vettä alkoi tihkua aamuyön murheinen taivas. Ja ennenkuin
joutuivat puolimatkaan oli sade kiihtynyt niin veteväksi, että
tulenpito päreissä oli aivan mahdotonta, ja niin jäivät kuin
jäivätkin öisen sateen jalkoihin. Mutta pääsivät kuitenkin
tutuimmille tienoille ja utausivat pääsemään kotiin vievälle
karjan polulle. Sitä tien kuuskaa jalkatarkalta päästiin eteenpäin
vetäytymään. Mutta vasta aamun harmittavassa kuhjassa äänettöminä
ja märkinä tytöt lähenivät kotiaan, joka kuten sairastava äiti
lemmenkielellä surren kertoili eron raskaista hetkistä.



XXV.


Ylihuomenna istuivat tytöt pirtissä tuhrauneilla kasvoillaan
ja niiskuttelivat katkerasta mielestä. Kerttu näytti jo vähän
kalkastuneen, katseli akkunasta ulos ja virkkoi:

"Lähdemmekö käymään siellä surmasijalla? Siellähän lienevät kaikki
metsästyskapineetkin; mitäpä ne metsän hyvinä tekevät."

Auno siirti hartoja lukkiaan korvainsa taakse, pyyhkäsi kasvojaan
hihallaan.

-- Sitä olen ajatellut.

Kerttu: "No lähdemme sitte kahden."

Reeta: "Minä lähden myös."

Riikka: "Lähden minäkin."

Kerttu: "Mitäpä siellä monella."

Kerttu ja Auno lähtivät astumaan Parsikankaalle päin. Mutta toisetkin
tytöt juoksivat jälkeen. Mielet näkyivät kevenneen.

Kerttu: "No mitä tänne nyt: jokainen. Lähtevät kuin suden ajoon."

Vappu: "Rahvaan työ se näkyy... Mutta onko meillä kirvestä?"

Kerttu: "Mitäpä sillä?"

Vappu: "Sitä on kirveettä metsässä kuin kynsille lyöty."

Sanna: "Entisen ukon sanaan, että parempi on olla kirjatta kirkossa
kuin kirveettä metsässä. Minä otan kirveen..."

Äänettöminä ja narreilla silmin tytöt lähenivät Parsikankaan
hongistoisella liepeellä sitä kuusiryhelmää, jonka helmasta toissa
iltana löysivät isänsä. Kerttu osoitti kädellään mätästä.

-- Tässä se makasi suullaan oikea käsi alla ja vasen retkotti täällä
suorana.

Auno osotti sormellaan.

-- Katsokaas tuota kiven nurkkaa. Voi ihme! Tuohon se on langennut
päälleen... Ka tätä verilampea tässä mättään kolossa!

Sanna: "On siinä maksoa! Ei kumma, jos heitti henkensä. Mutta miten
se polonen tuohon sortui?"

Riikka katseli kuuseen.

-- Tuolta puusta se on pudonnut; se on sinne oravan jäljessä
kiivennyt...

Reeta: "Oravan jäljessä! Jo hänen mokoman hirven olisi sinne
jättänyt, äläs kolmasti saaliin."

Kerttu: "No ensi kertaako se on sinne kiivennyt? mutta kun se on
surmaksi sallittu, niin kuoleman edelle ei ole käynyttä. Eikä ole
surmaa nimetöntä."

Aunon kasvot tuhostuivat; suuret kyynelet kirkkaina karpaloina
vierivät pitkin puuhkeita kasvoja.

    -- Sijan tietää, kuhun syntyi;
    paikan kaiken kussa kasvoi;
    ei tiedä, kuhun kuolta pitää.

Vappu seisoi verilätäkön luona. Kyynelet vierivät hänenkin
kasvoiltaan, mutta oikasi päätään ja virkkoi:

"Ei tule se takaisin vaikka itkisimme silmämme puhki Tullut on mikä
on tullut."

Kerttu: "Niimpä on..."

Auno se pyyhki kasvojaan takkinsa hihaan ja alkoi itsekseen hyräillä:

    "Vaan jos mun pitäis' kuoleman
    Maal' vieraall' taik' muuss' paikass',
    Kaut' ruton sodan ankaran,
    Taikk' veen taikk' muuss' vaarass',
    Niin käyköön neuvos jälkeen se;
    Äl' ansion perään tuomitse.
    Suo autuaast' mun tääll' nukkuu."

Siihen yhtyivät toisetkin tytöt; seisahtivat kaikki piiriin,
liittivät kätensä ristiin ja yhteen ääneen lauloivat ja kyynelet
valelivat kasvoja.

Vappu katseli hongiston latvoihin,

-- Kummasti raikea näin syksyllä. Heläjää kuin kannel tuo avaruus...
Kuulkaapa tuota kaikua tuolla rinteillä, miten se matkustelee.

Sitte siirtyi kuusisylvön toiselle puolelle ja virkkoi ihastuen:

"Mutta tulkaapa tänne toiselle puolen kuusikon katsomaan mitä täällä
on! Ette usko mitä täällä kuusen kengällä on!"

Sanna hyppäsi sinne:

-- "Mitä sinulla nyt on?... Katso, no ihme tuota linnun paljoutta!
Katsokaa minkälainen lintutakka! Ei uskoisi?"

Vappu: "Tappoi kuin Simson enemmän kuollessaan kuin eläissään."

Pyörein silmin siirtyivät paikalle toisetkin.

Auno: "Ai jai tuota läjää!... Ja laukku tässä on pukaten pakaten!...
Luetaampas..."

Sanna: "Luetaan kyllä!"

Vappu: "Minä luen... Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi,...
Yksi, kaksi, kolme... Kaksi, neljä, kuusi, kahdeksan... Kaksi, kolme
ja neljä... Kuusi metsoa, kolme koppeloa, kahdeksan teirtä, neljä
riekkoa on tuossa ja mitä lie tuolla laukussa vielä lisäksi. Voi
ihmettä tuota viljan paljoutta."

Sanna otti laukun, virkkoi:

"Raskashan tämäkin on ja täysi kuin puhuttu rakko! Täällä on vaikka
mitä mötyä: on oravia ja pyitä ja näätä tuommoinen rötkäle! Semmoinen
kultarinta. Voi, voi, kun on kaunis!"

Riikka: "Antamaisillaan on ollut metsä vielä viime päivänäänkin."

Reeta: "Kuoleman edellä se on metsän emäntä antanut niin runsaasti.
Kyllä se on tiennyt, että kohta se jättää rauhaan hänen karjansa."

Riikka: "Jopa tämä ei metsän emäntä pahoinkaan olisi tiennyt jo ennen
aikoja tuon isän kuoleman; eikö ne sen vertaa ole kuoleman kanssa
yksin puhein."

Katri: "Ei ole hyväksi ollut tuo saalis."

Saara otti varrettoman kirveen maasta.

-- Mutta varsipa on katkennut kirveestä.

Riikka: "Se on puuta kopistanut pohjalla oravaa pelotellakseen, niin
siinä se on nirskahtanut."

Kerttu otti kirveen Saaran käsistä; katseli sitä.

-- Niimpähän on käynyt. Se kun on orava jureutunut kuuseen, niin
se on sitä paukuttanut kirvespohjalla, niin siinä se on tärähtänyt
siksi vikaan, että siitä heltyi poikki. Eikä sille toki kovin paljo
pidäkkään, kun se sille syylleen sattuu. Ja mahinutta on ollutkin,
aivan sintynyt tuo puu.

Riikka: "Mennä talvena tehty varsi, kummako tuo, jos sen nyt on
raudan hiki jo joksikin uuttanut."

Kerttu: "Mutta katsellaampa vielä, mistä se isä on pudonnut tuohon
kiveen... Ai jai, tuossahan on se vahingon siipi! Tuossa on verekseen
katkennut hongan oksa. Ei miten muutenkaan, vaan se on pudonnut
tuosta suuresta hongasta, joka tuossa koivun vieressä seisoo. Siitä
tämä oksa on kotoisin."

Reeta: "Miten se tuonne on mennyt? Surmansa kai sitä on koivista
vetänyt, kun ei ole oksia kuin latvakerkässä ja puu toista syltä
ympäri. Ei, ei ole oikeata menoa se, jos vaan on tuonne noussut."

Kerttu katseli honkaan oikein urkkivilla katseillaan, tiiristi
silmänsä ja vielä tyystemmin tarkasteli hongan malloa.

-- Enkös minä arvannut! Tuoltapahan on rouskahtanut, tuolta, ihan
tuolta kuinka ylhäältä! Miten minä näyttäisin, mistä asti. Kyllä
sinne on matkaa hyvinkin kuusi tai seitsemän pitkääkin syltää! Kyllä
sinne on enemmänkin! Se on tuolta ihan läheltä latvakerkkää, tuosta
haarasta vähän noin mikä häntä olisi pari kyynärää alaspäin. Siitä on
ihan varmaan katkennut tämä oksa.

Sinne hongan latvaan tirkistelivät kaikki tytöt.

Auno: "Siitä, siitä se oksa on revennyt! Mutta mikä on tuolla
ylempänä haarassa? Siellä on joku vilja mikä lienee; se on kuollut
sinne. Katsokaahan tästä, tuolla se nuhjottaa. Se ei ole muutenkaan,
vaan otus se on."

Kerttu lähti katsomaan Aunon luota.

-- On siellä!

Auno: "Mutta meillä ei auta muu kuin täytyy hakata tuo honka kumoon
ja siten saada tuo otus käsiinsä. Missä oli meidän kirves?"

Riikka toi kirveen sieltä toiselta puolen puiden, ojenti Aunolle.

-- Ka tässä! Mutta kyllä se taitaa olla kesäterässään. Kun on
multaisia juurikoita hakattu ojan kaivoksella, niin on kai se
ruunaunut siellä hyväksikin.

Auno riisui päällysvaatteensa; otti kirveen.

-- Kunhan on toinen laita hienompi, niin kyllä täytyy upota... Mutta
mihinkäs se nyt sopii kaatumaan? No tuonne tuohon aukkoon rojautetaan.

Sitte iski hartian voi maila kirveensä hongan tyveen. Mutta kirves
liuskahti kuoren kanssa maahan. Auno virkkoi:

"So-so, kylläpä on tosiaankin Riikan sanaan kesäterässään tämä
kirves. Ja tuo kun on kovaksi pinttynyt, niin se vasta on vesaa.
Kas, minkälaista nivaskaa se on tuosta maan nousennasta, ettei tahdo
lastu irtautua. Ja niin kovaa kuin ilmosta luuta, että kiljuu oikein
kirves. Ja niin tervastakin, että haisee."

Vappu: "Kyllä on pääsi harmajana ennenkuin on sillä kirveellä poikki
se puu."

Auno löi vaan vihaisesti.

-- Se ei ole totta! Katso vaan, että kohta on lattiassa.

Niin hakkasi Auno honkaa. Ja koira kun tiesi otuksen olevan siellä
hongassa ja näki hakattavan, niin yltyi haukkumaan. Ja niin kirveen
tuima loskina ja koiran kiivas haukunta sekausivat metelöitseväksi
kaiuksi ja kauas se urkeni tyyniin metsiin.

Sillä aikaa kun Auno hakkasi honkaa, niin Kerttu katseli puihin.
Viimein sanoi:

"Nyt minä tiedän miten tuo tapaus on johtunut."

Reeta: "No mitenkä?"

Kerttu: "Katsohan nyt. Se on tuon otuksen ampunut tuonne hongan
haaraan. Ja kirveestä kun on varsi katkennut, ettei ole voinut
hakata, niin se on mennyt noutamaan, siten, että on ensin noussut
tuohon kuuseen ja siitä mennyt tähän koivuun, ja tästä koivusta se on
mennyt tuohon honkaan ja silloin se on tuo kuiva oksa pettänyt. Mitäs
se kestää toki tuommoinen kuiva oksa; se katkeaa kuin ruoto!"

Riikka: "Onkos sen ollut mitä mennäkkään tuosta noita jälkiä. Kun
vaan olisi tuo oksa kestänyt, niin iltikseen olisi käynyt viljan
pois."

Vappu: "Aivan olevaksi onnekseen olisi käynyt, mutta pahan teki
petoksen tuo oksa. Ja tuon matkan päästä kun mies tipahtaa alas,
niin se on enempi kuin kissan uunilta putous. Voi, voi sentään! Kun
ajattelee tuota matkaa, niin päätä viepottaa!"

Riikka: "Jospa se sittenkin olisi sattunut pehmeämmälle, niin olisi
se jonakin mennyt. Ja kun olisi sattunut joku muu paikka ensiksi
vastaamaan, vaan kun tuommoinen kiven särmä! Ja siihen kun pää,
ihan paras takaraiva jäsähtää, niin se ei tee hyvää. Päästäänhän se
matokin kuolee, sanotaan."

Kerttu: "Vahinko tuota lienee vetänyt. Ei se ole ensi kertaa ollut
pappia kyydissä; on se jo monessa puussa käynyt, monta kummaa nähnyt,
monta salmea soutanut. Tosi on vanha sananlasku, että:

    "syli puuta, vaaksa vettä,
    askel paikkoa pahoa
    miehelle surmasijaksi,
    uroholle pään menoksi."

Auno jo hakkasi toista puolta ja märkänä höyrysivät leveät hartiat.
Ja koira se vaan yhä haukkua loukutti silmät kiinnitettyinä hongan
latvaan. Jo alkoi lastuus syvetä; alettiin kaatumista toivoa.
Kerttu otti rautahangon, sen sakaran pisti noin puolen toista sylen
korkuiselle hongan malloon ja varresta asettui työntämään. Kerttu,
Reeta, Katri ja Riikka työntivät, että posket pullistuivat. Vielä
lisäili Auno muutamia lyöntiä lastuuksen perään. Silloin honka lähti
totisena hiljalleen kallistumaan. Mutta kohta sen kulku kiveni ja
hirvittävästi jyrähtäen roiskahti pitkälle pituuttaan kiviseen
tantereen ja hongistoon pakeni voimakas kaiku. Mutta heti joutui
koira hongan malloa myöten latvan puoleen ja samassa rientivät
tytötkin, mutta koira jo ilosta vokisten kantoi otusta vastaan.

Vappu se joutui ensimmäiseksi koiran luo ja alkoi hälistä:

"Sepeli, Sepeli, mikä se on Sepeli-miehellä? Mikä se on miehellä,
näytäppäs. Ka herranen aika, näätä on! Katsokaa minkälainen ryökäle!
Voi, voi minkälainen! Miten kaunis! Katsokaa tuota! Se on oikea
kultarinta! Tuossa on luodin reikä. Ihan sydämmen kautta on luoti
porahtanut läpi. Ilmankos se olisi niin äkkiä kuollut, että puuhun
olisi jäänyt."

Katri: "Kyllä se on kaunis elukka tuo! Kyllä sen kun näkee oksalla
juoksentelevan, niin ilkeää sitä katsoa."

Sanna: "Kauankin se sitte olisi sinun katseltavanasi. Se on siksi
jalkava, se liikkuu kuin tulen kieli. Ja puujaloilla menee, semmoista
kyytiä, että harvat ovat ne koirat, jotka alla pysyvät. Minä olen sen
kumman nähnyt kerran, kun olin isällä kolkkamiessä joskus lystikseni."

Auno: "Näin minäkin kerran tuossa Suonenvaaran liepeessä. Kun se
puitti puusta puuhun, niin se oli menoa! Tuommoiset puun välit kuin
tuosta kuusesta tuohon petäjään ne ovat kuin askel vaan. Ja noin
viittä syltä pitkät puun välit, niin niissä ei ole mitä mennäkkään,
kerran potaltaa vaan, niin silloin se ropsahtaa toiseen puuhun."

Sanna: "Vaan somasti sillä on käpälät silloin, kun se puun väliä
menee. Ne ovat aivan runnakossa kiinni ja kynnet harrallaan; sitte
häntä vaan leimuaa, kun poika mennä hurahtaa."

Auno: "No ei sillä ole pää paperista. Hirveää se lähteä taipaleesen."

Vappu otti näädän käsiinsä, kukutteli sitä.

-- "Nää, nää näätäseni, kuule kultarintaseni. Voi, voi minkälainen
kuhvelo!... On siellä tuolla metsässä kauniita jos rumiakin elukoita.
Entäs sinä Sepeli parka, sinä katselet niin palavin silmin.
Tunnetko sinä tätä? Tunnet sinä. Voi, voi, sinua Sepeli, kun sinä
nyt olet orpo sinäkin! Voi, voi, sinua poika parka, mitä sinä nyt
minusta nuolet ja liemuat? Katso nyt kuin on hyvänä! Voi, voi kuin
on mielissään! Mitä minä nyt sinulle antaisin viimeisen viljan
peijaiksi? Voi, voi, kyllä sinä mielelläsi etsisit viljoja, vaan
kukapa pudotti alas!"

Riikka: "Joutilaana on pyssy tuolla petäjää vasten."

Reeta: "Kyllä nyt joutaa koirat jouten olla, viinet vaarnoilla
levätä, kuten sanotaan."

Saara: "Kukas tiesi jos Pentti..."

Sanna: "Mitä, Pentti ampuisiko? Pankolta paistikkaan ampuu semmoinen
mies!"

Vappu: "Pelkää, veikkoset, pyssyä kuin Hölmöläiset Matin sirppiä!
Olihan se kerran isän pyssyllä ampunut pyytä tuossa Rantasen
kassarikolla. Kun oli pannut pyssyn puolilleen ruutia ja korvaruutia
oli pannut kouramitalla, sitte oli ampua jämäyttänyt; mutta maahan
oli pyssy käsistä pudonnut ja parkuin oli mies hypännyt pöheikköön
päätään sammuttamaan. Kun oli semmoinen korvaruudin paljous
tomahtanut, niin sileäksi oli mennyt otsatukka, silmäripset ja
kulmakarvat, olipa kaupanpäällisiksi kirjaillut kasvopäitäkin. Siitä
tuli miehelle mieltä. Ei ole sitte pyssyyn koskenut. Ja kyllä uskon,
että vastakin joutaa pyssy naulaan hänestä nähden. Vaan luulen, että
meistä jostakin tulee ampuja, kun rupeamme opettelemaan. Tai jos
eivät muut rupea, niin minulla ei ole päätä palata. Oppimallahan
papitkin tulevat."

Sanna: "Sen minäkin sanon!"

Reeta: "Ruvetkaahan tuota kummittelemaan muutamaksi mieliharmiksi."

Sanna: "Miksikä mieliharmiksi?"

Reeta: "Siksi, että teissä ei ole pyssyn haltijaa."

Vappu: "Eivät ne ole muutkaan pyssy kädessä syntyneet. Oppia se on
ikä kaikki... Lähdetäänhän tästä kotiin; otetaan neuvot kaikki mukaan
ja mennään tästä kankaan vietettä tuonne Puolukkavaaralle ja sieltä
Teiriharjun päitse kotiin, niin sillä matkalla Sepeli löytää jonkun
oravan että saadaan koetella".

Auno: "Samahan tuo on. Lähdetään vaan."

Kerttu: "Mutta eihän ole ampumavaroja."

Sanna: "On tuolla laukussa vaikka paljonkin. Lähdetään vaan, minä
otan pyssyn... Täälläpäs makaa Sepeli pyssyn luona pää käpäläin
päällä suorana. Sepeli, kuule, lähdetään nyt etsimään..."

Sepeli hyppeli Sannaa vasten pystyyn, leimusi ja nuoleskeli Sannan
käsiä.

-- Aijai kun tuli mies hyvilleen, kun näki, että pyssy otetaan
liikkeelle. No lähdetään nyt tuonne. Usuu! etsimään... Ka niin,
tuolla se jo menee! Ei ole kauan ennenkuin kuuluu ääni. Lähdetään
perään; otetaan neuvot mukaan. Minä otan tämän laukun ja pyssyn;
jakakaa keskenänne viimeiset rihkamat... Kas niin! nyt kuuluu jo
Sepelin haukunta! Lähdetään! Mitä te kähjäätte?... Joko ovat kaikki?

Kerttu: "Kaikki ovat."

Riikka: "Entäs tulukset?"

Sanna: "Niin tosiaankin!"

Reeta kopristi laukkutaskuaan ja virkkoi:

"Täällä ovat taskussa."

Kerttu katsahti tantereelle.

-- Kaikki ovat matkassa... Mennään vaan.

Niin lähtivät tytöt tois-iltaiset aseet olallaan astumaan koiran
haukuntaa kohti. Mutta Kerttu pyörähti vielä katsomaan takansa sitä
kuusirykelmän juurrusta. Vaan kyynel vierähti kasvoille ja virkkoi
itsekseen:

    "Tyhjä ompi tuonen maja,
    koti kolkko kuolemalla,

"sanotaan, mutta tosi se onkin."

Pyyhkäsi kasvojaan ja lähti toisten jälkeen...

Sanna: "Mitähän tuo haukkuu, kun noin räiskyttää?"

Auno: "Lintu on, kun haukkuu noin tiheään ja kovasti."

Sannan kasvot leimusivat.

-- Kun olisi metso, aika koukkunokka!

Riikka: "Mitä sitte?"

Sanna: "Se sitte, että könäyteltäisiin laattiaan!"

Vappu: "Minä uskon, sillä ovat siivet!"

Sanna hurjana mennä kahitti ja virkkoi:

"Antaa olla; kyllä ne pettävät, kun pokautetaan kuula rintaan."

Riikka ojenti kädellään honkaan.

-- Metso on tuolla aihkissa, tosiaankin aika koukkunokka ja Sepeli
tuolla juuressa haukkuu ja häntä leimuaa. Katsokaa, miten tuo metso
katsoa tuikottaa tuota koiraa.

Sanna hätäisin silmin vilkasi toisiin.

-- Hiljaa! Tulkaa tänne kuusen juureen... Mutta kuka se osaa panna
latingin?

Auno: "Kyllä minä osaan."

Sanna: "Pane sinä, mutta joudu! Sillä on oma aikansa tuolla metsolla,
ei se meitä kanan odottele, kun sillä se tuuli päähän pistää."

Katri: "Siinä kuikottaa hongan lakalla. Mutta olisi se koko rötkäle,
jos sen saisi!"

Riikka: "Kyllä se on koko konttura, pyrstökin kuin vasta! Semmoinen
kirjavarintainen. Aijai jos se tulisi lattiaan!"

Sanna: "No älkää kuikistelko, ettei saisi vihiä."

Auno sai latingin pyssyyn, ojenti Sannalle.

-- Tuossa on!

Vappu: "Mutta koeta nyt pitää kohti!"

Sanna: "Eipähän ilman!"

Auno: "Mene tuon kuusen suojaa myöten tuon kuusen juureen, niin
pääset likemmäksi. Ei se huomaa, kun niin toimessaan katsoo tuota
koiraa. Kuusen juuresta oksien välistä katso tilasi, mistä on selvä
matka. Rihvojen läpi älä ammu; ne henkivät luotiin, että kääntyy
väärään."

Sanna punastuksissaan vilkasi Aunoon:

-- Parastani koetan.

Sanna lähti hiipimään kuusen suojaa myöten kuusen juureen. Rupesi
polvilleen kuusen alle, pani pyssyn perän korvalliseensa ja kuusen
kylkeen vakuutti pyssyä. Oli yhdessä kohti, ettei näyttänyt
liikahtavan mikään paikka.

Silmät pyöreinä ja jännitetyin kasvoin tytöt odottivat milloin
laukasee... Mutta Sanna puhalti ahtaan huokauksen ja hartiat
nytkähtivät.

Auno punalti päätään ja varmasti virkkoi: "Ei nyt tullut mitään, ei
nyt vakan enää. Isä sanoi aina, että se pitää silloin laukasta, kun
ensi kerran saa pyssyn kohti, muuten se rupeaa vapisuttamaan jos
kauan pitää. Kas, jo laukesi! Niimpähän kävi: metso lentää tuolla
sellaista havakkaa ja Sepeli alla laukkaa. Se luulee, että se on
haavoittunut ja putoaa."

Vappu: "Siivetpään olivat ja hyvät! Tiesinhän minä sen."

Sanna tuli toisten luo, punastuksissaan ja vähän häpeissään virkkoi:

"Mikä kumma! Olenhan minä monasti aina koettanut ilman piloillani
pyssyllä sihtailla. Ja minä olen vakaunut vaikka neulan silmään
ampumaan. Vaan nyt en vakaunut vaikka mitä olisin tehnyt. Mitä
enemmän koetin puristautua, niin sitä enemmän vapisutti ja sydän
jyskytti niin kovasti kuin riihenpuija. Tottapa se ei ollut meidän
osa. Ei sitä saa kaikkea mitä näkee."

Vappu: "Olihan se entinenkin akka sanonut, että 'kelpaisi elää, kun
olisi silmä nuolena, kopra kattilana'... Mutta voi, voi, Sepeliä,
kun tulee niin nolona pää maassa ja häntä lupallaan. Voi, voi, kuin
on mies ilkeissään! Eihän se ollut sinun syysi, kun ei saatu metsoa.
Voi, voi, kun nyt on ukko pahoillaan! Sai ilmanaikojaan haukkua...
Siinä se nyt makaa käpäläinsä päällä ja lupistelee silmiään niin
kylläisennäköisesti. Kas, kun huokasi syvään, oikein hartiat
nytkähtivät!"

Reeta: "Lähdetään pois typerehtämästä. Martta kotona katsoo meitä
pitkään tulevaksi."

Vappu: "Lähdetään vaan, ei tässä tätiä ole tässäkään... Mutta kukas
se nyt on ampuja? Taisi Sannalta into loppua, häpeä jo silmää kaivaa."

Sanna keikautti niskojaan.

-- En jänistä vielä!...

Läksi pyssyn kanssa kävelemään ja virkkoi:

Sepeli se! Lähdetään, etsi, etsi.

Sepeli läksi laukata sutmistamaan halki murtoisen kankaan.

Vappu: "Silloin se mies lähti vilkasemaan!"...

Katri: "Jo on vilja edessä. Eipä pitkältä päästy."

Auno: "Orava on nyt, kuulee sen haukunnasta. Se haukkuu harvempaan
kuin lintua ja väliin viksähtelee..."

Riikka osotti sormellaan harjulle hoikkalatvaiseen kuuseen.

-- Tuolla kuusen kerkässä nauvottaa orava, aikanen pöyryhäntä!

Tytöt heittivät neuvonsa maahan ja katselivat kuusen kerkkään
jureunutta oravaa.

Sanna: "Vaan sillä ei ole siipiä. Jos ei yksi satu, niin sattuuhan
toinen tai kolmas. Paneppas, Auno, sisusta tähän pilliin, niin
herätetään metsän-naukujaista."

Vappu hykähti pikku naurun.

-- Valveillapa tuo on, hyvin ovat silmät pyöreinä. Saisi kyllä
nukkuakin, ei olisi pahaa hätää.

Sanna ylpeästi virkkoi:

"Varokoon vaan vanttuitaan!"

Otti pyssyn Aunolta, istahti mättäälle, laski pyssynpiipun juurikan
sarvelle ja osotti pyssyn oravaa kohti. Jokaisen silmät katsoivat
oravaa ja kasvot olivat jännityksessä.

Auno: "Ei tule mitään, vapisee ihan nähtävästi."

Vappu: "Älä nyt, antaahan se jätistää. Kas, jo laukesi! Voi, voi,
kun ei mennyt ei sinnepäinkään! Tuolta toisesta kuusesta kerkät
putoilivat ja luoti tuolla mouskahtelee puusta puuhun!"

Sanna punastuksissaan nousi seisalleen, katseli pyssyä ja nolona
virkkoi:

"Se pelottaa laukastessa. Siinä on semmoinen hiimosti. En minä
ymmärrä minkätähden minä nyt olen tämmöinen tohkero, että
laukastessani säpsähdän. Koetappa sinä Auno, sinä olet enemmän nähnyt
isän ampuvan."

Vappu: "Virkaheitto tuli siitä ampujasta."

Sanna: "Ei sitä tiedä, kävisikö se viisaammasti sinullakaan."

Vappu: "Minäpä en rupea kuvattelemaan. Äänetönnä se on tyhmäkin
viisas... Mutta katsotaampa nyt, kun Auno ampuu... Ka kätensä
varastako se!... Ka se! Ai, ai, orava tulee pyörien lattiaan! Se
olikin lasaus! Katso tuota, kun ojenti vaan, niin anna tulla oravan
pyörien maahan! Sepeli, Sepeli, älä nyt retuuta enää; anna nyt
minulle... Kas, aivan hartioista ropsahti läpi! Ei olisi uskonut!"

Auno: "Kynnet koiralle ensin, sitte vasta toista etsimään."

Vappu: "Kas, kas, en yrittänyt muistaakkaan. Minäpä annan Sepelille
kynnet... Kas tuossa yksi... tuossa toinen... tuossa kolmas... tuossa
neljäs. Voi, voi kun makeannäköisesti natustelee!... Nyt loppui.
Lähdetään uusia etsimään."

Sanna: "Se niin! silloin lähti laukata leipomaan. Se ei odota toista
käskyä, tuolla se jo näkösen päässä laukata sätkii. Ka, jopahan löysi
lintuja! Mitä? Metsoja neljä, viisikin niitä on!... Tuonne lentävät
honkiin. Kohta sieltä kuuluu Sepelin ääni."

Vappu: "Nyt, Auno, koetappas nyt! Olisi tuo soma, jos saisit metson."

Auno: "Kun olisin oikeassa ramussani. Vaan kun en viime yönä enkä
toissa yönä nukkunut silmäni täyttä, niin on kuin varjo, ei tunnu
oikein vakautuvan."

Sanna: "Se kai se lienee syynä minullakin."

Vappu: "Käyhän, Auno, koeta."

Auno lähti pyssyneen.

-- Sittehän tuon tietää. Olkaa täällä se aikaa.

Vappu: "Minä lähden katsomaan."

Sanna: "No etkö muista, että se kielti. Anna olla rauhassa."

Riikka: "Sepeli taasen kun haukkuu! Se kuuluu kun se poukuttaa, vaara
helisee taaskin!"

Kerttu: "Mutta jo se on viisas tuo koira! Kun se lintua haukkuu
tuolla lailla noin tiheään, että ääni ei sammu välillä, niin lintu ei
kuule tulijaa. Ja kun se noin maassa on mahallaan yhdessä kohti ja
siinä tuota kirjavaa häntäänsä liekuttaa, niin sitä lintu katsoo eikä
pelkää."

Sanna: "Tuon koiran ansio se on, että isä on niin paljon saanut
lintuja. Kas jo paukahti! Siivetpä oli metsoilla! Tuolla lentää
hojottavat semmoista kyytiä, ettei häntä perää tavoita."

Sanna osotti sormellaan lentävien metsojen jälkeen.

-- Yksi, kaksi, kolme, neljä. Mutta yksi on poissa! Viisi niitä oli.
Katsotaan vaan, että siivet pettivät muutamalla.

Vappu ilahti, osotti kädellään hongistoon.

-- Metso, metso! Aai, ai, sinua Auno! Metso on kädessä Aunolla, kun
tulee.

Sanna: "Kas sitä, tiesinhän minä!"

Riikka: "Kas, minkälainen rötkäle on Aunolla kädessä! Tuopa
lystiä!"...

Reeta: "Ei olisi uskonut!"

Kerttu: "Auno on paljo nähnyt pyssyn hallitsemista."

Auno antoi metson Vapun ojennettuun käteen.

Reeta: "Sieltäpä lähti metsän hyvä."

Auno virkkoi tyynesti:

"Eihän tuo näy olevan työtä kummempaa tuo ampuminen."

Riikka: "Eihän tuossa sinulla näy olevan kuin pitää ja vetää. Ei
vielä näy meiltä lintukeitot loppuneen sillä, jos isä jätti. Se ei
ole pieni asia."

Vappu silitteli mättäällä makaavaa Sepeliä ja hyvitteli:

"Jopa sinä nyt ukko parka väsyit! Voi, voi, kun kieli pitkällä
läähötät. Sinä poika parka, voi, voi, kun sinä katselet leppoisesti!
No levähdä nyt."

Kerttu virkkoi väsyneesti:

"Lähdetään nyt kotiin. Ei maista mikään millekkään."

Reeta; "Eipä maista; tyhjältä tuntuu elämä."

Sanna: "Kyllä se maailma seisoo yhdeltä ukolta."

Vappu: "Sen minäkin sanon. Ja oli miten oli, emme voi maan rakoon
painua."

Auno: "Kyllä se nyt meidän maailma kallistuu melkein syrjälleen."

Ojenti Sannalle pyssyn ja sanoi:

"Lähdetään kotiin."

Selkiinsä kokoilivat tytöt neuvonsa ja lähtivät vakavin kasvoin
kulkemaan kotiin päin.

Ilta oli jo pimeä, pystyvalkea jo liekotteli pirtissä ja sen
punnerrus hohti akkunasta, kun tytöt astuivat kotiin lintutakkoineen.



XXVI.


Joulukuun tähdet valvoivat erään pouta-aamun puhtaalla taivaalla;
otava oli jo länteen päin sarvensa kääntänyt, kun Pietolan tilavasta
saunasta kuului kolmen hamppuloukun ankara töminä ja kolmen
lihtaloukun kuivat kielen sanat virkeästi kitkasivat. Enemmän kuin
kolmesataa valkoista solkeakuituista hamppuroivajasta oli eilen
illalla päästelty ja pystytelty orsille ja lauteille kuivamaan saunan
paahteiseen lämpymään. Niitä loukuttamaan olivat lähteneet Kerttu,
Auno, Sanna, Vappu, Katri ja Riikka. Vuoroon ne aina loukuttivat ja
vuoroon lihtasivat. Kerttu ja Auno olivat parina. Samoin Sanna ja
Vappu. Niimpä olivat Katri ja Riikkakin yksi. Kun raskaalla loukulta
loukuttivat roivajaksesta ensin luut irti ja pemistelivat enimmät
päistäreet pois, niin sitte antoivat sen toiselle, joka keveämmällä
loukulla lihtasi pivoukset kujulleen ja sukevina suortuvina punoi
sormajaksiin, joita kymmenen aina tuli kuhunkin vihkoon; joka
kymmenennellä sormajaksella sidottiin keskeä kiinni yhteen nippuun.
Kertun ja Aunon läjässä niitä nippuja oli jo kymmenen, kun Sannalla
ja Vapulla oli vielä neljäs vajanainen. Katri ja Riikka ne alottivat
kuudetta.

Kerttu irtausi loukkunsa hännästä, viskasi pivouksensa Aunon helmaan,
kopisteli itsestään päistäreen törkyjä, päästään haravoi koprillaan
tappuran untuvia ja karkean paitansa hihaan pyyhki kasvoistaan hikeä
ja pölyn huudetta. Sitte istui päistärläjän päälle huoahtamaan ja
nojasi selkänsä loukun juurikkaa vasten. Silloin taukosivat toisetkin
levähtämään yksistä tuumin. Kerttu virkkoi:

"Meillä Aunon kanssa taitaa jo olla kymmenen mytykkää, mutta mitähän
niillä noilla jälkiväellä on?"

Sanna suupuolellaan naurahti:

-- Olemmekos me jälkiväkeä? Älä toki usko itsekkään. Kyllä me olemme
ensi uunin leipiä.

Auno: "Onhan sillä Sannalla ja Vapulla kohta neljä, ja kun ne edes
olisivat niinkuin ihmisten. Katsohan sinä, minkälaista siivoa se on!"

Kerttu otti hamppuvihkon, meni kiukaan luo päreen valossa katselemaan
ja virkkoi:

"Ei tule toki mitään tämmöisestä sotkusta! Kuka näitä ilkeää nähdä,
kun ovat ihan kaikkine päistäreineen käärityt. Eikä yhtään kuitua
suorallaan, vaan kaikki yhdessä vanukkeessa kuin koiran vuoteet.
Katsohan itsekkin tätä jälkeäsi."

Sanna syrjäsilmällä vilkasi hamppukääryyn ja välinpitämättömästi
virkkoi:

"Näkyyhän tuossa vähän lustuvia olevan."

Aunon rinta hytkähti.

-- Lustuvia ne vaan ovat. Ihan selviä päisteriä, ihan kuin pahnoja!

Kerttu: "Kyllä saat siivota ne uudelleen."

Sanna keikautti niskojaan.

-- Kyllä semmoiselle emännälle välttää. Kunhan on kupissa, oli ohraa
tai ruista.

Kerttu: "Vähät kai se emäntää liikuttaa; meidän oma häpeä se toki on.
Ja jos ihmiset näkevät meidän noin kunnotonta työtä tekevän, niin
emme kelpaa ihmisten työhön sitte, kun tästä joudumme suksillemme."

Sanna: "Pian jalo tapansa näyttää sitte, kun pääsee näyttämään. En
perusta minä tämän talon työstä. Minä olen kuin liika laukku reessä
tämän talon töissä. Syön, juon aikanani."

Katri istahti lihtansa perälle. Vitiin veitsellä piiskasi lihdattua
hamppuroivajasta ja virkkoi:

"Mahtaa siitä kohta ilma nousta siitä syksyllisestäkin elon
varastuksesta. Eilen kuului emäntä kertovan Pentille, miten kuuluvat
Ahtolaan kantavan elon ja elämisen."

Riikka pöllähti: "Kuka sille tuolle akalle semmoisia selvittää. Kyllä
Ahtolan emäntä ei niistä virka."

Sanna rupesi loukuttamaan, mutta seisautti loukkunsa, roivajas jäi
loukun rakoon.

-- Tiesikö tuo akka tosiaankin semmoista? No mistähän tuo rämppäkello
tosiaankin imi semmoista... Siitä uutisesta se varmaan Pentti illalla
mörnötti puhumatonna kuin säkinpaikkaaja. Mutta kuka on mahtanut
tuolle akalle kertoa! Me emme suinkaan ole hiiskuneet hiirelle eikä
heinälle ja Ahtolasta päin ei ole tullut tietoon.

Kerttu: "Kyllä se tehty tiedoksi tulee... Olenhan teitä kieltänyt,
mutta laihan koiran haukunta ei taivaasen kuulu."

Aunon kasvot hieman tulistuivat, virkkoi: "En ole kieltänyt en
käskenyt, jokainen tehköön päätään myöten. Mutta syytön minä olen
varastukseen."

Sanna: "Syytön minäkin olen varastukseen. En neulankaan edestä ole
ottanut keltään enkä ota vaikka suulleni kuolisin. Ne jyvät, jotka
syksyllä siirsimme Ahtolaan, eivät olleet kenenkään muiden kuin
meidän. Ja se ei ole ollut viime kerta. Sen sanon, että ei niin
kauan kuin minä olen Pietolassa ei tarvitse hinkaloita suurentaa.
Minä tiedän ja selvästi näkyy, ettei ole minulla ikuista oloa näillä
poroilla, niin en huoli lähteä aivan suorilta sormiltani. Otan minä
kuitenkin omin lupini jonkun vähän edes mielihyvikseni, jos ei muuksi."

Vappu: "Sen minäkin teen. Ja sen kun tekisimme jokainen... Jos oikein
tekisimme kuten olisi tehtävä, niin ensi syksynä veisimme vuoden
tulokset aivan puulle puhtaalle ja heittäisimme tuon akan poikineen
avossa suin katsoa tollottamaan, niin näkisivät hyvänsä siitä
kirotusta välikirjastaan isän kanssa. Opetettaisiin niitä isännäksi
ja emännäksi toisten vaivannäölle."

Riikka heitti puoleksi loukutetun roivajaksensa loukun rakoon,
istahti jakkaralle loukkunsa lähelle. Pieni musta nyttyrä oli
niskaan pistetty kiinni katajaneulalla. Pyyhki kädellään päälakeaan
ja nyttyränsä päältä hampun untuvia ja palleat hartiat laskeusivat
kumaraan, kädet helmassa virkkoi:

"Niinhän tuo työ tuntuu olevan karvasta kuin tervaa ja koti tuntuu
vieraalta kuin väärä raha olisi taskussa. Jos ei tuota akka-lunttua
olisi tässä, niin toisin soutaisivat sukset."

Kerttu: "Mikäpä hänessä on hätänä. Oli miten oli, paras on kuitenkin
olla nöyränä, tyytyä siihen mitä sanotaan."

Sanna puistalti päätään, kohautti hartioitaan ja virkkoi:

"Niin minäkö antipalalle? Ei, ei tule ne herkut, eikä puske ne
hirvet!"

Vappu: "Samat sanat sanon minäkin. Kun kerran on näiksi mennyt, että
omassa kotonaan pitäisi ruveta toisen kynnestä katsomaan, niin en
perusta vaikka paikalla ajakoot oman onneni nojaan. Onsi on taivaan
alus. Huiskeikkaa vaan pitkin pitäjän tietä! Suru ei janota vaan
rikkaan hyvät eväät."

Auno: "Kyllähän hyvä mennä on, vaan ei siellä hyvä olla ole. Kun
sattuu, niin routa ajaa porsaan kotiin."

Vappu: "Eei, ehei se ennustus pidä ryhtiään. Elää niitä ihmisiä
muuallakin. Ja ennen olen vaikka aidan vitsaksena ennenkuin kotonani
toisen ruotilaisena."

Kerttu: "Mikäs tässä on pakko olla ruotilaisena. Syödään vaan ruokaa
mitä annetaan, tehdään työtä mitä käsketään ja ollaan vaan kotonaan.
Ei olla tietääkseenkään mistään mitään, odotetaan vaan viimeistä
käskyä."

Sanna: "Jospa oltaisiin nelijalkaisia, noita kytkyessä tahi
marhaminnassa pidettäviä, niin kyllä se sitte kävisi laatuun. Mutta
ei tällä päällä, ei niin kauan kuin yli kynnyksen päästään!"

Kerttu: "Ei tiedä ylpeillä. Hätäisellä on monta ääntä."

Riikka: "Mutta kuka mahtaa tuolle akka-ränkälle kertoa niitä kaikkia
seikkoja?"

Katri: "Minä luulen, että se on tuon Saaran hyvää työtä, koskahan
se on yksituumainen sen kanssa kuin paita ja pohkea. Ja tuota
Pentti-vänkylätä se taitaa mielessään pitää sillä tavalla päästäkseen
tämän talon haltijaksi." Sanna punastui...

-- No olisikoon tuolla kalmalla niin pitkät ajatukset. Mutta pari
siitäkin tulisi! Hyvä hyvällä saadaan, silmäpuolella sokea, saa
sanoa. Ei vielä kumpaisetkaan ole kunnollista veroa ansainneet...
Mutta en minä toki usko semmoista.

Vappu: "Mistä sen tietää, mitä ne siellä joutessaan tekevät.
Luuletko, ettei Saaralla olisi sydäntä ottaa tämä talo Pentin kansaa
omakseen."

Riikka: "Minä uskon, että raskii! Niin vievät kuin koirat, kun saada
voinevat. Ja mikä niiden on saadessa, panevat tuumansa tukkuun, niin
heti pyörähtävät asiat siten, että Saara ajaa meidät oman onnemme
nojaan."

Kerttu: "En usko Saarasta semmoista. Ja samahan sille on, olipa tässä
emäntänä kuka tahansa. Emmehän ole emäntänä olleet ennenkään, onhan
nytkin sama olla työntekijänä. Ja eihän silloin ole vieras emäntänä
kun on Saara."

Auno: "Kyllähän työ ei ole entisen makuista sitte, jos Saara ja
Pentti tulisivat hallitsemaan. Mutta saattaahan sitä sentään tehdä
jos tahtoo ja olla niinkuin pidetään."

Sanna: "Olkoot muut miten olkoot, mutta minä olen ja elän niinkuin
päästä käsketään, pois tieltä vaan!"

Silloin remahti ovi auki ja ovelta näkyivät emännän taliset kasvot
ja valkeina paistoivat lostikka hampaat. Silmät kiehuivat vihasta ja
kohti kurkkuaan sähähti:

"Mikä rukouksen pito teillä nyt on täällä? Vai tänne, sen tuliset
luntut, olette laittauneet makaamaan! Ei tuosta herran hetkestä ole
kuulunut loukun ääntä. Taidatte, sen pahennukset, luulla, etten minä
kuule, milloin työssä olette. Sen tuhannen loukkaat, pääsettekö
asiaan vai..."

Siihen katkesi emännän sana, kun Sanna hyppäsi eteen ja käsi ojettuna
ärjäsi:

"Suu kiinni ja paikalla!"

Emäntä sävähti vastaan, että kyllä tiedän tukkia. Sinäkö tässä...

Sen enempi ei emäntä kerjennyt, kun Sanna leimautti hänet nietokselle
ja nykäsi saunan oven kiinni.

Emäntä hyppäsi ylös, vetäsi henkeä keuhkonsa täyteen, puhalti saunan
oveen ja oikein kirkasemalla parahti:

-- Vai tapat sinä minut?

Sannan kasvot tulistuivat, leimahti saunan ovelle ja kahden käden
tölmäsi Maijaa, että se lenti aivan koppina päälleen nietokseen ja
äkeästi puhaltaen virkkoi:

"Älä tule toista kertaa!" Vetäsi saunan oven kiinni ja rupesi
loukuttamaan roivajastaan ja kohta alkoivat käydä toisetkin loukut.

Itkien ja kiroillen meni emäntä pirttiin.

Pentti istui rahilla, rikkinäinen sarkanuttu päällä, paulakengät
jalassaan ja lammasnahkainen reuhka päässään ja puukonhamaralla
lykkäsi sileäksi uutta kirvesvartta.

Emäntä astui Pentin luo hengittäen raskaasti ja sakeat henkäykset
vapisivat kuni suuresta väsymyksestä; mustat silmät säihkivät
kamalasti ja virkkoi:

"Tule Pentti tänne kamariin, minulla on asiaa sinulle, tule."

Pentti nosti päänsä, katsoi tutkivasti äitiinsä:

-- Missä se nyt on rypenyt, on lumessa kuin koira?

Emäntä ei virkannut mitään; silmät paloivat vaan.

Pentti jatkoi: "Mitä sitä nyt on? Olin tästä aikeessa metsään."

Emäntä tiukasti: "Tule vaan tänne, minulla on asiaa."

Sen sanottuaan lähti astumaan oveen ja piikkoloimiin kudottu lyhyt
hame kapeana riippui lanteilta, lumiset kengät olivat pauloilla
sidotut nilkkoihin kiinni, vaan paksut pohkeat vilkkoivat paljaina.
Päällä oli väljä lyhytläntä nuttu irtaallaan napista; hartioilla
siinä näkyi lunta joka paikassa. Seisahti ovensuuhun, katsoi tuliko
Pentti jälessä. Mutta Pentti ei ollut kiireissään. Emäntä tikasi:

"Tule rikeneen, älä kähjää, äläkä kuhjaa!"

Pentti pani puukkonsa viereensä, kohosi laiskasti seisalleen ja
virkkoi:

"No mikä se nyt on semmoinen hätä, tuliko se nyt on nurkassa?"

Emäntä: "Oli mitä oli, tule heti!"

Pentti otti kinttaansa ja kirveensä mukaan ja lähti emännän jälessä
kamariin.

Emäntä siirti toisen jakkaran luokseen ja alkoi huohottaen:

"Istu tuohon jakkaralle. Ei semmoista kiirettä, minulla on
puhumista... Nuo tytöt pirut et sinä usko minkälaisia ne ovat,
kyllä ne kohta minulta syövät silmätkin päästä. Menin tuonne
saunaan sanomaan jotakin ihan hyvänä ihmisenä ja hyvällä sanalla,
niin siitä nuo katalat usahtivat silmille ihan syyttä hankaatta,
ihan syyn-syyttömästi kuin ampiaiset, että kiitin kun sain luuni
tervennä tänne. Semmoisen palkan minä olen saanut siitä lukemaan
opetuksestani, semmoisesta asiasta. Ruunankummia olisivat minutta.
Oikein sydämmeni halkeaa, niin on paha mieleni. Jonkillaisen
koirajoukon keskeen piti joutua!"

Emäntä itkeä suhautti vähän. Pyyhki kyyneleet silmistään ja jatkoi:

"Se on nyt paras, että ajat pois tästä talosta ihan jokaisen
nuo luntut. Niistä ei ole toinen toistaan parempi. Aja vaan
kynnettömään"...

Pentillä olivat kinttaat käsissään, puristeli kirvesvarttaan
taivutellakseen kankeita kinttaitaan kuontumaan kirvesvarren
ympärille ja tympeästi virkkoi:

"Mitenkäpä tässä tytöittä tultanee aikaan. Semmoisia työntekijöitä
saadaan kirjoilla hakea kuin tytöt... Ja minä taasen luulen, että
siihen riitaan on syytä sysissä jos sepissäkin. Antoivatpahan ne
minulle rauhan."

Emännän kasvot tulistuivat, hyppäsi seisalleen, leimahteli sinne ja
tänne; mutta istui taasen ja virkkoi:

"Sinää saat rauhan!... Ilkeät sanoa, että minä olen syypää tähän
riitaan... Sinä saat rauhan!... Saat sinä tuolla tavalla rauhaa:
et katso elämistäsi, varastavat ihan joka paikan. Niiden työnteko
sitte jotakin auttaa! Vai noiden lunttujen puolesta sinä olet! Sinä
nyt noiden pahennuksien kanssa rupeat minua syömään. Kaunis kunnia!
Olenhan minä sen jo nähnyt, että sinä olet noiden puolesta. Voi,
voi sentään!... Kaikkeen häntä piti joutua!... Kaikkeen häntä piti
joutaa!... Sydän halkeaa ajatellessa... Siihen toteen minä olen sinua
sydämmeni alla kantanut ja kovan saunan kylpenyt... Nyt on korva
korvan tasalla, niin tuommoisia kaulavilloja saan palkastani...
Kaunis kunnia!... Vai syytä sysissä jos sepissäkin... Se on lapsi se!"

Pentti rykäsi kuivan rykäyksen ja sanoi vakavasti:

"Jos minä ajan pois noita tyttöjä niin en minä kaikkia aja"...

Emäntä pyyhki kyyneleet silmistään ja rykäsi vähän.

-- Kas niin! Kyllä minä nyt yskän ymmärrän. Vai niin, et sinä aja
kaikkia. Sinä luulet minut sokeaksi, etten minä näe, että tuon
Saaran, mokoman liukkanan kanssa sinä yhtä pidät. Vaan sen minä
sanon, että jos vaan et heitä sitä ilvettä pois, niin ei kanna
kauan terveitä luita tuo lunttu!... Vie äly mieheltä, kerran lakkii
harineen vähemmäksi! En toki sinuna katsoisi tuommoisia risuaidan
läpikään. Olisi toista kuu ottaisit tuon Kemppaalanmäen Maikin, jolla
on kymmenen tuhatta perintöä. Hakalan Eeva tässä puhui aivan varmaan,
että saisit sen. Ainakin sanoissani, vieläkin varkaissani; Saara
on kyllä paras kaikista toisista, sehän minulle edes puhuu toisten
varastuksia, mutta kuitenkin on paras pysyä erillään tuosta joukosta.
Ajattelehan nyt vähän eteesi, ajatteleppas, että kun sinä nyt niitä
ottaisit yhden eukoksesi, niin sitä tietä olisit pääsemättömissä
toisistakin kunnes varastaisivat koko talon, että joutuisit
suksillesi. Niin sinä kun yhden sormesi annat pirulle, niin se vie
koko käden...

Emäntä oli vähän aikaa ääneti, pyyhki kevelätä nenäänsä, punalti
päätään ja uusi katkeruus värähteli tummissa kasvoissa.

-- Minulle ovat tähän asti antaneet ihmiset rauhan. Ei tähän elettyyn
ole minua sysitty eikä syrvitty eikä tyrkitty, mutta nakkasivat nuo
raihnat saunasta ihan koppina kuin reuhkan. Reuhauttivat kinokselle
ja minä suin päin nietokseen. Ihan noin reuskahdin kinokselle. Se
tuntui kauhealta. Näet sinä, miten hyyhmä juoksee pitkin raatoa kuin
uineella koiralla. Ajattelin, että kun ne edes tähän heittäisivät.

Itku purskahti Maijalta, Hetken perästä jatkoi: "No ei se lähde minun
mielestäni, ei vaikka eläisin kärpästen nykittäviksi... Kyllä se on
parasta, kun tottelet minua ja ajat pois tästä ihan jokaisen."

Pentti katseli lattiaan ja puristeli kintaskäsillään kirvesvarttaan.

-- Annetaampa heidän nyt vielä olla tuossa. Emäntä taasen tulistui,
silmät säihkyivät ja alkoi äksytä:

"Sinä hullu! hulluista hulluin! Kun ne eivät edes varastaisi, niin
kaikkenahan se menisi; mutta kun ne ainakin sanoissani varastavat
ihan mitä on hengestä irti. Ne vievät viljat, hamput, höyhenet, elot,
ja ne vievät ihan kahden käden keskestä. Niitä ei varo ei varovakaan.
Mikä sen kotisen varkaan varoo, se on vanha sananlasku. Ne vaan
aikovat uhasta varastaa. Ahtolan akka se on niillä säkkinä; sinne
ne kantavat. Se myöpi siellä aikojaan myöten. On sinne Ahtolaan tie
auki, on sinne asiaa yölläkin päivälläkin, pyhänäkin arkinakin. Ja
tiedäthän sinä, mistä niillä olisi rahaa laittaa semmoisia kankaita
kuin viime kevännäkin. Minä tiedän, että se luotuja maksaa. Sen hyvän
minä siitä sain, kun opetin ne oikeaa kangasta kutomaan."

Pentti nousi seisalleen, käveli akkunan luo ja varasi kintaskädellään
akkunan penkkiin. Tasanen otsa vetäytyi kurttuun. Näytti aikovan
sanoa jotakin, mutta sitä ei tullut.

Emäntä nakkasi niskojaan.

-- No tee mitä tahasi, mutta en minä tule aikaan noiden koirain
keskessä. Ja sen minä sanon, että sinä et saa hyvällä tuota Sarkkoa.
Se sinä tiedä!

Pentti lähti kävelemään ulos ja mennessään virkkoi jäykästi:

"Se on minun asiani."

Sen enempi ei Pentti. Astuskeli Pajupurolle päin. Hartiansa olivat
entistään enemmän kumarassa ja kaavoissa näkyi jähmeä harmi.

       *       *       *       *       *

Vuosi oli kulunut. Saaralla oli jo kuukauden vanha poika, aivan
Pentin näköinen, ihan kuin suustaan sylkenyt. Tämä oli Pentin
mielestä mieluinen vahinko. Ja samalla kun tuo kirisevä pienokainen
ristittiin Matiksi, vihittiin Saara ja Pentti aviopariksi.

Oli Joulukuun pimeä ilta. Vasta olivat tulleet Saara ja Pentti kotiin
kirkkoretkeltä ja riisuneet matkavaatteensa päältään. Pystyvalkean
luona istui väki ja teki askareitaan. Siihen istui Saarakin
pienokainen helmassaan. Sille hän hymyili, mutta silmäykset tuolloin
tällöin vierähtelivät Penttiinkin, joka pyhäpukuisena istui rahilla
ja lattiaan tuiottaen veteli luuvartista piippuaan.

Tytöt olivat umpimielisiä, eivät näkyneet välittävän kenestäkään.
Eivät kyselleet kirkkosatujakaan, tekivät vaan töitään. Puheen aluksi
kysyi Saara:

"Missä nyt on emäntä, kun ei näy?"

Martta: "Kylään näkyi äsken menevän, luulen, että se on yötä siellä,
koska otti kudelmansa."

Saara: "Mitä se nyt on niin yökuntiin lähtenyt?"

Martta: "En tiedä."

Sanna sylkäsi kuontalonsa partaan ja virkkoi kylmästi:

"Lieneekö mennyt sydäntään sulailemaan. On se ollut tässä lintuna
tänä päivänä, vaan taisi se polttaa siipensä tässä äsken, kun tuli
minun päälleni."

Reeta pani karttajaksen vasuun, kohotti päätään, mulautti Sannaan ja
virkkoi:

"Ollut lintuna... Entä sinä? Jos hyvä on, niin paremmalla palkitaan."

Pentti astui tulen luokse, lämmitteli käsiään pystyvalkean loimossa,
kutristeli viiman punastuttamia kasvojaan ja pieniksi puristetuilla
silmillään katseli tuleen ja tuokion perästä virkkoi:

"Ettehän liene taasen tapelleet?" Sanna keikautti niskojaan.

-- Hyh! Ei tuon kanssa toki tarvitse tapella. Kun tulee liian
likelle, niin lennättää siltä sijalta, että saa evästä kysellä
palatessaan.

Vappu kieri värttinälle aivinalankaa.

-- Pirua hän on, ei ihmistä.

Saara katseli lasta helmassaan ja kasvot olivat totisen näköiset.

-- Laatuisensa se näkyy olevan hänkin. Mutta kyllä sitä toisen
pahoista pääsee, omistaan ei milloinkaan.

Sanna: "Mitä sinä sillä tarkoitat? Siinä niin taidat luulla, että me
muut tästä pyörähdämme kuin jänis haavalta. Älä luule luuta lihaksi,
koiran päätä paistikkaaksi. Kyllä sitä vielä katsotaan minkä värin
tuo nyt ottaa."

Saara vähän punastui, virkkoi:

"Kuka sinua on tästä käskenyt pois? En mitään paremmin toivoisi kuin
sitä, että pysyttäisiin kaikki yhdessä. Minä tunnen itsestäni, kuinka
rakas tämä pälvi on, niin onhan se teille sama. Ja niimpä ollaan
kotonamme tässä kuten ennenkin, ollaan yksituumaiset, syödään syttä
tai savea. En minä tahdo hallita paremmin kuin ennenkään. Se on tyhjä
luulo."

Sanna: "Polttakaa ne kirjat pois, niin olemme niinkuin ennenkin."

Kerttu allapäin toimessaan neuloi vantutta; lappoi säikeen loppuun,
nosti päätään, katsoi Saaraan ja jäykästi virkkoi:

"Sen minäkin sanon, että polttakaa ne kirjat, niin loppuu tämä
niskaköyden veto."

Auno kutoi paulaa tiuhtalla, pisti kudekäpynsä tiuhtuukseen ja
tuumasi:

"Polttakaa pois ne kirjat, ne ovat kuin kylmä kivi loukossa. Ei tämä
tunnu kodilta niin kauan kuin ne ovat olemassa. Polttakaa nyt aivan
tuossa iloisessa tulessa meidän kaikkien nähden."

Katri: "Ja hääpäivänne kunniaksi."

Riikka paikkasi nuttua, heitti sen polvilleen.

-- Tehkääpä tosiaankin semmoisia, että poltatte ne kirotut kirjat,
niin loppuu todellakin tämä mieliharmi.

Vappu: "Silloin iloitsemme kuin oinaat ja vietämme häitänne kuin
ainoan pojan häitä."

Sanna: "Tehkää se nyt, niin näemme, että on sama mielessä, joka
kielessä."

Saara: "Kyllä minusta nähden joutavat. Polta, Pentti, kun polttanet."

Pentti oli vähän hämillään ja häpeän arka punastus kihosi kasvoihin
ja verkalleen, hieman väristen virkkoi:

"Annetaan olla polttamatta, eiväthän nuo ruokaa tahdo."

Sanna punalti päätään.

-- Siinä oli se! Eiväthän nuo ruokaa tahdo!... Eivät ne tahdo ruokaa;
syövät koko talon ihan nurkkakivineen.

Se onkin sana! eiväthän nuo ruokaa tahdo. Siinä se nyt kuullaan
mikä on tekeillä. Nyt sen kuulette uuden isännän! Sannan kasvot
tulistuivat, hotasi korvallisiaan kahden käden taaksepäin.

-- Voi, voi, jos sen akan, sen tulinen varis, jos saan sen vielä
käsiini, niin ei pidä jäämään koskematonta paikkaa! Sen sanon, että
varokoon luitaan!

Kerttu katsahti Sannaan.

-- No älä nyt tuossa. Olet niin kauhean näköinen, että pelottaa.

Saara punastuksissaan:

-- Ei suinkaan siitä sillä lailla hyvä tule. Joka miekkaan rupeaa,
se miekkaan hukkuu. Ollaan vaan sovinnossa ja ollaan kuten ainakin
kotonaan.

Saara laski Matin kätkyeen, katsahti Marttaan ja virkkoi: "Martta,
heilutappa tuota kätkyttä, käyn ulkona."

Auno: "Mitäpä maksaa puhe enää tästä asiasta. Se on tullut, joka on
tullut. Paras on, kun painetaan pahkaansa ja katsotaan valmista."

Reeta: "Niin on."

Kerttu: "Niinpä taitaa."

Alakuloisina istuivat tytöt töitään teeskellen. Syvä harmi kuvastui
kasvoissa ja surumielin huokaili nurkissa. Joulukuun tipakka tuuli;
mutta lempeäniloisesti liekutteli honkainen pystyvalkean punertava
tuli.



XXVII.


Oli Marraskuun kuutamoyö. Suurella rehuisella vuoteellaan miessä
huoletonna makasivat tytöt ja sikeästi puukailivat jo muut, mutta
kirkkaina valvoivat Sannan suuret silmät. Otava osotti jo myöhäistä
hetkeä. Sanna pukkasi Riikkaa.

-- Riikka!... Riikka!... Riikka kuule!... No miten se nyt niin siki
nukkuu... Riikka!... Katsoppas nyt... No, nouse nyt!

Vappu kohotti päätään ja kuiskasi:

"Mitä sinä siitä ajelet?"

Sanna: "Ilmampahan... No nouse nyt!"

Riikka havahti äkkiä ja säpsähtäen hyppäsi istulleen, vilkasi
puolihätäisen katseen ympärilleen, virkkoi:

"Mitä nyt?"

Sanna kuiskaten lausui:

"Sinäpä siki nukuit. Kun minä puistin, heilutin ja pukin vaikka mihin
päin, niin ei kuin retkusit mukaan vaan."

Riikka pyyhki suupieltään ja virkkoi:

"Minä tuossa iltauneeni makeimmalleen nukuin... On oikein univesi
tullut suustani... Mitä sinä herätit minusta? Tuntuisi nyt uni
maistavan."

Sanna: "Nytpä on niin keleä ilma. Lähdetään ottamaan jyviä aitasta,
ei ole vastakaan parempi."

Riikka: "Miten pääsemme aittaan; oletko kihveltänyt avaimet?"

Sanna: "On meillä muu parempi keino. Lähdetään vaan asiaan."

Riikka: "Eihän kahden lähdetä; herätetään muitakin."

Sanna: "Herätetään vaan. Joukon työ se näkyy, sanotaan. Vappuhan on
hereillään."

Vappu: "Minä lähden."

Sanna: "Herätä Katri vaan, eivät ne muut taivu kuitenkaan."

Vappu herätti Katrin ja hiljaa kähjäin kenkiysivät, sukivat vaatteita
päälleen ja hiipivät ovensuuhun, mutta siihen seisahtivat.

Sanna puistalti päätään ja virkkoi:

"Entäs tuo ovi, kun sen saranat vonkuvat? Se kuulu kamariin. Saisihan
silloin kissat nukkua, kun ovat hiiret liikkeellä."

Riikka: "Niin tosiaankin! Siitä voi tulla enempi kuin vähempi."

Katri: "Mutta mikä tehdään?" Sanna: "Syletään jokainen noihin
saranoihin." Vappu: "Se paras keino! Syletään vaan. Se on tuo
ylimmäinen joka huutaa."

Sanna: "Pannaan varalta kumpaiseenkin. Sylkekäähän tuohon
ylimmäiseen, minä voitelen tätä alimmaista..."

Vappu, Riikka ja Katri sylkivät ylimmäiseen saranaan.

Vappu: "Koetellaanhan, kyllä kai siinä jo on, jos siitä on tehtoa.
Kas niin! ei virka mitään. Hyvä tuli muorin jalasta!"

Sanna: "Niin käypi kuin öljyssä!"

Varpaisillaan tytöt käppäsivät ulos ja menivät aitan luokse. Sanna
otti kätköstään nurkkakiven takaa vääntiäimen ja työnti aitan sillan
alle.

-- Tällä poruutetaan hinkalon pohjaan reikä. Niin lasketaan rukiita
kuin Heiton Altto kaljaa Tuhkalan muorin lipeätynnyristä... Tuokaa
vaan säkkiä, kohta on reikä... Mutta kova, peijakkaan kova on tuo
siltapalkki, ei pääse nenäytymään tuo vääntiämen kärki... Ja on
niin paha vääntää. Tulehan sinä, Vappu, pidä yhdessä kohti tuota
vääntiämen kärkeä, että se ei pääse kuleksimaan pyörittäissä...
Pidähän tuosta noin. Ka niin, vakuuta lujemmasti.

Vappu koetteli pitää kädellään vääntiäintä, mutta se vaan kuleskeli
sinne tänne.

-- Ei se pysy.

Sanna: "Rupeahan pitkäksesi ja pidä kahden käden." Vappu rupesi
syrjälleen ja kahden käden hallitsi vääntiäintä.

-- Tässä on niin matala ja ahdas. Ei tästä tule kahta valmista.

Sanna pyöritti vääntiäintä ja virkkoi:

"Pidähän vaan. Se niin! nyt se jo menee. Kyllä nyt kun sijautumaan
pääsi! Niin menee, että jumitus kuuluu!... Kas niin! silloin on
reikä. Tuokaa vaan säkkejä!"

Riikka: "Tässä on yksi."

Sanna: "Pidähän, Vappu, siltä puolen suuta. Ka niin... sitä tulee
kuin öljyä! Yksi sihinä kuuluu vaan!... Tämä on kohta täysi kuin
Turusen pyssy. Tuokaa toista!"

Katri: "Kas tässä on pusseja monet."

Sanna: "Saa käsiin, nyt ovat antajat kotona. -- --"

Kahdeksan säkkiä jötkötti aitan seinuksella. Sanna pisti puutapin
sillan reikään, löi kämmenpäällä tappia kiinni ja iloisesti virkkoi:

"Tappi kiinni eikä märkääkään, sanoi Hakolan muori, kun olutta laski."

Sanna vetäysi aitan alta, pyyhki otsaansa ja hengitti raskaasti.

-- Lämmin siellä tuli, mutta ompa kaunis läjä säkkiä tuossa. Kyllä se
mökkitalon hinkalossa tuntuisi.

Riikka hymyili ja virkkoi:

"Ei se kivi vieri sijaan suureenkaan hinkaloon, vaan ei tässä nyt ole
köyhäntavara edessäkään."

Sanna katsahti taivaslaelle ja virkkoi:

"Mutta nyt tielle! Yö käypi vähäksi ennenkuin säkit ovat Ahtolan
Pahkopuron niittyladossa. Otavan sarvet ovat jo etelään... No
ottaakaapas selkään; tullaan sitte noutamaan nuo toiset."

Kukin ottivat säkkinsä hartioilleen ja lähtivät Ahtolaan päin
peräkkäin astumaan. Askelten jyminä kuului routaiselta tieltä, kun
tytöt raskaine säkkinensä katosivat Marraskuu-yön kuuraiseen metsään.
-- -- --

Huomenaamu valkeni sumuisena, mutta tyyni pakkasenkimakka se oli.
Järvi veti hienoa riiton hilettä ja metsään kasvoi huude.

Saara se jätti pienokaisensa kamariin muorin hoitoon ja siirtyi
ulkokausteelle aamuaskareilleen. Otti hän vakan Ja lähti aitasta
hakemaan jauhoja taikinanvastimeksi. Mutta hyvin nyrrötyksissään hän
sieltä astui pirttiin, laski jauhovakkansa pöydänlatvalle ja kumartui
pöytää vasten ja tuhki raskaita huokauksia.

Tytöt olivat vasta nousseet ylös ja mykkinä rahnikoivat kenkiä
jalkaansa eivätkä näkyneet olevan tietävinään Saaran puhkamisesta.
Pentti se korjasi hevosen mäkivöitä pöydän päässä, katsahti Saaraan
ja virkkoi:

"Mikä se on tullut, onko se äiti-muksu taasen leukojaan
valjastellut?... Vai mikä se nyt on tullut?... No saattaahan tuon
sanoa."

Saara pyyhki kyyneliä takkinsa hihalla, katsahteli tyttöihin; aikoi
sanoa jotakin, mutta näpisti suunsa myttyyn, katsahti Penttiin ja
alkoi vapisten:

"Näkyyhän tuo pitävän sanoa, ei tuosta näy muuten pääsevän. Nuo
tytöthän nuo varastavat tämän elämisvähän ihan kuoriksi aivan kahden
käden keskestä, ettei niiltä säily ei kiljuvakaan."

Pentti punastui ja leimautti talisen silmäyksen ympäri pirttiä,
tiukasti kysyi: "Varastavatko?"

Saara: "Niin... nytkin on aitasta jyviä varastettu."

Pentti: "Aitastako jyviä? Eivätkö avaimet ole sinun tallessasi?"

Saara: "Tallessa ne ovat avaimet olleet, mutta on niillä avaimia. Nyt
on siltaan kaivettu hinkalon alle reikä ja siitä laskettu rukiita
sillan alle."

Pentti punalti päätään, ähkäsi ja lähti ulos ja tuimasti paiskasi
oven kiinni perässään; astui aitan luo, että jytisi tanner.

Sanna leimautti ankaran katseen Saaraan.

-- Saara luuli hyvän työn tekevänsä, kun sen sanoi Pentille. Taidat
luulla, että sillä tulevat ne rukiit takaisin. Älä toki usko
itsekkään!

Vappu katseli jäykästi.

-- Kyllä menivät ne omasta edestään kuin Sipo-Matin sielu. Sen saat
uskomalla panna?

Saara kohotti päätään ja tuimasti katseli kyyneleisillä silmillään
Sannaan ja Vappuun.

-- Vielä siinä ilkeätte aukoa leukojanne. Varastatte kuin pahat
mustalaiset, ei säily seinäinkään sisässä.

Sanna: "Varastatte! Puhu kissallesi varastuksesta! Minä en varasta
tästä talosta. Vaikka nurin käännän ja nuolen koko pesän, niin se ei
ole varastusta! Ei tässä ole sinun enempi kuin muidenkaan."

Vappu: "Varastuksesta se nyt Saara puhuu. Mitäs laatua se oli toissa
syksynä, kun riihtä puitiin? Muistatko sinä sitä, kun yösydännä
riihestä ahos pudotettiin, kopistettiin enimmät jyvät pois ja
kannettiin metsään; sitte pantiin ahos sijalleen, tultiin nukkumaan
hyvinäkin miehinä ja aamulla lähdettiin riihelle kuin oikeat ihmiset;
muistatko sinä sitä? Minä kysyn, oliko se varastusta?... Eipä puhu
mitään."

Sanna: "Se on silloin hajottanut, nyt kokoaa. Kumma pyöräys!"

Pentti tuli ulkoa, puisteli päätään ja kasvot liekehtivät outoa
tulta. Meni pöydän päähän istumaan, otti mäkivyöt käsiinsä; katseli
niitä, mutta ei näkynyt ymmärtävän mitään tehdä. Katsoi akkunasta
ulos, mutta ei kuitenkaan katsonut mihinkään. Katsoi ympäri pirttiä
ja rykäsi; näytti rupeavan sanomaan jotakin, mutta rykäsi vaan kuivan
rykäyksen. Sitte alotti:

"En olisi suonut, että tahallaan olisi tästä alettu laittautua
levälleen silloin, kun on valta olla yhdessä läjässä. Olisihan tässä
rypysijaa meille kaikillekkin. Vaan eihän tuota ilkeä nähdä, eikähän
tässä kaukaista oloa ole tuolla lailla."

Puistalti päätään ja leuka rupesi jätisemään, kasvot tulistuivat ja
ääni värisi.

-- Kyllä minä sanon, tytöt, sen teille, että sen pitää olla viime
kerta tahi silloin suoriatte jalkoihinne minun turvistani. Jos ette
tottele, niin, niin...

Sanna leimahti pystyyn, leveä rinta pullistui, kasvot lihottivat
kylmänhenkeä.

-- Sinun turvistasi! Häpeä toki, jos et ole häntääsi katkassut, jos
ei ole häpysi kaikki poutakesänä palanut! Minun turvistani! Häpeä
raiska? Minä sanon vieläkin, että häpeä ja muistele, kenen kotona
sinä olet rehentelemässä, ja meitä orjana pitäisit omassa kotonamme!
Siitä syystä, sen minä sanon, että jos vaan et anna hallitusta
meille ja polta niitä isän liittokirjoja, niin tästä pesästä ei
pidä olla hyvää enemmän yhdellä kuin toisellakaan. Meidän tämä on
vaivannäköä. Me sinunkin olemme elättäneet. Aikoja sitte olisivat jo
luusi rauniolla olleet, jos emme olisi vetäneet eteenpäin. Semmoiset
kaulavillat siitä hyvästä työstä on saatu.

Pentin leuka vielä jätisi, polvet lokattivat ja ääni vapisi, kun
oikein kirkasten tikasi:

"Siitä ei ole nyt luvuntekoa, ei muuta kuin se tietäkää, että minä
olen isäntä ja minun kynsiini teidän kaikkien pitää katsoa! Se
tietäkää, että jos ette varastusta heitä pois niin... niin... niin
minä sanon, sen minä sanon, että jalkoihinne saatte mennä tästä sillä
sanalla! Vaan jos olette oikeina ihmisinä, teette työtä, syötte
ruokaa, niin olkaa kuin kotonanne. Mutta varastus pitää loppua tähän!
Sen minä sanon... Sen minä sanon."

Sanna polkasi jalkaa.

-- Tässä mökissä ei ole mitä varastaisimme; tässä on kaikki meidän
omaa. Tässä on alimmaiset seinähirretkin omaamme! Ja sen vuoksi
otamme osamme ihan sormia nuollen, otamme omalla kädellämme!

Vappu: "Otamme ja viemme kuin kotka saaliimme. Saat kyllä katsella
avossa suin ja haistella tuulenkynsiä."

Pentti tulistui, löi vihassa lattiaan mäkivyöt, polki jalkaa ja
ärjäsi:

"Minä isäntä olen! Kävelkää jalkoihinne minun kotoani tahi minä
näytän! Minä näytän..."

Sannan silmät kiehuivat, räväytti kämmeniään yhteen ja sävähti:

"Sinäkö näytät? Sen haarukka, tuhannen hapsen katti, näytä paikalla
ja tule lämminnä käsiini! Nyt katsotaan kuka tässä kentän korjaa,
katsotaan, ottaako isäntä selkäänsä!"

Pentti otti rikkaloukolta päreliistakon ja tuimasti lenti Sannan
eteen karsinlattialle.

Sanna: "Lyö nähdäksesi! Lyö yksi kerta, et lyö toista! Lyö, näpäse!"

Saara hyppäsi Penttiin käsiksi.

-- Älä ruojiin koske! No kuule, Pentti rakas, älä koske! Tappavat ne
sinut. Lähde nyt kamariin. Lähde nyt! taivu minuun. No kuule!... En
minä anna lyödä. Anna tänne se liistakko... Tuonne nakataan semmoinen
ase. No lähde nyt kamariin äitisi ja pikku Matin luo.

Pentti vapisi, ettei tahtonut seisallaan pysyä; lähti Saaran kanssa
kamariin ja puhkain ja hampaitaan kiristellen virkkoi:

"Mitäs he muka räkyttävät, että minä en muka tohdi, ei tohdi."

Saara: "Annetaan niitten räkyttää; ole sinä viisaampi. Mennään
kamariin, pikku Matilla siellä on ikävä; mummo sitä vaan siellä
soudattelee."

Kamariin siirtyi Pentti Saaran kanssa, huiski kädellään ja puhui:

"Voi, voi, kun minä suutuin! Ja lyönyt olisin sitä Sannan ryöttiä,
jos et olisi tullut väliin. Lyönyt olisin, että olisi räpsähtänyt!
Ja edestään olisi mennyt. Jos minä lähden, niin katsokoot kallojaan
pahennukset!"

"Saara otti Penttiä kädestä."

-- Istuhan nyt ja malta mielesi. Ei pikasuus menesty asioissa; sitä
katuu mies viime lopussa, se on Jumalan sana.

Muori soudatti nukkuvaa pikku Mattia ja laulaa hyrrytteli. Mutta heti
kasvot kirkastuivat, katsahti tuikeasti Penttiin.

Mitä se oli, kun lyödä olisi pitänyt?

Saara: "Eipähän mitään. Se on ollut ja mennyt, antaa olla parsimatta."

Pentti punalti päätään, vääristi suutaan, rykäsi, katseli ympärilleen
ja taasen rykäsi, alkoi:

"Nuopahan tytöt varastaneet jyviä, niin minä menin siitä torumaan,
niin silmille vaan hyppäsivät. Niin siitä minä kimpausin ja oli niin
likellä kuin kaukanakin, etten lyönyt. Saalissaan olisivat pitäneet."

Muori löi käsiään yhteen, vihelti ja niekutti päätään.

-- Vai varastivat taasen! Jos tässä maailmassa on ilkeämpiä ihmisiä,
ja vielä nämä sitte vastustelemaan! Kun et lyönyt! Jos minä olisin
ollut sinun sijassasi, niin minä olisin kairistanut, että olisi
tuntunut! Sinä olet semmoinen lehmän häntä, kyllä ne sinulta kohta
silmätkin päästä kynsivät! Anna nyt semmoinen kyyti mokomille
ruojille; ajahan vaan pois! Aivan ne sinut hävittävät ihan puille
juurittomille, jos et ajoissa näytä mikä höö on. Näytä aivan paikalla
mistä hotu lähtee!

Pentti: "Varastaahan ne uhkaavat eteenkin päin."

Muori: "Kas sitä! Enkös minä arvaa ja enkös minä ole jo sitä sanonut,
vaikka sinä et ole uskonut. Vaan vanha koira se ei valhetta hauku.
Vai uhkaavat varastaa! Sinä olet hullu, jos et aja noita piruja
tästä! Nyt ne vasta oikein yltyvätkin, kun näkevät, ettei sinussa ole
minkäänlaista pontta. Ja siihen toteenko minä sinun puoltasi pidin ja
sinun onneasi valvoin silloin, kun Pieto-vainaan viekottelin niitä
välikirjoja tekemään. Ei uskoisi miten huolimaton sinä olet. Tottele
nyt yksi kerta minua ja aja nuo talosi yöttäjät tästä niin kauas,
ettei kuu kuule eikä päivä näe."

Pentti katsahti tulisen silmäyksen muoriin.

-- Eivät ne tottele minun käskyäni. Johan minä sanoin äsken, että
mennä pois, niin siitähän ne yltyivät vaan päälle terhentelemään.

Muori: "Mene nimismiehen luo! Ruunun käsi on raskas, kyllä sitä
tottelevat! Mene vaan ihan paikalla nimismiehen luo: selitä sille
aivan kannalleen, niin kyllä sieltä apua lähtee. Nimismies on minun
vanha ystäväni, kyllä se lähtee avuksi ja katsotaampa sitte, kauanko
kinnistelevät. Mene vaan ja tottele minua."

Pentti kävi ulkona. Tuli kamariin takaisin. Meni taasen ulos ja
seisoskeli nurkkavierissä. Tuli taasen kamariin. Katsoi ikkunasta
sumuiseen ilmaan. Otti puikon lattialta, veitsen tupestaan. Istahti
rahille, kumartui, pani kyynäspäät polvilleen ja alkoi vuoleksia sitä
puikkoa. Rykäsi hän ja nielasi tyhjää. Arveli sanoa, mutta ei oikein
tiennyt mitä sanoisi.

Muori tiuskuen puheli.

-- Mitä sinä arvelet? Ei se parane pitkittäin. Tahi jos et sinä
lähde, niin minä lähden. Ilkeätkö nähdä että minä lähden sinun
asiallesi? Sano heti! minä en ilkeä nähdä tuommoista ämmittelemistä.

Pentti rykäsi ja vapisten virkkoi:

Minä olen niin kahdella päällä. Ei niitä ilkeäisi ajaa pois, heidän
talonsahan tämä on. Jos eivät varastaisi, niin en mitenkään raskisi
ajaa niitä pois.

Muori kauhtui ja oikein hartian-voimasta rupesi säksentämään:

"Sinä hullu, hulluista hulluin! No kaikkia kuulette! Vie mieli
mokomalta torakalta. Jo minun saappaassanikin on enemmän järkeä kuin
sinulla!"

Saara huiskutti kädellään muoriin.

-- So-so, vähemmällä se nyt taasen välttää. Herää tuo lapsi vielä
tuommoisesta pärinästä ja pouhinasta. Eikös herännyt siihen
juonittelemaan.

Saara laskeusi polvilleen kätkyen luo ja tarjosi ruokaa kätisevälle
lapselle ja rauhattomina värähtelivät kasvot.

Matti kun sai ravintonsa, niin tyytyväiseen hymyyn levisivät
lössäkät kasvot ja yhteen nipistyivät märät huulet. Saara naureskeli
tekonaurua lapselleen.

-- No joko sinä nyt söit? sinä äitin pullukka, sinä semmoinen
pulleron pallero. Et tiedä vielä mitään. Nuku nyt, pane nyt umpeen
tuo korea silmä. Mummo tulee soudattamaan ja laulaa koreasti. No nuku
nyt. Is-sis-siis sis sissis.

    Minä laulan lapselleni,
    Minäpä laulan lapselleni;
    Kieltä pieksän pienelleni,
    Kieltäpä pieksän pienelleni.
    Minä laulan lammen lummen,
    Minäpä laulan lammen lummen;
    Meren lummen luikuttelen,
    Merempä lummen luikuttelen.

Niin, nuku nyt siinä, mummo soudattaa.

Mummo rupesi Mattia soudattamaan, kutoi sukkaa ja lauloi:

    Venäläinen verikoira,
    Venäläinenpä verikoira
    Tappoi isän, tappoi äitin,
    Tappoipa isän, tappoi äitin.

Saara siirtyi Pentin luo ja puhui:

"Mitä sinä nyt mietit niin allapäin? Kuule nyt minun neuvoani; käy
tosiaankin hakemassa nimismies, niin niille siskoille tulee hätä ja
ne lupaavat olla meille kuuliaiset. Eivät ne lähde tästä mielellään;
kyllä ne tekevät vaikka mitä ennenkuin ne tästä tyhjin käsin
lähtevät. Ja eihän niitä tahdota lähtemäänkään, kunhan meille antavat
hallituksen ja tyytyvät mitä me toimitamme. Käy vaan nimismies."

Muori: "Vielä nyt niitä arvottelemaan! Kuoltuaan koira tapansa
heittää. Varastavat ne sittekin, ei niihin ole luottamista. Anna
mennä vaan myötä-möykkyneen. Tottelehan, Pentti, nyt minua, et kadu
kauppojasi."

Saara vilkasi muoriin ja virkkoi:

"No ei sitä nyt niin. Kyllä me Pentin kanssa tiedetään mitä
tehdään... Menehän nyt, että joudut tänä iltana takaisin."

Pentti pesi silmänsä, puki pyhävaatteet päälleen.

Silloin muori puhalti Pentin luo ja sopotti korvaan. Mitä hän lienee
sopottanut, sitä ei Pentti näkynyt ottavan varteen, vaan lähti astua
viuhtomaan kirkolle päin.

Tytöt olivat siirtyneet askareihinsa. Reeta, Riikka ja Martta
olivat karjan-hoidossa. Kerttu ja Auno kehräsivät villoja istuen
karsinpenkillä ja polkivat rukkia oikein vimmatusti, että yleinen
hyrinä valtasi koko pirtin. Katri pani lämmitystä uuniin. Sanna ja
Vappu olivat pesseet silmänsä, kammanneet päänsä ja oviakkunasta
katsoen palmikoivat tukkiaan. Sanna kuikisti akkunasta, katsoi
sipeästi ulapalle ja virkkoi:

"Mikinkäs nyt tuo koiranhierin lähti menemään. Katsohan miten se tuo
Pentti astua hatmii ja kädet roikavat kuin riusan kieli."

Vappu: "On sillä nyt joku tavotettava, kun on niin toimessaan."

Sanna punalti päätään ja virkkoi:

-- Voi, voi, kun minä olen sydämmissäni tuolle vatkulalle. Ei minua
muu eikä toinen sai niinkuin se, että hän isännäksi terhentelee.
Jos olisi äsken pikkuisenkaan näpässyt vasta-aluksi, niin silloin
minä olisin ottanut käsilleni ja olisin siitä tehnyt pehmyttä: minä
olin sillä sydämmen nousennalla. Ja kyllä se ilman Saaratta olisi
pieksättänyt itsensä.

Vappu: "Taulametsään näkyi olevan asia; lotisemaan polvet rupesivat."

Sanna ja Vappu kun saivat päänsä palmikolle, katsoivat vielä akkunaan
ja kammalla sukivat hiusmarrolla harrottavia narrinhapenia ja
taivuttelivat niitä hiusten mukaan. Sitte Sanna otti uunin hyllyltä
villavasun, jossa olivat kahdet kartat; sen vasun pani peripenkille
karsinan puoleen ja mykkänä istui vasunsa viereen. Vappu istui
toiselle puolen ja alkoivat kartata karttajaksia ja asiat taasen
näyttivät olevan entisellään.

Päivä se oli kulunut murkinoille. Saara se kantoi ruuan pöydälle ja
Reeta ja Martta toivat apuna. Siihen ruokapöydän ympärille entisille
sijoilleen istuivat tytöt syömään. Äänettöminä ja jynkein kasvoin
he pureskelivat puolikuivaa ruisleipää ja maljoista puulusikoillaan
nostelivat kalavelliä palainsa painoksi. Viimein Martta kysyi:

"Mihin Pentti on mennyt?"

Sanna katsahti Marttaan.

-- Onko sinulla sitä ikävä? Vaikka ei tulisi kuuna herran valkeana
mokoma variksenpelko, niin en kaipaisi.

Riikka: "Näkyi se menevän kirkolle päin... Minä pahoin pelkään, että
meni nimismiestä hakemaan. Kuulin äsken tuonne pihalle, että vanha
akka kamarissa kuului sitä hommaavan."

Martta punastui ja lusikka patosi pöydälle.

-- Onko se sinne mennyt?

Saara arasti: "Jotakinhan tässä tekee, kun ei ala silmiään auki
saada. Hätäisellä on monta ääntä."

Kaikilla välähti outo kajastus kasvoissa ja katselivat toisiaan
pyörein silmin. Mutta Saaran kasvot värähtelivät, ei katsonut ketään
silmiin ja pala näkyi pyörivän suussa. Sanna vähän alakuloisena
virkkoi: "Aivanhan pahennuksilla taitaa olla tosi homma... Kuka
uskoi niinä päivinä, jolloin kurjina peikkoina nälässä ja vilussa
tätä kotia yksistä tuumin koottiin kuin muurahaiset, että saamme
päiväänperin maanneelle jättää ihan sanan puhumatta. Henkeä hipeätä
myöten iarrettiin, kuka uskoi silloin! Mitä vasten syntyy tuommoisia!"

Saara lähti pöydästä, meni ulos ja räiskäytti oven perässään kiinni,
että akkunat helisivät.

Aunon täyteläiset kasvot jähmistyivät ja katsahti akkunoihin, nypisti
suunsa kiinni, hieman punalti päätään ja virkkoi:

"Kyllä se on totta, ettei tässä ilkeä olla, eläköön tai kuolkoon."

Sanna: "Viimeinen vero on näillä poroilla. Pitäkööt nyt koirat! Onsi
on taivaan alas."

Vappu: "Lähdetään vaan ihan joka kynsi, niin se niitten on loppu
noidenkin, eihän heissä ole eläjää tuskin valmiilla leivälläkään."

Riikan kasvot olivat synkkinä, punalti päätään ja virkkoi:

"Joukollaan toki lähdemmekin. Matta polttaisin kyllä ensin tämän
kypenettömään. Sen tekisin ensi työkseni."

Auno: "Sitä emme tee!"

Sanna: "Sitä emme tee kahden ihmisen tähden."

Vappu: "Sitä emme tee kahden tai kolmen ihmisen tähden, vaan ilman
niittä savu näkyisi."

Vappu punalti päätään ja lisäsi vielä:

"Jos lähtisi joka kynsi, niin savu näkyisi! Sen sanon."

Kerttu: "Hyi teitä! En olisi uskonut semmoista."

Katri: "Niine hyvineen lähdetään."

Sanna: "Lähdetään ja paikalla!"

Vappu: "Paikalla lähden!"

Riikka: "Samassa avauksessa lähden."

Kerttu: "No emme nyt niin tarvitse, ei tässä tulipalon käsissä olla."

Auno silmäsi vakavan silmäyksen Kerttuun ja sanoi:

"Nyt lähden, ei ole milloinkaan parempi."

Kerttu katseli ympärilleen, kasvot jähmettyivät, laski kyynäspäänsä
pöytään, painoi otsansa kämmeneensä, hiljaa mutusteli suutaan ja
kyyneliä tippui pöydälle, virkkoi:

"Tottapa lienee paras minunkin lähteä."

Martan silmät rupesivat pyörimään, kasvot tummuivat, itku purskahti
ja virkkoi:

"Voi minua onnetonta! Ei minulla lienekkään eläm... Voi, älä tule!"...

Silloin valahti pöydän alle ja rupesi tärisemään. Kerttu ja Auno
aukoivat kouria, nostivat penkille ja pitelivät kunnes viihtyi
nukkumaan. Auno kokoili vaatteita pään alle ja siihen laittoi Martan
nukkumaan. Sikeästi nukkui Martta ja raskaasti aaltoili rinta.

Kesken unehtui tytöiltä syönti, leipäpalaset jäivät pöydälle ja
lusikat uiskentelivat vellissä.

Sanna toi aitasta vaatteensa, laski ne penkille ja virkkoi:

"Tehdyssä ei ole tekemistä."

Vaatteitaan poistuivat hakemaan toisetkin tytöt, paitsi Kerttu
istahti penkille ja nykäsi päähuivinsa silmilleen. Reeta kiivastui ja
virkkoi:

"Tosiko noilla hulluilla on? Ota mieli, lähteä tapposen tahallaan
elolta elettävältä maailman rantoja kiertämään. Kaikkia kouhoja!
Kotona olen. Olen niinkuin pidetään, pankoot orsille tai parsille.
Olipa tämä maailma kenellä tahansa... Kun olisit sinä, Kerttu,
edes kotona."

Sen enempää ei Reeta puhunut, vetäsi huivin silmilleen, paiskautui
penkin loukkoon; raskaita huokauksia kuului ja hartiat nytkähtelivät.



XXVIII.


Vaatteet olivat jo kääritty valkoisiin lakananyyttyihin. Pyhävaatteet
olivat jo lähtijäin päällä ja huivit silmille nykästyinä seisoivat
lattialla. Hartiat olivat painuksissa ja raskaasti nytkähtelivät
rinnat. Mutta kohta oikasivat itsensä ja likenivät penkinpäässä
kasvoillaan tuhkivaa Reetaa ja hyvästiksi pistivät kätensä Reetan
käteen. Kerttu se puristi viimeiseksi Reetan kättä ja virkkoi:

"Pidä sinä Martasta huoli."

Sitte kääntyivät, ottivat vaatenyyttynsä selkiinsä ja pyöreät
tuohivakat käsiinsä ja lähtivät Ahtolaan päin astumaan. -- -- --

Pistäysivät Ahtolassa emännän pakinoilla, mutta eivät siellä kauan
viipyneet, vaan lähtivät ulomma tuntemattomaan maailmaan.

Tie kulki Hyllyäiskeron sivutse. Tytöt nousivat keron harjalle,
katselivat kaukaisiin tuttaviin seutuihin ja harmaan hunnun
peittämiin vuoriin. Mutta yksi ja toinen rinta pullistui, kasvot
vetäysivät kurttuun ja lukemattomia kirkkaita kyyneliä karisi
sammaleen.

Hetken perästä Kerttu virkkoi:

"Häpeä sanoa, kipeä kärsiä, mutta kyllä minä palaan takaisin kotiin."

Sanna kohotti päätään.

-- Kotiin! Se vasta oli sana! Kerttu katsoi kotiin päin.

-- Vielä palaan kotiin.

Sanna: "No mieltä melkeä pitää, jota aina tarvitaan!... Mitä sinä nyt
ajattelet? Nythän sinä vasta siellä vihatuksi joudut."

Kerttu virkkoi päättävästi:

"Martan ja Reetan tähden ja... Saarakin on minun siskoni. Hän ei ole
minulle paha, kun pyydän kaikki anteeksi."

Vappu: "Pyydät anteeksi ja rukoilet armoa!"

Kerttu: "Jos niin tarvitaan."

Riikka: "Surma ei ole tervaa karvaampi. Kun on tänne asti päästy,
niin kyllä sitä nyt mennään! Se on tehty joka on aiottu; en palaa
minä."

Katri: "Sen minäkin sanon."

Sanna: "Sen minäkin sanon. Vaikka kumolleen meni maailma, niin sen
saumoissa matelen kuin torakka; kuolen kuin tarvitaan."

Auno: "Kyllä se oli Martalle hyvä, jos menet kotiin, mutta en minä
viitsi palata. Ja voithan vastakin lähteä, eihän mesimätästä ole
meilläkään, mihin menisimme."

Vappu kohotti päähuiviaan, pyyhki kasvojaan ja puri huivinsa
nurkkia...

-- Kyllä, kyllä se on hyvä siltä puolen, mutta lähdöllään hän rikkoja
ruopi silmilleen. En minä palaisi, enkä palaa kun kerran lähdin.
Parashan on meidän jättää, joka kuitenkin on jätettävä. Riennetään
nyt!

Kerttu pisteli kättä toisille siskoille, otti vaatenyyttynsä
selkäänsä, vakan käteensä ja huivi silmillä lähti kävelemään
Pietolaan päin. Toisetkin tytöt ottivat neuvonsa, silmäsivät vielä
ulapalle ja lähtivät umpinaisin mielin äänettöminä kävelemään,
jaloissa karskoi kuurainen tanner; korkeudessa kaarteli kalpea
taivas. -- -- --

Saara tuli pirttiin; huivi tupotti silmillä ja itsekseen puheli:

"Jumala nähköön tätä tyhjyyttä!... Martta parka!... Ka Kerttuko?...
Kerttu kulta! Kerttu, Kerttu, olethan kotona! Voi, voi, kun on hyvä!
Nouse nyt pois, tyhjää on itkeminen. Hyvä Kerttu, nouse nyt pois! ja
kerro missä toiset... Mihin ne toiset joutuivat?"

Kerttu nousi istulleen, vetäsi päähuivinsa silmilleen.

-- Ne menivät.

Saara: "Mihin?"

Kerttu: "Sinne, johon lähtivätkin."

Saara: "Aivanko iäkseen?"

Kerttu: "Ei suinkaan ajakseen"...

Saara: "Jos olisi se Auno tullut takaisin, niin en olisi toisista
perustanut. Ettehän sinä ja Auno ole varastaneetkaan enkä toki
mitenkään uskonut, että Auno menisi. Ei ole ollut väärää sanaa."

Kerttu: "Mitä sinä nyt puhut varastuksesta. En minä kehtaa kuulla."

Saara: "No enhän minä sinulle puhu. Et usko, kuinka ihastuin, kun
näin sinut, sinä olet ollut minulle rakkain koko joukosta. Ainakin
minä luulen, että Sannan ja Vapun syy on tuohon varastukseen, josta
on koko tämä seikka... Antaapas heidän käydä koettelemassa, eiköhän
siellä kylmä haise nenään... Kun olisi vielä Auno tulemoina. Mutta
hyvä, voi, voi, kuinka hyvä, kun sinä tulit! Kyllä me nyt elämme kuin
punapälvessä!... Älä ole milläsikään; unhotetaan kaikki... Siitä
se muka tuli tytöillä kopina, kun tämä eläminen on minun ja Pentin
nimissä. Selkäämmekö me tämän otamme? Eikähän siihen asiaan ole minun
syytäni."

Kerttu katseli tuimasti Saaraan.

-- Sinun syytäsi! Pane suusi kiinni niin on paras.

Saara: "Ajattele, hyvä ihminen, vähä sanoissasi. Jospa itsekkin
olisit ollut minun sijassani. Minä olen vuosikausia kärsinyt ja
painanut pahkani enkä ole virkannut mitään. Mutta kun nyt ei säily
seinäinkään sisään, niin sitä et olisi ollut sanomatta sinäkään"...

Kerttu: "Se asia ei parane suusi pieksännällä eikä lipostelulla."

Ja paiskautui jälleen penkin loukkoon huivi silmillä ja virkkoi
ankarasti:

"Pane suusi kiinni! sanon minä."

Saara seisoi lattialla, Sormi meni suuhun kuin pahasella lapsella;
kasvot vähän kalvistuivat. Kainosti hän katseli Kerttua ja virkkoi:

"Kyllä minä olen siskosi, hyvä Kerttu. Ja tässä on koti ollaksesi
aivan samallainen kuin ennenkin. Sen saat uskoa. Mitä sinä huolit
muorista ja Pentistä. Eiväthän nuo ole taloa hävittäneet eivätkä
vasta-aluksi virkanneet ei väärää sanaa."

Kerttu ei virkannut mitään, hengitti vaan raskaasti ja käsillään
piteli kasvojaan. Saarakin seisoi äänetönnä lattialla ja hyppysiään
pureskellen katseli Kerttua.

Reeta tali pirttiin karjanhoidosta. Leimaavin silmin juoksi Kertun
kaulaan.

-- No hyvänen aika! Kerttu, Kerttu! Luulin korvaini valehtelevan, kun
kuulin puheesi äsken tuonne kartanolle. Voi, voi kun oli hyvä, että
palasit! Ei mikään ollut mielestäni niin paha kuin sinun lähtösi.
Voi, voi, kun tulit!

Reeta istui Kertun päänpohjiin, pani kätensä Kertun olkapäälle,
virkkoi:

"Mihinkäs ne muut?"

Siihen katkesi Reetan puhe, kun muori tuli kamarista pirttiin,
seisahti keskelle lattiaa, pyöritti sormellaan ja vihelti. Sitte
nauraa rähähti ja virkkoi:

"Kas, kas! Enkös arvannut, että pystyyn tie nousee. Siinä se nyt oli!
Hahhahhah! Voi raukka! Akka tieltä pyörteleikse. No kaunis kunnia!
Hahhah!"

Saara mulautti silmiään.

-- No välttäähän tuo jo... Nukkuuko se Matti?

Muori: "Nukkuupa tuo."

Saara lähti pihalle ja mennessään visahti: "Muori, minulla on asiaa."

Muori poistui Saaran jälkeen.

Reeta kokoili kaikkien toisten tyttöin jokapäiväiset vaatteet, pani
ne kunkin erilleen, sitoi sukkanauhalla nippuun ja virkkoi:

"Vien talteen, eipä tiedä milloin ne ovat niitä tarvitsemassa. Ja
jospa eivät tulisikaan, niin kyllä aika tavaraa kaupitsee."

Kerttu otti rukin eteensä ja karttajasvasun viereensä ja huivi
silmillä alkoi kehrätä villalankaa. Siihen tuli Reetakin tekemään
karttajaksia.

       *       *       *       *       *

Ilta oli jo pimennyt pimeimmälleen, kun Pentti tuli kamariinsa ja
nolona istui kätkyen vaiheelle, jota muori heilutti jalallaan ja
kutoi sakkaa. Muori se parhaillaan kaventi sukan kantapäätä. Viides
puikko oli hampaissa; ei joutanut puhumaan Pentin kanssa. Vaan kun
sai kavennetuksi ja pääsi kutomaan näpintarkalta ja viideskin puikko
joutui asiaan, niin katsahti hän iloisesti Penttiin.

-- Kävitkö nimismiehen luona?

Pentti: "Mitäpä minä hänessä kävin."

Muori: "Näitkö niitä majanmuuttajia?"

Pentin kasvoissa välähti, katsahti muoriin ja vitkaan kysyi:

"Ketä?"

Muori: "Etkö sinä tiedä? No tyttöjähän niitä meni, ettei ole kotona
kuin Kerttu, Reeta ja Martta, Kerttukin lähti, mutta kylmältä taisi
ruveta nenään haisemaan; paikalla palasi pois. Toivoneeko sille
Korteniemen Juusolle, koska se näkyy täällä kulkevan, mutta kyllä
minä saatan siihen väliin pistää likaisen sormeni. Niin, pois tuli
Kerttu ja mahtaa tulla sama toisillekkin. Kyllä minä uskon, että
heti sieltä routa porsaat kotiin ajaa. Vaan kyllä siellä kuitenkin
virsusulat palaa. Eivät ne ole niin ylpeitä palattuaan. Ja onhan
niille hyvä sanoa. Kyllä niille nyt on helppo nenän päälle astua,
Vetäkööthän luunsa vielä tänne, mokomat varsat!... No kyllä se oli
mainio asia, kun sinä sittekin lähdit sinne nimismiestä hakemaan.
Sitä pakoon ne menivät. Antaapa ruojain koetella, tokko siellä
oppivat tuulen tuntemaan, taivaan tajuamaan. Ovat ne olleetkin tässä
koirina silmillä, vaan koettakootpa nyt! Kutti, kutti moniaankaan
kerran!... Mutta luulen toki, että sivulleen tuo Kerttu nyt siipensä
panee, koska hän takaisin palasi... Mutta missä asti sinä kuitenkin
kävit?"

Pentti: "Kävin vaan tuolla puolen Koljolan."

Muori: "Miten sinä siitä palasit?"

Pentti: "Tuli vastaani Heinälahden ukko... Käski sanoa terveisiä."

Muori: "Heinälahden ukko! Vai tapasit ukkoa! Se on ollut minulle
tuttava aivan pienestä pahasta. Niin, niin ystävällinen ukko. Jos
ei siinä ole kunnon ukko, niin ei tässä maailmassa! No mitä se ukko
sinulle sanoi?"

Pentti: "Sanoi se, ettei saa tyttöjä ajaa omasta talostaan."

Muorin kasvot punastuivat, ketkautti niskojaan ja virkkoi:

"Hyh, omasta talostaan!"

Sitte tulistuivat kasvot ja silmät paloivat, punalti päätään.

-- Tämä on sen talo, joka saada voipi. Ei tarvita tähän asiaan
Heinälahden ukon eikä kenenkään mahtia. Kyllä tietään mitä tehdään...
No mitä se sitte sanoi?

Pentti: "Oli oikein vihassa ja sanoi, että kun hän olisi tyttöin
sijassa, niin halkohännässä laittaisi meidät pois."

Muori: "Ka tuo sen tulen ruoka mitä sanoo!... Hyh! Vai halkohännässä
laittaisi meidät pois!... Juurillaan tässä ollaan!... Vai
halkohännässä!... Jos minä olisin ollut, niin minä olisin haukkunut
silmät täyteen mokomata neuvonniekkaa. Ei minua olisi umpisuuhun
puhutellut... No mitä se muuta sanoi?"

Pentti rykäsi ja katseli kenkiään.

-- Sanoihan, että muistakaa yhdeksättä käskyä. Muori: "Vai siihen tuo
kanalia vielä vetosi!... Hyh! ompa muutakin... Kyllä me muistamme
käskyt ja kiellot ja tunnustukset niin tarkkaan kuin hänkin. Jos me
tämän talon valtaamme tytöiltä, niin me valtaamme laillisesti. Jos
ei ukkovainaa olisi tätä luvannut, niin emmehän tätä tahtoisikaan.
Luvatusta lahjastahan me pidämme kiinni. Ja omastaan joka kiinni
pitää, niin se ei ole synti ei kuuna päivänä, saarnatkoot vaikka
kymmenettä käskyä!... Etkö sinä sille sanonut?"

Pentti: "En."

Muori: "Sinä olet semmoinen lehmänhäntä! Sinussa ei ole sanoja.
Olisihan minulle tullut sellaisia puhumaan, olisippa nähty, tokko
tyystyy. Minä olisin kohti partaa antanut sanan sanasta, kaksi
parhaasta... No sitäkö sinä tottelit, ettet mennytkään nimismiehen
pakinaan?"

Pentti katkoi näpissään pientä puikkoa.

"Sitä minä tottelin, kun se sanoi, että tähän asiaan ei ole oikeutta
nimismieheltä, kun ei ole tehty mitään rikosta."

Muori löi käsiään yhteen, silmät remahtivat, suu aukesi ja niekutti
päätään.

-- Herra Jumala, tehty mitään rikosta! Ei ole tehty rikosta, kun on
varastettu talo kuoriksi No etkö sinä sille hullulle sanonut?

Pentti kynsäsi korvallistaan ja kohotti hartioitaan.

-- Kyllä minä sanoin, mutta se sanoi, että omaansa ne ovat ottaneet.

Muori: "Vai omaansa ottaneet! Hyh! Kyllä minä nyt kuulen, mistä
tuulee... Vai niin tuo kanalia!... Kyllä ei sula minun sydämmeni
ilman, etten sitä ripitä. Missä ikänä vaan tapaan, niin haukun ihan
suun synnyttömään. Ei jää sanomattoman saaren päähän... Ja sinä
uskoit sitä niinkuin vanhaa ruunaa ja lähdit takaisin. Eikö se ollut
ilkeä taipaleelta palata?

    "Akka tieltä pyörteleiksen,
    ei uros pahanenkana.

"Se on vanha sananlasku. No eikö sinusta ollut ilkeä palata
taipaleelta, kun kerran olit asialle lähtenyt? Periltä on hyvä
palata, sanotaan."

Pentti: "Eipähän, kun se Heinälahden ukko niin sanoi."

Muori: "No sinun kanssasi ei kehtaa puhua. Sinä et älyä toisen
puheesta enempi kun sika tuulimyllystä! Minä nyt olen koettanut
tohottaa päähän tokottamallakin. Niin käypi vihakseni, että kohta
potkasen. Mene pois siitä silmistäni, mokoma ruoja! En ilkeä nähdä!"

Pentti nousi seisalleen ja käveli pirttiin, jossa Kerttu, Reeta
ja Martta pystyvalkean luona mytyssä suin polkivat rukkejaan.
Rahille istui Pentti. Äänettömänä ja syvämielisenä tylsästi katseli
pystyvalkeaan ja vuoleskeli ja vuoleskeli puikkoa viroiseen. Viimein
äiti kantoi pikku Matin pirttiin ja laski sen isän syliin ja virkkoi:

"Tässä on sinulle käsityö; minä otan tuolta karttuukset ja teen
kehrurille karttajaksia."

Matti isänsä sylissä nojasi selkänsä isän rintaan ja suu pyöreänä
sinisillä silmillään raukeasti katseli jynkkää lakea kohti, joka
nokisena tyhmästi hymyili honkaisen pystyvalkean liemakassa
ruusuvalossa. Mutta tuokion kuluttua alkoi soluttautua lattiaan ja
käsiensä varassa hiihattautuen ryömi Saaran jalkain eteen. Kekolla
niskoin katsella remautteli äitiin. Sylki valui pyöreästä suusta ja
kahden kouran kiskoi hameen helmoja päästäkseen ylöspäin ja kasvot
aina väliin kurtistelivat.

Saara: "No kauaksikin siitä sitte oli rauha."

Otti pojan syliinsä ja jatkoi:

"Voi sinua vähkyrä, kun sinä et muualla olisikaan kun äitin sylissä!"

Seisauttivat tytötkin rukkinsa, laskivat kätensä helmoihinsa ja päät
vähän niskoille heitettyinä välinpitämättömästi katselivat, kun
vastapannut tervashalot iloisesti tuohtuivat palamaan.

Mutta Korteniemen Juuso astui pirttiin ja lausui Pentille hyvän
illan. Kertun kasvot leimahtivat punaisiksi, ei katsonut Juusoon,
vaan nykäsi huivin otsalleen ja rupesi allapäin kehrätä huristamaan.
Juuso istahti penkille, kopisteli lunta kengistään. Katsahti Kerttuun
ja rykäsi kuivan rykäyksen. Taasen katsahti Kerttuun, mutta Kerttu ei
ollut tietävinään; kehräsi vaan punastuksissaan.



XXIX.


Kevät oli jatkunut päiviä. Kirkkaana kaartelevassa lännessä säteili
Huhtikuun illan virkeä loimo.

Saunatiellä seisoi Kerttu ja katseli lännen metsiä ja hiljakseen
laulella lurkutteli:

    Viis oil' tyttöä emolla,
    viispä oil' tyttöä emolla,
    viisi lasta vanhemmalla,
    viisipä lasta vanhemmalla.
    Läksi tyttö puolukkahan,
    läksipä tyttö puolukkahan.
    Toinen läksi mustikkahan,
    toinempa läksi mustikkahan.
    Kolmas koitti pähkinähän,
    kolmaspa koitti pähkinähän,
    neljänsi kesäkalahan
    neljänsipä kesäkalahan.
    Viiensi jänön jälille,
    viiensipä jänön jälille,
    koukkupolven polkumille
    koukkupa polven polkumille.

Mutta sattuipa Korteniemen Jussi metson ammunnasta palaamaan Pietolan
kautta. Hän näki Kertun seisomassa, niin ojenti suksensa sitä kautta.
Kerttu kun näki Juuson hiihtävän kohti, niin alkoi laulaa:

    Mistä tunsit tuhma tulla,
    mistäpä tunsit tuhma tulla,
    epäkelpo tien osata,
    epäpäkelpo tien osata
    tähän kuuluhun kotihin,
    tähämpä kuuluhun kotihin,
    kaunihiisen kartanohon,
    kaunihisempa kartanohon?

Juuso huohotti väsymyksestä, pyyhki hikeä otsastaan ja pyssynsä pisti
lumeen pystyyn, virkkoi:

"Kun saisitkin tielle kuin palkattu! Olen ollut aikeessa monet kerrat
lähtemään; mutta ei ole saanut aikaan, kun pitäisi niiltä vanhuksilta
silmät puhkaista. Kun nyt ovat saaneet vihjaa meidän hommista, niin
näkyvät varovan."

Kerttu: "Eivätkö ne vieläkään antaisi sinun täällä käydä?"

Juuso: "Eiväthän ne antaisi."

Kerttu naurahti suupuolellaan.

-- Ei pidä käydä, kun ei suvaita.

Juuso: "Nytpä sattui matka, että eivät tiedä."

Kerttu: "Kyllä huomenna tietävät. Kunhan tuo meidän muori tietää,
niin kyllä se siirtää sanan..."

Juuso: "Mutta mitäs sinä olet ajatellut niistä hommistamme, joita on
joskus puhuttu?"

Kerttu punastui ja kainosti käänti kasvonsa maahan päin. "Mitäpä minä
lienen... Mitäs sinä?"

Juuso hieman punastuksissaan allapäin seisoi, katsoi kenkiinsä ja
sauvallaan koputteli kenkänsä kärkeä, virkkoi päättävästi:

"Minulla se on ollut täytenä totena."

Kerttu: "Hyh! Ilman veikkonen ulkopuolelta hampaiden!"

Juuso vähän kohotti päätään.

-- Miksikä sinä niin sanoit?

Kerttu: "Siksi, kun et antaisi tietää vanhuksillesi. Ei sitä piillen
pirttiä pidetä, se on vanha sananlasku."

Juuso: "Ei sitä sitte kun tosi tulee salatakkaan vanhuksilta."

Kerttu ei virkannut mitään, katseli kynsiään ja pureskeli niitä.

Juuson ahavoituneissa kasvoissa värähteli arka punastus.

-- No mitä arvelet, saisiko tuoda kihlat?

Kerttu katsoi kainon silmäyksen Juusoon, mutta suuret silmät
leimahtivat niin kummasti.

-- Kihlat!... Tottako sinä puhuit?

Juuso: "Milloinpa minä olen valehdellut? Sano pois suusi puhtaaksi.
Minulla on kiire kotiin... Vai etkö sinä luota minuun?"

Kerttu tarttui Juuson kaulaan.

Kyllä minä luotan sinuun.

Juuso: "Nyt uskon... Jää terveeksi! Heti tulen käymään."

Kerttu heitti Juuson irti, pyyhki sormensa nenillä silmäinsä aluksia
ja suurin silmin katseli Juusoa.

Juuso otti laukkunsa selkäänsä, pyssynsä viilekkeestä kainaloonsa
ja elävästi loihahtivat silmät Kerttuun. Yritti lähtemään, mutta
seisahti vielä, näytti tahtovan sanoa vielä. Mutta portille ilmautui
muori, niin heitti vaan viipyvän katseen Kerttuun, virkkoi:

"Jää terveeksi!"

Kerttu kierti käsivartensa ristiin, puristi ne rintaansa ja hehkuvin
kasvoin virkkoi:

"Mene tervennä!"

Juuso laski sauvansa lumeen, työntyi etunojoon ja potalti eteenpäin.
Sukset ne kahisivat riitteisellä hangella sauvan suoverot
kitkahtelivat pukatessa. Voimakkaasti nytkähtelivät Juuson leveät
hartiat ja mukavasti taipuivat jäperät polvet. Kerttu katseli
jälkeen. Mutta kun Juuso katosi metsän suojaan ja kuulumattomaksi
kauteni suksien kahina, niin silloin Kerttu rienti pirttiin ja
virkeinä säteilivät suuret silmät. Meni akkunaan; katsoi sinnepäin,
johon Juuso meni. Kääntyi, meni toiseen akkunaan ja katseli ulos.
Palasi siitä, käveli lattialla eikä tiennyt mitä tekisi. Kissa
unisena kyhnötti pankolla. Sen otti siitä syliinsä; kanteli sitä
ympäri pirttiä ja puheli:

"Voi sinua, Mikko Matin poika, kun sinä siinä niin unisena nökötät!
Et näytä huolivan et tälle ilmalle, Nokinen on jo rintasi. Voi,
voi, kun sinä hyriset niin ystävällisesti!... Minäpä käyn maitoa
mirrilleni."

Poistui ulos, toi maitoa ja laski sen lattialle.

-- Kas tässä! Kis, kis, kis! Tule nyt syömään maitoa... Ka niin,
tässä on maitoa!... Voi, voi, kun on makeata tuo lämmin maito!
Kylläpä sinä nyt mielissäsi nostelet noita käpäliäsi. Mutta tylsät
ovat nuo silmäsi: tuskin sinä näet kauemmas tuon kuppisi laitoja.

Kerttu heittäytyi lattialle kissan luo pitkäkseen ja katseli kissan
syöntiä, kun se päätään niekuttaen ja silmiään raotellen ripsakalla
kielellään lakkia lipiskoi maitoa. Sitä hän katseli ja naureskeli
itsekseen.

Reeta: "No mikä tuolle ihmiselle on tullut, kun hupsuaa tuon kissan
kanssa? Ho ei uskoisi kun on hupsu aikuisen ihminen! Kun rypee
lattiassa pitkänään kuin huima lapsi ja nauraa ihan tyyni tyhjällä!"

Martta katsoi sipeästi.

-- No mikä sillä nyt on imelä säkki leuan alla. No etkö sinä nyt
ennen ole nähnyt kissan syöntiä?

Reeta: "Hupsuksi kai se nyt on tullut!"

Kerttu keturoi lattialla kissan luona ja puheli:

"Tuo kissa on niin soma, kun näyttää syövän ihan unissaan... Voi
sinua Mikko, kun sinä olet niin laiskannäköinen, katselet niin
tyhmännäköisesti. Mutta kyllä sinä taasen, kun pälvi vaan tulisi,
niin kärsiväisenä sinä odottelet hiirtä koko keväisen päivän
kyyristyneenä pensaan tyveen. Sattuupa silloin hiiri lähenemään, niin
silloin sinä kupsahdat niskaan. Ja kyllä silloin löytyy terävä kynsi
tuosta pehmoisesta käpälästä, tuosta käpälästä, joka nyt on pehmeä
kuin ukontuhnio. Ja puhdistuu silloin porosta tuo kirjava turkki."

Kerttu nousi lattialta, otti kissan käsiinsä, istahti penkille,
silitteli sitä helmassaan ja jatkoi:

"No nyt sinä nukut taasen siinä minun käsivarrellani ja rinta kehrää
vaan. Voi sinua Mikko Matin poika, ei sinulla ole huolta enempää kuin
mökin Maijalla: syöpi mitä suusta kulkee, nukkuu mitä kerkeää!"

Martta: "No eikös ole hupsu tuo ihminen, kun laittausi tuon kissan
kanssa iltakaudeksi leikkimään kuin pahanen lapsi!"

Saara tuli ulkoa ja naurunhymyssä virkkoi:

"Kerttupa tuli oikein iloiseksi kuin Juuson näki. Mitä se Juuso
sinulle sanoi, kun mieli tuli niin rattaisilleen?"

Kerttu hieman säpsähti, leimautti Saaraan kysyvän silmäyksen.

-- Mitä Juusoa?

Saara: "Juusoa, Juusoa. Muori sanoi, että äsken tuolla saunatiellä
oli yksi Juuso."

Reeta: "Niin, vai Juuso siellä oli! Ilmanko se... No kyllä minä nyt
yskän ymmärrän, vaikka en rykiä taida. Vai Juuso siellä kävi!...
Mutta mitä siitä Juusosta on taikaa! Se on semmoinen puolivillainen,
että se kun ympäriinsä pyörähtää, niin on toiset tuumat."

Saara: "Ei sen Juuson kosinnasta taida olla taikaa. Se putoaa kuin
rikka hevon hännästä. Sen lupaukset ja aikomukset eivät sen enempää
pidä kotiaan. Onhan se Juuso jo kosinut monta, se on jo monta tyttöä
saattanut pahoille mielin."

Kerttu: "Ilman leikillään kosinut muita! Eihän sitä yhdestä monelle.
Eihän sitä ole muut saaneet, jonka minä saan."

Saara: "No onhan tuo sinua paimentanutkin sitte rippikoulun kuin
lempo lautamiestä; ei tuo kumma, jos tuosta viimein tosikin tulisi."

Kerttu kun ei enää ollut kuulevinaankaan, eivät toisetkaan jatkaneet,
vaan laittoivat vuoteitaan. -- -- --

Asetuttiin yönlepoon. Siinä yönkajaksen uinuvasssa hämärässä makasi
Kerttu vuoteen reunalla. Mutta uni ei näkynyt tulevan, kirkkaina
siirtelehtivät silmät vielä silloin, kun pohjoisen metsien helmasta
kiilui kevätyön kirkkain kaju. Mutta painuivat kuitenkin viimein
umpeen.

Huomenaamuna oli Kerttu vähäpuheisena. Kävellessään ei näyttänyt
katselevan minnekkään, teki vaan askareitaan, jotka olivat
Sunnuntainakin tehtävät. Vaan kun sai huoneet lakaistuiksi, astiat
ynnä muut järjestykseen, niin istui Martan viereen penkille istumaan.
Katsahti ympäri pirtin, nykäsi huiviaan vähän silmille; katseli
kynsissään valkeita pisaimia ja virkkoi:

"Juoruavan minusta näytään, kun on noita pilkkoja kynsissä... Mitähän
lienee ollut, kun tänä aamuna unissani sain kihlahuivin, semmoisen
keltaisenkirjavan silkkihuivin, juuri samallaisen kuin Tervaniemen
Riikalla. Sitä minä katselin ja sanoin itsekseni, että 'no mitähän
Reeta ja Martta sanovat, kun näkevät minulla päässä tämän huivin.
Kyllä vielä monella muulla silmät repeää, kun tämän näkevät.
Voi, voi kun tämä on hyvä!' sanoin, kun se niin moniväriseltä
harmitti päiväpaisteessa. Ja kaikki tuntui niin hyvälle. Kaikki
oli niin mukavata, niin lienteätä ja väljää, että tuntui menevän
kuin alamäkeä; ei muuta kuin luotella vaan. Olin sitte eräässä
talossa pyttyjä kuorimassa. Hyvin puhtaita pyttyjä kuorin isoon
kirnuun, mutta jokaisen pytyn laitaan heitin koirankielen verran
viiliä, panin ne pitkälle valkoiselle rahille rinnakkain. Mutta
siihen ilmautui joukko pulloposkisia pienokaisia, jotka suurilla
lusikoilla pistelivät sitä viiliä ja syrjäsilmällä mulauttelivat
toisiinsa milloin toiselta loppuu... Voi, voi kun ne olivat lystiä
valkotukkaisia, toinen toistaan vähän pyylevämmät ja piimäpartaisina
siinä katselivat. Niilo se oli pienimmän pojan nimi, ei osannut
oikein puhuakkaan. Ja aina se muutti lusikan vasempaan käteen ja
sitte syödä tolskasi ja toiset puolet karisi rinnoille. Pieto se oli
niistä vanhin. Se joutui Niilolta viiliä ryöstämään. Niilo hosui
välisellä lusikallaan Pietoa ja alkoi parkua. Siitä heräsin...
Mitähän lienee ollut olevinaan se uni."

Martta: "No se nyt ei ole muuta ollut, vaan olet semmoista ajatellut
nukkumaan ruvetessasi."

Reeta tuli pirttiin lehmien hoidosta, pyyhki kylmästä punastuneita
suuria käsiään karkeaan esiliinaansa ja istahti Martan ja Kertun
viereen.

       *       *       *       *       *

Kaksi viikkoa oli kulunut. Keväisen Lauantai-illan viileässä
hämärässä istuivat tytöt pyhäksi ripsutun pirttinsä leveällä
karsinapenkillä, kampaillen kylpemässä kastuneita päitään ja
helmoissa letitetyt palmikkonauhat. Löylyn tulehduttama punastus
oli puhtaissa virkistyneissä kasvoissa. Tytöt istuivat äänetönnä,
katsellen jalkoihinsa Riikan ompelemia lipposkenkiä, jotka
avonilkkaseen oli pantu siksi, etteivät jalat likautuisi. Ja
hohtavana paistoivat vahvat nilkat lyhkösten helmain ja matalain
ruojuvien väliltä. Siitä Kertun ajatukset näkyivät kulkeutuneen
muistojen teille niin kauas, että sinne eksyi kokonaan. Silmät
selällään katsoi värähtämättä lattialla olevaan kenkärajaan, jonka
oli koiran penikka siihen vetänyt penkin alta. Ei värettä liikkunut
punasenpuuhakoilla kasvopäillä. Ja eloton tyyni kajastus levisi
pyöreänleveään otsaan. Siinä kädet helmaan unehtuneina istui Kerttu
kuin kivettynyt ja heräsi vasta, kun Juuso oli jo kerjennyt kävellä
puolilattiaan, jossa päätään nyökäyttäen virkkoi kainosti hyvän illan.

Kertun kasvot leimahtivat, joka jäsen värähti, pemahti kuin
puistelehtava kana ja hätäisesti joutui virkkamaan:

"Hyvää iltaa! Tule tervennä! Minä ajattelin juuri sinua." Kerttu
kiirehti tervehtimään; pisti Juusolle kättä ja virkkoi:

"Terve, terve! Kun on kylmä käsi kuin jääkalikka ja punaset kuin
hiili! No miten sinä jaksat?"

Juuso se istui penkille ja vitkasi ruskeilla suurilla silmillään
Kerttuun; matta kun Kertun silmät sattuivat vastaamaan iloisesti,
niin ujona ja hieman hämmästyneenä kumartui allepäin ja vastasi:

"No yhden päivän kerralla."

Kerttu istahti Juuson viereen. Silmät säteilivät ja suu hieman
mutuili. Näkyi tahtovan sanoa jotakin, mutta sitä ei tullut, katseli
vaan Juusoa.

Juusokaan ei näkynyt tietävän mitä sanoisi. Otti sarkatakkinsa
povesta Valkoseen riepuun sievästi käärityn käärön ja pisti sen
Kertun helmaan. Kertun rinta nytkähti ja säihkyvin silmin pisti sen
kainaloonsa. Lujasti puristi hän Juuson kättä ja katsoi viipyvän
katseen Juusoon.

Reeta ja Martta hyppäsivät Kertun luokse, kokottivat kätensä ottamaan
kääröä Kertulta. Reeta virkkoi:

"Minkä sinä sait? näytäppä."

Kerttu lähti juosta kalpasemaan ulos, mutta sattui rahi eteen.
Kerttu rymähti rahiin; rahi meni kumoon ja lattialle kimposi Kertun
kainalosta käärö.

Jyry kuului kamariin. Saara puhalti kamarista pirttiin katsomaan ja
punastuksissaan virkkoi:

"Mikä se jyräkkä?... Seinätkinhän nuo kaatuvat."

Reeta kiirehti käärön kanssa karsinaloukkoon. Kerttu hyppäsi perässä;
tavotteli Reetalta myttyä ja virkkoi:

"No anna minulle! Et saa aukasta! Tottele nyt, et saa aukasta!"

Mutta Saara rienti sinne karsinaan toisten luokse; takaapäin sieppasi
Reetan kädestä sen mytyn ja alkoi purkaa kääröä auki.

Kertun kasvot leimusivat, huulet soppeilivat ja rinta hytkähteli;
mutta ei kuitenkaan sanonut mitään.

Saara sai käärön auki. Silmät suurenivat ja huulet työntyivät
pitkälle.

-- Ihmettä kummaa, mitä täällä on! Katsokaa, minkälainen silkkihuivi!
No mistä tämä on? Kertunko tämä on?

Reeta: "Kertun kai se on, koska näyttiin Kertulle antavan."

Saara: "Voi ihme, kun on suuri ja komea! Semmoinen täplikäs, ihan
samallainen, ihan ota eli anna samallainen kuin Tervaniemen Riikan
kihlahuivi. No tuommoista ei ole monella tytöllä!"

Martta: "Mutta tuo vissiin lootuja maksaa!"

Reetan silmissä näkyivät valkeaiset ympäriinsä ja vakavasti virkkoi:

"No sen arvaa, ettei se ole pätäkällä ostettava."

Saaran kasvot lamausivat.

-- Onhan niitä rikkaalla rohtimia. Hyvä on huivi, ken on saada
voinut. Mutta siinä on sen köyden pää: joka naurulla alotetaan, se
itkulla lopetetaan.

Viskasi takakäteen sen huivin Reetalle ja meni sitä tietään
makuuhuoneeseensa.

Martta katseli Reetan käsiin huivia ja sanoi:

"Saanut saappaat pitää, saamaton rajaiset kengät."

Reeta levitteli huivia, virkkoi:

"On se koko loimi!"

Kerttu se hymyili suu makeassa mytyssä ja vesiharmaat suuret silmät
remahtelivat katsellessaan hymysuista Juusoa.

Luhtiin vei Kerttu huivinsa. Pani sen tuohivakkaan, pyörähti
sukkelaan; näkyi tahtovan joutua takaisin. Mutta Juuso tuli luhtiin,
niin Kerttu ei kiirehtinyt mihinkään, vaan seisahti lattialle.

Juuso: "No nythän sinä uskot, että on tosi?"

Kerttu tarttui Juuson käteen, puristi sitä ja sanoi:

"Kyllä minä uskon. Mutta mitä se on, kun ne aina niin totissa totena
puhuvat, että sinä hommaat sen Ollilan Tiinan kanssa?"

Juuson kasvot punastuivat; pää nyrkähti alas. Mutta kohotti päätään
ja rykäsi; katsahti aran silmäyksen Kerttuun.

Kerttu: "Minkä tähden sinä niin punastuit?"

Juuso taasen rykäsi. Vilkasi ikäänkuin pakotetun katseen Kerttuun,
mutta silmät rientivät syrjään. Rykäsi ja virkkoi:

"Ei sitä ole mitään... Kyllä ne sitä Tiinaa hommasivat, kun se on
rikas. Kyllä se on totta että ne sitä hommaavat, mutta en minä siitä
huoli. Ja etkö sinä tiedä, miten minä siitä huolisin, kun minä sinun
kanssasi olen jo niin kauan hommannut... Ne ovat akkain puheita."

Kerttu: "Mutta minkäs tähden sinä punastuit niin korviasi myöten, kun
minä mainitsin."

Juuso rykäsi.

-- No sen tähden, kun en luullut sinun tietävän...

Rykäsi taasen ja jatkoi, että "se on samallaista puhetta kuin...
puhuivathan ne kerran Kaikkolan Mariisen minua ja sitte jälempää
Kemppaalan Liisaan ja tässä... ei tuota ole paljo aikaa, kun
herjattiin Kaivopuron Mallaan. Mutta kaikkipa he ovat jääneet.
Heittäneetpä he ovat hampaistaan. Samallaista se on tuohonkin
Ollilan Tiinaan puhe. Mutta puhukoot! Mikäpä sen haukkuvan koiran
suun tukki. Antaa heidän puhua. Kyllä heittävät, kun aikansa pitävät
leuvoissaan... No etkö sinä vieläkään usko minua, kun niin kyselet?"

Kerttu: "Kyllä minä uskon."

Sitte istahti kynnykselle, mietti hetken ja jatkoi:

"Jos olisi tämä kotini entisellään, niin ei puhuttaisi näitä
puheita... Miniän nimi on ikäni ollut koiran nimen arvoinen. Niimpä
sanotaankin: 'harvoin orja kiitetään, miniää ei milloinkaan, pojan
naista ei polvenaan.' Ja mikä vielä: teille tuloni, kun on vasten
vanhempiesi tahdon, niin todestaankin saa sanoa, että 'niin on miniä
miehelässä kuin on koira kahlehissa'... Mutta, mutta, kun kerran
on joutunut tuommoisten kuin tuonkin meidän muorin sylettäväksi ja
polettavaksi, niin ei korkealta kaadu kuin luudan päältä lattiaan,
jos joutuu miniäksikin... Nyt olkoon ja menköön. Ei suinkaan ole
kahta päätä leikatulla. Käyköön nyt syvin tai matalin."

Juuso istui Kertun viereen, piteli Kerttua kädestä ja virkkoi:

"Saanko minä nyt useimmin käydä täällä sinun luonasi?"

Kerttu pani kätensä Juuson kaulaan, puristi ja sanoi:

"Kyllä, kyllä. Minä rakastan sinua."

Enempi ei sanonut, puristi vaan Juusoa ja kyyneleet vierivät kasvoja
pitkin.



XXX.


Enemmän käin vuosi kulettiin ajassa eteenpäin. Oli Kesäkuun helteinen
päivä. Silloin Ollilan karsassilmäinen Tiina ja Korteniemen Juuso
vihittiin aviopariksi. Suuret olivat häät; paljo oli väkeä.
Onnellinen oli nyt Juuso; hymysuin hän katseli rikasta morsiantaan.
Mutta toisinaan silmänräpäyksessä vaalistuivat Juuson kesakkoiset
kasvot ja jäi katsomaan lattiaan. Mutta taasen heräsi, kohotti
päänsä, kasvot virkenivät ja katseli kierosilmäistä morsiantaan ja
muutakin hääväkeä. Mutta ennenkuin itse huomasikaan, jähmettyivät
kasvot ja unehtui katsomaan lattiaan.

Tiina pukkasi kylkeen. Juuso heräsi, katsahti Tiinaan ja kiireesti
kysyi:

"Mitä, Kerttu?"

Mutta metsiä käyskeli Kerttu turvattomana, niin turvattomana kuin
voi äiti olla semmoisena hetkenä, jolloin odottaa isättömän lapsen
maailmaan tuloa.

Karhurovan länteen kallistuvalla harjalla takkuisen kuusen juurelle,
jossa lähellä oli jyrkkä viete, hän istahti. Mutta kaukaisuudessa
sinertävänä kaarena kiertyi taivaanranta ja likempänä lainehti
laksoinen ja kumpuinen avaruus, jossa siellä täällä lehtoisilla
rinteillä mustanpunertavat kaskensavut pulppuillen kohoilivat
korkeuteen. Poutaisen taivaan alla vaihteli avaruus: sen
juhlallisesti synkät partaiset salot, sen lehtoiset viitakummut, sen
kaikuvat honkanummet, sen sinihämärään pyrkivät jynkästi hymyilevät
vuoret. Mutta sitä ei Kerttu näkynyt katselevan, vaan kasvot synkkinä
silmäili likimmäisiä kuusentarvaita, niitten käpyisiä oksia, mutta ei
varsinaisesti mitään. Väliin aina kasvot kurtistuivat, pää retkahti
eteenpäin nuokalleen ja suuret kyynelet tippuivat helmaan. Maahan
kuusen-juurelle painui hän kasvoilleen. Käsillään puristeli kasvojaan
ja hengitys muuttui raskaiksi, puhkeiksi, samakoiksi voivotuksiksi ja
niitten seassa kuului sanoja:

"Voi, rakas Luoja, anna minun kuolla näihin tuskiin!... Anna minun
ijankaikkisesti kantaa tätä kurjaa... Voi minua onnetonta!... Voi,
voi! minua onnetonta! Voi, voi! Kuka päästää minut näistä tuskista?
Miksi en voi kuolla? Miksi?"

Enempi ei kuulunut sanoja. Hartiat aina paisuivat ja aina väliin
vapisten laskeutuivat -- -- --

Iltaan hiipi kesän punainen aurinko ja tyyntä avaruutta valeli
luoteen rusko, kun Kertun helmassa esiliinaan käärittynä sirkosteli
äsken syntynyt pienokainen. Tuntemattomasta se kirahteli ja raukeasti
aukoi sameita silmiään.

Lähteen reunalle lakson pohjaan kantoi äiti pienoisensa ja
metsän helmassa vaahtokukkasen pihlajapensaan juurella pesi
lähteen raikkaalla vedellä. Sitte esiliinaan käärittynä kantoi
synnyintanterelleen tuuhean kuusen tyyneen katokseen. Siihen tyyntyi
äiti. Hartiansa kuusen tyveen nojaten istui ja helmassa nukkui äitin
kultanen. Sitä hän katseli ja virtana juoksivat kyyneleet.

Pitkän hetken perästä pyyhkeili kasvojaan. Pöheisillä silmillään
katseli lastaan ja nikotellen katkonaisesti virkkoi:

"Miksi et kuole jo pois?... Miksi et jo siirry pois elosta sinä
minun... Missä viivyt Tuoni, sinä kaikkien orpojen isä?... Oi,
Tuoni rakas, ota pois tämä lahja! Ota pois tämä viaton uhri, minun
sydämmeni kalliin helmi!... Helpostihan muutat pois nyt. Et tunne
kovia tuskia, ei suruja, ei vaivoja, ei vihaa, ei vaivaa, ei petosta,
ei valhetta. Niitäpä on elosi tie raskas, sinä kurjan äitin kantama?
Jätä kaikki minulle ja sammuta tuo pieni sykkivä rintasi. Ummista
kauaksi nuo vaisut silmät. Ummista tuonen pitkään uneen nuo silmät,
jotka eivät kyynelistä tiedä. Ethän kaukaista kipua tunne. Jätä
kaikki kyyneleesi minulle, sinä viaton sydänkäpyni!..."

Äiti nosti lapsensa rinnoilleen ja taasen sitä kyyneltulvassa
virutteli... Mutta hetken perästä nykäsi likemmäksi rintaansa ja
huokasten ja katkonaisesti virkkoi:

Sinä näin rakas, jolle äsken kuolemaa toivotin! Voi rakas Jumala,
sinä yksin taidat antaa ja ottaa! Sinä yksin orpoin isä, turvattomain
tuki, heikkoin voima, väsyneiden lepo, hävästyjen kunnia, kirottujen
siunaus, sinä yksin voit murheet iloksi muuttaa.

    Sun kätes vahva vartijan
    mun tuskissan ain olkoon,
    ja joukoss' unhotettujen
    sun apus vahva tulkoon...

Silloin alkoivat äitin kasvot virkistyä, silmät urkenivat etäälle
sinertäviin vuoriin; mutta itse tietämättään herahti kyynel
silmänurkkiin -- tuli toinen ja kohta vallatonna juoksivat virtanaan
kalpeita kasvoja. Pitkän, pitkän hetken hän istui siinä niinkuin
öinen metsäkin ympärillään.

Viimein kavahti unestaan. Virkistyneenä laski hän nukkuvan lapsen
helmaansa, pyyhki karkeaan paitansa hihaan kasvojaan ja raitisteli
silmiään katselemaan loitommas likimmäisiä kerkkiä; katseli aina
taivaanrannan sinisiin vuoriin, jotka leväten nukkuivat tyynessä
kesäyössä.

Laksojen rinteillä tuikkivat päivälliset kasken savut, vaan heikkoina
kitkuina raukeasti höyrysivät ilmaan ja muistuttivat menneen päivän
paahteista työtä. Mutta kaakkoisen lakson pohjalla raukeasti nukkui
Parsikankaan hongistoinen tumma selänne. Sen rinteelle hiipi Kertun
silmä: siellä korven rannalla mahtavana seisoi lakkapäinen aihki,
jonka juurelle vuosia sitte kylmeni isän tumma sydän.

Kerttu punalti päätään; kasvot punastuivat. -- Voi, voi! Jos se vielä
eläisi, niin, niin... Kurkkuun pukkausi karvas pala ja kyyneliin
hämärtyivät silmät. Kämmeniinsä hän puristi kosteat kasvonsa,
rinta nytkytti tuskaisesti eikä näyttänyt muistavan mitä helmassa
oli... Muisti toki viimein. Nosti pienokaisen rinnoilleen; kumartui
katselemaan hämärtyneillä silmillään... Kasvot leimahtivat punasiksi;
sitte kalpenivat. Katsoi vielä terävämmin... Pyyhki kyynelet
silmistään ja katseli vieläkin. Oikein terotetuin silmin katseli
kauan, että henki salpaasi ja rinta tutisi... Hermotonna retkottivat
lapsen jäsenet. Kerttu puisteli sitä, virkkoi:

"Herra Jumala!... Kuollut se on... Mutta kastetta! Ai Jumala!...
Kastetta!... Oi rakas Jumala sentään!... Jospa pyhäin elonkirjaan
olisi nimesi joutunut!... Ja jospa olisi edes avioliitossa
syntynyt!... Ulos suletaan sieltä äpärät... kirottuin joukkoon
kirouksen sikiöt!... Ah minua!... Ei hätäkastettakaan!... Voi, voi,
minua! Voi, voi!... Ei hätäkastettakaan!... Jumala armahtakoon!...
Voi, voi! Ei hätäkastettakaan!"...

Karvas kouristus täytti kurkun. Kuusen juurelle hän laski lapsen
ja synkkään suruun kurtistui muoto. Seisalleen nousi ja käsillään
puristi kasvojaan ja turski tuskaisesti raskaita parahduksentapasia
huokauksia. Käyskenteli sinne tänne Karhurovan metsäisellä
selänteellä. Käyskeli vaan. Nyrkkiin puristi kätensä ja nyrkeillä
voimiensa takaa pieksi kasvojaan ja hampaitaan kiristellen pyöri
ympäriinsä. Hikihelmet kohosivat tulehtuneesen otsaan ja rintaan
sulkeutui paksu huokaus.

Mutta viimein huoppeni paisunut rinta ja kipeästi parahtaen tulvasi
ulos vastustamaton huokaus. Huutaen vaipui hän maahan kasvoilleen
ja siinä viehkuroi. Huokaus salpautui aina rintaan. Mutta kun rinta
oli täyttynyt yli äyräiden, niin pihtipieliä repien murtautui ulos
haikea valitus, joka kaikui halki siimeän metsän. Sitä teki hän
kesäisen päivän. Mutta viimein illan tullen hän hiljeni. Nosti
kätensä pois kasvoiltaan ja kuunteli tarkasti. Kuunteli pitkän hetken
huokasematta. Viimein ihastui ja virkkoi:

"Kaa Tervolan Ella!... Ai sinäkö sitä olit?... Tuleeko se... se...
se... Eikö?... No mitä se on tuo joukko? ... Mitään?... Mitä ne
minulle tekevät?... Järveenkö? ... En minä lähde järveen"...

Käsillään sukkelaan rapisteli ja kiihkeästi jatkoi:

"No johan minä sanoin, etten minä lähde järveen... Hahaa! Lysti
järvessäkö? Hahaa?"

Kupristi silmiään ja terotti puun juureen.

-- Mutta mitä ne ovat nuo yksisilmäiset?

Reeta läheni hiipien Kerttua, mutta seisahti kuusen taakse: oli
arannäkoinen ja kauhistuksissaan pyörein silmin seuraili Kertun
outoja liikkeitä. Viimein virkkoi vapisevalla äänellä:

"Kerttu, mitä sinä täällä olet? Olen sinua hakenut pääni puhki, ihan
virsunkirjaan olen samonnut maat ja metsät. Lähde nyt kotiin."

Kerttu ilosta räpytti käsiään ja vauhkana juoksi Reetan kaulaan.

Reeta: "No älä nyt niin... Hurjako sinä olet!... No kuule nyt, heitä
irti!"

Reeta riuhtoi itseään irti Kertun käsistä.

-- Herra Jumala! Heitä irti! Tapathan sinä minut... No herra
siunatkoon, älä tapa!... Heitä, hyvä Kerttu, irti!... Heitä, rakas
Kerttu, jo irti!...

Kerttu yht'äkkiä heitti Reetan irti, pyörähti taakseen ja virkkoi:

"Ella, mihin se Ella meni? Hohooi! Tervolan Ella, missä olet?"

Reeta: "Mitä sinä siitä huudat; sehän on kuollut aikoja... Lähde nyt
kotiin."

Kerttu pyörähti vauhkana ja sanoi: "Lähdetään!" ja alkoi hulmuta
vauhkana metsään.

Reeta: "Älä sinne mene: täällä on koti."

Kerttu: "Ka missä?... Sinusta en välitä; kyllä Ella osaa."

Reeta juoksi jälkeen ja tarttui käteen.

-- Kuule nyt, Kerttu rakas, lähde nyt kotiin... Taivu nyt, rakas
Kerttu, minuun! Kuule, rakas sisko, taivu nyt minuun!

Kerttu halasi Reetaa, nosti kohoksi maasta ja virkkoi:

"Et sinä pidä minulle."

Reeta itkien: "No hyvä Jumala sentään! Heitä nyt irti!... Voi, voi!"

Kerttu hyppäsi syrjään ja kummasteli:

"Mitä sinä itket?"

Reeta: "Kun sinä olet hulluna."

Kerttu: "Hyh! Korvessa hullu on."

Reeta: "Lähde nyt kotiin."

Kerttu: "Sinä hyvä Reeta!"

Reeta pyörein silmin: "Älä tule käsiksi! en huoli sinusta. Lähdetään
kotiin... Tule vaan tänne minun jälessäni. Anna pidän kädestäsi
kiinni... Kas niin... Astuhan vaan näin rinnan"...

Kerttu kulki Reetan rinnalla. Kasvot olivat tulistuneennäköiset
ja silmät liekehtivät niin kummasti, että vapisten Reeta häntä
talutti kotiin päin. Mutta Kerttu kävellä hulmusi vauhkana ja puhui
kiihkeästi:

"Minä hupsusin tuon Tervolan Ellan kanssa. Se tahtoi minua järveen,
mutta minä sanoin, että en toki koiraanikaan käskisi mokomaan
lystiin. Se hänen joukkonsa on omiaan sinne... Kas tuossa...
Olkoot vaan tuommoiset ukot. Minä häntääni huiskautan tuommoisille
ukoille... En minä lähde järveen. Vietkö sinä minut järveen?"

Reeta: "En vie järveen, kotiin vaan syömään. Kas tässäpä jo tuli
koti; jo on tuossa pellon aita."

Kotiin tulivat Reeta ja Kerttu. Kaikki väki oli jo nukkumassa. Reeta
laittoi ruokaa pirtin pöydälle, toi siihen paistettua kalaa, rieskaa
ja ison viilihulikan. Katsahti sitte lattialla seisovaan Kerttuun ja
vapisevin äänin virkkoi:

"Tule, Kerttu, syömään. Olet jo enemmän kuin kolme päivää ollut
syömättä."

Kerttu katsoi karsinakkunasta ulos ja hätäsesti sanoi:

"Vieraita tulee ja lattia lakasematta näillä päivin."

Koppasi vesisangon ja alkoi siitä rokkuttaa vettä lattialle.

Reeta otti sangon pois.

-- Älä nyt joutavoi!

Kerttu kaappasi luudan loukosta ja alkoi lakasta sätkiä lattiaa.

-- Tuosta enimpiä edes, ettei niin vieraan silmään pistäisi.

Reeta: "Anna pois se luuta äläkä hupsua. Tule ruvetaan syömään."

Reeta tarttui Kertun käteen ja veti syömään. Kerttu leikkasi
kappaleet, rieskaa ja haukata mäkäsi palan ja sitä pureskeli. Uutta
pala vaan pyöri suussa ja öljäkät silmät seisoivat päässä. Sitä
palaansa hän pureskeli pitkän hetken ja viimein näytti väsyvän;
silmät vierähtivät kiini.

Reeta näki, ettei tule syönnistä kalua, niin pyörähti pois syömästä,
teki vuoteen ja talutti Kertun siihen. Kerttu kytjähti vuoteelle,
nykäsi peiton silmilleen ja makasi aivan liikkumatta.

Reeta istui syömään. Mutta eipä näyttänyt maistavan ruoka
Reetallekkaan, vaikka päivän oli ollut aivan jyvän purematta. Syvään
huokasten nousi hän pöydästä, pyyhkisi kasvojaan ja hiljaa hiipien
vei ruokansa pois.

Reetaa ei nukuttanut. Itsekseen käveli rantaan päin. Lyhyvin askelin
hän astui ja vakavasti heiluivat piikkoloimisen hameen helmat.
Vastahakoisesti liikkuivat risujen repimät pohkeet ja päivettyneet
nilkat. Kokoon näyttivät rutistuneen leveät hartiat. Kämmenillään
painoi hän kasvojaan ja syvästi huokaillen kumarruksissa astua
töpösteli.

Istahti kentälle, nojasi selkänsä petäjän tyveen, pyyhkäsi silmiään
ja katseli korkeuteen, josta pitkien petäjän oksien läpi kiilui
kesäyön poutainen taivas. Katseli Kalliojärvelle, jonka rannoilla
valkoiset pihlajat levittelivät muhkeaa kukkatuoksuaan kesäyön
tyyneen ilmaan.

Siinä katsellessaan tyyntyivät kasvot, asettuivat huokauksetkin,
kyynel kuivi silmänurkkaan ja hengitti vapaammin. Mutta kohta taasen
kurtistuivat kasvot, väärään vetäytyi leuka, rinta paisui ja ulos
puualli voimakas huokaus ja huokauksen seasta kuuluivat sanat:

"Kerttu, Kerttu."

Kasvojaan puristaen rienti Reeta pirttiin, rupesi Kertun viereen
ja koetti nukkua. Mutta silmät remahtivat auki niiltään nimiään ja
itsestään menivät Kerttuun.

Kertun kasvot väreilivät kiihkeästi ja huulet liikkuivat. Kuului
hiljaista höpinätä ja peiton laidan alta katsoi sipeästi pöydän
alle. Veti taasen peiton päälleen, että tuli umpipäähän peiton alle.
Sitte oli hiljaa yhdessä kohti, pitkät ajat oli huokasemattakin ja
sittenkin huokasi, niin hiljaa, ettei mikään paikka liikkunut. Sitte
taasen hiljaa siirti peiton pois silmiensä edestä ja katsoi sipeästi
penkin alle... Mutta yht'äkkiä remahti iloiseen nauruun.

-- No mikä teidät tänne toi! Kummini, kummini!

Samassa alkoi hosua käsillään ja kirkui:

"Risto, älä tule! Ka, no älä tule! No älä!"

Kohta taasen meni suu nauruun ja virkkoi:

"Pertti sinä... sinä iloinen vekkuli! Uutta missä sinun toinen
jalkasi?... Hahhaah! Missä sinun toinen jalkasi?"

Karsinseinässä vähän ylempänä penkin korkeutta oli kaksi puunaulaa,
joitten päällä pidettiin piekkoa ja leipilapiota. Kerttu hyppäsi
käsiksi siihen naulaan, alkoi riuhtoa ja virkkoi:

"No et minua voita!... No ei se lähde, se on siinä kourassa. No vedä
vaan, kyllä ei lähde kissanhäntä siitä kourasta. Hahaa!"

Matta naula pääsi seinästä irti ja Kerttu lenti selälleen lattialle.

-- Hahaa! Tappasitpa! Kutti parahiksi kuin Rasilan kissalle!

Reeta otti Kerttua syliksi.

-- Kuule, mitä sinä houraat! Mitä sinä sillä lailla?

Kerttu: "Hahaa! Niin kun tuo Kurikan Pertti tahtoi kissanhäntää
vetämään. Vaan meidän voitto! sanoi Pekkiläinen."

Reeta: "Sinä hourit nyt, ei siinä ole ketään."

Kerttu vihaisesti tyrkkäsi kyynäspäällään Reetaa.

-- Sinä houraat! On minulla silmät; kyllä minä näen. Katsoppa tuota
joukkoa tuonne. Katsohan noita silmäpuolisia. Ne ovat lukkarin
apulaisia nuo: tuo Napraakkeli, pikku Niklas ja Hana-Kyyriäinen. Ne
puhuvat ruotsia... Keikkukaa vaan siellä!... No ette saa tulla!...

Kerttu paiskautui taasen peiton alle.

-- No ette löydä peiton alta!

Kätkeytyi peiton alle aivan umpihuppuun; oli huokumattakin pitkän
hetken ja yhdessä kohti kuin kivi. Sitte taasen siirti hiljaa peiton
silmiensä edestä, huiskasi kädellään ja tiuskasi:

"No ette saa tulla tai otan tuon luudan-varren ja lyön että räikää!"

Silloin hyppäsi vuoteeltaan.

-- Ei niille ole apua hyvästä, vaan kyllä minä näytän! Kiimasi
rikkaloukolle, tempasi luudasta varren ja sillä rupesi huiskimaan
ympäri pirttiä ja hammasta purren ilkkui: "Ähäh, lähtöpä tuli!"

Viimein niinkuin jälkimmäisiä tavottaissaan löi akkunaan sillä
koivuisella luudanvarrella, että puitteineen pörähti akkuna ulos
ensimmäisellä iskulla ja pieksi vielä luudan varrella akkunan
pieliäkin. Vaan kun katsahti taakseen, niin alkoi huiskia uudestaan
yli pirtin. Kasvot olivat synkkinä ja silmät läihkivät kamalasti.

Reeta hätäytyi, itkien juoksi Pentin ja Saaran luo peräkamariin ja
hengitti sakeasta.

Kun Reeta aukasi oven, niin Pentti ja Saara hyppäsivät ylös kuin
ammutut silmät renkaillaan ja tukat pystyssä.

Pentti: "Mikä nyt?... Mikä tuo möyke tuolla pirtissä?"

Saara: "Herra Jumala! Mikä elämä siellä on?"

Reeta puhalti paisuneen henkäyksen ja parahtain itkua seasta virkkoi:

"Kerttu!"

Pentin kasvot tulistuivat ja kiirehti kuin noidan-nuoli pirttiin.

Kerttu kun havaitsi Pentin, niin silloin törmäsi Penttiä vastaan.
Ojetulla kirveellä ja irvellä ikenin kauheasti puhisten tarjosi
lyödäkseen ja hampaitaan kirauttaen virkkoi:

"Sinäkö, sen tulen pitkähäntä olet!"

Silloin täytyi Pentin palata pois ja isku sattui pihtipieleen, että
suuri pälkäre rosahti ovenposkesta.

Pentti sai halon käteensä ja uudestaan rienti pirttiin.

Taasen Kerttu hurjana yritti Penttiä vastaan; mutta Pentti löi
halolla kalvosille, että kirves lenti käsistä pois. Silloin Pentti
sai Kertun kiinni, paiskasi alleen lattiaan. Hammasta purren alkoi
hosua ja sanoi:

"Vieläkö minua kirveellä tavottelet!"

Reeta rynkäsi Penttiin käsiksi ja hätäili:

"Älä tapa tuota mieletöntä! Älä lyö! Älä Jumalan luoma lyö! Voi, voi,
älä tapa! Pentti rakas, älä tapa!"

Saara: "Älä lyö."

Pentti: "Minä lyön! Lyön pe--lettä, lyön!"

Saara tarttui Reetan avuksi Penttiin.

-- Et lyö enään! et kertaakaan!

Mutta silloin Kerttu pääsi voitolle, tarttui Pentin kalvoseen ja
puri hauislihasta palan pois. Pentti raivostui uudestaan, tempasi
itsensä irti Saarasta, koppasi halon ja rupesi lyömään Kerttua. Reeta
pyörähti Kertun päälle ja Pentti löi Reetaa hartioihin. Reeta parkasi:

"Älä tapa! Älä tapa!"

Pentti nosti halkonsa ylös ja ärjäsi:

"Tapan minä!"

Mutta silloin sai Saara halon kiinni, tarttui Penttiin ja houkutteli
sen kammariin; asetti siellä vuoteen laidalle, sitoi huivillaan
Pentin kättä ja vapisten puhui:

"Minä olen tuota juuri odottanut kuin toisesta kädestäni. Niimpähän
sen kävi kuin Moilalan Ullan. Sekin oli samalla lailla kuin tuokin
Kerttu itkenyt monta viikkoa. Ja noin sekin oli tullut hurjaksi
yht'äkkiä. Nytkin kolme päivää ollut metsässä, niin hyvääkö se tekee.
Ja sinä luota raukkaa hirvisit tuolla tavalla rusikoida."

Pentin silmät verestivät ja kasvot synkkinä virkkoi:

"Paha, etten lyönyt enempää. Sinua minä aina tottelen. Vaan kun minä
vielä lähden, niin... Jos minä vielä lähden"...

Saara: "Et lähde nyt. Rupea maata tuohon, niin lauhtuu sydämmesi...
No niin... Makaahan huoletta, kyllä me Kertun asetamme."

Martta tuli kontuladosta pirttiin, katsoi ympärilleen, virkkoi:

"Voi, voi, mitä täällä möykättiin? Kuka nuo akkunat särki? Voi, voi,
kuka nuo akkunat särki? Mikä se on Kertulla, mikä?"

Reeta sylin piteli lattialla selällään temmeltävää Kerttua.

-- Kerttu särki. Tämä on mieletön. Tule, auta! Martan kasvot
vaalistuivat, mutta samassa lentivät mustantulehtuneiksi ja kaatua
roiskahti lattiaan; alkoi siinä pieksäytyä ja hampaat kirahtelivat.

Saara tuli pirttiin, löi käsiään yhteen.

-- Voi rakas isä siunatkoon! Voi, voi, tuota elämää! Reeta puhaltain:
"Tule, rakas Saara, avuksi; pidä noita käsiä, ettei saa pieksää."

Saara tarttui Kertun käteen ja veti suoraksi lattiaan.

Reeta: "Ka niin, hallitse vaan, että saisin levähtää."

Saara osotti Reetan olkapäähän.

-- Olethan veressä! Katso tuota paitasi olkapäätä ja rintaasi.

Reeta: "Se puri"...

Saara: "Jumala nähköön! Kaikissa näissä ollaan!... Mutta mikä on
tehtävä?"...

Kertun kasvot vaalenivat, leuka hervahti varattomaksi, jäsenet
raukesivat ja alkoi raskaasti huohottaen hengittää.

Reeta löysäsi kätensä:

-- Nyt se raukeaa. Katso, aivan menee varattomaksi. Saara kalpeana
katseli Kerttua.

-- Siinä se nyt retkottaa. Jumalan lykky, kun kuolisi tuohon! Ei
hänestä ole elämäänkään, on samallaiset päivät kuin Moilalan Ullalla:
kaksikymmentä vuotta on ollut rautakahleissa kuin luontokappale.
Reetalta purskahti itku.

-- Voi hyvä Jumala, Kerttuko vielä semmoisena!...

Saara katsahti Marttaan, joka kouristuksen lakattua kenotti
lattialla, nukkui sikeästi ja sydänala aaltoili.

-- Kaksi olisi tuossa surman suupalaa. Kyllä tuokin Martta joutaisi.
Niin tajuttomana taasen tuossa makaa.

Reeta itkussaan: "En vielä antaisi surmalle.1'

Saara: "Mitä tekisimme Kertulle?... Voi raukkaa!"...

Reeta pyyhki kasvojaan ja nikotellen virkkoi:

"Pestähän tuo pitäisi."

Saara: "Pestään vaan. Minä käyn vettä"...

Saara toi sankolla rantavettä ja Reetan kanssa pesivät kuin kuollutta.

Reeta käänteli Kerttua ja virkkoi:

"Katsoppas noita mustelmia. Voi, voi! Sieluton tuo Pentti. Katsohan
tuostakin hartiasta, miten on orvaskettu mennyt. Voi, voi! Pahempi
petoa tuommoinen ihminen!... Voi, minkälainen reikä on päässäkin!...
Ja nuo kädet! Aivanhan tuo on poikkiluiksi ruhtonut! Voi, voi,
kaikissa meitä on!"

Saara: "Se tuo Pentti on semmoinen, että kun se pääsee suuttumaan,
niin se menee aivan silmittömäksi. Ei se jaksa hallita itseään."

Reetan kasvot jähmistyivät; punalti päätään.

-- Ei jaksa hallita! Mutta kun olisi Kerttu oikeassa kaamenessaan,
niin selkäänsä ottaisi! Kyllä jaksaisi hallita! Sen minä sanon. Tahi
jos tahtoisi säästää nahkaansa, niin taulametsään tulisi lähtö. Mutta
kun joutuu ihminen tuolle riekeneelle, niin kyllä sitä silloin on
viepäin vallassa. Kaikkihan ne kuollutta nykkivät.

Saara: "Kumpa tämä olisikin entisellään, niin eipä hän tarvitseisi
kenenkään kurituksia."

Huokasi syvään ja lisäsi:

"Järki se on kallis, kun sitä aina tarvitaan"...

Kerttu ei tiennyt mitään vaikka pyörittelivät lattialla ja pesivät
kokonaan.

Sitte Reeta otti sorkkarasvasarven, siitä voiteli Kertun haavat
ja panivat puhtaat vaatteet päälle. Reeta kampasi pään ja voiteli
päässäkin haavat sorkkarasvalla.

Saara: "On paras, kun kannetaan saunaan sinne pimeään, niin siellä
rauhassa saa nukkua, jos siellä vielä paremmin tointuisi järjelleen."

Reeta: "Paras on. Ja jospa ei tointuisikaan, niin onhan siellä
parempi hallita. Kyllä minä sen sinne hoidan. Kannetaan vaan. Kanna
sinä jalkain puolta, minä kannan hartioista."

Saara ja Reeta ottivat Kertun.

Reeta: "Se niin. Mutta mikä paino! Ei uskoisi."

Saara: "Kyllä tätä ei pitkältä kannettaisi."

Reeta: "Tässä on saada sammua, kun saamme saunaan."

Reeta ja Saara kantaa retuuttivat nukkuvaa Kerttua yli kartanon.
Kertun pää retkotti alaspäin ja verinen kieli möklötti auki olevassa
suussa.

Saunan lattialle teki Reeta vuoteen ja siihen asettivat Kertun. Reeta
peitteli, laitteli kaikki jäsenet mukavasti ja katselivat sitte
hetken.

Saara: "Kovin kiihkeästi liikkuvat nuo veret kasvoissa. Ja miten jo
hourata höpisee! Ei ole vielä toivoa selviämisestä."

Saara poistui univuoteelleen. Reeta köllistyi Kertun viereen. Mutta
uni ei näkynyt tulevan Lähti siitä ulos, painoi saunan oven kiinni ja
käveli pirttiin.

Martta makasi äskeisellä sijallaan pirtin lattialla. Reeta pani sille
päänalustaa ja lähti vieläkin kävelemään ulos. Meni rannalle sen
suuren kiven luokse. Siihen hän istui paaterolle ja katseli niitä
pitkiä puunkuvaimia, jotka lepäilivät Kalliojärven pinnalla. Mutta
siihen katkesivat ajatukset, kun Kerttu vauhkana juoksi järveen ja
huuti:

"Kummini, älä jätä! Älä jätä!... Älä jätä, tulen minä! No älä jätä
kummi!"

Kerttu juoksi järveen niin kauas, ettei jalka ottanut pohjaan.

Reeta sysäsi veneen rannalta; souti Kertun luokse; mutta Kerttu
painui pohjaan. Kohta kuitenkin nousi ja toi käsissään kiven, jonka
oli talvella avantoa aukaistessaan pudottanut, nakkasi veneeseen ja
kiihkeästi virkkoi:

"Tuossa!"

Reeta otti Kertun kädestä kiinni.

-- Kerttu kulta, tule nyt veneesen! Kerttu nauroi oikein makeasti:

-- En minä tule venheesen. Alkoi riuhtoa kättään irti.

-- Kutti, empä tule! Tuonne lähden kummin luokse.

Reeta: "Älä kaada venettä! Voi, voi, älä kaada venettä! Kuule nyt
äläkä riehu! Kuu... Uihui, uihuih, huih!"

Silloin painuivat kumpaisetkin pohjaan. Mutta Reeta ei heittänyt
Kerttua irti ja veti vaan matalalle päin. Siten pääsivät niin
matalalle, että jalka otti pohjaan. Kaulaansa myöten olivat he
vedessä. Kerttu rupesi käsillään vettä räiskyttämään, mutta Reeta
tarttui häneen syliksi ja kuletti maalle huolimatta, jos se
räiskyttikin.

Maalle päästyä Reeta ihasteli:

"Ei vesi hulluja upota, sanotaan."

Kerttu äkäytyi seisomaan ja katseli järvelle.

-- Lähdempä vielä tuon kummini luokse. Reeta puuskutti väsymyksestä.

-- Minkä kummisi?

Kerttu: "Minkä kummisi! Katso silmillä äläkä reijillä, niin näet
Saloisten muorin tuolla päätään harjaamassa! Tuossa, katsohan
pitkin etusormeani, niin näet Saloisten punapäisen muorin, tuon
sormettoman muorin. Tappasihan muori kaksi sormea, kun teki väärän
valan. Raamatun päälle jäi muorilta kaksi sormea, mutta näkyypä tuo
saattavan aika hyvästi nikkaroida ne nikkaroimisensa."

Reeta tarttui Kerttua käteen ja alkoi vetää kotiin päin,
Hyypiyksissään Reeta astui rantatietä ja vesi juoksi jokaisesta
vaatteen mutkasta. Mutta Kerttu ei näkynyt olevan siitä tietävinään,
astua keikutteli vaan, kuten ainakin, ja märät helmat läiskivät
paksuihin pohkeihin.

Pirttiin vei Reeta Kertun ja pani kuivat vaatteet päälle; talutti
sitte saunaan, laittoi vuoteelle nukkumaan ja asettui itse viereen.

Kerttu puhella höpisi tulta ja taivasta. Kiihkeästi läihkivät kasvot
ja silmävalkeaiset volahtelivat kamalasti...

Saunan mustassa seinässä oli pieni hohtava valolevy, joka syntyi
aamuauringon punertavista säteistä, jotka tunkeutuivat toisessa
seinässä olevasta pienestä aukosta. Tomusirpaleet kähertelivät siinä
auringon valojuovassa ja pikkuisina silminä säteilivät ja vaihtelivat
toisiaan. Siten synnyttivät ihanan orren, jonka toinen pää oli
ikkunalla ja toinen mukavasti liittyi seinässä hiipivään valolevyyn.
Sitä katseli Reeta ja kuunteli Kertun höpinää. Silmät seisoivat
pyöreinä ja huulet värisivät.



XXXI.


Kaksi pitkää päivää oli Kerttu ollut saunassa; oli nukkunut melkein
koko ajan.

Oli jo hiljainen ilta. Kerttu haukotteli moneen kertaan...
nousi verkalleen istumaan... nojasi selkänsä saunan seinään ja
eksyneennäköisesti katseli.

Reeta istui penkillä ja alkoi puhella:

"Mikä sinun mieltäsi painaa?... Mikä?... Sano nyt... Sano vaikka
olisi kuinka pahaa... No älä nyt noin synkisty... Sano nyt minulle"...

Kerttu rykäsi... kuuristui Reetaan päin ja ääni värisi, kun kuiskasi:

"Kuule, Reeta!"

Reeta: "Kyllä minä kuulen."

Kerttu: "Minulla on lapsi"...

Reetan silmät suurenivat.

-- Olemme sitä juuri yhdestä ja toisesta syystä uumoilleet, että
sinulla on jotakin semmoista. Olemme metsiä koiran kanssa risteilleet
sinne ja tänne ja sielläpä on Pentti nytkin.

Kerttu säpsähti.

-- Pentti?... Tietääkö sen muut? Voi, voi, minä onnettomista
onnettomin!

Kasvot mustuivat, repi tukkaansa, kiristeli hampaitaan ja riuhtoi
käsillään ilmaan. Tarttui kynsillään seinänsaumaan ja repäsi, että
sälöt lähtivät.

Reeta tarttui syliksi Kerttuun.

"Älä nyt kauhistu. En minä ole sanonut; ne ovat itsestään vikoneet.
No asetu nyt, rakas siskoni... Olethan mieletönnä taasen... Olet niin
kauhean näköinen, että hirvittää!"

Reeta kallisti Kertun vuoteelle.

-- Nuku vaan siinä. Kuule, rupea vaan tuohon vuoteelle pitkäksesi. Se
niin... Älä pui sitä nyrkkiäsi. Asetu nyt!... Kas niin, nukutaan nyt
tässä. Näin käsikaulassa näin vaan nukutaan. -- -- --

Muori oli ollut Korteniemessä hääreissulla useita päiviä eikä tiennyt
asioista mitään. Pentti oli tullut metsästä, istui rappusilla ja
toisella kädellään hampaidensa avulla sitoi käärettä hauislihansa
ympärille. Muori asteli ruispellon piennarta kartanoon päin ja
neuloi sukkaa. Lankakerä oli paidan povessa, harmaa nuttu reuhotti
aukinaisena hartioilla ja lyhytlännän piikkoloimisen alushameen
helmat yksitotisesti heilahtelivat puoleen ja toiseen. Päällyshameen
helmat oli nostettu lonkille kauluksen alle ja sen mutkassa
myksöttivät uudet paulakengät mutta jaloissa tuohikengät harvasteesen
kitkahtelivat verkalleen käyskellessä. Pentin luokse tultua alkoi
kertoilla:

"Terveisiä häistä joka hengeltä! Sielläpä oli Juusolla suuret häät.
Paljo oli väkeä; oli syömistä ja juomista tähteen jättäen. Morsian
oli korea jos korea. Ruunu päässä se hemotti. Siinä se nyt oli Kertun
toivo! Niin jäi kuin kalamiehen koira rannalle ulvomaan. Enkös minä
sitä sanonut jo. Niimpä se kävikin... Mutta mikä sinulla kädessä?"

Pentti rykäsi ja virkkoi:

"Tuo Kerttu tuli hulluksi. Hallitsin sitä, niin puri tuosta palan
pois."

Muorin kasvot hulmahtivat.

-- Puri?

Pentti: "Niin."

Muori: "Ja et tuota lyönyt, että olisi hampaat suussa kalisseet!"

Pentti: "Se oli metsässä kolme päivää ja siellähän se oli huimennut.
Reeta sen oli yöllä taljannut pirttiin. Siitähän se särki akkunat
ja kuka tietää, mitä olisi tehnyt, jos en henkeni kaupalla olisi
hallinnut. Ja nuo toiset pirut sen puolesta!"

Muori löi käsiään yhteen.

-- Vai puolesta nuo kanaliat! Vai puolesta! Kyllä minä nyt taian
tajuan: se oli yksi tuuma. Se paras piru, sen tulen lautta tuo
Kerttu! se on nyt penikoinut metsään ja menettänyt sikiönsä; sitte
heittäysi muka mielipuoleksi saadakseen asian sotketuksi. Ja siinä
saivat sinulle kostaa... Vai yksistä puolin!... Missä se on nyt se
pahennus, maailman pahen... Kun et tuota lyönyt siltä sijalta, että
muistaisi!

Muori nakkasi kudelmansa rappusille, koppasi kartanolta takkavitsan
ja jatkoi:

"Missä se ruoja on nyt? Niin annan tuolla takkavitsan tyvellä, että
tuntuu!"

Pentti: "Tuolla on saunassa. Vaan antaa olla itsenään."

Muori taittoi takkavitsasta latvapuolen pois, otti tyven käteensä ja
lähti teuhakasti astumaan saunaan... "Minäkö, anna olla! Minä näytän
mielivikaiselle, että kuka käski. Minä en pelkää häntä vaikka olen
pikkuinen."

Muori repäsi saunan oven auki. Muoto oli musta ja tulta säihkyvin
silmin ärjäsi:

"Täälläkö olet, pahennus!"

Kerttu hyppäsi ylös, kirnutti hampaitaan ja virkkoi:

"Tapan!"

Reeta hallitsi Kerttua.

-- Älä hyvä muori tule nyt! Pane kiinni ovi!

Muori alkoi takkavitsan tyvellä mätkiä Kerttua minkä kerkesi ikenet
irvissä ja virkkoi:

"Vai kiinni! Vai kiinni ovi! Vai kiinni ovi!"

Reeta: "Älä lyö! Hyvä isä siunatkoon, älä lyö!"

Muori pieksi patakallaan Kerttua; löi Reetaakin ja virkkoi:

"Tässä sinullekkin, sinä toinen pahennus!"

Reeta heitti Kertun irti, mutta Kerttu ampuutui muoriin kuin
noidannuoli ja ratasi kiukaan nurkkaan. Siihen ruhtoi ja hoki:

"Tapan! Tapan! Tapan!"

Muori kirkui Kertun käsissä ja parahtamalla virkkoi:

"Auta Reeta, tappaa!"

Pentti tuli saunan ovelle, kiskasi muorin Kertun käsistä pois ja
tikasi:

"Enkö minä sinulle sanonut."

Kerttu yritti jälkeen, matta Reeta tarttui Kerttuun ja veti
vuoteelleen.

Muori parkui Pentin käsissä:

"Voi, voi, minä kuolen!... Kylki... Älä, älä!... Kylki"...

Pentti laski muorin käsistään maahan ja muori tuskaisennäköisenä pää
niskoillaan huuti:

"Aijai-jai... Aijai-jai... Tappoivat p--leet... Aijaijai... Herra
Jumala hyvästi siunaa! Tappoivat p-leet... Voi jos vielä pääsisin, en
tervettä luun solmua heittäisi! Aijai, jai-jai! Tappoivat p--leet.
Tappoivat ne sen vietävät!... Aijai-jai-jai!"

Pentti: "Mikä teillä on?"

Muori kädellään painoi kylkeään.

-- Kylki ihan sämänä... Taosta... Ei tule siitä kylkeä... Aijai-jai!
Tappoivat p--leen p--leet... Tappoivat... Aijai-jai!...

Tuskan hiki jaoksi muorin kasvoista. Saara joutui Pentin avuksi ja
kantoivat kamariin; tekivät vuoteen ja laskivat siihen.

Siinä muori jäsentäkään liikuttamatta kenotti ja kipeästi valittaen
katkonaisesti hengitti. Mutta tulisena liekehtivät pyöreät kasvot ja
vihasta säihkivät mustat silmät. Vielä koetti katkonaisesti sanan
kerralla lausuilla:

"Minä tiedän... ihan... tarkkaan, että... tuo huo... rakko... on
tap... panut... siki... önsä"...

Muori hengitti vaikeasti; rinta ryyhitti kuin metsäkissalla ja jatkoi:

"Sinun pitää il... moittaa nimi... mis... miehelle... muuten sii...
tä olet vastuussa... Joutaa linnaan!... Sinne on... omansa... Siellä
ovat... muutkin murhanmiehet."

Saara nureksien: "Vielä linnaan tuo raukka! Vähä tässä on muuta
mieliharmia... Antaapa hänen olla. Ja olenhan kaksi päivää hakenut
metsissä, mutta en ole löytänyt."

Pentti kohotti päätään; katsoi akkunasta ulos.

-- Mutta mitä tuo koira kantaa tuolta pellon piennarta tännepäin?

Saara katsoi akkunasta:

-- On sillä kantamista. Kas miten heitti tuohon maahan ja läähöttää
kieli pitkällä. Raskas se on tuo kannettava... Nyt se ottaa sen
hampaihinsa ja lähtee kantamaan. Katsotaanhan, kun se tuopi
kartanolle...

Saaran silmät suurenivat; kasvot punastuivat. Kuiskasi Pentille:

"Älä Jumalan tähden virka mitään!"

Kiirehti ulos.

Muorin silmät kahahtivat renkailleen -- Kas niin! Minä arvaan... että
koira toi... sen raadon... metsästä... Eikös ollut... asia siten?

Pentti ei virkannut, katsoi vaan akkunasta kartanolle, kun Sepeli
leimuavin hännin ja palavin silmin pyöri Saaran ympärillä, kun Saara
vapisevalla äänellään virkkoi:

"Sepeli, Sepeli, hyvä Sepeli!" ja helmaansa otti sen Sepelin
tuonnoksen ja lähti hätäisesti kävelemään riiheen päin...

Muori koetti kohottaa itseään ja kurkottaa akkunaan.

-- Kyllä minä arvaan... aijai!... että niin se on kuin aijai-jai!...
kuin minä sanoin.

Muori painausi takaisin vuoteelleen, huohotti kotvasen, mutta alkoi
uudestaan:

"Mene vaan... rikeneen... nimismiehen luo... Selitä... asia...
aivan... juuresta... jaksain... Joutaa linnaan... En säälisi...
vaikka... Mene aivan heti!"...

Pentti: "Antaapa hänen nyt olla."

Muori: "No hul... luko sinä... olet!... Saatat... itsellesi...
kaula... villoja... Kyllä minä... kuulen että sinäkin...
aijai-jai!... minua sorrat... yksistä tuumin... noiden toisten
kanssa... Aijai-jai!... Kaunis kunnia!... No kyllä mi... minä
kun... siksikään tästä... virkenen... pönkilleni, niin... niin
linnaan laitan... tuon kirotun!... Aijai-jai... kun pistää tuohon...
kylkeen... Ja saat katsoa... miten käypi... sinunkin... kunhan
kerran... nimismiehelle... asiat kan... kannalleen selitän...
Aijai-jai!... Kun lienee... pikkuisenkaan... järkeä, niin... niin
tottele... ja säästä... itseäsi... Murhamiestä... säälit!... Ota
mieli... Tottele nyt... minua... Aijai-jai! Voi, voi!... Tottele nyt
minua..."

Saara oli saunassa Kertun ja Reetan luona. Pentti astui
pyhävaatteissaan ja kirkkolakki päässään Pajulahteen päin. Saara
katsoi ikkunasta ulos ja säikähtäen virkkoi:

"Eikös mene tuo Pentti!" Siitä pyörähti Pentin jälkeen juoksemaan ja
itki parkuen juostessaan.

-- Kuule! Pentti kulta, kuule! Pentti kulta! Pentti seisahtui. Saara
juoksi kaulaan.

-- Kuule, Pentti. Eihän nyt asialla niin kiirettä ole. Puhutaan nyt
ensin rovastille ja miten se sanoo, niin tehdään.

Pentti: "Se tuo äiti-muksu aikoo mennä nimismiehelle sanomaan ja
uhkaa vielä kannella minunkin päälleni."

Saara: "Ilman vihallaan... Voi, voi tätä mailmaa!... Kuule nyt,
Pentti kulta, minua ja ole huoletta vaan. Emmehän toki tuota raukkaa
voi linnaan laittaa. Minä kyllä tulen samallaiseksi, jos vaan nyt et
tottele."

Pentti: "Eihän tuota kotonakaan hallitse mikään. Päätäänhän siltä saa
varoa. Se on minulle niin ärtynyt."

Saara: "Kyllähän se on ärtynyt; mutta kyllä me hallitsemme Kertun
saunassa pönkän takana. Saat olla huoletta. Kyllä me hallitsemme
Kertun, ettei se saa tehdä sinulle mitään. Ja mistä sen tietää, jos
se vielä tointuu entiselleen. Reeta sanoi olleen jo tajullaan tänä
aamuna."

Pentti: "Tajullaan?"

Saara: "Usko pois, että kyllä me Kertun varomme. Tottele nyt minua"...

Pentti siirti Saaran pois kaulastaan.

-- No olkoon nyt.

Ja lähti allapäin astumaan kotiin päin. Saara piteli Penttiä kädestä
ja käveli rinnalla. -- -- --

Kerttu näytti hieman selviävän, mutta valkeankajakoina seisoivat
silmät päässä ja katkerasti itkien rukoili:

"Rakas taivaallinen isä, polta tämä maailma, että saisin lentää
lintuna pois!"

Silloin purskahti väkevä itkun puuskaus ja jatkoi: "Hyvä Jumala,
polta pois tämä maailma, että saisin lentää pois!"

Sitä hän hoki pitkän hetken ja oistonaan juoksivat kyyneleet, kunnes
hiljalleen vaipui nukkumaan.

Reeta istui viereen, laski kätensä hikiselle otsalle ja kyyneleisillä
silmillään katseli syvästi hengittävää Kerttua. --

Viikkokausia kului, kauniita kesäisiä viikkoja, mutta Kerttu se
viipyi saunassa suuri puskuri oven päällä.

Synkkänä, totisena hän istui melkein kaiket päivät pimeässä nurkassa
ja jynkeästi katseli sitä ikkunasta tulevaa valolevyä, joka ahtaassa
piirissään lepäsi saunan mustalla lattialla, kunnes hitaasti hiipien
kulki pois ja äänetönnä katosi tyhjyyteen. Eikähän sitä milloinkaan
näyttänyt kaipaavaakaan eikä odottanut tulevaksi. Niin hän istuskeli
päivät kaiket loukossaan ja käsillään puristi rintaansa sitä
karkeaa sarkakauhtanaa, joka hänellä oli päällysvaatteena pyhänsä
arkensa, kylmänsä lämpimänsä. Pyhäksi aina Reeta toimitti puhtaat
alusvaatteet. Ja Reeta aina kun tuli saunaan kysyi Kerttu:

"Mikä päivä nyt on? Milloin se on Lauantai?" -- --

       *       *       *       *       *

Niin kuluivat päivät; viikko viikkoon liittyi. Kerttu alkoi selvitä,
saattoi kävellä jo valloillaan; mutta synkkää muotoa hän kantoi ja
väliin puhkesi kyyneleihin.

Oli kaunis Lauantaipäivä Elokuussa, kun muori kannettiin kuolleena
kirkolle. Sinne rienti kaikki väki, ettei ollut kotona kuin Saara
lapsineen ja Kerttu. Kun olivat lähtijät menneet, tuli Saara saunaan
ja virkkoi:

"Tule sinä Kerttu, nyt tänne pirttiin, siellä ei ole kuin Matti
vaan nukkuu kätkyessä... Tule nyt... Penttikään ei tule ennenkuin
huomen-iltana. Saamme olla aivan vapaana. Tule nyt."

Kerttu nousi saunan loukosta istumasta ja varoin käveli ulos, katsoi
aurinkoa ja sanoi:

"Aamuisissa on päivä."

Painoi päänsä alas ja äänetönnä käveli Saaran jälessä pirttiin ja
vanhalta muistilta astui pöydänlatvakohtaan periakkunan poskeen
istumaan. Saara istui rahin nenällä vastapäätä Kerttua ja virkkoi:

"Sinun vaatteesi ovat niin likaiset. Iltasella kylvetään ja sitte
muutetaan puhtaat vaatteet."

Kerttu oikasi kättään, katsoi käsivarttaan ja laski äänetönnä
pöydälle.

Saara puheli: "Sinä olet niin muuttunut, ettei sinua tunne entiseltä
näöltä: on niin kellastunut ja aidostunut väri kasvoissa ja
silmänluonne niin outo."

Kerttu katsoi helmaansa ja kyyneliä alkoi tippua.

Saara: "Sinä tyhjää murehdit. On niitä onnettomampia maailmassa.
Ethän sinä ole ensimmäinen, joka olet tehnyt isättömän lapsen. Ja sen
kuolema, olipa se miten tahansa. Me olemme sen jo laittaneet niin,
ettei siitä tule sinulle mitään eikä tästäkään muorin kuolemasta.
Pentti on sen minulle luvannut, ettei hän sitä ilmoita kenellekkään."

Kerttu havahti: "Mistä muorin kuolemasta?"

Saara: "Eikö Reeta ole sinulle sanonut?... Se kuoli siitä, kun sinä
rysäytit sen saunan kiukaasen, että kylki meni musuksi... Nyt on
muorin pahoista päästy. Ja Pentille saisit olla kiitollinen. Ilman
minua ja Penttiä olisit linnan oma."

Kertun mieli murtui, kasvot tummuivat ja verisuonet täyttyivät
pulleaksi otsassa.

Saara: "Älä nyt noin synkisty... Voi, voi, sinua Kerttu, mitä sinä
nyt itket niin kauheasti? Kuule nyt, Kerttu kulta ja asetu."

Kerttu turskutti rajatonta itkua ja virkkoi:

"Murhannut!... Voi, voi, voi!"

Saara: "Anna nyt olla sen asian semmoisenaan; ei siitä tule sinulle
mitään."

Saara halasi Kerttua:

"Kuule nyt minua ja asetu!"

Kerttu työnti käsillään pois:

"Anna minun raukan olla rauhassa... Minulla ei ole sielua."

Saara: "Voi, voi, sinä taasen tulet hulluksi! Voi, voi, tyynny nyt
Kerttu kulta!"

Kerttu riuhtoi itsensä irti.

Saara: "No et saa lähteä mihinkään. Menet vielä metsään. Ole vaan
siinä ja asetu."

Kertulta juoksivat kyyneleet virtana.

-- Anna, hyvä ihminen, minun raukan olla rauhassa. Ei minulla ole
sielua...

Saara: "Lähde nyt saunaan; en jouda sinua vahtimaan. Menet vielä
metsään, niin kuka sinut sieltä hakee. Lähdetään saunaan. Ehkä siellä
selkeät paremmin."

Kerttu lähti Saaran taluttaissa astumaan pirtin lattiaa. Askeleet
horjahtelivat sinne tänne ja kurttuinen harmaa hame höllähteli
puoleen ja toiseen. Leveät hartiat nutjahtelivat itkunpurskauksista
ja kädellään puristi kasvojaan ja virkkoi:

-- Ethän vie minua linnaan. Voi, voi anna minun raukan olla rauhassa.

Saara: "En, en toki vie sinua linnaan."

Ja laski Kertun istumaan sannan loukkoon. Siinä Kerttu peitti
kasvonsa käsillään ja huutaen itki ja valitti:

"Voi, voi! Ei minulla ole sielua!... Eikä polta Jumala tätä
maailmaa... Voi, voi, polta, rakas Jumala, tämä maailma!"...

Saara kääntyi ulos, pani puskurin oven päälle ja kyyneliä karistellen
kuunteli hetken aikaa Kertun valituksia, nykäsi huivin silmilleen ja
virkkoi:

"Mieli on kallis, jota aina tarvitaan."

Sitte käveli pirttiin; mutta rappusilla seisahti vielä ja itsekseen
puhui:

"Voi, voi, minua onnetonta... Ei olisi minun pitänyt sanoa... Kun
satuin sanomaankin, että se muori kuoli siitä kyljestään. Voi, voi
sentään!... Ei saa syötyä takaisin."

Kasvot vetäytyivät kokoon ja huokauksen seasta jatkoi:

"Voi, voi rankkaa, minkälaisessa tuskassa se on! Voi, voi sentään!...
Yhä vaan huutaa kuin päätään leikattava... Voi, voi!... Hulluksi se
vieläkin tulee"...

       *       *       *       *       *

Kolme viikkoa oli Kerttu vielä saunassa. Reeta sitä sinne hoiteli.
Oli Syyskuun Sunnuntailta, Saara oli yksin pirtissä ja periakkunan
poskessa hän istui. Kellahtava syysillan aurinko paistoi raukean
varjonsa uunin savustuneeseen lieskaan. Siinä hän istui. Pikku Matti
sylissä hermotonna istua myssötti selkänsä nojaten äitin rintaan, suu
huolettomasti auki ja raukeasti lupsautteli silmiään. Mutta heti ne
painuivat umpeen ja sieramet alkoivat sihistä unen tiheää hengitystä.

Reeta tuli pirttiin ja virkkoi:

"Ajoin lehmät yösyöntiin. Sienien jälessä kulkea huuhtovat
ympäri kiveliöitä, niin sitte kun tulevat kotiin, niin väsyvät
ihan hengenheikoiksi. Nytkin tuossa suitsun ympärillä ihan
pitkällä-pituuttaan maata rojottivat eivätkä yrittäneet tointua
jaloilleen. Tuo härkä se sitte vielä, se ei muuta kuin päin kääntyi
ja alkoi terhennellä, ettei hän lähtisikkään metsään; vaan kun minä
otin seipään, niin hoikan otti."

Saara hiljalleen virkkoi: "Kuuleppas, Reeta, tuleppa tänne."

Reeta istui pöydän latvan kohtaan, laski kyynäspäänsä pöytään ja
ohauksensa varasi kämmeneensä. Vasemman jalkansa nosti oikean
polvensa päälle, siinä heilutteli ja tavallista keveämmällä mielellä
hymyillen silmäili Saaran syliin lihavaa pulloposkista Mattia. Saara
pyyhkäsi sormiensa nenillä silmiään ja kasvopäitään, pikkuisen
karasti kurkkuaan ja alkoi:

"Minulla on sinulle, Reeta, sanomista. Ei taida se olla sinusta
mieleen, vaan sanoa minun se täytyy."

Reetan silmät pyöristyivät, kasvot värähtelivät ja suu vetäytyi
kolmelle sopelle, kysyi:

"Mitä sanoa?"

Saara: "Kun tuo Kerttu on niin hurja. Nyt se on tullut semmoiseksi,
ettei se siedä muita ihmisiä ollenkaan. Äskenkin, kun olisin
mielelläni puhutellut, menin saunaan, niin alkoi parkua kuin syötävä
ja luuli minun tulleen häntä linnaan noutamaan. Niin etkö sinä
lähtisi sen kanssa asumaan tuonne Pahtajärvelle isävainaan vanhaan
kalastus- ja metsästyssaunaan? Ehkäpä se siellä, kun ei näe muita
ihmisiä, niin selviäisi ehkä hetikin... Kyllä täältä antaisimme, mitä
vaan tarvitseisit."

Reeta: "Minäkö en lähtisi sinne! Olen jo ajatellut montamonituista
kertaa, että tahdon sinulta lupaa päästäksemme sinne aivan sentähden,
kun se noin pelkää muita ihmisiä. Se kun kuulee vähänkään puhetta tai
liikettä ulkoa, niin se vapisten kysyy: Tuleeko se tänne, tuleeko se
minua linnaan viemään? Penttiä se pelkää kuin surmaa. Kun sen ääni
vaan kuuluu, niin se vapisee kuin virrassa ja sanoo: Nyt se viepi
minut linnaan... Ja sitä se höpisee myötään, että ne vievät hänet
linnaan ja panevat vaskihärkään palamaan... Sinne Pahtajärvelle
minä lähden Kertun kanssa, sinne niitten kolmen hongan juureen.
Muistan kuin eilisen asian, kun pienenä ollessani isän kanssa muuanna
kauniina kevätaamuna kaloja perkkasimme niitten juuressa ja käki
kukkua keikkasi latvassa. Se oksalta oksalle liepsakehti; jalat
olivat keltaiset. Siinä se kukkua helkytti, että hongisto kaikui!
Ja korpipääskyset loikoilivat ilmassa laulaa surittaen ja väliin
laskeusivat hongan alimmaiselle oksalle ja siinä oikein lukkoon
lauloivat. Autuas käen ampuu, vaivainen pesän löytää sanotaan virkkoi
isä ja rupesi ampumaan; mutta silloin käki lähti ja katosivat
pääskysetkin. Vaan eivät ne enää sitä muista, kyllä käki vieläkin
tulee honkaan kukkumaan."

Reeta kohotti päätään ja jatkoi:

"Sinne minä lähden Kertun kanssa. Sinne teemme peltoa; teemme navetan
tänä syksynä. Annathan sinä meille lehmän?"

Saara: "Annan aivan mielelläni, kun vaan konnun saanette ja suojan
saanette; mutta ethän sinä taivaan alla voi sitä hoitaa."

Reeta: "Kyllä minä navetan saan. Se on vähä asia semmoisen metsän
siiressä. Minulla on muutaman viikon perästä navetta sievä kuin tupa
ja lämmin kuin käen pesä."

Saara: "Laita vaan navetta; saat lehmän." -- -- --

Syksyn huolissaan itki pilvinen taivas ja murheissaan huokaili
keltainen metsä, kun eräänä Syyskuun loppupäivänä Reeta ja Kerttu
lähtivät Pahtajärvelle asumaan. Reetalla oli suuri kontti selässä.
Siinä oli ruokavärkkiä ja taloustarpeita. Ja kontin päällä oli iso
vaatemytty ja käsivarressa terävä kirves. Ja tulukset kaikkine
kapineineen pullistivat takin povitaskua.

Toperana ja takansa katsomatta vakavin kasvoin Reeta seisoi
kartanolla valmiina lähtemään. Kertulla oli päällä puhdas
hurstipaita ja puolivilla tummaraitainen, harmaapohjainen, lyhkönen
hame ja päällysvaatteena karkea nukkaviero sarkakauhtana, joka
varattomannäköisesti riippui rapistuneilla olkapäillä ja luisissa
käsivarsissa löyhällä riippuivat sen väljät hihat. Kalpeana
loksottivat väsyneet kasvot ja tylsästi katselivat vaisut silmät.
Semmoisessa laitoksessa astui Kerttu saunasta ulos matkalle
lähtemään. Kulmiaan kutristain katsahti taivaalle, mutta heti
painoi päänsä alas ja silmät asettuivat lupalleen. Päivää näytti
häpeävän; maahan katsoi. Jähmeänä kajotti pullea otsa, vakavana
jopotti suora nenä. Kumarammassa entistään olivat leveät hartiat,
kuoleuneennäköisinä vesiharmaat suuret silmät ja tankistuneina
suupielien mieluiset hymykuopat. Tylyllä mielin kuni myöty orja
lähti hän Reetan jälkeen avojalkaisin astumaan. Mutta väsyneen
näköisten, jäntereiden taipuvissa liikkeissä ja vahvantomakkain
jalkain vakavasti kuontuvissa askelissa kuvastui vielä arvelematon
rohmakkuus. Niin asteli Kerttu Reetan jälessä syksyn märkää ja
likaista tietä.

Kivulloisennäköisesti katseli Saara niitä retkeilijöitä kunnes
painuivat kuusikon helmaan ja jättivät jälkeensä tyhjän sijan.



XXXII.


Enemmän kuin puolen peninkulmaa itääpäin Pietolasta ponnettoman
kiveliön keskellä honkaisten harjujen ympäröimänä lepäsi noin nelisen
tuhatta syltä pitkä ja parin tuhatta syltä leveä Pahtajärvi luoteesen
ja kaakkoa pitkin. Sen läntisellä rannalla kolmen lakkapäisen
silvettoaihkin juuressa kyhnötti turvekattoinen pieni sauna ja
kaakkoon päin parinkymmenen askeleen päässä laukupuoli koskukattoinen
maja.

Siinä oli nyt Reetan ja Kertun koti. Saunaan he työntyivät. Reeta
laski konttinsa loukkoon, kaivoi tuluksensa esille ja toimitti
heti tulen hongan pilkkeillä täytettyyn kiukaasen. Ja saunan
kallistuneesta lakeistorvesta rupesi pulppuilemaan kierteinen tumma
savupatsas, joka korven kotkottaville koppeloille ja hongiston
narahteleville metsoille ilmoitti asukasten saunalle kotiutumista.

Ensimmäinen työ oli asunnon laitteleminen kuntoon. Reeta hakkasi
suuren hongan, josta naulain ja kurikkain avulla halkasi penkkipuut
ja huomenna ne joutuivat sijalleen. Mutta viikon päästä oli saunassa
honkainen hohtava lattia ja ristikkojaloilla seisova pieni pöytä
ja sen sivulla lyhyt lavitsa. Nurkassa oli kahden hengen sovittava
seinäsänky ja vähän ylempänä pieni hylly, jossa oli Raamattu,
Virsikirja ja Aapelus. Pöydän kohdalla seinässä oli reikäpuu, jossa
oli sija kahdelle lusikalle ja kahdelle veitselle. Periseinässä
neliruutuinen akkuna, joka antoi valoa tarvittavan määrän; mutta
näköala siitä ei ulottunut kuin enintään viisikymmentä askelta: siinä
seisoi hongisto niin korkeana, että korkein kesäpäivän aurinko vaan
kiiluen säteili läpi tuuheain latvain. Mutta sivuseinässä sängynpään
kohdalla oli sulkuikkuna, jonka kun vetäsi auki, niin se huokui
raikasta ilmaa, ja siitä kantoi silmä ympäri Pahtajärven ruohikkoisia
rantoja, joissa vallattomat ahvenet kimmoissaan hyppelivät ja sorsat
poikiaan neuvoivat sukeltamaan.

Pirtti kun oli saatu kuntoon, teki Reeta kankaan liepeelle
muuraiskekoin vieriin yhdeksän sadinta. Syksyn myöntyessä, kun
sadinpyynti ei luottanut, viritteli Reeta ansoja enemmän kuin
viisikymmentä. Niihimpä aina tuon tuostakin varomaton metso, koppelo
ja se toinen käydä könähtivät. Ja sieltä kesti aivan loppumaton
keittämisen juuri. Sattuipa niinkin, että Pietolaisetkin saivat
joskus keittonsa tuoksumaan metsälliselle. -- -- --

Syksy oli lenseä: kesää kekriin, syystä Jouluun, Tuomas vasta
talven toi. Pahtajärvellä Reetan ja Kertun talossa oli jo pieni
havukattoinen navetta ja Pietolan kailokylkinen Kyyttö ynyi sisässä.
Oli kirkas päivä Joulun alla. Reeta käveli ulkoaskareissaan pää
riepunnyttyyn käärittynä, ruskehtunut sarkatakki päällysvaatteena
ja vitsalla vyötettynä, suuret turkkipohjaiset töppöset jalassa
ja käsissä karkeat jouhikkaat. Kertulla oli päällysvaatteena
rieväkauluksinen turkkiröijyröksäke, päässä hurstiriepu myssyksi
käärittynä, käsissä turkkikinttaat ja jaloissa suuret paulakengät,
joissa oli heiniä sukkain asemesta. Kartanolla oli iso honkainen
ranka. Sitä hän hakkasi haloiksi, hakkasi oikein hikipäässä ja
virkeästi virtaili raikea kaiku Pahtajärven tienoon huuteisilla
rinteillä. Oikein hartiat nutjahtelivat sitä mukaa, kun löi
honkaiseen rankaan. Ja lastauksesta kimposi pälkäreitä tanterelle
kipertelemään.

Saara oli tullut saunan edustalle.

-- No terve, Kerttu! Johan sinä nyt olet aivan entiselläsi kirves
kädessä. Voi, voi, kun on lysti nähdä!

Kertulta putosi kirves kädestä, kasvot jäykistyivät ja silmät
tylsyivät. Kohta murtui mieli, huokaukset takertuivat rintaan ja
kyyneliä karisi tantereelle.

Saara alkoi: "No älä nyt pahastu... Älä nyt toki minun tähteni. Enhän
minä ole paha sinulle... No hyvänen aika sentään?"

Saara meni syliksi Kerttuun.

Kuule nyt, Kerttu kulta, minä en ole paha. No asetu nyt!

Kerttu hyrskien: "Ethän vie linnaan?"

Saara: "En toki, sisko rakas, en, en."

Kerttu nykäsi itsensä irti.

-- Anna minun olla rauhassa! Voi, voi, kun ei Jumala polta tätä
maailmaa!

Sen sanottuaan allapäin astui pirttiin, istahti lattialle loukkoon
päin, käsillään peitti kasvonsa ja puhki raskaita huokauksia.

Saara punastuksissaan katseli Kertun jälkeen.

-- En uskonut tuommoiseksi, kun katsoin tuossa kirves kädessään.

Reeta: "Se on toisakseen kuin ilmo ihminen. Se minulle on hakannut
siltapalkkia, pannut avuksi siltoja ja ollut aivan myötään apuna
tässä talon teossa. Ei sitä uskoisi miten vahva se on, vaikka se
on tuonnäköinen ja semmoiset rääkät kestänyt. Vaan se on niin paha
nyrvähtämään. Sille ei tarvitse paljo neulaa nenäksi ennenkuin
se loukkautuu. Tässä tuonaan kuokimme tuossa hyvinäkin ihmisinä
peltoa, niin hän katkasi kuokan varren. Minä sanoin vaan, että no
nyt sinä tekosen teit, kun katkasit semmoisen nijouneen varren! En
sen enempää torunut, niin siitä otti itseensä ja pakeni metsään.
Turhaan minä sitä huutelin päivän toista. Mutta toisen illan
hämmärtäissä löysin sen erään latvuksen alta kyyröttämästä; sammalia
oli nykkinyt peitokseen. Ja siitä minä sen löysin, kun näin niitä
sammalia nykityksi. Kyllä minun sydäntäni vapisutti, kun näin Kertun
vanukkeisen tukan sammalkasasta eikä ihminen liikkunut vähääkään.
Monta kertaa minä hätä kurkussa huutelin: Kerttu, kuule! Kerttu,
kuuletko sinä? No oletko elossa? Kuule! Mutta ei se virkannut
mitään. En tohtinut mennä käsiksi, vaan otin kepin ja sillä tyrkkäsin
sitä kasaa, niin jo liikahti. Menin sitte viereen puhuttelemaan.
Mutta kauan sitä sai rukoilla ennenkuin taipui lähtemään minun
matkaani. Kuutamalla me sitte palasimme kotiin. Mutta iltasetta se
rupesi nukkumaan ja venyi kappaleen huomeistakin päivää ennenkuin
kuontui syömään. Iltapäivällä se jo taasen heilui kuokka kädessä
tuossa kuokoksella."

Saara: "Kylläpä vähästä niipastui."

Reeta: "Vähä se sietää. Ja sään-murteiksi se on itsestäänkin
töllerönä ja itkee, ettei hänellä ole sielua."

Saara: "Kyllähän se ei enää taida tulla entiselleen."

Katseli ympärilleen ja jatkoi:

"Mutta onhan sinulla täällä jo peltoakin koko lempare."

Reeta: "Onhan sitä. Mutta se oli lujaa kiskottavaa, kun on
taivaan-ikäinen marjan varsikko ja muutamin paikoin tureikko, ettei
matokaan läpi pääse. Kerttu se on ollut apuna tuohon kuokkimiseen.
Se se innostui ensiksi. Ja sitä se teki päivät. Siinä se sai
ruokalystin: iltasella aina ei puoli metsoa lieminen iltaseksi
piisannut. Siitä se pala suussa kallistui vuoteelleen. Ja katkeamatta
se nukkui koko syksyiset yöt."

Saara: "Siten se ehkä aikaa voittaen haihtuu sen mielestä tuo
synkeys."

Reeta: "Siitäpä hänen näkee."

Saara: "Paras oli, että tulit tänne: täällä siitä Kertusta tulee
kalu jos tulee... Mutta on tänne koko matkat. Vaan hyvästi sen osaa,
kun olet niin hyväksi pilkoitellut tuon tien suunnan. Lähdin aivan
asiakseni katsomaan tätä teidän taloanne ja ajattelin olla vielä
yötä; mutta tuo Kerttu kun on noin kumma, niin en huoli häiritä
häntä."

Reeta: "Paras on, ettet näyttäy enää; se voi mennä metsään ja se on
pahempi."

Saara meni navetan luo; aukasi oven.

-- Mutta entäs Kyyttö täällä navetassa?... Voi, voi, minkälainen
navetta, tuskin sopii tuo Kyyttö! Ja lämmin, tosiaankin kuin käen
pesä! Voi, voi, sinua Kyyttö möllykkä, ompa sinulla pehmeä vuode! Ja
niin kauniita heiniä kuin sirkun rintoja edessä...

Saara kynsösteli Kyytön korvan juurta.

-- No vieläkö sinä tunnet minua? Kas vieläpään tuntee, kun alkaa
nuolla! Katsoppa, kun nuolta kahnuttaa esiliinaa! Voi, voi sinua
Kyyttörukka, kun jouduit yksiksesi. Täysipä tuota olet ja pyöreä kuin
hylje! Ei ole vielä nälkä pannut päätäsi.

Saara ja Reeta palasivat pois, Reeta painoi oven kiinni.

-- No jäähän sinne.

Saara: "Kas, kun ammoo! Ei uskoisi. Kotiin kai se ikävöipi. Voi, voi,
kun ammoo haikeasti!"

Reeta: "Kyllä ei ole niin pikku lapsi. Kunhan saa ruokaa, niin kyllä
viihtyy."

Saara: "Minun pitää lähteä. Ilta on käsissä: aurinko laskultaan
paistaa tuonne vuoreen. On hyvinkin pimeä ennen kuin olen tellustanut
tämän taipaleen."

Reeta: "Kuutamo on illasta, ei nyt pimeä hätyytä."

Saara katseli Pahtajärven taustalle:

"Tämä niin muistuttaa Pietolaa ensi aikoina. Mutta tuo järvi on
pohjoispuolella ja aivan ylt'ympäriinsä tuommoiset hongistorinteet
eikä mihinkään päin ota silmä kauempaa tämän järven rantoja.
Hyllyäiskeron ynseä laki pikkuisen pilkoittaa tuolta lännestä ja tuo
Hirvaskero myköttää tuossa järven takana."

Reeta viittasi luoteesen.

-- Näkyypä tuolla mäntyin raosta Luopiovaara. Saara katsoi sinne.

-- Se kyllä näkyy, kun tuosta tulee tuo metsä pois. Sitte Saara
kääntyi Reetaan.

-- Mutta minun täytyy lähteä. Jää terveeksi, hyvä Reeta.

Reeta tuipasi kättä.

-- Mene terveenä!... Mutta kävithän aivan rautahampaana. Vuota
pikkuisen, tuon sinulle vasta paistetun metson täkän.

Reeta pyörähti pirttiin; toi sieltä metson täkän.

-- On vielä lämmin. Pureskele kävellessäsi.

Saara: Kiitos, kiitos! Vien tämän pikku Matille. Voi hyvin!

Reeta: Samaten!...

Reeta katsoi Saaran jälkeen, kunnes se katosi hongikon sekavaan
pylväistöön. Kaikki oli hiljaista. Ainoastaan Lappakosken uinuva
jahina himisi vuorien rinteissä. Hirvaskero järven takana lumisine
poskineen muhjotti laskevan auringon ruusuvalossa. Tyyneenä seisoi
salskea hongisto lumisine tuhuralatvoineen. Paikallaan seisoivat
valkoiset pilvenmöhkäleet messinkikirkkaan taivaan sinipohjalla.
Niitä katsahteli Reeta ja lyhyvin askelin käveli pirttiin Kertun
luokse.



XXXIII.


Vuosia neljä ja puoli oli kulunut.

Talvi oli jo mennyt matkojaan. Lumetonna lepäsi ruskea hongisto.
Kankaalla riutuivat nietosten pohjat. Viimeiset jäälautat ja suuret
kosken vaahtikuplat kelluivat joutilaina Pahtajärven taivaisella
pinnalla. Lappakoski se pauhasi ja kohina levisi laaksoihin. Oli
Helluntaipäivä. Lämminnä säteili keväinen puolipäivän aurinko.
Kerttu se käveli järven rantaa ja kirkkain silmin katseli niitä
pieniä liriseviä puroja, jotka sulavien nietosten pohjilta juoksivat
järveen. Tulipa eteen taasen vähän suurempi puro, joka metsäistä
notkoa myöten sohisten laski järveen. Siinä sen puron rannalla
Kerttu seisahti; silmät harreilivat kaikille suunnille. Viimein hän
itsekseen virkkoi:

Pajupuro! Mutta missä minun myllyni, se valkeasiipinen?

Otti tupestaan paksuhamaraisen veitsensä. Sillä roppelasti
leikkasi pajun vesasta kapulan. Siihen keskelle ympäriinsä pisteli
puukonkärjellä reikiä ja niihin teki lastuista pienet siivet kuin
myllyn hierimeen. Sitte vuoli kapulan päät hienoille kauloille ja
puron keskelle pisti pystyyn kaksi korvakkoa ja siihen asetti sen
kapulan niistä kauloistaan ja korvakot painoi niin syvään, että
parahiksi siipien kärjet koskivat veteen. Silloin alkoi mylly pyöriä
lieppasta ja riemusta säteilivät Kertun suuret vesiharmaat silmät.
Leveä hymy suupielissä ja kädet ristissä hän katsoi vilkuttavaa
myllyään. Lähti sitte innostuneena etsimään toista myllyn paikkaa.
Käveli rantaa pitkin. Järven läntisellä kupeella oli järvestä lähtien
notkelma, josta jo ennenkin oli Pahtajärven liika tulvavesi juossut,
kun Petäjäkosken ahdas niska ei kerjennyt jäljestä niellä sitä
kaikkea mitä vuolas Lappakoski antoi Pahtajärvelle. Se notkopa nytkin
viekkaasti nieli Pahtajärven liikoja vesiä. Mutta virta juoksi siinä
leveällä ja ohuena pensaston ja marjanvarsikon läpi eikä ollut mitään
kurupaikkaa, johon olisi myllynsä voinut asettaa. Kerttu juoksi
kuokan kotoa ja sillä suurella peltokuokalla rupesi kurua saadakseen
kuokkia mättämään järven töyrästä. Suurina turpeina lokahteli tulvan
liottama savikonmuhea kenttä. Turpeet pyörien menivät tulvan mukana
ja kohta oli ojaa myllyn sijaksi.

Kerttu sitä katseli ja virkkoi:

Tuosta kuokin vielä, niin tuohon tulee koski.

Otti kuokkansa ja rupesi jatkamaan ojaa metsään päin siitä mihin vesi
patoasi.

Kerttu kun sai kuokan palan irti, sen virta ryösti mukaansa. Niinpä
jatkoi sitä ojansa juovaa enemmän koin viisikymmentä syltä. Ja kiivas
oli virta siinä ojassa. Mutta vesi oli mullansekaista kuin velli,
turpeet pyörien menivät seassa ja metsä kohisi pauhinasta.

Sitä Kerttu katsoi hetken ja osoitti sormellaan.

-- Tuosta vielä kun kaivan tuota pitemmäksi, niin tähän tulee koski,
oivallinen myllyn paikka. Siihen teen myllyn ja pajan, jossa takoo
seitsemän seppää. No niin, tästä kaivan.

Reeta kun oli tehnyt ilta-asiansa, katseli Kerttua. Sammakkolahdesta
kuului outo pauhu. Sinne hän lähti.

Reeta tuli Kertun luokse. Pyörein silmin ja punastuksissa huuti:

"Mitä täytistä sinä täällä nyt pengot, mitä?... No mikä teko se?
Tuletko pois sieltä rämpimästä!"

Kerttu: "Minä teen myllyä tähän."

Reeta: "Myllyn tähän! Tule pois sieltä tarpomasta! Olethan märkänä
kuin uinut koira, kun sillä kuokalla pärskytät... No tottele nyt ja
tule pois!"

Kerttu kuokkia mätti vaan, että hyyhmäinen vesi roiski ympäri korvia.

-- Minä teen myllyn tähän.

Reeta: "Hukuthan kohta sinne."

Reeta katseli ojaa ja lisäsi:

"Voi, voi, minkä tekosen sinä nyt teit! Tule pois sieltä ja tottele
nyt, hyvä Kerttu! Tästä pääset, kun kahlaat Minä en tulisi itseäni
kastelemaan... Tule nyt pois!"

Kerttu seisoi jo päälle polven virrassa, ja repi kuokallaan
maankenkää, jonka turve turpeen perästä virta nieli mukaansa ja
puheli:

"Minä teen myllyn tähän..."

Kerttu ryömi Reetan luokse. Katsoi vielä sitä jokea, joka vaahtoisena
koskena kuhisten huuhteli puiden juuria. Tuli Reetan luokse ja
loistavin kasvoin virkkoi:

"Siinä on myllypuro semmoinen, ettei ole tästä Ouluun toista
semmoista!"

Reeta: "On sinulla myllypuro! Minä pelkään pahaa, että nyt vesi
syövyttää tähän ikuisen joen. Katsoppa miten tuosta petäjän juuren
alta on jo multa syöpynyt... Katso Ihan kaatuu tuo petäjä... Herra
jumala, päällemme kaatuu! Siirrytään pois. Huh!... Voi, voi, kun
yritti tulla ihan päälle!"

Petäjän juuresta lokahtivat suuret turpeet virtaan ja paljaaksi
huuhtiutui petäjän haarakas juurikka. Sitä Reeta osoitti sormellaan
ja valkeaiset näkyivät ympäri silmistä.

-- Mutta se on nähtävä, että se suurenee myötään tuo kaivos.

Kerttu: "Ei ole suurennut. Minä sen kuokin."

Reeta: "Sinä et ole kuokkinut niin syvältä... Voi, voi, minkä sinä
nyt teit... Kyllä meidän pitää tukkia tämä oja... Niin tehdään. Minä
käyn kirveet kotoa."

Reeta lähti juosta kupeltamaan ja hetken kuluttua huohottaen palasi
kaksi kirvestä kädessään.

-- Tuossa on kirves. Hakkaa sinä noita kuusia ja karsi havuja. Minä
hakkaan tuon aihkin poikki ojasta; sitä vasten tehdään havuista pato.

Kerttu hakkasi tuuheata havukuusta. Reeta ojan partaalla hakkasi
aihkia. Korvessa humisi kosken pauhu, ett'eivät kuuluneet iskut;
kirkasteräiset kirveet vaan vilkkuivat ilta-auringon paisteessa.

Reetan alla alkoi maa vaipua ja hakattava honka alkoi kaatua
juurineen jokeen.

Reetan kasvot kauhistuivat.

-- Voi mikä tämä?

Kirves putosi käsistä. Koetti rientää kankaalle, mutta samassa
losahti petäjä juurineen jokeen. Reeta turvautui juurikkoon, mutta
kun hongan latvat tarttui konkeloon toisella puolen jokea, niin
juurikka painui syvään ja kaulaansa myöten Reeta johotti multaisessa
virrassa. Ympäri silmistä paistoivat leveät valkeaiset ja sylin
kanssa piteli kiinni juurikan sarvesta ja huuti:

"Voi, voi, Kerttu rakas, minä hukun! Minä hukun!"

Mutta se ei kuulunut mihinkään. Kerttu karsi kuusta ja väliin katsoi,
mitä se Reeta hommaa. Otti havuja vankan olkajaksen, kantoi ne Reetan
luokse ja olaltaan viskasi ne jokeen yläpuolelle Reetasta ja virkkoi:

Tuossa on havuja.

Reeta: "Voi, voi; ne vievät minut mukanaan. Voi, voi, auta, hyvä
Kerttu! Uih, huih, uih! "...

Reeta joutui havujen sekaan multaiseen jokeen. Mutta virta pukkasi
hänet kuusen juureen ja siitä Reeta vetäysi maalle ja hätäisesti
puhallellen virkkoi:

"Voi, voi, sitä kylpyä! Voi, voi! Jumala nähköön sitä kylpyä! Hukkua
yritin."

Reeta katsahti Kerttuun ja viha leimahti kasvoihin. Mulautti pahan
silmäyksen Kerttuun, mutta ei kuitenkaan virkannut mitään. Lähti
sitte kyyryssä niskoin kiireesti kävelemään kotiin; mennessään murisi:

"On sitä nyt märkänä. Kun olisi märkänä, vaan kun on
savilietteessä... Jos olisi järjellisen tekemä, niin kuulisi varmaan
kuminakakkunsa. Tuolla savisella hameella roikuttaisin ympäri korvia!
Voi, voi; sen tuon mielettömän kanssa kun on kahden kankaalla, saa
viisi nähdä, kuusi kokea... No kaikkiin satuttelee sentään! Se
nakkasi ne havut siihen kuin hyväntekijä vaan. Mutta niihinkös kun se
savinen virta vastasi, niin ne koppasivat minut kuin rikat mukaansa.
Ja entäs se kirves! Se meni kuin tina tuhkaan. Sen tien perässä on se
ja pysyy."

Pirttiin meni Reeta ja riisui vaatteensa päältään; löi vihoissaan
loukkoon ja sanoi:

"Kyllä ajan pesemään nuo ryötit. Tulehan sieltä, ajan kyllä pesemään!"

Katseli itseään.

-- Mutta olenhan aivan saven vallassa. Järveen saa mennä, ei siitä
muuten selveä.

Järvessä kävi Reeta peseytymässä; pani puhtaat vaatteet päälleen,
nakkausi vuoteelleen ja peittäysi peittoon. Puistalti vielä itseään
ja virkkoi:

"Huih!... Kaikkiin sattuu!... Linnun ikää se elää ihminen. Siinä ei
ollut surma kaukana. Voi, voi, kun oli hirveää! Kylmä, niin kylmä se
vesi ja samea, ettei näy pohjaa. Kuinka syvä lienee ollutkaan. Se
hongan tyvi tutisi vaan jalkain alla ja virta kiskoi minua mukaansa.
Eikä ymmärtänyt tulla auttamaan! Toki se luuli, että minä niitä
havuja huudan, kun huusin, että hukun. Voi, voi sentään! kyllä ei ole
älyn kohdalla paljo pitämistä... Mutta nyt se ei älyä tulla pois.
Vielä se sen tekee muun hyvän lisäksi, että hukuttaa itsensä... Pitää
se hakea pois"...

Reeta pani turkin päälleen ja lähti Kerttua hakemaan.

-- No mitä sinä hupajat, kun yhä kannat niitä havuja? Etkö sinä näe,
että mikä hyvä niistä nyt on; tuonne virran mukaan hupenevat kuin
tina tuhkaa.

Kerttu katseli Reetaa. Väsymyksestä lääpästyksissään virkkoi:

"Käskithän sinä tehdä tähän patoa." Reeta mulautti syrjäsilmällä.

-- Käskit!

Sitte Reeta siirtyi järven luokse katsomaan virtaa.

Kerttu heitti kirveensä maahan ja seisahtui katsomaan virran juoksua,
katseli niitä vaahtipäitä aaltoja, jotka kohisten puustivat näreitä
synkässä korpinotkelmassa. Yksikantaisiin herneihin kokoutui hiki
Kertun otsalla ja siihen vähitellen hävisi kuni yökaste aamun tuuleen.

Reeta katseli virtaa järven kielestä ja itsekseen puheli:

"Ompa toki routinut tuon törmän! Eipä lähde se virran mukaan. Kyllä
kestää se nuoleskella. Hetihän se kuivaa tuo järvi muutaman kyynärän,
niin silloin tuo routa jää seinäksi... Heti se tuon verran laskeutuu.
Hullut, kun rupesimmekaan patoa laittamaan. Kyllä tuossa on talven
tekemä pato, joka kestää"...

Reeta tuli Kertun luokse.

-- Mitä sinä töllötät? Lähdetään syömään. Ja tarvitsetpa kuivaa
päällesi.

Kerttu heräsi unelmistaan ja lähti kumarassa hartioin astumaan Reetan
jälkeen.

Reeta kävellessään kanervaista ja marjanvartista rannikkotöyrästä
sanoi:

Katsoin siihen virtaan, niin tuntui niin ilkeältä ja sydämmyksiäni
rupesi ellostelemaan. Yhäkin tuntuu kuin maa lekkuisi jalkaini
alla. Ja nuokin puut näyttävät kulkevan silmissä. No ihmettä! Kyllä
se okselle ajaa. Voi, voi, kun panee pahasti sydämmyksiä!... Eikö
tehnyt sitä, jonka aikoi... Yön!... Voi, voi!... Ihan keltainen sappi
lähtee...

Kerttu katsahti Reetaan kävellessään ja virkkoi itsekseen:

"Reeta murtiuttaa nyt."

Enempi ei jatkanut, meni pirttiin ja niine ketineineen työntyi
vuoteelleen; käänti kasvonsa seinään päin ja nukkui ennenkuin Reeta
tuli.

Tointui Reetakin. Illanrusko kultaili Hirvaskeron nuuppoa lakea
ja kuvastui järven pintaan. Sen herttaista kuvainta katseli Reeta
Pahtajärven tyyneen syvyyteen. Mutta pahalta tuntui elos. Pitkään
sylkeä ruikkautteli muutamia kertoja, kääntyi pirttiin, kallistui
Kertun viereen ja virkkoi:

"Tuo kosken kohina ja lintuin laulu soipi korvissani ikäänkuin
olisivat vieressä. Ja yhä näyttää tämä pirtti liikkuvan silmissäni.
Kummallista!"...

Kerttu ei virkannut mitään, niin ei jatkanut Reetakaan. Mutta kauan
kiiltivät kirkkaina Reetan silmät kevätyön vaisussa hämärässä. -- -- --

Pahtajärvi ennen kohisten laski vetensä halki kuusistoisen erämaan
aina Miekojärven syvään rantaan. Mutta hiljaisena seisoi nyt
kuusisto ja kuivana ronottivat koskien kiviset pohjat. Lohet
ja harrit tuskittelivat viimeisissä lampareissa. Kolmen viikon
kuluessa Pahtajärven vesi suurenteli Kertun myllypuroa poikki
savisen rantatörmän ja multaisen kankaan Halki muhean auton uurteli
syvän tiensä alavalle Karpalosuolle. Sen laidassa eksyi moneen
korpeen, koitui viimein Hirvivuoman kantta suurelle Pajusuolle,
jonka sammaleiset mättäät peittyivät savilietteeseen ja juoksevassa
virrassa seisoivat kuihtuvat mäntytannarit ja kuivaskarvaiset
koivupensaat. Siitä pudottautui Pajupuron alankoon ja pitkin Pietolan
niittyä kiertävänä kaarena laskeutui metsärantaiseen Kalliojärveen.
Sameana oli vesi Kalliojärvessä enemmän kuin kolme viikkoa ja kalat
oudostuivat sitä kummallista tulvaa. Ei kolmeen viikkoon näkynyt
kalan pistoa ja tyhjänä olivat verkot Pietolan kalamiehillä. Tuo uusi
väylä uurteli uransa Pahtajärven lähellä niin syväksi, että koko
järvi meni kuivaksi; ainoastaan halki järvestä jäi virtainen juova
tuskin kymmentä askelta poikki mitaten. Koko tuo aukea, missä ennen
kiilteli välkkävä pinta ja missä siiat ja ahvenet hyppelivät oli
mustana kamalana lietteenä.

Reeta istui yksinään Juhannusyönä rannan töyräällä uuden väylän
niskalla. Käki kukkui hongassa ja tyyni metsä kaikui vastaan.

Reeta katseli järven alankoon, katseli hymyilevään Hirvaskeroon,
katsoi käkeä, kun se siipiään levitellen hongassa kukkua helkytti ja
virkkoi:

"Tyhjään kukut kultainen käki...

    "Empä tiedä tikka raukka,
    kuta tammea takonen,
    kuta kuusta kolkuttanen.

"Tuolla järvenä on karjan ruokamaa, lietteenä kalavesi. Voi, voi,
onnetonta!"

Katseli vielä syvään kuiluun, jonka pohjassa levollisena juoksi mieto
virta, jonka pyörteiseen pintaan kuvastui vaalea savitörmä. Kaukaa
kuusikon helmasta kuului kosken humiseva pauhu. Sinne harreilivat
Reetan silmät. Saara tuli takaapäin ja virkkoi: "Täälläpäs olet!"

Reeta: "His! kun säikähdin... No hyvä kun tulit! Olen koko päivän
ollut niin tyhjillä mielin. Voi, voi, kun toki tulit! Minkä sanoman
kannat?"

Saara: "Rauhan sanomat. Mutta nythän tänne ei pääse ei lentäväkään!
Kaikki alangot ovat tulvana ja lietteen vallassa. Mutta mikä pahin,
niin meidän niitty on aivan aitoja myöten yhtenä virtana. Se on
kauheaa! Kyllä siitä ei ole ikipäivinä ei pitkän piikin toivoa.
Mikähän elukka parat ensi talvena perii... Pentti sairastaa hengen
heikkona. Etkö sinä lähtisi sinne? Pentti se tahtoo sinua tulemaan
luokseen... Se tuli ensin pahoilleen siitä, josko lienee tuo tulva
Jumalan rangaistus siitä, kun hän valtasi Pietolan. Metsiä se on
kävellyt monet päivät. Kävi provastinkin puheilla, mutta ei se ollut
sanonut muuta kuin: sovi nopeasti riitaveljeis kanssa... Lähde, sinä
Reeta, sitä lohduttelemaan ja anna sille Kertun puolesta anteeksi."

Reeta käänti kasvonsa metsään päin, hytkäytti hartioitaan ja sanoi:

"Antaa kitua, eikö katuisi."

Saaran mieli painui ja matalasti lausui:

"Eipä ole sekään oikein, että pahaa pahalla kostaa... Lähdehän, Reeta
rakas, eihän tiedetä, onko hän kauan elossakaan. Semmoinen kitulias
katko, monta vuotta kitua katjottanut, niin ei se paljoa kestäkkään.
Taudittahan se huono kuolee, tuuletta pökkelö kaatuu. Se on tässä
viime aikoina ollut muutamia kuukausia terveen silmässä, mutta nyt
tuli pahasta mielestä kipeäksi. On kipeämpi kuin koskaan ennen. Sanoo
kuolevansa."

Saara vuodatteli muutamia kyyneliä. Mutta heti sentään vähän
kalkastuivat silmät; ja kääntyi katselemaan uutta väylää.

-- No tuossako se nyt on se väylä?

Reeta: "Siinä se on."

Saara: "Voi ihme, minkälainen on! No on sillä vedelläkin voimaa, kun
sille annetaan... Marttilan ukko kuului ennustaneen, että sota siitä
tulee tahi suuret nälkävuodet. Niin sanotaan Martti-ukon sanoneen. Ja
kyllähän se on pelättävä, ettei se tuommoinen ihme pateetta mene...
Voi ihme! Sehän on kiskonut ihan aarniohonkia mukaansa."

Reeta: "On se vienyt... Tuolla vuomalla on suuria kasoja ja on monta
peittänyt lietteeseen. Kyllä se on ihmeitä tehnyt, lienee hän edellä
minkä tahansa... Mutta tuo on kamala, kun tuo järven pohja on aivan
mustalla muralla. Voi, voi sentään Ei näy nyt siinä alliparvia, ei
sorsaparia uiskentelevaksi. Ja oli muuten miten oli, mutta mille sitä
nyt suunsa aukaisee? Mistä nyt saa kalansirkan syödäkseen? Ja tuo
vuoma, paras lehmän ruokamaa on tuossa tulvan vallassa."

Saara ei näyttänyt kuulevan Reetan puhetta, virkkoi:

"Lähde nyt, Reeta rakas, Pentin puheille."

Reeta: "Eivät ne asiat sillä parane... Sitä tietä on Kerttu tuolla
kaaterella, sitä tietä minä tässä, sitä tietä kaikki siskot ympäri
ilman ääriä. Ilman tuota samasta Penttiä ja hänen äitiään olisimme
kaikki Pietolassa. Se velka on minun sydäntäni lämmittänyt. Tämä
kaikki antaa anteeksi! Hyh! Vähälläpä nyt paljo ostettaisiin. En
päätänikään käännä sinnepäin."

Saara: "Sinä näyt olevan oikein vihassa. Eihän tuohon minun ole
syytäni, tyhjään minulle pusket vihojasi. Ja olenhan parastani
koettanut vaikka se minun hyväni ei tunnu missään... Linnassa olisi
tuokin Kerttu ilman minutta. Minähän Pentin kielottelin, ettei
siitäkään lapsen murhasta ilmoittanut kenellekkään. Ja toinen se
muorin kuolema. Kyllä siitäkään ei olisi päätä silitetty kun olisi
paremmille korville tullut. Ajatteleppa niitä asioita."

Reeta: "Lapsen murhasta! Hulluko sinä olet vai viisas! Luuletko
sinä semmoisia Kertusta? Hyi! Minä tiedän, että Kerttu on tänäkin
Jumalan yönä puhdas siitä asiasta. Kyllä sen minä tiedän. Vai lapsen
murhasta!... Minä suutun!..."

Reeta puisteli itseään, hiukset kohoilivat ja silmät pauruilivat.

Saara pyyhiskeli silmiään.

-- No Reeta, asetu nyt! Olet niin vihassa. Ethän tuota ennen ole niin
taipumaton ollut. Olenhan sinua auttanut tännekkin; miten voit nyt
noin kova olla. Lähde nyt toki, Reeta kulta! Ethän tiedä minkä hyvän
vielä saat. Jos vielä pääset Pietolaankin takaisin:

Reeta: "Nyt eläkää ja kuolkaa siinä Pietolassanne, kun olette saada
voineet. En lähde, en!"

Saara: "Älä nyt kosta pahaa pahalla."

Reeta: "Köyhältä ei jouda kauas velaksi. En lähde!"

Reeta läksi astumaan pirttiinsä; suu oli murrollaan ja mennessään
murisi itsekseen:

"Siinä ei paljo huolittaisi: ensinnä toisilta vallataan maat ja
mannut, elot ja elämiset, sitte ei muuta kun anna anteeksi! silloin
on kaikki hyvin. Sukkela kiepsaus! Niin ne viisaat tekisivät!
Mutta on sitä mieltä leivänkin syöjällä, jos kävynkin purijalla...
Semmoisia asioita tullaan noutamaan kuin aitasta... Kyllä minä
muistan: monta kyyneltä olen itkenyt heidän tähtensä. Olkoot nyt
siellä, minä olen täällä."

Niin murisi Reeta ja ynsein kasvoin rupesi Kertun viereen nukkumaan.

Mutta uni ei tullut. Kirkkaina viipyivät Reetan silmät ja itsekseen
hän puheli:

"Voisippa tätä! Minä muistan kaikki mitä he ovat meille tehneet. Minä
maistan muikkukekrin, kalakekrin kaikitekkin. Kaikki täällä on korvan
juuressa... Anna anteeksi! Ei suuri sana suuta halkase!... Nyletään
toisilta henki ja eläminen, sitte tullaan sanomaan: anna anteeksi.
Se on ajatusta! Nyletään vaikka nahka toiselta ja sanottaisin: älä
ole milläsikään, anna anteeksi... Se ajatusta!... Pahalla pahaa
kostaa! Sitä emme ole tehneet. Olisimme kostaneet, niin olisimme
polttaneet tulta taivaalle koko pesän. Sitä emme tehneet. Pakenimme
kuin jänikset haavalta; jätimme kaikki mielellämme. Voi, minä muistan
sitä hetkeä, kun tytöt jättivät Pietolan!... Anna anteeksi! Ei
muuta, kun hypättäisiin kuin hyllyltä. Toisen perällä vaan tuleen
istuttaisiin... Rovasti on sanonut, että sovi nopeasti riitaveljeis
kanssa. Se on raamatun sana ja se on, että laita paikat paikoilleen
ja tahdo sitte sovintoa... En minä muuta enkä toista, vaan kun tuo
Saara lähti sille asialle. Mutta luimussa korvin se lähti... Ne ovat
tottuneet näkemään, että meissä ei ole vastusta, että meitä saa
nenästä vetää minne tahtoo. Mutta suuttuu se viimein suunnallinenkin.
Tuskissaan se puujousikin ampuu."

Reeta kyyristyi koukkuun vuoteellaan, pani kätensä päänsä alle,
lapisti silmänsä nukkumaan. Mutta ei tullut uni. Aamun helteinen
aurinko paistoi jo yli Hirvaskeron honkaisen tutkaimen, kun Reeta
vielä valvoi ja siltä silmäinsä nousi aamu-askareilleen. Seisahti
kartanolle; katseli taivaalle. Otti vesisankon; lähti rantaan. Astui
muutaman askeleen; mutta palasi takaisin ja katseli taasen taivaalla
lepäileviä pilvenlempareita ja kuivia tuulenkynnen haituvia. Viimein
hän virkkoi:

"Kun minä en sentään lähtenyt! Jos olisi jo kuollut... No ei se nyt
toki niin... Käyn minä siellä, oli miten oli; toisinaan tuo sattuu
kuolemaan."

Sitte Reeta koppasi sankkonsa, kävi vettä rannasta, kasteli
lypsinkiulunsa ja meni lypsämään Kyyttöä, joka seisoa möllötti
pienellä peltokuokoksella ja raukeasti silmiään lupsautellen märehtiä
veuhtoi; hännällään kahden puolen huiskautteli ja suuria korviaan
silloin tällöin heilautteli. Ja kun Kyyttö oli lypsetty, herätti
Reeta Kertun ja sanoi Kertulle:

"Vie sinä nyt tuo Kyyttö tuonne Raatesuolle ja Lappakorvelle päin.
Antaa sen oppia sielläpäin kulkemaan, kun on tuo Karpalosuo tulvan
alla... Vie nyt heti. Mitä se tuossa suitsun luona tekee, on se siinä
koko yön ollut. Ei siinä maha täydy. Vie heti ja ole sitte kotona.
Minä käyn Pietolassa."

Kerttu: "No, no, kyllä minä."

Enempi ei Kerttu jatkanut. Paitahihasillaan ja lyhyt hametölppö
päällään avojaloin lähti astumaan kankaan lievettä Raatesuolle päin
ja truitutteli Kyyttöä tulemaan.

Kyyttö venytteli pitkään, nuoleskeli itseään ja lähti häntäänsä
huiskautellen kävellä jampimaan. Nuuski maata ja rautainen kello
nalkahteli kaulassa.

Hongiston helmaan katosi ruskeakylkinen Kyyttö. Kello alkoi kuulua
sekavammin ja Kertun kutsunta kaikui vaan rinteillä. -- -- --

Reeta se matkusteli Pietolaan, tarpoi tulvaisia korpia ja kierteli
pitkiä mutkia päästäkseen kuivin jaloin enimmät matkat.

Puolen rinnassa oli jo päivä, kun Reeta saapui Pietolaan. Seisahtui
pellon pientareelle ja rengassilmillään punastuksissaan ja suu
sopella katsoi Pajulahteen päin, jossa kirkkotien vieressä paloi
Vähänen tuli ja harmaansininen savu kitkuili pieninä haituvina
Juhannuspäivän kirkkaaseen ilmaan.

Saara tuli Reetan luokse. Huivi oli silmillään ja kädet rinnoillaan,
sanoi:

"No nyt sinä tulit."

Reeta: "Mikä tuo tuli tuolla rantapajukossa... eihän siellä lehmien
suitsu?"

Saara: "Siinä poltettiin äsken Pentin vuoteita."

Reetan silmät kirkastuivat; kasvoissa välähti ja virkkoi:

"Pentin vuoteita! Onko Pentti kuollut?"

Saara painoi kätensä kasvoihinsa ja itkun seasta virkkoi:

"Kuollut... Kuollut on."

Reetan kädet lavahtivat varattomina alas.

-- Milloin se kuoli?

Saara: "Vasta äsken... Kun sinä saatoit olla niin kova!... Se poltti
ne kirjat."

Reeta: "Poltti ne kirjat!... Mitä hän sanoi?"

Saara: "Käski tuoda ne kirjat ja hänen nähtensä piti polttaa uunin
takalla ja käski sanoa sinulle... Sitte se heti"...

Reeta katsoi maahan. Kirkkaat kyyneleet ilmautuivat silmien nurkkiin.
Kääntyi, tarttui Saaran kaulaan ja vavisten sanoi:

"Olkoon anteeksi..."

Reeta otti aitasta leipiä säkkiinsä; lähti huivi silmillä astumaan
takaisin Pahtajärvelle.

Tuli Kärppälehdon liepeesen, jossa ryöheät koivut pimittivät ilman
ja kesän tuuli huokaili heiluvissa koivuissa. Reeta heitti säkin
pois selästään ja seisoi. Ei hän katsonut mihinkään; silmät jäykästi
harreilivat metsään. Tavallisen kovasti hän virkkoi:

"Poltti ne kirjat"...

Mutta yht'äkkiä murtui mieli, kasvot kurtistuivat ja silmistä
tulvahtivat suuret vesihelmet.

    "Hyvää kuoleva tekevi;
    maalta lähtevä pahoa...

"Ei olisi uskonut, että niin sievään kuoli... Ei uskonut... Ei olisi
uskonut... Voi, voi sentään! Ei olisi pitänyt... Ei olisi pitänyt
olla niin kova... No kyllä kai Jumala sentään antaa anteeksi...
Voi minua, kun olin niin kova!... Itkisin vaikka verta, kun saisin
takaisin. Mutta kyllä Jumala sentään armahtaa Penttiä... Kyllä hän
armahtaa"...

Reeta lankesi maahan kasvoilleen tuuhean kuusen sammaleiselle
kengälle. Huokauksia kuului ja hartiat nytjähtelivät.

Hetken siinä oltuaan nousi hän ja murheisena jatkoi matkaansa.



XXXIV.


Kolme kesää oli kulunut. Pahtajärven vesi oli matkallaan
Kalliojärveen syövytellyt itselleen väylän. Mutaisilla ja multaisilla
paikoilla oli tyyneet suvannot ja kivisissä rotkoissa oli kohisevat
kosket. Niimpä oli Pajupuron niittykin kuivalla; joki se vaan
hiljaisine pyörteineen matkaili sankkaheinäisten anteiden välissä.
Nyt kasvoi se entistä enemmän. Olipa Pahtajärven tulva tuonut
savilietteen heinän juureen ja siten lannoitti niityn. Heiniä
kasvoivat myös kaikki ne suot, joihin tulva oli lietteen levittänyt.
Ja Pahtajärven pohja kokonaan kasvoi uhkean heinikon. Niistä muutaman
työmiehen avulla Saara sai korjatuksi talven konnun karjalleen, ja
usein Reetakin kävi auttamassa Saaraa niitty- ja peltotöissä.

Mutta vaivaisesta ne työt edistyivät ja tahkoa vetivät kaikki asiat.

Kesä oli mennyt. Oli Marraskuun Sunnuntai-ilta. Huoneen väki jo
nukkui. Saara se istui periakkunan poskessa kaksivuotinen lapsi
sylissään. Kaikki oli hiljaista ja ikäväntotista ulkona ja sisässä.
Ikkunatkin seinissä umpimielisen- ja ikävännäköisinä haamuina
seisoivat.

Mutta ulkoa kuului askelia. Ujosti astui vieras sisään pirtin
narahtavasta ovesta ja hiipi ovensuuhun penkille istumaan. Saara
katsoi tuiheasti sinne ovensuu-loukkoon yli pimeän pirtin.

Ei vieras hiiskahtanut sanaakaan puheen aluksi.

Saaran kasvot hieman värähtelivät, kysyi:

"Mitä kuuluu vieraalle?"

Vieras: "Eipä liikoja, rauha vaan. Tuo ilma on nyt leuto ja vakava."

Saara: "On tällä kerralla, mutta lieneekö häntä kanaksi. Sijat
vetivät äsken rehuja ja harakka tukki seiniä. Kyllä se on ennen ollut
tuiskuiksi."

Vieras: "Onhan se vanha sananlasku, että syksyinen hyvä ilma pahaa
ajattelee. Eihän sitä yhtä ilmaa iäksi."

Saara ei jatkanut puhetta. Heitti helmastaan kehtoon uneksivan
lapsen, viritti tulen päreesen ja meni katsomaan vierasta. Mutta sitä
kummallisemmaksi kävivät Saaran kasvot mitä lähemmäksi tuli vierasta.

Saara ojenti tulta aivan likelle vierasta ja totisena katsoi hyvin
sipeästi...

-- No mikä kumma!... Aunoko vai... Olethan Auno?... Herra Jumala!

Vieraan suu vetäysi hymyyn, sanoi:

"Olen, Auno olen..."

Saara ei virkannut mitään, pisti pankolle tulipäreensä;
mielenliikutus näkyi kasvoissa ja äänetönnä juoksi Aunon kaulaan.

Pitkän hetken olivat sylitysten... Mutta viimein istuivat kätkyen luo
peripenkille, pyyhkivät silmiään ja silmäilivät toisiaan, mutta eivät
näkyneet tietävän mitä ensiksi sanoisi.

Saara se jalallaan heilutteli kätkyttä, jossa nukkuva pienokainen
hermotonna hetkahteli puoleen ja toiseen. Saadakseen puhetta alkuun
virkkoi naurahtaen:

"Soma kun en yrittänyt tuntea, en kuolemakseni. Olet niin muuttunut.
Ja kun ei tiedä aavistaakkaan; tulee ihan kuin tuonelasta."

Auno laaki kyynäspäänsä pöytään ja kasvonsa varasi kämmeneen.

-- Ei minua ole täällä tullessanikaan tuntenut kukaan, ei edes tuo
Rantalan vaarikaan, joka aina ennen niin toimessaan meidän kanssa
puhua porpatteli, missä vaan tapasi. Enkä minäkään ole kellokkaan
itseäni ilmoittanut. Tuntui niin lystiltä kulkea tuntemattomana
entisillä kasvintienoilla. Mutta tuo petäjä tuossa rannalla se minua
enin lämmitti. Se kun tutulla äänellään tuhaili yön tuulessa, tuhaili
aivan samoin kuin aina ennen meidän uimasta kohottua sen juureen
kuivailemaan itseämme. Pitkän hetken siinä seisoin ja muistelin
menneitä päiviä. Ja lämpimästi sykki rintani näitä kaikkia nähdessä
ja muistellessa. Mutta lähetessäni tätä tuttua asuntoa muistin vanhan
sananlaskun, että takaisin tullessa on

    kynnys hirttä korkeampi,
    kamoa kahta alempi;
    ukset uhkan ulvaisevat,
    saranat vasten sanovat.

Saara: "Vai ei tuntenut kukaan. Eipä kumma, jos minä en tuntenutkaan
tuossa pärevalkean valossa, ja kun puheesi on muuttunut niin paljon
ja muutenkin olet niin ajastanut."

Auno: "Ainahan se aika muuttaa. Mutta puheeni on sen tähden
muuttunut, kun on pari hammasta tuosta edestä lähtenyt. Ja olenhan
minä rapistunut muutenkin."

Saara katkasi Aunon puheen.

-- No etkö sinä tiedä toisia siskoja? Missä ovat Katri, Riikka, Vappu
ja Sanna, vieläkö ne ovat eleillä?

Auno: "Siellä he ovat ympäri ihalan ilman kuin vaivaisen lampaat.
Katrilla on mies, kolme lasta ja sievä talo ruunun metsässä. Se elää
kuin herran kukkarossa siellä kalavesien ja lintumetsien keskellä.
Riikka on miniänä eräässä unilukkarin talossa; mutta hänen elämänsä
on kuin koiralla kaivossa, jossa on kansi päällä. Vapulla on myös
lapsi; sen kanssa se vieräkehtää paikasta toiseen. Hän on aivan
liikeliepeellä ja elää aivan kädestä suuhun."

Saara: "Entäs Sanna?"

Auno: "Sanna on tuonelassa. Se hukkui."

Saara: "Tuonelassa! Herra siunatkoon!... Sanna tuonelassa... Sanna
tuonelassa..."

Kuumat veret läikkyivät Saaran kasvoissa ja silmät harreilivat.
Hetken perästä alkoi:

"Neljä vuotta, viidettä vuotta on siitä aikaa, kun minä näin sille
Sannalle niin kummallisen unen ja minä tässä sanoin Pentti-vainaalle,
että kyllä se jotakin kaavehtii. Mutta nyt en muista sikloakaan miten
se oli... No kerro nyt sen kuolemasta. Miten se polonen hukkui?"

Auno: "Mitäpä siitä paljon kertoisin. Se hukkui vaan."

Saaran silmät olivat pyöreinä ja kasvot korvia myöten leimusivat
punastuksissa, virkkoi:

"Kerro toki!"

Auno: "Se nyt oli semmoista. Sannalla oli sulhanen oikein mieluinen.
Hän oli eräs ajuri -- semmoinen hevosmies -- oikein etukärryn
väkeä. Oli Juhannuspyhät, niin Sannan sulhanen hommasi lystiretken
Siikakoskelle ja siihen joukkoon vietiin Sanna ja monta muuta
hänen laistaan. Ja missäs se on rikka kuin rattaassa: sinne joukon
jatkoksihan sitä lähdin minäkin. Siihen roikkaan karttui kymmenen
henkeä: kahdeksan tyttöä ja kaksi miestä. Siikakosken niskassa
virran keskellä on kaunis metsäinen saari. Siihen menimme maalle ja
siinähän sitä alettiin elää elämistään. Siinä lyötiin jos minkälaista
kisaa ja Sanna parasna. En milloinkaan vielä ennen nähnyt Sannaa
niin hurjana kuin silloin. Loppunsa edellä tuo lienee ollut. Siinä
meni se yö. Aamusella oli jo aurinko puiden latvoilla, kun vasta
lähdettiin pois. Vene oli vähävaranen. Sanna istui soutamaan ja se
sulhanen viilettämään. Viilettäjä käski soutamaan, ettei väkivesi
kantaisi suurelle aallokolle. Mutta Sanna vaan nauroi ja ilakoi,
että katsotaan miten tuo hevosmies on hätänen. Viilettäjä käski
tiukemmin soutamaan ja kaikki muutkin alkoivat hätäillä, kun vene
hurjana kiirehti kuohuvaa aallokkoa kohti. Muutamat jo kirkuivat
pelosta, mutta Sanna se vaan nauroi ja piti lystinään muiden hätää.
Hän luotti voimiinsa, että hän muutamalla airajaksella voipi nykästä
veneeen pois aallokkoon joutumasta. Ja niimpä viimein, kun näki,
että on vaara likellä, rupesi nykäisemään voimiensa takaa. Mutta
silloin katkesi airo ja silmänräpäyksessä nieli virta veneen kuohujen
sisään ja me olimme kuin rikat aaltojen vallassa. Ei muuta kuin
sormet soutimina mennä huppuroitiin hyökyjen mukana, kunnes ne hurjat
hyökyaallot murtuivat suvannon tyyneen pintaan. Mutta siinä tyyneen
jamassa syntyivät armottomat pyörteet..."

Silloin sana takertui Aunolle kurkkuun. Nielasi kuivan nielauksen ja
jatkoi vielä:

"Ne nielasivat syvyyteen".

Saara: "No entäs sitte?"

Auno sanoi hiljaa:

"Sitte vasta kerron."

Sen sanottuaan painoi päänsä pöytään käsiensä varaan.

Saara nousi kävelemään lattialle... Tuokion päästä virkkoi:

"Voi, voi sentään! Kyllä on tosi vanha sananlasku, että naurusuuhun
hullu kuolee, minkä se Sanna. Se oli ennenkin jo sellainen
kiusantekijä ja nauraja. Sehän aina ennenkin, kun rietausi
pelihtemään, niin eihän siitä tahtonut tulla toista päätä."

Aunon kasvot virkistyivät, alkoi jalallaan heiluttaa kätkyttä.

-- Ompa siinä aika pullukkaposkinen. Tyttökö poikako lienee. On niin
punaverissään, että kohta tippuvat verikarpalot. Onko sinulla näitä
monta?

Saara: "Onhan näitä kolmella pohjalla. On niitä siinäkin äitin
kaulaan."

Auno: "Äitin kaulaanko? Mitäs isän kaulaan?"

Saara huokasi syvään.

-- Etkö sinä tiedä? Kohta puolikolmatta vaotta on isä jo haudassa
maannut.

Aunon silmät leimahtivat:

-- Penttikö haudassa? Minä en äsken sitä tajunnut, että mitä se oli,
kun sinä mainitsit Pentti-vainaata... Vai haudassa!... Entäs muori?...

Saara: "Siellä on sekin. Ei se ole täälläkään tuoni jouten ollut..."

Auno poistui. Meni rannalle sen ison petäjän juureen. Lankesi
kasvoilleen maahan, liitti sormensa ristiin ja huulet liikkuivat.

Pitkän hetken perästä tuli Auno pirttiin; istahti Saaran laittaman
pystyvalkean lähelle. Katseli ympäri pirttiä, katsahteli
sivulattialla olevalle vuoteelle, jossa talon palkolliset, pari
mustalaispojan kokoista poikaa makasi, kysyi viimein:

"Mutta missä Kerttu ja Reeta ja Martta?"

Saara myhähti puolinaurua.

-- Sinä olet pudonnut kuin pilvistä! Et tiedä meidän eloksesta et
mitään... Kerttu ja Reeta ovat Pahtajärvellä omituisessa talossaan ja
Martta on kamarissa nukkumassa lasten kanssa.

Auno ällistyen: "Pahtajärvellä Kerttu ja Reeta!... Mikä ilmassa
lentää?... Pahtajärvellä Kerttu ja Reeta. Mikä kumma!... Vai omassa
talossaan... Reeta sanoi aina olevansa niin juurillaan tässä
Pietolassa, ettei lähtisi ei purren ei potkasten; matta nyt se
kuitenkin on poissa."

Mutta siihen katkasi Auno puheensa. Ei näkynyt tahtovan puhua enää
mitään; katseli vaan pysty valkeaa suu nipistyksessä ja kasvot
totisina. Mutta otsaan vetäysi aina toisakseen kolme vahvaa poimua.
Viimein hän laski ohauksensa kämmeneensä ja kyynäspäänsä varasi
polveensa. Siinä hän kumarruksissaan istui.

Saara sai talkkunan valmiiksi ja pani sen entiseen Aunon ja Kertun
yhteiseen kuppiin, tasotteli sen kapustalla sileäksi ja keskelle
painoi voikappaleen silmäksi ja hymyellen virkkoi:

"Tuleppas nyt syömään Pietolan talkkunata tuosta kupista, josta jo
olet monasti ennenkin syönyt... No tulehan."

Auno sitasi irtaallaan olevat huivin nurkat leukansa alle solmuun
ja nousi seisalleen pystyvalkean luota. Läksi kävelemään pöydän
luo ja loi katseensa ympäri pirttiä, joka herttaisen pystyvalkean
liekehtivässä valossa hymyili totisenystävällisesti. Istahti
entiselle sijallensa pöydän taakse, liitti kätensä ristiin, painoi
päänsä alas ja huulet liikkuivat. Mutta hetken perästä hän kääntyi
syömään. -- -- --

Syömästä päästyä Saara teki vuoteen pirtin lattialle ja virkkoi:

"Rupeamme tähän. Jos menisimme kamariin ja Martta unimielissään
sattuisi sinut näkemään, niin säikähtäisi."

Siihen köllistyivät rehuvuoteelleen yönlepoon. Saara se nukkui heti,
nukkui kuin hako tietämättä tälle ilmalle. Mutta eipä ummistunut
Aunon silmä. Rauhatonna vaan vieräkehtivät ympäri kuutamokuhjoisen
pirtin ja kasvoissa veret kohahtelivat; mutta siitä aina riittyivät
tyveniksi ja vakautuivat miettivän näköisiksi. Ja aamua lauloi
kukko, kun vielä kirkkaina valvoivat Aunon silmät ja kuni kesäillan
kyyhkynen kummun kuusikossa lentelivät katseet ympäri hämärän pirtin
pilviyön kuutamon niukassa valossa. Viimein kuitenkin voitti uni,
joka siirti ajassa valkeaan päivään, jolloin askartelevain ihmisten
kolke ja iloisten lasten virkeä liike hänet herätti ja vierestään
löysi Martan makaamasta.

Auno tervehti Marttaa, pani vaatteet päälleen ja siirtyi
ulkokausteelle. Meni navettaan. Siellä lehmät oudosti mullistellen
ja suhkien sieramiinsa katselivat outoa vierasta ja kolmivuotias
takkupäinen härkämulli periparressa päästi käheän möräyksen ja
äkeästi puhisten kalisteli pitimiään.

Auno seisahti lattialle ja kasvoissa ikävät väreet virkkoi:

"Matta kaikkihan tämä navetan hoito on aivan kurjannäköistä.
Hukkuvassa liassa seisoo polviaan myöten jokainen elukka, parret
kaikki remallaan ja ovi rempottaa yhdessä saranassa. Voi tätä siivoa!"

Menipä pelloille kävelemään. Kierteli kaikki pellot Tultuaan istahti
penkille ja vakavasti virkkoi:

"Paaleikkona on kesanto ja melkoinen lempare on kulollaan tikan
pyrstölle kuivanutta ohraa. Syyskyntö on vielä kesken, ojat ummessa,
pajupensaita ojain sijalla, naurista muudan osa ottamatta. Voi, voi
miten tahkoa ovat vetäneet asiat! Kaikki näyttää olevan nukkuvassa
lamassa. Jos minne silmänsä luopi, näkyy väsyttävä kurjuus. Kaikki
räystäätkin ovat aivan repaleina ja aidat kaatuneet pelloilta ja
pensaat pientarilla."

Saara laittoi murkinaa perheelleen ja virkkoi:

"Niinhän se on, kun on yhdestä aisasta reki perässä. Mutta nythän
sinä ruvennet meille avuksi? Jäänethän sinä toki kotiin?"

Auno: "Tässäpähän nähdään. Kyllä kai tämä ei näy paljoa miellyttävän.
Näkyy olevan koko Pietola ihan perälleen painumassa."

Saara ei virkannut mitään, osotti Aunolle kämmenpäänsä, johon oli
luudan varresta sälö pistänyt. Kun Auno puukonkärjellä kaivoi puikon
pois, tunnusteli Saara kämmenpäätä tuntuuko vielä pistäväksi ja
virkkoi:

"Eiväthän ne ole yhden jäljet niinkuin yhdeksän. Tuommoisten
väkipuoleisten kanssa olen tässä riepannut. Pentti kitui kolme
vuotta, puolet aikoja melkein selkänsä tiessä ja välistä ihan käsin
käänneltävänä, ei ollut työlle eikä tielle. Vaivaisia ja vasoja,
ruhoja ja rampoja on tässä vaan ollut eikä yhtään täysirahkeista
henkilöä, niin kyllä tässä on suoraan pidetty. Eipä kumma, jos
joku kohta tahkoakin vetäisi. Mutta kyllä meillä sentään on talven
varustetta vuotta välttää, kun muu paha muualta katsonee. Ja siinähän
on kylliksi. Huomisella päivällä on suru itsellään."

Samassa ilmausi Saaran kasvoihin syvästi arka punastus ja siihen
lopetti puheensa. Mutta pitkän hetken perästä virkkoi:

"Nythän minä alan toivoa, että vielä kerran tultaisiin koko joukko
yhteen tässä Pietolassa."

Mutta siinä sanat sulkeutuivat suuhun. Näytti olevan halua puhella,
mutta ei sitä tullut.

Auno: "Kyllähän tästä vielä kalu tulisi, jos joukolla kokoutuisimme.
Kyllä kai se kohta pesisi silmänsä tämä ontuva Pietola. Mutta siinä
on yksi asia..."

Enempi ei Auno tahtonut sanoa. Umpimielisenä vaan katsoi käteensä ja
sujutteli sormiaan sinne tänne.

Saara: "Kyllä minä ymmärrän mitä tarkoitat. Minä olen aivan viaton
siihen asiaan. Minä tiedän että jokainen sormi on yhtä kipeä. Ne,
joita on moittiminen, ovat haudassa ja annetaan niitten olla siellä.
Mutta nyt mitä vaan on maata ja maanpäällistä, niin olkoot kaikki
yhteiset, niin yhteiset, niin yhteiset, kun ollessamme alastomat kuin
variksen pojat tuossa palaneella kentällä, jolloin söimme suolain
kanssa paistinkalaa."

Auno ei virkannut mitään; meni ulos. Käveli rannalle petäjän juureen,
jonka tyvessä nokiset kaarnansilvat vielä muistuttivat sitä muinoista
paloa. Siinä hän istui kuuraiselle kivelle, pisti kätensä nuttunsa
poveen ja katse urkeni kauas. Kalliojärven laksossa lepäsi sumu,
mutta Hyllyäiskero kohotti tuttavan päänsä yli sumun ja hymyili
kuin harmaapäinen vanhus katsellessaan leikkiviä lastensa lapsia ja
mieleensä johdattelee menneitä muistoja elämänsä päiviltä.

Siinä istui Auno ja vakavin kasvoin silmäili ympärilleen kauas ja
lähelle.

Siihen tuli Saara tummunut karjaturkki päällään ja virkkoi:

"Sen petäjän juurelle olen monta kyyneltä kylvänyt ja monta huolta
pois huokaissut."

Auno: "Tämän männyn juuri on minulle rakkain paikka tässä
Pietolassa... Rakkain paikka sanon minä, tuo jäinen petäjän juuri,
kivinen tanner vaan. Jäinen ja kivinen tanner, mutta usein sen olen
muistanut."

Saara katseli ympärilleen, huulet mutuilivat, mutta viimein hän sanoi:

"Pentti se poltti ne välikirjat."

Aunon silmät pyöristyivät, katsoi tuikeasti Saaraan ja virkkoi:

"Poltti!... En usko."

Saara: "Usko jos tahdot, mutta paloivat ne." Äänettöminä he istuivat
pitkän hetken. Siihen tuli Marttakin. Saara kysyi: "Eikös ole tosi,
että Pentti poltti kuolemansa edellä ne välikirjat?"

Martta: "Palaneet ne ovat; ei niistä ole ristiä. Mutta voi, voi,
jos saataisin vielä täällä olla joukollaan! En parempaa toivoisi en
elämäni päivinä!"

Martta tarttui Aunon käteen ja jatkoi:

"Laita sinä, Auno kulta, niin, että tulevat vielä takaisin ne toiset
siskot. Syödään syttä tai savea, eletään tai kuollaan joukossaan.
Voi, voi, hyvä Auno, laita sinä ne toiset siskot tänne. Ehkä Reeta ja
Kerttukin tulevat."

Auno loi lämpimän katseen Martan kalpeihin kasvoihin.

-- Kyllä luulen, että tulevat... Minä lähden Reetan ja Kertun luo
käymään.

Saara: "Mutta se Sanna. Voi sentään, kun ei näe enää."

Martta punastui.

-- Mitä, miksi ei näe enää? Sano nyt, Saara, miksi ei näe enää?

Auno: "Ei se ollut mitään. Kyllä se tulee Sannakin." Martta kääntyi
Aunoon.

"Minä näen sinun kasvoistasi, että siinä oli jotakin, jota et aio
sanoa. Sano pois, minä en heitä ennen."

Auno: "Sanna on kuollut."

Martta punastui kuin hiili ihan korvia myöten.

-- Onko Sanna kuollut?

Auno: "Kuollut on Sanna, ei tule enää."

Martan kasvot mustuivat, hän kirkasi oudosti ja kaatui pitkäkseen
taidotonna. Silloin rupesi puistamaan se tauti ja puisti vielä
kovemmin kuin koskaan ennen.

Pitkän tuokion perästä, kun puistutukset taukosivat, kantoivat he
Martan kamariin, jossa hän verta oksentain tointui hetkeksi, mutta
sitte heikosti valittaen vaipui uneen.

Auno virkkoi: "Minä lähden nyt Reetan ja Kertun pakinaan."

Saara ujostui, virkkoi: "Kun menet Pahtajärvelle, se on vähän kipeä."

Aunon kasvot sälähtivät, silmät pyöristyivät ja katsoi tuikeasti
Saaraan.

-- Miten kipeä? Mikä sillä on?

Saara: "Se on vähän lyhytjärkinen."

Auno ei enempi kuunnellut. Otti pikkuisen vaatemytyn käteensä ja
lähti astumaan Pahtajärvelle.

Saara juoksi jälkeen ja huuti: "Ei sieltä, ei sieltä! Siellä on
joki. Mene tästä tuonne Pajulahden puolelle tuon sillan yli. Tuosta
lahden perästä tuon suuren kuusen luota lähtee pilkkatie. Se vetää
Pahtajärvelle."

Sinne lähti Auno kiirein askelin ja heti katosi Pajulahden
pensaikkoon.



XXXV.


Reeta oli linnun pyydyksillään ja Kerttu istui karsinloukossa
lattialla likainen turkki päällään ja syvästi huokaillen kankeasti
katseli ympärilleen, ja levotonna kurttuili synkkä muoto. Ei näkynyt
välittävän tulijasta mitään, vaikka loikin kohta kylmännäköisen,
jyrkän silmäyksen. Valkorintainen suuri kissa uuninkorvalla
rakoisilla silmillään kerran tylysti katsoi tulijaan ja ummisti
takaisin raukeat silmänsä.

Ikäänkuin jähmettyneenä seisahti Auno keskelle lattiaa ja katsoi
Kerttuun. Katsoi kotvasen liikahtamatta. Väliin leimahti kasvoihin
syvä punastus, mutta vaalenivat taasen. Tietämättään valahtivat
suuret kyyneleet nenänieliin. Ne pyyhkäsi pois sormiensa nenillä ja
katsahti ympäri pirtin tutkivan silmäyksen.

Sitte astui Kertun luo ja kysyi:

"Tunnetko sinä, Kerttu, minua?"

Ei vastausta.

Auno puisti Kerttua vähän olkapäästä.

-- Kerttu, tunnetko sinä minua? Kerttu virkkoi kylmästi:

"Aunopa tuota olet."

Auno silitti Kertun karkeata takkuista päätä.

-- No kun sinä tunnet, niin nouse nyt tervehtimään... No nouse
nyt!... Mistä sinä olet pahoillasi? Kuule, mistä?

Kerttu alkoi itkeä isolla äänellä: "Voi, voi, kun ei Jumala polta
tätä maailmaa!... Anna sinä minun raukan olla rauhassa... Vai ei
minulla ole sielu!... Minä olen lintu... Kyllä se akka maksaa
helvetissä, ... Kyllä se akka maksaa helvetissä..."

Auno: "Kuka akka? ja mistä se maksaa?"

Kerttu ei virkannut mitään; kohosi seisalleen ja katkerasti itkien
ja kurjasti horjuen lähti kävelemään ulos. Joutilaannäköisenä
riippui kurttuinen, pinttynyt turkki kumartaneilla hartioilla ja sen
kankea helma hetmahteli puoleen ja toiseen. Ruskeat suuret jalat
töpsähtelivät huolettomasti lattiaan.

Kerttu painoi jälkeensä oven kiinni. Auno katsoi oveen kauan silmät
rävähtämättä ja totisissa kasvoissa syvässä kuumotti lämmin veri.

Hetken perästä hän juurikuin virkosi ja alkoi katsella talon
kapineita. Lattialla oli keinutuoli Reetan omaa tekoa, kirveellä
ja puukolla tehty. Jalaksina siinä olivat vanhat kärrynkäyrät,
jotka Reeta oli kirkolla käydessä tien vierestä löytänyt. Niitten
sormen reikiin oli jalat istutettu. Istuin ja muut päällysneuvot
olivat pantu kokoon luontaisista koivunvääristä. Mutta salvokset
olivat ravistuneet, että se koko rakennus soutaissa hetkähteli
sinne tänne ja kitkahteli kuin vitsarahe pakkasella... Periakkunan
edessä oli pienoinen pöytä. Se oli pesty hyvin puhtaaksi, mutta
viime syönninjäleltä oli siinä kaksi kokoa linnun luita ja maljan
pohjassa vähä sakeata velliä. Akkunan poskessa oli reikäpuu, johon
oli pistetty kaksi lusikkaa terät ylöspäin. Ne olivat Pietolasta
kotoisin, mutta aivan kaaluiksi kuluneet. Orsilla oli päreitä iso
röykkiö ja päreiden päällä kaksi vasua höyheniä täynnä ja orressa
riippui siipiä iso kimppu. Periloukossa oli pieni hylly, jossa oli
Virsikirja, Aapelus ja tuo siskokunnan yhteinen Raamattu. Mutta
siihen oli savu niin läpikotoisin uponnut, että vaikea oli tuntea
kirjaimia varsinkin laitapuolissa lehtiä ja sen jykevät kannet olivat
savustuneet aivan mustiksi kuin kodan orsi. Kiikkutuoliin istui
nyt Auno ja katseli Raamattua. Salainen iloisuus levisi kasvoihin,
kun käänteli sen ruskeita lehtiä. Näytti unohtaneen kaiken muun ja
uppoutuneen siihen koko sielullaan.

Ulkoa kuului liikettä. Reeta astui pirttiin loistavin silmin ja
kasvoissa terve kylmän puna. Selässä oli kolme metsoa, teiri, kaksi
riekkoa ja viisi pyytä, jotka olivat jaloista sidottu keppiin.
Lintutakkansa heitti hän lattialle ja kepin pani loukkoon. Sitte
kääntyi tarkastamaan vierasta kuka oli. Mutta oikein säpsähti ja
siirtyi askeleen taaksepäin. Katsoi vielä pitkään, mutta heti levisi
poskiin iloinen nauru.

-- No kaikkea näette! Auno, Auno! Terve! Terve monen päivän edestä!
Mikä kumma sinun tänne eksytti? Hyvänen aika sentään, että vielä saan
sinua elävin silmin katsella! Olenhan luullut olevasi niin kaukana,
ettei kuu kuule eikä päivä näe. Minä näin sinua tuonnoin unissani ja
nyt on monena päivänä suutani syyhyttänyt niin makeasti. Ja tuokin
kisaa on kaukaa pessyt silmiään. Illallakin se suohnitti ihan korvien
takaa. Sinun edelläsi se on ollut. Minä illallakin sanoin, että jos
olisi vanhaan taikaa, niin tulisi kaukavieras. Ja tulipaan!... Mutta
missä on Kerttu?

Auno: "Pistäysi äsken ulos."

Reeta: "Herra Jumala, jos se on taasen mennyt metsään? Kun on
tämmöinen pilvi-ilma ja tietää tuiskua, niin se on pahempi.
Poutailmalla se on kuin ilmo ihminen..."

Auno: "Jos se on mennyt metsään, niin paleltuuhan se nyt."

Auno lähti hätäisenä ulos ja Reeta joutui jälkeen.

Kartanolla näkyivät jäljet hienossa lumessa, että oli mennyt
kontulatoon. Sinne rientivät Auno ja Reeta. Mutta siellä ei näkynyt
eikä kuulunut hiiren hiiskausta. Reeta huuti:

"Kerttu, missä sinä olet? ja alkoi kaivaa olkia."

-- Ei kuulu. Haetaanhan täältä olkien takaa... Ei tunnu täällä. Eihän
vaan liene siellä loukossa sen kuvon takana? Katsoppas.

Auno tarttui kupoon.

-- Kas täällä on! Nouse pois! Lähdetään tupaan lintuja laittamaan.

Kerttu kyyristyi vaan loukkoon.

-- Voi, voi, antakaa minun raukan olla... Kyllä minä lähden...
Ettehän ole vihassa?

Auno tarttui syliksi.

-- Mistä vihassa? Lähdetään pirttiin. Enhän minä ole vihassa, hyvä
Kerttu. Lähde vaan pirttiin.

Pirttiin menivät. Auno ja Reeta taluttivat Kertun mukanaan, ja
heittivät istumaan.

Auno katsahti lintutakkaan.

-- Voi ihme sentään!... Jos vielä pääsisi tänne lintumetsien keskeen,
niin kyllä kymmenen vuotta nuoreneisin! Oma pyytämä lintu se on
toista puolta makeampi kuin toisen saama.

Reeta: "Olisi kyllä ilmonen onni, kun vielä kerran olisimme yhdessä
kaikki. Lintumetsät ne kaikkena menisivät, mutta tuo niitty! Voi,
sinä et usko tuota niittyä minkälainen se on! Siinä ei ole suurella
alalla lehmän heinä. Siinä on aivan yhteen rautaan niitettävää
varmaan enemmän kuin tuhannelle lehmälle."

Auno: "Hourithan nyt! Tuhannelle lehmälle! Jo nyt puhut liikoja."

Reeta: "En paraiksikaan. Ja entäs siihen lisäksi Karpalesuo,
Hirvivuoma ja Pajusuo kokonaan kuin luhta. Ja monta monituista korpea
kasvaa heinikkoa kuin hankea, että lehmä peittyy heinikkoon."

Auno: "No millä ihmeellä ne ovat tulleet? Eihän täällä ennen ole
semmoista ollut. Järvihän tässä ennen oli."

Reeta: "Se tuo Kerttu kerran tulvan aikana kaivoi myllypuron tuohon
Sammakkolahteen. Siitä vesi sai alkunsa ja uurti tiensä poikki
kankaan. Ja sitä tietä meni kuivaksi koko järvi. Silloin se tulva
lietytti Karpalosuon, Hirvivuoman ja Pajusuon yhden lietteen valtaan.
Siltä uulalta ne nyt kasvavat heinikkoa kuin hankea."

Auno: "Ihme ja ihme sentään!... Kenen ne ovat omia kaikki nuo
heinämaat?"

Reeta: "Ne ovat minun ja Kertun. Rovasti on sanonut kyläläisille,
etteivät saa muut koskea."

Auno: "Hyvä, hyvä, kun on rovasti puolella."

Reeta: "Muutoin olisivat jo kyläläiset niittäneet aivan sujoksi,
mutta eivätpä iljenneet, kun rovasti kielti."

Auno: "No ihmettä suurta! Kyllä tänne pitää saada ihan joka kynsi
meidän joukkoa. On Katrilla ja Riikalla kirkassilmäisiä perillisiä.
Kyllä ne vielä kylän tekevät tuommoisen heinäjuuren ympärille.
Onhan veri vettä sakeampi, tottahan toki annat siskojen ja siskojen
perillisten omaksi nuo heinämaat?"

Reeta: "Kun sanotkin! Kellekkäs muille! Olivathan tälle jo nuokin
Vaaran kyläläiset hammasta hioneet, että tulevat niittämään. Mutta
oli rovasti sen kuullut, hän oli sanonut, että paras on pysyä poissa,
se on Reetan ja Kertun."

Auno: "Hyvä hyvä kun rovasti on puolella!... Lähdetään katsomaan sitä
niittyä."

Reeta: "Lähdetään vaan."

Auno: "Eihän kissa syö lintuja?"

Reeta: "Ei se koske luvatta..."

Rannalle tulivat Reeta ja Auno. Reeta osotti kädellään.

-- Tuossa sitä on aukeaa.

Auno: "Tuoko kaikki?"

Reeta: "Ihan rantoja myöten, paitsi tuossa tuo kiertävä juova,
jossa on sileä jää, se on joki. Näet sen, miten heinikko rymöttää
kulollaan. Se on kaikki niin täysi kuin maasta sopii ja ihan minua
leukaan."

Auno: "Ja koko tuo aukea?"

Reeta: "No aivan äärin vierin!"

Auno: "Kyllä minun täytyy saada tänne toiset siskot vaikka millä
kurilla. Kyllä vielä Pietola silmänsä pesee... Aamulla lähden
matkalle siskoin luokse."

Reeta: "Voi, voi, kun sinä sen tekisit. Saisit siskot tänne, niin
kaikki olisi hyvin."

Auno: "Aamulla lähden hommaan. Kyllä uskon, että tulevat... Mutta tuo
Kertun kohta on kamala. Miten se on tuommoiseksi tullut? Voi, voi,
sentään?"

Reeta: "Siitä olisi paljonkin puhumista, mutta kerrotaan sitte.
Lähdetään nyt lintukeittoa laittamaan."

Yöllä oli ollut vähänen tuisku, mutta päivä valkeni kirkkaana.

Auno laittoi lähtöään.

Reeta toi ison kontin pirttiin ja sanoi:

"Tässä on sinulle evästä. Panin yhdeksän metson täkkää, vie kappale
kullekkin siskolle. Kuusi täkkää on itsellesi evääksi. Panin neljä
juustoleipää. Anna niistä pala kullekkin siskolle, mutta sinulle
itsellesi on matkaevääksi se isoin leipä. Siellä on vielä evääksi
kolme suolaista harria, voirasia ja viisi paksua leipää."

Auno kohotti konttia viilekkeestä.

-- Tuommoinen konttiapaja minulle selkään! Voi, voi, kun on raskas!
Mikä tämän kantaa?

Reeta: "Kyllä se menee hiljalleen. Kyllä matka kontin keventää.
Älähän muuta kuin otahan selkääsi! Kule vointiasi myöten ja kun alkaa
väsyttää niin käänny konttiisi päin. Mihinkäpä sinulla on kiire."

Auno: "Matka se on vihapito, se on vanha sananlasku."

Reeta: "Vaikkapa onkin, mutta sinulla nyt ei ole sienat tulessa eikä
aika jäniksen selässä ruveta henkimeneyksiin ehdättämään... Otahan
pois kontti selkääsi, ei ole tyhjä kannettavana."

Aunon selkään nosti Reeta kontin.

-- Ka se! Ei ole ei raskaannäköinenkään. Ihan keikkuen se siinä menee!

Auno: "Kyllä se matkan päälle painaa. No jää nyt terveeksi!"

Reeta: "Mene tervennä! Ja koeta nyt saada tänne ne siskot. Kerrohan
kaikesta hyvästä mitä täällä on. Ja luulisihan synnyinturpeen
muistuvan mieleen. Tulethan sinä ainakin?"

Auno: "Tulen, tulen! Ja usko pois, että tulevat toisetkin."

Reeta: "Kaikki tämä hyvyys olkoon yhteinen. Mene nyt tervennä! Tule
tervennä takaisin!"

Auno kääntyi Kerttuun.

-- Mutta Kerttu, yhäkkö sinä möhönturkkia paikkaat, kun istut
loukossa seinään päin? Anna nyt kättä minulle.

Kerttu: "Anna minun raukan olla rauhassa!"...

Auno taputti kädellään Kertun mustatukkaiseen päähän, virkkoi:

"Voi, voi sinua, minun kaksoissiskoni... Jääkää Jumalan haltuun!"

Reeta: "Samaten sinäkin... Ja kuten olet aikonut, niin laita tulemaan
siskot tänne aivan niin kuumalta kuin kärsii."

Auno: "No, no, kyllä, kyllä."

Auno lähti matkalle ja työntyi Sainiokankaan hongistoon.

Halki huurteisen metsän, pitkin Parsikangasta, poikki Ritakorven
ja Seipiharjun eteläistä vietettä hän painui suoraan aina Ketolan
kirkkotielle. Siinä hän istahti sammaleiselle kivelle ja löyhdytti
rintanuoransa ja puhalteli paisuneita henkäyksiä raikkaaseen
poutailmaan. Syvälle olivat painuneet kontin tuohiset viilekkeet
Aunon olkapäihin. Märkänä oli pää, hartiat höyrysivät ja kasvoja
pitkin vierivät mehevät helmet.

Auno pyyhiskeli otsaansa. Kun huokaukset hiljenivät ja otsa kuivi,
katseli hän tuuheaan metsään, jossa kuusi toisensa peitti ja koivu
koivua piteli.

Itsekseen hymyellen hän virkkoi:

"Nuo kuuset tuossa niin ihanat. Nuo partaiset kuuset hymyilevät kuin
ystävä. Tervaskantokin tuossa tien vieressä niin somannäköinen. Ai,
ai, kun on kaikki niin puhtaan näköistä!"

Sitoi taasen rintanuoransa kiinni ja virkkoi:

"Ei istuin matka eisty."

Nousi ja läksi kevein askelin kävelemään kuuraista polkua ja
kiireesti lyheni tie.



NELJÄS OSA.



XXXVI.


Viikot kuluivat; kuluivat kuukaudet. Ei näkynyt siskoja tulevaksi.
Joutui Toukokuu käsiin. Oli heleä Lauantaipäivä. Saara leipoi
rieskoja Pietolan pirtin pöydällä. Porstuasta kuului hiljaista
kuhinaa ja pehmeitä askelia. Ovi narahti.

Saara kääntyi katsomaan, löi käsiään yhteen ja lausui:

"Herra ihme, Auno! Voi, voi, ja Katri ja Riikkakin! Entä Vappu? Ka
tuossahan on sekin! No ei olisi uskonut. No hyvänen aika sentään!
Lyhyt on nenä tulijalla. Ei olisi uskonut!... No mitä sanomaa tuotte?"

Auno: "Rauhan sanomat!"

Katri laski penkille sylistään pienokaisen ja lausui:

"Pitkältä on kauas matkaa minkä tännekkin. Voi, voi, kun oli raskas
tuo kantaa, vaikka ei ole kovin vanha, vasta kahden kuukauden."

Riikka selvitteli korkeasta vasutötteröstä pulloposkista pienokaista,
joka katseli vasun laidan yli pyöreillä silmillään, virkkoi:

"Tuopa ei ollut raskas vaikka on jo vuosikas. Tuo vasu kun oli
viilekkeillä selässä, ja siinä poika istua tökötti vaatteilla
kuurrottu kaulaansa myöten, niin ei tiennyt olevankaan. Siinä se
poika tuli kuin papin eväs."

Lattiaa astua teutaroi lenkojalkainen poika. Suu mytyssä pyöreillä
silmillään se rehellisesti katseli ympäri pirttiä.

Saara: "No kenenkäs tämä valkeatukkainen leveäposkinen poika on?
Tuleppa anna kättä, sinä nykerönenä. Kas niin se losauttaa tuo sievä
äitin poika!... Joko sinä olet vanha?"

Katri: "Eipä virka mitään. Matkalle on mieheltä kieli pudonnut...
Minun poikani se on. Jo se on kuusivuotias."

Saara: "Tämänkö verran sinulla onkin?"

Katri: "On se isän selässä vielä yksi kolmivuotias tyttö, aika
vähkyrä. On vielä lihavampi kuin tämä."

Saara: "Ei ole tuokaan karvakato... No kenenkäs tuo suurisilmäinen
sievä tyttö? Sepä on ihana!"

Vappu: "Minun se on nimikkoni."

Saaran kasvot lamautuivat ja silmät välähtivät ikävästi. Kääntyi
Riikkaan ja kasvoihin palasi taasen lysti hymy, sanoi:

"Entäs sinulla, onko niitä muita kuin tuo nauvotus tuossa sylissä?
Voi, voi, kun sinulla on pyöreät ruskeat silmät ja musta tukka ja
noin pikkuisella!"

Riikka: "Se on isänsä näköinen. On se isällä vielä selässä
kolmivuotias, samallainen paurisko kuin tämäkin."

Saara: "Mutta mikäs se tässä penkillä on? Katselee kuin hiiri
ropeesta. Kenenkäs näköinen sinä olet?"

Katri: "Sukuun on, ei sikaan. Veistäjäänsä se lastu lähtee, sehän on
vanha sananlasku"...

Saara hykerteli käsiään, palavin silmin katseli siskojaan ja virkkoi:

"Voi, voi, kun tulitte! No mitä teille nyt kuuluu?"

Katri: "Eipä kuulu kummia."

Vappu: "Tuossa Pajulahdessa minä kummaa katselin, kun entisen
Pajupuron sijalle, josta astumalla yli kulettiin, on tullut suuri
joki ja nyt tuommoinen silta yli. En yrittänyt tuntea entiseksi
Pajulahdeksi. Ja tämä talo oli niin rähjäytyneennäköinen kuin uupuva
koni, niin en tahtonut uskoa Pietolaksi."

Katri pyyhki hikeä kasvoistaan esiliinaansa ja sanoi: "Mutta minusta
tuntuu lystille nyt istua. Voi, voi, kun minulla oli jo vaikea!"

Saara: "Väsyttäähän sinua, kun olet lihonut tuommoiseksi. Olet kuin
seitsemän leivän uuni."

Riikka: "Kunhan kerran viikossa niin väsyisit, niin _kyllä lähtisi
täkkä päältäsi._"

Saara: "Mutta missä ne miehet ovat?"

Katri: "Ne hevosten kanssa tulevat jäleltä. Kun on tuolla matkalla
vetelöitä soita, niitä pitää kierrellä."

Saara: "Miten ne osaavat?"

Katri: "Kyllä ne osaavat tämän viimeisen matkan. Tuohon Parresuolle
asti tulimme yhtä matkaa. Mutta miten päässevät tänne tuosta joesta
poikki. Tuskin ne hevoset tuolle sillalle lähtevät, kun se noin
hepattaa ja ketkahteiee ja lonsuvat nuo palkit."

Vappu katsahti ikkunasta.

-- Kas tuossa ovat kartanolla Tahvo ja Olli-Pekka. Nulikat vasuista
katselevat kuin variksen pojat pesästään. Eivät ole tietääkseen,
nauvottavat vaan isäinsä selässä. Saarakin katsoi akkunasta
kartanolle ja virkkoi: "Tuo pieni mieskö se on Olli-Pekka? Sekö se on
Riikan?"

Riikka: "Semmoinen tervanahturi se on minun mieheni."

Saara: "Katrillapa tuo on vohlakka mies."

Katri ja Riikka rientivät ottamaan miestensä selästä viilekevasuja,
jossa lapset istua tikottivat. Katri ja Riikka kantoivat lapset
pirttiin ja jälessä astuivat miehet harmaat nutut päällä ja
paulakengät jalassaan. Syvä tympeys kasvoissaan istuivat penkille.
Saara meni tervehtimään. Paidanhihat olivat kääritty kainaloihin ja
esiliinana karkean hameen päällä oli hurstinen pyyhevaate. Kainosti
hän virkkoi:

"Terve! Mitä sitä kaukavieraille kuuluu?"

Saara: "Hevosennehan ovat matkastuneet ja tarvitsevat ruokaa. Viekää
ne tuonne Pajupuron niittyyn tuossa ihan pellon takana. Siinä on
ruokaa ja juomista."

Miehet lähtivät viemään hevosiansa.

Saara kavahtui ja virkkoi:

"Voi, voi, minultahan jätti uuni! Ihan on hiilillään! ja rieskat ovat
leipomatta."

Auno hyppäsi, heitti päällysnuttunsa naulaan ja kääri hihansa ylös.

-- Kyllä tässä nyt heti syntyy rieskoja. Tulkaapa, Riikka ja Vappu
tekin, ja Katri tuo leveä mamma!

Katri: "Niimpä leveäkin."

Vappu, Riikka ja Katri tulivat rieskan leivontaan.

Auno: "Kyllä nyt rieskoja syntyy. Saa alkaa uunia luutia, kyllä nämä
nyt joutuvat. Kas tuossa on muudan!"

Katri: "Tuossa on toinen!"

Riikka: "Tuossa on kolmas!"

Vappu: "Tuossa on neljäs!"

Saara: "On tuossakin."

Vappu: "Mutta sen kantapa nauraa! Katsoppas kun irvottaa."

Saara: "Anna nauraa."

Auno: "Alahan Saara mennä luutimaan uunia, kyllä nämä rieskat siinä
joutuvat. Pian kypsiä kerkeää emännän hyvän käsissä... Siinä ovat nyt
rieskat. Mutta tämä pirtti on pestävä. Ei, ei Pietolan pirtti saa
olla näin nokisilmänä."

Saara luuti uunia ja virkkoi:

"Tämä on aivan talvinokineen. Eihän tässä ole kuka näitä pesisi.
Martta kulkee paimenessa. Siellä on nytkin. Ja minä tässä tuikkasen
elämisen hoidossa lasten keskellä. Noilla muilla on tuo touonteon
homma, niin siinähän näkyy menevän... Pestävä kai tämä olisi."

Auno: "Nyt otetaan käsilleen Pietolan pirtti! Minä lähden metsästä
hakemaan luutia, joilla lasketaan laki ja ripsutaan seinät."

Katri: "Mene vaan, minä teen lykkäysluutia." -- --

Ilta oli tullut. Maalleen vieri kultainen aurinko.

Petäjän juureen rannalle kokoutuivat istumaan siskokset. Reetakin
sattui tulemaan Pahtajärveltä. Siinä he istuivat äänettöminä ryhevän
petäjän viileässä katoksessa ja katselivat illanruskosta juopuvaa
luontoa.

Auno: "Voi, voi, kun on ihana tuo Hyllyäiskero, ihan kuin tuliaisiksi
meille laskeva aurinko sitä valelee kultasateillaan! Voi, voi, kuinka
syvä rauha kuvastuu tuon kerovanhuksen totisissa kasvoissa!... Jospa
ihmissielu olisi noin puhdas!... Puhdas ja turvallinen... Jospa
olisi..."

Reeta: "Ompa nyt tyyni tuo kuikan pelto ja kirkas, kirkas, että
empä monasti muista noin kirkasta. Katsokaas, kun tuo Hyllyäiskero
kuvastuu tuonne veteen, ja kuin on likellä, että luulee saavansa
kädellä koetella."

Katri: "Jos ei aniksi kädellä, niin korennolla tuohon yltää."

Riikka: "Kyllä minä muistan tuon järven noin kirkkaana monastikkin.
Ja tuo mänty vaikka se tuossa noin mykkänä seisoo, mutta kyllä se on
kiertynyt minun mieleeni monet kerrat."

Katri: "Minä olen joka kerran Pietolaa muistaissani muistanut tätä
mäntyä ja tuota kiveä tuossa, jossa ennen kirkonmenoja pidettiin.
Mutta missä on se..."

Kaikkien kasvot värähtelivät, Katrikin katkasi puheensa ja katseli
järvelle.

Saara: "Kertokaa nyt matkastanne, kun lähditte täältä ja olostanne."

Riikka hymähti ja tylysti virkkoi:

"Ne eivät ole kerrottu kolmeen viikkoon."

Saara: "No lyhimmittäin pääasioita. Kerro sinä Auno."

Auno vähän punastui.

-- Kyllä kai sitä olisi kertomista, mutta mitäpä niistä. Se on
pääasia, kun olemme tässä... Kerro sinä Katri.

Katri: "Kerro sinä, mitä sinä juonittelet."

Martta: "Kerro nyt, Auno, ajan ratoksi. Kerro nyt, Auno."

Aunon kasvot olivat miettivän näköiset, katseli järvelle. Kääntyi
sitte toisiin päin ja virkkoi:

"Kerronma häntä vähäisen... Kerttu lienee kertonut eromme tuossa
Hyllyäiskeron laella. Lähdimme siitä ja vaikka tuntui pahalle tie
tietymätön, niin hammasta purren painoimme pahkaamme ja sanan
puhumatta astuttiin, minkä henki takaa käski. Kulettiin kuin
Jerusalemin suutari yötä ja päivää halki halean maailman, vaikka
jalkoja pakotti kuin ajoksen sydäntä. Mutta siitä ei huolittu.
Aiottiin vaan mennä sitä soittaa niin kauas, ettei kuu kuule
eikä päivä näe. Niin tultiin lähelle Wiipurin kaupunkia. Olimme
väsyksissä, niin väsyksissä, ettei voitu ei kahta korvaansa
kantaa. Vieressä oli sammalperäinen viitakumpu. Siihen istahdimme
levähtämään, nyytyistämme pureskelimme evään rippeitä. Mutta ei
se maistanut ruokakaan millekkään. Suu oli kuin pakkula. Vaan
vätkytettiin sitä vähä ja aiottiin lähteä eistämään. Oli lenseä
päivä. Kelmeänä paistoi puolipäivän aurinko. Väsymys voitti,
kyyristyimme vaatteihimme ja nukahdimme nimemme tietämättömäksi. Ja
iltapimeä oli kun vilusta värisevänä säikähtäin heräsimme, kun..."

Katri: "Sitä ei tarvitse kertoa. Se on ollut ja mennyt."

Auno ajatteli hetken ja sitte jatkoi:

"Niin, sittehän sitä menimme erääsen suureen taloon. Siinä oli
saunakin maalattu punaiseksi ja isäntä siinä oli lihava kuin
mallassäkki ja naama kuin leipäre. Emäntä oli musta ja pikkuinen kuin
paistettu silahka ja pahankurinen kuin katajapehko. Mutta hyvä se oli
hyviinsä, paha pahoihinsa. Siihen taloon sitä pääsimme minä ja Sanna
palvelukseen."

Vappu: "Siinähän se sai Sanna talonpojasta ensimmäisen sulhasen."

Riikka katsoi Vappuun tympeän silmäyksen.

-- Niissä sulhasissa se menee sinun mielesi.

Vappu katsahti raikkaan silmäyksen Riikkaan.

-- No mikä sitte? Onhan se oikea asia. Saihan se sulhasen, mutta se
kuoli seisalleen ja silmät jäivät selälleen.

Jokaisen suu meni nauruun, mutta Auno yrmisti muotoaan ja
syrjäsilmällä vilkasi moittivan katseen Vappuun. Kiskasi puolan
varren ja sitä helmassaan nypösteli.

Vappu jatkoi: "Saihan Sanna siltä toisen sulhasen kuin merenkaihilan,
mutta siitä tuli liian hyvilleen."

Auno vilkasi taasen Vappuun.

-- Ole nyt jo vaiti, anna olla rauhassa.

Saara: "No mihinkäs toiset joutuivat?"

Auno ei ollut kuulevinaan, katkoskeli näpissään puolan vartta ja
kasvot totisina katsoi helmaansa.

Eivät näkyneet muutkaan olevan hyvin puhetuulella.

Katri viimein nakkasi silmäyksen toisiin ja alkoi:

"Minä sain paikan lähellä näitä Aunoa ja Sannaa eräässä pienosessa
talossa."

Vapun silmät leimahtivat.

-- Siitähän tämä vietiin emännäksi, tulen palavaksi emännäksi. Ja
silloin tämä Katri oli mies mielestään, kun ruunu päässä hemotti
häissään ja hyvällä sijalla oli silloin mieli.

Katri viskasi Vappuun kylmän katseen.

"Soima toiseen sopii, kotiin ei koskekkaan. Kaikkeahan tuota
muistetaan. Mutta yhteen on tien päässä tultu."

Saara: "Onhan Vapullakin ollut sulhanen, koska on tyttö elämässä."

Riikka: "Sulhanen... Aikansa sulhanen. Kuka sen tietää, mistä se
kielettömään konttiin käpy putoaa."

Vapun mieli nyrvähti.

-- Noo, jos minä olen mikä olen, niin minä olen herrain.

Saara katsoi Vappuun pitkän halveksivan silmäyksen.

Vappu: "Älä katsele, Saara, niin ylpeästi. Sinä et tiedä enempää kuin
vastasyntynyt tästä maailmasta! Tämmöisessä kodissa metsän sisässä
kasvetaan kuin säkissä ja sitte kun hyvän pahan tietämätönnä tullaan
maailman jalkoihin, niin sitä ei tiedä lähtiessään, mitä taipaleella
tarvitaan. Mutta kokenut kaikki tietää, vaivainen kaikki kokee."

Katri: "Vappu taasen vei puheet omille teilleen... Niin, minä
jäin siihen, mutta tämä Riikka se kulkeusi hornaan Säkkijärvelle
erääsen taloon karjapiiaksi ja siinä kaksi vuotta palveltuaan joutui
miniäksi paikoilleen, mutta kuudenneksi kälyksi, miniäksi semmoiselle
muorille, joka antaa tietää kuinka monta päivää on viikossa."

Riikka hymyili.

-- Empä hänestä ole millänikään. Tallessa on ikä eletty. Hyvä kaikki
vaan!

Saara: "No mihinkäs iloon Vappu joutui?"

Katri vilkasi kieltävän silmäyksen.

-- Kertokoon Vappu itse.

Vappu: "Mikä siinä on, ettei sitä saata kertoa vaikka kuka? Hyvä
ei hävetä. Minä pääsin Viipurin kaupunkiin eräälle leipurille
välipiiaksi. Vaan heti muutaman kuukauden perästä pääsin sisäpiiaksi.
Ja siinä hötkyttelin pari vuotta kuin paras mamselli: renkaat
korvissa ja kalvosissa, jalassa kiiltävät kengät: syödä sai
mitä suusta kulki Sen sanon, että silloin en ollut suksimiesten
puhuteltava. Kisälli, mies kuin maisteri, komea kuin kesäheinä,
herttainen kuin lammin lumme, eipä kumma jos sai pauloihinsa... Tuo
tyttö on ihan isänsä näköinen ja sitte sen perästä"...

Mutta siihen katkesi Vapulta, kun Auno vilkasi Vappuun.

-- Kyllä nyt riittää jo kertomus... Mutta missä ne ovat miehet, kun
ei näy? Malttavatkin olla poissa meidän joukosta.

Riikka: "Ne menivät Pajupuron niitylle katsomaan hevosiaan. Ja
eivätköhän ne katselle niittyjäkin, nekin ovat niin innokkaita
maanviljelijöitä."

Reeta: "Vaan paras niitty niiltä jää näkemättä... Mutta siihenkö ne
loppuivatkin ne kertomukset? Kertokaa nyt Sannasta vielä."

Auno puheli tyyneesti:

"Se on niin surullinen tarina, etten voi sitä kertoa tämmöisenä
hetkenä... Tyhjänäpä on hänen sijansa tässä.

    "Sijan tietää, kuhun syntyy,
    paikan kaiken kussa kasvaa
    vaan ei tiiä kuhun kuoleman pitää."

Reeta: "Tyhjänäpä on toinenkin sija. Kerttu on poissa."

Sitte Auno otti taskustaan virsikirjan, pyyhkäai kädellään
kasvopäitään ja alotti virren:

"Pois makia maalima ja" j.n.e.

Siihen yhtyivät ääninensä toisetkin siskot.

Kun Hyllyäiskeron liepeelle oli sammunut viimeinen syvämielinen
kaiku, niin nousivat tyyneesti iloisina ja rientivät nukkuvain
lastensa luo pirttiin. Aamua säteili jo koillisen ranta ja hereille
virkui nukkuva luonto -- -- --

Huomeinen päivä oli jo lypsyin ajoissa. Miehet poistuivat katselemaan
tiluksia ja karjan hoitoon kiirehtivät Auno, Riikka, Vappu ja
Martta. Lapset nukkuivat vielä suurella vuoteellaan pirtin puhtaalla
lattialla. Unimielissään heittelivät käsiään ja jalkojaan sinne tänne
ja viehkuroidessaan kulkeutuivat mikä minnekkinpäin.

Katri se istui kätkyessä ja sylissään syötteli pienokaistaan ja
kasvot olivat herttaisessa hymyssä. Saara istui penkillä ja hymyellen
katseli sitä isoa vuodetta, jossa oli seitsemän lasta ja virkkoi:

"On tuossa vielä vanhan päivän varoja."

Katri: "On siinä laihoa. Aikapa näyttää, minkälaista toukoa siitäkin
kasvaa."

Saara: "Sanotaanhan, että

    "tuki nuoresta tuleepi,
    vara vasta kasvavasta."

Katri pani lapsensa kätkyeen, istui jakkaralle, soudatteli lastaan ja
alkoi laulaa lurkutella:

    "En ti'eä emopoloinen,
    en katala kasvattaja,
    mitä miksikin imetän,
    kuta kuksi kostuttelen;
    imetänkö itkukseni,
    vaalin lasta vaivakseni.

"Niin lauloi aina anoppimuorini lapsia soudattaissaan."

Saara: "Tuo Riikan vanhin poika on oikein isänsä näköinen."

Katri: "On se. Sillä on jo kasvotkin niin kiukkuisennäköiset kuin
isällään, ja samallainen pippurisäkki siitä näkyy tulevankin kuin
isästään."

Saara: "Kumma, kun tuo Riikka huoli noin näreenkarvaisesta miehestä."

Katri: "Se raha se kaikki voittaa. Se on kuulun Kallolan poika."

Saara: "Sinähän tuon olet satuttanut oikein luonteannäköisen miehen."

Katri: "Sijaansappahan välttää. Eihän tuo vielä ole tukkia repinyt."

Saara: "Mutta tuo Auno minun juohtui mieleen."

Katri: "Minkätähden?"

Saara: "Näyttää niin muuttuneen mielentilassaan entisestä. Tuntuihan
tuo jo syksyllä täällä käydessään, mutta en siitä niin tiennyt kuin
tässä illalla. Tuolla illalla petäjän juuressa puheessaan tuntui
siltä ja sitte maatarupeuksen edellä minä menin ulos, niin tuolla
pientareella oli maassa kasvoillaan. Minä luulin, että se oli
rukoilemassa."

Katri: "Kyllä se on muuttunut. Se tuli siitä Sannan kuolemasta niin
levottomaksi. Monta kuukautta oli semmoisessa tuskassa sielustaan,
että käveli metsiä vaan eikä ollut tielle eikä työlle."

Saara: "Miten se siitä selvesi?"

Katri: "On eräs saarnamies sattunut sitä tiellä tapaamaan. Sen kanssa
olivat hetken puhuneet, niin se tuli niin sanomattoman iloiseksi.
Voi, voi, kun se oli sitte iloinen! Minulle se siitä ensiksi tuli
puhumaan. Se oli niin, niin erinomaisen iloinen ja sen kasvot oikein
leimusivat! Ja sitte myöten se on ollut semmoinen, että se ei ole
rukoilematta yhtään päivää. Ja se on niin omituinen, että se ei
suutu vaikka sanottakoon kuinka pahasti."

Saara: "No pitiköön se illalla vieraskoreutta, kun se meni tuonne
pientareelle?"

Katri: "Salapaikassa se tavallisesti rukoilee. Ja nuo miehet kun
sille ovat vihaiset, niin eihän se niitä tahdo pahentaa."

Saara: "No oliko hän sitte syyllinen Sannan kuolemaan, vai
minkätähden hän tuli niin levottomaksi? Eihän Auno kuitenkaan ole
pahasti elänyt milloinkaan."

Katri: "On se ollut Sannan kuolemaan siten syyllinen, että kun ovat
olleet siellä kosken kuohuissa, jossa pyörre on kiskonut pohjaan,
niin Sanna on tarttunut Aunon jalkaan, mutta Auno kun on tuntenut
painuvansa, niin on kiskassut jalkansa irti ja silloin on virran
hyöky pukannut Aunon maalle päin ja Sanna on jäänyt sille tielle. Ja
siellä on, ei ole nähty luun suremata."

Saara: "No mikä tuo sitte on pahoiltava? Kuka siinä nyt semmoisessa
joutaa toista ajattelemaan, kunhan omaa henkensä saa pelastetuksi.
Hyvänen aika, semmoisessa hädässä vielä toisesta huolta pitämään!
Kyllä minä en tuommoisesta paljon pahoilisi... Kummapa se Auno...
Mikä siihen on hänen syynsä!"

Katri: "Niin se on sinun mielestäsi. Mutta se oli Aunon mielestä
raskas. Voi, voi, kun se oli hirveässä tuskassa! Oikein säälitti,
mutta minkäpä teki; ei voi sokea sokeaa taluttaa."

Saara: "Mikä sokea? Olisithan sinä voinut sanoa samoin kuin minä nyt."

Katri: "Silloimpa me olemme sokeat..."

Saara: "No luuletko sinä sitte, että Auno on mei... sinua parempi."

Katri ei tahtonut puhua siitä asiasta; katsahti vuoteelle, jossa
lapset viehkuroivat ja virkkoi:

"Kas tuota Paulia, kun pyörii kuin makkara tuossa vuoteellaan. Se on
siinä vaikka millä mukalalla."

Saara: "Näkyvätpä ne siinä uivan vaikka mihin päin... No jopa sieltä
lypsymiehetkin tulevat."

Auno rupesi pyyhkimään käsiään naulassa riippuvaan pyyheliinaan ja
sanoi:

"Vaan Karjankukka kun minulle oli vihanen, niin sehän oli koko
äytäri, aivan se täytti päälle, jos vaan likelle menin."

Saara naurahti.

-- Sinä olit liian korea sen mielestä. Se tässä yhtenä syksynä
myötiin Tervasalmeen, niin se ei ruvennut siellä olemaan eivätkä ne
voineet sitä pidättää, kun oli kolmikarva: se aina tuli pois ja ne
aina sen veivät sinne, mutta se tuli pois kuin palkattu. Ja kuuli
sen aina kun se tuli: tuossa se ammoi aidan takana jo tullessaan
monta henkäjästä. Sitte annettiin toinen lehmä. Se oli kaksi karva,
niin pysyipään se. Osasivatpaan sen pidättää. Alakiveen ne olivat
sen pidättäneet; ei ole näkynyt. Niin se Tervasalmen Sikri se aina
kuletti tuota Karjankukkaa ja oli aina kirkkovaatteissaan, niin sitte
myöten se on ollut vihanen koreavaatteisille.

Katri: "No on mieltä elukallakin!"

Auno: "On sitä mieltä elukallakin... Mutta minä lähden verkkoja
kokemaan. Kuka lähtee airolliseksi?"

Katri: "Minä lähden. Kyllä tämä nukkuu tuossa kätkyessä, kun joskus
joku heilauttaa. Lähdetään vaan..."

Kalliojärveä soutelivat Katri ja Auno ja yhteen ääneen lauloivat:

    "Kiitoksen Herra sinulle
    Täll' huomenhetkellä
    Tuon iloisella veisuull'
    Ja hartaall' mielellä.
    Rukoilen sinua:
    Älä hyljää minua,
    Mua synneist' kaikist' päästä
    Ja hoivat' hädästä."

Ihana liekutteleva kaiku väreillen lainehti metsien tyynillä
tutkaimilla.



XXXVII.


Niin elettiin syksyyn. Aittoihin oli korjattu kultainen vilja talven
varalle ja turpea laiho kattoi peltoa. Oli Syyskuun lenseä päivä.
Keveillä mielin haastelivat Pietolan asukkaat iltansa kuluksi.

Tahvo otti piippunysänsä, vilkasi katseen muuhun rahvaaseen, siivoili
sen piippunsa tuomista vartta, istahti karsinpenkille, jossa Auno
nukutteli Riikan lasta helmassaan, kun se juonitteli ainoan kätkyen
päältä, jonka nuoremmat tarvitsivat.

Katri syötti pikkuistaan kätkyessä ja siitä puheli toisten kanssa
mitä sattui.

Tahvo taasen, vilkasi katseen toisiin ja kaiveli patapankon kärellä
karstoja piipustaan ja virkkoi:

"Minun päähäni on pällähtänyt ajatus, että rupeaisimme tuonne
Pahtajärvelle tekemään toista taloa, kun siellä on semmoinen
niittyjuuri paikoillaan. Ja eipä näy loppuvan peltomaakaan. Ison
metsän allahan tuo on, vaivan panttina se on pelto niin kylmässä
metsässä, mutta siitä se vähän kerrallaan liestyy. Eikähän tässä
yhdessä pälvessä sovita tämmöinen parvi kuitenkaan olemaan ilmoista
ikäänsä."

Olli-Pekka: "Sitä minäkin olen ajatellut pahasta päästäni, että
tehtäisiin sinne vähintään yksi talo, jos ei kahta."

Riikka: "En lähde minä sinne! Kun olen kerran tähän päässyt, niin
vaikka nälin surmin kuollen, niin tähän kuolen ja sukassa lähden
tästä. Ja mitä vielä, aivanhan tuolla on kuin luolassa, ei näe kuin
taivaan päälleen. Sen sanon vieläkin, että kun olen tässä, niin ei
tule sitä palavaa, että minä lähtisin hyvää hakemaan. Menkää vaan,
te ukot sinne, kyllä me vielä tulemme aikaan Pietolassakin vanhalta
muistilta."

Katri: "En lähde minäkään."

Auno: "Sen minäkin ehdottaisin, että ollaan Pietolassa. Ei ole työ
kaikki vielä tässäkään."

Vappu virkkoi iloisesti:

"Kyllä minä lähden teille emännäksi sinne. Tehkää vaan talo
Pahtajärvelle; antaa noiden olla täällä Pietolassa. Äläs tämä nyt
mokoma mesimätäs. Ja mitä tuo, jos tähän nyt näkyisi enempi tuota
kurjaa maailmanrantaa. Jopa kai siitä leipä valkeaa ja puutos
pakenee, kun sitä näkynee tuota tyhjää kirottua maailmaa. En, en
kaipaisi häntä nähdäkseni sen etemmäksi kuin tuohon pellon perille."

Katri: "Mene sinä."

Vappu: "Menisin kyllä enkä kysyisikään kylästä kyytiä, jos olisin
paremmassa varressa kuin kuokan varressa; mutta kielletty on rahaton
kaupasta. Ei ole sillä sarvia, joka puskisi."

Riikka katsahti Vappuun syrjäsilmäyksen.

-- Mene sinä. Pääsethän tuonne, kun niin halottaa. Se kieltoa mikä
minusta. Mene vaan!

Vappu: "Eipä ole rengillä rekeä eikä orjalla oritta... Hym. Sinä
puhut kuin vastasyntyneelle. Kyllä minä toki yskän ymmärrän...
No elänen tuota minä vielä. Onsi on taivaan alus. En korkealta
kaadu kuin luudan päältä lattiaan, jos joudun kerjäämäänkin. Kyllä
kai minusta pääset. Kyllä toisen pahoista pääsee, omistaan ei
milloinkaan."

Riikka: "Eikös ole hupsu. Kuka sinua tästä käskee pois, kun älynnet
olla aisoissasi? Senhän me muistamme, että suoraan meitä pidettiin
tähän taloa tehdessä; sempätähden juuri ovatkin nämä katokset niin
rakkaat. Ja siitä syystä en tästä lähde eikä tarvitse sinun lähteä.
On tässä tilaa ja sopu toista antaa, kun pannaan sarvensa sivulleen."

Katri: "Sen sanon minäkin."

Auno: "Sen sanon minäkin, että korjataan Pietola ensin kuntoon;
tuumataan sitte semmoista."

Reeta aukasi oven.

Katri: "Kas tuossahan tulee Reeta kuin käsketty! Mitä se virkkaa?"

Reeta pyörein silmin ja kävelystä läähättäen istahti peripenkille,
nykäsi huivin päästään ja hiukset hotasi pois silmiltään.

-- Mitä Reetalla nyt pitäisi olla sanomista?

Auno: "Sitä kun Tahvo ja Olli-Pekka aikovat lähteä sinne
Pahtajärvelle talon tekoon."

Reeta iloisesti: "No se ei hulluinta olisi!"

Katri: "Sinä vielä yksi houhka! Pahtajärvelle toinen talo ja niin
tämän Pietolan asukkaat ja tämä Pietola kuitenkin hajoaisi. Mitä
hulluuksia?"

Reeta: "Eivätpä kuitenkaan kaikki voi kotiutua tänne, vaikka mitenkin
olisi, sillä se Kerttu ei tule tänne vaikka mitä tehtäisiin. Ja kun
Kerttu ei lähde mielellään, niin en minäkään lähde. Mutta jos ken
sinne tekisi talon, se pitäisi olla yhteinen Pietolan kanssa. Kaikki
työt tehtäisiin yksituumaisesti ja tuumattaisiin yhdessä kaikki
asiat."

Tahvo: "Sitä minäkin sanon, että kun tehtäisiin talo Pahtajärvelle,
niin siellä niityn laidalla voisi kasvattaa karjaa ja saattaisi
siellä asua ken tahtoisi."

Olli-Pekan pyöreät kasvot tulistuivat ja mustat pienet silmät
kiiluivat tuikeasti.

-- Siitä ei tule kalua siitä hommasta! Se on vanha sananlasku, että
rahvaan vene ei saa tervaa. En päätänikään kallista siihen tuumaan.
Omille nokilleni rupean tekemään.

Tahvo: "Ole höpäjämättä! Rahvaan kattila se on rasvainen, se on vanha
sananlasku. Reetan tuumaan taivun ja lähden Pahtajärvelle talon
tekoon. Jos ei Katri lähde, niin ompa siellä Reeta ja Kerttu. Ja
Vappuhan sinne on jo pulikylistään menemässä."

Saara: "Tehkää vaan niinkuin hyvä tulee, kunhan vaan tämäkään Pietola
ei jäisi matojen pesäksi."

Reeta: "Viimeiseksi se toki tässä tuli palaa siltä, jos
Pahtajärvellekkin talo tehdään."

Tahvo: "Tämä nyt on meille tämmöiselle susijoukolle vähä asia saada
tämäkin talo kuntoon. Päätetään vaan niin, että ruvetaan tekemään
toista taloa niin kuumalta kuin kärsitään."

Reeta: "Ruvetaan vaan."

Olli-Pekka: "No jos tekemään, niin tekemään itsepäällistä."

Tahvo: "Yhteinen tehdään. Siitäpä häntä on hyvä erota, kun ei aleta
sopia yhdessä olemaan."

Auno: "Jos se Kerttu ei tule tänne, niin parashan on, että tulisi
Pahtajärvelle suurempi talo, jossa olisi parempi olla Kertullakin."

Katri: "Sama on. Tehkää vaan, kunhan vaan pidätte huolta Pietolasta."

Riikka: "Sama minullekkin. Mutta minä en lähde näiltä poroilta."

Katri katsahti Marttaan, joka istui karsinpenkillä.

-- Vaan mitäs sanoo Martta, joka on aina hiljaa? Martta: "Eipä se
laihan koiran haukunta taivaasen kuulu, sempätähden en virkakkaan.
Toivon vaan, että oltaisiin joukollaan tässä Pietolassa. Mutta jos se
on varma, ettei Kerttu tule tänne, niin tehkää hänelle parempi koti."

Pää laskeusi alas, pyyhkäsi kädellään kasvopäitään, kallistui
penkille pitkäkseen ja rinta hytkähteli.

Vappu istui oviakkunan alla tupotuksissaan ja umpimielisesti katseli
ulos; mutta nyt kääntyi toisiin päin.

-- Siinä se nyt oli se Riikan kiista! Niin raukesi tyhjään kuin
Pirta-Paakion myllyn teko.

Katri näkyi tahtovan puhetta kääntää toisaalle, katsoi akkunasta
pihalle.

--. Mutta missä on se moskajoukko?

Auno katsoi rannalle päin.

-- Tokipa ne ovat kaukanakin: tuossahan törmällä laittavat
kivilehmiä. Anni siellä liehuu parassa miessä. Siellä on jo aikaset
karjat.

Riikka: "Pitäisihän niille ruveta rypysijaa laittamaan."

Katri: "Saisivathan tässä asettua muutkin; aurinko paistaa enää
Hyllyäiskeroon. Mutta sadetta se ennustaa huomiseksi, kun päälleen
puhuu aurinko."

Reeta: "Kyllä siitä ei ole nyt sade kaukana: lehmät äsken
nuoleskelivat toisiaan ja kuolleita näin unissani mennä yönä.
Äitivainajakin oli niin toimessaan. Ahtolan muorin kanssa niillä
oli semmoista hommaa siinä Ahtolassa. Mutta mitähän siihen Ahtolaan
tullenee, ei se mene aivan pateetta. Siinä oli uusi rakennus tekeillä
ja ukko oli niin puhtaissa vaatteissa. En muista oikein perinpohjin
sitä untani; mutta hyvähän lienee, jos siihen ei jotain tulisi...
Äiti se oli ennen tarkka unilleen."

Olli-Pekka: "Minun äitini se on tarkka unilleen. Semmoista ei ole
monta. Minä muistan, kun se kerrankin näki unen Repoharjulle ja
aamusella luki kuin kirjasta, miten Repoharjun talon käypi. Ja niin
kävi aivan sanasta sanaan kuin naulattu, vaikka silloin kun se äiti
näki unen, ei kukaan uskonut semmoista. Rikas talo kuin linna, ihan
ääriään tietämätön: vanhukset kovat kuin juurikat hoitivat taloa.
Ja siinä talossa tiettiin kuka on isäntä. Vanhukset kuolivat yhteen
hautaan. Päät tulivat päältä pois. Nuoret eivät sopineet yhdessä
olemaan. Kaksi veljestä, Timo ja Antero rupesivat erottamaan toisia,
maksoivat suuret osat ja niin velkausivat silmiään myöten. Sitte
rupesivat juomaan. Markkinasta markkinaan kulettiin ja roijattiin;
paras hevonen ostettiin eteensä. Sitäpä eivät velkamiehet kauan
kärsineet, ottivat omansa pois ja isännille jäi tyhjä näppiin,
maailma haltuun. Ja niinkuin nakutettu, kuten äiti povasi, kävi, että
muutamain vuosien perästä joutui maa vieraan auraan. Ja niin se iso
Repoharju hävisi puille juurittomille, meni tietämättä kuin nukkuneen
rukous."

Katri: "Niin ne ovat muutamat tarkkoja unilleen. Mutta eikös se
sinulle povannut tänne lähtiessä mitään?"

Olli-Pekka naurahti, että povasihan se, mutta mitenhän se siinä
lienee sattunut paikalleen. Sehän sanoi meidän elävän niinkuin
punapälvessä. Ja sen vuoksihan se ei kieltänyt lähtemästäkään.

Riikka: "Tolkussahan se muori olikin. Sehän laittoi, hommasi ja
hyppäsi niin, niin mielissään, että ei mihin panna. Se kun oli liukas
minullekkin, se lekerehti kuin liposen lintu. Ja lähtiessä antoi
virsikirjan minulle. Tämmöisen virsikirjaa muori antoi. Olihan se
niin paljon kuin voita rievussa," Olli-Pekka sanoi naurusuin:

-- Minulle se sopotti, että pidähän Jumala silmäisi edessä, niin ei
sitä tule hätään.

Auno: "Paras neuvo, mitä äiti voi antaa lapselleen." Siihen loppuivat
illan tarinat. Reeta pisteli kättä hyvästiksi kaikille ja lähti
Pahtajärvelle Kertun luokse. Joukollaan toiset siskot, Tahvo ja
Olli-Pekka saattelivat Reetan pellon perelle. Reeta kääntyi vielä
toisiin ja virkkoi:

"No tokihan nyt tulette hirren hakkuusen Pahtajärvelle."

Tahvo: "Tulemme, tulemme, ihan huomenna tulemme."

Olli-Pekka: "Mitäpä se paranee pitkittäin."

Reeta pisteli kättä uudelleen ja kääntyi tielleen, mennessään virkkoi:

"Hyvä, hyvä:" ja heti katosi kuusikon helmaan. Kotiin palasivat
saattomiehetkin.



XXXVIII.


Vuosi oli melkein kulunut. Katto päällä oli jo Pahtajärvellä uusi
iso asuinrehto, mutta Pietolassa työskenteli nyt kaikki perhe paitsi
Reeta ja Kerttu. Ryömyllään ryhötti pelloilla kypsyvä vilja. Kevät
oli ollut kylmä ja kesä sateinen. Myöhään oli venynyt olen kasvu ja
sitä tehden terän teko. Nyt oli jo Elokuun loppupuoli. Sateinen oli
ilma. Pohjoinen lietsoi kovasti ja surren taipui keltainen koivu.

Ilta läheni. Pilvet poistuivat. Poutaan laskeusi valju aurinko.
Lännen-rannassa kuumotti illan haihtuva kajas ja itäpuolelta
kuusikon helmasta kohosi kelmeä kuu. Tyyni ja juhlallisenhohtava oli
taivaankansi, mutta jään kahleissa seisoivat toukojen korret.

Kuolonkalpeina ja valitellen käyskelivät Pietolan asukkaat
vainioidensa pientaria. Unta ei tuonut koljo yö. Kasvot synkkinä,
kädet povessa äänettöminä kävelivät ja katselivat hallan työtä. Ja
mitä valkeammaksi valkeni aamu, sitä kovemmaksi kävi pakkanen. Kokoon
kutistuivat vihannat jyväiset tähkät ja auringon noustessa peitti
paksu kuura kylmettyneen touon, maan ja metsät. Järvestä kohosi näin
paksu sumu, että peitti aamuauringon paistamasta. Vasta puolenpäivän
rinnassa katosi sumu, haihtui halla ja herttaisesti paistoi aurinko
ja vilkattaen höyrysi taasen märkä vainio. Hallan tuhoista tou'oissa
ei selvään huomannut; näyttivät vaan vähän öljäköille jyväin selät
ja siikanen oli kalpeampi entistään, mutta näytti kuitenkin siltä,
että noin kauniina päivänä voipi toivoa virkistyvän. Toinen yö ja
kolmas yö tulivat vielä hallaiset vaikka eivät niin kovat kuin
ensimmäinen, sillä aurinko lämmitti maan päivällä. Kolmas päivä oli
kaunein melkein koko kesänä. Leyhkeästi henkäili etelän mieto tuuli,
ja herttaisesti paistoi aurinko. Mutta tyhjänä heilui kalpea tähkä.

Synkillä mielin ottivat nyt Pietolan asukkaat viikatteensa, niittivät
ja panivat suovaan jyvättömät tou'ot -- --

Suovassa olivat tou'ot, ei vuoden tulosta mille kättä ojentaa muuta
kuin kuopallinen nauriita. Vesikiehteisin silmin hoitelivat äitit
pienokaisiaan ja vähäpuheisina istuivat toiset pystyvalkean suopeassa
loisteessa ja teeskelivät vähäisiä käsitöitään. Ainoastaan Aunon
kasvot olivat tyytyväiset.

Katri huokasi syvään ja virkkoi:

"Jumala tietää millä talvelle lähdetään. On oltu köyhiä ennenkin,
mutta niin tuntuu, ettei toki ennen näin tyhjinä. Kun talvi kättä
antaa eikä talven varustetta mille suutaan aukasta."

Auno: "Se on vanha sananlasku, että asein köyhä syöpi viimeisensä ja
elää yhtäkaikki."

Katri: "Elät sitä sinä, kun olet aikuinen, mutta nuo lapsi raukat."

Tahvo: "Kyllä tuota tästä vuodesta päästään. Onhan noita sen verran
varoja, kunhan ei pahempaa tulisi. Mutta painaahan tuo mieltä,
kun tuommoiset tou'ot, oljikot kuin hankea ja aivan tuossa käteen
käymässä, niin kun menevät tuosta läpi käsien. Menevät kuin siivellä
pyyhältäin. En ole moista nähnyt en kuullut, kun ei jäänyt ei sian
puremista. Ja niin menee vuoden työ kuin kuumille kiville. Sehän tuo
tahtoo päätä vannehtia."

Olli-Pekka virkkoi kylmästi:

"Kyllä se kävi niin, että tänne tultiin syömään viimeiset rihkamansa."

Kasvot kihahtivat punaisiksi.

-- En liikuta minä muualle äyriäkään kuin tuohon talon tekoon, en
äyriäkään, sen sanon!

Riikka: "Mutta kunhan nälkää katsoo silmästä silmään, niin kyllä
panet. Henki on eläkkeen poika."

Olli-Pekka lisäsi vielä, että

"en äyriäkään, en, en! Minä panen ennen vaikka mihin. Menen kotiin."

Riikka: "Hym, kotiin! Sinne tullessasi on kynnys hirttä korkeampi."

Auno: "Ei tiedetä vielä olla milläänkään. On näillä poroilla ennenkin
jo kumma nähty. Ja ompa meillä nyt lehmiä ja hyviä lehmän kontuja.
Hoidetaan niitä ja imetään niitä; kyllä lapset marjoilla elävät. Hätä
on kaukana. Mutta kyllä meidän pitää petäjiä kiskoa, että saadaan
niistä leipää."

Tahvo kummasteli: "Petäjiä! Ja oravan kanssa yhteiset leivät! En ole
siihen kummaan, vielä yhtynyt."

Olli-Pekka: "Jo ovat huulet hukassa silloin, kun kieli maata vetää!
Petäjästä leipää! Vie koirille semmoinen eväs!"

Auno: "Älä ylpeile, on sitä semmoiset syöneet ennenkin!"

Olli-Pekka: "Minä en syö, en! Sen sanoin, että en syö petäjän kuoria,
en!"

Riikka: "Kyllä minä syön, kunhan on kiveä pehmeämpää."

Katri: "Kun ei olisi noita lapsia, ainakin sanoissani, niin aikainen
sitä nyt syöpi vaikka jänön kääpiä leivän sijaan, kun maata on. Se on
vanha sananlasku, että:

    "viepi koski rikkojakin,
    hyvä särvin survojakin.

"Mutta nuo lapset."

Auno: "Ole huolehtimatta. Kyllä Luoja pitää lapsistaan huolen."

Vappu: "Hym, Luoja pitää lapsestaan huolen! Heitähän itsesi siihen
varaan, saadaan nähdä lentävätkö kypset kärpäset suuhusi."

Auno: "Voi sinua Vappu parka!"

Vappu: "Vappu parka! Minä en ole sinun parkasi! Minä en ole rukka
enkä raukka enkä kintas kenenkään."

Olli-Pekka sanoi kylmästi, että

"sen sanon minäkin, että jos itse heittäyn huolettomaksi, niin
Jumalasta nähden kyllä joutavat hampaat naulaan."

Ei kukaan jatkanut puhetta. Auno hymyhuulin alkoi hyräillä:

    "Jumala on meidän väkevä apum,
    Turva tosin tuskiss' suuriss'!"

Riikka: "Kyllä kai kuitenkin on paras sulan aikana kiskoa petäjiä. Ei
suinkaan mitä leipänään pidetä."

Auno: "Petäjiä ruvetaan kiskomaan aivan ensi töikseen." -- -- --

Huomenna lähti Auno, Martta, Riikka ja Saara petäjän kuoria
kiskomaan. Tukalaa se oli, kun oli jo kuori tarttunut puuhun kiinni.
Vaan lähti niitä kuitenkin, ja jos ei paljon päivässä niin paljo
viikossa. Kaksi viikkoa kulkivat kiskomassa, niin oli talven leipä
kingossa ja kasvoista katosi synkeys.

Talvi tuli aikaiseen ja mitä ankarin: pakkasta ja tuiskua vaan
aivan katkeamatta. Siitä huolimatta pyydettiin lintuja ja kaloja.
Auno se oli aivan linnun-pyynnin varrella, siihen nousi siihen
laskeusi. Toisena päivänä oli toisella suunnalla virkatie. Enemmän
kuin peninkulman päähän urkenivat Aunon suksiladut ja uusia kotoksia
hän teki joka päivä milloin kaksi milloin kolme sen mukaan, miten
aika myönsi. Kotos tehtiin siten, että lapioittiin ryhevän kuusen
juuresta lumi tarkkaan, että pälveen tuli sula marjan-varsikko.
Sitte pälvi katettiin siten, että hakkailtiin aisan paksuisia
näreitä, niitä pantiin kuusta vasten pystyyn niin tiheään, että tuli
lumen pitävä katos pälven suojaksi. Kahden puolen oli aukko siihen
katokseen. Lintu jo puunlatvalta huomasi pälven ja heti liepsahti
maahan ja työntyi kotokseen. Mutta siihen oli pantu ansat kahden
puolen kuusesta, niin hyvillä vihillä, että jos lintu tahtoi mennä
lystäilemään toiselle puolen pälveä, niin oli varma täytyminen
tarttua ansaan. Niimpä sattuikin, että usein oli kumpaisessakin
ansassa lintu.

Sellaisia kotoksia oli Aunolla enemmän kuin kolmesataa. Ja
kymmenittäin oli lintuja Aunon nahkakielisessä suuressa kontissa joka
ilta, kun hän hohtavin kasvoin palasi kotiin. Ja heitettyään painavan
takkansa riemuitsevan lapsijoukon purettavaksi, hän mielihyvällä
riisui päältään ryytteisen turkkinsa ja jaloistaan tieraiset
töppösensä, jotka Martta tai joka muu sisko laittoi kuivamaan.

Vappu ja Martta ne Kalliojärven rannoilla rantapajukoissa pitivät
metsikanan ansoja. Niihimpä aina aamuhämärässä yksi ja toinen riekko
takertui. Olipa heillä likimmäisissä metsissä kotoksiakin, joissa
moni teiri ja koppelo löysivät surmansa. Tahvo se laittoi mertoja ja
niitä piti Kalliojärvessä. Pajupuron suu se oli paras paikka. Siitä
sai joka päivä käydä haukia, matikoita ja kyrmyniskoja ahvenia kuin
aitastaan usein enemmänkin kuin siksi päiväksi tarvittiin. Niin
karttui sekä lintuja että kaloja, että aina oli yli tarpeen enemmän
kuin kahden päivän vara. Vaikka leipää ei ollut kuin naurishillaan
olki ja petäjäjauhoista hierottua taherrusta ja se sitte levyllä
paistettu, niin haprasta, että kolmikannalla sitä ammennettiin
suuhun, mutta kun oli joka verolla tähteen jättäin keitettyä ja
paistettua lintua ja keitettyä ja paistettua kalaa; siihen lisäksi
maitoa ja voita syödä miten sen katsoi, niin kadehdittavaa hyvä oli
Pietolan elämä maihin verraten, joilla ei ollut lintuja eikä verestä
kalaa. Niin meni talvi. Ja kesän tullen siihen sijaan kuin monessa
perheessä näkyi kivulloisenkuihtuneita muotoja, näkyi Pietolassa
hyvin voineiden terveitä kasvoja.

Samoin eli Reeta ja Kerttu Pahtajärvellä.

Kesä tuli taasen kolkko ja sateinen. Pahaa ennustivat Pahtajärven
asukkaat. Niimpä kiskoivat jo petäjät kuoren niloillaan ollessa
tulevan talven varaksi. Eivätkä erehtyneetkään: halla vei kaiken
viljan. Vanhoja ja toisenvuotisia eloja oli vielä siksi, että
yhden vuoden siemeneksi. Ne kätkettiin hiiriltä hyvään talteen ja
varustauttiin talvelle samoilla eväillä kuin viime talvellekin. Ja
toivossa, että vielähän siitä ajat ylenevät, puuhailivat peltojen
lannoittamisen ynnä muun talon korjuun puuhissa.

Niin meni talvi. Kesä tuli ajallaan. Peltoon kylvettiin viimeiset
jyvät. Ilma oli lämmin, lehti kiirehti puuhun, ruoho maahan ja ylös
maasta rienti kierteinen oras. Mutta Juhannuksen aikana tuli kylmä
orashalla, vei pellot mustaksi, vei lehdet puista, kukat nurmilta.
Alastomana seisoi kurja luonto Pohjolan valosana Juhannusyönä.
Emintimän henkeä huokaili pohjoinen ja lunta karvoi pilvinen
taivas -- --

Juhannus oli käsissä. Korkealta paistoi lämmötön aurinko. Huurupilvet
samoilivat kolkolla taivaalla.

Pirtissään istui Pietolan perhe. Reetakin oli joukossa. Eivät olleet
iloisia eivätkä vallan suruista; näyttiväthän vaan kuin jotakin outoa
olisi tapahtunut. Olivat kuin kynsille lyötyjä.

Katri oli karsinapenkillä ja sylissään piteli kolmivuotiasta
pulloposkista pienokaistaan, taputteli sen puhtaita kasvoja ja
virkkoi leppoisesti:

"Mitähän sinä äitin pullukka, sinä perhoseni, tulevana talvena
panet tuohon pikkuiseen suuhusi, tuohon pikkuiseen suuhun, suu kuin
mansikka. Mitähän siihen pantanee, kun ei kesää tullutkaan; ei kasva
edes karjan ruokaa."

Reeta: "Niin sitä sanotaan, että suuri on kesä kateiksi. Mutta kyllä
se todellakin näyttää, että ei tule kesää. Juhannus on käsissä ja
sammalikko oli jäässä vielä äsken, että kannatteli."

Riikka: "Sanotaampa sitä niin, että ei ole tähkätöntä Juhannusta.
Mutta mustana on nyt maa. Ei ole orastakaan, sitä vähemmin tähkää."

Reeta virkkoi vakavasti:

"Ei tämä ole ensimmäinen kumma. Äiti-vainaja niin usein puhui: kun
hän oli ollut paimentyttösenä, niin oli ollut seitsemän hallavuotta
peräkkäin ja kahdeksantena kesänä oli Juhannus-aamuna olleet viitat
pystyssä pappilan salmella ja isoa Ruokojärveä oli hevosella ajettu.
Eikä ollut moni enää kylvänyt ollenkaan, jos oli siemeniäkin.
Vaan sitte oli kääntänyt toisen kylkensä. Päivää palattua olivat
ilmat lämmenneet, kesä oli tullut lämmin ja poutainen ja joka oli
kylvänyt, niin seitsemässä viikossa oli joutunut pivosta pivoon.
Ahtolan ukkokin oli viikkoa jälkeen Juhannuksen kylvänyt ohran siihen
mäkipeltoon, niin Perttulina oli ollut uutisrieska syötävänä, valkea
kuin sämpylä."

Katri huokasi ja virkkoi:

"No on sitä ollut aikoja ennenkin. Seitsemän hallavuotta peräkkäin
ja yhä ovat ihmiset vaan henkeä pitäneet, koska eivät ole aivan
sukupuuttoon kuolleet."

Reeta: "En muista äitin kertoneen, että olisi yhtään näljin-surmin
kuollut."

Auno: "Kyllä se Jumala sentään pitää huolen luomista lapsistaan. Sama
se on nytkin. Kunhan vaan tyydytään Jumalaan eikä huolita huomisesta
päivästä, niin kyllä se antaa ravinnon ajallaan."

Vappu katkasi puheen.

-- Hym, Jumala pitää huolen! Se antaa ravinnon ajallaan! On tuo nähty
tuon huolenpito. Kun ei olisi itse pidetty huolta itsestään, niin
aikoja sitte olisi jo saatu suulleen kuolla eikä olisi koirakaan
perään haukkunut... Ei huolita huomisesta päivästä! Kaikkia kuulee!

Tahvo tuli kalalta. Synkeänä oli muoto ja vihaisena heitti konttinsa
lattiaan ja virkkoi karmeasti:

"Jo nyt on saanut pe--le arennille tämän tienoon!"

Katri katsahti Tahvoon, rienti katsomaan konttia ja ystävällisesti
virkkoi:

"Etkö saanutkaan kaloja? Eihän sitä aina. Nyt kun on näin kylmät,
niin kalat ovat kauttautuneet; mutta kunhan lämpiävät ilmat, niin
sitte taasen. No onhan noita vähäsen. Kas tuommoinen hauki! Ja onhan
täällä ahvenia toista läjää! Kyllä näistä keitto tulee."

Tahvo ei kuunnellut Katrin puhetta; kiroili vaan, käveli lattialla ja
sanoi vihasesti:

"Kyllä minä en rupea tänne nälkään kuolemaan. Saat laittautua
matkaan noiden perillisten kanssa. Lähdetään kuin Piiroisen joukko
kulkeutumaan talo talolta kotipuoleen ja heitetään petoin huostaan
tämä... Voi, voi sentään mihin piti joutua! Se on sinun syysi ja
tuon muutaman rohveetan, tuon Aunon... Ala vaan laittautua matkaan!
On meillä vielä sen verran rihkamia, että pääsemme kotipuoleen
kerjäämättä? Vaan kun syömme täällä viimeiset, niin joudumme
kerjuuseen."

Katri punastui eikä virkannut mitään, puristi vaan huulensa yhteen.

Riikka katsahti Katriin ja virkkoi:

"Joka menee se menköön. En lähde minä. Henki on surmalle velkaa.
Vaikka kuolen tänne, niin kerta kuolla syntyneen. Ei ole pestyä
pöydänpäätä sielläkään."

Katri: "Sen sanon minäkin, että ei ole pestyä pöydän päätä
sielläkään. Vaivallahan on eläminen, meni mihin meni. Ollaan vaan
täällä. Ei ole surma tervaa karvaampi."

Olli-Pekka sanoi kiihkeästi:

"Samaa olen tässä miettinyt, että en rupea tänne näljin surmin
kuolemaan. Kotipuoleen lähden minäkin. Kun ei lähtene Riikka, niin
jos tahansa. Oma on syynsä. Ei syytä minua toistekkaan, että olen
tänne kulettanut."

Riikka: "Empä syytäkkään sinua enkä muita. Hyvä vaan, että olemme
täällä. Tyydytään vaan onneensa."

Olli-Pekan silmät rupesivat kiilumaan.

-- Tyydytään onneensa!... Kyllä minä nyt vielä sinua kuuntelen! Kyllä
olet minua jo nenästä vetänyt siksi, että nyt jo välttää. Lähde vaan,
kun lähtenet matkaan!

Riikka: "Eipä vähä mitään. Paljonpa panit palallesi... Hohoo! vai
lähde matkaan! En toki lähde tässä hädässä."

Olli-Pekka: "Kyllä minä saan lähtemään, kunhan minä vien rahani
matkassani."

"Vie vaan, vie kukkaroineen! Kun lienevät sinulle aivan vieraat nuo
lapset, niin heitä vaan minun kaulaani ja mene vaan niin kauas, ettei
kuu kuule eikä päivä näe!"

Tahvo se puhki vihoissaan ja kamalansynkkänä oli entinen valkoverinen
muoto ja vihasta verestivät sinisenharmaat silmät. Tyhjää toimittain
käveli pirtin; lattialla, käveli ja puheli. Viimein punalti päätään,
virkkoi tuimasti:

"Nuo akat ja pe--leet! Niille kun antaa yhden sormensa, ne vievät
koko käden... Maksaa se mielestä mesimarjan: tämän ajan on saanut
tehdä työtä kuin tuleen. Voi sen..., sen..."

Olli-Pekka virkkoi tivakasti:

"No syötyä ei saada takaisin. Se on, tullut, joka on tullut.
Lähdetään kotiin. Paistaa siellä päivä vähän lämpimämmästi...
Lähdetään!..."

Reeta: "Mihinkäs talon teos jääpi Pahtajärvellä?"

Olli-Pekka: "Jäi mihin jäi; pois lähden!"

Tahvo kävi aitasta rahansa, heitti pöydälle kourallisen hopearahoja
ja sanoi:

"Tuossa on matkarahat, joilla pääset, kun et älyä lähteä yhteen
matkaan."

Olli-Pekka teki samoin, heitti rahoja pöydälle ja virkkoi tylysti:

"Tuossa on!... Tulkaa yhdessä matkassa."

Katri tuikasi ulos, meni saunaan ja siellä itki itsekseen. Riikka
meni rannalle ison kiven suojaan, lankesi kasvoilleen maahan,
käsillään puristeli kasvojaan ja puhki raskaita huokauksia...

Tahvo ja Olli-Pekka olivat menneet. Katri ja Riikka tulivat
huivisilmillä pirttiin. Katri seisahti pankkoa vasten. Riikka istui
oviakkunan poskeen ja katseli akkunasta ulos, vaikka ei mitään
sentään katsonut.

Auno istui kädet helmassa peripenkillä ja suurilla silmillään katseli
Riikkaa ja Katria, virkkoi:

"En minä luullut, että se nyt on totta tuo homma. Tuli kuin puulla
päähän lyöden."

Reeta: "En minäkään uskonut, että tuo nyt on totta. Luulin, että nyt
tuossa vihoissaan tuskeilevat, mutta se raukeaa, kunhan purkavat
pussinsa."

Katri rykäsi, kohotti hartioitaan vähän pystympään ja umpimielisesti
virkkoi:

"Kyllä se oli ennen aiottua. Jo ne ovat vuosikausia sitä
nurkuttaneet. Mutta me Riikan kanssa kun emme ole taipuneet, niin ei
ole saanut satuun lähtö."

Riikka kääntyi toisiin, pyyhkäsi esiliinaansa kasvojaan ja virkkoi:

"Kun niitä nytkin olisi kehdannut ruveta houkuttelemaan, niin..."

Reeta alkoi puhella toimessaan: "Vielä näitä nyt houkuttelemaan!
Äläs pikku lapsia! Houkuttelemaan! Eipä vähä mitään! Vähä yksi varis
tekee kesää tai talvea. On täällä eletty jo sen verran ilman heitä
ja eletään vastakin, kun muu paha muualta katsonee. Menkööt vaan!
Menkööt, menkööt!" Katri puhui alamielin:

"Niin sitä sinä sanot. Sinä et tiedä maailman kelkan jukkoa,
minkälainen se on. Kunhan olisit tuommoisen lapsijoukon keskellä
tyhjin käsin kuin taivaan lintu, niin et sinä niin sanoisi."

Auno: "Kyllä se ei kannata haikailla. Kyllä lapset elävät siinä missä
muutkin."

Riikka: "Kivessä on kipeä silloin kun toisessa."

Saara: "Sen minäkin sanon, että kivessä on kipeä kun toisessa...
Mutta se ei ole huutain huokeampi eikä parkuin parempi..."

Vappu: "On sanottu, että ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla. Mutta
yksin on paras! On vaan ja elää kuin kelloton hevonen metsässä! Ei
kaipaa kukaan eikä ole ikävä ketään."

Katri: "Sinä sanot sen ulkopuolelta hampaiden."

Auno peripenkillä istuissaan nojasi hartiansa seinään ja vakaisesti
tuumaili:

"Minusta on vähä vahinko, jos nuo miehet menivätkin... Vai mitä
Martta? Sinä et milloinkaan virka mitään."

Martta: "Kyllä kai tässä siltä vahingolta tuli palaa."

Vappu: "Sen minäkin sanon, että kyllä niistä nähden tuli palaa.
Tuossa he vonkuilevat vaan ja ovat isäntiä olevinaan. Sanon vieläkin,
että en kaipaisi heitä, en syödyille mailleni. Niin ovat kuin liika
laukku reessä."

Katri: "Kas, kas nyt Vappu! Kyllä tuohon olisi sanomista, mutta ole
suuni vaiti."

Vappu: "Puhu mitä puhut. Kyllä minä tunnen monta miestä, minä tunnen
edestä ja takaa; minä tunnen niiden mielet ja kielet. Kun sanon
oikein, niin tämä maailma on miehillä ja susilla pilassa!"

Martta: "Koko maailma pilassa! Miten sinä niin voit sanoa?"

Vappu: "Sinä lapsi rukka et tiedä mitä kysyt. Sudet sinä tiedät, että
ne aina väjyvät viattomia kotieläimiä; mutta et tiedä mitä miehet
väjyvät pauloihinsa."

Martta ei enempää kysynyt, menihän ajatuksiinsa ja suurilla
silmillään katseli lakeen; katseli totisin kasvoin ympärilleen, mutta
ei varsinaisesti mihinkään.

Auno: "No eivät ne kaikki miehet ole semmoisia."

Vappu: "Kukahan noista on parempi? Panehan koira makkaran vahdiksi."

Katri: "Nyt se on Vappu vihassa miehille. Oletko aina ollut
semmoinen?"

Vappu: "Jos olisin aina ollut tämmöinen, niin en niitä tuntisikkaan.
Jos olen vihassa, niin syystä kyllä olenkin."

Riikka: "Sillä tuolla Vapulla ei pysy kauan yksi mieli. Ei ole kauan
aikaa, kun viimeksi hommausit Pahtajärvelle Tahvon ja Olli-Pekan
uuteen taloon, kun muut eivät aikoneet lähteä ja olit aina yksistä
tuumin Tahvon ja Olli-Pekan kanssa meitä sortamassa. Nyt se on
kaikille miehille niin vihanen, niin, niin vihanen, että ihan purra
pistää."

Vappu: "No eihän susikaan pesänsä luota syö lampaita."

Katri: "Ei sitä taasen ole paljo hyvän ja pahan ilman väliä. Nyt se
on Vappu vihanen miehille, mutta katsotaan vaan, niin kohta se alkaa
hymyillen puhua sulhasista."

Vappu: "Saatanhan minä puhua vaikka milloin sulhasista, mutta minä
samalla tiedän minkälaisia ne ovat."

Auno kääntääkseen puhetta toisaalle katsoi akkunasta ulos ja
pyhkäsi kädellään akkunata. Katseli vielä tarkempaan ylös ja alas
taivaankantta ja virkkoi:

"Mutta nythän näyttää ilma lämpenevän. On niin rastaanrinnassa tuo
läntinen taivas ja ilma niin leppoisennäköinen... Mutta sappi on
auringon edellä."

Reeta: "Sade siitä tulee. Sehän on vanha sananlasku, että

    "kylmäksi on kuu'un kehä,
    sateheksi päivän sappi."

Auno: "Ei siitä säät ilman lämpeäkkään, jos ei sadetta tule."

Katri katsoi karsinakkunasta ja virkkoi:

"Jopa lehmät tulevat. Kas, kas, kun ne ovat iloisia!... Tuota
Maatikkia minkälainen vilja se on! Ja entä tuo Karjankukka! Kun
laukkaa pölkyssä hännin kuin hurja. Kas kun mennä roikasi yli tuosta
kuopasta kuin korento!

... Kas, nyt se säkeysi puskemaan! Lähdetään erottamaan ja kytketään
navettaan. Lähdetään...

Pihalle rientivät tytöt ja lapset hyppäsivät penkille akkunasta
katsomaan. Siinä ne sovittelivat ja kurkottelivat mikä mihinkin
ruutuun olisi saanut päänsä sovitelluksi. Katrin kaksivuotias lihava
kipeäjalkainen poika itkien pyyteli lattialla kontallaan, että
"ottakaa minuakin memmee kattomaan. Ottakaa minuakin äitin memmee
kattomaan. Kaitu, ota minuakin äitin memmee kattomaan. Ota nyt.
Otathan, Kaitu?"

Toiset eivät olleet kuulevinaan; kähertivät vaan ikkunassa kuin
kärpäset hyvässä ruokapaikassa ja tukkivat päitään mikä mihinkin
rakoon, josta olisi sopinut paremmin näkemään. Mutta kun poika yhä
pyyteli lattialla, niin pikku Anni kiimasi sen luokse, virkkoi:

"Otan minä Anteron."

ja tarttui Anteron kainaloihin ja kulettaa nujuutti senkin toisten
joukkoon.



XXXIX


Kesä oli sateinen ja olkia kasvoi tavallista enemmän. Halla ei ollut
syksyllä; mutta oli yhtä sadetta enemmän kuin kymmenen viikkoa, niin
eivät joutuneet elot eikä saatu kokoon. Niitettiin taaskin Pietolassa
joka korsi ja talvelle lähdettiin samoilla eväillä kuin ennenkin.
Terveitä olivat sentään. Muissa taloissa hieroivat leiväkseen niitä
vuodentuloksia, mutta jo syksystä saivat punataudin. Siihen liittyi
surma toveriksi ja yhden ja toisen nutisti päiviltä pois. Niin vei
enemmän kuin puolet ihmisistä Tuonelan tuville, vei muutamat talot
aivan autioiksi. Sattuipa Tuoni Tahvon ja Olli-Pekan kotiinkin, vei
isät, vei äitit kumpaiseltakin; vieläpä harventeli veliä ja siskoja
ja likeltä piti itsiäänkin. Mutta Tahvo ja Olli-Pekka erosivat siitä
leikistä ja kääntyivät päin Pohjolaan ja eräänä Joulukuun tähtisenä
iltana olivat Pietolan pirtissä iloisen siskojoukon ja riemusta
hyppivän lapsijoukon keskellä -- -- --

Talvi oli leuto. Jos sattui tuisku, niin vesisade oli perästä ja
suvesi lumen aina pois, että kaljamilla olivat maat ja kieränä olivat
järvet. Maaliskuussa vasta karttui vähä lunta. Mutta Huhtikuussa
sulivat jo maat ja järvet, että Toukokuun alussa oli jo lehti puussa,
ruoho maassa. Vaan ei ollut siementä mistä panna peltoon eikä ollut
tietoa mistä saada. Mykkinä kuin kannot istuivat Pietolan asukkaat
rannan äyräällä eräänä Toukokuun kauniina iltana, jolloin huolettomat
sorsat ja allit lepäilivät Kalliojärven kimaltelevalla pinnalla.
Suruttomain lasten kimeä melu ja liatuin iloinen laulu kaikui metsien
syvämielisillä rinteillä ja tuo vanha petäjä istujain keskellä
hymyili mielissään.

Riikka katseli järvelle.

-- Kesähän tämä keikkuen tulee, talvi tanssii takana kuten sanotaan.
Mutta mikäs hyvittää polosia, kun ei ole siementä eikä tuumaa
tulevata, ei riepää veräjätä. Mahona on ruispelto; autio on ohramaa.
Kyllä siitä on vajoa vastakin, vielä hoikka huomennakin.

Tahvo katsahteli pieniin ruskopilviin.

-- Ikävää on, mutta eipä se pakisten parane.

Saara: "Mitähän, jos olisi lähteä etelästäkäsin hakemaan. Saisi edes
vähänkään. Jos ei kaikille pelloille, parempi toki vähäkin kuin aivan
ilman."

Olli-Pekka: "Etelästä! Kyllä se homma on yhtä tyhjän kanssa. Minä
uskon, että useampi on mennyt aivan siemenkatiin. Jos jollakin
on, niin on omiksi tarpeikseen. Ja jos olisi liiaksi, niin se
säästää toiseksi vuodeksi. Vanhat kuuluvat ennustavan vielä neljää
hallavuotta."

Riikan kasvot punastuivat.

-- Vielä neljä hallavuotta!... Kyllä sitte sopii Jouluna rahvas
kirkkoon... Neljää hallavuotta?... Onhan sananlasku, että ei kuku
käki seitsentä vuotta yhden olkisuovan pielessä... Mutta siinä
laskussahan tulisi olemaan seitsemän hallavuotta peräkkäin...

Olli-Pekka: "Niin kuuluvat ennustavan muutkin ja niin ennusti
tässä tuonnoin tuokin Härmänmäen iso tietäjä. Ja niin ennusti
Leveis-ukkokin tässä tuonnoin Halikon ukon peijaissa. Kyllä niillä on
vähä viestiä ne kun tutkivat aikain ja taivaan merkkejä."

Tahvo: "Niinhän se on, että ei sitä vielä tiedä hyvin hätäillä
siemeniä ennenkuin näkee mihinpäin rupeaa maailman ajat kallistumaan.
Tämä kaunis kesä saattaa loppua hyvinkin lyhyeen. Olihan viime
kevännä näin lämmintä Helluntain pyhinä, mutta surmansa edelläpään
oli. Kyllä se on pelättävä nytkin. Paras taitaa olla, kun ei ruveta
koko siemenen puuhaan."

Olli-Pekka jatkoi: "Niin minustakin on. On vaan vaivaista vahinkoa ja
mieliharmia, kun suurella vaivalla hankkisi siemenkouran ja sitte ne
joutuisivat hallan uhriksi."

Riikka: "Kun saisi vähänkään koetteeksi."

Katri: "Ei siitä nyt toki tule mitään, että aivan jäädään
kylvöttömäksi tämmöissä kauniina kesänä... Voi, voi sentään!...
Lähdeppäs sinä Tahvo hakemaan siemeniä. Vaikka tyhjäänkin menisi,
niin et sen tähden kuoltuasi jalkojasi potkittele... Lähdethän?"

Tahvo mietti pitkään, katseli Hyllyäiskeroon, katseli Kalliojärvelle,
katseli taivaalle. Vaalakoissa kasvoissa oli kummallinen punastus ja
suuret sinisenharmaat silmät harreilivat epätietoisina. Sitte kohotti
hartioitaan ja virkkoi vähän arasti:

"Kyllä se on niin hämärää se lähtö, kun ei ole tietä telaakaan mistä
lähteä. Ja jos saisikin, niin se on onnentarhaan kylväntä vielä tänä
kesänä. Niin se tuntuu. Ja kyllä minä uskon vähän noita vanhain
ennustuksia."

Auno: "Hyh! Vanhain ennustuksia!... Leveisukon ennustuksia! Ne ovat
samallaisia kuin Heppu-Tervokallun ennustukset, kun se tässä kerran
ennusti Ahtolan häviämistä kun lehmä teki kaksi vasikkaa, Mutta ei
ollut ei putken polttamaa."

Katri: "Niin, entäs Härmänmäen iso tietäjä, kun se kerran ennusti
tulevan maailman lopun ja merkkiä sanoi jo näkyvän auringossa ja
kuussa. Matta eipähän siitä ole ollut ei kissan potkausta."

Auno: "Mitäs veikkoset! Ei niihin ole luottamista. Ei, ei muuta kuin
laitetaan siemeniä ja kylvetään."

Riikka: "Niin tehdään. Etsitään siemeniä vaikka sinisen kiven sisästä
ja kylvetään, että ropajaa! tuli mitä tuli. Jos menee myttyynkin,
niin siitä ei mieltä väärää."

Tahvo: "Laitetaan, mutta mistä laitetaan? Se on helppo sanoa, että
laitetaan. Mutta laitappa, mitenkä laitat."

Olli-Pekka: "Sen sanon minäkin, että laitappa. Miten laitat, kun ei
ole mistä laittaa? Tekemään et kykene... Minä en kyllä lähde. Tyhjän
kyllä tietää tekemättäkin."

Vappu katseli Aunoon ja virkkoi:

"Auno se aina sanoo Jumalalta saavansa kaikkea, mutta käyppäs nyt
siemeniä. Käyppä muudan säkki, niin nähdään minkälaisia nuo ovat sen
talon pellossa kasvaneet."

Toiset hytkähtivät ja silmäsivät Aunoon, Auno lenti punaiseksi kuin
kekäle, puristi huulensa ja hampaansa yhteen ja kasvoille ilmausivat
suuret kyyneleet. Vesikiehteisin silmin kohosi ja meni metsään. Mutta
levottomin kasvoin nousivat toisetkin siitä ylös ja menivät yönsä
lepoon.

Vaan Marttaa, Riikkaa ja Katria ei mielinyt nukuttamaan. Kirkkain
silmin vuoteellaan pirtin lattialla katselivat ja kääntelivät itseään.

Pohjoisen rannalla oli jo valoisin päivänkajas eikä vieläkään Aunoa
näkynyt, niin yksitellen hiipivät ulos Martta, Katri ja Riikka.
Kulkivat metsään Karhurovalle päin, mihin olivat nähneet Aunon
menevän, ja siellä tapasivat toisensa, mutta ei Aunoa kuulunut.
Tulivat viimein erään ryhevän kuusen lähelle. Sieltä kuusen juurelta
kuului Aunon hiljaista pahetta.

Siihen noin kymmenen askelen päähän seisahtivat. Martta pyörein
silmin kuiskasi:

"Kenen kanssa se Auno puhun?"

Katri laski päänsä alas, kasvot vaalenivat ja hieman vapisten
kuiskasi:

"Se rukoilee."

Riikallakin pää painui alas, katseli maahan ja visahti:

"Olkaa hiljaa!"

Viimein he lähenivät likemmä kuusta. Auno oli maassa kasvoillaan,
sormet liitetty ristiin.

Martta laskeusi Aunon viereen polvilleen ja virkkoi:

"Kuule, Auno kulta. Anna anteeksi, kun sinut pahoitimme. Emmehän
ymmärtäneet, että se sinuun niin koski."

Auno ei näkynyt kuulevan.

Katri laskeusi polvilleen Aunon viereen ja virkkoi:

"Kuule, Auno rakas. Älä nyt pahene meille..."

Martta itkussaan nyki Aunoa.

-- Kuule nyt, mikä sinulla on? Virka nyt yksi sana meille ja anna
anteeksi.

Auno kohotti päänsä, virkkoi:

"Ettehän minulle ole pahoin tehneet."

Sitte hän nousi seisalleen, liitti vielä kätensä ristiin ja katsoi
korkeuteen. Silmistä juoksivat tulvanaan kyyneleet. Sitte hän
pyyhkäsi kasvojaan ja lähti äänettömänä kävelemään kotiin.

Vuoteilleen palasivat tytötkin ja nukkuivat herttaiseen uneen...

Aamulla herättyään pukeusivat ja siirtyivät askareihinsa kukin. Auno
se Riikan ja Katrin kanssa lähti pellolle lehmiä lypsämään.

Auno virkkoi lehmää lypsäessään Riikalle ja Katrilla: "Minä kun
unissani näin rovastia. Se kun oli niin hyvä minulle. Oli paljo
väkeä, mutta ei kellekkään ollut niin hyvä kuin minulle. Minä en
muista, mitä hyvää se teki, mutta hyvä se oli. Herättyäni joukahti
mieleeni, että tokihan se antaa meille ohran siemenet."

Riikka: "Hyh! Eipä vähä mitään! Vai ohran siemenet? Semmoinen se
on mieskin! Ei kuulu se auttavan ketään, vaikka näkisi suolleen
kuolemassa. Niin sanovat kaikki. Ja yksikö siltä on niitä yrittänyt!"

Auno: "Ei ota jos ei annakkaan. Mutta minä en uskoani pane
paljoonkaan, etten saisi edes vähää."

Katri oikein ihastui.

-- No hyvänen aika!... Mutta minä uskon myös, että rovasti antaa.
Sehän on aina ollut meille hyvä. Mitenkä tuossakin Pahtajärven niityn
kohdassa oli ollut meidän puolesta, kun olivat kyläläiset tulleet
niittämään.

Riikka: "Älkää toki nuolaisko ennenkuin tipahtaa."

Auno: "Lähden minä kuitenkin käymään, ei tuo maalta merelle aja."

Saara: "Lähde vaan heti. Olisi tuo Jumalan lykky, jos vähänkään
saisi."

Auno: "Kunhan saan syödä, niin lähden." -- --

       *       *       *       *       *

Päivä oli lännellä ja iltasuitsua tehtiin lehmille. Pöydän päässä
istui Tahvo ja vuoleksi viikatteen kapulaista. Vuoleksi noin vaan
viroikseen, enemmän aikansa kuluksi kuin asian vaoksi. Olli-Pekka
soudatti lasta oviakkunan alla vasemman käden kyynäspää polvella ja
kasvonsa varasi kämmeneen. Siinä oikealla kädellään soudatti nukkuvaa
lasta ja laulella lurkutteli enemmän omaksi huvikseen kuin sille
nukkuvalle lapselle. Näytti kuin olisi työ loppunut. Jalonjuoksevat
lapset olivat pellolla lehmien luona.

Auno astui loistavin kasvoin pirttiin ja virkkoi:

"Nyt on siemeniä luvassa. Menkää nyt hevosilla hakemaan."

Tahvo ällistyi ja punastus kihosi kasvoihin. Nousi seisalleen, katsoi
akkunasta ulos, katsahteli sinne tänne eikä oikein mihinkään. Kääntyi
siitä, katsoi lattiaan; sormellaan kaiveli sierantaan ja virkkoi:

"Pappilasta?"

Auno: "Niin."

Tahvo: "Onko niitä paljo?"

Auno: "Niin paljo kuin tarvitaan."

Tahvo: "Pitääkö sinne rahaa viedä?"

Auno: "Ei ennenkuin sitte, jos ei kasva semmoisia sijaan. Vaan
jos kasvaa, niin sitte jyvät jyvistä. Suvirukiita saatte tuohon
rukiinlaihon sijaan."

Tahvo ei enempi kysellyt; laittausi vaan. Ja Olli-Pekka ei virkannut
mitään. Hienot huulet vaan visuun nipistettyinä katseli ympärilleen
pyöreillä mykrän silmillään, ja kilmuili lähteäkseen Tahvon mukaan
toisella hevosella noutamaan siemeniä ja jouduttautui matkalle.



XL.


Kesä oli lämmin ja kaunis ja mustan puuhakkana laihona aaltoilivat
pellot. Mutta vahingosta oli tultu viisaaksi: ei uskallettu olla
vielä petäjiä kiskomatta, vaan nilon aikana kiskottiin talven varaksi
petäjän kuoria; kuivattiin ne auringon paisteessa murenevan kuivaksi
ja pantiin kinkoon ja katettiin huolellisesti.

Eräänä kauniina Kesäkuun päivänä oltiin koko joukolla petäjän
kuorinnossa Parsikankaalla. Oli tyyni päivä. Puolenpinnasta paistoi
helteinen aurinko.

Lännestäpäin kuului ukkosen hyminä ja auringon eteen hiipi
savenharmaa pilvenhäkärä. Se paksuni myötään ja heti peitti auringon
paistamasta. Ukkosen jyräykset kovenivat ja sade näytti lähenevän.
Kaikki katselivat taivaalle ja kasvoissa näkyi arkoja väreitä.

Katri: "Sadehan tulee eikä mitään päällysvaatetta, olemme ihan
paitahihasillamme."

Riikka ei ollut milläänkään, sanoi vaan, että jos kesä kastelee,
kyllä kesä kuivaakin.

Kuivamassa olevat petäjän kuoret koottiin kuusen juureen läjään ja
peiteltiin tuohilla. Vettä rupesi tihmomaan, niin siirtyivät kaikki
kuusen juureen.

Sade tuli, suurin moneen vuoteen. Ankara oli tuuli, puita kaatui,
mustaan pilveen kääriytyi koko taivas. Kohisten tuli vettä ja
jyrähteli, että maa lekkui ja tulta löi, että tulen vallassa
hulmahteli koko metsä.

Tuuhean pihkarosoisen kuusen alla vaalein kasvoin kyyröttivät
ihmiset, ja vapisten katselivat salaman leimauksia, paitsi Auno oli
tyynellä mielellä. Ristissä sormin kädet helmassa, hartiat kuusen
malloa vasten nojattuna istuivat ja huulet hieman liikkuivat.

Vettä tuli taivaasta ihan koskena. Mutta keskellä sateen kohinaa
silmänräpäyksessä leimahti koko tienoo tulimereksi. Jyrähti
hirmuisesti. Suuri kuivalatvainen aarniohonka rämähti kappaleiksi
ja ihmiset viskattiin sijaltaan yksi sinne toinen tänne. Auno
paiskattui vaan ryömylleen. Kasvot vaalenivat ja jäsenet näyttivät
olevan tarmottomat. Mutta kohta kihosi taasen kasvoihin terve puna
ja heti tointui seisalleen katsomaan, miten muiden kävi. Muut mikä
missäkin sateesta kohisevan metsän helmassa sammaleisella tantereella
ojentelivat ja uihkivat ankaran sateen valellessa. Yksittäin ne
sieltä kohoilivat ja rientivät puiden alle sateen suojaan ja silmät
harreillaan katselivat ympärilleen.

Vappu se makasi selällään pitkällä pituuttaan pensaan juurella eikä
liikuttanut jäsentäkään. Auno huolimatta sateen tulvasta hyppäsi
Vapun luo, tarttui käteen ja puisti sitä; mutta se oli aivan hermoton
kuin lankavyyhti ja mustantulehtunut oli muoto. Mättään partaalla
retkottava pää ja niskat aivan varattomat. Auno puisti kädestä ja
virkkoi:

"Vappu!... Vappu!... Voi, voi! Oletko kuollut?... Rakas Vappu!...
Tulkaa, hyvät ihmiset, katsomaan!"

Kaikki hoiperrellen tulivat katsomaan ja polvet kummallisesti
horjuivat. Riikka tarttui Vappuun syliksi Aunolle avuksi ja nostivat
Vapon istulleen ja rupesivat puistelemaan.

Auno: "Otetaan kohoksi. Otahan sinä Tahvo tuolta hartioista. No
niin... Sinä Olli-Pekka, ota sinä kumppalina."

Riikka: "No mitä sinä seisot ja katsot kuin puuhevonen? Ota nyt hyvä
ihminen... tuosta noin!"

Olli-Pekka köpelehti hommassa tukka pystyssä ja silmät harreillaan,
virkkoi:

"Ka tästäkö?"

Auno: "Siitä, siitä. Kas niin... No niin, pitäkäähän vaan sillä
lailla pystyssä. No nyt puistetaan; retuutetaan ihan joukollaan.
Ka niin, puistetaan vielä... Kas sitä. On henki, jo turskahti.
Herra Jumala olkoon kiitetty!... Viedään tuon kuusen juureen... Ka
täällähän on suoja. Pannaan suulleen tähän mättäälle. Näin juuri...
Se niin... Katsokaa, miten oksentaa verta... ihan kirkasta verta...
Voi, voi, rakas Vappu! Jumala sinua auttakoon!"

Vappu häkelteli, sylki verta suustaan ja katkonaisesti virkkoi:

"Älä... hätäile... kyl..."

Auno: "Mutta mitä tekisimme sinulle?"

Vappu: "Anna makaan tässä."

Kuusen sammaleiselle juurenkömölle asetti Auno Vapun pään ja katsoi
säälien.

Vappu nukkui raskaasti hengittäen ja kurkku kärräsi. Auno istahti
viereen.

Tahvo ja Olli-Pekka toisen kuusen juuressa viluissaan kyyröttivät
ja puolipyöryksissä pökertelivät vielä äsköisestä säikäyksestä.
Riikka ja Katri istuivat Aunon ja Vapun luo, pitelivät päitään ja
syljeskelivät pitkään.

Salamat leimahtelivat ehtimiseen, mutta ukkonen jyrähteli jo
loitompana ja ohenevan näytti läntinen puoli. Vaan vielä painoi hurja
tuuli puiden latvoja ja oistonaan juoksi maalla sateen vesi. Mutta
ukkonen siirtyi kauvemmas kerta kerralta. Tuuli heikkeni, taukosi
sade ja kohta paistoi herttainen aurinko. Ihana seitsenvärinen
vesikaari kaksinkertaisena kultavempelenä leimusi pakenevan pilven
tuhkanharmailla maahan riippuvilla helmoilla.

Kotiin lähtivät rientämään halki vetisen metsän. Auno ja Riikka
taluttivat Vappua. Mutta matkalla pyörtyi Vappu aivan toimettomaksi.
Silloin tehtiin paarit ja niillä Auno ja Tahvo kantoivat Vapun
tunnotonna kotiin. Pahoinvoipina olivat toisetkin. Makuulleen
rientivät kaikki ja nukkuivat henkihieverinä huomeiseen aamuun.
Ainoastaan Martta, joka oli ollut kotona lasten kanssa, oli Aunon
kanssa valveilla ja hoitivat karjaa -- -- --

Huomenaamun viileänä hetkenä heräilivät Pietolan asukkaat ja
konkoivat ylös, mutta Vappu ei kyennyt päätä nostamaan. Kasvot
olivat tulehtuneet, kuollut veri silmäkuopissa, huulet mustat ja
turpuneet, ja verestävät silmät vieräkehtivät raukeasti. Paljo oli
verta oksentanut vielä yöllä ja kipeästi valitteli vuoteellaan pirtin
lattialla. Mutta Auno teki vuoteen kamariin itäpuoleisen ikkunan alle
ravatille ja siihen talutti Vapun, peitteli vuoteelle.

Kuuma kyynel putosi Aunon kasvoille, virkkoi:

"Voi rakas Vappu, ei Jumala tahdo syntisen kuolemaa. Jota hän
rakastaa, sitä hän kurittaa."

Auno katsoi pitkään vuoteellaan hojottavaa Vappua ja hetken perästä
poistui päivänsä askareihin. Vappu kallisti päänsä akkunaan päin ja
akkunan läpi katseli itäpohjoiselle taivaalle, jossa hiilakansinisen
kannen alla liiteli pääskyspari tuntematta tavallisen ihmislapsen
suruista ja mielimurteista.

Kesä oli lämmin ja kasveille mieluinen. Maan täydeltä kasvoivat
pellot Ja Elokuun alussa oli vilja täysi kypsänä ja ryhevät kuhilaat
melkein peittivät Pietolan vainioita. Niinpä eräänä Elokuun
kultaisena päivänä asukkaat keveillä mielin kokosivat närtteihin
kahisevia kuhilaita ja hohtavia närtteitä kohosi keltaiselle sängelle.

Mutta vuoteellaan oli Vappu. Ei ollut toivoa elosta. Synkkinä
värisivät haudankalpeat ja suoniksi muuttuneet kasvot ja
kahdeksanvuotias tyttönsä itki rinnoilla.

Täytyneellä sydämmellä sammaltain katkonaisesti, virkkoi äiti:

"Sinun tähtesi eläisin, rakas Anni... En tietäisi rakkautta
olevankaan, jos ei olisi sinua..."

Siihen katkesivat sanat. Kyyneleet valtasivat ja mieli murtui. Koetti
sanoa vieläkin, mutta ei voinut. Koetti uudestaan ponnistaa voimiaan,
mutta sana sekausi itkun-turskaukseen.

Anni: "Aina joka päivä olemme rukoilleet, että pääsisit taivaaseen.
Mutta saanko minä tahtoa Auno tätiä, että rukoilisimme elämää? Kuule
äiti, saanko tahtoa Auno tätiä? Kyllä Jumala kuulee. Jumala on aina
meidän luona, kun me rukoilemme. Auno täti on niin sanonut... Äiti,
saammeko rukoilla? Kuule, saammeko? Kuule nyt, äiti, saammeko?"

Vappu ei virkannut myöntymystä eikä kieltoa, tuhki vaan tuskaisesti
ja kyyneleet juoksivat virtana. Mutta kun Anni yhäkkin pyyteli, niin
huokausten seasta kuuluivat sanat:

"Eläisin... sinun tähtesi..."

Anni juoksi pellolle Aunon luo ja ilosta loistavin kasvoin tarttui
syliksi Aunoon ja virkkoi:

"Äiti tahtoisi elää. Rukoillaan Jumalaa, että äiti saisi elää.
Voipihan Jumala käskeä pois äitin luota kuoleman."

Auno laski lyhdesylyyksen kykään luo ja katsoi Anniin. Annin
loistavat silmät olivat vakavasti renkaillaan Aunoa kohti ja kasvot
totisina.

Auno katsoi Anniin. Näkyi ajattelevan hieman, sitte virkkoi:

"Kyllä Jumala voipi käskeä kuoleman pois, jos tahtoo... Mutta
tapahtukoon Jumalan tahto."

Anni tuli hieman alakuloiseksi, katsoi peltoon ja sormi meni suuhun.
Mutta heti vilkasi silmänsä Aunoon, tarttui Aunon hameeseen ja sanoi:

"Onhan Auno täti aina sanonut, että Jumala kuulee rukouksia.
Rukoillaan nyt Jumalaa, että äiti saisi elää."

Auno hymysuin katseli Annia, virkkoi:

"Uskotko sinä, että Jumala kuulee meitä?"

Anni: "Uskon minä. Onhan Auno täti sanonut, että Jumala on luvannut
kuulla meitä."

Aunon kasvot värähtivät, taputti Annia kasvoihin ja loistavin silmin
virkkoi:

"Sinä lapsi kulta, kun sinä uskot, niin sinulle tapahtuu."

Auno lähti kävelemään; mutta Anni tarttui Aunon käteen ja hyppelehti
siinä. Niin käsi kädessä menivät rannalle ja sen ison petäjän juureen
lankesivat kasvoilleen. -- --

Tuokion perästä palasivat. Anni rienti kamariin ja säihkyvin silmin
liepsahti äitin rinnoille, virkkoi:

"Me Aunon kanssa rukoilimme Jumalaa, että äiti saisi elää."

Anni taputteli äitinsä kasvoja ja iloisesti jatkoi:

"Ei äitin tarvitse itkeä, ei nyt saa tulla kuolema."

Anni syleili äitiään ja poistui Aunon luo pellolle. Iloisesti
hymyillen hyppeli pellolla ja tuon tuostakin liemahti syleilemään
Aunoa, ja aina väliin kantoi kuhilaita kykäälle, jossa Tahvo ja Katri
hiki päässä ja hartiat märkänä latoivat kykääsen.

Iltasella päivän töistä lakattua Auno tapansa mukaan meni Vappua
katsomaan. Mutta Vappu tuskitteli vuoteellaan ja koki kätkeä Aunolta
kyyneltulvaa kuohuvat silmänsä. Auno istahti Vapun luo ja kysyi:

"Mikä sinulla nyt on? Oletko kipeämpi vai mikä?... Kuule nyt, missä
sinulla on tuska?... Kuule nyt..."

Vappu parahtain virkkoi:

"Kun olen elänyt niin pa... hasti."

Aunon kasvot välähtivät, painoi kädellään Vappua kasvoihin ja virkkoi:

"Vappu kulta, eihän Jumala tahdo syntisen kuolemaa."

Samassa ryöpsähti maahan kasvoilleen. Pieni Anni teki samoin. Auno
rukoili ääneen. Pitkän hetken perästä vasta nousivat, hoitelivat
vielä tuskittelevaa Vappua ja siirtyivät vuoteilleen yönsä lepoon.

       *       *       *       *       *

Kolme päivää oli Vappu ollut levotonna. Kolmannen päivän viimeinen
kajas hymyili lännen ruskorannaksella. Tuikkaava pystyvalkea
hämärästi valaisi kamaria. Vuoteellaan virui Vappu, Hengen lähtöä
katsomaan kokoutui rahvas. Kyyneleet olivat kuivaneet. Tuskanhiki
virtaili kurjia kasvoja. Muita jäseniä hän ei liikuttanut kuin
päätäänhän kallisteli puoleen ja toiseen ja vireästi puhui sekavia
sanoja ja tavattoman kirkkailla silmillään katsella remautti ylös ja
alas ja joskus kiintyi katsomaan yhtä suoraa läpitunkevan terävästi,
mutta silloin parahti itkemään. Mutta kun sai käännetyksi silmänsä
ylöspäin, niin rauhoittui ja sanoi:

"Milloin se tulee?... Milloin se tulee? Sinä aina sanot: 'nyt se
tulee!' mutta eipään tule..."

Kalpeina ja kyynelsilmin katselivat kaikki Vapun outoja liikkeitä.

Sitte Vappu kallisti päänsä akkunaan päin ja katsoi itäiselle
taivaalle; teroitti silmänsä yhteen paikkaan. Mutta kohta levisi
kasvoihin virkeä ihastus ja sylinsä ojenti sinnepäin ja riemuten
virkkoi:

"Katsokaa, katsokaa, nyt se tulee! Katsokaa tuonne! Katsokaa!"

Heti remahti huone valoisaksi. Säikähtyen kääntyivät kaikki siihen
Vapun osoittamaan paikkaan ja näkivät itäisellä taivaalla kirkkaasti
paistavan valolevyn. Se ei ollut päivän valoa, ei kuun valoa, ei
revontulen valoa; mutta hohtavaa ja kirkasta se oli, ja isoja,
kirkkaita säteitä lankesi harvasteesen maahan.

Vapun valtasi voimakas mielenliikutus ja lamasi koko ruumiin.
Valtaviin huokauksiin sekoivat sanat; mutta huokausten voimakkaissa
purkauksissa kuului:

"Tulit... tulit... tulit..."

Auno lankesi kasvoilleen lattialle. Saara parahti:

"Herra Jumala! Nyt on viimeinen päivä! Isä armahtakoon!"

Martta kaataa roiskahti lattialle paikoilleen ja ankarasti tapasi
se hänen kouristustautinsa. Saara ja Katri peittivät kasvonsa ja
kyyristyivät kamarin loukkoon. Riikka juoksi pirttiin, koppoi
kätkyestä nukkuvan lapsen syliinsä; sen kanssa vapisten istui
penkille ja hengitti hätäisesti. Saara ja Katri Riikan jälessä
pirttiin ja pyörein silmin istuivat penkille. Tahvo ja Olli-Pekka
juoksivat pihalle ja pyörähtivät katsomaan takansa taivaalle sitä
valoa. Mutta kun se rupesi himmenemään, niin huokasivat keuhkonsa
tyhjiksi ja Tahvo virkkoi:

"Tyhjä kaikki."

Olli-Pekka katsoi pyöreillä mykrän silmillään sitä himmenevää valoa
ja musta tukka oli pystyssä kuin harjan terä. Matta kun valo sammui,
niin äkein kasvoin palasi pirttiin ja virkkoi:

"Petos ja pe--le!" ja köllistyi vuoteelleen.

Pieni Anni ei huomannut äitin mielenliikutusta, vaikka äitiltä
valuivat tulvanaan kyyneleet ja rinta ponnisteli korkealle; riemusta
räpytteli vaan käsiään, hyppi äitin luona ja sanoi:

"Katsokaa minkä äiti sai! Auno, Auno, katsokaa, minkä korean äiti
sai!... Auno, no nouse nyt, rakas Auno täti, katsomaan!... Et usko
minkä linnun äiti sai! Voi, voi, kun se on korea!... Voi, voi, kun et
nouse katsomaan."

Anni repi Aunoa hameesta.

-- Nouse, nouse katsomaan, ennenkuin menee piiloon tuonne äitin
poveen!

Auno nousi katsomaan ja virkkoi:

"Minkä se äiti sai?"

Anni palavin silmin ja leimuavin kasvoin syleili Aunoa.

-- Voi, kun ette nousseet ennen! En minä saata sanoa minkälainen se
korea oli, jonka äiti sai... Et noussut katsomaan!... Se oli noin
laaja, semmoinen häkkäräsiipinen lintu. Se lenti tähän näin, se lenti
tähän äitin rinnan päälle ja hiljalleen painui äitin poveen piiloon.
Tähän näin se painui, ihan tuohon kohti.

Aunon kasvoissa leimusi punastuksen väreitä ja suurina remahtelivat
silmät. Taputteli Annia kasvoihin. Suu aukesi jotakin sanomaan, mutta
ei kuitenkaan sanonut mitään. Katsahti Marttaan joka lattialla pieksi
ruumistaan kouristustaudin käsissä. Pyörähti Marttaan käsiksi ja
virkkoi: "Eikö sitä kukaan auttanut?" Aukoi sormet ja hallitsi, ettei
saisi itseään loukata. Hetken perästä taukosi tauti ja Martta vaipui
voimatonna nukkumaan lattialle, johon Auno pani pään alustaa.

Rauhottua alkoi Vappukin. Tyhjentyvä rinta puskuili vielä raskaita
huokauksia, mutta suurista silmistä säteili mieluinen ilo. Pieni Anni
lakkaamatta hyväili äitiään ja pyyteli:

"Ettehän nyt kuole, kun saitte sen korean linnun? Ettehän, äiti,
kuole? Kuule, ettehän?... Sanokaa nyt minulle."

Vappu harristi sormiaan; tahtoi ojentaa kättään Annille. Mutta
sormet raukesivat suoriksi. Koetti kääntää päätään Anniin, mutta ei
jaksanut. Kuiskasi tuskin kuuluvasti, että "elän... en kuole..."

Silloin Anni kilmasi Aunon luo ja virkkoi ilosta hehkuvana:

"Äiti elää!... Antaapaan Jumala äitin elää!..."

Auno kouristui, taputti Annia ja kuiskasi:

-- Sinä onnen lapsi!... Kiitetään nyt Jumalaa.

Anni iloissaan puristi Aunoa kaulasta ja sanoi:

"Kiitetään, kiitetään ja rukoillaan, että äiti tulisi terveeksi...
Anna minä rukoilen!"

Samassa puristi hän kätensä ristin, lankesi polvilleen ja rukoili:

"Kiitos, rakas hyvä Jumala, kun annoit äitin elää! Anna äitin tulla
aivan terveeksi. Anna sen linnun aina olla äitin povessa. Täti ja
minä uskomme, että sinä annat äitin tulla terveeksi. Anna meidänkin
olla terveinä. Ole hyvä Auno tädille. Anna meillekkin semmoiset
koreat linnut. Me uskomme. Amen."

Anni hyppäsi pystyyn.

-- Voi, hyvä Auno täti, kyllä Jumala parantaa äitin!

Kohta nousi Aunokin ylös ja katseli uneen viihtyvää Vappua. Hiljaista
ja lienteää oli nyt kamarissa. Pystyvalkean riutuva hiillos vielä
hieman pilkahteli uinahtelevia säteitään. Nukkuvan vapaa hengitys
kuului Vapun vuoteelta ja hiljaa nukkui Marttakin lattialla.

Pirttiin poistui Auno ja Anni. Siellä muu väki jo nukkui
henkihieverinä, mutta Katri ja Saara kädet povessa istuivat
oviakkunan poskessa penkillä ja kummeksivat sitä ilmiötä. Mutta kun
Auno kallistui rauhallisena pienen Annin kanssa vuoteelleen, niin
vuoteilleen siirtyivät Saara ja Katrikin. -- -- --

Lännen metsien helmaan hiipi jo huomeisen päivän aurinko, kun Vappu
vasta tointui illallisesta unestaan. Istulleen seinää vasten hän
nostettiin. Mutta kammottava oli tuo luiksi rapistunut haudankalpea
olento. Varattomina riippuivat luiset kädet ja pitkät sormet olivat
kuivat kuin kuusen oksat. Kurjasti riippui kaulalla imekkeiksi
vanttunut ruskeankellertävä tukka ja heikosti nytkähteli väsynyt
rinta.

Kummikseen sitä tuli muukin väki katsomaan.

Mutta Vapun kasvoissa oli tyynesti virkeä loimo. Suoniksi kuihtuneet
silmät säteilivät kirkkaina, kun katseli ilta-auringon mieluista
hymyvaloa Teiriharjun tummulla metsäisellä rinteellä.



XLI.


Nukkui metsä; hiljaa oli ranta Syyskuun lenseänä iltana. Petäjän
juurella istuivat Auno, Vappu ja Anni. Vappu oli syventynyt
ajatuksiinsa ja kummallisesti loistavin silmin katseli nousevaa
kuuta, joka suurena kehänä hiljalleen kohosi Teiriharjun jynkästä
helmasta.

Auno: "Tuo taivas on nyt kuin kupari... Nytpä paljo tähtiä on!...
Mutta tuolla tuon tähtikannen takana se on Isän koti."

Anni: "Minkälainen se on, äiti, se Isän koti?"

Vappu: "En sitä, lapseni, voi sanoa. Vaan kaikki, jotka uskovat, ne
saavat nähdä Jumalan."

Auno: "Mutta sanoppa, mikä oikeastaan oli se valkeus, joka näkyi
taivaalta silloin yhtenä iltana?"

Vappu punalti päätään ja silmät olivat teroitettu erääseen rannan
kiveen.

-- Mutta... Sen tekisin sinulle mielelläni, mutta...

Vappu painoi otsansa käteensä eikä virkannut enempää.

Anni meni Vapun kaulaan ja virkkoi:

"Sano nyt, äiti, meille. Ei sitä kuule muut... Sanokaa nyt äiti..."

Vappu: "No lapsi, sinä näit sen, mitä minä sain, niin sen tähden
sanon... Se valo oli taivaan kirkkaus ja siinä kirkkaudessa ilmestyi
Vapahtaja; näytti haavansa, jotka..."

Anni: "Mutta mikä oli se korea lintu?... Sano nyt, äiti. Minä olen
hyvä sinulle."

Vappu pyyhkäsi kasvojaan, otti Annin syliinsä, suuteli ja virkkoi:

"Jos sinä ymmärtäisit, niin sanoisin... Se oli Henki, joka antaa
elämän, rauhan ja ilon."

Anni: "Kyllä minä sen ymmärrän. On siitä Auno täti puhunut, että ei
se näy."

Vappu: "Ei se näy kaikille. Mutta autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja
kuitenkin uskovat."

Anni katseli taivaalle pyörein silmin. Kallisteli päätään ja katseli
suu mytyssä ja kasvot jäykkinä. Sitte virkkoi:

"Etkö, äiti, ole sitte autuas ja enkö minäkään ole autuas, kun me
näimme?"

Vappu taputti Annia poskelle.

-- Olet sinä ja olen minä. Olemme, olemme, totisesti olemme.

Annin silmät harreilivat taivaalle.

-- Onko Auno täti?

Vappu: "On, on Auno tätikin."

Anni: "Onko Riikka täti ja Reeta täti, ja, ja..."

Vappu keskeytti: "No älä kysele semmoisia. Sen tietää Jumala."

Anni: "Mistäs tietää äiti, että ne..."

Vappu: "No, no... Et tiedä, mitä kyselet..."

Auno: "Mutta mitä olivat ne säteet, jotka siitä valosta lankesivat
maahan?"

Vappu katsoi terävästi taivaalle. Silmät kiertelivät omia tietään,
josta näki ett'ei hän katsonut mihinkään erityiseen paikkaan. Sitte
hän käänti päätään selkänsäkin taakse katsomaan ja sitte takaisin
sinne kuun puoleen. Silmissä näkyi kummallinen syvyys. Sitte hän
osoitti sormellaan ilmaan, virkkoi:

"Näetkö, sinä Auno, tuota pientä valoa tuossa?... Näetkö?... Tuossa
noin... Nyt on tuosta Otavan pyrstöä kohti... Tokko erotat?..."

Auno katsoi sinnepäin. Tiiristi silmänsäkin. Koetti katsoa kauas ja
likelle ja seurasi silmillään, mihin Vapun sormi osotti; viimein
virkkoi:

"En minä erota mitään sanottavaa. Tuolla tähtien rajalla luulen
näkeväni jotakin, mutta se katoaa, ennenkuin sen kerkeän nähdä. Se
lienee vaan silmien valetta. Niin luulen. Mutta mikä se on, jota sinä
osotat?"

Vappu: "Ei se ole niin kaukana. Se on tässä sylen parin päässä,
joskus vähän etempänäkin. Toisinaan on tässä aivan silmien edessä,
kirjaa lukiessa tulee usein kirjan lehdelle, ja silloin on kirja
kirkas ja kullanhohtava... Se on yksi niitä säteitä siitä valosta..."

Auno koetti katsella ympärilleen ja kasvot olivat hämmästyksestä
punastuksissaan, sanoi:

"No ihme ja kumma!... En minä näe... Ei sitä anneta minun nähdä... No
näetkö sinä aina?..."

Vappu: "Aina silloin kun ajattelen ja rukoilen Jumalaa. Mutta jos
muut ajatukset voittavat, niin silloin katoaa. Kun käännän ajatukseni
Jumalaan, niin silloin se ilmestyy..."

Auno: "Vai silloin ilmestyy... No ompa se koko lahja sinulle..."

Vappu tarttui Aunon käteen.

Älä nyt puhu muille... Sanon sen sinulle vaan...

Auno puisti Vapun kättä.

-- Ole huoletta!... Mutta kuule sinä, rakas sisko...

Vappu katsoi kysyvästi Aunoa silmiin:

"Mitä?... Sano nyt..."

Auno: "Tuo Kerttu painaa minun mieltäni... On sanassa: Mitä ikänä
te anotte minun nimeeni, niin te sen saatte... Tahtoisimpa sinuakin
kanssani rukoilemaan hänen puolestaan. Ja onhan Martta toinen
onneton... Jospa näkisimme ne terveinä!"

Vappu puristi Aunon molempia käsiä ja palavin silmin virkkoi:

"Auno, Auno, mielelläni sen teen. Kiitos, että muistutit semmoisesta!
Rukoillaan ihan joka päivä, niin saamme olla varmat, että rukouksemme
tulee kuulluksi. Kun uskomme, niin meille tapahtuu" -- -- --

       *       *       *       *       *

Oli Sunnuntaipäivä Syyskuun ja Lokakuun rajalla. Keltainen metsä
murhemielin huokaili syksyn viileässä tuulessa. Pohjoisesta
retkeilivät joutsenet pilvien rajalla. Pitkänä raitona ne siirtyivät
etelään päin ja tuolloin tällöin kurlahtelivat ikäänkuin hyvästiksi
Pohjolalle.

Pellolla kykäiden ja savuavan riihen vaiheella käyskelivät Tahvo ja
Olli-Pekka. Ylentynein mielin he katselivat kellahtavia rikkaita
närtteitään, joihin oli kätketty enemmän kuin yhden vuoden leipä ja
siemen.

Kantolan ukko astui Tahvoa ja Olli-Pekkaa kohti. Päässä oli
matala naapukkalakki, otsassa syvä arpi, ja tuuhea harmaa parta
kierti kurttuista muotoa. Jaloissa oli uudet paulakengät ja
uudet hurstihousut. Lyhyt harmaa sarkaröijy oli yllä ja sen alla
korkeakauluksinen paita. Suuri kuparisolki lopotti kaulassa
pitelemässä paitaa kiinni, mutta pitkästä paidan halosta paistoi
sentään ruskea rinta. Vakavin askelin ja silmäillen niitä monia
kykäitä ja närtteitä astui ukko kahisevaa sänkeä. Lähelle tultuaan
ojenti pitkävartisen kätensä ja virkkoi:

"Terve miehiin!"

Tahvo puisti kättä.

-- Terve, terve! No mitä kuuluu vanhukselle?

Ukko pyyhkäsi takkinsa hihalla väsyneennäköisistä karkeista
kasvoistaan hikeä.

-- Eipä kuulu. Eipä kuulu rauhaa parempaa eikä ruokaa makeampaa.

Olli-Pekka: "Tänne nyt ukko kulkeusi. Eipä ole usein teitä täällä
näkynyt."

Ukko: "On siitä jo vuosia kuusi seitsemän, kun olen käynyt. Lähdin
vielä kerran katsomaan tätä tyttöin tekemää taloa..."

Pyyhkäsi taasen otsaansa ja kasvojaan ja jatkoi:

"Pian halla matalan kylmää minkä minunkin. Äläs eto taival, antoi
tuommoisen lämpymän. Mutta eihän se vanhuus tule yksinään"... Sitte
suoristi itseään; katseli pellolle päin.

-- Mutta ompa tuo pelto antanut täytensä! Kyllä vaan siinä on
kaunista mitä katsella... No ei uskonut aika päivinään silloin, kun
tähän Pieto alotti rypysijan. Korpi kuin linna oli tässäkin. Ja
siinähän Pietosta nähden olisi vielä nytkin. Mutta nuo tytöt, ne,
ne tästä talon tekivät. Vaan ne tässä ovat nähneetkin yhden kumman
kerralla.

Tahvo: "Ovathan ne tätä aukoneet, mutta lintuin maana olisi ilman
meittä tuon Olli-Pekan kanssa. Tämä oli jo ihan viimeisellä portaalla
silloin, kun me tulimme. Kaikki olivat pellot menemässä nurmeksi,
ojat kasvoivat pajuja, aidat kaatuneet, katot repaleina ja joka kohta
veisasi viimeistä värsyään. Mutta on tämä nyt meidän käsissä pessyt
silmänsä. Ja ilman meittä olisi tänäkin kevännä jääneet kylvämättä
nämä pelto vähät. Sanon vieläkin, että ei tässä tuli palaisi, jos ei
olisi meitä"...

Tahvo kääntyi kotiin päin ja jatkoi:

"Mutta käykää nyt mökkiin levähtämään."

Ukko lähti Tahvon jälkeen astumaan ja virkkoi:

"Periltähän se on hyvä palata, sanotaan."

Pirttiin astuivat jäljekkäin ukko, Tahvo, ja Olli-Pekka jälkimmäissä.
Pirtissä olivat kaikki rukouksissa pöydän ympärillä, kasvot
laskettuina pöytään. Siellä oli joukossa Riikka ja Katrikin ja lapset
kaikki, että nuorimmat vaan nukkuivat kätkyessä.

Tahvon kasvot hulmahtivat, katsahti tulisen silmäyksen joukkoon ja
äsähti:

"Pois se ilve!"

Katri ja Riikka hyppäsivät ylös ja lapset pälähtivät kuin pyyparvi ja
lähtivät juosta kopistamaan ulos minkä käpälistä lähti. Ylös nousivat
toisetkin. Martan kasvot olivat vaaleat, mutta heti leimahtivat
mustanpuuhakoiksi, polvet rupesivat vapisemaan ja kipeästi virkkoi:

"Voi, voi!" Samassa lysähti lattiaan, silmät kääntyivät nurin,
hampaat kirahtivat ja koko ruumis rupesi vapisemaan.

Auno ja Vappu tarttuivat käsiksi Marttaan, aukoivat käsiä ja
hallitsivat jalkoja. Mutta pieni Anni kyykähti maahan kasvoilleen,
liitti kätensä ristiin ja kelkkeästi lausui:

"Hyvä Jumala, ole hyvä Martalle. Anna tulla Martan terveeksi. Auta
äitiä ja tätiä. Auta meitä kaikkia. Amen."

Silloin kiimasi ylös ja pyörein silmin katseli Marttaa. Auno puristi
Martan hartiain kautta syliksi ja virkkoi:

"Ota, Vappu, noista jaloista ja viedään kamariin."

Vappu tarttui jalkoihin,

-- Viedään vaan.

Auno: "Hallitse, sinä Saara, tuota päätä, ettei katkase niskojaan...
No niin. Lähdetään nyt."

Ulos lähtivät nyt viedä ketunttamaan tuskissaan kimmertelevää Marttaa
ja sinne meni Annikin.

Kantolan ukko pyörein silmin ja suu homollaan katsoi Martan
meininkiä. Istahti penkille ja sanoi:

"Mikä tuolla tytöllä on tuo tuommoinen tauti?"

Riikka: "Siinä on ollut melkein ikänsä. Se kun säikähtää, niin sen
tapaa tuo tuommoinen. Se nytkin säikähti tuota..."

Olli-Pekka: "Suu kiinni nyt!... Pitikö teidän ruveta kuvattelemaan!
Kun vaan silmä välttyy tai johonkin liikahtaa, niin silloin ollaan
höperöimässä."

Riikka ja Katri koppoivat kätkyestä jaloillaan ja käsillään
sirkostelevat lapsensa syliinsä ja sanaa puhumatta menivät ulos.
Riikka losautti raskaan pirtin oven jälkeensä lujasti, että koko
rakennus jyrähti ja akkunat helisivät seinillä.

Olli-Pekka istui oviakkunan pieleen. Tahvo istahti rahille
kynkkämäksilleen polviinsa varaten kyynäspäänsä; kasvoissa väreili
kiihkeä punastua.

Ukko istui sivupenkille hartiansa seinään nojaten ja ruskeat kädet
polville heitettynä. Paksut tammat suonet Tollottivat korkealla
harmaissa kalvosissa ja ruskeissa käsiselissä. Harvasteesen hän
lupsautteli pitkäripsisiä silmiään ja virkkoi:

"Ovatko ne tulleet heränneiksi tuo vaimoväki?"

Tahvo kohotti hartioitaan.

-- Hullujako lienevät. Kukapa heistä selvän saanee. Tuo Auno-loipio
ja Vappu-kouho ovat olleet tähän asti, mutta nyt näkyvät hullautuneen
jokainen.

Olli-Pekan mustat silmät pyörivät kiihkeästi ja alkoi papattaa, että

"Kyllä me olimme hullut, kun tähän vaivaisten valtakuntaan,
hullujoukkoon vielä tultiin! Yksihän niitä on jo ihan emä-hullu.
Sitä Reppa, toinen viisas hoitaa Pahtajärven kalasaunassa. Näkyisi
niitä jo kolme joutavan täältä lisäksi. Vappu se paraskin on. Siitä
uskosta se paasoaa, muusta ei ole puhettakaan. Toiset kuuntelevat
kuin kelloa. Toisakseen sitte virsiä laulaa luikuttavat kuin minkähän
lintuset, ettei ilkeä kuulla mokomia soittoniekkoja."

Tahvo: "Koveramaksi niille näkyy pitävän ruveta. Eivät ne ilmaa siitä
herkiä."

Kantolan ukko: "Mikäs paha asia se sitte on?"

Ukko laski kämmenensä polviinsa ja käsien varassa nousi seisalleen.

Tahvo: "Nytkö pois? Mihin se semmoinen kiire? Eihän nyt niin ole aika
jäniksen selässä eivätkä sienat tulessa. Istukaahan toki. Minä käyn
niille akan loukkaille sanomassa, että laittavat leivän laatua. Eihän
toki saa rautahampaana lähteä."

Ukko lähti vaan äänetönnä kävelemään ulos. Väljällä höllähtelivät
housun lahkeet ohuilla reisillä. Lujempaan painoi hän lakkinsa
korkeaan päähänsä ja jäykkänä kajotti syvä niskakuoppa harmaiden
hiushaituvien alta.

Tahvo ja Olli-Pekka jäivät pirttiin. Katselivat ikkunasta pellolle,
kun ukko käsnäkeppineen astua vinnaili peltoa Ahtolaan päin.
Olli-Pekka rykäsi ja virkkoi:

"Ukko tunnusti olevan noitten akkain puolesta."

Tahvo: "Niin se tuntui olevan. Mutta olkoon mitä olkoon, se saapaa
mikä lähtevääkin. Kyllä emme käy Kantolasta mahtia."

Sitte Tahvo käveli toiseen akkunaan ja katseli luoteiselle taivaalle.
Katseli Karhurovan kuusisille rinteille. Katseli taasen taivaalle
eikä kuitenkaan mihinkään. Käveli taasen lattialla ja palasi akkunaan
katselemaan luoteiselle ilman suunnalle. Kääntyi siitä ja rykäsi
kuivan umpikuljuisen rykäyksen. Kynsi takaraivaansa, käänti korvainsa
taakse tuhkanharmaat hiusraakajakset ja rykäsi taasen. Sitte virkkoi:

"Se se sukii, kun sitä aina kuulee sanottavan: 'Tyttöin talo, tyttöin
talo'... Minä ajattelen parhaaksi, että lähdemme valmistamaan
Pahtajärvelle sitä talomme alkua. Saamme sen ehkä jo ensi talveksi
asuttavaksi. Olkoot sitte täällä tuo hullu joukko. Vaikka päällään
pyörisivät, niin se ei meitä hidasta."

Olli-Pekka: "Se lienee kaikista paras. Sinne lähdemme. Teemme talon
ja asutaan kahden kahtojaan. Emme kaipaa ketään."

Tahvo: "Emme siellä kahden tule aikaan. Ei siitä talosta ole ei
koirillekaan, jossa ei ole emäntää. Paremmin ne akat tulevat aikaan
ja voivat hoitaa taloa ilman miehittä koin miehet naisitta. Veisimme
sinne eukot ja lapset. Mutta sen minä sanon, että ne olisivat meidän
kotona."

Oili-Pekka: "Sen minäkin sanon, että siellä opetetaan olemaan
kuuliaiset, kuten Saara oli Aaprahaamille kuuliainen ja kutsui häntä
herraksi."

Tahvo: "Sitä se nyt ei sinunkaan akkasi rupea tekemään vaikka
nylkisit."

Olli-Pekka: "Kyllä sanovat vaikka kultaiseksi omenaksi, kun oikein
kovan näkevät. Kyllä tuskassa härkäkin poikii, sanotaan."

Tahvo: "Niin, se on meille parasta. Lähdemme vaan jo aamulla sinne
työhön. Teemme navetan ja saunan. Sitte alamme laittaa asuinhuonetta
muutamaa ensi hätään lämpiäväksi."

Olli-Pekka: "Niin teemme. Huomen-aamuna lähdetään. Ensi työkseen
tehdään laukupuoli-maja, jonka edessä voimme nuotioa pitää yötä
maatessamme. Kehikossa ei saata tulta polttaa ja Reetan ja Kertun
taloon emme mene, emme vihallammekaan. Sanoisivat, että meidän
turvissamme olette... Uutta se niittyjuuri, se pitäisi meidän saada
omaksemme. Pitäisi meidän kerran lähteä rovastille tuumaamaan, että
se puollustaisi meille sen. Sen me kun saisimme omaksemme, niin
sanottaisiin niin, että täältä ne ohjat juoksevat; kysykää meiltä
mitä tehdään!"

Tahvo: "Onhan se Reppa meille luvannut niin paljon kuin tarvitsemme.
Emme huoli siitä vielä huolehtia. Lähdetäänhän vaan huomenaamuna
kirveineen sinne."

Olli-Pekka: "Niin tehdään."

Siirtyivät kartanolle kävelemään, kävelivät pellolle, katselivat
ilman kaikille suunnille; kasvoissa viiltelivät rauhattomat väreet
Mutta kamarista kuului heleä virren laulu ja mieluisesti hymisivät
seinätkin -- -- --

Huomen aamuna Tahvo ja Olli-Pekka hommasivat lähtöä hirren-hakkuuseen
uudelle talolleen. Katri se leimuavin kasvoin laittoi evästä suuriin
tuohikontteihin. Mutta Riikka hoiteli lastaan ja tympeästi katseli
lähtiöitä, virkkoi:

"Tyhjään hommaatte taloa. Sen olen ennen jo sanonut, etten lähde
sinne."

Katri laittoi toimessaan evästä konttiin: pani leipiä, pani
petäjälevyyn käärityn ison kääryn suolaisia siikoja, kaksi jäärän
paistia kumpaisenkin konttiin, pani kesävoilla täytetyt tuohivakat ja
pussin talkkunajauhoja; sovitteli ne konttiin. Tahvon kontinkieleen
sitoi kattilan ja asetti kontit rahille rinnakkain ja tyynesti
virkkoi:

"Eihän tuonne vielä ole lähtöäkään."

Miehet ottivat kontit selkäänsä, kirveet kainaloonsa ja lähtivät
astumaan Pahtajärvelle päin. Mielihyvällä siskokset kokoutuivat
karsin-akkunasta katsomaan.

Katri: "Nyt ne miehet menevät kokolla koprin talon tekoon."

Riikka: "Ne luottavat kuin pukki suuriin sarviinsa; kun he muka ovat
miehiä. Luulevat, että se talo tulee ihan tuossa paikassa. Mutta ei
se tyhjältä oksalta putoa!"

Katri: "Antaapa heidän koettaa."

Riikka: "Hyvin kyllä joutavat tuosta haukottelemasta. Hyvä vaan,
että on heillä työtä. Venytteleisivät tuossa kuin talviset kissat ja
paimentaisivat askeleesta askeleesen."

Auno ja Vappu eivät virkanneet mitään; katselivat vaan, kun miehet
konttineen astua rokkasivat ojan äyrästä Pahtajärvelle päin. Ja kun
miehet painuivat kuusikon helmaan pellon perillä, niin kääntyivät
pois akkunasta ja tarttuivat askareihinsa. Samoin tekivät Katri ja
Riikkakin. Mutta Martta jäi vielä katselemaan akkunasta ulos, katseli
metsän rinteelle, katseli taivaan hattarapilviä, katseli sinne ja
tänne; kasvoissa näkyi hiljainen tyyneys.



XLII.


Joulu antoi kättä. Auno ja Vappu tahtoivat nyt viettää joulu-yötä
juhlallisemmasti kuin ennen. He olivat kumpaisetkin nähneet
joulukuusen ja osasivat laittaakkin; osasivat tehdä kolmihaaraisia
kynttilöitäkin. Pirtin seinät veistettiin valkeoiksi, uuni
valkaistiin savivedellä ja lattia pestiin hohtavan valkeaksi. Auno
ja Vappu hakivat metsästä ryhevän kuusen, joka ylti lattiasta
lakeen. Keskelle pirttiä pystytettiin se kuusi ja sen oksiin
sidottiin enemmän kuin viisikymmentä kolmihaaraista kyntteliä.
Tehtiin punaisesta, valkeasta, viheriästä ja valkeasta villalangasta
letikoita ja niitä viihleiltiin kuusen oksiin koristeiksi. Tehtiin
hienosta valkosesta ja punertavasta tuohen-sydämestä lippuja, joita
kiinnitettiin kuusen oksiin ja havuköynnöksillä koristettuihin
akkunankamanoihin. Ja pystyvalkea-pesän ympärillä oli havuinen
köynnös. Puhtaaksi jos puhtaaksikin pesty pöytä oli kuusen takana
pirtin perällä, ja pöydällä tuo tyttöin vanha savustunut Raamattu
auki jalkainsa päällä. Sitäkin ympäröitsi havuköynnös. Sellaisessa
asemassa vuotteli nyt Pietolaa pirtti Joulunaatto-illan tuloa -- -- --

Ilta oli pimennyt täydeksi yöksi. Suurina kuin tulisoihdut leimusivat
tähdet eteläisen taivaan kannella. Kullanhohtavat revontulet hulmuten
huuhtelivat pohjoista taivasta. Maalla kumalteli puhtaana siitteinen
hanki.

Kylpenyt oli Pietolan rahvas ja puhtaisiin olivat kaikki puetut.
Tytöillä oli päät sileöiksi kammatut ja sievät palmikot niskoissa.
Päällä oli suoraraitaiset harmaapohjaiset kapeat nutut ja hameet,
jaloissa näppärät paulakengät punasenkirjavilla pauloilla sievästi
sidottuna nilkkaan. Lyhyenläntäin helmain alta näkyivät valkoset
sukanvarret. Tahvolla ja Olli-Pekalla olivat pitemmät talvisaappaat
jaloissa, uudet sarkahousut ja sarkanutut päällä ja sileäksi ajetut
parrat, hiukset harjattu kahdelle korvalle.

Honkainen pystyvalkea se palaa liekotteli ja sen valossa istuivat
lattialla Martta, Saara, Auno ja Vappu. Katri ja Riikka istuivat
lapsi sylissä kätkyissään ja Tahvo ja Olli-Pekka istuivat jakkaroilla
uunin luona. Kaikkein kasvoissa kuvastui rauhasa juhlallisuus.
Syvä hiljaisuus oli hymyilevässä pirtissä. Tyyninä istuivat
puhdassilmäiset ja pyhäpukuiset lapsetkin lattialla ja tyytyväinen
hymy kasvoissa pyörein silmin katselivat pystyvalkean punertavia
liekkejä, joista tuolloin tällöin kuului kimeä räpsäys ja lattialle
kimposi hohtava hiili; mutta se heti otettiin pois ja viskattiin
tuleen.

Auno nousi seisalleen, meni karsin-akkunaan katsomaan näkyisikö
Reetaa ja Kerttua tulevaksi... mutta virkkoi:

"Kyllä eivät taida tulla. Jopa nyt pitäisi tulla, jos tullakseen."

Saara: "Kyllä ne tulevat, ne aikoivat ihan varmaan. Mutta eihän
sieltä niin sanomin pyörähdä umpitietä. Eilen kun siitä kulin, niin
oli puolisääreen polannetta ja nietoskohdissa enemmänkin."

Katri: "Ja kaksi suden mittaamaa neljännestä matkaa, niin siinä on
toviksi taarostamista semmoisille kulkijoille. Ei siinä Kertussakaan
näy suuria uhon varoja enää olevan, on laihtunut ihan kaatuvaan
lamaan."

Saara: "Aivanhan tuo näkyy olevan kuin kaapeenalanen."

Riikka: "Hyvääkö se tekee, kun on vuorokausittain ihan syömättä?
Eikähän se alituinen pahominenkaan suurta herkkua ole."

Saara: "On se joskus kaksi ja kolmekin vuorokautta ihan jyvän
kokematta, niin sen pitää tuntua. Jo se eräs olisi ennen nahkansa
heittänyt."

Auno: "Eiväthän vaan noita revontulia pelänne, etteivät lähtisi
ollenkaan. Voi ihme, miten ne nyt hulmuavatkin! Katsokaa,
minkälaisina patsaina loihuavat ihan taivasnavalle ja valasevat
lumen, että pakkasensilmät näkyvät tuolta hangelta. Kyllä ne metsästä
katsoin näyttävät kamalilta."

Vappu: "Eikös mitä, jotta ne pelkäisivät revontulia, ovathan nuo vaan
niin sanomattoman juhlallisia."

Katri: "Eihän niitä tarvitse pelätä, vaikka kammottavat ne kyllä noin
yksinään ollen."

Riikka: "Kammottavat ne kyllä, mutta eivät ne kuulu tekevän pahaa,
kun ei niille virka mitään. Vaan oli se kerran Pankkolan ukko-kallas
yhtynyt kummaan revontulien kanssa tuolla Parsikankaalla. Eräänä
syksyn lumetonna iltana olivat revontulet palaneet noin kuin nytkin,
niin oli ukko irvistellyt ja pilkannut revontulia; mutta olivatpa
kärähtäneet korvuksiin ja karreksi oli ukolta mennyt niskatukka.
Juurikkaan komoon oli ukko jouduttannut ja reuhkansa oli vetässyt
ihan kaulalle asti, niin siinä oli säilyttänyt pahan päänsä, vaikka
olivat revontulet kuhahdelleet, että kanervat olivat kärähdelleet
kankaalta ja petäjät olivat raakeiksi palaneet; olipa ukonkin selkään
takki palanut pahan pilaan."

Olli-Pekka: "Mutta on silloin ukolla ollut sydän kyykyllään."

Tahvo: "Riittipä, kun sillä pääsi."

Auno: "Eipähän ollut opiksi hänellekkään: kiro suuhun oli kuollut
sentään."

Vappu: "Mutta kyllä me nyt sytytämme kuusen. Kyllä on nähtävä,
etteivät ne tule enää. Saattaahan olla, että Kerttu ei ole kyennyt
lähtemään, niin odotamme aivan turhaan."

Auno: "Sytytetään vaan. Eiväthän ne niin heti lopu noin pitkät
kynttilät; tapaavathan ne vielä, jos tulevat myöhemmälläkin."

Katri: "Paras on; sytytetään vaan."

Martta: "Jos vielä odotettaisiin, niin Kerttukin näkisi sytytyksen."

Saara: "Sama se on, kunhan näkee palamassa."

Riikka: "Kyllä nyt on aika sytyttää, että lapsetkin näkevät; ne kohta
nukkuvat."

Tahvo: "Pankaa vaan tuli. Ei yhdeksän yhtä odota."

Olli-Pekka otti päreen orrelta, sytytti sen pystyvalkeassa ja tarjosi
sen Aunolle.

-- Tässä pärettä ja tulta.

Jokainen otti tulipäreet ja kohta leimusi kirkas tuli jokaisessa
kynttilässä ja häikäsevä valo täytti koko huoneen. Valkoset seinät
heiastivat, että näyttivät olevan likempänä toisiaan ja koko pirtti
näytti puolta pienemmältä kuin ennen ja kaikki köynnökset näyttivät
kuin mettä tippuvan. Lapset hyppivät, räpyttivät käsiään ja huutivat
ilosta.

Martta: "Voi, voi, kun on kaunis! Voi ihme, kun on kaunis! Voi, voi,
kun on kaunis! Tule, Saara, täältä katsomaan. Se on niin ihmeellinen!
Voi, voi, sinä Vappu, kun laitoit meille tämän ilon!... Voi, voi,
jospa tulisi Kerttukin!"

Kukin ihaillen kiertelivät kuusta ja katselivat sen leimuavia tulia.
Lapset palavin silmin riemuiten juoksivat ympäri kuusta. Ei kukaan
huomannut, kun Kerttu ja Reeta työntyivät ovesta sisään.

Kerttu seisahti oven eteen, silmät olivat pyöreinä ja kamala
hämmästys väliäsi leveät kasvot. Silmänräpäyksessä hän nosti kätensä
ylös, repsutti niitä ja huuti:

"Taivas! Taivas! Taivas!"

Toiset siskot kuulivat Kertun äänen, niin kovasti ilahtaen rientivät
tervehtimään. Mutta Kerttu repsutti vaan käsiään ja huuti:

"Taivas, taivas! Jumalan pyhä taivas!"

ja kasvot loistivat ilosta. Sitte yht'äkkiä tulvahtivat kyyneleet,
rinta ponnahteli ja sanat tulivat voimakkaina huokauksen purkauksina.
Tuokion perästä heikkeni ääni ja varatonna vaipui maahan
rengassilmäisten siskojensa keskeen. Auno tarttui syliksi.

-- Voi, voi!... Pyörtyy tämä! Katsokaa, ihan ovat kasvot vaaleat kuin
haavan lastu... Tuokaa kylmää vettä!

Vappu: "Lumi parasta." Riikka toi ulkoa lumitönkkää.

-- Tässä lunta!

Katri: "Tässä lunta; vieläkö tarvitaan?"

Vappu: "Kyllä riittää."

Kerttu oli lattialla selällään aivan tajutonna. Auno hieroi päätä
lumella. Vappu painoi kätensä sydän-alaan.

-- Voi, miten sydän läkättää! Paneppas tuohon kätesi, niin tunnet,
mitä elämää se pitää.

Katri painoi kätensä sydän-alaan ja sanoi:

"Ei uskoisi, miten telmää sydän!"

Auno: "Nostetaan nyt istulleen, ehkä tämä tointuu paremmin. Ka niin,
pitäkäähän siinä, minä vielä hieron niskoja... Kas niin, jopahan
tointuu, koska aukasi silmänsä."

Vappu: "Ei ole vielä tietoa tointumisesta, outo on tuo
silmänluonne... On paras, kun pannaan maata. Tehkääpä, Katri ja
Riikka, tuohon penkille vuodetta."

Katri ja Riikka tekivät ovensuuhun penkille vuoteen.

Auno: "Pankaa loukkoon päin päänalunen, että kun tointuu, niin näkee
kuusen ilman kääntymättä mihinkään."

Katri ja Riikka saivat vuoteen valmiiksi.

Katri: "Kas tässä! Nostetaan vaan siihen."

Auno: "Nostakaa jalkapuolta, minä nostan hartioista. Kannata, sinä
Saara, tuota päätä, etteivät taitu niskat... Se niin!..."

Nostivat kohoksi ja kantoivat penkille.

Auno: "Ei uskoisi mokomaa luukokoa, kun on sentään raskas!"

Auno oikoi jalat ja kädet suoriksi.

-- Kas tuossa! Kyllä siinä saattaa levähtää.

Vappu: "Otetaankohan kengät pois jaloista?"

Katri: "Antaa olla. Lämpimämpi on."

Auno: "Kas, kun nukkuu raskaasti ja huokuu syvästä!"

Vappu: "Annetaampa hänen nyt nukkua..."

Siinä se Kerttu makasi selällään vuoteellaan. Harvasteesen kohosi
rinta ja syvään vaipui sydän-ala ja tuolloin tällöin karskahteli
rinta... Kuni myrskyn jättämä järvi läikkyy uupuvia laineitaan,
jotka väreettöminä hitaasti ajelevat toisiaan järven pinnalla,
niimpä Kertunkin rinta tänä hetkenä tyynesti kohoili ja kohoili;
mutta tuokion perästä asettui... nousi taasen hitaasti ja laskeusi
heti paisuneen huokauksen ulos tullessa; tyyntyi siihen. Nousi vielä
kerran, kohta kuului syvä huokaus ja alas lotkahti sydän-ala ja
kasvoihin ilmautui väreetön hymy.

Auno: "Annetaan nyt nukkua rauhassa..."

Reeta: "Olipa hyvä, kun nukkui, ettei jäänyt itkeä volisemaan, kuten
aina ennen."

Vappu: "Mutta kyllä se nyt nukkuu siki: huokuu hiljaa kuin lintu."

Reeta: "Hiljaa se aina nukkuu silloin kun nukkuu."

Auno: "Annetaan hänen nyt nukkua rauhassa, ei siitä näy nyt tulevan
Jouluyön valvojaa... Katseleppas nyt, Reeta, joulukuusta!"

Pois kääntyivät tytöt Kertun luota.

Reeta pöllisteli kirkkailla rengassilmillään kuusen latvaan,
kasvoissa pyhä ihastus.

-- On ihana! Ihmeen komea on tuo kuusi! Ja tämä koko pirtti, niin
merkillisen kummallinen, että oikein minä tyrmistyin, kun astuin
sisään. Se teki niin kummallisen vaikutuksen, että oikein minä eksyin
itse mielessäni! Luulin kyllä tulleeni johonkin muualle, ei Pietolan
pirttiin...

Vappu: "Eipä kumma, jos se Kerttuun vaikutti kummallisesti."

Reeta: "No jo on tuo kuusi soma!"

Katri: "Kun olisi metsässäkin tuommoisia kuusia!"

Martta: "Kun olisi metsässäkin tuommoisia kuusia, niin olisi se
kaunis metsä; näkisi siellä jänis silmänsä varoa risuilta."

Katri: "Mutta noista lapsista se oli kumma, kun sytytettiin: ne
nousivat sellaiseen villiin, että räpyttivät käsiään kuin hurjat.
Mutta nyt niillä ei ole mitään sanomista, kyterehtävät tuolla kuusen
juuressa kuin pulmuset pälvessä... Tämä pikku porsas tässä äitin
sylissä ei vielä ymmärrä mitään, katselee vaan pyöreillä silmillään
ja suu auki kuin variksen pojalla... Niin se katselee tuo äitin
pikkunen typykkä. Et tiedä vielä paljo et iloista etkä suruista,
siksi olet liian nuori: muutama, kuukausia yhdeksän vasta päässäsi.
Sinä, sinä äitin helmi, rupeappa nyt nukkumaan tuonne keilituutuun...
Sinne se pantiin tuo äitin pienonen... Isä tule soudattamaan."

Auno se seisahti pöydän luo; kasvot olivat totisina. Huokasi syvään
ja rykäsi vähäsen. Sitte vakavasti virkkoi: "Äiti ennen Jouluiltana
puhui meille Vapahtajasta ja sitä hän toivoi, että me oppisimme
rakastamaan Vapahtajaa. Sitä hän aina meille puhui Jouluiltana,
vaikka ei hän lukeakkaan osannut. Niin me kun osaamme lukea, niin
luetaan nyt Jumalan omia sanoja täältä Raamatusta tänä kalliina
juhlahetkenä. Emmehän tiedä, ketä meitä jo ennen tulevaa Joulua
muuttaa maan mustiin multiin."

Sitte istui Auno Raamatun eteen ja alkoi lukea Vapahtajan
syntymisestä. Kaikki istuivat äänettöminä mikä missäkin penkillä.
Tahvo ja Olli-Pekkakin kuuntelivat tarkasti ja lapsetkin kuusen
juurella olivat hiljaa kuin kyyhkyset yön kuusikossa.

Pitkän hetken Auno luki Raamattua, painoi sen sitte kiinni, kädellään
siveli rauhaisia kasvopäitään ja katsoi Raamattuun. Sitte otti hän
Virsikirjan ja alkoi veisata: "Sun porttis oves avaja j.n.e." Siihen
yhtyivät toisetkin ääninensä. Mutta ennenkuin virsi oli lopussa
kuului lasten joukosta parahtava ääni, että "metsä palaa! Metsä palaa!"

Tahvo: "Kuusi palaa!"

Vappu: "Herra Jumala! Nyt palaa koko pirtti! Voi, voi!"

Riikka: "On täällä vettä!"

Auno: "Roivaa tuohon!... No et osannut. Näytä se sankko tänne!...
Voi, voi, ei ollut vettä! Voi, voi, aivan ovat liekit laessa!"

Vappu: "Haetaan luuta!"

Auno kiskasi vaipan Kertun päältä ja alkoi sillä rostia. Silloin
hälvenivät liekit ja tuokiossa sammui ihan kipenettömään, että pilkko
pimeässä kaljana ja savuten seisoi nyt korpunut kuusi. Sen ympärillä
savun seassa koko perhe vapisten seisoi, silmät selällään eikä kukaan
virkannut mitään.

Mutta pystyvalkean hiilloksessa pilkahteli muutamia kirkkaita
säteitä. Siihen pani Tahvo honkaisia halkoja pystyyn ja puhalteli
hiillokseen, puhalteli, että tuhka pölisi ja haloissa kohta liekehti
kirkas tuli ja leppoisesti valasi savuisen pirtin.

Auno pyyhki savusta karvastelevia silmiään nuttunsa hihalla ja
virkkoi:

"Kiitos, kiitos Jumalalle, että niin vähällä pääsimme!"

Riikka: "Minä säikähdin, että kyllä tuli sama kumma kuin silloin
ensimmäisen pirtin palaissa."

Vappu: "Niin minäkin säikähdin ja sentähdenhän en yrittänyt toimita
mihinkään."

Katri: "Niin minäkin luulin, että nyt tulee kylän kutsut; aloin
katsella ulos lähtöä."

Reeta: "Minäkin säikähdin, että vapisen nytkin vielä ja kyllä minusta
nähden olisi saanut palaa. Tuskin olisin älynnyt itseäni pelastaa.
Kummallisen typeräksi minä menin kun en ymmärtänyt tälle ilmalle. Ja
nuo lapset tulivat tänne minun suojaani ja tarttuivat syliksi kuin
parempaankin turvapuuhun.",

Tahvo rykäsi jyrmeästi, lausui:

"Semmoisia hullutuksia te laitatte... Mitä... täysiälyisten
laitoksiako ne ovat nuo tuommoiset!... Kenenkä syy olisi, jos
olisi mennyt tulta taivaalle koko pesä... Ne ovat hullutuksia nuo
tuommoiset laitokset!"

Olli-Pekka: "Ne ovat hullutuksia, sanon minäkin. Mutta kun olisi
palanut tämä hovi, niin varmaan mielellään lähtisivät Pahtajärvelle.
Mutta siellä pitäisikin kysyä meiltä mitä tehdään."

Katri: "Sempätähden sinne ei lähdetäkkään, kun siellä pitää teiltä
kysyä, mitä tehdään."

Riikka: "Ei sittenkään vaikka olisi palanutkin tämä talo, olisi
lähdetty Pahtajärvelle."

Auno: "On tähän jo ennenkin paljaille poroille talo tehty."

Vappu: "Mitäpä maksaa kiistäminen; kiitetään käteistään, kun on näin
päästy... Mutta miten on Martan asiat?... Tuollahan makaa loukossa."

Saara: "Sen tapasi se tautinsa, mutta ei sitä puistanut. Se nukkuu."

Auno: "Tehdään raukalle vuode... Se taasen säikähti tuota tapausta."

Saara: "Sitähän se säikähti, mutta kumma, että sitä ei puistanut,
kuten ennen."

Vuoteen tekivät tytöt Martalle ja nostivat siihen. Mutta Riikka se
otti uunista paistumasta suuren liharaajan; kantoi sen pöydälle.
Kantoi siihen voita ja rieskaa, kantoi maitoa monta haarikkaa ja
syömään kokoutui nyt väki. Saara virkkoi:

"Entäs Kerttu, eiköhän se jaksa nousta syömään."

Reeta: "Ei se syö nyrrystuulella ollessaan. Paras on, ettei
herätäkkään; antaa nukkua." -- -- --

Iltanen oli jo syöty, pöytä korjattu, vuoteet tehty. Auno meni Kertun
luokse, pukkasi ja virkkoi:

"Kerttu, nouse vuoteelle!... No nouse nyt!... Kun on jäykkä tuo käsi
kuin puusta..."

Aunon kasvot vaalenivat, mutta heti sälähtivät punasiksi.

-- Mutta voi, voi!

Auno peräytyi askeleen, pyörähti ja hätäsenraskaasti hengittäen
rienti uunilta pärettä ottamaan ja kasvot lainehtivat outoja väreitä.

Vapun silmät seurasivat Aunon liikkeitä, kysyi:

"Mikä on?"

Saara: "Herra siunatkoon!"

Auno sytytti päreen ja rienti Kertun luo. Kaikki usahtivat perässä.

Auno vei tulen Kertun kasvojen luo. Silloin lentivät kasvot vaaleiksi
ja huutaen virkkoi:

"Kuollut on!"

Reeta kiirehti lähemmä.

-- Kuollut?... Kerttuko kuollut? Hyvä Jumala siunatkoon! Kuollut!...
Voi, voi!... Puistellaan, ehkä tulisi henki. Voi, voi!

Auno: "Puistellaan koetteeksi."

Tahvo tarttui syliksi Kerttuun ja varmasti virkkoi: "Tönkkö ja kylmä
on jo. Ei ole eläjäksi hänestä."

Reeta kohti kulkkuaan parahti:

"Kuollut Kerttu! Voi, voi!"

Auno tarttui Reetaan syliksi virkkoi:

"Älä paru, rakas sisko! Ei se sillä tule takaisin."

Reeta riuhtasi itsensä irti Aunosta, meni syliksi Kerttuun ja parkui:

"Älä kuole, vielä rakas Kerttu! Älä kuole! Älä kuole!"

Vappu syleili Reetaa.

-- Älä nyt niin! Hallitse toki itseäsi!... No, no. Reeta, Reeta! Ei
se auta mitään vaikka kuinka valittaisi. No hiljene nyt!...

Sitä ei Reeta kuullut, parkui vaan ja riuhtoi Kerttua ja huuti:

"Älä kuole!"

Parkuen itkivät toisetkin..., Kohta kuitenkin hiljenivät.

Jo hiljeni Reetakin ja kyynelsilmin ja tuhkien kaikki seisoivat
Kertun ympärillä... Mutta hetken perästä Vappu pyyhki kasvojaan ja
virkkoi:

"Siskot, siskot, mitäpä itketään... Kiitetään Ju... malaa..."

Raskas huokaus puhkesi Aunolta, uudestaan tulvahtivat silmät, mutta
sormensa liitti ristiin ja lankesi Kertun viereen maahan ja alkoi
ääneen rukoilla. Siihen lankesivat toisetkin siskot. Mutta Tahvo
ja Olli-Pekka siirtyivät pöydän päähän penkille, istuivat mykkinä
allapäin ja kasvot hieman värähtelevät. -- -- --



XLIII.


Reeta ei enempi lähtenyt enää Pahtajärvelle, vaan haki lehmänsä ja
kaiken elämisensä Pietolaan. Mutta raskasta mieltä hän kantoi kauan
ja Kertusta hän tahtoi puhua. Kun sai kylliksen Kertusta jaaritella,
niin hänen kyyneleensä vähenivät ja elämänsä näytti keveämmältä.

Kirkossa kulki nyt Reeta joka Sunnuntai. Niimpä talvellakin
ja Lauantai-aamuna päivän hämärässä nähtiin Reeta kaksisauvassa
hiihtovan kirkolle päin pieni tuohikontti selässään,
sarkapäällyksinen turkki päällään ja töppöset jalassaan.
Saarnastuolin kohdalla oli se penkki, jossa hän aina istui
penkinkorvassa. Turha vaiva oli häntä siitä käskeä paremmaksi ja
yhtä turhaa oli häntä estää siihen menemästä. Maanantaina vasta se
Reeta talvisaikana palasi kirkosta, mutta palatessaan hän koki ison
joukon linnunpyydyksiä. Usein hän tuoden tuli kotiin, ja mieluinen
hymy kasvoissaan hän heitti kirjavan takkansa riemusta hyppelevän
lapsijoukon käsiin. -- -- --

Niin ajat eellehen menivät, eläjät menivät mukana. Kului vuotta
kaksikymmentä. Saaralla oli jo toinen mies. Rekke se oli miehen
nimi. Sillä oli kuusi lasta. Kalliojärven rannalla lähellä Pietolaa
oli kaksi uutistaloa; pietolaisten sukulaisia niissä asui. Niissä
oli kammassakin kymmenen lehmää, härkä, muutamia lampaita ja
hevonen. Kontunsa saivat Reetan määräämältä tienoilta Pajusuolta ja
perkkiomaaksi antoi Reeta niille avaran Parsikorven, jonka kerran
Pahtajärven tulva lietytti heinämaaksi. Pahtajärvellä oli kaksi
suurta taloa, enemmän kuin kuusikymmentä lypsylehmää kammassakin
talossa, erittäin maa nouseva karja, lampaat ja hevoset. Toisessa
oli Katri, toisessa Riikka emäntänä. Riikalla oli kaksitoista
lasta, Katrilla kahdeksan. Riikalla oli kaksi miniää ja yksi vävy.
Katrilla yksi miniä ja yksi vävy. Olipa vävy Vapullakin ja sillä
kolme lasta. Vävyt lapsineen olivat kaikki kotona, mutta heillä
oli jo talointeokset vesikatossa ensimmäinen parin sataa askelta
Riikan talosta länteen päin ja toiset taasen samalla matkalla
eteenpäin. Saara se asui Pietolassa juopon ja pahapäisen miehensä
ja lastensa kanssa. Kaikki muut olivat Pahtajärvellä. Reeta ja
Martta olivat Katrin talossa, mutta Vappu vävyineen ja Auno ne
olivat Riikan kotona varsinaisesti, mutta auttelivat asioissa
kumpaisessa talossa milloinkin parhaimmin tarvittiin. Talojen
pellot olivat pitkin entisen järven rantaa kahtaalle päin. Etelän
puolella noin kuusikymmentä askelta kartanoista oli murtoinen
loivasti viettävä kangas, jossa tuolla täällä karhotti lakkapäinen
aarniohonka, jonka hirrenhakkaajat rosoinsa ja suuruutensa tähden
olivat jättäneet seisomaan. Pohjois- ja itäpuolella hieman kaarevana
lepäsi Pahtajärven pohja aaltoilevana heinikkona, siinä enemmän
kuin tuhannen lehmän kontu, jota Reetan lavalla suurimman osaa
niittivät Lainion kyläläiset. Taloin puoleista laitaa aivan Katrin
talon vieritse kulki kiiltävänä vyönä vienopyörteinen virtajuova,
joka loivasti mutkitellen halkasi äkeän heinikon. Lännen ja luoteen
puolella lojotti yhteisenä laitumena suuri Karpalosuo, jonka sakeassa
heinikossa karjat polviaan myöten kaahlailivat ja kielellään
kierrellen napsivat mehukkaimpia latvoja. Yli tuon Otavan Karpalosuon
alangon lännen metsien yli näkyi Hyllyäiskeron muhkea laki ja
Karhurovan selänteen korkein harja. Idässä noin viidentuhannen
sylen päässä möllötti jyrkkärintainen Hirvaskero. Luoteen pilvien
rajalla enemmän kuin puolentoista penikulman päässä sinisenä johotti
monilakinen Luopiovaara. Sen jynkistä kalliorotkoista usein vielä
Heinäkuussa valkeina kirjoina paistoi menneentalven hankinen lumi;
mutta alempana sen painanteisilla liepeillä kasvoi huikea haapa
ja rauduskoivun sekainen kuusikkoviita. Sen viileässä hämärässä
kupelehtivat lukuisat koppelon ja pyyn poikueet ja jäniksen
kyykkivät pojat kätkeytyivät kuhisevan hattuheinikon ja sanajalkojen
suojasään katokseen. Etelän ja lounaan sivulta valtasi taivaanrannan
Sainiokankaan mäntyinen selkä, jonka hitaasti kaltevan vietteen takaa
tuskin puolikyljistään jaksoi nousta talvinen aurinko sen kuhmuiselle
harjalle. Kaakon korpien helmassa tohisi moniputouksinen Lappakoski,
jonka vaisu johina levisi lähisiin metsiin. Katrin talon vieressä
seisoivat vielä ne kolme silvettoaihkia, joitten juuressa ennen
kyhnötti Reetan ja Kertun asunto, entinen Pieton kalasauna. Näitten
aihkien ympäri oli tehty kuorituista mäntypiduista ristikkoaituus
ja rahit aitovierille ympäri aituusta. Kuten Pietolassakin rannalle
männyn juureen, siihen kokoutuivat siskokset aina joutoaikoinaan
muistelemaan elämänsä sattumuksia ja kertoilemaan nuoremmille
kokemistaan matkojensa vaiheista ja toisinaan aina lukemaan ja
laulamaan virsiä.

Niimpä tänäkin hetkenä Auno luki sitä vanhaa savustunutta Raamattua
ja useimmat talojen perheistä olivat kuulemassa. Nyt oli poutainen
Sunnuntain iltapäivä Heinäkuussa. Oli ollut pitkä pouta, sakea auer
täytti ilman, että punasena vaan paistoi helteinen aurinko; mutta
virkeästi leuhutteli etelän leppoinen tuuli ja välistä reuhautti
sinne tänne Aunon kirjanlehtiä.

Mutta kenenkään huomaamatta sakeni ilma ja kuului hieno katkeamaton
jyrinä.

Riikka kohotti päätään, katsahti ympärilleen, virkkoi:

"Mistä tässä savu haisee, kydössavu, semmoinen metsäsavu?"

Katri: "Sitähän minäkin tässä jo tunnustelen."

Vappu hyppäsi seisalleen, kädellään kuurroten auringon kiloa katsoi
tuulen perälle. Kasvot hulmahtivat punasiksi ja virkkoi:

"Voi, voi, meitä! Tulessa on tuo kangas, katsokaa tuonne!"

Kaikki usahtivat aituuksesta ulos; säikähtynein kasvoin terottivat
silmänsä etelän suunnalle.

Riikka: "Herra siunatkoon! Se on aivan rintanaan tuo kankaan selkä
tulessa. Kuulkaa sitä jyrinää! Voi, voi! Tuommoinen marrokko tässä
kankaalla aivan melkein huoneihin asti!... Hukassa olemme nyt."

Vappu: "Mikä herran tähden on kuitenkin tehtävä? Herra armahtakoon,
aivan se tulee ihan likellä jo! Ja katsokaa miten yltyy tuo savu!
Mikä on tehtävä?"

Katri parahti itkemään ja virkkoi:

"Toisen kerran aivan puhtaaksi! Voi, voi, hyvä Jumala!"

Lapset alkoivat parkua ja juoksentelivat sinne tänne.

Vappu: "Voi, voi! Mitä, rakas Auno on tehtävä?"

Auno: "Ei meitä hätä auta, ei mikään muu jos ei Jumala. Rakoillaan
kuitenkin Jumalaa emmekä saa epäillä pelastumisestamme."

Auno laski Raamatun käsistään maahan, lankesi kasvoilleen sen päälle.

Anni virkkoi kiirusta:

"Ei ruveta tähän. Kuulkaa, täti, mennään muualle. Tahvo ja Olli-Pekka
näkevät meidät; ne ovat vihaiset. Kuulkaa, Auno, mennään tuonne
kehikkoon, jossa ennenkin..."

Auno ei näkynyt kuuntelevan Annin puhetta, oli vaan liikahtamatta
paikoillaan. Siihen lankesivat Vappu, Anni ja Marttakin.

Matta samassa kuului kartanolta Tahvon kiljunta:

"Metsä palaa! Sammuttamaan! Jokainen sammuttamaan? Sammuttamaan!"

Sinne rientivät kaikki pienet ja suuret, nuoret ja vanhat. Sinne
rienti Olli-Pekkakin, mutta tapasi kentällä Aunon, Vapun, Martan ja
Annin, niin poikasi jalkaa ja ärjäsi.

-- Sukkelaan tulen sammutukseen!

Polkasi jalkaa lujemmasti ja sävähti: "Tokko pe--leet kohoatte!"

Silloin tarttui Vappua käsivarteen ja reuhautti kappaleen matkaa
kentälle ja irvellä ikenin puhisten rupesi tavottamaan Marttaa,
mutta Martta hyppäsi jaloilleen. Samoin teki Annikin, mutta Auno
pysyi paikallaan. Hampaitaan kirauttaen tarttui Olli-Pekka Aunon
olkapäähän, repäsi ylös ja mukiloi nyrkin kanssa korvalle ja
hartioihin ja kirkuen ja äheltäen virkkoi:

"Sinä pe--leen pahennus, vai tähän sinä laittausit! Totteletko sinä
minua toisen kerran, hähhäh!... Käveletkö tuonne vai mitä, häh!"

Auno polvillaan maassa painoi korvallistaan, kyynel herahti silmästä,
katsoi maahan ja huulet liikkuivat.

Olli-Pekka poistui ja pauhaten rienti tulen sammutukseen. Mutta
Auno, Vappu, Anni ja Martta jäivät paikoilleen ja lankesivat maahan
kasvoilleen entisiin sijoihinsa.

Tuli pääsi kotirinteelle, jossa oli kymmenvuotinen hirsien
latvusmurta ja kanervainen katajikkosekainen kangas. Silloin alkoi
rytistä, että maa tärisi ja hurjina reuhtoilivat punaset liekit
ja tuulen vauhdilla rientivät taloja kohti. Synkässä savupilvessä
lehviään puistellen seisoivat aarniohongat, kun juuria huuhtelivat
jyrisevät liekit.

Surkeasti parkuen rienti väki takaisin kotiinsa. Mutta kun liekkien
hirvittävä rintuus läheni jo aivan likelle ja tuuli lennätti palavia
kerkkiä, jotka leimuten putoilivat maahan ja siellä täällä edessä ja
takana palaa liekottelivat kuivalla kentällä, niin äitit koppoivat
lapsensa syliinsä ja kauhein kasvoin huulen hoilaten juoksivat
rantaan. Vanhemmat lapset parkuen rientivät perässä. Rannasta menivät
veneillä yli joen. Huutaen, voivotellen ja käsillään kasvojaan
peitellen ja ruumistaan tuskaisesti väännellen seisoivat yhdessä
ryhmässä. Lapset puristuivat syliksi äiteihinsä ja siinä huutaen
itkivät ja voivottelivat. Mutta miehet ja muut aikuiset ihmiset
kantoivat vaatteita ja kaikkia talon tavaroita joen partaalle ja
puolipyörryksissä itkien ja parkuen juoksentelivat sinne ja tänne
läkähdyttävässä savussa. Tahvon ja Olli-Pekan komentavia kiljumisia
kuului ehtimiseen. Silloin tällöin akkunat rämähtelivät helisten
maahan, kun Tahvo ja Olli-Pekka löivät ulos, että niistä tavaroita
työntäisivät pihalle. Toiset kantoivat niitä joen partaalle tulta
pakoon.

Mutta silloin hyppäsi Auno, otti Raamatun kainaloonsa ja sanoi:

"Noustaan pois. Voi, kun särkevät huoneet!"

Sen sanottuaan rienti Riikan talolle, jossa Tahvo ja Olli-Pekka
liikkuivat ja kättään puistaen huuti:

"Ette saa särkeä huoneita! Ette saa särkeä! Hyvät ihmiset, ette saa
särkeä!"

Silloin Olli-Pekka auki olevasta akkunasta viskasi ämpärillä Aunoa ja
ärjäsi:

"Tuletko, pe--leen kekäle meitä opettamaan! Kanna pois noita tahi..."

Auno ei osannut savun seassa varoa; ämpärin uurre sattui kulmaan,
että tuli suuri haava ja verta tulla porhosi oistonaan.

Auno heitti Raamattunsa maahan, kiskasi kaulastaan huivin ja sitoi
sen ympäri päästään. Mutta samassa kuului Vapun ääni savun seasta:

"Katto palaa! Voi, katto palaa!"

Auno kiirehti sinne, juosta kapasi tikapuita myöten katolle. Kolmessa
kohti katossa oli hatunlaajuiset pilkat, jotka savua pulputen palaa
lieskottelivat ja tuuli heilutteli mustanpunasia liekkiä sinne tänne.
Silloin Auno repäsi hameen päältään ja sillä roiskutti tuohikatossa
liekuttavia liekkejä. Ne tukehtuivat silmänräpäyksessä. Katrin talon
katolla näkyi samallaisia savutuppaita, mutta siellä jo oli Vappu
huiskuttamassa hameellaan ja parkuen huuti:

"Auno, Auno! Tule Auno kulta! Auno kulta! En pääse pois! Palan, Auno
kulta!"

Silloin Auno juosten laskeusi katolta ja samassa holpasi toiselle
katolle, jossa Vappu oli. Tikapuiden kohdalta rotisten paloi katto
ja korvissa hulmahtelivat hurjat liekit. Mutta Auno rupesi voimiensa
takaa huhmomaan villaisella hameellaan. Silloin liekit rupesivat
masentumaan. Samassa kuului ukkosen jyräys ja silmänräpäyksessä
tiemahti tuuli pilven päälle, käänti savun ja liekit takaisit
kankaalle päin.

Vappu ja Auno puristivat kätensä ristiin ja kuin yhdestä suusta
huutaen virkkoivat:

"Kiitos Jumalalle! Kiitos Jumalalle!"

Vapun rinta kuohahti ja suuri kyyneltulva purkautui kasvoille; mutta
kyyneleistä silmiään rapistellen sammutteli viimeiset kytevät kohdat
ja laskeutui maahan.

Maahan rienti Aunokin. Kaikki seisoivat puhtaassa selvässä ilmassa
kuin puusta pudonneina katsellen ihmeellistä pelastustaan. Riikan ja
Katrin kasvoissa näkyi syvä mielenliikutus ja käsillään rintojaan
pidellen hyrskivät valtavaa itkua. Riikan huokauksissa kuuluivat
sanat:

"Hyvä Jumala... Hyvä Jumala."

Mutta murrokossa jyrisi vielä tuli, että maa tärisi ja honkien
latvain tasalle reuhuilivat irtonaiset liekit.

Auno pani hameen päälleen, kävi Raamattunsa ja meni aihkien juureen
siihen pieneen aituukseen; pani Raamattunsa penkille ja virkkoi:

"Lähdetään katsomaan tuota tulta."

Auno lähti kävelemään. Toisetkin rientivät perään. Mutta ukkonen
jyrähti likempänä; aurinko oli jo pilveä takana. Kohisten likeni
mehevä sade, jonka suuret vesiherneet suhisivat kuumassa porossa.
Jyrähti taasen ja sade kiihtyi, että kenttä ropisi ja mustiksi
tummuivat hohtavat kekäleet, ja murtojen riehuvat liekit hupenivat
valkeaan savun kitkuun.

Silloin juosten rientivät kaikki Riikan kotiin. Siellä suuressa
pirtissä punastunein kasvoin ja pyörein silmin hälisivät
ihmeellisestä tapauksesta. Sinne tuli Aunokin, mutta kulmastaan
juoksi vielä veri ja valui pitkin kasvoja ja paitakin oli aivan veren
vallassa.

Katri säikähti, virkkoi:

"No herra ihme! Mikä Aunolla, verissä kuin karhun repimä?"

Riikka: "No mikä todellakin? Hyvänen aika!"

Auno päästeli huivia pois, virkkoi:

"Ei mikään; loukkasin vähän. Mutta minkälainen siinä on se haava?"

Vappu rienti katsomaan.

-- Voi, voi, miten suuri palkeenkieli lähtenyt! Mutta mitä siihen
pannaan? Voi, voi sentään, aivanhan kuiviin juoksee!

Riikka: "Taula se parasta on."

Uuninkorvalta koppasi tulukset, otti paksun taulalevyn, pani sen
haavan päälle ja sitoi huivilla lujaan, virkkoi:

"No kyllä se nyt tukehtuu."

Tahvo ja Olli-Pekka ne puhumattomina ja seljin toisiin katselivat
särjetystä ikkunasta kankaan liepeellä höyryäviä kekäleitä ja
pakenevaa sadepilveä, joka savenharmaana usmana kohisten kulkeutui
halki metsien ja jätti jälkeensä tyynen poutaisen ilman.

Olli-Pekan kasvot olivat jäykkinä, mutta syvässä värähtelivät kuumat
veret. Tietämättään puhkesi syvä huokaus ja ketään katsomatta meni
ulos. Kiirein askelin hän rienti metsään. Silmät rävähtämättä
katsoi maahan ja käveli Karpalosuon sivua kankaan lievettä. Erään
korpinotkelman laidassa, jossa tuhannet kuuset hämärtivät ilman,
istahti hän kuusen kengälle ja virkkoi:

"Voi, voi sentään!... Ilman Aunoa olisi palanut... Voi, voi, kun ei
olisi sitä tullut!..."

Suuret kyyneleet ilmautuivat kasvoille ja viimein taasen kuului:

"Voi, voi mitä tein!..."

Vappu katsahteli ympärilleen, virkkoi:

"Mutta missä Reeta?"

Katselivat muutkin ympärilleen, mutta ei näkynyt.

Riikka: "Missä tosiaankin on Reeta?"

Auno; "Lähdetäämpä katselemaan ulkoa."

Auno ja useita muitakin talon väkeä lähti katselemaan. Auno meni
kankaalle päin; mutta seisahti ja kuunteli tarkkaan.

-- Tuolta kuuluu Reetan ääni tuolta Raatesuolta päin.

Sinne lähtivät suhittamaan.

Reeta oli kuusen juuressa kasvoillaan, väänteli ruumistaan ja
puristeli kasvojaan, huutaen itki ja voivotteli, Auno juoksi syliksi
Reetaan.

-- No Reeta, Reeta, mitä sinä houraat! Ei ole hätää, ei ole mitään
palanut! Kaikki on hyvin. Kiitos Jumalalle!

Reeta itku kurkussa melkein parahtaen virkkoi: "Vappu paloi!"

Vappu: "Voi Reeta rakas, tässähän olen! Kiitos Jumalalle!"

Sen sanottuaan Vappu tarttui Reetaan syliksi ja nosti seisalleen.

"No Reeta kulta ei meiltä ole palanut mitään, ei ihan mitään! Ole nyt
rauhassa. Ole aivan huoletta!"

Reeta vähän rauhoittui, pyyhki silmiään ja nikotellen virkkoi:

"Hyvä, hyvä, kunhan et sinä palanut."

Mutta sen sanottuaan taasen kurtistuivat Reetan kasvot, kyyneleet
tulvahtivat kasvoille, rinta pullistui ja parahtaen virkkoi:

"Kun toisen kerran piti nähdä!"

Auno tarttui syliksi.

-- No usko nyt meitä, ettei ole palanut mitään.

Reeta: "En usko, paloihan meillä jo katot. Voi, voi! Kun toisen
kerran jäimme kuin linnun pojat. Voi, voi!"

Auno: "Lähdetään katsomaan."

Auno ja Vappu tarttuivat Reetaan ja toinen toisesta käsipuolesta
taluttivat kotiin päin ja seisahtuivat kankaan liepeelle, johon jo
näkyivät kaikki talot.

Vappu: "Katsoppa nyt, eivätkö ole talot paikoillaan."

Reeta katsahti kotiin päin, pyyhkäsi silmiään, katsoi taasen ja
suuriksi levisivät harmaat silmät. Sormellaan osotellen luki hän
kaikki talot; sitte katsahti niitten kolmen aihkin latvoihin ja rinta
hytkähti.

-- Hyvä Jumala, ei nuokaan aihkit!

Sen enempi ei Reeta puhunut. Kyyneleet alkoivat juosta pitkin
tuhranneita kasvoja ja rinta hytkähteli. Hetken perästä virkkoi:

"No hyvä Jumala sentään, kun ei Rekke saanut tehdä niinkuin aikoi!"

Riikka: "Rekkekö? Luuletko, että Rekke olisi syypää tähän?"

Reeta: "Tuossa minun luonani kävi äsken, sanoi sytyttäneensä siitä
hyvästä, kun pakenimme tänne, emme olleet kaikki paitsi Tahvon ja
Olli-Pekan joukkoa Pietolassa, emmekä antaneet olla hänen isäntänä ja
Saaran emäntänä."

Riikan silmät leimahtivat.

-- Minulle oli jo kuin sanottua, että sen se on hyvää työtä.

Auno: "Kiitos Jumalalle! Nythän näette, voipiko vihamies tehdä
mitään, jos turvaa Jumalaan."

Auno liitti kätensä ristiin, käänti silmänsä korkeuteen. Samoin Vappu
ja. Anni. Kyyneleet vierähtivät kasvoille ja huulet liikkuivat.
Äänettöminä seisoivat toisetkin sen hetken.

Riikka: "Mutta mitä se muuta sanoi?"

Reeta: "Minä kun sanoin talojen palavan, niin hypähti ilosta ja
sanoi, että 'kutti pe--leet!' Nyt minä menen Reponiemelle ja juon
kolme päivää siitä ilosta."

Katri: "Vaan jos minä sanon Tahvolle, niin selkäänsä ottaa, sen
uskon."

Auno: "Et saa sanoa. Emme saa pahaa pahalla kostaa."

Vappu: "Mutta lähdetäänpä katsomaan, mistä se on sytyttänyt."

Katri: "Lähdetään vaan, katsellaan lystikseen."

Sinne halki palon lähti koko joukko mennä jytistämään, mutta Auno
tuumaili mennessään, että "tämä koko palo täytyy hommata rukiiksi.
Katsokaahan tuota paloa ja tuota multaa tällä lantamaita. Ei mikään
kasva ruista, jos ei tuo tuommoinen metsän pohja."

Vappu: "Ja kymmeniä vuosia hautunut tuommoisen murron alla. No
tuhmathan lienevätkin, jos eivät laittane touoksi."

Riikka: "Kyllä minä hommaan. Eihän vihallaankaan toki ole laittamatta
touoksi. Siitähän Rekkekin näkee, että tyhjään laukesi vaikka kohti
kohotti."

Riikan vävy: "Mitä siinä on tuumaamista. Aletaan vaan huomenna rovita
ja kassaroida noita puun tikkeloita pois. Nuo suuret hongat saattavat
seista touon keskelläkin. Toiset kun rupeavat siivoamaan, niin
toiset rupeavat jäljestä kyntämään. Sitte kylvön-aikana kylvetään ja
karhitaan vaan siemen."

Auno: "Niin tehdään. Ruvetaan vaan!"

Riikka: "Siinä ei ole sen pitempää. Ei muuta kuin huomenna asiaan
käsiksi. Muutamat rovihtemaan, toiset kyntämään ja muutamat
aidan panoon, niin tulevan sunnuntain aikana on huuhta siementä
odottamassa, ja silloimpa tarvitaankin päästä heinäntekoon."

Reeta istui mättäällä. Mutkikkaina raitoina näkyivät vielä kyynelten
jälet, mutta tyyntyneet olivat kasvot ja vakavasti hän katseli
asuintalonsa kattoa, jossa oli suuria laatareita syvälle palaneita
kohtia. Siihen likenivät Auno, Vappu, Riikka, Anni, Martta ja Katri.
Reeta katsahti Vappuun ja virkkoi:

"Mikä todellakin sinut pelasti tuolta katolta? Minä kun katsoin,
niin liekit jo löivät yli pääsi. Silloin sinä huusit: Auno, Auno, en
pääse pois!... Se vihlasi minua kuin puukolla, pani sydäntäni pahasti
ja hurmasi päätäni, että pyörtyä olin. En voinut enää katsoa, vaan
juoksin tuonne metsään... Voi, voi, sitä tuskaa!... Niin, miten sinä
pelastuit?"

Vappu: "Enhän minä tiedä itsekkään, miten minä pelastuin; huhmoin
vaan hameellani minkä kerkesin."

Aunon kasvoissa näkyi mielenliikutuksen väreitä ja hän alkoi
matalasti kertoa:

"Minä nousin tikapuita katolle, niin juuri tuossa tikapuiden kohdassa
katto reuhusi tulessa ja tervamustan savun kanssa liekit löivät
ympäri korvia, että tukka kärähteli. Mutta kun Vapun ääni kuului
liekkien takaa, niin minä sanoin itselleni, että yhteen kuolen tai
yhdessä pelastun. Menin liekkien keskeen ja hameellani rupesin
roikuttamaan minkä kerkesin..."

Aunon puhe katkesi, nielasi tyhjän nielauksen ja jatkoi:

"Niin, tuohessahan on irtanainen tuli, mihin kohti löin, niin siitä
sammui ja en tiennytkään, kun liekit vähenivät ympärilläni. Jouduin
Vapun luo; rostin siinä Vapulle avuksi. Heti huomasin harjalla tuon
tuokimmaisen pilkan olevan tulessa. Hyppäsin sinne, löin parin kertaa
hameellani. Samassa jyrähti ukkonen, tuuli puhalti toisaalta ja
käänti savun tännepäin. Silloin huusimme: 'Kiitos Jumalan!' Mutta kun
tuuli vei savun kaikki pois, niin ikäänkuin löysin itseni seisomasta
paljaalta katolta. Silloin vasta huomasin, että olin juuri tuossa
räystään nurkalla... Voi, voi sentään! Samassa havaitsin ylläni tämän
verisen paitani, veriset käteni ja kuuma veri roiki kalvoisilleni.
Silloin jylähti pahasti, hurmasi päätäni ja tuntui kuin rupeaisin
kaatumaan syvyyteen. En muuta kerennyt, sanoin vaan että auta Ju...!
Niin samassa jouduin kontalleni katolle enkä muistakkaan miten lienen
tullut alas. Mutta heti toimisin. Rinnastani kuohahti sanomaton ilo;
en tiennyt mitä tein. Kiitin vaan Jumalaa, että sulaa olin siihen
paikkaan... En ole vielä milloinkaan niin aivan kädestä vetäen
tuntenut Jumalan apua, kun nyt tuossa. Kiitos, kiitos Jumalalle!..."

Toiset tulla haluttivat sieltä palon synnyn katsomasta, Riikan
viisitoista vuotias tyttö kertoi:

"Aivan se on sytyttämällä sytytetty. Tuolta harjunselännettä kulkee
muuan pieni karjanpolku, niin sen vieriin on viskottu palavia
tuohikäppyröitä. Aivan näkee, kun siellä täällä on karreksi palaneita
tuohikäppyröitä ihan haamullaan ja siitä on lähtenyt leviämään
myötätuuleen. Vähän matkan päässä ovat yhtyneet toisiinsa, josta
sitte on lähtenyt rintanaan kahnistamaan."

Riikka katsoi kotiin päin, virkkoi:

"Lehmät jo pemistelevät kellojaan kotona. Menkääpäs tytöt laittamaan
suitsuja..."

Juoksulla lähtivät tytöt suitsun tekoon ja kotiin lähtivät kaikki
muutkin.

Yö oli, kun Olli-Pekka yhä istui kuusen kengällä ja huokausten seasta
kuuluivat sanat:

"Voi, voi mitä tein!... En voi näyttäytyäkkään hänelle... Puhun siitä
kuitenkin Riikalle..."

Sen sanottuaan hän nousi ja allapäin käyskeli kotiinsa -- -- --

Huomenaamuna lähti väki palorovihtuun. Nokisina työskenteli
Pahtajärven rahvas palaneella harjun vietteellä, laitellen sitä
yhteiseksi kylvömaaksi. Kolmannen päivän iltapuolella Saara
juoksunhypäkässä kädet edestakaisin huiskaen, tukka karhallaan tulla
haarotti sinne palolle, kasvot tulehtuneina ja silmät tavattoman
suurina. Seisahti Aunon luokse ja huohottaen virkkoi:

"Voi, Auno kulta! Rekke on kipeä ja kutsui sinua. Voi, voi kuitenkin!
Lähde sinä nyt sinne!"

Aunon kasvot leimahtivat, suoristi itsensä.

-- Onko se Reponiemellä?

Saara: "Siellähän se on. Sunnuntai-iltana oli sinne mennyt ja olivat
vähän ryyppineet sen talon Jussin kanssa. Voi, voi, lähde nyt, Auno
kulta!"

Auno: "Mitä minusta sinne; humalassahan se on."

Saaralta parahti itku ja itkun purkauksen seasta sanoi:

"Se on tuskassa... Ei se elä kauan... Sanoo tehneensä... Voi, voi
lähde nyt, se aivan kohta kuolee ja sanoo joutuvansa helvettiin...
Voi, voi lähde nyt!"

Aunon kasvot kirkastuivat, mietti vähä, kääntyi sitte Saaraan ja
virkkoi:

"Juokse nyt ja vie minulta semmoinen neuvo, että ei Jumala tahdo
syntisen kuolemaa. Jos kääntyy Jumalaan, niin hän saa elää... Minä
rukoilen hänen puolestaan ja tulen sitte, kuu pesen itseni ja panen
puhtaammat vaatteet päälleni... Mene nyt, kyllä minä tulen."

Saara lähti helmat kourissa juosta haihottamaan takaisin. Auno lähti
kotiin, pesi noesta itsensä, muutti vaatteet päälleen ja lähti
Raamattu kainalossa astumaan ja kasvoissa lienteä loimo -- -- --

       *       *       *       *       *

Vuoden perästä enemmän kuin kuuden tynnyrin kylvö kuhotti ruista kuin
hankea siinä kotirinteellä, joka ryöhyten lainehti kesän liepeässä
tuulessa. Tuolla täällä laineiden keskellä seisoi kiertävine
rosoineen alastomia honkia, jotka lehvättömine oksineen kurjasti
ojentelivat ikäänkuin kättä tarjoten toisilleen, muistuttaen sitä
viime kesäistä kamalaa paloa. Mutta kului vuosia kymmenen. Silloin
ei enää näkynyt honkia, vaan muheat peltosarat lojottivat laidasta
laitaan yli tuon valtaisen aukean ja vieläkin etemmäksi, aina tuonne
lakean Raatesuon tarvasmännikköiseen rantaan. Nyt eivät enää Lainion
kyläläiset niittäneetkään Pahtajärven heinikkoa.

Olipa jo toisella puolen Pahtajärvenkin neljä uutistaloa, jotka
hohtavine tuohikattoineen ja päivän paahtamine ruskeine seinineen
ja valkeapuitteisine ikkunoineen seisoa kepottivat pienoisien
viljapeltoinsa keskellä tuon valtaisen luhtaniityn päivänkaltevalla
rannalla. Niissä asui perheineen Katrin kaksi nuorempia poikia ja
Riikan kaksi nuorempia vävyjä. Lehmien pulppuilevien suitsujen
vaiheilta kuului lasten kimeä räihinä. Vähän pyylevämmät poikanulikat
erosivat omiin joukkoihinsa. Useinpa nähtiin noiden poika palkeroiden
parveilevan puolelle ja toiselle Pahtajärven heinäistä laksoa.
Kokoutuipa aina taon taostakin multajalkainen vilisevä joukko kankaan
jäkäläiselle pielukselle, niin huristen lenteli silloin valkea kirppa
tai korkealle ilmaan ponnahteli jänenkääpäinen tervatta koppi.
Hienoksi murtui jaloissa harmaa jäkälä ja vilpotellen levisi virkeä
kaiku kesä-illan tyyniin metsiin.

Niin viettivät pojat lapsuutensa suruttomia päiviä harmetessa
kolmannen polven. Mutta kokoutuipa joskus vanha polvikin yhteiselle
aterialle. Niimpä nytkin eräänä Heinäkään Sunnuntaipäivänä siskokset
kotoutuivat Riikan lehditettyyn pirttiin viettämään yhteistä
lakkatalkoota, kuten sitä Vappu nimitti. Olipa joukossa Ahtolan
hopeahapsinen muorikin, entinen tyttöin paras auttaja. Vuosikymmenien
perästä hän vielä tahtoi elävin silmin nähdä noita Pietolan entisiä
siskoksia.

Taloin nuorempi polvi oli jo kukon laululta lähtenyt lakkaan suuren
Raatesuon vaivaiskoivu-rämeisille laiteille, mutta nyt vasta auringon
kohotessa puolen rintaan helmat ja lahkeet märkinä hohtavin kasvoin
palasivat kotiin. Käsivarsilla oli kannannaiset tuohiropeet täynnä
saaria keltaisenkuulakoita sakeassa mehussa hyllyviä lakkoja.
Pöydälle laskivat ne tuonnoksensa ja enemmän kuin kaksikymmentä
semmoista astiaa johotti nyt lakkoja pitkällä hohtavanvalkealla
pirtin pöydällä.

Siihen pöydän ympärille kokoutuivat nyt siskokset yhteiselle
lakka-atrialle. Iloisesti haastelivat he menneistä päivistä ja
kolmikannalla vinttailivat lakkoja. Mutta hitaasti huoppenivat nuo
lujaan sulloutuneet lakka-astiat. Levähtivät ja kävelivät aina väliin
muut, mutta Reeta se harvasteesen nosteli yhdellä istumella ja
tuumaili:

"Saattaahan näitä syödä niin kauan kuin tahtoo."

Saara katsoi akkunasta ulos, virkkoi:

"On paras kirkon aika... Kirkossa ne ovat miehet; siellä se on
Rekkekin... Kyllä se oli koko asia, kun se tuli heränneeksi...
Ei ne ole yhtäällä onnen-ohjat. Minäkin osaltani, vaikka en ole
laajoja tarhoja tehnyt, vaan kyllä olen viisi nähnyt, kuusi kuullut,
seitsentä käsin pidellyt."

Ahtolan muori: "Taisihan se tämä nykyinen isäntä ensi aikoinaan
ohjakset kantoon sitoa. Mutta nythän se on mies kuin mies."

Saara: "Ihan sitte myöten kun Rekke tuli heräykseen, niin se on ollut
kuin toinen mies. Koko elämä käänti toisen kylkensä, valkeni kuin
päivä."

Riikka tuumasi verkalleen.

-- Vastapa meidänkin koti on oikein kodilta tuntunut sitte, kun
Olli-Pekka laittoi körttiröijyn.

Riikka katsahti akkunasta ulos ja jatkoi:

"Tuon rinteen palo tässä vuosikymmenen takaperin se tuotti sen
siunauksen. Silloin ne tulivat Olli-Pekka ja Rekkekin heräykseen."

Auno oli jo heittänyt lakan syönnin, ei paljo välittänyt puheista;
istui vaan kirja vasun vieressä penkillä. Vakavina olivat kurttuiset
kasvot, katseli Raamattuaan ja hiljakseen virkkoi:

"Jospa olisimme kaikki oikeita heränneitä... Jospa olisimme."

Reeta ei näkynyt kuulevan Aunon sanaa; mulautti vaan toisiin
syrjäsilmäyksen ja tympeästi virkkoi:

"Niistä miehistään niillä on aina puhetta. Miehet kuin miehet."

Lupsautti silmiään ja nosteli lakkoja huulelleen, joka aina
uskollisesti työntyi pitkälle lipille vastaan ottamaan näppien
tuonnosta.

Pohjassa kopisivat jo Reetan näpit, harosteli vielä ropeen pohjalla
heiluvasta mehusta lakan sokareita, kallisti rovetta, katsahti siihen
ja virkkoi:

"Juokoot lapset tuon mehun."

Imeskeli vielä näppiään ja kohosi pois pöydästä; siirtyi periakkunan
poskeen istumaan. Kahden käden siirti kaulalle riippuvat valkeat
hapenensa korvainsa taakse ja aikansa kuluksi alkoi soudatella Riikan
miniän kuusiviikkoista lasta.

Kaikki muutkin näkyivät jo saaneen lakoista kyliänsä. Tyyninä he
istuivat mikä missäkin penkillä ja jakkaroilla. Näytti kuin olisivat
puheet loppuneet. Ainoastaan lapset piehtaroivat lehditetyllä
lattialla.

Riikka se kokoili lakkaropeet latvapäähän pöytään yhteen kinkoon ja
metson siivellä pyyhki pöydältä kaikki roskat. Pani metson siivet
orteen, istahti penkille, otti miniältään rengassilmäisen pienokaisen
ja hymyillen virkkoi:

"Tuleppas minulle, sinä äitin tupikki. Kuule sinä kullan solki, mitä
sinä nyt töpötät niin totisena suu mytyssä ja silmät pyöreinä kuin
suitsirenkaat. Noilla suurilla sinisillä silmilläsi vaan katselet
etkä tiedä mitä katselet, ja harostelet noilla pienillä käsilläsi.
Niin sinä katselet siinä. Et tiedä paljo tälle ilmalle. Ethän tiedä
mitä näet ennenkuin olet niin lopussa kuin olet alussa. Mitä sanot
silloin, kun on pääsi niin valkea kuin tuon Reetan ja tuon muorin."

Katri: "Onni se on ihmisen perimies. Eihän kaikilla ole yhtäkaikki."

Ahtolan muori istui penkillä selkänsä nojaten seinää vasten ja
löyhällä riippui leukapielissä kurttuinen nahka. Käänti vallatonna
riippuvia valkeita hapsiaan korvainsa taakse ja virkkoi:

"Joka kovan kokee, se pehmeän perästä löytää, sanotaan, ja tosi
onkin. Kyllä tekin sen tiedätte... Ei suotta sanota, että tikka on
kirjava, vaan ihmisen ikä on kirjavampi."

Vappu: "Kyllä todellakin kaikilla ei ole yhtäkaikki. Toiset menevät
elämän halki kuin veneellä, mutta toiset saavat mennä uimalla."

Katri: "Me juuri olemme niitä uimamiehiä."

Riikka: "Kyllä sitä on saatu soutaa jos huovatakkin ennenkuin on
tänne päästy. Mutta perillä tuota kohta oltanee, kun harmaita
kasvavat korvukset ja kolmas polvi jo tuossa pyrkii korvan tasalle.
Ei muuta kuin hyvä kaikki, hyvä kaikki!"

Reeta kohotti valkeata päätään ja virkkoi:

"Tähämpä häntä on päästy ja hyvä kaikki. Monta on rankempaa."

Painoi kämmenensä korvalliseensa, katseli kehtoon nukkuvaa lasta ja
alas riippuvissa kurttuisissa kasvoissa kuvastui tyyni rauha.

Auno nosti kirjavasun pöydälle, virkkoi:

Hyvin on kaikki, hyvin on kaikki. Kiitos Jumalalle!

Otti Raamattunsa, aukasi sen, pani jalkaa vasten nojalleen, vilkasi
silmillään huoneen väkeä ja rupesi lukemaan, että "joka korkeimman
turvissa istuu ja kaikkivaltijaan varjossa oleskelee j.n.e."

Kaikki asettuivat tyyneen: kädet helmoissa istuivat ja kuuntelivat
Aunon lukua. Kasvoissa näkyi mieluinen tyytymys ja herttaisesti
paistoi puolipäivän aurinko.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pietolan tytöt" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.