Title: Viuluniekka - Kolmilohkoinen näytelmä
Author: Kneifel, Rudolf
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Viuluniekka - Kolmilohkoinen näytelmä" ***


VIULUNIEKKA

Kolmilohkoinen näytelmä

Sisältävä 7 kuvausta viidessä näytöksessä


RUDOLF KNEIFEL'in saksaksi kirjoittama


E. J. Dahlberg'in suomentama



Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,
1863.



NÄYTTÄJÄT:

 Martti Miettinen, rikas talonpoikainen leskimies.
 Kalle, Martin poika.
 Hanna, emäntäpiika Martin talossa.
 Olli Miettinen, Martin veli, kuleksiva viuluniekka.
 Laura, Ollin tytär.
 Neilikka, vallesmanni.
 Lotta, sen tytär.
 Pullonen, Martin naapuri.
 Turunen, kyläkunnan soittoniekka.
 Aro    |
 Jaakko | Martti Miettisen renkiä.
 Leena, piika.
 Anni, vanha leski.
 Paukku, sotamies.                |
 Risto, räätäli                   | Olli Miettisen
 Amos, metsän vartija             | nuoruuden aikuisia
 Lassi, mylläri Neilikan myllyllä | ystäviä.
 kyläläisiä, soittoniekkoja ja nuorta väkeä.



Ensimäinen lohko.


Viuluniekan kotiutuminen.

(Kahdessa näytöksessä.)



Ensimäinen näytös.


[Martin talo. Näytelmä sillan perällä on korkea piste-aita ja siinä
portti keskellä. Oikealla puolen (näyttäjöistä päin katsoen, niin kuin
oikea ja vasen tässä aina merkitään) asuinhuoneen ovi. Huoneen ja
portin välillä on korotettu istuinpötykkä soittoniekkoja varten.
Oikealla puolen edustata penkki, vasemmalla toinen sekä pöytä ja
pöydällä kukka-vihkoja maljakoissa. Huoneen seinä, varsinki oven
pielet, soittoniekkain istuimen kaiteet, portin pielet ja päällys ovat
kukkakiertämillä koristetut; portin päältä näkyy vaakunoita.]


Ensimäinen kohtaus.

    (Aro istua nuukottaa oikean puoleisella penkillä
    eteensä katsoen. Jaakko, Leena ja muut palvelijat
    lopettamaisillansa soittoniekkain istuimen koristelemista.
    Hanna, sievä tyttö talonpoikaisissa vaatteissa,
    tulla hyöpsyttelee huoneen ovesta.)

Hanna. Joko saatte valmiiksi? Hyvä! Kas tuo on isännälle mieluista.
Sanoppas Jaakko oletteko ennen milloinkaan tässä talossa ollessanne
isännän syntymäpäivänä koristelleet seiniä näin juhlallisesti?

Jaakko. En minä suinkaan muista. Se täytyy myöntää, että sinä somat
asiat hyvästi ymmärrät, (hymyilee.) Mutta työnhän isäntä osaa
kiittääkkin tuota sievää ja suloista Hanna neitsyttänsä.

Hanna (oletellen). Mitä sinä hulluttelet semmoisia puhuen. Senki sata
kertaa saan minä kuulla olevani isännä mielestä sievä ja suloinen. Mitä
minä sille taidan, jos -- (keksii Aron, keskeyttäin). Mutta olkootpahan
pilapuheet sillänsä, menkäätte nyt kyökkiin ja kellariin katsomaan,
ettei mitään puuttuisi vierasten tullessa. (Tähän asti ovat näyttäjät
oleksineet perällä. Palvelusväki menee nyt pois).

Hanna (tultuansa äänettä esiin). No, Aro?

Aro (nousten ylös ikään kuin unesta havaittuansa). Ka, mitäs nyt?

Hanna. Mikä sinulla taas on mielessä?

Aro (katsoo ihastuksissaan). Sinä, -- aina sinä olet mielessäni!

Hanna (hykähtäin). Ajattele ennen sitä, että kaikki oli juhlan alkaessa
järjestyksessään. Eihän täällä vielä näy olevan viiniäkään.

Aro. Näyt jo luopuneen kaupunkilaisvaatteistasi. Se se tekee minut
sangen onnelliseksi. Olen jo niin kauvan pyytänytkin sinua jälleen
talonpoikaisittain vaatteutumaan. Kas kuinka kaunis sin' olet, kuinka
pienoinen jalkasi, kuinka nuo ruusunauhatki ovat sulle somia, -- ja nuo
silmät! -- (hyvin ihastuksissaan) kuinka suloiset, kuinka kauniit!

Hanna (oletellen). Etkö jo lakkaa Aro?

Aro. Ah, ja kuinka minä rakastan sinua! Kuinka mun sydämeni rupee
kiehumaan, kun tulet lähelleni.

Hanna. Lopeta jo Aro. Tiedäthän, etten voi semmoista puhetta kuulla.

Aro (suruissaan). Hm, voitpahan muinoin, kun sanoin rakastavani sinua.

Hanna. No, se oli muinoin, -- mutta --

Aro. Muinoin, -- mutta silloin et vielä ollut kaupungissa käynytkään,
etkä oppinut tuota sivistelemistä. Silloin leikittelimme kotona
niityllä -- olimme vielä lapsia -- muistathan sen vanhan niinipuun ja
penkin sen luona, jolla istuen ensikerran lupasimme mennä toisillemme.

Hanna (vihastuen). Aro hoi!

Aro. Ja vanhempasiki kuin kuolivat! Sun täytyi mennä kaupunkiin
palvelukseen, tulla sieltä taas tänne rikkaan Miettisen emäntäpiijaksi.
Minä pyrin hälle rengiksi, päästäkseni olemaan sinua lähellä,
nähdäkseni sinua aina -- -- -- sillä sinutta minä joutuisin hukkaan, ja
minun täytyisi kuolla, ellet tulisi minulle.

Hanna (närkästyneenä kääntyen). Minun pitää jo mennä.

Aro (säikähtäen, toisella äänellä). Niin oikein kolmekymmentä
putelliahan minun pitikin tuoman kellarista! Paikalla, paikalla!
(yrittää menemään, kääntyy takaisin). Kuuleppas Hanna!

Hanna. No mitä?

Aro. Minä pyytäisin vähä. Rupeisitkohan sinä Hanna kulta tekemään mulle
sen sydämellisen ilon?

Hanna. No, minkä?

Aro. Nykyjään, kun vein kaupunkiin ruoka-aineita, se oli juuri
markkina-aikana, näin minä eräässä puodissa -- Mutta elä nyt suutu
minuun --

Hanna. Puhu vaan!

Aro. Näin minä parin korvarenkaita. Minä ostin ne, ja jos sinä huolisit
ottaa ne vastaan -- kas se olisi mulle oikein sydämellinen ilo. (On jo
kaivanut lakkaristansa paperin ja ottanut siitä korvarengasparin).
Kappas tuossa ne ovat!

Hanna (katsahtaen niihin). Kiitoksia Aro, lahjoja min' en huoli.

Aro (vaikeroipi, koruja kiikutellen). Mutta ne ovat niin kauniit ja
olisivat tukallesi niin soveliaat.

Hanna. Hm, mukailtuja koruja min' en pidä: eiväthän nuo ole kuin lasia
ja messinkiä.

Aro (suruisesti). Lasia ja messinkiä. Sitäpä en ajatellutkaan.
Ajattelin vaan huvittaakseni sinua. -- Niin, -- kuitenki, kuitenki --
lasia ja messinkiä -- Hyi! (viskaa renkaat vihoissaan maahan ja tallaa
jaloin).

Hanna (nauraen). Luulenpa olevasi hulluna!

Aro. Hulluna? Hm! niinpä minäkin luulen monta kertaa. -- -- Jospa
olisin rikas, niin mä ostaisin sulle hohtokiviset korvarenkaat!

Hanna. Kiitoksia siitä hyväntahtoisuudestasi. Mutta rikastapa sinusta
ei taida tullakkaan. Joka aina uneksii ja laiskottelee eikä ryhdy
mihinkään toimeen enemmän kuin sinäkään, se ei kelpaa mihinkään eikä
siitä tule mitään -- ei edes oivallista talonpojan renkiäkään.

Aro. Mitä nyt sanot, olet vaan isännän kuullut sanovan. Mitä se tietää?
Ja kuka sen on sanonut, että min' olen syntynyt talonpojan rengiksi?

Hanna. No, miksikäs sinä mielit? Vai korkea-arvoiseksi herraksiko.

Aro (toimessansa päätänsä pudistaen). En niinkään! En tiedä, mitä
tehnen ja toimittanen, vaan ollessani yksin metsässä tahi kedolla,
viskaun minä nurmikolle katselemaan sinertävätä taivasta, ja tuuli
puhaltelee ohitseni, ja se helisee ja humisee ja kumajaa, ikään kuin
enkelit soittelisivat, ja minulla on niin ikävä -- ja se on kuin pikku
satu. -- Tiedätkös, Hanna kulta, mitä minä haluaisin tehdä? Minä
haluaisin aina sillä lailla uneksia!

Hanna (kovasti nauraen). Hahhahhah! No uneksljahan sinusta sitten
tuleekin? Onpa tuo koko virkine!

Aro (häpeissään). Oikeessa olet! Min' olen houkko!

Hanna. Hyvä, kuin sen havaitset. Heittäkäämme nyt hullutukset sillensä.
Minulla on huolenpito, ettei rakas isäntämme olisi mitään vailla --
kyllä se kohta tuleekin.

Aro (uskotellen). Rakas isäntämme. Kylläpä sinä pidätkin hänestä sangen
suurta huolta. -- Sanoppas nyt, Hanna, onko se totta, mitä kylässä
puhutaan? --

Hanna (epävakaisesti). No mitä?

Aro. Että sinä ja isäntä muka olette sangen hyvät toisillenne,
ja että -- --

Hanna. Mitä sinä nyt jaarittelet -- heitä minut rauhaan!

Aro (pikaisesti). En, en, sinun pitää vastata minulle, Sano, onko siinä
perää? Onko se vanhus sinusta mieluinen? Hitto perii sinut, ellet sano!


Toinen kohtaus.

    (Entiset. Kalle tulee kiireesti vasemmalta puolen.)

Kalle. Aro, kärrit ovat vielä rapun edessä -- Ne pitää viedä pois. --

Aro. Paikalla! (Menee vasemmalle puolelle, katsoen Hannaan, joka
käännäikse hänestä).

Kalle (katsoo kummeksien Aron silmäelemistä). Ahaa, mitähän sinä,
Hanna, Aron kanssa juttelit? Se näkyi katsovan sinuun kummasti!

Hanna. Mistäpä minä tiennen, mitä tuo löyhkä puhunee.

Kalle. Luulenpa hänen rakastuneen sinuun, Hanna!

Hanna. Entäs sitten? Kylläpä silloin olisi tekemistä, jos kajoisi
kaikkiin, jotka meihin rakastuvat.

Kalle. Sinuna minä ottaisin Aron miehekseni, se on siivo potka ja vielä
vilkas järkinenki.

Hanna. Pyh, renkimiehen. Parempata minä toki toivon.

Kalle. No, no, Hanna, Kreivikö sulle vasta kelpaisi? Ole toki järkevä
-- säätyänsä ylemmä ei pidä pyrkiäkkään.

Hanna (pilkaten). Paremmin ylemmä kuin alemma, paremmin kunnon
piikatyttönenki tekee vaikka Kreiville menee, kuin kunnon taloinen
poika viuluniekan tyttöä köytäillen.

Kalle (hämmästyen, mutta paikalla vakiutuen). Se on muka minulle?

Hanna. Sinulle taikka muille. Minä vaan tahdoin osoittaa, ettet sinä
ole mies muistuttamaan minua olemaan järkevä; kaiketikin olen kyllin
järkevä havaitsemaan jotkut salaisuudet.

Kalle (vakaisesti). Niin salaisuudet? Sitäkö sinä muka tarkoitat, että
minä pidän Laura-serkkuni rakkaana. Sitä ei tarvitse salata keltään.

Hanna. Ehkäpä kuitenki isältäsi.

Kalle. Mitä vielä, minä sanon sen hänelle vielä tänä päivänä.

Hanna. Sitäpä luulen tuskin tohtivasikaan tehdä.

Kalle (yhä toimessaan ja hyvin huoletotoinna). Vielä vähä, minä en ole
vielä eläissäni pelännyt mitään, pelkoa en tunnekkaan. Ja onhan mulla
hyvä omatunto.

Hanna (pilkaten). No, ollos miekkoinen!

Kalle. Mutta sanoppas nyt, Hanna, minkä tähden isäni viettää tätä
syntymäpäiväänsä näin juhlallisesti!

Hanna. Ahaa, eikö se vielä ole sanonut sitä tuolle järkevälle
pojallensa?

Kalle (nauraen). Ei. Mutta sinähän sille olet vallan mieluinen ystävä,
ja tiedät jo siis varmaanki.

Hanna. Tiedän kyllä; mutta en nyt kuitenkaan ilmaise. Ka tuoltapa tuo
tuleekin -- kysyppäs itseltään -- ehkä se sanoo sinulle.


Kolmas kohtaus.

    (Entiset. Martti tulee portista.)

Martti. Tässä minä nyt olen, Henna kulta, eikä siihen tarvita kauvan
kuin vieraatkin ovat täällä. Johan kyökki ja kellari lienevät
laitoksessaan?

Hanna (hyvin iloissa). Jopa kyllä aivan käskynne mukaan. Ettekö isäntä
tahdo mennä tupaan levähtämään?

Martti. En; minä odotan täällä vieraitani.

Hanna. No antanettehan hattunne ja keppinne viedäkseni tupaan.
Kauvanhan te olitteki poikessa.

Martti. Elä lapsukaiseni siitä paheksi. Tuo vallesmanni Neilikka
pidätti minua. Mutta nytpä mä vasta näenki olevasi talonpoikaisissa
vaatteissa eikä enää kaupunkilaisissa.

Hanna. Sitähän te isäntä kulta tahdoitte eilen, ja minä teen
mielelläni, mitä arvaan olevan teille mieluista.

Martti. Kas sitä tyttöä! Etpäs usko, kuinka viehättävältä tuossa
puvussasi näytät (taputtelee tytön poskia miellytellen). Enköhän jo
suutele -- --

Hanna (sukkelasti kuiskaisemalla). Kalle on täällä.

Martti. Ahaa. (Kääntyy Kalleen päin, joka yrittää menemään). No
hulivili! Minneskä sinulla on kiire?

Kalle. Kylään, etten olisi tiellänne.

Martti. Mistä sinä olet niin tureissasi?

Hanna. Kalle on siitä pahoillaan kun ei tiedä, minkä tähden tätä
syntymäpäiväänne niin juhlallisesti vietätte.

Martti. Ahaa, jopa se junkkari taitaa arvata jotakin.

Hanna. Kyllä se jo tiedusteli minulta, vaan minä en tahtonut ilmoittaa,
mitä te minulle olette uskonut.

Martti. Aivan oikein, Hanna kulta, eihän tuommoiset nokkaviisaat
tarvitse tietää kaikkia.

Kalle (kylmäkiskoisesti). Enpä tuota pahoin pyrikkään utelemaan, sillä
tokkopa se lie kovinkaan tärkeätä, koska jo palvelusväkikin tietää.

Martti. Ehkäpä kuitenki jokseenki somaa -- mutta kohtahan siitä saat
sinäkin tiedon.

Hanna. Niinpä minä menen siksi ajaksi tupaan. Palvelusväen ei tarvitse
tietää kaikkia, mitä isäntä pojallensa juttelee.

    (Viepi menneenään Martin hatun ja kepin tupaan.)

Martti (pikkuisen aikaa äänettä oltuaan Kallelle vihaisesti). Kas niin,
nyt sinä suututit Hannan!

Kalle. Vai niin?

Martti. Niinpä kyllä, sinä tolvana. Minusta et näytä suvaitsevan kärsiä
tuota hyvää tyttöistä.

Kalle. Siinä olette isä oikeassa. Se tungeikse joka paikkaan, on
tietävinänsä kaikki paremmin kuin muut, on teille mieliksi ja kaikille
muille kopea.

Martti. Etkö jo tuki suutasi? Hanna on hyväsydäminen tyttö, ja sinun,
niin kuin muidenki täytyy pitää häntä kunniassa. Tyttö on niin viisas
kuin vanha koulumestarimme ja niin kaunis kuin ruusunkukka.

Kalle (hymyillen). Isä hoi, ettekös olleet minulle sanova, miksikä tätä
syntymäpäiväänne niin juhlallisesti vietätte?

Martti. Niinpä kyllä. -- Kuuleppas Kalle minä voin sanoa, että olen
koko elinkauteni rehellisesti täyttänyt velvollisuuteni. Minä olen
tehnyt työtä ja -- työn teko on ihmisen tärkein velvollisuus. -- Aatra
ja lapio olivat minusta jo lasna mieluisia, ja ne ovat olleet minulle
raskaat tähän päivään asti. Niillä minä olen sen omaisuuden ja
talouden, jonka isä vainajani jätti minulle, kaksin kerroin enentänyt.
Minä en ole, niin kuin monikin näkyy tekevän, ansainnut mitään koiran
koukuilla tahi, niinkuin ne sanovat, kauppa-neuvoissa -- en niin mitään
-- työllä ja vaivalla ja säästämällä ja otsani hiellä olen
tarkoitukseni perille pääsnyt.

Kalle. Sen tiedän, isä kulta, aivan hyvästi, ja sen tähden kaikki teitä
pitävätkin uutteruuden esikuvana.

Martti. No, rakas poikani, tänä päivänä minä täytän viisikymmentä
vuotta, ja luulen jo ansainneeni nautita vanhoilla päivilläni josko ei
juuri työttömyyttä, niin kuitenki rauhaa ja levollisuutta. Sen tähden
minä olen päättänyt antaa tapahtua kanssani jonkun -- tahi useammanki
-- niin sanoakseni -- muutoksen.

Kalle. Muutoksenko? Mitenkä niin?

Martti. No, minä mielin -- mutta eläpähän huoli! Ennen kuin itsestäni
puhun, tahdon minä puhella sinusta.

Kalle (sukkelasti). Jopa luulen arvaavani, minkälaista muutosta te isä
tarkoitatte.

Martti. Ole vait' poika, eläkä nyt keskeytä minua. -- Omaa muutostani
ennen tahdon minä pitää huolta sinusta. Sinun pitää nyt päästä erillesi
omituista taloasi hallitsemaan, sanalla sanoen, minä tahdon, että sinä
otat emännän.

Kalle (hämmästyen). Emännänkö?

Martti. Niinpä kyllä, ja minä olen jo sulle valinnut muutaman.

Kalle (sukkelasti). Kuinka te isä sanotte -- eihän se vaan liene tuo
meidän Hanna?

Martti (äimistyen). Hä? Sinuahan on pöllöpää; kuinka sinä semmoista
ajattelet?

Kalle. No, minä luulin sentähden, kuin te äsken Hannan kasvoja
lemmitellen taputtelitte.

Martti (itsekseen). No tuohan on vasta pirullinen poika. -- Kaikki se
näkee ja keksiikin. (Julkisesti). Ei sinne päinkään; -- sinun pitää
naida tuo vallesmanni Neilikan Lotta.

Kalle (puolittain hämmästyneenä, puolittain naurussa suin). Ohhoh!

Martti. No, mitä sinä nyt ällötät? Eikö se muka ole sinusta mieluinen?

Kalle. Ei, isä rukka, ei ensinkään.

Martti. Hä? Eikö? -- Mitä sull' on sitä vastaan sanomista? Se on
kuitenki oiva tyttö.

Kalle. Ja kuitenki on se niin viisas kuin ruusun kukka ja niin kaunis
kuin vanha koulumestarimme.

Martti. Kalle! Kalle! Sinä vaan pilkoittelet. Lotta on rikas. Neilikka
antaa sen mukana langoltaan perimänsä talon, ja isänsä kuoltua saapi
Lotta vielä Neilikan talon kokonaan.

Kalle. Mutta kuulkaapas isä, rikkaus ei sitä kuitenkaan tee
viisaammaksi ja häntä on niin tuhma kuin pökkelö. Ja nyt -- koska
olemme niin pitkälle tulleet -- täytyy minun sanoa teille, että --
että --

Martti. No, mitä?

Kalle. Että minä rakastan toista tyttöä.

Martti. Hm, toistako tyttöä? Kuka se tyttö sitten on?

Kalle. Laura.

Martti. Mikä Laura.

Kalle. Laura Miettinen, veljenne tytär.

Martti. Mitä? Tuhat tulimainen! Viuluniekanko tyttö-lämiskö?

Kalle. Aivan niin, isä kulta. Sen katsanto on mitä suloisinta sydämelle
ja sen puhe kuin enkelitten soitanto.

Martti. Maltappahan, -- siihen soitantoon minä tulen keppineni rumpun
paukuttajaksi.

Kalle. Minun täytyy varmaanki silloin olla rumppuna. Mutta kuulkaapas
isä, Lauraa ette voi kuitenkaan paukuttaa sydämestäni ulos. Ja mistä
syystä minä en saa sitä rakastaa.

Martti. Siitä, kun sen isä oli viuluniekan rentale.

Kalle. No oma veljennehän se oli.

Martti. Niin, Jumala nähköön. Kuitenki olimme aina vihoin.

Kalle. Senpätähden lastenne nyt sopii rakastaa toisiansa, että väärät
kohtalot suoriaisivat.

Martti. Olli oli pienuudesta pitäin renttu. Aatra ja lapio olivat
hänestä rasittavia. Hän vingutti vaan päiväkaudet viuluansa, jolloin
ei rentalehellut kapakassa eli metsässä. Viimenki ajoi isä vainajamme
hänet kotoa pois, mutta hän ei siitäkään parannut. Hän otti akan ja
kuleksi viuluinensa ympäri kyliä kuin mustilainen. Akka kuoli häneltä
nälkään ja huoleen; Olli meni pitkin mieron tietä ja heitti lapsensa
vieraan varaan. Sitten se juoksi tiehensä viulu kädessä, kuuletko sinä?
-- se kirottu viulu kädessä!

Kalle. Kyllä kuulen. Mutta enhän minä tahdo naida hänen viuluansa; minä
en tahdo muuta kuin hänen tyttärensä.

Martti (julmistuneena). Ennen perkeleen ämmän -- Jumala minua
armahtakoon! Kuule nyt! Sinä nait Neilikan Lotan.

Kalle (totisena). En tässä elämässäni!

Martti. Joko minä otan kepin käteeni?

Kalle. Niinpä minä otan silloin jalat käteeni ja pötkin tieheni.

Martti. Hanna hoi! Tuoppa tänne keppini!

Kalle. Minullapa on pitemmät jalat kuin teidän keppinne.

Martti. Kalle hoi, valitse nyt kumpi hyvänsä: Naitko sinä Lotan, vai
pitääkö minun ruhtoa sinulta joka kylkiluu poikki?

Kalle (panee miettien sormen nenävarrellensa). Niinpä minä valitsen --
minä valitsen ennen ne poikkonaiset kylkiluut.

Martti (julmana). Tuhat tulimainen! Hanna hoi! Missä mun on keppini?


Neljäs kohtaus.

Hanna (tullen huoneesta). Herra Jumala siunatkoon. Mikä täällä nyt on
hätänä?

Kalle (vikkelästi Hannalle). Sano, Hanna, isälle, ellei hän suostu
minun naimiseeni Lauran kanssa, niin en minäkään suostu hänen
naimiseensa sinun kanssasi.

Hanna ja Martti (yhtaikaa). Hä?

Kalle (paikalla). Kyllä minä olen nähnyt kaikki. Koska isä Hannan
poskia taputtelee ja suutelee häntä, voin minäkin tehdä samalla lailla
Lauran kanssa. "Seuratkaat vanhempainne hyvää esimerkkiä", sanoi
koulumestari meille nuorille. Ja nyt, Hanna, saat tuoda isän kepin,
mutta minua tavoitellessanne saatte juosta jokseenkin pitkältä.
Huvittaikaatte nyt isä rauhassa.

    (Juosta hipsuttaa pois).

Hanna. Mitä täällä nyt on tapahtunut?

Martti. Tuohan on pirullinen poika. Kuuleppas nyt Hanna, hän ei huoli
Lotasta. Hän on vaan ihastunut veli renttuni viuluniekan tyttöön, ja
tahtoo tuoda sen kotiin. Tytön, jonka isä on kaduilla soitteleva
viuluniekka, mieroon juosnut heittiö, josta ei ole viiteentoista
vuoteen kuulunut ei niin mitään, joka ehkä jo on kuolla kutjahtanut
johonkuhun aitovierelle.

Hanna. Voi herra Jumala kuitenki, tuotahan minä jo olen kauvan
aavistellutkin -- niin se nyt kävi, rakas isäntä rukkani!

    (Itkee.)

Martti. Ja sen lisäksi tuo poika nulikka viisastelekse ja tekee
pilkkaa. Se tulee siitä, että minä olen sitä liijan paljon hellitellyt;
mutta maltappahan vaan! -- No minkä tähden sinä Hanna kulta itket?

Hanna. Kuin teillä on niin paljo huolta.

Martti. No, no, elä nyt itke, sitä en voi kärsiä.

Hanna. Jos minun neuvoani olisitte seurannut ja myönyt koko talonne ja
tilanne, ja jos me sitten olisimme muuttaneet kaupunkiin -- niin koko
seikka Kallen kanssa olisi nyt ehkä tapahtumatta.

Martti. Onhan se niinki; mutta ihmisen on vaikea erota siitä
talostansa, jossa on syntynyt ja kaiken ikänsä viettänyt. Mutta
maltappahan vaan, minä näytän pojalle täyttä totta. Mieleni oli, niin
kuin tiedät, ensin naittaa hänet, ja sitten mennä yhteen sinun
kanssasi. Nyt se on meidän käännettävä edes takaisin. Kuin me kerran
olemme parina, niin Kallelle ei jää, jos hän vaan omituista taloa
haluaa, muuta kuin ottaminen Lotta emännäksensä.

Hanna. Ei, isäntä kulta, ensin pitää Kallen naiman ja oleman erillänsä
tästä talosta, muutoin ei riiteleminen lopu. -- Eikähän Kalle voi minua
edes suvaitakkaan. (Itsekseen). Ja ensin on Aro saatava pois.

Martti. Kuuleppas nyt, se rukoukseni sinun pitää täyttää; että kutsut
minua täst'edes Martiksi ja sinuksi suorastastaan!

Hanna. Oh, isäntä kulta!

Martti. Koetappas nyt sanoa: sinä --

Hanna (oletellen). No -- -- sinä rakas Martti kultani!

Martti (iloissaan). Kas niin -- ja sillä olkoot huoleni Kallesta
hitolla, annapa nyt vaan pikku muisku!

Hanna. Aivan mielelläni!

    (Syleilee ja suutelee vanhusta).

Martti (muiskusta säikähtäen). Totta koira vieköön, eiköhän se hulivili
ole tuolla aidan takana meitä katsomassa? (Juosta keputtelee aidan
luo). Ahaa, vieraamme näkyvät jo tulevan. Mutta tuhatta laivaa! nyt on
Kalle juossut tiehensä. Mitä minä nyt Neilikalle sanon? -- Tänään oli
kihlaus tapahtuva, sen tähden kaikki koristukset!

Hanna. Kyllähän sanoja löydämme -- ja ehkäpä Kalleki tulee takaisin.


Viides kohtaus.

    (Entiset. Vallesmanni Neilikka ja tyttärensä Laura.
    Mies- ja vaimo-väkeä, Turunen ja pari muuta soittoniekkaa
    tulevat ilomielin portista sisään.)

Neilikka. Eläköön syntymäpäivän lapsi! Terveyttä ja siunausta vaan
taloon!

Martti. Kiitän nöyrimmästi, herra vallesmanni! Terve tulemastanne hyvät
naapurit!

Kaikki. Me toivotamme onnea! Jumala siunatkoon isäntätä!

Martti. No, Lotta neitoseni, niinhän te näytätte terveeltä ja
iloiselta, kuin tammen terho!

Lotta (joka näyttää hyvin tuhmalta ja on tavattomasti koreissa
vaatteissaan, niijata jupasuttaa). No niin!

Martti. Ja te olette laittautuneet niin koreeksl!

Lotta (niijaten). No niin!

Martti. Istukaatte hyvät naapurit; ja olkaatte kuin kotonanne.
Iloitkaatte, tanssikaatte, juokaatte. Hanna, Leena, Jaakko, tuokaatte
vieraille juomia, niin että pöytä ruskaa!

Turunen (palvelijoille). Ja elkäätte suinkaan unhottako soittoniekkoja!

Neilikka. Mutta missäs Kalle piiloittelekse? Tyttäreni on jo häntä --
tuota leikkitoveriansa kysynyt. Eikö niin, Lotta?

Lotta. Ei!

Martti (hämmästyksissään). Mihinkä se lie pistäynnä; eikö tuo kohta
tullekkin.

Neilikka (muristen). Olisihan se voinut olla kotonakin.


Kuudes kohtaus.

    (Entiset. Pullonen tulee kiireesti esiin.)

Pullonen. Hyvä päivä, naapurit! Hyvä päivä, kummi Miettinen; minä tuon
teille uusia sanomia, joista ette ole voineet uneksiakkaan.

Martti. No mitä?

Pullonen. Entäs nyt, kuin veljenne Olli on taas näillä seuduin.

Kaikki (ovat jo Pullosen ympärille kokoontuneet). Olli? Viuluniekkako?

Martti (hämmästyksissään). Hoh, naapuri, nyt olen kuin Ukkosen lyömä!
Etköhän pannekkin leikkiäsi!

Pullonen. Mitäpä siinä lie leikin sijaa? Liekkö neljännes tuntia siitä
kuin Olli tuli kestikievariin, repaleissaan ja kurjamaisna, niinkuin
lähtiessäänki viisitoista vuotta takaisin. Kestikievarin emäntä oli sen
kertonut eukolleni Liisalle ja minä tulin tänne juoksujalassa sitä
uutta sanomata ilmoittamaan.

Martti (voipi tuskin hämmästyksestään tointua). Olli! Että se tohtii
taas tulla tähän kylään!

Neilikka. Onpa se minustaki vähä kummallista.

Turunen. Olispa soma tietääkseni, mitä tuo nuorikko on oppinut
soittamaan viulullaan -- ei sillä juuri ollut viuluniekan lahjoja
koskaan -- oli vaan tietävinänsä kaikki paremmin kuin meikäläiset,
jotka kuitenki olemme soitannon tuntijoita.

Martti (jonka hämmästys muuttuu vihaksi). Ja joskopa hän soittaisikin,
kuin Enkelit taivaassa -- niin ainakin on työmies parempi kuin kaduilla
soittelija.

Turunen (itsekseen). Tuohan on vasta pässin pää! (Nousee toisten
soittoniekkain kanssa istuinpötykkään.)

Neilikka. Te luullakseni oikaisette häntä tarpeeksi asti, jos hän
rohkenee tulla teidän huoneesenne.

Martti. Luottakaatte siihen. Minä teen hänelle niin kuin isä
vainajammekin.

Neilikka. Siinä teette naapuri aivan oikein. Semmoinen maankulkija
tuottaa vaan häväistystä taloon ja häväistystä kaikille, jotka teidän
kanssanne yhteyteen antautuvat. Eikö niin Lotta?

Lotta. No niin!

    (Soittoniekat alkavat silloin turuuttaa polskaa.)

Martti (itsekseen). Olli taas täällä -- missä minun on pääni? Ja tuo
Kalle poikani tekee minulle nyt tekoisensa, kuin ei tule
näköisällekkään.

Useammat pojat. Tanssimaan! Hei! Tanssimaan!

    (Tungeikset tyttöinensä tanssia alkamaan).

Pullonen. Vähemmällä tuossa! syntymäpäivälapsen pitää tänä päivänä
alottaa tanssi. (Martille). Kummi hoi, teille tulee nyt kunnian tanssi.

Kaikki (iloissaan). Niinpä, niin, kummi Miettinen, teidän pitää
alottaman!

Martti (naurussa suin). No nythän on mänö mäntäissä, sukka toisessa
jalassa! (Lotalle). Suotteko minulle sen kunnian?

Lotta (niijaten). Miks' ei!


    (Martti viepi Lottaa tanssimaan. Toiset parit seuraavat
    jälestä. Tanssiminen alkaa mitä perempänä.)

Neilikka (vetää sillä aikaa Pullosen edustalle ja juttelee sen kanssa
sukkelasti niinkuin seuraa. Se on tietty että soitanto ja tanssiminen
tapahtuu hiljaisuudessa). Kuuleppas naapuri, nyt minä olen miettinyt
asiata; minä annan Kallelle tyttäreni Lotan.

Pullonen. Vaimoniki Liisa kehoittaa siihen.

Neilikka. Martti Miettinen on rahakas mies ja sen poika on pulska ja
uuttera nuorukainen. Ellei nyt Ollia vaan olisi.

Pullonen. Niinpä se meidänki Liisa sanoo.

Neilikka. Minä luulen kuitenki, ettei Olli tohdi tulla veljensä silmäin
alle.

    (Sillä erää kuuluu muutamia kimakoita viulun ääniä portin
    takaa. Tanssijat säikäytävät ja hälisten: "Mitä se on?
    Mitä nyt?" jakautuvat ne kumpaiselleki puolelle. Polskan
    soitanto taukoutuu. Portista tulee viuluniekka Olli esiin.
    Hänellä on varrettomat kengät jalassa, lyhyt harmaa nuttu
    päällä, leveälahkeiset housut, leveä nahkavyö vyöllä,
    huivi kaulassa, paidan kaitaista kaulusta tapaillen; ja
    vanha huopahattu päässä. Viulu kädessä, roka toisessa
    seisahtuu hän käsiänsä levittäen.)


Seitsemäs kohtaus.

    (Entiset. Olli.)

Olli. Hivoo! Kas niin! Hih, kuin on hupaista!

Kaikki (vähän aikaa hämmillä ja kummastellen katseltuansa). Olli! Olli!

Olli. Aivan niin, viuluniekka Olli. Jumala siunatkoon sinua Martti
veikkoni! (Yrittää syleilemään Marttia, mutta tämäpä ei salli sitä).
Ahaa, nyt on sinun nimipäiväsi ja minun pitää siis ensin toivottaa
sinulle onnea -- malta, malta, nyt saat kuulla soman laulun:

(Laulaa sävelellä kuin: Mun muistuu mieleheni nyt:)

    No Jumalapa jatkakoon
    Sun veikko vuosiais.
    Tää viuluni nyt vinkukoon
    Ja surut sulta sortakoon,
    Kun suot mun suojahais.

Martti. Kas niin, naapurit! Eikö se nyt ole Olli ihan elävänä, taaskin
pyrkimässä luokseni tuota kirottua viuluansa vinguttamaan!

Pullonen. Olli, totta koira vieköön, se onki, ja ihan niin löyhkänä
kuin ennenki.

Neilikka. Nyt se narri tekee värsyjäkin.

Hanna (inhotellen). Mutta kovin repaleissaanpa se nyt on. Antakaatte,
herra kulta, tuolle kurjalle joku lantti.

Martti. Onpa se koko kunnia kylällemme, että tuo Olli herra on taas
täällä. No mitähän tuo nyt toimittanee?

Olli (tuikeesti katseltuansa puhujoita). Mitäkö minä toimitan?
(iloisena viuluansa koputellen) Minä vaan kuleksin ja soittelen pitkin
maailmata.

Martti (ylenkatseella). Onpa se kaunis virkine.

Olli. Kaunis ja kultainen! Rakastathan sinäki soitantoa, koska sinulla
on soittoniekkoja tuolla yläällä istua kakottamassa.

Turunen (istuimelta huutaen). Ohoh, Olli kulta, eläpä toki vetäykään
vertaiseksemme.

Olli. Hahhahhah! -- Pappa Turunenhan se näänmä onki! No vieläpähän
vanhuskin elää. Martti veikkoni, sinäpä vasta miekkoinen olet; kun
Turunen nyt säveltää, niin ei sinulla vielä huomenna ole yhtään rottaa
talossasi.

Turunen (vimmastuneena). Kappas tuota ryökälettä miten se nyt parjaa
minua!

Olli (asuinhuonetta katsellen). Tuo vanha tuttu tupa seisoo vielä yhtä
ystävällisenä, kuin viisitoista vuotta takaperinki; mutta, näyttääpä
siellä (Hannalle pilkoitellen) olevan somia asukkaita! (Käännäkse ja
näkee Pullosen). Ja onpahan naapuri Pullonenki vielä elossa! Hei,
vieläkö eukkonne Liisa elää? Oikein; hahahaa, -- tervehän se onki kuin
karhu -- koskahan otsassanne on mustelma. (Näkee vallesmannin.) Ahah
nöyrin palvelianne, korkeasti kunnioitettava herra vallesmanni, onpa
teillä koko mahan köllönen -- (puksauttaa kädellänsä Neilikan paksuun
mahaan). Lie siihen jo monta talonpojan sijan lapetta sulanut.

Neilikka (julmana). Martti hoi, annatteko te tuommoisen heittiön
parjata ja puukkia vieraitanne?

Olli (somasti). No, no! Elkäätte toki suuttuko! Kun minua entisenä
Ollina pidätte, niin minä tervehdin teitä entisen Ollin tavalla. --
Mutta minä olenki uusi Olli -- ja sen minä vielä näytän, -- kunhan tuo
rakas veikkoni Martti ensin ottaa minut huoneesensa ja tyydyttää
nälkäisen mahani.

Martti (vihassa). Vai niin? Luuletko sinä minua semmoiseksi narriksi
että ottaisin mieron hylkyläisen? Sanokaatte nyt, naapurini, voipiko
kukaan vaatia sitä minulta.

Kaikki (yht'aikaa). Jumala varjelkoon! naapuri! Vai mieron hylkyläinen.
Ajakaatte hänet pois!

Olli (ei kuulevinansakaan mitä muut sanovat). Martti, eihän tuo liene
totta, että sinä tahdot ajaa nälkäisen veljesi pois isämme talosta?

Martti. Samasta talosta sysäsi isämmeki sinut ulos.

Olli (katkerasti naurahtaen). Tosihan se on -- hän sysäsi minut ulos,
sillä kun minä rakastin tätä (koputtaa viuluansa) enkä tahtonut siitä
luopua. -- Mutta muistathan Martti vielä äitimme, joka rakasti meitä
kumpaaki yhtäläisesti.

Martti (yhä julmempana). Niin äitimme? Vieläkö sinä sen rakkaudesta
kerskaat? Eikö sinun räähkyytesi vienyt sitä hautaan?

Olli (huutamalla). Veli hoi!

Martti. Minä en ole sinun veljesi. Pois minun talostani. Jos sinä
tahdot renkinä työn teolla rehellisesti ansaita päiväpalkkasi, niin
minä otan sinut ja sinulla ei pidä oleman puutetta; mutta kadulla
kitkuttajalle, mieron juoksijalle, joka on laittanut vanhempansa maan
poveen, ja jättänyt vaimonsa kuolemaan nälkään -- semmoiselle minun
oveni on lukittu, ja jos hän vaan tulee jälleen, niin minä ajatan hänet
kartanokoirilla tiehensä. -- -- Naapurit, elkäätte olko millännekään,
soittakaatte soittoniekat yläällä -- tanssimaan!

Kaikki. No ruvetkaamme tanssimaan!

Olli (seisoo hetken aikaa hämmästyneenä, ojentaa kätensä huutaen
kovasti.) Kirottu olkoon, joka liikahtaa paikaltaan! (Kaikki seisovat
kuin naulatut. Silloin hänen luontonsa nousee.) Vai laittanut
vanhempansa maan poveen? Vai jättänyt vaimonsa nälkään kuolemaan?
Pöllöt, kurjamaiset pöllöt! Te itse olitte syypäät kaikkeen pahuuteen,
te tahdoitte sammuttaa minussa sen kipenen, joka kuitenki Jumalan avuin
nyt liekkinä leimuaa. Te opetitte minua kiroilemaan, ja kirootte nytki
sitä Luojaa, joka minut on tehnyt semmoiseksi, kuin nyt olen! Niinpä
jää nyt, sinä, joka oman nälkäisen veljesi sysäät pois kynnykseltäsi.
-- Jää nyt, sinä olet viimeisen siteen väliltämme ratkaisnut -- jää nyt
-- ja Jumala sinua armahtakoon.

    (Esirippu lankeaa hänen menemään kääntyissänsä.)

(Lyhyt väliaika.)



Toinen näytös.


(Köyhämäinen, mutta siisti huone Lauran kodissa. Perällä ovi,
vasemmalla puolen näyttäjöistä katsoin ikkuna, oikealla salpausseinä ja
siinä ovi, koommin vasemmalla rukki kuontaloineen ja sen luona jakkara;
ilta hämärä.)


Ensimäinen kohtaus.

    Anni, vanha leski, istuu oikealla puolen pöydän ääressä
    silmälasit päässä ja lukea juntustaa erästä kirjettä,
    piplia pöydällä selällänsä.

Anni. Nyt olen jo senki seitsemän kertaa lukenut tämän kirjeen, enkä
sittenkään tiedä, lienenkö oikein lukenut. Kumma kun ei ne vielä ole
keksineet semmoisia koneita, joilla kaikki kirjeet painettaisiin niin
kuin pipliaki -- sittehän niistä saisi paremman selvän. (Lukee.)
"Ehkäpä Anni kulta, kohta tulenki kyläänne takaisin. Toivoni on silloin
tavata lapseni siveäksi ja siistiksi kasvatettuna tyttönä." Se nyt on
tietty! mitähän se mies minusta ajatteleekaan? "Mutta elkäätte virkkako
mitään tyttärelleni eikä muillekkaan. Pää-asia on olla vaiti. Olli
Miettisenne." Olla vaiti, -- olla vaiti -- ihan samalla lailla joka
kirjeessä. Ikään kuin minä olisin mikään kielen pieksäjä.


Toinen kohtaus.

    (Anni. Laura tulee sivu-ovesta palava kyntteli kädessä.)

Laura. Tässä on nyt kyntteli.

    (Laskee sen pöydälle).

Anni (kokee kätkeä kirjeen). No, mitenkä sinä taas lennät tänne?

Laura. Ka, mitä te nyt täti piiloittelette?

Anni. En mitään.

Laura. Vai niin, kirjeppä se näkyi olevanki.

Anni. No, kaikki sinä näetkin!

Laura. Minkä tähden te täti aina kätkette kirjeenne?

Anni. Kirjeenikö? Etköhän sinä Laura rukka nyt uneksi?

Laura. Eihän ne vaan liene rakkauden kirjeitä?

Anni. Hä! Rakkauden kirjeitäkö? Katsoppahan tuota pilkkakirvestä --
etkö pääse rukin ääreen, jotta saisit tuon rullan täyteen. -- Minun
pitää vielä lukea luku pipliasta loppuun asti. (Kohennakse Lauraan
melkein selin ja panee kirjeen sitte avonaiselle piplialle.)

Laura (istuu rukin ääreen ja kehrää; pikkuisen äänettä oltuaan.) Täti
kuulkaapas.

Anni. Hä?

Laura. Jopa siellä taas oli enemmän rahaa.

Anni. Missä?

Laura. Siellä nurkkahyllyssä. Siellä ei ollut eilen kuin kolme penniä
ja nyt siellä on jo markka.

Anni. Ah, eilen et liene oikein nähnytkään. Rahat lienevät olleet aivan
nurkassa. Mut sinä vaan rupatat etkä kehrää -- kyllä siellä ei kohta
olekkaan rahaa.

Laura. No, kehräänhän minä.

Anni (lukee itsekseen kirjettä). "Ehkäpä Anni kulta, kohta tulenki
kyläänne takaisin." (Kovasti.) Laura hoi!

Laura. Mitä nyt?

Anni. Sehän vasta lie iloisata, kuin yhtäkkiään näkee jälleen rakkaan
lemmityisensä, josta on niin kauvan ollut erillänsä.

Laura. Ihii, -- luulenpa minäki sen olevan mitä suloisinta. Seisooko
siinä pipliassa niin?

Anni. No sinähän olet hupakko -- aina sinä vaan naurattelet, pidä ennen
huolta rukistasi! (Lukee itsekseen). "Toivoni on silloin tavata lapseni
siveäksi ja siistiksi kasvatettuna tyttönä." (Kovasti.) Laura hoi!

Laura. Hm?

Anni. Sanoppas nyt, eikö Kalle ollut eilen täällä?

Laura. Oli kyllä. Käypihän se täällä joka päivä, niin kuin tiedätte.

Anni (torumalla). Se ei ole minusta ollenkaan mieluista. Siveän ja
siistin tytön ei tarvitse kovin paljo nuorten miesten kanssa haastella.

Laura. Mutta Kallepa rakastaa minua.

Anni. Ei se kuitenkaan ole soveliasta siveälle ja siistille tytölle.

Laura. Mitä te nyt, täti kulta, laskettelettekaan. Pidättehän itsekki
Kallen mieluisena, ja olettehan itse sanonut että se olisi soma, jos
Kalle ja minä menisimme yhteen.

Anni. Vaikka kohta, mutta siveän ja siistin tytön pitää --

Laura. No mitä?

Anni. Sen pitää kehrätä eikä aina hupattaa joutavia.

Laura (itsekseen). No, enhän minä vielä ole alkanutkaan.

Anni (lukee itsekseen). "Mutta elkäätte virkkako mitään tyttärelleni
eikä muillekkaan. Pää-asia on olla vaiti." (Kovasti.) Näätsen nyt
Laura, tässäki seisoo: "pää-asia on olla vaiti."

Laura. Missä se seisoo? Pipliassako?

Anni (pistää kirjeen sukkelasti piplian alle). Ah, mitä hupatosta.
Pipliassa se seisoo. (Nousee ylös). Pitää jo lähteäni makuusialle, kun
olen niin väsyksissä. Hyvää yötä, Laura, ja muistakkin nyt maata
mennessäsi sammuttaa kyntteli, sinä olet aina niin hajamielinen.

Laura (juosta kahittaa ottamaan kirjeen piplian alta). Täti, kirjeenne
unehtui.

Anni. Voi hyväinen aika! (sieppaa kirjeen käteensä). Noita nykyisiä
tyttöjä mitä hupakoita ne ovat! No, hyvää yötä.

    (Menee sivu-ovesta ulos.)

Laura (yksinään). Tuosta tätistä min' en tule hullua hurskaammaksi --
se olettelekse päivä kauden niin salaisna, ja katsoo aina minuun niin
kummasti. Joska minä tietäisin, mitä niissä kirjeissä seisoo, joita
täti tuon tuossaki saapi. Kyllähän jo pari kertaa olisin voinut
lukeakkin, kun täti aina uneuttaa kirjeensä piiloon panematta; mutta
sellainen teko ei olisi oikea. Ja mistähän se niitä rahojakaan mahtanee
saada? -- nykyjään oli sillä taas muuan kultaraha -- -- -- mikäs se
oli? -- Eiköhän joku ikkunaan koputtanut?


Kolmas kohtaus.

    (Laura. Kalle näytäkse ikkunasta.)

Kalle (hiljaisesti). Laura kultaiseni!

Laura. Ka Kalle! Mistä sinä näin myöhään tulet?

Kalle. Kuuleppas Laura, minulla on hyvin tärkeätä sanomista. Laskeppas
sisään.

Laura. Mutta eihän se nyt ole soveliasta, kun on jo melkein yö.

Kalle (malttamatoinna). Laske minut vaan sisään. Minä menen paikalla
jälleen. Asiani on mitä tärkeintä.

Laura. No, niinpä tule nyt!

    (Aukaisee oven.)

Kalle (astuu sisään). Terve, terve, lemmityiseni!

Laura. Terve tultuasi Kalle. Vaan mikä sinulla nyt on? Kovinhan sinä
läähätät.

Kalle. Ah kultaiseni, elä nyt vaan säikähdä; minä tuon sinulle pahan
sanoman. Voi hyvä Jumala, tuskinpa voinen kielin kertoakkaan.

Laura. Puhu nyt vaan.

Kalle. Kuuleppas Laura kulta, isäni tahtoo kiveen kovaan, että -- että
minun pitää naida.

Laura. Naidakko.

Kalle. Ja tiedätkö kenen? Tuon vallesmannin tuhman Lotan.

Laura. Ah, kun olin jo kaatua säikäyksestä! Mutta etkös ole sanonut
rakastavasi minua?

Kalle. Olen kyllä. Sitä ei isäni tahtonut kuullakkaan. Hän julmistui
kovin, panetteli isääsi ja penäsi, että minun pitää ottaman Lotta.

Laura (itkussa suin). Ah, se särkee minulta sydämen.

Kalle (itkuissaan). Ja minulta aikoi isä ruhtoa kylkiluut poikki. Se on
vielä inhottavampaa.

Laura. Voi onnettomuutta!

Kalle. Lienee se koko näös, kun me kumpainenki sillä keinoin särjetyinä
maleksimme. Voi armias Jumala kuitenki!

Laura. Tuotahan min' olen jo aavistellutkin. Nälkää ja kurjuutta ja
kaikkia minä ennen kärsisin, ja tekisin työtä päivät päästään; mutta
ajatellessani sinun naivan toisen -- täytyy minun kuolla.

    (Vaipuu Kallen rintaa vasten.)

Kalle. No kultaiseni, ole nyt hyvässä turvassa -- muista min' en huoli,
vaikka isäni päällänsä peppuroikoon -- -- sen min' olen jo hänelle
sanonutkin ja siitä päätöksestä min' en luovu.

Laura (pyyhkii silmiään). No se on edes muutama lohdutus.

Kalle. Tiedätkös, ei se asia minua niinkään kovin paina -- vaan
juostessani tänne johtui mieleeni se kylkiluiden ruhtominen, ja se
minua varisti niin paljo -- johan min' olen aika mies ja isä kuitenki
käyttää semmoisia lauseita -- ruhtoa kylkiluut! Tuhat tulimainen!

Laura. No koska se ei ole niinkään vaarallista, niin minkä tähden sinä
minua sillä lailla säikytät?

Kalle. On se Lotan juttu kuitenki tuhma pula. Mutta kuuleppas Laura,
minusta tuntuu vaan, että meidän täytyy päästä kaikista pulista ja
viimenki koitua pariksi.

Laura. Niin se minustaki tuntuu -- min' olin koko päivän niin
ilomielellä -- se merkitsee aina jotaki hyvää edeskäsin. Ja minä näin
vielä niin kaunista unta mennä yönä --

Kalle. Ah Laura kulta, kuinka sin' olet onnellinen, sinull' on aina
niin kauniita unia --

Laura. Minä istuin -- näät unissani -- aivan yksinäni tässä huoneessa
ja olin hyvin huolissani; sillä vanhempani olivat kuolleet eikä
sinuakaan näkynyt, ja se oli niin yksinäistä ja minä itkin katkerasti.
Silloin muuttui kaikki yht'äkkiään valoisaksi, huone suureni
suurenemistaan ja min' olin kuin taivaassa. -- Kaikki näytti niin
siniseltä ja kuulakalta, joka paikassa oli kulta tähtiä ja hyvin monta
enkeliä, niin kuin kirkon alttaritaulussakin -- ne katsoivat minuun, ja
se minusta tuntui niin viehättävältä ja suloiselta, kuin joku suuri
onni olisi minua kohdannut. Eikö niin, se uni merkitsee hyvää? --
Minkäslaista unta sinä näit?

Kalle. Maltappahan! aivan oikein -- minä näin unta hyvin pitkästä
makkarasta, -- se -- näät -- merkitsee, että siitä Lotan jutusta tulee
vaan pitkä makkara. -- Mutta nyt minun täytyy jo lähteä. Hyvästi nyt,
Laura kultaiseni, luota vaan uskollisuuteeni, sinua minä rakastan!

Laura. Niin kuin minäki sinua -- minuun saat luottaa.

Kalle. Eläkä huoli murehtia, josko meidän täytyneekin odottaa, niin
pitää meidän kuitenki saada toisemme puolisoksi.

Laura. Se nyt on tietty -- ja vaikka minun pitäisi odottaa sata vuotta.
-- Mutta mene nyt, Kalle kulta, jo.

Kalle. Menenhän minä, mutta huomenna tulen jälleen. Jumalan haltuun
kultaiseni, ja pidä minut rakkaana.

Laura. Aina, aina! Hyvästi, Kalle, hyvästi!

    (Kalle menee; Laura seuraa häntä ovelle.)

Kalle (pikkuisen ajan perästä vielä ovesta pilkistäen.) Hyvästi, Laura,
hyvästi!

Laura. Hyvästi!

Kalle (ikkunasta.) Hyvää yötä!

Laura (juoksee ikkunaan.) Hyvää yötä! (äänettömyys.) Nyt se on
poikessa, ja nyt minulla ei enää ole uskallusta. Hänenkö pitäisi naiman
toinen ja minun jäämän yksinäni? Sh, sepä minun kuolettaisi. Armias
Jumala, ethän tuota toki tahtone? rakas taivaallinen isä! eihän minulla
ole koko maailmassa muita kuin Kalle, -- elä, taivaan herra, ota
minulta Kalleani! -- -- Minua niin huolettaa -- -- nyt lähden jo
vuoteelleni surujani nukkumalla poistamaan -- -- jos vaan voinen
nukkua. --


Neljäs kohtaus.

    (Laura. Olli jo vähää ennen sisään tulleena.)

Olli (rykäisten.) Köyhä matkamies rukoilee nyt yösiaa!

Laura (säikähtäneenä huutaen.) Ai Jeesus, kuinka te minua säikäytitte.

Olli (tylysti.) Elkäätte hyvä neitsyt pahastuko. Pitkällisesti sisälle
pyrkivää käsketään usein pois; sen tähden minä tulen näin suoraan
mitään virkkamatta.

Laura. Te olette kovin rohkea mies, ettekä tiedä, kuinka sopimatointa
on koputtamatta tulla sisään, varsinkin -- --

Olli. Vaimonpuolen luokse -- tahtonette sanoa. Hm, voipi olla niinki,
että olen rohkea mies, mutta näinpä minä vast'ikään ovestanne tulevan
toisenki miehen. -- --

Laura (sukkelaan.) Se oli sulhaiseni.

Olli (uskotellen.) Sulhaisennekko?! Hy, kuinka sukkelaan nykyiset
tyttäret löytävät sanoja!

Laura. Mitä te hymyilette? Ettehän vaan epäille?

Olli. Eikö vähä. Minusta vaan oli kummaa, kuinka sillä miehellä --
sulhaisellanne piti sanoakseni -- oli, minut nähtyänsä, niin kiire
piiloittelemaansa, tahikka kuinka se taaksensa pälyen, ikään kuin olisi
hänellä ollut paha omatunto, juosta töppöili risukokoin ja pensasten
yli.

Laura. Ja siitäkö te nyt ajattelette pahaa? Elkäätte toki siitä luulko
mitään pahaa!

Olli. Hm, eipä minun kyllä sitä pitäisi, vaan se näkemäni -- mutta
mitäpä se minua liikuttanee, min' en tarvitse tietää koko seikkaa.

Laura (sukkelaan.) Enkä minäkään tarvitse sitä teille selittää: mutta
minun pitää kuitenki, ettei kukaan ajatteleisi minusta mitään pahaa.
-- -- Se nuorukainen, jonka näitte, on setäni poika, Kalle Miettinen,
ja me olemme luvanneet toisillemme tehdä naimiskaupan. Kallen isä on
kuitenki sitä vastaan ja tahtoo antaa hänelle rikkaan emännän, ja sitä
Kalle nyt kävi täällä sanomassa minulle ja lupasi olla minulle
uskollinen ja minä myös hänelle, vaikka mikä olkoon, ja siinä on nyt
kaikki. (Hengittäen.) Uskotteko minua nyt?

Olli (katsoo häneen pitkään.) Kyllä uskon jo!

Laura. Miksikä te katsotte minuun niin kummasti?

Olli (itsekseen.) Lapsi kurja -- paraasen aikaanpa tulinki.

Laura. No, ettekö voi vastata? Mitä te oikeastaan tahdotte?

Olli. Niin, mitäkö tahdon -- en muuta, kuin pyytää teiltä yösijaa.
Nurmikko on nyt tuolla ulkona niin kasteinen, että tää nuttuni voisi
pilautua. Neitsyt kulta, eikö teillä ole minulle jotakin yösijaa
huoneessanne?

Laura. Tuvan lakassa on kuivia lehtiä, siellä voitte maata. Mutta ensin
minun pitää tuoda teille ruokaa -- jos teillä lienee nälkä.

Olli. Kiitoksia, lapsi kulta, vast'ikään söin palaisen leipää ja olen
nyt ravittu. Mutta yösijan otan ilolla vastaan, sillä minua väsyttää
niin pitkän matkan kulettuani.

Laura! Sanokaatte kuitenki ensin, kuka oikeastaan olette!

Olli. Rakas lapseni! Kukako olen? -- Minä olen sangen suuri mies enkä
kuitenkaan paljon minkään arvoinen. -- Aurinko, kuu ja tähdet
palvelevat minua ja nöyryyttävät itsensä sanani mukaan. -- Ihmiset
ainoastaan eivät minusta pidä mitään. Taikojani tekemällä nousee
minulle kulta-aarteita ja hohto-kiviä maan povesta ja meren syvyydestä
-- ja kumminkin olen iloinen, kuin minulle viskataan joku penni. Pääni
on täynnänsä tuhansia satuja, sydämeni myös kummallista harrastusta --
mutta mahani on usein tyhjä. Koko maan piiri kaikin vuorinensa,
merinensä, kukkinensa, kasvinensa on omani -- ja kuitenki minä kerjäten
rukoilen yösijaa. Minä olen maailman kuningas, taikka -- jos niin
tahdotte -- mieron kulkija.

Laura (kummeksien.) Minusta näytätte puhuvan sekasotkuja, tahikka vaan
pilkannette minua. Min' en ymmärrä teitä ollenkaan.

Olli. Tuo pikkuinen päänne ei ymmärrä minua. Niinpä suokaatte nyt
puhuakseni sydämellenne sellaista kieltä, jota kaikki hyvät ihmiset
ymmärtävät. Kuunnelkaatte nyt vaan!

(Laulaa sävelellä kuin: tuoll' on mun kultani, j.n.e.).

    Oon viuluniekka
    En houkko, en hurja,
    Mut huoneeton, hoikka
    Ja kulkeva kurja.
    Mä laulan ja soitan
    Ja leipäni voitan
    Ja kiitän Jumalaa.

    Mulla on yllä
    Nyt ainoa nuttu,
    Mut viuluni kyllä
    Jo maailman tuttu;
    Se kanssani laulaa
    Ja itkee ja nauraa;
    Se on mun ystäväin.

    Viimen kun laulu
    Jo suustani lakkaa,
    Ja kun tämä viulu
    Jo kielittä makaa,
    Niin kaikki on turha,
    Ja Tuonelan tarha
    Mun viuluniekan saa.

        (Äänettömyys.)

Olli (Lauralle, joka on nyyhkien kätkenyt kasvonsa.) Ka, itkettekö te,
rakas lapseni?

Laura (vesissä silmin.) Täytyyhän minun itkeä. Laulunne muistutti
minulle isääni.

Olli. Niin isäänne?

Laura. Hänki oli köyhä viuluniekka ja kuleksi pitkin maailmata.

Olli. Te varmaanki rakastitte isäänne?

Laura. Rakastan minä häntä nytki, vaikka tuskin enää tuntisinkaan.

Olli. Tuskinko tuntisittekaan?

Laura. Hän lähti jo piennä ollessani ja ainoastaan pikkuisen muistan
vielä sitä aikaa. Isäni oli viuluniekka kylässämme, vanhempansa olivat
hänet hyljänneet ja hän oli sangen köyhä. Tuo vanha Anni täti, jonka
luona nyt asun, on usein kertonut minulle, että äitilläni montaki
kertaa ei ole ollut antaa minulle leipää, kun olin nälissäni
itkenyt. -- -- Äiti kuoli. -- -- Ja sen minä vielä muistan niin kuin
tämänki päivän, kuinka se tuolla kammarissa makasi olilla niin kalveana
ja kylmänä. Mutta minä vaan luulin sen nukkuvan ja nykötin vieressä
polvillani ja Anni täti toi minulle kukkia, antaakseni ne äitille
hautaan. Ja sen minä vielä muistan, että isä silloin tuli äitivainaan
ääreen ja nyyhki kovasti äitiä syleillen ja itki ja huusi: "Liisa, elä
mene pois! Liisa, jää luokseni!"

Olli (itsekseen, hyvin liikutettuna.) Liisa kultani!

Laura. Hän suuteli sitten minua, jätti minut Anni tätin huomaan ja meni
maailmalle. Kuu paistoi silloin kirkkaasti ja laulurastas viserteli
niin kovasti ikkunan takana, että minä pahastuin, luullen sen
herättävän äitin nukkumasta, -- ja ulkona soitti isä vielä kerran
viuluansa -- sen ääni vaikeni vaikenemistansa -- ja silloin ne veivät
äitiniki pois -- ja minä jäin yksinäni -- aivan yksinäni --

    (Hiiskahtamattomuus.)

Olli. Ja ettekö ole sen koommin kuullut isästänne mitään?

Laura. En mitään!

Olli. Lienee jo kuollut.

Laura. Joska minä vaan tietäisin, missä hän makaa, niin veisinmähän
kukkia hänenki haudallensa.

Olli. Vaan eikös se ole mokoma heittiö, kun on kokonaan uneuttanut
lapsensa?

Laura (vihassa.) Hyi teitä! Puhutteko tekin niin kuin muut? Isäni ei
ole heittiö, sanokaatpa muutki mitä tahansa. Min' olen nähnyt hänen
itkevän ja kuullut hänen huutavan: "Liisa, elä mene pois! Liisa, jää
luokseni!" Sen tiedän varmaan, ettei hän ole heittiö.

Olli. Hän ehkä tulee takaisinki, köyhänä, kurjana kerjäten!

Laura (innossaan.) Niinpä minä tekisin hänen edestänsä työtä, hoitaisin
häntä, jotta hän saisi rauhan vanhoilla päivillään. Tahi jos hän
tahtoisi mennä jälleen pitkin maailmata vaeltamaan, lähtisin minäkin
mukaan, ja opetteleisin harppua, niin kuin olen kaupungin torilla
nähnyt monenki tyttären tekevän -- ja isälläni ei olisi mitään
puutetta.

Olli (liikutuksiansa hilliten.) Niin soittamaan harppua? Hahhaa! Mieron
kuleksimista, aivan niin!

Laura (vihaisesti katsoen.) Mitä se teitä liikuttaa? (Puheensa
keskeyttäen.) Mutta nyt on jo myöhä, minä pistän lyhtiin tulen ja
lähden saattaman teitä makuusijallenne. (Ottaa lyhdin ja sytyttää siinä
olevan kynttelinpään pöydällä palavasta kynttelistä, jonka hän
sammuttaa.) Tulkaatte nyt!

Olli (ei enää voiden liikutuksiansa hallita.) Niin soittamaan harppua,
-- kaupunkien torilla ja mieron tiellä? Tahtoisitko sinä Laura sillä
keinoin auttaa isääsi?

Laura (kummeksien.) Mistä te tiedätte nimeni?

Olli. Sitä en koskaan ole unhottanut. Joka paikassa vaeltaessani, joko
metsissä ja kedoilla, tahi kaupunkiloissa ja kylissä olen sitä
muistutellut sydämessäni ja lauluissani. Voisiko isä unhottaa lapsensa
nimen? Laura, isäsi on tullut takaisin -- tässä se nyt on -- -- -- minä
olen isäsi! -- --

Laura (pudottaa lyhdin parkaisten ja nuukahtaa isänsä rintaa vasten.)
Isäni!

    (Kyntteli sammuu, ikkunasta paistaa kuu selkeästi,
    Laura ja Olli ovat sylitysten, vieno soitanto alkaa
    kuulua näytöksen loppuun asti.)

Olli. Elä virka mitään. -- Kyynelesi puhuvat. Kuuletko? Laulurastas
visertelee taas tuolla ulkona ja kuu paistaa nyt ikkunan lävitse niin
kuin silloinkin ja kaikki on nyt rauhallista. -- Äitisi näkee nyt
meidät ja on luonamme. (Puhuvinaan puolisolleen.) Näet sen, Liisa, näet
sen -- min' en ole enää köyhä viuluniekka -- min' olen löytänyt
sydämen, joka minua rakastaa -- min' olen rikas mies! --

    (Esirippu lankeaa.)



Toinen lohko.


Taide jo työ.

(Yhdessä näytöksessä.)



Kolmas näytös.


(Asuinhuone Martin talossa. Vasemmalla puolen näyttäjöistä päin
sivu-ovi ja ikkuna. Oikealla iso vanhanmallinen kaappi. Huonekalut
osoittavat rikkautta.)


Ensimäinen kohtaus.

    (Hanna kävelee rauhatoinna edestakaisin,
    ollen nyt kaupunkilaisessa puvussa.)

Hanna. Kauvanpa se Aro viipyykin. Kuinhan se ei vaan viettäisi taas
aikaansa uneksimisessa. Kahdeksaan päivään, sitte kuin se vanha
viuluniekka kotiutui, on Kallea tuskin näkynytkään kotona. Se varmaanki
viettää päivänsä viuluniekan tyttären luona ja vanhus myöntyy siihen
rakkauteen. Jospa sen vaan saisin tarkoin tietää, ja siten näyttää
Martille, että poikansa vielä yhä kiikkuu siinä tytössä -- kas siitäpä
minulle olisi suuri etu. Kenties jäisin minä Martin omaisuuden ainoaksi
perilliseksi; sillä niin kuin asiat nyt ovat, niin Kalle perii kerran
kaikkityyni, vaikka minusta tulisikin Martin emäntä, ja rahat menisivät
siis minulta kuin tina tuhkaan. Jos vaan tietäisin -- ahaa, Aro jo
tuopikin minulle muutamia tietoja.


Toinen kohtaus.

    (Hanna. Aro tulee sisään alla päin ja kädet taskuissa.)

Hanna. Viimenki! Tuossahan sin' olet nyt Aro.

Aro. Niin olen!

Hanna. No sanoppas nyt, mitenkä se oli?

Aro (hämmillä.) Mikä?

Hanna. Mikäkö? -- No etkös sinä tule Ollin tuvalta?

Aro. Niin. Sinnehän sinä minut laitoit kurkkumaan ja kuuntelemaan.

Hanna. Hyi! Vai kurkkumaan ja kuuntelemaan -- miksikä sinä niin puhut?

Aro. Mitä se tekee? Käske minua joltakulta henkeä nitistämään -- käske
vaan -- ja minä teen sen.

Hanna. No nyt asiaan, -- mitäs näit?

Aro. Minä mennä hiipettelin tuvan ikkunan taakse ja katsoin sisään.
Laura istui siellä rukkinsa ääressä ja vanhus tämän lähellä -- hänellä
oli viulu polvien välissä ja hän käänteli sen tappia.

Hanna. Entäs sitte? --

Aro. Ja sitte hän soitti sitä. Hän sitä osaakin. --

Hanna. Enhän minä sitä tahdo tietää. Vaan olikos Kalle siellä?

Aro. Ei. Ne olivat kahden kesken. Minä seisoin ulkona ja kuuntelin
viulua; se soi niin suloisesti ja surullisesti ja taas niin iloisesti
ja somasti. Se tuntui sydämelleni niin hyvältä ja niin vienolta ja
onnelliselta -- minusta tuntui, kuin olisin ollut jälleen onnellinen
pikku lapsi, ja kuin olisin kuullut äitini laulelevan minulle viisuja,
kauniita viisuja, ja sen koommin en enää voinut nähdä mitään, sillä
silmäni tuntuivat varilta ja kosteilta -- sitä se viulun soitanto
tekee.

Hanna (vihoissaan.) Sinä pöllö. Mitä minä siitä viulun vingutuksesta
pidän! Jos todella rakastaisit minua, niin olisit katsellut, missä
Kalle on, vaan sin' et tee, mitä minusta olisi mieluista.

Aro (säikähtyneenä.) No, näinhän minä Kallen!

Hanna. Hä?

Aro. Kun vanhus ripusti viulunsa jälleen seinälle, niin minä juosta
hitistin metsään, ja paluumatkallani tuli Kalle vastaani, se meni Ollin
tuvalle päin. Vaan ei se minua nähnyt, sillä min' olin pehkon takana
piilossa.

Hanna (iloisna.) Niinpä Kalle on nyt juuri siellä?

Aro. Niin minä vaan luulen.

Hanna (itsekseen.) Ähä! ähä! viimenki se minulle onnistuu päästä
yksinäni talossa heilumaan ja hallitsemaan.

Aro. Tiedätkös Hanna, miksikä minun tekee mieleni? Se on viuluniekaksi,
ja olispa minulla sitte vaan pikku huone jollakulla vuorella ja sinä
emäntänäni, niin saisit kuulla, kuinka minä viulua soitteleisin.

Hanna (ei kuulevinansakaan.) Hyvä, hyvä! mene nyt vaan. Isäntä tulee
kohta, ja jos se näkee sinut joutilaana, niin se taas aikaa haukkua.

Aro. Haukkukoon vaan! Minun tekee mieleni Ollin rengiksi -- hän saisi
haukkua ja pieksää minua -- kunhan vaan soitteleisi minulle viulua.
-- -- Nyt minä lähden tuonne niitylle keloilemaan ja sinistä taivasta
katselemaan, niin voin vieläkin muistella kaikkia, mitä se vanhus
soitteli -- ja silloin olen mitä onnellisin.

    (Menee.)

Hanna (yksinään.) Kalle on siis Lauran luona, vasten isänsä kieltoakin.
Kunhan Martti tulee, niin kyllä mä sen ilmaisen hänelle -- se minua
auttaa koko joukon. Minä tahdon olla emäntänä enkä palkollisena. -- --
Vaan eikös se ole väärin, jos nyt ilmaisen tuon jutun? -- Ei!
Uskollisen palvelijan on velvollisuus ilmoittaa isännälle kaikki, mitä
tietää, ja Kalle tekeekin väärin, kun ei isänsä kieltoa tottele. Ja
minä tahdon olla uskollinen palvelija ja ilmoittaa isännälle kaikki,
jotta hän voisi kohentaa poikansa pään järjelleen ja jälleen leppyä
häneen. Kumma kun ne eivät vielä ole sopineet! Vaan sittehän min' en
saisikkaan Martin omaisuutta. Omaisuutta? Eiköhän se olisi väärin
hankittua rikkautta? -- -- eikö vähä! Voisinhan minä sillä kuitenkin
tehdä hyvää, ja se olisi varmaanki jumalalle otollista. (Katsoo
ikkunasta pihalle.) Kas niin, tuoss' on jo vanha Maija taas anomassa!
(Huiskauttaa ulos kädellään huutaen.) He, tuoss' on nyt muutamia
penniä. Hm, Maija rukka sanoo: "Kost' Jumala." Ja eiköpä tuo Jumala
hyvää hyvällä kostanekkin. Noiden kurjain tauttahan minä rikkautta
haluanki, vaan kyllä minä sitten yhtähyvin ostan itselleni uusia,
koreita vaatteitakin sekä vaunuja ja hevoisia. -- -- Ahah! jopahan
isäntäkin tulee.


Kolmas kohtaus.

Martti. Hyvää päivää, Hanna!

Hanna. Terve tultuanne! Ka, kuinka te, isäntä kulta, nyt olette juosnut
päänne aivan hikeen?

Martti. Hahhah! Onpa se kyllä koko helle. Tuoppas Hanna olutta
juodakseni!

Hanna. Kyllä, kyllä, isäntä kulta, tuossa paikassa saatte.

    (Juoksee hakemaan.)

Martti (panee hattunsa ja keppinsä pois.) Ah, koko maailmata luulisi
paistinuuniksi. -- No, eiköhän se vähä ilahuta Hannaa, kun saa kuulla
toivotuksensa käyvän toteen.

Hanna (tulee olut tuoppi kädessä.) Täss' on nyt! Ahaa, mut ei sitä
paikalla saa juoda variinsa. Istukaatte nyt ensin. Kas niin -- ja nyt
vaan kolme nielausta -- trbruu! ei nyt enää -- koht'sillään saatte
enemmän.

Martti. Ahaa, Hanna, jopa sinä näytät taivuttelevan minua oman kyöttisi
alle.

Hanna. Jumala varjelkoon, isäntä kulta, minua semmoisesta; minä vaan
pidän huolta teidän omasta terveydestänne.

Martti (kummeksien.) Minkä tähden sin' et enää minua sinuttele, mutta
teittelet vaan yhä?

Hanna. Min' olen sitä seikkaa punninnut sillä keinoin, että se ei ole
minulle soveliasta ennen vihkimistämme.

Martti. No, tuhat tulimainen! Kohtahan me jo vihillekin menemme.

Hanna. Vai niin? Min' olen päättänyt, etten ennen tule teille
emännäksi, kuin tuo rakas poikanne Kalle on nainut. -- Vaan kyllähän
neuvo tuuleen tulee kunhan veneen vesille saapi.

Martti. Hum! Hum!

Hanna. Voi hyvä Jumala kuitenki, ihmiset jo työntävät päitänsä yhteen
ja nauraa virnottavat kämmeniänsä taputellen. Ah, jos ne vielä
luullevat minusta pahaa, niin minun täytyy itkeä silmät päästäni puhki
ja morsius puvun sijaan saatte vaan hankkia minulle kuolin-vaatteet.

    (Purskahtaa itkemään.)

Martti. No, no, Hanna kulta, elä nyt itke. Minulla on sinulle
hyvin suloinen ja hyvä sanoma. Kappas tätä, Hanna, kappas tätä
rahalompakkota!

    (Ottaa poveltansa ison punaisen lompakon, joka on rahaa täynnä.)

Hanna. No?

Martti. Siinä on neljäkymmentä tuhatta markkaa kauniita seteleitä.

Hanna. Mitäs sillä tarkoitetaan?

Martti. Niin totta koira vieköön. Minä möin taloni ja tilani
kirjoineen, karjoineen. Kauppa tehtiin naapurini Pullosen luona. Talon
ostajat olivat kauppiaita kaupungista sekä maksoivat samassa
kauppasumman kauniisti; ne eivät tinkineet yhtään, eivätkä tahtoneet
vitkoitellen maksaa. Minusta oli se itsestäniki kummaa. Asia oli jo
noin viikon päivät sitten alulla, vaan min' en virkkanut sinulle
mitään, sillä minun teki mieleni sinua nyt äkkeään ilahuttamaan.

Hanna. Minuako ilahuttamaan? Ah, kylläpä se ilahuttaakin, min' en
ymmärrä vielä mitään.

Martti. Kultaiseni! Nousevalla viikolla me muutamme kaupunkiin ja
siellä me häämmeki pidämme.

Hanna. Mitenkä? Kaupunkiinko? Häitämmekö pitämään? Ah sitä riemua! Ah
sinä rakas Martti kultani, siitä minun pitää suuteleman sinua tuhansin
kerroin.

    (Syleilee häntä rakkaasti.)

Martti. No, no, johan sinä, herttaiseni, rutistat minut kuolijaksi!

Hanna. Hih! kaupunkiin! Kas nythän minun toivoni toteuntuu -- ei, riemu
särkee sydämeni. Vaan mitenkäs se talon kauppa niin sukkelaan tapahtui?

Martti. Esinnäkin sen tähden kun sinä, Hanna kulta, pyysit minua
muuttamaan kanssasi kaupunkiin, ja kun nyt oli niin hyvä tilaisuus
myydä talouteni, ja viimeksi Ollin tautta. Josko olemmeki veljekset,
niin emme kuitenkaan voisi elää yksissä, ja koska se nyt on täällä
jälleen, niin minulla ei olisi enää rauhallista hetkeä. Minua hävettää
olla semmoisen rentun veljenä. Annappas nyt vaan paperia, kynä ja
mustetta, niin mä pistän lukunumerot muistokirjaani.

    (Laskee rahalompakon kädestään pöydälle.)

Hanna. Kyllä, kyllä, minä tuon ihan paikalla kaikki-tyyni ja olen
sitten apuna.

Martti. Kuuleppas Hanna vielä; se on myös hyvä Kallen tähden, että möin
talouteni. Nyt sen hulivilin täytyy viimenki ryhtyä järkinäiseen
tuumaan. Vallesmanni antaa tyttärensä mukana mennä vuonna langoltaan
perimänsä talon, minä annan sitte vielä sievoisen summan. Niin tuleehan
niille nuorille sitte sievä talous. Nykyjään Kalle vaan juoksentelee ja
laiskuttelee päiväkaudet -- -- luulenpa tuon Lauranki vielä sen päätä
viiraavan.

Hanna (sukkelaan.) No, Lauran luonahan Kalle onki päiväkaudet.

Martti (hämmästyen.) Hä!?

Hanna (olevinaan hyvin hämmillä.) Herra Jumala, mitä minä nyt
sanoinkaan? Min' en tahdo olla mitään sanoneena -- en Jumalan tähden,
en niin mitään.

Martti. Ei niin, Hanna; kuin tietänet jotakin, niin elä salaa minulta
mitään -- vieläkö se hylkiö kiellettyäniki haastelee sen tyttö lämiskön
kanssa?

Hanna. Martti kultani, elä häneen suutu -- vaan olenhan minä
velvollinen sanomaan sinulle kaikki?

Martti. Se nyt on tietty.

Hanna. Niinpä minä nyt sanon sen, että Kalle on jo viikon päivät
oleskellut Olli Miettisen ja sen tyttären luona ja on siellä aivan
tälläkin hetkellä.

Martti. Tuhat tulimainen! Mistä sinä sen tiedät?

Hanna (hämmillä.) Minä -- niin -- tuota. -- Lähtiessänsä sanoi Kalle
minulle -- niin, niin oikein Arolleppa se sanoikin, menevänsä Ollin
luo.

Martti. Sydämeni kuohuu jo vimmasta. Vai vielä se riiviö juoksentelee
siellä. Mutta malta, malta, ihan paikalla minä lähden sinne väliin
ukkosena jyrisemään.

Hanna. Hyväinen aika! Elä toki Martti kulta mene. Sinä vaan suuttuisit
siellä kovin pahoin.

Martti (innokkaasti.) Minua suututtaa jo kyllä. Vai se mierossa
juokseva viuluttaja nyt mielii onkia minulta pojan tyttärelleen?
Luuleeko hän tulevansa keloilemaan tähän lämpöiseen pesään, vai
tahtonee hän tehdä Kallestakin viuluniekan ja kiertolaisen? Missä
hattuni ja keppini ovat? Ihan paikalla lähden sinne.

Hanna. Eihän sinun tarvitse mennä sinne -- tässä on hattu ja keppi.

Martti (vihoissaan.) Malttakaattehan vähä. -- Kyllä te opitte tuntemaan
Martin.

    (Tahtoo mennä.)

Hanna. Rakas Martti kultani!

Martti (seisahtuu.)

Hanna (närkästyvinään.) Niin sinä nyt menet, etkä edes ota hyvästiäkään
minulta.

Martti. No, no, kultani, elä toki suutu. Josko olenki pahoilla mielin
-- niin sinua minä kuitenki rakastan.

Hanna (lempeästi.) Oma Martti kultani!


Neljäs kohtaus.

    (Entiset. Aro tulee sisälle, tuppivyö ja tyhjä tuppi vyöllä
    ja seisahtaa perälle kuuntelemaan mitä nyt tapahtuu.)

Martti (keksii lompakkonsa, jonka hän oli laskenut pöydälle.) Ka tuhat
tulimainen, tuon olin unhottamaisillani, siinä on ne neljäkymmentä
tuhatta markkaa ja ne meidän esinnäki pitää panemaan talteen. (Lukitsee
lompakkonsa kaapin sisään ja panee avaimen lakkariinsa.) No, Hanna, nyt
se ei ole enää mikään salaisuus, että min' olen myönyt taloni, sen saat
nyt sanoa vaikka koko maailmalle, vaan elä sano kellekkään, että kauppa
summa on tuossa kaapissa. Ja nyt saat myös ilmaista, että me
kumpainenki kohta muutamme kaupunkiin, ja että häämme siellä pidetään
heti kohta.

Aro (ääntää vähä säikähdyttyänsä). Hm.

Martti ja Hanna (kääntyvät Aroon päin).

Martti. No mitäs nyt Aro? Mitä sinull' on sanomista?

Aro (murrettua mieltänsä masentaen.) Kuulkaapas isäntä; vallesmanni on
pihalla ja tahtoo puhutella teitä.

Martti. No, minkä tähden se ei tule sisään?

Aro. Se sanoi, että hänellä on kiire, ja jos te lähtisitte häntä vähän
matkaa saattamaan.

Martti (Hannalle.) Kyllähän se nyt tahtoo sitä nuorikkoimme asiata
saada järjestymään ja Kalle riiviö tekee minulle sellaista kiusaa. Minä
lähden nyt vallesmannin puheelle. Lähde sinä sitte saattamaan minua
vähän matkaa mennessäni Ollin luo. Koht'sillään tulen sinua noutamaan.

    (Lähtee.)

Hanna (tarttuu yht'äkkiään Aron käsivarteen ja vetää häntä esille.)
Aro, sinun pitää nyt tehdä minulle pikkuinen hyvä työ. Kun isäntä kysyy
sinulta, niin sano Kallen ilmaisneen sinulle menevänsä tänä iltana
Ollin luo.

Aro (vimmassaan.) Hanna -- sinä -- Hanna. -- Ah minä jo halkean.

    (Paiskaa kumpaisenkin kämmenensä otsaansa vasten.)

Hanna. Herra Jumala siunatkoon, mikä sinulla nyt on?

Aro. Minä kuulin kaikki, mitä isäntä sinulle jutteli, minä tiedän nyt
kaikkityyni!

Hanna (säikähtäneenä.) Hä? Sinäkö kuulit?

Aro. Hanna! Jumalan kaikkivaltiaan nimessä, sanoppas nyt, onko se
totta? Muutatko sinä isännän kanssa kaupunkiin? Menetkö sinä sille
emännäksi?

Hanna (ylpeästi.) No, koska sin' olet kuullut kaikki, niin en minäkään
sitä enää salaa. Se on aivan tosi; minä muutan Martti Miettisen kanssa
kaupunkiin ja menen hänelle emännäksi.

Aro (vimmassaan.) Se ei ole totta! Tiedätkös, että minun täytyy tulla
hulluksi epätoivosta ja murheesta, jos sinä vaan menet hänelle
emännäksi?

Hanna. Elä, Aro rukka, huoli puhua semmoisia. Se on kaikki paljasta
luulottelemista vaan. Löydäthän sinä jonkun toisen, jota voit rakastaa.
-- sinun pitää unhottaa minut.

Aro (nousevalla innolla.) Unhottaakko? Haa, unhottaa rakkauteni,
sydämeni, sieluni? Unhottaa sen, joka voipi tehdä minut onnelliseksi
tahi onnettomaksi? Yhtähyvin voisin unhottaa olevani maailmassa. Hyi!
hyi! Eikö sinulla olekkaan sydäntä? Luuletko sinä, unhotettuasi kaikki,
sekä lapsuutemme, että äitisi ja rakkauteni ja valasi -- luuletko
minunkin olevan yhtä kelvottoman kappaleen. Elä toki toista kertaa sano
tuota kirottua sanaasi, tahikka silloin tapahtuu onnettomuuksia.

    (Tarttuu tanakasti tytön käsivarteen.)

Hanna (riipaisekse irti) Heitä minut! Silmäsi pyörivät niin kummasti.
-- Kyllähän sinä hullutellessasi voisit tehdä onnettomuuksiakin. Mene
jo sukkelaan, minä pelkään sinua.

Aro (hilliten itseänsä.) Mitä min' olen tehnyt? Elä armaani ole minulle
vihassa! Min' en tiedä, mitä puhun -- min' olen onneton. Hanna kulta --
kappas nyt ylös, taivaass' on Jumala, joka näkee ja kuulee kaikki; hän
tietää, kuinka minä sinua rakastan; hän tietää, että min' olen jättänyt
kaikkityyni sinun tähtesi ja seurannut sinua; hän tietää, kuinka usein
minä salaisesti, -- niin, niin, vaikka sitä nyt on häpeä sanoakseni --
kuinka usein minä salaisesti olen itkenyt perääsi ja katsellut sinua
surumielin, ja valvonut yökaudet sydäntä särkevästä epätoivosta -- kun
sin' olet ollut niin kylmäkiskoinen minua kohtaan. Ah, Hanna, tahdotko
sinä tehdä minusta kurjamaisen ja onnettoman ihmisen? Tahdotko sinä
survaista minut luotasi ja siten palkita kaiken uskollisen rakkauteni?

Hanna. Rakkautta ei voi omistaa ja hyljätä, miten tahtoo, ja min' en
taida sille mitään, etten voi rakastaa sinua.

Aro (vihasta julmistuneena.) Oh! tuhatta laivaa. -- Ja sinä vielä
minunki edessäni julkiat oletella rakastavinasi tuota vanhaa ukon
rahjusta! Hä! sinä hävytön -- ikään kuin min' en tietäsi, että sinä
tahdot ainoastaan hänen rahojansa.

Hanna. Aro hoi, mene jo tiehesi ihan paikalla eläkä tule enää koskaan
silmäini eteen, minä sanon kaikkityyni isännälle.

Aro (ihan vimmastuneena.) Hahhahhah! Aivan niin! Huuda häntä vaan!
Viskaa minut ulos! -- Haa, tiedätkös -- markkinoilla oli mies
näyttelemässä isoja kuvia murha jutuista, siinä oli muutamassa
semmoinen, joka oli murhannut pahanilkisen ja uskottoman morsiamensa!
Katso itseäsi -- niin se voipi sinullekin käydä -- katso itseäsi -- Nyt
sinun pitää kuoleman.

    (Ryykää vavisten tyttöön käsin.)

Hanna (ovelle paeten.) Martti, Martti! Tule auttamaan!


Viides kohtaus.

    (Hanna, Aro. Martti.)

Martti (tulla hamppuuttaa sisään.) Mikä hätä täällä nyt on?

Hanna (tulistuen Marttiin kiinni.) Varjele Martti kulta minua, tuo Aro
on ihan hulluna. Kauvan aikaa on hän jo vaivannut minua rakkauden
ruikutuksillaan, joista min' en milloinkaan ole pitänyt mitään, ja nyt,
kuultuansa meneväni sinulle emännäksi, tahtoo hän tappaa minut.

Martti. Mies hoi, joko minä salpautan sinut hulluhuoneesen?

Aro (vihasta vavisten.) Mitä sinull' on minun kanssani tekemistä? Itse
olisit hulluhuoneesen salvattava, kun luulet tuon Hannan menettelevän
kanssasi kunniallisesti. Pois tieltä -- pois -- minun pitää tappaa
hänet.

    (Yrittää ryhtymään Hannaan.)

Martti (survaisee häntä kovalla kädellä takaisin.) Pois, sinä riivattu
mies! (Jalkaa polkien.) Marssi paikalla ulos luotani! Tule pois Hanna,
ja jos tuo hullu vielä rohkenee tulla lähellesi, niin minä ajatan hänet
ruunun miehiltä päivän paistamattomiin. Lähtään pois!

    (Martti ja Hanna menevät.)

Aro (joka survaisusta takaperin tuolille kontturoituaan, puristaa sen
reunuksia hammasta purren.) Puukkoni! (Haraisee ja katsoo tyhjää
tuppeansa.) No missä nyt on puukkoni! (Kumpaisellaki kädellänsä
päätänsä puristaen.) Ah, ah, pääni jo halkeaa! Minä tulen hulluksi.
-- -- Kyllähän se ei Marttia rakasta, se tahtoo vaan hänen
rikkauttansa; mutta minun pitää tehdä hänet köyhäksi kurjaksi. Hän on
varastanut minulta rakkaani, ja pahoin menetellyt kanssani -- siitä
syystä minä teen hänet köyhäksi. Minä poltan koko talon, kas sen minä
teen -- se on minulle iloliekki, kosk'ei rakkauden liekistä ole iloa.
(On äänettä.) Mutta mitenkäs se olikaan? Eikös se jo ole myynyt koko
talonsa -- niin -- -- niin, mutta rahat -- kaikki hänen omaisuutensa on
tuossa kaapissa -- ne minä häneltä otan, ja poltan tahi viskaan koskeen
tahikka kaivan metsään, josta niitä ei kukaan löydä. Sitte hän on köyhä
ja Hanna ei hänestä huoli enemmän kuin minustakaan. Kas sillä keinoin
minä kostan! (Mennä hamputtaa kaapin luokse.) Avain on poikessa --
jospa minull' olisi puukkoni tahi rautanaulakaan -- äh!

    (Pudistaa remppuuttaa kaappia.)


Kuudes kohtaus.

    (Aro. Jaakko.)

Jaakko. Hei! Aro, mitä sinä nyt olet tekemässä, vai pieksätkö sinä
kaappia.

Aro (säikähtäneenä.) Hä? -- -- mitä nyt?

Jaakko. Tässä on nyt, Aro rukka, -- kaikki kapineesi -- Lienet sinä nyt
tehnyt tekosiasi!

Aro (katsoo häneen tuikeesti.) Tehnytkö tekosiani?

Jaakko. Isäntä oli hyvin julmana. Hän käski minun panemaan kaikki
kapineesi myttyyn ja antamaan sinulle. Sinun pitää lähteä pois paikalla
koko talosta.

Aro. Vai niin. Onkos Hanna pihalla?

Jakko. Se meni isännän kanssa, minne lie mennyt. Ne juttelivat
varmaanki sinusta, koskahan mainitsivat nimeäsi ja sitte nauraa
katkattivat.

Aro (puristaa julmana nyrkkiänsä.) Nauraa katkattivatko ne? Odotappahan
Jaakko vähäsen, kohta niiden ei tee mieli nauramaan, mutta kyllä
kulkupojat siihen sijaan saavat nauraa nähdessänsä ne kumpaisetki
keppikerjäläisinä -- ja minua se naurattaa -- hahhahhah!

Jaakko (katsoo häneen kummeksien.) Luulenpa olevasi juovuksissa!

Aro. Juovuksissapa kyllä -- -- aivan paljaasta myrkystä!

Jaakko. Myrkystä tahi paloviinasta.

Aro (samaten.) Tahi paloviinasta? Juotko sinäki paloviinaa?

Jaakko. Parempihan se on juoda kuin maahan kaataa.

Aro (hyvin kamalasti naurahtaen.) Niinpä tule nyt Jaakko kanssani
kapakkaan, ja Risto otetaan myös ja Hanno ja ne toisetkin. Olkaamme nyt
iloiset, tänäpäivänä minä maksan.

Jaakko. Sinäkö? Onkos sinulla rahaa?

Aro. Onpa minulla, kun olen säästänyt häitä pitääkseni, vaan siitä
toimesta ei tulekkaan mitään -- nyt me niillä iloitsemme. Hih! pois
kapakkaan! Tule nyt, Jaakko, tule. (Kumpiki menee.)

    (Esirippu lankeaa.)



Muutos.


(Lakea paikka ulko-ilmassa Lauran kotona. Perältä näkyy kylä, metsää,
vuorta j.n.e. Oikealla puolen tupanen. Tuvan edessä puu, sen alla pöytä
ja muutamia jakkaroita.)


Seitsemäs kohtaus.

    (Laura, Olli ja Kalle tulevat tuvasta.)

Kalle (hyvin tyytyväisenä.) Eikö niin setä, eihän teillä ole mitään
sanomista naimistamme vastaan?

Olli. Ei mitään, rakkaat lapseni. Min' en ole mikään juonikko, minä
vaan iloitsen onnestanne. Ottakaatte Jumalan nimessä toisenne.

Laura (syleilee Ollia.) Ah, isä kulta, kuinka te olette hyvä; jos se
olisi mahdollista, niin minä pitäisin teitä kahta mointa rakkaampana.
-- Kalle kultaiseni! Ah, jos isäsiki vaan suostuisi!

Kalle. Niin, kyllähän siinä vielä hikoillaan. Mutta ole vaan aivan
rauhassa, on minulla jo niin suuret silmät päässäni kuin isälläkin,
kyllä minä asian oikaisen!

Olli (somasti.) No, ja viimen kun ei muu auttane, niin on minulla vielä
muuan keino saada hänet suostumaan toivotuksiimme. (Itsekseen.) Ihminen
pysyy ihmisenä, ja kultavasikkata kaikki palvelevat. (Julkisesti.)
Iloitkaatte lapset! Elkäätte antako epätoivolle valtaa!

Laura (katsoo vasemmalle puolen näyttäjöistä päin.) Ketäs tuolta tulee?

Olli. Ahaa, ne ovat nuoruuden aikuisia ystäviäni, Risto, Amos, Lassi ja
vanha Paukku. Minä kutsuin ne tuliaisilleni. Mene sinä Kalle nyt
kotiisi. Noista tulevista ei ole sinulle kumppaniksi -- niiltä ei opi
mitään hyvää.

Kalle. Niinpä hyvästi nyt Olli setä, ja kiitoksia paljo hyvyydestänne.
Hyvästi Laura kultaiseni, voi hyvin, ja uneksi tulevana yönä
hääkakkaroista.

Laura. Voi hyvin Kalle, ja muista minua.

Kalle (viskaa hänelle lentomuiskuja ja juosta hipsuttelee oikealle
puolelle.)

Laura. Kuulkaapas isä, eikös Kalleni ole armas ja hyvä poika?

Olli. Luulen minäki olevanne soveliaat toisillenne. Te olisitte
yksituumaiset ja auttaisitte toinen toisenne etevyyttä. Mutta nyt
edeskäsin. Tuoppas Laura tuolta tuvan uunin takaa ne pari viiniputellia
tänne esiin. Niitä tarvitaan nyt.

Laura (kummeksien.) Viiniäkö?

Olli (nauraen.) Niinpä kyllä! Minä toin ne äsken muassani. Pitäähän
noille vanhoille nuoruuden ystävilleni panna jotakin eteen. Tuossapa ne
jo ovatkin; joudu nyt!

    (Laura juoksee tupaan.)


Kahdeksas kohtaus.

    (Entiset. Lassi mylläri, Risto räätäli, Amos metsän vartija,
    Paukku sotamies, tulevat vasemmalta puolelta näyttäjöistä
    katsoen. Nämä kaikki ovat ikämiehiä ja kullakin omituinen
    näkönsä. Paukku kävelee puujalalla. Kaikki neljä huutavat
    yksin ajoin:)

Risto. Terve tultuasi, Olli, terve, terve!

Amos. Tuossahan on tuo vanha poika! Jumalan terveeksi!

Lassi. Hei! Hyvä päivä Olli! Hohoo!

Paukku. Kunnioitusta! Pyssy olalle! (Nostaa keppinsä pystöön suullansa
rumputtavinansa.) Trum, trum, trum!

Olli (jonka ympärille ne toiset keräytyvät, naurussa suin.) Ahaa!
Tuossahan ne nyt ovat kaikki ne neljä vanhaa kissanhännän vetäjätä ja
paini toveriani! Terve tultuanne vanhat ystäväni!

    (He kättelevät toisiansa.)

Paukku. Elä veikkonen ole milläsikään, josko ma tahdoin tervehyttää
sinua sota-komennon mukaan! vaan nämä miehet eivät näy ymmärtävän siitä
mitään.

Lassi. Mitä komentota sydän tarvitsee?

Olli. Eikö niin, Risto? Nythän me kaikki viisi olemme tässä koolla, ja
nähdessäni teidät taas, johtuu entinen aika vilkkaana mieleeni.

Risto. Mutta johan sinäki nuorikko olet vanhennut.

Olli. Nuorenneetkos te tyttöin naurattajat olette? Vai miten
veikkoseni?

    (Lupsauttaa kämmenensä Riston olkapäälle.)

Amos. Sinä, Olli, kuitenkin olet nuorin meistä.

Paukku. Niinpä kyllä, ollessani sillä mainiolla sotaretkellä, tuuti hän
vielä kätkyessä.

Olli. Aivan niin. Te neljä minut olette oikeastaan saattaneetki elämän
tielle. Ja tuo Lassi on nyt jo myllärinä, vaikka ennen paimenessa
piipoitteli.

Paukku. Siltä mieheltä ei leipä lopu.

Olli. Hän minun ensimäinen oppi-isäni oli viulun ja huilun soitannossa.
Häneltä minä sain ensimäisen huiluni, joka oli pajupilli. Ja Paukku
tämä mainio soturi! Kertomuksillansa herätti hän minussa halun
vaeltamaan, ja häneltä minä sain tietää maita löytyvän täkäläisten
vuorten takanakin.

Paukku. Aivan niin nuorikko, -- ja sillä mainiolla sotaretkellä --

Olli. Niinpä niin, jo tiedämme, mitä sinä vanha sankari tahdot sanoa.
Mutta sotaretkistäpä johtuu mieleeni elämän retket, joita tämä
uskollinen herran palvelija Amos opetti minut tuntemaan. Juuri tämä
metsän vartija Amos on etevin oppi-isäni.

Amos. Minäkö?

Olli (toimessaan.) Sinäpä kyllä! Sinulta minä ensimmäisen
selkäsaunanki sain.

Amos (naurussa suin.) Niinkuin sinä juoksit toukopellon yli ja
puistelit omenoita puista. Mutta oltiinhan me jo sittemmin hyvät
ystävät.

Olli. Ja tämä Risto, silloinen kylän kukka, minut saattoi rakkauden
piiriin; hän oli, näät, puhemiehenäni.

Risto. Niin tuota Liisa vainaata köytäillessäsi. Käydessäni
leikkaamassa sille köllykkätä, sanoin minä hälle ensimäiset
tervehdyksesi.

Olli. Ja sittemmin toit minulle ruusun kukkaisia Liisalta.

Risto. Muistatko, kuinka iloisena sinä silloin hypit ja tanssit?

Olli. Ne olivat ilonpäiviä -- nyt lepää Liisani jo maan povessa.

    (Nyökyttää päätänsä.)

Paukku. "Anna huolia hevoisen, Murehtia mustan ruunan" ja ole nyt vaan
iloisena poikana!

Amos ja Lassi. Niinpä kyllä; olkaamme nyt vaan iloisia!

Paukku. Pidot olisivat nyt mitä paraimmat, vaan on pitkä ryypyn väli.

Olli. Ryyppyjä tulee koht'sillään; eikähän teillä nyt ole kiirettä
minnekkään.

Lassi. "Ei ole kiirutta kirkkoon, vasta uskon virttä veisataan."

Amos. Ei metsä minulta karkaa.

Risto. Eikä minun leikoittimeni itke leikkelemistä.

Paukku. Ei minullakaan muuten olisi kiirettä, vaan tuo pitkä Pekka sai
lupani, tullakseni hänelle kertomaan sotaretkistäni, mutta kuitenki --

Olli. Jäät nyt tänne "löyhkäpäisten" joukkoon, joiksika meitä muinoin
sanottiin, hahhahhah!

    (Kaikki nauravat.)

    (Laura on jo tuonut pöydän lähemmäksi ja kantanut
    jakkarat sen ympärille sekä pannut pöydälle muutamia
    putellia ja viisi pikaria, ja sitten jo mennyt
    jälleen tupaan.)

Olli (kääntyy ja keksii pöydän.) Ka, johan tämä on laitoksessaan.
Istukaat veikkoiset nyt tästä ottelemaan!

    (Kaikki istuutuvat.)

Paukku. No totta koira vieköön! Viiniähän se onki. Oletpa sinä nuorikko
koko veitikka.

Olli. Tarttukaatte kiinni pulloinne! Nielaus muinaismuiston maljasta.
Nielaus vanhan ystävyyden vuoksi! Hei pojat!

Kaikki. Hei!

Paukku. Kas se maistaa, oli viedä kielen matkassaan. Laulakaamme nyt
jotakin.

Toiset. Alappa Olli huiloitella!

Olli. Niinpä täyttäkäätte nyt pikarinne ja laulakaatte joka värsyn
loppusanoja kanssani.

(Pikarit lasketaan pöydälle ja täytetään. Olli ottaa pikarinsa ja
toisetkin omansa Ollin alettua laulaa:)

    No tarttukaatte kiinni
    Ja kaatakaatte viini
    Nyt pulloistanne poskihinne kerrassaan.
    Kun linnut juovat vettä
    Ja mehiläiset mettä,
    Niin ystävykset maistelevat maljastaan.
    Viini vanhan virvoittaapi,
    Kielen kannan irti saapi,
    Huolet kaikki huojentaa,
    Nuorikoksi nuorentaa.

    Jos Adamikin häissään
    Jo oisi ollut päissään,
    Niin paratiisin poikia nyt oltaisiin,
    Ja Adamikin oisi
    Nyt kanssamme ja joisi,
    Ja Evan malja ensinnäkin juotaisiin;
    Nyt me istuisimme öillä
    Paratiisin penkkilöissä
    Eikä akkaväki vois
    Viekoitella meitä pois.

    Kun kuoltuani tiette
    Mun arkkuni ja viette
    Jo sillä minut hautumahan hautahan,
    Niin laittakaatte taulu
    Ja siihen juomalaulu
    Ja viini-pullo matkahani multahan.
    Niin se vanha juoma-veikko,
    Vaikka ei nyt vielä heikko,
    Juopi pullon pohjahan
    Tuenelaanki tultuaan.

    (Toisetki laulavat joka värssyn loppusanoja.)

Kaikki (kilkauttavat pikariansa ja juovat huutaen:) Kas niin! pojat,
hei!


Yhdeksäs kohtaus.

    (Entiset. Martti tulee vasemmalta puolen.)

Martti. Ohoh! Täälläpä elämä on.

Olli. Ka veljeni!
      (Samalla haavaa.)
Toiset (itsekseen.) Ka Martti Miettinen!

Martti. Somia laulujapa sull' on. Ja vieläpä viiniäkin.

    (Nauraa vornottaa.)

Olli. Antakaapa muuan lasi. Kilkkis, Martti, onnesi maljaa.

    (Menee häntä likelle.)

Martti (katsoa tuirottaa häneen.) Kyllä mä nään sen olevan
välttämätöintä, että kylähämme hankitaan jo huoltapitävämpi metsän
vartijakin.

Olli (juopi viinin pikaristaan.) Muistiasi!

Martti (ei näkevinäänkään sitä.) Ja kyllä minä vallesmannille ilmaisen,
että hän jo tarvitsee toimeliaamman myllärin myllylleen, ja että hänen
ei tarvitse liijaksi annella almua muutamille sotamiehille, joilla
näkyy olevan ryyppiminen vaan työnä.

Paukku (julmana.) Tuhat tulimainen!

Olli. No, no ystäväni! Näethän, että veljeni tahtoo jutella kanssani --
olkaatte siis hyvät ja jättäkäätte meidät kahden kesken -- kyllähän me
sitte taas tapaamme toisemme. Hyvästi nyt vaan!

    (Lassi, Amos, Risto ja Paukku nousevat seisalleen
    ja menevät Ollille kättä annettuansa pois.)

Olli (vähä äänettä oltuaan.) No veikkoseni, mistä se kunnia minulle
tapahtuu, että sinä tulet luokseni?

Martti. Sitä kunniata ei tapahtuisikkaan, ellen olisi poikaani täältä
hakemassa.

Olli (kylmästi.) Poikaasiko?

Martti (suutuksissa.) Poikaanipa kyllä, jonka te, sinä ja tyttö
lutuksesi tahtoisitte kieploitella pauloihinne. Mutta siinä olette
turhaan lukua laskeneet. Mihinkä hänet olette uhranneet? Hän lienee
tuolla sisässä simasuunsa luona? Eikö niin? Malta, malta, kyllä minä
näytän teille.

    (Yrittää menemään tupaan.)

Olli (estää hänet tielle pistäytymällä.) Et tarvitse vaivata itseäsi.
Poikasi meni jo pois.

Martti. Poisko? Hän oli siis täällä?

Olli. Olipa kyllä.

Martti. Ja mitä hänellä oli täällä tekemistä?

Olli. Hän kysyi minulta, saapiko hän naida tyttäreni.

Martti. No näeppähän!

Olli. Ja minä myönnyin siihen.

Martti. Hahaha!

Olli. Ja jos sinäki, veikkoni, olet järkevä, ja sydämestäsi rakastat
poikaasi, niin sinäki teet samalla lailla.

Martti (äkäisenä.) Ennen minä antaisin poikani surman suuhun kuin
sinulle vävyksi!

Olli. Mitenkä sinä velikulta sanot?

Martti. Min' en ole semmoisen veli.

Olli (pilkaten.) Ahaa, tätä suurta herraa, sinä olettelet, ikään kuin
minä olisin joku rosvo! Sanoppa kuitenki, oletko vähääkään parempi
minua?

Martti (vihoissaan.) Olenpa, totta Jumal'avita, vähä parempi sinua!

Olli (pilkaten.) Sepä olisi soma kuulla, minkä puolesta?

Martti (jyrkästi ja ylpeästi.) Pilkoittele vaan. Minä olen vähä parempi
sinua. Minä olen talonpoika, joka teen työtä. Tiedätkö, mitä sillä
ymmärretään? Minä olen elänyt työnteolla, pyytäen edistää sitä, joka on
tarpeellista ja hyvää. Mitä minulla on, sen olen ansainnut ja hankkinut
omin käsin ja vaivoin, minä olen ansainnut leipäni ja pitänyt huolta,
että muutkin ovat voineet ansaita leipää itselleen, vaimoilleen ja
lapsilleen. Min' en ole töitäni kuulutellut maailmalle, enkä tehnyt
itsestäni mitään erikoista huutoa; mutta moni kunnon mies on siunannut
minua hiljaisuudessa, kun olen antanut hänelle työtä, ettei hänen ole
tarvinnut nälkää nähdä. Kun minusta kerran aika jättää, niin minusta
sanotaan "hän oli vaan tuhma talonpoika", mutta siihen täytyy kuitenki
lisätäksenne "hän oli tarpeellinen ja toimelias mies!" -- Mut mikäs
sinä olet? Ja mitä sinä olet viulullasi ansainnut ja toimittanut? Monen
laiskurin korvia olet tainnut kutkutella, mutta kenenkään nälkää et ole
sammuttanut.

Sinun työstäsi ei lähde mitään hyötyä eikä siunausta; kelvoton mitään
hyvää toimittamaan, ei sinulla ole mitään arvoa ja maleksit vaan
hylkynä pitkin mieron tietä. Semmoinen eroitus on välillämme -- minä
olen työmies ja sinä olet kuotoilija! Enkö ole siis vähä parempi sinua,
vai hä?

Olli (kylmästi.) Minkä viehättävän tilaisuuden nyt tarjoot minulle,
pitääkseni sinulle mitä jaloimman puheen, selvittääkseni sinulle tuon
taivaallisen soitannon ylevyyden. Mutta mitäs siitä lähtee? -- Sinä
olet talonpoika etkä ymmärtäisi minua. Mene nyt ja sano, lavean puheesi
solvaisneen minut.

    (Kääntyy ylenkatseella menemään päin.)

Martti (hänelle kiivaasti huutaen.) Kurja raukka, ole vaan näyttävinäsi
ylenkatsetta, vaan kyllä se kuitenki koski sinuun terävästi. Minä olen
talonpoika ja voin elää rikkaasti, -- sinulla on se tavallinen soitanto
ja kerjäät leipää itseksesi toisten ovilla.

Olli (innokkaasti voittoriemulla.) Ahaa, nytpä sin' olet sillä
paikalla, jossa voin kanssasi kilvoitella -- johan minä sen tiesinkin,
että sinä vihdoinki tulisit siihen.

"Kuinkahan paljo tuolla on rahaa?" se on kuitenki viho viimeinen
kysymys, jonka jälkeen ihmisen arvo teillä näytään punnittavan -- ja
_kellä on enin, se on teistä parain_. (Kiivaasti.) No niinpä käy
Euroopan pääkaupunkiloissa ja kysy mikä mies Olli Miettinen on, ja
sinulle sanotaan: "Hän on viuluniekkain kuningas!" ja sinulle sanotaan:
"hänen soitantonsa on ilahuttanut, lohduttanut ja innostuttanut
tuhansia;" sinulle sanotaan: "Ruhtinaat ovat olleet hänelle kohteliaat
ja koristelleet hänen rintansa kunnian merkkilöillänsä": sinulle
sanotaan: "hänen kuuluisuutensa on jo Euroopasta ennättänyt uuteen
maailmaan"; ja sinulle sanotaan -- vaan mitäs siitä on sinulle
sanoinkaan? Mitä sinä kuuluisuudesta, kunniasta ja jalosta maineesta
tiedät? (Ottaa yht'äkkiään taskustaan kourallisen kultarahoja ja viskaa
Martin jalkain juureen.) Näätkö nyt -- minulla on kultaa, minä olen
rikas, kymmentä vertaa rikkaampi sinua! Kelpaako viuluniekan tytär
nyt talonpojan pojalle? Minä laitan tyttärelleni sellaisen
hääkoristuksenki, joka ei ole pähkinän napulata isompi, mutta kuitenki
enemmän arvoinen kuin koko talosi ja tilasi. Min' olen rikkain tässä
kylässä, ja eikö niin -- (nauraa pajattaa) hahhahhah! nyt minä olen
siis parain.


Kymmenes kohtaus.

    (Olli, Laura, Martti.)

Laura (tulee hätäisenä tuvasta.) Herra Jumala siunatkoon, mitä täällä
hilsketään? Isä! Setä!

Martti (ensin hyvin hämmästyneenä Ollin sanoista, rohkaisekse taas ja
sanoo pikkuisen äänettä oltuaan kylmästi Lauralle.) Poime nuo
kultarahat tuosta pois. Kyllä ne isällesi ovat vielä vasta tarpeen;
sillä "Niin syödään kuin saadaanki."

Olli (katsoo häneen tuikeesti.) Hä?

Martti. Voit olla rikkaampi minua, mutta siinä on kuitenki eroitus.
Minä olen ansainnut omaisuuteni työlläni -- sinä rikastut
tarpeettomilla kujeillasi. Minä olen siis parempi sinua, ja poikani ei
saa naida viuluniekan tytärtä.

    (Kääntyy menemään.)

Laura. Voi hyvä Jumala!

Olli (taukoottaa Martin.) Mies hoi! Ei niin askeltakaan! Heitä jo
hitolle tuo talonpoikainen kopeutesi, eläkä sorra sitä viimeistä
siltaa, joka vielä ehkä viepi sovinnolle.

Martti (jäykästi.) Sinä itse olet sen sortanut. Josko olisiki vielä
ollut joku side välillämme, niin kehumisellasi olet sen nyt rikkonut.
Martti Miettisestä ei pidä kenenkään sanoa "hän rakastui veljeensä
paikalla, kun vaan näki sen kultarahoja!" -- Ja vaikka minä yht'äkkiään
joutuisin kerjäläiseksi ja olisin nälkään kuolemaisillani, niin en
sittenkään sopisi kanssasi. Mene tiehesi ja sitten vasta, kuin voin
sanoa: "Minä saatan pitää viuluniekkaa arvossa, ja siunaan hänen
laulujansa -- ne ovat tuottaneet ihmiskunnalle hyötyä" -- sitten vasta
tahdon olla veljesi. Ennen en -- vaikka mikä olkoon -- en.

    (Mennä leuhuttelee pois.)

Laura (itkussa silmin.) Voi, voi isä, nyt on kaikki kadotettu!

Olli (suruissaan.) Niinpä kyllä, sillä sokea ei näe auringon valoa. Nyt
minulla on kultaa ja kunniata; mutta lapseni itkee, ja min' en voi
häntä lohduttaa, minä olen siis vaan kurjamainen viuluniekka.

    (Esirippu lankeaa.)



Kolmas lohko.


Rengin kosto.

(Kahdessa näytöksessä.)



Neljäs näytös.


(Martin huone niinkuin kolmannessakin näytöksessä.)


Ensimäinen kohtaus.

Aro (tulla hiipettelee ovesta kalveana ja haralla hapsin ja kilmuilee.)
Minua ei ole nähnyt kukaan -- kaksi päivää ovat ne jo luulleet minun
olevan matkojeni päässä täältä -- liekköhän rahat vielä tuossa
kaapissa? Ne minä poltan tahikka kätken johonki, jotta Martista tulee
yhtä köyhä kuin minäkin olen. (On jo vetäytynyt kaapin luo ja käähää
nyt lukon kanssa ja koittaa aukaista sitä tiirikalla.) Hän on minua
muokannut ja puukkinut niinkuin koiraa, ja Hanna -- se on nauranut
minulla, nauranut -- malta, malta, ei sinua kohta enää nauratakkaan!
(Lukko aukeaa.) Ähäh! Aukesipa se. (Hakelee rahoja ja löytää sen
punaisen lompakon.) Ahah! Tuossa ne ovat. (Runttaa kaapin oven kiini ja
kiitää keskelle lattiata.) Nämä ne nyt ovat ne kirotut rahat, ja niiden
tähden he ovat minut pettäneet ja hyljänneet, ne ovat ne rahat, jotka
sen vanhan ukko rahjuksen tekevät kauniiksi ja suloiseksi -- nyt
hänellä ei ole enää mitään, nyt hän on köyhä ja halveksittava, kurja,
niinkuin minäkin olen. -- Järveen koko lompakko! -- Min' en ole rosvo!
Näistä min' en pidä en penniäkään itse; mutta kosto minun pitää heille
laatiman! -- Järveen koko rahat ja minä itse jälestä -- sitten tuo
tulinen sydämeni jäähtyy ja saapi rauhan -- järveen. (Juoksee
keski-ovelle jo vavahtaa.) Joku tulee! (Kääntyy vasemmalle puolelle
näyttäjöistä päin.) Noita portaita myöten pääsen tuvan lakkaan -- ja
kun kaikki herkiävät liikkumasta, niin mä pötkin tieheni ja menen
tulemattomiin.

    (Menee sille vasemmalle puolelle.)


Toinen kohtaus.

    (Martti ja Kalle tulevat keski-ovesta.)

Kalle. Isä hoi, nyt teidän pitää kuunnella minua.

Martti. No?

Kalle. Siitä on jo kaksi päivää kuin kielsitte minut käymästä Olli
setän luona ja siitämöiten en ole siellä käynyt.

Martti. Se on onneksesi.

Kalle. Vaikka kaikki kyläläiset tietävät, että Olli on hyvin arvossa
pidetty ja rikas mies.

Martti (jyrkästi.) Se ei kuulu meihin.

Kalle. Minä kävin vallesmannin luona ja haastelin Lotan kanssa.

Martti (lempeästi.) No se oli oikein. Eikös se ole sievä tyttö?

Kalle. Varmaan.

Martti. Se on tarkemmin katsellen myös sangen kaunis ja vielä hyvän
tahtoinen sekä lempeä.

Kalle. Niinpä niin!

Martti. Ja päälliseksi vielä rikas.

Kalle. Tiedänhän minä senki.

Martti. Ja kyllä järkevä kelvolliseksi talonpojan emännäksi. Eikö niin?

Kalle. No niin. Lotta on siis hyvä luontoinen, kaunis, lempeä, järkevä
ja rikas. Eikö niin?

Martti. Minä olen jo kauvan ollut siitä vakuutettu.

Kalle. Ja luuletteko siis, että Lotta voipi tehdä miehensä oikein
todella onnelliseksi?

Martti. Mitä onnellisimmaksi!

Kalle. Niinpä minä rukoilen teitä isäkulta aivan sydämeni pohjasta.

Martti. No mitä rakas poikani?

Kalle. Tehkäätte minut ja itsenne onnelliseksi ja naikaatte itse se
hyvä Lotta.

Martti. Hä?

Kalle. Ei suinkaan minun tee mieleni naimaan Lottaa, ja sen tunnen
paremmin ja paremmin, etten voi Laurasta erota.

Martti. Penikka hoi, kuuleppa viimeinen sanani. Ellet nai Lottaa, niin
minä ajan sinut mieroon ja teen aivan perinnöttömäksi.

Kalle. Miksikä te olette niin vihoissanne Ollille; hän on kuitenki
rikas ja kunnon mies.

Martti. Hahahaa! Niin kunnon mies? Ja se rikas kunnon mies ei anna
itsestään mitään tietoa viiteentoista vuoteen? On muka rikas, ja jättää
oman lapsensa viideksitoista vuodeksi kärsimään kurjuutta ja nälkää?
Onko semmoinen kunnon mies?

Kalle. Voi isä kulta, sen asian laita onkin aivan toisin. Tuo vanha
Anni, joka on kasvattanut Lauran, sanoi minulle kaikki. Olli on usein
kirjoittanut Annille ja lähettänyt rahaa; vaan Anni ei ole siitä saanut
virkkaa muille mitään, sillä Olli ei ole tahtonut, että Laurakaan
tietäisi isänsä olevan rikkaan ja kuuluisan ja ylpeileisi sillä. Hän
oli kasvatettava vaan toimeliaaksi ja hyvä sävyiseksi tytöksi, mutta
puutosta ja nälkää hänen ei ole tarvinnut kärsiä -- Olli on siitä
pitänyt huolen Annille rahaa lähettämällä. Hän on vaan erikoinen mies.

Martti. Min' en tahdo kuulla enää mitään. Sinä nait Lotan tahikka menet
mieroon luotani.

Kalle (vähäisen äänettä oltuaan.) No koska niin tahdotte, niin minä
menen.

Martti (vihassa.) Pötki tiehesi!

Kalle. Tuon koommin ette näe minua milloinkaan.

Martti. Mene -- minä hylkään sinut!

Kalle. Teillä on ollut poikakin.

Martti. Mene -- minä teen sinut perinnöttömäksi.

Kalle. Hyvä! Päivälliseni minä kuitenki vielä syön ennen kuin lähden --
vaan sitten --

Martti (sangen kiivaasti.) Pois, semmoinen heittiö!

Kalle. Hyvästi! (Menee muutamia askelia, kääntyy takaisin.) Kuulkaapas
Isä, jos huomenna hakelette minua, niin minä kirjoitan tuonne
ulkopuolelle ovea, mistä minut löydetään.

Martti. Pois!

Kalle. Jo menen.

    (Menee.)

Martti (kävelee vihoissaan edes takaisin.) Tuon poika riivatun
kanssahan on pula. Vaan min' en myönny; vaikkapa häviäisin ja kurjana
kuolisin, en totta koira vieköön. -- Mutta jos se hulivili tekeekin
semmoisen kepon, ettei tulekkaan takaisin -- se on niin itsepäinen
pöykiö, ja tuo viuluniekan matkue on sen riivannut semmoiseksi; --
mutta vakaalla tahdolla saadaan kaikki toimitetuksi, ja minun
rautapäätäni heidän aikeensa eivät saa ei niin järkähtämään.
(Äänettömyys.) Mitäs minä olinkaan tekijä? -- ai niin, rahojanihan
minun piti järjestää ja kirjoittaa niiden numerot muistokirjaani.

    (Menee kaapin tuo.)


Kolmas kohtaus.

    (Martti ja Hanna.)

Hanna (tulee ovesta ja nauraa.) Hahhahah' Sillähän kelpaa nauraa!
Hahhahhah!

Martti. No mitä nyt?

Hanna. Hahhahhah! Niillähän on vehkeet tuon Ollin kanssa -- minä olen
nauranut katketakseni.

Martti. Mikä sitä Ollia taaski riivaa?

Hanna. Tietänethän, että Lassi mylläri on ajettu pois vallesmannin
myllyltä, ja että metsän vartija Amoskin on menettänyt ammattinsa.

Martti. Minähän ne laitoinki sille tolalle vallesmannin puheella
käydessäni, sillä ne olivat laiskuria eivätkä pitäneet mitään huolta
ammatistaan.

Hanna. Niinpä Olli on tänä aamuna ostanut Kumpulaisen tuvan ja
lahjoittanut sen niiden kahden sekä Paukku soltun ja Risto räätälin
omaksi, ja antanut heille vielä sievän summan rahaakin. Ne neljä
patruunia juoksentelevat nyt kuin mielettömät ympäri kylää, keräten
ruhaa rampaa matkaansa, ja kuuluvat tahtovan muka kunnioittaa Ollia,
soitellen ja laulellen kulettamalla häntä juhlallisesti ympäri kylää.
Hahhahhah! Eikö sillä kelpaa nauraa?

Martti (kokee nauraa kanssa.) Hahhah! Sen ne varmaanki tekevät minulle
ja vallesmannille muka mielikarvaudeksi. Vaan annahan olla kyllä sitä
Ollinkin rikkaudesta kerran sanotaan: "Meni kuin Mähöisen viina, pitkin
Kuittilan kujaa." -- Mutta onpa minullaki sinulle vähä uusia -- nyt
ollaan jo, näet, Kallesta vapaat. Hän on vaan itsepäinen riiviö ja minä
ajoin hänet mieroon.

Hanna (iloisesti.) Oikeinko todella? (hillitsee mielensä sukkelaan ja
pullahtaa itkemään.) Voi hyvä Jumala kuitenki sitä kurjamaista
nuorukaista!

Martti. No, no Hanna kulta, elä häntä huoli itkeä -- kyllä tiedän, että
sinulla on hyvä sydän.

Hanna (itkuissaan.) Voi, voi mihinkä se poika rukka nyt joutuu, voi,
voi! kuollahan sen nyt täytyy mieron tielle.

Martti. Eikö vähä. Kyllä se luultavasti tulee jo iltaiselle kotiin.

Hanna (vastahakoisesti.) Vai niin?

Martti. Hän on kuitenki koko veitikka. Mennessään sanoi hän tahtovansa
kirjoittaa oven ulkopuolelle, mistä hänet löydetään. Kaikkia sillä
puhuttaakin.

Hanna. Sitäpä minun tekee mieleni katsomaan. (Kiitää ovelle, ja
aukaisee sen aivan selälleen. Siinä on isokirjaiminen liitukirjoitus:
"Minä olen Lauran luona.") Kas niin, siinä seisoo: "Minä olen Lauran
luona!"

Martti (Katsahtaa sinnepäin.) No nyt on tuhat tulimainen!

Hanna. Ei, sen on Kalle tehnyt vaan mielikarvaudeksemme.

Martti. Nyt min' en häntä enää huoli kotiin, vaikka jäisin aivan
yksinäni ja hyljätyksi maailmaan.

    (Istuu tuolille mietteissään.)

Hanna. Yksinäsikö ja hyljätyksi? Olenhan minä luonasi, rakas Marttini!

Martti. Aivan oikein, Hanna kultaiseni, sinä olet minulle uskollinen.

Hanna (mairitellen.) Kuolemaan asti, min' en voisi elää sinutta. --
Mutta nojau nyt, kultaiseni, tätä pehmeätä tyynyä vasten.

    (Panee tyynyn hänen selkänsä taakse tuolin selustalle.)

Martti. Kiitoksia armaani. Sinä minua lohdutat, kun minulla on suru;
sinun pitää myös saada viettää kanssani ilon päiviä.

Hanna (mairitellen.) Niinpä niin Martti kultani -- voi kuin sinä oletki
minusta rakas, ja sinä olet aivan ensimäinen, jota minä oikein sydämeni
pohjasta rakastan.

Martti. Tosiaanki? No kyllä sinä kultaiseni saat hyvän palkinnonki.
Sinun pitää saaman periä koko omaisuuteni, kun minä vaan kuolen.

Hanna (pitää Martin suuta kiini.) No, no, no, rakas Martti kultani, elä
puhu kuolemasta mitään. Minun täytyisi muuten kuolla itkusta. -- Mutta
nyt minun pitää jo lähteä keittämään sinulle mieluistasi lientä. Elä
nyt pitkästy sillä aikaa odottaissasi! Ja nyt ei niin sanaakaan
kuolemasta! Kun minun pitää sinut perimän, niin tee se salaa, etten
minä tiedä mitään. -- Hyvästi, kultani, koht'sillään olen taas luonasi.
(Huiskauttelee hänelle takaperin mennessään heittomuiskuja.) Hyvästi
rakkain Martti kultaiseni!

    (Menee.)

Martti (iloissaan.) Ah; kuinka se on hyvä sydäminen tyttö -- sen kanssa
minä olen mitä onnellisimpia. (Äänettömyys.) Mut entäs Kalle ja Olli?
-- Pois kaikki muistelmat niistä! -- Huomenna me Hannan kanssa lähdemme
kaupunkiin, käykäänpä täälläkin, miten hyvänsä. Ja nyt toimitukseeni.
(Menee kaapin luo, kääntelee avainta lukon reijässä oikein
onnistumatta, ja saapi viimeinki oven auki.) Lukkokin on jo huono, se
minun pitää -- (Havaitsee rahansa olevan pois.) Hyvä Jeesus siunatkoon,
missä ne nyt ovat? -- (Etsii joka laatikosta.) Ei missään, ei niin
missään! Voi armias Jumala! rahani, aivan kaikki rahani on nyt varas
vienyt. (Vaipuu tuolille äänettä. Kapsahtaa sitte sijalleen ja kiitää
ovelle huutamaan.) Hanna! Jaakko! Leena! Tulkaatte tänne! Kaikki tänne!

    (Käydä huupoittelee sinne tänne tuskistellen.)


Neljäs kohtaus.

    (Martti. Jaakko. Leena. Renkiä ja piikoja.)

Kaikki. Mikä nyt? Mitä nyt on tapahtunut?

Martti (tuskissaan.) Rahani, kaikki rahani, neljäkymmentä tuhatta
markkaa on tuosta kaapista varastettu!

    (Jokainen säälittelee.)

Martti. Missä se Hanna on? Kutsukaatte tänne Hanna!

Leena. Se on keittämässä! Vaan kutsukaattehan muita!

    (Muuan poika yrittää menemään.)

Martti. Menkäätte vallesmannia hakemaan.

Jaakko. Se meni vast'ikään tuosta sivuitse, kyllä se ei vielä ole
kaukana.

    (Poika juoksee ulos.)

Martti. Joka paikasta pitää etsiä. Ei yksikään ihminen saa huoneesta
liikahtaa. Mun rahani, oh, ah mun rahani!

Jaakko (tulee esille toimessaan.) Kuulkaapas isäntä, minä tiedän kuka
on varastanut rahanne?

Martti. Hä? Mitenkä sinä sanot?

Jaakko. Ei kukaan muu kuin Aro.

Kaikki. Aroko?

Jaakko. Sinä iltana kun sen täytyi lähteä tästä talosta pois ja kun
minä jätin hänelle vaatemyttynsä, näin minä hänet täällä kaappia
pudistelemassa. Ja kysyttyäni, mitä hän teki, oli hän sangen
hämmästynyt. Vaan minä en silloin osannut aavistaa mitään pahaa.

Martti. Nytpä aukeavat silmäni, niin nyt muistan; hän oli takanani kun
panin rahat kaappiin.


Viides kohtaus.

    (Entiset. Neilikka tulee poika jälessä sisään.)

Neilikka. No naapuri, varastettuko teiltä nyt on?

Martti. Kaikki omaisuuteni on viety. Varastaja on entinen renkini Aro.
Se on kaikin puolin luultava aivan todeksi.

Neilikka. Mitä te sanottekaan? Se olisi siis kotivarkaus. Vaan eikös
Aro ole jo kaksi päivää ollut teiltä poikessa? Eikö teillä ne rahat ole
sittämöiten olleet käsissä?

Martti. Ei! Minulla oli niin paljo tekemistä. -- Häntä pitää nyt etsiä.

Neilikka. Ettekö te vielä ole laittaneet etsimään? Ompa siinä
etsimistä! Kahteen päivään voipi paeta koko matkan.

Martti (hädissään.) Mutta mitäs meidän nyt pitää tehdä?

Neilikka. Esinnäki pitää minun tarkasti tutkia kaikki asianhaarat
järjestyksessään -- siihen tarvitaan pari päivää; sitten minä kirjoitan
voudille ja se taas kuvernöörille, joka vasta antaa sääntöjä miten
asian kanssa on meneteltävä, ja jos Aro on varmaan luultava tämän
varkauden tehneeksi, niin häntä voidaan perään kuuluttaa jo muutamain
viikkoin kuluttua -- --

Martti. Hyvä Jumala kuitenki! koko ijankaikkisuushan sillä keinoin
kuluu.

Neilikka. Eikö vähä; mutta pari kuukautta siihen taitaa mennä, ennen
kuin asia oikein selviää.

Martti. Hahhahhah! "Siihen kurki kuolee kuin suo sulaksi tulee."

Neilikka. Ohoh naapuri, onko teidän varanne todellaki niin vähissä?

Martti. Minä möin taloni ja tilani kirjoineen, karjoineen. Ne
neljäkymmentä tuhatta markkaa -- paljaita paperirahoja, joidenka
numeroitakaan en vielä ennättänyt panna muistikirjaani -- oli ne
hintarahat. Minulla ei ole nyt ei niin mitään. Min' olen aivan
kerjäläinen.

    (Vaipuu suruissaan tuolille.)

Neilikka (toimessaan.) Sepä on sangen paha asia!

Jaakko. Min' en luule saatavan rahoja takaisin, josko saataisiinki Aro
kiinni.

Neilikka. Mitenkä niin?

Jaakko. Sinä iltana, kun hän ajettiin pois, piti hän kanssamme
läksiäisijään tuolla kapakassa. Hän puhui silloin kaikellaisia
hullutuksia, joita silloin emme ymmärtäneet oikein, mutta jotka minä
nyt käsitän selkeästi. Hän sanoi, näet, kostavansa isännälle ja
Hannalle ja laittavansa heidät vielä keppikerjäläisiksi. Hän sanoi
myös, että jos hän saisi isännän kaiken omaisuuden käteensä, niin hän
ei itse pitäisi ei niin penniäkään, hän muka viskaisi kaikkityyni
järveen tahikka polttaisi poroksi; sillä varkaaksi hän ei muka rupeisi
milloinkaan!

Toiset rengit. Aivan sillä lailla se sanoi.

Martti. Kyllä minäkin luulen, että se mies oli vaan hullumainen
kostonpyytäjä; hän oli aina ihan vimmattu ihminen.

Palvelijat. Kyllä se oli semmoinen!

Neilikka. Totta koira vieköön! Tämä rikosasia tuntuu olevan hyvin
mutkainen.

Martti. Se on minulle vaan aivan selvä, että minulla nyt ei ole mitään
omaisuutta. Kaiken ikäni sain siis tehdä työtä ihan turhaan. Minun
täytyy nyt ruveta toisen rengiksi tahi kerjätä.

Leena (Jaakolle.) Minua säälittää tuo isäntä rukka.

Jaakko. Säälittää minuakin -- vaan koska asiat nyt ovat niin huonolla
kannalla, niin meidän täytyy lähteä etsimään itsellemme palveluspaikkaa
muualta.

    (Jaakko, Leena ja muut palvelijat menevät pois.)

Neilikka. Nyt olemme kahden kesken. Sanokaatte nyt, naapuri, onko se
tosiaanki niin huonosti, ettei teillä ole mitään omaisuutta jälellä?

Martti. Voi hyvä vallesmanni, vieläkö minun pitää sitä uudestaan
penätä? Minä olen aivan kerjäläinen.

Neilikka. Hm, hm, vai niin! -- no kyllä se asia vielä oikaistaan. Mut
kuulkaapas hyvä Miettinen, mikä nyt johtuu mieleeni. -- Se Kalle
poikanne kuuluu juoksentelevanki tuon Ollin tyttären Lauran jälessä. Ja
koska se on sillä lailla, niin minun täytyy nyt tyttäreni Lotan nimessä
kiittää teitä vaan poikanne edestä; kaksinainen rakkaus -- se ei käy
laatuun.

Martti (katsoo häneen isosilmäisenä.) Ahaa, kyllä ymmärrän -- poikani
on nyt yhtä köyhä kuin minäkin.

Neilikka. Mitä te, naapuri kulta, ajattelette; ei, ei sen vuoksi, ei!

Martti (hyppää ylös.) Niinpä olkoon sitte kihlaus rikottu! Hankkikaatte
minulle rahani takaisin, jos se vielä on mahdollista -- ja
suorittakaatte se asia nyt sukkelaan -- joutukaatte -- hetikohta!

Neilikka. Sukkelaanko? Luuletteko te, että kaikki järjestys teidän
tauttanne on kumottava? Elkäätte hyvä mies sekoittuko laki asioihin!
"Ensin asia tutkitaan, ennen kuin miestä hutkitaan."

    (Menee.)

Martti. Mun rahani! Kaikki mun kauniit rahani! -- Kostoon kovaan minä
olen kärsinyt niin paljo työtä ja vaivaa -- nyt ne menivät kaikkityyni.
Ja entäs Hanna, mitäs se nyt sanoo? Koskeehan se häneenki, se sortaa
hänenki onnensa -- voi, voi kuitenki. Ja entäs Olli, -- ah, ah -- se on
hälle vaan iloksi, hän saa nyt nauraa ja pilkoitella -- voih, voih!
Parempi olisi, jos paikalla kuolisin, kuin olla tuommoista
onnettomuutta kärsimässä.


Kuudes kohtaus.

    (Martti. Hanna tulee kiireesti sisään.)

Hanna. Onko se tosi, mitä vallesmanni sanoi minulle? Onko sinulta
varastettu kaikki rahasi -- ja että Aro on sen tehnyt ja varastanut
rahasi koston pyynnöksi?

Martti. Aivan tosi; se riivattu vei minulta kaikki omaisuuteni.

Hanna (hakelee rahoja kaapista.) Mutta eihän se voi olla mahdollista.

Martti. Elä hakelekkaan, se on turhaa. Kaikki omaisuuteni oli siinä
isossa punaisessa lompakossa, jonka Aro on vienyt. Hän on tiirikoinut
lukon, sillä avainta ei ole taskustani liikutettu.

Hanna. Voi, voi hyvä Jumala! Minunki osani on siis viety. Onko
palkkaniki -- siitä on jo toista vuotta kun en ole saanut mitään --
onko sekin nyt poikessa?

Martti. Kaikki, aivan kaikki on poikessa. Niin se on, meidän täytyy nyt
astua vihille köyhinä kurjina ja ansaita sitte leipämme
päiväpalkkalaisina.

Hanna. No kuinka sitä tuommoiseen vanhaan kaappi ramiskoon semmoisen
rahasumman saattaa jättääkkään? Kuinka sitä voipi panna omaisuutensa
semmoisen lukon taakse, jonka kaikki avaimet aukaisevat? Kuinka sinä et
ole pitänyt rahoistasi parempata huolta? Ja miks' et kirjoittanut
rahain numeroita muistikirjaasi?

Martti. Ah, ah Hanna kulta, sinä olet aivan oikeessa; kyllä minä nyt
siedän toria.

Hanna. Min' en ymmärrä, kuinka niin paljo rahaa voipi panna yhteen
ainoaan paikkaan? Jakaahan ne toki pitää useimpiin osiin. Ja kuka sitä
käskee ottamaan niin suurta summaa paljaina paperirahoina? Eikö sitä
saata ottaa jonkun osan kultana ja hopeana? Kuinka sitä voipi pitää
semmoista summaa yötä kotona?

Martti. Kuinka sitä! Kuinka sitä! Kyllähän maalla on viisaita, kun
merellä vahinko tapahtuu.

Hanna. Ja minunki palkkani meni nyt! Voi sitä Aro heittiötä! -- Minkä
tähden sinä menettelitkin niin pahasti hänen kanssansa ja ärsytit hänet
koston pyyntöön?

Martti (ärtyneenä.) Vai niin? Minuako sinä siitä syytät? Enpä luule
tehneeni mitään väärin, ja Aron koston pyyntö on niin hyvin sinua kuin
minuakin tarkoittava.

Hanna (vihassa.) Minuako? Hä?

Martti. No eiköhän se ollut mielimurre ja viha hänen rakkautensa
halveksimisesta, joka hänet ajoi kostamaan?

Hanna (innoissaan.) Ahaa, sinä tahtonet sillä sanoa, että minä olen
rakastanut häntä, että minä olen hyljännyt ja pettänyt sinut? Voi, voi
hyvä Jumala!

    (Vaipuu sohvalle.)

Martti. No, no Hanna kultaiseni!

Hanna (olevinansa parjattuna.) Ah, nyt se on tapahtunut. Minä muka
rakastanut Aroa, minä muka pettänyt ja vietellyt sinut! Sinä julma mies
olet virkkanut sen hirmuisen sanan, joka meidät eroittaa.

Martti. No enhän minä Hanna kultaiseni ole sanonut mitään.

Hanna (innoissaan.) Suu kiinni! Elä nyt enää raasta sydäntäni uusilla
parjauksilla! Ja vaikka minä joutuisin ontuvaksi, ja vaikka sinä
kantaisit jalkaini juureen miljoonia, niin minun täytyy hyljätä sinut.

Martti. Sinäkö hylkäät minut? Nytkö juuri, kuin minulla on mitä suurin
suru. (Lyöpi nyrkillä otsaansa.) Ahaa, nyt minä jo alan ymmärtää.

Hanna (ylpeästi.) Minun täytyy hyljätä sinut! Sinä olet naiskunniani
sortanut, olet tunteeni jaloissasi tallannut. Hyvästi nyt mokoma ruoja!

Martti (nauraa pajattaa.) Hahhahhah! Koko talo rymähtää yhteen! Rotat
juoksevat tiehensä.

Hanna (suuttuneena.) Hä! Rotaksiko sinä minua sanot? (hammasta purren.)
Pitääkö minun vielä semmoisiakin parjauksia kärsiä? Pitääkö minun antaa
sillä lailla sättiä itseäni? Vai rotat! Sitä ei voi muut sanoa kuin se,
joka on päästä rikki, semmoinen pökkelö, jolla ei ollut mitään muuta
kuin ne entiset rahansa, ja joka oli niin tuhma ja antoi varastaa
rahansa, ja joka sitten on niin ilkeä, että hän muiden kanssa
menettelee pahoin, parjaa, sättii ja haukkuu.

Martti (julmana.) Suus kiinni! Pois paikalla huoneestani, semmoinen
naikkonen! Pötki nyt sukkelaan pellolle!

Hanna (räpäköittämällä.) Hä? Te osotatte minulle ovea? Kaikilleppa te
näytte näyttävän oven! Esinnäki tuolle kunnolliselle veljellenne, joka
kuitenki on kuuluisa ja rikas mies, ja jonka edessä teidän on
häpiäminen; sitte pojallenne, joka oli edes niin viisas ja tahtoi naida
ikäisensä eikä, niinkuin muutamat vanhat löyhkät, unohtanut kaikkea
ikä-eroitusta. Te näytätte nyt minullekin oven! Minulle, joka tahdoin
uhrata nuoruuteni ja kukoistukseni ajan teille! Maksakaa te nyt, ylpeä
isäntä, kuitenkin esinnä palkkani! Vaan sitä te ette voi. Niinpä minä
manuutan teidät kuitenki käräjään, sillä minun ei tee mieleni antamaan
esinnä sättiä itseäni ja sitte kadottamaan koko omaisuuteni.
Malttakaattehan Miettinen, vielä te muistatte rottiakin, sillä rotat
kerran pureksivat teitä kipeesti -- niin ne rotat tekevät! Mutta mitäs
se rikas Miettinen siitä pitää, hyvästi siis! Rotta sanoo hyvästi!

    (Menee.)

Martti (huutaa hänelle.) Mene nyt, sinä kyykärmeen sikiö! Te olette
vieneet minulta rahani, uskoni ja luottamukseni -- -- tottahan yksi
vielä lienee minulle jäänyt, se on, näet, hirttonuora. (Vaipuu kämmenet
silmillä sohvalle.)

    (Esirippu lankeaa.)

(Lyhyt väliaika.)



Viides näytös.


(Sama huone Lauran kotona kuin toisessakin näytöksessä.)


Ensimäinen kohtaus.

    (Laura. Olli.)

Olli. Se on päätetty, huomenna lähdemme tältä paikalta matkalle. Se
viimeinen kohtaus veljeni kanssa on näyttänyt minulle, että sopiminen
on mahdoton välillämme. Oloni näillä seuduin on minulle rasittavaista.
Minä jo kirjoitin, etteivät tarvitse lähettää kalujani tänne, sillä
voinhan minä vielä muutaman päivän juoksennella mieron viulu-niekkana.
No Laura, paneppas nyt kaikki tavarasi kokoon, mitä mielinet ottaa
mukaan -- huomenna meidän pitää lähteä.

Laura. Ja mitenkäs sitte Kallen kanssa käypi?

Olli. Voi lapsi parka, min' en tiedä mitään keinoa teitä yhdistämään.
Minun ei käy ottaminen Kallea vävykseni vasten isänsä tahtoa.

Laura. No pitääkö minun sitte luopua Kallesta?

Olli (hellyydellä.) Ole luja, lapseni! Luopuminen on suuri koettelemus,
jonka Jumala jäätää meille kuoleville. Luovu siis nyt rakkaastasi!
Onhan sinulla turvanasi isä, jota voit rakastaa.

Laura (itkussa silmin isänsä kaulaan kavahtain.) Ah isä kulta!

Olli. Eikö niin, olethan sinä luja tyttäreni? Ymmärräthän, että isän
kirous kohtaa Kallea, jos sinä vaan kehoitat häntä aikomuksensa
täyttämiseen; ja usko minua, se hetki on kerran tuleva, jona Kalle on
muistava sen kirouksen, ja siitä lähtien alkaa paha synti liehua
välillänne todellisen onnenne myrkyttäjänä. -- Ethän toki tahtone tehdä
minua Marttia, Kallea ja itseäsi onnettomiksi? Se ei ole mahdollista.
Luovu siis, "kyllä aika kaikki haavat parantaa."

Laura (itkussa silmin.) Täytyneehän minun luopua.

Olli. Jumala vahvistakoon sinua siihen. -- Minä lähden nyt kylään vielä
kerran katsomaan vanhoja nuoruuden ystäviäni, tokko ne jo ovat
muuttaneet uudelle asuinpaikalleen. Jää hyvästi, lapseni. (Kääntyy
ovesta vielä takaisin.) Kun Kalle tulee, niin sano hänelle, että teidän
täytyy luopua toisistanne ja ota häneltä jäähyväiset.

    (Menee.)

Laura (yksinään.) Se nyt on mennyt. Minun täytyy siis erota tästä
rakkaasta tuvasta, tästä niitty-notkelmasta, jossa tuomet tuoksuavat,
kukat kasvavat koreesti, pienet linnut laulelevat, lempinensä
leikitellen -- erota nyt entisistä marjaisista mättähistä sekä vielä
viimeiseksi Kalle kultaisestanikin. Hyvästi nyt, onneni, hyvästi!
Kaupungissa, sanoo isä, pääsen muka kuuluksi mamseliksi, ja saan ostaa
silkkivaatteita ja kultakoruja. Vaan en minä niitä kauvan voi pitää.
Sydämeni surua ei silkkivaatteet eikä kultakorut poista. Sitten tulee
vielä samallainen yö, kuin se oli, jolloin äiti olilla makasi kylmänä
-- silloin laulurastas taas laulaa ja kuu paistaa; min' en niitä enää
kuule enkä näe. Silloin setä ja isä ehkä tekevät sovinnon ja Kalle,
(Kyyneleet keskeyttävät hänet, vaan pikkuisen ajan perästä hän taas
rohkaisekse.) Minä lähden nyt äitin haudalle jättämään jäähyväisiä!
minun pitää häntä rukoilla, että hän kohta ottaisi minutki luoksensa --
aivan kohta.

    (Menee hiljalleen perälle kunnes hän on
    ovea lähellä, jolloin alkaa.)


Toinen kohtaus.

    (Laura ja Kalle.)

Kalle (astuu sisään hattu päässä, lintuhäkki lintuineen vasemmassa
kädessä, oikeassa nahkainen vaatelaukku.) Tässä minä nyt olen!

Laura. Kas Kalle. Voi miltä sinä nyt näytät!

Kalle. Minäkö? Minä läksin nyt isän luota pois. Kaiken omaisuuteni otin
mukaani niinkuin näet.

    (Selvittää käsiänsä.)

Laura. Poisko isäsi luota?

Kalle (jättää laukkunsa lattialle ja panee lintuhäkkinsä pöydälle.)
Tuon vaate-laukun minä ostin pappilasta ja panin siihen tavarani.
Tuossa lintuhäkissä on matkatoverini. Sekin läksi pois isän luota.

Laura. Mitä kummia seikkoja nyt on siis tapahtunut.

Kalle. Ei mitään muuta, kuin että isä ajoi minut pois luotansa.

Laura. Voi hyvä Jumala, tiedätkös Kalle, mekin lähdemme pois.

Kalle. Niin sinä ja setä? -- No sepä hyvä! Nytpä meidän syntyy
matkustaa!

Laura. Ah Kalle -- sanonkohan minä sinulle, ettei meidän käy yhdessä
matkustaminen? Meidän täytyy luopua toisistamme.

Kalle. Hä? Mitä hulluutta se on?

Laura. Sydämeni on surusta halkeamaisillaan, mutta isä tahtoo meitä
luopumaan toisistamme.

Kalle. Niin isäsi! Mut entäs sinä?

Laura. Niin minä? Ah, minun täytyi luvata hänelle luopuakseni sinusta.

Kalle. Ahaa! Vai niin? Sepä vasta somaa on.

Laura. Elä ole Kalle pahoillasi -- eihän se muuten käy laatuun.

Kalle. Eikö käy laatuun? Sen pitää käydä! -- Kuka teitä matkallakaan
hoitaisi. -- Isäsi on vanha mies ja sinä olet vaan heikko tyttönen.

Laura. Mitenkä? Etkö sinä tiedäkkään, että isäni on rikas?

Kalle. Ahaa; sen olin uneuttamaisillani. Vai niin, nyt olette rikkaat,
ja sen tähden ette enää tahdo tietää mitään siitä köyhästä Kalle
rukasta.

Laura (torumalla.) Hyi Kalle, kuinka sinä voit sanoa niin pahasti?

Kalle (pilkoitellen.) Tosihan se on. Semmoisesta köyhästä, isänsä
hylkäämästä rentaleesta kuin minä, ei olekaan kullaksi niin rikkaalle
mamselille. Eikö niin?

Laura (kääntyy poispäin.) Min' en enää haastele kanssasi mitään.

Kalle. Niin sinä et haastele kanssani? Etkö? -- No, sen parempi. (Menee
pöydän luo ja puhuu linnulleen.) Mitäs sinä, toveri kultani, sanot? No
lähtekäämme siis taaskin. (Ottaa häkin ja laukun käsiinsä.) Kuinka
sinä, pikku kultaiseni, sanot? Vai niin, -- kun ihminen rikastuu, niin
sydän kovenee. No, no, ole nyt kultaiseni yhdessä kohti! Johan me
lähdemme. -- Vai niin, vai niin! Vai luopua toisistamme! Hm! (Menee
kaluineen.)

Laura (yksinään.) Hän menee. Hän on jo poikessa, jäähyväisiä ottamatta.
Vihoissaan meni hän pois -- sitäpä en olisi luullut hänestä. -- Mitäs
nyt? Jokohan tuo tulee takaisin?

Kalle (aukaisee oven ja tulee ainoastaan lintuhäkki kädessään jälleen
Lauran luo, ja vaikeroipi sitte linnulleen.) Kysyppäs, pikku
kultaiseni, tuolta rikkaalta neitsyeltä, tokko se köyhä Kalle tohtii
jättää hänelle jäähyväisiäkään.

Laura. Sano lintukulta, herrallesi että hän ei ole nyt ollut oikein
näppärä.

Kalle (samalla lailla vaikeroiden linnulleen.) Kyllähän minä,
kultaiseni, sen tiedän! mutta suru murtaa sydäntäni.

Laura. Ah, niin se murtaa minunki sydäntäni.

Kalle. Laura!

Laura. Kalle! (he syleilevät toisiansa, jolloin Kalle pudottaa
lintuhäkin. He sanovat sylitysten ollen:)

Laura. Ah, kuinka min' olen onneton!

Kalle. Ja minä myös. (Riipaisekse irti.) Herrainen aika, linnultani
meni niskat nurin. (Nostaa häkin ylös.) Ei toki, vielä tuo elää.
-- -- No, pitääkö meidän tosiaanki erota toisistamme?

Laura. Kyllä se on tosi; meidän täytyy erota. Hyvästi nyt vaan, Jumala
varjelkoon sinua!

Kalle. Hyvästi kultaiseni, muistele toisinaan minuaki.

    (Menee lintuineen.)

Laura (itkussa silmin.) Elä tervennä!

Kalle (Menee itkuissaan.) Elä tervennä!

Laura (yksinään äänettä oltuaan.) Nyt se on tapahtunut. Sydämeni oli
haljeta, Kalle oli aina niin hyvä, ja niin rehellinen poika, aina
iloinen, ja tiesi tuhat huvitusta laittaa -- nyt minun täytyy istua
yksin. Ei kukaan tarinoi nyt kanssani. Minä olen kuitenki sangen
kurjamainen tyttö. Kalle, Kalle, nyt min' en saa enää nähdä sinua
eläissäni.

Kalle (aukaisee oven ja tulee kaluineen sangen iloisena sisään.) Laura
hoi!

Laura. Herrainen aika, no mitä sinä vielä tahdot?

Kalle (panee laukun ja lintuhäkin pois käsistään.) Kuuleppas, minä olen
nyt katsellut asiata toiselta kannalta. Isäsi ei käy kieltäminen minua
matkustamasta.

Laura. Ethän vaan tulle kanssamme.

Kalle. Enhän minä tahdokkaan matkustaa kanssanne, mut aivan jälestänne.
Sen voin hyvin tehdä. Isälläsi ei ole valtaa kieltää minua sitä
tekemästä -- maantie on maakunnan yhteinen oma. (Tällöin muuttuu
puheleminen sukkelammaksi ja iloisemmaksi.)

Laura. Mutta me ajamme vaunuilla.

Kalle. Niinpä minä istun taakse.

Laura. Vaan sinulle tulee matkan pitkään nälkä.

Kalle. Annathan sinä minulle tuon tuostaki syötävätä.

Laura. Enhän minä tohdi haastellakkaan kanssasi.

Kalle. Niinpä me katselemme vaan toisiimme.

Laura. Mut mitäs isämme siitä sanovat?

Kalle. Ne eivät sano mitään, ne vaan murisevat.

Laura. Mitäs siitä tulee?

Kalle. Siitä tulee häät. Ihan varmaan häät. Kun isät ensin näkevät,
ettei heidän kieltonsa auta mitään, täytyy heidän viimein myöntää, ja
ne myöntävätki -- sen minä tiedän aivan varmaan. Laura kultaiseni,
rakastatkos minua aina?

Laura (iloissaan.) Kyllähän minä rakastan, mutta --

Kalle. Hih! Laurani rakastaa minua! Kas niin kultaiseni, nyt on kaikki
hyvästi, ihan järjestyksessään, me jäämme yhdessä olemaan, me pidämme
sitte aika häät.

Laura (iloisna.) Sehän olisi iloista!

Kalle. Hih! Minun tekee mieleni jo tanssimaan! Tuletko sinäki
koittamaan?

Laura (hyvillään.) Aivan mielelläni.

Kalle. Hih?! No koitellaanpa nyt. (Tanssivat ympäri.) Ratiritiraa
rattattaa!


Kolmas kohtaus.

    (Entiset. Olli.)

Olli (kummastellen.) Ka! Täälläpä elämä on?

Laura ja Kalle (säikähtyneinä.) Isä! Setä! (He vetäytyvät toinen
toiseen nurkkaan päin. Olli seisoo keskellä.)

Olli (äänettä oltuaan.) Laura hoi, onko se luopumista?

Laura. Ah, isä kulta, eihän siitä luopumisesta tosiaankaan ole tullut
mitään.

Olli. Vai niin?

Laura. Ei, isä kulta, ei, ja sen tähden minä nyt menen Kallelle.

Olli (naurussa suin.) Vai niin? Silläkö se muka korjautuu!

Kalle. Hih! Laura! Isäsi nauraa, se merkitsee hyvää.

Olli. Niinpä tulkaatte nyt lapset kanssani kylään, siellä saatte nähdä
enemmän, kaikki kääntyy ehkä vielä hyvin puolin.

Laura ja Kalle (toisilleen.) Mitähän nyt lie tapahtunut?

Olli. Kyllä minä mennessä selvitän. Käykäätte nyt vaan edellä, vaan
elkätte juosko minusta kovin kauvaksi.

Kalle (mennessään Lauralle.) Näet sen nyt Laura, johan minä sanoinki,
että kaikki vielä käypi hyvin.

    (Menevät.)

Olli (toimessaan ja sydämellisesti.) Sinä kaikkivaltias Jumala, anna
sen nyt käydä hyvin, eläkä salli tämän uuden toivoni mennä turhaan.
Minä lähden nyt sillä vakaalla luottamuksella, että tekoni on hyvä.
Anna tälle vanhalle viuluniekalle siunauksesi! (Menee.)

    (Esirippu lankeaa.)



Muutos.


(Martti Miettisen talolla. Takalikolle on kuvailtu joki ja sen varrelle
peltoja ja niittyjä sekä puita ja pehkoja kahden puolen. Oikealla
puolen, näyttäjöistä katsoen, näkyy Martin tuparakennuksen pää ja
seinässä iso reikä, jonka lävitse kurkihirren nenään solmittu nuora
menee tuvan lakkaan. Vasemmalla puolen on penkki ison puun juurella
sekä kumpaisellakin puolella puita ja pehkoja. Vienon soitannon alettua
seuraa:)


Neljäs kohtaus.

Aro (kilmuilee tuvan lakanreijästä ulos sekä laskeutuu nuoraa myöten
alas. Soitanto loppuu. Aro pälyy ympäriinsä, kilellä silmin ja haralla
hapsin, pelon alla kuukuisissaan. Povesta, liivien alta, näkyy se
punainen rahalompakko.) Min' en voinut enää olla tuolla yläällä. Joka
silmänräpäys tuntui minusta kuin joku nousta kapittaisi tikapuita
myöten ylös, minä pelkäsin, että ne löytäisivät minut. Minä kuulin
kaukaa viulun soitannon, joka oli niin suloista ja viehättävää -- se
soittaja oli varmaan vanha Olli, joka ehkä lähestyy. (Mietteissään.) Se
on niin köyhä raukka, ja entäs sen tyttö, -- enköhän annakkin niille
osan tahi vaikka kaikki nämä rahat? Parempihan se on, kuin haudata ne
maahan. Mut ei -- Olli voisi antaa ne Martti ryökäleelle takaisin ja
pettää minut siten -- ennen minä poltan ne; Martin ei pidä saada mitään
takaisin, ja sen uskottoman naikkosen pitää saada kärsiä kurjuutta.
(Säikähtää.) Hä? Olikohan joku liikkeellä? Ei -- se oli vaan lintu,
joka rapsoi oksilla; voih, kuin sydämeni läpättää niin kovasti. Jospa
minua ei vapisuttaisi niin julmasti! Minun täytyy nyt juosta tuonne
joen varrelle metsään -- siellä minä kätken nämä rahat louhuun ja
odotan sitten iltapimeätä, jolloin minä hyppään jokeen, lopettamaan
surujani aaltojen alla. (Yrittää menemään vasemmalle, mutta seisahtaa
säikähtäen.) Ka, kukas tuolta tulee? Martti saatanan korvennettavahan
se näemmä onki! Mihinkä minä nyt pistäyn? (Painautuu jonkun oikean
puoleisen pehkon taakse piiloon.)


Viides kohtaus.

    (Aro piilossaan. Martti tulee kalman kalveana
    vasemmalta puolelta kiireesti sekä pälyy taaksensa.)

Martti. Kirottu viulu! Josko minne menisin, niin aina sen ääni
korvissani turisee joko mäeltä tahi metsästä tahikka aidan takaa -- se
vaan seuraa kantapäilläni; onkohan se nyt vanha Turunen, vai lie taas
Olli löyhkä, joka minua kiusaa nyt viimeisellä hetkelläniki?

Aro (itsekseen.) Hänellä on kalman haamu, posket lökättävät -- ähäh --
tehoipa se kostoni!

Martti (huokaisee.) Hohoi, -- täällä ei kuulu ei niin hiiskaustakaan,
minä voin siis rauhassa levähtää, ennen kuin lähden tästä maailmasta
pois.

    (Istuu penkille alla päin, pashoilla mielin.)

Aro (itsekseen.) Jääpikö se konna tänne? Entäpä jos hän keksii minut?

Martti (näppiä lyöden.) Ei! -- heidän ei pidä saaman pilkata Martti
Miettistä, joka ennen pöyhkeänä käveli kirkkokentällä, mutta nyt on
joutunut köyhäksi kurjaksi, jolla ei ole enää mitään muuta jälellä kuin
sydäntä särkevät surunsa. Kirotut olkaat ne, jotka minut ovat
sellaiseksi saattaneet -- kolmesti kirotut!

    (Kawahtaa seisalleen.)


Kuudes kohtaus.

    (Martti katselee ylös puihin. Aro kätkekse
    sillaikaa näkymättömiin. Olli tulee vasemmalta
    puolelta perälle näkyviin.)

Martti. Tässä on sovelias kohta. Tämän ison puun oksa, tämä penkki ja
tämä -- (vetää esille jonkun sylen nuoraa lakkaristaan.) Hum, niin minä
nyt menen maailmasta ketään kiittämättä. Hyvästi nyt maailma!

    (Kapaisee penkille.)

Olli (kovasti.) Martti hoi!

Martti (hyppää penkiltä hämmästyneenä.) Häh! Vai sinä se oletkin!
Tuletko sinä taas minua kiusaamaan? Enkö minä saa sinulta rauhaa
missään? Jokapaikassako sinun pitää minua vainota?

Olli (hiljanverkkaan lähestyneenä.) Kuuleppas nyt Martti rukka!

Martti. Ahaa, kyllä jo ymmärrän, lienet jo saanut tietää onnettomuuteni
ja tullet nyt vaan pilkkaamaan minua?

Olli. Se on kelvoton ihminen, joka onnetonta pilkkaa. Minua ajaa tänne
sääliväisyys.

Martti (ärtyneenä.) Vai sääliväisyys? Hahhahhah! Olet muka armeliaana!
Pilkkaa toki ennen! Olethan sinä rikas mies ja minä olen vaan
keppikerjäläinen -- ne ovat vieneet ja varastaneet minulta kaikkityyni!
Mutta voipi se sinullekkin käydä samalla lailla, elä huoli liion
ylpeillä. Voit sinäki vielä kerran joutua köyhäksi kurjaksi!

Olli. Minulta ei voi kukaan ottaa kaikkea omaisuuttani. Huoneeni voipi
palaa, rahani saattavat he minulta ryövätä -- mutta lauluni ja
viulunsoitantoni kulkevat aina matkassani. Taideniekan omaisuus ei ole
maapalaiseenkaan kiinnitetty; se kulkee aina hänen matkassansa vaikka
maailman ääriin.

Martti. Vai niin? Se tahtoo sanoa, että sinä olet muka parempi minua.
Niin, niin tiesinhän minä sen, että sinä tulit vaan häpäisemään ja
solvaisemaan minua. Mutta mene nyt tiehesi mokoma. Minä vihaan koko
sitä matkuetta, jota kutsutaan ihmiskunnaksi; se on varastanut minulta
kaikki, -- omaisuuteni, sydämeni rakkauden ja sieluni rauhan -- sanalla
sanoen kaikkityyni -- pane mieleesi, että min' en lakkaa sinua
vihaamasta.

Olli (alakuloisesti.) Kyllä tiedän, että sinä vihaat omaa veljeäsi,
eikä siitä ole vielä kauvan kuin minullakin oli ikään kuin vihan
tunteita sinua vastaan. Vaan tiedätkös Martti, tänäpäivänä minä kävin
kirkkomaalla ja näin siellä kaksi hautaa. Sammaltuneiden turpeiden alla
makaa niissä kaksi sydäntä, jotka muinoin olivat meille yhtä läheisiä.
Ne ovat äiti- ja isä-vainajaimme sydämet. Siellä johtui mieleeni
muinainen aika, jolloin vielä olimme siinä onnellisessa lapsuuden
ijässä, jolloin eripuraisuus ei vielä ollut välillämme, ja jolloin me
vielä, niinkuin veljekset rakastimme toisiamme -- -- ja kyyneleni
vierivät hautoihin, ikään kuin kysymään vanhemmiltani: Onko sovinto
meidän veljesten välillä mahdoton? Eikö vihan liekin pidä enää
milloinkaan sammua? Ja eikö rakkauden pidä enää tulla sen sijaan? -- Ja
juuri kuin niitä ajattelin seistessäni hautojen partaalla, tuli haudan
kaivaja kylältä ja kertoi minulle onnettomuutesi ja se koski sydämeeni
kuin salaman leiskaus. Minä ajattelin heti: "Kas nyt on sovinnon hetki
läsnä." (Ilo mielin.) Kuuleppas veikkoni, me olemme samoista
vanhemmista syntyneet, ja syrjäisten viha on saattanut sinut
onnettomuuteen, niinpä ota nyt puolet minun omaisuudestani! Katsoppas
vesikarpaletta silmissäni, koittappas kuinka kovasti sydämeni tykyttää
sovinnon tunteista! Heitä pois viha sydämestäsi, ole jälleen se,
joksika Jumala on sinut luonut, ole jälleen veljeni!

Martti (oltuaan vähä äänettä, liikutettuna.) En minä sinua vihaa, vaan
en minä kuitenkaan saata ottaa apuasi hyväkseni. Martti Miettinen ei
ota keltään lahjoja eikä tahdo olla kellekkään velkaa. Ollessani vielä
rikkaana olimme kaukana toisistamme ja nyt köyhänä en saata kutsua
sinua veljekseni, sillä maailma ei kumminkaan uskoisi rakkauteni olevan
puhtaan, ja tuskinpa sinä itsekkään voisit uskoa; mutta kenenkään ei
pidä sanoman Martti Miettisestä: hän on kelvoton mies, joka ainoastaan
oman hyötynsä vuoksi on rakastavinaan veljeänsä. Minä olen usein
parjannut ja haukkunut sinua siitä hullumaisuudesta, kuin olet
viuluniekka; pitäisikö minun nyt mieltyä soitantoosi, niinkuin se
kuitenkin olisi tehtävä, jos mieli hyvässä sovussa elääksemme. Hyipä
toki, en ole vielä milloinkaan ollut kielastelija enkä oletteleva
luiruilija enkä tahdo vastakaan ruveta semmoiseksi. En minä sinua
vihaa, mutta ennen minä kuitenki lopetan elämäni kerrassaan kuin huolin
avustasi.

Olli. Lopetatko kerrassaan? (Nuhdellen.) Kuuleppas velimies, kyllä minä
tiedän, mitä ajattelet.

Martti (jäykästi.) Ahaa, vai tiedät? Niinpä pidä itse tietosi ja mene
tiehesi; min' en suvaitse sinua olemaan tässä talossa.

Olli. Sinulla ei ole mitään oikeutta häätää minua pois. Koko tämä tarha
ja koko talo ja tila ovat minun omani.

Martti (hämmästyneenä.) Hä?

Olli. Ne miehet, jotka nykyjään ostivat sinulta tämän talon, olivatkin
minun asiamiehiäni. Tilan kirjat ovat jo kaikki minulla omiin nimiini
muutettuina ja minä jätän koko talon Kalle pojallesi, kun se naipi
tyttäreni.

Martti (hämmästyneenä vaikeroiden.) Niin tämä talo sinun omasi? Vielä
sekin puuttui!

    (Istua nyhjähtää penkille.)

Olli. Entäs sitte, jos se nyt onki minun, niin oma poikasihan sen
kuitenki saapi kohta omaksensa. Kun sinä hylkäsit ja ajoit hänet pois
luotasi, siitä kun hän tytärtäni rakastaa, niin hän olisi jäänyt
köyhäksi ja turvattomaksi, varsinkin kun nyt kuuluu jäävän orvoksikin,
koska isä lopettaa itsensä, mutta nyt saapi Kalle valmiin talon, jossa
hän on syntynyt ja kasvanut.

Martti (katsoo järkähtämättä maahan.) Hm, poikani naipi siis
viuluniekan tyttären -- koko matkue tulee nyt asumaan minun talooni --
ah, syntyy siinä elää!

Olli. Aivan niin veikkoseni, siinä syntyy elää, sillä rakkaus ja
sovinto pitää oleman kanssamme; suostu pois veikko sinäkin elämään
sovinnossa oman poikasi kanssa onnellisena!

Martti. Se tahtoo sanoa olemaan armoilla luonanne samassa talossa, joka
on kerran ollut omani, ja kaikkien mieltä noudattamaan, ettei se vanha
elätti kettu mieltänne pahoittaisi. Hahhah! Kas sehän olisi elämätä!
Kyllä Martti Miettinen saattaa niin hyvin kuollakkin kuin sillä lailla
elää. Hakekaatte Hanna ja Aro luoksenne! Arolla on ehkä vielä rahani,
niin että hän saattaa naida Hannan; sitten voitte kaikki elää tässä
kelpo lailla. (Nauraa katkattaa.) Hahhahhah!

Olli (katsoo häneen suruisesti.) Onneton, mitä sinä puhut? Sinä
kalvenet ja silmäsi luonne on kummallinen. Sin' et ele terve!

Martti (mietteissään.) Elää kelpo lailla! -- Ehkä sitten joku teistä
muistaa vielä kerran sitä vanhusta, joka löydettiin ulkoa -- hän oli
hirttänyt itsensä puun oksaan, juuri sama vanhus --? ainoa ystävänsä
oli muuan nuoranpää. Sitten saatte nauraa sille vanhukselle, joka
yhteen päivään menetti kaikki, sekä omaisuutensa, morsiamensa ja
henkensä.

Olli (astuu pari askelta takaisin.) Voi, vei mies rukka, sinua ei voi
enää pelastaa. Pöyhkeytesi ja kopeutesi ovat saattaneet sinut hulluksi.
Niinpä kuole sitten onneton, kuole.

Martti (järkähtämättä.) Niin -- havaitsetko sinäkin nyt, että minun
täytyy kuolla? Tekaiseppa nyt minulle kuolin laulu, koska olet soittaja
ja laulaja. Jospa minulla vaan olisi jotakin, jolla maksaisin palkkasi,
mutta minulla ei ole mitään. Tottahan sinun pitänee maksutta tehdä
viimeinen laulu sille köyhälle vanhus vainaalle. (Vaipuu penkille
nyyhkien.)

    (Vieno soitanto alkaa kuulua.)

Olli. Niin viimeinen laulu? Ah äiti, oliko se sana nyt sinun
viittaamasi? Niin laulu? (Innolla.) No astu haltijani alas ja herätä
minussa runon henki -- olkoon se laulu nyt joko eroksi tahi sovinnoksi.
(Laulaa:)

    Ka miksis oot nyt muuttunut
    Ja syyttömästi suuttunut
    Niin liijan leppymättömäksi?
    No pannos pois jo paatumus
    Ja kuolemalla kaatumus
    Ja leppyös jo lempeäksi!
    Ka kuinka tähti taivahalla loistavi,
    Se siellä meille selkeästi toistavi:
    Te ihmisraukat nyt rakastakaatte,
    Niin taivahasen kerran tulla saatte.

    Kuin toisiamme tärvätään
    Ja muuta juuri mietitään,
    Niin meill' on turvanamme Tuoni.
    Me hautahamme heitetään
    Ja paatuneina peitetään,
    Jos meiss' on aina julma juoni.
    Nyt ei pitäisi mietittämän murhia,
    Kun tuumat eivät vielä oo nyt turhia
    Ja tuulikaan ei haudallamme huuda:
    Nyt on jo surma antanunna suuta!

    Kun kuolon kello kerran lyö
    Ja sulla on jo suuri työ
    Sen kaikkitietäväisen kanssa,
    Niin kuinkas sulle kurja käy,
    Jos sillon ei jo muuta näy,
    Kun kaulassasi köysi-ansa.
    No heitä pois se hirmutyösi haikea
    Ja peitä pois se vanha vaino vaikea,
    Niin rakkaus se riemun vielä antaa,
    Se ainoa sun taivahasen kantaa.

(Toista ja kolmatta värsyä laulettaissa on Aro jo vähitellen tullut
näkyviin, haralla hapsin, kilellä silmin ja avossa suin ja rymähtää
nyt, se punainen rahalompakko kädessä, Martin eteen polvilleen.)

Aro (itkussa silmin ja nyyhkien.) Minä heitän hirmutyöni ja panen pois
vanhan vainoni!

Martti (kiljaisee säikähtäneenä.) Aro!

Aro. Tuoss' on isäntä rahanne takaisin (antaa hänelle lompakon.) Minä
ryöväsin ne kostaakseni teille ja Hannalle, antakaatte nyt minulle
anteeksi (kääntyy Olliin päin.) Mestari, teidän laulunne sanoi minulle,
mitä minun piti tekemän. -- Minä lähden nyt maailmalle oppimaan
viuluniekaksi niinkuin tekin. Laulunne antoi minulle rauhani takaisin.
Jumalapa teitä siitä siunatkoon.

    (Kapsahtaa ylös ja juoksee vasemmalle puolelle.)

Olli. Ahaa, nyt minä vasta ymmärrän kaikki.

Martti (hyvin liikutettuna nousten seisalleen.) Nytpä minäkin, Olli
kulta, vasta ymmärrän, että soitannossasi ja laulussasi on paljoa
jalompi voima kuin sitä luulisikaan -- laulusi pelasti nyt henkeni ja
tuotti rahani takaisin. Anna, Olli kulta, anteeksi kaikki pahat tekoni
sinua vastahan ja ole jälleen oma rakas veljeni!

    (Nojautuu syleillen Ollin rintaa vasten.)

Olli (iloissaan.) Ah mun rakas veikkoni! (Katsahtaa syleillessään
taivaalle.) Ah armahani, isä ja äiti kultani, tyydyttekö nyt sovintoon?


Viides kohtaus.

    (Entiset. Kalle ja sittemmin Laura, soittoniekkoja,
    kyläläisiä, Paukku, Risto, Amos ja Lassi sekä
    nuorta väkeä.)

Kalle (tulee kiireesti vasemmalta puolelta.) Isä, Isä! Rosvo on meillä
jo käsissä, Aro saatiin kiinni.

Martti (naurussa suin.) Niinpä laskekaatte hänet jälleen irti -- rahat
ovat jo löytyneet -- minä olin vaan olevinani köyhä tuon Hannan
uskollisuutta koittaakseni.

Kalle. Ha?

Olli. Ja tuokaatte Aro sitten luokseni, siitä pojasta minä teen
viuluniekan -- eikö niin Kalle?

    (Kättelee häntä.)

Laura (juoksu jalassa tullen vasemmalta puolelta.) Isä! Kaikki
kyläläiset ja nuoruuden ystävänne etunenässä tulevat tänne ja tahtovat
pitää teille ison ylistys-juhlan.

    (Kyläläisiä ja soittoniekkoja sekä Paukku, Risto,
    Amos ja Lassi koreilla nauhoilla koristettuina
    tulevat metsästä näkyviin.)

Olli (Martin kättä pidellen.) Minä vietän nyt kauniinta juhlaa
elämässäni.

Kalle (Lauralle.) Kappas Laura, kuin isämme ovat käsitysten!

Martti. Niinpä tehkää nyt lapsikullat samalla lailla kuin isännekin.
Antakaatte kätenne toisillenne koko elinkaudeksi.

Kalle. Oikeenko todella? Hih! Laura (iloisesti isälleen.) Ketä me siitä
kiitämme? Kuka meidät on tehnyt niin onnellisiksi?

Olli. Jumala ja viuluniekan laulut!

    (Kalle ja Laura sekä Olli ja Martti syleilekset.
    Perällä olijat huutavat _hivoo!_ ja heiluttavat
    vaakunoitaan. Soittoniekat alkavat säveltää.)

Esirippu lankeaa.

    Loppu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Viuluniekka - Kolmilohkoinen näytelmä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.