Title: Kavaluus ja rakkaus - Murhenäytelmä viidessä näytöksessä
Author: Schiller, Friedrich
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kavaluus ja rakkaus - Murhenäytelmä viidessä näytöksessä" ***


KAVALUUS JA RAKKAUS

Murhenäytelmä viidessä näytöksessä


Kirj.

Fr. von Schiller


Saksankielestä suomentanut A. Oksanen.



Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1863.



      Painoluvan antanut: L. Heimbürger.



JÄSENET:

 Presidenti von Walter, erään saksalaisen ruhtinan hovissa.
 Ferdinand, hänen poikansa, majuori.
 Hovi-marsalki von Kalb.
 Lady Milford, ruhtinan rakastettu.
 Wurm, presidentin koto-sihtieri.
 Miller, kaupungin soitto-mestari.
 Hänen vaimonsa.
 Loviisa, heidän tyttärensä.
 Sohvi, Ladyn kammari-neitsyt.
 Ruhtinan kammari-palvelija.
 Syrjä-jäseniä.



ENSIMÄINEN NÄYTÖS.


Ensimäinen kohtaus.

    Kammari soitto-mestarin kodossa.

    Miller nousee juuri tuolilta ylös ja asettaa suuren viulunsa
    syrjään. Rouva Milleritär, vielä aamu-puvussa, juo kahvia.

Miller (kiireesti kävellen edes ja taas). Se on kerralla sanottu! Tämä
asia alkaa tuntua ilkeältä. Tyttäreni tulee pahaan huutoon. Huoneeni
joutuu maineen-alaiseksi. Presidenti pääsee jälille ja -- lyhykäisesti,
minä käsken nuoren herran ulos.

Rouva. Ethän sinä ole häntä huoneesesi vietellyt, etkä tytärtäsi
hänelle syötiksi asettanut.

Miller. En huoneeseni häntä vietellyt, enkä tytärtäni hänelle syötiksl
pannut; kuka sitä kysyy. -- Minä olin herra huoneessani. Minun olisi
pitänyt pitää tyttäreni paremmassa kurissa. Minun olisi ajoissa pitänyt
ajaa majuori ulos, -- tahi olisi minun heti pitänyt ilmoittaa koko
juttu hänen ylhäisyydellensä, herra papalle. Nuori paroni saa siitä
korkeimmakseen vähän nenällensä isältään, vaan tämän vihat lankeevat
soittaja-rievun päälle.

Rouva (juoden ulos kahvi-kupin). Vieläkö mitä! Mitä joutavata! Mikä
siitä voi sinulle tulla? Kuka sinulle voi mitään tehdä? Sinä teet
työtäsi, hankit oppilaita, mistä vaan saat.

Miller. Mutta sanoppa kumminkin, jos voinet, mitä hyvää tästä asiasta
voipi syntyä? Naida ei hän tyttöä voi. -- Naimisesta ei ole
puhumistakaan, ja hänen jalka -- Jumala varjelkoon! -- sepä siivoa
olisi! -- Vaan kuules ämmä, kuin tuommoinen herra _von_ on rehmänyt
siellä ja täällä, eleskellyt sen ja sen lutkan kanssa, niin se kyllä
maistuisi semmoisesta herrasta päästä oikein mesi-marjaan käsin.
Katsohan vaan, katsohan vaan! Jos sinulla olisi silmä joka
oksan-reiässä, ja vaikka jokaisen veri-pisaran edessä seisoisit
vahtina, lumoo se tytön nenäsi edessä, ja viettelee ja pettää, ja tyttö
on pilattu iäksensä, jääpi yksinänsä istumaan, eli jos leikki on
hänestä hyvää, jatkaa se sitä, (Kädellään lyöden otsaansa) Herra
Jeesus!

Rouva. Jumala varjele, rakas taivaallinen isä!

Miller. Kyllä siinä onkin varjelemista. Mitäs muuta se tuommoinen
tuulen-häntä sitten tarkoittaa juoksullaan? -- Lapsi on kaunis --
solakka -- sievä jalalta. Sisus-värkki saa olla millinen tahansa. Siitä
teissä vaimo-ihmisissä ei paljon pidetä lukua, kuinhan vaan on kaunis
kuori, kiiltävä nahka. Vaan jos herra juoksulainen vielä havaitsee,
että sisällyskin on hyvä tytössä, -- hoo, sitten se vasta oikein
ponnistaakin sen perään, -- enkä sitä ihmettelekään. Ihminen on aina
ihminen. Se on varmaa.

Rouva. Lukisitpa ne ihmeen-kauniit piljetit, joita se armollinen herra
alituisesti kirjoittaa tyttärellesi. Voi hyvä Jumala! Niistä se vasta
oikein selvästi näkyy, ett'ei hän rakasta mitään muuta kuin hänen
ihanata mieltänsä.

Miller. Kas niin, se se vasta oikea keino onkin! Puuta lyödään, oravata
tarkoitetaan. Kellä terveisiä on lähettää liha-kullalle, se käyttää
hyvää sydäntä sanan-saattajanansa. Kuinhan ensin mieli ja sydän on
voitettu, kyllä ruumis seuraa jälestä; palvelijat tekevät niinkuin
näkevät herras-väen tekevän, ja lopulla on se kumottava kun se, joka on
parittajana ollut.

Rouva. Katsohan nyt noita kauniita kirjojakin, jotka herra majuori on
hankkinut tänne. Tyttäresi pitääkin niistä rukouksia.

Miller (viheltää). Ho hoo! Vai rukouksia! Kyllä näyt tietävän!
Siveyden yksin-kertaiset opit ovat herra paronista liian suorat. Se
talon-poikainen liha-liemi on hänen armonsa sokuri-ydelmään tottuneesta
mahasta liian raskasta. Hänen pitää se ensin kauno-kirjoittajien
helvetillisessä kyökissä keitättää uudestaan. Tuleen semmoinen hapatus!
Niistä imee tyttö, Jumala tiesi mitä, ylen-taivaallisia ihanuuksia
mieleensä, jotka sitten menevät vereen kuin Hispanian kärpäset, ja
tukahduttavat sen rahtusen kristillisyyttä, jonka isä-rukka töin tuskin
on voinut kylvää hänen sydämeensä. Tuleen ne, sanon minä! Tytölle
nousee kaikki pahan hengen kummitukset päähän. se alin-omainen
romaanin-luku tekee, että hän ei viimein muista kotoansa, häpee ehkä
isäänsä, joka ei ole kuin viulunsoittaja Miller, ja lopuksi hylkää
kelvollisen ja kunniallisen kosio-miehen, joka olisi ollut minulle
apuina hankkimaan työtä ja ansiota. -- Et, Jumal' avita! (Hyppää ylös
vihassa.) Tämä asia pitää heti saada selvälle, ja majuorille, -- --
jaa, jaa, majuorille tahdon minä näyttää, mistä viisi hirttä on poikki.
(On lähtemässä ulos.)

Rouva. Elä toki niin julma ole, Miller! Onhan majuori lahjoittanut
monen kauniin markan arvon -- --

Miller (tulee takaisin ja seisattuu vaimonsa eteen). Se on mun lapseni
veren-hinta! Helvettiin sinä, mokoma hävitöin parittaja! Ennen minä
kerjään viuluineni ja soitan ihmisten ovien edessä ruoka-veron edestä,
-- ennen lyön minä suuren viuluni palasiksi ja vedän sontaa sen
kuvussa, ennenkuin herkuitsen sillä rahalla, jonka edestä ainoa lapseni
menettää kunniansa ja autuutensa. Jätä pois tuo lemmon kahvin-juominen
ja nuuskun-nuuskaaminen, niin ei tarvitse tyttäresi poskia kaupitella.
Olen minä ennenkin syönyt itseni kylläiseksi ja on mulla ennenkin aina
ollut muuttaa päälleni puhdas paita, ennenkuin tämä sakramentskatun
heilu-häntä joutui majaani.

Rouva. Kuinka sinä heti kiehahdat villiin ja vimmaan! Eihän asiassa
tarvitse niin suuta päätä rynnätä. Enhän minä muuta sano, kuin että
herra paronia ei pidä puulla päähän lyödä, sillä hän on presidentin
poika.

Miller. Sepä se juuri onkin pää-asia. Ja juuri sen tähden pitää asiasta
tulla selvä jo tänä päivänä. Presidentin täytyy kiittää minua, jos hän
oikea isä on. Ota sinä ja puhdista punainen sametti-takkini, ja minä
annan ilmoittaa itseni hänen ylhäisyydellensä. Minä tahdon sanoa hänen
ylhäisyydellensä: teidän poikanne pitää mun tytärtäni silmällä, minun
tyttäreni on liian halpa teidän herra poikanne vaimoksi, vaan liian
hyvä teidän herra poikanne kurvaksi, ja sillä hyvä! Nimeni on Miller.


Toinen kohtaus.

    Sihtieri Wurm. Edelliset.

Rouva. Kah, hyvää huomenta, herra sihtieri! Toki kerran vielä saa taas
nähdä teitäkin.

Wurm. Kiitoksia, nöyrimpiä kiitoksia, hyvä täti! Missä armollisia
paronia oleksii vieraina, siinä ei meikäläisten käymiset tule
kysymykseenkään.

Rouva. Mitä sanotte, herra sihtieri! Herra majuori von Walter tekee
meille kyllä sen kunnian silloin tällöin; mutta emme me sen vuoksi
ketään ylen-katso.

Miller (tuskastuneena.) Tuo vieraalle tuoli, ämmä. Pankaa lakkinne
pois, hyvä ystävä!

Wurm (panee lakkinsa ja keppinsä pois ja istuutuu). No, kuinkas
morsiameni voipi, tuleva morsiameni eli ollutko? -- sitä en kumminkaan
toivoisi -- eikö häntä saa nähdä -- mamseli Loviisaa?

Rouva. Kiitoksia kysymästänne, herra sihtieri! Vaan ei tyttäreni ole
ensinkään ylpeä.

Miller (Vihassa, työttää häntä kyynäs-päällänsä). Ämmä!

Rouva. Se on oikein paha, ett'ei hän nyt ole herra sihtieriä
puhuttelemassa. Hän meni aamu-kirkkoon tyttö-parka.

Wurm. Se on iloista, oikein iloista! Minä olen hänestä saava jumalisen,
kristillisen vaimon!

Rouva (naurahtaa tuhman-ylpeästi). Niin -- mutta herra sihtieri --

Miller (nähtävästi hämmennyksissä, nipistää häneltä korvaa). Ämmä!

Rouva. Jos meidän perhe miten muuten voipi palvella teitä, niin teemme
sen kernaasti, herra sihtieri --

Wurm (viekkaasti katsahtaen). Miten muuten! Suuri kiitos, suuri kiitos!
-- Hem! hem! hem!

Rouva. Vaan -- niinkuin herra sihtieri itsekin on ymmärtävä --.

Miller (suutuksissa, työkkää vaimoansa takaa-päin). Ämmä!

Rouva. Hyvä on hyvä, ja parempi on parempi, ja ainoan lapsensa onnea ei
kukaan tahtoisi estää. (Tuhman-ylpeästi.) Tokihan ainakin ymmärtänette,
herra sihtieri, mitä tarkoitan?

Wurm (levottomasti liikkuen tuolillansa, ruopien korvallistansa, ja
nykkien rinta-röyhtelöänsä ja paitansa hihan-suita). Ymmärränkö? Enpä
oikein -- Tahi jos ymmärränkin vähän -- Mitä meinaatte te sitten
oikeettain?

Rouva. Niin -- niin -- ajattelin vaan -- arvelen sitä, (rykii) että
kuin hyvä Jumala kaiken mokomin tahtoo tyttäreni tehdä armoksi --

Wurm (hyppää tuolilta). Mitä sanotte? Mitä?

Miller. Istukaa, istukaa paikoillanne, herra sihtieri! Akka on hullu
höperö! Mistä se "armo" tulisi? Mitä lemmon hupatusta tämä on?

Rouva. Hauku sinä, mitä haukut. Minä tiedän, minkä tiedän -- ja minkä
herra majuori on sanonut, sen on hän sanonut.

Miller (vihan vimmassa, juoksee viulunsa). Pidätkö suusi kiinni?
Tahdotko tällä pää-kalloosi? -- Mitä sinä tiedät? -- Mitä on hän
sanonut? -- Elkää olko millännekään, hyvä ystävä, akan juoruista! --
Sinä suoria kyökkiisi! -- Elkää toki pitäkö minua semmoisena
tuhma-jussina, että tyttöä ylemmäksi itseäni tahtoisin työntää!
Ettenhän ainakaan niin pahaa minusta luulle, herra sihtieri!

Wurm. Enkä minäkään ole sitä teiltä ansainnut, herra soitto-mestari!
Minä olen tottunut teitä pitämään sananne miesnä, ja naima-kauppani
tyttärenne kanssa oli jo melkein kuin allekirjoitettu. Minulla on
virka, joka elättää hyvän hoitajansa; presidenti on minulle
suosiollinen; avittajaa en siis puutu, jos tahdon ylemmäksi pyrkiä. Te
näette, että kosioiminen mamseli Loviisata on toden-peräinen, jos ette
kuka-ties ole antanut villitä itseänne miltä-kulta aatelilliselta
heittiöltä --

Rouva. Herra sihtieri Wurm! Suuremmalla kunnioituksella, jos pyytää
saan --

Miller. Tuki sinä suusi, sanon minä. -- Elkää pahastuko, hyvä ystävä!
Asia jää entiselleen. Mitä mennä syksynä teille sanoin, sen sanon
vieläkin. Pakoittamaan tytärtäni en rupea. Jos hänestä olette mieluinen
-- hyvä, ja pitäköön hän itse onnestansa huolen kanssanne. Vaan jos hän
päätänsä puistaa -- niin sen parempi -- niin Jumalan nimessä, piti
sanomani, niin pistäkää rukkaset vyöllenne ja juokaa putelli isän
kanssa. -- Tyttö se on teidän kanssa elävä, en minä. -- Miksi pitäisi
minun paljaasta itse-päisyydestä sitoa hänelle mies kaulaan, jota hän
ei suvaitse? Pahan hengen paistiksensa pyytää minua vanhoillani --
kuullakseni joka viini-lasin kanssa, jonka sitten joisin, ja joka
ruoka-murun kanssa, jonka sitten söisin, korvissani soivan: sinä olet
se ilkiö, joka lapsesi onnettomuuteen menetit.

Rouva. Ja pitkittä puheitta -- minä en ollenkaan anna lupaani; minun
tyttäreni on tehty paremmille, ja jos mieheni suostuisi lörpötyksiin,
menen minä oikeuteen.

Miller. Pitääkö sinua lyödä, niin että luusi ruskaa?

Wurm (Millerille). Isän neuvo vaikuttaa paljon tyttäressä, ja varmaan
tunnette te jo minut, herra Miller?

Miller. Ilmainen kumma! Tytön pitää teidät tuntea. Mitä
minä vanha naava-parta teistä näen, se ei näytä olevan kovin
viehättävää nuorelle tytölle. Minä saatan teille tismallensa sanoa,
kelpaattenko soitto-joukkoon vai ette -- vaan naisten mielet ovat
soitto-mestarillenkin vaikeat ymmärtää -- Ja sitten, suoraan sanottuna,
hyvä ystävä, -- minä olen törkeä, suora saksalainen mies, -- jospa
tytölle antaisinkin neuvon, ette te minua siitä suuresti kiittäisi.
Minä en neuvo tytärtäni kellenkään -- mutta teille kaikista vähimmin,
herra sihtieri! Antakaa minun puhua. Kosio-miestä, joka isää avuksensa
huutaa, en minä -- suokaa anteeksi -- usko palaneen tengan edestä. Jos
hän on jotakin, niin hävettää se häntä tämän vanhan-tapaisen keinon
kautta saattaa taitonsa rakkaansa tietoon. Jos hänellä taas ei ole
uskallusta, niin on hän jänis-pöksy, ja semmoisille eivät Loviisat ole
kasvaneet. -- -- Tuolla, isän selän takana, pitää hänen pitää neuvoa
tyttären kanssa. Hänen pitää saattaa asia sille kannalle, että tyttö
ennen toivoo isänsä ja äitinsä lemmolle, ennenkuin hänestä eriää, --
eli että hän itse tulee ja lankee isän polvien eteen, ja Jumalan tähden
rukoilee itsellensä joko mustaa kuolemata eli sydän-käpyänsä. --
Semmoista minä mieheksi sanon! se on rakkautta! ja joka tyttö-lasta ei
saa semmoiseen tuskaan, se -- se näykkiköön hanhen-kynää, niinkuin
ennenkin.

Wurm (tempaa hattunsa ja keppinsä, ja töytää ulos). Kiitoksia, herra
Miller!

Miller (ottaa muutamia askeleita hänen jälestänsä). Mistä? mistä?
Ettenhän te nauttineet mitään, herra sihtieri! (Tullen takaisin). Ei se
kuule mitään, ja pois se menee. -- -- On kuin myrkkyä olisin maistanut,
milloin tuo läkki-sormi tulee silmien eteen. Ilettävä, takavarikkoon
pantava mies, ikäänkuin joku sala-kulettaja olisi hänet varkain
saattanut tähän Luojan kauniisen maailmaan! -- Silmät pienet, viekkaat
hiiren-tiihoittimet, -- tukka tuli-punainen, kasvo-päät kuperat, juuri
kuin olisi luonto vihassa kelvottomasta kyhäyksestään häntä niistä
ottanut kiinni ja johon-kuhun nurkkaan lennättänyt. -- Ei! ennenkuin
minä tyttäreni semmoiselle roistolle annan, ennen tulkoon hänestä
vaikka -- hyvä Jumala, elä vihastu minuun!

Rouva (sylkee, vihoissaan). Se hävitöin koira! Vaan kyllä sinun pitää
oppiman.

Miller. Vaan sinäkin sen pyövelin-ruoan, paronisi kanssa! -- Kiihoitit
minut sillä semmoiseen vimmaan. -- Sin'et koskaan ole tuhmempi kuin
silloin, kun olet viisas olevinasi. Mitä sinun piti rämpättää "hänen
armostansa" ja tyttärestäsi? Se on juuri paras mies! Sano vaan sille
semmoista, kyllä se heti rummun kanssa sen kaupungille kuuluttaa. Se on
niitä herroja, jotka kävelevät nuuskien ihmisten huoneissa, puhella
laskettelevat yhtä ja toista, ja jos keltä heidän kanssansa sattuu
miettimätöin sana vahingossa pääsemään, heti lentää se ruhtinalle ja
kurvalle ja presidentille, ja kovan onnen jyrinä raivoo päällesi.



Kolmas kohtaus.

    Loviisa Mllleritär tulee kirja kädessä. Edelliset.

Loviisa (panee kirjan pois, menee isänsä tyköön ja antaa hänelle
kättä). Hyvää huomenta, isä kulta!

Miller (lämpimästi). Jumal' antakoon, lapsukaiseni! Se on oikein,
lapseni, ettäs Luojaasi niin ahkerasti muistelet. Tee aina niin, ja
hänen kätensä on aina sinua yllä-pitävä.

Loviisa. O, minä olen suuri syntinen, isä! -- Kävikö hän täällä, äiti?

Rouva. Kuka, lapseni?

Loviisa. Ah minua! unhotin että paitse häntä vielä muitakin ihmisiä on
maa-ilmassa. -- Pääni on niin huumeuksissa. -- Eikö hän siis käynyt
täällä, Walter?

Miller (suruisesti ja vakaasti). Arvelin, että Loviisani olisi sen
nimen jättänyt kirkkoon!

Loviisa (vähän aikaa katsottuansa häntä silmiin). Minä ymmärrän teidän
ajatuksenne, isä -- tunnen hyvin sen puukon, jonka pistätte omaan
tuntooni; vaan se tuli liian myöhään. -- Isä, jumalisuus on minusta
poissa, -- taivas ja Ferdinand taistelevat sielustani, ja minua
peloittaa, minua peloittaa -- (Vähän ajan kuluttua.) Kun taide-niekan
unhotamme hänen teoksensa tähden, niin eikö se hänelle ole mitä hienoin
imarrus? -- Kun Jumalan mestarin-teos viehättää minut Jumalan itsensä
unhottamaan, eikö se ole Jumalasta mieleen?

Miller (heitäksen vihassa tuoliin). Kas niin, siinä se nyt en, hedelmä
jumalattomain kirjojen lukemisesta!

Loviisa (menee levottomasti ikkunaan). Missähän se nyt lienee? -- Ne
korkeat ryökkynät, jotka häntä näkevät -- häntä kuulevat -- -- minä
raukka olen halpa ja unhotettu. (Säikähtää näitä sanoja ja töytää
isänsä tyköön.) Ei vainenkaan, ei! Antakaa anteeksi, isä kulta! En minä
itke osattomuuttani. Ajattelen vaan vähäisen hänen päällensä,
pikkuisen, eihän se rahaa maksa. Tämän rahtusen henkeä, joka minussa
on, voisinko sen huohtaa ulos hivelevänä, hiljaisena tuulen-liekausna
hänen kasvojansa vilvoittamaan! -- tämä kukkanen nuoruutta, ollakka se
sini-kellonen, ja hän polkisi sen päälle, ja se saisi nöyrästi kuolla
hänen jalkansa alle! Se olisi minusta kyllä, isä! Jos survijainen
iloitsee auringon säteissä, voipiko se korkea, ylhäinen aurinko sitä
rangaista siitä?

Miller (nojaaksen liikutettuna tuolin selkämää vasten ja peittää
näkönsä käsillään). Kuule, Luisu rukka, se vähäinen lopuska eloa, mikä
minulla on jälellä, sen antaisin minä kernaasti pois, jos sinä majuoria
et olisin koskaan nähnyt.

Loviisa (hämmästyksissä). Mitä sanotte isä, mitä? -- Ei, ette niin
sanonut, toisin te tarkoititte, hyvä isä. Te ette näy tietävän että
Ferdinand on minun, minulle luotu, minulle suotu rakastavaisten isältä.
(Katsoo miettien eteensä.) Kun hänen ensi kerran näin -- (kiireemmin)
ja veri nousi kasvoihini, tykki minussa kaikki suonet kovemmin; joka
tykäys, joka henkäys kuiskutti: se se on! ja sydämeni se huusi
vahvistaen: se se on! ja sama ääni kaikui koko muusta maa-ilmasta!
Silloin, o silloin koitti päivä ensi kerran minun mielessäni. Nuoria
tunteita nousi tuhansittain sydämestäni, niinkuin kukkasia maasta
kevään tultua. Minä en nähnyt maa-ilmata ympärilläni, ja kuitenkin
muistan, ett'ei se koskaan ollut niin ihana ollut, kuin juuri silloin.
Enkä tiennyt Jumalasta enää mitään, ja kuitenkaan en koskaan ollut
häntä rakastanut niin, kuin silloin.

Miller (juoksee ja likistää häntä). Loviisa, rakas -- herttainen
lapseni -- ota mun vanha, lahonnut pääni -- ota kaikki -- kaikki! --
vaan majuoria -- Jumala on todistajani -- en sulle koskaan voi antaa.

    (Menee pois.)

Loviisa. Enhän minä häntä nyt tahdokkaan, isä kulta! Tämä vähäinen
ajan-märkä, mikä täällä on oltavaa, sen kuivasee jo yksi ainoa uni
Ferdinandista. Tässä elämässä en häntä pyydäkkään. Sitten vasta, äiti,
sitten, kuin arvo-eroitukset hajoovat -- kuin säädyn onnetoin kuori
meistä silkonee -- kuin ihmiset ovat vaan ihmisiä. -- Minulla ei ole
muuta perua kanssani, kuin viattomuuteni; vaan niinhän isä on monesti
sanonut, että koreus ja korkeat arvot silloin tulevat huokeiksi, kun
Jumala tulee ja sydänten hinta nousee. Silloin olen minä rikas. Siellä
luetaan kyyneleet kunniaksi, ja kauniit ajatukset jaloksi suku-peräksi!
Äiti, kuinka korkea rouva minusta siellä tulee! -- Missä asiassa hän
sitten enää olisi tyttöänsä parempi?

Rouva (hyppää seisalleen). Loviisa! majuori tulee! hyppää aituuksen
yli! Mihin minä pakenen?

Loviisa (alkaa vavista). Elkää menkö pois, äiti!

Rouva. Hyvä Jumala, minkä näköinen minä olen! Minua hävettää! Enhän
minä toki tämmöisenä voi näyttäytyä sen armollisen herran edessä!

    (Pois.)


Neljäs kohtaus.

    Ferdinand von Walter. Loviisa.

    Ferdinand juoksee Loviisata kohti -- tämä vaipuu kalvastuneena
    tuoliin -- hän seisahtuu eteen -- he katselevat vähän aikaa
    toinen toistansa silmiin.

Ferdinand. Kuinka kalvea olet, Loviisa!

Loviisa (nousee ylös ja lankee hänen kaulaansa). Se ei ole mitään.
Olethan sinä nyt tässä. Se menee pian yli!

Ferdinand (ottaen hänen kätensä ja sitä suudellen). Rakastaako oma
Loviisani vielä minua? Minun sydämeni on entisellään! Minä tulenkin
tänne vaan katsomaan, oletko iloinen, ja aioin mennä takaisin ja
myöskin olla iloinen. -- Vaan sinä et ole iloinen!

Loviisa. Olen kyllä, rakas ystäväni!

Ferdinand. Puhu totta! Et ole iloinen! Minä näen mielesi läpi, niinkuin
tämän temantin kirkkaan veden läpi (osoittaa sormustansa). Mielesi
kirkkauden pintaan ei nouse ainoakaan pore, jota minä en havaitseisi --
ei yksikään ajatus näyttäy näillä kasvoilla, jota minä en keksisi! Mikä
sinulla on? Sukkelaan! Kuin vaan tämä peili pysyy minulle kirkasna, ei
maa-ilmassa pilviä olekkaan! Mikä sun on huolena?

Loviisa (katselee häntä vähän aikaa ääneti, sitten suru-mielisesti).
Ferdinand! Jospa tietäisit, kuinka kauniilta meidän kielessä kuuluu tuo
porvarillinen "neitsyt". --

Ferdinand. Mitä tämä on? (Kummeksien.) Tyttö! Kuule! kuinka semmoisia
puhut? -- Sinä olet minun Loviisani! Kuka sinun vaatii vielä muutakin
olla? Kappas sua, kavala, miten kylmä-kiskoisena mun piti sinut tavata.
Jos vaan olisit paljasta rakkautta, milloin olisi sinulla aikaa
tuommoisia vertauksia tehdä! Minä kun olen sinun tykönäsi, sulaa kaikki
järkeni yhteen ainoaan katseesen -- yhdeksi ainoaksi uneksi sinusta,
kun poissa olen, ja sinulla on vielä viisautta rakkautesi rinnalla! Se
on häpeä sinulle! Jokainen hetki, jonka tähän aprikoimiseen olet
menettänyt, on varastettu pojaltasi.

Loviisa (ottaa häntä kädestä, päätänsä pudistaen). Tahdot vaan
nukutella minua, Ferdinand -- tahdot viekotella silmäni pois tuosta
syvyydestä, johon poloinen olen hukkuva. Minä näen tulevaiseen aikaan
-- kuuluu ääni -- sun nuhteesi -- -- sun isäsi -- mun mitättömyyteni,
(säikähtää ja laskee äkkiä hänen kätensä.) Ferdinand! Miekka heiluu
meidän ylitsemme! Meitä eroittavat!

Ferdinand. Eroittavat! (Hyppää ylös.) Mistä tämän aavistuksen saat,
Loviisa? Eroittavat? -- Kuka voi purkaa kahden sydämen liiton, eli
kaksi sädettä toinen toisestansa kiskoa? -- Minä olen aatelis-mies --
Vaan katsotaanpa, onko mun aatelis-kirjani vanhempi kuin luomisen
kaava-piirrustus? tahi vaakunani luotettavampi kuin tuo Luojan
kirjoitus Loviisan silmissä: tämä vaimo on tälle miehelle! Minä olen
presidentin poika. Juuri senkin tähden. Mikä muu kuin rakkaus minulle
lieventää sen kirouksen, jonka isäni maan-nylky jättää minulle
perinnöksi?

Loviisa. Oi kuinka minä pelkään häntä -- tätä isääsi!

Ferdinand. Minä en pelkää mitään -- en mitään -- kuin sun rakkautesi
rajoja! Kokoutukoon esteitäkin niinkuin vuoria meidän väliimme, minä
tahdon ne pitää portaina, joita myöten lennän Loviisan syliin!
Vastoin-käymisen myrsky on kiihoittava rakkauttani, vasta on tekevä
Loviisan ihanammaksi. -- Siis pois pelko, rakkaani! Minä itse tahdon
vartioida sinua niinkuin lohi-käärme maan-alaista kultaa -- Luota,
turvaa minuun! Muuta enkeliä et tarvitse -- Minä viskaun sinun ja
kovan-onnen väliin -- otan vastaan kaikki haavat -- kaadan ilon
pikarista joka märän sinulle -- kannan ne sinulle rakkauden maljassa.
(hellästi likistäen häntä.) Tämän käsi-varren nojassa on Loviisa
tanssiva elämän läpi; kauniimpana, kuin se sinut tänne antoi, on taivas
sinut saava takaisin, ja ihmetellen tunnustava, että ainoastaan rakkaus
Voipi ihmisluonnon täydellisentää. --

Loviisa (sysää hänet luotaan, kovasti liikutettuna). Olemus malan
tähden vaiti! ole ääneti! -- %o§ tietäisit -- Anna mun olla -- sinä et
tiedä, että nuo toivomasi käyvät sydämeni päälle kuin noidan-nuolet.

    (Tahtoo mennä pois.)

Ferdinand (pitelee häntä). Loviisa? Kuinka? Mikä muutos?

Loviisa. Minä nämä unelmat olin unhottanut ja olin onnellinen -- Nyt,
nyt -- tästä päivästä saakka -- on eloni rauha mennyt -- Hurjat
toivotukset -- tiedän sen -- rupeevat rinnassani raivoomaan. -- Mene,
mene pois -- Jumala antakoon sen sinulle anteeksi! -- Sinä olet se,
joka tulikekäleen lähätit mun nuoreen, rauhalliseen sydämeeni, ja se
palo ei sammu koskaan, ei koskaan.

    (Töytää ulos. Ferdinand seuraa häntä äänettä.)



Viides kohtaus.

    Sali presidentin kodissa.

    Presidenti, ritariston-risti kaulassa ja tähti rinnassa,
    ja sihtieri Wurm tulevat esiin.

Presidenti. Oikein todellako rakastunut? Minun poikani! -- Ei, Wurm,
sitä et saa minun koskaan uskomaan!

Wurm. Teidän ylhäisyys voitte vaatia minulta todistuksia.

Presidenti. Että hän käypi niiden porvari-kutaleiden luona -- puhelee
tuhmuuksia -- ehkäpä rupattaa vielä tunteistaankin -- se on kaikki
mahdollista, eikä liioin nuhdeltavaa -- vaan rakastunut -- ja vielä
musikantin tyttöön, sanot?

Wurm. Soitto-mestari Millerin tyttäreen.

Presidenti. Onko se kaunis? -- Vaan johan se on arvattavakin.

Wurm (vilkkaasti). Kauniin kappale valko-verisiä, joka, se ei ole
ollenkaan liikaa, vielä parasten hovi-kaunottarienkin rinnalla ei
häpeisi.

Presidenti (nauraa). Sanot, Wurm, että hän pitää tätä hempua silmällä
-- se on luonnollista; -- vaan katsoppas, Wurmiseni, se että poikani
rakastaa tätä naista, antaa minulle toivon, ett'eivät paremmatkaan
rouvat tule häntä vihaamaan; näin voipi hän hovissa jotakin toimittaa.
Tyttö on _kaunis_, sanot sinä; se on minulle mieleen, että pojallani
niin muodoin on _makua_. Jos hän tyttö-hupakolle on naimis-lupauksia
tehnyt, on vielä parempi, se osoittaa että hänellä on _älyä_ omaan
puoleensa valhella. Hänestä voipi tulla _presidenti_. Jos hän sitten
vielä aikomuksensa voittaa! -- mestarillisesti! se osoittaa, että
hänellä on onnea. -- Jos koko kometia sitten loppuu tervehellä
pojanpojalla minulle -- vielä paremmin! minä juon kanta-puuni
lisäymisestä putellin malagaa enemmän, ja maksan sakon hänen kurvansa
edestä.

Wurm. Minä en voi toivottaa muuta kuin että tätä putellia, teidän
ylhäisyys, ette tarvitseisi juoda lohdutukseksenne.

Presidenti (vakaasti). Wurm, muista se, että jos minä kerran uskon,
niin uskon minä lujasti; raivoon, kun vihastun. -- Minua on hykäyttänyt
se, että sinä tahdot minua ärsyttää. Että sinä kernaasti pyrit irti
kanssa-kosijastasi, uskon minä helsingin hyvästi. Kun et tyttöä
saa hänestä luopumaan, pitää tässä isän muka ruveta sinulle
kärpäis-läpsäksi, se on helposti ymmärrettävä -- ja että sinulla on
niin paljo koiran-nahkaa, ilahuttaa minua oikein. -- Vaan, Wurm parka,
elä kuitenkaan tahdo minuakin pettää. Eläkä leikkiäsi minun kanssani
tee niin pitkältä, että mun täytyy suuttua!

Wurm. Teidän ylhäisyys, antakaa anteeksi! Jospa tässä minun puoleltani
olisikin, niinkuin uskotte, luulevaisuus kanssa vaikuttamassa, niin
olisi se ollut ainoastaan silmissäni, ei kielelläni.

Presidenti. Ja minä kun luulin, että sitä sinussa ei olisi ensinkään!
Tuhma pöllö sinä, mitä koskee se sinuun, jos talarin saat uutena
myntistä eli vähän pidettynä raha-mieheltä. Sinä voit lohduttaa itseäsi
täkäläisen aatelin esi-merkillä; meidän säädyssä tehdään harva
naimis-kauppa, jossa ei vähintään puoli-kymmentä häävieraista -- eli
kuitenkin palvelijoista -- voisi tarkoin sanoa, minkä-lainen sulhasen
paratiisi on.

Wurm (kumartaa). Siinä asiassa olen minä mieleltäni porvarin-tapainen.

Presidenti. Muuten saat sinä pian tilaisuuden kanssa-kosijallesi antaa
pilkkansa kauniimmalla tavalla takaisin. Paraillaan on ruhtinan
kabinetissä se aie, että, uuden ruhtinattaren tullessa, lady
Milfordille näyn vuoksi annetaan eronsa; saadaksemme petos
täydelliseksi pitää meidän lady naittaa. Sinä tiedät, Wurm, kuinka
suuresti minun valtani nojaupi ladyn vallalle -- kuinka yli-pään minun
väkevimpinä ponnistiminani ruhtinan himot ovat. Ruhtinas etsii nyt
miestä Milfordille. Joku toinen voipi tulla, tehdä kaupan, neidon
kanssa ruhtinan suosion kiskoa puoleensa, tulla hänelle välttämättömän
tarpeelliseksi -- Mutta näin ei saa käydä. Ruhtinan pitää edellensäkin
pysyä minun heimoni verkoissa, ja sen tähden pitää minun poikani naida
Milfordin. -- Ymmärsitkö?

Wurm. Kuinka silmiäni kirvelee -- -- Tässäpä toki _presidenti_ näytti,
että _isä_ on vaan vasta-alottelija häntä vastaan. Vaan jos majuori
teille rupee yhtä _kuuliaiseksi pojaksi_, kuin te hänelle olette _hellä
isä_, niin tuskin aikeestanne tulee mitään.

Presidenti. Kaikeksi onneksi ei minulla koskaan ole ollut hätää
aikeitteni onnistumisesta, missä vaan on käynyt sanoa: _sen pitää niin
olla!_ -- Vaan tämäpä saattaa meidät, Wurm, takaisin taannoiseen
kysymykseen. Jo tänä päivänä tahdon pojalleni ilmoittaa hänen
naimisensa lady Milfordin kanssa. Se katsanto, jolla hän tämän
ilmoituksen ottaa vastaan, on sitten minulle osoittava, onko sinun
luulossasi perää vai ei.

Wurm. Teidän ylhäisyysenne, antakaa anteeksi! se surullinen katsanto,
jonka hän varmaan tulee teille näyttämään, saattaa tulla yhtä hyvin sen
morsiamen tähden, jonka hänelle annatte, kuin sen tähden, jonka häneltä
otatte. Olkaa hyvä, pankaa hänet kovempaan koettelemukseen. Valitkaa
hänelle kaikkein paras tyttö maassa, ja jos hän suostuu, niin pitäkää
sihtieri Wurmia kolme vuotta raudoissa.

Presidenti (puree huuliaan.) Saatana!

Wurm. Niin se on! Tytön äiti, joka on tuhma tuhnus, rupatti minulle
typeryydessään kaikki tyyni.

Presidenti (kävelee edes takaisin, painellen vihaansa alas). Jo tänä
aamuna!

Wurm. Elkää kuitenkaan unhottako, ylhäisyys, että majuori on minun
päällikköni poika!

Presidenti. Sinua ei mainita, Wurm.

Wurm. Ja että kun minä autan teitä irti miniästä, joka ei ole
mieluinen --

Presidenti. Niin tulee minun auttaa sinua saamaan vaimo? Muistan
senkin, Wurm!

Wurm (kumartaa hyvillään). Ijäti teidän, armollinen herra!

    (On pois lähtemässä.)

Presidenti. Mitä tuonnoin sinulle uskoin, Wurm! (Uhaten.) Jos sinä
hiiskut --

Wurm (nauraa). Niin voitte te, ylhäisyys, vetää mun väärät
allekirjoitukseni ilmi!

    (Menee pois.)

Presidenti. Niin tosiaankin! Sinusta olen varma! Minä pitelen sinua
omasta konnuudestasi kiinni niinkuin sontiaista rihmasta.

Kammari-palvelija (tulee sisään). Hovi-marsalki von Kalb --

Presidenti. Tulee kuin kutsuttu! -- Laske heti sisään!

    (Kammari-palvelija menee ulos.)


Kuudes kohtaus.

    Hovi-marsalki von Kalb kalliissa, vaan mauttomassa hovi-puvussa,
    kammari-herran avain kupeella, kaksi taskukelloa ja miekka vyöllä,
    lakki ja tukan asu menneen-vuosisataiset. Hän lentää suurella
    pauhinalla Presidentin tyköön ja levittää bisamin-hajun yli koko
    alus-teaterin. -- Presidenti.

Hovi-marsalki (syleillen häntä). Ah, hyvää huomenta, hyvä ystävä!
Kuinka olette levännyt, kuinka maannut? -- Antakaa anteeksi, että vasta
näin myöhään saan kunnian -- kiireitä toimituksia -- ruokalista --
visiiti-piljettiä -- tämänpäiväisen huvi-ajelun järestäminen -- ah --
ja pitihän minun sitten olla läsnä ruhtinan ylös-noustessakin ja hänen
korkeudellensa ilma kertoa.

Presidenti. Jaa, marsalki, arvattavasti ette toimiltanne ole päässyt.

Hovi-marsalki. Ja päälle päätteeksi räätäli-lurjuskin odotatti minua.

Presidenti. Ja kuitenkin olette valmis?

Hovi-marsalki. Siinä ei ole vielä kaikki! Tänään ajaa yksi onnettomuus
toistansa! Kuulkaahan!

Presidenti (ajatuksissaan). Onko se mahdollista?

Hovi-marsalki. Kuulkaahan vaan! Minä olen juuri vaunuista laskeumassa,
kun hevoset säikähtävät, hyppivät ja potkivat, niin että -- kuulkaahan!
-- lika roiskuu yltä ympäri housuilleni. Mitä tehdä? Ajatelkaa itsenne
Jumalan tähden minun tilaani, paroni! Siinä seisoin nyt! Aikaa ei ollut
jäämään! Ja semmoisessa puvussa hänen korkeutensa eteen -- varjele
vanhurskas Jumala! Vaan mikä astui minulle mieleen? Olin pyörtyvinäni!
Minut nostetaan kiireesti vaunuin takaisin! Minä täyttä laukkaa kotiin
-- muutan vaatteet -- ajan takaisin -- ja arvatkaapa? -- olin ihko
ensimäinen ruhtinan etu-huoneessa -- Mitäs siihen sanotte?

Presidenti. Mainio sukkeluus ihmis-järjeltä -- Vaan siitä vähän, Kalb
-- te puhuitte siis ruhtinan kanssa?

Hovi-marsalki (pöyhkeästi). Kaksi-kymmentä ja puolen minuuttia.

Presidenti. Katsoppas vaan! ja tiedätte siis vissiin painavan uutisen?

Hovi-marsalki (painavasti, vähän ajateltuansa). Hänen korkeudellansa on
tänään päällä majavan-puuhka takki.

Presidenti. Vai niin! -- Ei, marsalki, näin muodoin näkyy minulla
olevan parempi sanoma teille ilmoittaa -- se on teille varmaan uutta,
että lady Milfordista tulee majuoritar von Walter?

Hovi-marsalki. Vai niin! Joko se on oikein päätetty?

Presidenti. Alle-kirjoitettu, marsalki! ja te tekisitte minulle
suuren huvin, jos menisitte sinne ja valmistaisitte ladyn häntä
vastaan-ottamaan; myös voisitte mun poikani päätöksen saattaa ilmi koko
kaupungille.

Hovi-marsalki (iloissaan). Tuhannen kernaasti, hyvä ystäväni! -- Mikä
sen iloisampaa olisi? -- Lennän heti (syleilee häntä.) Jääkää hyvästi
-- tunnissa on se yli koko kaupungin.

    (Keikkuu ulos.)

Presidenti (nauraa hänen jälestänsä). Kuka nyt vielä sanoisi, etteivät
tuommoiset kalut kelpaa mihinkään -- -- Nyt arvaten Ferdinandin pitää
suostua, muuten on koko kaupunki valhellut. (Soittaa. -- Wurm tulee.)
Poikani tulkoon sisään!

    (Wurm menee ulos, presidenti kävelee edes takaisin, ajatellen.)


Seitsemäs kohtaus.

    Ferdinand. Presidentti. Wurm, joka heti menee pois.

Ferdinand. Te olette mun käskenyt, armollinen herra isäni --

Presidenti. Niin on mun täytynyt, jos iloa tahdon joskus toivoa
pojastani! -- Jätä sinä meidät kahden, Wurm! -- Ferdinand, minä olen
katsastanut sinua jonkun aikaa, enkä löydä sinusta enää sitä
avo-sydämistä, vilkasta nuoruutta, joka ennen niin iloitti minua.
Kummallinen murhe pimittää katsantosi. Sinä pakenet minua -- pakenet
meidän seuraa -- hyi! -- Sinun ikuisellesi miehelle annetaan kymmenen
hulluutta ennen anteeksi kuin yksi suotta-huoli. Jätä puolet minulle,
rakas poikani! Anna minun tehdä työtä onnesi eteen, eläkä pidä muusta
huolta, kuin että minun tuumiini suostut. -- Tule ja syleile minua,
Ferdinand!

Ferdinand. Te olette tänä päivänä hyvin armollinen, isäni.

Presidenti. Tänä päivänä, sinä koiran-hammas -- ja tuon sanan sanot
vielä niin haikealla naamalla -- (Totisesti.) Ferdinand! -- Kenenkä
eduksi olen minä kavunnut hovin vaarallisia portaita ylös-päin? --
Kenenkä eduksi olen ijäti rikkonut Jumalan ja omantuntoni käskyt? --
Kuule, Ferdinand -- nyt puhun poikani kanssa -- kelle raivasin tietä,
kun edeltäjäni viralta saatoin -- kamala juttu, joka sitä enemmin
viiltelee sisuani, kuta tarkemmin veistä koen maa-ilmalta salata? --
Kuules, Ferdinand! sano, kenen hyväksi olen kaiken tämän tehnyt!

Ferdinand (peräytyy peljästyneenä). Ettehän ainakaan minun hyväkseni,
isä? Vaan eihän tämän verisen työn kirous toki langenne mun päälleni?
Jumalan nimessä! parempi olisi olla syntymättä, kuin olla sen
konnan-työn syynä!

Presidenti. Mitä se oli? Mitä? -- Vaan en huoli vihastua häneen,
mokomaan romaani-kalloon. -- Ferdinand -- minä en tahdo suuttua! Sinä
suu-paltto, näinkö sinä minulle palkitset unettomat yöni? Näinkö
alin-omaiset huoleni? Näinkö oman-tuntoni kalvavan madon? Mun päälleni
lankee vastauksen kuorma -- mun päälleni kirous ja tuomarin ankaruus --
sinä saat onnesi toisesta kädestä -- Rikos ei tartu perintöön.

Ferdinand (nostaa oikean kätensä taivasta kohti.) Juhlallisesti luovun
tässä perinnöstä, joka minulle muistuttaa vaan kelvotointa isää!

Presidenti. Kuule, poika, elä vihastuta minua -- Jos maa-ilmassa kävisi
sinun pääsi jälkeen, niin mateleisit sinä ikäsi liassa!

Ferdinand. Se olisi kuitenkin paljoa parempi, kuin jos ruhtinan
istuimen ympärillä mateleisin.

Presidenti (nielee vielä vihansa alas). Hum! -- Pakoittaa pitää sinua
onnesi tuntemaan! Missä kymmenet muut kokevat panna kaiken voimansa
ulos kiivetäksensä ylös-päin, siinä nouset sinä ylös leikitellen ja
maaten! Sinä olet kahdentoista vuoden vanhana vänrikki! Kahden-kymmenen
majuori! Sen vaikutin minä ruhtinalta. Nyt saat viskata sota-miehen
puvun pois ja astua ministeristöön! Ruhtinas puhui salaneuvoksesta --
lähettiläästä -- ja muista erin-omaisista armon-osotteista
sinua kohtaan! Ihana näky lavenee eteesi! -- Tämä takainen tie
hallitus-istuimen juureen -- ja itselle istuimellenkin, jos valtaa
pidät yhden-arvoisena kuin sen ulkomerkkiä -- ei liikuta sinua
ensinkään?

Ferdinand. Ei, sentähden että minun ajatukseni suuruudesta ja onnesta
eivät ole juuri samat kuin teidän -- -- Teidän onnellisuutenne
ilmoitaksen harvoin muuten kuin turmelemalla. Kateus, pelko ja sadatus
ovat ne surkeat peilit, joissa valtiaan korkeus voipi katsella itseänsä
-- Kyyneleet, kiroukset, toivottomuus se hirmuinen ateria, jossa
vallan-pitäjät hekkumoitsevat, ja josta he juovuksissa nousevat ylös ja
niin Jumalan istuimen eteen hoippuroivat. -- Se onnellisuus, josta minä
uneksin, on ujompaa laatua, se piilee mun sisälläni! _Sydämessäni_ ovat
kaikki mun toiveeni kätkettynä!

Presidenti. Mestarillisesti! Verrattomasti! Mainiosti! Että
kolmen-kymmenen vuoden kuluttua taas sain kuulla luennon! Paha vaan,
että viiskymmen-vuotinen pääni on liian kova enää oppimaan! -- Vaan
ett'ei tuo mainio taitosi ruostuisi, annan minä sinulle rinnallesi
yhden, jolle saat mieltäsi myöten purkaa hulluuttasi -- sinun pitää
ruveta -- jo tänä päivänä ruveta -- naimaan.

Ferdinand (vetäytyy hämmästyen). Isä!

Presidenti. Aivan leikittä! -- Minä lähetin sinun nimessäsi kortin lady
Milfordille. Sun pitää viipymättä suorita sinne hänelle sanomaan,
ettäs olet hänen sulhasensa!

Ferdinand. Milfordin sulhanen, isä?

Presidenti. Sen; tuntenetko häntä!

Ferdinand (huomiotta). Joka on pohjatoin häpeän-pesä koko
herttua-kunnalle -- Vaan hulluhan minä olen, rakas isä, että teidän
leikkiänne totena pidän! Tahtoisittenko te olla isä sille konnalle
pojalle, joka julkisen kurvan naisi?

Presidenti. Vielä enemmän! Minäpä vaan kosisin itsekin häntä, jos hän
suvaitseisi viiskymmen-vuotiasta! -- Etkö sinä tahtoisi sille _konnalle
isälle_ olla _poika_?

Ferdinand. En! Niin totta kuin Jumala on!

Presidenti. Tämä on hävyttömyys, Jumal' avita, jonka minä vaan sen
harvinaisuuden tähden annan anteeksi --

Ferdinand. Rukoilen teitä, isä, elkää nyt enempää pitäkö minua
luulossa, joka tekee minulle mahdottomaksi lukea itseäni teidän
pojaksenne!

Presidenti. Poika, oletko sinä hullu? Kuka järjellinen ihminen ei
ahnehtisi semmoista kunnia, että ruhtinansa kanssa saa vuoron käydä
samassa paikassa?

Ferdinand, Te tulette aina kummemmaksi, isäni! -- _Kunniaksi_ kutsutte
te sen, -- _kunniaksi_, että siinä vuorotella ruhtinan kanssa, jossa
hän _ihmistäkin_ halvemmaksi alenee?

Presidenti (purskahtaa nauramaan).

Ferdinand. Te nauratte, naurakaa vaan -- no, minä en virka tuosta enää
mitään, isäni! Mutta millä silmillä voisin minä astua halvimman
työmiehen eteen, joka vaimoksensa kumminkin on saanut kokonaisen
ruumiin, jos ei muuta? Millä silmillä maa-ilman eteen? ruhtinan eteen?
Millä porton itsensä eteen, joka minun häpeässäni pesisi kunniansa lian
puhtaaksi?

Presidenti. Mistä, maa-ilmasta, olet poika tuon kutkun saanut?

Ferdinand. Jumalan ja hänen enkeliensä tähden rukoilen teitä, isä!
Ainoan poikanne menettämisessä te ette voi tulla niin onnelliseksi,
kuin onnettomaksi hänet teette! Minä annan teille henkeni, jos
se voipi teitä korottaa. Se on mulla teiltä; minä en arvele yhtään
silmän-räpäystä uhratessani sen teidän korkeutenne eteen! -- Vaan
_kunniaani_, isä! -- jos senkin tahdotte minulta ottaa, niin oli se
teiltä kevyt-mielinen koiran-työ, että minut elämään hankitte, ja
_isääni_ täytyy mun _parittajaksi_ kirota.

Presidenti (ystävällisesti, taputtaen häntä olka-päälle). Se on oikein,
poikani! Nyt vasta näen, että olet aika mies ja ansaitset vaimoksesi
paraan neidon koko ruhtinas-kunnassa. -- Sen oletkin saava -- Jo tänä
päivänä kihlaat sinä kreivinna Ostheimin morsiameksesi!

Ferdinand (uudestaan hämmästyen). Onko tämä hetki siis määrätty, minut
kokonansa musertamaan?

Presidenti (luoden silmänsä häneen kavalasti.) Kunniasi luultavasti ei
vastustele tätä morsianta?

Ferdinand. Ei, isä, ei ensinkään. Fredrika Ostheim tekisi kenen muun
onnellisimmaksi! (Itseksensä, hyvin hämmentyneenä). Minkä hänen
_häjyytensä_ sydäntäni vielä jätti eheäksi, sen raastaa nyt hänen
_hyvyytensä_.

Presidenti (alinomaa vaan katsoen häneen). Tästä odotan sinulta
kiitollisuutta, Ferdinand! --

Ferdinand (töytää hänen tyköönsä ja suutelee hänen kättänsä). Isä!
Teidän armonne sytyttää kaikki tunteeni! Isä, nöyrin kiitokseni teidän
sydämellisestä aikomuksestanne! Teidän valitsemanne on laittamatoin --
vaan min'en voi -- en saa -- surkutelkaa minua -- en voi rakastaa
kreivinnaa!

Presidenti (peräytyy askeleen). Hollaa! jopa sain nuoren herran
viimeinkin kiini! Kävitkös toki tähän loukkuun, kavala viekastelija!
Kunniasi ei se siis ollut, joka sinut esti ottamasta ladyn. -- Tässä et
siis kamoksunut _ihmistä_, vaan _naimista_? --

Ferdinand (seisoo ensin kuin kivettynyt, hyppää sitten paikaltansa ja
on juoksemassa ulos).

Presidenti. Minne nyt? Seiso! Näinkö minulle kunnioitusta osoitat?
(Majuori kääntyy takaisin.) Sinä olet ilmoitettu ladylle. Ruhtinas sai
lupaukseni! Koko hovi ja kaupunki tietävät jo asian! Jos sinä minut
valehtelijaksi teet, poika, ruhtinan edessä, ladyn edessä, kaupungin
edessä -- hovin edessä minut valehtelijaksi teet -- kuule, poika -- eli
jos minä _muutaman historian jälille pääsen!_ -- Hollaa! Mistä kasvosi
noin yht'äkkiä tulehtuvat?

Ferdinand (vaaleana ja vavisten). Kuinka? Mitä? Ei se ole mitään, isä!

Presidenti (hirmuisen katseen luoden hänen päällensä). Vaan jos se on
mitään -- ja jos minä löytäisin syyn uppi-niskaisuutesi? -- -- Haa,
poika! Paljas luulo jo saattaa minut raivoon! Mene heti pois!
Vahti-paraati alkaa paikalla! Sun pitää olla ladyn tykönä, niin pian
kuin tunnus-sana on annettu! -- Kun minä liikun, vapisee kokonainen
herttua-kunta! Saahaanpa nähdä, voipiko niskuri poika minua mieltänsä
myöten hallita! (Hän lähtee pois, vaan tulee vielä takaisin.) Poika,
vielä sanon sinulle, sinun pitää mennä sinne, tahi pakene vihaani!

    (Menee pois.)

Ferdinand (herää huumeuksista). Joko se meni? -- Oliko se isän ääni? --
Jaa, kyllä minä menen ladyn tyköön -- menen ja sanon hänelle, näytän
peilin hänelle -- Kelvotoin! jos silloinkin vielä minua mieheksesi
pyydät -- koko aatelin, sota-päällystön ja kansan edessä -- ota
avuksesi koko Englantisi ylpeys -- hylkään sinut minä -- saksalainen
nuorukainen!

    (Juoksee ulos.)



TOINEN NÄYTÖS.


Sali lady Milfordin palatsissa; oikealla kädellä seisoo sohva,
vasemmalla piano.


Ensimäinen kohtaus.

    Lady vapaassa, vaan viehättävässä aamu-puvussa, tukat vielä
    kihertämätöinnä, istuu pianon ääressä soitellen; Sohvi,
    kammari-neitsyt, tulee ikkunasta päin.

Sohvi. Upsierit eroovat toisistaan! Vahti-paraati on loppunut -- vaan
Walteria ei vielä näy!

Lady (hyvin levotoinna, nousten ylös ja kävellen salissa). En tiedä
oikein, mikä minulla tänään on, Sohvi --- En ole koskaan tämmöistä
tuntenut -- sitä ei siis näkynyt? -- Tosi kyllä -- Hänellä ei taida
olla kiirettä -- Mieltäni painaa niinkuin rikoksen olisin tehnyt --
Meneppä, Sohvi, sano, tuovat minulle tulisimman juoksijan ruhtinan
tallista! Minä tarvitsen ilmaella itseäni -- nähdä ihmisiä ja sinisen
taivaan, ja ratsastaa sydämeni vähän kevyemmäksi.

Sohvi. Jos ette voi hyvin, milady, kutsukaa seuraa tyköönne! Antakaa
herttuan pitää puoli-päiväisensä täällä, tahi muutattaa kortti-pöytänsä
teidän sohvanne ääreen! Minä jos teinä olisin, pitäisi ruhtinan ja koko
hovin tanssia minun mieltäni myöten!

Lady (heitäksen sohvalle). Ole kiusaamatta minua! Minä annan sulle
temantin joka tunnista, jonka saan heistä vapaana olla! Pitäislkö minun
heitä vielä kammarini tapetiksi ottaa! -- Ne ovat kehnoja, kataloita
ihmisiä, jotka hämmästyvät, kun minulta joku lämmin sydämellinen sana
sattuu pääsemään, aukasevat suunsa ja sieramensa, juuri kun kummituksen
näkisivät -- Orjat, joiden isännän minä käärin kuin langan sormeni
ympäri! -- Mikä huvitus voi minulla olla ihmisistä, joiden mielet ovat
niin toinen toisensa kaltaiset kuin heidän tasku-kellonsa käyvät yhden?
Voipiko minulla olla iloa kysyä heiltä jotain, kun jo edeltä tiedän,
mitä minulle vastaavat? Eli puhella heidän kanssansa, kun heillä ei ole
sydäntä olla toisesta ajatuksesta kuin minä? -- Pois ne! Ikävä on
ratsastaa hevosella, joka ei kuolasimia pureksi!

    (Menee ikkunaan.)

Sohvi. Vaan ettenhän toki niiden semmoisten joukkoon lue ruhtinasta? --
kauniinta miestä -- tulisinta rakastajaa -- sukkelinta puheljata koko
maassansa!

Lady (tulee takaisin). _Hänenkö_ tämä on maansa? Ja ainoastaan
ruhtinas-kunta, Sohvi, voipi minun vaalini tehdä ymmärrettäväksi --
sanot minua kadehdittavan! Voi kuitenkin! Surkutella pitäisi heidän
minua! Kaikista, jotka majesteetin rintoja imevät, on rakkaus-nainen
pahimmassa tilassa, koska hän yksin tapaa sen suuren ja rikkaan miehen
kerjäämässä -- Tosi kyllä on, että hän valtansa noidan-pillillä voi
tyydyttää kaikki sydämeni halut! -- Hän panettaa kummankin Indian
herkut pöydälleni -- tekee huvi-tarhat korvesta -- Antaa maansa mehun
kaaressa ruiskuta taivasta kohti, ja alamaistensa ytimen ilo-tulissa
ilmaan tupruta -- -- Vaan voipiko hän myös sydämensä käskeä, _jaloa ja
tulista sydäntä vastaan jalosti ja tulisesti tykyttämään_? Voipiko hän
katalaan aivoonsa synnyttää yhdenkään korkeamman ajatuksen? -- Kaikessa
ruumiin kyllyydessä on sydämeni nälissään; ja mitä auttavat minua
paremmat tunteeni, kun tyydyttää saan vaan himoni?

Sohvi (katsahtaa häneen kummastuen). Kuinka kauan siitä onkaan, kun
tulin teidän palvelukseen, milady?

Lady. Kunko vasta tänään tulet minut tuntemaan? -- Se on tosi, Sohvi
kulta, minä olen kunniani ruhtinalle myönyt; vaan sydämeni olen pitänyt
omanani -- sydämeni, ainoan tavarani, joka kuka-ties vielä miehen
ansaitsee -- jota hovi-elamän saastainen ilma on koskettanut vaan kuin
hemgähdys peiliä! Usko minua, herttaseni, sen olisin jo kauan
säilyttänyt tältä surkealta ruhtinalta, jos vaan olisin jaksanut
voittaa sen kunnian-himoni, että kaikkein hovi-rouvien edeltä tahdon
ensimäisen arvon!

Sohvi. Ja tämä sydän taipuu kernaasti kunnian-himon alamaiseksi?

Lady (vilkkaasti). Se on jo kyllin kostanut alennuksensa! -- Kostaa
vielä alin-omaa ja edeskin päin! Sohvi, (painavasti, laakein kätensä
Sohvin olalle) me vaimo-ihmiset voimme vaan joko _vallita eli
palvella_, mutta vallan suurinkin nautinto on meistä surkeata sen
nautinnon rinnalla, että saamme olla _orjana_ sillä miehellä, jota
rakastamme!

Sohvi. Tämän totuuden, milady, luulin teiltä viimeksi kuulevani!

Lady. Minkä vuoksi, Sohviseni! Eikös minun vallan-pitämisessäni
kylliksi ole näkynyt, että me paraastaan kelpaamme vaan
talutus-hihnasta kuletettaa? Etkö ole mun juonikkaasta
huikentelevaisuudestani, mun hurjista huvituksistani nähnyt, että
niiden piti vaan sisälläni hämmentää vielä rajumpia haluja?

Sohvi (peräytyy hämmästyen). Lady!

Lady (vilkkaammasti). Tyydytä nämä! Hanki mulle se mies, jota nyt
ajattelen, jota jumaloitan -- kuolla pitää mun, eli se saada.
(Vienommasti.) Anna mun hänen suustansa kuulla, että rakkauden
kyyneleet silmissämme loistavat kauniimmalta kuin kalliit kivet
tukassamme, (kiivaasti) niin minä viskaan ruhtinalle sydämensä ja
ruhtina-kuntansa takaisin, pakenen sen miehen kanssa, pakenen
kaukaisimpaan erä-maahan maa-ilmassa -- --

Sohvi (katsoo hämmästyksissä häneen). Hyvä Jumala! Mitä teette te,
lady? Mikä teillä on?

Lady (säikähtyneenä). Sinä kalvenet? -- Olenko ehkä mitä liikaa
sanonut? -- kuule vielä -- saat kaikki kuulla --

Sohvi (katselee peljästyneenä ympärinsä). Minua peloittaa, milady --
minua peloittaa -- en tarvitse enää mitään kuulla!

Lady. Liittoni majuorin kanssa -- sinä ja maa-ilma olette väärässä, kun
luulette sen olevan _hovi-juonia_ -- Sohvi elä punastu -- elä häpeä mun
tähteni -- se on mun _rakkauteni_ tekoa!

Sohvi. Kuinka oikein arvasin!

Lady. Minä petin heidät, Sohvi -- sen heikon ruhtinan -- sen kavalan
Walterin -- sen hullun marsalkin -- Kukin näistä on valmis vannomaan
sen, että tämä naimis-kauppa on sopivin keino minut herttualle
pelastaa, meidän liitto vielä lujemmin yhdistää! -- Jaa, meidän
liittomme iäksi ratkaista! iäksi katkaista nämä häpeälliset kahleet! --
Valhellut valehtelijat! Heikon vaimon pettämät! -- Te itse tuotte nyt
minulle rakastettuni! Sitähän minä vaan tahdoinkin -- Kun hänet vaan
kerran saan -- o silloin iäti hyvästi, tämä inhoittava loisto --


Toinen kohtaus.

    Ruhtinan vanha kammari-palvelija, joka tuo koristin-rasiata.
    Edelliset.

Palvelija. Hänen herttuallinen korkeutensa käski sanoa terveisiä ja
lähettää teille nämä briljantit häiksenne! Ne juuri tuotiin
Venedigistä.

Lady (on avannut laatikon ja peräytyy säikähtäen). Mies! mitä maksoi
herttua näistä kivistä?

Palvelija (vihaisella näöllä). Ei ne hänelle maksa yhtä äyriä!

Lady. Mitä? Hullunako sinä olet? _Ei mitään?_ -- ja (astuen muutaman
askelen hänestä) kuitenkin katsot sinä minuun, ikään kuin tahtoisit mun
katseellasi lävistää -- Eikö nämä _mitään_ maksa hänelle, tämmöiset
äärettömän kalliit kivet?

Palvelija. Eilen vietiin seitsemän-tuhatta maan lasta Amerikaan -- ne
maksavat kaikki!

Lady (panee laatikon äkkiä pöydälle ja kävelee kiireesti salissa edes
takaisin; vähän ajan kuluttua palvelijalle). Mies! mikä sinulla on?
Itketkö sinä?

Palvelija (pyhkii silmiänsä, kamalalla äänellä, kaikki jäsenensä
väristen). Semmoiset kalliit kivet kuin nuo tuolla -- minullakin on
niissä kaksi poikaa!

Lady (kääntyy pois vavisten, ottaa häntä kädestä). Eihän suinkaan
pakosta?

Palvelija (nautaa hirveästi). Hyvä Jumala! -- Ei -- ne ovat kaikki
vapaa-tahtoisia -- Oli kyllä muutamia suulaita poikia, jotka astuivat
rivistä ulos ja kysyivät evestiltä, mitä ruhtinas heillä sai parista?
-- Vaan meidän armollinen ruhtinas marsitti kaikki rykmentit
paraati-kedolle ja ammutti suu-paltot. Me kuulimme pyssyjen paukkinan,
näimme heidän aivonsa lennelleen ympäri kivitykselle, ja koko armeia
huusi: _hei pojat, Amerikaan!_

Lady (lankee kauhistuen sohvaan). O Jumala, Jumala! -- Ja min'en
kuullut mitään? enkä tiennyt mitään?

Palvelija. Niin, armollinen rouva! -- Mitäpä se se ruhtinas olisi teitä
tälle karhun-tapolle kutsunut! -- Olisi tuossa kuitenkin ollut
teidänkin katsottavaa, kuinka rummut rämisten julistivat: nyt on aika,
ja ulvovat orvot tuolla seurasivat isäänsä, ja täällä vimmaan joutunut
äiti tahtoi rinta-lapsensa pajonetille ripustaa, ja kuinka sulhanen ja
morsian sapelin-lyönnillä eroitettiin, ja kuinka harmaa-parrat
seisoivat toivottomina ja viimein tuskissaan heittivät sauvansa poikien
perästä sinne uuteen maalimaan -- Oi, oli se näköä, ja rumpua lyödä
jyskytettiin, ett'ei muka Kaikkivaltias kuulisi meidän rukoelevan --

Lady (nousee ylös, hyvin liikutettuna). Pois nämä kivet -- niistä
säihkyää helvetin liekki sydämeeni! (lempeämmin palvelijalle.) Koe
tyyntyä, ukko rukka! Kyllä ne vielä tulevat takaisin. Kyllä ne vielä
näkevät koti-maansa.

Palvelija (lämpimästi). Tiesi sen Jumala! -- Vielä kaupungin portilla
kääntyivät he meihin päin ja huusivat: "Jumalan kanssa, vaimot ja
lapset! -- Eläköön armias ruhtinamme! -- Viimeisellä tuomiolla näemme
toisemme taas!" --

Lady (väkevästi kävellen edes takaisin). Hirmuista! Kauheata! --
Minulle sanotaan, että minä muka olisin pyhkinyt pois kansan kyyneleet
-- Nyt vasta aukenevat silmäni -- Mene -- sano herrallesi -- että minä
suullisesti kiitän häntä! (Palvelija on lähtemässä, lady heittää
raha-kukkaron hänen lakkiinsa.) Ja ota tuo siitä, että sanoit minulle
totuuden --

Palvelija (viskaa sen ylen-katseella takaisin pöydälle). Pankaa tämäkin
toisten lisäksi!

    (Menee pois.)

Lady (katsoo hänen jälkeensä kummastuen). Sohvi, juoksase hänen
perästänsä, kysy hänen nimensä! Hänen pitää saada poikansa takaisin!
(Sohvi pois. Lady kävelee ajatellen ylös ja alas. Äänettömyys.
Sohville, sen tullessa takaisin.) Eikös nykyjään puhuttu, että rajalla
missä olisi palanut kaupunki, ja siinä tilassa noin neljä sataa
perhekuntaa joutunut mieron tielle?

    (Soittaa.)

Sohvi. Kuinka se juohtuu mieleenne? Kyllä se tosi on, ja enimmät näistä
onnettomista palvelevat nyt velkojillansa melkein orjia, eli kuolevat
vähitellen ruhtinan kulta-kaivannon ruuhuin.

Palvelija (tulee). Mitä käskette, milady?

Lady (antaa hänelle briljanti-rasian). Että tämä pitää heti viedä
maan-kanseliin! -- sen sisällys pitää viipymättä saada rahaksi, se on
mun käskyni, ja raha jaettaa niille neljälle sadalle, jotka palo
hävitti!

Sohvi. Milady, muistakaa että näin voitte korkeimman vihan saada
päällenne!

Lady (jalosti). Pitäisikö minun kantaa hivuksissani hänen maansa
kirous? (Hän viittaa palvelijalle, joka menee ulos.) Tahi soisitko
minun vaipuvani maahan semmoisen itkun painosta? -- Mene, Sohvi --
Parempi on tukassansa pitää vääriä hohto-kiviä ja sydämessä tieto
tämmöisestä työstä!

Sohvi. Vaan semmoiset hohto-kivet kuin nuo? Ettenkö olisi niitä
huonompia voinut antaa? Ei, milady! tätä ei voi teille antaa anteeksi!

Lady. Hullu tyttö! Niiden edestä putoelee minulle yhdessä hetkisessä
enemmän helmiä ja kiiltojaisia kuin kymmenellä kuninkaalla on
kruunussansa, ja kauniimpia --

Palvelija (tulee takaisin). Majuori von Walter --

Sohvi (juoksee ladyn tyköön). Herra Jumala, kuinka kalvastutte?

Lady. Se on ensimäinen mies, joka minua peljättää -- Sohvi -- sano,
min'en ole terve, Edward! -- Vaan kuule -- onko hän iloisen
näköinen? Myhäeleekö hän? Mitä hän puhuu? Oh, Sohvi! Enkö ole hyvin
ruman-näköinen?

Sohvi. Eikö mitä, lady! --

Palvelija. Pitääkö minun hänet pois käskeä?

Lady (epävakaisesti). Hän on terve-tullut. (Palvelija ulos.) Sano,
Sohvi! -- Mitä pitää mun sanoa hänelle? Miten hänet vastaan-ottaa? --
Minä jään mykäksi! -- Hän on pilkkaava heikkouttani -- Hän ehkä --
Pahoin pelkään! -- Menisitkö pois, Sohvi? -- Ei, ole täällä! -- Vaan
mene kuitenkin! -- Ei, elä mene!

    (Majuori tulee etu-huoneessa.)

Sohvi. Tointukaa! Hän on jo täällä!


Kolmas kohtaus.

    Ferdinand von Walter. Edelliset.

Ferdinand (lyhyesti kumartaen). Jos teitä missä keskeytän, armollinen
rouva --

Lady (tointumatta sydämen-tykytyksestä). Ette missään, joka painavampaa
olisi.

Ferdinand. Minä tulen isäni käskystä --

Lady. Minä kiitän häntä siitä.

Ferdinand. Ja minun pitää teille ilmoittaa, että me teemme
naimis-kaupan -- se on isäni käskyä.

Lady (kalvastuu ja vapisee). Eikö oman sydämenne?

Ferdinand. Ministerit ja parittajat eivät semmoista koskaan kysy!

Lady (semmoisella peljästyksellä, ett'eivät sanat tahdo suusta lähteä).
Eikö teillä _itsellänne_ muuten olisi mitään lisättävää?

Ferdinand (katsahtaen mamseliin). Vielä sangen paljo, milady!

Lady (viittaa Sohville, se menee ulos). Saanko tarjota teille
istuma-siaa tässä sohvassa?

Ferdinand. Puhettani ei kestä pitkältä, milady!

Lady. No?

Ferdinand. Minä olen kunnian mies!

Lady. Jota minä pidän arvossa!

Ferdinand. Aatelismies!

Lady. Paraimpia koko herttua-kunnassa!

Ferdinand. Ja upsieri!

Lady (imarrellen). Tässä kosketatte etuja, joita muillakin on! Miksi
ette mainitse mitään niistä suuremmista eduista, joissa te olette
_yksinänne_?

Ferdinand (synkästi). Tässä en niitä tarvitse!

Lady (nousevalla tuskalla). Vaan minä pitää minun pitämän tämä
etu-lause?

Ferdinand (harvaan ja painoisasti). Kunniani epuuna, jos teillä olisi
halu, pakoittaa minua mieheksenne!

Lady (lentäen ylös). Mitä tämä on, herra majuori?

Ferdinand (huolimattomasti). Se on sydämeni -- vaakunani -- ja tämän
miekkani puhetta!

Lady. Tuon miekkanne antoi teille ruhtinas.

Ferdinand. Valta-kunta antoi sen minulle ruhtinan käden kautta --
sydämeni antoi Jumala -- vaakunani puoli vuosi-tuhatta!

Lady. Herttuan nimi --

Ferdinand (äkäisesti). Voipiko herttua ihmisyyden lakia muuttaa, eli
tekoja myntätä niinkuin rossiansa? -- Hän itsekään ei ole yli kunnian
lakien, vaikka hän voipi kunnian suun tukkia kullallansa! Hän voipi
kärpän-nahkaiset puuhkat vetää häpeänsä päälle! Pyydän, milady, elkää
tästä enää virkkako mitään -- Tässä ei ole enää kysymystä siitä, että
menettäisin tulevaisuuden toivoni ja loukkaisin sukuni kunnian, eikä
näistä miekan-tupsuista, eikä myös maa-ilman ajatuksista. Minä olen
valmis ne kaikki jalkojeni alle polkemaan, niin pian kun te saatte
minut vakuutetuksi, että _voitto_ ei olisi vielä kehnompi kuin _uhri_!

Lady (surkeasti, peräytyen hänestä). Herra majuori, tätä en ole teiltä
ansainnut!

Ferdinand (ottaa hänen kätensä). Antakaa anteeksi! Me puhumme tässä
kuulijoitta. Se seikka, joka teidät ja minut tänään -- ainoan kerran --
saattoi yhteen, antaa minulle vallan, ja pakoittaa minut, teille
julkasemaan sisimmän tunteeni! -- -- Minun päähäni, milady, ei tahdo
mennä, että niin kaunis ja älykäs vaimo -- joita omaisuuksia miehinen
mies tietäisi kunnioittaa -- voipi heittäytä tuommoiselle ruhtinalle,
joka on tottunut hänessä ihastelemaan vaan naisen _lihaa_, jos tämä
vaimo ei häpeisi _sydämensä_ kanssa astua jonkun miehen eteen!

Lady (katsoo hämmästyen häntä silmiin). Puhukaa kaikki ajatuksenne
ulos!

Ferdinand. Te kutsutte itseänne Britannian tyttäreksi! Antakaa sanoani
-- sitä en voi uskoa, että te olisitte britannitar! Vapaa tytär
maa-ilman vapainta kansaa -- joka on ylpeä muiden _avuilla_ koreilemaan
-- ei suinkaan voi myödä itseänsä muiden _pahuudelle_! Se ei ole
mahdollista, että te olette britannitar, eli on tämän britannittaren
sydän sitä pienempi kuta suuremmat ja väkevämmät Britannian suonet
ovat!

Lady. Joko lopetitte?

Ferdinand. Vois sanoa, se on vaimollinen turhuus, -- himo -- luonne --
huvitusten halu! Jo usein ennenkin on se tapahtunut, että sillä, joka
kunniansa on menettänyt, on ollut hyviä avuja. Jo moni, joka ensin
kulki häpeän tietä, sovitti sitten maa-ilman jaloilla töillänsä, ja
moni käytti kauniisti häpeässä voitetun valtansa -- -- mutta mistäs se
nyt tulee tuo hirmuinen maan rasitus, jonka-laista ei vielä ole koskaan
ollut? Sen sanoin nyt herttua-kunnan puolesta! -- Nyt lopetin!

Lady (hiljaisesti ja jalosti). Tämä on ensi kerran, Walter, kun minulle
uskalletaan tämmöisiä puhua, ja te olette se ainoa ihminen, jolle
niihin vastaan -- Ett'ette huoli minua vaimoksenne, siitä kunnioitan
teitä! Että voititte sydäntäni, sen annan teille anteeksi! Että
puheenne olisivat teiltä täyttä totta, sitä en usko! Kuka annaksen
loukkauksia sanomaan rouvas-ihmiselle, joka et tarvitse muuta kuin
yhden yön hänet sortaaksensa, se pitää tätä rouvas-ihmistä
jalo-mielisenä, eli -- on hän mieletöin. -- Että te maan rasittamisen
vieritätte minun kuormakseni, sen antakoon teille anteeksi Jumala
kaikki-valtias, joka kerran on tuomitseva teidät ja minut ja
ruhtinan! -- Vaan te olette minussa herättäneet englannittaren, ja
tämän-laatuisiin nuhteihin pitää isän-maallani olla vastattavaa!

Ferdinand (nojautuen miekkaansa). Sitä olis huvittava kuulla!

Lady. Kuulkaa siis, mitä en kellenkään muulle ole uskonut, enkä
kellenkään muulle koskaan usko! -- Minä en ole se juoksu-nainen,
Walter, jona minua näytte pitävän! Minä voisin ylpeillä ja sanoa: minä
olen ruhtinallista sukua -- onnettoman Tuomas Norfolkin sukua, joka
joutui uhriksi Skottlannin Marian tähden. -- Isäni, kuninkaan ylimäinen
kammari-herra, tuli luulon alaiseksi pitävänsä sala-neuvoja Ranskanmaan
kanssa, parlamentin kautta tuomituksi ja mestatuksi. -- Kaikki maamme
joutuivat kruunun omaksi! Me itse ajettiin maan-pakolaisuuteen! Äitini
kuoli mestaus-päivänä! -- Minä -- nelitoista-vuotinen tyttö -- pakenin
Saksaan, kanssani vanha palvelus-piika -- juveli-laatikko -- ja tämä
perintö-risti, jonka äitini kuollessansa ripusti kaulaani!

Ferdinand (tulee ajattelevaisemman näköiseksi ja katselee häntä
lämpimillä katseilla).

Lady (pitkittää nousevalla liikutuksella). Sairasna -- nimettä --
turvatta ja varoitta -- tulin minä, muukalainen orpo, Hampuriin! En
ollut oppinut mitään muuta kuin rahtusen Ranskaa -- ja rahtusen pianoa
soittamaan -- mutta sitä enemmin osasin minä syödä kulta- ja
hopea-astioista, maata silkki-peitetten alla, yhdellä viittauksella
kymmenen palvelijaa saada juoksemaan ja korkea-sukuisten herrojen
imarruksia kuunnella. -- Kuus vuotta olin jo itkenyt pois. -- Viimeinen
kulta-neula meni muiden helujeni tietä -- piikani kuoli -- ja silloin
toi kohtaloni teidän herttuanne Hampuriin. Tällöin kävelin aina Elben
rannoilla, ja aloin juuri siihen aikaan miettiä, kumpiko syvempi olisi,
Elben vesikö vaiko mun kärsimykseni? -- Herttua näki minut, alkoi ajaa
minua takaa, löysi asuntoni, lankesi polvillensa eteeni ja vannoi minua
_rakastavansa_. (Taukoo hyvin liikutettuna, jatkaa sitten itkevällä
äänellä.) Kaikki onnellisen lapsuuteni kuvat heräsivät taas
viehättävällä loistolla mielessäni -- Mustalta kuin hauta näytti
tulevainen aika -- sydämeni isosi rakkautta -- Minä vaivuin herttuan
syllin. (Töydäten pois hänen likeltänsä.) Kirotkaa nyt minut!

Ferdinand (hyvin liikutettuna, juoksee hänen perästänsä ja taukoottaa
hänet). Lady! Hyvä Jumala! Mitä kuulen! Mitä olen tehnyt! --
Hirmuisesti paljastuu paha-tekoni! Te ette voi antaa minulle anteeksi!

Lady (tulee takaisin ja on kokenut tointua). Kuulkaahan edellensä!
Ruhtinas kyllä valloitti varattoman nuoruuteni -- mutta Norfolkien
veri kuohui minussa: sinä, synnynnäinen ruhtinatar, Emilia, huusi se,
olet nyt tuon ruhtinan jalka-vaimona! -- Ylpeys ja kova onneni
taistelivat rinnassani, kun ruhtinas kuljetti minut tänne, ja
kauhistavin näky kerrassa leveni silmieni eteen! Maa-ilman suurten
hekkuma on kuin aina nälkäinen ahma, joka etsii raadeltavaa. --
Ruhtinan himo oli jo hirmuisesti raivonnut tässä maassa -- oli
morsiamen sulhasesta eroittanut -- olipa vielä avionkin jumalallisen
siteen murtanut -- -- täällä perhe-kunnan hiljaisen onnen hävittänyt --
tuolla nuoren, kokemattoman sydämen avannut viettelyksen myrkylliselle
ilmalle -- Minä asetuin tällöin lampaan ja raatelevaisen tiikerin
välille, otin ruhtinalta eräsnä himon-hetkenä juhlallisen valan, ja
tämän kauhean uhraamisen piti loppua.

Ferdinand (juoksentelee, ankarasti liikutettuna, salissa edes
takaisin). Eikää enempää, lady! Ei enempää!

Lady. Sitä surkeata aikaa seurasi toinen vielä surkeampi! Hovi vilisi
Italian porttoja! Kevyt-mieliset parisittaret saivat leikitellä
ruhtinan julmalla valtikalla, ja kansa vuoti verta heidän oikullisen
valtansa alla -- Nämä kaikki saivat loppunsa! He vaipuivat maahan minun
rinnallani, sillä minä olin hempeämpi kuin he kaikki! Minä otin
hirmu-haltian ohjat käteeni, hän lankesi minun syliini -- ja ensi
kerran tunsi isän-maasi, Walter, ihmisen käden hallitsevan sitä, ja
luottamuksella painui se minun rintaani vasten! (Äänettömyys, jolla
aikaa hän katsoo häneen lempeästi.) O että sen miehen, jonka ainoan
toivoisin tuntevan itseni oikein, nyt piti pakoittaa minua kerskumaan,
ja salaisia hyvä-töitäni ihmettelemisen valossa polttelemaan! --
Walter, minä olen vangin-kahleita murtanut, kuoleman-tuomioita repinyt,
ja monelta onnettomalta ikuisen vankiuden lyhentänyt! Paranemattomiin
haavoin olen asettavaa palsamia vuodattanut -- mahtavia konnia
nujertanut maahan, ja hukkumassa olleen viattomuuden olen usein vielä
voinut kyyneleilläni pelastaa -- Haa, nuorukainen, kuinka suloista tämä
oli minusta! Kuinka ylpeästi sydämeni voi vastata kaikkiin
ruhtinallisen syntyni nuhteihin! -- Ja nyt tulee se mies, jonka,
kukaties, väsynyt onnettomuuteni loi minulle palkinnoksi entisistä
kärsimyksistäni -- Se mies, jota palavalla toivolla niin olen
ikävöinyt --

Ferdinand (keskeyttää hänet, väristen). Kyllä! Liiaksi! Se on vasten
sovintoamme, lady! Teidän piti puhdistaa itsenne kanteista, ja teitte
nyt minut rikoksen-alaiseksi! Armaitkaa -- rukoilen teitä -- armaitkaa
mun sydän-parkaani, jota häpy ja katumus yhdessä raatelevat --

Lady (pitää hänen kättänsä kiini). Nyt tahi ei koskaan! Kauan kyllä
seisoin miehuullisesti vastaan -- Kyynelteni painon olen vielä tunteva.
(Hellästi.) Kuule, Walter! Jos onnetoin vaimo -- jota välttämättömästi,
lakkaamatta vetää sinuun -- painaksen rintaasi vastaan palavalla,
sammumattomalla rakkaudella -- Walter! -- ja sittenkin vielä lausut
tuon kylmän sanan kunnia -- jos tämä kova-osainen -- häpeänsä raskaan
painon alla -- himojen tyydyttämiseen kyllästyneenä -- sankarin
voimalla pyrkii taas puhtaaksi -- ja näin -- syliisi heitäksen (halaa
häntä, rukoillen ja juhlallisesti) -- anoen sinun kauttasi tulla
pelastetuksi -- sinun kauttasi Jumalalle takaisin annetuksi, eli
(kääntäen näkönsä hänestä, ontolla ja vapisevalla äänellä) sinun
kuvaasi paeten, epä-toivon ääntä totellen, vaipuu vielä syvempään
pahuuteen --

Ferdinand (reväisten itsensä irti hänestä, hirmuisessa tuskassa). Ei,
taivaallisen Jumalan tähden, tätä en kestä -- Lady, mun täytyy --
taivas ja maa pakoittavat minua -- mun täytyy teille tehdä tunnustus,
lady!

Lady (paeten hänestä). Ei nyt, Jumalan tähden ei nyt -- ei tällä
kauhealla hetkellä, kun sydämeni jo ilmankin vuotaa tuhannesta haavasta
-- olkoon se eloksi eli kuoloksi -- minä en saa -- en tahdo sitä
kuulla!

Ferdinand. Hyvä lady, teidän pitää se kuulla. Mitä nyt aion sanoa
teille, se on vähentävä minun vikani, se on oleva anteeksi-anomus
ensimäisestä käytöksestäni -- Minä olen pettynyt teistä, milady -- minä
odotin -- ja toivoin, että ansaitseisitte ylen-katseeni. Lujasti olin
päättänyt loukata teitä ja saattaa teidät vihaan, tänne tullessani.
Onnelliset olisimme kumpikin, jos tämä aikomukseni olisi onnistunut.
(Hän on vähän aikaa ääneti, sitten hiljempaa ja ujommin.) Minä
_rakastan_, milady -- rakastan _porvarillista_ tyttöä, Loviisa
Milleritärtä, soittajan tytärtä. (Lady kääntyy kalvastuneena hänestä
pois, hän jatkaa vilkkaammin.) Mä tiedän, mihin pulaan olen joutunut;
vaan jospa viisaus kieltäisikin rakkauden puhumasta, niin käskee
velvollisuus sitä enemmin sen puhumaan -- Minä olen syy-pää. Minä
ensiksi häiritsin hänen viattomuutensa suloisen rauhan -- minä juovutin
hänen sydämensä ylellisillä toiveilla ja sytytin siihen himojen liekin.
-- Te muistutatte minulle säätyäni -- syntyäni -- isäni epä-luuloja! --
mutta minä rakastan! -- Toivoni nousee sitä korkeammalle, kuta railo on
isompi luonnon ja tavan välillä. -- Mun päätökseni yhdellä puolen ja
toisella epä-luulot! -- Katsotaanpa, _muotiko_ tässä taistelussa
kaatuu, vai _ihmisyys_! (Lady on tällä aikaa siirtynyt kammarin toiseen
päähän ja peittää silmänsä käsillään. Ferdinand seuraa häntä sinne.) Te
tahdoitte sanoa minulle jotain, milady!

Lady (kovimman tuskan äänellä). En mitään, herra von Walter! en muuta
kuin sen, että te _itsenne ja minut ja vielä kolmannen_ upotatte
onnettomuuteen.

Ferdinand. Vielä kolmannenkin?

Lady. Me emme voi olla onnelliset keskenämme. Me tulemme isänne vihan
uhriksi. Ei koskaan voi sen miehen sydän olla minun omani, joka pakosta
otti minut vaimoksensa.

Ferdinand. Pakostako otti, lady? ja kumminkin otti? Voittenko te ottaa
miehen ilman sydämettä? Voittenko te tytöltä anastaa sen miehen, joka
on hänen koko maa-ilmansa? Te miehen riistää tytöltä, joka tälle
miehelle on koko hänen maa-ilmansa? Te, milady -- silmän-räpäys sitten
se _ihmeteltävä britannitar_ -- te voisitte sen tehdä?

Lady. Mun täytyy. (Totisesti ja painolla.) Helleyteni teitä kohtaan
voittaa rakkauteni. Vaan _kunniaani_ se ei saa voittaa. Meidän aviosta
puhuu jo koko maa. Kaikkein silmät katsovat minuun, kaikkein pilkka on
valmis satamaan mun päälleni. Häpeäni olisi verratoin, jos joku
ruhtinan alamainen uskaltaisi minut hyljätä! Toratkaa asiasta isänne
kanssa! Pitäkää puoltanne, kuin taidatte! -- Minä panen kaikki voimat
liikkeelle! (Menee kiireesti pois. Majuori jää seisomaan sanattomaksi
hämmästyneenä. Sitten töytää hän ulos syrjä-ovesta.)


Neljäs kohtaus.

    Kammari soitto-mestarin majassa.

    Miller. Rouva Milleritär. Loviisa tulevat esiin.

Miller (tulee kiireesti huoneesen). Johan sen sanoin edeltä-päin!

Loviisa (juoksee hätäisenä hänen tyköönsä). Minkä, isä? minkä?

Miller (töytää edes takaisin kuin hurja). Pyhä-takkini tänne! --
joutuun -- minun pitää päästä ennen häntä -- ja puhdas röyhelö-paita!
-- Sitä sitä heti ajattelinkin!

Loviisa. Mitä, Jumalan tähden?

Milleritär. Mikä sinulla on hätänä?

Miller (viskaa peruukinsa lattialle). Tuo heti tukan-laittajalle!
Mikäkö on hätänä? (Juostuansa peilin eteen.) Ja partanikin on taas
sormea pitkä. -- Mikä hätänä on? -- Mikäs se muu olis, sinä variksen
raato? -- saatana on irti, ja sinut on paha henki korjaava!

Milleritär. Katsoppas vaan! Minua pitää heti kaiken pahan kohdata!

Miller. Sinua? Ketäs muita kuin ei sinua, sinä lemmon tuhnio? Tän'
aamuna sen kovan-onnen junkkarisi kanssa -- Enkö minä jo heti sanonut
sitä? -- Wurm on kielinyt!

Milleritär. Mitä? Kuinka sen voit tietää?

Miller. Kuinkako sen voin tietää? -- Katsohan! -- tuolla oven edessä
luikkii ministerin palvelija ja kyselee soitto-mestaria!

Loviisa. Se on mun kuolemani!

Miller. Ja sinäkin noine sinikukka-silminesi! (Nauraa ilkiästi.) Aivan
se on niin, että kenen taloon saatana on tehnyt munan, sille syntyy
kaunis tytär -- se on aivan selvä asia.

Milleritär. Mutta mistä sen tiedät, että nyt on Loviisasta
kysymys? Ehkä sinua on kiitelty herttualle. Ehkä hän tahtoo sinua
soitto-joukkoonsa.

Miller (juoksee keppinsä). Ah, sinä tuhat tulimainen tulen-ruoka! --
Soitto-joukkoon! -- Kyllä soitto-joukkoon, jossa sinä, parittaja, olet
ulvova diskantia ja minun sininen peräni oleva paassi-viuluna!
(Heitäksen tuoliin.) Jumala, taivaallinen isä!

Loviisa (istuksen hyvin kalvakkana tuolille). Äiti! isä! kuinka minua
rupee hirmuisesti peloittamaan!

Miller (hyppää taas tuolilta ylös). Vaan jos minä sen läkki-sormen
kerran tapaan! -- Jos sen tapaan! -- Olipa se tässä eli toisessa
maa-ilmassa -- Jos minä en hänen ruumistansa ja sieluansa pieksä
yhdeksi liivaksi, jos minä en kirjoita jumalan-kymmenet ja isä-meidän
ja Mooseksen ja kaikki prohveetat hänen selkä-nahkallensa, niin että
mustelmat vielä kuolleista noustessa tuntuvat --

Milleritär. Niin! noidu sinä ja telmä! Sillä nyt muka saat pahan
paranemaan! Auta, herra Jumala! Mitä tehdä? Mikä neuvoksi tulee? Sano
nyt jotain, Milleri kulta! (Juoksee ulvoen kammarin läpi.)

Miller. Minä tahdon paikalla mennä ministerin puheille! Minä aukasen
suuni -- ilmoitan itse kaikki tyyni! Sinä tiesit sen ennen! Sinun
olisi pitänyt minulle antaa vihiä! Tyttö olisi voitu vielä säilyttää
-- Vaan sinä olit itse väli-verkkona! Niin pidäkin nyt huoli
parittajan-palkastasi! Syö nyt itse keittämäsi rokka! Minä otan
tyttäreni käsi-puolesta kiinni ja menen hänen kanssansa rajan taakse!


Viides kohtaus.

    Ferdinand von Walter töytää peljästyksissä ja läähättäen
    huoneesen. Edelliset.

Ferdinand. Oliko isäni täällä?

Loviisa (hyppää hämmästyksissä ylös). Hänen isänsä?

Milleritär (lyöpi kahta kättänsä). Presidenti! Me olemme hukassa!

Miller (nauraa ilkeästi). Kas niin! Jumalan kiitos, siinä se nyt kova
onni tulee!

Ferdinand (rientää Loviisan luo ja halaa häntä lämpimästi). Minun olet
sinä, vaikka taivas ja helvetti repeisivät välillemme!

Loviisa. Kuolemani on varma -- puhu enemmän -- Mainitsit hirmuisen
nimen -- isäsi?

Ferdinand. Se ei tee mitään! Kaikki on ohitse! Olethan sinä taas minun!
Olenhan minä taas sinun! Ah anna mun hengittää rintaasi vasten! Se oli
hirmuinen hetki!

Loviisa. Mikä hetki? Murhaat minut!

Ferdinand (peräytyy ja katsoo häneen painavasti). Se oli hetki, jona
sinun ja minun sydämeni väliin viskautui vieras olento -- jona
rakkauteni vaaleni oman-tuntoni edessä -- jona Loviisani herkesi
olemasta _kaikki_ Ferdinandillensa -- --

Loviisa (vaipuu silmiänsä peittäen tuoliin).

Ferdinand (astuu kiireesti hänen tyköön, seisahtuu äänettä hänen
eteensä, lähtee sitten yht'äkkiä etemmäksi, suurella liikutuksella).
Ei! Ei koskaan! Se on mahdotointa, lady! _Liikaa_ vaaditte! Tuota
viatointa olentoa en minä voi sinulle uhrata -- Ei, Jumala varjele!
valaani en voi rikkoa, sitä valaani, joka kovalla äänellä kuin ukkosen
jylinä noista silmistä nuhtelee minua -- Lady, katsoppa tänne, katsoppa
tänne sinä, suden-sydän isäni -- tämäkö enkeli minun pitäisi murhata?
Valaakko helvetin liekki tähän viattomaan sydämeen? (Lujasti mennen
Loviisan tykö). Minä tahdon viedä hänet kaikki-valtiaan
tuomio-istuimen eteen, ja häneltä kysyä, onko rakkauteni rikos. (Ottaa
häntä kädestä kiini ja nostaa hänet tuolista.) Toinnu, rakkaani! --
Sinä olet voittanut! Voittajana tulin minä siitä vaarallisesta
taistelusta takaisin!

Loviisa. Ei, ei! -- Elä salaa mitään! Puhu ulos se kauhea tuomio!
_Isäsi_ mainitsit? Mainitsit _ladyn_? -- Kuoleman väristys kouristaa
minua -- sanotaan ladyn tahtovan miestä.

Ferdinand (lankee huumeuksissa hänen jalkojensa juureen). Minua, sinä
onnetoin, hän tahtoo!

Loviisa (hetkisen kuluttua, vapisevalla äänellä ja hirmuisella
tyyneydellä). No -- mitä siitä peljästyn? -- Johan sen tuo vanhus
minulle usein sanoi -- vaikk'en sitä ottanut uskoakseni. (Äänettömyys,
sitten hän viskautuu isänsä syllin.) Isä, täss' on tyttäresi takaisin
-- anna anteeksi, isä! -- Eihän lapsesi sille mitä taida, että tämä
hänen unensa oli niin ihana, -- -- ja herääminen siitä nyt niin
hirmuinen --

Miller. Loviisa! Loviisa! O Jumala, se ei ole täydessä järjessään --
tyttäreni, lapsi-rukkani -- Kirottu olkoon viettelijä! -- Kirottu se
kurja akka, joka lapseni hänelle paritti!

Milleritär (syleilee itkien Loviisata). Ansaitsenko tuota kirousta,
tyttäreni? Antakoon Jumala teille anteeksi, paroni! Mitä tämä lammas on
teille tehnyt, että hänet raatelette?

Ferdinand (hyppää hänen eteensä, päättäväisyydellä). Mutta minä katkon
hänen paulansa -- katkon nämä epä-luulon rauta-vitjat -- Vapaasti
tahdon minä valita, että mun rakkauteni jätttläis-rakennus tulee
pyörryttämään naita sontiais-sieluja.

    (On juosta pois.)

Loviisa (nousee vavisten tuolista, seuraa häntä). Minne? minne? Elä
mene! -- Isä -- äiti -- tänä hirmuisena hetkenä tahtoo hän meistä
luopua!

Milleritär (juoksee hänen perästänsä ja tarttuu häneen). Varmaan tulee
presidenti tänne -- Hän sortaa lastamme -- hän sortaa meitä -- Ja te,
herra von Walter, jätätte meidät yksinämme?

Miller (nauraa kamalasti). Jättää meidät, kun jättääkin! Miks'ei
jättäis? -- -- Johan tyttö antoi hänelle kaikki! (Tarttuen yhdellä
kädellä majuoriin, toisella tyttäreensä.) Malttakaapa vähän, herra! tie
minun huoneestani menee tämän tyttö-rievun ylitse -- Odota ensin
isääsi, jos et konna liene. Kerro hänelle, kuinka tytön sydämeen
varastauduit, pettäjä, tahi Jumal' avita! (viskaten tyttärensä hänelle,
ankarasti) sun pitää ensin kuolijaksi polkea tuo onnetoin kappale,
jonka tämmöiseen häpeään olet saattanut!

Ferdinand (tulee takaisin, ja käypi ajatellen edes takaisin).
Presidentin valta tosin on suuri -- _isän-valta_ on lavea sana -- niin
lavea, että konnuuskin hyvin voipi piillä sen peitossa -- hän voipi
sillä vallalla paljon tehdä -- paljon. Mutta vielä enemmän voipi
_rakkauden_ valta -- Kuule, Loviisa! Pane kätesi mun käteeni! (tempaa
hänen kätensä.) Niin totta Jumala minua auttakoon henkeäni
haukkoessani! -- Se hetki, joka nämä kaksi kättä eroittaa toisistansa,
se hetki on ratkaiseva mun eloni juoksun!

Loviisa. Ah, minua kauhistaa! Katso syrjään! Huulesi vapisevat! Silmäsi
pyörivät julmasti!

Ferdinand. Ei, Loviisa! elä peljästy! Ei se hulluus ole, joka minusta
puhuu! Se on Jumalan kallis lahja, _päättäväisyys_ painavana hetkenä --
Minä rakastan sinua, Loviisa -- sinun pitää olla minun omani, Loviisa
-- Ja nyt isäni tyköön! (Hän lähtee kiireesti menemään ja töytää --
presidentiä vastaan.)


Kuudes kohtaus.

    Presidenti palvelija-joukon kanssa. Edelliset.

Presidenti (sisään tullessaan). Tuossahan se jo onkin!

Kaikki (hämmästyvät).

Ferdinand (muutamia askelia peräytyen). Viattomuuden huoneessa.

Presidenti. Jossa poika oppii kuuliaisuutta isäänsä kohtaan!

Ferdinand. Antakaa meidän -- --

Presidenti (keskeyttää hänet, Millerille). Sinäkö se isä olet?

Miller. Soitto-mestari Miller.

Presidenti (rouvalle). Ja sinä äiti?

Milleritär. Niin! äiti!

Ferdinand (Millerille). Isä, vie tyttö pois -- se on pyörtyä.

Presidenti. Liika huolellisuus! Minä silittelen häntä vähän.
(Loviisalle.) Kuinka kauan olet jo tuttu presidentin-pojan kanssa?

Loviisa. Presidentin pojasta en ole ollut millänikään! Ferdinand von
Walter on käynyt luonani sitten menneen marras-kuun.

Ferdinand. Ja rakastaa häntä, jumaloitsee häntä!

Presidenti. Oletko häneltä lupauksiakin saanut?

Ferdinand. Muutamia silmän-räpäyksiä sitten kaikkein juhlallisemmat
Jumalan kasvojen edessä!

Presidenti (vihassa pojallensa). Sinä saat tilaisuuden hulluutesi
tunnustamiseen, kun aika tulee. (Loviisalle.) Minä tahdon vastausta.

Loviisa. Hän vannoi minulle rakkautensa.

Ferdinand. Ja pitää valansa!

Presidenti. Montako kertaa sinulle pitää sanoa, että pidät suusi
kiinni? -- Ja sinä vastaan-otit hänen valansa?

Loviisa (hellästi). Minä vastasin valan valalla!

Ferdinand (lujalla äänellä). Liitto on tehty!

Presidenti. Kaiku, ole ääneti, muuten viskautan sun ovesta ulos.
(Häjysti Loviisalle.) Mutta maksoihan hän sinulle aina puhtaalla
rahalla?

Loviisa (tarkkuudella). Sitä kysymystä en oikein ymmärrä.

Presidenti (kovasti nauraen). Etkö? No, minä tarkoitin vaan sitä, että
jokainen työ ansaitsee palkkansa -- ethän sinäkään, luullakseni,
liene hempiäsi lahjaksi antanut -- vai tyydyitkö vaan paljaasen
_käsi-rahaan_? Mitä?

Ferdinand (hyppää kuin vimmattu). Helvetti! mitä se oli?

Loviisa (majuorille arvollisesti ja pahaksumalla). Herra von Walter, te
olette nyt vapaa!

Ferdinand. Isä! _Kunnioitusta_ vaatii siveys ja viattomuus
kerjäläisenkin repaleissa!

Presidenti (nauraa kovemmin). Lysti vaatimus! Isän pitäisi muka
potkansa _huoraa_ kunnioittaa!

Loviisa (kaatuu maahan). O taivas ja maa!

Ferdinand (Loviisan kanssa yhdessä, nostaisten miekkansa presidentiä
kohden, vaan kiireesti laskien sen maahan). Isä! Kerran olin teille
henkeni velkaa -- Nyt olemme kuitit! (Pistäen miekan tuppeen.) Lapsen
kuuliaisuuden velka-kirja on nyt revitty palasiksi --

Miller (joka tähän asti on pelokkaana seisonut syrjässä, tulee esiin
suuresti liikutettuna, vaihetellen vihasta purren hammasta ja pelosta
lyöden niillä loukkua). Teidän ylhäisyytenne -- Lapsi on isän tekoa --
olkaa niin hyvä -- Joka lasta märäksi haukkuu, lyö isää korvalle, ja
korva-puusti korva-puustista -- se on meillä tapa -- olkaa niin hyvä!

Milleritär. Auta, Herra ja vapahtaja! -- Nyt rupee ukkokin meluamaan --
me onnettomat olemme hukassa!

Presidenti (joka puhetta on vaan puoleksi kuullut). Joko parittajakin
avaa suunsa? -- Mitä sull' on sanomista, parittaja?

Miller. Olkaa niin hyvä! nimeni on Miller, jos soittoa tahdotte kuulla
-- vaan parittamisella en palvele ketään! Ja niin kauan kuin
parittajoita on kyllä tuolla hovissa, ei meikäläisten tarvitse siihen
työhön puuttua! olkaa niin hyvä!

Milleritär. Jumalan tähden, mies! Saatat vaimosi ja lapsesi hukkaan!

Ferdinand. Teidän käytöksenne, isä, täällä on semmoinen, että toki nuo
katsojat olisitte voinut jättää ottamatta tänne!

Miller (tulee lähemmäksi, miehuullisemmin). Rehellisen miehen tavalla
suoraan! Teidän ylhäisyytenne on herra koko maassa! Vaan tämä on minun
huoneeni! Nöyrimmästi anteeksi, että teen pienen muistutuksen, vaan
hävittömän vieraan heitän minä ovesta ulos -- Olkaa niin hyvä!

Presidenti (kalvastuu vihasta). Mitä? -- Mitä se on?

    (Tulee lähemmäksi.)

Miller (peräytyy vähän). Se oli vaan minun ajatukseni niin, herra --
olkaa niin hyvä!

Presidenti (vimmassa). Haa, sinä konna! Linnaan viepi sinut julkea
ajatuksesi! Paikalla hakekaa poliisi-miehiä tänne! (Muutamia joukosta
lähtee ulos; presidenti töytää hurjana huoneen läpi.) Isä linnaan! --
kaakkiin äiti ja tytön-märä! Oikeuden pitää vihalleni lainata kättänsä!
Tästä häväistyksestä pitää minun saada hirmuinen kosto -- Tämmöiset
roistot mun aikeitani ristiämään, ja pilkaksensa isää pojan päälle
ärsyttämään! -- Haa, te sen vietävät! Minä tahdon vihaani juottaa
teidän kyyneleillänne, koko joukkokunnan, isän, äitin, tyttären, uhraan
minä kostolleni!

Ferdinand (astuu heidän keskessänsä pelotta ja tyynesti). Eikö mitä!
Elkää olko millännekään! Minä olen tykönänne. (Presidentille
nöyryydellä.) Elkää pikastuko, isäni! Jos itsestänne mitään pidätte,
elkää tehkö väki-valtaa! -- Sydämessäni on yksi tienoo, jossa sanaa
_isä_ ei ole vielä koskaan kuulunut. Elkäte tunkeuko sinne asti!

Presidenti. Kelvotoin! Suus' kiinni! Elä kiihoita vihaani vielä
enemmän!

Miller (herää huumeuksistansa). Katso sinä lasta, vaimo! Minä juoksen
herttuan tyköön! -- Ruhtinallinen puvun-ompelija -- sen juohdatti
Jumala mieleeni -- opetteleksen huilun-soittoon minun tykönäni! Sen
kautta saan asiani herttuan eteen!

    (On pois lähtemässä.)

Presidenti. Herttuanko eteen, sanot? -- Etkö muista, että minä olen se
kynnys, jonka yli sun sinne pitää päästä, eli menetät pääsi? --
Herttuan eteen, pöllö? -- Koeta häntä, sitten kun elävänä kuolleena
makaat vankiudessa tornin korkeudelta maan alla, jossa pimeys ja
helvetti asuvat, ja jonne valo ja ääni ei uskalla lähteä. Helisytä
sitten kahleitasi ja vingu: minulle on tehty liiaksi!


Seitsemäs kohtaus.

    Poliisi-miehiä. Edelliset.

Ferdinand (juoksee Loviisan tyköön, joka puoli-kuolijaana heitähtää
hänen syliinsä). Loviisa poloinen! Auttakaa! peljästys kuolettaa hänet!

Miller (ottaa keppinsä, panee hatun päähänsä ja odottaa
päälle-käymistä.)

Milleritär (heitäksen polvilleen presidentin eteen.)

Presidenti (poliisi-miehille, paljastaen ritarin-tähtensä). Käykää
käsin, herttuan nimessä! -- Pois kurvasta, poika! -- Pyörryksissä tahi
pyörtymättä -- kuinhan kerran on vaan kaula-raudassa, kyllä sen
roisto-väki kiven-heitolla sitten herättää!

Milleritär. Armoa, teidän ylhäisyytenne, armoa, armoa!

Miller (nostaltaa vaimonsa ylös). Ole Jumalan edessä polvillasi, sinä
vanha ulvova tamma, eläkä -- konnien, kun minun jo kumminkin pitää
mennä vanki-huoneesen!

Presidenti (puree huuliaan). Sinä voit erehtyä, korpin-ruoka. Vielä
hirsi-puita en tyhjiäkin! (Poliisi-miehille.) Pitääkö mun vielä toinen
kerta teitä käskeä!

Poliisi-miehet (tungekset Loviisan päälle.)

Ferdinand (juoksee ja rupee hänen eteensä, julman-näköisenä). Kuka
tässä mitä tahtoo? (Vetää ylös miekan tuppinensa ja uhkaa kahvalla.)
Uskaltakoon tyttöä koskea se, joka ei kalloinensa ole poliisille
palkkaunut. (Presidentille.) Säästäkää itseänne! Elkää ajako minua
etemmäksi, isäni!

Presidenti (uhaten poliisi-miehille.) Jos leipänne teille on rakasta,
pelkurit --

Poliisi-miehet (Käyvät taas Loviisan päälle.)

Ferdinand. Surma ja saatana! Minä sanon: pois! -- Vielä kerran!
Armaitkaa itseänne! Elkää ajako minua raivoon, isä!

Presidenti (vihassa poliisi-miehille). Tämmöinenkö teidän
palvelus-intonne on, pyövelin-ruoat?

Poliisi-miehet (käyvät kovemmin päälle.)

Ferdinand. Koska siis niin pitää käymän (paljastaen miekan ja
haavoittaen muutamia), niin anna mulle anteeksi, oikeus!

Presidenti (julmistuneena). Katsotaanpa, käypikö tuo minuunkin.

    (Hän tarttuu itse Loviisaan, tempaa hänet ylös ja
    antaa yhdelle poliisi-miehelle.)

Ferdinand (nauraa karmeasti). Isä, isä! Te parjaatte käytöksellänne
Luojaa, ja osoitatte että hän kehnosti tunsi miehensä, kun
_kunnollisista pyövelin-apulaisista kelvottomia ministeriä_ teki!

Presidenti (miehille). Viekää se pois!

Ferdinand. Isä, tyttö seisokoon kaakilla rauta kaulassa, vaan majuori,
presidentin poika, vieressä -- -- Vieläkö sittenkin sitä tahdotte?

Presidenti. Sitä hupaisempi tulee näytelmä -- Pois!

Ferdinand. Isä, minä heitän upsierin-miekkani tytön päälle -- --
Vieläkö sittenkin sitä tahdotte?

Presidenti. Sun sivullasi on se miekka jo tottunut kaakilla-seisomiseen
-- Viekää pois! Ettenkö kuulleet käskyäni?

Ferdinand (survaa yhden miehen syrjään, tempaa Loviisan yhdellä
kädellään, toisella osoittaen miekan kärkeä hänen rintaansa kohti).
Isä! ennenkuin mun puolisotani saatte häväistä, pistän hänet kuolijaksi
-- Vieläkö sittenkin sitä vaaditte?

Presidenti. Tee vaan niin, kun miekallasi kärkeä lienee?

Ferdinand (laskee Loviisan, katsahtaa julmasti taivasta kohden). Sinä,
kaikki-valtias, näet sen! Minä koetin kaikkia _ihmisellisiä_ keinoja --
nyt täytyy mun käydä _perkeleelliseen_ -- Te vietätte hänet kaakille,
sillä välin (huutaen presidentin korvaan) tahdon minä jutella
kaupungille kertomuksen, _kuinka presidentiksi tullaan_.

    (Pois.)

Presidenti (kuin ukon-nuolen lyömänä). Mitä se oli? -- Ferdinand! --
Laskekaa tyttö irti!

    (Juoksee majuorin perästä.)



KOLMAS NÄYTÖS


Ensimäinen kohtaus.

    Sali Presidentin tykönä.

    Presidenti ja sihtieri Wurm tulevat.

Presidenti. Se oli juuttaan kepponen!

Wurm. Sitä minä pelkäsin, armollinen herra! Pakoitus _ärsyttää_ vaan
huikentelevaa ihmistä, eikä paranna koskaan.

Presidenti. Ja minä niin luotin tähän keinoon! Arvelin näin: kun tyttö
häväistään, täytyy hänen, niinkuin upsierin, peräytyä hänestä.

Wurm. Aivan oikein! Häväistys siinä kyllä olikin tarpeen.

Presidenti. Ja kumminkin -- kun nyt tyynellä mielellä asiata oikein
ajattelen -- minun ei olisi pitänyt antaa hätäyttää itseäni. --
Uhkaustaan ei hän toki koskaan täyttäne.

Wurm. Sitä elkää taatko. Loukattu rakkaus ei pidä mitään hulluutta
liikana. Te sanoitte, että herra majuori jo ennenkin on pudistanut
päätään teidän hallituksellenne! Sen minä uskon. Ne ajatukset, jotka
hänellä yli-opistosta oli mukanansa, eivät jo alusta alkaen olleet
minulle mieleen! Mitä niillä pilven-takaisissa hourauksissa
mielen-jaloudesta ja luonnon-aatelista tekikään tässä hovissa, jossa
suurin viisaus on se, että ajan ja tilan mukaan voi tehdä itsensä
suureksi ja pieneksi! Hän on liian nuori ja tulinen rakastamaan
hovi-juonten mutkaista ja hidasta juoksua, eikä muu saa hänen
kunnian-himoansa liikkeelle kuin mikä korkeata ja vaarallista on.

Presidenti (tuskastuneena). Vaan mitäs se viisas muistutuksesi parantaa
meidän asiata?

Wurm. Se on osoittava teidän ylhäisyydellenne haavan ja kuka-ties
siteenkin. Semmoista luonnetta -- antakaa anteeksi -- ei olisi koskaan
pitänyt tehdä _uskotuksi_ tahi taas ei koskaan _vihoilliseksi_! Häntä
innoittaa se keino, jolla te olette noussut. Kuka-ties on tähän asti
vaan _pojan_ velvollisuus pidellyt _pettäjän_ kieltä puhumasta. Jos te
hänelle annatte tilaisuuden, pojan itsestänsä oikein karistella; jos
useimmin ryntäätte hänen rakkautensa päälle ja niin saatte hänen
luulemaan, ett'ette enää olekaan _hellä_ isä, niin tulevat hänessä
isänmaan-rakastajan velvollisuudet etu-nenään. Ja jo se kummallinen
houraus, saattaa oikeuden käsiin niin merkillinen uhri, voipi hänet
viehättää likaamaan oman isänsä.

Presidenti. Wurm! -- Wurm! -- sinä talutat minut kauhean putouksen
partaalle.

Wurm. Kyllä minä teidät takaisinkin vien, armollinen herra. Saanko
puhua vapaasti?

Presidenti (istuutuen). Niinkuin kirottu kirotulle!

Wurm. Siis suokaa anteeksi -- Koko _presidentistä_ tulee teidän kiittää
notkeata hovi-taitoanne; miks'ette _isääkin_ antaneet saman taidon
ohjattavaksi? Vielä muistan, kuinka avo-sydämin te edeltäjänne silloin
viehätitte korttia pelaamaan ja kuinka hänen tykönänsä yli puoli-yön
ystävällisellä burgundi-viinillä huuhtelitte suita ja mieltä, ja
kuitenkin oli se se sama yö, jona myrsky nousi ja vei koko miehen
häviöön -- Miksi nyt pojallenne vihoillisen näytitte? Hänen ei olisi
pitänyt koskaan siitä saada vihiä, että hänen rakkautensa tunnettiin.
Tytön mielessä olisi teidän pitänyt alottaa hävitystyö, mutta poikanne
sydän pitää itsellänne! Näin olisitte ollut se viekas sota-päällikkö,
joka ei käy vihollisen päälle sota-rinnassa, vaan koettaa siittää
eri-puraisuutta hänen väessänsä!

Presidenti. Mitenkäs se olisi syntynyt?

Wurm. Aivan helposti -- ja asia ei vieläkään ole ihan pilassa.
Unhottakaa joksi-kuksi ajaksi, että olette isä. Elkääkä ruvetko
taistelemaan poikanne rakkauden kanssa, jota vastukset vaan
kiihdyttävät. Jättäkää se minun huolekseni, minä koetan hävittää sen
oman tulensa voimalla.

Presidenti. Millä tavalla?

Wurm. Minä ymmärtänen kehnosti mielten lämpö-mittaria, tai on majuori
luulemisessa yhtä julma kuin rakkaudessa! Tehkäämme tyttö hänestä
luulon-alaiseksi -- -- Toden-näöllä tahi ilman. Yksi tippanen hiivaa
nostaa hänet kauheaan kuohuun!

Presidenti. Mutta mistä saamme sen tippasen?

Wurm. Se on juuri temppu! -- Ennen kaikkea, armollinen herra, tahtoisin
tietää, kuinka suurena pidätte vahinkoanne, jos majuori vielä
edellensäkin hyljeksii ladyn naimista -- kuinka painavata se teistä on,
että rakkauden-seikka porvarin-tytön kanssa lopetetaan ja liitto ladyn
kanssa saadaan aikaan?

Presidenti. Voitko vielä kysyä, Wurm? -- Koko valtani on vaarassa, jos
liitto ladyn kanssa puretaan, ja kaulani, jos majuoria siihen pakoitan!

Wurm (vilkkaasti). Olkaahan nyt niin hyvä ja kuunnelkaa! -- Herra
majuorin kiehdomme kavaluudella. Tyttöä kohtaan käytämme kaiken teidän
voimanne. _Me kirjoitutamme hänellä rakkaus-piljetin toiselle miehelle,
ja saatamme sen jollakulla tavalla majuorin käsiin_.

Presidenti. Mitä hulluutta! Luuletko, että tyttö niin herkästi rupee
omaa kuolo-tuomiotansa kirjoittamaan?

Wurm. Hänen _täytyy_, jos te minulle annatte vallan käyttää asiata.
Minä tunnen hänen hyvän sydämensä perinpohjin. Hänellä ei ole kuin
kaksi heikkoa puolta, joilla hänen päällensä voimme käydä -- isänsä ja
majuori. Jälkimäistä ei kosketa; sitä paremmin voimme soittajata
tanssittaa.

Presidenti. Niinkuin esi-merkiksi?

Wurm. Sen mukaan, mitä teidän ylhäisyytenne kerroitte tapauksesta
soittajan kodissa, ei mikään ole niin helppoa, kuin että nostamme
rikos-kanteen isän päälle. Ruhtinan ystävä ja pää-ministeri on kuin
majesteetin sijainen. Joka edellistä loukkaa, loukkaa majesteettiakin.
-- Vähintäänkin tahdon minä tällä peloituksella sen poloisen ajaa
neulan-silmän läpi.

Presidenti. Mutta -- oikein todella ei semmoista juttua pidä nostaa.

Wurm. Ei millään muotoa -- sen verran vaan, että saamme koko
perhe-kunnan pihtiin -- Panemme siis kaikessa hiljaisuudessa
soitto-mestarin kiinni -- Tehdäksemme hätä oikein kovaksi, voimme
äitinkin ottaa mukaan, -- puhumme hengen-asiasta, kaakista, ikuisesta
vankiudesta, ja teemme sen _tyttären kirjeen_ ainoaksi vapauttamisen
ehdoksi.

Presidenti. Hyvä! hyvä! ymmärrän.

Wurm. Hän rakastaa isäänsä -- hulluuteen asti, olin sanoa. Hänen
henkensä, eli kumminkin vapautensa, vaara -- -- tytön tunnon-nuhteet,
että hän muka on ollut siihen syynä -- mahdottomuus saada majuoria --
ja viimein hänen päänsä huumentuminen, jonka minä otan tehdäkseni --
nämä seikat yhteensä tekevät, että tytön pitää mennä pyydykseen.

Presidenti. Mutta poikani? Etkö luule hänen siitä saavan vihiä? Eikö
hän joudu vielä isompaan raivoon?

Wurm. Jättäkää se minun huolekseni, armollinen herra! -- Isää ja äitiä
ei lasketa ennen irti, kuin koko perhe-kunta on valallansa vannonut
koko asian pitävänsä salassa, ja niin muodoin vahvistavat meidän
petoksen.

Presidenti. Valalla? Mitä vala auttaa, pöykiö?

Wurm. Meikäläisissä ei mitään, armollinen herra! Vaan tässä
ihmis-lajissa kaikki -- Ja katsokaahan nyt, kuinka kauniisti me
kumpikin tällä tavalla voitamme tarkoituksemme -- Tyttö menettää
majuorin rakkauden ja hyvän maineensa! Isä ja äiti tulevat kovan onnen
kautta pehmeämmiksi, ja viimein pitävät he sitä vielä armona, jos minä
naiden tyttären saatan hänelle kunniansa takaisin.

Presidenti (nauraa päätänsä pudistaen). Mun täytyy tunnustaa itseni
voitetuksi sinulta, konna! Verkkosi on saatanallisesti hieno! Oppilas
voittaa opettajansa -- -- Vaan nyt tulee kysymys, kelle se piljetti on
kirjoitettava? Kenen kanssa yhteyttä pitäväksi hänet teemme?

Wurm. Arvattavasti semmoisen kanssa, joka poikanne päätöksen kautta
joko kaikki voittaa eli kaikki menettää!

Presidenti (vähän arveltuansa). Min'en tiedä muita kuin
hovi-marsalkin.

Wurm (nostelee olka-päitään). _Minun_ lempeni ei se mies olisi, jos
Loviisa Milleritär olisin.

Presidenti. Miksikä ei? Kummaa! Hohtava puku -- alinomainen
ruusu-vetten ja bisamin haju -- jokaisesta tuhmasta sanasta
kourallisen tukaatia -- sepähän kumma olisi, ett'ei tämä voisi
turruttaa porvarillisen tyttö-repaleen hieno-tuntoisuutta! Ei, hyvä
ystävä! ei luulevaisuus ole niin tarkoin punnitseva! Minä lähetän
marjatkin perään.

    (Soittaa.)

Wurm. Sillä välin, kuin teidän ylhäisyytenne toimittaa sen ja soittajan
kiinni-panon, menen minä ja hankin sen puhutun rakkaus-kirjeen.

Presidenti (mennen kirjoitus-pöydällensä). Jonka tuot minun lukeakseni,
niin pian kuin se on valmis. (Wurm menee. Presidenti istuksen
kirjoittamaan; palvelija tulee; hän nousee ylös ja antaa tälle
paperin.) Tämä kiinni-panon käsky pitää viipymättä vietämän oikeuteen
-- toinen teistä kutsukoon hovi-marsalkin tykööni.

Palvelija. Se armollinen herra ajoi juuri nyt rappujen eteen.

Presidenti. Sitä parempi -- Vaan kiinni-pano pitää varovaisuudella
tehtämän, ettei melua synny.

Palvelija. Hyvä, teidän ylhäisyytenne!

Presidenti. Ymmärrätkö? Aivan hiljaa.

Palvelija. Hyvä, hyvä, teidän ylhäisyytenne!

    (Pois.)


Toinen kohtaus.

    Presidenti ja hovi-marsalki.

Hovi-marsalki (hädin). Pistäyn vaan en passant, rakas ystävä! -- Kuinka
voitte? kuinka jaksatte? -- Tän' iltana on suuri opera _Dido_ -- sitten
mitä komein fyyrwerki -- siinä palaa kokonainen kaupunki -- Tulettenhan
tekin sitä katsomaan, vai kuinka?

Presidenti. Minulla on omassa kodissani liekkiä kyllä, niin että koko
herrauteni voipi savuksi muuttua -- Te tulette kuin kutsuttu, hyvä
marsalki, minulle neuvoa antamaan ja apua yhdessä asiassa, joka koskee
meitä molempia ja voipi meitä joko auttaa eli kummankin perinpohjin
hävittää. Istukaahan!

Hovi-marsalki. Minua rupee hirvittämään, hyvä ystävä!

Presidenti. Niinkuin sanoin -- joko auttaa eli perinpohjin hävittää. Te
tiedätte, mikä tarkoitus minulla oli poikani majuorin ja ladyn kanssa.
Ymmärrätte myös, kuinka välttämätöin tämä liitto oli meidän
menestystämme vahvistamaan. Kaikki on kukistumassa, Kalb! Ferdinand ei
suostu!

Hovi-marsalki. Ei suostu -- ei suostu -- enkö minä asiata jo
ilmoitellut ympäri kaupunkia? Kaikki ihmisethän jo tästä
naimis-kaupasta puhuvat!

Presidenti. Te voitte tulla kaikkein ihmisten edessä valhettelijaksi.
Hän rakastaa toista!

Hovi-marsalki. Mitä pilaa! No onko sekin este?

Presidenti. Siinä niskurissa mitä suurin.

Hovi-marsalki. Olisko hän niin hullu ja knuffaisi lykkyänsä luotaan?
Kuinka?

Presidenti. Kysykäähän häneltä ja kuulkaahan, mitä hän vastaa!

Hovi-marsalki. Mutta, mon Dieu! mitä voipi hän vastata?

Presidenti. Että hän aikoo kaikelle maa-ilmalle julaista sen rikoksen,
jolla me nousimme, -- että hän aikoo ilmoittaa meidän väärät kirjeet ja
kuitit, ja meidät teloittajan käsiin saattaa -- semmoista voipi hän
vastata!

Hovi-marsalki. Onko teillä täysi järkenne?

Presidenti. Semmoista vastasi hän jo. Sen aikomuksensa oli hän jo
täyttää -- siitä sain hänet vaan suurimmalla alennuksellani estetyksi.
Mitä on teillä sanomista tähän?

Hovi-marsalki (tuhman näöllä). Mun järkeni taukoo liikkumasta!

Presidenti. Tämä vielä menisi mukiin. Vaan samassa olen vakoojieni
kautta saanut tietää, että yli-ruokamestari von Bock on juuri
rupeemassa ladyä kosimaan.

Hovi-marsalki. Te saatatte minut vimmaan! Kenenkä sanotte? von Bockin
sanotte -- Tiedättenkös sen, että me hänen kanssansa olemme
vihoilliset, peri-vihoilliset? Ja tiedättenkö, minkä tähden olemme
vihoilliset?

Presidenti. Siitä en ole sanaakaan ennen kuullut!

Hovi-marsalki. Rakas ystävä! Niin saatte sen nyt kuulla, ja olette
vihasta halkeava. Muistanettenko vielä niitä tanssi-pitoja hovissa
-- -- siitä alkaa jo olla yksi-kolmatta vuotta -- joissa enkeliskaa
ensi kerran tanssittiin, ja jolloin kreivi von Meerschaumin
naamari-puvulle kruunusta tippui kuumaa vaksia -- ettenhän, Jumalan
nimessä, sitä ole voinut unhottaa!

Presidenti. Kuka semmoista voisi unhottaa?

Hovi-marsalki. Katsokaahan! Näissä pidoissa oli ruhtinatar Amalia
tanssin vilinässä pudottanut sukka-nauhansa. Kun tämä saatiin tietää,
tulivat kaikki vimmaan -- von Bock ja minä -- me olimme silloin vielä
kammari-junkkaria -- kävelemme kuuruisillamme ympäri koko tanssi-salin
etsien sukka-nauhaa -- viimein keksin minä sen -- von Bock keksii
kanssa -- von Bock töytää sitä ottamaan, tempaa sen minun kädestäni --
kuulkaahan! vie sen ruhtinattarelle ja varastaa näin sen kiitoksen,
joka oikeastaan oli minulle tuleva. -- Mitä ajattelette semmoisesta
käytöksestä?

Presidenti. Hävyttömästi tehty!

Hovi-marsalki. Varastaa minulta kiitoksen -- minä olin pyörtyä.
Semmoista onnettomuutta ei ole vielä kellenkään tapahtunut. -- Viimein
toinnuin kuitenkin, lähenin hänen korkeuttansa ruhtinatarta ja sanoin:
armollinen rouva! von Bock eli niin onnellinen, että sai teille
kokottaa sukka-nauhanne, vaan se, joka sen ensin keksi, palkitsee
itsensä hiljaisuudella ja on vaiti.

Presidenti. Bravo, marsalki, bravissimo!

Hovi-marsalki. Ja on vaiti -- Vaan sitä en von Bockille jätä anteeksi
vielä viimeisellä tuomiollakaan -- se kelvotoin ja häjy imartelija! --
Ja siinä ei vielä ollut kaikki -- Kumartuessamme maahan sukka-nauhaa
tavoittamaan pyyhkäsi von Bock oikealta puolen valhe-tukastani kaiken
tukka-jauhon pois, niin että minä poloinen sitten koko illan olin kuin
minkä törhelö.

Presidenti. Tämä on nyt se mies, joka Milforditttaren naipi ja siten
tulee hovin ensimäiseksi mieheksi.

Hovi-marsalki. Te pistätte minua puukolla sydämeen. Tulee? tuleeko? Min
vuoksi hän tulee hovin ensimäiseksi mieheksi? Mikä hänet siksi tekee!

Presidenti. Se, että minun Ferdinandini ei suostu naimaan, eikä muita
kosijoita ilmesty.

Hovi-marsalki. Vaan ettenkös tiedä mitään keinoa, jolla majuori
saataisiin suostumaan? -- -- Vaikka se olisi kuinka hullu ja
kummallinen! -- Eihän maa-ilmassa voi löytyä mitään niin inhoittavaa
keinoa, johon emme nyt mielellämme tarttuisi, saadaksemme tuo pahan
hengen von Bock sysätyksi pois ladystä!

Presidenti. Minä tiedän vaan yhden keinon, ja se on teidän vallassanne.

Hovi-marsalki. Minunko vallassani? Ja se on?

Presidenti. Riitauttaa majuori rakastettunsa kanssa.

Hovi-marsalki. Riitauttaa? Mitä tarkoitatte te? kuinka voin minä sen
tehdä?

Presidenti. Kaikki on voitettu, niin pian kuin saamme hänen tyttöä
luulemaan.

Hovi-marsalki. Varkaaksiko, meinaatte?

Presidenti. En, mitä semmoista! Kuinka hän sitä uskoisi? -- vaan että
tyttö pitää yhtä toisenkin kanssa.

Hovi-marsalki. Ja tämä toinen?

Presidenti. Siksi pitää _teidän_ ruveta, paroni.

Hovi-marsalki. Minunko? minun? -- Onko tyttö aatelia?

Presidenti. Kuinka niin? Mitä hulluutta! -- Musikantin tytär.

Hovi-marsalki. Niin muodoin porvarillinen? Se ei käy laatuun; vai mitä?

Presidenti. Mikä ei käy laatuun? Mitä joutavaa! Kuka hullu koskaan
kysyy kahden punakan kasvon suku-perää?

Hovi-marsalki. Vaan muistakaa toki minun kunniatani! Ja arvoni hovissa!

Presidenti. Se on toista! Antakaa anteeksi! En ole ennen tiennyt sitä,
että _tapojen laittamattomuus_ on teistä enempi kuin _voima ja valta_.
Ollaan siis puhumatta!

Hovi-marsalki. Elkää suuttuko, paroni! en minä sitä tarkoittanut.

Presidenti (kylmästi). Ei -- ei! Teillä on aivan oikein. Minuakin se jo
tuskastuttaa. Minä annan reen tauota. Ja von Bockille toivotan onnea
ensimäiseksi ministeriksi. On maa-ilmata muuallakin. Minä pyydän eroni
herttualta.

Hovi-marsalki. Entä minä? -- Teidän on hyvä ylpeillä, teidän! Te olette
ottanut tutkinnot! Vaan minä, -- mon Dieu! mikä minusta sitten tulee,
jos hänen korkeutensa minut virasta luovuttaa?

Presidenti. Tois-päiväinen sukkeluus! menneen-vuotinen muoti!

Hovi-marsalki. Rukoilen teitä, armas, kulta ystävä! Painakaa alas se
ajatus! Suostunhan minä vaikka mihin!

Presidenti. Suostuttenko siis nimeänne antamaan rakkauden-kohtaukseen,
jonka se Milleritär kirjallisesti on teille ehdotteleva?

Hovi-marsalki. Jumalan nimessä sitten, minä suostun.

Presidenti. Ja hänen kirjeensä johon-kuhun pudottamaan, josta sen
majuori välttämättömästi saa nähdä?

Hovi-marsalki. Esi-merkiksi paraatilla nostan sen nenä-liinan kanssa
lakkaristani ja olen pudottavinani.

Presidenti. Ja majuorin edessä olette sitten olevinanne tytön
rakastaja?

Hovi-marsalki. Mort de ma vie! Kyllä minä hänet kylvetän! Kyllä minä
sen näsä-viisaan opetan minun lempiini sekautumaan!

Presidenti. No, sitten on asia oikealla ladulla! Kirje pitää jo tänään
kirjoittaa. Teidän pitää jo ennen iltaa tulla tänne, tehtäväänne minun
kanssani harjautumaan!

Hovi-marsalki. Niin pian kuin olen kuus-toista visiitiä tehnyt, jotka
ovat suurimmasta painosta. Suokaa siis anteeksi, että aivan paikalla
lähden liikkeelle!

    (Menee.)

Presidenti (soittaa). Minä luotan viekkauteenne, marsalki!

Hovi-marsalki (huutaa ovelta.) Ah, mon Dieu! Tunnettenhan minut!


Kolmas kohtaus.

    Presidenti ja Wurm.

Wurm. Soittaja vaimoinensa on onnellisesti ja ilman hälinättä saatu
vanki-huoneesen. Tässä on myös se kirje, olkaa hyvä ja lukekaa!

Presidenti (luettuansa). Mainion hyvä, sihtieri! Hovi-marsalki saatiin
myös puuttumaan asiaan! -- Tämmöisen myrkyn kuin tämä on pitäisi
parhainkin terveys visvaiseksi pitaliksi muuttaman. -- Nyt heti joudu
isän tykö, ja sitten paikalla tyttären!

    (Menevät pois eri puolille.)


Neljäs kohtaus.

    Kammari Millerin kotona.

    Loviisa ja Ferdinand.

Loviisa. Elä, kultanen, puhu mitään! min'en usko meillä enää olevan
yhtään onnen päivää. Kaikki toivoni on sammunut.

Ferdinand. Sitä enemmän kiihtyy minun toivoni! Isäni on vihastunut; hän
on käyttävä kaiken voimansa meitä vastaan! Hän pakoittaa minut
luonnottomaksi pojaksi! Pahoin pelkään, että tulen loukkaamaan
pojallisen velvollisuuteni! Oma tuskani ja hätäni on minusta puristava
hänen murha-työnsä mustan salaisuuden. Pojan täytyy antaa isänsä
teloittajalle -- -- Me olemme suuressa vaarassa -- -- ja suuri vaara
siihen piti ollakin, että minä uskalsin sen kauhean hyppäyksen tehdä
-- -- Kuule, Loviisa! -- Ajatus, suuri summatoin niinkuin rakkauteni,
tungeksen mieleeni -- _Sinä_, Loviisa, ja _minä ja rakkaus!_ -- tämä
ympyrä käsittää koko taivaan, eikö niin? vai tahdotko sinä vielä
jotakuta neljättä siihen lisäksi?

Loviisa. Ole vaiti! elä puhu! Minä peljästyn siitä, mitä sanoa aiot!

Ferdinand. Jos meillä ei maa-ilmalta enää ole mitään vaatimista, niin
miksi sitten sen hyväksymistäkään kerjäilemme? Miksi uskaltaa siinä,
missä ei mitään voi voittaa, vaan voipi kaikki menettää? -- Voipihan
sun silmäsi säihkytä yhtä lempeästi, kuvastuipa sen valo Reinissä,
Elbessä tahi Itä-meressä! Mun isän-maani on se paikka, jossa Loviisa
minua rakastaa! Sun askelesi hietaisessa erä-maassa ovat minulle
viehättävämmät kuin synnyin-kaupunkini tuomiokirkko! -- Mitä me
kaupungin-loistosta pidämme? Missä olemmekin, joka paikassa nousee yksi
aurinko ja laskeksen yksi -- jonka näyn rinnalla kaikki taiteen
tuotteet vaalenevat! Jos emme Jumalata saa missään kirkossa palvella,
niin vetää joka yö yllemme äärettömän temppeli-laen, jossa
vaihtelevainen kuu saarnaa parannusta, ja tähti-joukko hiljaisesti
rukoilee kanssamme! -- Voimmeko rakkauden keskusteluissa koskaan väsyä?
Yksi myhäys mun Loviisaltani antaa ainetta vuosi-sadoiksi, ja elämän
aika on rientänyt ohitse, ennenkuin saan selvän yhdestä ainoasta
kyyneleestäsi!

Loviisa. Eikö sinulla sitten muita velvollisuuksia olekaan kuin
rakkautesi vaan?

Ferdinand (häntä halaten). Sinun rauhasi on pyhin velvollisuuteni!

Loviisa (hyvin vakavasti). Ole siis ääneti ja jätä minut yksinäni.
Minulla on isä, jolla ei ole muuta rikkautta kuin tämä ainoa tytär --.
joka huomenna tulee kuuden-kymmenen vanhaksi -- joka joutuisi
presidentin koston alaiseksi!

Ferdinand (keskeyttäen hänet sukkelasti). Ja joka seuraa meidän kanssa.
Elä siis enää vastustele, rakkaani! Minä menen nyt ja teen rahaksi
kaikki kalliit kaluni, ja nostan summia isäni nimeen. Ryöväriltä saapi
varastaa, ja eikö hänen rikkautensa ole isän-maan veri-hikeä? -- Kello
yks yöllä tulee tähän vaunut porttinne eteen. Te kiirehditte siihen, ja
me pakenemme!

Loviisa. Entä isäsi kirous, joka meitä seuraa jälestä? Kirous, sinä
ajattelematoin, joka murhaajaakin ja rosvoa kamoittaa, ja joka meitä
kurjia pakolaisia kuin haamu seuraisi meri mereltä takaa! -- Ei,
rakkahani! Jos vaan paha-teko voipi sinut pysyttää minulle, niin on
minulla vielä voimaa sinusta erota.

Ferdinand (seisoo yhdessä kohdin ja mumisee synkästi). Oikeinko
todella?

Loviisa. Erota! -- O, kuinka rajattomasti kauhea tämä ajatus on -- se
tunkee sydämen läpi kuin tulinen miekka ja voipi kuolemattoman
hengenkin kuolettaa! -- Ferdinand, sinusta erota! -- Vaan eihän
kuitenkaan erota voi kestä, joka ei ole ollut luonamme ja ystävämme, ja
sinun sydämesi kuuluu sinun säätyysi. -- Minä olin sitä vallatessani
tehdä kirkon-varkauden, ja vavisten luovun nyt varastamastani kalusta.

Ferdinand (muoto väännyksissä ja pureskellen ala-huultansa). Luovut
siitä nyt?

Loviisa. En! Katso minua silmiin, rakas Walter! Elä niin katkerasti
hammasta pure! Suo minun kehoittaa esi-merkilläni nääntyvätä
uskallustasi! Suo minun tänä hetkenä olla miehuullinen sankari --
antaa isälle karannut poikansa takaisin -- luopua liitosta, joka
longistaisi maallisen järjestyksen saumoistansa. -- _Minä_ tässä olen
rikoksen-alainen -- minun sydämeni on ylpeillyt hulluilla, julkeilla,
toivoilla -- onnettomuuteni on nyt rangaistukseni. Niin anna minun nyt
edes jäädä siihen makeaan ja viehättävään tuntoon, että näin muodoin
tein _uhrauksen_ -- Ethän toki tätä nautintoa minulta tahdo raastaa?

Ferdinand (on ajatustensa hämmennyksessä temmannut käteensä viulun ja
koetellut sillä soittaa. -- Nyt nyhtäisee hän kielet poikki, lyö viulun
säväksi ja purskahtaa kovasti nauramaan.)

Loviisa. Walter! Hyvä Jumala! Mitä tämä on? Miehisty, armaani! -- Tämä
hetki -- eron hetki -- kysyy järkeä ja miehuutta! Sinulla on sydän,
rakas Walter! Minä tunnen sen! Lämmin on rakkautesi kuin elämä, ja
rajatoin kuin avaruus. -- Anna se jolle-kulle arvoisammalle,
_jalo-sukuiselle_ -- ja onnellisimmatkin vaimot ovat sitä kadehtivat
-- -- (Alas-painaen kyyneleensä.) Minua ei sinun pidä enää näkemän --
Tämä turhamainen pettynyt tyttö-raukka itkeköön surunsa yksinäisten
muurien varjossa, hänen kyyneleistänsä ei pidä kukaan huolta. -- Tyhjä
ja kuollut on mun tulevaisuuteni -- Kuitenkin tahdon aina silloin
tällöin haistella menneen ajan surkastunutta kukka-myttyä. (Osoittaa
hänelle kätensä, silmänsä syrjään kääntäen.) Jääkää hyvästi, herra von
Walter!

Ferdinand (hyppää huumeuksistansa ylös). Minä pakenen, Loviisa! Etkö
todella seuraa kanssani?

Loviisa (on istuutunut kammarin perä-puoleen ja pitelee muotoansa
käsillään). Velvollisuuteni käskee mun jäämään ja kärsimään.

Ferdinand. Käärme, sinä valehtelet! Sinua pitelee täällä mikä muu!

Loviisa (syvimmän sisällisen kärsimyksen äänellä). Olkaa sitten siinä
luulossa -- ehkä se vähemmin vaivaa.

Ferdinand. Kylmä velvollisuus tulista rakkautta vastaan! -- Ja minua
pettäisit tällä verukkeella? -- Joku lemmitty pidättää sinua, mutta
onnetoin sinä ja hän, jos luulossani on perää!

    (Menee kiireesti pois.)


Viides kohtaus.

    Loviisa yksinänsä.

    (Hän istuu vielä jonkun aikaa vaiti ja liikahtamatta
    tuolissa, nousee viimein ylös, tulee edemmäksi ja
    katselee pelolla ympärillensä.)

Kuin vanhemmat niin kauan ovat poissa! -- Isä lupasi heti tulla
takaisin, ja nyt on jo viis hirmuista tuntia kulunut -- Olisko häntä
kohdannut mikä tapaturma? -- Mikä minulla on? -- Miksikä käy henkeni
näin raskaasti? (Nyt tulee Wurm huoneesen ja seisahtuu oven suuhun;
Loviisa ei keksi häntä.) Lieneekö tuo mitään -- se on vaan kiihtyneen
vereni kuvituksia -- Kun mieli on kerran tullut kovasti liikutetuksi,
niin näkee silmä joka nurkassa kummituksia.


Kuudes kohtaus.

    Loviisa ja sihtieri Wurm.

Wurm (lähenee). Hyvää iltaa, mamseli!

Loviisa. Hyvä Jumala! kuka siellä puhuu? (Käännäksen, keksii sihtierin
ja peräytyy hämmästyneenä.) Kauheata, kauheata! Petollista aavistustani
seuraa onnettomin tosi. (Sihtierille ylen-katseellisella katsannolla.)
Presidentiäkö te etsitte? Hän ei ole enää täällä!

Wurm. Etsin teitä, mamseli!

Loviisa. Minua ihmettää, kun ette siis turulle mennyt!

Wurm. Miksikä juuri _sinne_?

Loviisa. Morsiantanne kaakilta hakemaan.

Wurm. Hyvä mamseli! te luulette minua syyttä --

Loviisa (alas-painaen vihaisen vastuun). Mikä on nyt asianne?

Wurm. Tulen lähetettynä isältänne.

Loviisa (hämmästyen). Minun isältäni? -- Missä on isäni?

Wurm. Jossa hän ei kernaasti olisi.

Loviisa. Jumalan tähden! Sukkelaan! Minua aavistuttaa pahoin -- Missä
on isäni?

Wurm. Vanki-huoneessa, koska sitä niin tietää tahdotte.

Loviisa (katsahtaen ylös-päin). Se vielä lisäksi! Se lisäksi! -- --
Vanki-huoneessa? Ja minkä tähden vanki-huoneessa?

Wurm. Herttuan käskystä.

Loviisa. Herttuan?

Wurm. Jonka majesteetti on loukattu hänen ensimäisessä ministerissänsä
ja --

Loviisa. Mitä? Kuinka? O, kaikki-valtias!

Wurm. Ja joka tämän loukkauksen tahtoo tuntuvasti rangaista.

Loviisa. Sitä vielä puutuimme! Sitä! -- Aivan oikein, minun sydämelläni
oli vielä paitse majuoria yksi kallis olento maa-ilmassa, -- niin
kuinka sitä voitiin jättää liikuttamatta! -- Majesteetin loukkaus --
Taivaallinen isä! Pelasta, pelasta uskoni, joka on vaipumassa -- Entä
Ferdinand?

Wurm. Ottaa lady Milfordin eli kirouksen ja perintönsä menetyksen.

Loviisa. Kauhea vapaus valita! -- Ja kuitenkin on hän onnellisempi.
Hänellä ei ole isää, jonka voi menettää. Vaikka se, ett'ei ole isää, jo
on kyllä suuri kirous, sekin! -- Isäni loukannut majesteetin --
sulhaseni saa ladyn eli kirouksen ja perintönsä menetyksen -- Tämä on
todella ihmeteltävää! Täydellinen konnuus on myös täydellisyys --
täydellisyys? Ei, tässä puuttuu vielä jotakin -- -- Missä äitini on?

Wurm. Kehruu-huoneessa.

Loviisa (surkeasti naurahtaen). Nyt on mitta täysi! -- Täysi, ja nythän
minä olen _vapaa_ -- Puhtaaksi kuorittu kaikista velvollisuuksista --
ja kyyneleistä -- ja riemuista -- vapautettu Jumalastakin -- Enhän minä
häntä enää tarvitse -- (hirmuinen äänettömyys.) Ehkä teillä on vielä
joku sanoma? Puhukaa suunne puhtaaksi. Nyt voin minä kuulla jos mitä.

Wurm. Mikä _tapahtunutta_ on, sen tiedätte.

Loviisa. Niin muodoin en vielä kaikkea, mikä _tulevaa on_? (Vai
äänettömyys, jolla ajalla hän katselee sihtieriä ylhäältä alas asti.)
Voi sinua mies-parka! Toimitat surkeata toimitusta, joka varmaan ei tee
sinua autuaaksi. Onnettomia _tekeminen on_ jo kyllä kauheata, vaan
_hirmuista_ on sen niille _kuuluttaminen_ -- korppina lonkkuminen ja
vieressä seisominen, kun sydän-parka verta vuotaen sykkää kovan onnen
vartaalla, ja kristityt ihmiset ahdistuksessansa epäilevät Jumalata. --
Jumala minua varjelkoon! Vaikka sinä joka hiki-tipusta, jonka näet
maahan putoovan, saisit tynnörin kultaa, niin en sittenkään minä
tahtoisi olla sinuna -- -- -- Mitä voipi vielä tapahtua?

Wurm. En minä tiedä.

Loviisa. Ette ole tietävinänne -- Tämä valoa karttava sanan-saattaja
pelkää sanojen sorinata, vaan näkönne kolkko hiljaisuus puhuu jo
onnettomuutta -- Mitä on vielä jälellä? Ikään sanoitte, että herttua
tahtoo _tuntuvasti_ rangaista. Mitä merkitsette tällä sanalla
_tuntuvasti_?

Wurm. Elkää kyselkö enempää.

Loviisa. Kuule mies! Teloittajan luona olet sinä käynyt koulua. Kuinka
muuten niin hyvästi ymmärtäisit sovitella raudat vanki-rukan väriseviin
jäseniin, ja hänen sykkävätä sydäntänsä onkin laupiuden kädellä
hivellä? Mikä odottaa isääni? -- Jo se, minkä myhäellen sanot, ennustaa
kuolemata; minkähän-näköistä se sitten on, jonka sisälläsi pidät
sanomatta? -- sano sekin ulos! Pane kerrassa koko se musertava paino
hartioilleni! Mika odottaa isääni?

Wurm. Hengen-asia!

Loviisa. Vaan mikäs se on? -- Minä olen viatoin, tietämätöin poloinen,
enkä ymmärrä teidän peljättäviä sanojanne. Mikä se on hengen-asia?

Wurm. Se on riita oikeudessa, jossa voipi pää mennä.

Loviisa (vakavasti). Niin kiitoksia sanomastanne!

    (Juoksee kiireesti toiseen kammariin.)

Wurm (seisoo hämmästyneenä). Mitä tämä merkitsee? Eihän tuo hupakko
ottane --? -- Perkele! Ei se sitä tee -- Minä juoksen jälestä -- mun
täytyy vastata hänen hengestänsä.

    (Lähtemässä hänen jälestänsä.)

Loviisa (tulee takaisin, päällys-vaate päällä). Suokaa anteeksi,
sihtieri, minun täytyy panna huoneet lukkoon.

Wurm. Ja minnekkä semmoisella kiireellä?

Loviisa. Herttuan tykö.

    (Lähtee menemään.)

Wurm. Mitä? Minne?

    (Hämmästyneenä pitelee hän häntä kiinni.)

Loviisa. Herttuan tykö. Ettenkö kuule? Juuri sen saman herttuan tykö,
joka isäni tahtoo hengeltä tuomituttaa -- Ei! ei tahdo, vaan jonka
täytyy tuomituttaa, sentähden että sitä muutamat konnat tahtovat; joka
koko majesteetinloukkaus-juttuun ei anna muuta kuin majesteettinsä
nimen ja ruhtinallisen alle-kirjoituksensa.

Wurm (nauraa kovasti). Herttuan tykö!

Loviisa. Arvaan, mille nauratte -- vaan enhän minä sieltä armoa haekaan
-- Jumala varjele! en, en muuta kuin inhoa huudostani. Minä olen
kuullut, että maa-ilman suuret eivät ole tulleet tuntemaan sitä, mikä
_kurjuus_ on -- eivät tahdo sitä tuntea. Minä tahdon hänelle sanoa,
mitä _kurjuus_ on -- tahdon hänelle kuvata kaikilla kuoleman
kouristuksilla, mikä kurjuus on -- tahdon hänelle luuta myöten ulvoa
hirmuisella huudolla, mitä kurjuus on -- ja silloin, kun kauhistus
nostaa hänen hiuksensa pystyyn, silloin tahdon vielä lopuksi hänen
korvaansa huutaa, että kuolon hetkenä ruhtinastenkin rinnan pitää
röhistä, ja että viimeisessä tuomiossa majesteettiä ja kerjäläisiä
seulotaan yhdellä seulalla.

    (Lähtee menemään.)

Wurm (ilkeän-ystävällisesti.) Menkää, menkää, hyvä lapsi! Todella ette
viisaampaa voi tehdä. Minä oikein käsken ja kehoitan teitä, menkäte, ja
minä annan teille vakuutukseni, että herttua ottaa pyyntönne korviinsa.

Loviisa (seisattuu äkkiä). Mitä sanotte? -- Te itse se heitätte minua
menemään? (Tulee kiireesti takaisin.) Hm! Mitä teen, poloinen? Jotain
saatanallista siinä lienee, koska tuo mies siihen kehoittaa -- Mistä te
sen tiedätte, että ruhtinas ottaa valitukseni korviinsa?

Wurm. Kun hänelle armo-työstänsä on niin kaunis palkinto tarjona.

Loviisa. Palkintoko? Mitä palkintoa voi hän ihmisellisyydestänsä
vaatia?

Wurm. Kauniista anojasta on palkintoa kyllä.

Loviisa (seisoo liikahtamatta, sitten riutuvalla äänellä). O,
vanhurskas Jumala!

Wurm. Isällenne ette toivottavasti katsone tämän armollisen taksan
jälkeen pannuksi liian korkeata hintaa?

Loviisa (kävelee edes-takaisin, levottomasti). Jaa, jaa! Se on tosi!
Niitä suojelee totuudelta heidän oma kehnoutensa, niinkuin kerubimin
miekat -- Auttakoon kaikki-valtias sinua, isäni! Tyttäresi voipi kuolla
edestäsi, vaan ei syntiä tehdä!

Wurm. Tämä lienee hänelle, mies-paralle, aivan uutta -- "Loviisani,"
sanoi hän minulle, "on minut maahan langettanut! Loviisani nostaa minut
taas ylöskin!" -- Minä juoksen, mamseli, hänelle vastuunne saattamaan!

    (On lähtevinänsä.)

Loviisa (juoksee hänen perästänsä ja pidättää hänet). Elkää menkö!
elkää menkö! Hiljaa! -- Kuinka nopea tämä kiro-henki on, kun missä
ihmisten hävittäminen on kysymyksessä! Minä olen hänet langettanut!
Minun pitää nostaa hänet taas ylöskin! Sanokaa jotakin! Antakaa neuvoa!
Mitä voin minä tehdä? Mitä pitää mun tehdä?

Wurm. Tässä ei ole kuin yksi ainoa keino!

Loviisa. Ja se on?

Wurm. Jota isännekin pyytää --

Loviisa. Isänikin? -- Mikä keino se on?

Wurm. Se on teille helppo.

Loviisa. Vaikein kaikesta on minulle häpeä.

Wurm. Jos majuorin teette vapaaksi.

Loviisa. Rakkaudestaanko? Pilkkaattenko te minua? -- Kuinka sitä
voidaan jättää minun ehtooni, joka minulta jo pakolla vaadittiin?

Wurm. Ei tarkoitus, hyvä mamseli, ole senkaltainen. Majuorin pitää
luopua vapa-ehtoisesti.

Loviisa. Sitä hän ei tee.

Wurm. Siltä se näyttää. Vaan eihän asiassa teiltä rukoiltaisi apua,
ell'ei tiettäisi, että te olette ainoa, joka voitte hänet siihen
saattaa.

Loviisa. Voinko minä häntä pakoittaa itseäni vihaamaan?

Wurm. Koetelkamme! Istukaahan!

Loviisa (hätäytyneenä). Mies, mitä sinä hankit?

Wurm. Istukaahan ja kirjoittakaa! Tässä on kynä, paperia ja mustetta!

Loviisa (istuksen hyvin levotoinna). Mitä minun pitää kirjoittaa? Kelle
pitää mun kirjoittaa?

Wurm. Isänne teloittajalle.

Loviisa. Haa! Kuinka ymmärrät ihmis-mieltä kiduttaa!

    (Ottaa kynän.)

Wurm (sanelee kirjoitettavaksi). "Armollinen herra" --

Loviisa (kirjoittaa vapisevalla kädellä).

Wurm. "Jo kolme iän-pituista päivää on kulunut -- on kulunut -- siitä
kun viimeksi näimme toisiamme."

Loviisa (hämmästyy, panee kynän pois). Kelle on tämä kirje?

Wurm. Isänne teloittajalle.

Loviisa. O Jumala!

Wurm. "Siitä saatte syyttää majuoria -- majuoria -- joka minua kaiken
päivää vartioitsee kuin aarretta."

Loviisa (hyppää ylös). Tämä on konnuus, jonka-kaltaista ei vielä ollut
ole. Kelle on kirje?

Wurm. Isänne teloittajalle.

Loviisa (kävelee, käsiänsä väännellen, edes-takaisin). Ei! ei! ei! Tämä
on julmurin työtä sinulta, o Luoja! Rankaise ihmistä ihmisen tavalla,
jos hän sinua loukkaa, vaan miksi muserrat minut kahden hirmun väliin?
Miksi heitellään minua kuoleman ja häpeän keskessä? Miksi on tuo
veren-imijä perkele pantu minulle niskaan? -- Tehkää, mitä teette!
Min en kirjoita sanaakaan!

Wurm (tempaa hattunsa). Kuin tahdotte, mamseli! Se on aivan vapaassa
ehdossanne.

Loviisa. Ehdossaniko? -- Ehdossani? -- Mene pyöveli! Ripusta onnetoin
helvetin kuohun ylle, pyydä häneltä mitä, ja pilkkaa Jumalata, ja sano
sitte onnettomalle että pyyntösi täyttäminen on hänen _ehdossansa_. --
O, sinä tiedät kovin hyvästi, että meidän sydäntä pidättävät luonnon
siteet niinkuin lujimmat kahleet. -- Vaan nyt on kaikki yhtä! Sanelkaa
edellensä! Minä en käsitä enää mitään. Minä kuonnun yli-voimaisen
helvetin alle.

    (Istuksen uudelleen.)

Wurm. "Kaiken päivää vartioitsee kuin aarretta" -- Joko se on
kirjoitettu?

Loviisa. Lisää! lisää!

Wurm. "Eilen kävi presidenti meillä kotona. Oli lysti katsella, kuinka
majuori telmi minun kunniani edestä."

Loviisa. Hyvä! hyvä! -- Lisää vaan, lisää!

Wurm. "Minä olin pyörtyvinäni -- pyörtyvinäni -- ja olin naurusta
pakahtua."

Loviisa. Hyvä Jumala!

Wurm. "Vaan pian käypi tämä teeksentelemys minulle kärsimättömäksi --
Kun vaan pääsisin irti" --

Loviisa (taukoo kirjoittamasta, nousee ylös, kävelee edes-takaisin pää
alhaalla niinkuin etsisi hän mitä lattialta; sitten istuksen hän taas
ja kirjoittaa edellensä). "Pääsisin irti."

Wurm. "Huomenna on hän palveluksessa -- pitäkää silmällä, milloin hän
minun luotani lähtee, ja tulkaa entiseen paikkaan." Kirjoitittenko
"entiseen"?

Loviisa. Kaikki kirjoitin!

Wurm. "Entiseen paikkaan, jossa teitä odottaa teidän hellästi
rakastavainen -- -- Loviisa."

Loviisa. Nyt vaan päälle-kirjoitus!

Wurm. "Herra Hovi-marsalki von Kalbille."

Loviisa. Taivaallinen isä! Tämä nimi on mun korvilleni yhtä vieras kuin
nuo häpeälliset rivit sydämelleni! (Hän nousee ylös ja katsoo kauan
aikaa kirjoitusta; viimein osoittaa hän kirjeen sihtierille väsyneen
riutuvalla äänellä.) Tuoss' on nyt, hekkää tämä, hyvä herra! Siinä
annan nyt teidän käteenne kunniallisen nimeni -- Ferdinandini -- koko
elämäni ilon ja riemun -- Minä olen nyt kerjäläinen!

Wurm. Ei kuinkaan! Elkää hätäytykö, rakas mamseli! Minä otan
sydämellisen osan teidän kohtalostanne. Elkää -- kuka-tiesi? --
Voisinhan minä ehkä unhottaa jotkut tapaukset -- Todella! Jumal' avita!
minä kärsin kanssanne!

Loviisa (katsoo häneen vakaasti ja terävästi). Elkää puhuko loppuun,
sihtieri! olitte toivoa itseksenne jotakin kauheata.

Wurm (tahtoo hänen kättänsä suudella). Ehkäpä toivoin vaan tätä sievää
kättä! -- Mutta kuinka niin, kauheata?

Loviisa (ylävästi ja julmasti). Siten, että minä hää-yönä kuristaisin
kulkkusi ja sitten hekumalla painaisin pääni pyövelin pölkylle. (Lähtee
pois menemään, vaan tulee kiireesti takaisin). Joko nyt on kaikki
valmista? Joko laskette minut kouristanne?

Wurm. Vielä pikkuinen seikka vaan, mamseli! Teidän pitää lähteä minun
kanssani ja tehdä vala sen päälle, että aina sanotte tätä kirjettä
vapaa-ehdolla tehdyksi.

Loviisa. O Jumala, Jumala! Pitääkö sinun itsesi antaa se sinetti, jolla
helvetin työt vahvistetaan?

    (Wurm vetää hänet pois.)



NELJÄS NÄYTÖS.


Ensimäinen kohtaus.

    Sali presidentin tykönä.

    Ferdinand von Walter, avattu kirje kädessä,
    töytää sisään ovesta, toisesta Kammari-palvelija,

Ferdinand. Onko marsalki täällä ollut?

Palvelija. Herra majuori, herra presidenti kysyy teitä!

Ferdinand. Tuhat tulimainen! Minä kysyn, oliko marsalki täällä?

Palvelija. Se armollinen herra istuu yläällä ja pelaa pharoa.

Ferdinand. Sen armollisen herran pitää kaiken helvetin nimessä heti
tuleman tänne!

    (Palvelija pois.)


Toinen kohtaus.

    Ferdinand yksin, kiireesti lukien kirjettä, milloin
    äkkiä tauoten, milloin vimmassa lentäen ympäri huonetta.

Ferdinand. Se ei ole mahdollista! ei se ole mahdollista! Sen
taivaallisen kuoren alla ei voi olla niin perkeleellistä sydäntä
-- -- Ja kuitenkin, kuitenkin! Jos kaikki enkelit astuisivat alas ja
hänen viattomuutensa takaisivat, jos taivas ja maa, luonto ja luoja
tulisivat yhteen ja hänen viattomuutensa takaisivat, -- niin on tämä
kuitenkin hänen käsi-alaansa -- Petos, jolla ei ole vertaa, jota ei
ihmisyydessä tätä ennen ole kuultu eikä nähty! -- Tämä oli siis syy,
jonka tähden hän ei suostunut pakenemaan! -- Sen tähden -- o Jumala!
nyt vasta herään, nyt vasta näen kaikki! Sen tähden luopui hän minun
rakkaudestani niin suuressa sankaruudessa, ja minutkin oli se
taivaallinen kuori pettää!

    (Juoksee kiireesti ympäri huonetta;
    seisoo sitten taas ajatellen.)

Kuinka hyvin se minut tunsi! -- Jokaiseen uskaljaasen tunteesen,
jokaiseen hellään liikuntoon vastasi! -- Käsitti sydämeni hienoimmatkin
kuituvat! -- Talutteli minua kaikille rakkauteni kukkuloille ja oli
minulle vastassa jokaisessa jyrkkäyksessä -- -- Hyvä Jumala! ja kaikki
tämä ei ollut muuta kuin _teeskentelyä_? -- Teeskentelyä! -- O, jos
valheessa on näin pettävä karva, miksi ei perkele jo ole valhellut
itseänsä taivaasen?

Kun rakkautemme vaarat hänelle julkasin, kuinka pettäväisesti eikö se
kavala silloin vaalennut! Milla voitollisella arvoisuudella eikö hän
lyönyt maahan isäni hävittömän pilkan, ja juuri sinä samana hetkenä
tunsi hän itsensä vika-pääksi -- Mitä? pyörtyikinhän se teeskennelty
kappale, ja pani siten totuuden sinetin valheelliselle käytöksellensä!
Mitä kieltä rupeat nyt sinä, oikea helleys, tästä lähtien puhumaan,
koska kiekailijatkin menevät tainnouksiin? Millä puolustamaan itseäsi,
sinä viattomuus, koska portotkin pyörtyvät?

Hän tietää, minkä minusta on tehnyt. Hän on minun koko sisuni nähnyt.
Ensimäisen suudelman punastuksessa tuli sydämeni silmissäni näkyviin --
ja silloinkaan ei hän tuntenut mitään! tunsi ehkä vaan teeskentelynsä
voitto-riemun! -- Ja minä onnellinen hullu luulin hänessä kaiken
taivaan halaavani! kaikki muut toiveeni olivat vaiti! Mieleni ei nähnyt
muuta kuin ian-kaikkisuuden ja tämän tytön -- Hyvä Jumala, tällöin,
juuri tällöin ei hän tuntenut mitään? ei tuntenut mitään muuta kuin
että neuvonsa olivat onnistuneet? ei muuta, kuin että hänen
ihanuuttansa ihmeteltiin? Kosto ja kuolema! Ei mitään muuta, kuin että
minä olin petetty!


Kolmas kohtaus.

    Hovi-marsalki ja Ferdinand.

Hovi-marsalki (astuu sipsuttaen kammariin). Te olette hyvä ystävä,
tahtonut --!

Ferdinand (itsellensä möyryten). Sinun niskasi, konna, nurin vääntää!
(Kovasti.) Marsalki, tämä kirje on paraatissa varmaan pudonnut teidän
taskustanne -- ja _minä_ (pahalla naurulla) kaikeksi onneksi löysin
sen.

Hovi-marsalki. Tekö?

Ferdinand. Lystin sattuman kautta. Sopikaa pian Jumalanne kanssa!

Hovi-marsalki. Ettenkö näe, paroni, kuinka peljästyn!

Ferdinand. Lukekaa! lukekaa! (Uloten häneltä.) Jospa en enää kelpaakaan
rakastajaksi, niin ehkä mä vielä kuitenkin menettelen parittajana.

    (Toisen lukiessa tulee hän lähelle seinää ja
    ottaa seinältä kaksi pistuolia alas.)

Hovi-marsalki (viskaa kirjeen pöydälle ja tahtoo pötkiä matkaansa).
Paha henki!

Ferdinand (taluttaa hänet käsi-puolesta takaisin). Odotappa vähän, hyvä
marsalki! Sanomat ovat hupaisia! Minä tahdon löytäjäistä!

    (Näyttäen hänelle pistuolit.)

Hovi-marsalki (hypähtää hämmästyen takaperin). Ettenhän mitä hulluutta
aikone, ystäväni?

Ferdinand (kovalla, julmalla äänellä). Eihän se muu kuin hulluus ole,
että semmoisen konnan kuin sinut aion toiseen maailmaan lähettää!
(Työntää toista pistuolia hänelle, ja vetää toisella kädellään
nästyykin lakkaristansa.) Hekkää! Ottakaa nästyykin nurkasta kiinni!
Se on sen kurvan antama.

Hovi-marsalki. Näinkö nästyykin yli? Te raivootte? Mitä ajattelette?

Ferdinand. Ota tuo nurkka näppiisi, sanon minä! muuten ammut väärin,
pelkuri! -- Kuinka se raukka vapisee! Sinun pitäisi, raukka, Jumalata
kiittää siitä, että nyt ensin kerran saat jotakin pää-kalloosi!
(Hovi-marsalki lähtee pakenemaan.) Hiljaa poikani! Ei sinua niin
vähällä päästetä.

    (Hän juoksee edelle ja panee oven lukkoon.)

Hovi-marsalki. Huoneessako, paroni?

Ferdinand. Juuri kuin sinun kanssasi viitsisi muurien taakse mennä! --
Huoneessa pamahtaa se sitä paremmin, ja tämä lieneekin ainoa kerta,
jolloin sinä maa-ilmassa jotain kuuluvata saat aikaan -- Liipase
päälle!

Hovi-marsalki (pyhkii otsaansa). Ja te tahdotte kalliin henkenne näin
alttiiksi antaa, toivollinen nuorukainen?

Ferdinand. Liipase päälle, sanon minä! Minulla ei tässä ilmassa enää
ole mitään tehtävätä!

Hovi-marsalki. Vaan minullapa on sitä enemmän, rakkahin ystäväni!

Ferdinand. Sinulla, rentale? Mitä sinulla on? -- Olla sinä naulana,
johon ihmiset turhamaisuuttansa ripustavat! Yhdessä silmän-räpäyksessä
seitsemän kertaa venyä pitkäksi ja seitsemän kertaa kutistua pieneksi,
kuin perhonen neulalla? Pitää kirjaa herrasi maki-käynnistä, ja olla
hänen sukkeluuksiensa kyyti-konina? Yhtä hyvähän se on, että minä vien
sinut kanssani, niinkuin minkä kummallisen ulko-maan eläimen. Niinkuin
kesyn apinan pitää sun kirottujen ulvontaan tanssiman, apporteeraaman
ja kumarteleman, ja sukkelilla hovi-konstillasi ian-kaikkista
toivottomuutta ilahduttaman.

Hovi-marsalki. Kaikkia, mitä tahdotte, herra! -- Mutta pistuolit vaan
pois!

Ferdinand. Millisenä se nyt tuossa seisoo, tää rakkauden-sankari!
Seisoo kuudennen luomis-päivän häpeäksi! Ikäskuin kehno patus hänessä
olisi Luojan mestari-työtä kelvottomasti apinoinut! -- Sääli vaan,
ikuinen sääli sitä aivo-rahtuista, joka tässä kallossa piilee! Se
rahtunen aivoa apinan päässä ollen olisi sen täydeksi ihmiseksi tehnyt;
mutta tälle se aivon-sipale ei voinut puoltakaan järkeä antaa. -- Ja
_tälle tämmöiselle_ antoi Loviisa sydämensä! -- Kauheata! --
Käsittämätöintä! -- -- Miehelle, joka on tehty enemmän mitoittamaan
vaimoja kuin heissä mies-halua herättämään!

Hovi-marsalki. O, Jumalalle kiitos ja kunnia! Se sanoo sukkeluuksia.

Ferdinand. Antaisinko hänen olla aloillansa! Armaita soisin häntä,
niinkuin matoista armaitaan! Joka kun nähdään, niin ihmetellään
Luojan viisaita asetuksia, joka vielä loallakin ja ravalla tietää
luonto-kappaleita ruokkia; joka oikeutten korpille ja niille, jotka
majesteettien liassa rypevät, aikanansa antaa elatuksen -- Ihmeteltävä
tosiaankin on Luojan varovaisuus; hän on luonut luteet ja muut
syöpäläiset ikäänkuin poliisi-miehinä isompain eläinten ruumiit pahasta
verestä puhdistamaan; ja vielä hengenkin maa-ilmaan palkkaa hän
tämmöiset imijäiset poliisi-miehet, niinkuin tääkin katala on -- Vaan
(julmistuu uudestaan) minun kukkaseeni elkööt nämä syöpäläiset
puuttuko, muuten minä ne (tarttuu marsalkiin ja pudistelee häntä
kovasti) näin, ja näin, ja vielä näin litistän liivaksi.

Hovi-marsalki (itseksensä huoaten). Hyvä Jumala! joska tästä pulasta
pääsisin! Ennen olisin sadan peninkulman päässä Parisin Bicêtressä
ennenkuin tämän kynsissä!

Ferdinand. Sinä roisto! Jos se tyttö ei enää ole puhdas! Sinä roisto!
Jos sinä _nautitsit_ sitä, jota minä _jumaloitsin_! (raivommasti) jos
sinä hekkumoit siinä, jossa minä pysyttäydyin enkelinä! (Vaikenee
yht'äkkiä, vaan sitten kauhistavasti.) Sinulle, roisto, olisi parempi
paeta helvettiin kuin että minut kohtaisit taivaassa! -- Mihin määrään
edistyit tytön kanssa? Tunnusta!

Hovi-marsalki. Päästäkäähän irti! Minä tunnustan kaikki!

Ferdinand. O, suloisempi mahtaa olla, sen tytön kanssa _syntiä tehdä_,
kuin jonkun toisen kanssa _taivaallisesti huikennella_ -- Jos se
syntiin suostuisi, voisi hän sielun hinnan halventaa ja hekkuman
saattaa siveyden arvoiseksi. (Marsalkille painaen pistuolin sydäntä
kohden.) Mihin määrään edistyit hänen kanssansa? Minä ammun, tahi
tunnusta!

Hovi-marsalki. Ei se ole mitään -- ei niin mitään! Malttakaa nyt
mielenne yhdeksi minuutiksi! Te olette petetty! --

Ferdinand. Sinäkö, konna, minua vielä käsket mieltäni malttamaan? --
Mihin määrään tulit hänen kanssansa? Tunnusta, eli olet kuoleman oma!

Hovi-marsalki. Mon Dieu! Hyvä Jumala! Puhunhan minä -- kun vaan
kuulisitte! -- Kuulkaahan -- hänen isänsä -- oma isänsä --

Ferdinand (julmemmin), Paritti tyttärensä sinulle, eikö niin? Ja mihin
määrään tulit hänen kanssansa? Minä tapan sinut eli tunnusta!

Hovi-marsalki. Te raivootte. Ettenkä kuule mitään. Minä en ole koskaan
edes nähnytkään häntä. En tunne häntä koko ihmistä. Enkä tiedä hänestä
tuon taivaallista.

Ferdinand (peräytyen). Et ole häntä koskaan nähnyt? Et tunne koko
ihmistä? Etkä tiedä hänestä tuon taivaallista! -- Milleritär joutuu sun
tähtesi hukkaan; sinä kiellät hänet kolmasti yhdessä henkäyksessä? --
Pois sinä, kelvotoin mies! (Antaa hänelle pistuolilla kolahduksen ja
survaa hänet ulos huoneesta.) Sinun-laisiasi varten ei kruutia ole
keksitty!


Neljäs kohtaus.

    Ferdinand kauan oltuansa ääneti, jolla ajalla hänen
    näkönsä muuttuu hirmuisen päättäväiseksi.

Ferdinand. Hukkunut! onnetoin! -- se olen minä. _Sinä_ olet se myös.
Jaa, jos minä hukun, hukut sinä myös -- Kaikkein tuomari! elä vaadi
häntä minulta pois! Tyttö on minun. Tämän tytön edestä jätin minä
sinulle koko maa-ilmasi, enkä pitänyt mitään lukua muusta ihanasta
luomisestasi. Jätä tyttö minulle! -- kaikkein tuomari! Tuolla
maa-ilmassa vaikeroitsee miljonia sieluja sinun perääsi -- käännä sinne
laupeutesi silmä -- minun anna yksin toimia kaikkein tuomari (Levittäen
suuresti kätensä.) Olisiko rikas, varakas luoja saita yhdeltä ainoalta
sielulta, joka vielä päälle päätteeksi on kehnoin hänen luomisessansa?
-- Tyttö on minun! Minä olin kerran hänen jumalansa, nyt olen hänen
saatanansa! (Silmänsä kamalasti luoden nurkkaan.) Iän-kaiken hänen
kanssansa väännettynä kadotuksen piina-pyörätie -- silmä karsaasti
katsoen silmähän -- tukat pystyssä tukkia vastaan -- kauhistava
valituksemmekin yhdeksi ääneksi sulanunna -- ja minä silloin uudistaen
hellät hyväilyni häntä kohtaan, ja luetellen hänelle kaikki valansa --
Jumala! Jumala! se vihkimys on kauhea -- mutta ian-kaikkinen!

    (On töytäämässä ulos. Presidenti tulee sisään.)


Viides kohtaus.

    Presidenti ja Ferdinand.

Ferdinand (peräytyen). Oi! -- isäni!

Presidenti. Oikein hyvä, että tapaamme toisemme, poikani! Minä tulen
sinulle ilmoittamaan jotakin iloista ja semmoista, josta, rakas
poikani, oikein ihmestyt. Emmekö istu?

Ferdinand (katsoo kauan hänen silmiinsä). Isäni! (Hyvin liikutettuna
mennen hänen tyköönsä ja ottaen häntä kädestä.) Isä! (Suudellen hänen
kättänsä, langeten hänen eteensä polvilleen.) O, hyvä isäni!

Presidenti. Mikä sinulla on, poikani? Nouse ylös! Kätesi on kuuma ja
vapisee!

Ferdinand (kiivaasti ja helleydellä). Antakaa, isäni, anteeksi,
kiittämättömyyteni! Minä olen kelvotoin raukka! Olen loukannut teidän
hyvyytenne! Teidän tarkoituksenne minua kohtaan oli niin isällinen --
O! Teillä oli tietäjän mieli -- nyt on se liian myöhäistä -- anteeksi!
anteeksi! siunatkaa minut, isä!

Presidenti (ottaa viattoman katsannon). Nouse ylös, poikani! Sinä puhut
asioita, joita en käsitä.

Ferdinand. Se Milleritär, isäni! -- Oi, kuinka hyvin te tunnette
ihmiset -- Teidän vihanne oli silloin niin oikea, niin jalo, niin
isällisesti lämmin -- isän lämmin into erehtyi vaan tieltä -- se
Milleritär!

Presidenti. Elä piinaa minua, poikani! Minä kiroan kovuuttani: tulin
nyt sitä sinulta anteeksi pyytämään! --

Ferdinand. Minulta anteeksi pyytämään! -- sanokaa ennen: kiroamaan
minua -- Pahaksumisenne oli viisautta! -- Kovuutenne oli
hellä-sydämisyyttä -- -- -- se Milleritär, isäni --

Presidenti. On jalo-mielinen, rakastettava tyttö! -- Minä peruutan
liian aikaisen epäluuloni! Hän on voittanut kunnioitukseni!

Ferdinand (hyppää väristen ylös). Mitä? tekin? -- Tekin, isäni? -- ja
eikö se ole, isä, juuri kuin viattomuus itse? -- Ja rakastaa tätä
tyttöä, on niin ihmisellistä!

Presidenti. Sano pikemmin: paha-teko olisi, häntä ei rakastaa!

Ferdinand. Ihmeellistä! Kummitus sinä! -- Ja teillä kumminkin on terävä
silmä sydämet tutkimaan! ja vaikka häntä katselitte vielä vihan
silmillä! -- Se on verratoin teeskentely-taito -- se Milleritär,
isäni --

Presidenti. Ansaitsee olla minun tyttärenäni! Minä luen hänen
siveytensä korkeaksi suvuksi, ja hänen kauneutensa kullaksi. Entiset
luuloni väistyvät sun raskautesi edessä -- Hän olkaan sinun!

Ferdinand (töytää kiireesti huoneesta). Sitä vielä puutuin! vielä
puutuin! -- Jääkää hyvästi, isäni!

    (Pois.)

Presidenti (mennen hänen jälestänsä). Elä mene, elä mene! Minne
töytäät?

    (Pois.)


Kuudes kohtaus.

    Hyvin muhkea sali ladyn tykönä.

    Lady ja Sohvi tulevat sisälle.

Lady. Näitkö hänet siis? Tuleeko hän?

Sohvi. Ihan paikalla. Hän oli koti-vaatteissaan ja aikoi vaan
kiireimmän mukaan pukea toiset vaatteet päällensä.

Lady. Elä hänestä virka mitään -- ole vaiti! Minä vapisen kuin
pahan-tekijä, että tulen näkemään sen onnellisen, jonka sydämen tunteet
ovat niin hirmuisen yhden-laiset minun sydämeni kanssa -- No, kuinka
hän otti kutsumukseni vastaan?

Sohvi. Näytti hämmästyvän, rupesi miettimään, katsoi minuun suurilla
silmillä ja oli ääneti. Minulla oli vastuut valmisna hänen epäyksiinsä,
vaan katsahtaen minuun niin, että hämmästyin, vastasi hän: teidän
emäntänne vaatii minulta sitä, mitä aioin huomenna itse häneltä pyytää.

Lady (levotoinna). Saat mennä, Sohvi! Surkuttele minua! Minun täytyy
punastua, jos hän vaan on tavallinenkin vaimo, ja jos hän tavallista
enempi on, menehtyä.

Sohvi. Vaan, milady, muistakaa, kuka olette. Ottakaa syntynne, arvonne
ja valtanne nyt avuksenne! Ylpeämmän sydämen pitää teissä korottamaan
muun ylpeän asunne!

Lady (ajatuksissaan), Mitä se hupakko rupattaa?

Sohvi (uteliaasti). Tahi sattumastako vaan juuri tänään kalliimmat
hohto-kivet sädehtivät päällänne? Sattumastako vaan juuri tänään puitte
päällenne parhaimmat vaatteet, sattumastako vaan etuhuoneenne vilisevät
palvelijoita ja lakeijoja, ehkä vaan ei odoteta muita kuin sitä
porvarin-tyttöä?

Lady (edes takaisin, vihoissaan). Paha henki! Lemmon seikka, että
vaimoilla vaimon-heikkouksia näkemään on semmoiset ilvekseu-silmät! --
Mutta kuinka syvään, kuinka syvään enkö jo ole langennut, koska
tuommoinen kappale arvaa ajatukseni!

Kammari-palvelija (tulee sisään). Mamseli Milleritär!

Lady (Sohville). Pois sinä! Mene tiehesi! (Uhoten, kun tämä vielä
viivytteleksen). Pois! Etkö tottele? (Sohvi menee ulos, lady käypi
kerran salin läpi) Hyvä! Oikein hyvä, että mä vähän sain vereni
liikkeelle! Nyt olen juuri semmoinen kuin tahdoin olla!
(Kammari-palvelijalle.) Mamseli tulkoon sisään.

    (Palvelija menee. Lady heitäksen sohvalle ja ottaa
    herroiksi-huolimattoman aseman.)


Seitsemäs kohtaus.

    Loviisa Milleritär tulee ujosti sisään ja seisattuu
    kauas ladystä; lady on selin häneen ja katselee häntä
    vähän aikaa vastassa olevasta peilistä.

Loviisa. Armollinen rouva, minä tulin käskystänne!

Lady (käännäksen Loviisaan päin ja nyykäyttää hänelle vähän päätänsä,
kylmästi ja ylpeästi), Ahaa! Oletko jo täällä? Epäilemättä se mamseli
-- mikäpä teidän nimenne onkaan?

Loviisa (vähän närkästyen). Miller on isäni nimi, ja teidän armo
_lähetitte_ hänen tyttärensä perään.

Lady. Oikein! oikein! nyt muistan -- se poloinen soittajan tytär, josta
vasta oli puhe. (Vähän ajan perästä itsellensä.) Sangen viehättävä,
eikä kumminkaan mikään kaunotar. (Korkealla äänellä Loviisalle.) Tule
lähemmäksi, lapseni! (Taas itseksensä.) Silmät itkuun tottuneet --
Kuinka rakastuu noihin silmiin! (Taas kovasti.) Lähemmäksi -- vielä
lähemmäksi -- Lapsi-kulta, sinä taidat _peljätä_ minua?

Loviisa (jalosti ja päättäväisesti). En ollenkaan, milady! Minä en pidä
lukua ihmisten juoruista.

Lady (itsellensä). Kappas vaan! -- tuon uppi-niskan on se saanut
_häneltä_. (Kovasti). Teitä on minulle suositeltu, mamseli! Te olette
muka jotain oppinut ja kuulutte ymmärtävän käyttää itsenne -- No niin.
Minä uskon sen kernaasti -- enkä millään muotoa soisi sitä
valhettelijaksi, joka teitä minulle suositteli.

Loviisa. Ja minä, milady, en kuitenkaan tunne ketään, joka rupeisi
minulle suojelijoita etsimään!

Lady (konstikkaasti). Jospa ei suojelijan, niin eikö suojeltavankaan
tähden?

Loviisa. Se on minulle liian ylhäistä, milady!

Lady. Suurempi narrin-silmä, kuin hänestä voisi luullakaan! Loviisa on
nimesi, eikö niin? Ja kuinka vanha olet, jos kysyä saan?

Loviisa. Seitsemännettä-toista.

Lady (nousee kiireesti ylös). No, sepä sen onkin!
Seitsemännellä-toista! Siis rakkauden ensimäinen liikaus! -- Ensimäinen
heleä sävel ennen liikuttamattomasta kanteleesta -- Ei mikään ole niin
viehättävää -- Istu, hyvä tyttö, minä pidän sinusta. -- Ja hänellenkin
on tämä rakkaus ensimäinen -- Eihän se siis kumma olekaan, jos saman
aamuruskon säteet toinen toiseensa yhtyvät? --(Hyvin ystävällisesti ja
ottaen häntä kädestä.) Minä tahdon kun tahdonkin tehdä sinut
onnelliseksi, rakas lapsi -- (Taputtaen Loviisata kasvolle.) Sohvini
menee naimiseen. Sinä saat hänen paikkansa -- seitsemännellä-toista! Ei
se ole pysyväistä!

Loviisa (suutelee hänen kättänsä). Minä kiitän teitä, milady, tästä
armosta aivan samoin kuin jos sen ottaisin vastaan.

Lady (hämmästyen). Katsoppa vaan mokomata ryökkynätä! Muuten ovat
teidän säätyisenne neitsyet hyvinkin onnelliset, että vaan saavat
palveluksen. -- Milläs sinä sitten aiot henkeäsi elättää, kallis
hemmukkani? Ovatko nämä sormet kovin hienot työtä tekemään? Tuoko
rahtunen kaunista näköä sinut niin ylpeäksi tekee?

Loviisa. Näköni, armollinen rouva, on yhtä vähän oma-tekemäni kuin
säätyni!

Lady. Eli uskotko kuka-ties, ettei se koskaan lakastu? -- Tyttö-parka,
joka sen on päähäsi pannut, olkoon se kuka hyvänsä -- hän on narrannut
teitä kumpaakin. Nuo kasvosi eivät ole tulessa kullatut. Minkä peilisi
sinulle vahvana ja ikuisena kultana myö, on vaan ohkainen silaus, joka
ennen eli myöhemmin jääpi rakastajasi käteen. -- Mitäs _sitten_ teemme?

Loviisa. Ei muuta kuin surkuttelemme semmoista rakastajaa, joka tahtoi
ostaa temantin sen vuoksi, että luuli sen ympäryksen olevan kultaa.

Lady (ei huomaavinansa tätä). Teidän ikäisellänne tytöllä on aina kaksi
peiliä yhden ajoin; toinen en oikea peili, toinen hänen ihmettelijänsä
-- jälkimäisen notkea kohteliaisuus korvaa hänelle edellisen törkeän
vilpittömyyden. Oikea peili moittii esi-merkiksi rumaa rokon-arpea.
Eikö mitä! sanoo toinen, ei se mikään rumuus ole, se on oikea kauneuden
kuoppanen. Te, hyvät lapset, uskotte vaan tätä jälkimäistä, sanoipa tuo
edellinen mitä tahansa, hyppäätte yhden tyköä toisen tykö, ettenkä
viimein enää muista, mitä mikin on sanonut -- -- Miksi katsot minuun
niin?

Loviisa. Antakaa anteeksi, armollinen rouva! -- Minä olin juuri itkeä
tuon hohtavan rubinin onnettomuutta, joka poloinen ei näy tietävän että
kantajansa niin ankarasti nuhtelee turhamaisuutta.

Lady (punastuen). Pysykäämme aineessa, Loviisa! -- Vartalosi muhkeusko
sinua siis pidättää rupeemasta toimeen, joka on ainoa, jossa voisit
oppia tapoja ja maa-ilmata, jossa voisit irtautua porvarillisista
epä-luuloistasi?

Loviisa. Ja myös porvarillisesta viattomuudestani, milady!

Lady. Mitä joutavia! Ei rohkeinkaan mies uskalla meille tehdä
häpeällisiä esityksiä, jos emme itse häntä kehoita käytöksessämme.
Näytä sinä, mikä olet! Anna vaan itse itsellesi kunnia ja arvo, niin
minä takaan nuoruutesi kaikesta viettelystä vapaaksi.

Loviisa. Älkää pahastuko, armollinen rouva, että uskallan epäillä tätä!
Erästen rouvas-ihmisten palatsit ovat hävyttömimpäin huvitusten kodot.
Kuka sitä uskoisi köyhän soittajan tyttärestä, hänellä olevan se
sankaruus, että heitäksen keskelle pitalin-pesää, ja kuitenkin jää
saastumatta? Kuka sitä voisi aaveksiakaan, että lady Milford pitää
omalle tunnollensa alin-omaisen madon, että hän menettää rahaa sen vaan
edun edestä, että joka hetki voipi häpeästä punastua? -- Minä puhun
suoraan, armollinen rouva! -- Ihastuttaisiko teitä tosiaankin minun
läsnä-oloni mennessänne huvituksiinne? Voisittenko sitä kärsiä sieltä
palatessanne? -- -- O parempi, parempi on, että annatte koko
valta-kunnat meidät eroittaa -- ja meret olla toinen toisemme välissä!
-- Varokaa itseänne, milady! -- Teille voisi tulla selviäkin
hetkiä, _väsymyksen_ hetkiä -- katumuksen käärmeet saattaisivat
joiloin-kulloin pistellä poveanne, ja silloin -- mikä tuska ja kiusa
eikö se olisi teille, silloin katsella palkka-piikanne näössä sitä
_tyyntä rauhallisuutta_, jolla viattomuus puhtaan sydämen palkitsee.
(Peräytyy askeleen.) Vielä kerran, armollinen rouva! rukoilen teitä,
antakaa anteeksi!

Lady (isosti liikutettuna kävellen). Paha henki, että hän tuommoista
minulle sanoo! Lempo, että hänellä on oikein! (Tullen Loviisan eteen ja
häntä tihustaen silmiin.) Tyttö, sinä et voi pettää minua! Noin
lämpimästi ei paljas _vakuutus_ puhu! Noiden ajatusten takana piilee
toinen hellempi asia, joka sinulle olletikin tekee minun palvelukseni
inhoittavaksi, joka puheesi niin kiihdyttää, ja joka (uhaten) minun
pitää saada ilmi.

Loviisa (irtonaisesti ja jalosti). Ja _jospa_ sen saattenkin ilmi? Ja
jospa teidän ylen-katseellinen polkasunne herätti sen halvan madon,
jolle Luoja kuitenkin antoi pistimen aseeksi? -- Minä en pelkää teidän
kostoanne, lady! Kurjuuteni on noussut niin suureksi, ett'ei
suora-puheisuutenikaan enää voi sitä isontaa. (Vähän ajan perästä hyvin
vakavasti.) Te tahdotte minut nostaa alhaisen syntyni liasta. Tämän
luulon-alaisen armon peri-juurta en tahdo ruveta tarkoin
tutkistelemaan. Tahdon vaan kysyä, mikä miladyn saattoi minua pitämään
sinä turhamaisena lapsena, joka syntyänsä häveksisi? Mikä teille antoi
luvan, tekeytymään minun onneni sepäksi, ennenkuin vielä tiesittenkään,
suostuisinko minä vai en onneani ottamaan teidän kädestänne? -- Minä
olin hyljännyt tämän maallisen ilon toivomisen. Olin antanut onnelle
anteeksi tylyytensä minua kohtaan -- Miksi kehoitatte te minua
uudestaan hänen lempiinsä? -- Missä itse Jumala näyttää kasvonsa
ihmiseltä peittäneen -- miksi ihmiset siinä tahtoivat olla näin julman
laupeat? -- Mikä on siihen syynä, milady, että teidän ylistetty onnenne
_onnettomuudelta_ näin kerjää ihmettelyä ja kadehtimista? -- Onko
epäilyksen katkeruus niin tarpeellinen teidän riemunne makeuden
alaiseksi? -- Niin suokaa minun siis jäädä sokeuteeni, joka ainoastaan
voi minua lohduttaa kauheasta kohtalostani. -- Onhan vesi-kiurukin niin
onnellinen yhdessä ainoassa pisarassa kuin taivaassa, niin onnellinen
ja iloinen, ennenkuin hänelle kerrotaan valta-merestä, jossa uipi
laivastoja ja valas-kaloja! -- -- Vaan onnelliseksihan te tahdotte
minut tehdä? (Vähän ajan kuluttua yht'äkkiä tullen ladyn eteen ja
kysyen:) Olettenko te onnellinen, milady? (Tämä vedäksen hänestä
kiireesti ja hämmennyksissä, Loviisa seuraa häntä ja pitelee kättänsä
hänen rintaansa vasten.) Onko tämä sydän todella niin riemullinen kuin
teidän säätynne? Ja jos me nyt vaihtaisimme poven povehen ja kohtalon
kohtaloon -- ja jos minä lapsellisessa viattomuudessa -- ja jos minä
tuntonne päälle -- ja jos minä kuin äitiltäni kysyisin teiltä
-- neuvoisittenko minut vaihtamaan kanssanne?

Lady (isosti liikutettuna heittäytyen sohvaan). Ihmeellistä?
Käsittämätöintä! Ei! Tyttö! Ei! Tuota jaloutta et ole itsestäsi saanut,
ja isän opettamaksi on se liian nuorellista. Elä kiellä! Sinull' on
_toinen_ opettaja --

Loviisa (sukkelasti ja terävästi häntä silmiin katsoen). Kummaapa se
olisi, jos te, milady, nyt vasta keksisitte tämän opettajan, kun jo
taannoin tiesitte minulle paikan neuvoa.

Lady (hyppää ylös). Tätä ei mikään kestä! -- No niin! koska en sinusta
kumminkaan pääse irti. Minä tunnen hänet, opettajasi -- tiedän kaikki
-- tiedän enemmän kuin siedän tietää! (Herkee yht'äkkiä puhumasta.
Sitten kiivaudella, joka kiihtyy enemmän ja enemmän.) Vaan uskallahan,
onnetoin, -- uskallahan vaan häntä vielä rakastaa eli antaa hänen
itseäsi rakastaa! -- Mitä sanon? -- Uskalla vaan häntä ajatella tahi
yhtenä _hänen_ ajatuksenansa olla -- Minä olen _voimallinen_, onnetoin
-- _peljättävä_, niin totta Jumala elää! Sinä olet hukassa!

Loviisa (lujasti). Ilman pelastusta, jos te häntä pakoitatte teitänne
rakastamaan.

Lady. Ymmärrän ajatuksesi, vaan hänen ei pidä minua rakastaman! Minä
tahdon voittaa tämän häpeällisen heikkouteni, sydämeni hillitä ja sinun
sydämesi muruiksi musertaa -- Louhia ja syvyyksiä tahdon minä heittää
teidän väliinne; onnettomuuden henkenä tahdon minä halaista taivaanne;
minun nimeni on suuta antaessanne teidät peljästyttävä toisistanne
niinkuin kummitus pahan-tekijät peljästyttää; sinun nuori kukoistava
vartalosi on hänen halatessansa nuutuva ja kuihtuneena maahan raukeava
-- Minä en voi hänen kanssansa käsittää onnea -- mutta ei sinunkaan
sitä pidä käsittämän. Tiedä se, poloinen! Onnen kukistaminen on myös
onnea!

Loviisa. On onnea, jota te ette voi nautita, milady! Elkää laittako
omaa sydäntänne. Sillä ette te voi panna aikaan sitä, millä minua nyt
niin julmasti uhkaatte! Te ette voi kiusata yhtä poloista, joka ei ole
teille tehnyt muuta pahaa kuin että on tuntenut samoin kuin te -- Vaan
tuon liikutuksenne tähden rakastan minä teitä, milady!

Lady (joka nyt on selvinnyt). Missä olen? Missä olin? Mitä olen
ilmoittanut? -- Kelle olen mitä ilmoittanut? -- O Loviisa, jalo,
korkea, taivaallinen olento! Anna anteeksi minulle raivoovalle -- En
minä tahdo yhtä hius-karvaasi loukata, lapseni! Pyydä, halua jotain!
Minä tahdon sinua käsissäni kannella, ystäväsi, sisaresi tahdon minä
olla -- sinä olet köyhä -- katso! (Ottaen muutamia hohto-kiviä esille.)
Nämä korut myön minä -- myön vaatteistoni, hevoseni ja vaununi --
Olkoon kaikki _sinun_, vaan -- luovu hänestä!

Loviisa (peräytyen hämmästymällä). Pilkkaako se minua poloista, vai
eikö hänellä olisikaan ollut mitään osaa siinä julmurin-työssä? Haa!
näinpä minä vielä voisin ottaa sankarittaren muodon ja koristaa
viattomuuteni itselleni ansioksi. (Seisoo vähän aikaa ajatuksissaan,
tulee sitten lähemmäksi ladyä, ottaa häntä kädestä ja katsoo lujasti
häntä silmiin.) No, niin ottakaa hänet, milady! -- -- Vapaa-ehtoisesti
annan minä teille sen miehen, joka helvetin koukuilla reväistiin vertä
vuotavasta sydämestäni. -- -- Kuka-ties ette itse sitä tiedäkään,
milady, vaan _te_ hävititte nyt kahden rakastavaisen taivaan,
toisistansa kiskaisitte kaksi sydäntä, jotka _Jumala_ yhdeksi loi;
musersitte olennon, joka hänelle oli yhtä rakas kuin tekin, jonka hän
loi iloitsemaan niinkuin teidätkin, joka häntä kiitti niinkuin tekin,
eikä kiitä häntä nyt enää koskaan -- Lady! Kaikki-tietäväisen korvaan
kuuluu tallatun matosen viimeisetkin kuolon-väännykset -- Ei se ole
hänestä yhtä kaikki, jos sieluja hänen säsiinsä murhataan! Nyt olkaan
Walter _teidän_! Nyt, milady, ottakaa hänet pois! Töydätkää hänen
sylihinsä! Viekää hänet alttarin eteen -- Mutta elkää vaan unhottako,
että morsian-suutelunne väliin kavahtaa _itse-murhaajattaren_ haamu --
Jumala on laupias --- Minä en voi enää muuten auttaa itseäni!

    (Töytää ulos.)


Kahdeksas kohtaus.

    Lady yksin, seisoo hämmästyksissä, tuijottaen ovea kohti,
    josta Milleritär oli juossut; herää viimeinkin huumeuksistansa.

Lady. Kuinka se olikaan? Mikä minulle tapahtui? Mitä se onnetoin puhui?
Vielä nytkin, o Jumala! vielä nytkin leikkelevät korvaani hänen
hirmuiset, minua kiroavat sanansa: _ottakaa hänet pois! -- Kuka_, sinä
onnetoin? Sun kuolin-vaikeroimisesi lahjako -- toivottomuutesi
perintökö? Hyvä Jumala! Olenko minä niin syvään vajonnut -- niin
yht'äkkiä kaikilta ylpeyteni istuimilta kukistunut, että ahnaudella
odotan, mitä kerjäläis-naisen hyvä-sydämisyys viskaa minulle
kuolin-vuoteeltansa? -- _Ottakaa hänet pois!_ ja sen sanoo hän
semmoisella äänellä, semmoisella katseella -- Haa! Emilia! _Sitäkö_
varten sinä ulkonit vaimon-puolen rajojen yli? _Sitäkö_ varten
pidättelit itsellesi britannilaisen vaimon ylpeätä nimeä, että kunniasi
loisteisan rakennuksen pitää maahan vajota saksalaisen porvarin-piian
korkeamman hyveen rinnalla? -- Ei! ylpeä onnetoin, ei! -- _Hävetä_
voipi Emilia Milford -- vaan ei koskaan anna itseänsä _häväistä_! On
minullakin voimaa, luopumaan!

    (Kävelee juhlallisesti edes-takaisin.)

Lymyä nyt, sinä heikko, kärsimyksen-alainen vaimo! -- Jääkää hyvästi,
te suloiset unelmat rakkaudesta -- Jalo-mielisyys yksinänsä olkoon
tästä lähtien johdattajani! -- -- Tämä rakastava pari on hukassa, tahi
täytyy Milfordin luopua vaatimuksistansa ja erota ruhtinan sydämestä!
(Vähän ajan kuluttua, vilkkaasti.) Teko on tehty! -- poistettu se
kauhea este -- Kaikki kaikki siteet minun ja herttuan välillä,
juurinensa reväisty sydämestäni tämä raivoova rakkaus! -- -- Minä
palajan takaisin sinun syliisi, siveys! -- Ota katuvainen tyttäresi
vastaan! -- Haa, kuinka mieleni minusta tuntuu hyvältä! kuinka
sydämeni yht'äkkiä niin kevyeltä ja iloiselta! -- Suurena, kuin
alas-menevä aurinko, tahdon minä tänäpäivänä ltaskeutua korkeuteni
kukkulalta, herrauteni kuolkoon rakkauteni kanssa, elkään mikään muu
kuin sydämeni seuratko minua maan-pakolaisuuteeni. (Päättäväisesti
mennen kirjoitus-pöytänsä tykö.) Nyt heti pitää sen tapahtuman -- nyt
paikalla, ennenkuin sen rakkaan nuorukaisen näkö uudestaan nostaa
verisen taistelun sydämessäni.

    (Istuuksen ja alkaa kirjoittaa.)



Yhdeksäs kohtaus.

    Lady. Kammari-palvelija. Sohvi, sitten hovi-marsalki,
    viimein palvelus-väki.

Kammari-palvelija. Hovi-marsalki von Kalb seisoo etu-huoneessa ja on
asiassa herttualta.

Lady (kirjoittamisensa kiihkossa). Ylös pitää hänen kavahtaman, sen
ruhttnallisen pöpön! Todella! Tämä päähäni astunut ajatus onkin niin
hullu, että se kyllä voipi hajoittaa tuommoisen ruhtinallisen kallon.
-- Hänen hovi-elättinsä joutuvat siitä vimmaan. -- Koko maa tulee
kuohumaan.

Kammari-palvelija ja Sohvi. Hovi-marsalki, milady!

Lady (käännäksen heihin päin). Kuka? Mitä? -- Sitä parempi!
Hänen-kaltaisensa olennot ovat luodut säkkiä kantamaan. Hän on
terve-tullut.

Kammari-palvelija (Pois).

Sohvi (huolellisna läheten). Jos en tarvitsisi pelätä, milady, olevani
liian rohkea -- (Lady kirjoittaa edellensä.) Milleritär tuli
semmoisessa vauhdissa tyköänne -- teidän kasvonne hohtavat -- te
puhutte itseksenne. (Lady vaan kirjoittaa.) Minua peloittaa -- Mitähän
on tapahtunut?

Hovi-marsalki (tulee sisään, kumartelee tuhansin kerroin ladyn selälle;
kun tämä ei keksi häntä, tulee hän lähemmäksi, seisattuu hänen tuolinsa
taakse, koettelee saada hänen hameensa helman käteensä ja suutelee
sitä, pelollisesti suhahtaen.) Serenissimus --

Lady (hiekoittelee kirjoituksensa ja lukee sen läpi). Hän on minua
moittiva kiittämättömäksi kappaleeksi -- minä muka olin orpo ja
turvatoin. Hän nosti minut kurjuudesta -- kurjuudestako? -- Inhoittava
muutos! -- Revi palasiksi hyvä-töittesi luettelo, viettelijä! Minun
ikuinen _häpeäni_ maksaa ne sinulle koron kanssa.

Hovi-marsalki (kaikilta puolin turhaan koeteltuaan tulla ladyn
näkyviin.) Milady näyttävät olevan vähän distraite -- Minu täytynee
siis itseni olla niin rohkea. (Hyvin kovasti.) Serenissimus lähettävät
minut, milady, kysymään, pitääkö tänä iltana oleman vauxhall tahi
saksalainen kometia?

Lady (nousee nauraen ylös). Jompi kumpi, enkelini! -- Sillä välin
toimittakaa herttuallenne tämä kirjoitus makiaisiksi! (Sohville.) Sinä,
Sohvi, käske valjastamaan hevoset, ja kutsu kaikki palvelus-väkeni
tänne saliin koolle --

Sohvi (menee hämmästyksissä pois). O taivas! Mitä aavistan! Mitä
tästä vielä tulee?

Hovi-marsalki. Te olette liikutettu, armo?

Lady. Sitä vähemmin on tässä valheltu -- Hurraa, herra hovi-narsalki!
Nyt on yksi virka-paikka avonainen. Myötä-tuuli parittajoille!
(Marsalkin epäilyksellä katsellessa paperia.) Lukekaa, lukekaa! Minä
tahdon, ett'ei sen sisällystä pidetä salassa!

Hovi-marsalki (lukee, jolla välin ladyn palvelijat kokoutuvat perälle):

"Armollisin herra!

"Se sovinto, jonka te niin kevyt-mielisesti rikoitte, ei voi enää
minuakaan sitoa. Teidän maanne onnellisuus oli minun rakkauteni ehto.
Kolme vuotta olin minä petoksissa. Nyt on side lähtenyt silmiltäni.
Minua inhoittavat armo-lahjat, jotka vuotavat alamaisten kyyneleistä.
-- Kääntäkää rakkautenne, jota minä en enää voi vastata, itkevän maanne
puoleen, ja oppikate _britannilaiselta ruhtinattarelta_ laupeutta
saksalaista kansaanne kohtaan. Yhdessä tunnissa olen jo rajan takana.
Johanna Norfolk."

Kaikki palvelijat (mumisevat hämmästyneinä). Yhdessä tunnissa rajan
takana!

Hovi-marsalki (panee säikähtyneenä paperin pöydälle). Varjele Jumala
minua tätä viemästä, armollinen rouva! Sen viejän kaulaa kutkuttaisi
yhtä paljon kuin sen kirjoittajan on kutkuttanut.

Lady. Sekö sinulla on huolena, kultainen mies-parka! -- Minun neuvoni
on, että kirje leivotaan lintu-pasteiaan, niin serenissimus löytäisi
sen talrikiltaan --

Hovi-marsalki Ciel! Mikä rohkeus! -- Ajatelkaa toki, muistakaa toki,
mihin disgraciin näin joudutte, lady!

Lady (käännäksen palvelus-väkeensä päin ja puhuu seuraavan sisimmällä
liikutuksella.) Te seisotte hämmästyneinä, hyvät ystävät, odotatte
huolellisina, kuinka tämä asia selviää. -- Tulkaa lähemmäksi, rakkaani!
-- Te palvelitte minua rehellisesti ja mielellänne, katsoitte minua
useammin silmiin kuin kukkaroon; kuuliaisuus oli teidän halunne,
ylpeytenne oli lempeni! -- -- Että teidän uskollisuutenne muiston pitää
myös olla minun alennukseni muisto! Surkea kohtalo, että minun
pimeimmät päiväni olivat teidän onnellisimmat päivänne! (Itku-silmin.)
Minä lasken teidät palveluksestani, hyvät lapset! -- -- Lady Milfordia
ei enää ole, ja Johanna Norfolk on liian köyhä maksamaan velkaansa --
Hovi-mestarini jakakoon rahani ja kalliit kaluni teidän kesken -- Tämä
palatsi jääpi herttualle -- Köyhin teistä on tästä lähtevä rikkaampana
kuin hänen emäntänsä. (Hän osoittaa heille kätensä, jota kaikki
perätysten liikutettuina suutelevat.) Minä _ymmärrän_ ajatuksenne,
rakkaat ystävät -- Eläkää tervennä! Hyvästi! hyvästi! (Tointuu
liikutuksestaan.) Jo kuulen vaunujen tulevan. (Irraltaa itsensä, lähtee
menemään, hovi-marsalki asettuu hänen eteensä.) Laupiuden mies, vieläkö
sinä seisot täällä?

Hovi-marsalki (joka kaiken aikaa peräti hämmästyneenä on katsellut
paperia). Ja tämä piljetti pitää minun antaa hänen korkeutensa aivan
omiin korkeihin käsiin?

Lady. Laupiuden mies! aivan omiin korkeihin käsiin, ja sano vielä
aivan omiin korkeihin korviin, että kun minä en voi avo-jaloin
Lorettoon mennä, niin tahdon päivä-palkan edestä tehdä työtä,
puhdistuakseni siitä häpeästä, kerran hallinneeni häntä.

    (Hän menee joutuun pois. Kaikki muut hajoavat
    hyvin liikutettuina.)



VIIDES NÄYTÖS.


Illalla tulen ajalla kammarissa soittajan kotona.


Ensimäinen kohtaus.

    Loviisa istuu ääneti ja hievahtamatta pimeässä sopessa kammaria,
    pää kättä vasten. Hyvän ajan kuluttua tulee Miller lyhti kädessä,
    katselee hätäisesti ympäri huonetta, Loviisata havaitsematta,
    panee sitten lakkinsa ja lyhdin pöydälle.

Miller. Ei lastani ole täälläkään! Ei täälläkään. -- Kaikki kadut olen
kävellyt läpi, käynyt kaikissa tuttavissamme, kysellyt kaikilla
portilla -- tytärtäni ei ole nähty missään! (Vähän ajan perästä.) Ole
kärsivällinen, onnetoin isä-parka! Odota, kunne aamu tulee. Kuka-ties
virta silloin tuopi lapsesi rantaan. -- O Jumala! Sydämeni taisi liian
paljon rakastua tähän tyttäreen! -- Se rangaistus olisi kova! Kovin
kova, taivaallinen isä! En huoli napista, taivaallinen isä, vaan
rangaistus on kova! (Laskeksen huoaten tuoliin.)

Loviisa (puhuu sopelta). Oikein sanoit, kurja vanhus! Opi ajoissa
kalliimpasikin kadottamaan.

Miller (hyppää ylös). Sielläkö sinä olet, lapseni? Sinäkö sitä olet? --
Mutta miksi näin yksinäsi ja ilman valkeatta?

Loviisa. En sen tähden yksinäni ole. Kun oikein pimeä on yltä ympärini,
silloin vasta minulla paraat vieraat käyvätkin.

Miller. Jumala varjelkoon! Ainoastaan tunnon-mato liikkuu yhdessä
yö-huuhkajan kanssa. Syntiset ja pahat henget karttavat valoa.

Loviisa. Ian-kaikkisuus myös, isä, joka ilman apumiehittä puhelee
sielun kanssa!

Miller. Lapsi, lapsi! mitä puhetta se on?

Loviisa (nousee ylös ja tulee edemmäksi). Minä olen kamppaillut kovan
kamppauksen! Sinä tiedät sen, isä! Jumala antoi minulle voimaa!
Kamppaus on päättynyt! Isä, vaimon puolta sanotaan heikoksi ja araksi!
Elä sitä enää usko. Me säikähdämme ehkä hämä-häkkiä, vaan sitä mustaa
kummitusta _mätänemistä_ voimme me leikillämme syleillä! Se sinulle
tiedoksi, isä! Loviisasi on lystimäinen!

Miller. Kuule, tyttäreni! minä soisin että ulvoisit; niin olisit
minulle otollisempi.

Loviisa. Kuinka minä hänet narraan, isä! Kuinka minä sen tyrannin
petän! -- Rakkaus on kavalampi kuin häjyys ja uskaljaampi -- sitä ei
hän tiennyt se snrkea-onninen mies -- O, he ovat kyllä sukkeloita, niin
kauan kuin heillä vaan on tekemistä pään kanssa; vaan niin pian kuin
sydämehen ryhtyvät, käyvät ne konnat tyhmiksi -- -- Valalla luuli hän
lukitsevaan petoksensa! Valat, isä, sitovat tosin eläväisiä, vaan
kuolossa sulaa valankin rautainen side! Ferdinand on tuleva tuntemaan
Loviisansa! -- Vietkö, isä, minulta tämän piljetin paikkaansa? Oletko
niin hyvä?

Miller. Kelle, tyttäreni?

Loviisa. Kummallinen kysymys! Avaruuteen ja minun sydämeeni ei tahdo
mahtua yksikään ajatus hänen päällensä -- Kellenkäs muille sitten minä
kirjoittaisin?

Miller (levottomasti). Kuule, Loviisa! Minä avaan kirjeen!

Loviisa. Kuin tahdot, isä! -- vaan siitä et paljon viisastu. Puustavit
ovat siinä kuin kylmät kuolleen-ruumiit ja elävät vaan rakkauden
silmissä.

Miller (lukee). "Sinä olet petetty, Ferdinand! -- Verratoin pahuus
ratkasi sydämemme liiton, vaan hirmuinen vala sitoo minun kieleni, ja
isäsi on joka paikkaan asettanut kuuntelijoitansa. Kuitenkin, jos
sinulla on uskallusta, rakkahani! -- Minä tiedän toisen maan, jossa
valat eivät enää sido ja johon hänen kuuntelijansa eivät pääse."
(Miller taukoo ja katsoo vakaisesti hänen silmiinsä.)

Loviisa. Miksi niin minuun katsot? Lue kaikki, isä.

Miller. "Vaan uskallusta pitää sinulla olla, jos tahdot käydä pimeätä
tietä, jossa sinulle ei loista muuta valoa kuin Loviisa ja Jumala. --
Sinun pitää tuleman sulana _rakkautena_, jättää tähän maahan kaikki
toiveesi ja kaikki pauhaavat halusi; et mitään muuta tarvitse sinne
kuin sydämesi. Jos suostut -- niin tule silloin kuin kello lyöpi
kaksitoista Karmelitein tornissa. Jos sinua peloittaa -- niin pyhki
pois sana _vahva_ miesten sanastosta, sillä tyttö tekee sinulle
häpeät." (Miller panee piljetin pois, katsoo kauan suruisella
katsannolla eteensä, viimein käännäksen hän tyttäreensä päin ja sanoo
matalalla, murtuneella äänellä:) Ja se toinen maa, tyttäreni, on?

Loviisa. Etkö sitä tiedä? Etkö tosiaankaan sitä tiedä? isäni? --
Ihmeellistä! Se maa on oikein etsiä maalattu. Ferdinand löytää sen.

Miller. Hum! Puhu selvemmin!

Loviisa. Sille en paikalla löydä oikein suloista nimeä. Vaan elä
peljästy, isä, jos kamoittavan sanon. Se maa -- Oi, miksi ei rakkaus
ole saanut kappaleille nimiä antaa! sen ihanimman olisi se tälle
antanut. Tämä toinen maa, hyvä isäni -- anna sanoani -- tämä toinen maa
on _hauta_.

Miller (hoippuen tuoliin). O hyvä Jumala!

Loviisa (menee hänen tykönsä ja pitelee häntä). Elä toki, isä kulta.
Se on vaan huuraa, joka sanan päälle laskeksen -- se pois, ja
morsius-vuode tulee esiin, jolle aamu levittää ruusuisen peitteensä ja
kevät peittelee kukka-myttyjänsä. Ainoastaan ulvova syntinen saattoi
kuolon luu-rangoksi parjata; ei, kuolo on suloinen, sievä poikanen,
kukoistava, niinkuin rakkauden jumala maalataan, ei vaan niin kavala --
hiljainen, kuulijainen henki, joka väsyneelle matka-miehelle tarjoo
käsi-vartensa nojaksi, avaa ian-kaikkisen ilon loistoisan hovin,
ystävällisesti nyykäyttää päätään ja katoo.

Miller. Mikä on sinulla aikeena, tyttäreni? -- Tahdot omin käsin
päiväsi lopettaa.

Loviisa. Elä sitä niillä sanoilla mainitse, isä! Tahdon luopua
seurasta, koska minua ei hyvästi suvaita -- karata paikkaan, josta en
enää voi olla poissa -- onko sekin syntiä?

Miller. Itse-murha on suurin synti, lapseni! -- Se ainoa synti, jota ei
enää voi katua, koska siinä kuolema ja paha-teko tapahtuvat yhden
ajoin.

Loviisa (seisattuu hämmästyksissä). Kauheata! -- Vaan eihän se toki
niin äkkiä mene. Minä hyppään jokeen, isä, ja pudotessani rukoilen
Jumalalta kaikki-valtiaalta armoa!

Miller. Se on, sinä kadut varkauden, niin pian kuin varastetun olet
saanut kätköön -- Tyttäreni! tyttäreni! Muista, ett'et pilkkaa Jumalata
juuri silloin kuin häntä enimmin tarvitset. O, syvään, syvään olet
langennut! -- Sinä herkesit rukousta harjoittamasta, ja laupiuden isä
otti kätensä sinusta pois!

Loviisa. Onkos rakkauskin sitten rikos, isä?

Miller. Kun Jumalata rakastat, niin et koskaan rakasta rikokseksi asti.
-- -- Sinä olet minut syvälle painanut, kuka-ties hautaan saakka. --
Vaan olkaan, en tahdo sydäntäsi vielä enemmän raskauttaa, -- Tyttäreni,
minä puhuin taannoin jotain. Luulin olevani yksinäni. Sinä kuulit
ajatukseni, ja miksipä sitä enää pitäisinkään salassa? Sinä olit
epäjumalani! Kuule, Loviisa, jos sinulla vielä on sydäntä tuntemaan
isän tunteita -- Sinä olit minulle kaikki! Nyt olet menettämäisilläsi
ei omaa tavaratasi, vaan minun koko omaisuuteni. Katso, kuinka hiukseni
alkavat käydä harmaiksi. Se aika lähenee minua vähitellen, jolloin
meille isille tulee hyödyksi se pää-oma, jonka lastemme sydämiin olemme
säästäneet. -- Tahdotko tämän pää-oman minulta tapattaa, Loviisa?
Tahdotko isäsi kaiken omaisuuden kanssa lähteä karkuun?

Loviisa (suutelee hänen kättänsä syvimmästi liikutettuna). En, en
millään tavalla, rakas isä! Minä menen suuren velan alaisena tästä
maa-ilmasta ja tahdon sen ian-kaikkisuudessa paraten maksaa.

Miller. Ajattelee perään, etkö siinä ehkä erehdy, lapseni! (Vakaasti ja
juhlallisesti.) Tokkohan me siellä tulemmekaan yhteen? -- -- Kas,
kuinka kalvenet! -- Loviisani arvaa itsestänsä, että minä häntä
toisessa maa-ilmassa en enää tavoitakaan, koska minä sinne en lähde
semmoisella kiireellä kuin hän. (Loviisa juoksee hänen syliinsä,
vavisten. Hän painelee lämpimästi häntä rintaansa vasten ja jatkaa
liikuttavalla äänellä.) O tyttäreni, tyttäreni! langennut, kuka-ties jo
hukkunut tyttäreni! Ota korviisi isäsi totiset sanat! Minä en voi sinua
vartioida. Minä voin sinulta ottaa veitset pois, vaan sinä voit itsesi
neulalla surmata. Myrkystä voin sinut varjella, vaan sinä voit kuristaa
itsesi helmi-rihmalla. -- Loviisa -- Loviisa -- ainoastaan varoittaa
voin sinua vielä -- Tahdotko sille kannalle joutua, että se pettäväinen
kuva sydämestäsi luopuu vasta ajan ja ian-kaikkisuuden hirmuisella
sillalla? -- Uskallatko kaikki-tietäväisen istuimen eteen mennä
valhetellen: _sinun tähtesi_, luojani, läksin tänne -- vaikka syntiset
silmäsi etsivät rakkahasi kuolevaista kuorta? -- Ja kun tämä
savi-jumalasi, silloin matona niinkuin sinäkin, mataa tuomarin jalkojen
juureen, kieltää sinun jumalattoman luottamuksesi häneen ja osoittaa
sinut rukoilemaan ian-kaikkista laupiutta, jota hän onnetoin tuskin
itsekään saa -- kuinkas silloin? (Painavammin, kovemmasti) Kuinka
silloin, onnetoin? (Hän puristaa häntä rintaansa, katsoo vähän aikaa
lujasti häntä silmiin, heittää hänet sitten yht'äkkiä.) Nyt en tiedä
enkä voi enää mitään -- (nostetulla oikealla kädellä) enkä voi sinulle,
herrani ja tuomarini, enempää vastata tästä sielusta. Tee lapsi-parka,
mitä tahdot. Tekey solakalle nuorukaisellesi uhriksi, niin että pahat
henkesi iloitsevat ja enkelisi sinusta luopuvat. -- Mene, mene sinne,
kunne aiot! Pane kaikki syntisi päällesi, pane vielä tämä viimeinenkin,
kauhein kaikista, päällesi, ja jos kuormasi vielä tuntuu keveältä, niin
tehköön minun kiroukseni painon täydeksi. -- Tuoss' on sinulle veitsi,
pistä se sydämeesi, ja (tahtoo itkien töytätä ulos) isäsi sydämeen!

Loviisa (hyppää ylös ja juoksee hänen perästänsä). Isä, elä mene! Oi
isäni! -- Että helleys pakoittaa vielä julmemmin kuin tyrannin-raivo!
Mitä pitää minun tehdä? En voi! Mitä teen?

Miller. Kun majuorisi suudelmat polttanevat sinua kuumemmin kuin isäsi
kyyneleet, -- niin kuole!

Loviisa (tuskallisesti kamppailtuaan, varovasti.) Isä! Tuoss' on
käteni! Minä tahdon -- Jumala! Mitä teen? mitä tahdon minä! Isä, minä
vannon -- voi minua, voi pahan-tekijätä, minne taivun! -- Isä, olkaan
sitten -- Ferdinand -- Jumala sen näkee! -- Niin hävitän viimeisenkin
muiston hänestä.

    (Repii kirjeensä.)

Miller (vaipuu ilosta juopuneena hänen kaulaansa). Kas se on minun
tyttäreni! Katso ylös! rakastajaa olet nyt köyhempi; sitä vastaan olet
isäsi tehnyt onnelliseksi. (Itkien ja nauraen halaellen häntä.) Lapsi,
lapsi! Tätä onnellista päivää elämässäni en ole ansainnut! Luoja tiesi,
kuinka minä huono mies tämän enkelin olen saanut! -- Loviisani,
onnellisuuteni! Hyvä Jumala! En minä rakkautta paljon ymmärrä, vaan
että siitä luopuminen mahtaa olla tuskallista -- sen verran minäkin
vielä ymmärrän!

Loviisa. Mutta pois tästä maasta, isä! -- Pois tästä kaupungista, jossa
kumppalini pilkkaavat minua ja hyvä nimeni iäksi on mennyt -- Pois,
pois, kauas pois tästä paikasta, jossa on niin monta muistoa
kadonneesta onnestani. Pois, jos se on mahdollista! --

Miller. Minne vaan tahdot, tyttäreni! Jumalan leipä kasvaa joka
paikassa, ja korvia antaa hän myös kuuntelemaan viuluani. Menkään
kaikki hukkaan -- Minä teen sinun tuskasi kertomuksen virreksi, laulan
sitten laulua tyttärestä, joka isänsä tähden särki sydämensä -- sitä
laulaen kerjäämme sitten ovi ovelta, ja almut maistavat suloisilta
itkeväisten käsistä.


Toinen kohtaus.

    Ferdinand edellisten tyköön.

Loviisa (hoksaa hänet ensiksi ja viskautuu kovasti huutaen Millerin
kaulaan). Herra Jumala! Tuossahan se on! Minä olen hukassa!

Miller. Missä? kuka?

Loviisa (osoittaa, näkönsä pois-kääntäen, majuoria ja painaksen
lujemmin isäänsä vasten). Hän! hän itse -- Pidä silmällä, isä -- se on
tullut minua murhaamaan!

Miller (keksii hänet, peräytyy). Mitä? Te täällä, paroni?

Ferdinand (tulee hiljaa lähemmäksi, taukoo Loviisan kohdalla, ja katsoo
häneen kyselevällä jäykällä katsannolla, sitten vähän ajan kuluttua
sanoo). Hämmästynyt oma-tunto, kiitoksia sinulle! -- Tunnustuksesi on
hirmuinen, vaan nopea ja varma, ja päästää minut häntä kiduttamasta!
Hyvää iltaa, Miller!

Miller. Mutta Jumalan tähden! Mitä te tahdotte, paroni? Mikä teidät
tänne tuo? Mitä tämä päälle-tunkeuminen merkitsee?

Ferdinand. Muistan mokoman ajan, jolloin minua odotettaessa päivä
jaettiin minuuttiinsa, jolloin ikävä minun perääni ripustihen hitaan
seinä-kellon painoihin, sille muka joutua lisätäkseen, ja jolloin
vartioitiin sitä suonen-sykäystä, jonka ajalla minä tulisin. -- Mistä
tulee se, että minun nyt sanotaan tunkeuvani?

Miller. Menkää, menkää pois, herra paroni! -- Jos sydämessänne vielä on
kyvenkään ihmisyyttä jälellä, jos ette tahdo kuolijaksi kuristaa häntä,
jota sanotte rakastavanne, niin paetkaa, elkääkä viipykö täällä yhtä
silmän-räpäystä enempää! Siunaus pakeni huoneestani, niin pian kuin te
siihen jalan astuitte. Te toitte onnettomuuden majaani, jossa ennen
vaan ilo ja tyytyväisyys asuivat. Ettenkö vieläkään ole tyytyväinen?
Vieläkö haavaakin tahdotte repiä, jonka ainoa lapseni sai teidän
onnettomasta tuttavuudestanne?

Ferdinand. Kummallinen isä, nyt tulen juuri tyttärellesi iloista
sanomaa tuomaan!

Miller. Uusia toivoja ja uusi pettymys! -- Mene sinä, onnettomuuden
sanan-saattaja, tiehesi! Näkösi morkkaa sanomiasi.

Ferdinand. Minä olen viimeinkin päässyt toiveideni päähän! Lady Milford,
rakkautemme suurin este, on paennut maasta. Isäni suostuu nyt
naimiseeni. Kova onni on herennyt meitä vainoomasta. Onnemme tähdet
nousevat taivaalle. -- Nyt tulin lupaustani täyttämään ja morsiantani
vihille viemään.

Miller. Kuuletko, tyttäreni, mitä se sanoo? Kuuletko, kuinka se vielä
pilkkaa sinun petettyjä toivojasi? Todella, paroni! Se sopii ylen
hyvin, että viettelijä hioo sukkeluuttansa viettelemänsä poloisen
päälle.

Ferdinand. Luuletko narrikoivani? Sitä en tee millään tavalla. Puheeni
on niin totta kuin Loviisani rakkaus, ja lupaukseni pidän yhtä pyhänä
kuin Loviisa valansa -- En tunne mitään pyhempää -- Epäiletkö vieläkin?
Eikö ilon punastusta vieläkään näy puolisoni kasvoilta? Kummallista!
Käypänä rahana mahtaa täällä olla valhe, koska totuutta niin vähän
uskotaan. Te ette luota sanoihini? Niin uskottenhan sitten tätä
kirjallista todistusta.

    (Viskaa Loviisalle hänen hovi-marsalkille kirjoittamansa kirjeen.)

Loviisa (heittää kirjeen luotaan ja vaipuu kuoleman-kalveana alas.)

Miller (sitä huomaamatta, majuorille). Mitä se merkitsee, paroni? En
ymmärrä teitä ollenkaan!

Ferdinand (viepi hänet Loviisan tykö). Sitä paremmin on tämä minut
ymmärtänyt!

Miller (lankee alas hänen viereensä). O hyvä Jumala! Tyttäreni!

Ferdinand. Kalvea kuin kuolema! -- Nyt se vasta on oikein mieleinen
minulle, tyttäresi! Noin kaunis ei hän ollut koskaan! Tämä sievä,
hurskas tyttö -- Tuolla ruumiin-näöllä -- Viimeisen tuomion henkäys,
joka kaikista valheista pyhkäsee ulko-kullan pois, on nyt tästäkin
puhaltanut näkö-maalin, jolla se kavala taivaan enkelitkin petti. --
Tää on hänen kauniin näkönsä! Se on myös hänen _ensimäinen valheeton_
näkönsä. Annappa, suutelen sitä!

    (Tahtoo lähetä.)

Miller. Ei! Pois! Elä koske isän sydämeen! Hyväilyksistäs en häntä
voinut varjella, vaan tahdon hänet nyt rääkkäämisistäsi varjella.

Ferdinand. Mitä tahdot, harmaa-parta? Sinun kanssasi ei minulla ole
mitään tekemistä. Elä sekau peliin, jonka teidän puoli nähtävästi on
tapannut -- vai oletko sinäkin ehkä viisaampi kuin sinusta olen
luullutkaan? Oletko kuuden-kymmenen vuotesi viisauden lainannut
tyttäresi kurvan-seikkoihin ja nää kunnioitettavat hivuksesi parittajan
toimella häväissyt? -- Mutta Mutta jos niin _ei_ ole, niin painau
vuoteelle, onnetoin ukko, ja kuole -- Aika ei vielä ole ohitse. Vielä
voit nukkua siinä suloisessa luulossa: minä olin onnellinen isä! --
Muuanta silmän-räpäystä myöhemmin olet sen myrkyllisen sisiliskon
viskaava kotoonsa helvettiin päin, kiroava sekä lahjaa että sen
antajaa, ja menet Jumalata pilkaten hautaan. (Loviisalle.) Puhu, sinä
onnetoin! Kirjoititko sinä tämän kirjeen?

Miller (varoittaen Loviisalle). Jumalan tähden, tyttäreni! Muista nyt,
muista nyt oikein!

Loviisa. Oi tätä kirjettä, isä!

Ferdinand. Ettäkä se joutui vääriin käsiin? -- Kiitetty olkoon
sattumus; se on tehnyt monta suurempaa työtä kuin mietiskelevä
ymmärrys, ja on sinä päivänä paremmin seisova pystyssä kuin kaikkein
viisasten järki. -- Sattumus, sanoin? -- O, onhan luojan kaitsemus
läsnä siinäkin, kun varpunen putoo maahan, miksi ei siis siinä, kussa
perkeleeltä reväistään peite silmiltä? -- Vastausta minä tahdon!
Kirjoititko tuon kirjeen?

Miller (syrjin Loviisaan, kehoittaen). Ole väkevä, tyttäreni! Sano nyt
vielä vaan tuo yksi: _kirjoitin_, ja kaikki on voitettu.

Ferdinand. Voi lystiä, voi lystiä! Isäkin petetty! Kaikki petettynä! No
katsoppas, kuinka se häpeemätöin nyt seisoo tuossa, ja yksin oma
kielensä ei tahdo ruveta nyt hänen viimeistä valhettansa lausumaan!
Vanno Jumalan kautta! peljättävän totuuden kautta! Kirjoititko tuon
kirjeen?

Loviisa (tuskallisen kamppauksen jälestä, jonka alla hän on katseilla
puhunut isänsä kanssa, päättäväisesti ja lujasti.) Kirjoitin!

Ferdinand (seisattuu hämmästyen). Loviisa! -- Ei! Niin totta sieluni
elää! sinä valhettelet! -- Viattomuuskin tunnistaa kidutus-penkissä
paha-tekoja, joita se ei koskaan ole tehnyt -- Minä kysyin liian
pikaisesti -- Eikö niin, Loviisa? -- Sinä tunnustit vaan sen tähden,
että niin pikaisesti kysyin?

Loviisa. Minä tunnustin, mikä totta on!

Ferdinand. Ei, sanon minä! ei! ei! Sinä et sitä kirjoittanut. Eihän se
ole ensinkään sinun käsi-alaasi -- Ja jospa olisikin, niin ovatko
käsi-kirjoitukset vaikeammat väärentää kuin sydämet turmella? -- Puhu
minulle totuus, Loviisa! -- Tahi elä, elä, elä tee sitä! Voisit sanoa:
_kirjoitin_, ja minä olisin hukassa. -- Valhettele, Loviisa,
valhettele! -- O -- jospa nyt valhetteleisit, katsoisit päälleni
avonaisella enkelin-katseellasi, suostuttaisit vaan korvani ja silmäni
ja tämän sydän-parkani vielä kerran häjysti pettäisit -- O Loviisa!
Kaikki totuus saisi sitten sen henkäyksen kanssa hävitä maailmasta eli
ruveta jäykkiä niskojansa hovi-miehen tavalla valheella kumartelemaan!
(Pelkääväisellä, vapisevalla äänellä.) Kirjoititko tuon kirjeen?

Loviisa. Jumalan nimessä! Peljättävän totuuden nimessä! Minä kirjoitin
sen!

Ferdinand (vähän ajan kuluttua, syvimmällä tuskalla). Vaimo! vaimo! --
Voi tuota näköäsi, jolla nyt edessäni seisot! -- Kaupittele tuolla
näölläsi vaikka paratiisin iloja, niin et yksin kadotuksestakaan löydä
ostajia -- Jospa olisit tiennyt, mikä sinä minulle olit, Loviisa!
Mahdotointa! Ei! Et sinä tiennyt, että olit minulle kaikki! Kaikki! --
Tämä on köyhä, halpana pidetty sana, vaan ian-kaikkisuus tuskin voi sen
ympäri kulkea; taivaan tähdet kiertävät ratojansa sen sisässä. --
Kaikki! ja niin tunnottomasti leikitsit sen kanssa -- O, se on
kauheata!

Loviisa. Te saitte nyt tunnustukseni, herra von Walter. Minä olen itse
kironnut itseni. Menkään nyt! Luopukaa talosta, jossa niin onnetoin
olitte.

Ferdinand. Hyvä! hyvä! Hiljaahan minä olen -- hiljaahan senkin maan
sanotaan olevan, jonka yli rutto on käynyt -- minä olen kuin semmoinen
maa. (Vähän mietittyään.) Vielä vaan yksi anomus, Loviisa! --
viimeinen! Päätäni niin kuumentaa. Tarvitsen vilvastusta, Laitappa
minulle lasi limonadia!

    (Loviisa menee.)


Kolmas kohtaus.

    Ferdinand ja Miller.

    He kävelevät, sanaakaan sanomatta, jonkun aikaa
    kumpikin puoltansa edes-takaisin.

Miller (seisattuu viimein ja katselee majuoria suruisella näöllä). Hyvä
paroni, voipiko se huojentaa murhettanne, jos minä tunnustan, että
surkuttelen teitä?

Ferdinand. Annahan vaan asian olla sillään, Miller! (Kävelee taas
muutamia askelia.) Miller, en tahdo enää muistaa, mitenkä ma huoneesesi
tulinkaan -- Mikäpä siihen olikaan syynä?

Miller. Kuinka, herra majuori? Huiluahan te tahdoitte oppia soittamaan.
Ettenkö sitä enää muista?

Ferdinand (vilkkaasti). Minä näin tyttäresi! (Taas äänettömyyttä.) Etpä
ole pitänyt sanaasi, hyvä ystävä! Me sovimme niin, että mun piti
yksinäiset tuntini saada _rauhassa_. Petit minut siinä kohdassa ja möit
minulle kyy-käärmeitä. (Nähtyään Millerin liikutuksen.) Ei vainenkaan,
elä peljästy, vanha mies! (Liikutettuna hänen kaulaansa). Sinä et ole
syy-pää!

Miller (pyyhkien silmiänsä). Sen tietää kaikki-tietäväinen Jumala!

Ferdinand (uudelleen kävellen edes-takaisin, synkeästi miettien).
Ihmeellisesti, käsittämättömän ihmeellisesti heittelee Jumala meitä!
Hienoista näkymättömistä rihmoista riippuu hänellä usein raskaimmat
painot. -- Jospa ihminen tietäisi, että tuosta omenasta minä nyt muka
kuoleman syön. -- Hum! -- Jospa sen tietäisi! (Kiireemmin edes ja
takaisin, sitten tarttuen kovasti Millerin käteen.) Mies! Siitä
rahdusta huilun-opetusta maksan sinulle liian kalliin --- -- Etkä
sinäkään voita sillä mitään -- sinäkin kuka-ties menetät tässä kaikki.
(Tuskassaan uloten hänestä.) Onnetoin huilun-soitto, jota ei olisi
pitänyt koskaan juohtua mieleeni!

Miller (kokee peittää liikutuksensa). Kauanpa se limonadi viipyykin.
Parasta on, minä menen kiirehtimään, jos ette pahaksi pane.

Ferdinand. Ei sillä niin kiirettä ole, hyvä Miller! (Itseksensä
mumisten.) Varsinkin isän puolesta -- Ole vaan täällä -- Mitäpä minä
vielä arvelinkaan kysyä? -- Niin! Onko Loviisa sinun ainoa tyttäresi?
Eikö sinulla muita lapsia olekaan?

Miller (lämpimästi). Ei ole muita, paroni! -- Enkä ole toivonutkaan
muita. Siitä tytöstä on jo kyllä, ottamaan koko isän-sydämeni valtaansa
-- sille olenkin jo antanut rakkauteni kaiken pää-oman.

Ferdinand (kovasti liikutettuna). Haa! -- -- Käyppä kuitenkin
katsomassa, eikö se juoma joudu, hyvä Miller!

    (Miller menee.)



Neljäs kohtaus.

Ferdinand (yksinään). Ainoa lapsi! -- Tunnetkos sen, murhaaja! Kuuletko
sitä, ainoa? -- Ja sillä mies-paralla ei ole koko taivaan-kannen alla
muuta kuin viulunsa ja tuo ainokaisensa. -- Sinä tahdot sen häneltä
ryöstää? -- Ryöstääkö? -- Ryöstääkö kerjäläisen viimeisen hätä-varan?
Katkoako ramman sauvan ja heittää kappaleet hänen eteensä? Kuinka? Onko
minulla tosiaankin siihen sydäntä? -- -- Ja kun hän sitten tulee ja
tytär makaa selällänsä, kukkanen -- nuutunut -- kuollut --
vallattomasti tallattu, hänen viimeinen, ainoa, verratoin toivokkinsa.
-- Haa! ja kun hän sitten siinä seisoo sen edessä, seisoo ja hänestä
koko luonto herkeää henkimästä, ja hänen jähmistynyt silmänsä näkee
koko rajattoman avaruuden tyhjäksi ja autioksi, etsii Jumalata eikä
löydä Jumalata ja tulee tyhjänä takaisin. -- -- Jumala! Jumala! Vaan
eihän minunkaan isälläni ole kuin tämä ainoa poika -- tämä ainoa poika,
vaan ei kuitenkaan ainoa rikkaus. -- (Vähän ajan perästä.) Vaan
kuitenkin! Mitä hän sitten menettää? Tytön, josta rakkauden pyhimmät
tunteet olivat vaan vauvoja. Tekisikö se isäänsä onnelliseksi? -- Ei
suinkaan! Ja minä ansaitsen vielä kiitoksen, että poljen kuolijaksi sen
sisiliskon, ennenkuin se vielä pistää isääkin.


Viides kohtaus.

    Miller, joka tulee takaisin, ja Ferdinand.

Miller. Heti saatte sen, paroni! -- Tyttö-riepu istuu tuolla ulkona ja
on itsensä kuolijaksi itkeä. Limonadissaan tuopi hän teille varmaan
kyyneleitäkin.

Ferdinand. Hyväpä se olisikin, jos siinä vaan kyyneleitä olisi! -- --
Vaan koska ikään puhuimme soitosta, Miller! (Vetää raha-kukkaronsa
ylös.) Niin olen minä vielä velka-miehesi.

Miller. Kuinka? Mitä? Mitä joutavia, paroni! Miksikä luulette minua?
Hyvällä kädellähän se on. Elkää toki ruvetko minua näin häpäisemään, ja
eihän tässä nyt, jos Jumala suopi, olla viimeistä kertaa yhdessä.

Ferdinand. Kuka sen tietää? Ota vaan pois. Se on kuolevaisuuden vuoksi.

Miller (nauraen). Niin, senkö vuoksi, paroni? No, kyllä se
kuolevaisuuden vuoksi vielä saa jäädä teidän taaksenne.

Ferdinand. Ei tiedä. -- Etkö sitä ole kuullut, että nuorukaiset ovat
kaatuneet -- pojat ja tytöt, toivon lapset, pettyneiden isien ilot. --
Mitä ikä ja madot eivät saa aikaan, sen tekee monesti ukon-nuoli. -- Ei
Loviisasikaan ole kuolematoin.

Miller. Hän on minulla Jumalalta.

Ferdinand. Kuule vielä -- minä sanon sinulle, hän ei ole kuolematoin.
Tämä tytär on sinun silmä-teräsi. Sinä riiput sieluin ja hengin tässä
tyttäressäsi. Ole varoillasi, Miller! Ainoastaan huima peluri panee
kaikki yhdelle kortille. Se kauppa-mies on liian uskaljas, joka kaiken
omaisuutensa panee yhdelle laivalle. -- Kuule se, Miller, ja muista
varoitukseni! -- -- Vaan miksikä et ota rahaasi?

Miller. Mitä, herra? Tuoko kokonainen kukkaron-pullukka? Mitä
ajattelette, armollinen herra?

Ferdinand. En muuta kuin velkaani suorittaa. -- Heh! (Heittää kukkaron
pöydälle, niin että siitä muutamia kulta-rahoja tulee ulos.) En minä
ian-kaikkisesti voi olla sinulle velkaa.

Miller (hämmästyen). Mitä? Se, kies' avita, ei helähtänyt kuin
hopea-raha! (Lähenee pöytää, ja huutaa säikähdyksissä.) Kuinka,
Jumalan ja taivaan nimessä, paroni? -- Paroni, mitä olette te? Mitä
teette te, paroni? Tämäpähän siivoa on! (Yhteen-lyödyillä käsillä.)
Aivanhan tämä on -- eli olette minut, eli -- lempo vieköön! paljasta
puhdasta kultaahan tässä kiiltää silmääni. -- -- Ei saatana! sillä
syötilläsi et minua petä.

Ferdinand. Vanhaako vai verestä olet juonut, Miller?

Miller (törkeästi). Hiisi ja helvetti! Katsokaahan vaan tuohon! --
Kultaa!

Ferdinand. No, mitä se tekee?

Miller. Pyövelin nimessä -- sanon -- katsokaa herran Kristuksen tähden
-- kultaa!

Ferdinand. Onpa se sitten jotain ihmeellistä!

Miller (vähän aikaa ääneti oltuansa, mennen hänen tyköönsä,
liikutuksella). Armollinen herra, minä olen yksin-kertainen, suora
mies, jos minua mihin koiran-työhön tahdotte houkutella; sillä
tuommoista raha-joukkoa ei, Jumala nähköön, kunniallisella työllä
ansaita!

Ferdinand (hellästi). Elä ole milläsikään, Milleri-parka! Tuon rahan
olet jo kauvan sitten ansainnut, ja Jumala minua varjelkoon tahtomasta
sillä ostaa sinun puhdasta omaa-tuntoasi!

Miller (kuin puoli-hulluna hyppien ylös). Siis minun! minun! Jumalan
suomasta ja luomasta, minun! (Juosten oveen päin, huutaen.) Eukko!
Tytär! Victoria! Tulkaa tänne! (Takaisin tullen.) Vaan rakas
taivaallinen isä! millä keinoin joutui tämä hirmuinen raha minulle näin
yht'äkkiä? Miten ansaitsen sen? millä sen kostan? Häh?

Ferdinand. Et soitto-tunnillasi, Miller! -- Tällä rahalla maksan
sinulle, (taukoo vapistuksensa tähden) maksan sinulle (vähän ajan
perästä surullisesti) kolmi-kuukautisen onnettoman unelman
tyttärestäsi.

Miller (tarttuu hänen käteensä, jota hän kovasti puristaa). Armollinen
herra! Jos te olisitte halpa, vähäinen porvaris-mies -- (joutuun) ja
tyttöni ei rakastaisi teitä, niin pistäisin hänet kuolijaksi! (Taas
rahaan päin, sitten ala-kuloisesti.) Vaan tuossahan nyt kaikki on minun
ja teillä ei ole mitään, ja mun täytynee siis koko riemun antaa mennä
kuin Mähösen viinan? Häh?

Ferdinand. Elä ole milläsikään, ystävä! -- Minä matkustan pian toiseen
maahan, ja siellä ei tämän-kuvaiset rahat kulje kuitenkaan.

Miller (sillä välin luopumattomasti tähystäen rahaa, ihastuksella).
Jääpikö se siis minun omakseni? Jääpikö? -- Vaan mieleni käypi pahaksi
siitä, että lähdette pois. -- Ja maltappa aikaa, kun minä nyt rupean
ylpeäksi! Pöyhkenen ja pöhötyn niin että! (Panee hatun päähänsä ja
töytää ulos-päin.) Ja torin varrella tahdon minä nyt antaa
soitto-tuntiani enkä polttaa muuta kuin kolmea kuningasta, ja jos minä
enää koskaan istun kolmen äyrin oluelassa, niin vieköön minut se ja se!

    (Tahtoo mennä pois.)

Ferdinand. Elä mene! Ole vaiti! ja pane rahat taskuusi! (Painavasti.)
Tämän iltaa vaan vielä ole vaiti, ja tee minulle mieliksi eläkä enää
anna soitto-tuntia.

Miller (vielä kiihkoisemmin, tarttuen häntä liiviin, riemuiten.) Ja,
herra, tyttäreni! (Laskien hänet irti.) Rahasta ei mies paljon parane
-- rahasta ei -- Söinpä minä potaattia eli pyy-paistia, se on yhden
tekevä, täysi on täysi, ja tuo takki on ainiaan hyvä, kunne Jumalan
päivä ei paista hihojen läpi. -- Minusta on se kaikki jonkin-joutavaa.
-- Vaan tytölle on tämä siunaus hyvä; mitä hänen silmistänsä vaan näen
hänen toivovan, se pitää hänen saaman.

Ferdinand (keskeyttää kiireesti). Hiljaa, hiljaa --

Miller (aina vilkkaammin). Ja hänen pitää oppiman Ranskan kieltä ja
menuettia tanssimaan ja laulamaan, niin että siitä sanomissa
kirjoitetaan; ja saali pitää hänellä oleman kuin parailla
hovineuvoksen-tyttärillä, ja paletotti, vai miksi lemmoksi ne sitä
kutsuvat, ja soittajan tyttärestä pitää puhuttaman viiden penin-kulman
päässäkin.

Ferdinand (tarttuu hänen käteensä kauheimmalla liikutuksella). Kyllä
jo! kyllä jo! Jumalan tähden, ole vaiti! Tämän päivää vaan vielä ole
vaiti! Se olkoon ainoa kiitos, jonka sinulta vaadin.


Kuudes kohtaus.

    Loviisa limonadin kanssa, ja Edelliset.

Loviisa (itkeneillä silmin ja vapisevalla äänellä, talrikilla tuoden
lasia majuorille). Olkaa hyvä ja sanokaa, jos tämä ei olisi kylläksi
väkevää.

Ferdinand (ottaa lasin, panee sen pöydälle ja kääntyy vilkkaasti
Milleriin päin). Vähällä olin sen unhottaa! -- Saisinko sinulta pyytää
yhtä asiaa, rakas Miller? Tahdotko minulle pienen palveluksen tehdä?

Miller. Vaikka kymmenen! Mitä se on?

Ferdinand. Minua odotetaan kotona ruoalle. Kova onni saattoi minut
pahalle tuulelle. Minun on nyt aivan mahdotoin mennä ihmisten joukkoon.
-- Menisitkö isäni tykö ja sanoisit, ett'en tule?

Loviisa (säikähtää ja sanoo sukkelasti). Voinhan sen minäkin toimittaa.

Miller. Sinäkö presidentin tykö?

Ferdinand. Ei sitä tarvitse hänen itsensä luo mennä, sanot vaan
sanottavan palvelijoille etu-huoneessa. -- Tuoss' on kelloni kanssasi,
että uskovat sinua. -- Minä olen täällä vielä palatessasi. -- Pyydä
vastuuta.

Loviisa (hyvin hätäytyneenä). Enkö sitä minä voisi toimittaa?

Ferdinand (Millerille, joka juuri on lähtemässä). Elä vielä mene!
Täss' olisi vielä kirje isälleni, joka tän'iltana tuotiin minulle. --
Kuka-ties painavia asioita. -- Sen viet yhdellä tielläsi sinne.

Miller. Hyvä, herra paroni!

Loviisa (riippuu hänessä, kauheasti peljästyneenä). Vaan, isä,
voisinhan minäkin hyvin hyvästi nuo asiat toimittaa! --

Miller. Yksinäsi ei sinua, tyttäreni, voi yön selkään lähettää.

    (Pois.)

Ferdinand. Näytä valkeatn isällesi, Loviisa! (Loviisan seuratessa
Milleriä kyntteli kädessä, tulee hän pöydän luo ja karistaa myrkkyä
limonadi-lasiin.) Jaa, hänen pitää! hänen pitää! Korkeuden vallat
nyykäyttävät päällään minulle myödytyksensä, taivaan kosto suostuu
päätökseeni, hänen hyvä enkelinsä hylkää hänet.


Seitsemäs kohtaus.

    Ferdinand ja Loviisa.

    Loviisa tulee vitkitellen kynttelin kanssa takaisin, panee sen
    pöydälle ja seisattuu toiselle puolen toisella majuori, luoden
    silmänsä maahan ja vaan toisinaan petollisesti ja varkain häneen
    katsoen. Majuori seisoo toisella puolen ja katsoo vaan jäykästi
    eteensä.

    (Suuri äänettömyys tämän kohtauksen alussa.)

Loviisa. Tahdottenko minua säistää, niin soitan jotain pianolla?

    (Avaa pianon.)

    (Ferdinand ei vastaa mitään, äänettömyys.)

Loviisa. Vieläpä te olette shakki-pelissäkin minulle yhden voiton
velkaa. Eikö koeteta yhtä, herra von Walter?

    (Taas äänettömyys.)

Loviisa. Se kirje-reppu, herra von Walter, jonka kerran lupasin teille
neuloa -- sitä olen alotellut -- tulkaapa katsemaan sen kaavaa!

    (Äänettömyyttä vaan.)

Loviisa. O, kuinka minä olen kurja!

Ferdinand (seisoen kuin ennenkin). Se saattaisi olla totta.

Loviisa. Minun syyni ei ole, herra von Walter, että te nyt niin
huonosti huvitutte.

Ferdinand (nauraa loukaten). Sillä ethän sinä muka mitä taida minun
tylsälle hiljaisuudelleni?

Loviisa. Johan minä sen edeltä arvasin, ett'emme me tätä nykyä tule
hyvin toimeen yhdessä. Säikähdinkin heti, sen tunnustan, kun isäni
lähetitte asialle. -- Herra von Walter, minä luulen että tämä hetki on
meille molemmille yhtä tukala. -- Jos ette pahaksi pane, niin menen
minä ja kutsun muutamia tuttaviani tänne.

Ferdinand. Meneppä ja tee se! Niin menen paikalla minäkin ja kutsun
tuttaviani.

Loviisa (katsoo häneen hämmästyneenä). Herra von Walter!

Ferdinand (häjysti). Tosiaankin sukkelin neuvo, minkä ihminen voi
keksiä tämmöisessä tilassa kuin me nyt olemme. Tästä ikävästä
kaksin-olosta teemme lystin linnoituksen, ja jospa siinä annammekin
lihallemme vähän vapautta, niin sillä vaan korvaamme itsellemme ne
kärsimykset, joita rakkauden tuskat ovat tuottaneet.

Loviisa. Te olette lystikäs, herra von Walter!

Ferdinand. Niin lystikäs, että torilla voisin poikajoukon kerätä
perääni! Ei! Totta puhuen, Loviisa! Sun esi-merkkisi on minullenkin
opiksi -- minä otan sinut opettajakseni. Hulluja ne ovat, jotka
ikuisesta rakkaudesta hupattavat. Eihän yhtä alin-omaa jaksa rakastaa;
vaihtelevaisuus on huvituksen höyste. -- Niin kuuleppa, Loviisa!
Minäkin suostun siihen. -- Pujahdamme yhdestä rakkauden seikasta
toiseen, vyörymme yhdestä haureuden pahnasta toiseen. Sinä tuonne --
minä tänne -- kuka-ties sillä keinoin löytäisin kadonneen rauhani
josta-kusta nais-huoneesta takaisin -- Kuka-ties, näin hurjailtuamme
jonkun ajan, suureksi iloksemme taas joutuisimme yhteen, kuka-ties
samat taipumukset meissä taas synnyttäisivät lemmen ja häpeä ja
irstaisuus voisivat matkaan-saattaa sovun ja soinnun, joita hellin
rakkaus ei ole meissä saanut aikaan.

Loviisa. O nuorukainen, nuorukainen! Onnetoin olet jo; tahdotko
ansaitakin onnettomuutesi?

Ferdinand (vihassa mumisten hampaidensa sisässä). Onnetoinko olen? Kuka
sen sinulle sanoi? Nainen, sinä olet liian kehno itse mitään tuntemaan
-- millä voit sitten toisen tunteita punnita? -- Onnetoin, sanoi se? --
Haa! tämä sana saattaisi minut haudassakin raivoon! -- Onnettomaksi
piti minun tulla, sen hän tiesi. Kuolo ja kadotus! sen hän tiesi, ja
petti minut kuitenki. -- Sanasi taittavat kaulasi -- Tähän asti voin
vielä kehnoutesi peitellä typeryydellä, ja ylen-katseeni oli sinut
päästää kostamatta. (Kiireesti temmaten lasin.) Niin muodoin,
kevyt-mielinen et ollut -- tyhmä et ollut -- olit vaan perkele.
(Juopi.) Limonadi on yhtä mieto kuin sinun sielusi -- Maistappa!

Loviisa. O taivas! Syystäpä pelkäsinkin tätä kohtausta.

Ferdinand (kovasti käskien). Maista!

Loviisa (ottaa lasin vähän vasta-hakoisesti ja juo).

Ferdinand (käännäksen, hänen nostettuaan lasin huulillensa, yht'äkkiä
kalveten pois ja juoksee huoneen kaukaisempaan nurkkaan).

Loviisa. Tämä limonadi on hyvä.

Ferdinand (kääntymättä, väristen kauhistuksesta). Terveydeksesi!

Loviisa (pantuansa lasin pois). Oi, jospa tietäisitte, Walter, kuinka
hirmuisesti olette mieleni loukannut!

Ferdinand. Hum!

Loviisa. Se aika tulee vielä, Walter! -- --

Ferdinand (tullen eteenpäin). O! _ajasta_ ei meillä enää olisi isoa
huolta.

Loviisa. Silloin tämä ilta on tuntuva raskaalta sydämessänne.

Ferdinand (alkaa kävellä kovemmin ja tulla levottomaksi, heittäen
vyönsä ja miekkansa pois). Hyvästi nyt, herrain palvelus!

Loviisa. Hyvä Jumala! Mikä teillä on?

Ferdinand. Vari ja ahdas -- Tahdon olla irremmasti.

Loviisa. Juokaa! juokaa! Juoma jäähdyttää teitä.

Ferdinand. Kyllä se sen tekee ihan varmaan -- Kurva on hyvä-sydäminen,
vaan niinhän ne ovat kaikki!

Loviisa (rakkauden täydellä lämpimyydellä juosten hänen syliinsä).
Loviisallesiko sen sanoit, Ferdinand?

Ferdinand (työntää hänet luotaan). Pois! pois! Pois nuo hellät sulavat
silmät! Minä voitun. Tule kauhistavaisessa muodossasi, käärme! Hyppää
päälleni, kyy! Lyö luokkia taivasta kohti! -- tule niin hirmuisena kuin
helvetti sinut koskaan näki -- Vaan elä enkelinä enää -- Elä enkelinä
enää -- Siksi on jo liian myöhä -- Mun täytyy polkea sinut kuolijaksi
niinkuin sisiliskon -- Voi sinua!

Loviisa. O, että näin loitos piti tultaman!

Ferdinand (katsellen häntä sivulta). Tuo taivaallisen kuvaajan ihana
teos -- Ken sen uskoisi? Ken voisi sitä uskoa? (Ottaen hänen kätensä ja
pitäen sitä ylhäällä.) En tahdo sinua moittia, luoja! -- Vaan miksi
panit myrkkyäsi näin kaunihin astioihin? -- -- Voipiko pahuus hyötyä
näin lempeässä maassa! -- -- O, se on ihmeellistä!

Loviisa. Jotaka minun pitää kuunnella ja olla vaiti!

Ferdinand. Ja tuo suloinen soiva äänikin -- Kuinka voipi niin paljo
sointua lähteä noin hajanaisesta kanteleesta? (Juopuneilla silmillä
hänen silmiinsä katsoen.) Kaikki niin ihanata -- niin täydellistä --
niin jumalallista! -- Kaikessa paraan luomis-hetken teos! Jumal'avita!
juuri kuin koko maa-ilma olisi ilmautunutkin vaan sen tähden, että
luoja tälle teoksellensa saisi iloita. -- -- Jako _sielua_ tehdessänsä
vaan olisi Jumala erehtynyt? Onko se mahdollista, että tämä vaihdokas
pääsi maa-ilmaan ilman moitteetta? (Yht'äkkiä luopuen hänestä.) Vai
näkikö hän käsissänsä enkelin syntyvän ja korjasi erhetyksensä
kiireessään sitä kehnommalla sydämellä?

Loviisa. O sitä ilkeätä itse-päisyyttä! Ennenkuin hän tunnustaisi
hairaustansa, ennen pilkkaa hän Jumalata.

Ferdinand (töytää katkerasti itkien hänen kaulaansa). Vielä kerran,
Loviisa! -- Vielä kerran, niinkuin ensimäisen suudelmamme päivänä,
jolloin sinä ensi kerran suhahdit: _Ferdinand_ ja sana _sinä_ ensi
kerran tuli kuumille huulillesi -- O, loppumattomien, sanomattomien
ilojen kylvy näytti tässä silmän-räpäyksessä olevan kätkettynä niinkuin
kukkasen supussa. -- Silloin oli ian-kaikkisuus edessämme kuin suloinen
kevät-päivä; kultaisia vuosi-tuhansia kulki mielemme ohitse kuin nuoria
morsiamia. -- -- Silloin olin minä onnellinen! Loviisa! Loviisa!
Loviisa! Miksis teit minulle tämän?

Loviisa. Itkekää, itkekää, Walter! Murheenne ehkä tekee minulle
oikeammin kuin vihanne.

Ferdinand. Siinä erehdyt. Tämä ei ole sitä murhetta -- Ei sitä
lämmintä, makeata kastetta, joka painuu mielen haavoihin kuin palsami
ja panee tunnetten jäykän rattaan uudestaan liikkeesen. Tämä on vaan
yksityisiä, kylmiä märkiä -- rakkauteni ian-kaikkisen kuolon kylmää
kuuraa. (Kauhean juhlallisesti, laskien kätensä hänen päänsä päälle.)
Itkeä pitää sielustasi, Loviisa! -- Itkeä Jumalasta, jonka loppumatoin
laupeus tässä erehtyi, ja joka paraimmassa teossansa näin pettyi. -- O,
minusta tuntuu, että koko luonnon pitäisi ottaa suru-huntu päällensä ja
hämmästyä sitä esi-merkkiä, joka hänen keskessänsä nyt tapahtuu --
Ilkeätä on, kun ihmiset lankeevat ja paratiisit menetetään; vaan kun
pitali raivoo enkelien joukossa, pitää koko luonto pantaman huolen
alle.

Loviisa. Elkää ajako minua vimmaan, Walter! Minulla on mielen
lujuutta niin hyvin kuin monella muulla -- vaan sitä ei pidä panna
yli-luontoiseen koetteesen. Walter, yksi sana vielä ja sitten olemme
eroitetut -- -- Kauhea kohtalo on eksyttänyt meidän sydämet
toisistansa. Jos saisin suuni avata, Walter, niin voisin sinulle
kertoa asioita -- voisin -- -- vaan kova onni sitoi kieleni niinkuin
rakkautenikin, ja kärsiä pitää minun, ettäs minua menettelet niinkuin
porttoa.

Ferdinand. Kuinka voit nyt, Loviisa?

Loviisa. Miksi sitä kysyt?

Ferdinand. Minusta olisi paha, jos sinun täytyisi täältä erota valhe
huulillasi.

Loviisa. Jumalan tähden, Walter!

Ferdinand (pikaisesti liikkuen). Ei, ei! Liian saatanallinen olisi
semmoinen kosto! Ei! Jumala varjelkoon! En minä tahdo kostoani
ulotuttaa toiseen maa-ilmaan asti. -- Loviisa! Rakastitko marsalkia?
Sinä et tästä huoneesta enää pääse ulos.

Loviisa. Kyselkää, mitä tahdotte. Min'en vastaa enää mitään.

    (Istuksen.)

Ferdinand (totisemmin). Ota vaari kuolemattomasta sielustasi, Loviisa!
Rakastitko marsalkia? Sinä et tästä huoneesta enää pääse ulos.

Loviisa. Min'en vastaa enää mitään.

Ferdinand (lankee kauheasti liikutettuna hänen eteensä maahan).
Loviisa! Rakastitko marsalkia? Jo ennen kuin tämä kyntteli on palanut
kaikki -- seisot sinä -- Jumalan edessä!

Loviisa (hyppää peljästyneenä ylös). Jeesus! Mitä se on? -- -- Ja
mieltäni alkaa niin muutella.

    (Vaipuu alas tuoliin.)

Ferdinand. Joko nyt? -- Voi teitä vaimoja, kummituksia! Heikko
luontonne kyllä sietää paha-tekoja, jotka ihmisyyden juuriltansa
nyhtävät; mutta rahtunen arsenikia lyö teidät kumoon.

Loviisa. Myrkkyä! myrkkyä! voi herra Jumala!

Ferdinand. Niin pelkään. Limonadisi oli höystetty helvetissä. Sillä
joit kuoleman maljaa.

Loviisa. Kuoleman! kuoleman! Laupias Jumala! Myrkkyä limonadissa ja
kuoleman. -- O, armaitse sieluani, laupeuden herra!

Ferdinand. Se on pää-asia. Sitä minäkin häneltä anon.

Loviisa. Ja äitini -- isäni -- maa-ilman vapahtaja! Onnetoin
isä-parkani! Eikö enää ole mitään pelastusta? Nuori henkeni --- eikö
mitään pelastusta! Ja pitääkö minun jo kohta lähteä?

Ferdinand. Ei mitään pelastusta, sinun pitää jo kohta lähteä -- Vaan
elä ole milläsikään. Me matkustamme yhdessä.

Loviisa. Ferdinand, sinäkin! Myrkkyä, Ferdinand! Sinulta? Jumala anna
se hänelle anteeksi -- Armollinen herra, ota häneltä tämä synti --

Ferdinand. Tutkistele omia tiliäsi -- pelkään pahoin, ett'eivät ne ole
selvällä.

Loviisa. Ferdinand! Ferdinand! -- Oi -- Nyt en enää voi salata. --
Kuolema -- kuolema ratkasee kaikki valat. -- Ferdinand! -- Ei taivaassa
eikä maan päällä ole ketään niin onnetointa kuin sinä! -- Minä kuolen
viatoinna, Ferdinand!

Ferdinand (säikähtäen). Mitä se sanoo? Valhetta ei tavallisesti oteta
_sille_ matkalle kanssa!

Loviisa. Minä en valhettele -- en valhettele -- enkä ole valhellut kuin
kerran koko elämässäni. -- Huu! mikä vilu juoksee suonissani -- -- kun
kirjeen hovi-marsalkille kirjoitin --

Ferdinand. Haa! Se kirje! -- Jumalan kiitos! Nyt tuli miehuuteni taas
takaisin.

Loviisa (jonka kieli alkaa jäyketä ja sormet köykistyä). Se kirje --
Valmistau hirmuista sanaa kuulemaan -- Käteni kirjoitti, mitä sydämeni
kirosi -- isäsi saneli sen kirjeen.

Ferdinand (jähmistyneenä ja patsaan kaltaisena, syvään äänettömyyteen
vaipuneena, kaatuu viimein kuin ukkosen lyömä maahan).

Loviisa. Voi sitä onnetointa erheystä -- Ferdinand -- minut
pakoitettiin -- anna anteeksi -- Loviisasi olisi ennen kuoleman ottanut
-- vaan isäni -- vaara -- he tekivät sen niin kavalasti.

Ferdinand (julmana hypäten ylös). Ole kiitetty, Jumala! ett'en vielä
tunne myrkyn vaikutusta.

    (Vetää miekkansa ulos.)

Loviisa (heiketen heikkonemistansa). Voi! mitä aiot? Isäsihän se on --

Ferdinand (hillimättömimmässä vimmassa). Murhaaja ja murhaajan-isä! --
Hänen pitää tulla kanssa, että kaikki-valtias syyllisen rangaiskoon!

    (Tahtoo lähteä ulos.)

Loviisa. Kuollen antoi vapahtajani anteeksi -- Kunnia sinulle ja
hänelle!

    (Kuolee.)

Ferdinand (kääntyy joutuisasti takaisin, huomaa hänen viimeiset
kuoleman-liikauksensa ja lankee surulta voitettuna hänen viereensä
alas). Elä, elä! elä karkaa käsistäni, taivaan enkeli! (Tarttuu häntä
käteen, vaan antaa sen taas vajota alas.) Kylmä, kylmä ja kostea! Hänen
sielunsa on poissa! (Hyppää taas ylös.) Jumala, armoa Loviisalleni!
armoa! armoa kauheimmalle murhaajalle. Se oli hänen viimeinen
rukouksensa! -- -- Kuinka ihana ja suloinen kuolijanakin! Liikutettuna
puhalsi viikake-mies vaan näille herttaisille kasvoille. -- Hänen
lempeytensä ei ollut teeskentelyä, se piti kuolemassakin ryhtinsä.
(Vähän ajan kuluttua). Vaan kuinka? Miksi en tunne vielä mitään?
Tahtooko nuoruuteni voima minut pelastaa? Tyhjä vaiva! Ei se minun
aikomukseni ole.

    (Tempaa lasin.)


Viimeinen kohtaus.

    Ferdinand. Presidenti. Wurm ja Palvelijoita, jotka kaikki
    hämmästyneinä töytävät huoneesen; sitten Miller väen ja
    oikeuden-palvelijoiden kanssa, jotka kokoutuvat huoneen
    perä-puolelle.

Presidenti (kirje kädessä). Poikani, mitä tämä on? -- En kuitenkaan voi
uskoa --

Ferdinand (viskaa lasin hänelle jalkojen eteen). Niin _näet_ tuossa,
murhaaja!

Presidenti (hoippuu taka-perin. Kaikki kauhistuvat. Hirmuinen
äänettömyys.) Poikani, miksis tämän minulle teit?

Ferdinand (häneen katsomatta). Olisihan minun muka pitänyt ensin kysyä
valtio-mieheltä, sopiiko seikka hänenkin korttiensa kanssa yhteen! --
Hieno ja ihmeteltävä, sen tunnustan, oli se konnuus, että meidän
sydämet heitettiin luulon kautta. -- Mestari on se, joka sen verkon
teki; paha vaan, ett'ei rakkaus totellut juoniasi niin kuuliaisesti
kuin tavalliset käskyläisesi.

Presidenti (etsii ympärinsä joukkoon katsellen). Eikö tässä ole ketään,
joka itkisi surkutellen onnetointa isää?

Miller (huutaen näyttelystän takana). Laskekaa sisään! Jumalan tähden,
laskekaa!

Ferdinand. Tyttö on pyhä -- hänestä on toinen tuomitseva.

    (Avaa oven Millerille, joka väen ja oikeuden-palvelijoiden
    kanssa töytää sisään.)

Miller (kauheimmassa tuskassa). Lapseni! lapseni! -- Myrkkyä huudetaan
täällä otetun. -- Tyttäreni! missä olet?

Ferdinand (taluttaa hänet presidentin ja Loviisan ruumiin väliin). Minä
olen viatoin. Kiitä tästä tuota.

Miller (lankeaa hänen viereensä maahan). O Jeesus!

Ferdinand. Lyhyesti puhuen, isäni! -- Te alatte käydä minulle
kalliiksi. -- Kavalasti on minulta henkeni varastettu, varas olette te.
Minua vapisuttaa, kuinka asiani Jumalan kanssa ovat; -- konna en
kumminkaan ole koskaan ollut. Ian-kaikkinen tuomioni langetkoon miten
hyvänsä -- teidän päälle se elkään langetko -- Vaan minä olen tehnyt
murha-työn, (peljättävällä, kovalla äänellä) murha-työn, jota sinä
et minun käskene yksinäni maa-ilman tuomarin eteen kantamaan.
Juhlallisesti heitän siitä tässä sinulle isomman, kauheimman puolen:
kuinka sen kanssa tullet toimeen, katso itse. (Vieden hänet Loviisan
tyköön.) Tuossa, julmuri! riemuitse nyt sukkeluutesi kauhistavalle
hedelmälle; noilla kasvoilla on sinun nimesi peljättävästi kirjoitettu,
ja koston enkelit ovat sen siitä lukevat -- Tämän-näköinen haamu
hiiviköön vuoteesi ympärillä maatessasi, ja tarjotkoon sinulle kylmää
kättänsä -- Tämän-näköinen haamu seiskoon sielusi edessä kuollessasi,
ja häiritköön viimeisen rukouksesi -- Tämän-näköinen haamu seisokoon
haudallasi ylös-noustessasi -- ja Jumalan vieressä hänen sinua
tuomitessansa. (Hän alkaa heikota. Palvelijat pitelevät häntä.)

Presidenti (kädellänsä tehden hirmuisen viittauksen taivasta kohti).
Elä minulta, elä minulta, kaikkein tuomari, vaadi näitä sieluja, vaan
_tuolta_.

    (Menee Wurmiin päin.)

Wurm (pöyhähtäen). Minultako?

Presidenti. Sinulta, kirottu! sinulta, saatana! -- Sinä sitä annoit sen
helvetin neuvon -- _Sinun_ yllesi tulkoon vastuukin -- Minä pesen
käteni puhtaaksi.

Wurm. Minunko ylleni? (Alkaa kauheasti nauraa.) Lystiä! lystiä! Nytpä
sitten tiedän senkin, millä tavalla perkeleet kiittävät. Minun
yllenikö, sinä tuhma konna? Oliko se _minun_ poikani? Olinko minä sinun
isäntäsi? -- Minun ylleni vastuu? Haa! tään näön kautta, joka jähmentää
ytimen luissani! Tulkoon vastuu minun ylleni! Nyt _tahdon_ minä hukkua,
mutta _sinun_ pitää hukkuman minun kanssani. -- Väki hoi! Huutakaa
_murha_ katuja pitkin! Herättäkää oikeus! Oikeuden-palvelijat, sitokaa
minut! Viekää minut pois tästä! Minä tahdon ilmoittaa salaisuuksia,
semmoisia että kuulijoilla tukat nousevat pystyyn.

    (Tahtoo lähteä.)

Presidenti (pidättää hänet). Ethän toki, riivattu, tahtone --?

Wurm (taputtaa häntä olalle). Tahdon kyllä, kumppali! Tahdon kyllä! --
Riivattu olen minä, se on tosi -- se on sinun työtäsi -- niin tahdon
nytkin menetellä kuin riivattu. -- Käsi kädessä _sinun_ kanssasi
pyövelin pölkylle! Käsi kädessä _sinun_ kanssasi helvettiin! Minua
oikein ilahduttaa olla _sinun_ kanssasi, koira, kirottuna!

    (Hän viedään pois.)

Miller (joka kaiken aikaa, pää Loviisan sylissä, on maannut
äänettömässä surussa, nousee yht'äkkiä ylös ja viskaa majuorille
raha-kukkaronsa jalkojen juureen). Myrkyn-syöttäjä! Pidä kirotut
rahasi! -- tahdoitko sillä lapseni minulta ostaa?

    (Töytää ulos huoneesta.)

Ferdinand (sortuvalla äänellä). Juoskaa jälestä! Hän on vimmassa. --
Tämä raha on hänelle pelastettava. -- Se on mun kauhea kiitollisuuteni.
Loviisa! -- Minä tulen. -- -- Jääkää hyvästi! -- -- Antakaa minun erota
tämän alttarin vieressä. --

Presidenti (heräten kauhun huumeuksesta, pojallensa). Poikani!
Ferdinand! Etkö enää edes silmääsi luo musertuneen isäsi päälle?

    (Majuori lasketaan Loviisan viereen.)

Ferdinand. Jumalan, laupeuden isän, on viimeinen ajatukseni.

Presidenti (kauheimmassa kivussa langeten hänen eteensä maahan). Luodut
ja luoja hylkäävät minut. -- Etkö enää silmää luo virvoitukseksi
päälleni?

Ferdinand (osoittaa kuollen hänelle kätensä).

Presidenti (nousee sukkelasti ylös). Hän antoi minulle anteeksi!
(Toisille). Nyt olen teidän vankinne!

    (Hän lähtee pois, oikeuden-palvelijat seuraavat häntä,
    esi-rippu lankee alas.)





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kavaluus ja rakkaus - Murhenäytelmä viidessä näytöksessä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.