Title: Vaimo, jonka minulle annoit
Author: Caine, Hall, Sir
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vaimo, jonka minulle annoit" ***


VAIMO, JONKA MINULLE ANNOIT

Kirj.

Hall Caine


Suomentanut Toini Swan



WSOY, Porvoo, 1913.



SISÄLLYS.

Tekijä lukijalle.

I. Nainen ja hänen isänsä.

 Työvuoteni.
 Avioliittoni.

II. Nainen ja hänen miehensä.

 Lempiviikkoni.
 Minä rakastan.

III. Nainen ja hänen lapsensa.

 Minä tulen äidiksi.
 Joudun kadoksiin.

IV. Nainen ja hänen jumalansa.

 Pelastunut.



TEKIJÄ LUKIJALLE.


En katso tarpeelliseksi enkä toivottavaksi ilmaista, minkä verran
Mary O'Neillin kertomus perustuu omaan mielikuvitukseeni ja minkä
verran todenperäisiin tapahtumiin. Mutta koska tässä teoksessani olen
käyttänyt lähteinäni enemmän tosiseikkoja kuin romaaninkirjoittajain
on tapana, olen katsonut velvollisuudekseni muutella ja muodostella
merkitsevimpiä kuvauksia ja luonteita estääkseni lukijaa yrittämästä
arvailla, keitä esiintyvät henkilöt todellisuudessa ovat olleet.

Se elämänlaatu, jota suuri osa romaaniani kuvaa, on minulle pienimpiä
piirteitä myöten tuttua -- niin tuttua, etten voi sanoa tietoisesti
luoneeni siihen mitään uutta; vaikken siis voi toivoa onnistuneeni
täydellisesti kätkemään juonen pohjana olevaa todellisuutta, olen
sitä käsitellyt aivan vapaasti, katsoen ettei itse toiminta ole
teoksessani pääasia.

Se aihe, jota olen pitänyt silmällä, on niin yleisinhimillinen, että
luulen sen olevan riippumattoman paikallisuudesta; sen näyttämöksi
sopii yhtä hyvin Yhdysvallat kuin Brittein valtakunta tahi mikä muu
Europan maa tahansa. Se on tuo ikivanha kysymys Naisen suhteesta
Mieheen -- ei yksistään avioliitossa, vaan kaikessa, mikä heitä
yhdistää kehdosta hautaan.

Siksipä olen yrittänyt parastani kertoessani tosikertomuksen eräästä
Naisesta, joka kertomus monessa suhteessa on tosikertomus kaikista
Naisista, siinä kun käsitellään Naisen elämän neljää suurta ja
tärkeää ajanjaksoa Nainen ja hänen isänsä, Nainen ja hänen miehensä,
Nainen ja hänen lapsensa, Nainen ja hänen Jumalansa.

MARTIN CONRAD TEKIJÄLLE.

Tässä ovat muistiinpanot, joista juttelimme. Tehkää niillä mitä
haluatte. Muutelkaa, korjailkaa, lisätkää tai pyyhkikää pois oman
mielenne mukaan. Ne ovat kirjoitetut ainoastaan minun luettavikseni
ja siksi niissä on paljon sellaisia kohtia, jotka vaativat selitystä,
ennenkuin niitä voi käyttää siihen tarkoitukseen, jonka te olette
niille määrännyt. Täydentäkää niitä selityksillä niin paljon
kuin suunniteltu aiheenne vaatii. Se syvä liikutus, jota ette
kyennyt salaamaan kertoessani teille rakkaani elämäntarinaa, on
takeena siitä, että tulette käsittelemään sitä myötätuntoisesti ja
hellävaroen.

Saattaa, ehkä tapahtua, että kirjanne herättää ilmestyessään jonkin
verran vihamielisyyttä, ja olipa teidän kuvauksenne vaikka kuinka
hellävaroen tehty, niin sittenkin voi tästä vihamielisyydestä osa
kohdistua kuvattaviinnekin. Mutta se on yhdentekevää. Kuten tiedätte,
on hän nyt siellä, missä maailman tuomio ei voi häntä saavuttaa. Ja
minä puolestani olen viime aikoina niin useasti ollut vastatusten
kuoleman kanssa, etteivät muut vaarat minua pelota.

Aiheenne miellyttää minua. Olen tyytyväinen ja onnellinen, jos tämän
kertomuksen perustalla voitte kirjoittaa, yleisölle jotain, joka saa
sen selvemmin kuin ennen älyämään, kuinka julma ja väärä on se Miehen
ja Naisen suhde, joka kaikkina aikoina näyttää nauttineen lain,
vieläpä uskonnonkin siunausta. Silloin minusta tuntuu, että olen
ollut oikeassa -- täysin oikeassa -- salliessani maailman vilkaista
rakkaani tahrattoman sydämen pyhitettyihin tunnustuksiin.

Kuulin tänään jälleen hänen äänensä. Hän on oikeassa. Rakkaus on
kuolematon. Jumala siunatkoon häntä, ikuisesti rakastettuani!



ENSIMÄINEN OSA

NAINEN JA HÄNEN ISÄNSÄ



Mary O'Neillin kertomus.

TYTTÖVUOTENI.



Ensimäinen luku.


"Syvyyksistä minä huudan sinua, Herra", niin alkaa eräs ihanimpia
psalmeja, ja elämäni syvyyksistä ovat tämän kertomuksen tapahtumat.

Minä en ollut haluttu lapsi -- en ainakaan tyttönä haluttu. Sen sain
kuulla isä Dan Donovanilta, joka oli pitäjämme pappi. Minä synnyin
lokakuussa. Kaiken päivää oli rankasti satanut. Sade pieksi rajusti
talomme seiniä ja valui vuolaina virtoina alas pitkin ikkunaruutuja.
Neljän tienoissa iltapuolella tuuli yltyi, ja silloin pitkää ajotietä
varjostavien pähkinäpuiden kellastuneet lehdet kahisivat kuuluvasti,
ja peninkulman matkan päässä oleva meri vaikeroi kuin tuskiaan
valitteleva koira.

Alakerrassa isäni huoneessa istui isä Dan takkavalkean ääressä,
siirrellen rukousnauhansa helmiä ja tarkaten pienintäkin ääntä,
joka tuli isäni huoneen päällä olevasta äitini makuusuojasta. Isäni
raskaat askeleet, jotka saivat koko talon täräjämään, jatkuivat
lakkaamatta edestakaisin ikkunasta huoneen nurkkaan ja nurkasta
vastakkaiselle seinälle. Tuon tuostakin Bridget täti pistäytyi sisään
kertomaan, että kaikki kävi hyvin, ja aina puolen tunnin kuluttua
tohtori Conrad astui huoneeseen kuulumattomin askelin, kuten hänen
tapansa oli, veti muutamia sauhuja pitkästä savipiipustaan ja palasi
sitten jälleen toimeensa.

Isäni oli menehtyä kärsimättömyydestä.

"Kestää kauan", sanoi hän kiinnittäen katseensa tohtorin kasvoihin.

"Ei pidä tuskailla -- ei mitenkään tuskailla", sanoi isä Dan.

"Se on aivan tarpeetonta", sanoi tohtori Conrad.

"Joutukaa sitten takaisin ja toimittakaa asia loppuun", sanoi isäni.
"Viisisataa dollaria teille, jos kaikki päättyy hyvin."

Isäni oli luullakseni siihen aikaan suuri mies. Suuri mies hän on
luullakseni vieläkin. Kova ja julma hän on ollut minua kohtaan, se on
minun kuitenkin myönnettävä. Jos hän olisi kuninkaaksi syntynyt, niin
hän olisi saattanut kansansa pelätyksi ja ehkäpä kunnioitetuksikin
kautta koko maailman. Hän syntyi kansankodissa, vieläpä kaikkein
köyhimmässä, mäkitupalaisena. Ellanin kolkolla rämeiköllä on vieläkin
hänen kotimökkinsä valkeaksi kalkittuine seinineen ja olkikattoineen.

Hänen oma isänsä oli ollut rajuluontoinen mies, täynnä uskaliaita
unelmia, joista suurin osa oli keskittynyt häneen itseensä. Vaikka
hän oli turvemajassa kasvanut ja Daniel Neale nimeltään, uskoi hän
polveutuvansa suorassa polvessa saarensa ylhäisimmästä aatelistosta,
Hovin O'Neilleistä ja Raa-linnan parooneista. Todistaakseen
väitteensä tosiksi hän päiväkaudet selaili pitäjän kirkonkirjoja ja
yönsä hän vietti äänekkäästi jutellen kylän ravintolassa. Kansa sanoi
häntä "Neale lordiksi" puolittain piloillaan, puolittain tosissaan.
Eräänä päivänä hänet kannettiin kotiin kuolleena. Hän oli saanut
surmansa päihtyneenä riidellessään äkkipikaisen kerskurin, kapteeni
O'Neillin kanssa, joka oli läimähyttänyt häntä ohimolle kepillään.
Hänen vaimonsa, minun isoäitini, ripusti silakkaverkon vainajan
vuoteen eteen estääkseen toisessa vuoteessa nukkuvia lapsia näkemästä
häntä.

Lapsia oli kuusi, ja miehensä kuoleman jälkeen oli vaimon hankittava
ruokaa kaikille. Maa, joka kuului hänen mökkiinsä, oli laihaa, ja
leivän saantia kartuttaakseen hänen oli tapana käydä kitkemässä
varakkaampien naapuriensa istutuksia. Niukasti siitä työstä
maksettiin -- yhdeksän penceä päivältä kauniilla säällä ja kuusi
penceä muina päivinä, ja kahdesti viikossa annettiin kannu maitoa
ja kimpale voita matkaan. Puutetta kärsittiin, ja lapset joutuivat
siitä ensimäisinä kärsimään. Kuolema korjasi heistä viisi. "Heitä
ei haluttanut jäädä luokseni", oli äidin tapana sanoa. Isäni vain
jäi eloon; hänkin oli Daniel nimeltään. Kun hän varttui isommaksi,
oli äidillä paljon apua hänestä. Hän rakasti äitiään, siitä olen
vakuutettu. Luulenpa täydellä todella, että hän alkujaan oli
rakastava ja jalomielinen luonteeltaan, vaikka sitä nyt on vaikea
uskoa.

Tekisin väärin häntä kohtaan, ellen kertoisi muuanta juttua hänen
poikavuosiltaan. Hän oli äitineen käynyt vuorilla leikkaamassa
kanervia, jotka Curraghista saadun turpeen kera olivat mökkiläisten
ainoaa polttoainetta. He raahasivat matkassaan olkiköydellä sidottua
okaista kanervakimppua, kun maantielle kääntyessään joutuivat
uhkeitten vaunujen tielle, jotka äkkiarvaamatta ajaa karahuttivat
esiin hovin ajotien kulmauksesta kahden korskean pähkinänkarvaisen
hevosen vetäminä, joita ohjasi loistavapukuinen englantilainen ajuri.
Hevoset peräytyivät säikkyen suurta kanervakimppua, jolloin vaunuissa
istuva herrasmies kiroillen pisti päänsä ulos vaununikkunasta, ja
samassa raaka ajuri läimähytti ruoskallaan avopäistä vaimoa ja pienen
pojan paljaita sääriä.

Seuraavassa tuokiossa vaunut katosivat. Ne olivat O'Neillin suvun
päämiehen, Raa-linnan lordin, sen, jonka läheinen sukulainen,
kapteeni O'Neill, oli tappanut isoisäni, eikä poloinen isoäitini
niinmuodoin virkkanut mitään. Mutta niin pian kun kivistävät sääret
sen sallivat, kuivasi poikanen silmänsä repaleisella hihallaan,
sanoen:

"Älä ole milläsikään, äiti. Kun minä tulen aikamieheksi, niin saat
omat vaunut, eikä herrat saa enää sinua piestä."

Äiti kuoli. Poika oli siihen aikaan kaksikymmenvuotias,
vahvajäseninen, vankkarintainen nuorukainen, kasvatusta melkein
tykkänään vailla, mutta teräväjärkinen ja tahdoltaan kukistumaton.
Niinpä hän varusti reppunsa ja siirtyi Amerikkaan. En ole koskaan
päässyt oikein selville siitä, mitä työtä hän ensin joutui tekemään.
Muistan vain kuulleeni, että jotain uhkarohkeata ja hengenvaarallista
se oli ja että hän nopeasti yleni. Kahden vuoden kuluttua hän oli
kohonnut päällysmieheksi. Viiden vuoden kuluttua hän oli jo osakas.
Kymmenen vuoden kuluttua hän oli rikas mies. Kahdenkymmenenviiden
vuoden kuluttua hän oli miljoonain omistaja, joka johti trusteja ja
teollisuusrenkaita.

Kuulin kerran hänen sanovan, että rahoja kolisi hänen kirstuunsa
kuin kaurajauhoja sihdin silmistä, mutta minulle ei ole koskaan
tarkoin kerrottu, mitä viimein tapahtui. Huhuttiin jotain
lain sekaantumisesta ja että hänen oli ollut pakko luopua
liikeyrityksistään. Minun kertomukseni tietää vain sen, että hän
neljänkymmenenviidenvuoden ikäisenä palasi Ellaniin. Muuttuneena
miehenä hän tuli, tylyä oli hänen puheensa, tuikea hänen ilmeensä
ja käskevästi kohosivat hänen silmäkulmansa. Rikkaudenhimo oli
painanut leimansa häneen. Koko saari mateli hänen kasvojensa edessä
ja ihmiset, jotka olivat hänen isäänsä pilkanneet, ryömivät hänen
jalkainsa ympärillä kuin torakat.

Kotiin tultuaan hän ensi työkseen osti äitinsä mökin, rakennutti
uuden olkikaton siihen ja jätti sen erään köyhän vaimon hoidettavaksi.

"Vielä sitä ehkä kerran tarvitaan", sanoi hän.

Hänen seuraava toimensa oli täysin arvokas "Neale lordin" pojalle.
Kuullessaan, että kapteeni O'Neill oli pahasti takertunut
velkoihinsa, hän osti kerskurin panttikirjat, karkoitti hänet hovista
ja asettui itse sinne asumaan.

Vuotta myöhemmin hän pyysi anteeksi omalla tavallaan. Hän nai toisen
kapteenin tyttäristä. Isabel, vanhempi sisaruksista, oli lempeä
ja kaunis tyttö, hyvin hento ja arka sekä suloisin alistuessaan,
kuten muutamat ylänkömaan yrtit, jotka tuoksuvat suloisimmin,
kun niitä poljetaan ja rutistetaan. Nuorempi sisar Bridget oli
rivakka, jotenkin jokapäiväinen, ja ylpeä teräväpäisyydestään ja
lujatahtoisuudestaan.

Nuoremman sisaren haikeaksi mielipahaksi isäni valitsi vanhemman.
Äitini toivomuksia tai mieltä ei tietääkseni ensinkään tiedusteltu.
Hänen isänsä ja minun isäni keskustelivat aiotusta avioliitosta
kuten kauppa-asiasta ainakin, ja sillä asia oli päätetty. Hääpäivänä
isäni suoritti kaksi sangen huomattavaa tekoa. Hän merkitsi nimensä
kirkonkirjaan Daniel O'Neillinä erivapautuskirjan nojalla, ja
tuodessaan morsiamensa tämän entiseen kotiin hän hinautti tuon
jylhän: harmaan talon neliskulmaiseen torniin Yhdysvaltain tähtilipun
syntymäsaarensa lippuun kiinnitettynä. Hän oli jutellut vähemmän kuin
"Neale lordi", mutta ajatellut ja toiminut enemmän.

Kaksi vuotta kului perillistä syntymättä, eikä isäni yrittänyt
salata pettymystään, joka lopulta kohosi melkein suuttumukseksi.
Hänen aikansa oli siihen asti kulunut rakennuksen ja maatilan
parannuspuuhissa, mutta hänen väsymätön tarmonsa alkoi jo vaatia
laajempaa vaikutusalaa. Ellanin saaret olivat silloin vielä perin
alkuperäisellä kannalla, ja sen asukkaat, osittain merimiehiä,
osittain maamiehiä, olivat yksinkertaista, jumalaapelkäävää väkeä,
köyhiä tosin, mutta eivät puutteenalaisia. Mutta isäni päässä
liikkui suurellisia suunnitelmia. Tarmollaan ja yritteliäisyydellään
hän aikoi loihtia saareen uutta elämää, rakentaa ravintoloita,
teattereita, seurain taloja, oluttupia ja tanssisaleja, perustaa
kilpakenttiä ja vuorten harjuille nousevia sähköratoja sekä muutenkin
kaikin tavoin muuttaa seudun virkistys- ja huvittelupaikaksi Brittein
kuningaskunnan väestölle.

"Katsotaanpas eikö tämä vanha saari ala surista", sanoi hän, ja
suurin osa naapureita, jotka eivät parempaa halunneet kuin tulla
loihtimalla rikkaiksi -- asianajajiksi, pankkiireiksi ja saaren
virkamiehiksi -- avustivat häntä voimainsa takaa hänen uskaliaissa
yrityksissään.

Mutta hän oli tuskin päässyt alkuun, kun jotain odottamatonta
tapahtui. Vanha Raa-linnan lordi, O'Neillin suvun päämies, joka
kerran oli kiroillut isoäidilleni, palasi Ellaniin kuolemaan,
oleskeltuaan monta vuotta ulkomailla, missä hän huonolla elämällään
oli hankkinut itselleen turmiollisen taudin. Koska hän oli
vanhapoika, olisi hänen lähin seuraajansa ja perillisensä ollut
kapteeni O'Neill, mutta äidinisäni oli kuollut edellisenä talvena
ja kun miesjälkeläistä ei suorassa polvessa ollut olemassa, näytti
siltä kuin arvonimi ja perintö (jotka erivapautuksen nojalla
saattoivat kuulua lähimmälle miessukulaiselle naispuolisen perillisen
kautta) olisivat joutuneet eräälle kaukaiselle sukulaiselle,
neliloistavuotiaalle pojalle, joka oli protestantti ja kävi siihen
aikaan koulua Etonissa.

Isäni suuri pettymys karmi hänen mieltään nyt enemmän kuin koskaan
ennen. Mutta odottamattomat seikat eivät ole harvinaisia, ja eräänä
kevätpäivänä ilmoitti sairastavaa äitiäni katsomaan kutsuttu tohtori
Conrad, että äitini oli raskaana.

Isäni riemastus oli rajaton, vaikka hänen onnellisuuttaan vähensi
alussa pelko, ettei tulossa oleva lapsi olisikaan poika. Mutta
vähän ajan kuluttua tämäkin vaara häipyi hänen mielestään, eikä
aikaakaan, kun hänen turhamaisuutensa ja kukistumaton tahtonsa niin
kokonaan valtasivat hänen terveen järkensä ja arvostelukykynsä,
että hän alkoi puhella syntymättömästä pojastaan, ikäänkuin olisi
poikalapsen syntymä ollut jo ennakolta päätetty tapahtuma. Menipä hän
toisinaan niinkin pitkälle, että jutteli äitini, tohtori Conradin ja
ennen kaikkea isä Danin kanssa poikansa nimestä. Se oli oleva Hugh,
sillä O'Neillin suvun päämiehet olivat olleet tämännimellisiä halki
vuosisatojen jo hämärässä muinaisuudessa, jolloin, niin otaksuttiin,
he olivat olleet Ellanin kuninkaina.

Äitinikään ei ollut vähemmän onnellinen. Hän ei enää tuntenut
syynalaisuutta, ja vaikkakin hänet alussa riitti onnelliseksi
tekemään jo yksin se tieto, että häntä odotti kaikista inhimillisistä
iloista suloisin, äidiksi tulemisen ilo, niin antautui hänkin lopulta
siihen toivoon, että hänen lapsensa on poika. Kaiketi siihen oli
syynä pelkästään into alistua miehensä toivomuksiin ja tahtoon ja
toteuttaa hänen kiihkeä odotuksensa. Tai ehkäpä hänellä oli toinenkin
syy, salainen syy, joka johtui siitä, että hän naisena tunsi itsensä
heikoksi ja araksi, ehkäpä hän mietti sitä, että hänen odotettu
poikansa oli tuleva vahvaksi, uljaaksi ja vapaaksi.

Kaikki kävi hyvin syksyn loppuun asti, mutta silloin saapui
Raa-linnasta hälyyttäviä uutisia. Vanhan lordin sairaus oli saanut
pahan käänteen, ja hänen tilansa huononi äkisti. Tohtori Conradilta
tiedusteltiin asiaa, ja hän sanoi mielipiteensä olevan, ettei sairas
voisi elää vuoden loppuun asti. Isäni joutui tästä kuumeentapaiseen
levottomuuteen. Hän noudatti luokseen asianajajan ja neuvotteli sekä
hänen että isä Danin kanssa.

"Jotain tässä on puuhattava", sanoi hän, ja kun hänelle selvisi,
että hänen korkealle lentävät toiveensa hupenisivat tyhjiin, ellei
(mainitun ikivanhan perintösäädöksen nojalla) hänen lapsensa syntyisi
ennen vanhan lordin kuolemaa, alkoi hänen kärsimättömyytensä muuttua
kuluttavaksi tuleksi.

Ensi kerran elämässä hänen kiihkoisuutensa suuntautui uskontoon ja
hyväntekeväisyyteen. Hän lupasi siinä tapauksessa, että kaikki kävisi
onnellisesti -- lahjoittaa uuden alttarin seurakunnan Pyhän Marian
kirkkoon kuuluvaan kappeliin, tonnin kivihiiliä jokaiselle viiden
peninkulman sisässä asuvalle köyhälle ja naapurikylän jokaiselle
seitsemättäkymmentä käyvälle asujamelle juhla-illallisen. Huhuttiinpa
hänen intonsa vieneen hänet niinkin pitkälle, että hän salaisesti
antoi rahaa joillekin imartelijoilleen, jotta he panisivat toimeen
ilotulituksia suuren tapauksen kunniaksi, ja tähän ilotulitukseen
olisi myös kuuluva vastapäätä meidän taloamme ylenevälle
Pilvikukkulalle pystytettävä jättiläislaite, jossa hehkuvin
tulikirjaimin loistaisi kaikkein luettavana: "Jumala Siunatkoon
Onnellista Perillistä". Tornin ison kellon soitto oli oleva merkkinä
ympäristölle, että syntyminen oli tapahtunut ja että odotettuun
juhlanviettoon oli ryhdyttävä.

Syyskuu kului, oltiin lokakuussa, ja kaiken aikaa saapui joka päivä
salaisia viestejä Raa-linnasta. Joka aamu lähetettiin tohtori Conrad
äitini luo. Vastenmielisempää näytelmää ei voi ajatella. Siinä
kilpailivat kuolon enkeli ja elämän enkeli, ja heidän välillään
seisoi isäni käskevä sielu, koettaen pitää toista loitolla ja toista
jouduttaa.

Isäni maltittomuus tarttui hänen ympäristöönsäkin.
Varsinkin se henkilö, johon se kohdistui, joutui sen vaikutuksen
alaiseksi. Seuraus oli se, mitä saattoi odottaakin. Äitini joutui
synnytysvuoteeseen kokonaista kuukautta ennen aikaansa.



Toinen luku.


Kello kuuden seutuvilla tuuli oli yltynyt hirmumyrskyksi. Ajotien
puista olivat viimeisetkin lehdet ryöstäytyneet lentoon, ja alastomat
oksat pieksivät toisiaan kuin hurjasti liikkuvat ruoskat. Meri
pauhasi entistä äänekkäämmin, ja Pyhän Marian kalliolta, joka oli
peninkulman matkan päässä rannalta, kumahteli kellojen ääni kuin
kuohujen alta kaikuen.

"Sääli ihmisraukkojen ilotulitusta", virkkoi isä Dan.

"Illallisensa he kumminkin saavat", sanoi isäni.

Oli tullut pimeä, mutta isäni ei sallinut lamppuja sytytettävän.
Hänen omassa huoneessaankaan ei ollut muuta valoa kuin takassa
palavain turpeiden ja halkojen himmeät liekit. Toisinaan, kun myrsky
tuokioksi vaimeni, saattoi ylähuoneesta kuulla ajoittain keskeytyvää
voihkinaa, jota seurasi vakavain äänten sorina.

"Kai se nyt pian tapahtuu", hoki isäni vähän väliä.

Ja siihen isä Dan aina vastasi:

"Herra olkoon kiitetty."

Seitsemän seutuvilla oli myrsky kiihtynyt korkeimmilleen. Tuuli
ulvoi isossa savutornissa kohisten kuin ukkonen. Meri hyrskyili niin
rajusti, että kaikki muut äänet hukkuivat kuohujen pauhinaan. Mutta
läpi myrskynkin myllerryksen kuultiin kovaa jyskytystä pääovelta.
Eräs palvelustytöistä kiiruhti ovelle, mutta isäni kutsui hänet
takaisin ja ottaen lyhdyn läksi itse avaamaan. Hän työnsi oven auki
niin varoen kuin ulkoa tuleva viima sen salli ja astui portaille.

Siinä istui hevosen selässä livreapukuinen ajuri toinen satuloitu
hevonen vieressään. Hän oli likomärkä sekä hiestynyt pitkästä ja
rajusta ratsastuksesta. Ponnistaen äänensä myrskyssä kuulumaan, hän
huusi:

"Eikö tohtori Conrad ole täällä?"

"On kyllä -- entä sitten?" vastasi isäni.

"Sanokaa hänelle, että häntä tarvitaan ja että hänen täytyy
hetipaikalla tulla minun kanssani."

"Kuka käskee?"

"Lordi Raa. Hänen armonsa on pahasti sairas. Hän tahtoo heti paikalla
tohtorin luokseen."

Isäni oli hurjan ristiriidan vallassa. Toiselta puolen houkutteli
häntä palava halu pitkittää vanhan lordin elämänlankaa, toiselta
puolen toivo saada nähdä perillisensä niin pian kuin mahdollista.
Mutta empimistä ei kestänyt kauan.

"Sanokaa lordille", huusi hän, "että täällä on nainen
synnytystuskissa ja ettei tohtori voi tulla, ennenkuin hän on
synnyttänyt."

"Mutta minulla on hevonen matkassa, ja tohtorin on tultava minun
kanssani."

"Viekää hänen armolleen vastaukseni ja sanokaa että Daniel O'Neill
sen lähetti."

"Mutta lordi on kuolemankielissä, ja ellei tohtori tule hänestä verta
laskemaan, saattaa hän kuolla ennen aamua."

"Ellei tohtori ole täällä auttamassa vaimoani, saattaa lapseni kuolla
ennen keskiyötä."

"Mitä merkitsee lapsenne syntymä hänen armonsa kuolemaan verraten?"
huusi mies, mutta ennenkuin sanat olivat kunnolleen päässeet hänen
suustaan, oli isäni, tavattoman vahva kun oli, tarttunut suitsiin ja
työntänyt hevosen ratsastajineen matkan päähän.

"Suoriutukaa toiselle puolelle veräjää, tai minä viskaan teidät
tielle", ärjäisi hän ja palasi sitten sisään paiskaten oven kiinni
jälkeensä.

Isä Dan jutteli useasti, kuinka Raa-linnan ajurin kuultiin vielä
jonkun aikaa äänekkäästi huutavan tohtoria nimeltä äitini valaistujen
ikkunain alla. Mutta hänen äänensä hukkui tuulen valituksiin, ja
hetken kuluttua hänen hevosensa kaviot polkivat suurelle veräjälle
kulkevan tien hiekoitusta.

Isäni palasi harmista puhisten huoneeseensa, ravistaen sadetta
hiuksistaan ja parrastaan. Ehkäpä hänen kiihtyneissä aivoissaan
kummitteli muisto eräästä neljäkymmentä vuotta sitten sattuneesta
tapahtumasta.

"Se vanha heittiö", mutisi hän, "kyllä kai se olisi hänelle mieleen.
Sitä he kaikki tahtoisivat? Kuka heistä huolisi minun poikaani
joukkoonsa?"

Ulvova yö ulkona kävi yhä hirvittävämmäksi. Rannalta kuului pauhu
niin kova, kuin joku villieläin olisi koettanut vapautua meren
kohdusta. Kerran tuli Bridget täti alakertaan kertomaan, että äitini
pelkäsi myrskyä. Kaikki talon palvelijat olivat kokoontuneet halliin,
pelonalaisina ja kertoen toisilleen taikauskoisia juttuja.

Mutta äkkiä myrsky lauhtui. Sade ja tuuli tuntuivat hetkeksi
taukoavan. Meri hillitsi raivoansa ja Pyhän Marian kalliolta
kumahtava kellonääni häipyi etäisyyteen. Oli ikäänkuin avaruuksia
kiitävä maailma olisi äkisti pysähtynyt kulussaan.

Samassa, keskellä tätä hiljaisuutta kuului yläkerrasta entistä
tuskaisempi voihkina. Isäni vaipui tuoliinsa, risti kätensä ja
sulki silmänsä. Isä Dan siirteli rukousnauhansa helmiä huuliaan
liikutellen, mutta äänetönnä.

Sitten kuului ylähuoneesta heikko äännähdys. Isäni avasi silmänsä ja
alkoi kuunnella. Isä Dan pidätti henkeään. Äännähdys uudistui, mutta
entistä voimakkaampana, kirkkaampana ja kimeämpänä. Nyt ei voinut
enää olla epäilystä. Se oli Luonnon ikuinen merkki, että uusi elämä
oli syntynyt maailmaan hiljaisuuden helmasta.

"Nyt se on lopussa", sanoi isäni.

"Kunnia olkoon Jumalalle ja kaikille pyhimyksille!" sanoi isä Dan.

"Kylläpä heitä nyt sapettaa", huudahti isäni, ja hän hypähti pystyyn
ja alkoi nauraa.

Hän riensi ovelle ja työnsi sen auki. Hallissa seisovat palvelijat
kuiskailivat kiihkeästi keskenään, ja puutarhuri Tom Dug, jota
tavallisesti sanottiin Tommy toveriksi, astui isäni luo kysyen, oliko
hänen nyt soitettava suurta kelloa.

"Tietysti", vastasi isäni, "mitäs te sitten olette tässä kaiken aikaa
odottaneet?"

Parin minuutin kuluttua alkoi tornin kello kumahdella ja heti sen
jälkeen alkoivat pitäjän kirkonkellotkin iloisesti soida.

"Kylläpä heitä nyt sapettaa, sanon minä", huudahti isäni ja
naureskellen voitonriemuista nauruaan asteli pitkin kivipermantoa
lujemmin askelin kuin milloinkaan ennen.

Yhtäkkiä taukosi lapsenitku, ja ylhäältä kuului hätäistä äänten
sorinaa. Isäni pysähtyi, hänen kasvonsa jäykistyivät, ja hänen
äänensä, joka äsken oli kaikunut iloisen torven tavalla, laskeutui
läähätykseksi.

"Mitä on tekeillä? Missä on Conrad? Miksei hän tule tänne kertomaan?"

"Ei pidä tuskailla. Kyllä hän heti tulee", sanoi isä Dan.

Kului tuokio, jonka aikana ei kuultu mitään eikä puhuttu mitään,
mutta sitten isäni, kykenemättä enää maltittomuuttaan hillitsemään,
meni portaitten alapäähän ja huusi tohtoria nimeltä.

Tuota pikaa kuuluivat tohtorin askeleet kiviportaissa. Ne olivat
epäröiviä, pysähteleviä ja laahustavia. Sitten tohtori astui isäni
huoneeseen. Takkatulen himmeässä valossakin saattoi nähdä, että
hänen kasvonsa olivat kalpeat, tuhkanväriset. Hetkisen hän seisoi
äänetönnä, ja huoneessa vallitsi hiljaisuus, painostava hiljaisuus.
Sitten isäni sanoi:

"No, mitä kuuluu?"

"Se on..."

"Puhukaa, mies... Tarkoitatteko... että se on _kuollut_?"

"Ei, ei, sitä en tarkoita."

"Mitä sitten?"

"Se on tyttö."

"Ty... tyttökö?"

"Niin."

"Hyvä Jumala!" äännähti isäni vaipuen takaisin tuoliinsa. Hänen
huulensa aukenivat, ja silmät, jotka äsken olivat riemusta
liekehtineet, tuijottivat nyt tylsinä sammuvaan hiilokseen.

Isä Dan yritti häntä lohduttaa. Jokaisessa laihossa on ohdakkeitakin,
ja onhan tytönkin syntymä itse asiassa pidettävä onnellisena
tapahtumana. Tytöt ovat elämän kukkia, miehen ilo ja lohdutus hänen
maallisessa vaelluksessaan, ja moni isä, joka tytön syntyessä on
kohtaloaan valitellut, on vielä saanut kiittää Herraa hänestä.

Kaiken aikaa olivat riemukellot soida kumahdelleet, ja nyt alkoi
huonekin käydä valoisaksi, sillä Pilvikukkulalla sytytetty
ilotulituslaite pilkkaavine tervehdyksineen: "Jumala Siunatkoon
Onnellista Perillistä", lennätteli ympärilleen monivärisiä,
leimahtelevia valonsäteitä.

Lempeällä äänellään, joka muistutti tasaisten kivien yli valuvaa
puroa, isä Dan yhä puheli lohdutuksen sanoja.

"Niinpä niin, naiset ovat maan suola. Jumala heitä siunatkoon, ja kun
ajattelen mitä kaikkea heidän on kärsittävä, että maailma voisi pysyä
pystyssä ja sukukunnat jatkua, tekisi mieleni langeta polvilleni
ensimäisen naisen eteen, jonka tiellä kohtaan, ja suudella hänen
jalkojaan. Mitä olisi maailma ilman naisia? Ajatelkaa pyhää Theresaa!
Ajatelkaa hurskasta Margaret Maryä! Ajatelkaa Pyhää Neitsyttä
itseään!"

"Oh! vaietkaa jo loruillenne", huusi isäni ja kavahtaen pystyyn alkoi
kirota ja sadatella.

"Lopettakaa tuo kirottu soitto! Aikooko se hupsu soittaa
iankaikkisesti. Tekevätkö perkeleet ja helvetti pilkkaa minusta?"

Tämän sanottuaan ja päälle päätteeksi ärähtäen kirouksen omalle
mielettömyydelleen isäni harppasi ulos huoneesta.

Äitini oli kuullut kaikki. Ohut hirsikatto ei voinut estää miehen
kiukkuista purkausta tulemasta hänen kuuluvilleen. Häntä hävetti. Hän
tunsi mielessään itsensä syylliseksi, ja heikosti tuskasta parahtaen
hän kääntyi seinään päin ja pyörtyi.

Vanha lordi kuoli samana yönä. Hänen rietas sielunsa läksi varjojen
maahan tekemään tiliä elämästään, ja kuukautta myöhemmin uusi lordi
Raa, Eton-koulun nuttuun puettu poika, saapui ottamaan haltuunsa
perintönsä.

Mutta jo aikaa sitä ennen oli isäni, työntäen mielestään
pettymyksensä ikäänkuin maksetun laskun, ryhtynyt työhön
asianajajainsa, pankkiiriensa ja saaren virkamiesten kanssa
toteuttaakseen suurelliset suunnitelmansa ja loihtiakseen saareen
uutta elämää.



Kolmas luku.


Palauttaessani mieleeni aikaisimman lapsuuteni hämäriä ja ikäänkuin
usvaan verhottuja hajanaisia vaikutelmia ja muistoja, joita en
ole kuullut isä Danin suusta, on ensimäinen tietoisuuteeni jäänyt
muistelma iso huone, jossa oli suuri vuode, suuri kaappi, suuri
peilipöytä, suuri rukoustuoli, madonnan kuva sen yläpuolella seinällä
ja avonainen ikkuna, johon varpunen aamuisin tuli visertämään.

Kun olin kyllin vanha ymmärtämään ja erittelemään huomioitani,
käsitin, että se oli äitini huone ja että se suloinen joku, jonka
oli tapana nostaa minut syliinsä, kun minä tallustelin löytöretkillä
suuressa huoneessamme, oli juuri äiti itse. Muistan, että hän
lohdutteli minua, kun lankesin, ja että hän silitteli päätäni ohuella
valkealla kädellään laulaessaan vienolla äänellään ja tuuditellessaan
minua.

Koska en muista nähneeni äitiäni milloinkaan talon muissa huoneissa
enkä yleensä missään muualla paitsi vaunuissamme, kun läksimme
ajelemaan aurinkoisina päivinä, päätän hänen jääneen vialliseksi
syntymästäni saakka.

Ne kasvot, jotka ensimäisinä sukeltavat esiin muistojeni usvasta,
ovat tohtori Conradin sekä isä Danin hilpeät ja ystävälliset kasvot.
Muistan edellisen leppeän äänen, kun hänen aamiaisen jälkeen oli
tapana pistäytyä äitini huoneessa sanoen: "Olemmeko tänä aamuna
hyvissä voimissa, rouva?" Ja vieläpä leppeämpi oli toinen ääni, joka
kysyi: "Ja miten voi tyttäreni tänään?"

Rakastin kumpaakin, mutta etenkin isä Dania, joka sanoi minua
Nannykseen ja väitti minun olevan hänen elämänsä kiusan ja
mielipahan, koska olin aina täynnä kujeita kuin vuohi. Itsekin hän
mahtoi vielä olla vanha lapsi, sillä muistan selvästi, kuinka hän
heti sen jälkeen kun oli antanut synninpäästön äidilleni, kömpi minun
kanssani nelinkontin lattialla ja leikki piilosilla-oloa suuren
vuoteen jalkojen takana lakkaamatta myhäillen ja nauraen. Muistanpa
vielä senkin, että hän kulki väljässä takissa, joka oli kaulaan asti
napitettu ja jossa oli kaksi suurta, pystysuoraa taskua, ja että nämä
taskut olivat kaappini ja laatikkoni, sillä niihin minä pistin leluni
ja nukkeni, vieläpä leivoksentähteenikin säilyttääkseni ne varmassa
turvassa.

Äitini sanoi minua Mary-kultaseksi, ja hänen rakkautensa ainoaan
lapseensa lienee aiheuttanut sen, että hän vieroitti minua myöhään,
sillä minulla on epämääräinen muisto hänen valkoisista, pehmeistä,
maitoisista rinnoistaan. Minä nukuin pienessä pajukehdossa hänen
vuoteensa vieressä, niin että hän ulottui peittämään minua, jos yöllä
potkin peitteen päältäni. Hän sanoi usein, että muistutin lintua,
pienessä, tummassa päässäni kun oli jotain lintumaista, samoinkuin
pään asennossa. Sen muistankin, että olin nopsa pikku olento, joka
liverrellen lentelin edestakaisin varpaillani kolkossa ja jotenkin
ilottomassa kodissamme.

Jos minä muistutin lintua, niin muistutti äitini kukkaa. Hänen
kapea, kaunis päänsä heikosti punoittavine kasvoineen oli eteenpäin
kumartunut kuin ruusu varressaan. Tavallisesti hän oli mustiin
puettu, mutta kaulus ja päähine hänellä olivat valkeaa pitsiä,
sellaiset, joita vanhoissa kuvissa usein näkee. Kun nyt palautan
hänet muistiini, hänen suuret, kosteat silmänsä ja hempeän sulavan
suunsa, luulen ettei hellyyteni eikä lapsuudenmuistojeni taikavoima
yksin vaikuta käsitykseeni, kun yhä vieläkin, niin monen vuoden
kuluttua, nähtyäni niin erilaisia naisia eri maissa, pidän rakasta,
vähän tunnettua ja vähän rakastettua äitiäni maailman kauneimpana
naisena.

En nytkään voi olla kummastelematta, etteivät muut ihmiset,
varsinkaan isäni, nähneet häntä minun silmilläni. Luulenpa hänen
omalla tavallaan pitäneen äidistä, mutta hänen kiintymykseensä
sisältyi hänen tahtomattaankin jonkinlaista halveksumista, jonka
minun pienet, valppaat silmäni kyllä älysivät. Äiti nähtävästi
pelkäsi häntä ja oli aina hermostunut ja arka, kun hän astui
huoneeseemme sama tervehdys melkein aina huulillaan:

"Mitä kuuluu, Isabel? Entä miten voi lapsesi?"

Jo varhaisimmassa lapsuudessani tein sen huomion, että hän puheli
minusta, kuin olisin ollut äitini lapsi enkä hänen, ja se jo
alunpitäen jäykistytti tunteeni häntä kohtaan.

Minä pelkäsin hänen kovaa ääntänsä ja korskeata käytöstänsä, kun
hän näyttäytyi, tuo iso, harmaapäinen mies, raittiin ilman tuoksu
paksuissa sarssivaatteissaan. Tuntuipa kuin tämä pelko olisi
tarttunut minuun jo ennen syntymistäni, äitini kohdussa.

Ensimäisiä lapsuuteni ajan muistelmia on, että juoksentelin hyppien
lattialla ja häiritsin isääni hänen istuessaan papereittensa ääressä,
jolloin alahuoneesta kuului puoliäänekäs murahdus: "Pidä se lapsesi
siivolla, kuuletko?" Jos hän tuli yläkertaan, kun olin vuoteessa, oli
minun tapana sukeltaa sänkyvaatteisiin kuten sorsa veden alle, ja
vasta hänen mentyään uskalsin taas pilkistää esiin. En totta tosiaan
koskaan ole suudellut isääni tai kiivennyt hänen polvelleen, ja jos
hän milloin pistäytyi meidän huoneessamme, niin minä tavallisesti
pidätin henkeäni ja kätkin pääni äitini hameeseen.

Pelkoni isää kohtaan samoinkuin isän välinpitämättömyys minusta
tuottivat luullakseni äidille paljon kärsimystä, sillä hän koetti
monesti taivuttaa hänen mieltänsä minulle suosiollisemmaksi. Hän
teki monta herttaista ja viatonta yritystä siihen suuntaan. Hän oli
esimerkiksi ylpeä hiuksistani, jotka olivat sysimustat jo pikku
tyttönä ollessani, ja hänen oli tapana jakaa ne kahtia ja harjata
sileäksi otsalleni kuten madonnankuvalla oli, ja eräänä päivänä, kun
isäni oli meitä tervehtimässä, hän työnsi minut häntä kohti sanoen:

"Eikö Mary-kultamme ole mielestäsi hyvin sievä? Hiukan Madonnan
näköinen ehkä -- eikö sinunkin mielestäsi, Daniel?"

Isäni naurahti vain jotenkin halveksuvasti: "Vai sieväkö? Ja Pyhän
Neitsyen näköinen? Johan nyt jotakin?"

Minä olin aina ollut ihastunut soittoon, ja äidin oli tapana opettaa
minua laulamaan pienen pianon säestyksellä, joka hänen sallittiin
pitää huoneessaan. Kerran hän taas virkkoi isälleni:

"Tiedätkö, ystäväni, että Mary-kultasella on niin kaunis ääni? Niin
suloinen ja puhdas, että kun suljen silmäni, voisin melkein luulla
enkelin laulavan."

Jolloin isäni naurahti kuten ennenkin ja vastasi:

"Vai on hänellä ääntä. Ja vieläpä niinkuin enkelillä. Mitähän ihmeitä
hänestä vielä keksitään?"

Äitini ompeli itse enimmät vaatteeni. Hänen ei suinkaan olisi
tarvinnut sitä tehdä, mutta kun hänellä ei ollut taloustoimissa
mitään puuhattavaa, tuotti hänelle iloa verhota lemmikkinsä hennot
jäsenet omien kättensä valmisteilla. Eräänä päivänä, kun hän vanhan
mallikirjan väritetyn kuvan mukaan oli tehnyt minulle samettihameen,
joka jätti sääret, kaulan ja käsivarret hyvin paljaiksi, sanoi hän:

"Eikö Mary-kultamme ole kuin pieni lady? Mutta hän tulee aina
näyttämään ladyltä, olipa hänellä yllään mitä tahansa."

Ja silloin isäni nauroi vieläkin ylenkatseellisemmin ja vastasi:

"Hänen isoäitinsä perkasi rikkaruohoja naurispelloilta, niin teki --
yhdeksän penceä hän sai päivässä kauniilla säällä ja kuusi penceä
muulloin."

Äitini oli hartaasti uskonnollinen eikä koskaan antanut päivän kulua
polvistumatta rukoustuolilleen Neitsyt Marian kuvan edessä, ja eräänä
päivänä kuulin hänen juttelevan isälleni, että kun minä olin vielä
aivan pikku vauva ja tuskin osasin mitään puhuakaan, tapasi hän
minut kerran polvistuneena kehdossani pidellen nukkeani kohotetuissa
käsissäni ja liikutellen huuliani ikäänkuin rukouksia lukien,
katsellen kattoon hartain katsein.

"Hänellähän on aina ollut niin suuret, kauniit, uskonnolliset silmät,
eikä olisi yhtään ihmeellistä, jos hän jonakin päivänä tulisi
nunnaksi."

"Vai nunnaksi? Ehkäpä. Mutta siihen soppaan en ikinä lusikkaani
pistä", sanoi isäni.

Jolloin äitini huulet liikahtivat ikäänkuin sanoen:

"Ei, ystäväiseni", mutta hänen hellä, suloinen, rakastava ylpeytensä
oli masentunut eikä hän enää kyennyt jatkamaan.



Neljäs luku.


Talomme alakerrassa asusti kokonainen siirtokunta ihmisiä, jotka
samoinkuin isäni eivät voineet mukautua olemassaolooni, ja niiden
johtajana oli Bridget tätini.

Heti äitini naimisiin jouduttua oli hänet nainut eräs keski-ikäinen,
puolieläkettä nauttiva eversti, joka oli leski, Belfastin
irlantilaisia ja äidinisäni juomatoveri. Mutta eversti oli kuollut
jo vuoden kuluttua jättäen Bridget tädin turvattomaksi kahden
tyttären kanssa, joista toinen oli hänen oma tyttärensä, toinen
miehen edellisestä avioliitosta. Tämä tapahtui samoihin aikoihin
kun minä synnyin, ja kun kävi selväksi, ettei äitini enää toipuisi
sairaudestaan, pyysi isäni Bridget tätiä meille hoitamaan taloutta,
ja hän tulikin tuoden mukanaan lapsensa.

Hän ryhtyi heti johtamaan koko taloa, äitini ja minä mukaan
luettuina, ja hänen vallanpitonsa oli kovaa, kuten sopii odottaakin
siltä, joka yhtenään ylvästeli itsensähillitsemis-taidollaan -- vain
hänen omaan jälkeläiseensä nähden huomattiin hänessä heikkouden
merkkejä.

Bridget tädin oma tytär, minua vuotta vanhempi, oli kaunis lapsi.
Silmät hänellä olivat vaaleanharmaat, posket pyöreät ja kypsän
omenan väriset, ja pitkä, keltainen tukka oli huolellisesti kammattu
ja käherrelty. Hänen nimensä oli Betsy, mutta hänen äitinsä oli
pitentänyt sen kauniiksi Betsyksi. Tavallisesti hänellä oli
musliinihame ja vaaleansininen vyönauha, ja koska häntä pidettiin
terveydeltään heikkona lapsena, sallittiin hänen melkein aina
noudattaa omaa päätänsä. Hän söi melkein alituisesti ja käyttäytyi
yleensä kuin olisi ollut talon tytär.

Bridget tädin kymmenen vuotta vanhempi tytärpuoli oli luiseva,
kömpelö tyttö, punatukkainen ja kasvonpiirteiltään säännötön. Hänen
nimensä oli Nessy, ja koska hän vaistomaisesti tunsi riippuvan
asemansa, oli hän perin nöyrä ja alistuvainen ja kuten Tommy toverin
oli tapana sanoa, "niin liukas kuin sileäksi kulunut kolmenpennyn
lantti" vallanpitäjiä kohtaan, mutta pilkallinen, röyhkeä ja
pisteliäs niille, jotka olivat tätini epäsuosiossa, siis tavallisesti
minulle.

Serkkuni ja minun välilläni vallitsi alituinen vaino ja riita,
eikä Nessy MacLeod milloinkaan laiminlyönyt asettua kauniin
Betsyn puolelle siinä. Äiti raukkani taas joutui Bridget tädin
nuolitauluksi, hän kun lakkaamatta hoki, kuinka juonikas,
pahankurinen ja vilpillinen pikku riitapukari minä olin, eikä
kummakaan, kun ottaa huomioon, kuinka vastenmielisesti minua
suvaittiin ja kuinka tunnottomasti minua kohdeltiin.

Tätä sanasotaa kesti aika kauan ilman sen enempiä seurauksia, mutta
viimein se saavutti huippunsa tuottaen vakavia muutoksia minun
elämääni.

Äitinikin elämässä oli auringonvälkähdyksiä, ja kukat olivat hänen
ainainen ilonsa. Vanha Tommy, puutarhuri, oli huomannut sen, ja joka
aamu hän toimitti äidille kimpun tuoreita kukkia, vasta leikattuja
ja kasteen kostuttamia. Mutta eräänä kevätpäivänä hän oli lähtenyt
Curraghin rämeille nostamaan turvetta polttotarpeiksi, eikä
niinmuodoin ollut voinut lähettää kukkia. Minä silloin päätin ottaa
sen tehtäväkseni, sillä kun jo olin päässyt kuuden vuoden ikään,
arvelin velvollisuudekseni pitää huolta äidistäni.

"Älähän huoli, äiti, minä tuon tinulle pikkuten kukkia", sanoin minä
(s:t äännettiin silloin aina t:ksi) ja sakset kädessä minä kirmasin
alas puutarhaan.

Minä olin valinnut penkereen loistavia ja tuoksuavia kesäkukkia ja
olin juuri saanut leikatuksi muutamia kaikkein kauneimpia, kun Nessy
MacLeod, joka ikkunasta oli pitänyt minua silmällä, ponnahti aika
vauhtia kimppuuni.

"Mary O'Neill, kuinka uskallat?" huusi Nessy. "Sinä juonikas,
pahankurinen, vilpillinen riitapukari, mitä Bridget tätisi nyt sanoo?
Etkö tiedä, että tämä on kauniin Betsyn kukkapenkere, eikä siihen saa
koskea kukaan muu."

Minä koetin puolustautua äitiini ja Tommy toveriin vedoten, mutta
Nessylle eivät sellaiset selitykset kelvanneet.

"Sinun äidilläsi ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa. Kyllä
sinä sen tiedät, että tätisi se tässä talossa käskee ja ettei mitään
saada aikaan ilman häntä."

Olin pieni, mutta tämä oli toki liikaa minulle. Pienen sydämeni
sopukassa olin kauan tuntenut nöyryytetyn ylpeyden salaista tuskaa
-- mistä tullutta en tiedä nähdessäni Bridget tädin anastavan äitini
paikan, ja niinpä minä nyt suuttumuksesta puhisten, mutta sanaakaan
virkkamatta, sivalsin päät kaikilta Betsyn kukilta ja kahmaisten
sylini kukkuroilleen niitä -- kymmenen kertaa enemmän kuin tarvittiin
-- suuntasin askeleeni äitini huoneeseen.

Kahden minuutin kuluttua nousi pelottava melske. Arvelin tuomion
hetken tulleen, kun kuulin Bridget tädin kupeella riippuvan suuren
avainkimpun kilisevän rappuja ylös, mutta äitini se rangaistuksen
saikin kantaa.

"Isabel", huudahti Bridget täti, "nyt kai viimeinkin olet tyytyväinen
lapseesi?"

"Mitä pahaa Mary on nyt tehnyt, Bridget kulta?" kysyi äitini.

"Älä huoli kysellä. Kyllä sinä sen hyvin tiedät, ja jollet tiedä,
niin saat sen pian kuulla."

Äitini vilkaisi kukkiin, ja hän näytti käsittävän mitä oli
tapahtunut, sillä hänen kasvonsa venyivät ja hän sanoi nöyrästi:

"Mary on ollut pahankurinen, mutta kyllä hän katuu eikä enää toiste
niin tee."

"Katuu, vai katuu!" huudahti tätini. "Hänkö katuisi! Hän tekee sen
toistamiseen, ja jo ensi tilaisuudessa. Senkin riitapukari! Pieni,
juonikas, vilpillinen riitapukari! Mutta ihmekö se, jos lapsista
tulee pahankurisia, kun ei oma äiti huoli heitä oikaista."

"Kaiketi sinä olet oikeassa, Bridget kulta, oikeassa sinä aina olet",
sanoi äiti matalalla, alistuvalla äänellä. "Mutta minä olen niin
heikko voimiltani, ja Mary, näetkös, on kaikki mitä minulla on."

Äitini silmät alkoivat nyt vettyä, mutta Bridget tätini ei vielä
tyytynyt voittoonsa. Pyyhkäisten alakertaan hän esitti valituksensa
isälleni, joka määräsi, että minut oli otettava äitini hoidosta ja
muutettava alakertaan, koska hän ei kyennyt johtamaan kasvatustani.
Tämä toimi uskottiin Bridget tädilleni, ja sen lähimpiä seurauksia
oli, että minun piti oleskella alakerrassa ja syödä ohraleipää ja
kauravelliä ja nukkua hallin päällä olevassa kylmässä huoneessa,
kauniin Betsyn syödessä vehnästä ja omenatorttua ja nukkuessa äitinsä
kanssa keittiönpäällisessä huoneessa, missä aina pidettiin tulta
takassa.



Viides luku.


Äitini suri paljon tätä muutosta, mutta minä puolestani löysin siitä
sentään lohduttaviakin puolia. Niinpä saatoin nyt helpommin kuin
ennen hiipiä ulos Tommy toverin luo, joka oli ennen ollut merimies
ja oli vieläkin reima, vanha merikarhu harmahtavine partoineen ja
tuuheine kulmakarvoilleen, joiden alta hän lystikkäästi vilkutteli
"ylähanka"-silmäänsä, kuten hänen oli tapana sanoa.

Luulenpa että Tommy oli yksi niitä harvoja isäni talossa, jotka
täydellä todella pitivät minusta, mutta kenties se johtui
pääasiallisesti siitä, että hän vihasi Bridget tätiäni. Hänestä
puhuessaan hän käytti nimitystä "iso emäntä" ja sillä hän tarkoitti,
että hän hallitsi ja vallitsi koko tilusta ja kaikkea mikä siihen
kuului. Kun hänen kuuluvilleen tuli jokin juttu hänen kovuudestaan
palvelijoita tai alustalaisia kohtaan, oli hänen tapana sanoa: "No
niin, kyllä se vielä nähdään, eikö hänenkin aikansa tule"; ja kun hän
kuuli että täti oli minut äidistäni erottanut ja ryöstänyt häneltä
hänen ainoan ilonsa ja rakkautensa esineen, sylkäisi hän sivulleen
sanoen:

"Se meidän iso emäntä on kuin onkin pahanilkinen piru ja kyllä hän
vielä saa helvetissä paistua."

Miten paljon minä silloin todellakin käsitin tämän lauseen
merkitystä, en nyt muista, mutta syvän vaikutuksen se mieleeni jätti,
ja monta iltaa jäljestäpäin, kun minä pää peitteen alle kätkettynä
makasin valveilla kylmässä makuuhuoneessani, johon (Nessy MacLeodin
kertomuksen mukaan) pahat peikot tulivat pahoja lapsia katsomaan,
kertasin kertaamistani Tommyn merkillisiä sanoja.

Toinen lohdutus minulle oli, että nyt saatoin useammin seurustella
tohtorin pojan kanssa, -- johon olin hiljakkoin tutustunut -- kun hän
tuli isänsä kanssa äitiä tervehtimään. Oitis kun kuulin kavioiden
kapsetta hiekkakäytävältä, oli tapani kiitää ulos varpaillani,
rynnätä portaita alas, kiivetä rattaille ja auttaa poikaa ohjasten
pitämisessä, niin kauan kuin hänen isänsä viipyi äitini luona.

Tohtorin pojan avulla tein keksinnön, joka omasta mielestäni oli
hyvin tärkeä. Se koski äitiäni. Olin aina tietänyt, että äitini
oli sairas, mutta nyt sain "vihiä" (kuten vanhan Tommyn oli tapana
sanoa), mikä oli syynä hänen sairauteensa. Se oli maidonpuute.
Tohtorin poika oli kuullut isänsä sanovan niin. Jos äitini voisi
saada tarpeeksi maitoa aamulla, päivällä ja illalla, joka päivä yhtä
mittaa, niin ei häntä enää vaivaisi mikään.

Tämäkin vaikutti syvästi mieleeni, ja mietelmäini loppupäätökseksi
tuli, "että äiti ei saanut tarpeeksi ruokaa". Tämä vakaumus vahvistui
yhä enemmän, kun näin kauniin Betsyn kahdesti tai kolmasti päivässä
istuvan korkealla tuolillaan ruokasalissa juomassa vastalypsettyä
maitoa. Muistaakseni meillä oli kolme lehmää, ja niinpä minä päätin
kerrassaan poistaa äidin sairauden syyn, ja siitä lähtien hänen oli
saatava kaikki talon maito -- vähempi ei riittäisi.

Päättäen panna aikomukseni heti täytäntöön minä pujahdin
maitokamariin, niin pian kun karjakko oli tuonut sisään iltamaidon.
Siinä se oli vaahtoavana ja kuohuvana kolmessa suuressa ruukussa, ja
tarttuen käsiksi ensimäiseen pienillä, paljailla käsivarsillani --
taivas ties miten -- minä suuntasin kulkuni suoraan äitini huoneeseen.

Mutta tuskin olin päässyt puolitiehen portaita huohottaen ja ähkien
raskaan taakkani kimpussa, kun Nessy MacLeod tuli vastaani ja alkoi
heti minua ahdistaa tavallisilla torasanoillaan:

"Mary O'Neill, sinä juonikas, vilpillinen pikku riitapukari, mitä
sinä sillä maidolla aiot toimittaa?"

Minua ei haluttanut ruveta selittelyihin, yritin vain jatkaa
matkaani, mutta Nessy asettui eteen.

"Kas niin, et mene askeltakaan eteenpäin. Mitä tätisi tästä sanoo?
Vie maito takaisin paikoilleen ja hetipaikalla."

Nessyn äänekäs tora houkutteli kauniin Betsyn ulos ruokasalista, ja
samassa serkkuni, valkeassa musliinipuvussaan, sininen nauharuusu
keltaisissa hiuksissaan ja muistuttaen maalattua nukkea enemmän kuin
koskaan ennen, oli juossut portaille auttamaan sisarpuoltaan.

Minä olin nyt kummankin välissä, toinen ahdisti minua yläpuolelta,
toinen alapuolelta, koettaen riistää minulta maitoruukkuni. He
kiskoivat ja minä vastustin, ja siinä riuhdottiin, niin että maito
oli vaarassa läikkyä portaille.

"Hän on itsepintainen pikku otus ja vitsaa hänen pitäisi saada",
huusi Nessy.

"Hän varastaa minun maitoni, ja minä menen kertomaan äidille", säesti
Betsy.

"Mene sitten kertomaan", huusin minä ja vihan puuskassa,
huomatessani, etten kyennyt pelastamaan ruukkuani, pyörähytin sen
ympäri ja kaasin sen sisällyksen serkkuni pään päälle, niin että
vaahtoava maito liotti hänet perinpohjin ja valui virtoina portaita
alas.

Seurasi tietysti hirvittävä mellakka. Kaunis Betsy parkui ja Nessy
ulvoi, jolloin Bridget täti tuli juosten keittiöstä ja äitini
kalpeana ja vavisten ontui huoneensa ovelle.

"Mary, Mary, mitä olet tehnyt?" huudahti äitini, mutta Bridget täti
katsoi kysymykset tarpeettomiksi. Harpattuaan portaille maitoa
valuvan tyttärensä luo ja pyyhittyään häntä nenäliinallaan kaiken
aikaa hokien "pikku kulta raukkani", ja "enkö ole kieltänyt sinua
olemasta missään tekemisissä tuon riitapukarin kanssa?" hän alkoi
pommittaa äitiäni katkerilla soimauksilla.

"Isabel, nyt toivoakseni näet, minkälainen hurja ilkiö lapsesi on!"

Minä olin jo laskenut tyhjän ruukkuni portaille ja etsinyt turvaa
äitini hameen takaa, ja kuulin hänen aralla äänellä yrittävän
puolustaa minua ja puhuvan jotain lasten riidasta.

"Vai lasten riitaa!" huudahti tätini; "tuossa pikku paholaisessa
ei ole mitään lapsekasta. Sitäpaitsi olisin hyvin kiitollinen
sinulle, Isabel, jos voisit olla mainitsematta minun Betsyäni omasta
lapsestasi puhuessasi."

Tämä oli jo minulle liikaa. Pikku sydämeni leimahti liekkeihin
kuullessani äitiä noin nöyryytettävän. Niinpä minä pujahdin
piilopaikastani portaitten päähän ja huusin sieltä niin kimeästi kuin
kurkustani lähti:

"Sinun kaunis Betsysi on pahanilkinen piru, ja kyllä hän vielä saa
helvetissä paistua."

En voi milloinkaan, en vaikka eläisin kuinka kauan, unohtaa
sanojeni vaikutusta. Tuokion seisoi Bridget täti sanatonna keskellä
portaita, ikäänkuin hän olisi äkkiä tullut elottomaksi. Sitten
hän kalmankalpeana ja sanaakaan sanomatta ryntäsi ylös luoksemme,
ja ennenkuin minä olin pelastautunut tavalliseen turvapaikkaani,
hän läimähytti minua poskelle ja sivalsi korvapuustin kummallekin
korvalle.

En muista, itkinkö, mutta tiedän, että äitini itki ja että kesken
yleistä sekasortoa isäkin tuli huoneestaan vaatien kovalla äänellä
saada tietää, mitä oli tekeillä.

Bridget kertoi hänelle asian höystäen sitä monilla lisäyksillä, joita
äitini ei yrittänytkään oikaista, ja tietäen olevansa väärässä hän
aikoi pyyhkiä silmiään nenäliinallaan ja väitti mahdottomaksi jäädä
paikkaan, missä lasta yllytettiin häntä solvaamaan.

"Minun täytyy lähteä pois tästä talosta -- jo huomenna minun täytyy
lähteä", sanoi hän.

"Siitä ei tule mitään", huusi isäni. "Saadaanpa nähdä, eikö minulla
enää ole sananvaltaa omassa talossani. Kouluun pitää noiden lasten
lähteä -- kouluun, sanon minä, ja joka kynnen."



Kuudes luku.


Ennenkuin ryhdyn juttelemaan kouluajoistani, on minun ensin
kerrottava, miten ja missä tulin tohtorin pojan tuttavaksi.

Se tapahtui edellisenä vuonna joulunaikaan. Jouluaattona heräsin
yön hiljaisuudessa, ja minut valtasi omituinen tunne, kuin olisin
herännyt toisessa maailmassa. Kirkonkellot soivat, ja ulkopuolelta
taloa äitini ikkunan alta kuului laulua. Kuunneltuani hetken aikaa
kysyin niin hiljaa kuin kykenin:

"Äiti, mitä se on?"

"Hiljaa, kultaseni! Ne ovat joulunlaulajia. Pysy alallasi ja
kuuntele", vastasi äiti.

Minä makasin niin kauan kuin maltoin, mutta lopulta hiivin ikkunan
luo ja näin miehiä ja naisia seisovan ympyrässä lyhdyt käsissään
huurteisen ilman höyrytessä heidän hengityksestään. Hetken kuluttua
he lakkasivat laulamasta, ja sitten kuulin pääoven ketjujen kalisevan
ja isäni kovan äänen kutsuvan laulajia sisään.

He tulivat sisään, ja kun minä olin jälleen vuoteessa, kuulin heidän
juttelevan ja nauravan alakerrassa, ja Bridget tädin ääni kuului
muita äänekkäämpänä. Kysyessäni, mitä he tekivät, vastasi äiti, että
hän tarjoili heille leivoksia ja sherryviiniä.

Minä nukahdin uudelleen, ennenkuin kestitys oli päättynyt,
mutta aamusella herätessäni aloin heti tuumia, miten itse
päästä laulajaksi. Olin siksi ovela, että tiesin ettei tuumaani
suostuttaisi, ja niinpä en siitä puhunut kenellekään, mutta sain
äitini soittamaan ja laulamaan minulle edellisen yön laulun, kunnes
sävel ja sanat olivat tarttuneet tarkkaan pikku korvaani. Olin
päättänyt toteuttaa aikeeni, kun jouluilta alkoi pimetä.

Kärsimättömyyteni oli niin palava, että unohdin pukeutua
päällysnuttuun ja hattuun, ja pujahtaen muiden huomaamatta ulos
talosta tapasin itseni ajotiellä juoksemasta ilman muita vaatteita
ylläni kuin ohuet tossukat ja avokaulainen ja lyhythihainen
samettihame. Satoi lunta, ja lumihiutaleet liitelivät ympärilläni ja
panivat pääni pyörälle, sillä äitini ikkunoista leviävässä valossa
niitä näytti leijailevan sekä maasta että taivaasta.

Ikkunoiden valopiiristä loitolle jouduttuani oli hyvin pimeätä, enkä
voinut nähdä paljon muuta kuin että ajotien kastanjapuut, näyttivät
olevan verhotut valkeilla lakanoilla. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin
pääsin veräjälle, ja sillä välin oli intoni alkanut laimentua, ja
rupesin jo puolittain tuumimaan paluumatkaa. Mutta ajatellessani
leivoksia ja sherryviiniä rohkaisin jälleen mieleni, ja samassa
olinkin jo maantiellä, juoksin sillan yli ja poikkesin tielle, joka
vei peninkulman matkan päässä olevalle meren rannalle, josta tänne
saakka voi kuulla aaltojen pauhun.

Tiesin aivan hyvin minne olin matkalla. Olin menossa tohtorin
talolle. Olin nähnyt sen useastikin ajaessani äitini kanssa siitä
ohi, ja se oli mielestäni aina näyttänyt niin herttaiselta valkeaksi
kalkittuine seinineen, ruskeille olkikattoineen ja portaita
varjostavine punaisine ja valkoisille ruusuineen.

Minä oli aivan kylmän kangistama, ennenkuin pääsin perille. Tossuni
olivat lumessa, samoin hartiani ja paksut hiussuortuvani. Eräässä
paikassa sivuutin muutamia lampaita ja karitsoita, jotka määkien
etsivät suojaa pensasaidan alta.

Mutia viimein loisti minua vastaan tohtorin asunnon ikkunoista
lämmin, punainen valo, ja lumen peittämälle veräjälle tultuani
työnsin sen auki, sekä nousin portaille. Hampaani kalisivat kylmästä,
mutta ponnistaen kaikki voimani rupesin laulamaan ohuella, kimeällä
äänelläni:

    Kristus syntyi Bet-lehemissä,
    Kristus syntyi Bet-lehemissä,
    Kristus syntyi Bet-lehemissä
       ja seimeen pantihin...

Näin pitkälle olin päässyt, kun kuulin kiireistä liikettä sisältä.
Heti sen jälkeen ovi aukeni, ja nainen, jonka tunsin tohtorin
vaimoksi, tuijotti minuun hämmentyneenä ja huudahti sitten:

"Voi ihme ja kumma, tohtori -- sehän on pikku Mary O'Neill."

"Tuo hänet heti sisään", kuului tohtori Conradin ääni huoneesta, ja
seuraavassa tuokiossa olin tohtorin keittiöntapaisessa arkihuoneessa.
Hehkuva turvevalkea, jonka päällä porisi vesikattila, levitti
suloista lämpöä, ja huone näytti kodikkaalta ja iloiselta takan
edessä olevine tilkkumattoineen, astiapöytineen, joka oli täynnä
sinisiä saviastioita, ja punaisella verhottuine sohvineen.

Luulen, että äkkimuutos kylmästä lämpimään aiheutti sen, että
pyörryin, sillä siitä, mitä tapahtui seuraavalla hetkellä, en
muista muuta kuin että istuin jonkun sylissä, joka sanoi minua
"kultamurukseen" ja "pikku linnukseen", samalla kun hieroi
jähmettyneitä jäseniäni ja muutenkin hoiteli minua hellästi ja
äidillisesti.

Toinnuttuani jonkun verran kuulin tohtori Conradin sanovan, että
minun oli jääminen sinne yöksi ja että hänen oli mentävä hoviin
kertomaan tapahtumasta. Hän läksi, ja kun hän palasi, oli minut jo
kylvetetty tulen ääressä pienessä ammeessa, ja rouva Conrad kantoi
minut (yöpaidassa, joka oli aivan naurettavan väljä) pieneen valkeaan
makuusuojaan, missä suloisesti tuoksuvat köynnöskasvit kaltevan katon
alla melkein koskettivat kasvojani.

Siitä, mitä yöllä tapahtui, en muista muuta kuin että minulla oli
hyvin kuuma ja että joka kerta kun avasin silmäni, istui tohtorin
rouva kumartuneena ylitseni ja puheli minulle lempeällä äänellä.
Mutta jo seuraavana päivänä oli viileämpi, ja sitten tuli Bridget
täti silkkisessä päällysnutussaan ja isossa mustassa hatussaan
ja puhui jotain, vuoteeni jalkapäässä seisoessaan, ihmisistä,
jotka saavat rangaistuksensa, kun ovat menetelleet viekkaasti ja
vilpillisesti.

Iltaa vasten minä jo aloin toipua, ja kun tohtori myöhemmin tuli
minua katsomaan, sanoi hän:

"Miten voidaan tänä iltana? Paremmin, huomaan!"

Ja kääntyen vaimonsa puoleen hän virkkoi:

"Tänä iltana on tarpeetonta valvoa hänen vuoteensa ääressä, Christian
Ann."

"Mutta eikö se pikku kulta pelkää maata yksikseen?" kysäisi rouva
Conrad.

Vakuutin, etten pelännyt, ja hän suuteli minua ja neuvoi minua
koputtamaan seinään, jos jotain haluaisin. Ja sitten se hyvä sielu
poistui huoneesta miehensä käsivarsi vyötäreillään.

En tiedä kuinka tiesin, mutta tiesin vain, että tämä talo oli
rakkauden koti. En tiedä kuinka tiesin, mutta tiesin vain, että
tämä suloinen nainen, joka oli ollut varakkaan miehen tytär, oli
pitänyt tohtoria kaikkia muita miehiä parempana jo silloin kun
tämä oli ollut vain nuori, vasta Saksasta tai Sweitsistä palannut
lääketieteen ylioppilas. En tiedä kuinka tiesin, mutta tiesin vain,
että hän oli jättänyt isänsä, äitinsä ja kodin turvan seuratakseen
nuorta miestänsä, kun hän tuli Ellaniin ilman ystäviä ja tuttuja, ja
vaikka he olivat köyhiä silloin ja vieläkin, ei hän ollut koskaan
katunut tekoaan. En tiedä kuinka tunsin, mutta tunsin vain, että
omalle, kalliille äidilleni oli juuri sattunut päinvastoin; hänellä
oli kaikkea eikä kumminkaan mitään -- tällä hyvällä olennolla taas ei
ollut mitään, mutta kumminkin hänellä oli kaikki.



Seitsemäs luku.


Herätessäni seuraavana aamuna loisti aurinko kirkkaasti, ja kun
hiukseni olivat harjatut sileiksi otsalleni, istuin vuoteessani
syöden pienen pienellä hopealusikalla pienen pientä kananmunaa, kun
ovi paiskattiin auki ja pieni olento tupsahti huoneeseeni.

Se oli minua kaksi vuotta vanhempi poika. Hänellä oli yllä harmaa
Norfolk-jakku ja polvihousut, mutta huomattavinta hänen puvussaan oli
pehmeä, valkea, suunnattoman suuri huopahattu. Sen lierit olivat lian
töhrimät ja alaspäin vääntyneet, ja huipussa oli reikä, josta töyhtö
ruskeata tukkaa työntäytyi näkyviin. Koko poika hattuineen muistutti
suurta, vahingoittunutta tattia.

Huoneeseen rynnätessään hän kohotti päätänsä, niin että näin hänen
kasvonsa, joita ei juuri voinut kehua kauniiksi, vaikka silmät
olivatkin suuret ja siniset -- siniset kuin sinisin meri --, mutta
muuten hän ei ollut minua näkevinäänkään, heitti vain kuperkeikkaa
keskellä permantoa, heilautti sääriään tuolin selkänojalle, harppasi
pienen pöydän yli ja asettui lopulta seisomaan käsilleen sääret
vastapäätä minun vuodettani olevaa seinää vasten ja ylösalaisin
olevat kasvot melkein kiinni matossa.

Tässä asennossa hän nähtävästi koetti pysytellä niin kauan kuin
mahdollista, ja pian hänen kasvonsa kävivät hyvin punaisiksi. Minä,
joka tähän asti olin istunut tyynyjeni välissä hiljaa kuin hiiri,
avasin vihdoin suuni:

"Mikä sinun nimesi on, pikku poika?"

"Mart", oli vastaus.

"Mistä sinä tulet?"

"Huippuvuorilta."

Tämä tieto ei minua kovinkaan hämmästyttänyt, sillä poika, kun
hänen ylösalaisin olevat kasvonsa olivat käyneet tulipunaisiksi
ja hänen säärensä kolahtaneet lattiaan, heitti kursailematta
useita kuperkeikkoja vuoteeni jalkopään yli suureksi vaaraksi
aamiaistarjottimelleni, ja sitten hän sen enempää virkkamatta
piehtaroi ulos ovesta, jättäen minut äimistyneenä istumaan.

Silloin en tietänyt, että villit ja pojat ovat aina maailman alusta
alkaen käyttäneet tätä tapaa, kun haluavat joutua heimonsa naisväen
suosioon. Niinpä kyselin tohtorin rouvalta, kun hän myhähtäen tuli
huoneeseen, oliko se pieni poika oikein terve, joka oli käynyt minua
katsomassa.

"Olihan toki, lapsi kulta, mutta se on hänen tapansa", sanoi hän ja
alkoi sitten kertoa hänestä.

Hänen nimensä oli Martin Conrad ja hän oli vanhempainsa ainoa lapsi.
Hänen hattunsa, joka oli herättänyt mielenkiintoani, oli isän vanha
hattu, ja illalla riisuutuessaan hän otti sen viimeksi yltään ja
aamulla taas aivan ensimäiseksi painoi sen päähänsä. Kun siihen tuli
reikä pohjaan, oli äiti yrittänyt piilottaa hatun, mutta hän oli aina
löytänyt sen, ja kun äiti oli heittänyt sen virtaan, oli hän onkinut
sen jälleen kuiville.

Hän oli kummallinen poika, täynnä mitä hullunkurisimpia
mielijohteita. Hänen oli tapana jutella asuneensa ennen syntymistänsä
puussa ja sieltä ohjanneensa sadetta. Häntä oli vaikea kasvattaa,
ja joka aamu, kun hänet herätettiin, sanoi hän katuvansa, että
"ensinkään oli suostunut koko koulunkäyntiin". Siksipä hän ei
osannutkaan lukea eikä kirjoittaa niin hyvin kuin muut ikäisensä, ja
hänen äidinkielentaitonsa oli samalla kannalla kuin kansanihmisten,
joiden seuraa hän rakastikin ylinnä kaikkea muuta.

Hänen paras ystävänsä oli puutarhurimme, vanha Tommy toveri, joka
asui turvemajassaan meren rannalla ja kulki tohtorin rakennuksen
ohi työhön mennessään. Jo aikaa sitten Tommy oli kertonut pojalle
tärisyttävän jutun eräästä Pohjoisnapa-retkikunnasta. Hän oli
nimittäin nuorempana, merimiehenä ollessaan, ottanut osaa erääseen
retkikuntaan, joka oli lähetetty Franklinia etsimään. Tämä oli tehnyt
Martiniin niin valtavan vaikutuksen, että hän vielä kuukausimääriä
sen jälkeen seisoskeli veräjällä odotellen Tommyn ohimenoa ja aina
kysellen:

"Oletkos tänään käynyt Pohjoisnavalla, Tommy?"

Silloin Tommy aina vilkutteli "ylähanka"-silmäänsä vastaten:

"En tänään, poikani. Tätä nykyä käyn Pohjoisnavalla vain kahdesti
päivässä."

"Vai kahdesti?" toisti silloin poika, ja tätä menoa kesti joka aamu.

Mutta eipä aikaakaan, kun Martin älysi, että Pohjoisnapana saattaa
olla isän talon lähin ympäristökin, ja joka päivä hän läksi
tutkimusretkelle yli puutarhan, maantien ja rannikon ja löysi omaa
kurssiansa seuraten kokonaisen aavan maailman salaperäisiä esineitä
ja tuntemattomia seutuja. Tavalla tai toisella -- ei kukaan osannut
selittää miten -- poikanen, joka ei voinut läksyjänsä oppia,
tutki isänsä saksalaista karttaa, eikä siinä ollut yhtäkään nimeä
Huippuvuorten pohjoispuolella, jota hän ei tuntenut ulkoa. Hän
siirsi kaikki Ellaniin, niin että Pilvikukkulasta tuli Grönlanti,
Mustasta-päästä tuli Frans Josefin maa, Nunnan lähteestä tuli
Behringin-salmi ja Marthan rotkosta tuli Uusi Siperia sekä Pyhän
Marian kalliosta kelloineen tuli itse maan napa.

Hän osasi uida kuin kala ja kiivetä kallioita kuin sisilisko ja hän
kirjoitti päiväkirjaa tohtorin muistikirjan takasivuille. Ja milloin
hän oli kateissa, tiettiin hänen olevan joko katon harjalla tai
savutorven nenässä, jota hän sanoi mastokopaksi, ja sieltä hänet
tavattiin isänsä kaukoputkella tähystämästä huutaen:

"Olkaa varuillanne! Jäätä näkyvissä kuudenyhdeksättä leveysasteen
kohdalla neljätoista piirtoa pohjoiseen päin, viisi solmua alihangan
puolella."

Hänen äitinsä nauroi aivan ääneensä tätä kertoessaan, mutta lapsen
mieli käsittää kaikki vakavasti, ja minusta tämä oli ihmeellinen
kertomus. Minussa heräsi syvä ihailu tohtorin poikaa kohtaan, ja
hengessä näin jo itseni jumaloivin katsein ja kunnioittavana astuvan
hänen vieressään. Arvelen, että pieni, yksinäinen sydän raukkani
ikävöi toveria, ja koska olin tuntehikas hupakko, päätin tarjoutua
tohtorin pojan sisareksi.

Kesti hirveän kauan, ennenkuin toivomani tilaisuus tuli. Se tapahtui
vasta seuraavana aamuna, jolloin huoneeni ovi ponnahti auki vielä
rajummin kuin edellisellä kerralla ja poika ajoi sisään pyörillä
varustetussa saippualaatikossa, joka oli olevinaan reki ja jota veti
punainen, William Rufus niminen irlantilainen mäyräkoira. Hänen
hattunsa oli sidottu korville kapealla, äidin esiliinasta otetulla
pellavanauhalla, ja isän pitkät, kudotut sukat oli vedetty saappaiden
päälle ja ulottuivat aina lanteisiin asti.

Samoinkuin edellisenä päivänäkin hän ei ollut ensin minua
näkevinäänkään, ohjaili vain rekeänsä ympäri huonetta huutaen
koiralleen, että vuoteeni vieressä oleva tuoli oli jäätikkö ja että
lampaannahkamatto oli jäälautta.

Hetken kuluttua hän alkoi jutella, ja silloin minäkin arvelin hetken
tulleen ruveta pyrkimään päämäärään. Ollen älykäs naisen alku,
ryhdyin ovelasti toimeen ja juttelin ensin isästäni, äidistäni,
serkustani, Nessy MacLeodista, vieläpä Bridget-tädistäkin. Tahdoin
nimittäin osoittaa hänelle, kuinka rikas olin sukulaisista, että hän
oivaltaisi, kuinka köyhä hän itse oli.

Kaiken aikaa tunsin olevani aika teeskentelijä, mutta siitä ei
tohtorin poika mitään tietänyt, ja huomasin, että luetellessani
hänelle omaiseni asianmukaisessa järjestyksessä hän vain virkahti:
"Onko hänestä mihinkään?" tai "onko hän mainio?"

Lopulta ratkaisun hetki läheni, ja vavahtavin sydämin minä kysäisin:

"Eikö sinulla ole sisarta?"

"Eikä ole!" vastasi tohtorin poika niin painokkaasti, että melkein
loukkaannuin siitä.

"Etkö tahtoisi sisarta?"

"Ei sisaret mihinkään kelpaa", sanoi tohtorin poika ja mainitsi
esimerkkinä koulutovereitaan -- Jimmy Kristoferin ja muita --, joiden
sisaret pelkäsivät kaikkea äyriäisiä, rapuja, jopa mertakin.

Tiesin, että itsekin olin pelokas kuin jänis, mutta pientä yksinäistä
sydäntäni alkoi kivistää, ja niin hyvin kuin kuristavalta kurkultani
sain sanotuksi, äännähdin:

"Minäpä en pelkää merta -- enkä rapujakaan."

Samassa suuri tatti työnnettiin sivulle ja merensiniset silmät
vilkaisivat sivusta minuun.

"Etkö todellakaan?"

"En."

Asia oli ratkaistu. Huomasin sen selvästi. Ja kun minä hetkistä
myöhemmin pyysin tohtorin poikaa vuoteeseeni, pullahti hän siihen
sukkineen päivineen, ja kävi istumaan oikealle puolelleni, ja William
Rufus, joka heti paikalla oli mielistynyt minuun, asettui vasemmalle
puolelle työntäen kuononsa syliini.

Makuuhuoneeni ovea pidettiin auki, jotta tarvittaessa voisin huutaa
alakertaan, ja niinpä kuulin tohtorin pojan hiukan myöhemmin kertovan
äidilleen, mikä minä olin. Olin mainio.



Kahdeksas luku.


Siitä päivin tohtorin poika piti minua itselleen kuuluvana. Ei hän
kumminkaan käyttänyt tätä omistusoikeuttaan, ennenkuin tulin kouluun
serkkuni ja hänen sisarpuolensa kanssa.

Kylän koulu oli yhteiskoulu, ja sitä valvoi johtokunta, jonka
puhemiehenä oli kylän teurastaja. Koulussa oli vain yksi opettaja,
pitkä, kolmenkymmenen korvissa oleva nuori nainen, joka kiinnitti
pellavanväriset palmikkonsa päälaelle naurettavan näköiseksi
kruunuksi. Mutta hänen kasvojensa ilme oli alati ankara, ja kun hän
puhui, pujahtivat sanat hänen ohuilta huuliltaan niin sukkelasti kuin
olisivat olleet lastenkodin pieniä leipäkyrsiä.

Myöhemmin sain kuulla, että hänen oli kiittäminen virastaan
Bridget tätiä, joka oli käyttänyt hyväkseen riippuvaisuutta, jossa
puheenjohtaja kauppasuhteitten vuoksi oli hoviin. Opettajaneiti
arveli kaiketi olevansa velvollinen osoittamaan kiitollisuuttaan.
Varma vain on, ettei hän heittänyt käyttämättä mitään tilaisuutta
huomauttaakseen minulle, että maineeni oli saapunut kouluun jo
ennen minua, ja voidakseen minua paremmin valvoa, hän asetti minut,
istumaan luokan alapäähän, vaikka äitini jokapäiväinen opetus olisi
oikeuttanut minut istumaan ylempänä.

Totta on, että olin, kuten isä Danin oli tapana sanoa, niin täynnä
kujeita kuin vuohi, ja pikku lörpöttelijä minä myöskin olin, mutta
enpä sittenkään katso ansainneeni sitä kohtelua, joka tuli osalleni.

Eräänä päivänä, viikko sen jälkeen kuin olimme tulleet kouluun,
pitelin tauluani kasvojeni edessä kuiskaten jotain tytöille, jotka
istuivat edessäni ja takanani. He alkoivat tirskua.

"Hiljaa!" huusi opettajatar, joka istui pöytänsä ääressä, mutta minä
kuiskailin yhä edelleen, ja tytöt olivat läkähtyä nauruun.

Luullakseni opettajatar otaksui minun sanovan jotain hänestä
itsestään -- ehkäpä tekevän pilkkaa hänen ulkomuodostaan --, sillä
hetken kuluttua hän sanoi puhuen hyvin nopeasti:

"Mary O'Neill, ole hyvä ja toista, mitä äsken juuri sanoit."

Minä pitelin taulua vielä lähempänä kasvojani, mutta en vastannut
mitään.

"Etkö kuule? Puhu! Sinulla on kieli suussasi, vai mitä?"

En vieläkään vastannut, ja silloin opettajatar sanoi:

"Mary O'Neill, tule tänne!"

Hän komensi kuin koiraa, ja koiran tavoin minä olin
tottelemaisillanikin, kun samassa satuin näkemään kauniin Betsyn
kasvot tyytyväisyydestä säteilevinä, ikäänkuin hän olisi sanonut:
"Nytpä vihdoinkin nähdään."

Tämän jälkeen en huolinut liikahtaakaan. Opettajatar nousi
paikaltaan, astui minua kohti ja silmäillen minua tuikeasti sanoi:

"Sinä juonikas pikku riitapukari, luuletko, että minun kanssani on
leikittelemistä. Tule tänne, ja heti."

Minä tiesin, mistä tällainen puhetapa oli kotoisin, enkä niinmuodoin
liikahtanut.

"Etkö kuule? Vai luuletko, että saat _minua_ vastustaa siitä syystä,
että sinua kotona järjettömästi hemmotellaan ja lellitellään?"

Tämä viittaus äitiini ratkaisi asian. Minä istuin järkähtämättömänä
kuin kallio.

Sitten opettajatar, kalpeana kuin valkeaksi kalkittu seinä ja ohuet
huulet tiukasti yhteenpuristettuina tarttui kiinni minuun vetääkseen
minut pois paikaltani, mutta pienillä vapisevilla sormillani
takerruin kiinni edessäni olevaan pulpettiin, ja niin pian kun hän
kiskoi toisen käteni irti siitä, iski toinen uudelleen siihen.

"Sinä ilkiö! Kyllä nähdään, kuka tässä käskee.... Eikö teistä
suurista tytöistä joku tahdo tulla minua auttamaan?"

Takapenkiltä kohosi nopeasti muuan suuri tyttö ja tuli juosten
opettajattaren avuksi. Se oli Nessy MacLeod, ja yhdessä he hurjan
kamppailun jälkeen raastoivat minut ulos pulpetistani, kuten
murattiköynnöksen puusta ja kiskoivat minut luokan eteen. Tässä
temmellyksessä olivat opettajattaren kädet ja luullakseni myöskin
hänen kaulansa tulleet aika tavalla raavituiksi, ja jo siitäkin
syystä hän vallan kiehui raivosta.

"Seiso siinä, miss", tiuski hän, "ja liikahdapas paikaltasi, jos
uskallat."

Minun oma raivoni oli jo sammunut, ja kuolon hiljaisuudessa, joka
nyt vallitsi koulusalissa, alkoi häpeällinen asemani selvitä minulle
kaikessa räikeydessään.

"Lapset", huudahti opettajatar kääntyen kaikkien oppilaiden puoleen,
"jättäkää taulunne ja kuunnelkaa."

Sitten saatuaan hiukan hengenvuoroa hän sanoi seisoen vieressäni ja
viitaten minuun:

"Tämä lapsi tuli kouluun juonikkaana, pahanilkisenä pikku
riitapukarina, eikä hänen luonteensa ole täällä muuttunut. Röyhkeällä
tottelemattomuudellaan hän on saattanut itsensä siihen tilaan,
missä hänet nyt näette. 'Joka vitsaa säästää, se lapsen tärvelee',
sanotaan, ja sellaiset mielettömät vanhemmat, jotka saattavat
lapsensa perikatoon liiallisella suvaitsevaisuudellaan, ansaitsevat
kaiken sen rangaistuksen, mikä tulee heidän osakseen. Mutta toisten
ihmisten ei tarvitse kärsiä heidän tähtensä, ja tämä lapsi,
vaikka onkin pieni, on katkeroittanut erinomaisen tätinsä elämän
ynseällä, tylyllä ja vastahakoisella mielenlaadullaan. Lapset, hänet
lähetettiin kouluun vioistaan oikaistavaksi, ja nyt käsken teidän
heittämään lukunne siksi aikaa kun häntä rangaistaan julkisesti..."

Tyydytettyään täten loukatun oikeudentuntonsa opettajatar astui
pöytänsä luo jättäen minut siihen. Tiesin, mitä oli tekeillä -- hän
otti kepin seinän vieressä olevasta pulpetistaan. Kuulin pulpetin
kannen avattavan kärsimättömällä tempauksella ja sitten suljettavan
vihaisella paukahduksella. Niin varmasti kuin minulla olisi ollut
silmät takaraivossani tiesin, että opettajatar piteli keppiä molemmin
käsin ja taivutteli sitä tunnustaakseen, oliko se notkea ja taipuisa.

Minä olin syvästi nöyryytetty. Siinä seisoessani kaikkein silmät
minuun tähdättyinä, tunsin julminta tuskaa, mitä lapsi saattaa kokea
-- tuskaa, jonka aiheuttaa tieto tulla häväistyksi tovereitten
nähden. Ajattelin Bridget tätiäni, ja viha kouristi pikku sydäntäni.
Sitten minä ajattelin äitiäni, ja häpeä kuristi kurkkuani. Muistin,
mitä hän oli sanonut pikku Marystään, että hän oli aina niin pienen
ladyn tapainen, ja olin vaipua maan alle ajatellessani, että saisin
vitsaa kaikkein kylän lasten nähden.

Kotona minua olivat suojelleet äitini kyyneleet, mutta täällä olin
aivan yksinäni ja tunsin olevani niin pieni ja turvaton. Mutta
juuri kun huuleni alkoi venyä ajatellessani kuinka onneton äitini
olisi, jos hän näkisi minut tässä häpeällisessä asemassa, ja olin
huudahtamaisillani opettajattarelle: "Älkää lyökö minua! Voi! älkää
lyökö minua!" niin tapahtui jotain ihmeellistä, joka muutti häpeäni
hämmästykseksi ja voitonriemuksi.

Sumun läpi, joka peitti silmäni, näin erään pojan astuvan minua kohti
pitkän koulusalin päässä olevalta poikain luokalta. Se oli Martin
Conrad, ja muistan että hän vaappuili käydessään kuten vanha Tommy
puutarhuri. Kaikki katselivat häntä, ja opettajatar sanoi terävällä
äänellään:

"Martin Conrad, kenenkä luvalla sinä poistut paikaltasi? Mene
takaisin, ja heti paikalla."

Martin ei kääntynyt, vaan astui eteenpäin, ja sitä tehdessään hän
veti Norfolk-jakkunsa vyöstä suuren, pehmeän hattunsa ja painoi sen
lujasti päähänsä molemmin käsin.

"Takaisin, poika!" huusi opettajatar, ja näin hänen astuvan eteenpäin
keppi koholla ikäänkuin lyödäkseen.

Poika ei virkkanut mitään, ravistelihe vain suuren koiran tavalla,
ja taivuttaen päätänsä alaspäin, tölmäsi opettajatarta vastaan tämän
lähestyessä ja löi häntä jonnekin vyötäisten kohdalle, niin että hän
huohottaen hoiperteli seinää vastaan.

Sitten hän sen enempää puhumatta tarttui minun käteeni, ikäänkuin
olisin ollut hänelle kuuluvakin, ja ennenkuin opettajatar ehti
hengähtääkään ja oppilaat pääsivät hämmästyksestään tointumaan,
marssitti hän minut ulos koulusalista uljaana kuin hän olisi ollut
kuusitoista jalkaa pitkä uros.



Yhdeksäs luku.


Minua ei enää lähetetty takaisin kouluun, ja kuulin, että Martin
erotettiin julkisesti koulusta teurastajan määräyksestä. Se tuotti
paljon murhetta äideillemme, he kun arvelivat, että tulevaisuutemme
oli vakavasti uhattu, mutta en voi sanoa että se vähimmälläkään
tavalla himmensi meidän päivänpaistettamme. Päinvastoin huomasimme --
Bridget tädin pestyä kätensä minun suhteeni ja Martinin isän ollessa
epätietoisena mihin ryhtyä poikansa kanssa -- että meille suotiin
suurta vapautta, jota emme olleet hitaat käyttämään hyväksemme,
kunnes koitti suuren onnettomuuden päivä.

Eräänä päivänä tapasin Martinin puutarhan ruukkuvajassa tapansa
mukaan innokkaasti keskustelemassa vanhan Tommyn kanssa
pohjoisnaparetkikunnan vaaroista ja vaivoista, kun repussa on ruokaa
vain niukalti eikä vatsassakaan ole kehuttavan paljoa.

"Mutta saahan siellä sitten kaikenlaista, kun kerran perille pääsee
-- kinkkua ja pihviä ja appelsiineja ja muuta -- saahan?" uteli
Martin.

"Ei niin suupalasta", vastasi Tommy. "Ei muuta mitään kuin kunniaa.
Otat vain alppisauvan käteesi ja makuusäkkisi selkääsi sekä vähän
merikorppuja matkaan, ja niin sitä lähdetään kulkemaan halkeamain
yli, jotka ovat Marthan-kuilua syvemmät, ja vuorten yli, jotka ovat
Mustaavuorta korkeammat, eikä siinä muuta ajatella kuin mitenkä saisi
jotain tehdyksi, jota muut sitä ennen eivät ole tehneet. Jaa, jaa,
poikaseni, semmoista se naparetkillä oleminen on. Kunnia odottaa
minua, sanot ja eteenpäin vain menet."

Kun nämä uljaat sanat lausuttiin, huomasin Martinin sinisten silmäin
kimaltelevan kuin meren päivänpaisteessa, ja nähdessään samassa
minut, hän kääntyi vanhan Tommyn puoleen, sanoen:

"Kai sentään naisväkeä voi ottaa mukaan naparetkelle -- naisia ja
tyttöjä?"

"Vai vielä naisväkeä", hymähti Tommy.

"Eikö? -- eikö sittenkään, jos joku on oikein mainio?"

"No", arveli Tommy vilkaisten minuun ja vilkuttaen
ylähanka-silmäänsä, "saattaahan sinne ottaa jonkun joka on oikein
mainio."

Seuraavana päivänä saapui Martin, William Rufuksen seurassa meidän
talollemme, suuri viljasäkki hartioillaan ja pitkä harjanvarsi
kädessään; varustuksia täydensi puolittain maidolla täytetty pullo,
iso laivakorppu ja pieni lippu, jonka hän oli saanut sokerileipurilta
viimeisenä syntymäpäivänään.

"Kunnia odottaa minua -- tule matkaan, toveri", sanoi hän
salaperäisesti kuiskaten, ja minä tottelin tiedustelematta
sanallakaan sen enempää.

Hän antoi minulle laivakorpun, jonka pistin hameeni taskuun, ja
maitopullon, jonka sidoin vyölleni, ja niin lähdettiin matkaan koira
edellämme hyppien.

Tiesin, että hän aikoi merelle, ja sydämeni tykytti rajusti, sillä
merta pelkäsin enemmän kuin mitään muuta maailmassa -- kauhu, joka
kenties hirveänä syntymäyönäni oli juurtunut minuun. Mutta minun oli
pidettävä pystyssä Martinin uskoa minuun, ja minä ajattelin vavisten,
että jos Martin huomaa minut yhtä pelokkaaksi kuin muut tytöt, niin
hän kenties hylkää minun seurani.

Me saavuimme pienelle, Murphyn suuksi nimitetylle merenlahdelle,
jonka rannalla oli turvemaja kallion juurella ja pieni puutolppaan
kiinnitetty vene. Kumpikin kuului Tommy toverille, joka oli
"leskimies" ja asui aivan yksinään, eikä niinmuodoin kukaan ollut
näkemässä, kun me työnsimme veneen vesille ja läksimme matkaan. Tämä
tapahtui kahden tienoissa iltapuolella, aurinko paistoi ja vuoksi
alkoi nousta.

En ollut milloinkaan ennen ollut veneessä, mutta en uskaltanut
siitä puhua mitään, ja kun Martin oli sijoittanut minut keulaan
soutamaan ja oli itse asettunut peräairoon, loiskutin ja räiskytin
airollani hyvin kömpelösti. En ollut myöskään koskaan ollut merellä,
ja siksipä melkein heti rannasta päästyämme ja suurten aaltojen
valtaan jouduttuamme alkoi päätäni huimata, ja päästin airon sillä
seurauksella, että se luisti hangastaan pois ja purjehti tiehensä.
Martin näki mitä oli tapahtunut, kun vene alkoi pyöriä, mutta hän ei
torunutkaan, kuten olin pelännyt, sanoi vain:

"Ei sillä väliä, toveri! Mietin tässä juuri, että yhdellä airolla
onkin parempi tulla toimeen", ja kuljettaen oman aironsa veneen
perään, hän alkoi meloa.

Kurkkuani alkoi kouristaa ja häpeissäni ja pelokkaana istuin nyt
paikallani puhumatta paljon mitään. Mutta Martin oli loistavalla
päällä, ja uljaan pikku vartalonsa vaappuessa kiikkuvan veneen
tahtiin hän vihelteli ja lauloi, huutaen tuontuostakin minulle jonkun
rohkaisusanan.

"Voi hyvänen aika sentään! Eikös tämä sitten ole repäisevää?" huusi
hän, ja vaikka hampaat kalisivat suussani, myönsin, että kyllä oli.

"Muut tytöt -- Jimmy Kristoferin sisar ja Nessy MacLeod ja kaunis
Betsy -- eivät uskaltaisi lähteä tutkimusretkelle, vai mitä?"

"Vielä mitä", vastasin nauraen, vaikka pikku ruumiini vapisi
jalkapohjiin asti.

Olimme kenties olleet puolentuntia merellä, ja Murphynsuu ja Tommyn
maja ja vieläpä hovin suuret puutkin olivat jo sen näköiset kuin
olisin kaukoputken väärästä päästä niitä katsonut, kun Martin käänsi
päätänsä hurja välke silmissään, huudahtaen:

"Kas siinä jo Pohjoisnapa näkyykin."

"Niinpä näkyy", vastasin minä, vaikka olinkin sellainen käytöllinen
pikku ihminen, ilman minkäänlaisia "kuvitteluja".

Tiesin aivan hyvin minne oltiin menossa. Me suuntasimme matkamme
Pyhän Marian kalliolle, eikä ollut koko maailmassa, ei maalla
eikä merellä yhtään paikkaa, jota olisin enemmän pelännyt. Se oli
sellainen ruma, musta möhkäle, suuri ja vihaisen näköinen, kohoten
kaksikymmentä, kolmekymmentä jalkaa ylös vedestä ja muistuttaen
paarivaatteisiin verhottua ruumisarkkua. Sen kosteita kylkiä
verhosivat pitkät siekaleet meriruohoa sekä lukemattomat, nälkäiset
merilintuparvet.

Kun me lähestyimme sitä, kohosi lintujen valkea pilvi lentoon ja
suhahti päittemme päälle rääkyen ja kirkuen. Minuakin halutti kirkua,
mutta Martin sanoi:

"Voi hyvänen aika sentään, eikös tämä ole vallan suurenmoista?"

"Niin on", myönsin minä, ja ollen pikku teeskentelijä, rupesin
laulamaan.

Muistan laulaneeni erästä Tommyn merimieslaulua, koska siinä oli niin
hupaiset sanat ja rallattava nuotti --

    "Sally tyttö soma tyttö,
    Sally tyttö oma tyttö,
    silloin sen saan, jota sydämeni halaa,
    konsa kotirantaan purteni palaa".

Minun teeskennelty iloisuuteni oli lyhytaikainen, sillä seuraavalla
hetkellä tein taas pahan erehdyksen. Laskettuaan veneen kallion
kylkeen ja kiinnitettyään sen köydellä kallionkielekkeeseen,
Martin hypähti rannalle ja ojensi sitten kätensä minulle, mutta
suurta aaltoa peläten minä astuin taaksepäin, kun olisi pitänyt
harpata eteenpäin, ja aalto huuhteli Martinin yltäyleensä. Minä
olin häpeissäni ja arvelin, että hän alkaisi minua torua, mutta hän
ravistelihe vain sanoen:

"Ei se tee mitään! Ei saa säikähtyä vesitilkkaa, kun on
tutkimusretkellä."

Kurkkuani kouristi taas enkä voinut puhua, mutta odottamatta
vastaustani hän kääri köyden toisen pään oikean käsivarteni ympärille
ja käski minun olemaan alallani ja pitelemään venettä sillä välin kun
hän kiipeäisi vuorelle ja ottaisi sen omakseen kuninkaan nimessä.

"Vaikka henki menisi, niin se on aina tehtävä kun ollaan
naparetkellä", ja säkki hartioillaan, harjanvarsi kädessään ja pieni
lippu hatun reiästä pilkistäen, hän kapusi ylös jyrkännettä ja katosi
sen harjan taa.

Kun olin aivan yksinäni -- koira seurasi Martinia kiihtyi
levottomuuteni kymmenkertaiseksi, ja lopulta pelkäsin, että nouseva
vuoksi alkaisi huuhtoa sitä kielekettä, jolla seisoin venettä
vartioimassa, ja rupesin hädissäni kapuamaan kalliota ylös. Mutta
tuskin olin liikahtanut kolmea askelta kun jalkani luikahti ja
minä hädissäni kaappasin vaistomaisesti kiinni meriruohosta,
jolloin veneen paksu köysi solui käsivarreltani ja liukui samassa
silmänräpäyksessä kalliolta alas ja loiskahti veteen.

Nähdessäni mitä olin tehnyt parkaisin, ja hetken kuluttua ilmestyi
Martinin pää kalliokielekkeelle yläpuolelle minua. Mutta oli
jo myöhäistä ryhtyä mihinkään, sillä vene oli jo ajelehtinut
kymmenen metriä rannasta, ja juuri kun hätääntyneenä odotin
hänen harminpurkauksiaan siitä, että olin hävittänyt ainoan
mahdollisuutemme päästä takaisin mantereelle, hän huudahti:

"Älä ole milläsikään! Ei sille mitään mahda, että yksi tai kaksi
venettä joutuu hukkaan tällaisella naparetkellä."

Minä olin häpeästä sanattomana, mutta haalittuaan minut kallion
huipulle harjanvartensa avulla, Martin samosi eteenpäin, niinkuin
ei mitään olisi tapahtunut viitaten ylpeänä ruosteiseen,
kolmionmuotoiseen telineeseen, jonka sisään oli ripustettu kello ja
jonka harjalla liehui hänen lippunsa.

"Mutta voi kauheata, mikäs meillä nyt on edessä?" uikutin minä.

"Älä sinä sitä sure", sanoi hän, "me vain annamme merkin seuraavalle
asemalle -- niitä sanotaan asemiksi, näetkös, kun ollaan
naparetkellä."

Tämä tiesi, että hän aikoi soittaa kelloa merkiksi maalla oleville,
että oli tultava apuun. Mutta kello oli iso ja tarkoitettu joutumaan
liikkeeseen vain myrskyisinä öinä raivoisan meren sysäyksistä, ja kun
Martin oli saanut köydenpätkän sidotuksi sen kieleen, sai hän siitä
lähtemään vain heikon äänen.

Kului puoli tuntia, tunti, kaksi tuntia, enkä vieläkään nähnyt
merellä muuta kuin oman tyhjän veneemme, joka kellui takaisin rantaa
kohti.

"Tuleekohan sieltä ketään?" änkytin minä.

"Totta -- kai! Kunhan vain odotat, niin kyllä ne tulevat. Ja kun
tulemme rantaan, niin ihan kihisee väkeä, jotka torventoitotuksilla
ja soitolla ja kaikennäköisillä kunnianosoituksilla vievät meidät
kotiin. Niin kyllä", sanoi hän yhä sama hurja välke silmissään,
"kyllä siellä väkeä on!"

Mutta aurinko laski mereen takanamme, ja edessämme siintävä maa kävi
himmeäksi, nousuvesi kohosi hiljaa valitellen vavahtelevan kallion
ympärillä ja kirkuvat vesilinnutkin jättivät meidät oman onnemme
nojaan, mutta avun merkkiä ei vielä näkynyt. Minua värisytti, mutta
Martin vihelteli ja lauloi, kunnes nälkä rupesi häntä kiusaamaan.

"Voi hyvänen aika sentään, minä olen niin nälkäinen, että voisin
syödä... voisin syödä vaikka koiran -- koiria aina syödään, kun
ollaan naparetkillä."

Laivakorppu muistui nyt mieleeni, mutta pistäessäni käteni hameeni
taskuun huomasin mielipahakseni, että se oli poissa, ehkäpä oli se
pudonnut silloin, kun kiivetessäni luiskahdin. Huuleni venyi pitkäksi
ja minä katselin häntä pelokkain silmin, mutta hän virkkoi vain:

"Samapa se! Saahan sitä kärsiä nälkääkin, kun on naparetkellä."

Silloin en tietänyt mitä nyt tiedän, että pikku poikani, joka ei
voinut läksyjänsä oppia ja joka aina oli ollut epäsuosiossa koulussa,
oli kelpo mies, mutta kurkkuani kuristi ja silmäni olivat verissä ja
salatakseni liikutustani olin olevinani sairas.

"Kyllä ymmärrän", sanoi Martin. "Vilustumista. Naparetkellä ihmiset
aina sattuvat vilustumaan."

Mutta sitä vastaan on olemassa parannuskeino, joka on pettämätön --
maito!

"Minä aina ryyppään maitoa, ja samassa on vilustus tipo tiessään."

Nyt oli siis maitopullon vuoro, mutta kun kiersin sen irti
vyöstäni toivoen voivani korvata sillä hävinneen laivakorpun,
huomasin pelästyksekseni, että sitä oli niinikään kohdannut kova
onni kapuamismatkallani, se kun oli pohjasta halennut ja sisällys
niinmuodoin viimeiseen pisaraan asti vuotanut maahan.

Mitta oli nyt täysi, ja kyyneleet nousivat silmiini, mutta Martin yhä
vain vihelteli, nauroi ja soitti suurta kelloa ikäänkuin ei olisi
mitään tapahtunut.

Pimeys sakeni, yön henki puhalteli meren yli, laineiden loiskina
kallion kupeilla kävi yhä kolkommaksi, ja minua alkoi värisyttää.

"Säkki!" huudahti Martin. "Naparetkeläiset nukkuvat aina säkissä."

Minä sallin hänen menetellä kanssani miten vain halutti, mutta kun
hän oli onnellisesti sullonut minut säkkiin ja asettanut minut
makaamaan kellotapulin juurelle ja vakuuttanut, että olin niin
hyvässä turvassa siellä kuin raha kukkarossa, rupesin ajattelemaan,
mitä kerran olin lukenut eräästä kertomuskirjasta, ja nyyhkytysten
tukahuttamalla äänellä sain sanotuksi:

"Martin!"

"Mikäs hätänä, toveri?"

"Kaikki on minun syytäni... ja minä pelkään vallan yhtä kauheasti
kuin Jimmy Kristoferin sisar ja Nessy MacLeod ja kaunis Betsy...
enkä minä ole yhtään mainio... ja nyt sinun ei tarvitse enää
huolehtia minusta... saat jättää minut tänne... ja pelastaa itsesi...
ja..."

Mutta Martin keskeytti minut remahtamalla kovaan nauruun.

"_Minäkö!_ Vielä vai! Ei naparetkeläiset milloinkaan jätä tovereitaan
pulaan. Niin kauan kuin elämme, pidämme yhtä. Niin sitä aina tehdään."

Tämä oli toki jo liikaa. Minä itkin ja nyyhkytin kuin pikku lapsi, ja
vieressäni istuva William Rufus nosti ylös kuononsa yhtyen ulvontaani.

Vaikka istuin selin Martiniin, huomasin kuitenkin että hän,
kärsimättömänä huonoon tulokseen soittaessaan kelloa nuoran
avulla, oli hypähtämällä saanut käsin tartutuksi kellon kieleen ja
alkanut heiluttaa pientä ruumistaan siinä riippuen, saadakseen sen
voimakkaammin lyömään kellon laitaan. Kuului kova läppäys kerran vain
-- sitten rymähdys, ryskettä ja sen jälkeen oli kaikki hiljaista.

"Mitä on tapahtunut?" huusin, mutta ei tullut mitään vastausta.

"Oletko loukannut itsesi?"

Ja silloin läpi nousuveden pauhaavan loiskinan kuului poikani
murtunut ääni (hän oli taittanut oikean käsivartensa) nyyhkytysten
lomasta, jotka hänen kukistumaton pikku sielunsa yritti tukahuttaa:

"Mitäs siitä, jos vähän loukkaakin... kun on naparetkellä, pitää
kestää kaikkea!"

Maalla oli vallinnut sillä aikaa kova hälinä. Isäni oli moittinut
Bridget tätiä, joka vuorostaan sätti äitiäni, ja äitini itki isä
Danille, joka lensi tohtori Conradin luo, ja tämä valjasti hevosensa
ja läksi ajamaan pitäjää ristiin rastiin kadonneita lapsia etsimään.

Mutta Tommy toveri, joka muisti keskustelun ruukkuvajassa ja
arveli kuulevansa kellon humahtelemista mereltä, riensi rannalle
ja näki siellä veneensä kelluvan aalloilla, jolloin hän teki omat
johtopäätöksensä asiasta.

Lyhdynvalossa hän sousi Pyhän Marian kalliolle, ja sieltä hän koiran
ulvonnan opastamana tapasi urheat pienet naparetkeläiset tuskin
kolmea jalkaa nousuveden yläpuolelta makaamassa sylitysten ja
sikeässä unessa suuressa säkissään.

Ei ollut väkijoukkoja eikä soittokuntia ottamassa meitä vastaan, kun
Tommy toi meidät maihin, ja jätettyään Martinin taittunein käsivarsin
hänen äitinsä syliin Suvimajan portilla, hän vei minut isä Danin luo,
jotta hän toimittaisi minut kotiin ja olisi välittäjänä minun sekä
isäni vihastuksen ja Bridget tädin vitsan välillä.

Onnettomuudeksi ei tällaisia varokeinoja ensinkään tarvittu. Suuri
hämmennys vallitsi hovissa, kun saavuimme sinne. Äitini oli saanut
verensyöksyn.



Kymmenes luku.


Kahden viikon ajan äitini oli vuoteen omana, ja minä olin sillä aikaa
hänen alituinen seuralaisensa. Puuhaavana ja innokkaana kuten ainakin
lapsi, joka ei oivaltanut mitä tämä juhlallinen aika ennusti, minä
lentelin ympäri taloa varpaillani, toin äidille hänen lääkkeensä
ja maitonsa sekä jään, jolla se oli jäähdytettävä. Olin mielestäni
hyvinkin toimelias ja kerrassaan välttämätön henkilö talossa.

"Sinä et tulisi toimeen ilman pikku Maryäsi, mammi, ethän?" kyselin
useasti, ja silloin äiti aina silitteli hellästi hiuksiani ohuella,
valkealla kädellään ja vastasi:

"En mitenkään, kuinka voisin tulla toimeen ilman pikku Maryäni." Ja
silloin pikku linnunnaamani ylpeästi kohosi pystyyn.

Martinista en nähnyt vilahdustakaan tähän aikaan, mutta tohtori
Conradin keskustelusta äitini kanssa sain tietää sen verran, että
pojan katkennut käsivarsi oli asetettu paikoilleen ja että hänet
lähetetään Ellanin toisessa päässä olevaan Kuningas Yrjön lyseoon
niin pian kun hän paranee. Mitä minulle aiottiin tehdä, sitä en
ensinkään tiedustellut, olin niin mielissäni tietäessäni, ettei
äitini voisi tulla toimeen ilman minua.

Tuontuostakin huomasin, että taloomme tuli postissa suuria kirjeitä,
jotka olivat varustetut muukalaisilla postimerkeillä ja sineteillä
sekä ristin- ja sydämenkuvilla. Huomasin myöskin silloin tällöin
äidin ollessa vuoteessa, että alapuolella olevassa huoneessa käytiin
kovalla äänellä innokasta, joskus kiivastakin neuvottelua ja että
äidin oli tapana kohottaa kalpeat kasvonsa tyynyltä ja hiljaa
kuiskata minulle hss! kun isän ääni kuului tavallista kovempana ja
tuikeampana. Mutta mieleeni ei kertaakaan johtunut yhdistää näitä
seikkoja itseeni, ennenkuin sen päivän iltapuolella, jolloin äitini
oli ensimäistä kertaa ylhäällä.

Hän istui takkatulen ääressä, sillä syksy teki jo tuloaan, ja
minä hääräilin hänen ympärillään, sovitellen huopapeitettä hänen
polvilleen ja vakuutellen hänelle, että hänen pikku Marynsä oli
valmis juoksemaan hänen asioitaan, jos vain hän mitä kaipaisi.
Silloin ovelle kolkutettiin ja isä Dan astui sisään. Voin vieläkin
nähdä hänen kauniin päänsä ja lyhyehkön vartalonsa ja kuulla hänen
lempeän, irlantilaisen äänensä, hänen astuessaan äitini luo sanoen:

"Ei pidä tuskailla, tyttäreni, ei mitenkään tuskailla."

Pitkällinen kokemus oli opettanut äidilleni, että tämä tiesi isä
Danin omaa, huolestunutta mielialaa, ja näin hänen alahuulensa
vavahtavan hänen sanoessaan:

"Eikö olisi parasta, että Mary juoksisi puutarhaan?"

"Ei, ei! ei suinkaan!" sanoi isä Dan. "Marystä minä juuri tulin
puhumaan, ja pikku kultasemme saattaa aivan hyvin jäädä tänne."

Silloin äitini viittasi minua luokseen, ja minä asetuin hänen
viereensä seisomaan. Hän laski vapisevan käsivartensa minun
vyötäisilleni, isä Danin käydessä istumaan hänen viereensä ja
toimittaessa asiansa pientä ketjuissa riippuvaa hopearistiä
sormeillen.

Minut oli päätetty lähettää luostariin kasvatettavaksi. Paljon oli
tästä asiasta keskusteltu ja huolehdittu, ja nyt oli viimein sovittu,
että lähtisin Roomaan Pyhän Sydämen luostariin. Hän itse lähtisi
minua sinne viemään ja turvallisesti määräpaikkaani toimittamaan.
Ja he (isäni ja Bridget täti nimittäin) olivat hänelle luvanneet
juhlallisesti luvanneet -- että kun lupa-aika on käsissä, hän
saa lähteä noutamaan minut kotiin. Eipä niinmuodoin ollut mitään
pelättävää, ei mitään surtavaa, ei mitään...

Äitini kuunteli niin kauan kuin taisi, sitten hän -- kauniit kalvakat
kasvot tuskasta vääntyneinä -- katkaisi isä Danin vakuuttelut
kapinallisella huudahduksella:

"Mutta hän on niin nuori! Vain pikku tyttö! Vasta seitsemän
vuoden vanha! Kuinka voi tulla kysymykseenkään lähettää sellainen
pienokainen pois kotoa?"

Isä Dan koetti häntä rauhoittaa. Totta kyllä, että olin hyvin nuori,
mutta olihan luostarin arvoisa äiti niin erinomainen ihminen. Hän on
minua rakastava ja hoitava kuten omaa tytärtänsä. Ja sitten nuo hyvät
nunnat, Jumala siunatkoon heidän pyhiä sielujansa...

"Mutta Mary on minun kaikkeni", huudahti äitini, "ja jos he vievät
hänet minulta, niin murtuu sydämeni. Ja vielä tällaisena aikana!
Kuinka julmia he ovat! Kyllä he aivan hyvin tietävät, mitä tohtori
sanoo. Eivätkö he voi odottaa hiukan kauemmin?"

Näin isä Danin taistelevan itsensä kanssa, sillä hänen silmänsä
vettyivät hänen sanoessaan:

"Se on kovaa, tyttäreni, se on kovaa, tiedän sen. Mutta ehkäpä
lapselle on parasta päästä pois kotoa -- ehkäpä niin on Jumalan
siunattu ja pyhä tahto. Muista, että täällä on muuan henkilö, joka
ei ole kiltti pikku kullallemme ja joka alinomaa rettelöi hänen
takiansa. Ei sen puolesta, että arvelisin hänellä täydellä todella
olevan pahaa mielessä..."

"On, on, on kyllä", huudahti äitini, joka alkoi käydä yhä
kiihkeämmäksi.

"Sitä suurempi syy silloin lähettää hänet luostariin joksikin aikaa
ainakin."

Äitini rupesi horjumaan ja hän sanoi:

"Eikö häntä sitten voi lähettää johonkin luostariin omalla
saarellamme?"

"Sitä kyllä olen miettinyt, multa ei täällä ole yhtään sellaista",
sanoi isä Dan.

"Sitten... sitten... sittenhän voisitte ottaa hänet pappilaan",
sanoi äitini. "Rakas, rakas isä", pyyteli hän, "antakaa hänen asua
teidän kanssanne ja ottakaa joku opettamaan häntä, niin silloin hän
voisi tulla tervehtimään minua joka päivä, tai kahdesti viikossa,
taikka vain kerran viikossa -- en minä pyydä kohtuuttomia."

"Se olisi kyllä mainiota", vastasi isä Dan kumartuen taputtamaan
käsivarttani. "Jos pikku Marymme olisi kolkossa, vanhassa kodissani,
niin tuntuisi kuin paistaisi siellä aurinko ainiaan. Mutta nuorta
tyttöä ei voi kasvattaa papin kodissa, sitä estävät monet seikat,
siksipä lienee parasta, että pikku murusemme viedään Roomaan."

Äitini vastustus oli kukistumaisillaan ja isä Dan kiiruhti käyttämään
voittoa hyväkseen.

"Ajatteles toki, tyttäreni, mikä hyvä asia tämä on oleva lapselle.
Ensin hänestä tulee Jesuslapsen oma, sitten Neitsyt Marian ja lopulta
itse Pyhän Sydämen lapsi. Kuvailepas vain Roomaa! Pyhää kaupunkia!
Pyhän isän kaupunkia. Niin, niin, eikä tiedä vaikka hän vielä jonkun
kerran näkisi pyhän isän itsensäkin."

"Niin, niin", huoahti äitini, ja kääntäen minuun kyyneleiset silmänsä
hän lisäsi:

"Tahtoisiko Maryni lähteä -- jättää äidin ja palata kotiin
lupa-ajoiksi -- tahtoisiko?"

Olin juuri antamaisillani kieltävän vastauksen, äiti kun ei voisi
mitenkään tulla toimeen ilman minua, mutta ennenkuin sain suuni
avanneeksi, suhahti Bridget, tätini huoneeseen, kilisevä avainkimppu
vyössään, ja kuullessaan äitini viimeiset sanat, hän sanoi kovalla,
kimeällä äänellään:

"Isabel! Kylläpä! Vedota lapsen tahtoon! Ja sellaisen lapsen! Niin
itsepintaisen, pilatun ja omavaltaisen! Jos _meistä_ hänen on parasta
lähteä, niin hänen _on lähdettävä!_"

Äitini käsivarresta, joka yhä lepäsi vyötäisilläni, tunsin, että hän
vapisi, mutta hän ei heti vastannut mitään, ja Bridget tätini jatkoi
häikäilemättömään tapaansa:

"Sinullekin se on välttämätöntä, Isabel, ellet tahdo, että hän
jouduttaa kuolemaasi kiduttamalla hermojasi ja hankkimalla sinulle
uuden verensyöksykohtauksen. Kun lähetämme hänet kotoa pois, emme
pidä silmällä vain tytön parasta, vaan myöskin sinun."

Äitini arka sielu ei kestänyt enempää. Luulen, että tämä oli hänen
lempeän luontonsa ainoa vihanpurkaus koko hänen elämänsä aikana. Hän
kokosi kaiken voimansa ja kääntyi Bridget tätini puoleen hillittömän
kiihtymyksen valtaamana.

"Bridget", huudahti hän, "siitä sinä et välitä. Itsekin tiedät, ettet
siitä välitä. Sinä vain koetat erottaa minut lapsestani ja lapseni
minusta. Kun sinä tulit talooni, arvelin, että sinä olisit kiltimpi
lapselleni kuin kukaan muu, mutta niin sinä et ole ollut, sinä olet
ollut julma hänelle, olet sulkenut sydämesi häneltä, ja sillävälin
kun minä olen täällä ollut avutonna ja vuoteenomana, sinä olet
kohdellut häntä tylysti ja lemmettömästi. Ei, sinä et muusta välitä
kuin omastasi, ja siitä alkaen kun talooni toit lapsesi, et ole
häikäillyt työntää syrjään minun lastani, ja nyt lopulta tahdot ajaa
hänet ulos kodista."

"Vai siltä kannalta sinä asiaa katselet?" kivahti Bridget tätini, ja
hänen kylmät, harmaat silmänsä leimahtivat. "Arvelin tähän taloon
tullessani -- sinun taloosi, kuten sanot -- että tein sen hyvässä
tarkoituksessa säästääkseni vaivojasi, kun olit sairas ja kykenemätön
hoitamaan vaimon velvollisuuksia. Mutta jos minä oikaisen lastasi,
kun hän on juonikas ja viekas ja pahanilkinen..."

"Oikaise omaa lastasi, Bridget O'Neill!" huudahti äitini, "ja
anna minun pitää huoli omastani. Hän on kaikkeni, mitä minulla on
maailmassa, enkä minä enää kauan saa häntä pitää. Sinä tiedät varsin
hyvin, mitä hän on minulle maksanut, ja ettei avioliittoni ole ollut
kovinkaan onnellinen, mutta sen sijasta, että auttaisit minua hänen
isäänsä vastaan..."

"Älä puhu enää mitään", ehätti Bridget tätini, "emme salli, että
taas joudut kiihtymyksestä sairaaksi ja että tuo pahantapainen lapsi
aiheuttaa sinulle toisen verensyöksyn."

"Bridget O'Neill", huusi äitini, nousten ylös tuolistaan. "Sinä olet
kovasydäminen, pahanluontoinen nainen. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin
minäkin, ettei Mary ole minua sairaaksi tehnyt, vaan sinä -- sinä,
joka soimasit minua lapseni takia, kunnes sydämeni raadeltui veriin.
Seitsemän vuotta sinä olet tätä tehnyt, ja nyt sinä rupeat selkäni
takana minun kanssani neuvottelematta määräämään lapseni kohtaloa.
Eikö äidillä ole mitään oikeuksia omaan lapseensa -- jota hän on
rakastanut, lapseen, jonka puolesta hän on kärsinyt ja elänyt, --
koska muut ihmiset, jotka eivät hänestä vähääkään välitä, saavat
riistää hänet äidiltä ja lähettää hänet vieraalle maalle, josta hän
kenties ei koskaan palaa. Mutta sitä et saa tehdä! Et saa! Sillä niin
kauan kuin ruumiissani on hengen kipunaakaan, et saa sitä tehdä, ja
jos sinä vain yrität..."

Hurjan kiihtymyksensä vallassa äitini kohotti toisen vapisevan
kätensä Bridget tätini kasvojen kohdalle ja kouristi toisella yhä
minua vyötäisiltä, kun hän äkkiä lakkasi puhumasta pelon katse
silmissään. Hän oli kuullut raskaita askeleita portaista. Isäni oli
tulossa. Hän astui huoneeseen uurteinen otsa tavallista syvemmissä
rypyissä ja sanoi:

"Mitä hän muka ei saa tehdä?"

Äitini vaipui sanatonna takaisin tuoliinsa, ja Bridget tätini
pyyhkien silmiään mustaan esiliinaansa -- hän itki ainoastaan isäni
läsnäollessa -- otti asiata selittääkseen.

"Kuulostaa siltä, että olen kovasydäminen ja pahaluontoinen nainen,
ja vaikka olen puuhaillut aamupuhteesta iltamyöhään ja ollut
seitsemän vuotta palvelijana, ei minulla näy olevan muuta virkaa
tässä talossa kuin ajaa sisareni lapsi pois täällä. Kuulostaa vielä
siltäkin ettei meillä -- ei kummallakaan -- ole mitään tekemistä
tämän tytön kanssa -- koskapa hänen äitinsä on ainoa henkilö, jolla
on minkäänlaisia oikeuksia lapseen, ja jos vain yritämme..."

"Mitäs tämä merkitsee?"

Suuttuneena ja kärsimättömänä isäni ei voinut kuunnella enempää, vaan
huudahti kovalla äänellään:

"Mistä alkaen on isä menettänyt määräämisvaltansa omaan tyttäreensä?
Hänen kai on pidettävä huoli hänestä, vai mitä? Jos tytär jotain
kaipaa, on hänen käännyttävä isänsä puoleen apua saadakseen,
vai mitä? Sellainen on laki. Ja se on aina ollut koko avarassa
maailmassa. Mitäs sitten kaikki tämä äläkkä tietää?"

Äitini teki heikon yrityksen vastata.

"Aioin vain sanoa, Daniel..."

"Sinä aioit sanoa jotain mieletöntä ja typerää. Ihminen voi omallaan
tehdä mitä hän vain tahtoo, vai mitä? Jos tämä tyttö on lapseni ja
minä määrään hänen menemään jonnekin, on hänen tietenkin mentävä." Ja
näin sanoen isäni iski paksun nyrkkinsä jymähtäen pöytään.

Tämä oli ensimäinen kerta, jolloin hän vaati isän oikeuksia minun
suhteeni, ja siksipä kenties äitikin alistuvana sanoi:

"Hyvä on, ystäväni. _Sinä_ tiedät parhaiten, mikä Marylle on parasta,
ja jos sinä niin sanot -- sinä ja Bridget ja -- isä Dan..."

"Minä sanon, ja sillä hyvä. Ala siis ryhtyä valmistuksiin ja tyydy
tähän luostarituumaan muitta mutkitta. Ja pane mieleesi, että
vastaisuudessa tahdon rauhan moisilta jupakoilta pikkuasiain tähden,
minulla on paljon tärkeämpiä asioita mietittävänä."

Äitini oli masentunut. Hänen huulensa liikahtivat uudelleen,
mutta ääneen hän ei virkkanut mitään, ja isäni pyörähti ympäri
kantapäillään ja läksi huoneesta niin kiihtyneenä, että lattiapalkit
notkuivat hänen raskaista askelistaan. Samassa Bridget tätikin
luiskahti ulos kilistellen mennessään avainkimppuansa.

He olivat tuskin kadonneet näkyvistä, kun äitini sai pitkällisen
yskäkohtauksen, ja kun se oli lopussa, makasi hän vuoteessaan
uupuneena, kalpeat kasvot ja väsyneet silmät ylöspäin kääntyneinä.
Silloin minä lankesin äitini kaulaan, ja isä Dan, jonka posket olivat
kosteat kyynelistä, taputteli hänen raukeana riippuvaa kättänsä.

Äiti rakas! Mitä suurimmalla hellyydellä olen häntä alati muistellut,
mutta nyt, kun voin käsittää mitä hän on mahtanut kärsiä, pysyy hän
muistossani rakkaimpana juuri sellaisena kuin hän oli sinä päivänä
-- suloinen, kaunis, arka enkelini --, jolloin hän hetkeksi asettui
vastarintaan, ei vain Bridget tätiäni, vaan myös kaikkien aikojen
julmuutta vastaan, poljetan äitiytensä jumalaisen oikeuden puolesta.



Yhdestoista luku.


Äitini alistui täydellisesti. Jo vuorokauden kuluttua hän oli
täydessä vaatteiden valmistamistouhussa Rooman-matkaani varten.
Vanha, värillinen mallikirja sukelsi jälleen esiin, pukutarpeita
tilattiin ja ompelijatyttö haettiin kylästä, mutta kaikkein
suurellisinta oli mielestäni, että Blackwaterista lähetettiin
noutamaan pieni oravannahkainen kauluri, suuri oravannahkainen puuhka
ja päänmukainen oravannahkainen lakki, jonka sivussa upeili sulka.

Lapsen sydän on kuin vuolas puro, ja loukkaisin totuutta,
jos sanoisin, että tunsin suurtakaan surua näiden ahkerien
valmistuspuuhien aikana. Päinvastoin olin, poloinen hupakko, aika
ylpeä, kun olin ikäänkuin paljoa ylempänä kaunista Betsyä ja Nessy
MacLeodia ja saatoin kohdella heitä alentuvalla ystävällisyydellä.

Isä Dan, joka kävi meillä useammin kuin koskaan ennen, yllytti
tietämättään tätä tunnetta minussa, hän kun alati, milloin vain
olimme kahden, kehoitti minua olemaan kiltti kaikille ja varsinkin
äidilleni.

"Pikku tyttöseni olisi niin pahoillaan, jos tuottaisi äidilleen
mielipahaa, eikö niin?" oli hänen tapana kuiskailla, ja kun minä
vastasin, että olisin niin kauhean pahoillani, hän jatkoi:

"Niinpä siis ollaan uljas pikku nainen. Hänen täytyy olla reippaana.
Hän ei saa surra lähtöään eikä itkeä, kun erohetki on käsissä."

Minä sanoin "kyllä" ja "niin" vastaukseksi kaikkeen tähän ja tunsin
suurta luottamusta itseeni, mutta olen varma siitä, että parastamme
tarkottava isä Dan antoi samoja neuvoja äidillekin, sillä muistan
kuinka uskottelimme toisillemme olevamme hyvällä päällä, kuinka
yhdessä nauroimme, juttelimme ja lauloimme, vaikka en luule silloin
epäilleeni, että oma osani tässä leikissä oli helpompi kuin hänen.

Viimein se kumminkin minulle selvisi, kun keskellä yötä, vähän ennen
lähtöäni, heräsin äitini kovaan yskimiseen ja kuulin hänen sanovan
itsekseen syvään läähättäen:

"Lapsi raukkani! Mihin hän joutunee?"

Kaikki sujui kuitenkin hyvin lähtöpäivään asti. Kaksi höyrylaivaa
kulki päivittäin Liverpooliinpa oli päätetty, että minä lähtisin
ensimäisessä. Jo päivän ensi koitteessa minä hypähdin ylös
vuoteeltani odottamatta herättämistä. Ihastukseni oli niin suuri,
että rupesin yöpaidassani tanssimaan ympäri huonetta muistamatta
isääni, joka aina nousi aamuhämärissä ja söi aamiaista alapuolella
olevassa huoneessa.

Äitini ja minä söimme aamiaista vuoteessa, ja sitten seurasi kova
touhu. Minun osani siinä oli pukeutua uusiin vaatteisiini ja sitten
kaikki päällysvaatteet ylläni pyörähdellä varpaillani peilin edessä,
hymyillen kuvalleni. Sillä välin äiti neuvoi minua kirjoittamaan
hänelle niin usein kuin luostarista sallittaisiin sekä kirjoitti
polvillaan rukoustuolissaan, jota hän käytti kirjoituspöytänä,
osoitteen kirjeitäni varten.

Silloin huomasin, että päällekirjoituksen ensimäinen rivi "Rouva
Isabel O'Neill" oli kyynelten tahrima, joita oli tipahdellut hänen
silmistään, ja kurkkuani alkoi kouristaa. Mutta muistin, mitä isä Dan
oli neuvonut minua tekemään, ja sanoin:

"Älä huoli, mammi. Älä huoli -- lupa-ajaksi pääsen kotiin."

Tuokion kuluttua kuulimme vaunujen pyöräin ratisevan ikkunain alla,
ja sitten isä Dan astui sisään valkea, kudottu vaippa hartioillaan,
kantaen kädessään hullunkurista laukkua, jossa hän tavallisesti
kuljetti hautajaiskauhtanaansa, ja ilmoitti, että kaikki oli valmista.

Näin äidin kääntyvän poispäin ja ottavan taskustaan nenäliinansa,
ja minä rupesin itsekin vetistelemään, mutta isä Dan antoi minulle
kynnyksellä seisoessaan merkin, ja minä nielaisin kyyneleeni ja
huudahdin:

"Hyvästi, mammi. Jouluksi tulen takaisin", ja sitten ryntäsin ovelle.

Ovesta ulos lentäessäni kuulin äitini äännähtävän "Mary" hyvin
oudolla äänellä, ja minä käännähdin katsomaan häntä -- voin vieläkin
nähdä hänet .- kauniit, kalvakat kasvot tuskan murtamina ja
käsivarret minua kohti kurotettuina.

Silloin minä karkasin takaisin hänen luokseen, ja hän sieppasi minut
syliinsä huudahtaen: "Mary rakas! Mary rakkaani!" ja saatoin tuntea
hänen sydämensä tykkivän hänen pukunsa lävitse ja kuulla hänen
kurkkunsa käheän korinan, ja silloin meidän poloisten teeskennelty
uljuus kerrassaan kukistui.

Samassa isäni kuului alhaalta huutavan, että myöhästytään laivalta,
ja niinpä äitini kuivasi meidän kummankin silmät ja päästi minut
menemään.

Isä Dan oli jo kadonnut, kun tulin portaille, mutta nähdessäni Nessy
MacLeodin ja kauniin Betsyn seisovan portaitten alapäässä, minä
äkkiä saavutin mielenmalttini ja purjehtien alas portaita kaikessa
komeudessani, astuin heidän sivuitseen ylpeän äänettömänä pieni
linnunpääni pystyssä.

Aikomukseni oli menetellä samoin Bridget tädin suhteen, joka huivi
hartioillaan seisoi avoimessa ovessa, mutta hän tarttui kiinni minuun
sanoen:

"Vai et aio suudella minua hyvästiksi?"

"En", vastasin, ojentaen pikku ruumiini niin suoraksi kuin
mahdollista.

"Mikset?"

"Koska sinä olet ollut tyly äidille ja julma minulle ja kosket
välitä kestään muusta kuin kauniista Betsystä. Ja minä aion kertoa
luostarissa, että teet äidin sairaaksi, ja sinä olet niin häijy kuin...
kuin häijyt vaimot Raamatussa!"

"Herrajesta!" päivitteli Bridget täti ja yritti nauraa, mutta minä
saatoin nähdä, että hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi kuin valkeaksi
kalkittu seinä. Se ei minua vähääkään huolettanut, mutta vaunujen luo
tullessani sanoi isä Dan, joka jo istui niissä:

"Pikku Maryni ei tahdo jättää kotia tuolla tapaa suutelematta tätiään
ja sanomatta hyvästiä serkuilleen."

Niinpä minä palasin takaisin ja pudistin kättä Nessy MacLeodin ja
kauniin Betsyn kanssa ja kurotin pienet kasvoni Bridget tätini
suudeltaviksi.

"Nyt olet kiltti", sanoi hän suudeltuaan minua, mutta luin läksin
menemään, kuuli valpas pikku korvani sanat:

"Hyvä toki, että hän lähtee,"

Tällä välin oli isäni, jonka raudanharmailla hiuksilla aamusumu
välkkyi kuin kaste, astellut pitkin hiekkakäytävää, ja kärsimättömänä
väittäen hevosia palelevan, hän muitta mutkitta lennätti minut
vaunuihin ja paiskasi oven kiinni jälkeeni.

Mutta tuskin olivat vaunut lähteneet liikkeelle, kun isä Dan, joka
vilkutteli pieniä silmiään ja oli niistävinään nenäänsä värilliseen
nenäliinaansa, sanoi: "Katso!" ja viittasi äitini ikkunaan.

Siinä hän seisoi, viittoen minulle ja heittäen lentosuudelmia
avoimesta ikkunasta, kunnes vaunut pyörähtivät muutamain puiden taa
ja hän katosi näkyvistäni.

Mitä äitini huoneessa tapahtui sen jälkeen kun hänen ikkunansa
suljettiin, en tiedä, mutta muistan hyvin, että itse ryömin vaunujen
nurkkaan ja unohdin kaiken kunnian ja suuruuden, jota Roomaan lähtö
merkitsi minulle.

Kun olimme päässeet puolimatkaan ajotietä, hyökkäsi eräs poika koiran
kanssa kastanjapuiden takaa ja alkoi juosta kilpaa vaunujen kanssa.
Se oli Martin, ja vaikka hänen oikea käsivartensa oli siteessä,
ponnistautui hän vaunujen astuimelle ja piteli kiinni vasemmalla
kädellään avoimesta vaunun ikkunasta, pistäen samassa päänsä sisään
ja merkitsevin elein pyytäen minua ottamaan hänen hampaistaan
varressaan riippuvaa, suurta, punaista omenaa. Minä otin sen, ja
sitten hän hypähti maahan sanaakaan virkkamatta. Muistaessani nyt
hänen vääntyneitä kasvojaan ja vetistyneitä silmiään, pyrkii minua
naurattamaan. Mutta silloin katsahtaessani taakseni ja nähdessäni
pienen, yksikätisen olennon seisovan tiellä suuri tattihattu päässään
William Rufuksen vieressä, ei minua lainkaan naurattanut.

Tulimme Blackwateriin hyvissä ajoin ennen laivan lähtöä, ja kun
laivan pillit olivat lakanneet viheltämästä ja olimme merellä,
huomasin, että istuimme laivan toisessa yksityishytissä yläkannella.
Isä Dan kertoi minulle, että toinen hytti oli nuoren lordi Raan
ja hänen holhoojansa hallussa ja että he olivat menossa yhdessä
Oxfordiin. Mutta se ei sillä hetkellä minua vähääkään huvittanut.

Kun minulla nyt oli aikaa miettiä viimeisiä tapahtumia, alkoi
kauhistuttava totuus valjeta minulle, ja kun isä Dan, joka oli hyvin
kiihtynyt, meni ylhäisille matkatovereillemme lausumaan alamaisimmat
tervehdyksensä, kyyristyin minä kokonaan hytin ovenpuoleiseen
nurkkaan ja toistin itselleni, että minut oikeastaan olikin ajettu
pois isäni talosta, enkä koskaan enää saisi nähdä Martinia enkä
äitiäni.

Äkkiä huomasin hyttini pimenevän siitä, että joku seisoi ovella.
Se oli pitkä poika tai oikeammin mies, ja tiesin paikalla kuka hän
oli. Hän oli nuori lordi Raa. Ja hän oli mielestäni niin kaunis ja
hienosti vaatetettu seisoessaan siinä minua hymyillen silmäilemässä.
Hetken kuluttua hän astui hyttiin ja kävi istumaan vastapäätä minua
sanoen:

"Sinä siis olet pikku Mary O'Neill, olethan?"

Minä en vastannut mitään. Tarkemmin häntä silmäiltyäni arvelin, ettei
hän sentään ollutkaan niin kaunis, hänellä kun oli kaksi suurta
etuhammasta kuten kauniilla Betsyllä.

"Etkös sinä olekin se tyttö, jonka oikeastaan olisi pitänyt olla
poika ja päästä minun tilalleni?"

En vieläkään virkkanut mitään. Hänen äänensä muistutti mielestäni
Nessy MacLeodin ääntä -- se oli kimeä, kova ja narskuva.

"Poloinen pikku pupu! Aivan yksin matkalla Roomaan, niinhän?"

En vieläkään virkkanut mitään. Hänen silmänsä olivat mielestäni kuten
Bridget tädin -- kylmät, harmaat, läpitunkevat.

"Niin hiljaisen alistuvainen! Ihanhan sitä ollaan jo kuin pikku
nunna! Ja riivatun kaunis nunna hän onkin, se on myönnettävä."

Minä aloin jo tuntea suurta ylenkatsetta häntä kohtaan.

"Mistä olet saanut nuo suuret enkelinsilmät? Ne on varmaankin
varastettu joltain Madonnalta, on tottakin."

Mutta minä olin jo selvillä siitä, ettei hänen kanssaan kannattanut
puhua, niinpä minä käänsin pois pääni ja rupesin tähystämään merta,
kun kuulin hänen sanovan:

"Tottahan annat minulle suukkosen, sievä pikku naikkoseni, annathan?"

"En."

"Ooh, mutta sinun täytyy -- mehän olemme sukulaisia, näetkös."

"En tahdo."

Silloin hän naurahti ja nousten istualtaan kumartui minun ylitseni
suudellakseen minua, jolloin minä kiskaisin toisen käteni puuhkasta
ja puristaen sen lujasti nyrkkiin löin häntä kasvoihin.

Hän oli hämmästynyt ja suuttunut.

"Katsopas vain kiukkupussia!" harmitteli hän. "Kuka olisi uskonut!
Nunnan kasvot ja pirun mieli! Mutta tämä sinun pitää vielä sovittaa,
neitiseni."

Hän läksi tiehensä, enkä nähnyt häntä sen koommin, ennenkuin laiva
laski Liverpoolin lastauslaituriin. Silloin matkustajain puuhatessa
tavarainsa kanssa, hän palasi takaisin isä Danin ja pitkän, vaalean
herrasmiehen seurassa, joka oli hänen holhoojansa, ja sanoi:

"Kas niin, annetaanko minulle suukkonen sovitukseksi vai kannammeko
kaunaa toisillemme kaiken elinaikamme?"

"Pikku Maryni ei voisi kantaa kaunaa ketään kohtaan", sanoi isä Dan.
"Hän antaa lordin suudella itseään sovinnon merkiksi."

Niinpä tein samoin nuorelle lordi Raalle kuin Bridget tädilleni --
kurotin ylös kasvoni ja hän suuteli minua.

Pieni, yksinkertainen, jokapäiväinen tapahtuma tämä vain oli, mutta
se oli sittenkin alku elämäni onnettomimpaan askeleeseen, ja kun sitä
ajattelen, en voi olla ihmettelemättä, että Hän, joka laskee kukkaset
kedolla ja pitää huolta taivaan linnuista, ei pienimmälläkään
merkillä varoita lapsiaan estääkseen heidän jalkaansa horjumasta.



Kahdestoista luku.


Matkastamme Roomaan ei muistiini ole jäänyt paljon muuta kuin
että nukuimme erilaisissa vuoteissa eri kaupungeissa, että junat
kiitivät läpi tunnelien ja hiljensivät vauhtiaan lasikattoisille
rautatieasemille tullessaan, että loppumaton ihmistulva liikkui
edestakaisin omituisessa sekasorrossa, ja lisäksi, että tunsin itseni
hyvin avuttomaksi ja pelkäsin eksyväni isä Danista, jonka vuoksi
pysyttelin hyvin lähellä häntä.

Neljännen päivän iltapuolella kotoalähdöstämme juna kulki aavan,
aaltomaisesti töyryisen tasangon poikki, joka oli melkein puuton
ja näytti liikkuvasta junasta katsottuna vihreältä mereltä, jonka
laineilla kelluu vesiruohoa. Isä Dan luki paraikaa rukouskirjastaan
seuraavan päivän tekstiä, koska ei tietänyt mitään muutakaan
ajankuluksi, kun aurinko samassa laski taivaanrannan taa suurena,
punaisena loimuna, ja sitten äkisti tämän valoloiston keskeltä
näyttäytyi iso, pyöreä, musta pallo, joka muistutti ankkurissa olevaa
ilmapalloa.

Minä huomautin tästä isä Danille, ja samassa hän joutui aivan
erikoisen innostuksen valtaan.

"Ei pidä tuskailla, lapseni", huudahti hän ilonkyynelten noustessa
hänen silmiinsä. "Tiedätkö mikä se on? Se on Pyhän Pietarin kirkko!
Rooma, lapseni, Rooma!"

Kello yhdeksän seutuvilla me saavuimme määräpaikkaamme, ja keskellä
suurta sekasortoa minä astelin isä Danin vieressä pidellen kiinni
hänen suuresta taskustaan, hänen kantaessaan omaa laukkuansa ja minun
koriani, kunnes olimme taivaltaneet läpi pitkän asemasillan tungoksen
ja tulleet aseman ulkopuolelle ajurein luo.

Silloin isä Dan pyyhki otsaansa kirjavalla nenäliinallaan, ja
minä kyyristyin hänen viereensä istumaan. Ajuri läimähytti pitkää
ruoskaansa huutaen jalkamiehiä väistymään ajaessamme eteenpäin
kivikaduilla, jotka näyttivät olevan täynnä kuvapatsaita ja
suihkulähteitä, ja kaikkea valaisi suuri, valkea valo, joka ei ollut
kuunvaloa, vaikkakin muistutti sitä.

Mutta viimein pysähdyimme erään suuren talon pienen portin eteen.
Talon vieressä oli kirkko ja se tuntui olevan rakennettu korkealle
penkereelle, josta saattoi nähdä yli koko kaupungin, sillä minä näin
monta samanlaista kuin Pyhän Pietarin kirkko alapuolellamme.

Ovessa oleva rautaristikko työnnettiin syrjään, ja sitten avasi
oven mustapukuinen nainen, jonka otsalla oli musta side ja jonka
olkapäillä molemmin puolin kasvoja riippui valkea liina. Hän pyysi
meitä astumaan sisään, ja tehtyämme sen hän kuljetti meitä pitkää
käytävää myöten lämpimään huoneeseen, missä suuressa punaisessa
nojatuolissa istui eräs nainen samanlaisessa, vaikka hiukan
hienommasta vaatteesta tehdyssä puvussa.

Isä Dan, joka kumarsi syvään tälle naiselle, sanoi häntä arvoisaksi
äidiksi, ja hän vastasi oudolla englanninkielellä, jonka jäljestäpäin
sain kuulla olevan vierasta murtamista.

Muistan, että hän oli mielestäni hyvin kaunis, melkeinpä yhtä kaunis
kuin äitini, ja kun isä Dan käski minun suudella hänen kättänsä, tein
sen, ja sitten hän asetti minut istumaan tuolille ja alkoi katsella
minua.

"Kuinka vanha hän on?" kysyi hän, ja isä Dan vastasi, että hän luuli
minun täyttävän kahdeksan vuotta tässä kuussa, mikä olikin totta, nyt
kun oltiin lokakuussa.

"Pienipä hän on ikäisekseen", huomautti nainen, ja silloin isä Dan
virkkoi äiti raukasta jotain, jota en voi muistaa.

Tämän jälkeen he juttelivat muista asioista, ja minä katselin
seinillä riippuvia tauluja -- jotka kuvasivat pyhimyksiä ja paaveja
sekä Jeesusta aukaistu sydän rinnassaan.

"Lapsi mahtaa olla nälissään", sanoi nainen. "Hänen täytyy saada
jotain syödäkseen, ennenkuin käy levolle muut lapset ovat jo
nukkumassa."

Sitten hän soitti käsikelloa, ja kun nainen, joka oli avannut oven,
näyttäytyi, sanoi hän:

"Pyydä sisar Angelaa heti tulemaan tänne."

Parin minuutin kuluttua sisar Angela tuli huoneeseen. Hän oli aivan
nuori, melkeinpä kasvava tyttö, ja hänen kasvonsa olivat niin
suloiset ja surumieliset, että rupesin heti häntä rakastamaan.

"Tämä on pieni Mary O'Neill. Vie hänet ruokahuoneeseen ja anna
hänelle mitä hän vain haluaa, äläkä jätä häntä, ennenkuin hän on
rauhallinen ja tyytyväinen."

"Hyvä on, äiti", vastasi sisar Angela ja tarttuen käteeni hän
kuiskasi: "Tule, Mary, näytät kovin väsyneeltä."

Minä nousin seuratakseni häntä, mutta samassa nousi isä Dankin, ja
minä kuulin hänen sanovan, että hänen oli viipymättä etsittävä jokin
yömaja, sillä hänen piispansa oli luvannut hänen oleskella Roomassa
vain yhden päivän, ja hänen oli siis jo huomispäivänä aamujunassa
palattava kotiin.

Tämä kohtasi minua kuin salamanisku. Mitä todella lienenkään
matkastani kuvitellut, en tiedä, mutta varmasti en ollut kertaakaan
ajatellut jääväni yksin Roomaan.

Pikku sydämeni vavahti, ja päästäen irti sisaren käden, astuin isä
Danin luo ja tartuin hänen käteensä.

"Ettehän jätä pikku Maryänne, isä, ettehän?"

Luulenpa, että kiltti isä Dan oli vielä onnettomampi kuin minä,
sillä muistan hänen mielenliikutuksesta hätääntyneellä, sortuneella
äänellään änkyttävän jotain, että arvoisa äiti pitää hyvää huolta
minusta ja että hän varmasti palaa takaisin jouluna viedäkseen minut
kotiin isäni juhlallisen lupauksen mukaisesti.

Sitten minä yhä hiljaa nyyhkyttäen läksin sisar Angelan taluttamana
ruokahuoneeseen, joka oli iso, kaikuva sali. Lukupulpetin eteen,
jonka yläpuolella seinällä riippui toinen vielä suurempi Pyhän
Sydämen kuva, oli asetettu rivittäin yksinkertaisia honkapöytiä ja
-penkkejä. Vain yksi kaasuliekki oli jätetty palamaan, ja sen alle
minä istuuduin illallistani syömään. Juotuani kupillisen lihalientä
en enää ollut niin allapäin.

Sitten sisar Angela sytytti lampun ja talutti minut kiviportaita
ylös makuuhuoneeseen, joka oli samanlainen kuin ruokahuonekin,
vaikkei niin hiljainen, sillä se oli täynnä vuoteita, ja nukkuvain
tyttöjen hengitys sai aikaan äänen, joka muistutti kellosepän puotia
kylässämme...

Minun vuoteeni oli oven lähellä, ja riisuttuaan minut ja käärittyään
peitteen ympärilleni, sisar Angela alensi äänensä hyvin matalaksi
ja kehoitti minua olemaan aivan rauhallinen ja kiltti pikku tyttö,
Jesuslapsen rakas lapsi; ja silloin en voinut olla vetämättä
käsivarsiani peitteen alta ja kietomatta niitä hänen pyöreälle
kaulalleen ja vetämättä hänen päätänsä tyynylleni ja suutelematta
häntä.

Sisar Angela otti sitten lampun ja meni makuuhuoneen peräpuolelle,
josta pieni neliönmuotoinen osa oli erotettu häntä varten, ja näin
hänen siellä valmistautuvan levolle, irroittavan valkeat siteet
poskiltaan ja mustan siteen otsaltaan sekä päästävän pitkät, vaaleat
hiuksensa valloilleen kauniisti aaltoilemaan kasvojensa ympäri. Ja
hän oli mielestäni niin suloisen ja kodikkaan näköinen.

Mutta voi, minä tunsin itseni niin yksinäiseksi! Sen jälkeen en ole
milloinkaan eläessäni -- en syvimpinä tuskanhetkinänikään -- tuntenut
itseäni niin avuttomaksi ja turvattomaksi. Kun sisar oli käynyt
levolle ja makuuhuoneessa oli kaikki hiljaista eikä muuta kuulunut
kuin nukkuvien tyttöjen tasaista hengitystä, -- jotka kaikki olivat
minulle ventovieraita, -- valtasi minut niin painostava yksinäisyyden
tunne, että kätkin pääni sänkyvaatteisiin, kuten jo pienenä ollessani
oli ollut tapani isäni tullessa äitini huoneeseen.

Koetan ajatella isääni ilman katkeruutta, mutta en vielä tälläkään
hetkellä saata käsittää, kuinka hänellä oli sydäntä työntää
minut pois kotoa näin kevyesti. Tahtoiko hän vain saada rauhaa
liiketoimiansa varten, näkemättä mahdolliseksi toteuttaa sitä muulla
tavalla kuin poistamalla Bridget tätini kateuden aiheen? Vai kantoiko
hän yhä vielä kaunaa kohtalolle siitä, että se oli tehnyt minut
tytöksi, ja siitä syystä tahtoi vapautua minua näkemästä.

En tiedä. En osaa sanoa. Mutta kummassakin tapauksessa koetan turhaan
ymmärtää, kuinka hän saattoi ajatella olevansa oikeutettu, vaikkei
hän vähääkään minusta huolinut, riistämään minut erilleen äidistäni,
joka minua rakasti ja oli niin kalliisti saanut maksaa hengestäni.

Hän on isäni -- Jumala auttakoon minua leppeästi häntä arvostelemaan.



Kolmastoista luku.


Puoli seitsemän aikaan aamusella heräsin aamukellon kovaan soittoon,
ja kun olin havahtunut syvästä lapsenunestani sen verran, että
saatoin katsella ympärilleni, näin keski-ikäisen, ankarannäköisen
nunnan lukevan rukousta ja kaikkien makuuhuoneessa olevain tyttöjen
olevan polvistuneina vuoteillaan sanellen vastauksia.

Parin minuutin kuluttua, kun tytöt jutellen ja nauraen pukeutuivat,
tuli muuan iso tyttö luokseni sanoen:

"Minä olen Mildred Bankes, ja sisar Angela sanoo, että minun on
pidettävä huolta sinusta tänään."

Hän oli viidentoista vuoden seutuvissa, ja hänen pitkät, rumanlaiset
kasvonsa muistuttivat mielestäni erästä isäni hevosta, jota kylän
poikien oli tapana kiusotella, mutta hänen hymynsä oli niin
herttainen, että minä heti mielistyin häneen.

Hän auttoi minua pukeutumaan ruskeaan samettihameeseeni, mutta
ilmoitti samassa, että hänen ensi työnsä oli viedä minut
maallikkosisarten luo, joiden tehtävänä oli valmistaa tytöille mustat
luostaripuvut.

Oli vielä niin varhaista, että pimeätä huonetta valaisivat vain
ikkunoista tunkeutuvat heikot valoviirut, mutta sentään näin, että
minun ikäisiäni lapsia oli vain noin seitsemän tai kahdeksan; muut
tytöt olivat monta vuotta vanhemmat, ja Mildred selitteli minulle,
että Jesuslapsen luokkaan kuuluvia tyttöjä oli niin vähän, että
heidät oli pantu nukkumaan Pyhän Sydämen tyttöjen kanssa.

Neljännestunnin kuluttua jokainen oli peseytynyt ja pukeutunut, ja
sitten, sisar Angelan annettua merkin, tytöt riensivät ilakoiden ja
nauraen ruokasaliin. Se oli suuri halli, jonka perällä oli koroke ja
seinällä toinen kuva terävien okaitten raatelemasta Pyhästä Sydämestä.

Siellä olivat jo odottamassa arvoisa äiti sekä luostarin muut nunnat,
kaikki kalpeakasvoisia ja raskaskatseisia naisia rukousnauhat
kaulassaan, ja hän luki pitkän rukouksen, johon oppilaat (niitä oli
kaikkiaan seitsemän- tai kahdeksankymmentä) sanelivat vastauksia,
ja sitten seurasi viiden minuutin äänettömyys, joka oli aiottu
itsetutkistelemista varten, vaikka huomasin muutamain isojen tyttöjen
kuiskailevan keskenään päät alaspäin painettuina.

Kuunneltuamme vielä kirkossa messun läksimme kiireesti takaisin
ruokailuhuoneeseen, joka sillaikaa oli lämmennyt aamiaisestamme
nousevasta höyrystä ja joka surisi iloisista äänistä kuten kiehuva
vesi paistinpannussa.

Minä olin niin kiintynyt katsomaan kaikkea, että unohdin syömisenkin,
kunnes Mildred nyhjäten muistutti minua siitä, mutta kun lusikka jo
oli puolitiessä suuhuni, laskin sen kiireesti taas alas.

Yksi suurista tytöistä oli käsikellon kilistessä astunut
lukupulpetille ja alkanut lukea kirjaa, jonka jäljestäpäin sain
tietää olevan "Kristuksen seuraamisesta". Hän oli noin kuudentoista
korvissa ja hänen kasvonsa olivat niin elävät, etten voinut kääntää
silmiäni niistä.

Hänen hipiänsä oli vaalea ja hänen tukkansa kastanjanruskea, mutta
hänen silmänsä olivat niin tummat ja terävät, että hän näytti
katseellaan läpäisevän kaikki, milloin vain nosti päänsä kirjasta,
jonka hän useasti tekikin.

"Kuka hän on?" kuiskasin.

"Alma Lier", kuiskasi Mildred takaisin, ja kun aamiainen oli syöty ja
me aloimme hajaantua tunneillemme, kertoi hän minulle yhtä ja toista
hänestä.

Alma oli amerikkalainen. Hänen isänsä oli hyvin rikas ja hänen
kotinsa oli New Yorkissa. Mutta hänen äitinsä asui Pariisissa, vaikka
hän nykyisin oli Roomassa, ja välistä hän tuli vaunuilleen noutamaan
tytärtään ajelulle.

Alma oli sitäpaitsi koulun lahjakkain oppilas, ja lukukauden lopussa,
kun vanhemmat ja ystävät tulivat luostariin ja joku kardinaaleista
jakeli palkintoja, sattui toisinaan, että Alma sai niin paljon
kirjoja kotiin vietäväksi, että hän tuskin saattoi pidellä niitä
käsissään korokkeelta alas astuessaan.

Kuuntelin kaikkea tätä ihailevalla kunnioituksella, ja Alma oli
mielestäni perin ihmeellinen ja jumaloitava olento. Nyt kun sitä
muistelen kaikkein näiden vuosieni katkerain kokemusten jälkeen,
en tiedä nauraako vai itkeäkö ajatellessani, että ensimäinen
vaikutelmani hänestä oli tällainen.

Minut pantiin nuorimpain luokkaan, ja sisar Angela oli opettajani.
Hän oli niin lempeä minulle että hänen kiitoksensa vaikutti kuin
suudelma ja hänen moitteensa kuin hyväily; mutta siitä huolimatta
en voinut ajatella muuta kuin Almaa, ja puolipäivän aikaan, kun
ruokakello soi ja Mildred tuli noutamaan minut ruokailusaliin, odotin
jännitetyin mielin, lukisiko jälleen sama tyttö meille.

Hän luki, mutta tällä kertaa vieraalla kielellä, ranskankielellä,
ilmoitti Mildred -- pyhän Margaret Mary Alocoquen kirjeitä --
ja ihailuni Almaa kohtaan kasvoi kymmenkertaiseksi. Ihmettelin
mielessäni, joutuisinko milloinkaan tutustumaan häneen.

Lapsen jumaloimiselle ei mikään vedä vertoja, ja elämäni, joka vielä
edellisenä päivänä oli minusta ollut niin kylmä ja pimeä, muuttui nyt
lämpimäksi ja valoisaksi.

Minä olin tyytymätön kaikkeen, mikä riisti minulta tilaisuuden
kohdata Almaa -- tyytymätön, kun minut vietiin maallikkosisarten luo,
jotka ottivat mittaa minusta uutta mustaa pukuani varten, tyytymätön
kello kolmen "rukousnauha-kävelyyn", jolloin nunnat veivät luokkansa
ulos päivänpaisteeseen, ja ennen kaikkea harmitti minua vapaaehtoinen
osanotto Pyhään Sakramenttiin luostarin kirkossa. Kirkko oli suuri ja
loistava; keskeltä sen jakoi kahtia auki oleva pronssinen väliaidake,
jota sanottiin cancelloksi -- aidakkeen rajoittama perimäinen osa
kirkkoa, kuiskasi Mildred, oli aiottu koulun asujamille, mutta
ulkopuolinen osa oli seurakuntaa varten, joka sunnuntaisin tuli
kiitosjumalanpalvelusta kuulemaan.

Kello neljän aikana oli päivällinen, ja silloin Alma taas luki
-- tällä kertaa italiankielellä -- pyhän Franciskus Salesilaisen
kirjoituksia --, ja sitten seurasi minun sanomattomaksi
ihastuksekseni pitkä väliaika. Kaikki tytöt ryntäsivät luostarin
puutarhaan, joka vielä loisti iltapuoliauringon hohteessa, ja
ilma kajahteli nauruista ja huudoista kuten merenranta tuulisena
kesäaamuna.

Puutarha oli laaja, paljas pihamaa; sitä ympäröivät kahdelta puolelta
luostarirakennukset ja muilta sivuilta sitä rajoittivat keltainen
muuri ja tuuhealatvainen havupuukuja. Pihassa ei ollut mitään muuta
viheriää kuin yksi ainoa vanha puu, joka muistutti minua Tommy
toverista, se kun seisoi siinä ahavoituneen vanhan merimiehen
tapaisena muhkuraisine, rentoine jäsenineen.

Suuri joukko tyttöjä hyöri laulaen ja tanssien tämän puun ympärillä,
ja minä olin juuri silloin niin keveällä mielellä, että olisin
halusta heihin liittynyt, mutta minä paloin ikävästä joutua
ihailuni esineen läheisyyteen, ja niinpä minä silmäilin innokkaasti
ympärilleni ja kysyin Mildrediltä, luuliko hän Alman olevan siellä
mukana.

"Onpa tietenkin", vastasi Mildred, ja tuskin olivat sanat lausutut,
kun Alma itse astui meitä kohti ihailevan tyttöjoukon ympäröimänä,
joka riippui hänessä kiinni ja nauroi kaikelle, mitä hän sanoi.

Sydämeni alkoi jyskyttää, ja tietämättä mitä tein, jäin jäykkänä
paikalleni seisomaan Mildredin astuessa parisen askelta minusta
eteenpäin.

Silloin huomasin, että Almakin oli pysähtynyt ja että hänen suuret,
tutkistelevat silmänsä tarkastivat minua. Hermostuneessa tilassani
yritin hymyillä, mutta Alma vain tuijotti minuun edelleen, ja viimein
hän virkkoi sellaisella äänellä kuin olisi vahingossa sattunut
koskettamaan varpaallaan jotain hyvin pientä ja naurettavaa:

"Herranen aika, tytöt, mikä tuo on?"

Sitten hän purskahti nauruun, johon toiset tytöt yhtyivät, ja
mitellen minua halveksivin silmäyksin he kaikki nauraa hihittivät.

Tiesin mille he nauroivat -- äitini ompelemille vaatteille, joista
olin ollut niin ylpeä. Se poltti minua kuin kuuma rauta, mutta Alma
ei tuntenut sääliä.

"Eiköhän se pikku nukke vain luule olevansa hyvinkin kaunis",
sanoi hän. Ja sitten hän kulki ohitseni toiset tytöt mukanaan, ja
mennessään he katsahtivat taaksensa yhä nauraen.

Sen jälkeen ei kukaan -- ei Alma itsekään -- ole tuottanut, minulle
niin suurta tuskaa, mitä tunsin tällä hetkellä. Kurkkuani kuristi,
kyyneleet kihosivat silmiini, pettymyksen, nöyryytyksen ja häpeän
tunteet kuohuttivat mieltäni, ja minä seisoin siinä rutistaen pientä
nenäliinaani kädessäni ja toivoen kuolevani.

Samassa oli Mildred vieressäni, ja laskien käsivartensa vyötäisilleni
hän virkkoi:

"Älä huoli, Mary. Hän on sydämetön olento. Älä huoli olla missään
tekemisissä hänen kanssaan."

Mutta kaikki päivänpaiste oli kadonnut sydämestäni ja minä itkin
itkemistäni tuntikausia. Nyyhkytin yhä hiljaa ja katkerasti,
kun kahdeksan seutuvilla luimme iltarukouksemme, ja minä näin
vastapäätäni istuvan Alman kuiskailevan vierustovereilleni, ja sitten
he molemmat katsahtivat suoraan minua kohti.

Ja kello yhdeksän, kun panimme maata, itkin rajummin kuin koskaan,
niin että kun yökello oli soinut ja kynttilät olivat sammutetut,
astui sisar Angela suruni syytä tietämättä vuoteeni ääreen ja ennen
poistumistaan alakertaan omia opintojaan harjoittamaan kuiskasi:

"Älä ikävöi niin kovin kotiin, Mary. Pian sinä tähän totut."

Mutta tuskin olin jäänyt yksikseni tuskaisen ikäväni valtaan, kun
tunsin jonkun koskettavan minua olkapäähän, ja katsahtaessani ylös
näin yöpukuun verhotun tytön seisovan vieressäni. Se oli Alma ja hän
sanoi:

"Sanopas, pikku tyttö, onko nimesi O'Neill?"

Hermostuneena vavisten vastasin myöntävästi.

"Oletko Ellanin O'Neillien sukua?"

Yhä vavisten sanoin olevani.

"Niinkö!" sanoi hän aivan toisella äänellä, ja silloin älysin, että
syystä tai toisesta olin kohonnut hänen silmissään.

Hetken kuluttua hän kävi istumaan vuoteelleni ja kyseli kaikenlaista
kodistani -- oliko se suuri ja hyvin vanha, oliko siinä suuret
kiviportaat ja suuret avonaiset tulisijat, leveät parvekkeet ja
kauniit, merelle vievät puistotiet.

Olin niin ylen onnellinen huomatessani merkitseväni jotain Alman
silmissä, että vastasin "on", "on", ajattelematta sen tarkemmin hänen
kysymyksiänsä, ja kyyneleeni olivat jo kuivuneet, kun hän sanoi:

"Tunnen erään, joka ennen on asunut kodissasi, ja aion kertoa hänelle
kaikki sinusta."

Vielä hetkisen hän istui ja pois lähtiessään hän kuiskasi:

"Ethän vain pannut pahaksi, että nauroin tänään puutarhassa. En
tarkoittanut sillä mitään. Mutta jos joku tytöistä vielä nauraa
sinulle, niin sano olevasi Alma Lierin ystävä, niin heti hän jättää
sinut rauhaan."

Taisin tuskin uskoa korviani. Minulle oli äkkiä auennut uusi, suuri,
loistava tulevaisuus ja olin hyvin onnellinen.

Silloin en tietänyt, että talo, josta Alma puhui, ei ollutkaan
kotini, vaan Raa-linna. Silloin en tietänyt, että se henkilö, joka
oli siellä asunut, oli hänen äitinsä, ja että tämä huolettoman ja
upean nuoruutensa aikana oli ollut väleissä pahan lordi Raan kanssa,
joka oli ruoskalla lyönyt isääni ja kironnut isoäidilleni.

En tietänyt mitään menneisyyden hämärään verhotuista tapauksista enkä
siitä, mitä salaperäinen tulevaisuus oli tuova mukanaan. Sen vain
tiesin, että Alma oli sanonut olevansa ystäväni ja luvannut ottaa
minut hoivaansa. Ja ilomielin minä vaivuin uneen.



Neljästoista luku.


Alma piti sanansa, vaikkakin hänen suojeleva käytöksensä minua
kohtaan ilmaantui tavalla, josta vain lapsen sydän saattoi täysin
nauttia.

Hän nimitti minua Margaret Maryksi Pyhän Sydämen suojeluspyhimyksen
mukaan, otti minut kanssaan kävelylle väliaikoina, ikäänkuin olisin
ollut pieni lempivillakoira, ja mikä hauskinta kaikista -- hän
teki vuoteeni yhtymäpaikaksi, johon muutamat tytöt kokoontuivat
iltamyöhällä kertomaan toisilleen juttuja, kun heidän luultiin jo
olevan unen helmoissa.

Minä olin mielissäni näistä salaisista yhtymisistä, ja kun täysikuu
Italian taivaan kirkkaasta syvyydestä kurkisti sisään ikkunasta
yöpuvuissaan istuviin tyttöihin, jotka olivat ryhmittyneet
vuoteelleni minun ympärilleni, tunsin itseni sangen tärkeäksi ja
arvokkaaksi henkilöksi.

Alma tietenkin johti puhetta näissä kuiskaavissa kokouksissa.
Toisinaan hän jutteli meille ajoretkistään Borghesen puutarhaan,
missä hän näki kuninkaan ja kuningattaren, tai Campagnasta, missä
hän oli nähnyt Rooman loistavimman aateliston, tahi Pinciosta,
missä orkesteri soitti huvimajassa, rouvain ja neitosten istuessa
vaunuissaan auringonpaisteessa ja sinitakkisten upseerien hymysuin
tervehtiessä heitä.

Toisinaan hän kuvaili meille tulevaisuuttaan, jota hän ei suinkaan
aikonut hiljaiselle elämälle ja hartaudelle pyhittää. Mustia pukuja
hän ei milloinkaan enää pukisi ylleen, ja jos hän menisi naimisiin
(mikä oli epävarmaa), ei hän miehekseen huolisi amerikkalaista, vaan
ranskalaisen, sillä Ranskassa on "vanhoja sukuja" ja "ylimysverta".
Kelpaisi nyt kyllä englantilainenkin, jos hän vain olisi ylähuoneen
jäsen, jolloin hän, Alma, saisi olla mukana kaikissa kilpa-ajoissa ja
kruunauksissa ja juoda teetä Carltonissa.

Ja toisinaan hän jutteli meille kertomuksia romaaneista, joita eräs
hänen lahjomansa pesijätär toi hänelle luostariin -- kertomuksia
nuorista naisista ja heidän rakastajistaan, suudelmista ja
hyväilyistä, jolloin suurempia tyttöjä, jotka jo hämärästi aavistivat
vielä tutkimattomia sukupuolisalaisuuksia, nauratti ja pöyristytti,
ja silloin Alman oli tapana sanoa:

"Mutta hiljaa, tytöt! Margaret Mary kauhistuu."

Välistä tätä supattamista keskeytti Mildredin ääni makuuhuoneen
perältä, kun hän nosti päänsä tyynyltä sanoen:

"Alma Lier, hävetä sinun pitäisi -- kun pidät ilkeillä jutuillasi
valveilla tuota lasta, jonka pitäisi nukkua."

"Halloo, Mildred äiti, sinäkö se olet?" oli Alman tapana vastata,
ja silloin tytöt nauroivat ja Mildredin arveltiin aika tavalla
nolostuvan.

Eräänä iltana kuultiin sisar Angelan askeleet portailla, ja
silloin tytöt kiireesti hajaantuivat vuoteisiinsa, missä he ikänsä
ja sukupuolensa ketterää vaistoa noudattaen olivat lepäävinään
raskaassa unessa, kun sisar astui huoneeseen. Mutta sisar Angela ei
antanut petkuttaa itseään, vaan kulkien vuoteitten ohi, hän sanoi
vihastuneena:

"Alma Lier, jos tämä tapahtuu vielä kerran, niin käännyn arvoisan
äidin puoleen ja kerron hänelle kaikki metkusi."

Vaikka olin pieni, huomasin, että Alman ja sisar Angelan välillä
oli olemassa salaista kaunaa, joka ennen pitkää oli puhkeava
ilmivihollisuudeksi, mutta minä puolestani, yhä ylpeänä Alman
suosiosta, olin täydelleen onnellinen ja tunsin pistosta sydämessäni
vain silloin kun Mildredin paheksuva katse minua seurasi.

Näin vierivät viikot eteenpäin, kunnes oltiin lähellä joulua, ja
tytöt, joiden oli lupa lähteä kotiin ennen pyhiä, alkoivat laskea
päiviä. Niin minäkin, ja milloin joku puhui veljestään, ajattelin
minä Martin Conradia, vaikka hänen uskollinen pikku muotonsa häipyi
yhä enemmän muististani, ja milloin joku mainitsi vanhempiaan,
ajattelin äitiäni, jota kohtaan rakkauteni oli yhtä vahva kuin ennen.

Mutta viikkoa ennen poislähtöaikaa haetutti arvoisa äiti minut
tykönsä, ja raskain mielin astuin hänen huoneeseensa tietäen jo
ennakolta, mitä oli tulossa.

"Tällä kertaa et pääse kotiin lupa-ajaksi, lapseni. Sinun on oltava
täällä, ja sisar Angela jää pitämään huolta sinusta."

Hän oli saanut kirjeen isä Danilta, missä sanottiin että äiti oli
yhä sairas, ja senvuoksi ynnä muittenkin seikkain takia arveltiin
parhaimmaksi etten palaisi kotiin jouluksi.

Minullekin oli isä Dan kirjoittanut kirjeen, joka alkoi sanoilla
"Rakas tyttäreni Jeesuksessa" ja päättyi "Sinun Kristuksessa". Siinä
sanottiin, ettei hän ollut voinut parhaimmallakaan tahdolla pitää
lupaustansa; isäni oli paljon poissa kotoa nykyisin, ja Bridget
tätini oli entistä sisukkaampi, niin että minulla luultavasti olisi
hauskempi luostarissa.

Se oli katkera isku minulle, vaikka katkerinta siinä oli pelkoni,
että muut tytöt luulisivat omaisteni hyljeksivän minua, kun eivät
huolineet minua kotiin.

Mutta tytöt olivat niin innoissaan omista hankkeistaan, etteivät
joutuneet välittämään paljoa minusta, ei lähtöhetkenäkään, kun
touhua ja iloa oli kaikkialla ja matka-arkkuja kannettiin portaita
alas ja jokainen suuteli jokaista toivotellen "onnellista joulua" ja
kaikki ryntäsivät tiehensä kuin hullut jättäen minut yksin portaille
seisomaan. Eipä edes Almallakaan noustessaan vaunuihin, joissa lihava
turkiksiin verhottu nainen istui häntä odottamassa, ollut muuta
sanomista kuin:

"Hyvästi, hyvästi, Margaret Mary! Pidä huolta sisar Angelasta."

Seuraavana päivänä arvoisa äiti läksi Nemissä olevaan pieneen
huvilaansa. Muut nunnat sekä noviisit matkustivat maalle ystäväinsä
luo, ja niin sisar Angela ja minä olimme yksinämme suuressa,
tyhjässä, kajahtelevassa luostarissa, seuranamme vain kaksi
vanhanpuoleista maallikkosisarta, jotka pitivät huolta keittämisestä
ja siistimisestä, sekä luostarin kappalainen, joka asui yksikseen
pienessä valkeassa koppikammion tapaisessa majassa puutarhan
perimäisessä sopukassa.

Me muutimme asumaan talon etuosassa olevaan huoneeseen, josta oli
näköala kaupungille ja vilkasliikkeiselle piazzalle, eikä aikaakaan
kun jo vietimme monta hauskaa hetkeä yhdessä.

Joulun edellisinä päivinä kävimme aamupuolella kirkoissa ja
basilikoissa katselemassa pieniä valaistuja kuvaelmia Jeesuksen
syntymisestä, joissa nähtiin Pyhä Neitsyt ja Jeesuslapsi tallissa
oljilla makaamassa. Iltapuolet vietimme kotona puutarhassa, missä
kappalainen mustassa sottanassaan ja berrettassaan istui aina vanhan
puun alla rukouskirjaansa lukemassa.

Hänen nimensä oli isä Giovanni ja hän oli pitkä, kalpea- ja
kaitakasvoinen nuori mies, ja kun sisar Angela ensimäisen kerran vei
minut hänen luokseen, sanoi hän:

"Tässä on meidän Margaret Marymme."

Silloin kappalaisen surumielisille kasvoille välähti
lämmin päivänpaiste ja hän silitteli päätäni ja lähetti minut
hyppynuorallani hyppimään, ja sitä tehdessäni hän ja sisar Angela
istuivat ensin yhdessä puun alla ja astelivat sitten edestakaisin
muurin viereisellä lehtokujalla, kunnes saapuivat isä Giovannin majan
luo, ja siellä sisar Angela kurotti kaulaansa avoimen oven ääressä
ikäänkuin haluten astua sisään ja muutella ja järjestellä esineitä
hauskemmannäköisiksi.

Joulupäivänä me saimme rusinakakkua juhlan kunniaksi, ja sisar Angela
pyysi isä Giovannia juomaan kanssamme teetä, ja hän tuli ja oli
oikein hilpeällä mielellä. Sisar Angela, joka oli myöskin iloisella
päällä, antoi minulle merkin ottaa mistelin oksan erään taulun takaa,
ja minä pitelin sitä isä Giovannin pään päällä ja suutelin häntä
takaapäin. Silloin hän sieppasi minut syliinsä ja suuteli minua
takaisin, ja meille alkoi kova ajo pöytien ja tuolien välitse.

Mutta kirkossa alettiin soittaa Ave Mariaa, ja isä Giovannin oli
lähdettävä (luostarimme säännöt sen vaativat). Ennen lähtöään hän
uudelleen suuteli minua ja minä sanoin:

"Miksette suutele myös sisar Angelaa?"

Ja silloin he vain silmäilivät toisiansa ja nauroivat, mutta samassa
isä Giovanni suuteli sisar Angelan kättä, ja tämä läksi saattamaan
häntä puutarhaan.

Sisar Angela palasi takaisin säteilevin silmin ja punoittavin
poskin ja sinä iltana riisuessaan päästään mustat siteensä levolle
mennessään, hän seisoi peilin ääressä kietoen kauniit, vaaleat
hiuksensa sormiensa ympäri ja sovittaen ne sievissä kiemuroissa
päälaelleen, niin että hän muistutti niitä naisia, joiden näimme
kaduilla liikkuvan.

Kaksi päivää myöhemmin hän käski minun panna aikaisin maata, sillä
isä Giovanni ei ollut terve, ja hänen oli mentävä häntä tervehtimään.

Hän läksi ja minä panin maata, mutta nukkua en voinut, ja valvoessani
sisar Angelaa odotellen kuuntelin, kuinka jotkut miehet piazzan
poikki kulkiessaan lauloivat värähtelevin äänin mandoliineilla ja
kitaroilla säestäen lemmenlauluja -- tiesin ne niiksi, sillä olin
alkanut jo ymmärtää italiankieltä.

Oli jo myöhä, kun sisar Angela palasi, ja silloin hän hengitti
raskaasti kuin olisi juossut. Kysyin, oliko isä Giovannin tila
huonontunut, ja hän vastasi hänen olevan paranemassa, mutta kielsi
minua puhumasta mitään siitä. Mutta hän ei voinut levätä ja viimein
hän sanoi:

"Emmekö unohtaneet lukea rukouksemme, Mary?"

Niin minä nousin jälleen ylös, ja sisar Angela luki yhden
rukouskirjamme ihania rukouksia, ja lausuessaan sanat:

"Oi kaiken ihmiskunnan isä, anna anteeksi kaikille syntisille, jotka
syntejänsä katuvat", katkesi hänen äänensä nyyhkytyksiin.

Luulin, että hän oli sairas, mutta hän väitti vain hiukan
vilustuneensa kulkiessaan puutarhassa ja kehoitti minua nukkumaan
kiltin tytön tavoin ja olemaan häntä ajattelematta.

Mutta keskellä yötä heräsin ja kuulin sisar Angelan itkevän.



Viidestoista luku.


Tytöistä oli suurin osa alakuloisia kouluun palatessaan, mutta Alma
oli loistavalla tuulella, ja lukukauden ensimäisenä iltana hän hiipi
minun vuoteeseeni ja alkoi kysellä, mitä olimme tehneet loma-aikana.

"Ette kai mitään, arvaan."

Minä vastasin, että olimme tehneet kaikenlaista ja pitäneet hyvin
hauskaa.

"Hauskaa! Tässä synkässä luostarissa? Sinä ja sisar Angela kahden?"

Minä sanoin, että oli täällä kaksi maallikkosisartakin -- ja
sitäpaitsi isä Giovanni.

"Isä Giovanni, tuo totinen vanha luuranko?"

Minä sanoin, ettei hän ollut aina totinen ja että hän joulupäivänä
joi teetä kanssamme ja suuteli minua mistelin alla.

"Suuteli sinua mistelin alla!" toisti Alma ja sitten hän kuiskasi
innokkaasti:

"Eihän hän vain suudellut sisar Angelaa, eihän?"

Olin luultavasti mielissäni hänen kiihkeästä uteliaisuudestaan ja
siksipä irrotin kieleni siteet ja vastasin:

"Suuteli hän ainakin hänen kättään."

"Suuteli hänen kättään? No jopa!... Sisar Angela oli tietenkin hyvin
suutuksissaan... eikö ollut."

Vastasin ettei, ja yksinkertaisuudessani tahdoin todistaa väitteeni
todeksi kertomalla, että sisar Angela oli mennyt saattamaan isä
Giovannia pihalle saakka ja että kun tämä oli sairas, hän oli
hoitanut häntä.

"Hoiti häntä? Isä Giovannin omassa majassa, tarkoitat?"

"Niin, ja vieläpä yöllä, ja hän oli siellä, kunnes isä Giovanni oli
parempi, ja vilustui takaisin tullessaan."

"No, onkos kuultu kummempaa!" huudahti Alma ja muistan olleeni hyvin
tyytyväinen itseeni tämän keskustelun aikana, sillä huoneeseen
tulvivassa kuutamossa saatoin nähdä Alman silmäin säihkyvän.

Seuraavana iltana vuodekeskustelumme alkoivat uudelleen. Alma jutteli
meille loma-ajastaan, jonka hän oli viettänyt St. Moritzissa syvän
lumen ja jäiden keskellä, luistellen, mäkeä laskien ja ennen kaikkea
hajasäärin ratsastaen ja vetäen suksilla olevaa miestä jäljestänsä.

"Kyllä oli hauskaa", sanoi hän. Ja hauskinta oli ollut iltasin, kun
tanssittiin ja pidettiin pukutanssiaisia, joissa oli hienoja ihmisiä
Europan kaikista maista ja miehiä, jotka tiesivät miten kohdella
tyttöjä, jos sattuivat olemaan kauniita ja perijättäriä.

Alma oli puhellut niin innokkaasti ja tytöt olivat kuunnelleet niin
hartaasti, ettei kukaan ollut huomannut sisar Angelan palanneen
huoneeseen, ennenkuin hän astui luoksemme sanoen:

"Alma Lier, minua hävettää sinun puolestasi. Mene takaisin omaan
sänkyysi, neitiseni, ja heti paikalla."

Muut tytöt ryömivät paikoilleen, ja minä kätkin puoleksi kasvoni
sänkyvaatteisiin, mutta Alma asettui seisomaan sisar Angelan eteen ja
tokaisi vastaan:

"Menkää itse sänkyynne, älkääkä puhutelko minua tuolla tapaa tai
saatte maksaa pöyhkeytenne."

"Maksaa? Pöyhkeyteni? Sinä julkea olento, sinä tärvelet koko koulun
ja olet sille vain häpeäksi. Minä olen jo kerran uhannut kertoa
arvoisalle äidille, minkälainen olet, ja nyt minua täydellä todella
haluttaa se tehdä."

"Tehdä se. Saadaanpa nähdä uskallatteko. Tehkää se tänä iltana, niin
huomenaamuna _minä_ teen jotain."

"Mitä sinä muka teet, sinä hävytön letukka?" sanoi sisar Angela,
mutta näin hänen huultensa vavahtavan.

"Yhdentekevää mitä. Vaikka olenkin letukka, en ole tekopyhä, ja kuka
koulun tärvelee ja tuottaa sille häpeätä, sen jätän arvoisan äidin
ratkaistavaksi."

Vaikka oli puolipimeä, saatoin nähdä, että sisar Angela oli
kalmankalpea. Seurasi lyhyt äänettömyys, ja minusta näytti, että hän
vilkaisi minua kohti, ja sitten hän läksi makuuhuoneesta mutisten
mennessään jotain, jota en voinut kuulla.

Hän palasi vasta myöhällä, jolloin hän vetäytyi omaan osastoonsa, ja
minä näin hänen kauan aikaa istuvan siellä maata panematta. Sydämeni
tykytti lujasti, sillä tunsin epäselvästi, että olin osaksi syypää
siihen mitä oli tapahtunut, mutta hetken kuluttua vaivuin uneen enkä
muista muuta kuin että heräsin yöllä siihen, että joku suuteli minua
unissani.

Se oli sisar Angela ja hän oli juuri menossa pois, mutta minä kutsuin
hänet takaisin, ja hän polvistui vuoteeni viereen kuiskaten:

"Hiljaa! Minä tiedän, mitä on tapahtunut, mutta en ole suuttunut
sinuun siitä."

Huomasin että hänellä oli yllään päällysvaippansa ja että hän
hengitti kiivaasti samoin kuin sinä yönä, jolloin hän tuli
kappalaisen luota, ja kysyessäni aikoiko hän mennä jonnekin, vastasi
hän myöntävästi ja neuvoi minua aina ajattelemaan hyvää hänestä,
vaikkakin kuulisin toisten soimaavan häntä.

"Mutta te olette niin hyvä..."

"En, en ole hyvä. Minä olen hyvin paha. Minun ei olisi koskaan
pitänyt ruveta nunnaksi, mutta olen hyvilläni, että olen pelkkä
noviisi enkä ole vielä tehnyt lupausta."

Sitten hän käski minun nukkua ja suuteli minua jälleen, ja luulin
hänen alkavan itkeä, mutta samassa hän nousikin kiireesti ylös ja
poistui huoneesta.

Seuraavana aamuna herätyskellon soitua, kun olin täysin vironnut
unestani, huomasin neljä, viisi nunnaa seisovan makuuhuoneen ovella
juttelemassa jostain yöllisestä tapahtumasta -- sisar Angela oli
karannut!

Puoli tuntia myöhemmin, kun tytöt tämän tärisyttävän uutisen
kuohuttamina tulvailivat rukoussaliin, tapasivat he nunnat kovasti
kiihtyneinä vielä vakavamman tapahtuman johdosta -- isä Giovanni oli
myöskin kadonnut!

Luostarikoulu on kuin näkinkenkä lahdenpoukaman rannalla; aina
sitä huuhtoo sen pienen meren maininki, jonka suojassa se elää, ja
puolipäivän aikana uteliaisuudesta palavat tytöt luulivat tietävänsä
kaikki, mitä oli tapahtunut -- kuinka isä Giovannin ja sisar
Angelan oli nähty neljän seutuvilla tulevan ulos pienestä portista,
joka vei puutarhasta kadulle, kuinka he seitsemän ajoissa olivat
tulleet erääseen Corson vaatetusliikkeeseen, pappina ja nunnana
ja sitten toisesta ovesta poistuneet tavallisina kansalaisina,
kuinka he kahdeksan ajoissa olivat ensimäisessä junassa lähteneet
Civita Vecchiaan, johon saapuivat niin ajoissa että ennättivät
kello kymmenen lähtevään laivaan ja kuinka he nyt olivat matkalla
Englantiin.

Kiiluvin silmin tytöt näitä juttuja kuiskailivat kappalaisen aution
majan ääressä, ja Alma nojasi seinää vasten jalkaterät ristissä
salaperäisesti hymähtäen ikäänkuin sanoen: "Enkö sitä sanonut?"

Minä puolestani olin perin murheellinen ja aivan varma siitä, että
olin yksin syypää sisar Angelan onnettomuuteen. Istuin puutarhan
keskessä olevan puun alla, kun Alma astui luokseni tavallisen
tyttöseurueensa saattamana.

"Mikäs nyt?" sanoi hän. "Margaret Mary itkemässä. Suree sisar Angelan
puolesta, niinkö? Älä toki, pikku hupakko, ei sinun tarvitse hänen
tähtensä itkeä. Hän nauttii nyt osastaan elämässä, niin tekee."

Ja tällöin tytöt nauroivat, ja heitä pöyristytti kuten Alman
kertoessa heille rakkausjuttuja, mutta juuri samalla hetkellä ankaran
näköinen nunna (hän oli noviisien äiti) tuli luoksemme ja sanoi:

"Alma Lier, arvoisa äiti tahtoo puhutella sinua."

"Minua?" sanoi Alma hämmästyneenä, mutta siinä samassa hän jo
hilpeänä läksi menemään.

Kului tunteja, mutta Alma ei palannut, eikä tapahtunut mitään
ennenkuin iltapuolikävelyn aikana, jolloin noviisien äiti näyttäytyi
uudelleen ja tarttuen käteeni sanoi:

"Tule kanssani, lapseni."

Tiesin aivan hyvin, minne olimme menossa, ja huuleni vavahtelivat,
kun astuimme arvoisan äidin huoneeseen, sillä Alma istui siellä uunin
vieressä ja hänen vieressään se lihava turkiksiin verhottu nainen,
jonka olin nähnyt vaunuissa loma-ajan alkaessa.

"Älä pelkää", sanoi arvoisa äiti ja vetäen minut luokseen hän käski
minun kertoa, mitä olin Almalle puhunut sisar Angelasta.

Minä toistin keskustelumme niin tarkkaan kuin saatoin muistaa sen,
ja tuontuostakin Alma nyökähytti päätänsä ikäänkuin myöntymyksen
merkiksi, mutta arvoisan äidin kasvot synkkenivät joka sanalta, ja
nähdessäni sen sanoin:

"Mutta jos sisar Angela teki jotain pahaa, olen varma siitä, että
hän oli hyvin pahoillaan, sillä kun hän tuli takaisin, niin hän luki
rukouksensa, ja kun hän sanoi 'Kaiken ihmiskunnan isä, anna anteeksi
kaikille syntisille...'"

"Niin kyllä, niin kyllä, nyt saat mennä", sanoi arvoisa äiti, ja
sitten hän työnsi minut takaisin noviisien äidille käskien häntä
kieltämään minua puhumasta mitään toisille tytöille.

Alma ei näyttäytynyt päivällisillä eikä iltapuolellakaan, kun olimme
puutarhassa leikkimässä, ei kappelissa (missä uusi kappalainen luki
vesper-rukoukset) eikä kello yhdeksänkään, kun panimme maata.

Mutta seuraavana aamuna, noviisien äidin lähdettyä makuusalista, hän
tupsahti huoneeseen huudahtaen:

"Minä lähden pois tästä tyhmästä, vanhasta luostarista, tytöt.
Vaunut odottavat ulkopuolella, ja minä olen vain tullut tavaroitani
ottamaan."

Ei kukaan puhunut mitään, ja sillävälin kun hän sulloi harjansa
ja kampansa yöpukuunsa, hän laski leikkiä sisar Angelasta ja isä
Giovannista, ja sitten Mildred Bankesista, "arvoisasta Mildred
äidistä", vakuuttaen että hänenkin vuoronsa oli pian tuleva.

Sitten hän kohotti patjaansa ja ottaen romaanin sen alta hän heitti
sen minun vuoteelleni sanoen:

"Margaret Mary saa nyt olla kertojanne. Hyvästi, hyvästi, tytöt!"

Ei kukaan nauranut. Ensi kertaa jäi Alman hilpeys vaikuttamatta, ja
rukoussaliin mennessämme kuljimme hiljaisin, vakavin askelin.

Siellä olivat kaikki nunnat rukousnauhoineen ja risteilleen ja
näyttivät niin rauhallisilta, kuin ei olisi mitään tapahtunut, mutta
tytöt ajattelivat Almaa, ja kun rukousta seuraavan viiden minuutin
äänettömyyden aikana kuulimme vaunujen pyöräin lähtevän liikkeelle
ulkopuolella, tiesimme mitä oli tapahtunut -- Alma oli mennyt.

Nousimme messuun lähteäksemme, kun arvoisa äiti sanoi:

"Lapset, minulla on sananen teille lausuttavana. Te tiedätte kaikki,
että yksi noviiseistamme on jättänyt meidät. Tiedätte myös, että
yksi oppilaistamme on juuri mennyt pois täältä. Toivomukseni on, että
unohdatte heidät molemmat, ja minä katson sen tottelemattomuuden
osoitukseksi, jos joku luostarin tytöistä milloinkaan mainitsee
heidän nimiänsä."

Kaiken päivää olin syvän surun vallassa, ja illan tullessa, kun en
vuoteessanikaan saanut rauhaa, minä kun syytin itseäni siitä, että
ajattelemattomuudellani olin nyt Almankin kadottanut, laski joku
käsivartensa kaulalleni pimeässä kuiskaten:

"Mary O'Neill, oletko valveilla?"

Se oli Mildred, ja vastattuani nyyhkytyksellä, hän sanoi:

"Sinun ei pidä itkeä Alma Lierin tähden. Hän ei ollut ystäväsi.
Ja sinulle oli parasta mitä saattoi tapahtua, että hänet ajettiin
luostarista pois."



Kuudestoista luku.


Lapsi elää hetkestä toiseen, ja melkein samalla hetkellä kun sydämeni
oli raskas molempain ystävieni kadottamisesta, se sai virkistystä
toiselta taholta.

Melkein heti sisar Angelan ja Alma Lierin lähdettyä kokoonnuimme
kaikki lauluharjoitukseen kiitosjumalanpalvelusta varten. Näitä
pääharjoituksia pidettiin kerran viikossa ja niissä olivat läsnä
tytöt, noviisit, nunnat, arvoisa äiti ja paavin kuorosta muuan
maestro, lyhyt, lihava mies, joka kävi puettuna mustaan sottanaan ja
lyhyeen, pitsiseen reunakaulukseen.

Kiitosjumalanpalvelus oli ainoa kirkkomme jumalanpalvelus, joka
oli minulle tuttu, sillä äitini piti siitä eniten, hän kun saattoi
harjoittaa sitä yksinäänkin sairashuoneensa yksinäisyydessä, mutta
luostarissa käytetty muoto erosi siitä, mihin minä olin tottunut,
enkä osannut laulaa edes _Tantum ergoa_ enkä _O Salutaris Hostiaa_.

Tässä tilaisuudessa laulettiin ylimääräisesti muuan litania, jonka
olin kuullut ennen, ja sitten seurasi kiitosvirsi Pyhälle Neitsyelle.
Se oli minulla hyvässä muistissa. Äitini oli itse laulanut sen
minulle ja opettanut minuakin laulamaan. Niinpä minä, maestron
heiluttaessa pientä norsunluista sauvaansa ja alkaessa laulun
alttoäänellään --

    "Ave maris stella,
    Dei Mater alma --"

yhdyin siihen, mutta lauloin englantilaisilla sanoilla, enkä
latinaisilla.

Soitannon vaikutus muistojen maailmaan on voimakkaampi kuin mikään
muu, ja hetken kuluttua olin unohtanut olevani Rooman koulussa, olin
mielestäni äitini huoneessa Ellanissa seisoen hänen pianonsa ääressä
ja laulaen hänen soittaessaan. Annoin luullakseni pienen ääneni
vapaasti kaikua, kuten oli tapana kotona, sillä muistamatta missä
olin, lauloin jo säettä:

    'Neitsyt pyhä, puhdas,
    turvaasi meit' ota' --

kun äkkiä huomasin laulavani aivan yksin, toiset lapset ympärilläni
olivat vaienneet ja maestron sauvakin lepäsi alhaalla. Sitten
näin, että kaikki olivat kiinnittäneet katseensa minuun, ja peräti
hämmentyneenä keskeytin lauluni, sillä ääneni katkesi ja sammui
kuulumattomaksi.

"Jatka, pieni enkeli", sanoi maestro, mutta minä vapisin koko
ruumiiltani enkä saanut ääntä huuliltani.

Mutta arvoisa äiti sanoi: "Antaa Mary O'Neillin tästälähtein laulaa
kiitosvirsi kirkossa."

Niin pian kuin olin voittanut arkuuteni laulaa tyttöjen läsnäollessa,
lauloin aina yksinäni joka värsyn alkusäkeen, ja muistan kuulleeni
sanottavan, että seurakunta sunnuntai-iltapuolisin tuli aina
suuremmaksi, kunnes kirkko parin viikon kuluttua oli tungokseen asti
täynnä väkeä.

Muistan että kauniisiin vaatteisiin puetut naiset tungeskelivat
pronssisen suojusristikon edessä, joka erotti meidät yleisöstä, ja
kuulin heidän kuiskaavan toisilleen: "Kuka se on? Tuo pikkuinen
suurisilmäinen, jolla on vihreä vyönauha!" "Jumala siunatkoon häntä."
Ja se ilahutti lapsellista turhamaisuuttani.

Ja aikaa voittaen minä kotiuduin niin täydelleen luostarielämään ja
nautin niin suuresti kirkkojumalanpalveluksista, että itse kotikin
alkoi hälvetä mielestäni, ja kun lupa-aika koitti ja minua jonkun
tekosyyn nojalla kiellettiin kotiin tulemasta, väheni pettymyksen
aikaansaama suru yhä enemmän, kunnes se tykkänään hävisi.

Minä, jos mikään lapsi, rakastin äitiäni, ja toisinaan nuhtelin
itseäni siitä että saattoi mennä kokonaisia päiviä, jolloin en
ollenkaan muistanut häntä ajatella. Niin oli laita aina silloin kun
isä Danilta tuli kirje, missä hän kertoi, että äidin terveydentila
oli entistä huonompi, ja että hänen elonkipinäänsä oli varottava ja
hellävaroen hoidettava, ettei se tykkänään sammuisi.

Mutta näiden sanomain vaikutelma haihtui tyhjiin, kun äiti itse
kirjoitti ja kehoitti minua olemaan iloinen ja tyytyväinen kuten hän
itsekin oli, sillä joskin nyt olimme erossa, niin hän tiesi sen ajan
pian valkenevan, jolloin pääsisimme yhteen.

Ymmärtämättä näiden sanain syvempää merkitystä, minä en ollut
vastahakoinen työntämään syrjään koti-ikävääni, kunnes se vähitellen
häipyi häipymistään.

Näin kului puoli kolmatta vuotta Roomassa, kunnes elämäni tasaista
kulkua katkaisi tapaus, joka pyyhkäisi kaikki muut seikat mielestäni.

Oltiin pyhässä pääsiäisviikossa, Pyhän Sydämen kaikkein hartaimpien
hartaustoimitusten ajassa, ja luostarimme vavahteli hengellisten
velvollisuuksiensa iloissa. Minun ajatukseni olivat yksinomaan
keskittyneet niihin valmistuksiin, joita tehtiin ensimäistä
Herranehtoolliselle-käymistäni varten. Sen oli määrä tapahtua
pääsiäispäivän aamuna, jolloin minun oli toisten tyttöjen kera
valkoisiin puettuna astuttava juhlakulussa kirkkoon Pyhän Neitsyen
kullatun kuvan jäljessä laulaen: "Ave maris stella". Kirkossa oli
jonkun kardinaalin pantava pyhä rippileipä huulillemme muiden lasten
isäin ja äitien läsnäollessa, ja meidän oli ensimäistä kertaa
tunnettava Herramme yhteyteen joutumisen ilo. Mutta minun ei ollut
sallittu sitä maistaa. Pyhän keskiviikon aamuna isku minua kohtasi.
Italian aamukoitteen heleässä hämärässä tuli noviisien äiti vuoteeni
luo sanoen:

"Sinun on mentävä niin pian kuin mahdollista arvoisan äidin luo,
lapseni."

Hänen tavallisesti ankara äänensä oli niin lempeä, että tiesin jotain
tapahtuneen, ja kun olin tullut alakertaan, tiesin jo, ennenkuin
arvoisa äiti oli avannut suunsa, mitä oli tulossa.

"Mary", virkkoi hän, "minulla on ikävää sinulle kerrottavana --
äitisi on sairas."

Kuuntelin hievahtamatta, peläten jatkoa. "Hän on hyvin sairas --
oikein vakavasti sairas, ja hän toivoo saada tavata sinua. Sinun on
niinmuodoin heti paikalla lähdettävä kotiin."

Kyyneleet herahtivat silmiini, ja arvoisa äiti veti minut luokseen
ja laski pääni rinnalleen ja lohdutteli minua sanoen, että äitini
oli elänyt hyvän kristityn elämää ja saattoi vahvasti luottaa Pyhän
Vapahtajamme lunastavaan vereen. Mutta minusta tuntui, että hän tiesi
jonkin verran asemastani kodissa, sillä hän sanoi, että minun oli
palattava takaisin hänen luokseen, vaikka mitä tapahtuisi.

"Sano isällesi, että sinä _tahdot_ palata takaisin tänne", sanoi hän,
ja sitten hän selitti minulle, millä tavalla matkani oli järjestetty.

Minun oli matkustettava yksin Pariisin pikajunassa, joka lähti
Roomasta kello kuusi samana iltana. Noviisien äiti oli saattava minut
makuuvaunuun ja toimittava niin, että minusta pidettiin hyvää huolta
matkalla aina Calais'hen asti, missä isä Donovanin oli oltava junaa
vastassa ja vietävä minut kotiin.

Muistan itkeneeni paljon, mutta luostarissa olivat kaikki
osanottavaisia, ja kun väliajalla vapaaehtoisesti palasin
tyttöjen luo, valtasi minut -- avuton, ymmärtämätön raukka kun
olin -- sellainen kaamea arvokkaisuuden tunne, joka huomataan
kaikissa lapsissa Kuoleman enkelin räpytellessä siipiään heidän
läheisyydessään -- ja minä tunsin suruni kohottavan minut yläpuolelle
ympäristöäni.

Kello viisi luostarin omnibus ilmaantui oven eteen, ja minä kävin
istumaan vastapäätä noviisien äitiä, kun Mildred Bankes tuli
hengästyneenä juosten portaita alas ja ilmoitti saaneensa arvoisalta
äidiltä luvan saattaa minua asemalle.

Puoli tuntia myöhemmin Mildred ja minä istuimme makuuvaunuosastossa
noviisien äidin puhutellessa junankuljettajaa asemasillalla.

Mildredillä oli vedet silmissä ja hän kertoi pian jättävänsä
luostarin ja olevansa poissa jo silloin, kun minä palaisin kotoa.
Hän oli köyhä ja orpo, ja jos hän saisi seurata tahtoansa, niin hän
rupeaisi nunnaksi. Joka tapauksessa olivat olosuhteemme elämässä
niin erilaiset ja meidän kummankin tie kulki niin eri suuntaan, että
luultavasti emme enää tapaisi toisiamme, mutta jos...

Ennenkuin hän pääsi loppuun, soi asemakello, ja hetkistä myöhemmin
juna liukui pois asemalta.

Silloin minä ensimäisen kerran aloin käsittää sen iskun painavuutta,
joka oli kohdannut minua. Minä istuin yksinäni suuressa osastossani,
me kiisimme Campagnan läpi, taivas liekehti auringonlaskun loistossa,
mutta minusta näytti koko maailma olevan pelkkää pimeyttä.



Seitsemästoista luku.


Pitkänäperjantaina varhain aamulla minä saavuin Calais'hen. Oli
usvainen, härmäinen aamu ja paksu sumu peitti Kanaalin.

Jo ennenkuin juna kunnolleen pysähtyikään, näin isä Danin seisovan
asemasillalla nutunkaulus pystyssä. Huomasin hänen olevan hyvin
liikutetun minut nähdessään, mutta hän teki voitavansa malttaakseen
mielensä.

"Ei pidä tuskailla, lapseni, ei pidä tuskailla", sanoi hän. "Kyllä
kaikki vielä hyväksi muut... Mutta sinäpä olet terveennäköinen. Entä
mitenkä pitkäksi olet tullut! Ja kuinka iloiseksi äiti raukkasi tulee
nähdessään sinut!"

Yritin kysäistä miten hänen laitansa oli. "Onko hän...?"

"On, Jumalan kiitos, hän on elossa, ja niin kauan kuin on eloa, on
toivoa."

Me matkustimme suoraan pysähtymättä ja saavuimme Blackwateriin
seitsemän seutuvilla samana iltana. Sieltä jatkoimme matkaa junassa,
sillä Ellaniin oli nyt rakennettu rautatie, ja viehkeiden laaksojen
poikki, joissa ennen vihannoi vihreä ruohikko, ja fuksiain punaamain
niittymaiden läpi kulki nyt pitkä uurto käännettyä maata.

Kylämme asemalla odottivat isäni vaunut meitä, ja vieras palvelija
kohotti hartioitaan vastaukseksi isä Danin kuiskaavaan kysymykseen,
ja siitä päätin äidin tilan olevan entisellään.

Me saavuimme kotiin hämärissä juuri samalla hetkellä kun joku
sytytti kujatien varrella olevat uudet sähkölamput. Minä muistin
sen tienkäänteen, mistä talomme ensiksi tuli näkyviin, ja katselin
ikkunaan, josta olin nähnyt viimeisen vilahduksen äidistäni. Isä Dan
tähysteli myöskin taloa, mutta toisesta syystä -- nähdäkseen olivatko
akuttimet alhaalla.

Bridget täti oli hallissa, ja kun isä Dan, joka oli käynyt yhä
levottomammaksi mitä enemmän lähestyimme matkamme päämäärää, kysyi
miten oli äiti raukkani laita, vastasi hän:

"Hän on huonompi; selvästi huonompi; ei tunne ketään enää; niin että
turhat olivat kaikki nämä puuhat ja kustannukset."

Minä juoksin yläkertaan varovaisin, hiljaisin askelin, ja malttamatta
riisua päällysvaatteita yltäni riensin äitini huoneeseen.

'Muistan, kuinka raskas ilma huoneessa oli, kun avasin oven. Muistan,
että se mielestäni oli matalampi ja pienempi kuin olin kuvaillut.
Muistan mustan, nelijalkaisen vuoteen messinkinaulassa riippuvine
rukousnauhoineen pääpuolessa. Muistan pienen vuoteeni, joka oli
yhä entisellä paikallaan ja jossa näkyi olevan joitakin vanhoja
lapsuudenaikaisia vaatteitani sekä leluja, joilla olin leikkinyt.

Vieras nainen sairaanhoitajattaren puvussa kääntyi katsomaan minua
tullessani sisään, mutta äitiäni en nähnyt ensi silmäyksellä. Viimein
katseeni löysi hänet ummistunein silmin, valkoisena ja pienenä
makaamassa isossa valkeassa vuoteessaan, johon hän melkein näytti
häviävän.

Isä Dankin tuli sisään tohtori Conradin ja Bridget tädin seurassa,
ja lopulta saapui isänikin paitahihasillaan ja kynä korvan juureen
pistettynä.

Silloin isä Dan, joka vapisi huomattavasti, otti minua kädestä ja
talutti minut äitini viereen, ja kumartuen hänen puoleensa hän lausui
hyvin matalalla äänellä, vaikka niin selvästi kuin tunneliin puhuen:

"Tyttäreni! Tyttäreni! Pikku Marymme on täällä. Hän on tullut
katsomaan sinua!"

En ikänä unohda, mitä nyt seurasi. Äitini pitkät silmäripset
liikahtivat ja hän avasi silmänsä katsoen minuun sekava ilme
silmissään, ikäänkuin vielä uneksien. Sitten hänen suuret silmänsä
alkoivat liekehtiä kuten tulisoihdut pimeissä rotkoissa, ja vaikka
luultiin hänen voimainsa loppuneen ja äänensä ainiaaksi sammuneen,
nousi hän istualleen vuoteessaan, levitti sylinsä minulle ja huusi
vahvalla, kaikuvalla äänellä:

"Mary rakas! Mary rakkaani!"

Kuinka kauan makasimme näin sylitysten, en osaa sanoa. Voin vain
sanoa, että kuulin isä Danin äänen lausuvan pääni päällä kuin
lapselle puhuen:

"Olethan onnellinen nyt, olethan?"

"Olen, olen, nyt olen onnellinen", vastasi äitini.

"Oletko nyt saanut kaikki, mitä toivoit?"

"Kaikki -- kaikki!"

Sitten puhui isäni ääni sanoen:

"No niin, tässä se tyttösi nyt on, Isabel. Sinä halusit nähdä häntä,
ja niin me haetimme hänet ja tässä hän on."

"Sinä olet ollut kovin hyvä minulle, Daniel", sanoi äitini, joka
suuteli suutelemistaan otsaani ja itki ilosta.

Kohottaessani päätäni näin isä Danin olevan kovassa tunteiden
kuohussa.

"Näittekö mitä tapahtui?" puheli hän tohtori Conradille. "Olisin
ollut valmis kulkemaan polvillani Blackwaterista asti tätä näkyä
varten."

"En olisi voinut uskoa sitä mahdolliseksi", vastasi tohtori.

"Oi, lapsia me kaikki olemme sittenkin. Jumala sekoittaa kaikki
laskelmamme. Hänen ihmeensä ovat tutkimattomat. Ja suurin kaikista
ihmeistä on äidinrakkaus."

"Jättäkäämme hänet nyt", sanoi tohtori. "Hän tuntuu olevan
entisellään, mutta sittenkin..."

"Niin kyllä. Jättäkäämme heidät kahden", kuiskasi isä Dan, ja
saatuaan kaikki muut poistumaan huoneesta (Bridget täti poistui
luullakseni häpeissään) hän pujahti itse varpaillaan ulos, ikäänkuin
pyhää maata tallaten.

Silloin äitini, joka piteli kättäni ja tuontuostakin painoi sen
huulilleen, sanoi:

"Kerro minulle kaikki, mitä on tapahtunut."

Minä irrotin pienen kieleni siteet ja kerroin hänelle elämästäni
luostarissa -- arvoisasta äidistä ja nunnista ja noviiseista
(kaikista paitsi sisar Angelasta ja Almasta) ja kiitosvirren
laulamisesta Pyhän Neitsyen kunniaksi ja juttelin juttelemistani
huomaamatta, että äitini silmät olivat hetken kuluttua uudelleen
sulkeutuneet ja että hänen kätensä oli käynyt kylmäksi ja kosteaksi.

Lopulta hän sanoi: "Tulee pimeä, Mary."

Sanoin, että oli ilta ja että lamppu paloi.

"Onko se sitten sammumaisillaan?" kysyi hän, ja vastatessani ettei
niin ollut, ei hän näyttänyt kuulevan. Niinpä vaikenin, ja hetken
kuluttua oli aivan hiljaista, enkä kuullut muuta kuin kellon
tikutusta uuninreunalta, lammaskoiran haukuntaa hyvin kaukaa ja
äitini kurkusta tulevaa käheää korinaa.

Minua alkoi jo pelottaa, kun samassa hoitajatar palasi. Hän rupesi
ensin reippaasti puhuttelemaan äitiä, mutta luotuaan häneen katseen,
poistui hän nopeasti huoneesta ja palasi takaisin tuokion kuluttua
tohtori Conradin ja isä Danin seurassa.

Kuulin tohtorin puhuvan jotain muutoksesta, jolloin isä Dan riensi
kiireesti ulos, ja sitten syntyi kova hämminki. Sairaanhoitajatar
tahtoi viedä minut toiseen huoneeseen, mutta tohtori sanoi:

"Ei, pikku tyttömme on oleva uljas", ja vieden minut syrjään, hän
kuiskasi, että Jumala on lähettänyt noutamaan äitiäni ja että minun
oli oltava tyyni enkä saanut itkeä ääneen.

Osittain riisuttuna kömmin pikku vuoteeseeni ja makasin hiljaa
alallani noin puolen tunnin ajan, tohtorin pidellessä kättään äidin
valtimolla ja sairaanhoitajattaren levitellessä valkeata liinaa
pöydälle ja asettaessa neljä, viisi kynttilää sille.

Muistan ajatelleeni, että jos sanat: "Jumala on lähettänyt
noutamaan äitiäni" merkitsevät että hän joutuu arkkuun ja maan alle
haudattavaksi, niin se on kauheaa ja julmaa, ja ehkäpä Hän sallii sen
jäädä tekemättä, jos rukoilen Pyhää Neitsyttä. Olin juuri alkanut
mutista "Oi Pyhä Neitsyt, sinä olet niin laupias, sinä olet niin
armollinen...", kun sairaanhoitajatar sanoi:

"Siinä he jo tulevat."

Silloin kuulin ulkoa astuntaa ja mennen ikkunan luo näin joukon
miehiä tulevan taloa kohti isä Dan keskellään. Isä Dan, joka oli
heittänyt nuttunsa hartioilleen viitan tavalla, kantoi jotain
valkeata molemmin käsin, ja miehet valaisivat tulisoihduilla hänen
tietänsä.

Tiesin mitä se oli -- se oli Pyhä Sakramentti, joka tuotiin
äidilleni, ja kun isä Dan oli tullut huoneeseen sanoen: "Rauha olkoon
tälle huoneelle", ja pannut pienen valkoisen rasian pöydälle, heitti
hän yltään päällysnuttunsa näyttäytyen täydessä papinasussaan.

Silloin koko isäni perhekunta -- kaikki paitsi isäni itse -- tuli
äitini huoneeseen. Bridget täti istui käsivarret ristissä varjossa
seinän luona ja palvelijat olivat ryhmittyneet polvilleen oven suuhun.

Isä Dan herätti äitini horrostilasta kumartumalla jälleen hänen
puoleensa ja puhuttelemalla häntä, ja äitini avattua silmänsä, isä
Dan alkoi lukea. Toisinaan hänen äänensä oli tukahtua nyyhkytyksiin
kuin kärsimyksen ahdistamana, toisinaan se kajahti yli huoneen
kuuluvasti kuin pappiushengen innostamana.

Herran Ehtoollista seurasi viimeinen voitelu, ja isä Dan voiteli
hänen suloiset silmänsä, jotka eivät olleet nähneet mitään pahaa
maailmassa, hänen huulensa, jotka eivät olleet puhuneet mitään
vääryyttä, ja hänen jalkansa, jotka olivat vaeltaneet Herran teitä.

Kaiken aikaa oli talossa juhlallinen hiljaisuus kuten kirkossa --
muuta ääntä ei kuulunut kuin isäni mittailevat askeleet alakerrasta.

Kun kaikki oli loppuun suoritettu, tuntui äitini olevan
rauhallisempi, ja kysyttyään minua ja saatuaan tietää, että makasin
vuoteessani, hän sanoi:

"Menkää nyt kaikki levolle. Mary ja minä emme enää kaipaa mitään."

Parin minuutin kuluttua äitini ja minä olimme taas kahden, ja sitten
hän kutsui minut vuoteeseensa ja kietoi käsivartensa ympärilleni, ja
minä kätkin kasvoni hänen kaulalleen.

Mitä sen jälkeen tapahtui, on melkein liian pyhää kerrottavaksi,
liian pyhää ajatellakin, mutta se on sittenkin jäänyt muistiini kuten
eilispäivän tapahtuma.

"Kuuntele, armas", sanoi hän, ja puhellen kuiskaamalla hän kertoi
minulle kuulleensa kaikki, mitä olin kertonut luostarista, ja kysyi,
eikö minua haluttaisi aina elää siellä ja tulla hyväksi, pyhäksi
nunnaksi.

Kaiketi minä hiukan vastustelin, sillä hän puheli edelleen, kuinka
kova maailma on naiselle ja kuinka vaikeata hänellä itsellään oli
ollut.

"En sillä tarkoita moittia isääsi -- sinun ei pidä milloinkaan sitä
luulla, Mary, mutta sittenkin..."

Mutta hänen hellästä sydämestään pulppuavat kyyneleet kostuttivat
hänen kasvojaan, ja hänen äänensä katkesi.

En vielä ollut oikein selvillä siitä, mitä tämä juhlallinen hetki
merkitsi, sillä minä mutisin jotain aikovani jäädä hänen luokseen, ja
silloin hän suloisella äänellään lempeästi ja hellävaroen ilmoitti
minulle, että hän aikoi jättää minut, että hän lähtee taivaaseen,
mutta siellä ollessaan hän ajattelee minua, ja jos Jumala sen sallii,
niin hän aina vartioitsee askeleitani, mutta ellei se käy laatuun,
niin hän pyytää Pyhää Neitsyttä sen tekemään.

"Sillä tavoin, näetkös, emme koskaan ole oikein erossa. Me tulemme
aina olemaan yhdessä. Ääni sisässäni sanoo, että jos missä olet tai
mitä teet, niin minä aina olen kanssasi."

Tämä lohdutti minua ja se lohdutti luullakseni äitiäkin, vaikka
Jumala tietää, olisiko se sitä tehnyt, jos hän kuolevin silmin olisi
voinut nähdä, mikä hänen tytärtään odotti.

Sydämeeni tulvahtaa liikutus muistellessani, mitä sitten tapahtui.

Hän pyysi minua joskus lukemaan puolestaan _De Profundis_ ja joskus
ajattelemaan häntä laulaessani kiitosvirttä Pyhälle Neitsyelle.
Sitten hän suuteli minua ja käski minun mennä nukkumaan sanoen
itsekin aikovansa nukkua. Ja vaikka hänen unensa olisikin ikuinen,
niin silloin herääminen olisi kuten aamulla herääminen, ja sitten
olisimme taas yhdessä ja väliaika ei tuntuisi pitkältä.

"Hyvää yötä siis, kultaseni, ja Jumala siunatkoon sinua", sanoi hän.

Ja niin hyvin kuin kykenin vastasin hänelle: "Hyvää yötä!"

       *       *       *       *       *

Kun heräsin lapsen raskaasta unesta, oli jo keskipäivä ja aurinko
paistoi sisään. Tohtori Conrad nosti minut ylös vuoteestani, ja isä
Dan, joka paraillaan availi ikkunoita, sanoi värähtelevällä äänellä:

"Rakas äitisi on mennyt Jumalan luo."

Minä rupesin itkemään, mutta hän vaiensi minut ja sanoi:

"Älä kutsu häntä takaisin. Hän on matkalla Jumalan ihanaan
paratiisiin kaikkien kärsimystensä jäljestä. Salli hänen lähteä!"

Ja niin minä kadotin hänet, äitini, pyhimykseni, enkelini!

Oli pääsiäisaatto ja kirkonkellot soivat Gloriaa.



Kahdeksastoista luku.


Äitini kuoleman jälkeen ei isäni talossa ollut enää tilaa minulle.

Kaunis Betsy (jota nyt sanottiin Betsy neidiksi ja joka rohkeammin
kuin koskaan ennen esiintyi perheen tyttärenä) oleskeli puolen päivää
kotiopettajattaren kanssa, joka oli palkattu häntä opettamaan, ja
loput päivää hän ajeli ympäri pitäjää hienosti puettuna ja kyläili
seudun vallasväen luona.

Nessy MacLeod, jota sanottiin nuoreksi emännäksi, oli tullut isäni
sihteeriksi ja vietti suurimman osan aikaansa hänen yksityisessä
työhuoneessaan, etuoikeus, joka pöyhistytti hänen ylpeyttänsä
sievistämättä hänen käytöstään.

Martin Conradia en nähnyt, sillä palkinnoksi edistymisestään koulussa
hän oli saanut luvan viettää pääsiäislomansa Lontoossa nähdäkseen
Nansenin _Fram_-laivan, joka juuri silloin oli tullut Thamesiin.

Niinpä en yrittänyt minkäänlaisia vastaväitteitä, kun Bridget täti
kuusi tai seitsemän päivää hautajaisten jälkeen alkoi puuhata
lähtöäni, joskin kodillakin monine tutunomaisine paikkoineen ja
muistoineen oli niin vahva vetovoima minuun, että monasti ohjasin
pelokkaat askeleeni isäni työhuoneeseen pyytääkseni: "Isä kulta, älä
lähetä minua takaisin kouluun."

Kahden viikon kuluttua olin jälleen luostarissa, ja siellä arvoisa
äiti hyvitti minua kaikesta kotoisesta välinpitämättömyydestä.

"Tiesin, että tulisit takaisin luokseni", sanoi hän ja siitä hetkestä
alkaen hän teki voitavansa korvatakseen minulle kadotetun äitini.

Minä kiinnyin häneen palavalla rakkaudella. Minä omaksuin hänen
henkisen elämänsä, ja vähitellen luostarielämän uskonnollinen puoli
sai minut kokonaan valtaansa.

Ensin minä rakastin Kirkkoa ja sen jumalanpalvelusta, koska arvoisa
äiti rakasti sitä, ja ehkäpä myös soiton, suitsutuksen, kukkien
ja alttarikynttiläin tähden, mutta käytyäni Herran Ehtoollisella
valtasivat uskontomme mysteriot minut tykkänään -- ripitys ja
messu olivat minulle loppumattomia hartauden lähteitä, toinen
puhdistuksentunteensa tähden, toinen sen suloisen liikutuksen tähden,
johon se minut vaivutti.

Pitkään aikaan ei mikään järkyttänyt tätä mieleni uskonnollista
puolta. Isäni ei koskaan lähettänyt noutamaan minua, ja loma-aikain
tullessa arvoisa äiti vei minut kanssaan Nemissä olevaan huvilaansa.

Se oli kaunis paikka -- viehättävä, valkoinen talo noin
kahdenkymmenen kilometrin matkan päässä Roomasta Monte Cavon
juurella. Kesällä se oli mielestäni paratiisi tien varrella kasvavine
villiruusuineen, vihertävine, kallion kupeilla juoksentelevine
sisiliskoineen, vuohineen, lampaineen, viinitarhoineen,
ruskeakasvoisine, samettipukuisine poikineen ja hilpeine,
punahameisine tyttöineen.

Vuosia kului, mutta minä en sitä huomannut, sillä luostarissa elin
onnellista elämää.

Minulle kirjoitettiin usein kotoa. Toisinaan kirjoitti kaunis
Betsy, jolla ei ollut paljon muuta kerrottavaa kuin hallitustalossa
pidetyistä tanssiaisista, joissa hän oli tanssinut nuoren lordi Raan
kanssa, tai metsästyspäivistä, jolloin hän oli saanut ratsastaa hänen
vieressään. Bridget tätikin joskus kyhäsi minulle kirjeen, jonka alku
sisälsi valituksia yhä kasvavista kustannuksista, joita vaatteeni
luostarissa tuottivat, ja loppu selostuksen hänen tyttärensä
viimeisestä uudesta puvusta ja kuinka sievännäköinen hän siinä oli.

Nessy MacLeodilta ja isältäni ei milloinkaan tullut mitään tietoja,
mutta isä Dan kirjoitti minulle säännöllisesti ja häneltä sain kaikki
tietää.

Ensin isästäni -- että suurista yrityksistään hän oli jo pannut
täytäntöön monta, oli elvyttänyt laivakulkua, perustanut
sähkörautateitä, kapakoita ja tanssisaleja, jotka olivat hankkineet
Ellaniin kymmeniä tuhansia vieraita ja miljoonia rahassa, vaikka
kiltti isä Dan epäili suuresti, oliko tällaisesta vierastulvasta
mitään hyvää, ja murehti sitä tapainturmelusta, joka oli seurannut
rikkaudenhimoa.

Sitten Bridget tädistä -- että hän kasvatti tytärtään maallisen
turhuuden hengessä ja hyväili povellaan käärmettä (tarkoittaen Nessy
MacLeodia), joka kerran vielä on myrkyttävä hänen sydämensä.

Sitten Tommy toverista -- että hän lähetti nöyrät terveisensä "pikku
missille", mutta arveli olevan parasta, että hän pysyi luostarissa
turvassa isolta emännältä, joka oli käynyt niin pöyhkeäksi ja
hienoksi, ettei saanut kissaakaan enää hänen huultensa sanoa Tomiksi,
sillä sen piti olla Thomas.

Sitten Martin Conradista -- että hän oli yliopistossa ja "luki
tohtoriksi", mutta hänen sydämensä oli yhä Pohjoisnavalla ja hän
kaipasi päästä halkomaan kesyttömiä aaltoja.

Ja lopuksi nuoresta lordi Raasta -- että se mies näytti olevan
pirun kourissa, sillä jouduttuaan pois Oxfordista hän oli tuhlannut
omaisuutensa paheelliseen elämään Lontoossa, ja hänen holhoojansa
oli kuultu sanovan, että ellei hän saisi rikasta vaimoa, joutuisivat
hänen tiluksensa vasaran alle.

Tämäntapaisia olivat uutiset, joita kuuden vuoden aikana saapui
minulle luostariin. Mutta vaikkakin isä Danin kirjeet olivat
tervetulleet, niin niissä kuvattu elämä alkoi käydä minulle jotenkin
yhdentekeväksi, sillä aikaa myöten häipyi ulkomaailma yhä kauemmaksi
minusta, ja minä syvennyin yhä hartaammin uskonnollisiin tehtäviin.

Paljon aikaa kulutin uskonnollisten kirjain lukemiseen -- luin pyhän
Teresan elämäkertaa, pyhän Franciskus Salesilaisen mietelmiä ja ennen
kaikkea pyhimyksemme Margaret Maryn kirjeitä ja rukouksia; hänen
rakkautensa Pyhään Sydämeen oli kuin leimuava tulisoihtu kiihtyneelle
mielelleni.

Loppujen lopuksi tuli, että itsekin tahdoin ruveta nunnaksi. Tästä
toivomuksesta en puhunut kenellekään mitään, en edes arvoisalle
äidille, mutta päivä päivältä päätökseni vahvistui.

Olin vasta täyttänyt yhdeksäntoista vuotta, kun toivoni tulla
nunnaksi kohosi huippuunsa ja samassa sai kuoliniskun.

Mildred Bankes, joka oli palannut Roomaan ja elänyt noviisina Köyhien
Pikku Sisarten parissa, oli vihittävä nunnaksi, ja arvoisa äiti vei
minut katsomaan toimitusta.

En milloinkaan unohda vaikutelmaa, minkä se minuun jätti. Viehkeä
kesäaamu lumivalkoisessa auringonpaisteessa sädehtien, pieni, valkea,
kukilla verhottu luostarin kappeli, alttari palavine kynttilöilleen,
ystävät vaaleissa juhlapuvuissaan, piispa loistavassa asussaan ja
sitten Mildred itse valkeassa puvussa morsiameksi vaatetettuna,
pitkä, valkea huntu päässään ja morsiustytöiksi vaatetettujen
noviisien seurassa.

Kaikki oli järjestetty kuin häitä varten, näkyvä sulhanen vain
puuttui, näkymätön taas oli Kristus. Ja nunnalupauksen antaminen
muistutti sekin vihkiäisiä -- oli vain paljoa juhlallisempi, pyhempi
ja liikuttavampi -- morsiamen vastaanottaessa sormuksen sormeensa
ja luvatessa palvella ja rakastaa taivaallista sulhastansa tästä
päivästä eteenpäin myötä- ja vastoinkäymisessä, rikkaudessa,
köyhyydessä, sairaana ja terveenä tämän elämän aikana ja iäisyydessä,
joka sen jälkeen oli tuleva.

Juhlamenojen kestäessä minä itkin kaiken aikaa, niin ylen liikutettu
olin niiden ihanuudesta, ja kun ne olivat lopussa ja me menimme
virvoitushuoneeseen ja Mildred kertoi minulle aikovansa palata
Englantiin työskentelemään langenneitten nuorten tyttöjen parissa
Lontoossa, niin vannoin itsekseni seuraavani hänen esimerkkiään,
vaikka tuskin käsitin, mitä sellainen työ tiesi.

Palatessani arvoisan äidin kanssa meluavain katujen halki kotiin
kypsyi minussa päätös tulla nunnaksi, sillä liikutettuna sydämeni
syvyyksiin siitä mitä olin nähnyt ja muistaen äiti raukkani viimeisen
toivomuksen päätin hyljätä maailman, kävi miten kävi.

Silloin lankesi isku.

Kun pysähdyimme ovemme eteen, näimme postinkantajan ojentavan
kirjeitä sisään. Yksi oli arvoisalle äidille, ja näin heti paikalla,
että se oli isäni käsialalla kirjoitettu. Hän luki sen äänettömänä,
ja äänettömänä hän sen minulle antoi. Luin:

    'Arvoisa Rouva!

    Olen tullut Roomaan noutaakseni kotiin tyttäreni. Luullakseni
    on hänen kasvatuksensa nyt päättynyt, ja arvelen olevan ajan
    valmistaa häntä sitä muutosta varten elämässä, joka häntä odottaa.

    Hiippakuntamme piispa on tullut kanssani, ja pyydämme saada tulla
    tervehdyksille luoksenne täsmälleen kello kymmenen huomenaamuna.

                                Kunnioittavimmin Daniel O'Neill.'



Yhdeksästoista luku.


Huomasin ikäänkuin salaman välähdyksessä, mikä minua odotti,
ja sieluni kaikella voimalla nousin kapinaan sitä vastaan. Oli
väkivaltaa -- rikosta, että isäni, näin monta vuotta minua
laiminlyötyään, nyt tulee minua noutamaan siirtääkseen elämäni aivan
toiseen suuntaan kuin mitä itse olin suunnitellut. Olkoonpa vain
hänellä oikeus puolellaan -- luonnollinen oikeus -- mutta se oli
tässä tapauksessa henkinen vääryys -- ja minä päätin olla siihen
alistumatta -- viimeiseen hengenvetooni asti.

Näissä uljaissa ajatuksissa kului yöni, mutta seuraavana aamuna, kun
minut kello kymmenen kutsuttiin tapaamaan isääni, läksin arvoisan
äidin huoneeseen vapisevin jäsenin ja värähtelevin sydämin.

Isäni ei ollut paljon muuttunut näöltään, hiukset vain olivat entistä
valkoisemmat. Tullessani sisään hän nousi pystyyn sanoen: "Tässä
hän onkin itse", ja astuessani hänen luokseen hän laski kätensä
hartioilleni ja katseli minua kasvoihin.

"Ihanhan siitä on tullut pieni italialainen nainen! Ja äitinsäkin
näköinen", virkkoi hän, ja puhutellen pääni yli piispaa, joka istui
huoneen perällä, hän lisäsi:

"Luulisi tämän kelpaavan, piispa, heh?"

"Mainiosti", vastasi piispa.

Olin niin kiusaantunut tästä jatkuvasta tarkastuksesta, että veret
karahtivat poskilleni. Tunsin, että tällä tähystämisellä oli jokin
minulle käsittämätön tarkoitus, ja kun arvoisan äidin kutsumana menin
hänen luokseen, huomasin hänen kasvojensa tuskaisesta ilmeestä, että
hänkin oli pahastunut siitä.

Hän viittasi minua istumaan tuolinsa vasemmalla puolella olevalle
jakkaralle ja piteli oikeata kättäni helmassaan koko keskustelun ajan.

Piispa, jota en ollut koskaan ennen nähnyt, ryhtyi ensimäisenä
puhumaan. Hän oli hienotapaisen, ylhäisen kirkollisen virkamiehen
perikuva, sulavan leppeä, liukas, myhäilevä, yllään moitteeton
silkkisottana ja hopeasolkiset kengät, ja raskaat kultavitjat
jalokiviristeineen rinnalla riippumassa.

"Arvoisa äiti", sanoi hän, "herra O'Neillin kirje lienee ilmoittanut
teille, että hän haluaa viedä tyttärensä luostarista nyt heti
-- otaksun, ettei tämä toivomus kohtaa mitään esteitä teidän
puoleltanne?"

Arvoisa äiti ei puhunut mitään, mutta taivutti luullakseni hiukan
päätänsä.

"Tietenkin", puheli piispa edelleen, "syntyy hiukan viivytystä sen
kautta, että hänelle on tilattava sopivat vaatteet, mutta otaksun
teidän hyväntahtoisesti suovan apuanne herra O'Neillille näissä
valmistuksissa."

Pääni oli painuksissa, joten en voinut nähdä, taivuttiko arvoisa äiti
uudelleen päätään. Mutta hänen äänettömyytensä arvatenkin tyydytti
vieraitamme, sillä he alkoivat neuvotella lähtöpäivästäni, ja
tuskissani pelkäsin jo, että hän aikoisi luopua minusta yrittämättä
pienintäkään vastaväitettä, kun arvoisa äiti avasi suunsa:

"Monseignor!"

"Arvoisa äiti!"

"Oletteko selvillä siitä, että tämä lapsi" -- hän taputti vapisevaa
kättäni -- "on ollut täällä luonani kymmenen vuotta."

"Sen olen kuullut."

"Ja että hän tämän ajan kuluessa on ollut kotona ainoastaan kerran."

"Siitä ei minulla ole ollut tietoa -- mutta epäilemättä asia on kuten
sanotte."

"Sanalla sanoen, että hän suurimman osan elämäänsä on ollut
yksinomaan minun hoidettavanani."

"Te olette ollut erittäin hyvä hänelle, erittäin hyvä, ja olen
vakuutettu siitä, että hänen perheensä on siitä hyvin kiitollinen
teille."

"Asian näin ollen, Monseignor, myöntänette että minulla on oikeus
tietää, miksi hänet näin äkisti otetaan pois luotani ja mikä on se
elämänmuutos, johon herra O'Neill viittaa kirjeessään."

Tämä kysymys pyyhkäisi tiehensä piispan kasvoilla väreilevän hymyilyn
ja hän vilkaisi hätääntyneenä isääni.

"Puhukaa", sanoi isäni, ja niinpä piispa selitti asian lyhykäisesti
arvoisan äidin silitellessä kättäni rauhoittaakseen minua.

Ei ollut vielä aika kajota yksityisseikkoihin, mutta sen verran
saattoi jo kertoa, että herra O'Neill aikoi valmistaa tyttärelleen
onnellisen ja kadehdittavan tulevaisuuden ja halusi saada hänet
kotiin tätä tarkoitusta varten.

"Avioliitostako on kysymys?" sanoi arvoisa äiti.

"Saattaa olla. En oikein tiedä, sallitaanko..."

"Ja että hänen tuleva miehensä on jo valittu?"

"Ehkäpä niinkin. En tahdo sanoa..."

"Monseignor", sanoi arvoisa äiti suoristaen selkänsä arvokkaasti,
"onko tämä kohtuullista?"

"Kohtuullista?"

"Onko kohtuullista, että hänen isänsä, joka ei ole tehnyt mitään
hänen puolestaan kymmeneen vuoteen, nyt saa päättää mihin suuntaan
hänen tulevaisuutensa on kääntyvä, kiinnittämättä huomiota lapsensa
toivomuksiin."

Kohotin katseeni ja näin piispan näyttävän säikähtyneeltä.

"Arvoisa äiti, teidän sananne hämmästyttävät minua", sanoi hän.
"Isä on lapsensa luonnollinen holhooja tietääkseni. Niinhän on
ollut maailman alusta alkaen? Itse Kirkkokin rakentaa lakinsa tälle
perustalle."

"Niinkö?" vastasi arvoisa äiti lyhyeen. Ja hän jatkoi (tunsin hänen
kätensä vapisevan hänen puhuessaan): "Tiedän, että jotkut sen
palvelijoista niin tekevät. Mutta onko Kirkko myös sanonut, että isä
tai joku muu saa ottaa toisen sielun ja vallita ja hallita sitä ja
sulkea sen tyrmään?..."

"Arvoisa äiti", sanoi piispa, "sanotteko sitä tyrmään sulkemiseksi,
kun tyttö naitetaan mainehikkaaseen perheeseen, kun hänelle annetaan
historiallinen nimi, kun hän saa osakseen kunniaa ja arvoa..."

"Piispa", sanoi isäni, nostaen kätensä ylös. "Arvelen että minulla on
oikeus nyt puuttua asiaan, vai mitä?"

Arvoisan äidin puhuessa olivat isäni kasvot synkistyneet, ja kiertäen
raskasta ruumistaan tuolissa, niin että joutui istumaan kasvotusten
hänen kanssaan, hän virkkoi:

"Suokaa anteeksi, rouva, mutta kun sanotte, etten ole tehnyt mitään
tyttäreni puolesta, myöntänette kumminkin sen, että olen häntä
elättänyt ja kasvattanut."

"Hevosenne ja koiranne olette kaiketi myös elättänyt ja kasvattanut,
mutta vaaditteko itsellenne ihmisolennon suhteen samoja oikeuksia?"

"Vaadin kyllä, rouva -- vaadin niinkin. Ja kun se ihmisolento sattuu
olemaan oma tyttäreni, niin ei siinä ole kenelläkään syrjäisellä
mitään sanomista."

"Jos hänen äitinsä eläisi, eikö _hänelläkään_ olisi mitään sanomista?"

Isäni näytti vavahtavan tämän sanan kuullessaan, mutta hän vastasi:

"Hänen äitinsä tyytyisi kaikkiin minun toimenpiteihini."

"Hänen äitinsä, mikäli minä voin arvostella, oli hyvin epäitsekäs,
hyvin alistuvainen, hyvin onneton nainen", sanoi arvoisa äiti.

Isäni vilkaisi syrjästä minuun ja sanoi sitten hetken kuluttua:

"Olen suuresti kiitollinen teille, rouva. Mutta koska en ole tottunut
tuhlaamaan sanojani turhiin, pyydän teitä selittämään, mitä tämä
kaikki tarkoittaa. Tarkoittaako se, että olette tehnyt suunnitelman
tyttäreni tulevaisuuteen nähden minun kanssani neuvottelematta."

"Ei, sir."

"Sitten kenties tyttö itse aikoo..."

"Ehkäpä niinkin, ehkäpä ei -- sitä en tiedä. Mutta kun te lähetitte
tyttärenne luostarikouluun..."

"Erehdys, rouva, erehdys kerrassaan. Vaimoni sisar sen teki -- koska
piti tyttöä tottelemattomana, uppiniskaisena ja hillittömänä..."

"Sitten vaimonne sisar on joko hyvin typerä tai hyvin ilkeäluontoinen
nainen."

"Rouva?"

"Olen tuntenut tyttärenne kauemmin kuin hän, ja voin vakuuttaa, ettei
siinä ole vähääkään perää."

Minulla oli täysi työ olla heittäytymättä arvoisan äidin kaulaan,
mutta hänen kättään likistin suonenvedontapaisesti.

"Olkoon sen asian miten oli", sanoi isäni. "Mutta tietäkää, että
lähettäessäni tyttäreni luostarikouluun olen ollut niin kiinni
liikeasioissani..."

"Ettei teillä ole ollut aikaa pitää huolta kalleimmasta omaisuudesta,
jonka Jumala on teille uskonut."

"Rouva", sanoi isäni kohoten pystyyn, "uskallanko kysyä, millä
oikeudella puhuttelette minua ikäänkuin..."

"Sen oikeudella, joka kymmenen vuotta on ollut äitinä äidittömälle
lapsellenne, sir, sillä aikaa kun te olette laiminlyönyt ja unohtanut
hänet."

Tällöin isäni, jonka tuuheat kulmakarvat olivat syvässä rypyssä,
kääntyi piispan puoleen.

"Piispa", sanoi hän, "tätä vartenko minä olen rahat maksanut?
Kymmenen vuotta olen maksanut, ja aika pulskasti vielä, luullakseni."

Piispa tahtoi nähtävästi rakentaa rauhaa ja sanoi leppyisästi:

"Mutta eikö tässä nyt astuta virran yli ennenkuin päästään sillalle.
Ehkäpä ei tytöllä itsellään olekaan mitään vastaan... Vai mitä?"
kysäisi hän kääntyen minun puoleeni.

Värisin entistä enemmän, enkä heti kyennyt vastaamaan.

"Ettekö halua palata kotiin isänne seurassa?"

"En, sir", vastasin.

"Ja miksikä ette?"

"Koska isäni koti ei ole minun kotini -- koska tätini on aina ollut
tyly minulle ja koskei isäni ole koskaan minusta huolinut eikä minua
puolustanut ja koska..."

"No niin, mitä vielä?"

"Koska... koska tahdon tulla nunnaksi."

Hetkeen ei puhunut kukaan mitään, mutta sitten räjähti isäni
katkeraan nauruun.

"Vai sitäkö se on, vai sitä. Sen minä arvasinkin. Sinä haluat tulla
äidin osakkaaksi nunnaliikkeessä, heh?"

"Äitini toivoi, että tulisin nunnaksi, ja sitä itsekin toivon, sir."

"Äitisi oli lapsi -- niin juuri, lapsi."

"Äitini oli enkeli", sanoin tulistuen, "ja kun hän oli
kuolemaisillaan, niin hän sanoi toivovansa, että tulisin nunnaksi, ja
nunnaksi tahdon tulla, tapahtukoon mitä tahansa."

"Pyh", sanoi isäni tehden ylenkatseellisen liikkeen kädellään, ja
sitten hän kääntyi arvoisan äidin puoleen sanoen:

"Kuunnelkaahan mitä sanon, rouva. Melkein kaikkia asioita voi viedä
perille kahdella tavalla, hyvällä ja pahalla. Ensin minä koetan
hyvällä, ja ellei siitä ole apua, niin ryhdyn siihen toiseen keinoon,
ja silloin ei käy hyvin niiden, jotka reuhtovat minua vastaan. Tulin
Roomaan noutamaan tytärtäni kotiin. En katso olevani velvollinen
selittämään, miksi haluan viedä hänet kotiin tahi mikä on aikomukseni
hänen tulevaisuuteensa nähden. Otaksun, että minulla isänä on oikeus
tehdä mitä aion tehdä, ja paha sen perii, joka häntä auttaa tai
yllyttää isänsä tahtoa vastustamaan. Viikoksi jätän hänet vielä
tänne -- ja kun palaan, vaadin, että hän odottaa minua valmiina ja
suostuvaisena -- huomatkaa: valmiina ja suostuvaisena -- lähteäkseen
kanssani."

Tämän sanottuaan isäni pyörähti ympäri ja astui raskain, pontevin
askelin ulos huoneesta. Piispa seurasi häntä kumartaen ensin
arvoisalle äidille.

Sydämeni oli hurjassa kapinassa ja minä huusin:

"En suostu siihen! En suostu siihen!"

Mutta olin huomannut, että isäni puhuessa viimeisiä sanojaan olivat
arvoisan äidin kasvot kalvenneet, ja nyt hän sanoi aralla, melkein
pelokkaalla äänellä:

"Mary, me lähdemme vielä tänään Nemiin. Minulla on jotain sinulle
puhuttavaa."



Kahdeskymmenes luku.


Myöhään iltapuolella samana päivänä istuimme viimeistä kertaa yhdessä
arvoisan äidin huvilan parvekkeella.

Oli rauhallinen, suloinen ilta, pyhä hetki. Ei lehtikään liikahtanut,
ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, mutta alapuolella olevan viinitarhan
kalliorinteiltä kuului jostain nuoren pojan ääni laulavan
rakkauslaulua, ja kun takanamme olevassa munkkikirkossa soitettiin
Ave Mariaa, vastasivat Gonzanon luostarikirkon etäiset kellot järven
toiselta puolelta -- ikäänkuin toisilleen huhuilevat enkelit taivaan
avaruuksissa.

"Mary", sanoi arvoisa äiti, "tahdon kertoa sinulle tarinan. Oman
elämäni -- sisareni ja isäni tarinan."

Istuin hänen vieressään, ja hän piteli kättäni helmassaan taputellen
sitä kuten aamuisen keskustelun aikanakin.

"Sanotaan, että niin harva nainen tulee nunnaksi syystä että nainen
on liiaksi kiintynyt kotiinsa: hän valitsee pyhän elämän vasta
silloin kun hän on kärsinyt haaksirikon maailmassa. Saattaa kyllä
useasti niin olla. Mutta minun suhteeni oli toisin.

"Isäni oli oman työnsä kohottama mies. Mutta hänen rikkautensa ei
häntä tyydyttänyt. Hän halusi luoda mahtavan suvun. Jos hänellä olisi
ollut poikia, ei se olisi ollut vaikeata. Mutta koska hänellä oli
vain kaksi tytärtä, ei hänellä ollut muuta keinoa kuin naittaa toinen
meistä ylhäiseen italialaiseen aatelisperheeseen.

"Ensin petti sisareni hänen laskelmansa. Hän rakastui nuoreen
roomalaiseen soittotaiteilijaan. Kun tämä nuori mies ensimäisen
kerran pyysi sisareni kättä, hyljättiin hänen kosintansa
halveksivasti, toisella kerralla häntä solvaistiin ja kolmannella
kerralla hänet ajettiin ulos talosta. Hänen luonteensa oli
hillitön ja taipumaton, samoin isänkin. Jos jompikumpi olisi ollut
toisenlainen, ei olisi ehkä käynyt, kuten kävi. Vaikka kuka sen
tietää?"

Arvoisa äiti vaikeni hetkiseksi. Pojan ääni kuului yhä viinitarhasta.

"Poistaaksensa sisareni kiusauksen näyttämöltä läksi isäni hänen
kanssaan Roomasta Albanon harjanteilla olevaan huvilaamme. Mutta
nuori taiteilija seurasi heitä. Koska isä ei sallinut heidän mennä
naimisiin, oli hän päättänyt paeta sisareni kanssa, ja kun tämä
epäröi, uhkasi hän häntä. Ellei hän tulisi sovitulle paikalle
sovitulla hetkellä, olisi isäni vainaja seuraavana aamuna."

Arvoisa äiti vaikeni uudelleen; poika oli lakannut laulamasta; alkoi
hämärtää.

"Sisareni ei voinut suostua uhraamaan isäänsä eikä liioin
rakastettuansa. Niinpä hänelle ei jäänyt muuta neuvoksi kuin --
uhrata itsensä."

"Itsensä?"

Arvoisa äiti taputti kättäni. "Sehän on aina traagillisissa
olosuhteissa naisten osa", sanoi hän.

"Sisareni keksi jonkun tekosyyn -- en tiedä minkä jonka nojalla
taivutti isäni vaihtamaan makuuhuonetta hänen kanssaan sinä yönä ja
nukkumaan hänen tornikamarissaan, itse hän makasi alakerrassa isän
huoneessa, jonka ovi aukeni puutarhaan päin.

"Ei kukaan ole oikein päässyt selville siitä, mitä sen jälkeen
tapahtui. Keskellä yötä palvelijat kuulivat kaksi pistoolinlaukausta
ja seuraavana aamuna tavattiin sisareni kuolleena isäni vuoteessa --
hänet oli ammuttu avoimesta ikkunasta.

"Viranomaiset yrittivät turhaan päästä rikollisen perille. Yksi ainoa
vain arvasi asian oikean laidan. Se oli isäni, ja kiihkeän vihan
vallassa hän kyseli itseltään, mitä hänen oli tehtävä rangaistakseen
miestä, joka oli murhannut hänen tyttärensä.

"Silloin tapahtui jotain kummaa. Hautajaisten edellisenä päivänä
astui nuori taiteilija isäni huoneeseen. Hänen kasvonsa olivat
kalvakat ja riutuneet, hänen silmänsä punaiset ja tulehtuneet. Hän
oli tullut kysymään, sallittaisiinko hänen olla yhtenä kirstun
kantajana. Isäni suostui. 'Jätän hänet rauhaan', mietti hän. 'Mies on
saanut rangaistuksensa'.

"Koko Albanon väestö tuli hautajaisiin eikä kappelista haudalle
kulkevassa ruumissaatossa näkynyt yhtään kuivaa silmää. Kaikki olivat
kuulleet tarinan sisareni toivottomasta rakkaudesta, mutta vain
kaksi tiesi hänen traagillisen kuolemansa salaisuuden -- hänen nuori
rakastajansa, joka ääneen nyyhkyttäen ja hoiperrellen kantoi hänen
ruumistansa hartioillaan, ja hänen vanha isänsä, joka paljastetuin
päin ja mykkänä asteli hänen jäljestänsä."

Sydämeni jyskytti kuuluvasti, ja arvoisa äiti siveli kättäni
tyynnyttääkseen minua -- ehkäpä itsekin tyyntyäkseen. Oli jo aivan
pimeä, tähdet syttyivät taivaalle ja järven vastakkaisilla rannoilla
olevain luostarien kellot soittivat iltasoittoa.

"Sellainen oli sisareni tarina", sanoi arvoisa äiti hetken kuluttua,
"ja mitä itseeni tulee, niin tuotin isälleni yhtä raskaan murheen,
vaikka en samalla tavalla.

"Olin nyt isäni ainoa lapsi, ja kaikki hänen toiveensa keskittyivät
minuun. Niinpä hän päätti valita minulle puolison, ennenkuin
ennättäisin kiintyä kehenkään. Hän valitsi keski-ikäisen roomalaisen
ylimyksen arvokasta, mutta köyhtynyttä sukua.

"'Hänellä on ylhäinen nimi, sinulla rikkautta, -- mitä muuta
kaipaat?' sanoi isäni.

"Asuimme jälleen Roomassa tähän aikaan -- ja siellä -- koulussa
tai muualla -- olin joutunut siihen vahvaan vakaumukseen, että
nuoren tytön on mentävä naimisiin ainoastaan sen kanssa, jota hän
intohimoisesti rakastaa, ja tuota roomalaista ylimystä en rakastanut.
Minulle oli myöskin uskoteltu, että tytön on oltava miehensä
ensimäinen ja ainoa rakkaus, ja vaikka olin nuori, tiesin että
keski-ikäisellä ihailijallani oli ollut muita läheisiä suhteita.

"Minä siis estelin, jopa kieltäydyin tottelemastakin, mutta isäni
uhkaili ja vaati, ja viimein, muistaen sisareni kohtalon, olin
suostuvinani ja jouduin julkikihloihin.

"En hetkeäkään aikonut pitää lupaustani ja aloin mielessäni hautoa
tuumia miten päästä irti siitä. Vain yksi keino näytti silloin
minusta mahdolliselta, ja kypsyttäen sitä salaisesti ajatuksissani,
odotin aikaani ja valmistelin aikomukseni toimeenpanoa.

"Viimein koitti sopiva hetki. Oli laskiaisaika, ja sulhaseni
ystävät olivat panneet toimeen naamiaistanssiaiset eräässä vanhassa
roomalaisessa palatsissa. Voin vieläkin nähdä koko komeuden
-- suuren, freskomaalauksista loistavan tanssisalin, ihanat
venetsialaiset kynttilänjalat, kullatut huonekalut, punaisen ja
keltaisen damastin ja sametin ja sitten kauniit miehet erilaisissa
virkapuvuissaan ja ihanat naiset, helmiketjut riippuvina paljailla
kauloillaan.

"Olin pukeutunut Bacchuksen papittareksi, yllä valkoinen
kullalla kirjaeltu tunika, tiikerinnahkainen nauha otsalla ja
viinirypäleterttu hiuksissa.

"Muistan tanssineeni joka tanssin ja enimmäkseen keski-ikäisen
sulhaseni kanssa, eikä ollut luullakseni tanssiaisissa toista, joka
olisi näyttänyt niin iloiselta, onnelliselta ja huolettomalta. Kolmen
seutuvilla aamulla palasin kotiin isäni vaunuissa. Kello kuusi olin
mennyt luostariin.

"Ulkomaailmassa ei kukaan saanut koskaan tietää, mitä minusta oli
tullut, enkä minäkään tietänyt, mitä tapahtui kotonani sen jälkeen
kun olin jättänyt sen. Luostarin säännöt olivat hyvin ankarat. Joskus
aamurukouksen jälkeen abbedissa sanoi: 'Joku teistä on kadottanut
äitinsä, rukoilkaa hänen sielunsa puolesta', siinä kaikki mitä joutui
kuuluviimme ulkomaailmasta.

"Mutta luonnon vaikutus on aina voimakas, lapseni, ja viiden vuoden
kuluttua kävin rauhattomaksi ja onnettomaksi. Rupesin epäilemään
kutsumustani, mutta äiti, joka oli viisas ja lämminsydäminen, huomasi
taistelun sydämessäni. 'Sinä ajattelet isääsi', sanoi hän, 'että hän
käy vanhaksi ja kaipaa tyttären huolenpitoa. Mene hoitamaan häntä ja
palaa sitten takaisin koppiisi rukoilemaan'.

"Minä menin, mutta tullessani isäni taloon kohtasi minua kova
isku. Outo portinvartia avasi minulle oven, ja kaunis palatsimme
oli vuokrattu vieraille. Isäni oli kuollut -- kolme vuotta hän oli
jo ollut kuolleena ja haudassa. Kadottuani tietämättömiin hän oli
haudannut häpeänsä ja murheensa yksinäisyyteen, sillä vaikka olin
luullut häntä kovaksi ja julmaksi, oli hän itse asiassa rakastanut
minua totisesti ja hellästi. Elämänsä loppupäivinä hänen järkensä
oli sekaantunut, ja hän oli lahjoittanut pois kaiken omaisuutensa --
hajottanut sen, ei kukaan tietänyt miten, se kun hänen mielestään nyt
oli aivan hyödytön -- ja sitten hän oli kuollut, yksinään ja sydän
murtuneena."

Tähän päättyi arvoisan äidin kertomus. Ei hän yrittänyt selittää,
puolustaa eikä tuomita sisarensa käytöstä eikä omaansa, ei hän
liioin koettanut sovittaa tarinansa opetuksellista puolta minun
olosuhteisiini. Sen hän jätti minun tehtäväkseni.

Minä olin kuunnellut hänen puhettaan kuin lumottuna ja hiipinyt
yhä lähemmäksi häntä, kunnes pääni lepäsi hänen povellaan, ja niin
istuimme vielä hetken aikaa Italian lempeässä iltapimeässä tähtien
tuikkiessa päämme päällä.

Levolle mennessämme arvoisa äiti saattoi minut huoneeseeni, ja
lausuttuaan minulle muutamia rohkaisevia sanoja hän jätti minut
yksikseni. Mutta tuskin olin laskeutunut vuoteeseeni sydämeni pohjaan
asti järkytettynä siitä, mitä elin kuullut, ja vakuutellen itselleni,
että tyttären kuuliaisuus isää kohtaan, vaatikoon tämä häneltä mitä
tahansa, on ikuinen, järkkymätön velvollisuus, ei ihmisten säätämä,
vaan Jumalan poistamaton laki kuten avioliittokin, kun arvoisa äiti
avasi oven ja astui sisään lamppu kädessään.

"Mary", sanoi hän, "unohdin kertoa sinulle, että aion jättää Pyhän
Sydämen. Vanhan luostarini sisaret ovat pyytäneet minua palaamaan
heidän luokseen ja rupeamaan heidän äidikseen. Lähden sinne jo aivan
pian, niin että meidän olisi ollut erottava joka tapauksessa."

Ja hän mainitsi minulle Rooman keskuksessa olevan luostarin, jonka
nunnat elivät ankarasti eristettyä elämää.

"Toivon, että kirjoitat minulle niin usein kuin mahdollista ja
että tulet tervehtimään minua milloin vain voit... Ja jos joskus
sattuisi... mutta ei, sitä en tahdo ajatella. Onhan avioliittokin
pyhä liitto, ja Jumala siunaa ja pyhittää sen, kun se solmitaan
luvallisissa olosuhteissa."

Minä jäin yksin pimeään. Kirkonkellot soivat, ja läheisen luostarin
munkit nousivat vuoteiltaan toimittamaan puoliyön hartautta.



Kahdeskymmenesyhdes luku.


Viikkoa myöhemmin asuin isäni kanssa Piazza di Spagnan varrella
olevassa Hotel Europassa.

Hän oli minua kohtaan ystävällisempi kuin milloinkaan ennen, mutta ei
virkkanut sanallakaan, mitä aikeita hän suunnitteli tulevaisuuteeni
nähden.

Piispa Walsh (oman hiippakuntamme piispa) kävi lakkaamatta
asunnossamme korkeiden hengellisten pappismiesten, piispain,
arkkipiispain, jopa erään kardinaalinkin kanssa, ja monesti kuulin
katkelmia heidän keskusteluistaan.

"Se käy vaikeaksi, perin vaikeaksi", kuulin kardinaalin sanovan.
"Kirkko ei suosi tällaisia avioliittoja, sillä niihin liittyy
tavallisesti ikäviä seurauksia kummallekin aviopuolisolle. Mutta
näin poikkeuksellisessa tapauksessa -- kun sulhasen perhe on ollut
katolinen, ennenkuin tuli protestanttiseksi -- voisi ehkä olla
mahdollista..."

"Kardinaali", vastasi isäni, ja hänen tuimat kasvonsa synkistyivät,
"anteeksi, mutta minä tahdon saada tämän asian selväksi ilman pitkiä
vitkasteluja. Se joko käy päinsä tai ei käy. Jos se käy päinsä, niin
ryhdytään paikalla asiaan käsiksi. Mutta ellei se käy päinsä, niin
minä lähden tästä heti kotiini ja käytän rahani muualle."

Silloin seurasi innokkaita vakuutuksia, että kyllä sentään lopulta
hyvä tulee, kunhan odotetaan kärsivällisesti hiukan aikaa, sillä
Roomassa liikutaan hitaasti.

Isäni odotti kolme viikkoa, ja sillä aikaa hän kävi katsomassa vanhan
kaupungin nähtävyyksiä, vaikka menneen ajan ylpeät muistomerkit eivät
voineet hänen käytöllistä aistiaan miellyttää.

Viimein piispa ilmoitti, että asia oli saatu onnellisesti
järjestetyksi, ja tyytyväisyytensä osoitukseksi paavi oli suostunut
yksityisesti vastaanottamaan luonaan sekä isäni että minut.

Olin kovassa jännityksessä ja hyvin kiihtynyt, kun aikaisin
seuraavana aamuna läksimme isän kanssa Vatikaniin (isä iltapuvussa ja
minä pitkässä, mustassa Mantilla-hunnussa määräyksen mukaan), sillä
olin jo päässyt selville siitä, että yllämainittu asia koski minua
itseäni.

Muistan vain epämääräisesti ja ikäänkuin kuumeensekaisena unelmana,
mitä tapahtui sen jälkeen kun astuimme ulos vaunuista pronssisen
portin luona lähellä Pietarin kirkkoa. Muistan astuneeni ylös
leveitä portaita koreatakkisten soturien ohi suureen käytävään,
missä oli toisia sotureita toisenlaisissa pukineissa. Muistan
astuneeni eteenpäin, yhä eteenpäin, salista saliin, joista seuraava
oli aina edellistä suurempi ja upeampi prameapukuisine vartioineen.
Muistan viimein saapuneeni ovelle, jonka edessä miekkaa kantava
kamaripalvelija polvistui ja naputti ovelle, ja sen avautuessa hän
lausui nimemme. Muistan, että kaiken tämän keskiaikaisen huumaavan
loiston jälkeen tapasin itseni yksinkertaisessa, kirjastontapaisessa
huoneessa valkoisen vaatimattoman näköisen olennon edessä -- olin
itse pyhän Isän läheisyydessä.

Voinko koskaan unohtaa tätä hetkeä?

Luostarissa minua oli aina opetettu ajattelemaan paavia melkein
samoilla hartauden ja kunnioituksen tunteilla kuin pyhimyksiä. En
tiedä miten jouduin hänen jalkainsa juureen, tiedän vain sen, että
hän oli hyvin suloinen ja leppeä, silitellen päätäni ja ojentaen
minulle hennon valkean kätensä sen jälkeen kun olin sitä suudellut.

Pian toinnuin sen verran, että saatoin katsoa ylös, ja silloin
huomasin, että hän oli vanha mies ja että hänen kasvonsa olivat hyvin
kalpeat, pyhimyksentapaiset; ja hänen äänensä oli niin lempeä ja
isällinen, että minä rakastin ja jumaloin häntä.

"Tämä siis on se pieni lady", sanoi hän, "joka on Kaitselmuksen
välikappaleena ohjaava eksyneen suvun takaisin Kirkko-äitimme
helmaan."

Joku vastasi, ja sitten hän puhui minulle avioliitosta, jonka
hän sanoi olevan pyhän, Kaikkivaltiaan säätämän ja Vapahtajamme
Sakramentiksi pyhittämän liiton, rauhan ja rakkauden liitoksi aiotun.

"Se on henkinen ja pyhä yhdistys, lapseni", sanoi hän, "vertauskuva
Kristuksen suhteesta Kirkkoonsa."

Sitten hän neuvoi minua astumaan alttarille vasta vakavan
sisällisen valmistuksen jälkeen, käytyäni synninpäästöllä ja Herran
Ehtoollisella.

"Ja kirkosta lähtiessäsi, tyttäreni", sanoi hän, "älä saastuta
hääpäivääsi millään synnillisellä ajatuksella tai teolla, vaan muista
käyttäytyä kuin olisi itse Jeesus Kristus seurassasi, kuten hän oli
Kaanaan häissä."

Sitten hän varoitti minua pitämään mielessä, että pyhää aviosäätyä ei
voinut mikään muu rikkoa kuin kuolema.

"Jotka Jumala on yhdistänyt, ei pidä ihmisen erottaman -- muista
sekin, tyttäreni."

Lopuksi hän mainitsi jotain lapsista -- että jos katolinen menee
naimisiin toisuskoisen kanssa -- ei hän saa sallia lapsia kastettavan
muuhun kuin katolinuskoon.

Tämän jälkeen, ja kun isällenikin oli sanottu jotain, jota en voi
muistaa, hän antoi minulle siunauksensa niin viehkein sanoin ja
suloisella äänellä, että se valui ylitseni kuin nousevasta auringosta
lähtevä lauhkea tuulahdus kesäaamuna.

"Olkoon Abrahamin Jumala, Isakin Jumala ja Jaakobin Jumala kanssasi,
tyttäreni. Olkoon avioliittosi rauhan ja rakkauden ies, ja antakoon
Hän sinun nähdä lastesi lapset kolmanteen ja neljänteen polveen."

Sitten hän nosti minut pystyyn, ja kamariherran annettua merkin minä
astuin takaperin ulos huoneesta.

Kun ovi oli sulkeutunut, vedin syvän hengähdyksen. Oli kuin olisin
astunut ulos kaikkein Pyhimmästä, ja kun saavuin Pyhän Pietarin
piazzalle ja jouduin jälleen jokapäiväisen elämän hyörinään --
ajurien ja raitiovaunujen jalkoihin -- tuntui kuin olisin äkkiä
pudonnut taivaasta maahan.

Vastahakoisuuteni avioliittoon oli kerrassaan hävinnyt tämän käynnin
jälkeen ja halusin saattaa sen isänikin tiedoksi, mutta en saanut
tilaisuutta siihen ennenkuin myöhemmin samana iltana, ja silloin
isäni otti asian puheeksi.

Päivällisen jälkeen, kun vieraamme, muutamat ylhäiset pappismiehet,
olivat poistuneet ja hän oli erittäin hyvällä päällä, sanoi hän
minulle merkitsevästi, ikäänkuin suurta, iloista uutista kertoen:

"Mary, vielä ei ole lopullista päätöstä tehty, mutta voithan
kumminkin nyt jo saada tietää mitä puuhaamme sinun hyväksesi."

Ja sitten sain tietää.

Minun oli mentävä naimisiin nuoren lordi Raan kanssa.

Minua huumasi. Tuntui kuin ajatukseni olisivat äkkiä lakanneet
toimimasta.



Kahdeskymmeneskahdes luku.


Koko illan ja vielä seuraavana päivänäkin minusta tuntui -- vaikken
itsekään oikein tietänyt miksi -- kuin olisin kulkenut lähestyvän
ukkosilman mustien pilvien varjossa. Vanha haluni päästä maailmaa
pakoon oli vallannut minut, enkä niinmuodoin totellut yksinomaan
kohtalon sokeata johtoa, kun tuntia ennen Ave Marian soittoa astuin
sen luostarin kirkkoon, jossa tiesin arvoisan äidin nyt olevan.

Kirkko oli tyhjä lähestyessäni pronssista suojaristikkoa, joka
erottaa yleisölle varatun osan sisarien osastosta, ja polvistuessani
ylimmälle portaalle, mutta hetken kuluttua ruvettiin ylhäällä
soittamaan kelloja, ja samassa alkoi seurakuntakin kokoontua.
Nunnat astuivat nyt sisään verhottuina päästä kantapäähän valkeihin
vaatteisiin ja pitkiin, tiheihin, kasvoja peittäviin huntuihin, jotka
he kohottivat ylös asettuessaan istumaan alttarin ympärille.

Nunnista viimeisenä kulki abbedissa, ja hänet tunsin heti paikalla.
Se oli oma arvoisa äitini, ja kun hän alttarin edessä polvistuttuaan
asettui istumaan paikalleen, joka oli lähinnä ristikkoa juuri
sillä kohdalla, missä minä polvistuin, huomasin hänen kouristavan
rukousnauhaa suonenvedontapaisesti, josta päätin, että hän oli minut
sekä nähnyt että tuntenut.

Minä vapisin ja sydämeni hypähti rinnassani.

Sitten astui pappi sisään ja käytiin laulamaan litaniaa. Melkein
koko jumalanpalvelus toimitettiin laulamalla. Kiitosjumalanpalvelus
ei ollut milloinkaan mielestäni ollut niin ihana, niin liikuttava,
niin kutsuva, niin vastustamaton. "Luovu maailmasta", tuntui se minua
kehoittavan, "kuuliaisuus taivaallista isääsi kohtaan peruuttaa
kaikki maalliset velvollisuudet."

Jumalanpalvelus oli lopussa, nunnat olivat laskeneet huntunsa alas ja
menneet ulos samoilla hitailla, kuulumattomilla askelilla kuin olivat
tulleetkin (viimeinen heistä alaspainunein päin), suntio sammutteli
alttarin kynttilöitä pitkällä sauvallaan, kirkko kävi pimeäksi, ja
muuan maallikkosisar kilisteli avaimiaan takanani.

Nousin ristikon luona olevalta paikaltani. Olin yhä kuin unen
huumauksessa ja tuijotin kaihomielin pimeään käytävään, johon nunnat
olivat kadonneet, kun samassa huomasin, että eräs nuori mies seisoi
vieressäni ja silmäili minua myhäillen.

"Mary", sanoi hän hyvin hiljaa ojentaen minulle kätensä.

Nuoren miehen äänessä, hänen sinisten silmiensä katseessa oli jotain,
joka pani minut vavahtamaan.

"Ettekö tunne minua, Mary?" sanoi hän.

Ilovirta pyyhkäisi ylitseni. Viimeinkin tunsin hänet.

Se oli Martin Conrad, joka oli kasvanut mieheksi, pitkäksi,
voimakkaaksi, uljaaksi mieheksi, mutta kasvoissa oli vielä kajastus
sitä poikaa, jota olin ihaillut ja rakastanut.

Pari minuuttia myöhemmin olimme ulkona piazzalla, ja sanat
ryöppysivät hänen suustaan iloisella kiireellä, kun hän jutteli, mikä
hänet oli Roomaan tuonut.

Hän oli juuri "läpäissyt" tutkintonsa ja valmistunut mikä ei
olisi onnistunut, elleivät professorit olisi olleet "niin mainion
ystävällisiä" häntä kohtaan -- kun hän oli kuullut luutnantti ------n
aikovan lähteä Etelänapaa ympäröivälle suurelle jääalueelle tutkimaan
tuulien ja merivirtojen lähteitä, ja silloin hän oli tarjoutunut
retkikunnan lääkäriksi ja tullut hyväksytyksi.

Kymmenen päivää sitten he olivat lähteneet Thamesista ja pysähtyneet
tänä aamuna Napoliin hiiliä ottamaan, jolloin hän oli käyttänyt
tilaisuutta hyväkseen pistäytyäkseen Roomassa. Hän oli kyllä
muistanut, että minä olin siellä, vaikka ei ollut voinut uneksiakaan
näkevänsä minua. Mutta sisällinen ääni oli kehoittanut häntä
pistäytymään "tuossa vanhassa, merkillisennäköisessä kirkossa" --
missä hän aivan sattumalta oli tavannut minut.

Hänen oli matkustettava seuraavana päivänä kello kaksi, hänen
laivansa kun oli määrä lähteä Napolista samana iltana.

Nähdessäni hänet niin täynnä uskallusta ja toiveita elämään nähden
johtui mieleeni muutamia tapauksia menneisyydestä, ja sanoin:

"Siispä nyt viimeinkin täydellä todella lähdette naparetkelle?"

"Niinpä lähden", vastasi hän ja katselimme toisiamme silmiin ja
nauroimme seisoessamme siinä kirkon portailla lapsuudenaikain
vienojen muistojen leijaillessa ympärillämme.

"Entä te?" virkkoi hän. "Samannäköinen olette kuin ennenkin, Tunsin
teidät paikalla. Vaikka kyllä sittenkin olette muuttunut. Niin
kasvanut ja... niin ihmeteltävän..."

Tiesin mitä hän oli sanomaisillaan, ja ollen siksi lapsi, etten
teeskennellyt olevani tietämätön, ja siksi paljon nainen, että tunsin
mielihyvää, vakuutin olevani hyvilläni siitä.

"Olette jättänyt luostarin. Milloinka se tapahtui?"

Kerroin lähteneeni luostarista kolme viikkoa sitten että isäni oli
tullut noutamaan minua ja että olimme lähdössä Ellaniin.

"Entä sitten? Mitä sitten aiotte toimittaa?" kysyi hän.

Ensi silmänräpäyksessä minua hävetti vastata, mutta viimein sanoin
aikovani mennä naimisiin kotiin tultuani.

"Naimisiin? Koska? Kenen kanssa?"

Vastasin etten tietänyt koska, mutta että tuleva mieheni oli lordi
Raa.

"Raa? Sanoitteko Raa? Se... Hyvä Jum -- Mutta tottahan te
tiedätte...?"

Hän ei lopettanut lausettaan, niinpä vastasin etten tietänyt mitään,
koska en ollut nähnyt lordi Raata siitä asti kun läksin kouluun ja
koska isäni oli järjestänyt kaikki puolestani.

"Ette ole nähnyt häntä siitä päivin... isänne järjestänyt kaikki?"

"Niin."

Sitten hän äkisti kysyi missä asuin ja kuultuaan sen sanoi
saattavansa minut kotiin.

Hänen käytöksensä oli äkkiä muuttunut, ja kävellessämme pitkin
Tritonia ja Du Marcellia hän useasti yritti sanoa jotain, mutta
keskeytti äkkiä.

"Ainakin isänne tietää..."

"Jos hän tietää, en voi käsittää..."

Olin vielä niin ymmällä ja hämmästynyt siitä, että näin
äkkiarvaamatta olimme sattuneet yhteen, etten kiinnittänyt näihin
katkonaisiin huudahduksiin niin paljon huomiota kuin olisi ollut
suotavaa. Kun olimme saapuneet ravintolan edustalle, sanoi hän:

"Sallisiko isänne ehkä minun puhua...?"

"Hänestä on tietysti mieluista tavata teitä", vastasin ja olin niin
kärsimätön ilmoittamaan isälle suurta uutista, että ryntäsin ylös
portaita ja syöksyin hänen huoneeseensa Martinin edellä, huutaen:

"Arvaapas isä kenen olen tuonut tänne sinua tapaamaan -- katsos!"

Hämmästyksekseni ja mielipahakseni isäni tervehti Martinia hyvin
kylmästi, eipä ollut ensin edes tuntevinaan häntä.

"Ettekö muista minua, sir?" kysyi Martin.

"Ikävä kyllä en nyt tällä hetkellä voi palauttaa teitä muistiini",
sanoi isäni.

Kun minä olin tutustuttanut heidät toisiinsa, istuutuivat he
juttelemaan Etelänapa-retkikunnasta, mutta keskustelu ei päässyt
vauhtiin, se oli kuivaa ja kylmäkiskoista kyselemistä ja vastaamista,
ja muutaman minuutin kuluttua Martin nousi lähteäkseen.

"En minä niitä teidän hommianne voi käsittää", sanoi isäni. "Minun
tietääkseni ei ole vielä koskaan saatu irti mitään rahaa siinä teidän
Tuntemattomassanne, ja joskohta löytäisittekin vaikka molemmat navat,
niin mitäs siitä? Eihän noista napamaista voi olla kellään elävällä
sielulla mitään hyötyä."

Minä läksin saattamaan Martinia hissille, ja erotessamme hän kysyi
saisiko tulla noutamaan minua kävelylle huomenaamulla. Vastasin
myöntävästi ja tiedustelin mihin aikaan hän tulisi.

"Kello kaksitoista", vastasi hän, ja minä vakuutin, että se olisi
varsin sopiva aika minulle.

Samana iltana tuli piispa syömään päivällistä kanssamme, ja aterian
loputtua, kun minä kävin istumaan ikkunan ääreen ja katselin
kaupunkia iltavalossa, juttelivat hän ja isäni kauan aikaa matalalla
äänellä.

He juttelivat yhä vielä, kun minä sanoin hyvää yötä ja läksin
nukkumaan.



Kahdeskymmeneskolmas luku.


Aamiaista syödessämme seuraavana aamuna kertoi isäni jotain
odottamatonta tapahtuneen, joka vaati meitä viipymättä palaamaan
kotiin, ja siksi hän oli Cookin toimiston kautta tilannut meille
paikat kello 12:n pikajunassa.

Olin hyvin pahoillani, mutta tunsin isäni siksi hyvin, etten
vastustellut, ja niin hiivin huoneeseeni ja kirjoitin Martinille
kirjeen, jossa selitin pikaisen lähtömme syyt ja jätin hänelle
hyvästi.

Asemalle tullessamme näimme hänen seisovan asemasillalla sen
vaunuosaston vieressä, joka oli merkitty meidän nimellämme.

Isäni oli mielestäni häntä kohtaan vieläkin tylympi kuin ennen, ja
piispa, joka matkusti kanssamme, oli tuskin huomaavinaan häntä.
Mutta se ei näyttänyt Martinia liikuttavan sinä aamuna, sillä hänen
alahuulessaan oli se sama luja, päättäväinen ilme, jonka tunsin hänen
poikavuosiltaan. Mentyäni vaunuun hän seurasi minua sisään jättäen
isäni ja piispan kahden asemasillalle seisomaan.

"Viivyttekö kauan retkellänne?" kysäisin.

"Viivyn, paha kyllä. Kuusi kuukautta, yhdeksän -- kenties
kaksitoista, jos pahoin käy! Toivoisin, ettei koko retkestä tulisi
mitään."

Hämmästyneenä kysyin, mitä hän sillä tarkoitti, jolloin hän änkytti
jotain epäselvää ja sitten äkkiä sanoi:

"Ette kaiketi missään tapauksessa mene naimisiin vielä vähään aikaan?"

Sanoin etten tietänyt, kaikki kun riippui isästäni.

"Kotiin palattuanne ainakin saatte nähdä ja kuulla, ja silloin ehkä
ette..."

Vastasin että minun oli seurattava isäni tahtoa, koska olin tyttö, ja
siksi...

"Mutta tottahan tytölläkin on jonkinlaisia oikeuksia itsensä
suhteen", sanoi hän, mutta minä en virkkanut mitään, sillä tunsin
tällä hetkellä naisellista avuttomuutta, jota en ollut koskaan ennen
tuntenut.

"Kirjoitan isällenne", sanoi hän, ja samassa kello soi, ja isäni
astui vaunuun sanoen:

"No niin, nuori mies, ellette tahdo lähteä Pohjoisnavalle ja heittää
Etelänaparetkeänne sikseen, niin..."

"Hyvä on, sir. Älkää te _minusta huolehtiko_. Minä kyllä pidän
itsestäni huolen", sanoi Martin.

Äänessä oli kenties jotain, joka enemmän kuin sanat hämmästytti
isääni ja piispaa, sillä näin heidän katsovan loisiinsa ihmetellen.

Sitten soitettiin toisen kerran, veturi puhkui, ja Martin sanoi:
"Hyvästi! Hyvästi!"

Junan lähtiessä liikkeelle asemalta hän jäi seisomaan asemasillalle
paljastetuin päin ja niin tuskainen ilme kasvoillaan, että kurkkuani
alkoi kivistää kuten pikku tyttönä ollessani.

Mieleni oli hyvin raskas tämän matkan aikana. Kymmenen vuotta
kestäneen maanpakolaisuuteni aikana oli toinen kotimaani käynyt
minulle rakkaaksi, ja minusta tuntui kuin nyt viimeisen kerran
näkisin ihanan Italiani päivänpaisteiset kedot ja kukkanurmet.

Mutta alakuloisuudellani oli toinenkin syy. Ajattelin Martinin
levottomuutta avioliittoni suhteen ja olisin suonut, että hän olisi
puhunut isälleni mitä hänellä oli sanomista.

Kenties myös hämärästi aavistin, että Martin Conrad oli juuri se
henkilö, joka olisi voinut herättää vielä uinuvan sydämeni, että hän
yhdellä sanalla, katseella, hymyilyllä olisi sinä päivänä voinut
muuttaa elämäni koko juoksun ja että...

Mutta ei, en tahdo häntä moittia. Enkö ole tietänyt siitä päivin kun
yhdessä olimme Pyhän Marian kalliolla, että hän ennen kaikkea on
synnynnäinen gentlemanni?

Ja sittenkin... sittenkin...

    MARTIN CONRADIN LISÄYS.

    Ja sittenkin minä olin houkka, kun en kaikesta huolimatta
    puhutellut Daniel O'Neilliä, ennenkuin hän läksi Roomasta. Minun
    olisi pitänyt sanoa hänelle:

    "Tiedättekö että mies, jolle aiotte naittaa tyttärenne, on rietas
    heittiö? Jos todella tiedätte sen, niin tahdotteko kuitenkin
    kylmäkiskoisesti myydä lapsenne ruumiineen ja sieluineen, jotta
    himonne arvonimiin ja valtaan ja muut kehnot pyyteenne tulisivat
    tyydytetyiksi? Onko teidän lupa myydä hänet? Puhutte isän
    oikeuksista, mutta eikö tytär ole itsenäinen olento? Jos hänen
    avioliittonsa tulee onnettomaksi -- ja niin käy, jos siitä mitään
    tulee -- tekö siitä tulette kärsimään? Ja jos se saastuttaa ja
    turmelee hänen puhtaan ja henkevän luonteensa -- ja sen se tekee
    -- teidänkö sielunne joutuu tuomion hetkenä kirotuksi vai hänen?"

    Niin minun olisi ollut sanottava, mutta sitä en tehnyt.
    Pelkäsin, että epäiltäisiin minun ajavan omia, henkilökohtaisia
    tarkoitusperiä -- että katsottaisiin minun sekaantuvan asioihin,
    jotka eivät minulle kuuluneet.

    Mutta minä tunsin, että ne _kuuluivat_ minulle, ja minä olin
    puolittain halukas heittämään sikseen kaiken muun ja palaamaan
    Ellaniin. Mutta tämä naparetki oli elinkysymys minulle, enkä
    niinmuodoin voinut luopua siitä.

    Päätin siis kirjoittaa. Mutta kirjoittamisessa en ole mikään
    taituri, ja niinpä kesti kaksi viikkoa, ennenkuin sain kyhätyksi
    jotain kunnollista. Siihen aikaan olimme Port Saidissa ja sieltä
    panin postiin kolme kirjettä -- ensimäisen Daniel O'Neillille,
    toisen piispa Walshille ja kolmannen isä Danille.

    Joutunevatko ajoissa perille? Ja jos joutuvat, tuleeko niillä
    olemaan toivottu seuraus? Vai tulevatko kirjeiden saajat ne
    suuttuneina hävittämään?

    Oli mahdoton arvata. Ja minun oli mentävä syvään antarktiseen
    yöhön, johon ei yksikään sanoma elävästä maailmasta voisi minua
    saavuttaa.

    Mitä tapahtuu ennen kotiintuloani? Jumala yksin sen tietää.

                                                      M. C.



AVIOLIITTONI.



Kahdeskymmenesneljäs luku.


Vaikka isäni oli niin hätäinen lähtemään Roomasta, sujui matkamme
hitaasti, ja vasta viikon kuluttua saavuimme Ellaniin. Alakuloinen
mielialani oli tähän aikaan jo kadonnut, ja olin sekä utelias että
pelokas näkemään miestä, joka oli määrätty puolisokseni.

Isänikin oli kiihtynyt, vaikka toisista syistä, ja kun laiva laski
Blackwaterin lahteen, osoitteli hän minulle, mitä edistyksiä
oli saatu aikaan hänen johdollaan -- ravintoloita, teattereita,
tanssihuoneistoja ja virkistyskoteja, jotka reunustivat merenrantaa,
ja sähköratoja, jotka kulkivat vuoria ylös.

"Katsopas", huudahti hän, "enkös luvannut panna tämän vanhan saaren
surisemaan."

Suurella kivisellä, ulos lahteen pistäytyvällä laivasillalla seisoi
ihmisjoukko odottamassa laivan tuloa.

"Tämä ei ole mitään", sanoi isäni, "ei mitään verrattuna siihen, mitä
näet, kun huvikausi on vauhdissaan."

Niin pian kun laiva oli laskenut siltaan, astui neljä herrasmiestä
kannelle, ja sydämeni sykähti ajatellessani, että tuleva mieheni
kenties olisi heidän joukossaan; mutta hän ei ollutkaan, ja
ensimäiset sanat, jotka isälleni lausuttiin, olivat:

"Hänen armonsa pyytää anteeksi, sir. Hän on esteellinen tänään, mutta
pyytää tavata teitä kotonanne huomenna aamupuolella."

Tunsin puhujan samaksi holhoojaksi, joka oli matkustanut laivassa
nuoren lordi Raan kanssa tämän mennessä Oxfordiin. Hänen
seuralaisensa olivat sileänaamainen ja teräväkatseinen mies, joka
esitettiin hänen armonsa lontoolaisena asianajajana, herra Curphy,
jonka tunsin isäni omaksi asianajajaksi, ja rakas, vanha isä Dan.

Isä Danin nähdessäni ensiksi hämmästyin. Hän oli mielestäni niin
pieni ja mitättömän näköinen, vaatimaton maalaispappi kerrassaan,
mutta hän oli säilyttänyt entisen hellän hymyilynsä, joka ei ollut
haihtunut muististani, samoin tuon herttaisen tapansa pyörittää
vokaaleja irlantilaisesti, jota en koskaan voi unohtaa.

"Jumala siunatkoon sinua", sanoi hän. "Kuinka sieväksi olet tullut.
Ja niin äitisi näköinen, Herran rauha hänen sielullensa! Tiesinhän,
että Siunattu Neitsyt pitäisi huolen sinusta, tiesinhän sen,
tiesinhän sen."

Kolmet ajopelit odottivat meitä -- vaunut piispaa, suuri automobiili
holhoojaa ja lontoolaista asianajajaa ja toinen, vieläkin suurempi
automobiili meitä.

"Hyvästi sitten huomiseen", huusi isäni ja nousi asianajajan kanssa
etuistuimelle, isä Danin ja minun käydessä istumaan taakse.

Kotimatkalla isä Dan jutteli siitä tapahtumasta, jonka vuoksi minut
oli noudettu kotiin, ja pyysi minua unohtamaan, mitä hän oli lordi
Raasta sanonut kirjeissään, hänen tietonsa kun olivat pääasiallisesti
perustuneet juorupuheisiin -- eikä hyvän naisen vaikutusta mieheen
voitu sitäpaitsi koskaan arvioida kyllin suureksi, se saattoi
aikaansaada ihmeitä.

Hän lausui tämän hiukan väkinäisesti, ja puhe sujui häneltä paljoa
vilkkaammin, kun hän pääsi kertomaan minulle niistä monista iloista,
joita avioliitto tuo nuoren tytön elämään -- ensi lemmestä,
ensimäisestä rakkauskirjeestä, hääpäivästä ja ensimäisestä
pienokaisesta ja monesta muusta suloisesta ja ihmeellisestä seikasta,
joista ei mies koskaan voinut samalla tavalla nauttia.

"Sen saattaa jo vanha pappikin tietää", virkkoi hän naurahtaen ja
taputellen minua kädelle.

Holmtowniin tullessamme pysäytimme automobiilimme herra Curphyn talon
edustalle, ja hänen poistuttuaan isäni kävi istumaan taakse meidän
viereemme ja alkoi ehtymättömän sanatulvan siitä, mitä hän oli tehnyt
ja mitä hän aikoi vielä tehdä, ja kaikesta suuruudesta, joka minua
odotti.

"Sinusta tulee saaren mahtavin rouva, tyttö, eikä täällä tule olemaan
yhtä elävää sielua, joka ei sinua kumartele."

Niiden, jotka eivät olleet häntä kumarrelleet, kun hän tuli
Amerikasta miljooniensa turvassa, saaren ylhäisön, (joka ei voinut
unohtaa hänen halpaa sukuperäänsä), oli se nyt tehtävä, sillä
naittamalla tyttärensä seudun ensimäiselle ylimykselle hän oli
saavuttava voiton heistä kaikista.

"Me nolaamme heidät, tyttö! Ja reimasti nolaammekin!" huusi hän, ja
hänen mustat silmänsä leimahtivat mielihyvästä.

Isäni hyvätuuli oli tarttuvaa laatua, ja minäkin omalla tavallani
jättäydyin ihastukseni valtaan lähestyessämme lapsuuteni paikkoja
-- kylää, siltaa, Suvimajalle vievää tietä ja Murphyn-suuta ja
ajotietämme varjostavia puita.

Melkein kaikki näytti pienemmältä, ahtaammalta ja matalammalla kuin
olin ajatellut, mutta olin unohtanut, kuinka viehättäviä ne kaikki
olivat siinä kukkulan juurella, kimalteleva meri taustanaan.

Oma talomme yksin näytti minusta entistä suuremmalta pysähtyessämme
sen eteen, mutta isäni selitti syyn siihen sanomalla:

"Rakennusta on suurennettu, tyttö, huomenaamuna näytän sinulle mitä
on tehty."

Kuistilla seisoivat meitä odottamassa Bridget tätini (joka nyt oli
valkohapsinen ja käytti silmälaseja), kaunis Betsy (joka oli pitkä
ja täyteläinen maalaiskaunotar) ja Nessy MacLeod (joka näytti vielä
nuorten kirjoihin pyrkivältä vanhalta neidolta). He ottivat minut
vastaan hämmästyttävän sydämellisesti.

"No siinä hän vihdoinkin tulee!" sanoi Bridget täti.

"Ja millainen onni häntä täällä kotona odottaa!" sanoi kaunis Betsy.

Sitten lausuttiin kohteliaisuuksia ulkomuodostani (Bridget täti
selitteli, ettei hän olisi voinut uskoa minusta tulevan niin sievää,
ei mitenkään), ja sitten Nessy tarjoutui viemään minut huoneeseeni.

"Se on sama huone vielä, Mary", huusi täti jälkeeni portaita ylös.
"Kun kaikki muu muutettiin, muistin rakasta äiti raukkaasi enkä
sallinut heidän siellä tehdä mitään muutoksia. Se on ihan entisessä
kunnossa."

Niin olikin. Kaikki oli entisellään. Mutta juuri kun ensimäisen
kerran eläessäni aloin tuntea kiitollisuutta Bridget tätiä kohtaan,
sanoi Nessy:

"Ei se hänen ansionsa ole. Jos hän olisi saanut seurata omaa
päätänsä, niin hän olisi lakaissut pois pienimmätkin jäljet äidistäsi
ja hommannut oman tyttärensä lordi Raalle."

Puhetulvasta, joka sitten seurasi, pääsin siihen käsitykseen, että
isäni oli nykyisin hänen epäjumalansa ja että kotiintuloni ei ollut
varsin mieluinen tädilleni ja serkulleni. Mutta hänen poistuttuaan
unohdin kaiken muun ja kuuntelin niitä lempeitä kiehtovia ääniä,
jotka kotinurkista tuntuivat kuiskailevan vastaani.

Koti! Koti! Koti! Kaikki näytti olevan muuttumatta tässä rakkaassa
paikassa ja kaikella näytti olevan jotain minulle sanomista. Mitä
suloisen helliä ja liikuttavia muistelmia!

Riisuin hattuni ja kappani ja pujahdin alakertaan ja sieltä ulos
-- ensin navettaan, jossa karjakot yhä istuivat jakkaroillaan päät
kallellaan mulkosilmäisten Mustikkien vieressä maidon heruessa
poristen kiuluihin, sitten tupakeittiöön, joka tuoksui palavalta
turpeelta ja vastaleivotulta leivältä, ja viimein puutarhaan, missä
tapasin Tommy toverin työskentelemässä ruukkuvajassa kuten ennenkin.

Vanhus vilkaisi minuun "ylähanka-silmällään" ja tunsi minut paikalla.

"Siunatkoon", huudahti hän, "eikös se totta tosiaan ole pikku missy!
No jopas nyt! jopas nyt! Ja ihanhan siitä on tullut koko pitkä
neiti! Oikea hieno neiti! Jaa", lisäsi hän tarkaten minua uudelleen
tutkivalla katseella, "ei tällä saarella ole ollut toista hänen
vertaistaan siitä päivin kun hänen äitinsä laskettiin turpeen alle."

Satoja kysymyksiä pyöri huulillani, mutta Bridget täti, joka
oli pitänyt minua silmällä ikkunasta, huusi minua sisään teetä
juomaan. Niinpä palasin vierashuoneeseen, missä kaunis Betsy (isäni
oli vetäytynyt kirjastoon kirjeitä kirjoittamaan) puolen tunnin
ajan jutteli lordi Raasta, hänen komeasta ulkonäöstään, hienosta
käytöksestään, ja muista erinomaisuuksistaan.

"Mutta olet kai aivan menehtyä halusta nähdä häntä?" sanoi hän.

Seuraavana aamuna näin hänet.



Kahdeskymmenesviides luku.


Istuin omassa huoneessani kirjoittamassa kirjettä arvoisalle
äidille, kun kuulin torven törähdyksen, ja katsahtaessani ulos
näin automobiilin ajavan tietä pitkin taloamme kohti. Siinä istui
kolme herrasmiestä, joista yksi piteli hopeakarvaista mäyräkoiraa
polvillaan.

Tuokion kuluttua tuli Nessy MacLeod kertomaan minulle, että lordi Raa
oli saapunut seurueineen ja että minun piti tulla heti alakertaan.

Läksin hitaasti, pysähdellen, kalvava levottomuuden tunne mielessäni.
Tullessani vierashuoneen ovelle näin ensimäisen kerran tulevan
mieheni.

Hänen ulkomuodossaan ei mikään muistuttanut minua ennen nähneeni
häntä. Hän seisoi uunin matolla tulen ääressä puhellen kauniin
Betsyn kanssa, joka nauroi hillittömästi. Voidakseni rauhassa häntä
tarkastaa ja myöskin tyynnyttääkseni tunteitani pysähdyin hetkeksi
juttelemaan huoneen keskelle, isäni seurassa seisovain herrasmiesten
kanssa (molemmat lakimiehet ja lordi Raan holhooja).

Hänen pukunsa oli moitteeton ja hän oli kyllä jossain määrin
hienostuneen näköinen, mutta minunkin kokemattomat silmäni älysivät
jo ensi näkemältä hänet mieheksi, joka oli elänyt säännötöntä, ehkäpä
irstastakin elämää.

Hänen kasvonsa olivat kalvakat, melkein pöhöttyneet, viikset tummat
ja pienet, hiukset päälaella harventuneet, ja hän näytti yleensä
paljoa vanhemmalta ikäänsä, jonka tiesin olevan kolmekymmentäkolme
vuotta.

Hänen käytöksensä, kun lähestyin, oli kohtelias ja hieno, melkein
leikkisä ja suvaitsevainen, mutta kaiken tämän sulavuuden takaa
häämöitti jotain kovaa, hillitöntä.

Kaunis Betsy oli kovassa esittelemispuuhassa, mutta venyvällä
äänellä, jossa vilahti kujeellinen sävy, lordi vakuutti sen olevan
tarpeetonta vanhain ystäväin kesken, me kun olimme tutustuneet
toisiimme kymmenen vuotta sitten, jolloin minä olin mitä sievin pikku
naikkonen, vaikka käytökseni ei kenties ollut varsin sydämellinen.

"Me olimme hiukan eri mieltä suutelemisesta. Ettekö muista?"

Onneksi ei minun tarvinnut vastata, sillä isäni tuli luoksemme sanoen
haluavansa näyttää hänen armolleen tekeillä olevia lisärakennuksiaan,
jolloin kaikki läksimme katsomaan vanhaan taloomme jatkettua
uutta kylkirakennusta. Se sisälsi suuren, vielä valmistumattoman
ruokasalin, johon, kuten jäljestäpäin huomasin, Raa-linnan ruokasali
oli ollut mallina.

Ylpeästi kohottaen valkeata päätänsä isäni näytteli kallisarvoista
ja uhkeata uutisrakennustansa tulevan mieheni tarkastaessa kaikkea
monokkelinsa takaa alentuvan hyväksyvästi ja vastatessa huolettoman
leikillisillä huomautuksilla, joissa mielestäni vivahti hiukan
ylenkatsettakin.

Soitettiin aamiaiselle, ja menimme vanhaan, yksinkertaiseen
ruokasaliin, jossa Bridget täti sijoitti etevimmän vieraan
istumaan oikealle puolelleen ja jutteli hänelle väsymättä
eversti-vainajastaan, hänen kunniamerkeistään ja sotilaallisesta
kyvystään.

Huomasin, että lordi Raa piankin ikävystyi tähän, ja istuessani hänen
vieressään kuulin hänen tuontuostakin siron kohteliaalla tavallaan
survaisevan Bridget tädille kyynillisiä vastauksia, joiden todellista
merkitystä tämä ei näyttänyt tajuavan.

Olin niin hermostunut ja hämmentynyt, etten aamiaisen aikaan
virkkanut monta sanaa, ja sen huomasi lopulta Bridget tätikin.

"Mary kulta, mikset puhu mitään?" sanoi hän.

Mutta vastausta odottamatta hän rupesi paikalla kertomaan hänen
armollensa, kuinka merkillisesti olin muuttunut siitä kun olin lapsi,
jolloin olin ollut röyhkein pikku suupaltti mitä ajatella saattaa, ja
nyt olin niin ujo, että oli melkein mahdotonta saada sanaa suustani.

"Toivoakseni minä kumminkin saan jonkun sanan hänen suustaan", sanoi
hänen armonsa, jolloin Bridget täti hymähti merkitsevästi ja kaunis
Betsy sai naurukohtauksen.

Ateria oli tuskin vielä päättynytkään, kun pöydän päässä istuva isäni
nousi paikaltaan ja viitaten vieressään istuviin lakimiehiin sanoi:

"Näillä herrasmiehillä ja minulla on asioita suoritettavana --
raha-asioita ja sen semmoista -- niin että siirrymme nyt kirjastoon
ja jätämme teidät nuoret oman onnenne nojaan."

Kaikki nousivat pöydästä.

"Teeaikaan on jokaisen taas oltava saapuvilla", sanoi Bridget täti.

"_Minua_ ette tietenkään kaipaa", sanoi kaunis Betsy hihittäen, ja
seuraavassa tuokiossa olin kahden hänen armonsa kanssa, joka hengähti
niin syvään, että se melkein kuulosti haukotukselta sanoessaan:

"Eikö täällä ole yhtään rauhallista paikkaa, johon voimme pujahtaa?"

Minä muistin talon takana olevan rotkotien ja johdatin hänet sinne
hämmennykseni yhä yltyessä. Oli kirkas lokakuunpäivä, rotko oli
kuiva ja harvenevien puiden varjossa väreilivät syksyn vienot
värivivahdukset.

"Ooh, täällähän voi hengittää", sanoi lordi Raa.

Hän sytytti sikarin ja asteli hetken aikaa vieressäni mitään
puhumatta, milloin sivaltaen kepillään kuihtuvien ohdakkeitten
siementyviä päitä, milloin ruopaisten sillä lakastuneita lehtiä,
jotka peittivät tien.

Mutta puolitiessä rotkoon hän alkoi silmäillä minua sivulta
monokkelinsa takaa ja jutella elämästäni Roomassa lausuen
ihmettelynsä siitä, että saatoin niin kauan viihtyä luostarissa.
Lopuksi hän viittasi hänenkin kuuluvilleen tulleeseen huhuun, että
olin täydellä todella toivonut jäädä sinne ainiaaksi.

"Käsittämätöntä! Kautta kunniani, käsittämätöntä! Tuollaiset paikat
ovat kyllä sopivia naisille, jotka elämässään ovat kärsineet
haaksirikon, mutta en ymmärrä miten nuori tyttö, jos hän lisäksi on
sievä ja varakas... niin enpä tottakaan ihmettelisi, jos hän kuolisi
ikävään."

Olin yhä liian hermostunut ja hämmentynyt voidakseni tehdä
vastaväitteitä, ja niin hän puheli edelleen kertoen minulle, miten
hän kuoletti oman elämänsä ikävää Lontoossa klubeilla, kilpa-ajoilla,
tansseilla, teattereilla ja konserteilla. Seuraelämässäkin saattaa
tavata huvittavia naisia, mutta hauskimmat olivat kuitenkin jotkut
tunnetut näyttämön kaunottaret.

Muuan hänen ystävistään -- Eastcliff oli hänen nimensä -- aikoi
mennä naimisiin kuuluisan ulkomaalaisen "Empiressä" esiintyvän
tanssijattaren kanssa, ja kun hän oli rikas ja saattoi tehdä mitä
halutti, niin miksikäs ei?

Tultuamme rotkon päässä olevalle vesiputoukselle kävimme istumaan sen
vieressä olevalle puupenkille, ja silloin hänen armonsa keskustelu
äkkiä suuntautui läheisempiin kysymyksiin.

Heittäen pois sikarinsa ja nostaen hopeakarvaisen mäyräkoiransa
syliinsä hän sanoi:

"Tiedätte tietenkin, mistä asioista isänne ja nuo toiset herrat
parhaillaan sopivat kirjastossa?"

Niin hyvin kuin hermostumiseltani sain sanotuksi, vastasin tietäväni.

Hän siveli koiraa toisella kädellään ja toisella hän iski keppinsä
hiekkaan sanoessaan:

"No niin, en tiedä minkälaiset ovat teidän mielipiteenne
avioliitosta, minun ovat vapaamieliset, suoraan sanoen."

Minä kuuntelin yrittämättä vastata.

"Luulen että yhdeksänkymmenettäosaa kaikesta siitä surkeudesta, joka
seuraa avioelämää -- elämäänkyllästymiset ja kaikki muut -- johtuvat
siitä, että ihmiset järjettömästi haluavat tiukentaa aviollista
sidettä."

Olin yhä ääneti.

"Kun ajattelee, että kaksi riippumatonta ihmisolentoa sidotaan yhteen
kuten Siamin kaksoiset, niin ettei toinen voi liikkua ilman toista,
eläen ihan samaan elämään kytkettyinä vuosikaudet... ei toki, se on
mieletöntä, kerrassaan mieletöntä."

Tietämättömyydessäni en keksinyt mitään sanottavaa, ja hetken
kuluttua tuleva mieheni, viskellen irtautunutta hiekkaa kepillään,
jatkoi:

"Minun vakaumukseni on, että miehen ja vaimon on annettava toisilleen
vapautta -- että heidän on sallittava toistensa kulkea omaa tietänsä
-- mitä te arvelette?"

Kaiketi minä änkytin jotain vastauksentapaista -- en tiedä -- sillä
muistan hänen siihen vastanneen:

"Niin juuri, se on minun mielipiteeni avioliitosta, ja olen hyvilläni
siitä, että tekin tunnutte olevan samaa mieltä... Totta puhuakseni
pelkäsin, ettette olisi", lisäsi hän mainiten vielä jotain nunnista ja
luostarista.

Teki mieleni sanoa, etten ollut samaa mieltä hänen kanssaan, mutta
hermostunut mielialani kiihtyi kiihtymistään, ja ennenkuin olin
löytänyt sopivia sanoja ilmaistakseni paheksumistani, hän alkoi
uudelleen puhella:

"Kirjastossa puuhaavat ystävämme tuntuvat arvelevan, että te ja
minä voimme sopia hyvin yhteen -- ja minusta he eivät ole niinkään
väärässä -- vai mitä?"

Ymmärtämättömyydessäni ja avuttomuudessani minä vain katselin häntä
mitään virkkamatta.

Sitten hän uudelleen tähysti minua monokkelinsa takaa outo katse
silmissään ja sanoi:

"En usko, että tulen väsyttämään teitä, kultaseni. Olen itse asiassa
ylpeä saadessani sievännäköisen naisen vaimokseni, ja luullakseni
voin tarjota teille mieluisan elämän rinnallani. Joka tapauksessa" --
hieman alentuvasti: -- "_nimeni_ ehkä merkitsee teille jotain."

Häpeäntunne hiipi ylitseni. Koira haukotteli minua vasten kasvoja.
Tuleva mieheni heitti sen polveltaan.

"Pidämmekö asian siis päätettynä?" kysyi hän, ja kun yhä vielä
olin niin ymmällä, etten keksinyt mitään vastattavaa, mainitsi
hän jotain Bridget tädistä ja mitä hän oli sanonut ujoudestani
ja puhumattomuudestani, ja sitten hän nousi pystyyn ja pistäen
käsivarteni kainaloonsa suuntasi askeleemme kotia kohti.

Siinä kaikki. Ei sanaakaan minulta, ei, ei puoltakaan sanaa,
passiivista, äänetöntä myöntymistä vain. Ja niin minä lapsekkaassa,
melkeinpä rikollisessa viattomuudessani myötävaikutin elämäni
merkitsevimpään tapaukseen.

Mutta toiselta puolen olin kiitollinen ja sanomattoman hyvilläni
huomatessani, että tämä asia saattoi sujua ilman rakastelemista,
hyväilyjä ja suuteloja, ilman minkäänlaista sellaista lemmenhurmiota,
jota Alman romaaneissa tavallisesti kuvailtiin.

Taloon palatessamme soitettiin teelle, ja isäni tuli juuri
kirjastosta kolmen asianajajan seurassa.

"Kaikki on siis kunnossa, hyvät herrat", kuulimme hänen sanovan.

"Kaikki on kunnossa, sir", vastattiin hänelle, ja nähdessään meidät
isäni sanoi lordi Raalle:

"Entä te molemmat?"

"Kaikki on kunnossa täälläkin", sanoi hänen armonsa venyvällä
äänellään.

"Hyvä", sanoi isäni ja antoi samassa aimo läimähdyksen hänen armonsa
selkään tämän hämmästykseksi ja luullakseni myös harmiksi.

Sitten menimme kaikki vierashuoneeseen miesten nauraa hohottaessa.

Kultasankaiset silmälasit nenällään ja uusi valkoinen myssy päässään
Bridget täti kaatoi teetä parhaimmasta hopeakannustamme, ja Nessy
MacLeod, kurjenmiekka punaisessa tukassaan, ja kaunis Betsy, suuria
ruusuja povellaan, kantelivat kuppeja vieraille. Hetken kuluttua
isäni astui loistavin silmin takkatulen ääreen ja sanoi kuuluvalla
äänellä:

"Ystävät kaikki, minulla on jotain teille sanottavaa." Kaikki, minua
lukuunottamatta, nostivat katseensa ylös, vaikka jokainen tiesi mitä
oli tulossa.

"Täällä on tänään tiukasti oteltu kirjastossa, mutta nyt on kaikki
suoritettu onnellisesti loppuun -- ja naimiskauppa on nyt päätetty
asia."

Minua onniteltiin oikein kuorossa, hänen armoansa vain laimeasti, ja
sitten isäni jatkoi:

"Paljon on tietysti vielä hommattavaa, ja kunnolleen tahdon asiasta
suoriutua, vaikkapa siinä kysyttäisiinkin rahakukkaroa. Mutta tänään
on vielä yhdestä asiasta sovittava -- häistä. Minä päivänä ne ovat
vietettävät?"

Vedottiin minuun, mutta kun tunsin, että se tehtiin vain muodon
vuoksi, vilkaisin lordi Raan puoleen mitään puhumatta.

"Kas niin", sanoi isäni silmäillen vuoroin meitä kumpaakin. "Asia
ei viivyttämisestä parane, onhan se tietty, ja kun olen päättänyt
panna toimeen jotakin, en saa rauhaa, ennenkuin se on loppuun viety.
Kuukauden kuluttua tästä päivästä? Mitäs siitä sanotte?"

Kumarsin, ja tuleva mieheni virkkoi verkkaiseen tapaansa:

"Suostutaan!"

Parin minuutin kuluttua automobiili ajoi portaitten eteen, ja vieraat
valmistautuivat lähtemään. Mutta hopeakarvainen mäyräkoira oli
kadoksissa, ja ensimäisen kerran sinä päivänä näin hänen armonsa
elpyvän välinpitämättömyydestään selitellessään meille sen hintaa ja
sukujuurta ja mitä hän mieluummin maksaisi, ennenkuin kadottaisi sen.
Mutta viime hetkessä ilmaantui Tommy koira käsivarrellaan ja ojensi
otuksen sen isännälle, jolloin tulevalta mieheltäni puhkesi runsas
kiitostulva.

Seuraavassa tuokiossa autovaunut olivat kadonneet.

"Sinäpä vasta olet onnellinen", sanoi kaunis Betsy, ja Bridget
täti kehuskeli omaksi ansiokseen kaikkea, mitä oli tapahtunut, ja
alkoi selittää, mille kannalle hän aikoi Raa-linnan järjestää minun
tultuani sen emännäksi.

Täten minut nuorena, avuttomana, tietämättömänä ja kokemattomana
tyttönä kihlattiin miehelle, joka oli minulle etsitty ja ostettu.
Minun mielipidettäni ei oltu kysytty. Isäni ei ollut sitä tehnyt.
Tuleva mieheni ei ollut sitä tehnyt. Ei kukaan ollut halunnut tietää
mielipidettäni. Rakkaus ei ollut minussa herännyt, sukupuolivaisto
uinaili minussa vielä, ja avioliittoni oli päätetty asia, ennenkuin
syvempi luontoni tiesi mistä oli kysymys.



Kahdeskymmeneskuudes luku.


Seuraavat viikot kuluivat kiireellisessä touhussa ja sekasorrossa.
Talomme oli kuin ylösalaisin käännetty. Yötä päivää olivat ompelijat
ja muotikauppiaat työssä. Kukkia, sulkia ja silkkikankaan pätkiä
ajelehti meriruohon tavalla kaikkialla. Tilauksia tehtiin ja
peruutettiin, tehtiin uudelleen ja taas peruutettiin.

Minkälaista lentelemistä ylös ja alas portaita! Hengästyneitä ja
iloisia ihmisiä kaikkialla! Helähtävää naurua jokaisen huulilta!
Vanha, kolkko, harmaa talomme näytti ensimäisen kerran ilon asunnolta.

Näiden kiireellisten valmistusten keskessä ei jäänyt aikaa
miettimiseen. Aistini olivat kiihtyneet. Olin huumaantunut minua
ympäröivästä keinotekoisesta onnentunteesta, joka muistutti
kasvihuoneen kuuman ilman hyväilyä, ja tämä tunne vain kasvoi,
kun eteenpäin kiitävien päivien matkassa yhä karttui jännittäviä
tapauksia.

Naapurimme tulivat meitä tervehtimään. Saaren ylhäisö, joka tähän
asti oli pysytellyt meistä loitolla, ei voinut olla kylmäkiskoinen
kuullessaan suuresta onnestani, ja niin pian kuin kihlaukseni
julkaistiin, he tulivat joukoittain onnittelemaan.

Tommy toveri vakuutti, etteivät jalorotuiset hevoset olleet
milloinkaan ennen niin rajusti kavioillaan hakanneet ajotiemme
hiekkaa. Eivätpä niiden omistajatkaan olleet sen rauhallisempia.
Melkein säälitti nähdä, miten hämillään he olivat astuessaan
ensimäisen kerran talomme kynnyksen yli.

Heidän tulonsa tyydytti niin täydelleen Bridget tätini
turhamielisyyttä, ettei hän pannut paljoa huomiota heidän
anteeksipyyntöihinsä, mutta sitä peittelemättömämmin isäni osoitti
halveksumistaan heitä kohtaan kuunnellessaan heidän tekosyitään.
Minua sekä nauratti että hävetti nähdessäni, kuinka hän heitä
nöyryytti terävällä kielellään, kuinka hän ivallaan ja pilkallaan
löylytti näitä aikaansa seuraavia pikkusieluja.

Kun he olivat hyvin hienoa väkeä, Ellanin "ylimystöä", ei hän ollut
tietävinään, keitä he olivat, ja tiedusteli heidän nimeänsä, heidän
isänsä nimeä ja mistä pitäjästä he tulivat.

Kun he olivat läheisiä naapureita, oli hän otaksuvinaan, että he
olivat olleet kaksikymmentä vuotta ulkomailla tai sairaina tai ehkäpä
kuolleina ja haudassa.

"Käsittämätöntä, rouva, käsittämätöntä", virkkoi hän. "Ja minä kun
luulin teidän lepäävän turpeen alla kaiken sen aikaa, kun vaimo
raukkani makasi sairaana ja kuolevana."

Bridget tätini vapisi pelosta, että naapurimme loukkaantuisivat
vakavasti hänen käytöksestään, mutta isälläni oli tapana sanoa:

"Turhia, vaimo, kyllä he käyvät toistekin, älä siitä huolehdi."

Hän oli oikeassa, ja vaikkapa he isääni arastelivat, kohtelivat
he minua erinomaisen suosiollisesti ja vakuuttivat olevansa niin
mielissään siitä, että Raa-linnaan viimeinkin saadaan emäntä, hieno,
suloinen lady, joka elvyttää saaren seuraelämää.

Sitten saapuivat häälahjat -- tauluja, kirjoja, hopeateoksia,
kultaesineitä, seinäkelloja, taskukelloja, ketjuja, jalokivikoruja,
kunnes makuuhuoneeni oli aivan täyteen sullottu niitä. Niin pian kun
uusi lahja tuotiin, ryntäsi perhekuntamme koko naisväki sitä avaamaan
ja katselemaan, ja silloin kaunis Betsy aina virkkoi:

"Sinäpä vasta olet onnellinen."

Lopulla rupesin itsekin sitä uskomaan. Iloisen levottomuuden pyörre,
jonka keskuksena itse olin, ei voinut olla tempaamatta minuakin
mukaansa. Nykyhetki oli niin valoisa, että menneisyyden kuvat
tuntuivat tykkänään haihtuvan. Minä lentelin paikasta paikkaan, ja
minne vain tulin, niin minua onniteltiin ja kadehdittiin.

Toisinaan, arvoisaa äitiä ja hänen Nemissä kertomaansa tarinaa
muistellessani minut valtasi paha aavistus, mutta seuraavana hetkenä
olin taas varmasti vakuutettu siitä, että suostuessani rupeamaan
lordi Raan vaimoksi olin uhrautuvainen ja velvollisuuksiaan arvossa
pitävä tytär.

Niin oli esimerkiksi, kun herra Curphy, isäni asianajaja, joka
minusta tahmeine käsineen aina muistutti lihoitettua kalaa, tuli
kertomaan isälleni, että asiapaperit nyt viimeinkin olivat kunnossa,
kun muutamat ikävät lakiesteet oli saatu poistetuiksi, sillä
puhuttuaan asiat isäni kanssa hän vei minut syrjään ja sanoi pitkään,
ruskeata partaansa sivellen:

"Teidän pitäisi nyt olla tyytyväinen, Mary. Luullakseni tiedätte mitä
teette isänne hyväksi? Te sovitatte hänelle hänen elämänsä suurimman
pettymyksen -- kun synnyitte tytöksi, vaikka hän odotti poikaa."

Toinen sellainen hetki oli, kun piispa tuli upeissa vaunuissaan
ajaen kertomaan, että hänen monien keskustelujen jälkeen oli
onnistunut taivuttaa lordi Raa allekirjoittamaan sopimus, jossa
mainitaan, että kaikki avioliitossamme syntyvät lapset, sukupuoleen
katsomatta, kasvatetaan katolisiksi. Hänkin vei minut syrjään, kuten
asianajaja edellisenä päivänä, ja sanoi lempeän sulavalla äänellään,
jalokiviristiänsä hypistellen:

"Onnittelen teitä, lapseni. Teille on uskottu suuri ja kallis tehtävä
-- se nimittäin, että johdatatte takaisin Kirkon helmaan suvun, joka
on ollut erossa siitä yhdeksäntoista vuotta."

Kahden viikon kuluttua kirjoitimme nimemme naimasopimuksen alle. Tämä
pieni juhlallisuus tapahtui vierashuoneessamme. Tuleva mieheni, joka
ei ollut käynyt katsomassa minua koko aikana, toi mukanaan paitsi
holhoojaansa ja asianajajaansa, erään naisen ja herrasmiehen.

Nainen oli hänen naimaton tätinsä, lady Margaret Anslem, kaunis
neljänkymmenen korvissa oleva, kuosikkaasti vaatetettu ja hajuvedelle
tuoksuva neiti, joka oli jotenkin vähäpuheinen ja ylväs (minua
hän kuitenkin puhutteli varsin ystävällisesti), ikäänkuin hänen
veljenpoikansa naiminen olisi karvas pilleri, jonka hän oli päättänyt
nielaista.

Herrasmies oli pitkä, nuori mies, ja esitettäessä ilmeni että
hän oli Edward Eastcliff -- se hyvä ystävä, joka ollen kyllin
rikas tehdäkseen mitä häntä halutti, aikoi mennä naimisiin
teatterikaunottaren kanssa.

Lordi Raa näytti hyvin ikävystyneeltä kuten ennenkin eikä näyttänyt
oikein tietävän miten saada aikansa kulumaan ensimäisen puolen tunnin
aikana. Sitten sopimukset avattiin ja levitettiin pöydälle, ja
vaikka herrat juttelivat asioista vain puoliääneen, kuulin kuitenkin
osittain, mihin toimenpiteisiin oli ryhdytty tulevan mieheni velkojen
maksamiseksi, ja joitakin yksityiskohtia, jotka koskivat hänen
vuotuista rahamääräänsä.

Häpeälle vivahtava mielipahan tunne; ahdisti minua nähdessäni tätä
surkeata kaupittelemista. Siinä ei ollut hitustakaan sitä henkistä
sielujen yhdistystä, jota minua oli opetettu avioliitossa odottamaan.
Mutta ei ollut aikaa tarkemmin sitä tuumia, sillä isäni, joka itse
oli kirjoittanut nimensä isolla, raskaalla käsialallaan, sanoi:

"No, tyttö, astu esiin, nyt sinun on kirjoitettava nimesi."

En muista, että olisin lukenut mitään. En muista, että minulle olisi
mitään luettu. Minun käskettiin merkitä nimeni, ja minä merkitsin
arvellen, että niin piti olla ja sillä hyvä.

Sittenkin minua inhotti ja seisoin äänetönnä uunin ääressä toinen
jalka ristikolla, kun lordi Raa astui luokseni sanoen venyvällä
äänellään:

"Se on siis tehty."

"Niin, se on tehty", vastasin.

Hetken kuluttua hän rupesi juttelemaan siitä, missä asuisimme, ja
sanoi otaksuvansa, että enimmän aikamme viettäisimme Lontoossa.

"Mutta te saatte päättää lempiviikoista, missä ne vietetään,
tarkoitan", virkkoi hän.

Vastasin, että parhaiten hän itse sen tietää, mutta kun hän
itsepintaisesti vaati minua päättämään, vakuuttaen minulla olevan
oikeuden siihen, muistin, että luostarissa ollessani olin kaikista
maista hartaimmin halunnut nähdä Pyhää maata.

En milloinkaan, vaikka eläisin kuinka kauan, voi unhottaa hänen
armonsa harmaiden silmien katsetta, kun ilmaisin toivoni.

"Tarkoitatteko Jerusalemia -- Nazaretia -- Kuollutta merta ja kaikkea
sitä?" kysäisi hän.

Tunsin veren karkaavan poskilleni, ikäänkuin olisin sanonut jotain
hyvin naurettavaa, mutta hänen armonsa alkoi nauraa ja sanoi minua
"pikku nunnakseen". Sitten hän ehdotti -- koska olin antanut
hänelle vallan valita että matkustaisimme Egyptiin ja Italiaan ja
paluumatkalla Berliniin ja Pariisiin, sillä ehdolla, että läksisimme
Ellanista jo hääpäivänä.

Raa-linnan vieraiden lähdettyä ja heidän jätettyään minulle
perheeseen kuuluvia pitsejä ja jalokiviä häissä kannettavaksi,
kerroin Bridget tädille ja kauniille Betsylle, mitä olimme sopineet
lempiviikkojen vietosta, jolloin Betsy, jolle Italia oli paratiisi
ja jolle Lontoo häämötti kullan ja ruusuhohteen valossa, huudahti
tapansa mukaan:

"Sinäpä vasta olet onnellinen!"

Mutta jännitys, joka tähän asti oli minua tukenut, oli tähän aikaan
jo osittain lauennut, ja minä aloin jo epäillä sen oikeata laatua.



Kahdeskymmenesseitsemäs luku.


Hääpäiväni lähestyessä ja ajan supistuessa vähiin väistyi talossamme
vallinnut iloinen mieliala ärtyisyyden tieltä, joka näytti
tunkeutuvan joka soppeen. Kaikki me elimme hermojemme kustannuksella.
Hymyilevät naamat muuttuivat äreiksi, ja mitä Bridget tätiin tulee,
jakeli hän vihaisia sanoja joka suunnalle ja joka tilaisuudessa.

Minä etsin tyyssijaa omassa huoneessani ja istuin siellä tuntikausia
aamupuvussani ja tohveleissani, kuunnellen ympärilläni olevaa
hälinää, mutta ottamatta itse paljon yhtään osaa siihen. Tässä
luostarintapaisessa yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa minä aloin
miettiä ja tuntea, ja se tunne, joka aina pääsi muista vallalle, oli
tyhjyyden tunne.

Muistin paavin ihanat sanat avioliitosta, sielujen pyhästä
yhdistyksestä, rakkauden liitosta, joka muistutti Kristuksen
rakkautta Kirkkoonsa, ja tiedustelin itseltäni, tunsinko
minkäänlaista sellaista rakkautta miestä kohtaan, joka oli tuleva
puolisokseni.

Tiesin etten tuntenut. Muistutin itselleni etten oikeastaan
milloinkaan ollut keskustellut hänen kanssaan, että olimme
seurustelleet ylen vähän, että olimme olleet ainoastaan kolmasti
yhdessä ja että tuskin ensinkään tunsin häntä.

Ja yhtäkaikki olin menossa naimisiin hänen kanssaan! Parin päivän
kuluttua olisin hänen vaimonsa, ja me olisimme toisiimme sidotut
kaiken elinaikamme!

Sitten muistin, mitä isä Dan oli puhunut nuoren tytön ensi lemmestä,
hänen ensimäisestä rakkaudenkirjeestään ja kaikesta muusta suloisesta
ja hauskasta mikä seuraa hääajan mukana.

Niistä ei ollut yksikään tullut minun osalleni. En luule, että
rakkautta ajatellessani tulin koskaan kaivanneeksi sydämen riemuja
-- hellyyden ikävöimistä, pitkiä syleilyjä, huokauksia, suuteloja ja
lihan iloja ja kuumeväristyksiä -- sillä niistä en tietänyt mitään.
Mutta sittenkin tutkistelin itseltäni, olinko aivan erehtynyt.
Tarvittiinko todella rakkautta? Ei yksikään avioliittoni ahkerista
puuhaajista, ei isäni, ei mieheni, ei asianajajat, ei edes piispakaan
ollut virkkanut mitään siitä.

Minä rupesin nukkumaan huonosti ja näkemään unia. Ja aina samaa unta.
Olin olevinani kaukaisen pohjolan tai etelän jäävyöhykkeessä ja asuin
laivassa, joka oli tarttunut kiinni jäihin ja jonka edessä ammotti
uhkaava jääseinä, täynnä vaarallisia halkeamia. Sitten jonkun syyn
takia halusin kirjoittaa kirjeen, mutta en voinut, koska joku oli
astunut kynälleni ja tallannut sen rikki.

Kolme päivää ennen häitäni nousin aikaisin vuoteeltani ja läksin
kävelemään hengittääkseni raikasta suolailmaa. Melkein huomaamattani
poikkesin rantaan vievälle tielle, ja ennenkuin olin selvillä siitä,
minne kuljin, huomasin olevani Suvimajan edustalla. Uuninpiippu
tuprusi savua, ja palavan turpeen haju lähti talosta. Se oli
siinä somana ja muuttumattomana kuten ainakin, kuistin ympärillä
kiemurtelevine lakastuvine ruusuineen.

Joku kaivoi maata puutarhassa. Se oli tohtori paitahihasillaan.

"Hyvää huomenta, tohtori", huusin hänelle aidan takaa.

Hän nojasi lapioonsa ja katsahti ylös, mutta ei hetkeen puhunut
mitään.

"Ettekö tunne minua?" kysäisin.

"Tunnenhan toki; te olette tietysti..."

Lopettamatta lausettaan hän kääntyi kuistiin päin huutaen:

"Äiti! Äiti! Tulehan katsomaan, kuka viimeinkin on osunut tänne!"

Martinin äiti astui ulos kuistille vaaleassa karttuunipuvussaan,
hiukan pienempänä mielestäni, mutta herttaisen naisellisena kuten
ennenkin.

Hän nosti ylös molemmat kätensä minut nähdessään ja huudahti:

"Kas vain! Mitäs sinulle sanoin! Enkö sanonut: naittakoot hänet
vaikka viidellekymmenelle lordille, ei hän silti unohda vanhoja
ystäviään?"

Minä nauroin, tohtori nauroi ja sitten hän itsekin nauroi.

Sitten avasin veräjän ja astuin puutarhaan ja kättelin heitä,
ja rouva Conrad pyyhki jauhoista kättään (hän oli ollut puuroa
keittämässä), ennenkuin tarttui minun käteeni.

"Hyvänen aika, Mary O'Neill se todella on."

"Niin, minä se olen."

"Mutta sallikaa minun oikein tarkastaa teitä", sanoi hän sitten
pidellen minua molemmista käsistä. "Täällä on kerrottu sellaisia
ihmeellisiä asioita hovin nuoresta emännästä, etten ole voinut niitä
kaikkia uskoakaan. Mutta ei, ei", lisäsi hän tuokion kuluttua, "eivät
ne ole sittenkään kertoneet puoliakaan."

Minä nauroin yhä, vaikka minulla oli täysi työ estää kyyneleitä
puhkeamasta.

"Saanko tulla sisään?" sanoin.

"Hyvänen aika, tulkaa, ja olkaa tervetullut", ja käskien tohtoria
pesemään kätensä ja tulemaan mukaan hän vei minut keittiöön, joka
samalla oli heidän arkihuoneensa, ja jossa puuropata porisi tulella.

"Käykää istumaan. Tuohon nojatuoliin. Kas niin! Siinä on hyvä. Niin,
niin, tunnettehan te meidän talon."

Kurkkuani kouristi niin kovasti, etten saanut mitään puhutuksi. Tässä
herttaisessa, kodikkaassa huoneessa lapsuudenaikani hellät muistelmat
elpyivät eloon, Martinin äidin (hiukan hermostuneena ja liikuttavan
hellä ilme kasvoillaan) puuropataansa hämmentäessä ja yhä jutellessa.

"Niin, niin! Kun ajattelee, miten pitkä aika on kulunut siitä,
kun tulitte tänne ovellemme joululaulua laulamaan! Kyllähän sen
muistatte?... Muistatte tietenkin. 'Tohtori', sanoin 'älä puhu
turhia. Ei _hän_ meitä unohda. Kyllä minä Mary O'Neillin tunnen.
Olkoonpa että hänestä tulee ylhäinen lady, mutta eikös hän ole minun
sylissäni istunut ja enkös minä ole häntä hoidellut?'"

"Olette siis kuulleet, mitä tapahtuu?" kysäisin.

"Ollaan, ollaan, lapsi kulta", sanoi hän, ja mielestäni oli hänen
äänessään nyt alakuloinen vivahdus. "Täytyyhän jokaisen se tietää --
vähänkös tässä puuhataan juhlakulkueita, paistettuja härkiä köyhille,
ilotulituksia ja juhlavalaistusta ja vaikka mitä."

Hän vaikeni tuokioksi ja jatkoi sitten teeskentelemättömään tapaansa:

"Mutta kaikki on yhtä, jos miestä vain rakastaa, oli hän sitten lordi
tai ei."

"Arveletteko, että se on välttämätöntä?"

"Mikä, kultaseni?"

"Rakkaus. Arveletteko että on välttämätöntä rakastaa miestänsä?"

"Hyväinen aika, tyttö, tottakai. Ellei rakkautta ole, mitäs sitten?
Mikäs sitten pitää keittoa kuumana, jos tuli on sammuksissa?
Tohtori on kertonut minulle, että Lontoossa hienot naiset menevät
naimisiin ilman sitä kunhan vain on rahaa ja koreita nimiä ja muuta
sellaista. Mutta en voi sitä uskoa, en sittenkään! He saavat surunsa,
he poloiset, kuten mekin, ja mitä iloa on kauniista vaatteista ja
upeista ajopeleistä, kun pimeät päivät tulevat ja yö saavuttaa
heidät?"

Kurkkuani kouristi vieläkin pahemmin, niinpä nousin tarkastamaan
muutamia uuninreunalla olevia hopeatuoppeja.

"Martinin omat", sanoi hänen äitinsä, jolle ne olivat kallisarvoiset
kuin rubiinit. "Hän on voittanut ne uinnissa ja juoksussa ja
hyppäämisessä ja kiipeämisessä ja missä kaikessa. Kyllä! kyllä! Hän
oli aina sukkela urheilemaan, vaikkeivät läksyt oikein luistaneet
poika rukalta. Ja nyt hän on jättänyt meidät -- mennyt Etelänavan
hakuun -- ties minne."

"Kyllä tiedän, näin hänet Roomassa."

Puurokauha putosi hänen kädestään, ja hän tuijotti minuun silmät
selkoselällään.

"Näitte hänet? Roomassa, sanotte? Sen jälkeen kun hän läksi merille?"

Nyökähytin päätäni, ja silloin hän kiihtyneenä huusi tohtorille, joka
samassa astui sisään pestyään kätensä pumpun alla:

"Isä, neiti O'Neill on nähnyt hänet Roomassa senjälkeen kun hän läksi
matkalleen."

Tässä talossa oli vain yksi hän, ja siksipä tohtori paikalla tiesi
ketä tarkoitettiin. Ja vanhukset olivat niin innokkaita kuulemaan
uutisia pojastaan, joka oli heidän silmäteränsä, että minun oli
syötävä siellä aamiaista ja kerrottava heille kaikki mitä muistin
kohtaamisestamme.

Martinin äidin asettaessa pöydälle kaurakakkuja ja hunajaa ja
maitomaljasia ja syviä puurolautasia, juttelin heille kaikki tietoni
ja kuuntelin sitten heidän yksinkertaisia huomautuksiaan.

"Kas vain, tohtori! Ajatteles sitä! Että nuo kaksi kohtaavat toisensa
vieraalla maalla, ne kun olivat niin hyviä ystäviä! Melkein kuin veli
ja sisar, sopii sanoa. Ja sillävälin kun me tässä ajattelimme, että
ehkä joskus... mutta siitä ei nyt enää kannata puhua, tohtori."

"Ei, siitä ei enää kannata puhua, Christian Ann", sanoi tohtori.

Ja molemmat vaikenivat äkkiä.

Oli suloista, mutta yhtäkaikki tuskaista viipyä tässä
rakkaudenmajassa, ja niinpä kaurakakun ja hunajan syötyäni nousin
lähteäkseni. Nuo ystävälliset sielut saattoivat minua veräjälle
ja pyytelivät anteeksi, etteivät voineet saapua hoviin minun
hääpäivänäni, mutta rouva Conrad sanoi olevansa niin tottumaton
hienoissa vaatteissa esiintymään, ja tohtorilla oli niin kova
luuvalo, että hän oli luopunut yökäynneistään ja niinpä myös
kääseistään supistaakseen menojaan.

"Mutta kyllä me sentään kirkkoon tulemme", sanoi Martinin äiti.
"Ja vaikka emme tapaisikaan teitä onnitellaksemme, niin tiedätte
kumminkin, että olemme siellä toivomassa teille onnea kaikesta
sydämestämme."

En voinut virkkaa sanaakaan erotessani heistä, mutta jonkun matkaa
käveltyäni katsahdin taakseni viitatakseni heille jäähyväisiä,
ja siinä he yhä seisoivat käsitysten veräjällä, tohtori ja hänen
suloinen vaimonsa, joka oli valinnut rakkauden osakseen eikä katunut
sitä, ei nytkään, vaikka yö oli jo hänet saavuttamaisillaan.

Kotimatkalla minun oli kuljettava pappilan ohi, ja silloin näin isä
Danin istuvan työhuoneessaan. Hän avasi ikkunan ja mainitsi nimeni
hiljaisella äänellä pyytäen minua odottamaan, kunnes hän ennättäisi
luokseni.

Hän tuli portaita alas hyvin kiireesti työasussaan, kuluneessa ja
haalistuneessa takissaan ja berrettassaan ja alkoi kävellä kanssani
hengittäen nopeasti ja silminnähtävästi hyvin kiihottuneena.

"Piispa on minun luonani, hän jää häiksi, ja hän on niin vihoissaan
että... Älä tuskaile. Kyllä kaikki selviää. Mutta..."

"Mutta?"

"Tapasitko nuoren Martin Conradin Roomassa ollessasi?"

Vastasin tavanneeni.

"Ja tapahtuiko välillänne jotain -- puhuitteko naimisiinmenostasi
mitään, tarkoitan."

Kerroin hänelle kaiken, mitä Martinille olin sanonut, ja kaiken, mitä
Martin oli minulle sanonut.

"Sillä, näetkös, hän on kirjoittanut pitkän kirjeen piispalle
väittäen, että se olisi kiellettävä, ja hän vaatii piispaa
ehkäisemään sitä."

"Ehkäisemään sitä!"

"Niin juuri. Hän sanoo, ettei se ole muuta kuin kaupittelua ja
vaihtokauppaa, ja jos Kirkko suostuu antamaan siunauksensa moiseen
halpaan keinotteluun, niin sopisi sen myös siunata pörssikauppa ja
pyhittää orjamarkkinat."

"No niin?"

"Piispa uhkaa kertoa isällesi. 'Kuka se nuori mies on', sanoo hän,
'joka uskaltaa...' Mutta kunhan vain tietäisin, ettei avioliitossasi
ole muuta kuin... Jos luulisin, että rakkaan äitisi kohtalo
uudistuisi... Mutta siinä ei vielä kaikki."

"Eikö kaikki?"

"Ei, Martin on kirjoittanut minullekin ja vieläkin pahempaa."

"Mitä hän sanoo, isä Dan?"

"En tiedä, voiko sitä sinulle kertoa, en tosiaankaan tiedä. Ja
sittenkin, jos se on totta... jos siinä on perää..."

Minua värisytti, mutta pyysin häntä kertomaan, mitä Martin oli
kirjoittanut. Hän kertoi. Se koski tulevaa miestäni -- että hän
vietti säännötöntä elämää, oli kuuluisa paheellisesta elämästään,
että hänellä oli suhde Lontoossa jonkun näyttelijättären kanssa,
joka jo oikeastaan oli hänen vaimonsa ja niinmuodoin -- niin oli
Martin sanonut -- ei naimisiinmeno minun kanssani olisi muuta kuin
"laillistettu ja pyhitetty kaksiavioisuus".

Katkonaisesti ja usein keskeyttäen rakas vanha pappini kertoi minulle
tämän. Se oli hänestä niin häpeällistä, että hänen yksinkertainen ja
viaton sydämensä tuskin saattoi uskoa sitä.

"Jos todella uskoisin olevan totta", sanoi hän, "että sellaista
elämää viettävä mies tulee tänne naimaan minun pienen... Mutta
ei, Jumala ei voisi sallia sellaista. Täytyy kuitenkin kysellä.
Täytyy saada varmat tiedot. Me asumme niin erillämme tässä pienessä
saaressa, että... Mutta nyt minun täytyy palata kotiin. Piispa ehkä
jo kutsuu minua."

Yhä syvästi järkytettynä hän erosi minusta sillan luona, ja ajotien
veräjän luona näin Tommy toverin tikapuilla seisoen koristelevan
kukilla riemuporttia, joka edellisenä päivänä oli siihen pystytetty.

"Tommy", sanoin pysähtyen puhuttelemaan häntä, "tiedätkö,
että sinä olet ainoa, joka et ole sanonut hyvää sanaa minulle
naimisiinmenostani?"

"Vai olen, missy?" vastasi hän hämille joutumatta. "No niin, se
kai riippuu siitä, että olen niin paljon tuikeita sanoja virkkanut
muille."

"Kelle sitten?"

"No esimerkiksi vanhalle Kristoferin Johnnylle. 'Hovissahan tapahtuu
suuria, kerrotaan', sanoo hän minulle. 'Niinpä näkyy', sanon minä.
'Kylläpäs Neale lordin pojantyttären kelpaa ylvästellä sinä päivänä,
kun hän tulee Raa-linna n emännäksi'. 'Ehkä kyllä', sanon minä,
'mutta vielä enemmän kelpaa Raa-linnan ylvästellä sinä päivänä, kun
hän pienellä jalallaan astuu sinne'."



Kahdeskymmeneskahdeksas luku.


Minun olisi vaikea nyt, kaikkein näiden tapahtumain jälkeen,
selvitellä sitä häpeää ja vastenmielisyyttä, jonka isä Dan sai
minussa kuohumaan kertomalla minulle Martinin kirjeen sisällyksen.

En hetkeäkään epäillyt, ettei Martinin kertomus ollut tosi,
ensinnäkin siitä syystä, että Martin oli sen kertonut; ja sitten
se kaikissa kohdin vastasi sitä käsitystä, minkä olin saanut lordi
Raasta sen ainoan ja lyhyen keskustelun aikana, joka minulla oli
ollut hänen kanssaan.

Hän piti nähtävästi tuosta toisesta naisesta, ja jos hän ystävänsä
Eastcliffin tavoin olisi ollut kyllin rikas tekemään mitä häntä
halutti, olisi hän nainut hänet, mutta ollen velallinen ja varojen
tarpeessa, hän naikin nyt minut isäni rahojen tähden.

Se oli häpeällistä. Se oli syntistä. En voinut uskoa, että isäni,
asianajajat ja piispa tiesivät siitä mitään.

Päätin kertoa heille, mutta ollen nuori ja kokematon tyttö, vasta
luostarista tullut, en käsittänyt miten se oli tehtävä.

Ei ollut muuta neuvoa kuin kääntyä Bridget tädin puoleen. Pitkän
epäröimisen jälkeen sen tein, sillä en ollut milloinkaan otaksunut
joutuvani pulaan, joka voisi pakottaa minua etsimään turvaa tädiltäni.

Oli hääpäivän edellinen aamu. Minä seurasin Bridget tädin jälkiä
hänen kulkiessaan huoneesta huoneeseen purevan maaliskuuntuulen
tavalla, kaikkia toruskellen, kunnes tapasin hänet omassa huoneessaan.

Hän silitti uutta valkoista myssyä, ja kun minä astuin sisään
(kalpeana luullakseni), laski hän kuuman rautansa alustalle
huudahtaen:

"Hyvänen aika, tyttö, mikäs nyt hätänä? Vilustunut aamukävelyilläsi,
vai mitä? Eikö sitä puuhaa ole tarpeeksi ilman tätä? Ei muuta
kuin tohtoria haettamaan. Vai sairaaksi nyt kaikkien hommain ja
kustannusten palkaksi!"

"Sairas en ole, täti."

"No sano sitten Herran nimessä mitä se on?"

Minä kerroin asiani tätini kylmäin, harmaiden silmäin tarkastellessa
minua kaiken aikaa kultasankaisten silmälasien takaa. Ensin hän
kuunteli hämmästyneenä, sitten hän purskahti nauruun.

"Vai _sinäkin_ olet kuullut tuon jutun?" sanoi hän iskien uudelleen
rautansa myssyyn. "Mary O'Neill! minun täytyy ihmetellä sinua."

Kysyin, arveliko hän sen olevan totta.

"Kuinka minä tietäisin, onko se totta? Ja mitä se minuun kuuluu, onko
se totta vai ei? Nuoret miehet ovat nuoria miehiä, tietääkseni."

Hän silitti edelleen ja jatkoi:

"Luulitko meneväsi naimisiin pyhimyksen kanssa? Jos joka tyttö
alkaisi tuota tutkia, niin kyllä maailmassa vanhoja piikoja olisi,
olisi kyllä."

Tunsin kasvojeni karahtavan punaisiksi, mutta uskalsin kumminkin
sanoa:

"Mutta jos hän jo oikeastaan on naimisissa tuon toisen naisen kanssa?"

"Mitä naimisissa? Kuka ajattelee naimisia sellaisessa seurassa? Puhu
ennemmin naimisista kanakopissa."

"Mutta jos hän kumminkin pitää hänestä, täti..."

"Kuka sen tietää, pitääkö hän hänestä? Ja jos pitääkin, niin kyllä
hän asiat järjestää ja laittautuu vapaaksi hänestä, ennenkuin sinut
nai."

"Mutta onko se oikein?" sanoin, jolloin täti päästi raudan käsistään
ja katseli minuun kuin olisin sanonut jotain oikein häpeällistä.

"Mary O'Neill, mitä tarkoitat? Tietenkin se on oikein. Ei kai hänellä
kahta vaimoa saa olla, vai mitä?"

Hämmennyin yhä enemmän, mutta vastasin, ettei tuleva mieheni ainakaan
_minusta_ pitänyt, sillä muuten hän olisi useammin käynyt minua
tervehtimässä.

"Ooh, kyllä sinä pian hänestä tarpeeksi saat. Älä siitä huolehdi."

Sanoin, etten luullut hänen edes koettaneen saada minua pitämään
itsestään.

"Kyllä siihenkin vielä aika joutuu. Ethän vaatine häntä ihmeitä
tekemään."

Masentuneena yritin vielä selittää, että minua oli opetettu pitämään
avioliittoa Kaikkivaltiaan asettamana sakramenttina, rauhan ja
rakkauden yhdistyksenä, jotavastoin...

Mutta Bridget täti, joka oli minua katsellut ohuita huuliaan
pilkallisesti väännellen, keskeytti minut:

"Kylläpä! Tuo kaikki on kyllä paikallaan, kun sunnuntaisin mennään
kirkkoon, mutta arkipäiväin avioliitossa ei ole päivänpaistetta,
sanon. Se on tykkänään käytöllinen asia. Hommataan koti, perustetaan
perhe ja kasvatetaan lapsia -- sellaista on avioliitto, jos tahdot
tietää."

"Mutta eikö rakkaus sitten ole välttämätön?"

"Riippuu siitä, mitä rakkaudella tarkoitat. Jos tarkoitat sitä, mistä
runoissa ja lauluissa puhutaan -- vertavuotavia sydämiä, huokauksia
ja suuteloja ja kaikkea tuota lorua -- niin ei!" sanoi Bridget täti
liikutellen rajusti rautaansa.

"Sitä ihmiset tarkoittavat puhuessaan rakkausavioliitoista, ja se
päättyy tavallisesti köyhyyteen ja kurjuuteen, eikä järki-ihmisillä
ole mitään sen kanssa tekemistä. Katsele minua", jatkoi hän
sylkäisten raudan pohjaan, "luuletko minun menneen rakkaudesta
naimisiin, kun everstin otin. En toki. Tässä on aika kelvollinen
mies, jolla on sievät tulot', sanoin, 'ja jos minä lisään oman pienen
osani hänen vähiin varoihinsa, niin tulemme näppärästi toimeen,
eikä haittaa, vaikkapa hän onkin jo hiukan ikämies', sanoin. Entäs
äitisi. Hän oli sitä laatua, joka menee naimisiin rakkaudesta, ja
jos olisimme antaneet hänen seurata omaa päätänsä, mihin hän sitten
myöhemmin olisi joutunut viisitoista vuotta kestävän sairautensa
aikana? Ei", lopetti Bridget tätini pudottaen raskaasti rautansa
jalustalle, "ainoa kelvollinen avioliitto on se, joka perustuu
siihen, että asianosaiset omaisuuden ja arvoaseman suhteen ovat
toistensa veroiset. Ja sellainen sinuakin nyt odottaa, tyttö, äläkä
Herran nimessä kulje ympäri kuin mikäkin kyläluuta kuuntelemassa
kaikkien juoruja. Sitä ei minun Betsyni tekisi, jos hän olisi saanut
olla sinun paikallasi -- sen voin sinulle vakuuttaa, neitiseni."

En puhunut mitään. Rauta oli taas huimassa käynnissä.

"Rakkaus kyllä tulee aikanaan sitäpaitsi. Tulee tietenkin. Jollet
juuri naimisiin mennessäsi rakasta miestäsi, niin rakastat häntä
myöhemmin. Vaimon pitää pakottaa itsensä rakastamaan miestänsä. Niin
täytyi minun, ja jos..."

"Mutta ellei voi, täti?"

"Silloin hävetään eikä puhuta enää mitään siitä."

Oli hyödytöntä jatkaa, niinpä nousin lähteäkseni.

"Niin, mene vain", sanoi Bridget täti. "Minua niin kiusataan toisten
ihmisten asioilla, että pääni ihan humisee. Ja Mary O'Neill", lisäsi
hän, seuraten minua katseillaan, kun astuin ovelle, "koeta Herran
nimessä näyttää hiukan iloisemmalta, äläkä murjota kuin olisit
nielemäisilläsi kamferttia. Ei asiat sentään niin hullusti ole."

Siinä sain. Olisi minun pitänyt se tietää. Tätini ja minä puhuimme
eri kieltä, olimme eri maata.

Tullessani huoneeseeni löysin sieltä kirjeen isä Danilta. Se kuului:

    Rakas tyttäreni Jeesuksessa!

    Peläten loukkaavani piispaa en ole uskaltanut enempää tiedustella
    sitä juttua, josta puhuimme, mutta olen kysellyt isältäsi, ja hän
    vakuuttaa, ettei siinä ole sanaakaan totta.

    Niinpä täytyy minun otaksua, että Martin ystävämme on saanut
    vääriä tietoja, enkä sen enempää huoli asiata miettiä. Luottaen
    siihen, ettet sinäkään sen enempää asiata mieti.

    Sinun Kristuksessa

                                                   D. D.



Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.


En voinut seurata isä Danin neuvoa, sillä olin jo tähän aikaan
kietoutunut lukemattomien vaikuttimien lankoihin, jotka minulle
itselleni olivat vielä tuntemattomat. Olin siis vakuutettu siitä,
että Martinin kertomus oli tosi, sekä että mitä siinä kerrottiin oli
osittain alkusyynä rikkaan morsiamen kaupittelemiseen lordi Raalle.

Tämä ajatus mielessäni kuljin ympäri kaiken päivää tiedustellen
itseltäni, mitä voisin tehdä vielä nytkin, mutta keksimättä mitään,
ennenkuin yhdeksän aikaan illalla, jolloin Bridget täti heti
illallisen jälkeen (elimme maalaistapaan) sanoi:

"Nyt vuoteisiin, kaikki tytöt! Jokaisen täytyy olla aikaisin
liikkeessä huomenaamulla."

Ja silloin minä pujahdin yläkertaan huoneeseeni ja rupesin
kirjoittamaan vastausta isä Danille.

En koskaan ennen ollut sellaista kirjettä kirjoittanut. Annoin koko
sydämeni solua paperille ja kerroin, että avioliitto merkitsi minulle
sitä mitä paavikin oli selittänyt, sakramenttia, jonka sisimpänä
sieluna täytyi olla rakkaus, ja koska en tuntenut sellaista rakkautta
miestä kohtaan, jonka kanssa olin menossa naimisiin, eikä ollut
syytä otaksua hänelläkään olevan sitä minua kohtaan, ja koska olin
varma siitä, että muut syyt olivat olleet vaikuttamassa liittomme
solmimiseen, niin pyysin isä Dania äitini muiston nimessä, ja jos
hän halusi nähdä minut hyvänä ja onnellisena, puhumaan puolestani
isälleni ja piispalle vaikkapa itse kirkon ovella, ellei hän tapaisi
heitä ennen.

Oli jo myöhä kun lopetin, ja luulin koko talon jo nukkuvan, mutta
viimeisiä sanoja kirjoittaessani kuulin isäni liikkuvan alapuolella
olevassa huoneessa, ja silloin minä äkillisen mielijohteen ajamana
riensin alakertaan ja koputin isäni ovelle.

"Kuka siellä?" huusi hän. "Sisään!"

Hän istui paitahihasillaan ajaen partaansa kahden konttorikirjan
nojassa olevan peilin edessä. Ylähuulella kuohuva saippuavaahto antoi
kasvoille merkillisen, hurjan näön.

"Vai sinäkö siinä olet", sanoi hän. "Käy istumaan. Tällaista vielä
tänä iltana tehtävä -- Jumala tietää, riittääkö siihen huomisaamuna
aikaa."

Kävin istumaan samaan soppeen, missä isä Dan oli istunut sinä iltana
kun synnyin. Takkatuli oli hiiltynyt.

"Luulin sinun olevan vuoteessa tähän aikaan. Olisin toki itsekin
jo levolla, ellei olisi tätä hommaa. Katsopas" -- hän viittasi
partaveitsellään papereilla kasatulle pöydälle -- "siinä näet
vähäisen osan siitä, mitä olen tehnyt hyväksesi. Mielestäni sinun
olisi oltava kiitollinen isällesi, tyttöseni."

Sanoin, että hän oli hyvin kiltti, ja lisäsin sitten hätäisesti:

"Mutta oletko varma siitä, että se on oikein, isä?"

Käsittämättä tarkoitustani hän naurahti.

"Oikeinko?" virkkoi hän kääntäen nenänpäätänsä sivulle vasemman käden
peukalolla ja etusormella. "Ole rauhassa, kyllä se on niin oikein
kuin lailla ja rahalla voi saada."

"Sitä en tarkoita, isä. Tarkoitan..."

"Mitä?" sanoi hän kääntyen päin minuun.

Väristen ja änkyttäen puhuin asiani. En rakastanut lordi Raata. Lordi
Raa ei rakastanut minua. Senvuoksi rukoilin häntä minun tähteni,
hänen tähtensä, kaikkein tähden (muistaakseni sanoin äitini tähden
myös) siirtämään häämme tuonnemmaksi.

Isäni ei ensin näyttänyt voivan uskoa korviansa.

"Siirtää? Nytkö? Kaiken tämän rahanhukan jälkeen. Ja kun kaikki jo on
allekirjoitettu, sinetillä merkitty ja todistettu!"

"Niin, jos sentään suostuisit, isä, sillä..."

Sen pitemmälle en päässyt, sillä survaisten partaveitsensä pöydälle
isäni ponnahti kiukustuneena pystyyn.

"Oletko hullu? Kuka sinua on tuolla tavalla riivannut? Sen
suurellisempaa naimiskauppaa ei koko saarella ole ennen tehty, ja
sinä puhut siirtämisestä -- peruuttamista nähtävästi tarkoitat. Aiotko
tehdä minusta narrin? Ja vielä viimeisellä hetkellä. Kun ei ole enää
muuta toimitettavaa kuin mennä kylävoudin luo ja kirkkoon!... Mutta
kyllä älyän -- kyllä älyän mitä se on. Se on se nuori Conrad -- hän
on kirjoittanut sinulle."

Yritin kieltää, mutta isäni ei kuunnellut vastaväitteitäni.

"Älä kiellä, neitiseni. Hän on kirjoittanut kaikille -- piispalle,
isä Danille, minulle itselleni. Käskee peruuttamaan koko naimisen, ei
sen vähempää."

Isäni oli kovasti kuohuksissaan ja mitteli huoneen lattiaa raskailla
askelillaan.

"Niin juuri, vaatii peruuttamaan ja tuomitsee sen vääräksi, sanoo isä
Dan. Hauska naapuri tosiaan! Ja milläs se nulikka rehentelee, kun ei
ole itsellään penniäkään panna koko juttuun. Minun olisi kai pitänyt
ensin pyytää hänen suostumustansa! Syntiä muka! Vai ei olisi isällä
mitään oikeutta! Tytär itsenäinen olento ja muuta sen sellaista! Jaa,
jaa! Lopen paksua todella!"

Isäni raivo yhä yltyi, ja lattia narisi hänen askelistaan.

"Entäs se nainen siellä Roomassa -- kyllä hänkin vain on uskotellut
sinulle jos jotain. Kaikkia nykyajan hullutuksia, arvaan. Yhtä
hulluja kaikki, miehet ja naiset, ei toinen parempi toista!
Hävyttömät!"

Suuni oli tukittu, ja luultavasti peitin kasvoni ja itkin, sillä
hetken kuluttua isäni heltyi ja taputellen minua olkapäälle kysyi,
enkö arvellut kuusikymmenviisivuotiaan miehen paremmin kuin
yhdeksäntoistavuotiaan tytön tietävän, mikä oli hänelle hyväksi, ja
enkö luullut hänen olevan selvillä siitä, että tämä avioliitto oli
edullinen minulle, hänelle ja jokaiselle.

"Etkö usko, että teen minkä voin hyväksesi, tyttö minkä voin?"

Varmaankin änkytin jotain vastaukseksi, sillä hän sanoi:

"No, älä sitten tuskastuta minua äläkä salli Bridget tätisi
tuskastuttaa minua hokemalla alinomaa mitä minun olisi pitänyt tehdä,
että hänen oma tyttärensä olisi päässyt kunniaan."

Viimein hän juron hellästi tarttui käsivarteeni ja nostatti minut
pystyyn.

"Kas niin! kas niin! mene maata nyt ja koeta nukkua. Huomenna on
meidän aikaisin oltava liikkeessä."

Tahtoni oli kukistettu. En voinut enää vastustaa. Virkkamatta sen
enempää läksin huoneesta.

Palatessani omaan huoneeseeni otin isä Danille kirjoittamani kirjeen
ja revin sen rikki pala palalta. Sitä tehdessäni tuntui kuin olisin
repinyt rikki jotain elävää -- jotain itsestäni, sydämeni ja mitä
siihen kuului.



Kolmaskymmenes luku.


Sinä yönä häiritsivät taas unet nukkumistani. Se oli jälleen tuo sama
uni, joka toistui toistumistaan -- jäävyöhyke, jäätikköseinä ja rikki
tallattu kynä.

Herätessäni päivän sarastaessa muistin, mitä paavi oli sanonut
hääpäivän alkamisesta katumuksella ja ripillemenolla.

Koko talo oli vielä unessa, vain palvelijat keittiössä askartelivat,
kun pujahdin ulos takaovesta ja läksin kulkemaan niittyjen poikki.

Ruoho oli paksussa kasteessa, ja raskaitten pilvien alla näytti
seutu kylmältä ja ilottomalta. Kaakkoistuuli puhalsi mereltä, jossa
vaahtopäiset laineet temmelsivät, ja kaukaa Pyhän Marian kalliolta
kuului tyrskyjen valittava kohina.

Kirkkokin näytti tyhjältä ja kolkolta. Suntio koristeli
sumeassa kuorissa korkeata alttaria liljoilla ja päivänkukilla.
Sivukappelissa, missä isä Dan saneli messua, polvistui köyhännäköinen
nainen, pää ja hartiat punaisen ja mustanruudukkaan saalin peitossa.

Hän oli aivan nuori, melkein minun ikäiseni, mutta jo leski, sillä
hänen miehensä oli hiljakkoin hukkunut sillinpyynnissä jättäen hänet
yksin vuoden vanhan lapsen kanssa toista pienokaista odottamaan.

Kaiken tämän hän minulle kertoi polvistuessani hänen viereensä.
Poloinen näytti luulevan, että muistin hänet, sillä me olimme olleet
toverit kyläkoulussa.

"Minä olen entinen Balla Quark", kuiskasi hän. "Menin naimisiin
Willie Shimminin kanssa -- Shenistä kotoisin, muistaahan neiti. Tänä
päivänä on vasta kuukausi siitä kun hän hukkui, mutta tuntuu kuin
olisi siitä jo vierinyt vaikka kuinka monta vuotta. Ei kukaan voi
tietää, miltä se tuntuu."

Hän tiesi minun naimisestani ja sanoi toivovansa menestystä minulle,
vaikka maailma oli "niin pimeä ja kolkko muutamille". Minua niin
liikutti poloisen suru, että omani melkein unohtui, ja hiipien
häntä lähemmäksi työnsin käsivarteni hänen kainaloonsa, ja tässä
polvistuvassa asennossa tapasi meidät isä Dan tullessaan luoksemme
panemaan pyhän rippileivän suuhumme.

Palatessani kotiin oli siellä kova häläkkä. Palvelijat lensivät
edestakaisin, serkkuni huutelivat yläkerrasta peljästyneitä
kysymyksiä, ja Bridget täti vastasi vihastuneella äänellä, ja isäni
aukoi ja sulki ovia kovalla paukkeella.

Kun minä näyttäydyin, rauhoittuivat kaikki äkisti. Mieleeni välähti
paikalla ajatus, että he varmaan olivat luulleet minun paenneen
talosta.

"Herranen aika sinua, tyttö, missä olet ollut?" sanoi Bridget täti.

Minä kerroin, ja hän rupesi minua nuhtelemaan, kun en ollut ottanut
hevosta, vaan kastelin sukkani ja kenkäni ruohikossa, mutta isäni
sanoi:

"Antaa olla, antaa olla! Pane kuivaa jalkoihisi ja ota siemaus jotain
väkevää. Puolen tunnin kuluttua olisi oltava Holmtownissa."

Haukkasin hiukan aamiaista seisoallani, automobiili ajoi portaitten
eteen, ja kahdeksan aikaan isäni ja minä pysähdyimme kylävoudin
asunnolle, missä avioliittoni virallinen puoli oli juhlallisesti
suoritettava.

Kylävoudin virkahuone, joka oli hänen yksityisasunnossaan,
muistutti osittain tohtorin vastaanottohuonetta, osittain pientä
poliisivirastoa. Seinille oli naulattu julistuksia toinen toisensa
päälle, ja pöydällä oli raamattu, jonka kannet olivat hyvin kuluneet.

Astuessamme huoneeseen ei siellä ollut muita kuin kylävouti, mutta
pian saapui herra Curphy, isäni asianajaja, hiukan hermostuttavan
reippaana tässä kolkossa ympäristössä, ja puolen tunnin kuluttua
saapui tuleva mieheni lontoolaisen asianajajansa ja ystävänsä
Eastcliffin kanssa.

Mieleni oli kuin sumun peitossa ja minusta tuntui, että näin kaikki
vain vilaukselta, mutta muistan, että lordi Raa näytti hyvin
hermostuneelta ja että huomasin hänen juoneen, vaikka oli niin
varhaista.

"Harmillisia kaikki nämä lakipuuhat, eikö teistäkin?" mutisi hän
minulle syrjässä.

Kylävouti väänsi kasvonsa surullisiksi, otti sitten pulpetistaan
suuren kirjan ja pienemmän hyllyltä, ja me kävimme istumaan
puoliympyrään ja juhlallisuus alkoi.

Se toimitettiin lyhyesti ja kylmästi kuten kauppatoimitus ainakin.
Mikäli minä muistan, kuului siihen kaksi julistusta, jotka lordi Raa
ja minä lausuimme ensin todistajille ja sitten toisillemme. Toisessa
julistettiin, ettei ollut olemassa minkäänlaista laillista estettä
avioliitollemme, toisessa että me siellä ja silloin olimme yhdistetyt.

Muistan toistaneeni sanat automaattisesti, kylävoudin paksulla,
alkoholista käheäksi käyneellä äänellään sanellessa meille
pienemmästä kirjasta ja samoin teki lordi Raa, huonosti peitetty
kärsimättömyys äänessään.

Sitten kylävouti avasi suuremman kirjan, ja kirjoitettuaan ensin itse
sinne jotain, hän käski lordi Raan kirjoittaa nimensä, ja kun se oli
tehty, vaati hän minuakin sen tekemään.

"Pitääkö minunkin kirjoittaa nimeni?" kysyin elottomasti.

"No, kuka muut sitten?" naurahti herra Curphy. "Kaunis Betsy kaiketi?"

"Tule, tyttö, tule", sanoi isäni tuikeasti, ja minä kirjoitin nimeni.

Minulla ei ollut enää omaa tahtoa. Tässä kuten kaikessa tein mitä
käskettiin.

Isäni antoi hiukan rahaa (pari shillingiä luullakseni) kylävoudille,
joka repäisi lävistetyn sinisen paperikaistaleen suuremmasta kirjasta
ja ojensi sen minulle sanoen:

"Tämä kuuluu teille."

"Minulle?" virkoin.

"Kelle sitten?" sanoi herra Curphy ja alkoi taas nauraa, ja sitten
joku mainitsi jotain naimatodistuksesta ja ettei sitä koskaan tiedä
milloin viisas nainen saattaa tarvita sitä.

Avioliittoni virallinen puoli oli nyt loppuun suoritettu, ja lordi
Raa, joka oli ollut hyvin rauhaton, nousi pystyyn sanoen:

"Hiton aikainen ajomatka. Onko talossa mitään hermoja vahvistavaa,
kylävouti?"

Kylävouti tokaisi jotain vastaukseksi, ja kaikki nauroivat paitsi
isäni.

Sitten he jättivät minut ja menivät ruokasaliin, ja kuulin heidän
kilistelevän laseja ja juovan toistensa terveydeksi minun istuessani
takkatulen ääressä toinen jalka ristikolla ja naimatodistus kädessä.

Aivoni olivat lamassa. Näin mahtaa hukkuvasta tuntua, kun hän vajoo
meren pohjattomiin syvyyksiin joutumatta kokonaan tiedottomaksi.

Kaikki oli niin kylmää, kolkkoa, kuollutta, tunteetonta.

Sininen paperiliuska oli valahtanut kädestäni kuluneelle
uuninmatolle, kun heräsin kalvavista mietelmistäni automobiilin
puhkinaan ja jyskyttämiseen ulkopuolella ja isäni kovaan, käskevään
ääneen:

"Tule, tyttö, jo on luullakseni aika sinun palata."

Puoli tuntia myöhemmin olin kotona omassa huoneessani ompelijaini
käsissä. Automaattisesti minä yhä liikuin ja antauduin toisten
liikutettavaksi -- voimaton, tahdoton olento raukka.



Kolmaskymmenesyhdes luku.


Seuraavat kaksi tuntia häämöttävät muistissani vain epäselvien,
ohikiitävien kuvien katkelmina. Muistan että kaikki, paitsi minä
itse, olivat hurjassa kiihtymystilassa, että serkkuni tuontuostakin
näkymättöminä huutelivat jostain talon sopesta, että Bridget
täti ilman erotusta toruskeli jokaista, että ompelijat väsymättä
lörpöttelivät sovitellessaan ylleni hääpukua, että he tuontuostakin
poistuivat minusta nähdäkseen paremmin työnsä vaikutusta mielihyvästä
huudahdellen, että tuuli ulvoi uuninpiipuissa, että kirkonkellot
soivat etäällä, että Pyhän Marian kalliolla meren vaikerrus yhä
kiihtyi ja lopullisesti, että ajotien hiekalta ulkoa alkoi kuulua
vaununpyöräin rätinää ja hevosten kavionkapsetta.

Kun viimeinkin olin valmis, oli minulla yllä hopealla kirjaeltu
norsunluunvärinen atlaspuku. Myrttiköynnöksen ja oranssinkukkien
päälle kiinnitetty vanhoista Limerickin pitseistä tehty huntu kuului
samoin kuin helminauha ja suuri timanttikoriste siihen jalosukuiseen
perheeseen, johon minut nyt naitettiin, ja luulenpa että päältäpäin
katsoen näytin aika iloiselta.

Viimein kuulin silkinkahinaa huoneeni ulkopuolelta ja portaita alas
kulkevan puhevirran, ja sitten isäni syvä ääni sanoi:

"Onko morsian valmis? Hyvä! Aika lähteä jo, arvelen."

Hän yksin ei ollut vaivaantunut hienoksi pukeutumaan, sillä hänellä
oli yhä yllään arkivillapukunsa ja raskaat saappaansa. Eipä edes
kukkaa hän ollut pistänyt napinläpeensä.

Emme puhelleet paljoa matkalla kirkkoon, mutta hänen siinä istuessaan
vieressäni suurena ja lämpimänä, valtasi minut jonkinlainen
turvallisuuden tunne. Vaunujen ikkunat olivat suljetut, sillä myrsky
alkoi minua pelottaa.

"Ei se merkitse mitään", sanoi isäni. "Tuulenpuuska ja sadekuuro, ei
muuta mitään."

Pienessä kirkossa oli väkeä tungokseen asti. Lehteritkin olivat
täynnä kansakoululapsia. Pääni yläpuolelta kuului supattamista, joka
muistutti nuorten lintujen viserrystä puunoksalla, ja astuessani
isäni taluttamana käytävää pitkin en voinut olla kuulematta urkujen
soiton hymistessäkin kirkon penkeistä istuvain ihmisten kuiskaavia
huomautuksia kummallakin puolellamme.

"Voi ihme ja kumma sentään, kuinka hän on äitinsä näköinen!"

"Herranen aika, johan se on onneton äiti raukkansa ihan ilmi elävänä."

"Niin kyllä, mutta tyttärellä on parempi lykky."

Lordi Raa odotti minua alttarin aidakkeen luona. Hän näytti vielä
hermostuneemmalta kuin aamulla, ja vaikka hän yritti esiintyä
tavallisella mielentyyneydellään, huomasin hänen kasvoillaan (tai
olin huomaavinani) pelokkaan ilmeen, joka oli aivan outo minulle.

Hänen vieressään seisoi hänen ystävänsä ja todistajansa herra
Eastcliff, neilikka napinlävessä, ja pari askelta taampana oli hänen
tätinsä, lady Margaret, kimppu ihania valkeita kukkia kädessään.

Omat todistajani ja morsiustyttöni, kaunis Betsy ja Nessy MacLeod,
riippuvilla, mustilla sulilla koristettuine hattuineen seisoivat
takanani. Saatoin kuulla heidän vaaleanpunaisten hameittensa kahinan
ja heidän kuiskaavan keskustelunsa epäselvän supinan sekä mustassa
silkkipuvussa ja puolikuunmuotoisessa myssyssä upeilevan Bridget
tädin nuhteet hänen käskiessään heitä vaikenemaan ja näyttämään
rauhallisilta.

Äkkiä olin tietoinen siitä, että kuorissa kajahti kellonääni, että
urut olivat lakanneet soimasta, että sipinä ja yskiminen kirkossa
oli vaiennut, että joku sanoi: "Seisokaa siinä, teidän armonne",
että lordi Raa hermostuneesti naurahtaen kysäisi: "Tässäkö?" ja
asettui viereeni seisomaan, että kynttiläin valaisema ja kukilla
lastattu alttari oli vastapäätä minua ja että piispa juhla-asussaan,
isä Dan messupaidassaan ja stolassaan ja kirkonpalvelija, jolla
oli kannettavana kirja ja pyhää vettä sisältävä astia, alkoivat
jumalanpalveluksen.

Ensi aluksi piispa luki lyhyen litanian, missä pyydettiin Jumalan
siunausta toimitukselle, jonka oli yhdistettävä kaksi Hänen lastansa
pyhän aviosäädyn siteisiin. Sen kestäessä minä en kuullut muuta
kuin tuulen pieksemistä kirkon ikkunoita vasten, kellon etäistä
kumajamista Pyhän Marian kalliolta ja lopuksi sisäisen äänen yhäti
uudistuvaa kertaamista: "En rakasta häntä! En rakasta häntä!"

Mutta tuskin oli varsinainen vihkimistoimitus alkanut, niin minut jo
valtasi juhlallinen pelko ja pyhä kunnioitus sen valtavuutta kohtaan
ja tunne siitä, että Jumala itse johti ja opasti minua, vähäistä
lastansa, tahtonsa mukaan.

Mitä se minua liikutti, että tätä avioliittoa oli niin arvottomasti
valmistettu, jos Jumala oli sen laatija? Jumala laati kaikki
avioliitot, jotka Hänen kirkkonsa siunasi, ja siksipä Hän ohjasi
kaikki inhimilliset pyyteet omaan hyvään päätökseensä, olivatpa ne
sitten vaikka kuinka halvat ja itsekkäät.

Kun tämä ajatus oli käynyt minulle selväksi, hupeni kaikki
muu mitättömäksi, eivätkä mitkään soraäänet kyenneet tätä
mielenylennystäni masentamaan.

Mutta vihkimistoimituksella näytti olevan aivan päinvastainen
vaikutus lordi Raahan. Hänen hermostumisensa yltyi silminnähtävästi,
vaikka hän teki parhaansa salatakseen sitä huolettomaan käytökseen,
joka toisinaan vivahti ivalle.

Niinpä kun piispa astui alas luoksemme ja sanoi:

"James Charles Munster, tahdotko ottaa tämän Maryn lailliseksi
aviovaimoksesi Pyhän Äitimme, Kirkon sääntöjen mukaisesti", mieheni
änkytti vastauksensa katkonaisin sanoin ja mutisi sitten itsekseen:
"Luulin olevani kerettiläinen."

Mutta kun sama kysymys asetettiin minun vastattavakseni, ja isä Dan,
joka otaksui minun olevan hyvin hermostuneen, nojautui puoleeni
kuiskaten: "Ei pidä tuskailla, lapseni, ole rauhallinen", niin minä
vastasin äänekkäästi, selvästi ja epäröimättä:

"Tahdon."

Kun mieheni oli pantava sormus sekä kulta ja hopea tarjottimelle
(sitä tehdessään hän hapuili niin taitamattomasti, että pudotti
ne ja pudotti ne vielä toisenkin kerran, kun hänen oli ne jälleen
korjattava tarjottimelta siunauksen jälkeen, nauraen liian kuuluvasti
omalle kömpelyydelleen) ja toistettava piispan jälkeen: "Tällä
sormuksella minä otan sinut aviopuolisokseni; tämän kullan ja hopean
minä sinulle annan; ruumiillani minä sinua palvelen ja kaiken
maallisen omaisuuteni minä sinulle lahjoitan", niin hän tarjosi
minulle sormuksen hitaasti ja kankeasti.

Mutta minä otin sen vapisematta, sillä mietin, että huolimatta
kaikesta, mitä olin hänen elintavoistaan kuullut, tämä sakramentti
teki hänet minun omakseni.

Muistan, että juhlamenojen aikana isä Dan tuontuostakin puhutteli
minua hiljaa ja hyväillen, kuten lasta, mutta minä en kaivannut hänen
tukeansa, sillä voimani tuli korkeammasta lähteestä.

Muistan myöskin, että huomautettiin jäljestäpäin vastanaineiden
itsepintaisesti karttaneen toistensa katseita, mutta minä
puolestani en katsonut mieheeni syystä, että vihkisanat, rukouksen
tavoin puhdistaen ja pyhittäen mieleni, palauttivat muistiini
pienen päivänpaisteisen kirkon, missä Mildred Bankes oli tehnyt
nunnalupauksensa.

Vihkimistoimituksen loputtua seurasi häämessu, ja se kiihotti
ylimmilleen hartauteni innoittumisen, joka minua tuki.

Isä Dan luki epistolan, joka alkoi: "vaimot olkoot miehillensä
alamaiset", ja sitten piispa luki evankeliumista, lopettaen: "Niin
he siis eivät ole kaksi, vaan yksi liha; mitä senvuoksi Jumala on
yhteenliittänyt, ei pidä ihmisen erottaman."

Kun viimeiset sanat oli lausuttu, niin lordi Raa ja minä, ollen nyt
mies ja vaimo, menimme sakastiin merkitsemään nimemme kirkonkirjaan,
eikä vielä silloinkaan mielenlujuuteni horjunut. Tartuin kynään
ja piirsin nimeni vavistuksetta. Mutta tuskin se oli tehty, kun
kuulin ympärilläni keveän, nauravan keskustelun sekavata hälinää --
ensin piispan äänen (siinä oli hyvin maailmallinen sävy) ja sitten
isäni ja sitten mieheni ja sitten useiden muiden äänet. Ja samassa
silmänräpäyksessä, siinä tuokiossa, niin äkisti kuin lumihiutale
sulaa virran pyörteessä, tunsin vihkiäisjuhlallisuuden esiinloihtiman
tunnelman särkyvän.

Olen jälkeenpäin kuullut, että silmäni olivat tällä hetkellä niin
kosteat, että luultiin minun itkeneen koko toimituksen ajan. En
tiedä, oliko siinä perää, sen vain muistan, että tunsin jonkinlaista
sisäistä väristystä, ja tuntui kuin olisi sieluni herännyt
päihdyttävästä juomasta.

Urut alkoivat soittaa häämarssia, ja mieheni pisti käsivarteni
kainaloonsa sanoen: "Tule."

Kirkossa odottavasta väkijoukosta kuului äänekästä kuiskailemista,
ja astuessamme ovea kohti näin aaveentapaisten kasvojen hymyilevän
minulle joka puolelta ja kuulin aavemaisten äänten kuiskailevan
muistuttaen merenrantaa huuhtovain aaltojen kaukaista loiskinaa.

"Voi sentään, kuinka se on valkoinen", sanoi joku, ja sitten joku muu
lisäsi -- en voinut olla sitä kuulematta:

"Niin, niin, ei sitä tiedä, oliko isä oikeassa, kun sen teki."

En katsonut kehenkään, mutta oikealla näin Martinin äidin pyyhkivän
silmiänsä ja sanovan jollekin vieressään -- kaiketi tohtorille:

"Jumala siunatkoon sitä kultamurua, herttainen hän aina oli."

Myrsky oli yltynyt, ja kun suntio avasi meille oven pidellen sitä
kaikella voimallaan myrskyä vastaan, tempasi vihuri päästäni hunnun
sekä myrtti- ja oranssiseppeleen ja viskasi ne kirkkoon.

"Varjelkoon sentään", sanoi joku -- se oli Tommyn ystävä Johnny
Kristofer -- "ei tästä ole paha lykky kaukana."

Kylän soittokunta oli järjestynyt tielle seisomaan ja kirkkopihalle
tullessamme se alkoi puhaltaa iloista säveltä. Seuraavassa tuokiossa
istuin mieheni kanssa vaunuissa matkalla kotiin.

Hän oli nyt sen verran tointunut vihkiäisten pelottavasta
vaikutuksesta, että saattoi puhua siitä pilkallisesti.

"Koskahan tämä narrinleikki mahtaa olla lopussa?" virkkoi hän.

Myrsky oli paiskannut tien poikki nuoren puunrungon, niin että
ajurimme oli astuttava alas siirtämään se syrjään.

"Hiton paha ylimeno, pelkään. Toivoakseni kestät hyvin merimatkaa.
Minun täytyy olla Lontoossa huomisaamuna, kuten tiedät."

Isäni veräjällä seisoi Tommy toveri totisen näköisenä, lakki
kourassaan, riemuporttinsa alla, jossa oli luettavana (niin hyvin
kuin saatoin tuulelta, joka repeli kukkia irti ja sirotteli niitä
maahan): "Jumala Siunatkoon Onnellista Morsianta".

Kun saavuimme talomme ovelle, seisoi siellä joukko palvelustyttöjä
meitä odottamassa. He pitelivät kiinni valkeasta myssystään ja
kokivat hallita esiliinojansa, jotka kieppuivat heidän mustain
hameidensa kupeilla. Astuessani ulos vaunuista he puhuttelivat minua:
"teidän armonne".

Mieheni ja minä menimme saliin ja seisoessamme vieretysten
uuninmatolla, näin peilissä vilauksen kasvoistani. Ne olivat
kalmankalpeat ja muistuttivat suurine, tuijottavine silmineen
surkastunutta kasvia. Sovitin helmet uudelleen kaulalleni ja
timanttikoristeen epäjärjestykseen joutuneeseen tukkaani.

Toiset vaunut saapuivat melkein heti jäljestämme, ja vieraat alkoivat
tulvia huoneeseen ja onnitella meitä. Ensin tulivat serkkuni, jotka
olivat niin pahoillaan hävityksestä, jonka alaiseksi heidän oma
ulkomuotonsa oli joutunut, etteivät kiinnittäneet paljon huomiota
minuun. Sitten tuli Bridget täti tukien kädellään puolikuunmuotoista
myssyään ja huutaen:

"Voi sinua onnellista lasta! Mutta minkälainen tuuli! Tällaista ei
ole ollut siitä päivin kun sinä synnyit."

Samassa tupsahti isänikin sisään tuulenpuuskan tavalla sanoen:

"Minä olen ylpeä sinusta, tyttö. Oikein ylpeä! Reimasti sinä
käyttäydyit!"

Sitten tuli lady Margaret, joka suuteli minua lausumatta monta sanaa,
ja viimein suuri ja sekalainen seura loistavapukuisia ystäviä ja
naapureita, pääasiallisesti saaremme "ylimystöä", joka tuhlasi monet
moniset "teidän armonne" minua puhutellessaan, ikäänkuin heille
itselleenkin koituisi hiukan kunniaa siitä.

Muistan että seisoessamme siinä vieretysten, mieheni ja minä,
vastaanottamassa heidän jotakuinkin mauttomia onnittelujaan, minut
valtasi epämääräinen iloisuus, ja minä myhäilin ja nauroin, vaikka
sydämeni oli pakahtua, sillä vihkiäisjuhlallisuuden vaikutus oli
hälvenemässä kylmään pimeyteen, kuten yöllinen pakovesi, kun kuunvalo
on sen jättänyt.

Eikä minua lohduttanut se, että mieheni, joskin ulkonaisesti
moitteettomana käytökseltään, suhtautui koko tähän juhlallisuuteen
ja vieraisiin tavalla, josta selvästi huomasin jonkinmoista huonosti
verhottua ylenkatsetta pilkistävän esiin.

Monesti olen sen jälkeen ihmetellyt, eikö isäni omatunto liikahtanut
hänen silmäillessään tytärtään, joka seisoi siinä kalpeana sen
ylhäisen suvun jalokivillä koristeltuna, josta hänelle oli ostettu
sulhanen -- ja eikö hän ajatellut, minkälaista pyhän liiton
pilkkaamista hän oli harjoittanut tyydyttääkseen ylpeyttään,
turhamaisuuttaan, ehkäpä kostonhaluaankin.

Mutta kaikki oli nyt yhdentekevää. Minä olin lordi Raan vaimo.
Lain, maailman ja kirkon silmissä me olimme yhteenliitetyt
peruuttamattomilla siteillä.

    MARTIN CONRADIN LISÄYS.

    Minä en ole mystillisyyteen enkä spiritismiin taipuva, mutta
    mainitsen vain todistuksena siitä salaperäisestä inhimillisen
    myötätunnon siteestä, joka saattaa vallita etäällä oleskelevain
    ystävysten välillä, että sillävälin kun rakastettuni kävi läpi
    tällaisen hurjan kamppailun ja uneksi jää vyöhykkeistä ja
    rikkitallatusta kynästä, se laiva, johon kuuluin, oli ajautunut
    kiinni ahtojäihin 76:nnella leveysasteella, Charcot Bayn luona
    olevan jäätikön edustalla ja että sillävälin kun me siellä,
    suljettuina kaikesta yhteydestä maailman kanssa, olimme avuttomat
    kuin puupölkyt emmekä voineet muuta tehdä kuin tuskitella,
    kiroilla ja polkea jalkaa, aina kun laivankyljet rusahtelivat
    jäitten puristuksessa, niin omat ajatukseni valveilla ollessani
    ja nukkuessani alati lentelivät rakkaani luo jonkinlaisena
    ikävöivänä rukouksena, ettei hän taipuisi painostukseen, jonka
    alaisena niin kirotun varmasti tunsin hänen olevan.

                                                          M. C.



TOINEN OSA

NAINEN JA HÄNEN MIEHENSÄ



LEMPIVIIKKONI.



Kolmaskymmeneskahdeksas luku.


Piispan ja isä Danin tultua soitettiin ruokakelloa ja menimme kaikki
aamiaiselle.

Aamiainen oli katettu uuteen ruokasaliin, joka nyt oli valmis ja ensi
kerran käytännössä.

Se oli pramea huone, monihaaraisilla, lattialla seisovilla
kynttiläjaloilla, suurilla peileillä ja kultapuitteisilla Lauluilla
koristeltu -- muistuttaen sitä salia, jota oli yritetty jäljitellä,
kuten ylen komeasti vaatetettu nainen muistuttaa hienosti vaatetettua
naista.

Isäni istui pöydän päässä, piispa, lady Margaret ja Bridget tätini
hänen oikealla ja minä, mieheni, kaunis Betsy ja herra Eastcliff
hänen vasemmalla sivullaan. Asianajajat ja holhooja istuivat
keskivälissä, isä Dan ja Nessy MacLeod pöydän alapäässä ja muut
vieraat, ystäviä ja naapureita suuri joukko, kirkasvärisiä kukkia
povellaan ja napinlävessä, istuvat heidän välissään.

Aamiaista syödessämme raivosi vihuri kaiken aikaa ulkona, ja
pöydässä istuvain ihmisten äänet hukkuivat monesti sen ulvontaan.
Joku -- Bridget täti se mahtoi taas olla -- huomautti, ettei minun
syntymäpäivästäni asti oltu sellaista päivää nähty ja että se oli
kuin "kohtalon sormi".

"Vaiti, vaimo!" sanoi isäni. "Me elämme kahdennellakymmenennellä
vuosisadalla. Kuka nyt enää uskoo vanhain akkain ihmeisiin?"

Isäni oli tavattoman kiihtynyt, ja kiihtyneenä ollessaan hän
tavallisesti käytti lapsuudenaikansa talonpoikaiskieltä. Toisinaan
hän mitään puhumatta käskevästi kohotellen silmäkulmiaan kuljetti
katseensa pitkin upeata huonettansa ja niitä ylhäisiä vieraita, jotka
siellä olivat saapuvilla, toisinaan hän kuiskaili Blackwaterista
tuotetuille tarjoilijoille olemaan vikkelämmät, toisinaan hän niin
kovaäänisesti, että kaikki muut äänet hiljenivät huoneessa, huuteli
pöydän eri paikoilla istuville tutuilleen ystävällisiä tervehdyksiä
ja kompasanoja.

Ei milloinkaan ennen oltu Ellanissa nähty niin eriskummaista
suurellisuuden ja maalaistapojen sekoitusta. Mieheni näytti
tarkastavan kaikkea osittain huvitettuna, osittain ylimielisen
pilkallisesti, ja useasti näin hänen monokkeli silmässään katseillaan
etsivän Eastcliff ystäväänsä, mutta tämä kallisteli usein suurta
konjakkikarahvia ja kilisteli kaikkein kanssa.

Olin nyt hyvin hermostunut, mutta teeskentelin kuitenkin iloisuutta,
vaikka sydämeni oli kylmä ja sairas. Muistan että minulla oli
erinomainen kyky kuulla yhtähaavaa miltei kaikki keskustelut pöydän
eri osissa ja että minä nauroin melkein kaikkien kanssa.

Kaunis Betsy, joka istui herra Eastcliffin vieressä, tiedusteli
häneltä, aikoiko hän tästä lähtien useammin kunnioittaa saartamme
käynneillään, kun hänen ystävänsä oli naimisissa täällä.

"Mutta Betsy kulta", sanoi mieheni, "kuka asuisi tässä Jumalan
hylkäämässä paikassa, ellei ole pakko?"

"Vai Jumalan hylkäämä paikka?" sanoi isäni. "Saattaa kyllä olla --
mutta niin käkikin sanoi syötyään ensin munat rastaan pesästä ja
jätettyään sen koreaan kuntoon."

Bridget tätini jutteli lady Margaretille äidistäni itkunsekaisella
äänellä ja sanoi luvanneensa hänen kuolinvuoteellaan pitää huolta
hänen lapsestaan, ja hän olikin tunnollisesti pitänyt sanansa, sillä
hän oli aina pitänyt minua enemmän esillä kuin omaa tytärtään, vaikka
olihan hänen armonsa myönnettävä, että Betsy oli kaunis tyttö, ja nyt
olisi varsin hankalaa löytää hänelle sopiva mies seudulla, kun lordi
Raa oli mennyt naimisiin.

"Niinpä niin, rouva MacLeod", sanoi mieheni vilkaisten merkitsevästi
ystäväänsä, "enpä usko täällä olevan montakaan, jotka voivat pitää
hevosia ja vaunuja."

"Totta kyllä", sanoi isäni, "mutta sitä runsaammin on niitä, jotka
voivat tehdä velkoja."

Aamiainen oli viimeinkin lopussa, ja viimeinen tarjoilija oli tuskin
poistunut, kun isäni nousi pystyyn puhetta pitämään.

"Ystävät kaikki", sanoi hän, "nuori pari aikoo vielä ennättää
iltapuolilaivalle."

"Tässä ilmassa?" sanoi joku, viitaten kattoikkunoihin, joiden takana
taivas vetäytyi mustiin pilviin.

"Turhia! Tuulenpuuska ja sadekuuro, ei muuta mitään, niinkuin jo
tytöllenikin tässä sanoin. Mutta vävypoikani lordi Raa" (äänekkäät
hyvähuudot, muutama naurahdus ja meluava pöydän takominen
nyrkeillä seurasivat näitä sanoja) "vävypoikani sanoo, että hänen
on oltava Lontoossa huomisaamuna, ja tänä aamuna tyttäreni on
vannonut tottelevaisuutta... Mitä nyt, monseignor? Eikö juuri
tottelevaisuutta? No jotain sentapaista sitten, niin että hänen on
lähdettävä miehensä kanssa. Niinpä siis täyttäkää lasinne reunoja
myöten ja juokaa morsiamen ja sulhasen malja."

Niin pian kuin kädestä käteen kulkevain karahvien helinä oli
tauonnut, isäni alkoi uudelleen puhua.

"Tämä on elämäni uljain päivä. Se on se päivä, jonka saavuttamiseksi
olen tehnyt työtä, orjaillut ja koonnut, ja nyt se viimeinkin on
koittanut."

Hyväksymisen huutoja kuului jälleen.

"Mitä sanoittekaan kirkossa, herra Curphy? Aika tuo koston
matkassaan. Niin tekee. Katsokaa minua."

Isäni työnsi peukalonsa liiviensä hiha-aukkoihin.

"Kaikki te tiedätte, kuka minä olen ja mitä syntyperää."

Mieheni pani monokkelin silmälleen ja katsahti ylös.

"Minä olen kotoisin Curraghin multamajasta, ei kovinkaan kaukaa
täältä. Isäni tap... mutta jääköön se nyt tässä sanomatta. Kun hän
jätti meidät, ei ollut laiskan penkillä istuminen, eipä vainkaan --
minut pantiin raatamaan maata, ja äiti kitki rikkaruohoja monelle
teistä isillenne, meinaan -- yhdeksän penceä päivässä kuivina päivinä
ja kuusi penceä muulla säällä. Kun minä olin pikkuinen pojan naskali,
kiroili minua muuan komeissa vaunuissa ajava herrasmies ja äidilleni
antoi ruoskaniskuja hänen... mutta olkoon sekin sanomatta. Siitä
päivin olen luullakseni potkaissut itseni aimo tavalla eteenpäin ja
tänä aamuna olen naittanut tyttäreni saaren ylhäisimpään sukuun."

Seurasi taas voimakkaita hyvähuutoja, mutta ne miltei hukkuivat
sateen ankaraan ropinaan kattoikkunoita vasten.

"Monseignor", huusi isäni paisuttaen äänensä yhä kovemmaksi, "mitä te
taas siellä Roomassa puhuitte Jumalan myllyistä?"

Jalokivistä säteilevää ristiänsä kopeloiden ja leppeästi myhäillen
piispa selitti isälleni, mitä sillä lauseparrella tarkoitettiin.

"Totta on, totta on. Jumalan myllyt jauhavat hitaasti, mutta
tavattoman pientä ne jauhavat. Yhdeksäntoista vuotta sitten
luulin olevani toiveitteni perillä yhtä varmasti kuin tänä aamuna
vuoteeltani, noustessani. Jos tämä tyttöni tässä olisi syntynyt
pojaksi, niin hän istuisi siinä missä hänen armonsa nyt istuu. Mutta
lopussa kiitos seisoo! Poikaa en tosin ole saanut, mutta olenhan
saanut vävypojan sensijaan, ja kun pojan poika syntyy, on hän oleva
rikkain mies, joka koskaan on Raa-linnassa kulkenut, ja koko Ellianin
kruunaamaton kuningas."

Näitä sanoja seurasi hyväksymisen myrsky, joka rajuilman pauhuun
sekaantuen yltyi korvia huumaavaksi meluksi.

"Nykyaikaan haastetaan niin paljon isistä ja lapsista -- että muka
tyttäret ovat riippumattomia olentoja ja sen semmoista. Mutta
osoittakaa minulle tytär, joka voisi tehdä enemmän omaksi hyväkseen
kuin minun tyttöni isä on tehnyt hänen hyväkseen. Hänellä on suuret
rikkaudet, hänen miehellään suuri nimi, ja mitäs muuta tässä sitten
enää kaivataan?"

"Ei niin mitään", huudettiin eri osista huonetta.

"Naapurit", sanoi isäni silmäillen ympärilleen tyytyväisesti
myhäillen, "ennenkuin juomme puheeni maljan, pyydän piispaa puhumaan
teille. Se on suuri mies, tää piispa, enkä Jumal'auta tiedä, mitä
tästä naimaliitosta olisi tullut, ellei hän olisi ollut sitä
hommaamassa."

Yhäti hymyillen ja jalokiviristiänsä sormeillen piispa alkoi puhua
tavallisella leppeällä ja sulavalla äänellään. Hän oli lujasti
vakuutettu siitä, että Kirkko oli tänä aamuna siunannut erittäin
onnellisen ja lupaavan liiton. Eriuskolaisten kesken solmittuja
avioliittoja vastaan voitanee kyllä muistutuksia tehdä, mutta Kirkko
ei ole koskaan kieltänyt niitä, kun olosuhteet ovat olleet edulliset,
ja hänen armonsa (näitä sanoja seurasi syvä kumarrus miehelleni) oli
käyttäytynyt perin jalomielisesti tässä suhteessa.

Mitä tulee nerokkaan ja tuiman isäntämme huomautukseen nykyajan
mielettömistä ja vaarallisista mielipiteistä isän ja tyttären
keskinäisistä suhteista, tahtoi hän huomauttaa, että miehen ja vaimon
keskinäisistä suhteista levitettiin vieläkin mielettömämpiä ja
vaarallisempia mielipiteitä.

Mutta jo kirkon varhaisimmilta ajoilta asti olivat nämä suhteet
hyvin tarkoin määritellyt. "Vaimot olkoot miehillensä alamaiset",
sanotaan epistolassa, joka luettiin tänä aamuna, ja samaa toistettiin
loppurukouksessakin, jossa käsketään vaimoa pysymään uskollisena
miehellensä ja olemaan rakastettava kuin Raakel, viisas kuin Rebekka
ja kuuliainen kuin Saara.

"Ihanata!" kuiskasi Bridget tätini lady Margaretille. "Sellainen minä
itse aina olin rakkaan everstin eläessä."

"Morsian ja sulhanen!" huusi isäni, ja kaikki nousivat pystyyn
meluten ja huutaen: "Lordi Raan terveydeksi! Lordi Raan terveydeksi!"

Puheiden kestäessä mieheni oli kaiken aikaa rauhatonna vääntelehtinyt
tuolillaan. Hän oli myös ahkerasti kallistanut viinikarahvia, niin
että kun hän nousi vastaamaan, hänen silmänsä olivat jotakuinkin
sumeat.

Venyvällä äänellään hän kiitti piispaa ja lausui, että päättäessään
naida minut, hän ei ollut koskaan ajatellut esiintuoda mitään esteitä
uskontoon nähden. Mitä tuli uudenaikaisiin mielipiteisiin miehen
ja naisen keskinäisestä suhteesta, ei hän arvellut luostarissa
kasvatetun nuoren tytön antavan hänelle paljonkaan luulla siinä
suhteessa.

"Eipä luulisi", huusi isäni. "Kyllä minä siitä vastaan."

"Niinpä siis kiitän teitä omasta ja perheeni puolesta", jatkoi
mieheni, "ja... Ah, niin, tietysti (tämä sanottiin lady Margaretille)
kiitän teitä myös vaimoni puolesta ja... ja niin ei sitten muuta
mitään."

Minua vilusti ja hävetti ja tunsin voivani pahoin. Verivirta
syöksähti kasvoilleni punaten ne hiusmartoon saakka.

Kaikissa näissä hääpuheissa ei oltu sanallakaan mainittu minua -- ei
puhuttu mitään siitä todellisesta minusta, jolla on elävä sielu ja
oikeus tulevan onnen vaatimuksiin. Kun mieheni kävi jälleen istumaan,
halusin itkeä, mutta käsittämättömän mielijohteen valtaamana
purskahdin sen sijasta väkinäiseen nauruun.

Äkkiä kuulin jonkun taas puhuvan. Se oli isä Dan. Hän oli aivan
huomaamatta noussut pystyyn paikaltaan pöydän alapäässä. Näin hänen
väljän nuttunsa, joka oli saumoista hyvin kulunut; näin hänen
pyöreät, hehkuvat kasvonsa; kuulin hänen lempeän irlantilaisen
äänensä väräjävän, josta päätin hänen olevan syvästi liikutetun; ja
silloin painui pääni alas, sillä tiesin, mitä oli tulossa.



Kolmaskymmeneskolmas luku.


"Herra O'Neill", sanoi isä Dan, "sallitaanko pitäjänpappinne puhua,
vaikkei hänelle ole pidetty puhetta?"

Isäni vastasi jotain, ja ruokasaliin tuli äkkiä syvä hiljaisuus. En
tiedä taukosiko myrsky tuokioksi vai oliko se vain kiihtyneitten
hermojeni kuvittelua, mutta minusta oli nyt aivan hiljaista.

"Paljon on puhuttu siitä avioliitosta, jota olemme tänä päivänä
täällä juhlineet, mutta minusta tuntuu, että jotain on unohtunut.
Mitä on avioliitto? Onko se jonkun sopimuskirjan päättäminen? Onko se
nimien merkitseminen kirkonkirjoihin? Onko se edes valan vaihtaminen
alttarin edessä? Ei! Avioliitto on pyhä liitto, jonka kaksi sielua
tekee keskenään, mies naisen kanssa ja nainen miehen kanssa,
kuuluakseen toisilleen ikuisesti, niin ettei mikään onnettomuus,
ei mikään elämän myrsky, ei mikään synti voi heitä erottaa. Tätä
merkitsee avioliitto, ja me olemme tänäpäivänä kutsuneet Jumalan ja
ihmiset todistamaan tämän pyhän siteen solmiamista."

Sydämeni jyskytti kovasti. Kohotin pääni ylös, ja silmäni säteilivät
luullakseni. Vilkaisin piispaan. Huomasin hänen kasvoistaan, että hän
oli kiukustunut.

"Herra O'Neill", huusi isä Dan korottaen vapisevan äänensä, "te
sanotte, että tyttärellänne on suuria rikkauksia ja hänen miehellään
suuri nimi, ja mitä muuta enää sitten kaivataan? Minä sanon, mitä lie
kaipaavat, sir. He kaipaavat rakkautta, rakkautta molemmin puolin,
jotta hyvyys ja onni voisi heitä seurata, ja jos heillä on se, on
heillä jotain, jota ei voi ostaa rikkaudella eikä korkealla arvolla."

Pääni oli taas painuksissa, mutta alta kulmain saatoin nähdä,
että koko seurue istui kuin lamauksissa. Mieheni vain liikahteli
tuolillaan, ja piispa hypisteli kultavitjojaan.

"Piispani", puhui isä Dan edelleen, "on lausunut meille, että
vaimon on alistuttava miehensä tahdon alaiseksi ja oltava hänen
silmissään rakastettava, viisas ja kuuliainen. Mutta eikö miehelläkin
kohdastansa ole vastaavia velvollisuuksia vaimoansa kohtaan? Eikö
sanota, että hänen on luovuttava hänen tähtensä kaikesta muusta ja
kaikista muista ja pitäydyttävä häneen ja pysyttävä hänessä ja heidän
pitää tulla yhdeksi lihaksi? Eikö kuulu niin jumalallinen käsky?"

Sydämeni löi niin kovasti, etten lähinnä seuraavia sanoja kuullut.
Kun jälleen saatoin kuulla, puhui isä Dan:

"Ajatelkaa, mitä avioliitto merkitsee naiselle -- nuorelle tytölle
varsinkin. Se merkitsee vanhojen siteiden katkeamista, uuden elämän
alkamista, matkaa tuntemattomaan maailmaan, josta ei enää voi palata.
Heikkoudessaan ja avuttomuudessaan hän on riippuvainen, ensin
isästään, sitten miehestään, ensin isän turvasta, sitten miehen. Mitä
hän sitten tuo miehelle, joka hänet nai? Itsensä, kaiken, mitä hän
on, kaiken, miksi hän saattaa tulla, miehen muodostettavaksi, miehen
turmeltavaksi, eikä hän milloinkaan, ei milloinkaan, ei milloinkaan
voi olla sama kenellekään muulle miehelle, koko elinaikanansa."

Hartaammin kuin koskaan ennen halusin nyt paeta pois huoneesta.

"Ystävät", huudahti isä Dan, "sulhasta emme tunne paljon tässä
seurakunnassa, mutta morsiamen tunnemme.

"Olemme tunteneet hänet koko hänen elämänsä ajan. Me tiedämme,
minkälainen hän on. Ainakin minä tiedän. Minäkin olen hänen isänsä.
Minä olin tässä talossa, kun hän syntyi. Minä kastoin hänet. Minä
otin hänet sen enkelin sylistä, joka hänet synnytti. Siispä hän on
minunkin lapseni. Jumala siunatkoon häntä..."

Hänen äänensä katkesi -- minä nyyhkytin -- vaikka hän puhui niin
äänekkäästi, saatoin tuskin kuulla häntä, saatoin tuskin nähdä häntä
-- tiedän vain, että hän oli kääntynyt meidän puoleemme ja kohotti
vapisevaa kättänsä miestäni, kohti.

"Hän on minunkin lapseni, sanon, ja nyt, kun hän jättää meidät,
nyt, kun te viette hänet pois meiltä, vannotan teitä, armollinen
herra, olemaan hänelle hyvä ja uskollinen, koskapa teidän kerran on
vastattava hänen sielustaan."

En tiedä, sanoiko hän vielä muutakin. Tästä hetkestä alkaen minä olin
kuuro ja sokea kaikelle. Olin kumminkin tietoinen siitä, että isä
Danin lakattua puhumasta salissa vallitsi kiusallinen äänettömyys.
Seurue tuntui olevan hämmästynyt, jopa hiukan harmistunutkin,
tullessaan näin odottamatta työnnetyksi liikuttavan kohtauksen
keskelle. Piispa näytti suuttuneelta, isäni nololta, ja mieheni,
joka yhä ahkerasti oli kallistellut konjakkilasia, mutisi jotain
"saarnasta".

Oli tarkoitettu, että herra Eastcliff puhuisi morsiustytöille, ja
kaunis Betsy kertoi minulle jälkeenpäin, että hän oli valmistanut
hyvin sukkelan puheen, mutta jokainen tunsi, ettei puheidenpidosta
enää voinut tulla mitään. Seurasi hetkinen noloa puhelua, ja sitten
isäni katsoi kelloa ja sanoi olevan ajan meidän lähteä, jos mielimme
ennättää laivalle, ja niin minut vietiin yläkertaan vaihtamaan pukua.

Palatessani alakertaan matkapuvussani soopelinnahat hartioillani,
oli koko seura koolla hallissa ja kaikki puhelivat yhtähaavaa, jotta
huone sorisi kuin vesi padassa.

Jokainen vuorostansa alkoi nyt minua hyvästellä. Nessy MacLeod
kuiskasi minulle salavihkaa, että isäni oli niin erinomainen mies.
Kaunis Betsy sopotti, että herra Eastcliff oli niin kaunis ja että
heillä oli niin samat harrastukset ja sama maku, että hän toivoi
minun pyytävän häntä Raa-linnassa käymään takaisin tullessani.
Bridget tätini, jota ympäröi joukko osanottavaisia naisia (niihin
lady Margaret luettuna, joka huomattavasti yritti olla ystävällinen)
pyyhkieli silmiänsä sanoen, että olin aina ollut hänen lemmikkinsä,
ja että hän oli uskollisesti täyttänyt velvollisuutensa minua kohtaan.

"Mary rakkaani", sanoi hän kohdatessaan minun katseeni. "Tässä minä
juuri kerron hänen armollensa, etten tiedä mitä tehdä, kun sinä olet
mennyt."

Mieheni oli myös siellä raskaassa päällysnutussa kaulus kohotettuna,
vastaanottaen seudun herroilta rohkaisevia ennustuksia uhkaavasta
laivamatkastamme.

Toinen autovaunuistamme saapui portaitten eteen, ja siinä lähti
mieheni palvelija tavaroitten kanssa ajamaan. Sitten suhahti
portaitten eteen toinen, ja nyt oli meidän lähtöaika. Suutelin
luullakseni kaikkia. Kaikki näyttivät itkevän -- kaikki paitsi minä
itse, sillä minun kyyneleeni olivat näihin aikoihin jo vuotaneet
tyhjiin.

Juuri kun olimme lähtemäisillämme ja Tommy toveri (joka näytti hyvin
oudolta lainatuissa mustissa pukineissaan) avasi meille oven, puhkesi
tuokion aikaa lamassa ollut myrsky uuteen vauhtiin ja ravisteli
pitkänä ulvovana vihurinpuuskana talon nurkkia.

Minä olin jättänyt hyvästi vanhukselle ja astuin portaita alas, kun
samassa muistin isä Danin. Siinä hän seisoi murheellisin katsein
pimeässä nurkassa oven luona haalistuneessa nutussaan, nähdäkseen
minusta viimeisen vilahduksen. Minua halutti kietoa käsivarteni hänen
kaulaansa, mutta tiesin että sitä katsottaisiin vääräksi, niinpä
polvistuin hänen eteensä ja suutelin hänen kättänsä, ja hän antoi
minulle siunauksensa.

Mieheni, joka odotti puhkuvan automobiilin luona, sanoi
kärsimättömästi:

"Tule, tule, Mary, älä pidätä minua sateessa."

Minä astuin vaunuihin, mieheni seurasi minua, läksimme liikkeelle ja
sisältä kuului jäähyväishuutoja ("Hyvästi!" "Onnellista matkaa!"),
jotka tuuli kantoi korviimme tukahutettuina kirkumisina.

Ajotien kulmauksessa kääntyessämme jokin pakotti minut katsahtamaan
taakseni äitini ikkunaan -- ja muistin ensimäisen lähtöni kouluun.

Seuraavalla hetkellä ajoimme sillan yli -- ja Martin Conrad ja
William Rufus muistuivat mieleen.

Siinä samassa jo olimme isolla ajotiellä.



Kolmaskymmenesneljäs luku.


"Jumalan kiitos, että siitä on päästy", virkkoi mieheni. Sitten
hän puolittain anteeksi pyytäen lisäsi: "Etpä sinäkään, kultaseni,
näyttänyt pitävän sitä erittäin hauskana."

Kylän suussa seisoi joukko miehiä kunnialaukauksia ampumassa; heidän
keskellään näkyi tyttöparvi, joka levitteli köyttä tien poikki;
talojen ikkunoista, tankoihin kiinnitettyinä, riippui pieniä,
sateen liottamia ja myrskyn pieksemiä lippuja; siellä täällä näkyi
muutamia porstuassa tuulen suojaa etsiviä naisia saalit hartioillaan
katsomassa kulkuamme.

Mieheni oli tuskastunut näihin yksinkertaisiin maalaistapoihin.
Kerran tai pari hän laski alas vaunumme ikkunan ja heitti ulos
kourallisen hopearahoja jouduttaen samassa ajajaa kiirehtimään.
Niin pian kuin olimme kylän sivuuttaneet, heittäytyi hän taaksepäin
istuinnojaa vasten sanoen:

"Taivas kuinka minua nukuttaa! Eikä ihmekään! Myöhään maata ja
aikaisin taas tänä aamuna pystyssä."

Tuokion kuluttua hän alkoi haukotella, ja siinä samassa hänen
silmänsäkin painuivat umpeen.

Hän oli nukkuessaan surkean, melkeinpä ruman näköinen. Hänen poskensa
pullistuivat ja vajosivat sisään; hänen huulensa olivat raollaan, hän
hengitti raskaasti, toisinaan aukoen suutaan kuin vedestä nostettu
toutain.

En voinut kääntää silmiäni hänen kasvoistaan, jotka minusta nyt
olivat suoranaisesti vastenmieliset, kun eivät silmät olleet niitä
pelastamassa. Minä tunsin olevani hirveän nöyryytetty. Persoonallinen
ylpeytenikin oli haavoitettu. Muistin isä Danin sanat, että mies ja
vaimo ovat yksi liha, ja sanelin itselleni, että tämä siis oli se,
jolle minä kuuluin -- joka kuului minulle -- tämä! Sitten rupesin
soimaamaan ja nuhtelemaan itseäni, mutta voidakseni sitä tehdä minun
oli käännettävä katseeni muualle.

Tiemme Blackwateriin kulki vuoriharjanteen poikki, joka oli pahasti
alttiina lounaistuulelle. Raju sadevirta huuhtoi autovaunujamme
pirskuttaen vettä sisään katon liitoksista. Nukkujankin kasvoille
pirahteli jonkunverran pisaroita, ja hän heräsi säpsähtäen.

"Kirott--"

Hän pysähtyi kesken ikäänkuin pahasta teosta tavattuna ja alkoi
pyydellä anteeksi.

"Olinko nukuksissa? Taisin olla. Tyhmää todella, eikö niin? Suo
anteeksi."

Hän räpäytti silmiään selvittääkseen ne unesta, silmäili minua
tuokion aikaa äänetönnä ja virkkoi sitten hymyillen tavalla, joka
puistatti minua:

"Siis me kaksi olemme nyt mies ja vaimo, kultaseni?" Minä en
vastannut mitään, ja yhä kiinteästi minua tarkastaen hän lisäsi:

"No niin, olisipa pahempaakin voinut tapahtua -- vai mitä _sinä_
arvelet?"

En vieläkään vastannut mitään, tunsin häpeätä, melkeinpä inhoa.
Sitten hän alkoi lausua kohteliaisuuksia ulkomuodostani.

"Tiedätkö, että olet viehättävä, kultaseni, todella viehättävä."

Minua iljetti ja puistatti. Ehkäpä siksi, että vaistomaisesti tunsin
hänen lausuneen samat sanat ennenkin muille naisille. Käänsin taas
katseeni sivulle.

"Älä, kultaseni, käänny pois. Näytä minulle nuo suuret, mustat
silmäsi. Ihailen mustia silmiä. Ne läpäisevät minua katseillaan kuin
näverit."

Puhuessaan hän kumartui eteenpäin ja veti minut luokseen. Minä olin
peljästynyt ja työnsin hänet pois.

"Mitä nyt?" sanoi hän näyttäen hämmästyneeltä.

Mutta samassa hän nauroi, ja sellaisen miehen äänellä, joka on ollut
paljon naisten kassa tekemisissä ja tietää miten heitä on kohdeltava,
hän virkkoi:

"Kaipaa mielistelemistä, niinkö? Sitä ne lapsukaiset kaikki tekevät."

Näin sanoen hän likisti minua lähemmäksi itseään, pidellen
käsivarttaan vyötäisilläni, mutta toistamiseen peräydyin hänestä ja
työnsin hänet voimakkaasti pois.

Hänen kasvonsa synkkenivät hetkeksi, mutta kirkastuivat samassa taas.

"Vai niin", sanoi hän, "kyllä ymmärrän. Loukkaantunut, vai mitä?
Rankaisee minua, kun olen ollut niin huomaamaton häntä kohtaan? No
niin, siinä hän, pikku raukka, kyllä on oikeassa! Mutta älä ole
milläsikään. Sinä olet erinomaisen sievä pikku vaimo, kultaseni, ja
jos olen sinua laiminlyönyt, niin aion korvata sen lempiviikkojen
aikana. Tule siis, pikku tyttö, olkaamme ystäviä."

Hän tarttui uudelleen kiinni minuun ja yritti suudella minua painaen
samassa kätensä povelleni, mutta minä väistin kiertämällä pääni
syrjään.

"Oi! Oi! Olenko loukannut hänen häveliäisyyttään, olenko?" sanoi hän
nauraen miehen tavalla, joka oli varma itsestänsä ja minusta. "Mutta
pikku nunnani kyllä pian siitä toipuu. Saammepa nähdä! Saammepa
nähdä!"

Värisin kauhusta, joka oli minulle aivan uutta. Tähän asti
ajatellessani naimisiinmenoa lordi Raan kanssa oli minua huolettanut
rakkauden puute suhteessamme, ja sitä mitä tarkoitin rakkaudella --
miehen ja vaimon keskinäisellä rakkaudella -- arvelin samanlaiseksi
tunteeksi, joka minussa oli arvoisaa äitiä kohtaan, vain ylevämmäksi,
syvemmäksi ja henkisemmäksi sen kautta, että toinen oli mies, toinen
nainen.

Mutta tämä oli aivan toista. Avioliitossa en ollut löytänyt, mitä
olin odottanut, mutta jotain muuta siinä nähtävästi olin löytävä,
sillä ei ollut epäilystä siitä, mitä mieheni tarkoitti, katsellessaan
minua intohimoisilla silmillään ja sanoessaan: "Saammepa nähdä!
Saammepa nähdä!"

Älysin mikä minua odotti, ja pelon valtaamana rupesin toivomaan,
että tapahtuisi jotain minun pelastuksekseni. Olin niin säikähtynyt,
että olisin paennut vaunuista, jos se vain olisi käynyt päinsä.
Ainoa toivoni oli, että myöhästyisimme laivasta tai että myrsky
estäisi sen lähtemästä matkalle. Mitä hyötyä minulla olisi ollut
tästä vuorokauden viivytyksestä (kuvailin voivani palata kotiin sinä
aikana), en tietänyt. Mutta siitä huolimatta rupesin kuumeellisen
hartaasti pitämään silmällä pilviä.

Ne olivat entistä uhkaavammat -- vyöryen lounaasta suunnattoman
suurina, mustina möhkäleinä ja verhoten vuoret ja laaksot
pimeyteensä. Se oli hirvittävää, mutta ei niin hirvittävää kuin se
asia, joka oli mielessäni. Pelkäsin myrskyä, mutta olin sittenkin
hyvilläni, julman hyvilläni siitä.

Mieheni, joka yrmeän vastustukseni jälkeen oli jälleen vajonnut
omaan kolkkaansa, oli hyvin vihainen. Hän puheli taas "Jumalan
hylkäämästä saarestamme" ja kuinka mieletöntä oli asua siinä, sanoi,
että ylimenomme tulisi joka tapauksessa kestämään kauan ja että ehkä
tulisimme myöhään Lontooseen. --

"Se olisi hiton harmillista. Erikoiset syyt pakottavat minua olemaan
siellä huomenaamulla", sanoi hän.

Eräässä tien äkkikäänteessä tuuli iski autoomme kuin näkymättömällä
siivellä. Toinen ikkunoista särkyi, ja estääkseen sadetta valelemasta
meitä, täytyi mieheni pidellä tyynyä aukon edessä.

Hänen huomionsa oli kiintynyt tähän toimeen, kunnes ajaa karahutimme
Blackwateriin, ja silloin hän päästi tyynyn käsistään ja kurkisti
ulos, nähdäkseen vilauksen merestä.

Lahti oli hirvittävissä kuohuissa. Sydämeni vavahti sen nähdessäni.
Mieheni kirosi.

Me ajoimme vahvalle, liottuneelle ja alastomalle kivisillalle.
Mieheni palvelija tuli vedenpitävässä päällystakissa vaunujen luo ja
huusi suojapuolelta tuulen läpi:

"Kapteeni ei tahdo lähteä matkaan tänään, armollinen herra.
Rantatuuli. Sanoo, ettei voi päästä turvallisesti satamasta ulos."

Mieheni kiroili rajusti. Siihen aikaan olin tottumaton kirouksiin
ja ne sattuivat minuun kuin ruoskaniskut, mutta yhtäkaikki sykähti
valtasuoneni iloisesti.

"Paha onni, teidän armonne, vain yksi keino suoriutua pulasta", huusi
palvelija.

"Mikä sitten?" murahti mieheni.

"Pitää jäädä Blackwateriin yöksi, toivossa että ilma korjaantuu
huomisaamuksi."

Sen varalta hän oli jo tilannut meille huoneet ravintolasta.

Mieleni masentui, ja odotin mieheni vastausta jäykistyneenä.

"Hyvä on, Hobson. Kun täytyy, niin täytyy", vastasi hän.

Halusin puhua, mutta en tietänyt mitä sanoa.

Neljännestuntia myöhemmin pysähdyimme ravintolan edustalle, missä
omistaja tarjoilijain ja johtajattaren ympäröimänä vastaanotti meidät
jotakuinkin merkitsevästi hymyillen.



Kolmaskymmenesviides luku.


Ruvetessani kirjoittamaan, päätin kertoa totuuden ja koko totuuden.
Mutta nyt huomaan, että totuus vaatii minua samoamaan muutamille
inhimillisten kokemusten pyhimmille aloille. Tällä hetkellä tunnen
olevani naisen elämän pyhäkön kynnyksellä ja kyselen itseltäni, onko
tarpeellista ja välttämätöntä astua sen sisään.

Olen tullut siihen päätökseen, että se on tarpeellista ja
välttämätöntä -- tarpeellista kertomukseni jatkoon nähden,
välttämätöntä kirjoitukseni tarkoituksen tähden.

Neljä kertaa olen jo kirjoittanut jatkoa tähän. Ensimäisessä
kirjoituksessa huomasin sanoneeni liian paljon. Toisessa olin
sanonut liian vähän. Kolmannessa olin piirtänyt itsestäni kuvan,
joka sekä hämmästytti että inhotti minua, enkä voinut uskoa sitä
todenmukaiseksi. Neljännessä näin sydämen vavistuksella, ettei
kuva ollut ainoastaan todenmukainen, vaan että se oli liiankin
todenmukainen. Nyt yritän jälleen.

Minä astuin meille tilattuihin huoneisiin, pelon, melkeinpä häpeän
tunteilla. Minun mielenliikutuksellani ei ollut minkäänlaista
yhteyttä sen lämpimän tunnevirtauksen kanssa, joka naisen valtaa, kun
hän tapaa itsensä rakastamansa miehen kanssa ensimäisen kerran kahden
kesken pienessä huoneessa, joka sisältää kaikki, mikä hänelle jotain
merkitsee tässä maailmassa. Olin kuin nuori tyttö, joka kynttilä
kädessään vaeltaa tyhjän talon pimeillä käytävillä yöaikaan ja äkkiä
näkee vieraat kasvot edessään. Minä olin kynttilää kantava nuori
tyttö, vieraat kasvot olivat mieheni.

Meillä oli kolme huonetta, jotka kaikki olivat yhteydessä
keskenään, keskellä pieni sali ja kummallakin puolella makuuhuone.
Oikeanpuoleinen makuuhuone oli iso ja siinä oli hyvin tilava sänky
katoksineen ja irtonaisine takalautoineen. Vasemmalla puolella
oleva huone oli pieni ja siinä oli yksinkertainen rautasänky, joka
oli nähtävästi tarkoitettu kamarineidille. Minulla ei vielä ollut
mitään kamarineitiä, sillä oli määrätty, että palkkaisin itselleni
ranskalaisen tytön Lontoossa.

Melkein heti saliin tultuamme, mieheni, joka ei ollut vielä toipunut
pettymyksestään, jätti minut mennäkseen alakertaan. Hän murahti
jotain Lontooseen lähetettävistä sähkösanomista ja Hobsonille
annettavista määräyksistä.

Riisumatta päällysvaatteita yltäni astuin ikkunan luo, joka oli
suolaisen merivesiräiskeen kuorettama. Ravintola oli rakennettu
kallioiselle kielekkeelle sataman yläpuolelle, ja laivasiltaa
pieksevän meren pauhina kuului tänne huumaavana.

Minä olin niin hermostunut, niin hätäinen ja epämääräisen pelon
vallassa, että tuskin näin tai kuulin mitään. Kantajat toivat
matka-arkkumme ylös ja kysyivät, minne ne olivat laskettavat,
mutta en tiedä mitä heille vastasin, vaikka huomasin, että kaikki
-- mieheni tavarat niin hyvin kuin omani -- vietiin suureen
makuuhuoneeseen. Palvelustyttö kysyi, tuliko hänen sytyttää tulta
uuniin, ja vastasin "kyllä... ei... kyllä" ja äkkiä kuulin
takkatulen rätisevän.

Hetken kuluttua mieheni palasi ja oli nyt paremmalla päällä.

"Hiton harmillista, multa ei auta muu kuin tyytyä kohtaloonsa."

Hän nauroi tätä sanoessaan ja tullen likemmäksi ja katsellen minua
intohimoisesti ja samassa ylpeästi hymyillen, hän kuiskasi:

"Enpä luule, että aika käy meille pitkäksi ennen huomisaamua. Mitä
sinä arvelet, pikku kaunokaiseni?"

Ääni enemmän kuin kysymys pani sydämeni tykyttämään, ja tunsin
kasvojeni kuumenevan.

"Yhä päällysvaatteissa?" sanoi hän. "Tulehan, minä autan sinua."

Minä vedin hattuneulat päästäni ja riisuin hattuni. Samassa mieheni
riisui kappani ja turkikseni, ja sitä tehdessään hän kietoi
käsivartensa vyötäisilleni ja likisti minua lujasti rintaansa vasten.

Minua pöyristytti. Koetin sitä hillitä, mutta turhaan. Mieheni nauroi
jälleen sanoen:

"Eikö pikkunen ole vieläkään voittanut sitä? Se johtuu kai siitä,
ettet ole vielä minuun tottunut."

Yhä nauraen hän veti minut vieläkin lähemmäksi itseään, ja pistäen
toisen kätensä leukani alle, hän suuteli minua suulle.

Olisi vaikeata ja kenties naurettavaakin kuvailla, miten
vastenmielisesti mieheni ensimäinen suudelma vaikutti minuun. Suuni
tuntui kuivalta ja minut valtasi kova inho, ja ennenkuin olin oikein
selvilläkään siitä mitä tein, olin kohottanut molemmat käteni ylös
työntääkseni hänet pois.

"No, no, tämä menee jo liian pitkälle", sanoi hän puolittain
leikillisesti, puolittain totisesti. "Automobiilissa se vielä kävi
laatuun, mutta täällä, omissa huoneissasi, katsos..."

Hän keskeytti lauseensa nauraen uudelleen ja virkkoi että jos
häveliäisyyteni tiesi sitä, ettei kukaan muu tätä ennen ollut minua
suudellut, teki se minut kahta viehättävämmäksi.

Olin hämilläni ja se minua hiukan hävetti, niinpä jätin mieheni ja
astuin toiselle puolelle huonetta, missä kävin istumaan takkatulen
ääreen. Hän seurasi minua katseillaan hymyillen tavalla, joka sai
minut vapisemaan. Sitten hän astui tuolini taakse, laski käsivartensa
olkapäilleni ja suuteli minua niskaan.

Väristys puistatti ruumistani. Minusta tuntui, kuin olisi minulle
tapahtunut jotain sopimatonta. Mieheni näytti siltä, kuin olisi häntä
haluttanut nauraa täyttä kurkkua. Hänen katseensa oli ylpeä ja julkea
ja sen ohessa intohimoinen kuten ihmisen, joka ei ole hetkeäkään
ajatellut vastarintaa mahdolliseksi.

"No, tämäpä on hassunkurista", sanoi hän. "Mutta pianhan nähdään!
Pianhan nähdään!"

Tarjoilija tuli sisään käskyjä saamaan, ja vaikka oli hyvin aikaista,
tilasi mieheni heti päivällisen. Sydämeni palpahti vilkkaasti, sillä
iloitsin ajatellessani huojennusta, jonka toisten ihmisten läsnäolo
tuottaisi minulle.

Sillä aikaa kun pöytää katettiin, jutteli mieheni päivän
tapahtumista. Hän kysyi, kuka se "nukkavieru vanha pappi" oli, joka
oli pitänyt meille "saarnan" hääaamiaisilla -- hän oli nähtävästi
unohtanut nähneensä isä Danin ennen.

Minä sanoin, että "nukkavieru vanha pappi" oli isä Dan ja että hän,
jos kukaan, oli pyhimys.

"Vai pyhimys?" virkkoi mieheni. "Toivoisin ettei pyhimys sentään
merkitsisi samaa kuin tyhmeliini."

Sitten hän alkoi minulle kehittää omia mielipiteitään "pyhästä
aviosäädystä". Siitä, että ihmisiä, joiden tulisi elää erillään,
pakotetaan pysymään yhdessä, aiheutuu paljon enemmän kurjuutta ja
luonteenturmelusta kuin tusinasta aivan luonnollisia aviorikoksia,
joita miehen on toisinaan korjattava naimisella, ellei tahdo käydä
viettelijästä ja konnasta.

En tiedä, älysikö mieheni, miten pohjaltaan raaka oli tällainen puhe
nuorelle tytölle, joka vast'ikään oli tullut hänen vaimokseen. Enpä
luule hänen olleen tietoinen siitä, että hän paljasti itsensä minulle
joka sanalla, minkä hän lausui muuttaen alkavan vastenmielisyyteni
häntä kohtaan kauhuksi.

Kämmeneni kävivät kosteiksi, ja yhä uudelleen minun oli kuivattava ne
nenäliinallani. En ollut koskaan ollut niin säikähtynyt ja peloissani
kuin nyt, mutta siitä huolimatta koetin hillitä itseäni, kun kävimme
ruokapöytään istumaan. Osittain palvelijain tähden, osittain syystä,
että pidin itseäni vastuunalaisena miestäni kohtaan tuntemastani
kammosta, keksin jotain sanottavaa, vaikka ääneni vapisi.

Mieheni söi himokkaasti ja joi aika tavalla. Kerran tai pari, kun
hän itsepintaisesti vaati minua ottamaan samppanjaa, kilistin hänen
kanssaan. Pakotinpa itseni joskus nauramaankin, vaikka pelkoni ja
inhoni kasvoi hetki hetkeltä.

Tästä rohkaistuneena hän uudisti hyväilyjään jo ennenkuin
tarjoilijat olivat huoneesta lähteneet, ja kun he olivat poistuneet
saatuaan määräyksen pysyä poissa, kunnes soitettaisiin, ja ovi oli
sulkeutunut, kiersi hän valot sammuksiin, työnsi sohvan uunin eteen,
asetti minut siihen istumaan ja kävi itse istumaan viereeni jatkamaan
armasteluaan.

"Kuinka kaino pikku nunnani nyt jaksaa?" sanoi hän. "Peloissaan,
niinkö? Kaikki ne ensin ovat peloissaan, ne lapsukaiset!"

Tunsin nenässäni hajua likööristä, jota hän oli juonut. Takkatulen
valossa saatoin nähdä hänen ulkonevan etuhampaansa (osaksi viiksien
peittämänä), joka oli herättänyt huomiotani nähdessäni hänet
ensimäisen kerran, ja hänen käsissään ja ranteissaan kasvavat
pehmeät, mustat ihountuvat. Ja ennen kaikkea olin tuntevinani toisten
naisten henkäystä hänen ympärillään -- kevytmielisten naisten,
huonojen naisten -- ja pelkooni ja inhooni sekaantui nyt jonkinlaista
ruumiillista kammoa.

Kotvan aikaa ponnistelin tätä tunnetta vastaan, mutta kun hän alkoi
syleillä minua ja lausua minulle helliä nimityksiä, valittaen
kylmäkiskoisuuttani, kieltäen minua pelkäämästä, ja muistuttaen, että
kuuluin nyt hänelle, ja että minun oli tehtävä mitä hän tahtoi, kävin
hervottomaksi, vapisin päästä kantapäähän ja yritin nousta pystyyn.

"Antakaa minun mennä", sanoin.

"Joutavia", nauroi hän pidellen minua paikallani. "Sinä hurmaava
pikku nainen! Sinä vain kiusaat minua. Kuinka nuo viehättävät pikku
naiset rakastavat kiusaamista."

Hänen silmäteränsä kiiluivat. Suljin silmäni, etten näkisi hänen
katsettaan. Seuraavalla hetkellä tunsin hänen kätensä sivelevän
ruumistani ja vihasta raivostuneena tempasin itseni vapaaksi hänen
sylistään ja ponnahdin pystyyn.

Kun olin saavuttanut mielenmalttini, tapasin itseni katselemassa
ikkunasta ulos, ja mieheni, joka seisoi takanani, virkkoi
vihastuneena ja harmistuneena:

"Mikä sinua vaivaa? En käsitä. Mitä minä olen tehnyt? Hyvä Jumala,
mehän olemme mies ja vaimo, vai kuinka?"

Minä en vastannut. Sydämeni, joka äsken jyskytti vihasta, oli
nyt kylmä kauhusta. Inhimilliselle olennolle luonnollista
häveliäisyyttäni oli solvaistu, naisellista arvokkaisuuttani oli
loukattu.

Oli jo pimeä. Kasvot ikkunaa vasten painettuina en voinut nähdä
mitään. Sade pieksi ikkunoita. Meri hyrskyi kallioita vasten. Halusin
paeta, mutta tunsin olevani vangittu -- henkisesti ja ruumiillisesti
vangittu.

Mieheni oli sytyttänyt paperossin ja asteli edestakaisin lattiata
pitkin, nähtävästi punniten asioita mielessään. Hetken kuluttua hän
lähestyi minua, laski kätensä olkapäälleni ja sanoi:

"Kyllä käsitän, miten on laita. Sinä olet väsyksissä; eikä ihmekään.
Sinulla on ollut pitkä ja uuvuttava päivä. Parasta on panna maata.
Meidän on oltava aikaisin ylhäällä."

Iloisena siitä, että pääsin hänen läsnäolostaan, sallin hänen
taluttaa itseni isoon makuuhuoneeseen. Kun astuin kynnyksen yli,
käski hän minun riisuutumaan ja menemään maata, ja sen jälkeen hän
virkkoi jotain odottamisesta. Sitten hän sulki hiljaa oven ja minä
olin yksin.



Kolmaskymmeneskuudes luku.


Makuuhuoneessa paloi takkatuli, ja kävin istumaan sen eteen. Monet
voimat taistelivat sisässäni. Koetin ohjata ajatuksiani, mutta
huomasin sen vaikeaksi.

Kului hetki. Mieheni palvelija tuli sisään kuulumattomin askelin
kuten tavallisesti sellaiset henkilöt, avasi matkalaukuista yhden
ja pani isäntänsä kammat ja harjat yöpöydälle ja hänen yöpaitansa
vuoteelle. Ravintolan palvelijaneiti seurasi häntä, ja ottaen omat
yövaatteeni matka-arkkuni päällimmäisestä osastosta, hän levitti ne
mieheni tavarain viereen.

"Hyvää yötä, armollinen rouva", sanoivat he matalalla, äänellä
astuessaan varpaillaan ulos huoneesta.

Tuskin kuulin, mitä he sanoivat. Äsken lamassa, olleet ajatukseni
työskentelivät nyt salaman nopeudella. Nyt kun olin pakotettu
ensimäisen kerran kohtaamaan silmästä silmään yhtä naisen elämän
suurinta tapahtumaa, kyselin itseltäni, miksi en ollut ennen ottanut
sitä lukuun laskelmissani.

En ollut edes ajatellut sitä. Koko sieluni oli ollut niin tykkänään
yhden ainoan henkisen tosiasian painostamana -- sen, etten rakastanut
miestäni, ettei mieheni rakastanut minua -- etten ollut milloinkaan,
en edes omissa mietteissäni selvästi kosketellut sitä ruumiillista
toimitusta, joka on aviosäädyn ensimäinen ehto, eikä kukaan ollut
siitä minulle maininnut, ei edes viitannut siihen.

En voinut puolustautua sillä, etten tietänyt tällaista ehtoa
olevan. Olin nuori, mutta en lapsi. Olin kasvatettu luostarissa,
mutta luostari ei ole mikään lastenkamari. Miksi en siis ollut sitä
ajatellut?

Istuessani tulen ääressä näissä kolkoissa mietteissä, olin niin kovan
pelon vallassa, että saatoin seurata mieheni liikkeitä läheisessä
huoneessa. Milloin kuulin hänen lasinsa kilahtavan karahvia
vastaan, milloin tunsin hänen paperossistaan lähtevän savun hajun.
Tuontuostakin hän tuli ovelle ja puhutteli minua kuiskaavalla äänellä
kysyen, olinko jo vuoteessa.

"Älä viivyttele kauan, pikku tyttö."

Minua puistatti, mutta en vastannut.

Lopulta hän koputti hiljaa ovelle ja sanoi tulevansa sisään. Istuin
vielä takan ääressä kyyristyneenä, kun hän seisahtui taakseni.

"Ei vieläkään vuoteessa?" virkkoi hän. "Silloin minun täytyy riisua
sinut."

Ennenkuin saatoin sitä estää, oli hän nostanut minut syliinsä,
vetänyt minut polvelleen ja alkoi nauraen vetää neuloja tukastani
puhutellen minua mauttomilla hyväilysanoilla ja kehoittaen minua
olemaan alallani ja ponnistelematta vastaan.

Mutta jo seuraavassa tuokiossa olin salissa, missä olin kiertänyt
tulet palamaan, ja mieheni, intohimosta vääntynein kasvoin, tuijotti
minua leimuavin silmin.

"Mitä tämä tietää?" sanoi hän. "Minä olen miehesi, enkö ole? Sinä
olet vaimoni, etkö ole? Minkävuoksi menit naimisiin? Hyvä Jumala,
onko mahdollista, ettet tiedä mitään avioliiton ehdoista? Siinä se
on seuraus luostarikasvatuksesta. Mutta onko isäsi sallinut sinun
mennä naimisiin ilman...? Entä tätisi -- mitä Herran nimessä se vaimo
sitten on tehnyt?"

Minä astuin huoneen poikki pienempää makuuhuonetta kohti, mutta
mieheni asettui eteeni.

"Älä ole hupsu", sanoi hän tarttuen ranteisiini. "Ajattele
palvelijoita. Ajattele mitä he sanovat. Ajattele mitä koko saaressa
sanottaisiin. Tahdotko tehdä meidät kummankin naurunalaisiksi?"

Minä palasin ja kävin istumaan pöydän luo. Mieheni sytytti toisen
paperossin. Hermostuneesti karistaen tuhkaa sen päästä vasemman
kätensä etusormella ja puhuen nopeasti kuin olisivat sanat polttaneet
hänen huuliaan, hän sanoi minun erehtyvän, jos otaksuin hänen
haluavan moista kohtausta. Erehdyin siinäkin, jos luulin hänen
ensinkään toivoneen avioliittoamme. Jotain aivan muuta olisi ehkä
tapahtunut, jos hänen olisi suotu noudattaa omaa mielitekoansa.

Olipa hän tehnyt uhrauksiakin naidessaan minut. Kenties en ollut
sitä miettinyt, mutta otaksuinko, että hänen säätyisensä mies halusi
appi-isäkseen sellaista miestä kuin oli isäni? Entä tätini ja
serkkuni -- huh!

Ja vielä piispakin! Eikö se merkinnyt mitään, että miestä oli
pakotettu suostumaan kaikkiin noihin naurettaviin säädöksiin? Lapset
katolisiksi kasvatettavat! Olla vaimoonsa vaikuttamatta! Vieläpä
itsekin kallistaa korvansa kaikille kirkon hassutuksille ja ilveille!

Eikä siitä vielä oltu päästy. Tuo nukkavieru vanha "pyhimys" oli
nähtävästi rippi-isäni. Kuka järki-ihminen sallisi toisen miehen
tulla vaimonsa ja itsensä väliin tietämään kaikki, mitä mies teki ja
sanoi.

Sydäntäni kivisti kuunnellessani tätä puhetta. Nähtävästi oli
tarkoitus todistaa, että jos minun oli sallittu mennä naimisiin
ilmaisematta minulle avioliiton ensimäisistä ehdoista, niin oli
miehelleni tehty törkeätä ja häpeällistä vääryyttä.

Inhoni häntä kohtaan oli tukahuttaa minut. Oli hirvittävän
nöyryyttävää ja häpäisevää katsella avioliittoa mieheni
katsantokannalta, ja muistaessani olevani sidottu mieheen, joka puhui
tällä tavalla, ja että hän saattoi käyttää hyväkseen oikeuksiaan
minun suhteeni, tänään, huomenna, niin kauan kuin elin, kunnes
kuolema erottaisi meidät, hillitön voimattoman vihan tunne kaikkia
ja kaikkea kohtaan pakotti minut painamaan pääni pöytää vasten ja
purskahtamaan kyyneliin.

Mieheni käsitti tämän väärin, niinkuin hän kaikki käsitti väärin.
Luullen itkuni merkitsevän vastustukseni viimeinkin murtuneen, hän
laski uudelleen kätensä hartioilleni ja uudisti hyväilyjään.

"Kas niin, lopettakaamme nyt kaikki aviokohtaukset. Kenties
ravintolanväkikin kuulee mitä täällä tapahtuu, ja silloin meistä
kerrotaan kaikenlaisia naurettavia huhuja. Joskohta sukulaisesi
ovatkin perin jokapäiväistä väkeä, olet sinä kumminkin aivan toista
maata."

Hän nauroi jälleen ja suuteli minua niskaan (huolimatta
puistatuksistani) sanoen:

"Minä olen todellakin hyvin mieltynyt sinuun, olen kuin olenkin,
ja mitäs siitä, jos sinua on pidetty tietämättömyydessä. Tule nyt,
suloinen pikku hempukkani, pian me sen korjaamme."

Mittani oli täysi. Minun _täytyi_ puhua, ja minä puhuin. Hypähtäen
pystyyn ja asettuen seisomaan hänen eteensä kerroin hänelle oman
osani kertomuksesta kuinka minut oli naitettu vastoin tahtoani, koska
en ollut halunnut häntä sen enemmän kuin hänkään minua; kuinka kaikki
vastaväitteeni oli kumottu, omatuntoni epäilykset vaiennettu; kuinka
kaikki tapaukset ja ihmiset olivat liittoutuneet pakottamaan minua,
ja minut oli ostettu ja myyty kuten orja.

"Mutta tätä edemmäksi ette voi mennä", lisäsin, "olette pakottanut
minua menemään naimisiin kanssanne, mutta ei kukaan voi pakottaa
minua tottelemaan teitä, sillä en tahdo."

Puhuessani olivat hänen kasvonsa kalvenneet kalpenemistaan, ja kun
pääsin loppuun, oli hän tuhkanharmaa.

"Vai sillä kannalla ovat asiat?" ja muutaman minuutin ajan hän
polki lattiata askelillaan mutisten kuulumattomia sanoja itsekseen,
ikäänkuin yrittäen selvittää itselleen käytöstäni. Viimein hän
lähestyi minua uudelleen ja sanoi sovintoa rakentavan ihmisen äänellä:

"Kuulehan, Mary. Luulen viimeinkin ymmärtäväni sinut. Sinä olet
kiintynyt johonkin toiseen -- eikö niin? Oh, älä luule, että soimaan
sinua. Samoin saattaa olla minunkin laitani, vaikket siitä ole
selvillä. Mutta olosuhteet ovat meidät voittaneet, ja tässä me nyt
olemme. No niin, siinä ei auta mikään, ja meidän on koetettava
mukaantua kohtaloomme niin hyvin kuin mahdollista, eikä se ehkä
olekaan niin vaikeata -- Minun säätypiirissäni tapaa vaikka kuinka
monta ihmistä samassa asemassa, ja he elävät tyytyväisinä. Miksi emme
mekin tekisi samoin? Minä en huoli vaatia liikoja. Etkä kai sinäkään.
Olkaamme kumpikin vapaudessamme niin paljon kuin haluamme. Mutta
eihän silti ole syytä kohdella toisiaan juuri vieraina. Ei ainakaan
hääpäivänämme. Sinä olet hemmetin kaunis nainen, ja minä... No niin...
en minäkään ole mikään peikko, luullakseni. Olemmehan sitä paitsi
mies ja vaimo. Kas niin, emme vaadi toisiltamme liikanaista hellyyttä
-- mutta tehkäämme loppu tästä hassutuksesta ja olkaamme ystävykset
ainakin vähän aikaa. Tule nyt."

Hän tarttui jälleen kiinni minuun vetääkseen minut luokseen ja
suuteli sitä tehdessään käsiäni, mutta hänen tyhmä väärinkäsityksensä
vastustelemiseeni nähden ja se siveetön asema, johon hän tahtoi minut
saattaa, olivat tukahuttaa minut, ja minä huudahdin: "Ei, en tahdo.
Ettekö näe, että vihaan ja inhoan teitä." Tällä kertaa ei mieheni
voinut erehtyä. Totuus iski häneen kuin kova lyönti. Luullakseni
se oli viimeistä, mitä hänen ylpeytensä odotti. Hänen kasvonsa
vääntyivät pahasti. Mutta hetken kuluttua hän tointui ja virkkoi
julmasti naurahtaen:

"Siitä huolimatta teen mitä tahdon. Sinä olet vaimoni ja kuulut
minulle. Laki sallii minun käyttää väkivaltaa ja sen teen."

Kuuma vereni hyytyi. Sanat lävistivät minua pyörryttävällä
voimalla. Hän astui minua kohti käsivarret ojennettuina, hampaat
yhteenpuristettuina ja silmäterät liikkumattomina. Raivonsa
päihtymyksessä hän nauroi raa'asti.

Mutta pelkoni oli nyt poissa. Tunsin melkein murhanhimoa. Halusin
lyödä häntä kasvoihin.

"Jos koskette minuun, niin hyppään ulos ikkunasta", sanoin.

"Siitä ei ole pelkoa", sanoi hän temmaten minut nopeasti syliinsä.

"Ellette päästä minua! käsistänne, niin huudan koko talon
liikkeelle", huusin.

Se riitti. Hän laski minut menemään ja peräytyi minusta. Seuraavassa
tuokiossa hengähdin vapauden tunteesta. Ilman vastarintaa mieheni
puolelta riensin vasemmalla olevaan pieneen makuuhuoneeseen ja
lukitsin oven.



Kolmaskymmenesseitsemäs luku.


Kului kotva aikaa. Istuin kylmän takan ääressä leuka käteni varassa.
Raivosiko myrsky vielä ulkona, en kuullut. Kuuntelin salista tulevia
epäselviä ääniä.

Mieheni asteli edes takaisin, mutisten kirouksia, tyrkkien
huonekaluja ja särkien tavaroita. Kerran kuulin lasin kilinää,
ikäänkuin hän olisi kallistanut karahvia ja sitten hillittömässä
raivossaan viskannut sen uuninristikkoa vastaan.

Joku kolkutti salin ovelle. Varmaankin joku tarjoilija, sillä seinän
läpi kuulin jonkun arasti kysyvän, oliko tapahtunut onnettomuus.
Mieheni lähetti hänet kiroten pois. Eikö hän ollut kieltänyt häntä
tulemasta, ennenkuin soitettaisiin.

Viimein, kenties puolen tunnin kuluttua, mieheni kolkutti pienen
huoneeni ovelle.

"Oletko siellä?" kysyi hän.

En vastannut.

"Avaa ovi."

Istuin liikkumattomana.

"Sinun ei tarvitse pelätä. En aio tehdä mitään. Minulla on jotain
sanottavaa."

En vieläkään virkkanut mitään. Mieheni poistui tuokioksi ja tuli
sitten takaisin ovelle.

"Jos olet päättänyt olla ovea avaamatta, täytyy minun sanoa
sanottavani täältä. Kuunteletko?"

Istuen jäykkänä ja liikkumattomana sanoin kuuntelevani.

Silloin hän sanoi minulle, että tekoni oikeutti hänet purkamaan
avioliittomme -- ainakin Kirkon silmissä.

Jos hän luuli tämän uhkauksen tehoavan minuun, niin hän erehtyi --
salainen ilonvirtaus kulki lävitseni.

"Minua se ei paljon liikuta -- pidän huolen siitä - mutta sinulle se
tulee oleman häpeällinen juttu -- viallisuus ja sen semmoista. Oletko
siihen valmistunut?"

Istuin yhä äänetönnä ja hievahtamatta.

"Molemmat joudumme naurunalaisiksi, se on varma, mutta sitä en voi
auttaa. Me emme tietenkään voi elää yhdessä asiain näin ollen."

Uusi ilonvirtaus pyyhkäisi ylitseni.

"Oli miten oli, ennenkuin lähden matkaan saaresta, tahdon tietää,
miten asiat järjestyvät. En aio viedä sinua mukanani, ennenkuin saan
jonkinlaista hyvitystä. Ymmärrätkö?"

Kuuntelin hengähtämättä, mutta en vastannut.

"Aion kirjoittaa kirjeen isällesi ja lähetän Hobsonin heti autolla
viemään sitä. Kuuletko?"

"Kuulen."

"No niin, tiedät minkälainen isäsi on. Ellen erehdy, ei hän tule
kovinkaan suopeasti kohtelemaan puoliromanttisia, puoliuskonnollisia
tunteitasi. Tyydytkö tähän?"

"Tyydyn."

"Hyvä on. Minä siis teen niin."

Tämän jälkeen seurasi hiljaisuus, jonka aikana otaksuin mieheni
kirjoittavan kirjettä. Sitten kuulin kellon soivan jossain
käytävässä, ja heti sen jälkeen kuului toinenkin ääni puhuvan
salissa, mutta en voinut kuulla mitä sanottiin. Luullakseni se oli
Hobsonin matala ääni, sillä taas pienen vaitiolohetken kuluttua,
kuului automobiilin puhkina ja jyskytys ja kumipyöräin rätinä märällä
hiekalla ravintolan edustalla.

Silloin mieheni kolkutti uudelleen ovelleni.

"Olen kirjoittanut kirjeeni, ja Hobson odottaa viedäkseen sen
perille. Isäsi saa sen luultavasti ennen maatapanoa. Tulee paha loppu
juhlallisuuksille, joita hän oli valmistanut kylän väelle. Mutta sinä
olet kai yhä samaa mieltä, arvelen?"

En puhunut, mutta nousin pystyyn ja astuin ikkunan luo. Hänen
viittauksensa juhlallisuuksiin kuohutti mieleni uudelleen.

Miestäni mahtoi sapettaa näennäinen välinpitämättömyyteni, ja minusta
tuntui kuin näkisin hänen katsovan minua kiihkeänä ja ylpeänä.

"Meidän kesken sanoen olet tehnyt minulle suurta vääryyttä. Eikö
sinulla ole minulle mitään sanomista?"

Mutta en vastannut mitään.

"Hyvä on! Käyköön kuten tahdot."

Parin minuutin kuluttua kuulin autovaunujen kääntyvän ja ajavan
tiehensä.

Myrsky oli laannut, aallot vyöryivät satamaan äännellen
yksitoikkoista vaikerrustaan, joka on meren jälkimuisto myrskystä, ja
synkällä taivaalla ratsasti täysikuu kuin valkoviittainen kuningatar.



Kolmaskymmeneskahdeksas luku.


Kuu oli sammunut, uusi päivä sarasti; meri lepäsi rauhallisena kuin
nukkuva lapsi, taivaanrannalla pilvet alkoivat rusottaa nousevan
auringon edessä, ja valkeita merilokkiparvia kaareili ja kirkui
sataman kallioiden kupeilla pannessani maata.

Minut herätti kiireinen kolkutus ovelle ja kärsimätön ääni, joka
huusi:

"Mary! Mary O'Neill! Nouse ylös! Päästä minut sisään!"

Se oli Bridget tätini, joka oli saapunut mieheni autossa. Avatessani
oven hänelle hän purjehti sisään, uusi puolikuunmuotoinen päähineensä
hiukan vinossa, ikäänkuin se olisi häthätää aamuhämärässä pistetty
päähän, ja tarkastaen minua kylmillä, harmailla silmillään
kultasankaisten silmälasiensa takaa, hän otti minua ripittääkseen
vuoroin pilkaten, vuoroin harmistuneiden nuhteiden muodossa.

"Herrainen aika, tyttö, mitä merkitsee kaikki tämä hälinä? Sinä pikku
hölmö, kerrohan mitä on tapahtunut!"

Hän nauroi. Olin tuskin milloinkaan ennen kuullut Bridget tätini
nauravan. Mutta hänen suuttumuksensa sai pian voiton hänen hyvästä
tuulestaan.

"Hänen armonsa kirje saapui keskiyöllä ja säikähytti meidät melkein
puolikuoliaiksi. Isäsi tahtoi heti lähteä matkaan, ja paha sinut
olisi perinyt, jos hän olisi tullut. Mutta minä sanoin: 'Ei, tämä on
naisen työ, minä lähden', ja tässä minä olen. Ja kerrohan nyt, mitä
Herran nimessä merkitsee tämä naurettava sekasorto?"

Oli vaikeata sanoa mitään sellaisesta asiasta tällaisten
olosuhteitten vallitessa, varsinkin kun kysymykset tulivat Bridget
tädin suusta, mutta hän ei odottanutkaan vastaustani, vaan alkoi heti
selostaa mieheni kirjettä.

Sain tietää, että hän oli suvainnut esittää (luultavasti ylpeytensä
pelastamiseksi) vastustukseni syyksi tietämättömyyteni avioliiton
ensimäisistä ehdoista, ja että hän oli syyttänyt ensin isääni ja
sitten Bridget tätiä siitä, että olivat tehneet häntä kohtaan
häpeällistä vääryyttä sallimalla minun mennä naimisiin hänen kanssaan
olematta selvillä siitä, mitä jokaisen vaimoksi tulevan tytön tulisi
tietää.

"Mutta, voi ihmettä", sanoi Bridget täti, "kuka olisi voinut
kuvailla, ettet sitä tietänyt? Luulin jokaisen tytön sen tietävän
ennenkuin kampaa hiuksensa ylös ja jättää lyhyet hameensa. Minun
Betsyni tiesi, siitä olen varma. Ja kun ajattelen, että sinä --
sinä, jota pidimme niin terävänä ja tietävänä... Mary O'Neill, minua
hävettää puolestasi. Niin tottakin, oikein hävettää! Sinä hanhi"
(Bridget täti yritti jälleen nauraa), "miten sitten luulit maailman
kulkevan eteenpäin?"

Tämä karkea leikinlasku minun muka tyttömäisestä häveliäisyydestäni
viilsi minua veitsen tavalla, mutta en voinut taivuttaa itseäni
selittelemään, ja niinpä Bridget tätini puheli edelleen:

"Kyllä ymmärrän, miten asianlaita on ollut. Se on sen arvoisan
äidin syy. Minkäkaltainen nainen hän sitten on? Mahtaako ensinkään
olla nainen, vai onko hän vain kappale stukkoa, jolla pitäisi olla
paikkansa kirkon nurkassa! Ajatella että hän piti sinua luonaan
yhdeksän vuotta eikä koskaan ole virkkanut sanaakaan että... No niin,
no niin! Mitä hän sitten on tehnyt? Jutellut uskonnon salaoppia,
varmaan -- rukouksista, yksinelämisestä, hartausharjoituksista ja
hengellisestä sulhasesta ja sen semmoisesta sillävälin kun... Mutta
sinun täytyy heittää luostariasiat sikseen, tyttöseni. Nyt sinä
olet naimisissa oleva vaimo, sinun pitää nyt ajatella miestäsi,
eikä mies ole mikään hengellinen sulhanen, sanon sinulle. Hän on
lihaa ja verta, niin on, etkä voi vaatia, että hän kuluttaa aikansa
iäisyydestä ja rukousnauhasta puhumalla. Ei ainakaan hääpäivänään!"

Tulipunaisena ja kuumana kuuntelin Bridget tätiäni, joka säälimättä
jatkoi:

"Käytöksesi tässä asiassa on kerrassaan hupsu. Aviomies on aviomies,
ja vaimo on vaimo. Vaimon on toteltava miestänsä. On tietenkin.
Jokaisen vaimon on se tehtävä. Toiset eivät siitä pidä. En voi sanoa
itse paljonkaan siitä pitäneeni. Mutta kuka nyt vastustelemista
ajattelee! Sehän olisi kerrassaan häpeällistä! Ei ole ennen
kuultukaan sellaista."

Poskeni hehkuivat, sillä aloin oivaltaa, että Bridget tätini silmissä
oli käytökseni katsottava säädyttömyydeksi.

"Mutta kuulehan", sanoi hän. "Pitää olla järkevä. Se on arkuutta, ei
muuta mitään. Olinpa itsekin hiukan arka naimisiin mennessäni, mutta
pian minä siitä pääsin. Kun kerran pääset arkuudestasi, käy kaikki
hyvin. Niin kyllä, sinä tulet niin onnelliseksi kuin päivä on pitkä,
ja ennen tätä aikaa huomenna, ihmettelet mitä varten nostit niin
suurta hälyä."

Yritin sanoa, että mitä hän ennusti, ei voinut tapahtua, koska en
rakastanut miestäni, ja siksi... mutta Bridget täti katkaisi puheeni
sanoen:

"Mary O'Neill, älä ole hupsu. Impiaikasi on nyt lopussa, ja sinun
pitäisi tietää, mitä miehesi tekee, jos yhä olet itsepintainen."

Sydämeni sykähti ilosta arvellessani hänen tarkoittavan avioliittomme
purkamista, mutta sitä hän ei ajatellut.

"Hän hakee lohdutusta muualta -- sen hän tekee. Ja se on sinulle
parhaiksi. Siitä saat syyttää vain itseäsi. Kenties luulet voivasi
itse tehdä samaa, mutta älä luulekaan. Naisille se ei käy. Hän tulee
olemaan hyvinkin tyytyväinen, ja sinä yksin saat kärsiä, niin että
älä hupsuttele. Mukaudu oloihin. Olkoonpa ettet ole kovin ihastunut
mieheesi. En minäkään erikoisesti pitänyt everstistä. Hän nuuskasi,
eikä mikään vaimo maailmassa olisi voinut pitää häntä puhtaissa
nenäliinoissa. Mutta kun järkevä ihminen huomaa, että jotain on
kärsittävä, niin hän sen kärsii. Ja se on nyt sinunkin tehtävä. Joka
tahtoo tuoreita munia, sen pitää itse kasvattaa kananpoikia, näetkös?"

Bridget täti jutteli vielä hetken aikaa, kertoen isäni
suuttumuksesta, mikä ei minua suuresti hämmästyttänyt, kun tiesin
mitä toiveita hän oli rakentanut avioliittooni ja kuinka hän odotti
minulle lasta, poikaa, perheen kunniaa kantamaan.

"Aiotko tuottaa hänelle pettymystä kaiken sen jälkeen, mitä hän
on sinulle tehnyt? Se olisi arvotonta ja hupsua. Sinusta tulisi
koko saaren pilkanaihe. Nouse siis vuoteellasi ja pukeudu ja ole
valmis ja altis seuraamaan hänen armoansa, kun hän lähtee matkaan
iltapuolilaivassa."

"En voi", sanoin.

"Et voi? Tarkoitat, ettet tahdo?"

"Olkoon sitten niin, täti, en tahdo."

Nyt Bridget täti piteli minua rajusti kotvan aikaa sanoen, että
jos itsepintainen päätökseni olla seuraamalla miestäni merkitsi
aikomustani palata kotiin, niin hän saattoi heti paikalla ilmoittaa,
ettei minua siellä kaivattu eikä minun tarvinnut yrittää tulla.

"Minulla on ilmankin kyllin huolta siinä talossa, Betsy vielä
naittamatta, ja isäsi kun ei tee mitään hänen eteensä, ja sitten
vielä se iljettävä Nessy MacLeod, joka häntä liehakoi. Sinä
kiittämätön ilkiö! Sinä saatat meidät kaikki perikatoon! Ja mitä
kaikkea olen puolestasi tehnyt! Mutta olkoon! Jos tahdot itse
valmistaa vuoteesi, niin kyllä pidän huolen siitä, että saat siinä
maata."

Ja tutisten harmista niin että puolikuunmuotoinen myssy oli kasvoille
solahtaa, Bridget tätini pyyhkäisi ulos huoneesta.

Puoli tuntia myöhemmin astuessani saliin, tapasin isän asianajajan,
herra Curphyn, odottamassa minua. Hän katsahti minuun suopeasti
ja merkitsevästi myhähtäen, niin että veret uudelleen karahtivat
poskilleni, istutti minut viereensä, kosketti käsivarttani suurella,
valkealla, tahmealla kädellään ja siveli toisella pitkää, ruskeata
partaansa, ja sitten hän alkoi sunnuntaikouluopettajan puolittain
soimaavalla äänellä, kun huikentelevaa lasia oikaistaan, kertoa mitä
seurauksia siitä olisi, jos pysyisin järkähtämättömänä nykyisessä
päätöksessäni.

Laki oli hyvin selvä avio-oikeuksiin nähden. Jos vaimo kieltäytyy
yhdyselämästä miehensä kanssa minkään syyn nojalla -- julmuutta tai
joitakin muita hyväksyttäviä syitä lukuunottamatta -- saattaa mies
vedota oikeuteen ja pakottaa hänet siihen, ja jos vaimo kieltäytyy,
jos hän poistuu miehensä asunnosta tai poistuttuaan kieltäytyy
palaamasta, saattaa oikeus rangaista hänet -- jopa vangitakin.

"Näette siis, tyttöseni, että mies se on vahvin puoli tällaisissa
asioissa, ja hän voi pakottaa vaimon tottelemaan."

"Tarkoitatteko", sanoin, "että hän voi käyttää väkivaltaa
pakottaakseen vaimoansa?"

"Järjellistä väkivaltaa kyllä. Niin luulisin. Ja onhan se oikeus
ja kohtuus, jos oikein asiata ajattelette. Vaimo on tehnyt vakavan
sopimuksen, ja lain velvollisuus on pitää silmällä, että hän täyttää
siihen kuuluvat ehdot."

Muistelin, miten vähän olin tietänyt tekemäni sopimuksen ehdoista,
mutta olin liian murtunut ja häpeissäni mainitakseni mitään siitä.

"Niin kyllä, niin on asianlaita", virkkoi asianajaja, "väkivaltaa,
järjellistä väkivaltaa! Voinette sanoa, että siinä tapauksessa
nainen on huonommassa asemassa vaimona kuin rakastajattarena. Se on
kyllä totta, mutta sellainen on laki, ja kun nainen kerran on naitu
miehelle, ei hänellä ole muuta keinoa välttää alistumistaan kuin --
vankeus."

"Mieluummin sitten se -- tuhat kertaa mieluummin", huudahdin, sillä
mieleni kuohui vihasta ja harmista.

"Ei, ei, tyttöseni, ei, ei! Te olette solminut avioliiton, jonka
pohjana on aseman, omaisuuden ja kasvatuksen yhdenarvoisuus, ja aikaa
myöten kaikki kääntyy hyväksi. Älkää toimiko loukkaantuneiden tai
kiukustuneiden tunteiden vallassa, sillä silloin turmelette oman
onnenne yhtä hyvin kuin kaikkien omaistenne. Ajatelkaa isäänne.
Muistakaa, mitä hän on tehnyt saadakseen toimeen tämän avioliiton...
Saatan kertoa teille, että hän on neljälläkymmenellä tuhannella
punnalla maksanut miehenne velat, ja lisäksi sitoutunut suorittamaan
hänelle vuosittain kuusituhatta puntaa. Tahdotteko, että hän menettää
kaiken tämän rahan?"

Minua niin inhotti kuulla tätä, etten saanut puhutuksi, ja
asianajaja, joka omalla tavallaan oli yhtä mahdoton todellisia
tunteitani tajuamaan kuin mieheni oli ollut, puheli edelleen:

"Kas niin, olkaa järkevä. Voinette ehkä olla kärsinyt jonkinverran
välinpitämättömyyttä ja loukkaavaa kohtelua. Epäilemättä olettekin.
Miehenne on ylpeä, ja hänellä on luonteenominaisuuksia, joita meidän
kaikkein tulee suvaitsevasti kohdella. Mutta joskohta voisitte
syyttää häntä julmuudesta ja saada aikaan avioeron -- jota ette voi
-- mitä hyötyä teillä olisi siitä? Ei niin mitään -- vähemmän kuin ei
mitään! Rahalliset sopimukset pysyisivät entisellään. Isänne tulisi
kadottamaan julmia summia. Ja mitä teistä tulisi? Naimisissa oleva
leski! Pahin tila, mihin nainen koskaan voi joutua -- etenkin jos
hän on nuori ja suloinen ja kiusausten alaisena. Kysykää vain vaikka
keltä -- vaikka keltä."

Minä olin tukehtua häpeästä.

"Tulkaa nyt", sanoi asianajaja suojelevalla äänellään ja tarttui
käteeni ikäänkuin taluttaakseen minut lapsen tavalla mieheni luo,
"tehkäämme loppu tästä pienestä ikävyydestä. Hänen armonsa on
alakerrassa, ja hän on suostunut -- ystävällisesti ja jalomielisesti
suostunut odottamaan tunnin verran teidän vastaustanne. Mutta hänen
täytyy lähteä iltapuolilaivassa, ja jos..."

"Sanokaa hänelle sitten, että hänen on lähdettävä ilman minua",
virkoin niin hyvin kuin kuristavalta vihaltani sain sanotuksi.

Asianajaja katsoi minua kiinteästi silmiin. Luulen hänen lopultakin
oivaltaneen, millä kannalla asiat olivat.

"Te tarkoitatte sitä -- tarkoitatte täydellä todella?" kysyi hän.

"Tarkoitan", vastasin ja peläten suuttumukseni tykkänään
purkaantuvan, jos enempää puhuisin, läksin ulos huoneesta.



Kolmaskymmenesyhdeksäs luku.


Tähän hetkeen asti olin pitänyt pääni pystyssä, vaikka sydämeni
pohjalta olin vavissut; mutta nyt tunsin lain, tapojen, isän
käskyvallan ja vieläpä uskonnonkin painavan minua musertavalla
voimalla, ja ellei apua tulisi, olisi minun ennen pitkää alistuminen.

Olin palannut pieneen makuuhuoneeseen ja seisoin ikkunan luona
kuuma otsani lasiruutua vasten paineltuna ja katselin ulos mitään
näkemättä, kun ovelle kolkutettiin hiljaa, melkein arasti. Se oli
isä Dan, ja hänen rakkaitten, mielenliikutuksesta värähteleväin
kasvojensa näkeminen oli minulle kuin hukkuvalle merimiehelle
haaksirikkoisen laivan viimeinen lankku.

Sydämeni oli niin täysi, että vaikka tiesin sen luvattomaksi, niin
heittäydyin hänen kaulaansa ja puhkesin kyyneltulvaan. Hyvä, vanha
pappi ei työntänyt minua luotaan. Hän silitteli painuksissa olevaa
päätäni ja taputteli hartioitani, ja suloiseen, yksinkertaiseen
tapaansa hän koetti minua lohduttaa. Ymmärsin että omaiseni olivat
lähettäneet hänet nuhtelemaan ja käännyttämään minua.

"Ei pidä itkeä! Ei pidä tuskailla! Kaikki vielä päättyy hyvin,
lapseni."

Hän kävi istumaan tuolille vuoteeni ääreen, ja minä polvistuin
lattialle hänen jalkoihinsa, kuten äidilläni oli tapana lapsena
ollessani, kun hän teki synnintunnustuksensa. Kenties isä Dankin
muisteli häntä juuri nyt, sillä äitini sädehtivä muisto ei koskaan
häntä jättänyt. Kotvaan emme puhuneet mitään. Luulen että me kumpikin
itkimme.

Viimein yritin kertoa hänelle, mitä oli tapahtunut yksinkertaisen ja
alastoman totuuden, salaamatta mitään, lieventämättä mitään. Oudolta
kuulostava ääneni oli kuin vieraan, ja sanatkin tuntuivat olevan
jonkun toisen. Mutta isä Dan käsitti kaiken.

"Tiedän! tiedän!" sanoi hän, ja sitten suureksi huojennuksekseni,
keskeyttäen ontuvat selitykseni, hän tulkitsi omalla tavallaan
mieheni kirjeen.

Oli olemassa ylevämpi rakkaus ja alhaisempi rakkaus, ja kumpikin oli
välttämätön Jumalan suunnitelmille ja tarkoituksille. Mutta ylevämmän
rakkauden täytyy tulla ensin, sillä muuten tuntuu alhaisempi
julmalta, raa'alta ja luonnonvastaiselta.

Luonto on lempeä nuorelle tytölle. Se herättää hänessä
sukupuolivaiston hiljalleen. Ensin tulee rakkaus hänelle kuten
kuiskaus unessa, kuten enkelin kosketus hänen uinaileville
silmäluomilleen, niin että kun hän heräytyy elämän laeille,
sukupuolielämän salaisuudet eivät häntä säikähytä eikä kammota.

Mutta minussa oli vaisto herätetty rutosti ja säälimättömästi.
Naitettuna ilman rakkautta olin äkisti joutunut vastatusten
alhaisemman intohimon kanssa. Eikä ihmettä, että se oli tuntunut
minusta raa'alta ja barbaariselta.

"Niin se on, lapseni! Niin se on! Tiedän! Tiedän!"

Sitten hän alkoi soimata itseään kaikesta, väittäen syyn olevan
hänen, kun hän ei lujemmin ollut tarttunut asiaan. Nähdessään, millä
kannalla asiat olivat minun ja mieheni välillä, hänen olisi, ollut
sanottava isälleni, piispalle, asianajajalle, kaikesta kaupanteosta
huolimatta: "Tästä avioliitosta ei saa tulla mitään. Se johtaa
onnettomuuteen. Siitä tulee huono loppu."

"Mutta mikä on tehty, se on tehty, lapseni, eikä nyt auta mikään."

Luulen että Bridget tädin töykeätä pilailemista ja asianajajan
kylmäveristä todistelua vastustaessani, oli vastarintani varsinaisena
yllyttäjänä ollut muisto mieheni uhkauksesta mahdollisesti purkaa
avioliittomme. Nyt tämä ajatus juolahti jälleen mieleeni, ja
puolittain peloissani, puolittain häpeissäni, sydämeni vahvasti
lykkiessä, koetin saattaa sen isä Danin tietoon.

"Eikö ole mitään pelastuskeinoa?" kysyin.

"Tästä ei ole mitään pelastusta", sanoi isä Dan. "Jumala tietää,
minkälaista painostusta sinua vastaan harjoitettiin; mutta sinä olet
naimisissa, sinä olet tehnyt valan, olet antanut lupauksesi. Muuta
ei maailma näe eikä se muusta pidä lukua, ja lain ja kirkon silmissä
olet vastuunalainen kaikesta, mitä on tapahtunut."

Pääni isä Danin kauhtanaan upotettuna sain sen viimein sanotuksi:

"Mutta avioliiton purkaminen! Eikö se ole mahdollista -- tällaisissa
olosuhteissa?"

Hyvä, vanha pappi näytti joutuvan niin ymmälle, ettei hän kotvaan
voinut virkkaa mitään. Sitten hän selitti, ettei sellainen toivomus
voinut tulla kysymykseenkään.

"En tahdo väittää, ettei Kirkon historiasta voisi löytää yhtä
epävakaisilla perusteilla purettuja avioliittoja -- mutta tässä
tapauksessa vaatii siviililaki todistuksia -- jotain, joka
oikeuttaisi eron. Mutta kun ei niitä ole, pitäisi joko toiselta
tai kummaltakin puolelta tuoda esiin uskottomuutta, ja se ei ole
mahdollista -- ei sinulle, lapseni, ei äitisi tyttärelle, sen kalliin
pyhimyksen, joka kärsi niin kauan valittamatta."

Selvemmin kuin milloinkaan ennen tunsin nyt olevani haaksirikkoinen,
jonka alta viimeinenkin lankku vajoaa. Tuo jähmeä, salaperäinen pelko
miestäni kohtaan hiipi takaisin, ja tuleva elämäni hänen kanssaan
esiintyi minulle järisyttävän elävänä. Minä näin itseni ensi yönä,
huomisyönä, seuraavana yönä, joka yö ja päivä koko elämäni aikana
saman pöyristyttävän kauhun uhrina.

"Täytyykö minun siis alistua?" kysyin.

Isä Dan silitti päätäni ja virkkoi lempeällä äänellään, että
alistuminen oli kaikkien naisten kohtalo. Niin oli aina ollut
maailman historiassa ja niin kaiketi oli oleva vastakin.

"Muista epistolaa, joka luettiin kirkossa eilenaamulla: 'Vaimot,
olkaat miehillenne alamaiset'."

Kirveltävä tunne kurkussani kysyin arveliko hän, että minun oli
seurattava miestäni, kun hän lähti saaresta iltapuolilaivassa.

"En tiedä muuta neuvoa, lapsiraukkani. Minut lähetettiin sinua
nuhtelemaan. Sitä en voi tehdä, mutta en liioin voi yllyttää sinua
vastarintaan. Se olisi väärin. Se olisi julmaa. Se johtaisi sinua yhä
pahempiin selkkauksiin." Suuni oli kuivettunut, mutta sain sanotuksi:
"Minulla ei siis ole mitään toivoa?" "Jumala tietää, etten minä voi
antaa mitään." "Vaikken rakasta tätä miestä, niin minun täytyy elää
hänen kanssaan hänen vaimonaan?"

"Se on kovaa, hyvin kovaa, mutta muuta neuvoa ei näy olevan."

Minä nousin pystyyn ja astuin takaisin ikkunan luo. Hurja
kapinanhenki riehui minussa.

"Minä tulen olemaan huono nainen omissa silmissäni."

"Älä sano niin", virkkoi isä Dan. "Olethan naimisissa miehen kanssa."

"Yhtäkaikki minä olen mielestäni mieheni rakastajatar -- hänen naitu
rakastajattarensa, hänen prostitueerattunsa."

Isä Dan oli kauhistunut, ja kun sanat olivat kirvonneet suustani,
olin itsekin säikähtynyt -- säikähtyneempi kuin milloinkaan ennen,
sillä jokin sisässäni tuntui työntäneen ne ilmoille.

Kun olin jonkin verran tyyntynyt, rupesi isä Dan, hermostuneesti
kopeloiden kauhtanallaan riippuvaa hopearistiä, juttelemaan
vihkiäissakramentin yliluonnollisesta vaikutuksesta. Jumala yhdistää
ihmiset yhteen, ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä ei ihmisten
pidä erottaman, eikä minkään asianhaarain, ei koettelemusten eikä
kärsimysten. Voisiko otaksua että niin pyhää, niin peruuttamatonta
sidettä koskaan solmittaisiin ilman hyvää seurausta? Ei,
Kaikkivaltiaalla on omat tiensä lapsiansa ohjatessaan, ja pyhän
aviosäädyn suuri, käsittämätön salaisuus on yksi niistä.

"Älä siis ole masentunut, lapseni. Kuka tietää, mitä vielä saattaa
tapahtua? Jumala tekee ihmeitä nytkin vielä kuten entisaikaan. Sinä
ehkä vielä -- niin, sinä ehkä vielä tulet rakastamaan miestäsi, ja
silloin -- on kaikki hyvin."

Epätoivoni ja uhmani pimeyksistä välähti äkisti uusi ajatus mieleeni.
Sen lennätti minulle muisto siitä liikutuksesta, jonka alaisena
olin ollut vihkiäisjuhlallisuuden aikana, ja se pani koko sisäisen
olentoni väräjämään.

"Isä Dan", huudahdin väräjävällä äänellä.

"Mikä on, lapseni?"

Oli vaikeata sanoa, mitä minulla oli mielessä, mutta lopulta sain
sen kumminkin suustani änkytetyksi. Olisin myöntyväinen lähtemään
mieheni kanssa saaresta ja asumaan saman katon alla hänen kanssaan ja
kantamaan hänen nimeään, niin ettei koituisi mitään ikävyyksiä eikä
pahennusta, eikä kukaan, paitsi me itse, saisi tietää, että mikään on
meitä erottamassa, jos hän puolestansa lupaisi lujasti ja vakaasti
lupaisi -- olla vaatimatta minun alistumistani vaimona, ennenkuin
alkaisin häntä rakastaa.

Puhuessani uskalsin tuskin vilkaista isä Daniin, peläten hänen
jälleen ravistavan päätänsä, ehkäpä soimaavan minua, ehkäpä nauravan.
Mutta hänen vettyneet silmänsä alkoivat säteillä ja hymyillä.

"Se on vakaa aikomuksesi?" kysyi hän.

"On."

"Ja sinä seuraat häntä tällä ehdolla?"

"Niin, niin."

"Silloin hänen täytyy siihen suostua."

Puhdasluontoinen vanha pappi ei voinut ymmärtää, että tyttömäinen
ehdotukseni voisi sisältää minkäänlaisia vaikeuksia, vaaroja tai
onnettomuuden uhkaa. Olihan mieheni jo saanut kaikki, mitä hän oli
tavoitellut. Hän oli saanut isäni rahan jalon nimensä vaihteeksi,
ja jos hän halusi enemmän, jos hän halusi vaimonsa rakkautta, niin
ansaitkoon sen, voittakoon sen.

"Sehän on vain oikeus ja kohtuus. Ja se on tavoittelemisen arvoista
-- kymmenen kertaa enemmän kuin kaikki isäsi kulta ja hopea. Sen
ainakin voin hänelle sanoa."

Tunteittensa kiihdyttämänä hän oli noussut seisomaan, tuo vanha,
yksinkertainen pappi, jolla oli niin puhdas sydän ja niin kaunis usko
minuun.

"Ja sinä, lapseni, sinä puolestasi tahdot koettaa rakastaa häntä --
lupaa, että tahdot."

Minua värisytti -- vastenmielisyyden tunne miestäni kohtaan oli
tukahuttaa minut.

"Lupaa minulle", sanoi isä Dan, ja kuumottavin poskin minä lupasin.

"Se on oikein. Se yksin voi tehdä hänestä paremman ihmisen. Olkoon,
että kaikki on totta, mitä ihmiset hänestä sanovat, mutta kuka voi
arvioida hyvän vaimon ihmeitätekevää voimaa?"

Hän teki lähtöä.

"Minun täytyy nyt mennä alakertaan puhumaan miehesi kanssa. Mutta
kyllä hän suostuu. Tiedän että hän pelkää julkista häpeää, ja jos
hän yrittää kieltää, niin minä sanon hänelle että... Mutta ei, se
ei ole tarpeellista. Hyvästi, lapseni! Ellen tule takaisin, tiedät
että kaikki on järjestetty tyydyttävälle kannalle. Sinä tulet
vielä onnelliseksi. Olen vakuutettu siitä. Niin, niin, muista mitä
mainitsin tämän juhlallisen ja pyhän sakramentin salaperäisestä
voimasta. Hyvästi!"

Minä tarkoitin, mitä olin sanonut. Aioin tehdä, mitä olin luvannut.
Jumala tietää, että aioin. Mutta tunteeko nainen koskaan omaa
sydäntänsä?

Kello neljä samana iltapuolena mieheni läksi Ellanista Englantiin.
Minä seurasin häntä.

    MARTIN CONRADIN LISÄYS.

    Uljas tyttöni! Ei hän tietenkään voinut antautua niin sanotulle
    miehelleen, koska hän oli luonnonlapsi ja siitä syystä puhdas
    nainen, ja koska hän todenteolla ei ollut sen miehen vaimo
    huolimatta heidän "sopimuksistaan" ja "sakramenteistaan". Ja
    hän tarkoitti tietenkin mitä sanoi, luvatessaan koettaa häntä
    rakastaa. Mutta mitä silloin olisi tapahtuva, jos hän huomaisi,
    ettei voisi -- jos hän sattuisi rakastamaan jotain toista sen
    jälkeen kun hän oli merkinnyt nimensä oikeuden kirjaan ja
    polvistunut pyhän alttarin edessä, sanoen: "Tahdon!"

    Pikku tyttö raukka! Tehköön vain välipuheita, vaikka minkälaisia
    kelvottoman miehensä kanssa, mutta tästä hetkestä alkaen vain
    yksi asia hänen kohtalossaan on varma. Vaikka hänen vaistonsa
    näin raa'asti herätettiin, oli hänen sydämensä vielä unessa, ja
    kun rakkaus tuli sitä herättämään, ei se tullut, kuten olisi
    pitänyt, kultaisena ilon suihkuna, vaan jylhänä ukkosilmana,
    uhkaavain salamain välkkeenä, laillisten ja uskonnollisten
    syytösten vihuripuuskana, missä laki ja kirkko ja yhteiskunta
    ja patenttisiveellisyys ja sivistyneen maailman koko loimottava
    valheellisuus oli huutava hänelle käskevällä äänellä: "Sinun Ei
    Pidä."

    Vähät siitä! Saammepa nähdä.

                                                   M. C.



Neljäskymmenes luku.


Asetettuani itselleni tehtävän tein parhaani suorittaakseni sen. Olin
vakaasti luvannut koettaa rakastaa miestäni ja minä valmistauduin
sitä tekemään.

Vaatiihan rakkaus vaimoa kunnioittamaan, vieläpä ihailemaankin
miestä, jonka kanssa hän on naimisissa? Minä päätin tehdä sen ja
sulkea silmäni mieheni silmiinpistäviltä vioilta ja nähdä vain hänen
paremmat puolensa.

Mitä pettymyksiä oli minua odottamassa! Mitä musertavia ja
nöyryyttäviä pettymyksiä!

Saapuessamme illalla Lontooseen asetuimme asumaan hienoon hotelliin,
joka sijaitsi eräässä rauhallisessa, mutta yleisesti tunnetussa
West-Endin osassa. Täällä meidät, suureksi hämmästyksekseni heti
keksittiin, ja seuraavana aamuna odotti miestäni kokonainen liuta
vieraita.

Luulin heitä hänen ystävikseen, ja ajatellessani, että mieheni mahtoi
olla aika tärkeä henkilö pääkaupungissa, valtasi minut naurettava
pieni ylpeydenpuuska -- taivas tietää mistä se tuli.

Mutta keksin piankin, että ne olivat hänen velkamiehiään,
rahanhankkijoita ja "bookmakereja" [vedonlyöjä kilpa-ajoissa.
Suom. muist.], joille hän oli "kunniaveloissa". Näitä velkoja
hänen ei ollut sopinut tai ollut halu ilmoittaa isälleni ja hänen
asianajajalleen.

Eräs näistä kävijöistä oli hellittämätön, pieni mies, joka tuli
aikaisin ja viipyi kauan. Hän oli asianajaja, ja mieheni nähtävästi
hiukan pelkäsi häntä. Monena aamupuolena perätysten hän istui mieheni
kanssa toisessa arkihuoneessamme suljettujen ovien takana, ja heidän
juttelunsa kesti pitkään ja oli nähtävästi hyvin riitainen, sillä
tuontuostakin kuulin kummaltakin puolelta kirouksia ja vihaisia
sanoja ja nyrkiniskuja pöytään.

Mutta viikon lopulla saapui mieheni asianajaja Lontooseen, ja sen
jälkeen keskustelu kävi rauhallisemmaksi.

Eräänä aamuna istuessani kirjoittamassa läheisessä huoneessa, kuulin
naurua, korkkien pamahtelua, lasien kilistelyä ja maljojen juomista,
ja siitä päätin, että tuo ikävä ja mutkikas asia oli loppuun
suoritettu.

Viimein kuulin oven aukenevan ja mieheni lähtevän vieraittensa kanssa
ulkokäytävälle saattaakseen heitä hissille, ja silloin minä -- Jumala
ties minkä mielijohteen yllyttämänä -- astuin tyhjäksi jääneeseen
huoneeseen.

Se oli harmaana tupakinsavusta. Pöydällä oli tyhjä samppanjapullo
ja kolme tyhjää viinilasia, ja ikkunan vieressä olevalla
kirjoituspöydällä oli hujan hajan papereita, päällimmäisenä sinetillä
ja useilla nimikirjoituksilla varustettu paperiarkki ja paksu pinkka
vanhoja, purppuranpunaisella nauhalla sidottuja kirjeitä.

Tuskin olin huomannut nämä asiapaperit, kun mieheni palasi
huoneeseen, ja hänen synkkenevästä katseestaan oivalsin, että hän
luuli minun katselleen niitä.

"Samantekevä!" sanoi hän ilman minkäänlaista johdatusta. "Saatanhan
sen sinulle kertoa nyt paikalla, niin pääsen siitä."

Hän kertoi minulle. Kirjeet olivat hänen. Ne olivat kirjoitetut
naiselle, jonka hän oli luvannut naida, ja hänen oli täytynyt ostaa
ne takaisin häneltä. Vaikka hän kolmen vuoden aikana oli tuhlannut
kokonaisen omaisuuden sille olennolle, oli tämä ollut säälimätön
häntä kohtaan. Asianajajansa kautta, joka oli konna, hän oli
uhannut heti ryhtyä oikeudenkäyntiin, jos hän naisi jonkun toisen.
Se oli syynä, miksi meidän myrskystä huolimatta oli pitänyt lähteä
Lontooseen hääpäivämme jälkeisenä päivänä.

"Nyt tiedät", sanoi mieheni, "ja olisit ennenkin tietänyt, jos
ylimalkaan älyäisit mitään. Katsos", (hän piteli paperiarkkia
edessäni) "viisi tuhatta puntaa -- siinä hinta, joka minun on ollut
maksettava siitä, että sinut nain."

Mieheni kertoi mauttoman juttunsa ylpeän suuttuneena ja ikäänkuin
hänelle olisi suurtakin vääryyttä tehty. En voi kuvailla sitä
musertavaa häpeää, joka kouristi minua kuunnellessani häntä. Ei
viittaustakaan siitä, että hän olisi pitänyt lukua minun tunteistani.
Ei kaukaisinta käsitystä siitä selvästä tosiasiasta, että nainen,
jonka hän oli luvannut naida, oli sovitettu minun rahoillani. Ei
ajatustakaan siitä nöyryytyksestä, jonka alaiseksi hän oli saattanut
vaimonsa, raahaamalla hänet Lontooseen hylätyn rakastajattarensa
käskystä.

Mitä hyödytti koettaa rakastua mieheen, jonka erotti minusta
tasoittamaton siveellinen juopa? Mitä hyödytti? Mitä hyödytti?



Neljäskymmenesyhdes luku.


Mutta seuraavana aamuna, punnittuani asioita omalta yksinkertaiselta
ja tietämättömältä näkökannaltani, minä koetin mukaantua
asemaani. Muistaessani, mitä Bridget täti oli sanonut sekä ennen
naimisiinmenoani että sen jälkeen miesten ja naisten erilaisesta
siveellisyyskannasta, vakuutin itselleni, että olin pystyttänyt
päämääräni liian korkealle.

Ehkäpä ei aviomies ollutkaan mikään kunnioituksella ja ihailulla
kohdeltava ylempi olento, vaan jonkinlainen aikaihmiseksi kasvanut
lapsi, jota velvollisuuksistaan pitävän vaimon oli hellittävä,
mielisteltävä, toteltava ja palveltava.

Minä päätin tehdä niin. Yhä vielä siinä toivossa, että voisin
rakastua mieheeni, panin kaikki voimani liikkeelle, häntä
miellyttääkseni, meninpä niinkin pitkälle, että teeskentelin
tunteita, joita ei minussa ollut.

Mutta minkälaista jyrkkää ja kivistä tietä yritin nousta!

Kun tuo nöyryyttävä juttu mieheni entisen rakastajattaren kanssa
oli saatu päätökseen, luulin että läksisimme heti Englannista
häämatkallemme, jonka mieheni jo oli valmiiksi suunnitellutkin, mutta
hän ilmoitti, ettei vielä sopinut lähteä ja että meidän oli jääminen
Lontooseen vielä joksikin aikaa. Me viivyimme siellä kuusi viikkoa,
ja ilottomampaa ja kolkompaa aikaa ei yksikään nuori vaimo ole
viettänyt.

Minulla ei ollut yhtään omia ystäviä, eikä yksikään mieheni piiriin
kuuluvista naisista käynyt minua tervehtimässä, syväksi vaikka
salaiseksi mielipahakseni. Mutta jotkut hänen miesystävänsä olivat
alati kanssamme, kuten herra Eastcliff, joka oli kiireesti seurannut
meitä Ellanista, ja muuan herra Vivian, joka vaikka oli ministerin
veli, oli minusta hyvin hengetön ja mitätön henkilö kimeine äänineen
ja elottomine hymyineen.

Näiden ja muiden samanlaatuisten miesten kanssa me vietimme monta
hetkeä päivästämme, aterioimme yhdessä, kävimme kävelemässä yhdessä
ja ennen kaikkea pelasimme bridgeä arkihuoneessamme ravintolassa.

Minä en milloinkaan eläessäni ollut kajonnut kortteihin enkä
niinmuodoin osannut pelata, mutta uskollisena päätökselleni olla
tunnollinen vaimo, tarjouduin mieheni kumppaniksi, kun hän ei voinut
saada muuta toveria.

Intoni tuli huonosti palkituksi. Olin halukas miestäni miellyttämään,
mutta hidas oppimaan, ja mieheni kärsimättömyys erehdyksiä tehdessäni
saattoi minut hämilleni ja araksi ja tuotti minulle katkeria
nöyryytyksiä. Ensin hän nauroi, sitten hän minulle ilkkui, sitten hän
kiukustuneena katkaisi selitykseni ja anteeksipyyntöni, ja lopulta,
kun erehdyin pahasti, hän purki hillittömästi sisunsa minuun, sanoen
ettei hänellä ollut koskaan ollut suuria ajatuksia älystäni, mutta
että hän oli nyt vakuutettu siitä, ettei minulla ollut enemmän järkeä
päässä kuin jäniksellä tai hanhella.

Eräänä päivänä, kun olimme kahden kesken ja hän makasi sohvalla
pahansisuinen mäyräkoiransa vieressään, tarjouduin laulamaan
hänelle. Muistaessani, kuinka paljon minun ääntäni oli kiitetty,
arvelin mieheni mielistyvän nähdessään minun kumminkin johonkin
pystyvän. Mutta yhdeksän vuoden luostarissaolo ei ollut opettanut
minulle paljon muuta musiikkia kuin kirkkomme ihanain messujen
hidasjuoksuisia sävelmiä, ja tuskin olin alkanut niitä laulaa, kun
mieheni huudahti:

"Voi, lakkaa, lakkaa, taivaan tähden, lakkaa, taikka luulen olevani
hautajaisissa."

Eräänä toisena päivänä tarjouduin lukemaan hänelle. Arvoisan
äidin oli tapana sanoa, että minun lukuni oli parasta, mitä
hän oli koskaan kuullut, mutta kenties syy ei ollut yksinomaan
mieheni, jos hän muodosti itselleen toisen käsityksen, sillä luin
urheilulehtien (mieheni ainoa kirjallisuus) uutisia samalla äänellä
ja painostuksella kuin pyhän Franciskus Assisilaisen mietelmiä.

"Voi, lakkaa, lakkaa", huudahti hän uudelleen. "Sinähän luet
urheilulehteä kuin Ilmestyskirjaa."

Ajan mennen kuilu välillämme yhä syventyi. Jos olisin voinut
hauskuttaa häntä jonkinlaisella juoruamisella, niin olisimme paremmin
viihtyneet yhdessä. Mutta minä en keksinyt mitään sanottavaa, joka
olisi voinut häntä huvittaa, eikä hänellä liioin ollut virkkamista
paljon mitään, mitä minä olisin saattanut ymmärtää. Hän rakasti
kaupunkia, minä maaelämää, hän rakasti yötä ja sähkövalojen hehkua;
minä aamua ja auringon viehkeyttä.

Sydämeni syvyydessä tiesin, että hän oli jokapäiväinen, halpa ja
ahdas mieleltään ja että hänen harrastuksensa olivat alhaiset ja
arvottomat, mutta olin päättänyt voittaa vastustelevat tunteeni.

Se oli mahdotonta. Jos olisimme voineet vaihtaa ainoankaan
ymmärtämyksen katseen keskenämme, olisi suhteemme ollut parempi ja
minä olisin voinut kestää hänen kärsimättömyyttään ja ponnistella
edelleen.

Mutta tällaista katsetta ei ilmestynyt, ja eräänä koleana iltana,
riideltyään palvelijoille, kiroiltuaan kohtaloansa ja herjattuaan
kaikkia ja kaikkea, hän pisti hatun päähänsä ja läksi ulos, sanoen
että olisi ollut parempi jos hän sittenkin olisi nainut Lenan (sen
toisen naisen), sillä siinä tapauksessa hänellä olisi "ainakin ollut
jonkinlaista seuraa", ja silloin hääpäiväiltani inhontunne virtasi
ylitseni kuin meren aalto, ja kyselin taas itseltäni: "Mitä se
hyödyttää? Mitä se hyödyttää?"



Neljäskymmeneskahdes luku.


Siitä huolimatta minä taas seuraavana päivänä asetuin puolustamaan
miestäni itseäni vastaan.

Jos hän oli tehnyt uhrauksia naidakseen minut, niin oli minun
velvollisuuteni hyvittää häntä siitä.

Tahdoin näyttää hänelle, että vaimo on jotain muuta ja parempaa kuin
rahalla maksettu nainen -- olkoonpa tämä vaikka kuinka kaunis --
ja että hän, yhdistäessään kohtalonsa mieheensä, saattoi tehdä sen
ainoastaan hänen takiansa odottamatta mitään onnea itselleen.

"Niin juuri, sen teen", mietin ja rupesin huolehtimaan mieheni
hauskuudesta enemmän kuin jos olisin totisesti ja vilpittömästi häntä
rakastanut.

Tietämättömyydessäni ja kokemattomuudessani tein monta yritystä
saattaakseni mieheni unohtamaan hyljätyn rakastajattarensa, ja
todella menettelin usein hyvin lapsekkaasti.

Ensimäinen yritys epäonnistui täydellisesti.

Mieheni syntymäpäivä lähestyi, ja halusin antaa hänelle lahjan.
Vaikeata oli tietää mitä valita, sillä hänen makuansa en tuntenut
paljon yhtään; mutta kävellessäni eräänä päivänä Oxford Streetillä
näin eräässä puodissa, missä myytiin hartausesineitä, ristien
ja rukousnauhojen joukossa pienen norsunluisen musteastian ja
paperijalustan, jota kannatti Pyhän Neitsyen kuva.

En kuolemakseni voi selittää, miksi ajattelin sitä sopivaksi
lahjaksi miehelleni, ehkäpä siksi, että Madonnan kasvot olivat niin
nuoret, suloiset ja ihanat sekä niin perin naiselliset, että näytti
mahdottomalta kenenkään miehen olla häntä rakastamatta. Mutta oli
miten oli, minä ostin sen, kuljetin sen kotiin ajurinvaunuissa ja
panin sen mieheni kirjoituspöydälle virkkamatta sanaakaan, ja pidin
sitten häntä silmällä, kuten Mooseksen äiti, nähdäkseen mitä seuraisi.

Seurausta ei tullut -- ei ainakaan ensin. Mieheni oli useita tunteja
huoneessa aarteeni kanssa näyttämättä sitä huomaavankaan. Mutta iltaa
vasten mieheni molemmat hyvät ystävät tulivat pelaamaan bridgeä
hänen kanssaan, ja silloin kuulin omaan huoneeseeni, missä olin
väijyksissä, herra Vivianin kimeän äänen sanovan:

"Tuli ja leimaus, Jimmy, ethän vain aio tulla paavilaiseksi?"

"Älä harmittele, vanha poika", vastasi mieheni. "Se on vaimoni pientä
huolenpitoa. Luulenpa melkein, että sen pikku hupsun on täytynyt
luvata rippi-isälleen käännyttää minut."

Seuraava kokeeni oli ehkä yhtä lapsellinen, mutta paljon
vaikuttavampi.

Huomasin mieheni pitävän paljon kukista ja ani harvoin olevan
ilman ruusua napinlävessään, ja niinpä päätin niillä täyttää hänen
huoneensa hänen syntymäpäivänsä kunniaksi. Sitä varten nousin
vuoteeltani hyvin aikaisin, ennenkuin hotellissa kukaan vielä oli
liikkeellä ja kiirehdin Covent Gardeniin pitkin tyhjiä ja kaikuvia
katuja aamutuulahduksen virkistäessä ilmaa ja suuren kaupungin
näyttäessä uneksivan korkeitten muuriensa takaisista viheriäisistä
kentistä.

Saavuin vilkasliikenteiselle ja meluavalle torille, juuri kun
maalta tulevat kuormavaunut saapuivat paikalle suunnattoman suurine
ruusukoppineen, jotka olivat täynnä auringonpaisteessa loistavia
ja kasteesta kimaltelevia valkeita ja punaisia ruusuja. Ostettuani
niitä suurimman, ihanimman ja kalleimman kimpun (koko sylillisen,
niin paljon kuin saatoin pidellä käsissäni), kiirehdin ravintolaan
ja sirottelin niitä laseihin ja maljoihin joka kolkkaan mieheni
huoneessa -- kirjoituspöydälle, pikkupöydille, uuninreunalle ja ennen
kaikkea sohvapöydälle, jolle tarjoilija parhaillaan kattoi hänen
aamiaistaan, kunnes koko suoja oli morsiuskammion kaltainen.

"Oh, tämähän joltain näyttää", kuulin mieheni sanovan tullessaan ulos
makuuhuoneestaan pahansisuinen koiransa kantapäillään.

Lopetettuaan aamiaisensa ja vetäessään hansikkaita käsiinsä
aamukävelylle lähteäkseen, hän sanoi pöytää korjaavalle tarjoilijalle:

"Sanokaa johtajattarelle, että olen hyvin kiitollinen hänelle niistä
viehättävistä kukista, joilla hän on kaunistanut huonettani tänä
aamuna."

"Mutta ei johtajatar sitä ole tehnyt, teidän armonne", sanoi
tarjoilija.

"Kuka sitten?"

"Se oli... armollinen rouva."

"Oo -- oh!" sanoi mieheni, pehmeämmällä ja paljon merkitsevämmällä
äänenpainolla.

Jumala tietää, että se oli vähäinen palkinto innokkaista puuhistani,
mutta minä olin niin innostunut kokeeni menestyksestä, että päätin
jatkaa, ja kun saman päivän illalla joukko mieheni ystäviä tuli
ilmoittamaan hänelle tilanneensa paikat tunnetussa teatterissa, jossa
annettiin laulunsekaisia huvinäytelmiä, pyysin päästä heidän mukaansa.

"Joutavia, kultaseni! Bromptonin oratorio sopii sinulle paremmin",
sanoi mieheni taputellen minua leuan alle.

Mutta minä en hellittänyt, ja viimein herra Eastcliff sanoi:

"Antaa hänen tulla. Mikä estää?"

"Hyvä on", sanoi mieheni nipistäen minua poskesta. "Kuten tahdot.
Mutta ellet pidä siitä, älä syytä _minua_."

Minulta ei jäänyt huomaamatta, että muuttuneen käytökseni seurauksena
oli mieheni yleneminen hänen omassa kunnioituksessaan ja että hän
käyttäytyi minua kohtaan miehen tavalla, joka arveli voittaneensa
pahimman vastahakoisuuteni tai ehkäpä lopullisesti kukistaneensa sen.
Mutta minä kokematon ja yksinkertainen raukka olin niin kiintynyt
päätökseeni saada mieheni unohtamaan rakastajattarensa, etten
pelännyt hänen lähentelemisiään enkä epäillyt mitään pahaa.



Neljäskymmeneskolmas luku.


Tähän aikaan olin jo sen verran ollut mukana Lontoossa, että tiesin
kotona tehdyt pukuni maalaisiksi, mutta puettuani ylleni parhaan
kveekarimaisista puvuistani ja pujotettuani kaulalleni sukuun
kuuluvan helminauhan ja toisen hiuksiini, eivät hyväin nunnain monet
opetukset voineet estää minua ajattelemasta, ettei miehelläni eikä
hänen ystävillään olisi minkäänlaista syytä hävetä puolestani.

Meitä oli kaikkiaan kuusi. Minä olin ainoa nainen, ja meillä oli
suuri aitio ensimäisellä rivillä lähellä näyttämöä. Teatteri ei
tehnyt minuun suurtakaan vaikutusta. Ei ainakaan rakennus itse,
vaikka se oli kauniisti koristettu valkoisella ja kullalla, sillä
olin nähnyt Rooman kirkot ja minun silmissäni ne olivat paljon
upeammat.

Eikä liioin yleisö tehnyt minuun suurta vaikutusta, sillä joskohta
en ollutkaan ennen nähnyt niin paljon kauniisti vaatetettuja ihmisiä
yhdessä, niin arvelin joukossa olevan liian monta keski-ijän yli
joutunutta miestä ja naista, jotka olivat niin pulleat ja lihavat,
etteivät varmaankaan muuta ajatelleet kuin ruokaa ja vaatteita.

Eivät näyttelijätkään tehneet minuun vaikutusta, sillä vaikka
esiripun noustessa näyttämöllä näin paljon väkeä, etupäässä hienosti
ja kauniisti vaatetettuja tyttöjä, ja vaikka mielestäni en koskaan
ennen ollut nähnyt niin paljon viehättäviä ja onnellisia kasvoja,
niin tuntui minusta hetken kuluttua, kasvojen vaipuessa lepoon,
etteivät ne olleetkaan todella viehättäviä eikä todella onnellisia,
vaan kovia ja rasittuneita ja kärsiviä, ikäänkuin elämä olisi ollut
hyvin julma heille.

Yksi minuun kumminkin vaikutti, ja se oli pääosan esittäjä. Hän
oli nainen, ja kun hän ensin tuli näyttämölle, en ollut mielestäni
koskaan nähnyt hänen vertaistaan, niin kaunis hän oli. Vartalo
sulava, pehmeä ja pyöreä, silmät mustat, huulet punaiset, hampaat
helmivalkoiset ja hymyily niin päivänpaisteinen, että se houkutteli
koko yleisön hymyilemään hänen kanssaan.

Mutta omituista kyllä -- en voinut selittää mistä se johtui --
muutaman minuutin kuluttua hän oli mielestäni perin ruma ja
vastenmielinen, sillä hänen kasvonsa näyttivät olevan aivan
vääntyneet vihasta, kiukusta, kateudesta ja muista huonoista
intohimoista.

Siitä huolimatta hän oli yleisön lemmikki, sillä se taputti hänelle
käsiään jo ennenkuin hän mitään tekikään, ja kaikelle mitä hän sanoi,
olipa se vaikka kuinka mitätöntä, naurettiin hillittömästi, ja hänen
laulujaan seurasi suosion myrsky, vaikkei hänen äänensä ollut paljon
mistään kotoisin.

Tätä kesti noin tunnin ajan, ja silloin tapahtui merkillinen
seikka. Minä olin nojautunut eteenpäin aition samettista nojapuuta
vasten nauraen ja käsiäni taputellen muiden mukana, vaikka sydämeni
syvyydessä ajattelin, ettei ilo ilolle tuntunut, kun äkkiä huomasin,
että laulajatar oli pyörähtänyt ympäri ja astuen eteenpäin
näyttämöllä meidän aitiotamme kohti, katseli tiukasti suoraan minuun.

Ensin en saattanut uskoa niin olevan, mutta jotain hänen kasvoissaan
tai jokin kuiskaus selkäni takana lennätti välähdyksen mieleeni, että
tämä oli se nainen, jonka paikan olin ottanut, nimikirjoituksilla
varustetun paperin ja punanauhaisen kirjepakan nainen.

Tämän jälkeen en voinut näytellä pientä osaani loppuun, ja vaikka
yllä nojasin keltaista samettireunaa vasten, pidin silmäni
alasluotuina, niin pian kuin nainen näyttäytyi, ja toivoin ja
rukoilin näytöksen loppua.

Viimein se tuli orkesterin ja ihmisäänten yhteisenä rämähdyksenä,
ja parin minuutin kuluttua istuin mieheni kanssa ajurinvaunuissa
matkalla ravintolaan.

Minä olin pakahtua vihasta ja häpeästä -- vihasta miestäni kohtaan,
joka oli sallinut minun tulla paikkaan, missä saatoin joutua
vastatusten hänen hyljätyn rakastajattarensa kanssa, ja häpeästä,
muistellessani säälittävää yritystäni elää miehen elämää, joka oli
vajonnut noin syvälle liejuun ja turmioon.

Mutta mieheni itse oli pakahtua nauruun.

"Se oli parempi kuin näytelmä", sanoi hän. "Sieluni kautta niin oli.
En ole nähnyt mitään hassunkurisempaa koko elinaikanani."

Tätä hän toisti toistamistaan, kunnes saavuimme ravintolaan, jolloin
hän tilasi pullon viiniä yläkertaan ja tutisi sitten pidätetystä
naurusta noustessamme hississä ylös.

Tultuamme kerrokseemme aioin mennä omaan huoneeseeni, toivoen päästä
yksinäisyyteen loukattuine tunteineni, mutta mieheni veti minut
sisään yhteiseen arkihuoneeseemme ja sanoi tahtovansa puhutella minua.

Hän asetti minut istumaan nojatuoliin, riisui yltään päällysnuttunsa,
sytytti paperossin, niin hyvin kuin naurunpurskahduksiltaan ja
-puistatuksiltaan taisi, ja sitten hän kävi seisomaan takan eteen ja
toinen käsi taskussa, hännystakin liepeet käsivarrella, jutteli mikä
aiheutti hänen hilpeän tuulensa.

"Ei haittaa kertoa sinulle, että se oli Lena", sanoi hän. "Se kaunis
tyttö punaisessa hameessa ja jalokivissä.

"Hän keksi minut heti näyttämölle astuessaan. Mahtoi samassa arvata,
kuka sinä olit. Näitkö, kuinka hän katseli sinua? Luuli minun tuoneen
sinut sinne kiusalla. Olen vakuutettu siitä!"

Uusi naurunpuistatus ja sitten -- "Hän on käynyt ympäri juttelemassa,
että olen nainut vanhan äkäpussin hänen rikkautensa vuoksi, ja kun
hän näki sinun voivan himmentää hänet ilman pukua, jossa kannattaisi
näyttäytyä, oli hän kuolla vimmasta."

Seurasi uusi, raju naurunpuuska savun läpi, joka tuprusi hänen
suustaan ja sitten --

"Ja sinäkin, kultaseni, siinä nauramassa ja käsiä taputtelemassa. Hän
luuli sinun koettavan nolata hänet. Sieluni kautta, oli se hassua.
Kumma ettei hän viskannut jotain päällesi. Sellaista hän kyllä tekee,
kun oikein kiukustuu."

Tarjoilija toi viiniä, ja mieheni kaatoi lasiin minulle. "Tahdotko
hiukan viiniä? Etkö? No niin, minä juon terveydeksesi, kultaseni...
En voi unohtaa sitä. En totisesti. Lena on tottakin hullunkurinen.
No niin, mitä muuta luulet hänen sanoneen? Hän on sanonut, että minä
kyllä vielä palaan hänen luokseen. Niin, 'kuusi kuukautta aikaa
annan hänelle tullakseen madellen takaisin luokseni', sanoi hän
Eastcliffille ja Vivianille ja muutamille muille klubitovereilleni.
Ihmettelen, mahtaako hän yhä vielä niin ajatella?... mahtaako?"

Hän heitti pois paperossinsa, tyhjensi toisen viinilasin, astui
aivan liki minua ja sanoi matalalla äänellä, joka sai kylmät väreet
karsimaan selkäpiitäni:

"Mutta riippuu sinusta, onko hän oikeassa vai väärässä?"

"Minusta?"

"Sinusta tietenkin. Sehän on aivan luonnollista. Saattaa olla
kylläkin hyvä tahto, mutta mies on mies, näetkös."

Huuleni vavahtivat vihasta, ja koettaen malttaa mieleni nousin
mennäkseni huoneeseeni, mutta mieheni painoi minut takaisin tuoliini
ja istahti itse sen käsipuulle.

"Älä vielä mene. Asiasta toiseen, en ole vielä kiittänyt sinua
kauniista kukkasista, joilla koristit huoneitani. Viehättävää! Mutta
kyllä kaiken aikaa tiesin, että pian taipuisit."

"Taipuisin mihin?" sanoin, mutta tuntui kuin joku muu olisi puhunut.

"Kyllä tiedät. Tietysti tiedät. Kun se typerä vanha pappi ehdotti
tuon naurettavan sopimuksen, suostuin, mutta tiesin aivan hyvin, että
se pian tulisi rikotuksi. Ei kumminkaan minun puoleltani. Kyllä mies
voi sallia itselleen odotusaikaa. Mutta olin vakuutettu siitä, että
sinä pian väsyisit vastustelemisiin. Ja niin on käynytkin, eikö ole?
Oh, en minä sokea ole. Olen nähnyt mitä on tapahtunut, vaikken ole
puhunut mitään." Yritin jälleen nousta, ja mieheni esti sen jälleen,
sanoen: "Ei sinun pidä hävetä sitä. Se on aivan tarpeetonta. Sinä
olit jotakuinkin kova minulle, muistathan, mutia minä aion unohtaa
kaiken. Ja miksen sitä tekisi? Minä olen saanut mitä suloisimman
pikku vaimon maailmassa, niinpä aionkin kohdata häntä puolitiessä,
ja hän heittää tiehensä kaikki luostarin tyrkyttämät päähänpistot ja
rupeaa omaksi pikku vaimo-kullakseni. Eikö niin?"

Minä olin niin hämmentynyt ja häpeän murtama, että tuskin sain henkeä
vedetyksi. Näinkö siis hänen törkeä ja halpa mielensä oli käsittänyt
vaivaiset, pienen yritykseni miellyttää häntä, turhat kokeeni
kunnioittaa ja pitää arvossa häntä -- kun minä vetosin henkiseen
minuuteeni voidakseni taivuttaa itseni rakastamaan häntä, otaksui hän
minun lähennelleen eläimellistä ihmistä hänessä. Tämä oli enemmän
kuin jaksoin kestää.

Nousin pystyyn huolimalta tällä kertaa hänen vastustuksistaan.

"Päästä minut nukkumaan", sanoin.

"Päästän, kultaseni, päästän tietenkin, mutta..."

"Päästä minut nukkumaan", sanoin uudelleen, ja seuraavalla hetkellä
olin astunut huoneeseeni.

Hän ei yrittänyt seurata minua. Näin edessäni olevassa peilissä, mitä
tapahtui takanani.

Mieheni seisoi siinä, mihin olin hänet jättänyt, ensin ällistyneen ja
sitten vimmastuneen näköisenä.

"En voi käsittää sinua", sanoi hän. "Sieluni kautta en voi käsittää
sinua! Eikä koko maailmassa ole olemassa miestä, joka sitä voisi."

Sen jälkeen hän harppasi omaan huoneeseensa ja paiskasi oven kiinni
mennessään.

"Oh, mitä se hyödyttää?" mietin jälleen. Minun oli mahdotonta
rakastua mieheeni. Ei kannattanut koettaakaan.



Neljäskymmenesneljäs luku.


Selittäkööt ne, jotka paremmin tuntevat naissydämen salaisia
sopukoita kuin minä, mistä se johtui, että minä tultuani tämän
tapahtuman jälkeen vakuutetuksi mieheni palaavan tuon toisen naisen
luo, jos vielä kauemmin viipyisimme Lontoossa, rupesin (vaikken
miestäni rakastanut) kuumeellisen hätäisenä miettimään, mitenkä
voisin hänet poistaa tämän kiusauksen käsistä.

Niinpä kumminkin oli, sillä jo seuraavana aamuna kirjoitin isälleni
pyytäen häntä käyttämään vaikutusvaltaansa mieheeni, niin että
Egyptin matkastamme tulisi jotain ilman sen enempää viivytystä.

Isäni vastaus saapui paikalla. En tiedä mitä hän lienee lukenut
rivien lomasta, mutta hänen sanansa kuuluivat:

    'Tytär -- tietysti! Kirjoitan vävypojalle, että hänen on pian
    lähdettävä Lontoosta. Olette mielestäni viipyneet siellä jo
    liiankin kauan. Ja matkalla ollessasi voit käyttää nimeäni niin
    suuriin summiin kuin haluat, sillä raha-asioissa et saa antaa
    kenenkään astua edellesi.

                                                    Sinun jne.'

Kirje miehelleni pani hänet heti liikkeelle. Jo samana päivänä oli
puhelin ahkerassa käytännössä, kuulusteltiin junia ja laivahyttejä,
ja viikon kuluttua olimme matkalla Marseilles'iin, jossa meidän oli
astuttava Port Saidiin menevään laivaan.

Meidän hyttimme olivat laivan kävelykannella ja ne erotti toisistaan
käytävä. Näin ollen olimme aivan riippumattomat toisistamme, mikä
olikin hyvä, sillä mieheni joko tiesi tai arvasi minun osuuteni
tähän äkkinäiseen muutokseen ja oli minua kohtaan vielä entistäänkin
äreämpi, eikä mitään puhelua saatu vireille meidän kesken.

Suurimman osan aikaansa hän vietti hytissään, toruskellen passareita,
sättien palvelijaansa ja kiroskellen kohtaloansa, joka oli saattanut
hänet tälle järjettömälle matkalle.

Välillämme oleva juopa oli suurempi kuin koskaan ennen. En voinut
viettää yhtäkään tuntia hänen kanssaan levossa ja rauhassa. Elämäni
tuntui kylmältä kuin tyhjä talo, ja rupesin jo katumaan, että niin
kiihkeästi olin halunnut poistaa mieheni ympäristöstä, missä hän
ainakin oli elänyt järki-ihmisen tavalla, kun odottamaton tapaus
tuotti minulle pikaisen mielihyvän vavahduksen.

Meidän paikkamme salongissa olivat tohtorin pöydän päässä, ja tohtori
itse oli nuori irlantilainen, kahdenkymmenenkolmen tai neljän
korvissa, reipas ja raitis kuin maaliskuun aamutuuli.

Kuullessaan minun olevan Ellanista kotoisin hän kysyi tunsinko Martin
Conradin.

"Martin Conradin?" toistin ja tunsin samassa (tietämättä miksi)
ikäänkuin ruusunpunainen harso olisi pudonnut kasvoilleni ja
niskalleni.

"Niin, Mart Conradin, joksi me häntä sanoimme. Tarkoitan sitä nuorta
miestä, joka lähti luutnantti ----:n retkikunnassa Etelänavalle."

Lapsuudenaikain hellien tunteiden muisto lainehti ylitseni, ja
vastasin:

"Hän oli ensimäinen poikaystäväni tai oikeammin ainoa."

Nuoren tohtorin silmät sädehtivät, ja näytti siltä kuin olisi häntä
haluttanut paiskata lusikkansa pöytään, ponnahtaa pystyyn ja tarttua
minuun molemmin käsin.

"Jopa nyt, niinkö todella?" sanoi hän.

Kävi ilmi, että Martin ja hän olivat olleet ystävyksiä Dublinin
yliopistossa. Yhdessä he olivat työskennelleet, yhdessä asuneet ja
samaan aikaan suorittaneet tutkintonsa.

"Vai tunnette te Martin? No ihme ja kumma, kuinka tässä maailmassa
tullaan yhteen."

Martin oli nähtävästi sekä hänen ystävänsä että sankarinsa. Hänen
puheensa Martinista henki ihailevaa rakkautta, jota miehet, mitä he
mielessään tuntekootkin, harvoin ilmaisevat toisistaan puhuessaan.

Martin oli maan suola. Jumalan tähtien alla ei liikkunut toista niin
hienoa miestä, niin luotettavaa ystävää ja uljassydämistä toveria.

"Minulla ei ole toista sellaista toveria kuin hän, ja kautta pyhän,
tahrattoman Äidin, olen aivan kuin silmäpuoli ollessani hänestä
erossa."

Hänen sanansa vaikuttivat minuun kuin musiikki. Ilovirta pyyhkäisi
ylitseni jokaisesta ylistyssanasta, minkä hän lausui Martinista.
Mutta sittenkin -- lieneekö ollut naisen, irlantilaisen naisen
veri minussa vai mikä -- mutta minä rupesin puhumaan halventavasi
Martinista yllyttääkseni häntä sanomaan enemmän.

"Hän siis todella suoritti tutkintonsa", sanoin. "Hän ei koskaan
ollut etevä koulussa, ja muistan kuulleeni, että hän töintuskin
läpäisi yliopistossa."

Nuori tohtori lankesi silmittömästi ansaan. Hehkuvin kasvoin ja
hermostuneella sanatulvalla hän ilmoitti minun erehtyvän, jos
luulin hänen ystäväänsä pölkkypääksi, sillä hänellä oli ollut paras
aivokoppa College Greenissä, ja hän oppi ihmeteltävän nopeasti
kaikkea mitä halusi. Maantiedon hän tunsi paremmin kuin mikään
professori, varsinkin sen seudun, jota sanotaan "Tuntemattomaksi",
arktisen ja antarktisen napamaan, ja hän oli perinpohjin selvillä
siitti, mitä Charcot ja Bellamy ja D'Urville ja Wilkes ja Nansen ja
muut olivat siellä toimittanet.

"Ajatelkaapa!" sanoi tohtori. "Kun hän lähti Lontooseen
tarjoutuakseen mukaan, sanoi luutnantti hänelle: 'Te olette
varmaankin ennen käynyt niillä seuduilla, nuori mies'. 'En ole ollut
niin onnellinen', sanoi Martin. 'Mutta johan te olette enemmän
perillä koko antarktisesta seudusta kuin koko meidän sakki', sanoi
luutnantti. Niin, niin, kautta pyhän Patrikin ja pyhän Tuomaan,
maantieteilijä hän ainakin on."

Minä myönsin sen todeksi, ja elähyttääkseni häntä jatkamaan, kerroin
missä olin viimeksi tavannut Martinin ja mitä hän oli kertonut
retkikunnastaan.

"Roomassa, sanotte?" virkkoi tohtori kateellinen sävy äänessään.
"No, sittenhän olette nähnyt hänet viimeksi meistä. Minä olin toki
Lontoossa häntä saattamassa. Meitä oli muutamia Dublinin poikia
kaupungissa siihen aikaan, ja niinpä läksimme Tilburyyn katsomaan
hänen lähtöään, ja kun ankkuria nostettiin ja köydet hinattiin
sisään, seisoimme me rannalla -- kuusitoista pekkaa -- ja pistimme
lauluksi. 'Heretkää kirkumasta, pojat', sanoi hän, 'luutnantti
kuulee'. Mutta sitä ei otettu kuuleviin korviin. Me lauloimme täyttä
kurkkua niin kauan kuin saatoimme nähdä hänen liukuvan pakoveden
kanssa pois, ja sitten palasimme junaan, jossa tuprutimme sauhuja
kuin uuninpiiput ja istua nökötimme ääneti, virkkamalta niin luotua
sanaa... Niin, niin, niitä on miehiä, jotka tulevat kuin tähdet yöllä
ja katoavat kuin taivaan valo."

Naurettavaa kyllä, pulpahtivat kyyneleet silmiini tohtorin puhuessa,
ja minulla oli täysi työ säilyttää mielenmalttiani.

En tiedä, mitenkä mieheni käsitti mielenliikutukseni, mutta hänen
kasvonsa synkistyivät, ja kun tohtori kääntyi hänen puoleensa kysyen,
tunsiko hänkin Martinin, vastasi hän lyhyesti ja tylysti:

"En tunne. Eikä liene suurikaan vahinko."

Tämän keskustelun jälkeen tunsin syvemmin kuin ennen, miten olin
onneton ja turvaton ja tykkänään mieheni halujen ja oikkujen
viskeltävänä. Mutta silloin tapahtui jotain, joka näytti tykkänään
muuttavan hänen mielenlaatunsa.

Oltuamme lähes vuorokauden matkalla saavuimme kirkkaana ja
rauhallisena aamuna Maltaan, ja mieheni mentyä maihin tervehtimään
muutamia linnoituksessa olevia tuttujaan, istuin kannella
katselemassa liikettä pienessä salamassa ja lahdessa ankkuroivia
suuria sotalaivoja.

Muuan maltalainen nainen tuli laivalle myymään saaren muistoja, ja
ottaen tarjottimelta pikkuisen, palmikoidun koralliesineen, kysyin
mikä se oli.

"Se on taika, armollinen rouva", sanoi nainen.

"Taika mille?"

"Että armollisen rouvan mies rakastuisi häneen."

Tunsin punan kohoavan poskilleni, mutta sydäntäni kivisti, ja
niinpä yksinkertaisuudessani ostin sen ja olin juuri kätkemässä
sen laukkuuni, kun huomasin erään matkakumppanimme, nuoren naisen
katselevan minua.

Hän oli pitkä, omituisen kaunis nainen ja (vaikka olimme
laivankannella) melkein ylellisesti vaatetettu. Silmäys hänen
kasvoihinsa herätti minussa eloon epämääräisen muiston, kun hän
samassa kumartui puoleeni sanoen:

"Ettekö ole Mary O'Neill?"

Ääni ilmaisi minulle kuka se oli. Se oli Alma Lier.

Hän oli nyt noin kahdenkymmenenseitsemän korvissa ja naisellisen
kukoistuksensa kukkaiässä. Hänen kastanjanruskeat hiuksensa
valuivat hänen leveälle otsalleen ulottuen melkein pitkiin, tummiin
silmäkulmiin asti. Posket hänellä olivat hyvin valkoiset (mielestäni
luonnottoman valkoiset) ja huulet tavallista punaisemmat, ylähuuli
oli hiukan liian ohut ja alahuuli hieman esiintyöntyvä. Mutta hänen
silmänsä olivat yhä huomattavin kohta hänen kasvoissaan; ne olivat
entistä suuremmat ja mustemmat, ja kun kohtasi hänen vilkkaan,
läpitunkevan katseensa, arvasi, että ei ollut olemassa monta naista
ja miehiä tuskin yhtäkään, joilla olisi voimaa vastustaa häntä.

Hänen liikkeensä olivat melkein kuulumattomat, ja vaipuen istumaan
tuolille viereeni, hän alkoi puhella pehmeällä, mehevällä, melkeinpä
ylen suloisella äänellä, kertoen minulle, mitä vaiheita hänellä oli
ollut viime tapaamisemme jälkeen.

Jotenkin surkea oli hänen tarinansa. Oltuaan kaksi tai kolme vuotta
tyttökoulussa omassa maassaan, hän oli seurannut äitiänsä pitkälle
matkalle Europan pääkaupunkeihin. Berlinissä hän oli eräissä
niin sanotuissa hyväntekeväisyystanssiaisissa kohdannut nuoren
venäläisen kreivin, jonka sanottiin olevan rikkaan ja sukua jollekin
suuriruhtinasperheelle. Isänsä (ovelan amerikkalaisen pankkiirin)
vastustuksesta huolimatta hän oli mennyt naimisiin kreivin kanssa,
ja he olivat lähteneet New-Yorkiin, missä hänen äidillään oli
kunnianhimoisia aikeita seuraelämään nähden.

Siellä oli heitä kohdannut kova isku. Kävi ilmi, että hänen miehensä
oli petkuttanut heitä ja että hän olikin köyhä ja nimetön henkilö ja
vain kaukaista sukua perheelle, johon hän oli sanonut kuuluvansa.

Alma oli kumminkin lopulta "päässyt kuiville". Ammentamalla runsaasti
isänsä aarreaitasta hänen oli onnistunut päästä eroon petollisesta
miehestänsä ja saada avioliitto puretuksi.

Hän oli sitten ottanut takaisin tyttönimensä ja liikkunut madame
Lierin nimellä, ja nyt hän oli matkalla Egyptiin viettämään
huvikautta Kairossa.

"Entä sinä?" sanoi hän. "Sinä jäit kai vielä kauaksi aikaa luostariin
-- niinhän?"

Vastasin myöntävästi ja epävakaisella äänellä (sillä hänen vanha
lumousvoimansa alkoi taas kiehtoa minua), ja sitten hän tiedusteli
arvoisasta äidistä, "arvoisasta Mildred äidistä", sisar Angelasta,
isä Giovannista ja ennen kaikkea minusta itsestäni, jota hän aina oli
muistellut Margaret Marynä, koska olin näyttänyt niin viattomalta ja
nunnamaiselta.

"Ja nyt olet naimisissa!" lisäsi hän. "Ja kuinka loistavissa
naimisissa! Me olemme kyllä kuulleet. Äiti oli niin huvitettu. Oletpa
sinä oikein onnellinen tyttö. Kaikki sanovat, että miehesi on niin
kaunis ja miellyttävä. Vai mitä, eikö hän ole?"

Tein voitavani kaunistaakseni hänelle asemaani vääristelemättä
tosiasioita ja teeskentelemättä tunteita, joita ei minussa ollut, kun
rannalta laski vene laivamme kylkeen ja mieheni kiipesi kannelle.

Tavalliseen äreään tapaansa hän aikoi mitään virkkamatta kulkea
sivuitseni hyttiinsä, kun hänen silmänsä osuivat vieressäni istuvaan
Almaan. Silloin hän pysähtyi ja silmäili meitä ja astui sitten
luoksemme sanoen äänellä, joka oli aivan outo minulle:

"Mary rakkaani, etkö tahdo esittää minua ystävällesi?" Epäröin ja
sitten minä väräjävin huulin tein sen. Mutta jokin sisässäni ilmaisi
minulle esittäessäni mieheni Almalle ja Alman miehelleni, heidän
seisoessaan siinä vastatusten toisiaan katsoen ja toisiaan kädestä
pidellen, että tämä oli elämäni ratkaisevin hetki -- että hetkeni oli
lyönyt, oli se sitten turmiokseni tai onnekseni, ja melkeinpä saatoin
kuulla kellon kumajamisen.



Neljäskymmenesviides luku.


Tästä hetkestä alkaen mieheni oli toinen mies. Hänen tyly käytöksensä
minua kohtaan muuttui kohteliaaksi, ystävälliseksi, melkeinpä
helläksi. Joka aamu hän naputti hyttini ovelle kysyäkseen, olinko
nukkunut hyvin vai oliko laivan liikunto häirinnyt minua.

Hänen käytöksensä Almaa kohtaan oli viehättävä. Ennen aamiaista
he jo astelivat yhdessä kannella raitista suolailmaa hengittäen.
Toisinaan laskin ikkunani alas, ja silloin kuulin heidän naurunsa kun
he kulkivat hyttini sivu, koneiden jyskytyksen ja laineiden kuohujen
läpi. Välistä he kurkistivat sisään hyttiini ja Alma sanoi:

"Ja mitenkä on Margaret Marymme laita tänä aamuna?"

Meidän paikkamme ruokasalissa olivat vaihdetut. Nyt istuimme Alman
kanssa kapteenin pöydässä, ja joskin kipeästi kaipasin tohtorin
hilpeätä puhelua Martin Conradista, olin kumminkin suuresti ihastunut
Alman eloisaan älyyn ja loppumattomaan juttuvarastoon. Hän näytti
tuntevan melkein kaikki ihmiset. Mieheni tunsi myöskin kaikki
ihmiset, eikä keskustelu milloinkaan väsähtänyt heidän välillään.

Tunsin hiukan sitä samaa ihmeellistä ihailua Almaa kohtaan kuin
Pyhässä Sydämessä ollessani, ja mitä tuli mieheeni, tuntui kuin
olisin nähnyt hänet ensimäistä kertaa.

Hän taivutti kapteenin pitämään tanssit merelläolomme viimeisenä
iltana, ja niin pystytettiin suojakatokset, sytytettiin sähkölamput
ja laivankansi muuttui lumoavaksi näyttämöksi.

Mieheni ja Alma johtivat tanssia. Mieheni tanssi kauniisti, ja
Alman puku oli verrattoman hieno. Koska en itse osannut tanssia,
seisoin kapteenin kanssa varjossa ulkopuolella katselemassa heidän
liikehtimistään loistavassa ja häikäisevässä piirissä kuunsäteitten
kimmeltäessä vetten päällä hopeaviuhkan tavalla ja pikkulaineitten
ystävällisesti loiskien taputellessa laivan kylkiä.

Olin melkein onnellinen. Yksinkertaisuudessani olin kiitollinen
Almalle siitä, että hän oli aikaansaanut tällaisen ihmeellisen
muutoksen. Niinpä kun Port Saidiin tullessamme mieheni sanoi:

"Ystäväsi, madame Lier, ei ole hommannut vielä mitään huoneita
itselleen Kairossa -- eiköhän olisi parasta sähköittää hotelliimme,
kultaseni?" vastasin myöntävästi, ja ihmettelin, miksi hän minulta
oli kysynyt.

Hotellimme oli muutamalla Niilin saarella oleva itämaalainen
rakennus. Se oli ennen kuulunut jollekin jo kuolleelle kediiville,
joka oli rakennuttanut sen erään keisarinnan muistoksi, ja siinä oli
suuri halli leveine portaineen.

Siellä me asuimme kolme kuukautta, eri huoneissa kuten Lontoossakin.
Minä olin hurmaantunut. Kaikki oli minusta kaunista, olin siksi nuori
ja kokematon, etten nähnyt edessäni olevan kuvan varjopuolia. Näin
suuren maailman elämää ensi kerran, ja se tenhosi minut.

Suloisia ja kalliisti vaatetettuja naisia silkissä, sametissa,
pitseissä ja yltäpäältä jalokivissä -- tummia ranskattaria,
vaaleaverisiä saksattaria, uljaita englannittaria ja sulavaliikkeisiä
amerikattaria. Ja sitten brittiläisiä sotureita erivärisissä
virkapuvuissaan, puoliturkkilaisia punaisissa tarboosheissaan
ja kaikkien maiden valtiomiehiä, italialaisia, itävaltalaisia,
ranskalaisia, saksalaisia -- olipa siinä kosmopoliittista maailmaa --
oli kaikkien kansallisuuksien edustajia!

Joka tunti oli mieltäkiinnittävä omalla tavallaan, mutta minua
miellytti eniten teeaika terassilla, sillä se on naisen loistohetki,
jolloin hänen pukunsa kauneus ja hymynsä viehkeys esiintyy kaikkein
kiehtovimpana.

Mikä värien vaihtelu auringonpaisteessa! Kirjavapukuiset naiset
muistuttivat elävää kukkakimppua istuessaan siinä verannan varjossa
edessään vihertävät nurmikot ja kuusipuut ja takanaan punalakkiset
orkesterilaiset, mustapintaisten arabialaisten, beduiinien ja
nubialaisten liikkuessa kuulumattomin askelin edestakaisin.

Vaikka olin kasvatettu niin tykkänään erilaisessa maailmassa, en
voinut vastustaa kaikkea tätä kauneutta, se tempasi minut mukaansa.
Aistini puhkesivat eloon ja sydämeni tuntui laajentuvan.

Alma ja mieheni puolestansa näyttivät olevan kuin luodut tähän
elämään. Istuessaan teepöydän ääressä pienellä köysipiiskallaan
huitomassa kärpäsiä tiehensä, Alma lausui pehmeällä, mehevällä
äänellään ihmisjoukosta huomautuksia, joiden todellisen merkityksen
mieheni yksin näytti tajuavan. Hänen eloisat ja tutkivat silmänsä
näyttivät aina ja kaikkialla keksivän naurunaihetta ja pitävän
kaikkia hullunkurisina.

Minäkin olin hänen mielestään hullunkurinen. Viattomuuteni ja
luostarimaiset mielipiteeni tuottivat hänelle ehtymätöntä pilanteon
aihetta.

"Mitähän rakas pikku Margaret Marymme tästä arvelee?" virkkoi hän
usein merkitsevästi hymähtäen katsoessamme jotain, joka minusta oli
aivan viatonta.

Vähän ajan kuluttua alkoi epämääräinen levottomuuden tunne
Alman suhteen saada valtaa minussa. Päivä päivältä hän kävi
sydämellisemmäksi minua kohtaan ja sanoi minua "rakkaaksi
tyttökullakseen" ja "vanhimmaksi ystäväkseen, mitä hänellä oli
maailmassa". Mutta vähitellen minulle, kävi selväksi, että hänen
ja mieheni välillä vallitsi keskinäinen ymmärtämys, jossa minulla
ei ollut minkäänlaista osaa. Toisinaan näin Alman silmien etsivän
mieheni katsetta, ja sitten kuulin heidän ranskaksi vaihtavan parisen
sanaa minusta, he kun otaksuivat etten ymmärtänyt ranskaa, koska en
puutteellisen ääntämiseni takia sitä puhunut.

Ehkäpä tämä teroitti älyäni, siliä oivalsin nyt, että yrittäessäni
parantaa mieheni ja minun keskinäistä suhdetta, olin alkanut väärästä
päästä. Minun olisi pitänyt koettaa saada mieheni rakastumaan itseeni.

Tiedustellessani itseltäni, miten se olisi tehtävä, löysin vain yhden
selvän vastauksen -- minun oli tultava sentapaiseksi naiseksi, jota
mieheni ihaili; sanalla sanoen minun täytyi jäljitellä Almaa.

Päätin tehdä sen, ja kaiken jälkeen, mitä sittemmin on tapahtunut,
minua hiukan hävettää kertoa miten suuresti ponnistelin voimiani
näytelläkseni osaa, johon ei luonto eikä kasvatus ollut minua
varustanut.

"Minun täytyy se tehdä", mietin. "Minun täytyy, minun täytyy!"



Neljäskymmeneskuudes luku.


Tähän asti olin tullut toimeen ilman apua, mutta nyt päätin palkata
itselleni kamarineidin, jonka ilman suurta vaivaa pian löysinkin.
Hänen nimensä oli Price. Hän oli hyvin ruma, kolmenkymmenen vaiheilla
oleva nainen, silmät hänellä olivat mustat ja läpitunkevat, ja kun
otin hänet palvelukseeni, oli hän hyvin innokas selittämään minulle,
ettei hän "koskaan nähnyt mitään".

Pian keksin että hän näki kaikki, varsinkin mieheni ja minun
keskinäiset välit ja että hän omalla tavallaan tulkitsi syyn meidän
erillään asumiseemme. Hän näki myös Alman aseman, ja tulkiten senkin
omalla tavallaan hän kiusasi minua monella neulanpistolla.

Pricen johdolla rupesin nyt juoksentelemaan ompelijoissa, muoti- ja
jalokivikaupoissa. Muistin isäni kirjeessä olleen kehoituksen
kuluttaa rahaa -- ja minä annoin rahan virrata kuin se olisi ollut
vettä. Kveekarimaiset pukuni hävettivät minua, ja minä ostin
itselleni kallisarvoisia pukuja ja sulloin päälleni rannerenkaita,
sormuksia ja kaulakoristeita.

Minä pukeuduin miestäni varten ja hänen tähtensä tein paljon, mitä en
koskaan ennen olisi voinut uneksia tekeväni. Hänen tähtensä kiillotin
kynteni, sivelin poskeni maalilla, kaasin hajuvettä nenäliinaani,
vieläpä punasin huulenikin. Vaikken tahtonut sitä ajatuksissani
myöntää, niin olin ryhtynyt kilpailuun Alman kanssa.

Kamarityttöni tiesi sen jo ennen minua, ja kun hän ensimäisen kerran
oli vaatettanut minut uuteen epämukavaan pukuuni, peräytyi hän pari
askelta loitommaksi sanoen: "Hänen armonsa on merkillinen herrasmies,
jos hän _nyt_ voi teitä vastustaa."

Minua hävetti, mutta olin samalla mielissäni ja läksin alakertaan
hyvillä toiveilla.

Pettymys oli palkkani. Mieheni hymähti jotenkin alentuvasti, ja
vaikka Alma kiitteli pukuani ylen innokkaasti, huomasin häntä
naurattavan, kun hän virkkoi: "Kas vain, Margaret. Marymme alkaa
tulla esille kätköstänsä."

Siitä huolimatta en hellittänyt. Vaikka olin kokonaan valmistumaton
niin vaaralliseen yritykseen, niin heittäydyin suinpäin Kairon
huvituselämän pyörteisiin, kävin pallokilpailuissa ja kilpa-ajoissa,
otin osaa huviretkiin pyramiideille, tansseihin ravintolassa ja
Roda-saarella, niissä tarun mukaan Faraon tytär oli löytänyt
Mooseksen kaislikosta.

Luulenpa voivani sanoa, että kiinnitin toisten miesten huomion
puoleeni; varsinkin linnoituksen eversti, uljas ja kelpo
skotlantilainen, osoitti minulle jumaloivaa huomiota. Mutta minä
ajattelin vain miestäni ja olin päättänyt saattaa hänet unohtamaan
Alman ja rakastumaan minuun.

Se oli toivoton yritys, ja sydämeni sai siinä monta kovaa iskua.
Eräänä päivänä ollessani jalokivikauppiaan luona katsomassa
timanttista kaulakoristetta, jota hartaasti himoitsin, uskottiin
minulle, että mieheni oli käynyt sitä ihailemassa, mutta että
hänen oli täytynyt heittää ostotuumat sikseen, koska se oli ollut
tuhat frangia liian kallis hänen varoilleen. Olin niin mieletön,
että maksoin itse puuttuvan summan ja käskin jalokivikauppiaan
vaitiololupauksella lähettämään kaulakoristeen miehelleni. Niin olin,
yksinkertainen raukka, vakuutettu siitä, että se oli minulle aiottu.

Seuraavana iltana näin sen Alman kaulalla ja olin vähällä kuolla
mielikarvaudesta ja häpeästä.

Viimeinen yritykseni oli ehkä naurettava, mutta silli perin surkea.

Kun oleskelumme Kairossa läheni loppuansa, pitivät hotellin isännät
kotiljonkitanssiaiset. Koska tämä oli huvikauden suuri tapahtuma
ja melkein kaikki naiset pitivät päivällisiä sen kunniaksi, päätin
minäkin pitää ja kutsuin niihin iloisista Kairon tuttavistani
iloisimmat.

Tunsin että tämä oli oleva viimeinen taisteluni, ja siksipä pukeuduin
kuumeisen huolellisesti pehmeään valkeaan atlaspukuun, joka edestä
oli avokaulaisempi kuin mikään entinen pukuni, ja samanlaisiin
tanssikenkiin. Kaulalleni pantiin tiukka helminauha ja toinen
hiuksiini.

Kun Price oli lopettanut pukemisen, sanoi hän:

"Ellei hänen armonsa tänä iltana pidä armollista rouvaa kauniimpana
kuin ketään muuta, en tiedä missä hän pitää silmänsä."

Minulla ei ollut aikaa pahastua tästä jotakuinkin kaksimielisestä
kohteliaisuudesta, sillä sydämeni värähteli toivosta ja pelosta, ja
luullakseni ei yksikään nainen soimaa minua siitä, että kulkiessani
portaita alas korkeiden peilien sivu, arvelin olevani kaunis minäkin.

Ruokasali oli tungokseen asti täynnä väkeä, kun minä vierailleni
astuin sisään, ja siitä yleisestä huomiosta, jonka tulomme herätti,
päätin juorupuheiden olleen liikkeellä miehestäni ja minusta. Osaksi
tämän tähden nujersin rinnassani kalvavan ruman tunteen ja asetin
Alman (joka oli iskenyt kiinni minuun hellänä ja ihastuneena)
istumaan mieheni viereen ja linnoituksen komentavan everstin omaksi
pöytäkumppanikseni.

Päivällisten aikana, jotka kestivät hyvin kauan, olin hyvin
hermostunut, ja vaikka tein voitavani pysyäkseni everstin kanssa
puheissa, kuuntelin samalla mitä sanottiin suuren, pyöreän pöytämme
toisessa päässä, ja milloin vain "Margaret Mary" mainittiin, kuulin
sen aina.

Sulavalla päännyökähdyksellä ja hymyten Alma tuontuostakin nosti
lasinsa huudahtaen: "Mary kultaseni!" ja siinä samassa hän vilkaisi
mieheeni merkitsevästi ikäänkuin sanoakseen: "Katsokaa tuota pientä
hupsua vaimoanne!"

Kun läksimme ruokasalista halliin kahvia juomaan, olimme jotakuinkin
meluava seurue, ja naistenkin silmät ilmaisivat heidän olleen
päivälliskutsuissa. Puhelu oli äänekästä ja ujostelematonta ja,
Jumala antakoon sen minulle anteeksi, minäkin yhdyin siihen, niin
kuumeisen harras olin saamaan voiton Almasta ja näyttelemään hienoa
maailmannaista.

Yhdentoista korvissa alkoi orkesteri soittaa valssia; ja silloin koko
seurue, naiset, soturit ja valtiomiehet, nousivat tanssimaan, ja
eversti pyysi minua toverikseen.

Minua hävetti sanoa hänelle, etten ollut koskaan tanssinut paitsi
koulutyttöjen kanssa, ja niinpä annoin hänen kuljettaa itseni
tanssisaliin. Mutta tuskin olimme päässeet tanssin alkuun, kun tein
erehdyksiä, joita luulin kaikkein näkevän. (Olen varma, että Alma
ainakin näki ne), ja ennenkuin olimme pariakaan kertaa pyörähtäneet
ympäri, täytyi tanssittajani pysähtyä ja minä kävin istumaan
paikalleni väkinäisesti nauraen ja hyvin nolona.

Kello lähestyi kahtatoista, kun rupesimme tanssimaan kotiljonkia,
jota mieheni ja Alma johtivat taitavasti ja arvokkaasti. Kun minä
jouduin lattialle, tein taas erehdyksiä, joista Alma hymyhuulin
huomautti miehelleni.

Yö oli jo pitkälle kulunut, kun kotiljonki päättyi, ja silloin
vieraat, jotka olivat käyneet hyvin vallattomiksi, alkoivat keksiä
jotain uutta kiihotusta, jotain oikein hupsua. Ehdotettiin sitä ja
tätä, ja viimein Alma muistellen talviurheilujaan St. Moritzissa,
ehdotti, että laskettaisiin mäkeä suurista portaista.

Ehdotus vastaanotettiin hyväksymishuudoilla, ja leveä lauta
asetettiin heti ensimäiselle pitkälle porrasjaksolle halullisten
liukumista varten.

Ensin laskivat soturit alas, ja sitten huudettiin naiset vuorostansa
onneansa koettamaan. Alma kiirehti ensimäisenä paikalle, sulloi
hameensa allensa ja liukui onnellisesti alas portaitten päähän.
Muut naiset seurasivat hänen esimerkkiänsä yhtä hyvällä onnella, ja
lopulta Alma, joka kaiken aikaa oli hokenut "Kuinka hauskaa! Kuinka
hirveän hauskaa!" rupesi huutamaan "Margaret Maryä".

Ensin kieltäydyin, sillä minua hävetti jo katsellakin tuollaista
epänaisellista hullutusta, mutta nähdessäni Alman kuiskailevan jotain
miehelleni ja tämän nauraen vilkaisevan minuun, kuohahtivat tunteeni
pinnalle, ja hämmentynyt ja tulistunut hupsu kun olin, päätin uhmata
heitä.

Niinpä minä juoksin portaitten yläpäähän ja käyden istumaan laudalle,
panin sen liikkeelle. Mutta siinä samassa se jo heilahti, alkoi
kieriä, kääntyi ja heitti minut portaille sillä seurauksella, että
vierin alas lattialle asti.

Seurasi tietysti naurunulvomisia, ja jos mieleni olisi ollut
sopusoinnussa ajan ja seuran kanssa, niin olisin itsekin nauranut,
ja asia olisi siihen päättynyt. Mutta minä olin näytellyt
osaa, traagillista osaa, ja tunsin epäonnistuneeni ja tulleeni
naurunalaiseksi, olin häpeään sortumaisillani.

Luulin mieheni olevan minuun suutuksissa ja nolona puolestani, mutta
niin ei ollut; hänellä oli hauskaa, ja kun lopulta uskalsin vilkaista
häneen, näin hänen silmänsä olevan vesissä naurusta, jota hän ei
voinut pidättää.

Mittani oli nyt täysi, ja kun Alma tuli lohduttamaan "pikku
pahaonnista Margaret Mary kultaansa" hellin ja valheellisin sanoin
(vain naiset tietävät, miten voivat toisiaan haavoittaa), sysäsin
hänet luotani, riensin makuuhuoneeseeni ja heittäydyin kasvoilleni
sohvalle, tuntien olevani perinpohjin kukistettu ja kykenemätön
kauemmin taistelemaan.

Puoli tuntia myöhemmin mieheni tuli huoneeseen, ja vaikken nostanut
päätäni tyynyltä, kuulin hänen sanovan puolittain osanottavalla,
puolittain halveksuvalla äänellä, joka nostatti vereni liikkeelle:

"Sinä olet näytellyt väärää osaa, lapsi kulta. Madonna, se sopii,
mutta Venus, ei! Se ei kuulu sinun ammattiisi."

"Mitä se hyödyttää? Mitä se hyödyttää? Mitä se hyödyttää?" kyselin
itseltäni.

Luulin sydämeni pakahtuvan.



Neljäskymmenesseitsemäs luku.


Selittämättömäksi huojennuksekseni kuulin seuraavana päivänä, että
mieheni oli päättänyt heti lähteä Roomaan.

Alman piti seurata meitä, mutta se ei minua vähääkään huolettanut.
Kun kerran pääsisimme pyhään kaupunkiin pois Kairon keinotekoisesta,
epätodellisesta ilmapiiristä, niin kadottaisi Alma valtansa
mieheeni, ja kaikki muuttuisi. Alma olisi toisenlainen, minä olisin
toisenlainen, ja mieheni ennen kaikkea olisi toisenlainen. Minä
veisin hänet kirkkoihin ja basilikoihin, ja hän saisi lopullakin
nähdä minut oikeassa "osassani".

Mutta pahasti petyin!

Roomaan tullessamme asetuimme asumaan Ludovisin uudessa
kaupunginosassa olevaan hienoon hotelliin, ja vaikka sieltä ei
ollut montakaan sataa metriä siihen kolkkaan, missä minä olin
viettänyt yhdeksän onnellista vuotta, näytti se kuuluvan ihan
toiseen maailmaan. Kirkon- ja luostarinkellojen asemesta kuului
raitiovaunujen kova räminä, automobiilien jyskytys ja puhkina ja
sotamiesten tasainen jalanpoljento.

Silloin minulle selvisi, että oli olemassa kaksi Roomaa -- vanha ja
uusi Rooma, ja että se Rooma, johon me olimme joutuneet, erosi tuskin
yhtään Kairosta.

Minä olin hyvin masentunut, mutta Alma oli alunpitäen loistavalla
päällä. Koko maailma näytti tänä keväänä olevan Roomassa, ja kaikki
näyttivät olevan tuttuja joko Almalle tai miehelleni. Alman takia
meitä kutsuttiin kaikkialle, ja niinpä tutustuimme, ei ainoastaan
hotelleissa asuviin ulkomaalaisiin, vaan myöskin Rooman ylimystöön
(vaikka ei sen parempaan osaan).

Almalla oli suuri menestys. Kaikkien miesten ihailu kohdistui häneen,
ja kun häntä ympäröi rikkauden maine ja hänellä oli erikoinen taito
uskotella joka miehelle juuri hänen olevan hänen suosikkinsa,
niin hänen tuolinsa ympärillä parveili alati joukko italialaisia
aatelismiehiä.

Italialaiset naiset olivat terävänäköisempiä ja älysivät kyllä hänen
suhteensa mieheeni, mutta se ei näkynyt halventavan Almaa heidän
silmissään. Eikä miestänikään. Siinä ei ollut mitään moitittavaa,
että hän, naituaan minut (kuten jokainen näytti tietävän) rahallisten
selkkaustensa selvittämiseksi, käänsi huomionsa tähän loistavaan ja
sädehtivään olentoon, vaikkapa jo lempiviikkojensa aikanakin.

Mitä minuun tuli, niin annettiin minun ymmärtää, että kuuluin
tykkänään toiseen luokkaan. Kun ihmiset tahtoivat arvostella minua
suopeasti, niin he sanoivat minua henkeväksi, kun he eivät minusta
pitäneet, niin he äänestivät minut mitättömäksi.

Siitä johtui, että olin hyvin alakuloinen tässä seurassa, ja
uskonpa todella olleeni kömpelö ja ujo ja typerä, kun olin heidän
suurissa, harmaissa gobeliineista ja pronssiteoksista upeilevissa
palatseissaan, sillä toisinaan oli keskustelu niin ujostelematonta
(varsinkin naisten kesken), että myrkylliset pilapuheet puistattivat
minua.

Mutta Alma oli täysin onnellinen, varsinkin jos puhe
sattui kääntymään avioliittoon ja uskollinen aviomies tehtiin
naurunaiheeksi. Tämä tapahtui hyvin usein erään tuttumme, vanhaan
ylimyssukuun kuuluvan kreivittären luona, jonka sanottiin
päivällispöytään käydessään istuttavan miehensä toiselle puolelleen
ja rakastajansa toiselle.

Hän nimitti minua pikku irlantilaiseksi _bambinokseen_ -- lapsekseen
-- ja eräänä iltana istuessamme hänen salissaan päivällisen jälkeen,
ennenkuin herrat olivat ruokahuoneesta sinne siirtyneet, hän kutsui
minut istumaan sohvalle viereensä, sytytti paperossin, heitti
säärensä ristiin ja alkoi hämmästyttävän avomielisesti selvittää
meille mielipiteitään avioliitosta.

"Mitä teillä naisilla sitten on odotettavana?" sanoi hän. "Te
juoksette miesten jäljessä tavoitellen heidän arvonimiään -- muuta
ei heillä poloisilla juuri olekaan, paitsi velkoja -- ja mikä on
seurauksena? Ensimäinen seuraus on, että vaikka te olette ostaneet
heidät, niin kuulutte heille. Niin kyllä, teidän miehenne vallitsee
kaunista vaimoansa, kuten kaunista hevostansa tai koiraansa."

Tämä oli niin paksua, että tunsin poskieni lentävän tulipunaisiksi,
mutta Alma ja muut naiset vain nauroivat, ja niin kreivitär jatkoi:

"Entä sitten? Useimmissa tapauksissa kulkee kumpikin aviopuoliso omaa
tietänsä. Kun kauppa-asiat on saatu järjestetyksi, ovat he vapaat
seuraamaan tunteitaan. Mies tulee uskottomaksi, ja vaimo, jos hänellä
on jonkinverran älyä, maksaa samalla mitalla takaisin -- ja siinä hän
tekee oikein."

Nyt en voinut kestää enempää, ja ennenkuin olin selvillä siitä mitä
aioin sanoa, tokaisin suuttuneena:

"Mutta minusta se on väärin ja kelvotonta. Miehen uskottomuus ei
oikeuta naista olemaan uskoton. Niin sanotaan rukouskirjassa."

Alma purskahti nauruun, ja kreivitär hymähti ja jatkoi: "Kerran
sadassa vuodessa tulee suuri intohimo -- Dante ja Beatrice,
Petrarca ja Laura. Nainen kohtaa liian myöhään oikean miehen. Kas
siinä tragedia! Mitä kidutusta joka päivä ja joka tunti! Ellei",
lisäsi kreivitär painokkaasti, "ellei hän suostu lakia polkemaan
ja luopumaan yhteiskunnasta ja elämään aivan vapaasti. Mutta eihän
kukaan nainen voi sellaista uneksiakaan katolisessa kirkossa,
missä ei myönnetä mitään avioeroa. Eivät ainakaan yläluokan naiset
voi tehdä sitä -- varsinkin jos siinä pitäisi uhrata arvonimensä.
Viisas nainen välttää niinmuodoin julkista häpeää ja salaa pikku
rakkaussalaisuutensa maailmalta ja... ja sellainen on avioliitto,
ystäväni."

Toisilta naisilta, Almalta etupäässä, kuului hyväksymisen sorina,
mutta minä värisin suuttumuksesta:

"Silloin avioliitto on tekopyhyyttä ja petosta. Jos huomaisin
pitäväni enemmän jostain toisesta kuin miehestäni, niin menisin hänen
luokseen huolimatta laista ja yhteiskunnasta ja arvonimistä ja... ja
kaikesta."

"Te tietysti sen tekisitte, kultaseni", sanoi kreivitär hymyillen
minulle kuten lapselle, "mutta se johtuu siitä, että olette sellainen
suloinen, viaton pikku irlantilainen bambino."

Pari päivää sen jälkeen meidät kutsuttiin Rooman metsästysseuran
metsästysretkelle. Minua ei haluttanut mennä, mutta Alma, joka oli
alkanut käyttää minua "aisankannattajanaan", suostutti minut viemään
heidät automobiilissa Campagnan torille, missä heidän oli noustava
ratsaille.

"Rakas pikku tyttöseni!" virkkoi Alma. "Emmehän voi ajatellakaan
menoa ilman sinua."

Oli sunnuntaipäivä, ja minä istuin Alman ja mieheni välillä,
jotka kumpikin olivat ratsastuspuvussaan lähtiessämme ajamaan
kokouspaikalle, joka oli Tre Fontanen trappistiluostarin luona.

Siellä oli koolla suuri seurue Rooman ylimystöä hevosineen ja
koirineen, ja Alma ja mieheni vastaanotettiin hyvin sydämellisesti.
Minusta he eivät arvatenkaan ajatelleet paljon muuta kuin että olin
lapsellinen ja mitätön vaimo, ja kun torvet toitottivat metsästyksen
alkaneeksi ja Alma ja mieheni ratsastivat tanssivilla hevosillaan
muiden kanssa tiehensä luomatta ainoatakaan katsetta taakseen, olin
niin häpeissäni ja murheissani, että kyselin itseltäni, jaksaisinko
kauemmin kestää tätä nöyryytystä.

Mutta silloin tuli odottamaton ilonhetki. Autovaunujen toiselta
puolelta kuului hilpeä ääni sanovan: "Hyvää huomenta, lady Raa."

Se oli nuori irlantilainen tohtori. Hänen laivansa oli ankkuroitunut
Napolin satamaan kahdeksi päiväksi, ja samoin kuin Martin Conrad
aikoinaan, oli hänkin pistäytynyt Roomaa katsomaan.

"Mutta oletteko jo kuullut uutisia?" huudahti hän. "Mitä uutisia?"

"Etelänaparetkikunnasta -- he ovat jo kotimatkalla." "Niin pian!"

"Niin, lauantaina viikko sitten he saapuivat Uuteen Seelantiin."

"Entä... entä... entä Martin Conrad."

"Hän on hyvissä voimissa, ja mikä on vieläkin parempi, hän on
kunnostautunut."

"Minä... minä... minä tiesin että niin kävisi."

"Niin minäkin. Jos mistään, niin olin varma siitä, että kyllä Mart
kuntonsa näyttää, kun vain rintamaan päästetään! Maaliin tai kuolla
-- siinä hänen tunnussanansa."

"Kyllä tiedän! Kyllä tiedän."

Hänen silmänsä loistivat ja niinpä luullakseni minunkin,
kuunnellessani hänen kiireistä iloista sanatulvaansa (minun
säestäessäni kaiken aikaa "niin", "niin", "niin"), kun hän kertoi
Lontoon lehdissä olleesta selostuksesta, jossa Martinia oli
erikoisesti mainittu -- kuinka hänet oli määrätty johtamaan muuanta
vaarallista ja vaikeata retkeä ja hän oli saanut ihmeitä aikaan.

"Kuinka mainiota! Kuinka erinomaista! Kuinka todella suurenmoista!"
minä huudahdin.

"Eikö ole?" virkkoi tohtori, ja vielä parisen minuuttia me viskelimme
toisillemme kysymyksiä ja vastauksia kuten palloa viskelevät lapset.
Sitten hän sanoi:

"Mutta mikä minua tavattomasti ihmetyttää on, etten milloinkaan ole
kuullut hänen mainitsevan teitä? Vain yhdestä lapsuutensa toverista
hänen oli tapana puhua ja se oli mies -- poika, tarkoitan. Mallyksi
hän häntä nimitti -- se on lyhennys Maloneystä, luullakseni."

"Marystä", sanoin.

"Vai Marystä? No niin, kautta kaikkein pyhien, niinhän se oli! Missä,
pyhän Patrikin nimessä, on irlantilainen älyni ollut, kun en ole sitä
ennen hoksannut? Te siis olette... Niin? Niin tottakin, teillä on
oikeus olla ylpeä hänestä, sillä hän sanoi teistä yhdeksän hyvää ja
kahdeksan kaunista. Minä olin aika mustasukkainen Mallylle. 'Mally
se oli poikaa', hän sanoi, 'seurasi aina mukana, lähti sitten vaikka
hornaan'."

Hänen loistavat silmänsä kävivät kosteiksi, mutta naisluontoni vaati
minua sanomaan -- minä en sille mahtanut mitään:

"Mutta siitä päivin hänellä on mahtanut olla monta naisystävää?"

"Ei niin yhtäkään. Dublinin tytöillä oli tapana iskeä silmää hänelle
-- ja kaunottaria ne ovatkin nuo Dublinin tytöt -- mutta ei niin
vilkahdusta hänen puoleltaan. Minä arvelin aina hänen teeskentelevän
välinpitämättömyyttä... mutta ehkei niin ollutkaan... ehkä
olikin..."

En uskaltanut hänen antaa lopettaa sanottavaansa en tiennyt mitä
olisi tapahtunut, jos hän olisi sen tehnyt -- niinpä hypähdin
vaunuihin ja pyytäen häntä istumaan viereeni, tarjouduin kuljettamaan
hänet takaisin Roomaan.

Matkalla juttelimme kaiken aikaa Martinista, hänen rohkeudestaan
ja tarmostaan ja niistä vastuksista, joita hänellä oli ollut
voitettavana, kunnes ajatukseni palasivat Campagnalla ratsastavaan
Almaan ja mieheeni, ja sydäntäni, joka äsken niin iloisesti
sykähteli, alkoi kirveltää.

Kaiken aikaa olin niin vilkkaassa keskustelussa nuoren, irlantilaisen
tohtorin kanssa, että vasta hänen hotellinsa ovella, kun hän astui
vaunuista ulos, muistin tiedustella hänen nimeänsä. Se oli O'Sullivan.



Neljäskymmeneskahdeksas luku.


Joka päivä Roomassa ollessamme olin muistanut arvoisan äidin
kutsumusta käydä häntä tervehtimässä, ja jonkinlainen moraalisen
saastutuksen tunne oli pidättänyt minua, mutta nyt päätin ainakin
nähdä häntä menemällä hänen luostarinsa kiitosjumalanpalvelukseen
seuraavana aamuna.

Juuri samaan aikaan sattui Rooman taiteilijaklubi pitämään
pukutanssiaiset, ja koska Alma ja mieheni halusivat olla läsnä niissä
ja yhä vielä käyttivät minua suojamuurinaan, suostuin seuraamaan
heitä sillä ehdolla, ettei minun tarvitsisi hankkia pukua eikä
tanssia ja että he tulisivat kanssani luostarikirkkoon seuraavana
aamuna.

"Rakas pikku tyttöseni!" sanoi Alma. "Suostumme kaikkeen mitä vaadit.
Tietysti tulemme."

Minä puin ylleni pehmeän atlaspukuni ilman minkäänlaisia koristeita,
ja mieheni pani vain tulipunaiset reunukset iltapukuunsa, mutta Alma
oli puettu loistavaan kultapukuun itämaalaisine hameineen, jotka
jättivät näkyviin hänen säärensä edestä, mutta päättyivät takana
pitkään laahustimeen, niin että hän näytti suurelta vampyyriltä.

Kello oli vasta yksitoista teatteriin tullessamme, mutta suuret
suojat olivat jo täynnä väkeä, ja niin hyvin olivat taiteilijat
pitäneet koristelemisesta huolta, saattaen ilman säteilemään
moniväristen lamppujen värivirroista, että koko näyttämö uiskenteli
loihtuvalaistuksessa.

Minä istuin yksikseni permantoaitiossa Alman ja mieheni ja heidän
ystäväinsä ollessa permannolla, jossa heti meidän tultuamme ruvettiin
tanssimaan ja tanssittiin uupumatta aamupuoleen yötä. Sitten
syötiin illallinen näyttämöllä, ja ne, jotka eivät syöneet, joivat,
kunnes melkein kaikki tuntuivat olevan puolipäihdyksissä. Monet,
varsinkin naiset, näyttivät kadottaneen kaiken arvokkaisuutensa, he
lauloivat säkeitä meluavista lauluista, ryyppäsivät miesten laseista,
istuivat miesten polvilla ottaen paperossinsauhuja heidän suustaan,
jopa muutamat ratsastivat hajasäärinkin heidän hartioillaan ja
käsivarsillaan.

Minä kestin tätä näkyä niin kauan kuin taisin ja pyysin
tuontuostakin, vaikka turhaan, miestäni viemään minut kotiin, ja olin
juuri yksin jättämäisilläni teatterin, minua kun iljetti nähdä oman
sukupuoleni alennustilaa, kun samassa näin jonkinlaista lavaa, jossa
oli tyhjä tuoli, kannettavan sisään useiden miesten hartioilla.

Tämä oli aiottu Kauneuden Kuningattaren kruunaamiseksi, ja kun sitä
kuljetettiin valetuomarien jäljestä, jotka paperikruunut päässänsä
astuivat areenan ympäri nähdäkseen kenen valita, kadottivat muutamat
naiset kaiken häveliäisyytensä ja huusivat: "Ottakaa _minut!_ Ottakaa
minut!"

Olin vakuutettu siitä, että he ottaisivat Alman, ja niinpä kumarruin
eteenpäin nähdäkseni hänet paremmin hänen seisoessaan siinä vähän
matkan päässä aitiostani, mutta kun he lähestyivät häntä tyhjine
tuoleineen näin hänen tekevän liikenteen minua kohti ja sanovan
tuomareille jotain "pikku nunnasta", jolloin mieheni nyökähytti
päätään hillittömästi nauraen.

Seuraavalla hetkellä, ennenkuin olin selvillä siitä, mitä tehtiin,
hypähti kuusi tai seitsemän miestä aitiooni, nostivat minut lavalle
ja istuttivat minut tuolille, jolloin koko meluava seurue teatterissa
puhkesi hurjiin huutoihin, nakkeli minua kukilla ja confetteilla ja
tervehti minua äänekkäillä suosionosoituksilla.

Asema, johon Alma ja mieheni olivat minut asettaneet, tuotti minulle
enemmän nöyryytystä kuin ylpeyttä, sillä kun minua kannettiin areenan
ympäri kuohuvain kasvojen meri allani, kaikkein kirkuessa minkä
jaksoivat kuumista avonaisista suistaan, kuulin miesten huutavan:

"Hymyilkää, Signorina!"

"Ei niin totinen, mademoiselle!"

Minusta tuntui kuin olisi tämä hullu kulkue kestänyt iankaiken.
Mutta lopulta se päättyi, ja niin pian kuin olin vapaa, pyysin taas
miestäni viemään minut kotiin, ja kun hän vastasi: "Ei vielä, pian me
kaikki lähdemme", hiivin tieheni yksikseni, löysin ajurin ja ajoin
takaisin hotelliin.

Olin ollut jonkun aikaa vuoteessani kuumat kasvoni sänkyvaatteisiin
haudattuina, kun Price tuli huoneeseen pyytämään anteeksi, ettei hän
ollut nähnyt minun palaavan yksinäni. Palvelijani tutkisteleva katse
oli enemmän kuin saatoin sietää tällä hetkellä, niinpä koetin päästä
hänestä eroon, mutta en saanut häntä menemään, ja viimein hän virkkoi:

"Salliiko armollinen rouva minun sanoa jotakin?"

Minä en häntä kehoittanut jatkamaan, mutta hän puheli edelleen:

"Menköön vaikka paikkani, mutta minun on se kerrottava."

En vieläkään virkkanut mitään, mutta siitä huolimatta hän jatkoi:

"Hänen armonsa ja madame ovat myöskin palanneet... He tulivat puoli
tuntia sitten. Ja juuri nyt... näin hänen armonsa... tulevan ulos
madamen huoneesta."

"Mene tiehesi, vaimo, mene tiehesi", huusin häpeän hurjassa tuskassa,
ja hän läksi viimeinkin sulkien oven kovasti mennessään.

       *       *       *       *       *

Emme menneet seuraavana päivänä arvoisan äidin kirkkoon
kiitosjumalanpalvelusta kuulemaan. Mutta myöhään samana iltana,
kun jo oli pimeä, hiivin ulos huoneestani katujen hälinään, tuskin
tietäen, minne askeleeni ohjasivat minut, kunnes tapasin itseni Pyhän
Sydämen luostarin piazzalla.

Hiipiessäni liki luostarin seinää kuulin tyttöjen äänten nousevan
ja laskevan, ja sitten kuulin kirkon suljetun oven takaa iltavirren
vaimennetun äänen:

    "Ave maris stella,
    Dei mater alma --"

En käsittänyt, miksi ehdoin tahdoin valmistin itselleni tällaista
katkeraa tuskaa -- muistuttamalla mieleeni niitä onnellisia vuosia,
jolloin itse tyttönä lauloin samaa, ja sitten kertomalla itselleni,
että siellä nyt oli toisia tyttöjä, jotka eivät minusta tietäneet
mitään.

Ajattelin arvoisaa äitiä ja sitten omaa äitiäni, pyhimystäni,
enkeliäni, joka oli pyytänyt minua muistamaan häntä tätä virttä
laulaessani, ja sitten minä muistin missä olin ja mitä minulle oli
tapahtunut.

    "Neitsyt, pyhä, puhdas,
    turvaasi meit' ota."

Minä olin mielestäni kuin maanpakoon sysätty. Tukahuttava tunne
tuntui kurkussani, ja vaivuin polvilleni pimeässä. Luulin sydämeni
pakahtuvan.



Neljäskymmesyhdeksäs luku.


Kohdakkoin tämän jälkeen läksimme Italiasta paluumatkalle Englantiin.
Oli päätetty, että etenisimme hitaasti, viipyen jonkun aikaa Europan
suurimmissa pääkaupungeissa, mutta minulla ei ollut mitään huvia
matkastamme.

Ensimäinen pysäyspaikkamme oli Monte Carlo, tuo ihastuttava Välimeren
puutarha, jota Jumalan katse näyttää hyväilevän, mutta ihminen
kiroavan.

Jos minun olisi suotu nauttia luonnon kauneutta täällä, luulen
että olisin voinut tyytyä, mutta, makeana ja valheellisena kuten
ainakin, Alma vei minut Casinoon käyttäen minua yhä suojana maineensa
turvaamiseksi.

Vihasin sitä paikkaa ensi hetkestä alkaen, sen ummehtunutta ilmaa,
sen kultarahain helskettä, "croupier'ien" huutoja, pöytäin ääressä
näkyviä vääntyneitä kasvoja ja sen murtuneista toiveista, pelosta,
kurjuudesta ja epätoivosta väreilevää ilmapiiriä.

Monte Carlossa mieheni paheet näyttivät nopeasti ja varmasti
kehittyvän. Pelihimo tempasi hänet tykkänään valtaansa. Ensin hän
voitti, ja silloin hän joi hurjasti, mutta sittemmin hän hävisi ja
hänen luontonsa kävi vieläkin rumemmaksi ja vastenmielisemmäksi.

Eräänä iltana kello kahdeksan tienoilla, kun olin huoneessani ja
koetin tyynnyttää siipirikkoa kyyhkystä, joka oli lentää räpistellyt
sisään avoimesta ikkunasta, astui mieheni sisään palavin silmin.

"Punainen on vallalla kaikissa pöydissä", huudahti hän hengästyneenä.
"Anna minulle vähän rahaa, joutuin!"

Sanoin ettei minulla ollut muuta rahaa kuin pari kultakolikkoa
kukkarossani.

"Sinulla on shekkikirja -- anna minulle sitten shekki."

Sanoin että vaikka antaisinkin hänelle shekin, ei hän voisi sillä
nostaa rahaa tänä iltana, koska pankit olivat suljetut.

"Mutta jalokivikaupat ovat vielä auki, ja sinulla on jalokiviä;
onhan? Herkeä hupsuttelemasta tuon elukan kanssa ja anna minulle
muutamia jalokiviä pantattavaksi."

Olisi ollut liian kurjaa ruveta asiasta väittelemään, niinpä minä
vain viittasin piironkiin, missä jalokiveni säilytettiin, ja hän
kiskaisi laatikon auki, otti sieltä mitä tarvitsi ja läksi kiireesti
pois.

Tämän jälkeen en nähnyt häntä ennenkuin kahden päivän kuluttua,
jolloin hän mustat renkaat silmiensä alla tuli ilmoittamaan, että
meidän oli heti lähdettävä pois "tästä kirotusta paikasta" tai
joutuisimme kaikki häviöön.

Viimeinen pysäyspaikkamme oli Pariisi, ja kun en paljon tietänyt
Ranskan suuresta pääkaupungista, joka on niin paljon antanut
maailmalle, arvelin sen olevan kaiken mädännäisyyden pesäpaikan.

Mieheni tunsi monta yläluokkiin kuuluvaa ranskalaista ja vietti
luullakseni joka päivä tuntikausia heidän klubeissaan, mutta öisin
(ehkäpä Alman viettelemänä) hän ryvetti meitä Pariisin liejussa.

"Se on niin hirveän hauskaa", sanoi Alma. "Ja kuka sitäpaitsi tuntee
meitä tuollaisissa paikoissa?"

Vähän aikaa kärsin tätä, mutta sitten en enää suostunut rupeamaan
ympäri-raahattavaksi Alman huvitushalun tähden. Sanelin itselleni,
että jos minä syystä tai toisesta yhä edelleen jakaisin mieheni
elintapoja, niin tulisin hänen kaltaisekseen ja sieluni mätänisi pala
palalta, ja siksi päätin pysyä puhtaana omissa silmissäni ja välttää
hänen seuransa saastutusta.

Siitä oli seurauksena, että hän kävi entistä huolettomammaksi, eikä
Almakaan pannut vastaan, ja niinpä lopulta tapahtui, että he yhdessä
menivät häpeälliseen illanviettoon, joka vähän aikaa oli yleisenä
puheenaiheena kaikissa Europan seuraelämää koskevissa lehdissä.

Muuta en tiedä näistä kutsuista kuin mitä myöhemmin sain tietää
näistä lähteistä -- että ne oli pitänyt muuan yleisesti tunnettu
nainen, jota ei oltu häädetty pois seuraelämästä, koska hän oli
erään kuninkaan "hyvä ystävä", että hän hoiti emännäntehtäviään
älykkäästi ja sulavasti, että hänen salongissaan liikkui sinä iltana
sellaisia miehisiä vieraita, joita tapaa kuningattaren hovissa,
ruhtinaita, herttuoita, markiiseja, kreivejä, englantilaisia
ylimyksiä ja parlamentin jäseniä ja samaten myös joitakin kuuluisia
oman maan naisia ja muitakin; että illallispöydät katettiin neljän
ajoissa vuodenajan kaikilla mahdollisilla herkuilla ja ensimäisten
viinirypäleiden nesteellä; että illallisen jälkeen ruvettiin
uudelleen tanssimaan kiihtyvällä halulla ja että tämä sokaiseva ja
säädytön näytelmä päättyi _Chaine diaboliqueen_ kello seitsemän
aamulla, kun aurinko paistoi sisään ikkunoista ja lähikirkkojen
kellot soittivat varhaiseen messuun.

Minä olin sinä aamuna noussut aikaisin mennäkseni ripille Madeleinen
kirkkoon, enkä ikänä unohda minkälaisen puhdistumisen tunteen pyhä
sakramentti sai minussa aikaan. Siitä hetkestä alkaen kun -- papin
seisoessa alttarin juurella -- kuoro veisasi Kyrie eleisonia
viimeiseen juhlalliseen hetkeen asti, minusta tuntui kuin olisi minua
pesty kaikista naimisaikani saastuttavani päivien tahroista.

Hotelliin palatessani olin aivan muuttuneella mielellä, sillä
rakkauden ja yhdistämisen salaperäinen sakramentti oli minua
vahvistanut niin suurella voimalla, että arvelin tästä puoleen
voivani kestää vaikka kuinka paljon vääryyttä nurisematta ja
anteeksiantaen.

Mutta vähänpä nainen tuntee omaa sydäntänsä, ennenkuin sitä on
koeteltu intohimojen tulessa!

Tullessani mieheni makuuhuoneen ja omani väliseen salonkiin, yllätin
kamarineitini Pricen hartaasti kuuntelemassa mieheni suljetun
oven takana. Tämä oli minusta niin kelvotonta, että olin juuri
antamaisillani hänelle läksytyksen, kun hän laski sormensa huulilleen
ja astuen minun tyköni mustat silmät liekehtivinä, sanoi:

"Tiedän, että saan lähtöpassin palkaksi siitä, mitä nyt sanon, mutta
se ei auta sittenkään. Te olette sietänyt liian paljon jo, armollinen
rouva, mutta jos te olette nainen ja teissä on hitustakaan ylpeyttä,
niin menkää kuuntelemaan tuolle ovelle ja päättäkää sitten, jos
voitte enempää kestää."

Näine hyvineen hän läksi ulos salongista, ja minä yritin mennä omaan
huoneeseeni, mutta en päässyt hievahtamaan. Jokin pidätti minua
paikallani ja tapasin itseni kuuntelemassa ääniä, jotka saatoin
selvästi erottaa mieheni makuuhuoneesta.

Sieltä kuului kaksi ääntä, toinen miehen kova ja huoleton, toinen
naisen, pehmeä ja varovainen.

Minun ei tarvinnut tiedustella kenen ääniä ne olivat, enkä liioin
punninnut enkä arvostellut asiaa puolelta tai toiselta mieheeni
tai itseeni nähden. Minä vain ajattelin ja tunsin ja käyttäydyin,
kuten jokainen vaimo olisi ajatellut, tuntenut ja käyttäytynyt
sillä hetkellä. Ylpeyteni ja itsekunnioitukseni olivat tähän saakka
estäneet minua uskomasta seikkaa, joka nyt ilmeisesti todistettuna
oli edessäni.

Minä olin raivostunut. Olin joutunut miehen ja ystävän petollisuuden,
teeskentelyn ja uskottomuuden uhriksi.

Sydämeni ja sieluni kuohahtivat kärsitystä vääryydestä. Sakramentin
ihana, sovittava ja puhdistava vaikutus oli siinä tuokiossa mennyt
menojaan, ja astuen pontevin askelin mieheni ovelle, käänsin nopeasti
kahvaa. Ovi oli lukittu.

Kuulin liikuntaa huoneen sisästä, ja heti paikalla riensin salongista
käytävään aikoen mennä sisään toisesta ovesta. Mutta ennenkuin
ennätin ulos huoneesta, kuulin lukkoa varovaisesti väännettävän
auki. Silloin paiskasin oven selki selälleen ja astuin pelkäämättä
huoneeseen. Siellä ei ollut muita kuin mieheni. Mutta tulin kuitenkin
siksi hyvään aikaan, että kuulin hameiden kahinaa viereisestä
huoneesta ja näin ovea hiljakseen suljettavan niiden jäljestä.

Katselin ympärilleni. Vaikka päivä paistoi, niin olivat akuttimet
alhaalla ja ilma oli täynnä hienoa tupakantuoksua, jota varmaan oli
tullut vaatteissa tuon siveettömän naisen asunnosta.

Mieheni, joka oli nähtävästi juonut, katseli minua melkein
tolkuttomasti irvistellen. Hänen ohuet hiuksensa olivat hiukan
epäjärjestyksessä. Hänen ulkoneva etuhampaansa loisti iljettävänä
viiksien takaa. Huomasin, että hän yritti suoriutua asiasta kunnialla.

"Tämäpä on odottamaton ilo. Luulen että se on ensimäinen kerta...
todella ensimäinen kerta, kun..."

Minä kävin jääkylmäksi; melkeinpä pyörryin, tuskin sain hengitetyksi,
mutta sanoin:

"Siinäkö kaikki, mitä sinulla on minulle sanomista?"

"Kaikki? Mitä muuta, kultaseni? En ymmärrä..."

"Ymmärrät aivan hyvin", vastasin, ja katsoen viereisen huoneen oveen
lisäsin: "ja te molemmat ymmärrätte."

Mieheni alkoi nauraa -- päihtyneen järjetöntä naurua.

"Oh, sitäkö tarkoitat... kuvailet ehkä että..."

"Kuuntele", sanoin. "Tähän päättyy kaikki sinun ja minun välillä."

"Päättyy? No, minä kun luulin, että kaikki oli jo aikaa sitten
päättynyt. Totta puhuakseni luulin, että kaikki loppui jo ennen
alkua."

"Tarkoitan..." rupesin änkyttämään... "Tarkoitan, etten voi kauemmin
näytellä tätä ilveilyä... en voi kauemmin olla vaimosi."

"Ilveilyä!" Hän nauroi uudelleen. "Onnittelen sinua, armaani.
Ilveily on juuri oikea sana. Meidän keskinäiset suhteemme ovat
olleet ilveilyä siitä päivin kun menimme naimisiin, ja jos jotain
on hullusti, niin saat syyttää vain itseäsi siitä. Mitä on miehen
tehtävä, jonka vaimosta ei ole muuhun kun pyhimysten ja enkelien
seuraksi?"

Hänen karkea pilkkansa pani vereni kuohahtamaan. Minua nöyryytti
ja hävetti se ajatus, että miehelläni sittenkin omalla töykeällä
tavallaan oli jotain sanottavaa puolustuksekseen.

Koska tiesin, etten voisi kilpailla hänen kanssaan, halusin lähteä
tieheni. Mutta vaitioloni ja kasvojeni avuton ilme mahtoivat ilmaista
enemmän kuin puheeni, sillä vielä parisen silmänräpäystä laahaavalla
äänellään jatkettuaan puhetta ja sanottuaan, etten ollut mikään
vaimo hänelle ja että minun oli syyttäminen itseäni kaikesta, mitä
oli tapahtunut, hän vaikeni eikä meistä kumpikaan virkkanut hetkeen
mitään.

Sitten tunsin, että pyörtyisin, jos viipyisin kauemmin tässä
huoneessa; käännyin lähteäkseni, ja hän avasi minulle oven ja
kumarsihe syvään astuessani ulos, ehkäpä ivatakseen.

Tullessani omaan makuuhuoneeseeni olin niin heikko, että tuskin
pysyin pystyssä, ja niin kylmä, että kamarineitini täytyi antaa
minulle konjakkia ja panna kuumia pulloja jaloilleni.

Ja sitten puhkesivat kyynelvirrat ja minä itkin kuin lapsi.



Viideskymmenes luku.


Vaikka en suinkaan ollut terve seuraavana aamuna ja Price tahtoi
yhä pitää minua vuoteessa, nousin heti paikalla pystyyn, kun kuulin
mieheni puhuvan paluumatkasta Lontooseen.

Matkamme sujui yksitoikkoisesti. Rautatievaunuissa ja
yksityishytissämme laivassa me istuimme kolmisin ilman muuta seuraa
kuin mieheni mäyräkoira Bimbo ja Alman pekingiläinen lintukoira Prue.

Vaikkei mieheni pyytänyt anteeksi edellisen päivän käytöstään, oli
hän tyyni ja lepyttävä, ja ollessaan nyt selvä, hän näytti melkein
pelkäävän jotain, ehkäpä kohdata isääni -- ainoata ihmistä, jota hän
ei uskaltanut uhmata.

Almakin näytti hätääntyneeltä, mutta hän kätki hermostuneisuutensa
hellyydenosoituksiin minua kohtaan, sanoen olevansa huolissaan
terveydentilastani ja toivovansa Pohjolan tuulten virkistävän minua
enemmän kuin Ranskan ja etelän ilmanalan.

Me asetuimme asumaan tunnettuun hotelliin lähellä Trafalgar Squarea,
eikä minulta jäänyt huomaamatta, että mieheni valitessa meille
huoneita, Alma jotenkin merkitsevästi pyysi itselleen huoneita eri
kerroksessa.

Saavuimme myöhään, ja minä panin heti maata, sillä tahdoin päästä
yksinäisyyteen miettiäkseni toimintasuunnitelmaa itselleni.

Olin silloin vakaasti päättänyt että tavalla tai toisella lopettaisin
elämisen mieheni kanssa, etten kauemmin suostuisi tahraamaan itseäni
sillä liejulla, johon hän oli minut raastanut, että alkaisin elää
eheätä elämää ja juoda puhdasta vettä, sillä koko sieluni voimalla
sitä janosin.

Tässä mielialassa menin nukkumaan, mutta herätessäni aamulla
päivän sarastaessa, alkoi päätökseni horjua. Kuuntelin ikkunaini
alla kulkevain vaunujen ja automobiilien kumipyöräin ääntä ja
muistaessani, ettei minulla ollut ainoatakaan ystävää Lontoossa,
tunsin itseni hyvin pieneksi ja avuttomaksi. Mitä voisin omin neuvoin
toimittaa? Mihin oli minun käännyttävä apua saadakseni?

Vaistomaisesti tunsin, että olisi hyödytöntä vedota isääni, sillä
joskin hän mahdollisesti antaisi miehelleni aika selkäsaunan, niin ei
ollut otaksuttavaa, että hän kehoittaisi minua eroamaan hänestä.

Viimein ajattelin herra Curphyä, isäni asianajajaa, ja päätin
sähköttämällä pyytää häntä neuvomaan minulle jonkin lontoolaisen
asianajajan, jonka puoleen voisin kääntyä.

Pannakseni tämän päätöksen toimeen, menin alas halliin yhdeksän
tienoissa, kun matkustajat kulkivat aamiaishuoneeseen ja vieraat
kävivät toimistossa tiedustelemassa ja koreapukuiset poikapalvelijat
huutelivat nimiä käytävillä.

Hallin toisella puolella oli pieni kirjoitushuone ja siellä minä
kirjoitin sähkösanomani. Se kuului:

    "Olkaa hyvä, lähettäkää luotettavan asianajajan nimi ja osoite
    Lontoossa. Tahdon neuvotella tärkeästä asiasta."

Pitelin paperiliuskaa kädessäni ja luin sen sisällyksen yhä uudelleen
ollakseni varma siitä, ettei se saisi ikävyyttä aikaan, kun mieleeni
johtui Martin Conrad.

Minusta tuntui kuin joku olisi maininnut hänen nimeänsä, mutta
vakuutin itselleni että se mahtoi olla erehdystä -- että kun olin
niin yksinäinen, niin avuton ja ystävän tarpeessa tällä hetkellä,
niin sydämeni, ei korvani, oli kuullut sen.

Oli miten oli, istuessani sähkösanoma kädessäni, olin tietoinen
siitä, että joku liikkui takanani. Se oli mies, sillä nenääni tuntui
suloinen turpeenhaju hänen villavaatteistaan.

Lopulta kuului toiselta puolelta kirjoituspöytää:

"Mary, sinäkö?".

Minä vavahdin niinkuin vavahtaa ainoastaan silloin, kun kuulee tutun
äänen, jota ei ole kuullut pitkään aikaan.

Katsahdin ylös, veret karkasivat poskilleni ja pimittävä usva peitti
silmäni, niin että tuskin saatoin nähdä kuka seisoi edessäni. Mutta
_tiesin_ kuka se oli -- se oli Martin.

Hän tuoksahti luokseni kuin tuulenpuuska vuorilta, valtasi molemmat
käteni sähkösanomineen päivineen ja huudahti:

"No ihme ja kumma, tämähän mainiota!" Vastasin niin hyvin kuin
hämmennykseltäni sain sanotuksi:

"Kuinka hauskaa, kuinka hauskaa!"

"Kuinka sievännäköinen sinä olet! Hiukan kalpea ehkä, mutta
minkälainen väri...!"

"Kuinka hauskaa! kuinka hauskaa!" toistin minä ja tunsin punastuvani
yhä enemmän.

"Koska sinä tulit?"

Kerroin hänelle ja hän sanoi:

"Me tulimme satamaan vasta eilispäivänä. Ja ajatella, että sinä ja
minä tulimme samaan hotelliin ja kohtaamme toisemme jo ensimäisenä
aamuna. Se on kuin kohtalon käsi, kuten saarellamme sanotaan. Mutta
eikö se ole mainiota, todella mainiota!" Lämmin ilovirta pulpahti
minussa, ja olin niin hengästynyt, että tuskin sain sanotuksi:

"Olen kuullut kerrottavan matkastanne. Teillä on ollut kovia
kestettävänä."

"Vielä mitä! Pikku huviretki vain kahdeksannellekymmenennelle
seitsemännelle leveysasteelle."

"Ja tulokset loistavat?"

"No eipä siitä kannata puhua. Päällikkö oli mainion hyvä ja pojat
reipasta väkeä."

"Kuinka hauskaa! Kuinka hauskaa!" sanoin uudelleen, sillä minut oli
vallannut mykkä ilo ja minä toistin toistamistani samat sanat kuten
ihmisten on tapana, kun ovat hyvin onnelliset.

Kokonaista kaksi minuuttia olin onnellisempi kuin milloinkaan ennen
elämässäni, mutta sitten kouristi jäätävä tunne sydäntäni, sillä
muistin olevani naimisissa enkä tietänyt miten minun oli Martinille
ilmotettava uutiseni.

Juuri silloin tulivat mieheni ja Alma alas hississä, ja kulkiessaan
hallin poikki aamiaishuoneeseen, he näkivät minun juttelevan vieraan
kanssa ja tulivat meitä puhuttelemaan.

Minun oli esitettävä heidät toisilleen, ja se oli raskas tehtävä,
sillä oli välttämätöntä ilmaista kaikki yhdellä sanalla. Katselin
Martin Conradia esittäessäni hänet miehelleni, mutta hänen
kasvoissaan ei yksikään lihas liikahtanut. Sitten katselin miestäni,
ja minusta näyttivät hänen kasvonsa synkistyvän.

En voinut olla vertailematta näitä kahta miestä toisiinsa heidän
seisoessaan siinä yhdessä -- Martinia merensinisine silmineen ja
terveyttä uhkuvine kasvoineen ja miestäni sisäänpainuneine poskineen
ja voimattomine ryhteineen -- ja vastakohta kohotti sieluni
tutkimattomista syvyyksistä nöyryytyksen tunteen.

Esittäessäni Almaa hän tarttui Martinin käteen ja piteli sitä katsoen
tutkivasti hänen silmiinsä alta kulmain kuten hänen oli tapana,
kun hän teki jonkun miehen tuttavuutta. Mutta huomasin että hänen
silmäniskunsa oli tällä kertaa yhtä tehoton kuin palava vahatikku
virran pyörteissä.

Kun oli vaihdettu muutamia jokapäiväisiä lauseita, tiedusteli
mieheni, asuiko Martin hotellissa ja kysyi sitten, haluttiko häntä
syödä päivällistä kanssamme jonakin päivänä.

"Tietysti! Mielihyvällä! Se tulee olemaan erittäin mieluista", sanoi
Martin.

"Silloin", sanoi mieheni kylmän kohteliaasti, "saatte enemmän olla
yhdessä Mary-ystävänne kanssa."

"Niin", sanoi Alma merkitsevästi, "saatte enemmän olla yhdessä
Mary-ystävänne kanssa."

"Älkää siitä huolehtiko, rouva. Olkaa te varma siitä, että olen",
sanoi Martin katsoen Almaa suoraan silmiin, ja vaikka tämä naurahti
mennessään aamiaishuoneeseen mieheni kanssa, niin saatoin huomata,
että miehen kasvot olivat säikähyttäneet häntä ensimäisen kerran
hänen eläessään.

"Siis tiedät?" sanoin heidän mentyään. "Tiedän, muuan ystäväni, joka
tapasi sinut ulkomailla, tuli minua tervehtimään satamaan, ja hän..."

"Tohtori O'Sullivan?"

"Sama mies! Eikö siinä ole poikaa! Ja hyväinen aika, mitenkä hän
sinusta puhuu! Mutta nyt... sinun on mentävä aamiaiselle, sinunkin,
ja minun täytyy kiirehtiä toimilleni."

"Älä mene vielä", sanoin.

"Minä viivyn koko päivän täällä, jos vain tahdot; mutta lupasin
luutnantille olla laivassa puolen tunnin kuluttua ja..."

"Silloin sinun täytyy mennä."

"Ei vielä. Istu vain vielä. Viisi minuuttia ei haittaa. Ja nyt kun
katselen sinua, en olekaan enää niin varma, että sinä... Italia,
Egypti, onhan niissä maissa tarpeeksi aurinkoa, mutta sinä olet
kalpea... hiukan kalpea mielestäni?"

Yritin kääntää leikiksi kalpeuteni, mutta Martin näytti levottomalta,
ja hetken kuluttua hän kysyi:

"Aiotko jäädä Lontooseen kauaksi?"

Sanoin etten tietänyt, jolloin hän vastasi:

"No niin, minä tulen viipymään täällä kuukauden laatiakseni
merikarttoja ja tauluja ja lausuntoja Kuninkaalliselle
Maantieteelliselle Seuralle, mutta jos tarvitset apuani johonkin...
tarvitsetko nyt?"

"Ee-ei, en nyt", vastasin.

"No niin, jos vain tarvitset minua johonkin -- vaikka mihin, niin
lähetä minulle vain sananen, ja kartat ja taulut ja lausunnot ja
Kuninkaallinen Maantieteellinen Seura saavat kaikki mennä vaikka...
no niin, jonnekin."

Nousin nauraen ja käskin hänen jo mennä, vaikka sydämeni syvyydessä
toivoin, että hän vielä viipyisi. Kuinka pieni ja heikko ja
yksinäinen olin, vaikka tässä oli suuri, reima mies, joka kykeni
minua suojelemaan kaikilta vaaroilta!

Minä saatoin häntä ovelle ja siellä tartuin hänen käteensä ja
pitelin sitä. Minut valtasi lapsellinen pelko, etten enää saisi
nähdä häntä, jos nyt päästäisin hänet katoamaan ulkona tulvehtivaan
ihmisvaltamereen.

Lopulta taistellen kovasti kurkkuuni nousevaa palaa vastaan, sain
sanotuksi:

"Martin, tulin niin onnelliseksi sinut nähdessäni. Ei kenenkään
näkeminen ole milloinkaan ennen minua niin ilahuttanut. Sinä tulet
uudelleen minua tervehtimään, tulethan?"

"Tulenhan toki! Ole varma siitä, että tulen." Ja ikäänkuin olisi
huomannut huulteni vapisevan ja silmäini alkavan vettyä, hän alkoi
puhutella minua leikillisesti syntymäsaaremme murteella antaakseen
minulle aikaa tyyntyä ja saadakseen minut viime hetkellä nauramaan.

"Kuulehan -- pidä huomispäivä minua varten, pidätkö? Jos ne siellä
(mieheni ja Alma) vuovaavat sinua muille markkinoille, niin virkahan
niille, että mereltä on tullut vanha toveri ja se aikoo sinut viedä
kylään. Kas niin! Näkemiin asti!"

Niin se oli kuin unelma, ihana unelma, ja niin pian kuin palasin
tuntoihini hallissa, huomasin että sähkösanoma oli vielä vasemmassa
kädessäni rutistuneena ja likistyneenä.

Revin sen rikki ja menin aamiaiselle.



MINÄ RAKASTUN.



Viideskymmenesyhdes luku.


Mieheni luona kävi paljon vieraita ensimäisenä päivänä Lontoossa
ollessamme, niiden joukossa herra Eastcliff ja herra Vivian, joilla
oli paljon kerrottavaa ja järjestettävää.

Paljon oli tietenkin tapahtunut Englannissa kuusikuukautisen poissa
olomme aikana, mutta minä en kuullut muuta kuin että herra Eastcliff
oli nainut tanssijattarensa, että tämä oli luopunut näyttämöltä, ja
että hänen julkinen esiintymisensä rajoittui nykyisin siihen, että
hän istui kuskilla miehensä vieressä, tämän ohjatessa nelivaljakkoaan
Lontoosta Brightoniin.

Tämän kalliin lelunsa hän tarjoutui tuomaan ravintolaan näytettäväksi
seuraavana päivänä -- joka sattui olemaan Derby-kilpailujen päivä --
jolloin päätettiin lähteä yhtä matkaa kilpailupaikalle.

Alman, joka tavallisuuden mukaan herätti suurta huomiota, piti
luonnollisesti lähteä mukaan, mutta en huomannut, että minua olisi
mitenkään ajateltu retken valmistuksia tehtäessä. Se ei kuitenkaan
hitustakaan minua surettanut, sillä odotin Martinilta sanaa.

Se tuli seuraavana aamuna Martinin omassa hahmossa. Hän tupsahti
sisään salonkiimme kuin tuulenpuuska mereltä, ilmoitti kumppaniensa
hajaantuvan tänäpäivänä kukin omalle kotipuolelleen ja luutnantin
kutsuneen minua syömään aamiaista heidän kanssaan laivalla, joka oli
ankkurissa Tilburyssä.

Minulta ei jäänyt huomaamatta, että mieheni mieli näytti keventyvän,
kun hän kuuli tämän uutisen, ja että Alman kasvot kirkastuivat, kun
hän maireimmalla äänellään virkkoi:

"Sinuna minä menisin, Mary. Raitis merituuli tekee sinulle hyvää,
kulta."

Minä en ollut hidas noudattamaan heidän neuvoansa, niinpä annoin
heidän lähteä nelivaljakollaan ja varustauduin tykyttävin sydämin
viettämään päivää Martinin kanssa. Olihan minulla mielestäni niin
paljon ja vakavaa juteltavaa hänelle.

Laivasta meitä noutamaan lähetetty höyryvene odotti
Westminster-sillan ääressä, ja siitä hetkestä alkaen kun astuin
siihen, olin kuin toinen nainen. Oli loistava toukokuunpäivä, jolloin
paljon moitittu Lontoon-ilmamme on kirkkaimmillaan ja parhaimmillaan,
ja jolloin maailman suurin kaupunki on myös maailman ihanin.

Kuinka minä rakastin sitä tänä päivänä! Auringonpaiste, virtaileva
joki, varhaisen kesän lauhkea ilma, rakennusten, uusien ja vanhojen,
liikkuva panoraama miten ihastuttavaa kaikki oli minusta! Minä
istuin sivuistuimella kastellen kättäni kaiteen yli viileään
veteen, Martinin vilkkaalla, reippaalla tavallaan osoitellessa ja
selitellessä minulle kaikkea.

Pian oli sivuutettu vanha Paavalin kirkko auringossa säteilevine
kultaristineen, sitten Lontoon silta, sitten Towerin linna ja
Petturien portti, sitten uusi Thamesin silta, ja viimein meitä
ympäröi alusten ja veistämöjen ja varastorakennusten piiri monine
kivihiililaivoineen ja rantakauppiaineen, ja purtemme kiiti halki
joen pinnalla kelluvain rippeiden ja hiilien sakan.

Lopulta tulimme kirkkaaseen vedenuomaan, jonka rannat olivat rämeiset
ja josta saattoi nähdä meren etäällä siintävän, ja siellä, nousuveden
vaikutuksesta hiukan keinuen, merilokki uhkean maston kohdalla
kaareillen, oli Martinin laiva.

Se oli puinen kuunari, entinen dundeelainen _Mary_ niminen
valaanpyyntilaiva, mutta nyt uudelleen _Scotiaksi_ ristitty, ja
silmäni vettyivät, mielettömästi kyllä, ajatellessani, kuinka se oli
kuljettanut Martinin kauas Antarktiksen aavikoihin ja tuonut hänet
taas turvallisesti takaisin.

"Se on kaunis, eikö olekin?" sanoi Martin.

"On todella", vastasin, ja kaikista murheistani huolimatta olin tällä
hetkellä täydelleen onnellinen.

Myöhästyimme puolen tuntia aamiaiselta, sillä höyryämme vastaan
oli tullut ankara nousuvesi-virtaus, ja upseerit olivat lähteneet
alas salonkiin. Mutta kannattikin tulla hiukan myöhään nähdäkseen,
miten he kaikki harppasivat ylös kannelle ja vastaanottivat minut
kuin kuningattaren ikään, saattaen minut tuntemaan enemmän kuin
milloinkaan ennen, mikä ero on joutilaiden keikarien kohteliaisuuden
ja toimen miesten käytöksen välillä.

"Halloo!" huusivat he.

"Suottehan meille anteeksi? Me arvelimme, että jotain oli tapahtunut
ettekä tulisikaan", sanoi päällikkö, ja sitten hän asetti minut
istumaan Martinin ja itsensä väliin.

Merkillistä kyllä -- olin ensi hetkestä alkaen kuin kotonani tässä
seurassa, ja jos joku otaksuu minun olleen hämilläni, koska olin
sukupuoleni ainoa edustaja niin monen miehen seurassa, niin hän ei
tunne naisen sydäntä.

He olivat hyvin rakastettavia minua kohtaan, ja vaikka tiesin,
että minä vain edustin heille kotoista naismaailmaa, jota kukin
odotti pian näkevänsä, oli yhtäkaikki suloista vastaanottaa heidän
rakkautensa ensimäiset hedelmät.

Niinpä tapahtui parin minuutin kuluttua, että minä, jota oli pidetty
mitättömänä ja keskusteluun kykenemättömänä, nyt juttelin vapaasti ja
onnellisena, tehden huomautuksia ympäristöstäni ja kysellen milloin
mitäkin.

Tein tietenkin monta mieletöntä kysymystä, jotka herättivät paljon
naurua; mutta heidän naurunsa ei vähääkään loukannut minua, sillä
jokainen tässä laivassa nauroi, yksinpä pöydässä tarjoilevat
merimiehetkin ja etenkin muuan harmaahapsinen vanha merimies, jota
jostain selittämättömästä syystä sanottiin "Siirapiksi".

Olin niin mielissäni kuullessani, kuinka he kaikki vetosivat
Martiniin sanoen: "Eikö niin, tohtori?" tai "Ettekö ole samaa mieltä,
tohtori?" ja vaikka oli outoa ja uutta kuulla Martinia nimitettävän
tohtoriksi (minun "Huippuvuorten Martiniani"), oli se samalla hyvin
ihastuttavaa.

Kun aamiainen oli päättynyt ja kahvia tarjoiltiin, lähetti päällikkö
Siirapin hyttiinsä noutamaan suurta yhteistä valokuvaa heistä
kaikista, joka oli otettu Mount Erebuksen juurella, ja kun se tuli,
pyydettiin minua vertailemaan siinä olevia pörröisiä, tuimia,
ruokkoamattomia ja parrakkaita keski-ikäisiä miehiä ympärilläni
istuviin siroihin, siloposkisiin upseereihin ja arvaamaan kuka kukin
oli.

Tietysti tein hirvittäviä erehdyksiä, ja pahin niistä oli se, kun
vaihdoin Siirapin päällikköön, jolloin jälkimäinen hytkyi tuolillaan
ja edellinen ulvoi ja tutisi, niin että kahvi läikkyi maahan.

Viimein oli aika miesten lähteä, ja minä menin kannelle katsomaan
heidän lähtöään höyryveneessä, ja sitten ei jäänyt laivaan muita kuin
Martin ja minä ja kokki sekä laivapoika ja muutamia laivamiehiä,
Siirappi niiden joukossa.

Tiesin että nyt oli otollinen aika puhua, mutta olin liian ahnas
jokaiselle onnenhetkelle alkaakseni kertoa surujeni tarinaa ja
kun Martin ehdotti että menisimme katsomaan laivaa, niin seurasin
häntä, ja hän näytti minulle kronometrit ja sekstantit ja reet ja
sukset ja aeronauttiset varustukset ja ilmapallon ja kaksipiippuiset
pyssyt ja paikan, missä säilytetään paloöljy ja puuvillaruuti
jään räjähyttämiseksi ja ilmanpitävästi suljetut tina-astiat
laivaväen ruokavaroja varten, sekä ruuman, jossa siperialaisten
koirien ruoka, kuivattu kala ja laivakorput säilytettiin, ja juuri
eläintieteelliseen puutarhaan hoidettaviksi lähetettyjen koirien
tyhjän häkin.

Kaiken lopuksi hän näytti minulle oman hyttinsä, joka minua
huvitti enemmän kuin mikään muu, se kun oli sellainen mukava pikku
paikka (vaikka minua olisi haluttanut siellä hiukan siistiä).
Lääketieteelliset varustukset, kirjat, hyllymäinen vuode ja pöydällä
oleva soma valokuva ruusujen ympäröimästä kotimajasta tekivät sen
niin kodikkaaksi, että melkeinpä olisin itsekin suostunut lähtemään
Antarktikseen sellaisessa viihtyisässä kojussa.

Näin oli kulunut kaksi tuntia, vaikka ne olivat lentäneet kuin
kaksi minuuttia, laivapojan tullessa ilmoittamaan, että teepöytä
oli katettu salonkiin, ja silloin minä solahdin alas sinne kuin
olisi laiva ollut omani. Ja tuskin olin vajonnut päällikön kapean
pöydän päässä olevaan, lattiaan kiinnitettyyn tuoliin, teetarjotin
edessäni, kun lapsuudenaikain muistelmat kerkeinä pulpahtivat esiin,
enkä voinut vastustaa tuota jokaisen tytön sydämeen kätkettyä
keimailuhalua, vaan rupesin urkkimaan, oliko Martin paljonkin minua
ajatellut.

"Lyönpä vaikka vetoa", sanoin, "ettet voi muistaa missä ensi kerran
tapasimme toisemme."

Hän muisti -- se oli hänen kotonaan, hänen äitinsä pienessä
valkoisessa huoneessa, missä köynnöskasvit vihannoivat kaltevan katon
alla.

"No mutta sitä et ainakaan muista mitä teit, kun ensimäisen kerran
jouduimme puheisiin."

Senkin hän muisti -- hän seisoi käsillään nojaten jaloillaan seinää
vasten ja ylösalaisin käännetyt kasvot melkein kiinni matossa.

"Mutta sinä olet unohtanut, mitä sitten tapahtui?" Ei sitäkään --
minä olin pyytänyt William Rufusta ja häntä vuoteeseeni, ja he olivat
käyneet istumaan toinen toiselle puolelle minua, toinen toiselle.

Kuinka me nauroimme! Me nauroimme kaikelle; me nauroimme tyhjää; me
nauroimme kunnes itkimme, mutta sittemmin olen useasti ajatellut
sen johtuneen osittain siitä, että sydämemme sisimmässä tiesimme
liikkuvamme traagillisten tapahtumain partaalla.

Martin ei kertaakaan maininnut mieheni nimeä, ei naimistani, eikä
isälleni, piispalle ja isä Danille kirjoittamiaan kirjeitä, joiden
varoitukset olivat niin kauhistuttavasi toteutuneet, mutta yhtäkaikki
oli meillä vakaviakin hetkiä, kuten esimerkiksi istuessamme
kumartuneina suuren merikartan yli, jonka hän oli levittänyt pöydälle
näyttääkseen minulle laivan kulkuväylän Suuressa Tuntemattomassa.
Istuimme toistemme olkapäähän nojaten niin likitysten, että päämme
melkein koskettivat toisiansa, ja saatoin nähdä kuvani hänen
silmissään, kun hän kääntyi minua puhuttelemaan.

"Sinä olit hiukan alatuulessa eilen, laivatoveri -- mistä se johtui?"
kysyi hän.

"Oh, me... voimme jutella siitä joskus toiste, vai mitä?" vastasin,
ja sitten me molemmat nauroimme jälleen, taivas ties miksi, ellei
senvuoksi, että tunsimme sielujemme olevan avaantumaisillaan
toisillemme.

Oi, mikä hilpeä, ihmeellinen, sydäntä paisuttava päivä! Mutta niin
joutuin ei ole koskaan mikään päivä kulunut. Puoli seitsemän sanoi
Martin, että meidän oli palattava kaupunkiin, tai myöhästyisin
päivällisiltä, ja parin minuutin kuluttua olimme höyryvenheessä, joka
oli palannut meitä noutamaan.

Minulla oli ollut niin hauskaa laivassa, että lähetin sille
lentomuiskun, kun läksimme liikkeelle, jolloin kannella seisova
Siirappi, arvellen sen hänelle aiotuksi, palautti tervehdykseni
hellällä mielihyvällä, joka uudelleen houkutteli hurjia
naurunpurskahduksia Martinilta ja minulta.

Paluumatkalla Martin jutteli kaiken aikaa eräästä suunnitelmastaan,
joka hänellä oli tekeillä. Hän aikoi palata Napaseutuihin
pystyttääkseen siellä jonkun koneiston, josta tulisi ihmiskunnalle
olemaan suuri hyöty, ja istuessani aivan liki häntä ja katsoessani
hänen säihkyviin silmiinsä -- ne olivat vielä yhtä siniset kuin
sinisin meri -- toistin toistamistani: "Kuinka mainiota! Kuinka
loistavaa! Miten suurenmoinen työ se on oleva maailmalle!"

"Eikö ole?" sanoi hän, ja hänen silmänsä sädehtivät kuin hänen
poikana ollessaan.

Näin kului matkamme, meidän sitä huomaamatta, eikä aikaakaan kun jo
taas olimme Westminsterin sillalla, ja silloin vasta johtui mieleeni,
etten ollut virkkanut hänelle mitään siitä huolestuttavasta ja
vakavasta aineesta, josta olin aikonut puhua.

Lähestyessämme hotelliamme vierivät ohitsemme oven eteen jotenkin
silmiinpistävät nelivaljaiset vaunut, joista automobiilihuntuun
verhottu nainen huiskutti meille kättään.

Se oli Alma, joka mieheni ja Eastcliffin seurueen kanssa palasi
kilpa-ajosta, ja niin pian kuin kohtasimme toisemme katuvieruksella,
alkoi hän ihmetellä virkeää ulkonäköäni.

"Sanoinhan kultaseni, että meri-ilma piristäisi sinua!" virkkoi
hän, ja sitten hän lisäsi, ettei ollut olemassa sen varmempaa
kaunistuskeinoa nuorelle tytölle kuin onni, ja tämä lisäys olisi
kylläkin ollut herttainen, jos se vain olisi ollut tarkoitettu
herttaisesti.

Ruvettiin keskustelemaan yhteisistä päivällisistä sinä iltana, mutta
minä estelin, ja jättäen hyvästi Martinille, joka hellästi likisti
kättäni, juoksin yläkertaan hissiä odottamatta, sillä ikävöin päästä
omaan huoneeseeni voidakseni yksinäisyydessä kerrata muistissani
päivän tapahtumat.

Kamarineitini tuli sisään kerran tai kahdesti ja kertoi niistä
suurellisista Derby-päivällisistä, joita pidettiin alhaalla, mutta
ne eivät minua vähääkään liikuttaneet, ja kun olin saanut parisen
suupalasta niellyksi, kävin levolle -- osaksi päästäkseni rauhaan
Pricestä, jotta voisin yhä uudelleen muistutella mieleeni kaikkea,
mitä oli puhuttu ja tehty laivalla tänä onnellisena päivänä.

Tätä kesti luullakseni iltamyöhään, ja vielä silloin, kun muistini
siivet alkoivat herpaantua ja minä olin vaipumassa, uneen, olin
kuulevinani Martinin sanovan "laivatoveri", ja vastasin "niin" aivan
ääneen, ikäänkuin hän olisi ollut kanssani tuossa epämääräisessä ja
ihanassa maassa, joka on unen ja valveillaolon rajalla.

Kuinka salaperäistä, kuinka taikamaista, kuinka ihmeellistä!

Herätessäni aikaisin aamulla, auringonsäteitten täyttäessä huoneeni
ruusuhohteella, oli Martin ensimäinen selvä ajatus, joka sukelsi
tietoisuuteeni unen usvista, ja kyselin itseltäni, mistä se johtui,
että olin niin iloisella päällä, vaikka minulla oli niin monta
murheen syytä. Sitten äkkiä -- niin äkkiä kuin nopea auringonvälähdys
pyyhkäisee meren yli -- tiesin, että nyt oli tapahtunut, mikä oli
kauan ollut määrätty, että se ihmeellinen uudestisyntyminen, se suuri
ilmestys, se ihastuttava salaisuus, joka saapuu kaikille naisille
maailmassa, oli tapahtunut minullekin.

Minä olin rakastunut.

Olin rakastunut Martin Conradiin.



Viideskymmeneskahdes luku.


Iloni oli lyhytikäinen. Tuskin olin päässyt selville siitä, että
rakastin Martin Conradia, kun jo omatuntoni soimasi minua siitä. Olin
naimisissa, ja synnillistä oli rakastaa muita kuin omaa miestänsä.

Olisi mahdotonta kuvailla, mikä kauhu minut valtasi tätä
ajatellessani. Se riisti kaiken päivänpaisteen taivaaltani, joka
vielä tuokio sitten oli näyttänyt niin kirkkaalta. Se iski päälleni
kuin ukonilma salamoineen, survaisten onneni syvyyksien kuiluun.

Uskonnollinen tunteeni, kaikki, mitä minulle oli opetettu
avioliittosakramentin pyhyydestä, tuntui nousevan syyttäjäkseni.
Synnintuntoa miestäni kohtaan en tuntenut. Ajattelin vain syntiäni
Jumalaa kohtaan.

Ensimäinen seuraus oli, että huomasin nyt mahdottomaksi puhua
Martinille miehestäni ja Almasta. Erotuumat saivat nyt mennä
menojaan. Kuinka voisin nyt syyttää miestäni, kun olin itse samassa
asemassa? Jos hän rakasti toista naista, niin rakastin minä toista
miestä.

Tuskassani ja säikähdyksessäni näin vain yhden keinon vapautua
siitä saastaisesta kuormasta, johon synnillinen sydän minut sitoi,
-- nimittäin intohimoni kuolettamisen. Päätin sen tehdä. Päätin
taistella rakkauttani vastaan, voittaa sen ja tuhota sen.

Ensimäinen yritykseni tähän suuntaan oli aika kömpelö. Koetin välttää
kiusausta kieltäytymällä tapaamasta Martinia kahden kesken.

Kolme tai neljä päivää tein voitavani pitääkseni hänet loitolla
milloin minkin huonon tekosyyn nojalla, kun hän (mikä tapahtui
useasti päivässä) tuli minua tervehtimään. Milloin olin juuri
lähtenyt kaupungille, milloin olin juuri palannut kotiin, tai olin
uupunut ja sairas.

Sydäntäni kirvelti, mutta olisin hyvin jaksanut kantaa oman tuskani,
ellen olisi ollut tietoinen siitä, että tuotin hänellekin tuskaa.

Kamarineitini, joka oli heti ruvennut Martinia kannattamaan, palasi
useasti huoneeseeni annettuaan hänelle tällaisen valheellisen
vastauksen ja sanoi:

"Armollinen rouva olisi nähnyt hänen kasvonsa, kun sanoin teidän
olevan sairaana. Olisi voinut luulla minun pistäneen veitsen hänen
rintaansa."

Kaikki näyttivät olevan salaliitossa työntääkseen minut Martinin
syliin -- Alma ennen kaikkea. Ollen nainen hän luki salaisuuteni,
ja älysin ensi hetkestä alkaen, että hän halusi puolustaa omaa
suhdettansa mieheeni asettamalla minut samaan asemaan Martiniin
nähden.

"Oletko tavannut herra Conradia tänään?" oli hänen tapansa kysellä.

"En tänään", vastasin silloin.

"Et! Ja vaikka olette niin vanhoja ystäviä! Ja vielä asutte samassa
hotellissa!"

Kun hän näki, että minä ponnistelin kovasti vastaan, muistutti hän
miestäni hänen aikomuksestaan pyytää Martinia syömään päivällistä
kanssamme, ja niinpä eräänä iltana kokoontui pieni seurue
kutsuvieraita hotelliimme.

Martin tuli, ja olin onnellinen tavatessani hänet seurassa, vaikka
sydäntäni kaiveli ja nöyryytti nähdä mikä ero oli olemassa hänen ja
mieheni sekä hänen ystäväinsä välillä, ja niissä ilmapiireissä, missä
Martin ja minä elimme.

Arvaan että he tunsivat sen itsekin, sillä vaikka hevoset ja koirat
ja kilpa-ajot olivat heidän tavallisena puheenaiheenaan, kuuntelivat
he äänettöminä Martinin hiomattomalla, vilkkaalla, runollisella
tavallaan (kaikki tutkimusretkeilijät ovat runoilijoita) jutellessa
suuren Napayön ihanuudesta, pilvettömästä Napaseudun päivästä,
keskiyön rauhasta ja jäätikköjen kuutamosta, joka oli ihastuttavin,
salaperäisin, surumielisin, mutta hurmaavin valaistus, minkä
maapallolla saattoi nähdä.

"Kumma, ettette palaa takaisin antarktisiin seutuihin, jos ne kerran
ovat niin kiehtovia", virkkoi Alma.

"Kyllä palaankin. Olkaa varma siitä, että palaan", sanoi Martin,
ja sitten hän kertoi heille samaa kuin minulle höyryvenheessä,
mutta seikkaperäisemmin ja vielä lennokkaammin -- kertoi suuresta
suunnitelmastaan, jolla hän aikoi pelastaa ihmishenkiä ja muullakin
tavalla hyödyttää ihmiskuntaa.

Satoja vuosia oli seikkailuhalu ja sankaritekojen maine sekä toivo
oppia tuntemaan maapallo, jossa elämme, suunnannut ihmisen tien tähän
saakka koskemattomiin napaseutuihin; mutta nyt oli aika hänen käyttää
hyväkseen täten saavutetut tiedot.

"Miten?" kysyi mieheni.

"Hankkimalla itselleen sellaisen mahdin, että hän kykenee kuusi,
kahdeksan, kymmenen päivää ennakolta ennustamaan minkälainen
ilma on tulossa suuressa osassa purjehduskelpoista ja asuttua
maailmaa-pystyttämällä langattomia lennätinasemia mahdollisimman
likelle napaseudun laajaa jäävyöhykettä, josta jäävuoret ja
lumimyrskyt tulevat, niin että kymmenessä minuutissa voimme
lennättää, puolelle eteläpallolle: Olkaa varuillanne. Nyt se on
tulossa, ja siten pelastaa miljoonia ihmishenkiä haaksirikosta ja
satoja miljoonia rahassa."

"Mainiota, kautta Jupiterin!" huudahti Eastcliff.

"Repäisevää kerrassaan!" huudahti herra Vivian.

"Naurettava houre!" mutisi mieheni, mutta vasta Martinin poistuttua,
ja silloin Alma nähdessään minun hehkuvan innostuksesta, sanoi:

"Kas siinä mies! Minua ihmetyttää, Mary rakkaani, ettet enemmän
seurustele hänen kanssaan. Pian hän lähtee taas maailman toiseen
päähän, ja silloin kadut, ettet käyttänyt tilaisuutta hyväksesi."

Hänen sanansa iskivät minuun kuin ampiaisen pistos, mutta en voinut
vastustaa niitä, ja kun Martin pari päivää myöhemmin tuli noutamaan
minua Maantieteelliseen seuraan, missä hänen päällikkönsä, luutnantti
----n, oli pidettävä esitelmä retkikunnastaan, niin muitta mutkitta
läksin.

Voi sitä eroa, mikä oli olemassa tämän maailman ja sen maailman
välillä, jossa minä olin elänyt viimeiset kuusi kuukautta! Siellä
näytti olevan kaikki, mikä Englannissa oli parasta, miehet, jotka
kehittivät maailmaa eteenpäin, ja naiset, jotka olivat heidän
vaimonsa ja työtoverinsa.

Luentosali muistutti suuren vadin sisäpuolta, ja minä istuin Martinin
vieressä permannolla, juuri vastapäätä puhujalavaa ja päällikköä.

Hänen esitelmänsä, jota valaisivat monet taikalyhtykuvat retkikunnan
vaiheista, oli hyvin mieltäkiinnittävä, vaikka hirvittävän jylhä, ja
hänen kuvaillessaan, mitä kärsimyksiä heillä oli ollut kestettävänä
pitkällisessä lumipyryssä eräällä ylätasangolla, kun ruoka ja
polttoaineet olivat olleet vähissä eikä ollut enää paljon toivoa
kotiinpääsystä, minä tapasin itseni tunnustelemassa Martinin kättä
ollakseni varma siitä, että hän oli tallella.

Lopuksi päällikkö puhui itsestään ja sanoi vaatimattomasti, ettei hän
olisi milloinkaan voinut saavuttaa 87:ttä leveysastetta, ellei hänen
miehistönsä olisi ollut paras ja uljain, mitä mikään laiva koskaan on
kulettanut.

"Ja vaikka he kaikki olivat erinomaisia tovereita", virkkoi hän,
"oli joukossa yksi, jonka voin erikoisesti mainita tekemättä
vääryyttä muille. Tarkoitan retkikuntamme nuorta tohtoria -- Martin
Conradia. Martinilla on nyt omat tuumansa, hän suunnittelee matkaa
Antarktikseen tehdäkseen siellä suurenmoisen kokeen ihmiskunnan
hyväksi; ja jos, ja kun hän lähtee sinne, sanon: 'Onnea matkalle ja
Jumala siunatkoon häntä!'"

Nämä jalomieliset sanat vastaanotettiin yleisillä
suosionosoituksilla, Martinin istuessa punehtumassa kuten suuri
koulupoika, kun hänet esitetään sisartensa tyttöystäville.

Minusta tuntui ettei kauniimpaa puhetta olisi voinut pitää, ja minua
halutti itkeä pelkästä ilosta.

Palattuani hotelliin minä todella itkin, vaikka toisesta syystä. Minä
ajattelin isääni ja ihmettelin, miksei hän ollut odottanut.'

"Miksei, miksei, miksei?" kyselin itseltäni.



Viideskymmeneskolmas luku.


Seuraavana aamupuolena Martin tulla tupsahti arkihuoneeseeni
kirjepinkka kädessään, sanoen:

"Kyllä se päällikkö eilen oli tavattoman hyvä, mutta katsos, mihin
pinteeseen hän on minut saattanut."

Kirjeet olivat eri sanomalehdiltä sisältäen valokuva- ja
haastattelupyyntöjä, ja yksi Lontoon suurimmista lehdistä anoi
erikoista kirjoitusta tekeillä olevan kokeilun laadusta ja
tarkoituksesta.

"Mitä minun pitää tekemän?" sanoi hän. "Suutani minä kyllä osaan
soittaa, mutta _kirjoittamaan_ minä en pysty, en kautta sieluni.
Mutta sinä pystyt, olen varma siitä, että pystyt. Sinä voisit
kirjoittaa kuin Robinson Crusoe. Etkö sinä tahtoisi kyhätä
kirjoitusta, jos minä sanon sinulle, mitä siihen pannaan?"

Ei auttanut vastusteleminen. Ja sydämeni syvimmässä olinkin hyvin
mielissäni voidessani esittää omalletunnolleni sen tekosyyn, että
olin tarpeellinen Martinille, enkä niinmuodoin voinut häntä karttaa.

Niinpä istuimme kaiken päivää yhdessä, ja vaikka tuntui kuin olisin
kosken kuohuissa kiitänyt seuratessani Martinin vinhaa ja kuvarikasta
puhetta, tein voitavani sovitellakseni hänen hajanaiset selityksensä
yhtäjaksoisiksi lauseiksi, ja kun kirjoitus oli valmis ja luin sen
hänelle ääneen, oli hän ylen ihastunut.

"Mainiota! Sanoinhan, että osaat kirjoittaa kuin Robinson Crusoe!"

Se julkaistiin ja herätti suurta huomiota, sillä minne vain menin,
kuulin ihmisten juttelevan siitä, ja joskohta toiset sanoivat:
"Loruja!" ja toiset mieheni tavalla sanoivat: "Houreita!" niin oli
sen käytännöllisenä seurauksena se, että mainittu suuri sanomalehti
pani toimeen yleisen rahankeräyksen kootakseen varoja Martinin
suunnitelman toteuttamiseksi.

Se tuotti hänelle suunnattoman kirjevaihdon, niin että hän joka aamu
toi luokseni kasoittain kirjeitä ja pyysi surkeana minun apuani
vastauksien laatimiseen.

Tiesin että olisi vaarallista antautua kiusauksille alttiiksi,
mutta kaiken lopuksi tuli, että istuimme arkihuoneessamme yhdessä
päiväkaudet, kirjoittaen vastauksia epäileväin kyselyihin, luottavain
onnitteluihin ja avuntarjouksiin, joita tuli retkikuntaan pyrkiviltä
ihmisiltä.

Olipa se iloa! Se oli minulle uuden elämän kajastusta. Mutta suurin
onni oli kuitenkin varjella Martinia häntä itseään vastaan, estää
häntä ylen suuresta anteliaisuudesta -- sanalla sanoen pitää hänestä
äidillistä huolta.

Monet niistä kirjeistä, jotka hän vastaanotti, olivat pelkkää
kerjuuta. Hän ei ollut rikas, mutta hän ei voinut vastustaa, kun
hänen sääliväisyyteensä vedottiin, varsinkin jos avunpyytäjä oli
nainen, ja minulla oli täysi työ estää häntä kaikkia rahojaan
hävittämästä.

Toisinaan pistäytyivät mieheni ja Alma katsomaan työskentelyämme, ja
silloin silmäni hohtivat syvemmin hänen sanoessaan:

"Minä kynnän toisten vasikoilla, kuten näette."

"Kyllä näen", vastasi silloin mieheni, kiinnittäen monokkelinsa
lujemmin silmäänsä ja paljastaen etuhampaansa tuskaisessa
irvistyksessä.

"Juuri tällaisesta Mary kulta pitää", virkkoi Alma puolestansa.
"Luulenpa että hän mieluummin istuisi tässä kolkossa huoneessa
kirjoittamassa kirjeitä herra Conradille kuin kantaisi kruunuansa
kuninkaan kruunajaisissa."

"Juuri niin, rouva; sellaisia naisia on todella olemassa", vastasi
silloin Martin iskien häneen lujan katseen, ja kun Alma oli poistunut
(keveästi nauraen, mutta sama säikähtynyt ilme silmissään, jonka olin
ennenkin huomannut), virkkoi hän ikäänkuin itsekseen puhuen:

"Minä vihaan tuota naista. Hän on kuin käärme. Tekisipä toisinaan
mieleni tallata häntä jalallani."

Viimein tultiin polttopisteeseen. Eräänä päivänä Martin ryntäsi
alakertaan ollen ihan suunniltaan poikamaisesta ihastuksesta. Hän
kertoi, että koko tarvittava rahasumma oli saatu kerätyksi ja että
sanomalehden omistaja aikoi juhlia yrityksensä onnellista päätöstä
panemalla toimeen yleiset aamiaiset jossain hotellissa, ja vaikkei
juhlassa pitänyt olla naisia läsnä, oli lehterillä varattu paikkoja
muutamille, minulle niiden joukossa.

Aamiainen oli melkein lopussa, puheiden aika -- oli tulossa,
ja lehterillä istuvat naiset surisivat kuin mehiläiskeko, kun
minä saavuin paikalleni. Vieressäni istui kaksi vilkasluontoista
amerikkalaista naista, jotka olivat melkein yhtä kiihtyneet kuin minä
ja tähystelivät alhaalla istuvia miehiä kiikarillaan koettaen arvata,
kuka heistä oli Martin, jolloin minä turhamaisuuteni kannustamana
ja omistusoikeuteni tunnossa osoitin heille, missä hän istui, ja
lainasin sitten heiltä kiikarin katsoakseni puheenjohtajaa.

Kun Martin nousi vastaamaan hänen juhlapuheeseensa, vastaanotettiin
hänet innokkailla tervehdyshuudoilla, mutta minä olin niin
hermostunut, että tuskin kuulin mitään. Hänkin oli hermostunut,
sen näin selvästi, sillä lausuttuaan pari sanaa kiitokseksi,
alkoivat hänen kätensä hapuilla papereissa, jotka sisälsivät yhdessä
valmistamamme puheen. Hän yritti lukea niistä, mutta sekaantui ja
pudotteli papereitaan.

Tuskanhiki helmeili otsallani ja kurkustani alkoi kuulua outoa ääntä,
kun Martin äkisti paiskasi paperinsa pöydälle ja virkkoi aivan
muuttuneella äänellä:

"Laivatoverit, hyvät herrat, tarkoitan, en ole koskaan eläessäni
voinut kirjoittaa puhetta, ja kuten näette, en voi lukeakaan sitä,
mutta tiedän sanottavani, ja puhun sen teille juuri niinkuin se on
minulla mielessä."

Ja niin hän koruttomaan merimiestapaansa, erinomaisen selvästi,
vakuuttavasti ja luonnollisesti, joskaan ei aina kielellisesti
virheettömästi, siniset silmät yhtenä tulenhehkuna, selitteli meille
tarkotusperänsä ja toiveensa.

Ja lopuksi hän virkkoi:

"Hänen armonsa, puheenjohtaja, mainitsi jotain luonnon suuren
yksinäisyyden hyvästä vaikutuksesta ihmisen luonteeseen. Voin
todistaa sen todeksi. Olkoon ken tahansa täällä, missä on yllin
kyllin kaikkea, mitä haluaa, niin hän ei voi kuvailla, kuinka
ihmeellisin ja oudoin tuntein mieli kääntyy Herran puoleen pyytäen
häntä pitämään kättänsä päällämme ja auttamaan meitä, kun olemme
siellä yksinäisyydessä, tyhjin, nälkäisin vatsoin.

"En tiedä missä olitte viime joulupäivänä, laivatoverit, hyvät
herrat, tarkoitan, mutta tiedän missä itse olin. Olin 85:nnellä
leveysasteella, 163:nnella pituusasteella, Mount Darwinista neljä
peninkulmaa etelään ja kolmekymmentä peninkulmaa länteen. Olimme
sillä pienellä löytöretkellä, jonka minä olin saanut johtaakseni
ja josta päällikköni on tehnyt aivan liian suuren asian. Kun sinä
aamuna kömmimme ulos makuusäkeistämme, ei silmänkantamalla ollut
muuta nähtävänä kuin peninkulmittani aaltoilevia lumiharjuja
seitsemäntuhatta jalkaa korkealla tuulisella ylätasangolla, repeämiä
täynnä olevan jäätikön ympäröimänä, joka katkaisi meiltä pääsyn
merelle.

"Meitä oli kuusi siinä seurassa, eikä meistä yksikään ollut liian
hyvä paratiisiin astumaan. Mutta me muistimme mikä päivä oli, ja
meitä halutti tuntea, ettemme olleet aivan peräti pois suljetut
kristittyjen ihmisten maailmasta -- sisaristamme ja veljistämme,
jotka nyt katona viettivät jumalanpalvelusta. Niinpä kaivoin
esille pienen rukouskirjani, jonka äitini pisti arkkuuni matkalle
lähtiessäni, ja kaikki me seisoimme piirissä lumessa paljastetuin
päin -- pörröinen, pahannäköinen seurue me olimmekin, partaveistä kun
ei ollut meistä yksikään nähnyt kuukauteen -- ja minä luin päivän
rukouksen, ensimäisen ja toisen Vesperin, Laudate dominumin ja
lopuksi De profundis-virren.

"Luulen että olimme paremmalla mielellä sen tehtyämme, mutta
sanotaan että elämän surullinen ja naurettava puoli ovat aina
toistensa kintereillä, ja niinpä nytkin, sillä tuskin olin lukenut
nämä juhlalliset sanat: 'Syvyyksistä me tykösi huudamme, oi Herra,
Herra kuule huutomme', kun vanha Siirappi siihen tokaisee leveällä
murteellaan: 'Ja siunatkoon Jumal' poloisia akkojam' ja morsiammia
viel' yhä eteenpäin.'"

Jos Martin lisäsi vielä jotain, niin ei kukaan sitä kuullut.
Miehet niistivät äänekkäästi nenäänsä ja naiset lehterillä itkivät
peittelemättä.

"Niin, niin, mies, joka osaa sillä tavalla puhua, avatkoon vaikka
kaikki kirjeeni ja sähkösanomani", sanoi toinen amerikkalaisista
naisista, pyyhkien vetisiä silmiään kursailemalta.

En tiedä mitä tein tai miltä näytin, ennenkuin nainen, joka oli
lainannut minulle kiikarinsa, kumartui puoleeni sanoen:

"Anteeksi, mutta sallitteko minun kysyä, oletteko hänen vaimonsa?"

"En, en", vastasin kiireisesti ja kiihkeästi, mutta Jumala yksin
tietää, kuinka se kysymys minua vihlaisi.

Minä olin astunut väärään suuntaan ja tiesin sen. Ylpeyteni, iloni,
onneni astuivat minua syyttämään, ja mennessäni levolle sinä iltana
olin mielestäni kuin rikoksentekijä.



Viideskymmenesneljäs luku.


Koetin etsiä turvaa uskonnostani. Joka päivä tai oikeammin kaiken
päivää minä nöyrästi anoin taivaalta anteeksiantoa rakkauden synnistä.

Naimisiin jouduttuani olin laiminlyönyt monta pientä uskonnollista
toimitusta (kuten ristimerkin tekemisen pöydästä noustuani), jotka
nyt otin uudelleen käytäntöön, ja kun Martinin kertomus muistutti
mieleeni, että olin luvannut tuon tuostakin lukea äitini sielun
puolesta De profundis-virren, sanelin sen nyt kerran päivässä.
Arvelin näiden velvollisuusharjoitusten tuottavan minulle jonkin
verran mielenrauhaa, mutta niin ei käynyt.

Totta on, että rakkauteni Martinia kohtaan oli sitä laatua, jota
maailmakin sanoo puhtaaksi. Siinä ei ollut minkäänlaista kuonaa;
mutta yhtäkaikki luulin olevani syypää aviorikokseen -- sydämen
aviorikokseen.

Joka aamu menin aikaisin messuun, mutta palatessani sieltä elämän
jokapäiväisiin toimituksiin, en tuntenut enää samaa mielen uudistusta
ja sydämen puhdistusta kuin ennen.

Menin entistä useammin synninpäästölle -- alussa kahdesti viikossa,
sitten joka toinen päivä, sitten joka päivä. Mutta entinen ilon
ja puhdistuksen tunnelma pysyi kuin pysyikin poissa. Rippi-isäni
oli vanhanpuoleinen mies, jonka värähtelevä ääni tuntui penkovan
olemukseni syvimpiä syvyyksiä. Hän oli kovin huolissaan tilastani ja
neuvoi minua yötä päivää rukoilemaan Jumalalta tukea kiusauksessani.

"Kiusaaja ahdistaa sieluasi, lapseni", sanoi hän. "Taistele häntä
vastaan, tyttäreni."

Koetin seurata hengellisen isäni kehoitusta, mutta kovaa se oli. Kun
Martin vain tarttui kiinni käteeni ja katsoi minua silmiin, hävisivät
hyvät päätökseni siinä tuokiossa.

Tämä tuima kamppailu sydämeni ja sieluni välillä vaikutti lopulta
haitallisesti terveyteeni. Minun ei enää tarvinnut teeskennellä
sairautta, olin todella pakotettu pysymään huoneessani, mutta
sielläkin rakkauteni Martiniin uhkaavan miekan tavalla häilyi pääni
päällä.

Price lauloi alinomaa hänen ylistystänsä. Martin oli niin älykäs,
niin reipas, niin voimakas, niin miehekäs; toisin sanoen hän oli
täydellinen ja moittia ei voitu ketään, joka häneen rakastui.

Melkein joka aamu hän toi minulle kimpun kasteen kostuttamia kukkia,
jotka Martin oli ostanut Covent Gardenista. Minua halutti pitää
ne luonani, mutta havaittuani, että ne johtivat ajatukseni alati
sen luo, joka ne oli lähettänyt, keksin toisen tai toisen tekosyyn
lähettääkseni ne arkihuoneeseen, jotta pääsisin näkemästä niitä.

Eipä aikaakaan kun Price, muistaen entiset tekosyyni, alkoi luulla,
että vain teeskentelin sairautta kiusatakseni Martinia, ja rupesi
kursailemattomaan tapaansa nuhtelemaan minua kuin lasta ikään.

"Jos minä olisin armollinen rouva, en hennoisi", sanoi hän. "En
todella hennoisi. Ei miehet tällaisia metkuja ymmärrä. Ei ne muuta
ole kuin pelkkiä lapsia, ne miehet, kun ne oppii tuntemaan."

Aloin pitää Priceä mieluisena paholaisena, jonka saatana oli
lähettänyt minua kiusaamaan, ja totta puhuakseni, hän toisinaan antoi
aihetta sellaiseen otaksumiseen. Eräänä päivänä hän virkkoi:

"Olisinpa minä sidottu mieheen, joka ei minua rakastaisi ja jota
en minä rakastaisi, ja joku toinen, kymmenen kertaa häntä parempi,
odottaisi minua, niin en minä vain kursailisi. Meidän naisten täytyy
totella sydäntämme, eikä se ole muuta kuin oikeus ja kohtuus."

Silloin minä nuhtelin häntä kiivaasti ja kyselin, oliko hän unohtanut
puhuvansa emännälleen ja naimisissa olevalle naiselle, mutta kaiken
aikaa tiesin olevani suuttunut itseeni enkä kamarineitiini, sillä hän
oli vain pukenut omat kalvavat ajatukseni sanoiksi.

Olin ollut vuoteessa noin viikon ajan, kun Price tuli huoneeseeni
kirje kädessään ja voitonriemuinen katse mustissa silmissään.

"Kas niin, armollinen rouva! Mitä minä sanoinkaan! Armollinen rouva
on seurannut omaa päätänsä, ja nyt hän on karkoitettu tiehensä. Hän
on lähtenyt pois hotellista ja aikoo ruveta asumaan laivassansa."

Säikähdin pahanpäiväisesti ja osittain siitä syystä käskin hänet ulos
huoneesta sillä uhkauksella, että hänen oli tykkänään poistuttava
luotani, jos hän vielä kerran käyttäisi sellaista kieltä. Mutta olen
varma siitä, että hän ovenraosta näki minun ottavan Martinin kirjeen
pöydältä, jonne sen olin paiskannut, ja painavan sen huulilleni.

Kirje ei sisältänyt mitään erikoista. Martin vain ilmoitti lähtevänsä
Tilburyyn muutamiksi päiviksi vastaanottamaan vanhan laivansa uuden
yhtiön nimessä, mutta siinä oli seuraava jälkikirjoitus:

"Lähetä minulle sana, jos voin jotain tehdä puolestasi, ja minä
saavun salaman nopeudella."

"Mitä minun on tekeminen? Mitä minun on tekeminen?" mietin. Sieluni
tuomitsi synnilliseksi kaiken mitä sydämeni halasi, eikä uskonto
ollut tehnyt mitään vapauttaakseen minua rikollisen intohimoni
vaivoista.

Eräänä iltana, kun Alma ja mieheni, jotka kaiken aikaa liehuivat
Lontoon huvikauden iloissa, olivat menneet Grosvenor Squareen
eräisiin kutsuihin, minä sain äkillisen sydänkohtauksen ja olin
pakotettu menemään vuoteeseen, jolloin Price, joka älysi, että
_nyt_ olin todenteolla sairas, pyysi Hobsonia, mieheni palvelijaa,
noutamaan isäntänsä heti kotiin.

"Teidän mieliksenne voin mennä", sanoi Hobson, "mutta turhaa vaivaa
se on."

Puolen tunnin kuluttua hän palasi takaisin tuoden mieheni vastauksen:
"Lähetä tohtoria hakemaan."

Price tästä sekä suuttui että hämmentyi, ja kun hän ei tietänyt
muiltakaan neuvoa, lähetti hän Martinille laivaan sähkösanoman,
jossa ilmoitti minun sairastuneen ja kysyi ketä lääkäriä hänen oli
käytettävä.

Tunnin kuluttua tuli sähkösanoma, mutta ei Tilburysta, vaan
Portsmouthista: Se kuului:

"Noutakaa tohtori -- -- Brook Streetillä. Saavun heti."

Tästä kaikesta en tietänyt mitään, ennenkuin Price voitonriemuinen
katse taas silmissään tuli huoneeseeni heiluttaen kädessään Martinin
sähkösanomaa.

"Ethän vain ole sähköttänyt herra Conradille?" sanoin.

"Kuinkas muuten", vastasi Price. "Kun ei oma herra välitä rouvastaan
tuon taivaallista ja täällä on likitienoilla se, joka antaisi vaikka
molemmat silmänsä, jos voisi estää kipua hänen pikkusormestaan, niin
mitäs muuta tässä on tehtävä?"

Minä sanoin hänelle mitä ei ollut tehtävä. Lääkäriä ei saanut noutaa,
ei missään tapauksessa, ja kun Martin tulisi, oli hänen tehtävä
hänelle selväksi, että hän oli toiminut omalla vastuullaan.

Puoliyönaikaan Martin tuli ja astui Pricen johtamana huoneeseeni
pitkässä, väljässä, tomuisessa päällystakissa. Minä punastuin ja
vapisin hänet nähdessäni, sillä hänen kasvoissaan, kuvastui selvästi
se jännitys ja tuska, jota hän oli puolestani kärsinyt, ja kun hän
hymyili nähdessään minut terveempänä kuin oli otaksunut, häpesin
sydämeni perimmäiseen sopukkaan asti.

"Nyt olet pahoillasi, kun huomaat tehneesi niin pitkän matkan aivan
suotta", virkoin.

"Pahoillani?" vastasi hän. "Kautta kaikkien pyhien, tahtoisinpa
matkustaa vielä pitemmälle joka ilta, kunhan vain matkan lopussa
saisin nähdä sinut noin kukoistavana."

Hänen siniset silmänsä säteilivät kuin pilvien takainen a urinko
juonutta julminkaan silmäys ei olisi voinut tuottaa minulle enemmän
tuskaa.

Koetin pidättää kasvojani ilmaisemasta mielenliikutustani ja kysyin
oliko hänen Portsmouthista onnistunut heti päästä Lontoon junaan, kun
hän oli saapunut niin aikaisin.

"Ei, ei. Ei kulkenut mitään junaa ennen yhtätoista."

"Miten sitten jouduit niin sukkelaan tänne?" kysyin, ja vaikkei hän
ensin tahtonut sitä ilmaista, sain sen lopulta urkituksi -- hän oli
vuokrannut automobiilin ja kulkenut yhdeksänkymmenen peninkulman
matkan Lontooseen, kahdessa ja puolessa tunnissa.

Tämä musersi minut. En voinut puhua. Luulin tukehtuvani. Maatessani
siinä, nähden Martinin niin likellä, pelkäsin itseäni enkä tietänyt
mitä seuraavassa tuokiossa tekisin. Mutta viimein, masentaen kovalla
voimainponnistuksella tunteeni, otin hänen kätensä, suutelin sitä ja
käänsin sitten kasvoni seinää kohti.



Viideskymmenesviides luku.


Tämä oli lopun alkua, ja kun mieheni seuraavana aamupäivänä unisin
silmin tuli luokseni ja nyreällä tavallaan yritti puolustaa
käytöstänsä sanoen otaksuneensa, että tohtoria oli lähetetty
noutamaan, sanoin:

"James, minä tahtoisin lähteä kotiin."

"Kotiin? Tarkoitatko... Raa-linnaa?"

"Nii-n."

Hän epäröi, ja minä aloin rukoilla häntä, hartaasti ja innokkaasti,
myöntymään pyyntööni.

"Vie minut kotiin, pyydän, rukoilen, vie minut kotiin."

Lopulta hän näytti arvelevan minulla olevan koti-ikävän ja sanoi:

"No niin, tiedät kuinka kammoan tuota Jumalan hylkäämää paikkaa;
mutta huvikausi on jo melkein lopussa, ja yhdellä ehdolla kyllä
palaan sinne -- ettet pane vastaan, jos kutsun muutamia ystäviä
hiukan piristämään sitä."

"Se on sinun kotisi", sanoin. "Sinun on lupa tehdä siellä mitä
haluat."

"Hyvä on; se on siis päätetty", sanoi hän, nousten pystyyn. "Ja
luulenpa ettei sinulle ole vahingoksi, jos pääset vähän rauhaan
kaikesta tästä kirkossakäymisestä ja ripittämisestä. Aina papit
pahoittavat ihmisten mieliä, silloinkin kun ei heillä ole mitään
pahaa tekeillä."

Mieheni oli tuskin lähtenyt, kun Alma tuli huoneeseeni hellän
huolehtivana ja maireana.

"Poloinen lapsi kultani", sanoi hän. "Jos minulla olisi ollut
pienintäkään aavistusta siitä, että olit niin huonovointinen, niin en
olisi sallinut Jimmyn hetkeäkään viipyä noissa ikävissä kutsuissa.
Mutta kuinka kiltisti herra Conradilta tulla niin pitkän matkan takaa
sinua katsomaan! Kas siinä tosi ystävä."

Sitten hän paljasti varsinaisen tarkoituksensa -- minä arvasin sen
tulevan.

"Kuulin että teille tulee vieraita Raa-linnaan. Jimmy istuu
huoneessaan kirjoittamassa kutsukirjeitä oikein läjittäin. Hän on
pyytänyt minuakin, ja minun tekisi niin mieleni tulla, mutta en
tietenkään voi sitä tehdä, ellet _sinä_ sitä halua -- haluatko?"

Mitä minun oli sanottava?

Mitä todella _sanoin_, en tiedä. Tiedän vain että seuraavassa
tuokiossa Alman käsivarret olivat kaulallani ja että hän sanoi:

"Sinä rakas, suloinen, epäitsekäs pikku sielu! Tule, salli minun
suudella sinua!"

Se oli tehty. Minä olin itse siihen suostunut.

Entä sitten! Mitä oikeutta oli minulla tätä nykyä kohoutua millekään
siveelliselle korokkeelle? Ja mitä se minua nyt liikutti? Minä pyrin
pakoon omaa uskottomuuttani, en miestäni pelastamaan.

Price oli ollut huoneessa tämän keskustelun aikana, ja kun Alma oli
lähtenyt, hävetti minua katsoa häneen.

"En voi käsittää teitä, armollinen rouva; en tottakaan voi", virkkoi
hän.

Seuraavana päivänä kirjoitin pienen kirjelipun Martinille Scotiaan,
kertoen hänelle uusista tuumistamme, mutta pyysin, ettei hän
vaivaantuisi tulemaan jäähyväisille, vaikka puolittain toivoin, ettei
hän välittäisi kehoituksestani.

Eikä hän välittänytkään. Ennenkuin olin tullut ulos makuuhuoneestani
seuraavana aamuna, kuulin hänen arkihuoneessa puhelevan Pricen
kanssa, joka kursailemalta kuului latelevan hänelle mielipiteitään
Almasta.

Kun tapasin hänet, olivat hänen kasvonsa mielestäni kovat ja
kiusaantuneen näköiset, mutta hänen äänensä oli hellä kuten ennenkin,
hänen sanoessaan, että tein oikein lähtiessäni kotiin, koskapa
kotoinen ilma tekisi minulle hyvää.

"Mutta mitä se Price minulle kertoo -- että madame lähtee teidän
kanssanne?"

Yritin kaunistaa asiata minkä suinkin taisin, mutta hämmennyin
pahasti, sillä hän katseli minua hievahtamatta, ja huomasin hänen
ajattelevan, että minä salasin totuuden häneltä.

Parisen minuuttia hän näytti olevan ymmällä, ikäänkuin koettaen
ymmärtää, mistä se johtui, että vaikka mieheni uskottomuus näytti
minua iljettävän, niin minä sittenkin suostuin kuljettamaan
mielikarvauteni aiheuttajan mukanamme, ja sitten hän virkkoi
uudelleen:

"Vihaan sitä naista. Hän on kuin käärme. Tekisipä mieleni tallata
häntä jalallani. Ja sen teenkin vielä ennen pitkää -- ole varma
siitä, että sen teen."

Mieltäni karvasteli; kun en voinut puhua hänelle totta, mutta mitenkä
olisin voinut hänelle sanoa, etten lähtenyt pakoon Almaa, vaan häntä
itseään?

Kun lähtöpäivä tuli, toivoin pääseväni lähtemään näkemättä enää
Martinia. Läksimme hotellista ja tulimme rautatieasemalle, mutta
tuskin olin istuutunut vaunuun, kun jo kova mielenhaikeus valtasi
minut, nähdessäni, ettei hän tullut saattamaan.

Mutta juuri viime, hetkellä, kun Alma pitkäkarvainen koiransa
kainalossaan ja mieheni mäyräkoiraansa hihnasta vetäen, olivat
astumaisillaan junaan, syöksyi Martin asemasillalle kuin tuulenpuuska
vuorilta.

"Halloo!" huudahti hän. "Pian tavataan. Kaikki on kunnossa
retkikuntaa varten. Lähdemme matkaan syyskuun ensimäisenä viikkona,
jotta saisimme viettää kesäkuukaudet Antarktiksessa. Mutta ennen
sitä minun täytyy lähteä saarelle jättämään hyvästi vanhuksille, ja
silloin kai saan tavata sinut isäsi luona."

Silloin Alma vilkaisi mieheeni merkitsevästi ja sanoi:

"Mutta Mary rakas, eikö herra Conradin sopisi tulla Raa-linnaan? Sinä
et jaksane paljon liikkua. Muista, kuinka heikko olet voimiltasi,
kultaseni."

"Tietysti, no tietysti", sanoi mieheni. "Se on totta, ja jos
herra Conrad suvaitsee vastaanottaa vieraanvaraisuuttani pariksi
päiväksi..."

En sen hartaammin mitään toivonut maailmassa ja sittenkin sanoin:

"Ei, ei! Se olisi liian suuri vaatimus. Martinilla tulee olemaan niin
paljon työtä aina viime hetkeen saakka."

Mutta Martin itse iski halukkaasti kiinni mieheni sanoihin huudahtaen:

"Kyllä tulen! Suurella mielihyvällä! Se tulee olemaan mainion
hauskaa."

Ja Alman ja mieheni vaihtaessa katseita keskenään, Martin kumartui
puoleeni kuiskaten:

"Hiljaa! Tahdon tulla! Minun täytyy!" vaikka en voinut käsittää, mitä
hän sillä tarkoitti.

Hän ei irroittanut hellää katsettaan minusta, ennenkuin rupesimme
hyvästelemään, mutta kun juna läksi liikkeelle, olivat hänen
voimakkaat kasvonsa mielestäni niin järkähtämättömän päättäväiset,
etten ollut koskaan ennen nähnyt niitä sellaisina.



Viideskymmeneskuudes luku.


Me saavuimme Ellaniin seuraavan päivän iltapuolella. Oli huvikauden
paras aika, ja saari näytti liekehtivän valoista.

Laivasillalla odotti meitä kaksi automobiilia, ja kotvan kuluttua
ajoimme pois Blackwaterista taajojen ihmisjoukkojen läpi, jotka
joutilaina maleksivat pääkaduilla. Puolen tunnin kuluttua pysähdyimme
suuren veräjän eteen, jonka mahtavat, raskaat tukipylväät olivat
rappeutuneet ja kallellaan.

Etumaisen automobiilin kuljettaja astui alas porttia avaamaan, ja
kun se oli sulkeutunut, nousimme ylös hyvin jyrkkää mäkitietä, jota
korkeat jalavat varjostivat. Oli jo melkein pimeä, ja varikset, jotka
eivät vielä olleet vetäytyneet vuorille, pitivät iltajupakkaansa.

"No niin, kultaseni, nyt olet viimeinkin kotona, ja koitukoon siitä
sinulle paljon hyvää", sanoi mieheni.

Minä en vastannut mitään tähän ivaan, mutta Alma oli pelkkää
ihastusta.

"Tämä siis on Raa-linna! Mikä hurmaava vanha paikka!" huudahti
hän, ja ajaessamme puiston läpi hän kumartui ulos vaunuista
nähdäkseen vilahduksen leveistä terasseista ja merelle johtavista,
kiemurtelevista teistä, jotka olivat kajastaneet hänen
mielikuvituksessaan lapsivuosilta asti.

Minuun ei hänen uteliaisuutensa tarttunut. Niin välinpitämättömänä
kuin minä lienee harva nuorikko lähestynyt miehensä kotia, mutta kun
automobiilimme kiemurtelivat tietä ylös, en voinut olla huomaamatta,
että maat olivat hoitamattomassa kunnossa. Milloin makasi puiden
oksia siinä, mihin myrsky ne oli paiskannut, miiluin kiikutteli tuuli
rikkinäisissä saranoissaan riippuvia veräjiä.

Talo itse oli iso, torneilla varustettu rakennus, ylt'yleensä muratin
peitossa, jota nähtävästi ei oltu vuosikausiin leikelty ja joka siitä
syystä riippui pitkinä suikeroina seinien kupeilla, niin että koko
linna muistutti suurta sammalpeittoista kalliota.

Automobiilimme pysähtyi jyskyen suuren hallin oven edustalle, missä
kaikki palvelijat ja jotkut alustalaisistakin (pitkän herrasmiehen
johtamina, joka oli ennen ollut mieheni holhooja ja nyt oli hänen
isännöitsijänsä) odottivat saada lausua meille tervetuloa. Lady
Margaret Anselm oli myös siellä, yhä vielä itseensä sulkeutuneena ja
ylpeänä, vaikka hänen käytöksensä minua kohtaan oli kylläkin suopea.

Mieheni nyökähytti päätään kaikille, pudisti kättä muutamain kanssa,
esitti Alman tädilleen "Maryn vanhana koulutoverina", nimitys, jonka
huomasin saapuneen tänne jo ennen meitä, ja sitten me astuimme sisään.

Huomasin että linnan sisäpuoli vastasi sen ulkoasua, mitä
rappeutumiseen ja huonoon hoitoon tuli. Suuren, neliskulmaisen
hallin laudoitetuilla seinillä riippuvat aseet olivat ruosteiset
ja ravistuneet. Ikkunaverhot salissa olivat haalistuneet, sohvaa
ja jäykkiä tuoleja peittävä sametti oli haalistunut, matot olivat
haalistuneet, ja haalistuneet olivat niinikään korko-ompeluiset
varjostimet.

Minusta tuntui, kun ei olisi näissä huoneissa asustanut yhtään
naista vähintään sataan vuoteen. Ajatukseni lensivät ehdottomasti
aikoihin, jolloin tuhlaavat aatelismiehet, etsiessään tällä saarella
pakopaikkaa velkojiltaan, kuluttivat päivänsä pelaamalla ja yönsä
meluavilla juomingeilla "kaupunkiin" jätettyjen nimettömien
kaunottarien maljoja tyhjentäen.

Omat huoneeni, joihin lady Margaret saattoi minut, olivat talon
eteläpuolella -- jotenkin umpinainen makuuhuone, jonka seiniä verhosi
sitsikangas, ja budoaari, johon kuului kivinen parveke. Siitä
johtivat portaat puutarhaan, eräälle terassille, josta oli näköala
vuorenrotkoon ja meren ulapalle.

Jäätyäni yksikseni riisuin päällysvaatteet yltäni ja seisoin
parvekkeella kuuntelemassa veden solinaa rotkossa ja puiden huminaa
sen kupeilla, kun äkkiä kuulin automobiilin hälytystä ja jyskettä,
ja niin pian kuin se tuli näkyviin, huomasin sen sisältävän Bridget
tädin puolikuun muotoisessa päähineessään ja kauniin Betsyn, josta
oli sukeutunut entistä ehompi maalaiskaunotar.

Kun läksin alas saliin, kaatoi lady Margaret teetä heille, ja
nähdessään minut Bridget täti huudahti:

"No voi sentään, tässähän hän on ilmielävänä!"

"Mutta kuinka kalpeana ja surkeana ja laihana!" virkkoi kaunis Betsy.

"Loruja, tyttö, sehän on kuin olla pitää", sanoi Bridget täti
merkitsevästi, ja sitten hän jutteli edelleen sanoen, että hän oli
juuri ehdottanut hänen armolleen, että jos minulla alussa olisi ikävä
ja jos tuntisin itseni avuttomaksi, niin Betsy kyllä halusta tulisi
luokseni vähäksi aikaa.

Ennenkuin sain mitään vastatuksi, tuli mieheni sisään ja heti sen
jälkeen Alma, joka taas esitettiin "Maryn vanhana koulutoverina";
Betsyn ja Alman joutuessa puheisiin ja mieheni jutellessa lady
Margaretin kanssa, virkkoi Bridget täti minulle puolittain
kuiskaamalla:

"Sinähän olet sillä tavalla, vai mitä?... Et muka? Voi hyvänen aika,
tyttö, kylläpä se on pettymys isällesi!"

Samassa tulla huristi kolmas automobiili jyskyttäen talon edustalle,
ja Betsy, joka seisoi ikkunan luona, huudahti:

"Se on setä Daniel herra Curphyn ja Nessyn kanssa."

"Niin, Nessy, tietenkin", murahti Bridget täti, ja sitten hän
tuttavallisessa kuiskauksessa ilmaisi minulle, että hän oli joutunut
ikävään asemaan "sen kiittämättömän tytärpuolen tähden", joka oli
saattanut hänet ymmärtämään Raamatun sanat pistoksesta, joka oli
terävämpi kuin käärmeen hampaan.

Kun vastatulleet astuivat sisään, huomasin, että Nessystä oli
kehittynyt oikea tyypillinen vanha neito ja että isäni asianajaja
muistutti entistä enemmän ylen syötettyä kalaa; isäni yksin (tukka
hänellä tosin oli käynyt valkoisemmaksi) oli yhä entisellään, yhtä
kovaääninen, yhtä meluavan iloinen ja yhtä raskas astunnaltaan kuin
konsanaan.

"Kaikki täällä? Hyvä! Hauskaa tulla kotiin, arvaan, Terveet ja
reippaat ja hyvällä mielellä, vai mitä?... Kyllä, sir, kyllä! Olen
siinä keskivälissä, sir. Keskivälissä, sir, keskivälissä!"

Näiden järeitten tervehdyssanain aikana näin Alman tarkkaavan isääni
sillä puolittain pilkallisella, puolittain huvitetulla ilmeellä,
jonka saattaa huomata eräillä suuren maailman naisilla heidän
joutuessaan ihmisten pariin, joita pitävät itseään alempina, kunnes
hän kohtasi katseen isäni käskevistä silmistä, joita ei kukaan voinut
vastustaa.

Kotvan kuluttua isäni kääntyi minun puoleeni. "Kas niin, tyttö",
virkkoi hän tarttuen kiinni hartioihini kuten Roomassa ollessamme,
"Egyptissä kai olet herrastellut, arvaan. Pannut kolikot vierimään,
vai mitä? Ei väliä! Kyllä minun kultani kelpaa siinä missä muidenkin,
enkä minä ole harmitellut. En tottakaan."

Sitten syntyi yleinen keskustelu matkastamme, saaren liikeyrityksistä
ja lopuksi Martin Conradista, jonka suuret ansiot retkikunnassa
olivat tulleet hänen syntymäseutunsakin kuuluville.

"Erinomaista! Erinomaista!" virkkoi isäni. "En olisi sitä
uskonut hänestä, en tottakaan. Tuollainen naapuripoika ilman
penniäkään taskussa. Ja nyt kerrotaan, että ihmiset ovat keränneet
viisikymmentätuhatta puntaa hänen käytettäväkseen!"

"No niin, monet ovat kutsutut, mutta harvat ovat valitut", naurahti
herra Curphy.

Tämän jälkeen ja kun vielä oli juteltu yhtä ja toista, ilmaisi
Bridget täti haluavansa nähdä talon sisustaa, ilta kun jo oli tulossa
ja heidän oli pian palattava kotiin.

Lady Margaret silloin nousi häntä opastamaan, ja me kaikki
seurasimme häntä linnan huomattavimpiin huoneisiin, ja oli todella
huvittavaa nähdä, millä pyhällä kunnioituksella hän katseli kaikkea
-- ja muistan että suuressa ruokasalissa hänen äänensä hiljeni
kuiskaukseksi, ikäänkuin tämä vanhain reuhaajain mässäyspaikka olisi
ollut mikäkin pyhättö.

Isäni puolestaan ei nähnyt muuta kuin rapistuneen talon, ja kääntyen
mieheni puoleen, joka nähtävästi oli hyvin nolo, hän sanoi:

"Jatka vain tähän suuntaan, vävypoika, ja pian voit ottaa kaksi
penceä hengeltä, kun tullaan raunioitasi katsomaan. Kaiketi minun on
lähetettävä arkkitehtini tänne katsomaan, mitä tässä olisi tehtävä."

Sitten hän vei minut syrjään ja alentaen kovan äänensä niin matalaksi
kuin suinkin, hän virkkoi:

"Mitä se Bridget täti minulle kertoo? Yhdeksän kuukautta naimisissa
eikä vielä mitään kuulu? Ai, ai! Se ei kelpaa, tyttö, se ei kelpaa."

Minä yritin selittää hänelle, ettei hänen pitäisi tuhlata rahaa
linnaan perillisen toivossa, mutta olin kovassa ahdistuksessa, enkä
tiedä mitä oikeastaan sain sanotuksi. Silmänräpäyksen verran isäni
näytti olevan ymmällä, ja sitten hän purskahti nauruun.

"Vai niin! Vai niin!" huudahti hän. "Sinä siis kaipaat lääkäriä.
Minun täytyy lähettää Conrad sinua katsomaan. Kyllä siitä vielä hyvä
tulee, tyttö, kyllä siitä vielä hyvä tulee."

Halliin palatessamme, kuiskasi kaunis Betsy kuulleensa
hämmästyksekseen, että herra Eastcliff oli mennyt naimisiin, mutta
madame oli hänelle kertonut, että talo pian täyttyisi vieraista, ja
hän toivoi etten häntäkään unohtaisi.

Molemmat autovaunut olivat pyörähtäneet portaitten eteen, ja
vieraamme istuivat jo niissä, kun isäni luoden silmäyksen ympärilleen
virkkoi:

"Puutarhasi on niin takkuinen kuin orjantappurapensas,. vävypoika.
Täytynee lähettää Tommy toveri tänne sitä hiukan siivoamaan. Hyvästi
siksi! Hyvästi siksi!"

Seuraavassa tuokiossa he olivat kadonneet, ja minä seurasin heitä
kaipaavin katsein. Jumala tietää, ettei isäni talo ollut koskaan
ollut minulle muuta kuin äitipuolen koti, mutta tällä hetkellä minä
ikävöin sinne ja olin mielestäni kuin kouluun jätetty lapsi raukka
vanhempain palattua kotiin.

Mitä olin voittanut kiirehtiessäni pois Lontoosta? En niin mitään.
Olin jo selvillä siitä, että toivoton intohimoni oli seurannut minua
tänne.

Ja nyt olin yksin.



Viideskymmenesseitsemäs luku.


Seuraavana päivänä tuli lady Margaret huoneeseeni hyvästiä jättämään
ja sanoi viipyneensä Raa-linnassa vain niin kauan, että saisi talon
kuntoon tuloani varten ja täytyvänsä nyt palata omaan kotiinsa, joka
oli Lontoossa.

Olin pahoillani, sillä olin jo kiintynyt, häneen, ja seisoessani
ovella katsomassa hänen lähtöään, kun hän mieheni kanssa ajoi
kaupunkiin ennättääkseen iltapuolilaivaan, tunsin jääväni ilman
myötätuntoa ja suojelusta.

Almaa hänen lähtönsä ei surettanut, ja palatessamme sisään, näytti
kuin häntä olisi haluttanut sanoa:

"Jumalan kiitos, että _hän_ on lähtenyt."

Jonkun päivän kuluttua saapui tohtori Conrad isäni lähettämänä,
ja minä ilostuin aika tavalla nähdessäni hänen lyhyeksi: ajetun
raudanharmaan päänsä portaissani.

Ensi keskustelumme koski luonnollisesti Martinia, joka oli
kirjottanut vanhemmilleen, kertoen kohtauksestamme Lontoossa ja
ilmottaen tulostaan kotiin. Suvimajassa vallitsi nyt suuri touhu;
hänen äitinsä puuhasi aamusta iltaan vanhassa kodissa poikansa
vastaanottoa varten. Siinä pestiin ja hierottiin! Siinä mattoja
ravisteltiin ja puisteltiin, kuin olisi mikäkin prinssi ollut tulossa.

"Ja miten on meidän itsemme laita'?" virkkoi tohtori sitten. "Hiukan
allapäin, vai mitä? Jokin sairaus? Eikö? Pahoinvointia? Eikö?
Päänkivistystä ja hervottomuuden tuntoa? Eikö?"

Tiedusteltuaan ja kyseltyään vielä yhtä ja toista vanha tohtori
näytti olevan ymmällä, jolloin en hennonut kauempaa pitää häntä
pimeässä, vaan sanoin, ettei terveyttäni haitannut mikään, vaan että
olin onneton ja olin ollut aina hääpäivästäni alkaen.

"Niin, niin", vastasi hän, "mielenne on sairas, ei ruumiinne?"

"Niin."

"Puhuttelen isä Dania", sanoi hän. "Hyvästi! Jumala teitä siunatkoon!"

Ei ollut puolta tuntiakaan kulunut hänen lähdöstään, kun Alma tuli
huoneeseeni niin hempeänä ja suloisena kuin suinkin saattoi olla ja
kertoi tohtorin sanoneen minun potevan suurta hermoheikkoutta ja että
minua oli säästettävä kaikista harmeista ja huolista.

"Niin että jos voin jotain tehdä puolestasi täällä ollessani,
rakkaani,... kuten pitää silmällä palvelijoita ja taloa... Ei,
ei, älä vastustele; teen sen mielihyvällä usko pois... Olemme siis
sopineet siitä, se on päätetty, eikö niin?... Sinä rakas, suloinen
pikku kulta!"

Olin niin raskaalla mielellä, etten välittänyt mitä tapahtui, mutta
kahden päivän kuluttua huomasin, että Alma oli asettunut talon
emännäksi ja päätti ja määräsi kaikki.

Olimme kenties olleet viikon Raa-linnassa, kun Price tuli huoneeseeni
ilmoittamaan, että minua kyseli muuan pappi, joka oli niin
merkillisen näköinen, ettei voinut päästä selville siitä, oliko
hänellä lapsen, naisen vai herttaisen vanhuksen kasvot.

Siinä tuokiossa tiesin, että sen täytyi olla isä Dan, ja lensin
paikalla halliin, missä tapasin hänet seisomassa, kädessään vanha
käsilaukku, joka hänellä oli ollut mukanaan Roomaan mennessämme ja
jossa hänen oli tapana kuljettaa hautajaiskauhtanansa, pyyhkien
otsaansa ja saappaitaan punaisella kattuuninenäliinallaan päivä kun
oli kuuma ja tiet tomuiset.

Tapaamisen ilo oli suuri molemmin puolin, ja kysyessäni, halusiko
hän teetä, vastasi hän myöntävästi, sillä hän oli kulkenut jalan
pappilasta saakka paastottuaan edellisen päivän; ja pyytäessäni häntä
jäämään yöksi hän suostui siihenkin, "ellei siitä syntyisi haittaa ja
vaivaa".

Niinpä otin hänen laukkunsa ja annoin sen eräälle palvelustytölle
käskien häntä viemään sen minun huoneitteni vieressä olevaan
vierashuoneeseen ja tuomaan meille heti teetä budoaariini.

Mutta tuskin olimme menneet yläkertaan minun puolelleni ja käyneet
istumaan, kun Price nakutti ovelle ja ilmoitti taloudenhoitajattaren
haluavan puhutella minua. Hän seisoi odottamassa ulkopuolella --
pieni, nokkela, sukkelasilmäinen ja teeskentelevä olento, ja kun olin
sulkenut oven jälkeeni, virkkoi hän:

"Ikävä, armollinen rouva, mutta ei pastorin nyt sovi jäädä tänne
yöksi".

"Miksikä ei?" kysäisin.

"Koska madame on käskenyt laittaa kaikki huoneet järjestykseen
vieraille ja tämä" (viitaten vastapäätä olevaan vierashuoneeseen) "on
aiottu herra ja rouva Eastcliffille, emmekä tiedä, kuinka pian he
saapuvat."

Tunsin punastuvani hiusmartoa myöten tämän naisen hävyttömyydestä,
ja vihani yltyi siitä, että näin Alman seisovan portaitten päässä
kuuntelemassa. Voimatta tykkänään salata loukattua ylpeyttäni, sanoin
ankarasti palvelijalleni, vaikka sanani oikeastaan olivat toiselle
tähdätyt:

"Olkaa hyvä ja valmistakaa heti paikalla tämä huone pastorille, ja
muistakaa vastaisuudessa, että minä olen tämän talon emäntä ja että
velvollisuutenne on totella minua eikä ketään muuta."

Kun tätä sanoessani käännyin mennäkseni huoneeseeni, huomasin Alman
syvissä silmissä turmiota tietävän ilmeen, ja arvasin, että hän aikoi
kuitata minut jonakin päivänä. Mutta mitä hän teki, sen hän teki
heti, sillä mennessään alakertaan (kuten Price minulle sittemmin
jutteli) hän tapasi mieheni hallissa, missä hän naisten tapaan
suuntasi tykkitulensa hänen heikompaan kohtaansa, sanoen: "Oh, enpä
tietänyt, että vaimonne on kiihkopaavillinen."

"Kiihkopaavillinen?"

"Niinpä juuri", ja sitten seurasi selitys siitä mitä oli tapahtunut
monien hämmästyttävien kaunistusten höystämänä, jotka saattoivat
mieheni raivosta kalpenemaan.

Sillävälin minä istuin kahden kesken isä Danin kanssa huoneessani, ja
kaataessani hänelle teetä ja valmistaessani hänelle voileipiä, hän
puheli ensin Martinista (jota kaikki näyttivät tekevän minun kanssani
puhuessaan) sanoen:

"Hän on aina ollut kultapoikani, ja kyllä nyt sietääkin ylpeillä
hänestä, kun saa tällaisia sanomia kuulla."

Hän puheli edelleen samaan suuntaan, ja hänen sanansa hyväilivät
korviani kuin soitanto, mutta sitten isä Dan alensi äänensä ja sanoi
tohtori Conradin antaneen hänelle vihjauksen siitä, etten ollut aivan
onnellinen.

"Juttele vanhalle papillesi kaikki, lapseni, ja jos hän vain voi
tehdä jotain..."

Sen enempää odottamatta laskeuduin polvilleni hänen jalkainsa
juureen ja annoin murheeni valua sydämestäni -- kerroin, että
avioliittoni oli ollut paha erehdys, että se pyhittävä armo, jonka
hän oli ennustanut seuraavan pyhän avioliiton sakramenttia, ei ollut
ilmaantunut, että en rakastanut miestäni, että mieheni rakasti toista
naista ja että tämä asui täällä samassa talossa kanssani.

Isä Dan oli pahasti huolissaan. Tuontuostakin hän ristitsi itseään
puhuessani ja sanoi: "Herra ja Hänen Pyhä Äitinsä meitä rakastakoon",
ja päästyäni loppuun hän alkoi soimata itseään, sanoen että olisihan
hänen pitänyt käsittää, ettei poikamme (tarkoittaen Martinia) olisi
kirjoittanut noita kauhistuttavia kirjeitä olematta varma siitä, että
ne sisälsivät totta; ja että ensi päivästä alkaen kun mieheni tuli
seurakuntaamme, hänen varjonsa oli pimittänyt auringonvalon.

"Mutta ole varuillasi", virkkoi hän. "En ole kertonut kellekään
siitä sopimuksesta, minkä teimme miehesi kanssa -- en muille
kuin Siunatulle Neitsyellemme vain -- eikä sinun pidä pitää sitä
pelastuksena avioliitostasi. Eikä ole muutakaan pelastusta, puhukoot
maailma ja maailman lapset mitä heitä haluttaa."

"Mutta minä en voi sitä kestää! En voi sitä kestää!" huudahdin.

"Ei! Ei! Älä puhu sellaista, tyttäreni. Ajattele, että tämä on yksi
niitä elämän kovia kohtaloita, jotka joutuvat meidän kunkin osalle.
Kuinka monen poloisen naisen täytyy kärsiä sairautta ja köyhyyttä,
puhumattakaan juoppoudesta ja heidän miestensä kuolemasta! Luuletko
että he silti katsovat olevansa oikeutetut jättämään kotinsa --
rikkomaan avioliittonsa pyhät valat sen perusteella? Ei, lapseni,
ei, etkä sinäkään saa sitä tehdä. Joskus asiat vielä selviävät. Saat
nähdä, että niin käy. Ja sillävälin äitisi muiston tähden -- tuon
siunatun pyhän, jonka Herra jo on tehnyt omakseen..."

"Mitä siis voin tehdä?"

"Rukoile, lapseni, rukoile voimaa kantamaan koettelemuksiasi ja
vastustamaan kiusausta. Lue rukousnauhasi Siunatulle Neitsyelle joka
aamu, ennenkuin paastosi päättyy. Minäkin teen samoin. Sinä saat
nähdä, että tämä tietää vain Jumalan rakkautta sinua kohtaan, ja sinä
olet ylistävä hänen pyhää tahtoansa."

Vanhan ystäväni minua täten neuvoessa kuulin mieheni äänen portaissa,
äänekkäänä, kovana, kirskuvana, ja ennenkuin olin ennättänyt nousta
polvistuvasta asennostani, oli hän kiskaissut oven auki ja astunut
huoneeseen.

Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja hän näytti mieheltä, joka on
kaiken mielenmalttinsa menettänyt.

"Mary", virkkoi hän silmäillen minua polvistuessani kädet ristissä
rinnallani isä Danin edessä, "milloin olen antanut sinulle luvan
majoittaa katolilaisen papin talooni? Eikö siinä ole kylläksi,
että vaimo on katolilainen, pitääkö lisäksi kirkon ja sen pappien
tunkeutua kotiini ilman lupaa?"

Minä olin niin huumaantunut tästä vimmastuneesta loukkauksesta,
etten ensin voinut mitään virkkaa, mutta isä Dan kiiruhti minua
puolustamaan sanoen arvokkaasti ja rauhallisesti, että hänen tulonsa
oli ollut aivan odottamaton minulle ja että minä olin pyytänyt häntä
jäämään yöksi vain siksi, että hän oli vanha mies, jolla oli pitkä
jalkamatka seurakuntaansa.

"Olen hyvin kiitollinen, arvoisa isä", sanoi raivosta tutiseva
mieheni, "mutta vaimoni saattaa kyllä vastata puolestaan ilman teidän
apuanne, ja neuvoisin teitä pysymään omassa seurakunnassanne eikä
pyrkimään tänne toisten ihmisten asioita sotkemaan."

"Etteköhän vain nyt mittaa minua oman mittapuunne mukaan, sir?"
vastasi isä Dan, ja tästä suorasta hyökkäyksestä mieheni joutui
hillittömään raivoon.

"Jokainen tietää, mitä väkeä katolilaiset papit ovat", huudahti hän.
"Selkkauksia rakastavia rauhanhäiritsijöitä, jotka pistävät nenänsä
toisten ihmisten salaisuuksiin. Ja pappi tai ei pappi, mutta en salli
kenenkään ihmisen tulla kotiini sotkemaan miehen ja vaimon välejä."

"Oletteko varma siitä", lausui isä Dan, "ettei talossanne jo ole
olemassa jokin nainen, joka sotkee miehen ja vaimon välejä?"

Tämäkin hyökkäys sattui. Mieheni katsahti minuun leimuavin silmin ja
sanoi sitten:

"Kuten arvasin! Teidät on haettu tänne vaimoni avuksi nostattamaan
suurtakin melua hänen kuvitelluista vääryyksistään. Teidän pitäisi
asettua taloon asumaan, arvaan, ja ennen pitkää saisimme nähdä teidän
esiintyvän täällä isäntänä ja antavan määräyksiä palvelijoilleni!
Mutta ei niin kauan kuin minulla on valta talossa! Arvoisa isä, jos
teillä on vähääkään kunnioitusta rippilastanne kohtaan, niin olkaa
hyvä ja jättäkää vaimoni minun turviini."

Näin että isä Danin oli vaikea masentaa yltyvää vihastustansa, mutta
hän virkkoi:

"Ei sanaakaan enää, teidän armonne. Ei yksikään tosipappi astu
milloinkaan miehen ja vaimon väliin, jotka Jumala on yhteenliittänyt.
Hänen asiansa on yhdistää ihmisiä, ei erottaa. Mitä tähän rakkaaseen
lapseen tulee, niin olen rakastanut häntä siitä hetkestä pitäen,
kun hän oli pieni kapalovauva, niin ettei minun ole tarvis oppia
velvollisuuttani häntä kohtaan mieheltä, joka ei näy välittävän
hänestä enemmän kuin sitruunankuoresta. Kyllä menen, sir", lisäsi
vanhus, suoristaen selkänsä haavoitetun jalopeuran tavalla, "mutta
teidän turviinne minä en häntä jätä, vaan Jumalan pyhän ja siunatun
rakkauden turviin."

Mieheni oli poistunut, ennenkuin viimeiset sanat olivat lausutut,
mutta luullakseni ne häntä seurasivat portaille.

Poskeni leimusivat häpeästä tämän nöyryyttävän kohtauksen aikana, ja
yritin lausua isä Danille mielipahani, mutta en kyennyt, kumarruin
vain hänen kätensä yli ja suutelin sitä.

       *       *       *       *       *

Arvelin saavuttaneeni kärsimykseni huipun, ja illalla kun Price ennen
maatapanoani harjasi tukkaani ja minä ajattelin Martinia ja kyselin
itseltäni voisinko kauemmin kestää mieheni raakuutta, kuulin hänen
äkkiä sanovan:

"Jos minä olisin rouva, joka on joutunut naimisiin väärälle miehelle,
niin menisin sille oikealle vaikka täytyisi laillista eroa hakea."

Vaikka tämä osui olemaan juuri se sama ajatus, joka raivokkaana
pyöri vaivaantuneissa aivoissani, niin minä kiukustuin hänelle kuin
villikissa ja kysyin, kuinka hän uskalsi puhua minulle sellaista
kauheata ja syntistä, ja sanoin hänet irti hänen palveluksestaan
silloin ja silloin.

Mutta hän oli tuskin lähtenyt huoneestani, kun mieleni kukistui ja
minä vapisin pelosta, että hän pitäisi kiinni sanastani, jolloin
kadottaisin viimeisen ystäväni.



Viideskymmeneskahdeksas luku.


Seuraavien päivien kuluessa saapuivat vieraamme. Niitä piti tulla
vähintään kaksikymmentä, palvelijoita ja kamarineitejä lukematta,
niin että Raa-linna, vaikka olikin tilava, oli täpösen täynnä.

Vieraita oli jotenkin yhtä monta kumpaakin sukupuolta ja he kuuluivat
pääasiallisesti mieheni säätyluokkaan, mutta niihin kuului myös herra
Eastcliffin kaunis vaimo, Camilla, ja Alman äiti, joka Alman kovaksi
mielipahaksi oli vaatinut tulla kutsutuksi.

Mieheni vaati minua ottamaan heidät vastaan, ja sen teinkin, vaikka
olin vain heidän nimellinen emäntänsä, ja he tiesivät sen ja
kohtelivat minua sen mukaan.

He osoittivat minulle välinpitämättömyyttään milloin milläkin
tavalla, kysyivät neuvoa Almalta minun läsnäollessani ja haavoittivat
monesti naisellista ylpeyttäni, näyttämällä minulle, että olin
kadottanut paikkani vaimona mieheni talossa.

Tiedän että tähän samaan luokkaan kuuluu paljon sellaisiakin ihmisiä,
jotka ovat herttaisia ja hienotunteisia, moitteettomia ja puhtaita,
maansa todellinen aatelisto -- naisia, jotka ovat kiintyneet kotiinsa
ja lapsiinsa, ja miehiä, jotka kuluttavat varansa ja voimansa yleisen
hyvän eteen -- mutta mieheni ystävät eivät olleet sitä lajia.

He olivat turhamaisia ja ylpeitä, itsekkäitä, mukavuutta rakastavia,
tykkänään epäluotettavia, perin huonotapaisia, ja heidän tietonsa
ja sivistyksensä olivat hämmästyttävän hatarat, paitsi niitä monia
kieliä, joilla he pystyivät lausumaan tyhjiä sukkeluuksiaan. He
elivät ja kukoistivat maailmassa ilman uskontoa, ilman siveellisyyttä
ja (ellei se jo kuulosta liian tekopyhältä) ilman Jumalaa.

Millä tavalla he käyttäytyivät ollessaan metsästyksellä,
huviretkillä, ajelemassa, ratsastamassa ja purjehtimassa (sillä
herra Eastcliff oli saapunut huvipurressaan ja se oli ankkurissa
rotkon alapuolella olevassa satamassa), en tiedä, sillä "tohtorin
määräyksiin" perustuen Alma ei pyytänyt minua seuraamaan heitä.

Mutta iltasin pelattiin bridgeä (heidän viattomin huvituksensa)
ja uhkapeliä, juotiin, rämpytettiin pianoa, tanssittiin "Harmaata
karhua", laulettiin duettoja viimeisistä opereteista ja pengottiin
tyhjää aivokoppaa keinojen keksimiseksi, joilla voisi tappaa heidän
olemassaolonsa ainoata vihamiestä -- Aikaa.

Pöytäkeskusteluna olivat tavallisesti hevoset ja koirat, mutta
toisinaan myös rakkaus, keimailu ja avioliitto, siihen luettuna
aviollinen uskollisuus, joka oli leikkipuheiden lempiaiheena sekä
miesten että naisten kesken.

Tällöin mieheni usein huomautti, että entisaikaan miesten oli tapana
ottaa vaimonsa samoin kuin hevosensakin koetteeksi vuoden ja päivän
ajaksi, ja kannattipa vielä meidän aikanammekin muutamiin naisiin
nähden koettaa tuota vanhaa tapaa.

Silloin herra Vivian huomautti, että "kautta Jupiterin, sehän oli
mainion hyvä keksintö", ja jos hän "joskus menisi naimisiin, niin sen
hän jumal'avita juuri tekisi."

Ja silloin herra Eastcliff pisti väliin, että oli naurettava
ennakkoluulo, että vaimon pitäisi pitää miehensä tykkänään itselleen,
"ikäänkuin hän olisi mikäkin hammasharja, jota ei voi pitää kenenkään
kanssa yhteisenä", ja joku huomautti vielä, että yhtä kohtuutonta
olisi vaimon vaatia, että hänen hammaslääkärinsä tai kampaajansa
palvelisi yksin häntä.

Oh, kuinka kaikki tämä minua iljetti! Olipa sen pohjana todellinen
siveellinen rappeutuminen tai vain teeskentely ja pöyhkeily, yhtä
epämiellyttävää se oli joka tapauksessa, ja vaikka kestin minkä
jaksoin näyttämättä inhoani, niin pakenin niin usein kuin oli
mahdollista oman huoneeni puhtaaseen ilmakehään.

Mutta sielläkään en saanut aina olla yksinäni, sillä Alman äiti oli
alituisesti kintereilläni. Hän oli pullea pieni olento, ylellisesti
timanttisormuksilla ja rintaneuloilla koristettu. Kasvatusta hän
ei ollut saanut paljon yhtään, ja hän oli tunnettu siitä, että hän
lasketteli uskallettuja puheita murteellisella ranskankielellään, ja
päähauskuus siinä oli, ettei milloinkaan voitu tietää, ymmärsikö hän
niiden merkitystä vai ei.

Siitä huolimatta hän oli ainoa hyväsydäminen nainen koko talossa, ja
luulenpa todella, että hän arveli tekevänsä hyvän työn pitäessään
minulle seuraa. Mutta voi, paljon minä kärsin kuunnellessani hänen
pitkiä juttujaan entisistä "käynneistään" Raa-linnassa, jolloin
toivomattani sain tietää mitä alkuperää hän oli (lontoolaisen
postiljoonin tytär); mitä osaa hän iloisessa ja huolettomassa
nuoruudessaan oli näytellyt Raa-linnassa, kuinka hän oli tavannut
miehensä New-Yorkissa ja kuinka tämä oli nainut hänet pelastaaksensa
lapsensa maineen; ja lopuksi, kuinka amerikkalaisen hienoston naiset
olivat kieltäytyneet vastaanottamasta häntä ja hän oli vannonut
kostavansa heille naittamalla Alman korkeimmalle europpalaiselle
arvonimelle, minkä rahalla saattoi ostaa.

Mutta nämä paljastukset hänestä itsestään eivät olleet niinkään
nöyryyttäviä kuin hänen säälinosotuksensa minua kohtaan, joista
saatoin ymmärtää, etten pystynyt edustamaan näin ylhäisen perheen
emäntää -- ja miten sitä voisi minulta vaatiakaan? -- kun sitävastoin
Alma oli kuin syntynyt siihen, ja siksipä oli onni minulle, että hän
oli täällä näyttämässä, miten kaikki oli suoritettava.

Kaiken tämän seurauksena oli että ies, jonka alla elin, alkoi enemmän
kuin koskaan tuntua minusta sietämättömän raskaalta. Silmäillessäni
eteenpäin tulevaisuuteen en nähnyt muuta kuin loppumattomia vuosia
tässä alennustilassa, ja silloin sanelin itselleni, ettei mikään --
ei sakramentit eikä sopimuskirjat, ei kirkon eikä valtion lait --
voisi pakottaa minua sietämään sitä.

Kamarineitini singahutteli alinomaa hyvin tähdättyjä viittauksia
Almasta ja miehestäni. Virkistin myöskin muistoani tuolla
iljettävällä Pariisissa tapahtuneella kohtauksella ja rupesin
ihmettelemään, miksi edelleen kärsin sellaista solvausta, että
viivyin yhä mieheni suojeluksessa.

Ja sitten työskenteli minussa vielä toinenkin voima -- oma salainen
intohimoni. Joskohta toisinaan pidin itseäni kurjana syntisenä ja
arvelin kärsimysteni kuormaa taivaan rangaistukseksi rikollisesta
rakkaudestani, niin oli taas toisia hetkiä, jolloin koko sieluni
nousi kapinaan, ja minä ikävöin, en vain vapautta, vaan täydellistä,
laillista eroa.

Martinilta sain kahdesti kirjeen tänä tuskan aikana. Ensimäinen kirje
sisälsi kertomuksen niistä laajalle ulottuvista töistä, joihin hänen
napaseutumatkansa hänet upotti -- insinöörien, sähköteknikkojen,
geoloogien ja muurarien hankkiminen ja suurien koneitten
kuljettaminen langatonta lennätinlaitosta varten -- sillä hän näytti
olevan loistavalla tuulella ja elämä oli täynnä hyviä lupauksia
hänelle.

Toisessa kirjeessään hän kertoi päättäneensä jo kaikki toimensa ja
tulevansa saarelle käymään seuraavalla viikolla; hän aikoi pistäytyä
ensin "vanhusten" luona ja tulla sitten minua tervehtimään parin
päivän ajaksi juuri ennen matkalle lähtöään.

Hän tuli. Luin paikallislehdissä hänen tulostaan saarelle -- kuinka
taajat väkijoukot olivat olleet laivasillalla häntä vastaanottamassa
ja kuinka hänen tullessaan omaan kyläämme naapurimme olivat olleet
odottamassa häntä rautatieasemalla ja vieneet hänet äitinsä luo ja
sitten sytyttäneet hänelle tervetuliaisiksi ilotulia vuorille.

Sydäntäni kirvelteli ajatellessani, minkälaisissa jännittävissä
tapahtumissa Martin kulutti aikaansa minun eläessäni tällaisessa
alennustilassa. Rakkauteni Martiniin oli nyt kuin avonainen haava, ja
olin nyt selvillä siitä, että tuli mikä tuli, ennenkuin hän tulisi
Raa-linnaan, niin minä vapauttaisin itseni kieron asemani orjuudesta.

Isä Danin neuvot olivat tähän aikaan häipyneet. Vaikka olin rukoillut
voimaa kuormani kantamiseen, ei siitä ollut lähtenyt minkäänlaista
apua, ja eräänä aamuna seisoessani makuuhuoneessani olevan Pyhän
Neitsyen kuvan edessä, minut valtasi äkkinäinen halu puhaltaa hänen
lamppunsa sammuksiin ja jättää se ainiaaksi sytyttämättä.

Kaiken lopuksi tuli, että päätin mennä tapaamaan piispaa ja isäni
asianajajaa, herra Curphyä ja ehkäpä vielä isäänikin, että tavalla
tai toisella pääsisin johonkin selvyyteen ja saisin tietää mitä
minusta oli tuleva.

Onni -- paha onni -- suosi minua. Saapui sanoma, että isäni oli äkkiä
sairastunut johonkin tautiin, joka pani lääkärit ymmälle, ja ottaen
tämän tekosyyksi kysyin mieheltäni, voisinko lähteä kotiin pariksi
kolmeksi päiväksi.

"Mikset voisi?" vastasi hän sellaisella äänellä kuin olisi sanonut:
"Kuka sinua estää?"

Sitten olin kyllin heikko puhuttelemaan Almaa, joka virkkoi:

"Kyllä, kyllä, rakas tyttöseni. Tulemme sinua _hirveästi_ kaipaamaan,
mutta se on velvollisuutesi. Ja sittenhän tapaat tuon hauskan
herra... Mikä taas onkaan hänen nimensä?"

Tuntien olevani poloinen, säälittävä teeskentelijä pyysin vielä
vierailtakin anteeksi lähtöäni, ja he näyttivät siltä kuin olisi
heitä haluttanut sanoa: "Emmeköhän tuota eroa kestä."

Illalla ennen lähtöäni Price sanoi:

"Teidän armonne on ehkä unohtanut, että aikani on mennyt umpeen,
mutta minä jään kunnes teidän armonne palaa, jos halutaan."

Kysyin haluttiko häntä jäädä tykkänään luokseni, ja hän vastasi:

"Haluttaisi kylläkin, armollinen rouva. Jokainen viihtyy hyvän
emännän luona, vaikkapa hän onkin joskus hiukan tulinen luonnoltaan.
Ja ellette tahdo minua kanssanne isänne luo, voin ehkä olla joksikin
hyödyksi teille ennen takaisintuloanne."

Huomasin että hänen aatoksensa yhä liikkuivat erossa, mutta nyt en
häntä nuhdellut, sillä oma haluni oli kääntynyt samaan suuntaan.

Seuraavana aamuna useimmat vieraat tulivat hallin ovelle saattamaan
minua ja lähettivät minulle kokonaisen tulvan suopeita hymyjä
autovaunun vieriessä pois.



Viideskymmenesyhdeksäs luku.


Ennenkuin läksin isäni luo, kävin piispaa tapaamassa. Piispan linna
oli saaren toisella kulmalla, ja oli jo keskipäivänaika, kun minä
ajoin sen korkeiden jalavapuiden alitse, joissa suuri varisparvi
näytti pitävän jonkinlaista yleistä kokousta.

Piispa oli paraillaan aamiaisella, ja aamiaisen jälkeen (niin hänen
livreapukuinen palvelijansa kertoi minulle) hän tavallisesti kävi
lepäämään. Olen useasti myöhemmin arvellut, että keskusteluni hänen
kanssaan päättyi niin epäedullisesti minulle syystä, että se sattui
hänen ateriansa ja unensa väliin.

Minut vietiin pieneen vastaanottohuoneeseen, joka oli ylellisesti,
melkeinpä prameasti sisustettu sohvilla ja nojatuoleilla ja monilla
kuvilla, niiden joukossa paitsi suurta paavin muotokuvaa, pyhän
isän omalla nimikirjoituksella varustettuna -- kaikennäköisten
ylhäisten henkilöiden -- markiisien, lordien, kreivien ja hienojen
avokaulaisten naisten kuvia, joihin viimemainittuihin oli usealla eri
kielellä kirjoitettu omistus: "Isälleni Jumalassa Ellanin arvoisalle
piispalle".

Piispa astui luokseni parin minuutin kuluttua, myhäillen ja
nähtävästi sovinnossa koko maailman kanssa. Hän toivotti minut
tervetulleeksi pehmeällä, sulavalla tavallaan ja kyseli, saisiko hän
tarjota minulle mitään virvokkeita, mutta mieleni oli niin kiihtynyt,
etten voinut ajatella juomista ja syömistä, ja paiskauduin paikalla
asiani ytimeen.

"Monseignor", sanoin. "Olen suuresti murheissani. Asia koskee
avioliittoani."

Hymy väistyi piispan kasvoilta, kun hän tämän kuuli.

"Sepä ikävä", virkkoi hän. "Ei mitään vakavaa toivoakseni."

Sanoin että se oli hyvinkin vakavaa, ja sitten aloin heti paljastaa
hänelle surujeni syyn -- ettei mieheni rakastanut minua, että hän
rakasti toista naista -- että avioliittoni pyhä sakramentti...

"Odottakaa", virkkoi piispa, ja hän nousi sulkemaan ikkunaa, sillä
varisten vaakkuna oli kerrassaan ilkeä puissa pidettiin varmaan
käräjiä. Palaten istuimelleen hän, virkkoi:

"Armollinen rouva, teidän tulee ymmärtää, että on olemassa yksi
rikos ja vain yksi ainoa, jota kaikissa kristityissä maissa ja
sivistyneissä yhteiskunnissa katsotaan tarpeeksi loukkaavaksi
antamaan aihetta todellisesti tuntuvaan murheeseen. Onko teillä
mitään todistuksia siitä?"

Tiesin mitä hän tarkoitti, ja tunsin punastuvani hiusmartoa myöten.
Mutta painaen alas häpeäni, kerroin hänelle mitä Pariisissa olin
nähnyt ja samoin myös Pricen syytökset ja epäluulot.

-- "Hm!" virkahti piispa, ja älysin paikalla että hän aikoi vähentää
todistusteni pätevyyttä.

"Teillä itsellänne on nähtävästi vähän tai ei ensinkään mitään
todistuksia. Pääasiallisesti vain kamarineidillänne. Ja kamarineidit
ovat kuulut juonitteluhalustaan."

"Mutta se on totta", sanoin. "Ei mieheni ole sitä kieltävä. Eikä hän
voikaan."

"Mikäli minä kykenen huomaamaan, mitä maailmassa tapahtuu", lausui
piispa, "niin miehet tällaisissa olosuhteissa aina sekä voivat
kieltää että kieltävät syyllisyytensä."

Tunsin käsieni käyvän kosteiksi hansikkaitteni alla. Näytti siltä
kuin olisi piispa yrittänyt sulkea silmänsä siltä, mitä hän ei
tahtonut nähdä.

"Mutta minä olen oikeassa, olen varma siitä että olen oikeassa",
huudahdin.

"No niin, otaksukaamme että olette oikeassa, armollinen rouva, mitä
te siinä tapauksessa toivotte minun tekevän?"

Parisen minuuttia olin kovasti hätääntynyt, mutta sain lopulta
kumminkin soperretuksi, että olin tullut häneltä neuvoa kysymään ja
ottamaan selvää siitä, minkä verran kirkko voisi minua auttaa.

"Hm!" sanoi piispa, ja sitten paiskaten toisen säärensä ristiin
toisen päälle ja kopeloiden kenkänsä hopeasolkea hän lisäsi:

"Kirkko, armollinen rouva, sallii todella apua kovassa hätätilassa.
Se sallii sitä huojennusta, jonka erossa eläminen tuottaa, mutta
antaa suostumuksensa siihen aina vastahakoisesti, toivoen lopullista
sovintoa. Mutta se ei voi hyväksyä sitä, että vaimo elää erillään
miehestään, koska -- anteeksi, en väitä että tässä tapauksessa on
niin laita -- hän huomaa, ettei mies häntä miellytä, tai koska -- en
nytkään väitä että niin on teidän laita -- että vaimo huomaa jonkun
toisen miellyttävän häntä enemmän..."

"Monseignor", sanoin, ja minua sekä kuumotti että huimasi, "älkäämme
huoliko väitellä erossa elämisestä. Minä ajattelen paljon vakavampaa
muutosta."

Piispan kasvoille lensi kauhistuksen ilme.

"Armollinen rouva, ettehän vain ajattele avioeroa?"

Luullakseni! taivutin päätäni äänettömän myöntymyksen merkiksi,
sillä piispan käytös muuttui heti päättäväiseksi ja tuomitsevaksi.
Hän kyseli minulta, enkö tietänyt, ettei katolinen kirkko sallinut
avioeroa missään tapauksessa, ja olinko unohtanut, mitä pyhä isä itse
oli minulle sanonut (viitaten muotokuvaan) -- että kun juhlallisesti
sitouduin pyhään avioliittoon, niin minun oli se tehtävä sillä
täydellä tietoisuudella, ettei mikään muu kuin kuolema voinut sitä
murtaa.

"Kristuksen rakkaus seurakuntaansa on verrannollinen kuvaus siitä
rakkaudesta, jonka mies ja vaimo lupaavat toisilleen pyhässä
aviosäädyssä, ja yhtä mahdotonta on rikkoa toista kuin toista."

"Mutta mieheni ei rakasta minua", huudahdin, "enkä liioin minä häntä,
ja siksipä meidän välillämme oleva sopimus on jo rikottu."

Piispa lausui minulle hyvin ankaria sanoja tämän johdosta, sanoen
ettei minun, kirkon hyvän lapsen, pitänyt milloinkaan, ei milloinkaan
sitä toistaa, sillä joskohta avioliitto oli sopimus, niin se
kumminkin erosi kaikista muista sopimuksista laatuunsa nähden.

"Kun te menitte naimisiin miehenne kanssa, niin tulitte sidotuksi
häneen, ei vain omalla lupauksellanne, vaan salaperäisellä voimalla,
josta ette voi koskaan vapautua. Voima, joka teidät yhdisti, oli
Jumala, ja mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ei ihmisen pidä erottaman."

Pääni painui alas. Piispa oli puhunut samaa, mitä minulle oli aina
opetettu, vaikka olin sen aivan unohtanut kärsimysteni tuskissa ja
kiusaukseni hurjassa palossa.

"Maallinen laki _saattaa_ suoda teille avioeron", jatkoi piispa,
"en ole selvillä siitä -- en voi sanoa mitään siitä. Mutta sillä ei
pitäisi olla _oikeutta_ siihen, koskapa lailla ei voi olla oikeutta
tehdä mitättömäksi sitä, minkä Jumala itse on vahvistanut."

Oh, se oli julmaa! Tuntui kuin olisi tuleva elämäni mustunut edessäni
-- kuin olisivat vankilan rautakanget sulkeutuneet takanani ja
kahleet jo painaneet jäseniäni.

"Mutta vaikkapa maallinen laki _voisi_ ja tahtoisi teille myöntää
avioeron, niin ajatelkaapa, kuinka suuren vahingon teette sillä
Kirkolle. Teidän avioliittonne oli niin sanottu eriuskoisten liitto,
ja Kirkko ei suosi sellaisia avioliittoja, mutta tässä tapauksessa
se suostui, ja miksi? Koska se toivoi voivansa palauttaa eksyneen
perheen toisessa polvessa sen helmaan. Mutta mitä te nyt tekisitte?
Odottamatta toista polvea te tekisitte tyhjäksi sen aikeet."

Jäätävä kylmä tunkeutui sydämeeni näitä sanoja kuullessani. Tätä
otollisen hetken menettämistäkö piispa ajatteli eikä kärsivän naisen
ruhjottua ja verta vuotavaa sielua?

Nousin lähteäkseni. Piispa nousi myös ja alkoi neuvoa minulle
anteeksiantamusta.

"Joskohta teitä on loukattu, armollinen rouva", sanoi hän -- "en
väitä, ettei teitä olisi -- eikö ole mahdollista antaa anteeksi?
Muistakaa että anteeksiantamus on taivaallinen avu, jota meidän
kaikkein tulee harrastaa, ja varsinkin aviovaimon mieheensä nähden.
Ajatelkaapa toki! Kuinka monen naisen täytyy sitä harjoittaa -- joka
päivä, kautta koko maailman!"

"Hyvä, hyvä", sanoin astuen ovea kohti.

Piispa seurasi minua ja pyyteli minua hartaasti Kirkon hyvänä
tyttärenä elämään sovussa mieheni kanssa, olipa hänellä mitä vikoja
hyvänsä, ja kun saisin lapsia (kuten Jumalan armosta varmaan saisin),
olisi minun vuodatettava heihin oikeata uskoa äidin kaikella taidolla
ja hellyydellä, jotta avioliittoni tarkoitus tulisi täytetyksi ja
luja katolilainen tulisi Raa-linnan perilliseksi.

"Kirkko ei siis voi tehdä mitään hyväkseni?" äännähdin.

"Ei muuta kuin rukoilla, armollinen rouva", vastasi piispa.

Sydämeni oli kiihkeässä kapinassa lähtiessäni hänen luotaan, ja koska
Kirkko ei voinut tehdä mitään, päätin tiedustella, voisiko laki
tehdä mitään, niinpä käskin kuljettajani ajamaan Holmtowniin isäni
asianajajan luo.

Hän vastaanotti minut tavanmukaisella leppeällä myhäilyllään,
ojensi minulle tahmean, lihavan kätensä, asetti minut istumaan
nojatuoliinsa, toivoi, ettei odottamaton vierailuni tietäisi pahoja
uutisia Hovista, ja tiedusteli minulta lopullisesti mitä hän voisi
tehdä.

Kerroin uudelleen tarinani heittäen kaikki tunnepurkaukset sikseen
ja käyden jotenkin kovakouraisesti heti kiinni epämiellyttäviin
tosiasioihin ja mieheni uskottomuuteen.

Asianajaja kuunteli minua kasvot poispäin kääntyneinä katsellen
ulos merelle ja sormeillen valkealla kädellään pitkää, ruskeata
partaansa, ja ennenkuin olin päässyt loppuun, huomasin että hän,
kuten piispakin, oli päättänyt olla mitään näkemättä.

"Saatatte olla oikeassa", alkoi hän...

"Minä _olen_ oikeassa!" vastasin.

"Matta vaikkapa _olisittekin_, niin olen pakotettu teille
ilmoittamaan, ettei aviorikos yksinään ole tarpeeksi pätevä syy
avioeron saamiseen."

"Eikö pätevä?"

"Jos te olisitte mies, niin se riittäisi, mutta koska olette nainen,
täytyy teidän sen lisäksi esittää todistuksia julmuudesta."

"Julmuudesta? Eikö tämä kaikki sitten ole julmuutta?" kysäisin.

"Inhimillisessä merkityksessä kyllä, mutta ei laillisessa
merkityksessä", vastasi asianajaja.

Ja sitten hän alkoi minulle selittää, että ero-asia tässä maassa oli
toisenlainen kuin monessa muussa, sillä vaimo ei voinut saada eroa
miehestään muuten kuin todistamalla, ei vain että tämä oli uskoton
hänelle, vaan myöskin että hän oli häntä väkivaltaisesti kohdellut,
lyönyt häntä kasvoihin esimerkiksi, uhannut häntä tai saattanut hänen
elämänsä ja terveytensä vaaranalaiseksi.

"Tätä ei miehenne ole tehnyt, vai mitä? Ei? Niinpä arvelinkin. Sillä
gentlemanni hän yhtäkaikki on. Silloin on olemassa vain yksi ainoa
syy, johon voisitte perustaa erovaatimuksenne, hylkääminen, mutta ei
ole otaksuttava, että miehenne karkaa. Eipä hän todella voisikaan
sitä tehdä. Se ei ole hänelle edullista. Siitä me olemme pitäneet
huolta -- _tässä_", ja tyytyväisesti myhähtäen asianajaja taputteli
kiiltävän rasian kantta, johon oli kaiverrettu isäni nimi.

Minä olin mykistynyt. Lain sallimat ehdot olivat vielä häpeällisemmät
kuin ne kahleet, joilla Kirkko sitoi minut avioliittooni.

"Mutta otaksukaamme, että laki voisi myöntää teille eron", pitkitti
asianajaja, "mitä hyvää teillä olisi siitä? Teidän täytyisi luopua
arvonimestänne."

"Arvonimestäni en välitä vähääkään", vastasin.

"Ja asemastanne."

"Siitäkään en välitä vähääkään."

"No, no", virkahti asianajaja taputellen käsivarttani, kuin olisin
ollut suuttunut, itkussa oleva lapsi. "Älkää pilatko katkeruudessanne
ja suuttumuksen puuskassanne avioliittoa, joka on niin kaikinpuolin
sopiva aseman ja omaisuuden puolesta. Ja ajatelkaapa hyvää
isäännekin! Miksi hän on kuluttanut näin paljon rahaa kohottaakseen
häviöön joutuneen suvun uudelleen pystyyn? Jotta hänen nimensä tulisi
jatkumaan ylhäisessä perheessä, ja lapsienne ja lastenlastenne
kautta..."

"Laki ei siis voi tehdä mitään puolestani?" keskeytin, ja sydämeni
kouristui tuskasta ja inhosta.

"Ikävä, hyvin ikävä, mutta nykyisten asianhaarojen vallitessa, mikäli
minä voin päättää, ei se voi tehdä mitään", virkkoi asianajaja.

"Hyvästi sitten", huudahdin, ja ennenkuin hän oikein tiesikään mitä
tein, olin hypähtänyt pystyyn, lähtenyt huoneesta ja kiiruhtanut
portaita alas.

Sydämeni oli nyt vieläkin rajummassa kapinassa. Minä aioin lähteä
kotiin. Minä aioin vedota isääni. Kova hän kyllä aina oli ollut
minulle, mutta hän oli ainakin ihminen, ei kylmä abstraktinen käsite,
kuten Kirkko ja Laki, joilla ei ollut inhimillistä sääliä eikä
ymmärtämystä ihmiskärsimyksille.



Kuudeskymmenes luku.


Vaikka olin lähettänyt kotiin sanan tulostani, ei ollut ketään minua
vastaanottamassa tullessani.

Bridget täti oli ostoksilla, ja kaunis Betsy (joka oli loukkaantunut
minulle siitä, etten ollut pyytänyt häntä vieraaksi Raa-linnaan,
kuten jäljestäpäin sain kuulla) oli juossut yläkertaan kuullessaan
torvemme toitotuksen. Suuntasin siis askeleeni suoraan isäni
huoneeseen.

Nessy MacLeod vastasi koputukseeni, mutta sen sijaan että olisi
avannut oven minulle, hän pujahti ulos kuin mikäkin kissa ja sulki
oven takanaan. Hänen kömpelö vartalonsa, säännöttömät piirteensä
ja punainen tukkansa eivät olleet minusta milloinkaan ennen
näyttäneet niin epämiellyttäviltä. Älysin paikalla, että hän esiintyi
taloudenhoitajattaren mahtavuudella, ja huomasin hänen kantavan
vyötäreillään avainkimppua, joka oli kilissyt Bridget tädin kupeilla,
minun lapsena ollessani.

"Isäsi on sairas", virkkoi hän.

Sanoin tietäväni sen ja tulleeni häntä tervehtimään.

"Pahasti sairaana", sanoi hän painaen selkäänsä ovea vasten. "Lääkäri
sanoo, että hänen on pysyttävä aivan rauhassa."

Suuttuneena siitä, että hän yritti estää minulta pääsyn isäni
huoneeseen, sanoin:

"Päästä minut sisään, ole hyvä."

"Hss! Hän on niin tulinen, ja minä en salli että kukaan häiritsee
häntä tänään."

"Päästä minut sisään", toistin, ja ääneni mahtoi olla aika kimeä,
koska isäni kuuli sen.

"Maryko siellä?" kuului oven toiselta puolelta, jolloin Nessyn oli
pakko peräytyä, ja seuraavassa hetkessä olin isäni huoneessa.

Hänen jykevä ja voimakas päänsä lepäsi tyynyjen varassa hänen
telttasängyssään, -- muuta vuodetta hän ei koskaan käyttänyt -- ja
hän näytti niin sairaalta ja muuttuneelta, että minä sekä pahastuin
että häpesin omaa itsekkäisyyttäni, kun olin ajatellut vain itseäni
tänä aamuna.

Mutta hän ei tahtonut kuunnella minun osanottavia kysymyksiäni,
väittäen ettei häntä vaivannut paljon mikään, että "Conrad höpisi
jotain syövästä", mutta että tohtori hupsutteli.

"Mitä sinulle itsellesi kuuluu?" kysäisi hän. "Linnassa kuuluu
elettävän suurellisesti."

Ajattelin, että nyt olisi otollinen aika puhua omista asioistani,
ja vaikka minusta nyt, kun kuuntelija oli oma isäni, oli paljon
tuskallisempaa paljastaa huoleni, änkytin sanottavani niin hyvin kuin
tukahuttava mielenliikutukseni sen salli.

Luulin hänen säälivän minua. Arvelin hänen suuttuvan. Joskohta hänen
kohtelussaan minua kohtaan ilmeni tuota samaa halveksumisen sekaista
hellyyttä, jota hän aina oli osoittanut äidilleni, niin olinhan toki
hänen tyttärensä, ja olin vakuutettu siitä, että häntä haluttaisi
rynnätä ylös vuoteeltaan voidakseen tarttua miestäni kurkkuun ja
ravistaa häntä kuten mäyräkoira ravistaa rottaa. Mutta kävikin aivan
toisin.

Olin tuskin päässyt alkuun, kun hän purskahti nauruun.

"Jumala paratkoon, tyttö", huudahti hän, "ethän toki ruvenne suutasi
murtamaan mokoman asian takia."

Ajattelin, ettei hän ollut minua käsittänyt, ja yritin puhua
selvemmin.

"Vai niin", virkkoi hän, "liehittelee toisia naisia, häh? No niin,
eihän tuo sen kummempaa? Ei hän ole ensimäinen mies, joka sitä tekee,
eikä viimeinenkään, arvaan minä."

Luulin sittenkin, etten ollut kyennyt oikein selvittämään asiaani,
ja sanoin, että mieheni oli ollut uskoton minulle, että hänen
jatkuva uskottomuutensa oman kattoni alla oli alentanut minua omissa
silmissäni ja muidenkin, etten voinut enää jatkaa sellaista elämää ja
niinmuodoin...

"Niinmuodoin tulet minun luokseni vaatimaan, että selvittäisin
asiasi. Ei, ei, selvitä ne itse, tyttö. Ei appi-isän pidä koskaan
sekaantua."

Hän katseli asiaa miehen kannalta luullakseni, mutta minä olin
hyrähtää itkuun, niin olin suuttunut ja pettynyt, vaikka maltoin
mieleni, että voisin jatkaa.

"Kuka se nainen on?" kysyi hän.

Kerroin että hän oli yksi vieraistamme.

"Syrjäytä hänet sitten. Kyllä sinussa on älyä siihen, oli kuka
oli. Onhan sinulla muotoakin, ja rahaa saat kyllä minulta, jos
tarvitset. Syrjäytä hänet -- se on paras neuvo, jonka minä voin
sinulle antaa. Näytä miehellesi, että sinä se parempi sittenkin olet
teistä kahdesta. Syrjäytä hänet, sanon, äläkä tule tänne vinkumaan
kuin mikäkin porusuu, joka juoksee iso-äitinsä esiliinan turviin
ensimäisestä naarmusta, minkä saa ulkona."

Hän oli kallistunut eteenpäin, mutta vaipui takaisin tyynyilleen
sanoen:

"Kyllä huomaan missä syy on. Lapsettomat vaimot nurisevat aina
miehistään, ikäänkuin naimisissa olo olisi mikäkin Eedeni. Kerran
ennen lähetin Bridget tädin sinulle järkeä lukemaan, ja kaipa minun
taas tällä kertaa on se tekeminen. Mutta nyt ala lähteä. Jos minun
mieli parantua, on minun levättävä. Nessy! Nessy! lääkkeeni! Nessy!
Nessy! Mihin ihmeille se tyttö nyt joutui?"

"Tässä minä olen, Daniel", sanoi Nessy palaten huoneeseen; ja
poistuessani sieltä käytävälle murtunein, toivottomin mielin, kuulin
hänen puhuttelevan isääni hyväilevällä ja nöyrän mielittelevällä
äänellään, isäni moittiessa ja kiukutellessa hänelle.

Puoli tuntia myöhemmin Bridget täti astui äitini huoneeseen.
Kerrankin olin mielissäni nähdessäni hänet. Hän tarkastaisi tilaani
ainakin naisen silmillä. Mutta toinen pettymys odotti minua.

"Herrainen aika, tyttö", huudahti hän. "Mitä se isäsi minulle kertoo?
Yksi omista vieraistasi, niinhän? Lyönpä vetoa, että se on se
isosilmäinen rouva. No niin, se on sinulle parhaiksi, sanon, kun tuot
sellaisen miehesi kanssa taloosi -- niin nokkela ja hienotapainen.
Jos sinulla oli ikävä olla yksin linnassa, niin mikset pyytänyt
tätiäsi tai serkkuasi luoksesi? Silloin ei olisi ollut mitään harmia
miehestäsi, ei ainakaan -- ei ainakaan mitä minuun tulee. Mutta mitäs
nyt aiot tehdä?"

"Hankkia avioeron", vastasin lujasti, sillä sydämeni kuohahti nyt.

Jos olisin pistänyt revolverin Bridget tädin kasvojen eteen, ei hän
olisi voinut näyttää kauhistuneemmalta.

"Mary O'Neill, oletko hullu?" huusi hän. "Vai avioeron! Ei yksikään
meidän suvun naisista ole koskaan häväissyt itseään sillä tavalla.
Mitä isäsi siitä sanoo? Ja miten käy kauniin Betsyn? Mitä ihmiset
ajattelevat minusta?"

Vastasin, etten ollut itse puuhannut avioliittoani, ja että ne, jotka
sen olivat tehneet, vastatkoot seurauksista.

"Se on nyt yhdentekevää. Sadattuhannet vaimot ovat joutuneet väärälle
miehelle vaimoksi, mutta jos jok'ikinen koettaisi päästä vapaaksi
avioliitostaan sillä tavalla kuin sinä tahdot, kyllä vaan silloin
maailma olisi hyvässä kunnossa. Ehkäpä luulet että voisit mennä
naimisiin jonkun toisen kanssa, mutta et voikaan. Kuka kunnon mies
huolisi naida miehestään erotettua naista, vaikkapa hän olisikin
vääryyttä kärsinyt puoli jutussa?"

"Sinä siis ajattelet, että minun pitäisi tyytyä -- nöyrästi tyytyä
tuollaiseen aviolliseen uskottomuuteen?" kysäisin.

"Herrainen aika", virkkoi Bridget täti, "mitä muuta voisit tehdä?
Miehet ovat moniavioisia eläimiä, ja meidän naisten on siihen
alistuminen. Jumala tietää, että se oli minunkin tehtävä, kun
vanhan everstin oli tapana kieppuilla noissa englantilaisissa
ravintolatytöissä. Ole vain hiukan sokea, tyttö, sitä saa kymmenestä
naisesta yhdeksän tehdä joka päivä ja joka yö ympäri koko maailman."

"Tuleeko mieheni siitä paremmaksi?" kysyin.

"En tahdo sitä väittää", sanoi Bridget täti. "Sinut se ainakin
tekee paremmaksi. Mitä ei silmä näe, sitä ei sydän murehdi. Pidä se
mielessä!"

Mennessäni levolle sinä iltana oli sieluni kovassa kuohunnassa.
Kirkko, laki, yhteiskunta, isällinen valta, kaikki, mikä oli
sovinnaista ja arvollista, näytti liittäytyneen yhteen puolustaakseen
mieheni rikosta ja tuomitakseen minut teeskentelijän elämään,
paheellisuuteen ja häpeään. Ennen tahdoin kuolla kuin kestää sitä.
Niin, jos pitäisi kuolla vaikka jo tänään, niin ennemmin se kuin
palata mieheni luo samoihin koettelemuksiin.

Mutta seuraavana aamuna herätessäni, kun tapani mukaan ensimäiseksi
ajattelin Martinia, sanelin itselleni, että tahdoin elää ja olla
puhtaana naisena omissa silmissäni, _ajatelkoon maailma minusta mitä
tahansa_.

Martin oli nyt viimeinen turvani, niinpä päätin kertoa hänelle
kaikki. Olisi kyllä kiusallista sitä tehdä, mutta päätin yhtäkaikki
nujertaa häveliäisyyteni ja kertoa hänelle kaikki. Ja silloin, mitä
ikinä hän käskee minun tekemään, sen tekisin.

Tiesin kyllä hyvinkin, mitä päätökseni merkitsi, mitä toiveita ja
odotuksia siihen sisältyi, mutta ajattelin sittenkin: _"Mitä ikinä
hän käskee minun tekemään, sen teen."_

Tämän päätöksen jälkeen kävin rauhallisemmaksi ja nousin vuoteeltani
pukeutumaan.

Aamu oli ihana, ja minä seisoin katselemassa hedelmäpuutarhaa, missä
omenat helottivat punaisina auringonpaisteessa ja karviaismarjat
kypsyivät riippuvissa oksissaan, kun kesäilman hiljaisuutta katkaisi
lähestyväin askelien ääni.

Vanhanpuoleinen nainen vanhanaikaisessa kveekaripäähineessä astui
ajotietä ylös. Kädessään hänellä oli kimppu punaisia ja valkeita
ruusuja, ja hänen suloisilla, yksinkertaisilla kasvoillaan oli
tuo sama sääliäherättävä ilme, jonka saattaa nähdä huolestuneella
lapsella.

Se oli Martinin äiti. Hän tuli minua tapaamaan, ja jo ensinäkemältä
tunsin itsessäni, että uljas päätökseni oli vaarassa ja että tulisin
järkytetyksi olemukseni juuria myöten.

Kuulin pääoven kelloa soitettavan. Hetken kuluttua tuli Price
huoneeseeni sanoen:

"Rouva Conrad pyytää tavata teidän armoanne."

"Tuo hänet tänne", vastasin.

Mieleni oli jo aivan masentunut.



Kuudeskymmenesyhdes luku.


Martinin äiti näytti huoneeseen tullessaan hermostuneelta ja miltei
säikähtyneeltä, ikäänkuin hän olisi ollut asialla, jota hän pelkäsi
toimittaa. Mutta minä asetin hänet istumaan äitini nojatuoliin ja
istahdin itse sen käsinojalle, ja silloin hän näytti viihtyvän ja
rauhoittuvan.

Hetken kuluttua aloimme jutella Martinista. Minä sanoin, että hän
mahtoi olla ylen onnellinen saadessaan poikansa kotiin hänen pitkältä
ja vaaralliselta matkaltaan, ja hän vastasi olevansa onnellinen,
mutta oli kuitenkin pahoillaan siitä, että hän viipyi kotona niin
vähän aikaa, vain neljä päivää yhteensä, vaikka tohtori ja hän olivat
niin kauan odottaneet tätä käyntiä.

"Ei se kumminkaan Martinin vika ole", virkkoi hän. "Hän on niin hyvä
poika. En todella usko, että parempaa poikaa on kellään äidillä
ollutkaan. Mutta kun lapsista tulee täysikasvuisia, niin eivät aina
voi ajatella vanhuksia, eihän? Sitä minä aina sanon tohtorille,
'tohtori', minä sanon, 'ehkäpä mekin olimme samanlaisia nuorina
ollessamme, kun ensin olimme rakastuneet toisiimme'..."

Arvasin jo hämärästi, mitä tämä kultainen vanhus oli tullut minulle
puhumaan, mutta vastasin vain otaksuvani Martinin olevan vielä heidän
luonaan.

Hän kertoi minulle hänen lähteneen vanhaan kouluunsa, ja koska oli
palkintojen jakopäivä, olivat opettajat pyytäneet häntä urheiluja
katsomaan ja päivällisille, jotka oli pidettävä, ennenkuin kaikki
hajaantuisivat kesälomalle.

"Pojat tulevat häntä pitämään hyvänä, tulevat varmaan", virkkoi hän.

Sanoin että hän tulisi varmaankin takaisin huomenna, mutta hän
vastasi jälleen kieltävästi. Martin oli mennyt menojaan, ja
he olivat ottaneet jäähyväiset häneltä. Koulultaan hänen piti
lähteä Raa-linnaan. Enkö sitä tietänyt? Hän oli sanonut aikovansa
sähköttää minulle. Mutta sähkösanoma oli kaiketi tullut perille
poissaollessani. Oh, Martin aikoi saapua linnaan huomisiltana ja
viipyä siellä, kunnes hän lähtisi saarelta.

"Kuinka hauskaa", huudahdin, ja ääneni oli varmaankin hyvin innokas,
sillä pelästynyt ilme lensi uudelleen vieraani herttaisille,
vanhoille kasvoille.

"Hauskaa se Martinistakin on", sanoi hän, "ja siksipä... siksipä
olen tullut teitä tapaamaan."

"Siksikö?"

"Ettehän minuun pahastu, ettehän? Mutta Martin on niin kiintynyt
teihin... Hän on aina ollut kiintynyt teihin, pikkupojasta asti...
mutta tätä nykyä..."

"Niin?"

"Arvelin että hän tätä nykyä... arvelin todenteolla, että hän on
liiaksi kiintynyt teihin."

Minun täytyi pidättää hengitystäni, ettei ilohuuto pääsisi kurkustani
kuuluviin, mutta tuo kultainen olento ei huomannut mitään.

"Ei hän sitä ole sanonut -- ei mitenkään, mutta äiti näkee mitä
on tekeillä, ettekö tekin luule? Ja hän jutteli ja jutteli Mary
O'Neillistä niin lakkaamatta, että minua alkoi pelottaa -- todella
pelottaa."

"Pelottaa?"

"Hän on niin helläsydäminen, näettekös. Ja te teistä on tullut
sellainen ihastuttava nainen. Tommy toveri sanoo, ettei hän ole
nähnyt teidän vertaistanne tällä saarella, sittenkuin äitinne
kätkettiin maan poveen.

"Ja Martin -- Martinkin sanoo, ettei teille vedä kukaan vertoja,
ei edes Lontoossa. Siksipä... siksipä", jatkoi hän vavisten ja
änkyttäen, "arvelin... arvelin, ettei hänkään, poika raukka, ole
muuta kuin verta ja lihaa, kuten me muutkin, ja jos hän alkaisi pitää
teitä liian rakkaana... nyt kun olette naimisissa ja teillä on mies,
näettekös..."

Vavistus ja änkytys yltyi niin, että hänen täytyi vaieta hetkiseksi.

"Sanotaan, ettette ole ylen onnellinen avioliitossanne, tekään.
Aika-ajoin olen kuullut ihmisten kertovan, ettei hän ole hyvä teille
ja että teidät naitettiin vasten tahtoanne... Siksipä sanelin
itselleni, että jos niin on asianlaita ja jos te ja Martin nyt
joutuisitte yhteen ja te olisitte hyvin ystävällinen hänelle ja
sallisitte hänen yhä edelleen jatkaa... ja siitä syntyisi jotain...
murhetta ja häpeää ja sen semmoista... se olisi niin kauheata ja
julmaa poika paralleni... juuri nyt kun hänestä puhutaan niin paljon
ja hyvää."

Nyt se viimeinkin oli lausuttu. Olin vaarallinen hänen pojalleen,
koska olin naimisissa oleva nainen ja päälle päätteeksi onneton
avioliitossani, ja hän oli tullut minun luokseni suloisessa,
ajattelemattomassa, äidillisessä itsekkäisyydessään pyytämään minua
suojeleman häntä _itseäni vastaan_.

"Olen pyöritellyt tätä asiaa sinne ja tänne", sanoi hän. "'Mitä
on tehtävä?' olen kysellyt ja toisinaan olen ajatellut, että
olisi parasta puhutella Martinia. Mutta enpä sittenkään ole
uskaltanut. Mutta eilisiltana kun kuulin teidän tulleen kotiin
isäänne tervehtimään, sanoin: 'Tohtori, minä menen häntä itseään
puhuttelemaan.' 'Sitä sinun ei pidä tehdä, Christian Ann', sanoi
tohtori. 'Mutta menenpä', sanoin. 'Tahdon puhutella itse nuorta
rouvaa. Olkoon, että hän nyt on hieno rouva, mutta enkö minä
ole häntä sylissäni vaalinut? Ei hän tahdo tehdä mitään, mikä
vahingoittaisi poikaani, jos vain pyydän. Ei tahdo, ei. Mary O'Neill
ei sitä tahdo. Sitä en koskaan usko hänestä. En sinä ilmoisna ikänä.'"

Hänen herttaiset vanhat kasvonsa säteilivät, vaikka olivat kyynelien
kostuttamat, ja tapaillessaan nenäliinaa sotkeutuivat hänen kätensä
kukkiin, joita hän yhä piteli kädessään.

"Sallikaa minun ottaa ruusut", sammalsin niin hyvin kuin sain
sanotuksi.

"Toin ne teille", virkkoi hän ja naurahti sitten, hiukan hämillään,
omalle hajamielisyydelleen.

"Ei ne tietenkään ole mitään verrattuina teidän kasvihuoneruusuihinne
linnassa, mutta arvelin että yhtäkaikki pitäisitte niistä. Ne ovat
oman pienen huoneenne ikkunan alta. Me sanomme sitä yhä teidän
huoneeksenne -- sitä samaa huonetta, missä makasitte, kun tulitte
meille joululaulua laulamaan samettihameessa ja tohveleissa. Mary
O'Neillin huoneeksi Martin sen silloin nimitti, ja sama nimi on sillä
ollut siitä päivin."

Tulin niin liikutetuksi, että ennenkuin olin selvillä siitä mitä
seurauksia siitä oli lähtevä itselleni, olin kietonut käsivarteni
hänen vyötäisilleen, sanoen että jos hän halusi minua mitä tekemään,
niin tahtoisin sen tehdä.

"Tahtoisitteko todella?" ja sitten hän alkoi yksitellen esittää
minulle niitä pieniä, juoneltaan varsin vaatimattomia suunnitelmia,
joilla hän oli arvellut parantaa Martinin rakkautta minuun.

Hänen ensimäinen ajatuksensa oli, että ottaisin isäni sairauden
tekosyyksi jäädäkseni vanhaan kotiini, kunnes Martinin oli
matkustettava pois saarelta, mutta hän luopui tästä tuumasta
melkein paikalla muistaessaan, miten päättävästi Martin oli sanonut
välttämättä tahtovansa tavata minua.

Lopulta hän ehdotti, että koettaisin olla Martinille vähemmän
herttainen, puhuttelisin häntä lyhyesti, toisinaan tylysti ja
vihaisestikin, jotta keskinäinen suhteemme kylmenisi; mutta ei, se
olisi sittenkin liian julmaa, kun hän näin monen vuoden kuluttua
tapaa minut ja on juuri taas lähdössä niin kauas, ja vain Herra ja
siunatut pyhät tietävät, milloin hän sieltä palaa.

Martinia, vain Martinia hän ajatteli. Suloisessa
äidinitsekkäisyydessään hän ei voinut ajatella ketään muuta. Joskohta
hän minuakin hellästi rakasti, ei hän hetkeäkään tullut ajatelleeksi,
että jos täyttäisin hänen toivomuksensa ja lähettäisin Martinin pois,
niin minäkin joutuisin kärsimään. Mutta minua kovaluontoisempikin
olisi pehminnyt nähdessään hänen hätänsä ja levottomuutensa, ja kun
hän avuttoman näköisenä sanoi:

"En ymmärrä, mitä olisi tehtävä -- en todella ymmärrä", lohdutin
häntä (vaikka itsekin olin lohdutuksen tarpeessa) ja sanoin kyllä
itse löytäväni jonkun keinon tehdäkseni mitä hän halusi.

"Löydättekö todella?"

"Kyllä varmaan."

"Ettekä myöskään lähetä häntä luotanne kivistävin sydämin?"

"En, en."

"Tiesin, että sanoisitte noin. Herramme ja hänen pyhä äitinsä
siunatkoot teitä."

Hänen silmistään valui runsaita lohduttavia kyyneliä, mutta niiden
lomitse pilkisti hymyäkin.

"Ei sen puolesta, että löytyisi maailmassa toista naista, jolle
antaisin hänet mieluummin kuin teille, jos asiat olisivat ennallaan.
Mutta kaikki on nyt toisin, eikö ole?"

"Niin, kaikki on nyt toisin", vastasin.

"Mutta onko oikein varma, ettette ole suuttunut minun tulostani?"

"Oi en! en!", virkoin, mutta enempää en saanut sanotuksi, sillä
ääneni petti minut.

Hän huoahti helpotuksen huokauksen ja nousi sitten istualtaan.

"Nyt minun täytyy lähteä. Tohtori kaivaa puutarhassa eikä ole vielä
saanut aamiaistansa. Mutta panin puuropadan hellalle kiehumaan, ja
näihin aikoihin se varmaan on valmista."

Hän oli jo ennättänyt ovelle, kun hän kääntyi sanoen:

"Kunpa olisi minulla teidän valokuvanne -- juuri sellaisena kuin
nyt olette tällä hetkellä. Ripustaisin sen omaan huoneeseenne
ja tuontuostakin rientäisin yläkertaan sitä katsomaan. Mutta
yhdentekevä. Minulla on teidän: valokuvanne täällä (koskettaen
rintaansa), ja toisinaan saatan nähdä sen siellä ilmielävänä."

En voinut tämän jälkeen enää mitään virkkaa, mutta minä suutelin
häntä hänen poistuessaan, ja hän sanoi:

"Mieleni on hyvä nyt! Hyvästi! Ettehän lähde kotiin ennen huomista,
niin että ehkäpä vieläkin pistäyn teitä katsomaan. Hyvästi!"

Läksin ikkunan luo ja seurasin häntä katseillani hänen astuessaan
pitkin ajotietä. Hän pyyhkieli silmiään, mutta hänen päänsä oli
pystyssä ja hänen astuntansa kevyttä, ja olin vakuutettu siitä, että
hänen kasvonsa säteilivät.

Jumala häntä siunatkoon! Sellaiset naiset kuin hän ja äitini -- niin
nöyrät ja rakastavat, niin moitteettomat ja puhtaat, jotka eivät
milloinkaan lausu tylyä sanaa eivätkä ajattele tylyä ajatusta -- ovat
maailman kukkaset ja saattavat maan suloisesti tuoksuamaan.

       *       *       *       *       *

Hänen mentyään muistin lupaukseni hänelle ja kyselin itseltäni,
mitä minusta oli tuleva. Ellen voinut saada avioeroa miehestäni
rikkomatta kirkkokuntani sakramenttia, enkä rakastaa Martinia ja
vastaanottaa hänen rakkauttansa murtamatta hänen äitinsä sydäntä,
mikä siis oli oleva kohtaloni?

Aioin palata kotiin huomisaamuna; huomisiltana saisin tavata
Martinin. Mitä oli minun sanottava? Mitä oli minun tehtävä?

Kaiken päivää nämä kysymykset kalvoivat minua, enkä voinut löytää
niihin vastausta. Mutta illan lähestyessä läksin viemään huoleni
sinne, mihin monesti ennenkin olin ne vienyt -- isä Danin tykö.



Kuudeskymmeneskahdes luku.


Pappilan oven avasi isä Danin irlantilainen taloudenhoitaja; hän
oli hyvä sielu, joka kohteli isäntäänsä kuten hemmotteleva äiti
oikullista lastansa.

Kulkiessamme ahtaita portaita ylös hänen huoneeseensa hänellä oli
paljon nureksimista. Hän ei voinut käsittää, mikä isä Dania vaivasi
näihin aikoihin. Hän oli valkea kuin haamu ja niin laiha kuin
vaateriepu, eikä ihmekään, kun ei syönyt niin mitään pitääkseen
ruumistaan ja sieluaan yhdessä.

"Se on Luojamme kiusaamista se sellainen meno, ja teette Jumalalle
hyvän työn, jos sanotte sen hänelle."

"Mitä te siellä isännästänne juoruatte, rouva Cassidy?" huudahti isä
Dan ylimmältä portaalta.

"Minä vaan juttelen, että te tärvelette itsenne paastoamisellanne ja
rukoilemisellanne ja kulkemalla keski-yön aikaan vuorihökkeleissä
nälän kurniessa vatsassanne."

"Kas niin, rouva Cassidy, nyt on teeaika, vai mitä? Niinpä takaisin
keittiöön ja kattila tulelle ja tuokaa sisään parhaat kuppimme ja
sievonen voissa käristetty leipä ja sämpylä ja vielä jotain muutakin
hyvää, ja sitten voitte ylpeillä niin paljon kuin mielenne tekee,
sillä saatte passata saaren ylhäisintä rouvaa... Tule sisään,
tyttäreni, tule sisään."

Hän naurahteli puhuessaan, mutta huomasin, ettei hänen
taloudenhoitajansa ollut väärässä ja että hän näytti rasittuneelta ja
murheelliselta.

Niin pian kuin hän oli asettanut minut istumaan turve- ja
halkovalkean edessä olevaan suureen nojatuoliinsa, yritin alkaa
kerrottavani, mutta hän ei tahtonut kuulla sanaakaan, ennenkuin tee
oli tuotu sisään ja olin juonut kupin.

Sitten hän liikutteli turvetta, josta lähti sekä valoa että lämpöä jo
pimenevään huoneeseen, ja virkkoi:

"No, mistä nyt on kysymys? Jotain vakavaa -- sen huomaan."

"Vakavaa se on, isä Dan."

"Ala siis kertoa", sanoi hän, ja juttelin hänelle tarinani niin hyvin
kuin taisin.

Sanoin hänelle että tavattuamme toisemme viimeksi, tuon kiivaan
kohtauksen jälkeen Raa-linnassa, olivat minun ja mieheni välit
käyneet vielä kireämmiksi; sanoin, että koska en enää voinut kestää
nykyistä häpeällistä elämääni, olin miettinyt avioeroa; sanoin että
oltuani ensin piispan ja sitten isäni asianajajan puheilla olin
kuullut, ettei kirkko eikä lakikaan, joilla kummallakin oli omat
syynsä, voineet suoda minulle sitä apua, jota halusin, ja viimein
sammuvalla äänellä (melkeinpä pelkäsin puhua sitä julki) uskoin
hänelle juhlallisen ja pyhän salaisuuteni -- että tapahtui mitä
tapahtui, niin en voinut enää jatkaa entistä elämääni, koskapa
rakastin erästä toista miestä.

Puhuessani isä Dan siirteli rauhatonna jalkojaan ja nyppieli
kulunutta viittaansa, ja niin pian kuin olin lopettanut, ärjähti hän
minulle niin vihaisesti, etten ollut häntä milloinkaan ennen nähnyt
sellaisena:

"Tiedän kuka se on, se on Martin Conrad."

Minä niin hämmästyin tästä, että rupesin tiedustelemaan häneltä,
mistä hän sen tiesi, mutta hän keskeytti minut huutamalla:

"Sama se mistä sen tiedän. Luulet kaiketi, ettei vanhan papin silmät
pysty muuta lukemaan kuin rukouskirjaa, vai mitä? Se on nuori Martin,
eikö ole?"

"On."

"Se heittiö, se lurjus, se konna! Jos hän vain vielä kerran yrittää
tähän taloon tulla, niin minä näytän hänelle, mistä on viisi hirttä
poikki."

Tiesin, että hän rakasti Martinia melkein yhtä; paljon kuin minäkin,
niinpä en kiinnittänyt mitään huomiota hänen parjauksiinsa, vaan
koetin selittää, että syy oli yksin minussa ja ettei Martin ollut
tehnyt mitään.

"Älä uskottele minulle, ettei hän ole tehnyt mitään", pauhasi isä
Dan. "Kyllä minä tiedän, mitä hän on tehnyt. Hän on sanonut sinulle
rakastavansa sinua, niin on?"

"Ei."

"Sitten hän on houkutellut sinua uskomaan hänelle vaikka mitä?"

"Ei milloinkaan."

"Ainakin hän on sinua säälinyt ja lohduttanut suruissasi."

"Ei kertaakaan."

"Parasta on olla sitä tekemättä! Olkoonpa vaikka kuinka mahtava mies
nykyisin Englannissa, mutta kyllä minä hänen takkinsa lämmitän,
jos hän tulee tänne vahingoittamaan lastani. Mutta Herrallemme ja
kaikille pyhille olkoon kiitos siitä, että hän lähtee piakkoin
tiehensä tältä saarelta, etkä enää saa tavata häntä."

"Mutta hän tulee Raa-linnaan", sanoin, "ja jo huomisiltana tapaan
hänet."

"Se lisäksi! Aika lurjus!"

Selitin, että mieheni oli hänet kutsunut sen toisen naisen
yllyttämänä.

"Yhä pahempaa!" huudahti isä Dan. "Etkö huomaa, että he virittävät
ansan eteenne ja te astutte siihen kuin nuoret hupsut ainakin. Mutta
yhdentekevä! Sinä et saa mennä kotiin."

Sanoin olevani pakotettu menemään, sillä Martin tuli vain minun
tähteni, enkä voinut hänelle ilmaista totuutta enkä keksiä tekosyytä,
joka ei olisi valhetta.

"No niin, no niin, ehkäpä olet siinä oikeassa. Juosta aina kiusausta
pakoon ei ole paras keino kiusauksen kohdatessa. Sinun täytyy voittaa
tämä kiusaus, lapseni, sinun täytyy taistella sitä vastaan ja
kukistaa se."

"Mutta olen koettanut ja koettanut, enkä voi", huudahdin.

Ja sitten kerroin hänelle, miten olin kamppaillut kuinka rakkaus ei
ollut ollut minulle onni, vaan julma ottelu, kuinka olin kärsinyt ja
rukoillut ja käynyt messuissa ja tunnustuksilla, mutta ilman hyötyä,
sillä rakkauteni Martiniin oli kuin leimuava tuli, jota ei mikään
voinut sammuttaa.

Isä Danin huulet ja kädet värähtelivät puhuessani, ja huomasin, että
se tapahtui säälistä minua kohtaan, ja niin lisäsin vielä, että jos
Jumala oli pannut tämän puhtaan ja pyhän rakkauden sydämeeni, niin se
ei kaiketi voinut olla väärä.

"Odota silmänräpäys", huudahti isä Dan. "Kuka sanoo, että Jumala
sen on pannut sinne? Ja kuka ilmoitti sinulle, että se oli puhdas
ja pyhä? Tarkastakaamme hiukan tilaasi. Kuuntele. Sanoit piispan
vakuuttaneen, ettet voisi koskaan saada avioeroa?"

"Niin."

"Mutta tahdot sittenkin jättää miehesi?"

"Mitä muuta voin tehdä? Nykyinen elämäni on liian kamalaa."

"Ei huolita siitä nyt. Sinä tahdot jättää miehesi, niinkö?"

"Minun... minun täytyy."

"Ja sinä tahdot mennä tälle... tälle nuorelle... lyhyesti sanoen,
sinä tahdot mennä Martin Conradille? Siinä on peittelemätön totuus,
vai mitä? Älä kiellä sitä... No niin, puhuaksemme asian suoraan,
sinä pyydät minua -- hengellistä isääsi suostumaan siihen, että elät
julkisessa aviorikoksessa. Siihen se johtaa. Sinä tiedät, että niin
on, ja Jumala ja Hänen pyhä Äitinsä olkoot armolliset sielullesi!"

Säpsähdin ja pelästyin niin kovasti tätä raivokasta hyökkäystä ja
siitä sukeutuvaa julmaa johtopäätöstä, että peitin kasvoni käsiini ja
pidin ne kätkössä siellä, sillä minusta tuntui, kuin olisivat aivoni
lamaantuneet ja sydämeni pakahtunut.

En tiedä kuinka kauan istuin näin kasvot käsieni varassa, mutta
pitkän vaitiolon jälkeen, jota katkaisi vain oma läähättävä
hengitykseni, olin selvillä siitä, että isä Dan oli vetänyt toisen
käteni polvilleen ja silitteli sitä omalla kädellään.

"Älä suutu vanhalle papillesi, vaikka hän lausuu sinulle totuuden",
sanoi hän. "Se on raskasta kantaa; tiedän, että se on raskasta;
mutta se on hänelle yhtä raskasta kuin sinulle, lapseni. Ajattele --
ajattele todella, mistä hän koettaa sinut pelastaa. Jos sinä teet
sen, minkä nyt haluat tehdä, suljetaan sinut seurakunnasta pois.
Jos sinä eroat seurakunnasta, lakkaat olemasta katolilainen. Mitä
on sinusta silloin tuleva, tyttäreni? Mikä korvaa sinulle kirkon
lohdutuksen -- suruissa, kärsimyksissä, kuoleman hetkellä? Etkö ole
milloinkaan tätä miettinyt?"

En ollut milloinkaan. Se värähytti koko olemustani.

"Sanot ettet voi enää elää miehesi kanssa, koska hän on rikkonut
avioliittovalansa. Mutta ajattele, kuinka monet tuhannet naisraukat
maailmassa tekevät sitä joka päivä -- elävät uskottomien puolisojensa
kanssa kotinsa ja lastensa tähden. Eikä yksistään heidän kotinsa
ja lastensa tähden, vaan heidän sielunsa ja uskontonsa tähden.
Marttyyreja, siunattuja marttyyreja he ovat, vaikka ei heistä
mitään tiedetä, sillä he pitävät pystyssä yhteiskunnan ja kirkon ja
inhimillisen perheen."

Minä vapisin ylt'yleensä. Oli ikäänkuin isä Dan olisi koettanut
riistää minulta elämäni ainoan, kalliin sisällyksen.

"Nyt sinä arvelet, ettet voi elää ilman sitä, jota rakastat, koska
sydämessäsi ei ole sijaa muille kuin hänelle. Mutta ajattele monia
pyhiä naisia, ajattele autuaita pyhimyksiä, jotka ovat käyneet läpi
saman kiusauksen -- jotka ovat taistelleet sitä vastaan sielunsa
kaikella voimalla, kunnes heidän ruumiinsa ovat merkityt Herramme
omilla haavoilla."

Hän hiipi lähemmäksi minua. Hänen äänensä värähteli korvassani. Minä
kamppailin lujasti ja vapisin yhä koko ruumiiltani.

"Pysy kiinni Kirkossa, lapseni. Se on sinun ainoa turvapaikkasi.
Muista että Jumala rakensi avioliittosi, etkä voi sitä rikkoa
hylkäämättä uskoasi. Voiko mitään hyvää koitua siitä, josta sellainen
hinta maksetaan? Ei ikinä! Kun huomenna tapaatte toisenne -- te kaksi
lasta -- niin sano hänelle se. Älkää murtako vanhan pappinne sydäntä.
Hänellä on kyllä huolta teistä muutenkin. Älkää salliko hänen pelätä,
että hän on tykkänään kadottava teidät. Ja muista myös äitiäsi --
sitä autuasta pyhää, joka kärsi niin kauan ja oli kärsivällinen...
Kaikki riippuu sinusta, lapseni. Tällaisissa tapauksissa on
nainen vahvempi astia. Ole siis vahva hänenkin puolestaan. Luovu
synnillisestä rakkaudestasi, tyttäreni --"

"Mutta en voi, en voi", sanoin. "Rakastan häntä, enkä voi hänestä
luopua!"

"Pyytäkäämme Jumalaa auttamaan sinua", sanoi isä Dan, ja pidellen yhä
kättäni omassaan, hän veti minut alas polvilleni ja polvistui itse
viereeni. Huone oli jo pimeäksi käynyt, ja vain turvevalkean himmeä
hehku valaisi kasvojamme.

Ja äänellä, joka oli niin matala ja vieno kuin hänen värähtelevä
kuiskauksensa alttarin edessä hänen kehottaessaan Pyhää Hostiaa, isä
Dan rukoili puolestani (sanoen minua rakkaaksi lapsekseen, jonka
Jumala oli uskonut hänen haltuunsa), että minä pitäisin vihkivalani
ja pelastuisin kiusauksesta rikkoa sen.

Hänen ihana rukouksensa tai värähtelevä äänensä, tai molemmat
yhdessä, tekivät minuun syvän vaikutuksen, ja kun nousin pystyyn,
tunsin olevani luja. Vaikka Martin oli yhtä kallis minulle kuin
ennenkin, arvelin kumminkin nyt löytäneeni tieni. Jos hän rakasti
minua kuten minä häntä, oli minun oltava uljas meidän kummankin
puolesta. Minun oli vastustettava rakkauden lihallista vaistoa
kieltäymyksen henkisellä voimalla. Niin, niin, se minun oli tehtävä.

Isä Dan saattoi minut ovelle.

"Tervehdi poikaani", sanoi hän. "Äläkä unohda, mitä pyysin sinun
sanomaan hänelle."

"Kyllä sanon", vastasin, sillä vaikka sydämeni vuoti verta, olin
tyyni ja rohkea.

Oli lypsyaika ja lehmät ammuivat navetassa, kun kuljin niittyjen ja
karjapihan läpi matkalla isäni taloon.

Varhain seuraavana aamuna läksin Raa-linnaan.



Kuudeskymmeneskolmas luku.


Vaikka oli jo puolipäivän aika linnaan saapuessani, ei puiston portti
ollut vielä avattu, ajotie oli autio ja talon valtaovikin oli vielä
suljettu.

Soittoni kutsumana tuli yksi palvelustytöistä avaamaan jotenkin
hitaasti, ilman esiliinaa ja myssyä, ja kun astuin halliin, oli se
aivan tyhjä ja koko talo kuin kuollut; vain palvelijain puolelta
kuului äänekästä naurunkikatusta.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyin, mutta ennenkuin tyttö sai vastatuksi,
tuli Price auttamaan päältäni ja sanoi:

"Minä heti kerron teidän armollenne."

Astuessamme portaita ylös kertoi hän, että koko seurue oli tänä
aamuna lähtenyt merille herra Eastcliffin huvipurressa, että lie
aikoivat viipyä poissa useita päiviä ja että madame oli jättänyt
minulle kirjeen, missä olisi selitys.

Löysin kirjeen huoneeni uuninreunalta avatun sähkösanoman alta, jonka
päälle oli asetettu viistokulmainen kristallilasi. Sähkösanoma oli
osoitettu minulle ja oli Martinilta.

_"Saavun huomisiltana. Viivyn keskiviikkoiltaan. Ellei sovellu,
sähkötä Rehtorin talo, Kuningas Yrjön lyseo."_

"Huomenna?"

"Se on tänään", virkkoi Price. "Sähkösanoma tuli eilen. Madame avasi
sen ja hän käski minun sanoa --"

"Annahan minun ensin lukea kirje", sanoin.

Kirje kuului:

    'Rakkahin Mary!

    Sinä varmaan hämmästyt, kun palatessasi tapaat talon tyhjänä ja
    kaikki melskaavat vieraasi tipotiessään. Salli minun selittää, ja
    jos olet suuttunut siitä, mitä on tapahtunut, niin syytä yksin
    minua kaikesta.

    Näetkös, kultaseni, oli sovittu noin kuukausi sitten, että
    tekisimme purjeretken viehättävän saarenne ympäri, ennenkuin
    jätämme hauskan kotisi. Mutta emme ajatelleet tätä retkeä näin
    pian tapahtuvaksi, kun tuo ajattelematon herra Eastcliff, jolla
    ei ole enemmän järkeä päässään kuin kananpojalla, äkkiä ja
    odottamatta muistaa luvanneensa käydä tervehtimässä muuanta
    ystäväänsä, joka on vuokrannut jahtimetsän Skyessä. Seuraus --
    meidän oli lähdettävä purjehdusretkellemme nyt heti, jos mieli
    ensinkään, ja katso! emäntämme oli poissa -- sairasvuoteelle
    kutsuttuna, ja mitä ihmettä oli meidän nyt tehtävä ilman häntä?

    Nyt oltiin pulassa -- herra Vivian, joka aina on viisas, arveli
    että kautta Jupiterin olisi todella katalaa lähteä ilman sinua,
    ja herra Eastcliffin pahankurinen pikku Camilla selitti että se
    olisi 'ilkeätä', ja miehesi vakuutteli ettei voitu jättää hänen
    Margaret Maryänsä yksin kotiin.

    Silloin ystäväsi Alma Lier sattui muistamaan, ettet ollut
    ihastunut mereen ja että, joskohta olisitkin ollut täällä ja
    suostunut lähtemään kanssamme, niin se olisi tapahtunut vain
    suloisen ja epäitsekkään sydämesi hyvyydestä.

    Tämä selitys näytti tyydyttävän ja rauhoittavan koko taloa,
    mutta voi! silloin iski meihin pitkäisen nuolen tavalla herra
    Conradin sähkösanoma. Koska arvelin sen mahdollisesti vaativan
    vastausta, otin itselleni vapauden avata sen, ja silloin
    jouduimme aivan neuvottomiksi, usko pois!

    Mitähän kummia hän mahtoi ajatella meistä, jos jättäisimme talon
    tyhjäksi, juuri kun hän oli tulossa? Ja mikä pettymys meille
    kaikille naisille varsinkin ja minulle etenkin, ellemme saisi
    tätä odotettua vierasta tavata.

    Tämä kumosi kerrassaan koko suunnitelmamme, mutta vielä kerran
    minä esiinnyin pelastajana huomauttamalla, ettei herra Conrad
    tullut tervehtimään meitä, vaan sinua, ja että ystävällisin
    teko meidän puoleltamme tässä tapauksessa olisi siirtää meluava
    läsnäolomme toisaalle.

    Hyvästi, rakkahin! Olemme juuri menossa. Minä kadehdin sinua.
    Sinä onnellinen, onnellinen tyttö! Tiedän varmaan, että sinulle
    tulee niin hauskaa. Mikä mies! Luonnollinen kuin itse luonto!
    Saarenne sanomalehdistä päättäen saarelaisenne jumaloivat häntä.

    Toivon, että isäsi voi jo paremmin. Siinä toinen ihmeteltävä
    mies! Entä mikä alkuperäinen tyyppi! Hyvästi, rakkahin kultani.

                                                       Alma.

    J. K. Olen kaivannut sinua niin suuresti, kulta! Raa-linna ei
    ole ollut entisellään ilman sinua -- ei ole.'

Käännellessäni kirjettä kädessäni ja ihmetellessäni, mihin se kaunis
paholainen tähtäsi sillä, huomasin vieressäni seisovan Pricen palavan
halusta saada tietää, mitä se sisälsi, jotta voisi avustaa minua
omalla tulkinnallaan.

Kerroin hänelle lyhyesti, mitä Alma oli sanonut, ja hän katkaisi
minua tuontuostakin harmista huudahtaen.

"Kas sitä heittiötä. Sitä ilkeätä heittiötä! Heittiö hän juuri on,
teidän armonne, luvalla sanoen, eikä hän muuta nimitystä ansaitse!
Vai kuukautta ennen sovittu! Sitä ei ollut kukaan ajatellut ennen
eilisiltaa, jolloin herra Conradin sähkösanoma tuli."

"Mitä tämä sitten tietää?"

"Minä voin kertoa teidän armollenne, mitä se tietää, jos lupaatte
olla tällä kertaa kiivastumatta. Se merkitsee, että madame haluaa
olla teidän kengissänne, eikä pelkää avioeroakaan päästäkseen
toiveittensa perille. Ja koska hän älyää, ettei auta teitä kiusata
ottamaan eroa, koska olette katolilainen, niin hän arvelee voivansa
houkutella miehenne, joka ei ole katolilainen, ottamaan eron. Niinpä
hän koettaa saada teidät ansaan, ja hän toivoo teidän tarttuvan
siihen hänen poissa ollessaan, ja jos te sen teette..."

"Mahdotonta!"

"Oh, uskokaa _minua_ teidän armonne. Minun korvani eivät ole olleet
lukossa sillä aikaa kun teidän armonne on ollut poissa, ja ellei
hänen juoruava kamarineitinsä olisi ollut sellainen houkkio, luulen
että hänet olisi jätetty tänne vahtimaan. Mutta tässä talossa on
muuan toinen, joka kantaa kaunaa teitä vastaan, ja jos ovissa
kuuntelemisesta voi olla jotain hyötyä... Hss...!"

Price vaikeni äkisti sormi suullaan ja astuen varpaillaan oven
luo hän potkaisi sen auki, jolloin pienen taloudenhoitajattaren
nähtiin kömpivän ylös lattialta selitellen hämillään, että hän oli
liukahtanut.

"Tulin vain kysymään, onko hänen armonsa syönyt aamiaista?" lisäsi
hän.

Minä vastasin etten ollut ja käskin hänen tästä puoleen noutamaan
määräyksensä Priceltä -- ilmoitus, joka tuntuvasti kohotti tämän
itsetietoisuutta ja lähetti taloudenhoitajattaren nenä pystyssä
harppaamaan portaita alas loukkaantuneen kakadun tavalla.

Koko iltapäivän kuljin kovassa mielenliikutuksessa. Tuontuostakin
minua puolittain halutti sähköttää Martinille, että hän siirtäisi
käyntinsä tuonnemmaksi, mutta joskohta vakuuttelin itselleni,
että tällainen menettelytapa ei olisi kieltäytymistä, kiusauksen
pakenemista vain, niin tiesin kyllä sydämeni syvyydessä, että todella
toivoin hänen tulevan.

Yhtäkaikki tein pyhiä lupauksia itselleni olla vahva -- vahva
puheissa ja katseissa -- ja jos Alma minua yllytti juonillaan, niin
minä olin uhitteleva häntä ja näyttävä hänelle, etten aikonut antaa
myöten enkä paeta.

Niinpä lopullisesti viehätin itseni siihen vahvaan ja valoisaan
uskoon, että voimani vastustaa kiusausta oli luja. Mutta siitä
huolimatta, kun kello viiden ajoissa kuulin pyörien rätinää
santakäytävältä ja parvekkeeltani näin ajopelien pysähtyvän
pääportaitten eteen, ja avatessani oven kuulin Martinin kantavan
äänen hallista, niin lensin portaita alas -- suoranaisesti lensin --
niin olin innokas lausumaan hänet tervetulleeksi.

Siinä hän oli ruskeissa villavaatteissaan, pehmeä huopahattu päässään
hehkuen terveyttä ja elämänhalua.

"Halloo!" huudahti hän, ja hänen silmänsä säteilivät kuin sininen
meri auringon paistaessa siihen, kun hän näki minut.

"Sinä olet paremmissa voimissa, niinhän", virkkoi hän. "Vaikka
tarpeetonta kysyä -- kasvojesi väri on ihmeteltävä."

Päätöksestäni huolimatta, ja vaikka koetin osoittaa hänelle vain
vilpitöntä ja iloista ystävyyttä, en voinut olla punastumatta. Ja
punehduin yhä enemmän, kun astuessamme portaita ylös kerroin hänelle,
mihin muu väki oli joutunut, ja että hänelle oli valmistettu pettymys
tyytyä yksin minun seuraani. Naisten tapaan odotin sitten kiihkeällä
hänen vastaustaan.

"Siis ovat kaikki poissa paitsi sinä, niinkö?" sanoi hän.

"Ikävä kyllä, ovat", vastasin.

"No niin, jos asiat olisivat olleet päinvastoin, sinä poissa ja he
täällä, niin kautta Jumalan tähtien olisin _todella_ pettynyt. Mutta
luulenpa näin ollen, että saamme aikamme kulumaan, vai mitä?"

Kaiken maailman valat eivät voineet estää minua ihastumasta tähän
vastaukseen, ja kun hän astuessamme budoaariini sanoi:

"Ikävä sentään, etten saanut madamea tavata. Haluaisin virkkaa
sanasen sille ladylle, ennenkuin lähden Antarktikseen", en voinut
vastustaa pahankurista haluani näyttää hänelle Alman kirjettä.

Lukiessaan sitä hänen loistavat kasvonsa synkistyivät, ja kun hän oli
lopettanut lukemisen, virkkoi hän uudelleen:

"Minä vihaan sitä naista! Hän on kuin käärme. Tekisipä mieleni
tallata häntä jalallani."

Ja sitten --

"Lähteköön vain tiehensä, ei se auta. Kyllä minä vielä saan siihen
tilaisuuden, saan kyllä."

Hän oli ylt'yleensä tomussa ja halusi peseytyä, niinpä soitin
palvelustyttöä, joka ilmoitti minulle että herra ja rouva Eastcliffin
huoneet olivat laitetut kuntoon herra Conradille. Tämä ilmoitus
(vaikka koetin näyttää rauhalliselta) saattoi minut ymmälle, sillä
puheenalaiset huoneet olivat melkein omain huoneitteni yhteydessä.
Mutta Martin vain nauroi ja sanoi:

"Mainiota! Me elelemme tässä rakennuksen kyljessä ja jätämme muun
osan kissojen asuttavaksi, niinhän?"

Minä vavahdin ilosta, mutta yhtäkaikki tiesin, että tuima kamppailu
odotti minua.



Kuudeskymmenesneljäs luku.


Kuu hän palasi huoneestaan, oli teepöytä katettu budoaariini, ja
istuessamme vastapäätä parvekkeen avointa ovea hän kertoi minulle
käynnistään vanhassa koulussaan; muun muassa kuinka rehtori oli
edellisen päivän päivällisillä ehdottanut hänen maljansa, ja poikien
laulettua "Neljäkymmentä vuotta aikaa", hän oli kertonut heille
juttuja viimeisestä retkikunnastaan, kunnes he olivat kiihtymyksestä
aivan hengästyneet.

Martin nauroi, kuin hän olisi ollut poika itse (kuten hän aina on
ollut ja aina on oleva) kertoessaan minulle näitä ja muita juttujaan,
ja minäkin nauroin, joskin sisäisesti levottomana, sillä päätökseni
muistui alinomaa mieleeni, ja pelkäsin olla liian onnellinen.

Teetä juotuamme menimme parvekkeelle ja nojauduimme vieretysten
murentuvan kivisen kaidepuun yli katsellen viehättävää maisemaa, joka
auringon mailleen mennessä oli juuri kauneimmillaan.

"Vanha maailma on sittenkin aika ihana, eikö olekin?" sanoi Martin.

"On toki!" vastasin, ja sitten katselimme toisiamme silmiin ja
hymyilimme.

Oli lauantai, ja päivällisen jälkeen Martin ehdotti, että kävelisimme
kallion huipulle nähdäksemme Blackwaterin tulen valossa, se kun
kuului olevan suurenmoinen nähtävyys huvikauden aikana, ja niin
heitin silkkihuivin päähäni ja läksimme yhdessä matkaan.

Ei ollut kuuta näkyvissä, ja vain muutamat tähdet tuikkivat
taivaalla, mutta oli tuollainen kuultava kesäilta, jolloin ei
päivä milloinkaan oikein pääse häipymään. Kävelimme niinmuodoin
esteettömästi pitkin valkeata, kiemurtelevaa polkua, joka tuoksui
vahvasti turpeelle ja kanervalle, kunnes tulimme lähelle kallion
reunaa, ja sieltä aukeni äkisti eteemme kaupunki, kävelypaikkoineen,
teattereineen, sähkötulista hehkuvine tanssipalatseineen, jotka
kuvastuivat loistavan kirkkaina veden sileään kalvoon.

Olimme viiden peninkulman matkan päässä Blackwaterista,
mutta kun kovasti pinnistimme kuuloamme, luulimme kuulevamme
ulkoilma-paviljongissa soittavan orkesterin ohuet sävelet läpi
meren loiskinan alapuolella olevia kallioita vastaan, ja kun oikein
kiinteästi tuijotimme, niin arvelimme valkeiden valojen alla olevissa
mustissa täplissä näkevämme tuhansien ihmisten liikkeen heidän
kävellessään rantatiellä.

Tämä johti puheen isääni, ja astuessamme takaisin, nukkuvien vuorien
synkät hahmoviivat edessämme, ihmetteli Martin isäni nerollisuutta,
joka kahdessakymmenessä vuodessa oli muuttanut pienen kalastaja- ja
kauppasataman satojen tuhansien huvinetsijäin kokouspaikaksi.

"Mutta onko hän silti sen parempi tai onnellisempi, joskohta onkin
saanut rikkautta ja valtaa osakseen sen kautta? Onko kukaan siitä sen
onnellisempi?" virkkoi Martin.

"Tiedän jonkun, joka ei ole", vastasin.

En ollut tarkoittanut sanoa sitä. Se oli pujahtanut suustani aivan
vahingossa, ja hämmentyneenä tästä paljastuksesta minä kompastuin
pimeässä ja olisin kaatunut, ellei Martin olisi tarttunut kiinni
minuun.

Tätä tehdessään hän piteli minua käsivarsissaan, kunnes olin jälleen
tukevasti jaloillani, ja sen tehtyään hän pisti käteni kainaloonsa ja
sillä tavalla me kävelimme lopun matkaa kotiin.

Jokainen vaimo, joka rakastaa miestänsä, tietää miltä tällainen
tapaus tuntuu, mutta minulle se oli suuri paljastus. Ruumistani
vavahutti ilon värähdys, jota en ollut milloinkaan ennen kokenut.
Tuntui, kuin olisi jokin uusi intohimo solahtanut elämääni
siinä silmänräpäyksessä. Ja niin olikin -- oli herännyt tuo
mahtava intohimo, joka on olemuksemme juurena, kaikki valtava
sukupuolivaisto, joka ei uskonnosta eikä päätöksistä mitään tiedä ja
pyyhkäisee kaiken pois tieltään kuin vuolas virta.

Kaiketi Martinkin tunsi samaa, sillä hän lakkasi äkkiä puhumasta,
ja minä vapisin niin kovin tästä uudesta hellyydentunteesta, etten
voinut sanaakaan virkkaa. Ja niin vaelsimme äänettöminä; vain
jalkaimme kapse hiekkakäytävällä, meren yksitoikkoinen loiske, josta
poistuimme yhä kauemmas, ja oman sydämeni kiivas tykytys häiritsivät
hiljaisuutta.

Tullessamme puutarhaan häämötti vanha linna synkkänä meitä vastaan,
ja se oli ihan pimeä, paitsi minun huonettani, josta levisi valoa
parvekkeelle. Ylt'ympäri oli hiljaista. Ilma oli liikkumaton. Puissa
ei kuulunut pienintäkään risahdusta.

Me kuljimme pari kolme kertaa edestakaisin ikkunaini alla olevalla
ruohokentällä puhumatta mitään, mutta hirveän, kauhean onnellisina.
Hetken kuluttua löi kirjoituspöydälläni oleva käkikello yksitoista,
ja me astuimme kiviportaita ylös minun budoaariini, missä erosimme
yöksi.

Emme vielä silloinkaan puhuneet mitään, mutta Martin otti käteni ja
painoi sormeni huulilleen, ja sama vavahuttava ihastus, jota olin
tuntenut siitä alkaen kun kankaalla kompastuin, pyyhkäisi uudelleen
lävitseni.

Seuraavassa silmänräpäyksessä olin huoneessani. En vääntänyt valoa.
Riisuuduin pimeässä, ja kun Price tuli minua auttamaan, olin jo
vuoteessa. Häntä halutti kertoa minulle sanasota, joka hänellä oli
ollut keittiössä taloudenhoitajattaren kanssa, mutta minä sanoin:

"Ei minua haluta jutella tänä iltana, Price."

En tietänyt, miten oli laitani. Sen vain tiesin, ensimäisen
kerran tänä iltana, että olin nainen ennen kaikkea muuta, ja että
minun kieltäymykseni, jos siitä oli jotain tuleva, olisi paljon
traagillisempi seikka kuin mitä olin odottanut.

Tuima kamppailuni oli alkanut.



Kuudeskymmenesviides luku.


Herätessäni aamulla panin itseni kovalle. Tällä tavallako minä aioin
täyttää Martinin äidille antamani lupauksen ja noudattaa isä Danin
neuvoa?

"Minun täytyy olla varovaisempi", puhelin itselleni. "Minun täytyy
ankarammin vartioida itseäni."

Kirkonkellot alkoivat soida, ja päätin mennä messuun. Halusin mennä
yksinäni, mutta koska sydämessäni nurisin joka hetkestä, jota en
saanut Martinin seurassa viettää, niin olin miltei iloinen, kun
mennessäni budoaariin rukouskirja kädessäni tapasin hänet papereilla
peitetyn pöydän ääressä istumassa ja kuulin hänen sanovan:

"Halloo! Katsopas näitä kirjeitä ja sähkösanomia! Niin pyhäpäivä kuin
onkin, on minun niihin vastattava!"

Kirkkomme oli pieni kappeli mieheni tilusten syrjäpuolella. Se
oli ollut vuosisatoja laiminlyötynä, kun paha lordi Raa sen avasi
uudelleen oman kylänsä väestölle. Oli niin herttaista nähdä näiden
maalaisten hartaina polvistuvan ja nousevan, vieläpä kuunnella heidän
karkeita ääniäänkin, kun he yhtyivät Gloriaa veisaamaan.

Evankeliumin lukua seurasi saarna, jonka tekstinä olivat sanat: "Älä
johdata meitä kiusaukseen, mutta päästä meitä pahasta."

"Varokaa lihan kiusauksia, lapset", sanoi nuori pappi, joka oli
mieheni ajurin veli. "Paholainen on hyvin kavala, ei vain ylpeytemme
ja menestyksemme aikana, vaan myöskin suruissamme ja ahdistuksessamme
hän alati odottaa ja vartioi, milloin saisi meidät viekoitelluksi
kiusaukseen ja lankeemukseen."

Muistellessani edellisen illan mielenliikutusta rukoilin palavasti
itselleni voimaa välttää kiusauksia ja tulla synnistä varjelluksi.

Jumalanpalveluksen päätyttyä palasin kotiin keskipäivän kirkkaassa
päivänpaisteessa. Mutta puolitiessä kohtasin Martinin, joka
tuli minua noutamaan. Hän oli avopäin ja flanellivaatteissa, ja
näytti minusta tällä hetkellä niin hyvältä, niin vahvalta ja niin
kykenevältä suojaamaan naista vaaroilta, että kirkossa saamani
opetukset ja siellä tekemäni päätökset tuntuivat valuvan sydämestäni
yhtä sukkelasti kuin merenrannan kuiva santa valuu sormien lomitse.

"Halloo!" huusi hän tapansa mukaan. "Ajatteles, kuinka hauskaa on
ollut viettää tämä ihastuttava aamu kirjeiden ja sähkösanomain
kirjoittamisessa! Mutta nyt en uhraa minuuttiakaan mihinkään muuhun
koko taivaankannen alla kuin sinun seuraasi!"

Jos maailmassa oli olemassa ketään naista, joka olisi voinut
vastustaa tätä tervehdystä, en ainakaan minä ollut se nainen, ja
vaikka olin hiukan hämilläni, olin hyvin onnellinen.

Astuessamme kotiinpäin juttelimme isästäni ja hänen äkillisestä
sairaudestaan, sitten hänen äidistään ja eilisestä kohtaamisestamme
ja lopulta juttelimme jokapäiväisistä asioista, kuten ilmasta, joka
oli ollut pitkällistä poutaa ja saattoi päättyä vedenpaisumukseen.

Jonkinlaisesta yhteisestä sopimuksesta emme kertaakaan edes
kosketelleet ajatustemme keskipistettä avioliittoani ja sen
onnettomia seurauksia, -- mutta Martinin ääni oli lempeä ja
hyväilevä, hän asteli hyvin likellä minua, ja milloin vain katsahdin
häneen, huomasin hänen tarkastavan minua hymyillen.

Aamiaisen jälkeen menimme puutarhaan ja kävimme istumaan vastapäätä
huoneitani olevaan lehtimajaan, ja hän levitti merikartan
puutarhapöydälle, ja osoittaen punaista viivaa siinä hän sanoi:

"Katsos, tässä käy uuden retkikuntamme suunta, jos Jumala suo."

Hän puheli kauan aikaa, kapteenistaan ja laivaväestään,
tieteellisistä apulaisistaan, jotka olivat ilmoittautuneet
vapaaehtoisiksi hänen retkelleen, aeronauttisista varustuksistaan,
reistään ja suksistaan, mutta mistä hän puhuikin -- vaikkapa vain
koiristaan ja niiden ravinnosta -- niin oli ääni aina lempeä ja
hyväilevä, ikäänkuin hän olisi lausunut minulle lemmensanoja ja
kaikkea herttaista, mitä mies voi naiselle lausua.

Hetken kuluttua tapasin itseni vastaamassa samaan nuottiin, ja
silloinkin kun sanoin jotain aivan jokapäiväistä, tuntui kuin olisin
lausunut hänelle kaikkea herttaista, mitä nainen voi miehelle lausua.

Näin istuimme kauan aikaa, ja hetki hetkeltä suhteemme tuntui käyvän
vaarallisemmaksi, kunnes lyhenevän syyspäivän suloinen, viettelevä
hämäryys alkoi pelottaa minua, ja syyttäen päänkivistystä tein lähtöä
sisään.

Hän saattoi minut kiviportaita ylös budoaariin, ja siellä hän
huoneeni ovella äkkiä tarttui kumpaankin käteeni ja suuteli niitä
kiihkeästi.

Veret karahtivat poskilleni, ja minut valtasi miltei vastustamaton
halu tehdä jotain samanlaista. Mutta masentaen tunteeni, pujahdin
sukkelasti makuuhuoneeseeni, suljin oven, vedin akuttimet ikkunain
eteen ja istuin sitten kasvot käsieni varassa kyselemässä itseltäni,
saattoiko todella olla totta (kuten minua oli opetettu uskomaan),
että luontomme oli paha ja että aistimme houkuttelivat meitä alati
omaa häviötämme kohti.

Useita tunteja istuin näin pimeässä rakkauteni ja uskontoni välisessä
kamppailussa, ja sitten Price tuli pukemaan minua päivälliselle, ja
hänen juoruava suunsa oli pian täydessä vauhdissaan.

"Miehet ovat sellaisia lapsia", virkkoi hän; "he eivät voi olla
puhumatta tunteistaan, ei tottakaan."

Kävi ilmi että minun sulkeuduttuani sisään, Price oli antautunut
puheisiin Martinin kanssa, ja huomasin, että hän oli hyvin kiihkeä
kertomaan minulle, mitä Martin oli minusta sanonut.

"Alussa puheltiin teidän terveydestänne ja muuttuneesta
ulkonäöstänne, armollinen rouva. 'Eikö teistäkin emäntänne näytä
sairaalta?' sanoi hän. 'Hiukan kyllä', sanoin minä. 'Mutta ei hänen
ruumiinsa ole niinkään sairas, sydän se tässä enemmän kärsii', sanoin
minä."

"Sitä sinä tietysti et sanonut, Price?"

"No enhän voinut sitä olla sanomatta, kun se kerran on totta, vai
mitä?"

"Mitä hän siihen vastasi?"

"Ei hän silloin mitään sanonut, armollinen rouva, mutta kun sanoin:
'Näettekös, sir, armollinen rouva on sidottu mieheen, jota hän
ei rakasta', sanoi hän: 'Kuinka hän sitä voisi, pikku raukka?'
'Vielä pahempi', sanoin minä, 'että hänen miehensä rakastaa toista
naista.' 'Se houkkio! Missä hänen silmänsä sitten ovat?' sanoi hän.
'Vielä pahempi', sanoin minä, 'hän rehentelee hänelle kursailematta
uskottomuudellaan.' 'Se heittiö!' sanoi hän, ja hänen kasvonsa
näyttivät niin raivokkailta, kuin olisi häntä haluttanut karata hänen
armonsa kimppuun ja tukahuttaa hänet. 'Miksei hän lähde sen miehen
luota?' sanoi hän. 'Sitähän minäkin sanon, mutta hänen uskontonsa
on esteenä', sanoin minä. 'Jumala häntä silloin auttakoon, sillä
siihen ei löydy mitään apua', sanoi hän. Mutta kun näin hänet niin
alakuloisena, sanoin: 'Mutta me naiset tottelemme aina sydäntämme
ajan pitkään.' 'Niinkö luulette? sanoi hän. 'Olen siitä varma',
sanoin minä, 'mutta jonkun täytyy meitä auttaa', sanoin minä. 'Onhan
hänellä isänsä', sanoi hän. 'Isästä ei ole mitään apua tällaisissa
tapauksissa', sanoin minä, 'ei varsinkaan semmoisesta isästä,
joka kuuluu armollisella rouvalla olevan. Ei,' sanoin minä, 'joku
toinen se pitää olla -- joku, joka pitää hänestä niin paljon, että
uskaltaa vaikka mitä hänen tähtensä, ja joka ymmärtää vallata hänet
ja saattaa hänet tekemään mikä on parasta hänelle, pitipä hän siitä
tai ei. Niin, jos joku sentapainen tulisi armollisen rouvan luo ja
vapauttaisi hänet hänen huolistaan', sanoin... 'Kyllä sellainen
tulee', sanoi hän. 'Olkaa huoleti siitä. Kyllä se tulee', sanoi hän
ja sitten hän alkoi astella edestakaisin."

Price kertoi minulle juttunsa niin tyytyväisenä, kuin hän olisi
minulle kertonut sanomista hauskimman, mutta minua värisytti ajatus,
että Martin olisi ilmaantunut elämääni hallitsemaan minua, ottamaan
minut omakseen ja pakottamaan minua tekemään, mitä olin luvannut isä
Danille ja hänen äidilleen olla tekemättä.

Mutta olipa tässä ajatuksessa salaista iloakin, ja jokainen nainen
tietää, mitä tarkoitan sanoessani, että sydämeni jyskytti kovasti
rajusta mielihyvästä tietäessäni kuuluvani jollekin, kun palasin
budoaariin, missä Martin odotti minua päivälliselle. Siellä minua
odotti suuri yllätys. Martin seisoi selin takkaan, ja huomasin ensi
hetkellä, että äskeiset tunnit olivat saaneet aikaan hänessä saman
muutoksen kuin minussa.

"Halloo! Hiukan virkeämpi jo?" huudahti hän, mutta hän oli nyt
kylmä, miltei kartteleva, ja hänen sydämellisessä äänessäänkin oli
hermostunut sävy.

Vaikken ensin voinut sitä käsittää, ymmärsin hetken kuluttua, että
olimme kumpikin saavuttaneet sen kohdan, jonka sivu ei saattanut
kulkea koskettelematta elämämme järisyttävimpiä tosiseikkoja --
avioliittoani ja kaikkea mikä siihen sisältyi.

Päivällisen aikana juttelimme hyvin vähän. Hän näytti tahallisesti
välttävän katsettani. Mutta toisinaan, kun hän arveli minun
huomioni olevan muualla, tunsin hänen kiinteästi tähystelevän minua
kyselevällä, miltei rukoilevalla katseella. Hänen hermostuneisuutensa
tarttui minuunkin. Tuntui melkein kuin olisimme pelänneet toisiamme
ja tunteneet häälyvämme turmiollisten paljastusten partaalla.

Kun päivällinen oli syöty, pöytä korjattu ja palvelijat menneet,
en voinut kauemmin kestää tätä jännitystä, vaan pannen syyksi
kirjeenkirjoittamisen arvoisalle äidille, kävin istumaan
kirjoituspöytäni ääreen, jolloin Martin sytytti sikarin ja sanoi
lähtevänsä kanervikolle hiukan tuuloittelemaan.

Kuuntelin hänen poistuvia askeleitaan, kunnes ne sekaantuivat
nousuveden loiskinaan ja huuhteluun ja viimein tykkänään haihtuivat
etäisyyteen. Nousin kirjoituspöytäni äärestä ja astuen parvekkeen
ovelle silmäilin ulos pimeyteen. Ilta oli ihana, surunvoittoinen,
mieltä masentava. Kuuta ei näkynyt, mutta tummansininen taivas oli
täynnä tähtiä. Puutarhasta kohosi näkymättömien kukkien ja kypsyväin
hedelmien tuoksu. Ei kuulunut tuulenhenkäystä, ei lehtien rapinaa, ja
viimeinen iltalintukin oli vaiennut. Luonnon suuri soittokunta oli
ääneti, vain rotkossa virtaavan veden solina ja ikuisen meren syvät
äänet häiritsivät hiljaisuutta.

"Mitä on minun tehtävä?" kyselin itseltäni.

Martinin mentyä aloin ymmärtää häntä. Hänen vaitiolonsa oli
paljastanut minulle hänen sydämensä paremmin kuin mitkään puheet.
Kuin korkea, uhkaava vuori näyttäytyi hänelle se tosiseikka, että
minä olin naimisissa oleva nainen, ja kunniallisena miehenä hän
koetti pysyä horjumattomana.

"Mahtaa hänkin kärsiä", sanoin itsekseni.

Tämä oli aivan uusi ajatus minulle, ja se viilsi sydäntäni.

Kun se ensin välähti mieleeni, ajattelin rientää hänen luokseen ja
heittäytyä hänen syliinsä, mutta sitten minua taas halutti juosta
häntä pakoon.

Kaksi mieletöntä tekoa oli minulla vastassa -- pitikö minun rikkoa
vihkivalani vai pitikö minun murtaa sen miehen sydän, joka minua
rakasti?

"Oi, mitä on minun tehtävä?" huokailin jälleen.

Tahdoin häntä jäämään, tahdoin häntä lähtemään; en tietänyt mitä
tahdoin. Lopulta muistin, että hänen oli määrä lähteä kahden päivän
kuluttua, ja vakuuttelin itselleni:

"Niin kauan kyllä kestän."

Mutta kun olin tullut tähän päätökseeni, ei se minua lohduttanutkaan,
kuten olin otaksunut, vaan poltti rinnassani kuin tulinen rauta.

Vain kaksi päivää, ja sitten hän olisi poissa, kenties ikuisiksi
ajoiksi minulta kadonnut. Vaadittiinko minulta tätä uhrausta? Se oli
kauheata!

Huoneessa oli piano, ja saadakseni vahvistusta ja lohdutusta
vaivassani, kävin istumaan sen eteen ja rupesin soittamaan ja
laulamaan. Lauloin "Ave Maris Stella".

Laulelin itsekseni, ja siksipä alussa lauloin hyvin hiljaa -- niin
hiljaa, että ääneni vieno kuiskaus tuskin kajahti ulkopuolelle
huonetta --

    "Terve, meren tähti,
    terve, taivaan portti."

Mutta sydämeni oli täynnä, ja kun tulin sanoihin, jotka aina syvimmin
liikuttivat minua:

    "Neitsyt, pyhä, puhdas,
    turvaasi meit' ota --"

niin ääneni mahtoi tietämättäni paisua laajaksi liikkumattomassa
ilmassa, kunnes se ehkä saavutti Martinin hänen samoellessaan
pimeällä kanervakankaalla ja kuului hänen korviinsa kutsuvana huutona.

En voi sanoa. Tiedän vain, että kun sortuvalla äänellä pääsin lauluni
loppuun ja otsani oli painunut koskettimille eikä ilmassa kuulunut
muuta ääntä kuin meren kaukainen kohina, kuulin jonkun kutsuvan minua
hellällä, värähtävällä äänellä: "Mary!"

Hän se oli. Menin parvekkeelle, ja siellä hän oli nurmikolla sen
alapuolella. Huoneesta tuleva valo lankesi hänen ylleen, enkä
koskaan ennen ollut nähnyt hänen voimakkailla kasvoillaan niin syvää
mielenliikutusta.

"Tule alas", virkkoi hän. "Minulla on jotain sinulle sanottavaa."

En voinut vastustaa häntä. Hän oli herrani. Minun oli toteltava.

Tullessani portaitten alapäähän hän tarttui käteeni, enkä tietänyt
minunko käteni vapisi vai hänen. Hän vei minut nurmikon yli
huonettani vastapäätä olevaan lehtimajaan. Lauhkeassa, äänettömässä
yössä saatoin kuulla hänen askeleensa turpeella ja hameeni kahinan
ruohikossa.

Kävimme istumaan, ja hetkeen hän ei puhunut mitään. Sitten
tulvailivat sanat kiihkeinä hänen hauliltaan.

"Mary, en ollut aikonut sanoa mitä nyt sanon, mutta en voi tehdä
toisin. Sinä olet onneton, enkä voi seisoa katsomassa, kuinka sinua
kohdellaan pahoin. En voi enkä tahdo sitä tehdä."

Yritin vastata jotain, mutta kurkkuuni pisti, enkä saanut puhutuksi.

"Puuttuu vain parisen päivää, ennenkuin minun on lähdettävä matkaan,
mutta näissä muutamissakin päivissä saa jotain tehdyksi, ja ellei
aika riitä, viivytän matkaani tai siirrän sen toistaiseksi tai
lähetän jonkun sijaisekseni, sillä en voi lähteä tieheni ja jättää
sinua tähän tilaan."

Yritin sanoa, ettei hän saisi tehdä sitä, tapahtuipa minulle mitä
tahansa, mutta en vieläkään saanut puhutuksi.

"Mary, tahdon auttaa sinua. Mutta sen voin tehdä vain siinä
tapauksessa, että suot minulle oikeuden siihen. Ei saa kukaan
minusta sanoa, että tunkeudun sotkemaan asioita, joissa ei minulla
ole mitään tehtävää. Onhan sinun läheisyydessäsi kylliksi ihmisiä,
jotka olisivat liiankin kärkkäät sitä tekemään -- ihmisiä, jotka ovat
sinulle sukua veren ja lain siteillä."

Tiedän, mihin hän tähtäsi, sillä hänen äänensä värähteli korvissani
kuin jousen jänne.

"On vain yksi laji oikeutta, joka on yläpuolella veren oikeutta, ja
sinä tiedät mikä se on."

Silmäni kävivät niin himmeiksi, että tuskin saatoin nähdä kasvoja,
jotka olivat niin lähellä omia kasvojani.

"Mary", sanoi hän. "Minä olen aina sinusta pitänyt. Varmaan sinä
tiedätkin. Jumalan pyhien kautta vannon, ettei ole koskaan ollut
muita tyttöjä minulla, eikä tule koskaan olemaankaan. Minun olisi
ehkä pitänyt se sinulle ennen ilmoittaa, ja olinkin aikeissa tehdä
sen, kun tapasimme toisemme Roomassa. Mutta se ei minusta ollut
rehellistä, enkä voinut taivuttaa itseäni sitä tekemään."

Hänen intohimoinen äänensä katkesi. Luulin sydämeni murtuvan.

"Tein kaikki, mitä saatoin tehdä, mutta se ei johtanut mihinkään, ja
nyt sinä olet täällä ja olet onneton, ja minä tahdon auttaa sinua,
pelastaa sinut, temmata sinut pois tästä kammottavasta asemasta,
ennenkuin lähden. Salli minun tehdä se. Anna minun toimia ja puhua
puolestasi, sillä oikeudella, jonka annat sille, josta pidät
tarpeeksi salliaksesi sen."

Tiesin, mitä se merkitsi. Tiesin hoipertelevani äkkisyvänteen
partaalla, ja pelastaakseni itseni koetin ajatella isä Dania,
Martinin äitiä, omaa äitiäni, ja kun en voinut puhua, kokosin voimani
rukoukseen.

"Älä sano ettet voi. Jos sen sanot, niin menen matkaani murheellisena
miehenä. Minä menen päällepäätteeksi heti paikalla -- tänä iltana,
viimeistään huomisaamuna, sillä sydämeni vuotaa verta katsoessani
sinuun, enkä voi kauemmin viipyä täällä katselemassa kärsimyksiäsi.
Se ei ole enää kärsimystä -- se on helvettiä."

Ja silloin tuli tuo vastustamaton, rusentava, väistämätön hetki.
Martin anasti oikean käteni ja sanoi värähtelevällä äänellään:

"Mary... Mary... minä... minä rakastan sinua!"

En voinut kuulla enempää. En voinut ajatella enkä rukoilla enkä
vastustaa kauemmin. Katkera kamppailu oli lopussa. Ennenkuin tiesin
mitä olin tekemässä, annoin pääni vaipua hänen rinnalleen, ja ilon
huudahduksella hän sulki minut syliinsä.

Minä olin hänen. Omansa hän oli ottanut. Kaikki muu tuntui hupenevan
rakkautemme läheisyydessä. Me kaksi yhdessä -- siihen sisältyi
kaikki. Maailma ja maailman lait, Kirkko ja Kirkon käskyt haihtuivat,
unohtuivat, katosivat.

Hetken aikaan minä tuskin hengitin. Olin vain tietoinen siitä,
että pääni yläpuolella Martin puheli jotain, jossa tuntui saapuvan
kuuluvilleni hänen sydämensä syvät ja ihmeelliset kuiskaukset.

"Totta siis! Se on totta, että rakastat minua! Niin, se on totta!
Se on totta! Ei kukaan saa sinua enää loukata. Ei koskaan enää! Ei,
kautta taivaan Herran!"

Ja sitten äkisti -- yhtä äkisti kuin päihtymyksen hetki oli minut
vallannutkin -- heräsin siitä. Jokin mitätön asia herätti minut.
Tuskin tiedän, mitä se oli. Kenties se oli vain käkikellon kukunta
huoneessani. "Mitä me teemme?" sanoin.

Kaikki oli valahtanut takaisin eteeni -- avioliittoni, isä Danin
varoitus, lupaukseni Martinin äidille. "Missä me olemme?" kysäisin.

"Hiljaa! Älä puhu", virkkoi Martin. "Tänä iltana älkäämme ajatelko
mitään -- ei mitään paitsi rakkauttamme."

"Älä puhu sellaista", vastasin. "Me emme ole vapaat rakastamaan
toisiamme", ja pyrkien vapaaksi hänen syleilevistä käsivarsistaan
huudahdin sitten:

"Jumala minua auttakoon! Jumala antakoon minulle anteeksi!"

"Odota!" sanoi Martin yhä pidellen minua. "Tiedän mitä tunnet,
enkä minä ole se mies, joka tahtoisin riistää tytöltä hänen
tunnonrauhansa. Mutta minun täytyy kysyä sinulta yksi kysymys. Jos
_olisit_ vapaa, voisitko silloin rakastaa minua?"

"Älä kysy. Minä en saa vastata."

"Sinä saat ja sinun täytyy", sanoi Martin. "Voisitko?"

"Voisin."

"Se riittää -- riittää ainakin täksi illaksi. Älä pelkää. Kaikki on
päättyvä hyvin. Mene huoneeseesi nyt."

Hän auttoi minut jaloilleni ja talutti minut parvekkeen portaille, ja
siellä hän suuteli kättäni ja päästi minut menemään.

"Hyvää yötä!" sanoi hän hiljaa ja hellästi.

"Hyvää yötä!" vastasin.

"Jumala siunatkoon sinua, puhdas, suloinen tyttöni!"

Seuraavana hetkenä olin huoneessani ja heittäydyin päistikkaa
vuoteelleni. En nähnyt missään toivon sädettä ja nyyhkytin pakahtuvan
sydämeni täydeltä ajatellessani, mitä olisi voinut tapahtua, elleivät
uskontoni lait olisi olleet niin armottomat ja kohtaloni kulku niin
julma.



Kuudeskymmeneskuudes luku.


Seuraavana aamuna, maanantaiaamuna, kun minä huoneessani söin
aamiaista, lähetti Martin minulle sanan Pricen kautta, että hän aikoi
mennä rotkoon ja tahtoi tietää, tulisinko mukaan.

Tiesin hyvin, mitä se merkitsi. Hän halusi kertoa minulle, mihin
toimenpiteisiin hän aikoi ryhtyä avioeroani varten, ja sydämeni
vapisi ajatellessani, mikä vastaus minulla oli hänelle annettavana --
että avioero oli minulle kaikissa olosuhteissa aivan mahdoton.

Vaikka olin omasta puolestani onneton, niin olin vieläkin
onnettomampi Martinin puolesta. Tuntui kuin olisin ollut tuomari,
jonka oli lausuttava hänelle tuomionsa -- annettava hänen
kalleimmille toiveillensa tuskallinen kuolema.

Saatoin kuulia hänen nurmikolla juttelevan ja nauravan Tommy toverin
kanssa (jonka isäni oli lähettänyt linnan puutarhaa hoitamaan) kuten
loma-ajastaan nauttiva koulupoika, ja kun astuin portaita alas hänen
luokseen, tervehti hän minua ilon huudahduksella, joka raskaasti
koski sydämeeni.

Tiemme rotkoon kulki niityn läpi, missä kaste oli tiheä, ja koska
kenkäni olivat ohuet, tahtoi Martin hilpeässä mielentilassaan kantaa
minut niityn poikki, ja vain vaivoin sain hänet siitä estetyksi.

Itse rotko sinne tullessamme (sitä sanottiin Raan rotkoksi) oli
sinä päivänä melkein julman ihana, ja muistaessani mikä tehtävä
minulla tulisi olemaan siellä, ajattelin, etten milloinkaan saisi
sitä mielestäni poistetuksi -- sen uinailevaa puolihämärää, joka
muistutti laajaa tuomiokirkkoa, sen riippuvain oksain muodostamaa
tiheää kaarta, jonka lävitse aamuauringon säteet tulvivat viistosti
kuten kleristeriumin ikkunoista, sen ylhäällä rapisevia lehtiä ja
alhaalla virtaavaa vettä, kummallakin puolella lintujen viserrystä,
joka kuului kuin kaukaisen kuoron laulu.

Kaksi tai kolme kertaa, astuessamme rotkoa pitkin satamaa (Raan
satamaa) kohti, joka oli sen merenpuolisessa päässä, laski Martin
pilaa kasvojeni muka teennäisestä vakavuudesta, ja silloin ei
auttanut muu kuin hymyillä, vaikka en käsitä, miten minun onnistui se
tehdä, kun joka toinen minuutti olin itkuun purskahtaa.

Kun tulimme sataman suuhun, missä rivi pieniä, keskenkasvuisia
tammipuita reunusti rantaa, sanoi Martin:

"Käykäämme tähän istumaan."

Me istahdimme kaltevalle rannalle, ja hyönteisten tikittäessä
ruohikossa, mehiläisten suristessa ilmassa, merilintujen kirkuessa
taivaalla katselimme aavaa merta edessämme ja pientä lahtea
alapuolellamme, missä nousuvesi juuri oli laskemassa, jättäen
jälkeensä mustan juovan merikaislaa.

Huvilaiva kulki siinä samassa sivu liehuvine lippuineen ja
levitettyine suojapeitteineen. Kansi oli mustanaan huviretkeilijöitä,
ja torvisoittokunta soitti iloista marssia. Niin pian kuin se oli
pyyhkäissyt sivu, sanoi Martin:

"Minä olen ajatellut sitä asiata, Mary, mihin toimenpiteihin on
ryhdyttävä ja muuta sellaista, sillä meidän on tietenkin kaikkein
ensimäiseksi saatava avioero."

En vastannut mitään ja koetin olla häneen katsomatta kiinnittämällä
silmäni mereen.

"Onhan sinulla riittävästi todistuksia, ja ellei ole, niin onhan
meillä Price -- hänellä kyllä on. Ja koskapa olet antanut minulle
oikeuden puhua puolestasi, rakas, niin aion ensiksi puhutella isääsi."

Änkytin varmaankin jonkin käsittämättömän vastauksen, sillä
ymmärtämättä minua hän vastasi:

"Oh, kyllä tiedän, siinä on kova pähkinä halkaistavana. Häntä ei
haluta kuulla, mitä minulla on sanottavana, mutta hänen _on_ se
kuultava. Ja oli miten oli, sinä olet sittenkin hänen tyttärensä, ja
jos hänellä on hiukankaan säälintunnetta..."

Varmaankin yritin jälleen puhua, sillä hän sanoi:

"Niin kyllä, hän on sairas, mutta hänhän voi jättää sen Curphyn
tehtäväksi, ja oikeus pitää huolen lopusta."

En voinut sallia hänen enää jatkaa ja niinpä sain kuuluville, että
olin jo tavannut isääni.

"Ja puhutellut häntä tästä asiasta?"

"Niin."

"Ja mitä hän sanoi?"

Kerroin hänelle, mitä katsoin voivani kertoa keskustelustamme, sillä
minua hävetti toistaa sitä.

"Sepä sentään aika paksua", virkkoi Martin. "Asian ydin on se,
että sinä lakkaisit olemasta lady Raa, ja se olisi kova isku hänen
ylpeydelleen. Silloin hän ei enää voisi ajatella suvun perustamista,
ja se tuhoaisi hänen suunnitelmansa. Yhdentekevä. Voimmehan itsekin
antaa sen Curphyn tehtäväksi."

"Mutta olen puhutellut herra Curphyä myös."

"Ja mitä _hän_ sitten sanoi?"

Kerroin hänelle, mitä asianajaja oli sanonut, ja hän oli kauhuissaan.

"Herra Jumala! Miten järjetöntä! Ja päälliseksi Englannissa!
Mutta ole huoleti! On olemassa toisia maita, missä tätä jäännöstä
barbaarisilta ajoilta ei enää ole olemassa. Sinne voimme mennä.
Tavalla tai toisella on sinulle ero hankittava."

Hetkeni löi. En voinut enää kätkeä häneltä totuutta.

"Mutta Martin", sanoin, "minun on mahdotonta saada avioeroa -- aivan
mahdotonta."

Ja sitten kerroin hänelle, että olin käynyt puhuttelemassa
piispaakin, ja hän oli minulle ilmoittanut, mitä olin ennenkin
tietänyt, vaikka kiusauksen hetkinä olin sen unohtanut, että
katolinen kirkko ei salli avioeroa minkäänlaisissa olosuhteissa,
koska Jumala laati avioliiton eikä kukaan ihminen niinmuodoin voinut
sitä purkaa.

Martin kuunteli tarkasti, ja hän oli niin harras joka sanalle, että
hän kohosi ylös polvistuvaan asemaan viereeni, joten hänen kasvonsa
joutuivat vastatusten minun kasvojeni kanssa.

"Mutta Mary, rakas Maryseni", virkkoi hän, "ethän tarkoita, että
tuollaiset vaikuttimet voisivat merkitä mitään meille."

"Minä olen katolilainen -- voinko muuta tehdä?" vastasin.

"Mutta ajattelehan -- rakkaani, rakas tyttöseni, kuinka kieroa,
kuinka nurinkurista se on tällaisessa tapauksessa kuin on sinun?
Jumalako avioliittosi laati? Sinun? Jumalako sinut naitti tuolle
tunnetulle irstailijalle? Voitko todella uskoa sitä?"

Hänen silmänsä leimusivat. En uskaltanut häneen katsoa.

"Ajattelehan toki. Sanotaan, ettei katolinen kirkko salli mitään
avioeroa, niinhän? Mutta mitä puhetta se on? Siveellisessä
merkityksessähän sinä jo olet erotettu vaimo. Senhän oivaltaa
jokainen, jolla on jonkin verran järkeä päässä. Kun sinä menit
naimisiin tämän miehen kanssa, niin hän teki sopimuksen sinun
kanssasi, ja hän on rikkonut sopimuksensa, eikö ole? Missä se sopimus
siis nyt on? Sitä ei enää ole olemassa. Miehesi on hävittänyt sen?"

"Mutta eikö avioliitto eroa kaikista muista?" kysyin.

Ja sitten koetin selvitellä hänelle, mitä piispa oli sanonut
avioliittosopimuksesta, että sitä ei voitu verrata mihinkään muuhun,
koska Jumala itse oli osallisena siinä.

"Mitä?" huudahti hän. "Jumalako osallisena sellaisessa avioliitossa
kuin sinun? Rakas tyttöseni, mietihän hiukan! Ajattele, mitä
avioliittosi on ollut -- sitä ylpeyttä, turhamaisuutta ja
voitonhimoa, josta se lähti, sitä pakkoa, jonka alaisena sinä olit,
ja kaikkea siihen liittyvää häpeää ja kärsimystä ja viheliäisyyttä ja
syntiä! Oliko Jumala osallisena tällaisen avioliiton rakentamisessa?"

Kuohuvin mielin hän nousi seisaalleen, astui pari askelta eteenpäin
ja tuli sitten takaisin luokseni.

"Ajattele, mitä se merkitsee, ellei avioliittoasi pureta. Se
merkitsee, että sinun täytyy yhä eteenpäin elää tämän miehen kanssa,
jonka elämä on niin huono. Vuosikausia, niin kauan kuin elämäsi
kestää, sinun täytyy sallia hänen nöyryyttää, häväistä ja turmella
sinua seurallaan, tovereillaan ja esimerkillään, kunnes hän on
raastanut sinut alas, alas, alas siihen liejuun, missä hän itse elää,
ja sinä olet saastutettu sieluusi asti. Tätäkö Kirkko sinulta vaatii?"

Mieleni oli kovasti järkytetty. Ehkäpä minua halutti uskoa, mitä
Martin minulle saneli; ehkäpä olin liian tietämätön hänelle
vastaamaan, mutta en voinut sille mitään, että Martinin selvä järki
muutti mielestäni tuhaksi ja tomuksi kaiken, mitä isä Dan ja piispa
olivat minulle sanoneet.

"Mitä minun sitten on tehtävä?" kysyin.

Olin huomaavinani, että hänen kasvonsa värähtelivät. Hän nousi
jälleen seisomaan ja seisoi edessäni hetken aikaa mitään puhumatta.
Sitten hän lausui silminnähtävällä ponnistuksella:

"Ellei kirkkosi salli sinun erota miehestäsi, ja ellet voi mennä
naimisiin ilman sitä, silloin..."

"Niin?"

"En aikonut sitä ehdottaa... Jumala tietää, etten aikonut... mutta
kun nainen... kun nainen on pakotettu lemmettömään avioliittoon,
joka on puristaa sielun ulos hänestä, eikä hänen Kirkkonsa rautaiset
lait salli hänen vapautua siitä, niin tekeekö hän siinä rikoksen, jos
hän..."

"No?" kysyin, vaikka tiesin mitä hän pyrki sanomaan.

"Mary", sanoi hän hengittäen kovasti ja lyhyeen, "sinun täytyy tulla
minun luokseni."

Minä huudahdin äkisti tahtomattani.

"Oh, kyllä tiedän", sanoi hän. "Tätä emme olisi tahtoneet. Mutta me
katsomme asiata suoraan silmiin. Miksi emme sitä tekisi? Ainakin minä
sen teen. Ja jos isäsi ja piispa sanovat minulle jotain, niin kyllä
annan heidän kuulla, mitä ajattelen tästä iljettävästä avioliitosta,
johon ovat sinut pakottaneet. Mitä sinuun tulee, armas, niin tiedän,
että jotain tulet sinäkin kärsimään. Kaikki nuo sovinnaiset ja
teeskentelevät tekopyhät! Jokainen mies, joka on ostanut vaimonsa, ja
jokainen nainen, joka on myynyt itsensä siveettömyyteen -- heitä on
tuhatmääriä ympäri koko maailman ja he tulevat koettamaan... kenties
he tulevat koettamaan... mutta antaa heidän koettaa. Jos heitä
haluttaa polkea henkesi sammuksiin, on heidän ensin kuljettava minun
ylitseni... niin, kautta Jumalan, se on heidän tehtävä!"

"Mutta Martin..."

"No niin?"

"Tarkoitatko että minä... että minä... eläisin... eläisin sinun
kanssasi olematta naimisissa?"

"Sehän on ainoa mahdollisuus, vai mitä?" virkkoi hän. Ja sitten hän
koetti minulle todistaa, että rakkaus on kaikki, ja että jos ihmiset
rakastavat toisiansa, ei mikään muu ole mitään -- ei uskonnolliset
juhlamenot, ei yhteiskunnan siveyskäsitteet, ei maailma ja sen
panettelu.

Ratkaiseva hetkeni oli viimein tullut, ja vaikka rakkaus ja sääli
minua repelivät, oli minun se kohdattava.

"Martin, minä... minä en voi sitä tehdä", sanoin.

Hän silmäili minua hievahtamatta ja kiinteästi, mutta en uskaltanut
kohdata hänen katsettansa, sillä tiesin mitä hän kärsi.

"Pitäisitkö sitä vääränä?"

"Pitäisin."

"Syntinä?"

Koetin sanoa: "Niin", mutta vastaukseni sammui kurkkuuni.

Seurasi jälleen hetkinen äänettömyyttä, ja sitten hän virkahti
värähtelevällä äänellä, joka melkein ihan masensi minut:

"Siinä tapauksessa ei ole enää mitään sanottavaa... eihän?"

Yritin puhua, mutta en saanut ääntä kurkustani.

"Ajattelin... koskei ollut muuta keinoa päästä tästä hirvittävästä
avioliitosta... mutta jos luulet..."

Hän vaikeni ja tullen lähemmäksi minua, hän sanoi:

"Otaksun sinun tietävän, mitä tämä tietää sinulle, Mary --. että
kaiken tämän alennusajan jälkeen, jossa olet elänyt, sinä suljet
itseltäsi oven puhtaampaan, jalompaan elämään, ja että..."

En voinut kestää enempää. Sydämeni ikävöi hänen luokseen, mutta olin
pakotettu puhumaan.

"Mutta tulisiko siitä mitään puhtaampaa elämää, Martin, jos se alkaa
synnissä? Ei, ei! Oh, et tiedä kuinka kovaa on kieltäytyä siitä
onnellisuudesta, jonka tarjoot minulle. Se on kovempaa kuin koko se
kurjuus, johon mieheni on minut syössyt. Mutta onnea ei siitä tulisi,
sillä syntimme olisi aina välillämme. Se olisi aina siinä, Martin
-- joka päivä, joka yö, niin kauan kuin elämätä kestäisi... Meillä
ei koskaan olisi yhtä ainoata onnellista tuntia. Olen vakuutettu
siitä ettei olisi. Minä olisin itse onneton ja minä tekisin sinutkin
onnettomaksi. Oh, en uskalla! En uskalla! Älä pyydä enää, minä
rukoilen -- minä vannotan sinua."

Puhkesin kyyneliin, eikä kotvaan aikaan meistä kumpikaan puhunut
mitään. Sitten Martin kosketti käsivarttani ja sanoi niin hellä väre
äänessään, että sydämeni oli pakahtua:

"Älä itke, Mary. Minä luovun siitä. Huomaan, ettei minulla ole muuta
tahtoa kuin sinun, rakas. Jos sinä jaksat kestää asiain nykyistä
menoa, niin pitäisihän minunkin voida. Tule, palatkaamme sisään."

Hän kohotti minut seisaalle ja käänsimme askeleemme kotiinpäin.
Loistava päivä oli synkistynyt meille kummallekin. Nousuvesi oli nyt
kaukana ulapalla. Sen vaikerrus oli vain etäistä huminaa.



Kuudeskymmenesseitsemäs luku.


Martinin hellyydestä huolimatta oli minulla epämääräinen pelko, että
hän vain teeskenteli alistuvansa tahtooni, ja ennenkuin päivä oli
kulunut loppuun, tuli epäluuloni vahvistetuksi.

Päivällisaikana hän puheli hyvin vahan, ja kun nousimme pöydästä,
menimme parvekkeelle ja istahdimme siellä olevalle suurelle
tammi-istuimelle.

Ilta oli taas lauha ja tähdetön ja hyvin pimeä; ilma oli kumea ja
ukkosta ennustava; yökehrääjän hyrinä kajahteli rotkosta, ja kohoavan
nousuveden kohina oli kuin rumpujen räminä sotamiehen hautajaisissa.

Kun olimme käyneet istumaan pimeässä, virkkoi Martin:

"En tahtoisi loukata sinua jälleen, Mary, mutta ennenkuin lähden,
tahtoisin päästä selville eräästä asiasta... Ellet voi saada eroa
miehestäsi ja ellet... ellet voi tulla minun luokseni... miten
meidän silloin käy?"

Koetin selittää hänelle, että meitä odotti vain yksi asia, ja parhaan
kykyni mukaan kuvailin hänelle kieltäymyksen henkistä ylevyyttä ja
ihanuutta.

"Tietääkö se, että meidän on... erottava?" sanoi hän. "Sinä
kulkien omaa tietäsi ja minä omaani... milloinkaan enää tapaamatta
toisiamme?"

Minua värisytti, ja sain vaivoin sanotuksi, että se, mitä meiltä
nyt ennen kaikkea vaadittiin, oli tunteittemme hallitsemista ja --
masentamista.

"Tarkoitatko, että meidän olisi ne tykkänään tukahutettava?" virkkoi
hän.

Minä olin kuin revitty lintu, joka ponnistelee vapaaksi liimasta,
mutta minun onnistui sanoa, että jos rakkautemme oli rikollinen, niin
oli velvollisuutemme kuolettaa se.

"Onko se mahdollista?" sanoi hän.

"Meidän täytyy rukoilla apua Jumalalta", vastasin, ja kun hänen
päänsä oli painuksissa ja minä tuijotin ulos pimeyteen, yritin sanoa,
että joskohta hän nyt kärsi, niin hän kyllä pian tointuisi tästä
pettymyksestä.

"Toivotko minun siitä tointuvan?" kysäisi hän.

Hämmennyin vallan hirveästi, sillä huolimatta kaikesta mitä sanelin,
tiesin että sydämeni sisimmässä en sitä toivonut enkä voisi toivoa
siinä merkityksessä kuin hän tarkoitti.

"Me olemme toisiamme tunteneet ja rakastaneet kaiken elinaikamme,
Mary -- eikö niin? Minusta tuntuu, ettei milloinkaan ole ollutkaan
sellaista aikaa, jolloin emme olisi toisiamme tunteneet ja
rakastaneet. Pitääkö meidän rukoilla Jumalaa, kuten sanot, että
tulisi aika, jolloin meistä tuntuisi, kuin emme olisi milloinkaan
tunteneet tai rakastaneet toisiamme."

Kurkkuani pisti -- en voinut vastata hänelle.

"Minä en voi", sanoi hän. "En koskaan, niin kauan kuin elän. Ei
mitkään rukoukset voi auttaa minua unohtamaan sinua."

En voinut puhua. En uskaltanut katsella häneen. Hetken kuluttua hän
lausui sakealla äänellä:

"Ja sinä... luuletko sinä voivasi _minut_ unohtaa? Luuletko voivasi
haihduttaa minut muistostasi rukouksillasi?"

Minusta tuntui kuin olisi joku minua kurkusta kuristanut.

"Nainen elää sydämellään, eikö niin?" sanoi hän. "Rakkaus on hänelle
kaikki... kaikki paitsi hänen uskontonsa. Käykö se mahdolliseksi --
tämä kieltäytyminen... käykö se mahdolliseksi sinullekaan?"

Tunsin käyväni jäykäksi, kuin olisi, kaikki veri vuotanut ruumiistani.

"Se ei käy. Sinä tiedät ettei se käy. Sinä et koskaan kykene
rakkaudestasi luopumaan. Se ei ole mahdollista. Se ei ole
inhimillistä... No niin, mikä siitä seuraa? Jos me emme lakkaa
rakastamasta toisiamme -- sinä täällä ja minä siellä alhaalla -- niin
tulemme olemaan aivan yhtä syylliset kirkon silmissä, emmekö?"

Minä en vastannut, ja hetken kuluttua hän siirtyi aivan likelle minua
ja sanoi melkein kuiskaamalla:

"Ajattelehan vielä, Mary. Luo yksi ainoa silmäys siihen
kauhistuttavaan elämään, joka sinua odottaa minun mentyäni. Sinä
olet ollut naimisissa vuoden... vain vuoden... ja sinä olet
hirvittävästi kärsinyt. Mutta pahempaa on vielä tulossa. Miehesi
töykeä uskottomuus on ollut puistuttava, mutta on olemassa
jotain vieläkin puistattavampaa kuin hänen uskottomuutensa hänen
hellyytensä. Etkö ole milloinkaan _sitä_ ajatellut?"

Minä säpsähdin ja kauhistuin, sillä minusta tuntui, kuin olisi
joku ilmoittanut hänelle elämäni arimman salaisuuden. Tullen vielä
lähemmäksi hän virkkoi:

"Anteeksi, rakas. Minä olen velvollinen puhumaan suoraan nyt.
Ellen sitä tekisi, en milloinkaan tulevaisuudessa antaisi sitä
itselleni anteeksi... Kuuntele! Miehesi on voittava ihastuksensa
tuohon... tuohon naiseen. Hän viskaa hänet luotaan kuten hän on
ennen viskannut luotaan muutkin samantapaiset naiset. Mitä silloin
tapahtuu? Hänelle muistuu mieleen, että sinä kuulut hänelle... että
hänellä on oikeuksia sinuun... että sinä olet hänen vaimonsa ja
hän sinun miehesi... että tuo inhottava laki, joka kieltää sinulta
tasa-arvoisen ihmisolennon aseman, antaa hänelle oikeuden laillisen
oikeuden -- pakottaa sinut kuuliaisuuteen. Etkö milloinkaan ole tätä
ajatellut?"

Silmänräpäyksen verran katselimme toisiamme silmiin; sitten hän
anasti käteni ja puhuen hyvin nopeasti virkkoi:

"Siinä se elämä, joka sinua odottaa, kun minä olen mennyt -- miehen
kanssa, jota inhoat... vuodet läpeensä niin kauan kuin elämää kestää...
hänen kanssaan sinun on oltava samassa talossa, samassa huoneessa...
samassa..."

Huudahdus pääsi huuliltani, ja hän vaikeni.

"Martin", sanoin, "jotain on, jota et tiedä."

Ja sitten kerroin hänelle -- se työntyi ulos minusta --
häveliäisyyteni murtui taistelussa ylevämpää tuskaa vastaan, enkä
tiedä, ylpeyteni, häpeäni vai rakkauteniko minut pakotti kertomaan
hänelle, mutta kerroin kuin kerroinkin -- Jumala tietää miten ettei
sellainen vaara voinut tulla kysymykseen, kosk'en ollut siinä
merkityksessä mieheni vaimo enkä koskaan ollut ollutkaan.

Valo oli takanani ja kasvoni olivat pimeässä, mutta sittenkin pidin
ne käsieni peitossa, kun änkyttämällä kerroin hänelle hääpäiväni
tapahtumista ja sopimuksesta, jonka olin tehnyt mieheni kanssa, että
hän vain silloin jos rakastuisin häneen, vaatisi minulta vaimon
alistumista.

Puhuessani tunsin, että Martinin silmät olivat minuun kiinnitetyt,
sillä saatoin tuntea hänen hengityksensä käsieni päällä, mutta
ennenkuin olin päässyt loppuun, hän hypähti pystyyn ja huudahti
kiihtyneenä:

"Ja tämä sopimus on pidetty?"

"On."

"Silloin on kaikki hyvin! Älä pelkää! Sinun täytyy tulla vapaaksi.
Tule sisään, niin saat kuulla miten! Tule sisään! Tule sisään!"

Hän veti minut takaisin budoaariin. Minulla ei ollut voimaa vastustaa
häntä. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, mutta hänen silmänsä
loistivat. Hän asetti minut istumaan ja kävi itse istumaan pöydälle
vastapäätä minua.

"Kuuntele!" sanoi hän. "Kun minä ostin laivani luutnantilta, niin me
allekirjoitimme sopimuksen, todistukseksi kaikille ihmisille, että
hän antaa minulle laivan ja minä annan hänelle rahat. Mutta ellei hän
yhtäkaikki olisi antanutkaan minulle laivaa, mitä olisi sopimuksemme
silloin ollut. Vain hiukan tuhlattua paperia.

"Samoin oli avioliittoni laita. Jos se olisi ollut rehellinen sopimus,
niin olisi vihkiäistoimitus ollut todistuksena Jumalalle, että
aikomuksemme oli elää yhdessä miehenä ja vaimona. Mutta minä en ollut
sitä tehnyt ja mitä oli silloin vihkiminen? Pelkkä tyhjä juhlameno!"

"Sehän on päivänselvää, eikö olekin?" huudahti hän. "Minä uhmaan
kaikkia maailman pappeja, jotka koettavat todistaa sitä vastaan."

"No niin?"

"No niin, etkö huomaa, mihin se johtaa? Sinä olet vapaa -- ainakin
joka tapauksessa siveellisesti vapaa. Sinä voit tulla minun luokseni.
Ja sinun täytyy päälle päätteeksi. En uskalla enää jättää sinua tähän
taloon. Minä vien sinut Lontooseen ja turvaan siellä-olosi ja sitten,
kun palaan Antarktiksesta..."

Hän hehkui ilosta, mutta kylmä käsi oli äkisti tarttunut minuun,
sillä mieleeni muistui kirkonkirouksen kauhut, sellaisina kuin isä
Dan oli ne kuvaillut.

"Mutta Martin", sanoin, "hyväksyisikö Kirkko sen?"

"Mitä sillä väliä, hyväksyykö se vai ei? Omatuntomme olisi puhdas.
Tässä ei silloin voisi olla puhetta synnistä, kuten aamulla lausuit."

"Mutta jos jättäisin mieheni, niin en voisi mennä kanssasi naimisiin,
voisinko?"

"Kenties et."

"Silloin kai Kirkko sanoisi, että olen syntinen nainen, joka elän
syntistä elämää, eikö niin?"

"Mutta ethän sinä silti olisi."

"Yhtäkaikki Kirkko sanoisi niin, ja silloin minut suljettaisiin
pois seurakunnasta, ja jos minut suljettaisiin seurakunnasta, niin
Kirkkokin hylkäisi minut, ja jos Kirkko minut hylkäisi... mitä
minusta silloin tulisi?"

"Mutta rakas tyttöseni", sanoi Martin. "Etkö huomaa, ettei tämä ole
ensinkään sama asia? Se on vain tyhjä juhlameno. Ja miksi pelkkä
juhlameno -- vaikkemme voikaan sitä poistaa -- saisi synkistyttää
naisen elämän ikuisiksi ajoiksi?"

Sydämeni ikävöi rakkautta, mutta sieluni huusi pelastusta, ja kun en
voinut itse keksiä vastausta, niin kerroin mitä isä Dan oli pyytänyt
minun sanomaan.

"Isä Dan on pyhimys, ja minä rakastan häntä", sanoi hän. "Mutta
kuinka hän saattaisi käsittää -- kuinka voisi yksikään pappi
käsittää tällaista asiaintilaa? Ihmisten laki on sitonut sinut
tähän heittiöön, mutta Jumalan laki on antanut sinut minulle. Miksi
sallisimme vihkiäistoimituksen erottaa meidät?"

"Mutta se erottaa", sanoin. "Emmekä voi sitä muuttaa. Ei, ei, minä en
uskalla rikkoa Kirkon lakia. Olen heikko, kurja tyttö raukka, mutta
uskostani en voi luopua."

Martin ei puhunut hetkeen mitään. Sitten hän virkkoi:

"Sinä todella tarkoitat sitä, Mary?"

"Kyllä."

Ja sitten sydämeni syytti minua niin julmasti tästä vastustuksesta,
että tartuin hänen käteensä ja pitelin hänen sormiansa kovassa
kouristuksessa kertoessani hänelle -- mitä en ollut koskaan aikonut
hänelle kertoa kuinka kauan ja syvästi olin häntä rakastanut, mutta
että en sittenkään uskaltanut elää ja kuolla ilman Kirkon lohdutusta.

"En uskalla! En uskalla!" sanoin. "Sydämeni murtuisi, jos sen
tekisin, ja sitähän et tahdo?"

Hän kuunteli äänetönnä, vaikka hänen säännöttömät kasvonpiirteensä
kuvastivat hänen sielunsa järkkynyttä tilaa, ja kun olin lopettanut,
tuli hänen silmiinsä hurja katse ja hän sanoi:

"Minä olen pettynyt suhteesi, Mary. Ajattelin sinun olevan uljaan ja
pelottoman ja että kaikesta muusta huolimatta tarttuisit käteeni, kun
näytän sinulle pelastuksen tien kurjuudestasi."

Hänen äänensä kävi jälleen sakeaksi. Tuskin jaksoin kestää sitä.

"Luuletko että _halusin_ tätä sinulle ehdottaa? En. Ei yksikään
kunnon mies sitä tekisi. Mutta rakastin sinua niin hellästi, että
mielihyvällä tein sen uhrauksen enkä pitänyt sitä minäkään, jos vain
voisin pelastaa sinut iljettävän avioliittosi viheliäisyydestä."

Sitten hän puhkesi rajuun nauruun ja sanoi:

"Mutta näyttää siltä kuin ei minua kaivattaisi. Sinä sanot, että
rakkauteni on synnillinen ja rikollinen ja että se on vaarallinen
sielullesi. Niinpä saan aikaan vain häiriötä täällä, ja mitä pikemmin
täältä lähden, sitä parempi jokaiselle."

Hän työnsi luotaan käteni, astui parvekkeen ovelle, ja tuijottaen
ulos pimeyteen hän sanoi naurun ja nyyhkytysten välistä:

"Ellan, sinä et ole sopiva paikka minulle. En voi enää kestää
näkyäsi. Ennen olit minulle maailman kallein kolkka, koska olit hänen
kotinsa, jonka luulin seuraavan minua maailman ääriin, jos tahtoisin,
mutta erehdyin. Hän rakastaa minua vähemmän kuin mitätöntä, kurjaa
juhlamenoa ja on valmis uhraamaan onneni vaivaisen paperiliuskan
takia."

Sydämessäni oli kova kapina. En koskaan ollut häntä rakastanut
niin suuresti kuin nyt. Minun täytyi kovasti ponnistella, etten
heittäytynyt hänen syliinsä.

"Yhdentekevää!" jatkoi hän. "Olisin yksinkertainen hupsu, jos
viipyisin kauemmin siellä missä ei minua kaivata. Minun täytyy palata
takaisin työhöni. Ja mitä pikemmin sitä parempi. Luulin että tulisin
laskemaan päivät, kunnes jälleen olisi palattava kotiin. Mutta ei!
Enkä enää pidä väliä, tapahtuipa minulle mitä hyvänsä. Kaikki on
yhdentekevää nyt."

Hän poistui parvekkeelta päättävä ilme synkillä kasvoillaan, ja
tuokion verran luulin (osittain toivoen, osittain peläten), että hän
kaappaisi minut syliinsä ja sanoisi että minun oli tehtävä mitä hän
vaati, koska minä kuuluin hänelle.

Mutta hän vain silmäili minua hetken aikaa äänetönnä, ja puhjeten
sitten kyynelvirtaan hän kääntyi äkisti ja juoksi ulos talosta.

Sanokoon se, jota haluttaa, että hänen kyyneleensä olivat
epämiehekkäät. Minulle ne olivat vain suuren rakkauden, suuren
sydämen katkera huudahdus, ja mieleni teki rientää hänen jälkeensä ja
sanoa: "Ota minut. Tee minulle mitä tahdot. Minä olen sinun."

Mutta sitä en tehnyt. Istuin kauan aikaa siinä, mihin hän oli minut
jättänyt, ja menin sitten makuuhuoneeseeni lukiten oven jälkeeni.

En itkenyt. Joskohta hänen syytöksensä olivat kohtuuttomat ja julmat,
niin ne tuottivat sittenkin minulle jonkinlaista omituista, rajua
iloa. Tiesin, ettei hän olisi minua loukannut tällä tavalla, ellei
hän olisi rakastanut minua hulluuteen saakka.

-- Tunnit kuluivat. Price tuli koputtamaan ovelleni kysyen, eikö hän
saisi sulkea parvekkeen ovea. Minä vastasin: "Ei, mene maata."

Kuulin Martinin askelten kumean poljennon hänen astuessaan nurmella
edestakaisin. Toisinaan askeleet pysähtyivät ikkunani alla, ja
silloin minut valtasi varmuudeksi kohoava tunne, että hän kuunteli
nyyhkyttäisinkö minä ja että hän siinä tapauksessa olisi murtanut
auki makuuhuoneeni oven ja tullut sisään.

Viimein kuulin hänen astuvan ylös parvekkeen kiviportaita, sulkevan
ja lukitsevan oven ja poistuvan raskain askelin käytävää pitkin omaan
huoneeseensa.

Päivä sarasti jo silloin. Kello oli neljä.



Kuudeskymmeneskahdeksas luku.


Keskiviikkoaamuna heräsin jonkinlaisessa henkisessä ja ruumiillisessa
kuumeessa. Kaikki vastakkaiset mielenliikutukset, jotka voivat
naista järkyttää hänen taistelussaan rakkauden ja uskonnon välillä,
tuntuivat virtaavan sieluni läpi -- ilo, tuska, ylpeys, häpeä,
pelko, huumaava ihastus -- niin että päätin (ja syystäkin) syyttää
päänkivistystä ja pysyä vuoteessani.

Oli Martinin vierailun viimeinen päivä, ja soimasin itseäni
puuttuvasta kohteliaisuudesta ja myöskin siitä mielettömyydestä,
että sallin yhdessäolomme viimeisten hetkien luisua käsistäni, mutta
arvelin etten voisi vaaratta enää kohdata häntä.

Pelkäsin häntä, mutta pelkäsin vielä enemmän itseäni.

Kun palautin mieleeni viimeisen välähdyksen, minkä näin hänen
kasvoistaan hänen juostessaan ulos, ja kun tiesin oman sydämeni
hartaan halun, niin tunsin että jos viettäisin vielä yhden päivän
hänen seurassaan, en voisi vastata seurauksista.

Näiden sekanaisten mielenliikutusten lopputuloksena oli, että päätin
koko päivän pysyä huoneessani ja illemmällä kirjelippusessa jättää
hänelle hyvästi ja toivottaa hänelle onnellista matkaa. Se oli oleva
pitkän ystävyyden kylmä loppu, ja sydämeni miltei jähmettyi sitä
ajatellessani, mutta muuta en uskaltanut tehdä.

Mutta kuinka vähän tiesin, mitä minun osalleni oli kirjoitettu
kohtalon kirjassa.

Ensin tuli Price muka otsaani hautomaan, ja hän pommitti minua
kertomuksilla Martinin levottomuudesta. Kuullessani minun olevan
sairaana, hän oli käynyt niin kalpeaksi kuin olisi hänestä laskettu
kortteli verta. Sydäntäni kivisti sitä kuulla, mutta ovela Price vain
nauroi sanoen:

"Miehet ne ovat todella sellaisia hassunkurisia kappaleita!
Tuollainen voimakas nuori mies, joka voisi kaataa vaikka härän ja
joka on kyllin rohkea kohtaamaan jalopeuran, joutuu kuoleman hätään
syystä, että muuan pieni rouva valittaa päänkivistystä."

Koko aamupuolen hän kulki edestakaisin huoneessani juttujansa
lavertelemassa, ja keskipäivän aikaan hän toi minulle kimpun
kostutettuja ruusuja sanoen Tommy toverin ne lähettäneen.

"Tiedätkö varmaan, että se oli Tommy toveri?" kysäisin, jolloin se
viekas kappale, joka vain odotti milloin saisi kertoa totuuden,
vaikka hän oli olevinaan kuin olisin pakottanut hänet siihen, myönsi,
että kukat olivat Martinilta ja että hän oli kieltänyt Priceä sitä
sanomasta.

"Mitä hän nyt tekee?" kysyin.

"Kirjoittaa kirjettä", sanoi Price, "ja aika kova työ hänellä siinä
mahtaa ollakin päättäen siitä, että hän vähän väliä repii kirjeensä
ja alkaa uudelleen ja pyyhkielee otsaansa."

Arvelin tietäväni, kelle kirje oli aiottu, ja ennen toista aamiaista
se saapui minulle.

Se oli ensimäinen rakkaudenkirjeeni Martinilta, ja minä sulin sitä
lukiessani kuin vaha kynttilän liekissä. Se on minulla vieläkin
tallella, enkä voi olla sitä jäljentämättä kokonaisuudessaan:

    'Rakas Mary! -- Olen niin pahoillani kuullessani, kuinka sairas
    olet, ja ajatellessani että kaikki on minun syytäni olen valmis
    potkimaan itseäni.

    Älä huoli pahoitella siitä, mitä sanoin eilisiltana. Olin joutua
    hulluksi ajatellessani, mitä sinulle voisi tapahtua minun
    ollessani siellä alhaalla, mutta olen sittemmin asiaa miettinyt
    ja tullut siihen päätökseen, että jos Jumala tahtoo, niin hän
    pitää huolen sinusta minun avuttanikin, niin että jos vielä
    tapaamme toisemme, ennenkuin lähden matkaani, niin emme huoli
    vaihtaa ainoatakaan sanaa koko asiasta -- saat lupaukseni.

    Mutta en voi lähteä, ennenkuin olet parempi, niin että olen juuri
    lähettämässä sähkösanoman Lontooseen, että retkikuntamme on
    siirrettävä sairaustapauksen takia, ja jos he luulevat, että minä
    olen sairas, ei sillä väliä, tämähän on jotain pahempaa.

    Mutta jos todella olet hiukan parempi, kuten kamarineitisi sanoo,
    niin voinet ehkä tulla ikkunaan ja huiskuttaa kättäsi minulle, ja
    minä olen oleva onnellinen kuin katupoika.

                                                  Ystäväsi Mart.'

Tähän kirjeeseen (unohtaen entisen pelkoni) lähetin paikalla
suullisen vastauksen, että toipumiseni edistyi nopeasti ja että
toivoin pääseväni pystyyn päivälliseksi, niin ettei hänen mitenkään
pitänyt sitä sähkösanomaa lähettää Lontooseen, sillä ei kukaan
tietänyt, mitä olisi tapahtuva, ja kaikki oli Jumalan kädessä.

Price vei tervehdykseni perille merkitsevä hymy suupielissään, ja
parin minuutin kuluttua kuulin Martinin nauravan ja juttelevan Tommy
toverin kanssa nurmikon toisessa laidassa.

En tiedä, miksi huolehdin niin suuresti puvustani tänä iltana. En
odottanut tämän jälkeen enää tapaavani Martinia. Hän oli lähtevä
tiehensä minun tahdostani. Mutta en sittenkään ollut milloinkaan
ennen uhrannut pukuuni niin paljon huolta. Puin ylleni sen pehmeän,
valkean atlaspuvun, joka oli minulle tehty Kairossa, hiuksiini
kiinnitin helminauhan ja toisen pujotin kaulalleni.

Martin odotti minua budoaarissa, ja ihmeekseni hänkin oli muuttanut
pukua, mutta lukuunottamatta pehmeätä silkkipaitaa, en tiedä mitä
hänellä oli yllään tai näyttikö hän kauniilta vai ei, koska hän oli
Martin, eikä mikään muu minulle merkinnyt mitään.

Tiedän varmaan, että askeleeni olivat kepeät astuessani sisään
valkeissa silkkikengissäni, mutta Martin oli kuullut, ja näin hänen
silmänsä välähtävän hänen katsellessaan minua ja sanoessaan jotain
herttaista hopealta hohtavasta kuusipuusta, joka kohottaa pienen,
tumman päänsä taivasta kohti.

"Nyt on välirauha, eikö niin?" kysäisi hän.

"Niin, välirauha", vastasin minä, mikä merkitsi että koska tämä oli
oleva viimeinen yhdessäolo-iltamme, niin kaikki tuskaa tuottavat
puheenaineet oli työnnettävä syrjään.

Ennenkuin kävimme pöytään, vei hän minut parvekkeelle katselemaan
merta, sillä vaikka sadetta ei vielä kuulunut, niin kumahteli etäällä
kolea ukkosenjyrinä salamanvälähdysten ohella, jotka tuokioksi
valaisivat veden taivaallisella ihanuudella ja sitten katosivat
tuikean ja ahnaan pimeyden kitaan.

Päivällisen aikaan me pysyimme uskollisina päätöksellemme.
Välttääksemme aihetta, joka ylinnä väikkyi meidän kummankin mielessä,
leikimme olevamme lapsia ja olevamme jälleen matkalla Pyhän Marian
kalliolle.

Kun Martin puhui laivuristaan, niin kysyin: "Onko hän mainio?" Kun
hän mainitsi erään tieteellisen apulaisensa, niin minä tokaisin:
"Kelpaako hän mihinkään?" Ja hänen kerrottuaan minulle, että hän
toivoi voivansa ottaa haltuunsa jonkun saaren Englannin kruunun
nimessä ja pystyttää siihen unioonilipun, sanoin minä: "Vaikka menisi
henki, niin se on aina tehtävä, kun ollaan naparetkellä."

Kuinka me nauroimme! Hän nauroi, koska minä nauroin, ja minä nauroin,
koska hän nauroi. Olipa siinä minun puoleltani hiukan mieluista
keimailuakin (sellaista, jota ei yksikään nainen voi vastustaa),
kunnes äkkiä välähti mieleeni, että tämän leikin varjossa me
oikeastaan jälleen lähestyimme vaarallisia aloja. Se säikähytti minua
hetkeksi, mutta sitten vakuuttelin itselleni, että olimme hyvässä
turvassa niin kauan kuin jaksoimme pysyä leikin rajoissa.

Se ei ollut sentään aina helppoa; naurumme takana piileskeli usein
kyyneliä, ja muutamista muistelmista työntäytyi meitä vastaan
odottamattomia pistoksia, sillä moneen seikkaan kätkeytyi nyt toinen
merkitys kuin ennen, ja meidän oli pakko tuntea elämän kovuus meitä
kohtaan.

Kurkkuani alkoi kuroa muistutellessani mieleeni, kuinka venheemme
hävisi meiltä, jättäen meidät kahden tuolle julmalle kalliolle
kohoavan nousuveden uhatessa tulvia ylitsemme, ja olin melkein
nyyhkytyksiin puhjeta, kun toistin viimeisen epätoivoisen
huudahdukseni: "En minä ole yhtään mainio!... ja sinun täytyy luopua
minusta... ja jättää minut tänne ja pelastaa itsesi."

Oli kuin olisimme astuneet tulivuoren päällä ja ohut, kuuma maa olisi
minä hetkenä tahansa voinut puhjeta jalkaimme alla.

Estääkseni sitä istahdin pianon ääreen ja rupesin laulamaan. En
uskaltanut laulaa rakkaita, juhlallisia luostarilaulujani -- niinpä
lauleskelin joitakin joutavia, kaduilta kuulemiani pätkiä. Äkkiä
pyörähdin ympäri pianotuolilla ja sanoin:

"Lyönpä vetoa vaikka mistä" -- (minä aina jäljittelin Martinin
puhetapaa hänen seurassaan), "ettet muista sitä laulua, jonka lauloin
veneessä istuessani William Rufus sylissäni."

"Lyönpä vetoa vaikka mistä, että voin muistaa", sanoi Martin.

"Etpä voi", sanoin.

"Pidä oma pääsi, kulta, mutta laula se yhtäkaikki", sanoi Martin ja
niin minä lauloin --

    "Sally tyttö soma tyttö,
    Sally tyttö oma tyttö,
    silloin kukan saan, jota sydämeni halaa,
    konsa kotirantaan purteni palaa".

Mutta tämä muistin vasama oli teroittunut Ajan tahkopenkillä ja se
tuntui iskevän lävitsemme, ja niin Martin ehdotti, että koettaisimme
sitä vallatonta kuorolaulua, jota retkeilijät olivat laulaneet
laivallaan edellisenä iltana.

Hän ei tuntenut yhtään nuotteja, eikä hänellä ollut enemmän ääntä
kuin peltovariksella, mutta istahtaen pianotuolille minun viereeni,
hän hutki vasemmalla kädellään minun soittaessa oikealla kädelläni,
ja niin me lauloimme yhdessä hurjassa, hauskassa epäsoinnussa.

Me nauroimme jälleen, kun pääsimme loppuun, mutta tiesin, etten
kestäisi enää kauan, ja tuontuostakin unohdin olevani budoaarissani
ja olin näkevinäni tuon kolkon ylätasangon kaksitoistatuhatta jalkaa
ylempänä reunajäätikköä, joka ympäröi Napaa, ja Martinin samoelevan
jäätävässä tuulessa petollisten lumiaaltojen yli.

Keskiyön tienoissa menimme parvekkeelle katsomaan salamoita viimeisen
kerran. Ukkonen vavahutteli kallioita ja jyrisi niiden kupeilla kuin
tykkien pauke, ja Martin sanoi:

"Se kuulostaa kuin jään murtuminen siellä alhaalla."

Palatessamme huoneeseen Martin ilmoitti hänen täytyvän lähteä
aikaisin aamulla, ennenkuin minä olisin pystyssä, sillä hänellä oli
vielä joitakin hommia Blackwaterissa, missä "pojat aikoivat panna
toimeen jotain lystiä".

Tällä tapaa hän jutteli edelleen jonkun aikaa, nähtävästi
vaientaakseen tunteitaan ja estääkseen minua ajattelemasta. Mutta tuo
julma hetki tuli viimein, ja se oli kuin Ajan tyhjä aukko silloin
kun odotetaan kellon lyöntiä, jonka on annettava tieto vanhan vuoden
katoamisesta ja uuden vuoden alkamisesta.

Käkikelloni löi kaksitoista. Martin katsahti minuun. Minä katsahdin
häneen. Sitten loimme silmämme alas. Hän tarttui käteeni. Se oli
kylmä ja kostea. Hänen kätensä oli kuuma ja värisevä.

"Tämä on siis... loppu", virkahti hän.

"Niin... loppu", minä toistin.

"No niin, meillä on ainakin ollut hauska päättäjäisilta", jatkoi hän.
"Se on aina pysyvä muistissani."

Koetin sanoa että hän oli pian saava toisia muistettavia iltoja,
jotka saattoivat hänen unohtamaan tämän.

"Ei ikinä tässä maailmassa!" vastasi hän.

Koetin toivottaa hänelle hyvää onnea ja suurta menestystä ja
onnellista paluumatkaa maineen ja rikkauden helmaan.

Hän silmäili minua suurilla, kosteilla silmillään ja sanoi:

"Ooh, se on kaikki nyt yhdentekevää."

Koetin sanoa hänelle, että tulisin aina mielihyvällä muistamaan,
kuinka hyviä, läheisiä ystäviä me olimme olleet.

Hän katsahti minuun uudelleen ja vastasi:

"Se on kaikki nyt yhdentekevää."

Soimasin itseäni siitä, että tuotin hänelle niin paljon kärsimystä,
ja pitääkseni yllä rohkeuttani rupesin puhumaan, kuinka kaunista ja
ylevää on kieltäytyminen kun kumpikin uhraa toisen puolesta kaikki
syntiset ajatukset ja halut.

"Niin, teen kaikki mitä tahdot", sanoi hän. "En voi kieltää sinulta
mitään."

Tämä koski minuun syvästi, niinpä sanoin, että jos olisin toisella
tavalla menetellyt, niin olisi minua aina kalvamassa muisto
rikotuista lupauksistani, sakramentista, jota olin solvaissut, ja
uskosta, josta olin luopunut.

"Yhtäkaikki olisimme olleet hyvin onnelliset", sanoi hän, ja silloin
kurkkuni kävi niin paksuksi, etten voinut enää mitään virkkaa.

Tuokion kuluttua hän virkkoi:

"Sydämeni pakahtuu, kun täytyy sinut jättää. Mutta otaksun, että sen
täytyy tapahtua, vaikka en käsitä mikä tästä lopuksi tulee."

"Kaikki on nyt Jumalan kädessä", sanoin.

"Niin", virkkoi Martin, "Hänestä nyt kaikki riippuu."

Sydäntäni kouristi nähdessäni hänen surun runtelemat kasvonsa,
ja ponnistaen ääneni lujaksi sain sanotuksi, ettei hänen pitänyt
jättäytyä epätoivon valtaan.

"Sinä olet niin nuori", sanoin. "Sinä tulet varmaan vielä löytämään
paljon onnea tulevaisuudessa."

Ja vaikka tiesin että jo pelkkä ajatus, että jokin toinen nainen
ottaisi sen rakkauden, jonka minä nyt työnsin luotani, olisi
muuttanut maailman autioksi erämaaksi minulle, niin minä sittenkin
puhuin jotain rakkauden puhtaimmasta ilosta, joka kerran oli joutuva
hänen osalleen.

"Ei taivaan Jumalan nimessä", sanoi Martin. "Minulla ei tule olemaan
ketään toista naista. Ellen saa sinua, kannan murhepukua kuin olisit
kuollut."

Siinä lauseessa ilmeni tuskaa, mutta sittenkin salainen ilo väreili
mielessäni.

Hän piteli yhä kättäni. Kauan aikaa me näin pitelimme toisiamme
kädestä. Huolimatta teennäisestä rauhallisuudestani en voinut
hellittää hänen kättänsä. Tuntui kuin olisin ollut hukkumaisillani ja
hänen kätensä olisi ollut ainoa turvani. Mutta yhtäkaikki sanoin:

"Meidän täytyy nyt sanoa hyvää yötä ja hyvästi."

"Entä jos se onkin iäksi?"

"Älä puhu niin."

"Mutta jos se on?"

"No niin, silloin... hyvästi -- iäksi."

"Anna minulle ainakin jotain muistoa", virkkoi hän.

"Parasta etten anna", vastasin, mutta puhuessani pudotin nenäliinani,
jota olin likistänyt toisessa kädessäni, ja hän sieppasi sen.

Tiesin, että kyyneleeni virtasivat pitkin poskiani, vaikka koetin
niitä pidättää. Näin että hänen kasvonsa olivat tuskasta vääntyneet
kuten edellisenä iltana.

Seurasi tuokio äänettömyyttä, jolloin en ollut tietoinen mistään
muusta kuin että valtimoni jyskytti hurjasti, ja sitten hän vei
käteni huulilleen, laski sen hiljakseen pois ja astui ovea kohti.

Mutta kun hän sen oli avannut, niin hän käännähti ja katsahti minuun.
Minä katselin häntä ikävöiden, hartaasti anoen, himoten hänen
rakkauttansa kuten lämmintä liekkiä, missä sydämeni saattaisi lämmitä.

Sitten seurasi huumaava hetki. Näytti siltä kuin hän olisi hetkeksi
kadottanut kaiken vallan itseensä ja hänen rakkautensa olisi
kuohahtanut hänen ylitseen kuten mahtava, ryöppyävä virta.

Survaisten oven luotaan hän harppasi luokseni pitkin askelin ja
siepaten minut vahvoihin käsivarsiinsa, hän nosti minut ylös
lattialta, likisti minut lujasti rintaansa vasten, suuteli minua
intohimoisesti suulle ja huudahti värähtävällä, käheällä äänellä:

"Sinä olet minun vaimoni. Minä olen sinun todellinen miehesi. Minä en
luovu sinusta syystä, että olet naimisissa tuon heittiön kanssa, vaan
sielusi tähden. Me rakastamme toisiamme. Me tulemme aina rakastamaan
toisiamme. Vähät siitä, missä olet tai mitä he sinulle tekevät, sinä
olet minun ja olet aina oleva."

Vereni kuohui. Maailma pyöri silmissäni. Aivoissani kohisi. Kaikki
henkinen voimani oli kadonnut. Minä olin nainen ja minusta oli kuin
olisi esi-ihminen anastanut minut haltuunsa pelkällä voimalla. Mutta
minä en sitä pelännyt. Minä nautin siitä. Minä halusin antautua.

Mutta jo seuraavalla hetkellä Martin oli päästänyt minut käsistään ja
paennut huoneesta paiskaten oven kiinni jäljestänsä.

Minusta tuntui kuin olisi osa minusta itsestäni reväisty rinnastani
ja lähtenyt hänen kanssaan.

Huone näytti muuttuneen pimeäksi.



Kuudeskymmenesyhdeksäs luku.


Hetken aikaa seisoin samalla paikalla, mihin Martin oli minut
jättänyt, värähdellen koko ruumiiltani kuten avoin haava ja sanellen
itselleni että hän oli mennyt, etten koskaan enää näkisi häntä ja
että olin karkoittanut hänet luotani.

Nuo kiihkeät suudelmat olivat riistäneet minulta voiman ajatella
selvästi. Saatoin vain tuntea. Ja ylinnä, kaiken muun yli tunsin että
se lääke -- kieltäymys --, jolla olin arvellut onnetonta asemaani
auttaa, oli mahdoton, koska Martin oli osa olemustani enkä voinut
elää ilman häntä.

"Martin! Martin! Rakkaani! Rakkaani!" huusi ääni sydämessäni.

Peläten lausuneeni sanat ääneen ja kauhulla ajatellen, mitä saattaisi
tapahtua niiden lumouksessa, riensin makuuhuoneeseeni ja lukitsin ja
salpasin oveni.

Mutta sydän ei tiedä mitään lukoista ja salvoista, ja tuokiota
myöhemmin henkeni seurasi Martinia hänen huoneeseensa. Näin hänet
sellaisena kuin olin nähnyt hänet viimeksi, kasvot epätoivon
runtelemina, ja soimasin itseäni syylliseksi hänen kärsimyksiinsä.

Olin kukistanut Martinin, mutta olin kukistanut myös itseni.
Olin pakottanut hänet antautumaan, mutta hänen alistumisensa oli
nujertanut minut.

Jospa minulla olikin oikeus tuomita itseni kieltäymykseen, niin mikä
oikeus oli minulla tuomita siihen hänet, joka ei sitä halunnut, ei
ajatellut sitä tarpeelliseksi, ei voinut tyytyä siihen ja vastaanotti
sen vain kuuliaisuudesta minun tahdolleni.

Hän rakasti minua. Ei ole mies milloinkaan hellemmin rakastanut
ketään naista. Hän ansaitsi vuorostansa tulla rakastetuksi. Hän ei
ollut tehnyt mitään menettääkseen rakkauteni. Häntä eivät mitkään
siteet sitoneet. Ja sittenkin karkoitin hänet luotani. Mikä oikeus
oli minulla siihen?

Aloin käsittää, että olin kauttaaltaan toiminut katalan itsekkäästi.
Suuressa rakkaudessaan hän oli sanonut vähän tai ei mitään itsestään.
Mutta miksi en ollut häntä ajatellut? Uskonnollisen omantuntoni
kamppailuissa olin ajatellut vain itseäni, mutta Martin oli myös
kärsinyt, enkä ollut koskaan oikein kunnolleen edes ajatellut sitä.
Mikä oikeus oli minulla saattaa hänet kärsimään?

Hetken kuluttua rupesin riisuutumaan, mutta se kävi vitkallisesti,
sillä minä pysähdyin tuontuostakin ajattelemaan.

Ajattelin niitä pitkiä vuosia, jolloin Martin oli minua odottanut, ja
sanellessani itselleni, että hän oli pysynyt puhtaana, minun tähteni
puhtaana, sydämeni jyskytti niin kovasti, että saatoin tuskin kestää
sen jännitystä.

Ja vielä syvemmin järkytti minua ajatus, että samoin kuin hän
menneisyydessä ei ollut muita naisia ajatellut, samoin hän ei
tulevaisuudessakaan ollut sitä tekevä. Ei sinä ilmoisna ikänä! Siitä
olin yhtä varma kuin omasta hengityksestäni.

Hänen toivottomat sanansa soivat armottomasti korvissani -- "Kaikki
on nyt yhdentekevää". "Kuinka onnelliset olisimme voineet olla", ja
minua halutti rientää hänen luokseen ja sanoa että vaikka lähetin
hänet luotani, niin rakastin häntä kumminkin, ja juuri siksi että
häntä rakastin, minä lähetin hänet pois.

Olin astunut askeleen ovea kohti, ennenkuin muistin että oli liian
myöhäistä panna aikomukseni täytäntöön. Tilaisuus oli mennyt. Martin
oli mennyt huoneeseensa. Saattoipa hän olla vaikka vuoteessa tähän
aikaan.

Mutta on olemassa henkisiä vaikuttimia, jotka ohjaavat ruumistamme
tahdostamme riippumatta. Puin ylleni aamupukuni (ollen puolipukeissa)
ja palasin budoaariin. En tiedä mikä tunnesysäys minut pakotti sen
tekemään, enkä myöskään tiedä mikä pani minut siirtymään sieltä
parvekkeelle, ehkäpä surunvoittoinen kaipaus seisoa vielä kerran
siellä, missä Martin ja minä olimme vähän aikaa sitten seisoneet.

Nyt olin yksin. Kumea ukkonen jyrähteli yhä pitkin kallioita kuten
jää, kun se murtautuu siteistään, mutta minä tuskin kuulin sitä.
Valkeat, leveät leimahdukset yhä repelivät pilviä ja näyttivät
kohoavan meren syvyyksistä, mutta minä tuskin näin niitä.

Nojautuen parvekkeen kaidetta vastaan ja tuijottaen tuontuostakin
selkenevään pimeyteen, kuvittelin itselleni, kuinka kolkko ja
hyljätty Martinin elämä oli oleva sen jälkeen kun hän minut oli
jättänyt. Kun hän rakasti minua niin suuresti, niin hän saattaisi
toivottomuudessaan langeta vaikkapa paheisiin, ja jos niin kävisi,
kuka olisi siitä vastuunalainen?

Kadottaessaan minut hän saattaisi kadottaa uskonsa Jumalaan. Olin
lukenut miehistä, jotka olivat joutuneet henkisesti hunningolle
kadotettuaan uskonsa rakkauteen, ja kyselin itseltäni, mitä minun oli
tehtävä, jos Martin tulisi uskottomaksi.

Ja vakuutellessani itselleni, että voisin pelastaa Martinin sielun
vain uhraamalla oman sieluni, jouduin niin suureen rakkauden
huumaukseen, että arvelin voivani senkin tehdä.

"Martin! Martin! Anteeksi! Anteeksi!" huusin.

Minua niin kuumotti, että avasin aamupukuni vilvoittaakseni rintaani.
Hetken kuluttua minua alkoi värisyttää, ja peläten vilustuvani
palasin budoaariin ja kävin istumaan.

Katsahdin käkikellooni. Se oli puoli yksi. Vain puoli tuntia aikaa
siitä kun Martin jätti minut! Tuntui kuin olisi siitä jo vierinyt
tuntikausia. Ja mitä vuosia, mitä loppumattomia vuosia elämässäni oli
minun vielä vietettävä ilman häntä?

Huoneessa oli niin hirvittävän hiljaista, ja yhtäkaikki tuntui kuin
siinä vielä elehtisi kuollut naurumme. Onnemme henki tuntui siinä
liikkuvan.

Ihmettelin, mitä Martin mahtoi tehdä tällä hetkellä. Mahtoiko
hän olla vuoteessa ja nukkua, vai istua valveilla kuten minä,
ajattelemassa minua, kuten minä ajattelin häntä?

Kerran luulin kuulevani hänen askeleitaan. Kuuntelin, mutta liikahdus
pysähtyi. Toisen kerran peittäessäni kasvot käsiini, luulin näkeväni
hänet huoneessani niin selvästi kuin olisivat seinät väliltämme
poistuneet. Hän kuroitti käsiään minulle ja hänen kasvoillaan oli
sama ikävöivä, rakastava, toivoton ilme, jonka olin nähnyt niissä
ovella erotessamme.

Ja kerran luulin kuulevani hänen mainitsevan nimeäni.

"Mary!"

Kuuntelin taas, mutta taas oli pelkkä hiljaisuus ympärilläni, ja
sanellessani itselleni, että jos hän todella oli lausunut nimeni, hän
oli varmaan puhunut sen itselleen (kuten minäkin) sydämeni tykähti
hurjasti.

Kuulin vielä kerran hänen äänensä.

"Mary!"

En kestänyt kauempaa. Martin vaati minua luokseen. Minun täytyi
mennä. Revetköön vaikka ruumis ja sielu toisistaan, mutta minun
täytyi mennä.

Ennenkuin tiesinkään mitä tein, olin avannut oven ja astuin käytävää
pitkin Martinin huonetta kohti.

Talo oli pimeä. Kaikki olivat makuulla. Askeleeni olivat kepeät,
mutta sittenkin narisivat lattiapalkit allani. Tiesin että tämän
jylhän vanhan linnan lattiat toisinaan pitivät pahaa ääntä, vaikka ei
kukaan astunut niillä, mutta siitä huolimatta pelkäsin.

Puolivälissä Martinin ovelle pysähdyin. Aavemainen käsi tuntui
laskeutuvan hartioilleni ja aavemainen ääni kuului puhuvan korvaani:

"Odota! Mieti! Jos sinä panet aikomuksesi täytäntöön, mitä silloin
tapahtuu? Sinä joudut kirouksen alaiseksi. Kaikki sukupuolesi on
kääntyvä sinua vastaan. Sinusta tulee huono nainen."

Omatuntoni se oli, joka puheli minulle Kirkon äänellä -- tuon Kirkon,
joka kaikkivaltiaana ja järkkymättömänä erotti minut Martinista. Minä
olin sen lapsi, sen helmassa syntynyt, mutta jos olisin tottelematon
sen laeille, niin se olisi vierivä ylitseni kuin säälimätön
Juggernaut.

Ensin en voinut käsittää, miksi Kirkko estäisi minua olemasta Nainen.
Naisellisuuteni huusi elämää, rakkautta ja vapautta. Mutta Kirkko
julisti, taipumattomana ja järkkymättömänä: "Sinun Ei Pidä!"

Mutta tuokion kuluttua alkoi pimeys sisässäni hälvetä, ja arvelin
näkeväni asiat selvemmin. Kirkko oli maailman sielu. Se vartioi
puhtautta, mikä yksin saattoi pitää inhimillisen perheen koossa. Jos
kaikki onnettomiin naimisiin joutuneet naiset tekisivät mitä minä
nyt aioin tehdä (olipa kiusaus miten suuri hyvänsä), niin maailma
joutuisi rappiolle ja häviöön.

Murtuneena ja masentuneena, ja tuntien olevani ylen pieni ja heikko,
hiivin takaisin budoaariin ja suljin oven.

Silloin tapahtui jotain merkillistä -- tuollainen pieni tapahtuma
elämässä, joka tuntuu johtuvan kohtalon mahtavan käden viittauksesta.
Makuuhuoneestani lähtevä valonsäde, leikaten kirjoituspöytäni kulmaa,
valaisi siinä olevaa pientä paikkakunnanlehteä.

Sanomalehti, joka oli mahtanut tulla iltapostissa, oli nähtävästi
ollut Martinin käsissä, ja vain siitä syystä minä avasin sen ja
vilkaisin siihen.

Silmäni sattuivat ensiksi lyhyeen selostukseen, jonka
päällekirjoituksena oli "Hyväntekeväisyysnäytäntö".

Se kuului:

    Raa-linnan englantilaiset vieraat, jotka risteilevät saaremme
    ympäri Kleopatra nimisessä, kauniissa huvialuksessa, olivat
    eilisiltana panneet toimeen varieteenäytännön Ravenstownin
    palatsissa katolisen lähetystyön hyväksi.

    Näytännön loputtua hänen ylhäisyytensä piispa, joka oli
    itse läsnä ja seurasi kutakin ohjelman numeroa nähtävällä
    mielenkiinnolla, esitti tunnetulla sulavalla tavallaan
    kiitoksensa lordi Raalle, huomauttaen että tämä katolilaisen
    hyväntekeväisyyden avustaminen oli uusi todistus hänen suuresta
    vapaamielisyydestään. Erikoisesti hän mainitsi vielä kaunista
    ja lahjakasta madame Lieriä, joka oli ihastuttanut kaikkia
    läsnäolevia serpentiinitanssillaan ja jota Ellanin Kirkko oli
    aina kiitollisuudella muistava siitä kauniista rahasummasta,
    joka oli tuloksena hänen innokkaista puuhistaan näytännön
    aikaansaamiseksi.

    Kleopatra kuuluu lähtevän Ravenstownin satamasta paluumatkalle
    Raa-linnaan huomisaamuna.'

Se oli kaiken loppu. Se tuli päälleni kuin kohiseva virta ja
pyyhkäisi tiehensä kaikki epäröimiset.

Sellainen siis oli Kirkon puhtaus -- minua se uhkasi kirouksellaan,
kun halusin seurata sydämeni puhtaimpia käskyjä, mutta otti rahaa
Alman tapaiselta naiselta, joka lahjoi sitä olemaan sokea hänen
huonoon elämäänsä nähden ja osoittamaan hänelle suosiotansa!

Entä mieheni -- hänen kevytmielinen elämänsä oli julkinen ja
kaikkialla tunnettu, mutta sittenkin Kirkko sanansajulistajan kautta
imarteli hänen turhamaisuuttaan ja suvaitsi hänen syntejänsä.

Hän oli tulossa takaisin luokseni -- tuo avionrikkoja, ja kun hän
tulee, niin Kirkko vaatii minua olemaan hänelle uskollinen, olipa
hänen käytöksensä millainen tahansa, kieltäytymään siitä puhtaasta
rakkaudesta, joka nyt minut täytti.

Mutta ei, ei, ei! Ei milloinkaan enää! Se olisi kuolemaa pahempi.
Kirottu olkoon se voima, joka saattaa tuomita naisen sellaiseen
elämään!

Ehkäpä en ollut enää selväjärkinen -- henkisesti selvä -- ja
suokoon minulle siinä tapauksessa Jumala ja Kirkko anteeksi. Mutta
nähdessäni, ettei Kirkko eikä laki voinut irroittaa tätä sidettä,
jota en ollut itse tehnyt, että kumpikin kannatti huonoa miestä ja
sieti langennutta naista, nousi koko sieluni kapinaan.

Sanelin itselleni, että jos nyt jättäisin mieheni ja menisin Martinin
luo, niin pakenisin häpeästä kunniaan.

Näin uudelleen Martinin epätoivoiset kasvot sellaisina kuin ne olivat
erohetkellämme, ja aivoissani soivat hänen intohimoiset sanansa:
"Sinä olet minun vaimoni. Minä olen sinun todellinen miehesi. Me
rakastamme toisiamme. Me tulemme aina rakastamaan toisiamme. Vähät
siitä, missä olet tai mitä he sinulle tekevät, sinä olet minun ja
olet aina oleva."

Rinnassani huusi ääni: "Rakasta häntä! Sano hänelle, että rakastat
häntä. Nyt, nyt! Hän on lähdössä. Huomenna on liian myöhäistä. Mene
hänen luokseen. Tämä on oleva sinun todellinen avioliittosi. Se
toinen oli vain laillistettua ja pyhitettyä prostitutsionia."

Hypähdin pystyyn ja kiskaisten oven auki astuin pontevin askelin
käytävän poikki Martinin huonetta kohti.

Hiukseni olivat hajallaan, aamupukuni väljät hihat paljastivat
käsivarteni, ja poveni oli yhtä paljas kuin parvekkeella ollessani,
mutta sitä en ajatellut.

En koputtanut Martinin ovelle. Minä tartuin kahvaan kuten se, jolla
on oikeus siihen. Se väännähti itsestään ja ovi aukeni.

Päässäni pyöri, mustia renkaita kieppui silmissäni, ja kuulin
vapisevan, värähtelevän ääneni puhuvan kuin vieraan ihmisen suusta:

"Martin, minä tulen sisään."

Silloin sydämeni, joka oli sykkinyt rajusti, tuntui pysähtyvän
lyönnistään. Jäseneni herpaantuivat. Minä olin kaatumaisillani.

Seuraavassa tuokiossa ympäröivät minua voimakkaat käsivarret.
Minua ei pelottanut. Mutta aivoissani kohisi kuten silloin kun jää
murtautuu siteistään.

           *       *       *       *       *

Te onnelliset ja hyvät naiset, joita rakkaus vartioi, suojaa ja tukee
ja säilyttää puhtaina ja vilpittöminä, astukaa kepeästi sisarenne
tomussa makaavan sielun yli hänen koettelemuksensa ja hurjan
kiusauksensa hetkenä.

Ja te siunatut ja synnittömät pyhät, jotka polvistutte kaikkein
Äitien Äidin istuimen edessä, viekää hänen syyllisen lapsensa rikos
Hänen eteensä, joka -- aikoja sitten itsevanhurskaan farisealaisen
huoneessa -- sanoi naiselle, joka oli syntinen, mutta rakasti paljon
-- naiselle, joka oli pessyt Hänen jalkansa kyynelillään ja pyyhkinyt
ne hiuksillaan: "Sinun syntisi ovat anteeksi annetut."



KOLMAS OSA

NAINEN JA HÄNEN LAPSENSA



Mary O'Neillin kertomus.

MINÄ TULEN ÄIDIKSI.



Seitsemäskymmenes luku.


Seuraavana aamuna puoli kahdeksan Martinini jätti minut.

Me seisoimme kahden budoaarissa pöydän ja takkavalkean välissä, joka
loimusi hilpeästi, sillä helle oli yöllä haihtunut ja syysilma oli
viileä, vaikkakin päivä paistoi.

Viime hetkellä häntä ei haluttanut lähteä, ja minulla oli täysi työ
saada hänet taipumaan. Asemamme näytti eilisestä alkaen vaihtuneen
-- eräs noita salaperäisiä käänteitä, joita Jumala yksin pystyy
selittämään.

Hän oli hämmentynyt, kiihtynyt ja soimasi ankarasti itseänsä,
mutta minä en pelännyt enkä tuntenut tunnonvaivoja, selittämätöntä
iloa vain, ikäänkuin olisi uusi, autuaallinen elämä äkisti minulle
koittanut.

"Minusta tuntuu, etten nyt voi lähteä Englannista", sanoi hän.

"Sinä voit ja sinun täytyy lähteä", vastasin ja aloin puhella hänelle
hänen retkikunnastaan, siitä suuresta työstä, jota oli mahdotonta
siirtää tuonnemmaksi.

"Suorittakoon sen sitten joku toinen", sanoi hän.

"Kukaan muu ei voi eikä saa sitä suorittaa", vastasin.

"Mutta elämämme on nyt ainiaaksi yhteen sidottu, ja kaiken muun
täytyy siirtyä toiseen sijaan."

"Ei mikään saa minun tähteni siirtyä toiseen sijaan, Martin. Minä en
siihen suostu, minä kiellän sen."

Kaikki oli jo järjestetty, kaikesta sovittu, suuria rahasummia
oli kerätty hänen ja yksin hänen käytettäväkseen, ja suuri seurue
oli valmiina lähtemään matkaan hänen johdollaan. Hän oli Kohtalon
määräämä mies; eipä niinmuodoin mikään -- ei niin mikään -- saisi
pidättää häntä lähtemästä.

"No niin, jos minun on lähdettävä, on sinunkin lähdettävä", virkkoi
hän. "Tarkoitan, että sinun on tultava kanssani Lontooseen ja
odotettava siellä palaamistani."

"Se on mahdotonta", vastasin.

Jos minä suostuisin siihen, mitä hän tahtoi, niin tuottaisin häpeää
hänen nimelleen, eikä hän saanut mitenkään minun tähteni kärsiä.

"Mutta ajattele mitä kaikkea sinulle saattaa tapahtua minun poissa
ollessani", sanoi hän.

"Ei mitään ole tapahtuva sinun poissa ollessasi, Martin."

"Mutta mitenkä saatat olla niin varma tulevaisuudesta, kun Jumala
yksin tietää, miten käy?"

"Kyllähän Jumala minusta huolen pitää", sanoin, ja tähän vastaukseen
hänen oli tyydyttävä.

"Sitten minä ainakin jätän sinulle kirjeen", sanoi Martin ja käyden
istumaan kirjoituspöytäni ääreenhän alkoi kirjoittaa.

Nyt asiaa ajatellessani en voi olla ihmettelemättä mistä johtui
levollisuuteni ja välinpitämättömyyteni seurauksiin nähden. Mutta
mielessäni oli vain yksi ajatus -- että Martinin täytyi lähteä
suurelle retkelleen, suorittaa suuri työnsä loppuun ja voittaa suuri
palkintonsa uhraamatta mitään minun tähteni.

Parisen minuutin kuluttua hän nousi pystyyn ja ojensi minulle
kirjeensä.

"Tässä se on", sanoi hän. "Jos pahinta sattuisi tapahtumaan, saattaa
sinulla olla hyötyä siitä."

Minä otin sen käteeni ja taitoin sen kaksinkerroin.

"Etkö aio silmäillä sitä?" kysäsi hän.

"En."

"Etkö edes nähdäksesi kelle se on kirjoitettu?"

"Se on tarpeetonta."

Arvasin, että se oli kirjoitettu miehelleni tahi isälleni --
kummalle, se ei minua liikuttanut, sillä olin päättänyt olla sitä
käyttämättä.

"Se on avonainen -- etkö tahdo lukea mitä siinä sanotaan?"

"Sekin on tarpeetonta."

Arvasin, että Martin oli yrittänyt syyttää itseään kaikesta, ja minä
olin päättänyt, ettei hän saisi sitä tehdä.

Hän katseli minua, silmissään niin jumaloiva katse, että tunsin
olevani ylpeä siitä, että olin nainen.

"Tekisi mieleni suudella pukusi lievettä, Mary", sanoi hän, ja tätä
seurasi hetkinen taivaallista äänettömyyttä.

Kello oli nyt puoli yhdeksän -- hetki, jolloin auton oli määrä
lähteä häntä viemään kaupunkiin -- ja vaikka olisin ollut valmis
vuodattamaan pisaroita verestäni estääkseni käkikelloni viisareita
liikkumasta, niin viittasin siihen ja huomautin, että hänen oli aika
lähteä.

Jäähyväisemme oli ehkä elämäni ihanin hetki.

Me seisoimme, hiukan loitolla toisistamme, sillä vaikka halusin
kietoa käsivarteni hänen kaulalleen tällä viimeisellä hetkellä, en
sitä tehnyt, koska tiesin, että se tekisi hänelle lähdön vieläkin
raskaammaksi.

Huomasin myöskin, että hänkin pelkäsi tekevänsä sen minulle
raskaaksi, ja niinpä seisoimme puhumattomina hetken aikaa, minä
huohottavin rinnoin, hän kiivaasti hengittäen.

Sitten hän molemmin käsin tarttui oikeaan käteeni sanoen:

"Meidän välillämme on nyt olemassa side, joka ei milloinkaan voi
katketa."

"Ei milloinkaan", vastasin.

"Tapahtuipa mitä hyvänsä jommallekummalle, yhteen me kuulumme
ikuisesti."

"Ikuisesti", toistin.

Tunsin hänen kätensä kouristavan lujemmin kättäni, ja seurasi jälleen
hetkinen vaitioloa. Sitten hän sanoi:

"Saattanen viipyä kauan poissa, Mary?"

"Minä voin odottaa."

"Siellä kaukana on meitä vastassa monet vaarat."

"Sinä palaat takaisin. Kaitselmus pitää huolta sinusta."

"Luulen että palaan. Minusta tuntuu siltä. Mutta ellen tulisi..."

Tiesin mitä hän oli sanomaisillaan. Tuntui kuin olisi varjo asettunut
välillemme. Kurkkuani alkoi polttaa ja tuokioon en saanut puhutuksi.
Mutta sitten kuulin itseni sanovan:

"Rakkaus on kuolemaa vahvempi, vetten paljous ei sitä voi tukahuttaa."

Hänen kätensä värähtelivät, hänen koko ruumiinsa vapisi, ja luulin
hänen aikovan temmaista minut syliinsä kuten ennenkin, mutta hän
taivutti vain otsani alas kuumilla käsillään ja suuteli sitä.

Siinä kaikki, mutta silmiäni peitti sokaiseva usva, ja kun se
haihtui, oli huoneen ovi avoinna ja Martin oli poissa.

Seisoin samassa paikassa, johon hän oli minut jättänyt, ja kuuntelin.

Kuulin hänen tukevat askeleensa hallin kivipermannolta -- hän astui
ulos eteiseen.

Kuulin auton oven pamahtavan kiinni -- hän oli jo vaunuissa.

Kuulin auton jyskyttävän ja puhisevan hiekkakäytävällä -- hän oli jo
lähdössä.

Kuulin koneen etääntyvän puhkinan ja kumipyöräin pehmeän äänen --
minä olin yksin.

Maailma tuntui minusta tyhjältä ja autiolta. Mutta tämä tunne katosi
pian, ja kun toivuin voimiini, näin Martinin kirjeen kosteassa
kädessäni.

Silloin laskeuduin polvilleni tulen ääreen ja työnsin kirjeeni
liekkeihin.



Seitsemäskymmenesyhdes luku.


Kahden tunnin kuluttua Martinin lähdettyä olin täydellisesti
saavuttanut mielenmalttini ja tunsin itseni onnellisemmaksi kuin
koskaan ennen.

Viimeisten kuukausien kiduttavat tunnonvaivat olivat kadonneet.
Tuntui kuin olisin totellut jotain olemukseni korkeampaa ja
voimakkaampaa lakia ja tullut vapaammaksi ja puhtaammaksi naiseksi.

Sydämeni palpatti rinnassani, ja antaakseni hurjalle ilolleni täyden
vallan puin ylleni hattuni ja viittani rientääkseni rotkoon.

Puutarhan läpi kulkiessani tapasin Tommy toverin, joka kertoi minulle
hirvittävän ukkosilman raivonneen yöllä ja tulvantapaisen sateen
kiskoneen ylös kaikki ulkomaalaiset kasvit hänen kukkapenkereistään.

"Mutta kyllä se hyvääkin tekee", tuumi vanhus. "Tekee ehkä hiukan
puhdasta heidän likaisissa vanhoissa viemäreissään."

Sitten hän alkoi jutella Martinista, jota hän oli ollut saattamassa,
ja vakuutti hänen kyllä palaavan.

"Kyllä hän sieltä takaisin löytää. Ei se poika ole luotu kaiken
ikänsä jäämään aluksinensa lumen ja jäitten keskelle... Ei ainakaan,
jos hänen ankkurinsa on jäänyt kotirantaan" -- ja tätä seurasi
silmänisku minulle.

Kuinka rotko tuntui riemuitsevan tänä aamuna! Minua halutti juosta,
minua halutti huutaa, ja tullessani polulle, missä Martin ja minä
olimme yhdessä kuljeskelleet, minua halutti -- mieletöntä kyllä
-- polvistua maahan ja suudella turvetta, jota hänen jalkansa oli
tallannut.

Minä söin aamiaiseni budoaarissa kuten ennenkin, mutta en ollut
mielestäni yksin, sillä niin pian kuin ummistin silmäni, olin
näkevinäni Martinin pöydän toisesta päästä katselevan minua. Eikä
nyt kaikunut huone kuollutta naurua, sillä eloisat äänemme tuntuivat
vielä siellä elehtivän.

Teen jälkeen silmäilin uudelleen Martinin rakkauskirjettä -- ainoata,
minkä koskaan olin saanut, ja silloin ensimäisen kerran huomasin mitä
hän oli maininnut "Blackwaterin pojista" ja heidän aikomuksestaan
"pitää lystiä" hänelle.

Martin ei siis luultavasti vielä ollutkaan lähtenyt saaresta,
vaan odotti iltalaivaa ollaksensa läsnä hänen kunniakseen
toimeenpantavassa juhlassa.

Niinpä minä kello seitsemän aikaan -- oli jo pimeä silloin -- istuin
rannalla suljetussa autovaunussamme, joka oli työnnetty syrjäiseen ja
kätkössä olevaan kivisillan soppeen.

Haihtuuko milloinkaan mielestäni näytelmä, joka nyt seurasi?

Ensin tuli soittokunta soittaen muuatta kansallislauluamme
karitsasta, joka oli lumeen eksynyt ja jota Farmin iso isäntä lähti
etsimään ja jonka hän löydettyään kantoi sylissään kotiin.

Sitten tuli kaksinkertainen rivi nuoria miehiä kantaen lippuja --
kauniita, notkeajäsenisiä poikia, sellaisia, jotka saattavat naisen
sydämen sykähtelemään heitä silmäillessä.

Sitten tuli Martin irlantilaisissa ajorattaissa, hurraileva
väkijoukko ympärillään, koettaen näyttää hilpeältä ja reippaalta,
vaikka oli alakuloinen mielessään.

Ja sitten -- ja tämä liikutti minua syvimmin kaikesta --
kaksinkertainen rivi nuoria tyttöjä kudotut villamyssyt (jommoisia
miehet käyttävät jäävyöhykkeissä) päähän painettuina niin että ne
olivat kuin kehykset heidän sievien kasvojensa ympärillä.

Minä itkin kuin lapsi kaikkea tätä nähdessäni, mutta siitä huolimatta
olin ylen onnellinen.

Kun juhlakulkue saapui laivanportaille, katosi Martin laivaan, ja
silloin samat soittajat asettuivat seisomaan sen eteen ja rupesivat
laulamaan toista laulua, jonka loppusäettä väkijoukko aina säesti
kuin yhdellä suulla.

Martin oli nyt kapteenin sillalla, missä hän seisoi avopäin koettaen
näyttää iloiselta.

Laivan kello kilahti viimeisen kerran, savutorvet alkoivat tupruttaa,
ja kapteenin ääni jakeli viimeisiä käskyjä laivasillalle.

Väkijoukko alkoi uudelleen laulaa, äänekkäämmin kuin ennen, tyttöjen
helakat äänet ylinnä muita, ja laiva eteni pimeään mereen.

Seurasin laivaa silmilläni niin hyvin kuin taisin sumulta, joka
kaihti silmiäni, kunnes se livahti lahden niemekkeen taa, kiertäen
sen nenässä vilkkuvan tulimajakan. Ja sitten vajosin takaisin
istuimelleni ja itkin pelkästä ilosta ajatellessani kuinka suurta
rakkautta Martinille osoitettiin.

Ihmisjoukko alkoi poistua laivasillalta kuin musta virta, joka valuu
pimeässä kohisten ryhmyisten kivien yli, ja minä kuulin heidän
puheensa heidän kulkiessaan autoni sivu.

Muuan naisenääni kuului sanovan:

"No, mitäs nyt sanot meidän Martin Conradista -- meidän
Martinistamme?"

Ja miehen ääni vastasi:

"Siinä on miestä, Jumal'avita!"

Parin minuutin kuluttua laivasilta oli tyhjä, ja kuljettaja kysyi:

"Kotiinko, teidän armonne?"

"Kotiin", vastasin.

Kun ajoimme päätietä ylös, sattuivat kaukana ulapalla olevan laivan
valot uudelleen silmiini, ja tiesin, että oma Martinini, yhtä
varmasti kuin hän nyt oli siellä, ajatteli nyt minua ja katseli kohti
taloa, johon hän minut oli jättänyt.

Linnaan saapuessamme huomasin hämmästyksekseni, että kaikki ikkunat
olivat valaistut.

Automobiilin jyske toi Pricen halliin. Hän kertoi minulle,
että huvimatkalaiset olivat palanneet takaisin ja olivat nyt
makuuhuoneissaan pukeutumassa päivällisiä varten.

Mennessäni yläkertaan omiin huoneisiini kuulin suljettujen ovien
takaa naurunkikatuksien säestämiä varieteepätkiä hyräiltävän.

Ja silloin minusta äkisti tuntui kuin olisi uusi henki käynyt minuun,
ja tiesin, että minusta oli tullut toinen nainen.

    _Martin Conradin memorandum_.

    Rakkaimpani oli oikeassa. Hyvän aikaa Blackwaterista lähdettyäni
    seisoin yhä kapteenin sillalla katsellen kohti Port Raan
    yläpuolella kohoavan talon valaistuja ikkunoita ja pyöritellen
    mielessäni kysymystä, joka kuudentoista kuukauden aikana oli yötä
    päivää kalvava minua -- miksi olin jättänyt hänet sinne?

    Vaikka hän niin väsymättömästi pyyteli minua lähtemään,
    vaikka hän niin suloisen epäitsekkäästä huolehti vain minun
    päämäärästäni ja eduistani, vaikka hän oli niin uljaasti
    päättänyt jakaa minun kanssani kaiken edesvastuun tulevaisuudesta
    -- niin miksi sittenkin olin jättänyt hänet sinne?

    Vaimo, jonka Jumala antoi minulle, oli minun -- miksi siis
    olin jättänyt hänet miehen taloon, jolla uskottomuudestaan ja
    raakuudestaan huolimatta oli lain, kirkon ja maailman silmissä
    oikeus sanoa häntä vaimokseen ja kohdella häntä sen mukaisesti.

    En tahtonut teeskennellä katumusta, jota en tuntenut. En
    hetkeäkään soimannut itseäni siitä, mitä oli tapahtunut. Ei
    hetkeäkään juolahtanut mieleeni soimata häntä siitä, mitä oli
    tapahtunut. Hän oli antautunut minulle kuninkaallisen oikeutensa
    ja ylhäisen voimansa tunnossa, kuten jokaisen hyvän naisen tulee
    antautua miehelle, jota hän rakastaa, jos heidän liittonsa on
    oleva puhdas ja vilpitön.

    Mutta miksi en silloin älynnyt, mitä nyt älyän, että niin on
    säädetty Luonnon laissa -- julmassa ja yhtäkaikki ylevässä
    Luonnon laissa -- että kuorma on naisen kannettava, että lunastus
    on naisen maksettava.

    Kaikki on nyt ollutta, ja vaikka armas tyttöseni monesti on
    minulle vakuuttanut tahrattoman sydämensä pohjasta, että kaikki
    on kääntynyt parhaaksemme ja että kärsimykset ovat Jumalan suola
    sielujemme säilyttämiseksi, niin ajatellessani, mitä kaikkea
    hänellä on ollut kestettävänä minun ollessani kateessa, tiedän
    etten voi koskaan suoda itselleni anteeksi, että jätin hänet
    yksin -- en koskaan, en koskaan, en koskaan.

                                                        M. C.



Seitsemäskymmeneskahdes luku.


Koska nyt viimeisen kerran tulen puhuneeksi mieheni vieraista, koetan
heitä kuvaillessani olla ilman pahansuopaisuutta ja esittää heidät
juuri sellaisina kuin he olivat -- itsekkäinä, julmina, pahatapaisina
ja vilpillisinä.

Päivälliskello soi ennenkuin olin valmiiksi pukeutunut, ja mennessäni
alakertaan parin minuutin kuluttua huomasin, ettei minua oltu
yritettykään odottaa.

Koko seurue oli jo istahtanut pöytään, mieheni pöydän alapäähän ja
Alma (uskomatonta kyllä) emännän paikalle pöydän päähän.

Tätä en nykyisessä mielentilassani aikonut sietää, ja niinpä
vieraiden tehdessä muutamia mauttomia yrityksiä lausua minut
tervetulleeksi ja rouva Lierin huudahtaessa: "Tulehan tänne, pikku
raukka, kertomaan minulle mitenkä olet aikasi viettänyt meidän poissa
ollessamme" (osoittaen tyhjää istuinta vieressään), astuin koppavasti
Alman luo, asetin käteni hänen tuolinsa selkänojalle ja sanoin: "Ole
hyvä."

Alma näytti hämmästyneeltä. Mutta jo seuraavassa tuokiossa hän
suoriutui pulasta istahtamalla minulle varatulle tuolille äitinsä
viereen ja ryhtymällä paikalla onnittelemaan minua virkistyneen
ulkomuotoni johdosta ja itseään siitä, että pääsi toimittamasta minun
virkaani.

Mieheni ja koko pöytäkunta katsahtivat ylös tämän ikävän kohtauksen
sattuessa, ja nähdessäni hänen vääntelevän naamansa merkillisen
näköiseksi, arvasin hänen otaksuvan, että isäni (jota hän aina
pelkäsi) oli neuvonut minua pitämään puoliani. Mutta Alma, jolla oli
tarkempi vaisto, ajatteli nähtävästi Martinia, ja hän alkoi melkein
heti paikalla jutella hänestä.

"Vai on hyvä ystäväsi juuri lähtenyt, kultaseni. Palvelijat ovat
aivan hupsuina häneen. Meidän ei onnistunut tavata häntä nytkään.
Paha onni! Toivoakseni pyytelit anteeksi puolestamme ja ilmoitit
kuinka pahoillamme olimme lähdöstämme -- ilmoitithan?"

Paholainen varmaankin riivasi minua, sillä minä vastasin:

"Enkä ilmoittanut, Alma."

"Miks'et, kultaseni?"

"Koska täällä saaressamme on sellainen puheenparsi, että vain aasi
syö kushagia" [muuan autioilla paikoilla kasvava kitkerä ruoho].

Alma rupesi nauramaan muiden kanssa tälle jotenkin hillittömälle
vastaukselleni ja johti sitten puheen äskeisen purjehdusretken
tapahtumiin.

Sain kuulla että hän, vallattuaan ensin piispan suosion iltamassaan,
oli menestyksestään niin rohkaistunut, että päätti vallata koko
saaremme "ylimystön" kutsumalla heidät tansseihin huvialukselle sen
ollessa ankkurissa Holmtownissa, ja suurta riemastusta saivat aikaan
hänen naurettavat kuvauksensa hienostomme kömpelöistä ponnistuksista
miellyttää miestäni ja hänen vieraitaan.

"Voi sentään, Jimmy", huudahti herra Vivian kimeällä naisäänellään,
"muistatko sitä vanhaa neitoa harsohameessa, joka -- j.n.e..."

"Mutta muistatko" huudahti herra Eastcliff, "sitä kylävoutia
pullonpäänenineen, joka -- j.n.e..."

"Minä olin pakahtua nauruun", sanoi joku naisista.

"Niin minäkin", vakuuttivat kaikki.

Eikä aikaakaan, kun minä jo huomasin, että tätä epämiellyttävää ja
huonoa käytöstä todistavaa pilkantekoa jatkettiin minun tähteni.

Alman myönnettyä, että hän oli kovasti "flirtannut" piispan kanssa,
ja herra Vivianin yleisen naurun keskessä ristittyä hänet "madame
Lierin kultamuruksi", kääntyi Alma minun puoleeni:

"Mary kultaseni, senhän toki myöntänet, että vaikkakaan poloiset
saarelaisesi eivät syökään kushagia, ovat he kuitenkin maailman
hullunkurisimpia ihmisiä vieraissa ollessaan."

"Eivät sen hullunkurisempia", vastasin, "kuin ihmiset, jotka itse
isäntinä ollen nauravat heille."

Ei ollut niinkään helppoa lyödä tätä leikiksi, niinpä herrat
peittääkseen Alman nolostumista rupesivat puhumaan hevosista ja
koirista, enkä tiedä kuinka kauan tätä jotenkin karkeilla kaskuilla
höystettyä keskustelua olisi pitkitetty, ellei vanha rouva Lier olisi
kääntynyt puoleeni ja koskettanut vakavampaa ainetta.

Se koski Alman koiraa, joka oli kuollut purjehdusmatkalla, vaikkei
kukaan tietänyt mikä oli sen kuoleman aiheuttanut; mahdollisesti
oli se pahasti ikävöinyt emäntäänsä ollessaan karanteenissa, jota
hallituksen mielettömät määräykset olivat vaatineet ulkomailta
palattuamme.

Koska koira oli merellä kuollut, otaksuin sen joutuneen haudatuksikin
sinne, mutta eipäs, niin tunteettomia eivät vieraamme olleetkaan.
Laivan kirvesmies oli valmistanut sille kauniin mahonkikirstun,
jonka pääpuolessa oli kuvastinlasi ja jalkapäässä nimikilpi, missä
kultakirjaimin luettiin koiran nimi, Prue, ja sen ikä, kolme vuotta.

Tässä kunnossa se oli tuotu maihin, ja nyt se juhlallisesti lepäsi
Alman pukuhuoneessa kaikkein katseltavana. Mutta huomenna se oli
haudattava jonnekin linnan läheisyyteen, arvatenkin rotkoon, ja sinne
sen oli saattava koko seurue juhlakulussa ja mustiin vaatetettuna
kuten hautajaisissa ainakin.

Suuttumus ja inho kuohuttivat mieltäni kuullessani näistä
uskomattomista toimenpiteistä juteltavan, ja viimein lausuin
selvällä, painokkaalla äänellä:

"Pyytäisin sinua hyväntahtoisesti luopumaan siitä."

"Miksi niin, kultaseni?" kysäsi Alma.

"Koska minä en sitä tahdo enkä salli", vastasin.

Nolo hiljaisuus seurasi tätä julistusta, ja kun keskustelu jälleen
pääsi vauhtiin, kuulivat tarkat korvani (jotka eivät aina ole
kartuttaneet onneani) puoliääneen lausutut sanat:

"Kas vain, onpa sillä sisuakin."

Siitä huolimatta Alma, kun nousin ruokasalista lähteäkseni, kietoi
käsivartensa vyötäisilleni, sanoi minua rakkaaksi pikku nunnakseen ja
vei minut halliin.

Siellä käytiin istumaan suuren, avonaisen takan eteen ja hetken
kuluttua juteltiin vapaasti ja ujostelematta kuten hienojen naisten
eräissä piireissä usein on tapa.

Herra Eastcliffin Camilla kertoi jotenkin sopimattoman jutun eräästä
"pukijasta", jota hän oli käyttänyt teatterissa, ja sitten eräs
toinen nuori nainen saneli erään ilmoituksen, jonka hän oli lukenut
muutamasta kristillisestä sanomalehdestä: "Sisäkkö haluaa paikkaa
perheessä, missä on miespalvelija."

Tätä kertomusta seurasi kajahtava nauru, mutta se yltyi vielä
kovemmaksi, kun Alman äiti nojatuolinsa syvyyksistä totiseen tapaansa
huomautti, ettei hän 'keksinyt mitään naurettavaa siinä' ja 'ettei
tyttö rukka ajatellut mitään sellaista kuin he.'

Suuttumus kuohutti jälleen mieltäni, ja koska olin päättänyt vaatia
heitä ottamaan huomioon minunkin läsnäoloni, sanoin:

"Hyvät naiset, pyytäisin teitä jättämään tämäntapaiset keskustelut.
Minä en niistä pidä."

Viimein asiat kehittyivät huippuunsa.

Noin kymmenen päivää Martinin lähdön jälkeen sain Southamptonista
lähetetyn sähkösanoman, joka sisälsi sanat: "Hyvästi! Jumala
siunatkoon sinua!" ja seuraavana päivänä luin sanomalehdestä
kertomuksen hänen viimeisestä illastaan Tilburyssä.

Hän oli pitänyt päivälliset ystävilleen, niihin luettuina hänen
entinen päällikkönsä vaimoineen sekä useat muut Lontoossa sattumalta
oleskelevat naparetkeläiset, muuan ministeri ja sen sanomalehden
omistaja, joka oli hänen retkikuntansa kannattaja.

Päivällinen oli syöty "Scotian" salongissa (kuinka elävästi se
muistui mieleeni) ja ilta oli päättynyt tanssiin kannella kuutamossa;
ja kun erohetki oli käsissä, oli Martin pitänyt pienen, hellänhaikean
puheen (sydämellisyyttä henkivän, mutta kielellisesti heikon) missä
hän oli sanonut, että nyt toiselle Etelänavan valloitusretkelle
lähtiessään hän "ei voinut olla tuntematta hiukan tuskaista pakotusta
kaksinkertaisten liiviensä kolmannen napin alla. Sillä hän ajatteli
niitä rakkaita, joista heidän nyt oli erottava, kun lähtivät
tuntemattomiin vyöhykkeisiin, joissa tanssiminen oli jäävä unhoon."

Tarpeetonta on kertoa kuinka hänen sanansa minua liikuttivat tässä
minulle niin vierashenkisessä ympäristössä, mutta vahingossa jätin
sanomalehden salin pöydälle, ja seuraavana aamuna mennessäni
alakertaan aamiaisen jälkeen, tapasin Alman takkatulen ääressä
hallissa keinutuolissa loikomassa paperossiaan poltellen ja lukien
naurettavan juhlallisella äänellä sanomalehden selostusta. Hänen
ympärillään seisoi joukko herroja, niiden joukosta mieheni, jonka
pullea ruumis (hän alkoi käydä lihavaksi) tutisi naurusta.

Minulla oli täysi työ estäytyä syöksymästä tulistuneena heidän
luokseen, mutta kun jaloissani oli keveäpohjaiset kengät, niin
seisoin rauhallisena heidän keskellään, kunnes minut huomattiin.

"Oh", virkahti Alma hymyillen kaikkein maireinta ja pettävintä
hymyään, "me tässä juuri luimme tätä kaunista selostusta ystäväsi
viimeisestä illasta Englannissa."

"Niinpä näkyy", vastasin, ja sisällisestä harmista kuohuen otin
peukalon ja etusormeni päillä sanomalehden hänen käsistään (ikäänkuin
hänen kosketuksensa olisi saastuttanut sen) ja paiskasin sen
takkatuleen, missä se joutui liekkien saaliiksi.

Tähän tuntuivat kaikki lystit loppuvan. Pitkä herra Eastcliff astui
avoimen oven luo sanoen:

"Hiton sopiva ilma autoretkeä varten, eikö teistäkin?"

Tämä herrasmies ei tähän saakka ollut pitänyt minkäänlaista kiirettä
käydä ystävänsä luona, joka oli vuokrannut metsästysmaita Skyessä,
-- jolla tekosyyllä Alma oli puolustanut heidän äkillistä lähtöään
purjehdusretkelle -- mutta nyt hän alkoi käydä liian huvitetuksi
Invernessin kokouksesta voidakseen kauemmin viipyä Raa-linnassa.
Muutkin vieraamme alkoivat harrastaa jos jotakin, toisilla oli kiire
Perthin ja Äyrin kilpa-ajoihin, toisilla lohia kalastamaan Tay joesta
ja hirviä ampumaan Invercauldin metsissä, niin että viikon kuluttua
olin jättänyt hyvästi heille kaikille.

Kaikille paitsi Almalle.

Palasin sisään hallista saatettuani joitakin vieraitani, kun Alma
seurasi minua huoneeseeni sanoen:

"Rakas, kulta tyttöseni, tahdotko olla minulle oikein kiltti?"

Hänen oli piakkoin lähdettävä äitinsä kanssa New Yorkiin, mutta koska
se "rakas mummu kulta" oli kehnoimpia merelläkulkijoita mitä ajatella
saattaa, pitäisi heidän odottaa suurinta kaikista laivoista, ja koska
suurin laiva läksi Liverpoolista ja Ellan oli niin lähellä satamaa,
niin ehkäpä minä sallisin... vain viikoksi, ehkäpä kahdeksi...

Mitä _taisin_ sanoa? Sananen, ehkäpä vain puoli sanaa, ja melkein jo
ennenkuin se oli lausuttukaan, olivat Alman käsivarret kaulassani
ja hän sanoi minua "kalleimmaksi, herttaisimmaksi, kilteimmäksi
ystäväkseen maailmassa".

Kamarineitini Price oli läsnä tämän kohtauksen aikana, ja tuskin
oli Alma poistunut huoneesta, kun hän nykäisi minua käsivarresta ja
kuiskasi korvaani:

"Teidän armonne, voi, teidän armonne, ettekö huomaa mikä sillä
naisella on mielessä? Hän pitää teitä silmällä."



Seitsemäskymmeneskolmas luku.


Seuraava, joka lähti, oli mieheni.

Hän syytti parlamenttitoimia. Hän aikoi viipyä poissa kolme tahi
neljä viikkoa, mutta sillävälin olisi Alma seuranani, enkä minä sitä
paitsi ollut niitä ihmisiä, jotka ikävöivät.

Koska en ollut koskaan ennen kuullut hänen puhuvan päärin
velvollisuuksistaan, kyselin oliko tämä ainoa syy, joka kutsui hänet
Lontooseen.

"Ehkäpä ei ainoa", vastasi hän, ja sitten hän pahasti murtaen
suutansa ja muuttuneella äänellä lisäsi:

"Minä olen saanut tarpeeksi tästä Jumalan hylkäämästä paikasta, ja
sitten... totta puhuen, oma käytöksesi alkaa minua tympäistä."

Mieheni lähdettyä yrmeä esiintymiseni lannistui. Jäätyäni yksin Alman
kanssa tulin heikoksi ja päättämättömäksi kuten ennenkin ja minä
rupesin pohtimaan Pricen varoitusta.

Hän oli tuntenut vahingoniloista mielihyvää nähdessään minun
yritykseni puolustaa emännän asemaani mieheni talossa, mutta nyt hän
alinomaa päivitteli mielettömyyttäni, kun olin sallinut Alman jäädä.

"Hän pettää teitä, armollinen rouva", saneli Price. "_Hänkö_ muka
laivaa odottaisi! Kaikkea muuta! Jos armollinen rouva taas lupaa olla
suuttumatta ja ajamatta minua ovelle kimpsuineni kampsuineni, niin
sanon mitä hän odottaa."

"Mitä?"

"Hän odottaa... hän arvelee... hän kuvittelee... no niin,
pulmakseni suuni puhtaaksi, armollinen rouva, se ilkeäsisuinen
kappale otaksuu jotain tapahtuvan teidän armollenne, ja hän odottaa
nyt sitä tapausta kertoakseen hänen armolleen."

Minä rupesin voimaan pahoin. Hämärä, epämääräinen, levoton aavistus
tulevista kärsimyksistä valtasi useasti mieleni.

Koetin haihduttaa sitä. Ponnistelin kovasti tukahuttaakseni sen
ilkeänä, jännityksessä olleiden hermojeni tuottamana painajaisena,
ja ajaksi siinä onnistuinkin. Olin sanonut Martinille, ettei mitään
ollut tapahtuva hänen poissaollessaan, ja pakotin itseni uskomaan
ettei mitään saattaisi tapahtua.

Kului viikkoja; ilma muuttui; syksyn kultainen autere vaihtui koleaan
harmaaseen; taivas synkkeni kolkoista pilvistä; taajat sateet
pehmittivät maan liejuiseksi, puut paljastivat alastomat mustat
oksansa, mereltä tulevat kaameat tuulet ajelivat kuihtuneita lehtiä
teillä, illat kävivät pitkiksi ja aamut kolkoiksi, mutta yhä viipyi
Alma äitinsä kanssa Raa-linnassa.

Minä aloin peljätä häntä. Tuo sama puolittain hypnoottinen
lumousvoima, johon hän lapsena ollessani oli minut kiehtonut, alkoi
taas jossain määrin saada minut valtaansa, mutta nyt sen vaikutus
tuntui pahalta, melkeinpä pirulliselta.

Tunsin, että hän vartioi minua yötä päivää. Toisinaan, kun hän arveli
minun huomioni olevan muualla, äkkäsin hänen sysimustain silmäinsä
pitkäin, tummain silmäripsien alta tähystelevän minua uteliaasti ja
tutkivasti.

Hän jutteli kanssani yhtä rakastettavasti ja sulavan lempeästi kuin
ennenkin, mutta minä kartoin hänen läheisyyttänsä ja vavahdin hänen
kosketustansa.

Monesti muistuivat mieleeni Martinin häikäilemättömät sanat: "Vihaan
sitä naista, tekisipä mieleni tallata häntä jalallani."

Tuntui kammottavalta ajatella, että olin yksin tässä suuressa
rappeutuneessa talossa naisen kanssa, joka odotti ja piti varalla
milloin saisi minut ansaan, päästäkseen minun kengissäni liikkumaan,
ja tästä tunteesta terveyteni ja mieleni alkoivat kärsiä.

Joskus sain pyörtymys- ja väsymyskohtauksia, joiden syytä en
käsittänyt. Silmäillessäni peiliin aamulla, näin että nenäni oli
tulemassa teräväksi, poskeni laihoiksi ja kasvoni kalpeiksi, jopa
harmaiksi.

Alma huomasi tämän muutoksen ulkomuodossani ja pehmeän äänensä
viehkeimmällä sävyllä hän alinomaa säälitteli ja lohdutteli minua.
Minä en hänen osanotostaan tahtonut tietää, vaan väitin olevani
täysin terve, mutta siitä huolimatta minua pöyristytti sisällisesti
ja kävin yhä onnettomammaksi.

Tällainen hurja jännitys ei voinut kestää kovin kauan, ja noin kolme
viikkoa sen jälkeen kuin mieheni oli lähtenyt Lontooseen, se laukesi.

Minä olin juuri nousemassa aamiaispöydästä Alman ja hänen äitinsä
kera, kun minua äkisti alkoi huimata ja hetkisen hoiperreltuani
pyörryin siihen paikkaan.

Tultuani tajuihini tapasin itseni lattialla makaamasta. Alma ja hänen
äitinsä nojautuivat ylitseni.

En milloinkaan, en koko elämäni aikana tule unhoittamaan Alman
katsetta, joka kohtasi minua avatessani silmäni. Ylähuultaan purren
ja alahuuli hiukan eteenpäin työnnettynä vilkaisi hän äitiinsä
ilkeällä, voitonvarmalla silmäyksellä.

Minä olin kovasti hämmentynyt. Arvelin, että tointuessani olin
saattanut puhua jotain, ehkä lausua nimen tuosta tajuttoman sielun
hämärästä ja pyhästä kammiosta, johon yksin Jumalan oli sallittu
katsella. Huomasin että kureliivini oli avattu takaa, niin että
poveni oli vapaa.

Niin pian kuin Alma näki, että silmäni olivat avoinna, pujotti
hän käsivartensa pääni alle ja alkoi valella korviini makeata
sanatulvaansa.

"Rakas suloinen kultaseni", sanoi hän, "sinä olit säikähyttää meidät
kuoliaiksi. Meidän täytyy paikalla noutaa lääkäri -- oma tohtorisi,
näetkös."

Yritin panna vastaan, mutta hän ei tahtonut kuunnella.

"Saattaa olla, ettei se merkitse mitään, kultaseni. Toivoakseni se ei
ole mitään. Mutta toiselta puolen se saattaa olla hyvinkin vakavaa
laatua, ja velvollisuuteni miestäsi kohtaan on ottaa selvä sen
syystä."

Tiesin aivan hyvin mitä Alma ajatteli, mutta en voinut sanoa enempää
vahvistamatta hänen epäluuloansa, niinpä kyselin Pricea, joka auttoi
minut huoneeseeni, missä kävin istumaan vuoteeni laidalle, hänen
antaessaan minulle konjakkia ja muita virvokkeita.

Tämä oli lopun alkua. En tarvinnut lääkäriä tietääkseni, mikä minulle
oli tapahtunut. Jos olisivat vuoret siirtyneet paikoiltaan tai meren
ikuinen juoksu pysähtynyt vauhdissaan, niin se ei olisi minua niin
huumannut, niin järkyttänyt kuin tämä tieto.

Suurin mysteria naisen elämässä, pyhin, jumalallisin, uuden syntyvän
elämän mahtava mysteria oli tullut minulle kuten muillekin naisille.
Mutta mitenkä se oli tullut? Kuten synkkä ukkosilma.

Jumalani! Jumalani! Kuinka ylpeästi olin pidellyt päätäni pystyssä!
Kuinka varmasti olin tallannut jalkojeni alle siveyden säännöt, lain
käskyt ja vieläpä uskonnon sakramentitkin, siinä luulossa ettei
Luonto, joka on tehnyt sydämemme siksi, mitä se on, ole tarkoittanut
että naisen pitäisi hävetä puhtaimpia vaistojaan.

Ja nyt Luonto itse oli noussut minua tuomitsemaan, ja vähän ajan
kuluttua koko maailma oli ottava osaa hänen huutoonsa.

Jos Martin olisi ollut saapuvilla tällä hetkellä, en luule, että
olisin välittänyt mitä ihmiset mahdollisesti tulevat ajattelemaan
tai sanomaan minun asemassani olevasta naisesta. Mutta tuhannet
peninkulmat merimatkaa erottivat hänet tällä hetkellä minusta, ja
joka päivä vei hänet yhä syvemmälle antarktisen yön pimeyteen.

Kuinka heikoksi, pieneksi ja avuttomaksi tunsin itseni! En hetkeäkään
soimannut Martinia. Mutta minun oli yksinäni kaikesta vastattava.
Minä asuin vielä mieheni talossa, ja -- mikä pahinta kaikesta, toinen
nainen tiesi salaisuuteni.



Seitsemäskymmenesneljäs luku.


Aikaisin seuraavana aamuna tohtori Conrad tuli minua katsomaan.
Panin merkille, että hän tuli isäni suuressa ja nopeakulkuisessa
automobiilissa.

Minä istuin aamupuvussani takkatulen ääressä budoaarissani ja jo ensi
silmäys hänen raudanharmaitten hiustensa ympäröimiin, hilpeisiin
kasvoihinsa ilmaisi minulle, mitä Alma oli sanonut kirjeessään, jolla
hän oli kutsunut hänet tänne.

Lempeällä äänellään tiedusteli hän minulta muutamia seikkoja, ja
vaikka minun olisi haluttanut salata totuus, en uskaltanut. Huomasin
hänen kasvojensa kirkastuvan vastauksistani, ja lopetettuaan
kyselemisensä hän virkkoi:

"Meidän ei tarvitse ensinkään olla huolissamme. Ennen pitkää ollaan
paremmissa voimissa kuin koskaan ennen."

Sitten hän herttaisella, hienolla tavallaan (varmaankin otaksuen
minun siitä ihastuvan) ilmaisi minulle mitä jo tiesin, ja minä
kuuntelin hänen puhettansa pää painuksissa ja kasvoni tulta kohti
käännettyinä.

Hän mahtoi olla pettynyt uutisensa tuottamasta vaikutuksesta minuun,
sillä hän puheli edelleen terveydestäni, huomauttaen että tilassani
oli perin tärkeätä olla reippaalla ja tasaisella mielellä ja luottaa
tulevaisuuteen.

"Teidän täytyy elää viihtyisässä ympäristössä ja seurustella
miellyttäväin ihmisten parissa -- vanhain ystäväin, koulutoverien,
tuttujen ja tyytyväisten ihmisten parissa."

Vastasin "Kyllä" ja "Kyllä" tietäen kuinka mahdotonta kaikki oli, ja
sitten hän vaihtoi puheenainetta -- kertoen isästäni, jolloin hänen
kasvonsa kävivät hyvin vakaviksi, sekä Christian Annesta, jonka nimi
saattoi hänen leppeät, vanhat kasvonsa sädehtimään päivänpaistetta.

Hän oli lähettänyt tohtorin kanssa terveiset minulle.

"Sano hänelle", oli hän sanonut, "etten koskaan unohda mitä hän
syksyllä teki puolestani, ja tuontuostakin minä kiitän Jumalaa
hänestä."

Sydämeni kuristui kokoon, mutta hänen seuraavat sanansa olivat
raastaa minut palasiksi.

"Vielä pyysi Christian Ann minua sanomaan, että Suvimaja kaipaa
teitä. 'Hän on nyt ylhäinen rouva', sanoi hän, 'mutta saattaapa
ylhäisillä rouvillakin olla surunsa kuten meillä, poloisilla, ja jos
hän vain haluaa painaa suloisen pikku päänsä lepoon köyhän vaimon
vuoteessa, niin odottaa häntä aina Mary O'Neillin pikku huone!"

"Jumala!" sain sanoneeksi, ja sitten hän sanomattomaksi
huojennuksekseni rupesi puhumaan muista asioista.

Olin kovasti kauhuissani, että hän alkaisi jutella Martinista. Yksin
taivas, joka näkee naissydämen syvyyksiin hänen koettelemuksensa
raskaimpina hetkinä, tietää mistä tämä pelko johtui, mutta varma
olen, että jos hän olisi maininnut Martinin nimeä tällä hetkellä,
niin olisin parahtanut.

Poislähtiessään hän vielä uudisti varoituksensa.

"Pidättehän mielessä mitä sanoin reippaasta ja iloisesta mielestä?"

"Koetan parastani."

"Ja että oleskelette tyytyväisten ja miellyttäväin ihmisten parissa?"

"Nii-in."

Tuskin oli hän lähtenyt huoneesta kun Alma pyyhkäisi sisään suu
täynnä mitä lämpimimpiä ja vilpillisimpiä onnentoivotuksia.

"Kas niin!" huudahti hän kielensä kaikella kitkerällä hunajalla.
"Enkö ollut oikeassa lähettäessäni tohtoria noutamaan? Onpa tämä
uutinen! Sinä onnen lempilapsi! Mutta minä en saa sinua pidättää,
kulta. Sinä tietysti hehkut innosta kirjoittaa miehellesi ja kertoa
hänelle kaikki."

Alman äitikin tuli kiireisesti minua katsomaan. Tuo tyytyväinen,
vanha sielu hajuvesistä tuoksuvana ja timanteista kimaltelevana alkoi
onnitella itseään tarkkanäköisyydestään.

"Tiesinhän sen", virkkoi hän. "Nähdessäni minkänäköinen olitte,
sanoin Almalle, että olin aivan varma siitä, että olitte sillä
tavalla. 'Mahdotonta', sanoi Alma, mutta kyllä me naimisissa olevat
naiset tuollaisia asioita ymmärrämme, kyllä vain."

Kun hän vielä oli jaellut minulle muutamia kotoisia neuvoja omain
kokemustensa varastosta -- syödä aamiaista vuoteessa, välttää teetä
j.n.e. -- vakuutteli hän minulle kuinka onnellinen olin, kun sain
pitää Alman talossa tällaisena aikana.

"Tohtori sanoo, että teitä on pidettävä iloisella ja reippaalla
mielellä, ja Alma, se on sellainen rattoisa sielu, eikös ole? Ja
kuinka ihastunut hän on teihin! Voitteko kuvailla, että hän täydellä
todella juttelee jäävänsä tänne teille seuraksi, kunnes joulukuun
laivat lähtevät?"

Tieto, että saisin pitää Alman täällä vielä kaksi kuukautta, oli jo
kylläksi musertamaan minut, mutta marttyyriaikani oli vasta alkanut.

Seuraavana päivänä Bridget tätini tuli sisään, ja kirkas välke hänen
kultasankaisten silmälasiensa takaa vilkkuvissa silmissään, jotka
tavallisesti olivat niin kylmät ja harmaat, ilmaisi minulle, ettei
hänen käyntinsä ollut epäitsekästä laatua.

"Kas niin", virkkoi hän, "minua sinä tästä saat kiittää. Enkös vain
neuvonut sinua oikein, kun käskin sinua olemaan hiukan sokea? Muuta
keinoa ei ole miesten kanssa. Kun Conrad tuli kertomaan, uutisia,
sanoin minä: 'Betsy, minun täytyy heti paikalla lähteä tyttö raukan
luo'. Taivas tietää, että oli minulla hommaa tarpeeksi jo ennaltakin,
mutta enhän voinut jättää sinua vierasten haltuun, enhän toki?"

Kun ei tähän kysymykseen kuulunut mitään vastausta, Bridget täti
jutteli edelleen sanoen, että mieheni ja minun välit kävisivät nyt
paremmiksi, tämä kun oli oleva side välillämme.

"Niin on aina. Vanhan everstin käytös ei ollut varsin kiitettävä
naimisissa ollessamme, ja aika ajoin minä huokasin itsekseni, että
olin tehnyt huonot kaupat; mutta Betsyn tultua maailmaan ajattelin:
'Olisin voinut joutua parempiin naimisiin, mutta olisin voinut joutua
huonompiinkin, ja joka tapauksessa on hän jälkeläiseni isä'."

Kun en tähänkään vielä mitään vastannut, Bridget täti rupesi puhumaan
Almasta ja hänen äidistään. Enkö minä ollut epäillyt juuri hänen
olevan väleissä mieheni kanssa -- sen nuoren naisen, jolla oli niin
suuret silmät ja kopea päänkeikahdus. Mutta miksikäs minä pidinkään
sellaista henkilöä talossani?

"Jos kaipaat iloista ja hauskaa seuraa, niin eikös sinulla ole
tätisi ja lihallinen serkkusi? On niitä itsekkäitäkin ihmisiä, mutta
kiitän pyhimyksiä siitä, etten tiedä mitä itsekkäisyys merkitsee.
Olen valmis sinun hyväksesi tekemään sitä samaa mitä tein äiti
raukallesikin, ja enempää luullakseni ei voi vaatia, vai mitä?"

Tähän minä varmaankin sopersin jotain vastaukseksi, sillä Bridget
täti myönsi, että saattoi se olla uhrauskin, vaikka taas toiselta
puolen ei hänestä tuntunut ikävältä jättää Hoviakaan.

"Olen ollut siellä kaksikymmentä vuotta, ja nyt minun pitää olla oman
tytärpuoleni palvelija. Taivas tietää jaksanko sitä kauemmin kestää.
On kerrassaan iljettävää nähdä miten Nessy käyttäytyy isäsi kanssa.
Luulenpa totta tosiaan, että hän pyrkii naimisiin sille miehelle."

Välttääkseni kiusallista puheenainetta kyselin isäni terveydentilaa.

"Yhä kehnommaksi hän käy, mutta Conradin uutiset vaikuttivat mieheen
kuin mikäkin ilojuoma. Hän tahtoi tulla tänne minun matkassani
tänään, mutta tohtori ei tahtonut kuulla sitä. Mutta kyllä hän sieltä
pian tänne kömpii, ja tällä välin hän juttelee lakkaamatta suuresta
juhlasta, jonka hän panee toimeen."

"Juhlasta?"

"Jota tullaan viettämään tämän odotetun tapauksen kunniaksi, vaikkei
ole tarkoitus sitä kotipiiriä kauemmaksi levittää. Onhan vain juhla
muka ensimäisen kotiintulonne kunniaksi -- niin on ajateltu selittää
se vieraille."

Minulta pääsi heikko tuskan huudahdus, ja Bridget täti virkkoi:

"Niin kyllä, ymmärrän mitä aiot sanoa -- miksei hän voi odottaa?
Sanon sinulle syyn siihen, jos lupaat olla siitä kenellekään mitään
virkkamatta. Isäsi on sairas mies, kultaseni. Sanokoon mitä haluaa,
kun Conrad puhuu syövästä, kyllä hän tietää, että Kuoleman käsi lepää
hänen yllään. Ja koska hän pelkää sen iskevän ennenkuin aikasi on
tullut, niin hän aikoo asettua ajan eteen ja nähdä elämänsä toivon
tällä tavalla toteutuvan -- ja tiedät kyllä mikä se on."

Se oli hirvittävää. Asemani isääni nähden oli nyt niin traagillinen,
että (syntistä kyllä) minä rukoilin sydämeni pohjasta ettei minun
enää tarvitsisi nähdä hänen kasvojaan.

Minun oli pakko se tehdä. Kolme päivää Bridget tädin käynnin jälkeen
tuli isäni minua tervehtimään. Oli ihana päivä, ja minä astuskelin
ruohonurmella, kun hänen suuri autovaununsa vieri jyskien ajotietä
ylös.

Säikähdin muutosta, joka oli hänessä tapahtunut. Hänen kasvonsa
olivat kuolemankalpeat, huulensa sinertävät, hänen tukeva,
voimakaspiirteinen päänsä näytti vajonneen hartioitten väliin, ja
hänen jäsenensä olivat niin laihat, että hänen vaatteensa riippuivat
höllinä; mutta päättävä piirre suun vaiheilla ei ollut muuttunut eikä
liioin silmäkulmain käskevä kohotus.

Hän astui minua vastaan häilyvin askelin, sanoen:

"Vanha Conrad käski minua pysymään vuoteessa, mutta en voinut saada
lepoa, ennenkuin saisin luoda silmäyksen sinuun."

Kun hän vielä oli tavalliseen, kursailemattomaan tapaansa vakuuttanut
minulle, että naisen pitää saada lapsia, koska se pelastaa hänet
pohtimasta suruja, joita hän 'kuvittelee itsellään olevan', talutti
hän minut sisään saliin samalla puolittain halveksumisen sekaisella
hellyydellä, jota hänen oli ollut tapana osoittaa äidillenikin.

Salissa istuivat Alma ja hänen äitinsä, toinen kirjoittamassa, toinen
sohvalla kutomassa, ja he nousivat istualtaan isäni tullessa sisään,
mutta hän viittasi heitä pysymään paikoillaan.

"Käykää istumaan, rouva. Istukaa alallanne, äiti. Tulin tänne
vain minuutin ajaksi puhuakseni tyttäreni kanssa suuresta
vastaanottojuhlastamme."

"Vastaanottojuhlasta?" virkkoi Alma.

"Eikö hän ole vielä mitään siitä puhunut?" kysyi isäni, ja saatuaan
kieltävän vastauksen selitteli hän suunnitelmansa pääpiirteet,
jolloin Alma, jonka entinen käytös isääni kohtaan oli muuttunut
imartelevaksi ja maireaksi, kohotti kätensä pystyyn huudahtaen:

"Miten suurenmoista! Todella erinomainen mielijohde! Muistathan,
rakkaani, että sinut määrättiin olemaan iloisella ja reippaalla
mielellä, ja parempaa ei olisi voitu keksiä sinulle!"

Sieluni hädässä minä vastustelin vastustelemistani jos jonkin
tekosyyn nojalla -- se kävisi liian kalliiksi -- meillä ei olisi
varoja siihen.

"Kuka pyytää sinulta varoja siihen? Minä kuluista pidän huolen,
minä," virkkoi isäni.

Minä väitin olevani sairas enkä niinmuodoin voivani ryhtyä
valmistelemaan sellaista juhlaa -- mutta tämä tekosyy oli pahin
kaikista, sillä se tarjosi Almalle tilaisuuden rientää väliin
avuntarjouksineen.

"Rakas lapsi", huudahti hän, "tiedäthän kuinka kernaasti aina sinua
autan. Näetkös, minä puuhaan kaikki kuntoon, ja sinä saat kantaa
kunnian."

"Kas siinä", riemuitsi isäni taputtaen minua hartioille, ja kääntyen
Alman puoleen hän pyysi häntä ryhtymään valmistuksiin päivääkään
vitkastelematta.

"Kaikki pitää tulla kunnolleen toimitetuksi, maksoi mitä maksoi."

"Kyllä, sir."

"Siitä pitää tulla todella suurenmoista, ma'am, niin suurenmoista
ettei kukaan ole nähnyt sen vertaista ennen."

"Kyllä, kyllä, sir."

"Kutsukaa kaikki saaren hienot ihmiset. Nessy lähettää teille
luettelon heistä."

"Kyllä kutsutaan, sir."

"Sitten ei mitään sen enempää tällä haavaa -- nyt minun kaiketi
täytyy lähteä, muutoin vanha Conrad raivostuu minulle. Näkemään asti,
tyttö, näkemään asti."

Olin mykistynyt, olin avuton, olin häpeissäni.

Silloin en tietänyt, mitä nyt tiedän, että odotetun perillisen tulo
ei yksinomaan ollut syynä isäni juhlimishaluun, vaan olipa siihen
toinen vieläkin salaisempi syy -- se nimittäin, että hän halusi
sokaista asianajajiensa, pankkiiriensa ja saaren virkamiesten silmät,
jotka (odotettuaan hänen hankkivan rahaa heille kuin taikavoimalla)
olivat alkaneet kuiskailla keskenään, etteivät hänen suuret
yrityksensä olleet varmalla pohjalla.

Silloin en tietänyt, mitä nyt tiedän, että itseäni lukuunottamatta
isäni oli tällä hetkellä traagillisin henkilö Ellanissa, ja että hän
murtuneena terveydeltään ja aineellisesti uhattuna salli itselleen
tällaista hurjaa tuhlaavaisuutta sekä vahvistaakseen rahaluottoaan
että tyydyttääkseen elämänsä kalvavaa intohimoa Kuoleman enkelin
siipien varjossa.

Mutta voi rajua tuskaani, voi raivokkaita rukouksiani! Oli melkein
kuin olisi Saatana itse tullut minua kiduttamaan. Seuraavat päivät
elin alituisessa kauhussa että mieheni saattaisi palata kotiin, sillä
tiesin, että heti paikalla hänen palattuaan se valheellinen asema,
johon isäni ja Alma olivat minut asettaneet, oli saava häpeällisen
lopun.

Hän ei tullut kotiin, mutta hän kirjoitti. Mainittuaan, että hänen
valtiolliset velvollisuutensa pidättivät hänet Lontoossa vielä jonkun
aikaa, hän sanoi:

"Olen kuullut, että isäsi tahtoo sinua pitämään suuren juhlan
kotiintulomme kunniaksi. Mutta miksi _nyt_, eikä kolme kuukautta
sitten? Tietänetkö sinä syyn _siihen_?"

Nämä viimeiset sanat lukiessani tunsin jäätävän voimattomuuden
hiipivän jaloistani sydämeeni. Asemani oli muuttumassa
sietämättömäksi. Minä aloin ymmärtää, ettei minulla ollut mitään
oikeutta jäädä mieheni taloon.

Vähät siitä, että mieheni talo oli minunkin, siinä merkityksessä,
ettei se voinut pysyä pystyssä ilman minua, -- minulla ei ollut
oikeutta olla siinä.

Vähät siitä, että mies, jonka kanssa olin naimisissa, oli perin huono
aviopuoliso, -- minulla ei ollut oikeutta olla siellä.

Vähät siitä, että avioliittoni ei ollut ollut mikään avioliitto, --
minulla ei ollut oikeutta olla siellä.

Vähät siitä, että minä en itse asiassa ollut mikään kevytmielinen
aviovaimo, -- minulla ei ollut oikeutta olla siellä.

Sillävälin Price, ainoa todellinen ystäväni Raa-linnassa,
tavanmukaisella suorapuheisuudellaan -- josta en enää loukkaantunut
-- tietämättään yhä kovensi kidutustani. Joka ilta hiuksiani
kammatessaan soimasi hän käytöstäni Almaa kohtaan, ja eräänä iltana
hän virkkoi:

"Enkös jo sanonut, armollinen rouva, että hän pitää teitä silmällä
vain? Se pahansisuinen kappale kielii jos jotain hänen armolleen.
Hän kirjoittaa joka päivä Lontooseen... Mistäkö sen tiedän? Ooh, en
minä suotta alakerrassa pidä silmiäni ja korviani avoinna. Ette te,
armollinen rouva, tule yhtä rauhan hetkeä näkemään, ennenkuin ajatte
sen ihmisen pois talosta."

Silloin minä epätoivon puuskassa, tuskin tietämättä mitä tein, kätkin
kasvot käsiini änkyttäen:

"Ehkäpä olisi minun parasta ajaa itseni ensin ulos talosta."

Hiusteni harjaaminen taukosi samassa, ja seuraavalla hetkellä kuulin
Pricen äänen sanovan kuin pitkän matkan takaa:

"Voi Herrainen aika! Sillä tavallako asiat ovat, armollinen rouva!"



Seitsemäskymmenesviides luku.


Alma piti suurellisesti sanansa.

Hän puuhasi kaikki minun kanssani neuvottelematta -- määräsi juhlan
päivän, joka oli oleva kuukauden kuluttua isäni käynnistä laskettuna,
ja lähetti kutsukortit "kaikille saaren säätyläisille", jotka
Nessy MacLeod oli merkinnyt listoihin jäykällä ja säännöllisellä
käsialallaan.

Näitä listoja saapui joka aamu, kunnes kutsuttujen lukumäärä nousi
viiteensataan.

Koska linnan suojat eivät olleet tarpeeksi laajat tällaiselle
vierastulvalle, niin Alma ehdotti, että rakennettaisiin tilapäinen
paviljonki. Isäni suostui, ja viikon kuluttua saapui Blackwaterista
satoja työmiehiä, jotka alkoivat pystyttää Colosseumin muotoista
puista tekelettä kanervikolle, missä Martin ja minä olimme yhdessä
kävelleet.

Työn aikana tuntui isäni kuumeentapainen ylpeys yltyvän. Almalle
saapui sana, ettei pitänyt rahaa säästää. Juhlan piti tulla
suurellisemmaksi kuin minkään juhlan, joka tätä ennen oli Ellanissa
vietetty. Koska en tietänyt, minkälaista uhkapeliä isäni pelasi,
kauhistutti minua tämä tuhlaavaisuus, ja jo yksin tästäkin syystä
halusin paeta siitä.

Minä en voinut paeta.

Olin varma siitä, että Alma vihasi minua leppymättömästi ja että
hän koetti karkoittaa minut tieheni kodistani, arvellen ehkä sillä
tavalla helpoimmin saavuttavansa omat tarkoitusperänsä. Mutta minä
olin siksi paljon nainen, että jo yksin siitä syystä en tahtonut
paeta, niinpä minä jäin paikalleni ja kärsin täydellisen kiirastulen
vaivat.

Pricekin, joka jo oli rauhoittunut paljastukseeni nähden, vaati minua
jäämään hokien:

"Miksi te talosta läksisitte, armollinen rouva? Te olette miehenne
vaimo? Pitäkää puolianne, sanon minä. Tätä samaa tekevät hienot
rouvat joka päivä. Miksi ei armollinen rouvakin voisi sitä tehdä?"

Eipä aikaakaan kun jo koko saari tuntui joutuvan liikkeille juhlamme
johdosta. Joka päivä sisälsivät paikkakunnan lehdet palstoja pitkiä
selostuksia tapahtuman johdosta ja kertoivat seikkaperäisesti mitä
rajattomat rikkaudet saattoivat saada aikaan yhden ainoan illan
juhlimiseksi. Näissä kuvauksissa usein ylistettiin isääni "Ellanin
kruunaamattomaksi kuninkaaksi", ja Almaakin, joka toi näkyviin niin
"rohkeata alkuperäisyyttä", mutta minua mainittiin vähän tai ei
ensinkään.

Siitä huolimatta näyttivät kaikki oivaltavan mikä oli odotetun juhlan
sisäinen merkitys, ja saaremme alkuperäisiä tapoja noudattaen tuli
minua milloin mikin vieras onnitteluillaan kiusaamaan.

Ensimäisiä kävijöitä oli isäni asianajaja, herra Curphy, joka
myhäili tavallista suopeata hymyänsä ja sormeili pitkää partaansa
kiitellessään minua siitä, että olin seurannut hänen neuvoansa enkä
ollut sallinut pikaisuuteni purkaa avioliittoa, joka oli niin sopivaa
omaisuuteen ja asemaan nähden.

"Kuinka onnellinen mahtaa olla isänne nähdessään toiveittensa
toteutuvan", virkkoi hän. "Ja päälle päätteeksi juuri nyt, kun hänen
terveytensä on näin horjuva! Kuinka hyvä! Kuinka ilahuttavaa!"

Seuraava tulokas oli piispa, joka tapansa mukaan sulavana ja lempeänä
onnitteli minua siitä, että olin hylännyt kaikki erotuumat, niin että
avioliittoni tarkoitus oli tuleva täytetyksi ja vankka katolilainen
tuleva Raa-linnan perilliseksi.

Kipeimmin minuun koski isä Danin hienosti kirjoitettu kirje,
missä hän sanoi olevansa kielletty tulemasta mieheni taloon eikä
niinmuodoin voivansa tulla minua tervehtimään, mutta koska hän oli
kuullut enkelin kuiskaavan siitä suuresta ilosta, joka oli tulossa
minulle, niin hän rukoili Herraa ja Hänen pyhää Äitiänsä johtamaan
minut turvallisesti kaiken läpi.

"Minä olen lukenut rukousnauhan puolestasi joka päivä sitten kun
viimeksi olit täällä, rakas lapseni, jotta pelastuisit suuresta
kiusauksesta. Ja nyt tiedän, että niin on käynyt ja pyhän
avioliittosi sakramentti on tehnyt ylevän tehtävänsä, kuten aina
arvelinkin. Niin siunatkoon sinua Jumala, tyttäreni, ja säilyttäköön
sinut puhtaana ja vilpittömänä ja kelvollisena ijäisyydessä tapaamaan
äitiäsi, sitä siunattua pyhimystä, jonka Herra on tehnyt omakseen."

Tämän kirjeen jälkeen tunsin entistä selvemmin, että minun oli
paettava mieheni talosta, mutta Almaa ajatellessani ei haavoitettu
ylpeyteni eikä häväisty turhamaisuuteni sallineet minun lähteä.

Kului kolme viikkoa.

Paviljonki oli valmiiksi rakennettu ja siihen pystytettiin
parhaillaan kirjavaksi maalattuja lippuja, että se muistuttaisi
Colosseumia auringonlaskussa katsottuna. Katollista käytävää, joka
yhdisti teatterin linnaan, reunusti molemmin puolin suunnattoman
suuret hortensiat ja kattoa valaisivat lamput, jotka muistuttivat
tähtiä.

Pari päivää ennen tätä suurta iltaa Alma (joka oli ollut niin
ahkerissa valmistustouhuissa, ettei ollut herennyt joka päivä käydä
minua tervehtimässä budoaarissa, johon olin sulkeutunut) tuli
luokseni antamaan minulle ohjeita.

Juhlan piti alkaa kello kymmenen. Minun piti esiintyä Kleopatrana
ja vastaanottaa vieraani salissa. Rumpujen päristessä minun oli
määrä astua teatteriin mieheni vieressä, rivi hovipoikia edelläni
kulkien. Kun me olimme käyneet istumaan paikoillemme meille varattuun
aitioon, oli jostakin Lontoon varieteesta erikoisesti tilatun baletin
annettava keskiyöhön asti kestävä näytäntö. Sitten oli seuraava Alman
ja mieheni johtama kotiljongi ja illallisen jälkeen piti uudelleen
uupumatta tanssittaman auringonnousuun asti, jolloin (Etelä-Ranskasta
tilatut) perhoset ja kyyhkyset piti päästettämän häkeistään lentämään
monivärisenä pilvenä kohti auringon valaisemaa paikkaa.

Minua iljetti ja hävetti ajatellessani mokomaa turhamaista ja
prameata näytelmää ja sitä aihetta, jota sen piti muka esittää.

Kaiken lopuksi tuli, että kirjoitin isälleni, ja salaten kärsimysteni
todellisen syyn, sanoin hänelle, ettei hän varmaankaan ollut selvillä
siitä, mitä tehtiin hänen nimessään ja hänen rahoillaan, ja pyysin
häntä tykkänään peruuttamaan koko juhlanvieton.

Kirjeeni vastaus saapui pian Nessy MacLeodin muodossa. Vieläkin voin
nähdä hänen pitkän vartalonsa, punaiset hiuksensa ja säännöttömät
kasvonsa hänen astuessaan huoneeseeni.

"Mary serkku", puheli hän välinpitämättömällä äänellään käyden
jäykkänä istumaan huoneen ainoaan pystyselkäiseen tuoliin, "kirjeesi
on saapunut perille, mutta isäsi ei ole nähnyt sitä, koska hänen
terveytensä on sillä kannalla, että täytyy varoa häntä kaikista
tarpeettomista mielipahoista."

Vastasin jotenkin tulisesti, ettei kirjeeni ollut ensinkään
tarpeeton, vaan hyvinkin kiireellinen, ja jos hän yhä edelleenkin
aikoo pidättää sen isältäni, niin minä toimitan asiani suullisesti.

"Mary serkku", virkkoi Nessy, "tiedän varsin hyvin, mitä kirjeesi
sisältää, sillä olen avannut ja lukenut sen, ja koska en itse sen
paremmin kuin sinäkään hyväksy sitä, mitä täällä puuhaillaan, niin
satun tietämään, että tämä juhlanvietto on isällesi sydämenasia, ja
siksi en salli, että se peruutetaan."

Vastasin kiivastuneena, että oli luvatonta hänen mennä avaamaan minun
kirjettäni isälleni ja sitten (unohtaen hillitä itseäni) kysyin millä
oikeudella hän, joka oli astunut isäni taloon armosta, pidätti hänen
tyttärensä kirjeet häneltä.

"Mary serkku", vastasi Nessy samalla välinpitämättömällä
äänellä, "lapsena olit aina itsepintainen, itsekäs ja röyhkeä,
ja mielipahakseni huomaan, ettei avioliitto eikä kasvatuksesi
luostarissa ole voineet taltuttaa hillitöntä luontoasi. Mutta minä
olen jo sanonut, etten salli sinun vahingoittavan isäsi terveyttä
kumoamalla hänen suunnitelmansa, ja silleen sen täytyy jäädä."

"Kunhan ei vain kävisi niin, että innossasi suojella isäni terveyttä
sinä tykkänään tärvelet sen", vastasin.

Hän näytti oivaltavan tarkoitukseni, sillä hetken vaiti oltuaan hän
virkkoi:

"Mary serkku, tee kuten tahdot. Käytöksesi tulevaisuudessa, olkoon
minkälainen tahansa, ei kuulu minuun enkä katso olevani missään
suhteessa vastuunalainen siitä."

Lopulta minulle alkoi tulla nimettömiä kirjeitä. Niitä saapui eri
paikoilta Ellania ja ne näyttivät olevan eri käsialaa. Toisissa
minua neuvottiin pakenemaan saarelta ja toisia seurasi laivojen
kulkuvuorotaulukko.

Vain se nainen, joka on joutunut tällaisen katalan kidutuksen
uhriksi, voi aavistaa kuinka häpeällistä se on, ja yhä uudelleen ja
uudelleen kyselin itseltäni eikö olisi parasta paeta ennen mieheni
tuloa.

Mutta Price näytti saavan salaista iloa näistä nimettömistä kirjeistä
ja sanoi, että hän arveli tietävänsä, mistä niiden alkujuuri lähti,
ja eräänä iltana hän juoksi huoneeseeni pää saaliin kätkettynä,
vahingoniloinen katse silmissään ja avaamaton kirje kädessään.

"Kas siinä!" virkkoi hän. "Nyt on madame helisemässä. Armollinen
rouva on pelissä voitolla ja voi lähettää heidät kaikki tavaroitaan
pakkaamaan."

Kirje oli osoitettu miehelleni Lontooseen. Price oli iskenyt Alman
kamarineidin käsivarteen, kun tämä oli aikeessa panna sen postiin,
ja uhkaamalla tyttöä lain rangaistuksella (hänen omakätisestä
kurituksestaan puhumattakaan) oli hän saanut tämän tunnustamaan,
että taloudenhoitajattaremme oli kirjoittanut tämän kirjeen ja monta
muutakin emäntänsä yllyttämänä.

Ja häikäilemättä Price murti takavarikkoon ottamansa kirjeen ja luki
sen ääneen minulle. Selvin sanoin minua ja Martinia siinä syytettiin
aviorikoksesta ja ivattiin miestäni odotetun juhlan vietosta.

Ollen liian nöyryytetty puhuakseni, otin kirjeen kamarineitini
kädestä. Juuri lukitessani sen piironkilaatikkooni tuli Alma
huoneeseeni kädessään mieheltäni tullut sähkösanoma, missä sanottiin,
että hän lähtisi Lontoosta aikaisin seuraavana aamuna ja saapuisi
Blackwateriin kello puoli neljä iltapuolella.

"Voi sitä rakasta Jimmyä!" virkkoi hän, "mikä hauska yllätys häntä
odottaa! Mutta tietenkin olet jo ilmoittanut hänelle, etkö?... Et?
Vai niin, ymmärrän, olet säästänyt uutisesi saadaksesi oikein itse
sen kertoa hänelle. Voi sinua onnen helmalasta!"

Nyt oli liian myöhäistä lähteä. Koettelemukseni aika oli tullut.
Pako oli mahdoton. Oli ikäänkuin Saatana olisi pidellyt minua
syntiverkossani, josta en päässyt pois lentämään.

Kello kolme seuraavana päivänä (joka oli juhlanvieton edellinen
päivä) kuulin automobiilin lähtevän Blackwateriin miestäni noutamaan.
Kello neljän tienoissa kuulin sen palaavan. Parin minuutin kuluttua
kuulin mieheni askeleet hallissa. Otaksuin hänen heti tulevan
yläkertaan minua tapaamaan, mutta hän ei tullutkaan, enkä minä
yrittänyt mennä alakertaan. Kun hetken kuluttua kyselin mihin hän
oli joutunut, vastattiin minulle, että hän oli Alman kanssa kahden
kirjastossa.

Kului kaksi tuntia.

Puolustaakseni ja vahvistaakseni itseäni koetin ajatella kuinka
kelvottomasti mieheni oli käyttäytynyt minua kohtaan. Muistutin
mieleeni, että hän oli mennyt naimisiin kanssani yksinomaan
rahallisista vaikutteista, että hän oli minun rahoillani lunastanut
itsensä vapaaksi rakastajattarestaan; että hän julmuudellaan oli
tappanut kaikki yritykseni rakastua häneen, että hän oli nöyryyttänyt
minua karkealla uskottomuudellaan lempiviikkojeni aikana. Palautin
muistiini kohtaukset Roomassa ja Pariisissa sekä loukkaukset, joita
olin kärsinyt oman kattoni alla.

Kaikki turhaan. En tiedä lieneekö Jumalan tarkoitus että naisen
synti hänen rikkoessaan vihkivalansa (olipa hänen kärsimyksensä ja
puolustuksensa mitä laatua tahansa) on oleva suurempi kuin miehen.
Sen vain tiedän, että minä vapisin kuin vanki tuomarinsa edessä,
kun odottaessani kellon soimista päivällispuvussani kuulin mieheni
askelten lähestyvän oveani.

Seisoin takkatulen ääressä ja pitelin kiinni uuninreunasta, kun ovi
aukeni ja mieheni astui sisään.



Seitsemäskymmeneskuudes luku.


Hän oli hyvin kalpea, ja jo ensi hetkenä huomasin, että hän oli
hermostunut. Hänen monokkelinsa putosi itsestään hänen elottomasta,
harmaasta silmästään ja hänen valkeat, lihavat sormensa vapisivat
asettaessaan sen uudelleen paikoilleen.

Ojentamatta minulle kättä tai sanallakaan minua tervehtimättä hän
heti paikalla iski siihen, mikä oli ylinnä hänen mielessään.

"Olen yhä vielä ymmällä noista isäsi juhlapuuhista", virkkoi hän.
"Tietysti tiedän, mitä tässä uskotellaan muille -- että muka
pidetään tervetuliaiset kotiintulomme johdosta. Tyytykööt nuo tyhmät
saarelaiset tähän selitykseen, jos heitä haluttaa, mutta minusta se
kuulostaa jotenkin oudolta. Voitko sinä sanoa mitä isäsi tarkoittaa
sillä?"

Tiesin, että hän oli selvillä siitä, mitä isäni tarkoitti, niinpä
sanoin vavisten kuin lammas, joka astuu sutta kohti:

"Eiköhän olisi parasta kysellä sitä isältä itseltään?"

"Ehkäpä sen tekisin, jos hän olisi saapuvilla, mutta koska hän
ei ole, niin kyselen sinulta. Isäsi on merkillinen mies. Ei sitä
milloinkaan tiedä mitä mielettömyyksiä hän keksii alkuperäisten
vaistojensa tyydyttämiseksi. Mutta hän ei kuluta neljää viittä
tuhatta puntaa tyhjän vuoksi. Ei hän oikeastaan mikään hupsu ole."

"Kiitos", sanoin. Se tuli tahtomattanikin, ikäänkuin väkisten.

Mieheni peräytyi pari askelta ja katseli minua. Sitten hänen sisäinen
kiukkunsa, joka ei koskaan ollut kovin syvällä, puhkesi esiin.

"Kuulehan, Mary", hän virkkoi. "Minä tulin saamaan selitystä, ja
minun on se saatava. Isäsi antakoon tälle jutulle sen kiillon, joka
häntä miellyttää, mutta sinä kyllä tiedät, mitä sinusta huhutaan,
niin että voimme huoleti puhua suumme puhtaaksi. Onko totta, että
isäsi aikoo viettää tämän juhlan koska... no niin, koska hän odottaa
perillistä?"

Mieheni ällistykseksi vastasin:

"On."

"Sinä siis myönnät sen todeksi? Silloin ehkä olet hyvä ja sanot
minulle miten olet joutunut tähän tilaan?"

Koska tiesin, ettei hän kaivannut minkäänlaisia selityksiä, niin olin
vaiti.

"Etkö osaa puhua?" huudahti hän.

Olin yhä vaiti.

"Sinä tiedät missä suhteissa olemme olleet toisiimme avioliittomme
aikana, ja siksipä nyt kysyn miten olet joutunut tähän tilaan?"

Minä vapisin nyt vielä enemmän kuin ennen, mutta kokosin kaiken
rohkeuteni ja sanoin:

"Miksi kysyt? Sinä näyt jo tietävän."

"Tiedän mitä nimettömissä kirjeissä on minulle ilmoitettu, jos sitä
tarkoitat. Mutta minä olen miehesi ja minulla on oikeus se tietää
_sinulta_. Miten olet joutunut tähän tilaan, kysyn?"

En osaa sanoa mikä päähäni pisti tällä hetkellä, ehkäpä halu
lopultakin perinpohjin selvittää asiat, mutta minä astuin
kirjoituspöytäni luo ja otin laatikosta kirjeen, jonka Price oli
ottanut takavarikkoon ja paiskasin sen pöydälle.

Hän tarttui siihen ja luki sen nähtävästi hämmästymättä sen
sisällyksestä. Sitten hän kysyi miten se oli joutunut käsiini.

"Se otettiin erään naisen kädestä juuri kun hän oli panemaisillaan
sen postiin", vastasin. "Hän tunnusti, että se oli yksi niistä
monista kirjeistä, joita Alma ystäväsi oli pyytänyt hänen
kirjoittamaan, ehkäpä itsekin kirjoittanut."

"Alma ystäväni!"

"Niin, Alma ystäväsi."

Hänen kasvonsa vääntyivät pelottavan näköisiksi ja hän sanoi:

"Vai tälläkö tavalla sinä aiot asiasta suoriutua? Huolimatta
äskeisestä myönnytyksestäsi, toivot nyt voivasi tämän avulla"
(pidellen kirjettä edessäni) "uskotella, että koko juttu on vain
panettelua ja että Alma on sen alkuunpanija. Sinä aiot pitää puoliasi
ja salata tilasi turvautumalla naidun naisen asemaan."

Tämä häpeällinen syytös hämmästytti minua niin suuresti, etten voinut
väittää sitä valheeksi, ja mieheni jatkoi edelleen:

"Mutta minulle on yhdentekevää, kuka tämän kirjeen syytökset on
laatinut. Tahdon vain tietää yhden asian -- onko se totta?"

Päätäni huimasi, silmäni himmenivät, kämmeneni olivat kosteat, ja
minusta tuntui kuin olisin heittäytynyt päistikkaa äkkijyrkännettä
alas, mutta minä vastasin:

"Se on aivan totta."

Luullakseni tämä oli viimeistä, jota hän odotti kuulevansa. Kotvan
kuluttua hän sanoi:

"Siis olet rikkonut vihkivalasi -- niinkö?"

"Niin olen, jos sen sillä tavalla käsität?"

"Sillä tavalla käsität? Sillä tavalla käsität? Hyvä Jumala, miten
sinä sitten sen käsität?"

En vastannut mitään, ja hetken kuluttua hän jatkoi:

"Mutta ehkäpä tahdot viitata siihen, että tämä mies, jonka
olin kyllin mieletön kutsumaan vieraakseni, käytti väärin
vieraanvaraisuuttani ja vietteli vaimoni. Sitäkö tarkoitat?"

"En", vastasin, "hän piti kunniassa vieraanvaraisuuden lakeja
paljon paremmin kuin sinä, ja jos minut on vietelty, niin olen itse
vietellyt itseni."

En ikänä unohda mieheni katsetta, kun hän kuuli tämän tunnustuksen.
Hän oikaisihe suoraksi loukatun miehen tavalla ja huudahti:

"Mitä? Ettäkö muka itse... vapaaehtoisesti... Hyvä Jumala!"

Hän vaikeni silmänräpäykseksi, ja sitten tuprusivat sanat hänen
suustaan:

"Arvelen, että hyvin muistat mitä tapahtui hääpäivänämme...
vastustelemisesi ja sen naurettavan sopimuksen, johon minä alistuin?
Miksi minä alistuin? Koska minä käsitin, että sinun viattomuutesi,
sinun luostarissa saadut haaveesi ja tietämättömyytesi avioliiton
ensi ehdoista... Mutta minä olen tullut petetyksi, sillä nyt sinä
sanot... kaiken suvaitsevaisuuteni jälkeen... että olet tieten
tahtoen... Jumalan nimessä, tiedätkö mikä sinä olet? On olemassa vain
yksi nimi naiselle, joka tekee, mitä sinä olet tehnyt. Tahdotko, että
sanon sinulle sen nimen?"

Häpeä puistatti minua, mutta salamannopeudella kulkevat ajatukseni
liikkuivat Lontoossa, Kairossa, Roomassa ja Pariisissa.

"Mikset puhu?" kirkasi hän raivostuneena. "Etkö ymmärrä mistä
tällainen kirje syyttää sinua?"

Sydämeni kutistui kokoon. Mutta ajatellessani, että hän, vaikka
itse oli viettänyt niin huonoa elämää, katsoi olevansa oikeutettu
kohtelemaan minua tällä tavalla, koska hän oli mies ja minä olin
nainen, niin sain voimaa heikkoudessani, ja kun hän edelleen
alkoi kirota kirkkoani ja uskontoani väittäen tämän olevan ainoan
seurauksen "messujeni mumisemisesta", niin minä hetkeksi tulistuin ja
huudahdin:

"Säästä herjauksesi! Jos olen tehnyt väärin, niin on syy minun eikä
Kirkkoni."

"_Jos_ sinä olet tehnyt väärin!" huudahti hän. "Tuhat tulimmaista,
oletko kadottanut kaiken käsityksen vaimon velvollisuuksista
miestänsä kohtaan? Sillävälin kuin minä aviomiehenä olen ollut niin
hupsu, etten ole vaatinut sinulta vaimon alistumista, koska arvelin
sinun kelpaavan vain pyhien ja enkelien seuralaiseksi, olet sinä
häpeällisesti antautunut tälle kerskurille, tälle..."

"Se on valetta", sanoin astuen lähemmäksi häntä keskelle lattiaa.
"Totta kyllä, että olen naitettu sinulle... mutta _hän_ on
todellinen mieheni, ja sinä... sinä et ole minulle niin mitään."

Mieheni seisoi silmänräpäyksen verran minua ällistellen. Sitten hän
alkoi nauraa -- äänekkäästi, halveksivasti, pilkallisesti.

"Vai en ole mitään sinulle? Nimeäni sinä kyllä mielelläsi kannat, ja
kun aikasi tulee, otaksut arvatenkin sen peittävän häpeäsi?"

Hänen kasvonsa olivat pahasti vääntyneet. Hän tutisi raivosta.

"Eikä se vielä pahinta", huusi hän. "Ei siinä kyllä, että ilkeät
lausua minulle vasten kasvoja jonkun muun olevan todellisen miehesi,
mutta lisäksi aiot tyrkyttää äpäräsi minun talooni. Sitä kai tämä
kaikki tarkoittaa... kaikki tämä isäsi kirottu touhu... että sinä
aiot työntää minun niskoilleni, minun ja nimeni ja perheeni niskoille
omasi ja tuon miehen... äpärälapsen."

Ja viimeisiä sanoja huutaessaan hän raivostuksensa päihtymyksessä
nosti käsivartensa ja löi minua kämmenensä takapuolella poikki posken.

Ruumiillinen kipu oli kyllä kauhea, mutta sisäinen häpeäni oli sata
kertaa pahempi. Saatan huoleti sanoa, etten kärsinyt vain omasta
puolestani. Kun yhä salaman nopeudella liikkuvat ajatukseni riensivät
Martinin luo, joka rakasti minua niin hellästi, niin tunsin mieheni
läimähdyksen suistavan minut häpeän pimeimpiin syvyyksiin.

Varmaan minä parkaisin kovasti, vaikken itse ollut selvillä siitä,
sillä seuraavassa silmänräpäyksessä oli Price huoneessa ja näin
taloudenhoitajattaren (jonka kenties mieheni huutava puhe oli
sinne houkutellut kuten ennenkin) seisovan porraskäytävällä oven
ulkopuolella. Mutta mieheni kiukku ei tästäkään asettunut.

"Yhdentekevää", virkkoi hän. "Tämän jälkeen eivät huomispäivän
juhlamenot sinusta tuntune kovinkaan hauskoilta. Mutta saapuville
sinun pitää sittenkin tulla! Niin pitää, kautta taivaan! Ja kun ne
ovat lopussa, niin on minulla jotain kerrottavaa isällesi."

Ja samassa hän pyörähti ulos huoneesta ja kiirehti läähättäen
portaita alas.

Seisoin yhä keskellä huonetta posket kirvelevinä mieheni lyönnistä,
kun Price paiskattuaan oven kiinni taloudenhoitajattaren edessä
huudahti mustat silmät yhtenä tulenliekkinä:

"No ollappa nyt tällä hetkellä mies!"

Tieto tapahtumasta levisi kulovalkean tavalla koko taloon, ja Alman
äiti tuli minua lohduttamaan. Karkeaan ja typerään tapaansa kertoi
hän minulle itsekin kerran kärsineensä samanlaista loukkausta "pahan
lordi Raan" kädestä ja että se oli ollut varsinaisena syynä hänen
siirtymiseensä Amerikkaan.

"Meillä naimisissa olevilla naisilla on paljon kärsittävää. Mutta
älä ole milläsikään, kulta. Minä ennustan, että jo huomisaamuna olet
unohtanut koko jutun."

Hänen lähdettyään istuin takkatulen ääressä. En itkenyt. Minusta
tuntui kuin olisin vajonnut niin syvälle kärsimysten kuiluun, että
kyynelten lähde oli tuhansien sylien takana. Kului muistaakseni
useita kuukausia ennenkuin saatoin itkeä, ja silloinkin suuri ilo, ei
suuri suru, nostatti silmiini siunatut kyyneleet.

Mutta kuulin rakkaan, uskollisen Priceni itkevän takanani, ja kun
minä virkoin:

"Näet nyt itse, etten voi kauempaa viipyä tässä talossa", niin hän
vastasi matalalla äänellä:

"Niin, armollinen rouva."

"Minun täytyy heti lähteä -- tänä iltana, jos mahdollista."

"Niin täytyy. Jättäkää kaikki minun toimekseni, armollinen rouva."



Seitsemäskymmenesseitsemäs luku.


Päivälliskello soi, mutta minä en tietysti mennyt syömään.

Niin pian kuin Price oli poistunut valmistamaan pakomatkaani,
väänsin oveni lukkoon, riisuin yltäni iltapukuni ja aloin pukeutua
matkapukuun.

Aivoni olivat lamassa, mutta tein voitavani kohdatakseni uuden
asemani vaikeudet.

Tähän asti olin pyöritellyt päässäni kysymystä lähdenkö vai enkö
lähde mieheni talosta; nyt minun oli päätettävä minne lähteä.

Kotiinmenoa en uskaltanut ajatella, sillä (Nessy MacLeodia ja Bridget
tätiä lukuunottamatta) isäni talo oli viimeinen paikka, johon saatoin
paeta sinä hetkenä, jolloin olin polttamassa tuhaksi ja poroksi hänen
elämänsä hartaimmat toiveet.

Suvimajaa en liioin uskaltanut ajatella, vaikka mieleni heltyi
muistaessani Christian Annen viimeiset terveiset, että Mary O'Neillin
pieni huone aina odotti häntä -- sillä muistin kuinka olin rikkonut
hänelle tekemäni juhlallisen lupauksen.

Ainoa paikka, jota saatoin ajatella, oli Lontoo, ja sinnehän oli
Martinkin halunnut viedä minut puhuessaan lähdöstäni. Lontoon
avaruudessa minä voisin kätkeytyä ja odottaa Martinin paluuta
naparetkeltään.

"Niin, niin, Lontooseen", sanelin itselleni kiihtymyksessäni,
tietämättä juuri ollenkaan, mitä Lontoo merkitsi.

Rupesin valikoimaan vaatteita, jotka minun oli otettava mukaani ja
joita tarvitsin matkalla. Valitsin yksinkertaisimmat ja kestävimmät
niistä kveekaripuvuista, jotka minulle oli valmistettu ennen häitäni,
sillä tiesin että minua odotti köyhyys lähimmässä tulevaisuudessa.

Sitten yritin ajatella asiain käytöllistä puolta -- miten
järjestäisin elämäni Lontoossa ja ennen kaikkea miten minun oli
varustauduttava kohtaamaan edessäni olevaa tapahtumaa. Varmasti ei
yksikään tyttö raukka ole avuttomampana ja viattomampana joutunut
tutkimaan tätä vakavaa kysymystä. Minä olin nainen ja jo toista
vuotta olin ollut aviovaimokin, mutta minulla ei ollut enempää
kokemusta aineellisen olemassaolon armottomista ehdoista kuin
lapsella.

Ajattelin ensin pankkikirjaa, jonka isäni oli lähettänyt minulle
valtuuttaen minut nostamaan sillä rahaa hänen tiliinsä. Mutta kello
oli silloin yhdeksän, pankit olivat jo suljetut, ja tunsin maailmaa
siksi paljon, että oivalsin johdattavani ihmiset jäljilleni, jos
yrittäisin nostaa rahaa shekillä seuraavana aamuna. Pankkikirjani oli
niin muodoin kelpaamaton.

"Ihan kelpaamaton", ajattelin heittäessäni sen syrjään kuin
rutistuneen paperipalasen.

Sitten ajattelin jalokiviäni. Mutta siinäkin tuli sama pula. Omat
jalokiveni, ne, jotka olin itse ostanut, oli mieheni pelannut
Monte Carlossa. Jäljellä olivat ne perheeseen kuuluvat jalokivet,
jotka olin saanut lady Raaksi tullessani, mutta koska lady Raa oli
henkilö, jonka nimi ei enää kuulunut minulle ja jonka kanssa minulla
tulevaisuudessa ei tulisi olemaan minkäänlaista tekemistä, niin ei
minun ollut sallittu niihin kajota.

Muuta en siis voinut ottaa kuin rahani. Minulla oli aina ollut
tapana pitää paljon rahaa kukkarossani, vaikka en sitä paljon muuhun
käyttänyt kuin kollehtiin kirkossa ja kolikoiden heittelemiseen
mielettömän tuhlaavasti pojille, jotka heittivät kuperikeikkaa
vaunujen takana tiellä.

Nyt kokoilin sitä kaikkialta huoneestani -- kukkarostani,
kaikista laatikoista ja pukupeilini alla olevasta neula-astiasta.
Yhteenlaskettuna oli siinä kaikkiaan kaksikymmentäkahdeksan puntaa.
Pricelle olin velkaa neljä puntaa, ja pantuani ne syrjään oli minulla
jäljellä kaksikymmentäneljä puntaa paperissa, kullassa ja hopeassa.

Ollen perin tietämätön rahan todellisesta arvosta, arvelin tätä
melkoiseksi summaksi, joka riittäisi tarpeisiini, ainakin kunnes
saisin hankituksi työtä -- sillä alun pitäen minulla oli hämärä
aikomus ruveta itse ansaitsemaan elatukseni.

"Martin pitäisi siitä", sanelin itselleni nostaen pääni pystyyn
heikossa ylpeyden puuskassa.

Sitten aloin kerätä kokoon ne aarteet, jotka olivat minulle monin
kerroin kalliimmat kuin kaikki muu omaisuuteni.

Ensimäinen oli vähäinen pienoiskuva äidistäni, jonka isä Dan oli
antanut minulle häälahjaksi, vaikka (kuten minulle nyt on selvinnyt)
hän olisi ehkä mieluummin luopunut sydänverestään.

Toinen oli helmi-rukousnauha, jonka arvoisa äiti oli ripustanut
käsivarrelleni suudellessaan minua viimeisen kerran otsalle; ja
viimeinen oli Martinini rakkauskirje, joka oli minulle kalliimpi kuin
rubiinit.

Puuhaillessani näissä valmistuksissa ja hermostuessani hetki hetkeltä
yhä enemmän, pistäysi Price tuontuostakin varpaillaan ovelleni ja
kolkutti hiljaa.

Kerran hän toi minulle ruokaa ja kertoi samassa silmiään räpytellen
(sillä se hyvä sielu oli yhtä kiihtynyt kuin minä itse) että "kaikki
oli saatu kuntoon". Kahden lunnin kuluttua minä voisin huoleti lähteä
matkaan ja ennen huomisaamua ei kukaan ymmärtäisi epäilläkään.

Onneksi oli torstai, jolloin matkustajalaiva, joka samalla kuljetti
lastia, oli lähtevä Liverpooliin. Automobiilia en tietenkään
voinut ottaa laivasillalle, mutta Tommy toverin, jolla oli vankat
torirattaat puutarhatuotteitaan varten, oli määrä odottaa minua
maantien portin kohdalla kello yksitoista.

Alakerran ihmiset, se on mieheni, Alma ja hänen äitinsä, olivat
lähdössä paviljongille (missä sadat koristelijat vielä tekivät työtä
ja missä orkesterilla ja baletilla oli oleva kenraaliharjoitus) ja he
kuuluivat sanoneen, etteivät palaisi ennenkuin puoliyöstä.

"Entä palvelijat?" kysyin.

"Hekin ovat menossa, Jumalan kiitos", sanoi Price. "Syökää siis vain
päivällinen rauhassa, armollinen rouva, ja älkää hätäilkö mistään,
ennenkuin minä tulen noutamaan."

Kului taas tunti. Minä kuuntelin kuumeisesti jännitetyn odotuksen
tuskassa pienintäkin liikettä talossa. Olin kuin vanki, joka on
pakenemaisillaan tyrmästään.

Tuima tuuli puhalteli mereltä ja vinkui talon nurkissa. Saatoin
kuulla työmiesten vasaroimisen paviljongilta sekä orkesterin
harjoittamisen.

Price saapui parisen minuuttia ennen yhtätoista kantaen pientä
matkakirstua, joka minulla oli ollut mukanani Kairossa. Huomasin,
ettei siinä ollut nimeä eikä minkäänlaisia nimikirjaimia.

"Kaikki hyvin", virkkoi hän. "He ovat menneet tiehensä joka sorkka --
kaikki paitsi taloudenhoitajatar, ja siitä kissasta minä olen pitänyt
huolta."

Se teräväsilmäinen olento oli alkanut epäillä. Hän oli nähnyt Tommyn
valjastavan hevostansa eikä ollut tyytynyt hänen selitykseensä --
että hän oli menossa viemään tomaatteja Blackwateriin laivassa
Liverpooliin lähetettäviksi.

Niinpä hän, taloudenhoitajatar, voidakseen itse huomaamattomana pitää
silmällä tapausten kulkua, oli hiipinyt läntisessä tornissa olevaan
huoneeseen, josta saattoi nähdä pihamaalle.

Mutta Price oli ollut häntä ovelampi. Hän oli hiipinyt hänen
jäljestänsä ja lukinnut yläportaitten oven, ja pistipä nyt vaikka
kuinka kauas päänsä ulos ikkunasta ja kirkuipa vaikka äänensä
käheäksi, ei sitä "pikku kissaa" kumminkaan kukaan voinut kuulla.

"Mutta kiirettä meidän täytyy pitää", lisäsi Price sulloen
matka-arkkuuni niin paljon vaatteita kuin siihen mahtui.

Kun se oli täynnä ja lukittu ja köytetty, hän sanoi:

"Odottakaa", ja pistäytyi samassa portaille kuuntelemaan.

Kotvan kuluttua hän palasi sanoen:

"Ei hiiskaustakaan! Nyt matkaan, armollinen rouva." Sitoen nenäliinan
päähänsä suojaamaan hiuksia tuulelta, sieppasi hän matka-arkun
käsivarsilleen ja hiipi ulos huoneesta varpaillaan.

Lähdön hetki oli tullut, mutta vaikka kaiken iltaa olin ollut niin
hätäinen pakenemaan mieheni talosta, saatoin nyt tuskin jättää
huonettani, sillä minut valtasi tuo sama ahdistus, jonka kaikki
tunnemme tehdessämme jotain viimeisen kerran.

Budoarin läpi kulkiessani tämä tunne sai minut tykkänään valtoihinsa.
Vain pari tuntia sitten se oli ollut syvimmän häväistykseni
näyttämönä, mutta usein ennen se oli ollut suurimman onneni
todistajana.

_"Sinä olet minun vaimoni. Minä olen sinun todellinen miehesi. Vähät
siitä missä olet tai mitä he sinulle tekevät, sinä olet minun ja olet
aina oleva."_

Jättäen oven puolittain auki heitin viimeisen katseen huoneeseeni
-- pianolle, kirjoituspöydälle, pöydälle, takkaan, kaikkiin noihin
yksinkertaisiin esineihin, joihin liittyivät kalleimmat muistoni.
Niin voimakas oli sieluni kaipuu, että minusta tuntui kuin olisi
Martinin sielu ollut tällä hetkellä kanssani huoneessa.

Ja luulenpa, että se olikin.

"Joutuin nyt, armollinen rouva, tai myöhästytte laivasta", kuiskasi
Price, ja sitten me riensimme poikki narisevan porraskäytävän
takaportaille, joita kuulumattomin askelin hiivimme alas.

Olimme jo saapuneet melkein portaitten alapäähän, kun minua
säikähytti kova jyskytys, joka tuntui tulevan jostain talon etäisestä
osasta. Sydämeni lakkasi tykyttämästä, mutta Price vain naurahti ja
kuiskasi:

"Kas, siinä hän on! Hyväpä oli, että teimme hänet
vahingoittamattomaksi, senkin kissan."

Samassa Price avasi ulko-oven ja tultuamme ulos sulki ja lukitsi hän
sen uudelleen.

Me olimme talon takapuolella olevalla pihalla ja kompuroimme
eteenpäin pilkkopimeässä nuppakivien yli.

"Pysytelkää lähellä minua, armollinen rouva", virkkoi Price.

Hetken kuluttua saavuimme ajotielle. Luulen, etten milloinkaan ennen
ole ollut niin hermostunut kuin nyt. Kuulin lakastuneiden lehtien
rapisevan maassa merituulen puhaltaessa niihin ja luulin niitä
takaa-ajavain ihmisten askeliksi. Kuulin työmiesten vasaroimista ja
orkesterin soittoa ja luulin niitä ääniksi, jotka huusivat meitä
palaamaan.

Pidellen arkkua sylissään kuin pientä lasta Price astua läähätti
edellä, mutta tuontuostakin pysähtyi hän minua odottamaan ja
rohkaisemaan, kun kompuroin pimeässä.

"Nyt vain vielä vähän matkaa", kehotti hän, ja minä ponnistelin
eteenpäin.

Viimeinkin pääsimme maantien veräjälle, ja ajatellessani kuinka
uskollinen ja kiintynyt hän oli aina ollut minua kohtaan, tuskin
tiesin mitä virkkaa. Sanoin, että olin jättänyt hänen palkkansa
pukupöydälläni olevaan kirjekuoreen, ja sitten änkytin jotain siitä,
että olin liian köyhä antaakseni hänelle mitään muistolahjaa.

"Kyllä minä hyvää emäntää muistan ilman muistolahjojakin, armollinen
rouva", vastasi hän.

"Jumala siunatkoon sinua hyvyydestäsi minua kohtaan", kuiskasin ja
suutelin häntä.

"Kyllä minä armollista rouvaa muistan jo tämänkin tähden", virkkoi
hän ja alkoi itkeä.

Kiipesin pyörän päällitse kuormarattaille ja kävin istumaan arkkuni
päälle, ja silloin Tommy läimähytti hevostansa ja me läksimme
matkaan. Tommy ei kertaakaan katsonut taakseen tai puhunut muuta
kuin hevoselleen, mutta minä käsitin täydelleen vanhan ystäväni
äänettömyyden.

Minä olin kuumeisen levoton, että meidät saavutettaisiin ja minut
vietäisiin takaisin. Vähän väliä vilkaisin taakseni. Kerran kun
suuri automobiili hehkuvin lyhdyin ajoi jyskien takanamme, lakkasi
sydämeni tykyttämästä. Mutta se ei ollut mieheni auto, ja tuokiossa
sen punainen takalyhty katosi pimeyteen edessämme.

Saavuimme Blackwateriin niin ajoissa, että ennätimme keskiyönlaivaan
ja pysähdyimme satamasillan alapäähän. Oli kylmä; mereltä puhaltava
suolainen tuuli oli hyvin kolea. Kauppamatkustajani näköisiä miehiä
päällysnutunkaulus pystyssä kiirehti laivalle, ja kantajat, raskaat
matka-arkut hartioillaan, ponnistelivat pysyäkseen heidän rinnallaan.

Annoin oman arkkuni kantajalle, joka tuli rattaitten luo, ja käännyin
sitten Tommyn puoleen hyvästiä sanomaan. Vanhus oli astunut alas
istuimeltaan ja silitteli nyt höyryävää hevostansa kurkkuansa
karistellen kuin olisi vilustunut.

"Hyvästi", lausuin -- ja lisäsin vielä jotain, jota en halua
kirjoittaa tähän.

"Hyvästi, pikku missy", vastasi hän (se koski minuun syvästi), "enpä
toki olisi uskonut, että vanha Tom Dug eläisi niin kauan, että
pitäisi nähdä teidän lähtevän kotoanne tällä tapaa... Mutta älkäähän
huoliko! Lyönpä vaikka vetoa, että jahka hän itse tulee sieltä
takaisin, niin kyllä hän niitä pirusti tanssittaa."



Seitsemäskymmeneskahdeksas luku.


Oli hyvin pimeä. Sillalla paloi vain kolme tai neljä lamppua, mutta
sittenkin pelkäsin, että satamamestari tuntisi minut.

Luulin, että olin keksitty, sillä salonkia lähestyessäni hän kysyi:

"Yläkannen yksityishyttikö?"

Minulla oli siksi paljon mielenmalttia, että sain sanotuksi
"Välikannen hytti, olkaa hyvä", jolloin hän nähtävästi arveli
erehtyneensä ja huusi aivan muuttuneella äänellä:

"Välikannen matkustajat keulapuolelle."

Menin heti välikannelle ja välttääkseni niiden harvain ihmisten
huomiota, jotka olivat sillalla, pujahdin hyttiin, joka oli pieni
kolmionmuotoinen paikka keulassa. Keskellä lattiaa oli avonainen
takka ja orressa häilyi sumea öljylamppu.

Sieltä minut löysi kantaja, ja mielettömän tietämätön kun olin rahan
arvosta, annoin hänelle puolikruunua vaivanpalkkioksi. Hän silmäili
ensin kolikkoa, tunnusteli sitä sitten hampaillaan, sylkäisi sitten
siihen ja poistui viimein hihittäen.

Laivan kello soi ensimäisen ja toisen kerran. Minusta tuntui yhä kuin
olisin ollut karkausretkellä oleva vanki, joka vieläkin minä hetkenä
tahansa saattaisi joutua kiinni.

Kävin istumaan hytin pimeimpään soppeen ja siellä minä odotin
ja kuuntelin. Välikannella oli vain kaksi muuta matkustajaa,
naisia hekin. Heidän keskustelustaan päättäen olivat he olleet
Blackwaterissa keittäjinä jossain täysihoitolassa ja palasivat nyt
pitkän huvikauden päätyttyä Liverpooliin koteihinsa. Väsyksissä
olivat molemmat ja levittelivät paraikaa huopapeitteitä koville
makuulavoille käydäkseen levolle.

Viimeinkin kilahti kello kolmannen kerran. Kuulin koneen viheltävän,
savutorven tupruttavan savua kidastansa, köysiä irroitettavan,
laivaportaat vedettävän sisään, ja katsoessani ulos hyttini ikkunasta
näin harmaan laivasillan hupenevan takanamme.

Jonkun ajan kuluttua tunsin jo olevani turvassa ja keventynein mielin
kuten ainakin se, joka on välttänyt vaaran, läksin kannelle. Mutta
katkera oli tuska, jonka alaiseksi siellä jouduin.

Hetken kuluttua laiva pimeässä sivuutti Raan sataman molemmat
niemekkeet ja silloin näin mieheni talon valaistut ikkunat ja
paviljongin lasikatosta hehkuvan valon.

Mitä oli huomisaamuna siellä tapahtuva, kun keksittiin minun olevan
kateissa? Mitä oli huomisiltana tapahtuva, kun isäni oli saapuva
tietämättä mitään paostani, sillä olin varma siitä, että mieheni
ilkeydessään ei aikoisi ilmoittaa hänelle mitään siitä?

Vaikka silloin tiesin niin vähän syistä jotka todellisesti olivat
aiheuttaneet isäni pitämään tämän eriskummaisen ja jotenkin
barbaarisen juhlan, niin arvelin näkeväni ja kuulevani kaikki, mitä
tulisi tapahtumaan.

Näin tuon häikäisevän vastaanottohuoneen, näin vieraat --
viisisataa, näin Alman ja mieheni ja näin ennen kaikkea isäni, tuon
kuolemantautia sairastavan vanhuksen, haavoitetun jalopeuran, jota ei
itse kuoleman läheisyyskään voinut nujertaa -- näin hänet ylpeytensä
hetkenä häpeään sortuneena oman lapsensa toimesta.

Kuulin hänen vimmastuneet huutonsa, hänen raivonpurkauksensa,
hänen sadatellessaan minua ja vannoessaan, etten saisi milloinkaan
koskea penniinkään hänen omaisuudestaan. Ja sitten kuulin kuinka
hänen "ystävänsä" kuiskailivat hänelle katoamiseni "todellisen
syyn", kuvaillen "uskottomuuttani" miestäni kohtaan -- ikäänkuin
itse Saatana olisi järjestänyt niin, että ainoa seuraus siitä
mielettömästä juhlasta, johon isäni oli tuhlannut omaisuutensa, olisi
häpeäni julkisaattaminen.

Seisoin keulan poikki kulkevan köyden vieressä ja pitelin kiinni
siitä, jotten putoisi, sillä jouduttuani viimeinkin yksin Luonnon
kanssa, katselin ensimäisen kerran pakoani sen täydessä valossa.

Sanelin itselleni, että niin pian kuin pakoni tulee tunnetuksi,
joutuu Martinin nimikin julkisuuteen sen yhteydessä, ja hänen
kunniansa, joka oli minulle kalliimpi kuin omani, hautaantuu häpeään.

Jumala! Jumala! Miksi pitää Luonnon oleman niin kova ja julma
naiselle? Miksi piti sellaista sallittaman, että sukupuoleni
raudankova laki nousee tuomitsemaan minua ja sitä, joka oli rakkaampi
sielulleni kuin itse elämä, vaikka en ollut tehnyt pahempaa kuin
totellut sydämeni puhtaimpia vaistoja.

Oi, kuinka pieni, avuton ja heikko olin mielestäni.

Katsahdin ylös kohti taivasta, mutta taivasta ei näyttänyt
olevankaan, ei kuuta eikä tähtiä, musta, usvainen pimeys vain, joka
laskeusi alas ja verhosi minut syliinsä.

En itkenyt, mutta tunsin mitä muutkin naiset ennen minua ovat
tunteneet, mitä muut naiset minun jälkeeni ovat tunteneet, mitä
naisten aina täytyy tuntea, kun ovat tehneet syntiä maailmaa ja
maailman lakia vastaan, tunsin ettei vastassani ollut muuta kuin yön
pimeys.

"Syvyyksistä minä huudan sinua, Herra. Herra, kuule minun huutoni."

Mutta äkkiä ajatuksiini tuli siunattu rauha. Me matkustimme itää
kohti ja vaikkakin nyt vallitsi yön pimeys, niin oli päivä koittava
parin tunnin kuluttua, aurinko oli paistava kasvoillemme ja taivas
oli hymyilevä päämme päällä.

Niin oli minunkin käyvä. Martin oli palaava retkeltään. Minä olin
vain menossa tapaamaan häntä. Olin nyt pimeässä keskiyössä, mutta
purjehdin auringonnousuun.

Ehkäpä mieleni oli hyvin lapsellinen, mutta luullakseni tämä lohdutti
minua.

Ainakin palasin pieneen kolmionmuotoiseen hyttiin reippain mielin
unohtaen olevani pakolainen, koditon kulkija, hylkyläinen, jolla ei
ollut vastassaan muuta kuin Lontoon erämaa, missä olisin yksin ja
ilman ystäviä.

Tuli oli jo sammunut takasta, öljylamppu heilui laivan tahdissa,
palkit narisivat ja matkatoverini olivat makeassa unessa.



Seitsemäskymmenesyhdeksäs luku.


Kello kahdeksan seuraavana aamuna minä istuin Liverpoolista
Lontooseen kulkevassa junassa.

Minä olin valinnut toisen luokan vaunun, joka oli varattu "Naisille",
ja ainoa matkatoverini oli pitkä, vaaleanverinen nainen, jolla oli
yllä hylkeennahkainen nuttu ja suuri, musta hattu. Hän oli täyttänyt
vaunun eau-de-Cologne veden lämpimällä tuoksulla ja kummankin
hyllyn tavaroillaan, pääasiallisesti eri kokoa ja muotoa olevilla
hattukoteloilla.

Tuskin oli juna lähtenyt liikkeelle, kun jo huomasin, että
matkatoverini oli hyvin puhelias ja uteleva henkilö.

Lontooseenko olin menossa? Vai olin? Liverpoolissako asuin? Enkö?
Lontoossa ehkä? Enkö? Nähtävästi asuin maalla? Niinkö? Sehän mahtoi
olla hauskaa, maalla kun on niin viehättävää.

Älysin siinä silmänräpäyksessä, että jos paostani oli koituva mitään
hyötyä, niin oli minun pidettävä salassa kuka olin; mutta huomasin
sen hankalaksi, sillä ei omatuntoni koskaan ennen ollut syyttänyt
minua tahallisesta valheesta.

Sattuma pelasti minut. Matkatoverini kysyi mikä mies oli mieheni
viraltaan, ja koska nykyisin olin tottunut ajattelemaan Martinia
miehenäni, niin vastasin, että hän oli päällikkö.

"Tarkoitatteko laivanpäällikköä?"

"Niin."

"Vai niin, ymmärrän, olette käynyt Liverpoolissa saattamassa häntä
matkalle. Kuinka herttaista! Sitä samaa minäkin tekisin, jos mieheni
olisi merimies."

Sitten seurasi uusi pommitus ymmälle saattavia kysymyksiä.

Oliko mieheni lähtenyt pitkälle matkalle? Niinkö? Minne sitten?
Etelään. Tarkoitinko Intiaa, Austraaliaa, Uutta Seelantia? Niin ja
vielä etäisempiä seutuja?

"Vai niin, ymmärrän", virkkoi hän uudelleen. "Hän on nähtävästi
lastilaivan kapteeni ja kulkee satamasta satamaan niin kauan kuin saa
lastia."

Koska tuskin ymmärsin mitä toverini tarkoitti tällä, vastasin
puolittain myöntäen, ja sitten alkoivat kysymykset käydä sävyltään
persoonallisemmiksi.

Minä olin aika nuori ollakseni naimisissa, enkö ollut? Nähtävästi en
ollut kovinkaan kauan ollut naimisissa, vai mitä? Ja koska en ollut
vielä laittanut kotia kuntoon, minä ehkä läksin Lontooseen odottamaan
miestäni? Niinkö? Kuinka järkevää -- kaupungissa kun oli niin paljon
vilkkaampaa kuin maalla.

"Onko teillä yhtään ystäviä siellä?"

"Ei."

"Eikö yhtään?"

"Ei yhtään."

"Mutta ettekö luule, että teille tulee ikävä olla aivan yksin
Lontoossa."

"Kenties hiukan."

Tyytyväisenä siihen, että oli saanut tietää kaikki minun asiani,
matkatoverini rupesi juttelemaan itsestään.

Hän oli tunnettu muotikauppias ja hänellä oli puoti West Endissä
Lontoossa. Tavantakaa hän käväisi itse maaseudulla hankkimassa
tilauksia suuremmilta puotienomistajilta, mutta huvikauden aikana
hänestä oli edullisempaa jäädä kaupunkiin, missä hänellä oli paljon
ostajia, jotka kykenivät maksamaan korkeita hintoja.

Näihin aikoihin saavuimme Creween, ja koska junamme pysähtyi ennen
asemalle tuloa, pisti matkatoverini päänsä ulos ikkunasta kysellen
syytä siihen. Hänelle kerrottiin että pohjois-Skotlannista tullut
yöjuna oli edessämme ja että meidän junamme oli yhdistettävä siihen
ennenkuin lähtisimme eteenpäin.

Tästäpä hän joutui aivan haltioihinsa.

"Kyllä arvaan mitä se on", virkkoi hän. "Metsästysaika on lopussa ja
ylimysmaailma palaa Lontooseen ylängöiltä. Minä tunnen aika monta
heistä. He ovat parhaita ostajiani -- ainakin herrat."

"Herrat?"

"Niin juuri", naurahti hän.

Kun Liverpoolin vaunut olivat yhdistetyt Skotlannin junaan, vieri se
asemalle, missä joukko polvihousuihin ja verkalakkiin vaatetettuja
herrasmiehiä astuskeli asemasillalla.

Toverini näytti tuntevan heidät kaikki ja mainitsi heidän nimensä,
tavallisesti heidän ristimänimensä, usein nimien lyhennyksetkin.

Äkkiä minä pahasti säikähdin. Pitkä mies, jonka vartalo oli minulle
tuttu, kulki vaunumme sivu, ja minä ennätin hädin tuskin piiloutua
ikkunauutimen taa, etten joutuisi huomatuksi.

"Halloo!" huudahti toverini. "Tuossa kulkee Teddy Eastcliff. Hän
meni naimisiin venäläisen tanssijattaren Camillan kanssa. Minun
puodissanihan he ensimäisen kerran tapasivat toisensa, saatan kertoa
teille."

Minä kävin vuorottain kylmäksi ja kuumaksi, mutta tiheä harso
varmaankin esti matkatoveriani näkemästä hämmennystäni, sillä
Crewestä lähdettyämme hän kävi vieläkin tuttavallisemmaksi ja
jutteli kauan aikaa ylhäisistä ostajistaan, kunnes sain jonkinlaisen
käsityksen hienostuneesta boheemi-elämästä.

Tuontuostakin esiintyi mieheni ystäviä hänen ostajainsa joukossa, ja
odottaen vavistuksella, että miehenikin tulisi keskustelunaiheeksi,
syytin päänkivistystä saadakseni ummistaa silmäni ja olla ääneti.

Toverini sitävastoin nukkui sikeästi ja jotenkin äänekkäästi Rugbystä
Willesdeniin, missä hän heräsi hätkähtäen, kun matkalippuja ruvettiin
keräämään, puuteroi ensin kasvonsa pienen käsipeilin edessä ja käänsi
sitten uudelleen harrastuksensa minun asioihini.

"Sanoitteko, kultaseni, ettei teillä ole yhtään tuttavia Lontoossa?"

Toistin ettei ollut.

"Sitten kai menette johonkin hotelliin, vai mitä?"

Vastasin, että minun oli mentävä jonnekin, missä ei olisi niin
kallista.

"Siinä tapauksessa", virkkoi hän, "tiedän paikan, joka sopii teille
erinomaisen hyvin."

Se oli rauhallinen täysihoitola Bloomsburyssa -- mukava talo,
kohtuulliset hinnat ja ennen kaikkea täysin arvossa pidettävä.
Totta puhuen se olikin hänen oman sisarensa täysihoitola, ja jos
minua halutti, niin hän ottaisi minut hevoseensa ja jättäisi minut
sisarensa ovelle. Tahdoinko?

Kun nyt silmäilen taakseni tähän hetkeen, en voi olla kummeksimatta,
etten sen enempää pelännyt tulevani keksityksi. Mutta viimeisen
tunnin aikana, istuessani omissa ajatuksissani, olin tuntenut itseni
niin heikoksi ja avuttomaksi, että kun seuralaiseni tarjosi minulle
suojaa tässä suuressa, meluavassa, eksyttävässä kaupungissa, missä
olin ajatellut piiloutua, mutta missä nyt pelkäsin eksyväni, niin
suostuin tyytyväisenä, joskaan en ihastuneena.

Puoli tuntia myöhemmin ajurimme pysähtyi Russell Squaren kohdalla
olevalle kadulle jotenkin kolkonnäköisen talon eteen. Oven avasi
nuori seitsemäntoista korvissa oleva miespalvelija, jolla oli yllä
rasvainen, musta puku ja tahrainen paidanrintamus.

Seuralaiseni tupsahti halliin, minä seurasin häntä, ja melkein
samassa näyttäytyi vasemmalla olevan huoneen ovessa nainen, pyyhe
kädessään. Hän oli vielä pitempi ja kenties karkeatekoisempikin kuin
minun tuttavani; mutta hänellä oli aivan samat kasvonpiirteet ja
ihonväri.

"Sofia."

"Jane."

"Minä olen tuonut sinulle uuden täysihoitolaisen."

Sitten seurasi nopea selostus, missä hän oli minut kohdannut, kuka ja
mikä minä olin ja miksi olin tullut Lontooseen.

"Olen luvannut, että otat hänet hoitoosi etkä pyydä liian kallista
hintaa."

"En tietenkään, en", virkkoi hänen sisarensa.

Samassa palveluspoika kantoi hartioillaan matka-arkkuni sisään ja
matkatoverini jätti minulle hyvästit luvaten tulla myöhemmin minua
tervehtimään.

Kun ovi oli sulkeutunut, tunsin vahvaa ruuan käryä ja saatoin kuulla
veitsien ja haarukkain kalinaa sekä astiain kilinää huoneesta, josta
emäntä oli tullut.

"Varmaankin haluatte heti mennä makuuhuoneeseenne, vai kuinka?" kysyi
hän.

Me astuimme jotenkin likaisella matolla peitettyjä portaita ylös,
kunnes saavuimme viimeisessä kerroksessa olevaan huoneeseen talon
syrjäisimmässä sopessa.

Se oli hyvin pieni huone, tuskin suurempi kuin se hallin päällinen
huone, missä Bridget täti oli pakottanut minut nukkumaan lapsena
ollessani, ja sekin melkein yhtä kylmä ja kolkko.

Seinäpaperit, jotka kerran olivat olleet punakukikkaiset, olivat nyt
haalistuneet ja kuvionsa kadottaneet; ikkunassa venetsialainen akutin
oli kadottanut toisen nyörinsä ja riippui vaivaisessa koukussa,
uunin yläpuolella olevasta peilistä oli hopeoitus hioutunut pois,
ja nahkaisesta nojatuolista oli vieteri katkennut ja istuin pahoin
sisäänpainunut.

"Luulen tämän nyt ensi aluksi kelpaavan", virkkoi emäntäni, ja vaikka
mieleni oli painuksissa, ei ollut muuta neuvoa kuin suostua.

"Maksuehtoni, ateriat ja kaikki muu siihen luettuna, on punta
viikossa," ja tähänkin suostuin, vaikka kyyneleet tuppautuivat
silmiini, jolloin emäntäni jätti minut sanoen, että väliateriaa juuri
syötiin ja että tulisin alas niin pian kuin olisin valmis.

Puhelias sisäkkö, jolla oli ystävälliset pienet kasvot, toi minulle
leveässä sinisessä kannussa kuumaa vettä, ja pestyäni ja kammattuani
menin alakerrassa olevaan ruokasaliin.

Ruokasali oli iso huone, yhtä paljon siistimisen ja puhdistuksen
tarpeessa kuin muutkin huoneet. Keskellä oli iso pöytä, jonka ääressä
noin kaksikymmentä henkeä istui syömässä, emäntä pöydän päässä
upeillen.

Jo ensi silmäyksellä näin, että tämä seura, johon kuului enimmäkseen
vanhanpuoleisia ihmisiä kumpaakin sukupuolta, oli vaatetettu jos
jonkinlaisiin kuluneihin, vanhanaikaisiin ja merkillisennäköisiin
vaatteisiin.

Kun astuin sisään, kohottivat he kasvonsa lautaseltaan ja katselivat
minua, ja olin niin ymmällä, että jäin seisomaan oven luo, kunnes
emäntä virkkoi:

"Tulkaa tänne istumaan", ja kun olin käynyt istumaan hänen vieressään
olevalle tuolille, joka oli nähtävästi varattu minulle, kuiskasi hän:

"Luullakseni ei sisareni maininnut nimeänne, kultaseni. Mikä se on?"

Minulla ei ollut aikaa tuumia.

"O'Neill", kuiskasin takaisin, ja silloin emäntäni kohotti äänensä
ja kääntyen pöytäseuran puoleen kuin olisivat olleet hänen perheensä
jäseniä, sanoi: "Rouva O'Neill, ystäväni."

Silloin pöydässä istuvat naiset taivuttivat myhähtäen päätänsä
minulle ja miehet (varsinkin ne, jotka olivat omituisimmin puetut)
nousivat paikoiltaan ja kumarsivat syvään.



Kahdeksaskymmenes luku.


Arvelin tämän olevan kaikista Lontoon kodeista sopimattomimman
minulle.

Katsellessani pöytäkumppaneitani sanelin itselleni, että täällä jos
missään mahtavat juorupuheet versoa ja rehoittaa.

Olin väärässä. Olin tuskin päivääkään ollut talossa, kun jo
huomasin että asuinkumppanini olivat hyvin arvokkaita ja itseensä
sulkeutuneita ihmisiä.

Erään vanhan herrasmiehen, jolla oli tuuheat viikset ja joka oli
ollut everstinä Intian armeijassa, sanottiin olevan hyvin perehtyneen
raamatullisiin ennustuksiin, sillä hän oli koonnut tuhatmääriä
raamatunkohtia, missä todistetaan brittiläisten kansain olevan
Israelin kadonneitten heimojen sukujuurta.

Toisen vanhan herrasmiehen, jolla oli patriarkaalinen parta ja joka
oli vihitty papiksi, vaikkei ollut hankkinut itselleen paikkaa,
kerrottiin kirjoittavan maailman historiaa ja (työskenneltyään
neljäkymmentä vuotta lakkaamatta) joutuneen näihin aikoihin
Kristuksen edelliseen vuosisataan.

Vanhahko neiti, hyvänsuopa ilme kasvoillaan, kuului olevan
traagillinen näyttelijätär, joka salaisuudessa opiskeli esiintyäkseen
Kansallisteatterissa jonkun näytäntökauden aikana.

Tämän tapaisia ihmisiä olivat asuintoverini, ja sittemmin olen
kuullut, että jokaisella suurella kaupungilla on monta sellaista
ihmisryhmää, suuret profeettansa, suuret historiankirjoittajansa,
suuret kirjailijansa, suuret näyttelijänsä, joita maailma ei tunne
-- ihmiskunnan rippeet, joita elämän suuri virta on työntänyt
tieltään sen rantoja reunustaviin uriin, omituiset veljet, omituiset
sisaret, omituiset sedät, omituiset tädit, joille ei ole varattu
mitään paikkaa, ei perhe-elämässä, ei seuraelämässä eikä maailman
liikepuuhissa.

Minusta kaikki oli hyvin eriskummaista ja säälittävää, mutta luulen,
että olisin voinut olla aivan turvassa täällä, ainakin ajaksi, ellei
olisi sattunut onneton tapaus.

Taloon tuli joka päivä sanomalehti.

Useampia kuin yksi ei milloinkaan tullut. Se tuli kello kahdeksan
aamulla ja pantiin ruokasalin uuninreunalle, ja se henkilö (niin
vaati talon tapa), joka oli ensin lopettanut aamiaisensa, piti
velvollisuutenaan ja kunnianaan lukea siitä ääneen tärkeimmät uutiset
pöytäseuralle.

Niinpä tapahtui, että kolmantena aamuna tuloni jälkeen vanha eversti,
joka seisoi selin takkatuleen, säikähytti minua huudahtamalla:

"Päärin puolison salaperäinen katoaminen."

"Lukekaa se", sanoi vanha pappismies.

Teekuppi, jonka olin viemäisilläni suuhuni, vapisi kädessäni, ja
laskiessani sen alas, kilahti se teevatia vasten. Tiesin mitä oli
tulossa.

Vanha eversti luki:

    Blackwaterista saapunut sähkösanoma kertoo lordi Raan nuoren
    vaimon salaperäisesti kadonneen torstai-iltana tahi aikaisin
    perjantai-aamuna.

    Kadonnut lady on ollut naimisissa hiukan toista vuotta ja hänen
    katoamisensa on selittämätön syystä, että hän on viimeisen
    kuukauden aikana innokkaasti ottanut osaa juhlan valmistuksiin,
    joka oli vietettävä hänen kotiintulonsa kunniaksi pitkältä ja
    onnelliselta häämatkalta.

    Paviljonki, missä juhlaa piti vietettämän, oli pystytetty
    Raa-linnan ja merta kohti jyrkästi viertävän niemekkeen välille,
    ja ainoa mahdollinen otaksuma on, että onneton lady, mennessään
    torstai-iltana tarkastamaan lopullisia valmistuksia, on eksynyt
    pimeässä ja pudonnut alas kallioilta.

    Emännän poissaolosta ei tiedetty Ellanissa mitään ennenkuin
    perjantai-iltana juhlassa, jolloin lukuisat kutsuvieraat
    hajosivat kauhun valtaamina.

    Hänen surun murtama miehensä on luonnollisesti yleisen säälin
    esineenä.

Everstin lopetettua lukemisensa minulla oli melkein vastustamaton
halu kirkaista, sillä olin varma siitä, että niin pian kuin
asuintoverini katsoisivat minuun, heidän täytyisi nähdä, että minä
olin puheenalainen henkilö.

He eivät katsoneet minuun ja kun he olivat kuorossa huudahtaneet:
"Kuinka salaperäistä!" "Mihin hän on mahtanut joutua?" "Ja vieläpä
suuren juhlansa aattona!" niin he alkoivat yleisen keskustelun
katoamisista.

"Merkillistä todella miten ihmiset katoavat nykyisin", lausui muuan.

"Merkillistäkö, sir?" sanoi vanha eversti katsahtaen ylös
silmälasiensa takaa, "mitä merkillistä se on, jos yksi henkilö
katoaa, kun kokonaiset kansat -- nuo kymmenen heimoa esimerkiksi..."

"Mutta sehän on aivan toinen asia", vastasi vanha pappi. "Jos otamme
esimerkkejä Raamatusta -- Elisa tai Joonas..."

Kun keskustelu oli vielä hyvän aikaa jatkunut tähän suuntaan, nousin
paikaltani tutisevin säärin ja pujahdin ulos huoneesta.

Kävisi liian pitkäksi kuvata kaikki ne kuumeiset päivät, jotka
nyt seurasivat -- kuinka sanomalehtikirjeenvaihtajia lähetettiin
Lontoosta Ellaniin tiedustelemaan katoamiseeni yhtyneitä
asianhaaroja; kuinka tultiin siihen päätökseen, etten ollut
joutunutkaan tapaturman uhriksi, vaan tehnyt itsemurhan, kuinka
itsemurhakin huomattiin mahdottomaksi ja sen sijasta epäiltiin pakoa;
kuinka Blackwaterin laivasillan kantaja oli kantanut arkkuni laivaan
ja luullut minua joksikin linnan kamarineidiksi, kunnes olin antanut
hänelle puolikruunua (kolme penceä oli hänen varsinainen määränsä);
kuinka kaksi naismatkustajaa oli kertonut minun kuvaustani vastaavan
henkilön matkustaneen heidän kanssaan Liverpooliin ja kuinka näitä
jälkiä oli seurattu, mutta ne eivät olleet johtaneet mihinkään.

Mutta sitten asia sai toisen käänteen.

Isäni kerrottiin vastaanottaneen uutisen paostani tavalla, joka
antoi aihetta epäillä hänen järkensä tilaa (raivoten ja sadatellen
miehelleni kuin riivattu mies); mutta tultuaan nyt selville,
että minua nykyisessä varottavassa tilassani oli niin vakavasti
säikähytetty, että muistini oli kadonnut, hän tarjosi viidensadan
punnan palkinnon sille, joka voisi johtaa hänet varmoille jäljille.
Löytymiseni oli perin toivottava ja tarpeellinen, ei vain surun
murtaman perheeni tähden, vaan myös tärkeiden perintö- ja
arvonimikysymysten ratkaisuun nähden.

Tätä palkinnontarjousta seurasi kuvaus minun ulkomuodostani.

    "Ikä 20 vuotta, hiukan alle keskikoon; hento; hyvin mustat
    hiukset; loistavat, tummat silmät; säännölliset piirteet; kalpeat
    kasvot; vakava ilme; tavattoman loistava hymy."

Olisi mahdotonta kuvailla mikä tuska ja levottomuus valtasi minut
kuullessani vanhan everstin tahi vanhan papin lukevan näitä
ilmoituksia. Ihmettelinpä, etteivät pöytäkumppanini älynneet asian
oikeata laitaa jo siitä, että niin hermostuneesti liikuttelin
lusikkaani ja kiihtyneesti kolistin veistäni ja haarukkaani.

Mutta he olivat niin tykkänään vajonneet omiin teoriioihinsa,
etteivät mitään huomanneet. Siitä huolimatta tuntui minusta
toisinaan kuin olisivat asuinkumppanini tässä likaisessa Bloomsburyn
talossa olleet tuomareitani ja valamiehistöni, ja usein kun
sanomalehti-ilmoituksia luettiin, oli totuus mielestäni niin
silmiinpistävä, että minua halutti huutaa: "Lakatkaa jo, lakatkaa jo,
ettekö näe, että minä se olen?"

Sitä en kumminkaan tehnyt, syystä, että minua yötä päivää kouristi
painajaisen tavoin kauhu, että jos joutuisin julkisen riidan aiheeksi
isäni ja mieheni välillä, niin syntymättömän lapseni laillisuudesta
ruvettaisiin väittelemään, ja häpeä ja häväistys peittäisi ei vain
minun nimeni, vaan Martininkin.

Minulla oli jonkin verran syytä tähän pelkoon.

Isäni palkinnonlupauksen jälkeen oli lehdissä luettavana useita
pilkallisia kirjoituksia (arvatenkin Alman keksimiä ja mieheni
karkean käden kirjoittamia), missä sanottiin Ellanissa huhuttavan,
että jos jokin "säikähdys" oli aiheuttanut pakoni, niin tähän
"säikähdykseen" lienee ollut syynä kipeä omatuntoni, huhu kun jonkun
aikaa oli yhdistänyt nimeni henkilöön, joka ei ollut tuntematon
Etelänaparetkikunnan kertomuksissa.

Se oli hirveätä.

Täysihoitolassamme kasvoi mielenkiinto tähän aineeseen päivä päivältä
ja lopulta siitä koitui pöytäseuran ainoa varsinainen keskusteluaihe.
Emäntäni hankki luullakseni sekä aamulehden että iltalehden, sillä
iltapuoliteetä juodessamme vierashuoneessa keskusteltiin aina
tuoreimmista uutisista.

Aikaa voittaen huomasin, etteivät ainoastaan asuintoverini jutelleet
häviämisestäni, vaan koko Lontoo.

Meidän täysihoitolassamme oli tapana, että määrättynä päivän hetkenä
kukin läksi ulos kaupungille muka asioilleen, ja koska minulla ei
ollut muuta tehtävää, niin kuljeskelin pitkin katuja. Sitä tehdessäni
täytyi minun usein astua sanomalehtimyyjäin sivu, ja huomasin monta
päivää peräkkäin, että melkein jokainen ilmoituslippu sisälsi jotain
"kadonneesta päärin puolisosta." Tällöin minä kiireesti astuin
eteenpäin rinnassani hurja tunne, että minua ajettiin takaa.

Mutta ei kukaan minua kaduilla ahdistanut ja ainoa henkilö
täysihoitolassamme, joka näytti minua epäilevän, oli emäntäni. Hän
ei virkkanut mitään, mutta kun huuleni vapisivat vanhan everstin
lukiessa nuo julmat sanat Martinista, äkkäsin hänen harmaitten
silmäinsä salavihkaa tarkastavan minua.

Eräänä iltapäivänä hänen sisarensa, muotikauppias, tuli tervehtimään
minua kuten oli luvannutkin, ja vaikkei hänkään puhunut mitään,
huomasin että vanhan everstin ja vanhan papin uuninmatolla seisoen
keskustellessa jonkun katoamisesta tuhat vuotta sitten, hän katseli
kiinteästi sormiani, joilla hermostuneena nypiskelin tuolin
haalistunutta päällistä.

Silloin samassa silmänräpäyksessä -- en tiedä miksi -- välähti
mieleeni, että matkakumppanini oli kirjeenvaihdossa isäni kanssa.

Tämä ajatus kävi niin hellittömäksi päivällisen aikaan, että syytin
sairautta (mikä ei ollut vaikeata) ja vetäydyin huoneeseeni, missä
sisäkkö kostutti nenäliinoja etikkaan ja asetti ne otsalleni
lieventääkseen päänkivistystäni -- vaikka hän, poloinen, vain
kartutti sitä lörpötyksellään.

Seuraavana aamuna tuli emäntäni kysymään tahtoisinko -- koska hän
nimestäni päättäen otaksui että olin irlantilainen ja katolilainen --
vastaanottaa laupeudensisaren, joka toisinaan kävi talossa sairaita
hoitamassa.

Epäilin heti tätä tekosyyksi, mutta koska tunsin, että minua
vakoiltiin, niin en uskaltanut vahvistaa tätä epäluuloa, vaan pakotin
itseni suostumaan.

Pari minuuttia myöhemmin ylös noustuani ja pukeuduttuani seisoin
selin ikkunaan kiihtyneenä kuten se, joka tietää hyökkäystä
odottavansa, kun kuulin kepeätä jalanastuntaa käytävältä ja jonkun
hiljaa koputtavan ovelleni.

"Sisään", huusin vavisten kuin viimeinen lehti huojuvan oksan päässä.

Ja silloin tapahtui hämmästyttävä seikka.

Nuori nainen astui tyynesti huoneeseen ja sulki oven jälkeensä. Hän
oli vaatetettu Köyhäin Pikku Sisarten siniseen ja valkeaan pukuun, ja
minä tunsin paikalla hänen pitkät, kalpeat, rumapiirteiset kasvonsa.

Häpeän ja yhtäkaikki ilon virta pyyhkäisi ylitseni nähdessäni hänet.

Se oli Mildred Bankes.



Kahdeksaskymmenesyhdes luku.


"Mary", sanoi Mildred, "puhu hiljaa ja kerro minulle kaikki."

Hän kävi istumaan tuoliin, minä polvistuin hänen viereensä, tartuin
molemmin käsin hänen käteensä ja kerroin hänelle.

Kerroin paenneeni mieheni talosta, koska en voinut kauemmin sietää
siellä oloa.

Kerroin isäni naittaneen minut vasten tahtoani, vastustuksestani
huolimatta, kun olin pelkkä lapsi enkä tietänyt, että minulla oli
oikeus vastustaa häntä.

Kerroin, ettei isäni -- Jumala antakoon minulle anteeksi, jos
tuomitsin häntä väärin -- rakastanut minua, että hän oli uhrannut
onneni vallanhimolleen ja että hän nyt etsi minua vain siksi,
että poissaoloni järkytti hänen suunnitelmansa ja loukkasi hänen
ylpeyttään.

Kerroin, ettei miehenikään rakastanut minua ja että hän oli nainut
minut pelkästään maksaakseen velkansa ja hankkiakseen itselleen
varmoja tuloja.

Kerroin hänelle senkin, että mieheni rakasti toista naista, että hän
oli ollut julma ja raaka minua kohtaan, ja että minä senvuoksi en
voinut palata hänen luokseen, en millään ehdoilla.

Puhuessani tunsin Mildredin käden nytkähtävän omissani, ja
lopetettuani virkkoi hän:

"Mutta, rakas lapseni, minulle sanottiin, että omaisesi olisivat
aivan murtuneet sinun tähtesi, että olit kadottanut muistisi ja
ehkäpä järkesikin ja että niinmuodoin olisi hyvä työ auttaa heitä
toimittamaan sinut kotiin."

"Se ei ole totta, se ei ole totta", huudahdin.

Ja sitten hän alkoi kertoa matalalla äänellä ikäänkuin peläten
kuulijoita -- että nainen, joka oli ollut matkakumppanini
Liverpoolista, nähdessään isäni palkinnontarjouksen oli kirjoittanut
hänelle sanoen tietävänsä missä olin ja tarvitsevansa vain jonkun,
joka todistaisi minut kadonneeksi lady Raaksi, että isäni oli
tahtonut tulla Lontooseen sitä tarkoitusta varten, mutta että hänen
tohtorinsa oli sen kieltänyt; että pitäjämme pappi, isä Donovan, oli
silloin tarjoutunut tulemaan, mutta hänen piispansa oli kieltänyt, ja
lopullisesti että isäni oli kirjoittanut asianajajilleen Lontooseen
ja isä Dan hänelle, koska hän tiesi, että me molemmat olimme olleet
samaan aikaan Pyhän Sydämen luostarissa Roomassa ja että hänen työnsä
oli tätä nykyä etsiä kadonneita ja lähettää heidät turvallisesti
kotiin.

"Ja nyt ovat asianajaja ja tohtorit alhaalla", virkkoi hän
kuiskaamalla, "ja he odottavat vain minun vahvistustani hankkiakseen
käskyn lähettää sinut kotiin."

Kauhistuneena iskin kiinni Mildrediin.

"Oi, Mildred, pelasta minut, pelasta minut", huusin tuskani
kiivaudessa.

"Mutta mitenkä? Mitenkä?" kysyi hän.

Huomasin mitä hän tarkoitti, ja liikuttaakseni häntä vielä enemmän
kerroin hänelle lopun tarinastani.

Kerroin, että mieheni talosta en ollut paennut vain siksi, että
mieheni oli ollut julma ja raaka minua kohtaan, vaan syystä, että
minäkin rakastin erästä toista -- erästä, joka nyt oli kaukana, mutta
oli tuleva takaisin, eikä ollut olemassa mitään, jota en jaksaisi
kestää hänen tähtensä sillävälin, kipua, kärsimyksiä, yksinäisyyttä
-- kaikkea, ja kun hän palaisi, niin hän oli suojeleva minut kaikista
vaaroista, ja me rakastaisimme toisiamme ikuisesti.

Ellen olisi ollut niin hurjan kiihtynyt, niin olisin oivaltanut,
että tämä oli aivan nurinkurinen keino liikuttaa Mildrediä, ja vasta
sitten kun olin hätäisesti kuiskannut sanottavani, huomasin hänen
silmäinsä tuijottavan minuun kuin olisivat kuopistaan lähdössä.

"Mutta rakas lapsi kulta", virkkoi hän, "tämähän on yhä pahempaa.
Isäsi ja miehesi ovat saattaneet menetellä pahoin, mutta sinä olet
myös tehnyt väärin. Etkö itse huomaa sitä?"

En kertonut hänelle, että olin tätä kaikkea jo ajatellut ja etten
enää uskonut Jumalan rankaisevan minua siteen katkaisemisesta,
jonka solmimiseen olin ollut pakotettu. Mutta kun hän aikoi nousta
sanoen, että oli sittenkin hyvä työ lähettää minut kotiin ennenkuin
ennättäisin yhdistää elämäni sen toisen kanssa -- oli hän kuka oli
-- joka oli vietellyt minut unohtamaan vaimon velvollisuuteni, niin
kouristin lujasti hänen vapisevia käsiään kuiskaten:

"Odota, Mildred. En ole sinulle vielä kaikkea kertonut."

"Mitä sitten?" kysyi hän, mutta saatoin jo nähdä, että hän tiesi mitä
oli tulossa.

"Mildred", sanoin, "kun karkasin mieheni luota, ei se ollut vain
siksi, että rakastin toista, vaan siksi, että..."

Minä en saanut sitä sanotuksi. Yritin uudelleen, mutta en voinut.
Mutta Mildredin kaltaiset pyhät naiset, jotka viettävät elämänsä
kadotettujen parissa, osaavat lukea hädässä olevan naisen sydäntä, ja
Mildred luki minun salaisuuteni.

"Tarkoitatko... että seurauksia... on tulossa?" kuiskasi hän.

"Tarkoitan."

"Tietääkö miehesi?"

"Tietää."

"Entä isäsi?"

"Ei."

Mildred veti kätensä minun käsistäni ja risti itsensä mutisten tuskin
kuuluvasti:

"Oi Jumalani Äiti!"

En ollut koskaan ennen tuntenut olevani niin nöyryytetty, mutta
änkytin:

"Nyt ymmärrät, miksen voi koskaan enää mennä takaisin."

Kotvan aikaa vallitsi syvä hiljaisuus. Mildred oli vetäytynyt
tuolinsa soppeen kuin olisi paha henki ollut välillämme. Mutta
viimein hän virkkoi:

"Minun asiani ei ole tuomita sinua, Mary. Mutta alakerrassa olevat
herrat tulevat pian tänne kuulemaan oletko se Mary O'Neill, jonka
tunsin Pyhässä Sydämessä, ja mitä on minun vastattava heille?"

"Sano ei", huudahdin. "Mikset sanoisi? He eivät saa koskaan tietää
asian oikeata laitaa. Ei kukaan saa tietää."

"Eikö kukaan?"

Tiesin mitä Mildred tarkoitti ja häpeissäni ja hämilläni yritin
puolustautua kertomalla hänelle kuka se toinen nainen oli.

"Se on Alma", sanoin.

"Alma? Alma Lierkö."

"Niin."

Ja sitten kerroin hänelle kuinka Alma oli palannut takaisin elämääni,
kuinka hän oli kiduttanut ja kiusannut minua ja kuinka hän nyt
taivutti miestäni, joka oli protestantti, eroamaan minusta, jotta hän
saisi tulla minun sijalleni.

Ja sitten puhelin uudelleen Martinista --. en voinut olla sitä
tekemättä -- ja sanoin, että häpeä, jonka Alma tahtoi tuottaa
hänelle, olisi suurin suru mikä minulle voisi maailmassa sattua.

"Jos vain tietäisit kuka hän on", lisäsin, "ja kuinka suuressa
kunniassa häntä pidetään, niin kyllä ymmärtäisit, että mieluummin
kuolisin tuhat kertaa kuin sallisin hänen nimensä joutuvan häpeään
minun tähteni."

Taisin nähdä, että Mildred oli syvästi liikutettu, ja vaikkakaan
en tahtonut hyötyä hänen tunteistaan, en sittenkään rakkauteni
itsekkäisyydessä voinut olla sitä tekemättä.

"Sinä olit ensimäinen tyttö-ystäväni, Mildred -- ihan ensimäinen.
Etkö muista ensimäistä aamua kun olin koulussa? Minut oli riistetty
pois äidistäni ja olin niin pieni ja yksinäinen, mutta sinä olit niin
herttainen ja kiltti. Sinä veit minut kirkkoon ensimäisen kerran ja
sitten puutarhaan rukousnauha-kävelylle -- etkö muista?"

Mildred oli ummistanut silmänsä. Hänen kasvonsa olivat tuntuvasti
kalvenneet.

"Ja etkö vielä muista päivää, kun saapui tieto, että äitini oli kovin
sairas ja että minun oli mentävä kotiin?

"Sinä tulit minua saattamaan asemalle, ja etkö muista mitä sanoit
junassa istuessamme. Sanoit että ehkä emme enää tapaisi toisiamme
elämässä, koska elämme niin erilaisissa olosuhteissa. Sinä et silloin
arvannut, että tapaisimme toisemme tällä tapaa, ethän?"

Mildredin kasvot olivat käyneet kalman kalpeiksi.

"Armas äitini kuoli. Minulla ei ollut muuta maailmassa kuin hän, eikä
hänelläkään muuta kuin minä, ja kun hän oli poissa, ei isäni talossa
ollut enää sijaa minulle, ja niinpä minut lähetettiin takaisin
kouluun. Mutta arvoisa äiti oli niin hyvä minulle, ja kaiken loppu
oli, että tahdoin tulla nunnaksi. Niin juuri, nunnaksi, ja hartaimmin
juuri sinä päivänä, jolloin sinä annoit nunnalupauksesi."

Mildredin silmät olivat yhä ummessa, mutta hänen silmäluomensa
vavahtivat ja hän hengitti kuuluvasti.

"Kuinka hyvin sen muistan! Suloisen kesäaamun ja lumivalkoisen
auringonpaisteen ja valkeat kukat ja Pikku Sisarten valkean kappelin,
ja sitten sinä morsiameksi puettuna, valkoinen hame ja pitkä,
valkoinen huntu ylläsi. Minä itkin koko ajan juhlamenojen kestäessä.
Ja ellei isäni silloin olisi tullut minua noutamaan, olisin ehkä
tullut nunnaksi, kuten sinäkin."

Mildredin huulet liikahtivat. Olin vakuutettu siitä, että hän rukoili
Pyhältä Neitsyeltä voimaa vastustamaan minun hartaita rukouksiani,
mutta intoni siitä vain kiihtyi.

"Mutta Jumala tietää parhaiten, mihin sydämemme on luotu", jatkoin.
"Hän tietää, että minun sydämeni luotiin rakastamaan. Ja vaikkapa
sinä ehkä et niin ajattele, niin Jumala tietää, että hän, joka on
poissa, on minun todellinen mieheni -- ei se, jolle minut naitettiin.
Sinä et tahdo meitä erottaa, ethän? Onnemme -- hänen ja minun -- on
sinun käsissäsi. Sinä tahdot pelastaa meidät, tahdotko?"

Kesti kotvan aikaa ennenkuin Mildred puhui. Ehkäpä vain parisen
minuuttia, mutta minusta se oli ijäisyys. En tietänyt silloin, että
Mildred epäröi sammuttaa viimeistä toivonkipinää minussa. Lopulta hän
sanoi:

"Et tiedä, Mary, mitä pyydät minun tekemään. Tehdessäni
nunnalupaukseni, lupasin puhua totta kaikissa olosuhteissa
seurauksista huolimatta yhtä varmasti kuin seisoisin Jumalan edessä
suurena Tuomiopäivänä. Mutta sittenkin vaadit minua valehtelemaan.
Kuinka sitä voisin? Kuinka sitä voisin? Muista valaani,
velvollisuuttani?"

Seuraavat pari minuuttia olivat luullakseni elämäni mustin hetki. Kun
huomasin tahi kun otaksuin huomaavani, että Mildred aikoi luovuttaa
minut noille alakerrassa oleville miehille, vaikka yksi sana, yksi
pieni sana olisi voinut pelastaa minut, niin hypähdin pystyyn ja
puhkesin katkeriin syytöksiin.

"Te jumaliset naiset ajattelette aina vain velvollisuuttanne",
huudahdin. "Te ette milloinkaan ajattele rakkautta. Rakkaus on
laupias ja kärsivällinen; mutta ei, velvollisuus, aina velvollisuus!
Rakkaus tosiaan! Mitä te kylmät luostari-olennot risteinenne ja
rukousnauhoillenne tiedätte rakkaudesta -- todellisesta rakkaudesta
-- tuosta hehkuvasta lieskasta naisen sydämessä, kun hän rakastaa
jotakuta niin palavasti, että antaisi sydänverensä hänen puolestaan
-- niin, vaikkapa sielunsa uutuuden, jos siksi tulee."

En muista mitä vielä lisäsin, sillä en tietänyt mitä tein, ennenkuin
tapasin itseni läähättävänä katsomassa ulos ikkunasta.

Silloin huomasin, ettei Mildred vastannut mitään soimauksiin, ja
vilkaistessani häneen olkapääni yli näin hänen yhä istuvan tuolissani
kasvot käsien peitossa kyynelten tipahtaessa hänen sormiensa välitse
hänen pukunsa liinareunuksille.

Samassa hetkessä olin kukistunut.

Minut valtasi niin kivistävä omantunnontuska, että halutti heittäytyä
hänen syliinsä ja suudella häntä. En uskaltanut nyt sitä tehdä, mutta
minä laskeuduin polvilleni hänen viereensä ja pyysin häntä antamaan
minulle anteeksi.

"Suo anteeksi, sisar", kuiskasin. "Käsitän nyt, että Jumala on
johtanut meidät tähän kohtaan, eikä ole mitään tietä, joka johtaisi
meidät ulos siitä. Sinun täytyy tehdä mikä sinusta on oikeata.
Minä olen aina ymmärtävä ettet voinut tehdä toisin. _Hän_ sen myös
ymmärtää. Ja jos niin pitää olla, että hän joutuu häväistyksi minun
tähteni... ja että hän kotiin tullessaan huomaa..."

Mutta en voinut sen enempää puhua siitä, niinpä upotin pääni
Mildredin helmaan.

Äänettömyyden aikana, joka nyt seurasi, kuulimme askeleitten
lähestyvän portaissa.

"Kuuntele! He ovat täällä", sanoi Mildred. "Nouse ylös. Älä sano
mitään. Jätä kaikki minun tehtäväkseni."

Nousin kiireesti pystyyn ja palasin ikkunan luo. En tiedä kumpi
meistä vastasi koputukseen, mutta emäntäni tuli huoneeseen kolmen
herrasmiehen seurassa, joilla oli korkeat silkkihatut päässä.

"Anteeksi, kultaseni", virkkoi hän teeskennellyllä äänellä. "Nämä
herrat tarkastavat taloa ja he haluavat nähdä teidänkin huoneenne."

Luultavasti en vastannut mitään. Pidätin hengitystäni ja kuuntelin
jännittyneenä. Miehet olivat silmäilevinään huonetta, mutta saatoin
nähdä heidän katselevan Mildrediä. Heidän katseensa puhuivat yhtä
selvästi kuin sanat:

"Onko se hän?"

Mildred epäröi silmänräpäyksen, seurasi hirvittävä hiljaisuus, ja
sitten -- Pyhä Neitsyt siunatkoon häntä! -- hän ravisti päätänsä.

En voinut kestää enempää. Minä menin jälleen ikkunan luo.
Herrasmiehet, jotka olivat silmäilleet toisiansa hämmästyneen
näköisinä, yrittivät jutella keskenään ikäänkuin ei olisi mitään
tapahtunut.

"Täällä ei siis nähtävästi ole mitään tehtävää."

"Nähtävästi ei."

"Silloin voimme lähteä. Hyvästi, sisar. Ikävä, että häiritsimme
teitä."

Kuulin ovea sulettavan heidän jälkeensä. Kuulin heidän puhelevan
matalalla äänellä käytävää pitkin astuessaan. Kuulin heidän
verkkaiset askeleensa heidän portaita alas astuessaan. Ja silloin
tuntien kuin sydämeni pakahtuisi pyörähdin ympäri ja heittäydyin
sisar Mildredin jalkoihin.

Mutta sisar Mildred makasi polvillaan kasvot vuoteeseeni kätkettyinä
ja rukoili palavasti.



Kahdeksaskymmeneskahdes luku.


Minkä vuoksi isäni jätti kesken etsiskelynsä Lontoossa en silloin
tietänyt, ja minusta on tarpeetonta nyt siitä mainita. Mutta hän teki
sen, ja siitä lähtien kun muotikauppiaan jäljet pettivät, liikuin
vapaasti kaikkialla.

Nyt en enää tuntenut olevani vartioitu, mutta sen sijaan valtasi
minut kolkko yksinäisyyden tunne.

Sisar Mildred oli ainoa ystäväni Lontoossa, mutta hän oli melkein
tykkänään minusta eristetty. Pikku Sisaret olivat majoittaneet
hänet vähäiseen huoneustoon lähellä Piccadillyä olevan uhkean
rakennuksen viimeisessä kerroksessa, missä hänen valaistu ikkunansa
aina muistutti minulle majakkaa vaarallisen hietasärkän kohdalla.
Mutta antaessaan minulle osoitteensa, varoitti hän minua tulemasta
hänen luokseen, ellei kova hätä sattuisi, osaksi koska jatkuva
kanssakäyminen voisi paljastaa hänen valheensa ja osaksi koska ei
olisi hyvä minulle tulla mainituksi "sisar Veronican tytöksi" -- se
oli Mildredin nunnanimi.

Oi tuota Lontoon kammottavaa yksinäisyyttä!

On ollut muita, jotka ovat astuskelleet tuon suuren kaupungin
kaduilla aivan yhtä hyljättyinä kuin minä. Tiesin, etten ollut
ensimäinen, ja varmaan en ole ollut viimeinenkään, joka on huomannut
Lontoon maailman yksinäisimmäksi paikaksi. Mutta luulenpa täydellä
todella, että viikossa oli olemassa yksi päivä, jolloin asemani
erikoiset olosuhteet aiheuttivat minun tuntemaan yksinäisyyteni
kipeämmin kuin jos olisin ollut maailman hyljätyin pakolainen.

Täysihoitolassamme sai melkein jokainen asukas kerran viikossa
tai kerran kuukaudessa rahalähetyksen sisältävän kirjeen jostain
tuntemattomasta lähteestä, ja näillä rahoilla maksoi hän emäntämme ja
suoritti muutkin velkansa.

Minulle ei tullut yhtään sellaisia kirjeitä, mutta voidakseni käydä
kapteenin vaimosta (arvo, jonka pysytin itselläni, vaikken ollut itse
sitä keksinyt), oli minun tapana lähteä kaupungille vaeltamaan kerran
viikossa, jolloin olin menevinäni laivakonttoriin nostamaan mieheni
tililtä rahoja.

Oi noita väsyttäviä lauvantai-iltapuolen kävelyjä, oli ilma kaunis
tahi sateinen! Lapsellisessa tietämättömyydessäni liikemaailman
tavoista olin nimittäin valinnut lauvantai-iltapuolen tähän
tarkoitukseen ja peläten tapaavani mieheni tahi mieheni ystäviä West
Endin kaduilla, samoelin virran toisella puolella olevilla seuduilla,
missä liike ei ole niin vilkas.

Olisin tuntenut olevani liian yksinäinen ja hyljätty, ellei Jumala
armossaan olisi pelastanut minua näistä tunteista -- ja pelastanut
tavalla, josta vain nainen voi löytää pelastusta.

Ensinnäkin tuli turhamaisuuteni avukseni.

Vilkaistessani eräänä aamuna naarmuiseen peiliini, huomasin
mieliharmikseni, että yksinäinen elämäni ja nuo ikävät, väsyttävät
retkeilyt vaikuttivat ulkomuotoonikin, sillä poskeni olivat käyneet
kuoppaisiksi, nenäni teräväksi, ja sameitten silmieni alla oli suuret
mustat renkaat. Näin rumana ei Martin ollut koskaan minua nähnyt.

Se säikähytti minua.

Olisi naurettavaa kertoa mihin kaikkiin mielettömiin tekoihin minä
ryhdyin ulkomuotoni kaunistukseksi ja varjelemiseksi Martinin takia,
sillä jokainen tyttö, jonka rakastettu on poissa, tuntee ne aivan
hyvin, eikä muiden ole tarpeellista niitä tietää.

Southampton Rowssa oli kukkakauppa, ja joka aamu kävin sieltä
ostamassa pienen kukan puserossani kannettavaksi ja uskottelin
itselleni, että Martin oli sen antanut minulle.

Siellä oli myöskin jalokivikauppa ja minä myin vihkisormukseni (se
oli jo kauan polttanut sormeani) ja ostin toisen, jonka sisäpuolelle
oli kaiverrettu sanat _"Martinilta Marylle"_.

Vähän ajan kuluttua huomasin suureksi ilokseni, että huolenpitoni
auttoi ja että ulkomuotoni alkoi jälleen kukoistaa, ja eräänä
päivänä mennessäni asuntomme vierashuoneeseen vavahdin mielihyvästä
-- mieletöntä kyllä --, kun vanha näyttelijätär sanoi minua
"Kaunottareksi" puhutellessaan minua.

Toinen apu, jonka Jumala lähetti minulle pelastaaksensa minut
yksinäisyyden tunteestani, lähti nykyisestä tilastani.

Minut valtasi äkisti kiihkeä rakkaus kaikkiin lapsiin. Oli ikäänkuin
taikavoiman avulla kokonainen uusi ihmismaailma olisi herähtänyt
eloon edessäni. Liikkuessani ulkona kaduilla hävisivät miesten ja
naisten kasvot näkyvistäni ja minusta tuntui kuin olisi Lontoossa
asustanut tätä nykyä yksinomaan lapsia.

En nähnyt ihmisjoukkoja, joista kukin kulki omia teitään kuten
muurahaiset kekoansa kohti, mutta lapsenvaunua en voinut päästää
kulkemaan ohitseni tirkistämättä päähineen pitsin alle nähdäkseni
vilauksen pikku enkelistä, joka suurin silmin katseli minua.

Näin kului kuusi viikkoa. Joulu lähestyi, ja vanha, kolkko kaupunki
alkoi näyttää iloiselta ja nuorelta ja hilpeältä.

Tuon yhden yön jälkeen Raa-linnassa minuun oli piintynyt hämärä
tunnelma, että olin luopunut Kirkon helmasta, ja niinpä en ollut
Lontooseen tultuani kertaakaan käynyt kirkossa; olinpa jo melkein
unohtanut kuinka suloiselta tunnustus ja messu olivat aina minusta
tuntuneet.

Mutta eräänä iltana mennessäni kotiin Lontoon sakenevassa sumussa
(sillä ilma alkoi jo käydä huurteiseksi) näin erään katolisen kirkon
avoimesta ovesta koko joukon kynttilöitä sivukappelissa ja huomasin
niiden valaisevan kuvaelmaa Jeesuksen syntymisestä, jossa nähtiin
Pyhä Neitsyt ja Jeesuslapsi oljilla makaamassa. Ryhmä siistimättömiä
lapsia seisoi sitä katselemassa kiiluvin silmin ja kuiskaamalla
jutellen, mustahameisen ovenvartijan kalistellessa heille avaimiaan
varoitukseksi käyttäytymään siivosti.

Tämä muistutti mieleeni Rooman ja sisar Angelan. Mutta se
saattoi minut myös ajattelemaan Martinia ja mitä hän oli sanonut
juhlapäivällispuheessaan, että hän oli lukenut päivän rukoukset
tovereilleen, jott'eivät tuntisi olevansa aivan peräti pois suljetut
kristittyjen ihmisten maailmasta.

Sanellen itselleni, että hän näihin aikoihin lienee palannut sille
jylhälle ylätasangolle, joka ympäröi Napaa, päätin (ajattelematta
erotusta ajassa) mennä messuun jouluaamuna, jotta me Martinin kanssa
samana hetkenä tekisimme samaa.

Tätä miettien palasin täysihoitolaamme ja tapasin joulutunnelmaa
sielläkin, sillä kurkistaessani vierashuoneeseen yläkertaan
mennessäni, näin vanhan näyttelijättären tuolilla seisoen
ripustelevan rautatammenoksia, joita vanha eversti vanhanaikuisella
kohteliaisuudella ojenteli hänelle.

He kaakottivat keskenään kahden vanhan kanan tavalla, kun sattuivat
näkemään minut, ja silloin vanha näyttelijätär huudahti:

"Kas, tässähän tulee Kaunotar."

Sitten hän kysyi haluttaisiko minua mennä katsomaan joulupantomiimin
pukuharjoitusta jouluaattona.

"Yleisö tulee olemaan pääasiallisesti kujilta ja kaduilta koottuja
lapsia, mutta ette kai te siitä pidä väliä", virkkoi? hän.

Vastasin olevani suuresti mielissäni, ja seuraavana päivänä istuin
kahden ajoissa suuren teatterin aitiossa, josta saatoin nähdä sekä
näyttämön että yleisön.

Avara teatteri oli aina katonrajasta lattiaan saakka sullottu täyteen
lapsia, ja taisin nähdä tuhansien äitien näkymättömien käsien pukevan
tyttönsä puhtaisiin esiliinoihin ja harjaavan ja öljyävän poikainsa
sotkeutuneita hiuksia.

Kuinka heidän innokkaat kasvonsa säteilivät! Kuinka murheellisilta he
näyttivät, kun ilkeät sisaret jättivät Tuhkimuksen yksin keittiöön!
Kuinka riemastuneilta, kun häikäisevä haltijatar-kummi tuli häntä
tervehtimään. Kuinka he pienillä levottomilla jaloillaan jymistivät
lattiaa, kun kaunis neito läksi tanssiaisiin loihtuisassa kuutamossa
ja lumihiutalesateessa kuuden pienen, tanssivan ponin vetämänä.

Mutta miksi, miksi, miksi ei Kaitselmus varoita meitä, kun lähestymme
kohtalokkaita tapahtumia.

Pantomiimiharjoituksen loputtua kiirehdin kotiin (sillä ilta oli
kylmä, vaikka minulla sisällisesti oli niin lämmin), kun huomasin
joukon sanomalehtimyyjiä, jotka kiireesti hajaantuivat Strandilta eri
haaroille kirkuen suuriäänisesti uutisiaan.

Minulla ei yleensä ollut tapana kuunnella mitä he huusivat, mutta nyt
oli pakko kuulla, sillä he olivat kaikki kintereilläni.

_"Lehti -- kolmas painos -- Scotia hukkunut."_

Huuto iski minuun kuin salamanlyönti. Selittämätön kauhu valtasi
minut. Minä olin kuin halvaantunut ja seisoin jäykistyneenä
paikallani. Ihmiset ostivat lehtiä, ja ensin minäkin heikosti yritin
tehdä samoin. Mutta ääneni oli voimaton; myyjä ei kuullut minua, vaan
juoksi huutaen eteenpäin.

_"Lehti -- kolmas painos -- Scotian huhutaan hukkuneen."_

Tämän jälkeen en uskaltanut pyytää lehteä. Minä suorastaan en
uskaltanut. En uskaltanut ottaa selvää totuudesta. En uskaltanut
nähdä tuota hirvittävää uutista painettuna.

Niinpä aloin kiirehtiä kotiin. Mutta rientäessäni katuja pitkin
kangistuneena, huumaantuneena, hikoilevana kuin ilkeän painajaisen
kourissa, sanomalehtien myyjät tuntuivat minua vainoovan, sillä joka
kadulta heitä tupsahti eteeni.

_"Lehti -- kolmas painos -- Scotia hukkunut."_

Yhä nopeammin minä kiirehdin eteenpäin. Mutta tuo kammottava huuto
yhä tunkeutui korviini takaa, edestä, sivulta.

Asuntomme ovelle tullessani jäseneni tuskin kannattivat minua. Tuskin
sain kellon vedetyksi. Ja ennenkuin palveluspoikamme oli avannut
oven, harppasi kaksi sanomalehtimyyjää torin poikki huutaen:

_"Lehti -- kolmas painos -- huhutaan Scotian hukkuneen."_



Kahdeksaskymmeneskolmas luku.


Kulkiessani hallin läpi vanha eversti ja vanha pappi seisoivat
ruokasalin ovella. He juttelivat kiihkeästi, ja astuessani
portaita ylös läähättäen ja käsipuusta pidellen kuulin osan heidän
keskustelustaan.

"Scotia oli Etelänapa-laivan nimi, niinhän."

"Niin oli. Pitää lähettää John noutamaan lehti."

Huoneeseeni tultuani vaivuin tuoliini. Ajatukseni olivat niin
lamassa, etten hetkeen kyennyt mitään tajuamaan. Äkisti uupuneet
aivoni palauttivat mieleeni sanan "huhutaan" ja tähän kiinnitin
viimeisen toivoni kuten hukkuva tarttuu ajelehtivaan riukuun.

Hetken kuluttua kuulin muutamain asuinkumppanieni juttelevan
alakerrassa. Avasin oven ja kuuntelin hengähtämättä, jolloin korviini
sattuivat sanat:

"Onpa se surkea -- tuo Etelänapa-juttu?"

"On kyllä, jos se on tosi."

"Siitä ei näy paljon epäilystä olevan -- ellei ole kaksi samannimistä
laivaa."

Sydämeni sykähti rajusti. Nyt minä saatoin tarttua kahteen
pelastusriukuun. Juuri silloin kello soi, ja levottomuuteni pakotti
minut menemään alas teelle.

Vierashuoneeseen astuessani vanha eversti avasi sanomalehden.

"Tässähän se on", sanoi hän, "_Scotian_ huhutaan hukkuneen. --
Kammottava onnettomuustapaus Eteläisellä jäämerellä."

Yritin hiipiä oven viereiselle tuolille, mutta vanha näyttelijätär
valmisti tilaa minulle viereensä sohvalle lähellä teepöytää.

"Oliko hauska harjoituksessa? Vai oli?" kuiskasi hän.

"Hss!" sanoi emäntämme ojentaen minulle teekupin, ja sitten vanha
eversti asettuen takkavalkean eteen alkoi lukea.

    'Uudesta Seelannista sähkötetään, että siellä on korjattu talteen
    Eteläisellä jäämerellä ajelehtivia suuria laivankappaleita.
    Niiden joukossa tavattiin laivanvarustuksia, joitakuita osia
    kansilastista sekä Scotia nimisen venheen peräpuoli.

    On syytä pelätä, että nämä kappaleet kuuluvat siihen
    Etelänapa-retkikunnan kuunariin, joka lähti Akaroasta pari
    viikkoa sitten; muutamain jäännöskappalten laatu johtaa siihen
    otaksumaan, että alus itse lienee haaksirikkoutunut.'

"Niin kyllä, niin kyllä", virkkoi vanha pappi suu täynnä paahdettua
voileipää.

Huoneen seinät tuntuivat huojuvan. Tuskin näin mitään, tuskin kuulin
mitään.

    'Ei tietenkään voida olla tykkänään varmat siitä, ettei Scotia
    voisi vielä olla merikelpoinen tahi etteivät retkikunnan
    osanottajat olisi voineet saavuttaa jonkun turvapaikan, mutta
    koska toisista laivankappaleista on tavattu suuria jäälohkareita,
    niin näyttävät parhaat asiantuntijat otaksuvan, että onneton
    laiva on joutunut suunnattoman suurten jäävuorten alle, joiden
    on hiljakkoin nähty ajelehtivan Amiraalin vuorilta ylöspäin,
    ja siinä tapauksessa lienee sen kohtalo sama kuin monen muun
    valtameren salaisuuden.'

"Kas tätä sitten sopii sanoa kohtalon ivaksi", sanoi vanha pappi,
"kun ajattelee, että retkikunnan tarkoitus oli..."

    'Yleisön myötätunto kohdistuu luonnollisesti kaikkien näiden
    naparetkeläisten perheisiin, miesten, jotka nähtävästi ovat
    saaneet surmansa koettaessaan suojella ihmiskuntaa yhdestä suuren
    syvyyden pahimmista vaaroista, mutta koko maailma on sureva
    sankarillisen, nuoren päällikön tohtori Martin Conradin kuolemaa
    (josta on hyvin vähän epäilyä). Hän, jos kukaan kuului tuohon
    yhä harvenevaan pelkäämättömien ja lannistumattomien sielujen
    rotuun, jotka näyttävät syntyneen maailmaan rinnassaan se pyhä
    rohkeus, joka saattaa heidät uskaltamaan elämänsä Tuntemattoman
    houkutukselle ja suuren ihanteen kutsulle.'

Minusta tuntui kuin olisin hukkunut. Toisena hetkenä tunsin aaltojen
pauhaavan kasvoillani, toisena laineiden vierivän pääni yli.

    'Vaikka ei näy paljonkaan toivoa olevan... tämä pyhä rohkeus
    tukahtunut... älkäämme ajatelko, että tällainen elämä on turhaan
    eletty... vain hukkaan eletty elämä... kunniaton joutilaisuus
   ... tyhjien huvien ajoa... Siksipä jälelle jääneet hellät omaiset
   ... lohdutusta... elähyttävässä ajatuksessa... joskin hukkunut
   ... turhaan kuollut... Kuolema yksin... se lumous, joka kiehtoo
    jaloja sydämiä...'

Enempää en kuullut. Vanhan everstin ääni, joka oli takonut aivojani
kuin vasara, tuntui hälvenevän johonkin kaukaisuuteen.

"Kuinka raskaasti te hengitätte. Mikäs on hätänä?" huudahti emäntämme.

En vastannut. Nousten pystyyn aloin huojua ja pitelin kiinni pöydästä
molemmin käsin, jotten kaatuisi.

Emäntämme kavahti seisaalleen pelastaakseen astioitaan, ja samassa
vanha näyttelijätär talutti minut ulos huoneesta. Syytin heikkoutta
ja huoneessa vallitsevaa kuumuutta ja nopeata kävelyäni kotiin
teatterista.

Huoneeseeni tultuani jäseneni pettivät minut ja minä vaivuin
lattialle ja kätkin pääni tuoliini. Minä en enää ollut epävarma
mistään. Kaikki oli lopussa. Se suuri rakkaus, joka oli vallannut
elämäni, oli päättynyt.

Hetken järisyttävässä tuskassa en voinut ajatella mitä maailma oli
menettänyt. Enpä edes voinut ajatella mitä Martin oli menettänyt.
Saatoin vain ajatella omaa onnettomuuttani, ja jälleen tuntui minusta
kuin olisi kappale kiskaistu irti rinnastani.

"Miksi? Miksi?" huusin sydämeni syvyyksistä vaatien itse Jumalaa
vastaamaan miksi niin peräti yksinäiseltä, avuttomalta ja hyljätyltä
olennolta oli sammutettu tuli, josta hän eli.

Tuokion kuluttua soi päivälliskello. Nousin pystyyn ja panin
maata. Palveluspoika toi minulle hiukan ruokaa tarjottimella. Minä
lähetin sen takaisin. Aika eteni, ja kuulin jälleen vierashuoneessa
juteltavan.

"Surkea kohtalo sillä nuorella päärin puolisolla, jos Conrad on
hukkunut."

"Millä päärin puolisolla?"

"Ettekö muista -- sillä, joka karkasi tuon kelvottoman Raan luota?"

"Niin, tosiaan. Nyt muistan."

"Conrad oli tietenkin se mies, johon viitattiin, ja jos luin olisi
elänyt ja palannut retkeltään, niin hän kaiketi olisi ottanut
turviinsa poloisen..."

"Niin, niin, se on maailman meno, nähkääs..."

Pitkä yö kului.

Toisinaan se tuntui etenevän lyijynpainoisin askelin, toisinaan
laukkaamalla. Muistan, että ulkopuolella oleva kello löi mielestäni
joka viiden minuutin kuluttua ja sitten se taas ei ensinkään lyönyt.
Äkkiä kuulin lähikirkosta iloisesti kelloja soitettavan ja silloin
tiesin, että oli Jouluaamu.

Aamu valkeni tummana ja sumuisena. Huoneeni sakeassa ilmassa näytti
ikkunani katsovan minuun kuin ihmissilmän valkuainen. Nyt näin
ensimäisen kerran todellista Lontoon sumua ja olin hyvilläni siitä.
Jos sinä aamuna aurinko olisi lähettänyt vaikka vain yhden ainoan
säteen huoneeseeni, luulen, että sydämeni olisi pakahtunut.

Sisäkkö toi minulle kannun kuumaa vettä ja toivotti minulle "hauskaa
joulua". Ponnistelin jonkinlaista vastausta hänelle.

Palveluspoika toi minulle aamiaista. Käskin hänen asettaa sen
pöydälle, mutta en koskenut siihen.

Sitten tuli sisäkkö uudelleen huoneeseeni, ja tavatessaan minut vielä
vuoteessa kysyi hän haluaisinko tulta takkaan. Vastasin myöntävästi,
ja sytyttäessään kourallisen hiiliä pienen takkani ristikkojen väliin
jutteli hän sanomalehtiuutisista.

"Ei minua haluta kuolleita moittia, mutta kun ajattelen niitä miehiä,
jotka törmäsivät jäävuorta vastaan siellä Australian merellä, niin
en voi olla sanomatta, se oli heille parahiksi. Mitä he sinne
menivätkään tyhjän vuoksi elämänsä antamaan, kun olisi pitänyt
muistaa vaimoa ja lapsia. Minunkin Tomini tahtoi ruveta merimieheksi,
mutta minäpäs en päästänyt häntä. En niinkään!"

Annoin hänen laverrella, vaikka hänen puheensa koski minuun kipeämmin
kuin hän arvasikaan. Kotvan kuluttua nousin vuoteeltani ja puin
ylleni sekä istuin sitten tuntikausia takan ääressä.

Koetin ajatella muita, jotka samoin kuin minä olivat joutuneet
kärsimään tästä onnettomuudentapauksesta -- varsinkin Martinin
äitiä ja hyvää, vanhaa tohtoria. Kuvailin mielessäni herttaista
keittiö-arkihuonetta Suvimajassa, jossa kirkkaat hopeatuopit
välkkyivät uuninreunalla. Mutta uuni oli kylmillä. Talon valo oli
sammunut, ja kaksi murtunutta vanhusta istui kylmän takan ääressä.

Palautin mieleeni tyttövuoteni, avioliittoni ja rakkauteni ja sanelin
itselleni, että yksinäisyyteni pimeimpiä päiviä Lontoossa oli tähän
asti huojentanut kirkas toivo. Minun oli vain elettävä eteenpäin,
ja Martin oli tuleva takaisin luokseni. Mutta nyt olin tykkänään
hyljätty. Olin työnnetty tyhjyyteen. Pyhättö sisässäni, missä Martin
oli elänyt, oli nyt vain sielun kirkkotarha.

"Miksi? Miksi? Miksi?" huusin uudelleen, mutta vastausta ei kuulunut.

Näin kului joulupäivä (jonka viettämistä olin suunnitellut aivan
toisenlaiseksi) ja viimein oli minun pakko -- rangaistukseksiko vai
varoitukseksi, tuskin itsekään tiesin -- ajatella muutakin kuin omaa
tappiotani.

Syntymätön lapseni!

Ei yksikään mies maan päällä voi tietää mitään tästä kohtalokkaasta
tulevaisuudenkuvasta, vaikka miljoonien naisten on se kohdattava.
Odottaa lasta, joka on tuomittu isättömäksi jo ennen syntymää -- ei
ole mitään maailmassa, jota siihen voisi verrata.

Luulenpa, että katkerin osa tuskassani oli, ettei kukaan saisi
koskaan tietää. Jos Martin olisi elänyt, niin hän olisi kiirehtinyt
tunnustamaan jälkeläisensä omakseen huolimatta kaikista laeista
ja elämän muodollisuuksista. Mutta kuolleena ei hänellä ollut
minkäänlaisia velvollisuuksia. Senpä vuoksi syntymättömän lapseni
isän nimi ei saanut milloinkaan, ei milloinkaan, ei milloinkaan tulla
tunnetuksi.

Sakeneva sumu ilmoitti minulle, että päivä oli kulumassa loppuun.

Paitsi palvelijapoikaa ja sisäkköä ei kukaan käynyt luonani ennen
päivällisaikaa. Silloin vanha näyttelijätär astui huoneeseeni
jotenkin eriskummallisesti puettuna (päässä hänellä oli jonkinlainen
laakerikruunu) kertomaan, että täysihoitolaiset aikoivat pitää
tanssit ja halusivat minua mukaan. Syytin päänsärkyä, ja hän vastasi:

"Nuoret naiset potevat usein sitä. Sääli teitä! Ja vieläpä
jouluiltana!"

Tuokion kuluttua kuulin vanhanaikuista valssia soitettavan pianolla
ja sitten kumeata, naurunsekaista jyskettä alhaalta, josta päätin
vanhain asuintoverieni tanssivan.

Muistan, että minussa kohosi epäselvänä tunteena halu kuolla.
Itsemurhaa en tahtonut -- uskontoni pelasti minut siitä -- mutta
tahdoin kuolla voimattomuudesta, kieltäytymällä yhä edelleenkin
nauttimasta mitään, minua kun ei haluttanutkaan syödä.

Martin oli poissa -- minkä arvoinen oli enää elämä? Eikö olisi
parempi kuolla ennenkuin lapseni tulisi maailmaan? Ja jos voisin
mennä Martinin luo, niin saisin olla hänen kanssaan iankaikkisesti.

En itkenyt, mutta -- ääneen tahi sieluni tiedottomista syvyyksistä --
huusin kerta kerralta Martinia nimeltä.

"Martin! Martin! Tulen luoksesi!"

Tässä mielentilassa olin (istuen yhä tuolillani takan ääressä
tuijottamassa sammuvaan hiilokseen), kun kuulin keveitä askeleita
käytävästä. Seuraavassa silmänräpäyksessä avattiin oveni hiljaa ja
joku astui huoneeseen.

Se oli Mildred, ja hän polvistui viereeni sanoen matalalla äänellä:

"Sinä olet suuressa tuskassa, Mary -- kerro minulle." Yritin avata
hänelle sydämeni kuten äidilleni, mutta en voinut, eikä se ollut
tarpeellistakaan. Näin omain ajatusteni kuvastuvan hänen silmissään.

"Hän se on, eikö ole?" kuiskasi hän, ja minä vain nyökähytin päätäni.

"Arvasin sen jo heti alussa", sanoi hän. "Ja nyt sinä ajattelet...
mitä on tulossa?"

Nytkin oli ainoa vastaukseni päännyökähdys, mutta Mildred sulki minut
syliinsä ja sanoi:

"Älä masennu, rakkaani, Siunattu Neitsyemme lähetti minut pitämään
sinusta huolta. Ja sen teen -- sen teen."

    MARTIN CONRADIN MEMORANDUM.

    Sattuma on varmaankin kirottu vehkeilijä ihmisonnea vastaan,
    sillä muuten ei armaani olisi sallittu kärsiä niin paljon siitä
    huhusta, että laivani oli joutunut häviöön.

    Mitä todella tapahtui on pian kerrottu.

    Kaksi päivää Akaroasta U. S. lähdettyämme, joka oli viimeistä,
    minkä maailmasta näimme ennenkuin ohjasimme tuntemattomia
    kohtaloita kohti, yllätti meidät myrskysää, joka meitä kiusasi
    kahden vuorokauden ajan.

    Mutta hyvällä nopeudella kulkien me etenimme etelään 179:nnen
    itäisen pituusasteen kohdalla 38:nnelle leveysasteelle, kun
    (tullessamme Amiraalin vuorten näkyviin, joka on ensimäinen
    kajastus Etelänapamaasta) meidät saavutti lounaasta tuleva
    vihuri, joka haitallisen kansilastimme takia vaikeutti laivan
    ohjausta.

    Siitä huolimatta Scotia raivasi itselleen uljaasti tietä
    vuorenkorkuisten aaltojen halki, vaikka se toisinaan kallistelihe
    viisikymmentä astetta kohtisuorasta asemastaan sivulle.

    Iltaa vasten laiva alkoi ottaa vettä sisäänsä, hyrsky löi
    kappaleiksi osan ylihangan varustuksia, hävitti yläkannen,
    pyyhkäsi pois soutuvenheen ja kaksi pelastusvenettämme ja
    sieppasi mukanaan muitakin suuria kappaleita aluksestamme
    suojanpuolelle ajelehtimaan.

    Lopulta pumput tukkeutuivat ja vesi alkoi virrata konehuoneeseen.
    Niinpä me enempää vahinkoa välttääksemme sammutimme tulen
    kattiloista ja rupesimme sitten joka mies ammentamaan ulos vettä
    sangoilla.

    Kelpasipa katsella sitä näkyä, kun joka kynsi ponnisteli
    otsansa hiessä tässä hommassa (tieteellinen osasto siihen
    luettuna), ja reippaalla mielellä sitä oltiin -- vaikka kaikki
    olivat likomärjät, toiset kainaloita myöten vedessä -- jotta
    kun minä huusin: "Oletteko allapäin, toverit?" niin kuului
    viidestäkymmenestä kurkusta raikas huuto:

    "Emme."

    Kovalle otti keskiyöhön asti, mutta me pidimme puoliamme, ja
    ennenkuin kömmimme makuulavalle oli taistelumme merta vastaan
    päättynyt ja me olimme voittaneet.

    Seuraava aamu koitti kirkkaana ja ihanana. Ilma oli Antarktiksen
    raitis, kuultava ilma, joka naparetkeilijälle tuntuu samalta kuin
    taistelunhaju sotahevoselle; myrskystä ei enää ollut muita jälkiä
    kuin joitakin valkeita jäävuoria, jotka olivat kiskoutuneet
    lounaassa olevilta saarilta.

    Aamiaisella oli joka mies loistavalla tuulella, ja kun tovereista
    joku pani alulle "Kullat ja Vaimot" niin kaikki yhtyivät kuoroon
    (oli ääntä tai ei) ja se oli minunkin tehtävä.

    En saata kehua, että tämä oli perin juhlallista musiikkia, mutta
    luulenpa, ettei yksikään tuomiokirkoissa laulettu kiitosvirsi ole
    kohonnut taivasta kohti hartaammista kiitollisuudentunteista kuin
    se.

    Mutta mennessäni kantta tarkastamaan huomasin, että
    "puuseinämme" olivat menneet menojaan ja luultavasti (jos ne
    tavattaisiin, jota en epäillyt, koska pakoveden suunta kulki
    koilliseen) ne saattaisivat ihmiset siihen uskoon, että olimme
    haaksirikkoutuneet, ja silloin ajattelin omaa armastani.

    Meillä ei ollut laivassa langatonta sähkölennätintä ja laiva
    oli palaava Uuteen Seelantiin vasta helmikuussa, joten olin
    kykenemätön oikaisemaan erehdyksen, mutta päätin, että ensimäinen
    tiedonanto ensimäiseltä Antarktiksen mannermaan asemalta
    lähetettäisiin hänelle sanomaan, että olin turvassa ja että
    kaikki menestyi mainiosti.

    Joulupäivän tapahtumista on vähän enemmän kerrottavaa.

    Joulukuun kahdeksantenatoista päivänä, kun olimme tuoneet maihin
    osan kansilastia ja muonaa ja lähettäneet laivamme talvimajoihin,
    olin matkalla Mount Erebuksen matalammalle kukkulalle mukanani
    ponit, koirat, reet ja suuri joukko miehiä, kaikki parhaissa
    voimissa. Aioin pystyttää ensimäisen sähkötysaseman sinne -- se
    kun arvelumme mukaan oli tarpeeksi korkea lähettämään tietoja
    Napamaan ylätasangolle ja tarpeeksi matala saavuttaakseen
    maanpinnan kaarevuuden salliman etäisimmän paikan pohjoisessa
    suunnassa.

    Meillä oli hyvä kappale kuljettavana, mutta matkasimme
    pitkin kallioisia harjanteita ja vierinsoraa, koettaen
    välttää äkkijyrkkiä vuorijäätiköitä, ja kaikki onnistui hyvin
    kahteenkymmenenteen päivään saakka, jolloin juuri jyrkemmille
    nousupaikoille saapuessamme vahva tuuli alkoi puhaltaa suoraan
    vastaamme.

    Kaiken päivää kamppailimme sitä vastaan, mutta ilma kävi yhä
    huonommaksi tupruttaen lunta ja räntää silmiimme, kunnes se yltyi
    vihuriksi ja ilmanlämpö aleni 28 asteeseen nollan alapuolelle.

    Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa tuiskun päättymistä, niinpä
    pystytimme telttamme rotkotien kalliopuolen suojaan, jonka takana
    oli suunnaton lumikenttä.

    Ensimäinen yö oli aika paha, sillä yhden teltan vaate repeili
    riekaleiksi ja niiden poloisten, jotka olivat siinä nukkuneet,
    oli maattava puolijäätyneissä makuusäkeissään aamuun asti.

    Myrskyä kesti yhä kahdentenakymmenentenä ensimäisenä, -toisena
    ja -kolmantena päivänä, pyyhkäisten hirvittävällä voimalla
    pitkin rotkotietä ja tupruttaen matkassaan sakeita lumipilviä
    yläpuolella olevalta lumikentältä.

    Jouluaatto oli pahin. Lämpömäärä aleni kolmeenkymmeneenkahdeksaan
    asteeseen ja puuskapäinen tuuli puhalsi kahdeksankymmentä
    peninkulmaa tunnissa, ja suurimman osan joulupäivää vietimme
    kukin makuusäkeissämme puolittain lumeen haudattuina.

    Eipä siis jumalanpalveluksesta tullut mitään, ja jos joku saneli
    De Profundiksen, niin tapahtui se kalisevin hampain jäätyneen
    parran alitse. Ei ollut meillä joulupäivällistäkään, muutamia
    Plasmonin biskittejä vain ja siemaus konjakkia ja vettä, jotka
    retkikunnan tohtori, kelpo O'Sullivan jakeli meille.

    Tapaninpäivänä kiersin leiriämme tarkastamassa ja huomasimme
    ponien ja koirien olevan kurjassa tilassa. Paha sää kouristeli
    miehiäkin, sillä toiset sairastivat keripukkia ja erään poloisen
    varpaat olivat paleltuneet mustiksi.

    Itse olin aika reipas, Jumalan kiitos, mutta uneton, minua kun
    vaivasi rauhaton tunnelma, joka seurasi katkonaista unta.

    Totta puhuen siitä lähtien kun Englannista läksin en ole koskaan
    voinut vapautua siitä ajatuksesta, että minun ei olisi pitänyt
    jättää rakkaintani oman onnensa nojaan. Työssä ollessani
    taisin unohtaa missä vaarassa hän mahdollisesti saattoi olla,
    mutta nyt kun minulla ei ollut muuta tehtävää kuin maata
    säkissäni kuin pölkky, olin kovassa tuskassa muistaessani hänen
    uhrautuvaisuuttansa ja pelätessäni siitä johtuvia seurauksia.

    Päivänaikaan ei ollut niinkään sietämätöntä, sillä jos hurjasti
    tupruavan lumen ja ärjyvän vihurin keskessäkin vain ummistin
    silmäni, niin saatoin nähdä hänen astuvan tietä pitkin sinä
    sunnuntaiaamuna, jolloin hän palasi kirkosta, päässä riippuva
    hattu ja liehuva harso, tai seisovan budoaarissaan katsellen
    minua suurin, syvin silmin, kun hän pakotti minut lähtemään.

    Mutta yöllä olin helisemässä. Olin tuskin saanut unesta kiinni,
    kun havahduin hätkähtäen kuullessani hänen äänensä minua kutsuvan.

    "Martin! Martin!"

    Se oli todella hätähuuto, ja vaikken ole haaveilija enkä liioin
    taikauskoinen, niin en voinut tukahuttaa ajatusta, että hän huusi
    minua tulemaan takaisin.

    Tämä jos mikään oli minulle nyt mahdotonta, ja sittenkin tunsin,
    että ellen voisi jostain saada vakuutusta siitä, että omasta
    armaastani pidetään huolta, niin en pystyisi tyynellä mielellä
    ryhtymään edessäni olevaan tehtävään.

    Tämä ajatukseni saattanee tuntua naurettavalta, mutta ken joskus
    on ollut yksin Luonnon mahtavassa yksinäisyydessä erillään elämän
    kuohuista, tietää kuinka ihmissielu on siellä vastaanottavainen
    merkeille, jotka maailman hälinässä ja touhussa tuntuisivat
    naurettavilta.

    Niin oli minun laitani. Makasin samassa teltassa tieteellisen
    osastomme päällikön, O'Sullivanin ja Siirapin kanssa, joka arveli
    olevansa velvollinen pitämään huolta minusta, vaikka tavallisesti
    kävi päinvastoin.

    Vanha merikarhu oli pahasti lamassa, eikä minua ensinkään
    miellyttänyt hänen alituinen mutinansa "äidistä", se kun on aina
    paha merkki reimassa miehessä, kun hänen rohkeutensa alkaa huveta.

    Niinmuodoin kun joulupäivän jälkeisenä yönä olin teltanaukkoa
    yöksi sulkemassa, mieleni pehmeni hiukan nähdessäni vanhan
    Siirapin, joka on elänyt oikeata velikullan elämää, kopeloivan
    rintaansa ja suurella vaivalla kaivelevan jotakin näkyville.

    Se oli punainen, kullalla ja sinisellä maalilla sivelty Pyhän
    Neitsyen kuva (minun kämmeneni kokoa), ja kun hän sovitti sen
    kasvojensa eteen makuusäkissään loikoen, tiesin että hän arveli
    loppunsa tulevan ennen aamua ja että hän halusi sen olevan
    viimeisen esineen, jota hänen vanhat silmänsä katselisivat.

    Minä en itse paljonkaan luota pyhimyksiin (sillä olen huomannut,
    että pulasta suoriutuu aika hyvin ilman heitäkin), mutta ehkäpä
    Siirapin usko löysi vastakaikua jossain sieluni syvyydessä,
    sillä mennessäni nukkumaan olin levollisempi ja tällä kertaa en
    herännyt rakkaani ääneen, vaan luonnon suureen hiljaisuuteen.

    Tuulen ulvonta oli vaiennut; tuisku oli tauonnut; telttariu'ussa
    riippuva lamppu oli palanut tyhjiin ja teltan aukosta valahti
    sisään heikko, sinertävä valojuova.

    Oli kuutamo, ja kun kohotin päätäni, näin sen kirkkaasti
    valaisevan Pyhän Neitsyen pientä, kullattua kuvaa. Naurakoon,
    jos haluaa, se, joka ei koskaan ole ollut minun tilassani, mutta
    minulle tämä oli tarpeeksi. Kaikki hyvin! Joku piti huolta omasta
    armaastani.

    Huusin toverini hereille ja käskin heidän laittautua valmiiksi,
    ja päivän koittaessa läksimme jälleen matkaan. Tummia pilviä kyllä
    leijaili päämme päällä, mutta aurinko paistoi sisässämme.

                                                        M. C.



Kahdeksaskymmenesneljäs luku.


Sisar Mildred oli oikeassa. Siunattu Neitsyt oli varmaankin puhunut
puolestani, koska apu tuli paikalla.

Tapaninpäivän aamuna heräsin tuohon vavahtavaan liikuntoon, jonka
jokainen nainen tietää olevan Äitiyden ensimäisen todellisen ja
varman merkin.

Minun asiani ei ole kuvailla tämän muutoksen ruumiillisia
vaikutuksia. Mutta henkinen vaikutus on toista. Se oli kuin ihmeen
aikaansaama. Jumala suuressa armossaan oli syvän murheeni nähdessään
lähettänyt yhden palvelevista enkeleistään lohduttamaan minua.

Se tuntui sanovan:

"Älä pelkää. Hän, joka läksi pois, ei ole kadonnut sinulta. Osa
hänestä itsestään on palaava."

Nyt en enää tuntenut jääväni yksinäiseksi vangiksi Lontooseen, sillä
Martinin lapsi oli oleva seuranani yhdyssiteenä välillämme, ikuisena
siteenä, niin että hän ja minä olisimme sittenkin yhdessä loppuun
asti.

Tuskin uskallan kertoa kuinka minä tämän tulkitsin -- kuinka se
minusta tuntui oikeuttavan sen, mitä olin tehnyt yönä ennen Martinin
lähtöä Ellanista, ikäänkuin Jumala, tietäen, ettei hän ollut palaava,
olisi ohjannut minut siihen, että minulla pimeän hetkeni tullessa
olisi suuri toivo lohdutuksenani.

Ja miten ihmeellistä se oli, miten omituista, miten salaperäistä,
miten riemullista!

Joka päivä, koko päivät, syntymätön lapseni oli mielessäni. Tulossa
olevan elämän salaperäisyys ja ilo lievensivät suruani, ja jos olisin
kyennyt kyyneleitä vuodattamaan, niin olisivat ne samassa kuivuneet.

Entä tulevaisuus!

Jo alun pitäen minulla näytti olevan selvänä että se oli oleva tyttö,
ja taisin jo nähdä hänen kasvonsa ja katsella hänen merensinisiin
silmiinsä. Kun hän kasvaisi suuremmaksi, puhuisin hänelle hänen
isästään -- suuresta naparetkeilijästä, kohtalon miehestä, joka
uhrasi elämänsä suureen työhön maailman hyväksi. Me juttelisimme aina
hänestä -- me kaksi yhdessä, koska hän kuului meille eikä kellekään
muulle maan päällä. Kertoisin hänelle kaikki mitä olen kirjoittanut
tähän -- ainakin sen ihanan osan, rakkautemme osan, jota ei mikään
maailmassa eikä kuolemassakaan voinut tukahuttaa.

Oi noita ilon päiviä! Saattanee tuntua oudolta, että minä olin
onnellinen niin pian onnettomuuteni jälkeen, mutta en mahtanut sille
mitään.

Ehkäpä se oli jonkinlaista ruumiillisen tilani muutoksesta aiheutuvaa
hysteriaa. En tiedä. Enkä tahdokaan tietää. Mutta varma vain on --
että toivo ja rukouksen ja elämän halu heräsivät minussa uudelleen
ikäänkuin Jumalan oman käden kosketuksesta, ja minusta tuli
toisenlainen ja onnellisempi nainen.

Oltiin tammikuun alussa, ja säädetty aikani oli oleva kesäkuussa.
Rahaa minulla oli enää jäljellä vain kuusitoista puntaa, niin että
oli selvä, etten voisi kauemmin asua täysihoitolassamme.

Onneksi Mildred tunsi koteja, missä naiset saattoivat elää halvalla
odotustilansa aikana. Ne olivat osaksi hyväntekeväisyyslaitoksia
ja siitä syystä määrättyjen säännösten alaisia, joten järkkymätön
päätökseni olla mainitsematta Martinin nimeä saattaisi olla minulle
esteenä, mutta Mildred toivoi löytävänsä paikan, joka ottaisi minut
vastaan hänen suositukseensa luottaen kyselemättä sen enempää.

Tässä toivossa läksimme etsimään jotakin Äitien kotia. Mikä
koettelemuksen päivä! En ole koskaan unohtava sitä.

Ensimäinen koti, jossa kävimme, oli katolilainen ja lähellä
täysihoitolaamme.

Se muistutti ulkonaisesti luostaria ja miellytti minua suuresti.
Astuttuamme sisään leveästä katuovesta, missä oli suuri messinkinen
nimikilpi, johdatettiin meidät odotushuoneeseen, jossa oli tiilinen
lattia, vesivärillä maalailit ja värillisillä pyhimysten kuvilla
peitetyt seinät.

Ovenvartija kertoi meille äidin olevan rukouksessa hoitolaisten
kanssa, mutta tulevan kohdakkoin alakertaan, ja sillävälin kun
odotimme, kuulimme urkujen soittoa ja veisaavain äänten hymisevän
niitä suloisia lauluja, jotka niin hyvin tunsin.

Sulkien silmäni kuvailin olevani jälleen Roomassa ja rupesin
rukoilemaan, että minun sallittaisiin jäädä sinne. Mutta tämä halu
jäähtyi, kun äiti astui sisään.

Hän oli lihava nainen ja kasvot hänellä olivat niin valkeat ja
ilmeettömät kuin olisivat olleet kipsistä valetut. Kätensä piti hän
kätkettyinä pukunsa avaroihin hihoihin.

Hiukan hermostuneella äänellä selitteli Mildred asiatansa.

"Äiti", virkkoi hän, "en voi kertoa teille mitään tästä nuoresta
naisesta, ja tulin kysymään voisitteko ottaa hänet minun
suositukseeni luottaen."

"Rakas lapsi", sanoi äiti, "se olisi tykkänään sääntöjä vastaan.
Tietämättä kuka tämä nuori nainen on, mistä hän tulee, miksi hän on
täällä ja onko hän naimisissa vai naimaton vai leski -- kerrassaan
mahdotonta."

Mildred näytti olevan hämillään ja häpeissään.

"Hänellä on varoja maksaa hiukan."

"Se ei muuta asiaa."

"Mutta arvelin, että poikkeustapauksissa..."

"Poikkeustapaukset eivät voi tulla kysymykseen, sisar. Jos pyrkijä on
naimisissa ja voi todistaa miehensä suostuvan, tai naimaton ja voi
vakuuttaa isänsä tai holhoojansa suostuvan, tai leski ja voi näyttää
riittäviä suosituksia..."

Mildred katsahti minuun, mutta minä pudistin päätäni.

"Siinä tapauksessa ei ole enää mitään sanottavaa", virkkoi äiti ja
nousten kursailematta pystyyn astui hän kanssamme ovelle.

Seuraava paikka, johon menimme, ei ollut katolinen eikä
protestanttinen, vaan kuului jonkinlaiseen yleiskirkkoon ja siihen
otettiin kaikenuskoisia hoitolaisia.

Se oli vilkasliikenteisellä kadulla ja muistutti ulkonaisesti
kauppaliiketoimistoa. Mildredin kirjoitettua nimensä ja käyntimme
tarkoituksen paperilipulle, vietiin meidät hississä toiseen
toimistohuoneeseen, missä jonkinlaiseen virkapukuun vaatetettu mies
(jota sanottiin asiamieheksi) istui merkitsemässä nimeänsä kirjeiden
ja shekkien alle.

Asiamies oli ensin hyvin kohtelias, varsinkin minulle, ja minulla oli
epämiellyttävä tunne, että hän otaksui minua aivan toiseksi kuin mitä
olin, kunnes Mildred selitteli asiamme, ja silloin hänen käytöksensä
muuttui kiusallisesti.

"Pyyntönne sotii sääntöjämme vastaan", sanoi hän. "Salaperäisyys
edellyttää jotain kätkettävää, mutta me emme itse kätke mitään
emmekä suvaitse mitään kätkettävän. Meidän järjestelmämme vaatii
meitä auttamaan naista, mutta itse asiassa se vaatii meitä myös
rankaisemaan syyllistä miestä saattamalla hänet käsittämään
laillisen, siveellisen ja uskonnollisen vastuunalaisuutensa pahasta
teostaan. Sen tietenkin voimme tehdä vain tytön avulla, ja ellei hän
jo heti alusta kerro meille kuka on ollut osallisena hänen synnissään
ja missä hänet voi löytää..."

Suuttumus ja häpeä olivat tukahuttaa minut, ja nousten pystyyn sanoin
Mildredille:

"Lähtekäämme pois."

"Niin, niin, kyllä ymmärrän", lausui asiamies ylimielisesti
hymähtäen. "Kaikki tuo on minulle tuttua. Tyttö koettaa melkein aina
suojella syyllistä miestä. Mutta mitä hyvää siitä on? Se saattaa
tuntua jalomieliseltä, mutta oikeastaan se on hyvin synnillistä.
Se on suoranainen keino edistää siveettömyyttä. Tyttö, joka auttaa
viettelijäänsä pysymään salassa, on itse asiassa syyllinen toisen
naisen lankeemukseen, ja jos..."

Ajatellessani Martinia halutti minua lyödä tuota sievistelevää
farisealaista, ja kukistaakseni tämän epänaisellisen mielijohteen
syöksyin ulos toimistosta ja kiirehdin kadulle, jättäen poloisen
Mildredin tulemaan jäljestä.

Viimeisen yrityksen teimme pienessä tiilirakennuksessa olevassa
yksityisessä kodissa, joka oli rakennettu suuren sairashuoneen
kylkeen Lontoon West Endissä.

Talossa tuntui lievä karboolin haju ja lattiat olivat matottomat.
Meidät vietiin pieneen odotushuoneeseen, ja hetken kuluttua kuului
hameiden kahinaa kattamattomilta portailta, sitten kuulimme pääovea
avattavan ja suljettavan ja viimein astui johtajatar sisään.

Hän oli hyvin pitkä, pyöreäpovinen nainen, yllä yksinkertainen
musta puku, ja hän näytti paikalla oivaltavan millä asialla olimme.
Odottamatta Mildredin selityksiä, alkoi hän kysellä nimeäni, ikääni
ja mistä olin.

Mildred vastasi hänen kysymyksiinsä kykynsä mukaan ja esitti sitten
pyyntönsä entistä hermostuneempana.

Johtajatar näytti kauhistuneelta.

"Ei mitenkään", huudahti hän. "Yhdistyksemme ei voisi koskaan suostua
siihen. Niiden onnettomien tyttöjen parasta katsoen, jotka ovat
hyveen tieltä poikenneet, ja myöskin heidän kurjain lastensa tähden,
me aina panemme toimeen perin tarkkoja kyselyjä. Totta puhuen me
pidämme kirjaa pienimmästäkin yksityisseikasta. Kuunnelkaapa tätä
esimerkiksi", lisäsi hän ja avaten suuren, nahkakantisen pääkirjaa
muistuttavan kirjan hän alkoi lukea siitä:

    H. J. kahdeksantoista vuotias, arvossapidettyjen vanhempain
    lapsi. Hänet vietteli yksinäisellä tiellä muuan merimies, josta
    ei sittemmin ole mitään kuultu.

Mutta minä en voinut kuunnella enempää ja kavahtaen pystyyn, pakenin
huoneesta ja talosta meluavalle kadulle.

Kaiken päivää oli sieluni ollut kovassa kapinassa. Minusta näytti
siltä, että vaikka Jumala suuressa laupeudessaan lähetti minulle
lapseni lohduttamaan ja tukemaan, jalostuttamaan ja puhdistamaan
minua, niin ihminen väärillä ja julmilla siveyskäsitteillään ja
keinotekoisella hyväntekeväisyydellään koetti käyttää sitä ruoskana
rangaistakseen minua ja Martinia.

Mutta se ei saanut tapahtua! Ei milloinkaan minun eläessäni! Ennen
vaikka kuolen ulkona kadulla!

Ehkäpä olin väärässä enkä käsittänyt itseäni, ei ainakaan Mildred
minua käsittänyt. Kun hän tapasi minut kadulla, niin käännyimme
astumaan kotia kohti ja olimme jo puolitiessä, kun hän avasi suunsa.

"Pelkään, että muissakin laitoksissa on samat vaatimukset", sanoi
hän. "Ne pyytävät kaikki tarkkoja tietoja."

Vastasin, etteivät voineet ikinä niitä minulta saada.

"Mutta sinun rahasi ovat pian lopussa, rakas lapsi, ja mihin sinä
sitten joudut?"

"Älä huolehdi", vastasin, sillä olin jo päättänyt taistella maailmaa
vastaan yksinäni pyytämättä keneltäkään apua.

Olimme jälleen ääneti kunnes saavuimme täysihoitolani ovelle, ja
silloin Mildred lausui:

"Mary, isäsi on rikas mies, ja oli hän vaikka kuinka suuttunut
sinuun, niin ei hän voi heittää sinua maailman armoille -- varsinkin
nyt ja kun aikasi tulee. Salli minun kirjoittaa hänelle..."

Minua kauhistutti, sillä minulla oli heti selvillä seuraus --
julkinen riita isäni ja mieheni välillä lapseni laillisesta
syntyperästä, ja arvatenkin se riistettäisiin minulta niin pian kuin
olisi syntynyt.

Niinpä kouristin Mildrediä käsivarresta ja huolimatta ohikulkijain
katseista pyysin, rukoilin ja vannotin häntä, ettei hän kirjoittaisi
isälleni.

Hän lupasi olla sitä tekemättä ja erosimme sovussa, mutta minä en
ollut tyytyväinen, ja päivän juoksujen ainoana seurauksena oli minua
ahdistava päähänpisto, että koko maailma vehkeili minua vastaan
ryöstääkseen minulta syntymättömän lapseni.

Parin päivän kuluttua Mildred tuli jälleen minua tervehtimään ja
silloin hän sanoi:

"Sain taas kirjeen isä Donovanilta tänä aamuna, Mary. Poloinen
pappisi on aivan murtunut tähtesi. Hän on varma siitä, että olet
Lontoossa ja avun tarpeessa ja sanoo tulevansa Lontooseen joko
piispansa suostumuksella tahi ilman etsimään sinua ja lupaa jäävänsä
tänne kunnes löytää sinut."

Minä rupesin epäilemään Mildrediä. Kuumeisen pelokkaana,
että kadottaisin lapseni, vakuuttelin itselleni, että hän
hyväntahtoisuudessaan, pelkästä rakkaudesta ja säälistä minuun
luovuttaisi minut omaisilleni -- kenties juuri vaarani hetkellä.

Tehdäkseni sen mahdottomaksi päätin katkaista kaiken yhteyden
hänen ja muidenkin kanssa lähtemällä tieheni täysihoitolasta ja
vuokraamalla itselleni toisen, halvemman asunnon pitkän matkan päästä.

Niinpä eräänä aamuna menin Oxford Streetin kulmaan, joka näyttää
olevan kaikkien auto-omnibussien lähtö- ja tulopaikka.

Pohjoinen, etelä, itä, länsi oli kaikki yhtä minulle, kaikki kadut
olivat minulle yhtä sokkeloiset ja loppumattomat, mutta sattuma
tuntuu näyttelevän suurta osaa elämässämme, ja niin ainakin tällä
hetkellä mitä minuun tuli.

Minä seisoin katukäytävän reunalla, kun Bayswater Road nimellä
merkitty auto seisahtui aivan eteeni, ja minä astuin siihen
tietämättä vähääkään miksi sen tein.

Myöhään samana iltana löydettyäni, mitä halusin, palasin sumussa ja
pimeässä täysihoitolaani, missä heti aloin pakata tavaroitani. Se oli
pian toimitettu, ja maksettuani laskuni ja lähetettyäni Johnin ajuria
noutamaan seisoin ovella odottamassa, kun emäntäni lähestyi minua.

"Ettekö tahdo jättää minulle osoitteenne sille varalle, että joku
käy teitä kysymässä", sanoi hän. "Ei kukaan tule minua kysymään",
vastasin. "Mutta jos sattuisi tulemaan kirjeitä." "Ei tule mitään
kirjeitä", virkoin ja kuiskaten ajurille ajamaan Oxford Streetille,
katosin vaunuihin.

Oli jo aivan pimeä. Kadut ja puodit säteilivät valoa ja muistan että
Charing Cross Roadin päähän tullessamme vilkaisin kohti sitä upeata
rakennusta, missä Mildredin ikkunan oli tapa loistaa Piccadillyn yli
majakan tavalla.

Rakas, huonosti palkittu Mildred rukka! Hän on aikoja sitten antanut
minulle anteeksi. Hän tietää nyt että pakenin ainoata Lontoossa
olevaa ystävääni, koska en voinut olla sitä tekemättä.

Hän tietää myöskin, etten ajatellut itseäni, ja että sukeltaessani
yhä syvemmälle suuren kaupungin vankiluolaan, en pyytänyt Jumalalta
muuta kuin että hän sallisi minun elää loput elämääni -- vähät siitä
kuinka köyhänä ja hyljättynä -- lapseni kanssa, jonka Hän oli antava
minulle olemaan elävänä yhdyssiteenä kadotetun rakastettuni ja itseni
välillä.



Kahdeksaskymmenesviides luku.


Uusi asuntoni oli Bayswaterin takana sen köyhemmässä piirissä.

Ensimäisessä kerroksessa oleva huoneeni oli kohtalaisen iso ja siinä
oli kaksi kadulle antavaa ikkunaa valkeine musliiniuutimineen ja
keltaisine akuttimineen.

Huonekaluja oli iso vuode, jouhisohva, kolme rottinkituolia,
ikkunain välissä oleva piironki ja uunin yläpuolella upeileva peili,
jonka kullattuja puitteita eriskummallisiin kuvioihin leikelty
vaaleanpunainen paperi suojasi kärpäsiä vastaan.

Huoneestani maksoin viisi shillingiä viikossa (oikeus käyttää
vesikattilaa, keittiötarpeita ja porsliiniastioita siihen luettuna)
ja huomasin mielihyväkseni ensimäisen viikon lopulla, että kun itse
ostin ruokani -- pääasiallisesti teetä, leipää, voita ja munia, -- ei
elämäni kaiken kaikkiaan maksanut kymmentä shillingiä enempää, joten
rahani riittäisivät odotusaikani loppuun ja siitä vielä joitakin
viikkoja eteenpäinkin.

Joka aamu menin pieni laukku kädessäni pääkadulle ruokatarpeita
ostamaan ja joka iltapuoli läksin kävelylle Bayswaterin varakkaampaan
osaan, vieläpä Hyde Parkiinkin, joka ei ollut kaukana, mutta
Piccadillyyn en mennyt koskaan enkä niin kauas itään kuin
Bloomsburyyn, sillä pelkäsin tapaavani sisar Mildredin tai jonkun
entisistä asuinkumppaneistani.

Esiinnyin täällä kuten täysihoitolassakin tyttönimelläni, mutta
sanoin olevani hiljakkoin hukkuneen merikapteenin leski, mikä kyllä
hipaisi totuutta hyvin läheltä.

En myöskään salannut sitä tosiasiaa, että odotin pienokaista, seikka,
joka herätti harrasta osanottoa minua kohtaan niiden hyväsydämisten
ihmisten puolelta, jotka nyt olivat naapureitani.

He olivat kaikki kunnon naisia, enimmäkseen samalla kadulla olevassa
suuressa meijerissä työskenteleväin miesten vaimoja, ja siksipä elämä
kadullamme oli varsin säännöllistä.

Nämä hyvät sielut olivat hyvin ystävällisiä minua kohtaan. Kun olivat
mielihyväkseen tavoistani tulleet siihen johtopäätökseen, että olin
"kunniallinen", sanoivat he minua "meidän rouvaksi" ja kuulin heidän
kertovan toisilleen, että olin "miellyttävä, nuori olento". Hiukan
paheksumista herätti kumminkin se seikka, etten käynyt kirkossa
enkä kappelissa, ja olin tunnustanut olevani katolilainen -- sillä
useimmat perheet, minunkin isäntäväkeni, kuuluivat lähellä olevaan
walesilaiseen Sionin kappeliin.

Elämäni pienessä ihmishäkissäni, johon olin tuominnut itseni, ei
ollut ikävää, sillä minulla oli sisäinen elämä, joka oli hyvin
suloinen.

Päivän pitkät tunnit vietin ompelemalla vaatteita lapselleni -- ostin
liinakangasta, flanellia ja villalankaa ja lainasin walesilaiselta
emännältäni malleja.

Jo aikaa ennen lapsen syntymistä olin antanut sille nimen. Ensin
ajattelin Maryä, ei siltä, että olisin itse ollut ihastunut siihen
nimeen, vaan koska Martin oli sanonut sen olevan maailman kauneimman
nimen. Mutta ajan mennen aloin nimittää häntä Isabel Maryksi (Isabel
kun oli ollut äitini nimi ja hän oli ollut parempi nainen kuin minä),
ja saatuani lapseni vaatteita yksitellen valmiiksi pistin ne talteen
piironginlaatikkoon sanellen itselleni: "Tämä on Isabel Maryn kapalo"
tai "Isabel Maryn ristikoltti."

Ehkäpä tämä kaikki tuntuu mielettömältä. Kun nyt ajattelen sitä,
kirpoavat kyyneleet silmiini, mutta silloin en itkenyt, sillä
vaikkakin hetkinä, jolloin muistelin Martinia, elämä tuntui minusta
kolkolta ja kuolleelta, niin olin sittenkin onnellinen köyhässä
ympäristössäni.

"Kun Isabel Mary tulee, niin on kaikki hyvin", oli minun tapana
ajatella.

Näin kului useita viikkoja rauhallisesti, mutta sitten tapahtui
naapuristossa jotain, joka saattoi minut vapisemaan pelosta, että
nykyinen elämäni ja se toivo, joka minua ylläpiti, ehkä sittenkin
olivat väärät ja itsekkäät.

Emäntääni, rouva Williamsia en nähnyt paljon. Hän oli jotenkin
tuikea, aina kovassa työssä puuhaava nainen, jonka paitsi
lapsilaumaansa oli lisäksi pidettävä huolta kahdesta nuoresta
miesvuokralaisesta, jotka asuivat keittiössä ja nukkuivat minun
huoneeni takaisessa suojassa. Hänen miehensä, meijerissä palveleva
ajuri, oli hiljainen mies, jota en nähnyt muulloin kuin kymmenen
aikaan iltasella portaissa, jolloin hän, vedettyään suuren,
käytävässä olevan kellon, meni sukkasillaan yläkertaan nukkumaan.

Mutta se perheenjäsen, jonka kanssa minä pääasiallisesti jouduin
tekemisiin, oli neljäntoista korvissa oleva pörröpäinen tyttö,
Emmerjane nimeltään.

Sain tietää, että Emmerjane oli rouva Williamsin sisarvainajan
avioton lapsi ja että hän oli syntynyt Carnarvonissa, joka vielä
häämöitti hänen muistossaan kullassa ja purppurassa.

Emmerjane oli perheen kuormajuhta ja hänestä tuli minunkin
kuormajuhtani, sillä hän toimitti kaikki karkeammat askareet minulle
-- pesi lattiani, toi hiiliä ja puhdisti uuninristikkoni -- kuudesta
pencestä viikossa ja varusti minut sen ohessa ilmaiseksi tuoreilla
uutisilla naapureistani.

Tämän ketterän, monessa asiassa ennen aikojaan viisastuneen pikku
naisen hartain mielenkiinto oli kohdistunut kadun keskivälissä
olevaan taloon vastapäätä meitä, josta höyryä aina tuprusi
katukeittiön avoimesta ovesta.

Siellä asui Jonesin perhe. Rouva Jones oli pesijä ja hänellä oli
vuoteeseen kytketty vanha äiti (josta köyhäinhoito maksoi kaksi
shillingiä) ja Maggie niminen tytär.

Maggie Jones, joka oli kahdeksantoistavuotias ja hyvin sievä, oli
ollut työssä meijerissä, mutta esimies oli "narrannut häntä" ja hän
oli juuri saanut pienokaisen.

Esimiehen nimi oli Owen Owens ja hän asui viimeisessä numerossa
meidän puolellamme kahden naimattoman sisaren kanssa, jotka hoitivat
hänen talouttaan ja istuivat Sionin kappelin kuoropenkillä.

Maggie arveli sisarten syyksi, ettei Owen Owens nainut häntä, ja
niinpä hän keksi ovelan juonen millä nolata heidät, ja tämä oli se
murhenäytelmä, joka Emmerjanen vikkeläin, pikku silmäin ja kerkeän
kielen avulla kerrottiin minulle joka päivä sitä myöten kuin se
kehittyi.

Kun Maggien lapsi oli kuukauden vanha, vaatetettiin se "hienoksi" ja
vietiin valokuvaajalle. Viipyi kauan ennenkuin valokuvat saapuivat,
mutta kun ne tulivat, niin ne olivat "taivaallisen nättejä" ja Maggie
itki niitä vain katsellessaankin.

Sitten hän pisti yhden kirjekuoreen ja osoitti sen Owen Owensille, ja
vaikka sen oli vain kadun poikki kuljettava, niin hän käveli pimeässä
pitkän matkan päässä olevan kirjelaatikon luo, ettei kukaan näkisi
hänen panevan sitä postiin.

Seuraavana päivänä hän sanoi: "Nyt hän sen saa, sillä hän tulee aina
kotiin päivälliseksi. Hän vie sen matkassaan makuuhuoneeseensa ja
asettaa sen pesutelineille, ja jos sisarista jompi kumpi uskaltaa
siihen kajota, niin kyllä hän niille näyttää."

Tämän jälkeen odotti hän kärsimättömästi tunnustusta, ja milloin vain
postimies astui pitkin katuamme, niin silloin heti näyttäytyivät
Maggien sievät, kalpeat kasvot ovessa ja hän kysyi: "Onko minulle
mitään tänään?" tahi "Oletteko varma, postimies, ettei minulle ole
mitään?"

Lopulta tulikin kirje, ja Maggie Jones vapisi niin kovasti, ettei
hän uskaltanut avata sitä, mutta viimein hän pujahti huoneeseensa
ollaksensa aivan "yksikseen", ja silloin... silloin kuului "hurja
parahdus" ja kun Emmerjane juoksi ylös, niin hän tapasi Maggien
lattialta pitkällään ihan tainnoksissa, kouristaen lujasti kädessään
Owen Owensin valokuvaa, jonka tämä oli palauttanut kirjoitettuaan
ensin karkealla käsialallaan poikki lapsen kasvojen -- Maggie Jonesin
äpärä.

Olisi mahdotonta selittää miten tämä tapaus vaikutti minuun. Minusta
tuntui kuin olisi moraalinen maanjäristys avautunut eteeni.

Mitä olin minä tehnyt? Odottaessani ikävöiden lasta, joka oli minulle
tulossa, olin ajatellut vain omaa onneani -- omaa lohdutustani.

Mutta miten oli käyvä lapsen?

Jos tulisi tunnetuksi kuka olin -- ja milloin tahansa saatoin
sattumalta kohdata kadulla jonkun, joka minut tuntisi -- missä
suhteessa lapseni silloin olisi paremmassa asemassa kuin tämän tyttö
raukan lapsi?

Syntyneenä lain rajojen ulkopuolella, jota mieheni tietenkin tulisi
julistamaan, hylkyläisenä, häpeän merkitsemänä, ilman isää, joka
hänet tunnustaisi, ja alati äitinsä synnin painamana -- siinä hänen
kohtalonsa.

Hartaasti olin ikävöinyt lasta, joka olisi elämäni yhdyssiteenä
Martinin ja minun välillä, mutta nyt kyselin itselläni, oliko minulla
oikeutta sitä toivoa.

Tunsin, ettei minulla ollut oikeutta ja että avuttomassa asemassani
osoittaisin äidin rakkauttani parhaiten rukoilemalla lastani
kuolleena syntyväksi.

Mutta se oli liian kovaa. Liian hirveätä. Oli kuin olisi minulta
toisen kerran riistetty elämäni toivo. En voinut enkä tahtonut sitä
tehdä.

"Ei ikinä, ei ikinä, ei ikinä!" toisiin itsekseni.



Kahdeksaskymmeneskuudes luku.


Kun rupesin ajattelemaan asioita Maggie Jonesin tarinan valossa, niin
huomasin, että köyhyys oli kaiken juurena. Jos kykenisin pysyttämään
köyhyyttä etäällä, ei lapselleni voisi tapahtua mitään todellista
pahaa.

Päätin sen tehdä. Mutta nykyisin oli minulla vain yksi neuvo edessä
-- supistaa menojani.

Ja supistinkin ne. Vakuutellen itselleni, etten oikeastaan tarvinnut
sitä enkä tätä, vähensin viikko-ostoksiani.

Se tuotti minulle suurta mielihyvää, ja vaikka huomasin käyväni
kalpeaksi ja laihaksi, en tuntenut minkäänlaista sääliä itseäni
kohtaan, sillä nyt ei ollut olemassa ketään, jota olisin halunnut
miellyttää kauneudellani.

Vakuutin myös itselleni, että muuttunut ulkonäköni oli tilaani
kuuluva ja etten muuta kaivannut kuin raitista ilmaa ja liikuntoa.
Päätin senvuoksi joka päivä kävellä Hyde Parkiin.

Mutta tein sen vain kerran.

Ihanana aamuna aikaisin keväällä minä olin astellut pitkin erästä
leveätä lehtokujaa ja käynyt sitten istumaan kastanjapuun alle, jonka
paisuvat lehtitupet olivat juuri avautumaisillaan, kun näin joukon
herroja ja naisia hevosenselässä ratsastaen tulevan minua kohti.

Yhden niistä tunsin paikalla. Se oli herra Vivian ja hänen vieressään
ratsasti kaunis tyttö. Sydämeni lakkasi sykkimästä, sillä arvelin
hänen näkevän minut. Mutta hänen huomionsa oli niin hartaasti
kiintynyt kumppaniinsa, ettei hän sitä tehnyt.

"Niin kyllä, kautta Jupiterin, se on repäisevää, eikö ole?"
naurahti hän kimeällä äänellään ratsastaessaan ohitseni monokkeli
myyräntapaisessa silmässään.

Tämän jälkeen supistin kävelyni Bayswaterin takana oleviin köyhempiin
katuihin, mutta siellä tuo vanha pulma uudelleen alkoi minua
ahdistaa, sillä minusta näytti, että jouduin aina vastatusten lasten
kärsimysten kanssa.

Jumalan kiitos, lapset ovat yleensä onnellisia. He näyttävät elävän
yksinomaan sydämissään, ja luulenpa todenteolla, että jos Lontoon
West Endin rikkaiden talojen ovet avattaisiin East Endin köyhälistön
lapsille, niin he mieluummin jäisivät kujiinsa ja käytäviinsä.

Silmäillessäni nyt taakseni noihin aikoihin, en voi olla
ihmettelemättä etten milloinkaan yrittänyt hakea itselleni mitään
tointa. Mutta olihan minulla estekin tilani, joka alkoi käydä
näkyväksi ja aiheutti, arvelin, kadulla liikkuessani ihmisiä,
varsinkin naisia, kääntymään taakseen minua katsomaan. Kun tämä alkoi
käydä kiusalliseksi, niin lopetin kävelyni ja lähetin Emmerjanen
toimittamaan harvat asiani.

Silloin muuttui huoneeni maailmakseni.

Luulenpa, etten koskaan nähnyt sanomalehteä. Ja koska en tietänyt
mitään siitä, mikä tapahtui ulkopuolella niitä Lontoon elämän kuohuja
ja hyrskyjä, joiden yhteyteen minä tulin avatessani ikkunani, tunsin
nyt selvemmin kuin koskaan ennen olevani kuin vanki meren keskellä
olevalla kalliolla.

Kun en enää ollut liikkeessä, aloin syödä yhä vähemmän. Mutta olin
siitä tavallani hyvilläni, sillä olin tulemassa saidaksi lapseni
tähden, ja ainoa murheeni näihin aikoihin oli rahakukkaroni nopea
kutistuminen.

Eräänä päivänä tuli walesilainen emäntäni huoneeseeni kyselemään
olinko ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin tohtoriin nähden.
Vastattuani kieltävästi, kohotti hän pystyyn kätensä huudahtaen:

"Herranen aika sentään! Sitähän minä ajattelinkin. Mutta se on nyt
paikalla tehtävä."

Onneksi kävi muuan tohtori kadullamme joka päivä, ja jos minua
halutti, niin hän kutsuisi hänet minun luonani käymään. Suostuin, ja
seuraavana aamuna tohtori tulikin.

Hän oli pitkä, vanhanpuoleinen, happamelta näyttävä mies, eikä hänen
käytöksensä sen enempää kuin hänen puheensakaan mitenkään osoittanut
hänen olevan tietoinen siitä, (jota mielestäni jokaisen tosi tohtorin
tulee tietää) että hän minun tilassani olevan naisen luo tullessaan
astuu inhimillisen elämän pyhimpiin suojiin.

Minun piti vastata muutamiin lyhyihin, jyrkkiin kysymyksiin, sitten
hän ilmoitti milloin aikoi uudelleen käydä luonani ja lopulta hän
puhui maksustaan.

"Palkkioni on guinea, ja tavallisesti se maksetaan minulle
etukäteen", virkkoi hän, jolloin minä vedin piironkilaatikkoni
auki ja otin sieltä kultarahan ja shillingin, suuresti huolissani
nähdessäni näin suuren summan katoavan yhdellä haavaa.

Tohtori pisti rahani liivinsä taskuun noin vain sivumennen ja
pyörähti sitten lähteäkseen, kun walesilainen emäntäni virkkoi:

"Mutta eihän se pistä suuhunsa paljon mitään, tohtori."

"No, mitä varten ette syö?" kysyi tohtori, ja selitin hänelle niin
hyvin kuin kuivasta, polttavasta kurkustani sain irti.

"Lorua! Lorua! Ei se kelpaa", sanoi hän. "Velvollisuutenne lastanne
kohtaan on syödä paremmin. Jotain kevyttä ja ravitsevaa joka päivä,
kuten kananlihaa, kalaa, soppaa, pihviteetä ja yleensä kasviksia."

Minä hengitin raskaasti. Mitä se tohtori oikein ajatteli?

"Muistakaa", jatkoi hän sormi pystyssä. "Lapsen terveys riippuu
läheisesti äidin terveydestä. Kun äiti on sairaaloinen, niin se
vaikuttaa veren laatuun ja vahingoittaa suuresti sikiön terveyttä
sekä ennen että jälkeen syntymisen. Älkää unohtako sitä. Hyvästi!"

Olin pahasti säikähtynyt. Suuressa tietämättömyydessäni ja suuressa
rakkaudessani olin paastonnut lapseni takia, ja nyt minulle
kerrottiin, että olinkin tuottanut sille huolestuttavaa, ehkäpä
elinaikaistakin vahinkoa!

Koettaen parannella ajattelemattomuuttani lähetin noutamaan hiukan
sitä kallista ravintoa, jota tohtori oli minulle määrännyt, mutta
valmistettuani sen huomasin mielipahakseni, etten voinut sitä
sulattaa.

Tämän huomion aiheuttama mielipaha ei vähentynyt seuraavana päivänä,
kun emäntäni toi luokseni kätilön, jonka hän pyynnöstäni oli tilannut
minulle.

Hän muistutti pyöreätä lihamöykkyä ja puhui kimeällä äänellä, ja
hänen ensimäinen huolensa, kuten tohtorin, tuntui kohdistuvan hänen
palkkioonsa.

Hän ilmoitti minulle, että hänen tavallinen maksunsa oli guinea
kahden viikon ajasta, mutta nähdessään kuinka surkeannäköisiksi
kasvoni kävivät (sillä en voinut olla ajattelematta vähäistä
kassaani) lisäsi hän:

"Ei sentään kaikki rouvat tarvitse kahta viikkoa. Rouva Wagstaffe,
esimerkiksi, ei huoli koskaan enempää kuin viisi päivää ja kuudentena
hän taas on mankelinsa ääressä. Niin että, jos määrätään viisi
päivää, niin ehkäpä kymmenen shillingiä kuusi penceä riittää."

Suostuin, ja kätilö oli vierimäisillään ulos ovesta, kun emäntäni
tokaisi:

"Mutta se ei syö edes sen vertaa kun olisi linnulle tarpeen, nähkääs."

Silloin kätilöltä pääsi pitkä puhetulva rouvista, jotka hutiloituaan
terveytensä pilalle olivat kuolleet joko lapsivuoteeseen tahi heti
jälkeenpäin.

"Silloin sen rouva tulee tuntemaan, jos pitää pikku lasta syöttää",
sanoi hän, "enkä minä voi vastata teidän enkä liioin lapsen hengestä,
ellei syödä kunnolleen."

Tässä oli vieläkin kauhistuttavampi mahdollisuus -- se mahdollisuus,
että voisin kuolla ja jättää lapseni elämään. Tämä ajatus kummitteli
mielessäni kaiken päivää ja seuraavana yönä, mutta pelkoni kohosi
huippuunsa, kun Emmerjane mustatessaan uunini ristikkoa kertoi
minulle viimeiset uutisensa Maggie Jonesista.

Maggien äiti oli "kärttänyt" häntä etsimään työtä, kysyen eikö
hänellä muka ollut monta suuta ruokittavana ilman hänen lisiään.

Maggie oli ensin pelännyt hakea tointa, koska hän arveli jokaisen
tuntevan hänen häpeänsä. Mutta sen jälkeen kun hänen äitinsä oli
lähettänyt nuoren "Sionin" papin hänen luokseen neuvomaan hänelle
tottelevaisuutta, oli hän joka päivä mennyt ulos, niin huonolla kuin
hyvällä säällä.

Tätä oli kestänyt kolmen kuukauden ajan (jolloin Maggie tavallisesti
viipyi ulkona myöhään, koska pelkäsi nähdä äitiänsä), kunnes hän
eräänä sateisena yönä, vajaa viikko sitten, oli tullut kotiin
likomärkänä, oli joutunut vuoteen omaksi ja "sairastanut jotain" ja
kuollut.

Koko päivänä en voinut ajatella muuta kuin Maggien lasta ja mihin se
oli joutuva, ja parin päivän kuluttua Emmerjane kertoi minulle, että
nuori pappi oli hankkinut sille paikan "talossa".

Luulen, että tämä oli viimeinen korsi kuormassani, sillä ajatukseni
kimmahtivat kiireellisen voimakkaina Maggie Jonesin lapsesta omaan
lapseeni.

Ajatus, että lapseni jäisi orvoksi, kauhistutti ja värisytti minua.
En voinut lohduttaa itseäni sillä, että vaikka itse olin köyhä, niin
oli isäni kumminkin rikas, sillä tiesin, että jos hän milloin saisi
tietää lapseni olemassaolosta, niin hän sitä vihaisi ja kieltäisi
sen, se kun oli ollut pääsyynä hänen toiveittensa kukistumiseen.

Martininko lapsi hyljättynä ja maailman armoille heitettynä!
Sellaista ei voinut eikä saanut tapahtua!

Sitten minut valtasi hirvittävä ajatus. Taistelin sitä vastaan.
Sanelin monta "Terve Mariaa" suojellakseni itseni siltä. Mutta en
voinut päästä siitä eroon.

Ehkäpä ruumiillinen tilani osaksi oli siihen syynä. Ratkaiskoot
sen muut. Minä vain kerron rehellisesti ja totuudenmukaisesti mitä
tunsin ja ajattelin (kuten jokainen äidiksi tuloaan odottava nainen
tekee) seisoessani sen hämäryyden ovella, joka on elämän suurin ja
salaperäisin arvoitus.

Ajattelin kuinka Martin oli minulta viety, kuten Kohtalo (kenties
minun hyväkseni, vaikken vielä voinut sitä käsittää) oli uskotellut
minulle.

Ajattelin kuinka olin lohduttanut suruani sillä toivolla että
odotettu lapsi oli oleva elävänä yhdyssiteenä välillämme.

Ajattelin mitä suloisia hetkiä olin viettänyt valmistaessani
pienokaiseni vaatteita, keksiessäni hänelle nimeä, kuiskatessani sitä
itselleni, niin, ja Jumalalle, joka ilta ja joka aamu.

Ajattelin kuinka päivä päivältä olin hoitanut pientä lamppua, jonka
pidin palamassa pyhätössä, missä pienokaiseni ja minä elimme yhdessä.

Ajattelin kuinka tämä oli ottanut kuolemalta sen okaan ja haudalta
sen voiton. Ja tämän jälkeen sanelin itselleni, että joskin se oli
ollut herttaista ja ihanaa, niin _oli se ollut itsekkäisyyttä, ja
siitä oli luovuttava_.

Sitten ajattelin lasta itseänsä, joka synnissä siinneenä, kuten
Kirkkoni oli sanova, perinnöttömäksi tehtynä, yhteiskunnan
hylkäämänä, ruumiillisen heikkouteni perinneenä, kadotettuaan isänsä
ja ehkäpä vielä äitinsäkin, oli vaarassa joutua maailman armoille,
ja joka köyhänä, suojatonna, jo syntymästään kirottuna tulisi muiden
työorjaksi ja hylkyläiseksi, ehkäpä vielä varkaaksi, pelaajaksi tahi
portoksi.

Tätä kaikkea ajattelin ja tunsin.

Ja lopulta kun tiesin synnytysaikani lähestyvän, lankesin polvilleni
köyhässä huoneessani, ja kiihkeämpiä, hartaampia huokauksia ei ollut
koskaan kohonnut povestani Jumalan istuimen eteen kuin silloin,
rukoillessani, että lapsi, jota olin ikävöinyt ja odottanut olemaan
elävänä yhdyssiteenä rakastetun vainajani kansa, _syntyisi kuolleena_.

"Oi Jumala, tapahtukoon minulle mitä tahansa, mutta salli lapseni
syntyä kuolleena --. minä rukoilen, minä vannotan Sinua!"

Ehkäpä rukoukseni oli syntinen. Jumala tietää. Hän on tuomitseva
oikein.



Kahdeksaskymmenesseitsemäs luku.


Oli lauantai, seitsemäs päivä kesäkuuta. Kesä oli tähän saakka ollut
kylmähkö; yö oli kolea ja rankkasade pieksi ikkunoita.

Huoneessani loimusi lämmin takkatuli ensimäisen kerran moneen
kuukauteen. Ikkunan kohdalla oleva kaasuliekki oli kierretty
matalalle, ja tohveleissa liikkuva kätilö otti piirongin laatikkoni
varastosta pieniä flanelli- ja liinavaatteita asetellen niitä
teräsristikolle lämpiämään.

Luullakseni olin aika ajoin ollut tajutonna, sillä tietoisuuteni
hetket tulivat ja menivät kuten merilinnun sukellus ja nousu keskellä
laineiden kuohua.

Eräänä sellaisena hetkenä käsitin, että tohtori ja emäntäni ja kätilö
olivat huoneessa, että he odottivat ratkaisevaa hetkeä ja pelkäsivät
henkeäni.

Kuulin heidän juttelevan, ja heidän matalat äänensä humisivat
korvissani meren tavalla, sen vyöryessä kalliorotkoihin.

"Hän on, raukka, pitänyt itseään niin huonolla ruualla, ettei kukaan
voi tietää miten hänen käy."

"Voi herrajesta sentään, jos tietäisitte, en ole koskaan nähnyt
kenenkään elävän niin vähällä."

"En minä äitiä pelkää, lapsi se tässä on vaarassa, jos tahdotte
tietää."

Sitten äänten humina taas häipyi ja kuulin sisässäni kuiskauksen:

"Oh Jumala, oh Jumala, salli lapseni syntyä kuolleena." Toisen kerran
kuulin sateen räiskynnän ohessa mankelin narisemista kadun toisella
puolella olevasta kellarikeittiöstä.

Taas toisen kerran -- puoliyönaikaan, kun kapakat suljettiin --
kuulin toraa ja riitaa vastapäätä olevasta talosta. Kirkuvan vaimon
ja huutavain lasten ääniin sekaantuivat miehen karkeaääniset
kiroukset.

Yö eteni raskaasti. Kuulin itseni (kuten ennenkin) hurjan kiihkeästi
pyytelevän:

"Martin! Martin!"

Sitten muistaessani, että hän oli mennyt, rupesin uudelleen
rukoilemaan:

"Oh, Jumalan äiti, salli lapseni..."

Mutta ääni, joka tuntui tulevan jostain kaukaa, keskeytti minut:

"Hiljaa! Hiljaa! Se tekee sen vain raskaammaksi sinulle."

Viimein tuli rauha. Minusta tuntui, että minut kuljetettiin
myrskyisen meren avaruuksista ja syvyyksistä tyyneen satamaan.

Seurasi taivaallinen lepo, jonka aikana saatoin kuulla tohtorin ja
kätilön ja emäntäni juttelevan keskenään iloisin kuiskauksin.

Tiesin, että kaikki oli päättynyt, ja äskeisen myrskyn mainingit yhä
mielessäni, kysäisin: "Onko se kuollut?"

"Kuollutko?" kirkasi kätilö. "Vai kuollut, mitä vielä, elävä se on ja
terve. Kaunis pikku tyttö."

"Lastanne ei vaivaa mikään, rouva", virkkoi tohtori, ja emäntäni
huudahti:

"Miksi sen sitten pitäisi olla kuollut, häh? Niin totta kuin minä
olen kristitty vaimo, on se kaunein lapsi, joka koskaan on maailmassa
hengittänyt."

En kestänyt enempää. Viimeisten päiväin synkät ajatukset varjostivat
vielä mieltäni ja tuskasta ähkien käännyin seinää vasten. Sitten
kaikki häipyi mielestäni ikäänkuin enkelin siiven pyyhkäisemänä ja
minä vaivuin sikeään uneen.

Herätessäni synkät ajatukseni haihtuivat hiljakseen kuten paha uni
aamulla. Sade oli lakannut, kaasuliekki oli sammutettu ja hohteesta
seinäpaperien pionikukissa saatoin huomata, että aurinko paistoi
pehmeällä, punaisella valolla ikkunaverhoni läpi.

Kuulin varpusten visertelevän räystäillä, kuulin maitomiehen
kalistelevan kannujaan; kuulin lähikirkon kellojen soittavan
aikaiseen jumalanpalvelukseen.

Suljin silmäni ja pidätin hengitystäni ja kuuntelin ääniä omassa
huoneessani. Kuulin kattilan porisevan tulella; kuulin jonkun hiljaa
hyräilevän ja polkevan jalkaansa nuotin tahdissa ja sitten kuulin
matalan äänen (se oli Emmerjanen) sanovan jostain vuoteeni ääreltä:

"Minusta se näyttää jo olevan hereillä. Hengityskin on jo aivan
kuuluva."

Silloin käännähdin ja näin kätilön istuvan takkatulen ääressä ja
pitelevän sylissään jotain. Minä tiesin mitä se oli. Se oli minun
lapseni ja se nukkui. Sydämeni ikävöi sitä synkistä ajatuksistani
huolimatta.

Ja silloin tapahtui se suuri ihme.

Lapseni heräsi ja alkoi itkeä. Se oli heikko itku, ohut ja
ruikuttava, mutta se järisytti koko olentoani kuin ukkosentärähdys.
Seurasi hetkinen kauheata kamppailua, ja sitten pyyhkäisi mahtava
rakkaudenvirta ylitseni.

Se oli Äiteys.

Lapseni! Minun! Liha minun lihaani! Oi Jumala! Oi Jumala!

Harras toivoni, että lapseni olisi kuollut ja pelastunut elämän
kärsimyksistä oli kerrassaan hävinnyt, ja nälkiintynyttä sydäntäni
vavahutti suuri hellyys. Minä kohottauduin vuoteessani kätilön
vastustelemisista välittämättä ja huusin häntä antamaan minulle
pienokaisen.

"Antakaa hänet minulle. Antakaa hänet minulle!"

"No, vielähän sitä keritään", virkkoi kätilö.

"Nyt, nyt! En voi enää odottaa."

"Mutta teidän pitää ensin vähän syödä. Emmerjane, vie hänelle tuo
lasi maitoa ja vettä."

Join maidon heidän mielikseen ja levitin sitten sylini lapselleni.

"Ahtakaa hänet minulle -- joutuin, joutuin!"

"Tässä se nyt sitten on, se kultapala."

Oh sitä ilon hetkeä, kun minä en simaisen kerran suljin lapseni
helmaani ja katselin sitä kasvoihin ja näin omat piirteeni ja
Martinin merensiniset silmät! Oh ensimäisen kiihkeän suuteloni
riemastusta!

Arvatenkin olin rakkauteni huimauksessa hyvin kovakätinen pienelle
kerubilleni, sillä hän alkoi uudelleen itkeä.

"Noh! noh!" toruskeli kätilö. "Olkaapa nyt kauniisti, taikka minä
korjaan pienokaisen."

Mutta taivas oli opettanut minulle toisen läksyn, ja samassa
asetin vaistomaisesti pienokaiseni rinnalleni, ja vaistomaisesti
pienokaisenikin kääntyi siihen pieni suu avoinna ja tunnusteli
pienille sormilleen sijaa.

"Oi Jumala! Jumalani! Oi Jumalan Pyhä Äiti!"

Ja silloin minä onneni yltäkylläisyydessä -- sen onnen, jonka
tuntee äiti painaessaan ensimäisen kerran vastasyntyneen lapsensa
rinnoilleen, -- rupesin itkemään.

En ollut itkenyt kuukausiin -- en siitä päivin kun Ellanista läksin
-- mutta nyt avautuivat kyyneltulvat ja vedet valuivat silmistäni
kuin virkistävä sade.

Itkin Martinia vielä kerran -- sille en voinut mitään. Ja
katsellessani lapseni ummistuneita silmiä väreili sieluni
kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, joka oli lähettänyt minulle kaiken
tämän siitä, mitä olin kärsinyt.

"Soh, soh! Teette itsellenne pahaa ja vahingoittaa se maitoakin",
sanoi kätilö.

Tämän jälkeen koetin hillitä itseäni. Mutta lapseni imettäminen
tuotti minulle hurjaa, kuumeista iloa. Tuntuipa siltä kuin olisi
pienokaiseni joka pisaralla, minkä hän veti, antanut minulle yhtä
paljon henkistä kuin ruumiillistakin iloa -- jäähdyttänyt vereni ja
aivoni ja pyyhkäissyt tiehensä kaikki murheeni.

Oi käsittämättömistä salaisuuksista suurinta! Oi ihmeitten ihmettä!

Pienokaiseni lepäsi rinnoillani, ja kärsimykseni olivat lopussa.



Kahdeksaskymmeneskahdeksas luku.


Se päivä oli pitkä, pitkä onnen päivä.

Se oli sekä hyvin pitkä että hyvin lyhyt, sillä se häipyi kuin unelma.

Mitä kaikkia ihmeellisiä tapahtumia siihen sisältyikään!

Ensin kätilö kokemuksiensa ja etevämmyytensä huimaavista korkeuksista
suvaitsi rauhoittaa lapsekasta uteliaisuuttani sallimalla minun
katsella kuinka lasta kylvetettiin ja palkitsi minua siitä, että olin
"kiltti", kiittämällä pienokaiseni kauneutta.

"Olen hoidellut niitä jos jonkinlaisia", sanoi hän, "mutta kehumatta
uskallan sanoa etten ole koskaan pidellyt sievoisempaa lapsukaista
polvellani. Katsokaapas minkälaiset sillä on sääret, niin valkoiset
ja pulleat ja kuoppaiset. Oletteko koskaan moista nähnyt?"

Myönsin etten koskaan ollut nähnyt, ja kun kätilö opetti miten
sidenauha oli kiinnitettävä ja lasta kapaloitava häiritsemättä sen
unta, oli hän mielestäni aivan ihmeellinen nainen.

Emmerjane, jota eilisiltana vain vaivoin oli saatu liidätetyksi
huoneeseen tulemasta ja joka nyt hengästyneenä lensi ylös alas
portaita, halusi pidellä pienokaista hetken aikaa, ja lopulta minä
jalomielisyyden puuskassa sallin hänen tehdä sen varoittaen häntä
pudottamasta sitä, jos rakasti henkeänsä.

"Mitäs te oikein tarkoitatte?" huudahti tuo ennen aikaansa kypsynyt
pikku äiti. "Minäkö muka pudottaisin? Johan nyt!"

Tohtorin määräyksen mukaisesti minä aina tunnin kuluttua imetin
lasta. Suuri iloni oli silloin katsella häntä hänen imiessään ja
nähdä hänen pienen päänsä retkahtavan taaksepäin, kun hän oli saanut
kylläkseen, tahi tarkata häntä, kun hän oikaisihe ja nikotti, ja
sitten tarttui pienin sormineen lujasti peukalooni.

Oi hurjaa, selittämätöntä riemastusta! Jokainen tunti toi mukanaan
jonkun yllätyksen. Joka viiden minuutin kuluttua oli uutta
ihmettelemisen aihetta.

Minuun koski kipeästi kuulla pienokaiseni huutavan, ja luulenpa
todella, että omat suupieleni alkoivat vavahdella sellaisina hetkinä,
mutta nähdessäni, ettei hänen silmissään ollutkaan kyyneliä ja että
hän vain halusi ruokaa, rukoilin kätilöä sallimaan minun jälleen
antaa hänelle rintaa.

Aurinko paistoi kaiken aikaa, ja vaikka akuttimet olivat lasketut
alas valon himmentämiseksi, oli huoneeni mielestäni kaunis ja
loistava. Köyhä se oli ja halpa näöltään, mutta vaikkapa enkelit
olisivat siinä lentäneet, ei se olisi voinut silmissäni muuttua sen
taivaallisemmaksi.

Iltapuolella kätilö käski minun nukkua, mutta en tahtonut ummistaa
silmiäni ennenkuin pienokaiseni oli nukahtanut, ja niinpä hänen
täytyi jälleen antaa minulle keruubini, ja minä kohosin istualleni
ja tuudittelin häntä käsivarsillani laulaessani -- niin hiljaa kuin
saatoin -- pienen kehtolaulun.

Luulenpa, että ääneni kaikui suloiselta sinä päivänä -- äidin ääni on
aina suloinen -- sillä kun Emmerjane palasi alakerrasta huoneeseen,
virkkoi hän juhlallisen kunnioituksen ilme silmissään:

"No johan nyt vallan! Minä ihan luulin, että oli enkeli tullut tähän
huoneeseen."

"Niinpä onkin ja tässä hän on", sanoin ja kumarruin säteilevänä
nukkuvan lapseni yli.

Mutta tuo pitkä, lyhyt, siunattu päivä läheni viimein loppuansa, ja
kun yö joutui ja vaivuin uneen, väreili huulillani kaksi rakasta
nimeä, hänen, joka nyt oli taivaassa (kuten luulin), ja sylissäni
uinuvan lapsen nimi.

Vaikka olinkin köyhä, niin olin omasta mielestäni kuin kuningatar ja
koko elämäni rikkaus sisältyi pieneen huoneeseeni.

Olin ehkä rikkonut maailmaa ja Kirkkoa vastaan, mutta minusta tuntui
kuin olisi Jumala sovittanut rikokseni omalla, voitokkaalla laillaan.

Naisellisuuteni kaikki voima paisui ja sykähteli miilussa, ja kun
pitelin lastani rinnoillani, ei taivaassa eikä maassa ollut mitään,
jota olisin halunnut.

Sydämeni vuoti vielä verta Kohtalon iskuista, mutta kaikki haavani
olivat lääkityt, tunsin olevani yltäkylläisesti siunattu, palkittu.

Neljä päivää kului tällä tapaa, ja tuontuostakin kävivät tohtori ja
walesilainen emäntäni minua katsomassa. Sitten alkoi kätilö puhua
poislähdöstä.

Siitä minä en paljoa välittänyt. Kokemattomuudessani ja äidillisen
rakkauteni kiihkossa en ymmärtänyt olla pahoillani siitä, että hän
niin pian aikoi lähteä. Olinpa oikeastaan mustasukkainen hänelle ja
odotin kärsimättömänä saada vallita lastani aivan yksin.

Mutta kätilö muistaakseni oli hiukan hämillään ja yritti puolustautua.

"Ellen olisi luvannut mennä toista rouvaa hoitamaan, en jättäisi
teitä, maksettiinpa siitä tai ei", sanoi hän. "Mutta onhan se tyttö"
(tarkoittaen Emmerjanea) "aina täällä, ja kyllä hän on yhtä hyvä kuin
mikään kätilö."

"Kyllä, kyllä minä tulen hyvin toimeen", vastasin.

Viidentenä päivänä kätilöni jätti minut, ja vaikka se nyt tuntuu
minusta kauhealta, en silloin ollut millänikään.

Olin täydellisesti onnellinen. Minulla ei ollut maailmassa ketään
muita kuin pienokaiseni eikä pienokaisellani ollut ketään muita
maailmassa kuin minä. Olin yhä siinä vankityrmässä, joka ennen oli
tuntunut minusta niin hirvittävältä -- Lontoon köyhien ja kodittomien
suuressa vankityrmässä.

Mutta vähät siitä! En ollut enää yksinäni, sillä vankilassani oli
uusi toveri -- lapseni.



JOUDUN KADOKSIIN.



MARTIN CONRADIN MEMORANDUM.


    Minun sekaantumistani ei tässä ehkä kaivata, mutta jotta rakkaani
    tarinan loppuosa tulisi ymmärretyksi, täytyy minun kertoa mitä
    minulle tapahtui sillä välin.

    Jumala tietää, ettei kulunut yhtäkään päivää, etten olisi
    ajatellut kotona olevaa armastani ja mielessäni huolehtinut hänen
    kohtaloaan, sillä ajatusteni taustalla väikkyi aina uhkaava
    seikka, joka mahdollisesti saattaisi tapahtua.

    Mutta hän oli oleva uljas -- sen tiesin aivan hyvin -- ja älysin
    selvästi, että jos minun mieli kestää se tuima leikki, joka oli
    edessäni, niin oli minun työnnettävä syrjään hämärät pelkoni ja
    käännettävä huomioni vain niihin vaaroihin, joista olin varma.

    Näistä oli ensimäinen se, että hän saattoi otaksua laivamme
    joutuneen haaksirikkoon. Niin pian kuin olimme pystyttäneet
    vanhan Erebuksen huipulle puiset ristikkotornimme, jotka
    sisälsivät kauko-sähkölennätinkoneemme, koetin siis lähettää
    hänelle ensimäisen tervehdyksen Etelänapamaalta ilmoittaen,
    ettemme olleetkaan joutuneet haaksirikkoon.

    Se oli vavahuttava hetki. Juuri keskiyön lyönnillä tammikuun
    21 päivänä, kun puoliyön aurinko paistoi kolkolla, nyreällä
    hohteellaan, kokoontui koko seurueemme katsomaan kuinka langaton
    kone pantiin toimimaan.

    Koska emme olleet varmat koneestamme, niin olin sovittanut sanat
    sellaiseen muotoon, että ne ymmärrettäisiin kaikkialla siinä
    tapauksessa, että eivät joutuisi tarkoitettuun määräpaikkaansa.

    "Etelänapa-retkikunta turvassa. Kaikki hyvin. Lähettäkää
    terveisiä rakkaillemme kotiin."

    Noin neljänkymmenen sekunnin ajan kipinät räiskyen lähettivät
    kuuleaan ilmaan merkkejään, ja sitten eetteri asettui, rauha
    palasi ja me seisoimme kuuntelemassa hengähtämättä ja äänettöminä
    kuten maailman rajalla olevat olennot, jotka odottavat vastausta
    toisesta planeetista.

    Se tuli. Parisen minuutin kuluttua kuulimme vastaanottokojeesta
    S-merkkien heikkoa ääntä ja silloin puhkesimme äänekkäisiin
    riemuhuutoihin. Heikkoa se oli, mutta yhtäkaikki riittävää, ja
    tieteellisen osastomme onnitellessa itseään siitä ettei pitkä
    välimatka eikä maan kaarevuuskaan tällä pitkällä matkalla olleet
    estäneet sanomaamme perille saapumasta -- ajattelin rakkaintani,
    että tervehdykseni saapuisi hänelle jotain tietä ja hän
    rauhoittuisi.

    Sitten me kaikki -- koirat, hevoset ja miehet -- loistavalla
    päällä ja mitä oivallisimmissa voimissa läksimme matkalle suoraa
    tietä Napaa kohti.

    Raskaitten kuormatavaroittemme vuoksi, jotka meidän oli
    kuletettava mukanamme, etenimme hitaasti, mutta matkamme
    sujui hyvin ja tasaisesti, ja vaikka keskipäivä oli kuuma
    (oli keskikesä) ja meidän oli matkattava hyvät matkat yöllä
    valkoisessa napaseudun kuutamossa, niin saavuimme Mount Darweniin
    (jonka minä olin määrännyt toiseksi lennätinasemaksemme) vajaassa
    kahdessa kuukaudessa.

    Talvi oli tulossa, päivät alkoivat tulla pimeiksi ja kylmiksi, ja
    kun olimme 8000 jalkaa merenpintaa ylempänä, niin meistä muutamat
    jo alkoivat siitä kärsiä.

    Yhtäkaikki saimme toisen asemamme pystytetyksi toukokuun
    ensimäisellä viikolla ja jälleen kokoonnuimme (eipä juuri enää
    niin reippaalla mielellä kuin ennen) langattoman ympärille sen
    puhuessa Erebukselle jättämäämme vastaanottajaan.

    Jälleen räiskyivät sähkökipinät avaruuteen ja jälleen puhkesimme
    ilohuutoihin, kun vastaus tuli -- kaikki kunnossa ja koneet
    parhaassa järjestyksessä.

    Sitten läksimme matkamme viimeiselle taipaleelle ja tiesimme,
    että se olisi oleva aika vaivaloinen. Edessä kolmesataa
    maantieteellistä peninkulmaa, lämpömäärä -40 asteessa, aurinko
    kateessa ollut jo useita viikkoja eikä muuta odotettavissa kuin
    taajenevaa hämäryyttä, kylmiä tuulia, lunta, joskus revontulia ja
    usein kuuvaloa.

    Mutta pahinta oli että olimme allapäin ja vaikka kuinkakin
    yrittelin rohkaista ja reipastuttua uljaita poikia, jotka olivat
    minua matkalle seuranneet, niin en voinut olla itsekin tuntematta
    tämän auringottoman hämäryyden painostavaa vaikutusta.

    Siitä huolimatta purimme leirimme toukokuun 10 päivänä ja
    suuntasimme suoraan Etelää kohti.

    Ponnistelimme tuimasti 85:nnellä leveysasteella olevan
    jäätikköharjanteen yli, joka oli täynnä lumenpeittämiä
    äkkisyvänteitä, ja kolme päivää astuttuamme putosi kaksi parasta
    miestämme yhteen vaarallisempaan niistä.

    Minä näin tapaturman kymmenkunnan metrin päästä ja juosten
    paikalle heittäydyin vatsalleni ja huusin alas syvyyteen, mutta
    vastassa oli vain musta, pohjaton kuilu, eikä takaisin tullut
    ainoatakaan äännähdystä tai merkkiä.

    Tästä kävi mieliala seurueessamme vieläkin kolkommaksi, eikä se
    siitä päässyt pirteytymään, vaikka minä tuontuostakin toistin,
    että pian Jumalan avulla olisimme suurella ylätasangolla, josta
    meillä olisi selvä tie navalle.

    Mutta jäätikön harjalle päästyämme ei asiat paljoa parantuneet,
    sillä pinta oli aika tavalla halkeillut, eikä tässä tuulien
    yhtymäpaikassa näyttänyt olevan paljon muuta kuin kuohuva meri
    keräpilviä ja vyöryviä lumiaaltoja.

    Marssimisen jäljet alkoivat meissä tuntua. Me emme enää päässeet
    etenemään kuin seitsemän maantieteellistä peninkulmaa yhteen
    menoon. Niinpä minun tovereitteni mieltä rohkaistakseni (ja
    ehkäpä hiukan omaa mieltäni virkistääkseni) täytyi lauleskella
    kaiken päivää, vaikka oikeassa rakkaimpani oli väittäessään ettei
    minulla ollut ääntä enempää kuin peltovariksella.

    Mutta ihminen ei pysty tekemään enempää kuin voitavansa, ja
    kuten isä Danin oli tapana sanoa (Jumala siunatkoon hänen vanhaa
    sydäntänsä), eivät enkelitkään voi sen enempää tehdä. Meillä oli
    ankara työ kestettävänä 88:nnella leveysasteella, lämpömäärän
    aletessa 50 asteeseen, kun vinha, sokaiseva lumituisku pyyhkäisi
    ylitsemme etelästä.

    Arvelin sen piankin talttuvan, mutta petyin, ja niin me
    pystytimme leirimme leveään puoliympyrään ja rakensimme
    lumimajoja takaseinä tuulta vastaan.

    Siellä makasimme yhdeksän päivää -- eikä nyt kannata puhua siitä,
    kuinka paljon miehistömme siinä kärsi sormien paleltuessa ja
    mielialan muuttuessa yhä synkemmäksi.

    Toisinaan kuulin heidän puhelevan (äänellä, joka oli aiottu minun
    kuultavakseni) että olisi ollut parasta rakentaa talvimajat
    Darwenin pohjoispuolelle ja viipyä siellä kesän tuloon. Ja joskus
    toiste kuulin heidän laskevan matkan pituutta navalle -- sata
    maantieteellistä peninkulmaa, joka merkitsi kahdenkymmenen päivän
    marssimista tällä vuodenajalla raskaine kantokuorminemme ja
    hupenevine koirinemme ja poneinemme, sillä olimme jo tappaneet
    niistä joukon ravinnoksi.

    Mutta minä en tahtonut peräytyä, sillä tunsin, että jos palaisin
    kotiin suorittamatta loppuun tehtävääni, niin sydämeni murtuisi;
    ja eräänä päivänä, kun vanha Siirappi tokaisi: "Hullusti käy
    asiat, kuvernööri, käännytään kotiin", raivostuin hänelle kuin
    takaa-ajettu tiikeri.

    Yhtäkaikki oli mieli painuksissa itsellänikin, sillä oli päiviä,
    jolloin kuolema oli hyvin lähellä, ja muuanna yönä olin melkein
    peräti masentunut kuullessani erään rotevan, reiman toverin
    sanovan miehelle, joka makasi hänen kanssaan samassa säkissä: "En
    minä omasta puolestani välitä niin rahtuakaan, mutta vaimo ja
    lapsethan ne mieltäni vaivaavat."

    Jumala tietää, että minullakin oli ankkurini kotona, ja toisinaan
    minä tunsin sen pirullisella voimalla kiskovan minua puoleensa.
    Mutta minä kamppailin kovasti vastaan ja lopulta haluni samota
    eteenpäin ja rakkaimpani ikävöiminen joutuivat niin kovaan
    ristiriitaan, että tuskissani tein kauhistuttavan ehdotuksen,
    sellaisen, jota ei mielellään enää tahdo muistaa sen jälkeen kun
    on vaarasta pelastunut.

    "Toverit", lausuin, "minä kuljen eteenpäin, ja ne, jotka haluavat
    minua seurata, seuratkoot. Mutta ne, jotka eivät halua seurata,
    saattavat jäädä tänne, ja jottei kenenkään omatunto soimaisi
    häntä siitä, että hän on tahallisesti tai heikkoudessaan
    pidättänyt tovereitaan lähtemästä, niin olen käskenyt tohtorin
    jakaa varastostaan annoksen muuanta lääkettä joka miehelle, että
    hän saattaa tehdä siitä lopun milloin vain haluaa."

    Hämmästyksekseni vastaanotettiin tämä kamala ehdotus iloisesti,
    ja vaikka eläisin kuinka kauan, en milloinkaan voi unohtaa
    O'Sullivania, kun hän liikkui leveään puoliympyrään asettuneiden
    tovereitten! parissa keskipäivän hämärän sinervässä kolkkoudessa
    jaellen jotain kullekin heistä, syvässä hiljaisuudessa ja
    Kuoleman puhaltaessa meitä kasvoihin.

    Ja nyt tulen siihen tapaukseen, jonka vuoksi olen kertonut tämän
    jutun.

    Minä en saanut hitustakaan unta silmiini sinä yönä, sillä
    ajattelin niitä kelpo miehiä, jotka olin tuominnut kuolemaan oman
    käden kautta (sillä siihen se oli johtava), koska heidän sielunsa
    näki nälkää ja he ajattelivat kotia.

    Minunkin sieluni näki nälkää, enkä voi sanoa, matala ilmanpaineko
    (olimme nyt 11,000 jalkaa merenpintaa korkeammalla) se päähäni
    koski vaikuttaen aivoihini tuon vedon, jonka vain jäävyöhykkeessä
    matkustavat saattavat tuntea, vai tuo Luontoa korkeampi voimako,
    joka puhuu ihmiselle suuressa yksinäisyydessä, kun elämä
    hiipaisee kuoleman rajaa, mutta Jumala on todistajani, että
    kuulin taas etäällä olevien rakkaitteni äänet.

    Joskus nämä äänet olivat Ellanin vanhusten, mutta useimmin ja
    hartaimmin Maryn ääni minua kutsui, huutaen apua ikäänkuin hän
    olisi ollut jonkun uhkaavan vaaran painossa.

    "Martin! Martin! Martin!"

    Kun tämä ajatus oli saanut minut tykkänään valtaansa --
    kello oli silloin noin kolme aamusella ja hirmumyrsky ulvoi
    kuten haavoitettu koira -- tuli vastauskin samalla hetkellä
    ajatuksiini. Minun täytyi lähteä takaisin. Vähät siitä, mitä se
    maksoi ja mitä siinä uhrattiin -- minun täytyi lähteä takaisin.

    Turhaan minä vakuuttelin itselleni, että vaara, joka uhkasi
    rakkaintani (ja arvelin tietäväni mikä se oli), ehkäpä oli jo
    ollutta ja mennyttä silloin, kun minä ennättäisin hänen sivulleen
    -- minun täytyi lähteä takaisin.

    Ja silloinkin kun muistuttelin itselleni, että minulla oli
    marssittavana vain kaksikymmentä päivämatkaa siihen retkeni
    viimeiseen kohtaan, joka olisi päättänyt ja kruunannut kaikki
    ponnistukseni, muistin sen ohessa, että rakkaimpani kutsui minua
    eikä minulla ollut muuta tehtävänä kuin totella.

    Himmeän napaseutuaamun ensi koitteen sarastaessa kömmin ulos
    lumimajastani ja suuntasin kaukoputkeni etelää kohti tullakseni
    vakuutetuksi siitä, ettei minulla ollut syytä muuttaa mieltäni.

    Eikä ollut. Vaikka lumentulo oli lakannut, niin puhalteli myrsky
    sata peninkulmaa tunnissa kirpeinä puuskina, ja niinpä minä verta
    vuotavin sydämin (ja yhtäkaikki hehkuvana) käskin Siirapin kutsua
    seuramme kokoon, ja kun he seisoivat ympärilläni majani suojassa,
    sanoin:

    "Toverit, yöllä olen paljon tuuminut asemaamme, ja nyt arvostelen
    sitä toiselta kannalta. Luonto on vahvempi kuin ihminen ja
    sisässämme oleva luonto iskee toisinaan syvemmin kuin ulkonainen
    luonto. Näin on luullakseni käynyt meidän, ja uskon, ettei
    joukossamme ole yhtäkään miestä, joka ei kulkisi eteenpäin
    kanssani, ellei hänellä olisi muita ajateltavana kuin itseään...
    No niin, saattaa minullakin olla joku ajateltavana, ja siksipä,
    toverit, pitäkäämme yhtä, ja katumuksista, pettymyksistä ja
    sydänsuruista viisi -- palatkaamme kotiin."

    Miesteni huulilta ei kuulunut yhtäkään hyvä-huutoa, ja se todisti
    mielestäni tarpeeksi mistä metallista he olivat muovaillut,
    sillä he saattoivat nähdä kuinka kovalle otti ennenkuin sain
    sen sanotuksi. Mutta kautta Jumalan, heidän kurkuistaan kohosi
    voimakas ääni, kun minä lisäsin:

    "Tällä kertaa olemme joutuneet tappiolle, pojat, mutta vielä me
    pääsemme voitolle, ja minä pyydän teitä vannomaan, että palaatte
    kanssani ensi vuonna päättämään työmme, joka jää keskeneräiseksi."

    Sitten me tartuimme toistemme käsiin ja teimme juhlallisen valan,
    ja Jumala tietää, että tarkoituksemme oli pitää se.

    Ei totta tosiaan kestänyt kauan purkaa leiriämme. Miehet
    hääräilivät kuin pojat eikä meillä nyt ollut muusta
    huolehdittavaa kuin pakata ruoka ja satuloida koirat ja hevoset,
    sillä kaiken muun jätimme sinne.

    Viimeisellä hetkellä ennenkuin käännyimme pohjoista kohti,
    pystytin Englannin lipun korkeimmalle lumikummulle, ja
    astuttuamme satasen metriä eteenpäin katsahdin taakseni ja näin
    sen vinhasti läpättävän tuulessa.

    Minua ei haluta kertoa kuinka syvästi tämä näky viilsi sydäntäni,
    sen vain voin mainita että jos elämä on varannut minulle toisen
    samanlaisen hetken, niin toivon kuolevani ennenkuin se tulee --
    joka kuulostaa irlantilaiselta, mutta on yhtäkaikki hiton totta.

    Tämä tapahtui kahdentoista aikaan päivällä kesäkuun kahdeksantena
    päivänä, ja arvelkoot muut mitä arvelevat siitä, jota nyt kerron,
    mutta mikäli minä voin laskea aikaeron Lontoon ja sen paikan
    välillä, missä me olimme 88:nnella leveysasteella, niin oli tämä
    sama hetki juuri rakkahimpani vaaran ja hädän hetki.

    M. C.



Kahdeksaskymmenesyhdeksäs luku.


Kului kaksi viikkoa, ja vaikka terveyteni kärsi siitä, että liian
aikaisin jätin vuoteeni, niin en itse siitä tietänyt.

Ensi alussa minua kerran tai kahdesti huimasi ja minun oli käytävä
kiinni vuoteeni rautanojaan etten kaatuisi, mutta äiteyden hellät
ilot valtasivat minut niin tykkänään, etten kerinnyt paljoa itseäni
ajattelemaan.

Pienokaiseni kylpeminen, vaatettaminen, riisuminen ja ruokkiminen
olivat alinomainen ihastukseni.

Mitä iloa se minulle tuotti!

Äidin rakkaudessa mahtaa olla jotain miltei eläimellistä, melkeinpä
himokasta, sillä mikään ei mielestäni ollut mieluisempaa kuin pidellä
pienokaistani paljaana polvellani ja ahmia hänen herttaista pikku
ruumistansa suuteloillani ja pistää hänen lihavat kätösensä, jopa
hänen pienet lihavat jalkansakin suuhuni.

Jotain miltei lapsekasta siinä myös mahtaa olla, sillä joskus
lörpöteltyäni ja juteltuani lemmittyni kanssa. Tapasin itseni äkkiä
toruskelemasta häntä ja uhkailemasta mitä tekisin, ellei hän olisi
"kiltti".

Oi äiteyden salaperäisiä lakeja! Vain Jumala pystyy niiden syvyyksiä
mittaamaan.

Minusta tuntui kuin olisi kuusitoista vuotta elämästäni vierähtänyt
takaisin, kuin olisin jälleen leikkinyt nukkeini kanssa pöydän alla
äitini huoneessa. Mutta niissä suloisissa silmissä, jotka katsoivat
minuun, oli nyt jotain niin ihmeellistä, että toisin hetkin vaivuin
syviin unelmiin ja sydämeni täyttyi ihailulla.

Kuinka minä säälin rikkaita äitejä -- äitejä, jotka karkoittavat
lapsensa lastenkamariin palvelijain hoidettavaksi! Kuinka paljon
onnellisempi on köyhien äitien asema, he kun saavat pitää kaiken
sulouden itselleen.

Minä olin onnellinen. Ei yksikään suuren rikkauden perijäksi tullut
nainen olisi voinut olla minua onnellisempi. Päivät pitkät minä
lauleskelin. Toisinaan luostarin uskonnollisia lauluja, toisinaan
"Ramseyn kaupunkia", tai "Sally tyttö, soma tyttö", jotka itsessään
olivat vain tyhjänpäiväisiä rallatuksia, mutta minulle kalliit niihin
liittyvien muistojen tähden.

Naapureini oli tapana pysähtyä ovelle kuuntelemaan, ja kun lakkasin
laulamasta, kuulin heidän sanovan:

"Sillä meidän rouvallamme on onnellinen luonto, eikös ole?"

Onni vaikutti ulkomuotoonikin, joka alkoi uudelleen kukoistaa, vaikka
minulla ei ollut siitä aavistustakaan, ennenkuin eräänä aamuna kuulin
jonkun sanovan:

"Rouvamme on käynyt entistä paljon kauniimmaksi lapsen synnyttyä."

En olisi ollut nainen, ellen olisi kiirehtinyt peilin eteen katsomaan
oliko se totta, ja totta se oli.

Rumat vaot olivat kadonneet poskiltani, hiuksiini oli tullut entinen
mustan sinervä kiilto ja silmäni olivat äkkiä käyneet loistaviksi
kuten pimeä huone ikkunaluukkuja avattaessa ja auringon virtaillessa
sisään.

Mutta lapsen syntyminen vaikutti minuun jotain vielä parempaa. Se
johti minut takaisin Jumalan luo, jota nyt lähestyin nöyränä ja
iloisena, koska hän oli muuttanut maailmani minulle rakkaaksi.

Jokainen katolilainen käsittää miksen voinut pyytää Kirkon siunausta
lapsen synnyttyä, mutta hän käsittää myös miksi olin kuumeisen
hätäinen kastamaan pienokaiseni ensimäisellä otollisella hetkellä.
En pelännyt hänen kuolemaansa (sitä en milloinkaan ajatellut niinä
päivinä), mutta elelin niiden vaarojen pelossa, jotka olivat
pimentäneet ajatukseni ennen hänen syntymistään.

Lapseni ollessa kahden viikon vanha kirjoitin siis läheisen katolisen
kirkon pastorille saadakseni tietää milloin voisin viedä hänet
kastettavaksi, ja hän lähetti minulle painetun vastauksen, jota
seurasi kortti, johon minun oli merkittävä pienokaiseni nimi ja muut
yksityisseikat.

Mikä ilon ja riemun päivä tuo lapseni kastamispäivä oli! Minä
nousin vuoteeltani jo päivän koitteessa ja vietin tuntikausia hänen
pukemisessaan.

Kuinka kultaiselta hän näytti valmiiksi puettuna. Minusta hän oli
viehättävin mitä maailmassa saattaa nähdä, vielä viehättävämpi kuin
ruusunnuppu kimaltelevan kastekudoksen alla, nousevan auringon
säteillessä sen lehdillä.

Puettuani hänet kaikkiin niihin sieviin vaatteisiin, jotka olin
hänelle valmistanut ennen syntymistä -- ristiäishameeseen,
silkkiseen päällysvaippaan, kudottuun päähineeseen vaaleanpunaisine
nauharuusuineen ja ohueen villaharsoon -- nostin hänet peilin
eteen itsensä nähtäväksi. Sellainen lapsi minä itsekin olin hurjan
mielettömässä onnessani.

"Toista tämänkaltaista ei vanha pastori ole näkevä, ei ainakaan
_tänä_ kesäaamuna", arvelin.

Entä matka kirkkoon!

Olen kuullut, että naimattomat äidit, liikkuessaan ulkona ensimäisen
kerran synnytyksensä jälestä, ovat häpeissään ja hämillään, ikäänkuin
jokainen ohikulkija olisi heidän häpeänsä perillä. Minäkin olin
tavallani naimaton äiti, Jumala minua auttakoon, mutta ei minulla
ollut mitään sellaista tunnetta. Olinpa itse asiassa ylpeä ja
iloinen, ja purjehtiessani ulos pienokainen sylissäni arvelin
kaikkein ihmisten kadullamme katselevan minua, ja melkeinpä minua
halutti tokaista "Hyvää huomenta" jokaiselle vastaantulijalle.

Kirkko ei ollut hauskalla paikalla. Se oli köyhän ja hyvin
väkirikkaan seudun kupeella, ja aivan vastapäätä sitä oli hehkuva
kapakka. Tullessani perille tapasin joukon muita äitejä (kaikki
työläisnaisia) odottamassa kirkon ulkopuolella pienokaisilleen ja
kummeilleen.

Tämä näky sai minut äimistymään, sillä olin ajatellut niin paljon
muita asioita (vieläpä kaikennäköistä turhaa), että olin unohtanut
kummien hankkimisen, enkä tiedä miten minun olisi viime hetkellä
käynyt, ellei lukkari olisi tullut avukseni ja toimittanut paikalle
kaksi vanhusta, jotka shillingin palkasta suostuivat rupeamaan
lemmittyni kummisedäksi ja kummitädiksi.

Sitten astui pappi ulos kirkosta valkeaan messupaitaansa ja stolaansa
puettuna ja me kokoonnuimme kaikki kirkon eteishuoneeseen sakramentin
valmistavaa toimitusta varten.

Mikä järisyttävä hetki. Vihkiäistoimitukseni jälkeen en ollut koskaan
ollut sellaisessa henkisessä kiihoitustilassa.

Lukkari, joka osoitti minulle hiukan enemmän huomaavaisuutta kuin
muille, asetti minut joukon keskelle suoraan papin eteen, joten en
tiedä mitä tehtiin muille lapsille, minulla kun ei ollut silmiä eikä
korvia muuhun kuin oman lapseni kasteelle.

Tapahtui joitakin erehdyksiä, mutta ne eivät minua liikuttaneet,
vaikka niistä oli yksi hiukan tärkeäkin.

Kun pappi sanoi: "Minkä nimen annatte tälle lapselle?" niin ojensin
pastorin kortin lukkarille ja kuiskasin "Isabel Mary" kummitädille,
mutta avatessaan jälleen suunsa pappi virkkoikin:

"Mary Isabel, mitä sinä anot Jumalan Kirkolta?"

Mutta vähät siitä. Minä en välittänyt mistään muusta kuin yhdestä
asiasta -- että lemmikkini pelastuisi Pyhän Sakramentin Voimalla
niistä pimeistä valloista, jotka häntä uhkasivat.

Oh, lapsen kastaminen on pelottava ja kammottava seikka, jos siihen
todella uskoo. Ja minä uskoin -- sydämeni täydellä vakaumuksella minä
siihen uskoin ja luotin.

Minä arvatenkin itkin kaiken aikaa pyhässä ilossani, sillä muistan,
että pidellessäni kädessäni pienokaisen päähinettä, jonka olin
riisunut hänen päästään, huomasin hetken kuluttua, että kastelin sitä
kyynelilläni.

Kun siunaus oli päättynyt, sovitti pappi stolansa pään lapsen
olkapäälle ja kantoi hänet kirkkoon, ja me seurasimme kaikki heitä
kastekappeliin, missä minä heti vaivuin polvilleni kastemaljan eteen.
Vanha kummitäti seisoi edessäni, toiset äidit kummallakin puolella ja
joukko kuiskaavia lapsia oli asettunut taakse.

Kirkko oli tyhjä, kahta apuvaimoa lukuunottamatta, jotka lakaisivat
pääkäytävää pimeän ja hiljaisen alttarin kohdalta, ja kun lukkari
sulki ulko-oven, seurasi juhlallinen äänettömyys, jota katkaisi vain
papin ääni ja kummien mutisevat vastaukset.

"Mary Isabel, luovutko saatanasta?"

"Minä luovun hänestä."

"Ja kaikista hänen töistään?"

"Minä luovun niistä."

"Ja kaikesta hänen loistostaan?"

"Minä luovun siitä."

Varsinainen kastetoimitus vaikutti minuun kuin rukous. Minä vajosin
siihen kaikella sielullani. Olkoonpa, että olin syntinen nainen ja
arvoton Kirkkoon otettavaksi, tiedän yhtäkaikki ja Jumala tietää,
ettei yksikään siveä ja pyhä nunna ole milloinkaan rukoillut
puhtaammalla sydämellä kuin minä, maatessani polvillani pienokaisen
päähine huulilleni painettuna.

"Mary Isabel, minä kastan sinut nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen."

Tämän jälkeen en muista muuta kuin että lapsi hiukan itkeskeli, kun
sen päähän valettiin vettä (kuten se oli itkenyt pantaessa suolaa
sen kielelle), ja heräsin huumauksestani vasta nähdessäni kummisedän
pitelevän kynttilää kädessään (joka merkitsi, että lapseni oli tehty
Valon Lapseksi) ja kuullessani papin sanovan:

"Mene rauhaan ja Herra olkoon kanssasi."

Sitten kuului jalkainkopsetta. Pappi poistui. Juhlallinen toimitus
oli päättynyt.

Nousin pystyyn, panin hiukan rahaa lautaselle, jonka lukkari minulle
ojensi, annoin shillingin kummallekin kummille, otin pienokaisen
jälleen syliini ja istahdin kirkonpenkkiin sitomaan pienokaisen
päähän päähineen ja harson.

Olin yhä uskonnollisessa innostustilassa kadulle tullessani, missä
muut äidit ystävineen naureskelivat ja laskivat leikkiä korottaen
äänensä yli katuhälinän kimakaksi kirkumiseksi. Kuulin että
neuvoteltiin kapakkaan menosta muka "lasten päätä kastamaan".

Mutta luullakseni oli minussa sakramentin taivaallisesta valosta
vielä jotain jäljellä kotiin tullessani, sillä muistan, että
odottaessani oven ulkopuolella keittiönoven aukenemista kuulin jonkun
naapureistamme sanovan:

"Meidän rouvan elämä on pyörähtänyt vallan uudelle tolalle, eikös
olekin?"

Arvelin, että hän oli oikeassa -- elämäni oli ruumiillisesti ja
henkisesti kääntynyt uusille urille.

Mutta vähän minä tiesin mitä Kohtalo oli minulle varannut.



Yhdeksäskymmenes luku.


Minä olin juuri riisumassa lapselta vaatteita, kun walesilainen
emäntäni pistäysi sisään tiedustelemaan miten olin suoriutunut
ristiäisissä, ja kerrottuani hänelle virkkoi hän:

"Ja nyt se kultamuru on vietävä kirjoihin merkittäväksi."

"Kirjoihin merkittäväksi?"

"Kolmen viikon kuluessa. Laki sen määrää, nähkääs."

Tämä oli ensimäinen seikka, joka minua säikähytti. Olin kylläkin
rehellisesti täyttänyt pastorin lähettämän kortin, koska tiesin, että
Kirkkoni luetteloa oli pidettävä yhtä pyhänä kuin sen rippituolia.

Mutta peräti toista oli minusta ilmoittaa pienokaiseni syntymä ja
vanhemmat julkiseen luetteloon -- tähän toimitukseen kun sisältyivät
kaikki nuo samat minua, Martinia ja ennen kaikkea lasta uhkaavat
vaarat, jotka olivat pimittäneet elämäni ennen hänen syntymistään.

Toisinaan valtasi minut kiusaus valehdella, antaa väärät tiedot,
sanoa, että Martin oli ollut mieheni ja että Isabel oli laillinen
lapseni.

Mutta lopulta päätin puhua totta, selvää totuutta, sillä vakuuttelin
itselleni että Jumalan laki oli yläpuolella ihmisten lakia ja ettei
minulla ollut minkäänlaista syytä hävetä.

Tässä mielialassa läksin menemään rekisterivirastoon. Se oli hyvän
matkan päässä asunnostani, ja koska kannoin lasta sylissäni, olin
jotenkin väsyksissä perille tultuani.

Virasto näytti olevan jonkinlainen yksityisasunto avonaisine
etehisineen ja mustaksi ja valkeaksi emaljoituine ovikilpineen, johon
oli painettu: "Syntyneiden ja Kuolleiden rekisteröimistoimisto."

Vastaanottohuoneessa (joka muistutti minulle herra Curphyn virastoa
Holmtownissa) oli oven kohdalla tiski ja peremmällä huonetta suuri,
paperein peittämä pöytä.

Pöydän ääressä istui kaksi miestä, vanhempi ja nuorempi. Vanhempi
mies oli varmaankin juuri lukenut jotain sanomalehdestä, joka oli
levitettynä hänen kädessään, sillä astuessani sisään, nuorempi
virkahti:

"Merkillistä! Peräti merkillistä! Kun jo oltiin niin varmat heidän
perikadostaan."

Oven ja tiskin välissä seisoi kaksi naista odottamassa. Köyhiä
olivat kumpikin ja nähtävästi kiihtyneitä. Toisella oli pienokainen
sylissään, ja kun se alkoi uikuttaa ruokaa, avasi hän nuttunsa ja
alkoi sitä syöttää. Toisella naisella, jonka silmät olivat punaiset
ikäänkuin pitkällisestä itkusta, oli päässä värillinen olkihattu,
jonka poloinen oli koettanut muuttaa mustaksi levittämällä muutamia
siekaleita halpaa, mustaa suruharsoa sen peitteeksi.

Nuori mies nousi verkkaisesti istualtaan kuunnellakseen heidän
asiaansa. Hän oli varsin jokapäiväinen nuori konttoristi, yllä
ruudukas puku, ja hänen käytöksensä ilmaisi peittelemättä kuinka
kyllästynyt hän oli jokapäiväisen työnsä ikävään yksitoikkoisuuteen.
Se tosiasia, että hän joka päivä ja hetki elämässään seisoi
ihmissielun myrskyisimpäin paikkain kohdalla, ei nähtävästi vähääkään
liikuttanut häntä.

Avaten toisen, tiskillä olevan rekisterikirjan (Syntyneiden
rekisterin) kääntyi hän ensin lasta kantavan naisen puoleen. Hänen
pienokaisensa, poikanen, oli aviottomasti syntynyt, ja kun hän
hermostuneena änkytti ja sopersi vastatessaan, oikaisi toinen häntä
tuikeasti.

Sitten hän avaten toisen rekisterin (Kuolleiden rekisterin) kääntyi
suruharsossa olevan naisen puoleen. Hän oli kadottanut pienen
kaksivuotiaan tyttärensä ja toi näytteeksi lääkärintodistuksen.
Vastatessaan kysymyksiin piteli hän kaiken aikaa tahraista nenäliinaa
suunsa edessä ikäänkuin tukahuttaakseen nyyhkytyksiään, mutta nuoren
konttoristin mielenrauha pysyi järkkymättömänä.

En tiedä lieneekö näiden kahden naisen mielenliikutus ollut syynä
hermostuneisuuteeni, mutta kun he olivat poistuneet ja minun vuoroni
tuli, olin kuuma ja värisevä.

Mutta nuori kirjanpitäjä, joka nyt katsahti minuun ensimäisen
kerran, muuttui äkkiä kunnioittavaksi käytökseltään. Hän kumarsi
minulle hymyillen kysyen halusinko lapseni kirjoihin merkittäväksi,
ja vastattuani myöntävästi pyysi hän minua olemaan hyvä ja astumaan
tiskin luo.

"Ja mikä on pienokaisenne nimi?" kysyi hän.

Mainitsin hänen nimensä. Hän kastoi kynänsä metalliseen musteastiaan,
tiputti parisen pisaraa takaisin pulloon ja tehtyään useita
koukeroita kirjansa yli, kirjoitti:

"Mary Isabel."

"Ja nyt", lisäsi hän jälleen hymähtäen, "täydellinen nimi ja isän
virka ja asuinpaikka."

Epäröin silmänräpäyksen verran ja sitten virkoin nopeasti:

"Martin Conrad, merimies, hukkunut."

Nuori kirjanpitäjä katsahti äkisti ylös.

"Sanoitteko Martin Conrad, rouva?" kysäisi hän, ja vastasin niin
hyvin kuin polttavasta kurkustani sain sanotuksi.

"Niin."

Hän viivähti ikäänkuin miettiäkseen, sitten hän teki saman koukeron
kuin äskenkin ja kirjoitti tämänkin nimen; sen tehtyään käänsi hän
kasvonsa vanhempaa miestä kohti, joka istui hänen takanaan, sanoen
äänellä, joka ei ollut tarkoitettu minun kuultavakseni:

"Todella eriskummainen yhteensattuma."

"Eriskummainen todella", lausui vanha mies paljastaen kasvonsa
sanomalehden takaa ja katsahtaen minuun silmälasiensa alta.

"Ja nyt", sanoi nuori kirjanpitäjä, "oma nimenne ja tyttönimenne,
olkaa hyvä."

"Mary O'Neill."

Nuori kirjanpitäjä katsahti minuun jälleen. Pitelin pienokaista
vasemmalla käsivarrellani ja huomasin hänen tarkastavan
vihkisormustani.

"Mary Conrad, tyttönimi O'Neill, arvatenkin?" virkkoi hän.

Minä epäröin taas. Vanha kiusaus kuristi uudelleen minua. Mutta
irtaannuin kovalla ponnistuksella siitä ja päätin puhua totta (tai
mitä luulin todeksi): "Ei, vain Mary O'Neill."

"Ooh", virkahti nuori kirjanpitäjä, ja minusta hänen käytöksensä
muuttui heti paikalla.

Seurasi kotvanen äänettömyyttä, jolla aikaa nuori kirjanpitäjä täytti
kaavakkeensa ja kirjoitti minulle tulevan lipun.

Sitten kirjoitus luettiin minulle ja minun käskettiin merkitä nimeni
siihen.

"Tähän, olkaa hyvä", sanoi nuori kirjanpitäjä peräti toisella
äänellä, viitaten tyhjään riviin kirjan alapäässä, ja minä kirjoitin
nimeni siihen vapisevin käsin ja puolittain tiedotonna.

Tuskin tiedän mitä sen jälkeen tapahtui ennenkuin taas tapasin itseni
seisomassa avonaisessa etehisessä, kohentelemassa lasta sylissäni
paluumatkaa varten, ja sanelin itselleni, että olin painanut lapseni
otsalle häpeämerkin, joka oli jäävä siihen koko hänen elinajakseen.

Muistan että kävelyä kesti mielestäni kauan, loppumattoman kauan,
ja kun lopultakin saavuin kotiin (luomatta katsettani oikealle tahi
vasemmalle, mihinkään tahi kehenkään, vaikka minusta tuntui, että
kaikki katselivat minua) olivat silmäni himmeät ja kivistävät.

Sinä päivänä en laulanut paljoa ja pienokainen oli mielestäni aika
levoton.

Illan tullessa minä pahasti säikähdin. Olin juuri puuhaamassa
Isabelia vuoteeseen, kun äkkäsin hänen kasvojensa vasemmalla sivulla
punaisen läiskän.

Ensi alussa arvelin sen katoavan, mutta kun ei niin käynyt, kutsuin
emäntäni katsomaan sitä.

"Näettekö lapsen kasvoilla jotain punaisen juovan tapaista?" kyselin
ja odotin sitten hengähtämättä hänen vastaustaan.

"Enkä... Kyllä... Kyllä niinkin... nyt kun sanotte... se mahtaa
olla syntymämerkki."

"Syntymämerkki?"

"Ettekö ole satuttanut kasvojanne johonkin ennenkuin lapsi syntyi?"

Sopersin jotain vastaukseksi, tiedän tuskin mitä, mutta asian
todellinen laita välähti samassa tuokiossa mieleeni.

Muistin viimeisen iltani Raa-linnassa ja silloisen rajun kohtauksen
ja käsitin, että punainen juova lapseni kasvoilla oli mieheni käden
merkki, joka oli siirtynyt lapseeni, ja oli pysyvä hänessä hänen
elämänsä loppuun asti äidin häpeän julistajana, sen hetken muistona
jolloin hän oli saanut äpärän nimen.

Viimein palautin mieleeni lapsen kasteen ja vakuuttelin itselleni
tämän merkin varmaankin merkitsevän, että se vanhempain synti (jos
sitä synniksi saattaa sanoa), jossa lapseni oli syntynyt, oli
karkoitettu hänen sielustaan pahain henkien kera.

"Äläkä sinä kirottu perkele koskaan uskalla lähestyä Pyhää
Ristinmerkkiä, jonka me teemme hänen otsalleen."

Jumalan laki oli pessyt lemmittyni valkeaksi! Saattoiko ihmisen laki
-- tuo ylpeä ja pikkumainen -- sitä vahingoittaa. Se ei voinut tehdä
mitään!

Tämä lohdutti minua. Kun taas katselin pienokaista, oli punertava
juova kadonnut, ja minä panin maata varsin tyytyväisenä.



Yhdeksäskymmenesyhdes luku.


Seuraavan päivän aamuna kätilö, joka oli minua hoitanut lapsivuoteeni
aikana, tuli tiedustelemaan vointiani.

Kerroin hänelle, että silmiäni himmensi ja silmäteriäni kivisti,
jolloin hän kohotti kätensä pystyyn huutaen:

"Siinä se nyt on! Enkös sitä ennustanut! Sanoinhan, että _jälestä_
sen rouva vasta tuntee."

Hänen päivittelyjensä lopputuloksena oli, että koska minä olin niin
huonossa voinnissa syystä, että olin laiminlyönyt syödä kunnolleen
ennen lapsen syntymistä, niin oli velvollisuuteni vieroittaa hänet
heti paikalla.

Sitä en voinut tehdä.

Vaikka walesilainen emäntänikin tuli varoituksillaan ja
kehoituksillaan kannattamaan kätilöni neuvoa, en voinut ensi alussa
luopua lapseni imettämisen hurjasta, rajusta, taivaallisesta ilosta.

Mutta pakko oli ankara käskijä. Huomasin, että rahani olivat nyt
huvenneet niin vähiin, ettei ollut jäljellä kuin vähän päälle kaksi
puntaa, ja että oli nyt välttämätöntä etsiä tointa itselleni.

En voinut etsiä työtä ennenkuin olisin saanut hoitajan lapselleni,
enkä voinut hankkia hoitajaa ennenkuin pienokaiseni voisi tulla
toimeen ilman minua, niinpä siis aloin vieroittaa Isabelia hänen
ollessaan kolmen viikon vanha.

Ensi alussa supistin vieroittamisen yöhetkiin, ja pidin vuoteessani
maitopullon lämmittäen sitä omalla ruumiillani. Mutta kun lapsi
päivällä huusi rintaa, en hennonut kieltää.

Näin ollen kävi vieroittamisaika hiukan pitemmäksi kuin oli
tarkoitus, mutta sovittelin omaatuntoani vähentämällä niukat menoni
vieläkin pienemmiksi.

Onko minun kerrottava miten se tapahtui? On.

Vaikka oltiin heinäkuussa, oli ilma käynyt kolean kylmäksi, kuten
joskus Englannissa keskikesällä tapahtuu; sittenkin lakkasin
pitämästä takkavalkeaa huoneessani ja ostin ruokani valmistamista
varten pienen spriilampun, josta maksoin shillingin.

Tämä vietteli minut tekoon, josta sittemmin olen saanut kantaa
seurauksia, ja minua puolittain hävettää ja pelottaa siitä puhua.
Koska lapsellani oli vähänlaisesti liinavaatteita, täytyi minun
useasti pestä ne ja kun ei ollut tulta huoneessa... kuivasin ne
ruumiini päällä.

Oh, nyt kyllä älyän että se oli mieletöntä, melkein tahallista
hulluutta, mutta silloin ei se mielestäni kannattanut mainitsemista.
Olin köyhä, ehkäpä myös ylpeä, ja takkatuleen ei minulta riittänyt
varoja. Ja onhan äidin rakkaus syvä kuin meri, eikä koko avarassa
maailmassa ollut mitään, jota en olisi ilomielin tehnyt pitääkseni
lemmikkini hiukan kauemmin luonani.

Mutta ei äidin uhraantuvaisuuskaan voinut ajanpitkään pysyttää surun
hetkeä loitolla. Niinpä minä seurasin emäntäni neuvoa ja panin
rinnoilleni malia ja muita katkeria voiteita, ja kärsin sitten
niin kovia tuskia kuin olisi veitsi viiltänyt sydäntäni nähdessäni
ihastuttavan pikku kultani vääntävän kasvonsa pahaan irvistykseen ja
kääntävän suuttuneena päänsä pois.

Kun pienokainen viimeinkin oli saatu vieroitetuksi, oli ensi
työni hankkia hänelle hoitaja. Se oli minulle vieläkin raskaampi
koettelemus. Mieleni oli melkein murtua ajatellessani, että minun
oli luovutettava lapseni toiselle naiselle, joka oli oleva hänelle
melkein toinen äiti.

Minun _oli_ se tehtävä. Mutta olin päättänyt sijoittaa lapseni
ainakin sellaiseen hoitoon, että voisin nähdä hänet joka aamu ja ilta
ja aina kun vain toimeni sen sallisi.

Tämä ajatus osittain lievensi uhrini kovuutta ja olin juuri
laatimassa sanomalehti-ilmoitusta, jossa mainitsin nämä ehdot, kun
emäntäni astui sisään kertomaan, että kätilöni tunsi jonkun, joka
olisi minulle erittäin sopiva.

Samana iltana tuli kätilö minua tervehtimään ja jutteli minulle
pitkän tarinan ystävästään.

Hänen nimensä oli rouva Oliver ja hän asui Ilfordissa, toisessa
päässä Lontoota, melkein maalla. Vaimo raukka, jolla oli
avioliitossaan paljonkin kärsittävää, oli hiljakkoin kadottanut
oman lapsensa ja ollen lapsiin hyvin ihastunut, oli hän nyt kovin
ikävissään.

Minua tämä suuresti miellytti, varsinkin (antakoon Jumala minulle sen
anteeksi) se tosiseikka, että rouva Oliver oli lapsensa kadottanut
äiti ja asui ulkopuolella kaupunkia.

Mielikuvituksessani näin jo hänen päivänpaisteisina päivinä
istuvan puun alla (ehkäpä hedelmäpuutarhassa) hellästi kiikutellen
Isabella käsivarsillaan ja vienosti hänelle laulellen, kuten
omalle lapsukaiselleen, vaikka se samalla viilsi sydäntäni kuten
kaksiteräinen miekka, sillä hurjan iloni takana väijyskeli kyyneleitä.

Niinpä siis otin rouva Oliverin osoitteen (10 Lennard Row, Lennard
Green) ja kirjoitin hänelle samana iltana kysellen hänen ehtojansa ja
esittäen hänelle omat vaatimukseni.

Seuraavana päivänä tuli vastaus. Se oli huonosti kirjoitettu ja
oikeinkirjoitukseltaan virheellinen kirje, josta päätin rouva
Oliverin olevan työtä tekevän naisen (ehkäpä puutarhurin tahi
maanviljelijän vaimon, mutta se ei minua vähääkään huolestuttanut,
koska näihin aikoihin tiesin kuinka köyhät rakastavat lapsiansa).

"Maksu olis neljä shilingiä viikossa", kirjoitti hän, "mutta olen niin
suruissani, kun lapseni jätti minut yksin, että pitäisin herttaisen
pikku kultanne ilmaiseksi, jos minulla olis varoja ja rouva voi tulla
katsomaan lasta niin usein kun haluttaa."

Kokematon ja ymmärtämätön kun olin, ihastuin tästä peräti, ja
vastasin heti tuovani huomisaamuna Isabelin Ilfordiin.

Tämän kaiken touhusin kiireisesti, mutta viimeisellä hetkellä, kun
minun oli pantava kirjeeni postiin, lannistui rohkeuteni ja muistan
astuneeni kolmen postilaatikon sivu pääkadulla, ennenkuin sain sen
sisään pujahdetuksi.

Arvatenkin olivat silmäni punaiset kotiin palatessani, sillä emäntäni
(jolle olin uskonut taloudelliset huoleni) alkoi minua nuhdella ja
kielsi itkemästä, koskapa minun pitäisi olla kiitollinen Jumalalle
siitä mitä oli tapahtunut, se kun oli ikäänkuin taivaasta lähetelty
tervehdys ja hyvän Kaitselmuksen lahja.

Koetin katsella asioita tässä valossa, vaikka vaikeata oli.

"Mutta eihän tämä sentään ole mikään varsinainen ero, eihän?" sanoin.

"Vielä mitä, ja parasta se vain on teille kummallekin", virkkoi
emäntäni.

"Vaikka Ilford on niin kaukana, voin lähteä sinne joka päivä,
voinhan?"

"Totta kai, jollette välitä siitä, että sinne on matkaa puolitoista
peninkulmaa, tai ehkäpä enemmänkin."

"Ja jos minun onnistuu saada hyvä toimi ja ansaita hiukan rahaa, niin
voin ottaa pienokaisen jälleen luokseni ja palkata jonkun hoitamaan
hänet, ja silloin saan pitää hänet aina itselleni."

"Ja vissisti saattekin työtä", sanoi emäntäni. "Niinhän te luette
painettua kuin nuori pappi ja kirjoitatte kirjeitä kuin mikäkin
koulumestari!"

Niinpä minä äidinrakkauteni uljuudessa kuivasin kyyneleeni ja
tukahutin nyyhkytykseni ja aloin pakata lapsen vaatteet myttyyn
vakuutellen itselleni, ettei ollut mitään hätää.

Kukkaroni oli hyvin laiha näihin aikoihin. Maksettuani vuokrani ja
muutamia toisia menoja, minulla ei ollut rahaa enemmän kuin punta ja
muutamia shillingejä.



Yhdeksäskymmeneskahdes luku.


Puoli kahdeksan seuraavana aamuna olin matkalle lähdössä.

Vilkaisin peiliin ennen lähtöäni ja mielestäni silmäni muistuttivat
taivasta aamunkoitteessa -- kaikki iloiset säteet olivat sumuverhon
takana.

Mutta uskottelin itselleni etten lapseni synnyttyä ollut koskaan
ollut niin onnellinen. Olin vakuutettu siitä, että tämä oli hänelle
parasta, olin myös vakuutettu siitä, että se oli minulle hyvä, sillä
suloistahan äidin on pitää huolta lapsensa elatuksesta.

Emäntäni oli kertonut, että Ilfordiin oli puolentoista peninkulman
matka, ja olin päässyt selville siitä, että vaihtamalla omnibussia
voisin ajaa perille asti täyttä shillingiä maksamatta. Mutta
shillingini olivat tiukalla ja päätin kävellä kaiken matkaa.

Emmerjane omasta hartaasta vaatimuksestaan kantoi pienokaista
Bayswater Roadin kulmaan asti ja siellä tuo ennen aikojaan kypsynyt
pikku nainen jätti minut, likisteltyään lapsen melkein kuoliaaksi
suuteloillaan.

"Kulkekaa suoraan kuin pyssynluoti, niin ette eksy", virkkoi hän.

Oli ihana aamu heinäkuun lopulla; ilma oli raitis, aurinko hyväilevä
eikä kesä ollut, ei edes Lontoossa, ennättänyt vielä käydä
väsyttäväksi ja tomuiseksi.

Minäkin olin kepeällä mielellä. Lapseni maitopullon olin pistänyt
taskuuni ja hänen liinavaatteensa olin pakettina ripustanut
ranteelleni, joten minulla ei ollut sylissäni muuta kannettavaa kuin
pienokainen, joka ensi alussa tuntui varsin köykäiseltä.

Ei ollut monta ihmistä West Endin kaduilla tällä varhaisella
hetkellä, vaikka Hyde Parkissa näkyi muutamia ratsastajia, ja
tullessani komeitten talojen kohdalle Lancaster Gaten kohdalla,
huomasin, että akuttimet olivat vielä alhaalla, vaikka aurinko
paistoi ikkunoille.

Varmaankin olin astunut hyvin hiljakseen, sillä kello oli puoli
yhdeksän Marble Archiin saapuessani. Siellä minä jouduin ensimäisen
liiketulvan pyörteisiin, mutta joku pienokaisen nähdessään tarttui
käsivarteeni ja talutti minut turvallisesti kadun poikki.

"Oxford Streetin suuri Välimeri" oli tähän aikaan jo täydessä
nousuvedessä. Maanalaisista katukäytävistä ja maanalaisilta
rautatieasemilta tulvaili väkeä yläilmoihin kiirehtien autobusseihin.
Mutta väenvilinässä ei kukaan työntänyt minua syrjään eikä tuupannut
minua. Lasta kantava nainen oli kuin kuningatar -- kaikki väistyivät
hänen tieltään.

Kerran tai kahdesti pysähdyin puoteja katsomaan. Toiset ikkunat
olivat täynnänsä kauniita pukuja. Minä en himoinnut yhtäkään niistä.
Muistelin kuinka kalliita pukuja olin ostanut Kairossa ja kuinka
vähän ne olivat kartuttaneet onneani. Ja silloin minusta tuntui kuin
olisin kantanut maailman rikkauksia käsivarsillani.

Ennen Chancery Laneen tultuani lapsi alkoi itkeä ruokaa, ja olin
mielissäni, kun kapeata lehtokujaa myöten pääsin pujahtamaan Lincoln
Inn Fieldsiin, jossa kävin istumaan puutarhapenkille ja annoin
lapselle pulloa. Kello oli silloin kymmenen, aurinko oli korkealla ja
päivä oli tulemassa kuumaksi.

Puutarhan uneksiva hiljaisuus katujen melun ja hyörinän jälkeen
houkutteli minua jäämään sinne kauemmin kuin olin aikonut, ja
virkistynein voimin rupesin jälleen astumaan, mutta ennenkuin olin
saapunut Holborn Viaductiin, alkoi väsymys minua painaa.

Huomasin lähestyväni suurta sairashuonetta, sillä
sairaanhoitajattaria kulki nyt lakkaamatta ohitseni, ja heistä eräs,
joka kulki samaa tietä kuin minä, pysäytti minut ja pyysi saada
kantaa lasta. Hän näytti niin herttaiselta ja äidilliseltä, että
mielelläni suostuin siihen, ja me astuimme yhtä matkaa puhellen.

Hän tiedusteli olinko pitkälle menossa, ja vastasin kieltävästi,
Lontoon toiseen päähän vain, kaupungin rajalle, Ilfordiin.

"Ilfordiin!" huudahti hän. "No, sinnehän on vielä hirveä matka.
Teidän täytyy ajaa omnibussissa Algateen, siellä vaihtaa Bow kadulle
ja kulkea sitten raitiovaunulla Stratford Marketiin."

Sanoin olevani rivakka astuja ja mieluummin käveleväni, ja hän loi
minuun tutkistelevan katseen, mutta ei puhunut asiasta sen enempää.

Sitten hän kysyi kuinka vanha lapsi oli ja syötinkö sitä itse, ja
vastasin, että lapsi oli kuuden viikon vanha ja että minun oli
täytynyt vieroittaa hänet, koska arveltiin minun olevan heikon ja
koska...

"Oh, te ehkä viette hänet vierasten hoidettavaksi", johonka minä
vastasin myöntävästi ja ilmoitin juuri siitä syystä Ilfordiin
meneväni.

"Vai niin", virkkoi hän vilkaisten minuun jälleen tutkivasti, ja
mieleeni iski, että hän muodosti omat johtopäätöksensä siitä mitä oli
tapahtunut minulle.

Saavuttuamme eräällä syrjäkadulla olevan sairashuoneen kohdalle,
missä sairasvaunujen nähtiin kulkevan suuresta portista sisään ja
ulos, sanoi hän täytyvänsä jättää lapsen takaisin minulle, koska
hänen oli oltava sairashuoneessa, lääkäri kun jo odotti häntä.

"Mutta toivoakseni on lapsen hoitaja oleva kelpo nainen. Kaikki eivät
ole sitä, nähkääs", sanoi hän.

Erotessani sairaanhoitajattaresta en enää ollut hyvällä päällä.
Ranteellani riippuva paketti tuntui raskaammalta kuin ennen ja
jalkojani alkoi uuvuttaa. Mutta koetin pysyä reippaalla mielellä
samotessani tungospaikkain läpi -- ohi Newgaten ja sen julman, vanhan
vankilan, Pyhän Paavalin kirkon kulmauksen, Pyhän Martinle-Grandin
nurkan ja niin edespäin, kunnes tulin Cheapsideen.

Ihmiset olivat yhä hyvin hyväntahtoisia minua kohtaan, ja ken minua
hipaisi ohikulkiessaan, nosti hattuaan, ja ken minua tuuppasi
vahingossa, pysähtyi pyytämään anteeksi.

Pienokainen oli tietenkin talismani, joka minua suojeli kaikesta
kiusasta, ja Mansion Housen kohdalle tullessani en tiedä mihin olisin
joutunut ilman häntä, sillä se näytti olevan kaiken Lontoon liikkeen
keskussydän, siinä kun lukemattomat auto-omnibussit ja auto-mobiilit
hurisivat eri haaroille loppumattoman ihmisvirran valuessa niiden
välitse.

Mutta seisoessani pyöräpäisenä ja huumaantuneena kolmen kadun
yhtymäpaikalla ja tuijottaessani suureen rakennukseen, joka
seisoi siinä pauhaavan meren sylistä kohoavan kallion tavalla,
otsikossaan seuraavat hämmästyttävät sanat: "Herran on maa ja sen
yltäkylläisyys", näki pitkä poliisi minun seisovan siinä lapsi
käsivarsillani, jolloin hän kohotti kätensä ajureille ja huusi
jalkamiehille: "Seisahtukaa toisella puolella, olkaa hyvä", taluttaen
minut sitten kainalosta turvallisesti kadun yli ikäänkuin olisi
Punainen meri jakaantunut antaakseen meidän kulkea.

Kello oli silloin kaksitoista ja lapsi itki taas ruokaa; etsin
niinmuodoin paikkaa, jossa voisin levätä antaessani hänelle pulloa.

Äkkiä tapasin mitä toivoin. Ensi silmäyksellä se näytti puutarhalta,
mutta se olikin kirkkomaa -- yksi noita vanhan Lontoon kirkkotarhoja,
joita nykyisin ympäröivät korkeat liike- ja virastorakennukset.

Kuinka rauhallinen paikka, niin vihanta, niin hiljainen, niin ihana!
Siinä meluavan Lontoon liikkeen keskellä se muistutti minulle
Ellanin rotkojen pieniä saaria, joissa verenpisarat ja metsäruusut
rehoittavat, vuolaan virran hyppiessä ja kuohuessa niiden ympärillä.

Olin istuutunut murtuneen ja pahkaisen vanhan tammen kohdalla
olevalle penkille ja syötin paraillaan lasta, kun samassa huomasin
nuoren tytön istuvan vieressäni.

Hän oli yhdeksäntoistavuoden korvissa, ja lukiessaan paperilla
peitettyä romaania haukkasi hän tuontuostakin vehnästä helmassa
olevasta pussista. Äkkiä hän silmäili lasta pienillä silmillään,
jotka muistuttivat kiiltäviä kengännappeja, ja virkkoi:

"Teidänkö tuo lapsi?"

Vastattuani hänelle kysyi hän:

"Pidättekö lapsista?"

Vastasin uudelleen myöntävästi ja kysyin sitten eikö hänkin heistä
pitänyt.

"Enpä juuri osaa kehua", sanoi hän, ja siihen minä virkoin, että
se johtui varmaankin siitä, ettei hän ollut vielä ollut paljon
tekemisissä heidän kanssaan.

"Vai en ole ollut? En kai", naurahti hän ja lisäsi sitten kova sävy
äänessään: "On niitä sentään äidillä ollut yhdeksän."

Kysyin oliko hän puotilainen, ja päätään keikahuttaen vastasi hän
olevansa konekirjoittaja.

"Parempi maksu ja illat vapaat", sanoi hän ja rupesi sitten uudelleen
puhumaan lapsista.

Muutamalle hänen tovereistaan, jonka kanssa hänen oli tapana joka
ilta lähteä varieteehen, sattui vahinko noin vuosi tai pari sitten.
Ei auttanut muu kuin mennä naimisiin. Ja mikä oli seurauksena? Nenä
kiinni pesupunkassa aamusta iltaan!

"Mutta eikö hän olisi voinut antaa lapsensa muiden hoidettavaksi ja
hankkia itselleen jossain muualla työtä?"

"Riippuu onnesta", sanoi tyttö. "Toisten onnistuu saada työtä,
toisten ei. Liikkeet eivät siitä pidä. Jos pääsevät selville siitä,
että on olemassa lapsi, niin saat lähtöpassit."

Olin hiukan allapäin, kun taas nousin jatkaakseni matkaani. Paketti
tuntui leikkaavan rannettani ja jalkani kävivät raskaammiksi joka
askeleelta.

Oliko Maggie Jonesin tarina aivan yleinen?

Jos lapsi syntyy ulkopuolella laillisten rajojen, onko hänet silloin
kätkettävä ja hänen takiaan hävettävä?

Ja oliko sittenkin mahdollista että ihmisen laki oli vahvempi kuin
Jumalan?



Yhdeksäskymmeneskolmas luku.


Minä olin astunut niin hitaasti ja pysähtynyt niin usein, että kello
oli jo kaksi iltapuolella, kun kuljin Algaten läpi.

Olin jo aivan voimaton ravinnon puutteesta ja silmäilin ympärilleni
löytääkseni jostain teepuotia tai ravintolaa.

Viimein pysähdyin talon eteen, joka näytti kyllin vaatimattomalta
minulle. Sitten astuin sisään jotenkin hermostuneena ja kävin
istumaan oven vieressä olevalle tuolille.

Huone oli pitkä, ja rivissä olevien marmorilaattapöytien takana oli
punaisella plyyshillä verhottuja tuoleja. Ravintolan vieraat olivat
kaikki miehiä, pääasiallisesti konttoristeja ja makasiinininhoitajia,
ja tarjoilijoina oli nuoria tyttöjä, yllä mustat puvut ja valkeat
esiliinat.

Heidän välillään näkyi liekehtivän yhtämittainen vapaapuheinen ja
naurunsekainen flirttituli ja sain odottaa hetken aikaa ennenkuin
kukaan tuli pöytäni luo, mutta lopulta huoneen toisesta päästä tuli
tyttö, joka ei ollut ottanut minkäänlaista osaa näihin keimailuihin.

Tilasin lasillisen kylmää maitoa ja vehnäsen itselleni ja lapselle
neljänneslitran kuumaa maitoa.

Tyttö toimitti heti tilaukseni, ja huuhdottuaan ja täytettyään pullon
seisoi hän katsomassa pienokaisen syöntiä.

Silmät hänellä oli levolliset ja kasvojen ilme hellän ikävöivä, kuten
joskus näkee herttaisilla vanhoilla neidoilla, joilta äiteys on
kielletty.

Puoti oli nopeasti tyhjentynyt, ja heti miesten poistuttua ja
toisten tyttöjen istuessa mikä missäkin nurkassa lukemassa
pennyn-kertomuksia, kumartui tarjoilijani puoleeni kysyen enkö
halunnut mennä yksityishuoneeseen hoitamaan lasta.

Seurasin häntä heti puodin perällä olevaan yksityiseen osastoon, ja
siellä tapahtui jotain omituista.

Hän sulki oven takanamme ja kuiskasi minulle hätäisen pyynnön saada
muuttaa lapselle vaatteita.

Yritin estellä mutta hän kuiskasi:

"Hss! Minulla on itselläni pienokainen, vaikkei siitä kukaan täällä
tiedä mitään, niin että voitte huoleti luottaa minuun."

Sen teinkin, ja oli kaunista nähdä millä mielihyvällä hän teki kaikki
mitä tarvittiin, puhellen suloisia, herttaisia sanoja pienokaiselleni
(vaikka tiesin, että ne olivat tarkoitetut hänen omalle lapselleen)
ikäänkuin hänen nälkiintynyt äidinsydämensä olisi varastanut
itselleen hetkisen hellyydenilmauksen.

"Kas niin", virkkoi hän. "Nyt hänen on hyvä olla, pikku kullan."

Tiedustelin hänen omaa lastansa, ja tullen aivan lähelle minua ja
puhuen kuiskaamalla kertoi hän minulle hänestä.

Hän oli tyttö, ja jouluna hän oli tuleva vuoden vanhaksi. Ensin
hän oli antanut hänen hoidettavaksi kaupungille, missä hän saattoi
nähdä häntä joka ilta, mutta kasvatusäiti oli laiminlyönyt häntä ja
tarkastaja oli valittanut, joten hänen oli ollut pakko ottaa hänet
pois sieltä. Nyt hän oli Kodissa maalla kymmenen peninkulman päässä
Liverpool Streetiltä ja hän oli niin sievä kuin persikka ja viihtyi
siellä mainiosti.

"Käytte varmaan usein häntä tervehtimässä?" kysäsin.

Tytön kasvot synkkenivät.

"Vain vastaanottopäivinä, kerran kuukaudessa, eikä aina silloinkaan",
vastasi hän.

"Mutta miten voitte elää näkemättä häntä useammin?" tiedustelin.

"Varat eivät salli", sanoi hän alakuloisesti. "Viisi shillingiä
viikossa maksan hänen ylläpidostaan, ja juna maksaa edestakaisin
shillingin ja kahdeksan penceä. Ja minun pitää olla varovainen,
näettekös, sillä miten kävisi pienokaisen, jos kadottaisin paikkani."

Olin hyvin allapäin, väsynyt ja masentunut lähtiessäni jälleen
vaeltamaan. Mutta kun silmänräpäyksen verran tuumin kulkea loput
matkaani omnibussissa, muistin tarjoilijatytön tarinan ja sanelin
itselleni, että niukka rahani kuului lapselleni, ja niin minä
ponnistelin eteenpäin.

Mutta kuinka väsyttävä oli seuraavan kahden tunnin marssi! Olin nyt
East Endissä ja muistaessani West Endin komeuksia saatoin tuskin
uskoa yhä olevani Lontoossa.

Noita pitkiä, kurjia, yksitoikkoisia katuja, ilman muita jälkiä
luonnosta kuin siniset juovat taivasta yläpuolella. Entä sitä
ihmisten vilinää! Kehnoissa vaatteissa he usein olivat, tavallisesti
huolestuneen ja tuskaisen näköiset, ja kiirehtivät edestakaisin
tuuppien, tallaten ja sysien toisiaan ikäänkuin jokin näkymätön voima
näkymätöntä ruoskaa heilutellen olisi ajanut heitä takaa.

Täällä ei kohteliaisuudesta tiedetty mitään! Lasta kantava nainen ei
enää ollut kuningatar. Lapset olivat halpaa tavaraa ja toisinaan oli
minulla täysi työ pelastua joutumasta tyrkätyksi pois katukäytävältä.

Kylmä, harmaa, iloton hylkiö-kaupunki, muusta Lontoosta eristetty
näkymättömillä rajoilla, jotka olivat pelättävämmät kuin mitkään
muurit; kaupunki, jossa asujamet tuntuivat elävän kylmää, harmaata,
ilotonta elämää, yhdentekevä naurettiinko ja pilailtiinko; kaupunki,
joka oli alituisessa piiritystilassa, Köyhyyden piirityksessä,
alinomaisen sisällisen sodan vaivoissa, Puutteen sodassa,
jokapäiväisessä ja jokatuntisessa ravinnon taistelussa.

Jos East Endissä oli muitakin seutuja (ja olen varma, että siellä
täytyi olla) missä ihmiset elivät yksinkertaista, luonnollista,
inhimillistä elämää, en niitä sinä päivänä nähnyt, sillä minun tieni
kulki vain pitkin pääkatuja.

Kello neljän ajoissa tulin puutarhantapaiselle kadunvierustalle,
jossa oli rautapenkkejä ohikulkijoille. Peräti uupuneena, kivistävin
käsivarsin ja voimattomin säärin vajosin istumaan tuntien etten voisi
astua kauemmas enää.

Mutta tuokion kuluttua olin jo virkeämpi ja silloin huomasin, että
vieressäni istui toinen nainen.

Ensi silmäyksellä arvelin, etten koskaan ollut nähnyt mitään
niin vastenmielistä. Hän nukkui, ja koska hänen kasvonsa olivat
ilmeettömät kuten ainakin nukkuvan, en pystynyt päättämään oliko
hän nuori vai vanha. Hän ei ollut vain karkea, hän oli siivoton.
Naisellisuus näytti hänestä haihtuneen ja mielestäni hän näytti
peräti raaistuneelta ja vajonneelta.

Äkkiä lapsi, joka myös oli nukkunut, heräsi ja alkoi itkeä, ja
silloin nainen avasi silmänsä ja katseli lasta minun tuudittaessani
häntä uudelleen uneen.

En milloinkaan ole unohtava muutosta naisen kasvoissa, kun hän
silmäili pienokaiseni kasvoihin. Raakuuden ja paheellisen elämän
leima haihtui ja sameitten silmien ja karkeitten piirteiden takaa
pujahti melkein taivaallisen hymyn välähdys.

Hetken kuluttua vaimo puhutteli minua. Hän puhui käheällä äänellä,
jossa tuntuivat rommin ja raa'an yöilman vaikutukset.

"Teidänkö se lapsi?" virkkoi hän. Vastasin? myöntävästi. "Poika vai
tyttö?" "Tyttö."

"Miten vanha?" Sanoin hänelle.

Vaimo oli kotvan aikaa ääneti ja sanoi sitten alentaen hiukan
korisevaa ääntänsä:

"Sanokaa minut valehtelijaksi, jos mielitte, mutta oli minullakin
lapsi yhtä sorja kuin tää tässä -- sorjempikin vielä. Poika se oli.
Ketterin pikku poika, jonka nähdä voi. On se teidänkin nätti, mutta
ei se vertoja vedä minun Billielleni, ei niinkään." Kysyin, mihin
hänen lapsensa oli joutunut. "Pahasti kävi", sanoi hän. "Kuusi penceä
viikossa annoin vaimolle, joka asui kanssani, että hän pitäisi
poikaa silmällä sillä välin kun itse tein työtä tehtaassa. Mutta
mitä se riiviö teki. Eikös vain antanut sen joutua oluttehtaan
kuormarattaiden alle."

"Ja kuoliko?" kysäisin kouristaen lastani lujemmin.

Vaimo nyykähytti päätään puhumatta.

Tiedustelin, vanhako hänen lapsensa oli ollut.

"Neljä vuotta vain. Juuri niin vanha, että pystyi juoksemaan
asioille. Julmaa se oli. Ei minusta enää kalua tullut sen jälkeen,
uskokaa pois. Se lapsi oli kaikki mitä minulla oli. Silmäteräni oli,
niin oli. Kun sen kadotin, ei elämästä ollut mihinkään, ei niinkään.
Lähetysseuran pappi jutteli minulle, että Jeesus sen oli korjannut
tykönsä. Niin kai! Kun kirstu pantiin maahan muiden joukkoon,
en piitannut mistään enää. Kuukaudet läpeensä minä vaeltelin
kaduilla ja aina vain verinen pää oli mielessäni. Ja viimein sain
keuhkotulehduksen ja sairastin Lontoossa. Ja kun minut laskettiin
ulos sieltä, niin en piitannut enää mennä tehtaaseen."

"Mitä sitten teitte?" kysyin.

Nainen nauroi katkerasti, hirvittävästi.

"Tein? Ettekö te _tiedä_?"

Ravistin päätäni. Nainen katseli terävästi ensin minuun ja sitten
lapseen.

"Kuulkaapas -- oletteko siisti tyttö?" sanoi hän.

Tuskin tietäen, mitä hän tarkoitti, vastasin että otaksuin olevani.

"Otaksutte? Ettekö sitten _sitäkään_ tiedä?"

Silloin minä käsitin mitä hän tarkoitti ja vastasin heikosti: "Kyllä."

Hän katsahti tutkistelevasti silmiini ja sanoi:

"Kyllä sen uskonkin. On niitä sellaisia tyttöjä. Vaikka Jumal'avita,
en minä ymmärrä miten he tulevat toimeen."

Minua puistatti ja värisytti, sillä mielestäni näin vilahduksia
helvetin lieskoista -- sortuneet toiveet, järkkyneen uskon,
inhimillisen elämän raastettuna eläimelliseen tilaan ja viimein
ihmisen eläimeksi muuttuneena.

Juuri tällä hetkellä pienokainen heräsi ja alkoi uudelleen itkeä.
Nainen katseli häntä jälleen samalla silmäyksellä kuin ennenkin --
raju välke silmissään.

Sitten hän kumartui puoleeni puhaltaen alkohoolihöyryjä lapsen
kasvoihin ja karkealla lihavalla sormellaan kutkutti häntä leuan alle.

Pienokainen lakkasi itkemästä ja alkoi hymyillä. Kun vaimo näki
tämän, säteilivät hänen silmänsä kuin päivänpaiste.

"Kas vain", huudahti hän. "Jeesus minua auttakoon, luulenpa että
olisin voinut olla siisti minäkin, jos olisi ollut kestä pitää."

En häpeä kertoa, että vaimon puhuessa silmäni olivat useasti
vettyneet, mutta kun hän kosketti lastani, niin minua puistatti
ikäänkuin olisi syvimmistä syvyyksistä lähtevä lika häntä tahrannut.

Sitten tapahtui jotain outoa.

Olin noussut pystyyn jatkaakseni matkaani, vaikka jäseneni tuskin
kannattivat minua, ja asettelin pienokaista tukevasti syliini, kun
vaimokin nousi istualtaan sanoen:

"Ette kai antaisi minun kantaa pikkaraista hetken aikaa, heh?"

Yrittelin pelastautua keksimällä en tiedä mitä.

Vaimo vilkaisi minuun uudelleen ja hetken kuluttua hän mutisi:

"Ei tietenkään. Minä vain tässä ajattelin että ihan se olis kuin
kantaisin Billiä käsivarsillani."

Tämä pyyhkäisi tiehensä kaikki epäilyt. Vaimon sielussa oli vielä
yksi ikkuna avoinna enkä uskaltanut sitä sulkea.

Katsahdin lapseeni -- niin puhdas, niin suloinen, niin tahraton
hän oli. Katsahdin vaimoon -- niin iljettävä, niin raaka, niin
turmeltunut taas hän.

Tuokion verran kesti kamppailua ja sitten... vaimo ja minä kuljimme
vieretysten.

Ja portto kantoi pienokaistani kadulla.



Yhdeksäskymmenesneljäs luku.


Kello viiden aikaan olin taas yksinäni.

Seisoin silloin (lapsi uudelleen sylissäni) patsaan vieressä, joka on
Bow-kirkon takana.

Tunsin, etten jaksanut kauemmas kävellä ja vaikka joka penni
taskussani kuului Isabelille, oli minun lainattava siitä hiukan, jos
mielin saada hänet rouva Oliverin luo sinä iltana.

Odotin ensimäistä raitiovaunua, joka kulki minun suuntaani, ja kun se
tuli kohdalle, viittasin sitä pysähtymään, mutta se ei pysähtynyt --
se oli täpösen täynnä.

Odotin toista vaunua, mutta siinä oli väkeä vielä enemmän.

Soimasin itseäni siitä, että olin tullut näin kauas. Käsitin nyt
kuinka ymmärtämätön olin ollut etsiessäni hoitajaa lapselleni
kaupungin syrjäisimmästä osasta. En voinut toivoa voivani joka päivä
käydä häntä tervehtimässä, jos toimeni tulisi olemaan länsiosassa
Lontoota, kuten aina olin ajatellut. Kyselin itseltäni eikö avarasta
Lontoosta, sen lukemattomien kotien joukosta, olisi löytynyt yhtäkään
läheisempää taloa, jossa lapseni olisi voinut saada turvaa.

Kaiken tämän puolustukseksi keksin milloin mitäkin, muuten
olisi sydämeni aivan pakahtunut. Panin toivoni Ilfordiin, sen
maalaisasemaan, sen vihantiin kenttiin ja kukkapenkereihin. Panin
toivoni rouva Oliveriin, joka oli rakastava lastani yhtä hellästi
kuin omaa pientä vainajaansa.

Heikolta ja lapsekkaalta se mahtaa tuntua, mutta juuri silloin kun
voimamme ovat lopussa ja olemme masentuneet emmekä tiedä mitä on
tehtävä, näyttää Kaitselmus johtavan meitä, ja niinpä kävi minunkin
tällä hetkellä.

Koska raitiovaunut olivat täpösen täynnä, tulin siihen päätökseen,
ettei Kohtalo sallinut minun tuhlata Isabelin rahaa, ja olin juuri
päättänyt hurjan rohkeasti astua jalan matkani viimeisen taipaleen,
kun huomasin kadun, jossa seisoin, vähän ylempänä haarautuvan kahtia,
oikeaan ja vasempaan.

Silmäillessäni ympärilleni nähdäkseni jonkun, jolta kysyä tieni
suuntaa, huomasin patsaan edessä olevan kolmion kohdalla vanhat,
kuluneet nelipyöräiset ajurinrattaat ja niiden vieressä vanhan,
pitkään nukkavieruun ja haalistuneeseen ajurinkauhtanaan ja korkeaan,
rappioiseen hattuun puetun miehen, joka tarkasteli minua riisuessaan
kuonopussia hevoselta.

Menin hänen luokseen ja kysyin tietä, ja hän viittasi minulle mistä
se kulki -- oikealle, sillan poikki ja Stratford Marketin läpi.

Kysyin pitkäkö oli vielä Ilfordiin.

"Runsaasti kaksi peninkulmaa sanoisin", vastasi hän.

Aivoni olivat yhtä väsähtäneet kuin ruumiini ja niinpä tein tyhmän
kysymyksen -- kuinka kauan kestäisi astua sinne.

"Hyvä kappale toista tuntia sille, jonka muoto on kuin teidän -- ja
vielä lapsi kannettavana."

Surkealta minä luullakseni näytin kääntyessäni jatkamaan matkaani
lopen väsyneenä, mutta lujana päätöksessäni ponnistella perille.
Mutta tuskin olin kahtakymmentä askelta astunut, kun kuulin hevosen
kapsetta takaani ja vanhan ajurin huutavan:

"Pysähtykää, missie."

Pysähdyin ja ihmeekseni hän ajoi kohdalleni, keikahti alas
istuimeltaan, avasi vaunujen oven ja tokaisi:

"Sisään."

Sanoin ettei minulla ollut varaa ajaa.

"Sisään", virkkoi hän uudelleen äänekkäämmin ja ikäänkuin
kiukustuneena itselleen.

Minä sittenkin estelin, ja silloin vanha mies ärähti tuimasti harmaan
partansa takaa:

"Kuulkaapas, missie. Minulta on oma tyttö joutunut kadoksiin, missä
lie, eikä tiedä mitä akka siitä pitäisi, jos päästäisin teidät
kävelemään kasvot tuon näköisinä."

En tiedä mitä vastasin. Tiedän vain sen, että kyyneleet pulpahtivat
silmistäni ja että seuraavassa tuokiossa tapasin itseni istumasta
vaunuissa.

Luulenpa, että väsymys ja ehkäpä myös mielenliikutus yhtyneinä vanhan
hevosen raskaaseen, yksitoikkoiseen ravaamiseen, uuvuttivat minut
uneen, sillä hetken kuluttua hätkähdin kovaan meluun ja kuulin vanhan
ajurin istuimeltaan huutavan sisään avoimesta ikkunasta:

"Stratford Market."

Hetken kuluttua tulimme leveälle tielle, joka oli täynnä
varastohuoneita, ja silloin vanha ajuri huusi "Ilford" ja kysyi mihin
osaan olin menossa.

Kumarruin eteenpäin ja sanoin "10 Lennard Row, Lennard Green", ja
vaivuin sitten istuimelleni huojentunein mielin.

Ajattelin rouva Oliverin taloa semmoisena kuin se oli aina väikkynyt
edessäni -- pienenä, vaatimattomana majana, herttaisena ja puhtaana,
muratin ja ehkäpä ruusujenkin peittämänä.

Ajatukseni leijailivat vielä näissä näyissä, kun tunsin vaunujen
äkisti keikahtavan vasemmalle. Avatessani silmäni näin ajavamme
pitkin jonkinlaista lehtokujaa, toisella puolella rivi pieniä,
kehnoja kaksikerroksisia taloja ja toisella viljelemätöntä,
särkyneitten pullojen, särkyneitten rautapannujen, särkyneitten
saviastiain ja muun töryn peittämää maata, josta siellä täällä pisti
esiin pitkiä, takkuisia ruohotupsuja. Laskevan auringon säteissä
paikka näytti viheliäiseltä.

Äkkiä vauhti hiljeni ja vaunut pysähtyivät. Sitten vanha mies hypähti
alas istuimeltaan ja avasi oven sanoen:

"Nyt ollaan perillä, missie."

Hetken aikaa olin varmaankin puoleksi tiedotonna, jolloin astuin
ulos vaunuista, sillä kun taas palasin tajuihini, seisoin kapealla
katuvierustalla suljetun oven edessä, jossa näkyi numero 10.

Ensin olin kuin lamassa. Sitten musteni maailma silmissäni ja olin
hyrähtää itkuun. Lopulta tahdoin paeta ja käännyin palatakseni
vaunujen luo, mutta ne olivat jo lähteneet pois ja katosivat
katukulmaukseen.

Kello oli kuusi. Olin hyvin väsyksissä. Olin yhdeksän peninkulman
päässä Bayswaterista. Lasta en enää voinut kantaa takaisin. Mitä
_oli_ minun tehtävä?

Aivoni eivät pystyneet mitään ajattelemaan, mutta silloin
salaperäinen tunnelma (peräisin luostariajoiltani ehkä) valtasi
minut -- tunnelma, että kaikki mikä minulle oli tapahtunut pitkällä
matkallani, kaikki mitä olin nähnyt ja kaikki mitä minulle oli
sanottu, oli tarkoitettu valmistamaan minua vaaroihin, jotka olivat
tulossa (ehkäpä myös pelastamaan minua niistä).

Luullakseni tämä hiukan rohkaisi minua, sillä kooten kaiken
ruumiillisen ja henkisen voimani astuin portaille ja kolkutin ovelle.

    Martin Conradin memorandum.

    Ylevämielinen, sankarillinen pikku nainen!

    Tällä välin minä turhamaisessa luulossani, että retkikuntamme
    voisi tuottaa jotain hyötyä maailmalle, koin lohdutella itseäni
    sillä ajatuksella, että rakkaimpani oli täytynyt kuulla minun
    olevan turvassa.

    Mutta taisinko kuvitella, että hän olisi piiloutunut Lontoon
    rahvaan keskuuteen, -- syvimpään syvyyteen, mihin ihmisolento
    yleensä voi hävitä.

    Taisinko uskoa, että itse Lontoossa, sivistyneen ja uskonnollisen
    maailman sydämessä, hänen olisi kestettävä koettelemuksia, joiden
    rinnalla omat kärsimykseni Napapiirin pimeyksissä tuntuvat
    jokapäiväisiltä ja mitättömiltä.

    Nyt on kaikki ollutta ja mennyttä, ja vaikka, Jumalan kiitos, en
    siihen aikaan tietänyt, mikä oli tapahtumassa omalle armaalleni
    kotona, on sittenkin lohduttavaa muistella, että toimin juuri
    kuten toimin.

    Siitä päivästä alkaen, kun käännyimme paluumatkalle, en enää
    kuullut rakkaimpani ääntä. Mutta minä uneksin hänestä ja tämä uni
    hämmensi ja kiusasi minua yhtä paljon kuin äänikin. Näin hänen
    astuvan halkeamia täynnä olevalla jäätiköllä äkkisyvyyttä kohti,
    jota hän ei voinut nähdä, revontulet kun loistavina välkkyilivät
    hänelle silmiin.

    Luonnonlain kannalta tämän saattaa ottaa miten tahtoo, eikä
    tietenkään siinä ollut mitään hämmästyttävää, että uneni
    esiintyivät minulle kuvissa, joissa jokapäiväisen elämäni vaarat
    heijastuivat, mutta siitä oli ainakin yksi seuraus -- levottomat
    uneni vain kartuttivat intoani joutua takaisin oman armaani luo.

    Tullessamme Mount Darwiniin toiselle asemallemme lähetin Mount
    Erebuksen juurella majaileville miehillemme sanan, käskien heitä
    ilmoittamaan Uuteen Seelantiin laivamme kapteenille (Macquarie
    Saaren kautta), että hänen olisi palattava meitä noutamaan niin
    pian kuin jääsuhteet sen sallisivat. Tämä oli viimeinen hommamme
    (paitsi koneiden pakkausta, joka oli tehtävä niin että ne
    pysyisivät liikkumattomina ja lämpiminä päällyksissään) ennenkuin
    läksimme taivaltamaan "pitkää, valkeata maantietä" niemellä
    majailevan joukkomme luo.

    Mutta kaikki tarmokkaat ponnistuksemme eivät voineet jouduttaa
    matkamme hitaisuutta. Oltiin Antarktiksen talven keskessä, kun
    täydellinen yö vallitsi viikkokausia, eikä mikään muu hälventänyt
    pimeyttä kuin kiitävän kuun loiste ja toisinaan revontulten
    hohde, niiden kiertäessä lepäävän auringon piiriä.

    Elokuun toisena viikkona aurinko palasi. Ken ei ole
    kuukausimääriä elänyt ilman aurinkoa, ei voi käsittää kuinka
    suuri huojennus tämä oli meille. Kuin jumala, taivaallisena ja
    ihmeellisenä, se kohosi yli jylhäin, valkoisten napaseutujen,
    -- näky, joka saattoi meidät tietämään minkälainen vähäpätöinen
    kappale on ihminen maailmanrakenteessa.

    Tämän luullakseni kaikki miehemme tunsivat, vaikka jotkut
    (minä muiden mukana) tervehtivät sitä enemmän jonkinlaisena
    sanansaattajana kotona olevilta ystäviltä. Mutta muistan että
    Siirappi vanhus, joka oli seisonut sitä silmäilemässä, puhkesi
    sanomaan:

    "Voi pirua sentään -- --!"

    Tämän jälkeen matkamme sujui mainiosti kunnes saavuimme
    talvimajoihimme, missä tapasimme kaikki terveinä ja kaiken
    hyvässä kunnossa, mutta kuulimme peljästyttävän uutisen --
    että yritys joutua langattomaan yhteyteen laivamme kanssa oli
    epäonnistunut. Siitä oli oleva se seuraus, että meidän olisi
    pakko odottaa sitä, kunnes paluumatkaa varten alkujaan määrätty
    päivä koittaisi.

    Tämä ei näyttänyt paljonkaan surettavan tovereitani, jotka
    turvassa sokaisevilta lumituiskuilta asettuivat lepoon ja
    viettivät aikansa laulelemalla, kertomuksia kertomalla ja
    lukemalla.

    Mutta minulle tämä viivytys oli hirvittävä, ja joka päivä,
    levottomuuteni kuumeessa joutua matkaan niin pian kuin jäät
    sallisivat, kiipesin O'Sullivanin kera vanhan Erebuksen rinteitä
    ylös katsoakseni kaukoputkella näkyisikö avovettä.

    Puumajamme oli, Jumalan kiitos, niin iso, että minun sallittiin
    pitää erikoinen koju itselleni, sillä muussa tapauksessa olisin
    hävennyt tovereitani, kun öisin toisinaan en voinut pidättää
    vaikerruksiani.

    Niiden, jotka kotona elävät järjestetyissä oloissa ja ovat
    tottuneet hallitsemaan tunteitaan, on vaikeata käsittää, missä
    määrin ihminen kadottaa mielenmalttinsa, kun hän on tuhansien
    peninkulmien päässä rakkaistaan ja tuntee hengessänsä, että
    jotain pahaa on tapahtumassa heille.

    En usko tässä suhteessa olevani suurempi hupsu kuin kukaan
    muukaan, mutta vielä nytkin minun selkäpiitäni karmii
    muistaessani mitä kidutuksia kärsin noina odotuksen päivinä,
    sillä koko elämäni tuntui pyörivän edessäni, soimaten minua
    tuhansista rikkomuksista, jotka olin luullut kuolleiksi ja
    haudatuiksi.

    Jotkut olivat itsessään pikkuasioita kuten kiivaat ja hillittömät
    sanat kilteille vanhuksille kotona, tottelemattomuus ja
    kiittämättömyys heitä kohtaan ja kaikki pahankurisen pojan
    tavalliset juonet, pojan, joka olisi sietänyt kuritusta, mutta
    jota ei koskaan kuritettu.

    Mutta pahimmat tunnonvaivani kohdistuivat rakkaimpaani ja
    raskaana painoi minua vastuunalaisuus siitä tilasta, jossa
    varmasti tunsin hänen olevan.

    Tuhansia kertoja vedin itseni tilille siitä, ajattelin mitä minun
    olisi pitänyt ja ei pitänyt tehdä, ja sätin itseäni jos jollakin
    haukkumanimellä ja kirosin huimasti käytöstäni.

    Kädet taskussa astelin edestakaisin kojussani, kieritellen näitä
    ajatuksia päässäni ja kuohuttaen itseni tahtomattani katumuksen
    ja itsesyytösten kuumeeseen.

    Puhutaan kiirastulesta -- rakkaan vanhan isä Danimme
    kiirastulesta! Se oli tuleva kuoleman jälkeen -- minä jouduin
    siihen jo ennen, ja, kautta hurskasten pyhimysten, oli siinä
    tarpeeksi minulle.

    Tällä tapaa kului kaksi kuukautta ja kun salmen jäät aukenivat,
    eikä laivaamme näkynyt, niin en minä ollut ainoa, jonka sydän
    kutistui kokoon, sillä toverieni mieliala oli niinikään alkanut
    masentua.

    Antarktiksen kevään alussa oli merellä raivonnut kolme päivää
    kestävä peloittava hirmumyrsky, ja miehissäni vakaantui nyt
    pelko, että laivan oli täytynyt hukkua myrskyssä.

    Minä tietenkin taistelin kovasti tätä otaksumaa vastaan, sillä
    viimeiset toivoni keskitin siihen, ettei siinä ollut perää. Mutta
    kun viikkoja vieri ja meillä oli edessä mahdollisuus viettää
    toinenkin vuosi siellä (sillä miten saattaisivat ystävämme
    tietää, ennenkuin vedet olisivat uudelleen jäissä, että olisi
    tarpeellista noutaa meidät?), niin valmistauduin kohtaamaan
    asemamme lujana ja jaoin ruokamme tarkalleen vähentäen miesten
    annoksia kahteenkymmeneenkahdeksaan unssiin ja sormustimen
    vertaan konjakkia.

    Kautta Jumalan, hirvittävää on seisoa vastatusten verkkaisen
    kuoleman kanssa. Jotkut miehistämme lannistuivat tykkänään.
    Jylhä yksinäisyys, samojen kasvojen näkeminen, samojen äänten
    kuuleminen -- eikä toivoa muutoksesta -- oli saattaa monet heistä
    hulluiksi.

    Mitä minuun tuli, niin tein voitavani uskotellakseni tovereilleni
    olevani hyvässä toivossa. Kovalle otti, Jumala paratkoon,
    ja odotettuamme viikkokausia valtasi minut niin herpaiseva
    avuttomuuden tunne, etten milloinkaan ennen ollut sellaista
    kokenut.

    Uskonnolliseksi mieheksi ei minua voi sanoa, mutta ajatellessani
    rakkaimpani vaaraa (sillä olin varma, että hän oli vaarassa)
    ja että tuhannet peninkulmat läpipääsemätöntä merta erottivat
    minut hänestä heräsi minussa vastustamaton ikävöiminen kääntyä
    murheineni jonkun puoleen, joka olisi vahvempi minua.

    Ensi alussa tämä tuntui minusta vaikealta, minua hävetti, ja
    ajattelin:

    "Sinä pelkuri raukka, kun asiasi luistivat hyvin, niin et
    vähääkään välittänyt Jumalasta, mutta nyt kun olet alakynnessä ja
    varma kuolema tuntuu olevan edessäsi, sinä vaikeroit ja haluat
    etsiä apua sieltä, johon myötäkäymisesi ja voimasi päivinä et
    ikinä uneksinut meneväsi."

    Mutta minä nujersin tämän tunteen -- yleensä ei ole olemassa
    mitään, jota ei ihminen siellä kaukana nujertaisi, paitsi
    kuolemaa -- ja tuli pimeä yö, jolloin (jäiden lohkeillessa
    kallioseinämistä ryskeellä, joka palautti mieleeni viimeisen
    illan Raa-linnassa) tapasin itseni vääntelemästä käsiäni ja
    rukoilemasta lapsuuteni Jumalaa, en itseni, vaan rakkaimpani
    puolesta, että Hän, jolle vahvinkaan ihmismaailmassa ei merkinnyt
    mitään, ottaisi hänet isälliseen suojelukseensa.

    "Auta häntä! Auta häntä! _Minä_ en enää voi tehdä mitään."

    Juuri silloin kun sieluntuskani oli kohonnut äärimmilleen,
    suvaitsi Kaitselmus tulla avukseni. Seuraavana aamuna herätti
    minut katkonaisesta unestani laukaus, jota seurasi niin hurja
    karjunta Siirapin suusta, että olisi voinut luulla merikäärmeen
    iskeneen kiinni hänen vanhoihin kinttuihinsa.

    "Laiva! Laiva! Päällikkö! Päällikkö! Laiva! Laiva!"

    Ja katsoessani ulos pienestä ikkunastani näin hänen ja kuuden tai
    seitsemän seurueemme jäsenen puolialastomina siinä asussa missä
    olivat rynnänneen ylös vuoteiltaan, juoksevan villien tavalla
    merta kohti, missä "Scotia" kaikki liput liehuvina (Jumala sitä
    siunatkoon ja suojelkoon!) hiljakseen puhkui läpi murtuvain
    jäälohkareiden.

    Olipa se päivä! Sitä huutamista! Sitä käsienpudistamista!

    Mutta minun mieleeni jäi tästä hetkestä pääasiallisesti se
    seikka, että herätessäni ja ennenkuin sumuisissa aivoissani oli
    vielä kerennyt selvitä se seikka, että olimme pelastetut ja
    kotimatkalle, menossa, mieleeni välähti ajatus:

    "Nyt saat kuulla _hänestä_!"

                                                       M. C.



Yhdeksäskymmenesviides luku.


N:o 10:n oven avasi saamattoman ja jotenkin siistimättömän näköinen,
noin kolmenkymmenen vuoden vaiheilla oleva nainen, jolla oli vetiset
silmät.

Hän oli rouva Oliver ja huomasin jo ensi näkemältä, että hänen
katseensa oli peljästynyt ja kartteleva kuten usein vaimolla, joka
elää tyrannimaisen miehen sorrossa.

Mutta hän vastaanotti minut yhtä kaikki niin lämpimästi, että
mielenmasennukseni osaksi haihtui, ja seurasin häntä keittiöön.

Se oli talon ainoa alakerrassa oleva huone (paitsi ruokahuonetta) ja
se näytti herttaiselta, puhtaalta ja mukavalta. Keskellä lattiaa oli
pöytä, ikkunan alla sohva, takan toisella puolella oli keinutuoli,
toisella lapsenkehto, eikä huoneessa ollut mitään, joka ei näyttänyt
kodikkaalta ja luottamusta herättävältä paitsi kahta suurta
uuninreunalla olevaa valokuvaa, jotka kuvasivat lanteisiin asti
alastomia miehiä nyrkkitaistelussa.

"Me olemme odottaneet teitä kaiken päivää, rouva, ja luulimme jo
ettette tulisikaan enää", sanoi hän.

Sitten otti hän pienokaisen sylistäni, riisui häneltä päähineen ja
kapan, nosteli hänen kapaloitaan tutkiakseen hänen sääriään, suuteli
häntä käsivarsille, niskalle ja säärille ja ylisti häntä pilviin asti.

"Entä mikä on hänen nimensä?"

"Mary Isabel; mutta tahtoisin häntä nimitettävän Isabeliksi."

"Isabel! Onpa se kaunis nimi! Sopiva vaikka enkelille, rouva. Ja
enkeli hän _on_, pikku kulta! Millaiset punakat posket! Millainen
supukkainen suu! Millaiset siniset silmät -- siniset kuin sinikellot
kirkkotarhassa. Onpa hän kaunis kuin vahanukke, on todella, ja
oikeinhan minä olen ylpeä kun saan hänet hoitaakseni."

Nuori äiti on sellainen hupsu, että hänen lapsensa ylistäminen tehoaa
häneen kuin taika, ja mieleni alkoi jo käydä keveämmäksi, kun rouva
Oliverin mies tuli alakertaan.

Hän oli lyhyt, tanakka, kolmenkymmenenviiden korvissa oleva mies.
Leuka hänellä oli neliskulmainen, niska paksu ja pää lyhyeksi ajeltu
ja punakka. Hän oli sukkasillaan ja paitahihasillaan ikäänkuin hän
olisi ollut pukeutumassa mennäkseen ulos jonnekin.

Muistan, että tulin ajatelleeksi -- en tiedä miksi -- hänen nähneensä
yläkerran ikkunasta minun ajavan oven eteen vanhan ajurin vaunuissa
ja tästä tulleen epäedullisiin johtopäätöksiin luonteeseeni ja
maksukykyyni nähden.

Oikeassa lienen ollutkin, sillä niin pian kuin meidät oli esitetty
toisillemme ja minä olin keskeyttänyt rouva Oliverin ylistelyt
lapsen kauneudesta siirtymällä raha-asioihin, mies, joka istui
sohvalla kenkiä jalkoihinsa vetämässä ja kuuli minun puhuvan neljästä
shillingistä viikossa, sanoi äkisti kuin pyssyn suusta:

"Viisi."

"Mitä tarkoitat, Ted?" kysyi rouva Oliver arasti. "Neljähän
määräsimme."

"Viisi", virkkoi mies jälleen vieläkin painokkaammalla äänellä.

Huomasin vaimo raukan vapisevan, mutta ihmisen tavalla, joka elää
alituisessa pelontilassa, hän teeskenteli iloista huolettomuutta.

"Niinhän se olikin. Nyt muistan. Viisi se _oli_."

Muistutin hänelle, että hän kirjeessään oli sanonut neljä, mutta hän
väitti minun erehtyneen ja kun lupasin näyttää hänelle kirjeen, jos
hän halusi, virkkoi hän:

"Sitten minä varmaan kirjoittaessani erehdyin, rouva. Viittä me
ajattelimme koko ajan. Eikö niin, Ted?"

"Niin juuri", sanoi hänen miehensä yhä puuhaillen jalkineittensa
kanssa.

Huomasin miten oli asian laita ja veret karkasivat poskilleni
suuttumuksesta, mutta minulla ei ollut muu neuvona kuin alistua.

"Hyvä, sanokaamme sitten viisi", vastasin.

"Ja etukäteen maksettava", sanoi mies, ja vastattuani siihen
suostuvani, lisäsi hän:

"Kuukausi etukäteen, nähkääs."

Minä vapisin suuttumuksesta ja pelosta, sillä vaikkakin kaikki rahani
kuuluivat mielestäni pienokaiselleni, niin olisin jäänyt aivan
avuttomaksi, jos yhdellä haavaa olisin luopunut koko omaisuudestani,
siksipä sanoin kääntyen rouva Oliverin puoleen:

"Onko se tavallista?"

Minulta ei jäänyt huomaamatta, että poloinen yhä piti silmällä
miehensä kasvoja, ja kun tämä katsahti häneen merkitsevällä
silmäyksellä, vastasi hän hätäisesti:

"On niinkin, rouva, aivan tavallistahan se on. Kaikki tämän kadun
naiset tekevät samaa. Viitosessa on kaksoiset, ja siellä maksetaan
aina kuukausi etukäteen kummastakin. Mutta me otamme neljästä
viikosta, eikä sitä voi pitää kohtuuttomana, ei toki."

"Mutta miksi?" kysäisin.

"Niin, nähkääs, rouva, te olette... te olette vieras meille, ja kun
lapsi jää meidän käsiimme... Ei sen puolesta, että luulisimme teidän
jättävän maksamatta, mutta jos sattuisitte sairastamaan, ettekä
jaksaisi ajallanne suorittaa maksettavaanne... ja me olemme vain
köyhää väkeä, nähkääs..."

Vaimo raukan laverrellessa edelleen kuohahti vereni ja olin
juuri kysymäisilläni häneltä saattoiko hän hetkeäkään otaksua,
että hylkäisin lapseni, kun mies, joka oli lopettanut kenkiensä
pauloittamisen, nousi seisoalleen sanoen:

"Tahdotte kai jättää lapsenne köyhäintaloon, vai miksi kihnustelette
parin viikon maksusta?"

Tämä ratkaisi asian. Vedin taskustani kukkaroni ja vapisevin sormin
panin viimeisen, kallisarvoisen kultarahani pöydälle.

Hetkisen kuluttua herra Oliver, joka oli vetänyt ylleen
päällysnuttunsa ja pannut verkalakin päähänsä, astui ovelle.

"Hyvästi, rouva", virkkoi hän, ja vastasin hänelle niin kohteliaasti
kuin sisuni salli.

"Ethän tänään mene 'Aurinkoon', ethän, Ted?" kysyi rouva Oliver.

"Klubiin", sanoi mies, ja ovi pamahti kiinni hänen jäljestänsä.

Hengitin vapaammin hänen mentyänsä ja hänen vaimonsa (jonka kasvoilta
pelokas ilme samassa hetkessä hävisi) oli kuin toinen nainen.

"Voi hyväinen aika sentään", huudahti hän luonnottoman hilpeästi,
"missä ovat ajatukseni olleet. Olette niin kalpea matkanne jälkeen
enkä ole edes teekuppia tarjonnut."

Pitelin lasta jälleen sylissäni sillävälin kun hän pani kattilan
tulelle, lämmitti mustan teekannun liedellä, levitti pöydän päähän
pienen pöytäliinan ja asetti siihen paksut kupit. Sitten hän istahti
uunin eteen paahtamaan hiukan leipää jutellen kaiken aikaa miehestään
(puolittain anteeksi pyytävänä, puolittain ylpeänä).

Ammatiltaan hän oli muurari ja työskenteli toisinaan tien toisella
puolella olevassa kirkkotarhassa, jonka täältäkin saattoi nähdä,
mutta nyt hän tavallisesti oli jonkinlaisena agitaattorina
eräällä työläisten johtomiehellä, jonka toimena oli saada aikaan
lakkoja. Ennen heidän naimistaan hän oli kuulunut "Whitechapelin
Voimamiehiin", ja nuo valokuvat uuninreunalla esittivät hänen
kamppailujaan, mutta nyt oli hän käynyt "rauhalliseksi aviomieheksi"
eikä enää "paiskannut ihmisiä maahan".

Tahtomattanikin lämpeni sydämeni vaimoa kohtaan. Ihme, etten silloin
tullut ajatelleeksi, että hänen alinomainen pelkonsa tyrannimaista
miestänsä kohtaan saattaisi useasti johtaa hänet valheellisuuteen,
josta jo olin nähnyt esimerkin, ja että sen vaikutuksista voisi
lapseni joutua kärsimään.

Mutta minä vain vakuuttelin itselleni, että hän oli silminnähtävästi
ihastunut lapsiin ja hoitaisi hellästi pienokaistani. Olinpa
mielettömässä äidillisessä itsekkäisyydessäni oikein mielissänikin
siitä, että hän oli rumapiirteinen henkilö, jota pienokainen, niin
arvelin, ei olisi koskaan rakastava kuten minua.

Teetä juotuani olin pirteämpi, ja koskapa kello jo oli seitsemän ja
aurinko alkoi laskea kirkkotarhan sypressipuiden taa, tiesin olevan
jo ajan lähteä.

Mutta en voinut sitä tehdä riisumatta ensin Isabelia ja laulamatta
hänet nukuksiin. Ja sen jälkeenkin istuin vielä hetken aikaa
kivistävin sydämin, lapsi sylissäni ajattelemassa miltä oli tuntuva
tänä iltana käydä levolle ilman häntä.

Rouva Oliver oli sillävälin tutkinut lapsen liinavaatteita, jotka
olin tuonut mukanani paketissa ja nyt hän puhkesi puolikuiskaaviin
ihastuksen huudahduksiin niitä käännellessään, ja kerrottuani
hänelle, että olin itse ommellut vaatteet, virkkoi hän:

"Tulisipa teistä oikein mainio ompelijatar, rouva, jos vain
tahtoisitte."

Lopulta löi lähdön hetki. Ei yksikään nainen, joka ei itse ole sitä
kokenut, voi tietää miltä se tuntui.

Vaikka minä todella luulin, että lemmikkini saisi rakkautta ja
huolenpitoa osakseen, ja tiesin, ettei hän ymmärtäisi kaivata minua
eikä edes tietäisi minun lähteneen, en voinut estää kyyneleitäni
vuotamasta laskiessani keruubini hänen pieneen vuoteeseensa, ja ne
valuivat hänen kasvoilleen ja herättivät hänet, joten minun oli
polvistuttava hänen viereensä ja viihdytettävä hänet uudelleen
nukuksiin.

"Te olette hyvä lapselleni, olettehan, rouva Oliver?" sanoin.

"Olen niinkin, rouva", vastasi nainen.

"Te kylvetätte hänet joka päivä, niinhän?"

"Illalla ja aamulla. Niin aina teen, rouva."

"Ja huuhdotte hyvin hänen pullonsa ja pidätte huolen siitä, että
hänellä aina on hyvää vastalypsettyä maitoa?"

"No, se on varma, rouva. Älkää te siitä lapsesta huolehtiko,
rouva. Äiti minä olen ollut itsekin, rouva, ja minä hoitelen pikku
enkeliänne niin hyvin kuin olisi oma lapseni tullut takaisin
luokseni."

"Jumala teitä siunatkoon", pääsi ahdistetusta rinnastani tulemaan,
ja viivyttyäni vielä kotvasen polvillani kehdon vieressä (puhellen
sieluni ja sydämeni pohjasta, vaikken hoitajalle enkä pienokaiselle)
nousin pystyyn, kuivasin kyyneleet silmistäni ja riensin juoksujalkaa
ulos talosta.



Yhdeksäskymmeneskuudes luku.


Tiesin, etteivät silmäni kelvanneet kadulla näytettäviksi, ja niinpä
vedin kasvoilleni tumman harsoni ja kiirehdin eteenpäin tiedotonna
kaikelle muulle, kuin sähkövaunujen räminälle ja touhuaville
ohikulkijoille, joille ei poloinen pikku suruni merkinnyt mitään.

Mutta pitkälle en ollut kävellyt, ennenkuin minua alkoi hävettää, ja
otin itseni tilille ja kyselin oliko minulla syytä itkeä.

Pienokaisestani olin eronnut hänen omaksi onnekseen ja jos olin
luopunut viimeisestä punnastani, niin oli sillä maksettu lapsen
elatus eikä minulla niinmuodoin ollut nyt muuta ajateltavaa kuin
itseäni ja miten saada työtä.

En hetkeäkään epäillyt etten saisi työtä tai etten saisi sitä heti.
Polttava kysymys oli vain, minkälaista ja missä se olisi oleva.

Tähän asti olin arvellut, että koska olin nopsa kynää käyttämään,
voisin ehkä päästä jonkun sihteeriksi; mutta nyt, muistaen
konekirjoittajan tarinan ("liikkeet eivät siitä pidä") tukahutin
tämän toiveen ja kohotin päämääräni korkeammalle.

Minkälaisia tuulentupia! Muistin mitä arvoisa äiti kerran oli sanonut
minusta luostarissa (jossa olin saanut useampia palkintoja kuin
Alma, vaikken ole ennen siitä mitään puhunut) sanelin itselleni että
minäkin olin saanut hyvän kasvatuksen. Osasin italian, ranskan ja
saksan kieltä, ja koska olin kuullut, että jotkut naiset ansaitsivat
elatuksensa kääntämällä kirjoja, arvelin voivani tehdä samaa.

Niin, voisinpa itsekin kirjoittaa kirjoja. Olin vakuutettu siitä
että voisin -- ainakin yhden kirjan, kodittomista tytöistä, joiden
täytyy tulla toimeen maailmassa omin voimin, ja kaikki hyvät naiset
lukisivat sen, (jotkut hyvät miehetkin), sillä he tietäisivät sen
olevan totta.

Oi turhamaisia ajatuksiani! Vaikka toiselta puolen ne eivät olleet
niinkään turhamaisia, sillä mainetta en ajatellut enkä sitä mitä
ihmiset sanoisivat niistä kyhäyksistäni, vaan ainoastaan mitä voisin
saada siitä.

Saisin rahaa, ehkäpä en paljon, mutta sen verran että lapsi ja
minä voisimme asua maalla pienessä huvilassa, muratin ja ruusujen
keskessä, missä Isabel aikaa myöten juoksisi ruohikolla ja poimisi
kukkia puutarhassa.

"Eipä tässä siis ole mitään itkun syytä, sinä naurettava olento",
puhelin itsekseni kiirehtiessäni nyt eteenpäin lentävin askelin
ikäänkuin sieluni olisi siirtynyt jalkoihini.

Olin varmaankin astunut hyvän matkaa tuntematta mitään väsymystä, kun
saavuin Bow-kirkon sillalle.

Sieltä olin aikonut nousta raitiovaunuun, mutta koska en ollut
väsyksissä, astuin eteenpäin mielissäni siitä, kun sain parisen
pennyä säästetyksi.

Olin jo vaeltanut kappaleen matkaa Mile End Roadia, kun jäähdyttävä
ajatus äkkiä välähti mieleeni. Ajattelin sitä pitkää välimatkaa,
joka erottaisi minut lapsestani. Minulle kävisi vaikeaksi käydä
usein häntä tervehtimässä ja mahdotonta olisi nopeasti päästä
hänen luokseen (ehkäpä myös saada ajoissa sanaa) jos hän äkisti ja
vaarallisesti sairastuisi kuten lasten usein käy.

Ei loistavimmatkaan unelmat pystyneet minua taivuttamaan sellaiseen
vaaralliseen eroon.

"Se on mahdotonta", ajattelin, "aivan mahdotonta."

Kerkeät askeleeni hiljenivät. Tullessani sille kohdalle Mile End
Roadia, missä juutalaiset räätälit asuvat ja kuullessani vierasta
kieltä puhuttavan, jonka myöhemmin sain tietää olevan jiddishiä ja
katsellessani kadulla liikkuvia miehiä, joilla oli itämaalaiset
tohvelit jalassa ja kihara kummallakin puolella kellanvaaleita
kasvoja, pysähdyin tietämättä miksi, kadun kulmaan, missä joukko
kirkassilmäisiä juutalaislapsia tanssi italialaisen posetiivin
säestyksellä.

Katselin yhä tätä näytelmää tuskin tietäen mitä näin, kun silmäni
sattuivat kulmassa olevan makkarapuodin ikkunaan laastaroituun
ilmoitukseen. Suurin kirjaimin oli siinä luettavana:

_Ompelijatarta halutaan. Hyvä Palkka. Kysytään N:o -- Washington
Street._

Kuinka vähäpätöiset ovat ne seikat, joista kohtalomme näyttää
riippuvan. Siinä tuokiossa muistui mieleeni mitä rouva Oliver
oli sanonut ompelukyvystäni; ja melkein ennenkuin olin selvillä
siitä mitä olin tekemäisilläni, pyörähdin syrjäkadulle ja koputin
avonaiselle ovelle.

Vanhahko, lihavanläntä, sormuksilla ja kultavitjoilla ylt'yleensä
koristettu juutalaisnainen, musta peruukki päässään, tuli etehisen
takaisesta huoneesta minua puhuttelemaan. Selitin asiani, ja
silmäiltyään minua päästä kantapäähän melkeinpä kummastuneen
näköisenä, ikäänkuin ei hän ensinkään olisi odottanut minun
kaltaistani henkilöä, virkkoi hän nenä- ja kurkkuäänellä:

"Vartoka! Minun tytär, hän puhu hyvin englanti."

Sitten vääntäen päänsä olkapäänsä yli koroitti hän äänensä pari
oktaavia korkeammalle ja huusi: "Miriam", jolloin mustasilmäinen,
mustatukkainen, kiltin ja herttaisen näköinen, noin kahdeksantoista
vuoden iässä oleva juutalaistyttö tuli portaita alas.

Toistin pyyntöni, ja tytön tulkittua puheeni äidilleen pyydettiin
minut astumaan etehiseen, ja siellä minä jouduin kyseltäväksi.

Olinko ompelijatar? En, mutta halusin työtä. Olinko koskaan ommellut
miestenliivejä? En ollut, mutta osasin käyttää neulaani vaikka mihin.

Intoni saada työtä tahi ehkäpä vielä enemmän hänen omat kiireelliset
työnsä painoivat edukseni, sillä hetken tuumittuaan ja innokkaasti
kuiskailtuaan tyttärensä kanssa (joka katseli minua välkkyvin silmin)
hän virkahti:

"No hyvä, me katso mitä te voi tehdä."

Minut vietiin sitten ahtaaseen ja ummehtuneeseen huoneeseen,
missä joukko tyttöjä (kaikki juutalaisia näöltään) leikkelivät
ja ompelivat miesten liivejä. Muuan tyttö harsi, toinen käytti
silitysrautaa ja kolmas ompeli napinreikiä hienolla silkkilangalla.

Viimeksimainittu oli se työ, joka minulta vaadittiin ja minun
käskettiin katsella voisinko sitä tehdä. Tarkkasin tytön työtä kotvan
aikaa ja sanoin sitten:

"Antakaa minun koettaa."

Minulle annettiin nyt neula ja lanka ja liivipuolikas, ja kymmenen
minuutin kuluttua olin valmistanut ensimäisen napinreikäni ja jätin
sen arvosteltavaksi.

Tytär ylisteli sitä lämpimästi, mutta äiti sanoi:

"Sangen hyvä, mutta vähän hidas."

"Sallikaa minun uudelleen koettaa", sanoin, ja vapisevat käteni
olivat niin innokkaat, että seuraava napinreikäni oli edellistä
paljon parempi ja valmistui sitä paitsi joutuisammin.

"Mainiota!" sanoi tytär. "Ja mamma, ajatteles, että hän nyt jo on
nopeampi kuin Leah. Minä vertasin ajan."

"Minun täyty pyytä isä tänne kuitenkin", sanoi juutalaisnainen
kadoten toiseen huoneeseen.

Jutellessani juutalaistytön kanssa, joka nähtävästi oli yhtä
äkkiä mielistynyt minuun kuin minä häneen, kuulin toisen nenä- ja
kurkkuäänen (miehen) hallista tulevan meitä kohti.

"Onko hän uksi meidän joukostamme."

"Nein! Hän on Skihoah" -- joka merkitsi, kuten myöhemmin sain tietää,
ei-juutalaistyttöä.

Sitten astui juutalaisvaimo huoneeseen pitkän, laihan juutalaisen
seuraamana. En ollut milloinkaan ennen enkä ole tämän jälkeenkään
nähnyt niin patriarkaalista ilmestystä. Pitkine harmaine partoineen
ja arvokkaine kasvoineen olisi hän voinut esittää Moosesta jossakin
luostarimme seinällä riippuvassa kuvassa -- lukuunottamatta
samettista patalakkia ja langanpätkillä ja verka- ja silkkitilkuilla
peitettyä mustaa, alpakka-esiliinaa.

Hän katseli minua hetkisen terävillä silmillään ja kun vaimo oli
näyttänyt hänelle työni ja hän oli ottanut hypyllisen nuuskaa ja
niistänyt nenänsä kirjavaan nenäliinaan pasuunan äänellä, alkoi hän
vuorostansa tehdä kyselyjä.

Vapisin pelosta, että hän tiedustelisi perheolojani, mutta saatuaan
tietää nimeni ja että olin kristitty, ei hän sen enempää kosketellut
yksityiselämääni. "Mitä palkka te halua?"

Vastasin olevani tyytyväinen, jos saisin saman minkä toiset tytötkin
samasta työstä.

"Ah ei! Nämä tytöt on täyspalkkalaiset. Te on vaan vasta-alkaja, niin
ette voi pyytä se sama."

Silloin hänen tyttärensä uudelleen vakuutteli että minä olin
sukkelampi kuin Leahksi mainittu tyttö; mutta isällisen käskijävallan
arvollisuudella juutalainen käski hänen vaieta ja sanoi ottavansa
minut vain "kappalepalkalle", koska olin vasta-alkaja, ja hän
mainitsi hinnan (hyvin pienen) puolesta tusinasta nappeja ja
napinläpiä sillä ehdolla, että itse hankkisin langan ja tekisin työt
omassa kodissani.

Huomaten, etten voisi kilpailla juutalaisen kanssa tinkimisessä ja
ollen perin innokas saamaan työtä vaikka millä hinnalla, suostuin
hänen ehtoihinsa, jolloin hän läksi huoneesta käskien minua palaamaan
seuraavana päivänä.

"Ja missä te asu, lapsi kulta?" kysäisi juutalaisnainen. Sanoin
asuvani Bayswaterissa ja puolustelin oloani kaukana East Endissä
jollain tekosyyllä hipaisten totuutta niin läheltä kuin mahdollista,
mutta tunsin vaistomaisesti; nähtyäni talon isännän, etten uskaltaisi
virkkaa mitään lapsestani.

Hän sanoi, että minun pitäisi asua lähempänä työpaikkaani, ja
vastasin aikovani sen tehdäkin. Kysyin samassa saattoiko hän neuvoa
minulle huoneen.

Onneksi sattui juutalaisnaisella itsellään olemaan kaksi vapaata
huonetta ja läksimme yläkertaan katsomaan niitä.

Huoneet olivat kumpikin rakennuksen ullakkokerroksessa ja toisen
olisin saanut kahdesta shillingistä viikossa, mutta se oli pimeä ja
kolkko, sen ikkuna kun antoi takapihalle. Toinen huone maksoi kolme
shillingiä viikossa; se oli kapea, komeromainen, niukasti sisustettu
huone, mutta sen ikkunasta saattoi nähdä vilkasta katuelämää, joten
heti vuokrasin sen ja kysyin koska voisin muuttaa.

"Koska te halua", sanoi juutalaisnainen. "Kaikki on valmis."

Aikaisin seuraavana aamuna minä siis jätin hyvästi kiltille
walesilaiselle emännälleni (joka kävi totisen näköiseksi kuullessaan
mitä työtä aioin ruveta tekemään) ja Emmerjanelta, (joka itki
suudellessani hänen sotkettaneita kasvojaan) ja muutin uuteen
asuntooni, missä heti rupesin tekemään työtä ensimäiselle ja ainoalle
työnantajalleni.

Olin ehkä vajonnut syvälle unelmieni korkeuksista, mutta sitä ei nyt
kannattanut ajatella. Olin lähellä Ilfordia ja saatoin nähdä Isabelin
joka päivä.

Isabel! Isabel! Isabel! Kaikki oli Isabelia, sillä nyt Martinin
kadottua kiertelivät kaikki toivoni ja pelkoni, rakkauteni ja elämäni
yhdessä keskuspisteessä -- lapsessani.



Yhdeksäskymmenesseitsemäs luku.


Työnantajani oli Puolan juutalaisia Israel Abramovitsch nimeltään.

Hän oli tullut Englantiin Venäjän pyhissä kaupungeissa vallinneiden
uskonnollisten vainojen aikana ja ruvennut räätälinä ansaitsemaan
leipänsä eräässä Whitechapelin ullakkokerroksessa. Hän vuokrasi
"Singerin" ja teki alussa kappaletyötä "valmisten vaatteitten"
puoteihin ja tuli vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa Lontoon East
Endin rikkaimmaksi muukalaisjuutalaiseksi. Hän valmisti töitä West
Endin suuriin liikkeisiin ja häntä pidettiin (kuten myöhemmin sain
kuulla) juutalaisista "hiostajista" pahimpana.

Tästä huolimatta hän omalla tavallaan oli hurskas ja jumalinen mies.
Ankara, järkähtämätön ja melkeinpä taikauskoinen Leeviläisten lakien
seuraamisessa ja uskonsa surumielisen, jotenkin kolkon symbolismin
noudattamisessa. Kuuluisa talmudin-tutkija synagoogan tukipylväs, ja
toinen Brick Lanella olevan Chevran kirkko isännistä ja niinmuodoin
siveellisen vaelluksen lahjomaton valvoja.

Hänen talossaan oli laaja kokoelma inhimillisiä olentoja,
pääasiallisesti juutalaistyttöjä, jotka työskentelivät kaiken päivää
ja joskus (kun määräyksiä saattoi kiertää tahi kaksi juhlapäivää
oli tulossa) öisinkin, sillä juutalainen vaati kaikilta saatavansa,
vaimoltaankin, joka keitti ruuan ja silitti vaatteet samalla haavaa.

Tässä mehiläispesässä en kaivannut kannustusta ollakseni ahkera.

Joka aamu rouva Abramovitsch toi minulle huoneeseeni korkean pinon
liivejä ja joka ilta tuli hän noutamaan ne alakertaan ja laskettuaan
ansioni uskomattoman sukkelasti, maksoi hän saatavani täsmällisesti.

Ensimäisen viikon lopussa huomasin ansainneeni kymmenen shillingiä.
Olin mielissäni, mutta maksettuani asuntoni ja ravintoni, eivät rahat
riittäneet pienokaisen ylläpitoon, joten toisena viikkona ompelin
myöhempään ja ansaitsin neljätoista shillingiä. Ei sekään riittänyt,
päätin siis pitentää työaikaani vieläkin enemmän.

"Aamusella jaksaa paremmin", ajattelin. Valitettavasti (johtui ehkä
heikkoudestani) olin aina ollut aamu-uninen, mutta onneksi antoi
huoneeni itään ja niinpä keksin muuttaa vuoteeni ikkunan eteen ja
vedin akuttimen ylös niin että jo varhainen päivänvalo sattuisi
kasvoilleni ja herättäisi minut.

Tämä koe onnistui loistavasti ja viikkokausia myöhään kesällä ja
aikaiseen syksyllä nousin vuoteeltani ennen auringonnousua niin pian
kuin hämärä oli poistunut ja Lontoon lyijynharmaa päivänvalo alkoi
haihduttaa edellisen päivän savuja.

Täten kartutin tuloni kuuteentoista shillingiin, ja opittuani
käyttämään neulaa nuolen nopeudella seitsemääntoista, toisinaan
kahdeksaantoista shillingiin.

Se oli korkein ennätykseni ja vaikkakin niukalti oli aikaa muihin
toimiin, niin saatoin sillä kuukauden lopussa maksaa puntani
pienokaisen puolesta ja panna hiukan säästöönkin.

Minun ei auttanut laiskotella, jos mielin pysyä tässä
keski-saavutuksessa, ja minä nurisin jo siitäkin ajasta, minkä
kulutin ruokani ostamiseen ja nauttimiseen, vaikka se ei vaatinut
pitkiä valmistuksia Mile End Roadissa, joka on täynnänsä puoteja,
missä saadaan valmiiksi keitettyä ruokaa.

Elämäni oli kenties kova, mutta älköön kukaan luulko, että omasta
mielestäni olin orja. Vaikka tein työtä niin väsymättömästi, en
tuntenut mitään sääliä itseäni kohtaan. Ajatus, että ahersin lapseni
takia, sulostutti kaiken työni. Olin niin onnellinen tietäessäni,
että pienokaiseni kaikissa tarpeissaan riippui tykkänään minusta.

Mieleni oli niin kevyt näihin aikoihin, että laulelin useasti, en
tietenkään keskellä päivää, kun talomme hurisi kuin myllynratas,
mutta varhain aamulla ennenkuin sähkövaunut alkoivat rämistä tahi
katukaupittelijat tarjota tavaroitaan huutamalla ja kun ei East
Endistäkään kuulunut muuta ääntä kuin tuo lakkaamaton poljenta
kadulla, joka aina pani minut ajattelemaan Israelin lapsia Egyptissä,
kun he kantoivat Faraon kuormia.

Avasin ikkunani ja lauloin jos jotain, mutta ollen itse suuri lapsi
ja kuvitteluihin niin mieltynyt, laulelin mieluimmin kehtolauluja ja
uskottelin itselleni Isabelin olevan huoneessani nukkumassa takanani
omassa vuoteessani.

Kävin tervehtimässä häntä joka päivä. Kuuden ja yhdeksän välillä joka
ilta keskeytin työni mennäkseni Ilfordiin. En puhunut kenellekään
mitään käynneistäni, ja juutalaisperhe oli siinä luulossa, että tämän
ajan käytin virkistyshetkekseni.

Tavallisesti kuljin raitiovaunussa Bow-kirkolta, sillä olin hätäinen
joutumaan perille, mutta useimmiten palasin jalan, sillä vaikka matka
oli pitkä, arvelin nukkuvani paremmin käveltyäni.

Mitä onnen iltoja ne olivat!

Ehkäpä en ollut Olivereihin täysin tyytyväinen, mutta en sitä
paljonkaan huolehtinut. Lähemmin tutustuttuani lapseni hoitajaan
huomasin hänet ajattelemattomaksi ja huolimattomaksi naiseksi; ja
vaikka vakuuttelin itselleni, että täytyi olla suvaitsevainen häntä
kohtaan, kun hänellä oli niin paha mies, tiesin sydämeni sisimmässä
pettäväni itseäni ja että minun olisi pitänyt kuunnella ääniä, jotka
sanoivat: "Lapsesi on huonossa hoidossa."

Toisinaan huomasin, ettei lasta oltu kylvetetty -- mutta se oli
minulle vain hyvänä tekosyynä saada itse kylvettää hänet.

Toisinaan huomasin, etteivät hänen vaatteensa olleet niin puhtaat
kuin olisi voinut vaatia -- mutta se vain tuotti minulle ilon pestä
ne.

Toisinaan olin vakuutettu siitä, ettei maitopulloa oltu huuhdottu
ja ettei maito ollut aivan tuoretta -- mutta silloinhan minä
mielihyvällä ravistelin pulloa haalealla vedellä ja keitin maidon.

Useasti kyllä välähti mieleeni, että maksoin rouva Oliverille, jotta
hän tekisi kaiken tämän -- mutta toiselta puolen olin ylen ihastunut
saadessani hoidella pienokaistani.

Näin kului viikkoja ja kuukausia -- vasta nyt voin laskea kuinka
monta niitä oli, sillä niihin aikoihin oli lapseni niin kaikkeni
kaikessa, että itse Aikakin lakkasi minulle mitään merkitsemästä
-- ja kukin päivä toi tullessaan uusia näkyviä edistyksiä hänen
kehityksessään.

Kuinka ihmeellistä se kaikki oli! Nähdä hänen pienen henkensä ja
sielunsa tulevan ulos Tuntemattomasta! Kohdun äänettömyydestä ja
pimeydestä valon ja äänien maailmaan.

Mitä riemullisia iltoja minä vietin hänen luonaan!

Hauskimmat olivat (Jumala antakoon minulle anteeksi!) ne illat, kun
muurari oli joutunut pulaan "paiskattuaan ihmisiä maahan" "Nousevassa
Auringossa", jolloin hänen vaimonsa täytyi lähteä auttamaan häntä
poliisin käsistä.

Niin! Niin! Alhaalla syvyyksissä minä ehkä olin, mutta maailmassa
ei ole yhtäkään niin pimeätä kolkkaa, ettei sitä voisi valaista
auringonsäde, ja minun auringonsäteeni oli lapseni.

Entä Martin -- lapsi saattoi minut yhtenään ajattelemaan häntä.
Ahmien häntä silmilläni keksin yhtäläisyyksiä joka päivä -- hänen
silmissään, hänen äänessään, hänen hymyilyssään ja ennen kaikkea
tuossa hilpeässä naurussa, joka muistutti pullosta pulppuavaa vettä.

Minun oli tapana puhella hänelle Martinista, kuiskata kaikki
hellänhaikeat salaisuuteni hänen korvaansa, ikäänkuin hän ne
ymmärtäisi, kertoa minkälainen suuri mies hän oli ollut ja kuinka hän
oli rakastanut meitä molempia -- kuinka hän _olisi_ rakastanut, jos
eläisi.

Niin kyllä, lapsekasta se kai oli. Vaikka ei se sittenkään ollut niin
perin lapsekasta. Monesti olen sittemmin mielessäni ihmetellyt, että
hurskaat pyhimyksetkö, jotka tiesivät miten Martinin todella oli
käynyt, kuiskailivat korviini kaiken tämän säilyttääkseen rakkauteni
häneen yhtä virkeänä kuin jos hän olisi alati ollut luonani.

Kun Isabel oli viiden kuukauden vanha, niin tämä lasta ja Martinia
koskeva tunteeni saavutti toisen, korkeamman asteen.

Tuskin uskallan siitä puhua, se saattaisi tuntua mielettömältä,
vaikka se oikeastaan oli niin pyhää ja ylentävää.

Se päähänpisto, joka minulla oli ollut ennen pienokaisen syntymistä,
että hänet lähetettiin lohduttamaan minua (yhdyssiteeksi rakkaan
vainajani ja minun välille) kehittyi siksi hämmästyttäväksi ja
riemulliseksi ajatukseksi, että Martinin oma sielu oli siirtynyt
lapseeni.

"Niinmuodoin ei Martin olekaan kuollut", arvelin. "Ei todellakaan
kuollut, sillä hän elää pienokaisessa."

Mahdotonta on kuvailla miten tämä ajatus minua liikutti; kuinka se
täytti sydämeni kiitollisuudella, kuinka minä rukoilin, että se
pikkanen ruumis, mihin Martinin sielu oli asettunut asumaan, kasvaisi
kauniiksi ja vahvaksi ja hänen arvoisekseen; kuinka minä tunsin
vastuunalaisuuteni vaalia ja suojella häntä, vaikkapa oman elämäni
uhalla, jos siksi tuli, yhä kasvavan ja syventyvän.

"Niin, niin, vaikkapa oman elämäni uhalla", ajattelin.

Ehkäpä tämä oli jonkinlainen hourekuva, joka johtui suuresta
rakkaudestani, kovasta työstä ja raukenevasta terveydestäni. En
tietänyt enkä välittänyt tietää mitä se oli.

Minulle merkitsi vain yksi asia jotain, että vaikka tähän asti
olin luullut Martinin poistuneen niin kauas minusta, ettei meitä
Aika enää voisi yhdistää, vaan Ijäisyys, niin tunsin nyt, että hän
oli tulemassa takaisin luokseni -- lähemmäksi, lähemmäksi ja yhä
lähemmäksi joka päivä.

    Martin Conradin memorandum.

    Armas, ylevämielinen pikku naiseni oli oikeassa enemmän kuin hän
    itse arvasikaan.

    Juuri tähän aikaan minä sanan varsinaisessa merkityksessä
    kiirehdin kotiin niin joutuin kuin nopein käytettävänäni oleva
    laiva saattoi minut kuljettaa.

    Niin pian kuin olimme rynnänneet Scotian kannelle, rupesimme
    huutamaan kirjeitämme.

    Kukin sai osansa, ja minulle oli kertynyt kokonainen läjä.
    Pujahdin siis alas hyttiini, missä tarkastin kirjekuoret kuten
    korttipinkan, etsien sitä pientä, soreata käsialaa, jolla
    kirjeeni ja puheeni olivat niin usein olleet kirjoitetut.

    Mielipahakseni en sitä löytänyt ja päästyäni tämän tosiasian
    perille, lukitsin kaikki kirjeet laatikkoon enkä niihin
    katsahtanutkaan ennenkuin olimme jo kaksi päivää olleet aavalla
    merellä. Ne olivat enimmäkseen onnentoivotuksia komitealtani,
    sanomalehteni omistajalta ja Kuninkaalliselta Maantieteelliseltä
    Seuralta, kaikki tavallaan kyllä tervetulleita, mutta Kuolleen
    Meren hedelmiä ihmiselle, jonka sydän on tyhjä ja raskautettu.

    Kannelle mennessäni tapasin kaikkein kasvot loistavina kuin
    aamurusko, siliä miehet, koko sakki, olivat saaneet hyviä
    uutisia, joku oli saanut periä, toinen oli tullut kaksoisten
    isäksi ja iloisia ja kiihtyneitä olivat kumpikin.

    Tein voitavani ollakseni iloinen iloisten kanssa ja olin
    olevinani kuin olisin minäkin saanut hyviä uutisia ja kaikki
    olisi mainiota. Mutta tukalaksi kävi ajan pitkään, varsinkin kun
    purjehtiessamme takaisin maailmaan, kuten sanoimme, saimme kuulla
    laivamiehistöltä mitä oli tapahtunut poissaollessamme.

    Ensin, syynä laivamme viipymiseen oli ollut vika, joka ei
    johtunut meidän puoleisesta langattomasta asemasta, vaan
    Macquarie saarella sattuneesta häiriöstä.

    Ja sitten saimme kuulla kertomuksen Scotian otaksutusta
    haaksirikosta hirmumyrskyssä, johon oli uskottu riittämättömien
    todistusten nojalla (minun mielestäni), mutta josta oli
    kirjoitettu niin komeita muistosanoja, että veret kuohahtivat
    kasvoille niitä kuullessa eikä kautta pyhimysten voinut olla
    toivomatta, että ne olisivat olleet tosia.

    Olimme enää vain viiden tahi kuuden päivämatkan päässä Uudesta
    Seelannista, mutta jännitykseni kävi hirvittäväksi, sillä ylinnä
    mielessäni oli alati ajatus:

    "Miksi hän ei kirjoittanut minulle yhtä sanaa lausuakseen minut
    tervetulleeksi sivistyneen maailman yhteyteen?"

    Milloin en ollut puheissa jonkun kanssa, kalvoi tämä kysymys
    taukoamatta mieltäni. Päästäkseni sitä pakoon otin osaa
    laivatovereitteni urheiluharjoituksiin; ravittuaan sydämensä
    iloisilla uutisilla ja vatsansa hyvällä ruualla olivat he entistä
    ehommat kaikista kärsimyksistään huolimatta.

    Mutta sinä aamuna kun maa kajasti vastaamme, seisoin laivan
    keulassa, puhumatta mitään kenellekään, tähystelin vain
    silmilläni tuohon yhä etäiseen maailmaan, johon olimme tulossa
    takaisin jylhästä, yksinäisestä, valkeasta erämaasta, ja
    ajattelin:

    "Ennen yön tuloa olen varmaankin saanut uutisia hänestä."

    Port Lytteltonin laivasillalle oli kerääntynyt suuri,
    lämminsydäminen ihmisjoukko. Siirappi tuumi: "Herrajesta,
    en ole koskaan tietänyt, että maailmassa on niin paljon
    väkeä, Kupernööri"; ja O'Sullivan, äkätessään sievän
    olennon päivänvarjon alla, nykäisi minua käsivarresta ja
    huusi (tähtientutkijan äänellä, joka on keksinyt uuden
    taivaankappaleen), "Päällikkö! Päällikkö! _Tyttö!_"

    Melkein ennenkuin laskimme maihin, astui seurue tiedemiehiä
    laivaan; mutta minua liikuttivat enemmän sähkösanomat, jotka
    olivat saapuneet samalla hetkellä, niinpä ryntäsin hyttiini ja
    repäisin ne auki kuin saalistansa raateleva petolintu -- etsien
    aina ensimäiseksi allekirjoitusta, ja jokaista kirjekuorta
    avatessani mietin:

    "Oi Jumala, mitä siinä mahtaa olla?"

    Ei ollut mitään omalta armaaltani! Päivälliskutsuja oli, oli
    tarjoumuksia luennoimaan, kirjoittamaan kirjoja, tekemään sitä ja
    tätä ja taivas tietää mitä kaikkea, mutta ei sanaakaan häneltä,
    joka merkitsi enemmän minulle kuin koko maailma yhteensä.

    Tämä lujitti yhä enemmän vakaumustani niihin ääniin nähden, jotka
    olivat minut kutsuneet palaamaan 88:lta leveysasteelta. Niinpä
    siis päätin paikalla jättää laivamme Uuteen Seelantiin odottamaan
    seuraavaa ponnistustamme ja lähteä oikopäätä Sydneyhin ja sieltä
    kotiin ensimäisessä nopeassa laivassa.

    Port Lytteltonin kelpo väki vastusteli lähtöämme. Mutta kun
    minä olin esittänyt syyni (ikävöimme aivan hurjasti vaimoja ja
    kultiamme, nähkääs), lähetettiin kokonainen poikakoulu (topakoita
    pikkupoikia Eton koulun puvuissa) laulamaan meille lähtiessämme
    "Neljäkymmentä Vuotta Aikaa" -- joka liikutti tunteitani enemmän
    kuin olisin saattanut uskoa.

    Sydneyssä meitä odotti sama vastaanotto -- sama sydämellinen
    väkijoukko vastassa, samat tervetuliaiset, samat kutsut, joista
    kieltäydyimme samoilla estelyillä, ja sitten läksimme matkaan
    nopeakulkuisessa linjalaivassa.

    Matkalla "takaisin maailmaan" olin kyhäissyt kokoon jonkinlaisen
    kertomuksen sille sanomalehdelle, joka oli avustanut
    retkikuntaamme (ontuva, vaivainen sepustus siihen nähden mitä
    rakkaimpani olisi voinut siitä tehdä), missä lyhyesti tehtiin
    selkoa siitä vähästä, jota olimme pystyneet saamaan aikaan, ja
    laveammin selitettiin mitä vielä aioimme toimittaa Jumalan avulla.

    "Tämän hän ainakin näkee ja saa tietää, että olemme
    kotimatkalla", ajattelin.

    Mutta saadakseni varmuutta taholta tai toiselta, lähetin kaksi
    sähkösanomaa, toisen omalle armaalleni Raa-linnaan, toisen
    vanhuksille kotiin, pyytäen heitä vastaamaan Port Saidiin.

    Merelle jälleen tultuamme alkoi minua kiusata tuo vanha
    uni halkeamia täynnä olevasta jäätiköstä, ja jos ketä
    ihmetyttää kuinka tällainen merikarhu, joka ei ollut pelännyt
    yhdeksänkymmenen peninkulman lumituiskua Napapiirissä, salli
    aivonsa hullutella yöaikaan ja pitää hänet valveilla, niin ei voi
    muuta sanoa kuin että asiainlaita oli niin.

    Ehkäpä äskeinen kokemukseni "langattoman" suhteen saattoi minut
    vakuutetuksi siitä, että jos kaksi maahan pistettyä sauvaa
    voidaan saattaa yhteyteen keskenänsä satojen peninkulmain
    välimatkan päästä, niin ei kahta rakastavaa sydäntäkään estä aika
    eikä paikka yhtymästä.

    Joka tapauksessa olin nyt aivan varma siitä, että oma rakkaani
    oli kutsunut minut kotiin Antarktiksesta. Niinpä Port Saidiin
    tullessamme ja sähkösanomani minulle virratessa, olin joutunut
    sellaiseen levottomuuden tilaan, etten uskaltanut niitä avata.

    Pelkäsin niin kovasti sitä iloa tai surua mitä nuo keltaiset
    paperit voisivat sisältää, että pyysin O'Sullivanin alas hyttiini
    lukemaan sähkösanomani, ja hänen avatessaan ne tarkastin hänen
    kasvojansa ja olin melkein läkähtyä piippuni savupilviin.

    Ei mitään omalta rakkaaltani! Ei liioin mitään kotolaisilta.

    O'Sullivan oli saanut päähänsä, että tuskailin vanhempaini tähden
    ja koetti lohduttaa minua sanomalla, ettei vanhain ihmisten
    päähän koskaan pälkähtänyt sähköttää, mutta kautta pyhän,
    saastuttamattoman Äidin, hän oli valmis lyömään vetoa, että ennen
    pitkää saisin kirjeen. Niin sainkin.

    Me viivyimme kaksi iankaikkisen pitkää päivää Port Saidissa
    laivan ottaessa hiiliä loppumatkaa varten, ja melkein juuri
    lähtöhetkellä saapui Ellanista kirje, joka ensin joutui
    Sullivanin käsiin ja lennätti hänet laivan läpi ryntäämään
    luokseni ja huutamaan: "Päällikkö! Päällikkö!"

    Matkustajat siirtyivät hänen tieltään ja juttelivat minulle
    sittemmin hänen säteilevistä kasvoistaan. Ja kun hän tupsahti
    hyttiini, olin minäkin vakuutettu siitä, että hän toisi hyviä
    uutisia. Hyviä ne olivatkin, vaikka ei juuri sitä mitä olin
    odottanut.

    "Enkös vain ollut varma siitä, että pian saisit kirjeen, ja
    kautta pyhän Patrickin ja pyhän Tuomaan, tässä se on", huudahti
    hän.

    Kirje oli isältäni ja minun oli koottava kaikki kylmäverisyyteni
    ennenkuin saatoin ryhtyä sitä lukemaan.

    Se henki ylt'yleen isällistä rakkautta ja äidillistä rakkautta
    myös, ja herttaisten kelpo vanhusten ylpeyttä minusta ("kaikki
    ihmiset puhuvat sinusta, poikani, eikä sanomalehdet sisällä
    mitään muuta"); mutta ei sanaakaan Marysta -- tahi vain sananen,
    ja se oli pahempi uutinen kuin mikään.

    "Sinun on täytynyt kuulla Raa-linnan onnettomuudesta. Hyvin
    surullista, mutta tämä onnen hetki ei ole sopiva sitä
    koskettelemaan."

    Ei muuta mitään! Vain loppumattomia, helliä isällisiä
    lörpötyksiä, jotka (antakoon Jumala minulle anteeksi!) olisin
    mielihyvällä vaihtanut yhteen ainoaan selvään uutiseen
    rakkaimmastani.

    Koska nyt en hituistakaan enää epäillyt, ettei poloinen, pikku
    kultani ollut joutunut jonkun järisyttävän tapauksen uhriksi,
    sähkötin uudelleen hänelle, tällä kertaa Daniel O'Neillin taloon
    -- sillä vakuuttelin itselleni, että vaikkakin se mies oli suuri
    lurjus ja oli uhrannut tyttärensä arvon- ja vallanhimolleen ja
    muille saastaisille pyyteilleen, ja jos hänen irstas miehensä
    oli ajanut hänet talosta pois, niin isä varmaankin oli avannut
    hänelle ovensa.

    "Sähkötä vastaus Maltaan. Arvaat kuinka levoton olen, kun en ole
    mitään sinusta kuullut", sanoin.

    Sokea, hätäinen, julma sähkösanoma, mutta Jumalan kiitos se ei
    milloinkaan joutunut hänen käsiinsä.

                                                      M. C.



Yhdeksäskymmeneskahdeksas luku.


Päivä päivältä kävi minulle yhä vaikeammaksi lumota silmäni Oliverin
pariskuntaan nähden.

Eräänä iltana tullessani taloon tavalliseen aikaan kellon käydessä
seitsemättä, tapasin katuoven avoinna ja keittiön tyhjänä lasta
lukuunottamatta, joka kehdossaan istuen puhua laverteli hiljakseen
varpaittensa kanssa. Yläkerrasta olevasta huoneesta kuulin Oliverien
äänekkäästi juttelevan (nähtävästi oli keskustelu aiottu minun
kuultavakseni).

Puheenaineena oli pienokainen, joka oli "kiusankappale" hän kun
häiritsi ihmisten unta öisin ja karkoitti heidät pois kotoaan
päivisin. Ja mitä hänestä maksettiin? Ei niin mitään suoraan sanoen.
Ja miksi se vaimo (tarkoittaen minua) oikein luuli tätä paikkaa --
"hyväntekeväisyyslaitokseksi" vai "armeliaisuuskodiksi"?

Sen jälkeen kuulin muurarin tömistävän portaita alas raskaissa
saappaissaan ja poistuvan talosta tulematta keittiöön, jättäen
vaimonsa (raukkamainen kun oli) selvittämään asiat minun kanssani.

Sitten tuli rouva Oliver alas, huokaili ja oli hämmästyvinään minut
nähdessään ja ilmaisi pelkäävänsä minun kuulleeni mitä yläkerrassa
oli puhuttu.

"Ikävä tunnustaa, mutta minulla oli pientä kinaa Tedin kanssa, ja
totta pulmakseni, rouva, teitä se juuri koskikin."

Ted oli aina nurissut hänelle siitä, että hän oli ottanut lapsen
hoitaakseen, eikä tietysti viisasta ollutkaan, että vaimo antaa
miehensä mennä kapakkaan pakoon huutavaa lasta; mutta vaikka hän itse
juoksi jalkansa helliksi sen pikku raukan tähden ja vaikka maitokin
oli kallistunut, niin hän oli sentään niin kiintynyt lapseeni,
kadotettuaan omansa, ettei hän voinut kestää eroa siitä kultamurusta
ja jos minä voisin maksaa hiukan enemmän -- Ted sanoi seitsemän,
mutta hän sanoi kuusi, ja shillingi viikossa ei tuntune varoissani --
niin ehkäpä hän voisi suostuttaa Tedin pitämään lapsen.

Vapisin suuttumuksesta kuullessani vaimon ruikutusta, mutta minä olin
voimaton eikä auttanut muu kuin suostua.

Tämä höllyys vaikutti pahasti Olivereihin, sillä he kiristivät
vaatimuksiansa yhä enemmän, kunnes olin joutua ihan epätoivoon.

Arvelin asian tulleen huippukohtaansa, kun muuan naapureista
eräänä iltana näyttäytyi ovella ja pyysi puhutella rouva Oliveria
porstuassa. Kun siellä oli hetken aikaa kuiskaamalla vaihdettu
muutamia sanoja, palasi rouva Oliver noutamaan hattuansa ja kappaansa
peljästyneen näköisenä ja kertoi Tedille jotain tapahtuneen ja
täytyvänsä kiireesti juosta hänen luokseen.

Parisen tuntia myöhemmin hän palasi itkien ja kertoi minulle
nyyhkytysten välissä että Ted (maisteltuaan hiukan liikaa) oli
"paiskannut jonkun maahan" 'Auringossa'. Seuraus oli, että hän oli
joutunut poliisin käsiin ja asetettaisiin oikeuden eteen seuraavana
aamuna, ja koska hän ei kyennyt maksamaan sakkoa, niin hänen pitäisi
"istua" -- vieläpä juuri lakon aikaan, kun hän odotti hyvää maksua
lakkokomitealta.

"Ja miten käy minun ja lapsen, kun mieheni on vankeudessa?" virkkoi
hän.

Tiesin menetteleväni höllästi, mutta ajatellessani lastani ja että
häntä uhkasi kodittomuuden vaara, tiedustelin suurenko hän arveli
sakon olevan ja kuultuani, että se oli puoli puntaa, annoin hänelle
rahan, vaikka se oli melkein ainoa omaisuuteni.

Mutta heikkouteni kävi minulle kalliiksi ja minulla on syytä
muistella sitä.

Oliverin pariskunnan kiskomiset olivat saattaneet ansioni ja
menoni niin suhteettomiksi keskenään, että koko sen yön makasin
valveilla miettien mitä voisin tehdä kartuttaakseni edellistä ja
vähentääkseni jälkimäistä. Mutta en voinut tehdä muuta kuin muuttaa
asumaan halvempaan huoneeseen. Niinpä seuraavana aamuna kysyin rouva
Abramovitschilta oliko talon perällä oleva huone vielä vapaana ja
saatuani myöntävän vastauksen, muutin sinne jo samana päivänä.

Uusi huoneeni oli yhtä kolkko kuin pimeä, mutta se oli samankokoinen
kuin edellinen ja huonekalutkin siinä olivat samat, ja koristettuani
sitä harvoilla kalleuksillani -- arvoisan äidin rukousnauhalla, jonka
ripustin vuoteen päähän, ja armaan äitini pienoiskuvalla, jonka
naulasin takan yläpuolelle -- oli se mielestäni iloinen ja kodikas.

Työnantajani, juutalainen, (vaikka hän arvattavasti tiesi nylkevänsä
minua paljon enemmän kuin laissa oli sallittu) ei voinut antaa
itselleen anteeksi huomatessaan, että minä ansaitsin enemmän
kappalepalkalla kuin mitä hänen olisi ollut maksettava minulle
päivästä, ja hän odotti vain sopivaa tilaisuutta voidakseen tasoittaa
tilit kanssani.

Pahaksi onneksi tällainen tilaisuus tuli liiankin pian ja se
johti minut tapaukseen (vaikkapa ei suoranaisesti), joka ehkä on
hämmästyttävimpiä, mitä koskaan on sattunut kenenkään naisen elämässä.

Olin ollut kolme kuukautta juutalaisen luona, kun juutalaisten
juhlapäivät lähestyivät -- Uuden vuoden päivä, Katumuksen päivä ja
Tabernaakelin juhla -- ja koska ne kaikki tulivat samaan aikaan
ja kestivät monta päivää, niin ne tuottivat suurta häiriötä hänen
säännöllisessä työkulussaan.

Juutalaisen oli tapana itse viedä parhaat työnäytteensä West
Endin suuriin kauppoihin ja odottaa tilauksien suoritusta. Mutta
huomatessaan, että juhlapäivät estivät häntä siitä, määräsi hän tähän
toimeen minut, koska arveltiin minun tuntevan West Endin seudut (minä
kun olin siellä asunut) ja ulkonaisestikin kelpaavan asiamieheksi.

Vastahakoisesti suostuin tähän uuteen toimeen, sillä vaikkakin
juutalainen lupasi maksaa minulle parisen shillingiä enemmän
viikossa, niin tiesin voivani ansaita neulallani enemmän samalta
ajalta. Mutta kun hän painoi pitkän, karvaisen etusormensa nenänsä
juurelle ja merkitsevästi myhäillen virkkoi:

"Te tahto olla kiitollinen ja teke työnantajan mieliksi", niin
suostuin.

Ja siitä johtui, että minä, en vain juutalaisten pyhinä, vaan vielä
kuukausia jälkeenpäinkin, kuljin raitiovaunulla tahi rautatiellä
jotenkin suurta, mustaa laukkua kantaen Piccadillyn takaisille
kaduille ja Oxford Streetille aina Marble Archiin saakka.

Minun oli mentävä milloin käskettiin ja odotettava niin kauan kuin
haluttiin minua odotuttaa, joten kiireellisimpänä aikana vaeltelin
West Endissä jos mihin aikaan illalla, ja palasin kerran tahi
kahdesti asuntooni vasta kylmässä, raa'assa aamunkoitteessa.

Alituinen kauhuni näillä matkoilla oli, että tapaisin Mildredin.
Mutta en tavannut. Siinä ihmismeressä, joka liikkui ohitseni
kaduilla, välähtäen ja kadoten kuten aallot merellä, en milloinkaan
nähnyt vilahdustakaan tutuista kasvoista.

Mutta yhtäkaikki näin jos jotain! Näin sydäntävihlovia, järisyttäviä
todisteita siitä, että rikkaiden ja köyhien välillä on olemassa laaja
kuilu.

"Noin minäkin kerran olin pyntätty", kuulin vanhan, tulitikkuja
myyvän naisen sanovan, kun kärpännahkoihin verhottu rouva
tullen teatterista astui odottavaan automobiiliin ja käärittiin
tiikerintaljaan.

Toisinaan tapahtui, että palatessani East Endiin auto-omnibussien
lakattua hyrisemästä, minun täytyi pujahtaa äänettömän Leicester
Squaren ja tyhjän Strandin läpi jokivarren maanalaiselle rautatielle.

Silloin minä näin viheliäisiä olentoja, miehiä ja naisia
yhteenkyyristyneinä pimeässä istuvan virran portailla, ja
katsahtaessani ylös noihin suuriin hotelleihin ja palatsimaisiin
rakennuksiin, jotka olivat täynnänsä teattereista ja ravintoloista
äsken tulleita hienoja naisia atlaskengissä ja silkkisukissa,
ihmettelin, että he saattoivat nukkua valkeissa vuoteissaan
huoneissa, joiden ikkunoista saattoi nähdä tällaisia kurjuuden
kohtauksia.

Mutta syvimmin minua järkytti nähdä (vaikken tuntenut minkäänlaista
armahtavaisuutta, mikä todistaa millainen halpaluontoinen kappale
minä itse olin) "yleisen naisen" astuvan Piccadillyssä loistavissa
vaatteissaan ja kasvot maalattuina. Tavallisesti he harhailivat
klubien ulkopuolella sipsutellen pitkin katua kepein askelin ja
kokien vetää miesten huomion puoleensa.

Minua ei noiden naisten kohtalo liikuttanut. Päinvastoin tunsin
selittämätöntä kauhua, vihaa ja inhoa heitä kohtaan.

"Ei mikään voisi taivuttaa minua siihen", ajattelin monesti, "ei
mikään tässä maailmassa."

Mutta suuri Jumala! Kuinka vähän minä silloin tiesin mihin naisen
sydän pakottaa hänet, kun hänellä on lapsi, jonka puolesta elää, ja
on avuton ja yksinäinen!



Yhdeksäskymmenesyhdeksäs luku.


Pahin seuraus West Endin matkoistani oli, että iltakäyntini Ilfordiin
harvenivat ja että yhä kasvavat menoni estivät minua päivällä
katkaisemasta työni mennäkseni sinne.

Siitä johtui, että pienokaistani hoidettiin yhä huolimattomammin,
enkä voinut ummistaa silmiäni sille tosiasialle, että hän kävi
kalpeammaksi ja laihemmaksi.

Lopulta hänelle tuli yskä, joka pahasti minua huolestutti. Rouva
Oliver piti asiaa vähäpätöisenä ja neuvoi ostamaan muutamilla
penneillä tuskaa lieventäviä rohtoja, jotka haihduttaisivat sen.
Niinpä kiirehdin apteekkiin, missä minulle suositettiin omatekoista
siirappia, jonka sanottiin olevan lapselle vaaratonta ja yleensä
tehokasta.

Siirappi näytti parantavan yskän, mutta haittaavan ruuansulatusta,
sillä lapsen etusessa näin hyytyneen maidon jätteitä, ja minulta ei
jäänyt huomaamatta, että hän heikkeni heikkenemistään.

Tämä säikähytti minua pahasti ja koska en tietänyt paljon mitään
lasten taudeista, niin olin vakuutettu hänen olevan raittiin ilman
puutteessa, joten hartaasti pyysin rouva Oliveria viemään hänet
kävelylle joka päivä.

Epäilen, ettei hän koskaan sitä tehnyt, sillä niin usein kuin sanoin:

"Onko lapsi ollut ulkona tänään, rouva Oliver?" puolustelihe hän
jollain tekosyyllä ja rupesi heti puhumaan toisista asioista.

Viimein, kykenemättä sen kauempaa kestämään tätä levottomuutta,
puhkesin katkeriin syytöksiin vaimoa kohtaan, ja silloin hän
purskahti itkuun ja puhui asiat suoraan. Hän oli velassa vuokrasta,
isäntä uhkasi, eikä hän uskaltanut hetkeksikään poistua huoneesta
pelosta, että hän sulkisi oven heiltä.

"Voin sen teille suoraan sanoa, rouva, kaikki on Tedin syytä. Hän
on lakkopalkalla, mutta tuhlaa kaiken rahansa 'Auringossa'. Hän ei
ole koskaan pitänyt minusta huolta -- ei koskaan koko avioliittomme
aikana. Minä voisin tehdä työtä ja pitää talon kunnossa ilman häntä,
mutta hän ei jätä minua rauhaan, sillä hän tietää, että minä rakastan
häntä. Niin, niin, kyllä minä sitä raukkaa rakastankin", jatkoi
hän puhjeten rajuihin nyyhkytyksiin, "ja jos hän tulisi kotiin ja
tappaisi minut, niin suutelisin häntä viimeisellä henkäykselläni."

Olin syvästi liikutettu. Ensimäisen kerran tunsin myötätuntoa tätä
vaimo-raukkaa kohtaan, jonka oli pakko rakastaa miestään, vaikka
tiesi hänet niin kelvottomaksi, ja ajattelin (kauhulla muistellen
omaa avioliittoani) niitä monia miljoonia naisia maailmassa, jotka
elivät surkeammissa oloissa kuin minä.

Tullessani huoneeseeni sinä iltana rupesin etsimään, löytyisikö
tavaroitteni joukossa jotain myytävää, jolla voisin auttaa rouva
Oliveria, ettei lapseni tarvitsisi enää olla vankina huoneessaan.

Minulla ei ollut mitään tahi melkein ei mitään. Arvoisan äidin
rukousnauhaa lukuunottamatta (siitä en olisi saanut enempää kuin
kolme tahi neljä shillingiä) oli minulla vain äitini pienoiskuva,
joka oli kulta- ja helmikehyksessä ja lapseni jälkeen kallein
maallinen omaisuuteni.

Useasti katsellessani sitä elämäni synkimpinä hetkinä olin ammentanut
siitä voimaa ja rohkeutta. Se oli ollut minulle mitä Pyhän Neitsyen
kuva onneni päivinä, ja ajatellessani mitä kaikkea armas äitini oli
tehnyt, kärsinyt ja uhrannut tähteni, tunsin ettei mikään pakko voisi
koskaan erottaa minua hänen kuvastaan.

"Ei koskaan", ajattelin, "ei koskaan, kävi miten kävi."

Noin viikko tämän jälkeen läksin Ilfordiin ja kulkiessani
villatavarainkaupan ohi pistäysin sisään ostamaan parin sieviä,
lämpimiä sukkia ja pienen villaisen nutun.

Oliverille tullessani näin hämmästyksekseni kaksi vierasta miestä
istuvan keittiössä, toisen sohvalla, toisen keinutuolissa. He
polttivat kumpikin väkevää tupakkaa ja pienokainen yski pahasti.

Ennenkuin olin oivaltanut mitä oli tapahtunut, kutsui rouva Oliver
minut ruokakomeroon ja suljettuaan oven jälkeemme, selitteli hän
minulle asiantilan nyyhkytysten katkaisemin kuiskauksin.

Vuokra se oli. Miehet olivat isännän lähettämät oikeudenpalvelijat ja
ellei hänellä ennen huomisaamun kello yhdeksää olisi maksaa heille
kaksi ja puoli puntaa, niin joutuisivat he kadulle ja tavarat kaikki
myytäviksi.

"Ja niinkuin minä olen raatanut ja hommannut pitääkseni tätä kotia
pystyssä!" itki hän. "Ja vaivaisen kahden ja puolen punnan takia
päälle päätteeksi!... Ette kai te voisi lainata meille sen verran,
vai mitä?"

Sanoin, etten voinut, mutta hän uudisti pyyntönsä, kysyen eikö
minulla olisi jotain pantattavaa ja vakuuttaen, että Ted ja hän
katsoisivat pyhäksi velvollisuudekseen maksaa velan takaisin.

Toistin ettei minulla ollut mitään -- koetin olla ajattelematta
pienoiskuvaa -- mutta juuri tällä hetkellä osui hänen silmänsä lapsen
nuttuun, jota yhä pitelin kädessäni, ja hän rupesi minua katkerasti
soimaamaan.

"Kyllä teillä sentään näyttää rahaa olevan lapseenne tuhlata. Se on
julmasti tehty. Hänen pitää elää komeudessa ja saada nuorta maitoa
yöllä ja päivällä, ja yhtenään hänelle ostetaan hienoja vaatteita ja
minun Ted raukallani kun ei ole edes kattoa, jonka alle kallistaa
päänsä tässä ilmassa. Sydämeni on haljeta. Niin on. Viekää pois
lapsenne, rouva. Viekää jo tänä iltana ennenkuin meidät ajetaan ulos
kadulle talosta ja kodista."

Ennenkuin rouva Oliverin hysteeriset huudahdukset olivat vielä
päättynetkään, olin jo kadulla matkalla kotiini. Ajattelin
pienokaista ja miten mahdotonta olisi viedä hänet ulos tähän kylmään,
nihkeään yöilmaan (vaikkapa olisikin paikka, johon hänet viedä, jota
minulla ei ollut) panematta alttiiksi hänen terveytensä ja kenties
hänen elämänsäkin.

Tutisevin sormin ja repivä tuska rinnassani irroitin äitini
pienoiskuvan seinältä ja käärin sen silkkipaperiin.

Parisen minuutin kuluttua olin jälleen kostealla kadulla kiireisesti
ja innokkaasti astuen. Tiesin minne tie kulki -- Mile End Wastella
olevaan panttilaitokseen, jonka olin nähnyt West Endin matkoillani.
Sinne tullessani pujahdin sisään sivuovesta silmät puoliummessa
noudattaen tuota outoa vaistoa itsessämme, ettemme tahdo nähdä
mitään, ellemme itse tahdo joutua nähtäväksi.

En milloinkaan unohda kohtausta panttilaitoksessa. Luulenpa melkein
sen jättäneen arven aivoihini, sillä näen sen vielä nytkin --
pienintä yksityisseikkaa myöten: pieni, pimeä huoneisto, korkea
tiski, hyllyt perällä myttyineen muistuttaen rautatieaseman
pakettiosastoa, kömpelö, pöhönaamainen mies paitahihaisillaan,
pitkä sikari vaahtoisassa suunpielessään ja sitten oma kiireinen
hengitykseni, ohuet sormeni silkkipaperia avaten ja ottaen esiin
kuvan, miehen pulleat kädet sitä sormeillen; hänen välinpitämätön
katseensa, kun hän sen avasi ja tarkasteli sitä, ikäänkuin se olisi
ollut aivan tavallinen esine, tuskin minkään arvoinen.

"Mikäs vanhanaikuinen kapine tämä on? Jonkun esiäitinne muotokuva,
häh? Eipä hullumman näköinen totta tosiaan."

Silmäni leimusivat luullakseni kuin kuumat hiilet. Puraisin huuliani
(tunsin niiden olevan kosteat ja tiesin, että ne olivat verissä)
estääkseni kiukkuni purkaantumasta mieheen. Mutta tein voitavani
hillitäkseni vavahtavia huuliani, ja kun hän kysyi minulta paljonko
tahdoin kuvastani, vastasin käheällä äänellä:

"Kaksi ja puoli puntaa, sir."

"Ei käy", sanoi panttilainaaja.

Tuokion seisoin sanatonna, tietämättä mitä tehdä, ja sitten virkkoi
panttilainaaja näennäisen välinpitämättömästi:

"Annan teille kaksi ja puoli puntaa kerrassaan."

"Tarkoitatteko, että möisin..."

"Niin, tehkää sitten mitä haluatte."

On tarpeetonta kertoa mitä tällä hetkellä kärsin. Luulenpa, että
kävin kymmenen vuotta vanhemmaksi niiden parin minuutin aikana, jotka
seisoin tiskin ääressä.

Mutta loppu tuli niillekin, enkä sitten muista muuta kuin että
olin matkalla takaisin Ilfordiin, että kostea ilma oli muuttunut
sateiseksi ja että vakuuttelin itselleni värähtävin sydämin kauniin
äitini suojaavain siipien tulleen alas taivaasta peittämään lastani.

Saapuessani Oliverille kuumana ja hengästyneenä panin kolme
kultakappaletta pöydälle maksaakseni oikeudenpalvelijat.

He olivat asettuneet majailemaan yöksi ja näyttivät hämmästyneiltä,
ja mielestäni harmistuneiltakin, mutta ottivat rahat ja läksivät
tiehensä.

Poistuessaan kutsui toinen minut ovelle, ja kynnyksellä hän sanoi
viitaten kehtoon:

"Jos tuo on teidän lapsenne, neiti, niin neuvoisin teitä korjaamaan
hänet pois tästä talosta -- ja joutuun."

Viivyin vielä parisen tuntia, sillä olin huolissani lapsen yskästä ja
ennen lähtöäni, kun yhä olin levoton -- tein mitä en koskaan ennen
ollut tehnyt -- kirjoitin rouva Oliverille osoitteeni, jotta hän
voisi lähettää noutamaan minua tarvittaessa.



Sadas luku.


Seuraavana aamuna herätessäni soivat oikeudenpalvelijan viimeiset
sanat jälleen korvissani.

Tiesin hänen puhuneen totta, tiesin, että minun pitäisi muuttaa
pienokainen Oliveriltä päivääkään viivyttelemättä, mutta olin pulassa
minne viedä hänet.

Mahdotonta oli tuoda hänet juutalaisen taloon, omaan huoneeseeni
ja ilmoituksilla en uskaltanut hakea hänelle hoitajaa, koskapa en
tietänyt kenen käsiin hän silloin olisi voinut joutua.

Levottomain ajatusteni lentäessä sinne tänne muistui mieleeni
ravintolan tarjoilijatar, jonka lapsi oli muutettu maalla olevaan
Kotiin, ja hetken aikaa ajattelin, kuinka paljon parempi olisi
lapsen olla siellä kukoistavana ja sievänä, kuin Oliverilla kalpeana
ja laihana. Mutta kun mietin, että saisin nähdä hänet vain kerran
kuukaudessa, jos veisin hänet johonkin yleiseen laitokseen, niin
vakuuttelin itselleni, etten voisi enkä tahtoisi sitä tehdä.

"Ennen minä ompelen sormeni luille", ajattelin.

Mutta elämä pitelee kovin julmin kourin naista iskettyään kerran
kiinni häneen.

Samaan aikaan kun muutin talon perällä olevaan huoneeseen, teetti
työnantajani jonkinlaisen lehtimajan oksista ja murateista erään
takapihalla olevan ulkohuoneensa lakealle katolle -- Succahin, joksi
Miriam sitä sanoi. Se pystytettiin Tabernaakelijuhlan kunniaksi,
vertauskuvana siitä ajasta, jolloin Israelin lapset asuskelivat
lehväkojuissa.

Tässä Succahissa juutalaisperhe söi kaikki ateriansa juhlansa
seitsemänä tahi kahdeksana päivänä, ja eräänä aamuna istuessani
ompelemassa avonaisen ikkunan ääressä, kuulin Miriamin aamiaisen
jäljestä lukevan jotain Mooseksen kirjasta.

Hän luki tuota kaunista kertomusta Jaakobista ja Benjaminista nälän
aikana, kun vain Egyptissä oli viljaa -- kuinka vanha isä raukka
ei voinut taipua lähettämään rakastettua poikaansa, vaikka kuolema
häntä uhkasi, kuinka Juuda hartaasti pyysi Jaakobia päästämään pojan
lähtemään heidän kanssansa, etteivät kaikki kuolisi, "sekä me, että
sinä ja meidän lapsemme", ja kuinka Jaakob lopulta sanoi "jos nyt
kumminkin niin pitää oleman, niin tehkää se", mutta "jos minun on
tultava lapsettomaksi, niin tapahtukoon niin."

Olin syvästi liikutettu kuunnellessani tätä kertomusta huoneessani.
Ja nyt kun ajatukseni uudelleen palasivat asiaan, huomasin uhraavani
lapseni itsekkäälle rakkaudelleni ja siksipä velvollisuuteni
todellisena äitinä olisi viedä hänet johonkin Kotiin.

Kauan ei hänen tarvitsisi siellä olla. Osasin minä muutakin työtä
tehdä kuin tätä napinreikäin ompelemista. Kun olisin vapautunut
Oliverien jokapäiväisistä kiskomisista, niin olisi minulla
tilaisuutta kuulustella sopivampaa ja tuottavampaa työtä; ja silloin
pienokainen ja minä piankin saisimme elää yhdessä siinä suloisessa
pikku majassa maalla (kuvailin sitä aina jonkinlaiseksi Suvimajaksi,
missä ruusut kurkistaisivat sisään Mary O'Neillin pieneen
huoneeseen), joka yhä väikkyi unelmissani.

Eräänä päivänä matkatessani tapani mukaan West Endiin, istui
raitiovaunussa vieressäni nainen, joka yhtenään pyyhkieli silmiään
(vaikka kyynelten takaa pilkisti hymyäkin) ja lopulta hän poloisen
sydämensä tulvivassa tuskassa alkoi minulle jutella, mitä hänelle oli
tapahtunut.

Hän oli leski ja oli jättänyt pienen, kolmivuotisen tyttönsä
orpokotiin, ja vaikka oli ollut kovaa erota hänestä ja hänen pieni
lemmikkinsä oli näyttänyt niin surkealta hänen poistuessaan, niin oli
se kumminkin parasta heille kummallekin ajan pitkään.

Tiedustelin häneltä orpokotia ja hän mainitsi sen nimen ja kertoi
samassa jotain sen perustajastakin -- eräästä hyvästä tohtorista,
joka oli ollut isättömien isä tuhansille hänen kaltaisilleen naisille.

Tämä kypsytti minussa pikaisen päätöksen, ja jo seuraavana aamuna
puin ylleni hattuni ja nuttuni ja läksin kulkemaan Kotiin, jonne
helposti löysin, sillä palatessani West Endistä olin kävellyt siitä
sivu ja kuullut onnellisten lasten iloisia ääniä heidän leikkiessään
muurien sisäpuolella.

En tiedä nauraako vai itkeä ajatellessani minkälaisessa mielentilassa
astuin orpokotiin. Huolimatta kaikista elämäni kovista iskuista,
tuntui minusta täydellä todella kuin osoittaisin suunnatonta suosiota
tohtorille sallimalla hänen ottaa pikku tyttöseni huostaansa.

Oh, kuinka hyvin minä muistan tuon pienen käänteen tapausteni kulussa.

Ensimäinen pettymykseni oli se, että kuulin hyvän tohtorin kuolleen,
ja kun minut oli neuvottu hänen seuraajansa virastohuoneeseen,
tapasin siellä vanhahkon, pitkäkaulaisen, kolkosti myhäilevän miehen,
joka, työntäen silmälasit otsalleen kysäisi jäätävällä äänellä: "No
niin, rouva, mikä on teidän pyyntönne?" Voitin pian hämmennykseni ja
aloin kertoa hänelle tarinani -- että minulla oli lapsi eikä hänen
hoitajansa pitänyt hänestä tarpeellista huolta, että minulla nyt
oli sopimatonta työtä, mutta että toivoin pian saavani parempaa,
että pienokaiseni oli minulle hyvin rakas ja että toivoin piakkoin
kykeneväni pitämään huolta hänestä ja siksipä tahtoisin jättää hänet
tänne vähäksi aikaa, vain hyvin vähäksi aikaa sillä selvällä ja
nimenomaisella välipuheella, että saisin ottaa hänet pois niin pian
kuin haluaisin...

Voi poloista minua!

En tiedä oliko ulkomuodossani tahi puheessani jotain, joka paljasti
minut, mutta kun näin pitkälle olin päässyt, virkkoi vanha herrasmies
terävästi:

"Voitteko näyttää jäljennöksen lapsenne syntymätodistuksesta
nähdäksemme onko hän avioliitossa syntynyt?"

En muista mitä vastasin, paitsi että sanoin hänelle totuuden
värähtelevällä äänellä.

Sanojeni seuraus oli silmänräpäyksellinen. Vanha herrasmies kosketti
soitinkelloa, veti silmälasit takaisin nenälleen ja lausui hyytävällä
tavallaan:

"Emme ota vastaan aviottomia lapsia, jos voimme sitä välttää."

Kului useita päiviä ennenkuin toivuin tämän tapauksen tuottamasta
nöyryytyksestä. Sitten muistui mieleeni, että olin kuullut vanhan
näyttelijättären jutelleen Bloomsburyssä olevasta turvakodista
onnettomia lapsia varten -- ja kuinka se hyvä, vanha mies, joka sen
oli perustanut, oli niin lujasti päättänyt, ettei yhdenkään äiti
raukan surussaan tarvitsisi sen enempää hävetä viattoman lapsensa
tähden, että hän oli yöksi ripustanut vasun portin kohdalle, johon
äiti saattaisi panna lapsensa ja sitten soittaa kelloa ja itse
piiloutua.

Ei ollut helppo turvautua tällaiseen hyväntekeväisyyteen, mutta
unettoman yön vietettyäni, toivon ja pelon tunteiden repiessä
rintaani, suuntasin kulkuni turvakotiin.

Perille tultuani kysyin sihteeriä ja minut osoitettiin hänen
huoneeseensa.

Uskon kyllä, että hän oli hyvä mies, mutta voi! miksi niin monet
hyvät ihmiset kantavat sellaista hyistä hallaa kasvoillaan, että
jo pelkkä heidän näkemisensäkin värisyttää poloista naista sielun
syvimpään.

Kerroin uudelleen tarinani (pääni hiukan painuksissa) ja sanoin
saaneeni sen käsityksen, ettei tässä turvakodissa katsottaisi
esteeksi sitä, että lapsi oli syntynyt ulkopuolella avioliiton rajoja.

"Päinvastoin", sanoi sihteeri, "juuri sellaisia lapsia varten tämä
koti on aiottu."

Mutta kun edelleen tiedustelin oliko se perustajan toivomus yhä
voimassa, ettei lapsen vanhemmista ja syntymästä tarvittu antaa
minkäänlaisia tietoja, vastasi hän kieltävästi, sanoen heidän
muuttaneen kaiken sen. Sitten hän lisäsi, että ennenkuin lapsi
saattoi tulla turvakotiin otetuksi, äidin oli erään miehisen komitean
edessä annettava tyydyttävä todistus entisestä hyvästä käytöksestä ja
siitä, että lapsen isä oli hyljännyt heidät kummankin.

Eikä siinä kyllä. Hän sanoi minulle, että laitokseen tullessaan lapsi
oli paikalla uudelleen kirjoihin merkittävä ja saava toisen nimen,
jotta hän tulisi tykkänään eristetyksi vanhempain synnistä ja heidän
häpeänsä tahrasta.

"Miehisen komitean edessäkö?" kysyin.

"Niin on määräys."

"Joiden kaikkiin kysymyksiin hänen pitää vastata?"

"Niin."

"Ja sitten heidän on annettava lapselle toinen nimi?"

"Niin."

"Sanotaanko äidille, mikä on lapsen uusi nimi?"

"Ei, mutta hänelle annetaan pergamenttiliuska, joka sisältää meidän
kirjoissamme lapsen nimeä vastaavan numeron."

Nousin pystyyn leimuavin silmin, vavisten päästä kantapäähän, ja
unohtaen kuka ja mikä minä olin ja miksi olin tänne tullut -- kurja,
avuton, rahaton olento, joka etsi turvapaikkaa lapselleen -- purin
sisuni mieheen solvatun äiteyteni hurjassa raivossa.

"Ja tätä te sanotte kristilliseksi laitokseksi!" huudahdin. "Te
otatte vaimo raukan hänen murheensa hetkellä ja panette toimeen
kiduttavan inkvisitionitutkinnon saadaksenne tietää hänen elämänsä
salaisimmat asiat, ja julkisesti, miehisen komitean edessä päälle
päätteeksi. Ja sitten otatte hänen lapsensa ja hautaatte sen äidiltä
ja annatte hänelle pääsylipun hänen haudalleen. Turvakoti! Ei tämä
mikään turvakoti ole. Kirkkomaa tämä on! Ja yhtäkaikki uskallatte
kirjoittaa porttinne yläpuolelle Herramme sanat -- pyhän, rakastetun,
siunatun Herramme sanat 'Antakaa lasten...'"

Mutta mitä hyödyttää toistaa mitä silloin sanoin (ehkäpä ilman
syytä) tahi jälkeenpäin omassa hiljaisessa huoneessani raivoni
päihtymyksessä.

Mutta pian se minusta hävisi.

Kului vielä viikko, ja sen lopulla olivat Oliverien jatkuvat
kiskomiset saattaneet minut sellaiseen epätoivoon, että nähdessäni
maanalaisella rautatiellä ilmoituksen maalla olevasta lastenkodista
(ilmoituksessa pyydettiin raha-avustusta ja sitä valaisi kuva, missä
nähtiin joukon iloista pikku väkeä leikkimässä kastanjapuun alla)
päätin tehdä viimeisen yrityksen.

Oli perjantaipäivä, jolloin juutalaiselta kertyi kiireellisiä töitä
ja rouva Abramovitsch oli tuonut huoneeseeni sellaisen läjän liivejä,
että vuoteeni oli tykkänään niiden peitossa, mutta siitä huolimatta
puin ylleni hattuni ja kappani ja läksin menemään turvakotiin.

Se oli viisitoista englannin peninkulmaa pohjoisessa Lontoosta, niin
että maksoi hyvät rahat päästä sinne. Mutta perille tullessani minua
ilahutti sen palatsimainen ulkonäkö ja se seikka, että johtajina oli
naisia, sillä, arvelin, naisen sydämessä olen viimeinkin löytävä
ymmärtämystä.

Mutta tuskin olin tarinani kertonut ja toistanut pyyntöni (tällä
kertaa hyvin arasti ja hyvin nöyrtyneellä sydämellä) että minun
sallittaisiin noutaa pois lapseni niin pian kuin itse voisin pitää
huolta hänestä, ennenkuin hän keskeytti minut sanoen:

"Lapsi kulta, teidän ehdoillanne saisimme puolet Lontoon orvoista
tänne. Ennenkuin vastaanotamme sellaisen lapsen kuin teidän, vaadimme
äidiltä laillisen sitoumuksen, että hän luopuu kaikista oikeuksista
lapseen kunnes tämä on täyttänyt kuusitoista vuotta."

"Kuusitoista? Mutta eikö se ole liian kovaa äidille?" huudahdin.

"Ankaran oikeudenmukaista", sanoi johtajatar. "Sellaisia naisia tulee
totuttaa pitämään huolta lapsistaan, jotta he oppisivat käsittämään,
että rikkojain tie on kova."

En tiedä miten palasin takaisin Lontooseen, rautateitse,
raitiovaunussa vai jalanko enkä myöskään mitä minulle tapahtui
tiellä (paitsi että pimeys laskeutui ylitseni sekä sisällisesti että
ulkonaisesti). Tiedän vain, että hyvin myöhään sinä iltana, yhden
ajoissa, pyörähdin Park Lanen kulmasta Piccadillyyn, missä "yleiset
naiset" maalattuina ja pientä käsilaukkuansa ranteillaan heilutellen
astuskelivat klubein sivu luoden hymyileviä silmäyksiä ikkunoita
kohti.

Tämä näky oli aina ennen minua kammottanut, mutta nyt minä äkkiä
hämmästyksekseni huomasin tunteeni muuttuneen, ja tapasin itseni
ajattelemasta, että näiden naisellisuuttaan polkevain naisten
joukossakin saattoi olla joitakin onnettomia, jotka möivät itsensä
leivästä pitääkseen hengissä rakkaitaan.

Tämä ajatus väikkyi mielessäni, kun korvaani sattui ontosti kumajava
nauru, ja katsahtaessani ylös näin naisen seisovan eräiden portaitten
alapäässä ja juttelevan kolmen herran kanssa, joiden valkoiset,
päällystakkien alta näkyvät paidanrinnukset osoittivat heidän olevan
iltapuvussa.

Naisen nauru oli luonnoton. Siinä ei ollut iloa, mutta sittenkin hän
nauroi nauramistaan ja minusta tuntui kuin olisin häntä _ymmärtänyt_
(sillä sinä päivänä oli elämä kovasti polkenut minuakin).

"Tuon naisen sydän on kuollut", ajattelin.

Vilkaisin häneen ohikulkiessani ja nähdessäni vilahduksen hänen
kasvoistaan, kiiti mieleeni muistelma, jota en voinut selvittää.

"Missä ja milloin olen ennen nähnyt tuon naisen kasvot?" mietin.

Tuntui mahdottomalta, että olisin nähnyt ne missään ennen. Mutta
hänen tutut kasvonsa ja iloton naurunsa vaikuttivat sen, että
pysähdyin kadunkulmauksessa ja katsahdin taakseni.

Samassa erosivat hänestä herrat, jotka olivat hyvin kevyesti
käyttäytyneet häntä kohtaan (Oi Jumala, millä tavalla miehet
kohtelevat sellaisia naisia!) ja astuivat nyt käsikoukkua minua kohti
silkkihatut hiukan takaraivolle työnnettyinä ja puhellen:

"Vanha Aggie rukka! Hän on mennyttä kalua!" "Kerrassaan."
"Juominenkohan sen on vaikuttanut?"

Ja sitten huomatessaan minut he sanoivat:

"Jumala, siinä on sievä pikku tyttö." "Eikä edes maalattu." "Ei ole,
kautta Jupiterin! Hänen kasvonsa ovat valkoiset kuin ulpukka!"

Nähdessäni, että he pyörähtivät ympäri, ja peläten heidän ryhtyvän
puheisiin kanssani astuin eteenpäin ja jouduin silloin vastatusten
naisen kanssa, joka yhä seisoi samalla paikalla katsellen miesten
jälkeen hurjin silmäyksin vaalean, otsalla kihartuvan tukkansa takaa.

Siinä samassa iski muistelma kaukaisesta menneisyydestä mieleeni, ja
huusin, ikäänkuin nimi olisi väkivalloin työnnetty suustani:

"Sisar Angela!"

Nainen hätkähti ja näytti ensi hetkellä haluavan juosta tiehensä.
Sitten hän laski kätensä käsivarrelleni, katsoi tutkivasti kasvoihini
ja sanoi:

"Ken olette?... Tiedän. Olette Mary O'Neill, ettekö ole?"

"Olen."

"Tiesin sen. Olen lukenut että olette mennyt naimisiin tuon... tuon
miehen kanssa. Ja nyt ihmettelette nähdessänne minut täällä. No niin,
tulkaa kotiin luokseni, niin saatte nähdä."

Vasta myöhemmin kävi minulle selväksi minkä erehdyttävän käsityksen
Angela oli saanut olostani tällä paikalla Ja minkä vuoksi hän arveli
täytyvänsä puolustautua minun silmissäni (minun!); mutta tarttuen
käteeni juuri kuten lapsena ollessani talutti tahi paremmin veti hän
minut eteenpäin pitkin Piccadillyä, ja tahtoni oli niin murtunut,
etten yrittänytkään vastustella.

Me kuljimme poikki Piccadilly Circuksen, sen valkean sähkövalon läpi
ja suuntasimme kulkumme pimeämmälle syrjäkadulle sen pohjoispuolella
ja astuimme eteenpäin kunnes tulimme kapealle, Sohon italialaisessa
kaupunginosassa olevalle kadulle, missä pysähdyimme kahvilan
edustalla, jonka ikkunassa oli italialainen nimi.

"Tässä me asumme. Tule sisään", ja seurasin häntä pitkän, tyhjän
etuhuoneen läpi ja ylös alastomia kiviportaita kolmanteen kerrokseen.

Astuessamme ylös portaita kuului korviini, kahvilasta arvatenkin,
värähteleviä miesääniä, jotka mandoliinin ja kitaran säestyksellä
lauloivat yhtä noita italialaisia lauluja, joita muistelin kuulleeni
luostarin edustalla olevalta piazzalta sinä yönä kun Angela jätti
minut vuoteeseeni mennessään itse kappalaista tervehtimään.

    "Oh bella Napoli, Oh suol beato,
    Onde sorridere volleil creato."

"Italialainen klubi", sanoi Angela. "Vielä yksi kerros. Tule!"



Sadasyhdes luku.


Viimeinkin tulimme ylimpään kerrokseen ja ottaen laukustaan avaimen
Angela avasi oven ja me astuimme huoneeseen, joka oli puoleksi
katossa.

Sisältä kuului tiheää hengitystä, josta päätin olevamme sairaan
huoneessa, ja sitten lausui käheä, heikko miehen ääni:

"Sinäkö se olet, Agnes?"

"Minä vain, armas", vastasi Angela.

Tuokion kuluttua hän väänsi palamaan pienen kaasu liekin, joka oli
kitunut matalalla, ja näin haamuntapaisen miehen makaavan nurkassa
olevassa vuoteessa. Hän oli keuhkotaudin runtelema, hänen pitkät,
luisevat kätensä lepäsivät peitteellä, hänen tummat hiuksensa olivat
vanuksissa otsalla kuten hiestä, mutta en voinut erehtyä suurista,
elävistä, harmaista silmistä, jotka hohtivat hänen pitkissä,
laihoissa kasvoissaan. Se oli isä Giovanni.

Angela meni hänen luokseen ja suuteli häntä ja näin sairaan silmissä
hymyn välähdyksen, kun hän katsoi Angelaan.

"Joku tuli kanssasi huoneeseen, eikö tullut?" virkkoi hän.

"Tuli. Arvaapas kuka se on?"

"Kuka?"

"Etkö muista pientä Margaret Maryä Pyhässä Sydämessä?"

"Hänkö tämä on?"

"Hän", vastasi Angela, ja sitten mies virkkoi korisevalla, vihaisella
äänellä:

"Mitä hän täällä toimittaa?"

Angela kertoi hänelle minun nähneeni hänet Piccadillyssä ja koska nyt
olin ylhäinen lady (Oi taivas!) niin kuuluin niihin ihmisiin, jotka
keskiyöllä lähtevät kaduille pelastamaan kadotettuja.

"Hän näytti ihmettelevän mikä minut oli raastanut tähän elämään, ja
siksipä toin hänet tänne katsomaan."

Minua kauhistutti Angelan erehdys, mutta ennenkuin olin saanut voimaa
tahi rohkeutta oikaistakseni häntä, Giovanni kohottihe vuoteellaan ja
virkkoi uhmaavan näköisenä silmät vartiotulen tavalla leimuten:

"Minun tähteni hän sen tekee, jos tahdotte tietää. Olen ollut
yksitoista kuukautta sairaana -- minun tähteni hän sen kaiken tekee."

Ja sitten äkkiä tuokioksi piristyen, kuten usein käy tämän julman
taudin uhrien, antoi hän minulle kiireisen selostuksen heidän
vaiheistaan siitä lähtien kun he olivat Roomasta lähteneet -- kuinka
hän ensin oli ansainnut heidän elatuksensa opettamalla kieliä; kuinka
tuli tunnetuksi, että hän oli virkaheitto ja pannaan julistettu
pappi, joka oli rikkonut valansa, jolloin hänen oppilaansa olivat
jättäneet hänet; kuinka he olivat ponnistelleet eteenpäin muutamia
vuosia, vaikka tämä tuhoisa kirous oli heitä vainonnut; ja kuinka
hänen terveytensä lopullisesti oli murtunut ja hän olisi kuollut
nälkään, ellei olisi ollut Agnesta (Angela oli ollut nunna -- nimi),
joka oli pysynyt hänelle uskollisena läpi kaikkien vaiheitten.

Sairaan miehen kaikkea tätä käreällä äänellään jutellessa istui
Angela hänen vieressään vuoteella pidellen käsivarttaan hänen
vyötäisillään. Hän kuunteli hänen puhettaan jonkinlaisella
ylpeydellä, silmäillen minua melkein voitonriemuisasti.

"Kenties ihmettelet, miksen koettanut saada työtä", sanoi hän.
"Olisin _voinut_ saada työtä, jos olisin halunnut. Olisin voinut
saada sitä italialaisessa pesulaitoksessa. Mutta mitä merkitsee kaksi
shillingiä päivässä miehelle, jolle on määrätty kuorimatonta maitoa
ja tuoreita munia viidesti vuorokaudessa, puhumattakaan huoneiden
vuokrasta."

"Hänen olisi pitänyt antaa minun kuolla ennemmin", lausui isä
Giovanni ja uudelleen kiinnittäen minuun suuret, kimaltelevat, rajut
silmänsä lisäsi hän:

"_Teidän_ mielestänne hänen olisi ennemmin pitänyt antaa minun
kuolla, vai mitä?"

"Ei, ei, ei", sanoin -- muuta en saanut suustani, sillä heidän väärä
käsityksensä asemastani oli tukahuttaa minut.

Ehkäpä mielenliikutukseni rauhoitti heitä, sillä kotvan kuluttua
Angela pöyhisteli Giovannin tyynyä ja suoristi hänen peitettänsä, ja
käskien hänen pysymään alallansa ja olemaan ääneti toi hän minulle
tuolin ja läksi sitten omaan makuuhuoneeseensa vaatteita vaihtamaan.

Mutta tuskin oli hän kadonnut viereiseen huoneeseen, kun sairas
mies kohottautui uudelleen vuoteellaan ja kumartuen puoleeni kertoi
minulle kähein kuiskauksin Angelan nykyisen elämänlaadun ensimäisestä
yöstä -- kuinka lääkäri oli sanonut, että hänet oli muutettava
sairashuoneeseen, kuinka Agnes ei tahtonut erota hänestä, kuinka
talonisäntä oli uhannut ajaa heidät ulos, ja lopulta kuinka Agnes,
istuttuaan kaiken iltaa pää käsien varassa, oli noussut pystyyn ja
lähtenyt ulos, ja tullessaan kotiin puoliyön aikana heittänyt kaksi
kultakolikkoa pöydälle sanoen "Kas siinä, Giovanni -- siinä on
vuokramme, ja munasi ja maitosi viikon ajaksi ainakin."

Samassa palasi Angelakin huoneeseen (pestyään kasvonsa puhtaiksi
maalista ja vaihdettuaan koreat vaatteensa yksinkertaiseen
villapukuun) ja hän ryhtyi puuhaamaan Giovannille ruokaa, särki
munan, pani maitoa kiehumaan, kaatoi hänelle lääkettä ja toimitti
hyvän naisen hienotunteisuudella, hyvän naisen hellyydellä kaikki
pikku palvelukset, joita sairas kaipaa.

Oi taivas, kuinka ihanata se oli -- hirvittävän, kammottavan,
traagillisen ihanata!

Olin syvästi liikutettu seuratessani hiljaisuudessa hänen
liikkeitään, ja kun Giovanni, joka oli pidellyt hänen kättään
omissa, luisevissa käsissään painaen sen toisinaan huulilleen,
viimein nukahti (arvatenkin väsyneenä paljosta puhumisesta), niin
hän siirtyi istumaan vuoteen jalkapäähän, missä minä istuin, ja
alkoi kuiskaamalla jälleen puolustella itseään, vakuuttaen ettei
minun asemassani oleva nainen tietenkään voinut, käsittää mitä
kaikkea nainen voi pakottaa itseään tekemään, kun hänen rakastettunsa
elämä on vaarassa. Mutta silloin en kauempaa voinut sietää tätä
väärinkäsitystä, vaan kerroin hänelle tarinani -- etten enää ollut
lady, että olin karannut mieheni luota, että minulla oli lapsi ja
että elin köyhänä ompelijattarena East Endissä.

Angela kuunteli hämmästyneenä ja lopetettuani hän piteli kättäni ja
katsoi minua silmiin juuri samalla tavalla kuin sinä iltana, jolloin
hän ensimäisen kerran pani minut maata koulussa ja hyvin matalalla
äänellä neuvoi minua olemaan Jeesuslapsen kiltti tyttö.

"Kello on lähes yksi. Et voi palata East Endiin enää tänä iltana",
kuiskasi hän.

"Oh, minun täytyy, minun täytyy", huudahdin nousten pystyyn ja
lähestyen ovea. Mutta ennenkuin sinne pääsin herpaantuivat jäseneni
joko mielenliikutuksesta tahi ruumiillisesta heikkoudesta ja ellei
Angela olisi tarttunut kiinni minuun, olisin kaatunut lattialle.

Tämän jälkeen hän ei enää tahtonut kuulla estelyjäni. Minun oli
jääminen huomisaamuun. Saisin nukkua hänen omassa vuoteessaan
viereisessä huoneessa ja hän saattaisi nukkua aluspatjalla lattialla
Giovannin vieressä. Se ei olisi mikään uhraus. Yö uhkasi tulla
levottomaksi Giovannille ja hänen oli joka tapauksessa oltava
pystyssä ja liikkeellä kaiken aikaa.

Puoli tuntia myöhemmin makasin pienessä huoneessa, jonka erotti
poloisen keuhkotautisen huoneesta ohut paperoitu laudoitus, ja
Angela, joka oli tuonut minulle kupillisen kuumaa maitoa, virkkoi
kuiskaamalla:

"Hän on hyvin huono. Tohtori sanoo, ettei hän voi kestää viikkoa
kauempaa. Sisar Veronica (muistathan entisen Mildred Bankesin) koetti
hankkia hänelle sijaa eräässä kodissa kuolevia varten. Kaikki olikin
jo valmiiksi järjestetty, mutta viime hetkellä Giovanni ei tahtonut
lähteä. Hän sanoi heille, että jos aikoivat erottaa hänet Agnesista,
niin tuokoot samassa ruumisarkun, sillä kyllä hän ruumis olisi
ennenkuin he hänet ovelle saisivat."

Hänen poistuttuaan makasin hyvän aikaa valveilla kuunnellen ääniä
seinän toiselta puolelta.

Giovanni heräsi pelottavaan yskäkohtaukseen ja pitkällisten sairaiden
riitaisalla, vaikeroivalla, äreällä, joskus vihaisellakin äänellä
hän ensin toruskeli Angelaa ja sitten itki hänen tähtensä, sanoen
olevansa raskas kuorma hänelle, Angelan kulkiessa huoneessa paljain
jaloin viihdytellen ja hyväillen häntä ja houkutellen häntä ottamaan
maitoa ja lääkkeitä.

Kaiken tämän lisäksi kuului alhaalta aika ajoin yhä enemmän
päihtyväin laulajain meluava rallatus, joka kuulosti korviini kuin
ivallinen sielumessu kuolevalle miehelle ennen hänen kuolemaansa:

    "Oh bella Napoli, Oh suol beato
    Onde sorridere volle il creato."

Ajatukseni harhailivat takaisin niihin kristittyihin laitoksiin,
jotka olivat sulkeneet ovensa minulta, ja sitten ajattelin tätä
"katutyttöä", joka oli luovuttanut minulle oman vuoteensa maaten nyt
itse lattialla.

Omaksi peljästyksekseni en voinut olla ihailematta Angelaa
jonkinlaisena suojelevana enkelinä, joka on uskollinen kuolemaan
asti, ja muistan, että uneen vaipuessani vakuuttelin itselleni,
että me kaikki tarvitsemme Jumalan armahtavaisuutta, Jumalan
pitkämielisyyttä, ja että Jumala oli antava hänelle anteeksi, koska
hän oli paljon rakastanut.

Uneksin, että Angela kuoli ja että hänen saapuessaan taivaan portille
kaikki Jumalan pyhät tulivat häntä kohtaamaan ja kun he olivat
vaatettaneet hänet valkeisiin vaatteisiin, niin yksi heistä --
siunattu Maria Magdalena se oli -- tarttui hänen käteensä sanoen:

"Tässä on taas yksi niitä pyhiä marttyyrejä."

Heräsin tästä unesta otsa kosteana hiestä. Kun jälleen nukahdin
ja näin unta, olin itse kuollut ja armas äitini tuli minua
vastaanottamaan ja vei minut siunatun Neitsyen jalkain juureen sanoen:

"Kaikkien äitien Äiti, joka tiedät kaiken, mikä liikkuu äidin
sydämessä, tämä on pieni tyttäreni. Hän ei aikonut rikkoa. Kaikki
tapahtui hänen lapsensa tähden."

Aamulla herätessäni, kun pimeys hiljakseen oli poistumassa kaamean
hämäryyden tieltä, puistatti tämä viimeinen uni minua kuin
painajainen. Se hirvitti minua. Minusta tuntui kuin olisin seisonut
ammottavan kuilun partaalla, johon jotkut kammottavat voimat
koettivat minut suistaa.

Tahtomattanikin (minua inhotti kiittämättömyyteni siitä hellyydestä,
jota minulle oli osoitettu) en voinut olla tuntematta häpeätä
siitä, että tapasin itseni makaamasta tässä vuoteessa, ja nousin
ylös kiirehtiäkseni tieheni, jotta voisin puhdistaa sieluni niistä
pahoista ajatuksista, jotka olivat minua kiusanneet siellä ollessani.

Pukeutuessani kuuntelin kuuluisiko viereisestä huoneesta mitään
ääntä. Kaikki oli nyt hiljaista. Kurjat rauhattomat olivat viimeinkin
saaneet hiukan lepoa.

Kotvan kuluttua hiivin varpaillani heidän huoneensa läpi
luomatta katsetta vuoteeseen ja päästyäni ovelle avasin sen niin
kuulumattomasti kuin saatoin.

Sitten suljin sen hiljaa ja poistuin huoneesta, jossa olin nähnyt
niin paljon kärsimystä ja niin paljon rakkautta.



Sadaskahdes luku.


Aurinko paistoi kadulla. Aamu oli kirkas, puhdas, huurteinen;
yksi noita Lontoon aamuja, jolloin auringonvalo, kurjimmissakin
paikoissa, näyttää huuhtovan ilman puhtaaksi edellisen yön synnistä
ja juopottelemisesta.

Olin matkalla siihen Mayfairissä olevaan kirkkoon, jossa niin usein
kävin avioliittoni ensi aikoina kamppaillessani raskasta syntiäni
vastaan (joksi silloin rakkauttani arvelin).

Juuri samassa kun saavuin kirkolle, vierähtivät portaitten eteen
muhkeat, kenokaulaisten hevosten vetämät vaunut puuteroituine
lakeijoineen.

Vaunujen ovessa oli kruunu, ja sisässä istuivat pitkiin turkiksiin
verhottu nainen, rusoposkinen pikku tyttö oravannahkakapassa, suuri
nukke käsivarrellaan, ja hoitajatar.

Huomasin, että nainen (nuori äiti) oli tullut ripille kuten minäkin,
sillä astuessaan vaunuista alas neuvoi hän lasta pysymään alallaan ja
olemaan kiltti, sillä hänen ei tarvitsisi kauan odottaa.

Seisoin hetken aikaa portaitten yläpäässä katsellen vaunuja, hevosia,
lakeijaa, hoitajatarta ja ennen kaikkea pikkutyttöä nukkeineen, ja
sitten seurasin naista kirkkoon.

Messu oli nähtävästi juuri loppunut. Turkiksiin verhottu nainen oli
jo polvistunut erääseen rippituoliin ja koskei pappia näkynyt minkään
muun rippituolin luona, niin kävin minä polvilleni pääkäytävällä
olevan tuolin eteen ja koetin kiinnittää mieleni rukouksiin
valmistuakseni ripittämiseen.

_"Oi Herra Jeesus Kristus, haihduta pimeys sydämestäni että voisin
itkeä syntejäni ja vilpittömästi ne tunnustaa."_

Mutta vaikka vakaasti ponnistelin estääkseni ajatuksiani
harhailemasta syrjään, en voinut sitä estää. Yhä uudelleen ne
palasivat turkkipukuiseen naiseen. Hän oli jotenkin minun ikäiseni,
ja tiukasti ummistettujen silmieni edessä alkoi häämöittää kuva
itsestäni sellaisena, kuin olisin voinut olla, ellen olisi luopunut
kaikesta rakkauden tähden -- rikkaudesta, arvosta, kunniasta,
loistosta.

Jumala olkoon todistajani, että tähän hetkeen asti en ollut
milloinkaan edes ajatellut uhranneeni mitään, mutta nyt, ikäänkuin
julman salaman välähdyksessä näin mikä minä olin -- päärin puoliso,
joka oli karannut luonnollisista olosuhteistaan eläen slummeissa ja
ahertaen leipänsä edestä kuin mikäkin työläisnainen.

Ei tämäkään minua paljoa liikuttanut, mutta ajatellessani
rusoposkista lasta vaunuissa ja sitten omaa armastani rouva Oliverin
luona siinä tilassa, jossa olin hänet viimeksi nähnyt, niin ohuena ja
kalpeana ja pikku etunen kuivettuneen maidon töhrimänä, niin viilteli
sydäntäni aivan uusi tunnelma.

Silloin jotain kovaa alkoi muodostua sydämeeni. Sanelin itselleni,
että kaikki oli valhetta ja petosta, mitä minua oli opetettu
Jumalasta uskomaan -- että minun ja lapseni täytyi näin kärsiä, koska
olin totellut luontoni puhtainta vaistoa, rakkautta.

_"Auta minua armollasi, että olisin kykenevä paljastamaan syntini
papille, sinun palvelijallesi."_

Ei auttanut. Sydämeni kovettui hetki hetkeltä ja mitä olin ajatellut
tunnustaa papille edellisen yön syntisistä ajatuksista, haihtui
tiehensä. Viimein nousin pystyyn ja kohottaen pääni ylös katselin
pelottomana kohti alttaria.

Samalla hetkellä nuori päärin puoliso oli lopettanut tunnustuksensa
ja poistui kirkosta kepein askelin sekä tyytyväisen näköisenä.
Silloin pappi avasi esiripun ja viitasi minulle, ja minä lähestyin
rippituolia ja jäin jäykkänä seisomaan messinkiristikon eteen.

"Isä", sanoin niin lujasti kuin saatoin, sillä kurkkuani kouristi,
"tulin tänne ripittääkseni itseni, mutta nyt en voi, sillä jokin on
muuttanut mieleni."

"Mikä on muuttanut mielesi, lapseni?" virkkoi pappi.

"Tunnen että mitä tällaisessa paikassa sanotaan Jumalasta, että Hän
on hyvä ja laupias Isä, että hän on oikeuttarakastava ja armahtava
ja säälii lastensa kärsimyksiä, ei ole totta. Se on kaikki tyhjää
uskottelua ja valetta. Jumala ei minusta välitä."

Pappi ei heti vastannut, mutta oltuaan tuokion ääneti, lausui hän
vavahtavalla äänellä:

"Lapseni, niin minustakin toisinaan tuntuu. Perkele se sinua kiusaa.
Tällä hetkellä seisoo hän vieressäsi kuiskaten korvaasi."

Minua värisytti, ja pappi jatkoi: "Ymmärrän miten on laitasi,
tyttäreni. Sinä kärsit, ja ne, joita rakastat, kärsivät myös. Mutta
tuleeko sinun sen perusteella luopua uskostasi? Luo silmäsi kuviin,
jotka riippuvat näillä seinillä. Ajattele Suurta Kärsijää, Suurta
Marttyyriä, joka kuolemansa hetkellä huusi, '_Eeli, Eeli, lama
sabaktani_: Jumalani, Jumalani, miksi minut ylönannoit?'"

Olin langennut polvilleni nyt, pääni oli painuksissa ja käteni olivat
yhteenliitetyt.

"Olet väärässä, lapseni, jos luulet, ettei Jumala välitä sinusta,
koska sallii sinun kärsiä. Oletko rikas? Käykö sinun hyvin? Onko
sinulla paljon maallista siunausta? Ole silloin varuillasi, sillä
saatana väijyy sieluasi. Mutta oletko köyhä? Onko sinun kestettävä
suruja, joita et katso ansainneesi? Oletko kadottanut jonkun, joka
oli sinulle rakkaista rakkain. Silloin rohkaise sielusi, sillä pyhä
ja siunattu Vapahtajamme on merkinnyt sinut omakseen."

Tästä papista en tunne muuta kuin hänen kuiskaavan äänensä, joka
rippituolin ristikon takaa vaikutti minuun yliluonnollisella
voimalla, mutta arvelin silloin ja arvelen vieläkin, että hän oli
suuri mies ja hyvä mies.

Muistan aivan selvästi, että poistuessani kirkosta ja kulkiessani
kaduilla, minusta tuntui kuin olisi hänen henkensä seurannut minua ja
sieluuni muodostanut päätöksen, joka hohti taivaallisia kyyneleitä ja
päivänpaistetta.

Työtä! Työtä! Työtä! Tästä puoleen minä ahertaisin vieläkin
uuraammin. Vähät siitä, että työni oli halpaa, huonopalkkaista
ja sopimatonta, minä yhtäkaikki työskentelen yötä päivää, jos on
tarpeellista. Ja koska minun ei onnistunut saada lastani orpokotiin,
niin varmaan oli tarkoitus, että pitäisin hänet luonani omalla
vastuullani, omassa hoidossani ja omaksi ilokseni.

Tässä mielentilassa palasin juutalaisen taloon.

Oli lauantai-aamu ja vaikka East Endin pääkadut kuhisivat ihmisiä ja
syrjäkaduillakin oli vilkasta liikettä, niin oli juutalaisen talossa
hiljaista, sillä oli sabatti.

Kiirehtiessäni portaita ylös kuulin talon isännän hiljakseen
veisaavan sabattivirttä sillävälin! kun hän pukeutui synagoogaan
mennäkseen: _Lerho dau dee likras kollo_ -- "Tule, oi ystävä,
menkäämme Morsianta kohtaamaan, vastaanottakaamme sabatti ilolla!"

Sitten seurasi isku.

Huoneeseen tullessani huomasin mielipahakseni, että joku oli käynyt
siirtämässä liiviläjää, jonka olin jättänyt vuoteelleni edellisenä
päivänä, ja samassa kuulin portaissa kompuroivia askelia ja tiesin,
että juutalainen oli tulossa luokseni.

Tuokiota myöhemmin hän seisoi ovella. Ensimäinen ajatukseni oli, että
hän oli tullut minua nuhtelemaan työni laiminlyömisestä ja päätin
luvata korvata sen vahingon, jonka poissaoloni oli aikaansaanut.
Mutta tarkemmin häntä silmäillessäni huomasin, että jotain oli
tapahtunut, että jotain oli tullut tunnetuksi ja että hän seisoi
siinä minua syyttämässä ja tuomitsemassa.

"Olette ollut poissa kaiken yötä", sanoi hän. "Voitteko sanoa minulle
missä olette ollut?"

Tiesin etten voinut, ja vaikka mieleeni juolahti sanoa nukkuneeni
ystävän luona, oivalsin, että jos hän kysyisi kuka ja mikä ystäväni
oli, jäisin sanattomaksi.

Juutalainen odotti vastaustani ja virkkoi sitten:

"Olette ilmoittanut meille nimen -- voitteko vakuuttaa, että se on
oikea ja todellinen nimenne?"

Olin yhä sanaton, ja kotvan kuluttua juutalainen jatkoi:

"Voitteko kieltää, että teillä on lapsi, jonka olette salannut
meiltä?"

Minä huohotin raskaasti, mutta en vieläkään puhunut mitään.

"Voitteko sanoa, että se on laillisesti syntynyt teidän
kristillisessä avioliitossanne?"

Veret karahtivat poskilleni, mutta olin yhä ääneti; ja hetken
kuluttua, jonka aikana huomasin järkkymättömän juutalaisen tulevan
siihen johtopäätökseen, että olin huono, kaksinaista elämää viettävä
nainen, sanoi hän:

"Se on siis totta?... Hyvä, te käsitätte, että tästä päivästä alkaen
lakkaatte minun palkassani olemasta."

Silmäni olivat maahan luodut kaiken aikaa, mutta yhtäkaikki olin
tietoinen siitä, että vielä joku muukin oli tullut huoneeseen. Se oli
Miriam ja hän yritti rukoilla puolestani.

"Isä..." alkoi hän, mutta tulistuneena hänen puoleensa kääntyen
juutalainen huusi kiihkeästi:

"Mene tiehesi! Totinen Israelin tytär tietää arvonsa eikä puhu
sellaisen vaimon puolesta."

Kuulin tytön hiljakseen astuvan portaita alas, ja silloin juutalainen
astuen minun eteeni ja puhuen entistä äänekkäämmin, sanoi:

"Vaimo, lähde talostani heti paikalla, ennenkuin saastutat lapseni
omantunnon."

Huomasin jälleen, että joku oli tullut huoneeseen. Se oli rouva
Abramovitsch ja hänkin pyyteli puolestani.

"Israel! Ole rauhallinen. Älä anna vääryyden ja vihan vallata
itseäsi. Ja vieläpä sabbatti-aamuna!"

"Hannah", virkkoi juutalainen, "sinä puhut suullasi, et sydämelläsi.
Kristitty ei kiellä ilmoittaneensa sinulle väärää nimeä ja olevansa
äpärälapsen haureellinen äiti. Jos hän olisi juutalaisnainen, niin
hän kutsuttaisiin Beth Dinin eteen ja entisinä hyvinä aikoina hänet
olisi kivitetty Mooseksen lain mukaan. Pitääkö hänen häväistä hyvän
juutalaisen talo syystä, että hän on kristitty? Ei! Herran käsi olisi
silloin minua vastaan."

"Mutta hän on koditon ja hän on ollut sinulle uskollinen palvelija,
Israel. Suo hänelle aikaa hakea itselleen toinen turvapaikka."

Hetkisen vaitiolo seurasi tätä ja sitten juutalainen sanoi:

"Hyvä! Älköön Israel Abramovitschista sanottako, ettei hän ymmärrä
sovittaa armoa oikeuteen."

Pääni oli yhä painuksissa, mutta kuulin hänen sanovan:

"Saat viipyä täällä vielä yhden viikon. Sen jälkeen pesen käteni
sinusta."

Nämä kovat sanat lausuttuaan hän pyörähti ympäri, ja kuulin hänen
raskaasti astuvan portaita alas. Hänen vaimonsa viipyi vielä hetkisen
puhellen jotain ystävällisellä äänellä, vaikka en ymmärtänyt mitä, ja
sitten hän seurasi miestänsä.

Luulenpa etten ollut lausunut yhtään sanaa. Minä seisoin yhä samalla
paikalla, johon juutalainen oli minut jättänyt. Sydämeni jyskytti ja
huohotti. Kaikki papin sanat olivat menneet menojaan. Niiden sijaan
oli tullut lamauttava epätoivo ja minusta tuntui kuin olisivat elämän
pyörät vierähtäneet ylitseni.

    Martin Conradin memorandum.

    Kallis, uljas, kurjia kärsinyt marttyyrini!

    Vereni joutuu kuohuksiin nähdessäni kuinka pimeyden voimat
    uskonnon, siveellisyyden, hyväntekeväisyyden ja Jumalan tuomion
    nimessä vainosivat pientä lemmitty raukkaani.

    Mutta miksi ensinkään puhua minusta tahi keskeyttää armaani
    kertomusta, ellen puhuakseni mitä minulle tapahtui koettaessani
    saavuttaa häntä. Viiltäessämme suuressa postilaivassamme
    Välimeren aaltoja, kalvoi minua yötä päivää epämääräinen tunnelma
    siitä, että hän oli vaarassa.

    Tuo vanha uni jäätiköstä ja äkkisyvänteistä yhä jatkuvasti
    vaivasi untani. Se kidutti minua niin Maltaa lähestyessämme
    (jossa odotin saavani vastauksen sähkösanomaani, jonka olin
    lähettänyt Port Saidista Daniel O'Neillin taloon) että tunsin
    ruumiillista heikkoutta ajatellessani niitä ilon tahi surun
    sanomia, jotka olivat tulossa.

    Vaikken Maltassa saanut mitään sähkösanomaa rakkaimmaltani, sain
    kuitenkin ilmoituksen komiteani puheenjohtajalta, että hän aikoo
    tulla Marseilleen vastaanottamaan laivaamme ja palata meidän
    seurassamme kotiin.

    Tavallaan tämä minua hiukan lohdutti. Se johdatti mieleen
    sen kirjeen, jonka olin kirjoittanut oman armaani puolesta,
    Raa-linnassa lähtöpäivänäni. Kuusitoista kuukautta oli siitä
    aikaa, paljon oli tällä välin tapahtunut, enkä koskaan ennen
    ollut ajatellut tätä kirjettä.

    Hänen isälleen se ei ollut kirjoitettu, kuten hän otaksui, eikä
    liioin hänen miehelleen. Se oli pyyntö puheenjohtajalleni tehdä
    voitavansa suojellakseen rakkaintani poissa ollessani siinä
    tapauksessa, että hän lähettäisi kirjeen.

    Jos puheenjohtajani ei ollut saanut kirjettäni, tietäisi se,
    ettei pikku naiseni ollutkaan joutunut niin kovaan ahdinkotilaan,
    että vierasten apu olisi ollut tarpeen. Jos hän taas oli sen
    saanut, oli hänen täytynyt tehdä mitä olin toivonut, ja niinpä
    olisi kaikki hyvin.

    Ennenkuin iso laivamme hiljensi vauhtia Marseillessa, seisoin
    kannella tähystellen puheenjohtajaa laivasillalle odottavain
    ihmisten joukosta.

    Näin hänet heti paikalla matkalakkiansa heiluttamassa ilonsa
    riemastuksessa, ja siitä minä hiukan rohkaistuin.

    Niin pian kuin laiva oli laskenut siltaan, oli hän ensimäisenä
    kannella, ja tutkistelin tarkasti hänen kasvojaan hänen
    kiiruhtaessaan laskuportaita ylös. Ne säteilivät.

    "Kaikki on hyvin", ajattelin; "ihminen ei voisi näyttää noin
    onnelliselta, jos hänellä olisi matkassaan huonoja uutisia."

    Samassa hän jo ravisti kättäni, taputteli minua hartioille ja
    puheli:

    "Mainiota! Suurellista! Loistavat tulokset! Olet oikein näyttänyt
    mihin kelpaat, poikani!"

    Ja kun yritin lausua jotain, etten ollut päässyt matkani päähän,
    huudahti hän:

    "Vähät siitä. Sen sinä teet ensi kerralla", jolloin jotkut
    ympärillämme seisovat toverini välkkyvin silmin lisäsivät:
    "Kyllä, varmasti, sir", ja silloin vanha kunnon O'Sullivan huutaa
    karahutti:

    "Taivaan tähtien kautta, se on totta, mylord! Ja jos ken käy
    sanomaan, että päällikön on palauttanut kotimatkalle mikään muu
    kuin raivoavan Luonnon kaikkivaltias voima, niin voitte kertoa
    hänelle, että meitä on täällä neljäkymmentäkahdeksan sanomassa
    häntä valehtelijaksi."

    "Sen uskon", virkkoi puheenjohtaja, ja sitten seurasi
    onnentoivotuksia ja tervehdyksiä komitean jäseniltä, mutta ei
    niin sanaakaan omalta armaaltani.

    Koska arvelin puheenjohtajani häikäilevän puhua yksityisestä
    asiasta ennenkuin olisimme kahden, vein hänet alas omaan
    hyttiini. Mutta sielläkään hänellä ei ollut muuta juteltavaa
    kuin kirjoituksista ja kertomuksista, joita oli sanomalehtiin
    kyhättävä, ja kutsuista, joihin oli mentävä.

    Näin kului useita tunteja. Olimme jälleen ulapalla ja palava
    haluni tietää mitä oli tapahtunut oli tyyten kuluttaa minut,
    mutta en uskaltanut kysellä pahaa vastausta peläten.

    Ennen illan tuloa olin keksinyt kiertotien. Otin O'Sullivanin
    uskotukseni ja kerroin hänelle, ettei levottomuuteni ollutkaan
    koskenut vanhempiani (Jumala antakoon minulle anteeksi!) vaan
    erästä toista, jonka hänkin tunsi.

    "Tarkoitatko Mal... Ajattelin sanoa lady..."

    "Tarkoitan."

    "Kautta hurskasten pyhimysten, minä kun luulin, että Port
    Saidissa saamasi kirje oli häneltä ja haihduttaisi kaikki pilvet
    päältäsi."

    Sain tietää, että kunnon ystävääni kaiveli samanlainen huoli
    (hän ei vielä ollut kuullut mitään äidistään) ja niinpä hän
    alttiisti suostui suunnitelmaani. Ehdotin näet, että hän urkkisi
    puheenjohtajalta tietoja armaastani ja minä puolestani hänen
    äidistään ja sitten kertoisimme toisillemme salaisesti ja
    totuudenmukaisesti, mitä olimme kuulleet.

    Puheenjohtajamme ei olut kuullut mitään. Ja kun viimein rohkaisin
    mieleni ja kysyin häneltä muitta mutkitta oliko hänelle
    lähetetty mitään minun puolestani, ja hän vastasi "Ei", niin
    olisi minun tullut rauhoittua, mutta niin ei käynyt. Vaikken
    silloin tietänyt, että rakkaani oli polttanut kirjeeni, niin
    aioin käsittää, että hän olisi viimeinen henkilö maailmassa sitä
    käyttämään, hän kun kuului (Jumala häntä siunatkoon!) niihin
    naisiin, jotka haluavat taistella taistelunsa loppuun pyytämättä
    kenenkään apua.

    Mieleni murtui tykkänään tästä, sillä koskapa sähkösanomaani
    ei ollut tullut vastausta, en voinut olla tekemättä sitä
    johtopäätöstä, että hän oli siellä, mistä ei mitään sanomia
    lähetetä muille -- hän oli kuollut!

    Herra Jumala, mitä minä kärsinkään, kun tämä kuvittelu alkoi
    saada valtaa mielessäni! Minä astelin edestakaisin kävelykannella
    yömyöhään, kuulustellen ja tuomiten itseäni kuin olisin ollut oma
    tuomarini ja valamiehistöni.

    "Hän on kuollut. Olen tappanut hänet", ajattelin.

    Jumalan kiitos, kuvittelun haihdutti iloisin näky, minkä
    milloinkaan elämässäni olen nähnyt tai odottanut näkeväni, eikä
    nyt kannattaisi siitä puhua, ellei se olisi tuottanut minulle
    niin suurenmoista luottamusta.

    Olimme poikenneet Gibraltariin (missä O'Sullivan oli saanut
    kirjeen äidiltään, joka ilmoitti olevansa erinomaisessa
    voinnissa) ja laskimme pitkin Portugalin rannikkoa.

    Muistan, että yö oli rähjäinen ja pimeä, ja että sadekuurot
    tuontuostakin pieksivät laivan kylkiä. Kumppanieni viettäessä
    hauskasti aikaansa tupakkahuoneessa ja O'Sullivanin laulaessa
    sydämensä pohjasta meluavan kuoron säestyksellä "Laulajapoikaa",
    mittaelin minä laivankantta askelillani vähäisen toivonkipinäni
    huvetessa yhä pienemmäksi, sillä käännyinpä vaikka minne, aina
    oli pimeätä, pimeätä, pimeätä. Mutta juuri Finisterren valojen
    alkaessa tuikkia edessämme, puheli ääni sisässäni yhtä selvästi
    kuin sanoin lausuttuna:

    "Tuhat tulimmaista, mitä sinä siinä mietit? Arveletko tulleesi
    käännytetyksi paluumatkalle 88:lta leveysasteelta ja hetkeäkään
    kadottamatta kiiruhtavasi kotiin tavataksesi perille tullessasi
    kaikki päättyneenä? Ei! Ei! Ei! Poloinen, sankarimainen, kallis
    pikku naisesi on elossa! Hän saattaa olla vaarassa ja kaikkien
    perkeleen voimien ahdistamana, mutta juuri pelastaaksesi hänet
    sinut onkin palautettu kotiin, ja sinä _olet hänet pelastava_
    yhtä varmasti kuin aurinko kohoaa huomisaamuna."

    On olemassa ajatuksia, jotka samoin kuin suuret sävelet
    musiikissa kouristavat sieluamme ja nostattavat meidät maailmaan,
    johon emme luonnollisesti kuulu. Tämä oli sellainen ajatus.

    Tämän jälkeen en hetkeäkään tuntenut todellista levottomuutta.
    Olin jälleen oma itseni, ja vaikka yhä astelin kannella kelpo
    laivamme jyskyttäessä eteenpäin yön pimeässä, niin johtui se
    vain siitä, että meren vyöryväin aaltojen mahtava ääni oli
    jonkinlaisessa sopusoinnussa sen kuulumattoman hymnin kanssa,
    jota rajaton toivo povessani lauleli.

    Jumala ohjatkoon armastani hänen yksinäisellä tiellänsä!
    Englanti! Englanti! Englanti! Vajaa viikko, ja minä olisin siellä.

    Tämä tapahtui lauantai-aamun varhaisimpina hetkinä -- samana
    lauantai-aamuna, jolloin poloinen pikku naiseni saatuaan
    lähtöpassit noilta kerskaavilta ihmisystäviltä, löysi turvaa
    prostituoidun naisen luota.

    Selittäköön tämän ken voi. Minä en voi.

                                                     M. C.



Sadaskolmas luku.


Hyvän tunnin ajan olin varmaankin istunut vuoteeni jalkapäässä
-- lamautuneena, tylsistyneenä, kykenemättä ajattelemaan -- kun
synagoogasta palaava Miriam pistäysi salavihkaa ylös luokseni
kertomaan, että minua oli käyty noutamassa edellisenä iltana kello
kuuden seutuvilla.

"Hän sanoi nimensä olevan Oliver, ja isä puhutteli häntä ja sen
kautta hän sai tietää. 'Sanokaa hänelle, että hänen lapsensa on
sairas ja että hänen on heti tultava', virkkoi hän."

Mitä sitten tapahtui -- kuinka minä kiidin katujen poikki Ilfordiin
-- sitä tuskin muistan. Sieluni kaikella voimalla huusin Jumalaa
säästämään lapseni elämän kunnes saapuisin hänen luokseen.

Oliverin luo tullessani pahin pelkoni asettui. Rouva Oliver istui
takkatulen ääressä lapsi helmassaan.

Minut nähdessään vaimo alkoi mutista jotain viipymisestä ja ettei
häntä voitu pitää syyllisenä, jos jotain tapahtui. Mutta minä vähät
syyllisyydestä, hänen tahi minun, ja sanaakaan sanomatta otin
pienokaisen syliini.

Lapseni oli sitkeässä uneliaisuuden tilassa, eikä minun onnistunut
häntä siitä nostattaa. Sain kuulla, että tätä horrosunta oli kestänyt
kokonaisen vuorokauden; sinä aikana hän ei ollut nauttinut mitään
ravintoa, joten hän nyt oli hyvin laiha.

Lasten sairauksista en tietänyt paljon mitään, mutta äidillinen
vaisto varmaankin minua auttoi, sillä tilasin kylvyn ja kylvetin
lasta, jolloin hän heräsi ja nautti hiukan ruokaa.

Mutta hän vajosi uudelleen horrostilaansa, ja säikähtynyt rouva
Oliver pyysi muutamia naapureita häntä katsomaan.

Näiden kelpo vaimojen tehtävä oli nähtävästi lohduttaa rouva
Oliveria, ei minua, mutta he sanoivat: "Ei uni milloinkaan ole
haitaksi", ja se minua hiukan lohdutti.

Tunnit vierivät. Minä olin tiedoton kaikelle muulle paitsi sille
mikä tapahtui helmani ahtaassa piirissä, mutta kerran kuulin kadulta
ohi kulkevan torvisoittokunnan soittavan marssia jäljessä astuvan
väkijoukon jalkain töminän säestämänä.

"Se on lakko", huudahti rouva Oliver juosten ikkunalle. "Siinä kulkee
Tedykin lippua kantaen."

Mutta lasta ei herättänyt mikään, ja kolmen seutuvilla iltapuolella
tiedustelin missä lähin tohtori olisi tavattavissa, ja saatuani
tietää, läksin häntä etsimään.

Tohtori oli sairaskäynneillään; kirjoitin siis parisen riviä hänelle
annettavaksi ja ilmoitin lapsen oireet ja pyysin häntä heti tulemaan
hänen luokseen.

Olin parahiksi palannut takaisin ja riisunut yltäni kappani, sekä
lämmitellyt käteni ja pukuni, ottaakseni lapsen syliini, kun tohtorin
ajoneuvot pysähtyivät oven eteen.

Hän oli nuori mies, mutta hän näytti jo samassa tuokiossa oivaltavan
asianlaidan. Minä olin äiti. Niinhän? Niin. Ja tuo nainen oli
pienokaisen hoitaja? Niin.

Sitten hän veti tuolin kohdalleen ja katseli kiinteästi lasta, ja
minun oli kestettävä tuo jännittävä hetki, jonka kaikki tunnemme
odottaessamme tohtorin ensimäistä sanaa.

"Nähtävästi jokin akuuttinen vatsavamma", sanoi hän ja lisäsi jotain
ottavansa selvää sen syystä.

Mutta tuskin oli hän laskenut kätensä sylissäni lepäävän lapsen
päälle, kun tämän suusta tuli lievästi ruskeahkoa oksennusta.

"Mitä te olette hänelle antanut?" virkkoi hän katsahtaen rouva
Oliveriin.

Rouva Oliver kielsi antaneensa lapselle muuta kuin maitoa, mutta
tohtori sanoi tuikeasti:

"Älkää puhuko loruja, vaimo. Näyttäkää minulle, mitä olette antanut
hänelle."

Silloin rouva Oliver näytti peljästyneeltä, hävisi yläkertaan ja toi
sieltä pullon lääkettä, sanoen sen olevan lieventävää siirappia,
jonka minä itse olin ostanut lapselleni.

"Kuten arvelin!" sanoi tohtori ja mennen ovelle ja avaten sen,
viskasi hän pullon vastapäätä olevalle rikkakasalle sanoen:

"Jos minä vielä kuulen teidän antavan hoidettavillenne lieventävää
siirappia, niin kuulustelen tarkastajan mieltä siitä."

Tämän jälkeen, huolimatta rouva Oliverista sen enempää, teki hän
minulle muutamia tutkivia ja arkaluontoisia kysymyksiä -- oliko minua
kohdannut suuri suru tahi peljästys raskaana ollessani ja olinko
häntä imettänyt ja kuinka kauan?

Vastasin niin todenmukaisesti kuin saatoin, vaikka näin mihin hän
tähtäsi ja odotin vavistuksella mitä hän vielä sanoisi.

Mutta sen enempää ei hän lausunut, antoi vain määräyksiään. Ja
muistaessani kadottaneeni työansioni, kutistui sydämeni kokoon, kun
hän mainitsi ne -- tuoretta, sitruunavedellä sekoitettua maitoa,
pieniä annoksia lihamehua ja kaksikymmentä tahi kolmekymmentä tippaa
parasta konjakkia kahdesti tahi kolmasti päivässä.

Kun hän nousi lähteäkseen, maksoin hänen palkkionsa. Se oli vain
kaksi shillingiä, mutta hän ei varmaankaan tietänyt kuinka paljon
se merkitsi minulle, sillä keittiöstä poistuessaan käski hän minun
noutaa hänet uudelleen aamulla, jos oireissa näkyisi jotain muutosta.

Oivalsin, ettei minulle oltu sanottu koko totuutta (vaikka vapisin
kauhusta saada kuulla sen) ja ojennettuani pienokaisen rouva
Oliverille seurasin tohtoria ovelle.

"Tohtori", sanoin, "onko lapseni hyvin sairas?"

Hän epäröi silmänräpäyksen ja vastasi sitten: "On."

"Pahasti sairas."

Hän epäröi jälleen ja virkkoi sitten kiinteästi minua silmäillen
(tunsin alahuuleni vavahtavan):

"Sitä en tahdo sanoa. Hän potee hivutautia, nautittuaan ylen suuria
annoksia tuota turmiollista moskaa, jota tietämättömät ja tunnottomat
ihmiset ovat antaneet rauhattomalle lapsellenne, saadakseen hänet
pysymään hiljaa. Mutta hänen varsinainen tautinsa johtuu äidin
heikkoudesta ja sen ainoa parannuskeino on hyvä ravinto ja ennen
kaikkea raitis ilma ja päivänpaiste."

"Tuleeko hän paremmaksi?"

"Jos voitte viedä hänet maalle, niin silloin kyllä."

"Ja ellen... ellen... voi", kysäisin vavahtavin huulin, "_kuoleeko_...
hän?"

Tohtori silmäili minua jälleen lujasti ja lausui:

"Ehkäpä."

Palatessani keittiöön tiesin, että olin joutunut kohtaamaan naisen
elämän toista suurta mysteriaa -- Kuolemaa -- lapseni kuolemaa, ja
vieläpä oman rakkauteni ja hellyyteni seurauksesta.

Sillä välin rouva Oliver, joka oli kalpea kuin valkeaksi kalkittu
seinä, puolusteli vinkuvalla äänellä käytöstään. Hän ei olisi kaiken
hyvän nimessä tahtonut vahingoittaa sitä rakasta kulta-raukkaa, ja
ellei Ted olisi ollut niin väsyksissä iltasella, astuttuaan kaiken
päivää lakkokulkueessa...

Osittain vapautuakseni vaimosta lähetin hänet noutamaan hiukan sitä
ravintoa, mitä tohtori oli määrännyt lapselle (melkein viimeisillä
penneilläni). Hänen poissa ollessaan ja istuessani katselemassa
pieniä, äänettömiä kasvoja helmassani rukoillen yhtä ainokaista
katsetta Martinin merensinisistä silmistä, astui muurari kolisten
sisään.

"Missä on Lizer?" kysyi hän.

Vastasin hänelle ja hän huudahti:

"Taas lapsi! Aina vain se lapsi!"

Hän veti taskustaan kostean tupakkamöhkäleen ja leikkeli ja
pyöritteli sitä kämmenellään. Sitten hän mätti sitä piippuunsa ja
sytytti sen -- täyttäen ilman löyhkäävillä savupilvillä, jotka
saattoivat lapsen rykimään nostattamatta häntä valveille.

Huomautin hänelle tämän ja pyysin ettei hän tupakoitsisi.

"Häh?" sanoi hän, ja silloin kerroin hänelle, että tohtoria oli
haetettu ja mitä hän oli sanonut raittiista ilmasta.

"Vai sillä tavallako?" virkahti hän. "Hyvä! Juuri nyt johtuukin
mieleeni jotain, jota sopii tämän yhteydessä sanoa. Eilisiltana
piti minun lähteä Mile Endiin teitä hakemaan ja nyt on Lizer taas
kaupungilla teidän asioillanne. Ken käyttää ihmisiä sairaanhoitajiksi
sairastavalle lapselle, maksakoon siitä. Me olemme köyhää väkeä, eikä
vatsa siitä täyty, että kuljetaan lakkokulkueessa, vaikka se onkin
pyhä velvollisuus."

Vihasta tutisten minä huudahdin:

"Pankaa pois piippunne, olkaa hyvä."

"_Teidänkö_ käskyllä, rouva?"

"Pankaa se pois heti paikalla, tahi pidän huolen siitä, että joku
toinen saa teidät tottelemaan."

Muurari naurahti ja viittasi piippunsa varrella uuninreunalla olevaa
kahta valokuvaa sanoen:

"Tunnettekos niitä? Minä siinä olen. Ja jos joku ystävistänne haluaa
lapsen puolta pitää ja tulee tänne minua neuvomaan, niin nähdäänpäs,
enkös vielä osaa kouriani käyttää."

Veret valahtivat kasvoiltani ja asettaen pienokaisen kehtoon,
käännyin miehen puoleen huutaen:

"Te lurjus! Tohtori on sanonut minulle mikä on ollut suoranaisena
syynä lapseni sairauteen ja vaimonne on tunnustanut antaneensa
hänelle teidän neuvostanne ylen runsaat annokset rohtoa. Ellette
lähde tiehenne tästä talosta heti paikalla, niin menen suoraan
poliisiasemalle ja syytän teitä lapseni myrkyttämisestä."

Hänen röyhkeytensä väistyi siinä tuokiossa pelon tieltä.

"Älkää sentään loukkaantuko, rouva", sanoi hän. "Minä olen
rauhallisin mies East Endissä ja mitä teille virkoin ystävästä, oli
vain sanottu kiivaalla hetkellä, nähkääs."

"Menkää ulos! Menkää! Menkää!" huusin ja vaikka se kuulostaa
uskomattomalta, niin mies karkasi huoneesta pelästyen kasvojani kuin
olisivat ne olleet raivottaren.

Kävisi pitkäksi kertoa mitä tapahtui seuraavana päivänä, seuraavana
ja seuraavana ja seuraavana -- kuinka lapsi kävi vähemmän uniseksi,
mutta rauhattomammaksi, kuinka hän ollen kykenemätön pysyttämään
ravintoa vatsassaan laihtui laihtumistaan, kuinka minä halusin noutaa
lääkäriä, mutta en uskaltanut, koska pelkäsin hänen palkkiotansa,
kuinka vähäinen, jäljellä oleva rahani tuskin riitti niihin
ostoksiin, jotka lapselle olivat välttämättömät tohtorin määräyksen
mukaan, kuinka minä tuntikausia istuin pieni karitsani sylissäni
tuijottaen kuivilla silmilläni hänen kasvoihinsa ja kuinka minä
huusin Jumalan puoleen, rukoillen lapseni elämää, joka oli kaikki,
mitä minulla oli tahi mitä halusin.

Koko tämän ajan minä yhä asuin juutalaisen talossa; myöhään illalla
minä sinne palasin ja aikaisin aamulla sieltä läksin. Eräänä päivänä
virkkoi Miriam katsellen minua suurilla mustilla silmillään:

"Teidän täytyy levätä enemmän, tahi sairastutte täydellä todella."

"Ei, ei, en minä ole sairas", vastasin ja muistaen kuinka välttämätön
oma elämäni oli lapseni elämälle, lisäsin: "En saa tulla sairaaksi."

Viimein lauantai-aamuna -- nyt tiedän, että se oli lauantai-aamu,
vaikkei aika silloin merkinnyt minulle mitään -- kuulin rouva
Abramovitschin puhelevan puolestani miehelleen sanoen tietävänsä,
että minulla oli suuri suru ja senpätähden pitäisi suoda minulle
enemmän aikaa asunnon hakemiseen, vielä toinen viikko -- kolme
päivää ainakin. Mutta juutalainen oli järkkymätön uskonnollisessa
vakaumuksessaan. Jumalan tahto oli, että tulisin rangaistuksi, ja
kuka hän oli astuakseen Kaikkivoivan ja Hänen vanhurskaan kostonsa
väliin. Ellen tänä iltana kello yhdeksän illalla olisi muuttanut,
nostattaisi hän kaikki tavarani kadulle.

Muistan, ettei juutalaisen uhkaus tehnyt minkäänlaista vaikutusta
mieleeni. Vähät siitä missä asuisin ensi viikon tahi minkälainen
katto tulisi päätäni suojaamaan.

Tullessani sinä aamuna Oliverin luo tapasin pienokaisen tuntuvasti
huonompana. Ei konjakki ottanut pysyäkseen hänen vatsassaan ja hänen
voimansa vähenivät selvästi. Istuin kotvan aikaa hievahtamatta
katselemassa lapseni kasvoja ja sitten kyselin itseltäni, mitä
miljoonat äidit ennen minua ovat mahtaneet kysyä, miksi pitää minun
lapseni kärsiä niin paljon? Miksi? Miksi? Miksi?

Tähän kysymykseen löytyi vain yksi vastaus. Pienokainen kitui
syystä, että olin köyhä. Ja miksi olin köyhä. Olin köyhä koska olin
kieltäytynyt taipumasta isäni ylivallan alle, kun sitä käytettiin
väärin ja turhamaisiin pyyteisiin, ja mieheni ylivallan alle,
kun sitä käytettiin raa'asti ja julmasti, ja koska olin totellut
tunteista ylevintä -- rakkauden kutsua.

Ja nyt Jumala katseli lapseni kärsimyksiä, lapseni, jonka täytyi
kuolla minun käytökseni -- minun köyhyyteni tähden.

Minua värisyttää kertoa mitä hurjia mielijohteita iski minuun tätä
ajatellessani. Tunsin, että jos lapseni kuolisi ja minut joskus
asetettaisiin Jumalan eteen tuomittavaksi, niin minä vuorostani
tuomitsisin Häntä. Kysyisin Häneltä miksi hän Kaikkivaltiaana salli
pahan maailmassa saavuttaa voiton hyvästä ja miksi Hän, jos oli
taivaallinen isämme, salli viattomain lastensa kärsiä. Oliko olemassa
yhtään _inhimillistä_ isää, joka voisi olla niin tunnoton, niin
välinpitämätön, niin julma kuin Hän.

Ajattelin avioliittoni sakramenttia, jonka paavi oli sanonut
Lunastajani pyhittäneen maallisen lain nimessä, jotta ne, jotka siinä
ovat osallisina, eläisivät yhdessä rauhassa ja rakkaudessa -- ja
sitten miestäni ja hänen karkeata uskottomuuttaan.

Ajattelin lapseni kastesakramenttia, jonka tuli pitää loitolla kaikki
pahat henget lapsestani -- ja sitten pahinta pirua maailmassa,
köyhyyttä, joka vaati minulta hänen henkensä.

Pimeä varjo peitti sieluni ja sanelin itselleni, että koskapa Jumala
ei tehnyt mitään, koskapa hän salli, että ainoa aarteeni riistetään
minulta, niin minä itse olin taisteleva lapseni elämän puolesta,
kuten eläin taistelee pentunsa puolesta.

"Lapseni ei ole kuoleva", ajattelin, "ei ainakaan köyhyys ole häntä
tappava."

Monesti tämän päivän kuluessa rouva Oliver yritti lohdutella minua
omalla tavallaan. Lapset ovat suuri koettelemus, heitä seuraa aina
köyhyys, ja joskus on parempi heille itselleenkin päästä taivaallisen
isän helmaan.

Tuskin kuuntelin. Tuntui kuin olisin kuullut jonkun puhuttelevan
minua unessa. Mutta illemmällä sattui kuuroihin korviini parisen
sanaa itsestäni -- että "se" (tiesin mitä sillä tarkoitettiin) olisi
minullekin parasta, sillä silloinhan olisin vapaa kaikista siteistä
ja voisin mennä uusiin naimisiin.

"Voisitte tietenkin -- vielähän te olette nuori ja niin
sievännäköinen. Tässä hiljan eräs henkilö numero viidessä sanoi,
että olette kaunein nainen näillä seuduin ja että pastorin rouva
ei kelpaisi teille kynttilääkään pitelemään. 'Ollappa sillä teidän
nuorella ladyllänne vain hieno leninki ja hiukan punaa poskilla',
sanoi hän, 'niin ei West Endissäkään ole monta, jotka pystyvät hänen
kanssaan kilpailemaan'."

Vaimon puhuessa saivat pimeät ajatukset valtaa minussa. Rupesin
ajattelemaan Angelaa. Koetin olla sitä tekemättä, mutta en voinut.

Ja sitten seurasi kaikista koetuksistani hurjin ja repivin. Kuoleman
kallistuessa lapseni puoleen, sanelin itselleni, että ainoa keino
karkoittaa se pois, olisi _jonkun suuren uhrauksen_ tekeminen.

Tähän asti olin arvellut, että kaikki mitä omistin kuului lapselleni,
mutta nyt tunsin, että _minä itsekin_ kuuluin hänelle. Minä olin
saattanut hänet maailmaan ja velvollisuuteni oli pitää huolta siitä,
ettei hän kärsisi.

Kaiken tämän ajan uskontoni peritty vaisto oli kovassa kapinassa ja
sanelin monta "Terve Mariaa" estääkseni itseäni tekemästä, mitä aioin
tehdä.

_"Terve Maria, armoitettu, Herra on sinun kanssasi..."_

Tuntui kuin olisi järkeni ollut katoamassa. Mutta hyödytöntä
oli kamppailla sitä kammottavaa tunnesysäystä vastaan, joka
itseuhrautumisen nimessä oli saanut valtaa minussa ja lopulta kukisti
vastustukseni.

"Minun täytyy saada rahaa", ajattelin. "Ellen saa rahaa, niin lapseni
kuolee. Minun -- täytyy -- saada rahaa."

Seitsemän seutuvilla nousin ylös, annoin lapsen rouva Oliverille,
puin ylleni kappani ja kiinnitin hermostuneilla sormillani
hattuneulat hattuuni.

"Minne olette menossa, poloinen?" kysäisi rouva Oliver.

"Minä menen ulos. Tulen takaisin aamulla", vastasin.

Ja sitten, käytyäni polvilleni ja suudeltuani vielä kerran lastani --
suloista pikku Isabeliani -- kiskaisin katuoven auki ja paiskasin sen
kiinni jälkeeni.



Sadasneljäs luku.


Kadulle tultuani minä varmaankin astuin raitiovaunuun, sillä vaikka
minusta tuntui, että olin sokea ja kuuro, on minulla vielä hämärä
muistelma siitä, että valot välähtivät ohitseni ja että sähkövaunut
kilisivät.

Bow-kirkolla minä arvatenkin astuin vaunusta (luultavasti
säästääkseni), sillä muistan astelleeni pitkin Bow Roadia, puotien
valaistujen ikkunain ja katukäytävän syrjään pystytettyjen
myyntikojujen välissä, missä työläisnaiset vasut käsivarrellaan
toimittivat lauantai-ostoksensa.

Sydämeni oli yhä luja (olipa teroittunut purevaksikin) ja tiedän,
etten itkenyt, sillä sivuuttaessani peililasin erään rohdoskaupan
ikkunassa näin vilahdukselta kasvoni ja ne olivat hehkuvat kuin
tulenliekki.

Ilta oli kylmä ja tuima. Lähestyessäni sivukatua, missä asuin,
näin katulampun valossa pienen ryhmän ihmisiä, viluisina ja
hartiat pystyssä, kehnosti vaatetettuja ja nälkiintyneitä olentoja
seisovan tylsän äänettöminä kadunkulmassa, missä mies ja nuori
nainen, kumpikin Pelastusarmeijan sinisessä puvussa, lauloivat
Pelastusarmeijan virttä, jonka loppusäe oli "Kohti taivasta sieluni
käy."

Juutalaisen ovi oli lukossa (ensimäisen kerran siellä oloni aikana)
ja niinpä minun oli koputettava ja odotettava, ja odottaessani en
voinut olla kuuntelematta mitä nuori pelastusarmeijalainen nainen
rukoili.

Hän rukoili East Endin juomarein ja porttojen puolesta, että
heistäkin tulisi "etsijöitä" ja "sielunsaluovuttajia" ja "Kuningasten
Kuninkaan vankeja".

Oven avasi itse juutalainen, joka ankaran muotoisena virkkoi minulle
jotain kurkkuäänellään, mutta minä en sitä kuunnellut, työnsin vain
hänet syrjään ja astuin lujin askelin portaita ylös.

Tultuani huoneeseeni ja sytytettyäni kaasun, suljin ja lukitsin oven
ikäänkuin olisin tekemäisilläni jonkun rikoksen -- ja kenties olinkin.

En sallinut ajatusteni viipyä siinä mitä aioin tehdä tänä iltana,
mutta tiesin hyvin mitä se oli, ja milloin omatuntoni kovasti kiristi
minua, huusi ääni sydämessäni:

"Kuka voi minua soimata, kun lapseni elämä on vaarassa?"

Avasin matkalaukkuni ja otin sieltä vaatteita -- jätteitä niistä
puvuista, jotka olin tuonut Ellanista. Niitä ei ollut monta ja
vanhanaikaisia ne olivat, mutta joukossa oli muuan iloinen ja
tyylikäs -- vaaleansininen, korkeakauluksinen puku, jonka etumus oli
valkeata pitsiä.

Muistan ihmetelleeni miksen ollut huomannut pantata sitä sinä
viikkona jolloin olin ollut niin kovassa rahapulassa, ja olleeni
sitten hyvilläni, etten ollut sitä tehnyt.

Se oli ohut ja vaalea, sama puku, joka oli ollut minulla yllä sinä
päivänä, kun tulin Ilfordiin kantaen lasta sylissäni. Ilma oli
silloin ollut lämmin, nyt se oli kylmä, mutta minä vähät siitä,
olihan se paras pukuni ja sievin.

Kun olin pukeutunut siihen, silmäilin pieneen, heilahtavaan peiliini
ja olin tyytyväinen, mutta samassa huomasin, että kasvoni olivat
kalman kalpeat ja se johdatti mieleeni muutamia matka-arkkuni
taskuosastoissa olevia pulloja ja pahvikoteloita.

Tiesin mitä ne sisälsivät -- jätteitä niistä kaunistuskeinoista,
jotka Kairossa olin ostanut, kun hupakko raukka koetin rakastuttaa
miestäni itseeni. Siitä päivin en ollut koskaan katsonutkaan niihin,
mutta nyt kaivoin ne esille ja aloin maalata kalpeita kasvojani,
punaten kuivia ja verettömiä huuliani ja peittäen puuterilla tummat
renkaat silmäini alla.

Sitten panin päähäni hattuni, joka ei ollut liian korea, ja ottaen
viimeksi arkustani parin pitkiä, vaaleita hansikkaita, joita en ollut
koskaan käyttänyt Ellanista lähdettyäni, aloin vetää niitä käsiini.

Seisoin peilin edessä tätä tekemässä ja yritin (Jumala minua
armahtakoon!) hymyillä itselleni, kun uusi ajatus äkisti välähti
mieleeni.

Minä olin itsemurhan tekemäisilläni -- en sitä itsemurhaa, jota
seuraa unhotus, vaan sen, jota seuraa elämä maan päällä kuoleman
jälkeen!

Tämän jälkeen ei Mary O'Neilliä enää olisi olemassa! En voisi enää
koskaan ajatella häntä! Minä olin tappava hänet ja hautaava hänet
ja työntävä hänet maan poveen ja hän oli lähtevä luotani ikuisiksi
ajoiksi!

Sydäntäni kouristi -- siinä heräsi muistelmia lapsuuteni onnellisista
päivistä, suuren rakkauteni lyhyestä ja hurjasta onnenautuudesta,
vieläpä elämästäni Roomassakin synnintunnustuksineen ja messuineen,
sekä sen kirkonkellojen sulosävelistä.

Minä olin sanomassa jäähyväisiä Mary O'Neillille! Ja hirvittävältä
tuntui erota itsestään, sillä kun sitä ajattelin, oli sydämeni
puhjeta.

"Mutta kuka voi minua soimata, kun lapseni elämä on vaarassa?"
puhelin jälleen itsekseni yhä kiskoen pitkiä hansikkaitani käsiini.

Kun olin päättänyt pukeutumiseni, poistuivat pelastusarmeijalaiset
laulaen kasanneihinsa saattojoukko kintereillään. Minä kuuntelin
ja yritin nauraa, mutta se ei onnistunut. Vielä viimeinen
suonenvedontapainen tempaus julmasti jyskyttävässä sydämessäni ja
minä kätkin kasvot käsiini huutaen:

"Lapseni takia! Lapseni takia!"

Ja sitten avasin huoneeni oven, astuin topakasti portaita alas ja
kiskasin katuoven auki.

    Martin Conradin memorandum.

    En pidä sitä sattumana, että tämä tapahtui juuri samana päivänä
    kun minä tulin Englantiin.

    Jos minun olisi se uskottava, niin pitäisi minun olla uskomatta
    paljon siitä, mikä on parasta ihmiselämässä, ja kaikkea sitä,
    mitä meille on opetettu opastavasta Kaitselmuksesta ja henkisistä
    vaikutuksista, joita emme voi järkemme avulla selitellä emmekä
    todistaa.

    Me myöhästyimme kaksi päivää matkallamme syystä, että Biscayan
    lahdella meidät saavutti katala ilma, joka vahingoitti laivamme
    potkuria ja pakotti meidät olemaan ankkurissa, enkä tahdo
    kieltää, ettei se luottamuksen tunne, joka Finisterressä oli
    tullut minuun, olisi siitä hiukan järkkynyt.

    Epävarmuuden tuskat alkoivat itse asiassa niin tuimasti pidellä
    minua kotia lähestyessämme, että matkamme viimeisen yön
    puolivälissä menin O'Sullivanin hyttiin ja istuin tuntikausia
    hänen vuoteensa laidalla jutellen pelostani, että rakkaimpani
    olisi joutunut hukkaan ja mahdollisuudesta löytää hänet.

    O'Sullivan, Jumala häntä siunatkoon, oli "totisesti varma",
    että kaikki kävisi hyvin, ja hän koetti nähdä asiat valoisalta
    kannalta.

    "Minä vain uskon, että hän on Southamptonissa vastassa päässä
    uusi hattu ja sulka! Niin että ole varuillasi, päällikkö."

    Seitsemän korvissa illalla laivamme lähestyi Southampton lahden
    pohjukassa olevaa suurta kivisiltaa. Silloin oli jo pimeä, ja
    koska en kyennyt näkemään muuta kuin meitä odottavan väkijoukon
    mustat muodot ja liehuttavat kädet, niin tein sopimuksen
    O'Sullivanin kanssa, että hän pujahtaisi maihin, niin pian kuin
    laiva laskisi rantaan, ja katsoisi näkyisikö omaa armastani.

    "Muistatko hänen kasvojansa?" kysyin.

    "Minäkö en muistaisi? Kautta Jumalan tähtien, hänenlaisia kasvoja
    ei ole muilla tässä maailmassa", vastasi hän.

    Ne tervetuliaiset, jotka meille suotiin, riittivät tekemään
    turhamaisen miehen ylpeäksi ja saattamaan vaatimattoman miehen
    häpeämään, ja luulenpa, että minä olisin sekä ylpeillyt että
    hävennyt, jos "se oikea" olisi ollut siellä tunteitani jakamassa.

    Hyttini oli kävelykannella ja minä seisoin sen ovella niin kauan
    kuin uskalsin nostaen lakkiani monille tervehtijöille, mutta
    yhtäkaikki tuntien olevani yksinäisin ihminen maailmassa, Jumala
    minua armahtakoon!

    O'Sullivan ei ollut palannut, kun Siirappi tuli sanomaan, että
    kaikki oli valmiina ja oli aika lähteä maihin.

    En tahdo sanoa, etten olisi ollut onnellinen ollessani jälleen
    kotona, en tahdo uskotella, ettei sydämellinen vastaanotto
    liikuttanut minua, mutta Jumala tietää, että kun en väkijoukossa
    voinut nähdä kaipaamiani kasvoja, olisin sinä hetkenä saattanut
    kääntyä ja muitta mutkitta palata Etelänavalle hetkeäkään
    epäröimättä.

    Maihin tullessani oli minulla täysi työ pysytellä pystyssä
    siinä kättenravistamis-myrskyssä, joka suhahti ylitseni. Ja jos
    olisin ollut paremmassa romussa, niin olisin luultavasti pitänyt
    aika hauskaa nähdessäni toverieni poikamaisesti riemuitsevan
    kotiintulostaan. Vanha Siirappi ravisti jokaisen kättä aina
    kaupungin pormestarista juoksupoikiin asti ja tieteellisen
    osaston jäsenet toivat luokseni vaimonsa esitettäviksi kuten
    alaluokkalaiset ennen koulussa esittivät suuria sisariaan.

    Viimein O'Sullivan palasi takaisin nolon näköisenä kertomaan,
    ettei hän ollut nähnyt vilahdustakaan armaastani, ja silloin minä
    karkaisin mieleni ja sanoin:

    "Älä huoli! Ehkäpä hän odottaa meitä Lontoossa."

    Kesti harmillisen kauan ennenkuin irtaannuimme tullista,
    mutta lopulta pääsimme lähtemään puheenjohtajamme tilaamassa
    ylimääräisessä junassa -- ja puolet seuruettamme vaimoineen
    sekä hyvä joukko sanomalehtien kirjeenvaihtajia ahtautui siihen
    suureen salonkivaunuun, joka oli minulle varattu.

    Viime hetkellä joku viskasi pinkan iltalehtiä ikkunasta sisään,
    ja niin pian kuin juna oli päässyt hyvään vauhtiin, otin niistä
    yhden ja koetin lukea, mutta silmäni kiitivät ohi palstojen,
    sillä aatokseni harhailivat muualla.

    Eipä keskustelu vaunussa minua liioin huvittanut. Siinä puhuttiin
    suuresta, puuhaavasta, kajahtavasta maailmasta, yleisistä
    vaaleista, ministeristön kukistumisesta, parlamentti-esityksistä
    ja Herra tietää mistä kaikesta -- asioista, jotka talvimajoissa
    ollessamme olivat tuntuneet tärkeiltä, mutta nyt eivät olleet
    minkään arvoisia, kun janosin aivan muuta.

    Viimein minun onnistui saada muuan hiljainen sanomalehtimies
    syrjäiseen soppeen kanssani ja rupesin kyselemään häneltä
    Ellanista.

    "Se on syntymäsaareni, nähkääs -- kuuluuko sieltä mitään uutta?"

    Sanomalehtimies vastasi myöntävästi. Siellä oli ollut jonkun
    verran hämmennystä pankkihäviöiden kautta ja koko saari oli
    yhä vielä pysähdystilassa ja sen mahtavin rahamies oli tehnyt
    vararikon.

    "Onko hänen nimensä O'Neill?" kysyin.

    "O'Neill on."

    "Onko siellä mitään muuta tapahtunut minun poissa ollessani?"

    "Ei... on... kyllä tosiaan, nyt muistuu mieleeni, että
    toista vuotta sitten siellä oli suuri hätä eräästä nuoresta
    päärittärestä, joka katosi salaperäisesti."

    "Oliko... oliko hän lady Raa?"

    "Oli", vastasi sanomalehtimies ja sitten (malttaen mieleni niin
    hyvin kuin taisin) kuuntelin nopeata kertomusta siitä, mitä oli
    tapahtunut omalle armaalleni siihen hetkeen asti kun hän katosi
    niin tyyten kuin hän olisi pudonnut keskelle Irlannin merta.

    Tarpeetonta on kertoa, miltä minusta tuntui tämän jälkeen. En
    voinut puhua enkä uskaltanut ajatella ja niinpä huusin laulua, ja
    toverini, jotka olivat olleet hiukan allapäin nähdessään minut
    niin hiljaisena, hypähtivät pystyyn tämän ehdotuksen kuullessaan
    kuten koulupenkiltä rientävät koulupojat.

    O'Sullivan tietysti lauloi "Laulajapoikaa" ja Siirappi veisasi
    "Sä vihamies jos oot" ja sitten minä, niin juuri minä (Oi
    Jumala!) lauloin "Sally tyttö, oma tyttö" ja koko seurueeni yhtyi
    sen hullunkuriseen loppukuoroon.

    Kymmenen ajoissa junamme suhahti Charing Crossin asemalle,
    missä jälleen tapasimme suuren ja sydämellisen ihmisjoukon
    aidakkeen takana meitä odottamassa. Ryhmä komitean jäseniä,
    entisiä naparetkeilijöitä ja maantieteilijöitä seisoi odottamassa
    junasillalla.

    En voinut sille mitään, että laimeasti vastasin heidän lämpimiin
    onnentoivotuksiinsa, sillä silmäni etsivät jälleen kasvoja,
    joita en nähnyt. Olinpa senvuoksi mielissäni, kun kuulin
    yli-intendentin sanovan, että auto, jonka tuli viedä minut
    hotelliin, oli valmis lähtemään.

    Mutta juuri silloin tuli O'Sullivan luokseni ja kuiskasi
    korvaani, että muuan pappi ja nunna pyysivät saada puhutella
    minua, ja hän luuli heidän tuovan uutisia Marystä.

    Pappi oli rakas vanha isä Dan ja nunna oli sisar Veronica,
    jota oma armaani sanoo Mildrediksi. Jo pikainen silmäys heidän
    surullisesti hymyileviin kasvoihinsa pani kurkkuni kouristumaan,
    sillä tiesin, mitä he olivat tulleet sanomaan ennenkuin he olivat
    sanoneetkaan -- että rakkaimpani oli hukassa, ja että isä Dan
    (voitettuaan papilliset epäilynsä) oli tullut siihen päätökseen,
    että minä olin lähin mies saamaan siitä tiedon.

    Vaikka olinkin juuri tätä odottanut, niin se iski minuun kuin
    ukkosen tärähdys ja luulenpa, kautta sieluni, että sinä hetkenä
    maanmiesteni sydämellisestä vastaanotosta huolimatta olin
    ihmisistä masentunein.

    Siitä huolimatta hoputin isä Danin ja sisaren ja O'Sullivanin
    autovaunuun ja hypähtäen itse viimeisenä sisään käskin
    kuljettajan ajaa hotelliin lemmon kyytiä.

    Mutta sitä hän ei voinut tehdä, sillä asemapihalla oleva
    ihmisjoukko tungeskeli auton ympärillä huutaen puhetta. Minä
    pidin puheeni ja taivas ties mitä muuta löpisin paitsi että
    heidän vastaanottonsa saattoi minut häpeämään, etten ollut
    päässyt Navalle saakka, mutta että Jumalan avulla ensi kerralla
    olin sinne menevä tahi jättävä luuni tielle.

    Viimeinkin tulimme hotelliin (samaan, missä kiusattu lemmikki
    raukkani oli asunut lempiviikkojensa jälkeen) ja niin pian kuin
    olimme astuneet huoneeseeni, lukitsin oven sanoen:

    "Nyt suoraan asiaan. Ja kertokaa minulle kaikki, olkaa hyvä."

    Isä Dan avasi suunsa, mutta tunteeni ja ajatukseni olivat
    niin kovassa jännityksessä, etten jaksanut kestää hänen
    hidasta saarnastuoliesitystään. Hän oli parahiksi ennättänyt
    kertomuksessaan tottelemattomuuteensa piispaansa kohtaan ja
    kuinka hän oli vannonut valan Hänen kauttansa, joka on kuollut
    puolestamme, tulevansa Lontooseen ja viipyvänsä siellä kunnes
    löytäisi rakkaimpani, kun minä kouristin hänen vanhaa kättänsä ja
    katsahdin sisaren puoleen.

    Hän oli koko lailla sukkelampi ja parin minuutin kuluttua olin
    saanut kuulla pääasiat oman armaani tarinasta -- kuinka hän oli
    paennut kotoa minun tähteni ja tullut köyhäksi minun tähteni,
    kuinka hän jonkun aikaa oli asunut Bloomsburyssa, kuinka kovasti
    häneen oli iskenyt tieto laivani häviöstä ja kuinka (Oi kärsivää,
    uljasta pikku tyttö raukkaani!) hän oli kadonnut vielä vakavamman
    tapauksen lähestyessä.

    Häveliäisyyteen ei nyt ollut aikaa, ei ainakaan minulla, niinpä
    isä Danin painaessa päänsä alas kysyin kursailematta, oliko
    syntynyt lapsi, ja minulle vastattiin myöntävästi ja että
    lemmikki raukkani oli piiloutunut arvatenkin siitä syystä, että
    hän pelkäsi kadottavansa hänet.

    "Entä kuka on hänet viimeksi nähnyt ja koska ja missä?"

    "Viime viikolla ja taas tänään, tänä iltana näki hänet West
    Endissä muuan langennut nainen", vastasi sisar.

    "Ja mitä johtopäätöksiä teette sen johdosta?"

    Sisar epäröi silmänräpäyksen ja sanoi sitten:

    "Että hänen lapsensa on kuollut; ettei hän tiedä teidän olevan
    hengissä; ja että hän on heittäytynyt huonoille teille, koskei
    elämä enää ole hänelle minkään arvoinen."

    "Mitä?" huudahdin. "Uskotteko sitä? Siksi että hän jätti
    roistomaisen miehensä... ja tuli minun luokseni te uskotte hänen
    voivan... Ei ikinä! Ei ikinä Mary O'Neill! Ennemmin hän kerjäisi
    leipänsä tahi kuolisi kadulle."

    Ääneni kävi käheäksi ja petti minut, mutta vilkaistessani
    Mildrediin ja nähdessäni kyynelten vierivän hänen poskillaan ja
    kuullessani hänen puolustuksensa (siihen olivat sadat onnettomat
    naiset joka päivä pakotetut) olin häpeissäni ja lausuinkin sen,
    ja hän ojensi minulle kiltin kätensä anteeksiantamuksen merkiksi.

    "Mutta mitä on meidän nyt tehtävä?" kysyi hän.

    O'Sullivan ehdotti, että noudettaisiin poliisi, mutta minä en
    siihen suostunut. Ajatukseni alkoivat kulkea samaan suuntaan
    kuin kaukana etelässä ollessani, kun joku toveri oli eksynyt
    lumipyryssä, jolloin (milloin ei ollut mitään osviittaa tahi
    jälkeä ohjaamaan minua) lähetin kaksikymmentä miestä leiristä
    leveässä ympyrässä häntä etsimään tahi palaamaan takaisin samoja
    jälkiä.

    Meitä oli vain neljä, mutta minä määräsin meidän suuntamme,
    minne meidän oli mentävä, milloin meidän oli palattava ja mitä
    meidän olisi tehtävä, jos joku meistä saavuttaisi kadonneen
    armaani. Sovittiin, että hänet vietäisiin sisaren asuntoon, jonka
    osoitteen hän antoi meille.

    Kello oli puoli kaksitoista, kun läksimme löytöretkellemme.
    Luulenpa, että hyvä vanha isä Danimme arveli etsintäämme
    toivottomaksi, harhailtuaan itse niin kauan turhaan Lontoon
    kaduilla. Mutta minä olin viimeinkin taas oma itseni.
    Henkinen joustavuuteni, joka oli laskeutunut nollaan, oli
    äkkiä taas kimmahtanut ylös poukahtaen. Enkä totta tosiaan
    silmänräpäyksenkään verran epäillyt, että minut olisi kutsuttu
    kotiin 88:nnelta leveysasteelta tyhjän vuoksi.

    Sanottakoon sitä aivojensekaannukseksi, jos haluttaa --
    yhdentekevä on minulle miksi ihmiset sitä sanovat. Mutta minä
    olin niin varma kuin koskaan elämässä saattaa olla varma, että
    oman, rakkaan marttyyrini kärsimykset olivat päättyneet ja että
    minä jo tunnin kuluttua olin pitelevä häntä sylissäni.

                                               M. C.



Sadasviides luku.


Hurjalla mielenliikutuksella mahtaa olla ruumiillinen kyky ryöstää
meiltä kuulo- ja näkövoima, sillä koettaessani muistella mitä minulle
tapahtui juutalaisen talosta lähdettyäni, tapaan muistissani tyhjiä
aukkoja.

Muistan astuneeni länteenpäin kulkevaan raitiovaunuun ja
sivuuttaneeni Whitechapel Roadin ja sen kihisevät jalkamiesjoukot,
sen kapakat, elävien kuvien teatterit ja juutalais-teatterit.

Muistan poistuneeni raitiovaunusta Aldgate-suihkun luona ja
vaeltaneeni läpi tuon kuolleen City-vyön, joka yhdistää Lontoon itä- ja
länsiosan ja joka päivällä kuhisee kuin mehiläispesä, mutta yöllä
on ääneti ja hyljätty.

Muistan Pyhän Paavalin kirkolle tullessani, että sen lähiseutu
oli tyhjä ja että sen suuri kello löi yhdeksän. Mutta Ludgate
Hillissä oli sakea ihmistulva ja tullessani Fleet Streetille seisoi
sanomalehtitoimistojen edustalla taajoja ihmisparvia lukien suuria,
ikkunoihin liisteröityjä käsinkirjoitettuja ilmoituksia.

Muistan, etten vilkaissutkaan näihin ilmoituksiin. Mitä
merkitsivät sanomalehtiuutiset minulle, joka en ollut nähnyt
lehtiä kuukausimääriin, ja joka nyt olin kuollut maailmalle. Mutta
kiertäessäni erästä ihmisryhmää, joka ulettui keskelle katua, kuulin
jonkun sanovan:

"Hän näyttää nousseen maihin Southamptonissa."

Muistan, että Charing Crossissa jouduin toiseen, vielä suurempaan
väkijoukkoon ja kuulin äänekkäästi juttelevain ihmisten sanovan:

"Hänen junansa on myöhästynyt viisikymmentä minuuttia, niin että
kestää vielä puoli tuntia odottaa."

Muistan sitten astuneeni umpimähkään sivu Pyhän Martinin kirkon
Leicester Squarelle ja kohdanneeni kolme "yleistä naista", jotka
ääneen nauraen sipsuttivat eteenpäin. Heistä oli yksi Angela ja minut
nähdessään hän pysähtyi huudahtaen:

"Halloo! Tässä minä jälleen olen! _Giovanni on kuollut ja kaikki on
minulle hemmetin yhdentekevää!_"

Muistan hänen virkkaneen vielä jotain muutakin -- jotain sisar
Mildredistä, vaikken kyennyt sitä tajuamaan -- ja samassa tuokiossa
hän jätti minut ja kuulin vielä kerran hänen onton naurunsa, kun hän
pyörähti ohi kadun kulmauksessa.

Mitä sitten tapahtui on haihtunut tietoisuudestani. Muistan vain
hämärästi vaeltaneeni katuja pitkin ja poikki ilman mitään päämäärää,
kunnes taas tapasin itseni Charing Crossilta.

Odottava väkijoukko oli nyt entistä vieläkin taajempi ja kiihtyneempi
ja liike molemmin puolin asemaa oli pysäytetty.

"Hän tulee! Hän tulee! Siinä hän on!" huusivat ihmiset, ja sitten
seurasi korviasärkeviä tervehdys- ja hyvähuutoja.

Saatan muistutella mieleeni rivin poliiseja, jotka työnsivät
ihmisiä peräytymään (minuakin työnnettiin); saatan muistutella
mieleeni suuren autovaunun, jossa istui kolme miestä ja yksi
nainen, hiljakseen jyskyttävän tungoksen läpi; saatan muistutella
mieleeni, että yksi miehistä kohotti lakkiansa väkijoukon rientäessä
ravistamaan hänen kättänsä, ja että auto kiiti tiehensä ja ihmiset
ryntäsivät sen jäljestä vallattomasti kuohuvan virran tavalla.

En kertaakaan tullut itseltäni kysyneeksi mitä kaikki tämä hälinä
merkitsi, ja hetken kuluttua -- ehkäpä runsas tunti sen jälkeen --
tuntui minusta kuin olisin kulkenut unessa, kuin olisi ruumiini
harhaillut Lontoon West Endin kaduilla, mutta sieluni aivan jossain
muualla.

Niinpä kerran astuessani sivu Kansallisgallerian ja kuullessani
Martinin nimeä mainittavan, olin mielestäni jälleen Glen Raassa,
kutsuen Martinia nimeltä.

Ja taas, tuiman äänen sanottua: "Siirtykää eteenpäin, olkaa hyvä",
seurasin jalkamiesten virtaa alas pitkin Piccadillyä ja näin
"yleisten naisten" -- pääasiallisesti ranskalaisten ja belgialaisten
-- joukottain mittailevan katua, ja kuulin miesten sutkaisevan
kevytmielisiä sanoja heille ohikulkiessaan, ja tulin ajatelleeksi
määkivää lammasta ja haukkuvaa koiraa.

Mutta noin keskiyön seutuvilla kääntyessäni Oxford Streetiltä Regent
Streetille tuntui sieluni palaavan harhailuiltaan ja minä aloin nähdä
ja kuulla selvästi ja terävästi.

Liike kaduilla oli silloin jo nopeasti hupenemassa, kadut olivat
käyneet pimeämmiksi, kahviloita suljettiin, paperossia polttavia
miehiä ja naisia tulvaili ulos ravintoloista, ajaen tiehensä
autoissa. Lontoon päivä oli taas muuttumassa yöksi.

Ihmiset puhuttelivat minua. En vastannut. Kerran joku vanhanpuoleinen
nainen sanoi minulle jotain, johon minä vastasin "Ei, ei", Toisen
kerran puhutteli minua ulkomaalaiselta näyttävä mies, mutta minä
pyyhkäisin ohitse vastaamatta. Sitten tuli rivi suuräänisiä nuoria
miehiä astuen käsi kädessä leveällä katuvierustalla ja minut
nähdessään he piirittivät minut huutaen:

"Tässä olemme, kultaseni. Antakaapa meille suukkonen!"

Mutta vihaisin sanoin ja elein minä pakotin heidät jättämään minut
rauhaan, jolloin muuan ohi tipsuttava ulkomaalainen nainen virkahti
pilkallisesti:

"Mitähän varten tuo oikein täällä kuljeskelee?"

Lopulta tapasin itseni seisomasta jonkinlaisen loggian alla
Piccadilly Circuksessa, joka nyt oli puolittain pimeä, teattereita ja
varieteita kun jo oli suljettu.

Nyt oli enää vain harvoja ihmisiä näkyvissä siellä, missä hetkinen
sitten oli liikkunut taajoja ihmisjoukkoja. Poliisit astelivat
joutilaina eteenpäin, ajurit ajoivat käyntijalkaa ja autot liikkuivat
hiljakseen; mutta tuon tuostakin kulki ohitseni joitakin, nähtävästi
klubeistaan kotiinpalaavia herrasmiehiä, jotka usein katsahtivat
minuun ja joskus puhuttelivatkin eteenpäin astuessaan.

Silloin ulkomaalaisen naisen iva palasi mieleeni -- mitä varten
täällä kuljeskelin?

Tiesinhän sen, ja sittenkin oivalsin, etten ainoastaan ollut
tekemättä mitä olin tullut tekemään, vaan päälle päätteeksi olin
kieltäytynyt vastaanottamasta jokaista tarjottua tilaisuutta. Oli
ikäänkuin perinnöllinen luotaantyöntämisvoima olisi ollut estämässä
minua tahi jokin vahva, näkymätön käsivarsi siepannut minut pois.

Silloin -- enkelikö ajatuksiani johti? -- mieleeni muistui jälleen
Martin ja ihana ja pyhä eromme Raa-linnassa.

"Tapahtuipa mitä hyvänsä jommallekummalle, yhteen me kuulumme
ikuisesti", oli hän sanonut, ja minä olin vastannut "Ikuisesti."

Kammottavalta tuntui nyt sitä ajatella. Käsitin, että jos tekisin
mitä olin tullut tekemään, niin kuolettaisin en vain Mary O'Neillin,
vaan myöskin Martin Conradin.

Tätä ajatellessani minulle selvesi, että vaikka muitta mutkitta
olin uskonut sanomalehtikertomukset Martinin kuolemasta, niin en
siitä huolimatta ollut tähän asti koskaan pitänyt häntä kuolleena.
Hän oli elänyt siitä alkaen kanssani elämäni joka hetkellä, tukien,
kannattaen ja elähyttäen minua. Niinpä jos olisin uskonut hänen
olevan elossa ja ollut aivan varma hänen palaamisestaan, niin en
missään -- en pienimmässäkään asiassa olisi toiminut ja menetellyt
toisin kuin tähän asti.

Mutta nyt olin tappamaisillani Martin Conradin samoin kuin Mary
O'Neillin rikkomalla liiton (joka oli yhtä pyhä kuin mikään
sakramentti), jonka he olivat solmineet ajaksi ja iankaikkisuudeksi.

Voisinko sen tehdä? Ja vieläpä tällä kammottavalla tavalla? Ei ikinä!
Ei ikinä! Ennemmin kuolen kadulle.

Muistan liikahtaneeni ikäänkuin Ilfordiin palatakseni (Jumala tietää
miten), kun uljaitten ajatusteni harjalle taas sukelsi muisto
kurjasta pienokaisestani. Poloinen, avuton pikku lapseni, joka ei
ollut tehnyt mitään liittoa eikä lupausta. Hän kaipasi ravintoa ja
raitista ilmaa ja päivänpaistetta, ja ellei hän sitä saisi -- jos
rahatonna palaisin hänen luokseen -- niin hän olisi kuoleva.

Suloinen lemmikkini! Oma Isabelini, ainoa aarteeni! Martinin ja minun
lapsi!

Tämä teki pikaisen lopun kaikesta epäröimisestä. Puraisin huuleni
verille ja sanelin itselleni, että puhuttelisin ensimäistä miestä,
joka sattuisi tulemaan.

"Niin, ihan ensimäistä, joka sattuu tulemaan", vakuuttelin.

Seisoin tällä hetkellä loggian pylvään alla melkein siihen nojaten
ja kadulla vallitsevasta äänettömyydestä kuulin selvästi jyrkkäin,
pontevain askelien tulevan minua kohti.

Se oli mies. Tullessaan lähelle minua hiljensi hän kulkuaan ja
pysähtyi. Hän oli silloin aivan takanani. Kuulin hänen huohottavan
hengityksensä. Tunsin, että hänen silmänsä olivat minuun kiinnitetyt.
Vilahdukselta huomasin, että hänellä oli yllä pitkä ulsterikappa ja
lakki, että hän oli nuori, pitkä, vartaloltaan voimakas, että hänen
kasvonsa olivat päättävät, lujat, sileiksi ajellut ja että häntä
ympäröi selittämätön tuoksu raitista ilmaa.

"Nyt, nyt!" ajattelin ja estääkseni itseäni juoksemasta tieheni
käännyin nopeasti häntä kohti ja yritin puhua.

Mutta en puhunut mitään. En tietänyt mitä naisten on tapana
sanoa miehille tällaisissa olosuhteissa. Tapasin itseni hurjasti
vapisemasta ja ennenkuin minulle selvisi mitä oli tapahtumassa,
puhkesin kyyneliin.

Sitten seurasi huumaava hetki, ristiriitaisten tunteiden myrsky.

Tunsin, että mies oli tarttunut kiinni minuun, että hänen vahvat
kätensä kouristivat käsivarsiani ja että hän katseli minua kasvoihin.
Kuulin hänen äänensä. Se tuli kuin unimaailmasta.

"Mary! Mary!"

Katsahdin häneen, mutta ennenkuin silmäni kykenivät lennättämään
uutisen aivoihini, tiesin kuka hän oli -- tiesin, tiesin, tiesin!

"Älä pelkää! Minä se olen!"

Silloin -- Jumala tietää miksi -- ponnistelin irti hänestä huutaen:

"Päästäkää minut!"

Mutta silloinkin kun riuhtaisin vastaan -- koettaen paeta suurinta
onneani -- rukoilin kaikella voimallani, että nuo vahvat kädet
pitelisivät minua hellittämättä, voittaisivat minut, lannistaisivat
minut.

Niin kävi. Ja silloin päässäni tuntui jotain ratkeavan ja aivoissani
kohisevan pauhinan läpi kuulin äänen jälleen puhuvan:

"Ajuri, sisar, nopeasti! Avaa ovi, O'Sullivan. Ei, jätä hänet
minulle. Minä olen löytänyt hänet, kiitos Jumalan!"

Ja sitten yllätti minut sokaiseva pimeys ja kaikki haihtui mielestäni.

Mutta tuokion kuluttua (minusta se tuntui tuokiolta) muisti palasi
takaisin suurena ilonvirtana. Vaikka en silmiäni avannut, tiesin
olevani turvassa, tiesin että lapsi oli turvassa ja että kaikki oli
hyvin. Ja ääni -- tuo sama, rakastettu ääni -- puhui jälleen:

"Mally! Oma Mallyni! Paljon kärsinyt lemmikki raukkani! Omani
jälleen! Jumala siunatkoon häntä!"

Hän se oli, Martin, minun Martinini. Ja oi, Herrani Äiti, hän kantoi
minua sylissään portaita ylös.



NELJÄS OSA

NAINEN JA HÄNEN JUMALANSA



PELASTUNUT.



Sadaskuudes luku.


Tietoisuuteen herätessäni olin omituisessa, tuskaisessa ja yhtäkaikki
iloisessa tunnetilassa. Tuntui kuin olisi minut heikossa venheessä
istuen myrskyisältä ulapalta äkisti survaistu rauhaisaan satamaan.

Olin kuulevinani itseni sanovan: "Lapseni ei saa kuolla. Köyhyys ei
saa tappaa häntä... Minä vien hänet maalle... hän on paraneva...
Ei, Martin se ei ole. Martin on kuollut... Mutta hänen silmänsä...
ettekö näe hänen silmiänsä... Päästäkää minut menemään."

Sitten jokin mahtava virta tuntui pyyhkäisevän tiehensä kaikki
sekavat, painajaisen tapaiset tunteet, ja seurasi suuri rauha,
aamuhetken suloinen lepo. Aurinko paistoi silmilleni eikä korviini
kuulunut muita ääniä kuin linnun ohut viserrys.

Avatessani silmäni näin olevani aivan vieraassa huoneessa. Se
muistutti hiukan arvoisan äidin huonetta Roomassa, siinä kun oli
pyhimysten kuvia seinillä ja uunin yläpuolella suuri Pyhän Sydämen
kuva, mutta siellä paloi pieni kaasuvalkea ja ikkunan eteen
ripustetussa kullatussa häkissä lauleli kanarialintu.

Yritin selvittää tajuntani päästäkseni selville missä olin, kun
Mildredin ystävälliset kasvot valkean hunnun ja kauluksen ympäröiminä
kallistuivat puoleeni ja hän virkkoi hellästi hymyillen: "Oletko
hereillä nyt, lapseni?"

Silloin syöksähti muisti takaisin, ja vaikka lähin menneisyys oli yhä
kuin myrskyinen uni, palasi kaikki mieleeni.

"Onko totta, että näin...?"

"On", virkkoi Mildred.

"Hän ei siis joutunutkaan haaksirikkoon?"

"Sanomalehdissä oli väärä tieto. Se peruutettiin kuukauden tahi
kahden kuluttua."

"Missä hän on?" kysäisin kohottautuen tyynyltäni.

"Hiljaa! Makaa rauhassa! Sinä et saa kiihoittua. Minun täytyy kutsua
tohtori."

Mildred teki lähtöä, mutta minä en voinut päästää häntä menemään.

"Odota! Minun täytyy vielä jotain kysyä."

"Ei nyt, lapseni. Pane maata."

"Mutta minun täytyy. Sisar kulta, minun täytyy. Minulla on jotain
kysyttävää."

"Sinä tarkoitat lasta", sanoi Mildred matalalla äänellä.

"Niin."

"Hänet on löydetty ja viety maalle ja hän on jo koko joukon
virkeämpi. Pane siis maata ja ole rauhallinen", virkkoi Mildred, ja
huoahtaen pitkään onnesta minä tottelin.

Seuraavassa tuokiossa kuulin hänen juttelevan puhelimesta minun
vironneen tajuttomuudestani ja olevan melkein entiselläni, ja sitten
kuului paksu puhelinääni haudantakaisten naurahdusten säestämänä
puhuvan muutamia epäselviä sanoja, jotka kajahtivat kuin mykän huudot
syvässä tunnelissa.

"Tohtori saapuu piakkoin", sanoi Mildred palaten luokseni säteilevin
kasvoin.

"Entä hän?"

"Niin, ehkäpä hänenkin sallitaan tulla."

Hän oli juuri kertomassa minulle miten he olivat saaneet
pienokaisesta selvää -- löytämällä taskustani rouva Oliverin kirjeen
-- kun ulkokäytävästä kuului sähkökellon pärinä, jolloin Mildred
lähti avaamaan.

Se oli tohtori O'Sullivan ja samassa hän seisoi vuoteeni vieressä
kasvot yhtenä mielihyvän hymynä.

"Kautta taivaan pyhien, tämähän on kerrassaan mainiota", lausui hän.
"Kuka uskoisi häntä samaksi naiseksi, jonka äsken toimme tänne."

"Eilisiltanako se oli?" kysäisin.

"No, eipä juuri eilisiltana", vastasi hän. Ja sitten sain tietää
olleeni pahasti sairaana ja tiedotonna kaksi päivää ja Martinin
olleen kuumeentapaisessa levottomuudessa.

"Hän tulee heti, tuleehan?" sanoin. "Eikö hän jo heti ole täällä?
Miltä hän näyttää? Onko hän terve? Suorittiko hän työnsä loppuun?"

"Noh, noh, noh", huudahti tohtori kädet pystyssä. "Jos te tällä tapaa
kiihdytätte mieltänne, niin en ole ensinkään varma siitä, että sallin
hänen tulla."

Mutta kun minä olin pyytänyt ja rukoillut ja luvannut olla kiltti,
niin hän taipui ja suostui lähettämään Martinin luokseni, ja silloin
minä olin vähällä heittäytyä hänen kaulaansa ja suudella häntä.

Tällä välin oli Mildredillä ollut omat puuhansa ja minun
huomaamattani oli joku toinen astunut huoneeseen.

Se oli rakas, vanha isä Dan.

"Jumalalle olkoon kunnia!" huudahti hän minut nähdessään, ja sitten
hän virkkoi:

"Ei pidä tuskailla, tyttäreni, ei pidä tuskailla" -- tuo sama
hermostunut sävy äänessään, jonka pitkällisen kokemuksen nojalla
tiesin merkitsevän herttaisen isä kullan omaa järkkynyttä mielialaa.

Vasta pitkän ajan kuluttua sain kuulla, että hän kuuden kuukauden
ajan oli väsymättä polkenut Lontoon katuja (illan pimeässä ja aamun
kylmyydessä) minua etsien, mutta jokin hänen hellissä, vanhoissa
kasvoissaan, jotka olivat niin uurteiset ja riutuneet, vavahutti niin
tunteitani, että silmäni alkoivat vettyä, ja tämän nähdessään hän
rupesi nauramaan ja löpisemään irlantilaista murrettansa.

"Siunaukseni teille, tohtori! Nyt te tiemmä vallan ylpeäksi käytte,
kun teidän on sallittu pelastaa maailman kultaisin rouva. Ja voi
toki, sisar kulta, eikös talossa tässä ole mitään juotavaa tarjota,
eipä totta tosiaan papillinen vaatekaan mua estää saata juomasta
vaikka kenenkä onneksi."

Jos hän tällä arveli minua reipastuttavansa, niin hän erehtyi
tykkänään, sillä näin että tohtori oli kovassa touhussa saada hänet
ulos huoneesta ja että Mildred seurasi häntä eteiseen.

Mutta hän jätti oven auki, ja niin pian kuin olin hiukan tyyntynyt,
kuuntelin hartaasti joka liikettä ulkoa.

Silloin sähkökello äkkiä taas soi, tällä kertaa hiljemmin ja sitä
seurasi kuiskaava puhelu eteisessä (tuntui kuin puhuja olisi ollut
hengästynyt juoksemisesta) ja silloin taas... tiesin, tiesin, tiesin!

Hetken kuluttua Mildred tuli luokseni ja kysyi kuiskaten olinko aivan
varma siitä, että pystyisin malttamaan mieleni, ja vaikka sydämeni
rajusti kolkutti rintaani vastaan, vastasin myöntävästi.

Sitten pyysin käsipeiliä ja kohentelin hiukan hiuksiani ja tämän
jälkeen ummistin silmäni (Jumala tietää miksi) ja jäin odottamaan.

Tuokio kesti vaitioloa, kuolon hiljaisuutta ja sitten -- sitten
avasin silmäni ja näin hänen seisovan ovella.

Hänen suuret, voimakkaat pronssinväriset kasvonsa -- jotka nyt olivat
entistä vieläkin voimakkaammat ja joihin kärsityt sieluntuskat olivat
iskeneet oman leimansa -- olivat mielenliikutuksen järkyttämät.
Kotvaan hän ei puhunut mitään, mutta saatoin nähdä, että hän huomasi
minkä muutoksen elämä oli minussakin matkaansaattanut. Sitten hän
lausui hiljaa, niin hiljaa kuin olisivat sanat kuiskatut hänen
sielustaan:

"Anna anteeksi! Anna anteeksi!"

Ja astuen eteenpäin lankesi hän polvillensa vuoteeni ääreen suudellen
ojennettuja käsivarsiani ja käsiäni.

Tämä kävi jo yli voimieni ja seuraavassa tuokiossa kuulin rakkaimpani
miehekkään äänen huutavan:

"Sisar! Sisar! Hiukan konjakkia! Sukkelaan! Hän on pyörtynyt."

Mutta vähäinen pyörtymyskohtaukseni oli pian voitettu ja vaikkei
Martinin sallittu enää viipyä luonani kuin parisen minuuttia,
tulvaili ylitseni niin mahtava onnenvirta, etten sen vertaista ollut
ennen tuntenut enkä arvatenkaan koskaan enää tule tuntemaan.



Sadasseitsemäs luku.


Minun toipumisaikani oli ihana ja jo viikon kuluttua olin jälleen
pystyssä, nääntyneenä tosin, mutta loistavan onnellisena.

Isä Dan oli palannut Ellaniin (erottuaan minusta juhlallisen
näköisenä ja sanoen: "Herra, nyt Sinä lasket palvelijasi rauhaan
menemään"), ja sisar Mildred oli hankkinut luvan luovuttaa minulle
yhden huoneistaan niin kauan kuin olisin sen tarpeessa.

Martin tuli minua tervehtimään joka päivä viipyen luonani ensin viisi
minuuttia, sitten kymmenen ja lopulta viisitoista minuuttia, jopa
puolen tuntiakin. Häntä ympäröi alati sellainen terveyden ilmapiiri,
että jo pelkkä hänen kätensä piteleminen tuntui minua vahvistavan
ja synnyttävän uutta voimaa kalpeassa, verettömässä, lakastuneessa
ruumiissani.

Monesti tuntui minusta kuin olisin uneksinut nähdessäni hänen siinä
istuvan vieressäni ja minun täytyi koskettaa häntä ollakseni varma,
että hän todella oli läsnä.

Kuinka hän jutteli pysyttääkseen minut virkeällä mielellä! Melkein
aina retkestään (ei koskaan minusta tahi kärsimyksistäni, sillä ne
tuntuivat olevan hänelle pimeä näyttämö, jonka edestä hän ei halunnut
esirippua kohottaa) ja minä kuuntelin vavisten ja jännittyneenä
kertomuksia hänen töintuskisesta pelastuksestaan lukemattomista
vaaroista, vaikka hän nauroi ja piti niitä niin vähäpätöisinä.

Sydämeni oli melkein murtua ajatellessani, ettei hän päässyt Navalle,
ja kun hän kertoi minun ääneni kaiun kutsuneen hänet takaisin
88:nelta leveysasteelta, niin minä olin omasta mielestäni pelkuri
raukka, enkä ansainnut Martinin rakkautta.

Toisinaan hän jutteli pienokaisesta -- jota hän nimitti "tyttöseksi"
-- ja sain kuulla hullunkurisen kuvauksen siitä, kuinka hän oli
lähtenyt hakemaan häntä Ilfordista, missä muurari äkkiä oli huomannut
olevansa niin kiintynyt lapseen, että hän oli vastahakoinen hänestä
eroamaan, kunnes parisen kultakolikkoa ja Martinin rautakouran kova
kouristus -- joka melkein taittoi hänen ranteensa jäähdyttivät hänen
"isälliset tunteensa."

"Mutta nyt hän on virkku kuin kala vedessä", lisäsi Martin, "ja
minä pistäyn Cheveningissä joka toinen päivä tiedustelemassa hänen
vointiaan."

Lemmittyni oli alusta alkaen alituiseen juoksussa, mutta ellei
hän voinut ruumiillisesti olla seurassani, oli hän henkisesti
sanomalehtien välityksellä, joita Mildred kanneskeli minulle
pinkoittain.

Kuvalliset lehdet monine naparetkeä esittävine kuvineen
miellyttivät minua eniten, varsinkin ne, missä Martin oli täysissä
napatamineissaan tarmokkaan ja valppaan näköisenä ja silmissä tuo
suurten miesten katse, joka saattaa meidät tuntemaan, että he kaikki
-- nuo eri aikakausien suuret miehet -- ovat saman perhekunnan
veljeksiä.

Mutta olipa siinä lukemistakin! Mitä haastatteluja, mitä
kirjoituksia! Muuan tieteellisen osastomme jäsen oli sanonut että
"siellä kaukana", Luonnon pelottavassa raivossa, ei tiede, eipä
edes ruumiillinen voimakaan merkinnyt mitään, vain yksi seikka,
sankarillinen sielu, oli jonkin arvoista, ja se oli Martinilla, joka
niinmuodoin oli aina ollut heidän synnynnäinen johtajansa.

Ja sitten _Times_, luetellen mitä kaikkea tuntuvaa hyötyä
retkikunnasta tiedettiin olevan, sanoi sen todellisen merkityksen
olevan siveellistä ja henkistä laatua, se kun todisti, että aikana,
jolloin puolet maailmaa näytti ajattelevan yksinomaan rikkauden
kokoamista (tulin ajatelleeksi isääni) ja toinen puoli yksinomaan
huvitteluhalunsa tyydyttämistä (mieheni ja Alma muistuivat mieleeni),
saattoi elää Martin Conradin ja hänen uljaitten toveriensa kaltaisia
miehiä, jotka olivat katsoneet kuolemaa silmiin ihanteen tähden ja
olivat valmiit sen uudelleen tekemään.

Oi taivas sentään! Mitä kyyneltulvia minä vuodatin näitä lehtiä
lukiessani! Mutta eniten minua liikuttivat ne persoonalliset
kunnianosoitukset, jotka Martinille suotiin.

Ensin piti Kuninkaallinen Maantieteellinen Seura kokouksen Albert
Hallissa, missä hänelle ojennettiin Kultamitali. Muistan olleeni
kuumeentapaisessa levottomuudessa sinä iltana, kunnes tohtori
O'Sullivan (taivas häntä siunatkoon!) ryntäsi ylös portaita minulle
kertomaan, että oli ollut "loistava menestys", ja että Martinin puhe
(hän ei ollut sanaakaan valmistanut) oli ollut "kerrassaan repäsevä".

Sitten muutamat yliopistot antoivat lemmitylleni yliopistollisia
arvonimiä ja Edinburghista palattuaan astuskeli hän eestaas
huoneessani tohtorin lakissa ja viitassa, sanomattomaksi huviksi
itselleen ja minulle.

Oh noita onnen päiviä! Ilo oli niin suuri, että se lopulta muuttui
tuskaksi.

Asiat kehittyivät huippuunsa, kun sisäasiain ministeri kirjoitti
Martinille, että kuningas oli armossansa suvainnut aateloida
hänet hänen loistavan urheutensa ja kaiken sen ilmeisen hyödyn
tunnustukseksi, jonka hän jo oli tehnyt maailman aineellisen
menestyksen hyväksi.

Tästä minä pahasti säikähdin, vaikka nainen yksin voi käsittää
miksi. Oli kyllä ihanata ottaa osaa miehen kunniaan, jota rakastin
(vaikkakin salassa), mutta toista oli tuntea, että hänet kuletettiin
minulta pois, nostettiin ylös ja kohotettiin yläilmoihin minun
jäädessäni kauas alhaalle.

Kun tämä tunnelma alkoi saada valtaa minussa, oli minun tapana öisin
Mildredin ollessa työssään istua hänen ullakkokamarinsa ikkunan
ääressä silmäillen ulos Piccadillyyn ja ihmetellen miten paljon
lemmittyni itse asiassa mahtoi tietää niistä vaikutteista, jotka
olivat kuljettaneet minut sinne, ja kuinka vähällä sen hirvittävä
pyörre (josta Jumalan armo minut pelasti) oli ollut minut nielaista.

Silloin minä aloin kirjoittaa näitä muistiinpanoja (Mildredin
ostettua minulle tämän suuren kirjan hopeaheloineen ja avaimineen)
selittääkseni hänelle, jolle olen kirjoittanut elämäni tarinan
(vasten kasvoja en ole voinut sitä hänelle sanoa), mistä se johtui,
että minä jouduin synnin kiusaukseen ja olin tekemäisilläni suurimman
rikoksen, minkä nainen saattaa tehdä sukupuoltansa kohtaan.

Näin kului kolme kuukautta, kevät oli tulossa ja minä aloin tuntea,
että Martin (joka ei vielä ollut käynyt kotonaan) oli sidottu
Lontooseen minun tähteni, kun tohtori O'Sullivan ilmoitti minun
olevan kyllin terveen muuttamaan muualle ja että kotisaareni ilmanala
tekisi minulle hyvää.

Mitä vavahuttavia tunteita tämä uutinen minussa nostatti! Luulenpa,
että maaperällä, jossa olemme syntyneet, on aina vahva vetovoima
sydämiimme, mutta minun ikävöimistäni tällä kertaa jäähdytti aika
tavalla pelko, että saisin siellä osakseni hyvin kylmän vastaanoton.

Mutta jo seuraavana aamuna tuli isä Danilta kirje, missä kerrottiin
Ellanin uutisia, toiset olivat aika ikäviä, Jumala nähköön, (isän
rahallinen asema oli täydellisesti kukistunut); toiset hirveän,
vallattoman hauskoja, sellaisia, että vain enkeli olisi voinut olla
niistä iloitsematta (Alma ja mieheni olivat nyt joutuneet pahaan
huutoon ja yleisen mielipiteen heiluri oli nyt heilahtamassa minun
puolelleni); ja lopulta isä Dan vakuutteli kotiseudullani minua vielä
muisteltavan suurella rakkaudella.

Herttaisin osa kirjettä koski tietenkin Christian Annea, joka
tuimasti kamppailtuaan siveellisten periaatteittensa kanssa
oli julistanut, että olinpa tehnyt vaikka mitä, niin "puhdas
kuin vuoriturve" olin sittenkin. Isä Danin oli hän valtuuttanut
lähettämään minulle terveiset, että "Mary O'Neillin pieni huone"
odotti yhä häntä.

Silloin oli kaikki selvillä -- kaikki paitsi yksi seikka, ja se
merkitsi paljon. Mutta kun Martin myöhemmin samana iltana tuli minua
tervehtimään ja samat terveiset saatuaan ilmoitti aikovansa viedä
minut kotiin, tunsin, ettei minulla enää ollut mitään toivomista maan
päällä.

Yhtäkaikki en olisi ollut nainen, ellen olisi hiukan keimaillut
suuressa onnessani; niinpä Martinin puhuttua asiansa, virkahdin:

"Mutta uskallatko?"

"Uskallan -- mitä?" kysäisi Martin.

"Uskallatko lähteä kotiin _minun_ kanssani?"

Hän vastasi juuri niin kultaisesti kuin odotinkin:

"Kuulehan Mary, mieleni palaa halusta nähdä pieni saaremme, ja
vanhukset ikävöivät ihan hurjasti sulkea minut syliinsä; mutta ellen
voi palata sinne sinun kanssasi, niin kautta taivaan Herrani silloin
en koskaan enää siellä näyttäydy."

Tahdoin nähdä pienokaista ennen lähtöäni, mutta sitä ei sallittu.

"Odottakaa kunnes olette oikein virkeä, kyllä sitten lähetämme hänet
luoksenne", sanoi tohtori O'Sullivan.

Niin että kaiken loppu oli se, että viikon kuluttua olin matkalla
Ellaniin Martinin ja Mildredin seurassa, joka, ollen itsekin hiukan
uupunut, oli saanut luvan saattaa minut kotiin.

Saatanko milloinkaan unohtaa tuloamme Blackwateriin! Laiva, jossa
saavuimme, oli yltyleensä lipuilla koristettu ja sen liukuessa
satamaan näytti sakea ihmisjoukko, joka täytti laivasillan toisesta
päästä toiseen, joutuvan ihan haltioihinsa iloisesta kiihtymyksestä.
Siinä huudettiin ja hurrattiin! Siinä hattuja ja nenäliinoja
heiluteltiin!

Seurasi tuntuva äänettömyys, melkeinpä syvä hiljaisuus, kun
laivaportaitten jouduttua paikoilleen Martinin nähtiin ojentavan
minulle käsivartensa ja minut tunnettiin kadonneeksi ja häväistyksi
lady Raaksi.

Mutta sitäkin kesti vain tuokion. Oli ikäänkuin ihmiset olisivat
tunteneet, että Martinin menettelytapa tässä asiassa oli näyte siitä
pyhästä rohkeudesta, joka oli johtanut hänet niin lähelle Napaa,
sillä tuskin oli hän taluttanut minut rannalle ja istuttanut minut
meitä odottavaan autoon, kun jo tervehdyshuudot uudelleen puhkesivat
ilmoille huumaavana myrskynä.

Ajoimme kotiin säteilevin kasvoin ja tullessamme kyläämme ei minulta
jäänyt huomaamatta, että minuakin oli ajateltu hiukan -- hiukan vain
-- tervetuliaisia meille valmistettaessa.

Isä Dan oli siellä. Hän astui vaunuun ja kävi istumaan minun
viereeni ja sitten muutamat kylän vaimot, jotka olivat pukeutuneet
pyhävaatteisiinsa, lähestyivät meitä ja pudistivat kättäni jutellen
mitä olin sanonut ja tehnyt lapsena ollessani -- juttuja, jotka itse
aikaa sitten olin unohtanut.

Loppupuoli tietä meidän oli kuljettava jalkavauhtia, ja Martinin
tervehtiessä vanhoja ystäviä (hän muisti kaikki nimeltä) supatti
isä Dan korvaani "kotoisesta maanjäristyksestä", joka oli pannut
Suvimajan ylösalasin tähän päivään asti. Pieni kamari oli asetettu
kuntoon minulle ja paras makuuhuone (tohtorin ja Christian Annen)
Martinille ja luhti maitoaitan päällä vanhalle pariskunnalle
itselleen.

"Onko se totta?" olivat he toisiltaan kyselleet. "Ihanko todella hän
on tulossa? Mitähän hän haluaa syödäkseen, äiti? Entä mitä hän mahtaa
juoda? Mitä polttaa?"

Minun oli suljettava silmäni lähestyessäni isäni talon porttia, ja
ellen olisi kuullut virran kohinaa sillan alta ja varisten vaakkunaa
jalavista, en olisi tietänyt milloin olimme sen kohdalla.

Kasvot onnesta loistavina ja valkea lyhyeksi ajeltu pää paljaana
(nähtävästi oli hän torventoitotuksemme kuultuaan rynnännyt ulos
talosta) seisoi vanha tohtori meitä nastassa kujatien käänteessä ja
loppumatkan asteli hän hilpeänä kuin poikanen autovaunun vieressä
Martinia kädestä pidellen.

Minä kumarruin eteenpäin nähdäkseni ensi vilahduksen Suvimajasta, ja
siinä se jo näkyi verenpisara-aitauksen takaa, joka juuri oli kukkaan
puhkeamaisillaan. Siinä oli Christian Annekin veräjällä hilkka
päässään; ja ennenkuin auto oli pysähtynytkään, oli Martin hypähtänyt
maahan ja sulkenut hänet syliinsä.

Minä tiesin, miltä tämä tuntui herttaisesta vaimokullasta, ja
hetkeksi masentui mieleni, sillä ajatuksiini välähti, että hänen
sydämensä ehkä oli lämmennyt minulle vain hänen poikansa tähden.

Mutta juuri kun olin astumaisillani autosta, ruumiillisesti heikkona
ja hiukan horjuen, vaikka isä Dan ja sisar Mildred auttoivat minua
alas, syöksähti Martinin äiti luokseni ja sulki minut syliinsä
huudahtaen:

"Voi ihme ja kumma, tohtori, sehän on pikku Mary O'Neill, Jumala
häntä siunatkoon!" -- aivan kuten ennen vanhaan tullessani lapsena
laulamaan joululaulua hänen ovelleen.



Sadaskahdeksas luku.


Kun seuraavana aamuna heräsin "Mary O'Neillin pienessä huoneessa",
jossa tuntui puhtaan liinavaatteen ja suloisten köynnöskasvien
tuoksua, paistoi aurinko sisään raollaan olevasta ikkunasta, linnut
laulelivat, lehmät ammuivat, nuoret karitsat määkivät, varis kohosi
vaakkuen yläilmoihin, ja maalta kohoaviin ääniin yhtyi kaukainen
meren kohina.

Lattian läpi (joka oli laudoittamaton alapuolelta) taisin kuulla
tohtorin ja Christian Annen hiljaa keskenään kotkottavan kuin kaksi
iloista, vanhaa papukaijaa; ja kun silmäilin ulos, näin omena- ja
luumupuitten punaiset ja valkoiset kukat ja tunsin palavan turpeen
hajun savutorvesta ja rannalta tulevan meriruohon suolaisen tuoksun.

Sisar Mildred tuli avustamaan minua pukemisessa, ja kun tulin alas
rattoisaan keittiöön, tuntien itseni vahvaksi ja reippaaksi, niin
Christian Ann, joka kanteli kaurakakkuja ristikolle paahtumaan,
huudahti minulle kuin lapselle:

"Tule, tule, kultamuru; tunnethan talon tavat." Ja kun astuin karkean
uunimaton yli ja istuuduin uunin kohdalla olevaan nojatuoliin
hopeamaljojen alle, jotka koristivat korkeata uuninreunusta, huudahti
hän taas, ikäänkuin ylimalkaisesti koko maailmaa puhutellen, sillä
muita ei ollut huoneessa:

"Katsokaapas tätä kummaa! Hän on ollut suuressa maailmassa ja nähnyt
ihmeitä ja ihmismahtia jos jonkinlaista, sen takaan, mutta tuossa
hän istuu niin sievästi ja kodikkaasti kuin ei hän koskaan olisi
ollutkaan muualla."

Sitten tuli sisar Mildred huoneeseen, ja hetken kuluttua vanha
tohtori, joka oli ollut tiellä Martinin tuloa odottamassa (tämä oli
kun olikin kieltäytynyt käyttämästä vanhusten makuuhuonetta ja oli
asettunut "Auraan" asumaan) astui sisään sanoen:

"Poika viipyy, äiti -- mikä hänellä lieneekään?"

Odotimme vielä kotvan aikaa ja sitten kävimme aamiaispöytään. Oh sitä
kotoista ihanuutta tässä aamuateriassa! Puuro, maito, hunaja, kakut,
kullanhohtava voi ja tuoreet munat -- kaikki oli yksinkertaista,
maukasta ja runsasta.

Mildredin vastustelemisista huolimatta Christian Ann tarjoili
pöydässä, enkä huoli kieltää tunteneeni hämmästyttävää mielihyvää
siitä, että taas kerran minua palveltiin, että mielihalujani
kyseltiin ja heti täytettiin, että sain määräillä, että minua
toteltiin -- minua, minua, minua!

Valtaani nojaten vaadin lopulta Christian Annenkin istumaan pöytään,
jonka hän tekikin, vaikkei syönyt mitään, puheli vain edelleen
hauskaan, koruttomaan, herttaiseen tapaansa.

Martinista hän kaiken aikaa jutteli, ja kaunista oli kuulla hänen
lujasta uskostaan, että Martin yhä oli elossa, vaikka ilmoitus oli
saapunut hänen hukkumisestaan.

Mitä? Ettäkö hänen poikansa kuolisi sillä lailla ja lisäksi kun
hän itse oli vanha ja hänen elämänsä aurinko laskemassa. Eipä
suinkaan! Sanomalehdet! Hui hai, kuka välittää, mitä ihmiset niihin
kirjoittavat? Jos Martin tosiaankin olisi hukkunut, eikö _hän_ olisi
sitä tiennyt -- hän, joka oli kantanut hänet kohdussaan ("aika kova
synnytys se olikin"), ja ensimäisenä kuullut hänen äänensä maailmassa?

Niinpä, kun ihmiset ajattelivat, että hänen järkensä "alkoi pehmetä",
hän pysyi lujana uskossaan, että hänen armas poikansa oli palaava
hänen luoksensa. Ja katso! eräänä pimeänä talvi-iltana hänen
istuessaan yksin uunin ääressä tuulen kohistessa puitten latvoissa
ja tohtorin yläkerrasta kehottaessa häntä tulemaan levolle ("sinä
näännytät itsesi pilalle, vaimo"), kuuli hän napsahduksen puutarhan
veräjältä ja askeleita hiekkakäytävältä, ja siinä oli vanha Tommy
toveri, joka malttamatta odottaa, että hän avaisi oven, kajahutti
kautta ikkunan, että "telekraahvi" oli tullut ilmoittamaan, että
hänen poikansa oli tallella.

Isä Dan pistäysi messun jälkeen, baretta ja haalistunut kauhtana
yllään (sama, vakuutan, jota hän käytti lapsuudessani), ja sitten
Martin itse tulla hulmahti sisään ja hänen miehekäs äänensä kajahti
kuin huuto peräkannelta:

"Halloo! Mainio aamu, eikö totta?" Oli ihastuttavaa katsella miten
hän kohteli äitiään, vaikkeivät hänen kujeilemisensa osoittaneet
varsin suurta kunnioitusta häntä kohtaan.

Kun Christian Ann pyysi häntä istumaan, kysyen oliko hän unohtanut
talon tavat, ja sanoi toivovansa, että Martin oli heittänyt sikseen
kaikki Etelänapa-retket ja tyytyisi rauhassa asettumaan kotiin, ja
Martin siihen oli vastannut: "Ei", sillä hänen täytyi pian palata
Lontooseen, huusi Christian Ann:

"Siinä kuulit, tohtori? Mitä sinulle sanoin? Kun he kerran ovat
päässeet liikkeelle, niin he ovat noidutut -- himoitsevat ja
aina vain himoitsevat päästä takaisin taas. Kuka häntä Lontoossa
tarvitsee?"

Johonka tohtori (ajatellen aateloimista) ylpeästi kohotti vanhaa
päätään ja iski silmää isä Danille, sanoen:

"Kukapa tietää? Ehkäpä kuningas tarvitsee häntä, vaimo."

"Kuningas?" huudahti Christian Ann. "Hänellähän on oma pulska poika,
olen kuullut kerrottavan, niin mitäpä hän minun pojallani?"

"Mary", sanoi Martin, kun hän sai naurultaan puhutuksi, "oletko äidin
tarpeessa? Minulla on yksi kaupaksi."

"Kurittakaa häntä, rouva Conrad", huusi isä Dan. "Kurittakaa sitä
nuorta veitikkaa. Olkoonpahan vain suuri mies kaukana suuressa
maailmassa, mutta ei hänen silti pidä tulla tänne kuvittelemaan, että
hänen äitinsä ja vanha pappinsa häntä jumaloivat!"

Kuinka me nauroimmekaan! Nauroin, kunnes itkin, enkä tiedä, kumpaako
tein enemmän, mutta tuntui kuin ei minulla koko elämässäni olisi
milloinkaan ollut kipua ja huolta.

Kun aamiainen oli syöty ja miehet menivät puutarhaan polttamaan
ja Mildred tahtoi väkisin korjata pöydän, tarttui Christian Ann
kutimeensa, istuutui viereeni ja kertoi minulle uutisia kodista --
synkkiä uutisia, enimmäkseen isästäni, Jumala häntä auttakoon! Hän
kertoi, mitenkä hänen suuret suunnitelmansa "loihtia vanhaan saareen
uutta elämää" olivat menneet myttyyn Ja epäonnistuneet; mitenkä
jotkut olivat joutuneet mielisairaalaan, jotkut hautausmaahan, sekä
muutamat yhdistysten ja pankkien johtomiehet vankeuteen.

Isäni oli omasta puolestaan välttänyt oikeudenkäyntiä; mutta
otaksuttiin hänen menettäneen omaisuutensa, hän oli syöpään
kuolemaisillaan ja oli asettunut asumaan äitinsä vanhaan turvemajaan
Nessy MacLeod ainoana seuranaan. Hovin hän oli jättänyt Bridget
tädille ja Betsy serkulle, jotka olivat julistaneet (niin arvasin,
tai päätin hänen puheestaan) että olin häväissyt heidän nimeään enkä
enää koskaan saisi tulla heidän kasvojensa eteen.

"Mutta, siunatkoon, se ei suuria merkitse, vai mitä?" sanoi Christian
Ann.

Kun päivemmällä olin kahdenkesken vanhan tohtorin kanssa, kuulin
hiukan uutisia miehestänikin -- että hän haki avioeroa ja että
saaremme korkein tuomioistuin todennäköisesti oli sen myöntävä.

Kun sitten myöhemmällä olin vaeltanut puutarhaan, jossa sinikellot
kukkivat, kuulin veräjän linkun napsahtavan, ja siinä oli itse
vanha Tommy, joka (käytyänsä "Aurassa" näkemässä Martinia itseään)
tuli myös minua tervetulleeksi sanomaan -- hän oli entistä hiukan
vanhempi, hiukan heikompi, "vähän ravistumassa", kuten hän itse
sanoi, mutta "hiton reippaalla mielellä".

Hänen takintaskunsa olivat "pullollaan" hummereita ja rapuja minulle
("erinomaiset sairaille, missie") ja hänen suunsa täynnä kuulumisia
Raa-linnasta, jonka hän oli jättänyt heti minun lähdettyäni
samoinkuin Price, ei kumpikaan tahtonut jäädä isännän luo, joka
puhui vihaisesti kaikille, eikä palvella emäntää, jota "painoi niin
musta kirous", että se vielä oli saattava hänen alastoman sielunsa
helvettiin.

"En tahtonut jäädä sinne puutarhuriksi sen jälkeen kuin pikku missie
oli lähtenyt... en Ellanin pankin enkä kaiken sen kullan hinnasta."

Mikä suuri onnen päivä! Ja monta samankaltaista suloista päivää
seurasi tätä päivää, jolloin kevät taas hymyili maalle ja ihmiselle
ja jolloin omassa ruumiissani ja sielussani tapahtui ihmeellinen
uudestisyntyminen.

Kolmen, neljän viikon kuluttua olin niin toipunut, että
kykenin kävelyretkille Martinin seurassa -- pitkin lehväisiä
kyläteitä, joiden varsilla hohti kultainen pelto-ohdake korkeilla
ruohoturvepenkereillä ja joissa ilma huokui pähkinäntuoksua. Väliin
kävelimme aina rannalle asti, jossa keskustelimme "tutkimusmatkasta",
tahi (ihan äänettöminä) katselimme toistemme silmiin ja nauroimme.

Onneni mitta olisi ollut kukkurallaan, ellei ero lapsestani olisi
mieltäni painanut, ja vaikka tunsin, että asemani oli arkaluontoinen
ja että lapseni läsnäolo olisi vieläkin kärjistävä sitä ja paneva
pahat kielet liikkeelle, en voinut sille mitään, että voimien
lisääntyessä aloin ikävöidä pientä aarrettani.

Lopulta, monen arastelevan kokeen jälkeen, rohkaisin mieleni ja
kysyin Martinilta, kävisikö päinsä, että saisin armaan lemmittyni
takaisin.

"Tyttösen?" huudahti hän. "Tietysti saat. Olethan nyt aivan virkeä,
mikä siis estäisi? Lähden piakkoin Lontooseen retkikunnan asioissa ja
palatessani tuon hänet mukanani kotiin."

Mutta hänen lähdettyään (Mildred lähti hänen mukanaan) oli yhä
olemassa muuan levottomuuden aihe -- Christian Ann. En ollut edes
varma siitä, tiesikö hän lapsen olemassa olosta saatikka sitten
Martinin aikeesta tuoda hänet tänne.

Siispä rohkaisin mieleni, ja kun istuimme yhdessä puutarhassa,
auringonsäteitten valuessa puitten lomitse, Christian Ann sukkaa
kutoen ja minä muka lueskellen, kerroin hänelle kaikki.

Hän oli jo kaiken perillä, se herttainen vanhus, ja oli vain
odottanut, että ottaisin puhuakseni asiasta. Pudotettuaan koko joukon
silmiä, sanoi hän:

"Maailma on saava puheenaihetta ja Jumala tietää mitähän itse isä Dan
siitä sanoo. Mutta veri on vettä sakeampaa, olkoon vesi vaikka pyhää
Vettä, ja pikkuinen on oma lapsenlapseni, Jumala häntä siunatkoon!"

Tämän jälkeen vietimme suloisia päiviä yhdessä, valmistaen pienen
vieraan tuloa -- leikkasimme peitteitä ja lakanoita ja kuljetimme
alas yliseltä Mary O'Neillin huoneeseen puisen kehdon, joka oli ennen
ollut Martinin, ja koristimme sen nauharuusuilla ja tupsuilla.

Me teimme tämän salassa vanhalta tohtorilta (olimme ainakin
tekevinämme) ja kun hän ihmetteli "mitä kaikki tämä touhu tiesi", ja
"odotettiinko saaressa kuningattaren vierailua", kielsimme (nimittäin
Christian Ann) häntä kyselemästä, sillä emme aikoneet valehdella.

Olimmepa me lapsia, me kaksi äitiä, vanha ja nuori! Minä viittailin
hyvin salaperäisen näköisenä siihen, että lapsellani oli "jonkun
silmät", ja silloin rakas vanhus virkkoi:

"Jonkun silmät, niinkö? Kyllä, kyllä! Aika vierii!"

Kun Martinin kotiintuloaika lähestyi, tämä lapsekas mielentilamme yhä
lisääntyi, ja viimeisenä päivänä me yhdessä olimme niin hurjia, että
itse pyhimykset taivaassa, jos katsoivat alas puoleemme, mahtoivat
nauraa.

Aamulla, ennenkuin avasin silmäni, sanelin itselleni: "Nyt he ovat
matkalla Eustoniin", ja aina, kun kuulin kellon lyövän, ajattelin:
"Nyt he ovat junassa," tai "Nyt he ovat Liverpoolissa," tai "Nyt he
ovat laivalla"; mutta kaiken aikaa lauloin "Sallya" ja muuta pötyä ja
olin olevinani yhtä onnellinen kuin päivä oli pitkä.

Christian Ann oli vielä kiihtyneempi kuin minä; ja vaikka hän kaiken
aikaa nuhteli minua hermostumisestani ja kehoitti minua tyyntymään,
näin hänen asettavan pöytäliinalle kattilan teekannun asemesta ja
puurokauhan tuleen pihtien asemesta.

Illalla, Martinia odottaessani, olin joutunut sellaiseen heikkouden
tilaan, että Christian Ann tahtoi viedä minut levolle; mutta
istuessani uunin luona ja tähystellessäni tielle nojatuoliini
vangittuna, näin viimein automobiilin kaksi suurta, valkoista silmää
pyöräyttävän pimeässä isäni talon veräjän kulmauksessa.

Hetkisen kuluttua törmäsi Martin keittiöön, takanaan sievä
hoitajatar, joka kantoi lemmikkiäni sylissään.

Hän nukkui, mutta tulen valo herätti hänet pian, ja silloin tapahtui
merkillinen seikka.

Olin noussut istuimeltani, ja Christian Ann oli kiiruhtanut esiin,
hänkin, ja me kaksi naista seisoimme lapsen kohdalla, kumpikin
valmiina tarttumaan kiinni häneen. Mutta hän räpytti sinisilmiään
meitä katsellen ja kurotti sitten käsivartensa isoäidilleen.

Tämä oli murtaa sydämeni sillä hetkellä (vaikka nyt kiitän Herraa
siitä), mutta se kohotti Christian Annen ihastuksen seitsemänteen
taivaaseen.

"Tokkohan näitte?" huusi hän, siepaten lapseni syliinsä -- hänen
silmänsä loistivat päivänpaisteisina, vaikka hänen poskensa olivat
kuin sateen huuhtomat.

Viimein sain aarteeni omaan hoivaani (Christian Annen saattaessa
hoitajaa hänen makuuhuoneeseensa) ja kun nyt olin kahden Martinin
kanssa, en välittänyt onneni huumauksessa kuinka hupakkomainen olin
ylistyksissäni.

"Eikö hän ole pieni keijukainen, pieni enkeli, pieni keruubi?"
huudahdin. "Ja tuo häijy, häijy syntymämerkki ihan, ihan kadonnut."

Ilkeä sana pujahti suustani huomaamattani, mutta Martin kuuli sen, ja
vaikka koetin asiasta päästä, ei hän antanut minulle rauhaa ennenkuin
kerroin hänelle, mitä sillä tarkoitin -- kerroin koko nöyryyttävän
jutun viimeisestä illastani Raa-linnassa ja mieheni antamasta
korvapuustista.

"Mutta se on kaikki nyt ollutta", sanoin.

"Onko? Kautta taivaan Herran vannon, ettei niin ole!" sanoi Martin,
ja hänen kasvonsa olivat niin hurjistuneet, että ne pelottivat minua.

Mutta juuri tällä hetkellä Christian Ann tuli alas ja vanha tohtori
palasi kiertokäynneiltään, ja Tommy toveri pistäytyi sisään "Auraan"
mennessään ja antoi minun viittauksin ymmärtää, että minun piakkoin
oli mentävä kirkkoon ja pistettävä pienokainen alushameen alle (vanha
tapa saarellamme laillistuttaa lapsia) ja silloin "ei itse piispakaan
voisi mitään mukista" -- jolle Martin nauroi niin makeasti, että
luulin hänen unohtaneen vannomansa valan.

    Martin Conradin memorandum.

    En ollutkaan.

    Roisto! Konna! Kun rakkaimpani kertoi minulle tämän jutun (minun
    täytyi houkutella se esiin häneltä) tuntui minusta, että vaikka
    olisin sillä hetkellä ollut sadan peninkulman päässä, ja vaikka
    minun olisi ollut käsin ja jaloin ryömittävä kotiin sen miehen
    luo, niin ei hänestä nyt olisi jälellä senkään vertaa, että
    kannattaisi rikkaläjälle viskata.

    Lähes kaksi vuotta oli kulunut siitä, kun velkani alkoi, mutta
    arvelin, ettei maailma voisi jatkua päivääkään minun maksamatta
    sitä takaisin -- ja korkoineen.

    Koska pelkäsin, että helläsydäminen pikku naiseni houkuttelisi
    minut lupaamaan luopuvani kostonvalastani, jos hän saisi vihiä
    aikeestani, nousin aikaisin seuraavana aamuna ja tilasin
    automobiilin Raa-linnaan lähtemään.

    Vanha Tommy sattui olemaan majatalon pihalla, puhuessani
    kuljettajan kanssa, ja hän pyysi, että sallisin hänen seurata
    mukana. Suostuin, ja kun tulin ulos matkalle lähteäkseni,
    istui hän vaunun nurkassa, Glengarry-lakki syvälle pörhöisten
    kulmakarvojen päälle työnnettynä ja luisevat kädet vankan
    orapihlajasauvan nojassa, jonka pää oli valtava kuin nauris.

    Matkalla emme puhuneet liikoja -- minun tuli säästää voimani
    parempaan tarkoitukseen -- ja se oli pitkä retki, mutta saavuimme
    matkamme päähän keskivälissä aamupäivää.

    Kun vierimme ylös ajotietä (jonka viiltävä muisto minulle
    pyhitti), tulivat avonaiset vaunut vastaamme. Niissä istui vain
    yksi matkustaja, jotenkin karkeannäköinen, vanhanpuoleinen nainen
    (suurten höyhenien ja liehuvien nauhojen koristamana), jonka
    arvelin Alman äidiksi.

    Kolme puuteroitua lakeijaa ilmestyi linnan ovelle, automme
    ajaessa sen eteen. Heidän herransa oli ratsastamassa. He eivät
    tienneet, milloin hän oli palaava.

    "Odotan häntä", sanoin, ja tunkeusin halliin vanhan Tommyn
    seuraamana.

    Luulen, että lakeijat olivat aikeessa estää minua, mutta epäilen,
    että jokin kasvoissani ilmaisi, että oli paras jättää se
    tekemättä, ja niin astuin ensimäiseen huoneeseen, jonka ovi oli
    avoinna.

    Se oli ruokasali, jonka seinillä upeili omistajan esivanhempain
    muotokuvia -- ryhmä ilkeännäköisiä lurjuksia.

    Yhä painaen luisevat kätensä vankkaan sauvaansa, Tommy istahti
    ovenviereiselle tuolille ja minä odotin pöydän päässä, kummankaan
    virkkamatta sanaakaan, kun ulkoa tieltä kuului kavion kapsetta.
    Hetken kuluttua kuului ääniä hallista, sekä matalia että
    äänekkäitä -- lakeijat ilmeisesti ilmoittivat tuloni, ja heidän
    herransa solvaisi heitä siitä, että olivat päästäneet minut
    taloon.

    Samassa mies törmäsi ruokasaliin. Hänellä oli kädessään raskas
    ratsupiiska ja hänen veltot kasvonsa olivat lyijynharmaat. Hänen
    takanaan näkyi Alma. Hän oli ratsupuvussa ja taivutteli notkeata
    ruoskaa hansikoiduissa käsissään.

    Huomasin, että hänen armonsa oli raivostunut, mutta se mieliala
    oli minulle yhtä mieluinen kuin mikä muu hyvänsä, ja niin jäin
    istumaan pöydän päähän.

    "Mitä näen, sir", sanoi hän, syösten luokseni. "Olette asettunut
    istumaan paikalleni kysymättä edes lupaa."

    "Niin olen", vastasin.

    "Ettekö ole tehnyt tarpeeksi tuhoa täällä, herjaamatta minua
    läsnäolollanne?"

    "En varsin. Minulla on vielä hiukan tehtävää, ennenkuin olen
    lopettanut."

    "Jim", sanoi nainen (kuinka raukealla äänellä), "elähän kiihdy
    tuollaisen henkilön tähden. Soita mieluummin ja anna palvelijain
    heittää hänet ulos ovesta."

    Minä käännyin häntä katselemaan. Hän koetti hymyillä
    hävyttömästi, mutta hymy vääntyi surkeaksi, ja sitten hänen
    armonsa astui luokseni vavahtavin huulin.

    "Kuulkaapas, sir", hän sanoi. "Ettekö häpeä näyttää naamaanne
    minun talossani?"

    "En", vastasin. "Mutta ennenkuin jätän talonne, uskon, että _te_
    häpeätte näyttää naamaanne missään."

    "Tuhat tulimmaista, sir! Tahdotteko kunnioittaa minua kertomalla
    miksi olette täällä?" sanoi hänen armonsa hurjistunein katsein.

    "Tietysti. Siksi olen tänne tullut", sanoin, ja sitten ilmaisin
    asiani muitta mutkitta.

    Kerroin, mitä hän oli tehnyt naiselle, joka oli kymmenentuhatta
    kertaa liian hyvä hänen vaimokseen -- mitenkä hän oli kiduttanut
    häntä julmuudellaan, alentanut häntä uskottomuudellaan, asettaen
    hänet rakastajattarensa vallittavaksi ja lopuksi lyönyt häntä
    kasvoihin viheliäisen pelkurin ja roiston tavalla.

    "Valehtelija!" huusi hän raivosta huohottaen. "Te olette
    valehtelija ja samoin hän, joka tämän teille kertoi."

    "Tommy", sanoin, "tahdotteko astua ulos hetkeksi."

    Tommy poistui heti huoneesta, ja nainen, joka nyt näytti
    peljästyneeltä, koetti seurata häntä.

    Minä pysäytin hänet. Nousten pystyyn pöydän äärestä astuin oven
    luo ja suljin sen.

    "Ei, rouvani", sanoin. "Tahdon, että näette, mitä tapahtuu hänen
    armonsa ja minun välillä."

    Kurja nainen peräytyi, mutta mies, hampaitaan kiristellen, kävi
    vastaani.

    "Siis olette tullut omaan talooni taistelemaan kanssani?" hän
    huusi.

    "Enpä suinkaan", vastasin. "Mies taistelee vain vertaisensa
    kanssa. Olen tullut pieksemään teitä."

    Se riitti hänelle. Hän kohotti ratsupiiskansa iskuun, mutta pian
    riistin sen hänen kädestään ja iskin hervottomaksi käsivarren,
    joka teki hyökkäyksen minua vastaan.

    Ja sitten tarttuen hänen valkoiseen kaulaansa pieksin häntä.
    Pieksin niinkuin olisin piessyt kurjaa apinaa. Pieksin häntä
    hänen raivotessaan, vihasta kuohuessaan, sadatellessaan ja
    kiroillessaan. Pieksin hänen apua rukoillessaan, tuskasta
    vikistessään ja armoa mankuessaan. Pieksin häntä hänen
    esivanhempainsa silmien edessä, tuon hurjan, huonon suvun nähden,
    josta hän polveutui, hän, suurin roisto heistä kaikista. Ja
    sitten viskasin hänet maahan, joka luu mukiloituna, ja heitin
    ratsupiiskan hänen eteensä.

    "Kuulin, että aiotte mennä kumartamaan avioeroa", sanoin,
    "ottakaa siis tämä evästykseksi."

    Kun käännyin ovelle, kuulin matalan, vikisevän, vangittua
    naaraskarhua muistuttavan äänen. Alma se vaikerteli. Viheliäinen
    olento oli polvillaan huoneen etäisimmässä nurkassa, nähtävästi
    rukouksia mutisten ja kauhuissaan ikäänkuin peläten, että hänen
    vuoronsa nyt oli tulossa.

    Nyyhkyttelevän pelkonsa valtaamana muistutti hän minusta entistä
    enemmän myrkyllistä käärmettä, enkä huoli kieltää, ettei vanha
    haluni tallata häntä jalallani hetkeksi herännyt minussa. Mutta
    ohi mennessäni sanoin vain, osoittaen kiemuroivaa matoa lattialla:

    "Katsokaa häntä, rouva. Toivon teille iloa aatelismiehestänne ja
    samoin hänelle teistä."

    Sitten avasin oven, ja huolimatta äskeisestä tuimasta
    sisunpurkauksestani, olin ääneen nauramaisillani oven toisella
    puolella olevalle kohtaukselle.

    Siinä seisoi vanha Tommy ruokasalin oveen nojautuneena,
    Glengarry-lakki kallellaan pörröisessä päässään, väärät
    sääret hajallaan, ja heilahutti naurispäistä sauvaansa kolmen
    puuteroidun lakeijan edessä, kehoittaen heitä "tulemaan päälle".

    "Tulkaa päälle, senkin määkivät pukit, tulkaa päälle, tulkaa
    päälle."

    Kiiruhdin pois, mutta sytytin sikarin talon edustalla, sillävälin
    kun kuljettaja asetti auton liikkeelle ja Tommy pyyhkäsi
    hiestynyttä otsaansa takkinsa hihalla.

    Koko kotimatkan kestäessä vanhus puheli lakkaamatta, väliin
    minulle, väliin maailmalle ylimalkaisesti.

    "Te puhuitte hänelle suunne puhtaaksi, eikö niin?" kysyi hän,
    vilkuttaen ylähanka-silmäänsä.

    "Niinpä luulen", vastasin.

    "Sitäpä minä aina sanoin. 'Odottakaapas jahka hän itse tulee
    sieltä kotiin, niin kyllä hän niitä pirusti tanssittaa'."

    Tommyn tyytyväisyyttä tämän päivän retkeen vähensi vain se
    seikka -- ettei hän ollut halkaissut puuteroitua kalloa "noilta
    naurettavilta aaseilta".

                                                          M. C.



Sadasyhdeksäs luku.


Kului jälleen kuukausi, ja sitten alkoi liiankin vaihtelevan
kertomukseni viimeinen ja tärkein jakso.

Joka viikko oli Martin kulkenut edestakaisin Ellanin ja Lontoon
väliä. Poissa ollessaan puuhaili hän tulevaa retkikuntaa koskevia
asioita (jota varten parlamentti oli myöntänyt suuren rahasumman),
ja kotona ollessaan työskenteli hän kertomusten, muistiinpanojen,
karttojen, merikorttien ja valokuvien ääressä, joiden avulla hän
kirjoitti kirjaa viimeisestä retkestään.

Minä puolestani olin ollut (tai koetin uskotella olevani)
täydellisesti onnellinen. Raittiin ilman, nuoren maidon, herttaisen
makuuhuoneen ja ennen kaikkea hyvän ja hellän hoidon vaikutuksesta
(Jumala siunatkoon Christian Annea kaikesta, minkä hän minulle
teki!) oli terveyteni joka päivä paranemassa -- tai ehkäpä vain tuo
taivainen toiveellisuus, joka seuraa joitakin tauteja, saattoi minut
uskomaan niin olevan.

Siitä huolimatta oli se jonkunlaista hämäräistä onnea. Vaikka aurinko
aina paistoi taivaallani, pimeni se tuontuostakin. Huolimatta
turvallisesta elämästä, jota vietin tässä armeliaisuuden ja rakkauden
kodissa, en koskaan ollut täysin vapaa epämääräisestä huolen
tunteesta, jonka asemani tuotti.

Tunsin myös aina, että Martinin vanhemmat, puhumattakaan isä
Danista, kärsivät samasta tunteesta, ja väliin, kun keskustelimme
tulevaisuudesta, tulkitsivat heidän silmäyksensä minun ajatuksiani,
ja tuntui ihan kuin kaikki hiljaisuudessa odottaisimme odottamistamme
jotain tapahtuvan, joka oli puhdistava ja kohottava minut.

Se tulikin viimein -- minulle hämmästyttävän äkkiarvaamatta.

Eräänä aamuna, lapsenhoitajan ollessa asialla ja Christian Annen
vaivatessa voita maitohuoneessa, leikittelin pienokaisen kanssa
karkealla uunimatolla, kun kylämme sanomalehtipoika pysähtyi
avonaisen oven kynnykselle.

Ostin erään saaren lehden, ja hänen lähdettyään silmäilin sitä
sattumalta.

Mutta minkä tärähdyksen se minussa aiheutti! Ensimäinen otsake, joka
sattui silmiini, oli --

"Avioero-anomus hyväksytty saarellamme."

Se oli selonteko Ellanin korkeimman tuomioistuimen perusteluista,
joiden nojalla (kirkollisten jäsentensä vastustuksesta huolimatta) se
oli suostunut mieheni anomukseen.

Ehkäpä minun olisi pitänyt tuntea ääretöntä huojennusta. Tai ehkä
minun olisi pitänyt polvistua siinä tuokiossa ja kiittää Jumalaa
siitä, että iljettävän, pakollisen avioliittoni selkkaukset olivat
viimeinkin päättyneet.

Mutta ei, kun sanomalehti putosi sormistani, oli minussa vain yksi
tunne -- häpeän ja nöyryytyksen -- ei itseni tähden (sillä mitä
minusta oli väliä?), mutta Martinin, jonka nyt niin kuuluisaa nimeä
minä, mieheni ilkeyden tähden, olin tomuun työntänyt.

Muistan minusta tuntuneen, etten enää koskaan saattaisi katsella
rakkaimpaani kasvoihin, että kun hän iltapäivällä tulisi luokseni
(kuten hänen tapansa aina oli), minun täytyisi paeta häntä, ja ettei
minulla olisi muuta tehtävää kuin lymytä ja kuolla.

Mutta juuri kun hurjat ajatukset olivat nelistämässä aivoissani,
kuulin puutarhaportin linkkua nostettavan, ja melkein jo samassa
hetkessä oli Martin törmännyt huoneeseen kuin tuulenpuuska, kiertänyt
käsivartensa ympärilleni ja peittänyt kasvoni, niskani ja käteni
suudelmillaan -- jota hän ei kertaakaan ollut tehnyt, tultuani
asumaan hänen äitinsä kotiin.

"Mikä uutinen! Mikä uutinen!" hän huusi. "Me olemme vapaat, vapaat,
vapaat!"

Nähdessään sanomalehden jalkaini juuressa, sanoi hän:

"Oh, näen, että jo tiedät sen. Pyysin heitä kätkemään kaiken sinulta
-- koko onnettoman lakiasian. Mutta sama se! Se on mennyttä nyt.
Tietysti se on inhottavaa -- kerrassaan inhottavaa -- että tuo
kiemuroiva mato, huolimatta törkeästä uskottomuudestaan, on saanut
täten menetellä. Mutta mitä siitäkään on väliä? Hän on tehnyt sen,
mitä toivoimme -- jota et itse saattanut tehdä ennen lähtöäni
omantuntosi ääneltä. Muuri väliltämme on hajonnut... nyt saatamme
koska tahansa mennä naimisiin."

Martinin säteilevä mielentila valtasi minut niin kokonaan ja pelkäsin
niin kovasti uskoa, että se suuri huojennus, jota olin odottanut
niin kauan, nyt lopultakin oli tullut, etten kotvaan saanut mitään
puhutuksi. Viimein virkoin sydämeni läpättäessä rajusti:

"Mutta luuletko tosiaankin, että... että meistä nyt voi tulla mies
ja vaimo?"

"Luuletko?" huusi hän nauruun purskahtaen. "Luulenpa luulevani. Mikä
meitä estäisi? Ei mikään? Sinä olet tarpeeksi kärsinyt, poloinen
tyttöseni. Mutta kaikki kärsimyksesi pian unohtuvat, etkä sinä
koskaan saa palauttaa mennyttä mieleesi."

"Niin, niin, tiedän, että tulisin onnelliseksi, hyvin onnelliseksi",
sanoin, "mutta entäs sinä?" "Minä?"

"Kuvittelin, että olisin sinulle apuna -- enkä ainakaan huolen
aiheena, Martin."

"Ja niin oletkin. Kuinkas muuten?"

"Martin", sanoin (tiesin mitä tein, mutta en voinut sille mitään),
"eikö avioliitto minun kanssani vahingoita sinua... ottaen huomioon
nykyisen asemani... maailman silmissä, tarkoitan?"

Hän katsoi minuun hetkisen, ikäänkuin päästäkseen ajatusteni perille,
ja sitten hän likisti minut vieläkin lujemmin vasten rintaansa.

"Mary", huudahti hän, "elä pyydä minua ottamaan huomioon mitä
yhteiskunnan kirottu ulkokultaisuus sanoo tästä meidän kohdastamme.
Jos sinä et siitä välitä, niin en suinkaan minäkään. Ja mitä
maailmaan tulee, niin Jumalan nimessä vannon, että nyt pidän
sylissäni kaiken sen, minkä siltä pyydän."

Tämä voitti minut -- vapisevan tekopyhä raukan, joka kaikesta
sielustaan rukoili, että minun vastaväitteeni voitettaisiin.

Seuraavalla hetkellä kiersin käsivarteni Martinin kaulalle ja
suutelin häntä suutelemistani, ja ensi kerran, kuukausien ja vuosien
tulisen taistelun jälkeen, tunsin että ihmisten ja Jumalan edessä
minulla oli _oikeus_ siihen.

Ja voi päiviäni, voi päiviäni! Kun Martin palasi työhönsä, kuinka
vapaat ohjakset annoinkaan vastasyntyneelle hurmaukselleni.

Sieppasin pienokaisen uunimatolta ja suutelin häntä myöskin, ja
sitten vein hänet maitokamariin isoäidin suudeltavaksi, joka oli
mahtanut kuulla mitä oli tapahtunut Martinin ja minun välilläni,
sillä huomasin, että hänen äänensä oli äkkiä vilkastunut ja kohonnut
ainakin oktaavin korkeammalle.

Kun pienokainen alkoi uupua, kannoin hänet yläkertaan nukahtamaan
aamu-untansa, ja kun olin hetken nojautunut hänen kehtonsa yli ja
hengittänyt vienoa, kosteata maitomaista hajua, joka ympäröi hänen
ruumistaan ja hengitystään, asetuin peilin eteen ja tarkastelin omia
hehkuvia, punoittavia poskiani ja säkenöiviä silmiäni.

Oi, mitä ihania onnen unelmia kohosikaan mieleeni! Olkoonpa että
olin lapsen naimaton äiti, mutta tyttöyteni -- riistetty tyttöyteni
-- leijaili takaisin luokseni. Hääpäiväni väikkyi silmissäni ja näin
itseni morsiamena, morsiushunnun ja kukkasten koristamana.

Kuinka onnelliseksi olinkaan tuleva! Mutta minusta tuntui silloin
todellakin, kuin olisin aina ollut onnellinen. Tuntui melkein
siltä, kuin olisi jonkun pyhän veden siunattu virta pessyt muistini
puhtaaksi kaikesta loasta, joka koski äskeisiä tuskan päiviäni
Lontoossa, sillä olen varma, että jos joku tällä hetkellä olisi
maininnut minulle Ilfordia ja East Endiä, muuraria ja juutalaista,
tai puhunut äitikodeista ja orpokodeista, niin olisin kirkaissut.

Puolipäivän aikana palasi vanha tohtori aamukierrokseltaan, ja
huomasin, että hänenkin äänensä oli entistä korkeampi. Emme
kertaakaan aterioidessamme puhuneet suuresta uutisesta, suuresta
tapahtumasta; mutta en saattanut olla huomaamatta, että kaikki
puhuimme kovaa ja nopeasti ja yhteen ääneen, ikäänkuin synkkä pilvi,
joka oli väikkynyt yli kotimme, olisi äkkiä häipynyt pois.

Väliaterian jälkeen, kun hoitajatar taas oli lapsen luona, läksin
yksin kävelylle. Olin ihmeellisen terve ja mieleni oli keveä, minun
oli kaksi tuntia odotettava Martinia, jonka yhä täytyi pohtia
papereittensa ääressä "Aurassa".

Mikä ihana päivä! Kuinka sininen oli taivas! Kuinka loistava maa!
Niin iloinen, niin suloinen ja niin täynnä linnunlaulua oli ilma!

Muistan ajatelleeni, että elämä oli ollut niin hyvä minulle, että
minunkin tuli olla hyvä kaikkia kohtaan, erittäin isääni kohtaan;
minusta tuntui väärältä, että tytär vieraantuu isästään, olipa hän
millainen tahansa ja olipa hän tehnyt mitä hyvänsä.

Ja niin käänsin kasvoni isoäiti raukkani mökkiä kohti, joka oli
asetettu kuntoon, täydellä todella päättäen sopia isäni kanssa.
Hiljensin askeleitani ja luovuin aikeestani vasta silloin, kun
rupesin ajattelemaan Nessy MacLeodia, ja mitenkä vaikeata (ehkäpä
mahdotonta) olisi isääni tavata.

Mutta sittenkin seisahduin hetkeksi katselemaan Hovia, ja mieleeni
juolahti hämärä, joutava ajatus sopia Bridget tädin kanssa ja
sitten hiipiä yläkertaan äitini huoneeseen -- sisässäni tunsin niin
riemukasta puhtautta, että halusin hengittää pyhää ilmaa, jossa
siunattu pyhimyksenä oli elänyt.

Mutta lopulta kävi niin, että jouduin pappilan portaille
hengästyneenä onnesta. Ajattelin hiukan ylpeänä kiitollisuudessani,
että olihan oikein ja kohtuullista, että ilmaisen onneni siellä,
missä niin usein olin suruani purkanut rakkaalle papilleni, joka oli
ollut ystäväni synnyinpäivästäni asti ja sitä ennen armaan äitini
ystävä.

Vanha isä Dan raukka! Kuinka hyvä aioin tästä puoleen olla häntä
kohtaan!



Sadaskymmenes luku.


Tapasin isä Danin työhuoneestaan kirjojen ympäröimänä; ja niin
haltioissani olin omasta valtavasta onnestani, etten heti nähnyt,
että hän oli hämillään ja hermostunut, ja muistin vasta seuraavana
päivänä, että vaikka (kuullessaan ääneni portailta) hän huusi "astu
sisään lapseni, astu sisään", niinhän huoneeseen astuessani käänsi
selkänsä oveen -- piilottaen jotakin (arvatenkin sanomalehden)
nojatuolinsa irtonaisen istuimen alle.

"Isä", sanoin, "oletteko kuullut uutisen?"

"Uutisen..."

"Tarkoitan sanomalehtiuutista."

"Vai niin, sanomalehtiuutista."

"Eikö se ole suurellista? Tuo kamala avioliitto on viimeinkin
kumottu. Minun siihen lainkaan puuttumatta! Muistatteko, mitä
sanoitte viimein, kun tulin tänne?"

"Viimein..."

"Te sanoitte, että koska olen katolilainen, en saattaisi purkaa
avioliittoani polkematta uskoani. Mutta miestäni, joka on
protestantti, eivät sido tunnonvaivat. Siis näette, että lopulta on
käynyt niin. Ja nyt minä olen vapaa."

"Olet vapaa... vapaa, oletko?" "He ovat ilmeisesti salanneet sen
minulta ja vasta tänä aamuna kuulin uutisen." "Vastako tänä aamuna?"

"Ensin luin sen sanomalehdestä, mutta sitten tuli Martin itse
kertomaan sen minulle."

"Tuliko Martin?"

"Hän ei vähääkään välitä parjauksista; hän on tosiaankin iloinen ja
sanoo, että saatamme mennä naimisiin milloin tahansa."

"Mennä naimisiin milloin tahansa -- niinkö hän sanoo?"

"Tietysti ei vielä mitään ole järjestetty, isä rakas, mutta en voinut
malttaa mieltäni, vaan tulin puhumaan kanssanne siitä. Tahdon, että
kaikki on yksinkertaista ja hiljaista -- ei minkäänlaista juhlimista."

"Yksinkertaista, ja hiljaistako?"

"Aikaisin aamulla -- heti messun jälkeen, ehkä."

"Heti messun jälkeen."

"Vain ani harva kedon kukka alttarilla, ja läsnä armaat, kotoiset
sielut, jotka minua rakastavat."

"Armaat, kotoiset sielut..."

"Se on oleva minulle suuri, suuri muutos, mutta en tahdo olla
tunkeileva enkä ylvästellä voitostani kenellekään -- en ainakaan isä
raukalleni, nyt kun hän on niin sairas ja masentunut."

"Ei, ei... nyt, kun hän on niin sairas ja masentunut."

"Tahdon, että _te_ vihitte meidät, isä Dan -- eikä piispa tai joku
muu sentapainen, ymmärrättehän."

"Tahdotte, että minä vihin teidät -- eikä piispa tai joku muu
sentapainen."

"Mutta isä Dan", huudahdin, hiukan väkinäisesti naurahtaen (sillä
aloin huomata, että hän vain kertasi minun sanojani), "miksi ette
sano itse mitään?"

Ja silloin kodikkaan huoneen hilpeä päivänpaiste alkoi hälvetä.

Isä Dan sormeili hopearistiä, joka riippui hänen kauhtanallaan (selvä
merkki hänen hermostumisestaan), ja sanoi vakava ilme kasvoillaan ja
liikutuksesta väräjävällä äänellä:

"Lapseni..."

"Niin?"

"Uskothan, etten tahdo pahoittaa mieltäsi, tuottaa sinulle tuskaa,
tai loukata sinua, jos voin välttää sitä?"

"Tietysti uskon."

"Ja kuitenkin olen nyt pahoittava mieltäsi, tuottava sinulle tuskaa
ja loukkaava sinua. En... en voi vihkiä sinua Martin Conradiin. En
uskalla. Kirkon mielestä olet jo naimisissa, olet yhä miehesi vaimo."

Vaikka rakas pappini oli antanut minulle kuoliniskun, en sitä vielä
tuntenut, niinpä hymyilin vasten hänen hämmentyneitä, vanhoja
kasvojaan ja sanoin:

"Mutta rakas isä, mitenkä voi kirkko olla sitä mieltä? Miehelläni ei
nyt ole minkäänlaisia oikeuksia minuun, ei mitään velvollisuuksia
eikä edesvastuuta minua kohtaan. Hän saattaa mennä uusiin naimisiin,
jos tahtoo, Ja hän tahtoo, olen varma, että hän tahtoo, eikä kukaan
voi häntä estää. Kuinka kirkko siis voi sanoa, että minä olen yhä
hänen vaimonsa?"

"Siksi, että kirkon lain mukaan ei avioliittoa voi purkaa muu kuin
kuolema", sanoi isä Dan. "Enkö ole puhunut sinulle siitä ennen,
tyttäreni? Emmekö tätä asiaa pyöritelleet jo silloin, kun olit täällä
viime kerralla?"

"Kyllä, kyllä, mutta ajattelin, että jos joku muu hakee eroa -- joku,
joka ei koskaan ole uskonut avioliiton rikkomattomuuteen eikä ollut
riippuvainen kirkon laista, olemmehan kuulleet tämänkaltaisista
tapauksista, eikö totta?"

Isä Dan ravisti päätään.

"Ei, lapsi raukkani. Kirkon mielestä avioliitto on pyhä liitto, jota
ei mikään uskon eriäväisyys, ei mikään synti kummaltakaan puolelta
voi koskaan purkaa."

"Mutta, isä", huudahdin, "ettekö huomaa, että laki on sen jo
purkanut."

"Ainoastaan siviililaki, tyttäreni. Muista pyhän ja siunatun
Vapahtajamme sanat: 'Jokainen, joka hylkää vaimonsa ja nai toisen,
hän tekee huorin; ja hän, joka nai sen hyljätyn, tekee huorin'...
Lapsi raukkani, sydämeni vuotaa verta tähtesi, mutta eikö pyhä käsky
kuulu niin?"

"Siis uskotte", sanoin (huone alkoi pimetä silmissäni, ja tunsin
huulteni väräjävän), "siis uskotte, että koska kaksi vuotta sitten
tein tuon lupauksen vihkimystoimituksessa... ja vaikka siviililaki
on rikkonut sen te uskotte, että se yhä sitoo minua ja on sitova
minua elämäni loppuun?"

Isä Dan sormieli kauhtanaansa, kopeloi esiin kirjavan
karttuuninenäliinansa ja vastasi:

"Olen pahoillani, lapseni, kovin, kovin pahoillani."

"Isä Dan", sanoin terävästi, sillä tällä hetkellä sydämeni alkoi
leimuta, "oletteko ajatellut Martinia? Ettekö pelkää, että jos
kirkkomme kieltäytyy vihkimästä meitä, hän saattaa pyytää jonkun muun
kirkon vihkimään meitä."

"Kristuksen sanojen pitää olla ratkaiseva laki kaikille
tosikristityille, tyttäreni. Ja sitäpaitsi..."

"Mitä?"

"Sitäpaitsi..."

"Niin?"

"Kieltäni kirvelee sitä sanoessani, lapseni, kun tunnen kärsimyksesi
ja suuret kiusauksesi, mutta..."

"Mutta mitä, isä rakas?"

"Sinä olet syyllisen asemassa ja siksi ei kukaan kunnon pappi, joka
seuraa mestarinsa käskyjä, kuuluupa hän sitten mihinkä kristittyyn
kirkkoon hyvänsä maailmassa, uskalla vihkiä teitä."

En voi tarkalleen kertoa, mitä tämän jälkeen tapahtui. Muistan,
että kun tunsin värin pakenevan kasvoiltani, nostin ylös käteni
peittääkseni ne, ja kun taas tulin täydellisesti tuntoihini, siveli
isä Dan (itse järkyttävän liikutuksen vallassa) käsivarsiani ja
lohdutti minua.

"Älä suutu vanhaan pappiisi, vaikka hän sanoo sinulle totuuden --
katkeran totuuden, tyttäreni."

Hän oli aina arvannut tämän pimeän hetken olevan tulossa, ja hän oli
rukoillut päästä siitä -- hyödyttömäin vaellustensa pitkinä öinä, kun
minä olin kadoksissa Lontoossa, ja silloin kun minut oli löydetty
ja olin palannut kotiin, ja hän oli monet pistokset sydämessään
seurannut meidän kahden lapsen, Martinin ja minun, salaisia toiveita
ja odotuksia.

"Ja tyttäreni, kun tänään tulit pieneen majaani, kasvot loistavina
kuin tähdet ja timantit, niin Jumala tietää, että olisin antanut
puolet elämästäni, ettei onnesi malja läikkyisi maahan minun käteni
kautta."

Kun olin tarpeeksi tyyntynyt, sisällisesti ja ulkonaisesti, talutti
isä Dan minut alas (rukoillen Jumalaa ja hänen pyhää äitiään
vahvistamaan minua yksinäisellä tielläni), ja sitten seisoi hän oven
luona kauhtanassaan katsellen jälkeeni, kun kävelin tietä pitkin.

Tuskin puoltakaan tuntia oli kulunut siitä kun äsken poljin tätä
tietä, mutta tällä lyhyellä ajalla näytti maailma muuttuneen
värittömäksi ja harmaaksi -- päivä oli himmentynyt, maa pimentynyt ja
tyyni ilma oli iloton, vain ikuinen taivas ylläni ja meren äänekäs
laulu olivat entisellään.

Lähestyessäni tohtorin taloa pyörähti Martin alas tietä vastaani,
voimakkaalla, vapaalla käynnillään.

"Halloo!" huusi hän, "Luulin sinun hävinneen ja olen ajanut sinua
takaa kaikkialla."

Mutta lähemmäksi tultuaan ja nähtyään kuinka valkoiset ja kalpeat
kasvoni olivat, vaikka tein parastani hymyilläkseni, pysähtyi hän ja
sanoi:

"Pikku vaimo parka, missä olet ollut, ja mitä he ovat sinulle
tehneet?"

Ja niin kerroin sen hänelle niin hyvin kuin taisin.



Sadasyhdestoista luku.


"Kaikki on minun syytäni", sanoi hän.

Hän oli taluttanut minut puutarhamajaan, joka sijaitsi kellokukkien
keskellä hedelmätarhan päässä, ja käveli itse pitkin askelin
edestakaisin sen edessä.

"Tiesin aivan hyvin, mikä tulisi olemaan kirkon kanta, ja minun olisi
pitänyt varottaa sinua."

En ollut koskaan ennen nähnyt häntä niin kiihoittuneena. Katse hänen
silmissään oli hurja ja hänen äänensä värisi kuin jousenjänne.

"Vanha isä Dan raukka! Hän on vanha enkeli, eikä sen parempaa
sydäntä ole koskaan sykkinyt kauhtanan alla. Mutta mikä orja mies
saattaa olla uskonsa taikaluulolle. Ajattelepas, mitä hän sanoo,
armaani! Syyllinen puoli! En tule koskaan uskomaan, että sinä olet
syyllinen puoli, mutta ajattelehan! Syyllinen ei muka saa koskaan
mennä naimisiin! Ei kunnon pappi missään kristityssä kirkossa uskalla
vihkiä häntä! Mikä hävyttömyys! Kysy itseltäsi, miksi kirkot ovat
olemassa. Tuomaan pelastusta syntisistä suurimmalle? eikö niin? Ja
kuitenkin se hylkää naisen, joka on rikkonut avioliittovalansa -- ja
kieltää häneltä pääsyn alttarin luo, sulkien häneltä ovet -- vaikkapa
hän olisi tuhat kertaa katunut katkerin, katkerin kyynelin!"

Hän käveli pari kolme askelta puutarhamajan edessä ja palasi sitten
luokseni leimuavin silmin.

"Mutta näin ei ole sinun laitasi missään tapauksessa", hän sanoi.
"Isä Dan tietää varsin hyvin, ettei sinun avioliittosi ollut
lainkaan avioliitto -- vaan katala vaihtokauppa, jossa miehesi
antoi sinulle kurjan nimensä isäsi saastaisia rahoja vastaan. Se
ei missään muussakaan suhteessa ollut mikään avioliitto, ja sitä
olisi voitu purkaa, jos purkamisissa olisi vähääkään rehellisyyttä.
Ja nyt, kun se on särkynyt pirstaleiksi ja mennyt myttyyn, kuten
ennakolta saattoi arvatakin, niin sinulle ilmoitetaan, että olet
siihen sidottu elämäsi viimeiseen päivään ja hetkeen! Kaiken
jälkeen, mitä olet kestänyt -- mitä olet kärsinyt -- et koskaan
saisi tuntea yhtäkään onnen hetkeä koko elämäsi aikana! Jota vastoin
miehesi, raakuuksistaan ja uskottomuuksistaan huolimatta, on vapaa
noudattamaan mielitekojaan, naimaan kenen tahansa! Kuinka typerää!
Kuinka tympäisevää! Kuinka kirottavaa!"

Hänen intohimoinen äänensä särkyi, hän kykeni tuskin sitä
hillitsemään.

"Tiedän, mitä he tulevat lausumaan. Tuon vanhan, vanhan laulun,
'jotka Jumala on yhteen liittänyt'. Sen tämä vanha kirkkomme on
vuosisatoja lausunut vaimoparoille, joiden sydämet ovat murtuneet.
Onko kirkolla itsellään sydän, joka murtuu? Ei -- ei muuta kuin
rautaiset lakinsa, joita on rikottu tuhansia kertoja, eikä kukaan
silti ole penniäkään huonompi."

"Mutta ihmettelen", jatkoi hän, "ihmettelen, mikseivät nämä papit,
jotka puhuvat mahdottomuudesta erottaa niitä, jotka Jumala on yhteen
liittänyt, ensin kysy itseltään koska ja missä Jumala yhdistää
heidät. Kirkossako, heidän seisoessaan alttarin edessä, jossa heiltä
kysytään muutamia kysymyksiä ja he antavat joitakin vastauksia? Jos
niin on, silloin Jumala on vastuunalainen monesta inhoittavimmasta
toimituksesta, mikä milloinkaan on ihmiskuntaa häväissyt -- kaikesta
ylvästelystä, turhamaisuudesta ja tahallisesta salayhteydestä, joka
on kaikkina aikoina verhoutunut ja yhä verhoutuu avioliiton vaippaan."

"Mutta ei", sanoi Martin, "kirkoissa Jumala ei vihi aviopuolisoita.
Heidän on täytynyt mennä naimisiin ennenkuin he sinne tulevat, tai
eivät he koskaan mene naimisiin -- eivät koskaan! Heidän on täytynyt
_sydämissään_ mennä naimisiin, sillä siellä Jumala yhdistää ihmisiä,
eikä kirkoissa, pappien ja alttarien edessä."

Minä istuin ja kuuntelin häntä toivokkaalla ja sykkivällä sydämellä,
ja samassa hän harppasi puutarhamajaan ja kävi istumaan viereeni.

"Mary", sanoi hän kiihkeällä äänellään, "sellainen on meidän tilamme,
eikö niin? Jumala yhdisti meidät heti ensi näkemältä. Minulla ei
koskaan ole ollut olemassa toista naista, eikä sinulla toista miestä
-- eikö niin, armaani?... Mitä he siis juttelevat -- kirkot ja
papit? He ovat avioliiton tosi erottajia -- koettaen erottaa niitä,
jotka Jumala on yhteen liittänyt. Se on asian selvä ydin, eikö niin?"

Vapisin pelosta ja toivosta. Ehkäpä oli niinkuin ennenkin; ehkäpä
halusin (nyt enemmän kuin koskaan ennen) uskoa Martinin puhetta;
ehkäpä en niin hyvin tuntenut asioita, että kykenin vastaamaan;
ehkäpä valtava rakkauteni ja arka asemani yllyttivät minua
suostumaan. Mutta en voinut sille mitään, jos minusta tuntui, että
hänen selvä järkensä -- selvä kuin ylämaan joki ja yhtä vuolas ja
voimakas -- pyyhkäisi pois kaikki kuluneet viisastelut.

"Siis mitä... mitä meidän on tehtävä?" kysyin häneltä.

"Tehtävä? Velvollisuutemme itseämme kohtaan, armaani, on meidän
tehtävä. Jos emme voi mennä naimisiin kirkon lain mukaan, täytyy
meidän mennä naimisiin maan lain mukaan. Eikö se riitä? Se on oma
asiamme, rakkaani, meidän eikä kenenkään muun. Me tarvitsemme vain
jonkun todistajan -- todistajan Jumalan ja ihmisten edessä, että
tulevaisuudessa aiomme olla mies ja vaimo."

"Mutta isä Dan?"

"Jätä hänet minulle", sanoi Martin. "Minä puhun hänelle kaikki. Mutta
tule nyt sisään. Sinä vilustut. Ellemme pidä huolta sinusta, eivät he
lopeta, ennenkuin saavat sinut hengiltä."

Seuraavana päivänä kumartui hän tuolini selkämyksen yli, istuessani
uunin vieressä lapsi sylissäni, ja sanoi matalalla äänellä:

"Olen tavannut isä Danin."

"No niin?"

"Vanha enkeli pahastui. 'Jumala varjelkoon sinua poikani', sanoi
hän, 'sulkemasta sekä itsesi että suloisen lapseni ainiaaksi kirkon
helmasta.' 'Kirkko sulkee meidät helmastaan', sanoin hänelle. 'Mutta
Jumalan pyhä laki tuomitsee tekosi, poikani', sanoi hän. 'Jumalan
laki on rakkaus, eikä hänellä ole muuta lakia', vastasin."

Tunsin huojennusta ja olin yhtä kaikki hermostunut, olin iloinen ja
pelonalainen.

Kului viikko, ja Martinin oli aika lähteä Windsoriin, nimitystänsä
varten. Tämän tapahtuman valmistuksissa oli Suvimajassa oltu
suuressa jännityksessä, mutta koska en ollut oikein voimissani, olin
ulkopuolella sitä hommaa.

Martinin lähtöpäivänä olin vuoteen omana, ja hän tuli yläkertaan
ottamaan minulta jäähyväisiä.

Tuskin tiesin, mitä tällä ajalla tapahtui, mutta hänen puheestaan
ymmärsin, että hän pelkäsi minua koetettavan pakottaa.

"Meidän vanha, hyvä kirkkomme on kuin maljakotilo rannalla", sanoi
hän. "Kenen se on saanut kouriinsa, sitä se imee eikä hellitä
vähällä. Mutta pysy lujana, pikku vaimo. Elä anna myöten tuumaakaan,
poissa ollessani", kuiskasi hän.

Kun hän oli jättänyt minut, nousin ylös katselemaan, kuinka hän läksi
tietä pitkin rautatieasemalle. Hänen vanha isänsä kulki ylpeänä hänen
rinnallaan, avopäin tapansa mukaan ja yhä hilpeänä kuin koulupoika.

Seuraavana päivänä säikähytti minua odottamaton sähkösanoma. Se tuli
eräästä luostarista Lancashirestä ja oli osoitettu "Mary O'Neillille,
tohtori Conradin luona." Se kuului:

_Kiertelen vierailemassa yhdyskuntamme koteja ja haluaisin tavata
sinua matkallani Irlantiin. Saanko tulla huomenna? Äiti Magdalene_.



Sadaskahdestoista luku.


Hän saapui seuraavana iltapäivänä -- rakas arvoisa äitini kalpeine,
henkevine kasvoineen ja pyhimyssilmineen.

Lukuunottamatta että hänen pukunsa nyt oli sininen ja valkoinen,
eikä musta, hän näytti tuskin ollenkaan muuttuneen siitä päivin, kun
olimme olleet yhdessä Pyhässä Sydämessä.

Kun hän näki, että olin vuoteessa, hän asettui asumaan "Auraan" ja
tuli joka päivä minua hoitamaan.

Olin tietysti kiihoittunut tavatessani hänet taas niin monen vuoden
ja niin moninaisten kokemuksien jälkeen, enkä tietänyt varmaan,
paljonko hän niistä tiesi.

Muistaen Martinin varoituksen olin myös varma siitä, että häntä oli
lähetetty noutamaan, mutta levottomuuteni häipyi pian.

Hänen hiljaiset askeleensa, lempeä äänensä ja herttainen hymynsä
rauhoittivat ja lohduttivat minua. Aloin uudestaan tuntea samaista
vaikutusta, jonka alaisena lapsena olin ollut, ja ihmetellä, miksi
en pimeinä päivinäni Lontoossa koskaan ollut ajatellut hänelle
kirjoittaa.

Vierailunsa ensi päivinä ei hän kajonnut surullisiin asioihin -- ei
maininnutkaan avioliittoani tai muita tapahtumia viime kohtauksemme
jälkeen.

Hän puheli ylimalkaan vanhasta koulustamme ja vanhoista
koulutovereista.

Väliin hän laski leikkiä noviisien äidistä, joka oli tullut "vanhaksi
ja kärttyisäksi"; väliin taas pienestä, pyylevästä maestrosta paavin
kuorossa, joka itki, kun minä ensi kerran lauloin virren Neitsyelle
("Jatka, pieni enkeli"), ja väliin molemmista maallikkosisarista,
jotka yhä päättelivät, että minusta olisi tullut "ihmeteltävä
pesijätär", jos olisin vain siihen antautunut.

Minua kiusaa ajatella, että arvoisa äiti olisi itsetietoisesti
menetellyt näin, murtaakseen puolustusasemani, mutta sen hän sai
aikaan. Vähitellen niinä harvoina päivinä, jolloin hän oli kanssani,
hän rakensi sillan yli menneen ajan tyttövuoteni onnellisiin päiviin,
sillä huomaamattani luostarimuistot alkoivat minua kiihoittaa ja minä
hengitin taas armaan Roomani ilmaa.

Hänen vierailunsa neljännen päivän iltapäivällä istuin hänen
rinnallaan ikkunani edessä, joka oli selkiseljällään. Ilta oli aivan
yhtä rauhallinen kuin viime iltamme Nemissä. Ei lehtikään värähtänyt;
ei tuulen henkäystä ilmassa; ainoat äänet, jotka kuulimme, olivat
lypsyä odottavien lehmien ammunta, meren hillitty loiskina ja
rattaitten ratina, jotka rannalta kulettivat meren jättämiä
ruokoleviä.

Kun aurinko alkoi laskea, se sytytti leimuavia tulia vastapäätä
olevan kylän ikkunoihin -- erittäinkin äitini huoneen ikkunaan, joka
siinä pilkoitti hedelmätarhan omenapuitten latvain yli.

Arvoisa äiti puheli kiitosjumalanpalveluksesta. Jos hän nyt olisi
ollut Roomassa, olisi hän kirkossa laulamassa _Ora pro nobista_.

"Laulakaamme se nyt. Eikö niin?" sanoi hän.

Samassa hänen syvä, majesteettinen kontra-alttonsa minun heikon,
värähtelevän sopraanoni säestämänä kohotti hiljaiseen ilmaan pyhän
sävelen, joka minulle on kuin ikuisuuden heijastus:

    "Mater purissima
    Ora pro nobis.
    Mater castissima
    Ora pro nobis."

Lopetettuamme huomasin käteni lepäävän hänen helmassaan. Taputtaen
sitä lempeästi hän sanoi:

"Mary, minä jätän sinut huomenna."

"Niin pian?"

"Niin, mutta en voi lähteä kertomatta sinulle miksi tulin" -- ja
silloin hänen tehtävänsä ilmeni minulle.

Hän oli kuullut avioliitostani, sen purkautumisesta; katoamisestani
kotoani ja jälleen ilmestymisestäni, mieheni avioerohakemuksesta ja
sitä seuraavista paljastuksista.

Mutta vaikka tämä kaikki oli surullista, vakavata, vieläpä
traagillistakin, ei se ollut mitään (kirkon ja Jumalan silmissä)
verrattuna sen askeleen kauhistuttavaan painoon, jonka nyt olin
aikeessa ottaa -- mennä toisiin naimisiin mieheni yhä eläessä.

Hänellä ei ollut mitään Martinia vastaan sanomista. Paitsi minua
koskevia asianhaaroja, ei hän koskaan ollut kuullut epäedullista
sanaa hänestä. Hän taisi ymmärtääkin näitä asianhaaroja, vaikka
hän ei voinut antaa niitä anteeksi. Ehkä Martin oli nähnyt asemani
(julman ja uskottoman miehen vaimona) ja hänen säälinsä oli
kehittynyt rakkaudeksi -- hän oli kuullut sellaisista tapauksista.

"Mutta, ajattelehan toki lapseni, mihinkä kuiluun hän sinut ajaa! Hän
vaatii sinun rikkomaan vihkivalasi!... Oi, tiedän, tiedän, mitä hän
sanoo -- että sinut pakotettiin ja että olit liian nuori vastaamaan
teoistasi. Olkoon niin, mutta siinä ei kaikki. Minusta oli väärin,
julman väärin, että isäsi valitsi sinulle miehen vasten tahtoasi ja
toivomuksiasi. Mutta sinä, ei isäsi, vihkivalan vannoit, etkä sitä
voi ikinä tehdä tyhjäksi -- et ikinä!

"Vihkivala on pyhä; siunattu Vapahtajamme on sanonut, ettei sitä
koskaan voi rikkoa, ja pyhä Kirkkomme on tehnyt hänen käskynsä laiksi.

"Ajattele, lapseni, ajattele, mitä tapahtuisi maailmassa, jos
jokainen vaimo, joka on joutunut onnettomiin naimisiin, menettelisi
samoin kuin sinä nyt olet menettelemäisilläsi. Mikä sekasorto! Mikä
kodin ja perheen pyhien siteitten löyhtyminen! Ja kuinka vaimot
joutuisivat siitä kärsimään -- vaimot ja lapset ennen muita. Etkö
huomaa tätä, tyttäreni?

"Yhteiskunnan vankkuus perustuu avioliiton pyhyyteen; avioliiton
pyhyys perustuu sen rikkomattomuuteen; ja sen rikkomattomuus liittyy
siihen tosiasiaan, että Jumala on osa siitä.

"Ehkä sinulle, sanotaan, että naimisesi on vain oma asiasi, ettei
se koske Jumalaa eikä Kirkkoa. Mutta, jos vaimot kaikkina aikoina
olisivat olleet sitä mieltä, mitenkä erilainen olisikaan maailma nyt!
Oi, usko minua, sinun vihkivalasi on pyhä, etkä voi syntiä, kuoleman
syntiä tekemättä sitä rikkoa, tyttäreni."

Kaiken tämän puheen moraali oli, että minun tulee luopua Martin
Conradista, pestä rakkauteni häneen pois sydämestäni, välttää
kiusausta häntä tavata, ja jos mahdollista, täydellisesti unohtaa
hänet.

"Se on kovaa. Tiedän, että se on kovaa, mutta..."

"Se on aivan mahdotonta", sanoin niin hyvin kuin voin, sillä huuleni
vapisivat.

Arvoisan äidin sanat olivat järkyttäneet sieluani juuria myöten,
mutta kun muistin Martinin varoituksen, ponnistelin nyt kovasti
vastaan.

"Kaksi vuotta sitten, eläessäni mieheni kanssa, koetin niin tehdä,
mutta en voinut", sanoin. "Ja jos en sillon voinut sitä tehdä, kun
laillinen este meidät erotti, mitenkä voin sen nyt tehdä, kun estettä
ei enää ole olemassa?"

Sitten kerroin hänelle kaikki kärsimykset, jotka olin kestänyt
rakkauteni tähden -- mitenkä erosin hänestä, hänen lähtiessään
Etelänapa-retkelle; mitenkä odotin häntä Lontoossa; mitenkä olin
uhrannut perheeni, ystäväni ja kotini, tyytynyt köyhyyteen,
yksinäisyyteen ja kovaan työhön hänen tähtensä; ja mitenkä olin
vaipunut pohjattomaan epätoivon syvyyteen, kun luulin hänet
kadottaneeni; ja mitenkä ilo ja onni olivat palanneet vasta silloin,
kun Jumala armollisessa hyvyydessään oli lahjoittanut hänet jälleen
minulle.

"Ei, ei, ei", huusin. "Rakkauttani Martiniin en voi koskaan voittaa,
tai unhoittaa -- en koskaan niin kauan kuin elän maailmassa."

"Siis", sanoi arvoisa äiti (hän oli innokkaasti kuunnellut, suuret
silmät hehkuviin kasvoihini kiinnitettyinä) "siis", sanoi hän,
vakavalla ja juhlallisella äänellään, "jos niin on laitasi, lapseni,
on sinulla vain yksi asia edessäsi -- luopua siitä."

"Luopua siitä?"

"Luopua maailmasta, tarkoitan. Palata kanssani Roomaan ja mennä
luostariin."

Olisi mahdotonta selittää, mitenkä tämä vaikutti minuun -- mitenkä
se järkytti minua sydämeni sisimpään -- huolimatta kokeistani
seurata armaani varoitusta tuntuivat nämä hänen sanansa tunkeutuvan
olemukseni ytimeen ja herättävän eloon uinailevan vaiston sielussani.

Pitkän aikaa istuin äänetönnä; kuuntelin vain sykkivin sydämin
arvoisan äidin puhetta -- että yksi luostarielämän tarkoitusperiä oli
tarjota turvapaikkaa kidutetulle sielulle, joka ei voinut luottaa
itseensä kiusauksissa, ja että luostarivalan vannominen Jumalalle
oli ainoa tapa (jonka Kirkko tunsi ja tunnusti) kumota vihkivalani
miehelleni.

"Sinä olet silloinkin morsian, mutta Kristuksen morsian. Ja eikö niin
ole parempi -- paljoa parempi? Sinä usein haaveksit nunnanhuntua,
muistathan, ja jollei isäsi olisi tullut sinua noutamaan sen kovin
onnettoman asian vuoksi, sinä jo ehkä olisit yksi meikäläisiä. --
Ajattele sitä, lapseni. Luostarimme äidit tulevat ilolla toivottamaan
sinut tervetulleeksi, jos tulet alttiina ja tyytyväisenä sisarena.
Ja mitenkä saatan jättää sinut tänne, sielulliseen kadotukseen,
tyttäreni?"

Olin syvästi liikutettu, mutta ponnistelin vielä vastaan.

Kerroin arvoisalle äidille, että siitä päivin, kun halusin tulla
nunnaksi, oli minussa tapahtunut suuri muutos. Olin kehittynyt
naiseksi ja kaikki naisen intohimot olivat minussa heränneet --
isosin ja janosin rakkautta -- inhimillistä rakkautta, hyvän
miehen rakkautta, miehen, joka rakasti minua koko sielullaan ja
voimallaan. Siksi ei minusta koskaan saattaisi tulla altista ja
tyytyväistä sisarta. Minä vain rikkoisin heidän kotinsa rauhaa ja
sopusointua. Ja vaikka hän sulkisi minut luostarinsa matalimpaan
selliin, niin rakkauteni oli seuraava minua sinnekin; se keskeyttäisi
hartausharjoitukseni, se hämmentäisi äänellänsä rukoukseni, ja olisin
aina onneton -- kurjan onneton.

"Ei niin onneton kuin jäädessäsi maailmaan ja toteuttaessasi
aikeesi", sanoi arvoisa äiti. "Oi, usko minua, lapseni, tunnen
sinut paremmin kuin sinä itse. Jos menet uusiin naimisiin, et
koskaan saata unhottaa, että olet rikkonut valasi. Unohtakoot muut
naiset -- löyhät naiset -- naiset, jotka ottavat osaa seuraelämään
ja uhraavat päivänsä itsekkäille huvituksille. Ne naiset erotkoot
miehistään, ja menkööt uusiin naimisiin, muistamatta, että elävät
synnin tilassa, mitä siviililaki sanoneekaan -- julkisessa, ilkeässä
ja hävyttömässä synnissä. Mutta sinä muistat sen, ja se on saattava
sinut onnettomammaksi kuin koskaan ennen elämässäsi."

"Ja vielä lisäksi", jatkoi hän hetken kuluttua, "se saattaisi
miehesikin onnettomaksi. Hän näkee tunnonvaivasi ja jakaa ne, sillä
hän tietää, että hän on ollut niihin syynä. Jos hän on hyvä mies,
niin jo pelkkä ahdinkosi näkeminenkin on kiduttava häntä. Mitä
parempi mies hän on, sitä suurempi on hänen kärsimyksensä oleva. Jos
olisit paennut nunna, saattaisi hän sinut takaisin luostariisi, sillä
vaikkakin ero riistäisi häneltä sydämen rinnasta, niin tahtoisi hän
pelastaa sielusi. Mutta vaimolle, joka on rikkonut vihkivalansa,
ei hän koskaan mitään mahda. Ääretön ja kamala varjo on välillänne
pimentäen joka hetken loppuelämästäsi."

Arvoisan äidin vaiettua istuin liikahtamatta ja sanatonna sydän
pakottavana ja tukehtuvana ja tuijotin alas puutarhaan, jonka yö
alkoi verhota pimeydellään.

Hetken kuluttua hän taputti kylmää kättäni ja nousi lähteäkseen
sanoen aikaisin aamulla tulevansa jäähyväisille. Hänen olonsa
Irlannissa tulisi kestämään vain kolme viikkoa, ja sen kuluttua
tulisi hän noutamaan minut, jos minä asiaa punnittuani (hän oli varma
siitä) tuntisin, että minun oli palaaminen hänen kanssaan Roomaan.

En vastannut. Ehkäpä ruumiillinen heikkouteni oli osaksi syynä
siihen, että armaani varoitus jäi melkein huomaamatta. Mutta sillä
hetkellä, kun ovi sulkeutui arvoisan äidin jälkeen, valahti minuun
vakaumus hänen sanojensa totuudesta tulvivan meren laineiden tavalla.

Mutta kuinka julmaa! Kaiken odotuksen, kaipuun ja ihanien
haaveittemme jälkeen tulevasta onnesta! Kun minä olin tulemaisillani
morsiameksi, onnelliseksi morsiameksi, kun olin saamassa takaisin
menetetyt ja varastetut tyttövuoteni!

Toisen kerran pimeä ja uhkaava vuori kohosi Martinin ja minun
välille. Ensi kerralla se oli avioliittoni -- nyt se oli Jumalani.

Mutta jos Jumala kielsi minua menemästä naimisiin Martinin kanssa,
mitä oli minun tekeminen? Mitä oli minulla jäljellä elämässä? Oliko
mitään?

Istuin kasvot käsiini kätkettyinä näitä kysymyksiä miettien ja
taistellen kohoavan kyynelmyrskyn kanssa, kun kuulin lapsen itkevän
alakerrassa ja Christian Annen hyssyttävän ja viihdyttävän sitä.

Kotvan kuluttua he tulivat yläkertaan, Isabel oli isoäitinsä
käsivarrella yöpuvussaan levolle menossa.

"Jos se ei ole ilman vaikutusta, en kuolemakseni tiedä, mikä
kultamurua vaivaa", sanoi vanha rouva.

Ja sitten lapsi hymyili suurten, pyöreitten kyynelhelmien läpi
merensinisine silmineen, kurottaen käsivartensa minulle.

Oi, Jumala! Oi, Jumala! Eikö tässä ollut vastaukseni?



Sadaskolmastoista luku.


Christian Ann oli omalla tavallaan tullut samaan tulokseen.

Hän älysi paljoa aikaisemmin kuin minä, että isä Dan ja arvoisa äiti
olivat liittoutuneet viemään minut pois, ja suloisessa, naisekkaassa
mustasukkaisuudessaan (puhumattakaan ylevämmistä ja korkeammista
vaistoista) hän oli suuresti tätä paheksunut.

Neljä päivää tukahutti hän raivoansa ja paljasti sen vain lapselle
keskustellessaan puoliääneen kätkyen ääressä ("Me emme siedä
noita nunnanaikkosia, jotka käyvät ympäri kuin aaveet, eikö niin,
käpyseni?"), mutta viidentenä päivänä leimahti se ilmi liekkiin, ja
lempeä, vanha olento kiukustui kaikille.

Se tapahtui arvoisan äidin lähtöaamuna. Tämä, sanottuaan minulle
hyvästit makuuhuoneessani, oli juuri astunut alas keittiöön, jossa
isä Dan odotti, saattaakseen hänet asemalle.

Mikä aiheutti Christian Annen purkauksen, en koskaan ole saanut
tarkalleen tietää, sillä vaikka ovi porraskäytävään oli auki, ja minä
yleensä taisin kuulla kaikki, mitä puhuttiin alhaalla (yksinkertaisen
lattian läpi), ei kunnianarvoisan äidin pehmeä ääni lainkaan
kuulunut, ja isä Danin irlantilaiset vokaalit pärisivät alhaalta
korviini kuin rummun ääni.

Mutta Christian Annen sanat virtasivat terävinä ja selvinä kuin
aallonhalkaisijan kohina, väliin harmista vavisten, väliin taas
liikutuksesta värähtäen, ja viimein nyyhkytyksiin tukahtuen.

"Pyydän anteeksi, ma'am, sallittaneenko minun kysyä, mitä sanoitte
isä Danille Mary O'Neillistä?... Että hän palaa Roomaan? Luostariin,
niinkö?... Ei, ma'am, sitä hän ei koskaan tee! Ei, jos tunnen hänet,
ma'am... Ei missään tarkoituksessa, ma'am... Kiusaus, sanotte? Te
ymmärrätte paremmin, ma'am, mutta minusta se ei ole kiusauksen
voittamista -- jos lähtee piilopaikkaan sitä pakoon.

"... Niin, minäkin olen kristitty nainen ja kunnon katolilainen,
pyhimyksille kiitos! mutta suokaa anteeksi, ma'am, minä en usko
suuria teidän luostareistanne, en usko, että naiset niitten muurien
sisässä elävät niinkään epäitsekästä elämää, ma'am."

Uusi hiljainen rummun pärinä, ja sitten --

"Ei, ma'am, ei, se on kyllä totta, ma'am, en ole koskaan itse ollut
nunna, sillä minulla on ollut parempaa tehtävää maailmassa, ma'am.
Mutta se on yhdentekevää -- tiedän, mitä luostarissa tapahtuu, niin
ainakin arvelen. Sopusointua ja rauhaa, sanotte? Niin, ja väliin
mustasukkaisuutta ja kateutta myöskin, taikka ette ole naisia samoin
kuin me muut, ma'am... Mitä Mary O'Neilliin tulee, _hänelläkin_
on, arvelen, jotain parempaa tehtävää... Sen jälkeen kun hän on
rikkonut, niinkö? Ehkä se kultamuru on sen tehnyt, ehkäpä, olemmehan
kaikki rikkoneet, ma'am, ja tarvitsemme Jumalan laupeutta ja
anteeksiantamusta. Mutta en koskaan ole kuullut, että rukoileminen
on ainoa parannuskeino, jonka Hän meiltä vaatii, ma'am. Ja jos niin
on, en siihen luota, sillä on vaimoparkoja, jotka rukoilevat yhtä
hyvin työskennellessään sotkuammeensa ääressä kuin toiset lukiessaan
rukousnauhaansa ja laulaessaan Tantum Ergoa..."

Uusi keskeytys, ja sitten --

"Entäs Bella Kinniah, joka hoitaa nurkkapuotia, ma'am. Hänen miehensä
hukkui makrillin pyynnissä, pääsiäisestä kaksi vuotta sitten. Hän
jäi leskeksi kolmen pienen lapsen kanssa ja neljäs syntyi isän
kuoleman jälkeen, ja kyllä se kovalle ottaa ennenkuin Bella saa
irti lihapalasen tai leipäkannikan niille poloisille. Ja, kun hän
valvoo yömyöhään, kuten tohtori minulle kertoo, koko muun kylän
ollessa pimeässä, ja parsii pikku Liisan sukkia tai paikkaa pienen
Willien takkia, tai hoitaa pientä vauvaa, joka sairastaa tuhkarokkoa,
silloin, luulisin, on hän Herrallemme yhtä otollinen kuin teidän
nunnanne laajoissa sinisissä kaavuissaan."

Tämän jälkeen kuulin taas puolustelevia ääniä (sekä isä Danin että
arvoisan äidin), joita seurasi Christian Annen kirkas, alituiseen
katkeneva ääni.

"Mitä sanottekaan, ma'am?... Äiteys on siis pyhä ja siunattu asia?
Niin on, ma'am! Se on toden totta, vaikka muutamat, jotka sulkeutuvat
luostariin, eivät näytä niin ajattelevan... Äiti on äiti, ja vielä
lisäksi, hänen lapsensa on hänen lapsensa, aviossa syntyi; tai ei.
Ja, jos hän tekee oikein pikkuselleen ja kasvattaa sen hyväksi ja
totuutta rakastavaksi, niin silloin Herra, kun hänen aikansa tulee,
ei tiedustele, ennenkö vai jälkeen hääpäivän se on syntynyt, ei
tottakaan. Jumala ei ole antanut hänelle tätä kullanmurusta, että
hän karkaisi tiehensä sen luota. Kaunis siunaus siitä koituisikin
hänelle, eikö niin?... Isä Dan, te hämmästytätte minua -- mitä
kauheata, julmaa, luonnotonta, järkyttävää asiaa tuumittekaan.
Luulin teitä paremmaksi mieheksi -- niin luulin, totta toisen
kerran. Ja mitä muutamiin tulee, jotka nimittävät itseään äideiksi,
niin eivät he ole mitään äitejä, eivätkä koskaan siksi tule --
kiusaavat vaimoparkaa hädässä jättämään lapsensa toisten ihmisten
rasitukseksi..."

Taas kuului lempeitten äänien puhetta, jota seurasi Christian Annen
ääni --

"Ettäkö ajattelen itseäni, rouva. Hyvät ihmiset, en suinkaan! Olisin
liiankin innoissani, jos saisin pikku enkelin kokonaan itselleni.
Tuolla hän on uuninmatolla, rouva, ja jos mitä hyvänsä tapahtuu Mary
O'Neillille, siihen hän jää, niin kauan kuin minä _elän_, ja kultasen
tähden olen pahoillani, ettei elämäni ole pitempi.

"Mutta Mary O'Neill ei ole jättävä pienokaistansa, mennäkseen
mihinkään luostariin. Eipä kunniani kautta, rouva. Jos hän sen tekee,
ei hän saa mitään rauhaa. Olen itse äiti, ja tiedän, miltä se hänestä
tuntuisi. Pukekaa vain musta huntu hänen päähänsä, mutta luonto on
ihmeellinen ja mahtava, eikä Mary O'Neill koskaan paneudu maata
illalla eikä nouse aamulla, ajattelematta pienokaistansa. 'Missä
hän nyt on?' kysyisi hän itseltään. 'Mitähän nyt tapahtuneekaan
äidittömälle lapselleni?' sanoisi hän. Ja vuosien vieriessä hän
ajattelisi: 'Voiko hän hyvin, ja onko hän käynyt ensi kerran ripillä,
onko hänestä tullut hyvä vaimo, ja mitä on maailma hänestä tehnyt?'...

"Ei, rouva, ei! Mary O'Neill ei mene mihinkään luostariin, niin kauan
kuin hänellä on lapsi vaalittavana! Eipä ikinä! Ei Mary O'Neill! En
koskaan usko sitä hänestä! En koskaan maailmassa!"

Tämän jälkeen en pitkään aikaan kuullut mitään -- en muuta kuin
jyskettä omassa päässäni, joka voitti kaikki muut äänet. Ja kun
tyynnyin, lienevät arvoisa äiti ja isä Dan lähteneet, sillä alhaalta
ei kuulunut muuta ääntä kuin keinutuolin kiivasta kiikkumista ja
Christian Annen puhelua kiihkeänä mutta katkonaisena, niinkuin lapsi
olisi itkenyt ja hän viihdyttäisi sitä.

Ja silloin virtasi minuun suuri, uusi elinvoima. Äiteys se taas
oli! Äiteyden mahtava intohimo -- jonka toinen mahtava intohimo oli
ajaksi tukahuttanut -- se lehahti taas vastaani oman Martinini äidin
laajasta, yksinkertaisesta, lapsekkaasta sydämestä.

Tällä hetkellä, ruumiini ja aivojeni kuumetilassa, se näytti
ratkaisevan minulle kaikki elämän pulmat.

Jos Jumalan käsky kielsi minua menemästä uusiin naimisiin, koska
jo olin vannonut valan alttarin edessä, ja jos olin tehnyt synnin,
suuren synnin, jonka elävä todiste lapsi oli, oli minulla vain yksi
asia neuvona -- jäädä nykyiseen tilaani ja pyhittää loppuelämäni
lapselleni. Se olisi tosi sovitus, toista kuin luostariin
hautautuminen. Elää lapseni hyväksi! Yksin hänen kanssansa! Sovittaa
syntini täällä, missä se on tapahtunut! Tämä miellytti, kiihoitti ja
kohoitti minua suuresti, kun ensin sitä ajattelin. Ja silloinkin,
kun muistin Martinia ja ajattelin kuinka kovalta tuntuisi riistäytyä
irti rakkaudesta, joka odotti minua avoimin sylin (niin lähellä,
niin armaana, niin kalliina), näin siinä uhrauksessa, jonka olin
tekemäisilläni, jotain majesteettista, melkeinpä ylevää -- olin
uhraamaisillani kaiken maailmassa (paitsi yhtä) mikä oli minulle itse
elämää kalliimpi.

Tämä ajatus synnytti minussa jonkinlaista henkistä ylpeyttä. Näin
silmissäni vaimon, joka sitouduttuaan Jumalalle vihkivalallaan ja
tehtyään syntiä lakia vastaan rikkomalla vihkivalansa, nyt alistui
kohtaloonsa ja nöyrtyi ijankaikkisen tuomarin tuomioistuimen edessä.

Mutta voi, mikä heikko, joutava olento olinkaan, juuri kun luulin
itseäni niin voimakkaaksi ja jaloksi.

Pitkän päivän jälkeen, jolloin olin hillinnyt raastetun sydänparkani
tuskia ja melkein tullut vakuutetuksi, että olin saavuttanut voiton,
saapui iltapostissa kirje, joka muutti kaikki suuret suunnitelmani
tomuksi ja tuhaksi.

Kirje oli Martinilta. Vain neljä pientä sivua armaani kömpelöllä
käsialalla. Se oli puoleksi vakava ja puoleksi leikillinen, mutta se
saattoi maan huojumaan ja kiikkumaan allani.

    'Oma, pikku tyttöseni! -- Juuri tulin Windsorista. Mainiota!
    Kerron siitä, kun tulen kotiin. Korvia myöten työssä.
    Valmistukset ensi retkikuntaa varten edistyvät loistavasti.
    Komitealla oli kokous eilen ja päätettiin lähteä matkaan
    "Orientissa" elokuun kolmannella viikolla, jotta päästäisiin
    asettumaan talvimajoihin ajoissa ja lähtemään etelään lokakuussa.

    Oma pikku asiamme on toki ensin laitettava kuntoon, ja heti kun
    palaan, käyn tapaamassa kylävoutia.

    Ja ajattele, kulta.

    "Scotian" pojat aikovat kaikki tulla Ellaniin suurta tapahtumaa
    varten. Niin, totta toisen kerran, joka kynsi! Tieteellinen
    osasto siihen luettuna, puhumattakaan O'Sullivanista ja vanhasta
    Siirapista -- joka vannoo, että heitit hänelle lentomuiskun. He
    muistelevat tuloasi Tilburyyn. Jumala siunatkoon sieluani, tyttö,
    kuinka ihaillen he puhuvat sinusta! Heitä ei mikään pidätä, ei
    kerrassaan mikään!

    Leikkipuheet sikseen, armas, sinun täytyy kiireesti ryhtyä
    valmistuksiin. Aikomukseni on ottaa sinut Uuteen Seelantiin, ja
    jättää sinut Wellingtoniin (hyvä, pieni kaupunki, jonka väestö
    myös on kunnollista), siksi aikaa, kun käväisen Navalla.

    Kotiin tultuani järjestelemme tyttösen asiat, toivon -- tai
    oikeammin pelkään, että saavun ensi viikolla -- sillä jokainen
    päivä, jonka olen pois luotasi, on pitkä kuin kuukausi.

    Mutta mitäs siitä, pikku vaimo! Kun kerran saan tämän suuren
    retken päätetyksi, emme enää koskaan eroa. Ei päiväksikään, koko
    elinaikanamme, armas! Ei, kautta taivaan Herran, siksi on elämä
    liian lyhyt.

                                                      Mart.'



Sadasneljästoista luku.


Tämän kirjeen luettuani näin, että suuri taisteluni, jonka luulin
voitetuksi, oli tuskin alkanut.

Martin oli tuleva kotiin, suuri sydämensä täynnä rakkautta minuun, ja
oma sydämeni riensi häntä vastaan.

Hän aikoi elokuun toisella viikolla matkustaa Uuteen Seelantiin, ja
hän toivoi saavansa minut mukaansa.

Huolimatta uskonnollisesta pelosta ja pahoista aavistuksistani,
kysyin itseltäni, miksikä en lähtisi? Mikä minua esti? Mitä syntiä
olin tosiaankin tehnyt? Mitä varten oli hyvitys tarpeen? Olinko
uhmannut ja rikkonut muuta kuin jumalallisen lain kirjaimen?
Armaani oli minun ja minä hänen, ja minä kuuluin hänelle ainiaaksi.
Ihmiskunnan hyväksi lähti hän suurta tehtävää toimittamaan. Enkö
voinut lähteä hänen toverikseen ja avustajakseen?

-- -- Ja jos syntiä _oli_ tehty, jos Jumalan lakia _oli_ rikottu,
niin eikö sekin tavallaan olisi suuri hyvitys?

Näin kamppaili sydämeni sieluni kanssa tahi oikeammin niiden
vaistojen kanssa, jotka Kirkko oli minuun istuttanut, mutta lopulta
kuitenkin, rakkauteni sitkeästä vastarinnasta huolimatta, ne
kuljettivat minut yhä lähemmäksi Herramme järkähtämätöntä käskyä.

Isä Dan oli ollut oikeassa -- en voinut päästä eroon siitä. Oikeassa
oli arvoisa äitikin ollut -- toiset naiset unohtakoot rikkoneensa
jumalallista lakia, mutta minä en koskaan voisi sitä tehdä. Jos
menisin naimisiin Martinin kanssa ja lähtisin pois hänen kanssaan,
ajattelisin aina asemani kieroutta, ja se tekisi minut onnettomaksi.
Onnettomaksi kävisi Martinkin nähdessään minun murheeni, eikä mikään
elämässä voisi olla minulle sen katkerampaa.

Mitä siis tehdä? Mahdotonta oli minun hautautua luostariin,
yhtä mahdotonta oli, että Martin ja minä eläisimme toisistamme
erillämme, jos olimme kumpikin samassa maailmassa. Ei uskonnollinen
hartautenikaan voisi pysyttää minua erossa hänestä. Omastatunnostani
huolimatta menisin ennen tahi myöhemmin hänen luokseen -- tiesin
aivan hyvin, että sen tekisin. Ja lapseni olisi lisäksi luonnollinen
yhdysside, joka meitä vaatisi ja pakottaisi kuulumaan yhteen.

Mitä siis minun asemassani olevan naisen oli tehtävä -- naisen, joka
uskoi jumalallisen käskyn voimaan --, joka ei voinut siitä vapautua?
Olivatko kaikki elämän ovet häneltä suljetut? Oliko hänellä aina
umpikuja edessä, kääntyi hän minne tahansa?

Päivä päivältä tämä kysymys kävi yhä uhkaavammaksi, mutta lopulta
se sentään alkoi valjeta omalla tavallaan. Se oli hirvittävää, ja
sittenkin se tuotti minulle suunnatonta huojennusta.

Melkeinpä pelkään puhua siitä, niin heikoilta ja laimeilta tuntuvat
kaikki sanat, joilla yritän selittää tämän unohtumattoman muutoksen.
Olin jo kohdannut muutamia naisen elämän mysterioita ja -- nyt oli
edessäni viimeinen, suurin, kohtalokkain ja yhtäkaikki lempein niistä.

Arvatenkin eivät ruumiilliset voimani olleet kyllin vahvat
kantamaan sitä jännittynyttä mielenliikutusta, joka minulla oli
ollut kestettävänä, sillä kolme päivää Martinin kirjeen saavuttua
sairauteni kävi täydellä todella huolestuttavaksi.

Minua hävettää viipyä sairauteni oireissa, mutta hetkeksi minun
on pakko se tehdä. Silmäni olivat kirkkaat, poskeni hohtavat eikä
päältäpäin katsoen voitu huomata mitään taudin merkkejä. Mutta
illemmällä ruumiinlämpö aina kohosi ja keskellä yötä (nukuin
huonosti) se nousi hyvin korkealle, ja sitä seurasi hätäinen hengitys
ja nopea valtimonlyönti. Aamulla olin suuresti uupunut.

Vanha tohtori Conrad, joka oli käynyt katsomassa minua kahdesti
päivässä, alkoi näyttää hyvin huolestuneelta. Viimein, tutkittuaan
minua pikaisesti, sanoi hän:

"Haluaisin kutsua tänne virkatoverini Blackwaterista neuvottelemaan
kanssani. Suostutteko siihen?"

Vastasin suostuvani yhdellä ehdolla -- että jos vieraalla tohtorilla
olisi jotain vakavaa sanottavana, niin hän ensiksi kertoisi sen
minulle.

Hiukan vastahakoisesti Martinin isä myöntyi ehtoihini, ja lähetettiin
noutamaan neuvottelevaa lääkäriä. Hän tuli seuraavana päivänä
aikaisin aamulla -- ihanana Ellanin aamuna, keveän tuulenhengen
puhaltaessa mereltä, tuoden matkassaan läheisiltä niityiltä äsken
niitetyn heinän tuoksua.

Hän oli vanhahko mies, eikä minulta jäänyt huomaamatta, että hänen
sileäksi ajelluille kasvoilleen laskeusi varjo sillä hetkellä kun
hänen katseensa sattui minuun. Se oli tuo sama hellä, tutkisteleva
katse, jonka useasti näkee tohtoreilla, jotka aina liikkuvat Varjojen
laaksossa.

Tukahuttaen huolestuneen ilmeensä hän astui vuoteeni luo ja tarttui
käteeni, jonka hänelle ojensin, lausuen: "Toivoakseni emme teitä
säikähytä, armollinen rouva." Olin tästä mielissäni (sillä vaikka
kadotettu arvonimeni ei merkinnyt minulle mitään, pidin siitä, että
hän muisti sen) ja vastasin toivovani, etten olisi liian rauhaton.

Sillävälin kun hän kiinnitti kuulotorvensa kertoi hän, että hänellä
oli ollut minun ikäiseni tytär.

"Ollut? Missä hän nyt on?" kysäisin.

"Taivaanvaltakunnassa. Hän kuoli pyhimyksen tavalla", vastasi hän.

Sitten hän tutki minua pitkään (palaten alituisesti samaan paikkaan)
ja kun tutkiminen oli päättynyt ja hän kohotti kasvonsa, näyttivät ne
vieläkin vakavammilta.

"Lapseni", virkkoi hän (tämäkin minua miellytti), "te ette ole
milloinkaan säälinyt itseänne, ettehän?" Myönsin etten ollut.

"Jos on ollut jotain tehtävää, olette sen tehnyt katsomatta siihen,
kuinka raskasta se on ollut?"

Myönsin senkin. Hän silmäili ympärilleen nähdäkseen oliko huoneessa
muita (siellä oli vain vanha tohtori, joka seisoi vuoteen jalkapäässä
ja eteenpäin nojautuen tarkasteli virkatoverinsa kasvoja) ja lausui
sitten matalalla äänellä:

"Oletteko joskus tehnyt raskasta työtä ja kärsinyt puutetta ja
unettomuutta ja asunut huonosti ja... ollut alttiina ihmisten
kovuudelle?"

Hänen suuret, tutkistelevat silmänsä tuntuivat katsovan sieluni läpi,
enkä olisi voinut valehdella, vaikka olisin tahtonut, niinpä kerroin
hänelle hiukan (vain hiukan) elämästäni Lontoossa -- Bayswaterissa,
East Endissä ja Ilfordissa.

"Ja oletteko joskus ollut märkänä, hyvin märkä, läpi koko ruumiinne?"

Vastasin ensin kieltävästi, mutta äkkiä muistaessani, että kylmänä
aikana lapsen synnyttyä (kun ei minulla ollut varoja pitää tulta)
olin kuivannut hänen vaateriepunsa ruumiillani, tunsin etten voinut
salata häneltä tätä tosiseikkaa.

"Te siis kuivasitte pienokaisenne vaatteita omalla ruumiillanne?"
kysäisi hän.

"Joskus kyllä. Vain hetken aikaa", vastasin hiukan häpeissäni ja
kyynelsilmin.

"Ah!" hän kääntyi vanhan tohtorin puoleen ja virkahti: "Mitä kaikkea
onkaan äiti valmis tekemään lapsensa hyväksi, Conrad!"

Tohtori Conradin silmät (jotka näyttivät pöhöttyneiltä) olivat yhä
kiinnitetyt virkatoverin kasvoihin ja hän näytti unohtaneen minun
läsnäoloni sanoessaan:

"Arvelette häntä hyvin huonoksi, vai mitä?"

"Siitä juttelemme sitten vastaanottohuoneessanne", sanoi vieras
tohtori.

Käskien sitten minua makaamaan alallani ja luvaten pian palata, meni
hän alakertaan Martinin isän seurassa.

Heidän poissa ollessaan tuli luokseni lastenhoitaja (joka viimeisinä
päivinä oli ruvennut minua hoitamaan), ja kysyin häneltä kuka oli
arkihuoneessa.

"Ei muita kuin isä Donovan ja rouva Conrad -- ja pikkunen", sanoi hän.

Sitten tohtorit palasivat takaisin -- ensin vieras tohtori, joka
koetti näyttää reippaalta, ja hänen jäljestään vanha tohtori hitain
askelin ja pää painuksissa ikäänkuin vanki, joka astuu oikeuden eteen
tuomiotansa kuulemaan.

"Armollinen rouva", sanoi vieras tohtori, "te olette uljas nainen,
jos kukaan, ja niinpä olemme päättäneet lausua teille totuuden." Ja
sitten hän kertoi minulle.

En ollut peloissani. En tahdo sanoa etten olisi ollut pahoillani.
Olisin halunnut elää kauemmin -- etenkin nyt (ellei Jumalan käskyä
olisi ollut), kun rakkaus ja onni tuntuivat olevan vallassani.

Mutta oh, mikä huojennus! Siinä oli jotain pyhää, jotain
yliluonnollista! Oli kuin itse Jumala olisi astunut alas kohtaloni
eksyttäviin sokkeloihin ja taluttanut minut ulos niistä.

Pelko oli peräti hävinnyt ajatuksistani. Omasta puolestani en
pelännyt mitään, muistan, enkä lapsenkaan puolesta. Martinin tähden
sydäntäni kivisti -- hän rakasti minua; hänellä ei ollut koskaan
ollut ketään toista naista maailmassa.

Hetken kuluttua kiitin tohtoreja heidän vaivastansa. Tohtori Conrad
näytti murtuneelta eikä puhunut mitään, mutta vieras tohtori yritti
lohduttaa minua sanomalla, että tautini oli oleva tuskaton ja
nähtävästi ilman ulkonaisia purkauksia.

Olin hyvilläni siitä, sillä nainen kun olin, olin turhamainenkin, ja
sitten kysyin kestäisikö sitä kauan. Hän vastasi: Ei, vaikkei sitä
voitu varmasti sanoa, kaikki kun oli Jumalan kädessä.

Olin sanomaisillani, että siitäkin olin hyvilläni, kun valpas korvani
kuuli itkun ääntä. Se oli Christian Ann, ja isä Dan viihdytteli
häntä. Tiesin mitä oli tekeillä -- nuo hyvät sielut kuuntelivat
portaitten alapäässä.

Ensimäinen mielijohteeni oli lähettää hoitaja sanomaan, ettei ollut
itkun syytä. Sitten minua puolittain halutti nauraa, jotta he
voisivat kuulla minua ja käsittää, ettei minulla ollut mikään hätänä.
Mutta lopullisesti johtui Martin mieleeni ja kutsutin heidät molemmat
luokseni, sillä minulla oli heille jotain puhuttavaa.

Hetken kuluttua he tulivat huoneeseen, nuo herttaiset, vanhat lapset,
Christian Ann yksinkertaisessa, puhtaassa puvussaan ja isä Dan
väljässä, likaisessa viitassaan, kumpikin hyvin murheellisena.

Silloin vanhain, rakkaitten ystäväini seisoessa vuoteeni jalkapäässä,
kerroin heille mitä tohtori oli sanonut ja varoitin heitä kertomasta
kellekään muulle -- varsinkaan ei Martinille.

"Jättäkää _minun_ tehtäväkseni kertoa _hänelle_", sanoin. "Lupaatteko
uskollisesti sen?"

Näin kuinka vaikeata heidän oli pidättää kyyneliänsä, mutta he
antoivat minulle sanansa, enkä enempää pyytänyt.

"Poikani! Sydänkäpy raukkani! Hänen mielestään ei koko avarassa
maailmassa ole toista hänen vertaistaan", huokasi Christian Ann.

Ja sitten isä Dan sanoi jotain äidistäni, että hänkin oli ottanut
saman lupauksen minuun nähden koulutyttönä ollessani.

Tämän jälkeen Blackwaterin tohtori nousi ylös lähteäkseen.

"Jätän teidät hyviin käsiin, mutta teidän täytyy sallia minun tulla
tervehtimään teitä jonakin päivänä", virkkoi hän ja lisäsi sitten
leikillisesti hymähtäen:

"Taivaassa on enkeleitä yllin kyllin -- meidän täytyy koettaa
pidättää joku täällä maan päälläkin, näettekös."

Tämä tapahtui heinäkuun viidentenä päivänä, vanhana Juhannuspäivänä,
joka on Ellanin kansallispäivä, ja liput liehuivat kylässä monen
talon harjalla.



Sadasviidestoista luku.


_6 p. heinäk._ Tänään tunnen voivani paljoa paremmin. On kuin koko
olemuksessani olisi tapahtunut muutos -- ruumiillinen ja henkinen
muutos -- eilisestä alkaen, sillä sydämeni on kepeämpi kuin pitkään
aikaan, ja vaikka jo olen tottunut pitämään unta menetettynä
siunauksena, niin nukuin viime yönä neljä kokonaista tuntia --
kauniisti ja häiritsemättä kuin lapsi.

       *       *       *       *       *

_8 p. heinäk._ Martin kirjoittaa, että hän arvattavasti on täällä 12
p:nä. Iloista mielialaa huokuva kirje. "Hirveän paljon kerrottavaa
sinulle kotiin palattuani, rakkaimpani." Outoa! Ei yksikään
kuolevainen voi kuvailla kuinka kärsimättömästi odotan hänen
kotiintuloansa, ja sittenkin sitä melkein pelkään. Kun hän ennen oli
poissa, ei aika voinut rientää kyllin nopeasti. Tiedän mikä minua
odottaa -- kertomus, joka minun on kerrottava. Kuinka minun on se
kerrottava?

       *       *       *       *       *

_10 p. heinäk._ Vain kaksi päivää, niin Martin on kotona. Tietysti
minun täytyy olla pystyssä, kun hän saapuu. Hoitaja sanoo 'ei täydy',
mutta minä sanon 'täytyy'. Hän säikähtäisi liian pahasti, jos olisin
vuoteessa hänen tullessaan.

"Palvelijat ovat sellaisia itsevaltiaita", sanoo Christian Ann, jolla
on ollut vain yksi palvelija koko elämänsä aikana, ja se "vieras
nainen" oli kuin mikäkin haamu talossa, jotta poloinen emäntä oli
kiitollinen Jumalalle, kun kummitus omasta tahdostaan astui ulos
talosta. Mutta minun hoitajani on yhtäkaikki kultainen. Olen niin
tyytyväinen, että suostutin Christian Annen pitämään hänet täällä.

       *       *       *       *       *

_12 p. heinäk._ Martin palaa tänään, ja vanha tohtori on lähtenyt
Blackwateriin häntä tapaamaan (niin ylpein ja vankoin askelin). Olen
hirvittävän heikko (vaikka tuskaton), mutta olen lujasti päättänyt
pukeutua ja mennä alakertaan teeajaksi. Panen ylleni valkean puvun,
jonka sisar Mildred antoi minulle Lontoossa. Martin pitää siitä, että
käytän valkeata.

       *       *       *       *       *

_Myöhemmin._ Martinini on saapunut! Olimme laskeneet, että autolla
tullen saaren poikki hän saattaisi olla täällä viiden ajoissa, ja
jo neljän seutuvilla istuin teepuvussani uunin ääressä tähystellen
vastapäätä olevasta ikkunasta tietä. Mutta hän myöhästyi puolen
tuntia ja Christian Ann ja minä olimme niin kuumeisen levottomat,
että olisi voitu luulla hänen jo viipyneen puolen vuosisataa.

Olisipa meidän pitänyt tietää mitä tapahtui. Blackwaterissa olivat
"pojat" panneet toimeen kunnianosoituksen. Sitten kyläämme tullessaan
oli Martin astunut autosta alas ja lyönyt kättä kaikille -- niin
nuorille kuin vanhoille -- niin että oli kestänyt neljännestuntia
ennenkuin hän pääsi eteenpäin lähtemään väkijoukon huutaessa "Onpa
siinä poikaa" ja "Eikä sitten yhtään ylpeä!"

Tämän jälkeen ajettiin kotiin vinhaa vauhtia ja valpas korvani kuuli
auton jyskytyksen sen ajaessa sillan yli. Oi laupias taivas, kuinka
olin kiihtynyt!

"Joutuun, hoitaja, auttakaa minua veräjälle."

Tulin sinne juuri niin ajoissa, että kuulin huudahduksen ja näin
jonkun päistikkaa tupsahtavan ulos autosta ja sitten... mikä syleily!

Onpa hyvä, että Martinini on sellainen suuri ja vahva henkilö,
sillä en tiedä miten olisin päässyt takaisin taloon, niin heikko
ja hengästynyt tunsin olevani juuri silloin, ellei hän olisi minua
tukenut voimakkaalla käsivarrellaan.

Tohtori O'Sullivan oli tullut mukana ja näytti hilpeältä kuin
kolibri, ja kun pääsin Martinin käsistä, suutelin häntäkin (minussa
oli hellyyttä niin yllin kyllin, että riitti jaella vaikka kelle),
jolloin hän punastui kuin poika, Jumala häntä siunatkoon, ja änkytti
jotain pyhästä Patrickista ja pyhästä Tuomaasta ja ettei hän olisi
uskonut jos kuka olisi sanonut, että saattoi olla jotain niin
suloista j.n.e.

Martin sanoi minun näyttävän niin terveeltä, ja O'Sullivankin sanoi,
ettei hän olisi voinut uskoa, vaikka hänelle olisi kerrottu, että
tässä ajassa olisin voinut virkistyä niin silminnähtävästi.

Seuraavan tunnin kuluessa hermostoni lämpömittari oli mahtanut kohota
oikein kimmoamalla, sillä heti teen juotuamme vanha tohtori määräsi
minut takaisin vuoteeseen, vaikka minä vastustelin ja suostuin
menemään vasta sitten, kun hän oli rehellisesti luvannut, että
portaille vievä ovi jätettäisiin avoimeksi, jotta voisin kuulla mitä
alhaalla puhutaan.

Mitä lystiä siellä pidettiinkään! Puoli pitäjää oli varmaankin
pistäytynyt arkihuoneeseen onnittelemaan Martinia hänen arvonimensä
johdosta, muiden muassa vanha Tommy toveri, joka jutteli yhä
uudelleen kaikille "että hän oli tuntenut pojan pienestä piimäsuusta
pahasesta" ja "että hän ja minä olemme kuin veljet ikään".

Vanhan tohtorin arvokas ylpeys mahtoi olla näkemisen arvoista. Oikein
minua itketti kuullessani tuontuostakin huudettavan "Sir Martin"
milloin mistäkin nurkasta. Itse olin minä yhtä hupsu, sillä muistan,
että valtimoni sykähti aika rajusti, kun kuulin minusta tehtävän
"hänen armonsa", nyt kun Martinkin oli tullut... Mutta sellaisia me
naiset olemme, nähkääs!

Ja sitten erotin Martinin suuren äänen ylinnä muita hänen kertoessaan
käynnistään Windsorissa, kuinka kuningas oli kysellyt eikö hän ollut
pelännyt jäävuoria ja kuinka hän oli vastannut: Ei, enemmän niitä
Lontoossa tapaa yhdessä päivässä kuin koko elinaikana Antarktiksessa
(tarkoittaen jäisiä ihmisiä).

Arvatenkin minä nauroin ääneen tälle, sillä seuraavassa tuokiossa
sanottiin:

"Hss! Kuulkaapas Maryä!"

"Oh niin, sitä pikku kullanmuru raukkaa", kuului surullinen ääni
puhuvan. Se oli Christian Ann. Hänelle minä aina tulen olemaan sama
lapsukainen, joka "lauloi joululauluja hänen ovellaan."

Mikä ihmeellinen päivä! Mutta unta ei tänä yönä ole
ajattelemistakaan. Huomenna minun on se hänelle kerrottava.

       *       *       *       *       *

_13 p. heinäk._ Ajattelin tänä aamuna kertoa Martinille, mutta en
todella voinut.

Olin menossa alakertaan aamiaiselle, nojaten toisella kädelläni
portaitten käsipuihin ja käyttäen hoitajaani toisena sauvanani, kun
silmiäni kohtasi hymyilevin kuva, minkä milloinkaan olen nähnyt.
Pienokainen ja Martin olivat kumpikin nelinkontin uunin edessä
olevalla räsymatolla, kasvotusten -- Martin kutsuen häntä luokseen,
Isabel nostaen pientä päätänsä häntä kohti kuin lentoonpyrkivä
linnunpoikanen, ja molemmat nauroivat tuota helmeilevää naurua, joka
muistutti pullosta pulppuavaa vettä.

Tämä näky lannisti rohkeuteni jo ensi näkemältä. Ja kun Martin,
istutettuaan minut nojatuoliin uunin ääreen, paiskautui heti
innokkaisiin kertomuksiin matkamme valmistuksista -- kuinka meidän
ensin oli mentävä naimisiin kymmenentenä päivänä siitä kun kylävouti
oli myöntänyt meille erikoisluvan, kuinka minun oli ensin levättävä
päivä ja sitten matkustettava Lontooseen kahdentenatoista päivänä ja
sitten jälleen levättävä neljä päivää (jolloin minulle oli hankittava
lämpimiä vaatteita matkaa varten) ja kuinka meidän oli "Orientissa"
lähdettävä matkaan kuudentenatoista päivänä -- niin silloin en
hennonnut kertoa hänelle mikä järkkymätön kohtalo häntä odotti.

Pelkurimaisuutta se oli, sen tiesin, ja ennen tahi myöhemmin minun
oli siitä lunastus maksettava.

Mutta kun hän jutteli edelleen pienokaisesta ja pyysi äitiänsä
pitämään huolta tyttösestä meidän poissa ollessamme, ja kun Christian
Ann vastasi myöntävästi (niin surullisella äänellä), niin silloin
selvisi minulle, etten ensinkään uskaltaisi kertoa hänelle --
ennemmin kuolen kuin teen sen.

Kaiken lopuksi tuli se, että minä sovin Christian Annen, vanhan
tohtorin ja isä Danin kanssa, että aika ja Martinin omat huomiot
saisivat ilmoittaa hänelle, mikä oli tulossa, eikä meistä yhdenkään
pitänyt puhua mitään siitä.

Kylläpä minä olen aika petkuttaja! Syytän kaikesta epäitsekästä
rakkauttani Martiniin. Se olisi niin kova isku hänelle -- järkyttäisi
hänen suunnitelmansa, saattaisi häiriötä aikaan kaikessa, viivyttäisi
hänen retkikuntaansa, vieläpä ehkä aiheuttaisi hänet tykkänään siitä
luopumaan.

Rakkaat, kultaiset vanhukset ovat kaikkeen suostuneet -- kaikkeen
turhamaiseen ja raukkamaiseen itsekkäisyyteeni. Minun on oltava kuin
hyväksyisin kaikki Martinin suunnitelmat ja heidän tehtävänsä on
seisoa vieressä ja olla mitään virkkamatta.

Voinenko sen tehdä? Voinenko?

       *       *       *       *       *

_15 p. heinäk._ Minusta on tulemaisillaan suuri näyttelijätär!
Onpa ihan hämmästyttävää kuinka hyvästi osaan kätkeä totuuden
kaikennäköisiin verukkeihin ja uskotteluihin.

Martin kertoi minulle tänään luopuneensa tuumasta jättää minut
Wellingtoniin ja päättäneensä viedä minut mukaansa talvimajoihin,
sillä Windsoriin mennessään hän oli tavannut muutaman etevän
erikoistuntijan sillä taudinalalla, jota minä sairastin (miten paljon
hän oikein mahtaa taudistani tietää), joka oli vakuuttanut, että
napapiirin ilmanala oli saava ihmeitä aikaan minussa.

Loistava oli siellä päivänpaiste kesällä! Läpikuultava, kuiva ja
pirteyttävä ilma! Uutta elämää antoi joka hengenveto! Entä se mainio
pikku maja siellä, niin kodikas ja mukava! Entä miehet sitten, jotka
hän oli jättävä sinne sillävälin kun hän itse pistäytyy Etelään -- he
tulisivat jumaloimaan minua!

"Suurenmoista! Loistavaa!" huudahdin. "Kuinka ihastuttavaa pitää
taloutta suurille, nälkäisille, terveille pojille, jotka ryntäävät
sisään lumisina ja huutavat syötävää!"

Toisinaan minä itsekin unohdan näytteleväni ja silloin näen toisten
(Christian Annen, vanhan tohtorin ja isä Danin) pää painuksissa
hiipivän ulos huoneesta.

Kunpa en olisi niin heikko. Tuskia ei minulla sentään ole. Mutta
ruumiinlämpö kohoaa öisin ja aamuisin olen ylen uuvuksissa.

       *       *       *       *       *

_16 p. heinäk._ Jatkan yhä! Tänään olin puutarhamajassa kahden
Martinin kanssa hyvän tunnin ajan. Ilma oli lauha ja kaunis, taivas
sininen ja auringonsäteet pilkistivät sälehäkin välitse.

Minun on tapana sanoa, että jokaisessa naparetkeilijässä on hiukan
mykkää runoilijaa, mutta tänäpäivänä ei runoilija ollut mykkä,
Martinin puhuessa sykloonista ja antisykloonista tahi miksi sitä
sanotaankaan, joka peittää Etelänapapiirin lakin tavalla ja määrää
sään suuressa osassa asuttua maapallopuoliskoa.

"Me aiomme ottaa Jumalalta Hänen sanansa ja siirtää sen maailmaan",
sanoi hän.

Sen jälkeen hän kosketti (ensimäisen kerran kotiin palattuaan)
asemamme vaikeuksia sanoen kuinka ihanata olisi paeta tuohon
suureen, vapaaseen vyöhykkeeseen pois sivistyneestä maailmasta, sen
tylsistyneine lakeineen ja kuluneine uskontunnustuksineen, jotka
pitävät ihmiskunnan orjuudessa.

"Enää vain kuukausi tästä päivästä kunnes lähdemme matkaan, ja sinä
olet silloin kyllin terve lähtemään, armas."

"Kyllä, kyllä, enää vain kuukausi tästä päivästä, niin minä olen
kyllin terve silloin, armas."

Oh, Mary O'Neill! Kauanko jaksat vielä tätä jatkaa?

       *       *       *       *       *

_17 p. heinäk._ Martin toi Lontoosta tullessaan uuden kirjansa
korrehtuurin ja tänään hän ja tohtori O'Sullivan ja minä olemme
istuneet puutarhamajassa sitä "paikkailemassa" -- tohtori lukien
ääneen, Martin poltellen orjantappurajuuri-piippuansa ja minä
(tyynyihin haudattuna) istuen siinä muka tuomarina.

Mikä yksinkertainen, suorapuheinen, luonnollinen kuvaus! Vaikka siinä
olisi ollut virheitä tuhansittain, ei minun korvani olisi kuullut
yhtäkään. Luettiin juuri jännittävää pätkää hetkestä, jolloin kuolema
oli aivan lähellä, kun minut säpsähdytti haudantakainen, voihkiva
ääni "Voi Herrajesta sentään" ja samassa sukelsi Glengarry-lakki
esiin verenpisara-aidan takaa. Vanha Tommy kuunteli tienreunalla.

Oli jo myöhä, kun lopetimme korjauslukumme. Kaste alkoi jo laskeutua
ja Martin sanoi kantavansa minut sisään, jotteivät jalkani kastuisi
-- minkä hän tekikin sillä seurauksella, että minä, muistaen mitä oli
tapahtunut ensimäisenä yhdessäolo-iltanamme Raa-linnassa, sain aimo
puistatus-kohtauksen niin pian kuin pääsimme kotiin.

"Joutuin, joutuin, päällikkö", kuulin O'Sullivanin sanovan, ja sitten
minut autettiin yläkertaan ja vuoteeseen.

       *       *       *       *       *

_18 p. heinäk._ Olenpa minä tulemassa aika flirtiksi. Päästyäni
selville, että tohtori O'Sullivankin on pikkuriikkisen rakastunut
minuun, olen keimaillut hänen kanssaan Martinin edessä.

On niin peräti ihastuttavaa (kaiken sen jäljestä, mitä olen
kärsinyt), kun kaksi uljasta miestä, jotka kuuluvat maailman
sankarisukuun, kantavat käsillään minua, pientä poloista, etten
voinut vastustaa kiusausta vähän viattomasti kiusotella Martinia.

Ennenkuin taas ryhdyimme korjauslukuumme, sanoin Martinille, että
jos hän oli päättänyt jättää minut talvimajoihin Navalle mennessään,
niin täytyi hänen sallia tohtori O'Sullivaninkin jäädä sinne minusta
huolta pitämään.

Tohtori tietenkin tarttui syöttiin siinä silmänräpäyksessä.

"Sen hän tekee -- kautta pyhän Patrickin ja pyhän Tuomaan, sen hän
tekee, ja ylen ylpeä hän on oleva siitä toimesta."

Mutta onkos nähty kummempaa! Martinini kasvoille välähti ensin jotain
varjontapaista, mutta sitten levisi kasvoille suuri, leveä hymähdys,
sitten sukelsivat esille hänen lujat nyrkkinsä ja... seuraavassa
tuokiossa poloinen tohtori ja hänen puutarhaistuimensa vierivät
päälletysten viheriällä nurmella.

Ilman verenvuodatusta asiasta kumminkin selvittiin ja sitten käytiin
taas tarmokkaasti käsiksi kirjaan.

Nyt en saa enää kirjoittaa. Olen aina öisin kirjoittanut omaan
kirjaani, kun en ole kyennyt saamaan kiinni unesta; mutta olen nyt
heikompi ja minun täytyy säästää voimani Martinin kirjaan.

       *       *       *       *       *

_20 p. heinäk._ Voi toki! Minä viettelen kaikki nämä kultaiset
ihmisraukat osallisiksi petkutuksiini. Christian Ann ei suuresti sure
valehtelemisiaan ja kiertelemisiään, jos vain voi säästää tuskaa
rakastetulta pojaltaan. Mutta vanha tohtori! Entä isä Dan!

Pari viikkoa sitten tuli minuun paha yskä, ja vaikka se ei paljoa
merkitse, niin olen koettanut hillitä sitä Martinin läsnäollessa,
sillä pelkäsin hänen korvansa keksivän sen laadun, hän kun itse on
tohtori.

Mutta tänä iltapuolena (ilma oli hiukan kostea ja sataa räiskytti
lauhasti puille ja pensaille) sattui minulle kova yskäkohtaus,
jolloin Martin kävi totisen näköiseksi, kunnes minä rupesin nauramaan
ja sanoin:

"Ei se ole mitään! Tällainen yskä minulla on ollut joka kesä
sittenkun synnyin -- eikö ole, isä Dan?"

"Oo-on." Minun täytyy muistaa tämä ensi kerralla synnintunnustukselle
mennessäni, mutta mitä isä Danin pitää tehdä, en totta tosiaan tiedä.

       *       *       *       *       *

_21 p. heinäk._ Olen tänä päivänä ollut jotenkin allapäin. Pariisista
tuli minulle nimettömästi sanomalehti, jossa muuan uutinen oli
merkitty minun luettavakseni.

_"Englantilaisen päärin ja amerikkalaisen perijättären häät."_

Mieheni ja Alman häät! Ne vietettiin amerikkalaisessa lähetystössä ja
läsnä oli lukuisa joukko hienoa väkeä. Kerrottiin pitkältä morsiamen
upeasta puvusta ja sulhasen kalliista lahjoista. He ovat vuokranneet
itselleen asunnon Champs Elyséessä ja tulevat viettämään suurimman
osan aikaansa Pariisissa.

Niinpä niin, miksi murehtisin asiaa, joka liikuttaa minua niin
vähän? Alma on yhä kaunis; hän on oleva ihailijain ympäröimä,
hänen salonkinsa on oleva Europan ja Amerikan hienon maailman
kuokkavieraiden mieluisa olinpaikka. Mitä mieheeni tulee, niin hänen
vaimonsa intohimon pehkutuli on piankin palanut loppuun, varsinkin
nyt kun Alma on saavuttanut päämääränsä -- lordi Raan nimen ja
arvoaseman.

       *       *       *       *       *

Martin kantoi minut tänään yläkertaan vuoteeseeni. Olin todella
tavallista heikompi, mutta me pidimme aika lystiä siellä. Ensimäisenä
kulki hoitaja, suuren tyynyvuoren takana, sitten tulimme Martin
ja minä, minä Martinin sylissä käsivarret hänen kaulallaan, ja
viimeisenä tohtori O'Sullivan kahta korkeata messinkikynttiläjalkaa
kantaen.

Kuinka me nauroimme! Me kaikki nauroimme yhdessä, ikäänkuin
koettaaksemme kuka meistä voisi äänekkäimmin nauraa. Vain Christian
Ann näytti vakavalta seisoessaan portaitten alapäässä hyssytellen
yöpuvussa olevaa pienokaista.

Kirjoitan tätä kello kolme aamulla ja voin vielä kuulla naurumme
kaikuvan -- mutta nyt se kuulostaa nyyhkytykseltä.

       *       *       *       *       *

_22 p. heinäk._ Olen tänäpäivänä kuullut jotain, joka on riistänyt
kaiken lämmön elämästäni. Se koskee isääni, jota vanha tohtori yhä
hoitaa. Kuultuaan mieheni naimisista hän on ilmoittanut aikovansa
vaatia lapseni huostaansa, jos jotain tapahtuisi minulle.

Mikä hänellä on silmämääränä, en tiedä. Hän ei voi ajatella mieheni
arvonimen vaatimista -- Isabelhan on tyttö. Muistaessani mitä
isäni asianajaja oli sanonut naimasopimuksesta neuvotellessani
hänen kanssaan avioerostani, en voinut otaksua muuta kuin että hän
(jouduttuaan nyt köyhäksi) pyrkii anastamaan takaisin miehelleni
määrätyn perinnön.

Se pelottaa minua -- herättää eloon tuon vanhan painajaiseni, että
lapseni laillisuudesta tehdään oikeusjuttu. Tahdon puhella Martinin
kanssa siitä. Mutta kuinka voin tehdä sitä ilmaisematta hänelle
totuutta, jota niin suurella ponnistuksella olen koettanut salata?

       *       *       *       *       *

_23 p. heinäk._ Oh, Mary O'Neill, mitä kaikkea keksitkään.

Puhuin Martinille isän uhkauksesta, mutta annoin sille toisen
värityksen. Hän oli kuullut arvoisan äidin käynnistä, ja niinpä
sanoin isäni kuulleen huhuttavan, että aioin mennä luostariin ja
selittäneen, että siinä tapauksessa hän, ollen lähin perillinen veren
puolesta, perisi lapseni Christian Annelta.

"Voiko hän sen tehdä -- kun minä olen... kun me olemme lähteneet?"
kysyin.

Minusta Martinin voimakkaat kasvot olivat tavattoman ankarat. Hän
antoi minulle epämääräisen vastauksen ja jätti minut pian sen jälkeen
jonkun tekosyyn nojalla.

Noin tunnin kuluttua hän palasi kantaakseen minut yläkertaan ja
laskiessaan minut lattialle, Christian Annen tullessa jäljestä
kynttilöineen, hän kuiskasi:

"Älä tuskaile tyttösestä. Se asia on jo selvitetty luullakseni."

Mitähän hän lienee tehnyt, mitähän?

    Martin Conradin memorandum.

    Mitä olin tehnyt, on helposti kerrottu. Menin suoraan itse Daniel
    O'Neillin luo aikoen saada selvää jutun todenperäisyydestä ja
    toimia sitä mukaa.

    Tiesin jo kylläksi vainutakseni ilkitöitä. En voinut olla niin
    sokea ympäristöni tapahtumille, etten olisi oivaltanut saastaisen
    rahakysymyksen tahi ehkäpä toisen vieläkin saastaisemman
    kysymyksen, joka koski vaimo MacLeodin pyyteitä ja tavoitteluja,
    olevan sen asian juurena, joka huoletti rakkaintani.

    Daniel O'Neill oli lähtenyt Hovista ja muuttanut asumaan äitinsä
    vanhaan majaan kahdesta syystä -- ensinnäkin luulotellakseen
    oikeudelle joutuneensa peräti häviöön vararikoissa, johon
    hän oli saattanut koko saaren; ja toiseksi tyydyttääkseen
    rakastajatartansa, joka tahtoi anastaa hänet itselleen lopun
    lähestyessä, jotta Daniel O'Neill mahdollisesti suostuisi naimaan
    hänet (vaikkapa vain kuolinvuoteellaan), sillä sen kautta hänelle
    turvattaisiin lesken oikeudet siihen, minkä hänen miehensä oli
    jättävä jälkeensä -- se on puolet Ellania.

    Missä yhteydessä tämä oli miehen haluun päästä käsiksi lapseen,
    oli minulle vielä tietymätöntä, mutta aikomukseni oli saada
    tietää se ilman tunninkaan viivytystä. Niinpä siis läksin matkaan
    rämeiköllä olevalle majalle.

    Oli jo pimeä ja koska en tuntenut tarkkaan noita alati muuttuvia
    oikotie-polkuja rämeiköllä, niin pyysin isä Danin oppaaksi. Vanha
    pappi näytti tietävän asiani ja näytti ensin peljästyneeltä.

    "No niin... kyllä, kyllä... miksi en tulisi?" virkkoi hän.
    "Kyllä tulen, tulen niinkin" -- ja hän suoristihe miehen tavalla,
    joka on päättänyt ottaa osaa vaaralliseen yritykseen.

    Rämeikön peitti sinä iltana sankka sumu, joten ei ollut helppo
    isä Daninkaan (vaikka hän oli tottunut keskiyöllä vaeltamaan
    seudun mökeille) löytää taloa, joka oli muinoin ollut "Neale
    lordin" kotina.

    Pitäjän poliisin avulla, joka seisoi erään syrjätien kulmauksessa
    juttelemassa siellä odottavien uhkeitten vaunujen ajurin kanssa,
    saimme viimein selvää siitä.

    Me saavuimme matalalle, yksinäiselle turvemajalle ja minä
    kolkutin ovelle ranteillani, jolloin oven avasi pitkä, ohut
    naisihminen kynttilä kädessä.

    Se oli Nessy MacLeod entistään luisevampana ja rumempana.
    Hänen punaiset hiuksensa olivat ylöskammatut, muistuttaen
    porkkanakimppua kahden rabarberivarren päässä.

    Tuskin olimme astuneet sisään ja saaneet sanotuksi, että olimme
    tulleet tapaamaan herra O'Neilliä, kun sisähuoneesta käheä,
    koriseva, ärtyisä miehen ääni kuului huutavan:

    "Kuka se on, Nessy?"

    "Isä Dan ja Martin... tarkoitan sir..."

    "Vähät siitä", sanoin, ja seuraavalla hetkellä olimme astuneet
    arkihuoneeseen -- alastomaan, kolkkoon, ilottomaan mäkitupalaisen
    keittiöön.

    Näky, joka meitä kohtasi, oli todella järkyttävä.

    Nojatuolissa takkatulen vieressä istui entisen suuren,
    rajun Daniel O'Neillin varjo vanhana, kutistuneena miehenä.
    Uurteiset ja rypistyneet kuten syksyinen lehti olivat hänen
    kätensä, avaroissa housunlahkeissa näytti tuskin mitään olevan
    sisässä, neliskulmaiset kasvot olivat valkeammat seinää hänen
    takanaan ja hänen päässään riippui levätin tavalla kaistale
    punaista flanellia. Honkaisen pöydän ääressä, joka oli peitetty
    leimatuilla ja sineteillä varustetuilla papereilla, istuivat
    saaren piispa ja sen johtava asianajaja herra Curphy.

    Kuullessaan minun nimeni ja nähdessään minun astuvan sisään
    Daniel O'Neill kadotti kaiken malttinsa. Hän ponnisteli pystyyn
    sauvansa avulla ja tullessani hänen kohdalleen hän tarttui kiinni
    minuun.

    "Sinä perkele!" huusi hän. "Sinä katala konna! Sinä..."

    Mutta tarpeetonta on toistaa mitä muuta hän sanoi raivonsa
    kuohussa pidellessään kiinni takinkauluksestani ja
    ravistellessaan minua kuin tahtoisi hän raastaa minut jalkainsa
    juureen.

    Minua mies puolittain säälitti kaiken vihani ohessa, niinpä vain
    avasin hänen nyrkkinsä (helppo tehtävä, sillä ne olivat käyneet
    voimattomiksi) sanoen:

    "Te olette vanha mies, sir, ja te olette sairas mies -- älkää
    ärsyttäkö minua unohtamaan, että olette Mary O'Neillin isä.
    Käykää istumaan."

    Hän istuutui hengästyneenä ja kukistuneena puhumatta sen enempää.
    Mutta piispa loukatun arvollisuuden mahdikas ilme kasvoillaan
    kääntyi isä Danin puoleen, (joka seisoi oven suussa pyöreätä
    hattuansa pyöritellen) lausuen:

    "Isä Donovan, tiesittekö, että herra O'Neill on pahasti sairaana?"

    "Tiesin, monseignor", vastasi isä Dan.

    "Ja että odotetaan haavalääkäriä Lontoosta suorittamaan hänessä
    leikkaus -- tiesittekö senkin?"

    "Tiesin, monseignor."

    "Tiesittekö senkin, että minä olin täällä tänä iltana auttaakseni
    herra Curphyä tärkeitten asiain toimituksessa ja ehkäpä myös
    täyttääkseni muutamia pyhiä velvollisuuksia."

    "Senkin tiesin, monseignor."

    "Siinä tapauksessa", jatkoi piispa minua osoittaen, "ihmettelen,
    että uskallatte tuoda tämän miehen tänne, tämän miehen, joka on
    ollut ystävä raukkaamme ja hänen syvästi loukattua perhettänsä
    kohdanneen häpeän ja häväistyksen pääasiallisena syynä?"

    "Vai siltä kannalta te asiaa katsotte, monseignor?"

    "Niin, sir, siltä kannalta minä asiaa katselen, ja olen
    pahoillani, että joku Kirkkoni papeista saattaa olla niin
    suvaitsevainen julkisia syntisiä kohtaan, että arvostelee asioita
    toisessa valossa."

    "Syntisiä, piispa?"

    "Ettekö kuullut mitä sanoin, isä Donovan? Vai haluatteko, että
    käytän ankarampaa nimeä heistä -- varsinkin toisesta, johon
    olette tuhlannut niin runsasta itkunhaikeata hemmoittelua
    henkisen toimintanne vahingoksi ja seurakuntanne pahennukseksi.
    Olen jo varoittanut teitä. Haluatteko, että ryhdyn ankarampiin
    toimenpiteihin tahi ehkäpä ilmoitan käytöksestänne niille, joilla
    on valta riistää yltänne kauhtananne? Kuinka saatatte otaksua
    voivanne ylläpitää kunnioitusta pyhän avioliiton sakramenttiin,
    kun itse häpäisette sitä pitämällä julkisesti naisen puolta,
    joka on rikkonut vihkivalansa eikä nyt ole paljoa parempi...
    minua surettaa se sanoa (taivuttaen syvään päätänsä poloista
    nojatuolissa istuvaa haamua kohti) ei paljoa parempi..."

    Älysin mikä oli tulossa ja seuraavassa tuokiossa suhahdin häntä
    vastaan. Mutta joku ennätti ennen minua. Se oli isä Dan. Arka,
    vanha pappi näytti tällä hetkellä katkaisevan elämäniän kestäneen
    sortovallan kahleet.

    "Mitä te sanotte, monseignor?" kirkasi hän kimeästi. "Minäkö
    häpäisen pyhän avioliiton sakramenttia? Ei sinä ilmoisna ikänä!
    Mutta jos Ellanin saarella on olemassa joku, joka sitä samaa on
    harjoittanut joka päivä elämässään, niin itse juuri olette se,
    ja julmimmin ja häpeällisimmin olette sitä tehnyt juuri siinä
    tapauksessa, josta tällä hetkellä puhelemme."

    "En ole tottunut kuulemaan moista puhetta pappeini suusta, isä
    Donovan", alkoi piispa uudelleen, mutta ennenkuin hän sai enempää
    sanotuksi, takertui isä Dan hänen puheeseensa huudahtaen:

    "Ehkä ette, monseignor. Mutta kerran se on teidän kuultava ja
    nyt saatte kuulla. Kun tämä mies (viitaten Daniel O'Neilliin)
    tyydyttääkseen omia pyyteitään, tahtoi naittaa tyttärensä
    (joka oli lapsi ja jonka mieltä ei ensinkään kysytty)
    miehelle, joka oli toista uskoa, miehelle, joka ei uskonut
    avioliitto-sakramentin pyhyyteen kuten me, kuka silloin tasoitti
    tien hänelle?"

    "Te täydellä todella tarkoitatte, että minä..."

    "Tarkoitan, monseignor, että ilman teidän apuanne ei hyvää tyttöä
    milloinkaan olisi voitu naittaa huonolle miehelle. Ettekä te
    tietämättömänä toiminut. Kun joku teille kertoi -- joku, joka nyt
    on täällä, -- että mies, jolle aioitte naittaa tuon viattoman
    tytön, oli pahamaineinen irstailija, heittiö, jumalaton, naisten
    pettäjä ja kirottu konna..."

    "Jatkakaa, isä Dan, Jumala itse ei voisi keksiä hänelle parempaa
    nimeä", sanoin vanhan papin vaietessa silmänräpäykseksi henkeään
    vetääkseen ja kauhistuneena omasta rajuudestaan.

    "Lopettakaamme tämä kohtaus", virkahti piispa mahtavasti.

    "Odottakaa vielä hetkinen, sir", sanoin minä, ja silloin isä
    Dan kertoi edelleen kuinka hänelle oli vakuutettu, ettei minun
    tiedonannoissani ollut minkäänlaista perää ja että häntä oli
    kielletty ottamasta selvää siitä.

    "Sillä tapaa teitte minutkin osalliseksi tuohon katalaan
    avioliittoon. Antakoon Jumala ja Hänen pyhä Äitinsä sen minulle
    anteeksi! Ja nyt kun se on päättynyt kuten saattoi odottaakin, ja
    tuo avuton lapsi raukka, joka myytiin ja ostettiin orjan tavalla,
    on syntisen kirjoissa, niin vaaditte minun sulkemaan hänet ulos
    seurakunnan yhteydestä, yllyttämään kaikkien hyväin ihmisten
    sydämet häntä vastaan, kehoittamaan ihmisiä osoittamaan hänelle
    sormea -- minua, hänen henkistä isäänsä, joka on hänet kastanut,
    ottanut hänet syliinsä sen enkelin käsivarsilta, joka hänet
    synnytti, ja antanut hänet Kristukselle -- ja ellen sitä tee,
    niin ryöstätte minulta elatukseni, valitatte minusta Roomaan,
    riistätte papinkaapuni..."

    "Tehkää se, monseignor", huudahti isä Dan astuen askeleen
    lähemmäksi piispaa ja kohottaen vapisevan kätensä päänsä päälle.
    "Tehkää se, jos pyhä Kirkkomme sen sallii, ja minä heitän
    repun selkääni ja vaellan ovelta ovelle kerjäten leipääni
    seurakuntalaisiltani ja nukkuen yöni orjantappurapensaan alla
    mieluummin kuin lasken pääni tyynylle tietäen, että ilkeän
    keinottelunne onneton uhri on tielle viskattu."

    Vanhan papin vavahteleva, murtuva ääni oli pakottanut minut
    painamaan pääni alas ja vasta kuullessani ulko-oven pamahtavan
    kiinni, älysin että hän oli paennut talosta mielenliikutuksensa
    voittamana.

    "Ja nyt arvelen, että tekin voitte seurata ystäväänne", sanoi
    Daniel O'Neill.

    "En vielä, sir", vastasin, "minulla on ensin jotain sanottavaa."

    "Mitä se sitten on, antaa tulla?" virkkoi asianajaja tuikeasti
    ja hävyttömästi vilkaisten minuun seisoessani uunin ääressä
    käsivarret ristissä rinnalla.

    "Kyllä sen pian saatte tietää, master Curphy", vastasin.

    Sitten käännyin jälleen Daniel O'Neillin puoleen kertoen hänelle
    mitä oma armaani oli kuullut hänen aikomuksestaan lapseeni nähden
    ja kysyin oliko siinä minkäänlaista perää.

    "Vastatkaa miehelle, Curphy", sanoi Daniel O'Neill, jolloin
    asianajaja yhä hävyttömänä kääntyi puoleeni:

    "Mitä te sitten haluatte tietää, sir?"

    "Tahdon tietää, aikooko Mary O'Neillin isä, jos hänen tyttärensä
    syystä tahi toisesta joutua kykenemättömäksi huolehtimaan
    lapsestaan, (jonka Jumala estäköön!) anastaa lapsen haltuunsa?"

    "Mikä häntä siitä estäisi? Jos äiti kuolee esimerkiksi, niin
    hänen isänsä tulee lapsen lailliseksi holhoojaksi."

    "Mutta jos hänen isänsäkin kuolee -- mitä sitten?"

    "Silloin lapsen holhousvalta joutuu -- tuomioistuimen
    myöntymyksellä -- isän perilliselle ja edustajalle."

    "Tarkoitatte tätä ladyä?" kysäisin viitaten vaimo MacLeodiin --
    joka nyt seisoi Daniel O'Neillin tuolin takana.

    "Mahdollisesti."

    "Ja mitä hän aikoo tehdä lapsella?"

    "Tehdä lapsella?"

    Asianajaja sormeili pitkää partaansa ja yritti näyttää
    äimistyneeltä.

    "Herra Curphy, älkää kuvitelko minulle, pyydän, ettette käsitä
    mistä on kysymys. Jos tämä lady saa käsiinsä Mary O'Neillin
    lapsen, mitä hän aikoo tehdä sillä?"

    "Hyvä", virkkoi asianajaja oivaltaessaan, että minulla oli tosi
    mielessä, "koska klienttini sallii minun puhua, sanon sen teille
    peittelemättä. Olkoot lapsen vanhemmat keitä ovat... kenties te
    parhaiten tiedätte..."

    "Jatkakaa, sir."

    "Olkoot lapsen vanhemmat keitä ovat, niin se on syntynyt
    avioliitossa. Nykyiset erotoimenpiteetkään eivät voi järkyttää
    tätä tosiasiaa. Siksipä arvostelemme, että lapsella on oikeus
    siihen perintöön, joka aikanaan on tuleva Mary O'Neillin
    jälkeläiselle hänen miehelleen vahvistetun naimasopimuksen
    ehtojen nojalla."

    Tätä juuri olin odottanutkin, ja vereni kuohui ajatellessani
    rakkaimpani lasta tuon kylmäsydämisen naisen käsissä.

    "Laki siis sen myöntää."

    "Ellanin laki sen myöntää."

    "Siis siinä tapauksessa, että Mary O'Neill kuolee, tahi että
    hänen isänsä kuolee, niin hänen lapsensa ja kaikki sen lailliset
    oikeudet joutuvat..."

    "Hänen isänsä perilliselle ja edustajalle."

    "Tarkoitatteko jälleen tätä ladyä?"

    "Ehkäpä."

    Tuolin takana seisova nainen alkoi näyttää rauhattomalta.

    "En tiedä, sir", virkkoi hän, "mihin tähtäätte uudistuneilla
    vihjauksillanne minuun; onko tarkoitus halventaa mainettani vai
    epäillä kykyäni kasvattaa lapsi ja valvoa kunnolleen sen etuja."

    "Niin on, rouva -- niin on, se juuri on tarkoitus."

    "Daniel!" huudahti hän.

    "Ole hätäilemättä, tyttö", virkkoi Daniel O'Neill. "Antaa miehen
    jutella. Kuunnelkaamme mitä hän täältä tahtoo. Jatkakaa, sir."

    Otin hänet sanasta kiinni ja olin juuri selittämässä, että mikäli
    minä käsitin asian, niin oli aikomus vedota oikeuteen siinä
    toivossa, että saataisiin takaisin (nimellisesti lapselle) se
    rahaperintö, mikä oli määrätty Mary O'Neillin miehelle heidän
    avioliittoa solmiessaan, kun vanha mies ponnisteli uudelleen
    pystyyn huutaen:

    "Siinä se! Raha! Rahaan se mies tähtää! Hän otti minun tyttäreni
    ja nyt pyrkii ottamaan omaisuuteni -- ainakin mitä siitä on
    jäljellä. Mutta eipäs sittenkään! Kautta Jumalan, sitä en
    salli!... Menkää takaisin naikkosenne luo, sir! Kuuletteko?
    -- naikkosenne luo, ja kertokaa hänelle ettei hän sen enempää
    kuin tekään saa koskea penniinkään rahoistani. Kyllä minä siitä
    huolen pidän. Sitä varten me nyt tässä olemme koolla -- ennen
    tuota kirottua huomispäivän leikkausta, sillä ei sitä kukaan
    tiedä, miten siinä käy. Hän on uhitellut minua ja saattanut minut
    häviöön ja koko saaren pilkanaiheeksi, kirotkoon häntä Jumala..."

    "Daniel! Daniel!" huusi vaimo MacLeod koettaen tyynnyttää
    raivosta hurjistunutta miestä ja vetää hänet takaisin tuoliinsa.

    Mieltäni sapetti kovasti tällä hetkellä, ettei Daniel O'Neill
    ollut vahva mies, vaan tuollainen kurja tuppu raukka, jonka
    toinen jalka jo oli haudassa. Mutta maltoin mieleni niin hyvin
    kuin kykenin ja sanoin:

    "Herra O'Neill, tyttärenne ei kaipaa rahojanne, ja mitä minuun
    tulee, niin ette te eivätkä rahanne merkitse minulle enempää kuin
    vanha, nahkamuniaan hautova kana. Antakaa ne selkänojanne takana
    seisovalle naiselle -- hän on ne nähtävästi ansainnut."

    "Todella", virkkoi piispa, joka viimeinkin oli tointunut isä
    Danin hyökkäyksestä. "Todella, sir Mikä-nimenne-onkaan, tämä
    on jo toki liian julkeata -- että tulette tähän yksinäiseen
    taloon tähän aikaan yöllä keskeyttämään kiireellistä toimitusta
    ja tekemään solvaisevia viittauksia kunnioitettavan henkilön
    luonteesta -- te, sir, joka julkenitte peittelemättä palata tälle
    saarelle yhdessä syntinne osallisen kanssa ja majoittaa hänet:
    oman äitinne taloon -- oman äitinne, sir, vaikka taivas tietää
    minkälainen se nainen saattaa olla, joka avaa kotinsa poikansa
    syntiin vajonneelle rakastajattarelle, hänen naikkoselleen, kuten
    sairas ystävämme tässä sanoo."

    Jumala! Kuinka sormiani kutkutti! Mutta kovalla ponnistuksella
    sain kuohuvan mieleni asettumaan ja sanoin:

    "Monseignor, en kehoittaisi teitä toistamaan mitä nyt sanoitte."

    "Miksikä ei, sir?"

    "Koskapa pidän pukuanne suuressa arvossa ja minua pahoittaisi
    häväistä sitä."

    "Väkivaltaa!" kirkaisi piispa kohoten pystyyn. "Te uhkaatte
    väkivallalla?... Eikö tässä pitäjässä ole yhtäkään poliisia,
    herra Curphy?"

    "On ainakin yksi tien risteyksessä, piispa", vastasin. "Toin
    hänet mukanani. Olisin tuonut kylävoudinkin, jos olisi ollut
    aikaa. Ei haitanne saada pari todistajaa sille toimitukselle,
    joka näyttää olevan käynnissä täällä."

    Tätä saneessani ja osoittaessani pöydällä oleviin papereihin
    iskin lujemmin kuin aavistinkaan, sillä sekä piispa että
    asianajaja (joka myös oli noussut seisaalleen) vaipuivat takaisin
    tuoleihinsa ja silmäilivät toisiansa hämmästynein katsein.

    Sitten astuin pöydän luo, jotta saatoin heitä kaikkia katsella
    kasvoihin, ja sanoin niin maltillisesti ja painokkaasti kuin
    saatoin:

    "Kuunnelkaa nyt minua. Minä lähden tältä saarelta noin kolmen
    viikon kuluttua ja aion viipyä poissa kaksi vuotta -- ehkäpä
    kolmekin. Mary O'Neill lähtee kanssani vaimonani. Hän aikoo
    jättää lapsensa äitini hoitoon ja olen päättänyt luvata hänelle,
    että hän voi olla huoleti siitä, ettei sitä missään tapauksessa
    viedä pois. Te näytte päättäneen mielessänne, että hän on pian
    kuoleva. Suokoon Jumala, että hän saattaisi toiveenne häpeään ja
    palaisi takaisin vahvana ja terveenä. Mutta ellei hän tule ja
    minun on yksin palattava ja jos minä näen, että hänen lapsensa
    on muutettu siitä turvapaikasta, johonka hän on jätetty, niin
    tiedättekö mitä silloin aion tehdä?"

    "Vedota oikeuteen, arvatenkin", virkkoi asianajaja.

    "Ei toki! Oikeuteen en aio vedota, herra Curphy. Minä menen
    niiden ihmisten luo, jotka ovat oikeutta käyttäneet avukseen --
    se on, minä menen _teidän_ ja _teidän_ ja _teidän_ ja _teidän_
    luoksenne. Taivas yksin tietää montako meistä on elossa, kun se
    päivä koittaa, mutta niin totta kuin elän, jos näen, että Mary
    O'Neillille antamani lupaus oli tehoton ja että hänen lapsensa on
    tämän vaimon hoidossa ja että lain kautta koetetaan saada hänelle
    tämän miehen rahat, ja jos hän itse on haudassa, niin yhtä
    varmasti kuin Herra Jumala on ylhäällä, ei yksikään sielu täällä
    nyt läsnäolevista ole oleva elossa seuraavana aamuna."

    Tämä näytti tepsivän heihin kaikkiin. Vanha Daniel O'Neillkin
    (ainoa mies talossa, jossa oli hitunen taistelunhalua) antoi
    päänsä retkahtaa alas tuijottaen minuun silmät selkiselällään ja
    murtuneet hampaat värittömien huulien takaa irvistäen.

    Arvelin isä Danin odottavan minua ulkona, mutta hän oli palannut
    pappilaansa ja lähettänyt Tommy toverin ohjaamaan minut läpi
    sumun ja monien oikoteiden valtatielle.

    Pannessani sinä iltana maata "Aurassa" kuvastui eteeni tuo
    iljettävä kohtaus, joka näyteltiin turvemajassa -- kuolevan, omaa
    tytärtänsä kiroovan miehen (ja tytär maailman suloisin nainen)
    vihkiäiset puoliyön aikaan, papin ja prostituoidun odottaessa
    saaliinjakoa.

                                                           M. C.



Sadaskuudestoista luku.


_25 p. heinäk._ Vanha tohtori kertoi minulle tänään surullisen
ja järkyttävän uutisen. Isä raukkani on kuollut -- kuoli eilen
leikkauksen jälkeen, jonka hän oli siirtänyt liian pitkälle, koska ei
uskonut sitä tarpeelliseksi.

Hänet haudattiin tänä aamuna vanhaan Pyhän Marian kalmistoon --
hyvin aikaisin, melkein ennen päivänkoittoa, jotta piispa ennättäisi
ensimäiselle laivalle Roomaan matkatessaan.

Tuskin voin sitä käsittää -- että hän on tiessään -- tuo voimakas,
kookas olento, tuo järkkymätön jalopeura, jonka painavat askeleet
ennen muinoin hänen kulkiessaan äiti raukkani huoneen läpi saattoivat
koko talon tärähtämään.

Hän kuuluu kuolleen kuten oli elänytkin. Viimeiseen asti itseensä
keskittyneenä, taipumattomana, hallitsevana -- talonpoikana, mutta
sittenkin suurena miehenä (jos suuruutta on mitattava voiman mitalla).

Olen viettänyt päivän katkerassa murheessa. Aina lapsuudestani asti
on isäni ja minun välillä ollut synkkä varjo. Hän oli kuin uhkaava
vuori, joka aina riippui pääni päällä. Tokkohan hän halusi nähdä
minua loppuaikanaan. Ehkä kyllä, vaikka kylmäluontoinen, tunteeton
Nessy MacLeod esti häntä siitä. -- Nessy kuuluu levittelevän
kaikille, että isäni kuoli minun tuottamastani murheesta ja häpeästä.

Ihmiset tulevat sanomaan, että hän oli sivistymätön nousukas,
hännystelijä, herrastaja -- taivas tietää mitä kaikkea. Kaikki
väärin! Voidakseen tarkalleen käsittää hänen luonteensa, on
siirryttävä menneisyyteen, siihen päivään, jolloin hän oli repaleinen
poika ja "pahan lordi Raan" livreapukuinen ajuri antoi hänen
äidilleen ruoskaniskun tiellä, jolloin hän vannoi mieheksi tultuaan
antavansa äidilleen omat vaunut ja silloin "eivät herrat saisi häntä
piestä."

Hän kohtasi Gesslerin hatun torilla, mutta ei ollut sen
suostuvaisempi taivuttamaan polveaan sen edessä kuin Wilhelm Tell.

Isä raukkani! Hän teki väärin käyttäessään toisen elämää, toisen
sielua ylpeytensä ja kostonhalunsa välikappaleena. Mutta Jumala
parhaiten tietää miten häntä on tuomittava, ja vaikka hän ensi
sijassa on tehnyt elämäni siksi mitä se on, niin lähetän hänen
muistolleen, (minua melkein vavistuttaa se lausua) ellei rakkauteni,
niin toki anteeksiantamukseni.

       *       *       *       *       *

_26 p. heinäk._ Alan huomata, että yhtäkaikki en ollutkaan niin
romanttinen sanoessani herttaisille vanhuksille, että Martin ja hänen
suunnitelmansa sortuisivat, jos minä en häntä jaksaisi seurata.
Poika parka, hän juttelee aina kuin riippuisi kaikki minusta. Minua
pelottaa ajatellessani mitä voisi tapahtua retkikunnalle, jollei hän
katso minun voivan lähteä matkaan kuudentenatoista päivänä.

Martin ei ole niitä miehiä, jotka itkevät vaimojansa ikäänkuin
aurinko olisi iäksi pimennyt ja sitten menevät uudelleen naimisiin,
ennenkuin heidän hautansa on vihertynyt. Senpä tähden, pantuani
kerran alulle suuren juoneni ja teeskenneltyäni tulevani paremmaksi
päivä päivältä ja "olevani valmis lähtemään, siitä ei pelkoa", minun
on pitkitettävä sitä.

Mutta yhtäkaikki alan epäillä, etten sittenkään ole mikään
ihmeteltävä näyttelijätär. Toisinaan ollessani hyvin innoissani
huomaan hänen katsovan minuun rauhattomana ikäänkuin hän arvaisi
minun salaavan jotain. Sellaisina hetkinä vältän hänen katsettaan,
ettei jotain tapahtuisi, sillä suuri rakkauteni on ikäänkuin aina
väijyksissä paljastaakseen minut.

Tänään (vaikka olin päättänyt pidättää kyyneleeni) hänen puhuessaan
matkastamme ja kuinka minä virkistyisin ja kuinka napapiirin
vahvistava ilma oli tekevä minut "toiseksi naiseksi", huudahdin:

"Kuinka mainiota! Kuinka ihanaa!"

"Mitä sitten itket?" kysäisi hän.

"Oh, Herrainen aika, eihän se merkitse mitään -- _minulle_", vastasin.

Mutta muita kuin Martinia ei minun nähtävästi onnistu pettää. Tänä
iltana hänen ja tohtori O'Sullivanin mentyä "Auraan" tuli isä Dan
Christian Annelta tiedustelemaan vointiani ja saatuaan jotenkin
alakuloisen vastauksen, kuulin hänen huokaisevan:

"Voi minua! Mitä on elämä! Vain usva, joka näyttäytyy vähäksi aikaa
ja sitten katoaa."

Ja puoli tuntia myöhemmin, kun vanha Tommy tuli tuomaan minulle
muutamia meriäyriäisiä (hän yhä väittää niiden olevan ainoa sairaille
kelpaava ruoka) ja kyselemään "kuinka pikku missie nyt jaksaa?"
kuulin hänen poismennessään voihkivan:

"Ei tästä matkasta mitään apua lähde raukalle! Hän on purjehtimassa
suoraan Pääsatamaan, se on minun uskoni."

       *       *       *       *       *

_27 p. heinäk._ Minun _täytyy_ pitkittää sitä -- minun täytyy, minun
täytyy! Jos Martinin toiveet ja unelmat nyt murtuisivat, niin veisi
se hengen minulta.

En tahdo olla paha, matta muutamat naparetkeilijät tekevät sen
vaikutuksen, että heidän korkein pyrkimyksensä on työn tuottama
ylistys, ja jos ovat jotain saaneet aikaan, niin ei heillä
loppuikänsä näytä olevan muuta tehtävää kuin jäädä kotiin ja
puhella siitä. Martin ei ole sellainen. Naparetkeileminen on hänen
intohimonsa. Tuntemattoman houkutukset ja suuri ihanne ovat häntä
kutsuneet alusta alkaen ja seuraavat häntä loppuun asti.

Minä en voi ajatella Martinia sänkyynsä kuolleena -- ja Englannin
maaperän vihertävään rauhaan laskettuna, vaikka tämä ajatus onkin
rakas ja suloinen rauhallisemmille luonteille -- esimerkiksi minulle.
Voin vain ajatella tuon kesyttömän, sankarillisen sielun nousevan
Jumalan luo myrskyisän Etelän leveältä, valkoiselta aavikolta,
ruumiin levätessä paisuvien lumikumpujen alla ja lumituiskujen
laulaessa hänelle sielumessua.

Olkoon tämä ihana loppu vielä kaukana ajassa, mutta pitääkö minun
poloisen horjuvan sydämen tehdä se mahdottomaksi? Ei ikinä, ei ikinä,
ei ikinä!

Loppupäätös -- minun on noustava ylös joka päivä, sanokoon hoitaja
mitä sanoo.

       *       *       *       *       *

_28 p. heinäk._ Kiikuttelin pienokaista uneen tänä iltapuolena,
kun Christian Ann, joka takkatulen ääressä kehräsi, kertoi minulle
Bridget tädin ja Nessy MacLeodin välisestä riidasta.

Nessy (joka sanoo menneensä naimisiin isäni kanssa juuri ennen
leikkauksen tapahtumista) näyttää vaativan perintö-oikeutta kaikkeen
siihen, mitä isäni on jättänyt jälkeensä, ja koska tilukseen kuuluu
Hovikin, aikoo hän haastattaa Bridget tädin oikeuteen päästäkseen
käsiksi omaisuuteensa.

Poloinen Bridget täti! Kaikki hänen vehkeilynsä kauniin Betsyn
hyväksi, hänen julmuutensa paljon kärsinyttä äitiäni kohtaan, hänen
ilkeytensä minulle saivat tällaisen surkuteltavan lopun -- että hänen
oma tytärpuolensa karkoittaa hänet ulos talosta!

Kun Tommy vanhus kuuli puhuttavan oikeusjutusta, virkkoi hän:

"Hui hai! Se on hänelle parahiksi, sanon! Ison emännän entinen musta
elämä kummittelee, ja musta on hänen elämänsä nytkin oleva, kun hän
on tullut vanhaksi ja kuolema jo häntä väijyy."

       *       *       *       *       *

_29 p. heinäk._ Tänään olemme lopettaneet korrehtuurien lukemisen
ja tohtori O'Sullivan on lähtenyt Lontooseen niitä viemään.
Minusta hän näytti hiukan alakuloiselta tullessaan heittämään
minulle jäähyväisiä, ja vaikka hän oli meluava ja reima tapansa
mukaan, niin kuulosti hänen äänensä käheältä, kun hän (vannoen
suosikkipyhimystensä nimeen) jutteli "palaavansa kymmenenneksi
päiväksi kaikkien poikien kanssa, Siirappi heihin luettuna".

Lorua se tietenkin oli mitä juttelin hänen rakastumisestaan minuun.
Mutta olen yhtäkaikki vakuutettu siitä, että hän rakastaa minua --
monet, monet ihmiset rakastavat minua. En tiedä mitä olen tehnyt
ansaitakseni kaiken tämän rakkauden. Minä olen elämässäni saanut
osakseni paljon rakkautta; nyt sen huomaan.

Viimeinen korjausluku suoritettiin kovalla kiireellä ja luulenpa
olleeni väsyksissä, kun se päättyi, sillä tänä iltana Martinin
kantaessa minut yläkertaan, naurettiin vähemmän kuin tavallisesti ja
Martin näytti vakavalta laskiessaan minut lattialle vuoteen viereen.

Minä kiusoittelin häntä siitä ("Mitä tuuma maksaa, herra"), mutta
keskiyöllä totuus välähti mieleeni -- minä käyn päivä päivältä
ohuemmaksi ja köykäisemmäksi ja hän alkaa huomata sen.

Loppupäätös -- minun täytyy koettaa päästä omin voimin yläkertaan
tästä puoleen.

       *       *       *       *       *

_30 p. heinäk._ Voi minua! Näyttää siltä kuin minun ja retkikunnan
välillä olisi kilpajuoksu -- kumpi meistä ensin ennättää, ja
toisinaan pelkään, että minä joudun häviölle.

Martinin pitäisi lähteä matkaan kuudentenatoista päivänä --
vain seitsemäntoista päivää enää! Minun pitäisi mennä naimisiin
kymmenentenä päivänä -- vain yksitoista! Oh, Mary O'Neill, mihinkä
outoon ristiriitaiseen sotaan oletkaan heittäytynyt! Katso suoraan
eteesi, rakas, äläkä ole peloissasi.

Tänä iltana sain kirjeen arvoisalta äidiltä. Hän lähtee huomenna
Irlannista, siis aikaisemmin kuin hän alkujaan oli aikonut, joten
otaksun isä Danin lähettäneen noutamaan hänet.

Kuinka hartaasti toivon, että Martin ja arvoisa äiti viihtyisivät
hyvin yhdessä. Kamppailu rakkauteni ja uskontoni välillä olisi
enemmän kuin jaksaisin kantaa nyt.

       *       *       *       *       *

_31 p. heinäk._ Kun tänä aamuna heräsin hyvin myöhään (vasta
aamunkoiton jälkeen nukahdin), ajattelin arvoisaa äitiä, ja katso!
kuka silloin astuu huoneeseeni ellei Blackwaterin tohtori!

Hän oli hyvin herttainen, sanoi minun luvanneen että hän saisi
uudelleen tulla minua tervehtimään, niinpä hän oli pitänyt kiinni
sanastani.

Tarkastin häntä kiinteästi, kun hän minua tutki, ja taisin nähdä,
että hän oli peräti ihmeissään -- ei voinut ymmärtää mitenkä minä
vielä elin -- eikä sanonut enää milloinkaan väittävänsä valheeksi
vanhaa sananpartta, että murtuneesta sydämestä voi kuolla, koskapa
hän nyt seivästi näki, että minä pysyin pystyssä parantuneen sydämen
avulla.

Olin tarvitsevinani jotain saadakseni hoitajan katoamaan huoneesta ja
sitten kohottauduin vieraan tohtorin puoleen kuiskaten "_Milloin_?"

Hän ei ollut halukas minulle kertomaan, puheli Jumalan
ihmeitätekevästä voimasta, joka saattaa tieteen häpeään, mutta
lopulta sain hänen suustaan sanasen, joka teki minut onnelliseksi
tahi ainakin tyytyväiseksi.

Ehkäpä se on surullista, mutta paljon surullisempaa olisi kuolla
esimerkiksi murtuneesta sydämestä ja (oli tilani minkälainen oli)
murtunut ei sydämeni ole, vaan lääkitty, loistavasti lääkitty
kaikista iskuistaan, ja kiitos Jumalalle siitä ainakin!

       *       *       *       *       *

Minulla oli juuri hiukan unta ja sellainen suloinen uni! Minusta
armas äitini tuli luokseni. "Sinun on vilu, lapseni", sanoi hän ja
peitteli minua sitten sänkyvaatteilla. Puhelin hänelle pienokaisesta
-- että minun täytyi jättää hänet, ja hän sanoi, että hänen oli ollut
pakko tehdä samaa -- jättää minut. "Se on meidän äitien kohtalo --
monen -- mutta taivas johtaa kaikki", hän kuiskasi.

       *       *       *       *       *

_1 p. elokuuta._ En todellakaan voi käsittää itseäni; eipä senvuoksi
ole suinkaan ihme, etteivät muut minua käsitä. Huolimatta siitä mitä
vieras tohtori eilen sanoi, pukeuduin suurellisesti tänäpäivänä; en
tyytynyt vain valkoiseen teepukuuni, vaan sovitinpa ylleni vielä
kaunista, vanhaa irlantilaista pitsiä, jonka hoitaja lainasi minulle
kaulalle pantavaksi.

Luulenpa, että se soveltui minulle mainiosti, ja kun tulin alakertaan
hoitajan olkapäähän nojaten, oli Martin siellä minua odottamassa,
ja vaikkei hän puhunut mitään (ei nähtävästi kyennyt), tuli hänen
silmiinsä sama katse, kuin Raa-linnassa tuona viimeisenä iltana
sanoessaan jotain hopealta hohtavasta kuusipuusta, joka kohottaa
pienen, tumman päänsä taivasta kohti.

Oh, oma rakkaani, tahtoisin elää sinun tähtesi sellaisena kuin olen,
jos minusta voisi olla jotain hyötyä, ellen olisi suurempi este kuin
apu, jos liittomme olisi luvallinen, ellei, sanalla sanoen, Jumala
itse olisi jo vastannut kaikkiin sellaisiin kysymyksiin ja hartaisiin
anomuksiin ja lausunut suuren, muuttumattoman, peruuttamattoman
_Ei_-sanansa!

       *       *       *       *       *

_2 p. elokuuta._ Arvoisa äiti, joka eilisiltana tuli saarelle, on
istunut luonani kaiken päivää. Luullakseni hän _tietää_, sillä
luostarista hän ei enää ole puhunut mitään -- sanoihan vain (niin
hellin ja lempein katsein) aikovansa jäädä luokseni vähäksi aikaa,
hän kun itse oli levon tarpeessa.

Hämmästyksekseni ja ilokseni huomasin, että Martin ja hän sopivat
mainiosti yhteen. Tänä iltana sanoi hän minulle kaikesta huolimatta
(tiedän mitä hän sillä tarkoitti) olevansa taipuvainen uskomaan
Martinin olevan kunnon miehen ja kristillisen gentlemannin, vaikka
hänellä on niin onnettomat mielipiteet Kirkkoon nähden.

Tänäpäivänä tapahtui liikuttava kohtaus. Istuimme kaikki puutarhassa
(aurinko lämmin, mereltä puhalteli vieno tuulenhenki ja kypsä vilja
huojui vastapäätä olevalla pellolla), kun tunsin jonkun nykäisevän
minua hameesta, ja kuka siinä oli ellei Isabel, joka oli kontannut
kuivalla nurmella päivänkukkia poimien ja nyt, kömmittyään pystyyn
minun vieressäni, tyhjensi kouransa minun syliini.

Ei, itkeä en enää tahdo niin kauan kuin elän, mutta kyllä minä
tunnen hyvin "heltyväni" kuten Martin sanoo, nähdessäni rakkaimpain
unelmaini tosiksi muuttuvan.

En tiedä pelkäsikö Martin, että antaisin valtaa
mielenliikutukselleni, mutta hän alkoi rupattaa "tyttösestä" sanoen
hänellä nyt olevan kaksi äitiä -- isoäiti, joka oli hoitava häntä
meidän ollessamme Etelässä, ja arvoisa äiti, joka oli ottava hänet
kouluun, kun hän on kyllin vanha.

Niin että pienokaisesta ei ole enää mitään huolta.

Mutta miten käy Martinin itsensä? Onko oikein sallia hänen jatkaa
valmistuksiansa? Eikö ole tavallaan julmaa olla hänelle kertomatta
totuutta?

Tämä ongelma kaivelee mieltäni. Jos vain saisin kerran kunnolleen
nukkua, niin ehkäpä voisin sen ratkaista.

       *       *       *       *       *

_3 p. elokuuta._ Joka päivä käyn heikommaksi. Ei mitään tuskia, ei
yskää, ei muuta kuin uupumusta. Isä Dan kertoi minulle tänä aamuna,
että käyn yhä enemmän äitini näköiseksi, tuon "suloisen pyhimyksen,
jonka Herra on tehnyt omakseen". Tiedän mitä hän tarkoittaa -- äitini
näköinen, kuten hän oli viimeisillään.

Vanha pappi raukkani on sellainen lapsi! Hyvä, vanha mies on aina
lapsi -- nainen voi helposti lukea hänen ajatuksensa.

Voi minua! Ei minusta milloinkaan ole pidetty sellaista huolta
kuin nyt, mutta tunnen olevani kuin pikku lapsi, joka väsyneenä,
kompuroituaan tuolilta tuolille, palaa hoitajansa luo. Mitä lapsia me
itse asiassa kaikki olemmekaan -- lapsia vain!

       *       *       *       *       *

_4 p. elokuuta._ Isä Dan kiirehti tänne tänään kiihtymyksestä
hengästyneenä. Poloinen ystäväni näyttää eläneen jokapäiväisessä
pelossa, että hänen piispansa olisi Roomassa valittanut hänestä
-- asia koskee nähtävästi hänen suvaitsevaisuuttaan minua kohtaan
-- mutta kas! piispa itse onkin joutunut valvonnan alaiseksi,
sillä hänet on lähetetty erääseen Rooman seminaariin ja kielletty
palaamasta hiippakuntaansa.

Ja nyt, katso! suuri rahasumma on Roomasta lähetetty isä Danin
jaettavaksi Ellanin köyhille!

Luulenpa tietäväni kenenkä rahat ne tässä palautetaan, mutta kiltti
isä ei epäile mitään ja suunnittelee Pyhän Marian kirkolle suurta,
yleistä kiitosjuhlaa rukousnauha- ja kiitosjumalanpalveluksineen.

Se on määrätty olemaan kymmenennen päivän iltapuolella, viimeisenä
päivänäni Ellanissa, naimiseni jälkeen, mutta ennen lähtöäni. Kuinka
Jumala ohjaa kaikkea!

       *       *       *       *       *

_6 p. elokuuta._ On todella väärin, että sallin Martinin jatkaa. Tänä
aamuna hän kertoi ostaneensa avioliittomme erikoislupakirjan ja tänä
iltana hän näytti minulle matkalippumme Sydneyhin -- kaksi sijaa
ensimäisessä hytissä laivan vähimmän keinuvassa osassa.

Oh, rakkahimpani, kunpa tietäisit, että minulla on ollut matkalippuni
jo kauan aikaa ja että se on vievä minut Suurelle Retkelle -- suureen
Tuntemattomaan, Ikuiselle Merelle, Mittaamattomaan Ijäisyyteen!

Minun täytyy olla uljas. Vaikka joskus olen hiukan raukkamainen,
_voin_ olla uljaskin.

Olen lopullisesti päättänyt tänä iltana kertoa hänelle. Mutta kuinka
voin kertoa sen hänelle vasten kasvoja...

       *       *       *       *       *

_7 p. elokuuta._ Olen päättänyt kirjoittaa Martinille. Kirjeessä
voi niin paljon helpommin sanoa sanottavansa -- ainakin minä voin.
Kun olen liikutettu, niin pettää ääneni paisuen ja laskien kuin
valtameren aalto.

Huomaan, etten enää voi kirjoittaa vuoteessani istuen, mutta voin
painaa kirjani rinnalleni ja kirjoittaa makaavassa asennossa.

_Mary O'Neillin kirje Martin Conradille_.

    9 p. elokuuta kl. 6 e.p.p.

    _Oma rakkaani._ -- Vahvista itsesi kuulemaan mitä minulla on
    sanottavaa. Se on kovasti sinuun koskeva, minä tiedän sen, rakas.

    Huomenna meidän oli määrä lähteä kylävoudin luo, tästä päivästä
    viikon kuluttua meidän oli määrä astua laivaan Sydneyhin
    mennäksemme ja kahden kuukauden kuluttua meidän oli oltava
    talvimajoissa.

    Mutta en voi mennä kanssasi kylävoudin luo, en voi mennä kanssasi
    Sydneyhin; en voi mennä kanssasi talvimajoihin; en voi mennä
    minnekään täältä. Se on mahdotonta, aivan mahdotonta.

    Minä olen rakastanut liian paljon, armas, elämän liekki on
    palanut tyhjiin minussa. Suuri rakkauteni -- rakkaus äitiini,
    pikku lemmittyyni ja ennen kaikkea sinuun on kuluttanut minut,
    enkä voi enää kauan elää.

    Anna anteeksi, etten ole ennen tätä sanonut sinulle että olen
    pettänyt sinua sanomalla käyväni paremmaksi ja voimistuvani päivä
    päivältä, vaikka tiesin ettei niin ollut laita. Tähän asti olen
    luullut, että raukkamaisuuteni on estänyt minua sanomasta sinulle
    totuutta, nyt huomaan, että rakkaus on siihenkin ollut syynä.

    Olin niin kärkäs sille onnelle, jota olen nauttinut tähän
    rakkauden taloon tultuani, etten ole voinut tyytyä siitä
    luopumaan. Sinä koetat ymmärtää sen (koetathan, rakas?) ja annat
    minulle anteeksi sen, että olen pitänyt sinua pimeässä tähän
    viime hetkeen asti.

    Tämä on sinulle raskas suru. Kuolisin ilomielin säästääkseni
    sinut hetkisenkään tuskasta, mutta en sittenkään voisi kuolla
    rauhassa, ellen luulisi sinun kaipaavan ja murehtivan minua.
    Minusta on mieluista ajatella ihmisten tulevaisuudessa sanovan
    "Hän on rakastanut Mary O'Neilliä ja nyt ei maailmassa ole
    olemassa ketään toista naista hänelle." En olisi nainen, ellen
    tuntisi tällä tapaa -- enhän?

    Mutta älä sure liian paljon, rakkaimpani. Ajattelehan toki!
    Jos minä olisin ollut vahva, jos minulla olisi ollut vielä
    vuosikausia elettävänä, niin minkälainen elämä olisi ollut
    edessäni -- meidän molempain edessä.

    Emme olisi voineet elää erillämme, emmehän? Ja jos olisimme
    menneet naimisiin, niin en olisi koskaan voinut ravistaa yltäni
    ajatusta, että se maailma, joka aina olisi avannut helmansa
    sinulle, ei olisi kaivannut minua. Niin olisi käynyt, niinhän --
    kaiken sen jäljestä, mitä olen kestänyt? Ei maailma milloinkaan
    anna naiselle anteeksi niitä vääryyksiä, joita se itse on hänelle
    tuottanut, ja minulla, rakkaani, on ollut ylen monta haavaa
    voidakseni seisoa uljaana vieressäsi ja olla sinulle apuna.

    Oh, kyllä tiedän, mitä aiot sanoa, kulta.

    "Hän jätti kaiken rakkaudesta minuun, valiten köyhyyden,
    tuntemattomuuden ja kärsimykset rikkauden, arvon ja mukavan
    elämän sijasta, ja siksipä minäkin valitsen hänet yli kaiken muun
    maailmassa." Mutta tiedän, mikä siitä lopullisesti seuraisi,
    rakas, ja minua vaivaisi aina tunne, että rakkautesi minuun
    on vetänyt sinut alas, sulkenut sinulta monta elämän ovea.
    Tietäisin, että aina olet kuuleva takanasi kohtaloni kajahtavat
    askeleet, ja se on ainoa seikka, jota en jaksaisi kantaa.

    Paitsi sitä, rakkaimpani, on vielä jotain muutakin meitä
    estämässä tässä maailmassa' -- Jumalallinen Käsky. Siunattu
    Herramme sanoo, ettemme koskaan voi tulla mieheksi ja vaimoksi,
    eikä se ole meidän muutettavissa, eihän?

    Oh, älähän usko, että soimaan itseäni siitä, että rakastan sinua
    -- tahi että katson synniksi sitä. En tee sitä nyt enkä koskaan.

    Äläkä usko että kadun tuota yötä Raa-linnassa. Jos minun on
    Jumalan edessä vastattava siitä, niin teen sen pelotta, sillä
    tiedän hänen tietävän, että kun ympäristöni julmuus ja itsekkyys
    yrittivät vallita pyhimpiä vaistojani, niin minä vaadin osalleni
    vain sitä oikeutta minkä Hän minulle antoi -- olla oma käskijäni
    ja sieluni valtias.

    Ei pidä _sinunkaan_ sitä katua, rakkahimpani, tahi soimata
    itseäsi mistään, sillä kun yhdessä seisomme Jumalan
    tuomioistuimen edessä, niin Hän on näkevä, että alun pitäen minä
    olin sinun ja sinä minun, ja hän on verhoova meidät rakastavan
    armonsa siivillä.

    Äläkä sitäkään usko, rakas, että koskaan olen pitänyt sitä, mikä
    sittemmin tapahtui -- ensin Ellanissa ja sitten Lontoossa --
    jonkinlaisena rangaistuksena. Sitä en milloinkaan ole tehnyt,
    en kovimpinakaan aikoina, ja nyt uskon sydämeni syvimmällä
    vakaumuksella, että kärsimykset, jotka minulle annettiin
    poissa ollessasi, eivät kohdanneet minua syntini tähden, vaan
    pelastuksekseni.

    Ajattelehan, rakas! Ellemme olisi tavanneet toisiamme naimisiin
    mentyäni, sinä ja minä; ja jos minä yhä edelleen olisin elänyt
    miehen kanssa, jolle minut oli naitettu, niin olisi sieluni
    kutistunut ja kuollut. Sehän on monen raakaan ja halpamaiseen
    mieheen kahlehditun vaimoraukan kohtalo. Mutta minun sieluni
    ei ole kuollut, rakkahin, eikä se kuolekaan, käyköön ruumis
    raukalleni miten käy, niin että kiitän armollista Jumalaani siitä
    suloisesta, puhtaasta, ylevästä rakkaudesta, joka on sen pitänyt
    elossa.

    Mutta mennä toisiin naimisiin on yhtä kaikki eri asia, rakkaani.
    Tein valani alttarin edessä, rakas, ja vaikkapa sen tein
    tietämättömänä, kovan painon ja pakotuksen alaisena, niin on se
    taivaassa rekisteröity.

    Turhan vuoksi, rakas, ei siunattu Herramme laatinut tätä
    järkkymätöntä käskyä. Kirkko selittäköön sitä väärällä tavalla
    -- sinä sanot, että se sen tekee, ja minä olen liian tietämätön
    vastatakseni sinulle, jos tahtoisinkin, jota en tee. Mutta olen
    vakuutettu siitä, että Herrani näki ennakolta kaikki sellaiset
    erehdykset ja koettelemukset, jotka tulisivat monen poloisen
    naisen osaksi (ehkäpä muutamain miestenkin), ja myöskin sen
    viheliäisyyden, mikä maailmassa syntyisi, ellei tätä horjumatonta
    tukea olisi olemassa, ja siksipä hän antoi jumalallisen ja
    järkkymättömän lakinsa, ettei avioliittoa saisi rikkoa minkään
    syyn nojalla.

    Oh, minä olen varma siitä, rakas, aivan varma, ja taivutan pääni
    hänen tutkimattoman viisautensa edessä, vaikkakin sydämeni on
    verissä.

    Mutta ajattelehan, rakkaani, kuinka kevyt on kuorma, joka meidän
    on kannettava! Vihkivalat ovat vain tätä maailmaa varten. Kirkon
    avioliittolaki, joka kestää niin kauan kuin elämä, ei jatku
    hetkeäkään kauemmin. Sinä hetkenä kun kuolema vapauttaa ruumiini,
    on sieluni lupa lentää minne se kuuluu. Tämä olisi vaivainen
    lohdutus, jos minulla olisi elonaikaa kymmenen, kaksikymmentä,
    kolmekymmentä vuotta, jota minulla ei ole.

    Miksi siis olisimme murheelliset? Tässä elämässä minä en
    voi olla sinun etkä sinä minun, niinpä Kuolema armossaan ja
    majesteettiudessaan tulee meitä yhdistämään! Rakkautemme ulottuu
    kauas elämän toiselle puolelle, ja sinä hetkenä kun rajan yli
    on menty, on liittomme alkava! Ja kun se on alkanut, ei se
    koskaan lopu! Niin ei siis Kuolema itse asiassa ole erottaja,
    vaan suuri yhdistäjä. Etkö tiedä sitä, rakkahin? Tuokio eroa --
    tuskinpa tuokiotakaan -- ja sitten saamme olla yhdessä halki
    koko Ijäisyyden! Kuinka ihmeellistä! Kuinka loistavaa! Kuinka
    voitollista!

    Uskotko yksilölliseen kuolemattomuuteen, rakas? Minä uskon.
    Uskon, että toisessa maailmassa olen tapaava ja tunteva rakkaani,
    jotka ovat taivaassa. Ja uskonpa vielä senkin, että siinä
    tuokiossa kun eroan tästä elämästä, olen elävä rakkaimpaini
    kanssa, jotka vielä elävät maan päällä. Senpätähden minä
    mielelläni lähden -- sillä olen vakuutettu siitä, että sillä
    hetkellä kun vedän viimeisen hengenvetoni olen seisova vieressäsi.

    Äläpä siis itke puolestani, rakas. Muista aina -- rakkaus on
    kuolematon.

    En tahdo väittää, etten ehkä olisi halunnut elää vähän kauemmin
    -- jos asiat olisivat olleet toisella kannalla mitä meihin
    tulee. Tahtoisin elää nähdäkseni kirjasi julkaistuna ja työsi
    päättyneenä (tiedän, että joskus se tapahtuu), pienokaisen
    kasvavan hyväksi tytöksi ja myöskin kauniiksi (sillä sekin
    merkitsee jotain, eikö niin?); ja haluaisin elää hiukan kauemmin
    toisestakin syystä, naisena -- saadakseni nauttia rakkautta ja
    kuulla olevani rakastettu, sillä joskin nainen sen tietää, niin
    hän rakastaa kuulla sitä eikä koskaan väsy sitä kuuntelemasta.

    Mutta olosuhteet ovat olleet meitä vastaan, ja onpa melkein
    synnillisen kiittämätöntä olla pahoillaan mistään, kun meillä on
    niin suuri syy olla kiitollisia.

    Ja sitten pienokainen -- minun oli ennen tapana ajatella, että
    olisi hirveätä (minulle, tarkoitan) kuolla ennenkuin hän olisi
    kyllin vanha säilyttämään mitään selvää muistoa äidistään
    (kuten minulla on omastani) -- muistoa, jota hän voisi helliä
    ja rakastaa. Mutta nyt en sitä pelkää, sillä tiedän, että
    tulevaisuudessa, kun pikku tyttöni tiedustelee äitiään, niin sinä
    kuvailet minut hänelle sellaisena kun sinä näit ja muistat minut
    -- paljoa suloisempana ja rakastettavampana kuin olinkaan, ja on
    niin ilahuttavaa ajatella, että tyttäreni on näkevä minut isänsä
    silmillä.

    Lisäksi, rakkahin, tuntuu minusta niin vavahuttavan onnelliselta
    ajatella -- että ehkäpä pienokainen kasvaessaan tulee minun
    näköisekseni (sinun silmissäsi), ja että tulevaisuudessa hänen
    äänensä, hymynsä tahi naurunsa äkkiä väläyksenä johtaa mieleesi
    hänen taivaassa olevan äitinsä, niin että jonakin päivänä, ehkäpä
    monien vuosien kuluttua, kun hän on jo aikuinen, hän koskettaa
    käsivarttasi ja sinä käännähdät äkisti häntä katsomaan, ja
    katso! sinusta näyttää kuin seisoisi Mary itse (_sinun_ Marysi)
    vieressäsi. Oi Kuolema, missä on okasi? Oi hauta, missä on
    voittosi?

    Jatka suurta tehtävääsi, rakkahin. Älä herpaannu, äläkä salli
    intosi jäähtyä siitä tunteesta, että olet kadottanut minut.
    Milloin ikinä minua muistelet, niin sanele itsellesi: "Mary on
    täällä; rakkaus on kuolemaa vahvempi, vetten paljous ei sitä voi
    tukahuttaa."

    Aion taas tänäpäivänä nousta pystyyn, rakas, sillä minulla on
    jotain toimitettavaa, joka on hiukan tärkeätä, -- annan sinulle
    tämän kirjani, johon olen kirjoittanut joka päivä (tahi oikeammin
    joka yö) siitä lähtien kun löysit minut Lontoossa.

    Sinä olet näkevä mitä se on ja miksi se on kirjoitettu, niin
    etten huoli selitellä sen enempää.

    Pelkään, että pidät sitä hyvin itserakkaana, se kun kertoo
    pääasiallisesti minusta itsestäni; mutta minä olen koko ajan
    katsonut sieluuni, ja kun sen teemme ja astumme alas syvyyksiin,
    niin kohtaamme siellä muitakin sieluja, jotta kenties olenkin
    kirjoittanut monen naisen elämäkerran.

    Kerran kuvailin voivani kirjoittaa oikean kirjan (näetkös,
    tällaisia turhamaisia ja mielettömiä ajatuksia minulla on ollut,
    varsinkin pimeinä hetkinä) näyttääkseni maailmalle minkälaiseksi
    naisen elämä muodostuu, kun häneltä kielletään oikeus valita
    itselleen ja lapsilleen se, mikä hänestä on parasta.

    Jossain, rakas, väikkyy uni, joka häiritsee ihmiskunnan
    uinailua, mutta herääminen ei tapahdu minun aikanani, ehkäpä ei
    pienokaisenkaan aikana.

    Vaikka kuka tietää?

    Tiedätkö, rakkaimpani, mikä ihmeteltävässä kirjassasi eniten
    minua värähytti. Se oli kuvauksesi siitä jättiläismäisestä
    jäävuoresta, jonka sivu kuljitte Eteläjäämerellä -- viisisataa
    jalkaa merenpintaa ylempänä -- joka järkkymättömänä kulki
    kulkemistaan eteenpäin vasten raivoavan vihurin ja aaltojen
    sysäyksiä merenalaisen virran voimasta.

    Eikö se muistuta kaikkein suurten asiain kulkua elämässä,
    rakkahin? Ehkä maailma on oleva tyttöselle onnellisempi olinsi ja
    kuin minulle. Ja joka tapauksessa, minä olen aina tunteva, että
    kaikesta huolimatta on ollut ihanata olla nainen.

       *       *       *       *       *

    Ja nyt, oma rakkaani, vaikka meidän on erottava vain vähäksi
    aikaa, niin tahdon kirjoittaa, mitä haluaisin sanoa sinulle
    huomenna erotessamme, ellen tietäisi että jokin kurkussani pyrkii
    minua kuristamaan.

    Tahdon vielä kerran sanoa sinulle, että rakastan sinua hellästi,
    etten ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin sinua ja etteivät
    mitkään vihkivalat voi estää minua rakastamasta sinua loppuun
    asti.

    Tahdon kiittää sinua siitä suuresta, suuresta rakkaudesta,
    jonka olen saanut sinulta vastalahjaksi -- aina siitä ajasta
    asti kun olin lapsi. Oh, rakkaimpani, siunatkoon Jumala sinua
    ikuisesti päivänpaisteesta, jota olet tuonut elämääni -- jokainen
    yksityinen päivä, iloiset päivät ja murheelliset päivät, kirkkaat
    päivät ja pimeät, kaikki ne säteilevät sinun rakkautesi loistoa.

    Älä milloinkaan ajattele, ettei elämäni olisi ollut onnellinen.
    Kun nyt muistelen menneisyyttä, niin tuntuu minusta kuin olisi
    siinä aina ollut onnea. Ja milloin ei siinä ole ollut onnea, on
    siinä ollut vieläkin korkeampaa ja parempaa -- siunausta.

    Minä olen _paljon_ iloinnut elämässä, rakas -- iloinnut maailman
    kauneudesta, auringosta ja kuusta ja tähdistä ja kukista ja
    lintujen laulusta ja vielä (paitsi jumalallista rakkautta,
    joka on liian pyhä, jotta siitä voisi puhua) uskonnostani,
    rakastetusta Kirkostani, armaan äitini rakkaudesta ja suloisesta
    lapsestani ja ennen kaikkea -- ennen kaikkea _sinusta_.

    Tunnen pyhää kiitollisuutta Jumalaa kohtaan siitä, että hän on
    antanut sinut minulle, ja ellei yhdessäolomme ole ollut pitkä
    tässä elämässä, niin on se oleva ikuinen tulevassa.

    Niinpä hyvästi, rakkahimpani -- _vain vähäksi aikaa!_
    Rakkahimpani, Hyvästi!

                                                 Mary O'Neill.


MARY O'NEILLIN VIIMEINEN LISÄYS.

KIRJOITETTU HÄNEN RUKOUSKIRJANSA IRTOLEHDILLE.

    _9-10 p. elokuuta._

    Kaikki on päättynyt. Olen antanut hänelle kirjani. Salaisuuteni
    on ilmaistu. Nyt hän tietää. Melkeinpä luulen, että hän on aina
    sen tietänyt.

    Minä olin pukeutunut vieläkin huolellisemmin kuin tavallisesti.
    Hoitajan irlantilainen pitsi oli kaulallani ja mustat hiukseni
    olivat sileiksi kammatut äitini tapaan, ja kun läksin alakertaan
    jokapäiväisen ystävällisen sauvani nojassa (ihmeteltävän vahva
    olen ollut tänään), sanoivat kaikki, että olin niin paljon
    virkeämmän näköinen.

    Martin oli siellä ja vei minut puutarhaan. Oli jo hiukan myöhä
    iltapuolella, mutta luonnossa oli suloinen, pyhä tunnelma, ilma
    oli kirkas ja aurinko lauha -- oli yksi noita iltoja, jolloin
    luonto on kuin nunna "äänetön ihailusta".

    Vaikka tunsin olevamme nyt viimeisen kerran yhdessä, niin
    puhelimme tavalliseen tapaan -- kylävoudista, erikoisluvasta,
    "_Scotian_" pojista, jotka olivat tulossa vihkiäisiini, ja kuinka
    muutamain heistä oli lähdettävä matkaan jo aikaisin aamulla.

    Mutta vähät siitä mistä juttelimme. Tunsin olevani täydelleen
    onnellinen -- istuessani tyynyjen välissä valkoinen käteni hänen
    ruskeassa kädessään, katsoen hänen kirkkaisiin silmiinsä ja
    vereviin kasvoihinsa ja ylös taivaan leveään sineen.

    Punainen aurinko oli alkanut vajota Pyhän Marian kallion taa ja
    päivänkukat nurmella olivat sulkeneet silmänsä ja taivuttaneet
    päänsä uneen, kun Martin pelästyi kastetta.

    Silloin palasimme taloon -- minä tukevin askelin Martinin
    sivulla, vaikka pitelin lujasti kiinni hänen käsivarrestaan.

    Vanha tohtori oli vastaanottohuoneessaan, hoitaja oli minun
    huoneessani, ja saatoimme kuulla Christian Annen yläkerrassa
    asettavan pienokaisen levolle hänen viehättävään, valkeaan
    vuoteeseensa.

    Tuli aika minunkin mennä yläkertaan ja silloin annoin hänelle
    kirjani, jota olin kanneskellut kainaloni alla, ja pyysin häntä
    lukemaan viimeiset sivut ensiksi.

    Vaikkemme olleet koskaan ennen maininneet kirjaani, niin hän
    näytti olevan sen perillä; ja sillä hetkellä välähti mieleeni
    että luullessani uskottelevani hänelle mitä uskottelin oli hänkin
    uskotellut minulle olevansa tietämätön ja että hän oli tietänyt
    kaiken alun pitäen. Se huojensi mieltäni jonkin verran ja samassa
    se myös pisteli minua. Olemmepa me ihmeellisiä olentoja me naiset!

    Tuokion ajan seisoimme yhdessä portaitten alapäässä pidellen
    toisiamme kädestä. Pelkäsin hirveästi, että hän kadottaisi kaiken
    vallan itseensä kuten silloin Raa-linnassa, ja taas minut valtasi
    tuo vavahuttava, paisuttava tunne (taivaallisin mielenliikutus,
    mikä voi naisen elämässä olla) että minun, heikon, oli tuettava
    vahvaa.

    Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen verran ja sitten hän sulki
    minut suuriin, helliin käsivarsiinsa ja suuteli minua huulille
    ja lausui _hiljaa_, mutta oh, niin kaunopuheisesti "Hyvästi,
    rakkaani, ja siunatkoon Jumala sinua!"

    Sitten astuin yläkertaan yksin, aivan yksin ja tultuani
    portaitten päähän, seisoi hän yhä alhaalla minua katsomassa.
    Hymähdin hänelle, sitten astuin lujin askelin huoneeseeni ja
    vuoteeni luo ja sitten... pitkälleni, kaikki voimani tiessään
    siinä tuokiossa.

       *       *       *       *       *

    Yöllä minulla oli omituinen, unenkaltainen haavekuva. En
    tahdo suurennella sitä -- sanoa, että se oli näky tahi jokin
    yliluonnollinen ilmestys, sellainen, josta siunattu Margaret
    Mary puhuu. Ehkäpä se vain oli seuraus siitä, että muistini oli
    liikkunut menneissä tapahtumissa, ajatuksissa ja toiveissa. Mutta
    ehkäpä se myös oli jotain korkeampaa ja henkisempää, ehkäpä
    Jumala oli lohdutuksekseni sallinut minun hetkiseksi nostaa
    verhoa.

    Mielestäni oli huomispäivä -- vihkiäispäiväni ja isä Danin
    kiitosjuhlan viettopäivä -- ja minä istuin lasioven luona (joka
    oli selkiselällään) katsomassa juhlakulkuetta.

    Tuntui kuin olisin nähnyt kaiken -- isä Danin messupaidassaan,
    kalastajat puhtaissa mekoissaan, kyläläiset pyhävaatteissaan,
    raittiusseuralaiset ja metsänvartijakunnan värillisine lippuineen
    ja kunniamerkkeineen kääntyvän tien kulmauksessa, vaimojen
    sylilapset käsivarsillaan seisoessa sillalla tätä katselemassa.

    Minusta näytti juhlakulkue astuvan ikkunani sivu ja menevän
    kirkkoon, joka jo oli täpösen täynnä väkeä, niin että suuret
    ihmisjoukot polvistuivat ulkopuolella tiellä aina lahonneihin ja
    kallistuviin portinpieliin saakka.

    Sitten näytti minusta kiitosjumalanpalvelus alkavan ja
    seurakunnan laulaessa yhdyin minäkin siihen. Kuulin itseni
    laulavan:

        "Mater purissima
        Ora pro nobis."

    Tähän hetkeen asti olin luullut olevani yksin, mutta nyt arvoisa
    äiti astui huoneeseeni ja yhtyi lauluun. Kuulin hänen rikkaan,
    syvän äänensä oman ääneni rinnalla:

        "Mater castissima
        Ora pro nobis."

    Sitten mielestäni Ora päättyi ja sitä seuraavassa äänettömyydessä
    kuulin Christian Annen juttelevan pienokaisen kanssa viereisellä
    santakäytävällä. Olin ummistanut silmäni, mutta yhtäkaikki olin
    näkevinäni heidät, olin mielestäni suloisessa horrostilassa, joka
    oli vapauttanut minut kaikista tuskista, vaikka en ollut tiedoton.

    Sitten olin näkevinäni Martinin tulevan ikkunan eteen, nostavan
    lapsen ikkunaa kohti ja sanovan jotain hänestä.

    Koetin vastata hänelle, mutta en voinut, hymyilin vain, ja sitten
    seurasi pimeys, jonka aikana kuulin ääniä ympärilläni ja jonkun
    nyyhkyttävän ja isä Danin sanovan kuten sinä aamuna, jolloin
    äitini kuoli:

    "Älkää kutsuko häntä takaisin. Hän on matkalla Jumalan ihanaan
    paratiisiin kaikkien kärsimystensä jäljestä."

    Tämän jälkeen kävi pimeys vieläkin sakeammaksi ja sitten
    tuli vähitellen suuri valo, ihana, ihmeellinen, taivaallinen
    valo, sellainen, jonkalaiseksi Martin kuvailee napapiirin
    aamuruskoa, ja sitten... kuljin leveällä, valkoisella, lumisella
    ylätasangolla ja Martin astui vieressäni.

    Kuinka ihmeellistä! Kuinka iloista! Kuinka iankaikkisen ihanaa!

    Kello on 4 e.p.p. Muutamat "pojista" ovat jo matkalla häihini.
    Vaikka minua usein on hävettänyt, että olen sallinut heidän
    tulla, olen nyt mielissäni hänen tähtensä etten estänyt heitä
    siitä. Kun hänen toverinsa ovat hänen luonaan, on hänen helpompi
    hallita tunteitaan ja olla vahva.

       *       *       *       *       *

    Mikä rauhallinen aamu! Valoa on juuri sen verran, että voi nähdä
    Pyhän Marian kallion. Se on kuin hoiperteleva kummitus, joka
    liikkuu syvyyksien höyryssä. Voin kuulla meren kaukaisen kohinan.
    Puutarhassa laulelee lintunen ja pääskyset visertelevät räystään
    alla. Kevyt sumu verhoo niityt ja puiden latvat näyttävät
    leijailevan taivaan ja maan välillä.

    Kuinka ihana on maailma!

    Ihan kohta sumu hajaantuu ja päivä koittaa ja aurinko näyttäytyy
    jälleen ja... yö on haihtunut.

Mary O'Neillin kertomuksen Loppu.


_Martin Conradin muistelma_.

Rakkaani oli oikeassa. Olin tietänyt kaiken aikaa, mutta olen
toivonut toivoa vastaan -- että matka virkistäisi häntä ja että
Antarktiksen ilma parantaisi hänet.

Ja hän oli aina rohkealla ja iloisella mielellä, ja kun hän katseli
minua helline silmineen ja kun hänen pehmeä kätösensä solui
käteeni, niin unohdin kaiken pelkoni, jotta isku kohtasi minua niin
odottamatta kuin en olisi milloinkaan sitä odottanut.

Heikko, liikuttava hymyily huulillaan antoi hän minulle kirjansa ja
minä palasin ravintolaan ja luin sen huoneessani. Luin koko yön ja
vielä hyvän matkaa seuraavaan päivään -- tuon järkyttävän tarinan,
suoraan hänen sydämestään lähteneen, kirjoitettu hänen pienellä,
sirolla, kauniilla käsialallaan.

Tarpeetonta sanoa mitä ajattelin tahi tunsin sitä lukiessani. Niin
monta seikkaa, josta en ennen ollut mitään tietänyt! Sellaista
rakkautta, jota en ollut koskaan voinut uneksia, enkä koskaan voisi
palkita!

Kuinka ankarasti kapinoi koko olemukseni sitä kohtaloa vastaan,
joka oli kohdannut omaa armastani. Vaikka minä myöhemmin --
joskin vastahakoisesti -- olen oppinut jakamaan hänen suloisen
alistuvaisuutensa, taivuttamaan pääni (Jumalalliselle Käskylle) tosin
en nöyrän tyytyväisenä kuten hän, vaan niskoittelevana, ja näkemään,
että avioliitto, tosi avioliitto on se kallio, johon Jumala rakentaa
maailmansa, niin en silloin mitään sellaista ajatellut.

Katkera viha minussa vain kuohui sivistyneen yhteiskunnan kirottua
tekopyhyyttä vastaan, joka Lain ja Uskonnon nimessä on pusertanut
ulos elonkipinän maailman suloisimmasta ja puhtaimmasta naisesta vain
siksi, että häntä halutti "olla oma käskijänsä ja sielunsa valtias".

Mitä minua liikutti maailman tulevaisuus? Tahi jumalallisten
totuuksien kulku? Tahi miehen ja naisen väliset uudet suhteet tulevan
ajan onnessa. Mitä minua liikutti muu kuin poloinen, marttyyrin
tuskia kärsinyt rakkaani? Vaimo, jonka Jumala antoi minulle, oli
minun, enkä voinut hänestä luopua -- en nyt, kaiken sen jäljestä,
mitä hän oli kärsinyt.

Iltapuolella johonkin aikaan (taivas tietää milloin) palasin
Suvimajaan. Siellä oli hyvin hiljaista. Pienokainen jokelsi
uuninmatolla. Äitini oli vaitelias ja koetti minulta salata
pöhöttyneitä silmiään. Oma armaani nukkui, oli nukkunut koko päivän,
enkelin unta. Outo ja pelottava seikka, sillä ei kukaan muistanut
tätä ennen nähneensä hänen nukkuvan.

Hetken kuluttua menin rannalle, missä lapsena olimme yhdessä
leikkineet. Sydämeni oli sairas ja kylmä. Venhe, jossa purjehdimme,
oli kiinnitetty ankkuriin. Nousuvesi kohisi ulapalla huuhtoen Pyhän
Marian kalliota, joka törötti punertavaa taivasta kohti mahtavana,
synkkänä, järkkymättömänä.

Vanha Tommy toveri tuli majansa ovelle. Minä menin sisään hänen
rauhalliseen, savuiseen tupaansa, missä oli multapermanto, ja
kävin istumaan uunin viereen nokisten orsien alle kolkon tylsässä
mielentilassa. Vanhus ei virkkanut sanaakaan minulle. Hän työnsi
hiukan turvetta pesään ja istuutui kolmijalkaiselle tuolille uunin
toiselle puolelle.

Kerran hän nousi ylös ja antoi minulle tuopissa kirnupiimää, sitten
hän kohenteli kekäleitä ja kävi jälleen istumaan mitään puhumatta.

Illemmällä, kun kohoava vesi kävi äänekkäämmäksi, nousin pystyyn
lähteäkseni kotiin. Vanhus seurasi minua ovelle ja siellä laskien
kätensä käsivarrelleni hän virkkoi:

"Hänen purjeensa on läpättänyt vastatuulessa koko hänen elämänsä
aikana, poika. Mutta pane merkille -- _satamaan hän yhtäkaikki
lopulta joutuu_."

Astuessani tietä pitkin kuulin etäältä soittokunnan soittavan ja
näin ihmisjoukon juhlakulkueessa lähestyvän tiellä. Se oli isä Danin
toimeenpanema kiitoksenvietto Jumalalle siitä rahasummasta, joka
Roomasta oli lähetetty Ellanin köyhille Daniel O'Neillin turmiota
tuottaneen omaisuuden jäännöksistä.

Koska en ollut siinä mielessä, että olisin voinut kiittää Jumalaa
mistään, niin poikkesin oikotielle ja kuljin niityn poikki, kunnes
tulin puutarhamme takaportille lähelle William Rufuksen sammalten
peittämää hautakiveä.

Polulla kohtasin äitini, joka ohjasi pienokaisen epävarmoja askelia.

"Miten on hänen laitansa nyt?" kyselin.

Hän oli hereillä -- oli ollut hereillä jo kaksi tuntia, mutta
niin oudossa tilassa. Hänen suuret enkelinsilmänsä olivat avoinna
ja loistivat kuin tähdet ikäänkuin myhäillen jollekulle toiselle
näkymättömälle, ja hänen huulensa liikahtivat ikäänkuin sanoja
lausuen, joita ei kukaan muu voinut kuulla.

"Mitä sinä puhelet, kultamuru?" oli äitini kysellyt, ja kotvan
kuluttua, jonka aikana rakkaani näytti kuuntelevan haltioissaan, oli
hän vastannut:

"Hss! Puhelen äidin kanssa -- kerron hänelle, että jätän Isabelin
Christian Annen hoitoon. Ja hän sanoo olevansa niin hyvillään."

Kiersimme talon, kunnes tulimme "Mary O'Neillin pienen huoneen"
ikkunan kohdalle, joka oli selkiselällään.

Ilta oli niin tyven, että saatoimme kuulla seurakunnan laulua
kirkosta ja sen ulkopuolella olevalta polulta.

Samassa alkoi joku laulaa huoneessa. Rakkaani se lauloi -- puhtaalla,
suloisella, hopeankirkkaalla äänellään, jonka vertaista en ole
koskaan kuullut enkä ole kuuleva tässä maailmassa.

Hetken kuluttua yhtyi lauluun toinenkin ääni -- syvä ääni, arvoisan
äidin.

Kaikki oli muuten hiljaista. Ei hiiskausta maassa, ei ilmassa.
Itse merikin oli vaiennut ja näytti kuuntelevan kalliin lemmittyni
viimeistä henkäystä. Aurinko oli laskemassa, hohtavan punaisena, ja
taivas säteili loistoa.

Kun laulu päättyi, niin pienokainen jokelsi äitini sylissä "Bo --
loo -- la -- la -- mam -- maa." Minä otin hänet ja kohotin hänet
avonaista ikkunaa kohti huutaen: "Katso, rakkaani. Tässä on tyttönen!"

Ei kuulunut vastausta, mutta seuraavassa tuokiossa arvoisa äiti
tuli ikkunan luo. Hänen kalpeat kasvonsa olivat vielä tavallista
kalpeammat ja hänen huulensa vapisivat. Hän ei puhunut mitään, mutta
hän teki ristinmerkin.

Ja silloin... tiesin.

"Syvyyksistä minä huudan sinua, Herra, Herra, kuule minun huutoni."


_Tekijä Lukijalle_.

Saatoin hänet Tilburyyn, kun hän lähti Englannista viimeiselle
retkelleen. Hän oli silloin taas oma itsensä. Tuon suuren tapahtuman
sokaisevaa, huumaavaa vaikutusta oli seurannut nopea toipuminen.
Hänen henkinen joustavuutensa oli ihmeteltävästi voimistunut ja
tavallaan jonkin verran reipastunutkin.

Ei ollut vaikeata arvata tämän muutoksen aiheuttamaa salaisuutta.
Se ei johtunut yksin siitä, että Aika, tuo suuri viihdyttäjä, oli
alkanut tehdä työtänsä hänessä, vaan hän oli vastaanottanut ilman
epäilyjä ja kyselyjä Mary O'Neillin ihanan uskon (sen vanhan, vanhan
uskon) persoonallisen rakkauden kuolemattomuudesta ja oli lujasti
vakuutettu, että vapautettuna lihan kahleista hän oli hänen kanssaan
joka päivä ja tunti ja että hän aina oli oleva niin kauan kuin elämää
kesti.

Tässä uskossa ei ollut mitään epämääräistä, ei mitään
mielikuvituksellista, ei mitään typerää eikä epämiehekästä... se oli
vain horjumattoman sielun ja täydelleen selvän järjen yksinkertainen
usko.

Mitä hänen työhönsä tulee, niin tapasin hänet siinä suhteessa hyvin
toivehikkaana. Häntä elähytti mielestäni, paitsi palavaa innostusta
tehtäväänsä, hiljaisuuden ja yksinäisyyden toivo tuossa vahvistavassa
ilmapiirissä.

Kun näin suuren laivan, jossa hän lähti, liukuvan alas pitkin
Thamesia, olin yhtä varma siitä, että hän samoisi Etelänavalle ja
lopettaisi työnsä siellä kuin että aurinko seuraavana aamuna oli
nouseva.

Tapahtukoon mitä tahansa, tällä kertaa hän oli "marssiva suoraan
eteenpäin".


_Martin Conrad Tekijälle_.

    Langaton -- Etelänapamannermaalla (Macquarie Saaren kautta).

    Saapunut onnellisesti perille. Kaikki hyvin. Ilma oivallinen.
    Sininen taivas. Lämmin. Ei tuulenhenkäystä. Aurinko aina
    ylhäällä. Tähtisikermät kierivät sekaantumatta. Tuntuu kuin
    voisimme nähdä maailman liikkuvan. Lähdemme etelään huomenna.
    Rauhallisempi kuin milloinkaan ennen siitä lähtien kun Hänet
    vietiin minulta. Mutta Hän oli oikeassa. Hän on täällä. "Rakkaus
    on kuolemaa vahvempi, vetten paljous ei sitä voi tukahuttaa."

Loppu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vaimo, jonka minulle annoit" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.