Title: Napoleonin sotilaan seikkailut
Author: Doyle, Arthur Conan
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Napoleonin sotilaan seikkailut" ***


NAPOLEONIN SOTILAAN SEIKKAILUT

Kirj.

A. Conan Doyle


Suomennos ('Adventures of Gerard').



Kustannusosakeyhtiö Ahjo, Helsinki, 1919.

Juusela & Levänen Oy Kirjapaino.



SISÄLLYS:

   I. Kuinka kapteeni menetti korvansa.
  II. Korsikalainen veljeskunta.
 III. Ketunajo.
  IV. Kuinka Etienne Gerard pelasti armeijan.
   V. Urhoollisuusmitali.
  VI. Kuinka Gerard kunnostautui Englannissa.



I.

Kuinka kapteeni menetti korvansa.


Vanha soturi kertoi:

Olen nähnyt koko joukon kaupunkeja, ystäväni. En tahdo väsyttää teitä
kertomalla, kuinka moneen niistä olen ratsastanut voittajana
kahdensadan husaarin syöstessä perässäni. Ratsuväki oli suuren armeijan
etunenässä, ja Conflansin husaarit olivat ratsuväen etunenässä, ja minä
olin husaarien etunenässä. Mutta kaikista kaupungeista, joihin tulimme,
on Venetsia naurettavin ja huonoimmin rakennettu. En voi käsittää, mitä
ihmiset, jotka sen rakensivat, ajattelivat ratsuväen manöövereistä.
Murat'n ja Lasallen olisi ollut sangen vaikea johtaa eskadroona
Venetsian torille. Tästä syystä jätimme Kellermannin raskaan prikaatin
ja samoin omat husaarini Paduaan mannermaalle. Mutta jalkaväen kenraali
Suchet piti kaupunkia miehitettynä ja oli nimittänyt minut
adjutantikseen siksi talveksi; häntä nimittäin miellytti seikkailuni
Milanossa italialaisen miekkailunopettajan kanssa. Mies miekkaili
hyvin, ja oli onni Ranskan aseitten kunnialle, että minä olin hänen
vastustajanaan. Hän ansaitsi läksytyksensä, sillä ellei pidä jonkun
primadonnan laulusta, niin voi olla vaiti, mutta on myöskin sopimatonta
lähennellä kaunista naista. Myös kaikkien myötätunto oli minun
puolellani, ja kun juttu oli loppunut, ja miehen leski joutunut
eläkkeelle, olin Suchet'n adjutanttina ja seurasin häntä Venetsiaan,
missä minulle sattui eriskummallinen seikkailu, jonka nyt kerron
teille.

Ettekö ole olleet Venetsiassa? Ette, sillä ranskalaisethan matkustavat
harvoin. Me matkustelimme paljon siihen aikaan; matkustimmehan m.m.
Moskovasta Kairoon, mutta me tulimme niin suurena seurueena, ettei se
ollut varsin mieluista niille, joiden luona kävimme. Euroopalle koituu
suuri päivä, kun ranskalaiset alkavat jälleen matkustella; he ovat
hitaita jättämään kotinsa, mutta kun he sen kerran ovat tehneet, ei
kukaan voi sanoa, kuinka kauaksi he matkustavat, jos heillä on
sellainen johtaja mukanansa ohjaamassa ja näyttämässä heille tietä,
kuin meidän pikkumiehemme. Mutta suuret päivät ovat olleet ja menneet,
ja suuret miehet ovat kuolleet, ja tässä minä istun, viimeinen heistä,
kahvilassa ja juon viiniä ja kerron juttuja.

Mutta minunhan piti kertoa Venetsiasta. Ihmiset elävät siellä kuin
vesirotat liejusärkällä; mutta heidän talonsa ovat kauniita, ja
heidän kirkkonsa, erikoisesti Pyhän Markuksen kirkko, ovat yhtä suuria
kuin ne, joita olen nähnyt muissa kaupungeissa. Etenkin ovat
venetsialaiset ylpeitä kuvapatsaistaan ja tauluistaan, jotka ovat
kuuluisimpia maailmassa. Sotilaitten joukossa on monta, jotka
arvelevat, että kun kerran heidän tehtävänsä on sotia, ei heidän
tarvitse ajatella muuta kuin tappelemista ja ryöstämistä. Siellä oli
esimerkiksi vanha Bonvet -- hän jonka preussilaiset tappoivat samana
päivänä, kun minä voitin itselleni keisarin mitalin. Jos veitte hänet
pois leiristä tai sota-alueelta ja puhuitte hänen kanssaan kirjoista ja
taiteesta, istui hän vain ja mulkoili teitä käsittämättömin ilmein.
Mutta oikea soturi ymmärtää sekä henkisiä että ruumiillisia asioita,
kuten esim. minä. On kyllä totta, että armeijaan tullessani olin hyvin
nuori, mutta kun matkustelee mailman ympäri silmät auki, täytyy
ehdottomasti oppia yhtä ja toista. Niinpä siis pystyin ihailemaan
Venetsian tauluja ja tuntemaan suurten miesten nimet: Mikaelin,
Titianin ja Angeluksen ynnä muut, jotka niitä ovat maalanneet. Eikä
voida väittää, etteikö Napoleon olisi ihaillut näitä maalauksia, sillä
ensimmäiseksi työkseen kaupungin valloitettuaan lähetti hän parhaat
niistä Pariisiin. Otimme mitä suinkin irti saimme, ja minä puolestani
sain kaksi taulua. Ensimmäisen nimi oli "Yllätetty vedenneito", jonka
pidin itse, toisen, Pyhän Barbaran, lähetin kotiin äidilleni.

Täytyy kumminkin myöntää, että muutamat miehistämme käyttäytyivät
sangen huonosti tauluja ja kuvapatsaita kohtaan. Venetsialaiset pitävät
näitä kovin suuriarvoisina, ja niitä pronssihevosia, jotka seisoivat
heidän kirkkonsa sisäänkäytävän edessä, rakastivat he, ikäänkuin ne
olisivat olleet heidän lapsiaan. Olen aina ollut hyvä hevosten tuntija
ja minulla on niihin kerno silmä, mutta en voinut huomata heidän
hevosissaan mitään erikoisempaa. Ne eivät olleet niin hienoja
rakenteeltaan, että niitä olisi voinut käyttää keveässä ratsuväessä
eivätkä myöskään kyllin voimakkaita tykistöä varten. Mutta kun ne
olivat ainoat hevoset sekä kuolleista että elävistä koko kaupungissa,
ei voinut odottaakaan, että kaupunkilaiset hoksaisivat niiden vikoja.
He vuodattivat katkeria kyyneleitä, kun hevoset vietiin pois, ja yöllä
löydettiin kahden ranskalaisen sotamiehen ruumiit kanavasta.
Rangaistukseksi näiden murhien johdosta lähetettiin joukko tauluja
pois, ja sotamiehet hävittivät useita kuvapatsaita ja ammuskelivat
musketeillaan maalattuja ikkunaruutuja. Tämä kiihoitti kansaa ja
kaupungissa vallitsi hyvin katkeroitunut mieliala. Monta upseeria ja
sotamiestä katosi sinä talvena, eikä löydetty edes heidän
ruumiitaankaan.

Mitä minuun itseeni tulee, oli minulla yltäkyllin tekemistä, ja aika ei
tuntunut koskaan pitkältä. Olen aina pitänyt sääntönä opiskella sen
maan kieltä, jossa oleskelen. Siitä syystä koetan aina etsiä jonkun
naisen, joka olisi kyllin rakastettava opettamaan minulle kieltä, ja
yhdessä sitten opiskelemme. Se on mielenkiintoisin tapa oppia kieltä,
ja ennenkuin olin kolmenkymmenen vuoden vanha, osasin melkein kaikkia
Euroopan kieliä; kuitenkin on myönnettävä, että se, minkä tällä tavoin
oppii, ei juuri ole käyttökelpoista tavallisessa elämässä. Minun
toimeliaisuuteni on esimerkiksi ulottunut enimmäkseen vain sotilaitten
ja talonpoikien keskuuteen, ja harvoinhan tulee kysymykseen sanoa
heille, että heitä rakastaa ja että palaa takaisin sodan loputtua.

Minulla ei ole missään ollut niin sievää opettajatarta kuin
Venetsiassa. Hänen etunimensä oli Lucia, sukunimen unohtaa gentlemanni;
mutta voin, olematta epähieno, mainita, että hän kuului erääseen
Venetsian senaattoriperheeseen, ja että hänen isoisänsä oli ollut
kaupungin doogina. Hän oli tavattoman kaunis, ja kun Etienne Gerard
sanoo tavattoman kaunis, merkitsee se jotain, ystäväni. Minulla on
arvostelukykyä, minulla on kokemusta, ja minä kykenen tekemään
vertailuja. Kaikista niistä naisista, jotka ovat minua rakastaneet, ei
ole kahtakymmentäkään, joista voisi käyttää yllämainittua
ilmaisumuotoa. Mutta toistan, että Lucia oli tavattoman kaunis. En
tiedä toista, jonka silmiä voisi verrata hänen silmiinsä, ellei ota
lukuun Dolores Toledolaista. Tämä oli pieni ruskeatukkainen tyttö
Santaremista. Tutustuin häneen palvellessani Massenan joukoissa
Portugalissa; olen unohtanut hänen nimensä, hän oli tosiaankin kaunis,
mutta häneltä puuttui Lucian vartalo ja sulo. Sitten seurasi eräs
Agnes, enkä voi sanoa, kumpaa heistä pidin parempana; mutta en tee
vääryyttä sanoessani, että Lucia oli ehdottomasti paras.

Tauluja saan kiittää siitä, että hänet kohtasin; sillä hänen isällään
oli palatsi etäisimmällä puolella Rialtonsiltaa, joka vie suuren
kanaalin poikki. Siellä oli sangen paljon seinämaalauksia, jonka vuoksi
Suchet lähetti muutamia sapöörejä ottamaan ne pois ja lähettämään
Pariisiin. Olin näiden miesten mukana, mutta kun näin Lucian kylpevän
kyynelissä, tuntui minusta äkkiä, ikäänkuin maalaukset halkeilisivat,
kun ne otettiin pois seiniltä ja siten jäivät ilman tukea. Huomautin
tästä sapööreille ja lähetin heidät pois. Siitä hetkestä saakka olin
perheen ystävä, ja olen tyhjentänyt monta chiantia isän kanssa ja
pitänyt monta hauskaa oppituntia tyttären kera.

Muutamat upseereistamme menivät sinä talvena naimisiin Venetsiassa.
Minä olisin voinut tehdä samoin, sillä rakastin Luciaa kaikesta
sydämestäni; mutta Etienne Gerardilla on miekkansa, hevosensa ja
rykmenttinsä, äitinsä, keisarinsa ja uransa. Terhakalla upseerilla on
kyllä aikaa rakkauteen, mutta ei naimisiin-menoon. Näin ajattelin minä
sillä kertaa, ystäväni; mutta en tuntenutkaan silloin näitä yksinäisiä
päiviä, jolloin haluaisin puristaa entisten rakastettujeni käsiä tai
kääntää pois pääni nähdessäni vanhoja tovereitani lapsilaumojensa
ympäröiminä. Tuo rakkaus, jota silloin pidin pilana ja ajanvietteenä,
tiedän nyt, on minulle kaikista tunteista pyhin ja jaloin... Kiitos,
ystävät, tämä on hyvää viiniä, ja yksi pullollinen lisää ei haittaa.

Ja nyt kerron teille, kuinka minä rakkaudestani Luciaan sain kokea
hirveimmän elämäni merkillisistä seikkailuista, ja kuinka siinä tulin
menettäneeksi oikeanpuolisen korvani kärjen. Te olette usein kysyneet
minulta siitä, tänä iltana kerron sen teille.

Suchet'n päämajana oli sillä kertaa doogi Dandolon vanha palatsi. Se
sijaitsi lagunin varrella likellä Markus-toria. Oli talven loppupuoli.
Palatessani eräänä iltana kotiin Goldini-teatterista, löysin pienen
kirjelippusen Lucialta ja gondolin, joka odotti minua. Hän pyysi minua
heti tulemaan luoksensa, koska oli joutunut pulaan. Ranskalaisella ja
soturilla on vain yksi vastaus tällaiseen kirjeeseen. Silmänräpäyksessä
olin veneessä, ja gondolimies ohjasi pimeään kanaaliin. Muistan, että
veneeseen astuessani minua hämmästytti miehen tavaton koko. Hän ei
ollut kovin pitkä, mutta vahvarakenteisimpia miehiä, mitä koskaan olen
nähnyt. Venetsian gondolimiehet ovat yleensä rotevaa rotua, ja
voimakkaat miehet heidän joukossaan eivät ole lainkaan harvinaisia.
Mies asettui taakseni ja alkoi soutaa.

Kelpo sotilaan täytyy aina ja joka hetki olla varuillaan
vihollismaassa, se on aina ollut elämänsääntönäni, ja se, että olen
elänyt kunnes hiukseni ovat tulleet harmaiksi, johtuu siitä, että olen
seurannut tätä sääntöä. Ja kuitenkin olin sinä iltana kevytmielinen
kuin typerä nuori rekryytti, joka ei muuta pelkää kuin sitä, että häntä
luullaan pelkuriksi. Pistoolini olin kiireessä unohtanut. Miekka oli
minulla kyllä, mutta sehän ei aina ole sopivin ase. Makasin taaksepäin
nojautuneena veneessä, vajonneena unelmiin, joita herätti veden
hiljainen solina ja airojen tasainen kitinä. Matkamme kävi useiden
ahtaitten kanaalien kautta, joiden molemmilla puolilla oli korkeita
rakennuksia. Yläpuolellamme välkkyi kapea juova tähtitaivasta. Siellä
täällä näkyi silloilla, joiden alitse kuljimme, öljylampun heikko
tuikkina, ja välistä pilkahdus vahakynttilästä, joka paloi
pyhimyksenkuvan edessä jossain komerossa. Mutta näitä lukuunottamatta
oli kaikkialla pimeää, ja erottaa saattoi ainoastaan mustan veden, joka
väreili veneen sivuilla. Se oli unelmille sopiva aika ja paikka.
Ajattelin kulunutta elämääni, kaikkia niitä suuria tekoja, joihin olin
ottanut osaa, hevosia, joilla olin ratsastanut, ja naisia, joita olin
rakastanut. Sitten ajattelin rakasta äitiäni, ja kuvittelin hänen
iloansa, kun hän kuuli rahvaan kylässä puhelevan poikansa maineesta.
Ajattelin myös keisaria ja Ranskaa, rakasta isänmaata, aurinkoista
Ranskaa, kauniiden tyttärien ja urhoollisten poikien äitiä. Sydän
paisui rinnassani ajatellessani, kuinka olimme liehutelleet Ranskan
lippuja niin monen sadan peninkulman päässä sen rajoilta. Tahdoin
uhrata henkeni Ranskan suuruuden hyväksi. Laskin käden sydämelleni
ikäänkuin vannoakseni tämän; mutta samassa silmänräpäyksessä syöksyi
gondolinohjaaja takaapäin päälleni.

Kun huomasin, että hän syöksyi päälleni, en ensimmältä uskonut hänen
hyökänneen kimppuuni, vaan että hän oli ainoastaan keikahtanut kumoon
päälleni koko painollaan. Gondolinohjaaja seisoo soutaessaan takana,
niin ettei häntä siis voi nähdä eikä myöskään puolustautua hänen
hyökkäystään vastaan. Äsken juuri istuin rinta täynnä yleviä tunteita,
seuraavassa silmänräpäyksessä makasin pitkin pituuttani veneen
pohjalla, tuon raakimuksen pudistaessa minua niin että olin vähällä
tukehtua. Tunsin hänen lämpimän hengityksensä niskassani. Käden
käänteessä tempasi hän miekan vyöltäni ja heitti säkin pääni päälle,
kiersi vahvan köyden sen ympärille ja sitoi kiinni. Siinä minä
makasin veneen pohjalla avuttomana kuin vangittu lintunen. En voinut
huutaa, en voinut liikahtaa, olin kuin liikkumaton mytty. Heti tämän
jälkeen kuulin jälleen veden loiskinan ja airojen kitinän. Tuo
lurjus oli tehnyt tekosensa ja alkoi soutaa jälleen tyynesti ja
välinpitämättömästi, ikäänkuin säkin vetäminen husaari-everstin päähän
olisi ollut hänen jokapäiväistä työtänsä.

En voi sanoa teille, mikä nöyryytys ja mikä raivo minut valtasi
maatessani siinä kuin karitsa, joka teuraaksi viedään. Minut, Etienne
Gerardin, kevyen ratsuväen kuudennen prikaatin taistelusankarin ja
pääarmeijan ensimmäisen miekkamiehen oli yllättänyt aseeton mies ja
tällä tavalla! Makasin kuitenkin tyynesti; sillä aikanaan on tapeltava
ja aikanaan säästettävä voimia. Olin saanut tuntea tämän miehen otteen
käsivarsissani, ja tiesin, että olin kuin lapsi hänen käsissään. Odotin
senvuoksi liikkumattomana, mutta raivosta kiehuvalla sydämellä, milloin
otollinen hetki löisi.

Kuinka kauan olin maannut veneen pohjalla, en osaa sanoa, mutta minusta
tuntui aika sangen pitkältä ja lakkaamatta kuulin veden lorinan ja
airojen kitinän. Useita kertoja käännyimme, sen hoksasin pitkistä
surumielisistä huudoista, joita gondolinohjaaja päästi varoittaakseen
tovereitaan tulostamme. Viimein, kuljettuamme jokseenkin pitkän matkan,
huomasin, että vene karahti valkamaa vasten. Mies löi kolme kertaa
airolla veneen laitaan, ja vastaukseksi hänen merkinantoonsa kuulin
telkien ratinaa ja avaimen vääntelemistä. Raskas, suuri ovi kitisi
saranoillaan.

"Oletko siepannut hänet?" kysyi jokin ääni italiaksi. Raakimukseni
purskahti nauruun ja potkaisi säkkiä, jossa makasin. "Täällä hän on",
sanoi hän.

"He odottavat", sanoi jokin ääni ja lisäsi jotain, jota en ymmärtänyt.
-- "Ota hänet sitten", sanoi mies, joka oli minut vanginnut. Hän otti
minut käsivarsilleen, astui pari askelta alas ja heitti minut kovalle
kivilattialle. Silmänräpäystä myöhemmin natisivat teljet, ja avaimet
kalisivat. Olin vankina tässä talossa.

Äänistä ja askeleista päättäen saatoin huomata ympärilläni olevan
useita ihmisiä. Ymmärsin italiaa koko joukon paremmin kuin puhuin sitä,
ja voin siis varsin hyvin saada selkoa heidän puheistaan.

"Et kai ole tappanut häntä, Matteo?"

-- "Mitä sitten, vaikka olisinkin." -- "Sinun täytyisi todennäköisesti
tehdä tiliä siitä tuomioistuimen edessä." -- "Nehän antavat hänet joka
tapauksessa tappaa, vai mitä?" -- "Kyllä, mutta ei ole minun eikä sinun
asia tehdä se." -- "Mitäs vielä! En ole tappanut häntä, sillä kuollut
mies ei pure, ja tuo puraisi peukaloani vetäessäni säkkiä hänen päänsä
ympärille." -- "Hän makaa kovin hiljaa." -- "Pudisteles häntä vähän,
niin pian näemme, että hänessä on henki tallella."

Köysi, jolla minut oli sidottu, päästettiin irti, ja säkki otettiin
pois pääni ympäriltä. Makasin lattialla liikkumattomana, silmät
ummessa. -- "Kautta kaikkien pyhimysten, etkös olekin taittanut niskat
häneltä!" -- "Ei, hän on vain pökertynyt. Muutoin olisi parempi, ettei
hän koskaan tulisi tuntoihinsa." Tunsin käden soluvan takkini
sisäpuolelle.

"Matteo on oikeassa", sanoi ääni, "hänen sydämensä jyskyttää kuin
vasara. Anna hänen vaan maata, kylläpähän siitä tointuu."

Odotin minuutin tai pari, sitten uskalsin luoda salaisen silmäyksen
ympärilleni. Alussa en voinut nähdä kerrassaan mitään, sillä olin ollut
niin kauan pimeässä, ja huoneeseen, jossa olin, pilkisti vain heikko
valo! Mutta pian hoksasin, että pääni yläpuolella kaareutui kipsikatto,
joka oli koristettu jumalten ja jumalattomien kuvilla. Se ei ollut
mikään ryövärien luola, johon minut oli viety, vaan nähtävästi jonkin
venetsialaisen palatsin halli. Pysyen liikkumatta ja aivan hiljaa, minä
sain nyt salaisesti nähdä vilahdukselta minua ympäröivät miehet. Siinä
oli gondolinohjaaja, ruskea, karkeapiirteinen oikein murhaajan näköinen
hirtehinen, ja hänen vieressään kolme muuta miestä, yksi heistä oli
pieni, etukumarainen mies, jolla oli karski ilme kasvoillaan ja
avainnippu kädessä, toiset kaksi olivat kauniisiin livereihin puettuja
nuoria palvelijoita. Kuunnellessani heidän keskusteluaan, selvisi
minulle, että pieni mies oli hovimestari, ja ne kaksi muuta hänen
käskyläisiään. Heitä oli tosin neljä minua vastaan; mutta pieni
hovimestari ei paljoakaan merkinnyt. Jos minulla olisi ollut ase,
olisin minä hymyillyt tälle ylivoimalle; mutta jos käsin oli tapeltava,
niin oli kuitenkin yksi heistä tarpeeksi ylivoimainen vastustaja,
vaikka nuo kolme muuta miestä eivät häntä auttaisikaan. Viekkauden,
mutta ei voiman täytyi tulla avukseni. Katselin ympärilleni keksiäkseni
jonkun keinon paeta ja tein tässä hommassa päälläni tahdottoman
liikkeen. Vaikka se olikin vähäinen, ei se jäänyt kuitenkaan
vartijaltani huomaamatta. "Nouskaahan jaloillenne, pikku ranskalainen",
mörisi gondolinohjaaja, "nouskaa ylös, sanon minä!" Ja hän potkaisi
minua toisen kerran.

Ei milloinkaan ole käskyä toteltu niin nopsasti kuin nyt.
Silmänräpäyksessä olin jaloillani ja syöksyin hallin perälle päin. He
jäljissäni samalla tavalla kuin olen nähnyt englantilaisten koirien
vainoavan kettua; mutta halli päättyi pitkään käytävään, jonne
empimättä syöksyin. Tämä käytävä kääntyi vasemmalle, ja niin tulin
jälleen takaisin halliin. Vainoojani olivat lakkaamatta kintereilläni,
eikä minulla ollut aikaa siekailla. Syöksähdin rappusille, mutta kaksi
miestä tuli sieltä vastaan; vetäydyin takaisin ja koetin avata sitä
ovea, josta minut oli tuotu sisään; mutta se oli suljettu suurella
teljellä, jota ei saanut liikahtamaankaan. Gondolinohjaaja tavoitteli
minua puukollaan, mutta annoin hänelle sellaisen potkun, että hän
keikahti nurin. Hänen veitsensä putosi kilahtaen kivilattialle, mutta
en kerjennyt ottamaan sitä ylös, sillä nyt ilmestyi puolitusinaa muita,
jotka koettivat iskeä minuun kiinni. Kun yritin syöksyä heidän
keskitsensä, pani pieni hovimestari jalkansa eteeni, niin että lensin
nurin; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä olin taas pystyssä ja
vainoojieni otteesta vapautuneena murtauduin heidän lävitseen ja
painelin hallin toisessa päässä olevaa ovea kohti. Onneksi pääsin sinne
ennen takaa-ajajiani ja huudahdin riemusta, kun lukko helposti aukeni;
sillä huomasin, että tämä ovi vei ulos ja sitä myöten olisi pakoni
selvä. Mutta olin unohtanut, missä kaupungissa olin. Jokainen talo on
samalla saari. Kun työnsin oven auki valmiina hyppäämään kadulle,
heijastui valo hallista syvään, hiljaiseen, mustaan veteen, joka
ulottui aina ensimmäiselle rappuselle saakka. Peräydyin takaisin, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä saavuttivat vainoojani minut. Mutta minua
ei ollut varsin helppo nitistää!

Potkin heitä ja raivasin tietä vapaaksi, vaikka yhdelle heistä, joka
innokkaasti koetti pidellä minua kiinni tukasta, jäi koura täyteen
hiuksiani. Pieni hovimestari löi minua avaimella, toisten hakatessa ja
repiessä; mutta vielä kerran pääsin heidän käsistään. Syöksyin suuria
rappusia ylös ja tyrkkäsin auki tavattoman ison sivuoven, joka oli
aivan edessäni, mutta huomasin nyt, että kaikki ponnistukseni olivat
olleet turhia.

Huone, johon olin murtautunut, oli loistavasti valaistu. Kultaisine
kynttiläkruunuineen, mahtavine pilareineen ja maalattuine seinineen ja
kattoineen se oli ilmeisesti jonkun venetsialaisen palatsin suuri sali.
Tällaisia palatseja on sadoittain tässä eriskummallisessa kaupungissa,
ja muutamissa niistä on saleja, jotka kaunistaisivat vaikka Louvrea tai
Versaillesta. Salin keskellä oli koroke, jolla istui puoliympyrään
sijoittuneina kaksitoista miestä, kaikki Fransiskaanimunkkien tavoin
mustiin kaapuihin puettuina ja silmät naamarin peitossa. Joukko
aseistettuja, raa'an näköisiä miehiä seisoi oven suussa, ja heidän
keskellään, koroketta vastapäätä, nuori, kevyen jalkaväen univormuun
puettu mies. Kun hän käänsi päänsä, tunsin hänet. Hän oli kapteeni
Auret, seitsemännestä rykmentistä; nuori baskilainen, jonka kanssa
talven aikana olin tyhjentänyt monta viinilasia. Hän oli kuoleman
kalpea, miesparka, mutta hän käyttäytyi urheasti ryöväreitten joukossa,
jotka häntä ympäröivät. En unohda koskaan sitä toivon välkettä, joka
loisti hänen silmistään, kun hän näki toverinsa tulevan saliin, ja sitä
epätoivon ilmettä, joka tuli sijaan, kun hänelle selvisi, etten ollut
tullut muuttamaan hänen kohtaloansa, vaan jakamaan sen.

Voitte kuvitella näiden miesten hämmästystä, kun syöksyin sisään.
Vainoojani syöksyivät perässäni ja sulkivat oven, niin ettei voinut
olla puhettakaan enemmistä pakoyrityksistä. Juuri tällaisina hetkinä
luontoni nousee voimaansa. Täysin arvokkaasti astuin tuomioistuimen
eteen. Nuttuni oli puolittain riekaleina, tukkani epäjärjestyksessä ja
pääni vuoti verta, mutta katseessani ja asennossani oli jotakin, joka
antoi heidän ymmärtää, ettei mikään tavallinen mies ollut heidän
edessään. Ei ainoakaan käsi liikahtanut minua pidättämään, ja ennen en
pysähtynyt, ennenkuin seisoin erään pienen, vanhan ja hirvittävän
näköisen miehen edessä, jonka harmaa parta ja käskevä ilme sanoi
minulle, että hän oli sekä ikänsä että arvonsa puolesta ensimmäinen.

"Herra", sanoin minä, "te tahdotte kenties sanoa minulle, mistä syystä
väkivaltaisesti on hyökätty kimppuuni ja tuotu minut tänne. Olen
kunniallinen soturi kuten tuokin upseeri tuolla, ja minä vaadin, että
viipymättä laskette meidät molemmat vapaiksi."

Sanojani seurasi pahaa ennustava hiljaisuus. Ei ole miellyttävää seisoa
kahdentoista naamioidun henkilön edessä, ja tuntea kahdentoista
kostonhimoisen italialaisen silmien kiinteästi tuijottavan. Seisoin,
kuten ylpeän sotilaan sopi, ja en voinut olla ajattelematta, kuinka
paljon huomiota arvokkaisuuteni ja ryhtini tuotti Conflansin
husaareille. En usko, että joku muu olisi käyttäytynyt paremmin näissä
vaikeissa olosuhteissa; minä katselin pelottomasti edessäni olevia
kolkkoja miehiä ja odotin vastausta. Harmaapartainen keskeytti vihdoin
hiljaisuuden.

"Kuka on tämä mies?" kysyi hän.

"Hänen nimensä on Gerard", sanoi pieni hovimestari ovelta.

"Eversti Gerard", sanoin minä. "En tahdo teitä pettää, olen Etienne
Gerard, useita kertoja mainittu pikasanomissa ja suositeltu
kunniamiekan saantiin. Olen kenraali Suchet'n adjutantti ja vaadin,
että minut viipymättä päästetään vapaaksi, samoin kuin aseveljenikin,
joka tuolla seisoo."

Sama kauhua herättävä hiljaisuus vallitsi salissa, ja samat kaksitoista
säälimätöntä silmäparia tuijottivat minuun. Harmaapartainen rupesi
jälleen puhumaan.

"Hänen vuoronsa ei ole vielä, kaksi nimeä on listalla ennen häntä." --

"Hän pääsi käsistämme ja syöksyi tänne."

"Odottakoon kunnes vuoronsa tulee; viekää hänet alas puukellariin." --

"Mutta jos hän tekee vastarintaa, teidän ylhäisyytenne?" --

"Työntäkää puukko hänen ruumiiseensa. Tuomioistuin on teidän
puolellanne. Viekää hänet pois, kunnes olemme tehneet selvän näistä
toisista."

Miehet tulivat luokseni; silmänräpäyksen ajan ajattelin tehdä
vastarintaa. Olisin saavuttanut sankarikuoleman; mutta kuka oli täällä
sitä näkemässä ja todistamassa? Ei auttanut muu kuin mukautua
kohtaloonsa. Olen ollut niin monissa vaaroissa ja olen aina selviytynyt
niistä onnellisesti, niin että olen oppinut luottamaan onnentähteeni.
Antauduin siis näiden lurjusten käsiin, ja minut vietiin ulos salista;
gondoolinohjaaja kulki vieressäni puukko valmiina kädessään. Luin hänen
ilkeistä silmistään, että hänelle olisi ollut todellinen tyydytys, jos
olisin antanut hänelle aihetta syöstä sen ruumiiseeni.

Kerrassaan omituisia nämä Venetsian suuret rakennukset -- palatsit,
linnoitukset ja vankilat, kaikki löytyy niissä. Minut vietiin pitkän
käytävän läpi, joka päättyi pimeisiin kivirappusiin, joita myöten
tultiin erääseen lyhyeen käytävään, jossa oli kolme ovea. Minut
työnnettiin yhdestä näistä sisälle, ja ovi pantiin lukkoon. Ainoa valo,
joka tunkeutui luokseni, tuli pienestä käytävän puoleisen seinän
halkeamasta. Hapuillen ja tunnustellen minä tutkin huolellisesti
komeron, johon olin joutunut. Päättäen siitä, mitä olin kuullut,
ymmärsin, että minut vietäisiin täältä pian tuomioistuimen eteen; mutta
luontoni on sellainen, etten koskaan voi jättää mitään pelastumisen
mahdollisuutta koettelematta.

Kopin kivilattia oli niin kostea, ja muurit parin jalan korkeudelta
niin homehtuneet, että oli selvä, että se oli veden alla. Vain vino
reikä katon rajassa oli ainoa aukko, josta saattoi tulla valoa ja
ilmaa. Sen kautta näin kirkkaan tähden minulle tuikkivan, ja se herätti
minussa toivoa ja lohdutusta. En ole koskaan ollut uskovainen,
vaikkakin sellaista ihmistä olen aina kunnioittanut; mutta muistan,
että sinä yönä, kun tähti tuikki minulle, näytti se minusta
kaikkinäkevältä silmältä, ja minusta tuntui samalta, miltä nuoresta,
huolestuneesta rekryytistä täytyy tuntua taistelussa, kun hän näkee
everstinsä tyynen katseen kääntyvän häneen.

Vankilassani oli kolme seinää kivestä, mutta neljäs oli puusta, ja
huomasin, että se oli aivan äskettäin siihen tehty. Todennäköisesti oli
siihen laitettu väliseinä, ja siten jaettu suuri koppi kahteen pieneen.
Mutta eivät vanhat muurit eivätkä kurjat ikkunat tarjonneet mitään
mahdollisuutta pakenemiseen, yhtävähän kuin jykevä ovikaan. Puuseinä
oli siis ainoa, jota kannatti tutkia. Järki sanoi minulle, että jos
tunkeutuisin sen läpi -- mikä ei näyttänyt vaikealta -- tulisin vain
toiseen koppiin, yhtä ahtaaseen kuin se, jossa nyt olin. Kuitenkin olen
aina kernaimmin halunnut toimia kuin panna kädet ristiin, ja tutkin
siitä syystä puuseinää hyvin huolellisesti. Kaksi lautaa oli niin
kehnosti lyöty yhteen, että saatoin ne helposti irroittaa. Haeskelin
ympäristöstäni jotain asetta ja löysin nurkasta vanhan sängynjalan.
Panin sen toisen pään lautojen väliin, ja olin juuri vääntämäisilläni
ne erilleen, kun nopeitten askelten kaiku sai minut pysähtymään ja
kuuntelemaan.

Toivon, että voisin unohtaa sen, mitä nyt kuulin. Olen nähnyt monien
satojen miesten kaatuvan sodassa, ja olen itsekin ollut samassa
vaarassa monen monta kertaa; mutta sehän oli vain jaloa kilvoittelua ja
sotilasvelvollisuuksien täyttämistä. Se oli jotain aivan toista kuin
kuulla ihmistä murhattavan tässä pyöveleitten luolassa. Kuulin kuinka
jotakuta tyrkittiin käytävässä, jotakuta, joka teki vastarintaa ja joka
heittäytyi oveani vasten ohimennessään. Häntä tuotiin varmaankin
kolmannesta kopista, joka oli kauimpana minun komerostani. "Auttakaa,
auttakaa!" huusi hän, ja sitten kuulin iskun ja kiljahduksen.
"Auttakaa, auttakaa!" huusi hän uudelleen, ja sen perästä: "Gerard!
eversti Gerard!" Jalkaväen kapteeniparka oli siellä murhaajien käsissä.
Päästin huudahduksen ja potkin ovea; kuulin hänen vielä kerran
huutavan, ja sitten oli kaikki hiljaista. Minuuttia myöhemmin kuulin
jonkinlaista veden loiskinaa, ja tiesin, ettei ihmissilmä enää koskaan
saisi nähdä Auret'a. Hän oli mennyt samaa tietä kuin niin monet sadat
muut, joiden nimet sinä talvena Venetsiassa katosivat rykmentin
nimiluetteloista.

Askeleita kuului jälleen käytävässä, ja ajattelin, että nyt tultiin
hakemaan minua. Mutta sen sijaan avattiin viereisen kopin ovi, ja joku
vietiin sieltä ulos. Kuulin askeleitten kääntyvän rappusia ylös. Kävin
heti lautoihin käsiksi, jotka jonkun minuutin työskenneltyäni sain niin
irti, että saatoin ottaa ne pois paikoiltaan. Aukon läpi ryömien
tulin nyt toiseen koppiin, joka oli, kuten otaksuin, toinen puoli
huoneestani. Ei ollut helpompi paeta täältä kuin omasta kopistanikaan,
sillä täällä ei ollut toista lautaseinää, ja ovi oli lukossa. Oli
mahdotonta keksiä jotain jälkeä siitä onnettomasta, joka oli täältä
laahattu pois. Palasin jälleen omaan koppiini, asetin laudat
paikoilleen ja kokosin kaiken rohkeuteni odotellen milloin minut
vietäisiin tuomioistuimen eteen, mikä todennäköisesti oli samaa kuin
meneminen kuoleman kouriin.

Kesti kauan, mutta lopulta kuului askeleita käytävässä, ja minä
valmistauduin uudelleen olemaan jonkun murhan todistajana sekä
kuulemaan uhri-paran kiljuntaa. Mutta ei kumpaakaan tapahtunut. Vanki
suljettiin väkivallatta koppiin. En saanut aikaa tirkistellä raosta,
sillä seuraavassa silmänräpäyksessä lyötiin oma oveni auki, ja petollinen
gondolinohjaaja ja eräs toinen mies astuivat koppiini. "Tulkaa,
ranskalainen", sanoi hän. Hän piti verellä tahrattua veistänsä suuressa
karvaisessa kädessään, ja luin hänen silmistään, että hän odotti vain
sopivaa syytä työntääkseen sen sydämeeni. Vastarinta oli turha.
Seurasin sanaakaan puhumatta. Minut vietiin kiviportaita ylös siihen
komeaan saliin, missä aikaisemmin olin seisonut salaisen tuomioistuimen
edessä. Minut tyrkättiin sisään, mutta hämmästyksekseni huomasin, etten
ollut se, johon tuomioistuimen huomio oli kiintynyt. Yksi sen
jäsenistä, pitkä, nuori mies, seisoi tuomioistuimen edessä, puhuen
matalalla, rukoilevalla äänellä. Hänen äänensä vapisi levottomuudesta,
ja hänen kätensä tekivät kummallisia liikkeitä tai pusertuivat ristiin
ankarassa mielenliikutuksessa. "Te ette voi tehdä sitä! Te ette voi
tehdä sitä!" huusi hän. "Minä rukoilen tuomioistuinta harkitsemaan
päätöstänsä." -- "Astu syrjään, veli!" sanoi vanha mies, joka johti
kokousta. "Se asia on ratkaistu, ja nyt on toisen vuoro."

-- "Taivaan tähden, olkaa sääliväinen", huusi nuori mies. -- "Me olemme
jo olleet sääliväisiä", vastasi toinen. "Kuolema olisi ollut
sellaisesta rikoksesta vähäpätöinen rangaistus. Olkaa nyt hiljaa ja
antakaa oikeuden jatkaa työtään!" Näin nuoren miehen epätoivon
valtaamana vaipuvan tuolilleen. Minulla ei kuitenkaan ollut aikaa
tutkiskella, mikä hänen mieltänsä niin liikutti, sillä hänen yksitoista
virkaveljeänsä olivat jo kiinnittäneet synkän katseensa minuun.
Ratkaiseva hetki oli käsissä.

"Tekö olette eversti Gerard?" lausui tuo kauhua herättävä vanha mies.

"Minä olen." -- "Senkö ryövärin adjutantti, joka kutsuu itseään
kenraali Suchet'ksi ja joka toimii tuon Pääryövärin Bonaparten
nimessä?"

Olin vastaamaisillani hänelle, että hän oli valehtelija, mutta aikanaan
on vastaan sanottava, aikanaan vaiettava.

-- "Olen kunnollinen soturi", sanoin minä, "olen totellut saamiani
määräyksiä ja tehnyt velvollisuuteni."

Veri nousi vanhan miehen päähän, ja hänen silmänsä hehkuivat naamion
läpi.

"Te olette varkaita ja ryöväreitä kaikki tyyni", huusi hän. "Mitä
teillä on täällä tekemistä? Te olette ranskalaisia. Miksi ette pysy
Ranskassa? Olemmeko pyytäneet teitä tänne Venetsiaan? Missä ovat meidän
taulumme? Missä ovat San Markuksen hevoset? Keitä te olette ryöstämään
näitä aarteita, joita esi-isämme ovat niin monien vuosisatojen aikana
koonneet? Venetsia oli suuri kaupunki, silloin kuin Ranska oli vielä
autio. Teidän juopot ja tappelunhaluiset taitamattomat sotamiehenne
ovat hävittäneet pyhimysten ja sankariemme muistomerkkejä. Mitä teillä
on tähän sanomista?"

Hän oli tosiaankin kauhea vanha mies, hänen harmaa partansa törrötti
jäykkänä raivosta, ja hän sähisi lyhyet kysymyksensä kuin viili koira.
Olisin voinut sanoa hänelle, että hänen taulunsa olivat hyvässä
turvassa Pariisissa, etteivät hänen hevosensa olleet suurenkaan melun
arvoisia, ja että hän voi nähdä sankareita -- en halunnut sanoa mitään
pyhimyksistä tarvitsematta mennä takaisin esi-isien luo, niin,
tarvitsematta liikahtaa tuolistaankaan; tämän kaiken olisin voinut
sanoa hänelle, mutta se olisi ollut samaa kuin väitellä uskonnosta
mamelukkien kanssa. Kohautin olkapäitäni enkä vastannut mitään.

"Vangilla ei ole mitään sanottavaa puolustukseksensa", sanoi eräs
naamioiduista tuomareistani.

-- "Onko kenelläkään mitään muistuttamista ennen tuomion julistamista?"
kysyi vanha mies antaen katseensa siirtyä tuomarista toiseen. --
"Minulla on kyllä jotain muistuttamista", sanoi yksi heistä, "mutta
minun on vaikea esittää se loukkaamatta erään veljen tunteita, tahdon
senvuoksi vain huomauttaa, että on olemassa aivan erikoinen syy tuomita
tälle upseerille oikein esimerkillinen rangaistus." -- "En ole sitä
unohtanut", vastasi presidentti. Kääntyen nuoren epätoivoisen miehen
puoleen hän sanoi: "Veli, jos tuomioistuimen täytyy toimia tässä
asiassa vastoin teidän toivomuksianne, tahtoo se antaa teille runsaan
korvauksen eräässä toisessa." --

Nuori mies, joka minun tullessani oli puhunut tuomioistuimen edessä,
horjui jaloillaan. "En voi kestää sitä. Teidän ylhäisyytenne suokoon
minulle anteeksi. Tuomioistuin voi toimia ilman minua. Olen sairas.
Olen järjiltäni." Käsiään hurjasti heilutellen syöksyi hän ulos
salista. -- "Antaa hänen mennä", virkkoi vanha mies. "Onhan enemmän
kuin voi vaatia lihalta ja vereltä, että hän jäisi tämän katon alle.
Mutta hän on oikea venetsialainen, ja kun ensimmäinen suvi on ohi,
tulee hän ymmärtämään, ettemme voineet toimia toisin."

Minut oli unohdettu tämän kohtauksen aikana, ja vaikka olenkin mies,
joka ei ole tottunut tulemaan laiminlyödyksi, olisin ollut peräti
onnellinen, jos olisin saanut jäädä huomaamattomaksi. Mutta nyt katsoi
vanha presidentti jälleen minuun kuin tiikeri, joka palaa saaliinsa
luo. "Te saatte maksaa kaikesta; on oikeus ja kohtuus, että sen
teette", puhui hän. "Te, nousukas seikkailija ja muukalainen olette
rohjennut luoda silmänne Venetsian doogin pojantyttäreen, joka oli jo
kihloissa Lorendansin perillisen kanssa. Se, joka nauttii tällaisia
etuoikeuksia, saa maksaa niistä kalliisti."

"Ei suinkaan enempää kuin mikä niiden arvo on", sanoin minä. --
"Puhumme siitä sitten, kun olette suorittanut osan velastanne", sanoi
hän; "luulenpa ettette silloin ole niin kovin suuri suustanne. Matteo,
vie vanki takaisin koppiin. Nyt on maanantai-yö. Älkää antako hänelle
ruokaa eikä juomaa, ja tuokaa hänet jälleen tuomioistuimen eteen
keskiviikkona yöllä. Olemme silloin päättäneet, millä tavalla hänen on
kuoltava."

Tämä ei ollut mikään miellyttävä käänne, mutta se oli kuitenkin
lykkäys, ja vähäisestäkin armosta on kiitollinen, kun sivullaan on
hurjimus veren tahraama puukko kädessään. Mies veti minut pois salista,
ja sysäsi portaita alas koppiin. Ovi lukittiin, ja minut jätettiin
omiin mietteisiini.

Ensimäinen ajatukseni oli laittautua yhteyteen onnettomuustoverini
kanssa. Odotin kunnes askeleet olivat häipyneet, otin sitten varovasti
laudat paikoiltaan ja kurkistin sisään. Valo oli niin heikko, että töin
tuskin saatoin eroittaa haamun, joka oli kyyristynyt nurkkaan. Mutta
voin eroittaa äänen, joka rukoili niin, kuin rukoilee se, joka on
kuolemantuskassa. Laudat mahtoivat ritistä, sillä kuulin hämmästystä
ilmaisevan huudahduksen.

"Rohkeutta, ystävä, rohkeutta!" sanoin minä. "Kaikki ei ole vielä
hukassa. Rohkeutta, sillä Etienne Gerard seisoo vierellänne." --
"Etienne!" -- Se oli naisen ääni -- ääni, joka aina soi korvissani kuin
musiikki. Minä pujottauduin aukosta sisälle ja kiedoin hänet syliini.
"Lucia! Lucia!" huusin minä.

Nyt kuului pitkän aikaa vain Lucia! ja Etienne! sillä tällaisena
hetkenä ei voi sanoa muuta. Hän tointui ensin. "Voi, Etienne, ne
tappavat sinut. Kuinka sinä olet joutunut heidän käsiinsä?"

-- "Vastatessani kirjeeseesi." -- "Kirjeeseeni? En ole kirjoittanut
mitään kirjettä."

"Ne kamalat roistot! Entäs sinä?"

"Juuri kuten sinäkin, Lucia, en minäkään ole mitään kirjettä
kirjoittanut."

"He ovat kiertäneet meidät molemmatkin samaan paulaan."

"Minusta ei ole väliä, Lucia, minua ei uhkaa mikään vaara; ne ovat
lähettäneet minut aivan yksinkertaisesti takaisin koppiini."

"Voi, Etienne, Etienne, ne tappavat sinut; Lorenzo on täällä."

"Se vanha harmaapartainenko?"

"Ei, ei, nuori, tummaverinen mies. Hän rakasti minua, ja minä luulin
rakastavani häntä, kunnes -- kunnes opin tuntemaan, mitä rakkaus on,
Etienne. Hän ei koskaan anna sinulle anteeksi. Hänen sydämensä on
kivestä."

"Tehkööt minulle mitä tahtovat, he eivät ainakaan voi ryöstää minulta
menneitten päivien onnea, Lucia. Mutta sinä -- miten käy sinun?"

-- "Ah, siitä ei kannata puhua. Hetkinen tuskaa ja sitten on kaikki
ohitse. He pitävät sitä häpeän merkkinä, mutta minä olen kantava sitä
kunniamerkkinä, koska sinun tähtesi saan sen."

Hänen sanansa saivat vereni jähmettymään. Kaikki seikkailuni eivät
olleet mitään verrattuina siihen hirveään tuskaan, joka minut nyt
valtasi.

"Lucia! Lucia!" huudahdin minä, "taivaan tähden sano minulle, mitä nuo
ryövärit aikovat sinulle tehdä. Sano se minulle, Lucia, sano."

"Minun ei pitäisi sanoa sitä sinulle, Etienne, sillä sinusta se tuntuu
pahemmalta kuin mitä se itse asiassa on. Mutta teen sen kumminkin,
jotta et luulisi sen olevan jotain vieläkin pahempaa. Presidentti on
määrännyt, että toinen korvistani on leikattava ollakseni ainiaaksi
merkitty, sentähden että olen rakastanut ranskalaista."

Hänen korvansa! Tuo pieni rakas korva, jota niin usein olin suudellut.
Koettelin kädellä hänen sametin pehmeää korvalehteään, tullakseni
vakuutetuksi, ettei tätä pyhäinhäväistystä oltu vielä tehty. Vannon,
että vain ruumiini yli he voisivat päästä käsiksi tähän korvaan. --
"Älä välitä siitä, Etienne -- mutta olen kuitenkin iloinen, että
hiukkasen välität."

"Ne eivät tule sinuun koskemaan -- nuo pirut."

"Toivon vielä, Etienne. Lorenzo on siellä. Hän vaikeni, kun tuomioni
julistettiin, mutta hän on varmasti puhunut puolestani, sittenkuin
minut oli viety pois."

Niin onkin. Kuulin hänen puhuvan.

"Hän on varmaankin pehmittänyt heidän sydämensä."

Tiesin, ettei niin ollut, mutta kuinka olisin voinut sanoa sitä
hänelle? Ja kuitenkin olisin hyvin voinut sen tehdä, sillä naisen
varmalla vaistolla hän arvasi sen vaikenemisestani.

"He eivät tahtoneet kuulla häntä! Älä pelkää sitä kertoa minulle,
rakas! Sinä saat nähdä, että ansaitsen urhoollisen soturin rakkauden.
Missä Lorenzo nyt on?"

"Hän poistui salista."

"Silloin on hän varmasti poistunut koko palatsista."

"Niin luulen."

"Hän on jättänyt minut oman onneni nojaan. Etienne! He tulevat!"

Kuulin tosiaankin etäältä askeleita ja avainten helinää. Miksi he nyt
tulivat, kun ei kerran ollut muita vankeja tuotavana oikeuden eteen?
He tulivat siis täyttämään rakastetulleni tuomittua hirmuista
rangaistusta! Seisoin Lucian ja oven välissä ja tunsin jäsenissäni
leijonan voimat. Ennen työntäisin talon nurin kuin sallisin heidän
koskea Luciaan.

"Mene takaisin! Mene takaisin", huusi hän, "ne tappavat sinut, Etienne.
Minun henkeni ei ole vaarassa. Rakkautesi tähden, mene takaisin,
Etienne. Ei se ole mitään. En päästä ääntäkään. Et tiedä siitä mitään,
ennenkuin se on jo ohi."

Hän painiskeli kanssani, tuo hento olento, ja jollain ihmeellisellä
voimalla veti hän minut aukon luokse. Mutta päähäni pälkähti salaman
nopea ajatus.

"Me voimme pelastua", kuiskasin minä. "Tee nopeasti ja vastustelematta
mitä käsken. Mene minun koppiini. Nopeasti!"

Työnsin hänet aukon läpi ja autoin häntä asettamaan laudat paikoilleen.
Olin ottanut hänen viittansa. Sen kietaisin ympärilleni ja ryömin kopin
pimeimpään nurkkaan. Siellä makasin, kun ovi aukeni, ja useita miehiä
tuli sisään. Olin päätellyt, ettei heillä ollut lyhtyä mukanaan, koska
he eivät sitä ennenkään olleet käyttäneet. Heidän silmissään minä
näytin mustalta möhkäleeltä maatessani siinä nurkassa.

"Tänne valoa", sanoi eräs miehistä. -- "Ei, ei, piru vieköön!", huusi
raaka ääni, josta tunsit Matteo-roiston. "Tämä on pilaa, josta minä en
pidä, ja kuta enemmän sitä tuumailen, sen vähemmin minua haluttaa sitä
tehdä. Olen hyvin pahoillani, Signora, mutta tuomioistuimen käskyä
täyty; noudattaa."

Ensimmäinen ajatukseni oli ponnahtaa ylös ja syöksyä ulos avonaisesta
ovesta. Mutta mitä se Luciaa hyödyttäisi! Edellyttäen, että pääsisin
pakoon, olisi hän heidän vallassaan, kunnes tulisin takaisin avun kera,
sillä yksin en voinut häntä pelastaa. Kaikki tämä välähti salaman
nopeudella päässäni ja tulin siihen johtopäätökseen, että ainoa keino
oli maata hiljaa, odottaa mitä tuleman piti ja antautua kohtalon
huomaan. Miehen karkea käsi kopeloitsi tukassani -- tukassani, jota
vain naisen käsi oli kosketellut. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän
tarttunut korvaani, ja väristys, ikäänkuin jos minua olisi poltettu
tulisella raudalla, kulki ruumiini läpi. Purin huuliani voidakseni olla
huutamatta ja tunsin veren vuotavan pitkin niskaani ja selkääni.

"Kas niin! Tattis taivaalle, että se on ohi", sanoi mies taputtaen
minua ystävällisesti poskelle. "Olette ollut urhea tyttö, signora, sen
voin teistä sanoa, mutta toivoisin, että teillä olisi ollut parempi maku
kuin rakastua ranskalaiseen. Saatte kiittää häntä ettekä minua siitä,
mitä minun on nyt täytynyt teille tehdä."

Mitäpä saatoin tehdä muuta kuin maata aivan hiljaa ja kiristellä
hampaitani avuttomuudessani. Samalla kuitenkin lievensi tuskaani ja
raivoani se ajatus, että olin kärsinyt naisen puolesta, jota rakastin.
Miesten tapa aina on sanoa naisille, että he mielellään kärsisivät mitä
tuskaa tahansa heidän tähtensä; mutta minun etuoikeutenani oli näyttää,
etten ollut luvannut enempää kuin saatoin täyttää. Ajattelin myös,
kuinka jalona tekoani pidettäisiin, kun tämä tapaus kerran tulisi
tunnetuksi, ja kuinka ylpeitä Conflansin husaarit tulisivat olemaan
everstistään. Nämä ajatukset auttoivat minua kärsimään hiljaa, veren
lakkaamatta virratessa niskaani pitkin ja tipahdellessa kivilattialle.

Mutta veren tipahteleminen oli vähällä saattaa minut turmioon.

"Hänestä vuotaa vahvasti verta", sanoi eräs miehistä. "Parasta on, että
haet haavurin, muuten löydät hänet huomenna kuolleena."

"Hän makaa aivan hiljaa, eikä ole suutansa avannut", sanoi toinen.
"Säikähdys on tappanut hänet."

"Joutavia, nuori nainen ei kuole niinkään helposti", arveli Matteo.
"Olen sitä paitsi leikannut vain pienen palasen; pääasiahan on, että
tuomioistuimen merkki on häneen tosiaan lyöty. Nouskaa ylös, signora,
nouskaa ylös!"

Hän tarttui hartioihini ja sydämeni lakkasi lyömästä pelosta, että hän
tuntisi olkaimet viitan alla.

"Kuinka on laitanne?" kysyi hän. En vastannut mitään. -- "Piru vieköön,
toivoisinpa, että olisin tässä miehen, enkä naisen kanssa tekemisissä,
vaikka hän onkin Venetsian kaunein nainen", lausui gondolinohjaaja.
"Tänne Nicola, lainaa minulle nenäliinaasi ja tuo valoa."

Kaikki oli menetetty. Pahin oli tapahtunut. Ei mikään minua voinut
pelastaa. Makasin yhä kokoon kyyristyneenä nurkassani, mutta jokainen
lihas ruumiissani oli jännitetty kuten villillä kissalla, joka on
valmis hyppäämään. Jos minun olisi kuoltava, olin päättänyt, että
kuolemani piti olla elämäni arvoinen.

Yksi miehistä oli mennyt hakemaan lyhtyä, Matteo koetti nenäliinalla
saada verenvuodon pysähtymään; tuossa tuokiossa olisi salaisuuteni
keksitty, mutta äkkiä nousi Matteo pystyyn jääden liikkumattomana
seisomaan. Samassa silmänräpäyksessä kuulin sekavaa äänten sorinaa pääni
yläpuolella olevan ikkunan luota. Airojen kitinä yhtyi ihmisääniin.
Sitten koputettiin ulko-ovelle, ja peloittava ääni jymisi: "Aukaiskaa!
Aukaiskaa keisarin nimessä!"

Keisari! Kuten pahat henget pötkivät pakoon pyhimyksen nimeä
mainittaessa, niin kiiruhtivat nyt säikähtynein huudahduksin Matteo,
palvelijat, hovimestari, miehet, koko ryövärijoukko pakoon tämän sanan
kuullessaan. Laukaus pamahti, sitten kirveen isku, ja ovi murrettiin
auki. Käytävästä kuului sitten aseitten helinää ja ranskalaisten
sotamiesten huutoja. Seuraavassa silmänräpäyksessä juoksi eräs heistä
portaita alas ja syöksyi suoraan koppiini. "Lucia!" huudahti hän.
"Lucia!" Hän seisoi himmeässä valossa, hengästyneenä ja kykenemättä
puhumaan. Lopulta hän virkkoi: "Enkö ole näyttänyt sinulle, kuinka
suuresti sinua rakastan? Saatoinko enempää tehdä todistaakseni sen
sinulle? Olen kavaltanut maani, olen rikkonut valani, olen syössyt
ystäväni onnettomuuteen ja pannut henkeni alttiiksi sinut
vapauttaakseni."

Se oli nuori Lorenzo Loredan, rakastaja, jonka olin lyönyt laudalta.
Minun kävi häntä sääliksi tällä hetkellä; mutta kukin on itseään
lähinnä rakkaudessa, ja sille, joka menettää pelin on ainoana
lohdutuksena sen menettäminen miellyttävälle ja arvossapidetylle
voittajalle. Aioin tämän hänelle selittää, mutta ensimmäiset sanani
kuultuaan hän vavahti hämmästyksestä, juoksi käytävään, otti siellä
riippuvan lampun ja valaisi sillä kasvojani.

"Tekö se olettekin, te, ilkiö!" huusi hän. "Te kirottu ranskalainen.
Teidän täytyy maksaa minulle se vääryys, jonka olette tehnyt minulle."

Mutta samassa hetkessä hän huomasi kasvojeni kalpeuden ja veren, joka
lakkaamatta vuoti korvastani.

"Mitä tämä on?" kysyi hän. "Minkä vuoksi olette menettänyt korvanne?"

Voitin heikkouteni, ja pitäen nenäliinaa korvassani, nousin pystyyn
husaarien ylpeänä everstinä.

"Kärsimäni vahinko ei merkitse mitään, herra. Teidän suostumuksellanne,
hyvä herra, emme enää puhu näin vähäpätöisestä ja henkilökohtaisesta
asiasta."

Mutta Lucia oli tunkeutunut kopistaan ja kertoi koko jutun, samalla
hyväillen Lorenzon käsivartta.

"Tämä jalo herrasmies astui minun paikalleni, Lorenzo! Hän on kärsinyt
pelastaakseen minut."

Näin italialaisen kasvoista, mikä taistelu hänen sisimmässään kävi, ja
tunsin myötätuntoa häntä kohtaan. Lopulta ojensi hän minulle kätensä.

"Eversti Gerard, te olette suuren rakkauden arvoinen. Annan teille
anteeksi, sillä vaikka olettekin tehnyt minulle vääryyttä, olette
pyytänyt anteeksi jalolla tavalla. Mutta ihmettelen suuresti, että
tapaan teidät elävänä. Poistuin tuomioistuimesta ennenkuin teidät
tuomittiin, mutta ymmärsin, ettei ketään ranskalaista kohtaan
osoitettaisi armahtavaisuutta senvuoksi, että he ovat hävittäneet
Venetsian taideteoksia."

"Hän ei ole niitä hävittänyt", huudahti Lucia, "hän on auttanut
säilyttämään niitä palatsissamme."

"Ainakin yhtä niistä", sanoin minä suudellen hänen kättänsä.

Tällä tavalla, ystäväni, tulin menettäneeksi korvani. Kaksi päivää
yöllisen seikkailuni jälkeen löydettiin Lorenzo sydän lävistettynä Sant
Markustorilta. Tuomioistuimen jäsenistä ja sen pyöveleistä ammuttiin
Matteo ja kolme muuta, toiset karkoitettiin kaupungista. Lucia,
rakastettu Luciani vetäytyi Muranon luostariin, sittenkuin ranskalaiset
olivat poistuneet Venetsiasta. Siellä hän on luultavasti vieläkin
ihastuttavana abbedissana, joka kenties jo aikoja sitten on unohtanut
ne päivät, jolloin sydämemme sykkivät toisiaan vastaan, koko maailman
tuntuessa niin pieneltä verrattuna siihen rakkauteen, joka paloi
suonissamme. Tai ehkei niin ole kumminkaan käynyt. Ehkäpä hän ei ole
voinut unohtaa. Voi olla hetkiä, jolloin hänen sielunsa rauha
häiriintyy, kun hän muistelee vanhaa soturia, joka häntä ammoin
häipyneinä päivinä rakasti. Nuoruus ja intohimot ovat olleet ja
menneet, mutta gentlemannin sydän ei koskaan muutu, ja Etienne Gerard
tahtoo taivuttaa harmaan päänsä hänen edessään ja mielellään uhrata
toisenkin korvansa häntä palvellakseen.



II.

Korsikalainen veljeskunta.


Kun keisari tarvitsi reilua sotamiestä, muisti hän aina armollisesti
Etienne Gerardin nimen, ja harvoin hän sen unohti palkintojen
jaossakaan.

Hämmästyttävät tosiseikat, jotka nyt aion kertoa, olen pitänyt salassa
niin kauan kuin keisari eli, siitä syystä, että annoin hänelle
sellaisen lupauksen, mutta en huomaa kenenkään vahingoittuvan, jos nyt
kerron sen tärkeän osan, joka minulla oli ja jonka johdosta tulin
salaiseen liittoon keisarin kanssa. Kun keisari palasi kotiin
Pariisiin rauhanjulistuksen jälkeen vuonna 1807, vietti hän suurimman
osan ajastaan keisarinnan luona ja Fontainebleaun hovissa.
Husaarirykmenttimme ja kaartin ratsutaitoiset jääkärit sijoitettiin
myös hoviin. Se on, kuten tiedätte, vain pieni, suurten metsien
siimeksessä oleva kaupunki, ja oli merkillistä nähdä sen täyttyvän
suurherttuoista ja prinsseistä, jotka pyörivät Napoleonin ympärillä,
kuten koirat herransa ympärillä, jokainen toivoen saavansa jonkun
luupalasen. Kaduilla kuuli puhuttavan enemmän saksaa kuin ranskaa,
sillä ne, jotka olivat meitä auttaneet viimeisessä taistelussa, olivat
tulleet pyytämään palkintoa, ja ne, jotka olivat taistelleet meitä
vastaan, olivat tulleet koettamaan torjua rangaistustaan.

Ja säännöllisesti joka aamu ratsasti pieni mies, jolla oli kalpeat
kasvot ja kylmät, harmaat silmät, metsästämään vaiteliaana ja
luoksepääsemättömänä, ja koko seurue tuli hänen perässään, koettaen
siepata jonkun sanan hänen suustaan. Ja niin, kun hän sattui sille
tuulelle, saattoi hän viskellä sadottain neliöpeninkulmia toiselle, tai
ottaa sama määrä pois toiselta, siirrellä kuningaskuntia sen tai tämän
joen varrelle, tahi sijoittaa jonkun vuorijonon kupeelle. Tämmöinen oli
nyt se tapa, jolla hän tavallisesti toimitteli asioitaan, tuo pieni
tykistömies, jonka olimme kohottaneet niin korkealle miekoillamme ja
pajuneteillamme.

Hän oivalsi myöskin varsin hyvin, mistä hänen mahtinsa oli peräisin, ja
me tiesimme sen myös. Myönsimme, että hän oli maailman parhain johtaja,
mutta emme myöskään unohtaneet, että hänellä oli parhaimmat soturit
johdettavinaan.

Eräänä kauniina päivänä, kun istuin vahdissa pelaten korttia nuoren
jääkäri Morat'n kanssa, aukeni ovi, ja sisään astui Lasalle,
everstimme. Morat ja minä ponnahdimme pystyyn ja tervehdimme.

"Poikaseni", sanoi hän taputtaen minua olalle, "keisari haluaa puhua
kanssanne kello neljä."

Huone rupesi pyörimään silmissäni kuultuani nämä sanat. "Mitä sanotte?"
huudahdin minä. "Keisariko?"

"Juuri hän", sanoi eversti hymyillen ällistykselleni.

"Mutta keisarihan tuskin aavistaa olemassa-oloani, eversti", vastustin
minä, "minkätähden hän käskisi minua luokseen?"

"Niin, se on juuri se, jota minäkään en voi ymmärtää", vastasi Lasalle
viiksiään kierrellen. "Ehkä tämä on teille onnenpotkaus, kuka tietää;
voi olla, että se on ensimmäinen askel kolmikolkka-hattua kohden."

Hän jätti minut ystävällisesti nyökäten ja luvaten tulla hakemaan minua
linnaan. Kello puoli neljä tuli hän jälleen luokseni, hymyilevänä ja
sydämellisenä kuten tavallisesti, istuutui tuolille ojentaen koipensa
pitkin pituuttaan ja puhui tavallisella meluavalla tavallaan.

"Asian laita on seuraava, poikaseni. Olin aamupäivällä keisarin luona
hänen yksityishuoneessaan, kun hänelle tuotiin kirje. Hän aukaisi sen,
ja samassa vavahti hän niin ankarasti, että paperi putosi lattialle.
Otin sen ylös, mutta hän tuijotti eteensä seinään, ikäänkuin olisi
nähnyt jonkun kummituksen. 'Fratelli dell Ajaccio', mutisi hän, ja
sitten vielä kerran: Fratelli dell Ajaccio! Minä en oikein osaa
italiaa, enkä ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti! Sain sen käsityksen, että
hän oli kadottanut järkensä, ja te olisitte luullut samoin, jos
olisitte nähnyt hänen silmänsä. Hän luki kirjeen ja istui sitten
liikkumatta puolisen tuntia tai enemmän."

No niin, viimein tuli hän kuitenkin entiselleen.

"Otaksun, Lasalle", sanoi hän, "että teillä on yksi ja toinen reipas
upseeri kymmenennessä?"

"Sellaisia he ovat kaikki tyyni, sire", vastasin minä.

"Jos te valitsisitte yhden, johon voi luottaa jos niin tarvitaan, mutta
joka ei liikoja mietiskelisi, te ymmärrätte minut kyllä, Lasalle, --
kenen silloin valitsisitte?"

Käsitin, että hän tarvitsi miehen, joka ei liikoja tuumiskelisi hänen
suunnitelmiaan.

"Minulla on eräs", sanoin minä, "joka on pelkkää kannuksia ja viiksiä,
ja joka ei juuri muuta ajattele kuin naisia ja hevosia."

"'Hän on mies, jota minä tarvitsen', sanoi Napoleon. 'Laittakaa hänet
yksityishuoneeseeni kello neljä.' Näin se kävi, ja nyt matkaan, sillä
keisari ei koskaan anna anteeksi puuttuvaa täsmällisyyttä."

Kaukana siitä että minua olisivat miellyttäneet ne syyt, joiden nojalla
eversti valitsi minut. Hän taisi huomata sen kasvoistani, sillä hän
puhkesi nauramaan täyttä kurkkua ja taputteli minua hyväntahtoisesti
olalle mennessämme linnan pihan poikki.

Viisi minuuttia myöhemmin seisoin keisarin edessä. Hän silmäili minua
ystävällisesti ja viittasi pysähtymään oven suuhun.

De Meneval kirjoitti hänen sanelunsa mukaan, ja aina ajatuksen
lausuttuaan silmäili hän sihteeriään kosteilla koiran silmillään.

"Riittää. Voitte mennä", sanoi keisari äkkiä. Kun sihteeri oli
poistunut huoneesta, astui keisari kädet selän takana luokseni ja
silmäili minua kiireestä kantapäähän sanaakaan lausumatta.

Vaikka hän itse oli pienikasvuinen, näki hän mielellään suuria miehiä
ympärillään, ja siksipä arvaan ulkomuotoni häntä miellyttäneen.

"No, monsieur Gerard", sanoi hän viimein osoittaen etusormellaan yhtä
turkistakkini kultanappia, "minulle on ilmoitettu, että te olette hyvin
ansiokas nuori upseeri. Everstinne antaa teistä erinomaisen
arvostelun."

Olisin mielelläni tahtonut antaa hänelle loisteliaan vastauksen, mutta
en keksinyt tällä hetkellä mitään sanomista lukuunottamatta Lasallen
tyhmää "pelkkää kannuksia ja viiksiä", ja siihen se päättyi, etten
vastannut kerrassaan mitään.

Keisari tarkasteli tarkkaavaisesti kasvojani ja sanoi sitten: "Minä
luulen, että te olette juuri se mies, jota tarvitsen. Urhoollisia ja
lahjakkaita miehiä on kaikkialla ympärilläni, mutta urhoollista miestä,
joka -- --." Hän ei lausunut tarkoitustansa loppuun, ja tunnustaa
täytyy, etten ymmärtänyt, mihin hän tähtäsi. Tyydyin vakuuttamaan
hänelle, että hän saattoi luottaa minuun kuolemaan saakka.

"Tehän olette, mikäli tiedän, oivallinen miekkailija?" sanoi hän.

"Jotenkin hyvä, sire", vastasin minä.

"Teidät valittiin rykmentistänne taistelemaan Chambarantin husaarien
mestarimiekkailijan kanssa?"

"Toverini osoittivat minulle sen kunnian, sire."

"Ja saadaksenne harjaantumista, te loukkasitte kuutta
miekkailu-mestaria viikkoa ennen kaksintaistelua?"

"Minun onnistui suorittaa seitsemän kaksintaistelua yhtä monessa
päivässä, sire."

"Älkää antako meidän toistamiseen kuulla moisista vehkeistä, monsieur",
ärjäsi hän äkillisen vihanpuuskan valtaamana, joka vaikutti aivan
jäätävästi. "Luuletteko te, että minä pidän veteraanejani
miekkailumestareina, jotka olisivat teidän maalitauluinanne. Kuinka
minä voisin katsoa Eurooppaa kasvoista kasvoihin, jos sotilaani
kääntävät miekkansa toisiaan vastaan? Antakaahan minun kuulla vielä
kerran, että te kaksintaistelette, ja minä olen musertava teidät näiden
sormieni väliin."

Näin hänen pienen paksun kätensä vilahtavan silmieni ohi, ja hänen
äänensä oli tullut tavattoman käheäksi. Kunniani kautta, tällä hetkellä
olisin ilolla vaihtanut osaa jonkun yksinäisen sotamiehen kanssa, joka
seisoo koko vihollisjoukkoa vastassa. Hän kääntyi pöytään päin, ja kun
hän jälleen näytti minulle kasvonsa, olivat kaikki myrskyn jäljet
kadonneet, ja hänen kasvoillaan oli tuo merkillinen hymy, joka näkyi
vain huulista, ei milloinkaan silmistä.

"Minä tarvitsen taitavaa miekkaa, monsieur Gerard", sanoi hän, "ja on
erinäisiä syitä, joiden vuoksi valitsen teidät. Mutta ennen kaikkea
minun täytyy vaatia teiltä vaitioloa. Niin kauan kuin on tarpeellista,
ei se, minkä tänään yhdessä tulemme suorittamaan, saa tulla kenenkään
muun tietoon."

Kumarsin.

"Edelleen en välitä teidän arveluistanne tai ehdotuksistanne; toivon
vain, että te tarkasti suoritatte, mitä teiltä vaaditaan."

Kumarsin taas.

"Miekkanne minä tarvitsen, en ymmärrystänne. Minä pidän huolta
ajattelemisesta, ymmärrättekö?"

"Kyllä, sire."

"Tiedättekö missä päin metsässä on suuri kaksirunkoinen honka, jonka
luokse metsäkoirat kootaan?"

Jos hän olisi tiennyt, että kohtasin erään pienen ystävättäreni
samaisen puun alla kolme kertaa viikossa, ei hän olisi minulta sitä
kysynyt. Kumarsin jälleen äänettömänä.

"Hyvä! Tahdotteko tavata minut siellä kello kymmenen tänä iltana."

Olin jo päässyt niin pitkälle, etten enää mistään hämmästynyt. Jos hän
olisi pyytänyt, että ottaisin hänen paikkansa keisarillisella
valtaistuimella, ei minulla olisi ollut muuta vastausta kuin äänetön
kumarrus.

"Me etenemme kauemmaksi metsään yhdessä", sanoi keisari. "Teillä tulee
olla aseenanne miekka, mutta ei pistooleja. Te ette saa kiinnittää
minuun pienintäkään huomiota, ja minä en puhu teille mitään. Me
lähdemme kulkemaan äänettöminä. Ymmärrättekö?"

"Ymmärrän, sire."

"Kuljettuamme jonkun matkaa, tulemme näkemään miehen tai
todennäköisesti kaksi erään tietyn puun alla. Me lähestymme heitä. Jos
annan teille merkin minua puolustaa, tulee teillä olla miekkanne
valmiina. Jos sensijaan puhelen näiden miesten kanssa, täytyy teidän
odottaa ja katsoa, mitä tuleman pitää. Jos käy välttämättömäksi teidän
paljastaa säilänne, on teidän pidettävä huolta, ettei kumpikaan heistä,
jos niitä on nimittäin kaksi, pääse käsistämme. Olen itse auttava
teitä."

"Sire", puhkesin minä puhumaan, "olen vakuutettu, että kahdessa ei ole
minulle liikaa; mutta eiköhän olisi parempi ottaa joku tovereistani
mukaan, ettei teidän tarvitsisi ottaa osaa sellaiseen taisteluun."

"Kas, kas vaan", sanoi hän kärsimättömästi. "Minä olin sotilas,
ennenkuin tulin keisariksi. Ettekö sitten usko, että tykkimiehelläkin
on miekka yhtä hyvin kuin jollain husaarilla? Mutta käskin teidän olla
väittämättä vastaan. Olkaa hyvä ja tehkää kirjaimellisesti mitä sanon.
Jos miekat ovat kerran vedetyt huotristaan, ei kumpainenkaan niistä
kahdesta miehestä saa päästä elävänä."

"Sitä he eivät ehdi tehdäkään, sire", vakuutin minä.

"Hyvä on. Minulla ei ole muita määräyksiä teille annettavana. Voitte
mennä."

Käännyin ovea kohti, mutta äkkiä pälkähti päähäni eräs ajatus ja
käännyin takaisin.

"Tulin ajatelleeksi, sire -- --"

Hän syöksähti minua vastaan kuin villipeto.

Luulin todellakin, että hän löisi minua.

"Ajatella", huusi hän. "Tekö, tekö! Luuletteko te minun valinneen
teidät sentähden, että saisitte ajatella? Sanokaapas se minulle vielä
kerran, niin! Te ainoa, joka -- no saman tekevä. Te kohtaatte minut
kello kymmenen hongan luona."

Piru vie, en ollut niin vähääkään iloissani päästyäni ulos huoneesta,
ja juoksin asuntooni kuin mikäkin koulupoika, joka on päässyt
opettajansa kourista.

Keisari vaati minulta etten ajattelisi, ja tein parhaani totellakseni
häntä. Otin kortit esille ja koetin keksiä joitakin uusia trikkejä.
Mutta en saanut päähäni edes valttiakaan ja pyyhkäisin epätoivoissani
kortit lattialle. Sitten otin miekkani ja harjoittelin valehyökkäystä
aina väsymykseen saakka, mutta kaikki oli turhaa. Ajatukseni tahtoi
työskennellä vastoin tahtoani. Se oli vastuu, hirvittävä edesvastuu! Ja
se lepäsi yksinomaan minun hartioillani, Ei ollut ketään jakamassa sitä
kanssani. Kuinka monasti olinkin katsellut kuolemaa silmästä silmään,
en ollut kuitenkaan koskaan tiennyt, mitä todellinen pelko on,
ennenkuin tällä hetkellä. Mutta sitten ajattelin, että voin ainoastaan
tehdä parhaani urhoollisena ja rehellisenä soturina ja ennen kaikkea
noudattaa pilkusta pilkkuun niitä määräyksiä, joita olin saanut. Ja jos
kaikki kävisi hyvin, tulisi tästä varmasti onneni peruskivi. Tällä
tavoin vietin pitkän, pitkän illan, horjuen toivon ja pelon välillä,
kunnes vihdoinkin sovittu hetki oli lyönyt.

Otin päälleni sotilaspukuun kuuluvan viittani, koska en tiennyt, kuinka
suuren osan yöstä saisin viettää metsässä, ja kiinnitin miekkani viitan
ympärille. Vaihdoin sitäpaitsi pitkät saappaani kevyeen kenkä-pariin,
voidakseni helpommin liikkua, ja näin varustettuna läksin matkalle.

Kuljin pihan kenttämajojen ja kahvilarivien ohi, jotka olivat täynnä
sotilaita, ja vähitellen näyttäytyivät metsän ensimmäiset, hajallaan
olevat puut. Kiiruhdin suoraa päätä sille paikalle, jonka vanhan hongan
luona tunsin, kuten sanottu, erinäisestä syystä varsin hyvin. Oli
kuutamo, ja saavuttuani kohtauspaikalle, huomasin, etten ollut tullut
ensimmäiseksi. Keisari käveli siellä edes takaisin kädet selän takana
ja kasvot hieman rintaan päin taipuneina. Hänen päällänsä oli harmaa,
väljä viitta ja päässä aivan liian suuri hattu. Olin nähnyt hänet
samassa asussa talvisotaretkellä Puolassa.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että hän vihastuisi, kun oli saanut
odottaa, mutta lähestyessäni häntä kuulin suuren kirkonkellon
Fontainebleaussa lyövän kymmentä. Oli siis toteen näytetty, että hän se
oli tullut liian aikaiseen, enkä minä liian myöhään. Huomautus tästä
seikasta pyöri jo huulillani, mutta muistin sentään hyvissä ajoin hänen
käskynsä olla puhumatta. Tyydyin senvuoksi vain lyömään kannukset
yhteen ja tervehtimään. Hän loi silmäyksen minuun, ja sitten hän
kääntyi sanaakaan sanomatta ja alkoi hitaasti kävellä pitkin metsää.
Pysyttelin edelleen määrätyn matkan päässä hänen takanaan. Vaelsimme
yli penikulman, ja tiesin jo entuudestaan, mikä oli matkamme päämäärä.
Keskellä aukeata paikkaa seisoo siellä erään jättiläismäisen puun
pirstoutunut kanto. Sitä kutsutaan yleisesti "papin penkiksi"; ja siitä
paikasta kerrotaan niin monta jumalatonta juttua, että tunnen monta
sotamiestä, jotka eivät juuri mielellään seisoisi siellä vahdissa.

Tultuamme lähemmäksi huomasin, että kaksi miestä odotti meitä.

Kun ensin äkkäsin heidät, seisoivat he kannon takana, ikäänkuin
olisivat halunneet pysyä näkymättöminä, mutta astuessamme heitä kohden,
tulivat he esille piilostaan kohtaamaan meitä. Keisari vilkaisi
taaksensa minuun ja hiljensi hiukan kulkuaan, niin että tulin häntä
kyynärän verran lähemmäksi. Voitte kuvitella, että minulla oli
sapelinkahva tiukasti kourassani, ja että pidin molempia vastaan
tulevia miehiä tiukasti silmällä. Toinen heistä oli tavattoman pitkä ja
laiha, toinen sitä vastoin oli verrattain pienikasvuinen ja asteli
karskisti, ylimielisen näköisenä.

Molemmillakin oli mustat viitat päällään, jotka roikkuivat yhdeltä
puolelta alas, aivan kuten Murat'n rakuunat niitä pitävät. Heidän
hattunsa olivat mustat ja muodoltaan litteät jollaisia olin viimeksi
nähnyt Espanjassa. Heidän silmiään eroitin vain vilaukselta. Mutta kun
kalpea kuu oli heidän takanaan, ja heidän mustat varjonsa liikkuivat
heidän edellään, näyttivät he juuri semmoisilta haamuilta, joita voi
odottaa kohtaavansa yöllä "papin penkin" luona.

Keisari oli pysähtynyt, ja nämä muukalaiset seisoivat myöskin aivan
hiljaa ainoastaan muutaman askeleen päässä meistä. Olin hiipinyt
seuraajani vierelle, niin että me kaikki neljä seisoimme kasvoista
kasvoihin sanaakaan vaihtamatta. Olin iskenyt silmäni erikoisesti
pitkään mieheen, senvuoksi että hän seisoi minua lähinnä.
Tarkastellessani häntä selveni minulle, että hän oli hirvittävän
hermostuneessa mielen tilassa. Hänen hintelä vartalonsa vapisi
kiireestä kantapäähän, ja kuulin nopeaa ja raskasta, ikäänkuin kuoloon
saakka väsyneen koiran ähkymistä. Äkkiä antoi toinen heistä lyhyen
merkin vihellyksellä. Pitkä mies taivutti selkäänsä ja koukisti
polviaan kuin joku sukeltaja, joka on juuri hyppäämäisillään; mutta
ennenkuin hän ehti liikahtaakaan, syöksyin paljastetuin miekoin hänen
eteensä. Samassa silmänräpäyksessä hyppäsi pienempi miehistä keisaria
kohti ja upotti pitkän kapean puukon hänen rintaansa.

Jumalani! tätä kauhun hetkeä! Oli ihme etten itsekin siinä samassa
horjahtanut kuolleena maahan. Kuin unessa näin harmaan haamun
pyörähtelevän ympäri kouristuksen tapaisin nykäyksin. Eroitin kuun
valossa vilaukselta kolme tuumaa punaista terästä, joka pisti ulos
hänen hartioidensa välistä. Sitten hän jysähti maahan päästäen kuoleman
kiljahduksen, sillä aikaa kuin murhaaja heilutti molempia käsivarsiaan
ulvoen ilosta. Mutta minä -- minä iskeä täräytin miekallani hänen
palleansa läpi niin hirvittävällä voimalla, että hän iskusta, jonka sai
miekankahvastani kylkiluittensa alle, lennähti kuusi askelta takaperin,
ennenkuin putosi maahan. Sen jälkeen syöksyin suitsuavine säilineni
toisen kimppuun, niin verenhimoisena, etten koskaan eläissäni ollut
sellaista tuntenut, enkä koskaan myöhemmin tullut sellaista tuntemaan.
Kun käännyin ympäri, välkkyi tikari silmieni edessä; tunsin sen kylmän
henkäyksen, kun se livahti kaulani ohi roiston ranteen töksähtäessä
olkapäätäni vastaan. Yritin pistää häntä miekallani, mutta hän pääsi
irti käsistäni ja alkoi syöksyä täyttä vauhtia pakoon, juosten kuten
metsäkauris kuun valaiseman metsälakeuden poikki.

Mutta ei hän minusta näin vähällä selviäisi. Tiesin, että murhaajan
tikari oli täyttänyt tehtävänsä. Viivähdin vain silmänräpäyksen
koettaakseni kylmää kättä.

"Sire, Sire!" huusin minä, ja silloin, kun ei tullut mitään ääntä tai
liikettä vastaukseksi, ja kun punainen lätäkkö ruohomatolla yhä vain
suureni, silloin tiesin, että kaikki oli hukassa. Ponnahdin ylös,
heitin viitan pois ja juoksin minkä käpälistä lähti tuon roiston
perään, joka vielä oli hengissä.

Oh, kuinka siunasinkaan sitä viisautta, joka oli saattanut minut
ottamaan jalkoihini kevyet kengät! Ja onnellista vaistoani, joka oli
saattanut minut heittämään viitan pois! Joko mies ei voinut päästä
erilleen viitastaan, tahi sitten hän oli niin typertynyt, ettei voinut
mitään ajatella. Asiain näin ollen alkoi välimatka tuntuvasti lyhentyä.
Hän mahtoi olla aivan pois suunniltaan, sillä hän ei edes yrittänytkään
kätkeytyä metsän tiheikköön, vaan juoksi päätä pahkaa aukeita paikkoja
pitkin, kunnes saapui kedolle, joka vie suurelle Fontainebleaun
hautuumaalle. Hän juoksi hyvin, se on totta -- juoksi kuten pelkuri
henkensä edestä. Mutta minä painelin kuin kohtalo pahantekijän
kintereillä.

Kyynärä kyynärältä lyheni välimatkamme, kunnes saatoin eroittaa hänen
kuivan, ähkyvän hengityksensä. Suuri hauta aukeni äkkiä hänen eteensä,
ja kun hän katsahtaessaan taaksensa huomasi minut, pääsi häneltä
epätoivoinen kiljahdus. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän kadonnut
näkyvistä.

Kerrassaan hävinnyt, ymmärrättekö! Syöksyin paikalle ja tirkistin
mustaan syvyyteen. Oliko hän heittäytynyt sinne? Tämä otaksuma sai
minut malttamaan mieleni, kun heikko uikuttava ääni saapui korviini
syvyydestä. Se oli hänen äänensä, ja se ilmaisi minulle, missä hän oli.

Haudan syrjällä ja muurin alapuolella on pieni seisontasilta, jonka
päällä on puuvaja työmiehiä varten. Tänne oli hän nyt piilottautunut.
Yhdellä hyppäyksellä olin seisontasillalla, toisella oven kautta vajan
nurkassa, josta hänen läähätyksensä kuului.

Hän tappeli kuin villikissa, mutta lyhyemmällä aseellaan ei hän voinut
mitään saada aikaan. Otaksun, että minun täytyi antaa hänelle
surmanisku ensimmäisellä, hurjalla lyönnillä, sillä vaikkakin hän hosui
ja hosui, ei hänen liikkeissään ollut minkäänlaista voimaa, ja hetkisen
kuluttua välkkyi hänen tikarinsa maassa. Tultuani vakuutetuksi siitä,
että hän oli kuollut, kiipesin ylös ja aloin kävellä kuutamossa. Nousin
jälleen kedolle ja kuljeskelin siellä edes takaisin niin järjettömässä
tilassa kuin ihminen ikinä voi olla.

Veren suhistessa korvissani ja kädet edelleenkin puristettuna verta
vuotavaan miekkaan kuljin eteenpäin ilman päämäärää, kunnes katsoessani
ympärilleni havaitsin tulleeni samaan paikkaan "papin penkin" luo.
Istuuduin eräälle kumoon kaatuneelle puunrungolle miekka polvien päällä
ja kädet kasvoilla. Koetin ajatella, mitä oli tapahtunut ja mitä
lähitulevaisuudessa tulisi tapahtumaan.

Keisari oli uskonut itsensä minun suojelukseeni, ja keisari oli
kuollut. Nämä ajatukset ne vain jyskyttivät päässäni, niin ettei muille
jäänyt laisinkaan tilaa. Hän oli ollut minun seurassani, ja hän oli
kuollut. Mutta ei sillä hyvä. Maailma pitäisi minua hänen murhaajanaan
tai kavaltajanaan. Mitä voin todistaa. Enkö olisi voinut olla noiden
roistojen kanssarikollinen. Niin, niin -- olin auttamattomasti
kunniaton -- alhaisin, tuomittavin olento koko Ranskassa. Näinkö siis
päättyisi kaunis sotilas-urani, näinkö siis päättyisivät äidin toiveet.
Hymyilin katkerasti tätä ajatellessani. Menisinkö nyt herättämään
linnan asukkaita ilmoittaakseni, että suuri keisari on murhattu
ainoastaan muutaman askeleen päässä minusta? En saattanut sitä tehdä --
ei, en voinut!

Oli jäljellä vain yksi keino kunnialliselle miehelle, jonka kohtalo oli
saattanut näin epätoivoiseen tilaan. Tahdoin heittäytyä omaan miekkaani
jakaakseni siten keisarin kohtalon, koska en voinut sitä muuttaa.
Valmistauduin kaikkine hermoineni suorittamaan traagillista loppuani,
kun samassa silmieni eteen astui ilmestys, näky, joka sai hengitykseni
pysähtymään. Keisari seisoi edessäni!

Hän ei ollut minusta viidentoistakaan kyynärän päässä. Kuu valaisi
hänen kylmiä, kalpeita kasvojaan. Hänellä oli harmaa viitta päällään,
mutta auki, niin että saatoin nähdä hänen vihreän frakkinsa ja
valkoiset housut. Kädet olivat selän takana, ja leuka nojasi rintaa
vasten kuten tavallisesti.

"No", sanoi hän kovimmalla ja käskevimmällä äänellään, "minkälainen
raportti teillä on annettavana?"

Luulen, että jos hän olisi äännettömänä seisonut vielä minuuttiakaan
kauemmin, olisin tullut hulluksi. Mutta tuo lyhyt, sotilaallinen puhe
oli juuri se, jota tarvitsin tointuakseni.

Kuolleena tai elävänä seisoi keisari edessäni vaatien minulta
raporttia. Tein jäykästi kunniaa.

"Te olette tappanut toisen heistä, näen minä", sanoi hän tehden
päällään liikkeen taistelupaikkaa kohti.

"Kyllä, sire."

"Ja toinen pääsi pakoon?"

"Ei, sire, olen surmannut hänetkin."

"Mitä tämä on?" ärjäsi hän. "Te väitätte tappaneenne molemmatkin?"

Hän astui lähemmäksi hymyillen puhuessaan, niin että hänen valkoiset
hampaansa säihkyivät kuutamossa.

"Toinen ruumiista makaa tuossa, sire", sanoin minä, "toinen on
kalustovajassa linnan luona."

"Siis korsikalaisia veljiä ei ole enää olemassa", lausui hän hetken
äänettömyyden jälkeen, ikäänkuin olisi puhunut itsekseen. "Varjo on
ainiaaksi poistunut viereltäni." Sitten kumartui hän eteenpäin ja laski
kätensä olkapäälleni.

"Te olette ollut varsin urhokas, nuori ystäväni", sanoi hän. "Te olette
tehnyt tehtävänne sangen hyvin."

Hän oli siis lihaa ja verta, tämä keisari. Tunsin hänen pienen paksun
kätensä olkapäälläni. Ja kuitenkaan en saanut päästäni sitä, mitä olin
omin silmin nähnyt, ja tuijotin häneen niin typertyneenä, että hän
alkoi jälleen hymyillä.

"Ei, ei, monsieur Gerard", virkkoi hän, "minä en ole mikään kummitus,
tulkaa tännepäin, niin tulette kaiken ymmärtämään."

Ruumiit makasivat yhä maassa, ja niiden ääressä seisoi kaksi miestä.
Heidän turbaaneistaan huomasin, että siinä oli Roustern ja Moustafa,
keisarin molemmat mamelukit. Napoleon pysähtyi tultuaan harmaan olennon
luokse, joka makasi ruohomatolla, ja kun hän otti hatun hänen
kasvoiltaan, näin, että hänen piirteensä olivat aivan erilaiset kuin
keisarin.

"Tässä makaa uskollinen palvelija, joka on uhrannut henkensä keisarinsa
edestä", sanoi hän. "Herra de Goudin, myöntänette, muistuttaa minua
vartaloltaan ja liikkeiltään."

Mikä mieletön riemu minut valtasikaan, kun nämä muutamat sanat
ilmaisivat minulle salaisuuden. Keisari myhäili taas nähdessään
ilmeisen ihastukseni.

"Te olette haavoittumaton?" kysyi hän.

"Olen täysin eheä, sir. Mutta epätoivoissani aioin tässä juuri -- --"

"Hm, hm!" keskeytti hän minut. "Te käyttäydyitte kelpo tavalla. Hänen
olisi pitänyt pitää paremmin varansa. Näin, kuinka kaikki tapahtui."

"Näittekö, sire?"

"En päästänyt teitä silmänräpäykseksikään näkyvistäni aina siitä saakka
kuin lähditte asunnostanne, kunnes de Goudin-parka kaatui. Vale-keisari
oli teidän edessänne, oikea takananne. Seuratkaahan nyt minua kotiin
linnaan."

Hän kuiskasi jonkun määräyksen mamelukeille, jotka tervehtivät ja
jäivät seisomaan paikoilleen, kun minä sitävastoin seurasin keisaria.
Kautta kunniani, minä olen aina käyttäytynyt kuten husaarin tulee ja
sopii, mutta ei itse Lasallekaan ole viittaansa niin heilutellut ja
niin koreasti käydä töpsötellyt kuin minä nyt. Kenelläpä oli syytä
kilistellä kannuksia ja kalistella sapeliaan, jollei juuri minulla --
Etienne Gerardilla -- keisarin uskollisella ja valitulla puolustajalla,
sillä miehellä, joka tappoi Napoleonin murhaajan! Mutta äkkiä kääntyi
keisari nopeasti puoleeni.

"Onko tuo nyt sopivaa käyttäytymistä tällaisessa salaperäisessä
toimessa?" sähisi hän, silmissään omituinen kiilto. "Noinko te tahdotte
ehkäistä, etteivät toverinne aavistaisi, että jotain tavatonta on
tapahtunut? Olkaa minulle näyttämättä tuollaista narripeliä, monsieur,
tai lähetän teidät saporien riveihin, joissa saatte hieman kovempaa
työtä eikä mitään viittaa heilutettavaksi."

Näin keisari. Jos hän sai vähänkään vihiä, että joku luuli voivansa
rehennellä hänen seurassaan, käytti hän ensimmäistä tilaisuutta
hyväkseen näyttääkseen hänelle, minkälainen pohjaton kuilu heidän
välillään oli. Tein kunniaa äänettömänä, mutta tunnustaa täytyy, että
tunsin itseni loukatuksi kaiken tämän jälkeen, mitä välillämme oli
tapahtunut. Hän vei minut linnaan yksityishuoneeseensa, ja siellä
seisoin taaskin oven suussa aivan kuin iltapäivälläkin. Napoleon
heittäytyi nojatuoliin vajoten hiljaiseen mietiskelyyn. Uskalsin
viimein pienellä rykäisyllä muistuttaa läsnäolostani.

"Ah, kelpo Gerardini", virkkoi hän. "Te olette epäilemättä sangen
utelias kuulemaan, mitä kaikki tämä merkitsee?"

"Olen täysin tyytyväinen, vaikk'ette suvaitsisikaan selittää minulle
mitään", vastasin minä.

"Ah, lorua", sanoi hän kärsimättömästi.

"Tyhjää puhetta. Niinpian kuin olette oven ulkopuolella, alatte
utelemaan, ja kahden päivän kuluttua tietävät sen kaikki toverinne.
Kolmantena päivänä tuntee koko Fontainebleau jutun, ja neljäntenä
päivänä se on ehtinyt Pariisiin. Mutta jos minä nyt kerron teille
tarpeeksi tyydyttääkseni uteliaisuuttanne, on olemassa ehkä heikko
toivo, että te kykenette pitämään sen omina tietoinanne."

Hän ei ymmärtänyt luonnettani, tuo keisari, ja siitä huolimatta ei
tässä muu auttanut kuin kumartaa ja pitää suunsa kiinni.

"Muutamat sanat riittävät kyllä selittämään asian teille", sanoi hän.
Hän puhui hyvin nopeasti, kävellen edestakaisin lattialla. "Nuo miehet
olivat korsikalaisia; tunsin heidät nuoruudessani. Olemme kuuluneet
samaan veljeskuntaan -- korsikalaisiin veljiin, kuten itseämme
nimitimme. Se perustettiin muinaisten Paoli-päivien aikana,
ymmärrättekö, ja meillä oli erinäisiä ankaria lakeja, jotka eivät --."

Näitä sanoja kuunnellessani tuntui minusta ikäänkuin kaikki
ranskalaisuus olisi ollut keisarista kaukana, ja kuin personoitu
korsikalaisuus seisoisi edessäni, suurten kärsimysten perikuvana ja
epätoivoisena, salamyhkäisenä kostonhimona. Hänen ajatuksensa olivat
rientäneet jo aikoja sitten menneisiin päiviin, ja hän käveli huoneessa
edes takaisin lyhyin, kiintein askelin, kokonaan ajatuksiinsa
vaipuneena. Kärsimättömällä kädenliikkeellä palautti hän ajatuksensa
nyky-aikaan ja minuun.

"Sellaisen seuran lait voivat olla varsin terveellisiä tavalliselle
kansalaiselle", jatkoi hän. "Ennen muinoin ei löytynyt uskollisempaa
kansalaista kuin minä. Mutta olosuhteet muuttuvat, eikä minulle yhtä
vähän kuin Ranskallekaan olisi mitään hyötyä, jos vielä noudattaisin
noita määräyksiä. He tahtoivat pakoittaa minut niitä noudattamaan,
mutta sillä tavalla jouduttivat he vain omaa turmiotaan."

"Nuo miehet olivat seuran johtajia ja olivat tulleet Korsikasta tänne
saadakseen tavata minua sovitussa paikassa. Minä tiesin mitä se
merkitsi. Toisaalla: ellen saapuisi, saisin olla varma, että siitä
olisi seurauksena henkeni ikuinen vainoaminen. Tunsinhan heidän
menettelytapansa. Mitä te olisitte tehnyt minun asemassani, Gerard?"

"Antanut kymmenennelle husaari-rykmentille määräyksen tyystin etsiä
koko metsän ja tuoda veijarit jalkojenne juurelle, sire", laskettelin
minä vähääkään epäröimättä.

Hän hymyili ja pudisti päätään. "Minulla oli erikoisen pätevät syyt
olla vangitsematta heitä elävinä", sanoi hän. "Murhaajan kielestä
saattoi koitua yhtä vaarallinen ase kuin hänen tikaristaan. Tahdoin
mihin hintaan hyvänsä välttää juoruilemista ja skandaalia. Nyt
mamelukkini hävittävät pienimmänkin jäljen siitä, mitä on tapahtunut,
ja juttu on pyyhkäisty pois maanpäältä. Jos olisin lähettänyt enemmän
kuin yhden puolustajan de Goudinin kera metsään, eivät veljekset
olisi näyttäytyneet. Nyt he eivät yhden miehen takia luopuneet
suunnitelmastaan eivätkä antaneet tilaisuuden mennä menojaan. Lasallen
tilapäinen läsnä-olo täällä sillä hetkellä, kun otin vastaan
kutsumuksen, aiheutti, että tulin tähän tarkoitukseen valinneeksi yhden
hänen husaareistaan. Ja minä valitsin teidät, Gerard, siitä syystä että
tarvitsin miestä, joka osasi käyttää sapelia ja joka ei tunkeutuisi
tähän juttuun syvemmälti kuin toivoin. Minä luotan siihen, että te
tulette osoittautumaan valintani arvoiseksi yhtä oivallisesti kuin te
olette osoittautunut teoissanne kunnolliseksi."

"Sire", vastasin minä, "tulen kiskomaan juurineen muististani pois sen,
mikä on tapahtunut, aivan kuin sitä ei olisi siellä koskaan ollutkaan.
Lupaan poistua tästä huoneesta täydellisesti samanlaisena kuin olin
tänne tullessani kello 4."

"Sitä te ette voi", sanoi keisari hymyillen. "Te olitte silloin
luutnantti. Sallikaa minun nyt sanoa teille hyvää yötä -- kapteeni
Gerard."



III.

Ketunajo.


Te tiedätte, ystäväni, että talvi oli loppupuolellaan v. 1810, kun
Massena, minä ja muut karkoitimme Wellingtonin takaisin niin kauaksi,
että meillä oli toiveita saada hänet joukkoineen ahdistetuksi aina
Tagus'iin saakka. Mutta kun olimme kahdenkymmenen peninkulman päässä
Lissabonista, huomasimme, että meitä oli puijattu, sillä tuo
englantilainen oli rakentanut laajalle ulottuvan vallirivin ja
linnakesarjan paikkaan, jonka nimi oli Torres Vedras, niin että emme
kyenneet tunkeutumaan hänen varustustensa läpi. Olimme Busacossa
oppineet, ettei ollut lapsen leikkiä taistella noita miehiä vastaan, ja
olimme täällä niin kaukana kodistamme, ettemme uskaltaneet hyökätä
ilman selkäpuolella olevia apujoukkoja. Ei muu auttanut kuin asettua
heidän vahvistettujen linjojensa eteen ja piirittää heitä parhaamme
mukaan. Sinne pysähdyimme sitten kuudeksi pitkäksi kuukaudeksi ja
koimme sellaisia kauhuja, että Massena myöhemmin sanoi, ettei hänen
päässään ollut ainoatakaan hiusta, joka ei olisi tullut valkoiseksi.

Minä omasta puolestani en tilanteestamme suuriakaan surrut. Olihan
minulla hoidettavinani hevoset, jotka olivat kovasti levon ja tuoreen
rehun tarpeessa. Muutoin me joimme maan viiniä ja tapoimme aikaa niin
hyvin kuin taisimme. Santaremissa oli eräs lady -- mutta pidän suuni
tukossa. Oikean ritarin tunnusmerkkihän on, ettei hän kavalla mitään
salaisuuksia, jos kohta hän antaakin viittauksia siitä, että hän voisi
kertoa niitä koko joukon.

Eräänä päivänä lähetti Massena hakemaan minut luoksensa. Tapasin hänet
teltassaan istumassa suuren pöydälle levitetyn kartan ääressä. Hän
katsoi ääneti minuun läpitunkevilla silmillään, ja niiden ilmeestä
päätin, että kysymyksessä oli jokin vakava asia. Hän oli hermostunut ja
levoton, mutta minun ryhtini näytti rauhoittavan häntä. On hyvä olla
tekemisissä urhoollisten miesten kanssa.

"Eversti Etienne Gerard", virkkoi hän, "olen aina kuullut, että te
olette yritteliäs upseeri."

Ei ollut minun asiani vahvistaa tällaista tietoa, mutta kun toisaalta
olisi ollut mieletöntä kieltää, niin löin sen vuoksi vain kannukset
yhteen ja tein kunniaa.

"Te olette myöskin erinomainen ratsastaja?"

Sen myönsin.

"Ja miekkailijoiden paras, kaikissa kuudessa kevyen ratsuväen
prikaateissa."

Massena oli tunnettu tarkoista tiedoistaan.

"No niin", jatkoi hän, "jos tahdotte silmäillä tätä asemakarttaa,
ymmärrätte helposti, mihin toivon teidän ryhtyvän. Nämä tässä ovat
englantilaisten linjoja Torres Vedrasin luona. Te olette ehkä pannut
merkille, että ne ovat tavattoman laajat, ja käsitätte siis, että
englantilaiset voivat pitää miehitettyinä linnoituksia vain siellä
täällä. Kun kerran olette päässyt linjan läpi, on teillä kaksikymmentä
peninkulmaa aukeata maata englantilaisten linjojen ja Lissabonin
välillä. Minulle on sangen tärkeää saada tietää, kuinka Wellingtonin
joukot ovat sijoitetut sille alueelle, ja minun toivomukseni on, että
te lähdette ottamaan siitä selkoa."

Hänen sanoistansa kulki kylmä väristys ruumiini läpi.

"Kenraali", sanoin minä, "on mahdotonta että joku kevyen ratsuväen
eversti rupeaisi toimittamaan vakoilijan virkaa."

Hän nauroi ja taputti minua olalle.

"Te ette olisi oikea husaari, jollette olisi tuittupää", sanoi hän.
"Jos tahdotte kuunnella, ymmärrätte kyllä, ettei aikomukseni ole pyytää
teitä esiintymään vakoilijana. Mitä pidätte tuosta hevosesta?"

Hän oli vienyt minut teltan suulle ja siellä näin erään jääkärin
kuljettavan ihmeteltävää eläintä edes takaisin. Se oli harmaa, ei
varsin korkea, ehkä hiukan yli yhdentoista korttelin -- mutta sillä oli
lyhyt pää ja kauniisti kaareutuva kaula, mikä on ominaista
puhdasrotuisille arabialaisille hevosille. Sen olat olivat niin
jäntevät ja jalat silti niin sirot ja hienot, että vapisin ilosta jo
pelkästä katselemisesta. Hienoa hevosta ja kaunista naista -- en voi
niitä katsella tulematta liikutetuksi, vielä nytkin, vaikka
seitsemänkymmentä talvea ovat kylmentäneet vertani. Niin että voitte
itse kuvitella, kuinka asian laita oli siihen aikaan.

"Tuo", sanoi Massena, "on Voltigeur, nopein hevonen ratsuväessämme.
Minun toivomukseni on, että te lähdette tänä yönä, raivaatte itsellenne
tien vihollisten linjojen läpi ja palaatte takaisin vastakkaista tietä
ja tuotte tietoja vihollisten suunnitteluista. Teidän täytyy olla
virkapuvussa ja tulette niin ollen, vaikkapa teidät vangittaisiinkin,
olemaan turvattu joutumasta tapetuksi vakoilijana. On kuitenkin
todennäköistä, että pääsette häiriöittä vihollisen linjojen läpi, sillä
etuvartijat ovat hyvin hajallaan. Ja kun kerran olette sisäpuolella,
voitte päivällä ratsain välttää sitä, mikä teistä näyttää
epäilyttävältä, ja kunhan vain pysyttelette loitolla maantiestä,
pääsette kyllä aivan huomaamatta pujahtamaan takaisin. Ellette ole
huomisiltaan ilmoittautunut luokseni, ymmärrän teidät vangituksi, ja
tarjoudun vaihtamaan teidät eversti Patricia vastaan."

Oh, kuinka sydämeni paisui ylpeydestä ja ilosta, kun hyppäsin satulaan
ja ratsastin edestakaisin tällä uljaalla hevosella, näyttääkseni
marsalkalle, kuinka sitä hallitsin. Se oli loistava -- me olimme
molemmatkin loistavia, ja Massena paukutti käsiään ja huusi
ihastuksesta. En minä, vaan hän sanoi, että hieno ratsu ansaitsee saada
hienon ratsastajan. Kiitäessäni kolmannen kerran liehuvin
kypärintöyhdöin ja viitoin hänen ohitseen, näin hänen kovista vanhoista
kasvoistaan ettei hän enää epäillyt löytäneensä oikean miehen. Tempasin
miekkani huotrasta ja tervehdin häntä kohottaen kahvan huulilleni, ja
ratsastin sitten asuntooni.

Näytti tulevan myrskyinen yö, mikä seikka oli minulle erittäin mieleen.
Toivoin voivani päästä lähtemään aivan salaa, sillä oli selvää, että
jos kerran englantilaiset saisivat tietää minun tulleen armeijasta,
päättäisivät he luonnollisesti heti jotain tärkeämpää olevan tekeillä.
Annoin senvuoksi viedä hevoseni paalu-linjan ulkopuolelle muka juomaan,
ja siellä vasta nousin satulaan. Minulla oli mukanani kartta, kompassi
ja marsalkan ohjepaperi sisimmässä povitaskussani ja sapeli vyöllä, ja
näin varustettuna läksin seikkailulleni. Satoi hienoa tihkusadetta ja
kuu oli pilvien peitossa, niin että voitte ymmärtää, ettei ilma ollut
erikoisen miellyttävä. Mutta sydämeni oli valoisa ajatellessani
kunniaa, joka minulle oli osoitettu, ja mainetta, jonka tulisin
saavuttamaan.

Tieni kulki milloin Torres Vedrasin ylänkömaata pitkin, milloin jonkun
puron yli, sitten erään talon ohitse, joka oli poltettu ja oli nyt vain
rajamerkki. Vihdoin saavuin erääseen nuoria korkkitammeja kasvavaan
lehtoon ja sieltä San Antonian luostariin, joka oli englantilaisten
vasemman sivustan viimeinen asema. Täältä käännyin eteläänpäin ja
ratsastin rauhallisesti hiekkakunnaitten yli, sillä näiltä tienoin oli
Massena ajatellut olevan parhainta yrittää vihollisen linjojen yli,
aivan hiljalleen, sillä oli niin pimeä, etten voinut nähdä kättäni
edessäni. Tällaisissa tapauksissa jätän ohjakset vapaaksi ja annan
hevosen mennä omia teitään. Voltigeur ravasi uskollisesti eteenpäin ja
minä olin hyvin tyytyväinen istuessani sen selässä pilkkopimeässä. Noin
kolmisen tuntia olimme edenneet varovasti ja minusta tuntui kuin olisin
jättänyt jo kaiken vaaran taakseni. Lisäsin vauhtia, sillä halusin
kernaasti päästä Englannin sotajoukon taakse aamusarastuksessa. Näillä
seuduilla on paljon viinitarhoja, jotka talvella ovat pelkkää tasankoa,
joten nopeakin ratsastaminen kävi helposti päinsä.

Mutta Massena oli hieman erehtynyt englantilaisten varovaisuudesta,
sillä osoittautui, ettei ollut vain yksi, vaan kokonaista kolme
puolustuslinjaa, ja juuri tämä kolmas, jonka läpi tällä hetkellä
kuljin, oli kaikista peloittavin. Ratsastaessani tietä pitkin,
innostuneena menestyksestäni, näin äkkiä lyhdyn tuikkivan edessäni, ja
eroitin vilaukselta kiiltävän kiväärinpiipun ja punaisen sotilaspuvun.

"Kuka siellä?" huusi ääni -- ja minkälainen ääni!

Käänsin hevosen oikealle ja ratsastin kuin mieletön, mutta nyt alkoi
tusinan verran tulenliekkejä välkähdellä pimeässä, ja kuulat vinkuivat
korvieni ympärillä. Tämä rätinä ei ollut minulle mitään uutta, joskaan
en tahdo typerän nahkapojan tavoin kehua aina rakastaneeni sitä. Mutta
milloinkaan se ei ole estänyt minua selvästi ajattelemasta, ja sen
vuoksi käsitinkin oitis, ettei tässä voinut muuta tehdä kuin nelistää
tiehensä ja koettaa onneaan jossain toisessa paikassa. Ratsastelin siis
ylt'ympäri englantilaisten paalutuksia, ja kun vihdoin en kuullut enää
mitään laukauksia, päättelin lopultakin päässeeni puolustuslinjojen
läpi. Noin viisi peninkulmaa ratsastin etelään päin, pysähtyen tuon
tuostakin hengähtämään ja tarkastelemaan taskukompassiani. Ja sitten
yht'äkkiä -- tunnen vieläkin sitä muistellessani ikäänkuin sysäyksen
rinnassani -- vaipui hevoseni maahan ääntä päästämättä ja värähtämättä,
kuolleena kuin kivi!

Minä en osannut sitä aavistaa, mutta nyt huomasin, että yksi kirotuista
englantilaisista oli laskenut luodin sen ruumiin läpi. Uljas eläin ei
valittanut eikä herpaantunut, vaan kesti uskollisesti niinkauan kuin
siinä oli elon merkkiäkään. Äsken vielä tunsin itseni varmaksi Massenan
armeijan nopeimman ja jaloimman hevosen selässä. Nyt makasi se maassa,
tuo jalo eläin, jossa ei ollut enää muuta arvokasta kuin korkeintaan
sen nahka, ja minä seisoin sen vieressä avuttomimpana, onnettomimpana
kaikista olennoista -- hevosen selästä paiskattuna husaarina. Mitä
hyödyttivät minua nyt ratsastussaappaat, kannukset ja koliseva
sapelini? Olin tullut vihollisen linjojen sisäpuolelle; miten saatoin
toivoa pääseväni jälleen takaisin? En häpeä tunnustaa, että minä,
Etienne Gerard, istuin kuolleen hevoseni päälle ja kätkin kasvot
käsiini synkän epätoivon valtaamana. Yön varjot alkoivat jo vaalentua
idässä. Puolen tunnin kuluttua olisi valoisaa. Olin voittanut kaikki
esteet ja ehtinyt jo näin pitkälle joutuakseni viimeisessä
silmänräpäyksessä vihollisten kynsiin, tehtävääni suorittamatta ja
vankina -- eikö tässä ole kylläksi musertamaan soturin sydämen. Mutta
rohkeutta, ystävät! Meillä on tuollaisia heikkoja hetkiä,
urhoollisimmillakin meistä. Mutta minun sieluni on kuin terässäilä,
mitä enemmän sitä taivutetaan sitä voimakkaammin ponnahtaa se takaisin.
Ensiksi epätoivon hetki, ja sitten aivot kylmenevät jääksi ja sydän
iskee tulta. Kaikki ei ollut vielä menetetty. Minä, joka olin
selviytynyt niin monesta pulmasta, selviäisin kyllä tästäkin. Nousin
seisomaan ja rupesin miettimään, mitä olisi tehtävä.

Ensinnäkin oli selvää, etten voinut lähteä takaisin päin. Ennenkuin
olisin ehtinyt päästä englantilaisten linjain läpi, olisi ollut jo
selvä päivä. Minun täytyi piilottautua päivän ajaksi ja koettaa onneani
seuraavana yönä. Otin satulan, pistoolinkotelon sekä Voltigeur-parkani
silat ja kätkin ne pensaikkoon, jotta ei kukaan, joka löytäisi hevosen,
voisi nähdä sen kuuluneen ranskalaiselle husaarille. Sitten jätin
hevosen makaamaan ja aloin hakea itselleni piilopaikkaa. Joka taholla
vuoren rinteillä näin vahtitulia ja ihmisten jo alkavan liikuskella
niiden ympärillä. Minun täytyi kiiruhtaa piiloon, muuten olin hukassa.
Mutta minne kätkeytyä? Olin viinitarhassa. Köynnösten varret olivat
vielä jäljellä, mutta kasvit poissa. Ne eivät siis voineet tarjota
minulle mitään suojaa. Sitäpaitsi tarvitsin ruokaa ja vettä ennen yön
tuloa. Syöksyin eteenpäin luottaen suosiolliseen kohtaloon. Enkä siinä
pettynytkään. Onni on nainen, ystäväni, ja katsoo suopeasti reippaan
husaarin puoleen.

Kompuroidessani viinitarhan läpi kohosi jotain mustaa silmieni eteen,
ja minä tulin suuren nelikulmaisen kivitalon luo, jossa oli pitkä ja
matala lisärakennus toisella sivulla. Tiet yhtyivät siinä, ja oli
helppo nähdä, että se oli posada, viinitupa. Ikkunoista ei näkynyt
valoa, ja kaikki oli pimeää ja hiljaista. Mutta luonnollisesti ymmärsin
varsin hyvin, että tällaisen mukavan majatalon täytyi varmasti olla
täynnä asukkaita, niiden joukossa todennäköisesti korkeita
upseerejakin.

Olen kuitenkin saanut kokea, että mitä lähempänä vaara on, sitä
turvallisempi on paikka. Tämän vuoksi en nähnyt mitään aihetta lähteä
tästä pakopaikastani. Pitkä ja matala rakennus oli selvästi talli.
Ryömin sinne auki olevasta ovesta. Talli oli täynnä härkiä ja lampaita.
Tikapuita pitkin kiipesin ylisille, missä heinien seassa löysin
rauhaisan ja pehmeän piilopaikan. Pienestä luukusta oli minulla näköala
ravintolaan ja maantielle. Kyyristyin sinne odottamaan mitä tuleman
piti. Pian näyttäytyi etten ollut erehtynyt luullessani yhden ja toisen
tärkeän miehen asettuneen tänne asumaan. Melkein heti päivännousun
jälkeen tuli eräs kevyeen rakuunaväkeen kuuluva englantilainen
raportteineen, ja sen jälkeen virtasi alituiseen upseereita pihaan ja
pihasta pois. Kaikki hokivat he samaa nimeä: "Sir Stapleton -- sir
Stapleton." Minusta tuntui sangen ankealta maata siellä kuivin suin ja
katsella niitä viinikannuja, joita isäntä kiikutteli noille
englantilaisille upseereille. Mutta samalla minua huvitti tarkastella
heidän terveitä, sileiksi ajettuja huolettomia kasvojaan ja arvailla,
mitä he ajattelisivat, jos tietäisivät, että niin kuuluisa
vihollis-upseeri oli niin lähellä heitä. Ja tehdessäni siinä
havaintoja, näin näyn, joka sai minut hämmästymään.

Näiden englantilaisten horjumaton mielentasapaino oli melkein
uskomaton! Voitteko kuvitella, mitä lordi Wellington teki huomatessaan
Massenan piirittäneen hänet, niin ettei hän voinut joukkoineen liikkua
paikaltaan. Te ehkä arvelette hänen raivostuneen, olleen epätoivoisen,
kutsuneen joukot koolle ja puhuneen heille velvollisuudesta isänmaata
kohtaan ja voiton kunniasta, ennenkuin vei ne viimeiseen, epätoivoiseen
kamppailuun. Mutta ei, lordi ei menetellyt näin, uskokaa pois. Hän
lähetti aivan yksinkertaisesti sotalaivan Englantiin noutamaan joukon
kettukoiria, ja niin hän upseereineen alkoi aikansa kuluksi harrastaa
ketunajoa! Tämä on silkkaa ja väärentämätöntä totta, tämä. Torres
Vedrasin linjojen takana pitivät nuo hullut englantilaiset ketunajoa
kolmena päivänä viikossa. Olimme leirissämme kuulleet niistä
kerrottavan, ja nyt siis sain itse tilaisuuden omin silmin nähdä, että
noissa uskomattomissa jutuissa oli perää.

Sillä kaukana maantiellä näin tosiaan oikeita koiria tepastelevan, noin
kolmisen- tai nelisenkymmentä kappaletta, valkoisia ja ruskeita,
kaikilla hännät samaan suuntaan pystyssä, aivan kuin Vanhan kaartin
pajunetit. Totta toisen kerran, se oli komea näky! Ja niiden takana ja
keskellä ratsasti kolme suippolakkista ja punatakkista miestä, joiden
arvasin olevan metsästäjiä. Heidän jäljessään tuli monta erilaiseen
sotilaspukuun puettua ratsastajaa kaksi- ja kolmimiehisissä joukoissa
iloisesti jutellen. He eivät näyttäneet erikoisempaa kiirettä pitävän,
josta päättelin että heidän ajamansa kettu mahtoi olla hyvin laiska.
Mutta oli miten oli, se oli heidän asiansa, ei minun, ja pian olivat he
kaikki sivuuttaneet luukkuni ja katosivat näkyvistä. Nousin pystyyn
valmiina käyttämään hyväkseni ensimmäistä sopivaa tilaisuutta.

Kohta tämän jälkeen tuli eräs siniseen univormuun puettu upseeri, joka
suuresti muistutti meikäläisen lentävän tykistön miehiä, ratsastaen
tietä alaspäin. Hän oli vanhanpuoleinen, raskaan lihavahko mies, jolla
oli harmaa poskiparta. Hän pysäytti hevosensa ja alkoi puhua jonkun
ravintolan edessä odottelevan rakuunaupseerin kanssa, ja nyt huomasin,
mitä etua minulle oli siitä, että olin opetellut englantia. Kuulin ja
ymmärsin joka sanan, minkä he puhuivat.

"Missä kokoonnutaan?" kysyi upseeri, ja minä ajattelin, että hänen oli
kiire saada jotakin syötävää, mutta kun toinen vastasi hänelle, että se
tapahtui lähellä Altaraa, ymmärsin, että kysymys oli jostakin paikasta.

"Te saavutte myöhään, sir George", sanoi käskyläisupseeri.

"Niin, olin sotaoikeuden istunnossa. Onko sir Stapleton Cotton jo
mennyt?"

Samalla hetkellä aukaistiin ikkuna, ja kaunis nuori mies mitä
loistavimmassa sotilaspuvussa katsoi siitä ulos.

"Halloo, Murray!" hihkasi hän. "Nuo kirotut paperit pidättävät minua,
mutta tulen heti kohta perässänne."

"Mainiota, Cotton. Olen jo myöhästynyt, niin että ratsastan heti
edelleen."

"Käskekää palvelijani tuoda hevoseni pihalle", sanoi tuo nuori kenraali
ikkunasta käskyläiselle, sillä aikaa kun toinen upseeri oli jo lähtenyt
ratsastamaan.

Käskyläisupseeri ratsasti erään kauempana sijaitsevan tallin luo, ja
muutaman minuutin kuluttua tuli pulska englantilainen ratsupalvelija
taluttaen suitsista hevosta -- ja, oh, ystäväiseni, ette ole koskaan
aavistaneet, millaisen täydellisyyden hevonen voi saavuttaa, ellette
ole nähneet ensiluokkaista englantilaista metsästyshevosta. Se oli
suurenmoinen, hoikka, korkea, jäntevä, ja kuitenkin miellyttävä ja siro
kuin gaselli. Se oli väriltään pikimusta, ja sen kaula ja sen selkä ja
sen takajalat! -- miten voisin niitä teille kuvailla? Sen nahka kiilsi
kuin kiilloitettu ebenholtsi auringon paisteessa, ja se nosteli
kavioitaan kevyesti ja somasti kuin tanssien, samalla puistellen
harjaansa ja kärsimättömyydestä hirnahdellen. En milloinkaan ole nähnyt
sellaista voiman, kauneuden ja sulon sopusointua. Olen useasti
ihmetellyt, kuinka englantilaiset husaarit saattoivat saada kiinni
meidän kaartinjääkärimme Astorgan taistelussa, mutta nyt, nähtyäni
englantilaisten hevoset, ei se minua enää lainkaan ihmetyttänyt.

Ratsupalvelija sitoi hevosen ravintolan oven vieressä olevaan
renkaaseen ja sen tehtyään meni sisään. Tässä silmänräpäyksessä
oivalsin tilaisuuden, jonka sallimus minulle lahjoitti. Kun kerran
istuin satulassa, olin paremmassa ratsuasussa kuin tälle retkelle
lähtiessäni. Ei itse Voltigeurkään voinut kestää vertailua tuon
loistavan, jalon eläimen kanssa. Ajatteleminen on minulla toimintaa.
Yhdellä hyppäyksellä tulin tikapuilta alas tallin portaille.
Seuraavassa silmänräpäyksessä olin pihalla ja pitelin ohjaksia
kädessäni. Hyppäsin satulaan. Joku, hevosen omistaja tai hänen
palvelijansa, huusi perääni. Mitäpäs minä hänen huudostaan! Kosketin
eläintä kevyesti kannuksilla, jolloin se teki sellaisen hyppäyksen,
että vain minunlaiseni ratsastaja saattoi pysyä satulassa. Päästin
ohjakset irralleen ja annoin hevosen huhkia -- minne, siitä viisi,
kunhan vain loittonimme ravintolasta. Hepo nelisti kuin villitty
viinitarhojen yli, ja pian olin peninkulman päässä vainoojistani. He
eivät voineet enää saada selville, mihin suuntaan olin lähtenyt. Tiesin
olevani turvassa. Sen vuoksi, tultuani eräälle pienelle mäelle, otin
muistikirjan ja lyijykynän esille ja tein asemakartan leiristä sekä
niistä paikoista, jotka saatoin mäen päältä nähdä.

Oli kerrassaan miellyttävä tuo hevonen, joka minua kantoi, mutta ei
ollut helppoa piirtää sen selässä, sillä vähän väliä se heristeli
korviaan ja tahtoi syöksyä eteenpäin, kärsimättömyydestä hypähdellen ja
tanssien. Ensiksi en ymmärtänyt sen levottomuutta, mutta pian huomasin
sitten, että hevonen vauhkoutui joka kerta, kun eräs omituinen huuto
metsiköstä saapui korviimme. Ja se melkein kiljahti kuullessaan äkkiä
torven räikeän törähdyksen. Se tuli aivankuin hulluksi. Sen silmät
leimusivat, sen harja nousi pystyyn. Se hyppi hyppimistään,
raivokkaasti käännellen ja väännellen itseään. Lyijykynäni lensi
toisaanne --, muistikirjani toisaanne.

Ja silmäillessäni alas laaksoon näin omituisen näyn. Metsästysseurue
tulvi parhaillaan laakson läpi. Kettua en nähnyt, mutta koirat olivat
täydessä ajohommassa kuonot maata vasten, hännät taivasta kohden ja
niin yhteen sulloutuneina, että näyttivät nopeasti kiitävältä suurelta
matolta. Tuhat tulimmaista, mikä näky! Ajatelkaa sitä sotilaspukujen
paljoutta ja kirjavuutta, mikä suuressa armeijassa on nähtävänä:
sinisiä ja punaisia salusiiniä, punapöksyisiä husaareja, vihreitä
jääkäreitä, tykistöväkeä, kullalla koristettuja keihäsratsumiehiä,
mutta eniten oli punaista, punaista ja taaskin punaista, niin
ratsu- kuin jalkaväen upseerien puvuissa. Ja mikä paljous miehiä,
toiset ratsastaen hyvin, toiset huonosti, mutta kaikki täyttä karkua,
aliluutnantti niin hyvin kuin kenraalikin, yllyttäen ja huutaen,
kannustaen ja läimäytellen ruoskalla, ajattelematta mitään muuta kuin
kettu raiskan tuhoamista! Niin, tosiaankin eriskummallista väkeä, nuo
englantilaiset!

Mutta minulla ei ollut aikaa lähemmin tarkastella tuota kirjavaa
joukkoa ja ihmetellä näitä saaren asukkaita, sillä kaikista noista
hulluista olennoista oli hevonen, jonka selässä istuin, eniten hullu.
Ymmärrättehän, että se itse oli metsästyshevonen, ja että koirien ulina
oli sille samaa kuin meille ratsuväen torven kajahdus taistelussa. Se
vapisi ja ponnahteli. Kerta toisensa jälkeen se nousi takajaloilleen,
ja sitten, ottaen äkkiä suitset hampaittensa väliin, se alkoi painaa
rinnettä alas koirien perään. Kiroilin, vedin ja kiskoin ohjaksista,
mutta turhaan. Sillä oli rautainen suu, niin että oli aivan hyödytöntä
koettaa pidättää sitä. Yhtä hyvällä menestyksellä voi koettaa
pidätellä krenatööriä loitolla viinipullosta. Jätin siis kaikki
hillitsemisyritykset ja painautuen satulaan valmistauduin kohtaamaan
pahinta.

Mikä eläin! En ole koskaan istunut sellaisen hevosen selässä. Se
syöksyi eteenpäin yhä nopeammin ja nopeammin ja teki pitkiä hyppyjä
kuin vinttikoira, niin että tuuli puri kasvoihini ja vinkui korvieni
ympärillä. Olin puettuna tavalliseen rykmenttimme arkiunivormuun, joka
oli yksinkertainen ja tumma ja jolle ainoastaan muutamat sotilasmerkit
antoivat univormun näön; sitäpaitsi olin varovaisuuden vuoksi
irroittanut töyhdön kypäristäni. Ei ollut mitään pelkoa, että niin
erilaisten pukujen joukosta minun pukuni pistäisi silmiin, erittäinkin
kun kaikkien ajatukset olivat ajoon kiintyneet. Ajatus, että joku
ranskalainen upseeri olisi metsällä heidän kerallaan, oli liian
luonnoton pälkähtääkseen heidän päähänsä. Siinä ratsastaessani rupesi
minua ihan naurattamaankin, sillä vaarasta huolimatta oli tässä
kaikessa kuitenkin samalla jotain vastustamattoman koomillistakin.

Olen sanonut, että metsästäjät ratsastivat hyvin epätasaisesti, niin,
että muutamien peninkulmien perästä joukko, sensijaan että olisi
pysynyt yhdessä koossa, hajaantui verrattain laajalle alalle, paremmat
ratsastajat aivan koirien kintereillä ja muut taaempana. Minä
puolestani olin yhtä hyvä ratsastaja kuin kuka tahansa heistä, ja
hevoseni oli parempi kuin toisten, niin että voitte ymmärtää, ettei
kulunut kauvoja, ennenkuin olin pian etummaisten joukossa, aivan
koirien kintereillä. Ja kun näin koiraparven puhaltavan pitkin
tasankoa, punatakkiset ratsastajat niiden takana ja noin seitsemän tai
kahdeksan ratsastajaa sivullani -- silloin tapahtui se kaikista
merkillisin koko jutussa. Minä, Etienne Gerard, minä tulin hulluksi!
Yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä valtasi minut urheilun henki, halu
voittaa toiset, raivokas vimma ketun perään. Kirottu elävä,
pääsisiköhän se meiltä pakoon? Häijy veijari, sen hetki oli lyönyt. Ah,
tuo urheiluhurmaus on suuri tunne, ystäväni, tuo halu kunnostautua, tuo
viha kettua kohtaan, halu sotkea se hevosen kavioiden alle. Olen myös,
kuten joskus toiste olen teille kertova, nyrkkeillyt englantilaisen
kanssa, taistelut Bustlerin kanssa nyrkkitaistelun Bristolissa.

Ja kerronpa teille, että tuo urheilu on jotain ihmeellistä, hullua,
mutta vastustamattoman kiehtovaa.

Kuta kauemmaksi tulimme sitä nopeammin nelisti hevoseni. Ja pian oli
ainoastaan kolme ratsastajaa niin lähellä koiria kuin minä. Kaikki
tunnetuksi tulemisen pelko oli kadonnut. Aivoni kiehuivat, veri
vaahtosi suonissani, vain yksi seikka tässä maailmassa näytti minusta
elämisen arvoiselta -- saada kiinni tuo kirottu kettu. Pääsin jo yhden
metsästäjän edelle, joka oli husaari samoinkuin minäkin. Nyt oli vain
kaksi rinnallani, toinen mustatakkinen, toinen tuo sininen tykistömies,
jonka olin nähnyt ravintolan luona. Hänen sininen poskipartansa
liehui tuulessa, ja hän ratsasti loistavasti! Mutta hän oli jo
vanhanpuoleinen, ja päästäessämme täyttä laukkaa erästä jyrkkää mäkeä
ylös, tuli ruumiini keveys hyödykseni. Sivuutin kummankin
englantilaisen ja ratsastin nyt suorassa linjassa pienikasvuisen
kovapiirteisen englantilaisen ylimetsästäjän kanssa. Edessämme olivat
koirat, ja kas tuolla, noin sata askelta niiden edellä, näin ruskean
esineen, joka lensi kuin nuoli -- se oli kettu. Sen nähdessäni vereni
syttyi. "Ahaa, siellähän olet, senkin heittiö!" Mölisin ilosta ja
huusin rohkaisevia sanoja ylimetsästäjälle; viittoilin kädelläni
hänelle saadakseni hänet käsittämään, että tässä oli yksi, johon hän
voi luottaa. (Tästä käy selville, että ranskalaisella E.G:llä oli
peräti virheellinen käsitys englantilaisista ketunajon säännöistä,
sillä koiran tehtävänä on tehdä loppu ketusta tai pidellä sitä kiinni,
kunnes metsästäjät ehtivät saapua paikalle. Senvuoksi E.G. teki
anteeksiantamattoman erehdyksen ratsastaessaan koirien edelle ja itse
tappaessaan ketun).

Ja nyt olivat enää vain koirat minun ja saaliini välissä. Nämä koirat,
joiden tehtävänä on osoittaa metsästäjille, missä eläin on, olivat nyt
pikemminkin esteeksi kuin avuksi, sillä vaikeata oli päästä niiden
edelle. Ylimetsästäjä käsitti sen yhtä hyvin kuin minäkin, sillä hän ei
yrittänytkään päästä koirien edelle. Hän oli oivallinen ratsastaja,
mutta häneltä puuttui silminnähtävästi yritteliäisyyttä. Minä
puolestani tunsin, että olisi ollut alentavaa Conflans'in husaareille,
ellen jaksaisi voittaa sellaista vaikeutta kuin tämä oli. Mitä, Etienne
Gerardinko täytyisi pysähtyä yhden koiralauman takia? Sehän oli vallan
naurettavaa. Minä päästin huudon ja kannustin hevostani.

"Pidättäkää, herra! Pidättäkää!" huusi ylimetsästäjä.

Hän oli hiukan levoton puolestani, tuo kelpo vanha mies, mutta minä
viittasin rauhoittavasti hänelle. Koirat väistyivät syrjään ja laskivat
minut rinnalleen. Pari kappaletta taisi hevonen potkaista vaivaiseksi,
mutta minkäs sille tein? Kuulin metsästäjien ihaillen huutavan
jälkeeni. Vielä viimeinen ponnistus, ja kaikki koirat olivat jääneet
taakseni, vain kettu oli nyt edelläni.

Ah, se oli riemun ja ylpeyden hetki! Olin voittanut englantilaiset
heidän omassa urheilussaan. Heitä oli kolmesataa, ja he kaikki
himoitsivat ketun verta, mutta minä se olin, ranskalainen, joka vein
mukanani voiton. Muistelin tovereitani, äitiäni, keisaria, Ranskaa;
tuotin heille kaikille ja isänmaalleni kunniaa. Jokainen sekuntti toi
minut lähemmäksi kettua. Nyt oli toiminnan hetki käsissä, ja minä
vetäisin sapelini. Heilutin sitä ilmassa, ja kunnon englantilaiset
huusivat takanani.

Nyt vasta ymmärsin, kuinka vaikeata ketunajo oikeastaan on, sillä saapa
iskeä erinäisiä kertoja tuota pientä, nopeasti puikkelehtivaa
ryökälettä siihen kuitenkaan osaamatta! Joka iskulla kuulin yllyttäviä
ääniä takanani, ja ne saivat minut yhä uusiin ponnistuksiin. Ja vihdoin
viimeinkin voitonhetkeni tuli. Juuri sillä hetkellä, kun eläin kääntyi,
annoin sille samanlaisen sivuiskun, jolla tapoin Venäjän keisarin
adjutantin. Kettu meni kahtia, niin että pää ja häntä lensivät eri
suunnille. Käännyin katsomaan taakseni heiluttaen veren tahraamaa
sapelia ilmassa. Tuolla hetkellä minä olin suurenmoinen!

Ah, kuinka mielelläni olisinkaan ottanut vastaan jalojen vihollisten
onnittelut. Saatoin nähdä heistä noin viitisenkymmentä, ja kaikkityyni
viittoilivat kuin mielettömät ja huusivat. Nuo englantilaiset eivät
tosiaankaan ole niin kovin tyynimielistä rotua. Mainio teko sodassa tai
urheilussa saa aina heidän sydämensä syttymään. Vanha ylimetsästäjä oli
likinnä minua ja saatoin omin silmin havaita, kuinka tyrmistynyt hän
oli näkemästään. Hän oli ikäänkuin kivettynyt, suu auki ja ojennetun
käden sormet jäykästi harallaan. Hetkisen teki mieleni kääntyä ja
syleillä häntä. Mutta velvollisuus kutsui minua, ja nuo englantilaiset,
huolimatta siitä veljellisyydestä, mikä vallitsee urheilijoiden kesken,
olisivat varmasti ottaneet minut vangiksi. Matkani tarkoitus ei ollut
tämän pitemmälle toteutettavissa. Olin tehnyt kaiken voitavani.
Edessäni, ei varsin kaukana, eroitin Massenan leirin, sillä onnellinen
sattuma oli johtanut ajon juuri sinne päin. Sen vuoksi tervehdin
sapelillani viimeisen kerran ja päästin täyttä karkua eteenpäin.

Mutta näin helpolla he eivät tahtoneet minua päästää, nuo ylevät
metsästäjät. Nyt oli minun vuoroni olla kettuna. Alkoi hurja takaa-ajo.
Sillä vasta nyt, ottaessani suunnan leiriämme kohti, he hoksasivat,
että olin ranskalainen. Olimme jo etuvartijoittemme ampumalinjan
sisäpuolella, ennenkuin he pysähtyivät, ja sitten kokoontuivat he
yhteen, eivätkä tahtoneet mennä tiehensä, vaan viittoilivat ja huusivat
minulle. En usko, että se tapahtui vihamielisyydestä. Pikemminkin
luulen ihailun täyttäneen heidän rintansa ja heidän ainoan toivonsa
olleen saada syleillä vihollista, joka oli voittanut heidät niin
ripeästi ja ritarillisesti.



IV.

Kuinka Etienne Gerard pelasti armeijaa.


Olen kertonut teille, ystäväni, kuinka me pidimme englantilaisia kuusi
kuukautta suljettuina leirissään Torres Vedrasin luona, nim. lokakuusta
1810 maaliskuuhun 1811. Näihin aikoihin juuri sattui minulle tuo
ketunajo heidän kanssaan; ja se näytti heille, ettei heidän
urheilijoittensa joukossa ollut ainoatakaan, jota olisi voinut verrata
Conflansin rykmentin husaariin. Nelistettyäni takaisin ranskalaisten
leiriin eläimen verestä tihkuvine miekkoineni, kohottivat etuvartijat
jotka olivat nähneet tekoni, minulle riemuisan eläköön-huudon, sillä
aikaa kun englantilaiset metsästäjät yhä vain huusivat ja kiljuivat
minulle, niin että olin siis kummankin armeijan ihastuksen esineenä.
Tämä oli minusta niin liikuttavaa, että kyyneleet kihosivat silmiini.
Nuo englantilaiset ovat jalomielisiä vihollisia. Samana iltana saapui
valkean lipun suojassa eräs paketti, joka oli osoitettu "sille
husaari-upseerille, joka tappoi ketun." Paketissa lepäili repo kahtena
kappaleena, aivan niinkuin minä olin sen sapelillani paloitellut. Vielä
seurasi mukana pieni kirjoitus, lyhyt mutta sydämellinen, oikein aito
englantilaiseen tapaan, jossa seisoi, että kun kerran olin tappanut
ketun, piti minun myöskin syödä se. Hehän eivät voineet tietää, että
meillä ranskalaisilla ei ole tapana syödä kettuja, niin että he tällä
teollaan lausuivat siis vain toivomuksen, että sen, joka oli
saavuttanut kunnian ajossa, myös piti saada osa saaliista. Ranskalaisen
ei sovi kuitenkaan jättää kohteliaisuuden osoitusta vastaamatta, ja
siitä syystä lähetin ketun takaisin noille oivallisille metsästäjille
pyytäen heitä käyttämään sitä välipalanaan ensi metsästyspäivällisillä.
Tällä tavalla käyvät ritarilliset vastustajat sotaa.

Olin tuonut kotiin retkeltäni selvän kartan englantilaisten asemista.
Sen ojensin illalla Massenalle.

Olin toivonut, että se saisi hänet hyökkäämään, mutta kaikki nuo
marsalkat olivat keskenänsä eripuraisia muristen ja toraillen kuin
nälkäiset koirat. Ney vihasi Massenaa, Massena vihasi Junota, ja Soult
taas vihasi heitä kaikkia. Tästä syystä ei voitu mitään toimittaa.
Aikaa myöten hupeni ruokavarastomme hupenemistaan, ja kaunista
ratsuväkeämme kalvoi rehun puute. Talven loppupuolella oli koko seutu
kynitty puhtaaksi, niin että oli vaikea saada mitään suuhun pantavaa,
vaikka lähetimme muonanhankkijamme kauas nuuskimaan. Oli siis selvää
urhoollisimmallekin meistä, että täytyi perääntyä. Minäkin olin
pakoitettu myöntämään sen. Mutta perääntyminen ei ollut varsin helppoa.
Meidän joukot eivät olleet ainoastaan heikontuneet ja lopen väsyneet
riittävän ravinnon puutteesta, vaan vihollinen oli myös käynyt
rohkeaksi pitkällisen toimettomuutemme takia. Emme juuri pelänneet
Wellingtonia. Tiesimme, että hän oli urhoollinen ja järkevä, mutta
häneltä puuttui yritteliäisyyttä. Ja sitäpaitsi seudun autius esti
häntä nopeasti takaa-ajamasta. Mutta suuri lauma aseistettuja
talonpoikia, portugalilaisia sotamiehiä ja sissijoukkoja, oli
kerääntynyt sivustamme ja jälkijoukon ympärille. Nuo miehet olivat koko
talven pysytelleet asiaan kuuluvan etäisyyden päässä meistä; mutta nyt
kun hevosemme olivat tulleet jäykkäjalkaisiksi, kiehuivat he
etuvartijoittemme ympärillä kuin kärpäset, ja sen miehen henki, joka
joutui heidän käsiinsä, ei ollut äyrinkään arvoinen. Voisin nimittää
tuttavieni joukosta yli tusinan upseereja, jotka he surmasivat, ja
onnellisimpia heistä olivat ne, jotka saivat luodin päänsä läpi tai
suoraan sydämeen. Muutamien kuolema oli niin kauhistuttava, ettei
koskaan uskallettu ilmoittaa heidän omaisilleen, millä tavalla he
olivat saaneet surmansa. Niin tavallisia olivat nämä murhenäytelmät, ja
vaikuttivat siihen määrään miestemme mielikuvitukseen, että oli hyvin
vaikeata saada heitä poistumaan leiristä. Ennen kaikkia on mainittava
eräs sissipäällikkö nimeltään Manuelo, ja lisänimeltään "hymyilevä",
jonka teot täyttivät meikäläiset kauhulla. Hän oli suuri, vankka ja
leikkisän näköinen mies. Tavallisesti hän oli vuorilla väijyksissä
villien veitikoittensa kanssa. Voisi kirjottaa kokonaisen nidoksen tuon
ryövärin julmuuksista ja raakuuksista, mutta varma on, että hän oli
oivallinen mies, sillä hän ymmärsi niin järjestää miehensä, että meidän
oli melkein mahdotonta kulkea hänen alueensa läpi. Tämän hän teki
mahdolliseksi pitämällä ankaraa kuria, jota hän toteutti rankaisemalla
miehiään suurella julmuudella, menettelytapa, joka teki heidät
pelottomiksi taistelussa, mutta joka sai aikaan odottamattoman
tuloksen, kuten kertomukseni on näyttävä. Eikö hän ollut ruoskinut omaa
luutnanttiaankin -- mutta te saatte kuulla siitä oikealla ajallaan.

Paljon vaikeuksia oli kertynyt paluumatkan johdosta, mutta oli selvää,
ettei muutakaan keinoa ollut, ja niin Massena alkoi lähettää
kuormastoja ja sairaita Torres Nevasista, joka oli hänen
pääkortteerinsa, Coimbraan, ensimmäiseen lujaan asemaan
yhteyslinjoillamme. Hän ei kuitenkaan voinut sitä suorittaa
huomaamatta, ja sissilaumat parveilivat yhä tiheämmin sivujoukkojemme
ympärillä. Yksi osastoistamme, nim. Clauselin, majaili Montbrun'in
ratsuprikaatin kanssa kaukana eteläänpäin Tajosta, ja oli välttämätöntä
ilmoittaa heille paluustamme, sillä muussa tapauksessa he olisivat
jääneet jäljelle aivan vihollismaan sydämeen. Minä ihmettelin, kuinka
Massena voisi heille ilmoittaa tästä, sillä yksinäiset pikalähetit
eivät voineet saapua perille, ja pienempi osasto olisi tullut varmasti
tuhotuksi. Tavalla tai toisella täytyi noille joukoille antaa käsky
perääntyä takaisin, sillä muussa tapauksessa Ranska kadottaisi noin
neljätoista tuhatta miestä. Tuskinpa saatoin aavistaa, että juuri minä,
eversti Gerard, olin saava osakseni tehtävän suorittamisen, joka
kunnian kirkkaudella olisi kruunannut jokaisen miehen elämän ja joka on
suurimpia niistä urotöistä, jotka ovat tehneet minut niin
maineikkaaksi. Siihen aikaan palvelin Massenan esikunnassa. Paitsi
minua oli hänellä vielä kaksi muuta adjutanttia, jotka olivat myös
sangen rohkeita ja älykkäitä upseereja. Toisen nimi heistä oli Cortes,
toisen Duplessis. He olivat molemmatkin iältään minua vanhempia, mutta
nuorempia kaikissa muissa suhteissa. Cortes oli laihahko, tummaverinen
mies, hyvin, eloisa ja tulinen. Hän oli kelpo sotilas, mutta aivan
liian itserakas. Oman mielipiteensä mukaan oli hän armeijan etevin
mies. Duplessis oli gascognelainen kuten minäkin, ja varsin rohkea
mies, kuten kaikki gascognelaiset. Päivisin vuorottelimme
virkatehtävissämme, ja sinä aamuna, josta nyt on puhe, oli Cortesin
vuoro. Näin hänet aamiaisella, mutta senjälkeen ei häntä eikä hänen
hevostaan nähty. Koko päivän oli Massena tavallisella synkällä
tuulellaan, viettäen suurimman osan ajastaan tirkistelemällä
kenttäkiikarilla englantilaisten linjoja ja laivoja Tajo-joessa. Hän ei
maininnut mitään siitä retkestä, jolle hän oli lähettänyt toverimme,
eikä meidänkään sopinut kysellä.

Seistessäni noin kello kahdentoista aikana yöllä marsalkan
pääkortteerin ulkopuolella, tuli hän ulos ja seisoi noin puoli tuntia
liikkumattomana kädet ristissä rinnallaan ja tuijotti pimeän läpi itään
päin. Hän seisoi niin jäykkänä ja liikkumattomana, että olisi voinut
kuvitella tuon verhotun olennon kolmikolkka hattuineen olevan
kuvapatsas eikä elävä olento. En voinut käsittää, mihin hän tuijotti;
mutta lopulta päästi hän karkean kirouksen, kääntyi ympäri, meni sisään
ja sulki oven perästään.

Seuraavana päivänä oli toisella adjutanteista, Duplessis'llä, ollut
aamulla kohtaus Massenan kanssa, jonka jälkeen hän ja hänen hevosensa
olivat kadonneet. Yöllä, istuessani marsalkan etuhuoneessa, astui hän
ohitsesi, ja näin hänen taaskin seisovan ulkona ja tuijottavan itään
päin aivan samoin kuin edellisenäkin yönä. Hän seisoi siellä runsaan
puoli tuntia, mustan varjon kaltaisena pimeydessä; sitten hän meni
sisään paiskaten oven kiinni jälkeensä. Kuulin kannusten ja miekan
säilän kilahtelevan ja kolisevan hänen kulkiessaan. Hän oli kiivas
vanha mies, mutta kun hänellä oli vastoinkäymisiä, olisin melkein
mieluummin seisonut keisarin kuin hänen edessä. Kuulin hänen yöllä
noituvan ja polkevan jalkaansa ylhäällä, pääni päällä, mutta hakemaan
minua ei hän lähettänyt, ja tunsin hänet liian hyvin mennäkseni
kutsumatta hänen luokseen.

Seuraavana aamuna oli minun palvelusvuoroni, sillä olin nyt hänen ainoa
ja sitäpaitsi suosikkiadjutanttinsa; hän antoi aina arvon uljaalle
soturille. Olen vakuutettu, että hänen tummissa silmissään kiilsi
kyynel tullessani sinä aamuna hänen luokseen.

"Gerard", virkkoi hän, "tulkaa tänne."

Hän tarttui ystävällisin elein käsivarteeni vieden minut avonaisen,
itään päin olevan ikkunan ääreen. Alhaalla levisi eteemme jalkaväen- ja
toisella puolella ratsuväen leiri pitkine hevosrivineen. Saatoimme
eroittaa ranskalaiset etuvartijat ja hiukan kauempana aukean kentän,
jota siellä täällä verhosi viinitarhat. Sen yhdellä sivustalla oli jono
vuoria, joista eräs huippu kohosi silmiin pistävästi muita
korkeammalle. Näiden vuorten juuria ympäröi leveä metsävyöhyke. Sen
läpi luikerteli pieni polku, kimallellen auringon paisteessa, vuoroin
aleten vuoroin kohoten, kunnes katosi kahden vuorenhuipun väliin.

"Tuo", sanoi Massena osoittaen vuorta, "on Sierra de Merodal. Voitteko
nähdä mitään sen huipulla?"

Vastasin kieltävästi.

"Entäs nyt", sanoi hän ojentaen minulle kiikarin.

Sen avulla huomasin vuoren huipulla jonkinlaisen vallin tai kivikasan.

"Se mitä näette, on joukko puupölkkyjä, jotka ovat kootut sinne
merkinantoa varten. Me haalimme ne sinne siihen aikaan, kun olimme
seudun herroja, ja vaikk'emme sitä enää ole, seisoo merkki siellä
koskemattomana. Gerard, tuo täytyy sytyttää ensi yönä. Se on
välttämätöntä Ranskalle, keisarille ja armeijalle. Kaksi teidän
toverianne ovat lähteneet sitä sytyttämään, mutta ei kumpikaan heistä
ole saavuttanut päämääräänsä. Tänään on teidän vuoronne, ja minä
toivon, että teillä on parempi onni."

Sotilas ei kysele syytä annettuun määräykseen, ja minulla ei ollut
muuta tekemistä kuin kiiruhtaa ulos huoneesta täyttämään tehtävääni.
Mutta marsalkka laski kätensä olkapäälleni pidättäen minua.

"Teidän tulee tietää kaikki voidaksenne ymmärtää, kuinka tärkeä se asia
on, jonka puolesta panette alttiiksi henkenne", sanoi hän.
"Viisikymmentä peninkulmaa etelään päin meistä, Tajon toisella
puolella, majailee kenraali Clausel'in joukko. Hänen leirinsä on
lähellä erästä Sierra d'Ossa nimistä vuorenhuippua. Sen korkeimmalla
kohdalla on merkkitulilaite, jonka viereen on asetettu vartiopaikka.
Olemme keskenämme sopineet, että kun hän keskiyöllä näkee roviomme
palavan, sytyttää hän vastaukseksi omansa ja sen tehtyään vetäytyy
takaisin pääarmeijaan. Ellei hän heti lähde liikkeelle, täytyy minun
peräytyä ilman häntä. Kahden päivän aikana olen tehnyt kaikkia
mahdollisia ponnistuksia antaakseni hänelle tästä tiedon. Tänään sen
täytyy tapahtua, muuten jää hänen armeijansa jäljelle ja tulee
perinpohjin hävitetyksi."

Ah ystävät! Kuinka paisuikaan sydämeni ylpeydestä kuullessani, minkä
suuren työn onni oli varannut minun tehtäväkseni. Jos säilyisin
hengissä, tulisi tästä uusi loistava lehti laakeriseppeleeseeni, ja jos
kuolisin, tulisi siitä elämäni arvoinen kuolema. En puhunut mitään,
mutta luulen, että jalot ajatukseni heijastuivat epäilemättä
kasvoillani, sillä Massena tarttui käteeni puristaen sitä.

"Tuolla on vuorenhuippu ja tuolla rovio", sanoi hän, "mutta sissijoukko
on teidän ja sen välissä. En voi luovuttaa suurta osastoa, ja pienempi
havaittaisiin ja tulisi tuhotuksi. Sentähden täytyy teidän suorittaa se
yksinänne. Te saatte itse miettiä, millä tavalla, mutta kello
kahdentoista aikana tänä yönä täytyy rovion roihuta."

"Jos ei niin käy", sanoin minä, "silloin pyydän teitä, herra marsalkka,
lähettämään tavarani ja rahani äidilleni." Annoin hänelle sitten kättä
ja poistuin hehkuvin sydämin, ajatellessani sitä suurta tehtävää, joka
oli edessäni.

Istuin hetkisen huoneessani miettien, miten olisi viisainta ryhtyä
tähän yritykseen. Tosiasia, ettei kahdelle niin oivalliselle ja
urhokkaalle upseerille kuin Cortesille ja Duplessis'lle ollut
onnistunut päästä Sierra de Merodalin huipulle, osoitti, että
sissijoukko vartioi seutua erittäin tarkasti. Laskin etäisyyden
kartasta. Sain selville, että vuorille saapuakseen täytyi kulkea
kymmenen englannin peninkulmaa aukeata maata. Vuoria ympäröi
metsävyöhyke, jonka leveys oli noin kolme tai neljä peninkulmaa. Sitten
seurasi itse vuorenhuippu, joka ei ollut erikoisen korkea, mutta sangen
alaston, niin ettei ollut mitään, minkä suojaan kätkeytyä. Nämä olivat
retkeni kolme osaa.

Ajattelin, että kunhan vain saapuisin metsään, luonnistuisi kaikki muu
helposti, sillä sen varjossa saatoin maata piilossa yöhön saakka ja
sitten pimeyden turvissa kiivetä vuorenhuipulle. Minulla olisi
kahdeksasta kahteentoista neljä tuntia pimeää, jolloin voisin kiivetä
ylös. Siis ainoastaan ensimäinen matkan osa antoi minulle vakavaa
miettimisen aihetta.

Pitkin alavaa seutua kulki tuo luokseen houkutteleva kimalteleva polku,
ja muistin kummankin toverini lähteneen matkalle hevosen selässä. Tämä
seikka oli varmasti ollut syynä heidän perikatoonsa, sillä ei mikään
ollut ryöväreille helpompaa kuin pitää tietä silmällä ja väijyä
kaikkia, jotka sitä myöten kulkivat. Minun ei olisi ollut vaikeata
ratsastaa tasangon kautta, sillä siihen aikaan olin erinomaisessa
ratsastuskunnossa. Minulla oli paitsi Violetteä ja Rataplania,
jotka olivat armeijan parhaat hevoset, myöskin tuo erinomainen
metsästyshevonen, jonka olin siepannut sir Cottonilta. Ajateltuani
paljon sinne ja tänne, päätin lopulta kuitenkin lähteä jalkaisin, koska
käsitin, että siten pystyisin paremmin käyttämään edukseni jokaista
tarjoutuvaa tilaisuutta. Mitä vaatetukseeni tulee, peitin husaaripukuni
pitkällä viitalla ja otin harmaan lakin päähäni. Te ehkä kysytte, miksi
en pukenut itseäni talonpojaksi, mutta siihen minä vastaan, että
kunnian mies ei halua tulla tuomituksi urkkijana. On toinen asia tulla
murhatuksi, toinen tulla tuomituksi oikeudenmukaisesti sotalakien
mukaan. En tahtonut saattaa itseäni vaaraan saada ensinmainitunlaisen
kuoleman.

Päivällisen jälkeen lähdin leiristä ja kuljin vartiolinjojemme läpi.
Viittani alla oli minulla kenttäkiikari ja pistooli sekä sapelini, ja
taskussani oli taula, piikivi ja terästä.

Ensimäiset kaksi, kolme peninkulmaa pysyttelin viinitarhojen suojassa,
ja täten pääsin niin hyvin eteenpäin, että sydän oikein pamppaili
rinnassani. Itsekseni tuumiskelin, että jos vain mies, jolla on
vähänkin älyä, ryhtyy asiaan, voi sen helposti viedä onnelliseen
päätökseen. Luonnollisesti olivat Cortes ja Duplessis tulleet
huomatuiksi ratsastaessaan aukeata tietä pitkin; mutta toinenpa oli
asia tuon ovelan Gerardin kanssa, joka hiipi eteenpäin viinitarhojen
turvissa. Voin sanoa kulkeneeni noin viisi peninkulmaa, ennenkuin
kohtasin mitään estettä. Mutta sitten saavuin erääseen pieneen
ravintolaan, jonka edustalla oli muutamia vaunuja ja koko joukko
ihmisiä. Ne olivat ensimäiset matkallani kohtaamat ihmiset. Nyt,
ollessani näin kaukana linjoiltamme, tiesin, että jokainen mies, jonka
kohtasin, oli vihollinen. Laskeuduin senvuoksi pitkälleni maahan ja
ryömin paikkaan, josta paremmin voin pitää silmällä tapausten kulkua.
Tällöin hoksasin heidän olevan talonpoikia, jotka paraillaan lastasivat
tyhjiä viinitynnöreitä kahteen vaunuun. En voinut huomata, että he
voisivat jollain tavoin minua auttaa yhtä vähän kuin estääkään, ja
siitä syystä läksin jälleen eteenpäin.

Mutta pian äkkäsin, ettei tehtäväni ollutkaan niin helppo kuin olin
luullut, sillä kun tie sittemmin kääntyi ylöspäin, loppuivat myöskin
viinitarhat, ja olin nyt eräällä toisella kukkuloiden ympäröimällä
alueella. Ojasta, jonne olin kömpinyt, tarkastelin kenttäkiikarillani
seutua ja huomasin pian, että jokaiselle kukkulalle oli asetettu
vartija, ja että nuo miehet olivat sijoittaneet linjansa ja
etuvartijansa yhtä tarkasti kuin mekin. Olin kuullut kerrottavan siitä
kurista, jota tuo hymyilevä roisto piti, ja tämä oli varmasti yksi
näyte siitä. Kukkuloitten välissä oli vartioketju, ja mihin tahansa
loinkin silmäni, kaikkialla näin vastassani vihollisen. Mitä hittoa oli
tehtävä? Oli niin vähän kätkeytymismahdollisuuksia, että rotankin olisi
ollut vaikea päästä huomaamatta ohitse. Pimeän tultua kävisi se
tietenkin helposti, kuten oli käynyt tunkeutuessani englantilaisten
linjojen läpi Torres Vedrasin luona, mutta olin vielä niin kaukana
vuoresta, etten ehtisi sinne kello kahdeksitoista sytyttämään roviota.
Makasin edelleenkin ojassa tehden toinen toistaan rohkeampia
suunnitelmia. Mutta lopulta sain sen valonsäteen, joka on aina valmis
pilkistämään urhoolliselle miehelle, joka ei epäile.

Muistan kertoneeni jo teille niistä kahdesta kapakan luona seisovista
vaunuista, joihin oli kuormitettu tyhjiä tynnyreitä. Härät olivat
käännetyt itäänpäin, niin että oli todennäköistä, että vaunut
lähtisivät samaan suuntaan kuin minäkin. Jos nyt vaan voisin kätkeytyä
johonkin noista tyhjistä tynnöreistä, niin eipä löytyisi helpompaa
keinoa päästä sissijoukon vartiolinjan läpi. Niin yksinkertainen ja
hyvä oli tämä suunnitelma, etten sen hoksattuani voinut pidättäytyä
ilon purkauksesta. Tuossa tuokiossa läksin harppaamaan kapakkaa kohti.
Likellä, pensaston suojassa, oli minulla hyvä tilaisuus pitää silmällä
mitä tiellä tapahtui.

Siellä oli kolme miestä punaisine Monteropäähineineen. He lastasivat
vaunuihin tynnöreitä ja olivat jo täyttäneet toisen ja alkaneet toista,
mutta siellä oli vielä koko joukko tyhjiä tynnöreitä odottamassa. Olen
aina sanonut, että onni on nainen, joka ei voi vastustaa soreata nuorta
husaariupseeria. Maattuani hetkisen piilopaikassani, näin että miehet
menivät sisälle kapakkaan. He olivat nimittäin työnsä johdosta tulleet
janoisiksi, sillä oli hyvin lämmin päivä. Salaman nopeudella syöksyin
piilopaikastani, kiipesin vankkureihin ja ryömin yhteen tyhjään
tynnöriin. Siinä oli pohja, mutta ei kantta, ja sen avonainen puoli oli
kuorman sisään päin. Kyyristyin kokoon kuin koira kopissaan, jalat
kippurassa leuan alla, sillä tynnöri oli pienenlainen, ja minä taas
suurikasvuinen mies. Siinä maatessani tulivat nuo kolme miestä ulos, ja
täräyksestä, jonka kuulin pääni päältä, arvasin, että jokin toinen
tynnöri oli pantu minun tynnörini päälle. Tätä lastaustyötä jatkoivat
he hyvän aikaa, niin etten lopulta voinut käsittää, kuinka saatoin
päästä tynnöristäni jälleen pois. Mutta vuoronsa kullakin: sitten kun
on Reinistä päästy on aika ajatella Veikselin ylimenoa. En siis
epäillyt. Kun onni ja oma kekseliäisyyteni olivat vieneet minut näinkin
pitkälle, olin kyllä edelleenkin selviytyvä.

Niin pian kuin miehet olivat kuormittaneet vankkurit, lähdettiin
matkalle. Riemuitsin tynnörissäni, sillä talonpojat kuljettivat minua
juuri sitä tietä, jota minun oli mentävä. Ajoimme hitaasti, ja päätin
että talonpojat kävelivät vaunujen sivulla, koska eroitin heidän
äänensä aivan vieressäni. He tuntuivat olevan veikeitä poikia, sillä
kävellessään he nauraa hohottivat oikein sydämensä pohjasta. Vaikka
puhunkin heidän kieltään varsin hyvin, en kuitenkaan voinut keksiä
mitään naurettavaa niissä sanoissa jotka saatoin kuulla.

Laskin, että sillä vauhdilla, jolla härät kulkivat, taivalsimme noin
kaksi peninkulmaa tunnissa. Sentähden, kun otaksuin kaksi ja puoli
tuntia kuluneeksi -- mutta oh, ystäväni, kuinka pitkiä tunteja! kokoon
kyyristyneenä, melkein tukehtuneena ja myrkytettynä tynnörin pohjasta
nousevien höyryjen takia -- silloin olin varma, että me olimme
kulkeneet vaarallisen, aukean alueen ohitse ja että olimme nyt metsän
ja vuorten reunassa. Nyt täytyi minun koettaa tuumailla, miten pääsisin
pois tynnöristä. Suunnittelin monenlaisia keinoja ja vertailin, mikä
niistä olisi paras -- silloin tulikin kysymys ratkaistuksi
yksinkertaisella mutta odottamattomalla tavalla.

Vankkurit pysähtyivät äkkiä tärähtäen, ja minä kuulin useiden
kiihtyneiden, karkeiden äänien puhuvan. "Missä, missä?" huusi yksi.
"Vankkureissa", sanoi toinen. "Kuka hän on?" kyseli kolmas.
"Ranskalainen upseeri; näin hänen lakkinsa ja saappaansa."

Kalkki purskahtivat nauramaan. "Katsellessani ulos kapakan ikkunasta
näin hänen hyppäävän tynnöriin kuin mikäkin härkätaistelija, jota eläin
ahdistaa." -- "Mikä tynnöri se oli?" -- "Se oli tuo", sanoi mies lyöden
nyrkillään tosiaankin juuri siihen tynnöriin, jossa makasin.

Mikä tilanne, ystäväni, minun asemassani olevalle miehelle! Vielä
nytkin neljänkymmenen vuoden kuluttua punastun sitä muistellessani.
Tulla vangituksi kuin rotta pyydykseen ja avuttomana kuunnella noiden
talonpoikaiskollojen raakaa naurua, ja sitten huomata tehtävänsä
keskeytyneen yhtä arvottomalla kuin hullunkurisellakin tavalla. Olisin
siunannut sitä miestä, joka olisi laskenut luodin tynnörin läpi ja
lopettanut kurjuuteni.

Kuulin tynnöreitten jyminän, kun niitä purettiin vaunuista, ja sitten
näin kahden partaisen naaman ja kahden pyssynpiipun tirkistelevän
minua. He tarrasivat viittani liepeisiin ja vetivät minut päivän
valoon. Mahtoipa olla omituinen näky, kun seisoin siinä tirkistellen ja
silmiäni siristellen häikäisevässä auringon paisteessa. Ruumiini oli
aivan kuin rampautunut, sillä en voinut suoristaa kangistuneita
jäseniäni. Viittani oli siltä kohdalta, joka oli ollut tynnörin pohjaa
vasten, punainen kuin englantilaisen sotilaan. He nauroivat
nauramistaan, nuo lurjukset, ja koettaessani ryhdilläni ja kasvojen
ilmeellä osoittaa heille halveksumistani, rähättivät he vain yhä
pahemmin. Mutta nytkin, tässä epämiellyttävässä tilanteessa,
käyttäydyin arvoni mukaisella tavalla, ja silmäillessäni ylpeästi
heidän joukkoansa, ei miehissä ollut ainoatakaan, joka olisi uskaltanut
kohdata katsettani.

Yhdellä ainoalla silmäyksellä huomasin, miten asian laita oli.
Talonpojat olivat luovuttaneet minut sissijoukon etuvartijoille.
Heitä oli kahdeksan mustatukkaista, villinnäköistä olentoa,
pumpulikaulaliinoineen, tiheänappisine nuttuineen ja värillisine
vöineen. Kullakin heistä oli kivääri ja yksi tai kaksi vyöhön
kiinnitettyä pistoolia. Päällikkö, suuri ja roteva rosvo, piti
kiväärinsä korvaani vasten, sillä aikaa kuin toiset tutkivat taskujani
ja ottivat minulta viitan, pistoolin, kiikarin, piikiven ja sytyttimen.
Tulkoon mitä tahansa, kaikki oli hukassa, sillä nyt en voinut edes
sytyttää roviota, vaikka pääsisinkin perille.

Ajatelkaahan, ystäväni, kahdeksan sissiä ja kolme talonpoikaa ja minä
yksinäni ja aseetonna. Oliko Etienne Gerard epätoivoissaan? Joutuiko
hän ymmälleen? Te tunnette minut liiankin hyvin, mutta nuo kirotut
ryövärit eivät minua tunteneet. En milloinkaan ole osoittanut niin
erinomaista ja hämmästyttävää toimintaa kuin tällä hetkellä, jolloin
kaikki näytti olevan hukassa. Mutta voitte arvata monta asiaa,
ennenkuin keksitte sen keinon, jolla pujahdin noiden roistojen
kynsistä. Kuunnelkaa, niin kerron sen teille.

He olivat raastaneet minut vankkureista huomattuaan minut, ja minä
seisoin jäseniäni oikoillen heidän keskellään. Mutta jäykkyys meni
ohitse, ja ajatukseni työskenteli innokkaasti keksiäkseen jonkun keinon
paeta. Ryöväreitten etuvartiosto oli kapeassa solassa. Yhdeltä puolelta
rajoitti sitä jyrkkä vuorenseinämä, toiselta puolelta vietti se
hiljalleen alaspäin päätyen pensaikkoa kasvavaan laaksoon useita satoja
metrejä alempana. Nuo miehet, ymmärrättekö, ovat rivakoita
vuoristolaisia, jotka osaavat juosta kallioita ylös ja alas aivan
toisella nopeudella kuin minä. Heillä oli nahkaiset jalkineet, melkein
sandaalin tapaan jalkoihin sidotut, ja niillä pystyivät he liikkumaan
jyrkimmissäkin paikoissa. Vähemmän päättäväinen mies olisi joutunut
epätoivoon. Mutta minä hoksasin tuossa tuokiossa sen keinon, jonka
kohtalo minulle tarjosi, ja käytin sitä hyväkseni. Yksi tynnöreistä oli
vieritetty aivan rinteen reunalle. Liikutin itseäni hitaasti sitä
kohden, ja sitten oikealla tiikerin hyppäyksellä loikkasin tynnörin
sisään, ja panin yhdellä nykäyksellä sen vyörymään vuorenrinnettä alas.

En koskaan tule unohtamaan sitä hirveätä menoa, sitä hyppimistä,
vierimistä ja pyörimistä pitkin tuota kauhistuttavaa jyrkännettä alas.
Olin vetänyt koko ruumiini kokoon, niin että se oli kuin kiinteä
möhkäle; vain pääni pisti tynnörin sisästä esiin. Oli suorastaan ihme,
etteivät aivot lentäneet päästäni. Tynnöri vyöryi aluksi pitkiä,
tasaisia rinteitä myöten, mutta sitten tuli teräviä pengermiä, joissa
se ei enää vyörinyt, vaan hyppi kuin kauris jyristen ja jymisten vuorta
alas, niin että jok'ikinen luu ruumiissani naksahteli. Tuuli suhisi
korvissani, ja pääni pyöri ympäri, kunnes tulin aivan sairaaksi ja
sekapäiseksi ja melkein tajuttomaksi; sitten vihdoinkin saavuin siihen
pensaikkoon, jonka olin nähnyt syvällä alhaalla. Vyöryin sen läpi niin
että oksat ritisivät ja räiskyivät, ja tulin sitten jälleen erästä
rinnettä myöten toiseen pensaikkoon, missä tynnörini törmätessään
pientä puuta vastaan lensi kappaleiksi. Ryömin esiin laidaksien ja
vanteiden seasta. Ruumistani pakoitti, mutta sydämeni riemuitsi ja
sieluni iloitsi, sillä tiesin suorittaneeni suuren urotyön; minä olin
jo näkevinäni, että rovio paloi vuorenhuipulla.

Sain hirveitä kuvotuksia ja tunsin itseni aivan kuin merisairaaksi sen
tärinän jälkeen, jota olin saanut kestää. Parisen minuuttia istuin pää
käsiin vajonneena tynnörini jätteiden vieressä. Mutta nyt ei ollut
aikaa levätä. Kuulin jo laukauksia takanani, ja ne ilmaisivat minulle,
että vainoojani tulivat vuorenrinnettä alaspäin. Tunkeuduin metsän
tiheimpään osaan ja juoksin juoksemistani, siksi kunnes olin lopen
väsynyt. Silloin paneuduin pitkäkseni ja kuuntelin, mutta en kuullut
kerrassaan mitään. Olin pujahtanut vihollisteni kynsistä.

Toinnuttuani entiselleni aloin astella reippaasti eteenpäin.
Eksyttääkseni vihollisiani kahlasin useiden purojen ylitse, sillä
päähäni oli pälkähtänyt, että minua mahdollisesti vainottaisiin koirien
kanssa. Tultuani eräälle aukealle paikalle ja silmäiltyäni ympärilleni
huomasin ilokseni, etten seikkailustani huolimatta ollut tullut
kovinkaan kauaksi oikealta suunnaltani. Edessäni oli Merodalin huippu.
Sen alaston ja terävä kärki kohosi vaivaistammimetsikön ylitse, joka
kasvoi sen rinteellä. Nämä metsiköt olivat sen pensaikon jatkona, jossa
olin löytänyt suojan. Vaikka tiesinkin, että jokainen käsi oli minua
vastaan ja että olin aseeton, en kuitenkaan luullut olevan mitään
vaaraa, niinkauan kuin olin täällä ja saatoin kätkeytyä puiden sekaan.
En nähnyt ketään, mutta silloin tällöin kuulin etäältä kimeitä
vihellyksiä ja kiväärin laukauksia.

Oli vaikeata päästä tiheikön lävitse, mutta ilokseni saavuin lopulta
suurempien puiden luokse ja löysin pienen polun, joka puikkelehti
niiden välistä. Olin luonnollisesti liian viisas kulkeakseni sitä
pitkin, mutta pysyttelin sitä niin lähellä kuin mahdollista seuraten
sen suuntaa. Olin taivaltanut jonkun matkaa ja luulin jo olevani
likellä metsänreunaa, kuin omituinen, valittava ääni saapui korviini.
Aluksi luulin, että se oli jonkun eläimen ääntelemistä, mutta sitten
kuului katkonaisia sanoja, joista erotin vain ranskalaisen huudahduksen
"Mon Dieu." Hyvin varovaisesti hiivin siihen suuntaan, josta ääni tuli
ja tässä seuraa, mitä näin.

Kuivalla lehtivuoteella makasi mies pitkällään. Hänellä oli samanlainen
harmaa sotilaspuku kuin minullakin.

Hän oli nähtävästi vaikeasti haavoittunut, sillä hän piti kauttaaltaan
veren tahraamaa vaatetta rintaansa vasten. Verilätäkkö oli muodostunut
hänen ympärilleen, ja häntä ympäröivät kärpäslaumat, joiden surina
olisi varmastikin kiinnittänyt huomiotani, ellei sitä jo olisi tehnyt
tuon haavoittuneen ähkyminen. Pysähdyin hetkiseksi, epäillen että tässä
oli ehkä ansa minun vangitsemisekseni; mutta sitten voitti säälin tunne
kaikki arvelut, juoksin esiin ja polvistuin hänen vierelleen.
Hän suuntasi minuun sekavan silmäyksen, ja nyt näin että siinä
makasi Duplessis, mies, joka oli lähetetty ennen minua. Hänen
sisäänpainuneista poskistaan ja lasimaisista silmistään näin, että hän
teki kuolemaa.

"Gerard", kuiskasi hän, "Gerard." Saatoin näyttää hänelle vain
osanottoani; mutta hän, vaikka elämänsä oli sammumaisillaan, tahtoi
gentlemannina täyttää velvollisuutensa viimeiseen asti.

"Rovio, Gerard! Tahdotteko sytyttää sen?"

"Onko teillä terästä ja piikiveä?"

"Täällä niitä on."

"Siis sytytän sen tänä yönä."

"Kuolen onnellisena nyt, kun kuulen teidän sen sanovan. Ne ampuivat
minua, Gerard. Mutta teidän pitää sanoa marsalkalle, että tein
parhaani."

"Ja Cortes?"

"Cortes, hänelle ei käynyt niin hyvin kuin minulle, hän joutui
ryövärien käsiin ja sai hirmuisen lopun. Jos huomaatte, ettette voi
päästä heidän kynsistään, ampukaa kuula oman sydämenne läpi, ettei
teidän tarvitsisi kuolla Cortesin tavoin."

Näin että hänen hengityksensä oli pysähtymäisillään, ja kumarsin
alemmaksi kuullakseni hänen sanojaan.

"Voitteko mainita minulle jotain, joka voisi minua auttaa saavuttamaan
päämääräni?"

"Kyllä, kyllä; de Pombai, hän voi auttaa teitä; luottakaa häneen -- --"

Nämä sanat lausuttuaan painui hänen päänsä rintaa vasten, ja hän oli
kuollut.

"Luottakaa de Pombaihin." Se oli hyvä neuvo.

Hämmästyksekseni näin erään miehen seisovan sivullani. Olin ollut
siihen määrin kiintynyt toverini puheeseen ja niin innokas kuulemaan
hänen sanojaan, että mies oli aivan huomaamattani päässyt tulemaan
luokseni. Nyt ponnahdin ylös ja tarkastelin häntä. Hän oli pitkä, tumma
mies, mustatukkainen, tummasilmäinen, mustapartainen, kasvot
pitkulaiset ja vakavat. Kädessään oli hänellä viinipullo ja olan yli
riippui väkipyssy sillä tavalla, kuin noitten miesten on tapana sitä
kantaa. Hän ei tehnyt mitään yritystä käyttää sitä, ja ymmärsin, että
hän oli se mies, jota kuollut oli minulle suositellut.

"Ah, hän on kuollut; hän pakeni tänne metsään sittenkuin häntä oli
ammuttu. Mutta minulla oli onni löytää hänet täältä, missä hän oli
vaipunut maahan ja tehdä hänen viimeiset hetkensä helpommiksi. Tuon
vuoteen olen pannut kokoon, ja tämän viinin olen tuonut hänelle janonsa
sammuttamiseksi."

"Kiitän teitä Ranskan nimessä. Olen vain eversti kevyessä ratsuväessä;
mutta olen Etienne Gerard, ja sillä nimellä on jonkun verran kaikua
Ranskan armeijassa. Saanko kysyä --."

"Kyllä, herra, minä olen Aloysius de Pombal, samannimisen kuuluisan
aatelismiehen nuorempi veli. Tätä nykyä olen ensimäinen luutnantti
siinä sissijoukossa, jonka päällikkönä on tunnettu Manuelo
'hymyilevä'."

Kautta kunniani, enkös pistänyt kättäni siihen kohtaan, missä
pistoolini piti olla; mutta mies vain hymyili tälle liikkeelle.

"Olen hänen ensimäinen luutnanttinsa, mutta minä olen myöskin hänen
verivihollisensa", sanoi hän. Puhuessaan aukaisi hän nuttunsa ja veti
paidan syrjään. "Kas tässä", sanoi hän näyttäen minulle selkäänsä, joka
oli merkitty ja raadeltu punaisilla purppuranvärisillä juovilla. "Näin
on 'Hymyilevä' menetellyt kanssani, vaikka suonissani virtaa Portugalin
jalointa verta. Mutta tulette näkemään, kuinka minä kostan."

Hänen silmissään paloi sellainen raivo, ja niin julmasti näytteli hän
hampaitaan, etten kauemmin voinut epäillä hänen sanojensa totuutta,
jota vielä vahvisti hänen raadeltu selkänsä. "Kymmenen miestä on
vannoutunut minua avustamaan", sanoi hän, "ja toivon muutamien harvojen
päivien kuluttua voivani liittyä teidän armeijaanne. Mutta ensin teen
asiani selväksi täällä. Sillä välin --." Hänen kasvoissaan tapahtui
äkillinen muutos, ja tuossa tuokiossa suuntasi hän väkipyssynsä minua
kohti. "Kädet ylös, sinä ranskalainen koira. Ylös, taikka päästän
luodin pääsi läpi."

Te hätkähdätte, ystäväni! Te hämmästytte. Kuvitelkaas sitten, kuinka
minä hämmästyin kuullessani hänen puheensa omituisen äkillisen lopun.
Seisoin siinä pyssynpiipun mustan reiän edessä ja näin hänen rajusti
välkähtelevät silmänsä. Mitä saatoin tehdä? Olin aivan avuton. Nostin
käteni ylös. Samassa kuului ääniä kaikkialta metsästä ja jalkojen
töminää. Useita hirvittäviä olentoja sukelsi esiin pensaikosta, ja
tusinan verran käsiä tarrasi kiinni minuun, kurjaan, epätoivoiseen
pakolaiseen, ja nyt olin jälleen vankina. Jumalan kiitos, ettei minulla
ollut pistoolia, millä olisin ampunut kuulan otsaani. Jos sinä
silmänräpäyksenä olisin ollut asestettu, en nyt istuisi tässä
kertomassa teille tätä vanhaa tarinaa.

Karkeilla, karvaisilla käsillään pitelivät nuo miehet minusta kiinni ja
raahasivat minut polkua pitkin metsän läpi de Pombal-petturin
määrätessä suunnan vanginvartijoilleni. Neljä ryöväreistä kantoi
Duplessin ruumista. Ilta loi jo varjojaan seudun ylitse, kun pääsimme
metsästä ja aloimme nousta vuorenrinnettä ylös. Kiivettiin siksi kunnes
saavuttiin sissijoukon pääkortteeriin, joka oli eräässä rotkossa
ylhäällä vuorenrinteellä. Siellä oli rovio, joka oli tuottanut minulle
niin paljon vaivaa. Se oli neliskulmainen ja polttopuista rakennettu ja
sitäpaitsi aivan päämme yläpuolella. Sen alapuolella oli kaksi tai
kolme majaa, jotka epäilemättä olivat kuuluneet vuohipaimenille, mutta
nyt olivat näiden roistojen suojina. Minut työnnettiin yhteen noista
majoista sidottuna ja avuttomana, ja toveriraukkani ruumis pantiin
vierelleni.

Makasin siellä hautoen ainoastaan sitä ajatusta, mitä minun parin
tunnin aikana olisi tehtävä päästäkseni sytyttämään yläpuolellani
olevan rovion, kun vankilan ovi avautui, ja eräs mies astui sisään. Jos
käteni olisivat olleet vapaina, olisin hyökännyt hänen kurkkuunsa ja
kuristanut hänet, sillä tulija ei ollut kukaan muu kuin de Pombal.
Parisen ryöväriä seurasi hänen kintereillään, mutta hän käski heidän
jäädä ulkopuolelle ja sulki oven.

"Te roisto!" ärjäsin minä.

"Hiljaa", kuiskasi hän, "puhukaa hiljaa, joku voi kenties kuulla, ja
henkeni on silloin mennyttä. Minulla on muutama sana sanottava teille,
eversti Gerard; samoinkuin olin hyvä teidän toverillenne, tahdon myös
mielelläni auttaa teitä. Puhuessani teidän kanssanne hänen ruumiinsa
ääressä, huomasin, että meidät oli piiritetty ja että teidän
vangitsemistanne ei voinut välttää. Olisin saanut saman kohtalon kuin
tekin, jos olisin epäröinyt. Silmänräpäyksessä tein teidät vangikseni
säilyttääkseni joukon luottamuksen. Järkenne sanoo teille, etten toisin
voinut menetellä. En tiedä, voinko teidät pelastaa, mutta tahdon
ainakin koettaa."

Tämä oli uusi käänne asiassa. Vastasin, etten voinut tietää, missä
määrin hän puhui totta, vaan että tulisin tuomitsemaan häntä hänen
tekojensa mukaan.

"Enempää en pyydäkään", sanoi hän, "ja nyt tahdon antaa teille yhden
neuvon. Päällikkö haluaa nähdä teidät. Vastatkaa hänelle rehellisesti.
Muuten sahauttaa hän teidät kahtia kahden laudan välissä. Älkää
vastustako häntä. Antakaa hänelle ne tiedot, joita hän pyytää. Se on
teidän ainoa pelastuksenne. Jos voitte voittaa aikaa, voi kentiesi
ilmaantua joku pelastumisen mahdollisuus. Nyt täytyy meidän lähteä.
Tulkaa heti mukaan, muuten voi herätä epäluuloja." Hän auttoi minut
ylös, aukaisi oven, veti minut tuimasti ulos, ja niiden kahden miehen
avulla, jotka seisoivat oven ulkopuolella, tyrkkäsi hän minut varsin
kovakouraisesti siihen paikkaan, jossa sissijoukon päällikkö istui
raakojen seuralaistensa ympäröimänä. Manuelo "Hymyilevä" oli varsin
merkillinen mies. Hän oli lihava ja kukoistava ja näytti hyvin
tyytyväiseltä; suurine parrattomine kasvoineen ja kaljuine päineen
näytti hän oikein tyypilliseltä hyväntahtoiselta perheen isältä.
Nähdessäni hänen suopean hymynsä saatoin tuskin uskoa, että tuossa oli
se roisto, jota yhtä paljon pelkäsivät sekä Englannin että meidän
armeijamme. On tunnettua, että Trent, eräs englantilainen upseeri,
hirtätti hänet myöhemmin hänen julmuutensa vuoksi. Hän istui suurella
kivellä katsellen minua, aivan kuin olisin ollut hänen vanha
tuttavansa. Näin kuitenkin erään hänen miehistään nojaavan pitkää sahaa
vasten, ja tämä näky riitti karkoittamaan minusta kaikki harhaluulot.

"Hyvää iltaa, eversti Gerard", sanoi hän, "meitä on viime aikoina
erikoisemmin kunnioittanut kenraali Massenan esikunta. Yhtenä päivänä
majuri Cortes, seuraavana eversti Duplessis ja nyt eversti Gerard.
Ehkäpä itse marsalkkakin suvaitsee vielä kunnioittaa meitä
vierailullaan. Arvaan, että olette nähnyt Duplessin; Cortesin löydätte
kiinninaulattuna erääseen puuhun tuolla alempana. Nyt on vain
ratkaistava, kuinka menettelisimme teidän kanssanne!"

Tämä ei ollut suinkaan mieltäylentävää puhetta; mutta hänen kasvoillaan
paistoi koko ajan hymyily, ja hän lausui sanansa mitä ystävällisimmin.
Nyt kumartui hän eteenpäin, ja huomasin silloin järkähtämättömän, kovan
ilmeen hänen silmissään.

"Eversti Gerard", sanoi hän, "en voi luvata säästää henkeänne sillä se
ei kuulu tapoihimme, mutta voin määrätä teille joko helpon tai
kauhistavan kuoleman. Kumman valitsette?"

"Mitä toivotte minun tekevän saadakseni luvan valita?"

"Jos haluatte saada helpon kuoleman, vaadin minä, että teidän tulee
vastata totuudenmukaisesti niihin kysymyksiin, jotka teille teen."

Äkillinen ajatus pälkähti päähäni.

"Te haluatte tappaa minut, mutta teille on samantekevää, millä tavalla
kuolen. Jos nyt vastaan teidän kysymyksiinne, sallitteko silloin minun
valita kuolintapani?"

"Kyllä, sen sallin", vastasi hän, "mutta teidän on kuoltava ennen
keskiyötä."

"Vannokaa se!" huudahdin minä.

"Portugalilaisen kunnianmiehen sana on tarpeeksi", sanoi hän.

"En halua sanoa sanaakaan, ennenkuin olette vannonut."

Hän tuli punaiseksi vihasta, ja hänen silmänsä kääntyivät sahaan. Mutta
hän käsitti minun sanoneen, mitä tarkoitin, ja etten ollut sellainen
mies, jonka sai uhkauksilla alistumaan. Hän otti sen vuoksi esille
ristin mustan lampaannahkaisen nuttunsa sisältä.

"Minä vannon", lausui hän.

Oh, kuinka olin onnellinen! Mikä kuolema! Mikä kuolema Ranskan
etevimmälle miekkamiehelle! Olisin voinut huutaa riemusta tätä
ajatellessani.

"Nyt kysymyksiinne!" sanoin minä.

"Teidän täytyy vuorostanne vannoa puhuvanne minulle totta."

"Annan teille kunniasanani aatelismiehenä ja sotilaana, että niin tulen
tekemään." Te käsitätte, että sellainen lupaus oli hirvittävä asia,
mutta se ei ollut kuitenkaan mitään siihen verrattuna, mitä saatoin
voittaa myöntyväisyydelläni.

"Tämä on hyvä ja varsin mielenkiintoinen juttu", sanoi hän ottaessaan
muistikirjansa taskusta. "Tahdotteko olla niin ystävällinen ja kääntää
silmänne tuonne ranskalaiseen leiriin päin."

Seuraten hänen liikkeensä suuntaa, käännyin ympäri ja silmäilin alas
leiriin päin, joka oli tasangolla alapuolellamme. Viidentoista
peninkulman etäisyydestä huolimatta saattoi kirkkaan ilman läpi
eroittaa jokaisen yksityisseikankin sangen tarkasti. Tuolla näkyi
aukeat paikat telttojemme ja telttamajojemme välissä, ratsuväen linjat
ja tummat täplät, jotka merkitsivät kymmentä tykistöpatteria. Kuinka
surullista ajatella oivallista rykmenttiäni, joka odotti tuolla
alhaalla, ja tietää, ettei se koskaan enää näkisi everstiään. Yhdellä
ainoalla sen eskadroonalla olisin voinut lyödä kaikki nuo murhaajat
maahan. Silmäni täyttyivät kyynelillä nähdessäni leiristä sen
nurkkauksen, missä tiesin olevan kahdeksansataa miestä, joista
jok'ikinen olisi mennyt kuolemaan everstinsä puolesta. Mutta suruni
katosi, kun näin telttojen takaa savupilvien nousevan ilmaan
pääkortteerista Torres Novasista. Siellä oli Massena, ja, Jumalan
kiitos, uhraamalla elämäni olin täyttävä hänen käskynsä tänä yönä.
Ylpeys ja innostus täytti rintani. Toivoin, että minulla olisi ollut
ukkosen jylisevä ääni huutaakseni heille alas: "Katsokaa, se olen minä,
Etienne Gerard, joka tahtoo kuolla pelastaaksensa Clauselin armeijan!"
Oli kuitenkin kaikitenkin surullista ajatella, että näin jalo kuolema
tuli tapahtumaan kenenkään voimatta jälkimaailmalle kertoa siitä.

"Nyt", sanoi ryövärikapteeni, "te näette leirin, ja te näette myöskin
Coimbraan vievän tien; siellä vilisee teidän etujoukkojanne ja
ambulanssejanne. Merkitseekö se, että Massena aikoo vetäytyä takaisin?"

Saattoi huomata vaunujen liikkuvat, tummat linjat ja silloin tällöin
vartiojoukon pajunettien kimmellyksen. Vaikka en olisi antanutkaan
lupaustani, ei silti olisi ollut lainkaan vaarallista myöntää sitä,
mikä ilmankin oli selvä.

"Hän vetäytyy takaisin", vastasin minä.

"Coimbraanko?"

"Niin luulen."

"Entä Clauselin armeija?"

Kohautin olkapäitäni.

"Kaikki eteläänpäin vievät tiet ovat piiritetyt. Ei mikään sana voi
häntä saavuttaa. Jos Massena vetäytyy takaisin, on Clauselin armeija
kuolemaan tuomittu."

"Riippuu asianhaaroista", vastasin minä.

"Kuinka monta miestä hänellä on?"

"Luullakseni noin neljätoista tuhatta."

"Kuinka paljon ratsuväkeä?"

"Yksi prikaati Montbrunin osastosta."

"Mitkä rykmentit?"

"Neljäs jääkärirykmentti, yhdeksäs husaarirykmentti ja yksi
kyrassierirykmentti."

"Aivan oikein", sanoi hän, katsoen muistikirjaansa. "Huomaan teidän
puhuvan totta, ja Jumala teitä auttakoon, ellette sitä tee."

Nyt kävi hän läpi koko armeijan, osaston osastolta, kysellen jokaisen
prikaatin kokoonpanosta. Tarvitseeko minun sanoa teille, että olisin
mieluummin antanut kiskoa kieleni suusta, kuin vastannut näihin
kysymyksiin, ellei minulla olisi ollut suurempaa päämaalia mielessäni.
En lainkaan siekaillut kertoa hänelle kaikki, kun sen kautta saatoin
pelastaa Clauselin armeijan.

Vihdoin painoi hän muistikirjansa kiinni ja pisti sen taskuunsa. "Olen
teille suuressa kiitollisuudenvelassa ilmoituksistanne, ne lähetetään
lordi Wellingtonille huomenna", sanoi hän. "Te olette suorittanut
osanne asiassa; nyt täytän minä omani. Miten haluatte kuolla? Sotilaana
pidätte epäilemättä parhaimpana ammutuksi tulemista, mutta on muutamia,
jotka pitävät paljon helpompana kuolemana tulla syöstyksi alas
Merodalin huipulta. Jotkut ovat valinneet sen, mutta valitettavasti
emme ole koskaan myöhemmin tulleet kuulleeksi heidän mielipidettään
asiasta. Sitten on meillä saha, mutta se ei näytä olevan pidetty.
Voisimme hirttääkin teidät, mutta meillä olisi vaivaa viedä teidät alas
metsään. Kuitenkin, lupaus on lupaus, ja kun te näytätte olevan kelpo
mies, emme tule säästämään vaivojamme täyttääksemme teidän
toivomuksenne."

"Te sanotte, että minun on kuoltava ennen keskiyötä", sanoin minä.
"Haluan siis kuolla yhtä minuuttia vaille kaksitoista." --

"Tuollainen elämästä kiinnipitäminen on hieman lapsellista, mutta
toivomuksenne on toteutuva."

"Mitä tapaan tulee", lisäsin minä, "niin haluan kuoleman, jonka kaikki
voivat nähdä. Pankaa minut tuonne halkopinon päälle ja polttakaa minut
elävältä, kuten pyhimykset ja marttyyrit ennen minua poltettiin. Se ei
ole mikään tavallinen kuolema, vaan sellainen, jota joku keisarikin
voisi kadehtia."

Tämä ajatus tuntui huvittavan häntä suuresti.

"Miksikäs ei", sanoi hän, "jos Massena on lähettänyt teidät
vakoilijana, voi hän ehkä arvata, mitä tuli vuorella merkitsee."

"Aivan niin", sanoin minä. "Te olette arvannut oikean syyn, hän saa
tietää, ja kaikki tulevat tietämään, että olen saanut sankarikuoleman."

"En näe siihen mitään estettä. Teidän toivomuksenne on toteutuva",
sanoi ryöväri inhoittavasti hymyillen. "Minä lähetän hiukan vuohenlihaa
ja pullon viiniä majaanne. Aurinko tekee juuri laskuaan, ja kello on
pian kahdeksan, neljässä tunnissa tulee teidän valmistautua kuolemaan."

Kaunis oli se maailma, josta minun täytyi ottaa jäähyväiset. Näin
alhaalla kultaisena kimaltelevan joen. Laskevan auringon viimeiset
säteet kirkastivat Tajon sinistä vettä ja englantilaisten
kuljetuslaivojen valkeita purjeita. Niin, tämä maailma oli sangen
kaunis, ja surullista oli jättää se, mutta on asioita, jotka ovat
vieläkin kauniimpia. Kuolema, jonka kärsii toisten hyväksi, kunnia,
velvollisuus, uskollisuus ja rakkaus, ovathan ne paljon säteilevämpi
kauneus, kuin se, jonka silmillä voi havaita. Rintani oli tulvillaan
oman jalon tekoni tuottamaa ihastusta, ja ihmetellen ajattelin, saisiko
kukaan ihminen milloinkaan tietää minun heittäytyneen rovion
liekkeihin, pelastaakseni Clauselin armeijan. Toivoin sitä ja rukoilin,
että toivoni toteutuisi, sillä mikä lohdutus se olisikaan äidilleni,
mikä esimerkki armeijalle, mikä ylpeyden lähde husaareilleni. Kun de
Pombal vihdoinkin ilmestyi majaani ruoan ja viinin kera, oli ensimäinen
pyyntöni hänelle, että hän kirjoittaisi kertomuksen kuolemastani ja
lähettäisi sen ranskalaisten leiriin.

Hän ei vastannut sanaakaan; mutta minä nautin ilta-ateriani paremmalla
ruokahalulla ajatellessani, ettei sankaritekoni jäisi aivan
tuntemattomaksi.

Olin istunut noin kaksi tuntia majassani, kun ovi jälleen avautui, ja
päällikkö näyttäytyi kynnyksellä.

Minä istuin pimeässä, mutta hänen vieressään seisoi joku ryöväreistä
soihtu kädessä, niin että näin hänen silmänsä ja hampaansa kiiluvan
hänen tuijottaessaan minuun.

"Selvä?" kysyi hän.

"Ei ole vielä aika."

"Te tahdotte siis pysyä hengissä viimeiseen silmänräpäykseen asti?"

"Lupaus kuin lupaus."

"Aivan oikein, olkoon sitten kuten tahdotte. Meidän on täällä pantava
toimeen pieni rangaistus; yksi miehistäni ei ole käyttäytynyt niin kuin
hänen olisi pitänyt. Me pidämme ankaraa kuria täällä emmekä kiinnitä
henkilöllisyyteen mitään huomiota; sen voi de Pombal todistaa teille.
Tahdotteko sitoa hänet ja asettaa hänet roviolle, de Pombal. Tulen itse
katsomaan hänen kuolemaansa."

De Pombal ja soihtua pitelevä mies astuivat sisään. Kuulin päällikön
askelten häipyvän. De Pombal sulki oven. "Eversti Gerard", sanoi hän,
"luottakaa tähän mieheen; hän on yksi liittolaisistani. On kysymyksessä
elämä tai kuolema. Olen koettava pelastaa teidät, mutta panen itseni
alttiiksi ja haluan sentähden teiltä varman lupauksen suuren vaaran
takia. Teidän pitää taata meille hyvä vastaanotto ranskalaisten
leirissä, ja että kaikki se, mikä on mennyttä, on unohdettu."

"Sen lupaan teille."

"Luotan sanoihinne. Nyt pian pian, ei silmänräpäystäkään saa kadottaa.
Jos tuo villipeto tulee takaisin, odottaa meitä kaikkia kauhistuttava
kuolema."

Katselin hämmästyneenä, mitä hän teki.

Hän kietoi pitkän köyden kuolleen toverini ruumiin ympärille ja sitoi
vaatekappaleen hänen suunsa eteen, niin että se peitti melkein koko
kasvot.

"Maatkaa hiljaa tässä", sanoi hän minulle pannen minut kuolleen
paikalle.

"Minulla on neljä miestä odottamassa, jotka asettavat ruumiin rovioon."
Hän aukaisi oven ja antoi määräyksensä. Ryövärit astuivat sisään ja
kantoivat Duplessis'n ulos. Jäin makaamaan maahan horjuen toivon ja
pelon välillä.

Viisi minuuttia myöhemmin tulivat de Pombal ja hänen miehensä takaisin.

"Teidät on nyt pantu rovioon", sanoi hän, "ja uskallanpa kysyä koko
maailmalta, ellette te juuri ole se; teidät on köydetty ja sidottu niin
lujasti, ettei kukaan voi vaatia, että teidän pitäisi puhua tai
liikuttaa itseänne. Nyt täytyy vain kantaa Duplessis'n ruumis pois, ja
heittää se alas Merodalin jyrkänteeltä."

Kaksi miehistä tarttui päähäni ja kaksi jalkoihini, ja tällä tavalla
kantoivat he minut jäykkänä ja liikkumattomana majasta ulos. Tultuani
raikkaaseen ilmaan, teki mieleni huutaa ilosta. Kuu paistoi juuri
rovion yläpuolella, ja sen hopeahohteessa näki selvästi miesolennon
makaavan pitkin pituuttaan roviolla. Ryövärit olivat joko leirissä, tai
kokoontuneina rovion ympärille, sillä emme kohdanneet ketään, joka
olisi meitä pidättänyt tai puhutellut. De Pombal vei meitä jyrkännettä
kohti. Tultuamme vuorenhuipun toiselle puolelle, olimme poissa
näkyvistä, ja minä sain luvan käyttää jalkojani. De Pombal osoitti
erästä kapeata, luikertelevaa polkua. "Tuolla menee tie", sanoi hän.
Mutta äkkiä hän huudahti:

"Dios mio, mitä se on?"

Kauhistuttavaa kiljuntaa kuului alhaalta metsästä. Näin de Pombalin
vapisevan kuin säikähtyneen hevosen.

"Se on paholainen", kuiskasi hän, "hän rääkkää parhaillaan jotain,
samoin kuin rääkkäsi minuakin. Taivas auttakoon, ettei hän saisi meitä
käsiinsä."

Peräkkäin ryömimme kapeaa vuohipolkua pitkin. Vuoren juurella olimme
jälleen metsässä. Äkkiä huomasimme kellertävän valon loistavan
yläpuolellamme, ja puunrunkojen mustien varjojen sukeltavan
selväpiirteisinä esiin. He olivat siis sytyttäneet rovion. Sieltä missä
seisoimme, saatoimme eroittaa liikkumattoman ruumiin liekkien seasta ja
ryöväreitten tummat hahmot, jotka ulvoen tanssivat rovion ympärillä
kuten ihmissyöjät. Puistin nyrkkiä noille koirille ja vannoin jonakin
päivänä tulevani takaisin husaareineni ja tekeväni tiliä heidän
kanssaan.

De Pombal tiesi, minne etuvartijoita oli asetettu ja tunsi kaikki
polut, jotka veivät metsän läpi. Mutta välttääksemme noita veijareita,
täytyi meidän luikerrella vuorien välistä ja kulkea monta raskasta
peninkulmaa. Kuitenkin olisin kernaasti kulkenut vielä monta penikulmaa
sen näyn takia, joka kohtasi silmiäni! Kello taisi olla noin kaksi
aamulla, kun pysähdyimme erään vuoren huipulle, jonka ylitse polkumme
luikerteli. Kun katsoimme taaksemme, näimme rovion hehkuvan punaisena.
Näytti kuin olisi tulivuoren liekki suitsunut Merodalin korkealta
huipulta. Ja silloin näin tähystellessäni myöskin jotain lisäksi,
jotain, joka sai minut riemuitsemaan ilosta, heittäytymään maahan ja
kiemurtelemaan ihastuksesta. Kaukana, kaukana eteläisellä
taivaanrannalla vilkkui ja välkkyi suuri, keltainen valo, hulmuten ja
leimahdellen. Se ei tullut mistään talosta, ei ollut minkään tähden
tuike, vaan rovion liekki d'Ossa vuorelta, joka julisti meille, että
Clauselin armeija tiesi nyt, mitä Etiene Gerard oli lähetetty sille
ilmoittamaan.



V.

Urhoollisuusmitali.


Tarentin herttua, eli Macdonald, kuten hänen vanhat toverinsa häntä
mieluimmin kutsuivat, oli silminnähtävästi hirveällä tuulella. Majuri
Charpentier ja minä emme voineet olla huomaamatta että hän oli aivan
haleta kiukusta.

"Prikaatikenraali Gerard, husaariväessä", sanoi hän sillä tavalla kuin
korpraali rekryytille.

Tein kunniaa.

"Majuri Charpentier, ratsukrenatööriväessä."

Toverini löi kannukset yhteen.

"Keisarilla on teille määräyksiä."

Sen pitemmittä mutkitta tempasi hän oven auki ja ilmoitti meidät.

Olen nähnyt Napoleonin kymmenesti hevosen selässä silloin kun hänen
olisi pitänyt kulkea jalkaisin, ja mielestäni hän menetteli viisaasti
näyttäytyessään joukoille tällä tavalla, sillä hänen vartalonsa näyttää
varsin hyvältä satulassa. Seisoessaan siinä nyt meidän edessämme, oli
hän runsaan kädenleveyden lyhempi kuin me muut; hänen yläruumiinsa oli
epäilemättä liian pitkä jalkoihin verrattuna, ja paksuine, pyöreine
päineen, parrattomine kasvoineen ja pyöreine hartioineen muistutti hän
enemmän jotain Sorbonnen professoria kuin Ranskan ensimmäistä
sotilasta.

Hän seisoi ja tarkasti karttaa, joka riippui seinällä ikkunoiden
välissä. Berthier seisoi hänen vieressään ja koetti näyttää ylen
viisaalta meidän astuessamme sisään. Napoleon tempasi kärsimättömästi
häneltä miekan ja osoitti sillä karttaa. Hän puhui nopeasti ja hiljaa,
mutta sain kuitenkin siepatuksi sanan "Meusedal" ja kaksi kertaa
"Berliini."

Hän viittasi meitä luoksensa ja lausui minulle:

"Te ette ole vielä saanut urhoollisuusmitalia, prikaatikenraali
Gerard?"

Vastasin, etten ole saanut ja olin vähällä lisätä, ettei se ollut
tapahtunut sen vuoksi, etten sitä olisi ansainnut, kun hän keskeytti
minut tavallisella, lyhyellä tavallaan.

"Ja te, majuri?" kysyi hän Charpentier'ltä.

"En, sire."

"Niinpä saatte nyt erään tehtävän, te molemmatkin."

Hän vei meidät suuren kartan luokse ja asetti miekankärjen Rheimsin
kohdalle.

"Tahdon olla suora teitä kohtaan, herrani. Te olette kumpikin
seuranneet minua aina Marengosta lähtien, muistelen." Hänen kasvoiltaan
loisti merkillisen viehättävä hymyily, joka muistutti kylmää
auringonsädettä. "Tässä Rheimsin luona on juuri tällä hetkellä
pääkortteerimme. Tänään on meillä 14 p. maaliskuuta. Hyvä. Tuolla on
Pariisi, runsaan kahdentoista penikulman päässä täältä. Blücher on
pohjoisessa, Schwarzenberg etelässä." Hän osoitteli puhuessaan
sapelilla karttaan.

"Kuta kauemmaksi nuo miehet marssivat sisämaahan päin, sitä
täydellisemmin minä olen heidät musertava. He ryntäävät parastaikaa
Pariisia kohti. Sangen hyvä. Antaa niiden tulla. Veljeni, Espanjan
kuningas, on oleva siellä sadantuhannen miehen kera. Juuri hänen
luokseen minä lähetän teidät. Teidän on jätettävä hänelle tämä kirje,
josta kumpainenkin saatte yhden kappaleen. Kysymyksessä on ilmoittaa
hänelle, että minä saavun hänen avukseen koko joukkoineni kahden päivän
kuluttua. Jokikinen mies, hevonen ja kanuuna seuraa mukana. Te
ymmärrätte minut, herrani?"

Ah, kunpa voisin kuvailla teille ylpeyttäni ja onneani sen johdosta,
että tulin tuon suuren miehen uskotuksi. Hänen ojentaessaan meille
kirjeet, kilistin kannuksiani, hymyilin ja nyökkäsin saadakseni hänet
käsittämään, että ymmärsin hänen nerokkaan suunnitelmansa. Hän hymyili
myöskin ja antoi kätensä hetkisen levätä olkapäälläni. Olisin antanut
puolet palkastani, jos äitini olisi saanut nähdä minut tässä
tilanteessa.

"Minä näytän teille tien", sanoi hän kääntyen jälleen karttaan päin.
"Te kuljette yhdessä Bazochesiin. Siellä eroatte; toinen lähtee
Oulchyyn ja Menillyyn päin, ja toinen ratsastaa pohjoiseen Brainen,
Soissonsin ja Senlisin kautta. Onko teillä mitään muistuttamista,
prikaatikenraali Gerard?"

Olen vain yksinkertainen sotilas, mutta minulla on ajatuksia ja kyky
tuoda ne esille. Olin alkanut puhua Ranskan kunniasta ja suuruudesta,
kun hän keskeytti minut.

"Entäs teillä, majuri Charpentier?"

"Jos huomaamme tiet epävarmoiksi, onko sallittua valita toisia?" kysyi
hän.

"Sotamiehet eivät valitse, he tottelevat." Hän nyökkäsi päällään
merkiksi, että saimme lähteä, ja kääntyi Berthier'hen päin. En tiedä,
mitä hän sanoi, mutta kuulin heidän molempien nauravan.

Nousin pienen harmaan tammani Violetten selkään. Se on koko
seitsemännen prikaatin nopein hevonen ja sen on voittanut ainoastaan
englantilaisen Rovigon herttuan pikajuoksija. Charpentier'llä oli
sitävastoin sellainen kiikkuhepo, jolla nuo ratsastuskrenatöörit
tavallisesti ratsastavat: selkä kuin sängynpohja ja jalat kuin pylväät.
Hän oli itsekin kömpelö mies, ja yhtäkaikki löi hän, heikkopäisessä
omahyväisyydessään, silmäyksiä tyttölapsiin, kun ne heiluttivat minulle
nenäliinoillaan ikkunasta, ja hän kierteli rumia, punaisia viiksiään,
ikäänkuin jos tytöt olisivat olleet häneen ihastuneita.

En ole milloinkaan tuntenut erikoisempaa ystävyyttä tuota pöyhkeilevää
maakaria kohtaan; ensimmäisten kahdenkymmenen peninkulman kuluessa en
saanut sanaakaan hänen suustaan. Hän ratsasti kulmakarvat rypyssä ja
leuka rinnalle painuneena kuten mies, joka on ajatusten rasittama.
Useammin kuin kerran kysyin häneltä, mitä hän mietiskeli, koska
ajattelin, että minä nopeammalla älylläni kentiesi voisin selvittää
hänelle pulman.

Hänen vastauksensa olivat aina siihen suuntaan, että huomasin hänen
ajattelevan vain tehtäväänsä, mikä muutoin minua hämmästytti, sillä
vaikk'ei minulla koskaan ole ollut suuria ajatuksia hänen
ymmärryksestään, tuntui minusta kuitenkin mahdottomalta, että joku
voisi olla ymmällä näin yksinkertaisen ja sotilaallisen tehtävän
edessä.

No niin, me saavuimme vihdoinkin Bazochesiin, missä hänen piti valita
eteläinen, ja minun pohjoinen tie. Ennenkuin hän ratsasti luotani,
kääntyi hän ympäri satulassaan ja katsoi minuun merkitsevä, tutkiva
ilme kasvoillaan.

"Mitä johtopäätöksiä te olette tehnyt, Gerard?" kysyi hän.

"Mistä?"

"Tehtävästämme."

"Sehän on varsin yksinkertainen."

"Niinkö arvelette? Miksi uskoi keisari suunnitelmansa meille?"

"Sen vuoksi, että hän tunsi älykkäisyytemme."

Seuralaiseni nauroi tavalla, joka minusta tuntui epämiellyttävältä.

"Uskallanko kysyä, mitä aiotte tehdä, jos huomaatte noiden kylien
olevan täynnä preussilaisia?" kysyi hän.

"Tottelen vain määräyksiäni."

"Mutta silloinhan teidät lyödään kuoliaaksi."

"Se on mahdollista."

Hän nauroi taas, ja nyt niin lähentelevästi, että kilahutin miekkaani.
Mutta ennenkuin ehdin hänelle sanoa, mitä ajattelin hänen tyhmyydestään
ja kasvatuksen puutteestaan, oli hän kääntänyt hevosensa ja hölkötti
matkoihinsa. Katselin hetkisen hänen jälkeensä ihmetellen hänen
esiintymistään, ja sitten läksin omaa tietäni.

Myöhemmin päivällä pysähdyin erään kapakan luokse antaakseni
Violettelle jotain syötävää. Nyt en ollut kaukana Soissonsista, ja
isäntä kertoi minulle, että preussilaiset kaksi päivää sitten olivat
kulkeneet sen ohitse matkalla Aisne-joen yli. Tuntia myöhemmin näin
häipyvässä päivänvalossa kaksi heidän ratsuvahtiaan tien
oikeanpuoleisella kukkulalla, ja kun pimeys oli peittänyt maan, tuikki
valo heidän nuotiostaan pohjoista taivasta vasten.

Kuultuani Blücherin olleen siellä jo kaksi päivää, hämmästyin suuresti
sen vuoksi, ettei keisari ollut tietänyt sen alueen, jonka läpi hän oli
määrännyt minut ratsastamaan tärkeän kirjeeni kera, jo olevan
vihollisen miehittämän. Mutta sitten muistelin sitä äänensävyä, jolla
hän oli sanonut Charpentier'lle, että sotilas ei saa valita, vaan
totella. Päätin seurata sitä tietä, jonka hän oli minulle näyttänyt,
niinkauan kuin Violette saattoi liikuttaa ainoatakaan jalkaansa ja minä
pidellä ohjaksia. Koko matkan ajan Sermoisesta Soissonsiin, missä tie
kulkee ylös ja alas, kiemurrellen mäntymetsän lävitse, pidin pistoolini
valmiina. Ratsastin hyvää kyytiä, kun tie oli suora, ja hiljensin
vauhtia, milloin minun piti kääntyä toiseen suuntaan, kuten opimme
Espanjassa tekemään.

Saavuttuani erääseen talonpoikaistaloon, joka on oikealla puolella
tietä, juuri kun on tullut Crisen luona olevan puusillan ylitse, missä
suuri madonnapatsas seisoo, huusi joku nainen minulle pellolta, että
preussilaiset olivat Soissonsissa. Pieni osasto heidän peitsimiehiään,
sanoi hän, oli tullut samana iltapäivänä, ja kokonaista osastoa
odotettiin ennen keskiyötä.

En malttanut kuunnella hänen kertomuksensa loppua, vaan iskin kannukset
Violetten kylkiin, ja viisi minuuttia myöhemmin päästin täyttä laukkaa
itse kaupunkiin.

Pääkadun päässä seisoi kolme ulaania keskustellen hevostensa vieressä
ja poltellen piippuja, jotka olivat yhtä pitkiä kuin sapelini. Näin
heidät selvästi eräästä avonaisesta ovesta virtaavassa valossa, mutta
minusta he saattoivat nähdä vain liehuvan viittani mustan varjon ja
Violetten harmaat sivut. Silmänräpäystä myöhemmin nelistin erästä
heikäläisten ryhmää vastaan, joka tuli portista ulos. Violetten lavan
sysäys heitti yhden nurin niskoin kadulle, ja minä lyödä huimautin
erästä toista, joka kuitenkin livahti käsistäni.

Puff, puff, paukahti kaksi karbiinin laukausta, mutta minä olin
lentänyt kadunnurkan ympäri, enkä kuullut edes kuulien vinkunaa. Oh,
kuinka suurenmoisia sentään olimme, sekä Violette että minä.

Hevoseni juoksi kuin ahdistettu jänis, ja tulta iskivät sen kaviot.
Nousin seisomaan jalustimille ja heilutin sapeliani. Joku mies hyppäsi
eteen tarratakseen suitsiini. Iskin häneltä käsivarren poikki ja kuulin
hänen takanani tuskasta ulvovan. Kaksi ratsastajaa tuli minua kohden.
Hakkasin toisen niistä maahan ja ajoin täyttä karkua eteenpäin.
Minuuttia myöhemmin olin selvinnyt kaupungista ja karautin pitkin
leveää, aukeaa maantietä, jonka kummallakin puolella kasvoi mustia
poppeleita. Jonkun aikaa kuulin kavioitten kapsetta takanani, mutta se
kuoli vähitellen pois. Pian oli kaikki hiljaista. He olivat luopuneet
takaa-ajosta.

Nyt oli ensimmäinen tehtäväni hypätä alas hevosen selästä ja viedä
tammani pieneen metsikköön, jonka läpi juoksi pieni puro. Siellä juotin
hevostani ja annoin sille kaksi konjakkipullossa kastettua
sokerinpalasta. Se oli hieman rasittunut kovasta ajosta, mutta oli
ihmeellistä huomata, miten se puoli tuntia levättyään tuli entiselleen.
Kun taas istuin satulassa, saatoin sen käynnistä ja ryhdistä päättää,
ettei ollut hevosen syy, ellen saapuisi täsmällisesti Pariisiin.

Oli mitä ihanin kuutamo. Jokainen puu loi mustan varjon tien ylitse.
Saatoin silmäillä maisemia yhtä selvästi kuin päivällä, ja hyvin
rauhallisilta ne näyttivät, ellei ota lukuun siellä täällä pohjoisessa
roihuavia tulipaloja. Yön hiljaisuudessa ja tietoisena siitä, että
vaara väijyi sekä takanani että edessäni, näytti minusta noissa
suurissa paloissa olevan jotain puoleensa vetävää ja kohtalokasta.
Mutta en yleensä anna itseeni vaikuttaa kovin helposti.

Olinhan jo nähnyt tarpeeksi paljon merkillisiä asioita; viheltelin vain
erästä reipasta laulua ja ajattelin pientä Lisetteä, jonka ehkä saan
nähdä Pariisissa. Kaikki ajatukseni olivat parhaillaan häneen
kiintyneinä, kun minä, pyörähtäessäni eräästä tien mutkasta, tulin
suoraa päätä noin puolta tusinaa saksalaista rakuunaa vastaan, jotka
istuivat nuotion ympärillä tien vieressä.

Minä olen erinomainen sotilas. Luulisin uskaltavani sanoa näin paljon
tulematta silti epäillyksi itseni liiallisesta kehumisesta. Voin
jonakin pulmallisena hetkenä punnita jokaista seikkaa ja tuossa
tuokiossa löytää oikean ratkaisun yhtä hyvin kuin jos olisin sitä
tuumaillut kokonaisen viikon. Nyt käsitin salaman nopeudella, että mitä
hyvänsä tekisinkin, tultaisiin minua ajamaan takaa, ja että saisin
selviytyä niin hyvin kuin taisin hevosellani, joka jo oli taivaltanut
kuusi pitkää peninkulmaa. Mutta oli parempi tulla ajetuksi eteen- kuin
taaksepäin. Kummassakin tapauksessa oli vaara sama; mutta jos minun
onnistuisi välttää vainoojani heidän virkuista hevosistaan huolimatta,
pitäisin viisaimpana pysähtyä Senlisin lähettyville Soissonsin
etupuolelle.

Kaikki nämä seikat olivat minulle ikäänkuin vaistomaisesti selviä,
ymmärrättekö. Tuskin olin vilkaissut heidän partaisia, suurten
metallikypärien peittämiä kasvojaan, kun jo kosketin kannuksilla
Violetteä, joka läksi kiitämään tietä eteenpäin. Hohoi! sitä
hoilottamista, huutamista ja tömistelemistä takanamme! Kolme heistä
laukaisi pyssynsä, ja kolme hyppäsi hevostensa selkään. Yksi kuula osui
satulaani napsahtaen kuin keppi ovea vastaan. Violette kiiti hurjasti
eteenpäin, ja luulin sen tulleen haavoitetuksi, mutta se olikin vain
nirhama. Ah, tuota rakasta pientä eläväistä, kuinka sitä rakastin, kun
huomasin sen jälleen aloittavan omaa pitkää, kevyttä laukkaansa,
jolloin sen kaviot rapsahtelivat kuin espanjalaisen tytön kastanjetit.
En voinut hillitä itseäni. Käännyin ympäri satulassa, hosuin ja huusin:
"Eläköön keisari!" Ulvoin aivan naurusta kuullessani sitä kirousten
tulvaa, minkä sanani aiheuttivat.

Mutta vaara ei ollut vielä vältetty. Jos hevoseni olisi ollut virkeä,
olisi se varmasti selviytynyt vainoojista. Mutta nytpä olikin yksi
heistä nopeampi kuin muut. Se oli oikein reilu poika upseeriksi. Joka
kerta kun katsoin taakseni, huomasin välimatkan hänen ja hänen
tovereittensa välillä suurenevan. Hän lähestyi minua lähestymistään.

Odotin nyt, kunnes hän oli tullut noin kolme-, neljäsataa kyynärää
miestensä edelle. Sitten hillitsin Violetteä hiukkasen -- aivan
vähäsen, niin että hänen täytyi uskoa todellakin saavuttavansa minut.
Kun hän oli tullut pyssynkantaman päähän, vedin pistoolini esille ja
katsoin, mitä hän aikoi tehdä. Hän ei näyttänyt merkkiäkään siitä, että
tahtoisi ampua. Tuo tyhmeliini oli ottanut pistoolit satulakotelosta
pois, koska hänen piti olla leirissä yön aikana. Hän heilutti
miekkaansa minulle syytäen suustaan uhkauksia. Oli selvä, ettei hän
käsittänyt joutuneensa armeliaisuuteni varaan. Nyt oli vain noin
kaksikymmentä kyynärää välillämme. "Rendez-vous!" huusi hän. "Minun
täytyy lausua kiitokset monsieur'lle ranskan kielestä", sanoin minä
tukien pistoolin vasenta käsivarttani vasten ja tähdäten hänen
kasvoihinsa. Huomasin miten hän kalpeni nähdessään olevansa hukassa.
Mutta juuri sillä hetkellä, kun painoin liipasinta, tulin ajatelleeksi
hänen äitiänsä, ja laskin luotini hänen hevosensa olan läpi. Pelkään,
että hän loukkaantui kaatuessaan, sillä kuului ankara mätkähdys. Mutta
minun oli kirjeestä pidettävä huolta, jonka vuoksi annoin Violetten
ravata.

Noiden saatanan saksalaisten kanssa ei ollut niinkään helppo selviytyä.
Takana tulevat miehet eivät antaneet kaatuneen upseerin itseänsä
häiritä, vaan huhkivat perässäni. Olin tullut eräälle mäenrinteelle ja
luulin näkeväni heidät viimeisen kerran, mutta piru vieköön, nehän
olivat aivan kintereilläni. Ja samassa silmänräpäyksessä näin,
silmäillessäni eteenpäin, näyn, joka sai sydämeni nousemaan kurkkuun.
Pitkän, aukean tien päässä oli musta sotajoukko valmiina ottamaan minut
vastaan. Mihin tahansa käännyin, näin vain kuoleman.

Rakuunoita takanani ja husaareja edessäni! En milloinkaan sitten
Moskovan jälkeen ole ollut tällaisessa ahdingossa. Mutta rykmenttini
kunnian vuoksi tahdoin kuitenkin mieluummin saada kuoleman kevyen kuin
raskaan ratsuväen sotilaalta. Sen vuoksi en epäröinyt hetkeäkään, vaan
annoin Violetten laukata. Muistan, että halusin rukoilla, mutta olin
siitä viime aikoina hieman niinkuin vieraantunut. Ainoat sanat, jotka
saatoin keksiä, olivat eräästä rukouksesta kauniin ilman puolesta,
jonka me tavallisesti luimme koulussa lupapäivän aatto-iltana. Mutta
nekin, arvelin, olivat paremmat kuin ei mitään, ja kertasin niitä
parhaillani, kun äkkiä kuulin ranskan kielisen huudahduksen aivan
edessäni. Ne olivat meidän -- meidän omia, rakkaita pieniä solttujamme
Marmonten osastosta. Päästin kohtuullista ravia ystävien luo, sillä
tahdoin saada heidät ymmärtämään, että joskin husaari pakenee, niin on
hänen luontonsa vastaista paeta nopeasti.

Kenenkä huomasinkaan joukon etunenässä ellen juuri Bonvet-vanhuksen,
jonka pelastin Leipzigin luona. Hän tuli luonnollisesti liikutetuksi
jälleennäkemisestä, mutta kerrottuani hänelle tehtävästäni ja että
minun täytyi kulkea Senlisin kautta, nauroi hän epäilevästi.

"Vihollinen on siellä", intti hän. "Et voi päästä läpi. Miksi et
valitse suoraa tietä Pariisiin? Minkä vuoksi sinun pitää valita juuri
se tie, jota kulkiessasi voit olla melkein varma joko tulevasi
vangituksi tai tapetuksi?"

"Sotilas ei valitse -- hän tottelee!" sanoin hänelle Napoleonin omilla
sanoilla.

"Jaha, vainiin, jassoo", sanoi hän, "silloin on viisainta,
että seuraat meidän mukana, sillä mekin olemme matkalla
Senlisiin tiedusteluretkelle. Meillä on Poniatowskin puolalainen
peitsimies-eskadroona etunenässämme."

Ja niin lähdimme komeillen matkaan hiljaisessa yössä, kunnes saavuimme
puolalaisten sivustalle -- ne olivat kaikkityyni hienoja, vanhoja
sotureita, joskin hieman liian raskaita hevostensa kannettaviksi. Me
ryhdyimme pakinoimaan heidän kanssaan, ja varhain aamulla näimme valoja
Senlisistä. Eräs talonpoika tuli kärryjään vetäen, ja häneltä saimme
kuulla, miten oli asian laita kaupungissa.

Yksi ainoa kasakka-eskadroona oli majoitettu raatihuoneelle, joka
sijaitsi torilla ja oli kaupungin suurin rakennus. Kokonainen
preussilainen jalkaväen osasto oli leiriytynyt pohjoisessa päin olevaan
metsään, mutta Senlisissä ei ollut mitään muita vihollisjoukkoja kuin
kasakat. Nyt oli tervetullut tilaisuus kostaa noille raakalaisille,
joiden julmuus meikäläistä maalaisväestö-raukkaa kohtaan oli pysyvänä
puheenaineena kaikkien leiritulien ääressä.

Syöksyimme kaupunkiin kuin pyörremyrsky, hakkasimme maahan ratsuvahdit,
ratsastimme etuvartijoiden ylitse ja telkisimme raatihuoneen portin
ennenkuin vihollinen aavistikaan, että ranskalainen oli kahdenkymmenen
peninkulman etäisyyden päässä. Näimme kauhistuttavia naamoja
ikkunoissa, naamoja, jotka olivat ohimoita myöten parran peitossa,
musta tukka sikin sokin lampaannahkaisten lakkien alla, ja tyhmiä,
töllisteleviä suita.

"Hurraa, hurraa!" huusivat he kiväärinsä laukaisten, mutta meidän
miehet olivat jo sisällä ja tarrasivat raakalaisten kurkkuun, ennenkuin
he ehtivät kunnolleen valveutua unesta. Oli hirvittävää nähdä, miten
puolalaiset kävivät verivihollistensa kimppuun, aivan kuin
nälkiintyneet sudet hyökkäävät lihavaan lammaslaumaan. Useimmat
tapettiin pylväsparvekkeella, minne olivat paenneet piiloutuakseen.
Veri virtasi alas käytävään kuin sade katolta.

Kun taistelu oli loppunut, hain rehua ja vettä Violettelle, ja voittepa
uskoa, että pieni ystävättäreni niitä tarvitsi. Sitten pesin sen jalat,
sidoin sen suitsista erääseen vedenottopaikkaan ja menin sisään saamaan
jonkun palasen minäkin, niin ettei minun tarvitsisi enää pysähtyä ennen
Pariisia.

Ja nyt tapahtui jotain kummallista ja kohtalokasta. Vanha Bonvet seisoi
ja odotteli minua käytävässä astuessani sisään, ja hän kysäisi minulta,
emmekö joisi pullollista viiniä yhdessä. "Mutta emme saa, tuhat
tulimmaista, viipyä liian kauan", sanoi hän, "sillä metsän ulkopuolella
on noin kymmenen tuhatta Theilmannin preussilaista."

"Missä sitä viiniä on?" kysyin minä.

"Älähän hätäile; kaksi husaaria löytää aina viiniä, jos sitä kerran on
olemassa", sanoi hän, ja kynttilä kädessä tepasteli hän edelläni
kiviportaita alas keittiöön. Sieltä johtivat uudet kieruportaat alas
kellariin. Että kasakat olivat täällä vierailleet ennen meitä,
saatoimme huomata niistä lukuisista murskatuista pulloista, joita oli
pitkin lattiaa. Majuri oli suuri herkkusuu, ja seisoskellen siellä hän
haisteli noita kaikkia ihanuuksia -- Chambertinia, Gravesta,
Micantesta, valkoista ja punaista viiniä, imelää ja vaahtoilevaa --
aivankuin kissa maitokupin ääressä. Hän oli lopulta valinnut itselleen
valkoista bourgognea ja oli juuri ottamaisillaan käteensä pullon, kun
musketin laukaus pamahti ylitsemme, ja alkoi kuulua jalkojen töminää ja
sellaista ulvontaa ja kiljuntaa, jollaista en ole ikinä kuullut.
Preussilaiset olivat yllättäneet meidät.

Bonvet oli urhoollinen mies, se täytyy hänestä sanoa. Hän tempasi tuota
pikaa sapelinsa ja kompuroitsi portaita ylös niin että kannukset
kilisivät. Seurasin hänen perässään, mutta juuri kun olimme tulleet
keittiöstä ulos johtavaan käytävään, ilmoitti riemukas huuto
saksalaisten vallanneen talon.

"Kaikki on hukassa", sanoin minä.

"On vielä olemassa yksi, joka kuolee ensimmäisenä", huusi hän juosten
vimmatusti eräitä toisia portaita ylös. Ensin olin syöksymäisilläni
hänen perässään, mutta tulin ajatelleeksi, että minulla oli tärkeä
tehtävä suoritettavana, ja että jos kaatuisin, ei kirje tulisi
milloinkaan määräpaikkaansa. Minun täytyi siis antaa Bonvet'n kuolla
yksinään ja vetäytyä takaisin kellariin ja sulkeutua sinne.

Onneksi löysin jonkun aikaa haettuani kynttilän, jonka Bonvet oli
jättänyt, ja sain sen palamaan. Mutta mitä nyt tekisin, en saattanut
käsittää. Roistot pääni yläpuolella huusivat itsensä käheiksi, ja oli
selvä, että ne alkaisivat pian kaivata jotain kurkun kastiketta.
Ja silloin olisi urhoollisen husaarin, hänen tehtävänsä ja
urhoollisuusmitalin loppu. Muistelin äitiäni ja muistelin keisaria,
kunnes kyyneleet kihosivat silmiini. Mutta heti kohta olin taas
ennallaan. "Reipasta mieltä", huudahdin rintaani lyöden. "Uljasta
mieltä, reipas poikaseni! Ei ole mahdollista, että se, joka selviytyi
Moskovasta niin vähällä, ettei saanut edes kylmänhaavaakaan, kuolisi
ranskalaisessa viinikellarissa." Koettelin ja tunsin, että kirjeeni oli
tallessa, ja se lisäsi rohkeuttani.

Ensimmäinen ajatukseni oli sytyttää talo palamaan, toivoen siitä
syntyneessä sekasorrossa voivani pujahtaa pakoon. Toinen aikeeni oli
kätkeytyä tyhjään viinitynnöriin. Haeskelin parhaillaan sopivaa
tynnöriä, kun äkkiä huomasin eräässä nurkassa matalan pienen oven, joka
oli yhtä harmaaksi maalattu kuin muurikin. Tyrkkäsin sitä ja luulin
aluksi sen olevan lukossa. Mutta äkkiä se antoi perää, ja silloin
hoksasin, että sitä piti kiinni jokin sen toiselle puolelle pönkitetty
esine. Töykkäsin selälläni, ja samaa kyytiä lensi ovi auki, niin että
syöksähdin takaperin toiseen huoneeseen. Kynttilä oli pudonnut
kädestäni. Olin siis jälleen pimeässä. Kokosin kaiken huomiokykyni ja
näin nyt reiän lävitse tai jostain muualta tulevan kapean valonjuovan
valossa, että olin jonkinlaisessa varastoviinikellarissa, joka oli
täynnä valtavia viinikulhoja. Joka tapauksessa tuntui tämä olevan
varmempi piilopaikka kuin ulkokellari, josta syystä minä, löydettyäni
jälleen kynttiläni, aloin kasata röykkiötä oven eteen uudelleen. Mutta
yht'äkkiä huomasin jotain, joka minua hämmästytti ja vieläpä, sen
myönnän, sai minut hieman pelkäämään.

Olen maininnut, että huoneen kaukaisimpaan soppeen pilkisti jostain
katossa olevasta reiästä pieni, himmeä valojuova. Kuinka ollakaan, kun
nyt tirkistelin pimeydessä, äkkäsin äkkiä pitkän, suuren haamun
liikuskelevan valonsäteiden kohdalla ja sitten taas katoavan pimeyteen.
Säpsähdin niin ankarasti, että olin vähällä särkeä huopalakkini
leukaremmin! Näky kesti vain sekunnin, mutta kerkesin siitä huolimatta
huomata, että miehellä oli karvainen kasakkalakki päässään, ja että hän
oli suuri, pitkäsäärinen, hartiakas, sapelilla varustettu ryöväri.
Tuhat tulimmaista, eikös itse Etienne Gerardkin hieman hätkähtänyt
ajatellessaan olevansa yksinään pimeässä tuollaisen miehen kanssa.

Mutta vain silmänräpäykseksi. "Rohkeutta poikaseni", ajattelin minä,
"kun tosi eteen tulee on tuolla raakalaisella suurempi syy pelätä minua
kuin minulla häntä." Ja samassa selveni minulle, että hän pelkäsi.
Saatoin sen huomata hänen nopeista askeleistaan ja kokoonkyyristyneestä
asennostaan, kun hän hyppi tynnöreitten keskellä kuin rotta koloa
hakiessaan. Ja hän se oli, joka oli pidellyt ovea kiinni, eikä mikään
pakkalaatikko tai viinitynnöri, kuten ensin olin arvellut.

Käsitin nyt, että mitä rohkeammin esiintyisin sen parempi. Sytytin siis
kynttiläni ja astelin häntä kohden pitkin askelin ja miekka kädessä.

"Tulehan esille, senkin veijari", huusin minä. "Nyt on vihdoinkin
viimeinen hetkesi koittanut!"

Kohotin kynttilää korkealle ja nyt saatoin erottaa vilaukselta miehen
pään, joka pisti esiin tynnöristä. Hänellä oli kultainen kokardi
mustassa hatussaan, ja hänen kasvojensa ilmeestä huomasin heti, että
hän oli upseeri ja hyvän kasvatuksen saanut mies.

"Monsieur", sanoi hän hyvällä ranskankielellä. "Antaudun teidän
suojelukseenne. Mutta ellette tahdo antaa minulle lupaustanne, niin
täytyy minun myödä henkeni niin kalliista kuin mahdollista."

"Herrani", sanoin minä, "ranskalainen tietää, kuinka on kohdeltava
onnetonta vihollista. Henkenne on turvattu."

Nämä sanat lausuttuani ojensi hän minulle sapelinsa.

"Kenet on minulla kunnia vangita?" kysyin minä.

"Olen kreivi Boutkin, donilainen kasakka", sanoi hän, "saavuimme tänne
tänä iltana ja päätimme viettää yön täällä. Hetkisen kuluttua rupesi
minua palelemaan ja senvuoksi menin kellariin saadakseni kulauksen
viiniä, mutta sillä aikaa, kun olin täällä, valtasi teidän väkenne
talon, ja kun nousin portaita ylös, oli koko juttu jo selvä. Nyt ei
minulla ollut muuta tekemistä, kuin koettaa pelastaa oma henkeni;
käännyin sentähden takaisin ja kätkeydyin tänne kellariin, mistä minut
löysitte."

Kreivin kertomuksesta kävi selville, ettei hän piilopaikkaansa
perimmäiseen kellariin ollut kuullut mitään viimeisestä kahakasta, ja
ettei hän siis voinut aavistaa, että hänen omat liittolaisensa taas
olivat herroja talossa. Jos hän kerran tämän saisi tietää, kääntyisi
juoni hänen edukseen, ja minusta tulisi sensijaan hänen vankinsa. Miten
menettelisin? Olin vähällä joutua kiikkiin, kun äkkiä sain päähänpiston,
niin loistavan, että aivan tyrmistyin oman kekseliäisyyteni vuoksi.

"Kreivi Boutkin", sanoin minä, "olen sangen arveluttavassa asemassa."

"Ja mistä se johtuu?" kysyi hän.

"Siitä, että olen luvannut suojella teidän henkeänne."

Hän näytti sangen hämmästyneeltä. "Ettehän aio peruuttaa lupaustanne?"
uteli hän.

"Jos pahin sattuu, täytyy minun uhrata oma henkeni suojellakseni
teidän", sanoin minä, "mutta se tuottaa suuria vaikeuksia."

"Minkä vuoksi?" kysyi hän.

"Tahdon olla suora teitä kohtaan", vastasin minä. "Tehän tiedätte, että
meidän miehet ja erikoisesti puolalaiset tuntevat piintynyttä vihaa
kasakoita kohtaan, niin että jo kasakkapuvun näkeminenkin tekee heidät
hurjiksi. He karkaavat silmänräpäyksessä miehen kimppuun repien hänet
pala palalta. Eivät edes heidän omat upseerinsakaan voi hillitä heitä."

Ryssä kävi kuolonkalpeaksi nämä sanat kuultuaan. "Mutta sehän on aivan
hirmuista", huudahti hän. "Annan henkeni teidän käsiinne; mitä neuvotte
minun nyt tekemään? Eiköhän minun pitäisi riisua päältäni sotilaspuku?"

"Erinomaista", huudahtin minä. "Niin sitä pitää! Te riisutte
sotilaspukunne ja puette päällenne minun. Se tekee teidät pyhäksi
jokaisen ranskalaisen -- niin, vieläpä puolalaisenkin sotamiehen
silmissä."

"Miten voisinkaan teitä kiittää?" puhkesi hän puhumaan liikutettuna.
"Mutta entäs te itse -- mitä te otatte päällenne?"

"Minä puen päälleni teidän sotilaspukunne!"

"Velvollisuuteni on kestää tämä vaara", vastasin minä, "mutta en pelkää.
Menen sinne ylös teidän vihatussa puvussanne. Satoja miekkoja
ojennetaan minua vastaan. 'Seis!' huudan minä. 'Minä olen Etienne
Gerard.' Silloin tahtovat he nähdä kasvoni. He tuntevat jälleen minut.
Ja sitten kerron teistä ja pelastan siten teidät."

Hän vapisi innosta saada vaatteet päältänsä. Hänen saappaansa ja
housunsa muistuttivat omiani siinä määrin, ettei meidän tarvinnut niitä
vaihtaa, vaan annoin siis hänelle husaaritakkini, viittani,
huopalakkini, miekkavyöni ja laukkuni. Minä puolestani otin hänen
korkean lampaannahkahattunsa, hänen karvakauluksisen takkinsa ja hänen
käyrän sapelinsa. En luonnollisestikaan unohtanut pistää arvokasta
kirjettäni uuden takkini taskuun.

"Teidän suostumuksellanne", sanoin minä, "sidon nyt teidät johonkin
tynnöriin."

Hän ei tahtonut tähän millään suostua, mutta olen oppinut, että
varovaisuus on sotilaallakin hyvä ominaisuus. Miten saatoin tietää,
ettei hän, käännettyäni hänelle selkäni, saa päähänsä ottaa selvää
asian oikeasta laidasta ja siten haitata suunnitelmiani. Hän kyyristyi
erästä tynnöriä vasten, niin ettei minun muuta tarvinnut kuin juosta
köyden kera kuusi kertaa sen ympäri ja sitten sitoa kestävä solmu
tynnörin toiselle puolelle. Jos häntä nyt haluttaisi nousta portaita
ylös, täytyisi hänen kantaa vähintään kaksitoista litraa hyvää
ranskalaista viiniä selässään, kuten laukkuryssä. Sitten lukitsin
sisäkellarin oven, heitin kynttilän menemään ja nousin portaita ylös.

Oli noustava vain kaksikymmentä porrasta ja kuitenkin niitä noustessani
tuntui minulla olevan aikaa ajatella kaikenlaisia tämän maailman
asioita. Minulla oli samanlainen tunne kuin erään kerran Eylan luona
maatessani murtunein jaloin ja nähdessäni kenttätykistön nelistävän
suoraan minua kohti. Tiesin luonnollisesti, että jos minut
huomattaisiin, ammuttaisiin minut silmänräpäyksessä valepuvussa olevana
vakoilijana. Mutta sehän olisi ollut joka tapauksessa kunniakas kuolema
-- keisarin henkilökohtaisessa palveluksessa -- ja laskin, ettei
minusta voisi tulla vähemmän kuin viisi riviä, ehkäpä seitsemänkin,
"Moniteuriin." Palaret'sta tuli kymmenen riviä, ja olen varma, ettei
hänen uraansa voi verratakaan minun uraani.

Astuttuani saliin niin välinpitämättömän näköisenä kuin suinkin
mahdollista, pisti ensimmäiseksi silmiini Bonvet'n ruumis jalat
koukussa ja katkennut miekka kädessä. Olisin mielelläni paljastanut
pääni hänen ohitse kulkiessani, sillä hän oli hyvä toveri, mutta
pelkäsin sen herättävän huomiota, enkä sitä siitä syystä tehnyt.

Käytävä oli täynnä preussiläisiä jalkasotureita, jotka niin innokkaasti
hakkasivat ampumareikiä muuriin, että tuskia huomasivat minua. Mutta
upseeri, joka seisoskeli ovensuussa pitkä piippu suussaan, astui minua
kohti, taputti minua olkapäähän ja osoitti husaariparkojemme ruumiita.
Hän lausui samalla jotain, joka varmaankin oli lystikästä, sillä hänen
pitkä partansa lensi kahtia näyttäen minulle hänen ennenkuulumattoman
suuren kitansa loistavine valkoisine hevosenhampaineen. Nauroin
sydämellisesti hänen kerallaan ja lausuin ne ainoat venäläiset sanat,
mitkä taisin. Opin ne pieneltä Sonjaltani Vilnassa, ja ne kuuluivat
näin: "Jos yö on kaunis, tavataan tammen alla, mutta jos sataa, minun
kamarissani." Tuolle saksalaiselle kävi se täydestä latinasta, ja en
epäile, ettei hän luullut niiden merkitsevän jotain erikoisen sukkelaa,
sillä hän säteili naurusta ja löi minua uudelleen ihastuksissaan
olkapäähän. Nyökkäsin hänelle ja marssin ovesta ulos yhtä
kylmäverisesti kuin olisin ollut hänen joukkojensa käskynhaltija.

Pihalla oli noin satakunta hevosta kiinnisidottuna, useimmat niistä
olivat puolalaisten ja husaarien. Kelpo, pieni Violettenikin seisoi
siellä ja hirnahti nähdessään minun tulevan. Mutta en tahtonut nousta
sen selkään. Ei, siihen olin liian viisas. Valitsin sensijaan
takkuisimman kasakkahevosen, minkä saatoin löytää, panin suuren säkin,
joka oli täynnä ryöstettyjä esineitä ja joka oli sidottu sen kaulan
ympärille, Violetten selkään. Sitten hyppäsin satulaan ja kuljetin
Violetteä suitsista mukanani.

Kaupunki oli tulvillaan preussiläisiä. Ne seisoskelivat pitkin katuja
ja osoittivat minua toisilleen, epäilemättä täten ilmituoden, että
siinä meni yksi noita kirottuja kasakoita, joiden kanssa ei kukaan
pystynyt kilpailemaan ryöväämisessä ja rosvoamisessa.

Pari upseeria puhui minulle, mutta pudistin päätäni ja sanoin
hymyillen: "Jos yö on kaunis, tavataan tammen alla, mutta jos sataa,
tapaamme minun kamarissani", jonka kuultuaan he vain kohauttivat
olkapäitään ja luopuivat enemmistä keskusteluyrityksistä. Pääsin niin
muodoin esteettömästi ulos kaupungista. Jonkun matkan päässä tiellä oli
kaksi ratsuvahtia, mutta ne eivät minua saattaneet rauhattomaksi.
Tuskin olin päässyt enemmän kuin sadan kyynärän päähän heistä, kun
äkkiä näin oikean kasakan täyttä laukkaa päästävän minua kohti.

Saatte uskoa, ystäväni, että tuo näky saattoi minut epätoivoon. Niin,
tunnustan suoraan, että rohkeuteni petti silmänräpäykseksi, ja että
olin vähällä jo pitää asiaani menetettynä. Mutta vain silmänräpäyksen
ajan. Avasin takistani kaksi nappia, niin että saatoin helposti tarttua
keisarin kirjeeseen, sillä luja aikomukseni oli, sitten, kun kaikki
toivo oli turhaa, niellä kirje ja sitten kuolla miekka kädessä. Vedin
käyrän sapelini tupesta ja nelistin sinne päin, missä nuo kaksi
ratsuvahtia olivat. He näyttivät olevan halukkaita minua hillitsemään,
mutta osoitin heille oikeata kasakkaa, joka oli noin sadan kyynärän
päässä. He käsittivät liikkeeni siten kuin tahtoisin ratsastaa häntä
vastaan, ja antoivat tervehtien minun jatkaa matkaani.

Iskin kannukset konin kylkiin, sillä jos vaan pääsisin kyllin etäälle
ratsuvahdeista, luulin kyllä voivani kasakasta selviytyä. Hän oli
upseeri, pitkä karvainen mies, aivan samanlaisessa sotilaspuvussa kuin
minäkin. Kun lähestyin häntä, auttoi hän tietämättään minua hevostaan
pidättämällä, josta syystä pääsin vieläkin kauemmaksi ratsuvahdeista.

Kiitäessäni häntä vastaan, saatoin huomata hämmästyksen katseen hänen
ruskeissa silmissään muuttuvan epäilyksi, kun hän kiinnitti silmänsä
minuun, vaatetukseeni ja hevoseeni. En tiedä, mikä seikka minussa
herätti hänessä epäilystä, mutta kaitpa hän huomasi, ettei kaikki ollut
minussa niinkuin olla piti. Hän huusi minulle jotain kysyen, ja kun en
vastannut, paljasti hän sapelinsa. Ja olin iloinen, että hän sen teki,
sillä en ole koskaan voinut hakata maahan ketään vihollista, joka ei
mitään pahaa aavista. Nyt asetuin rintamaan häntä vastaan, ja
väistäessäni hänen iskunsa, täräytin häntä hänen takkinsa neljännen
napin alapuolelle. Hän lensi päistikkaa hevosen selästä ollen vähällä
kiskaista minutkin mukanaan, ennenkuin kerkisin irroittaa satulan. En
ehtinyt edes nähdä, oliko hän kuollut vai elävä, sillä hyppäsin alas
ponin selästä ja kiepsautin itseni Violetten selkään. Viittasin
hyvästiksi molemmille ulaaneille, jotka tulivat täyttä laukkaa
perässäni, sillä Violette oli nyt saanut levätä, ollen yhtä virkku kuin
matkalle lähtiessämme. Käännyin ensimäiselle syrjätielle länteen päin,
ja sitten ensimäiselle etelään päin vievälle tielle, jota pitkin pääsin
pois vihollisen alueelta. Katsoessani vihdoinkin taakseni en nähnyt
jälkeäkään takaa-ajajistani.

Kuinka onnelliseksi itseni tunsinkaan. Olin tarkasti noudattanut
keisarin antamia määräyksiä. Hän oli käskenyt minun kulkea Sermoisen,
Soissonsin ja Senlisin läpi ollenkaan aavistamatta, että kaikki nuo
kolme kaupunkia olivat vihollisen hallussa. Olin vienyt hänen kirjeensä
vihollisen rivien läpi -- husaarien, rakuunain, peitsimiesten,
kasakkain ja jalkaväen -- rohkeasti, ovelasti ja mielenmalttini
säilyttäen olin suorittanut mitä uhkarohkeimpia ja aivan mahdottomilta
tuntuvia tekoja. Mitähän keisari sanoisi, jos kertoisin kaiken hänelle?

Päästyäni Domartiniin saakka, näin ensi kerran omia etuvartijoitamme.
Siellä hääräili joku raakunajoukko pellolla, ja ratsastin heidän
luokseen kysymään, oliko tie täältä Pariisiin turvallinen.
Ratsastaessani heitä kohti tunsin itseni niin ylpeäksi, siitä että
vahingoittumattomana oli palannut kotiin ystävieni luokse, etten voinut
olla heiluttamatta sapelia ilmassa.

Eräs nuori upseeri ratsasti esiin joukosta, hänkin sapeliaan
heiluttaen, ja sydäntäni lämmitti ajatus, että hän tuli minua
vastaanottamaan ja toivottamaan tervetulleeksi niin kovin ihastuneena
ja iloissaan. Panin Violetten tanssimaan ja tultuamme lähemmäksi
toisiamme, heilutin miekkaani sorjemmin kuin konsanaan. Mutta voitte
kuvitella hämmästystäni, kun hän yht'äkkiä suuntasi minua kohti iskun,
joka varmasti olisi erottanut pääni muusta ruumiista, ellen olisi
heittäytynyt nenälleni Violetten kaulaa vasten.

Tämän kohtauksen aiheutti luonnollisesti kirottu kasakkapukuni, jonka
ihastuksissani olin kerrassaan unohtanut, ja tuo nuori luutnantti piti
minua yhtenä niistä hurjista venäläisistä tappelijoista, jotka olivat
rasitukseksi ranskalaiselle ratsuväelle.

Suuri Jumala, kuinka hän kauhistui, saatuaan kuulla, että oli ollut
vähällä tappaa tunnetun prikaatikenraali Gerardin.

No niin, kaksi rakuunaa saattoi minua Pariisiin. On vaikeata kuvailla
sitä huomiota, jota esiintymiseni tässä puvussa herätti Rue de
Rivolilla. Luulen, että perässäni seurasi noin puoli eskadroonaa katuja
pitkin. Molempia rakuunoita aivan pommitettiin kysymyksillä, ja kun he
olivat kertoneet yhtä ja toista kokemuksistani matkan varrella, ja
miten olin saanut kasakkapukuni, syntyi siitä sellainen huuto ja
nenäliinojen heiluttaminen, etten koskaan ole sellaista kuullut enkä
nähnyt. Naiset suutelivat käsiäni ja heittelivät ikkunoista kukkia
perääni; tämä oli todellista riemukulkua, ja tunsin itseni omituisen
liikutetuksi ja onnelliseksi tämän juhlimisen johdosta.

Olin tuskin puettu tapaamaan kuningasta, mutta en uskaltanut hukata
aikaa, ja annoin sen vuoksi heti ilmoittaa itseni kuningas Josefille.
Tunsin hänet varsin hyvin Espanjan ajoilta, ja hän näytti olevan yhtä
paksu, tyyni ja rakastettava kuin ennenkin. Talleyrand oli hänen
luonaan, ja hän luki kirjeeni, kun Josef Bonaparte ojensi sen hänelle,
ja sitten katseli hän minua tuolla omituisella ilmeellä, joka oli niin
tavallinen hänen pienissä, veitikkamaisissa, kiiluvissa silmissään.

"Oletteko te ainoa lähetti?" kysyi hän.

"On toinenkin", sanoin minä. "Majuri Charpentier ratsukrenatööreistä."

"Hän ei ole vielä saapunut", sanoi Espanjan kuningas.

"Jos olisitte nähnyt hänen hevosensa jalat, ei se teitä
kummastuttaisi", huomautin minä.

"Voi siihen olla muitakin syitä", sanoi Talleyrand hymyillen tuota
samaa omituista hymyään.

Niin he lausuivat minulle joitakuita kohteliaisuuksia, ja olisivat
kernaasti saaneet lausua niitä enemmänkin menemättä silti
liiallisuuksiin. Otin jäähyväiset ja olin iloinen päästessäni jälleen
matkalle, sillä vihaan hovielämää yhtä sydämeni pohjasta, kuin rakastan
leirielämää. Kiiruhdin vanhan ystäväni Choubertin luokse, joka asui
Meromesnil-kadun varrella, ja lainasin hänen husaaripukunsa, joka sopi
minulle sangen hyvin. Hän, Lisette ja minä söimme yhdessä päivällistä
kaikessa ystävyydessä, ja kaikki kestetyt vaarani olivat tipo tiessään.
Seuraavana aamuna olin jo kotimatkalla, sillä halusin tietenkin
kiihkeästi saada kuulla keisarin kiitosta ja lunastaa palkintoni.

Kun saavuin pääkortteeriin Rheimsiin varmaa tietä pitkin Meaux'in ja
Thierryn kautta, vietiin minut heti keisarin eteen. Hän istui
kirjoituspöytänsä ääressä. Berthier ja Macdonald olivat kumartuneina
hänen puoleensa keisarin selittäessä heille jotain piirustettua
asemakarttaa, joka oli hänen eteensä levitettynä. Mutta minut
huomattuaan heitti hän kynän kädestään ja hyppäsi ylös kasvoillaan
ilme, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitäni.

"Mitä pirua te täällä teette?" kiljui hän. Kun hän oli vihoissaan
muistutti hänen äänensä suuresti kalkkunan kirkumista.

"Minulla on kunnia ilmoittaa, että olen jättänyt asiapaperin Espanjan
kuninkaalle", sanoin minä.

"Mitä hemmettiä!" kirkui hän, ja hänen silmänsä lävistivät minut kuin
kaksi pajunettia. Ah, noita peloittavia silmiä, jotka muuttuivat
harmaista sinisiksi, kuten teräs auringon paisteessa. Näen ne vieläkin
joskus unissani.

"Kuinka Charpentier'lle on käynyt?" kysyi hän.

"Hän on joutunut vangiksi", sanoi Macdonald.

"Keiden?"

"Venäläisten."

"Kasakkain?"

"Niin, yhden ainoan kasakan."

"Antautuiko hän?"

"Vastustelematta."

"Hän on älykäs upseeri. Saattepa nähdä, että hän saa
urhoollisuusmitalin."

Kuultuani nämä sanat täytyi minun hieroa silmiäni tullakseni
vakuutetuksi, että olin hereillä.

"Mitä teihin tulee", huusi keisari ottaen askeleen minua kohden
ikäänkuin tahtoisi lyödä minua. "Te pöllöpää, minkä vuoksi luulette
minun lähettäneen teidät tälle asialle? Otaksuitteko ehkä, että minä
lähettäisin jonkun tärkeäsisältöisen kirjeen sellaisen sananviejän
mukana kuin te ja kaikkien noiden vihollisen miehittämien kaupunkien
kautta? Miten niistä selviydyitte, on minulle käsittämätöntä; mutta jos
teidän toverillanne olisi ollut yhtä vähän tervettä järkeä kuin teillä,
olisi koko sotaretkisuunnitelmani mennyt myttyyn. Ettekö käsitä, että
tuo kirje saattoi sisältää vääriä tietoja ja että sen tarkoituksena oli
viedä vihollinen harhaan, pannessani toimeen aivan toisenlaisen
suunnitelman."

Kuullessani näitä hirveitä sanoja ja nähdessäni edessäni nuo vääntyneet
valkoiset kasvot, täytyi minun pitää tuolin selustasta kiinni, sillä
kaikki musteni silmissäni, ja polveni vapisivat.

Mutta kokosin kaiken rohkeuteni, ja kiukun tunne heräsi minussa
ajatellessani, että koko elämäni oli pyhitetty taisteluun tuon miehen
ja rakkaan maan puolesta, ja että nämä kovat sanat sain palkinnoksi.

"Sire", sanoin minä kykenemättä pidättämään kyyneleitä, "jos haluatte
käyttää minunlaistani miestä, niin teette viisaimmin, että pelaatte
selvää peliä. Jos olisin tiennyt teidän toivomuksenne olleen, että
kirje joutuisi vihollisten käsiin, niin olisin sen heille myös
toimittanut. Kun kuitenkin luulin, että minun oli sitä suojeltava, olin
myöskin valmis uhraamaan henkeni sen edestä. En usko, sire, että kukaan
ihminen maailmassa on kohdannut niin monia esteitä ja vaaroja, kuin
minä sain kestää ja voittaa suorittaakseni sen, minkä luulin olevan
teidän tahtonne."

Kuivasin kyyneleet silmistäni puhuessani, ja esitin hänelle, niin
suurella lämmöllä ja vilkkaudella kuin taisin, lyhyen kuvauksen matkani
vaiheista: yhteentörmäyksestäni rakuunoiden kanssa; seikkailustani
Senlisissä; kohtauksestani kreivi Boutkinin kanssa kellarissa;
valepuvustani; paostani, ja siitä kuinka lopulta eräs omista
luutnanteistamme oli vähällä hakata minut maahan. Keisari, Berthier ja
Macdonald kuuntelivat kasvavalla hämmästyksellä. Kun lopetin
kertomukseni, astui Napoleon luokseni ja nipisti minua korvasta.

"Kas niin, kas niin!" sanoi hän. "Unohtakaa kaikki, mitä olen tullut
sanoneeksi. Olisi ollut viisainta luottaa teihin. Voitte mennä."

Käännyin ovea kohti ja tartuin ovenripaan kun keisari kutsui minut
takaisin.

"Toimittakaa", sanoi hän Macdonaldille, "että prikaatikenraali Gerard
saa urhoollisuusmitalinsa, sillä uskon, että jos kohta hänellä onkin
paksu pää, niin on hänellä myöskin urhoollisempi sydän, kuin kenelläkään
muulla joukossani."



VI LUKU.

Kuinka Gerard kunnostautui Englannissa.


Olen kertonut teille, ystäväni, kuinka voitin englantilaiset
ketunajossa ahdistamalla eläintä niin hurjasti, ettei edes opetettu
koiraparvikaan pystynyt seuraamaan mukanani, vaan minä yksinäni omalla
kädelläni sivalsin miekalla ketun kahtia. Kentiesi olen puhunut liian
paljon tuosta asiasta, mutta urheilussa saavutetuissa voitoissa on
sellainen nautinto, jollaista eivät edes voitot sodassa voi tarjota;
sillä sodassa tasataan voitto rykmentin kanssa, niin, jopa koko
armeijankin kesken, mutta urheilussa saa sitävastoin yksin niittää
laakereita. Englantilaiset ovat siinä suhteessa meistä edellä, että
heillä kaikki yhteiskunta-luokat tuntevat suurta mielenkiintoa urheilua
kohtaan. Se voi johtua siitä, että he ovat rikkaampia kuin me, tai
myöskin siitä, että ovat joutilaampia; mutta sillä kertaa kun olin
vankina Englannissa, hämmästyin huomatessani, kuinka yleistä tuo
harrastus oli ja kuinka se valtasi kansan elämän ja ajatukset. Hevonen,
joka aikoo juosta kilpa-ajoissa, kukko, jonka pitää tapella, koira,
jonka pitää tappaa rotta, tai mies, joka aikoo nyrkkeillä: nähdäkseen
jotain näistä, he kääntävät silmänsä pois keisaristakin kaikessa hänen
komeudessaan.

Voisin kertoa teille monta juttua englantilaisten urheilusta, sillä
näin sitä paljon ollessani vieraana lordi Ruftonin luona siitä saakka
kuin Englantiin oli tullut määräys minun vaihtamisestani. Kului
kuukausia, ennenkuin minut voitiin lähettää takaisin Ranskaan, ja
oleskelin sen ajan kunnon lordi Ruftonin luona hänen kauniilla
maatilallaan High Combessa, joka on Dartmoorin pohjoispuolella. Hän
ratsasti poliisien mukana, kun minua etsiskeltiin Princetownista, ja
hän sääli minua, kun minut saatiin kiinni, kuten minäkin omassa
maassani olisin säälinyt urhoollista ja rehellistä soturia, joka oli
ilman ystävän apua. Sanalla sanoen: hän otti minut kotiinsa, vaatetti
minua ja kohteli minua aivan kuin olisin ollut hänen veljensä. Tahdon
sanoa englantilaisista, että he ovat aina olleet jalomielisiä
vihollisia ja oikein kelpo väkeä taistelutantereella. Espanjalaiset
etuvartijat Pyreneitten niemimaalla tekivät kivääreillään kunniaa
meikäläisille, kun taas englantilaiset tarjosivat ryyppyjä
viinapullostaan. Mutta kaikkien noiden jalomielisten miesten joukossa
ei ollut ketään tämän ihastuttavan mylordin vertaista, joka ojensi
auttavan käden onnettomalle viholliselle.

Ah, mitä urheilumuistoja herättääkään minussa High Combe-nimi. Näen sen
vielä silmieni edessä, tuon pitkän, matalan tiilikivistä tehdyn talon
punaisine muureineen ja portin pielessä olevine valkeine pilareineen.
Hän oli innokas urheilija, tuo lordi Rufton, samoin kuin koko hänen
seurapiirinsäkin. Mutta teitä varmaan huvittaa kuulla, että oli vain
harvoja urheiluja, joissa en voinut kilpailla heidän kanssaan, ja että
useimmissa voitinkin heidät. Talon takana oli metsä, jossa elätettiin
fasaaneja, ja lordi Ruftonin huvina oli tappaa niitä, mikä tapahtui
niin, että joku mies lähetettiin metsään ajamaan linnut liikkeelle,
jolloin lordi ystävineen ammuskeli niitä, kun ne kulkivat ohitse. Mutta
minä puolestani olin ovelampi; sillä minä tutkin fasaanien elintapoja
ja pistäydyin eräänä iltana ulos ja ammuin niitä koko joukon juuri kun
ne olivat parhaillaan nukkumassa korkealla puissa. Tuskin ainoakaan
laukaus meni hukkaan, mutta päällysmies, joka laukausten johdosta
saapui paikalle, rukoili minua säästämään jäljelläolevat linnut. Sinä
iltana paiskasin lordi Ruftonin hämmästykseksi kaksitoista fasaania
pöydälle, jolloin hän nauroi aivan pakahtuakseen, niin kovin iloiseksi
hän tuli nähdessään ne. "Tuhat tulimmaista, Gerard! Te tulette
aiheuttamaan kuolemani", huudahti hän. Hän sanoi usein nämä sanat,
sillä alituisesti tuotti hänelle yllätyksiä se tapa, jolla harrastin
urheilua.

On eräs peli nimeltään krikettipeli, jota harrastetaan kesällä,
ja sen minäkin tietysti opin. Rudd, ylipuutarhuri, oli kuuluisa
kriketinpelaaja samoinkuin lordi Ruftonkin. Talon edessä oli suuri
ruohokenttä, missä Rudd opetti minulle peliä. Se on erinomaista
ajanvietettä, oikein sotilaille sopivaa, sillä siinä koetetaan osua
toiseen pallolla, jota saa lyödä vain pienellä, kapealla kepillä. Kolme
takana olevaa keppiä ovat merkkeinä, kuinka kauaksi saa peräytyä. Voin
vakuuttaa teille, ettei tuo peli ole mitään lasten leikkiä, ja
tunnustan teille, että yhdeksästä sotaretkestäni huolimatta kalpenin,
kun ensimäinen pallo suhahti ohitseni. Se tuli suhisten sellaista
vauhtia, etten ehtinyt kohottaa keppiäni lyödäkseni sen takaisin, mutta
kaikeksi onneksi ei pallo sattunut minuun, vaan naksautti kumoon
rajamerkkeinä olevat puupalikat. Nyt oli Ruddin vuoro puolustautua ja
minun hyökätä. Poikuus-aikoinani Gascognessa opin heittämään pitkälle
ja tarkasti; olin senvuoksi varma siitä, että osaisin tuohon kunnon
englantilaiseen. Reippaalla heitolla linkosin pallon häntä vastaan. Se
lensi kanuunankuulan vauhdilla hänen kylkiluutansa vasten, mutta
sanaakaan sanomatta hän heilautti keppiänsä, ja pallo kimposi
ihmeteltävän korkealle ilmaan. Lordi Rufton paukutti käsiään ja huusi
"bravo!" Pallo lähetettiin jälleen minulle, ja nyt piti minun lyödä.
Tällä kertaa lähetin pallon hänen päänsä ohitse, ja minusta näytti että
hän kalpeni. Mutta hän oli urhoollinen mies, tuo puutarhuri, ja asettui
uudelleen eteeni. Rakkaat ystävät, nyt oli voittoni hetki lyönyt.
Hänellä oli yllään punainen liivi ja sitä vastaan sinkautin nyt pallon.
Olisi voinut luulla minua tykkimieheksi eikä husaariksi, sillä ei
konsanaan ole tarkemmin osattu. Epätoivoisesti kiljahtaen -- kuten
urhokas mies joskus tekee kaatuessaan -- lensi hän nurin puupalikoiden
päälle, jotka kaikki kaatuivat maahan. Hän oli julma, tuo
englantilainen lordi, sillä hän nauroi niin kovasti, ettei edes voinut
mennä palvelijaansa auttamaan. Minä siis, voittaja, kiiruhdin esiin ja
syleilin tuota pelotonta pelaajaa, autoin hänet ylös, kiitin ja
rohkaisin häntä. Hänellä oli kovia tuskia, eikä hän voinut seisoa
suorana. Mutta yhtäkaikki myönsi tuo oivallinen mies, ettei voittoni
ollut mikään sattuma.

"Hän teki sen tarkoituksella! Hän teki sen tarkoituksella!" toisteli
hän lakkaamatta. Se on tosiaankin ylpeätä peliä tuo kriketti, ja olisin
kernaasti halunnut vielä kerran koettaa. Mutta lordi Rufton ja Rudd
sanoivat, että oli liian myöhäinen vuodenaika, eivätkä he halunneet
enää pelata.

On tosiaan naurettavaa, että minä, vanha, murtunut mies kertoilen
näistä voitoistani, mutta tunnustan teille, että tunnen vanhoilla
päivilläni suurta lievennystä ja lohdutusta muistellessani naisia,
joita olen rakastanut, ja miehiä, jotka olen voittanut. Minulle on
mieluisaa ajatella, miten viisi vuotta myöhemmin lordi Rufton, tultuaan
rauhan jälkeen Pariisiin, saattoi minulle vakuuttaa, että minun nimeni
oli kuuluisa Devonshiren pohjoispuolella niiden mainioiden tekojen
takia, joita olin siellä suorittanut. Erikoisesti, sanoi hän, puhutaan
siellä paljon minun nyrkkitaistelustani Honourable Baldockin kanssa.
Tähän otteluun tulin joutuneeksi seuraavalla tavalla. Eräänä iltana oli
joukko urheilijoita kokoontunut lordi Ruftonin luokse juomaan viiniä,
syömään metsänriistaa ja juttelemaan hevosistaan ja ketuistaan. Kuinka
hyvin muistankaan heidät vielä: sir Barrington, Jack Lupton of
Barnstaple, eversti Addison, Johnny Miller, lordi Sadler ja viholliseni
Honourable Baldock. He olivat kaikki samaa lajia, juomareita,
huimapäitä, tappelijoita, pelureita, täynnä kummallisia päähänpistoja
ja hurjia oikkuja. Tällä kertaa he olivat oikein kelpo tovereita
raakoine tapoineen lukuunottamatta yhtä heistä, Baldock-nimistä lihavaa
herrasmiestä, joka kerskaili ja ylisteli itseään pilviin asti
nyrkkeilytaidostaan. Juuri hän, pilkatessaan ranskalaisia siitä,
etteivät nämä osanneet urheilla, sai minut haastamaan hänet
koettelemaan taitoaan minun kanssani tuossa urheilussa, jossa hän oli
niin etevä. Te tietysti sanotte, että tämä oli mieletöntä, mutta
maljani vuosi jo yli reunojensa ja nuori vereni virtasi kuumana
suonissani. Tahdoin taistella tuon kerskurin kanssa; tahdoin näyttää
hänelle, että ellei meillä ole taitoa, on meillä ainakin rohkeutta.
Lordi Rufton ei tahtonut suostua, mutta minä en antanut myöten. Toiset
rohkaisivat minua ja taputtivat minua hartioihin. "Ei mitään tappelua,
Baldock, hän on meidän vieraamme", sanoi Rufton. "Itsepähän hän
tahtoo", vastasi toinen. "Katsos, Rufton, he eivät voi vahingoittaa
toisiaan, jos he panevat ylleen suojustimet", sanoi lordi Sadler. Ja
niin oli asia päätetty.

Minkälaisia nuo suojustimet olivat, en tietänyt; mutta pian he vetivät
esiin neljä suurta nahkapussia, jotka muistuttivat miekkailukäsineitä,
mutta olivat vain paljon suurempia. Ne sidottiin meidän käsiimme,
sitten kun olimme riisuneet pois takkimme ja liivimme. Sitten
siirrettiin pöytä laseineen ja maljoineen nurkkaan ja me asetuimme
vastatusten. Lordi Sadler istuutui nojatuoliin taskukello kädessään.
"Asentoon!" sanoi hän.

Tunnustan teille, ystäväni, että tunsin tällä hetkellä väristyksen,
jollaista en ollut ainoassakaan siihen astisista monista
kaksintaisteluistani tuntenut. Miekka tai pistooli kädessä olin kuin
kotonani, mutta nyt minä ymmärsin vain sen, että minun piti taistella
tuon lihavan englantilaisen kanssa nahkapussit käsissäni ja koetettava
voittaa hänet. Jo heti alussa minulta riistettiin parhain ase, mitä
saatoin käyttää. "Muista, Gerard, potkiminen ei ole luvallista", sanoi
lordi Rufton minun korvaani. Minulla ei ollut muuta kuin nuo kaksi
nahkatumppua ja kun mies oli lihava, olisi jokunen hyvin tähdätty potku
auttanut minut voittajaksi. Mutta nyrkkitaistelulla on omat sääntönsä
kuten miekkailullakin, ja minun täytyi mukautua. Minä katselin
englantilaista ja ihmettelin, millä lemmon tavalla saatoin päästä
häneen käsiksi. Hänen korvansa olivat suuret ja ulkonevat. Jos olisin
voinut tarttua niihin kiinni, olisin voinut temmata hänet maahan.
Hyökkäsin hänen kimppuunsa, mutta pehmeät nahkakäsineet pettivät minut
ja otteeni heltisi. Englantilainen suuntasi iskun minua kohti, mutta
minä pidin varani, väistin ja tartuin häntä korvasta. Hän kaatui ja
minä heittäydyin hänen ylitsensä ja mäiskäsin hänen päänsä lattiaan.
Kuinka he huusivat ja nauroivat, nuo kunnon englantilaiset, ja kuinka
he taputtelivat minua hartioihin!

"Oiva temppu ranskalaiselta!" huusi lordi Sadler.

"Hän tappeli epärehellisesti", huusi vastustajani hieroen punaisia
korviaan. "Hän raa'asti löi pääni lattiaan."

"Saat pitää sen hyvänäsi", sanoi lordi Rufton kylmästi.

"Asentoon", huusi lordi Sadler, ja toisen kerran kävimme me
hyökkäykseen.

Vastustajani oli tulistunut ja hänen pienet silmänsä kiilsivät
kiukkuisina kuin verikoiralla. Viha hehkui hänen kasvoistaan. Minä
puolestani jatkoin taistelua reippaana ja iloisena. Ranskalainen
gentlemanni taistelee mutta ei vihaa. Minä lähestyin häntä ja
kyyristyin kuin kaksintaistelussa. Nyrkkeilyssä voi kumartaa sirosti ja
kohteliaasti yhtä hyvin kuin uhmaavastikin. Minä yhdistin liikkeeseeni
kaiken tämän ja samalla vielä halveksuvasti kohautin hartioitani. Juuri
tällä hetkellä hän syöksyi kimppuuni. Huone pyöri ympärilläni. Minä
kaaduin selälleni. Mutta seuraavassa tuokiossa olin jälleen jaloillani
ja karkasin käsiksi viholliseeni. Hänen korvansa, hänen hiuksensa,
hänen nenänsä, minä pöllytin niitä minkä kerkesin. Raju taistelun ilo
kiehui suonissani. Vanha voiton huuto pääsi huuliltani. "Eläköön
keisari!" Minä puskin voimaini takaa pääni hänen vatsaansa vasten. Hän
kiersi kätensä niskani ympäri ja pitäen päätäni kiinni toisella
kädellään hän toisella löi minua. Minä purin häntä, ja hän huusi
kivusta. "Kutsu hänet pois, Rufton!" kirkui hän. "Kutsu pois, kuuletko!
Hän runtelee minua!" He eroittivat minut vastustajastani. Voisinko
koskaan unohtaa sitä naurua, niitä hyvä-huutoja ja onnitteluja!
Vihollisenikaan ei tahtonut minulle pahaa, sillä hän pudisti kättäni.
Minä puolestani syleilin häntä. Viisi vuotta myöhemmin sain kuulla
lordi Ruftonilta, että hieno käyttäytymiseni tuona iltana oli
englantilaisten ystävieni tuoreessa muistossa.

Aikomukseni ei kumminkaan ole tänä iltana kertoa omista
urheilunharrastuksistani, vaan lady Jane Dacresta ja siitä
kummallisesta seikkailusta, jonka hän aiheutti.

Jane Dacre oli lordi Ruftonin sisar ja piti huolta hänen taloudestaan.
Pelkään, että hänellä oli siihen asti, kunnes minä saavuin, hyvin
yksinäistä, sillä hän oli kaunis ja hieno nainen. Lady Janesta ja
minusta tuli hyvät ystävät, sillä minun oli mahdotonta juoda kolme
pullollista portviiniä päivällisen päälle, kuten nämä Devonshiren
gentlemannit tekevät. Vetäydyin siksi ajaksi arkihuoneeseen, missä hän
joka ilta soitteli pianoa, ja minä laulelin synnyinmaani lauluja. Näinä
rauhaisina hetkinä sain lohtua kurjuudelle, joka täytti sieluni
ajatellessani, että rykmenttini seisoi vihollista vastassa ilman
päällikköään, jota se oli tottunut rakastamaan ja seuraamaan. Olin
repiä hiukset päästäni lukiessani englantilaisista lehdistä niistä
kauniista taisteluista, joita käytiin Portugalissa ja Espanjan
rajoilla, ja joihin nyt en voinut ottaa osaa siitä syystä, että olin
ollut kyllin onneton joutuakseni lordi Wellingtonin käsiin. Siitä, mitä
olen teille kertonut lady Janesta, ystäväni, pitäisi teidän arvata,
mitä tapahtui. Etienne Gerard on hukassa nuoren, kauniin naisen
seurassa! Miten oli käyvä minulle, miten hänelle? Minun ei sopinut,
vieras ja vanki kun olin, ruveta rakkaussuhteeseen isäntäni sisaren
kanssa. Koetin hillitä omia tunteitani ja taltuttaa hänen. Ah, kuinka
halusinkaan heittäytyä hänen jalkainsa juureen, suudella hänen
valkoisia käsiään ja vakuuttaa hänelle, että olin keksinyt hänen
sydämensä salaisuuden. Mutta ei, en ollut hänen vertaisensa; oleskelin
hänen veljensä katon alla vähäpätöisenä vihollisena, huuleni olivat
sinetöidyt. Tein itselleni väkivaltaa jäljitellessäni hänen
teeskenneltyä välinpitämättömyyttään; mutta kuten voitte arvata, olin
joka tilaisuudessa innokas palvelemaan häntä.

Eräänä aamuna ajoi lady Jane ajopeleissään Okehamptoniin. Läksin
kulkemaan samaa tietä kuin hänkin, toivoen tapaavani hänet
paluumatkalla. Sydämeni tuntui raskaalta. Istahdin eräälle tien
vieressä olevalle kivelle ja katselin synkkää maisemaa. Ajatuksiani
häiritsivät kaikenlaiset tulevien onnettomuuksien aavistelut. Äkkiä,
katsoessani eteenpäin tielle, kohtasi silmiäni näky, joka sai minut
kaikki unohtamaan, ja hämmästyksestä ja vihasta huudahtaen läksin
juoksemaan näkyä kohti. Eräästä tien mutkasta ilmestyivät ajoneuvot,
joita hevonen kiidätti eteenpäin. Vaunuissa istui tuo nainen, jota olin
tullut kohtaamaan. Hän ruoski ponia kuin se, joka ponnistelee
paetakseen uhkaavaa vaaraa. Aina vähän päästä vilkaisi hän taaksensa.
Mutkaisen tien vuoksi en voinut nähdä, mikä häntä niin peloitti.
Syöksyin esiin aavistamatta mitä tulisi tapahtumaan. Mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä näin ahdistajan, ja ihmetykseni lisääntyi hänet
nähtyäni. Se oli herrasmies, jolla oli yllään punainen takki,
sellainen, jota Englantilaiset ketun metsästäjät tavallisesti
käyttävät, Istuen suuren, harmaan hevosen selässä päästi hän täyttä
laukkaa, ikäänkuin olisi ollut kilpa-ajoissa. Oivallisen hevosen nopeat
kaviot toivat hänet pian pakenevan naisen vaunujen luokse. Näin
ratsastajan kumartuvan alas ja tarttuvan ponin suitsiin pakottaakseen
sen pysähtymään. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän syventynyt
vilkkaaseen keskusteluun naisen kanssa; kumartuen eteenpäin satulassa
puhui mies innokkaasti; nainen vetäytyi taaksepäin ikäänkuin hän
pelkäisi ja vihaisikin miestä.

Te voitte kyllä käsittää, ystäväni, ettei tuo ollut näky, jota olisin
tyynenä voinut katsella. Kuinka suunniltani olinkaan ilosta,
ajatellessani, että tässä tarjoutui tilaisuus tehdä lady Janelle joku
palvelus. Juoksin, ah taivaan talikynttilät, kuinka juoksin! Lopulta
pääsin ajoneuvojen luo aivan hengästyneenä ja kykenemättömänä puhumaan.
Mies katseli minua sinisillä englantilaisilla silmillään; mutta hän oli
niin syventynyt keskustelemaan lady Janen kanssa, ettei hän välittänyt
minusta, eikä lady Janekaan sanonut sanaakaan minulle. Hän nojasi
taaksepäin kauniit kasvot mieheen suunnattuina. Mies oli kaunis, pitkä,
voimakas ja tummaverinen. Tulin mustasukkaiseksi hänet nähdessäni. Hän
puhui hiljaa ja nopeasti kuten englantilainen tekee ollessaan vakavalla
tuulella.

"Sanon sinulle, Jenny, vain sinua, sinua vain rakastan", sanoi hän.
"Älä enää minua vihaa, Jenny. Unohda menneisyys."

"En, en koskaan, George, en milloinkaan", vastasi lady Jane.

Tumma puna levisi miehen kauniille kasvoille.

Hän oli kiukuissaan. "Miksi et voi minua ymmärtää, Jenny?"

"En voi unohtaa menneisyyttä."

"Kautta pyhän Yrjön! Sinun täytyy! Olen rukoillut aivan tarpeeksi. Nyt
on aika käskeä; minä vaadin oikeuttani, ymmärrätkö?" Hän kietoi kätensä
lady Janen ranteen ympärille.

Viimeinkin olin hengittänyt tarpeeksi.

"Madame", sanoin minä nostaen hattuani. "Saanko sekaantua asiaan, tai
voinko jollain tavalla teitä palvella?" Mutta ei kumpainenkaan heistä
kiinnittänyt minuun enempää huomiota, kuin jos olisin ollut heidän
välissään suriseva kärpänen. Heidän silmänsä olivat toisiinsa
kiintyneet.

"Vaadin oikeuttani, sanon sinulle. Olen odottanut kyllin kauan."

"Ei maksa vaivaa purkaa sisuaan, George."

"Suostutko?"

"En, en koskaan."

"Onko se lopullinen vastauksesi?"

"On."

Mies kirosi karkeasti päästäen irti lady Janen käden.

"Hyvä, mylady, saadaanpas nähdä."

"Anteeksi, sir", sanoin minä arvokkaasti.

"Äsh, menkää helvettiin", huusi hän kääntäen kiukusta vääntyneet
kasvonsa minua kohti. Seuraavassa silmänräpäyksessä kannusti hän
hevostaan ja ajoi samaa tietä kuin oli tullutkin. Lady Jane katseli
hänen jälkeensä, kunnes hän oli pois näkyvistä, ja kun hän kääntyi
minua kohti, hämmästyin nähdessäni hänen hymyilevän sen sijaan että
olisi rypistänyt otsaansa. Hän ojensi minulle kätensä ja sanoi: "Te
olette hyvin ystävällinen, eversti Gerard. Ettekö usko, että olen nyt
turvassa?"

"Madame, jos haluatte antaa minulle tuon gentlemannin nimen ja
osoitteen, olen laittava, ettei hän enää koskaan vaivaa teitä."

"Pyydän, ei mitään skandaalia."

"Madame, en koskaan unohda itseäni. Voitte olla vakuutettu, etten
sellaisissa tilaisuuksissa milloinkaan mainitse naisen nimeä. Se, että
tuo gentlemanni käski minun mennä helvettiin, antaa minulle tarpeeksi
aihetta haastaa hänet taisteluun."

"Eversti Gerard", sanoi lady Jane vakavana, "teidän täytyy antaa
minulle soturin ja gentlemannin kunniasana siitä, ettei tämä asia tule
tunnetuksi, ja ettette kerro veljelleni, mitä olette nähnyt. Lupaatteko
minulle sen?"

"Kai minun täytynee."

"Luotan teidän sanaanne. Ajakaa nyt kanssani High Combeen, niin selitän
teille matkan varrella kaikkityyni."

Hänen tunnustuksensa ensimäiset sanat koskivat minuun kuin sapelin
kärki.

"Tuo herra", sanoi hän, "on mieheni."

"Teidän miehenne?"

"Tiesitte kai minun olevan naimisissa?"

Häntä näytti hämmästyttävän mielenliikutukseni.

"Sitä en tiennyt."

"Hän on lordi George Dacre. Olemme olleet naimisissa kaksi vuotta. Ei
ole välttämätöntä kertoa, miten hän on minua loukannut. Hylkäsin hänet
ja hain suojaa veljeni luota. Aina tähän päivään saakka on hän antanut
minun olla täällä rauhassa. Mutta ennen kaikkea minun täytyy saada
vältetyksi kaksintaistelu veljeni ja mieheni välillä. Tämän vuoksi ei
veljeni pidä saada mitään tietää tästä satunnaisesta kohtauksesta."

"Jospa pistoolini voisi vapauttaa teidät tästä kiusallisesta
asemastanne!"

"Ei, älkää niin ajatelko. Muistakaa lupauksenne, eversti Gerard. Ja ei
sanaakaan High Combessa siitä mitä olette nähnyt."

Hänen miehensä! Olin mielikuvituksessani luullut, että hän oli nuori
leski. Tuo tökerö mies "Mene helvettiin!" hienouksineen, oli tuon
hempeän kyyhkysen, tuon rakastettavan naisen puoliso. Ah, kunpa hän
vain sallisi minun vapauttaa hänet tuosta vihatusta taakasta! Ei mikään
avioero ole niin nopea ja varma kuin se, jonka minä voisin hänelle
hankkia. Mutta lupaus on kerta kaikkiaan lupaus, ja pidin sen pyhänä
viimeiseen saakka. Suuni oli sinetöity. Viikon kuluttua lähetettäisiin
minut takaisin Plymouthista S:t Maloon, ja luulin siis, etten koskaan
saisi kuulla tuon jupakan loppua. Ja kuitenkin oli niin säädetty, että
se saisi lopun, jossa minulla oli sangen kiitollinen ja kunniakas osa.

Noin kolme päivää kertomani tapauksen jälkeen syöksyi lordi Rufton
huoneeseeni. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja koko hänen olennostaan
huomasi, että hän oli ankarassa mielenliikutuksessa.

"Gerard", huusi hän, "oletteko nähnyt lady Jane Dacrea?"

En ollut häntä nähnyt sitten aamiaisen jälkeen, ja nyt oli keskipäivä.

"Hyvä Jumala! Täällä tapahtuu hirveitä asioita", huusi ystävä-parkani
harpaten pitkin huonetta kuin hullu. "Portinvartija oli täällä ja
sanoi, että vaunut, joissa istui herra ja nainen, ajoivat täyttä
vauhtia Tavistockin tietä pitkin, ja että seppä kuuli naisen huutavan
vaunujen kiertäessä pajan ohi. Jane on kadonnut. Taivaan tähden!
Luulen, että tuo kirottu Dacre on vienyt hänet pois." Hän soitti
ankarasti. "Kaksi hevosta ja heti!" huusi hän. "Eversti Gerard!
pistoolinne! Joko Jane tulee tänä iltana kanssani Gravel Hangerista
takaisin, tai tulee High Combeen uusi haltija."

Ajatelkaahan nyt! Puolen tunnin kuluttua satulaan, kuin muinaisajan
ritarit, vapauttamaan ryöstettyä naista. Lordi Dacre asui Tavistockin
lähellä, ja jokaisen talon ja jokaisen tienmutkan kohdalla kuulimme
uutisia poiskiitävistä vaunuista, niin ettei voinut olla epäilystä
siitä, ettemme olleet oikealla tiellä. Ratsastaessamme kertoi lordi
Rufton minulle miehestä, jota ajoimme takaa. Hänen nimensä oli tunnettu
kaikkialla Englannissa jokaisen paheen, viinin, naisten, arpajaisten,
pelien, kilpa-ajojen yhteydessä -- hänen irstailunsa olivat hankkineet
hänelle kauhean maineen. Hän oli vanhaa aatelissukua, ja toivottiin
hänen luopuvan hurjasta elämästään, kun hän nai kauniin lady Jane
Ruftonin. Muutamia kuukausia oli hän käyttäytynytkin hyvin. Mutta
sitten haavoitti hän lady Janen arimpia tunteita eräällä arvottomalla
rakkaussuhteellaan. Lady Jane pakeni hänen talostaan veljensä luokse,
jonka suojeluksesta hänet oli nyt taas vastoin hänen tahtoaan otettu.
Kysyn teiltä, voiko kahdella miehellä olla kauniimpaa matkan päämäärää
kuin lordi Ruftonilla ja minulla?

"Tuolla on Gravel Hanger", huudahti hän viimein osoittaen
ratsupiiskallaan, ja siellä olikin vihannoitsevan mäen rinteellä vanha
tiilistä rakennettu talo, niin kaunis kuin vain englantilainen
herraskartano saattaa olla. "Aivan puistokäytävän vieressä on kapakka;
sinne jätämme hevoset", sanoi hän.

Minun mielestäni olisimme voineet, katsoen asiamme oikeuteen, ratsastaa
ylpeästi suoraan pääportin eteen ja vaatia ladya haltuumme. Mutta siinä
olin väärässä, sillä ainoa asia, jota jokainen englantilainen pelkää,
on laki. He säätävät sen itse; mutta kun he kerran ovat sen säätäneet,
tulee siitä heille hirvittävä tyranni, joka hillitsee joka miehen.
Englantilainen hymyilee ajatellessaan kaulansa katkaisemista; mutta hän
kalpenee ajatellessaan lain rikkomista. Tuntui, sen mukaan mitä lordi
Rufton sanoi minulle mennessämme portista sisään, kuin jos tässä
asiassa menettelisimme vastoin lakia. Lordi Dacre oli täysin oikeassa
ottaessaan vaimonsa luoksensa kotiinsa, koska hän oikeuden mukaan
kuului hänelle. Meidän asemamme ei ollut murtovarkaan eikä lainrikkurin
asemaa juuri paljoakaan häävimpi. Murtovarkaiden ei sopinut julkisesti
lähestyä pääkäytävää. Saatoimme ottaa naisen joko väkivallalla tai
viekkaudella; mutta meillä ei ollut mitään oikeutta vaatia häntä, sillä
laki oli siinä kohden meitä vastaan. Näin sanoi ystäväni minulle
asianlaidan olevan.

Hiivimme eteenpäin pensaiden suojassa, joita kasvoi tiheään talon
ikkunoiden kohdalla. Saatoimme nyt tarkastella linnaa ja katsella,
voimmeko siihen tunkeutua tai ainakin asettua yhteyteen sisällä olevan
kauniin vangin kanssa. Nyt olimme, lordi Rufton ja minä, ikkunoiden
edessä, kummallakin pistooli ratsastustakin taskussa ja sydämessä se
vakaumus, ettei ilman lady Janea palata. Tutkimme innokkaasti
jokaisen ikkunan laajalle ulottuvassa talossa, mutta emme nähneet
vilaukseltakaan vankia emmekä ketään muutakaan. Ainoastaan vaunun
pyörien jäljet näimme oven edessä olevassa hietikossa. Ei ollut
epäilystäkään, etteivät he olisi tulleet. Ryömien ympäri
laakeripensaikossa pidimme kuiskaten sotaneuvottelua; mutta yht'äkkiä
tulimme odottamattomalla tavalla häirityiksi. Joku pitkä mies
pellavankeltaisine hiuksineen astui ulos portista; hän oli
juuri sennäköinen olento, joka olisi valittu sivusmieheksi
krenatööri-komppaniaan. Hänen kääntäessään ruskettuneet kasvonsa ja
siniset silmänsä meitä kohti, tunsin hänet lordi Dacreksi. Pitkin
askelin kulki hän alaspäin hiekkakäytävää, joka oli vastapäätä sitä
paikkaa, jossa me seisoimme.

"Tule esiin, Ned!" huusi hän. "Metsänvartija voi muuten erehdyksessä
ampua sinut. Astu esiin, mies, äläkä kätkeydy sinne penkin taakse."

Olimme varsin tukalassa asemassa. Ystävä-parkani nousi ylös kasvot
tulipunaisina, ja minä myöskin hypähdin seisoalleni ja kumarsin niin
arvokkaasti kuin saatoin.

"Ah, siinähän on ranskalainenkin, vai kuinka?" sanoi hän vastaamatta
kumarrukseeni. "Meidän välimme ei ole vielä selvä. Mitä sinuun tulee,
Ned, niin tiesin sinun heti rientävän peräämme, ja sen vuoksi vakoilin
sinua. Näin teidän luovivan puiston läpi ja menevän pensaikkoon. Tulkaa
esiin, ja pelatkaamme selvää peliä."

Hän näytti olevan aseman herra, tuo jättiläinen mieheksi, joka seisoi
aivan rauhallisena ja itsestään varmana omalla maallaan, sillä aikaa
kuin me ryömimme esiin piilopaikoistamme. Lordi Rufton ei ollut vielä
lausunut sanaakaan; mutta huomasin hänen rypistyneestä otsastaan ja
yhteen vetäytyneistä kulmakarvoistaan, että rajuilma oli tulossa. Lordi
Dacre meni edellämme sisään, ja me seurasimme hänen kintereillään. Hän
johdatti meidät arkihuoneeseen, jossa oli korkea tammipaneli, ja sulki
ovet perässään. Sitten silmäili hän minua kiireestä kantapäähän
häpeämättömin ilmein.

"Sano minulle, Ned", sanoi hän, "milloin on tullut tavaksi, ettei
englantilainen perhe voi järjestää asioitaan vieraan avutta. Mitä on
tuolla vieraalla miehellä tekemistä sinun sisaresi ja minun vaimoni
kanssa?"

"Sir", sanoin minä, "sallikaa minun huomauttaa teille, ettei tässä ole
kysymys ainoastaan sisaresta ja vaimosta, vaan myöskin kyseessä olevan
naisen ystävästä, ja että minulla on etuoikeus, samoin kuin jokaisella
gentlemannilla, suojella naista raakuudelta. Tahdon tällä liikkeelläni
näyttää teille, mitä aikomuksia minulla on teidän suhteenne." Nämä
sanat lausuttuani viskasin ratsastushansikkaani, jota pitelin
kädessäni, vasten hänen kasvojaan. Hän peräytyi taaksepäin kolkosti
hymyillen, ja hänen silmänsä salamoivat.

"Sinä olet siis tuonut sijaisen mukanasi, Ned", sanoi hän, "sinun
pitäisi toki itse kaksintaistella, koskapa täällä sellainen näyttää
tulevan."

"Niin minä teenkin", huusi lordi Rufton, "tahdon taistella tässä ja nyt
heti."

"Kyllä, kunhan ensin olen tappanut tuo kerskailevan ranskalaisen."

Hän astui erään sivupöydän ääreen ja aukaisi messingillä päällystetyn
laatikon. "Jumal' auta", sanoi hän, "joko tuo mies tai minä poistuu
jalat edellä tästä huoneesta. Tunnen ystävällisyyttä sinua kohtaan,
Ned, kautta pyhän Yrjön, sitä tunnen, mutta ammun sinun adjutanttisi
yhtä varmasti kuin nimeni on George Dacre. Valitkaa pistoolit ja
ampukaa suoraan pöydän ylitse. Pistoolit ovat ladatut. Tähdätkää hyvin
ja tappakaa minut, sillä vannon, että muussa tapauksessa on loppunne
lähellä."

Turhaan yritti ystäväni itse taistelemaan. Kaksi seikkaa oli minulla
selvillä; ensiksikin, että lady Jane ennen kaikkea pelkäsi taistelua
veljensä ja miehensä välillä, ja toiseksi, että jos tapan tuon
suurisuisen mylordin, järjestyy koko juttu parhaiten. Lordi Rufton ei
tulisi häntä kaipaamaan, eikä myöskään lady Jane. Sen vuoksi maksaisi
heidän ystävänsä, Etienne Gerard, kiitollisuudenvelkansa vapauttamalla
heidät tuosta painajaisesta. Mutta eipä tässä ollutkaan mitään
valitsemisen varaa, sillä lordi Dacre oli yhtä innokas laskemaan kuulan
lävitseni kuin minä tekemään hänelle saman palveluksen. Turhaan
todisteli ja vastusteli lordi Rufton. Kaksintaistelun täytyi tapahtua.
"No niin, jos siis välttämättömästi tahdot taistella vieraani etkä
minun kanssani", sanoi hän vihdoin, "niin jätetään se aikaiseen
huomisaamuksi, jolloin kaksi todistajaa tulee olemaan läsnä. Sehän on
suorastaan toistensa murhaamista ampua toisiaan pöydän välimatkan
päästä."

"Mutta minä haluan niin, Ned", sanoi lordi Dacre.

"Minä myös", lisäsin minä.

"Siinä tapauksessa en halua olla missään tekemisissä tämän asian
kanssa", huusi lordi Rufton. "Sanonhan vain sinulle, George, että jos
tällaisten olosuhteiden vallitessa ammut eversti Gerardin, joudut
oikeuteen. En halua olla sekundanttina tällaisessa kaksintaistelussa."

"Sir", sanoin minä, "olen täysin suostuvainen ilman sekundanttiakin."

"Se ei käy päinsä, se on vastoin lakia", huomautti lordi Dacre. "Tule
nyt, Ned, äläkä ole hullu. Näethän, että me tahdomme taistella. Tuhat
tulimmaista, mies, anna merkki nenäliinalla, kas siinä kaikki, mitä
sinulta pyydän."

"En halua olla osallisena tässä kaksintaistelussa."

"Siispä minun täytyy löytää joku, joka haluaa", sanoi lordi Dacre.
Hän levitti vaatteen pistoolien päälle ja soitti. Palvelija astui
sisään. "Pyydä eversti Berkeleytä tulemaan tänne; tapaatte hänet
biljardisalissa."

Hetkistä myöhemmin astui huoneeseen pitkä, laiha englantilainen.
Hänellä oli hyvin suuret viikset, mikä on varsin harvinainen näky
näiden sileiksi raakattujen miesten keskuudessa. Olen kuullut, että
ainoastaan kaartilla ja husaareilla oli viikset. Tuo eversti Berkeley
kuului kaartiin. Hänellä oli omituisen väsynyt, uninen ja riutunut
ulkomuoto, ja pitkä, musta sikari törrötti hänen viiksiensä välissä,
ikäänkuin seiväs pensaasta. Hän silmäili meitä toisesta toiseen, eikä
aikomuksemme kuultuaan osoittanut pienintäkään hämmästystä. "Aivan
oikein", sanoi hän, "aivan oikein."

"Minä en halua olla tässä millään tavalla osallisena, eversti
Berkeley", sanoi lordi Rufton. "Ottakaa huomioon, ettei tämä
kaksintaistelu voi tapahtua ilman teitä, ja teen teidät
vastuunalaiseksi kaikesta siitä, mitä tapahtuu."

Tuo eversti Berkeley tuntui olevan oikein pätevä mies
kaksintaistelu-kysymyksissä, sillä hän otti sikarin suustaan ja
selitti lain tuolla omituisen pitkäveteisellä äänellään.

"Asianhaarat ovat epätavallisia, mutta ei laittomia, lordi Rufton",
sanoi Berkeley. "Tämä gentlemanni on antanut alkuhaasteen, ja toinen on
sen ottanut vastaan. Seuraus tästä on selvä. Aika ja asianhaarat ovat
riippuvaisia siitä henkilöstä, joka pyytää hyvitystä. Aivan oikein. Hän
pyytää sitä nyt, täällä ja suoraan pöydän ylitse. Hänellä on siihen
oikeus. Olen valmis ottamaan vastuun päälleni."

Pitempiä puheita ei tarvittu. Lordi Rufton istuutui alakuloisena
nurkkaan kulmakarvat rypyssä ja kädet takintaskuissa. Eversti Berkeley
tarkasti pistoolit ja laski molemmatkin keskelle pöytää. Lordi Dacre
seisoi sen toisessa -- ja minä toisessa päässä. Välillämme oli
kahdeksan jalkaa kiiltävää mahonkipuuta. Pitkä, kalpea eversti seisoi
kaminan edessä selkä tuleen päin; oikeassa kädessään hän piteli
nenäliinaa, vasemmassa sikariaan kahden sormen välissä.

"Kun lasken alas nenäliinani", sanoi hän, "tartutte pistooleihin, ja
voitte ampua milloin haluatte. Oletteko valmiit?"

"Kyllä", me huusimme.

Hän aukaisi kätensä ja nenäliina putosi. Kumarruin nopeasti ja tartuin
pistooliin; mutta pöytä oli kahdeksan jalkaa pitkä, niin että
pitkäkäsivartisen mylordin oli helpompi ylettyä pistooliin kuin minun.
En ollut vielä oikaissut vartaloani ennenkuin hän ampui, ja sitä juuri
sain kiittää hengestäni. Hänen luotinsa olisi murskannut aivoni, jos
olisin seisonut suorassa; mutta nyt hipaisi se vain hiukan hiuksiani.
Siinä silmänräpäyksessä kun kohotin pistoolini ampuakseni, lensi ovi
auki, käsivarret kietoutuivat ympärilleni, ja lady Dacren kauniit,
hehkuvat kasvot olivat edessäni.

"Te ette saa ampua, eversti Gerard, minun tähteni, älkää ampuko", huusi
hän. "Tämä on väärinkäsitystä, sanon teille, väärinkäsitystä! Hän on
paras ja rakkain mies, enkä tahdo koskaan enää jättää häntä."

Hänen kätensä tarttuivat pistooliin.

"Jane, Jane!" huusi lordi Rufton, "tule kanssani, sinä et voi jäädä
tänne."

"Tämä on laitonta häiritsemistä", sanoi eversti.

"Eversti Gerard, ettehän ammu? Sydämeni murtuu, jos hän haavoittuu."

"Lopeta jo tuo, Jenny, anna miehelle vapaat kädet", huusi lordi Dacre,
"hän seisoi minun ampuessani kuten mies ainakin, enkä tahdo, että tähän
asiaan sekaannutaan. Mitä tapahtuneekin, pahemmin ei voi käydä kuin
ansaitsen."

Mutta lady ja minä olimme jo vaihtaneet silmäyksen, joka sanoi hänelle
kaiken. Hänen kätensä irtaantuivat pistoolista.

"Minä jätän mieheni hengen ja oman onneni teidän käsiinne, eversti
Gerard", sanoi hän.

Kuinka hyvin hän tunsikaan minut, tuo ihmeteltävä nainen. Seisoin
hetkisen pistooli koholla. Vastustajani tarkasteli minua
uhkamielisesti, ilman että hänen auringon paahtamat kasvonsa vähääkään
kalpenivat.

"Kas niin, sir, ampukaa laukauksenne", huusi eversti kaminan luota.

"Tehkää tästä vihdoinkin loppu", sanoi lordi Dacre.

Mieleni teki ainakin näyttää heille, kuinka täydellisesti hänen
henkensä oli vallassani; sitä vaati jo omanarvontuntonikin. Katselin
itselleni jotain maalitaulua. Eversti katsoi vastustajaani, odottaen
näkevänsä hänen kaatuvan. Hän kääntyi sivuuttain minuun. Hänen pitkä
sikarinsa törrötti hänen huultensa välissä. Sen päässä oli noin tuuman
pituudelta tuhkaa. Salaman nopeudella kohotin pistoolini ja laukaisin.

"Sallikaa minun niistää sikarianne, sir", sanoin minä kumartaen
sellaisella viehkeällä tavalla, joka on tuntematon näiden saarelaisten
keskuudessa.

Olen vakuutettu, että vika oli pistoolissa eikä minun tähtäämisessäni.
Saatoin tuskin uskoa omia silmiäni nähdessäni, että luoti olikin
sattunut itse sikariin, vain noin puolen tuuman päähän kärventyneistä
viiksistä. Näen vieläkin silmieni edessä everstin, hänen hämmentyneet
kasvonsa ja hänen tyhmät, tuikeat silmänsä. Sitten alkoi hän puhua.
Olen aina sanonut, etteivät englantilaiset ole vaiteliasta ja
hidasveristä kansaa, jos vain hiukankin ravistelee heitä oikealta
tolaltaan. Ei kukaan olisi voinut puhua innokkaammin ja kiihkeämmin
kuin tuo eversti.

Lady Jane piteli käsiään korvissaan. "Rauhoittukaa, eversti Berkeley;
te unohdatte itsenne", sanoi lordi Dacre vakavana; "ottakaa huomioon,
että nainen on huoneessa!"

Eversti kumarsi jäykästi. "Jos lady Dacre tahtoo olla rakastettava
ja poistua luotamme", sanoi hän, "niin sanonpa tuolle pienelle
ranskalais-pirulle, mitä ajattelen hänestä ja hänen marakatin
tempuistaan."

Tällä hetkellä käyttäydyin suurenmoisesti, sillä en ollut
kuulevinanikaan hänen sanojaan ja ajattelin vain sitä tavatonta
sattumaa, joka oli ne aiheuttanut.

"Sir", sanoin minä, "olen kernaasti halukas pyytämään teiltä anteeksi
onnettoman sattuman vuoksi. Tunsin, että lordi Dacren kunnia tulisi
loukatuksi, ellen laukaisisi pistooliani, ja kuitenkin oli minun aivan
mahdotonta, kuultuani mitä tämä nainen sanoi minulle, tähdätä hänen
mieheensä. Hain itselleni maalitaulua, ja valitettavasti oli minulla
huono onni ampua sikarianne, kun aikomukseni oli vain sitä niistää. En
tuntenut pistoolia, se olkoon puolustuksekseni sanottu, sir, ja jos te
tämän selitykseni kuultuanne edelleenkin katsotte minun olevan teille
velkaa hyvitystä, niin on se pyyntö, jota en voi evätä."

Tämä oli tosiaankin jaloa käyttäytymistä minun puoleltani, ja se
taivuttikin kaikkien sydämet puolelleni. Lordi Dacre kiiruhti luokseni
ja tarttui käsiini. "Kautta pyhän Yrjön", sanoi hän, "en olisi koskaan
uskonut, että joku ranskalainen voisi olla sellainen kuin te olette. Te
olette mies, gentlemanni, muuta en voi sanoa."

Lordi Rufton ei puhunut mitään, mutta hänen kädenpuristuksensa ilmaisi
minulle, mitä hän ajatteli. Vieläpä everstikin osoitti minulle
kohteliaisuuttaan selittäen, ettei hän tämän enempää ajattelisi
onnetonta sikaria. Ja hän -- ah, olisittepa nähneet sen silmäyksen,
jonka hän minuun loi, hehkuvin poskin, kostein silmin, vapisevin
huulin! Kun vielä joskus muistelen kaunista lady Janea, näen hänet
elävästi edessäni. He tahtoivat minua jäämään sinne päivällisille;
mutta käsitätte kyllä, ystäväni, että lordi Rufton ja minä olimme liian
hienotunteisia jäädäksemme kauemmaksi aikaa Gravel Hangeriin; sovinnon
tehnyt pariskunta tahtoi luonnollisesti olla yksin. Vaunuissa oli
lordi Dacre vakuuttanut vaimollensa rehellisesti katuvansa, ja nyt
olivat he taas rakastava pariskunta. Jos he edelleenkin sellaisena
pysyisivät, oli minun tietenkin parasta vetäytyä syrjään; miksi
häiritsisin heidän kotoista onneaan? Vieläpä vastoin tahtoanikin
saattoi läsnäoloni ja ulkomuotoni vaikuttaa nuoreen rouvaan. Ei, ei,
minun täytyi lähteä pois. Eivät edes hänen houkuttelunsakaan saaneet
minua jäämään. Useita vuosia myöhemmin kuulin, että heidän
avioliittonsa oli onnellisimpia koko kreivikunnassa, ja ettei mikään
pilvi enää pimittänyt heidän elämäänsä. Kuitenkin uskallan väittää,
että jos hän olisi voinut lukea vaimonsa sydämestä -- mutta enempää en
sano. Naisen salaisuus on hänen omansa, ja pelkään, että sekä hänen
salaisuutensa että hän itse ovat haudatut johonkin Devonshiren
kirkkomaahan. Ehkäpä on koko tuo entinen rattoisa piiri jo hävinnyt, ja
lady Jane elää vain vanhan sotilaan muistossa. Hän ei voi koskaan
unohtaa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Napoleonin sotilaan seikkailut" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.