Title: Lähimmäisiäni
Author: Wilkuna, Kyösti
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lähimmäisiäni" ***


LÄHIMMÄISIÄNI

Kirj.

Kyösti Wilkuna



Otava, Helsinki, 1919.



SISÄLLYS:

 Työtoverit
 Viimeinen mohikaani
 Oikea ammattimies
 Ikuinen jöröttäjä
 Loukattu aviomies
 Matkakumppani
 Suutarin Leena
 "Mulla piisaa"
 Veljekset
 Miekannielijä
 Matti Rentonen
 Punakaartin päällikkö
 Totinen israeliitta
 Väkevä mies
 Joonas Paski ja hänen osuutensa Venäjän vallankumouksessa
 Suntio Aaholma järkyttää auringon arvovaltaa
 Vapauttava vertaus
 Emännöitsijä
 Tuulenperän ammattikuntalaisia
 Suursiivous
 Metsätalossa



TYÖTOVERIT


-- Kilk, kalk! Kilk, kalk!

Tasaisesti ja hellittämättä kaikui tuo ääni louhuiselta rinteeltä.
Täsmälleen kello seitsemän aamulla se alkoi ja kesti kello kuuteen
illalla, tauoten vain puolenpäivän aikaan yhdeksi tunniksi.

Kivimiehet Simola ja Saikku siellä työskentelivät, toinen pidellen
poraa, toinen lekaa hoitaen. Kevätvarhaisesta he kalkuttivat aina näin
syksymyöhään, jolloin puut alkoivat kellastua ja pieni, puolittain
huvila-asutuksen muodostama kylä sai yhä autiomman tunnun.

He olivat jo vuosikymmenen työskennelleet kumppanuksina, ensinnä
valtion töissä, sittemmin omaan laskuunsa. Kylässä ja pitkin sen halki
kulkevan radan vartta rakennettiin yhtä mittaa niin, että kivityötä
riitti enemmän kuin tehdä ehti.

Oikeastaan he eivät olleet ihan tasa-arvoiset työkumppanukset, sillä
Simola oli työnantaja ja Saikku päiväpalkkalainen. Simola teki
rakentajain kanssa työsopimukset ja maksoi sitten kahdesti kuussa
Saikulle sovitun päiväpalkan.

Paljon heissä oli toisiaan muistuttavaa. Molemmat olivat ensinnäkin
pieniä, alle keskikoon. Ja tummapintaisia he molemmat niinikään olivat,
kummallakin miltei pikimusta tukka ja mustat kulmakarvat. Saikulla oli
lisäksi silmätkin mustat, mutta Simolalla ne olivat siniset. Tämän
viimemainitun eroavaisuuden lisäksi oli Simola hiukan täyteläisempi ja
hartiakkaampi kuin Saikku, joka oli laiha ja suonikas.

Juroja, harvasanaisia ja sitkeitä mällinpurijoita he olivat kumpikin,
uutteroita ja vääjäämättömiä työssä.

Molemmat olivat perheellisiä miehiä, mutta Simolan avioliitto oli
lapseton, jota vastoin Saikulla oli puolikymmentä perillistä. Tästä se
luonnollisesti johtui Simolan taloudellinen etevämmyys, niin että hän
toveriinsa nähden kykeni esiintymään työnantajana. Hänellä oli siisti
punaiseksi maalattu tupa radan kupeessa hiukan tuonnempana kylästä ja
pankkiin vei hän aina tavan takaa joukon säästösatasia. Saikku oli
vähintään yhtä säästäväinen, mutta kassaa hänelle ei kertynyt, kun oli
siksi monta suuta syömässä ja asuakin täytyi vieraan katon alla. Mutta
tästä taloudellisesta eriarvoisuudesta huolimatta olivat he lujasti
toisiinsa kiintyneet. Sanoin eivät he sitä koskaan toisilleen
osottaneet ja yleensäkin puhuivat he työmaalla mahdollisimman vähän.
Saattoipa väliin mennä kokonaisia päiviäkin, etteivät he sanaa
toisilleen vaihettaneet. Kun Simola vähää ennen seitsemää kiipesi
louhikon rinnettä ylös työmaalle, tapasi hän aina Saikun juuri paikalle
saapuneena sekä ripustamassa eväsreppuaan ja takkiaan katajanoksaan.
Hyvää huomenta ei toivotettu kummaltakaan puolen, ei edes puolinainen
murahdus tai päännyökkäys tullut kysymykseen. Simola ripusti vain oman
reppunsa ja takkinsa toiseen oksaan, otti puserontaskustaan vanhoista
kellonkuorista muodostetun rasian, josta haukkasi siistin palan
pikanellia, sijoitti sen mukavimmilleen toiseen poskeensa ja tarttui
lekaan. Sillaikaa oli Saikku jo asettanut poran valmiiksi ja niin
alkoi, samalla kuin seitsemän juna saapui läheiselle pysäkille,
rinteeltä kajahdella tuttu: -- kilk, kalk! kilk, kalk!

Joitakin murahduksia tai joo- ja ei-sanoja enempää ei tavallisesti
päivän mittaan vaihdettu, Simola vain silloin tällöin työn käydessä
sylkeä tirskautti sivulleen, mihin Saikku säännöllisesti vastasi siten,
että hänen sylkensä tirskahti ristikkäin Simolan syljen kanssa. Ja
juuri kun kello osotti kuuden aikaa illalla, laski Simola lekan maahan,
silmäsi vaistomaisesti kelloaan ja murahti: -- eikö piisanne jo tälle
päivälle, minkä jälkeen kumpikin puki takin päälleen, otti reppunsa ja
lähti enempää puhumatta omalle suunnalleen. Mutta toistensa seuraa he
kaikesta huolimatta kaipasivat. Kun Simola esimerkiksi kerran kiveä
räjäytettäessä loukkasi itsensä ja oli pakotettu parisen viikkoa
makailemaan kotona, kävi Saikku joka iltapäivä hänen luonaan. Saattoi
kyllä tapahtua, etteivät he kaikiste noiden käyntienkään aikana
puhuneet toisilleen mitään. Saikku istui vain tuolilla, poltteli
piippuaan ja vaihtoi jonkun sanan Simolan eukon kanssa, minkä jälkeen
hän kopisti tuhkan piipunpesästä ja lähti kotiin, luomatta edes
silmäystäkään työtoveriinsa.

Sen kaksiviikkoiskauden lopulla, jonka kuluttua Simola säännöllisesti
suoritti palkan Saikulle, kävi heidän keskinäinen kanssakäymisensä
entistäänkin jurommakgi. Alituinen, aamusta iltaan kestävä yhdessäolo
oli alkanut tympäistä ja kerännyt kummankin sydänlokeroihin
epämääräistä närää toista kohtaan. Happamin ilmein muljauttelivat he
silmiään ja äkäisesti tirskahtelivat sylyt ristikkäin, kun he mällejään
käännellen hoitivat porausvehkeitään.

Mutta tänään, jolloin oli kulumassa viimeisen edellinen päivä tuosta
kaksiviikkoiskaudesta, sukeusi heidän välilleen tavallista
monisanaisempi vuoropuhelu. Simola hoiti tällä kertaa poraa ja kun
reikä oli valmis, laski hän työaseen kädestään, silmäsi kelloa ja
virkkoi kuin itsekseen:

-- ... hyvin vielä pysäkille.

Tämän lauseen päälle, jonka alun hän oli purrut kuulumattomiin, katsoa
muljautti hän toveriinsa.

-- ... tiedä, lähtisikö häntä -- murahti Saikku.

-- ... jos tahdot! -- murahti vuorostaan Simola.

-- Kaksiko litraa sitä? -- hymisi Saikku itsekseen, lähestyen takkiaan.

-- ... häntä vähemmästäkään, -- vastasi Simola.

-- Venniaa niinkuin ennenkin, -- arveli Saikku ja lähti painumaan
pysäkkiä kohti.

Simola puolestaan ei virkkanut mitään, vaan kokosi kapineensa ja lähti
astelemaan kotiaan kohti.

Tänään he siis olivat lopettaneet työnsä neljännestä vaille viisi.
Mutta niin he olivat tehneet joka kerta ennenkin kuun viimeisen
palkanmaksupäivän aattona. Silloin lähti heistä aina toinen viiden
aikaan ohikulkevalla paikallisjunalla pistäytymään kaupungissa, josta
hän toi kahden litran viinapullon. Sen kuljetti hän sitten seuraavana
päivänä työpaikalle, missä he työn päätettyään ja tilin tehtyään
tyhjensivät sen yhteisesti. Täten he olivat vuodesta vuoteen kerran
kuukaudessa ottaneet perusteellisen humalan, saaden samalla tilaisuuden
tyhjentää ja liestyttää sitä närää, mitä kuluneen kuukauden aikana oli
sydämen pohjalle kasaantunut. Kohmelon sairastettuaan ryhtyivät he
sitten uusina miehinä työtänsä jatkamaan.

Edellisellä kertaa oli Simola tehnyt kaupunkiretken. Siksi oli sinne
nyt Saikun asia mennä ja sen vuoksi oli Simola kelloansa silmäten
huomauttanut, että vielä hyvin ehtii pysäkille siksi kuin juna tulee.
Siihen oli Saikku ollut hiukan empivinään, että eipä tiedä muka,
viitsisikö häneen lähteä, mihin Simola oli murahtanut, että menepä jos
tahdot, hyvin tietäen, ettei Saikku missään tapauksessa olisi
menemättä, yhtä vähän kuin hänkään omalla vuorollaan niin tekisi.
Saikku piti enemmän fenniaviinasta, jota hän lähtiessään mainitsi
tuovansa, mutta Simola vuorollaan toi aina savonviinaa.

Aamulla he olivat tavalliseen aikaan työmaalla. Juuri kun Saikku oli
ehtinyt kiivetä ylös rinteelle ja ripusti eväsreppuaan oksalle, kohosi
Simolakin, omalta suunnaltaan tullen, työpaikalle. Sitten alkoi
herkeämätön kalkutus, joka keskeytyi ainoastaan päivällistunniksi.
Eväänsä söivät he parin sylen päässä toisistaan sekä syrjittäin
toisiinsa istuen. Aterioituaan istuivat he puolisen tuntia äänettöminä,
Saikku poltellen piippuaan ja Simola, joka ei tupakoinut, käännellen
hitaasti mälliään ja katsellen alas kylään.

-- Kilk, kalk, -- alkoi taas tasan kello yksi ja kun viiden juna
tuuheine savuhäntineen ilmestyi näkyviin, pani Simola poravasaran
syrjään ja murahti:

-- Saa olla.

Samalla sylkäsi hän loppuun pureskellun mällin jäännökset suustaan ja
veti housuntaskustaan avaran messinkileukaisen rahakukkaron. Hitaasti
ja tuumaillen veti hän sieltä huolellisesti kokoon taitetun setelin
toisensa jälkeen, levitti ne auki ja asetteli päällekkäin kämmenelleen.

-- ... kai se pitäisi olla, -- sanoi hän, ojentaen setelitukun
Saikulle.

Tämä laski setelit yhtä perusteellisesti ja ilmoittaen hyväksymisensä
sanoilla: -- näkyy olevan, kääri ne kokoon ja työnsi omaan kukkaroonsa,
jonka lukko kiinni painuessaan napsahti niin äkäisesti kuin ei aikoisi
koskaan enää aueta.

Nyt seisoivat he hetkisen ikäänkuin neuvottomina ja epäselvillä siitä,
mihin tämän jälkeen olisi ryhdyttävä. Lopuksi Simola rykäsi karmeasti
ja läheni päättävästi katajapensasta, jonka juurelta hän veti esiin
fenniaviinapullon.

-- He! -- sanoi hän, ojentaen pullon Saikulle, kun ensin oli itse
tehnyt perusteellisen keikauksen.

Saikku noudatti esimerkkiä ja laski sitten maahan pullon, jonka kahden
puolen nyt kumpikin istuutui. Saikku alkoi ladata piippuaan ja Simola
näpisti kellonkuorirasiastaan uuden pikanellimällin. Kummankin silmissä
oli hymyilevä ilme.

Mitään puhumatta suorittivat he uuden keikauksen. Hymy silmänurkissa
lisääntyi, edessä oleva laakso syysväreineen rupesi kuin elämään,
värähtämättömät metsät kullanhohtoisine lehtipuineen ja lienteä syksyn
taivas tuntuivat huokuvan pelkkää rauhaa ja sopusointua. Kielenkantimet
pyrkivät väkisinkin irtaantumaan. Saikku alotti ensimäisenä
keskustelun.

-- Ameriikaan minä olen tässä tuuminut lähteä, -- lausui hän
yksikantaan.

Se ei ollut mikään yllätysuutinen Simolalle, sillä Ameriikaan
lähtöä oli Saikku usein ennenkin aprikoinut näissä heidän
litviikiryypiskelyissään.

-- Mitä parempi sinulla siellä on? -- tokasi Simola ja otti jälleen
pullon käsille.

-- Onhan siellä toisellaiset palkat kuin täällä.

Rauhan hymy katosi Simolan silmistä, sillä tämä koski häntä
palkanmaksajana.

-- Jos lie paremmat, mutta paremmat siellä on menotkin, -- sanoi hän ja
Sylkäistä tirskautti äkäisesti.

-- Moni siellä sentään saa kassaakin tehdyksi.

-- Saahan sitä täälläkin, kun säästää.

-- Säästää! Mitä sitä tyhjästä säästää?

-- Tyhjästä! Lempo soi, väitätkö sinä, että minä olen sinulla tyhjän
edestä työtä teettänyt? -- ja tulistuneena nousi Simola seisoalleen.

Saikku nousi myöskin seisomaan, katsoi kyräten Simolaa ja jurnutti:

-- Eipä noita kannata sinunkaan palkkojasi liioin kehua.

-- Menepäs ja ota muualta paremmat palkat!

Saikku mietti hetkisen vastausta, mutta kun hän ei keksinyt mitään
oikein mojovaa, alkoi hän silmäillä Simolaa päästä jalkoihin,
ruiskautti sitten pitkän sylen ja sanoi halveksivasti yhden ainoan
sanan:

-- Syöttiläs!

-- Saakeli, mikä sinä, mies, oikein luulet olevasi! -- kivahti Simola
ja tarrasi Saikkua rinnuksista.

Syntyi vimmattu nujakka. Kumpikin punotti ja ähkyi ankarasti, ja yhteen
purtujen hammasten välistä kirahteli vain epäselviä ja katkonaisia
lauseita. Tiimellys muodostui tasaväkiseksi, sillä minkä Simola oli
voimiltaan vahvempi, sen oli Saikku vikkelämpi ja sisukkaampi.

Yhtäkkiä lensi jalkoihin osonut pullo nurin ja alkoi äänekkäästi
valuttaa sisällystään maahan. Silmänräpäyksessä hellittivät miehet
otteensa, Simola tempasi pullon maasta ja kohotti huulilleen.

-- Älä kaikkia! -- karjasi Saikku ja tempasi häneltä pullon.

Tuskin oli hän saanut siitä hyvän kulauksen sekä asettanut pullon
maahan, kun Simola oli jälleen hänen kimpussaan, uhaten opettaa
Saikulle olemaan määräilemättä hänen ryyppyjensä suuruutta.

-- Ei tuollainen kitupiikki ikinä kykene minua kuranssaamaan! -- karjui
Saikku ja iski vihan väellä vastaan.

Molemminpuolinen uupumus erotti heidät tällä kertaa ja huohottaen
painuivat he maahan istumaan. Ääneti ottivat he pitkiä siemauksia
pullosta, joka osotti jo tyhjentymisen oireita. Simola nipisti uuden
mällin ja sitä poskeen sijoitellessaan saivat hänen silmänsä jälleen
lauhkean ja sovinnollisen ilmeen. Mutta onnettomuudeksi järäytti
Saikku, jonka äkä ei ollut vielä hellittänyt:

-- Aiotko mennä johonkin heinälatoon yöksi vai otatko suosiolla
akaltasi tukkapöllyn?

Se oli piikki sen johdosta, että Simola kerran litviikijuomingin
jälkeen ei ollut uskaltanut mennä kotiinsa, vaan viettänyt yönsä
ulkona.

-- Kuule mies, -- sanoi Simola, joka nyt tekeytyi aivan rauhalliseksi,
mutta sai ääneensä sitä enemmän myrkkyä, -- kuule, kyllä minä akkani
selän takana yötä vietän, mutta mitenkähän sinun kotona käynee? Taidat
lentää taas kuin äyskäri porraspäähän!

-- Äyskäri! -- ja siinä tuokiossa oli Saikku jaloillaan.

-- Sanoitko sinä, että äyskäri?

-- Niin että muiden oli täytynyt onkia sinut ylös sieltä porraspäästä
ja kuljettaa katon alle.

Ja Simola nauroi myrkyllisesti. Mutta samassa lyödä läiskäytti Saikku
häneltä lakin päästä ja silloin oli Simolakin kuin raketti jalkeillaan.

-- Vai lyömään sinä, mokomakin mettiäinen!

-- Ei tässä parempiakaan syöttiläitä vääjätä!

Tällä kertaa meni jalkoihin joutunut pullo sirpaleiksi, mutta se ei
saanut miehiä toisistaan erkanemaan. Kivensirpaleet kalskuivat ja
pensaat huojuivat ja ryskivät, kun he toisiaan rinnuksista kiskoen tai
nyrkeillä mäikyttäen kierivät ympäri työtanhuttaan. Simola kävi tällä
kertaa kimppuun sellaisella raivolla, että Saikun oli pakko hiljalleen
peräytyä. Lopulta tempautui hän kokonaan irti Simolasta ja painui
katajapensasten keskelle.

-- En päivääkään minä enää viivy tuollaisen nylkyrin palkoissa! --
huusi hän pensasten takaa.

-- Ei kaivatakaan, mene vain sen tiesi Ameriikaan! Tuommoinen mies,
joka tuskin lekaa saa maasta nousemaan!

Saikku karjui vielä joukon sapekkaita sanoja, samalla kun hän
etenemistään eteni kotinsa suunnalle.

Simola kaahaili lakkiaan, mutta kun ei löytänyt sitä kyllin nopeasti,
tempasi hän eväslaukun kainaloonsa ja lähti avopäin, tylsästi eteensä
tuijottaen ja pahoin viittätoista heittäen astelemaan omalle
suunnalleen.

       *       *       *       *       *

Puhkuen pysähtyi seitsemän juna seuraavana aamuna pysäkille, kun
Simola, kasvot hieman turvonneina, kiipesi työpaikalle. Saikkua ei
näkynyt eväsreppuaan oksaan ripustamassa, mutta juuri kun Simola ehti
perille, ilmestyi hän omalta suunnaltaan tullen paikalle. Täten
joutuivat he yhtaikaa riisumaan reppunsa ja takkinsa.

Kun se oli tehty, otti Simola esiin kellonkuorirasiansa ja haukkasi
hyvänmoisen palan pikanellia.

-- He! -- murahti hän ja ojensi, syrjittäin seisoen, rasian Saikulle,
joka veti esiin pikanellirullan pään ja nipisti siitä suuhunsa peukalon
pituisen pätkän.

Kun rasia oli kadonnut takaisin Simolan puserontaskuun ja mällit saatu
mukavaan asentoon, istahti Saikku paaden kulmalle ja asetti poran
paikalleen. Simola tarttui lekaan ja seuraavassa hetkessä alkoi
syksyaamuun kaikua vanha tuttu:

-- Kilk, kalk! Kilk, kalk!



VIIMEINEN MOHIKAANI


Vinnurvan Mikko-vaari! Jos sinut unhottaisin, sinä perustuslaillisuuden
viimeinen mohikaani ja metsien Methusalem, niin... kuivukoon kieleni
kitalakeen!

Maaseudun syrjäsopukoissa ne säilyvät vanhat puoluemuodostumat eheinä
ja järkkymättöminä vielä kauan sen jälkeen kuin Helsingissä ja muualla
rintamailla on lähdetty uusia uria kokeilemaan. Liittoutumisesta ja
muista sellaisista huolimatta tapasi vielä Venäjän vallankumouksen
päivinä syrjäsopukoissa suomettarelaisia ja perustuslaillisia, jotka
Bobrikoffin vuosina kohotetut taisteluviirit pystyssä seisoivat
toisiaan vastassa kyräten ja epäluuloisina. Sen jälkeen on kuitenkin
tapahtunut niin monenlaisia mullistuksia, että itsepintaisimmatkin
suomettarelaiset ja perustuslailliset ovat hävinneet, joko sulautumalla
toisiinsa tai asettumalla muun nimisiin leireihin. Niin että Vinnurvan
Mikko-vaari on luullakseni nykyään ainoa koko maassa, joka järkkymättä
vielä tänäkin päivänä seisoo sillä kannalla, minkä hän menneinä
laillisuustaistelun päivinä, ensi kerran valtiollisen elämän piiriin
osuessaan, on itselleen omaksunut. Ja samalla kannalla on -- sitä ei
sovi unhottaa -- myöskin hänen Miina-muorinsa.

Oikeastaan on Mikko aivan sattumalta tullut vedetyksi valtiollisen
puoluetaistelun piiriin. Mitäpä hän olisi niistä välittänyt tai
tiennytkään, sellainen vähäkuuloinen, jyrkeä äijänköriläs, joka ikänsä
kaiken on kahden Miinansa kanssa elellyt kaukana saloilla, missä hän on
kehittynyt vallan omaan suuntaansa eikä ole koskaan sanomalehtiä edes
käteensä ottanut, ellei hän silloin vaalilakia saarnattaessa ja
puoluetaistelun korkeimmillaan kuohuessa olisi kontinkaupalla
liikkuessaan osunut taloon, jossa muuan perustuslaillisten agitaattori
juuri piti kokousta. Nähdessään herrasmiehen puhumassa sekä joukon
avopäisiä kuulijoita, oli Mikko luullut täällä sanaa viljeltävän,
ottanut itsekin lakin päästään ja etupenkille raivautuen kuunnellut
hievahtamatta ja käsi korvan takana. Erikoisesti oli häneen tehonnut
lause: "laissa maan turva". Hyväksyvästi oli hän silloin murahtanut ja
nyökäyttänyt päätään ja sillä oli hänen puoluekantansa ollut ikiajoiksi
määrätty.

Ja kun agitaattori oli selittänyt kaikkien velvollisuuden olevan käydä
vaaleissa, oli Mikko laskenut asian tunnontarkasti sydämelleen.
Samalla jäyhällä velvollisuudentunnolla, millä hän vuodesta vuoteen
on käynyt henkirahanmaksussa ja niittyleivän otossa, tahtoo sanoa
herranehtoollisella vähän ennen niittyaikaa, kävi hän siitä lähtien
kaikissa vaaleissa ja veti, tulusrautaansa viivottimena käyttäen,
täsmällisen ja syvästi harkitun viivan siihen listaan, jossa
vaalineuvoja oli osottanut hänelle nimen Ståhlberg.

Eräänlaisena Taula-Mattina elelee Mikko muorinsa kera kaukana ihmisten
ilmoilta, valmistellen kontteja, rasioita, luokkia ja länkipuita, joita
hän sitten kaupittelee ympäri pitäjää. Vanha ja naavainen hän on --
kuka tienneekään hänen ikänsä. Ryhmyinen, itsekseen puheleva
äijänköriläs, jonka selässä on aina valtava nippu kontteja ja
tuohisykkyröitä, milloin hän kesäiseen aikaan kylille ilmestyy.

Sellaisena ilmestyi hän näköpiiriini jo varhaisimpina poikuusvuosinani.
Oli kuin kappale ryönäisintä sydänsaloa olisi silloin lenseänä
kesäehtoona siirtynyt pihallemme. Silmät renkaina, kunnioituksesta
sanatonna, tuijotin tuota pihakivelle lepäämään asettunutta vaaria,
joka hartioiltaan laski mahtavan rykelmän kontteja ja mitä
monimuotoisimpia tuohipalloja ja sykkyröitä ja joka täytti koko pihan
vahvalla metsien tuoksulla. Ja kun hän hien otsaltaan kuivattuaan ja
piippunsa hartaalla perinpohjaisuudella täytettyään kaivoi esiin
kummallisen, rahakukkaroa muistuttavan esineen, jolla hän alkoi
pienestä piikivenmukurasta kolkutella tulenkipunoita, silloin minä en
uskaltanut hengittääkään. Kipunoita räiskyi joka suunnalle ja yksi ja
toinen niistä katosi vaarin ryönäiseen partaan, jonka minä joka hetki
odotin leimahtavan tuleen. Mutta se ei leimahtanut, kalkutus lakkasi ja
vaari asetti piippunsa pesälle taulan kipeneen, joka tuoksui niin
hyvälle ja josta sininen savu hienona pillikkeenä kohosi ylös. Niin,
varmaankin oli edessäni joku suopea metsän jumaluus.

Sellaisena näyttäysi minulle ensi kerran tuo tuluksia käyttävä
Vinnurvan Mikko. Miltei satavuotiaalta näytti hän jo silloin ja nyt --
niin, yhä kantaa hän kylille samanlaisia tuohirykelmiä ja yhä
kolkuttelee hän tuluksilla valkean piippuunsa. Silloin tällöin vuosien
kuluessa lienen hänet tavannut, mutta viimeinen kohtauksemme, joka
sattui toissa syksynä, silloin suurten sateitten aikana, on painunut
mieleeni yhtä elävänä kuin ensimäinenkin tapaamisemme.

Niin, se oli todellakin suurten sateitten aikaa: taivas aamusta iltaan,
viikosta viikkoon harmaa ja tihruinen, kaikki märkää ja litkuvaa,
vesiojat tulvillaan ja tiet -- niin tiet, mihin niitä vertaisikaan?
Jonkunlaista kylmää laavavirtaa ne muistuttivat. Kärrynpyörät upposivat
niihin akselia myöten ja se onneton, joka joutui niitä pitkin jalan
kulkemaan, toivoi itselleen siipiä. Luonto ja valtiollinen ilmapiiri
kävivät aivan yhteen. Vietettiinhän kaikkialla svabodakemuja ja maata
hallitsivat ryssän soltut kotoisten sakilaisten avustamina.

Kesken tätä surkeutta oli Suomen itsenäisyyskysymys entistä
avonaisempana astunut päiväjärjestykseen. Vaalit olivat ovella ja
perustettu oli erityisiä itsenäisyyslistoja. Niiden hyväksi piti tässä
nyt minunkin muka touhuta ja agiteerata.

Olinpa siis kylää kiertämässä ja harjottamassa tuollaista rauhallista
miesmieheltä-agitatsiota. Kuljen oikopolkuja, tilapäisiä pitkospuita ja
aidanselkiä myöten. Mutta nyt on edessäni poikkiteloin vellimäinen
valtatie, tuollainen kylmä laavavirta. No, ei muuta kuin ala keinotella
yli.

Olen jo puolitiessä, kun vasemmalta kuuluva porskutus saa minut
pysähtymään toisen jalkani varaan. Totisesti, sieltä astuu, posuaa
pitkin keskitietä jalankulkija. Mikä vedenpaisumuksen takainen olio,
mikä kaikesta piittaamaton mastodontti! Tervatut saapasvarret on
lujasti köytetty pajuvitsalla, rinnalla riippuva parta on sateen
takuttama ja hartioilla on kokonainen pino kontteja ja tuohisykkyröitä,
jotka sadetuulen niitä pestessä humisevat ja lepattavat kuin laivan
purjeet.

Näin tuo tuohitavaroilla lastattu metsien mies, joka tietysti ei ole
kukaan muu kuin Vinnurvan Mikko, purjehtii minua kohti niin, että loka
ryöppyää edessä ja takana ja molemmilla sivuilla. Ja minä saan siinä
yhtäkkiä mielettömän päähänpiston. Että mitäpä jos agiteeraan tuon
Mikonkin, ihan tässä keskellä lokavirtaa, menemään vaaleihin ja
vetämään viivansa johonkin itsenäisyyslistaan. En nimittäin vielä
silloin tiennyt, että hän on jo ammoin omaksunut itselleen
puoluekannan, joka on yhtä hellittämätön kuin hänen tulustensa piikivi
ja että hän on uskollisesti kaikkien vaalien aikana käynyt
kansalaisvelvollisuutensa täyttämässä.

-- Häh! -- murahtaa Mikko ja nostaa toisen kätensä korvalliselleen.

Mälli on alkanut liikkua suussa ja hän tuijottaa minuun epäluuloisesti
tuuheiden kulmakarvainsa suojasta. Aika köriläs, Kolistimen äijä ja
Taula-Matti! Kun nyt uskaltaisin uudistaa kysymykseni!

-- Niin että... aiotteko te mennä vaaleihin? Vetämään punaisen viivan?

-- Mitä, vaaleihinko? Kyllä mä tiedän. En vielä kertaakaan ole ollut
heistä poissa -- eikä Miinakaan.

-- No tuota, onko teillä jo selvillä, mitä puoluetta äänestätte?

-- Vielä häntä kysyt! Se on minulla aina selvillä. Minä äänestän
Toloperiä -- ja niin tekee Miinakin.

Toloperiä, hm! Maksaisiko vaivan käydä tuota körilästä taivuttamaan
itsenäisyyslistojen puoleen? Ja uskaltaisikohan sitä? Lyödä nappaa
vielä korvalle kuin Kolistimen äijä Jukolan Eeroa.

Mutta ennenkuin minä kerkeän esiin itsenäisyyslistoineni, sanoa
jyräyttää Mikko kuin perusteluksi äskeiselle:

-- Minä olen sitte niin perustuslaillinen, että vaikka roviolle
vietäisiin... ja niin on Miinakin.

Ryhdy nyt sitten ja käännytä tuo köriläs! Ennen työnnät Kuuhingan
vuoren järveen tai käsin oikaset satavuotiaan koivunväärän.

Eikä hän enempiä sanottavia minulta odotakaan, vaan työntää uuden
tupakkimällin poskeensa, murahtaa jotakin ja lähtee matkaansa
jatkamaan. Tuuli tarttuu uudelleen tuohirykelmään, loka lainehtii ja
pärskyy korkealle ja Mikko syleksii äkäisesti suustaan liikoja tupakin
hiutaleita, syleksii ja murahtelee, että mikähän tiitiäinen se tuokin
lie ollut, kun ei näyttänyt tien yli pääsevän... ja vielä sitten tulee
aikamieheltä utelemaan, että osataankos tässä muka äänestää... Pthyi!



OIKEA AMMATTIMIES


Aina kun tulee puhe oikeasta ammattimiehestä, sellaisesta, joka on koko
sielullaan kiintynyt omaan työalaansa, jolle ansaitseminen, palkka ja
työpäivän pituus ovat sivuasioita, mutta itse työ kaikki kaikessa,
silloin näen ilmielävänä edessäni pienikokoisen, vilkaseleisen ja
hinterän miehen, jonka pää seisoo itsetietoisessa asennossa pystyjen
olkapäiden välissä.

Se on ystäväni Jonne-räätäli. Harvemmin kangastuu hän mieleeni
sellaisena kuin olen nähnyt hänet pyhäasussa sunnuntaikävelyllä,
päässään lähes itsensä korkuinen, huolellisesti harjattu koppahattu ja
musta puku vailla tomunhiukkastakaan ja ilman ainuttakaan ryppyä --
kuinka monesti hän onkaan minuakin neuvonut, miten vaatteet on
ripustettava kannatinpuuhun ja miten matkalle lähtiessä kokoon
taitettava. Useimmiten näen hänet hengessäni istuvan laajan työpöytänsä
nurkalla, jota peittävät kangaskaistaleet, tilkut ja surnaalinlehdet
muotikuvineen. Siinä hän istuu ja käyttelee neulaa, että suihkii.
Milloin kiepahtaa hän siitä isokokoisen singerinsä ääreen -- herra
varjelkoon ketään asettamasta muita ompelukoneita singerin edelle,
silloin on Jonne kuin tulta ja tulikiveä! -- joka päästää itsestään
mitä iloisimman rallituksen niin pian kuin Jonnen jalka on polkimelle
asettunut, milloin taas pyörähtää pesän eteen, josta kantaa pöydälle
niin suuren rässiraudan, että on oikein ihme nähdä, kuinka tuo hinterä
mies voi niin suurta rautamöhkälettä näköjään niin keveästi kiikuttaa.

Näin askaroidessaan juttelee hän vilkkaasti kundiensa kanssa, joista
aina joku istuksii sivupenkillä. Suurpolitiikka on hänen erikoisalansa.
Menneinä vuosina muodosti Chamberlainin tullipolitiikka hänen
mieliaiheensa ja maailmansodan puhjettua alkoi Hindenburg herättää
hänessä mitä vilkkainta mielenkiintoa. Venäläisten tappioiden
tunnetuksi tultua rallitti hänen singerinsä aina tavallistakin
iloisemmin ja rässirauta vaelsi pesän ja pöydän väliä entistä
keveämmin.

Suurpolitiikan lisäksi on Jonne minulle aina tavatessamme muistanut
kertoa siitä suuresta ajasta, jolloin hän poikasena oli Helsingissä
räätälin opissa ja jolloin Björnstjerne Björnson vieraili
pääkaupungissamme. Jonne oli tietysti ollut mukana Kämpin nurkalla
huutamassa eläköötä tuolle suurelle norjalaiselle.

Työnsä ääressä on Jonne todellinen taiteilija. Millä antaumuksella
valmistikaan hän sitä kevätpalttoota, joka minulla on vieläkin jälellä,
hänen käsialojensa viimeisenä todistajana. Hän oli kotonani sitä
tekemässä ja varhaisimman aamu-uneni läpi kuulin jo viereisestä
huoneesta hänen koneensa iloisen rallituksen. Ja iltaisin istui hän
työnsä ääressä niin pitkälle kuin kevätvaloa hiukankaan virtasi
ikkunasta sisään, istui, ratkoi, sommitteli ja mallaili, kokonaan
työhönsä unohtuneena. Säälimättä ratkoi hän vaikka joka ainoan sauman,
ellei työ häntä itseään miellyttänyt. Sillä puvun täytyi olla kuin
päälle valettu, ei missään kohti millimetriäkään liikaa eikä mistään
ahdistava.

Mutta millä luomisen ilolla hän, puettuaan valmiin palttoon päälleni,
tarkastelikaan sitä sylen päästä. Hän käänteli minua puoleen ja toiseen
kuin lukkari numerotaulua, etääntyi aina muutaman askeleen, nyökäytteli
päätään ja hymyili, niin että minunkin tuli hyvä olla. Ja kun minä
hänen kotiin lähtiessään lyöttäysin samaan matkaan kylällä käydäkseni,
kulki hän koko matkan puolikymmentä askelta takanani, jolloin minä
kaiken aikaa tunsin hänen katseensa hyväilevän selkääni, olkapäitäni ja
molempia kylkiäni -- tai oikeastaan niitä verhoavia palttoon osia.
Niin, itse minä tunsin olevani kuin jonkunlainen liikkuva
palttoonkannatin, jonka Jonne oli pannut edellään käymään, saadakseen
kaiken tietä ihailla käsialaansa. Ja vieläkin enemmän tunsin itseni
sellaiseksi, kun Jonne pysäytti vastaan tulevan isännän ja
juhlallisella eleellä minua kohti viitaten huudahti:

-- Eikös siinä ole palttoo, isäntä?

Jos hän on vaativainen omaan itseensä nähden, niin kyllä hän osaa olla
ankara myöskin toisten käsialoja arvostellessaan. Kerran minulla oli,
poiketessani hänen luokseen, päälläni kaupungissa teetetty puku. Heti
kynnyksen yli päästyäni iski Jonne siihen silmänsä ja otti sen
perinpohjaisen tarkastelun alaiseksi. Hän nyki liepeitä ja taskunkansia
ja mittanauha kädessään meni hän sauma saumalta läpi koko puvun.

-- Aijai! -- huudahti hän vihdoin, äänessään harmia ja vahingoniloa.

Hän näytti minulle mittanauhaa ja osotti, että housujen takapuolessa
oli kaksi sentimetriä liikaa.

Niin, tällä paljastuksellaan teki han minut onnettomaksi aina siihen
saakka, kunnes nuo kovanonnen housut loppuun kuluneina joutuivat pois
käytännöstä.

Mutta oikeudentuntoinen hän samalla on arvosteluissaan. Sen tulin
huomaamaan silloin, kun hän tuli vastaani keskellä tiheintä kirkonkylää
ja minulla oli päälläni Helsingissä tehty talvipalttoo.

Jo kaukaa iski hän silmänsä palttooseeni. Pistettyään minulle kättä
kuin ohimennen veti hän taskustaan mittanauhan ja alotti perusteellisen
tarkastuksen siinä keskellä tietä, läheisten ikkunain täyttyessä
uteliaista naamatauluista. Hän käänteli ja nyki rintaliepeitä, mittasi
selkä- ja etukaistaleiden leveyden, pyöräytellen minua puoleen ja
toiseen kuin vaatelias ostaja markkiuakopukkaa. Sitten nosti hän oikean
käteni vaakasuoraan asentoon, vetäytyi muutamia askelia taaksepäin ja
pää kallellaan, hiljaa vihellellen, tarkasteli hihaa. Samoin teki hän
vasemmalle käsivarrelleni.

-- No, mitäs arvelette? -- kysyin henkeä pidättäen.

-- Palttoohan se on, -- sanoi hän harvakseen ja painavasti. -- Näkee,
että se on Helsingissä tehty.

Niin, hän oli suorastaan hypnotisoinut minut, kuten niin monesti
ennenkin mittoja ottaessaan tai muualla tehtyjä pukujani
tarkastaessaan. Mutta tämän kiirastulen kunnialla läväistyäni saatoin
olla kaksinverroin tyytyväinen helsinkiläiseen palttooseeni.

Sellainen mies ja sellainen mestari on Jonne. Mutta ikäväkseni en voi
hänellä enää pukuja teettää enkä muualla tehtyjä tarkastuttaa. Sillä
hän on muuttanut kauas pois meidän yhteisestä kotikylästämme.

Seikka oli tällainen. Jonnella oli tupansa kunnan maalla, tuuhean
pihlajan siimeksessä kylän laidassa. Mutta kunta tarvitsi sitä paikkaa
omiin tarkotuksiinsa ja alkoi vaatia Jonnea muuttamaan tupansa muualle.
Jonne kieltäysi jyrkästi ja siitä uhkasi syntyä uusi Nabotin viinamäen
juttu. Kunta tarjosi omaa maataan kauempaa kylästä ja lupasi omalla
kustannuksellaan siirrättää Jonnen tuvan sinne. Mutta Jonne piti
jyrkästi kiinni paikasta, jossa hänen tupansa oli niin ja niin kauan
seisonut. Kunta uhkasi ryhtyä pakkotoimenpiteisiin. Silloin suuttui
Jonne, myi tupansa ja jätti koko paikkakunnan. Erään sukulaisensa
houkutuksesta muutti hän kauas Etelä-Suomeen, muutamalle suurelle
keskusasemalle.

Siellä harjotti Jonne ammattiaan punakapinan puhjetessa ja -- kuka
olisi sitä uskonut! -- sodan laineet tempasivat hänetkin, ikämiehen,
mukaansa. Huolimatta siitä, ettei Jonne ollut mikään punainen, eipä
edes oikeistososialistikaan, vaan yksinomaan räätäli. Mutta hän olikin
tarttunut aseeseen ainoastaan ammattikuntansa kunnian puolesta ja sen
vuoksi hänet vapautettiin kaikesta edesvastuusta.

Siellä hänen nykyisellä kotiseudullaan tapasin minä hänet odottamatta
vapaussodan loppuaikoina. Tampereen valtauksen jälkeen olin minä
rykmenttini mukana seurannut etelää kohti pakenevien punaisten
kantapäillä ja eräänä iltana päädyimme me suurelle rautatieasemalle
Etelä-Hämeessä. Kun meille siellä suotiin parin päivän levähdys,
tiedustin minä kortteerini emännältä räätäliä, sillä takkini hiha oli
edellisenä päivänä pahoin repeytynyt. Siihen aikaan oli pää niin täynnä
kaikenlaisia asioita ja vaikutelmia, ettei mieleenikään edes
juolahtanut, että juuri tälle paikkakunnallehan Jonne oli muuttanutkin
asumaan.

-- Kyllä tässä asuu räätäli aivan lähellä, -- selitti emäntä ja lisäsi
sitten hymyillen: -- Se on kans ollut sodassa.

-- Sodassa? Meikäläisten mukanako?

-- Eikä kun punakaartissa.

-- Punakaartissa! Ja onko se nyt sitten kotona ja vapaana?

-- Kuuluu olevan. Eivät kuulu viitsineen hätyyttää, kun se ei ole
mikään vaarallinen.

Hitto vieköön nämä eteläsuomalaiset! manailin itsekseni räätälin
asunnolle astellessani. Kyllä ne ovat yksiä tallukoita. Eivät ole
viitsineet hätyyttää, kuu ei se mukamas ole vaarallinen -- mies, joka
on ase kädessä kapinoinut maan laillista esivaltaa vastaan! Näytän minä
niille, otan miestä korvasta ja talutan esikuntaan!

Toinen käsi mauserpistoolin kotelolla tempasin räätälin oven tuimasti
auki. Mutta kuinka ällistyinkään, kun ensimäinen, johon silmäni
sattuivat, oli Jonne. Hän istui kuten ennenkin täydessä työn touhussa
pöydällä, joka oli täynnä tilkkuja, vaatesuikaleita ja surnaalinlehtiä.
Ja lieden luona, keittovehkeittensä keskellä, istui kuten ennenkin,
itseään nyökytelien hänen lihava eukkonsa.

Yhdestä suusta toivotimme Jonnen kanssa toisillemme hyvää päivää ja
minulta unohtui kokonaan äsken tekemäni tuima päätös. En olisi Jonnea
uskonut kapinalliseksi ja punikiksi, vaikka koko Etelä-Suomi olisi sitä
yhteen ääneen todistanut.

-- Sitä on oltu sodassa, -- sanoi Jonne ja tarkasteli asuani. -- Mutta
onpa hiha revennyt. Riisuupas takin, niin minä laitan sen kuntoon.

Hän asettui jälleen pöydälle, levitti takin polvilleen ja jutteli:

-- Vai sotarintamaan piti teidänkin lähteä. Joo, sellaista aikaahan
sitä nyt eletään. Pitihän tässä minunkin vanhoilla päivilläni kivääriin
tarttua.

-- Tuota, olitteko te punakaartin matkassa? -- tiedustan minä, katsoen
häneen tutkivasti.

-- Mitäpäs täällä muita olisi ollut kuin punakaarteja.

-- Väkisinkö ne veivät vai?

-- Ei minua väkisin viedä, -- sanoi Jonne, korostaen jokaista sanaa. --
Ei, kyllä minä itsestäni lähdin ja seikka oli tämä, antakaas kun minä
kerron. Naapurini tässä seinän takana... se on rautatien verstaalainen
ammatiltaan, rupesi heti alussa punakaartiin ja kävi siitä myöten joka
päivä ja välistä monestikin päivässä kärttämässä minuakin mukaan. Mutta
minä sanoin, että sota ei kuulu minulle, minä olen räätäli ja teen omaa
työtäni. Kun ei kärttämisestä ollut apua, alkoi se soimata räätäleitä
pelkureiksi, että ne eivät muka pelosta uskalla mukaan lähteä niinkuin
muut ammattilaiset. Silloin minä suutuin ja sanoin, että se on
iankaikkinen vale, että räätälit pelkureita ovat, ja sen sanan päälle
minä työnsin neulan tyynyyn, lukitsin singerin ja menin esikuntaan
kirjotiittamaan itseni kaartiin.

-- Eikä auttanut, vaikka minä olisin kuinka kieltänyt, -- teki eukko
uuniloukosta välihuomautuksen.

-- No ette kai te taisteluissa ollut mukana?

-- Ettenkö ollut? Olinpas, ja niin kuumassa paikassa olinkin, ettei
moni poika ole tainnut sellaisessa ollakaan. Antakaahan, kun minä
kerron. Se kävi sillä lailla, että se meidän komppania, jossa minäkin
olin, joutui saarroksiin siellä Tampereen pohjoispuolella. Aivan
tällaiseen lähes umpirenkaaseen.

Jonne hyppäsi vikkelästi pöydältä, työnsi kankaankaistaleet ja tilkut
syrjään sekä piirsi liidulla pöydänkanteen hevosenkenkää muistuttavan
kuvion.

-- Kas tuossa kohti makasimme me puiden välissä ja näin yltympäri
makasivat viholliset. Ja kun ne joka puolelta antoivat tulta, niin
siinä ei auttanut muu kuin maata suullaan lumihangessa ja odottaa.
Sitten ne lakkasivat yhtäkkiä taipumasta ja kuului huuto täältä aukon
suunnalta: "Antautukaa, teidän on turha taistella jääkäreitä vastaan.
Jos laskette aseenne, saatte vapaasti lähteä kukin kotiinne." Mutta
meidän päälliköt, hullut, huusivat vastaan, etteivät he antaudu, ja
komensivat meikäläisiä hyökkäämään ulos tuosta aukon kohdalta.
Koetettiin hyökätä, mutta silloinkos alkoi joka suunnalta tulla
kiväärinkuulaa ja käsikranaatteja, niin että jokainen meistä luuli
viimeisen hetkensä tulleen. Sitä menoa kun oli kestänyt jonkun aikaa,
lakkasivat ne taas yhtäkkiä ja sama ääni huusi, että joko haluttaa
antautua vai vieläkö lisätään löylyä. Eivät halunneet meidän päälliköt
enää lisää, vaan aseensa pudottivat ja niin me kädet ylhäällä marssimme
siihen aukolle. Siellä seisoi muutamia jääkäreitä pistoolit --
tuollaiset kuin teilläkin näkyy olevan -- ja käsipommit varalla. "Kyllä
te olisitte kuoleman ansainneet joka sorkka", sanoivat ne meille,
"mutta kun me kerran lupasimme teidät laskea kotiinne, niin saatte
mennä. Mutta viekää sellaiset terveiset tovereillenne, että heidän on
turha taistella meitä jääkäreitä vastaan."

-- No, kuinkas te menettelitte sen jälkeen? -- kysyin, kun Jonne
vaikeni ja kiipesi entiselle paikalleen pöydällä.

-- Tulin suoraa päätä kotiin, otin neulani esille ja sanoin, että sitä
minä olen tottunut käyttämään, mutta sotamiestä minusta ei enää tule.
Sitä pitää sotilaan saada oma kouluutuksensa niinkuin tähän muuhunkin
ammattiin. Jääkärit ne ovat koulunsa käyneet eikä niiden kanssa pidä
ruveta oppimattomain reistailemaan. Panepas oppia saamaton esimerkiksi
leikkaamaan puku tai istuttamaan hiha tai vaikkapa vain roslimaan
valmiiksi leikattu takki, niin se menee koreasti penkin alle. Samoin se
on sotilaan ammatissa. Sen vuoksi minä sanoin sodasta palattuani, että
minä olen räätäli enkä tahdo muuta yritelläkään -- enkä olisi senkään
vertaa yritellyt, ellei olisi täytynyt niille näyttää, etteivät ne
silti räätälitkään mitään pelkureita ole. Sis-so, nyt on takki
ennallaan, ei muuta kuin minä pikkusen hivautan sitä rässiraudalla.

Ketterästi kiepsahti hän lattialle ja lennätti pesästä pöydälle suuren
rässirautansa yhtä keveästi ja touhukkaasti kuin aina ennenkin.



IKUINEN JÖRÖTTÄJÄ


Matinpäivä, ensimäinen kevätpäivä. Ilma on lenseä ja räystäistä tippuu
vettä.

Yli lumisen tasangon kajahtavat sanomakellojen äänet. --

-- Kellekähän nyt soitetaan? -- kysyn minä kaikkien niiden tuhansien
kanssa, joiden kuuluviin kellonääni kantautuu.

-- Laitos-Pekkakin se on kuollut, -- saan pian vastauksen kysymykseeni.
-- Se on kuulemma kuollut siihen viimeiseen istumatautinsa kohtaukseen.

Ja sitten saan kuulla yksityiskohtaisen kertomuksen Pekan kuolemasta.

Kyllä minä tunsin jo ennestäänkin sen Pekka-vaarin istumataudin. Tässä
se oli viime joulun alla, jolloin minä suksiltani nousten pistäysin
Laitoksen tupaan. Jaana-muori pesi astioita takkakivellä ja
kysymykseeni, onko Pekka kotona, vastasi hän, päällään kamaria kohti
viitaten:

-- Tuolla se jöröttää. Sillä on taas se istumatautinsa.

Se merkitsi sitä, että Pekka kyllästyneenä maailman menoon,
lähimmäisiinsä ja ennen kaikkea muorinsa tyhmyyteen ja kielevyyteen,
oli äkäytynyt sängyn nurkkaan, jossa hän liikahtamatta ja
mitään puhumatta istui päivän tai pari, aina sen mukaan kuinka
perusteellisesti hän oli päässyt sydäntymään.

Mikäli muistan, oli Pekka hieman sukua Lepistön vaarivainaalle, joka
aikoinaan sydäntyi ympäristöönsä niin perinpohjin, että vietti
viimeiset kaksikymmentä elinvuottaan puhumatta kellekään sanaakaan.
Välttämättömät asiansa suoritti hän muorinsa välityksellä, jolle hän
sormikielellä tulkitsi ajatuksensa.

Nämä jörötyskohtaukset olivat siis Pekalla selvää sukuperintöä. Olin
siitä kuullut, mutta en nähnyt koskaan Pekkaa jöröttämässä. Pistinpä
siis varovasti pääni kamarin oven raosta ja kurkistin sisään. Siellä
istua käyrötti Pekka sängyn kulmassa ja tuntui siihen paikkaansa
jähmettyneeltä. Ainoana elonmerkkinä oli piippunysä, josta silloin
tällöin pöllähti laiha savutupru.

Kun minä astuin kynnyksen yli, raotti hän hiukan silmiään. Nähdessään,
ettei tulija ollut ainakaan hamepäällinen olio, avasi hän ne kokonaan
ja teki päällään merkin, jonka minä tulkitsin jonkunlaiseksi
tervetulotoivotukseksi. Ja kun muorin pää hetken kuluttua ilmestyi
ovenrakoon, lensivät hänen silmänsä pystyyn, huomatessaan Pekan
muuttaneen asentoaan sekä alottaneen haastelun kanssani. --

Tuosta Pekan viimeisestä istumakohtauksesta kertovat ne nyt seuraavaa:

Jörötys oli alkanut aamulla ja jatkunut hievahtamatta iltaan asti.
Maata hankkiutuessaan ei muori ollut malttanut olla kivahtamatta:

-- Kylläpä siinä nyt piisaa jöröttämistä. Eipä silti, ettet minun
puolestani saa jöröttää vaikka tuomiopäivään asti.

Kuitenkin oli muori, ennenkuin asettui peittojen alle, nostanut
vellikupin ja lusikan pöydännurkalle Pekan viereen. Mutta aamulla
ylösnoustessaan oli muori ihmeekseen nähnyt Pekan yhä samassa
aseaaossa. Vellikuppi oli ollut koskematonna pöydällä.

-- Jörötä päälle vain! -- oli hän äsähtänyt mennessään tupaan valkeaa
virittämään.

Kun myöhemmin eräs naapurin akka oli tullut Pekkaa kysymään, oli muori
sanonut, kamariin viitaten, että tuolla se eilistä jörötystään
lopettelee. Siihen oli naapurin eukko ihmetellyt, että kylläpä sitä nyt
kestääkin. Sitten oli hän kaiken rohkeutensa kooten mennyt kamariin
asiaansa toimittamaan: lainaamaan Pekalta piipunperiä omalle
vaarilleen, joka kolotuksen takia ei kyennyt sängystä liikkumaan.

Mutta kovin oli hän parkaissut kamarissa ja kun Jaana-muori oli
hyökännyt katsomaan, olivat he yhdessä todenneet, että Pekka istui
entisellä paikallaan kylmänä ja kangistuneena.

Kaiken päivittelynsä, siunailunsa ja itkuntyrskäystensä kesken oli
Jaana-muori vielä tuiskahtanut:

-- No nyt sillä piisaa sitä jöröttämistä tuomiopäivään asti, kuten ma
jo eilen sanoinkin.

Alakuloisina kajahtelevat sanomakellojen sävelet yli lumisen lakeuden,
ilmottaen että yksi häviävän ajan kuhmuisista ja monisolmuisista
vaareista on jälleen vierähtänyt turpeen rakoon. Ne harvenevat
harvenemistaan ja nykyinen aika kansanopistoineen ja nuorisoseuroineen
pitää kyllä huolen, ettei uusia ilmesty tilalle, vaan että kaikki ovat
yhtä latteita ja toistensa kaltaisia kuin samasta sahasta lähteneet
laudat.

Kyllä Pekka silloin viimeksi tavatessamme tulkitsikin kyllästyksensä
nykyaikaan, sen osuusmeijereihin (ettei mistään saa enää vanhaa
hulikkapiimää!), nuorisoseuroihin (eiväthän ne mamselit pysty enää
kunnon tappelua panemaan toimeen!) ja muihin hökötyksiin. Ja oliko
sekään enää laitaa, että kahvin ja suolan hintaa nykyään yhtämittaa
nostetaan!

Niin, niin, ymmärrän kyllä, että Pekan vanha mohikaanisydän ei voinut
tätä kaikkea enää sietää, vaan hän näki parhaaksi heittäytyä ikuisesti
jöröttämään.

                                    Matinpäivänä 1916.



LOUKATTU AVIOMIES


Kultainen kotiseutu! Kuinka seesteisenä sinä kangastutkaan mieleen näin
matkan päästä!

Mutta omituista! Aina kun sinun laajat peltolakeutesi kohoavat
mieleeni, näen siellä lakeuden äärellä selvin ääriviivoin yhden ainoan
miehen -- miehen, joka kuitenkin on vähäisimpiä ja yksinkertaisimpia
maassa. Hän on kuin suuri möhkäle sitä samaa savea, jota hän kuokallaan
kääntää -- möhkäle, joka on hätäpikaa ja ohimennen haahmoteltu miehen
muotoon: kasvonpiirteet ovat paksut ja karheat, selkä pitkä ja
paksulihaksiset raajat lyhyet kuin karhulla. Kaiken tämän lisäksi on
hänen vasempi ruumiinpuoliskonsa joskus kärsinyt halvauksen, sillä hän
ontuu vasenta jalkaansa eikä samanpuoleinen käsikään toimi aivan
säännöllisesti.

Mutta suoraa, viljelemätöntä voimaa hänen ruhossaan on tavaton määrä,
ja kun hänelle on annettu kuokka käteen ja osotettu paikka pitkän
peltosaran päässä, kyökkäsee hän kuokkaa heittäen aamusta iltaan kuin
käyntiin viritetty kone.

Yleensä tunnetaan hänet nimellä Tökerö-Veeli. Tuo liikanimi on tietysti
sen johdosta, että hänen katsotaan syntyneen peukalo keskellä kämmentä,
niin ettei hän kykene viljelemään muita työkaluja kuin kuokkaa ja
kirvestä, viimemainittuakin vain halonhakkuussa. Kirkonkirjoissa hänen
nimensä on Feeliks Isomaa, mutta tuon sukunimenkiu ovat koiranleuat
vääntäneet Isomahaksi, joka on muka viittaus Veelin ruokahaluun.

Hänellä on pitäjän keskuksessa vissi piiri taloja, joissa hän
vuorotellen tekee työtä päiväläisenä. Työtä hänellä on aina ollut
riittävästi ja toimeen tuli hän entisvuosina mainiosti, kävi pyhäisin
ruotsinkangasvaatteissa, mustatuissa pieksunvarsissa oli nastakoristeet
ja taskussa aina rahaa. Mutta sitten sai Veelinkin valtoihinsa tuo
ihmisten iäinen ja sammumaton kaipuu liittyä johonkin toiseen ihmiseen:
hän naittui ja sai toverikseen hupelona kuolleen käräjäkirjurin lesken,
kevytkenkä-hetaleen, jota kylän kesken sanottiin Tina-Johannaksi. Siitä
lähtien painui Veelin elämä hiljalleen alaspäin.

Akotuttuaan hankki Veeli pienen mökin tönän katajistosta kylän
takalistolta. Hän teki työtä kuten ennenkin ja ansaitsi, mutta Johanna
kahvipannuineen piti huolen, että Veelin ansiot eivät näkyneet missään.
Puku muuttui yhä risaisemmaksi eikä huoltapitävän käden jälkeä näkynyt
koko miehessä.

Kaiken tämän lisäksi petti Johanna aviollisestikin miestään. Ja kaikki
ne sellaisille naisille kelpaavatkin, sillä pahat kielet kertoivat
itsepä Hutulinkin, puolisokean maailmankiertäjän ja ruotilaisen Veelin
kylillä ollessa käyvän hänen mökissään öitsimässä.

Tästä kaikesta tietämätönnä teki Veeli työtänsä ja kantoi
viikkoansionsa kotiin kuten ennenkin. Kunnes Hakalan vanha emäntä
päätti kohottaa esiripun lievettä ja paljastaa Veelille hiukan asioita.

Veeli oli ollut Hakalassa kuokkimassa ja vietti nyt joutilasta
sunnuntai-iltapäivää, istuen tuvan takkakivellä ja jutellen
emäntämuorin ja toisen päivätyöläismiehen kanssa.

Kirkkokuulumisten jälkeen olivat puheenaineeksi joutuneet Veelin
sukulaissuhteet ja sen johdosta nyt muori kysyi:

-- Minä tässä muistelen, että eikös se Veelillä pitänyt olla toinenkin
sisar pait Mari-vainaja?

Onhan se Reetaliisa siellä Töllinperällä, -- myönsi Veeli.

-- Aivan niin. Onko se siellä naimisissa?

-- Naimisissahan se... ja omat mökit. Vaikk'en minä ole häntä nähnyt
kuin kerran eläissäni enkä sitä sen miestä ollenkaan.

-- No jopa tässä kuulee! Miten se nyt niin on näkemättä mennyt? Liehän
tuota nyt toki tullut useamminkin nähdyksi, kun kerran on samassa
pesässä kasvettu?

-- Niinpä se vain on mennyt. Se Reetaliisa kun on minua lähemmäs
kymmenen vuotta vanhempi, niin se oli siitä kotimökiltä ennättänyt jo
lähteä maailmalle, ennenkuin minä tolkulleni kerkesin. Sitten se oli
piikana siellä Töllinperällä ja lopuksi naittui sinne ja minä kun taas
olen aina pysynyt täällä keski-pitäjällä, niin sitä ei ole tullut
toisiaan nähdyksi neljäänkymmeneen vuoteen.

-- Neljäänkymmeneen vuoteen! Ja samassa pitäjässä on kumminkin asuttu.
No ei ole tuolla, Veelillä isosti sukulaisrakkautta!

-- Eihän tuota ole sattunut olemaan asiata lähteä sinne Töllinperälle
asti, -- puolustihe Veeli ja osottaakseen, ettei hän ollut ihan vailla
sukulaisrakkautta, jatkoi hän: -- Tässä viime kesänä minun pisti
kuitenkin muuanna sunnuntaina päähäni lähteä katsomaan, minkälainen
elämä sillä Reetaliisalla on.

-- No tokko sinä tunsitkaan häntä, kun et ollut ennen nähnyt?

-- Mistäs minä hänet olisin tuntenut, enkä minä tiennyt, missä se
mökkikään on. Mutta minä menin ensimäiseen taloon ja kysyin, että
missähän päin täällä asuu minun näköiseni akka. Talon väki hoksasi
paikalla, että minä olen Reetaliisan veli, ja neuvoivat minut sinne
mökille.

-- No tokko Reetaliisakaan tunsi sinua?

-- Kyllä se ensinnä meinasi oudostella ja katsoi pitkään, mutta kun
minä sanoin, että minä olen täällä tiedustelemassa itseni näköistä
akkaa, niin tunsi heti ja tuli kättelemään.

-- No toki se piti hyvänä velimiestään, kun ei ollut niin pitkään
aikaan nähnyt?

-- Pitihän se. Kahvit pani heti tulelle ja ruuat laittoi ja olisi
yöksikin kieltänyt, mutta eihän tuota tullut jäädyksi.

-- Jopas se nyt oli kiireellinen kyläreissu. Tokko sinä ennätit
Reetaliisan miestäkään nähdä?

-- Enhän minä tullut sitä nähneeksi. Se oli mennyt kylille eikä
palannut vielä kotiin, kun minä lähdin.

-- No minkälainen elämä noilla näytti olevan ja oliko paljokin joukkoa?

-- Eikäpä, nuo toimeen tulle niinkuin muutkin mökkiläiset ja näkyipä
niitä lapsiakin olevan hyvä joukko, vaikk'ei minun tullut heidän
lukumääräänsä kysytyksi.

Kun Veelin sisarensa luona käynti täten oli loppuun pohdittu, syntyi
pitempi äänettömyys, jonka kestäessä toinen päiväläinen piippu
suupielessä roikkuen nukahti vatsalleen penkille. Emäntämuorin
ajatukset olivat kuitenkin takertuneet Veelin asioihin ja hän hautoi
mielessään, miten saada keskustelu johdetuksi Veelin avioelämään. Muori
oli kätkenyt hampaansa koloon yhtä ja toista Johannaa koskevaa ja
katsoi nyt hetken otolliseksi saattaa ne jälleen julkisuuteen.

-- Ei ne taida Veelilläkään nyt enää joutaa tienestit kukkarossa
homehtumaan, kun on kaksi suuta syömässä? -- alotti hän saatuaan asiat
päässään järjestykseen.

-- Eipä ne näy joutavan, -- myönsi Veeli. -- Järkiään ne menevät
tienestit ja hyvä jos piisaavatkaan.

-- Näkee tuon vaatteistakin, ettei ole enää entiset päivät.

Kun Veeli ei tähän virkkanut mitään, otti muori askeleen etemmäs ja
jatkoi:

-- Että se Johanna kehtaakin miehensä vaatteista noin vähän huolta
pitää. Mutta ei taida joutaa kahvinjuonniltaan!

Emännän myötätunto liikutti Veelin mieltä ja hän päätti palkita sen
pienellä tunnustuksella.

-- Kyllä minä sitä tässä viime pyhän aikana jo morkkasinkin siitä
ylettömästä kahvinjuonnista. Mutta siitäkös se metakan nosti. Ihan
päälle tuli.

Veelin ääni värähti katkeruudesta, muistellessaan tätä perhekohtausta.

-- Oikeinko se nyt uskalsi ihan tosissaan päälle tulla? -- uteli muori
osanottavasti.

-- No ei suinkaan se leikkiäkään liene ollut, kun sieppasi aidaksen
kappaleen loukosta ja alkoi sillä hakata.

-- No ei tässä maailmassa! Mutta kyllä minä olisin sinun sijassasi jo
näyttänyt!

-- Eipä sitä miehinen mies oikein viitsi vaimoihmisen kanssa ruveta
tappelemaan.

-- Olisi joutanut saada, mokomakin! Että nyt ihan aidaksella ruveta
hakkaamaan!

-- Aidaksella se... ja pahasti löikin tuohon lonkkaan. Eikö tuota ajane
märille, kun sitä on koko viikon särkenyt.

Muorin myötätunto oli nyt täydellisesti Veelin puolella ja kun hän oli
hetken aikaa silmät palaen hautonut tärkeintä hampaansa koloon
kätkettyä asiaa, rohkaisi hän sydäntään lauseella: "Sanonpa uhallakin!"
minkä jälkeen hän virkkoi:

-- En totta vieköön kantaisi tienestejäni sellaiselle ruustinnalle,
joka kaiken hyvän päälle on vielä koko kylän yhteinen.

Kun Veeli hätkähtäen nosti päätään, laukasi muori tulemaan:

-- Kuuluu siellä mökillä sinun poissa ollessasi tuhka tiheään käyvän
yövieraita. Aina Hutulin kompurasta pitäin.

Puhelu katkesi tähän, sillä Veelin silmät jäivät rävähtämättä
tuijottamaan yhteen kohti ja kaikesta näkyi, että hän oli vaipunut
synkeihin ajatuksiin. Muoria jo hiukan kaduttikin, että oli tullut niin
pitkälle menneeksi. Ties mitä se vielä, sellainen sakeaverinen mies,
rupeaa mielessään hautomaan! Mutta se oli nyt kerran sanottu eikä sitä
voinut enää olemattomaksi tehdä.

Seuraavina päivinä oli Veeli harvapuheinen ja synkkä, jotapaitsi särky
lonkassa paheni. Keskiviikosta hän ei enää kyennyt kuokkamaalle, vaan
sulkeutui lämpimään saunaan, jossa hän hauteli kipeätä lonkkaansa ja
hieroi sitä leijonantalilla, jota muori oli apteekista hommannut.
Siellä pimeillä ja nokisilla saunanlauteilla hänellä oli oivallinen
tilaisuus hautoa kotoisia asioitaan sekä selvitellä itselleen, mille
kannalle asettua vaimonsa uskottomuuteen nähden.

Viikon lopulla helpottivat tuskat ja Veeli kykeni jälleen liikkumaan.
Samalla oli hän myös päässyt sisäisistä ristiriidoistaan selvyyteen.

Sunnuntai-aamuna ilmotti hän aamiaisen syötyään lähtevänsä käymään
kotimökillään.

Kun hän, likaiset alusvaatteet mytyssä kainalossa, varustausi
lähtemään, suhahti muori hänelle varottavasti:

-- Älä häntä nyt kovin huoli rusikoida... kun ei niitä ihmisten
puheitakaan tiedä kaikkia todeksi uskoa... vaikka totenahan tuota
minulle puhuttiin.

Mutta Veeli oli juuttunut omiin ajatuksiinsa, jotka keskiviikosta
lähtien olivat ottaneet varman suunnan. Ikäänkuin olisi kuullut muorin
varotuksen kehotuksena, vakuutti hän ulos astuessaan:

-- Joo, selkään sille nyt pannaan.



MATKAKUMPPANI


Hohoi, kuinka suloista istua viimeinkin omissa rauhoissaan! Koko yö ja
edellinen ilta ja vielä kappale aamua lisäksi on vietetty remuisata
toverijuhlaa, tuollaista vanhojen penkinpainajaisten muistojuhlan
muistojuhlaa, jonka aiheena itse asiassa on ollut vain tuo: _dulce est
desipere in loco_. Ja nyt on sitten edessä raukea jälkipäivä, jolloin
viimeyön muistot karehtivat mielessä ja ajavat yhtämittaa hymyilemään.

Nämä tällaiset myöhäsyksyn sunnuntait soveltuvatkin niin mainiosti
jälkipäivän vietolle. Puolipilvineen, tyyni ja leppoisa sää, rauha
luonnossa ja rauha ihmisten mielessä. Itsepä nouseva suurkaupunkimmekin
on vaimentanut arkisen vauhtinsa tyynen tasaiseksi kohinaksi, joka suo
hermojenkin hiukan levätä.

Mutta työlääksi käy odotus siinä länteen lähtevän paikallisjunan
tupakkavaunussa, jossa olen valikoinut itselleni mukavimman
penkinnurkan. Juna tuntuu kuin siihen paikkaansa unohtuneen. Ei edes
minkäänlaista asemaelämän kolinaa kuulu eikä tunnu ainuttakaan
valmistavaa nytkähdystä. Ja vaunussakin, jossa paitsi minua, on vain
kaksi muuta matkustajaa, on niin hiljaista että se ihan uuvuttaa.
Kamiini vain ritisee ja huokuu tukahuttavaa lämmintä.

Vihdoinkin halkaisee konduktöörin kimeä vihellys tämän raskaan
hiljaisuuden. Siihen vastaa toinen, äänekkäämpi vihellys veturista.
Mutta kuluu vielä aikaa, ennenkuin veturi alkaa laiskasti röhkiä.
Sitten: nytkäys, toinen, täydellinen seisaus, taas nytkäys ja
viimeinkin päästään liikkeelle, hitaasti ja varoen kuin maaperää
tunnustellen. Totisesti tämä on oikein aito suomalaista
sunnuntaikyytiä. Mutta olkoon, se sopii niin hyvin minun
jälkipäivävireeseeni.

Tuskin on kuitenkaan päästy kunnolla liikkeelle, kun sieltä edestäpäin
kuuluu jälleen vihellys, pyörät alkavat jurrata vastaan, töksäys ja
vaunut seisovat liikkumattomina jonkun esikaupunkipysäkin ääressä.
Tietysti siinä seistä kollotellaan kokonainen pikku iankaikkisuus.
Kaikki vaipuu jälleen uuvuttavan hiljaisuuden helmaan. Kamiini vain
hiljaa risahtelee ja asemasillalta kuuluu laiskasti etenevä
saappaankolina. Sitten: piii! nyhjäyksiä, töksähtelyä, kunnes taas
mennä jullataan eteenpäin. Verkkaan siirtyvät ikkunan ohi lakastuneet
maisemat ja hyvin ehtii silmin seurata, kuinka kellastunut lehti
liipottelee alas kosteaan sammalistoon ja jää siihen värähtämättä
makaamaan.

On niin suloista istua tässä ja huojahdella junan tahtiin, antaa
ajatusten kulkea omia teitään ja katseen liitää yli syksyisten
maisemain. Kun vain tuo toinen kanssamatkustajistani ei häiritsisi
rauhaani! Se on nähtävästi kovin vailla puhelukumppania. Vaihdettuaan
jo monta kertaa paikkaa asettuu se nyt tuohon minua vastapäätä.
Kaikesta päättäen se on valinnut minut uhrikseen, kun yrityksensä
toiseen matkustajaan nähden epäonnistuivat. Se toinen tuijottaa
itsepintaisesti ulos ja ympäröi itsensä mahtavalla savupilvellä. On
nähtävästi joku juro rannikkoruotsalainen.

Mutta minulla on yhtävähän halua puheluun. Omat mielikuvani tarjoavat
minulle paljon viihtyisämpää seuraa. Olen hitto vie saanut tarpeeksi
seurasta, melusta ja suunsoitosta. Haluan olla yksin! Vai eikö tuo
lörpöttelyhaluinen mies tuossa minua vastapäätä tahdo sitä ymmärtää?

Minä vältän itsepintaisesti hänen etsivää katsettaan ja tuijotan
polvillani olevaan sanomalehteen. Mutta sitä tehdessäni näen, kuinka
hän kääntelehtii levottomana, kuinka hänessä joka hermo on aivankuin
keskusteluun viritettynä ja kuinka hän koettaa tavottaa
minun katsettani. Vaan etpäs onnistu, minä panssaroin itseni
läpitunkemattomaksi.

Turkasen mies: Äänettömällä puheluhalullaan häiritsee hän minua
julmasti, kahlehtii minun seesteiset mielikuvani ja särkee minun
hekumallisen jälkipäivätunnelmani!

Äkeissäni alan tarkastella häntä salakähmää, alta kulmaini. Hän on
pienenpuoleinen, vilkaseleinen, parraton keski-iän mies. Päällään
hänellä on siisti puku halpahintaisesta kankaasta ja kengät on
huolellisesti kiillotettu pyhäasuun. Mutta mitään kaulusvehkeitä
hänellä ei ole, puhdas liinapaidan rintamus pistää vain kaula-aukosta
näkyviin. Kädet ovat karkeat ja känsäiset. Siis ulkotyöntekijä.

Espoon asemalla jättää hän vaunun. Hyvä, nyt saan rauhassa syventyä
omiin maailmoihini.

Mutta juuri kun juna lähtee liikkeelle, töytää hän hengästyneenä
sisälle ja asettuu äskeiselle paikalleen. Unhotan olla varuillani ja
hän tapaa katseeni. Silmänräpäyksessä käyttää hän sitä hyväkseen.

-- Hyvinpä kerkesin juosta apteekissa! -- virkkaa hän
voitonriemuisesti.

Kun tupakkapilvessä istuja ei osota mitään yhteisymmärryksen merkkejä,
täytyy minun raottaa panssariani.

-- Tässä Espoossa seisookin juna aina niin kauan, -- arvelen
ykskaikkisesti ja teen tarmokkaita ponnistuksia, sulkeakseni jälleen
panssarini.

Mutta se kanalja on nyt kertakaikkiaan saanut äänettömyyden muurin
välillämme murretuksi ja pitää huolen jatkosta. Sen kasvoja kirkastaa
voitonriemuinen hymy.

-- Mihinkä asti herra matkustaa? -- ehättää se kysymään, ennenkuin
äänettömyys on saanut meidät uudelleen turtumukseensa kiedotuksi.

-- Kirkkonummellehan tässä pitäisi päästä, mutta kovin hitaasti tämä
matka kuluu.

-- Hitaitahan ne ovat nämä paikallisjunat, -- arvelee hän
osaaottavasti, ilmaisten samalla itse menevänsä Masabyhyn.

Kun vielä on vaihdettu jokunen repliikki tuollaisista aivan yleisistä
ja ykskaikkisista asioista, arvelee hän nähtävästi hetken tulleen
siirtyä mieltäkiinnittävämmille aloille.

-- Saisinko hiukan silmätä sitä herran sanomalehteä? kysyy hän
alotteeksi, -- katsoisin siitä musiikki-ilmotuksia.

Ojentaessani hänelle lehteä jatkaa hän:

-- Minä olen niin innokas musiikin harrastaja, että milloin suinkin
sopii, täytyy minun päästä konserttiin... Joo, musiikki se on minun
elämäni.

Silmättyään nopeasti sanomalehteen ja nähtävästi mihinkään uutiseen
lähemmin huomiotaan kiinnittämättä antaa hän minulle lehden takaisin ja
puhuu edelleen:

-- Niistä vanhoista mestareista minä vasta pidän. Kyllähän ne ovat nämä
Kuulat ja Sibeliuksetkin melkoisia, mutta ne Peethovenit, Mosartit ja
Sopinit, ne ne vasta miehiä olivat. Joo, ei nämä nykyiset vedä niille
vertoja.

Sitten puhuu hän edelleen musiikista, arvostelee Sibeliuksen Finlandiaa
ja vertailee eri säveltäjiä toisiinsa. Hän liikkuu minulle kokonaan
oudoilla vesillä, joten minä en voi ottaa osaa keskusteluun muuta kuin
päännyökkäyksillä ja hyväksymisen hyminällä. Mielenkiintoni miestä
kohtaan on kuitenkin nousemistaan noussut ja kun syntyy hetken kestävä
äänettömyys, kysyn minä, asuuko hän Masabyssä.

-- Joo, siellä minä asun, noin kivenheiton matka asemalta.

-- Kivenheiton matka, sanotaan Savossa, -- lisää hän heti perään ja
katsoo minua tutkivasti, että ymmärränkö minä sellaista sanontaa.

-- Kyllä se sanantapa on minullekin tuttu, -- myönnän, minkä johdosta
hän alkaa katsella minua kuin läheistä sukulaista, ilmottaen samalla
olevansa Kuopion puolesta kotoisin.

Kun jälleen syntyy pieni paussi ja juna juuri sattuu kulkemaan erään
korkealla mäellä olevan muhkean huvilan ohi, jota minä aina sivu
kulkiessani olen katsellut, kysyn minä tuolta tietorikkaalta
matkatoveriltani, sattuiko hän tietämään, kenen oma se oli.

Joo, kyllä hän sen tiesi: se oli professori F:n huvila. Ja yks-kaks on
hän täydessä vauhdissa tekemässä selkoa tuon huvilan rakennuksesta,
huonejärjestyksestä, terasseista, puutarhan käytävistä j.n.e.

-- Minä olen ammatiltani rappari ja olm ollut sitä rakentamassa, --
ilmottaa hän lopuksi.

Käytänpä nyt hyväkseni hänen laajatietoisuuttaan ja utelen kaikista
huomattavimmista huviloista ja kartanoista, joita silmiemme ohi liukuu.
Ja kaikkiin kysymyksiini tietää hän antaa laajat ja seikkaperäiset
vastaukset.

Kun nämä seikat eivät meitä kumpaakaan enää viehätä, alkaa hän
nähtävästi hautoa uusia keskusteluaiheita ja sitä tehdessään hän
salakähmää tarkastelee minua päästä jalkoihin. Nyt arvioipi hän minua,
kuten minä äsken häntä, ja kohta hän varmasti tiedustaa, mikä minä olen
miehiäni.

Nytpä olisi aika vetäytyä jälleen panssariinsa. Mutta ei käy enää
laatuun. Ja hittoako se tuo mies minusta tahtoo?

Minua ovat aina kiusanneet tiedustelut ammatistani. Jos olisin pappi,
nimismies, lääkäri, tilanomistaja tai vaikkapa joku kamreeri, niin
hätäkös olisi vastatessa että tämä poika on sitä ja sitä. Mutta
kirjailija! Mikä virkamies se sellainen on ja paljonko sillä on
palkkaa? Ehei, kirjailijaparka, kyllä sinut on hieman vajanaisesti
merkitty yhteiskuntarekisteriin.

Ja auttaisiko tässä edes kiertely? Kuinka minun kävikään kerran
kesämatkallani savolaisen laivan kannella. Kun minulla oli jalassani
pieksusaappaat ja päässäni tavallinen lippalakki, vastasin uteliaan
savolaisen kyselyyn olevani talollisen poika Pohjanmaalta. Mutta sekös
sulun avasi. Ensinnäkin: millä asioilla minä matkustelin, ja kun sanoin
liikkuvani huvikseni ja maailmaa nähdäkseni, että miten minä näin
keskikesällä joudin niin reissailemaan ja olivatko talolliset
kotipuolessani niin rikkaita j.n.e. Tästä viisastuneena vastasin
seuraavalle kysyjälle olevani lukumies. Mutta se vei ojasta allikkoon,
Mikä ammattilainen se lukumies on, mitä minun pitää lukea ja --
tietysti! -- paljonko siitä on palkkaa?

Lempo korjatkoon kaikki uteliaat ihmiset! Tuokin tuossa! Nyt sillä jo
selvästi pyörii kysymys kielen kärjessä. Jospa läimäytän sille vasten
naamaa, että olen vapaaherra. Sehän olisikin lähinnä totuutta. Tai
sanoisinko pilanpäiten ja rauhaan päästäkseni, että olen afäärimies?
Eihän sekään olisi niin kaukana totuudesta, sillä olenhan viime aikoina
tarjotellut huvilaani kaupaksi. Mutta tietysti hän heti toiseksi kysyy,
mitä liikettä minä harjotan ja siinä sitten taas ollaan. Ei, varuillaan
tässä joka tapauksessa täytyy olla. Mitähän minä nyt keksisinkään...

-- Saisinko luvan kysyä, mikä virkamies herra on?

Pumps, siinä se nyt oli! Eikä minulla ollut vielä valmiina mitään
vastausta. Ei siis muuta kuin totuus esiin.

-- Kirjailija minä olen.

-- Vai niin... Tuota, saisinko kysyä nimeä?

Ah, mihin ruuvipihtiin olen joutunut! Mutta mitä tehdä? Happamasti
murahdan sukunimeni.

-- Kyöstikö? -- huudahtaa hän sen kuultuaan.

Nyt on minun vuoroni tarkastella häntä uteliaasti, että onko hän
kenties joku näille main osunut tuntematon sukulaiseni tai muu vanha
tuttava.

Kun olen myöntävästi vastannut tuohon hänen viimeiseen kysymykseensä,
jatkaa hän:

-- Te kirjotatte semmoisia novelleja ja...?

Kun olen tämänkin myöntänyt, huudahtaa hän voitonvarmasti:

-- Aivan niinkuin ne Kauppis-Heikit ja Larin Kyöstitkin... joo, joo, ne
on hauskoja poikia, he, he...

Minä olen ihan ymmällä, mutta hän nauraa hyväntuulisesti ja
ymmärtävästi, ja alottaa sitten vilkkaan keskustelun kirjallisuudesta
yleensä.

Hänen juttelunsa keskytyy junan pysähtyessä Masabyn asemalle.
Hyvästellessään lausuu hän lakkiaan kohottaen:

-- Antakaa nyt anteeksi, minä olen tällainen puhelias mies.

Yritän vakuuttaa päinvastaista, että on ollut hyvin hauska... mutta hän
on jo ulkona asemasillalla. No, minä vakuutan sitten itselleni, että
siinäpä oli oiva mies, löysi minutkin heti yhteiskuntarekisteristä...
eikä viittaustakaan palkkaan, vuosituloihin ja ansioihin. Kerrassaan
mainio mies! Oikea rapparien rappari!

Junan lähtiessä asemalta näen hänet jo hyvän matkan päässä maantiellä.
Siellä tulee vastaan nähtävästi joku tuttava, koska hän heilauttaa
sille hattuaan, pysäyttää hänet ja alottaa kädenliikkeistä päättäen
vilkkaan keskustelun. Sitten katoaa hän näkyvistäni, juna mennä
tohottaa eteenpäin, Ja vaunuun, jossa meitä on nyt vain kaksi, palaa
entinen painostava äänettömyys.



SUUTARIN LEENA


Suutarin Leena, niin.

Toista vuotta on hän nyt suutarista jäätyään elänyt lapsijoukkoineen
siinä mökissä, jonka suutari-Matti aikoinaan hirrenpaloista kokoonpani.
Siinä on tupa ja kamari, mutta niin hävyttömän pikkuiset, että
suutarivainajan nelikko täytti miltei neljännen osan tuvasta ja
kamarissa vei kaiken tilan se laudoista seinän varaan kyhätty sänky,
jossa koko perhe yönsä vietti. Niin että koko rakennus siinä suuren
maantieojan partaalla oli kuin kyljelleen asetettu ja vinoon vääntynyt.

Leena oli lähtöisin kaukaa toisesta pitäjästä, jokivarren yläjuoksulta.
Sieltä kulkeusi hän aikoinaan paikkakunnalle ja kintereillään oli
hänellä jo silloin kaksi pirpanaa, kylmiltään tehtyjä tietysti
molemmat, kuten kylän vaimoväki ennen pitkää totesi. Mutta olipa siinä
muijaa kerrakseen, sen havaitsi heti ensi otteista Hyötylän muori,
jonka kanssa Leena ensimäiseksi koko kylässä tekemisiin joutui.

Oikeastaan oli Leena, astua lapattuaan paripenikulmaisen taipaleen
kelkkoineen, kahvipannuineen ja pirpanoineen, poikennut Hyötylään vain
kahvit keittääkseen ja kylässä vallitseviin olosuhteisiin
tutustuakseen. Mutta kuinka ollakaan, kun hän siinä risuja pesään
taitellessaan ja kahvinpapuja paahtaessaan pani suuvärkkinsä käymään,
unohti muori häntä kuunnellessaan kokonaan omat askareensa, ja kun hän
sitten, muorin kanssa vastapäätä kahvipannun ääressä istuessaan,
siekailemattomaan tapaansa lausuili arvostelujaan ihmisistä ja tästä
elämänmenosta yleensä, pääsi muorissa vallalle pelkkä myötätunto tätä
muukalaista maantieleenaa kohtaan, joka puheissaan ja töissään liikkui
kuin joustimilla. Ja siitä se sitten johtui kuin itsestään, että
yiimaan Leena pysähtyi taloon oikein pitemmäksi aikaa.

Ei hän silti talon eikä kyläkunnan rasitukseksi jäänyt. Kuullessaan,
että kirkonkylällä oli vilkas sammalen kysyntä, möyri hän jo seuraavana
päivänä kuin karhu sammalistossa. Ja kun hän sitten Hyötylän hevosella
vei pilven korkuista sammalkuormaa kirkolle, oli kerrassaan komea näky,
kun tuo rehevä keski-iän vaimoihminen, paksu letti pyöreillä hartioilla
leiskuen ja nilkka keveästi nousten, asteli suitsista pidellen
kuormansa rinnalla. Eipä se voinut olla herättämättä vanhan ja lihavan
vallesmanninkaan huomiota, hän kun juuri aamukävelyllä ollessaan sattui
liikehtimään samaan suuntaan Leenan ja hänen kuormansa kanssa. Eikä
vallesmanni, vanha lasinkallistaja, malttanut olla, Leenaa hetken
silmäiltyään, heittämättä hänelle mehevätä sanansutkausta. Mutta kun
Leena viivyttelemättä ja ääntään säästämättä vastasi siihen vieläkin
mehevämmällä sutkauksella, pääsi vallesmannilta oikein röhönauru ja
vatsaansa pidellen vakuutti hän vastaan tulevalle tutulle isännälle,
että olipa siinä hönkä muija, oikea tukkilaisen morsian, he, he.

Niin eleli Leena Hyötylässä ja piti huolta itsestään ja pirpanoistaan,
ajoi kirkonkylälle sammalia niin kauan kuin ne kaupaksi kävivät, teki
sitten apumuijana kaikenlaista työtä taloihin, ja jollei muuta ollut
tarjolla, tekaisi kädenkäänteessä kokonaisen pinon luutia ja pesimiä,
jotka hän sitten kelkalla kiidätti kirkolle niin, että hameenhelmat
tuulessa hulmusivat.

Ei hän ollut talossa ollut vielä läheskään vuotta, kun hänelle ilmestyi
uusi pirpana. Sen maailmaantulo sattui seuraavien olosuhteiden
vallitessa.

Peltolan miehet olivat matkalla kaukosaralleen halkometsään ja
poikkesivat Hyötylään kahvia keitättämään. Leena oli valmis toimeen,
pyöräytti pannun tulelle, jauhoi höystöt pannuun ja laski sitä
tehdessään mehevätä leikkiä miesten kanssa.

-- Katsokaahan pannun perään, käyn vähän lisää puita liiteristä, --
varotti hän muoria ja pyörähti ulos.

Mutta hetken kuluttua alkoi pannu kuohua, muori nosti sen tulelta ja
murisi, että mihin se Leena nyt koko päiväksi, pitihän liiterissä olla
valmiiksi pienittyjä puita.

-- Eipä ollutkaan, -- väitti Leena, joka siinä samassa työntyi tupaan,
-- vaan piti itseni ruveta niitä hakkaamaan ja sitä tehdessä sattui
pieni vahinko... vaikk'eihän tuo nyt oikeastaan tainnut mikään
vahinkokaan olla, hi, hi..

Hänellä oli oikeassa kainalossaan halkosylyys ja vasemmalla kädellään
piteli hän rintaansa vasten pientä vaatekääryä. Halot romahutti hän
takan viereen, kantoi kääryn peränurkkaan muorin vuoteelle ja virkahti:

-- Poika sieltä tuli että hurahti. Vaikka enhän minä tottamaarin
ehtinyt edes katsoa, onko se poika vai tyttö, kun pelkäsin täällä
kahvipannun kuohuvan; hotasin vain alushameen päältäni ja kääräsin sen
siihen.

Hän avasi hieman kääreenä olevaa alushametta, totesi pienokaisen
sukupuolen ja huudahti iloisesti:

-- Poikapahan on sittekin ja niin tukevasti tehtykin, että pois tieltä!

Pienokainen äännähti pari kertaa, mutta varustausi sitten elämänsä ensi
kamppailusta väsähtäneenä uinahtamaan, Leenan palatessa kahvipannua
hoitelemaan.

Muori ja miehet olivat suu auki tuijottaneet Leenaa ja hänen kääröääu,
ja kesti vieläkin hetken, ennenkuin muori pääsi siunailun alkuun ja
kykeni lähestymään kääröä. Ja täytyihän sinne luonnollisesti mennä
miestenkin kurkistamaan ja sitten: -- turkasen laillako se siinä
välissä kerkesi! ja: -- noinko se akkaväeltä käykin helposti? Mutta
siihenpä väittikin Leena, kuppeja pöydälle asetellessaan, ettei se joka
akalta sentään niin liukkaasti käynyt.

-- Vaan tokihan tuosta nyt täytynee lapsivuoteeseen paneutua, ---
epäilivät miehet.

-- Hui, hai, ei tässä ole kummemmistakaan joudettu sairastelemaan, --
vastasi Leena ja toista säärtään ojentaen teki toisen kantapäällä niin
komean ympäripyörähdyksen, että hame viisti ilmaa kuin levitetty
pyrstö.

Oliko se sitten ihme, jos Peltolan Janne, hidastuumainen mies, joka
koko ajan oli pysynyt vaiti ja ihmetellyt, otti vihdoinkin piipun
suustaan ja hymähteli itsekseen, että onpas siinä koko elävä akaksi. Ja
vieläkin pitempiin ajatuksiin sai Janne syytä vaipua, kun toiset miehet
kahvia juodessa tiedustelivat lapsen isää ja Leena sen johdosta
ylenkatseellisesti arveli, että kyllähän niitä isiä aina löytyy, kun
vain on oikeita lapsentekijöitä... ja eläpäs tässä nyt pätö haarukoita
kuin miehiä.

Niin, sellainen elävä se oli Leena.

Ja sitten hän yhytti suutari-Matin.

Matti oli jo harmaissaan oleva mies ja seisaalleen kuolleen vaimon
leski -- tahtoo sanoa: hänen avioliittonsa oli purkautunut noin vain
omia aikojaan ja ilman mitään seremonioja siten, että vaimo oli
huilannut maailmalle koskaan enää palaamatta.

Ilman mitään seremonioja tapahtui myöskin Matin ja Leenan yhteen
liittyminen, siten vain, että Leena asettui yksiin leipiin Matin
kanssa. Matti ei nimittäin suostunut pappilaan lähtemään eikä Leenakaan
sitä niin kovin tärkeänä pitänyt.

Tämä vastahakoisuus vihkimiseen nähden oli Matilta kai jonkunlainen
viimeinen pihaus sosialistia. Sillä sitäkin oli hän aikoinaan ollut,
jopa kerrassaan ensimäinen johtajan tapainen paikkakunnalla. Se oli
ollut silloin, kun sosialismi asteli ensimäisiä askeliaan maaseudulla.
Mutta pian oli Matti kyllästyneenä jättänyt politiikan ja takertunut
entistä lujemmin lestiinsä. Hän oli nimittäin kerran muutamien
puoluetoveriensa kera mennyt kuntakokoukseen ajamaan ryysyköyhälistön
asiaa, mutta kärsinyt sillä retkellään täydellisen poliittisen tappion.
Luontoaan karaistakseen oli Matti tovereineen ennen kokoukseen lähtöä
ryypännyt vahvasti hokmannia, minkä seurauksena he kokoustuvan suussa
alkoivat pitää pahaa rähinää ja antoivat siten isäntämiehille heti
alussa yliotteen. Osaksi nauraen, osaksi käsivoimalla työnnettiin
heidät ulos, minkä jälkeen Matti heitti hiiteen maailmanparannuspuuhat
ja istui entistä äkäisemmin nelikollaan, puri mälliä ja neuloi
kohtuushintaan niin lujia pieksusaappaita, että niistä saumat jäivät
aina viimeiseksi elämään.

Matti asui jo silloin omassa tuvassaan, kun Leena paikkakunnalle
ilmestyi. Se oli silloin vielä neliseinäinen ja kun sen suurin
ulottuvaisuus oli korkeus, ja kun se lisäksi oli savisella maalla ollen
hieman kallistunut suurta maantienojaa kohti, sanoivat ihmiset sen
seisovan kuin kuppasarven siinä maantien poskessa. Leenan tultua taloon
jätti Matti pariksi viikoksi naskalin kourastaan ja kyhäsi tuvan
rinnalle kamaripurtilon, minkä jälkeen rakennus alkoi muistuttaa,
kuten mainittu, kyljelleen asetettua, hiukan vinoon vääntynyttä
sikarilaatikkoa. Kamari olikin muuten todella tarpeen vaatima, sillä
kun Matti pikilankaa vetäessään ojensi molemmat kätensä, joista
toisessa piili aina lisäksi terävä naskali, ei Leenalla ja pirpanoilla
ollut tilaa muualla kuin takan luona oviloukossa, missä tuskin sopi
kääntymään, saati sitten askaroimaan.

Leena oli siis oikeastaan vain leipäsusi eikä mikään oikea aviovaimo,
kuten Ojalan emäntä asiasta arveli. Mutta hyvin täytti Leena sijansa
suutarin huoneen valtiattarena eikä häntä kukaan pyrkinyt tästä
asemastaan työntämään. Hän hoiti kaikki emännän tehtävät, parsi ja pesi
suutarin vaatteet ja jouti siinä välissä apumuijanakin naapureissa
häärimään.

Niin vierivät vuodet hiljalleen. Matti puri mälliä nelikollaan, veti
pikilankaa ja naputteli kengänsaumaa, Leena hoiti taloutta yleensä ja
kahvipannua erikoisesti sekä lisäsi tavantakaa pirpanainsa lukumäärää.
Mitään pahempaa kommellusta ei Matin ja Leenan yhteiselämässä sattunut,
ennenkuin Ojalan Juuso sekaantui naapuriensa asiaan ja oli vähällä
saattaa pahennuksen matkaan.

Se tapahtui muutamana römppämaanantaina, kun Juuso humalapäissään ja
pullo taskussa astui polkua pitkin suutarin tuvalle. Leena oli poissa
kotoa, lapset peuhasivat omine valtoinensa ja Matti istui äkeänä
nelikollaan pikilankaa kiskoen. Juuso istui siihen hänen työtänsä
katsomaan, syleksi, tohisi ja haisi viinalta. Kun suutari ei
keskustelua alottanut, lausahti Juuso lasten peuhinaan huomionsa
kiinnittäen:

-- Saisit sinä, Matti, laittaa sen Leenan jo kuivamaan, kun noita
kakaroitakin on jo niin, että... niiden silmiä kiiluu joka nurkasta
kuin pirun silmiä.

Suutari viskasi lestinsä työkalujen sekaan, työnsi silmälasinsa
vihaisesti otsalle ja kääntyi tupaan päin. Lapsista kuka vanutti
toistaan tukasta, kuka kiskoi pöydälle kiivennyttä veikkoaan koltun
helmasta alas, kuka pyllyili kumoon kaadetun tuolin jaloissa ja ken
taas muuten aikojaan suurta ääntä piti. Äkätessään isän ja vieraan
heihin tuijottavan, asettuivat he äkkiä ja alkoivat totisin
rengassilmin tuijottaa vastaan. Täten näytti Matista Juuson törkeä
vertaus hyvinkin paikalleen osuneelta ja kun Juuso samalla veti
pullonsa esille ja tarjosi hänelle, jäivät Matilta laukasematta ne
pahat sanat, jotka hänen kielellään jo pyörivät naapurin varalle. Sen
sijaan komensi hän kakarat pysymään siivolla ja alkoi sovinnossa
ryypiskellä Juuson kanssa.

Kun Leena maitohinkkansa kanssa palasi kylältä, lähti suutari Juuson
matkaan. Käsikaulassa he polkua pitkin kohosivat Ojalaan, asettuivat
pöydän päähän maistelemaan ja syventyivät keskusteluun. Tavan takaa
palasivat he siihen kakarajuttuun. Ja kuinka he sitä niin
kääntelivätkään, kypsyi suutarin päässä yhtäkkiä kavala suunnitelma.

-- Kuulehan Juuso, -- lausuili hän sammaltelevalla kielellä, -- sinä
olet ollut minulle aina oikea naapuri ja oikeaa asiaa sinä tässäkin
ajat, että se akka olisi saatava niitä kakaroitaan laittamasta takaisin
sinne kotipitäjäänsä. Mutta mitenkäs saada, siinäpä puntti. Mutta nyt
minulla, kuule sinä, sanoi Juuso, on keino siihenkin asiaan. Se kun on
jo kauan kärttänyt minua, että otettaisiin muka hevonen ja
lähdettäisiin joukolla käymään siellä hänen kotipitäjässään, että hän
saisi muka kyläillä sukulaistensa luona, niin nyt ei muuta kuin minä
olen suostuvinani tuumaan, hankin hevosen ja kyytimiehen ja niin koko
joukko sutiputi matkaan. Sieltä periltä sitten lähtee kyytimies yöllä
omia aikojaan paluumatkalle ja jättää Leenan kakaroineen sinne, mistä
hän on lähtenytkin. Ja usko pois, että kun se kerran siellä on ilman
kyytiä tänne, niin kyllä se siellä pysyykin. Eikä siinä asiassa
kuntakaan voi mitään, kun hän ei ole oikeissa naimisissa kenenkään
kanssa eikä niistä peneksistäkään tiedä, kuka kenenkin isä on.

Juuso hyväksyi täydellisesti Matin suunnitelman ja lupausi, asiaa
edelleen kehiteltäessä, hevosineen tuuman toimeenpanijaksi.

Asia olisikin sitä myöten ollut valmis, elleivät ryypyt olisi saaneet
heitä hieman varomattomiksi, niin että sotasuunnitelma paljastui ennen
aikojaan. He olivat joka kerta asiaan palatessaan alottaneet
keskustelun salamyhkäisellä ja kuiskailevalla äänellä, mutta asian
innostamina korottaneet lause lauseelta ääntään ja juuri tärkeimmät
kohdat pajattaneet ympäri tuvan kuultaviksi. Sekin olisi tosin vielä
mennyt mukiin, ellei Joelin Tilta, suutarin lähimmän naapuritöllin
emäntä, olisi sattunut Ojalaan asialle pistäytymään ja emännän kanssa
takan luona jutellessaan pitänyt korviansa avoinna myöskin kaikelle
sille, mistä pöydän päässä keskusteltiin. Ja niinpä hän pääsi täysin
perille miesten salakavalasta suunnitelmasta, tunsi siitä oman
sukupuolensa kannalta syvää loukkaantumista, toimitti asiansa ja lähti
kiireenkyytiä talosta.

Tietysti hän mennä viiletti suoraa päätä naapurittarensa puheille ja
kertoi kuulemansa.

-- Soo'o, vai sillä lailla tässä! -- sanoi Leena ja hänen mustat
kulmakarvansa vetäytyivät yhteen.

Sen enempää hän ei puhunut, vaan ryhtyi kahvia keittämään. Vasta kun he
Tiltan kanssa istuivat päin yhteen ja Leena kaatoi toisia kuppeja,
sanoi hän reiteensä lyöden:

-- Ja sen minä sanon, että ennen suutari itse lähtee tämän katon alta
kuin minä!

Vasta seuraavan päivän iltapuolella otti suutari asian puheeksi. Noin
vain ykskaikkisesti ja ohimennen alkoi hän työnsä äärestä tuumailla,
että jospa sitä sittenkin lähtisi kyläilemään sinne Leenan
kotipitäjään, kun hevosen saantikin nykyään tuntui helpolta. Vaikka
oikeastaan hän itse ei joutaisi sinne, mutta hevosen ja kyytimiehen hän
kyllä hankkisi.

-- Kyllä kai minä mielelläni lähden, jos sinä huollat lapsia sen aikaa,
-- ilmotti Leena.

-- Lapsia? Eikös sulla ole ollut tuumana ottaa kaikki lapsetkin
mukaasi?

-- Jollen saa yksin mennä, en mene ollenkaan.

Suutari tähysti silmälasiensa yli tutkivasti Leenaa, mutta saamatta
hänestä sen parempaa selkoa.

Moniaan päivän kuluttua otti hän asian uudelleen puheeksi, mutta yhtä
vähiin kuivui se nytkin. Sulkeutuneesti ilmotti Leena, että hän lähtee
joko yksin tai ei ollenkaan.

Sen koommin ei siihen asiaan enää kajottu ja elämä suutarin mökissä
kulki vanhaa uraansa. Matti istui järkähtämättä nelikollaan ja Leena
keikkui emännän toimissa yhtä notkeana kuin ennenkin.

Niin kului pitempi aika, kunnes suutari taas eräänä talviaamuna sai
Leenan kulmakarvat yhteen vetäytymään. Leena oli tavalliseen aikaansa
jättänyt perheen yhteisen vuoteen sekä kiehauttanut aamupannun. Kun hän
oli nostanut sen tulelta eikä suutari siihen mennessä, kuten tapansa
oli, ilmestynyt tupaan, ihmetteli Leena, että kylläpä se nyt nukkuu.
No, vienpä hänelle nyt kerran kahvin oikein herroiksi sänkyyn, päätti
hän ja täytti kupit.

Mutta kun hän täysinäinen kahvikuppi kourassaan tyrkkäsi pimeän päässä
suutaria kylkeen, ei tämä hievahtanutkaan, eipä vielä uudistetunkaan
töytäyksen johdosta. Silloin pistäysi Leena tupaan, otti päretikkuun
valkean ja palasi vuoteen ääreen. Suutari makasi selällään kalpeana,
karheasänkinen leuka esiin työntyneenä, ja kädet, joiden kämmensyrjissä
näkyivät pikilangan uurtamat syvät vaot, rinnalle koukistuneina.

Tällöin vetäytyivät Leenan kulmakarvat jälleen yhteen, hän palasi
tupaan, istahti jakkaralle, huokasi ja ryhtyi sitten yksinään
kahvikuppia tyhjentämään. Sen tehtyään kietasi hän huivin päähänsä ja
pistäysi Joelin tölliin.

Huokaillen ja jahkaillen, mutta toimessaan saapui Tilta suutarin
puolelle ja kävi hänkin päretikun valossa toteamassa, että suutari oli
todellakin jättänyt ajallisen elämän.

No, mitäpäs siinä, suutari oli nyt kerta kaikkiaan kuollut ja häntä oli
ryhdyttävä hautaan puuhaamaan. Ensimäiseksi lämmitti Leena padallisen
vettä ja ryhtyi Tiltan kanssa pesemään ruumista, kuten paikkakunnan
tapa vaati. Kun he olivat sen pukeneet puhtaisiin alusvaatteisiin,
asettivat he ruumiin laudalle, veisasivat ulkomuistilta virrenvärssyn
ja kantoivat vainajan Ojalan riiheen.

-- Älähän mene, -- kielsi Leena riiheltä palattua Tiltaa, joka yritti
kotiinsa, -- juodaan tässä nyt taas pitkästä aikaa oikein porukahvit.

Hetken kuluttua istuivat he vastapäätä toisiaan ja ryystivät kahvia.
Toista kuppia kaataessaan levisi Leenan kasvoille, jotka siihen saakka
olivat pysyneet vakavina, niiden tavallinen keveä ilme.

-- Etkö muista, -- lausui hän, -- kuinka minä silloin kerran sanoin,
että ennen se itse suutari lähtee tämän katon alta kuin minä? Enkö
ollut oikeassa?

Ja huokaisten myönsi Tilta, että Leena oli ollut oikeassa.



"MULLA PIISAA"


Talvinen tuuli tohisi nurkissa ja valju kuu valaisi kamaria, jonka
akkunoissa ei ollut minkäänlaisia verhoja, ja jossa oli niin lämmin,
että korvia viilsi. Markku nuokkui istuallaan sängyn jalkopäässä ja
piippu oli suupielestä putoamaisillaan. Mutta aina kun se yritti
heltiämään, havahtui hän sen verran, että näpisti varsiluun tiukemmin
hampaisiinsa. Samalla tuli mieleen, että olisi riisuttava ja oikaistava
itsensä sänkyyn... ja sitä ennen pitäisi käydä tallissa Puputtia
illastamassa ja lointa korjaamassa. Mutta hän oli äsken syönyt
jalkapannullisen puuroa, ja se ynnä korvia viiltävä lämmin raukasivat
niin, ettei mitenkään päässyt sängystä irtautumaan.

Hetken kuluttua hervahti hänen päänsä alas ja se tapahtui ainakin
kymmenennen kerran sitten pimeän tulon. Uni oli kuitenkin niin ohutta,
että hän saattoi selvästi kuulla Puputin kolistelevan tallissa. Se
aiheutti epämieluisan tunteen aivankuin loimi olisi ollut
putoamaisiUaan hänen omasta selästään ja häntä olisi alkanut vilu
puistattaa. Hän ei ollut enää oikein selvillä, oliko hän Puputti vai
sen isäntä ja pullistiko hänen vatsaansa jalkapannussa keitetty puuro
vai sankossa hierotut appeet. Uni syveni ja hän sekaantui yhä enemmän
yhteen Puputin kanssa.

Pää nyökähti vieläkin alemmas ja piippu putosi kolahtaen lattialle.
Hän havahtui, kynsi päätään ja vääntäysi seisoalleen. Tuntui
vastenmieliseltä lähteä ulos. Mutta Puputti kuopi tallissa ja... olihan
hänellä muutakin asiaa pihalle.

Kun hän avasi tallin oven, hörhötti Puputti vastaan kuin tahtoen sanoa,
että ähäh, sainpas sinut liikkeelle. Loimi roikkui todellakin vyön
varassa mahan alla. Markku köytti sen huolellisesti uudelleen,
taputteli sitten Puputtia kuin viivyttelyään anteeksi pyytäen ja nosti
hänen eteensä hyvänmoisen heinäkimpun.

-- Että saat lämpimiksesi niitä pureskella, -- sanoi hän ja sulki
lähtiessään huolellisesti oven, ettei viima pääsisi raosta
tunkeutumaan.

Huh, kuinka tuntui suloiselta palata kamarin lämpimään. Mielihyvin
riisuutui hän, sytytti piipun ja paneusi pitkäkseen sänkyyn. Nyt ei
kantautunut tallista enää minkäänlaista kolinaa, mutta sen sijaan oli
hän kuulevinaan, kuinka Puputti mielihyvin rouskutti heiniä.

Hohoi, nyt oli hyvä olla, kun oli lämmin ja vatsa täynnä, ei mistään
puutetta eikä mitään huolia. Piippu turisi säyseästi ja ajatukset
kiersivät laiskasti pienissä kotiasioissa. Ensinnä ne pysähtyivät
suureen messinkileukaiseen rahakukkaroon, jossa oli likainen ja
paikotellen rikkinäinen säämiskävuori. Paljonko siinä olikaan rahoja,
kun hän iltapäivällä laski? Neljäkymmentä markkaa kymmenen ja viiden
markan seteleinä, kolme markan rahaa, pari hilkkua ja yhtä monta
kymmenen pennin kolikkoa. Jahka satanen tulee täyteen, vie hän taas
pankkiin. Ostoksia ei tarvitse kuukausiin tehdä. Kahvia on arkussa pari
kiloa, sokeria, voita ja lihaa niinikään on, jauhoista ja perunoista
puhumattakaan. Talven polttopuut oli jo kotiin ajettuna ja Puputille
oli heiniä kesään saakka. Hätäkös oli miehen makailla!

Piippu turahteli viimeisillään ja sammui. Hän laski sen lattialle
sängyn viereen ja varustausi oikein todenteolla nukkumaan. Viimeiseksi
tuli tietysti Puputti mieleen. Tuntui kaksinverroin lämpöiseltä, kun
tiesi, että Puputilla on loimi selässä ja heinävihko edessä. Hätäkös
siellä on Puputinkaan!

Kuta syvemmälle unimaailmaan hän vajosi, sen lähemmäs siirtyi Puputti.
Se tuntui lopulta seisovan siinä sängyn vieressä, sen pää riippui
torkuksissa ja turvallaan hipoi se hänen otsaansa. Niin torkkuivat
samaan tahtiin Puputti ja hänen isäntänsä kolkkoviimaisena talviyönä.

Valoisaa yötä seurasi pimeä aamu, kun kuu poistui vartiopaikaltaan.
Pimeän päässä laati Markku pesään kahvitulen ja lähti sitten Puputin
luo aamutervehdykselle. Sitten alkoi tavallinen päiväjärjestys.
Juotuaan kahvipannun tyhjäksi istui hän tupakoiden pesän edessä ja
mietiskeli, mitä keittäisi aamiaiseksi. Hän kävi mielessään läpi ne
harvat ruokalajit, joita hän oli tottunut keittämään, ja teki sen
huomion, että tällä kertaa maittaisivat parhaiten lihapotut. Niinpä
pani hän siis jalkapannun tulelle, haki kuopasta lattian alta perunoita
ja alkoi niitä kuoria.

Päivä oli sillä välin valjennut ja aterian jälkeen tupakoidessaan
mietti Markku, lähtisikö hän viemään kirkonkylän leipurille lupaamaansa
halkokuormaa. Lopulta päätti hän kuitenkin, että nyt on liika huono
keli; parempi on antaa Puputin levätä... ja kovinpa ne lihapotut
tuntuivat häntä itseäänkin raukasevan. Niinpä vääntäysi hän siis
sänkyyn ja huoneen täytti tuota pikaa tasainen kuorsaus.

Herättyään keitti hän jälleen väkevän kahvin, kävi Puputtia ruokkimassa
ja pistäysi talon puolella akkaväen kanssa juttelemassa. Kamariinsa
palattuaan otti hän aikansa kuluksi messinkileukaisensa esille, oikoi
huolellisesti setelit ja levitti pöydälle, eri suuret eri kasaan,
samoin hopeat ja kuparit. Sitten sulloi hän ne takaisin kukkaroon ja
ryhtyi päivällistä laittamaan. Kun hän oli saanut sen maaruunsa
sijotetuksi, oli ilta jo käsissä. Seurasi sitten tavallinen
illanvietto: piippua imeksien torkkui hän sängyn jalkopäässä ja Puputti
torkkui tallissa. Kun loimi luisui alas tai heiniä rupesi mieli
tekemään, kuopi Puputti lattiaa, jolloin Markku alkoi miettiä, että
pitäisi tässä lähteä tallissakin käymään. Mutta ei kuitenkaan saanut
lähteneeksi, ennenkuin piippu kolahti lattiaan tai joku muu tapahtuma
sai hänet täysin hereille.

Siihen tapaan vietti Markku talvensa. Mutta kesällä hänellä oli aina
länget liki olkapäitä, kuten hän sanoi. Silloin teki hän, maatilkullaan
ahertaen, säännöllisesti neljäntoista tunnin työpäiviä.

Hänellä oli ollut pieni talo, mutta jäätyään leskeksi ja kun ei
lapsiakaan ollut, oli hän myynyt talon, erotettuaau siitä itselleen
pienen viljelyspalstan. Rahat oli hän sijottanut pankkiin ja asettunut
Puputin kera vuokralaiseksi entiseen naapuriinsa, Mäkelän taloon, jossa
hän sai asuttavakseen porstuanperäkamarin vanhasta tuparakennuksesta.
Puputti sai niinikään oman erikoisen tallin.

Juro ja vähäpuheinen mies oli Markku ja iältään taisi hän olla siinä
viisissäkymmenissä. Kylässä hän ei käynyt koskaan, joskus harvoin
kirkossa. Tuskin hän osasi lukeakseen, vaikka rippikoulun hän oli
joskus jotenkuten läpäissyt. Mutta mitään kirjaa tai sanomalehteä ei
hänen käsissään oltu koskaan nähty.

Niin hän omaan tapaansa elää nuhjotti maatilkkuineen, säästörahoineen
ja Puputtineen, katsellen maailmaa ja elämää ympärillään ainoastaan
toisella silmällään. Ei hän tosin silmäpuoli ollut, mutta samalla
kertaa ei hän viitsinyt juuri koskaan pitää auki muuta kuin toisen
silmänsä. Ja ne harvat sanat, mitä hän päivän mittaan lausui --
lukuunottamatta Puputin kanssa tapahtuvia keskusteluja --, tulivat ulos
toisesta suupielestä. Toisesta anastikin aina kaiken tilan piipunvarsi.

Kun vilja tuli säännöstelyn alaiseksi ja elintarvevirkailija kierteli
talosta taloon viljavaroja papereihinsa merkitsemässä, ei Markulta
liiennyt hänelle enempää kuin kaksi sanaa.

-- Mulla piisaa, -- oli ainoa, mitä Markku ilmoitti ja Mäkelän isäntä
vakuutti neuvottomalle elintarvevirkailijalle, ettei siltä saa enempää
tietää, vaikka hohtimilla koettaisi vääntää.

Markkua olisi siis täydellä syyllä saattanut sanoa itsekkääksi ja
ynseäksi mieheksi -- ellei Puputtia olisi ollut olemassa. Sen seurassa
saattoi Markku pitää molemmat silmänsä auki ja sille puhellessaan
käyttää molempia suupieliään. Ja muutenkaan ei hän Puputtia hoitaessaan
missään suhteessa kitsastellut. Sen näki kyllä Puputin päällekin,
varsinkin talvella. Vaikka jo hyvässä iässä, oli se aina kiiltelevä
karvaltaan ja niin lihava, että tuskin aisojen väliin mahtui.
Talvisaikaan sillä ei ollutkaan sanottavaa tehtävää. Markku ei koskaan
raskinut antaa sitä kylän töihin ja milloin hän itse ajoi sivullisille
puita tai rahdissa pistäysi, pani hän naurettavan pienen kuorman ja
sittekin käveli itse aina reen perässä.

Jos Markku piti Puputista, niin kyllä Puputtikin piti isännästään. Sen
näki jo yksin siitä tavasta, millä Puputti Markun lähestyessä liikutti
korviaan. Ja kun Puputti, Markun sitä kaulalle taputtaessa, laski
turpansa hänen olkapäälleen, niin oli se ihan liikuttavaa.

-- Ei se tuo Markku siitä eukko-vainajastaan tainnut perustaa läheskään
niin paljon kuin tuosta ruunasta, -- arveli Mäkeläinen kerran Markulle.

Ja siinä hän varmaankin oli aivan oikeassa. Mutta toiselta puolen on
myöskin oikeuden nimessä myönnettävä, ettei Markkukaan eukko-vainajansa
puolelta ollut saanut osakseen sitä lämmintä ystävyyttä kuin mitä hän
nykyään nautti Puputin taholta. Marjaana-vainaja, iso, puiseva ja
miesmäinen nainen, ei ollut hellin kourin käsitellyt miestään, joka oli
saanut tyytyä jokseenkin täydelliseen tohvelivaltaan. Eikä Markku
koskaan ollut todella kaivannutkaan vaimovainajaansa. Kun hän kerran
miesjoukossa, Marjaanasta puheen tullen, oli erehtynyt rentoilemaan,
että siinä se sitten oli lujakätinen muija, -- paiskasi hänetkin kerran
kuin humalasäkin portaita alas, kun hän kännissä kotiin tuli, -- niin
sen ei vielä tarvinnut mitään merkitä. Ja olihan hän sitäpaitsi
tämänkin tunnustuksensa myöhemmin, kun ihmiset pakkasivat siitä pilaa
tekemään, muuttanut toiseen muotoon: ettei se Marjaanavainaa uskaltanut
koskaan suutansa avata, kun hän oikein suuttui ja nosti mörköelämän.

Missään tapauksessa ei Marjaana ollut Markun sisimmässä koskaan saanut
sitä sijaa kuin Puputti. Eipä silti, että Puputtikaan olisi missään
suhteessa ollut sen kummempi kuin mikä muu hevonen tahansa. Mutta
Markku oli nyt kerta kaikkiaan päässyt varsasta pitäin siihen
mieltymään ja niin oli itsestään vuosien kuluessa kasvanut heidän
välilleen luja toverisuhde. Puputti oli syntynyt Markun entisessä
talossa ja hän itse sille oli nimenkin antanut... se kun heti
maitovarsasta pitäin oli ollut sellainen mukava puputti. Ja niinpä
hänellä, taloa ja karjaa myödessään, ei juolahtanut mieleenkään
Puputista luopua. -- -- --

Onnellisesti olivat Markku ja Puputti saaneet sydäntalven torkutuksi ja
ehtineet valoisiin kevätpäiviin. Silloin sattui mullistava tapaus
Markun elämässä.

Elettiin gulashiajan aamunkoitteessa ja rauhallisen maakylän asukkaat
joutuivat tavantakaa pyörälle äkkinäisistä hinnannousuista. Nyt olivat
hevosten hinnat kohonneet puolella entisestään. Muualta oli tullut
joukko ostajia ja saanut käden käänteessä hinnat nousemaan. Se taasen
oli saanut jalkeille kokonaisen joukon oman paikkakunnan
hevoshuijareita. Niin että lopulta kaikki tapahtui hevoskauppojen
merkeissä.

Markku ja Puputti olivat eläneet kokonaan erillään tästä kaikesta,
kunnes eräänä päivänä Markun kamariin tulla tömähti Mäkelän isännän
opastamina kaksi vierasta hevosenostajaa. Ne olivat käyneet jo tallissa
ja panneet merkille Puputin lihavuuden ja kiiltävän karvan. Ja nyt ei
muuta kuin pitäisi päästä kauppoihin käsiksi. Mutta huolimatta toista
silmäänsä raottaa ilmotti Markku kuivasti, ettei hänen hevosensa ole
myytävänä.

Vieraat eivät olleet mitään nurrupoikia, ne tarjosivat heti hinnan
pyöreissä luvuissa ja summa oli sellainen, että Markku avasi toisenkin
silmänsä sepposen selälleen. Epäluuloisesti katsahti hän vieraisiin,
mutta niillä näytti olevan silkka tosi mielessä.

-- Hullu olet Markku, jollet myö, kun kerta tuommoisen hinnan saat ja
kun sinä et välttämättä hevosta tarvitse, -- sekaantui isäntäkin
asiaan.

Markun sielussa alkoi ankara taistelu. Häntä ihan hiostutti. Ja vieraat
kävivät kimppuun täydellä höyryllä. He eivät siitä peräänny, minkä
hinnaksi luvanneet, mutta jos kauppa päätettiin, niin se oli päätettävä
pian. Ja toinen heistä kaivoi esiin lompakkonsa ja latoi pöydännurkalle
luvatun hinnan.

Kokonainen pinkka kirkkaita satamarkkasia! Markku tuijotti niihin kuin
lumottuna. Hän punotti ja imi niin kiihkeästi loppuun palanutta
piippuaan, että pesän pohja uhkasi puhki palaa. Sitten pudotti hän
häiriössään piipun lattiaan, säikähti sitä ylös ottaessaan, että
vieraat korjaavat rahansa pöydännurkalta pois ja kiirehti sen vuoksi
kahmistamaan ne omaan kouraansa. No, sillähän se asia olikin lukossa,
ei muuta kuin lähdettiin talon puolelle harjaskahvit juomaan.

Markku oli kuin päästä pyörällä. Oliko hän nyt todellakin myönyt
Puputin, vai mitä tämä kaikki merkitsi?

-- Tuota, kyllä se taisi tulla liian äkkipikaa päätetyksi... se kauppa,
-- sammalsi hän kahvia juotaessa.

Mutta vieraat eivät ottaneet sellaista kuuleviin korviin. Ne eivät
turhia haikailleet ja niillä oli kiire. Heti kahvit juotuaan ne
lähtivät.

Solalla käänsi Puputti päänsä Markkua kohti ikäänkuin lausuen
ihmettelynsä sen johdosta, että aivan vieraat miehet saivat häntä
taluttaa. Se vihlasi niin ilkeästi Markkua. Hän sai vedet silmiinsä,
kääntyi selin muihin ja meni kamariinsa. Sängyssä ei hän saanut rauhaa,
vaan täytyi kävellä pitkin lattiaa, ihanpa oihkaistakin väliin.

Niin, siitä päivin oli Markun unelias rauha mennyttä kalua. Hän ei
viihtynyt enää kamarissaan, vaan tuli tuon tuostakin talon puolelle tai
pistäysi kylään. Omituinen rauhattomuus hänet oli vallannut.

-- Sitä Puputtiaan se Markku taitaa yhä murehtia, -- huomautti kerran
emäntä.

-- ... tiedä häntä, mutta tuntuuhan tuo kuin koko elämä olisi joutunut
pois saranoiltaan, -- arveli Markku.

Kyllä hän olisi kernaasti ostanut Puputin takaisin vaikka vieläkin
korkeammasta hinnasta, mutta mitenkäpä päästä enää sen jälille. Se oli
viety ties kuinka kauas.

Että hänen pitikin höynääntyä niiden rahoihin! Ja olikin niillä ne heti
käsillä, ennenkuin asiaa ehti oikein miettiäkään. Vihaksi hänen pisteli
koko rentut, niin että selkään olisi pannut, jos vain olisi käsiksi
päässyt.

Kesä ei tuonut lievitystä hänen rauhattomuudelleen, vaikka hän piti
entistä pitempiä työpäiviä. Puputti ei jäänyt mielestä ja varsinkaan ei
hän saanut unohtumaan sitä eronhetkeä, kun Puputti solalla käänsi
päänsä häntä kohti...

Mutta loppuihan se kesäkin ja saapui syksy, ja syksyn mukana sattui
Markulle uusi mullistus, joka saattoi hänen elämänsä entiseen
tasapainotilaan.

Eräänä leutona syyskuun päivänä oli hän kirkonkylällä asioimassa. Hän
tapasi siellä muutamia kotinurkan miehiä, jotka olivat hiukan tuulella
ja joilla oli vieläkin roppipullot taskussa. Mentiin miehissä nurkan
taa ja maistettiin. Miehet tiesivät, mistä saisi lisää ja ehdottivat,
että Markkukin yhtyisi komplottiin. No, saattoipa tuota näin kesätyön
päättäjäisiksi uhrata jonkun markan.

Saatiin lisää ja mentiin kruununmakasiinin taa, päivänpaisteiselle
seinustalle istuskelemaan. Ryypättiin ja juteltiin. Markku jutteli
Puputista ja tunsi mielensä heltyvän. Toiset miehet kuuntelivat
aikansa, pitkästyivät ja koettivat kääntää keskustelua muihin asioihin.
Mutta yhä palasi Markku Puputtiin ja hänellä oli vedet silmissä. Toiset
tympeysivät yhä enemmän ja yksi alkoi jo ääneensä moittia, että
aikuinen mies viitsiikin yhden hevoskaakin takia pää riipuksissa
kulkea. Silloin suutahti Markku ja lähti pois heidän seurastaan.

Hän meni rahtimiesten käyttämään pieneen nurkkakahvilaan ja keitätti
itselleen hyvät kahvit. Siellä oli muori yksin ja Markku sai
häiritsemättä purkaa sydäntään. Hän jutteli Puputista aina iltapimeään
saakka. Sitten lähti hän kotimatkalle.

Lenksavin jaloin astui hän ruohottunutta kujaa, jota myöten
kirkonkyläläiset ajoivat viljelyksilleen ja jonka varrella oli siellä
täällä mökkejä. Alkoi olla jo säkkipimeä ja töllien tulet kiiluivat
kuin kiiltomadot tien varrelta.

Yhtäkkiä kopsahti Markku pahki johonkin. Paikalla älysi hän kuitenkin,
että se joku oli hevonen. Vieläpä enemmänkin hän älysi.

-- Se sävähytti minua heti niin oudosti, -- kertoi Markku myöhemmin.

Kiiruusti kopeloi hän tulitikkukotelon taskustaan ja raapasi tulen.
Totisesti, siinä kujalla seisoi Puputti! Sekin tunsi heti Markun,
tervehti korvillaan ja hörhötti. Markku tunsi polviensa raukenevan.

-- Puputti... Puputtiko se siinä... höpisi hän ja tapaili hevosen
päätä.

Puputti laski vanhaan tapaan turpansa hänen olkapäälleen ja miltei
itkuun hyrähtämäisillään taputti Markku sitä kaulalle.

Mutta mitä? Oliko Puputilla länget kaulassa? Uudelleen otti Markku
tulitikkuun valkean. Oli länget ja perässä rattaat, tuollaiset
pienipyöräiset mustalaisrattaat. Ja vielä enemmänkin näki Markku.
Puputin kylkiluut kuumottivat korkealla, karva oli takkuinen ja --
kiireesti kohotti hän länkiä -- olkapäät puhki.

Niitä jumalattomia! Jos olisivat olleet nyt tässä, niin päälle hän
olisi töytännyt, siepannut aidaksen ja sillä lojottanut. Mutta ne
olivat arvatenkin menneet yösijaa kärttämään mökistä, joka oli hiukan
syrjässä kujasta.

Enempiä arvelematta riuhtasi Markku rinnuksen auki, sivalsi vieraat
valjaat Puputin selästä ja työnsi rattaat niin vihaisesti syrjään, että
sen pyörä suistui ojaan. Sitten lähti hän Puputtia taluttamaan kotia
kohti.

Vastaan panematta seurasi Puputti perässä ja sen kaviot lopsahtelivat
saviseen tiehen. Markulla kihisivät vielä viinanhöyryt päässä ja itku
kurkussa puheli hän koko matkan Puputille. Avomielisesti tunnusti hän
rikkomuksensa, jota hän oli saanut kaiken kevättä ja kesää katua. Mutta
nyt ei erottaisi enää. Ei tulisi tarjolle niin suurta rahaa, että hän
Puputista luopuisi.

Kun Puputti kotona astui entisen tallinsa kynnyksen yli, hörhötti se
jälleen, minkä johdosta Markku ihastuneena huudahti:

-- Tunsitpas paikat! Ja miksei Puputti tuntisi, joka on niin viisas,
ettei kaikki miehetkään.

Hän haki sankollisen silkkoja kauroja ja kun Puputti ahnaasti upotti
päänsä sankkoon, hoputti Markku:

-- Syö, Puputti, haukkaa vain, nyt sinun pitääkin lihoa ennalleen.

Hän harjasi Puputin monikertaan ja haki sorkkarasvaa, jolla voiteli
läpeytyneet olkapäät. Sitten istui hän kynnykselle, veteli savuja ja
puheli Puputille. Vasta kun Puputti kyltyneenä lakkasi syömästä ja
painoi päänsä torkkumisasentoon, lähti Markku omaan huoneeseensa ja
riisui levolle. Pitkästä aikaa nukkui hän sinä yönä sikeästi ja
levollisesti.

Kun hän aamulla oli tallissa Puputtia hoitelemassa, ilmestyi ovelle
mustalainen. Ja sekös Puputin nähdessään mörköelämän nosti. Yritti
suoraapäätä käydä Puputtia seimestä irrottamaan, mutta silloinkos
Markku sivalsi tallilapion, ajoi mustalaisen ulos ja löi oven kiinni.
Mustalanen huusi ja noitui, mutta aina kun hän uhkasi ovea lähestyä,
karkotti Markku hänet lapiollaan. Pihan toisessa laidassa seisoi
Mäkeläinen puolueettomana päältäkatsojana ja poltti piippuaan.

Huomatessaan yrityksensä turhiksi lähti mustalainen tiehensä, uhaten
kohta palata kruununmiesten kanssa. Nyt lähestyi Mäkeläinenkin asiasta
selkoa ottamaan.

-- Kyllä sinä nyt olet hullusti tehnyt, -- sanoi hän Markulle. --
Joudut vielä vastaamaan omankäden oikeudesta.

No, eihän Markku mikään vähäjärkinen ollut, kyllähän hän itsekin
käsitti, että asia oli hieman hullulla tolalla. Mutta hänen sisunsa ei
antanut jälkeen, kun hän näki, miten kurjasti Puputtia oli pidelty.
Sopi vain isännänkin katsoa. Ja isäntä katsoi ja myönsi, että Puputti
oli vain varjo entisestään.

Mustalainen palasi poliisin seurassa. Nytkös sillä oli rintaa ja suuta.
Suoraan käveli se talliin ja toi Puputin ulos.

Mutta poliisi ja Mäkeläinen, joita asia oli ruvennut huvittamaan,
tekivät parilla sanalla ja silmäniskulla salaliiton. He tarkastelivat
Puputtia joka puolelta, olivat kauhistuvinaan ja sanoivat, että
mustalaisen pitäisi saada sakkoa eläinrääkkäyksestä ja hevonen olisi
eläinsuojelussääntöjen mukaan lopetettava.

Mustalainen masentui, mutta Markku röyhisti itseään. Nyt esitti
Mäkeläinen, että asia olisi parasta ratkaista sovinnossa niin, että
mustalainen möisi hevosen kohtuhinnasta Markulle. Tästä sai mustalainen
uutta rohkeutta ja määräsi hevoselle huikean korkean hinnan. Mutta
hänet masennettiin jälleen eläinsuojelussäännöillä. Niin saatiin hinta
lopulta kohtuulliseksi, Markku haki rahat mustalaiselle ja talutti
Puputin takaisin talliin.

-- Nyt sinua ei kykene viemään paremmatkaan kuin mustalaiset, -- sanoi
hän Puputille ja haki jälleen sankollisen kauroja.

Vähitellen lihoi Puputti ennalleen ja olkapäät paranivat. Ja niin
palasi Markun elämä entiselle tolalleen. Nyt saattoi hän taas pitkät
talvi-illat torkkua oman kamarinsa lämpimässä, josta hänet sai
liikkeelle vain Puputti tallin lattiaa kuopimalla. Ja nyt saattoi hän,
Puputin illastettuaan ja itse levolle asetuttuaan, kun ajatukset
hiljalleen kiersivät rahasäästöissä, talven muonavaroissa ja Puputissa,
päivän viime sanoiksi tyytyväisenä lausahtaa:

-- Mulla piisaa.



VELJEKSET


Nousun ja laskun, kukoistukseen kohoamisen ja suvusta huonontumisen,
degeneratsion, huomaa niin selvästi kaikissa talonpoikaissuvuissakin.
Edellisenä kautena vallitsee työn ilo, -- rakennetaan, raivataan uusia
aloja viljelykseen, vaurastutaan ja kootaan suvulle rikkautta. Seuraa
sitten pysähdys, tasalleen asumisen kausi, minkä jälkeen alkaa lasku:
rakennukset ja viljelykset saavat hiljalleen rappeutua, sillä mitään
parannuksia ei panna toimeen, asumisen into ja työvauhti ovat
kadonneet, velkaannutaan, kaikki rutistuu ia painuu kokoon, niin
rakennukset ja viljelykset kuin asukasten elämänkatsomuskin. Ja
loppujen lopuksi seuraa ikivanhalta kotikonnulta suistuminen,
hupeneminen irtolaisten suureen, juurettomaan laumaan.

Toisissa suvuissa tämä tapahtuu muutaman miespolven aikana, toiset
kestävät vuosisatoja, riippuen kaikki suvun elinvoimasta ja kuinka
taitavasti on naimiskauppojen avulla onnistuttu hankkimaan suvulle
lisävoimaa.

Tuollaista viimeistä vaihekauttaan elää kaikesta päättäen Mäkinotkon
talo. Sen vanhan vanhaa sukua edustaa nykyään kaksi naimatonta
veljestä, Antti ja Jussi. On hyvin uskottavaa, että he pysyvät
konnullaan kuolemaansa saakka, mutta heihinpä sammuukin suku -- ja mikä
silloin tulee talon kohtaloksi, sen Herra yksin tietää. Ja että suku
sammuu heihin, sen voi pitää jo ihan varmana, sillä kun kumpikin on
tehnyt naimisiin menoa jo yli parikymmentä vuotta, niin ei siitä
varmastikaan enää mitään tolkkua tule. Ainakin ovat naimisasioihin
innostuneet kyläkunnan akat heittäytyneet heihin nähden jo aivan
toivottomiksi. Siitähän alkaa muuten olla jo valmis sananlaskukin,
ettei tule päätä paremmin kuin Mäkinotkon veljesten naimisiin menolle.

Talo, siinä jokitöyräällä, mehevien peltomaitten ympäröimänä,
on aikoinaan ollut komea ja vauras. Mutta nyt kantaa kaikki
ränstyneisyyden leimaa. Rakennukset ovat maanrajaan painuneet ja mikä
minnekin päin nyyköllään, katot monikertaan paikatut, akkunat sameat ja
pihamaa ilman minkäänlaista hoitoa. Pellot ja niityt ovat vastaavassa
kunnossa ja lisäksi on perintömaan pinta-ala kutistumistaan kutistunut,
kun siitä vuosien kuluessa on myynnin kautta lohkaistu pala sieltä,
toinen täältä.

Kylä ympärillä elää uuden ajan merkeissä: on höyrymyllyt,
osuusmeijerit, suuret puimakoneet, jopa kaiken päälliseksi
sähkövalotkin. Kaikesta tästä on Mäkinotko jäänyt visusti syrjään. Jos
talvisena iltana kuljet talon sivu ja kurkistat sisään akkunoista,
joita suojaamassa ei ole minkäänlaista verhon tapaista, näet
muurinolalla palamassa tuollaisen puolen vaaksan korkuisen, pahasti
käryävän läkkituijun, jonka valossa pari iäkästä naista, päät
nyyköllään, puolitorkuksissa kehrää tappuroita. Ja samoin päät
nyyköllään, puolitorkuksissa, istuksivat veljekset kukin nurkassaan,
imien aikansa kuluksi piippuaan, syleksien ja väliin haukotellen, niin
että luulisi leukaluiden sijaltaan menevän. Kuinka nyyköttävää, maata
kohti painuvaa ja raukeasti nukuttavaa siinä talossa kaikki onkaan!

Muuten, se aika on ollut ja mennyt, jolloin veljekset saman tuijun
valossa iltapuhteitaan torkkuivat. He asuvat tätä nykyä eri taloina.

Niin se vain kävi, että Mäkinotkon talo, joka läpi monien sukupolvien
on pysynyt jakamattomana, revittiin kahtia näiden kaikesta päättäen un
viimeisten jäsenten aikana. Ja kun kaksi sellaista hidasta, itsepäistä
ja umpikuljuista veljestä, jotka ovat tottuneet kynsin hampain pitämään
kiinni kokoonkutistuvan omaisuutensa jäännöksistä, ryhtyy pesäeroa
tekemään, niin siitä syntyy toimitus, joka panee koetukselle
jakomiesten kärsivällisyyden. Vielä nytkin riittää kyläläisille ilon
aihetta tuosta Mäkinotkon jakotoimituksesta.

Kaikki piti pantaman visusti kahtia. Kun esimerkiksi tuli kysymys
pitkästä honkapöydästä, jonka ympärillä mäkinotkolaiset olivat monen
sukupolven aikana aterioineet, eivät veljekset päässeet minkäänlaiseen
sovintoon, vaikka kuinka olisi jauhettu ja jankattu, vaan täytyi pöytä
sahata keskeltä poikki. Kumpikin sai sitten puoliskostaan muovailla
itselleen pöydän miten parhaiten taisi.

Kun perunat oli jaettava, ei Antti tyytynyt ämpärikaupalla jakamiseen,
vaan alkoi marista, että hänen ämpäriinsä voi sattua pienempiä ja
huonompia perunoita kuin Jussin. Hän vaati jaon toimitettavaksi yksin
perunoin. Mutta kun se osottausi ylen hitaaksi, tyytyi hän lopulta
siihen, että perunat jaettiin kapalla. Leivät, makkarat, lihat ja
jauhot jaettiin samalla perusteellisuudella. Kutakin kappaletta täytyi
erikseen kiikuttaa vanhanaikaisen käsipuntarin nenässä. Eikä siinä
vielä kyllin, vaan jompikumpi saattoi esimerkiksi ruveta marisemaan,
että hänen osalleen langenneessa lihamurussa oli enemmän luuta kuin
vastaavassa veljen osuudessa, minkä johdosta hänen tuli saada
korvausta.

Näin kun oli käytävä läpi talon niin kiinteä kuin irtainkin omaisuus,
niin eipä ihme, että jakotoimitusta kesti lähes kaksi viikkoa.
Tuparakennusta ei sahattu poikki, vaan jaettiin kahtia siten, että
Antti piti entisen tuvan ja Jussi muodosti isosta pääkamarista
itselleen asuinhuoneen. Niiden välinen ovi lyötiin tukkoon ja sen
sijaan avasi Jussi rakennuksen takapuolelta itselleen oman
sisäänkäytävän.

Läkkituijua eivät he myöskään voineet kahtia panna, vaan jäi se
Antille. Jussi muovasi itselleen oman tuijun vanhasta pulituuripullosta
ja niin saattoivat he nyt pitkinä talvipuhteina imeksiä piippua
kumpikin omassa tuvassaan ja oman tuijun valossa. Tappurarukin takana
nyykötti Antin puolella veljesten vanha äitimuori, Jussin tuvassa taas
piika, sellainen aisaansa potkassut keski-iän ihminen.

Kyläläiset arvelivat, että veljesten olisi kaikin puolin ollut parasta
elää ja asua yhtenä talona, kun siitä akanotostakaan ei kerta
kummallakaan näkynyt mitään tulevan. Ja niinhän se epäilemättä olisi
ollutkin, ellei veljesten eteen olisi kerran sattunut sellainen tenä,
että yhdessä asuminen oli sen jälkeen sula mahdottomuus.

Tapaus oli lyhyesti seuraava.

Mäkinotkon metsäsarka oli noin peninkulman päässä jokivartta ylöspäin.
Sieltä oli vuoden polttopuut joskus tuotu lauttaamalla jokea pitkin
kotiin. Niin olivat veljekset, hevosia ja ajovaivoja säästääkseen,
pitkien tuumailujen jälkeen päättäneet nytkin tehdä. Talvikelillä
olivat he ajaneet rangat jokirantaan ja eräänä tuulisena kevätpäivänä,
jolloin joki oli vielä tulvillaan, lähtivät he piiput hampaissa ja
kirveet kainalossa peräkkäin astelemaan metsäsaralleen. Perille
päästyään latoivat he rangoista tukevan, pitkäkäisen lautan, jonka
kumpaankin päähän kiinnitettiin varta vasten veistetty jykevä mela.
Yhdellä ei nimittäin sellaista körilästä saanut oikein hyvin ohjatuksi.

No, sitten ei muuta kuin kirveet lyötiin lauttapölkkyjen kylkeen,
piiput täytettiin, työnnettiin lautta vesille ja lähdettiin solumaan
myötävirtaan. Antti hoiti keula- ja Jussi perämelaa.

Matka sujui onnellisesti ja vaivatta. Kotirantaan oli enää muutama sata
metriä. Siinä oli edessä enää vain pieni kosken tapainen. Taikka eihän
sitä oikeastaan voinut koskeksikaan sanoa. Se oli vain tavallista
virtavampi paikka ja keskeltä jokea pisti näkyviin kaksi rinnakkaista
kivenjärkälettä, jotka näin tulvan aikanakin kurkottivat päänsä
vedenpinnan yläpuolelle. Jompaakumpaa puolta kulkien saattoi lautta ne
vaaratta sivuuttaa.

Antti päätteli itsekseen, että kivet on parempi sivuuttaa oikealta
puolen. Hän ilmotti sen parilla sanalla Jussille ja piteli tanakasti
melaa, ohjatakseen keskivirtaa kulkevan lautan mainitsemaansa väylään.
Mutta Jussi oli samaan aikaan harkinnut vasemmanpuoleisen väylän
paremmaksi, ilmotti päätöksensä Antille ja väänsi melaansa
asianomaiseen suuntaan.

-- Ka pöljäkettä, mitä tuhatta sinä sinnepäin vänkäät! -- karjasi
Antti, huomatessaan lautan alkavan kääntyä poikittain.

-- Sinähän siinä vänkäät -- ka, hellitätkö paikalla, senkin tohlo! --
huusi vuorostaan Jussi.

Mutta kumpikaan ei hellittänyt omasta suunnastaan. Hartiavoimin melaa
vääntäen, jalat harillaan ja housut tuulessa lepattaen seisoivat he
asemillaan kuin ainakin kaksi tosi suomalaista, jotka eivät omasta
kannastaan hellitä tuumaakaan.

Kummankin suusta kuului vielä pari katkonaista karjaisua, sitten
kääntyi lautta poikittain ja roiskis! -- se törmäsi kyljittäin kiviin,
joita vasten virta painoi sen liikkumattomaksi.

-- Voi sun seitsemän kirnullista rutikuivia sarvipää paholaisia! --
huusi Antti raivosta käheällä äänellä, nyrkit pystyssä ja väpättävät
polvet lyyhistyksissä.

-- Tuhannen täyteisen toljaketta, minkä teki! -- huusi omasta päästään
lauttaa Jussi, joka oli käynyt aivan mustanpuhuvaksi kasvoiltaan.

Oli uskomatonta, minkä paljouden tulikiveltä käryäviä sanoja nuo muuten
niin vähäpuheiset veljekset ennättivät suustaan singota, ennenkuin he
yhteen iskivät. Niin -- yhteen he iskivät, eihän siitä mihin päässyt,
mäikyttivät ja nujuuttivat toisiaan, niin että olivat monesti vaarassa
lautalta virtaan kierähtää. Eivät kuitenkaan kierähtäneet, vaan
molemminpuolinen uupumus pakotti heidät hellittämään toisistaan.
Huohottaen istuivat he kumpikin päähänsä, visusti selin toisiinsa ja
ottivat iupakkivehkeensä esille.

Rannalle oli sillävälin lähitaloista kokoontunut uteliaita ja
naurunhaluisia ihmisiä. Mutta veljekset eivät piitanneet, tuskinpa
näkivätkään heitä. Päät hartiain välissä he istuivat kuin kivikuvat,
piipuista tuprahteli äkeitä savupilviä ja kummankin ähkymisen nieli
virran kohina.

No niin, hyvien naapurien avulla he lopuksi pääsivät rantaan, saivatpa
lautankin kotitörmän alle. Mutta toisiaan eivät veljekset siitä päivin
sietäneet. Aluksi he muutamia päiviä mököttivät kumpikin nurkassaan,
sitte sai äitimuori, jolle kumpikin oli erikseen asiasta puhunut,
lähteä kylälle jakomiehiä hakemaan.



MIEKANNIELIJÄ


-- Hur har _Ni_ hamnat hit?

Tämä kysymys havahdutti minut mietteistäni, astellessani lääninvankilan
toisen kerroksen sillakkeella. Pysähdyin ja suuntasin katseeni
vastapäiselle sillakkeelle käytävän toiselle puolen. Siellä seisoi,
kaiteeseen nojaten, hoikka, tummaverinen mies, jolla oli erinomaisen
säännölliset kasvonpiirteet, mustat silmät ja musta tukka huolellisesti
jakaukselle kammattuna. Hän oli vangin puvussa. Ymmälle joutuen
tarkastelin miestä, joka oi puhutellut minua ruotsiksi. Ensi
vilaukselta muistutti hän suuresti erästä luokkatoveriani. Mutta hän se
ei kuitenkaan missään tapauksessa voinut olla.

Vastasin tulleeni poliittisista syistä vangituksi.

-- Ja, ja svåra tider, svåra tider! -- virkkoi hän osaaottavasti.

Tarkastelin häntä edelleen ja kysyin, oliko hän mustalainen. Oli kyllä,
syntyisin eräästä Keski-Pohjanmaan pitäjästä, ja nimi tuo
mustalaismaailmassamme tavallinen Långström.

Vartia keskeytti sillä kertaa juttelumme. Kohtasin hänet hiukan
myöhemmin ulkona kävelypaikalla.

Osa vangeista suoritti puolituntisen kävelynsä aidatuissa karsinoissa,
osa taas kiersi kahta, pihan eri äärillä olevaa, pyöreätä kukkapenkkiä.
Syrjästä katsoen näytti se hullunkuriselta, aivankuin pihan äärillä
olisi pystysuoran akselin ympäri harvakseen pyörinyt kaksi isoa
ratasta, joissa oli miehenmuotoiset hampaat.

Minun ei tarvinnut olla karsinassa eikä hampaana kummassakaan
rattaassa, vaan salli vartia minun kävellä edestakaisin avonaisella
pihalla. Siinä liittyi seuraani LÅngström, joka tuli hiukan myöhemmin
pihalle.

-- Kukku-luu-luu! -- kiekasi hän portaita laskeutuessaan, pöyhisti
hartioitaan ja kurotti kaulaansa.

Se oli niin aito kukkomaisesti suoritettu, että vangit rähähtivät
yhdestä suusta nauramaan ja vahtilavalla käyskentelevä vartiakin
suvaitsi vetää suunsa hymyyn.

Långström nyökäytti minulle päätään ja alkoi astella rinnallani.

-- Minkä takia te olette täällä vankilassa? -- kysyin.

-- Kyllä sen herrat tietävät, -- vastasi hän äänekkäästi, niin että sen
hyvin saattoi kuulla vartia, jonka lavan juuritse meidän ratamme kulki.
-- Minulle on tullut tänne rahoja seitsemättäkymmentätuhatta markkaa ja
herrojen tekee mieli saada ne itselleen. Siksi pidättävät minua täällä.
Rahat ovat kansliassa tirehtöörin takana. Kyllä minä tiedän, herran
enkelit ne minulle tietoja tuovat. Tohtorikin syynäsi minua, että
olenko minä muka hullu. Mutta kyllä minä niiden metkut ymmärrän. Sillä
on tohtorillakin osansa siinä samassa pelissä.

Katsoin tutkivasti Långströmiin. Hänen mustissa silmissään oli
mielipuolen harhaileva ilme. Hän puhui yksitoikkoisella, saarnaavalla
äänellä. Panin merkille, etteivät vartiat paremmin kuin vangitkaan
osottaneet mitään mielenkiintoa hänen lavertelulleen. Siitä päättäen se
ei ollut heille mitään uutta.

Hetken käveltyään istahti Långström maahan vankilarakennuksen nurkalle,
veti polvensa koukkuun ja alkoi pureskella ruohonkortta. Sitten räjähti
hän nauramaan, osotti minulle toista "ratasta" ja sanoi:

-- Nuo ovat varkaita ja keljuja joka sorkka. Tuo pitkä mies on tuomittu
poronvarkaudesta, tuo lihava pojan jässäkkä on napakairalla porannut
reiän naapurinsa aitan lattiaan ja laskenut sieltä jyviä säkkiinsä...
tuo pukinparta taas, oliko se nyt viinankeitosta vai murtovarkaudesta?
Kaunista sakkia, ha, ha, haa!

Asianomaisista toiset virnistelivät, toiset luimauttelivat vihaisesti
Långströmiin. Mutta tarpeeksi naurettuaan lähti tämä jälleen
kävelemään, päästäen tällä kertaa niin iloisen hirnunnan, että kaikkien
oli taas pakko kuin yhdestä suusta räjähtää nauramaan. Todellakin oli
hän mestari eläimiä matkimaan.

Iltapäivällä kysyin koppiini pistäytyneeltä vartialta, että mikä se tuo
Långström oikein oli miehiään ja minkä takia hänet oli vankilaan tuotu.
-- Kuka hänet ties, -- vastasi vartia naurahtaen. -- En minä ainakaan
ole selvillä, onko se kala vai lintu. Irtolaisuudesta se on vangittu ja
saattaa olla, että se tekeytyy mielipuoleksi vain päästäkseen pikemmin
pois. Mutta yhtä hyvin se saattaa olla tosissaankin mielipuoli. Ei
siitä lääkärikään ole oikein varma. Siivo ja iloinen mies muuten ja
pystyy vaikka mihin -- jos vain viitsii tehdä.

Seuraavana päivänä kävelemään mennessäni oli Långström jo ulkona. Hän
istui varjossa seinän vieressä, erillään muista, ja heinänkorrella
leikkien näytti mietiskelevän omia asioitaan. Tultuani hänen lähelleen,
tervehti hän minua ruotsiksi, huomauttaen samalla kauniista ilmasta.
Katseessa ei ollut jälkeäkään eilisestä mielipuolisuudesta.

Kysyin missä hän oli ruotsia oppinut. Tietysti ainaisilla
vaelluksillaan, jotka toisinaan olivat ulottuneet ympäri Ruotsia ja
Norjaa. Hevosenkengittäjänä, kalossinpaikkaajana ja miekannielijänä hän
oli kierrellyt kylästä kylään, kaupungista toiseen. Tuttuja olivat
hänelle noiden naapurimaiden vankilatkin. Kehui niitä paremmiksi kui|n
kotimaan vankiloita. Varsinkin Norjan vankilat saivat häneltä täyden
tunnustuksen. Niissä annettiin teetäkin talon puolesta ja tupakkaa sai
vapaasti polttaa.

Että minkäkö takia oli niin usein vankiloihin joutunut? Noo, eihän
siihen oltu suuria tarvittu. Milloin oli norjalaisessa kyläkapakassa
lyönyt toista pullolla päähän, milloin lähtenyt toisen vaimon kanssa
vaeltelemaan, milloin taas oli muuta pientä sattunut. Sellaisia vain
kuukauden, parin istumisia niistä oli seurannut.

Kieltämättä hänellä oli kaunis ulkomuoto ja tukkansa piti hän aina
huolellisesti jakaukselle kammattuna. Käytös oli notkea ja kohtelias ja
koko olemuksessa jotakin maailmanmiehen huolettomuutta.

Hänen olisi pitänyt työskennellä sepänverstaassa, joka oli sijoitettu
vankilan kellarikerrokseen, mutta työnteko ei näyttänyt häntä
erikoisesti huvittavan. Kätevä hän kuitenkin oli, kuten vartia oli
sanonut. Sen tulin huomaamaan, kun hän eräänä päivänä pihalla korjasi
vankilan työrattaita.

Aina kohdatessamme vankilan käytävässä tai pihalla tervehti hän minua
kohteliaasti, minkä lisäksi me vaihdoimme muutamia sanoja tai
antausimme pitempäänkin keskusteluun, jos oli tilaisuutta. Välillemme
muodostui tuttavallinen ja myötätuntoinen suhde, kokonaan toisenlainen
kuin mitä minulla oli toisiin vankeihin nähden.

Jutellessaan kanssani kahdenkesken ei Långström kertaakaan osottanut
mitään epänormaalisuuden oireita. Hänen silmissään oli selkeä ja
järkevä ilme. Mutta kohta kun joku syrjäinen, varsinkin vartia, sattui
lähestymään, sulkeutui hän minulta äkkiä ja siirtyi ikäänkuin toiseen
maailmaan. Katse muuttui harhailevaksi ja saarnaavalla äänellä alkoi
hän puhua suurista rahasummista, joita vankilan viranomaiset koettivat
muka häneltä kehveltää -- kiekauttaen lopuksi jonkun noista mainioista
eläinäänistään.

Hänet oli hallinnollista tietä määrätty vankilaan -- oli liikuskellut
ilman passia luvattomilla raja-alueilla -- eikä hänelle muistaakseni
oltu asetettu vielä mitään määräaikaa. Joka tapauksessa jäi hän
vankilaan, kun minua lähdettiin Pietariin kuljettamaan.

Seuraavan talven ja kevään monikirjavissa vaiheissa haihtui Långströmin
kuva kokonaan muististani.

Olin sitten svaboda-kesänä pienellä vaelluksella ja junaa odotellessani
astuskelin erään vilkasliikkeisen pohjalaisen kirkonkylän tiellä.
Vastaani astua huitoi siististi puettu, tummaverinen nuorimies, jolla
oli valkoiset liivit, helletakki ja päässä siro olkihattu. Hänellä
näytti olevan kova kiire ja kädessä hänellä oli vasara ja tukku
joitakin painettuja plakaatteja.

Vilkasimme ohimennen toisiimme, -- tuntematon pysähtyi äkkiä, heilautti
hattuaan ja pisti minulle kättä.

-- Kuinkas te voitte ja kuinka te pääsitte sieltä Venäjältä? -- kysyi
hän.

Tuijotin häneen ällistyneenä ja koetin penkoa hänen muotokuvaansa
niiden henkilökuvain joukosta, joita viime aikain vaiheissa oli niin
lukuisasti mieleeni painunut.

-- Ettekö tunne? -- kysyi hän, samalla kuin mustiin silmiin virisi
hymyilevä ilme. -- Kukkuluu-luu!

Kuin salamanväläyksessä selvisi minulle: siinähän seisoi miekannielijä
Långström.

Silmäilin hänen kiiltokaulustaan ja valkeita liivejään enkä tahtonut
tietää, mitä sanoa. No niin, hän kuului nykyään sirkusseurueeseen, joka
juuri oli saapunut kylään. Hänen piti naulata ilmotusplakaatteja
telefoonipylväisiin ja kiire oli kova, sillä samana iltana oli jo
ensimäinen näytös. Niin että, terve sitte vain ja hyvää vointia!

-- Mutta tuota, -- sammalsin, kun hän oli jo menossa, -- kuinkas te
silloin vankilassa pärjäsitte ja pääsittekö piankin pois?

-- Kyllähän minä aina pärjään, -- kukku-luu-luu! -- sanoi Långström
olkapäänsä yli ja iski silmää.

Seuraavassa hetkessä oli hän jo harpannut lähimmän telefoonipylvään
ääreen, jonka kylkeen hän alkoi naulata sirkusilmoitusta, missä muiden
maailmankuulujen esiintyjien joukossa mainittiin: "Kaikissa maanosissa
tunnettu miekannielijä signor Longomaro".



MATTI RENTONEN


Sataa tuhuuttaa. Me istumme nelisin vajassa suuren sammalkasan kupeella
lautojen ja sementtitynnyrien lomassa. Kolme meistä syö evästä
yhteisestä kopasta, mutta vanhin joukosta, Matti Rentonen, istuu hieman
erillään ja syö omasta kopastaan, joka leivän ohella näkyy sisältävän
rosollia ja paistettua haukea.

Se on omituinen mies tuo Rentonen. Papinkirjan sanovat sillä olevan
pitkän ja kirjavan eikä tunnu olevan sitä maailman sopukkaa, missä
hän ei olisi liikkunut. Mutta työssä hän on kätevä ja uuttera,
aamuvarhaisesta hän on liikkeellä ja sunnuntait hän käyttää
kalanpyyntiin. Hän pystyy kirves- ja sementtityöhön, ja ojankaivajana
han kuuluu olevan vallan mestari, suutarina ja räätälinä toimii hän
taasen kotitarpeiksi. Sanalla sanoen: hän on kaikenniekka.

-- Kan Ni svenska också?

Tällä kysymyksellä ällistytti hän minut ensi päivää yhdessä
työskennellessämme. Kun vuorostani kysyin, missä ja milloin hän oli
ruotsia oppinut, vastasi Rentonen rauhallisesti:

-- Jag kunde inte alls finska, när jag kom tili Finland.

Mitä, ettäkö hän ei osannut lainkaan suomea silloin kun Suomeen tuli!
Miten hitossa se oli ymmärrettävä?

-- Jo, jag är född i Sverige, -- kuului Rentosen tyyni vastaus.

Siis että hän olisi muka Ruotsissa syntynyt? Se nyt ainakin oli oikein
emävale. Mutta mene tiedä. Voiko yleensä kukaan tietää, missä
tuollainen mies on syntynyt? Hän on vain ilmestynyt tämän maan pinnalle
ja sillä hyvä. Ja miksei se ilmestyminen yhtä hyvin olisi voinut
Ruotsissakin tapahtua, sillä kaikissa tapauksissa puhuu hän ruotsia
komeasti ja lausunta on vallan kadehdittavaa. Muualta hän joka
tapauksessa on tänne Pohjanmaalle kulkeutunut.

Hänen iästään on yhtä mahdoton kuin alkuperästäänkään sanoa mitään
varmaa. Hän tuntuisi olevan siinä viisissäkymmenissä, mutta yhtä hyvin
saattaisi hän olla neljän- tai kuudenkymmenen vanha. Ei hän kysyttäessä
suinkaan pyri ikäänsä salailemaan, mutta hänen ilmottamaansa
vuosimäärään ei voi luottaa. Sillä maan ja taivaan välissä ei kerta
kaikkiaan ole mitään asiaa, jota hänen omituinen mielikuvituksensa ei
varustaisi omilla lisäyksillään.

Mutta kaikista vaikein on saada selvää hänen silmistään. Ei silti, että
hänellä olisi arka ja kaihteleva katse. Mutta huolimatta siitä, että
hän tavallisesti puhuteltaessa katsoo suoraan silmiin, en ole lainkaan
selvillä, minkä väriset ja minkä luonteiset yleensä hänen silmänsä
ovat. Väliin minusta näyttää, että niissä on kaihi ja että ne ovat
hyvin likinäköiset. Mutta eivät ne ole sitäkään. Varmimpana minuun on
piintynyt mielikuva, että ne ovat monisärmäiset tai toisin sanoen että
ne ovat kokoonpannut lukemattomista pikku silmistä aivankuin
hyönteisten näköneuvot. Niin että hän yhdellä haavaa, päätään
kääntelemättä, kykenee näkemään suuren joukon eri asioita ja maisemia.
Ja todellakin, kun hän istuu eteensä tirkistellen ja kertoo
uskomattomia juttujaan, tuntuu ihan siltä kuin hän katselisi aivan
toisenlaisiin maailmoihin kuin me muut.

-- Se on kova valehtelemaan, -- sanovat.

Mutta se ei ole totta. Onko hänellä kertoillessaan valehtelijan ilme
kasvoillaan? Päinvastoin -- hänellä on totinen, miltei harras ilme. Ei
hymyn häivähdystäkään eikä mitään väijyviä silmäyksiä, että uskovatko
nuo tai käsittävätkö nuo, mitä päättömyyksiä minä tässä laskettelen.
Ei, hän näkee asiat ja tapahtumat omilla omituisilla silmillään ja
näkemistään kertoakseen on hän saanut liukkaan sananlahjan. -- -- --

Olemme lopettaneet kylmän päivällisateriamme ja kukin ottaa
tupakkivehkeensä esille.

-- Herra se on kirjailija, -- arvelee Rentonen, saatuaan piippunsa
kuntoon.

Kun minä olen nyökäyttänyt myöntävästi, jatkaa hän:

-- Kirjailijaksi minullakin oli aikomus ruveta, vaikka se on muilta
hommilta jäänyt. Muutamia romaaneja minä ennätin kirjottaa, mutta
niitäkään ei tullut julkaistuksi. Juhani Aholle minä olen vain
kirjottanut joukon luonnoksia, jotka Aho sitten on kirjottanut
puhtaaksi ja julkaissut. Elämäkertaa se on minulta myös moneen kertaan
kärttänyt ja luvannut hyvät rahat, mutta ei ole tullut sitäkään
kirjotetuksi.

Hän vaikenee ja tirkistelee tyhjään ilmaan ikäänkuin muistellen, mitä
mainitsemisen arvoista hänellä vielä olisi kirjallisista puuhistaan.
Sillävälin juolahtaa mieleeni, että mahtaako hän osata venäjää, kuten
ruotsiakin, sillä mainitsihan hän tässä eräänä päivänä Venäjälläkin
liikkuneensa, jopa olleensa Japanin sodassakin. Voisinpa kokeilla, kun
nyt vain saisin kokoon jonkunlaisen lauseen niistä harvoista
venäjänkielen sanoista, jotka ovat muistissani säilyneet.

-- U vas papirosi? -- työnnän vihdoin umpimähkään tulemaan.

Päätään kääntämättä ja rauhallisesti, aivankuin olisimme koko ajan
puhuneet venäjää, vastaa Rentonen pitkällä lauseella, josta ymmärrän
ainoastaan polttaa- ja piippu-sanojen venäläiset vastineet.

-- Se osaa tuo Rentonen ryssääkin, -- sanoo toinen nuoremmista miehistä
ja vääntäytyy vatsalleen sammalille, päin Rentosta.

-- Onhan sitä Venäjällä liikkuessa täytynyt oppia, -- vastaa Rentonen
vaatimattomasti.

-- Missäpäin te siellä enimmiten olette liikkunut?

-- Ympäri Venäjän. Pietarissa minä olen käynyt kymmeniä kertoja.
Viimeksi olin siellä silloin, kun tämä herrakin pääsi sieltä Krestystä.

-- Enpäs minä Krestyssä ollutkaan, vaan --

-- Ai niin, toisessa vankilassahan te olittekin! Mikäs peijakas se nyt
olikaan?

Hän räpäyttää silmiään ja ponnistaa ankarasti muistiaan.

-- Shpalernaja.

-- Ka se justiin! -- vilkastuu Rentonen ja lyö näppiään. -- Siellähän
minä teidät ensi kerran näin. Minä muistelinkin tässä ensi päivää
työssä ollessani, että missä ihmeessä minä olen tuon herran ennen
nähnyt, kunnes sitte äkkiä välähti mieleeni, että siellähän se oli
Pietarissa. Minä olin sotamiesten kanssa murtamassa ovia ja sitte kun
nämä vangit alkoivat purkautua ulos, niin juuri siinä isossa käytävässä
kuljitte ihan minun ohitseni. Minä vielä ajattelinkin, että eiköhän
tuokin vain ole suomalainen, mutta eihän siinä sellaisessa hötäkässä
ollut aikaa puhutella. Joo, oli se rytäkkää silloin.

Hetken eteensä tirkisteltyään jatkaa hän:

--- Siitä on jo kolmisenkymmentä vuotta, kun minä ensi kerran olin
Pietarissa. Se oli Aleksanteri kolmannen aikana.

-- Taisitte olla tuttukin keisarin kanssa? -- arvelee iva suupielessään
toinen nuoremmista miehistä.

-- Joo, -- vastaa Rentonen tyynesti, -- minä tunsin hänet jo ennen
ensimäistä Pietarissa käyntiäni. Kun hän vietti kesää Langinkoskella,
olin minä hänellä apuna lohia onkimassa. Ja voi jumalatonta --
vilkastuu hän yhtäkkiä, -- minkälaisen lohen me muutamanakin päivänä
saimme! Keisari itse oli onkimassa ja minä laitoin rannalla
keisarinnalle kahvinuotiota. Silloin alkoi keisari yhtäkkiä huutaa,
että Rentonen hoi, tulepa vähä auttamaan. Minä juoksin alas ja näin
keisarin kiskovan vapaa minkä jaksoi, mutta onki vain ei noussut
vedestä. Mikä köriläs siinä mahtaakaan olla! päivitteli keisari ja niin
vankka mies kuin se olikin, niin ei saanut hievahtamaankaan. Vasta kun
minäkin tartuin vapaan, saimme sen maalle kiskotuksi. Mutta kyllä se
olikin venkale! Pituutta sillä oli kuin hyväliäkin seinähirrellä ja
paksuimmalta kohdaltaan se oli aivankuin tuo sementtitynnyri. Ja kyllä
se piti elämää siinä rannalla. Yksi huiskaus vain pyrstöllä ja nuotio
kahvipannuineen oli tipotiessään. Keisarinna siunaili pensasten takana
ja keisari huusi, että Rentonen hoi, nyt se pääsee takaisin koskeen.
Silloin minä hyppäsin kahareisin sen selkään ja kun minä pari kertaa
sivalsin puukolla niskaan, niin jo asettui sätkyttelemästä.

Rentonen pysähtyi hiukan henkeään vetämään. Sytytettyään piippunsa
jatkoi hän tyynemmin:

-- Asettui pakana. Mutta kyllä keisari muisti siitä lohesta kertoa
kaikille niille korkeille herroille, joita pitkin kesää hyppäsi siellä
hänen puheillaan, ja aina lopetti hän kertomuksensa siihen, että ilman
tätä Rentosta se lohi olisi päässyt häneltä koskeen. Ja sen lohijutun
takia keisari pääsikin minusta niin tykkäämään, että ihan väkisin oli
syksyllä viedä minut muassaan Pietariin. Mutta minulla kun oli silloin
naimahommat vireillä, niin ei sopinut lähteä. Vasta seuraavana
kevättalvena minä kauppa-asioissa lähdin Pietarissa käymään.

-- No silloin te tietenkin kävitte keisarin luona kylässä?

-- Enpä tiedä, olisiko silloinkaan tullut käydyksi, ellei keisari,
minun kulkiessani Talvipalatsin ohi, olisi sattunut akkunasta näkemään
ja viittonut sisälle tulemaan. Silloinhan siinä ei tietenkään auttanut
muu kuin meno. Vahdit eivät meinanneet ensin päästää sisälle, mutta kun
keisari aukasi akkunan ja ärjäsi, että tie auki, musikat, niiu ne
olivat samassa kuin siivellä pyyhkäistyt kahden puolen portaita ja
kiväärit kunnia-asennossa. Sitten kuului keisari selkänsä taa huutavan,
että Mari hoi, Matti Rentonen tulee meille, toimitapas pannu tulelle.

-- Vai oikein kahvit annettiin, -- ja tällä kertaa oli välihuomauttajan
ääni äskeistäkin ivallisempi.

Mutta Rentonen ei ollut siitä millänsäkään, jatkoi vain kaikessa
rauhassa:

-- Kahvit juotiin ja sitte käytiin pöytään. Ja se oli syöntiä, se!
Pöytään istuttiin siinä yhden paikkeilla ja syöntiä kesti tuonne kello
kuuteen. Aina vain uusia ja uusia ruokalajeja kantoi sisäpiika pöytään.
En minä tiennyt puoleksikaan niiden nimiä eikä niitä tarvinnut purra
eikä niellä ne sulivat heti kielelle. Ja ne viinit ja liköörit sitten!
Ei ole Matti Rentonen ennen eikä jälkeenpäin laskenut suunsa nahalle
sellaisia tavaroita. Niissä sitä oli makua ja voimaa, niin että sen
tunsi ihan varpaannenissään. En muistanut ollenkaan kotiintuloa,
vaunuillako vai kantamalla lienevät kulettaneet, mutta kortteeristani
minä vain seuraavana aamuna itseni löysin. Ja niin oli mukava olla kuin
olisi pumpuleissa maannut. Kokonaisen viikon kesti sitä humalaa. Ei
tarvinnut muuta kuin yhden tsaijukupin ryyppäsi, niin kohta oli humala
ennallaan. Jos lienevät kalliita ostaa sellaiset viinit -- ja
kalliitapa ne tietysti ovatkin --, niin kyllä ovat samalla näkyisiäkin.
Mutta kun minä sitten asioille lähtiessäni pistin käden taskuuni, niin
sielläkös oli hienon hieno sikarikotelo, täynnä niitä samoja sikareja,
joita minä keisarin luona olin ihastellut, ja jokaisen sikarin
ympärille oli kääräisty sadan ruplan seteli.

-- Tietenkin priima havannasikareja?

-- Kyllä ne olivat parempaa tavaraa kuin havannat. Ne olivat Persiassa
valmistettuja ja saahi niitä oli lähettänyt yhden vaununlastin
keisarillp nimipäivälalijaksi. Niistä kun imasi savun ja vetäsi
keuhkoihinsa, niin harmajaksi veti silmät. Kaksi vuotta kesti minunkin
polttaa sen kotelon täyttä.

-- No kuinka mahdottoman paljon siinä sitten oli sikareja?

-- Ei muuta kuin kaksikymmentä kappaletta. Mutta niistä ei tarvinnut
kuin savun kerralla imaista, niin se riitti koko päiväksi. Joo,
sellaisia ne olivat Aleksanteri kolmannen sikarit.

Aivankuin tuntien vieläkin suussaan niiden maun, sylkäsi hän kielelleen
herahtaneen veden, otti tupakkimassinsa esille ja ryhtyi haikein ilmein
täyttämään piippuaan sota-ajan humalapitoisilla tupakinruupuilla.

-- No se kotelo taitaa olla teillä vieläkin tallella? -- katkasi meistä
joku äänettömyyden.

-- Ei ole enää. Monta vuotta minä sitä säilytin enkä suostunut hullu
myömään, -- vaikka kerrankin Norjan konsuli tarjosi siitä
viittäkymmentä tuuhatta. Joensuun markkinoilla se sitten minulta
varastettiin.

Rentonen kopisti tuhkat piipustaan ja me nousimme kaikin työhön
käydäksemme.

-- Kylläpä rupesi tuulemaan, -- virkkoi ovelle astuen vanhempi Rentosen
työtovereista. -- Ihan luokaksi sujuttaa puutkin.

-- Ei tuo ole vielä tuulta eikä mitään, -- arveli Rentonen. -- Mutta
jos te olisitte olleet sellaisessa myräkässä kuin minä kerran
Liverpoolista Austraaliaan seilatessani, niin tietäisitte, mitä tuuli
on.

-- Joka paikassa se on tuo Rentonen ehtinyt olla kuin merelläkin.

Ottamatta miksikään tätä huomautusta kertoi Rentonen:

-- Kun oltiin Kanarin saarten kohdalla, puhkesi lännestä käsin
sellainen myrsky, että joka ainoa purjeen tilkku oli heti tuhansina
riekaleina ja köydet kuin rullalangat poikki. Mutta meillä oli
kapteenina mies, joka ei ollut hätäpoika. Kun lastina oli sinkkiköysiä,
joita vietiin Austraaliaan kultakaivoksiin, komensi kapteeni niistä
laittamaan tiheät verkot, jotka jännitettiin uusien purjeiden
selkäpuolelle. Samaa sinkkiköyttä pantiin tietysti kaikkien
katkenneiden tilalle. Ja sitte sitä lähdettiin. Voi hyvänen aika sitä
menoa! Aallot olivat viisi kertaa niin korkeita kuin tuo asuinrakennus,
mutta laivanköli ei muuta kuin välistä hipasi korkeimpia aallonharjoja.
Ne, jotka eivät ehtineet kannen alle, saivat pysytellä pitkänään
takilla ja pidellä kiinni mistä saivat. Aamusella kun myrsky puhkesi
Kanarin saarten kohdalla, niin illalla oltiin Austraaliaan rannassa.
Kapteeni sanoi, että jos vielä olisi parikaan tuntia jatkunut sitä
menoa, niin laiva olisi siitä vauhdista syttynyt tuleen. Kuuma se
olikin jo, niin että terva kihisi lankunsaumoissa. Mutta kaikista
merkillisintä oli, että kun tuuli tempasi kapteenin lakin matkalla,
niin se tuli seuraavana päivänä Austraaliaan. Tuuli oli lennättänyt sen
Afrikan mantereen yli Intian merelle, jossa se oli tarttunut muutaman
englantilaisen ongarin lipputankoon. Ongari oli myöskin matkalla
Austraaliaan ja kun se seuraavana päivänä laski samaan satamaan, missä
mekin olimme, ja kun meidän kapteeni meni sinne tuloryypyille, niin
löysi hän sieltä lakkinsa. -- Mutta jospa häntä lähtisi taas tiiliä
kalkuttelemaan.

Rentonen kiipesi vanhan rakennuksen vintille, jossa hän purki uuneja.
Toiset miehet ryhtyivät uusia hirsikerroksia salvamaan. Minä toimitin
minkä mitäkin, kunnes nousin vintille Rentosen työtä katsomaan.

Vinttikamarista, jossa hän työskenteli, oli välilattia jo purettu,
ainoastaan alemman huoneen ohuet ja puolilahot kattolaudat olivat enää
jälellä. Niiden päälle oli Rentonen, joka työskennellessään seisoi
niskojen päälle asetetulla lankulla, kasannut irrottamansa tiilet.
Niiden painosta olivat heikot kattolaudat murtumaisillaan.

Akkunanatkin oli otettu pois paikoiltaan, siitä ryöpsähti tuuli sisään
ja tuiskautti Rentosen silmät pölyä täyteen.

-- Saakeli! -- äsähti hän ja jätti paikkansa siivotakseen silmiään.

Häiriössään loikkasi hän lankultaan tiilikasan viereen, astuakseen
siitä minun luokseni vinttiin. Mutta samassa --

Niin, ei muuta kuin valtava räsähdys, Rentonen ja tiilikasa hävisivät
silmänräpäyksessä näkyvistäni, huoneen täytti sakea tiilikivenpöly ja
alhaalta kuului vyöryvien tiilten raminaa, jota säesti joukko
katkonaisia kirouksia. Sitten vaikeni kaikki, sankka pöly vain kiiri
ulos ovista ja akkunoista. Seisoin paikoillani kuin siihen
jäähmettynsenä.

-- No mitenkä siinä kävi? -- kuulin alhaalta kirvesmiesten kyselevän.

-- Kun pääsisi ylös täältä pirun kattilasta, -- kuului Rentonen ähkien
ja käheästi sanovan.

-- Ei siinä toki henki mennyt.

-- Mitäs tämä nyt, toisenlainen täräys se oli Port Arthurissa -- äh,
perhana, kun nuo tiilen mukurat likistävät jalkaani...

Silmänräpäyksessä vapauduin jäähmetyksestäni ja riensin alas. Alemman
huoneen lattia oli kokonaan purettu, joten Rentonen oli tiilten ja
laudanpätkien seassa pudonnut kellariin saakka. Perkkasimme hänet
sieltä nopeasti esille. Vaatteet olivat pahoin repeytyneet, kasvot ja
kädet verinaarmuilla eikä hän kyennyt seisomaan. Toinen jalka oli
aivankuin rampaantunut ja vasemmassa kylessä tuntui tuimia pistoksia.
Varmaankin oli joku kylkiluista katkennut. Hän yski ja kakisteli ja
sylki verta.

Autoimme hänet varovasti etehiseen ja asetimme seinän nojalle istumaan.
Toinen kirvesmiehistä lähti hevosta hakemaan.

-- Oli se jutkaus, -- alkoi Rentonen kylkeään pidellen. -- Mutta eri
kiepin minä tein Japanin sodan aikana Port Arthurissa. Juuri kun minä
patterilla seisten tarkastelin kiikarilla japanilaisten asemia,
ampuivat ne neljänkymmen sentin kanuunalla ihan minun jalkaini juureen.
Tuiskis vain ja minä lensin kerinkantturia neljän viisikerroksisen
rakennuksen yli ja putosin päälleni ratsuväen heinävarastoon. Jollei
sitä olisi sattunut alle, niin huonommin olisi tainnut käydä kuin
tässä. Mutta kun siinä oli tuhatkunta kuormaa heiniä alla, niin ei
muuta kuin tupsahdin sinne sekaan, makasin siellä tunnin pari
pökerryksissä ja konttasin sitten maahan.

-- Mutta ettekö te ollut Kuropatkinin armeijassa, -- en malttanut olla
huomauttamatta, -- mitenkä te sitten Port Arthuriin jouduitte?

-- Kuropatkinin armeijassahan minä aluksi olinkin, mutta kun sieltä
Port Arthurista alkoi kuulua yhä huonompaa, niin Kuropatkin sanoi
minulle eräänä päivänä, että kuulepas Rentonen, etköhän sinä lähtisi
sinne Port Arthuriin vähän katastamaan sen Strösselin hommia, asiat
tuntuvat olevan siellä vähän hullulla tolalla. No mitäpäs siinä, minä
lähdin, ja niin minä jouduin Port Arthuriin. Mutta enhän minä voinut
siellä enää asioita auttaa, Stösseli oli pannut ne jo siksi pilalle.
Vaikka kyllä siellä vielä useamman kerran äkäisesti tapeltiin.
Muutamanakin yönä, kun japanilaiset yrittivät rynnäkköä, hoidin minä
yksinäni kolmea kanuunaa. Siinä sitä mies tarkeni! Mutta kyllä minä sen
varan pidin, että aina yksi kanuunoista oli äänessä.

Syleksittyään ja korjattuaan asentoaan jatkoi hän:

-- Mutta uloshyökkäykset ne vasta poikaa olivat. Minä olin aina
ratsuväen joukossa. Pahus vieköön, kun siinä sivallettiin miekalla,
niin päätön mies jäi vain paikalleen seisomaan ja pää, puhua polittaen
mennessään, lensi monen sylen päähän. -- Joo, kyllä siellä tapeltiin,
mutta eihän niitä asioita sillä saatu autetuksi. Huomasi sen jo itse
Stösselikin ja sanoi kerran mulle kahden kesken, että kuulepas
Rentonen, mitähän jos sinä lähtisit japanilaisten ylipäällikön luo
antautumisesta neuvottelemaan. Mitäpäs mulla oli sitä vastaan ja niin
minä lähdin Nokin puheille. Siinä se sitten oli jyky mies! Ja höyli. Se
kun piti minua vieraana, niin sitä tiesi olleensa kestissä. Semmoinen
illallinen ja semmoiset viinat, että... että ne ovat harvat miehet,
jotka sellaisia ovat liiviinsä pistäneet. Mutta --

Hän sai jälleen ankaran yskänkohtauksen ja sylki verta. Siitä
toinnuttuaan lopetti hän lauseensa:

-- Mutta sikarit sillä oli huonommat kuin Aleksanteri kolmannella.

Hevosen hakija palasi. Me autoimme Rentosen miehissä rattaille, johon
hänet asetettiin heinien päälle makuulleen. Siten lähdettiin häntä
viemään lääkärin luo.

-- Eihän siinä nyt vain pahasti kolista? -- kysyin, kun hevonen lähti
liikkeelle.

-- Eikös mitä, -- arveli Rentonen, -- toista se oli kun minä
puurisodassa haavotuin ja ne lähtivät sellaisilla härkävankkureilla
minua ampulanssiin viemään. Ne ne sitten vasta olivat ihmeelliset
ajopelit...

Hevonen loittoni enkä minä ehtinyt sen pitemmälle kuulla.



PUNAKAARTIN PÄÄLLIKKÖ


Tyyni pakkasaamu. Aurinko tekee nousuaan ja nuoret, solakat petäjät
tien kahden puolen hohtavat kullalta. Ei ääntä, ei tuulen henkäystä.

Edelläni kapealla tiellä astelee pienenläntä mies, jonka hiukan lenkoja
sääriä verhoavat tervanruskeat pieksunvarret ja jonka paittoonhihassa
on valkoinen nauha. Päässä hänellä on korville vedetty kangaslakki ja
olallaan kantaa hän kivääriä samaan tapaan kuin lapiota kannetaan.
Hänellä on parrattomat, älykkäät kasvot, jotka, tiesi mistä syystä,
tuovat vastustamattomasti mieleeni Topeliuksen kuvaaman korvattoman
Hieronymus-munkin.

Kun tämä samainen mies paria kuukautta aikaisemmin ensi kerran ilmestyi
suojeluskunnan harjoituspaikkaan, menivät kulmani hänet nähdessäni
ryppyyn.

-- Saisivat tuollaiset murhasta rangaistut sentään pysyä poissa meidän
joukostanme, -- kuiskasin eräälle ryhmäpäällikölle.

-- Ketä täällä sellaisia on? -- kysyi ryhmäpäällikkö ällistyneenä.

-- No, tuo Siiran Juuso.

-- hä?

-- Mitä, onhan hän murhasta istunut Kakolassa.

-- Kakolassa! Ei kuuna päivänä! Sillä on yhtä puhdas papinkirja kuin
kellä hyvänsä meistä.

-- No sepä nyt kumma. Itsehän se minulle kerran kertoi olleensa
murhasta Kakolassa. Vieläpä jutteli tarkalleen senkin, miten se murha
tapahtui.

Ryhmäpäällikkö purskahti nauramaan.

-- Se on jutellut sen omasta päästään. Kyllä se lovehtia osaa.

Olin aivan ymmällä enkä tiennyt mitä uskoa. Minun täytyi tiedustaa
asiaa toisiltakin, mutta kaikki purskahtivat nauramaan ja vakuuttivat,
että ilman aikojaan se Juuso oli sellaista jutellut. Mutta minun oli
vaikea sittekin uskoa, sillä niin elävästi oli Juuso eteeni maalannut
tuon murhatapauksen.

Pari vuotta sitä ennen olin tavannut Juuson ensi kerran. Poikkesin
hänen kotiinsa tietä kysymään ja Juuso oli pihalla kiviä hakkaamassa.
Tiedustin, missä hän oli niin taitavaksi kivimieheksi oppinut.

-- Kakolassa, -- vastasi Juuso.

-- Jahaa. Tuota... minkä takia te siellä?

-- Tuli murha tehdyksi, -- ja sitten kertoi Juuso yksityisseikkoja
myöten, kuinka hänellä eräässä tanssitilaisuudessa kehittyi riita
toisen pojan kanssa ja kuinka se lopulta päättyi siihen, että se toinen
riitapuoli hänen kätensä kautta menetti henkensä. Kymmenen vuotta siitä
oli tuomittu, mutta kahdeksalla hän oli päässyt.

Kaiken tuon oli Juuso kertonut totisin ilmein ja siitä lähtien oli hän
mielikuvituksessani esiintynyt murhamiehenä. Mutta nyt vakuuttivat
kaikki, ettei siinä ollut hiventäkään perää. Juuso oli nyt
kertakaikkiaan sellainen, että hän saattoi kenelle hyvänsä syöttää
pajunköyttä ja tehdä sen mitä totisimmalla naamalla.

Tarkastelin miestä ja hänen ovelia munkin kasvojaan salakähmää ja
mielenkiintoni heräsi. Totisesti, olipa sillä mielikuvitusta! No,
suojeluskuntaan hän liittyi, vaikka olikin jo perheellinen keski-iän
mies, ja oli siitä lähtien sen innokkaimpia jäseniä. Ja kun sota
puhkesi ja meitä pienoinen joukko marssi naapurikylään, missä jouduimme
kahakkaan ryssien aseistaman hulinakaartin kanssa, oli Juuso mukana.
Kun hän siellä esiintyi vanginvartiana, sai hänen mielikuvituksensa
suuria aikaan. Naamallaan tuo ikitotinen ilme jutteli hän vangeille
mitä pöyristyttävimpiä juttuja sodan kulusta ja ajoi heidän päänsä
muurahaisia täyteen, niin että he tunnustivat kaiken, mitä tietää
tahdottiin.

Sellainen mies oli tuo edelläni asteleva kivääriniekka.

Yösydännä me olimme kymmenmiehisen suojeluskuntalaisosaston kanssa
tulleet tänne Tuulenperälle, pitäjän etäisimmälle ja omaperäisimmälle
kulmakunnalle. Meidän piti panna täällä toimeen pieni suursiivous,
sillä toinen toistaan hälyyttävämpi viesti oli täältä viikon kuluessa
saapunut. Täällä oli muka oma punakaarti, jonka sanottiin syksystä
pitäin harjotelleen. Kiväärejäkin niillä huhu tiesi olevan ja
ryöstöillä olivat uhkailleet. Rauhalliset ihmiset olivat peloissaan ja
pyysivät apua. Ja todistukseksi siitä, etteivät he turhia hälynneet,
toimittivat he esikuntaan valokuvan, jossa osa Tuulenperän punakaartia
nähtiin ampuma-asennossa.

No, tämähän oli jo oikein kouraantuntuva todistus. Parasta lähteä
hieman puhdistusta tekemään, sillä eipä tiennyt, mitä ne hurjurit
siellä metsien ja louhikkojen keskellä suunnittelivat, ne kun
tuulenperäläiset muutenkin olivat sellaista yksipäistä väkeä. Aina ne
saapuivat kuntakokouksiinkin joukolla vastaan panemaan ja kun
kruununmiehet menivät sinne viinanpolttoja, hirventappojuttuja tai
metsänvarkauksia tutkimaan, saivat he aina palata tyhjin toimin.
Silloin olivat tuulenperäläiset kaikki yhtäällepäin kuin sian jalat.

Mutta nyt ne pannaan pihtiin ja opetetaan esivaltaa kunnioittamaan. Ja
ennenkaikkea: selkäpuoli täytyy turvata kaikilta kapinavehkeiltä.

Ylösnousun aikana me olimme saapuneet ensimäisiin taloihin ja
yllättäneet muutamia päämiehiä aamupannun äärestä. Syytettyjä ja muuten
epäiltyjä oli jo melkoinen joukko koottuna perukan suurimpaan taloon.
Heitä olivat suojeluskuntalaiset jääneet vartioimaan, mutta minä ja
Juuso olimme nyt tavottanassa itse Muukan Mattia, miestä, joka täällä
oli kaiken sieluna ja joka oli esiintynyt punakaartin ylipäällikkönä.

En ollut koskaan Muukan Mattia nähnyt. Mutta puhuttavan olin kuullut
sitä enemmän. Hirvien salametsästäjä, rettelöitsijä ja kiukkuinen
sosialisti. Ja nyt ennenkaikkea tihutöitä suunnittelevan punakaartin
päällikkö! Minuun oli jo syöpynyt varma mielikuva pahankiskoisesta ja
rumasta miehestä.

Nyt me siis Juuson kanssa olimme matkalla häntä pyydystämään. Tiesivät
hänen eräiden muiden perukan punaisimpien kanssa olevan tervanpoltossa
täällä metsässä. Olimme Tuulenperältä ajaneet ainakin penikulman, niin
että nyt me jo olimme ihan maailman laidassa, sivistyneen yhteiskunnan
äärimmäisillä rajamailla. Loppumattomia saloja ja louhuisia kallioita.
Todellakin sovelias ympärist tuollaiselle ryöväripäällikölle.

Hevosen olemme jättäneet erääseen torppaan ja astelemme nyt peräkkäin
kohti tervahyttiä, jonne louhikoiden välitse kiemurtelee kapea tie. Tuo
Juuso se tuntee tiet ja paikat, sillä tuskin on pitäjässä sitä salon
sopukkaa, missä hän metsäretkillään ei olisi kierrellyt.

-- Tuskin olette tätä tietä ennen kulkenut? -- kysäsen.

-- Olenpa kuin olenkin. Toissa syksynä opastin täällä poliisia, kun hän
etsi viinatehdasta.

-- No löysittekö?

-- Eipä tuo löytynyt, vaikka minä kuletin niin lähitse tehdasta, että
sikunan haju nenään pisti.

-- Te siis tiesitte tehtaan?

-- Tiesin.

-- Vaan ette sanonut poliisille?

-- Mitäs minä hänelle sanomaan, kun ei pöljäke siitä hajusta kerran
hoksannut. Vaikka kuletin tuulen alapuolelta ihan lähitse sivu.

Edessämme kohoaa metsän keskeltä musta savupatsas.

-- Tuolla taitaa olla se tervahytti?

-- Siellä se on.

Jännitys kohoaa ja me astelemme ääneti edelleen.

-- Mahtaakohan niillä olla täällä matkassaan kiväärejä?

-- Saattaisipa olla.

Aika veijari tuo Juuso! Nytkin minun on aivan mahdoton tietää, sanoiko
se tuon tosissaan vai ilman aikojaanko minua pelotellakseen. Oli miten
oli, mielikuvituksessani näen jo vihaisten silmien kiiluvan hytin
seinähirsien raoista ja kiväärinpiippujen ojentuvan meitä kohti.

Ei, tässä on parasta olla varuillaan. Varovasti, ettei Juuso sitä
huomaisi, ryhdyn irrottamaan mauserpistoolia kotelostaan, Mutta juuri
kun olen sen ulos saamaisillani, kalahtaa piipunnokka kotelon reunaan.
Juuso kääntää päätään ja hänen toinen suupielensä vetäytyy hymyyn.
Aivankuin siihen olisi kirjoitettuna: "Ähää, joko miestä rupesi
jänistämään!" Minua harmittaa ja äkeänä astelen minä Juuson
kantapäillä.

Kuuluu kirveen kapsetta ja hytti tulee näkyviin. Kummassakin pesässä
loimottaa tuli ja tornista pursuaa sakea juurikkasavu. Hytin edustalla
heiluu puolikymmentä kirvestä niin että terät auringossa välkehtivät.
Niitä heiluttaa, tervaksia pieniessään, puolikymmentä nokista miestä.
Silmänvalkuaiset vain muljahtelevat nokisten naamojen keskeltä. Ne
näkevät meidän lähestyvän, mutta kukaan ei pysähdy työssään eikä käännä
päätään, häränsilmää vain vääntävät.

-- Onko Muukan Matti täällä?

Ei vastausta. Kuin vihan väellä iskevät kirveitään tervaspuihin.

-- Onko Muukan Matti täällä?

-- Kyllä kai se oli täällä, mutta missä nyt lie, -- murahtaa yksi
joukosta.

Juuso nyhjäsee minua kylkeen ja viittaa tervanpolttajain asumusta,
pientä, puolittain maan sisään rakennettua saunaa. Ettäkö meidän
pitäisi sinne, tuollaiseen rotanpesään? Entäpä sieltä pamahtaa? No, ei
auta, täytyy yrittää, Juuso tempaa oven auki ja peräkkäin työnnymme
matalasta ovesta sisään.

Pimennosta kiukaan kupeelta häämöttävät parin mieshenkilön ääriviivat.

-- Onko Muukan Matti täällä?

-- Tässä on, -- vastaa toinen ja astuu valopiiriin.

Tarkastelen häntä uteliaana ja totean, ettei hänellä ole häntää eikä
kavioita, eipä edes sarventynkiä päässä. Eikä hän missään muussakaan
suhteessa sovi yhteen sen kuvan kanssa, minkä minä huhujen pohjalla
olen hänestä muodostanut. Pitkä, ryhdikäs, nuori mies, oikea sotilaan
vartalo ja kasvonpiirteet säännölliset. Puku on kyllä risainen ja
napiton takki on kiinnitetty pitkällä tervastikulla. Univormun puolesta
siis sovelias proletääriarmeijan kenraali.

-- Teidän on nyt lähdettävä meidän mukaan. Kysymyksessä on tutkinto
täkäläisen punakaartin toiminnasta.

-- Mitäpäs siinä, lähdetään vain.

Hänen äänessään ja käytöksessään ei ilmene mitään uhmaa. Huomaa kai
olevansa siksi alakynnessä.

Kun olemme saapuneet hevosemme luo, istun minä Juuson kanssa rekeen ja
Matti saa asettua kannaksille.

-- Te sitä saitte istua Venäjällä vankinakin, -- alottaa hän liikkeelle
lähdettyämme keskustelun.

Kas vain, kun yrittää lähennellä!

-- Sain äskettäin loppuun luetuksi sen teidän vankilateoksenne, --
jatkaa hän.

Kas, kas!

-- Missähän ne ilmiantajat mahtavat nykyään olla, jotka Riian
rintamalla karkasivat venäläisten puolelle?

Hän pakottaa minut väkisinkin keskusteluun. Ja kun kerran on alkuun
päästy, pitää hän huolen, ettei puheen aihetta puutu. Vilkkaasti
siirtyy hän asiasta toiseen ja tietoja hänellä on enemmän kuin
odottaisikaan tuollaiselta kiveliön eläjältä. Muun muassa "Oman maan"
ja "Suomalaisen lakiteoksen" on hän lukenut kannesta kanteen.
Erehtymättömästi käyttelee hän vuosilukuja ja hänen asiatietonsa on
varmaa.

Tutkintopaikkaan ehtiessämme on hän jo ratkaisevasti saanut
mielenkiintoni puolelleen. Tutkittaessa esiintyy hän varmasti eikä
hänessä ilmene hiventäkään siitä pälyilevästä pelosta, jonka vallassa
toiset tutkittavat ovat. Vastauksen velkaa ei hän jää kertaakaan eikä
hänen tarvitse sanojaan hapuilla, -- kuin kirjasta lukien sanoo hän
sanottavansa. Kuten kaikki itseopiskelleet käyttää hän mielellään
muukalaisia kulttuurisanoja. Mutta hän viljelee niitä ihmeen taitaasti
ja lausuu ne hyvin. Tarkkaan erityisesti tätä seikkaa enkä huomaa hänen
kertaakaan niitä väärässä merkityksessä käyttävän.

Punakaartin olemassaoloa ja omaa osuuttaan siinä ei hän lainkaan pyri
kieltämään. Se on perustettu tietystikin järjestyksen ylläpitoa varten
rauhattomuuksien sattuessa. Eihän nykyään tiedä, mitä sattuu, kun työ
ja kapitaali kaikkialla törmäävät yhteen. Saattoihan esimerkiksi
milloin hyvänsä toisilta paikkakunnilta tulla kaikenlaisia
pakkoluovuttajia. Eikö sellaisten varalta ollut järjestyskaarti hyvä
olemassa?

No hyvä, mutta mitäs Matilla oli siihen sanomista, kun täällä useat
todistajat vakuuttivat, että hän oli uhkauksilla pakottanut miehiä
kaartiin liittymään?

Matti muljautti pari kertaa silmiään ja teki tarmokkaita
aivoponnistuksia. Sitten:

-- Minä uhkasin ampuma-aseiden menetyksellä niitä, jotka eivät
kaartiin liity. Siihen minut taasen pakotti se Krydlovin julistus --
muistattehan kai sen? -- jossa hän uhkasi riisua aseista kaikki muut
paitsi työväen kaartit. Jos tämä uhkaus pantaisiin täytäntöön, pelkäsin
minä kyläkuntamme menettävän tuiki tärkeät metsästysaseensa ja
pelastaakseni miehet siitä vahingosta pakotin minä heidät liittymään
työväen kaartiin.

Aika kanalja, he, he! Nyt se ei ole voittanut puolelleen ainoastaan
mielenkiintoani, vaan suorastaan myötätuntoni. Sillä on järki
paikallaan ja väittelijänä hän on ihan mestari. Kun hänellä saapuvilla
olevain isäntäin kanssa sukeutuu väittely, tukkii hän heiltä suut
järkiään. Mikähän toinen Joonas hänestä juristina olisi kehittynytkään!

Hän on selvästikin päätään pitempi muuta kansaa täällä Tuulenperällä.
Ja kun hänestä tuollaisena resupekkana ja hirvenampujana ei ole voinut
tulla koko kyläkunnan johtajaa, niin on hän asettunut proletaarien
etupäähän! Yksilöllinen luonne, joka on kaivannut vaikutusvaltaa ja
johtaja-asemaa ja jonka sosialismi on kokonaan toisarvoista laatua. Jos
porvarillinen maailma olisi tarjonnut hänelle kohoamistilaisuutta,
olisi hän varmaankin ollut nuhteeton porvari.

Tutkimus on osottanut, että Tuulenperältä tuoduissa hätäviesteissä on
ollut enemmät kuin puolet liikaa -- kuten on niin tavallista
tällaisissa tapauksissa. Lapsellista rentoilua ja uhittelua,
äkseerausta koivukankien ja luodikkojen kanssa ja kaiken pohjana
talollisten ja mökkiläisten välille syntynyttä epäluuloa, kinastelua ja
kyräilyä. He ovat miltei kaikki, niin talolliset kuin mökkiläisetkin,
jollakin tavoin sukua keskenään ja tarvitsevat jokapäiväisessä elämässä
yhtämittaa toisiaan. Ei siis muuta kuin hieman isällistä manausta
oikealle ja vasemmalle ja kukin saa lähteä herransa rauhaan. Tietysti
visusti muistaen velvollisuutensa maan laillista esivaltaa kohtaan.

Muukan Matti työnnäikse uudelleen peräkamariin, jossa oikeutta on
istuttu. No, mitäpä hänellä vielä on sanottavaa?...

-- Minulta on mennyt tässä työpäivä hukkaan, kortteeriini on puolisen
penikulmaa enkä minä ole syönyt kuin kerran tänä päivänä.

He, he, selvä viittaus siihen, että koska hän on tavallaan voittanut
oikeudenkäynnissä, niin hänen on luonnollisesti saatava myöskin kulut.
Olosuhteiden pakosta ei hän niitä nyt vielä tällä kertaa voi sen
suoremmin vaatia.

-- No hyvä, tässä muutama markka, että saatte ruokaa. Tietystihän
miehen syödä täytyy.

Siihen päättyi puhdistusretkemme Tuulenperälle. Jouduin kohta sen
jälkeen pois kotinurkilta, keskelle suurempia tapauksia. Tuulenperä ja
Tuulenperän teräväpäinen punakaartinpäällikkö ehtivät monikertaan jäädä
mielestäni, kunnes viimemainittu seuraavana kesänä odottamatta ja
kokonaan uudessa haahmossa sukelsi näköpiiriini.

Olin käymässä läänin pääkaupungissa. Suomalaista vakinaista armeijaa
muodostettiin parastaikaa ja kasarmi oli jo ryssien jäliltä siivottu ja
korjattu meikäläisten sotilasten käytettäväksi.

Harjotuskentällä oli vilkas elämä. Pysähdyin katsomaan kentän laiteella
harjottelevaa joukkuetta, jota komensi raikasääninen ja ryhdikäs
aliupseeri. Siinä oli touhua ja tulista hoppua ja komentosanoja
sinkoili kuin rakeita aliupseerin suusta.

-- Maahan! Ylös! Maahan! -- Mutta sepä nyt on sakramenskattua, ettette
te opi oikealla tavalla maahan heittäytymään! Kun vihollinen alkaa
tulen, niin siinä ei olekaan aikaa kötystellä. Vai onko teillä
paperista luut? Pitäisikö olla tyynyt ja patjat alle, että miehet
uskaltaisivat pitkälleen heittäytyä? Ei, seisovilta jaloin sitä pitää
paiskata itsensä, niin että luut rusahtavat. Kas näin!

Aliupseeri näytti mallia ja todellakin se oli komea temppu. Kenttä vain
jymähti, kun tuo solakka mies silmänräpäyksessä asettui pitkin maata.

-- Ja nyt uudelleen!

Hän komensi miehet juoksuun, sitten yhtäkkiä maahan, taas ylös ja
juoksuun, juosten itse mukana ja huutaen moitteita milloin koko
joukkueelle, milloin yksityisille sotilaille.

-- Kuinka sinä jalkojasi siellä venytät? Liukkaammin niiden pitää
nousta! Oikean sotilaan pitää liikkua kuin vietereillä! -- Maahan! Äh,
kun jokainen kömpii omia aikojaan! Sen pitää käydä kuin leimaus, kuin
yksi vihainen suhaus! Ja kuka riivattu siellä pitää kantapäitään
pystyssä? Vihollisen maalitauluna! Maahan heittäytyessä pitää miehen
mennä litteäksi kuin köyhän vuoden kakku!

Kierrettyään miehineen takaisin kentän laitaan komensi hän lepoon, otti
lakin päästään ja kuivasi hikeä otsaltaan. Sitä tehdessään osui hänen
katseensa minuun; hän asetti lakin päähänsä, katsoi tarkempaan, teki
sitten kunniaa, astui luokse ja pisti kättä.

Katsoin ja katsoin -- no, herra nähköön, Muukan Mattihan se oli!

-- Vai sotapoikana sitä tekin olette?

Niin, kutsunnan kautta oli Matti viime talvena joutunut armeijaan ja
nyt oli hänestä jo tehty aliupseeri. Sai toisia harjottaa.

-- Kyllä niiden vätysten kanssa tarkenee, -- virkkoi hän, sytyttäen
tarjoamani paperossin. -- Niissä on sitte sellaisia juurikoita, että
vihaksi tosiaan pistelee, vaikkeihan sitä suuttua saisi. Mutta kunhan
minä niitä parikaan kuukautta vatkaan, niin norjenee siinä luut.

Hänen silmänsä välähtivät ja intohimoisesti imi hän savuketta.

Oliko aikomus jäädä armeijaan sivu palvelusajan?

Oli kyllä. Syksyllä ylennettäisiin hänet vääpeliksi ja silloin sopi
palkankin puolesta kyllä jäädä. Siitäpä sopi sitten, jos sotilaan
ammatti alkaisi kyllästyttää, hakea esimerkiksi poliisin virkoja.

-- Mutta täytyy lähteä niitä taas leipomaan, koska majurikin näkyy
kentälle tulevan.

Hän viskasi paperossinpätkän maahan, pisti minulle kättä ja palasi
miestensä luo.

-- Asento! -- kajahti sieltä niin, että kaiku lähimmistä seinistä
vastasi, ja sitten: -- Juoksuun mars, mars! Maahan! Ylös! Mars,
mars!...



TOTINEN ISRAELIITTA


-- Pojat, arvatkaapas, mikä sen nimi on? -- kääntyi hulivilin näköinen
nuorukainen, joka vaunussa istui lähinnä Justus Anttosta, toisten
toveriensa puoleen.

-- Kaiketi Aaprahami.

-- Taikka Noak.

-- Ei kun Justus.

-- Ha, ha, ha! -- remahti koko poikajoukko nauramaan. -- Onpa sillä
oikein vanhan testamentin aikuinen nimi!

-- Vanhaa se on muutenkin tekoa.

-- Ja lujaa.

-- Niin että tarkenee siinä ryssä, kun Justuksen kanssa koittosille
joutuu.

Justus Anttonen, villapuseroineen ja sarkatakkineen, hieman kuluneine
naapukoineen, kinttaineen ja tervalta tuoksuvine lapikkaineen, veti
päänsä hartiain väliin ja tuijotti itsepintaisesti ikkunasta ulos.
Hänen luisevat, hieman kesakoiset kasvonsa ja pienet, harmaat silmänsä
eivät ilmaisseet mitään. Sen vuoksi tyrehtyi toisten kiusanteko, he
jättivät hänet rauhaan ja alkoivat naljailla muuten.

Anttosta lukuunottamatta he olivat keskenään tuttuja jo vanhastaan ja
yhtenä joukkona he olivat Kemiin tulleet. Siellä he olivat
matkailijakodissa ensi kerran nähneet Anttosen, joka oli omia aikojaan
Kemiin saapunut. Ja kun he eilen illalla oppaan kintereillä hiipivät
rantaan ja lähtivät jäätikön yli Haaparannalle taivaltamaan, oli
Anttonenkin ilmestynyt heidän seuraansa. Tuo öinen jäätikkömatka
vaivoineen ja vaaroineen oli vienyt kaiken heidän huomionsa, niin
etteivät he olleet saaneet tilaisuutta tunnustella tuota outoa
tulokasta. Oikea mies se tietysti oli, koska se kerran oli
matkailijakodissa hyväksytty ja oppaan huostaan jätetty.

Nyt, kun edessä oli pitkä rautatiematka halki Ruotsin maan eikä
tarvinnut enää mitään santarmiväijytyksiä pelätä, sopi käydä tuosta
kesakkonaamaisesta yksineläjästä selvää ottamaan. Hänen koko
olemuksessaan oli jotakin, mikä vastustamattomasti herätti kiusanteon
halua. Ja he yrittivät. Mutta siitä oli seurauksena, että he saivat
tietää ainoastaan hänen nimensä ja kotipaikkansa; sitten vetäytyi hän
niin visusti kuoreensa, että heidän väkisinkin täytyi jättää hänet
omaan rauhaansa.

Tultiin Saksan mantereelle ja päädyttiin Lockstedtiin. Siellä oli
suuret joukot jo ennemmin tulleita suomalaisia, joilla oli viheriät
univormut, ja jotka olivat mahtavia opistaan ja kokemuksistaan. Niiden
keskelle hupeni vastatullut joukko kuin pisara mereen. Vapaana kasvanut
tukka leikattiin, päälle puettiin samanlainen nuttu kuin toisillakin ja
jalkaan täytyi kiskoa oudonmalliset, kireät saappaat, jotka olivat
raskaat niiden pohjiin isketyistä rautanauloista.

Anttonen joutui erilleen matkatovereistaan ja hänet osotettiin tupaan,
jonka asujamina oli uppo-outoja viheriätakkeja. Suomalaisia ne
kuitenkin olivat ja uteliaina ne kerääntyivät hänen ympärilleen Suomen
uutisia kuulemaan. Mutta paljonkos Anttonen niitä tiesi ja jos tiesi,
niin eipä siitä kertomisesta tullut juuri mitään, kieli kun hänellä nyt
kerran oli tottumaton käymään -- vai itsessään luonteessako lie vika
ollut. No, nimensä hän kuitenkin ilmotti ja kotiseutunsa. Mutta sekös
poikain naurunhermoja kutkutti.

-- Justus Anttonen. Justus -- Justus -- Justus! Mistähän mies oli
kaivanutkin sellaisen nimen? Ja ihanko se oli kirkonkirjoissa?

He tarkastelivat uutta tulokasta joka puolelta ja kiusanteon halu
virisi kuin itsestään.

-- Oliko hän lähtiessään tervannut naamataulunsa vai?

-- Ehkä ne nuo pisamat olivatkin jälkiä viimekesäisestä lannanajosta?

Lopulta, kun kiusanteko yhä yltyi, kääntyi Anttonen tulevista
huonetovereistaan pois ja lausahti jurosti:

-- Mitä tuossa tyhjää... aikamiehet!

No, eihän sellaiselle "Justukselle" pitkän päälle mitään mahtanut.
Hänet täytyi jättää rauhaan.

Saksaan lähdöstään ja tuloseikkailuistaan jutellessaan tiedustivat
toverit, tietysti vain pilanpäiten, mikä Anttosen oli saanut matkaan
lähtemään ja jättämään kotituvan lämpimät.

-- Lähdinpähän vain.

Sen tarkempaa selitystä ei Anttoselta saatu. Ja tuskinpa hän olisi
kyennyt sanoin tulkitsemaankaan niitä tunteita, jotka hänet olivat
sisä-Suomen syrjäisestä seudusta liikkeelle saaneet.

Hän oli pienen talon poika, isolukuisen sisarussarjan nuoremmasta
päästä. Niin kotiväki kuin kyläläisetkin olivat tottuneet pitämään
häntä hieman omituisena ja yksinkertaisena. Kotoa ei hän liikkunut
juuri koskaan ja teki työtä ahkerasti. Lukemaan ja kirjottamaan
oppiminen oli hänelle ollut ylen työlästä, mutta oppinut hän lopulta
oli, jopa saanut katekismuksen lähtemättömästi päähänsä, minkä nojalla
hän rippikoulusta oli suoriutunut kaikella kunnialla.

Maailmansodan sytyttyä oli nähty se ihme, että Justuksesta oli tullut
ahkera sanomalehden lukija. Heti työstä tultuaan kaappasi hän
sanomalehden käteensä, istui pöytään ja alkoi pää käsiin tuettuna
itsekseen lukea. Sotatiedot kiinnittivät tavattomasti hänen mieltään.
Muille ei hän niistä kuitenkaan koskaan puhunut eikä kukaan sen vuoksi
tiennyt, missä määrin hän nautti saksalaisten voitoista -- tai
oikeammin sanoen venäläisten tappioista. Mahdoton hänen olisi ollut
perustella tunteittensa suuntaa. Se oli hänelle äidinmaidossa
periytynyt vuosisatojen takaa ja sellaisena se oli hänelle selviö, joka
ei kaivannut mitään perusteluja.

Kun hän kerran sai kuulla hämäräperäisen huhun, että Suomesta menisi
nuoria miehiä Saksan sotaväkeen, tuli hän omituisen rauhattomaksi. Yötä
ja päivää pyörivät hänen ajatuksensa siinä asiassa, kunnes hän lopulta
kaikessa hiljaisuudessa kääntyi kylänsä nuoren kansakoulunopettajan
puoleen. Opettaja sattui tietämään asioista koko joukon enemmän ja
niinpä toimitti hän Justuksen sellaisen miehen yhteyteen, joka lähetti
miehiä Saksaan. Viikon päivät pohti Justus vielä asiaa, sitten otti hän
matkarahat ja hävisi jäljettömiin.

Nyt oli hän siis yhtenä numerona kuuluisassa Saksan armeijassa ja sai
aamusta iltaan päntätä päähänsä sotatemppuja. Työlästä se oli, miltei
vielä työläämpää kuin katekismuksen oppiminen. Hikoillen ja punottaen
ponnisti hän parhaansa, mutta siitä huolimatta sateli hänen päälleen
ärhentelyjä ja kirouksia kuin rakeita. Luonnollisesti ristivät toverit
hänet Sven Tuuvaksi ja kiusantekoa jatkettiin, milloin siihen vähänkin
oli tilaisuutta.

-- Mitä tuossa tyhjää... aikamiehet! -- saattoi hän korkeintaan sanoa,
kun kiusanteko meni kovin pitkälle, kääntyi pois ja vetäytyi erilleen.

Erillään ja yksikseen hän eleli tavallisestikin. Toisinaan näytti hän
puhuvan itsekseen ja hänen muutoin niin juroilla kasvoillaan nähtiin
usein omituinen hymy.

-- Liekö tuo täysijärkinenkään, -- arvelivat toverit.

Mutta tämän arvelun todisti Justus Anttonen perättömäksi, oppimalla
lopulta perusteellisesti sotilaalle kuuluvat temput ja tehtävät. Ne
olivat nyt hänen päässään ja ruumiissaan yhtä lujassa kuin katekismus.
Hänestä tehtiin tämän jälkeen konekiväärimies ja käytyään läpi uuden,
hikeä ja puristusta kysyvän kurssin, tuli hänestä nuhteetön
konekiväärisotilas.

Vaikka hän ei ollutkaan valituksen sanaa kertaakaan suustaan laskenut,
näytti hän tämän jälkeen suorastaan tyytyväiseltä. Konekivääriin, jonka
kanssa hän oli saanut hikoilla, tuntui hän kiintyneen yhtä suuresti
kuin siihen hevoseen, jolla hän kotona oli ajanut puita ja lantaa. Hän
tunsi sen nyt kuin viisi sormeaan ja hän tuntui suhtautuvan siihen kuin
elävään olentoon, jolle voi puhella. Sen pienempiä lukko-osia kantoi
hän loma-aikoina mielellään taskussaan, otti ne yksin ollessaan esille,
katseli ja siveli niitä, kasvoillaan tuo omituinen hymynsä.

Toverien puolelta nautti hän tämän jälkeen suurempaa arvonantoa.
Kiusanteot lakkasivat ja häneen suhtauduttiin suopean leikillisesti.
Sen avomielisemmäksi ei Anttonen siitä kuitenkaan muuttunut, vaan
erilleen vetäytyneenä eli omaa elämäänsä, kuten aina ennenkin.

Vaikka hänen sotilasuransa nyt olikin vähemmän ohdakkeinen, niin yksiä
ja toisia kommelluksia niitä sattui vieläkin. Kerran tuli hän
saksalaista upseeria vastaan, katsoi häntä silmiin ja hymyili omituista
hymyään, mutta ei tehnyt merkkiäkään, mikä olisi vivahtanut
kunniantekoon. Siitäkös upseeri myräkän nosti. Ärjyi ja tiuski. Mutta
mitäpäs Anttonen hänen sanoistaan ymmärsi, katsoi vain kulmainsa alta
ja kun upseerin puheesta ei sen parempaa tolkkua tullut, käänsi hänelle
selkänsä ja lähti matkaansa jatkamaan.

Upseeri tuli perässä ja ihan säkenöi. Saatuaan käsiinsä suomalaisen
upseerin oli hän uudelleen Anttosen kimpussa.

-- Miksi et tehnyt kunniaa? -- sai Anttonen nyt omalla kielellään
kuulla.

Puhuteltu nieleskeli tyhjää ja murahti:

-- Ei tullut tehdyksi.

-- Ei tullut tehdyksi! Mutta etkö sinä tiedä, että upseereille on
tehtävä kunniaa? Muutoin tulee rangaistus.

Anttonen ei puhunut mitään, kyräsi vain kulmainsa alta.

-- Tee kunniaa ja pyydä anteeksi, niin pääset tällä kertaa sillä.

Taasen pari tyhjää nielausta ja sitten:

-- Kun en kerran silloin tehnyt, niin en tee nytkään.

Suomalainen upseeri kohautti avuttomuutensa merkiksi olkapäitään ja
sanoi jotakin saksalaiselle.

-- Sinut ammutaan, ellet täytä velvollisuuttasi.'

-- Vaikka tähän paikkaan... niin en tee!

-- Tomppeli!

Paikalle oli kokoontunut toisiakin suomalaisia upseereja. Miehissä
ryhtyivät he juttelemaan saksalaiselle.

-- Se on yksinkertainen ja omituinen mies, jota yleensä ei voinut
vakavasti ottaa... Suomalainen itsepäisyys oli siinä kehittynyt
sairaloisuudeksi ja niin edespäin.

No, jos niin oli, niin pääsköön ankarimmasta rangaistuksesta, mutta
arestia hänen ainakin tuli saada. Ja niin sai Justus Anttonen
suoraapäätä marssia putkaan.

Kyllä hän oli oppinut kunnianteon niinkuin muutkin sotilaan temput eikä
hänellä ollut mitään sen suorittasta vastaan, mutta se saksalainen
upseeri oli nyt kerta saanut hänen luontonsa sellaiseen umpisolmuun,
ettei siitä kunnianteosta olisi sillä kertaa tullut mitään, ei vaikka
hänet olisi siihen paikkaan ammuttu, kuten hän sanoi. Umpisolmu aukeni
kyllä omia aikojaan -- ja olisi auennut ilman arestiakin -- ja sitten
kävi kaikki taas tavallista menoaan.

Lähdettiin lopulta Riian rintamalle ja siellä osotti Anttonen, että jos
häneltä jotakin puuttui, niin ei ainakaan rohkeutta ja miehen mieltä.
Öisissä taisteluissa näkivät toverit hänen silmissään oudon kiillon ja
hänen järeä leukansa tärähteli mielenliikutuksesta ja taisteluinnosta.

Tuli vihdoinkin kauan kaivattu Suomeen lähdön päivä ja niin saapui
Justus Anttonen viheriässä jääkäritakissa kotimaan mantereelle. Hänet
määrättiin Karjalan rintamalle ja ehtimättä kotona pistäytyä riensi hän
taistelutanterille.

Pelottomana ja taitavana konekiväärimiehenä otti hän osaa lukuisiin
verisiin taisteuihin. Mutta vasta vapaussodan lopulla, kun punainen
hirmu oli painunut viimeiseen suppiloonsa, Karjalan kannakselle, pääsi
Justus Anttonen oikein omaa kutsumustansa täyttämään.

Oli riennetty voitosta voittoon ja kasvavalla vauhdilla pakeni
vihollinen Pietaria kohti. Takaa ajavan joukon edessä oli suurempi
rautatieasema, joka oli vallattava viholliselta. Luultiin
sen tapahtuvan kädenkäänteessä, ja huolettomasti, tiheässä
marssikolonnassa, eteni valkonauhainen vallottajajoukko leveätä tietä,
jonka kummallakin puolen oli metsäiset harjut, ja joka edessäpäin teki
äkkikäänteen oikealle, päätyen samassa puheenalaiselle asemalle ja sitä
ympäröivään huvilakylään.

Yhtäkkiä, kun joukko oli noin puolen kilometrin päässä tien mutkasta,
alkoi kummaltakin sivulta ja edestäpäin räiskyä kiväärituli, jota
säesti konekiväärien papatus. Silmänräpäyksessä joutui valkoinen
kolonna silmittömän epäjärjestyksen valtaan. Miehet heittäytyivät
suinpäin ojiin, joissa heitä makasi sikin sokin ja toistensa päällä,
kenenkään kykenemättä kivääriään käyttämään. Konekiväärit ja
ammusvarastot jäivät tielle, kun hevoset kaatuivat vankkurien edestä.
Kuulat vihelsivät ilmassa ja pieksivät maantietä.

-- Kun saisi yhdenkään kuularuiskun tuolta tieltä, että panisi sen
laulamaan niitä piruja vastaan!

Mutta kukapa lähti tielle? Sehän oli sama kuin varma kuolema. Ei
auttanut muu kuin maata hievahtamatta ja purra hammasta.

-- Hei, katsokaahan, pojat!

Kurkisteltiin varovasti ja nähtiin miehen, hartiat kyyryssä, loikkaavan
tielle kohti konekiväärivankkureita. Kuka se hurjimus on? Katsokaahan
vain, eikö se siinä tuokiossa kierähdä nurin!

-- Jääkäri Anttonen se on. Katsokaa, nyt se kiskoo kuularuiskua
perässään. Hurja mies! Kylmäverinen mies! Niin, ja oikea mies! Jääkäri!

Anttonen katosi ojan taa konekivääreineen. Pensaat kuuluivat ruskavan
ja sitten sekaantui tuohon helvetinmusiikkiin uusi konekiväärin
papatus. Vielä monias hetki ja vihollisen tuli tien oikealla puolen
alkoi vaimenemistaan vaimeta, kunnes se sammui kokonaan.

Tuokion kuluttua alkoi tuo vapauttava papatus kuulua toiselta
suunnalta. Seuraus: vihollistuli vasemmalla puolen heikkeni
heikkenemistään ja sammui.

-- Hurraa! Nyt pääsi taas hengittämään.

Nopeasti järjestyivät valkoiset ketjuihin ja alkoivat edetä asemaa
kohti. Muuan joukkue oli päässyt jo aseman näkyviin. Sieltä tuiskusi
kuulia vastaan. Maattiin pitkänään ketjussa ja ammuttiin, että kiväärit
savusivat.

Edessä, aivan lähellä, papatti konekivääri. Se piti saada vaikenemaan
ja sitä kohti suunnattiin kiivas tuli.

Papatus lakkasi ja joukkueen päällikkö oli muutamain miesten kera
lähdössä valtaamaan konekivääriä. Mutta silloin pisti edessä olevien
pensasten suojasta näkösälle Justus Anttosen pää. Hänen kesakoisilla
kasvoillaan oli vihastunut ilme ja hänen leukansa tärähteli.

-- Piruakos te siellä tyhjää luksutatte... aikamiehet! -- huusi hän.

-- Mitä, eikö siellä ole vihollisen konekivääri edessä?

-- Vihollisen! Minähän siellä rukkini kanssa olin.

Anttonen lähti takaisin ja nolona alkoi ketju ryömiä samalle suunnalle.
Todellakin, Anttonen siellä oli ypöyksin konekivääreineen, jonka hän
oli pannut jälleen papattamaan asemaa kohti. Ketju makasi takana ja
suuntasi kivääritulensa samaan paikkaan.

--- Mitä nyt? Anttosen rukkihan vaikeni. Saiko mies surmanluodin?

Ei, hengissä oli mies, mutta patruunat näkyivät loppuneen. Neuvottoman
näköisenä ja korvallistaan kynsien kyyrötti hän suojuksen varjossa. --
Mutta mitäs nyt!

Anttonen oli suinpäin lähtenyt syöksymään rautatien tavaramakasiinia
kohti. Henkeä pidättäen ja kiväärinsä unohtaen seurasivat miehet hänen
kulkuaan yli kentän, jota vihollisen kuulat pyyhkivät.

Perille pääsi kuin paasikin! Mutta mitä ihmeen tekemistä sillä siellä
makasiinissa oli? Ja eikö siellä saattanut joutua vihollisten kynsiin?

Kohta se nähtiin. Anttonen töytäsi takaisin omiansa kohti ja kumpikin
kainalo hänellä oli täynnä -- konekiväärin patruunavöitä. Hurraa, se
oli käynyt verottamassa vihollisen ammusvarastoa!

Pian päästi hänen rukkinsa jälleen iloisen papatuksen. Mutta nyt alotti
vihollinen oikealla olevista huviloista tuiman sivustatulen. Kävi liian
kuumaksi. Ryömien ja hiipien täytyi ketjun vetäytyä turvallisempaan
paikkaan. Anttosenkin rukki vaikeni ja hän itse seurasi ketjun mukana.
Äkämystyneen näköisenä hiveli hän konekiväärin lukkoa, jonka hän oli
irrottanut ja tuonut mukanaan. Yhtäkkiä hän suutahti ja kavahti
pystyyn.

-- En jukoliste jätäkään rukkiani! -- äsähti hän ja syöksyi pensasten
keskelle.

Hullu mies, nyt se varmasti meni surman suuhun!

Muutama jännittynyt hetki, pensaat alkoivat huojua ja Anttonen palasi,
raahaten konekivääriä perässään. Hän oli avopäin, liekö sitten lakki
ammuttu päästä. Moniaan hetken seisoi hän koneensa ääressä ikäänkuin
neuvottomana, mihin nyt ryhtyä. Sitten tarttui hän jälleen konekiväärin
korviin ja lähti oikealle.

Hänen nähtiin hiipivän huvilain keskellä pitkin lankkuaidan sivua.
Sitten hävisi hän erään nurkan taa. Vielä joku tuokio ja siltä
suunnalta alkoi kuulua tuttu papatus.

Huvilarakennuksista suunnattu sivustatuli vaikeni. Ketju eteni
äskeisiin asemiinsa ja alkoi sydämen kyllyydestä ampua asemarakennusta.
Pian se oli kypsä. Eräästä akkunasta liehutettiin valkoista lippua.

Kuinka, sehän oli Anttonen, joka hääräsi asemarakennuksessa ja heilutti
kepin nenässä valkoista liinaa! Hän se oli vallannut rakennuksen ja
tahtoi tehdä nyt tiettäväksi, että se kuului valkoista väriä
tunnustaville.

Mutta se hänen lippunsa? Sehän oli miehen paita! Niin, kun ei parempaa
siinä kiireessä saanut käsiinsä, oli Anttonen kuorassut paidan
päältään. Ei hän silti itsekään aataminpuvussa ollut, vaan oli
pujahtanut jälleen villapuseroonsa ja sarkatakkiinsa.

Kun valkoiset joka haaralta juoksujalkaa riensivät asemaa kohti, alkoi
Pietarin suunnalta kuulua raskasta puhkumista. Sieltä läheni kaikessa
komeudessaan punavandaalien panssarijuna, ruiskuttaen sivuilleen tulta
ja kuolemaa. Voittohuudot vaikenivat ja kukin heittäysi lähimpään
suojapaikkaan.

Asema, jonka räystäsakkunasta roikkui Anttosen paita, jäi typötyhjäksi.
Tuossa tuokiossa joutuisi se jälleen vihollisen huostaan.

Mutta oliko panssarijunassa sattunut jotakin häiriötä? Se vaikeni,
alkoi tuhahdella äkäisesti ja työntyi sitten perä edellä sinne, josta
oli tullutkin.

Kävi selville, että Anttonen rukkinsa kanssa oli jälleen ollut
toimessa. Hän oli suunnannut tuhoisan pistetulen panssarijunan
vaunuihin, saanut siellä aikaan pahan häiriön ja pakottanut koko
otuksen pötkimään tiehensä.

Riennettiin uudelleen asemalle. Mutta vieläkään ei kaikki ollut ohi.
Etemmäs radankäänteeseen oli oivallisesti sijotettu yksi vihollisen
kanuunoista ja se toimi vielä. Se oli asetettu kaivokseen, josta sitä
ladattaessa ei näkynyt ollenkaan. Mutta laukaistaessa kohosi se ylös
kuin mikähän luolahirviö ja sylki asemaa vastaan tuhoa ja kuolemaa
kylväviä kranaatteja.

Se täytyi vaientaa ja vallata. No, ei hätääkään, Anttosen oli nähty
rakkineen kiiruhtavan sille suunnalle. Ja aivan oikein, hänen koneensa
papatus kuultiin jo selvästi. Odotettiin henkeä pidättäen, luolahirviö
ei kohottanut enää päätään. Hurraata huutaen riennettiin paikalle ja
vallattiin tykki.

Nyt oli asema kokonaisuudessaan vallattu. Nahkansa säilyttäneet
punaryssät pakenivat suinpäin Pietaria kohti. Reservi ajoi niitä takaa,
mutta hyökkäysjoukko leiriytyi asemalle ja lähitaloihin.

Justus Anttonen oli päivän sankari, oli sitä moninkertaisesti.
Totisesti täytyi sitä miestä juhlia. Asemasaliin laitettiin
illallispöytä, jonka katteeksi haalittiin mitä parasta käsiin saatiin.
Ja löytyihän sitä yhtä ja toista runsaan sotasaaliinkin joukosta.

Konttorista saatiin nojatuoli, se sijoitettiin illallispöydän päähän ja
Justus Anttonen pakotettiin siihen istumaan vastaanpanostaan
huolimatta. Yksi jääkäritovereista ryhtyi pitämään hänelle puhetta.
Mutta Anttosella oli kauhea nälkä, hän ei joutanut seuraamaan puhetta,
vaan haukkasi suun täydeltä eteen asetettuja ruokia.

Puhe päättyi tietysti päivän sankarille kohotettuun huikeaan
eläköönhuutoon. Sen jälkeen ehdotti puhuja, että Anttosta kannettaisiin
tuolissaan ympäri salin. Hyvä, hyvä! Tukevat kädet tarttuivat
nojatuoliin ja nostivat sen ilmaan.

Ällistyneenä kyyristyi Anttonen ja tarrasi lujasti käsipuihin. Hänen
poskessaan pöngötti valtava suupala. Hätäisesti puri hän sen hienoksi,
nieli alas ja murahti:

-- Mitä tuossa tyhjää... aikamiehet!



VÄKEVÄ MIES


-- Klink, klank! Klink, klank! Kuulen sen uneni läpi ja kun hetken
kuluttua havahdun toukokuun aamun raikkaaseen valoon, kaikuu nyt
selvästi vasaran iloinen helke taampana seisovasta pajasta.

Siinä on jotakin niin eloon herättävää ja työilon täyteistä tuossa
pajavasaran helkkeessä. Sitä kuullessaan on mahdoton loikoilla ja
vegeteerata. Tuntuu kuin jokainen solu rupeaisi elämään ja äänekkäästi
kaipaamaan työnteon jännitystä, ponnistusta mitä hyvänsä, mikä vain saa
aikaan jotakin uutta ja ennen olematonta.

Nyt vaikenee helke, mutta sen sijaan kuuluu selvästi palkeen
huokuminen. Se on syvää ja tasaista kuin jättiläiskeuhkojen hengitys.
Ja kun se sammuu, niin taas:

-- Klink, klank! -- iloisesti ja työhön kutsuvasti.

Kuinka virkistävästi tuo helke mahtoi vaikuttaa Lutheriinkin, joka
lausui sitä kuullessaan, että seppä vasarallaan lyö lujemmin taivaan
portille kuin munkki rukouksen höpinällään.

-- Klink, klank! Työhön, työhön! Se saa mieleni tulvilleen lapsuuden
aikaisia pajamuistoja tonttuineen ja palkeessa kyyröttävine muorineen.

Pukeutuessani koetan arvailla, kuka on taloon tullut sepäksi.
Jaakko-seppäkö, taitava pyssymestari ja intohimoinen metsänkävijä, vai
Veeliseppä, voittamaton viikatemestari? Kummankin jälleennäkeminen on
minulle oleva mieluisa kohtaus.

Pajan kattoluukku on auki ja ovi sepposen selällään, niin että
auringonsäteet ulottavat kosketuksensa ahjoon ja pölyisiin palkeisiin.
Alasimen ääressä seisoo kookas ja notkealiikkeinen mies ja heiluttaa
isoavasaraa, pudottelee sitä hehkuvalle raudalle, niin että koko paja
jymähtelee ja seinille ripustetut monenlaiset rautaesineet hyppivät
samaan tahtiin.

Se on Veeli-seppä. Ihka samanlaisena ja juuri noin vasaraa heiluttavana
olen nähnyt hänet jo varhaisimman lapsuuteni aikana. Kuinka moneen
kertaan hän liekään siitä ajasta ehtinyt kiertää kaikki pitäjän talot?
Sillä kesää ja talvea aamusta iltaan tekee hän yksinomaan sepäntyötä.
lieneekö pitäjässä niitä kiesejä tai sitä kirkkorekeä, jota hän ei
olisi raudoittanut ja niitettäneenkö näitä lakeuksia sellaisella
viikatteella, jota hän ei olisi takonut? Eikä hän näytä vähääkään
vanhentuneen sitten lapsuuden päivieni. Aina hyvällä tuulella ja
myhäilevänä. Mutta pajahan onkin paikka, jossa ihmisen on mahdoton
pysyä juonikkaana ja pahantuulisena. Hehkuva ahjo, huokuva palje ja
helkkävä alasin, kaikki laulaa siellä samaa työiloa. Se on paikka,
johon tuodaan kaikenlaista rampautunutta rojua, mutta josta kaikki
lähtee uutena ja puhtaana. Joka hetki syntyy siellä jotakin uutta. Kuka
sellaisessa paikassa voisi pahantuulensa säilyttää ja kuka sellaisessa
paikassa ennen aikojaan vanhenisi?

-- No päivää, vieläpä sitä kaimaakin näkee, -- sanoo seppä ja ojentaa
lujan, nokisen kouransa. -- No nyt lietsomaan! Ei taida minun tarvita
enää sinua sinne penkille nostaa?

Kaikki käy kuin parikymmentä vuotta sitten.

-- No nyt lietsomaan! Nehän olivat aina sepän ensimäiset sanat, kun
minä pikku poikasena aamuisin ilmestyin pajan kynnykselle. Ja sitten
tarttui hän minua kainaloihin ja nosti palkeen viereen penkille, niin
että minä hyvin ulotuin vivun varteen.

Vuoren jättiläisenä esiintyi seppä silloin silmissäni. Varsinkin
syksyiltoina, kun ovesta ammotti pimeys kuin seinä, kun ahjo valaisi
pajaa punertavalla hohteellaan ja kun seppä suurena ja nokisena,
hikikarpalot ohimoillaan, takoi alasimen ääressä niin, että tuliset
kipunat ja kähisevät kuonan pirstaleet sinkoilivat ympäri pajaa. Minä
kyyristyin penkilläni niiltä suojaan ja tunsin rajatonta ihailua tuota
väkevää miestä kohtaan.

Väkevä hän oli. Kuinka mieltä hiveleviä olivatkaan hänen
kyläseikkailunsa, joita hän kertoili lepohetkinä piippua poltellessaan.
Oikea Lemminkäinen hän oli nuorena miehenä ollut, tyttöjen suosikki ja
poikain kateuden esine. Selkäsaunoja ne vierailla kylännurkilla hänelle
aina olivat suunnitelleet, mutta ei niistä koskaan ollut mitään tullut.
Kuinka se eräskin pieksiäisyritys nyt olikaan ollut? Sunnuntai-iltana
oli seppä lähtenyt eräälle kaukaisemmalle kylännurkalle, johon häntä
oli pyydetty sepäntöihin. Kylän pojilla oli vanhaa kaunaa häntä
kohtaan, ne tiesivät hänen tulostaan ja olivat joukolla asettuneet
kujalle odottamaan. Jokaisella oli aseenaan seipäät ja sen lisäksi
pullotti kunkin taskussa suuri kivenmukura. Kahdenpuolen tietä ne
seisoskelevat ja kyräävät. No, seppä lähenee huoletonna miessä ja
viheltelee tapansa mukaan. Ensimäisen kohdalle tultuaan sanoo hän
iloisesti päivää ja menee kättelemään. Samalla ottaa hän kiven pojan
taskusta ja on ihmettelevinään, että mitä sinä tällä teet. Seppä
unohuttaa kiven luonnollisesti omaan käteensä, jatkaa huoletonna miessä
matkaansa poikajoukon halki ja viheltelee. Pojat luimistelevat, mutta
kukaan ei uskalla ensimäisenä asettaan kohottaa. -- -- --

No niin, seppä työntää jäähtyneen raudan ahjoon ja minä tartun palkeen
vipuun kuin vuosia ennen. Työn aikana ei pajassa puhella. Kun rauta on
ahjossa, nojaa seppä toiseen jalkaansa, asettaa käsivarret ristiin
rinnalleen, tuijottaa ahjoon ja hyräilee. Se on iäti sama, tuntematon
sävel, jota hän hyräilee. Luultavasti hän on oppinut sen palkeilta,
jotka huokuvat juuri samaan tahtiin.

Kun hän ryhtyy takomaan, on minulla aikaa silmäillä ympärilleni. Kuinka
paljon tuttuja täällä onkaan ja kaikki ne tuntuvat nyökyttävän minulle
tervetuloa -- nuo monenmoiset pihdit, hakut ja reikäraudat seinällä,
tuo iänikuinen vesiruuhi, johon seppä nosti minut kerran seisomaan, kun
olin paljaan jalkani astunut tuliseen rautaan, ja entä nuo tervaiseen
oveen tulisella raudalla painetut monilukuiset kuviot, nimikirjaimet ja
puumerkit! Yksinpä vanhat, vuosien pölyyn peittyneet lapiorämät palkeen
takana ja rosoiset kuonan järkäleet ahjon syrjällä rupeavat silmissäni
elämään.

-- Ja hei, entäs tämä!

Niin, loppujen lopuksi ovat silmäni pysähtyneet sepän piippuun
ikkunalaudalla. Ihan totisesti sama kookas syöskumikoppa kuin ennenkin
ja sama mesinkihela ympärillä kuin vuosia parisenkymmentä sitten. Se
aivankuin hymyilee minulle. Ja aina ennenkin se hymyili, jopa niin
houkuttelevasti, että minun varkain täytyi sivellä sen sileätä,
kellanruskeaa poskea. Entä sen sisällys! Kun seppä kaivoi sen
kouraansa, näytti se niin makealta, että sitäkin täytyi minun varkain
hypistää ja pistää suuhuni -- saadakseni sen tietysti seuraavassa
hetkessä inhontuntein sylkeä suustani.

Mutta nytpä viskaa seppä jäähtyneen raudan kädestään ja tarttuukin
piippuunsa. Annas olla, kuinka se käy? No, aivankuin ennenkin! Koppa
vasempaan kouraan, juuri tuohon asentoon kuin aina ennenkin, ja oikeaan
tupakkimassi, jonka nauhan päässä riippuu käyrä rassausrauta. Massin
paikka on oikeassa housuntaskussa ja tuo rassi heiluu aina vapaana
lonkalla. Nyt karistaa hän tuhkan kopansuulta lattialle ja alkaa sitten
kaivaa pohjasakkaa kouraansa. Kämmenen kouruun ilmestyy musta ja kostea
kasa, joka tuntuu ihan liikkuvan ja kuohuilevan, niin väkevää se on.
Tyytyväisenä hämmentelee seppä sitä rassillaan, kokoaa sitten yhdeksi
kukkuraksi ja tekee vikkelän keikaustempun. Muikea kasa on kadonnut
hänen hammastensa taakse.

Juuri kun hän kielensä avulla sovittelee sitä poskeensa, pimenee
oviaukko. Kynnykselle on ilmestynyt Roju-Heikki, mökkiläinen ja
rahdinajaja tästä lähistöltä. Hän on tunnettu kiivaaksi sosialistiksi
ja vaalien aikana kiertelee hän aina kyläagitaattorina. Kädessään
hänellä on pari viikatekulua.

-- Sopisikohan sepän ottaa nämä ja jossakin välissä kallita? -- sanoo
hän ja ojentaa viikatteitaan.

Vastahakoisesti ottaa seppä ne vastat? Katselee niitä joka puolelta ja
viheltelee. Sitten viskaa hän ne yhtäkkiä kynnyksen yli pajan eteen
niin että rämähtää.

-- En minä viitsi köyhäin rojuja käsitellä! -- sanoo hän, työntää
raudan ahjoon, ristii kätensä rinnoille ja alkaa hyräillä.

Roju-Heikin naama sävähtää pahaksi.

-- Vai ei kannata köyhäin työtä tehdä. Siinä taitaakin olla pomo!
Vaikka on itsekin köyhä kuin kirkonrotta!

Hän ottaa viikatteensa maasta ja lähtee.

-- He, he! -- myhähtelee seppä. -- Oikeinpa se sanoi, että köyhä kuin
kirkonrotta. Mutta minulta taisivatkin tulla sanat hiukan väärinkäsin
suusta. Sillä enhän minä nyt toki tosissani köyhiä tarkottanut, vaan
noita Remulan kävijöitä, susilisteja. Niitä minä en sitte kärsi!

Sepän kasvoille on äkkiä ilmestynyt tuima piirre, jota niillä harvoin
näkee. Työväentalon hän on ristinyt Remulaksi ja kutsuu heikäläisiä
Remulan kävijöiksi.

 -- Miksi tämä maailma sillä tulee, että yhtä menoa juonitellaan ja
kinataan, tingitään työpäivää lyhemmäksi ja lyhemmäksi, samalla kuin
palkkoja pitäisi ylentää? Työ se on, joka miehen miehenä pitää niin
elämisen kuin arvonkin puolesta. Kun tehtäisiin työtä niinkuin ennen
maailmassa, niin vähemmän joudettaisiin riitelemään ja juonittelemaan.
Tuokin Roju-Heikki! Paremmin olisi silläkin asiat, kun tekisi työtä
eikä pullikoitsisi. Ainakin pysyisi tyytyväisemmällä mielellä eikä
näyttäisi aina siltä kuin olisi ongenkoukun niellyt.

Hän nostaa hehkuvan raudan alasimelle ja jymähyttelee vihaisesti niin,
että pajan seinät tärisevät.

-- Jos saisin jonkun niitä pääakutaattoreita tuohon vasarani alle, niin
opettaisin sille vanhaa testamenttia. Senkin vietävän hulipuikkarit!
Ruvetaanpas oikein asiasta tehden ja omaksi elinkeinokseen saarnaamaan
vihaa ja eripuraisuutta! Ikäänkuin ihminen ei sitä taitoa osaisi ilman
oppimestareita. Enkä minä ymmärrä, minkälaiseksi velliksi tämä maailma
ja itse esivaltakin on mennyt, kun niiden liehtarien annetaan vapaana
maita mantereita kiertää. Moosesta ne tarvitsisivat, peijoonit!

Aamuvarhaisesta iltahämäriin kaikuu pajasta iloinen helke. Pian on
viikko ehtinyt lauantaihin ja seppä on saanut työnsä päätökseen.

Hän syö kamarissa lähtömurkinaansa ja sitten seuraa tilinteko.

-- Mitäs se sepän saatava nyt sitten onkaan? -- kysyy isäntä
piironkiaan avaten.

-- Se kuin ennenkin. Kyllähän te minun taksani jo tunnette.
Viisikymmentä penniä viikatteelta.

-- Mutta eiköhän se ole liika vähän nykyään, kun kaikki on kallista ja
yhä kallistuu? -- arvelee isäntä. -- Korottaneenhan nuo kuuluvat
palkkojaan muutkin sepät.

-- Korottakoot muut minkä korottavat, mutta minä pysyn omassa
taksassani.

Isäntä miettii ja epäröi ja ojentaa sitten Veelille rahat, joita tämä
alkaa laskea.

-- Liika pois! -- sanoo hän äkkiä ja ojentaa osan saamastaan takaisin
isännälle. -- Kuten sanottu, niin minä pysyn omassa taksassani, vaikka
maailma päälaelleen kääntyisi. Sillä minä olen elänyt ja joukkoni tähän
asti elättänyt, enkä vastakaan aio nälkään kuolla. Ja toiselta puolen
minusta ei tulisi sen rikkaampaa, vaikka kymmenkertaiseksi taksani
vänkäisin. Kyllä ne tätä maailmaa nyt rustailevat ja reistailevat, niin
ettei täällä mikään saa enää vanhoilla juurillaan seisoa. Mutta sen
minä sanon, että mullistukoon ja mällistyköön tämä maailma mille
tällille hyvänsä, niin minun taksani ainakin pitää paikkansa. Ja nyt
kotimökille eukon luo, saamaan pyhäksi puhdasta päälle.

Hän heittää hyvästi, ottaa käteensä oman tutun vasaransa, joka seuraa
häntä aina kylän töihin ja jonka sileäksi kulunutta vartta hän on
vuosikymmenet puristanut, sijottaa vasempaan kainaloonsa mytyn, joka
sisältää emännältä saadut sepän antimet, juuston ja paksun leivän, ja
lähtee vihellellen astumaan kohti kotiaan.

Vasaraa pitelevä oikea käsi heilui hänen käydessään kuten aina
ennenkin. Väliin heilautti hän sitä rajummin kuin jotakin näkymätöntä
uhaten. Se oli merkki siitä, että jokin väkevä ajatus oli syttynyt
hänen päässään.

Minä seisoin portaalla ja katsoin hänen jälkeensä. Ja jälleen hän oli
silmissäni vuoren jättiläinen. Oikea väkevä mies.



JOONAS PASKI JA HÄNEN OSUUTENSA VENÄJÄN VALLANKUMOUKSEEN


Tuskinpa on maapallolla sitä kolkkaa, etäisintä ja suljetuintakaan,
mihin suomalainen seikkailija ei olisi askeltensa jälkiä painanut.
Uskon varmasti, että kummallakin maannavalla oli suomalainen vaeltaja
ehtinyt käydä jo aikoja ennen kuin varsinaiset löytäjät sinne
saapuivat. Mutta kun tuo suomalainen maailmankiertäjä on aina vaitelias
ja vaatimaton luonne, joka ei itsestään pyri mitään numeroa tekemään,
ei hänen navallakäyntinsäkään ole tullut maailman tietoon.

Kierrellessään beduinien parissa Arabian hiekkaerämaita luuli Yrjö
August Wallin varmaankin olevansa ainoa suomalainen niillä main. Mutta
kuinka hän ällistyikään, kun erään beduinijoukon päällikkö, joka juuri
oli ryöstänyt Wallinin ja hänen seurueensa typötyhjäksi, selaillessaan
Wallinin papereita viittasi hänet syrjään ja sanoi Yrjö Augustin omalla
äidinkielellä:

-- Mehän olemme vanhoja promotsionitovereita!

Niin, tuo Arabian erämaita kiertelevä rosvopäällikkö oli kuin olikin
suomalainen, joka oli yhdessä Wallinin kanssa vihitty maisteriksi, ja
joka monia vuosia sitten oli erään rettelön takia kadonnut
jäljettömiin.

Yleisesti tunnettu lienee juttu eräästä kielitaiturista, joka esiintyi
muutamassa Lontoon merimieskapakassa. Mies tuntui osaavan miltei
kaikkia maailman kieliä, sillä puhuttelipa häntä kapakan
kansainvälisistä vieraista kuka hyvänsä omalla kielellään, niin
kaikille antoi hän vastauksen samalla kielellä. Hänen omaa
äidinkieltään ja kansallisuuttaan arvailtiin turhaan. Vierasten
joukossa oli suomalainenkin, joka omalla kielellään lopuksi virkkoi
esiintyjälle:

-- No suomea sinä et ainakaan osaa?

-- Miks'en osaisi, kun olen Turusta kotoisinkin, -- vastasi
kieliniekka.

Jostakin olen lukenut kertomuksen suomalaisesta seikkailijasta, joka
oli mukana yhdysvaltalaisten sotaretkellä Filippiinein saarille. Kun
laivasto poikkesi eräälle saarelle hiiliä ottamaan, juotui
suomalaisemme jonkun toisen sotilaan kanssa kantamaan laivaan koreja,
jotka sisälsivät virvotusjuomia. Miehet puhuivat keskenään englantia.
Sattuipa sitten suomalaisen toveri vahingossa pudottamaan korin
laivasiltaan.

-- Perkele! -- murahti hän silloin äkäisesti ja tästä kansallisesta
tunnussanasta huomasi suomalaisemme, ettei hän ollut ainoa rotunsa
edustaja sotajoukossa.

Niin, sotaretkillä ovatkin suomalaiset aina olleet runsaasti
edustettuina. Tuskin lienee maailmassa sitä sotaa käyty, jossa
suomalaisia ei olisi ollut jommallakummalla, useimmiten molemmilla
puolin. Tunnen suomalaisen, joka on ollut Kuban sodassa. Buurisodassa
heitä oli runsaasti kummallakin puolen. Samoin Japanin sodassa
molemmilla puolin. Maailmansodassa heitä oli, maamme kohtaloon niin
suuresti vaikuttanutta jääkäripataljoonaa lukuunottamatta, kaikilla
rintamilla ja kaikilla eri puolilla, yksinpä Mesopotamiassa ja
Egyptissäkin.

Runsaimmin lienevät näiden vaeltaja- ja seikkailija-suomalaisten
joukossa edustettuina pohjalaiset, varsinkin pohjoispohjalaiset.

Viimemainittuja oli Joonas Paskikin, johon tutustuin Pietarissa niinä
myrskyisinä päivinä, jolloin tsaarivalta luhistui raunioiksi. Hän oli
entinen suomalainen tarkka-ampuja -- noita sitkeitä, kylmäverisiä ja
treenattuja sotilaita, jotka olivat kuuluisia ampumataidostaan, ja
jotka kesäisillä leirikokouksilla Krasnoje Selossa tappelivat
veniläisten kanssa yksi kymmentä vastaan, jääden aina voittajina
kentälle.

-- Minä tunsin sotakomennon kuin viisi sormeani, -- selitti Paski, joka
oli aikoinaan palvellut torvensoittajana Oulun pataljoonassa, -- mutta
itse sota oli minulla vielä kokematta. Siksi pistikin päähäni, kun tämä
maailmansota alkoi, lähteä vapaaehtoisena mukaan.

Venäjän armeijaan hän oli vapaaehtoisena liittynyt ja ollut yhtä menoa
toista vuotta Galitzian rintamalla. Kertaakaan ei hän tuon ajan
kuluessa ollut haavottunut eikä päivääkään lomalla ollut. Niin että
kyllä hän nyt tunsi sotaelämänkin kuin viisi sormeaan.

Sotilaan ohella oli hänen olemuksessaan paljon myöskin merimiestä
muistuttavaa. Ranteessa näkyvät tatueeraukset todistivat samaa. Ajan
kotimaisen sotalaitoksemme lakkautuksesta maailmansodan puhkeamiseen
olikin Paski pääasiallisesti kiikkunut aaltojen varassa, ehtien ristiin
rastiin kyntää maapallon pinnan.

Suomen asemalla Pietarissa minä tähän Paski-nimeä kantavaan
lähimmäiseeni tutustuin. Siellä, suomalaisen rautatieläisyhdistyksen
talolla, me vankiloista vapautuneet suomalaiset olimme päivittäin
koolla, odottaen jännityksellä, oliko hysteerinen Kerenski meidät
sitova vai päästävä.

Me vapautetut poliittiset olimme jo itsessämme varsin kirjava joukko ja
vielä kirjavammaksi tekivät sen ne enemmän tahi vähemmän hämäräperäiset
kansalaisemme, joita päivittäin liittyi joukkoomme, saadakseen
itselleen ilmaiset ateriat. Niinpä muutamanakin päivänä kiintyi
huomioni rinnallani aterioivaan nuorukaiseen, jonka likainen puku ja
vähä-älyiset kasvonpiirteet eivät omistajastaan juuri suosittelevasti
todistaneet.

-- Oletteko tekin vankilasta vapautettuja? -- kysyin pojalta.

-- Kyllä, -- vastasi hän suu täynnä ruokaa.

-- Missä vankilassa olette ollut?

-- Shpalernajassa.

-- Soo-o! Mutta... ette suinkaan te valtiollinen vanki ollut?

Poika ei näyttänyt oikein olevan selvillä käsitteestä "valtiollinen
vanki". Hän lakkasi puremasta ja mietti. Sitten vastasi hän:

-- Tuota... varkaudesta minä... ja alkoi jälleen purra.

Hevosvarkaudesta hän oli rajaseudulla joutunut kiinni. Samantapaisia ja
vielä ikävämpiäkin henkilöitä ilmestyi päivittäin joukkoomme.

Eräänä toisena päivänä aamiaista syötäessä kuiskasi minulle joku, että
pöydässä näkyy olevan muuan, jolla sivilimiehen takkia lukuunottamatta
on venäläisen sotilaan asu. Äreänä käännyin osotettua miestä
silmäilemään. Mutta siellä oli vastassani mitä rehellisin harmaa
silmäpari ja avomieliset, mitä rauhallisimmat kasvot, sanalla sanoen:
oikea suomalainen Matti. No, eihän siinä muu auttanut kuin laskea
harjakset kiltisti alas ja ryhtyä ystävällisiin suhteihin Matin kanssa.

Kun hän syötyään alkoi pyynnöstäni kertoilla kokemuksistaan
sotarintamalla, kertyi hänen ympärilleen piankin kokonainen liuta
kuulijoita. Mutta Paski oli tottumaton kielenkäytäntoön, kertominen
kävi hitaasti ja kangerrellen, ja lisäksi vaikeutti sitä mälli, jota
hän yhtä mittaa siirteli poskesta toiseen. Kuulijat taasen olivat
hermostunutta väkeä, jotka hevillä eivät voineet rauhottua yhteen kohti
paremmin kuin Paskin mällikään. Hidas ja katkelmainen kertomus ei
kyennyt heitä pitkäksi aikaa paikoilleen kahlehtimaan, vaan
hajaantuivat he toinen sinne, toinen tänne, niin että minä ennen pitkää
yksinäni muodostin Paskin kuulijakunnan.

Ihmetellen tarkastelin miestä, joka oli toista vuotta kestänyt kaikkia
rintamaelämän vaivoja ja kauhuja, mutta joka ei näyttänyt
vähimmässäkään määrin hermostuneelta tai rasittuneelta. Hän teki
kaikessa niin rauhallisen ja ehyen vaikutuksen kuin tyynessä
uiskenteleva jääkappale.

Eikö hän ollut siellä pitkällisen juoksuhautaelämän kurjuudessa ja
ankarina talvikuukausina edes joskuskaan sairastunut?

-- Eihän tuota sattunut, -- arveli Paski. -- Se on tämä minun sukuni
aina ollut hyvin lujatekoista sorttia.

Mitäkö hän arveli vihollispuolesta, saksalaisista? No, kyllä ne sotaa
osasivat käydä. Selvä kunnioitus saksalaisia kohtaan kajasti kaikista
Paskin puheista.

-- Kyllä sitä oli alussa tälläkin puolen vauhtia ja aivan yleinen oli
armeijassa usko, että muutaman päivän perästä ollaan Berlinissä. Mutta
sitten kun siellä nousi seinä eteen, niin jo täytyi pysähtyä... eikä
ainoastaan pysähtyä, vaan lähteä kiireen vilkkaa takaisinpäin. Ja se
olikin tuloa, eikä sitä juostu päivin ja kaksin, vaan monta päivää.
Joo, kyllä niillä saksalaisilla näkyy olevan eri meininki... ja eri
niillä ovat kaikki varustuksetkin.

Härmäläinen jääkäri, jonka huomattavimmiksi tuntomerkeiksi santarmit
olivat papereihinsa merkinneet hänen ruumiissaan löytyvät lukuisat
puukonarvet, on hetkeksi pysähtynyt Paskin juttelua kuuntelemaan. Hän
tuntee myöskin juoksuhautaelämän, sillä hän on ehtinyt olla mukana
Riian rintamalla, josta kotimaahan komennettuna on joutunut
Shpalernajassa istumaan. Tietämättömäksi tekeytyen kyselee hän
Paskilta, mimmoista siellä venäläisten juoksuhaudoissa oikein oli, ja
osaamatta aavistaakaan, että puhuttelija on vastapuolen sotureita,
ryhtyy Paski hitaalla perinpohjaisuudella tekemään selkoa venäläisestä
juoksuhautaelämästä.

-- Paljon on kehnompaa kuin meidän puolella, -- huiskaa jääkäri minua
kylkeen tönäisten.

-- Kohiseehan ne, että siellä olisi suomalaisiakin saksalaisten
joukossa, -- arvelee hän sen jälkeen Paskille.

-- Joo, kyllä siellä ryssän rintamallakin oli aivan yleisenä tietona,
että saksalaisten puolella on suomalaisia, -- vahvistaa Paski. -- Ja
kyllä kai se minullakin olisi matka tullut sinnepäin, jos silloin
lähtiessäni olisin tiennyt, että sinne muitakin suomalaisia menee.

Rykmentti, johon Paski oli kuulunut, oli nyt ollut muutamia viikkoja
Pietarissa lepäämässä. Se oli sama rykmentti, joka ensimäisenä meni
vallankumouksen puolelle. Siten oli Paskikin joutunut olemaan mukana
noissa suurissa tapauksissa. Passiivisena syrjästä katsojana hän
pääasiallisesti oli esiintynyt. Oli hänellä sentään pieni aktiivinenkin
osuutensa. Mutta kertokoon Paski itse.

-- Viime sunnuntai-iltana sen alkoi jo huomata, että jotakin niillä on
tekeillä. Meitä nukkui kasarmilla kokonainen komppania suuressa
huoneessa ja kun tuli maatapanon aika, niin siitä ei tahtonut tulla
mitään. Miehet kokoontuivat joukkoihin, juttelivat ja hosuivat. Minä
kun en venäjää osaa paljon muuta kuin komentosanat, en saanut selvää,
mitä niillä oikein on mielessä. Minä laittausinkin siinä makuulle ja
annoin niiden hosua. Se on tuo ryssä soma kapine kaikissa hommissaan.
Olkoon vaikka kuinka pikkuinen asia, niin siinä käy sen tuhannenmoinen
pelehtiminen, turina ja hosuminen. Sellaista se oli kaiken iltaa aina
puolelle yötä. Toiset niistä aina väliin laittausivat makuulle, mutta
jo hetken päästä kimmahtivat kuin kerät ylös ja juoksivat toisten
joukkoon hosumaan. Sen verran minä olin saavinani selvää niiden
turinasta, että kun rykmentin piti huomenna mennä kirkkoon, niin ne
aikoivat ottaa kiväärit mukaan. Annahan olla, mitä tuosta tulee, tuumin
minä itsekseni, käänsin kylkeä ja nukuin.

-- Aamulla kun silmäni avasin, olivat kaikki jo jalkeilla ja käynnissä
taas sama tohina ja pelehtiminen. Sitten ne sieppasivat pyssynsä ja
juoksivat pihalle. Meitä oli muutama mies jälellä ja joku tuli ovelle
huutamaan, että tulla mukaan. Minä rupesin vetämään housuja jalkaani,
mutta ennenkuin olin saanut muuta kuin toisen sääreni lahkeeseen, tulla
pamahti akkunoista sisälle puolikymmentä kutia. Älkää joutavia siellä,
kyllä täältä tullaan kun joudutaan, huusin minä niille ulos. No, kun
minä olin saanut vaatteet kunnollisesti päälle ja saappaat jalkaan,
otin minäkin pyssyni ja menin pihalle.

-- Piha oli täynnä sotilaita ja kaikki huusivat ja hosuivat. Toisessa
kerroksessa olevia aliupseerikoululaisia ne tuntuivat vaativan ulos
samaan joukkoon. Kun niitä ei heti alkanut kuulua tuleviksi, ampuivat
ne parikymmentä kutia yläkerran akkunoihin. Silloin tulivat
aliupseerikokelaat heti alas. Sitten sitä piti lähteä ulos kaupungille.
Mutta samalla ilmestyi portille muuan eversti. Se rupesi jotakin
karjumaan, mutta monta sanaa se ei ennättänyt sanoa, kun pamahti
laukaus ja ukko keijahti siihen portille. Päästä näkyi menneen läpi...
huomasin sen, kun joukolla juostiin kadulle.

No niin, kirkkoon menosta ei ollut enää puhettakaan, vaan tuulena
riennettiin kasarmista toiseen ja vaadittiin sotilaat mukaan. Ja
kaikkialla ne tulivat, jollei hyvällä, niin pahalla. Siten kasvoi
vallankumouksellinen sotilasjoukko kuin lumivyöry.

Ryhdyttiin jahtaamaan vihattuja ohranan miehiä. Ei silloin santarmin ja
poliisin henki ollut korkeassa kurssissa. Voi niitä, jotka yksinään
ulkona näyttäysivät! Henki pois ja ilman armoa. Mutta ohrana oli jo
ajoissa varustautunut. Niillä oli ympäri kaupunkia oivallisia
kuularuiskuasemia kirkontorneissa ja korkeiden kivitalojen vinteillä.
Niistä saattoivat ne pitkän aikaa pitää yllä tuhoisata tulta, ilman
että päästiin selville, mistä kuulia satoi.

Olipa nyt Paski muutaman sotilasjoukon matkassa joutunut eräälle
pienelle torille. Lähellä piti olla sellainen ohranan miesten
lymypaikka. Mutta missä? Siitä nyt kova huuto ja hosuminen.

Jopas viimein yksi joukosta keksii, että taampana joukko ohranan miehiä
kiipeää erään korkean rakennuksen takaseinällä olevia palotikkaita.
Kuin pesästään häädetty rottalauma ne kapusivat toinen toisensa
kintereillä. Vintillä niillä tietysti oli kuularuisku ja jos ne sinne
kunnialla pääsisivät, niin pian alkaisi sieltä rakeita sataa. Mitäpäs
tuossa, alettiin ampua. Kymmeniä kiväärejä ojentui ohranan miehiin,
laukaukset räiskyivät vasten kiviseinää ja yksi toisensa jälkeen
vierähti ohranan miehistä alas. Lopulta oli niistä jälellä yksi ainoa.
Mutta se jatkoi kuulasateesta huolimatta sisukkaasti kiipeämistään ja
näytti kuin näyttikin saavuttavan määränpään.

Tämän sekasortoisen, kiväärejään räiskyttävän joukon keskellä seisoi
Paski kivääriinsä nojaten ja mälliään pyöritellen. Kunnes -- mutta
kertokoon hän itse.

-- Eihän siinä ampumisessa lopulta ollut mitään tolkkua. Se tuo ryssä
kun pääsee oikein tuohtumaan, niin sillä ei ole hituistakaan
mielenmalttia. Sellaiseen toimeen kuin tähtäämiseen siitä ei silloin
ole ensinkään. Ojennettiin pyssy vain vähän sinnepäin ja siinä samassa
jo laukaista hotastiin. Tietäähän sen, että osuminen on silloin aivan
sattuman varassa. Päin seinää ne räiskyttivät niin että tiilet vain
pölisivät, ja santarmi kiipesi vain yhä korkeammalle. Kun minä olin
aikani sitä peliä katsonut, pisti minun jo vihaksi, minäkin nostin
pyssyn poskelleni ja tähtäsin.

"Tähtäsin!" Heräsipä totisesti minussa elävä mielikuva suomalaisesta
tarkka-ampujasta, joka nostaa pyssyn poskelleen, purasee mällinsä
liikkumattomaksi toiseen poskeen ja tähtää, niin että pyssy todellakin
tulee jyvälle. Ja kun hän on aikansa tähdännyt, niin --

-- Kyllä se heti putosi.

Ilman pöyhkeilyä Paski sen sanoi. Hänen katseessaan ja äänessään oli
vain onnistuneen metsästäjän hyvin luonnollista itsetuntoa. Riista oli
sattunut eteen, hän oli tähdännyt ja laukaissut -- ja saalis oli
pudonnut alas, kuten sen pitikin. Siinä kaikki.

Se oli Paskin aktiivinen osuus Venäjän vallankumoukseen. Kohta sen
jälkeen hän oli vaihettanut sinellinsä siviilipalttooseen ja tullut
Suomen asemalle, jossa hän oli kuullut olevan koolla muitakin
kansalaisiaan.

-- Loruksi se näkyy nyt menevän koko Venäjä, -- sanoi hän. -- Jollei se
järjestys tässä maassa ollut kaksista ennnekään, niin nyt sitä ei ole
ollenkaan. Niin että mitäpä täällä on minullakaan enää tekemistä. Ja
onpa tuo jo muutenkin aika käydä taas kotipuolessa... äitimuoriakin
katsomassa. Sieltäpä häntä sitte taas jonnekinpäin lähtenee.



SUNTIO AAHOLMA JÄRKYTTÄÄ AURINGON ARVOVALTAA


Omituisen kantavia ovat muistin ja mielikuvituksen lait. Tuolla tiellä
kulki nyt esimerkiksi ohitseni tuntematon mies, joka kävellessään yski
kuivasti ja hermoja karmivasti. Paikalla loihti se eteeni ilmielävänä
erään edesmenneen lähimmäiseni. Samalla tunsin läheisyyttä jostakin
rautaisesta, kylmästä, vääjäämättömästä ja ahdistavasta. Niin, tuntuipa
suorastaan kuin olisi kylmä viima selkääni karsinut ja auringonvalo
hetkeksi himmentynyt.

Kas tällaisen haahmon tuo tuntemattoman miehen yskiminen loihti eteeni:

Pitkä ja luiseva ukko, jonka harmaa tukka on körttiläistapaan keskeltä
jaettu, laihat, sileäksi ajellut ja kellertävät kasvot, ja terävällä
nenällä messinkisankaiset silmälasit, joiden ylitse puhuttelijaan
tähtää kaksi vesiharmaata silmää kuin pari terävää jääpuikkoa. Ja
haahmon muu asu: tummansinisestä kotikutosarasta tehty takki, jonka
rintaliepeet ja kaulus ovat körttiiäiskuosia, samasta kankaasta housut,
joiden lahkeet ovat pieksunvarsien päällä -- seikka, jota haahmo
käyttää kirkollisen arvonsa osotuksena, ja joka hänet ulkonaisesti
erottaa muusta rahvaasta. Hän on nimittäin pitäjän suntio eli
unilukkari, jonka vanha, suurelle pappissuvulle kuulunut nimi on
vääntynyt muotoon Aaholma.

Suku on sammumassa, tai toisin sanoen painumassa takaisin siihen
alkuasteeseen, josta kaikki sivistyselämän muodot hiljalleen lähtevät
etääntymään. Pappi -- lukkari -- unilukkari -- talonpoika. Niitä
porrasaskelmia myöten on Aaholman suku laskeutunut lepoon ja Haahmo
omalta kohdaltaan on siis ehtinyt jo viimeisen edelliselle askelmalle.
Vielä harppaus ja vanhasta suvusta on vain kunnianarvoisa nimi jälellä,
kunnes taas joku neljännen, viidennen polven jälkeläinen -- Haahmosta
lukien -- mahdollisesti putkahtaa ylös ja, suvun tarpeeksi levättyä ja
höystyttyä maan parmahilla, saa vanhan sukupuun uuteen kukkaan
puhkeamaan.

Haahmo on jo vuosikymmenen, parikin, ollut poissa, mutta aina tuon
tapaista yskimistä kuullessani palajaa hän ilmielävänä eteeni. Sillä
hän yski aina, niin kesällä kuin talvellakin, läpi koko pitkän
elämänsä. Ja se oli pelottavaa yskää, suorastaan tunnusmerkillistä,
kuivan karmeaa ja raudan kylmää, niin että sitä kuullessaan tuli
syrjässä seisovillekin vilu.

Hän esiintyy eteeni aina jossakin tilanteessa toimivana.
Esimerkiksi jossakin sellaisessa kirkollisessa toimituksessa tai
hartaustilaisuudessa, missä hän yksinään on joutunut edustamaan
korkeinta kirkollista arvovaltaa. Juhlallisesti vetää hän silloin
esille virsikirjansa, joka on pitkä ja kovapintainen kuin hän itsekin,
ja jonka hakasten nip-nap-ääni muistuttaa hänen yskäänsä, sekä alottaa
kireällä äänellä virren: "Jo heräjä, ristikunta, synnistä."

Tai näen hänen sakaristosta ilmestyvän kirkonkäytävälle, jota pitkin
hän tuossa ainaisessa tummansinisessä sarkapuvussaan ja yskänsä
saattamana astuu pitkänä ja luisevana, kädessään huikean pitkävartinen
haavi. Tuntuu kuin hänen ilmestyessään kylmä viima kulkisi läpi kirkon,
ja minun mielessäni vilahtelevat jalkapuut, pekka-taurut ja muut
vehkeet, joiden myötävaikutuksella papisto aikoinaan ajoi sivistyksen
alkeita Suomen kansaan. Niin, eikö se vihainen katse, minkä hän luo
nukkuvaan sanankuulijaan ja se tyly töytäys, minkä hän haavillaan
ikäänkuin vahingossa -- sillä eihän suntion tehtäviin nyt enää kuulu
nukkuvain herätteleminen -- antaa unen raukaisemalle, eikö se
selvästikin ole hänessä papillisten esi-isäin perintöä Kaarle
yhdennentoista aikaisen puhdasoppisuuden päiviltä?

Mutta tavallisimmin näen hänet seuraavassa tilaisuudessa: tupa on
täynnä kaikenikäistä kansaa. Pöydän takana seisoo itse rovasti ja
käsittelee valtavia kirkonkirjoja. Kappalainen, lukkari, suntio ja
muutamia kirkon kuudennusmiehiä istuu siellä ja täällä pöydän
lähistöllä, kunkin edessä punottava ja hikoileva seurakunnan jäsen
lukutaitoansa osottamassa. Harrasta luvun hörinää, jupinaa ja
jamaamista kuuluu joka suunnalta. Haahmo istuu ja rykii sivupenkillä,
lähellä pöydän alapäätä, ja lujasti pitelevät hänen luisevat sormensa
pitkää katekismusta.

-- Kuinka meidän tulee paastota ja ruumiillisesti itsemme vahvistaa?

Poika, joka seisoo hänen edessään, on tyrmistynyt jo pelkästään siitä
tosiasiasta, että kova kohtalo saattoi hänet juuri suntion
luetettavaksi. Hän ei kuolemakseenkaan saa kiinni kysytyn kappaleen
alusta. Eikä suntio auta puolella sanallakaan, rykäsee vain väliin
kuivasti ja tähtää silmälasiensa yli jääkylmän, vaativan katseen
poloiseen. Mutta kun tämä kaamea äänettömyys venyy vissiin määräänsä,
seuraa kaikista hirvein. Haahmon oikea käsi kohoaa luetettavan pään
tasalle, kuhmuinen keskisormi paksuine, sinireunaisine kynsineen
koukistuu peukaloa vasten -- ja sitten: naks! Uhri on saanut keskelle
otsaansa muikean luunapin.

Sen jälki kirvelee saajansa sielua viikkoja ja kuukausia. Niiden nimet,
jotka lukukinkerillä ovat Aaholmaita saaneet luunapin, kulkevat suusta
suuhun, ja poloiset asianomaiset tuntevat itsensä kuin poltinraudalla
merkityiksi.

Tiedän kokemuksesta, miltä tuo luunappi tuntui otsassa ja kuinka
järkyttävä sen sielullinen vaikutus oli. Sen saadessani kohosi suntio
silmissäni sellaiseksi mahtajaksi, sellaiseksi järkkymättömäksi
arvovallaksi, että hän pitkiksi aikoja varjosti minulta itsensä
auringon ja sai minut pitämään sitä epäluotettavana taivaan
kiertolaisena.

Tapaus oli seuraava.

Kirkollisen virkansa ohella harjotti Aaholma kellosepän ammattia.
Viikot näperteli hän pienessä tuvassaan valmistellen seinäkelloja,
joiden kaikki osat, yksinpä rattaiden hampaatkin, olivat koivupuusta.
Yksiviisarisia ja yhdellä painolla käypiä ne olivat, mutta tarkkoja ja
täsmällisiä kuin tekijänsäkin. Iäkkäinä ja mustuneina tapaa niitä
vieläkin yhden ja toisen tuvan seinällä ja aikaa jakavat ne yhäkin yhtä
täsmällisesti ja rauhallisesti kuin maailmassa ei sitten Aaholman
päivien olisi mitään mullistuksia tapahtunutkaan.

Pujahdinpa nyt kerran parin muun poikanaperon seurassa suntion tupaan,
jossa hän parhaillaan pani kokoon uutta kelloa. Minä olin sillä kertaa
mahtavata miestä, sillä liivintaskuani pullisti vanhemman veljeni
kello, jonka varkain olin ottanut matkaani, saadakseni rentoilla
ikätovereilleni. Kellon oli päiväläis-Pekka justeerannut yhteen
auringon kanssa.

Tietysti minä sisälle tultuamme otin ensi töikseni esille kelloni,
rapsautin kannen auki ja vertailin sen ynnä seinällä kävelevän
puukellon aikaa.

-- Onpa viisi minuuttia jälessä tuo suntion kello, -- iimotin lopuksi
vertailuni.

Suntio nosti päänsä työstään ja silmälasiensa yli, jotka lepäsivät aina
puolinenällä, tähtäsi hän minuun jäisen katseen. Minä hätkähdin ja
kaduin heti sanojani. Mutta se oli jo myöhäistä.

-- Mitä se poika sanoo?

En saanut sanaa suustani. Mutta toinen tovereistani ehätti kielimään.

-- Se sanoo, että tuo teidän kellonne on viisi minuuttia jälessä.

-- Häh, viisikö minuuttia jälessä? -- ja suntio nousi tuoliltaan.

-- Niin, kun meidän päiväläis-Pekka on justeerannut tämän minun kelloni
auringon kanssa yhteen, -- sammalsin minä ja suljin silmäni, odottaen
luunappia otsaani.

Mutta sen aika ei ollut vielä tullut. Suntio otti minulta vain kellon,
avasi kannen, tähysti siihen pitkän aikaa ja yhtä pitkän aikaa omaan
kelloonsa. Me emme uskaltaneet hengittääkään, painostavaa hiljaisuutta
häiritsi vain kellojen raksutus, joka väliin hukkui suntion karmeaan
yskimiseen.

-- Auringonko kanssa yhdessä? -- kysyi hän ja alkoi tarkastaa
sisusvärkkejä.

-- Niin se päiväläis-Pekka sanoi.

Tunsin Pekasta saaneeni jonkunlaisen kilven, jonka suojassa visusti
pysyttelin siltä varalta, ettei auringon arvovalta riittäisi.

Vihdoinkin napsautti hän molemmat kuoret kiinni ja antoi kellon minulle
takaisin.

-- Minun kelloni ovat siksi tarkkoja, että siinä täytyy auringon olla
väärässä.

Samassa kohotti hän oikean kätensä otsani tasalle ja minä ummistin
silmäni.

-- Naks!

Kihelmöivin otsin hiivin minä ulos, toverit kintereilläni. Noloina ja
äänettöminä astelimme suntion tuvalta johtavaa polkua.

-- Mahtaakohan aurinkokin erehtyä? -- arveli toinen tovereistani.

-- Niinhän se suntio sanoi, -- vastasi toinen. -- Ja kyllä sen kellot
kuuluvat olevan niin tarkkoja, etteivät ne erehdy sekuntiakaan.

Minä en voinut puhua mitään, sillä minun sisälläni oli tapahtunut
järkyttävä vallankumous: itse taivaan loistava majesteetti oli syösty
valtaistuimeltaan. Luunapin ja häpeän ohella tunsin sitä kohtaan
halveksumisen sekaista sääliä. Se oli mielessäni himmennyt ja
kutistunut, ja muuttunut loistavasta hallitsijasta epäluotettavaksi
kulkuriksi.

Kesti aikaa, ennenkuin taivaan valtias tajunnassani vallotti takaisin
entisen asemansa. Mutta vielä nytkin saattaa tapahtua, että
auringonvalo silmissäni hetkeksi himmenee, kun joku kuivan karmealla
yskällään loihtii eteeni suntio Aaholman jylhän haahmon.



VAPAUTTAVA VERTAUS


Vaikka tämä kertomus alkaakin pienellä kuvauksella kansanedustaja y.m.
y.m. Kalle Huikarista, niin tahdon heti alussa huomauttaa, että hän
esiintyy tässä vain sivuhenkilönä, mutta että yksinomainen tarkotus
tässä on keihästää yhteiseen vartaaseen eräs jykevä lähimmäiseni, joka
kotipitäjässään tunnetaan nimellä Haitta-Matti. Olkoon sivumennen jo
tässä sanottu, että tuota hänen liikanimeään ei pidä mitenkään väärin
ymmärtää, sillä se on muodostunut hänen Haittala-nimisestä talostaan.

Siis alamme kansanedustaja y.m. y.m. Kalle Huikarista. Tulin hänet
tavallaan tuntemaan jo lapsuuteni aikana. Siihen aikaan kuului hän
vielä puodissa-istujain luokkaan ja minä näin hänet joka kerta, kun
kävin kauppapuodissa vanhempaini asioilla. Ja minä tunsin silloin
kaihtavaa pelkoa häntä samoinkuin muitakin puodissa-istujia kohtaan,
sillä niillä oli tavallisesti häijy kieli, jonka arvosteluilta
ohikulkijat eivät säästyneet. Puodissa-istujia on kaikkialla
maaseudulla, missä on kauppapuotejakin. Että mitäkö tehtävää niillä on?
Ei muuta kuin aamusta iltaan istuskella köysikerällä, ryynilaatikolla
tai kalanelikon nenässä, imeä silmät puoliummessa sikarinpätkää, pohtia
päivän tapahtumia ja lausua arvosteluja niistä lähimmäisistään, joilla
ei ole aikaa muuta kuin seisovilta jaloin asiansa puodissa toimittaa.
Tähän ihmisluokkaan kuului siis Kalle Huikari yhteiskunnallisen
suuruutensa esikautena ja siinä piirissä sai hän kouluutuksensa tulevaa
elämäntehtäväänsä varten. Aamuisin lähti hän aina kauppapuodista
hakemaan sanomalehteään, mutta kun siellä sattui aina olemaan vapaana
mukava istumapaikka köysikerällä tai kalanelikon kannella, asettui hän
siihen sanomalehteään lukemaan. Sitten seurasi tietysti keskustelua
lehden sisältämien asiain johdosta, ja kun ne oli loppuun pohdittu,
ilmestyi aina jotakin uutta puheen aihetta. Niin kului päivä
huomaamatta iltahämäriin, jolloin nälkä pakotti kotiin lähtemään.

Isännän täten päiviään viettäessä sai talo luonnollisesti itse hoitaa
itseään. Ja arvaahan sen, miten talo itse itseään hoitaa. Se rappeutui
ja ränsistyi kaikin puolin, varsinkin kun Kalle Huikarin heikompi
astiakaan ei sattunut mikään tarmon ihminen olemaan.

Mutta tulipa aika, jolloin Kalle Huikari ei joutanut enää ottamaan osaa
puotikonferensseihin. Oli tapahtunut sellainen mahtava valtiollinen
keikaus, joka pani kaikki salatut voimat liikkeelle ja vapautti sidotut
kyvyt. Suomen kansa alkoi liikehtiä kuin muurahaispesä, jota kepillä
hämmennetään. Kokoussalit ja puhujalavat eivät siitä päivin joutaneet
jäähtymään. Kokonainen armeija maailmanparantajia lähti liikkeelle
luomaan uutta Suomea, tekemään tästä maasta sitä onnen ja sopusoinnun
paratiisia, jommoisen sen tiedämme olevan nyt armon vuonna 1919.

Kalle Huikari höristi korviaan ja tunsi hetkensä tulleen.
Kauppapuoti köysikerineen ja kalanelikoineen kävi hänelle yhtäkkiä
liian ahtaaksi. Hän kaipasi laajemmille vaikutusaloille ja siitä
lähtien tulivat kaikenlaiset kokoustilaisuudet hänen mieluisimmiksi
oleskelupaikoikseen. Häntä ei painanut tarpeeton ujous eikä
kyvyttömyyden tunto, eikä hänen tarvinnut esiintymistaitoa harjotella,
sillä puotikonferensseissa oli hänen kielensä saavuttanut sen
notkeuden, mikä on suomalaisen maailmanparantajan a ja o.

Onnellisinta meidän onnellisissa oloissamme on se, että puoluerajat
meillä enimmiten sattuvat yhteen niiden rajojen kanssa, jotka
luonteenlaadun ja henkisen kypsyysasteen mukaan jakavat ihmiset eri
ryhmiin. Vaikka meillä ei vielä toistaiseksi olekaan varsinaista lasten
puoluetta, niin lapsen kannalle pysähtyneen aikamiehen ei kuitenkaan
tarvitse pelätä jäävänsä julkisen elämän ulkopuolelle. Hän löytää
varmasti maailmankatsomustaan vastaavan puolueympäristön ja saa äänensä
kuuluviin lainlaatijakunnassa.

Kauan ei Kalle Huikarinkaan tarvinnut hapuilla, ennenkuin hän löysi
puoluekarsinan, jonka hän tunsi omakseen ja jossa hänet heti otettiin
vastaan omana lampaana. Nyt alkoi hän innokkaasti toimia, pitää
kokouksia ja agiteerata. Ja kun hän oli aikansa paimentanut vaalikarjaa
sekä auttanut muutamia puoluetovereitaan eduskuntaan, ojensivat nämä
vuorostaan kätensä hänelle ja auttoivat hänet ylös samalle orrelle.
Niin tehtiin hänestä eräänä kauniina päivänä kansanedustaja.

Mutta kehityshän ei koskaan pysähdy. Suurten maailmantapausten
yhteydessä sattui uusi jättiläismullistus, joka jälleen vei meitä
huikean harppauksen kohti nykyistä paratiisia. Tämän harppauksen
vaikutuksesta heräsi Kalle Huikari eräänä aamuna arvovaltaisena
virkamiehenä, jonka paikka oli jossakin siellä yhteiskunnan huipuilla.

Tällöin jouduin minä jälleen hänen ulottuvilleen. Meitä oli liikkeellä
muutamia maaseutulaisia, ja ajettavanamme oli eräs yleishyödyllinen
asia. Menimme joukolla Kalle Huikarin puheille, saadaksemme hänet
arvovallallaan vaikuttamaan asiamme hyväksi. Tiesimme, ettei hänellä
persoonallisesti pitänyt olla mitään asiaamme vastaan, pikemmin
päinvastoin. Mutta siinä oli kuitenkin eräs kiperä paikka.
Ratkaistakseen sen toivomaamme suuntaan, vaati se Kalle Huikarilta
itsenäistä menettelyä, varmaa kannanottoa ja persoonallista rohkeutta.
Ei nyt niin järin paljon, mutta sen verran kuitenkin kuin miehellä aina
tulisi noita ominaisuuksia olla.

No, me olimme siis audienssilla Kalle Huikarin luona, istuimme ujoina
ja kankeina komean virkahuoneen nahkaisissa nojatuoleissa ja suuren,
viheriäverkaisen pöydän takana istui itse Kalle Huikari ja näytteli
suurta herraa. Hän kuunteli suopeasti meidän asiaamme. Sitten
alkoi hän puhua. Hän puhui, puhui, puhui... Ei, hän pärpätti.
Ilmassa ihan sinkoili fraaseja ja sanakäänteitä, jotka olivat niin
tuttuja kokouksista ja sanomalehtien palstoilta. Me jännitimme
tarkkaavaisuuttamme ja koetimme saada jostakin kiinni. Mutta mitään
käsin pideltävää emme siitä sanatulvasta löytäneet. Ei, vaikka hän
puhui toiselta puolen ja toiselta puolen, siltä näkökannalta ja tältä
näkökannalta, ja ennen kaikkea kansanvaltaisuuden näkökannalta. Toista
tuntia oli hän yhtä menoa äänessä, meille ei ilmestynyt ainuttakaan
suunvuoroa; me vääntelehdimme tuoleissamme ja lopulta peräti uuvuimme.
Uuvuimmeko? Ei, me olimme ihan tylsiä. Ja sitten loppui audienssi, ja
me hiivimme pois noloina ja kehtaamatta katsoa toisiamme silmiin, sillä
nahassamme tunsimme, ettemme olleet saaneet ikinä mitään aikoihin.
Kalle Huikari oli hukuttanut meidät fraasitulvaan, uuvuttanut ja tehnyt
meistä tylsiä miehiä.

Kauan jälkeenpäin vaivasi minua tämä juttu. Tai oikeammin Kalle
Huikarin persoonallisuus eikä niinkään paljon se, että olimme
epäonnistuneet. Kalle Huikari oli muuttunut minulle arvotukseksi, jota
minä turhaan koetin ratkaista. Eikö hän sittekin ollut suuri mies,
nero? Eivätkö kaikki suuret miehet ole eläneet korvessa siihen hetkeen
saakka, jolloin he ovat astuneet esiin ja alkaneet vaikutuksensa?
Niinhän on Kalle Huikarikin viettänyt huomaamatonta elämää köysikerällä
ja odottanut aikaansa. Ja nyt kykenee hän pelkällä sananvoimalla
näännyttämään puolikymmentä kansalaistaan.

Yhä uudestaan palasi asia mieleeni ja kiusasi minua omituisesti. Kunnes
jouduin tekemisiin Haitta-Matin kanssa ja hän virvotti minut muutamalla
viattomalla sanalla.

Se tapahtui seuraavassa lokakuussa, kun kesällä olin ollut Kalle
Huikarin kanssa tekemisissä. Ensimäinen kohtauksemme tapahtui keskellä
kuraista maantietä, kuten Vinnurvan-Mikonkin kanssa. Seisoin
tiensyrjällä ja mietin, miten pääsisin toisella puolen olevaan
postikonttoriin. Tietä pitkin lähenivät lonksuen ja kolaten puiset
rattaat. Laitojen varaan oli naulattu poikkilauta ja laudalla istui
Haitta-Matti hartiakkaana ja jykevänä kuin saunan kiuas. Hänen
moniryppyiset kasvonsa punottivat ja silmissä oli muhoileva ilme. Oli
nähtävästikin kumonnut moniaan ryypyn.

-- Ptruu!

Hevonen pysähtyi juuri minun kohdalleni ja Matti alkoi tarkastella
minua kiireestä kantapäähän.

-- Tuota, oletko sinä...? ja hän mainitsi nimeni.

-- Kyllä.

-- Tulepas tänne!

Minun ei auttanut muu kuin upottaa nauhakenkäni lokavirtaan ja tarsia
ratasten ääreen. Matilla oli kädessään kankeat, tervatut kintaat, kun
hän otti minua rintaliepeestä. Tuntui kuin olisin joutunut kravun
saksiin. Siten piteli hän minua hetkisen hyppysissään ja katsoi mitään
puhumatta.

-- Sinä olit hiivatin hyvä mies, kun toimitit niitä poikia Saksaan, --
lausahti hän viimein. -- Kuule, minä tuon sinulle jonkun lahjan.

-- Lahjasta viis, mutta tulkaa muutoin käymään, että saadaan jutella.

-- Minä tulen. Soh, ruuna!

Hän ajoi edelleen ja leveät hartiat tärähtelivät ratasten tahtiin.

Siinä se oli sitten omaperäinen mies. Paljon en häntä tuntenut, sillä
hän asui syrjäkylällä, mutta kuullut olin hänestä yhtä ja toista. Heti
maailmansodan puhjettua oli hänen kantansa sotiviin valtoihin nähden
ollut selvä, kuten se oli jokaisella terveesti ajattelevalla
suomalaisella.

-- Mitenkäs siellä nyt meikäläiset sotakentillä pärjäävät? -- oli hän
kerran nimismieheltä kysäissyt, kun kohtasivat toisensa kauppapuodissa.

-- Kutka meikäläiset?

-- No, saksalaisetpa tietenkin.

Nimismies ei ollut mikään seyniläinen prenikanpyydystäjä, vaan jykevä
vanhanajan vallesmannimme, joka nauraen ryhtyi torumaan Mattia
avosuisuudesta.

Saksalaisia ja heidän sodankäyntiään ihaili Matti rajattomasti.

-- Jopa ne taas löivät, -- virkkoi hän järeät kasvonsa yhtenä hymynä,
kun lehdet tiesivät kertoa jostakin uudesta saksalaisten voitosta.

Sattuipa sitten kolmantena sotavuotena, että muutamia Venäjältä
karanneita saksalaisia sotavankeja kulki pitäjän läpi. Ne poikkesivat
Matin kotikylässä muutamaan taloon ruokaa pyytämään. Alettiin kohta
epäillä niitä saksalaisiksi ja kun Matti sai asiasta kuulla, sanoi hän
eukolleen:

-- Kiiruusti nyt pannu tulelle, minä menen leipurista nisua hakemaan.
Saadaan tässä pitkämatkaisia vieraita.

Sitten meni hän ja haalasi saksalaiset kotiinsa, kestitti heitä
parhaansa mukaan ja muhoili koko päivän. Ja kun vieraat lähtivät
matkaansa jatkamaan, opasti hän heitä eteenpäin ja neuvoi parhaat
oikotiet rannikolle.

Ketäpä meikäläistä julkisuuden miestä tämä tällainen Matti olisi
enemmän ihaillut kuin Svinhufvudia. Jo vuosia on Winhuusi ollut Matin
kansallissankari ja isänmaallisuuden esikuva.

-- Nyt ne pirut veivät meiltä keisarin! -- jyrähti Matti ja löi
nyrkkinsä pöytään, kun sanoma siitä, että Svinhufvud on karkotettu
Siperiaan, ehti hänen kuuluvilleen.

Kun Suomen kansa haliitusmuotoasiassa nousi tavanmukaista
tukkanuottaansa vetämään, oli Matilla valmis kanta, selvä ja mutkaton:

-- Winhuusi kuninkaaksi!

Nyt tämä oman kannan mies oli siis luvannut tulla minun luokseni
kylään. En oikein jaksanut uskoa, että siitä mitään tulisi, sillä
harvoinpa Matti pääsi omalta kylännurkaltaan irtautumaan.

Olin jo unohtamaisillani koko jutun, kun eräänä alakuloisena
sunnuntaipäivänä, maan ollessa jo roudassa, pihaan ajaa kolasivat
jykevätekoiset vankkurit.

-- Ptruu! -- kuului tallin edestä ja kun katsahdin pihalle, näin
Haitta-Matin kömpivän rattailta alas.

No, minä saatoin hänet huoneeseeni, toimitin istumaan ja tarjosin
tupakkaa. Matti otti paperossin käteensä, käänteli ja katseli sekä
virkkoi lopuksi:

-- Siitä on jo yli kaksikymmentä vuotta, kun minä kerran Paalmannin
puodissa maistoin paperossia. Niin etten minä viitsi nyt enää sillä
suutani pilata.

Hän ojensi paperossin takaisin, otti esille piippunsa ja alkoi täyttää
sitä kessuilla. Kun hän oli saanut sen palamaan, nosti hän
povitaskustaan pöydälle nelitahkoisen kanttiinipullon ja virkkoi:

-- Toin sulle hiukan maistaa tuota mötinää.

-- Mötinää? Tuota... onko se sitä korpirojua, kuusenjuurikasta,
pontikkaa tai miksi sitä oikein sanotaan?

-- Nimittipä häntä miksi hyvänsä, mutta sen minä vain sanon, että
mitään tehtaan sikunaa se ei ole.

-- Tuota, oletteko te itse tätä... vai?

-- Mitä sinä tarpeettomia kyselet, jostakin sitä on ilmestynyt, siinä
on pullo ja sillä hyvä!

Avasin korkin ja tunnustelin hajua.

-- Kylläpä siinä on outo haju. Eikä varsin miellyttäväkään.

-- Älä, älä, kuule sinä! Siitä ei haju parane, eikä makukaan. Haepas
pikari!

Hain pikarin ja me maistoimme. Oudolta se tuntui makukin, mutta minä en
uskaltanut olla kiittämättä sitä mitä parhaimmaksi. Voimaa siinä
ainakin oli. Lämmitti kuin ahjo rintaa ja sai meidät ykskaks
puhetuulelle.

Juteltiin yhtä ja toista. Niin tuli Kalle Huikarikin mainituksi. Matti
nimitti häntä puolen naulan mieheksi.

Puolen naulan mies! He, he, olipa se sanan paukaus. Ja sitten aloin
minä kertoa sitä kesällistä käyntiämme Kalle Huikarin luona ja kuinka
hän puhetulvallaan uuvutti meidät aivan tylsiksi miehiksi, niin että me
saimme tyhjin toimin palata asialtamme.

-- Ettei se mies sittenkin vain ole nero? Ties mimmoinen merkkimies
sieltä takaa löytyykään?

-- He, he, jokohan löytyy, -- nauroi Matti leveästi. -- Sieltä sanojen
takaako luulet löytyvän? Koetapas ruveta Kalle Huikarisesta etsimään
miestä, niin minä olen varma, että sinun käy samoin kuin jos rupeat
sipulia kuorimaan ja etsimään sitä varsinaista sipulia. Kuorit ja
kuorit ja aina on vastassasi vain kuori ja sen viimeisen kuoren takana
ei mitään.

Minun tuli erinomaisen hauska olla. Tunsin siinä silmänräpäyksessä,
että Kalle Huikari, jonka olemuksen arvotus minua oli kiusannut koko
loppukesän, oli nyt selvänä edessäni kuin valkoinen kyyhkynen
kämmenelläni. Se mieshän on kudottu kokoon niistä poliittisista
fraaseista ja iskusanoista, joita henkinen ilmapiirimme on ollut
sakeanaan viimeisten vuosikymmenten kuluessa. Niin yksinkertainen ja
selvä asia ja kuitenkin minä olen sillä kuukausia mieltäni vaivannut.
Ja vaivaisin luultavasti edelleenkin, ellei Haitta-Matti olisi minua
nyt vapauttanut tuolla sipulijutullaan.

Tunsin itseni niin iloiseksi kuin ainakin kiusasta päässyt. Sen
johdosta sai tietysti Matin tuoma mötinä osakseen yhä suurempaa
huomiota meidän puoleltamme. Mille tuulelle se meidät lopulta sai ja
mistä kaikesta me haastelimme, niin -- se ei kuulu tähän.



EMÄNNÖITSIJÄ


-- Naa, ainakos sitä unta piisaa? On jo aika nousta ja mennä kouluun.
Tässä on kahvia.

Lehtori tiesi kyllä kaiken, mutta oli nukkuvinaan. Hänen vuoteensa
ääressä seisoi kahvitarjottimineen kookas nainen, jolla oli yhteen
kasvaneet mustat kulmakarvat ja suun ympärillä ankara piirre. Hetkisen
seisoi hän hiljaa alallaan, mutta töykkäsi sitten keskisormellaan
lehtoria ohimoon.

-- Eikö hän aio ollenkaan herätä? --- sanoi hän äreästi.

Lehtorin ei auttanut enää teeskennellä. Hän avasi silmänsä, jotka
verestivät ja joille kynttilänvalo näytti tekevän pahaa.

-- Mariko se on? Huomenta! Ei, kiitoksia, minä en voi nyt juoda kahvia.
Minä olen...

Hän puhui surkealla ja valittavalla äänellä, mutta Mari ei antanut
hänen lopettaa lausettaan.

-- Vai ei kahvia muka. Mutta se on juotava, sanon minä.

-- Minä olen todella kipeä enkä kykene kouluunkaan. Marin täytyy viedä
rehtorille sana, että minä olen sairaana.

-- Ei niistä mitään! Lehtori nousee nyt konttailemasta ja juo tuon
kahvin, ennenkuin se jäähtyy. Sis-so!

Lehtori koetti vielä kimmurrella vastaan, mutta Marin tuikea katse ja
hellittämättömät huomautukset pakottivat hänet lopulta vääntäytymään
istualleen. Liikkuminen koski nähtävästi kovin hänen päähänsä, jota hän
puristeli molemmin käsin.

-- Eikö Mari sitten näe ja ymmärrä, kuinka sairas minä olen?

-- Naa, kyllä ne tuollaiset sairaudet ymmärretään.

Vaativasti työnsi hän tarjottimen ihan lehtorin rintaan kiinni. Lehtori
yritti ottaa kahvikuppia vapiseviin käsiinsä, mutta Mari keskeytti
hänet äkäisellä eleellä.

-- Ensin se paistettu silakka!

Lehtori oli kyllä nähnyt kerma-astian ja sokerirasian välissä vadin,
jossa oli hiilillä paistettu suolasilakka. Oli nähnyt ja kauhistunut.

-- Tietäähän Mari ennestäänkin, etten minä voi sitä syödä -- ruikutti
hän. -- Enkä minä voi tällä haavaa yleensä mitään suuhuni ottaa.

-- Mutta se on nyt otettava. Se vahvistaa sydäntä. Lehtori saa nähdä,
että lehtori jo iltapäivällä kiittää siitä minua. No, tuleeko siitä
mitään, vai?

-- Mari on sydämetön ihminen, -- voihkasi lehtori, otti silakan
hyppysiinsä ja alkoi moninaisin irvistyksin niellä sitä pieninä
paloina.

--. Kas niin, menipähän! Kyllä se hyvää tekee. Ja nyt kahvi.

Kun lehtori oli saanut vaivalla kahvikupin tyhjennetyksi, poistui Mari
tarjottimineen. Ovessa mennessään varotti hän olkapäänsä yli:

-- Nousee nyt venyttelemättä ylös. Kello tulee pian kahdeksan.

Lehtori ojentui pitkäkseen ja voihkasi helpotuksesta. Eilenillalla oli
hän ollut erään toverin nimipäivillä. Niitä oli jatkettu klubilla
pitkälle aamuyöhön. Kun nyt vain olisi saanut tarpeeksensa nukkua, niin
kaikki olisi ollut hyvin. Mutta juuri pahimmoilleen oli siihen Mari
tarjottimineen ilmestynyt.

Päänporotus tuntui helpottavan, kun makasi aivan liikkumatta selällään.
Hän ummisti silmänsä ja vaipui uinaiiuun. Mutta kaiken aikaa tunsi hän
olevansa kuin tulisilla hiilillä.

-- Naa, eikö täällä vielä sen pitemmällä ollakaan?

Mari oli pistänyt päänsä ovenraosta ja hänen tuikea silmäparinsa sai
lehtorin avuttomasti liikahtelemaan.

-- Se on ihan totta, minä en kykene tänä päivänä kouluun. Marin täytyy
rehtorille --

-- Ei niistä mitään! Nousee vain joutuin ylös eli minä tulen ja
väännän.

Mari astui huoneeseen ja pelästyneenä alkoi lehtori tehdä ylösnousua.

-- Tässä on ensinnäkin sukat ja täällä housut... mutta siunatkoon,
missä kunnossa! Onpas kiesavita sitä punssia taas läärätty. Tuollaisia
laimiskoita! Ja sitte hän on viskannut ne tuolille yhteen mykkyrään,
että ovat ihan ryppyjä täynnä. Eihän näitä voi jalkaansa ottaa.

-- Mari antaa sieltä vaatekaapista toiset housut... vaikkapa ne
harmajat. Nuo mustat täytyy lähettää räätäliin.

-- Vai räätäliin tässä turhan tautta rahojaan' Kyllä minä saan ne
itsekin kuntoon.

Hän haki vaatekaapista toiset housut ja ojensi ne lehtorille.

-- Sis-so! Pesuvesi on valmiina ja kengät ovat tässä valmiiksi
kiillotettuina. Joutuin vain nyt, kello lyö siinä paikassa kahdeksan.

Mari otti käytetyt housut ja poistui huoneesta. Ähkien jatkoi lehtori
pukeutumistaan.

Hän oli saanut jo peseytyneeksi ja ponnisteli juuri peilin edessä,
saadakseen tärkkikauluksen paikoilleen, kun Mari kurkisti jälleen
ovenraosta.

-- Siitäpä nyt ei näytä tulevan mitään!

Mari astui lehtorin eteen, tyrkkäsi hänen leukansa taaksepäin ja alkoi
napittaa kaulusta.

-- Uh, kuinka Marilla on kylmät kädet! -- pääsi lehtorilta, jonka iho
oli arka kaikelle kosketukselle.

-- Vai vielä tässä lämpimät! Sis-so, ja nyt liivit päälle!

Hän ojensi ne valmiiksi lehtorille ja auttoi sitten takin päälle.

-- Entä silmälasit? Onkohan nekään ihmisten kunnossa?

Hän otti ne yöpöydältä ja tarkasti valoa vasten.

-- Osaavatpas nekin olla siivossa. Kun ei läpi näe.

Hän virutti ne pesuastiassa ja kuivasi pyyheliinan kulmaan.

Nyt oli lehtori vihdoinkin siinä kunnossa, että Mari saattoi auttaa
etehisessä palttoon hänen päälleen.

-- Stop! --- komensi hän, kun lehtori yritti lähteä. -- Palttoon selkä
tarvitsee harjaa! No nyt! Tuossa on keppi.

Kun lehtori oli portaissa menossa, kuului yhtäkkiä hänen takaansa:

-- Naa, aikooko hän vihkot unehuttaa kotiin?

Mari ojensi hänelle paksun pinkan vihkoja, varottaen vielä, kun lehtori
oli jälleen menossa:

-- Muistakoonkin tulla suoraapäätä aamiaiselle. Ne ulkona otetut
päänparannukset eivät tuota muuta kuin pahennusta.

Puolittain käppyrässä ja pää hartiain väliin painuneena työntyi lehtori
ulos pakkaseen. Hän koetti jouduttaa askeliaan, sillä vaistossaan tunsi
hän tuikean silmäparin ulko-oven raosta tarkkaavan hänen raadollista
vaellustaan.

Parin tunnin koulutyö ja kävely raittiissa ilmassa virkisti tuntuvasti
lehtoria. Hänen mielialansa oli jo paljon valoisampi, kun hän palasi
kotiin aamiaiselle. Ja vieläkin valoisammaksi tuli se, kun kotona oli
kaikki niin siistiä ja järjestyksessä, ei tomunhiukkasta missään ja
joka huoneessa humisi iloinen pesävalkea. Ruokasalin pöydällä oli
valmiina maukas aamiainen, johon hän kävi käsiksi hyvällä halulla.

Jälkeenpuolistunnit treenasivat hänet aivan täyteen kuntoon. Kotiin
palatessaan ei hän tuntenut enää jälkiäkään kohmelon surkeudesta.
Juodessaan päivällisen jälkeen kahvia ruokasalin pöydän ääressä, tunsi
hän olevansa mitä parhaimmassa kunnossa ja loistavalla tuulella.
Hiljaisuudessa myönsi hän itselleen, että Marilla oli siihen tuntuvat
ansiot. Hänen halutti antaa siitä tunnustus asianomaiselle. Ja
muutenkin halutti hänen jutella.

Mari istui omassa valtakunnassaan, kyökissä, ja kutoi sukkaa. Siellä
oli yhtä puhdasta ja siistiä kuin toisissakin huoneissa, ja hyvään
järjestykseen asetetut keittoastiat kiiltelivät seinällä niin
kirkkaina, että kuvansa näki niiden kyljestä.

Kyökistä ruokasaliin johtava ovi oli hiukan raollaan.

-- Mari! Onko Mari siellä? -- kysyi lehtori.

-- No, mikä on?

-- Eikö Mari voisi tulla tänne sukkaa kutomaan, niin saataisiin
jutella.

-- Kyllä minä pysyn täälläkin.

-- Kyllä, kyllä, mutta... kaipasin tässä puhekumppania. No, voinhan
minä tulla sinne kyökkiin, ellei Mari huoli tänne vaivautua.

Lehtori nousi tuoliltaan, mutta samassa paukahti väliovi lukkoon.

-- On se... koko pippuripussi, -- hymähteli lehtori itsekseen, meni
omaan huoneeseensa, sytytti sikarin ja heittäysi sohvalle sanomalehtiä
lukemaan.

Huoneessa oli hyvä ja tasainen lämmin, ja häntä alkoi niin makeasti
raukasta. Mutta juuri kun hän ojentui mukavaan asentoon ja ummisti
silmänsä, kuului eteisestä kellonsoitto. Hetken kuluttua astui
huoneeseen yksi hänen viimeyöllisiä maljatovereitaan, insinööri, joka
oli opettajana teollisuuskoulussa. Se oli jatkanut koko päivän, silmät
olivat tulehduksissa ja ääni käheänä.

Istuttiin ja pantiin tupakaksi.

-- Ei tässä pieni tuutinkikaan tekisi pahaa, -- arveli insinööri. -- Ei
sinulla satu olemaan konjakkia kotona?

No, olihan sitä lehtorilla ja täytyihän se kai ottaa esille, vaikkei
hän omasta puolestaan siihen mitään halua tuntenutkaan. Mutta totiveden
kanssa oli pahemminkin. Uskaltaisiko sitä mennä Marilta pyytämään?
Mutta pitihän hänen toki vieraan silmissä esiintyä isäntänä kodissaan.

Empien astui hän kyökkiin, jossa häntä sukankutimen takaa tervehti
tuikea silmäpari.

-- Tuota... olisiko Mari hyvä ja toimittaisi hieman kiehuvaa vettä...
niin, ja lasit ja sokeria, kyllähän Mari ymmärtää.

-- Vai sitä tässä vielä!

Lehtori poistui nopeasti kyökistä ja istuutuessaan jälleen vieraansa
seuraan tunsi hän itsensä hieman hermostuneeksi. Hän oli aivan
epätietoinen, tulisiko totivettä vai ei.

Mutta sitä tuli kuin tulikin. Mari ilmestyi huoneeseen ja asetti
pöydälle kilisevän tarjottimen. Hän ei puhunut sanaakaan, mutta
lehtoria kauhistutti se katse, minkä hän sivumennen loi vieraaseen.
Nyt vasta huomasi lehtorikin, että insinöörin tukka oli aivan
epäjärjestyksessä, kaulaliina vinossa ja takinrintamuksella
sikarintuhkaa. He sekottivat lasit ja alkoivat maistella. Insinööri
lisäsi tavan takaa terää ja kun hän ei ollut koko yönä silmää
ummistanut, alkoi hänen kielensä pian sammaltaa. Toista lasia
alotettaessa rupesi hän laulamaan eikä huomannut lainkaan lehtorin
hermostumista. Sitten ryhtyi hän kertomaan riidasta, johon hän oli
päivällä seurahuoneella joutunut. Sitä tehdessään tuli hän uudelleen
kiihtymyksen valtaan ja lyödä jymähytti nyrkkinsä pöytään.

Yhtäkkiä ilmestyi Mari huoneeseen. -- Jollei herra ole ihmisten
tavalla, niin minä näytän herralle, mistä on viisi hirttä poikki!

Ovi hänen jälkeensä paukahti äkäisesti kiinni.

Insinööri ällistyi niin, että häneltä unohtui suu auki.

-- Olipas se! Noinko sinä annat piian talossasi valtikoida? -- sammalsi
hän lopuksi.

No, harmittihan tämä lehtoriakin, harmitti molemmilta puolin. Mutta
ensinnä täytyi vieraan nähdä, että hän oli isäntä talossaan.

-- Käyn sitä torumassa, -- sanoi hän ja lähti kyökkiin.

Mutta kuta lähemmäs päämäärää hän tuli, sitä alemmas painui hänen
rohkeutensa.

-- Tuota... kuinkas Mari nyt sillä tavoin? Marihan vallan unhottaa,
että minä olen täällä isäntä.

-- Kyllä se tiedetään sanomattakin. Mutta näyttäköönkin sitten, että
hän on isäntä, älköönkä antako kaikenlaisten juoppolallien täällä
mekastaa. On se sitten kaunista kuulla syrjäisten lörpöttävän, kuinka
lehtorin puolella pidetään sellaista ja sellaista elämää. Kun hän on
isäntä, niin näyttäköön tai muuten tulen minä ja näytän.

Entistä hermostuneempana palasi lehtori huoneeseensa. Hän korjasi
konjakkipullon pois ja ilmotti, että hänen täytyy lähteä vielä
koululle. Se oli tietysti vain tekosyy, jolla hän koetti jouduttaa
insinööriä lähtemään, ennenkuin Mari tulee uudelleen ja panee
uhkauksensa toimeen.

Yhdessä he lähtivät ulos. Insinööristä erottuaan käveli lehtori kadulla
ilman päämäärää ja oli pahalla tuulella. Se keveä ja iloinen mieliala,
jonka vallassa hän puolelta päivin oli ollut, oli nyt tipotiessään. Hän
oli harmissaan sekä insinöörille että Marille.

Hetken käveltyään juolahti hänen mieleensä pistäytyä parhaan ystävänsä
ja virkatoverinsa, matematiikan lehtorin luo. Se oli vanha poika, kuten
hänkin, mutta olonsa se oli järjestänyt hiukan toisin. Sillä ei ollut
mitään omaa taloutta, vaan asui hän kahdessa huoneessa, jctka talon
puolesta pidettiin kunnossa, ja syömässä kävi hän klubilla.

Ystävykset asettuivat takkavalkean ääreen tupakoimaan.

-- Mikä sinua vaivaa, kun näytät niin synkältä? -- kysyi ystävä.

-- Sattuuhan niitä aina pikku harmeja. Se Marikin käy yhä
sietämättömämmäksi.

-- He, he, se taitaa pitää sinua hieman niinkuin tohvelin alla.

-- Eipä paljon muutenkaan. Ainakin se terrorisoi minua ihan
sietämättömästi. Kuulehan, miten se tänäänkin käyttäysi, -- ja lehtori
kertoi, mitä heillä oli aamulla tapahtunut ja mitä nyt illalla.

-- Ei, kyllä tähän täytyy keksiä joku muutos, ei se näin voi jatkua, --
lopetti hän.

-- Yksinkertaisin keinohan siihen on, että erotat Marin
palveluksestasi.

-- Erottaako Mari! -- ällistyi toinen.

Ei, sehän oli kaikkien mahdollisuuksien ulkopuolella. Sellaista ei
olisi koskaan juolahtanutkaan hänen mieleensä. Ja kykenisikö hän edes
panemaan toimeen sellaista voimatekoa? Ei, kyllä se menisi koreasti
myttyyn. Ja siksi toisekseen, tulisiko hän toimeen ilman Maria? Mistä
hän saisi emännöitsijän, joka pitäisi hänen taloudestaan niin hyvää
huolta kuin Mari, ja joka olisi niin tuiki säästäväinen kuin Mari? Pian
tuli Mari olleeksi kymmenen vuotta hänen palveluksessaan. Kuinka nyt
erottaminen tulisi enää kysymykseenkään?

-- Mutta on vieläkin yksi keino, -- arveli matematiikan lehtori. --
Mene naimisiin hänen kanssaan.

-- Mitä se asiaa parantaisi? Sehän vain lisäisi hänen valtaansa.

-- Arvelin vain, että se voisi herättää hänessä hellempiä tunteita
sinua kohtaan.

-- Hm, näin meidän kesken, niin etkö luule minun jo sitäkin yrittäneen.
Ihan tosissani. Arvelin, että kun se on niin säntillinen ja tarmokas
ihminen ja muodoltaankin siksi muhkea, niin miksen voisi tehdä hänestä
lehtorskaa. Onhan sellaista ennenkin tapahtunut. Ja niin minä kauan
asiaa harkittuani päätin kosia.

-- Mutta sait rukkaset, vai mikä siinä eteen tuli?

-- En tiedä, sopineeko sitä nyt rukkasiksikaan sanoa. Se kävi niin,
että minä eräänä iltapäivänä menin kyökkiin ja aloin vakavissani puhua
hänelle asiasta. Mutta minä en ollut päässyt paljon alkua pitemmälle,
kun hän keskeytti minut ja sanoi jyrkästi, että piisaa se pilkka
pienempikin. Minä yritin vakuuttaa, että puhuin täyttä totta, mutta
silloin pyöräytti hän minut ympäri, työnsi hartioista ruokasaliin ja
löi oven välillämme lukkoon. Sen koommin en ole uskaltanut siihen
asiaan palata.

-- He, he, sinulla ei ole siis nähtävästikään muuta valittavana kuin
status quo.

-- Niinpä se näyttää olevan.

He juttelivat edelleen, kertoilivat vanhoja koulukaskuja ja pääsivät
hyvälle tuulelle. Yhtäkkiä katsahti lehtori kelloonsa ja nousi.

-- Täytyy lähteä vihkoja korjaamaan, -- sanoi hän.

-- Istuisit nyt vielä, -- esteli toinen, -- onpahan tässä iltaa.

-- En uskalla, -- hymyili lehtori, joka nyt oli jälleen päässyt
tasapainoon. -- Jos viipyisin kauemmin, voisi Mari yhtäkkiä ilmestyä
tuohon ovelle ja muistuttaa minua vihkojen korjaamisesta. Se pitää kuin
poliisi tarkkaa vaaria, että työni tulevat säntilleen tehdyiksi. Terve
nyt vain huomiseen asti!

-- Terve, terve!



TUULEMPERÄN AMMATTIKUNTALAISIA


Kota-Heikkikin oli liittynyt Tuulenperän teollisuusmiehiin.

Innokkaana hän aamuhämärissä touhusi tehtaansa ääressä, jonka hän yöllä
oli pystyttänyt suon keskelle, pienen tureikon siimekseen. Kivien
varassa oli kookas pata, jonka sulki tiivis puukansi, lisäksi se oli
taikinalla muurattu kiinni padanreunoihin. Kannen keskellä oli pyöreä
reikä, johon oli sovitettu ja taikinalla muurattu pohjaton
sinkkiämpäri, suppea puoli alaspäin. Ämpärin suupuoli oli jälleen
peitetty puukannella. Tämä ämpärilaitos muistutti suuresti
vanhanaikaista silkkihattua. Hatun nimellä se yleensä tunnettiinkin jo
entisajoilta.

Ämpärin eli hatun kyljestä ulkoni toista sylen pituinen läkkitorvi,
joka keskikohdallaan kulki jäähdytys-astian läpi. Viimemainittuna oli
karkeatekoinen puulaatikko, joka oli rasuilla tilkitty vedenpitäväksi.
Se oli reunojaan myöten täynnä, suonsilmäkkeestä otettua vettä, seassa
lunta ja jäänkappaleita.

Oli jännittävä hetki, kun Heikki sytytti tulen padan alle. Oikein se
veti juhlalliseksi mielen. Samalla kasvoi levottomuus. Hän ulkousi
kappaleen matkaa tureikosta, tähysti ja arvaili, saattoiko savun
kauempaa huomata. Ei se juuri siltä näyttänyt, miten käynee sitten
päivemmällä. Hän palasi ja asetti ämpärin piipunsuun alle. Eihän sieltä
tietystikään vielä mitään norunut, ensinnähän piti rankkiseoksen
padassa ruveta kiehumaan, mutta saipa ämpäri jo olla siinä varalla. Nyt
jouti jo istahtaa tulen ääreen ja pistää tupakaksi.

He, he, oli se tuokin keksintö. Ja vanha se oli kuin taivas. Eikö liene
itse Noakkikin noilla samoilla kompeilla sitä viinaansa laittanut.
Mitenkäs muuten, keittää se vilja-aines ensin piti ja höyry johtaa
torven läpi.

Ensimäinen keitos tämä vasta oli Kota-Heikillä. Hän oli näihin saakka
koettanut pysytellä erillään tällaisista hommista, se kun oli
kiellonalainen asia ja siitä saattoi joutua tekemisiin kruununmiesten
kanssa. Mutta kun näin talvisaikaan ei tahtonut olla työtä ja toiset
ansaitsivat tällä hommalla aivan tuhottomasti, niin ei malttanut enää
hänkään pysyä asiasta irti.

Sai nyt nähdä, kuinka tämä ensi yritys otti onnistuakseen. Oman
kyläläisistä ei ollut pelkoa, sillä täällä olivat kaikki, niin
talolliset kuin mökkyritkin, samassa koplassa. Olivathan ne kyllä
Ruosteperän Iisakki-isännän kunnanvaltuustossa valinneet tämän perän
raittiudenvalvojaksi, mutta siitä ei ollut mitään pelkoa. Hän tiesi,
että Iisakki turahutti silloin tällöin itsekin kotitarpeikseen ja
mötinäpullo sillä oli aina piironginklahvussa. Olipa Iisakki tässä
syksyllä kaatanut hänellekin ryypyn, kun ojankaivutiliä tehtiin.

Pahempi vaara oli kirkonkylän poliiseista, Ne tekivät tuhkatiheään
retkiä tänne Tuulenperälle ja varsinkin oli vanhempi niistä,
Komi-niminen, tunnettu tiukaksi ja ovelaksi nuuskijaksi. Mutta jos
tulivatkin, niin eipä niiden luulisi hevillä tänne löytävän. Jälkiä
myötenhän ne tavallisesti osuivat paikoille, mutta nyt oli kantohangen
aika ja kelkan jälkiä tuskin huomasikaan. Sitäpaitsi hän oli
rankkisaavin ja muut tarpeet kulettanut tänne kiertoteitä.

Hän ryhtyi tekemään päässälaskuja, kuinka monta litraa tästä ensi
keitoksesta heruu ja kuinka paljon se päivänhintain mukaan rahassa
tekee. Summa oli niin suuri, että se ihan korvallisia kuumotti. Kun nyt
vain kaikki luonnistaisi hyvin!

Puhtaana ja läikkyvänä kohosi aurinko metsien helmasta ja silmiä
häikäisevästi hohtivat kantohanget. Oli niin autiota ja hiljaista, tuli
vain ritisi padan alla. Mutta sitten oli Heikki kuulevinaan
suksensuihketta. Säikähtyneenä kavahti hän seisaalleen ja pälyili
näreiden lomitse, valmiina heittäytymään suksilleen ja porhaltamaan
päinvastaiselle suunnalle.

Pian erotti hän tulijan ja rauhottui. Sehän oli Piippu-Risto,
Tuulenperän teollisuusmiesten päämestari ja kuningas. Risto se oli
Heikillekin ohjeet antanut ja valmistanut piipun, hänellä kun oli
siihen tarvittavat tinausvehkeet. Nyt tuli hän Heikin omasta pyynnöstä
tarkastamaan, miten työ sujui.

-- No joko tippuu? -- kysyi Risto suksiltaan nousten.

-- Ei vielä, mutta pihisevän siellä padassa jo tuntuu.

Risto oli pitkä ja harvinaisen ruma mies. Naamataulu oli monirypyläinen
ja pesemätön, parransänki pitkä ja karhea, ja kun hän avasi suunsa,
paljastui kaksi riviä mustuneita, harvassa seisovia hampaita, joista
jokainen oli eri suunnalle nojollaan. Puku oii muun muodon mukainen.
Takista, joka oli kahdella puutikulla kiinnitetty, roikkui samoinkuin
housuistakin epäluku puolittain ratkenneita, eri värisiä paikkoja.
Jalkineet olivat alkujaan olleet oikein boksinahkaiset nauhakengät,
mutta nyt ne pysyivät enää koossa ainoastaan ympärikiedottujen
nuoranpätkien avulla.

Sellainen oli Tuulenperän ammattitehtailijain esimies.
Asiantuntemuksella alkoi hän tarkastella keittovehkeitä.

-- Piiput on huonosti kitattu paikoilleen, -- huomautti hän -- täältä
jo pihisee höyry ulos. Se ei saa mistään raosta päästä, muuten tuntuu
se heti maussa. Onko sinulla täällä taikinaa?

-- Ei ole valmista.

-- Sitä pitäisi aina olla varalla. Mutta on kai jauhoja?

Niitä oli ja Risto työnsi kourallisen suuhunsa. Hetken purcskeltuaan
topehti hän taikinan kouraansa ja aikoi tiivistää piippua.

-- Näin sen pitää taikinoimisen tapahtua.

Tarkkaavaisuus täydessä vireessä seurasi Heikki Riston työtä.

-- Taitonsa se pitää näemmä siinäkin työssä olla.

-- Taitopa kun taitokin. Ja tässä hommassa sitä vasta kysytäänkin.
Kyllähän sitä joka mies pystyy jonkunlaista mökäöljyä turuuttamaan,
mutta laittaa oikeata mötinää, jossa on sekä makua että voimaa, siihen
ei joka poropeukalosta ole.

Mökäöljy ja mötinä olivat pari niistä lukemattomista nimityksistä,
joita kotitekoiselle viinalle oli annettu. Sen viralliseksi nimeksi oli
yhä yleisemmin alkanut muodostui pontikka. Mutta sitä eivät
ammattimiehet keskinäisessä juttelussaan juuri vahingossakaan
käyttäneet. Sitä vältettiin yhtä visusti kuin karhunmetsästäjät ennen
välttivät karhu-nimitystä.

Piipun suusta tuhahti pieni höyrypilvi.

-- Nyt jos luet kahteenkymmeneen, niin silloin tipahtaa ensimäinen
nolppu, -- sanoi Risto.

Heikki noudatti kehotusta ja juuri kun hän pääsi kahteenkymmeneen,
helähti ämpärin pohjalle ensimäinen tippa.

-- He, he, kyllä sinä näyt olevan perillä tässä hommassa.

-- Kukas sitten, jollen minä.

Risto ei liikoja kehunut. Jo vuosia hän oli miltei yksinomaan sitä
ammattia harjottanut. Sen tiesi koko pitäjä ja sen tiesivät poliisit,
mutta kertaakaan häntä ei oltu vielä edesvastuuseen saatu. Sillä
miehellä oli pää aina keinoja täynnä ja jälkensä se osasi peittää niin
hyvin, ettei koskaan tavattu itse teosta. Ja priima-tavaraa se oli,
hänen valmistamansa. Mitkä keinot hänellä lie ollutkin, mutta
kirkkaampaa ja makeampaa hän sai kuin muut. Aulis hän oli kyllä
toisiakin neuvomaan, mutta viimeiset ja tärkeimmät konstit hän piti
aina omana tietonaan. Eikö liene oppinut ne äidiltään, joka oli vanhan
kotipolton ajan ihmisiä.

He istuivat tulen ääreen ja panivat tupakaksi. Mutta juttelun alkuun he
eivät vielä olleet päässeet, kun taampaa kuuluva suksensuihke sai
heidät pystyyn kavahtamaan. Henkeä pidättäen he tähylivät sille
suunnalle, josta suihke kuului.

-- Lenko-Paavon poika, -- ilmotti Risto rauhottuneena. -- Taitavat olla
hurtat liikkeessä, koska poika hiihtää kuin henkensä edestä.

-- Voi minun päiviäni, mikä tässä nyt neuvoksi tulee, -- hätääntyi
Heikki.

-- No älähän nyt tyhjää; ennenkuin edes kuullaan, mitä varten poika on
liikkeessä, -- lohdutti Risto.

Puuskuttaen ja hohtaen porhalsi poika näyttämölle.

-- No? -- huudahtivat molemmat miehet kuin yhdestä suusta.

-- Hurtat -- uh -- liikkeellä -- tulossa tänne!

-- Voi sakramenskattu! -- huusi Heikki ja sieppasi suksensa männyn
nojalta.

-- Näkee, että mies on ensi kertaa pappia kyydissä, -- huomautti Risto
halveksivasti.

Sitten tiedusti hän pojalta tarkemmin asiasta ja missä asti poliisit
mahdollisesti olivat tulossa.

-- Notkon Maijan mökille ne olivat tulleet aamupimeällä ja sillä aikaa
kuin ne siellä nuuskivat, oli Maijan Aukusti pujahtanut ulos ja
hiihtänyt Hiplun Erkin mökille sanaa tuomaan ja sieltä oli Erkin Sanna
heti lähtenyt meille vohkimaan. Sanna sanoi juuri sängystä lattialle
päässeensä, kun Aukusti oli tormannut sisälle. Eikki oli ollut kylällä
työssä, mutta Sanna oli heti asian kuultuaan kuotassut hameen päälleen
ja lähtenyt meille vohkimaan. Minä taas lähdin heti Kotalaan ja sieltä
neuvoi Miina minut tänne.

Siten kuului pojan selvääkin selvempi raportti. Kota-Heikki oli
kuunnellut sitä silmät pyörien, ja vauhkona liikkui hän ympäri
tanhutta, kurkistellen puiden välitse joka suunnalle. Mutta Risto
säilytti täydellisesti mielenmalttinsa. Ainoastaan se kiihkeys, millä
hän imi lyhytvartista nysäänsä, osotti ajatusten olevan vilkkaassa
toiminnassa.

-- Ei tässä ole hyvä viipyä, lähdetään hiihtämään! -- hoputti Heikki.

-- Jos haluat valmiit laitoksesi jättää hunningolle, niin lähde vain,
-- sanoi Risto kylmäkiskoisesti. -- Mutta mitään hätää tässä ei vielä
ole. Hurtat eivät ole vielä ehtineet kuin korkeintaan Murtomäen
tienoille ja täältä tulee sinne nelisen virstaa. Ja sillä matkalla ne
viipyvät pian tunnin.

-- Neljän virstan matkallako tunnin? -- ihmetteli Heikki, jonka
levottomuus Riston tyyneydestäkään ei ottanut asettuakseen.

-- Niin, sillä Murtomäen ja tämän meidän kulman välisellä taipaleella
erkanee päätiestä toistakymmentä syrjätietä, osaksi hevos- osaksi
kelkkateitä. Jokaisessa tienhaarassa pysäyttävät hurtat hevosensa ja
lähtevät jalan katsomaan, minne ne tiet vievät. KyLä minä tiedän,
etteivät ne malta jättää niitä syrjäteitä, varsinkaan keikan jälkiä
nuuskimatta. Ja se vie aikaa. Ainakin tunnin kestää, ennenkuin ehtivät
tänne meidän kulmalle. Oliko muuten Komi ollut matkassa?

-- Oli ollut.

-- No olkoonpa vain minun puolestani. Olivatkohan nuo Notkosta mitään
tavanneet?

-- Olivat pöytäkaapista löytäneet kaksi potallista valmista.

-- Entäs kojeet?

-- Niitä eivät olleet löytäneet.

-- Sehän tuo oli sentään hyvä. Piippuläkkiä tahtoo nykyisin olla vaikea
saada. Olipa Maija huoleton, kun piti pulloja pöytäkaapissa. Siliä on
jo ennestään haaste ensi käräjiin ja tästä tulee nyt uusi juttu
niskaan. No, sepähän opettaa muijan katsomaan paremmin eteensä.

Heikki touhusi ja pälyili yhä levottomammin.

-- Sinähän liehut kuin Hippa-Heikki hiiden ja helvetin välillä, --
lausui Risto.

-- Mutta mitä tässä nyt sitte oikein tehdään? -- kysyi Heikki ja
pysähtyi avuttoman näköisenä Riston eteen.

-- No varrotaan nyt niitä poliiseja, -- arveli Risto ja paljasti
karhinpiitä muistuttavat hampaansa.

-- Ettäkö... -- sammalsi Heikki ja tuijotti tolkuttomasti Ristoa.

-- Enpä luule, että ne tänne osaavat, -- sanoi Risto vakavaksi
muuttuen. -- Tänne ei johda minkäänlaista tietä eikä jalkapolkua. Mutta
parempi aina katsoa kuin katua. Tuli on ensinnäkin hävitettävä, ettei
savu anna ilmi.

Heikki tempasi ämpärin ja kävi kahmasemassa vettä avannosta. Kun hän
yritti kaatamaan sen tulisijaan, tarttui Risto häntä käsivarteen.

-- Oletko sinä hullu! Sillä laillahan sinä ajaisit ilmaan oikein komean
savu- ja höyrypatsaan, joka näkyisi virstojen päähän. Kas näin sitä
pitää menetellä.

Hän otti kekäleet yksitellen padan alta ja asetteli ne eri paikkoihin
hangelle.

-- Minkä ne tuossa vähän aikaa vielä kytevät, niin savu siitä ei näy
tätä näreikköä kauemmas. Ja nyt me pistämme padan sisuksineen ja
piippuineen piiloon.

-- Mihin piiloon?

-- Tuolla suon laidassa näet yksinäisen suuren kiven. Siinä on juuri
parahiksi niin suuri haikein, että tämä pata sopii siihen. Hanki kantaa
vielä hyvin. Kannamme siis padan kahden miehen sinne ja palatessa
lakaisemme kuusennäreellä sileäksi ne vähäiset merkit, jotka
jaloistamme hangenpintaan jäävät. Jos poliisit vielä senkin jälkeen
löytäisivät patasi, niin minä olen valmis hirttämään itseni.

He ryhtyivät rivakasti toimeen.

-- Ja nyt jokainen kotiinsa minkä kintuista lähtee, -- sanoi Risto
suksilleen nousten, kun he palasivat tehtaalle. -- Ja sinä pistäy
sivumennen Ojalan Iskalle ilmottamassa asiasta, että hän toimittaa
sanoja eteenpäin sille kulmalle, -- komensi hän Lenko-Paavon poikaa.

-- Minä jo tullessani mainitsin Iskalle, -- ilmotti poika.

-- No sitä parempi. Mutta hiihdä metsiä myöten kotiisi, ettet joudu
hurttia vastaan tulemaan.

-- Niinpä tietenkin.

-- Tuosta pojasta se tulee oikein liukas himoliemen keittäjä, jahka
joutuu, -- arveli Risto hyvillään.

Potkastuaan itsensä jo menemään pysähtyi hän äkkiä ja huusi
Kota-Heikille:

-- Muistakin olla ölvinä, kun hurtat taloon tulevat! Ja parempi olisi,
sinä kun olet tuollainen hätähousu, että laitat itsesi semmoiseen
työhön, missä sinun täytyy pakosta olla niihin selin. Rupea vaikka sitä
keskeneräistä pärekoriasi rakentamaan ja ole hyvin touhussasi.

       *       *       *       *       *

Poliisit etenivät hitaasti kuin kertoja, jonka kertomus hajaantuu
lukuisiin episoodeihin. Syrjiin erkanevia metsäteitä eivät he mitenkään
malttaneet sivuuttaa, ottamatta ensin selkoa, minkälaisille työmaille
ne päättyivät. Kuta vähäpätöisempi, kapeampi ja luikertelevampi
sellainen tie oli, sitä lupaavampi. Usein he sellaisia pitkin olivat
osuneet suoraan käynnissä olevalle tehtaalle. Nyt he kuitenkin turhaan
kahlasivat metsiä ja nuuskivat ilmaa. Mitään ei löytynyt, vaikka
kirkonkylällä oli kerrottu, että Tuulenperällä taas tätä nykyä
keitetään pontikkaa, niin että metsät aamuisin ovat yhtenä savuna.
Kelkkatietkin päätyivät kaikki tällä kertaa luvallisiin pisteisiin:
mökkiläiset olivat vain käyneet polttopuita tai luudaksia hakemassa.

Sillä aikaa tapahtui Tuulenperän näkymättömiä johtolankoja pitkin
vilkas tietojen vaihto. Koko laaja ammattikunta oli jalkeilla ja niinpä
poliisien lähestyessä pääperukkaa oli kaikkialla ryhdytty jo
tarpeellisiin varokeinoihin. Poliisien ei pitänyt ainoassakaan töllissä
tavata muuta kuin viattomia, arkiaskareissaan hääriviä ihmisiä. Nämä
olivat kuluttaneet jo puolen päivää ja saalis supistui niihin pariin
pulloon, jotka he olivat takavarikoineet Notkon Maijan pöytäkaapista.
He eivät olleet hyvällä tuulella. Varmasti täällä keitettiin ja ties
kuinka monen tehtaan ohi he nytkin olivat kulkeneet.

Mutta ihan mökkiperukan laiteella potkasi heitä vihdoinkin puolittainen
onni. Siinä johti metsään vielä kelkan jälki, jonka keskellä oli hyvin
tallattu jalkapolku. Nuorempi poliisi ei olisi viitsinyt enää sinne
lähteä, mutta Komi ei hellittänyt. Hän huomautti, kuinka askelten
jäijissä näkyi nokea. Sehän oli varma merkki siitä, että kulkija oli
tallustellut tulen vaiheilla. Nuorempi sai jäädä hevosta pitämään, kun
Komi väsymystä tuntematta lähti polkua seurailemaan. Mentyään
ainoastaan muutamia kymmeniä askelia päästi hän ilohuudon. Nuorempi
jätti hevosen ja lähti juoksujalkaa paikalle. Siellä totesi hän
viinatehtaan olemassaolon.

Mutta se oli jo kylmilleen jätetty. Pata oli korjattu pois, jälellä oli
vain tyhjä rankkitynnyri, hattu, kaksi piippua, jäähdytysastia,
ämpärirani ja tyhjä säkki. Mutta kaikesta päättäen oli tässä ihan
vasta, viimeistään toissa yönä, keitetty viinaa. -- Varmasti se on
Piippu-Riston laitoksia, sen mökki on tässä lähinnä, -- sanoi Komi. --
On parasta, että lähdemme suoraapäätä sinne mökille, niin pääsemme
kukaties käsiksi tuoreeseen varastoon. Sitten voimme palata tänne
hävittämään nuo laitokset.

Kiiruusti he palasivat tielle ja lähtivät laukkaa ajamaan Piippu-Riston
mökille. Päämestari piti nyt kerrankin yllätettämän.

Risto oli Kota-Heikin tehtaalta palattuaan ehtinyt käydä metsästä
hakemassa kelkkakuorman puita ja istui nyt syömässä. Hänen eukkonsa
nykki villoja ja äitimuori istui nurkassa vuoteensa reunalla ja imi
piippua. Molemmissa naisissa oli samaa tenhoavaa rumuutta kuin Ristossa
itsessäänkin. Heissä oli kaikissa jotakin kuusen juurakkoa
muistuttavaa, nokista, rosoista ja monipiikkistä. Jokainen oli näköjään
hyvin rauhallinen, mutta pinnan alla oli levotonta jännitystä -- kuten
oli tällä haavaa kaikkien muidenkin tuulenperäläisten laita.

Tuvan edestä kuului reen ratinaa ja kohta sen jälkeen työntyivät
poliisit sisään.

-- No, missäs teillä on se viinavarasto? -- kysyi Komi, heti suoraa
asiaan käyden.

-- Niin viinakovarasto? -- vastasi Risto pöydän äärestä venytellen. --
Kunpa olisikin viinavarasto, niin eri tuulella tässä oltaisiin.

-- Mitäpäs tuossa tyhjää kiertelee. Tuostahan me läheltä löysimme sinun
tehtaasi, jossa vasta kuulut keittäneen.

-- Tehtaan? Oliko todellakin tässä meidän lähellä tehdas?

-- Vielä tuossa on olevinaan!

-- No ei paikkaa! -- yhtyi nyt muorikin. -- Vai tehdas tässä aivan
lähellä! Kukahan kumma siinäkin uskalsi mennä keittämään?

-- Ja mistä niillä on viljatkin, -- lisäsi Riston eukko. -- Eihän tuota
meikäläisille tahdo olla syötäväksikään.

-- Mitäpäs muuta kuin ruvetaan syynäämään, -- sanoi Komi.

-- Syynätkää vain, ettei tarvitse tyhjää epäillä, -- ehättivät eukko ja
muori yhdestä suusta.

-- Mulla jos olisi viinoja' niin syynäämättä ne saisitte, -- vakuutti
Risto, nousten pöydän äärestä ja ryhtyen nysäänsä lataamaan. -- Kyllä
minä olen siksi rehellinen mies. Mutta kun ei ole antaa, niin paras on
syynätä.

Poliisit penkoivat uuninpäällystän, kurkistelivat sänkyjen alle ja
pöytäkaappiin, lopuksi laskeusi nuorempi kellariin. Komi kiinnitti
sillä aikaa huomionsa tinauskolviin, joka riippui tuvan seinällä.

-- He, mitäs se Risto tuolla tekee? -- kysyi hän terävästi.

-- Niin tuolla kolvillako? Eikö Komi sitä tiedä? Sillä tinataan
astioita. Tuota maitopänikkää korjatessani sitä viimeksi tarvitsin.

Risto näytti pänikkää, jonka uurteessa näkyi tuoreen tinauksen jälki.
Komia harmitti kuitenkin niin, että hän käänsi päänsä toisaalle.

Kyllä hän varmasti tiesi, mihin Risto kolvia tarvitsi ja Risto
puolestaan tiesi poliisin tietävän, että hän keittää viinaa ja että
hänellä nytkin on sitä varastossa. Mutta se sai tämän pelin vain sitä
jännittävämmäksi.

Risto otti sahan ja lähti äsken hakemiaan puita pienentämään. Ovessa
mennessään varotti hän vielä Komia, että syynätä vain tarkkaan, ettei
rehellisiä ja viattomia ihmisiä turhan takia epäiltäisi.

Kellarista ei löytynyt mitään. Mentiin ullakkoon ja pengottiin
kattosammalissa, mutta ilman tuloksia. Sitten seurasi navetan ja
olkiladon vuoro, Yhtä turhaan.

-- Mihin peijakkaaseen se on kätkenyt? -- päivitteli Komi, -- sillä
varmasti sillä on pontikkaa.

He ryhtyivät tutkimaan lumihankea tuvan ympäriltä. Polkivat hikipäässä
ja sohoivat seipäällä. Risto sahasi renkun ääressä puita, nysä ryöhäsi
hänen nenänsä alla ja tavan takaa käänsi hän päätään sekä kurkisti
olkapäänsä yli poliisien hommia. Hänen sydänalassaan hytkähteli niin
hauskasti ja tuon tuostakin levisi rosoiselle naamataululle
vahingoniloinen irvistys.

Hiestyneinä palasivat poliisit tupaan. Risto lopetti myöskin työnsä ja
tuli sisälle. Eukko oli sillaikaa kiehauttanut oikein porukahvit ja
tarjosi nyt poliiseillekin. No, mitäpäs siinä, eihän heidän auttanut
mököttää ja näyttää pahaa tuultaan. Sitäpaitsi oli kahvi jo näillä
päivin ja sellaisen ropotin jälkeen enemmän kuin paikallaan.

Kahvia juotaessa työntyi tupaan kirkonkylän Mäkelän renki, joka palasi
metsäsaralta halkokuormaa noutamasta. Hän asettui pesän eteen
lämmittelemään, laittoi savukkeen palamaan ja näytti totista naamaa.
Mutta hänen silmäkulmassaan vilahti veitikka, kun hän yhytti Riston
katseen. Poliisien huomaamatta kohotti hän etu- ja keskisormensa ylös.
Risto nyökäytti myöntävästi ja antoi silmäniskulla tietää, että sitten,
jahka poliisit ovat lähteneet...

Ne lähtivätkin heti kahvin juotuaan. Jokainen sulloutui akkunan ääreen
katsomaan heidän jälkeensä. Sinne ne ajoivat löytämälleen tehtaalle.

-- Ei kai siellä enää mitään ole? -- kysyi Mäkelän renki.

-- Ei muuta kuin tyhjä rankkitynnyri ja pari kelvotonta piipunrania,--
vastasi Risto huolettomasti.

-- Tietävätköhän nuo Runnissa olla varuillaan? -- arveli muori.

Runnin Leena oli hänen tyttärensä ja siis Riston sisar.

-- Kyllä sinne on tieto toimitettu, -- ilmotti Risto. -- Niin
isännällekö sinun piti saada? -- kääntyi hän rengin puoleen.

-- Joo, se sanoi tilanneensa pari purkillista.

Risto meni ulos ja kun hän hetken kuluttua palasi, veti hän povestaan
kaksi olutpulloa, jotka oli suljettu puutulpalla.

-- Maksusta me kerkeämme sitte isännän kanssa sopia, -- sanoi hän.

Renki solahutti pullot turkin povitaskuihin, mietti hetkisen ja
virkkoi:

-- Tuota, kyllä kai sinulla on tätä enemmänkin? Ajattelin, että jospa
tuota kerran ottaisi itselleenkin.

Risto nouti vielä yhden pullon.

-- Totta kai sinä mulle annat tämän nelosella?

-- No olkoonpa, -- myönsi Risto.

Renki maksoi neljä kymppiä, otti ryypyn ja tarjosi Ristollekin. Sitten
suoriusi hän kotimatkalle.

Oli mitä ihanin kevättalven sää ja keli mainio. Mieli läikkyvänä istui
renki halkokuormallaan. Heti metsän suojaan päästyään otti hän pitkän
ryypyn. Maailma muuttui hänen silmissään yhä ihanammaksi. Pyrki
laulattamaan. Hän otti vielä ryypyn ja alkoi sitten laulaa
"Saksanniemen jääkäreitä" niin että metsä raikui.

Takaa kuuluva reen ratina sai hänet yhtäkkiä vaikenemaan. Poliisit ne
siellä ajoivat. Olivat vihdoinkin suoriutuneet paluumatkalle
Tuulenperältä.

-- Mikäs se Anttia nyt niin laulattaa? -- kysyi Komi epäluuloisesti.

Antti säpsähti ja oli aivan pilalle hätääntyä. Vainusiko se jotakin?
Huomasikohan se pullot hänen povitaskussaan? Etteihän se ryökäle vain
tulisi kopeloimaan! Silloin ne olivat mennyttä kalua niin isännän
pullot kuin hänen omansakin.

-- Laulelinpahan vain tässä yksinäni, -- vastasi hän rauhalliseksi
tekeytyen, samalla kuin päässä vilisi tuhansia ajatuksia.

Komi näytti tähtäävän häntä yhä uhkaavammin. Mutta jopas juolahti
rengin päähän pelastuksen tuuma.

-- Tuota, huomasittekos Käärmekurun laiteelta savua nousevan? -- kysyi
hän, äänessään mitä vilpittömin sävy.

-- Mistä? -- kysyi Komi epäillen.

-- Käärmekurun laiteelta, noin puolen kilometrin päässä tästä ja täältä
mennessä vasemmalla puolen. Juuri vähää ennen kruunun metsän rajaa.

-- Mitä savua se muka olisi ollut?

-- Mistäs minä hänet tiedän. Ei minulla ollut aikaa käydä läheltä
katsomassa.

-- Taisivat silmäsi valehdella.

-- Saattoivatpa valehdella, mutta selvästi minä olin näkevinäni siellä
savua puiden välissä, aivan lähellä Käärmekurun lähdettä.

Tämä lähdejuttu teki vaikutuksensa Komiin. Hän pysähytti hevosen ja
alkoi neuvotella virkatoverinsa kanssa. Sitten käänsivät he hevosen
ympäri ja lähtivät ajamaan takaisinpäin.

Kun he olivat kadonneet näkyvistä, räjähti renki nauramaan. Ja
ajatellessaan, mikä ilo siitä huomenna nousee Tuulenperällä, kun saavat
häneltä asian kuulla, nauratti häntä niin hillittömästi, että ihan
kyyneleet silmiin kihosivat.

Tietysti Komi tavatessaan käy hänen kimppuunsa, mutta mitäs siitä,
hänellähän olivat silmät vain valehdelleet, kuten Komi itsekin oli
epäillyt. Nyt hän joka tapauksessa ehti pullonsa kuljettaa suojaan.

Hän otti ryypyn, löi suitsiperillä hevosta ja virittäen keskeytyneen
laulunsa alkoi ajaa kylää kohti sellaista kyytiä, että kuorma
hyppelehti ja keikkui mutkaisella ja kapealla metsätiellä.

       *       *       *       *       *

Kuten tavallista, vallitsi Tuulenperällä esivallan lähdettyä korkea
juhlamieli. Jännitys oli lauennut ja kaikki tunsivat vapautuksen iloa.
Arkiset askareet pysähtyivät kuin itsestään, kuljettiin miehissä
naapurista toiseen, juteltiin päivän kokemuksista ja naurettiin
poliisien ponnistuksille. Turhan retken olivat äijäpoloiset taaskin
tehneet, vaikka tälläkin haavaa oli puolisenkymmentä tehdasta
käynnissä.

Risto oli käynyt kylmilleen jätetyllä tehtaallaan ja todennut, että
poliisit olivat hakanneet rankkitynnyrin pieniksi sälöiksi, lyöneet
ämpärin ja piiput tuhannen mykkyrään sekä loppujen lopuksi muokanneet
säkkiresunkin aivan silpuiksi. Sillekös naurettiin miehissä ja
makeasti. Ja vieläkin makeampana kaikui nauru, kun Risto kertoi
tahallaan jättäneensä sinne vanhat piippuranit ja muita vähemmän
arvoisia kapistuksia sekä tallanneensa polun niin selväksi, että sinne
sokkokin löytänyt olisi. Pitihän niiden uyt toki joskuskaan saada
mielen hyvikettä. Ja kyllä ne olivatkin purkaneet sydäntään, näki sen
niistä tynnyrin jäännöksistä ja säkin riekaleista, he, he...

Iltahämärissä palasi Risto ammattikunnan kahvikesteistä kotiinsa. Hän
oli mitä parhaimmalla tuulella, myhäili yhtä mittaa ja kehräsi päässään
uusia suunnitelmia.

Kotiin tultua pystytti hän navetan seinustalle tikapuut ja veti
katto-olista esiin kaksi uuden uutukaista pannun piippua. Sovittaen ne
kainaloonsa lähti hän hiihtämään metsään. Kaikenlaisia mutkia tehtyään
pysähtyi hän tiheän kuusitureikon keskelle. Siellä oli kätkössä pata,
jonka hän entiseltä tehtaaltaan oli eilen, keittämisen lopetettuaan,
sinne kulettanut. Läheisestä louhikosta valikoitsi hän nyt kiviä ja
laittoi tulisijan valmiiksi. Pilkottuaan vielä muutamia sylyyksiä puita
nousi hän jälleen suksilleen ja lähti hiihtämään Kota-Heikin tehtaalle.

Siellä oli kaikki jo entisessä käynnissä. Heikki oli kelkalla noutanut
padan ja muut kampeet kiven halkeamasta, taikinoinut piiput paikoilleen
ja virittänyt tulen. Ämpäri oli valmiina piipunsuun alla ja kohta
alkaisi sieltä tippua.

-- He, he, hyvinpä se kävikin, -- tuumi Heikki Riston nähdessään. --
Minä pelkäsin jo paljon pahempaa. Eivät suinkaan ne sinunkaan luotasi
mitään löytäneet?

-- Vieläkös! Luuletko sinä, että minä tavarani asetan niin vain kenen
hyvänsä saataville.

Sitten kertoi Risto, kuinka poliisit olivat hiki hatussa etsineet ja
survoneet hangetkin tuvan ympärillä ja kuinka ne hänen vanhalla
tehtaallaan olivat yksin säkkiresunkin silpuiksi hakanneet. Sille he
nauroivat pitkään ja äänekkäästi.

-- Mutta eiköhän maisteta tuota etupään laskosta? -- ehdotti Heikki.

Tietysti Ristolla ei ollut mitään sitä vastaan. Ryyppyastian puutteessa
otti Heikki kauhan ja täytti sen ämpäristä. He istuutuivat tulen ääreen
ja maistoivat.

-- Ähhäh, onpa peijakas koko ökinää, kun oli ihan hengen salvata, --
tuumi Heikki.

-- Tietääpä sen ensi laskoksen, -- arveli Risto. -- Siinä on vielä
siksi varavasti sikunaa. Mutta jahka lasket sen toisikertaan, niin
toisenlainen on jo maku ja väri.

-- Kun siihen saisi oikein priimamaun, niin sitte sille voisi hintaakin
panna, -- aprikoitsi Heikki, toivoen Riston erehtyvän paljastamaan
hänelle ne omat salaiset temppunsa.

Mutta Risto ei ollut sillä korvalla kuunnellut toisen sanoja, vaan
arveli:

-- Huomeniltana sitä minäkin panen taas tippumaan.

Heikki ällistyi.

-- Mitenkäs rankki ennättää käydä? -- kysyi hän.

-- Se parhaillaan käypi.

-- Tuota... missä niin?

-- Kotonapa tietenkin.

-- Mutta eikös sitä poliisit löytäneet?

-- Sanoinhan minä jo, etten minä tavaroitani aseta jokaisen nuuskijan
saataville.

-- Mutta miten sitä kokonaisen rankkitynnyrin voi kätkeä niin...
varsinkin kun ne nuuskivat ihan joka nurkan? Eikähän teillä ole muuta
kuin neliseinäinen tupa ja pieni navetan pöksä.

-- Ja kuitenkin se oli sellaisessa piilossa, etteivät löytäneet,
vieläpä paikassa, jossa rankki käy tavallista nopeammin.

-- Missä ihmeessä se...? -- ja suu auki unohtui Heikki arvailemaan sitä
merkillistä piilopaikkaa.

Mutta Risto ei sanonut enempää, arveli vain itsekseen halveksivasti,
että kylläpä hän jo tuollaisista viittailuista olisi monikertaan
oivaltanut, että rankkiastian on täytynyt olla lammaskarsinaan
haudattuna.

-- Mutta maistetaan, -- ehdotti Heikki, jonka kulmiin kauhan sisältö
tuntui jo kihonneen. -- Sinä sitä käyt tavaraasi toisinaan
kirkonkylälläkin kauppaamassa?

-- Joo, pari viikkoa sitten vein sinne mötinää toripäivänä ja möin
kuusi pullollista itse kauppatorilla.

-- Äläkö saamarissa!

-- Joo, vein sinne kelkkakuormallisen luutia. Seitsanän luutaa olin
laittanut niin, että jokaisen sisällä oli olutpotallinen mötinää.
Torille tullessani suihkasin muutamalle tutulle isännälle, että minulla
olisi muutamia isäntämiesten luutia, kuusikymmentä markkaa kappale.
Kaupat tuli heti. Hän tietysti ilmotti tuttavilleen ja yhtä mittaa tuli
miehiä kysymään isäntämiesten luutia ja pistivät toisten huomaamatta
kuusi kymppiä kouraani. Siinä välissä möin hameväelle tavallisia
luutia. Niitä toisia olisi mennyt vaikka hevoskuormallinen.

-- Hi, hi, hii! -- nauroi Heikki. -- Kyllä sinä oletkin se päämestari.
Ja isäntäin kanssa sinä olet hyvissä väleissä, vaikka ne sinua silloin
ahdistelivat siitä punakaartijutusta.

-- Tikku silmään sille, joka vanhoja muistelee! Se on tuo mötinä
siltana, joka yhdistää meikäläiset ja heikäläiset. Kummatkin kun
tarvitsevat toisiaan.

-- On se monessa asiassa poikaa tuo mötinä. Ja kuulehan, Risto, eikö se
tuo kieltolaki ole hyvä asia?

-- Mikäs se on kuin hyvä. Tottahan nyt toki. Entisen lain aikana
menivät viinarahat rikasten tehtailijain taskuihin, mutta tämän uuden
lain vaikutuksesta ne juoksevat meikäläisille. Ennenhän täällä meidän
nurkalla oli markan raha ihmekalu, nyt se ei ole mies eikä mikään,
jolla ei satamarkkaset taskussa kahise. Entäs kun sattui totinen
lääkkeen tarve, niin mistäs sen entisaikaan meikäläinen sieppasi?
Harvoin sitä kaupungista asti meidän nurkalle norui. Mutta nyt jos
sattuu mitä taudin romuskaa, niin aina on lääke saatavilla.

-- Niin että maistetaan, Risto, hih!

-- Annahan olla, sinun kielesi alkaa jo lallattaa. Ei pidä koskaan
ammatissa ollessaan liikoja maistella. Muuten menee kaikki penkin alle.

Tottelevaisesti siirsi Heikki kauhan syrjään. Sen sijaan täyttivät he
piippunsa ja syventyivät ammattiasioihin.

Tuli räiskyi padan alla ja ämpäristä piipun suun alta kuului
herkeämätön norahtelu. Ympärillä vallitsi erämaan hiiskumaton rauha,
tähdet paloivat kirkkaasti, ja taivaanrannalta, puun latvojen takaa,
katsella mällisteli täysikuu, muhoillen puolueettomasti.



SUURSIIVOUS


Tämä tapahtui niinä normaalisina aikoina, jolloin gulashauksesta ei
tiedetty mitään ja jolloin rahalla oli täysi arvonsa. Kuka nykyään
piittaisi viidenkolmatta pennin hilkusta? Mutta silloin saattoi
tapahtua sellainen ihme, että kun Tuulenperälle ilmestyi tuollainen
hilkku, oli koko kyläkunta kohta jalkeillaan, tuosta ihmekalusta
keinoteltiin ja hilkku siirtyi kädestä käteen, kunnes se hävisi kylältä
samaa tietä kuin oli tullutkin. Niin ainakin kertoi Lostikka-Heikki,
kiertelevä savikuppien kauppias.

Siitä jo ymmärtää, minkälaisen kiihkon valtaan joutui ei ainoastaan
Tuulenperä, vaan koko pitäjä sen johdosta, että lumppukilosta
maksettiin kymmenen penniä ja yli siitäkin. Silloin hävisivät pitäjästä
kaikki tarpeettomat ryysyt ja jokainen tunsi jollakin tavoin
hyötyneensä -- kaikki muut paitsi kauppias Ryynänen. Hänen yksinään
siinä kävi hassusti ja syynä hänen onnettomuuteensa oli mitätön
painovirhe.

Ryynänen oli alotteleva kauppias ja sellaisille sattuu aina vaikeuksia.
Rahaa oli kassaan herunut niukanlaisesti ja lankeamassa oli useampia
vekseleitä. Uhkasi katastroofi.

Synkkänä kuin nouseva ukonpilvi istui hän siis eräänä kevättalvisena
aamuna puotikamarissaan ja hapuili turhaan pelastuksen ideaa.
Koneellisesti silmäili hän aamupostissa saapunutta lehteä. Siinä
tarjosi muuan tehdas kaupaksi rullaäkeitä ja muita maanviljelyskoneita.
Sitten oli pari pakkohuutokauppaa sekä Oravaisten verkatehtaan ilmotus,
jossa kehotettiin keräämään villavaatteiden lumppuja, joista tehdas
maksaa --

Mitä! Näkikö hän nyt oikein?

Kauppias Ryynänen siristi silmiään ja tuijotti ilmotukseen. Totisesti,
kuusikymmentä penniä kilolta siinä seisoi! Mutta saattoiko se olla
mahdollista?

Hänen päässään alkoi surista ja kiihkeästi teki hän laskuja. Jos hän
maksaa kymmenen penniä kilolta -- ja siitä hinnasta ne hakevat joka
ainoan rättinsä, -- niin jää hänelle kiloa kohti voittoa kokonaista
viisikymmentä penniä. Se on kymmentä kiloa kohti viisi markkaa, sataa
kohti viisikymmentä ja tuhatta kiloa... Hänen päätään ihan huimasi,
niin että täytyi nousta kävelemään. Eihän ollut mikään mahdottomuus,
että näin isosta pitäjästä löytyisi tuhat kiloa lumppuja, niin, vaikka
kaksikin tuhatta. Se olisi silloin hänelle tuhannen markan afääri!

Mutta oliko tuo ilmotus totta? Hän kurkisti jälleen sanomalehteen ja
siristi silmiään. Kuusikymmentä penniä kilolta siinä selvästi
luvattiin. Pari vuotta sitten oli sama tehdas ilmottanut ostavansa
suuremman määrän lumppuja, mutta maksanut silloin vain seitsemän penniä
kilolta. Hän oli silloin ostanut useita kuormallisia ja maksanut
lumpuntuojille viisi penniä kilolta ja hyötynyt siinä kaupassa nätit
rahat.

Mistä ihmeestä hän saisi nyt varmuuden? Toisille kauppiaille ei asiasta
uskaltanut soittaa. Silloinhan ne kateensilmät olisivat heti
jalkeillaan. Sattuipa nyt ohi ajaessaan poikkeamaan hänen luokseen
tuttu kauppamatkustaja. Muun lomassa näytti Ryynänen tälle ilmotusta.
Tietysti noin vain ohimennen ja välinpitämättömästi.

Siinä ei kauppamatkustajasta ollut mitään ihmeellistä. Kangastavarathan
olivat nousemassa ja lumppuja tarvittiin tehtaassa paljon.

Se ratkaisi asian. Ryynänen kutsutti renki-Viken sisälle ja toimitti
tälle kiihkossaan:

-- Nyt hevonen kiiruusti häkkireen eteen ja kylälle talo talolta ja
mökki mökiltä lumppuja ostamaan. Ota puntari matkaasi ja kilolta saat
maksaa...

Hän pysähtyi ja mietti, että myyväthän ne joutilaita rääsyjään
vähemmästäkin kuin kymmenestä pennistä kilon.

-- ... saat maksaa kahdeksan penniä kilosta. Ja kuule, jos Limperin ja
Koikkalan asiamiehiä sattuisi samalle apajalle, niin saat nostaa hintaa
penni penniltä aina... vaikka kahteentoista penniin, jos niikseen
tulee.

Hän suolti Viken kukkaron rahoja täyteen, antoi hänelle sikarin
hampaisiin ja terotti vielä lopuksi:

-- Kun punnitset lumppuja, niin revi tarkoin kaikki vuorit ja liitingit
pois ja samoin napit, ja muista yleensä katsoa, että mukaan ei tule
muuta kuin villakangaslumppuja.

-- Ja kuulehan vielä! -- huusi hän kun Vikke oli jo menossa, -- poikkea
mennessäsi Sillankorvassa ja Vinolassa ja käske Matin ja Erkin
hevosineen häkkireellä tulla heti tänne, niin saavat hyvää ansiota.
Ottakoon kumpikin puntarin mukaansa. Ja mene nyt joutuin ja anna
hevosen liikkua, etteivät toiset kerkeä edelle.

-- Kyllä osataan! -- huusi vastaan aina reilu Vikke ja meni sikaria
tuprutellen pihalle hevosta valjastamaan.

Kauppias oli nyt yhtä intoa ja toimeliaisuutta. Kohta Viken mentyä hän
huomasi maantiellä iänikuisessa kesiturkissaan kävellä koppailevan
Peltolan syytinkivaarin. Se oli itaruudestaan kuulu äijä, joka
kesäkaudet kierteli pelloilla ja tanhuilla keräten luita ja myyden ne
sitten muutamasta pennistä kilon. Kerran oli Limperin kauppias
uskotellut vaarille piloillaan, että tulitikkutehtaisiin ostetaan
käytetyitä tikkulaatikoita ja että niistä maksetaan puoli penniä
sadalta kappaleelta. Vaari oli kohta innostunut keräämään ja pitkän
aikaa hankkinut Limperille hyviä uuninsyttöjä.

Ryynänen koputti ikkunaan ja viittoi vaaria sisälle. Kun hän oli
ilmottanut tälle maksavansa kahdeksan penniä kilolta villakankaisista
lumpuista, alkoivat vaarin silmät, jotka istuivat päässä merkillisen
lähellä toisiaan, ahneudesta kiilua kuin lasinapit.

-- Ihanko totta, että kahdeksan penniä kilolta? -- uteli hän
epäluuloisena.

-- Ihan totta ja saatte vaikka hevoskuormittain tuoda.

Hetken perästä kulki Peltolan vaari tavallista vikkelämmin Ryynäseltä
kotiinsa, jossa hän laittoi kuntoon talon isoimman kelkan, sijoitti
siihen ikivanhan puupuntarin ja jutkoon tarttuen lähti kylälle
sellaista vauhtia, että navettapiika, joka katsoi hänen lähtöään, sanoi
tupaan tullessaan äijän turkinhelmain tuulessa vinkuneen.

Sillä välin oli Ryynänen ehtinyt lähettää pitäjälle myöskin
Sillankorvan Matin ja Vinolan Erkin, jotka hevosineen olivat saapuneet
hänen luokseen, sekä lisäksi pari lähimökkiläistä kelkkoineen.

Viken tehdessä taloissa tulista vauhtia lumpunkauppoja oli hänen
korkeista tarjouksistaan innostunut kokonainen liuta poikasia sekä
joutilaita mökinmiehiä, jotka päättivät tehdä afäärejä omiin nimiinsä.
Kelkkoineen hajausivat he ympäri syrjäkyliä, tarjosivat viisi, kuusi ja
seitsemänkin penniä lumppukilolta, tietäen itse saavansa Ryynäseltä
kahdeksan penniä tai hyvässä lykyssä vähän enemmänkin, kuten Vikke oli
vihjaillut.

Koko pitäjän oli yks-kaks vallannut todellinen lumppukuume. Kaikilla
kylien ja talojen välisillä teillä nähtiin kiitävän ryysyistä täyttyviä
rekiä ja kelkkoja, niin että Ryynäsestä lähtien ulottui kaikille
pitäjän kulmille monijatkoiset ostajaketjut, joita myöten kirkonkylää
kohti suoltui suurempia ja pienempiä ryysykuormia. Monet kymmenet aivot
olivat kiihkeässä työssä, laskiessaan voitonmahdollisuuksia, ja
kaikkialla taloissa ja tölleissä keikkuivat puntarit ja pölisivät
vanhat, vuosia sitten käytännöstä jääneet vaateriekaleet. Taloissa ja
tölleissä vallitsi kuumeinen kiiru ja touhu, penkkien alustat,
uuninpäälliset ja ullakonloukot nuuskittiin tarkoin ja päivänvaloon
vedettiin kaikki tomuiset jätteet ja riekaleet, joilla suinkin oli
joskus maailmassa ollut kunnia palvella ihmisruumiin verhoina.
Varrettomat sukannenät ja nenättömät sukanvarret, monihetulaiset
takinhihat ja niin taajaan paikatut housunjätteet, että alkuperäisen
kankaan laatua ei taitavinkaan asiantuntija olisi kyennyt
määrittelemään, saivat sinä päivänä kunnian keikkua puntarin nenässä
sekä olla riitakapulana ostajan ja myyjän välillä. Nappeja ja
asiaankuulumattomia kankaankaistaleita ratkottiin irti, riideltiin,
tingittiin ja ennenkaikkea lasketeltiin meheviä kokkapuheita.

Monia hullunkurisia ja surullisen iloisia kohtauksia sattui noina
kuumeisina lumppupäivinä. Pysyväisimmän sijan pitäjän historiassa sai
kuitenkin Peltolan syytinkivaarin ja saman talon ruotilais-Sakan
välillä sattunut kohtaus. Senvuoksi kerrottakoon se tässäkin
osotukseksi, kuinka mammonanhimo noina päivinä tempasi pyörteisiinsä
kaksi tutisevaa vanhustakin.

Peltolan vaari oli jo puolenpäivän korvissa saanut kelkkahäkkinsä
lumppuja täyteen ja oli nyt paluumatkalla, aikoen vielä samana päivänä
ehtiä toisenkin kuorman hankkia. Hän laski ansainneensa jo hyvän joukon
toista markkaa ja voitonhimo oli saanut hänet kokonaan valtaansa, niin
ettei hän tuntenut väsymystä eikä nälkää. Keppelästi jalkojaan
siirrellen asteli hän kelkkaansa vetäen talojen välisiä oiosteitä ja
siunasi mielessään oivallista keliä.

Erään riihen ohi kulkiessaan sattui hänen silmäänsä tokko, joka oli
pistetty peräseinän savulukkuun. Se oli ilmeisesti vaatetta ja hän
katsoa tirkisti lähempää. Totisesti, siinä oli vanha, nokinen ja
mykkyrään kääritty sarkatakin kulu! Sarkatakki, joka painoi ainakin
kymmenen kiloa!

Hän heitti kelkan jutkon kädestään ja rupesi tempasemaan takkia
aukosta, mutta silloin huomasi hän tietä pitkin lähenevän jonkun
jalankulkijan. No, annahan olla, ajatteli vaari, pistäynpä talossa
lumppuja kysymässä ja otan takin palatessani, siksi tuokin ehtii tästä
näkymättömiin suoria.

Mutta talossa ei ollut enää lumppuja, ostaja oli juurikaan lähtenyt
kelkkoineen.

Kuka vietävän ostaja tännekin oli jo ehtinyt? Ja selville kävi, että
Peltolan ruotilainen, vanha Saka-vaari, oli käynyt täällä apajan
tyhjentämässä. Se harmitti vaaria kovin. Hän ei ollut koskaan sietänyt
Sakaa, joka ikänsä oli ollut laiskansitko mies ja sen vuoksi nyt
vanhoillaan joutunut kunnan elätiksi. Nyt se oli omin lupinsa ehättänyt
kahvirahoja itselleen tienaamaan, vaikka sen olisi pitänyt pysyä kotona
tunkiohavuja hakkaamassa.

Mitähän teitä se senkin laho oli tästä lumppuhommasta vainunnut,
harmitteli vaari, tietämättä että Sillankorvan Matti oli Peltolan pihan
läpi ajaessaan huutanut Saka-vaarille suuren lumppu-uutisen ja siten
saanut hänessäkin voitonhimon hereille.

Tyhjin toimin palasi vaari tielle ja läheni riihtä. Mutta sen nurkalla
huomasi hän puoleksi täytetyn lumppukelkan sekä takana miehen, joka
kumarruksissaan pynttäsi jotakin vaaterepaletta lumihankeen.

Eihän vain, eihän vain! ja vaari köpitti lähemmäs.

Eikös sittekin ollut! Ihan totisesti siinä oli itse ruotilais-Saka,
joka oli keksinyt riihen luukussa sarkatakin -- sen saman takin, jonka
vaari oli vasta omana saaliinaan merkille pannut, ottanut sen ja
tomuutti sitä nyt kuin omaansa ainakin.

Vaari heitti jutkon kädestään ja leuka vihasta vapisten läheni Sakaa.

-- Kenen luvalla sinä työstäsi karkasit, senkin...? kähisi hän.

Ensi hämmästyksestä selvittyään ja huomatessaan, ettei hän ollut
senkään vaarallisemman yllättäjän kanssa tekemisissä, kähisi Saka
vastaan:

-- Olenko minä kenenkään orja, kunta minun ruokani maksaa!

-- Vai kunta! Senkin syöttiläs, kehtaat vielä suutasi aukoa! Mies, joka
ei ikinä ole viitsinyt kunnon päivätyötä tehdä!

-- Jollet nyt tuki leukaasi, senkin kitupiikki, niin... -- ja Saka
ojensi kättään, jossa nokinen takkikulu reuhotti.

-- Vai lyömään siinä häristelet! -- ja vaari tarttui Sakaa rinnuksista.

Saka pudotti takin kädestään ja tarttui vuorostaan vaarin rintapieliin.
Kummankin leuka vapisi vihasta, hontelot sääret tutisivat ja
voimattomilla käsivarsillaan nujuuttivat he toisiaan rinnasta, samalla
kun heidän suustaan pääsi käheitä ja katkonaisia haukkumasanoja,
kumpikin siten muistuttaen vanhaa kaappikelloa, joka kirkkaan ja
säännöllisen lyönnin sijasta korisee, särähtelee ja tutisee.

Mutta pitkälle eivät vanhusten voimat riittäneet. Molemminpuolinen
ankara yskänkohtaus pakotti heidät hellittämään toisistaan, jolloin he
lopen uupuneina ja hengästyneinä istahtivat kovalle iumihangelle,
toinen toiseen tienposkeen.

Mutta kun pahin yskänpuuska oli hellittänyt Peltolan vaarin ja hänen
silmänsä sattuivat hangella viruvaan nokiseen takkirähjään, johon hän
katsoi itsellään olevan ehdottoman omistusoikeuden, kiehahti hänen
vihansa uudelleen.

-- Sen täytinen kunnan elätti, kyllä minä sinut opetan! -- pihisi hän
vimmoissaan ja sen sijaan että olisi käynyt Sakaa uudelleen
rinnuksista, alkoi hän tämän kelkasta viskellä ryysyjä hangelle niin
että tomu pöllysi.

-- Annatko olla, senkin ruoja! -- vinkui Saka, -- eikö tässä köyhät
saisi rikasten ryysyjäkään korjata? Mutta kyllä minä...

Hän hapuili jalkeilleen, mutta ryhtymättä estämään vaaria
hajotustyössään alkoi hän tämän esimerkkiä noudattaen tyhjentää vaarin
kelkkaa vastakkaiselle tiensivulle.

-- Älä koske! -- karjui vaari ja kävi uudestaan Sakaa rinnuksiin.

Seurasi samanlainen kähisevä ja korahteleva nujuutus kuin äskenkin.
Vasta kun heidän korviinsa kuului vallaton naurunhohotus, hellittivät
he toisistaan ja katselivat häpeillen ympärilleen.

Ryynäsen Vikke se oli, joka siinä täyden lumppukuormansa päältä seurasi
vaarien tappelunnujuutusta ja tuon tuostakin selkäkenoon heittäytyen
nauraa hohotti minkä suusta sopi tulemaan. Hän oli koko päivän ollut
mitä parhaimmalla tuulella. Lumppuja hän oli saanut viidellä ja
kuudella pennillä kilon, pistänyt siis nätit rahat omaan taskuunsa ja
syrjäkylän salakauppiaalta ostanut poveensa viinahallin paluumatkan
iloksi.

-- No voi vietävän poikia, kun tappelevat keskellä tietä! -- ulvoi hän
pakahtumaisillaan ilosta, heittäysi selälleen, potki jaloillaan tyhjää
ilmaa ja hakkasi nyrkillään häkinkaidetta.

Häpeissään, mutta samalla vihaisesti toisiinsa luimautellen, alkoivat
äijät kerätä hujanhajan lentäneitä lumppujaan takaisin kelkkoihinsa.
Kumpikaan ei kajonnut alkuperäiseen riidanesineeseen, vaan jäi se
hangelle riuskottamaan.

-- Sitokaa nyt keikkanne minun häkkini perään, niin pääsette
riikyydillä kotiin! -- hoilasi Vikke, -- väsyhän teillä nyc toki on
tuollaisen nujakan jälkeen.

Peltolan vaari noudatti kiiruusti Viken kehotusta, sitoi jutkon häkin
perävitsoihin ja asettui itse lumppukasan päälle kelkkaan.

-- No, Saka, sitokaa te keikkanne vaarin kelkkaan, niin tässä syntyy
juna, oikea lumppujuna, -- melusi Vikke.

Mutta Saka kääntyi heihin selin ja vaari kähisi kuormansa päältä:

-- Ei tähän sovi, joutaa syöttiläs itsekin vetää kelkkansa.

-- No annetaan sitten lähtömerkki eikä seisauteta ennenkuin Ryynäsen
asemalla, -- ja Vikke puhalsi kouransilmäänsä pitkän vihellyksen ja löi
hevostaan, joka täyttä karkua lähti eteenpäin, niin että vaarilla oli
täysi työ pysytellessään korkean lumppukasan päällä.

Mutta vähän sen jälkeen kun Vikke oli päässyt kotiin ja juuri kun
vaarin lumppuja punnittiin Ryynäsen makasiinin edessä, saapui Sakakin
kuormineen yhtä komeasti perille. Äkeissään oli hän kuormaansa kiskoen
lähtenyt taivaltamaan perästä, mutta yhyttänyt sitten muutamassa
tienhaarassa Sillankorvan Matin, joka niinikään täyden lumppukuorman
kanssa palaili syrjäkyliltä. Saka oli sitonut kelkkansa hänen häkkinsä
perään, istunut itse lumppukasalle ja tuli niin perille yhtä komeasti
kuin talon vaarikin. Mutta toisiaan eivät vaarit, punnitustoimissa
hääriessään, olleet näkevinään.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä jatkui pitäjällä samanlainen lumppukuume, vaikka
tosin heikkenevässä muodossa, ja keskiviikkoaamuna lähti Ryynäsen
makasiinin edestä ensimäinen ryysykaravaani asemaa kohti solumaan.
Valtavana vuona virtasivat valtamaantietä rautatien varteen pitäjän eri
kulmilta pieninä purosina Ryynäseen kerääntyneet lumput ja monivuotiset
ryysyt.

Saman päivän aamuna istui kauppias Ryynänen hyvin tyytyväisenä
puotikamarissaan, jonka ikkunan ohi parasta aikaa purjehti korkea
lumppukuorma toisensa jälkeen. Hänen oli onnistunut vallata
verrattomasti suurin osa pitäjän ryysyistä, toiset kauppiaat olivat
ehtineet ainoastaan rippeitä saada. Lähemmäs pari tuhatta kiloa
lumppuja oli kerääntynyt hänen varastoonsa, joten hänen voittonsa
nousi, oloihin ja asianhaaroihin katsoen, melkoiseen summaan.

Laskut suoritettuaan ryhtyi hän silmäilemään vasta saapunutta lehteä.
Siinä näkyi edelleenkin Oravaisten verkatehtaan lumppuilmotus.
Ykskaikkisesti silmähti hän sen läpi, mutta pysähtyi äkkiä ikävästi
hämmästyneenä. Siinä ilmotettiin maksettavan 6 penniä kilolta. Sana
sanalta ja hitaasti luki hän läpi koko ilmotuksen ja huomasi nyt vasta
sen lopussa toimituksen liittämän seuraavan tiedonannon: "Lehtemme
edellisessä numerossa olleeseen Oravaisten verkatehtaan ilmotukseen oli
päässyt pujahtamaan ikävä ja harhaanjohtava painovirhe, siinä kun
mainittiin villalumpuista maksettavan 60 penniä kilolta. Piti
luonnollisesti olla kuusi (6) penniä kilolta, mikä täten oikaistaan."

Mitä kauppias Ryynänen tämän luettuaan mielessään tunsi, mitä eleitä
hän teki ja mitä sanoja hänen suustaan sinkoili, sen kaiken me
hienotunteisuudesta jätämme seikkaperäisemmin kuvaamatta. Mainittakoon
ainoastaan, että eräänä aamuna parisen viikkoa ylläkerrottujen
tapausten jälkeen näkivät kirkonkylälle asioilleen saapuneet
pitäjäläiset Ryynäsen puodin oven pysyvän itsepintaisesti kiinni.
Samoihin aikoihin levisi pitäjälle tieto, että Ryynänen on lyönyt
kintaansa pöytään.

No, kyllähän se tiedettiin, että hänen asiansa olivat kauankin olleet
kireällä, mutta kaikki sovittivat kuitenkin tämän tapauksen yhteen
lumppuhuijauksen kanssa ja sitä kaksipäiväistä lumppukuumetta
muistellessa naurettiin ympäri pitäjän niin makeasti kuin olisi ilmakin
tuon suursiivouksen jäleltä keventynyt ja kirkastunut. Mutta kaikista
makeimmin nauroivat ne, jotka sattuivat kulkemaan sen paikan ohi, missä
Peltolan vaari ja ruoti-Saka olivat käsirysyssä olleet. Hangella
kummallakin puolen tietä, mihin vaarit olivat toistensa likaisia
lumppuja syytäneet, näkyi laajat ryvettymät vielä hyvän aikaa senkin
jälkeen, kun Ryynäsen puoti oli ainiaaksi sulettu.



METSÄTALOSSA


Astun mutkittelevaa metsätietä, jota reunustavat kanervat ja
marjanvarret. Sitä leikkaavat syvät raiteet ja keskellä on polku, jonka
valkoinen hiekka on kirjavana havunneuloista. Kuin jättiläissananjalat
seisovat solakat männyt rivittäin molemmin puolin tietä. Niiden sileät,
oksattomat rungot punertavat syyskuun auringon leppeässä paisteessa.
Ilmassa tuntuu pihkan ja muurahaispesän tuoksua ja metsän aukeamissa
survovat hyttyset.

Maaperä kumajaa askelen alla kuin kulkisi tie yli vanhojen
hautaholvien. Kumisevaksi kankaaksi ne nimittävätkin tätä nummea.

Nyt laskeutuu tie tummaan kuusikkoon, josta tuulahtaa vastaan
kosteampi, kellarituntuinen ilma. Tuossa on vasemmalla ikivanha
tervahauta, jota ei enää miespolviin ole käytetty. Kertovat siihen
aikoinaan miehen palaneen ja vanhat ihmiset ovat syysöinä kuulleet
täältä valitusta ja avunhuutoja.

Tie luikertelee jälleen pitkin kuivaa nummea. Vasemmalla sukeltaa
pihkaisten mäntyjen väliin polku, jota peittävät kävyt ia havuneulat ja
joka vuosikausia näyttää olleen yksinomaan muurahaisten valtatienä.

Juuri tuon polun kohdalla ja juuri tällaisena syyspäivänä kuulin
kerran, pikku poikasena äitini kanssa tätä samaa tietä kulkiessani,
metsästä omituista ääntä. Se ynisi tasaisesti ja haikeasti kuin
kapalolapsi tai kuin emästään eksynyt karitsa. Perillä, Aholan talossa,
johon tämä tie päättyy, mainitsi äitini asiasta ja silloin kertoi
Aholan vanha emäntä, että se vasemmalle haaraantuva polku johtaa
suurelle kivelle ja että sen kiven halkeamaan on kerran mustalainen
haudannut murhaamansa lapsen. Sen lapsen oli kuultu siellä silloin
tällöin itkevän. Mikä kauhu pusertikaan sydäntäni tällä samalla kohtaa,
palatessamme Aholasta, ja kuinka lujasti takerruinkaan äitini hameen
liepeeseen, kulkiessamme tuon kammottavan polun ohitse.

Tie laskeutuu jälleen, metsä harvenee ja puiden lomitse siintää
viljelyksiä. Vielä pieni mäennyppylä ja tie painuu hyvin hoidettujen
peltojen keskelle. Taampana, loivalla kunnaalla, seisoo Aholan talo.
Siinä ovat punaisiksi maalatut rakennukset yhtenä rykelmänä umpinaisen
pihan ympärillä. Asuinrakennus seisoo korkeilla kivijaloilla, ja
ystävällisesti katsovat sen valkopuitteiset ikkunat ympäristöön.
Kaivonvintit ja myllynsiipi kuvastuvat siintävää taivasta vasten, ja
siellä täällä rakennusten nurkilla kohoaa tuuhea pihlaja, jonka
täyteläiset marjatertut hohtavat veripunaisina.

Pihasta kumahtelee koiranhaukunta kuin tynnyristä. Riihestä nousee savu
ja vainiolla täytetään elokuormia. Kaikki nämä pellot ja niityt
kuuluvat Aholaan ja samoin metsät, jotka hyvin hoidettuina ja tuuheina
ympäröivät viljelyksiä joka puolelta.

Mikä pieni rauhan ruhtinaskunta keskellä sekasortoista maailmaa! Jos
missä, niin täällä asuu kokonaisia ja terveitä ihmisiä. Ja sitä
aholaiset varmasti ovatkin.

Kaikki näyttää täällä niin vanhalta ja vakiintuneelta ja kuitenkin se
on vasta kahden miespolven työtä. Tuimasti täällä on kayty korven ja
suon kimppuun. Mitä työn paljoutta todistaakaan esimerkiksi tuo lähes
sadan metrin pituinen halkopino, joka rakennusten luota ulkonee
kuin mikäkin linnanvalli! Se on kokonaan rakennettu pilkotuista
suojuurikoista. Ja pinosta on tehty niin siisti ja suoraviivainen kuin
olisi sitä kokoon pannessa käytetty viivotinta ja vatupassia.

Siitä on jo vuosia, kun viimeksi täällä kävin. Silloin oli siinä ihka
samanlainen juunkkopino ja samoin varhaisimmillakin käynneilläni. Ja
kuitenkin se uudistetaan joka talvi. Kuinka mones lieneekään jo tuo ja
kuinka monta tynnyrinalaa vallotettua suota se merkinneenkään? Olin
silloin, edellisellä käynnilläni, pyytämässä Aholan isäntää takaukseen.
Se taisi olla toisena ylioppilaskesänäni. Muistan sen kohtauksen niin
hyvin. Istuimme isännän kamarissa ja kolmantena oli isännän äiti,
moniryppyinen, leveälonkkainen rotumuori. Tilanne oli piinallinen.
Isäntä mietti ja hikosi, ja levotonna seurasi muori asian kehitystä.
Hän jakoi osanottoaan sekä minulle että pojalleen -- kuten sellaisen
kaikesta huolehtivan isoäidin tuleekin.

-- Miksikäkö minä aioin lukea?

Mutta minullahan ei ollut mitään virkauraa viitotettuna enkä siis
tuollaiseen tiedusteluun voinut antaa mitään selvää vastausta. Se pani
isännän yhä pahempaan pinteeseen. Polviensa nojaan kumartuneena hän
mietti, hikoili ja punotti ja imi niin kiihkeästi loppuun palanutta,
turisevaa piippuaan, että minä pelkäsin joka hetki siitä pohjan
puhkeavan.

-- No annetaan olla, minä koetan muualta, -- lopetin minä kiusallisen
tilanteen ja lähdin.

Tietysti nyrpeillä mielin ja loukkaantuneena muka. Mutta nyt minua sitä
muistellessani hävetti oma osuuteni. Miltä nyt olisikaan isännästä
tuntunut mennä takaukseen sellaiselle maasta irtautuneelle
hutilukselle, jolla ei ollut edessään mitään varmaa tulevaisuutta?
Sehän olisi varmaankin tuntunut samalta kuin jos ehdointahdoin olisi
vääntänyt rakennuksensa alta nurkkakiven irti. Sitten olisi saanut
kulkea ainaisen levottomuuden vallassa ja viettää unettomia öitä, että
milloin kaikki rupeaa vierimään ja vuosien rakennelma sortuu yhteen
kasaan... Nyt minulla on toki toisenlainen ja paljon viattomampi asia.
Siksi onkin niin keveätä nousta pihaan, jossa yhä kumahtelee
pystykorvan haukunta.

Mutta lähelle tultuani lakkaa pystykorva ja tulee häntäänsä liehuttaen
vastaani. Yhtä ystävällistä on vastaanotto väenkin puolelta. Istutaan
peräkamarissa ja juodaan juustokahvia. Ja sitten valmistetaan
ruokaa -- sillä eihän täältä syömättä koskaan vierasta lasketa. Tuvan
pesässä käristetään jotakin ja ovenraosta näen vanhimman tyttären
kantavan viilihulikkaa -- sellaista hiekalla valkoiseksi pestyä,
katajavanteista... Tämä talo lieneekin ainoita pitäjässä, missä
maitotavaroita käsitellään vanhalla tavalla.

Komea ilmestys on Aholan Maija-emäntä, kun hän talousaskareissaan
liikkuu: leveä ja täyteläinen ja hartioilla häilähtelee kourantäyteinen
vaalea letti.

-- Kylläpäs teillä on säilynyt letti komeana.

-- Mitäs tuosta, eihän se ole enää kuin tynkä entisestään, -- sanoo
emäntä vaatimattomasti. -- Nuorempana se oli jotakin, kun se ylettyi
minua kantapäihin.

Pojat ja tyttäret kerääntyvät kamariin vierasta tervehtimään. Toinen
toisensa jälkeen niitä astuu esiin, pikku pojat kiepauttavat kättä
antaessaan päätään niin että valkoinen tukka häilähtää otsalle, ja
tyttöset, joilla on somat letintypykät niskassa, niiata hepsauttavat,
niin että hameenhelma lattiaa koskettaa. Ne ovat niin toistensa
näköisiä, sekä pojat että tyttäret, tanakkatekoisia, pyöreäkasvoisia,
ja kaikilla on nenän juuressa kesakoita, kuten äidilläkin.

-- On teillä tuota nuorta väkeä. Kuinka monta niitä kaikkiaan onkaan?

-- Onhan niitä aina neljääntoista asti.

-- Neljätoista! Ja kaikki elossa?

-- Elossahan ne ovat toki säilyneet.

Tarkastelen ihmeissäni emäntää, joka on vielä niin nuorekkaan ja
vehmaan näköinen. Ei jälkeäkään lapsenvuodekärsimyksistä ja unettomista
öistä. Kasvoilla huomaa tuskin rypyn alkuakaan ja valkoisina hohtavat
leveät hampaat, kun hän hymyilee.

Kamarin perällä on kehto. Se alkaa liikahdella ja äkkiä kapsahtaa
sieltä istualleen lihava palleroinen, joka punottavin kasvoin ja silmät
pyöreinä katsoo kamariin kerääntynyttä väkeä.

-- No joko se äidin poju heräsi, -- sanoo emäntä ja ottaa palleroisen
syliinsä.

Hän paljastaa täyteläisen rintansa, poika takertuu siihen moiemmin
kourin ja alkaa imeä, niin että luulee kuulevansa maidon suihkeen
tiehyeissään.

-- Siinäkö se on nuorin?

-- Tämähän se on äidin nuorin, neljästoista joukossa.

-- Ja oikein herrastekoa, -- naurahtaa isäntä.

Minun kysyvän katseeni johdosta selittää emäntä:

-- Isäntä tarkottaa sitä, että tämä on ainoa, jota varten haettiin
kätilö. Toiset minä olen omin neuvoini synnyttänyt... isä mitä vähän on
siinä sivussa autellut. Mutta tätä viimeistä kun minä olin raskaana,
tuumasin kerran leikilläni, että mitähän jos tuota nyt kerran hakisi
kätilön ja synnyttäisi herroiksi, kun muutenkin taitaa olla viimeinen
tämä lapsi? Niin se isä sitten, kun aika tuli, lähti kätilöä hakemaan.

-- Mutta eipä se apuun ehtinyt, -- jatkoi isäntä. -- Kun minä kätilön
kanssa taloon pääsin, niin täällä oli jo poika tulla hurahtanut
maailmaan samalla tavoin kuin toisetkin.

-- Pestä ja kapaloida vain kätilö sai.

-- Niin että sen verran enemmän siinä tuossa nuorimmassa on herruutta
kuin toisissa.

Vanhin poika, tyyni ja vakava nuorukainen, on jo täysi mies. Hän on
ollut kansanopistossa, -- siinä Karhunmäen körttiopistossa, vaikka
aholaiset eivät varsinaisesti heränneisiin kuulukaan. Vapaussodan
puhjetessa lähtivät opiston oppilaat ja opettajat miehissä rintamalle.
Monessa kuumassa taistelussa on Aholankin esikoinen ollut mukana.

-- Sillä oli palatessaan senkin seitsemän kuulanreikää vaatteissaan, --
selittää emäntä.

-- Mutta mieheen ei sattunut?

-- Ki naarmuakaan. Mitäs ne... punikit! Hän sanoo sen ilman
ylimielisyyttä, vakavasti, tietoisena oman asiansa varmuudesta.

       *       *       *       *       *

Palaan illan tullen samaa metsätietä. Noroista kohoaa usvaa, mutta
nummella leyhähtää vastaan lämmin, pihkantuoksuinen ilma. Iltaruskon
viimeinen punerrus viivähtää vielä mäntyjen latvoissa ja kumiseva
kangas aivankuin soipi askelten alla.

Tunnen mielialani niin keveäksi ja laulavaksi. Ne ikävät ja mieltä
synkentävät uutiset, joita sanomalehdet päivittäin tuovat
sekasortoisesta maailmasta, ovat kuin tajunnastani pyyhkäistyt.
Kähisköön ja kiemuroikoon bolshevismin käärme mitenkä hyvänsä ja
uhkailkoon nouseva Venäjä niellä meidät jälleen kitaansa, me seisomme
täällä lujalla graniittipohjallamme, tämä maa on meidän ja tulevaisuus
on meidän -- on kaikesta huolimatta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lähimmäisiäni" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.