Title: Niilo Bonpoika Sture I: Kultainen kaulaketju - Kolmijaksoinen historiallinen romaani
Author: Starbäck, C. Georg
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Niilo Bonpoika Sture I: Kultainen kaulaketju - Kolmijaksoinen historiallinen romaani" ***


NIILO BONPOIKA STURE I: KULTAINEN KAULAKETJU

Kolmijaksoinen historiallinen romaani


Kirjoittanut

C. GEORG STARBÄCK


Suomentanut Uuno Kahma



Werner Söderström, Porvoo, 1899.



KULTAINEN KAULAKETJU


Kolmiosainen historiallinen kertomus Kaarlo Knuutinpojan (Bonden),
Eeerik Puken, Krister Niilonpojan ja Kristofer-kuninkaan välisestä
taistelusta.


    Ei maailmass' yksikään
    Ole ainian onnea saanut;
    Sen rattaan kun saanet sä pyörimään.
    Se kohta on pyörimästä laannut.

                             KANSANLAULU.



SISÄLLYS:

I. OSA: Erik Puke.

    I. Engelbrektin haudalla.
   II. Merirosvon tytär.
  III. Kauppasaksat.
   IV. Silfverhättan.
    V. Eerik Puken pidot.
   VI. Söderköpingissä.
  VII. Eräs aamu Kaarlo Knuutinpojan luona.
 VIII. Luostarisisar.
   IX. Morsian ja sulhanen.
    X. Harakerin kirkossa.
   XI. Viimeinen päivä.

II. OSA: Krister Niilonpoika Wasa.

    I. Vanha muisto.
   II. Kaulaketju.
  III. Hautajaiset.
   IV. Mantelimaito.
    V. Lehmuksen alla.
   VI. Marskin sinetti.
  VII. Häät.
 VIII. Neuvostossa.
   IX. Folkungatorni.
    X. Tupa Altunan kirkon luona.
   XI. Räfvelstassa.
  XII. Löytö.

III. OSA. Kristofer-kuningas.

    I. Kukkarokivi.
   II. Kuninkaan viesti.
  III. Kurjen ajo.
   IV. Kurjen päällikkö.
    V. Kristofer-kuningas.
   VI. Ennustus.
  VII. Kaksi neuvonantajaa.
 VIII. Harmaa Haukka.
   IX. Mennyt.
    X. Haukkamestarin veljenpoika.
   XI. Viipurin linnanherra.



ENSIMMÄINEN OSA.

Eerik Puke.



I.

Engelbrektin haudalla.


Örebrohon ratsasti joukko ratsumiehiä. Se oli jaettu useampiin
osastoihin. Ensinnä tuli moniaita yksinkertaisia asemiehiä, jotka
voivat nähtävästi vaivoin hillitä virmoja ratsujansa. Vähän matkaa
näistä ratsasti erinomaisen uhkealla ja säveällä hevosella vanhempi
mies yllään pitkä kaapu, jollaisia piispat siihen aikaan käyttivät
matkoillaan. Hänen vierellään ratsasti nuorukainen, leppeillä
kasvoillaan omituinen ilme tyyneyttä, voimaa, päättäväisyyttä ja
jumalisuutta. Aivan näiden perässä tuli huovijoukko, etunenässä kaksi
harmaapäistä miestä. Käskevästä silmäyksestä, jolla toinen
tuontuostakin vilkaisi takana tulijoihin, saattoi päättää hänet koko
ratsujoukon päälliköksi.

Piispankaapuun puettu mies oli Strengnäsin piispa Tuomas. Hän oli
tulossa Segersjön piispankartanosta, joka oli Hjelmarin etelärannalla
lähellä Göksholmia. Huovit olivat hänen seurueensa; tämän ajan tapa oli
sellainen, että ylhäisillä herroilla, sekä hengellisillä että
maallisilla oli aina suuret seurueet aseellista väkeä mukanaan, kun he
mailla matkustelivat, ja useinkin mitattiin heidän arvoaan
seurueittensa suuruuden mukaan. Nuorukainen hänen rinnallaan oli Niilo
Bonpoika. Hän kuului siihen laajaan sukuun, jonka kilven toinen puoli
oli maalattu mustaksi, toinen valkeaksi, ja jolla senvuoksi oli nimi
Natt och Dag [Yö ja päivä]. Yhdeksännestä vuodestaan asti oli hän
oleskellut Tuomas-piispan luona. Aikaisemman lapsuutensa oli hän
viettänyt kodissaan, osittain Bergundassa, osittain Ekesjössä, jotka
molemmat ovat Smålannissa. Siihen asti oli hänen kasvatuksestaan
pitänyt huolta etupäässä äitinsä, rouva Kaarina Sture sekä eräs nuori
teini Vexiön piispankoulusta. Piispan luona oleskelu oli ollut kuin
kotona aletun opetuksen jatkoa, vaikka hän samalla oli piispan
aseenkantajana. Tähän aikaan oli hyvin tavallista, että ylhäisten
miesten pojat palvelivat nuoruudessaan piispoja ja muita arvossa
pidettyjä miehiä, mikä muistuttaa sitä entisaikain tapaa, että isä
antoi poikansa jo varsin nuorena jonkun ystävän kasvatettavaksi, ettei
häntä liiaksi hemmoiteltaisi kotona.

Piispan kasvot olivat vakavat, melkeinpä surulliset, kun hän
ratsastaessaan katua pitkin katseli milloin linnaa, milloin kaupungin
kirkontornia. Sama surumielisyys näkyi painavan koko seuruetta,
erittäinkin näytti huovien päällikkö karmealta. Yksi ainoa poikkeus
oli, jota ei suru näyttänyt painavan, nimittäin viimeksi mainitun
vierellä ratsastava ritari.

Tämä mies oli sangen kummallisen näköinen sekä kasvojensa että pukunsa
puolesta. Syvät arvet, joita oli ristin rastin hänen otsallaan ja
toisella poskellaan, osoittivat hänen olleen monissa kuumissa
taisteluissa. Nämä merkit olivat rumentaneet alkuaan ehkä hyvinkin
kauniit kasvot, nyt olivat ne todellakin kauheat. Nenä oli typistetty,
ja leuka oli halkinainen. Hänen kasvonsa ilmaisivat sekä tavatonta
voimaa että kestävyyttä. Samoja ominaisuuksia hohti myöskin sankkain
kulmakarvain alta säihkyvistä silmistä. Tukka oli lyhyeksi keritty
melkein harjamainen, niinikään parta. Pukuna oli hänellä viheriä
ihokas, ja hartioilla riippui kantapäille asti yltävä viitta, joka oli
molemmin puolin halki leikattu, joten vasemmalta oli näkyvissä leveä
lyömämiekka ja oikealta suuri puukko eli tikari; käsivarret olivat
aivan vapaat. Päässä oli hänellä matala, tummanharmaa, leveälierinen
hattu.

Ja tämä mies oli ainoa, mitä oli hymyilevää koko joukossa piispasta
alimpaan asemieheen asti. Näyttipä melkein siltä, että ritari sai
hillitäkin itseään äänekkääseen nauruun purskahtamasta. Vähän väliä
katsoa vilkaisi hän yksitotiseen huovipäällikköön, huulensa
liikahtelivat, häntä näytti haluttavan puhua; puhumishalunsa hän
kuitenkin hillitsi. Ainoastaan kun hän sattui katsahtamaan edellä
ratsastavaan nuoreen Niilo Bonpoikaan, hävisi hymy, ja vakava ilme tuli
hänen kasvoilleen; mutta sekin vaihtui heti, ikäänkuin itseään peläten,
huolettomaan hymyyn.

Muutamia porvareita ja sattumalta kaupungissa oleskelevia talonpoikia
tuli saattoa vastaan; he pysähtyivät ja paljastivat kunnioittaen päänsä
kaikkien rakastamalle piispalle, jonka jokainen tiesi Engelbrektin
ystäväksi. Mutta kun piispa oli ratsastanut sivu, jäivät he
kummastellen katselemaan viheriäpukuista, valkoviittaista ritaria.
Korkeat herrat olivat jotenkin yleisesti tunnettuja, sillä he
liikuskelivat aina vähin ylt'ympäri maassa, eritoten olivat
Tuomas-piispan seuralaiset kansalle tuttuja, mutta tätä ritaria ei
kukaan tuntenut. Jos hänellä olisi edes ollut ritarikunnan merkki
viitassaan, niin olisi häntä voinut luulla johonkin sellaiseen
kuuluvaksi, mutta sitäkään ei hänellä ollut.

Piispa pysähtyi vasta rakennetun luostarin eteen; sieltä tuli oitis
muutamia munkkia, jotka nöyrästi auttoivat häntä alas hevosen selästä.
Samassa ajaa karahutti vastaiselta puolelta joukko ratsumiehiä piispaa
kohden. Niiden etunenässä ratsasti korkeavartaloinen ritari, jonka
kasvot olivat avomieliset ja miehekkäät. Hänen yllään oli punainen,
kultaneuleinen ihokas ja hartioillaan liehui lyhyt, vaaleansininen
levätti. Leveällä rinnalla oli kullalla ommeltu monikoristeinen vene --
Bonde-suvun vaakuna. Saavuttuaan piispan luo pysähtyi ritari tervehtäin
sekä astui ratsultaan, jonka ohjakset eräs miehistä otti haltuunsa.

"Jumala siunatkoon teitä, kunnianarvoisa isä, piispa Tuomas", lausui
hän käyden piispaa kohden, "en luullut teitä täällä tapaavani!"

"Enemmän on minulla syytä ihmetellä sitä, että näen teidät täällä,
herra marski... Teillä on kiirekin, ikäänkuin vihollista ajaisitte."

"Näinä aikoina ei jokainen, jonka tapaa, ole ystävä, vaikka nyt toivon
ystävän tavanneeni!" vastasi marski tuttavallisesti hymyillen. "Mutta
koska te nyt olette täällä", lausui hän vielä, "niin pyydän keskustelua
kanssanne tulevasta Vadstenan kokouksesta ja muista tärkeistä
asioista."

"Olkaa tervetullut, herra marski, minua ei estä mikään teitä
kuulemasta!"

Piispa ja marski, herra Kaarlo Knuutinpoika (Bonde), läksivät
yhdessä luostariin. Luostarisalissa lausui piispa Niilo Bonpojalle,
Kaarlo-herran astuessa eteenpäin:

"Paljoa enemmän olisin halunnut puhua sinulle, poikani, mutta me näemme
toisemme vielä Engelbrektin haudalla!"

Nuorukainen lähti katsoen luottavasti kasvattajaansa; piispa kääntyi
marskiin päin ja pyysi häntä istumaan.

Oli ollut jo iltapuoli -- päivä oli kaunis kevätpäivä toukokuun lopulla
-- piispan ratsastaessa Örebrohon, senvuoksi tuli ilta, ennenkuin Niilo
Bonpoika sai toimitetuksi kaikki aseenkantajan tehtävät. Marski oli yhä
vielä hänen herransa luona, ja hän oli kahden vaiheella, menisikö
keskustelevain herrain luo vai piispan määräämälle omituiselle
yhtymäpaikalle.

Silloin tuli katua pitkin mies, joka jo kaukaa näytti tarkastelevan
nuorukaista ja läheni häntä sitten hymyillen.

"Tämäpä hyvin sattui, Niilo Bonpoika", sanoi hän, "en osannut toivoa
näkeväni sinua täällä; onko herrasikin täällä?"

Niilo Bonpoika myönsi tämän, mutta näytti niin totiselta, että
ystävänsä kysyi syytä siihen.

"Te kysytte sitä, Herman Berman", sanoi hän. "Minussa ainakin herätti
tämä kaupunki, sen linna ja kirkko kohta vakavia ajatuksia. Vielä on
kirkko suuren sankarimme väen hallussa ja hänen omat maalliset
jäännöksensä, jotka sinne ovat haudatut, ovat tuskin vielä ehtineet
kokonaan kylmetä."

"Me emme tunne paljon toisiamme", vastasi Herman, "sentähden ei minulla
ole oikeutta vaatia luottamustanne, mutta minä tiedän, kuinka te häntä
rakastitte, ja kuinka kallis hänen muistonsa on teille, ja sen enempää
en tarvitse tarjotakseni kättäni ja ystävyyttäni. Jos tarvitsette
joskus ystävää, johon voitte kaikessa luottaa, niin muistakaa Herman
Bermania? Nyt lähden puhuttelemaan herraanne, piispaa!"

Herman meni luostarin portista sisään; Niilo jäi seisomaan ja kuunteli
menijän kannusten kilinää, jonka yhtäkkiä hämmensi lyhyt naurunhohotus
ja samassa tuli luostarin käytävästä näkyviin se, josta ääni lähti.
Nauraja oli viheriä ritari.

"Täällä te seisotte, junkkeri Niilo", sanoi hän seisattuen
kiviportaille, "täällä te seisotte haaveillen kultakannuksista ja
ritariketjuista, he-he-he... Kunnia ja kulta ... he-he-he ... kuinka se
laulu taas onkaan ... kunnia ja kulta...

    "ne lentää tahtoi niinkuin lintuset,
    vapaina kiertää maat ja manteret!"

Naurava ritari katseli, silmissään omituinen loiste, Niilo Bonpoikaa,
joka puolestaan ei tiennyt, kuinka käsittäisi ritarin sanat. Vertailu
nuoruuden ylpeäin unelmain ja vanhuuden katkeran kokemuksen välillä
tuli niin odottamatta, ja hänen naurunsa, tuo hytkivä -- niin
sanoaksemme -- puolinauru tuntui melkein pilanteolta, ikäänkuin ei
ritari itse olisi ajatellut sanainsa sisempää tarkoitusta, tai kuin
olisi hän juuri naurullaan halunnut peittää sitä, että sen tajusi.

Äkkiä väistyi ritari porttikäytävään ja piiloutui portin taa, jossa jo
oli pimeä. Niilo Bonpoika katseli ihmeissään ympärilleen keksiäkseen
syytä hänen kummalliseen käytökseensä. Hän ei kuitenkaan nähnyt muuta
kuin erään naisen tulevan katua pitkin. Mutta hänen tulonsa ei mahtanut
olla siihen syynä, varsinkin kuin nuorukainen huomasi, naisen tultua
lähemmäksi, hänet äidinisänsä, herra Sven Sturen kaukaiseksi
sukulaiseksi. Iältään oli tämä Svenin tytärtä, Niilon äitiä,
Kaarina-rouvaa nuorempi. Niilo olisi mielellään tehnyt niinkuin
ritarikin, jos se olisi käynyt laatuun -- hänkään ei suuria välittänyt
Bengta-rouvasta. Nyt ei hänen kuitenkaan auttanut muu kuin seisoa missä
seisoi, sillä Bengta-rouva oli jo hänet huomannut; hän pysähtyi ja
tuijotti hetken Niiloon läpitunkevilla silmillään. Vastenmielisesti
näkyi hänkin vastaavan nuorukaisen kunnioittavaan tervehdykseen.

Mitään lausumatta jatkoi hän kuitenkin matkaansa, katsahtaen sentään
pari kertaa taakseen, ikäänkuin peläten nuorukaisen lähtevän häntä
seuraamaan.

Nyt pilkisti viheriä ritari varovasti portin takaa, ja nähdessään
Bengta-rouvan kääntyvän eräässä kulmassa kadun toisessa päässä, astui
hän notkein askelin kiviportaita alas ja riensi kiireesti hänen
jälkeensä. Niilo Bonpoikaa ihmetytti tämä ja hän päätti äkkiä seurata
ritaria, nähdäkseen miksi tämä niin innokkaasti tavotteli kiinni samaa,
jota ensin oli huolellisesti välttänyt.

Hänkin siis läksi katua pitkin, kääntyi samassa kulmassa, jossa Bengta
ja ritarikin olivat kääntyneet, ja kiiruhti kulkuaan, etteivät nämä
pääsisi hänen näkyvistään. Vihdoin hän pysähtyi ja ilme hänen
kasvoillaan muuttui. Hurskas totisuus, joka oli haihtunut, kun hän
innoissaan yritti saada selkoa salaperäisten iltakulkijain vehkeistä,
ilmestyi niihin taas. Hän näki nimittäin aivan edessään kirkkomaan
muurin, sitten hän kuitenkin lähestyi epäröivin askelin hiljaista
pyhästöä.

Ikäänkuin ajatuksiaan kootakseen ja valmistuakseen kohtaamaan
Tuomas-piispaa, joka oli määrännyt tämän yhtymäpaikaksi, seisahtui hän
kirkonportilla ja teki hartaasti ristinmerkin. Kirkkomaan tuuheain
puitten suojassa oli yhtä pimeää kuin luostarikäytävässäkin, ja tuuli
humisi puissa kuin liiteleväin henkien siipien suhina. Mieliala muuttui
juhlalliseksi ja synnytti suuria yleviä tunteita, varsinkin sen
sydämeen, joka oli matkalla suuren Engelbrektin haudalle. Niilo
Bonpoika tunsi elävästi astuvansa pyhälle paikalle sinä hetkenä. Vähän
aikaan lisäsi taikauskokin vainajain leposijan vaikutusta ihmismieleen
suuremmassa määrässä kuin nykyään. Näin myöhäiseen aikaan päivästä sai
siis olla varma, etteivät asiaankuulumattomat häiritsisi, jos sydämmen
toiveet kutsuisivat jotakuta tällaisella paikalla käymään.

Kirkkomaan varjot olivat senvuoksi myöskin hyviä liittolaisia niille,
jotka halusivat kenenkään kuulematta vaihtaa sanoja ja salaisuuksia. --
Tänä iltana näytti Örebron kirkkomaa tulevan tällaisten kohtausten
paikaksi.

Noustessaan kirkon portaille kuuli Niilo Bonpoika vähän sivultapäin
kahden henkilön keskustelevan. Sitä tuntui jo hetkisen kestäneen, ja
näyttiin jo saavutun siihen asti, että ääntä piti korottaa paremman
ponnen antamiseksi sanoille. Hän kuuli selvästi sanat:

"Kautta elämäni, Eerik, sinun pitää ottaa tämä koriste, sitten saat
tulla kertomaan, jos löydät itseäsi mahtavampaa miestä Ruotsin
valtakunnassa."

"Rakas sisarkultaseni, te tahdotte minun hyvääni, ja minä kiitän
siitä", vastasi miehekäs, mutta hillitty ääni, "mutta hyvä miekkani
raivaa minulle onneni tien ilman koruannekin. Hyvät neuvonne ovat
suuremman arvoiset kuin tuo koru, ja onhan se aina minun saatavissani!"

"Älä halveksi sitä, Eerik", puhui edellinen ääni, "siinä koristeessa
asuu ihmeellinen, salattu voima ... sinun pitää ruveta sitä kantamaan
ja sitten sinä ratsastat kumoon ylpeän marskin... Minä tiedän, missä se
on, ja minä tuon sen sinulle ... luota minun sanoihini!"

Sitten lakkasi puhe, ja Niilo Bonpoika kuuli jonkun lähtevän kirkolta
vastaiseen suuntaan. Mutta hän kuuli myöskin lyhyen, hillityn naurun
muutamalta kirkkomuurista pistävältä kiveltä ja luuli näkevänsä sieltä
valkean manttelin vilahtavan. Siitä selvisi täydellisesti hänelle, kuka
oli toinen keskustelijoista, ja hän painui kiireesti kirkkoon
päästäkseen kohtaamasta viheriää ritaria.

Omituisia ajatuksia kohosi nuorukaisen mieleen, kun hän astui hämärään
äänettömään templiin, jota oli vaan muutamia kuorin oikealla laidalla
palavia vahakynttilöitä valaisemassa. Siellä arvasi Niilo Bonpoika
Engelbrektin haudan olevan, ja läksi siis sinne. Kuta lähemmäksi hän
tuli tätä paikkaa, sitä enemmän hälvenivät ne ajatukset, joita äskeiset
salaperäiset sanat olivat herättäneet; hänen mieleensä ilmestyi toisia
kuvia, ja hänen sydämensä tykytti yhä kovemmin.

Viimeisten vuosien muistot heräsivät hänen mieleensä, ja hän näki nyt
selvemmin kuin koskaan kohtaamansa "miehen piskuisen", jonka haudalla
hän nyt kävi. Hän oli luvannut Engelbrektille Skällnoran tienhaarassa
-- silloin kuin ylhäiset herrat, etenkin herra Tuure Tuurenpoika
(Bjelke) ja Niilon oma setä herra Niilo Steninpoika (Natt och Dag),
tätä niin katkerasti pilkkasivat -- ettei koskaan tarttuisi aseisiin
muuten kuin Ruotsin rahvaan hyväksi. Nyt hän tunsi tämän lupauksensa
niin elävästi, kuin olisi hän vastikään sen lausunut. Ja hänen
sydämessään syntyi vakava päätös uskollisesti se pitää; tämä antoi
hänelle ihmeellisen sisäisen rauhan; hänestä tuntui kuin olisivat hyvät
henget hänen askeleitaan ohjaamassa.

Hän pani kätensä hartaasti ristiin, lankesi polvilleen ja rukoili
Jumalan äitiä, pyhää Eerik-kuningasta ja Engelbrektiäkin saattamaan
hänen nöyrät rukouksensa Jumalan istuimen eteen ja tuomaan sieltä
hänelle rohkeutta ja voimaa taistellakseen kaiken hyvän ja jalon
puolesta ja vaeltaakseen moitteettomana ritarina elämänsä läpi.

Kiivas ruoskanläiske keskeytti hänen rukouksensa. Hän seisoi vähän
syrjässä haudalta, hiukan ulompana kynttiläin valaisemaa piiriä. Tämä
ja vielä enemmän haudalla rukoilevan itsensäruoskijan oma mielentila
olivat estäneet hänet nuorukaista huomaamasta.

Haudalla oleva mies oli puettu pyhiinvaeltajan pukuun; hatun ja sauvan
oli hän laskenut viereensä, kaapun oli hän ottanut yltään, joten
hartiat ja selkä olivat paljaina. Piestessään itseään niin että verta
tihkui pitkinä viiruina, risti hän kätensä, lankesi kasvoilleen
kivilattiaa vasten päästäen sydäntä särkeviä huokauksia ja huudellen:

"Voi minua, voi minua, viheliäistä", voihki hän, "että niin taisin
unhottaa kunnian ja uskon ... kyykäärme minä olen, voi, voi ...
myrkyllisellä hampaallani minä pistin kantapäähän sitä, joka hyvä
oli..."

Sitten tarttui hän taas ruoskaan ja ulvoi kuin mielipuoli, kun piiskan
terävät piikit iskivät hänen lihaansa.

Niilo Bonpoika seisoi vapisten eikä voinut kääntää silmiään parannuksen
tekijästä, jonka katumus oli niin silminnähtävä, ja näky vaikutti
häneen yhä valtavammin, kun hän huomasi onnettoman orpanakseen,
murhamieheksi, Maunu Pentinpojaksi.

"Minun tekoni on musta kuin yö", puhui onneton jatkaen lyömistä,
"taivaan kaikki tähdet eivät voi sitä valkeaksi tehdä, mutta verta
vuotakoon ... verta, verta ... päivä syntyy verisenä ... ja veri on
minut puhdistava, ja kun viimeinen veripisarani vuotaa, niin silloin
kenties musta katoo ja sieluni saa juoda päivän valoa"; sitten iski hän
raskaan ruoskan niin syvään selkäänsä, että hän vaipui aivan voimatonna
lattialle.

Silloin tuli toiselta puolen esiin kynttiläin valaisemalle alalle
korkea haamu. Se oli marski Kaarlo Knuutinpoika. Tapaus näytti tehneen
häneen saman vaikutuksen kuin Niiloonkin. Hän näytti hämmästyneeltä ja
samalla sääliväiseltä, ja hän teki kädellään liikkeen ikäänkuin
torjuakseen silmistään tuota hirveätä näkyä. Hänen huulensa
liikahtelivat, mutta hän ei saanut mitään sanotuksi. Katuja tarvitsi
rauhaa, häntä ei saanut häiritä.

Vihdoin nousi Maunu Pentinpoika ylös, veti pyhiinvaeltajakaapun ylleen,
otti hattunsa ja sauvansa, mutta polvistui vielä ja rukoili. Sitten
nousi hän ylös, rukous oli häntä rauhoittanut. Silloin huomasi hän
marskin.

Hän seisahtui ja koko ruumiinsa vavahti. Mutta samassa pani hän kätensä
ristiin rinnoilleen ja taivutti päätään alaspäin.

"Maunu Pentinpoika", kuiskasi marski katsoen sukulaistaan sekä
suoramielisesti että ankarasti.

"Niin", vastasi tämä, "tässä on Maunu Pentinpoika sinun edessäsi,
Kaarlo Knuutinpoika ... ja jos tahdot henkeni ottaa, niin ota! Se ei
kuitenkaan voi minun rikostani sovittaa... Vaikka minä eläisin sata
vuotta ja minulla olisi yhtä monta elämää, niin ei se voisi
tekemättömäksi tehdä sitä, mitä Maunu Pentinpoika on tehnyt..."

"Ruotsin valtakunnan päämiehenä olisi minun velvollisuuteni ottaa sinut
kiinni ja saattaa sinut vastaamaan valtakunnan neuvoston eteen..."

"Estelemättä seuraan sinua, Kaarlo, jos se on tahtosi", sanoi Maunu,
"mutta sen tiedän, etteivät neuvoston hyvät herrat voi panna minulle
suurempaa rangaistusta, kuin jonka itse olen itselleni tuominnut."

"Suuri Jumala, jonka kasvoin edessä tässä seisomme", sanoi marski
juhlallisella äänellä nostain oikean kätensä ylöspäin, "suuri Jumala
olkoon todistajani, että aioin vaatia ankaralle tilinteolle
hallitusveljeni murhamiehen ... mutta kun näen katumuksesi,
sukulaiseni, ja kun ajattelen, kuinka suuri muutos on täytynyt tapahtua
hurjassa luonteessasi, ennenkuin olet tähän päätökseen tullut, niin
näen siinä Jumalan sormen enkä voi, vaikka tahtoisinkin tässä ryhtyä
maallisiin rankaisukeinoihin... Jumala ja Pyhä Eerik sen minulle
anteeksi antakoot samoinkuin uskon, että se jalo mies, jonka tomun
päällä nyt seisomme, sen anteeksi antaa..."

Oli hetkinen äänettömyyttä; Maunu Pentinpoika nyyhkytti kuin lapsi.

"Tahdon myöskin lausua puolestanne hyvän sanan valtakunnan
neuvostossa", lisäsi marski sitten, "ja jos teille on rauha
mahdollinen, niin minä tiedän keinon, joka voi tuoda hyvää teille
itsellenne, suvullenne ja maallenne, että nimittäin..."

Maunu Pentinpoika kohotti päätään ja katsoi kysyvästi marskiin.

"Että nimittäin", jatkoi tämä, "palvelette sitä asiaa, jota vainaja
palveli, ja jota minäkin parhaimman taitoni ja kykyni mukaan palvelen.
Ritarikilpeni kautta", jatkoi hän nähdessään kuulijansa hämmästyvän,
"ja niin totta kuin tahdon kunnialla ajaa tätä rahvaan ja Ruotsin
valtakunnan asiaa, joka on yksi, kuten meitä opetti se piskuinen mies!"

"Aivan niin. Sehän on kuin Ruotsin valtakunnan päämiehen suusta
puhuttu", sanoi sointuva, mutta kiivas ääni kirkon perältä, ja samassa
astui sieltä hämmästyneiden miesten näkyviin ritari, jalassaan korkeat
saappaat ja yllään sininen ihokas, jossa oli pieniä kiiltäviä nappia
ylhäältä alas asti; hartioilla oli lyhyt, tumma levätti, joka oli
heitetty oikean olkapään yli, niin että tuli näkyviin käsivarsi ja
vartalo, jotka olivat niin jäntevät ja voimakkaat, että ne voivat saada
melkein Kaarlo Knuutinpojankin kadehtimaan. Hän oli sentään marskia
lyhempi.

"Oletteko te täällä Örebrossa, herra Eerik Puke", vastasi marski
äänellä, joka ei ollut suopea, "luulin teidän olevan parhaillaan
Tukholman linnassa kiittelemässä herra Eerik Niilonpoikaa
(Gyllenstjernaa) viimeisestä?"

"Luulenpa melkein, että te itse voitte sen asian parhaiten toimittaa,
herra Kaarlo", vastasi herra Eerik tuimasti. "Te osaatte taidon, jota
ei se jalo mies osannut, joka tässä lepää ja jonka sielua Jumala
armahtakoon ... tarkoitan taitoa voittaa varustettuja linnoja miekan
iskutta..."

"Mitä tarkoitatte, herra Eerik?" kysyi marski tahtomatta itseään
hillitä.

"Arvelen, että Nyköpingin linna antaa riittävän selityksen siihen, mitä
minä tarkoitan... Piiritys oli päässyt hyvään alkuun; Engelbrekt itse
ja reipas Herman Berman olivat siitä huolta pitäneet, mutta miehistöpä
saikin päähänsä jättää linnan teille eikä Engelbrektille... Nyt näette,
herra Kaarlo, että minulla on tarkoituksenne selvillä. Ja niin totta
kuin elän ... Jumalan ja hyvän miekkani kautta, te ette vedä minua
nenästä!"

Asia olikin niinkuin Eerik Puke sanoi, vaikkei hän
malttamattomuudessaan voinut olla esittämättä marskiin nähden vähemmän
kauniissa valossa sitä, että miehistö oli linnan jättänyt hänelle eikä
Engelbrektille. Herra Juho Kaarlonpoika (Färla) oli tuonut sen sanoman
piiritetyiltä, ja Tukholman valtakunnan neuvosto päätti lähettää
marskin sinne sopimusta tekemään. Tämä tapahtui puolipaaston aikoina.
Vähää ennen marskin lähtöä teki herra Eerik Niilonpoika, jonka kuningas
oli pannut Tukholman linnan päälliköksi jalon Hannu Kröpelinin jälkeen,
öisen hyökkäyksen siihen kohtaan piirityskehää, jota Eerik Puke johti.
Siellä oli oteltu tuimasti ja jumalatiesi kuinka herra Eerik Puken
olisi käynyt, ellei marski olisi tullut apuun. Tätä seikkaa tarkoitti
marski alkaessaan puhuttelemaan Eerik-herraa. Tämä meni kuitenkin
kiivaudessaan paljoa kauemmas kuin oli viisasta.

"Ellen pety", jatkoi hän, "niin on aikomuksenne pitää samaa peliä
täällä Örebrossa Engelbrektin omain miesten kanssa, ja jos linna on
hallussanne, niin on voitto teidän ... mutta minä revin rikki sen
kudoksen, jonka te olette niin taitavasti kokoon punoneet, olkaa siitä
varma, marski Kaarlo! Ja te Maunu Pentinpoika", kiihtynyt ritari löi
kädellään miekkaansa ja polkaisi jalkaansa, "te lähdette minun
kanssani ... minä en ole yhtä valmis kuulemaan teidän liukasta
kieltänne."

Hän tarttui Maunu Pentinpojan selässä riippuvaan
pyhiinvaeltajahiippaan, ja tämä ei estellyt vähääkään vaan näytti
vastustamatta tyytyvän kohtaloonsa. Tämä kummastutti Eerikiä niin, että
hän irroitti kätensä.

"Ei, ei, herra Eerik", keskeytti Kaarlo, "tässä pysyköön minun sanani;
minä olen antanut Maunu Pentinpojalle vallan lähteä rauhassa täältä."

Nyt tempaisi Eerik tuimasti miekkansa, ja hänen silmänsä paloivat
hurjasti ikäänkuin heijastaen miekan väikettä. Hän ei muistanut
kiihkossaan muuta kuin sen, että Engelbrektin murhaaja pääsi menemään
vihatun Kaarlo Knuutinpojan mahtikäskystä.

"Tartu miekkaasi, kurja marski", huusi hän raivoissaan, "taikka hakkaan
sinut paikalla maahan."

"Engelbrektin haudalla en paljasta miekkaani, herra Eerik", lausui
Kaarlo aivan tyyneesti, "iske vaan, jos haluttaa ja jos luulet voivasi
siitä vastata; minä olen aseetonna edessäsi."

Marskin sanat vaikuttivat kuin taikavoima, Eerik pudotti miekan
kädestään; se pudota helähti kivilattialle, näyttipä melkein siltäkin,
kuin olisi häntä haluttanut rientää tarjoomaan kättään marskille. Mutta
hän malttoi mielensä äkkiä.

"Te olette oiva ritari, herra Eerik", jatkoi marski, "ja te tiedätte,
mitä ritarille kuuluu, mitä meillä lieneekin kaunaa välillämme... Herra
Maunu Pentinpoika ei tahdo välttää rangaistusta; jos tahdotte, on hän
valmis seuraamaan teitä tällä hetkellä, ja kärsimään mitä rangaistuksia
tahdotte... Olette sen itse nähnyt... Ja niin ollen luuletteko ritarin
tehtäväksi kiiruhtaa rankaisemaan ennen lakia?"

Eerik-herra ei vastannut. Hän vaipui mietteisiinsä ja otti miekkansa
lattialta, mutta marski jatkoi Maunu Pentinpoikaan kääntyen:

"Mene rauhassa, sukulaiseni, minun sanani nojalla ... kun asianne tulee
neuvoston eteen, niin voin minä todistaa katumuksestanne!"

Maunu läksi, ritarit jäivät paikoilleen; kumpikin tuntui odottavan,
että toinen alottaisi keskustelun.

"Mielelläni näkisin, että lähtisimme täältä ystävinä; tarkoitan, että
se joka tässä lepää, näkisi sen mielellään. Sillä minä vannon, Eerik
Puke, minä tahdon samaa kuin hänkin ... minä tahdon vapauttaa
isänmaamme muukalaisten vallasta!"

"Te puhutte sievästi, marski", vastasi Eerik, "eikä tämä ole ensi
kertaa, jolloin se tuudittaa minut uneen. Mutta minä sanon teille
suoraan, minä pelkään puhettanne... Engelbrektin nimi kuuluu kauniilta
suussanne, ja varmaan on moni seuraava teitä vaan senvuoksi, mutta
minun täytyy katsoa sitä vaan koreaksi verhoksi, joka peittää niitä
portaita, joita myöten te aiotte kohota valtaan ja kunniaan... Ja sepä
ei teille tule koskaan onnistumaan, niinkauan kuin Eerik Puke elää, ja
-- uskokaa minua! -- minä vedän puolelleni Ruotsin rahvaan ytimen..."

"Ja mistä päätätte, ett'eivät äskeiset sanani tarkoittaneet totta...?"

"Siitä marski", vastasi Eerik katseltuaan häntä hetkisen, "että te
kaadatte parhaat puut naapurinne metsästä tehdäksenne tilaa omalle
tuvallenne... Mutta olkaa huoletta, minä en käy kimppuunne kuin varas
yöllä, te saatte sitä ennen minulta kunniallisen taisteluvaatimuksen!"

Eerik läksi ulos, ja hänen tanakat askeleensa kajahtelivat temppelissä.
Kaarlo-herra seisoi hetkisen äänetönnä katsoen hänen jälkeensä. Sitten
lausui hän joitakin epäselviä sanoja, vetäisi viitan ympärilleen ja
läksi hänkin pois.

Niilo Bonpoika oli koko ajan ollut liikkumatonna erään muurinkulman
takana. Hän tunsi kyllä kaikki nämät henkilöt, mutta hänet oli niin
tyrmistänyt tämä näky, sekä katujan hurja itsensä kiduttaminen että
ritarien keskustelut, ettei hän tullut ajatelleeksikaan astua esiin
heidän pariinsa. Kun hän lopulta sai älynneeksi, ettei hänen sopinut
olla näkymätönnä kuulijana, niin oli se jo myöhäistä.

Näiden miesten kohtaus, jotka nyt olivat ensimmäisiä Ruotsissa, näytti
kuitenkin kuin sallimuksen sormelta, joka tahtoi hänelle viitata, millä
kannalla asiat olivat, ja mikä hänen oli valittava nyt, jolloin kohta
oli alkava hänen oman, itsenäisen toimintansa aika. Valitseminen ei
ollut helppoa. Eerik Puken avoin, miehekäs ja ritarillinen, joskin
vähän kiihkeä ja maltiton käytös ei voinut olla syvästi vaikuttamatta
nuorukaisen mieleen. Mutta näitä ominaisuuksia ei suinkaan puuttunut
marskiltakaan. Ja molemmat sanoivat tahtovansa kulkea Engelbrektin
jälkiä. Eerikin syytökset marskia kohtaan voivat johtua kateudesta, ja
kiihkoissaan saattoi hän niitä ainakin pahoin liioitella. Oli kuitenkin
toisellakin puolen asioita, jotka saivat Niilo Bonpojan arvelemaan.
Valtakunnanpäämiehen vaalista Tukholmassa kerrottiin yhtä ja toista. Se
oli pantu toimeen aivan äkisti vuoden alussa, ja Engelbrektiä ei
valittu, kun valitsijat olivat pelkkiä herroja, vaikka marskin sitten
täytyikin luovuttaa osa vallasta hänelle, niinkuin oli jo päätetty
herrainpäivillä Arbogassa. Tämä kaikki asetti marskin vähemmän
kauniiseen valoon, sitä ei Niilo Bonpoika voinut itseltään salata. Ja
jos vielä sekin oli totta, johon Eerik-herra viittasi, että nimittäin
marski oli Juho Kaarlonpojan (Färlan) avulla saanut anastetuksi
Nyköpingin, ja että tämä juonittelu oli jo tapahtunut Engelbrektin
eläissä, niin vieroitti se nuorukaista yhä enemmän marskista, ehkä
tämän lempeä luonne kohottikin hänet kilpailijaansa paljoa ylemmäksi.

Mutta vaikka taasen Eerikin tarkoitusperät olisivatkin jalommat kuin
marskin, niin oli sentään eri kysymys, kumpi näistä paremmin kelpaisi
johtamaan Ruotsin valtakuntaa, kiihkeä, intohimoinen, maltiton
Eerik-herrako, vai mukautuvainen ja enemmän harkitseva Kaarlo, jonka
toiminnalta siltä ei suinkaan puuttunut voimaa.

Nuorukaisen näitä miettiessä tuli Tuomas-piispa kirkkoon. Hän teki
ristinmerkin ja seisahtui kädet ristissä haudan eteen. Rukousta
lukiessaan, tipahti kyynel toisensa perään hänen poskilleen.
Rukoiltuaan kääntyi hän ja kasvoilleen tuli surumielinen ilme, kun hän
havaitsi Niilo Bonpojan.

Tämä astui piispan luo, joka laski juhlallisesti kätensä hänen päänsä
päälle.

"Jumala kaikkivaltias ja taivaan kaikki pyhät siunatkoot sinua,
poikani", sanoi hän liikutettuna, "juuri tässä paikassa, tämän kaikista
jaloimman ja parhaimman miehen haudalla, olen tahtonut antaa sinulle
siunaukseni, kun meidän nyt tulee toisistamme erota."

"Vieraalla ritarilla on siis ollut muutakin asiaa kuin kutsua minua
kuolevan äitini luo?"

"On, poikani", vastasi piispa, "alkaa jo olla se aika, että sinusta
tulee mies puolestasi, ja tämän viimeisen vuoden, joka siihen vielä on,
tulet sinä isäsi tahdon mukaan seuraamaan jotakin urhoollista ritaria
oppiaksesi oikein käyttäytymään sekä sodan että rauhan toimissa."

"Ja tiedättekö te, hurskas isä, kuka on täksi vuodeksi määrätty minun
herrakseni?"

"Isäsi, ritari Bo, on siksi valinnut marskin ja valtakunnan päämiehen,
herra Kaarlo Knuutinpojan!"

Nämä sanat tekivät nuorukaiseen niin huomattavan vaikutuksen, että
piispa katsoi tarpeelliseksi kysyä sen syytä. Niilo kertoi silloin
juurtajaksain mitä oli nähnyt. Piispa mietti tarkoin, mitä nuorukainen
kertoi, ja sanoi sitten:

"Varjelkoon Herra armossaan Ruotsinmaata sisällisestä sodasta... Herra
Eerik on urhokas ritari ja hän nautti suuresti Engelbrektin suosiota,
mutta marski on kuitenkin valittu valtakunnan päämieheksi, ja
Engelbrektkin tunnusti hänet siksi... Tarkoitan, että voit olla
rauhallisena isäsi valinnan johdosta, poikani, marskin hovissa tulet
sinä ainakin oppimaan kaikkia tapoja ja toimia, mitä ritarille
kuuluu ... ja mitään sellaista ei hän ole sinulle tehtäväksi määräävä,
joka sotisi Jumalaa ja Ruotsin lakia vastaan..."

Piispa keskeytti äkkiä puheensa, pani kätensä nuorukaisen olkapäälle ja
katsoi kauan kysyvästi ja tutkivasti häntä silmiin.

"Mutta eräästä asiasta tahdon sinulle puhua", jatkoi hän sitten, "ja
sen lupauksen vaadin sinulta tässä Jumalan ja Engelbrektin varjon
edessä ... älä koskaan unhota, että se tarkoitus, jonka puolesta
Engelbrekt eli ja toimi, on ylevin tarkoitus, mikä ruotsalaisella
ritarilla voi olla... Lupaa minulle siis, ettet koskaan, mitä ikänä
tapahtuneekin, erota omia tarkoituksiasi Ruotsin rahvaan asiasta ...
Jumalan avulla Ruotsin rahvaan puolesta -- se olkoon elämäsi
tunnuslause!... Silloin saattaa vanha Tuomas-piispa tyynnä sulkea
silmänsä, kun hänen aikansa tulee, ja rauhallisesti lähteä täältä
tietäen työnsä hyvin tehneensä!"

Piispa oli liikutettu ja samoin Niilo Bonpoika. Mutta sitten laski tämä
katse varmana kätensä ja kosketti hautakiveä lausuen:

"Minä vannon sen, hurskas isä, Engelbrektin tomun kautta, ja niin totta
kuin Jumala ja pyhä Eerik minua auttakoot!"

"Niin kuulkoon Jumala kaikkivaltias valasi, poikani, antakoon sinulle
armoa ja voimaa sitä täyttämään kaikissa elämäsi vaiheissa!"

Niilo Bonpoika polvistui, ja piispa laski kätensä hänen päälleen
siunaten häntä.

Temppelissä vallitsi juhlallinen hiljaisuus, ja vahakynttilät paloivat
kirkkaammin, ikäänkuin osoittaen, että Engelbrektin henki oli saapunut
valaa todistamaan ja antamaan voimaa piispan siunaukselle.



II.

Merirosvon tytär.


Niin tulisella vauhdilla kuin kahden vankan hevosen kavioista lähti,
siirtyi Niilo Bonpoika ja viheriä ritari Örebrosta Ekesjöhön, joka
jälkimmäinen paikka on neljä runsasta peninkulmaa samannimisestä
kaupungista.

Hevoset olivat vaahdosta ihan valkeina, kun he tulivat sillalle,
joka vei saarelle rakennettuun Ekesjön vankkaan kivikartanoon, jota
nykyään kutsutaan Ekesjön hovitilaksi. Kartano oli aikoinaan kuulunut
Nydalan luostarille, mutta oli v. 1420 vaihdon kautta joutunut
Margareta-kuningattaren ensi vuosilta tunnetun merirosvon Sven Sturen
käsiin, jolla oli sitäpaitsi koko joukko muita taloja. Sven-ritari oli
aluksi johtanut kuningattaren miehiä Gotlannissa kuningas Albrektin
poikaa, Eerik-herttuata vastaan, mutta oli pian luopunut
kuningattaresta ja liittynyt herttuaan. Hän kokosi kohta ympärilleen
niin kutsutut vitaliveljekset eli muonaveljekset, ja hänen
rosvolaivansa kiertelivät sitten kaikkia pohjoisia meriä. Herttuan
kuoltua nimitti leskiherttuatar Svenin Gotlannin päälliköksi, ja kun
hän sitten täältä kuulutti, että jokainen, joka tahtoi häntä auttaa,
sai turvapaikan Gotlannin linnoissa, niin tuli tämä saari noiden
"Jumalan ystävien ja kaikkein vihamiesten" keskuspaikaksi, kuten nämä
merisissit itseään nimittivät. Kun Margareta sitten onnensa ja
viisautensa avulla vihdoin -- vuonna 1398 -- sai karkoitetuksi rosvot
Gotlannista, niin läksi Sven-ritari monen muun keralla Pohjaan s.o.
Pohjanlahteen jatkaakseen siellä taisteluaan kuningatarta vastaan.
Mutta syksyllä samana vuonna täytyi hänen myöntyä sovintoon hänen
kanssaan.

Samoihin aikoihin häätyi eräs toinenkin mahtava herra, joka oli pitänyt
yhteyttä Svenin kanssa, nimittäin tunnetun drotsivainajan Bo Juhonpojan
poika, Knut Bonpoika, sopimaan kuningattaren kanssa. Näiden herrain
vallassa oli vuoden 1398 kuluessa ollut kaikki linnat ja varustukset
Pohjanlahden ympärillä, joten heidän liittonsa ei suinkaan ollut mikään
halveksittava mahti. Mutta kun rauha kerran oli tehty, näytti
kuningatar kokonaan unhottaneen heidän entisen elämänsä ja käytti näitä
vanhoja merirosvoja sitten moniin tärkeihin toimiin. Ritari Sven eleli
sittemmin hiljaisuudessa maatiloillaan Smålannissa kuolemaansa asti.

Hänen tyttärensä Katariina oli naimisissa Bo Steeninpojan (Natt och
Dagin) kanssa, jolle hän synnytti kaksi poikaa ja yhden tyttären.
Poikain nimet olivat Svante ja Niilo, tytär, Märta, tuli naimisiin
Pietari Arviidinpojan (Ribbingin) kanssa. Niiloa hän piti näistä
rakkaimpana. Hän oli nuorin ja lahjakkain. Vanhemmalla veljellä oli
hidas ja sävyisä luonne, hän eli mieluimmin hiljaisuudessa isänsä
tiloilla eikä koskaan halannut kotisarkaa ulommaksi. Märta oli lapsista
vanhin; hän oli jo aikaisin joutunut naimisiin ja oli ollut jo useita
vuosia leskenäkin.

Svante seisoi pihalla tervehtäen veljeään, kun tämä tuli pitkää siltaa
myöten, joka liitti linnansaaren mantereeseen.

"Kuinka äitimme jaksaa?" kysyi Niilo ensimmäiseksi tervehdittyään
veljeään.

"Eipä kukaan tietäne, koska hänen viimeinen hetkensä tulee", vastasi
Svante. "Hän makaa raihnaana ja kuihtuneena ja heikontuu päivä
päivältä; mutta nyt hän kai itsekin luulee loppuhetkensä tulevan, koska
hän on sinut kutsuttanut luokseen. Isämme oli täällä, mutta lähti eilen
pohjoiseen päin ... sanoi pidettävän Vadstenassa herrainkokousta, johon
hänenkin oli matkustaminen."

"Lääkkeet eivät siis auta häntä?" kysyi Niilo, heittäen ohjat
muutamalle vanhalle palvelijalle, joka juoksi saapuville. "Toivoisin,
ettei hän koskaan olisi lääkkeitä käyttänyt ... juuri siitä päivästä
alkaen, jona hän niitä rupesi ottamaan, on hän yhä huonontunut."

"Eikö hän itse sitä huomaa?..."

"Ei, ja Bengta-rouva sanoo..."

"Bengta-rouvako?" keskeytti Niilo ja katsoi kummastellen veljeään,
"mitä Bengta-rouva täällä äitimme luona tekee?"

"Hänhän täällä kaikesta huolta pitää äitimme sijasta", vastasi Svante,
"ja hän myöskin määrää lääkkeet, sillä hän on hyvin harjaantunut
yrttitaitoon ja osaa keittää niistä hyvin terveellisiä juomia."

"Mutta eihän Bengta-rouva ennen ollut mikään äitimme ystävä!" lausui
Niilo aikoen nousta portaille.

"Hän on viime vuosina paljon muuttunut... Nykyään on hän pelkkää
hyvyyttä ja ystävällisyyttä äitiämme kohtaan."

"Ha-ha-ha", kajahteli viheriän ritarin kuiva naurunhohotus sivultapäin,
ja veljekset näkivät hänen kaihtavan kädellään silmiään aurinkoa vasten
ja katselevan muuatta otusta, joka lähestyi siltaa maanpuolelta, sekä
hymisevän itsekseen:

    Totuus ja usko on sortunut maan;
    Ne karata mielivät maailmaan!

"Jos minun nimeni on Svante", huudahti vanhempi veli, hänkin kaihtaen
silmiään, "niin tuolla tulee Bengta-rouva itse ja ratsastaa reippaasti
kuin Ekesjön paras huovi."

Tulija oli todella Bengta-rouva, joka ratsasti rivakasti sillan yli.
Selittämätön vastenmielisyys valtasi Niilon, kun hän erotti miesmäisen
rouvan terävät piirteet. Hän oli rientämäisillään porstuaan
ennättääkseen äitinsä luo ennen vierasta, mutta Svante tarttui hänen
käteensä ja pidätti häntä sanoen:

"Ei niin, veljeni, Bengta-rouva ei kuuna päivänä anna sinulle anteeksi,
jos menet tiehesi, kun kerran jo olet hänet nähnyt."

Niiloa ei näkynyt haluttavan noudattaa veljensä varoitusta ja
varmaankin olisi hän tehnyt, kuten aikoi, ellei Bengta-rouva itse olisi
ollut jo siksi lähellä, että voi huutaa häntä pysähtymään. Hän oli jo
kivikartanon oven edessä.

"Ei kiirettä, ei kiirettä, Niilo Bonpoika", huusi hän äänellä, joka
kuului käskemiseen tottuneelta, "äitisi ei ole niinkään rynnäköllä
otettavissa ... siihen hän on liian heikko, ja sinä et, luulenma,
halunne hänen kuolemaansa tunnollesi."

"Ha-ha-ha", nauroi viheriä ritari, mutta katsoi kohta maahan, kun
Bengta-rouva heitti häneen salamoivan silmäyksen.

"Pidä huolta ratsustani, viheriä roikale", sanoi Bengta-rouva nousten
satulasta keveästi ja näppärästi kuin kaksikymmenvuotias ja heittäen
ohjat ritarille, jonka kasvoilla oli alituiseen puolihupsu
naurunvirnistys.

Tämä ei ollut tietävinäänkään, otti vaan ohjat, mutta sieppasi ne niin
tulisesti, että päitset pääsivät hevosen päästä, ja se hyppäsi
säikähtäen sillalle päin. Siellä sai sen kuitenkin helposti kiinni
Bengta-rouvan palvelija, joka nyt vasta saavutti nopsan emäntänsä.
Tämän tumma iho muuttui kellanviheriäksi, kun hän katseli hyvätuulista
ritaria, joka suitset kädessä naureskeli tavallista nauruaan vähääkään
huolimatta siitä, mitä oli tapahtunut.

"Valjastakaa tiukemmin, paljoa tiukemmin, Bengta-rouva", sanoi hän, "te
ette pääse koskaan perille tällaisilla suitsilla, ha-ha-ha..."

Bengtan silmät säkenöivät, ei sentään niinkään kiukusta ja harmista,
vaan enemmän siitä että hänessä syttyi halu tutkia tyystiin ritarin
tarkoitukset. Mutta tämän kasvoista ei näkynyt mitään älyn merkkiä,
vielä vähemmän mietittyjä tarkoituksia. Mitä Bengta-rouva lienee
ajatellutkin, ei hän kuitenkaan tahtonut pilata tärkeätä hetkeä.

Hän kohotti ylpeästi päätään ja astui porstuaan veljesten seuraamana.
Kun hän portaitten yläpäässä ruokasalin ovella katsahti taakseen, näki
hän vihatun ritarin alhaalla astelevan heidän peräänsä.

Salissa oli aivan äänetöntä. Kaarina-rouvan pienet neitsyet istuivat
kalpein poskin työssään. Lauluja ei nyt kuulunut heidän huuliltaan,
joita he tavallisesti työtä tehdessään laulelivat, silloinkuin
Kaarina-rouva itse oli mukana. Ja kun Bengta-rouvan pitkä, tuima
vartalo ilmestyi saliin, hypähtivät he ylös kuin säikähtyneet
kyyhkyset.

"Onko kukaan käynyt Kaarina-rouvan luona tänään?" kysyä niuhaisi
Bengta-rouva.

"Ei, jalo rouva", vastasi vanhin neitsyistä, "rakas rouvamme on
nukkunut koko aamun ja nukkuu vieläkin!"

"Nukkuu ... hm; jaha, se on hyvä, lapset ... kuka on käynyt hänen
luonaan minun poissa ollessani?"

"Ei kukaan muu kuin hänen veljensä, ankara Bo-ritari sekä Märta-rouva
ja nuori Svante-herra ... eikä se ole yhtään vahingoittanut häntä; hän
on voinut paremmin kuin usein ennen, ja eilen, kun Bo-herra lähti
täältä, sanoi hän haluavansa muuttaa tähän huoneeseen tänä päivänä
kuullakseen meidän laulavan työssämme, sitä hän sanoi ikävöivänsä,
siitä on niin pitkä aika, kuin hän on saanut sitä kuulla, sanoi hän..."

"Hyvä, hyvä ... odottakaa täällä Niilo Bonpoika, minun täytyy valmistaa
äitiänne!"

Tämän sanottuaan meni hän katsomaan erääseen viereiseen huoneeseen.
Kesti melkoisen kauan, ennenkuin hän taas tuli näkyviin. Ikkunat olivat
auki, joten tuuli puhalteli huoneen läpi. Veljekset asettuivat erään
ikkunan viereen; Niilo nojausi sitä vastaan ja - laski päänsä kättensä
varaan katsellen rantaa ja järveä, joka päilyi syvänä ja sinisenä
metsäistä, korkeata vuorenrinnettä vastaan. Paimentytön laulu helähteli
järven toiselta puolen, ja kuunnellessaan näitä tuttuja ääniä, tuntui
Niilosta siltä kuin olisi järvi ollut täynnä ihania kangastuksia hänen
lapsuutensa ajoilta. Hän näki isänsä ja äitinsä, vanhan äidinisänsä,
Sven-ritarin, jonka pitkä parta oli hopeanharmaa ja kasvot töykeät,
mutta jonka käsi oli sentään usein hänen poskiaan silitellyt.

"No, Jumala armahtakoon minua, vanhaa varista", huusi silloin eräs ääni
hänen selkänsä takana, ja kaksi kättä läiskähti yhteen, "totisesti se
on pieni Niilo-herra ilmielävänä ... pieni, sanoin ... hänestähän on
tullut jo suuri, uljas ritari..."

Niilo kääntyi ja hymyili ystävällisesti nähdessään talon harmaapäisen
palvelijan. Hän seisoi siinä ääneensä nyyhkien ja kuivaten kyyneleitä
esiliinallaan.

"No, Herran rauhaa, Helka-muori", sanoi nuorukainen syleillen häntä,
"olethan iloissasi, kun minä taas olen kotona ... ja sanoppa nyt
minulle täysi totuus eräästä asiasta, josta tahdon yhtä ja toista
tietää."

Hän veti eukon ikkunankomeroon ja kysyi häneltä, mitä hän tiesi
Bengta-rouvasta. Muori ei tiennyt enempää kuin Svantekaan, mutta hän
esitti asiat sentään aivan toisenvärisiksi kuin Niilon sävyisä veli oli
ne esittänyt.

"Sen minä sanon, Niilo, vaikka olenkin näin vanha", lausui hän, "että
jos laitatte Bengta-rouvan pois äitinne talosta, niin teette työn, jota
ette ikipäivänä kadu."

"Niin minä aionkin, Helka, ainakin minä koetan sitä", vastasi Niilo.

"Jos se jollekin onnistuu, niin teille ainakin, Niilo... Jumalan äiti,
tehän olette ilmeinen Sven-herra vainaja."

"Mutta sano minulle vielä, Helka-muori, kuka tuo valkoviittainen mies
on, joka toi minulle sanan äidiltäni?"

"Valkoviittainen mies ... hm, kukako hän on", sanoi eukko yskäisten,
"väliin on hän tuntunut minusta ikäänkuin tutulta ... mutta olkoon kuka
tahansa, Niilo, niin hänen jälkensä kasvavat ruusuja ... totisesti!"

Vanhus nyökäytti päätään, ja pari kyyneltä tipahti hänen uskollisista
silmistään.

"Mitä tarkoitat, Helka? ... sinä puhut hänestä hyvää ... mitä isäni
näytti hänestä pitävän?"

"En tiedä, lieneekö hän ollut isänne, Bo-ritarin näkyvissäkään ... hän
ei ole, kumma kyllä, ollut täällä juuri nuulloin, kuin Bengta-rouvan
tulon edellä, paitsi silloin kun hän ensi kertaa tuli tänne. Siitä
lienee nyt kolmisen vuotta, Ja kukaan muu ei häntä tuntenut silloin
kuin Kaarina-rouva. Ja hän itki silloin, mutta oli samalla hyvin
iloinen. Siitä alkain näyttää kuin kipu lieventyisi aina viheriän
ritarin tullessa..."

"Hän käy siis rakkaan äitini luona?"

"Siellä hän käypi ... ja joka kerta kun hän tarttuu Kaarina-rouvan
huoneen oveen, olen aina tuntemaisillani hänet, mutta sitten hän
kääntyy toisaalle, on taas kuin ennenkin ja nauraa takkuiseen
partaansa."

"Tietääkö Bengta-rouva hänen käynneistään äitini luona ja suvaitseeko
hän niitä?"

"Hän ei tiedä siitä mitään ... ritari näkyy osaavan valita oikean ajan,
niin tölhöltä kuin hän näyttääkin."

Nyt avasi Bengta Kaarina-rouvan huoneen oven, seisoi jäykkänä ja
salamyhkäisenä kynnyksellä sekä viittasi käskevästi kädellään. Niilo
astui nopeasti ovelle, josta Bengta-rouva väistyi antaen hänelle tietä.
Sisään tultuaan sulki Niilo heti oven.

Kamarissa oli pimeää kuin haudassa. Päivänvaloa ei päässyt yhtään
sisään. Kaksi paksua vahakynttilää paloi pöydällä suuren uudinsängyn
vieressä, valaisten sen kultahesuja ja sukuvaakunaa, joka oli sängyn
keskikohdalla, missä uutimet yhtyivät.

Avarasta vuoteesta näkyivät kalpeat, kuihtuneet kasvot. Silmätkin
olivat kuopalla, ja kuivunut käsi viittasi tulijalle tervehdykseksi.
Ilonväre näkyi kuitenkin valaisevan sairaan kasvoja.

Niilo polvistui vuoteen viereen ja suuteli innokkaasti ojennettua
kättä.

"Tervetullut kotiisi, siunattu poikani", lausui sairas vapisevalla
äänellä, "äitisi on kauan, kauan ikävöinyt sinua."

"Hyvä Jumala olkoon kiitetty, että pääsin tulemaan nyt, kun sinä vielä
voit puhua ja tuntea poikasi!"

"Niin sinun pitikin tulla, Niilo ... minä olin niin laskenut ...
minulla on tärkeitä asioita sinulle kerrottavana ... äidinisäsi
puolesta. Toivoin saavani puhua ne salaisuudet sinulle todistajitta ...
mutta minä olen liian heikko ... vai kuinka, Bengta ystäväni, etkö
luule minun sitä kestävän...? Minähän tunnen itseni nyt virkummaksi,
kuin olen ollut pitkiin aikoihin..."

"Te kuulette, mitä hän sanoo, Bengta-rouva", sanoi Niilo, hieman
tuimuutta äänessään, sekä nousi ylös, "äitini tahtoo puhua minulle
kahden kesken!"

"Mielelläni, hyvin mielelläni uskoisin sinun kestävän", vastasi
puhuteltu, katsoen läpitunkevasti sairaaseen, "mutta jos voimasi
pettäisivät ... olenhan sanonut sinulle, Kaarina, että tautisi on
senlaatuinen, että se voi äkkiä kääntyä kuolemaksi, ja jos se nyt
sattuisi tapahtumaan, ennenkuin olet rakkaalle pojallesi saanut kaikki
sanotuksi mitä hänen tulee tietää ... niin kuinka silloin pääsisit
rauhassa lähtemään täältä. Ja tunnethan sinä vanhan ystäväsi, Bengtan,
enhän minäkään sinulta mitään salaa, ja olenhan minä jo niin vanha,
että voin pitää suuni kiinni... Poikasi ja isäsi nimessä pyydän, että
sallit minun olla läsnä keventäissäsi sydäntäsi!"

Niilo katsoi kummastellen puhujaan, hän tuntui nyt peräti
toisellaiselta kuin ennen. Sekä ääni että kasvot olivat aivan toiset
kuin tavallisesti. Sairas oli vaiti hetkisen.

"Ehkä olet oikeassa", sanoi hän sitten, "mutta vanno Herramme kalliin
piinan ja kuoleman kautta, ettet kenellekään ilmoita, mitä kuulet minun
kertovan pojalleni... Kun vannot sen, niin saat jäädä tänne!"

Bengta-rouva vannoi. Kaarina-rouva katseli sitten kauan poikaansa,
ikäänkuin lukeakseen joka piirteen tämän avoimilla kasvoilla. Sitten
hän alkoi.

"Muistatko äidinisääsi, poikani ... vanhaa Sven-ritaria..."

"Hän piti lapsistamme enimmin sinusta, Niilo", jatkoi hän, kun Niilo
vastasi myöntäen hänen ensi kysymykseensä, "senvuoksi jätti hän sinulle
perinnön, kalleimman, mitä hänellä oli ... mutta kahdella ehdolla,
ensiksi, että ottaisit hänen nimensä ... toiseksi, että vapaasti ja
pakotta ottaisit hänen lahjansa vastaan... Sano nyt mitä ajattelet
ensimmäisestä ehdosta ... Tahdotko ottaa äidinisäsi nimen ja kutsua
itseäsi Stureksi?"

"Sano ensin, äiti", kysyi Niilo, "olisitko mielissäsi, jos minä sen
tekisin?"

"Minä en saa sitä sanoa, poikani ... ennenkuin olen päättänyt, sitten
saat sen tietää!"

"Jos isäsi tahto oli, että minä saan pitää isäini, Natt och Dagien
vaakunan, niin tahdon ottaa nimen Niilo Sture."

"Kiitos, poikani", lausui Kaarina-rouva, pyyhkien hikiliinalla
silmiään, "kernaasti saat pitää isiesi sukumerkin ... nimen isäni
vaan tahtoi minun kauttani jatkuvaksi, kun ei hänellä ollut yhtään
poikaa ... ja minuakin se ilahuttaa, sillä isäni muisto on minulle
rakas, ja minä tiedän, että sitä nimeä sopii kunnialla kantaa!"

Hän pyyhki hiukset nuorukaisen otsalta ja katsoi taasen häneen
läpitunkevasti kuten äskenkin.

"Nyt toinen ehto", sanoi hän kotvasen perästä koetettuaan koota
ajatuksiaan, "äidinisälläsi oli eräs kallis kalu, kultainen kaulaketju,
joka oli niin kallisarvoinen, ettei maailman kaikki aarteet vastaisi
sitä. Siinä oli kaksitoista seraafinpäätä yhteen liitettynä, ja
jokaisessa oli kallis pyhäinjäännös; yhdessätoista oli luusirunen
yhdestätoista apostolista, ja kahdennessatoista oli Pyhän Paavalin
veripisara. Sitäpaitsi on tällä kaulaketjulla se ominaisuus, ettei onni
koskaan petä sen kantajaa. Äidinisäsi oli saanut sen kunniallisessa
kaksintaistelussa Kristuksen haudalla. Hänellä olikin siitä pitäin
pelkkää onnea ja myötäkäymistä, kunnes koriste kerran varastettiin
häneltä. Se tapahtui Landskronan edustalla Gotlannissa, kun hän koetti
siellä estää Konrad v. Jungingenia ja saksalaisia joukkoja maihin
nousemasta. Sitten kävi hänelle kaikki tyynni huonosti. Hänen täytyi
luopua Gotlannista ja vetäytyä Pohjaan, linna toisensa perään joutui
kuningattarelle, ja lopuksi täytyi hänen nöyrtyä ja luopua kuningas
Albrektista... Kuningatar uhkasi anastaa kruunulle äidinisäsi kaiken
omaisuuden, niin avutonna hän silloin oli..."

Puhuminen näkyi kovasti rasittavan sairasta, mutta Bengta-rouvalla oli
varalla malja, jonka hän toi sairaalle tukien tätä juodessa. Juoma
virkisti nähtävästi; tämä teki juoman antajaan merkillisen vaikutuksen,
hän seurasi yhä tarkemmin Kaarina-rouvan pienimpiäkin liikkeitä. Tämä
tarttui poikansa käteen ja kertoi yhä edelleen:

"Odottamatta sai äidinisäsi koristeen takaisin, ja kaikki muuttui
oitis. Hän pääsi kuningatar Margaretan suureen suosioon, sai pitää
maatilansa ja kaikki kävi taas hyvin. Kun hän sitten viimeisenä
elinvuotenaan tunsi voimainsa vähenevän; tuumaili hän, kenelle antaisi
kalleuden, ja päätti lopuksi, että sinä tulisit sen saamaan, jos
sinulla olisi rohkeutta noutaa se. Kuolinvuoteellaan hän kertoi minulle
tämän sekä ilmaisi, mihin oli koristeen piilottanut. Ellet sinä tahdo
koristetta, niin pysyy se kätkössään tuomiopäivään asti. Sano nyt
ensiksi, haluatko omaksesi kaulaketjun vai et?"

"Olethan sinä, äiti, sanonut", sanoi Niilo hetken mietittyään, "ja niin
on kunnianarvoisa Tuomas-piispa myös opettanut, että miehen onni on
hänen omassa rinnassaan ja hyvässä miekassaan..."

Kaarina-rouva suuteli ihastuksella poikansa otsaa, ja taivaallinen
rauha sädehti hänen lempeissä silmissään.

"Jumalan äiti olkoon kiitetty, poikani", sanoi hän, "en melkein
tohtinut toivoa sinulta tällaista vastausta! Kiitos siitä, ja ole
varma, että tulet onnelliseksi, vaikket koskaan näkisikään äidinisäsi
koristetta."

"Äidinisäni ei siis ehdottomasti tahtonut, että ottaisin ketjun
vastaan?"

"Tahtoi, tahtoi, rakas poikani ... ja senvuoksi että jaksoit kieltäytyä
siitä, saat nauttia onnea kaikkein korkeimmalla mitalla. Nyt sanon,
mihin äidinisäsi on tämän aarteen kätkenyt, ja kuinka sinä sen löydät."

Bengta-rouva oli koko ajan ollut aivan hiiskahtamatta paksuin uudinten
takana varjossa. Mutta hänen mustat silmänsä paloivat kamalasti ja
kasvonsa olivat vääntyneet kuin kuolleen, niin että jos joku olisi
hänet silloin nähnyt, olisi nyt epäilemättä kammolla kääntynyt hänestä.
Kun Kaarina-rouva nyt alkoi kertoa, mihin aarre oli kätketty, kumartui
hän vähän eteenpäin, huulensa avautuivat ja silmänsä liekehtivät
perkeleellisesti.

"Visborgin naistuvan alla", jatkoi Kaarina-rouva, "on suuri holvihuone,
jonka toisessa päässä on linnankirjurin pöytä papereineen. Kymmenes
kivi ulkoseinässä tästä kulmasta lukien on irtonainen, sen alla on
rautalevy, johon on piirretty eräs merkki ... minä en tiedä mikä se
merkki on, äidinisäsi ei tahtonut sitä ilmoittaa. Hän sanoi, että jos
joku muu kuin asianomainen saisi tietää sen, niin olisi koko salaisuus
mennyttä... Etkä sinäkään joutuisi kenellekään ilmaisemaan sitä etkä
voisi lähettää ketään muuta sitä aarretta noutamaan, kun et tunne
merkkiä, joka on koko salaisuuden avain..."

Sairas nojausi patjoihin ja peitti silmänsä laihalla kädellään
ikäänkuin häntä olisi rasittanut isävainajansa kertomuksen
muisteleminen, jonka hän tahtoi nyt sanasta sanaan esittää tarkasti
kuuntelevalle pojalleen.

"Siihen aikaan kuin äidinisäsi oli Visbyn käskynhaltijana", jatkoi hän
sitten, "sai hän sattumoisin tietoonsa erään salaisen komeron
Silfverhättanissa. Sitä peittää kivi, joka myöskin on helposti
irtiotettavissa, kun sen tietää. Silfverhättanin tornin kolmannessa
osastossa on nelikulmainen huone, jota ympäröi kaksi käytävää
päällekkäin. Ylemmässä näistä on eräässä seinässä merkki ja aivan
samalla kohtaa vastaisessa seinässä on kivi, jonka alla löytyy
äidinisäsi onnenketju."

"Nyt pelkään, että puhut liiaksi, Kaarina ystäväni", lausui
Bengta-rouva astuen esiin sängyn takaa, "sitähän minä jo sanoin, kas
nyt!..."

Lieneekö sitten ollut siitä, että sairas oli liiaksi puhunut, kuten
Bengta-rouva sanoi, vai siitä että tämä käytöksellään liian selvästi
huomautti sairaalle, että salaisuus oli nyt useamman kuin yhden
tiedossa -- Kaarina-rouva makasi todellakin nyt kalpeana kuin ruumis
sängyssään.

Tämä avulias ystävä otti kiireesti muutaman maljan, kostutti siinä
olevalla nesteellä sairaan ohimoita ja piti sitä hänen nenänsä
edessä. Hetkisen kuluttua näkyikin siitä jo hyviä seurauksia. Sairas
avasi silmänsä. Hän katseli levottomasti ensin poikaansa sitten
Bengta-rouvaa. Hän ojensi kätensä heitä kohden, katseli Bengta-rouvaa
syvästi ja rukoilevasti ja sanoi hänelle:

"Vala, Bengta, vala ... älä unhota sitä, ja ole pojalleni yhtä
ystävällinen, kuin olet näinä viime vuosina ollut hänen äidilleen!"

Kaarina-rouva veti taasen poikansa luokseen ja suuteli häntä vielä
kerran, sitten hän viittasi kädellään haluten jäädä yksin. Niilo lähti
hitain askelin ja vilkaisi useita kertoja taakseen, mutta Bengta-rouva
seisoi kankeana ja suorana päänaluksen takana, ettei sairas voinut
häntä nähdä. Niilo katsoi säikkymättä hänen käskeviin silmiinsä, ja
huulillaan oli jo sana, mutta silmäys äitiinsä esti häntä sitä
lausumasta. Hän lähti huoneesta.

Niilo oli mietteissään koko illan ja keskusteli kauan Helka-muorin
kanssa. Erottuaan hänestä aikoi hän lähteä pihan yli omaan ja veljensä
huoneeseen. Silloin tapasi hän nauravan ritarin.

"Ha-ha-ha", alkoi hän, "tunnetteko te sitä suurta kaupunkia, nuori
Niilo-herra ... tarkoitan sitä, jossa kerran laulettiin tätä laulua
Valdemar Atterdagista:

    "Kiiruhda pois, ratsus jos voi,
    Jo guutien torvet vastahas soi...

    "Parempi, ettet ois tullutkaan
    Sä guuteja vastaan taistelemaan...

"... oletteko käynyt Visbyssä, Niilo Bonpoika?..."

Vaikka ritari näöstä päättäen aivan sattumalta kysyi tätä, niin katseli
hän kuitenkin tutkivasti nuorukaista. Tämä kalpeni vähäisen, kun ritari
niin äkkinäisesti muistutti hänen tulevaa matkaansa, mutta hän koetti
vastata tyyneesti:

"En ole käynyt Visbyn suuressa kaupungissa ... minä lähden huomenna
isäni tahdon mukaan Vadstenaan yhtyäkseni siellä valtakunnan
päämieheen, Kaarlo Knuutinpoikaan..."

"Kauaksi ette siis tänne jäänyt... ha-ha-ha", saneli ritari ja lähti
hyräillen alkamaansa pilkkalaulua Valdemar Atterdagista: "Valdemar, jos
luvan saa" j.n.e.

Seuraavana aamuna tuli Niilo aikaisin suureen saliin, ennenkuin
palvelijatkaan olivat vielä liikkeellä. Hän kuunteli kauan äitinsä
ovella, mutta sieltä ei kuulunut mitään. Vihdoin ilmestyi se neitsy,
joka nukkui Kaarina-rouvan huoneen vieressä. Niilo kysyi häneltä, oliko
emäntänsä hereillä, ja oliko Bengta-rouva hänen luonaan.

"Kaarina-rouva on hereillä", vastasi tyttö, "Bengta-rouva ei ole siellä
nyt. Hän meni huoneeseensa vähän sydänyön jälkeen!"

Vastaus teki Niiloon hyvän vaikutuksen, hän avasi hiljaa oven ja meni
äitinsä huoneeseen, jossa äiti ja poika saivat nyt pitemmältä rauhassa
keskustella. Niilo lohdutteli äitiään vakuuttaen hänen kyllä vielä
virkistyvän sekä kehotti häntä laskemaan Jumalan kauniin päivän
paistamaan huoneeseen eikä sulkemaan itseään kuin hautaan, sekä
antamaan neitsyjensä tulla sisään laulamaan laulujaan, joista hän ennen
niin piti. Tämä vaikutti ihmeen elvyttävästi sairaaseen. Hän ei tosin
mitään luvannut, vaan puristi ystävällisesti poikansa kättä.

"Mitäpä iloa minulle olisi äidinisäni kaulaketjusta, äiti" lausui
Niilo, "ellen saisi sitä sinulle näyttää, kun kerran saan sen käsiini,
mikä taitaa kauankin viipyä, ellei marskille sattuisi aivan
odottamatonta asiaa Visbyhyn."

"Tapahtukoon se sitten kun ehtii, poikani", vastasi Kaarina-rouva,
"joko minun eläissäni tai kuoltuani! Käyköön sinulle, niinkuin vanhassa
laulussa lauletaan:

    "Enkelit Herran
    Sieluas suosikoot aina!"

Viereisestä huoneesta rupesi kuulumaan askeleita ja ääniä. Niilo otti
hellät jäähyväiset äidiltään ja meni sinne. Salissa oli Svante ja
Märta-sisar keskustelemassa viheriän ritarin kanssa. Samassa astui
Bengta-rouva sisään ja seisahtui kummastuneena nähdessään Niilon
tulevan sairaan huoneesta.

Hän astui nopeasti Kaarina-rouvan huonetta kohti ja teki Niilolle
käskevän liikkeen, että tämä päästäisi hänet sisään. Mutta Niilo ei
ottanut viittausta ymmärtääkseen.

"Äitini tervehtää teitä", sanoi hän, "ja kiittää teitä ystävyydestänne
ja kaikesta mitä olette hänelle tehneet, mutta pyytää, ettette
tästälähin enää näkisi vaivaa hänen tähtensä."

Hurja tuli leimahti Bengta-rouvan silmissä, ja hän yritti tarttua oveen
tiuskaisten:

"Houritko sinä, poika, vai oletko aivan järjiltäsi ... päästä minut
paikalla äitisi luo, jos hänen elämänsä on sinulle rakas", samassa
laski hän kätensä nuorukaisen olkapäälle.

Näytti siltä, että Niilon oli väistyminen. Hänen käsityksensä siitä,
mikä oli soveliasta, ei kernaasti sallinut hänen käyttää väkivaltaa
naista kohtaan, mutta olihan tässä tärkeä asia kysymyksessäkin. Hän
koetti vielä sanoilla taivuttaa tuimaa rouvaa luopumaan yrityksestään,
mutta huomasi kohta sen turhaksi.

Silloin tuli hänelle apu aivan odottamattomalta taholta.

Sekä Svante että Märta olivat aivan tyrmistyneinä Niilon rohkeudesta,
mutta naurava ritari astui rauhallisesti ja kasvojaan värähyttämättä
Bengta-rouvan luo ja tarttui hänen käteensä. Ritari muistutti tätä
tehdessään suuresti suurta taalalaiskoiraa, joka erinomainen koirarotu
nykyään on miltei sukupuuttoon kuollut. Samoinkuin nämäkin nähdessään
herransa joutuvan pulaan tai vaaraan, astelevat äänettöminä, mutta
tanakasti ja varmasti vihamiehen luo ja iskevät vankat hampaansa sen
jalkaan --- samoin tarttui tämä puolihupsu ritari Bengta-rouvan käteen
ja veti hänet hymyillen ja kohteliaasti kumarrellen huoneen toiseen
päähän vähääkään välittämättä niistä kiihkeistä kummastuksen,
ylenkatseen ja vihan ilmauksista, jotka tällöin vaihtelivat arvoisan
rouvan kasvoilla.

Sitten lauleskeli hän, naama ja ääni niin ystävällisenä kuin olisi hän
sanonut suuria kohteliaisuuksia:

    "Riennä nyt, kiirehtäin
    ratsullasi eteenpäin,
    Valdemar, jos luvan saat!

"... tunnetteko sen viisun, rouva Bengta?"

Kummallista ritaria näytti oikein huvittavan leikitä ylpeän rouvan
kanssa, eikä hän ollenkaan näyttänyt aikovan laskea häntä irti.

Niilo Bonpoika sisarineen ei pitkään hetkeen päässyt hämmästyksestään
tointumaan. Niilolle se lopulta muuttui iloiseksi kiitollisuudeksi,
toisten mielissä heräsi arkuus ja pelko, joka yhä kiihtyi, kun rohkea
nuorin veli lausui:

"Kun Ekesjö on nyt kauan ollut puolittain kotinanne, niin lienee teillä
kaikenlaista puuhaa ennen lähtöänne, minä pyydän senvuoksi sinua,
sisareni, auttamaan Bengta-rouvaa tavarain kokoomisessa ja sinua,
veljeni Svante, katsomaan että kaikki on kunnossa lähtöä varten...
Älkää pahastuko, rouva Bengta!... Te olette itse tähän syypää, kun ette
uskonut sanojani!"

Viheriä ritari talutti nyt yhä hymyillen jalon rouvan ovelle päin, ja
tämä seurasi melkein vastustelematta, etteivät saliin jääneet saisi
liian paljon iloita hänen vahingostaan. Tultuaan ovelle, kääntyi hän
Niiloon päin sanoen terävästi:

"Me emme eroa ainaiseksi, Niilo Bonpoika ... me näemme vielä toisemme!"

Mutta ritari lauleskeli, yhä kumarrellen koreasti Bengta-rouvalle:

    "Kai astun sisään kohta,
    Valdemar, jos luvan saa,
    Voi pihamaalla vuottaa!"

Vähää myöhemmin samana aamuna lähti Niilo Bonpoika Ekesjöstä
Vadstenaan.



III.

Kauppasaksat.


Eräänä heinäkuun päivänä seisoi Kalmarin kaupunginmuurin edessä, meren
rannalla, linnasta vähän etelään päin muudan mies, joka puvustaan
päättäen oli kauppasaksa. Tätä osoitti sekin, että hän lakkaamatta
tirkisteli merelle päin ikäänkuin jotakin laivaa vartoen. Hän oli pitkä
ja laiha, yllään oli pitkä, tummanruskea viitta jostakin ohuesta
kankaasta, vyötäisille solmitusta vyöstä riippui nahkalaukku ja tappi,
josta näkyi pari sulkakynää ja puukonpää. Hänen tummanharmaan hattunsa
alla, joka muuten melkoisesti muistutti nykyaikaisia kesähattuja, oli
samanvärinen vaate, joka peitti niskaa ja kaulaa. Etupuolelta saattoi
tämän vaatteen vetää suun suojaksi tahi laskea alas leuvan alle. Nyt
oli se niin ylös vedettynä, ettei ollut paljon muuta näkyvissä kuin
silmät. Tämä oli nähtävästi tuulen takia, joka raivokkaasti pieksi
rantoja sekä kiskoi kauppasaksan viittaa painaen sitä tiukkaan hänen
ruumistaan vastaan, joten tuli selvästi näkyviin hänen ruumiinsa muoto,
jota kelpasikin nähdä. Sillä hänen käsi- ja jalkavartensa pyöreys ja
ruumiin lihasrakenne osoitti, ettei ollut hyvä arvostella miehen voimia
hänen jäsentensä hoikkuuden mukaan.

Ulapalle oli juuri ilmaantunut eräs laiva ja laskenut ankkuriin; sitä
näkyi saksa parhaastaan tarkastelevankin, vieläpä niin innokkaasti,
ettei ensinkään huomannut muuatta, joka tuli häntä kohti, ennenkuin
tämä oli aivan hänen vieressään. Silloin kääntyi hän, ja tulija
puhutteli häntä, ennenkuin hän ennätti mitään kysyä. Hänkin oli
kauppasaksa, pukukin oli hänellä samanlainen; hänen viittansa oli vaan
toisenvärinen, nimittäin vaaleansininen, ja suojavaatetta ei hänellä
ollut hatun alla.

"Selvänä lähtöön!" sanoi sininen huomattavan tyytyväisenä, "jaala on jo
ankkurissa!"

Ruskea katsoi häneen kysyvästi, ja hänenkin silmiinsä vilahti
tyytyväinen ilme.

"Pyhän Johanneskastajan luostarissa", vastasi sininen toisen kysyvään
silmäykseen, "abbedissa tuli itse alas ja oli niin sukeasuinen, että
kyllä kelpasi!"

"Jaha", sanoi ruskeanuttuinen, "no sitten ei tällä paikalla enää yhtä
enempää tarvitakaan!"

"Enpä minä niin luule", sanoi sininen, "niinkauan kuin hän on Pyhässä
Johanneksessa, ei hän pois lennä. Hänellä on jo siimat ulkona, hänen
luonaan kävi heti kaksi herraa, ensiksi drotsi, vanha herra Krister
Niilonpoika ja hänen jälestään Turun piispa Maunu!"

"Hm ... ne ovat viisaita ja varovaisia miehiä, ja pitävät varmaan
kuninkaan puolta, jos niillä on jokukaan pelättävä kotonaan. Ja
elleivät merkit petä, niin on rikas marski juuri sellainen pelätin ...
minä luulen, ettei Kaarlo-herra tule tähän kokoukseen, vaan jää Eerik
Pukea kurittelemaan..."

"Siinä te olette aivan oikeassa ... marski läksi Fågelvikiin,
silloinkuin minä lähdin Söderköpingistä, ja matkustaa luultavasti
sieltä Nyköpingiin. Fågelvikiin asti seurasi häntä setänsä, vanha herra
Kaarlo Tordinpoika sekä kaksi tämän lasta, nuori Tord-herra ja neiti
Briita ... ne ovat nyt täällä Kalmarissa vanhan Kaarlo-herran mukana.
Marskin seurueessa oli nyt aseenkantajana nuori Niilo Bonpoikakin...
Hm, teki vanhalle sydämelle oikein hyvää katsella sitä poikaa, hm..."

Toinen kauppasaksoista oli selvästi jo heittänyt sen ajatuksen, että
heitä oli yksi liikaa tällä vartiopaikalla, hän katseli -- samalla
kuunnellen sinipukuisen puhetta -- laivaa, joka juuri oli laskenut
ankkuriin, ja näki sen purjeita reivattavan ja venettä laskettavan
siitä vesille.

"Minä ratsastin vähän heidän edellään", jatkoi sininen, "olin heidän
tullessaan juuri pysähtynyt muutamalle mäelle aterioimaan. Vanhan
Kaarlo-herran rouva, Cecilia ajoi tyttärensä kanssa -- joka on vielä
aivan lapsi, ei kymmenen vuotta vanhempi -- kattovaunuissa, jotka pala
palalta kohosivat mäelle. Perässä tulivat herrat miehineen;
niiden joukossa oli pari ulkomaalaistakin, jotka laskivat loruja
Cecilia-rouvan kanssa ja mielistelivät pikku Briita-neitiä, joka
kuitenkaan ei huomannut heitä vähääkään, vaan katseli aivan toisaalle,
ja olisittepa nähnyt kuinka hän ilahtui, kun Niilo Bonpoika ratsasti
vaunujen ääreen tuoden hänelle kourallisen kukkasia ... se oikein koski
minuun vanhaan äijään, hän oli minusta Jumalan enkeli kerrassaan..."

"Aikamme on kallista, ja minä ymmärrän sinua täydellisesti", keskeytti
ruskea, "vaikket puhuisikaan kuin olisit neljääkymmentä vuotta
nuorempi, Birger!"

"Se on nyt vaan niin", jatkoi Birger hymyillen, toisen huomautuksesta
välittämättä, "niin se on, että vaaka tosin on tasapainossa, mutta
kallistuu sittenkin sinnepäin, että marski on tai ainakin tulee Ruotsin
mahtavimmaksi mieheksi, kun Engelbrekt kerran on poissa. Hän jakoi
Vadstenan kokouksessa kalliita lahjoja ulkomaalaisille herroille, jotka
tietysti saivat siitä yhä paremmat käsitykset hänestä... Senvuoksi he
juuri pyrkivätkin pienen Briita-neidin suosioon, sillä hän kuuluu
olevan marskin silmäterä; sentähden heidän naamansa pahoin synkkenivät,
kun Niilo Bonpojan kukkaset niin ilahuttivat lasta ja saivat
Cecilia-rouvankin hymyilemään... Sitten pääsivät vaunut mäelle ja
pysähtyivät odottamaan muita herroja, jotka ratsastivat hiljakseen ja
mäelle tultuaan pysähtyivät nekin... Silloin kirkaisi Briita-neiti
äkkiä ja katseli tien viereen, josta alkoi jyrkkä mäen törmä, ulottuen
pieneen syvään laaksoon alhaalla. Vietos kasvoi ruohoa, siellä täällä
oli puu ... näytti siltä kuin siitä olisi joskus maailmassa kulkenut
tie, vaikkei ihmisten kulettava."

Vaikka kertomus oli vähän pitkäveteinen, ei toinen kuitenkaan malttanut
olla sitä kuuntelematta, näyttipä hän tarkkaavaiseltakin, vaikka hän
usein samalla katseli laivaa kaihtaen kädellään silmiään. Vene oli
vielä kiinni laivan kyljessä, siitä syystä hän luultavasti niin
kärsivällisesti kuuntelikin sinipukuisen kertomusta.

"Ja nyt ehkä voisit ruveta lähentelemään juttusi loppua, Birger", sanoi
hän tuttavallisesti, melkein leikillisesti.

"Aivan paikalla", vastasi Birger. "Tyttö leikki kukilla ... minä näin
sen hyvin ... ja oli pistänyt ne suureen raskaaseen kultasormukseen,
joka riippui hienoista kultavitjoista hänen kaulassaan. Sitten pisti
hän -- ikäänkuin salatakseen, kuinka huolellisesti hän koetti säilyttää
kukkia -- sekä sormuksen että kukat pieneen hansikkaaseensa. Eräs
ulkomaalaisista herroista sanoi hänelle jotakin, mutta hän ei huolinut
sitä kuunnella, vaan kurottautui laidan yli katsomaan alaspäin, jossa
marskin miehet istuivat ja josta Niilo Bonpoika viittaili hänelle
ystävällisesti. Mutta silloin tarttuivat vitjat muutamaan nutunnappiin,
ja kun hän samassa nousi seisoalleen, niin katkesivat vitjat, ja
hansikas sormuksineen vieri rinnettä alas... 'Mitä nyt?' kysyi marski
kiivaasti, mutta lapsi itki vaan huutaen: 'hansikkaani, hansikkaani',
viittaellen sormellaan alaspäin. 'Eikö muuta', sanoi marski nauraen,
mutta Briita-neiti ei tyytynyt siihen vaan huusi: 'joka antaa minulle
hansikkaani, saa tulla ritarikseni!' sekä katseli ympärilleen, eikö
ketään sellainen onni muka viehättänyt. Saksalaiset herrat olivat hyvin
touhuissaan, ja marski ja vanha Kaarlo-herra nauroivat täyttä kurkkua
tytön oikulle ... muukalaiset ratsastivat sitten laaksoon päin
tullakseen hansikkaan luo sivultapäin, mutta Niilo Bonpoika -- sitäkös
oli kerrassaan ilo nähdä -- syöksyi heti asian kuultuaan arvelematta
jyrkännettä alas ... minä pelkäsin, että hän tärvelee sekä itsensä
että hevosensa, mutta kaikki kävi hyvin, hän toi hansikkaansa takaisin
oikulliselle omistajalleen!"

"Hm, hm", mutisi ruskea, "aivan kuin äidinisänsä, ilmeinen
äidinisänsä...!"

"Ja pieni Briita-neiti kalpeni ensin kuin palttina, kun Niilo syöksyi
alas, mutta taputti sitten riemusta käsiään ja vuoroin nauroi ja itki,
kun hän tuli taas ylös. 'Hyvin tehty, hyvin, Niilo Bonpoika', huusi
marski taputtaen poikaa olkapäälle, ja lausui sitten nauraen: 'mitä
sinä nyt annat ritarillesi kihlauslahjaksi, Briita?' Tuo pieni enkeli
tuli hehkuvan punaiseksi, mutta älysi kohta tehtävänsä sekä ojensi
nuorukaiselle hansikkaansa, josta otti pois sormuksen kukkineen.
'Kiitos, arvoisa neiti!' sanoi Niilo, 'minä pidän kiinni sanastanne ja
rupean teidän ritariksenne!' Vieraat herrat tulivat nyt paikalle ja
olivat kateudesta haljeta."

"Hyvä, hyvä, Birger", sanoi ruskeapukuinen varsin tyytyväisen
näköisenä, "mutta tämä kaikki ei nyt ole muuta kuin paljas, tyhjä
pikari ... kaada nyt kerrankin siihen se viinipisara, joka sinulla
on ... käydään asiaan... Tuleeko hän vai ei..."

"Hän tulee, hän on jo täällä, ja, katsoppas, senvuoksi arvelenkin, että
meidän pitää molempain olla paikalla ... nyt on juuri oikea aika, sillä
marski sanoi Niilolle, kun tämä oli ottanut hansikkaan, kiittäen sen
antajaa: 'siihen on sinulla nyt Kalmarin matkalla kyllin tilaisuutta,
Niilo, ja pidä nyt puoliasi, sillä eipä sitä tiedä mikä tuuli sillaikaa
puhaltaa, kun sinä olet Visbyssä?' niin hän sanoi..."

"Sinä olet aivan oikeassa, Birger", sanoi ruskea, "pidä sinä silmällä
maanpuolta, minä vartioin merta!"

Samassa saivat saksat muuta tekemistä. Ankkuroidusta laivasta laski
vesille vene, jolla lähdettiin maalle päin. Laivuri itse näytti istuvan
takateljolla. Kauppasaksat kaihtivat yhtaikaa silmiään, ja kumpikin
huomasi kaupungin rannasta lähtevän niinikään veneen, jossa istui
vanhempi mies palvelijan puvussa.

"Elleivät silmäni petä auringon valon tähden, niin on tuo soutaja
eukkomme palvelija."

"Hän se on, Birger", lausui ruskea, "mennään häntä vastaan. Hän näkyy
viisastuneen niistä opetuksista, joita sinä annoit hänelle
Söderköpingissä. Hän ei aio päästää yhtään tilaisuutta käyttämättä, ja
tämä laiva tulee hänelle kuin käskettynä. Tule, tule ... minun veneeni
on täällä kivien takana ... ja onneksi on laiva niin likellä meitä,
että me saavutamme laivurin veneen yhtaikaa kuin tuo toinenkin!"

He astuivat heti veneeseen ja Birger tarttui airoihin ja souti
reippaasti. Olisi luullut, ettei hän ole koskaan ollut muuna kuin
merimiehenä, sellaisen vauhdin antoi hän veneelle ja niin taitavasti
osasi hän halkoa aaltoja. He tulivatkin niin pian perille, ettei mies
ollut ennättänyt vaihtaa kuin pari sanaa laivurin kanssa.

"Te menette Visbyhyn", kuulivat he hänen sanovan, "hyvä on, laivuri,
otatteko minut ja veljeni mukaanne niin saatte siitä hyvän palkan ...
koska lähdette?"

"Kiire näkyy sinulla olevan, mies, päästä Visbyhyn", sanoi laivuri
silmäten epäluuloisesti vanhaa palvelijaa, "muta minä en ole valmis
ennenkuin olen purkanut lastini täällä Kalmarissa ja ottanut uutta
Visbyhyn."

"Halloo, laivuri!" huusi nyt ruskea kauppasaksa veneestään, "aiotteko
Visbyhyn?"

"Kyllä se varmana pysyy, sinne minä lähden, mutta aikooko koko Kalmarin
kaupunki muuttaa Visbyhyn, vai onko teillä rutto nurkissanne ...
tahdotteko tekin sinne?"

"Viisi Unkarin kultakolikkoa, laivuri, jos otatte minut ja veljeni
laivaanne", huusi palvelija vähän kärsimätönnä.

"Viisi kultakolikkoa", toisti laivuri; hänellä ei tuntunut olevan
mitään asian päättämistä vastaan.

"Minä aion Visbyhyn", lausui ruskeapukuinen saksa väliin, "ja minun
nähdäkseni ei teidän pitäisi suotta kiirehtiä, minä tarvitsen paljon
tilaa laivalla, ennätättehän te sopia kaupastanne sitten lähtiessä."

"Kymmenen kultakolikkoa, ja puolet siitä nyt!" huusi palvelija ääntään
korottaen.

Laivuri katseli tyhmistyneenä veneitä omistajineen, mutta rämähti
sitten leveään nauruun. Mutta silloin vetäisi sinipukuinen, joka koko
ajan oli tutkien katsellut laivurin kasvoja, veneensä tämän veneen
viereen ja tarttui sen laitaan. Sitten kohosi hän niin seisoalleen kuin
voi, suojasi suutaan tuulelta ja sanoi puoleksi kuiskaten:

"Jumalan rauha, laivuri Bartel, tunnette kai minut, viimeksi tavattiin
Hampurissa seitsemän vuotta sitten."

Laivuri astahti taaksepäin, niin että vene keikahti pahasti, töllisteli
sitten silmät selällään sinipukuista kauppamiestä sysäten karkealla,
känsäisellä kädellään hiuksiaan korvan taakse.

"Niinkö on asia", sanoa tokaisi hän ja kääntyi sitten palvelijaan päin
ja viittasi rantaa kohti sanoen: "ei ole kiirettä, hyvä mies, tule
sitten kun lasti on purettu, ja kun ollaan valmiit purjehtimaan!"

Mutta palvelija otti nahkakukkarosta kymmenen kultarahaa ja piti niitä
kädessään, että ne kiilsivät kuin tuli aurinkoa vastaan.

"Tästä saat kymmenen kolikkoa käsirahaksi, laivuri", huusi hän ja
viittasi soutajaansa viemään venettä lähemmäksi, "kymmenen kolikkoa
käsirahaksi, laivuri, ja samanverta lisäksi kun ollaan Visbyssä."

"Ei, sanon minä", ärjäisi laivuri Bartel, "ei, vaikka antaisit kaikki
kaksikymmentä paikalla! Mene jalkaisin, maanmoukka, tahi juokse, jos
haluttaa, meri on merimiesten ... anna solua, Ulf, että päästään
perille tästä."

Vene kiiti kuin nuoli rantaa kohden. Palvelija jäi tuntuvasti jälkeen.
Hän oli yrittänyt puhutella kauppasaksojakin.

Sadatellen istuutui hän katsoen toisten veneitä, jotka liukuivat kuin
keijukaiset aaltojen yli, ja hänen veneensä oli kuin raskas möhkäle,
joka ei kiirettä pitänyt.

       *       *       *       *       *

Maa oli tulvanaan pahoja seurauksia siitä, että kuningas Eerik oli
rikkonut Ruotsin herrain kanssa vuonna 1436 tekemänsä sopimuksen. Hän
oli tosin lupauksensa mukaan asettanut drotsin ja marskin, mutt'ei
ollut antanut niille tarpeellista valtaa; hän anteli myöskin linnat ja
läänit vasten neuvoston tahtoa kunniattomille rosvoille, raaoille
naistenraiskaajilie ja kirkonvarkaille, joille ei mikään ollut pyhää ja
joilla ei ollut muuta lakia kuin oma tahtonsa, himonsa ja pyyteensä ja
jotka olivat kentiesi vielä riettaampia kuin Engelbrektin karkoittamat
voudit.

Arbogan herrainpäivillä alussa vuotta 1436, jotka pidettiin sen
johdosta, että kuningas oli rikkonut sopimuksen, huhuttiin että
kuningas tulisi keväällä heti jäitten lähdettyä Tukholmaan ja antaisi
sen linnan sisarensapojalle, Bogislaw-herttualle, josta sitten
tehtäisiin Ruotsin kuningas; samalla oli hirveä kohtalo valmistettu
Tukholman ruotsalaisille porvareille, jotka piti surmattaman viimeiseen
mieheen. Tämä sai herrat lähtemään viipymättä Tukholmaan, ja kun heidän
täytyi väkisin tunkeutua kaupunkiin, niin syttyi siitä uudelleen sota
kuninkaan kanssa. Tämä tapahtui Engelbrektin vielä eläissä, ja hänen
tuli herrain päätöksen mukaan sitten uudelleen lähteä kiertämään
valtakuntaa ja ottamaan linnat kuninkaan "verikoirain" käsistä.
Kuninkaan asettama marski valittiin kuitenkin sitten herrain juonten
takia valtakunnan päämieheksi, ja Engelbrekt kiersi maita päätöksen
mukaan, kunnes sairastui Axevallan edustalla, jolloin hänet
toimitettiin Örebrohon.

Kun linnoja sitten Engelbrektin käskyn mukaan piiritettiin ja kun
rupesi näyttämään siltä, että Ruotsin valtakunta täydellä todella
joutuisi uskottoman kuninkaan käsistä pois, niin ehdotti tämä
valmistavan sovintokokouksen pidettäväksi Vadstenassa, johon tulisi
Hannu Kröpelin, eräs toinen ritari ja parin hansakaupungin edustajat.
Ruotsin neuvosto valmistautui myöskin ottamaan tähän kokoukseen osaa ja
lähetti siitä sanan Engelbrektille. Tällä Tukholmanmatkallaan huhtikuun
26 ja 27 päivän välillä vapaudensankari silloin murhattiin hänestä
nimensä saaneella Engelbrektinsaarella, joka on Göksholman edustalla
Hjalmarissa. Tämä tapaus näytti nyt melkoisesti muuttavan kuninkaan
toiveita.

Ei tosin puuttunut niitä, joilla oli rohkeutta ja tahtoa astua
Engelbrektin jälkiä, mutta kenelläkään ei ollut hänen kykyään eikä
kukaan niin elävästi ja lämpimästi käsittänyt ruotsalaishenkeä kuin
hän. Tämä vainaja oli suuri ja merkillinen senvuoksi, että hän niin
täydellisesti ymmärsi aikansa ja sen tarpeet, ja että hän itse oli
tämän ajanhengen täysi olennoitsemus. Hänen toimintansa tarkoitti
kaikkialla missä hän liikkuikin, kansan etua, eikä hänessä voida
havaita merkkiäkään itsekkäistä pyyteistä. Sentähden Ruotsin kansa
rakastikin niin rajattomasti Engelbrektiä, ja senlaiseksi häntä
kuvaavat kaikki aikalaisensa, jotka kykenevät etuluulottomasti häntä
arvostelemaan. Lybeckiläinen Herman Corner, joka oli Engelbrektin
aikalainen, kertoo kronikassaan että "hän oli uusi Saul, jonka Herra
oli valinnut ja varustanut voimalla suojaamaan kansaansa ja kukistamaan
oikeuden vihamiehiä. Häntä ei johtanut ylpeys eikä vallanhimo, vaan
sääli niitä onnettomia kohtaan, joita tanskalaiset voudit rääkkäsivät,
ja joitten valituksille kuninkaan korvat olivat aina kuurot."

Engelbrektin vertaa ei ollut Ruotsin miehissä hänen eläissään eikä
sellaista tullut hänen kuoltuaan.

Hän oli kuin vuoren huipulla kasvava yksinäinen honka, jonka kaaduttua
metsän muut puut ovat jotenkin yhtäläisiä. Toinen voi olla hiukan
toista korkeampi, yksi voi olla muita jonkunverran vankempi, mutta
yhtään ei ole sellaista, jonka latvasta näkisi kaikkein muiden yli.
Tämmöiseen tasakorkeaan metsään voi verrata kaikki ne herrat, jotka
jäivät valtakunnan ensimmäisiksi hänen kuoltuaan, jota voi kutsua
Ruotsiin nähden vuosisatansa miehiksi. Jonkunverran eroa oli tietysti
näilläkin miehillä -- toinen oli toista rikkaampi ja mahtavampi,
toisella oli suurempi vaikutusvalta kuin toisella, ja toinen voi olla
henkisestikin lahjakkaampi, -- mutta nämä eroavuudet eivät suurta
vaikuttaneet kokonaisuuteen. Ei yksikään näistä herroista voinut tulla
niin täydellisesti Ruotsin kansan mieheksi kuin Engelbrekt. He
ajattelivat ja toimivat jokainen yöllä omaa etuaan silmällä pitäen, ja
he käyttivät kansaa omain tarkoitustensa välikappaleeksi. Senvuoksi ei
yksikään heistä kyennytkään esiintymään Engelbrektin voimalla, vaan he
ontuivat sekä oikealle että vasemmalle puolen.

Siitä sai kuningas taas tuulta purjeisiinsa, ja mainitussa Vadstenan
kokouksessa päätettiin heinäkuun 3 päivänä välirauha ja määrättiin uusi
kokous pidettäväksi Kalmarissa heinäkuun 15 päivänä, jolloin
hansakaupunkien piti olla välittäjinä. Kuningas Eerik tuli tähän
kokoukseen -- viimeiseen, jossa hän keskusteli ruotsalaisen neuvostonsa
kanssa -- mukanaan suuri joukko ruhtinaita ja herroja. Hänen
seurueessaan oli kolme pommerilaista herttuaa, monta saksalaista
kreiviä ja viisitoista tanskalaista neuvosherraa. Ruotsin neuvosto oli
valinnut kaksi piispaa ja viisi maallikkoneuvosta puolustamaan Ruotsin
oikeutta kuningasta vastaan, -- tanskalaisten puolesta oli ne
viisitoista neuvosherraa, ja välittäjinä oli kahdeksan edusmiestä
hansakaupunkien puolesta. Kokous kesti kauan, se loppui vasta syyskuun
1 päivänä.

Eräänä päivänä heinäkuun lopulla työn päätyttyä Pyhän Kristoferin
kokoussalissa, jossa neuvotteluja pidettiin, lähti kaksi kokouksen
jäsentä kulkemaan erästä katua, joka johti toisen asunnolle. Nämä
miehet olivat drotsi, herra Krister Niilonpoika (Wasa) ja Turun piispa
Maunu Tavast. Molemmat olivat vanhoja miehiä, drotsi oli istunut
neuvostossa Albrekt-kuninkaan ajoilta asti, ja piispa lähestyi
kahdeksattakymmentään.

"Näin lukuisaa kokousta ei Kalmarissa ole ollut", sanoi drotsi
astuessaan, "sittenkuin Margareta-kuningatar, Jumala olkoon hänen
sielulleen armollinen, piti täällä suuren kokouksensa lähemmäs
kolmekymmentä vuotta sitten ... aina kun kuljen tästä Kristoferilta
asuntooni Berend Voghlerin taloon, niin muistan vanhan Kaarlo
Ulfinpojan, Toftan herran ... hän oli silloin majaa minun nykyisessä
asunnossani..."

"Kun Jumala olisi sallinut, herra Krister", lausui piispa, "suuren
kuningattaremme ja herra Kaarlo Ulfinpojan kauemmin elää ... niin olisi
paljon ollut toisin, ja paljon verta olisi jäänyt vuodattamatta!
Kunpahan armollinen kuninkaamme ja herramme olisi, kuten kanslerina
ollessani usein hänelle uskalsin sanoakin, ottanut vaaria
kasvatusäitinsä, kuningatar-vainajan esimerkistä, ja asettanut tekonsa
viisaammasti..."

"Ja kun ei Jumala olisi rangaissut meitä, hurskas isä", keskeytti
drotsi, "tuolla Engelbrektillä ja hänen talonpojillaan... Toivon
kuitenkin että pahin on jo Jumalan avulla ohi, ja rauha ja sopu taas
pääsevät valtaan!"

"Teidän kannaltanne katsoen olette ehkä oikeassa, herra Krister",
vastasi piispa, "ja minä toivon niinkuin tekin, mutta minä en ole yhtä
mieltä Engelbrektistä ... minä päinvastoin pidän varmana, ettei hän
eivätkä talonpojat olisi koskaan nousseet kapinaan, jos armollisella
kuninkaallamme, Eerikillä, olisi ollut kuningatarvainajan henki...
Katsokaamme nyt herra Krister, että asiat tulevat täst'edes paremmalle
tolalle!"

"Niinpä se on, niinpä se on", sanoi drotsi, ja he jatkoivat hiljaan
kulkuaan, kunnes saapuivat drotsin asunnolle.

Täällä alkoi drotsi, pyydettyään ensin piispaa istumaan, avonaisemmin
puhumaan, mitä hänellä oli sydämellään. Maunu-piispa oli tämän ajan
oppineimpia miehiä. Hän oli opiskellut Pragissa ja saanut siellä
maisteri-arvon, sitten hän oli oli Turussa arkkidiakoonina, kunnes
vuonna 1412 valittiin piispaksi, johon virkaan itse paavi hänet
vihki Roomassa. Hän oli toimekas ja valpas, joten hän saavutti
hiippakuntalaistensa suosion ja rakkauden niin suuressa määrin, että
häntä pidettiin Pyhän Briitan aikaisen Hemming-piispan jälkeen Turun
parhaana piispana. Hän oli lämmin rauhan ystävä, jonkavuoksi hän
innokkaasti suosi Margareta-kuningattaren aatetta, että Ruotsin, Norjan
ja Tanskan valtakunnat ikuisiksi ajoiksi yhtyisivät yhdeksi. Kuningas
Eerikiä palveli hän uskollisesti, niinkauan kuin oli vähäkin toivoa,
että tämä kuningas rupeisi kulkemaan Margaretan raivaamaa tietä. Ja kun
tämä toivo aivan hävisi, niin liittyi hän unioonin suosijoihin koska
hänen mielestään unioonin ystävä oli sama kuin rauhan ystävä.

Siinä asiassa olivat Krister Niilonpoika ja Maunu-piispa yhtä mieltä,
vaikkei Kristeriä muuten johtaneetkaan aivan samat periaatteet kuin
piispaa.

"Me olemme, kuten hyvin tiedätte, piispa Maunu", sanoi Krister-herra,
"koettaneet nyt vastaisen varalta ehkäistä kaikkea, mikä voisi rikkoa
valtakuntain välisen rakkaan sopimuksen, me olemme panneet ehdoiksi,
että Ruotsin valtakunnan lakia on noudatettava, että linnoja ja lääniä
tulee kotimaisten miesten hallita, ja me olemme monen mutkan perästä
saaneet määrätyksi, mitä 'kotimaisella miehellä' ymmärretään, että se
ei tarkoita tanskalaista eikä norjalaista, kuten Jumala paratkoon suuri
kuningatarvainajakin tahtoi, vaan että se tarkoittaa synnynnäistä
ruotsalaista; vielä olemme koettaneet korjata, mitä siitä
unioonikirjasta puuttui, jonka Margareta-kuningatar, Jumala hänen
sieluaan armahtakoon, toi Pyhän Kristoferin kokoussaliin
hyväksyttäväksi, mutta..."

Drotsi yskäisi ja heitti taakseen pitkän, kultaneuleisen
samettiviittansa, joko siitä syystä, että huoneessa oli liian lämmin
tahi että hän tarvitsi aikaa keksiäkseen sanoja sen asian
esittämiseksi, jonka piti "muttaa" seurata.

"Minä en usko, hurskas isä, piispa", jatkoi hän sitten, "että rauha ja
sopu palaa valtakuntaan tämän Kalmarin kokouksen hedelmäksi!"

Maunu-piispa katsoi tutkivasti drotsiin ja nojausi kyynäspäilleen
pöytää vasten sekä päästi raskaan huokauksen.

"Ei ole sanottua", jatkoi Krister-herra, "että se välttämättä tapahtuu,
mitä minä pelkään, mutta viisaina miehinä tulee meidän sitä ajatella,
ja ehkäistä ja parantaa pahaa, niin kauan kuin vielä on aika ... enkö
ole oikeassa, piispa Maunu?"

"Kun ei vaan, herra Krister, pahan ehkäiseminen tulisi pahan
synnyttämiseksi ... arvelen, että te tarkoitatte..."

"Sanokaa pois, piispa Maunu, sanokaa pois ... tiedämmehän, ettei voi
olla muuta kuin yksi, joka saattaisi meteliä nostaa Ruotsin
valtakunnassa."

"Totta kyllä, totta kyllä, mutta herra Kaarlo Knuutinpoika on kuninkaan
marski, ja, mikäli tiedän, on olemassa eräs toinen, jota hän saisi
pelätä enemmän kuin kuningasta, jos hän yrittäisi vastustella täällä
tehtyjä päätöksiä. Sitäpaitsi näkyy hän siksi arvostavan teitä
itseänne, herra Krister, ettei hän teidän tietämättänne mihinkään
ryhdy, varsinkin kun te olette valtakunnan ensimmäinen virkamies."

"Te unhotatte, piispa Maunu", sanoi drotsi hymyillen, "että nuoren,
arvoisan sukulaiseni käsissä on Nyköpingin linna ja että hän juuri
teidän oleskellessanne Tukholmassa ennen tänne lähtöämme, anasti
Engelbrektin miehiltä Örebron linnan. Luuletteko todella, että hän
näihin linnoihin tyytyy... Toinen, jota sanoitte Kaarlon täytyvän
pelätä ... tarkoitatte Eerik Pukea ... on kylläkin valtakunnan rauhalle
vaarallinen, mutta uskokaa minua, kun sanon, että sukulaiseni, herra
Kaarlo Knuutinpoika on vaarallisempi. Bengta-rouva on siinä aivan
oikeassa, ja hänen neuvonsa näyttää viisaalta. Meidän täytyy sulkea
tulva purona. Jos herra Kaarlon aikomus on, kuten Bengta-rouva sanoo,
vallata jollakin tavoin Visborgin linna Gotlannissa ja jos se hänelle
onnistuu, niin kyllä häntä sitten enää on mahdoton ehkäistä, vaikka hän
pyrkisi kuinka korkealle hyvänsä."

"Mutta minä", sanoi piispa epäilevästi päätään pudistaen, "pidän
sittenkin herra Eerik Pukea rauhan vaarallisimpana vihollisena."

"Juuri tämän rauhan tähden, jota minäkin pidän pyrkimysteni ylimpänä
päämääränä, minä uskon, ettei ole haitaksi katsella järjen silmillä
asioita, ennenkuin se jo on myöhäistä ... sentähden olen koettanut
saada tietooni, mitä Kaarlo-herran aseenkantajalla on Gotlantiin
asiaa."

"Oletteko saanut siitä selvän, herra Krister...?"

"En, en, hurskas isä, piispa Maunu, en ole saanut, mutta toivon
saavani, minä toivon ... odotan luokseni herra Pentti Steeninpoikaa..."

"Herra Pentti Steeninpoikaa", huudahti piispa vastenmielisyydellä ja
melkoisesti hämmästyneenä, "se mies ... minä en tahtoisi olla
tekemisissä sen miehen kanssa ... minä pidän kyllä kuten muutkin
Engelbrektin kuolemaa onnellisena tapahtumana, mutta en voi myöskään,
enempää kuin muutkaan, suvaita sitä miestä, joka lainasi kätensä
rikokseen, ja herra Pentin yli lankee varjo niin pahoin, että..."

"Mutta meidän täytyy, piispa Maunu, kylään tullaksemme usein käydä
teitä, jotka eivät kulje ruusutarhain läpi!... Pentti-ritari on Niilo
Bonpojan setä, enkä minä vähääkään arvellut kutsuessani teidät
tänne..."

"Harvoin auttavat huonot keinot hyvää asiaa herra drotsi!" lausui
piispa nousten ylös pois lähteäkseen.

Mutta samassa avattiin ovi, ja herra Pentti Steeninpoika sekä Niilo
Bonpoika tulivat sisään.

"Kiitos, herra Krister", sanoi herra Pentti tervehdittyään piispaa ja
pudistettuaan drotsin kättä. "Te olette pitänyt kunniallisesti
sananne..."

Hänet keskeytti se, että ovi taas avattiin, ja kynnykselle ilmestyi
pitkä, sinipukuinen kauppasaksa. Hän kumarteli liukkaan näköisenä
oikealle ja vasemmalle, mutta drotsi katsoi häneen suuttuneena ja
sanoi:

"Mitä tahdot mies ... kuka olet ja mitä täältä haet?"

"Anteeksi, ankara ritari", vastasi tämä nöyrästi murteellisella
ruotsinkielellä, "aika on kallista, minä kuljen herrani asioilla..."

"Ja kuka on herrasi?"

"Herra Henrik Rapasilfver Lybeckistä, ankara herra", vastasi kauppamies
nöyrästi, mutta kuitenkin joltisellakin rohkeudella, mikä osoitti hänen
ennenkin olleen korkeiden herrain kanssa tekemisissä. "'Riennä', sanoi
herra Henrik Rapasilfver, 'mene drotsin luo tekemään tili viimeisestä
laivanlastista, jonka saimme tänne Lybeckiin häntä varten', sanoi hän,
'mutta älä tule takaisin ilman drotsin kuittia'..."

"Herrasi odottakoon kuitenkin huomiseen, mies", vastasi Krister-herra,
mutta saksa pudisti itsepintaisesti päätään.

"Voin odottaa, ankara herra drotsi, kunnes nämä herrat ovat lähteneet",
sanoi hän, "pääni on täynnä nahkoja, muonavaroja ja numeroita ... minä
istun järjestämään papereitani, sillaikaa kuin te neuvottelette näitten
ankarain herrain kanssa, ja tekemään kaikki valmiiksi, ettei teillä
ole muuta kuin panna nimenne alle... Tunnette kai herra Henrik
Rapasilfverin ja tiedätte, ettei hänen kanssaan ole hyvä leikitellä,
erittäinkään näinä aikoina, jolloin Ruotsin kohtalo -- sopii sanoa --
on hänen kädessään."

Aivan totta ei tämä ollut, mutta lybeckiläinen Henrik Rapasilfver oli
kuitenkin yksi välittäjiä, vieläpä vaikuttavimpia niistä, ettei
todellakaan ollut viisasta riitautua hänen kanssaan. Tästä syystä ja
kun ei drotsilla ollutkaan puhuttavana mitään, jota toimelias
kauppamies -- joka jo oli laukustaan ottanut paperin ja alkanut
vähääkään häiriintymättä sitä tutkia -- saattaisi hyödykseen käyttää,
niin päätti hän antaa saksan tehdä tahtonsa mukaan.

Muut katselivat tosin vähän kummissaan, miten mies oli niin rohkea ja
drotsi niin myöntyväinen, mutta keskustelu alkoi.

"Teidän toiveenne on siis tyydytetty?" kysyi drotsi Pentti-herraan
kääntyen.

"Armollinen herramme, kuningas, lupasi tänään", vastasi puhuteltu,
"antaa Kalmarin linnan minun ja Bo-veljeni haltuun!"

"Kalmarin linnan?" huudahti piispa, jota tämä tieto niin ilahutti, että
hän unhotti vastenmielisyytensä herroja vastaan, joita kuninkaan armo
oli kohdannut. "Kiitetty olkoon Jumala ja Pyhä Eerik, armollinen
herramme, kuningas, tahtoo siis selvästi näyttää, että hän täydellä
todella aikoo pitää sen liiton, joka parin päivän perästä vahvistetaan
hänen ja Ruotsin valtakunnan välillä!"

"Sitä hän näkyy todella tahtovan", sanoi ritari Pentti, "ja koska minun
on tästä teitä kiittäminen, herra Krister, niin olen koettanut ...
koettanut näyttää, kuinka minäkin suosin rauhaa... Olen tuonut tänne
veljenipojan... Hän tuli mukaani kuninkaan luota, joka lupasi hänen
matkustaa omalla laivallaan Gotlantiin..."

"Hm ... sepä oli hyvä asia ... hm", yskähti drotsi, "sinulla näkyy
olevan hyvä onni, nuori mies!"

Jos drotsi olisi havainnut, miten kauppasaksa vaanien vilkaisi
papereistaan häneen, niin olisi hän varmaan ruvennut epäilemään hänen
kauppa-intoaan. Nyt ei hän sitä huomannut, mutta näki sen sijaan
Pentti-herran silmäin omituisesti välähtävän, samassa kuin hän lausui:

"Ja koska nuori sukulaiseni tietää teidän ja Tanskassa asuvain
sukulaistenne ansioksi kuninkaan osoittaman suosion, niin on hän nyt
tullut tänne teitä hyväntahtoisuudestanne kiittämään!"

Drotsi nyökkäsi hyvin ystävällisesti nuorukaiselle ja sanoi aivan
välinpitämättömästi, ikäänkuin vaan jotakin sanoakseen eikä vastausta
saadakseen:

"Minua ilahuttaa, että olen voinut sinua vähän auttaa, reipas
poikaseni ... sinulla mahtaa olla tärkeitä asioita toimitettavana,
koska olet niin innokkaasti sinne halunnut... Sinä näytätkin hyvän
ystävän arvoiselta!"

"Kiitoksia, ankara herra drotsi", vastasi Niilo Bonpoika punastuen,
"sekä siitä että olette puhunut minusta hyvää kuninkaalle että hyvistä
ajatuksistanne minusta... Jumalan avulla toivon, ettette siinä tule
pettymään."

Drotsi istui katsellen lattiapalkkia ja näytti jo kokokaan unhottaneen
Niilon, mutta Maunu piispa katseli mielihyvällä nuorukaisen avomielisiä
ja jaloja kasvoja.

"Te olette ritari Bon ja rouva Kaarina Sturen poika", sanoi hän
tarttuen ystävällisesti Niilo Bonpojan käteen, "äidinisänne, ankara
Sven-ritari, oleskeli paljon Visbyssä -- tarkoitan, että teillä on
kaiketi siellä nyt toimitettavana joitakin sukuasioita?"

Piispan kysymys tuntui aivan luonnolliselta, ja hänen
vastauksestaankin näkyi teeskentelemätön hyväntahtoisuus.

"Olette aivan oikeassa, kunnianarvoisa herra", vastasi Niilo, "minä
käyn siellä eräällä äitini antamalla asialla!"

"Mutta olkaa varovainen, nuori mies", sanoi drotsi siirtäen tutkivan
katseensa lattiasta Niiloon ja sitten uudelleen lattiaan. "Omituisia
huhuja liikkuu matkanne johdosta, sanotaan että kuljette herranne,
marskin, yksityisissä asioissa... Ajat ovat pahat, nuorimies,
voitaisiin helposti luulla sinun toimittelevan asioita, jotka olisivat
vahingoksi Ruotsin valtakunnalle ja sille yhteydelle, jonka tulee
valtakuntain välillä olla..."

"Sellaisia huhuja ei kukaan rehellinen mies voi kuitenkaan uskoa,
ankara herra", vastasi Niilo. "Herrallani, marskilla, ei ole mitään
muuta tekemistä matkani kanssa, kuin että hän antoi minulle siksi aikaa
vapautta palveluksestani... Kaikki sellaiset puheet ovat pahain kielten
juoruja."

"Huhuilla oli kuitenkin tällä kertaa ääni, joka ei ollut juorujen
tapainen ... sanoppa, nuori mies, tunteeko isäsi, ankara Bo-herra,
matkasi tarkoituksen?"

Nuorukaisen katse osoitti hämmästystä ja harmia, kun hän vastasi:

"Ei"

"Siinäpä se on!" sanoi drotsi, "siinäpä se on ... ja minä kysyn sinulta
vielä: voitko ilmoittaa isällesi matkasi tarkoituksen?"

"En!" vastasi nuorukainen taas.

"Nyt näette itse, Niilo Bonpoika", jatkoi drotsi, varsin synkkänä,
"olenko väärässä sanoessani teille: varokaa, etteivät huhut käänny
teitä itseänne vastaan ja lyö teitä herranne asemasta."

"Mutta minä annan sanani siitä, ankara herra drotsi", huudahti Niilo
Bonpoika hehkuvin poskin, silmissään loukatun ylpeyden liekki, "minä
annan sanani siitä, ettei herrani, marski ole missään tekemisissä
Visbyn-matkani kanssa!"

Drotsi hymähti sen näköisenä, kuin olisivat nuorukaisen sanat vaan
vahvistaneet hänen epäluuloaan.

"No, jos niin on laita, kuin sanot, Niilo Bonpoika", sanoi hän, "niin
en tahdo sanojasi epäillä, mutta tottele sitten minun neuvoani ja
lykkää matkasi sopivampaan aikaan... Minä olen vanha, ja tunnen
maailman ja sen juonet, sinä et kadu, jos teet neuvoni mukaan."

Niilo Bonpoika kumarsi kunnioittavasti vanhalle herralle vastaamatta
hänen hyväntahtoiseen neuvoonsa, mutta hohtava puna hänen poskillaan
osoitti selvästi, mitä hän siitä ajatteli. Maunu-piispa nousi myöskin
ja lähti yht'aikaa Niilon kanssa drotsin asunnosta, joten sinne jäi
ainoastaan herra Pentti Steeninpoika ja saksalainen kauppamies, joka
näkyi tykkänään unohtuneen.

"Olen puhunut veljeni kanssa", sanoi Pentti-herra piispan ja Niilon
mentyä, "mutta hän kieltää jyrkästi, herra Krister."

Drotsi katseli kauan Pentti-ritaria, ikäänkuin oikein perinpohjin
käsittääkseen Bo Steninpojan kiellon merkityksen.

"Sitten ei ole muuta neuvoa", sanoi hän vihdoin, "kuin että te, joka
olette nuorukaisen lähin sukulainen, ryhdytte toimiin. Tuumikaa sitä,
minä arvelen, että se on jotenkin helppoa Kalmarin linnanherralle!"

Miehet kuiskailivat vielä puoliääneen muutamia sanoja, hyvästelivät
sitten toisiaan, jonka jälkeen Pentti-herrakin lähti. Nyt kääntyi
Krister-herra kauppiaan puoleen, joka selaili papereitaan äimistyneenä
ja kiukustuneena.

"Eikös ollutkin niin kuin minä sanoin", sanoi hän lyöden kädellään
otsaansa, "olen nyt saanut laskun loppuun, herra drotsi, ja nyt näen
olleeni oikeassa ... minä sanoin mestari Henrik Rapasilfverille
lähteissäni: 'onko viimeisetkin kustannukset otettu lukuun?' ... 'kyllä
ne ovat', vastasi hän, mutta ne eivät ole, syyttäköön Henrikki-mestari
itseään ... syyttäköön itseään ... katsokaapa, tässä..."

Hän näytti pitkää paperiaan drotsille, mutta tämä katsahti siihen vaan
hieman sekä työnsi sen pois.

"Kuuleppas, mies", sanoi drotsi, "mestari Henrik Rapasilfverin laskut
eivät tavallisesti ole sellaisia."

"Ei, ei ... eivät ne todellakaan ole sellaisia", lausui saksa
vilkkaasti, "ei, mutta nyt hän on saanut apulaiseksi muutaman nuoren
miehen, joka on liikkeeseen tottumaton, ja hän on tehnyt tämän laskun,
katsokaas ... te näette, että se on tottumatonta käsialaa...? No niin,
olkoon opiksi Henrikki-mestarille, tietäköön, että vanhempi on aina
kokeneempi ... hm, hm ... olen harmaantunut hänen palveluksessaan,
tiedän hyvin, kuinka asiat kulkee ... parin päivän perästä on kaikki
kunnossa, ankara herra drotsi, luottakaa siihen, luottakaa siihen...!"

Kauppasaksa kumarsi ja lähti ovelle päin, mutta käännähti äkkiä ja
katseli pyöreillä silmillään drotsia.

"Kuulkaa, ankara herra", sanoi hän, "minä voin tehdä teille
palveluksen, jos niin tahdotte."

Drotsi ällistyi. Hän ei tiennyt, miltä kannalta ottaisi tämän
äkkinäisen tarjouksen.

"Se nuori mies, joka täällä oli", jatkoi kauppamies, "ja joka ei
suuresti näkynyt huolivan teidän neuvoistanne, on reipas nuorimies!"

Nyt syttyivät vihan salamat drotsin silmiin, joita harmaat kulmakarvat
varjostivat, mutta saksa ehätti jatkamaan:

"Herrani, mestari Henrik Rapasilfver on nähnyt hänet, ja luulen että
hän mielellään tutustuisi häneen ... olisikohan kovin sopimaton teko
tätä ylhäistä nuorukaista kohtaan, jos Henrikki-mestari kutsuisi hänet
laivalleen, joka on täällä sataman suussa Danzigiin lähdössä...
Olisikohan sopimatonta kutsua nuorukaisen sille laivalle ... ehkä olisi
joku muukin kuin Henrikki-mestari siitä mielissään!"

"Ja mitä hyötyä siitä minulle olisi?" kysyi drotsi puoleksi leppyneenä.

"Eräs teille rakas nuorimies häätyisi silloin lykkäämään erään
matkansa... Kaikki käy kuin sattumalta ... nuorukainen juo viiniä ...
nukkuu ... unhotetaan antaa käsky hänen laskemisestaan maihin, tuuli
kiihtyy... Hän suuttuu, mutta mitäs tehdä meren aavalla selällä...
Koetetaan selittää asiaa minkä osataan ja pyydetään häneltä anteeksi
sekä luvataan tuoda hänet viipymättä takaisin Tukholmaan...
Henrikki-mestarin laiva lähtee Danzigista sinne... Asia menee
mainiosti, Henrikki-mestarinkaan ei tarvitse tietää silta mitään, sillä
kaksi säilyttää salaisuuden aina paremmin kuin kolme ... toisin sanoen,
me ymmärrämme kai nyt toisemme, ankara herra, ja te muistanette minua
tämän palvelukset johdosta."

Krister-herra koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta äänessä tuntui
kuitenkin suurta tyytyväisyyttä, kun hän vastasi:

"Jos mestari Henrik Rapasilfver kutsuu Niilo Bonpojan laivalleen, niin
sen täytyy olla hänelle hyvin mieleen, ja ehkä on sekä hänelle
itselleen että Ruotsin valtakunnalle hyödyksi että hän saa tutustua
mestari Henrik Rapasilfverin kekseliääseen apulaiseen."

"Teidänkin täytyy sentään vähän auttaa asiaa, ankara herra, että se
varmemmin onnistuisi ... älkää kiivastuko, tarkoitan vaan, että jätätte
asian kokonaan minun haltuuni, ettei esimerkiksi äskeinen ankara ritari
turhanpäiten pilaisi koko yritystä... Minä lupaan, että tämä nuori mies
on Henrikki-mestarin laivalla huomenna ennen puoltayötä. Voitte
varmuuden vuoksi niihin aikoihin tulla ratsastelemaan meren rannalle,
kaupungista etelään päin nähdäksenne sen itse. Jos ei yritykseni
sattuisi onnistumaan, niin onhan teillä sitten keinoja montakin, kuten
äskeisen ankaran ritarin apu tai joku muu."

Drotsi piti tämän viisaana ja antoi miehen mennä ihmetellen hänen
älykkäisyyttään ja kekseliäisyyttään.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä hikoilivat herrat kuten ennenkin samettiviitoissaan
Pyhän Kristoferin kokoussalissa, mutta ulkona salmella hyppelivät
aallot välkkyen auringonpaisteessa, laivat kiikkuivat ankkuroituina,
kuninkaan laivat linnan vieressä, kauppalaivat lähempänä kaupunkia.

Tuuli kiihtyi illan tullen, ja pienet aaltoset, jotka olivat päivällä
ikäänkuin leikkineet ja kisailleet, rupesivat näyttelemään leveitä,
valkeita hammasrivejä.

Rannalla linnan eteläpuolella käveli taasen ruskeapukuinen kauppasaksa
edestakaisin, kasvot miltei vielä tarkemmin pääverhon suojassa, koska
tuuli oli nyt tuimempi kuin edelliskerralla. Hänen vieressään asteli
sinipukuinen, ja rannalla oli vene ja siinä kaksi parrakasta soutajaa,
airot kädessä ollakseen aina valmiina lähtemään. Saksat näyttivät nyt
kuitenkin tähystelevän enemmän maalle kuin merelle päin.

"Akka on mennyt, kuten sanoin", vakuutti sininen innokkaasti, "eikä
hänellä liene erikoista kiirettä palata."

"Mutta tästä ei ole yhtäkään venettä lähtenyt, jossa hän olisi ollut...
Jos hän siis on lähtenyt, niin ei hänestä liene meille estettä."

Samassa kuului linnan puolelta omituinen ääni, jonka tuulessa
läpättävät purjeet synnyttävät, kun ne höllälle lasketaan. Kääntyen
sinnepäin näkivät he laivan puikkivan esiin salmesta ja kääntävän
keulansa pohjoista kohti.

"Kuninkaan laiva!" mutisi sininen.

"Kuninkaan laiva!" matki ruskea, "se on kuninkaan laiva, mutta..."

"Hän on lähtenyt Kråkerumiin, niin sanoi hurskas Inga-sisar, ja sieltä
noutaa kuninkaan laiva hänet Visbyhyn ... se on varma!"

"Jumalan ja Pyhän Eerikin nimessä, Birger, ottakoot vaan hänet
laivaansa Kråkerumissa tai missä mielensä tekee ... mutta tavallista
kummemmat purjeet täytyy kuninkaan ruuhella olla, jos he aikovat päästä
Bartel-mestarin edelle... Kun tuo nuori herra nyt vaan saataisiin
laivalle ja purjeet pystyyn!"

Nopeita, kevyitä askelia rupesi kuulumaan kaupungista päin, miehet
erkanivat äkkiä toisistaan, ja sininen lähti maalle päin. Oli ihana,
valoisa kesäyö. Pian tuli näkyviin hoikka miesvartalo kivenheiton
päähän kauppamiehistä.

Samassa kuului kavion kopsetta vähän tuonnempaa ja öisestä hämärästä
tuli näkyviin hyvin verhottu ratsastaja asemiehen seuraamana. Hän
ratsasti rantaa pitkin vähän matkaa rannalla olijoista.

"Minä olen tässä, nuori herra!" huusi sininen mies tulijalle, joka
rupesi nopeammin astumaan.

"Missä on uutishankkijasi, ukkoseni?"

"Täällä veneen vieressä ... astukaa rohkeasti, nuori herra, aika on
kallista; minä jo luulin, ettette tulekaan, kun olette niin kauvan
viipynyt."

He tulivat pian veneen viereen.

"Astukaa veneeseen, Niilo Bonpoika", sanoi hän teeskennellyllä, mutta
käskevällä äänellä.

Niilo Bonpoika kavahti taaksepäin ja tarttui äkisti lyhyeen miekkaansa,
mutta samassa tarttui kaksi vankkaa kättä hänen vyötäisiinsä.
Vastustaminen oli mahdoton. Kädet kiristivät hänen käsiään kuin
rautapihdit. Hän oli voimakas ja notkea, mutta tässä eivät hänen
voimansa riittäneet mihinkään, hänen täytyi vastustamatta tyytyä
kohtaloonsa, huutaminen ei olisi auttanut, jos hänen ylpeytensä
olisikin sallinut sillä tavalla apua pyytää, sillä ranta oli aivan
autio. Tumma ratsumieskin, joka oli vähän ylempänä rannalla, olisi
tuskin huutamalla ottanut apuun lähteäkseen, koskei itse tekokaan, joka
tapahtui aivan hänen nenänsä edessä, näyttänyt vaikuttavan hänessä
mitään auttamishalua.

Vene lähti rannalta kiikkuen kuohuvilla laineilla ja hävisi muutaman
laivan tienoille, joka näytti olevan aivan valmis purjehtimaan.

Mikäli vene eteni, lähestyi tumma ratsumies rantaa ja katseli siinä
hetkisen ulappaa ja laivaa, jota kohti vene oli mennyt. Sitten käänsi
hän hevosensa, vetäisi viitan tiukempaan ja lähti ratsastamaan
kaupunkiin päin.



IV.

Silfverhättan.


Ottaen vaariin pienimmänkin seikan, mikä voisi hänet vapauttaa, istui
Niilo Bonpoika näöltään tyynenä veneessä. Jos häntä kiristävät
rautakourat olisivat vähänkin hellittäneet, niin olisi hän paikalla
syöksynyt mereen, mutta ne ympäröivät häntä kuin valetut. Hän yritti
kääntyä nähdäkseen miehen kasvot, jonka käskevä ääni oli häntä
suututtanut, muttei onnistunut. Hän oli keskiveneessä, takana istuivat
ne miehet, jotka olivat houkutelleet hänet satimeen.

Tultuaan laivan viereen lausui taasen sama teeskennelty, käskevä ääni:

"Ylös nyt, Niilo Bonpoika, vastustus on aivan hyödytöntä ... mutta
aikamme on kallista!"

"Sitokaa se nuori herra, ettei hän potkisi", sanoi raaka ääni laivan
laidalta, "tuuli on hyvä, eikä tässä ole aikaa viivytellä."

"Ei!" vastasi käskevä ääni, "ei tarvitse!"

Soutajat pitivät venettä nuoraportaitten kohdalla. Silloin juoksi
rautakourainen mies kantaen Niiloa sylissään kummastuttavan notkeasti
ja varmasti niitä myöten ylös, veneessä olijain pitäessä niitä yhtä
jäntevästi kiinni alapäästä.

Kohta tulivat soutajatkin ja toinen kauppamies laivan kannelle.

Mutta Niilo Bonpoika vietiin viipymättä kannen alle ja salvattiin
laivurin kajuuttaan.

Hän kuohui harmista petoksen tähden, joka oli häntä kohtaan tehty, ja
hetkinen kului, ettei hän osannut mitään ajatella. Hän kuuli päänsä
päältä merimiesten askelia, sekä huomasi laivan kiikunnasta, että se jo
halkoili aaltoja, jotka kohisten pyyhkivät sen laitoja moniaita tuumia
hänestä.

"Mihinkähän minua viedään?" oli ensimmäinen selvä ajatus, josta johtui
yhä uusia ja uusia kysymyksiä siitä, kenelle voisi olla hyötyä hänen
pois viemisestään, ja miksi se tapahtui juuri nyt j.n.e. Näistä
ajatuksista johtui hän luonnollisesti ajattelemaan, mitä tarkoitusta
varten oli lähtenyt matkalle Kalmariin ja Visbyhyn, samassa tuli hänen
mieleensä Bengta-rouvan teräväpiirteinen naama, mikä sai hänet niin
äkkiä hypähtämään laivapenkiltä pystyyn, että löi päänsä kattohirteen.

"Bengta-rouva!" huudahti hän äkkiä taasen istuutuen ja pyyhkäisten
kädellään päätään. Sitten koetti hän ajatella syytä, miksi tämä nainen
häntä niin kiihkeästi vainosi, kunnes sielultaan ja ruumiiltaan
väsyneenä laskeusi kovalle penkille ja nukahti siihen.

Hän lienee nukkunut joitakuita tuntia, kun heräsi siitä, että ovi
avattiin.

Hän näki ovessa karkeat, harmaapartaiset kasvot, joissa oli sentään
leikillisyyttä ja suopeuttakin, mikä sai Niilon niihin vähin
mieltymään.

"Nouskaa nyt ylös, nuori herra ja katselkaa vähän ympärillenne", lausui
partaniekka, "nyt ollaan hyvällä tuulella, kuten aina, kun susi on
saanut saaliin näkyviinsä... Katsokaas, me ajamme takaa kuninkaan
laivaa, joka näkyy keulasta suoraan edessäpäin ja menee samaan suuntaan
kuin mekin..."

"Sanokaahan ensin, mihin päin me purjehdimme, ukkoseni," vastasi Niilo,
"niin ymmärrän paremmin mitä tarkoitatte."

"Mihinkäkö menemme?" lausui mies leveästi hymyillen, "ettekö tiedä,
että me seilaamme aivan suoraan Visbytä kohden?"

"Visbytäkö?" huudahti Niilo tarttuen kiihkeästi miehen käteen,
"sanotteko, että menemme Visbyhyn?"

"Jollette usko, niin sama se", vastasi mies rauhallisesti, "kauvan ei
tässä mahda kulua, ennenkuin sen tornit ja monet kirkot rupeavat
näkymään, jos vaan tätä tuulta kestää ... ja elleivät merkkini petä,
niin saamme kohta niskaamme tuikean myrskyn, ja silloin ei
kuninkaanlaiva voi päästä Visbyn satamaan, vaikka onkin nyt päässyt
niin paljon meidän edellemme."

Puhuessaan lähti mies astumaan portaita myöten kannelle, johon Niilo
Bonpoika seurasi häntä aivan hänen selkänsä takana. Ylhäällä
tähystelivät kaikki innokkaasti erästä purjetta taivaanrannalla, ellei
laivuri, joka ei ollut kukaan muu kuin Niilon herättäjä, käskenyt muuta
tekemään. Eräs merimiehistä lähestyi laivuria, joka tarkasteli merta
ympärinsä, laajensi sieraimiaan ikäänkuin lähestyvää myrskyä vainuten
sekä pisti molemmat kätensä leveän nahkavyön alle.

"Jos olen rehti hollantilainen, laivuri Bartel", sanoi merimies, "niin
tuo kuninkaanlaiva vetää tuiman myrskyn perässään."

"Sen parempi minun mielestäni ... sitten ei se osaa satamaan, vaan saa
seilata ulapalle, ja sillaikaa menemme me maihin..."

"Mutta myrskystä voi tulla sellainenkin, ettemme mekään, mestari
Bartel..."

"Kautta viiden haavan, mies, mitä sanoja tohdit heittää vasten
naamaani?" huudahti vilkas laivuri, "oletko näinä kymmenenä vuotena,
jotka olet kanssani purjehtinut, vielä nähnyt sellaista ilmaa, joka on
vienyt ruorin Bartel Voeth'in kourista? sano, mies ... ja laskettele
sitten vasta ennustuksiasi!"

Niilo Bonpoika katsahti tutkivasti laivuriin, ja merimies asteli
keulaan päin. Bartel Voeth oli kuuluisimpia ja pelätyimpiä merirosvoja
niiltä ajoin, jolloin kuningas Eerik kävi hyödytöntä sotaansa
Holsteinin kreivejä vastaan, mikä päättyi silloin, kuin Engelbrekt
alkoi vapautussotansa. Niilo oli monta kertaa kuullut hänestä
puhuttavan ja aina mitä hurjimpain ja uhkarohkeimpain seikkailujen
yhteydessä. Erityisesti kehuttiin hänen rohkeita hyökkäyksiään
norjalaista kauppakaupunkia Bergeniä vastaan vuosina 1428 ja 1429.
Edellisenä vuotena ryösti hän kaupunkia ja otti kaiken piispantalossa
olevan kullan ja hopean, jälkimmäisenä voitti hän seitsemällä laivalla
koko norjalaisen laivaston sekä saatuaan avukseen muita vitaliveljeksiä
meni uudelleen ryöstämään kaupunkia sekä rikasta kuninkaankartanoa ja
piispantaloa. Sitten vei hän saaliin Hampuriin, jossa se tasattiin.

Tässä sodassa olivat hansakaupungitkin kuningas Eerikin vihollisina;
hän oli suututtanut niitä pyrkimällä avaamaan valtakuntansa
englantilaisille ja hollantilaisille kauppamiehille, Mutta tämän sodan
tapaukset kuuluvat Bartelin vaiherikkaan elämän myöhempään jaksoon.
Hänestä kerrottiin aikaisempiakin tarinoita, jotka saattoivat Niilo
Bonpojan -- ellei juuri tuntemaan rakkautta häntä kohtaan -- niin
ainakin erityisesti huomaamaan häntä. Hän oli nimittäin kuullut
Bartelin nimeä mainittavan Knut Bonpojan (Gripin), Albert Styken sekä
äidinisänsä Sven Sturen nimien yhteydessä niiltä ajoin, jolloin nämä
miehet yksinään kävivät sotaa mahtavaa Margareta-kuningatarta vastaan.

Bartelin nimen herättämät ajatukset väistyivät kuitenkin muiden
tunteiden tieltä, jotka nyt olivat aivan muuttuneet hyvään päin, kun
hän kuuli laivan aikovan juuri Visbyhyn. Mutta eräs seikka pani hänet
hyvin ymmälle, nimittäin miksi hänet oli väkisin pakotettu matkalle,
johon hän olisi vapaastikin lähtenyt ja mielellään maksanutkin. Vielä
enemmän ihmetytti häntä kuninkaanlaivan takaa-ajo, jota Bartel näytti
pitävän paljoa tärkeämpänä kuin Visbyhyn tulemista. Hän tiedusteli
senvuoksi miksi kuninkaanlaivaa vainottiin.

"Miksikö?" kysyi Bartel vähän tyytymättömästi, "miksikö vainoomme
kuninkaanlaivaa?... Sen saatte tietää... Kun Bartel Voeth on jotakin
luvannut, niin hän sen myöskin pitää ... ja nyt minä olen luvannut olla
Visbyn satamassa ennen tuota kuninkaanlaivaa ja sen minä teenkin...
Herramme ristin nimessä, sen minä teen, tahi ajan tämän laivan
kaikkineen päivineen upoksiin!"

Niilo Bonpoikaa kammotti, mutta hänen täytyi kuitenkin ihmetellä
miehen tahdon lujuutta ja pelottomuutta.

"Olkaa siis rauhassa, junkkeri Niilo", lisäsi merikarhu, "jompikumpi
tässä tapahtuu ... joko valkenevat luumme meren pohjalla, tahi saatan
teidät maihin Visbyhyn yhtä vapaana, kuin toin teidät väkisin
laivalleni Kalmarissa!"

"Te puhutte kuin kunnon mies, Bartel Voeth", lausui Niilo, "sanokaahan
minulle nyt vaan eräs asia, niin olen tyytyväinen ... sanokaa, miksi
toitte minut väkisin laivallenne... Tuskin tiedän, voinko pitää niitä
ystävinä vai vihamiehinä, jotka toivat minut tänne."

"En minäkään tiedä", vastasi Bartel leveästi hymyillen, "mutta sen minä
tiedän, että joka tekee minulle ystäväntyön vasten tahtoanikin, sitä
minä pidän ystävänä, niinpian kuin olen saanut tietää asian oikean
laidan. Sangen vähän minä tunnen teidän asioitanne, junkkeri, mutta sen
luulen havainneeni, että teillä on sekä ystäviä että vihamiehiä...
Jälkimmäistä laatua on eräs juuri tuossa laivassa!"

"Ja senvuoksiko pidätte kaikki purjeet levällään näin kovassa
myrskyssä?"

"Senvuoksi, junkkeri Niilo, senvuoksi...!"

"Voitteko vielä sanoa, kuka se vihamieheni on, mestari Bartel?"

"Miksen minä sitä voisi, tällä laivalla ... se on Bengta-rouva!"

Tämä tieto teki nuorukaiseen erinomaisen vaikutuksen. Hän katsoi
laivuriin kuin kaikkitietävään, ja tämä hymyili vaan älykkäästi. Oli
aivan selvää -- jos Bengta-rouva todella oli kuninkaan laivalla ja oli
hänen vihamiehensä, jota hän ei suinkaan voinut epäillä -- oli aivan
selvää, että hänellä oli ystäviä rosvolaivalla, ja että siis ne miehet,
jotka toivat hänet väkisin laivalle, tekivät sen parhaassa
tarkoituksessa. Mutta silloin nousi kysymys: miksi he käyttivät
väkivaltaa, kun kerran hyvin tiesivät, ettei heidän olisi tarvinnut
muuta kuin yksinkertaisesti selittää asian, niin hän olisi seurannut
heitä vastustelematta, vieläpä olisi ollut heille kiitollinenkin, Tätä
ajatusta etemmäksi ei hän päässyt. Hän kääntyi Bartel-mestarin puoleen,
joka näytti olevan odottamattoman avomielinen, mutta hänellä oli nyt
täysi puuha laivan johtamisessa myrskyn yhä yltyessä.

Vielä oli eräs asia, joka häntä suuresti kummastutti. Hän ei ollut
vilaukseltakaan nähnyt niitä miehiä, jotka olivat tuoneet hänet
Bartel-mestarin laivalle. Keitä ne olivat ja miksi ne olivat piilossa?
Näitäkään kysymyksiä ei hän osannut selvittää. Hän arveli aluksi tätä
salaperäisyyttä paljaaksi sattumaksi sekä päätti tarkasti vartioida
laivan kannella, mutta tunti kului tunnin perästä heitä näkymättä,
joten hän huomasi vahtimisen turhaksi. Yhden ainoan kerran näki hän
kumartuessaan alaspäin kannelta aivan laivan kokassa pään sekä
leveähartioisen miehenselän kohoavan senverran, että pääsi näkemään
kuninkaanlaivaa edessään mutta katoavan taas yhtä äkkiä kuin oli
ilmestynytkin. Hän luuli pään asennosta tuntevansa sen siniseksi
kauppasaksaksi, mutta mentyään isonmaston luo tarkemmin nähdäkseen
miestä, vaipui se alaspäin niin äänettömästi kuin varjo tai
purjekankaan palanen. Niilo riensi kohta siinä olevalle laivaluukulle,
mutta se oli suljettu, eikä sen alta kuulunut risahdustakaan, jos
myrskyn pauhinan tähden olisi mitään voinut kuullakaan.

Iltapäivällä yltyi myrsky täydelliseksi hirmumyrskyksi. Kuninkaanlaiva
oli aikoja sitten kadonnut näkyvistä, vaikka Bartel-mestari kyllä
vakuutteli näkevänsä yhä vielä sen mastonhuiput kuohujen välistä ja
lausueli, ettei junkkeri Niilon tarvinnut niin kauan olla levotonna.

"Jos tätä kestää vielä hetkinen", sanoi hän pudistaen päältään vettä,
jota kannen yli vierähtänyt aalto oli räiskyttänyt, "niin olemme
päässeet Visbyn satamansuun sivu, ja silloin saamme heittää
takaa-ajon ... kuninkaalliset saavat silloin sangen ikävästi tanssailla
ulapalla ... ne eivät näy tuntevan vesiä ... ne päästävät liiaksi
pohjoiseen... Näette, että me kohta tulemme niitten ja maan väliin, ja
silloin ne menkööt, mihin mielensä tekee."

Meri riehui kuohuten ja vaahdoten, ja rosvolaiva hyppeli kuin lastu
aaltojen harjalla, se kohosi korkeuteen jättiläisaaltojen kohotessa ja
laski taas alas, mutta juuri kuin meri oli sen nielemäisillään
kitaansa, murtui laine ja valoi vedellään laivan kantta. Mutta
Bartel-mestari tunsi haahtensa perinpohjin ja samoin ne vedet, joilla
hän purjehti, ja hän seisoi tyynenä ja karmeana peräkeulassa katsellen
ympärilleen silmillään, jotka paloivat kuin hiilet tuuhean, kastuneen
tukan alta.

Niin kului päivä ja tuli yö. Mutta myrskyä kesti yhä, se näytti
pikemmin kiihtyvän kuin taltuvan, ja niin jatkui sitä vielä koko
seuraavan päivän. Vasta kolmannen päivän aamuna alkoi tyyntyä, ja
Bartel-mestari tuli herättämään Niiloa sillä iloisella sanomalla, että
hän sinä päivänä saisi astua Visbyn laivasillalle. Niin kävikin. Sen
päivän iltana laski rosvolaiva ankkuriin Visbyn edustalle, joka loisti
muuriensa takaa ylpeänä ja rikkaana ilta-auringon hohteessa. Uloinna
etelässä näkyi Visborgin linna neljine torneineen -- _Kellotorni_ ja
_Blacken_ ja näitten takana _Seilitorni_ ja _Hoikka Heikki_. Aivan
laivan edessä kohosi kaupunginmuurista Silfverhättan lujana kuin kallio
muita tornia korkeammalle, joista oli lähinnä Silfverhättania tunnettu
_Neitsytorni_. Sillfverhättanin vieressä oli rantaportti, josta kävi
sisään ja ulos ihmisiä samoinkuin muistakin rantaan johtavista
porteista.

"Ette te nyt tule juuri kuninkaallisesti maihin", sanoi Bartel-mestari
Niilo Bonpojalle käskettyään laskea veneen vesille, "mutta te tulette
kuitenkin, ja kuten näette, ei satamassa ole kuninkaanlaivaa. Ne ovat
kaikki kauniisti Kalmarin linnan edustalla, ja se, jota me ajoimme, on
kaukana täältä, jollei se ole jo laskenut ankkuriin merenpohjan
rauhalliseen satamaan... Sillä sitä tahtovat kuninkaan perämiehet vähän
liiaksi rakastaa, Herman von Vagen erittäinkin..."

"Paljon kiitoksia hyvästä matkasta, mestari Bartel!" vastasi Niilo.
"Jos vielä voitte saattaa minut täältä poiskin, kun olen toimittanut
asiani, niin teette minulle niin suuren työn, etten sitä koskaan
unhota."

"No, ja koska olette saanut asianne valmiiksi, junkkeri", kysyi laivuri
kädet vyöhön pistettyinä, "katsokaas, asia on sellainen, että minä en
viivy kauan yhdessä satamassa."

"Minä toivonkin saavani pian asiani valmiiksi", vastasi Niilo, "luulen
pääseväni jo tänä päivänä linnasta..."

"Linnastako...?" keskeytti Bartel, "linnassako teillä on asioita
toimitettavana, ja luulette pääsevänne sieltä tänään?"

"Niinpä juuri, mestari Bartel, miksei se kävisi laatuun?"

"Mitä asiaanne tulee, niin se on hyvinkin mahdollista", vastasi
laivuri, "mutta eri asia on se, pääsettekö sinne edes sisään,
junkkeri... Onko teillä mitään asiaa kuninkaalta, tai voitteko antaa
mitään merkkiä siitä, että kuljette hänen asioitaan?"

Nuorukaisen kasvoista näkyi, ettei hän ollut sitä ajatellut, ja ettei
hänellä ollut tarpeeksi valmistuksia päästäkseen linnaan.

"Sitten te kyllä saanette pysyä sen porttien ulkopuolella, junkkeri",
jatkoi laivuri läjähyttäen kämmenellään vyötään, ikäänkuin
osoittaakseen, ettei sanaansa ollut vähääkään epäileminen.

"No, olkoon niin, ei kuitenkaan kestä monta päivää, luulen", lausui
Niilo päättäväisesti, "ennenkuin kuningas Eerik tulee itse tänne, ja
silloin nähdään kieltääkö hän sisään pääsemästä marskin aseenkantajaa,
jonka hän on vielä itse luvannut kuljettaa tänne!"

"Jos niin uskotte, junkkeri", sanoi laivuri varmasti, "niin uskotte
sitä, joka ei koskaan tule tapahtumaan... Katsokaas, tuuli on nyt aivan
kääntynyt siitä, kuin kuningas Eerik sen lupasi... Minä en tiedä kuinka
tässä käypi, mutta katson viisaimmaksi, ettei lähde sellaiselle
matkalle, jossa varmaan täytyy luovia ... ja sentähden, junkkeri ...
katsokaas, minulla ja vanhalla Sven-ritarilla on höyhentämätön hanhi
vielä välillämme, ja ... ja te olette hänen tyttärensä poika, ja
senvuoksi..."

Bartel-mestari yskähti ja näytti yrmeältä miettiessään, mitä sanoisi.

"Älkää panko pahaksenne, junkkeri", sanoi hän sitten, "minä hankin
teille kortteerin kaupungissa, ja hyvän hankinkin... Kauanko tullette
olemaan täällä ja lähdettekö minun vai jonkun muun kanssa, lienee
vaikeata nyt päättää."

Bartel-mestari astui nyt veneeseen, ja Niilo Bonpoika seurasi häntä. He
tulivat kohta maalle ja lähtivät rantatörmää ylöspäin Silfverhättanin
porttia kohden. Niilo ei voinut olla ohi käydessään katsahtamatta
tutkivasti suurta tornia, mutta laivuri astui kiireesti, joten Niilo
ennätti vaan pikimmältään vilkaista korkeaa kaupunginmuuria pitkin
linnantorniin päin, mihin hänen täytyi välttämättä ensiksi päästä
saadakseen käsiinsä Silfverhättanin avaimet tai oikeammin sen aarteet.
Koko suuressa kaupungissa ei ollut muuta kuin tämä torni ja Visborgin
linnan neitsykammio, joista hän jotakin välitti. Pitkät kadut, jotka
vilisivät nuorta ja vanhaa, tiheään sullotut kalkkikivitalot jyrkkine
porraspäätyineen ja kapeine pieni- ja suurikokoisine ikkunoineen,
kirkot ja luostarit, -- tämä kaikki oli uutuutensa nähden nuorukaiselle
hauskaa katsella, muttei voinut sen enempää hänen mieltään kiinnittää.

Silfverhättanin portilta lähtivät he kulkemaan _Hansakatua_ pitkin. He
kävivät sitä itäänpäin, kulkien ensiksi koko kaupungin läpi ulottuvan
_Välikadun_ poikki n.k. _pienelle Hansakadulle_, josta he pian tulivat
_Pyhän Katariinan_ eli harmaaveljesten luostarikirkon pääportille. Tätä
luostaria ympäröi laajat rakennukset munkkeja varten, joten se otti
suuren alan ulottuen n.k. _Suurelle torille_ asti. Harmaaveljesten
luostari on jotenkin keskellä kaupunkia, ja torilta luoteeseen, 125
askeleen päässä siitä, kohosi vierekkäin, ainoastaan katu väliä --
_Sisarkadun Sisarkirkot_, pohjoinen ja eteläinen, eli kuten niitä
myöskin kutsuttiin _Pyhän Laurin_ ja _Pyhän Drottin_ eli _Pyhän
Kolminaisuuden_ kirkot. Pohjoisessa likempänä pohjoista kaupunginmuuria
kuin harmaaveljesten luostarin läntistä muuria, josta laivuri Bartel ja
Niilo Bonpoika olivat tulleet, oli mustaveljesten luostari, jonka
kirkon nimi oli _Pyhän Nikolauksen kirkko_, ja jonka tornista
kerrottiin kahden suuren hohtokiven loistavan aurinkona öiseen aikaan
ja johtavan laivoja merellä. Tarinoita merimerkkeinä loistavista
jättiläissuurista hohtokivistä kerrotaan muualtakin kuin Visbystä, ja
ne näyttävät tarkoittavan jonkinlaisia majakkalaitoksia, vaikka asian
oikea laita pidettiin salassa, koska ne tuottivat tuloja keksijöilleen,
tässä esim. mustille veljeksille.

Näitä kulki eräs saatto laulaen torin yli, juuri kun Bartel-mestari ja
Niilo tulivat sinne, ja kaupunkilaiset, joita jostakin syystä oli
enemmältä koolla, väistyivät kunnioittavasti munkkein tieltä, jotka
kulkivat saatossa juhlallisina ja hartaina. Toiselle puolen toria oli
seisahtunut joukko ratsumiehiä, jotka myöskin odottivat munkkisaaton
ohi menemistä.

Tämän joukon etunenässä oli mahtava mies, jonka kasvot olivat ylpeät ja
tuimat ja jonka käsi nojasi miekan kahvaa vasten. Tuskin olivat munkit
päässeet torin luoteiskulmaan jatkaakseen kulkuaan katua pitkin
sisarkirkkojen ohi, niin tämä mahtava herra kannusti hevostaan ja
karahutti miestensä seuraamana torin yli välittämättä jalan
kulkijoista, jotka hädin tuskin ennättivät korskuvain hevosten
jaloista.

Mutta pyhän Katariinan kulmassa oli tungos suurempi, ja sieltä kuului
samassa tuskanhuuto, ja kopea ritari näytti kiivaasti lyövän jotakuta.
Kumeaa tyytymättömyyden murinaa kuului joukosta mutta ei sen enempää.
Ei kukaan rohjennut ehkäistä hänen lyöntiään. Niilo Bonpoika tunkeutui
paikalle, vaikka Bartel-mestari yritti pidättää häntä hiasta, ja hän
pääsikin kohta seisomaan päin ylpeän herran kasvoja. Hän näki kohta,
mitenkä asian laita oli.

Eräs vanha vaimo oli ajettu kumoon ja makasi tiedotonna hevosten
edessä, ja muuan halpaan pukuun puettu nuorukainen piti oikealla
kädellään tanakasti kiinni hevosen suitsista ja koki vasemmalla torjua
miekanlappeen lyöntiä. Hänen käsivarrestaan vuosi verta, ja hän näytti
olevan nääntymäisillään, mutta silminnähtävästi näkyi hän päättäneen
uskaltaa henkensä maassa makaavan vanhuksen edestä.

Niilo riensi nopeasti esiin ja nosti vaimoraukan maasta jättäen hänet
parille katselijoista ja kääntyi sitten tuimaan ritariin päin. Pitäen
lyhyttä miekkaansa päänsä päällä suojana ritarin raskasta lyömämiekkaa
vasten astui hän verta vuotavan nuorukaisen eteen, joka heitti
mielellään ohjakset nähtyään vaimon pelastuneeksi.

Mutta pöyhkeä ritari oli niin hölmistynyt tästä, ettei muistanut
käyttää miekkaansakaan, vaan antoi sen vaipua alas. Ympärillä
seisovilta pääsi puoleksi tukahutettu ilonhuuto nuorukaisen rohkean
teon johdosta.

"Mitä rohkenet tehdä, uskalikko!" huusi vihdoin ritari, jota ärsytti
kansan mieltymyksen mutina.

"Sitä mikä on jokaisen ritarillisen miehen velvollisuus", vastasi
Niilo, "suojella turvattomia väkivaltaa vastaan!"

"Rohkea kana on opettanut sinua kaakottamaan, poika", lausui taasen
ylpeä herra, "mutta minä kykenen pistämään sinut häkkiin, jossa unhotat
sellaiset laulut." Hän kääntyi sitten lähimpäin miestensä puoleen.
"Ottakaa nuo molemmat ja pankaa ne tukkiin!... Etkö sinä ole sama, joka
karkasit työstäsi viime viikolla?"

Tämän hän sanoi haavoitetulle nuorukaiselle, joka näytti unhottaneen
oman tuskansa katsellessaan uhkeaa nuorukaista, joka oli uskaltanut
ruveta häntä puolustamaan.

"Sitä laulua, jota minä laulan", lausui Niilo Bonpoika pelottomasti,
"ette te saane minua unhottamaan, ja mitä häkkiin tulee, niin saadaan
nähdä, eikö Ruotsin valtakunnassa ole laki ja oikeus vielä voimassa...
Minä olen valtakunnan marskin Kaarlo Knuutinpojan aseenkantaja, ja te
ette niinkään vanginne minua ilman laillisia syitä... Mitä tähän" --
hän osoitti kädellään takanaan seisovaa, yhä vielä vapisevaa poikaa, --
"mitä tähän tulee, niin en tiedä millä oikeudella te käytte hänen
kimppuunsa keskellä kaupunkia, joka ei, mikäli tiedän, kuulu teidän
tuomioalaanne."

Niilo Bonpojan uljas puhe rohkaisi lyötyä, verta vuotavaa nuorukaista.
Hän huusi ojentaen molempia käsiään ritaria kohden:

"Te tiedätte kyllä, ankara ritari, että minut on väkisin raastettu
linnaan ja pakotettu työtä tekemään, ja ettei teillä ole mitään
oikeutta käskeä minua!"

Mutta ritari ei tahtonut kuunnella nuorukaisten puhetta, yhtä vähän
sen, joka sanoi olevansa Ruotsin marskin aseenkantaja, kuin senkään,
joka väitti vasten tahtoaan joutuneensa työhön Visborgin linnaan. Hän
vaan pikemmin kiihtyi sekä käski seuralaisiaan ottamaan kiinni molemmat
kukonpoikaset. Ja yhä synkemmäksi muuttui ympärillä olijain mieli, ja
yhä kumeammaksi kävi heidän tukahutettu nurinansa.

Silloin astui väkijoukosta esiin pitkä mies, yllään tumma, avara takki
ja kaulassaan kultaketjut. Se oli vanha valkohapsinen mies, jonka
kasvot olivat jalot ja avonaiset. Hän ojensi sauvansa ratsumiesten ja
nuorukaisten väliin ja lausui edellisten johtajalle:

"Antakaa olla, ankara ritari, jättäkää asia toistaiseksi, kunnes tulee
päivä, jolloin se voidaan laillisessa järjestyksessä tutkia."

Ritari tempasi nyt äkkiä suitsia ja painoi kannukset ratsunsa
kupeisiin, niin että se nousi pystyyn ja oli syöksymäisillään vanhan
pormestarin päälle. Mutta jos hän siten luuli vaikuttavansa pelkoa
vanhukseen ja väkijoukkoon, niin hän pahoin erehtyi. Sillä viimeksi
mainittu osoitti sanoilla ja liikkeillä suuttumustaan, ja uusia
joukkoja tuli yhä lisäksi, niin että näytti pian tulevan ilmi tappelu
linnanväen ja porvarien välillä.

Keskiajalla vallitsi kaikkialla, varsinkin Euroopan mannermaalla
kaupunkien ja aatelin välillä vihamieltä, ei ainoastaan niissä
kaupungeissa, jotka olivat syntyneet ritarilinnain ympärille ja
vähitellen saavuttaneet vapauden ja itsenäisyyden, vaan niissäkin,
joitten viereen tai läheisyyteen oli, kuten Visbynkin, linna
myöhemmin rakennettu. Visborgin linnaa oli alettu rakentaa silloin
kuin saksalaisritarit omistivat saaren Albrekt-kuninkaan ja
Margareta-kuningattaren sodan aikana, jolloin vitaliveljekset vielä
purjehtivat pohjoisilla merillä. Ja sitä ei oltu rakennettu kaupungin
viereen eikä läheisyyteen, vaan sen muurien sisäpuolelle, niin että
niiden lounainen kulma sekä siinä olevat tornit "Seilitorni" ja
"Hoikkaheikki" tulivat linnarakennuksen kahdeksi sivuksi, ja uusia
olivat vaan sen pohjoiset tornit "Kellotorni" ja "Blacken". Ritari
Trugot eli, kuten hänen nimeään sekä lausuttiin että kirjoitettiin,
Trued Hase oli ollut linnanhaltijana koko sen ajan, jonka Visby
saarineen oli ollut kuningas Eerikillä. Hän oli myöskin tarkastanut
linnan rakentamista, jonkavuoksi harmaaveljekset, joita ritari suuresti
suosi, merkitsivät päiväkirjaansa, että hän "rakennutti suurimman osan
Visbyn linnaa" -- sellaiseksi kuin se silloin oli. Sillä myöhemmin
siihen rakennettiin lisäksi uusia tornia ja uusia muureja entisten
ulkopuolelle kaupunkiin päin.

Hyvin tyytymättöminä olivat Visbyn porvarit nähneet linnaa
rakennettavan, ja kun saksalaisritarit jättivät Gotlannin ja Visbyn
kuningas Eerikille ja kuningatar Margaretalle v. 1408, ja kun edellinen
kolme vuotta sen jälkeen kävi saarella, niin täytyi hänen juhlallisesti
vakuuttaa porvareille, ettei heidän eikä vieraiden kauppamiesten
tarvitse linnan tähden kärsiä mitään ikävyyksiä. Mutta ikävyyksiä ei
voitu välttää, ja varsinkin linnaa rakennettaessa sattui tuon tuostakin
selkkauksia. Vaikka ne ylipäätään olivat vähäpätöisiä ja helposti
tyynnytettäviä, niin oli linnanväen ja porvarien väli kuitenkin
kireänlainen, ja sitä täytyi kestääkin, niinkauvan kuin edellisillä oli
muistossaan entisen suuruutensa ajat ja jälkimmäisillä taas tämän ajan
ominainen aatelinen ylenkatseensa kauppamiestä ja käsityöläistä
kohtaan. Trued-ritari oli täydellinen aikansa lapsi. Mutta samanlainen
oli harmaapäinen pormestarikin, Herman Mynter.

"Heittäkää kiukkunne ritari Trued", lausui jälkimmäinen tyynellä
arvokkuudella, "jos on jotakin tapahtunut, josta teillä on valittamisen
syytä, niin on oikeus tapahtuva, mutta laillisessa järjestyksessä.
Vielä on Visbyllä lakinsa ja laillinen järjestyksensä, eikä se kuulu
Visborgin linnanhaltijan alaan -- siitä on meillä kuningas Eerikin oma
lupaus!"

Sitten hän astui syrjään ja teki sauvaansa ojentamalla sijaa, josta
ritari pääsisi esteettömästi menemään.

"Viiden haavan kautta, pormestari", ärjyi ritari hypitellen hevostaan,
"luulenpa, että kuningas Eerik piankin vetää mustan viivan teidän
vapautenne yli!"

Mutta hän katsoi kuitenkin parhaaksi käyttää hyväkseen pormestarin
tekemää tietä päästäkseen pois väkijoukon keskeltä, joka ei suinkaan
näyttänyt ystävälliseltä. Hän ajaa karahutti senvuoksi harmaaveljesten
luostarin ohi, niin että katu säkenöitsi hänen hevosensa paukkuvain
kavioiden alla.

Väkijoukko hajautui vähitellen, mutta vanha pormestari seisoi miettien
paikallaan ja katseli katuun. Kohottaessaan silmiään näki hän äskeisen
uljaan nuorukaisen, jonka puku, ryhti ja jalo olento niin selvästi
osoittivat hänen kuuluvan yhteiskunnan ylempiin, ottavan runnellun,
köyhän eukon syliinsä ja lähtevän reippaasti astumaan. Häntä seurasi
parrakas laivuri ja edellään kävi nuorukainen, joka oli tarttunut
ritarin ratsun suitsiin silloinkuin vaimo oli ollut jo melkein sen
kavioin alla. Pormestarikin liittyi surusaattoon ja saapui kohta
köyhään asuntoon, missä herraspoika laski vaimon kurjalle vuoteelle.

Kun Niilo oli auttanut sairasta vaimoa, minkä osasi, sekä pannut siteen
nuorukaisen käsivarteen, missä toimessa laivuri häntä innolla auttoi,
kääntyi pormestari hänen puoleensa ja tarttui hänen käteensä.

"Kiitos, kiitos, nuori mies", lausui hän, "vanhaa sydäntäni on
ilahuttanut, mitä olen nähnyt teidän tänä iltana tekevän. Se on
muistuttanut mieleeni entisiä päiviä, sekä voiman että vallan puolesta
suurempia Visbyn porvareille. Silloin ei kuningas Valdemar Atterdagkaan
olisi tohtinut tehdä sitä, mitä Trued-ritari nyt teki... Mutta ne ajat
ovat menneet, eivätkä enää palaa...!"

Huokaus päätti vanhuksen lauseen: Mutta Niilo Bonpoika puristi
lämpimästi hänen kättään lausuen:

"Kaikella on ehkä kuitenkin loppunsa, ehkä teidänkin kaupunkinne
onnettomuudella, vanha herra... Kun olemme täyttäneet, mitä Engelbrekt
mantereella alotti, niin on ehkä teidänkin kaupungistanne ja
Gotlannista jotakin sanomista, vaikka tämä maa, Jumalaparatkoon,
näyttää nykyään olevan kuin Eerik-kuninkaan yksityistä omaisuutta."

Pormestari hymyili surumielisesti katsellen kuitenkin mielihyvällä
nuorta, lämminsydämistä lohduttajaa. Mutta hänen hymystään huomasi,
että hän piti nuorukaisen sanoja pelkästä nuoruuden lämmöstä
lähteneinä, joita ei todellisuus voinut vastata, hän oli kauan elänyt
ja paljon kokenut.

Nyt yskäisi merikarhu astuen vähän lähemmäksi pormestaria, joka avasi
silmänsä levälleen ikäänkuin nyt vasta huomaten hänet.

"Olimme juuri tulossa teille, Herman Mynter", sanoi hän. "Te tuntenette
minut, niinkuin näyttää, ja vaikkei teillä aina olekaan ollut parhaita
ajatuksia minusta, niin tiedän teidät kuitenkin rehti mieheksi, ja
sentähden olin tulossa teille."

Pormestari näytti yhä kummastuneemmalta, ja hänen kasvonsa kysyivät
selvästi, mitä mies oikeastaan tahtoi, sekä kehottivat tätä pian
esittämään asiansa. Ja Bartel-mestari noudatti kehotusta.

"Tämä nuori herra on Niilo Bonpoika, jonka isä on herra Bo Steninpoika
ja äiti rouva Kaarina Sture, hän tarvitsee kortteeria kaupungissa
olonsa ajaksi, ja minä ajattelin, että te voisitte sen antaa."

"Sydämestäni", lausui pormestari vilkkaasti, "tarjoan teille kodin
luonani niin kauaksi kuin viivytte kaupungissa, nuori mies... Ja jos
voin teitä jollakin auttaa, niin saatte luottaa minuun, tässä on
käteni, Niilo Bonpoika!"

Katsottuaan vielä kerran vaimoa ja rasittunutta nuorukaista, joka oli
hänen pojanpoikansa, läksivät he pois. Bartel-mestari meni alaskäsin
meriporteille päin, pormestari vieraineen läksi asunnolleen.

Täällä sai Niilo aikaa miettiä asemaansa ja matkansa tarkoitusta, jonka
toteuttaminen näytti nykyisin kaikelta muulta kuin helpolta. Ensiksi
täytyi hänen huomata mahdottomaksi linnaan pääsyn. Hänen täytyi odottaa
kuninkaan tuloa. Sitten sai nähdä, oliko Bartel-mestarin ennustuksissa
perää vai ei, ja mitä sitten olisi tehtävä. Mikään ei estänyt häntä
ainakaan lähemmin tarkastamasta Silfverhättania sekä koko
kaupunginmuuria torneineen, varustuksineen ja hautoineen. Ja tämän
päätöksen pani hän toimeen jo seuraavana päivänä. Ystävällinen
pormestari auttoi häntä siinä, ensiksi hankkimalla hänelle esteettömän
pääsyn kaikkialle sekä vielä opastamalla häntä ja selittämällä joka
kohtaa.

Hänen esiintymisensä ensi iltana oli ollut yhtä suureksi mielihyväksi
muillekin läsnä olijoille kuin pormestarille, ja ne, jotka eivät olleet
läsnä, saivat pian siitä kuulla. Senvuoksi kohtasi Niiloa kaikkialla,
missä liikkui, ystävällisiä ja iloisia katseita, ja kaikki näyttivät
halukkailta täyttämään hänen toiveensa jo ennenkuin hän ennätti niitä
lausuakaan. Hän tutustui senvuoksi pian muurin moniin torneihin,
etenkin Silfverhättaniin.

Tämä kalkkikivestä tehty torni oli vankka muurinpuolustaja. Se oli
nelikulmainen ja kolmiosainen, jotka olivat päällekkäin. Koillisella
seinällä oli käytävä ensimmäiseen osastoon. Siellä oli runsasvetinen
kaivo, josta kaupungin asukkaat ovat ottaneet vetensä meidän päiviimme
asti. Vastaisella, lounaisella, seinällä on vieläkin jälellä kiviset
ulkoportaat, jotka veivät tornin toiseen osastoon, jonka jakoi kahtia
eräs välimuuri. Tämän osaston sisäänkäytävästä oli lounaismuurissa
portaat ylimpään kerrokseen.

Tultuaan tähän osastoon huomasi Niilo Bonpoika, juuri kuten äitinsä oli
kertonutkin, sisemmän huoneen ympärillä nelikulmaisen käytävän. Hän
kävi sisämuurin vierustaa, jota valaisi heikosti kuusi ulkomuurissa
olevaa ampumareikää, ja tuli siten eräälle ovelle keskihuoneen
luoteisseinällä. Tässä huoneessa oli puoleksi hämärä, vaikka Niilon
siellä käydessä oli sydänpäivä. Totuttuaan sen hämäryyteen huomasi hän
vastaisella, kaakkoisella, seinällä tikapuut, jotka johtivat erääseen
kaarikäytävään muurissa. Hän riensi sinne ja tuli siten samanlaiseen
käytävään kuin edellinenkin, mutta tässä oli kaksitoista suurta
ampumareikää ulkomuurissa, joten se oli melkoista valoisampi.

Hän oli siis nyt sillä paikalla, mihin äidinisänsä, Sven-ritari, oli
kätkenyt kalliin aarteensa. Hän oli ehkä hyvinkin lähellä sitä, vaikka
hän turhaan haki muurista merkkiä, joka olisi osoittanut, että kivi oli
otettu irti ja pantu taasen paikoilleen. Hän koetti tarkastella
pienintäkin halkeamaa muurissa, mutta kaikki oli turhaa. Hän kulki
useita kertoja käytävän läpi ja pysähtyi joka ampumareiälle koetellen
muuria ja astui sitten alas sekä lähti hitain askelin kaupunkiin päin.

Hänellä oli innokkaana ja palvelevaisena oppaana nuorukainen, jonka hän
oli ensi iltana pelastanut pahan ritarin käsistä. Hänen nimensä oli
Brodde ja hän seurasi Niiloa kaikkialle, eikä näyttänyt osaavan
kylliksi osoittaa kiitollisuuttaan. Vähitellen Niilokin mieltyi häneen
suuresti.

Muutaman päivän perästä tuli kuningaskin vihdoin kaupunkiin ja meni
linnaan asumaan. Niilo riensi heti sinne, mutta linnan portti oli ja
pysyi kiinni. Muutamat kuninkaan miehistä, joilta hän kysyi,
kuuntelivat tosin hänen sanojaan ja katosivat hetkiseksi, mutta
pysyivät palattuaan jyrkästi vaiti. Tämä vimmastutti nuorukaista, ja
hän oli päästämäisillään suustaan sanoja, joita hän jälestäpäin olisi
katunut, mutta äitinsä muisto hillitsi häntä. Hän piti aluksi tätä
Trugot-ritarin syynä, joka pelkäsi hänen valittavan kuninkaalle. Hän
toivoi senvuoksi saavansa kohdata kuningasta linnan ulkopuolella, mutta
pettyi siinäkin.

Lopulta lakkasi hän toivomasta saada asiaansa tällä kertaa toimitetuksi
ja mietti jo heittää aarteen noutamisen suotuisampaan aikaan sekä
palata herransa, marskin, luoksi jollakin Tukholmaan tai Söderköpingiin
menevällä laivalla. Oli jo kulunut pari viikkoa siitä, kuin hän tuli
Visbyhyn, eikä hän ollut vielä hituistakaan lähempänä tarkoitustaan.

Hän meni eräänä aamuna Silfverhättaniin päin, jonka portilta hän
tavallisesti kävi katsomassa merelle. Hänen päänsä oli täynnä
ajatuksia. Hän muisteli kotiaan, ajatteli mitä marski ja Tuomas-piispa
nykyään puuhailivat, hän ikävöi nyt enemmän kuin ennen heitä. Silloin
juoksi yhtäkkiä uskollinen Brodde häntä vastaan huutaen hengästyneenä:

"Tärkeä uutinen, junkkeri, Silfverhättan näkyy miellyttävän muitakin
kuin teitä!"

Niilo kysyi kummastuen, mikä oli hätänä. Ensi ajatuksenaan oli, että
jompikumpi kauppamiehistä, joita hän oli turhaan etsinyt Visbystä, oli
taasen selittämättömistä syistä toiminut hänen hyväkseen ja näyttäynyt
tornissa tai sen lähellä herättäen siten nuorukaisen huomiota. He
olivat luultavasti joko palanneet maihin sillä veneellä, jolla Niilo
oli viety Bartelin laivalle Kalmarissa, tai, jos he todellakin olivat
mukana Visbynmatkalla, niin olivat he samalla laivalla palanneet, tahi
olivat he nyt vasta saapuneet Visbyhyn, ja silloin voi hän toivoa
pääsevänsä palaamaan heidän laivallaan takaisin mantereelle.
Nuorukaisen sanoman ensi vaikutus vaihtui siis pian kummastuksesta
mielihyväksi; hänen kasvonsa ilahtuivat siitä niin, että se teki
sanantuojallekin hyvää.

"Minä seisoin eilen illalla", kertoi tämä, "teistä erottuani täällä
satamassa katselemassa merelle länteen päin, jossa te olette sanonut
sen suuren maan olevan, joka on teidän kotimaanne, ja ajattelin, että
kun teistä tulee kerran jalo ritari, niin minä tulen sinne tarjoutumaan
teidän palvelukseenne ... oli niin hauska sitä ajatella ... niin
silloin näin laivan laskevan satamaan. Minä näin heti, että se oli
kuninkaan laivoja, ja pari miestä huusi samassa, että se oli Herman von
Vagenin laiva, jonka oli luultu hukkuneen siinä suuressa myrskyssä,
jolloin te tulitte tänne... Se olikin Herman von Vagenin laiva, minä
kuulin sen sittemmin ... myrsky oli ajanut sen kauas Suomenlahteen,
jossa se oli saanut niin pahan vian, että korjaaminen vei isot ajat..."

"Ja tätä uutista sinä pidät minulle hyvin tärkeänä?" kysyi Niilo
epäluuloisesti; hän nimittäin aavisti hämärästi nuorukaisen saaneen
jollakin tavoin vihiä siitä, mikä hänelle tärkeä henkilö laivalla oli
tullut, ja että hän siis voisi todella saada häneltä mitä tärkeimpiä
tietoja.

"Malttakaa hiukan, junkkeri Niilo, saatte kohta tietää... Laivalta
lähti vene, jossa oli soutajia lukuunottamatta laivuri Herman von Vagen
ja vielä kaksi miestä, toinen pitkä, laiha ja harmaapäinen, palvelijan
näköinen, toinen, joka näytti olevan hänen herransa, oli tummaverinen
ja synkän näköinen; ja hänellä oli sellaiset silmät, jotka voivat
lävistää muureja... Minä näin ne heti, sillä he kävivät aivan minun
ohitseni, ja miehen palavat silmät vetivät minua perässään, en ymmärrä
mistä syystä..."

"Sinä seisoit Silfverhättanin luona? sanoit, ja kuitenkin kulkivat
miehet sinun ohitsesi?" kysyi Niilo, salaamatta kuitenkaan, miten
tärkeinä hänkin näitä tietoja piti.

"Ne menivät Silfverhättaniin, herra Niilo", vastasi nuorukainen, "ja ne
menivät vielä torniinkin."

"Ja siihen loppuu sinun tarinasi, Brodde, enkä minä ymmärrä sen
tärkeyttä!" lausui Niilo.

"Te päätätte nopeammin kuin tavallisesti", vastasi Brodde hymyillen.
"Minä seurasin miehiä torniinkin, ja niillä oli sellainen into ja ne
tunsivat niin hyvin kaikki käytävät, että osasivat liikkua siellä kuin
kotonaan, eivätkä ensinkään huomanneet minua..."

"Kuuleppas, Brodde!" Niilo lausui tämän niin varmasti, että Brodde
hypähti. "Jos sinä joskus tulet ritari Niilo Bonpojan palvelukseen, tai
jos todella, kuten sanot, haluat vastaisuudessa palvella sitä ritaria,
niin saat kerrassaan heittää vaanimasta ihmisiä ... käy suoraan ja iske
rintaan, jos tarvitaan, vaan älä koskaan takaapäin!"

Niilo kohotti varottaen oikeaa etusormeaan Broddelle, joka näytti hyvin
nololta ja viattomalta.

"Mutta vihollisia vastaan ... ankara herra, vihollisia vastaan?" sanoi
hän.

"Ei koskaan, Brodde, kuule, ei koskaan ... vahva ja vapaa mies sanoo,
ennenkuin iskee?"

"Te tarkoitatte siis, ettei vihollisia saa vakoilla?" kysyi Brodde
taas, joka ei oikein käsittänyt tätä ritarillista oppia.

"Sitä tarkoitan, Brodde ... ainoastaan petolliset ja arvottomat
epäilevät vihollistensa harjoittavan kavaluutta! Ja enempää en tahdo
kuulla, mitä vaaniessasi pääsit kuulemaan..."

"Te olette liian tulinen nyt, ankara herra", sanoi Brodde alakuloisena,
"mutta minun täytyy sittenkin sanoa, että te teette viisaasti, jos
pidätte silmällä niitä miehiä ... ne ovat teidän vihamiehiänne, ja ne
kulkevat Silfverhättanissa samoilla asioilla kuin tekin."

"Millä asioilla luulet minun sitten siinä tornissa kulkevan?"

"En tiedä sitä, mutta ne mainitsivat teidän nimeänne, ja toinen sanoi,
että he kuitenkin olivat teidän edellänne, niin ne sanoivat, herra
Niilo, enkä minä voi ymmärtää sen tietämistä miksikään synniksi..."

Nähtävästi oli Brodden unelma vastaisesta palvelustoimestaan ankaran
ritarin, herra Niilo Bonpojan luona enemmän kuin pelkkä hurskas
toivomus. Hän näytti todella surulliselta lausuessaan viimeisiä sanoja,
hän ikäänkuin anteeksi pyyteli työtään, ettei se vaan tulisi esteeksi
hänen unelmansa toteutumiselle. Tämä vaikutti Niiloonkin.

"Sinä pidät minusta todellakin, Brodde", lausui hän, "minä olen kyllä
sen huomannut, ja sanonpa senkin, että minäkin pidän sinusta ja otan
sinut asemiehekseni, kun se aika tulee ... mutta, katsoppa, senvuoksi
sinun täytyykin olla aivan minun mieleni mukaan, ymmärräthän...?"

"Ehkä", vastasi Brodde iloisesti, "mutta kyllä siihen aikoja kuluu,
ennenkuin opin pitämään vihollisen varomista vääränä... Katsokaas,
paholainen kuljeskelee valoa karttaen pimeässä, ja joka tahtoo saada
sen kerrassaan käsiinsä ja katkoa sen kavalat verkot, niin sen täytyy
itsekin liikkua pimeässä, niin on isoäitini sanonut, ja niin sen täytyy
ollakin ... niin minä ajattelen..."

"Brodde", sanoi Niilo, joka oli hänen puhuessaan miettinyt aivan
toisia asioita, "Brodde, meidän pitää huolellisesti vartioida
Silfverhättania... Näitkö, mihin ne miehet läksivät tornista?"

"Linnaan, junkkeri Niilo, ja ne astuivat hyvin kiireesti, ikäänkuin
eivät Herramme antamat kaksi jalkaa olisi oikein riittäneet."

"Sitten ei kestä kauan, ennenkuin kohtaloni on päätetty", lausui Niilo.
"Meidän täytyy huolellisesti vartioida, Brodde", lisäsi hän sitten,
"öin ja päivin täytyy meidän vuorotellen olla tornissa, ja koska yö on
vaarallisempi kuin päivä, niin otan minä yövartion osalleni."

"Parempi on kuitenkin meille kummallekin, luulen, että tehdään
päinvastoin, junkkeri Niilo ... minä olen tottuneempi pimeään kuin
te!..."

"Asia olkoon niinkuin sanoin", keskeytti Niilo varmasti, "sinä
oleskelet tornin keskihuoneessa päivillä, minä istun siellä öillä... Ja
nyt, Brodde, astu ylös, minä pidän huolta, ettei sinun tarvitse olla
nälissäsi siellä!"

Huolestuneena ja päätään pudistaen astui Brodde torniin. Niilo seurasi
häntä ja näytti missä hän istuisi, mutta meni itse tikapuita myöten
ylempään kerrokseen ja viipyi siellä kotvasen. Tultuaan sieltä sanoi
hän Broddelle, ettei hän millään ehdolla lähtisi vartiopaikaltaan pois,
minkä tämä lupasikin.

Niilo kuljeskeli koko aamupäivän linnan ympärillä pitäen tarkasti
silmällä, ketkä menivät sinne tai tulivat sieltä. Kerran näki hän
muutaman sinitakin, joka muistutti hänestä Kalmarissa näkemäänsä
kauppasaksaa, mutta hän ei erottanut hänen kasvonpiirteitään;
sitäpaitsi oleskeli tässä kaupungissa niin paljon sinitakkeja, että hän
oli jo useammin kuin kerran saman näyn tautta pettynyt. Sinitakki oli
ilmestynyt erään korkean rakennuksen takaa, joita oli useita
"Blacken"-tornin porttia vastapäätä. Samalla hetkellä kuin Niilo luuli
näkevänsä sinitakin, tuli Blacken-tornista pitkä, viheriäpukuinen mies,
jolla oli yllään ruskea mantteli. Vaikka hänellä oli aivan samanlainen
pääverho lakin alla kuin ruskeapukuisella kauppasaksalla oli ollut --
mikä muuten oli jotenkin yhtäläinen kuin se rautaverho, jota ritarit
pitivät kypärinsä alla, mistä se valui kaulan ja hartioin yli jättäen
ainoastaan kasvot paljaiksi -- niin oli hänen käynnissään ja
liikkeissään jotakin nauravaa ritaria muistuttavaa. Hän kävi kiireesti
linnan edessä olevan kentän ohi ja katosi samaan kulmaan, josta sininen
oli ilmestynyt. Niilo ei voinut olla hymähtämättä ajatellessaan, kuinka
helposti ulkomuoto voi pettää.

Päivällisen aikaan tuli hän itse Brodden luokse torniin. Siellä ei
ollut ketään käynyt, jonka vuoksi Niilo läksi taasen vartioimaan linnan
eteen. Mutta kun hän illalla meni torniin päästämään Broddea, sai hän
ihmeekseen kuulla erään miehen käyneen siellä, joka oli ollut puettu
lybeckiläisen kauppasaksan pukuun, pitkään siniseen viittaan.
Odottamatta kysymisiä kertoi Brodde tarkoin sinitakin käynnistä.

"Hän aikoi mennä ylös", sanoi hän, "mutta kun minä sanoin: seis, niin
seisahtui hän vetäen suutaan nauruun sekä kysyi: miksei? ... silloin
minä sanoin, että joku oli sen kieltänyt ja ettei se käy laatuun. Onko
se joku itse käynyt tornissa tänään? kysyi hän taas sekä tuli
tyytyväisen näköiseksi, kun minä vastasin: on; sitten kysyi hän vielä,
oliko kukaan muu käynyt siellä senjälkeen, ja kun minä vastasin ettei
siitä tule mitään, niinkauan kuin minä olen täällä, veti hän taasen
suutaan hymyyn ja lähti pois... Se ei ollut kumpikaan eileisistä
miehistä, ei kumpikaan."

"Hyvä on", sanoi Niilo, "nyt minä tulen sinun sijaasi, ja sinä voit
lähteä kotiisi!"

Brodde meni, ja Niilo kuuli hänen askeltensa kolinan yhä heikommin,
mutta yhtäkkiä se ikäänkuin lakkasi, alkoi kuulua taasen yhä kovemmin
ja nopeammin, joten poika oli selvästi uudestaan torniin nousemassa.
Kohta ilmestyivätkin hänen uskolliset kasvonsa ovelle.

"Herra, herra, toinen niistä vaanii täällä alhaalla!"

"Toinen niistä ... sinä puhut epäselvästi, Brodde ... kuka minua
vaanisi ... tulinhan juuri itse katua myöten tänne?"

"Niin tulittekin, mutta te unhotatte, että häijyys karttaa valoa ja
liikkuu pimeässä... Olkaa varuillanne, herra Niilo! ... ettekö sallisi
minun jäädä teidän luoksenne yöksi...? Se paholaisnaama piilottui
erääseen taloon tässä lähellä, ja minä olen varma, että hän on nähnyt
teidän tulevan tänne ja odottaa nyt vaan minun pois lähtöäni
päästäkseen vaan teidän kanssanne tekemisiin!"

"Ole rauhassa, Brodde", tyynnytti Niilo levotonta auttajaansa,
"lyhyessä miekassani on hyvä terä, eikä kukaan pääse elävänä etemmäksi
kuin minä tahdon ... mene siis kotiin ja tule huomenaamulla aikaisin
takaisin ... silloin on taas sinun vuorosi!"

Niilo lisäsi vielä muutamia syitä saadakseen Brodden uskomaan pelkoansa
turhaksi, ja tämä lähtikin vihdoin, vaikka vastahakoisesti sekä päätti
vartioida omalla tavallaan. Hän meni suoraa päätä epäilemäänsä taloon,
mutta siellä ei ollut ketään. Hän asettui vahtimaan toiseen kulmaan,
mutta kaikki oli äänetöntä, eikä mitään epäiltävää tapahtunut. Pari
porvaria kiiruhti kaupunkiin portista; portit sulettiin, ja yön
hiljaisuus levisi kaikkialle, ainoastaan kaupungin sisästä kuului yhä
heikkenevä, suurille kaupungeille ominainen melu.

Brodde rupesi todella uskomaan erehtyneensä, ja kuullessaan kirkkojen
tornikellojen lyövän päivän viime tunnin alkamista, päätti hän juosta
kipaista kotiinsa hetkiseksi tullakseen sitten taas vartioimaan.

Hän oli tuskin lähtenyt kun hänen epäilemästään talosta ilmestyi
kierosilmäinen mies, joka läksi nopein, mutta varovaisin askelin
liikkumaan talorivin vierustaa pitkin etelään päin. Tultuaan
Silfverhättanin edustalle, pysähtyi hän vilkuillen joka taholle; hän
kuunteli, vilkaisi taasen ympärilleen sekä jatkoi sitten varovaista
käyntiään eteenpäin. Hän astui kadunkulman ohi ja katseli taas. Sitten
pysähtyi hän äkkiä ja kääntyi. Hän kuuli takanaan keveitä ja nopeita,
melkein kuin juoksevan askeleita. Hän hiipi erään rakennuksen nurkalle
pistäen toisen kätensä varovasti selkänsä taa. Tässä kädessä oli
hänellä jotakin, joka näytti solmitulta liinalta, mutta joka mahtoi
jotakin erityistä sisältää, koska käden kohdalle maahan ilmestyi pieni
valokehä, kun hän sitä joskus kohotti.

Juokseva läheni nopeasti. Tämä oli varreltaan lyhyempi kuin edellinen,
mutta hänen ruumiinsa oli pehmeäpiirteisempi ja päätään hän piti
enemmän pystyssä. Nurkkauksessa olija riensi nopeasti esiin, he
näkyivät ei ainoastaan tuntevan toisensa, vaan päättäneen kohdatakin
toisiaan, joskaan eivät juuri siinä, missä nyt kohtasivat.

"Ahdasta porttikäytävässä, Udd", sanoi viimeksi tullut hillityllä
äänellä, "nuuskija oli salvata tien, mutta Pyhän Briitan olkoon kiitos,
linnassa on useampia kuin yksi portti... Onko tie selvänä, Udd ...
pääsemmekö tänä yönä perille?"

"Minä luulen niin", kuiskasi Uddiksi kutsuttu, "siellä on istunut
pääskynen koko päivän, kuten näyttää; nyt se on lähtenyt pois, mutta
toinen pääskynen on tullut sijaan ja istuu siellä nyt...!"

"Ja tämä pääskynen on..."

"Se on _hän!_" vastasi Udd, lausuen hyvin omituisella äänenpainolla
sanan: hän.

Oli hetkinen äänettömyyttä, jolloin lyhyempi näytti jotakin miettivän.

"Mitä ajattelet, Udd?" kysyi hän vihdoin, ja silmänsä välähtivät
kamalasti mustan otsan yli vedetyn päähineen alta.

"Minä ajattelen vaan, että aarre näkyy vaativan verta!" vastasi Udd
pitkäveteisesti ja yhdenäänisesti. Sitten he taas olivat vaiti
hetkisen.

"Odottamisesta ei ole suurta hyötyä", sanoi vihdoin toinen miettien,
mutta päättäväisesti, "uusi päivä ja uusi este, aika on kallista ja
Eerik odottaa... Niin, Udd, sen täytyy tapahtua nyt heti ... verta
vuotakoon kuitenkin vasta viime hädässä... Onhan sinulla...?"

"On!" vastasi Udd vetäen vyötäisiltään näkyviin nuoran pään.

Sitten he lähenivät kiireesti ja varmasti Silfverhättania. Suljettuaan
rautaoven takanaan veti Udd kädestään pois liinan, jonka alta ilmestyi
sarvilyhty. Hän antoi lyhdyn toverilleen, irroitti nuoran vyötäisiltään
ja sitten alkoivat he yhdessä astua tornin portaita ylös.

       *       *       *       *       *

Ylhäällä kolmannessa kerrassa istui Niilo Bonpoika kuunnellen tarkasti
pienintäkin rapinaa. Ulkomuurissa olevista kuudesta ampumareiästä
tuli sisään hieman valoa mutta keskihuoneeseen, jossa hän oli, pääsi
sitä niin heikosti, ettei seiniä edes voinut erottaa. Hänen
mielikuvituksensa siirsi seinät yhä etemmäksi, niin että hänestä
lopulta tuntui, kuin olisi hän ollut yksinään kiinteällä kohdalla
suuressa avaruudessa; maa meluineen oli kuin syvällä hänen allaan, ja
tähdet vaelsivat hänen päänsä yli. Vihdoin oli hän istuvinaan tornin
huipulla, jonka ympäri äidinisänsä oli pannut kultaisen kaulaketjunsa.
Hän näki sen hohtavan ja kimaltelevan ja ihmisten katselevan sitä
alhaalta ja yrittävän päästä ylös sitä ottamaan, mutta eivät
onnistuneet.

Sanomaton rauha valtasi silloin hänen mielensä, ja hän oli näkevinään
Engelbrektin ja Tuomas-piispan viittaavan taivaaseen päin, missä tähdet
äänettöminä vaelsivat, ja hänestä tuntui kuin äidinisänsä ja äitinsä
hymyilisivät hänelle ystävällisesti, ja hän ajatteli: mitä sinä teet
taikakoristeella, jos saavutat kaikkivaltiaan avun, sen avun, joka
asetti tähtivyön luomakuntansa koristeeksi! -- ja hänestä näytti, kuin
olisivat nuo rakkaat haamut kuulleet tämän, sillä ne nyökyttivät
päitään ja hymyilivät hyväksyväisesti hänen sydämensä ajatuksille.

Hän oli puolittain unessa, puolittain valveilla. Mutta hän havahtui
aivan hereille kuullessaan erästä ovea suljettavan. Hän nojausi ovea
vastaiseen seinään istuen niiden tikapuitten vieressä, jotka veivät
ylempään käytävään. Hän kumartui eteenpäin kuunnellen. Askeleita kuului
alhaalta, ne tulivat rappuja myöten ylöspäin, ja samalla rupesi
näkymään valon kajastusta, joka yhä lisääntyi, mikäli askeleet
lähenivät.

Äkkiä ilmestyi ovelle tumma varjo, jonka takana eräs käsi piteli
lyhtyä.

Niilo hyppäsi ylös, tirkisti tummaan varjoon, muttei voinut erottaa sen
kasvoja, koska valo tuli takaa. Mutta sen sijaan näki hän tämän selän
takaa kasvot, jotka vilahtivat hänen näkyviinsä niin äkkiä ja niin
selvään, että hän siitä melkein tyrmistyi.

"Mitä tahdotte täältä?" pääsi hänen huuliltaan melkein itsestään, mutta
hän ennätti tuskin sen lausua, kuin ovella oleva varjo heittäytyi hänen
päälleen. Se oli voimakkaampi ja raskaampi häntä, joten hän vaipui
maahan.

Jo ensi hetkenä olivat hänen kätensä ja jalkansa lujasti sidotut, ja
hän makasi suullaan lattialla.

Hän kuuli sitten niiden menevän sanaakaan lausumatta tikapuita myöten
ylös, jolloin alhaalle tuli pimeä. Hetkisen perästä kuuli hän ylhäältä
kitisemistä ikäänkuin kiveä olisi otettu muurista, ja senjälkeen heti
huudon, joka ilmaisi suurta iloa.

"Nyt saadaan nähdä", huusi sama ääni yhdellä hengenvedolla, jolloin
Niilo selvään tunsi sen Bengta-rouvan ääneksi, "nyt saadaan nähdä, kuka
voi Eerikiäni vastustaa, vaikka hän rupeisi tavoittelemaan Pyhän
Eerikin kruunua!"

Sitten vilahti valo taas ja Niilo kuuli heidän astuvan alas. He
seisahtuivat hänen viereensä.

"Minun mielestäni olisi parasta", sanoi karkea ääni, "murskata paikalla
tuon kallo!"

Tähän sanaan ei vastattu mitään, mutta Niilo odotti surmaniskuaan. Sitä
ei kuitenkaan tullut, vaan he läksivät kiirein askelin portaita myöten
alas ja kohta kuuli Niilo rautaovea suljettavan alhaalla.

Tultuaan Silfverhättanin edustalle läksivät he pohjoiseen päin, mutta
kääntyivät pian kaupungin sisään. He olivat juuri päässeet Pyhän Olavin
kohdalle, kun Brodde läheni kiireesti vastaiselta puolen
Silfverhättania.



V.

Eerik Puken pidot.


"Tässä on Ruotsinmaan kaunein neito!" huudahti vanha, harmaapäinen
naispalvelija ihastuneena pyyhkien uhkeata tukkaa kasvoilta, jotka
täydellä syyllä saivat kenen tahansa niin huudahtamaan.

Kaunis neito, jonka kasvoja muutenkin tuntui verhoavan surumielinen
varjo, ei kuitenkaan näyttänyt ottavan armollisesti vastaan näitä
sanoja.

"Älä laske leikkiä, hyvä, rakas Inga-muori!" lausui hän, "tämä aika ei
todellakaan ole leikin ja naurun aika, ja mieluimmin minä olisin
menemättä herra Eerik Puken pitoihin, ellei isäni olisi niin ankarasti
tahtonut meitä jäämään pitoihin asti."

"Kaarlo-ritari tietää kyllä, mitä tahtoo", lausui vanhus taasen
varmasti, "mutta kaikki ei aina käy toivojen mukaan, ja jos tämä asia
menee niinkuin meinataan, niin en minä pyydä kehua ymmärtäväni
ennusmerkkiä. Eivätkö suitset pudonneet aamulla ristiin hevosen eteen,
asemiehen sitä satuloidessa, kun ankara herramme oli lähdössä
ratsastamaan herra Eerik Puken kanssa... Ei, ei, siitä ei tule
mitään... Älkää pelätkö, Kaarina-neiti, siitä ei tule mitään... Teitä
varten on tehty toinen tie, niin olen sanonut ja siinä pysyn."

"Ja tiedätkö sitten niin varmaan, muori kulta, mitä minä siitä
ajattelen?" kysyi neito, miettiväisenä leikkien pitkällä kulta- ja
purppuraompeleisella nauhalla, joka riippui hänen vasemmalla
käsivarrellaan olevasta, samoin tehdystä renkaasta.

"Niin totta kuin olen syntynyt Suuri-Bjurumissa, herra isänne
maatilalla", vastasi vanhus innokkaasti, "niin vakuutan varmasti, ettei
herra Eerik Puke vie teitä koskaan rouvanaan kattonsa alle! Ei, ei ...
antaa vuoden kulua, niin oikea tulee, hän, eikä kukaan muu, ja se on
herra Kaarlo Knuutinpoika... Niin se on, te kaikkein kaunein neiti!"
Tätä sanoessaan suuteli vanhus ihastuksella neidon silkkipehmeätä
tukkaa.

"Sinä haaveilet, Inga-muori, sinä haaveilet", huudahti Kaarina
taivuttaen punastuvia kasvojaan hieman eteenpäin, muka selvittääkseen
erästä solmua kultatupsussa, "marski, joka on rikkain herra
Ruotsinmaassa, ja minä, köyhä tyttö, vähäarvoisen ritarin tytär!"

"Puhukaa noin sitten vasta, kun olette ensin antanut hänelle rukkaset,
neiti rusoposki!"

Vanhus laski hiuskiherän kädestään ja kääntyi katsomaan, ettei
silmäteränsä pitovarusteista vaan mitään olisi unohtunut; samalla hän
mutisi itsekseen puolittain suuttuneena siitä, että sanojansa
epäiltiin:

"Minä en käynyt turhaan Bjurumin ympäri teidän syntymisenne jälkeisenä
jouluyönä, kukkaseni!"

"Mutta jos minä, ritari Kaarlo Orminpojan tytär, voisin estää
sisällistä sotaa ja verenvuodatusta Ruotsin miesten väliltä", lausui
Kaarina nousten ylös ja ristien kätensä keveästi huokaisten, "niin eikö
sekin olisi ylevä asia? Naisten asia on rauhan rakentaminen, eivätkä
kuninkaat yksin tarvitse Margareta Fridkullaa."

Inga-muori katsoi neitoa kummastuneena, ikäänkuin ei voisi oikein
uskoa, mitä kuuli.

"Verenvuodatusta ... rauhan rakentaminen", lausui hän änkyttäen, "kuka
on pannut nuo houreet päähäsi, kaunoiseni, ja kuinka sinä sitä
estäisit, jos niin pahaa olisi tapahtuakseen?"

"Antamalla käteni herra Eerikille, hyvä muoriseni", vastasi Kaarina,
"minä voin hillitä ritarin kiivaan mielen, minä olen kokenut sen, ja
hän tarvitsee uskollisen ystävän paremmin kuin rikas marski, sellaisen
ystävän, joka aina löytää tien hänen sydämeensä."

"Pyhä Jumalan äiti! mitä te puhutte, neiti Kaarina", sanoi eukko,
"annanpa vaikka mitä, niin ne ovat harmaamunkin puheita, joita te niin
innokkaasti kuuntelitte, kun hän puhui herra isänne kanssa."

"Olette oikeassa! Mutta se vanha munkki on viisas ja hurskas mies ja
hyvin perehtynyt kaikkiin asioihin... Hän tosin ehkä pitää Engelbrektiä
suurempana, kuin isäni myöntänee... Hän oli viivoittamassa laivareittiä
Teljessä, jonka Engelbrekt alkoi, kuten olet kuullut..."

"Ja tämä hurskas munkki pani teidän päähänne, kukkaseni, että..."

"Vaiti, vaiti, hyvä muori", keskeytti neito, "hän ei pannut mitään
päähäni, mutta hän ja isäni puhuivat mahtavista herroista, marskista,
Eerik-herrasta ja tuosta urheasta ritarista, herra Broder Sveninpojasta
sekä drotsista, vanhasta Krister Niilonpojasta, ja hän sanoi, että
varmaan syntyy yhteentörmäys mahtavien herrojen välillä, ellei ilmesty
rauhanimpeä, joka osaa tyynnyttää myrskyn... Sanat juurtuivat
sydämeeni, minä tahtoisin tulla rauhanimmeksi Ruotsinmaalle."

Kaunis tyttö vaikeni luoden silmänsä alas, mutta lisäsi äkkiä:

"Mutta kuinka te voitte vietellä minua näin loruamaan, Inga-muori,
ikäänkuin olisin kuninkaan enkä ritari Kaarlo Orminpojan tytär?"

Sitten tarttui hän vanhuksen vyötäisiin, kiepautti häntä ympäri ja
suuteli häntä poskelle.

"Älä nyt henkeä minusta hypitä, tyttöhupakko, vaan tee neuvoni mukaan,
ne tulevat kaikki herra Eerikin pitoihin, juuri samaiset mahtavat ...
voithan sinä tulla rauhanimmeksi, kukkaseni panematta pakkoa sydämesi
tunteille..."

"Mutta sinä et tunne sydäntäni, muori kulta ... ja sinä pysyt hyvänä,
tulkoon herrakseni ja isännäkseni kuka tahansa, sen minä tiedän
paremmin kuin sinä itse, rakas kulta muoriseni!"

Kuinka lieneekään, niin näkyivät rauhanimpihoureet juurtuneen
syvemmälle neidon mieleen, kuin hän tahtoi myöntää, sillä ne eivät
haihtuneet hänen mielestään, ei kotona eikä matkalla pitoihin eikä
vielä pitosalissakaan. Ja kun hän sinne tultuaan ei voinut olla
huomaamatta kaikkien häntä katselevan ja kun hän itsekin tunsi
kauneutensa, vaikkei hän kyllä pitänyt sitä niin suurena kuin
ihastuneet ritarit ja nuorukaiset, niin juolahti hänen mieleensä heti
päätös käyttää valtaansa miessydänten yli lepyttämällä ja yhdistämällä,
mikä oli särkynyttä tai oli särkymäisillään. Ja hän tunsi onnea
ajatellessaan voivansa hiljaisuudessa edistää suurta ja jaloa asiaa, ja
tämä sisäinen rauha kuvastui hänen suurissa, tummansinisissä silmissään
lisäten hänen tavatonta suloaan. Kaunis hän oli käydessään pitosalin
poikki, yllään oli hänellä sininen silkkihame ja vyötäisillään
koruommeltu, helmillä koristettu vyö, joka ajan tavan mukaan riippui
lantioilla.

Herra Eerik Puken huoneet olivat täpötäynnä vieraita, ritaria ja
asemiehiä sekä ylhäisten ritarien rouvia ja neitosia. Oli hyvinkin
tavallista että Tukholmassa pidettiin pitoja koko linnan piirityksen
ajan. Rikas marski, herra Kaarlo Knuutinpoika, oli koko tämän ajan,
varsinkin valtakunnan päämieheksi tultuaan, pitänyt melkein vapaata
pöytää talossaan. Se oli vetänyt montakin hänen puolelleen, joten hänen
talonsa tuli ensin juominki-ilojen ja leikkien ja sitten vakavampain
asiain keskukseksi. Hänen rouvansa, Briita Turentyttären (Bjelken)
kuoltua toukokuun alussa oli "valtakunnan pöytä" -- kuten riimikronikka
kertoo -- tosin jonkunverran supistunut, mutta keväällä alkoivatkin
kuninkaan miesten ja valtaherrain kokoukset ja keskustelut.

Nyt oli Vadstenan kokouksen ja siellä tehdyn päätöksen jälkeen aselevon
aika, joten huvit ja ilot pääsivät taas suurempaan vauhtiin. Mutta itse
piirittämiselle oli tämä aselepo varsin haitallinen, sillä se esti
linnan antaumista, joka muuten olisi epäilemättä tapahtunut; siellä
vallitsi nimittäin sellainen nälänhätä ja siitä syntyneet taudit, että
suurin osa miehistöä kävi sauvojen varassa, ja 133 oli kuollut ja
haudattu etulinnaan. Tämä sai Eerik Puken kiihkoon, samoin kuin Örebron
linnan anastaminenkin, ja hän ajatteli itsekseen, että marski oli
tehnyt kaiken tämän juonitellakseen valtakunnan johdon itselleen. Hänen
kiihkoisa ja intohimoinen luonteensa kuohui tästä, ja hän oli jo useita
kertoja, vaikka marski pitikin persoonallisella etevämmyydellään ja
sillä, että tarkoin tunsi vastustajansa luonteen, häntä tilapäisesti
vaikutusvallassaan, ryhtynyt kirjoittamaan taisteluvaatimusta
puolustaakseen asiaansa julkitaistelussa. Hän oli aina valmis
tarttumaan miekan kahvaan, ja niin mielellään kuin hän sallikin
Engelbrektin kaltaisen miehen johtaa itseään, yhtä mahdoton oli hänen
taipua kenenkään muun tahtoa noudattamaan. Jos hän näki vilaukseltakaan
merkkiä siitä, että marski pyrki valtaan, niin sai se herra Eerikin
tuliin ja tauloihin, niin ettei hän muistanut muuta kuin suuttumustaan.

Valloitettuaan Nyköpingin tarvitsi marski kaiken vaikutusvaltansa
kuumaveriseen, mutta siltä ritarilliseen Eerik-herraan, lauhduttaakseen
hänen kiukkunsa ja epäluulonsa. Kun marski sitten, tultuaan Vadstenasta
Tukholmaan, kutsui luokseen herra Eerik Niilonpojan (Gyllenstjernan) ja
ilmoitti hänelle aselevon päätöksen, ja kun hän senjälkeen otti
luokseen Engelbrektin miehet, jotka antoivat Örebron linnan hänen
käsiinsä, niin ei hän olisi enää voinut millään hillitä Eerik Pukea,
ellei olisi aivan odottamatta saanut liittolaisekseen vanhaa drotsia,
herra Krister Niilonpoikaa, joka tuli pian Vadstenan kokouksen jälkeen
kotiin Suomesta, seurassaan Turun piispa Maunu Olavinpoika (Tavast).
Tämä ei tosin mitenkään muuttanut ritarin päätöstä, mutta se sai hänen
siirtämään tuonnemmaksi sen toimeen panemisen, koska hän ymmärsi
tarvitsevansa suurempia voimia näitten herrain vastustamiseksi ja koska
hänen täytyi asettua tarkemmin harkitsemaan nyt syntyneitä uusia
olosuhteita. Vielä oli eräs seikka, jota Engelbrektin ystävä ei voinut
olla huomioon ottamatta; hän ymmärsi, että jos hän pakottaisi marskin
liittymään drotsiin, joka tiettiin kuningas Eerikin ystäväksi, niin
olisi kuninkaan helpompi saada valtakunta taasen haltuunsa.

Silloin lähtivät valitut neuvosherrat Kalmarin kokoukseen, ja marski
käytti taitavasti siten syntynyttä väliaikaa sovittaakseen
mahdollisuuden mukaan välejään herra Eerik Puken kanssa. Ja sellainen
oli Eerik-herra, että hän otti kuunnellakseen puheita sovinnosta
Ruotsin miesten kesken toteuttaakseen Engelbrektin aikeita; hän piti
väliin varsin luonnollisenakin, että Kaarlo koki vetää Engelbrektin
ystäviä puolelleen. Siinä käytti Kaarlo paljon erästä hyvää keinoa, hän
lupaili ystävilleen suuria läänityksiä, joille joka ruotsalainen oli
tähän aikaan sangen perso. Suuren läänityksen, liiatenkin linnaläänin
toivo, oli sellainen houkutin, ettei Eerik Pukekaan voinut sitä
vastustaa, ainakaan niinkauvan kuin uskoi Kaarlon puheita siitä, että
hän aikoi kulkea Engelbrektin teitä ja vapauttaa valtakunnan
muukalaisten sorrosta.

Tällä kannalla olivat asiat, silloinkuin Eerik kutsui pitoihinsa sekä
marskin että hänen Tukholmassa olevat ystävänsä.

Pitotalo oli iloa ja hilpeyttä täynnä, kun Kaarlo Orminpoika ja hänen
rouvansa, Ingeborg Pentintytär, sekä tyttärensä, Kaarina-neiti astuivat
sisään. Eerik-herra tuli kohteliaasti tervehtien heitä vastaan iloa ja
ystävällisyyttä loistaen. Pöytä oli katettu, odotettiin vaan marskia,
ennenkuin aterialle istuttiin.

Seura odotteli pakinoiden marskin tuloa, mutta kotvasen kuluttua toi
eräs hänen miehiään herra Eerikille sanan, ettei marski voinut tulla
ennenkuin myöhemmin, mutta ettei Eerik-herra antaisi hänen viipymisensä
mitenkään häiritä muita vieraita.

Kaarina, joka aikeessaan pysyen piti koko illan Eerik-herraa
näkyvissään, huomasi värin hänen kasvoillaan muuttuvan, marskin sanoman
saatuaan. Sitten hän kääntyi takanaan seisovaan pitkään, tummapukuiseen
ritariin ja vaihtoi hänen kanssaan silmäyksen, joka ei neitoa
miellyttänyt. Miehet olivat lähellä häntä, joten hän kuuli heidän joka
sanansa, vaikka hänen siitä syystä täytyi olla vastaamatta useihin
ympärillä olevain neitojen kysymyksiin, mikä taasen sai useamman kuin
yhden huulille salamyhkäisen hymyn sekä vahvisti monen arvelun siitä,
että Kaarinasta tulisi Eerik-herran rouva. Hänen käytöstänsä pidettiin
siis aivan luonnollisena, koska sydämensä lemmitty seisoi vieressä.
Nuoret tyttöset jatkoivat vilkasta puheluaan ja tyytyivät kaikille
rakkaan Kaarinan vastaväitteisiin.

"Tiedättekö", kysyi tumma ritari puoliääneen, "kuka on marskia
estämässä teidän luoksenne tulemasta, herra Eerik? Se on Herman
Berman!"

Tämä nimi vaikutti merkillisen tyynnyttävästi Eerik-herraan, se päästi
hänet kaikista epäluuloista. Hän vastasi ritarille:

"Se mies viivyttäköön marskia niinkauan kuin haluaa ... rehellisempää
ja uskollisempaa sydäntä tuskin oli Engelbrektin rinnalla..."

"Mutta saatte nähdä, että Hermanista tulee marskin mies!"

"No, mitäs siitä, Broder Sveninpoika ... jos marski pysyy sanassaan,
niin tulemme kait hänen miehikseen vähän joka mies!"

"Se saatanee nähdä", vastasi Broder Sveninpoika, "nyt Söderköpingin
kokouksessa, jonka valtakunnan jalot herrat päättivät Kalmarissa panna
toimeen kuninkaan kanssa Mikonmessun aikana ... silloin saatanee nähdä
pysyykö marski sanassaan, vai ei. Kaksi mahdollisuutta on. Kuningas
joko tulee, mikä olisikin parasta, sillä silloin alkaisi vanha tanssi
uudelleen, ja silloin olisimme me, te ja minä, herra Eerik, ainoat,
jotka tohtisimme voimakkaasti heiluttaa miekkaa Engelbrektin esimerkin
mukaan, sillä saatte pitää varmana, että marski väistyisi silloin kuin
kettu koirajoukon edestä. Tämä on toinen mahdollisuus. Toinen ja
todennäköisempi on se, ettei kuningas tule, ja mitä siitä seuraa?"

"Mitä siitä seuraa?" toisti Eerik hajamielisesti, katsellen
palvelijoita, jotka kantoivat ruoan sisään suurissa vadeissa.

"Siitä seuraa se, että marski valtaa kaikki linnat, ja silloin on juuri
hän, eikä kukaan muu, Ruotsinmaan herra."

"Hyvän miekkani kautta", huudahti Eerik, mutta hillitsi itsensä, kun
tyyniluontoisempi Broder Sveninpoika tarttui hänen käsivarteensa.

"Hiljaa, hiljaa, Eerik Puke", lausui hän, "olkaa varuillanne ...
pitojen päätyttyä keskustelemme tästä enemmän. Tyynnyttääkseni teitä
tahdon vaan sanoa: rahvas on meidän, ja etupäässä juuri teidän... Ilman
teitä ei yksikään talonpoika yhdy Kaarlo-herraan, ja teidän ei tarvitse
kuin polkaista jalkaanne, niin on sotajoukko koolla."

Eerik ei unhottanut isäntävelvollisuuksiaan; hän riensi pitämään
vieraistaan huolta, ja aterian kestäessä ei voinut huomata hänen mitään
muuta ajattelevan kuin hetken rattoisuutta. Hän haasteli ja laski
leikkiä kohteliaasti ylhäisten rouvain ja ritarien kanssa, maljat
kiersivät ahkerasti pöytää, ja sukkelat palvelijat juoksivat
edestakaisin pöytäin ja ruokahuoneitten väliä.

Pöydästä noustuaan vetäytyivät useimmat vieraat sisähuoneisiin, saliin
jäi vain joitakuita -- niiden joukossa neiti Kaarina Kaarlontytärkin.
Hän jäi ikäänkuin sattumalta seisomaan sille ovelle, josta naiset
olivat vastikään menneet ja josta Eerik tuli samassa.

"Jos minä olisin nyt toimittanut tanssit, neiti Kaarina", sanoi Eerik
katsellen hänen hymyileviä, ihania kasvoja, "niin olisin kentiesi
saanut tanssia teidän kanssanne ensi tanssin!"

"Kuka tietää, ankara ritari", vastasi Kaarina leikkisästi, "olisitteko
todella niin halukas tanssimaan ensi tanssin minun kanssani?"

"Paljon, paljon ennemmin, neiti Kaarina, tekisin sen kuin voittaisin
palkinnon turnajaisissa kenenkään muun ihanan immen kädestä Ruotsin
valtakunnassa!" vastasi Eerik tulisesti.

"Nyt osasitte oikeaan, herra Eerik", hymyili Kaarina, "koko elämä on
turnausta, ja sekin tanssi tullee voiton palkinnoksi."

"Ja voittaakseni sen palkinnon olen valmis ajamaan kuoliaaksi parhaan
hevoseni, jos te niin tahdotte, arvoisa neiti!"

"Ritarit voivat leikillä luvata paljon...!"

"Niin kyllä, neiti Kaarina", keskeytti Eerik äkkiä vakavaksi käyden,
"ritari voi todella, kuten sanotte, luvata paljon leikillä, mutta jos
nyt sanoisin, etten laske leikkiä... Niin aionkin nyt teille sanoa,
minä olen aikaisesta nuoruudestani asti ollut melkein yksinäni
maailmassa, että tuskin tiedän, mitä leikki on, kun on kysymys
ylhäisestä neidosta ... mutta minä luulen, että jos minulla olisi ollut
uskollinen ystävä, jolle olisin aina voinut sydämeni avata, niin olisi
paljon ollut toisin, ja paljon nykyistä muuttuisi toiseksi..."

Ritari puhui liikutetulla äänellä, ja selvää oli, mitä hänen huuliltaan
oli tulemaisillaan. Mutta Kaarina-neiti joko ei tahtonut päästää asiaa
siihen asti, tai ei hän pitänyt hetkeä siihen soveliaana, hän osasi
naisellisella hienoudella johtaa keskustelun toisaalle.

"Voitteko te niin noudattaa hyvän ystävänne neuvoa, ritari Eerik",
sanoi hän katsoen häneen niin lämpimästi ja ystävällisesti kuin
rakkaaseen veljeensä. "Minä näin tänä yönä unta, joka sanoo aivan
toista."

"Mitä unenne sanoo, neiti Kaarina?" kysyi Eerik innokkaasti, "jos se
sanoo muuta, kuin mitä itse sanon, niin se ei puhu totta!"

"Minä uneksin meneväni haukka kädessä metsästämään isäni metsään
Bjurumissa", vastasi Kaarina huomioon ottamatta ritarin viimeisiä
sanoja, "haukkani oli komea lintu, niin vankkasiipinen ja
terävänokkainen, ettei sen vertaista ollut missään. Ratsastettuani
kotvasen laskin sen vapaaksi ja päästin sen lentämään, ja se kohtasi
toisen haukan, jonka kanssa se rupesi kiivaasti tappelemaan. Minä
huusin takaisin haukkaani, mutta se ei kuullut..."

"Huonosti harjoitettu, neiti Kaarina", lausui Eerik iloisesti,
"huonosti harjoitettu, teidän kesyttäjänne ei tuntenut tehtäväänsä ...
minä annan teille haukan ... jos suotte sen ilon minulle ... haukan,
jonka vertaa saatte hakea seitsemän kuninkaan valtakunnasta!"

"Unessani olin pitävinäni juuri teidän haukkaanne, herra Eerik."

Loistavin katsein tarttui Eerik hänen käteensä, eikä hän vetänyt sitä
pois.

"Ja kuinka päättyi haukkain taistelu, neiti Kaarina ... voittiko minun
haukkani lähdettyään teidän kädeltänne?"

"Jos se olisi totellut huutojani, olisi se varmaan voittanut", vastasi
neito, "nyt se ei niitä kuullut, ja senvuoksi..."

"Se putosi kuolleena maahan?" kysyi Eerik niin totisena, kuin olisivat
keskustelleet todellisuudesta eikä unennäöstä.

"Se putosi kuolleena maahan", toisti Kaarina, "ja toinen haukka lensi
pois saaliineen, joka oli kärpännahkamantteli, päällään kolme
kruunua..."

Uni näkyi vaikuttavan valtavasti Eerikiin. Hän kääntyi pois painaen
toista kättään otsaansa vasten, ja toisella hän piti Kaarinan kättä
puristaen sitä kiivaasti. Sitten katsahti hän äkkiä ylöspäin ja
silmänsä liekehtivät.

"No, pudotkoon sitten kuolleena maahan, neiti Kaarina", sanoi hän, ääni
omituisesti värähdellen, "niiden kolmen kruunun tähden vaan ... sitä
ennen ei kukaan saa niitä saaliikseen. Ei ... ei kukaan! kuuletteko,
neiti Kaarina."

"Näettehän nyt, herra Eerik ... vähän te välittäisitte minun
sanoistani, vaikka ne ovat ystävän sanoja!"

Eerik katsoi taas häneen, ja salamat hänen silmissään sulivat, hänen
sydämestään loisti nyt tällä hetkellä lapsensielu.

"Näennäinen ryöstö voi usein muuttua pelastukseksi", jatkoi neito, "ja
minä tiedän varmaan, herra Eerik -- olen usein kuullut teidän isäni
kanssa puhuvan -- että te tahdotte niinkuin hänkin ja jokainen ritari,
kuolla niiden kolmen kruunun edestä."

"Niin, niin, arvoisa neiti", lausui Eerik juhlallisesti kättään
kohottaen, "se on palava rukoukseni Jumalan äidille ja Pyhälle
Eerikille, ja ne vievät rukoukseni kaikkivaltiaan istuimen eteen, se on
varma toivoni!"

Mutta Kaarina tarttui hänen käteensä sulkien sen omiinsa, ja sanomaton
ilon loiste syttyi hänen ihaniin silmiinsä. Hän oli nyt todellinen,
vastustamaton rauhanimpi. Samoinkuin Hagbard, joka oli katkonut
sankariraivossaan vahvimmatkin rautakahleet, salli sitoa itsensä
armaansa, Signen hiuskarvalla, samoin sitoivat kauniin Kaarinan katseet
ja sanat kiihkeän ja vallattoman Eerik Puken.

Samassa näkyi ulko-oven kynnyksellä korkea, ritarillinen vartalo. Se
oli marski, jonka katse heti kiintyi Eerik-herraan ja kauniiseen
Kaarinaan, ja hänen kauneille piirteilleen kohosi äkkiä puna, kun hän
huomasi neidon niin tulisesti tarttuvan Eerikin käteen. Kumpikaan
näistä ei huomannut tulijaa eikä salissa sattunut olemaan ketään
muutakaan, joka olisi voinut huomauttaa isännälle pitojen
huomattavimman vieraan tuloa. Tämä ei ehkä olisi ollut siitä aivan
mielissäänkään, sillä hän näytti haluavan katseellaan imeä neidon joka
piirteen, ja korvillaan kuunnella pienintäkin sanaa hänen huuliltaan.

"Teillä on suora ja uskollinen sydän, herra Eerik", sanoi Kaarina,
"lupaatteko minulle, että kuuntelette minun neuvoani, ennenkuin teette
tärkeimmän päätöksenne, ettekä tee kuten haukkanne teki unessani ...
lupaatteko sen ritarisanallanne!"

"Tässä on käteni siitä", vastasi Eerik tulisesti, "ja vielä varmuudeksi
annan", hän otti nopeasti sormuksen antaen sen neidolle, "annan teille
tämän sormuksen, ja jos joskus katsoisitte minun unhottaneen
lupaukseni, niin lähettäkää minulle tämä sormus ... silloin en ota
askeltakaan ennenkuin olen puhunut teidän kanssanne ... sen lupaan
kristillisenä ritarina kaiken kautta, mikä on minulle pyhää ja
rakasta."

Nyt astui marski esiin, ja vielä käydessään Eerikiä kohden, joka riensi
kohteliaasti häntä vastaan, katseli hän Kaarinaa, joka tuli ensin
hohtavan punaiseksi ja sitten lumivalkeaksi.

"Sydämen pohjasta tervetullut", lausui Eerik, tarttuen marskin käteen,
"voin tuskin odottaa teidän saapuvan pitoihini."

"Tärkeät asiat", vastasi marski kartellen ja tervehtäen samassa kylmän
kohteliaasti Kaarinaa, joka vastasi hänen tervehdykseensä tavallisella
iloisella hymyllään, vaikka terävämpi silmä, kuten marskin ehkä tällä
kertaa, olisi kenties huomannut hänen ryhtinsä hiukan kankeaksi, ehkäpä
kylmäksikin.

Eerik oli pelkkää ystävällisyyttä ja iloisuutta. Sen lienee vaikuttanut
keskustelu Kaarina-neidon kanssa ja, kuten hän ainakin luuli, varma
tieto neidon tunteista häntä kohtaan, tahi oli hänellä aivan täysi
valta itsensä ylitse tällä hetkellä, jolloin yleinen hilpeys oli siinä
hyväksi avuksi, pää-asia on vaan, että hän oli marskia kohtaan todella
huomaavainen, ja hänen luontainen avomielisyytensä teki hänen
ystävällisyytensä vastustamattomaksi, vieläpä ihastuttavaksikin.

Marski, joka aina osasi hallita itseään, ei jäänyt kylmäksi isäntänsä
ystävällisyydelle, vaan näkyi kokonaan unhottaneen sen ikävän
vaikutuksen, jonka Eerikin ja Kaarinan välinen kohtaus oli tehnyt
häneen alussa.

Monet vieraista tulivat taas saliin kuultuaan marskin saapuneen. He
auttoivat isäntää pitämään seuraa hänelle, kun hän istui pöytään
palvelijain kiireesti kantaessa ruokaa takaisin ja kaataessa viiniä
pöydällä oleviin suuriin hopeamaljoihin. Iloinen ja vilkas keskustelu
pääsi pian vauhtiin, ja tuon tuostakin joi isäntä maljan marskin
kunniaksi.

"Minulle on sydämestäni rakasta", lausui marski vihdoin katsoen
leppeästi Eerikiin, "näin ystävyydessä juoda maljan viiniä teidän
pöydässänne, herra Eerik, ei kauvan sitten odotin teiltä aivan toista!"

"En minäkään luullut sen hetken pian koittavan", vastasi Eerik,
"jolloin me juomme ystävänmaljoja yhdessä. Mutta kun ajattelen, kuinka
tärkeätä on Ruotsin miesten vetää yhtä köyttä, niin olen antanut
vanhain vihain mennä, ja se olkoon tästä aikain kerrassaan unhotettu."

"Te olette oikeassa ... ajat vaativat yhteisvoimia, ja jos me olemme
yhtä puolta, niin ei muukalaisten mielivalta enää pääse Ruotsin maata
ja kansaa vallitsemaan, ja sen asian vuoksi minä tyhjennän tämän maljan
pohjaan!"

Herrat kilistivät maljojaan, mutta sivulta pöytää, aivan läheltä kuului
muutamia sanoja, jotka saivat heidän kumpaisenkin katsahtamaan
sinnepäin. Siellä puheli muuan tummansiniseen samettiviittaan puettu,
pitkä ritari erään hengellisen miehen kanssa, jonka ulkomuoto muistutti
lukukamarin hiljaista työntekijää. Ritarin piirteet olivat ankarat,
melkein synkät, mutta vaikea oli sentään sanoa, olivatko hänen
lausumansa sanat tarkoitetut maljojaan kilistäväin herrain kuultaviksi,
vai johtuiko se keskustelusta, että hän ne lausui erityisellä painolla.

"Käyskennelkööt ne aina tulikuumia rautoja pitkin, joilla on sutten
kavala mieli", oli ritari lausunut, mutta näytti muuten innokkaasti
kuuntelevan oppineen papin oikaisua ja selitystä. Eerik ja marskikin
saivat kuulla, kuinka ritarin olisi tullut sanoa, koska siinä vanhassa
laulussa, jota lause tarkoitti, oli niin ja niin.

"Minä en ole koskaan tiennyt, että te, Broder Sveninpoika", sanoi Eerik
nauraen, "olette niin perehtynyt papillisiinkin asioihin!"

"Syviä totuuksia on vanhoissa lauluissa", vastasi Broder Sveninpoika,
"ja minä toivoisin, että tekin, Eerik, tuntisitte joitakuita niistä.
Samassa laulussa on toinen kohta tällainen, että 'älä usko vihamiehen
kauniita...'"

"Ei, ei, ankara ritari", yskäisi pappi kumartaen kunnioittavasti
marskille, "te panette sanat väärään järjestykseen ... näin ne värsyt
kuuluvat:

    "Vihamiehiisi
    Et sä luottaa mahda,
    Ehkä ne kauniist' haastaa...

"niin se on, juuri niin ... vihamiehiisi, jaa-a, parasta on hillitä
kieltänsä ... niin, hyvä on ottaa oppia muitten erehdyksestä."

Oppinut näkyi olevan halukas pitämään oikean esitelmän tämän vanhan
"Aurinkolaulun" värssyn johdosta, eikä tummalla ritarilla tuntunut
olevan mitään sitä vastaan. Mutta tämä ei ollut ensinkään Eerik-herran
mieleen, hän oli niin hilpeällä tuulella, ettei vähääkään älynnyt
sanain alla piilevää merkitystä, vaikka oppineen alottaman
esitelmänkin olisi jo pitänyt saada häntä huomaamaan, että tässä oli
sivutarkoituksia.

"Ei, ei, hurskas herra", huusi hän, "ei tuo saarna sovi nyt tänne
pelkkien ystäväin keskelle. Hei, Broder Sveninpoika, ottakaa malja
viiniä ... teidän onneksenne, marski Kaarlo."

Ja Eerik-herra joi, synkkä ritari joi myöskin, ja marski vastasi
ystävälliseen maljaan; keskeytynyt puhelu vilkastui taas, ja Eerik oli
pelkkää avomielisyyttä, kuten hänen tapansa oli juominkitiloissa.

"Niin", lausui marski, "minulle on rakkaampaa, kuin voin sanoa, että te
puhutte ystävyyden sanoja, Eerik Puke... Te olette sentään ollut pahin
vihamieheni, sen olen kokenut sekä teiltä itseltänne että muilta
kuullut..."

"En tahdo sitä kieltää", vastasi Eerik laskien raskaan kätensä
pöydälle, "tiedäppä, Kaarlo, ettei Tukholman ja Kalmarin välillä ole
sitä haukea, jolle olisi enemmän koukkuja laskettu, kuin minä olen
laskenut sinulle!"

Marski ei tuntunut olevan selvillä, kuinka käsittäisi isäntänsä, tosin
avomielisen, mutta varomattoman lauseen. Hän siirsi katseensa Eerikistä
hopeavatiin, jolla viinimaljansa seisoi, ja veljellinen hymy oli
jäähtymäisillään hänen huuliltaan. Mutta ennenkuin hän vastasi, päästi
hänet pulasta sisähuoneista tuleva sisarensa, rouva Margareta
Knuutintytär, joka oli herra Niilo Steninpojan (Natt och Dagin) kanssa
naimisissa. Hän kuuli Eerikin viime sanat ja löi kämmenensä yhteen
huudahtaen enempää arvelematta:

"Jumala antakoon teille tuollaiset sanat anteeksi, herra Eerik! Olen
usein nähnyt teidän istuvan veljeni pöydässä, ja usein juovan hänen
oluttaan, ja syövän hänen leipäänsä, mutten koskaan odottanut teiltä
tuota!"

Tuikean rouvan sanat olivat kuin tulta tappuroihin. Eerikin posket
hehkuivat, hän nousi puoleksi seisoalleen antaakseen samalla mitalla
takaisin ja näyttääkseen, että kavaluutta harjoittaa muut, vaan ei hän,
mutta samassa näki hän sen huoneen ovella, josta Margareta oli tullut,
olennon, joka sai hänen paikalla malttamaan mielensä. Kaarina-neiti
seisoi siellä suloisena ja lempeänä kuin tähti ukkospilvien välillä
myrsky-yönä.

Marskikin oli ehtinyt tyyntyä sekä muistaa, että Eerik Puken ystävyys
oli hänelle nykyisin siksi arvokas, ettei sitä kannattanut pilata
huomauttamalla jo menneitä asioita, ja myöskin että nyt oli
vaarallisempaa kuin koskaan saada hänet vihamiehekseen. Hän sivuutti
ikävyyden senvuoksi johtamalla keskustelun toisaalle, joten kaikki kävi
kuin ennenkin poislähtöön asti.

"Minä ratsastan huomenna Nyköpingiin", lausui marski hyvästellessään,
"ja viivyn siellä Söderköpingin kokoukseen asti. Arvatakseni aiotte
tekin sinne, herra Eerik, minä odotan siis teitä Nyköpingin linnassa,
niin voimme lähteä sieltä yhdessä kokoukseen!"

"Sen matkan tahdon ratsastaa kanssanne, marski", vastasi Eerik, jonka
helposti ärtyvä mieli ei vielä ollut aivan leppynyt äskeisen puuskan
jälkeen, "mutta sen sanon sinulle, ettet päästä vainukoiriasi irralle,
sillä silloin minä suoraan sanoen, jos tapaan niitä, isken kuonolle
että sen muistavatkin."

Hän lausui tämän leikkisällä äänellä, mutta asia oli itsestään ikävä.
Eerik-herra oli nimittäin jo paljoa aikaisemmin valittanut neuvostossa
sitä, että marski vietteli miestensä avulla Eerikin miehiä puolelleen.
Marski oli sitten vastannut, ettei hän tiennyt siitä mitään, ja jos
asiassa oli siis perää, niin vastatkoot hänen miehensä siitä, ja
senvuoksi oli Eerik vaatinut marskia kaksintaisteluun. Tämä oli ottanut
vastaan hansikkaan, mutta oli vaatinut asiaa lykättäväksi, kunnes
Tukholman linna oli valloitettu, ja tähän ei Eerikin sopinut olla
suostumatta. Eerikin sana voi siis tarkoittaa hyvinkin totta, miten
leikkisellä äänellä hän sen lausuikin.

"Minä annan tähän saman vastauksen", vastasi marski myöskin
leikkisästi, "kuin silloin annoin mustaveljesten luostarituvassa, herra
Eerik!"

"Siihen minä tyydynkin", vastasi Eerik, "mutta tietäkää kuitenkin, että
muutamat sanovat teidän iskevän, kun minä uhkaan."

"Minä tiedän kyllä", vastasi marski, "että muutamat tahtovat kylvää
eripuraisuutta minun ja teidän välillenne ... mutta varmaa on, ettei se
ole minun syyni, jos ne kylvökset kantavat hedelmiä ... minä luotan
teidän ystävyyteenne. Eerik Puke!"

"Te voittekin täydellisesti luottaa, Kaarlo, te muistanette ne sanat,
jotka lausuin teille viimeksi Örebron kirkossa!"

Marski kääntyi ovelle väkinäisesti hymyillen. Siellä seisoi synkkä
ritari tummansinisessä viitassaan, ja hänen katseensa näkyi haluavan
lävistää Kaarlon, mutta hänen korkealla otsallaan oli miehevä tyyneys.
Marski katsoi häntä silmiin sivu kulkeissaan sekä lausui:

"Me emme ole vaihettaneet monta sanaa tänä iltana, ritari! Te menette
myöskin Söderköpingiin?"

"Minä menen sinne!" vastasi Broder Sveninpoika kasvojaan hiukkaakaan
värähyttämättä.



IX.

Söderköpingissä.


Oli synkkä, kolkko syysilta. Taivas oli raskaitten pilvien peitossa, ja
kylävuono kohoili levottomasti päästellen kumeita huokauksia rantaa
kohden, ikäänkuin tuskissaan aavistaen myrskyn tuloa, josta oli jo
nähty enteitä. Sade rapisi Nyköpingin linnan ikkunoihin, ja tuuliviirit
vinkuivat edestakaisin. Linnan takana olevassa kaupungissa rupesivat
tulet toinen toisensa perään sammumaan, ja sen asukkaat alkoivat päivän
vaivoista väsyneinä mennä levolle. Linnassakin vallitsi hiljaisuus.
Ainoastaan porttitornista kuului silloin tällöin vartiomiehen raskaita
askelia tahi joku katkonainen sana vartion muuttuessa.

Mutta linnassa istui muutamassa lahdelle antavassa huoneessa kaksi
miestä keskustelussa, ja kasvonilmeistä päättäen oli keskustelu
tärkeäkin. Ne olivat marski Kaarlo Knuutinpoika ja Nyköpingin
linnanhaltija, Juhana Kaarlonpoika (Färla).

"Drotsi on tullut Kalmarista", lopetti jälkimmäinen lauseensa -- "Turun
piispa Maunu ja monet muut herrat, sekä tanskalaiset ovat myöskin
tulleet. Ne neuvottelevat Djurnäsissä, ja drotsilla on ylin ääni
joukossa... Hän lienee tullut siihen päätökseen, että kuninkaan tahdon
alle alistuminen on hänelle ainoa keino pysyäkseen mahtavimpana miehenä
valtakunnassa. Senvuoksi seuraavat tanskalaiset herrat häntä niin
halukkaasti, ja sen saatte nähdä, että kun kuninkaan tultua ruvetaan
Kalmarin sopimusta toteuttamaan, niin jaetaan linnaläänit aivan drotsin
tahdon mukaan ... minä luulen, että tekin saatte hyvin katsella, mitkä
läänit tulevat teidän käskynne alaisiksi."

Marski istui syviin ajatuksiin vaipuneena, ja hänen tummat
kulmakarvansa synkistyivät yhäti Juhana-herran kertoessa. Mutta muuten
istui hän aivan hiljaa nojaten päätään vasenta kättään vasten.
Kyynäspää lepäsi pöydällä, jota peitti punainen verho, ja oikea kätensä
oli oikealla polvella, jonka hän oli asettanut vasemman yli. Vaitioloa
kesti vielä kauvan Juhana Kaarlonpojan lopetettua, mutta yhtäkkiä kysyi
marski:

"Tiedättekö, ovatko kuninkaan linnanvoudit tulleet ja ovatko nuo jalot
herrat olleet heidän kanssaan tekemisissä?"

"Henrik Klaunpoika Turusta ja Mathias von Kolen Elfsborgista", vastasi
Juhana, "olivat tulleet minun kertojani lähtiessä kaupungista, mutta
sitä hän ei tiennyt, oliko drotsi keskustellut heidän kanssaan. Mutta
minusta on tässä nyt kylliksi, mitä olen kertonut ... drotsi ei ole
leppeä teitä kohtaan ja vielä vähemmin leppeä hän on herra Eerik Pukea
kohtaan... Jos hän uskaltaa mennä sinne, niin..."

"Uskaltaa?" toisti Kaarlo-herra hieman hymyillen.

"Lienette oikeassa", jatkoi Juhana, "sitä sanaa ei todellakaan sovi
hänestä käyttää, mutta jos hän tulee sinne, niin, niin saanee hän sen
maksaa hengellään, ja sitten luulee kai drotsi saavansa teidätkin
masennetuksi... Te olette niinmuodoin karhun ja ketun välillä, herra
Kaarlo, mutta minusta näyttää, että kettu on teille karhua
vaarallisempi."

"Mutta heidän ei ole niinkään helppo pyytää karhua ansaansa... Jos
kuningas tulee, ja nuo aikeet viedään perille, ja jos herra Kristeristä
tulee valtakunnan mahtavin mies, niin silloin taitaa täällä syntyä
sellainen peli, jota Krister-herra ei aivan helposti unhottane... Jos
kuningas taas ei tule ... no niin, silloin saamme nähdä, mitkä neuvot
silloin ovat parhaita ... mutta kummassakin tapauksessa karhu pelastuu,
ja minun toimestani!"

Juhana-herra katsoi kummissaan marskia, eikä voinut olla kysymättä,
oliko nyttemmin ystävyys syntynyt hänen ja Eerik Puken välille, ja mikä
oli saanut aikaan tämän merkillisen ja ilahuttavan seikan. Marski antoi
karttelevan vastauksen, johon Juhana lisäsi katsovansa asiaa
ilahuttavaksi, koska Eerik-herran puolella oli rahvas, joka seuraisi
häntä, jos julki taistelu syttyisi marskin ja drotsin välillä. Kaarlo
nyökäytti myöntyväisesti, mutta ei näyttänyt haluavan siitä sen enempää
keskustella, jonka vuoksi Juhana-herra toivotti hyvää yötä ja läksi.

Tuli hirvittävä yö, myrsky riehui, ulvoi ja pauhasi linnanmuureja
vastaan, ikäänkuin olisi mielinyt syöstä kumoon koko valtavan
rakennuksen. Pöydällä palavan vahakynttilän liekki häälyi ja heilui,
vaikka pöytä oli hyvän matkaa ikkunalta, ja leikkaeltu seinälaudoitus
natisi pahoin.

Mutta marski ei huomannut myrskyn ulvontaa ulkona eikä sen vaikutuksia
huoneessa; hän käveli edestakaisin huoneessa kädet selän takana;
silloin tällöin hän pysähtyi ja lausui sanasen, mutta jatkoi taas
kävelyään.

Vasta puoliyön jälkeen sammui kynttilä hänen huoneestaan.

Samaan aikaan heittivät pilvenkorkuiset laineet erään laivan
Södermanlannin saaria vasten. Se oli kuin jättiläiskistu, jota aalto
heitteli toiselle, kunnes se vihdoin aivan avutonna törmäsi kallioita
vasten. Yli myrskyn kuului silloin kauhea huuto, sitten kamala ryske,
ikäänkuin tuo suunnaton ruumisarkku olisi murskautunut vielä suurempain
jättiläisleukain välissä. Ankara aalto kohosi ikäänkuin katselemaan
tätä kamalaa hävitystä sekä valahti kallioille ja niiden saaliille
sanomattomalla raivolla ja vimmalla, ja sitten oli kaikki kuin
ennenkin. Aalto ajoi aaltoa, ne kohosivat korkeuteen ja katselivat
kiukusta vaahdoten, eikö ehkä jotakin ollut jäänyt niitä varten, sekä
vajosivat taasen syvyyteen vetäen muassaan lankun, laivan raa'an tai
ihmisruumiin. Mutta vajonneen aallon sijaan tuli taasen uusi, ja jos
jossakin näkyi mies taistelevan elämästään, tulivat aallot yhä
rajummiksi, kunnes joka elämän kipinä oli sammunut ja kaikki jäljet
hukkuneesta laivasta hävinneet.

Peräti harvat pääsivät pelastumaan ajelehtivilla lankuilla tai muilla
laivan osilla jollekin asumattomalle luodolle, mutta vaan odottaakseen
vielä julmempaa kuolemaa. Sillä myrsky pikemmin kiihtyi kuin asettui,
ja kesti niin kauvan, ettei ollut maalta avun toivomista. Pari ajautui
saarten väliin, ja laineet heittivät ne puolikuoliaina mantereelle,
mistä kalastajat aamun koittaessa korjasivat heidät.

Aurinko nousi veripunaisena valaisemaan hurjaa, raivostunutta merta,
jonka laineet näyttivät haluavan irtautua maaemosta ja lentää kuten
myrskyn ajelemat pilvetkin avaruuden helmaan. Mutta aaltoa sitoo maahan
vahvat siteet; kuinka keveänä ja voimakkaana se kohonneekin korkeuteen
päin, niin sen juuria kytkee aina maahan vankat kahleet, se valahtaa
takaisin, -- mutta avaruuden vapaat lapset kuinka mustia ja raskaita
lienevätkin, pakenevat pois keveästi, ikäänkuin säikähtäen maallisten
sukulaistensa voimatonta vapaustaistelua.

Suojassa myrskyltä, korkeain honkain välissä, joitten oksain läpi savu
voi päästä jotenkin vapaasti kulkemaan, oli kalastajamökki, missä eräs
harvoja laivahylystä pelastuneita makasi aamulla. Muutaman tunnin uni
oli virkistänyt häntä: hän heräsi ja katseli ihmeissään ympärilleen,
kunnes yön kauhut, taistelu aaltojen kanssa ja rannalle joutuminen
vähitellen muistuivat hänen mieleensä. Hän katseli ympärilleen iloisena
ja kiitollisena nähdessään vaatteensa tulen edessä kuivamassa. Vanha
eukko ja keski-ikäinen mies seisoivat niitten vieressä ja näyttivät
tarkastelevan kankaan hienoutta ja sille ommeltuja koristuksia.

"Se on varmaa, Rafwel", sanoi eukko, "se oli kuninkaan laivoja, ilmakin
oli hyvin kuninkaantapainen..."

"Älä saata minua katumaan, mitä olen tehnyt, äiti". lausui mies tehden
torjuvan liikkeen, "äläkä yllytä pahaa henkeäni valloilleen...!"

"Tällaista kangasta olivat kuninkaan miesten vaatteet, kun hän viime
syksynä kulki saaristossa ja asetti linnaan uuden voudin", jatkoi eukko
huolimatta, saattoiko miehelle sillä tuskaa. "Ilkeä Juhana Fleming oli
mukana, minä näin hänet, sen verikoiran... Se kähisi kuninkaan
turvissa... Voi, voi, sitä naisten häpäisijää? Minä olin näkevinäni
Marjetin yöllä ... hän seisoi kalpeana ja korvennettuna sänkyni
vieressä valittaen ja kostoa huutaen julmurille, ja hän osoitti millä
paikalla se tapahtui, sekä missä murhaaja hänet sitten ripusti
halkotulelle savuun tukehtumaan... Sen konnan sanotaan vielä istuvan
Stegeborgissa vallassa ja kunniassa ... kostoa, kostoa hänelle!"

Eukko seisoi tulen edessä, hiukset hajallaan pienen, mustan päähineen
alla. Hän oli kamala nähdä; kasvonsa, jotka eivät muuten olleet rumat,
vääntyivät kammottavasti, kun hän huusi hirveitä kirouksia Juhana
Flemingin yli. Ja puheellaan ja kostonhuudoillaan kiihdytti hän sekä
itsensä että miehen, joka lähemmin tarkastellen näkyi olevan puettu
miespalvelijan pukuun. Häneen vaikuttivat vaimon sanat manauksen
tavoin.

Hän tempasi epätoivon vimmalla kirveen ja kääntyi mennäkseen sänkyä
kohden, mutta seisahtui samassa nähtyään haaksirikkoisen kasvot; hänen
katseensa lauhtui ja tyyntyi, ja kirves vaipui hänen kädestään.

"Marjetin muiston kautta!" huudahti hän, "onko tämä näky, vai eikö se
ole ... ettekö te ole nuori Niilo-herra, Niilo Bonpoika?"

"Kuten näet, Rafwel, minä olen todellakin Niilo Bonpoika, ja kaikkein
viimeiseksi olisin odottanut surmaani sinun kädestäsi ... oletko jo
kauvan ollut poissa herrasi, piispan luota ... vai etkö enää ole hänen
palveluksessaan?"

"Minä olen hänen armonsa, piispan suostumuksella Herman Bermanin
palveluksessa", vastasi mies, mutta lisäsi vakavalla äänellä: "Älkää
tuomitko aivan kovasti minua, miesparkaa ... minulla oli rakas
kullannuppu ... Marjet oli hänen nimensä, hän oli tämän Gjörit-muorin
tytär ... mutta Juhana Fleming, tuo voudinpeto, ryösti ensin hänen
kunniansa ja sitten hänen henkensä ... se tapahtui Tummasaaressa
puolitoista vuotta sitten ... ja nyt me luulimme teitä kuninkaan
mieheksi...!"

"Älkäämme puhuko enää siitä, Rafwel", sanoi Niilo, "mutta hyvä olisi,
jos rajoittaisit vihasi ryöväriin yksinään. Moni hyvä mies, joka ei
ehkä hyväksy hänen tekoaan enempää kuin sinäkään, voi siten joutua
kärsimään syyllisen sijasta, jos niin menettelet, kuin nyt aioit..."

"Kyllähän te olette oikeassa", lausui mies, "mutta minä arvelen
sittenkin, ettei Eerik-kuninkaan miesten joukossa ole monta, tuskinpa
yhtäkään, joka ei olisi surmaa ansainnut."

"Mutta", sanoi Niilo pienen vaitiolon perästä, "sinä ansaitset
sittenkin kiitokseni siitä, mitä olet minulle tehnyt, minä en sitä
koskaan unhota... Jos nyt teet apusi aivan täydelliseksi, niin on
kiitollisuuteni sitä suurempi... Sanoppa ensiksi, tiedätkö, missä
herrani, marski, on nykyään?"

"Hän kuuluu tulleen muutamia päiviä sitten Nyköpingin linnaan, niin
kerrottiin kun eilen iltapäivällä kulin kaupungin läpi."

"Hyvä ... vastauksestasi kuulen, että olen lähellä Nyköpingiä. Siitä en
siis tarvitse sen enempää kysyä..."

"Hummelsvik on lähin kylä", lisäsi Rafwel, "ja siitä on puolitoista
peninkulmaa kaupunkiin!"

"Voitko hankkia minulle hevosen, Rafwel ... minun täytyy päästä marskin
luo niin pian kuin suinkin!"

Rafwel lupasi sekä riensi ulos; Niilo nousi, puki ylleen jo kuivaneet
vaatteet pakinoiden Gjörit-muorin kanssa, joka nyt oli aivan toisen
näköinen kuin äsken sekä puheli leppeästi ja ystävällisesti.

Ennen tunnin kuluttua istui jo Niilo hevosen selässä ratsastaen
Nyköpingiä kohden minkä hevosen kavioista lähti. Siellä valmistettiin
suurella puuhalla Söderköpingiin lähtöä, missä piti painavia asioita
toimitettaman Kalmarin päätösten mukaan. Kuningas Eerik oli luvannut
tulla sinne ottamaan vastaan valtakunnan hallinnon saman Kalmarissa
tehdyn sopimuksen mukaan. Tässä viimeksi mainitussa kaupungissa oli
kuningasta jo pyydetty jäämään maahan, mutta hän ei, kuten tiedämme,
suostunut siihen pyyntöön.

Tärkein, ja ainakin Ruotsin herroille painavin, niistä asioista, jotka
olivat Söderköpingissä ratkaistavat, oli linnalääni-kysymys ja niiden
jako synnynnäisten ruotsalaisten kesken. Ruotsin jokainen herra, jolla
oli vähänkin merkitystä, toivoi pääsevänsä siinä suhteessa
asianomaisten huomioon, joten oli syytä otaksua kokouksen tulevan sekä
loistavaksi että lukuisaksi. Mutta paitsi yksityisiä herroja etuineen
oli muodostumaisillaan olevilla puolueillakin etuja valvottavana. Oli
jo huomattavana kaksi puoluetta päämiehineen -- toinen, jonka päänä oli
vanha drotsi, Krister Niilonpoika (Wasa), ja toinen, jonka johtajana
oli nuori, loistava, onnen ja luonnon lahjoista rikas marski, Kaarlo
Knuutinpoika (Bonde). Yleensä liittyivät vanhat sekä pappisherrat
edelliseen, nuoret jälkimäiseen puolueeseen. Mutta sitäpaitsi
vaikuttivat sukulaisuussuhteet paljon monen puoluekantaan. Drotsia
tukivat hänen oman sukunsa jäsenet, sekä se suku, jonka kilpimerkkinä
oli häränotsa ja joka myöhemmin esiintyy nimellä Oxenstjerna. Marskiin
taas yhtyivät. Bonde- ja Bjelkesuvut, Natt och Dag-suku jakautui
kummankin puolueen kesken.

Kumpikin puolue halusi rauhaa, mutta eri mieltä olivat ne siinä, millä
keinoilla rauha olisi hankittava. Krister Niilonpoika tahtoi antautua
kuninkaan vallan alle tahi paremmin, hän huomasi sen ainoaksi keinoksi
ylläpitääkseen omaa arvoansa sekä säilyttääkseen vaikutusvaltaansa
valtakunnan ensimmäisenä miehenä. Kaarlo Knuutinpoika taasen tahtoi
saada rauhaa toimeen säilyttämällä Ruotsin riippumattomuutta, hän ei
suostunut vähääkään supistamaan niitä vaatimuksia, jotka Engelbrekt ja
rahvas olivat määränneet Eerikin kuninkaaksi tunnustamisen ehdoksi. Ja
tätä tarkoitusta ajoi Kaarlo rehellisesti, vaikka hänellä samalla oli
toinenkin tarkoitus, mikä muuten oli tähän aikaan sama joka
herrasmiehellä Ruotsissa, nimittäin oman valtansa lisääminen.

Syyn näitten puolueitten syntyyn ymmärrämme, kun muistamme, kuinka
ahtaassa piirissä näiden miesten täytyi liikkua. Toisella puolen oli
kuninkaanvalta, toisella yhtä mahtavana rahvaan valta. Kuningas ja
kansa olivat ne navat, joitten ympärillä kaikki kieppui. Rahvas oli
Engelbrektin johdolla astunut varman askeleen eteenpäin. Se oli ikään
kuin muistuttanut olemassa olostaan sekä heittänyt hämmästyneitten
herrain eteen määrätyn ehdon: joko minun kanssani tai minua vastaan,
jompikumpi!

Vaikeampaa on havaita, mikä tällöin sai toiset liittymään uuteen
yhteiskuntamahtiin ja toiset kuninkaaseen. Lienee yhtä väärin luulla
edellisten toimintaa ohjanneen selvän ja elävän käsityksen kansan asian
oikeudesta, kuin katsoa jälkimmäisten kokonaan unhottaneen isänmaansa.
Arvattavasti luuli kumpikin ajavansa hyvinkin oikeaa asiaa. Lähimmäksi
totuutta tulemme ehkä, jos oletamme, ettei Kaarlo Knuutinpoika alussa
enempää kuin Krister Niilonpoikakaan, ajatelleet omia etujaan
etemmäksi, vaikka heidän keinonsa antoivat sittemmin heidän
toiminnalleen kuninkaallisen tai kansallisen värin, kunnes olot lopulta
itsestään kehittivät edellisestä ruotsalaisuuden todellisen
asianajajan. Kuningas tai kansa tahi kumpikin _keinona_, mutta oma etu
_päätarkoituksena_, lienevät olleet sekä Kristerin että Kaarlon
toiminnan vaikuttimina ensi aikoina Engelbrektin kuoleman jälkeen.

Mutta toista keinoa oli vaikeampi käyttää kuin toista. Jos rahvas
kaipasikin Engelbrektin kauas näkevää silmää, niin oli sillä kuitenkin
johtajinaan miehiä, jotka eivät ruvenneet alistumaan kenenkään alle,
joka näytti vähänkään taipuvalta pettämään kansan asiaa. Eerik Puke ja
Broder Sveninpoika olivat niitä miehiä. He olivat urhoollisia ja
rohkeita, mutta myöskin uhkamielisiä sotilaita. Rahvas rakasti heitä,
mutta kummallakaan ei ollut Engelbrektin kykyä tarttua asiain johtoon.
Tämä selittää heidän suhteensa marskiin. Hän tahtoi saada heidät
puolelleen, koska rahvas seurasi heitä; ellei se onnistuisi, niin
olivat ne tehtävät jollakin tavoin vahingottomiksi. Sillä siihen asti
olivat asiat nyt kehittyneet -- sen ymmärsi Kaarlo tarpeeksi hyvin --
että kysymyksessä oli hänen oma kukistuksensa tai kestämisensä.

Drotsi oli osannut hyvin käyttää tuttavuuksiaan hyödykseen. Hänen
puolellaan oli monta Ruotsin piispaa sekä tanskalaiset sukulaisensa;
Kaarlo tiesi täydelleen, mitä ne merkitsivät ja hän oli asettanut
toimintansa sen mukaan. Perin tärkeitä näitten aikeitten
toteuttamiselle olivat tiedot, joita Niilo Bonpoika toi saapuessaan
aamupäivällä Nyköpingin linnaan.

Herransa otti hänet hyvin ystävällisesti vastaan. Hän sai kertoa alusta
pitäin vaiheensa Kalmariin lähdöstään asti. Ja Niilo kertoi juurta
jaksain kaikki, paitsi mikä koski hänen omia asioitaan. Marski kuunteli
tarkkaavasti. Kun nuorukainen kertoi, miten kuningas oli äkkiä
muuttanut mieltään sulkemalla hänet Visborgin linnasta, niin katsoi
marski tämän vahvistavan, mitä jo ennestään tiesi drotsista ja hänen
salaisista juonistaan.

"Asiaasi et niinmuodoin saanut toimitetuksi. Niilo?" kysyi marski
Niilon vaiettua.

"Asiaani", vastasi tämä vitkaan, "kyllä sekin toimitettiin..."

"Mutta ei toivojesi mukaan, kuten näyttää", lisäsi marski tarkastellen
häntä.

"Sitä johtopäätöstä ette voi tehdä ulkomuodostani, herra. Minulla on
vielä uutisia, jotka lienevät valtakunnalle tärkeämpiä kuin se, mitä
nyt olen omista vaiheistani kertonut, vaikka olette niitä kuunnellut
niin hyväntahtoisesti."

"Ja nämä uutiset koskevat kuningasta, arvaan", sanoi marski vilkkaasti.
"Hän ei tule Söderköpingiin...?"

"Juuri niin, ja enemmänkin ... minä luulen, että on sangen kummaa, jos
hän enää milloinkaan astelee maan päällä!"

"Mitä sanot, Niilo?" huudahti Kaarlo hypähtäen ylös synkän aavistuksen
valtaamana.

"Minä tiedän itse pelastuneeni varmasta kuolemasta ainoastaan Jumalan
ihmeellisen armon kautta. Sillä kun minä jätin kuninkaan, ei hänen
laivallaan ollut kuin yksi ainoa, jolla oli vähänkään pelastumisen
toivoa!"

"Kerro minulle kaikki tyynni, pienimpään asti, Niilo!" kehotti marski,
"asia on paljoa tärkeämpi, kuin luuletkaan! Kun jätit kuninkaan,
sanoit ... mihin jätit hänet ... puhut, kuin olisit itse ollut hänen
laivallaan."

"Niin minä olinkin ... minä kerron alusta alkain. Kuningas oli jostakin
syystä, jota en voi ymmärtää, suuttunut minuun. Hän vaati Visbyn
neuvostoa jättämään minut hänen haltuunsa, mutta kun se ei onnistunut
vanhan, rehellisen Herman Mynterin säikkymättömän vastustuksen tähden,
niin koetti hän ottaa minut kiinni viekkaudella ja väkivallalla, niin
että pelastuin vaarasta ainoastaan hyväin ystäväin avulla. Voitte siis
käsittää, että ikävöin pois Visbystä, mutta oli aivan mahdotonta saada
laivakyytiä Tukholmaan tai Söderköpingiin; vasta moniaan viikon
kuluttua luultiin erään laivan lähtevän tänne. Harmitellessani tätä
tuli muutamana iltana myöhään luokseni eräs mies, joka kysyi, halusinko
lähteä Söderköpingiin. Minä otin tarjouksen ilolla vastaan. 'Seuratkaa
sitten minua rantaan', sanoi hän, ja minä seurasin. Sinne tultuamme
olivat kaikki kuninkaan laivat valmiina purjehtimaan. Mies vei minut
suoraan sille laivalle, missä kuningas itse oli, sekä käski minun
pysymään piilossa eturuumassa, jos mielin lähteä mukaan. Kun kysyin
miksi hän vei minut juuri kuninkaan omalle laivalle, vastasi hän, että
se oli ainoa, millä voin matkustaa, koska hän tunsi sen perämiehen;
sitten hän vielä vakuutti, että kaikki käy hyvin."

"Kuka se mies oli, joka vei sinut laivalle?" kysyi marski.

"Voitte ehkä pitää sitä kummana, mutta minä en sitä tiedä... Veneeseen
astuessamme oli jo pimeä ja laivalle tultuamme en nähnyt miestä
ennenkuin sinä hetkenä, jolloin lähdin sieltä."

"Kummalta tuntuu kertomuksesi!" lausui marski, "mutta jatka, minä
haluan kuulla kuinka sitten kävi."

"Aamulla nostivat laivat ankkurinsa ja lähtivät merelle, mutta
kuningasta vainosi taas vanha, kova onnensa", jatkoi Niilo. "Olimme
tuskin tulleet ulapalle, niin syntyi myrsky, niin raju, ettei sanoin
voi sitä kuvata... Minä olin koko päivän komerossani, mutta olo siellä
oli siksi tukalaa, etten pimeän tultua enää jaksanut pysyä siellä, vaan
nousin kannelle. Laivan kokassa paloi lyhty valaisten kirkkaasti
pimeydessä; ettei minua sen vuoksi tunnettaisi, siirryin varoen laivan
laitaa myöten keskilaivalle. Varovaisuuteni oli kuitenkin aivan
tarpeeton, sillä myrsky ja hukkumisen vaara oli kokonaan vallannut
kaikkien huomion. Vaara oli vielä suurempi senvuoksi, että kaikki muut
laivat purjehtivat kuninkaan laivalla palavaa lyhtyä kohden, joten aina
vähäväliä liukui laiva aivan meidän vieritsemme ja joka hetki sai
pelätä yhteentörmäystä. Minä kuulin miesten sanovan toisilleen, että
ainoa pelastumisen keino olisi kääntyminen, mutta siihenkin tarvittiin
mies, joka tuntisi asiansa perinpohjin. Minusta oli kuitenkin
Gotlantiin palaaminen vielä paljoa suurempi kauhistus kuin myrskyn
tuoma vaara ... senvuoksi päätin itsekseni hypätä ensimmäiseen muista
laivoista, joka saapuisi niin lähelle, että hyppääminen kävisi päinsä."

"Mutta miksei kuningas käskenyt sammuttamaan lyhtyä laivallaan", kysyi
marski, "sittenhän olisi yhteentörmäykset vältetty?"

"Kuningas Eerik on sama aina", vastasi Niilo, "sekä laivalla että
ratsastellessaan valtakunnissaan ... muuta syytä en voi ymmärtää, miksi
hän antoi lampun palaa, vaikka kyllä näki, mihin vaaraan se saattoi
hänen oman laivansa... Kuitenkin näin hänen sinä yönä kalpenevan
pelosta!"

"Sinä olit siis hyvinkin lähellä kuningasta..."

"Hän oli yhtä lähellä minua, kuin te nyt... Hän tuli keskilaivalle, ja
miehet seisoivat pelästyneinä hänen ympärillään... Perästäpäin näkyi
molemmilla puolin kaksi suurta varjoa ... kaksi laivaa lähestyi taas,
jotka saattoivat tuhota kuninkaan laivan lyhdyn vuoksi. Ne kohosivat ja
laskivat, onnettomuus voi sattua minä hetkenä hyvänsä. Se, joka
purjehti tuulen alla, voi kuitenkin väistyä, mutta tuulen puolelta
tulevalle oli se sula mahdottomuus... Minä pidin tarkoin silmällä sitä
laivaa sekä päätin varmasti toteuttaa aikeeni, jos kuningas suostuisi
laivan kääntämiseen..."

Marski katseli kummastuneena nuorukaista, joka kertoi niin
rauhallisesti hurjasta seikkailustaan, ja olipa hänen katseessaan
jotakin epäilyksen tapaistakin siitä, että hän (Niilo Bonpoika) todella
voisi niin häikäilemättä antautua sellaiseen vaaraan, Niilo ei
välittänyt siitä sen enempää, vaan jatkoi:

"Minä kuulin kuninkaan huutavan epätoivoissaan miehistölle: 'eikö ole
ketään laivalla, joka ottaa pelastaakseen laivan?' ja silloin näin
saman miehen, joka oli tuonut minut laivalle. Hän astui kuninkaan eteen
lausuen: 'Jumalan avulla tahdon pelastaa laivan, mutta yhdellä ehdolla,
kuningas...' 'Se myönnetään ennenkuin sen lausutkaan', huusi kuningas
ja mies lausui ehtonsa..."

"Mitä hän tahtoi...? Sen miehen tahtoisin nähdä väkeni joukossa, etkö
tuntenut häntä?"

"Luulen nähneeni hänet ... mutta kun juuri sillä hetkellä pidin
silmällä varjoa laivan perällä, ja kaikki oli kuin hiuskarvan varassa,
niin on mahdollista, että erehdyin ... hän muistutti erästä miestä,
jonka näin äitini luona Ekesjössä käydessäni viimeksi häntä
katsomassa."

"No, ja mitä hän tahtoi?" keskeytti marski hänet uudistaen äskeisen
kysymyksensä.

"Hän tahtoi, ettei laivan satamaan tultua siitä päästettäisi ulos
yhtäkään, ennenkuin hän oli tyystiin tarkastanut jokaisen..."

"Ja kuningas Eerik suostui siihen?"

"Kuningas suostui siihen sekä antoi miehistön ja laivan hänen
käskettäväkseen, ja hän riensi heti perään tarttuakseen peräsimeen ...
Ensi käskyksi kuulin hänen määräävän laivan käännettäväksi, ja olin
heti huomaavinani sen alkavan väistyä sivullepäin. Tämä oli kuitenkin
sillä hetkellä onni, sillä samassa toi eräs aalto muutaman perässä
tulevista laivoista aivan sen viereen..."

"Ja sinä uskalsit hypätä...?"

"Minä uskalsin, ja voin tuskin käsittää, miten se onnistui... Minä
kuulin läpitunkevan äänen huutavan: sammuttakaa lyhty! ja samassa
tartuin vieressä kulkevan laivan mastotouviin sekä hyppäsin sen
kannelle... Mutta tämä laiva ei tullut enää satamaan; kuinka lienee
käynyt kuninkaan laivan, onnistuiko rohkean merimiehen täyttää
yrityksensä, vai saiko se saman kohtalon, saanemme vastedes tietää..."

Niilo kertoi sitten vielä haaksirikosta sekä pelastuksestaan, mutta
marski istui yhäti pää käsien varassa, ikäänkuin ei enää olisi yhtä
vilkkaasti ja tarkkaavaisesti kuunnellut kertomusta, ehkei tahtonutkaan
sitä keskeyttää. Ja kun Niilo lopetti, istui herransa kauan äänetönnä.
Kun hän vihdoinkin rupesi puhumaan, niin katseli hän suurilla
silmillään läpitunkevasti Niiloon.

"Etpä taida tulla tämän matkan jälkeen kuningas Eerikin ystäväksi!"

"En ollut hänen ystävänsä ennenkään, herra Kaarlo!" vastasi Niilo
tyyneesti. "Mutta yhtä varmaa on myöskin, että jos Eerik-kuningas olisi
kansan mielen mukainen kuningas, niin ei tämä matka olisi minun
mieltäni muuttanut... Jos laki, oikeus ja vala olisivat kuningas
Eerikille pyhiä, niin lähtisin itse kysymään häneltä, miksi hän minua
vainoo."

"Mutta nyt minä teen sen sinun puolestasi..."

"Ei, älkää sitä tehkö!" keskeytti Niilo. "Mitä minun ja kuninkaan
välillä lieneekin, niin olkoon se siksi -- jos hän enää elääkään --
kunnes tulen omaksi miehekseni ... minä ajan silloin itse asiatani,
sitä en unhota."

Marski antoi aseenkantajansa tehdä tässä oman mielensä mukaan. Hän
nousi ylös, ja Niilo lähti.

Seuraavana päivänä oli lähdettävä Söderköpingiin.

       *       *       *       *       *

Paljon kansaa, rahvastakin, oli kokoontunut Söderköpingin isoon
kaupunkiin siksi päiväksi, jona marskia ja muita pohjoisesta tulevia
herroja odotettiin saapuviksi. Joukko ylhäisiä rouvia ja neitoja oli
myöskin saapunut, ja monet ikkunat porraspäätyisissä rakennuksissa
olivat täynnä uteliaita kasvoja. Tiedettiin, että sekä Itä- että
Länsi-Götanmaan ja Smålannin aateli oli mennyt marskia vastaan
Kolmordenin tälle puolen asti, ja sitäpaitsi oli huhuttu kuninkaan
kuolleen, mikä puolestaan oli hyvinkin lisännyt väentulvaa, koska
arvattiin tärkeitä asioita kokouksessa tapahtuvan. Eräs kuninkaallinen
laiva sitä laivastoa, jonka piti kulettaa kuningas Gotlannista, oli
edellisen päivän hirmumyrskyssä ajautunut avutonna maihin Itägötan
saaristoon, ja muutamat haaksirikkoisista olivat tuoneet sanan siitä
Söderköpingiin.

Vanha drotsi ja tanskalaiset herrat oleskelivat Djursnäsin talossa,
joka oli peninkulman päässä Söderköpingistä, ja harkitessaan juuri
tärkeitä asioitaan saivat he sanoman kuningasta kohdanneesta
onnettomuudesta. He eivät tulleet kaupunkiin, mutta kuninkaan
linnanherrat astelivat edestakaisin kaduilla välittämättä niistä vihan
ja vastenmielisyyden katseista, joita he näkivät kaikkialla -- heitä
katselivat vihoitellen sekä ylhäiset naiset että kaupunkilaiset ja
maarahvas.

Eräässä kaupungin suurimmista rakennuksista sen kadun varrella, jota
ritarien piti tulla, näkyi ikkunassa kahdet nuoret kauniit kasvot,
toiset lapsen, toiset korkeintaan kaksikymmenvuotiaat. Heidän takanaan
seisoi vanhempi mies, jonka puku osoitti hengellistä säätyä. Hän kertoi
jotakin neidolle ja lapselle, jotka näyttivät hyvin tarkkaavaisesti
kuuntelevan sitä. Lapsen kasvot varsinkin säteilivät mielihyvästä ja
ihmettelystä. Hengellinen mies oli kaupungin koulumestari. Hän oli
edellisenä päivänä toimittanut eräitä herra Kaarlo Tordinpojan (Bonden)
asioita, jonka kanssa hän oli vanhastaan tuttu, ja nyt oli ritarin
tytär, vilkas Briita-neiti, joka joitakuita aikoja sitten oli saanut
ihmeellisen halun kuulla jotakin näinä aikoina kuuluisasta
talonpoikaisjohtajasta, Engelbrektistä, pyytänyt häntä kertomaan, mitä
tiesi tämän sankarin käynnistä Söderköpingissä syksyllä 1434.

Briitan vieressä oleva nuori, kaunis neito, joka myöskin kuunteli
vanhaa koulumestaria osanotolla, joskin katseensa väliin oli vähän
haaveksiva, oli Kaarina Kaarlontytär. Hän ei näyttänyt kuitenkaan aivan
kiintyneen kertomukseen, koska hän tuon tuostakin kuullessaan pienenkin
äänen luuli ritarisaaton tulevan, ja käänsi päänsä katsellakseen
kadulle; näin ei Briita tehnyt -- joko siitä syystä että hän oli lapsi
ja voi siten paremmin kokonaan antautua kuuntelemaan koulumestaria,
tahi oli asia sellainen, että se luonnostaan viehätti häntä.

Koulumestari tunsi puolestaan asian varsin hyvin. Hän kertoi juurta
jaksain kaikki tapahtumat, missä Engelbrekt oli ollut asuntoa, kutka
olivat käyneet hänen luonaan, hänen keskustelustaan Itägötan rahvaan
kanssa, talonpoikaisjoukon jakamisesta j.n.e.

"Yksi ainoa asia on minulle epäselvä", lopetti koulumestari, "nimittäin
hänen viimeinen iltansa täällä; hän jäi tänne sotajoukon lähdettyä ja
läksi hämärän tullen kortteeristaan Kaikkien Sielujen kappeliin ...
rukoiliko hän siellä Jumalaa ja valtakunnan suojeluspyhiä suuren
asiansa onnistumiseksi, vai oliko hänellä siellä joku salainen kohtaus,
sitä en ole saanut koskaan tietää. Itse näin hänen tulevan sieltä, hän
astui hevosensa selkään ja ratsasti pois yhden ainoan miehen
seuraamana; mutta muutamat sanovat erään munkin lähteneen kappelista
samalla kuin Engelbrektkin ... mutta sitä minä en tiedä. Katsokaas,
tästä näkyy hänen majatalonsa ... se on tuo kulmatalo tuossa
vasemmalla... Sen ulkopuolella seisoi mies pitäen hänen hevostaan, ja
minä seisoin toisella puolen rukoillen hiljaisen rukouksen hänen
puolestaan, kun hän lähti..."

Nyt katsoi Briitakin ikkunasta ulos ja näki, kuten koulumestari sanoi,
talon. Mutta sitten jäi hän katselemaan erästä vanhaa munkkia, joka
seisoi sillä kohtaa kadulla ja näkyi jo ison aikaa tirkistäneen
ikkunaan.

"Mitähän tuo munkki tahtoo", sanoi hän aivan tarkoituksetta, "minä
luulen että hän tuijottaa sinuun noin, Kaarina."

"Minuunko?" lausui Kaarina katsoen uudestaan kadulle, "mitäpä
munkki minusta huolisi ... se on mustaveljes, mutta nyt hän menee
eteenpäin ... hän näyttää kovin miettiväiseltä, nyt hän taas pysähtyy
ja kääntyy takaisin ... katso, katso, Briita, kääntyykö hän tännepäin?"

"Ei, nyt hän taas menee", sanoi Briita kumartuen ikkunasta ulos, "nyt
häntä tuskin enää näkyy väkijoukosta."

Nyt kuului äkkiä melua ja rähinää kadun päästä sekä kiiruhtavain
ihmisten hälinää, joka syntyy aina kun jotakin erinomaista ja kauan
odotettua tapahtuu, mikä vetää puoleensa ihmisjoukon huomion. Ja
hälinän seasta kuului ensin heikosti, sitten yhä kovemmin kaikuvaa
sotasoittoa. Marski tuli kauan odotettuine ritarisaattoineen. Katu
täyttyi ihmisistä, ja tungos tuli yhä suuremmaksi, kuta lähemmäksi
saatto saapui. Nyt kuului soitto aivan läheltä, kohta täytyi odotettuin
ehtiä sen ikkunan kohdalle, missä Kaarina ja Briita istuivat.

Oli uhkeata nähdä näitten ritarien ratsastavan upeilla hevosillaan
kalleissa varustuksissaan. Monella oli yllään kiiltävät haarniskat,
sukumerkit kilvissään ja usein kypärissäänkin. Ylhäisimmät ja
rikkaimmat kannattivat haarniskoitaan ja kypäriään aseenkantajillaan.
Niin tekivät marski itse ja Eerik Puke, ritari Kaarlo Tordinpoika,
Broder Sveninpoika ja Guse Niilonpoika, Söderköpingin panttiherra, ynnä
monet muut.

Marski veti ennen muita kaikkein katseet puoleensa. Hän ratsasti
mustalla, erinomaisen kauniilla hevosella, ja ryhtinsä oli niin jalo,
silmänsä katselivat ympärilleen niin miehekkään vapaasti, että hän
herätti kaikissa ihmettelyä, vieläpä rakkauttakin, sillä ruotsalaisen
mieleen ei mikään niin vaikuta kuin ritarillinen ja miehekäs
esiintyminen. Aivan kuninkaallisella arvokkuudella tervehti Kaarlo joka
suunnalle, ja väkijoukko näkyi hänen vuokseen unhottavan kaikki muut
koko suuressa saatossa. Herra Eerik Puke ratsasti harmaalla hevosella
lähinnä marskia seuraavassa rivissä. Hänkin oli uljas ritari ja osasi
uhkeasti käyttäytyä, mutta hänen suuruuttaan ei nyt kukaan havainnut.
Broder Sveninpoika ratsasti tummansinisessä manttelissaan hänen
rinnallaan, sitten seurasivat muut ritarit, joita oli valtava joukko,
mikä täytti pitkän kappaleen katua.

Tultuaan sen talon eteen, jossa Kaarina ja Briita istuivat, pysähytti
marski äkkiä hevosensa ja katsoi ylös. Hän silmäeli Kaarinaa ja
ilonhohde värähti hänen kauniille kasvoilleen, mutta kohta ilmestyi
niihin jäinen kylmyys. Hän tosin tervehti, mutta helposti voi huomata
hymyilyn tarkoittavan hänen lemmikkiään, pientä Briita Kaarlontytärtä.
Tarkka silmä olisi nähnyt saman vaihteen Kaarinan kasvoilla. Niille
kohosi lämmin hymy, kun hän ensiksi näki marskin, mutta kuoli pois ihan
itsestään, ja hän vetäytyi takaisin ikkunankoloon huomaamatta Eerik
Puken hänelle lähettämää loistavaa katsetta. Ja nyt hän kuunteli
tarkkaavammin kuin tähän asti, mitä koulumestari kertoi Briitalle:

"Katsokaa, tuolla ratsastaa herra Guse Niilonpoika", lausui tämä
osoittaen erästä ritaria, joka ratsasti saaton keskipaikoilla, "hänkin
saa kiittää Engelbrektiä panttioikeudestaan Söderköpingiin. Hänen
sukulaisensa, herra Pentti Niilonpoika, lainasi kuningas Eerikille
v. 1419 3,000 hopeamarkkaa ja sai siitä kaupungin pantiksi; ritarin
kuoltua, vuonna 1420 luulen, otettiin pantti takaisin kruunulle ...
mutta Engelbrektin tultua annettiin ritarin suvulle oikeudet takaisin!"

Saatto kulki edelleen. Kohta olivat ritarit sivu, ja perässä tulivat
heidän huovijoukkonsa, kukin herransa merkin suojassa. Ensinnä tulivat
marskin miehet, ja niitä oli valtava joukko.

"Ei, katsokaa, siinäpä hän nyt on!" huusi Briita äkkiä lyöden kätensä
yhteen, somilla kasvoillaan sellainen ilon ilme, että sekä Kaarina että
koulumestari katsahtivat miesjoukkoon nähdäkseen ketä hän tarkoitti.

"Kuka, Briita?" kysyi Kaarina ja koulumestarin silmäyksestä näki, että
hän kysyi samaa.

"Niilo Bonpoika!" vastasi Briita nyrpeissään siitä, etteivät muut
käsittäneet ketä hän piti tärkeämpänä kuin kaikkia ritareita yhteensä,
vieläpä niinkin tärkeänä, että kaikkein olisi pitänyt älytä se ihan
itsestään. Mutta sitten havaitsi hän äkkiä puhuneensa liikoja ja koetti
auttaa asiaa lisäämällä: "hän on kertonut minulle kaiken mitä tiesin
Engelbrektistä, ennenkuin tapasin teidät, ja hän katosi äkkiä
Kalmarissa sanomatta minulle sanaakaan jäähyväisiksi, vaikka hänen
pitää olla minun..."

"Sinun ritarisi!" sanoi Kaarina hymyillen sekä suudellen kaunista
vilkasta lasta poskelle. "Ja sinä tuotat kunniaa opettajallesi, sillä
Engelbrektillä on suvussasi tuskin yhtäkään hartaampaa ihailijaa, kuin
sinä olet!"

"Kaarina, mitä sanotte?" kysyi Briita puoleksi suuttuen, "onko sitten
niitäkin, jotka eivät ihaile Engelbrektiä!"

"On, nuori Niilo Bonpoika kyllä ihailee häntä, sen kyllä tiedän, mutta
ajattelehan vaan hänen orpanaansa, herra Maunu Pentinpoikaa!"

"Voi, kuinka sinä olet paha, Kaarina", huusi Briita, kyyneleitä
silmissään, sekä kätki päänsä Kaarinan rinnalle. "Kuinka saatat lausua
hänen nimeänsä!"

Kaarina hyväili hellästi tunteellisen tytön päätä sekä koetti kaikin
tavoin tyynnyttää surua, jonka oli ajattelemattaan herättänyt hänessä,
ja vanha koulumestari hymyili lempeästi, vaikka tuon nimen kuuleminen
oli hänessäkin herättänyt ikäviä tunteita.

"Nyt haluaisin mennä Kaikkien Sielujen kappeliin", sanoi Briita sitten
nostaen katseensa rukoilevasta Kaarinaan. "Minä tahtoisin rukoilla
rukouksen samalla paikalla, missä Engelbrekt rukoili, kaikkein niitten
edestä, jotka kulkevat hänen teitään ... ja sinähän tulet myös,
Kaarina, tulethan."

Kaarina vastasi suudelmalla ja he valmistausivat lähtemään.

       *       *       *       *       *

Marski meni omaan taloonsa, joka oli aivan Pyhän Laurinkirkon eli
nykyisen kaupunginkirkon vieressä. Paitsi sitä taloa, jota yhä vieläkin
kutsutaan Bosgårdiksi, oli hänellä toinenkin talo, jota myöhemmin
kutsuttiin Kuningattarentaloksi. Kumpikin oli maineessa komeutensa
tähden, ne olivat, sanottiin -- kaupungin kaunistuksia. Bosgårdissa
vilisi ritaria ja asemiehiä, jotka joko kuuluivat marskin seurueeseen
tahi kävivät muuten omiaan tai muiden asioita toimittamassa. Isossa
salissa oli tungos suuri, ja marski kutsutti eteensä yhden kerrallaan,
kunkin ilmoittaumisen mukaan.

Erik Pukekin oli odottamassa, ja hänen vieressään seisoi sinisessä
manttelissaan tumma ritari, herra Broder Sveninpoika. Hänelläkin oli
marskille jotakin sanomista ja hän oli jo siitä puhunut, mutta marski
oli lausunut, että hänen täytyy ensiksi suorittaa tärkeämmät asiat,
ritari sai siis odottaa, ja hänen tummat silmänsä salamoivat yhä
synkemmin. Kerran hän jo tarttui miekkansa kahvaan, ja Eerik-herra
kääntyi suuttuneena marskista pois. Tämä tapahtui ritari Pentti
Steninpojan (Natt och Dagin) käydessä marskin eteen, jolloin tämä
lausui hänelle kuuluvalla äänellä, että neuvoskunta ottaisi hänen
asiansa käsiteltäväkseen nyt Söderköpingissä, sekä lisäsi vielä
toivovansa asian päättyvän mitä parhaiten ja kysyi tietoja hänen
pojastaan, Maunu Pentinpojasta.

Pentti-ritari läksi pois pää pystyssä ja ylpein askelin. Eräs marskin
miehistä saattoi silloin hänen eteensä vieraan asemiehen, joka toi
sanan drotsilta ja muilta Djursnäsissä olevilta herroilta sekä pyysi
hänen tulemaan sinne, ja marski vastasi hetken mietittyään tulevansa
huomenaamuna.

Nyt näytti tulleen Broder Sveninpojan aika astua asiaansa ajamaan,
mutta silloin tuli esiin muuan lihavahko mies, jonka tuuheain
kulmakarvain alta tirkistelivät vaanivat silmät. Marski tervehti häntä
ystävällisesti ja viittasi häntä puhumaan. Hän oli Vestmanlannin ja
Taalainmaan entinen vouti, Jösse Eerikinpoika, oikea alkusyy koko
siihen tapahtumasarjaan, joka syntyi Engelbrektin johtamasta
taalalaisten kapinasta. Hän ei näyttänyt järin alakuloiselta, vieläpä,
kun hän sivumennen huomasi Engelbrektin ystävät, vilahti hänen
kasvoilleen vahingonilon ilme.

"Minä arvelen, että te olette nyt Ruotsinmaan mahtavin mies, herra
marski," lausui hän kumartaen, "ja minä ja moni muu toivomme, että
teidän käsivarressanne on kylliksi pontta pakottamaan uppiniskaiset
talonpojat kuuliaisuuteen..."

"Älkää sanoko niin, Jösse Eerikinpoika," keskeytti marski innolla, joka
melkein näytti levottomuudelta. "Muita tässä on pakotettava kuin
talonpoikia, mutta kuulustaa siltä, että te olette elänyt syrjässä
viime aikoina, koska ette ole selvillä, miten asiat ovat kehittyneet
Engelbrektin ensi esiintymisen jälkeen... Mikä on muuten asianne, Jösse
Eerikinpoika?"

"Jos siinä erehdynkin," lausui tämä, "niin en ainakaan siinä erehdy,
että teillä nyt on Ruotsinmaassa valta, ja senvuoksi tulen teiltä
pyytämään turva- ja vakuuskirjaa itselleni ja omaisuudelleni."

Marskin kasvoilla näkyi levottomuutta, pelkoa sekä mielihyvääkin voudin
imartelun johdosta. Hänen katseensa etsi engelbrektiläisiä, sitten se
harhaili epäröivänä sinne tänne, mutta kääntyi viimein taasen voutiin.

"Te saatte turvakirjan," sanoi hän sitten, mutta lisäsi ikäänkuin
osoittaakseen, ettei hänen valtansa ulottunut antamaan tarpeeksi
suurta turvaa: "tahdon antaa teille sanan varoitukseksi, Jösse
Eerikinpoika..."

"Minä kiitän teitä hyvästä tarkoituksestanne, herra marski," sanoi
vouti, "mutta minä en epäile teidän valtaanne, varsinkin kun se yhtyy
sen pyhästön valtaan, jonka aion ottaa asuinpaikakseni."

"Mihin aiotte sitten asettua?" kysyi marski.

"Vadstenaan!" vastasi vouti äkkiä ja suurella varmuudella.

"Älkää olko kovin varma!" lausui marski, "talonpojat suovat teille
pahaa kaikki ja vainoovat henkeänne."

"Mutta minä luulen pitäväni puoliani", vastasi vouti, ja siihen loppui
hänen keskustelunsa.

Marski kääntyi sitten kohteliaasti hymyillen Broder Sveninpojan
puoleen.

"Nyt ankara ritari", sanoi hän, "esittäkää minulle, mitä teillä on
sydämellänne... Koska ratsastitte kanssani kaupunkiin, niin luen teidät
ystäviini kuten herra Eerik Pukenkin."

"Paljon siitä, mitä aioin teille sanoa", vastasi ritari kylmästi, "on
haihtunut muistostani seisoessani tässä kuuntelemassa ... yhden neuvon
tahdon kuitenkin antaa teille, jonka voitte painaa mieleenne... Älkää
päästäkö unhottumaan, minkä vuoksi olette kehunut taistelevanne,
marski... Pahoja huhuja on liikkeellä ja yhtä ja toista kuiskaillaan
miehestä mieheen ... ja sanon teille suoraan, kaikki ei näytä aina
puhuvan teidän puolestanne; saattaa käydä niin, että joku, jota pidätte
ystävänänne, voi pitää juttuja tosina."

"Paljon kiitoksia neuvostanne, jalo ritari, ja minulta saatte toisen
takaisin", vastasi Kaarlo pisteliäästi sekä katsoi läpitunkevasti
ritariin, "älkää tuhlatko neuvojanne turhanpäiten, ne voivat siten
joutua helposti hylkykaluksi!"

Samalla käänsi marski selkänsä ritarille sekä astui sisähuoneisiin.
Broder Sveninpoika jäi seisomaan kiukusta kalpeana, ja Eerik ei antanut
hänelle kiihkossa perään. Hän polki jalkaansa lattiaan, niin että
tömähti sekä läksi ulos Broder Sveninpojan seuraamana.

Oli jo ilta, eräs Pohjolan syystaivaan kauniita iltoja. Kadut olivat
yhä vielä täynnä miehiä ja vaimoja. Ritarit joutuivat pian ylhäisen
herrajoukon keskelle, joten he eivät saaneet kahdenkesken keventää
sydämeltään yhteistä harmitaakkaansa. Mutta Broder Sveninpoika kohtasi
erään miehistään, joka tuli katua pitkin ja käytti sitä tekosyyksi
lähteäkseen kohta pois muitten joukosta, koska hänellä muka oli
tärkeitä ilmoitettavia miehilleen. Hän keskustelikin miehen kanssa
innokkaasti pitkähkön aikaa, ja lähti hänestä erottuaan kiireesti
astumaan erästä kappelia kohden, joita tähän aikaan oli kolmen kirkon
lisäksi kuusi kappaletta Söderköpingin kaupungissa. Se kappeli, jota
kohti Broder Sveninpoika astui, oli Kaikkien Sielujen kappeli, ja sen
lähistöllä tuli häntä vastaan eräs mustaveljes. Tämä ja ritari
tervehtivät toisiaan, jonka jälkeen he astuivat yhdessä pyhästöön.

Sisässä oli täysi hämärä. Kuun säteet, jotka tunkivat tuuheain
lehtipuiden läpi pienille ikkunoille ja niistä kappeliin, tekivät
hämärän omituisen salaperäiseksi, vaan eivät voineet sitä poistaa.
Munkki meni edellä ja pysähtyi taajimpaan varjoon, mutta meni sieltä
sitten alttarille asti. Siellä hän kääntyi ikäänkuin tutkiakseen
kappelin hämärää. Oli hetkinen äänettömyyttä. Hän olisi kuullut
pienimmänkin risahduksen; mutta kaikki oli hiljaista. Kappeli olikin
niin pieni, että jos siellä olisikin joku muu ollut, niin olisi munkin
ja ritarin täytynyt välttämättä nähdä se; sitäpaitsi kävi tässä
kappelissa harvoin kukaan muu kuin virkaatekevä pappi joskus messua
pitämässä. Nähtyään varmaksi, ettei kappelissa ollut ketään muita kuin
hän itse ja ritari, heitti munkki päähineensä taaksepäin ja astui
ritarin luoksi.

"Mitä teillä on minulle drotsin puolesta sanomista", sanoi tämä
kärsimättömästi, "kiiruhtakaa ... mitä sanan tuotte minulle herra
Kristeriltä?"

"Herra Krister tuo itse sanansa teille, ankara ritari!" vastasi munkki,
"ja jos voisitte nähdä, tuntisitte minut herra Kristeriksi."

"Sen parempi, herra Krister, sitten arvelen että asianne on pian
ajettu ... mitä tahdotte?"

"Minä tunnen teidät, Broder Sveninpoika", alkoi drotsi, "että minun
tuskin tarvitsee monella sanalla kertoa, mikä on saanut minut haluamaan
tätä salaista keskustelua, teidän kanssanne... Te ymmärtänette sen
tapahtuneen valtakunnan tähden, ja minä arvelen, että nyt tulee
urhoollisten ja säikkymättömäin miesten toimia enemmän yksimielisesti
kuin koskaan, kun emme tiedä, onko armollinen kuninkaamme ja herramme
kuollut vai elossa, ja kun rauha näkyy riippuvan hiuskarvan varassa..."

"Kuningas Eerik ei ole koskaan ollut armollinen kuningas", lausui
Broder Sveninpoika äänellä, joka osoitti kiihtynyttä mielentilaa. "Mitä
rauhaan taas tulee, niin ei teistä ole sen turvaajaksi ... minä sanon
mieleni suoraan ja häikäilemättä, herra drotsi, että kuulisitte, ettei
teidän ja minun ja niiden miesten välillä, joita Engelbrektin henki
elähyttää, voi koskaan mitään yhteyttä syntyä."

"Te erehdytte", sanoi drotsi, "erehdytte suuresti, ankara ritari...
Ajatelkaapa vaan, mistäpäin suurin vaara uhkaa, niin luulen että
käsitämme toisemme... Tanskasta se ei uhkaa, tahi jos vaara sieltä
uhkaakin, niin se on pienempi ja helpompi voittaa kuin se vaara, joka
jo on aivan niskoillamme, kunnianhimoinen..."

Drotsi yskäisi, ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea lausua nimeä, jota
tarkoitti, mutta kun ritari oli ääneti eikä ruvennut häntä auttamaan
sen lausumisessa, niin täytyi hänen tehdä se itse.

"Kunnianhimoinen marski, herra Kaarlo Knuutinpoika... Katsokaas,
ritari, hän on, ellen aivan pahoin erehdy, yhteinen vihollisemme, ja
vihollinen, joka on vaarallinen ... sillä ellemme ole yksistä puolin,
niin saatte kohta nähdä, että hän ottaa kaikki linnat haltuunsa, ja
silloin on Ruotsissa valta ja mahti hänen... Ymmärrättekö
tarkoitukseni, ritari?"

"Täydellisesti!" vastasi Broder Sveninpoika, "mutta te unhotatte erään
seikan, herra drotsi, nimittäin, että jos marski saavuttaa tämän
vallan, rahvaan suostumuksella, ja jos hän täydellä todella rupeaa
kansan mieheksi ja katsoo valtakunnan parasta, niin on kaikki kuin
pitääkin."

"Rahvaan", toisti drotsi, "rahvaanko ... marski rahvaan mieheksi...
Näettekö unta, ankara ritari ... saatatteko hetkeäkään luulla, että
rikas ja mahtava Kaarlo Knuutinpoika rupeisi uudeksi Engelbrektiksi?
Ei, ei, siitä ei tule koskaan mitään!"

Ritari ei vastannut, ja drotsi käsitti hänen vaitiolollaan myöntävän
hänen sanansa tosiksi, mikä ei aivan väärin ollutkaan, sekä jatkoi
sitten suostuttavalla äänellä:

"Te huomaatte siis, Broder Sveninpoika, että hän on meidän yhteinen
vihollisemme ... ja hän on helposti voitettu jos, kuten monesti olen
sanonut, toimimme yhdessä... Jos hänen valtansa on kukistettu, niin me
olemme herroja, ja silloin vasta voimme toivoa rauhaa ja lepoa
valtakuntaan."

"Ja kuinka aiotte kukistaa marskin vallan?" kysyi ritari ikäänkuin
drotsin lausuntoon suostuen.

"Juuri siitä haluan teidän kanssanne puhua", vastasi drotsi varovasti.
"Teillä ja herra Eerik Pukella on kylliksi voimaa tehdä suuri työ
valtakunnan hyväksi ... minä arvelen, että te voisitte miestenne
avulla..."

Drotsin oli taaskin vaikea lausua ajatustaan, mutta nyt tuli ritari
arvelematta apuun.

"Me voisimme, minä ja urhoollinen ystäväni Eerik Puke", sanoi hän, "me
voisimme kaapata haltuumme marskin persoonan..."

"Niin ... juuri niin ... ja me voisimme yhteisesti syyttää häntä
neuvostossa tahi hiljaisuudessa ... hiljaisuudessa, ymmärrättehän,
toimittaa hänet pois tieltä!"

Herra Kristerillä oli nähtävästi suunnitelma valmiina, jonka
toimeenpanijaksi hän etsi miestä. Mitä hän tähän saakka oli lausunut
oli vaan kuin koettelua; hän tahtoi tutkia, oliko tämä mies oikeata
laatua ja eikö hän ehkä itsestään keksisi jotakin hänen ajattelemistaan
keinoista, joten hän (drotsi) voi helposti johtaa hänet siihen, mikä
hänestä näytti parhaalta. Mutta näitä keinoja ei hän päässyt
esittelemään, sillä ritari katkaisi kerrassaan kaikki sensuuntaiset
yritykset. Hän laski nimittäin raskaan kätensä mairittelevan ukon
olkapäälle lausuen:

"Teidän ei tarvitse sanoa enempää, drotsi Krister ... olen kuullut
aivan tarpeeksi, ja nyt saatte kuulla sydämeni ajatuksen kerta
kaikkiaan! Minä pelkään marskista samaa kuin tekin, mutta minä tahdon
uskoa hänestä parasta niinkauvan kuin suinkin. Kun toivoni on loppunut,
niin tiedän mitä minun tulee silloin tehdä ... mutta sen sanon teille,
drotsi Krister ... etten konsanaan tahdo olla teidän kanssanne missään
tekemisissä, ja ellei päälaellanne olisi noita harmaita karvoja, niin
vaatisin miekkani terällä teitä tilille siitä, että olette uskaltanut
tummentaa myrkyllisellä hengityksellänne kirkasta kilpeäni... Siinä on
teille Broder Sveninpojan sana. Ja niin minä vihaan salajuonitteluja,
että jos marskille tapahtuu jotakin pahaa ... niin saatte te hyvän
miekkani kautta siitä vastata, drotsi, vaikka päätänne peittääkin
valkeat hapset..."

Kiihtynyt ritari läksi, ja hänen jykevät askeleensa kajahtelivat
kappelissa. Drotsi seisoi ääneti kuunnellen hänen astuntaansa ja pysyen
paikallaan, mikä sitten lieneekin painanut hänen jalkojaan. Mutta äkkiä
hän havahtui ja tempasi munkkipäähineen kasvoilleen. Kappelin ovelta
kuului askeleita, ja nuorekas ääni huusi:

"Briita, Briita ... oletko täällä?"

Mutta Briitan vastausta ei kuulunut, vaan sen sijaan kävi musta munkki
hänen sivuitseen ovea kohti. Huutaja kirkaisi ja riensi pihalle, johon
drotsikin kohta tuli. Kappelin edustalla tuuheitten puiden alla näki
hän selvästi kuunvalossa pari henkilöä, jotka näyttivät jotakin
odottavan. Ne olivat neiti Kaarina Kaarlontytär ja vanha koulumestari.

Drotsi meni aivan hiljaa vastaiselle suunnalle eikä etennyt puiden
varjosta ennenkuin kappelin toisella puolen. Mutta sittenpä häneltä
jäikin näkemättä, mikä olisi ollut hänelle tärkeintä, nimittäin pienen
tytön juoksevan kappelista koulumestarin ja Kaarinan luo. Juoksija oli
Briita Kaarlontytär, joka oli aikomuksensa mukaan mennyt rukoilemaan
Kaikkien Sielujen kappeliin, eli kuten hän sitä kutsui, Engelbrektin
kappeliin. Kaarina ei ollut halunnut mennä sinne, vaan oli mieluummin
kuunnellut koulumestarin kertomusta ja legendaa Pyhästä Ragnhildista,
Inge-kuninkaan kuningattaresta. Koulumestari oli vienyt hänen
ajatuksensa kauas nykyisyydestä ja sytyttänyt hänen sieluunsa
ihmeellisen voiman yksinkertaisella ja koruttomalla tarinallaan
pyhimyksen kohtalosta. Vasta kun se oli loppunut, muisti hän Briitaa
sekä juoksi kappeliin, mutta säikähti munkkia, jonka hänen
mielikuvituksensa välttämättä selitti samaksi munkiksi, joka häntä oli
katsellut niin tarkkaavasti iltapäivällä. Ennenkuin hän ehti
säikäyksestään tointua, oli Briita jo hänen vieressään.

Mutta Briita oli vielä nyreämpänä. Hänellä oli itku kurkussa, eikä
häneltä saatu sanaakaan suusta. Hän ei tyyntynyt ennenkuin Kaarina ja
koulumestari olivat luvanneet viedä hänet marskin luo. Tämä ei ollut
kuitenkaan tavattavissa.

Briita nukkui lohdutonna illalla. Hän oli kuullut enemmän kuin
kokematon, hurskas lapsensydämensä voi kestää. Hän näki unessa synkkäin
haamujen vainoovan ritaria, jonka yllä oli Broder Sveninpojan
tummansininen mantteli. Hän oli näkevinään Engelbrektin etäältä
ojentavan kätensä vainottua ritaria kohden, joka taasen ei voinut
koskaan päästä sinne asti. Aamulla herätessään oli hänen ensi
ajatuksenaan Broder Sveninpoika, toisena sukulaisensa, Kaarlo
Knuutinpoika. Nyt toivoi hän pääsevänsä hänen puheilleen saadakseen
kertoa hänelle, kuinka rehellinen ritari Broder Sveninpoika oli. Mutta
tänäkään päivänä hän ei saanut tavata marskia.

Hän oli ratsastanut aikaisin aamulla miehineen Djursnäsiin, eikä tulisi
luultavasti takaisin ennenkuin seuraavana aamuna.

       *       *       *       *       *

Viekas drotsi ymmärsi hyvin, ettei hänen kannattanut odottaa
yritystänsä varten apua Broder Sveninpojan ja Eerik Puken kaltaisilta
miehiltä. Sellaiset miehet olisivat vaan enemmän vahingoksi kuin
hyödyksi hänelle, jos hän saisi ne puolelleenkin. Hänen täytyi siis
laatia aivan toisia suunnitelmia saadakseen korkeimman vallan käsiinsä,
ja niitä hän nyt mietti ratsastaessaan Djursnäsiin päin. Itsestään on
selvää, että hänen vihansa nyt kääntyi etupäässä juuri näitä miehiä,
rahvaan suosikkeja kohtaan, varsinkin kun hän piti rahvasta itselleen
vaarallisena juuri näitten miesten kautta.

Seuraavan päivän kokouksessa esiintyi hän tavallisella tyyneydellään,
nähtävästi nauttien siitä etuudesta, minkä hänen ikänsä ja hopeanharmaa
tukkansa tuotti. Läsnä olijat myönsivätkin sen hänelle empimättä,
tanskalaiset herrat ystävineen senvuoksi, että hän oli heidän
tarkoitustensa ainoa asianajaja, Kaarlo Knuutinpoika teki sen viisaan
miehen myöntyväisyydellä. Hänelle, joka tunsi hetken tilan paremmin
kuin drotsi itsekään ja joka tiesi, mikä vaara voi syntyä rahvaan
puolelta, jos sen miehiä ajattelemattomasti suututettiin, oli helppoa
toistaiseksi väistää toista, itsessään pienempää vaaraa, nimittäin
drotsia ja muita tanskalaisystäviä. Kun drotsi siis esitti päätöksen,
jonka hän oli tehnyt muitten herrain kanssa jo ennen Kaarlon tuloa,
että nimittäin Kalmarin päätökset pantaisiin voimaan, olkoon kuningas
elossa tai ei, ja että sekä hän itse että marski uudistaisivat
uskollisuuslupauksensa kuninkaalle ja ottaisivat sitten kuninkaan
nimessä saman lupauksen muilta herroilta, niin hän suostui siihen,
vaikka hyvin huomasi, mitä sillä tarkoitettiin.

Tämä toimenpide teki nimittäin tyhjäksi hänen valitsemisensa
valtakunnan päämieheksi, joka oli tapahtunut drotsin Suomessa ollessa
ja jota hän ei hyvin ymmärrettävistä syistä hyväksynyt, koska se pani
hänet, valtakunnan ensimmäisen virkamiehen marskin alaiseksi. Mutta
tästä ei tehty mitään päätöstä, joten marski voi vastakin toimia
valtakunnan päämiehenä kuten ennenkin, ja senvuoksi ei hän ruvennutkaan
tekemään hyödyttömiä vastaväitteitä.

Päivä päättyi siis täydellisesti drotsin mielen mukaan, ja hän ratsasti
vallan tyytyväisenä Söderköpingiin seuraavana päivänä, missä voutien
piti luovuttaa linnat ja läänit. Tämä ei kuitenkaan tapahtunut aivan
drotsin mielen mukaan. Sillä marski otti ne kaikki vastaan
marskinvirkansa perustuksella sekä läänitti ne poiskin taas. Mutta
linnalupaukset annettiin sekä marskille että drotsille -- ne herrat,
jotka saivat linnoja läänityksikseen, vannoivat heille läänitysvalan
luvaten pitää läänejään uskollisesti valtakunnan käytettävänä sekä
antaa ne takaisin drotsille ja marskille, kun he vaativat niitä, sekä,
jos näistä toinen kuolisi, pitää niitä toisen käytettävänä, ja
molempain kuoltua neuvoston tai neuvoston valitseman päämiehen
käytettävänä.

Siten oli muukalaistenkin vaikutus tehty kokonaan mahdottomaksi, joten
marski luuli nyt olevansa varma rahvaankin suosiosta, koska oli selvää,
ettei tätä seikkaa pidettäisi kenenkään muun kuin hänen ansionaan. Tämä
lienee ollut siihenkin syynä, että marski katsoi tarpeelliseksi linnoja
läänittäessään muistaa sekä uniooniystäviä että niitä, joihin hän itse
voi varmasti luottaa. Niinpä sai vanha herra Hannu Kröpelin Turun
linnan lääneineen, ja herra Niilo Steeninpoika (Natt och Dag), marskin
lanko, Stegeborgin linnan lääneineen. Mutta tässä hän erehtyi. Broder
Sveninpoika loukkaantui syvästi kun hän itse ja Eerik Puke jäivät aivan
ilman lääniä, ja hänen katkeruutensa lisääntyi yhä päivän kuluessa
huomatessaan selvästi kaikesta sen asian joutuvan aivan syrjään, jonka
edestä hän oli toiminut.

Kun linnaläänit oli jaettu ja uudet lääniherrat olivat vannoneet
valansa, niin nousi drotsi seisomaan ja syytti -- pidettyään ensin
pitkän esipuheen -- herra Eerik Pukea suurista vallattomuuksista sekä
vaati hänelle ei sen pienempää kuin kuoleman rangaistusta. Salissa
syntyi yleinen hiljaisuus, ja kun herra Eerikiä kutsuttiin vastaamaan
syytöksiin, ja kun hän lähestyi huoneen päässä olevaa pöytää, jonka
ääressä marski ja drotsi istuivat, niin tunsivat läsnä olijat
samankaltaista painostusta kuin ukonilman edellä. Drotsikin laski
silmänsä ja tuijotteli pöytäliinaan Eerikin liekitsevän katseen
polttaessa häntä. Mutta Eerik-herralla oli vähän ystäviä tässä
kokouksessa. Useimpain katseista puhui pahansuonti ja viha sekä
jonkunlainen mielihyvä siitä, että nyt saisivat tyydytystä heidän
sydämissään kytevät tunteet, joita ritarin yleinen arvo ja rahvaan
suosion kannattama valta oli synnyttänyt. Kaikilla heillä oli olevinaan
kolhauksia kostettavana ja arvonsa loukkauksia rangaistavana. Varmaa on
myöskin, että kiihkeä, avomielinen ja ajattelematon Eerik oli pelkällä
esiintymiselläänkin tehnyt vihamiehikseen kaikki, jotka eivät voineet
suvaita tahi eivät ymmärtäneet hänen vapaata, miehekästä ja avonaista
luonnettaan. Ei ollut yhtäkään koko herrakokouksessa joka ei
vaistomaisesti tuntenut, että kuumaverinen ritari pilaisi nyt
auttamatta asiansa hillittömällä kiukullaan, joka paloi hänen
silmistään ja värisi hänen huulillaan.

Mutta joukossa oli eräs, joka ei tahtonut asian menevän niin kauaksi --
Kaarlo Knuutinpoika.

Hän nousi puolustamaan Eerikiä, ennenkuin tämä ehti suutaan avata, ja
puhui sellaisella voimalla, että drotsin täytyi antaa syytöksen raueta,
ja kaikki Eerikin salaiset vihamiehet saivat purra hampaitaan yhteen ja
kätkeä vihansa toisiin aikoihin.

Tämä oli ystävän työ marskilta, jonka arvo Eerikin täytyi tunnustaa, ja
ensi hetkenä hän innoissaan unhotti pettyneet toiveensa linnanlääninkin
saannista. Mutta näin ei ollut Broder Sveninpojan laita. Hän käsitti
marskin esiintymisen vaan siksi, että hän koki sitoa sekä Eerikin että
hänet ja heidän kauttaan rahvaan itseensä, tarvitsematta itse sitoutua
mihinkään, kuten olisi käynyt, jos hän olisi antanut heille
linnaläänejä. Hän ei luottanut enempää kuin koskaan ennenkään marskiin.
Ja hän sai epäilyksilleen lisää tukea siitä, mitä samassa tuokiossa
tapahtui.

Nyt otettiin nimittäin käsiteltäväksi herra Pentti Steeninpojan ja
herra Maunu Pentinpojan juttu Engelbrektin murhan johdosta. Tässäkin
asiassa esiintyi marski, mutta ei yhtä suurella lämmöllä ja voimalla
kuin Eerik Pukea puolustaessaan; -- mutta sitä ei tarvittukaan, sillä
jos olisi pantu toimeen äänestys, niin olisi epäilemättä verrattomasti
suurempi osa äänestänyt vapauttamista kuin rankaisemista. Tuomiota ei
kuitenkaan langetettu täällä; herra Pentti, joka oli yksinään läsnä,
anoi omansa ja poikansa asian lykättäväksi laillisen tuomioistuimen
ratkaistavaksi; heidät laskettiin senvuoksi vapauteen, kunnes asiaa
voitaisiin laillisesti käsitellä. Tämä ja marskin äskeinen esiintyminen
ynnä muisto Maunu Pentinpojan katumuksen teosta Engelbrektin haudalla
sai Eerikinkin puolestaan lupaamaan herra Pentille ja hänen pojalleen
rauhaa.

Mutta Broder Sveninpoika ei voinut enää hallita kiukkuaan. Eerikin
lausuessa rauhansanansa murhaajalle, löi hän kiivaasti kätensä
miekkaansa ja teki jyrkän käännöksen. Kaikkien silmät kääntyivät siihen
päähän salia, missä hän oli, ja Eerik Pukekin astahti askeleen
taaksepäin ikäänkuin vasta ystävänsä miekan helähtäminen olisi saanut
hänen näkemään asian toisessa valossa. Mutta se oli jo myöhäistä; tehty
kuin tehty, sitä ei enää käynyt muuttaminen enempää kuin julmistunutta
ritaria kävi palauttaminen. Hän meni varmoin askelin ovelle, jonka
drotsin ja marskin vahtimiehet avasivat hänelle, ja lähti pois.

Broder Sveninpojan lähtö ei tehnyt Eerikiä lukuunottamatta keneenkään
sellaista vaikutusta kuin marskiin. Väri vaihtui hänen kasvoillaan, kun
hän näki korkeavartaloisen ritarin lähestyvän ovea, ja kun tämä oli
poissa, katseli hän tutkivasti Eerik Pukea.

Mutta jälellä olevat neuvottelut veivät pian kokonaan hänen huomionsa,
ja kokouksen loputtua näkyi hän tykkänään unhottaneen tapahtuman.
Moniaat herroista, muitten muassa Eerik Pukekin, olivat jo lähteneet
salista, ja marski keskusteli vilkkaasti drotsin kanssa, kun heidät
keskeytti ulkoa lähestyvät askeleet.

Samassa avattiin ovi, ja herra Broder Sveninpoika astui sisään. Hän
kävi suoraan marskin luo heittäen hansikkaansa hänen eteensä,
kasvoillaan mitä katkerin suuttumuksen ilme.

"Nyt, marski Kaarlo", huusi hän iskien kiivaasti miekkaansa, "nyt
tahdon tapella kanssanne kerran elämästä ja kuolemasta!"

Marskin posket kävivät kuolonkalpeiksi, ja suuret silmänsä katselivat
suuttunutta ritaria. Drotsi vavahti ikäänkuin haaste olisi häntä
tarkoittanut, sekä asettui syrjempään lähemmäksi muita herroja, joten
marski jäi enemmän erilleen. Kului hetkinen ennenkuin marski vastasi,
ja yhä vimmaisemmaksi muuttui Broder Sveninpojan katse.

"Varokaa, ankara ritari", sanoi marski vihdoin "ettette
malttamattomuudessanne hairahdu ottamaan askelta, jota molemmat
kadumme!"

"Turhaa, marski", sanoi ritari, "joka on kärsivällisesti odottanut
tipan toisensa perään vuotaessa maljaan, se ei tee malttamattomasti
varrottuansa sitä hetkeä, jolloin malja täyttyy... Nyt on se hetki
tullut, ja minä tyhjennän sen teidän päähänne, marski ... ottakaa
hansikkaani, tahi minä sanon kaikkein näitten herrain kuullen, että
olette joka miehen hylky."

"Ritari, te unhotatte, kuka olette, ja missä me olemme..."

"Minä en unhota mitään", huusi Broder Sveninpoika keskeyttäen,
"verellä, sydänverellänne, marski, ettekä millään muulla voi viruttaa
kilvestänne niitä tahroja, joista kansan suu kertoo... Minä seison
tässä rahvaan nimessä, Engelbrektin nimessä ja jokaisen kunniallisen
ritarin nimessä, ja minä syytän sinua, Kaarlo Knuutinpoika, että olet
kullalla ostanut Maunu Pentinpojan murhaamaan suuren virkaveljesi
valtionhoitajan, ja minä syytän sinua, että olet pettänyt kansasi,
jonka menestys on aina huulillasi, minä syytän sinua, että pyrit
valtaan Ruotsinmaassa sortamalla sekä vapaasukuisia että alhaisia ...
joko kavaltajakorvasi nyt kuulivat, mikä asia on minun ja sinun
välilläsi ratkaistavana?"

Marski peräytyi pari askelta ja silmänsä leimusivat kuin talviaurinko
lumikentille, joita se ei jaksa sulattaa.

"Kostoa huutaa murhatun sankarin veri, voimakkaan käden turvaa huutaa
avuton talonpoika... Ja te, marski, te otatte puolustaaksenne
murhaajaa, ja kansanmiehet, murhatun lähimmät ystävät, te syrjäytätte
talonpojan pahinten vihamiesten tieltä ... mutta, hyvän miekkani
kautta, minä en tahdo lepoa nauttia, ennenkuin sen terä on juonut sinun
mustaa vertasi, niin totta kuin Jumala ja kaikki pyhimykset kuulkoot!"

Ritarin sanain vielä kajahdellessa luostarisalissa, ja herrain
seistessä tuijottavin katsein tämän kuulumattoman rohkeuden tähden,
yskäisi vanha drotsi sekä lausui:

"Tämä on nurjan kilven kantamista valtakuntaa kohtaan, ja Ruotsin laki
säätää siitä rikoksesta kuoleman rangaistuksen."

Broder heitti murhaavan, ylenkatsetta osoittavan, silmäyksen
harmaapäiseen teeskentelijään, mutta drotsi, jonka oli vaikea salata
tyytyväisyyttään päästessään näin enemmittä mutkitta tästä
harmittavasta miehestä, ei välittänyt mitään ritarin halveksumisen
osoituksista, vaan jatkoi sukulaiseensa, marskiin, kääntyen:

"Me olemme tässä, poikani, drotsina ja marskina kuninkaan sijassa, ja
joka kohottaa kätensä meitä vastaan, häiritsee kokousrauhaa, rikkoo
yhteisen rauhan ... meidän ei tarvitse epäröidä..."

Marski viittasi kädellään drotsille sekä lausui nyt itse:

"Mitä olen sanonut teille ja muille", lausui hän tyynellä äänellä,
vaikka katseestaan hehkui suuttumus, "siinä pysyn... Minä tahdon pitää
rahvaan asian omanani, mutta en siltä anna joka kansanmiehen säätää
tahdolleni lakeja... Niitä syytöksiä, joita olette heittänyt vasten
kasvojani, en voi niinkauan luotani torjua, kuin olen valtakuntaa
johtamassa ... mutta kun kaikki on saatettu hyvään loppuun, niin olen
valmis vastustamaan teitä miekkani terällä, missä tahdotte ... siinä on
sanani, Broder Sveninpoika!"

Marskin tyyneys, jota ritari piti petollisuuden ja teeskentelyn
suurimpana ilmauksena, saattoi hänet raivoon; hän otti hansikkaansa
lausuen:

"Sitten ei sinun tarvitse odottaa kauan, ennenkuin saat minusta kuulla,
kurja marski, ja silloin kyllä vedät miekkasi, jos rinnassasi on
pisarakaan rohkeata verta, mutta siihen asti voit kantaa tätä
rehellisen ritarin muistona!"

Näin sanoen viskasi hän hansikkaan vasten marskin kasvoja sekä poistui.

Nyt ei marski enää voinut vihaansa hillitä; nyt ei enää tarvittu
drotsin huomautusta, että marskin persoonassa oli kuninkaallista
ylhäisyyttä loukattu, saadakseen hänen käskemään miehiään ottamaan
ritarin kiinni ja tuomaan hänet vangittuna takaisin.



VII.

Eräs aamu Kaarlo Knuutinpojan luona.


Oli seuraavan päivän varhainen aamu. Päivä ei ollut vielä täydellisesti
valjennut Briita-neidin, marskin veljentyttären jo ollessa valmiiksi
puettuna lähteäkseen talosta, jossa isänsä asui Söderköpingin kokouksen
aikana.

Meidän aikalaisistamme tuntuu näin varhainen hetki kyllä sotivan
kaikkea terveellistä ja viisasta elämänjärjestystä vastaan. Työmiehet
vaan puuhailevat niinä vuorokauden hetkinä, ylhäisemmät nauttivat
silloin unta ja lepoa. Mutta tähän aikaan olivat ylhäiset ja alhaiset
siinä yhtäläisiä, että rakastivat päivänvaloa työtä tehdessään, ja yön
pimeyttä levätessään. Silloin ei vielä ollut päässyt se kummallinen
tapa valtaan, että yö tehdään päiväksi ja päivä yöksi, eikä tästä ollut
vielä tullut ylhäisyyden ja paremmuuden tuntomerkkiä, joka tekee
yksinkertaisen väen kanssa sekaantumisen ylhäisille mahdottomaksi.
Yksityiselämä oli yksinkertaisempaa ja luonnollisempaa; tällöin oli
ruotsalainen herra vielä -- ainakin peräti harvoilla poikkeuksilla --
rahvaan esikuvana, eikä elämä hänen talossaan paljoakaan eronnut
varakkaampain talonpoikain elämästä.

Ei ollut siis mitään erikoista, että ritari Kaarlo Tordinpojan kodissa
oltiin jo ylhäällä, mutta se oli kuitenkin vähän kummaa, että Briita
oli jo niin aikaisin valmiina lähtemään kaupungille, joka oli iso ja
verraten väkirikas. Tytön liikkeissä olikin aivan erityistä intoa, ja
tuontuostakin hän pyyhki punaiseksi itketyitä silmiään.

Hän lähti kuin lentäen huoneesta ja riensi kadulle. Hän kulki lyhintä
tietä Bosgårdiin, eivätkä jalkansa tahtoneet saada häntä kyllin
nopeasti perille. Vihdoin hän tuli sinne, mutta marskin miehet
vartioivat sitä ankarasti, joten sisäänpääsyn laita näytti olevan niin
ja näin. Ilokseen hän kuitenkin huomasi, että miesten päällikkönä oli
tuttu mies, jota hän heti huusi luokseen.

"Päästä minut marskin luo!" pyysi hän ujosti ja rukoilevasti.

"Ankarasti kielletty päästämästä ketään sisään ja ulos!" vastasi
päällysmies, mutta hymyili sentään herttaisesti tytölle kirkkaan
kypärinsä alta.

"Se kielto ei voi tarkoittaa minua, Pentti Gunnarinpoika...
Tiedättehän, että minä pääsen aina sukulaiseni, marskin, luo. Minä olen
yrittänyt päästä hänen luokseen eilen ja toissa päivänä, enkä ole
päässyt, ja minun pitää tavata häntä välttämättä!"

"Kyllä te tietysti pääsettekin, Briita-neiti ... mutta vähän
myöhemmin ... nyt ei käy laatuun!"

Kauniin lapsen kasvoille kuvastui syvä tuska, ja hänen pitkiin
silmäripsiinsä kihoili kyyneleitä. Hän oli vaiti hetken, mutta äkkiä
nosti hän silmänsä, joista loisti toivoa.

"Onko Niilo Bonpoika siellä?"

"Kyllä!" vastasi Pentti Gunnarinpoika, "luuletteko, että hän voisi
teitä auttaa?"

"Ei hän ehkä voi, mutta minä haluaisin mielelläni puhutella häntä ...
pyytäisittekö häntä tulemaan tänne!"

Päällikkö hymyili säälivästi tyttöselle sekä lähetti erään miehistä
pihaan. Hetken kuluttua tuli mies takaisin, ja Niilo Bonpoika tuli pian
hänen perästään. Hänen kasvonsa olivat synkät ja totiset, Briitankaan
näkeminen ei saanut karkoitetuksi pilveä pois, vaikka hänellä oli
melkoinen vaikutusvoima Niiloon.

Briita uudisti pyyntönsä Niilolle, mutta hänkin pudisti surullisesti
päätään.

"Olettehan te minun ritarini, Niilo Bonpoika", sanoi hän harmistuneella
äänellä. "Jos vaan tietäisitte, mitä minulla on Kaarlo-herralle
sanomista, niin olisitte varmaan yhtä innoissanne kuin minäkin
saattamaan minua hänen luokseen..."

"Jumala tietää, että mielelläni teitä auttaisin, mutta marski on
kieltänyt ankarasti ... en ole vielä itsekään nähnyt häntä
tänäpäivänä."

Mutta Briita ei laskenutkaan niin helposti ritariaan. Hän osasi
ahdistaa häntä niin joka puolelta, että tämä vihdoin lupasi kysyä
marskilta, saisiko Briita tulla hänen luokseen, sekä läksi sisään.
Briita odotti, ja pelko ja toivo vaihteli hänen hienoilla, ilmeikkäillä
kasvoillaan.

Viipyi pitkähkö aika, ennenkuin Niilo Bonpoika tuli takaisin tuoden
sanan, että hän sai viedä Briitan marskin luo, mutta hänen katseensa
oli surullinen ja äänensä vapisi, niin että se kummastutti Briitaa ja
tuntui vielä lisäävän hänen omaa tuskaansa.

Niilo tarttui hänen käteensä kulettaen häntä vartiomiesten läpi.
Kumahtaen sulettiin suuri tammiportti heidän takanaan, ja Briita astui
sykkivin sydämin ritareineen pihaan. Se oli täynnä aseellisia miehiä,
jotka olivat asettuneet keskellä pihaa suureen kehään, jossa oli
punaisiin vaatteisiin puettu mies kädessään raskas miekka, jonka kahva
oli niin pitkä, että siihen voi hyvin tarttua kaksin käsin. Punainen
mies näkyi odottavan jotakin. Miekan kärki oli maassa, ja hän piti sen
kahvaa toisessa kädessään.

Kamala aavistus täytti tämän nähdessään Briitan mielen, ja aavistus
toteutui, kun hän huomasi pihan toisesta päästä tulevan korkean,
siniseen mantteliin puetun ritarin kahden miehen taluttamana. Se oli
Broder Sveninpoika, eivätkä hänen avomieliset rehelliset kasvonsa
olleet koskaan kauniimmin hohtaneet kuin tällä hetkellä. Hänen otsansa
oli niin tyyni ja katseensa niin kirkas, että pelkkä hänen näkemisensä
olisi vetänyt tuhansia käsiä vihollisilta hänen puolelleen.

Mutta näiden tuhansien sijasta oli nyt vaan vapiseva tyttönen, heikko
lapsi, hänen viimeisenä liittolaisenaan.

Kasvot lumivalkeina ja sydän kiivaasti tykyttäen juoksi hän ritaria
taluttavia miehiä kohden sekä huusi käsiään ojentain:

"Odottakaa, odottakaa, sitä ei saa tehdä, sitä ei saa tehdä ... minä
tahdon puhua marskin kanssa!"

Miehet pysähtyivät. He tunsivat marskin suosikin, eivätkä käsittäneet,
miten hän oli päässyt sisään ja mikä hänelle antoi rohkeutta tulla
miesten ja heidän verisen tekonsa väliin. Niilo Bonpoika lähestyi
hitaasti vetääkseen tytön takaisin, mutta tämä tarttui molemmin käsin
ritariin, itki ja pyysi odottamaan, kunnes hän oli saanut puhutella
marskia.

Kaikki huomasivat, että vitkastelu oli aivan hyödytöntä, ja lapsen oli
niinikään mahdotonta saada armahdusta ritarille, jonka vuoksi he
toivoivatkin tästä tarpeettomasta viivykkeestä päästävän niin pian kuin
suinkin. Mutta ritari kumartui ja nosti tytön käsivarrelleen.

"Lapsi, lapsi", sanoi hän liikutettuna, "kuka on sinut lähettänyt ...
ei tämä näky ole sinua varten."

"Jumalan äiti on minut lähettänyt", vastasi tyttö, "ja tätä ei olisi
koskaan tapahtunut, jos minä olisin eilen saanut puhutella marskia."

"Sinä et siis katso minun ansainneen tällaista kuolemaa?" vastasi
ritari.

"En, en ... te olette urhoollinen ritari ja sukulaiseni rehellinen
ystävä; minä sen tiedän ... minä kuulin joka sanan kappelissa... Teidän
pitää elää, ritari, ja kaikki tulee hyväksi jälleen... Voi, odottakaa
vaan, kunnes olen saanut puhutella marskia! Vastustakaa, taistelkaa!...
Te voitte kyllä suojella itseänne näiltä miehiltä!... Muutaman
silmänräpäyksen kuluttua on marskin käsky täällä!"

Ritari hymyili surumielisesti suudellen Briitan otsaa sekä laski hänet
hiljaa maahan. Sitten otti hän manttelinsa alta kultaiset
ritarivitjansa, ripusti ne lapsen kaulaan ja pani kätensä hänen päänsä
päälle.

"Jumala siunatkoon sinua, lapseni, ja antakoon sinulle suurimman onnen,
minkä kuolevainen voi saavuttaa... Mutta salli minun nyt mennä ...
marski itsekään ei voi tätä enää toiseksi muuttaa... Ja kun kasvat
suureksi kerran, niin anna Broder Sveninpojan vitjat silloin sille,
josta enimmin pidät."

Hän suuteli lasta vielä kerran, ja silmänsä olivat kyyneleitä täynnä.
Sitten hän talutti hänet Niilo Bonpojan luo, viittasi kasvot taivaalle
käännettyinä, että hän veisi hänet pois, sekä astui varmoilla
askeleilla mieskehään, jossa punainen mies seisoi tarttuen nyt molemmin
käsin miekkaansa.

Briita melkein lensi portaita ylös marskin asuntoon.

       *       *       *       *       *

Kaarlo Knuutinpoika käveli levotonna huoneessaan. Hän mietiskeli
tarkoin kaikkea, mitä edellisinä päivinä oli tapahtunut ja etenkin
eilistä kohtausta kokouksen jälkeen. Hän seisahtui vähäväliä, milloin
suuren takan eteen, johon kamaripalvelija oli jo tehnyt tulen, milloin
erään ikkunan eteen, josta raskas verho kaihtoi päivän valon. Mutta hän
ei pysynyt missään kauempaa, häntä ikäänkuin joku voima ajoi paikasta
toiseen. Raamatulliset kuvat, joita oli ommeltu seinille ripustettuihin
tapetteihin kukkasköynnösten väliin, näyttivät katselevan kummastunein
silmin talon herraa, jonka harhaileva katse ei tuntunut löytävän
rauhaa.

Mutta hän seisahtui äkkiä kuuntelemaan. Kuului askeleita, ensin hiljaan
etäämpää, mutta ne kovenivat vähitellen, kunnes eräs käsi tarttui
lukkoon ja sisään astui muuan vanhanpuoleinen mies.

Tulija oli marskin hovimestari, perheen vanha palvelija, joka tunsi
suvun kaikki asiat ja palveli sitä järkähtämättömällä uskollisuudella.

Marski katsoi levottomalla jännityksellä hovimestaria, joka pudisti
surullisesti harmaata päätään sanoen: "Hän ei suostu, herra, ankara
ritari ei suostu..."

"Ei suostu?" toisti marski, "Eikö hän suostu ... onko hän sitten oikein
ymmärtänyt sinua?"

"Täydellisesti!" vastasi harmaapää, "ja hän kutsuu teitä vaan
horjuvaiseksi... Minä pyysin ja rukoilin häntä, mutta hän vaan hymyili
taputtaen minua olalle sekä sanoi: 'Broder Sveninpoika pitää
ritarikunniaansa siksi suuressa arvossa, ettei rupea raukkamaisella
paolla sitä ainiaaksi tahraamaan! sano niin herrallesi'... Uljas ritari
hän on, marski, sen minä sanon, niin vanha kuin olenkin, ja mielellään
olisivat vanhat silmäni nähneet häntä säästettävän siitä katkerasta
maljasta, jonka te nyt tarjootte hänelle..."

"Kuinka arvelet, vanhus? ... olenko voinut toisin tehdä, tahi voinko
muuta tarjota ritarille?"

"Mistäpä minä, vanha miesparka, tietäisin", vastasi hovimestari
surullisesti hymyillen. "Kukin vastatkoon teoistaan... Minä en ole
koskaan ymmärtänyt korkeita herroja... Muistan vielä, mitä ne tekivät
vanhalle Maunu-kuninkaalle, ja senkin muistan, kuinka saksalainen
Albrekt-kuningas sitten menetteli maassa saksalaisine sukulaisineen,
jolloin nuo korkeat herrat saivat syödä karvaita hedelmiä kylvöstään...
He tekevät ja toimivat toisin kuin rahvaan mies; kun ne sanovat yhtä,
niin ne ajattelevat toista, kuten tekin nyt, herra Kaarlo... Te ette
tahdo ritarin kuolemaa nyt, mutta ette myöskään tahdo kunniallisesti
sopia hänen kanssaan, kuten miehen tulee..."

"Jos olisin yksityinen mies, niin tiedä, ukko, että mielelläni sopisin
hänen kanssaan!"

"Kauan olen elänyt ja paljon nähnyt, ja monen kuolinvuoteella olen
seissyt ja kuullut heidän jäähyväisensä tälle elämälle... Tiedättekö
herra Kaarlo, mitä olen pitkän vaellukseni aikana kokenut -- ja yhä
uudestaan kokenut?"

Kaarlo ei puhunut mitään, nyökäytti vaan kehottaen palvelijaa
jatkamaan.

"Niin, sen olen nähnyt, ettei mahtava mies elämänsä lopulla ajattele
mahtiaan, vaan ainoastaan sitä, missä hän on joka ihmislapsen kanssa
samankaltainen, omaa vajavaisuuttaan... Hänen rikkautensa, asemiehensä,
arvonsa valtakunnassa ja kuninkaan hovissa eivät silloin ole hänelle
minkään arvoisia, vaan sen arvokkaampaa on se, mitä hän on tehnyt
kaiken tämän komeuden takana... Kaikkia niitä töitään ja kaikkia
ajatuksiaan, joita hän on tehnyt ja ajatellut pelkkänä ihmisenä, niitä
hän silloin muistaa, ja ne yksin, -- jos ovat olleet hyviä -- saattavat
hänen sydämelleen lohdutusta antaa."

"Valtakunta ... valtakunta on kait jonkun arvoinen, niinkauan kuin mies
elää ja voi toimia", lausui marski hetkisen kuluttua tuijottaen takassa
kytevään tuleen, joka oli sammumaisillaan.

Sanat eivät tuntuneet vaikuttavan mitään vanhukseen, joka lisäsi, tosin
nähtävästi odottamatta sen mitään muutosta vaikuttavan herran mielessä:

"Ei ole valtakunta koskaan kärsinyt hyvän työn tautta ... raskaspa
olisikin silloin valtakunnan herran osa!"

Samassa tuli sisään niiden miesten päällikkö, joitten tuli olla ritarin
mestauksessa läsnä, sanomaan, että kaikki oli valmiina ja että
odotettiin vaan marskin käskyä.

Kaarlo-herra näytti vieläkin epäröivämmältä; hänen täytyi pakottaa
itseään näyttääkseen tyyneltä ja pysyttääkseen ominaista ulkonaista
arvokkuuttaan, jota hänessä oli aina. Vanha palvelija vetäytyi
ikkunankoloon ja pani kätensä ristiin rukousta supisten.

"Jumala on todistajani", huudahti Kaarlo vihdoin, "etten mielelläni
tahtoisi tämän urhoollisen ritarin kuolemaa, mutta", hän pysähtyi ja
oli vaiti pitkän ajan, jolloin hän tuntui vielä kerran miettivän, mitä
asiassa oli raskauttavaa ja lieventävää, sekä lausui sitten, "mutta
minä en voi antaa olla sen tapahtumatta ... sen täytyy tapahtua
valtakunnan vuoksi...!"

Hän viittasi päällysmiehelle, joka lähti. Mutta samassa näkyivät Niilo
Bonpojan vakavat, kalpeat kasvot ovella.

"Anteeksi, herra, että tulen vasten käskyänne luoksenne, mutta
sukulaisenne, neiti Briita", sanoi hän, "odottaa ulkona eikä anna
rauhaa ennenkuin pääsee teidän puheillenne."

"Briita, Briita", huusi marski, "mitä lapsella on tähän aikaan
sanomista ... ja miten voin ottaa hänet vastaan, ennenkuin tämä verinen
työ on päättynyt...? Vie hänet kotiin, Niilo Bonpoika, ja sano, että
itse tulen päivällä hänen luokseen..."

Mutta Niilo kertoi hänelle jo sanotun, että marskia on mahdoton tavata,
mutta hän oli silloin itkenyt niin katkerasti, ettei hän raatsinut
kieltää koettamasta parhaan mukaan puhutella marskia, ja että jos hän
itse näkisi surullisen sukulaisensa, ei hänkään voisi olla laskematta
häntä luokseen. Marski suostui vihdoin ja pyysi Niiloa kiiruhtamaan,
että Briita ehtisi tulla pihan yli, ennenkuin ritaria tuotiin.

Tämä ei kuitenkaan onnistunut, kuten tiedämme; Briita Kaarlontytär tuli
sukulaisensa luo Broder Sveninpojan vitjat kaulassaan.

"Peräytä käskysi, Kaarlo", huusi hän rientäen marskin luo, "ritari on
sinun paras ystäväsi, ja minä olen tahtonut puhua siitä sinulle
saatuani sen tietää ... mutta peräytä käskysi, ellet tahdo Briitan
kuolevan surusta."

Kaarlo katsoi kummastuneena lasta. Mutta miten hän voisi uskoa sanaa,
joka voi olla joko kiihtyneen mielikuvituksen tuote, tahi jonkun
kuolemaantuomitun ystävän vaikuttama, joka tietäen, kuinka paljon
marski piti tyttösestä, tahtoi hänen avullaan pelastaa ritarin hengen.

Briita kertoi nopeasti ja niin lyhyesti kuin voi käynnistään Kaikkien
Sielujen kappelissa sekä mitä siellä kuuli. Marski oli nostanut hänet
polvelleen ja kuunteli häntä yhä tarkkaavammin. Mutta kun tyttö
lopetti, hyppäsi hän kiihkeästi ylös ja juoksi viereiseen huoneeseen,
joka antoi pihalle. Hän avasi kiireesti ikkunan ja huusi ulos:

"Odottakaa, odottakaa!"

Mutta samassa kuului raskas lyönti, ja marski tuli vasta pitkän ajan
kuluttua takaisin.

Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja kätensä vapisivat ankarasti.
Hän otti tytön syliinsä ja suuteli häntä sanoen:

"Rukoile sukulaisesi edestä, lapsi ... pahat voimat ahdistavat häntä!"

Sitten hän peitti kasvonsa käsillään ja meni sisempiin huoneisiin
vetäen oven perässään kiinni.

       *       *       *       *       *

Myöhään illalla kulki eräs saatto hiljaa ja juhlallisesti Kaikkien
Sielujen kappelia kohden. Niitä ei ollut monta, mutta kuusi munkkia
kantoi olkapäillään jotakin arkunnäköistä, jota peitti paarivaate.
Heitä seurasi muutamia muita, jotka lauloivat hiljaa hautauslaulua.

Vähän matkaa näistä astui pitkä mies, yllään tummasta kankaasta tehty,
kantapäille ulottuva viitta.

Tultuaan kappeliin, jonka kuorissa paloi muutamia vahakynttilöitä,
laskivat munkit taakkansa lattialle ja asettuivat sen ympäri kehään.
Eräs Pyhän Laurin pappeja toimitti hautajaismenot.

Oven suussa seisoi se korkeavartaloinen mies, joka oli seurannut
saattoa. Hän jäi seisomaan kun munkit menivät pois, ja kappeliin tuli
hiljaisuus. Silloin hän astui kuoriin, lankesi polvilleen arkun
viereen, sekä jäi siihen rukoilemaan. Silloin kuului ovesta askeleita,
ja Kaikkein Sielujen kappeliin tuli vielä kaksi henkilöä, jotka
niinikään astuivat kuoriin päin, mutta jäivät seisomaan. Vahakynttiläin
valossa näkyivät Krister Niilonpojan piirteet ja eräät kalpeat, laihat
kasvot, joitten ilme oli terävä ja katse syvä, eloisa. Puvusta näkyi,
että mies oli hengellisiä, ja jos katseli sitä -- se oli erinomaisen
hienoa samettia -- ja miestä itseään, hänen ylpeää, käskevää katsettaan
ja ryhtiään, niin huomasi helposti hänen kuuluvan maan rikkaimpiin ja
ylhäisimpiin sukuihin. Hän oli Krister Niilonpojan tyttärenpoika, Juho
Pentinpoika (Oxenstjerna), vielä vallan nuori mies, joka ei ollut tähän
asti mainittavasti vaikuttanut yleisiin tapahtumiin, eikä edes niihin
erikoisesti sekaantunutkaan; mutta hän seurasi niitä kotkan
tarkkaavaisuudella, jonka terävä silmä näkee ja seuraa saalista, vaikka
hän itse liitelee vielä näkymätönnä pilvien välissä.

Sekä hän että Krister-herra katselivat rukoilijaa, ja jälkimmäisen
kasvoilla väreili laimea hymy, edellisessä näkyi kuitenkin ensi
kummastus yhä enemmän väistyvän uteliaisuuden tieltä. Häntä halutti
saada selville, mitä tämä ilmiö oikeastaan merkitsi.

Rukoilija nousi vihdoin, katseli vielä hetkisen kädet ristissä arkkua
ja kääntyi sitten oveen päin pois mennäkseen. Hän säpsähti huomatessaan
takanaan olijat, mutta saavutti heti malttinsa ja katseli kirkkain
katsein ja otsa pystyssä herroja silmiin. "Rakas ystävä tahi sukulainen
mahtaa tuossa arkussa maata", lausui herra Krister pistäen kätensä
koruommellun samettinutun alle -- "ja koska kuollut ei minun
tietääkseni kuulu jälkimmäisiin, niin kuulunee hän kaiketi
edellisiin ... kuka on tässä arkussa, jota te näin raskaasti
murehditte, Kaarlo poikani?"

"Te sanotte oikein, rakas isä", vastasi marski, se hän oli, "tässä
lepää eräs ystäväni."

"Vai niin ... minulle sanottiin, että täällä Kaikkein Sielujen
kappelissa luetaan sielumessuja Broder Sveninpojan edestä?"

"Aivan niin", vastasi marski, "ankara ritari Broder Sveninpoika lepää
tässä arkussa, ja munkit ovat vasta laulaneet messun hänen
sielunrauhansa puolesta."

"Olen jo senkin kuullut, poikani", jatkoi Krister-herra, mutta yhä
katkerammalla äänellä, "sanotaanpa niinkin, että te olette pitänyt
kaikesta huolen, hankkinut vihityt kynttilät ja pyhän messun..."

"Ja kaikki mitä olette kuullut, rakas isä, on aivan totta ... minä olen
sen kaiken tehnyt!"

"Sen voin ymmärtääkin nähdessäni teidän rukoilevan petturin arkun
vieressä... Mutta sitä en todellakaan arvannut odottaa valtakunnaan
marskilta. Ketä on kunnioitettava ja ketä on arvossa pidettävä, kun
syyllisille ja tuomituille annetaan tällaisia kunnianosoituksia?"

Drotsin ääni oli kiivas ja moittiva; hän puhui kuten suuttunut
isä ajattelemattomalle pojalleen. Hän näytti, ehkä käyttikin
marski-nimitystä, kokonaan unhottaen miehen vallan ja korkean
yhteiskunta-aseman ja puhutteli häntä nyt vaan nuorena sukulaisenaan.
Kaarlo Knuutinpoika oli näet hänen sisarensa pojanpoika ja siis Juho
Pentinpojan pikkuserkku. Tämän sukulaisuuden nojalla ja koska nämä
mahtavat ja toisiaan epäilevät miehet tahtoivat antaa toisilleen
kaikkea ulkonaista kunnioitusta, niin he kutsuivat toisiaan isäksi ja
pojaksi, mikä oli muuten ajan tavan mukaistakin -- silloin ei vielä
oltu keksitty luonnollisille suhteille luonnottomia nimityksiä.

Vanhaa herraa katkeroitti ja suututti tässä erittäinkin se, että hän
luuli varmaan marskin vainajalle osoittamallaan kunnioituksella
tahtovan voittaa rahvaan suosion ja sysätä mestauksen koko syyn hänen
niskoilleen. Kaarlo ymmärsi hänen ajatuksensa, ja sai siitä aseen, jota
ei jättänyt käyttämättä.

"Suokoon Herra", sanoi hän, "että joka ritari Ruotsinmaassa olisi tämän
kaltainen... Broder Sveninpojan muisto on minulle aina oleva pyhä... Ja
kuulkaa, mitä sanon, rakas isä ... luulen, että monikin niistä, jotka
nyt katselevat vapaasti ympärilleen, saisi kalveta, jos todella
ruvettaisiin tutkimaan, kenen povessa oikeastaan piilee petturinsydän!"

Marskin vielä puhuessa sai vanha Krister-herra sangen epämieluisasti
hämmästyä. Nuori Niilo Bonpoika astui kiirein askelin kappeliin ja
lähestyi herraansa. Mutta nuorukaisen katse oli tyyni, kiukuton ja hän
tervehti drotsia sellaisella tavalla, että tämä huomasi saavansa häneen
nähden olla rauhassa. Mitä taasen Kaarloon itseensä tuli, niin
rauhoitti häntä yleensä se seikka, ettei Visby eikä Visborg olleet
joutuneet marskin käsiin.

"Olen käskynne mukaan odottanut koulumestaria", sanoi Niilo ojentaen
Kaarlolle pergamenttikääryn, josta riippui vahasinetti, "hän antoi
minulle tämän teille tuotavaksi!"

"Sinä tulet parhaaseen aikaan, Niilo", huudahti marski ottaen
pergamentin, "minä voin nyt antaa tämän tehtävän hyväin todistajain
nähden. Tämä pergamentti", hän piti sitä lähimmän vahaliekin valossa,
että drotsi ja Juho Pentinpoika voivat sen selvästi nähdä, "tämä
pergamentti sisältää ritarivainajan viimeisen tahdon, ja minä lähetän
uskollisen ja luotettavan asepalvelijan viemään sitä hänen vanhalle
isälleen Asslöfin kartanoon Hallantiin. Sinä, Niilo, saat ratsastaa
sinne, ja annettuasi testamentin vanhan Sven Tordinpojan käteen
tervehdä häntä minulta ja sano, ettei tämä suru olisi häntä koskaan
kohdannut, ellei ilkeys olisi kutonut verkkojaan vainajan ja minun
välilleni!"

Niilo otti testamentin, kumarsi ja läksi. Marski kääntyi sitten
drotsiin.

"Me kohtaamme toisemme Tukholmassa", sanoi hän. "Arvelen, että saavutte
sinne yhtä pian kuin minäkin, vaikka matkustattekin meritietä -- tuuli
puhaltaa hyvästi pohjoiseen päin ... minäkään en aio odotuttaa itseäni,
vaikka minun täytyykin mennä Nyköpingin kautta."

Sitten hän tervehti heitä ja lähti. Drotsi jäi tyttärenpoikineen
kappeliin, mutta molemmat olivat vaiti, kunnes edellinen vihdoin lausui
kuin itsekseen:

"Korkealla ratsulla ajaa ylpeä sukulaiseni ... mutta voi sattua, että
jalat katkeavat hänen altaan!"

"Se tapahtuu vasta alamäessä!" lausui tyttärenpoika viekkaan
ivallisesti hymyillen.



VIII.

Luostarisisar.


Vähän toista kuukautta Söderköpingin kokouksesta istui herra Eerik Puke
eräänä koleana syyspäivänä Kastelholman linnassa Ahvenanmaalla. Päänsä
oli vasemman käden varassa, ja oikea käsi liikkui edestakaisin pöydän
syrjää myöten. Ritarin aatokset olivat kuitenkin aivan toisaalla, se
näkyi katseesta ja omituisesta hymystä hänen huulillaan.

Hän oli vasta moniaita päiviä sitten tullut matkalta Pohjaan, joksi
Pohjanlahtea ympäröivää maata silloin kutsuttiin. Hänellä oli siellä
yhtä ja toista kuntoon pantavaa, sillä hän ei ollut käynyt niillä
mailla siitä asti, kuin hän pari vuotta sitten Engelbrektin
kehotuksesta ryhtyi hänen kanssaan miekka kädessä ahdistamaan
Norrlannin vouteja. Hän valtasi silloin osaksi itse, osaksi
päällysmiestensä kautta paitsi Kastelholmaa, joka hänellä siitä alkain
oli läänityksenä, vielä Faxehusin, Styrnäsholman ja Kryssborgin. Tämän
ajan muistot ehkä juuri kajastelivatkin hänen mielessään, ja niihin
sekautui kenties levottomuutta nykyisen ja vastaisen ajan johdosta.
Söderköpingistä lähti hän marskin kehoituksesta samana päivänä jona
kokous loppui, ja hänen lähtiessään oli Broder Sveninpoika mennyt
kaupungin edustalle miestensä luo, mikä esti heitä enää toisiaan
tapaamasta, -- ja siitä lähtien ei hän ollut saanut mitään tietoja
marskilta eikä Broder Sveninpojalta. Sanomat eivät siihen aikaan
lentäneet niin sukkelaan maitten yli kuin meidän päivinämme.

Mutta istuessaan siten mietteissään kuuli hän erään miehistään
linnantuvassa laulavan:

    Ja Maarianmessun aikoina
         Se juttu tapahtui,
    Ne Faxehusin sytytti,
         Ja lieskat siitä leimahti.
    Faxehus on nyt mustana vallan.

Ritarin kasvoille levisi hymy, kun tutun kansanlaulun säveleet
rupesivat kuulumaan. Mies jatkoi lauluaan, joka kilpaili kansan
suosiosta Engelbrektinlaulun kanssa. Toisten linnantuvassa olevain
miesten suostumushuudot keskeyttivät laulajaa vähäväliä:

    Ja Delsbosta he kulkivat
         Nyt Delsbon rajahan,
    Ja miesten päitä listivät
        Kuin kortta laihon lakean.
    Faxehus on nyt mustana vallan.

    Regnsjöss' on hätä surkea,
         Ja Mo'ssa samaten,
    Ne pakoon ei voi lähteä,
         Kun veneet heiltä vietiin pois.
    Faxehus on nyt mustana vallan.

Laulun sanat muistuttivat siksi elävästi ritarin mieleen niitä aikoja,
jolloin hän sai mielinmäärin antaa ulkomaisille voudeille selkään, että
hän johtui ajattelemaan niitä päiviä ja niitten muistoja. Hänen
mielensä ei kuitenkaan viipynyt niissä kauemmin kuin laulu kuului. Hän
oli yleensä päivän, hetken lapsi. Hän eli nykyajassa, se oli hänen
maailmansa, menneisyydestä ei hänen luonteensa paljoa välittänyt;
ainakaan ei hän siitä piitannut ottaa oppia elämää varten. Enempää ei
hän huolinut tulevaisuudestakaan, eikä yrittänyt selvittää itselleen,
mitenkä tulevaisuus ottaisi entisyydestä ja nykyisyydestä
kehittyäkseen. Oli siis peräti harvinaista, että Eerik Puke oli
tällaisten tunnelmain vallassa, ja se tapahtui ainoastaan silloin kuin
tätä kansanlaulua tai Engelbrektinlaulua laulettiin. Ne vaikuttivat
häneen loihdun tavoin. Ne tyventivät hänen kiihkeän, hurjan luonteensa,
mutta vaan saadakseen sen sitten taas kootuin voimin kääntymään siihen
ainoaan asiaan, jonka vuoksi ritari nykyään eli.

Tämä asia oli Engelbrektin kuoleman kostaminen ja hengen ja veren
uhalla estäminen ketään niistä, jotka olivat -- hänen arvelunsa mukaan
-- olleet lähempää tai etäämpää siihen vaikuttamassa, saamasta
palkakseen siitä Ruotsin valtakuntaa.

Huhut, jotka Broder Sveninpoikakin heitti vasten marskin kasvoja,
väittivät Kaarlo Knuutinpoikaa oikeaksi alkusyyksi rakastetun sankarin
kuolemaan. Hänen sanottiin maksaneen Natt och Dag-herroille melkoisen
rahasumman murhasta sekä antaneen murhaajalle turvakirjan. Edellistä
seikkaa uskottiin jotenkin yleisesti, jälkimmäinen oli syntynyt vasta
myöhemmin, ehkä Söderköpingin kokouksen johdosta. Kaarlo Knuutinpoikaan
johtivat siis aina lopuksi ne ajatukset, joita nämä kansanlaulut
herättivät. Niinpä nytkin, ritari nousi istumasta ja alkoi kiivaasti
kävellä edestakaisin lattiaa pitkin. Hän ei havainnut sitäkään, että
torven ääni kajahti tornista, vaan jatkoi kävelyään, kunnes eräs hänen
miehistään astui sisään.

"Viesti marskilta!" lausui hän. "Tukholmasta on tullut laiva tähän
edustalle sekä tuonut muassaan marskin asemiehen ja erään
luostarisisaren Skeningestä, joka myöskin pyytää päästä linnaan teidän
puheillenne!"

"Luostarisisar", huudahti Eerik iloisesti hämmästyen, kuten näytti,
"olisikohan se ... anna niitten tulla pian, anna niitten tulla!"

Mies katosi, ja hetkisen kuluttua tuli sisään Dominikaanikunnan pukuun
puettu nunna ja hänen perässään marskin mies. Nunna vei merkitsevällä
liikkeellä sormensa huulilleen estäen siten linnanherraa lausumasta
kysymystä, joka oli hänen kielellään. Perässä tuleva asemies ei
huomannut vähääkään tätä salaista merkinantoa.

"Jalo marski lähettää minun kauttani teille veljellisen
tervehdyksensä", sanoi nunna; Eerikin silmät välähtivät kuullessaan
hänen äänensä, "minä olen matkalla Turkuun marskin asioissa, ja hän
pyytää teitä hankkimaan minulle laivakyydin sinne."

"Onko tuo jalo herra siis ottanut luostarisisariakin palvelukseensa?"
kysyi Eerik epäillen.

"Minä kävin marskin luona sisarluostarin asioissa, ja keskusteltuani
hänen kanssaan toivon asiani menestyvän hyvin. Te voitte nyt antaa
marskin sanansaattajan lausua asiansa ensiksi, minä sanon sitten
sanottavani."

Marskin asemies antoi herraltaan kirjeen, jonka ritari heti avasi ja
luki. Se oli koko Helsinglannin kruununverojen läänityskirja, ja
Helsinglanti tarkoitti koko Norrlantia. Eerikin kasvot kirkastuivat ja
hän katsoi iloisesti hymyillen sen tuojaa.

"Herrani, marski, pyytää samalla tervehtiä teitä ja sanoa", lausui
tämä, "että voitte täydellisesti luottaa häneen, ja mitä kulkupuheita
kuullettekin, niin pyytää hän teitä vaan muistamaan -- mitä hän jo on
sanonutkin -- että kaikki tapahtua valtakunnan hyväksi, ja ettei teidän
tule tuomita, ennenkuin olette häntä itseään puhutellut."

"Missä herrasi oli tätä kirjettä lähettäissään?" kysyi Eerik.

"Tukholmassa, ankara herra", vastasi mies. "Herra Eerik Niilonpoika on
antanut kaupungin linnan, kuten muutkin kuninkaan voudit, ja drotsi on
ottanut etulinnan, herrani, marski aatelislinnan."

"Hyvä ... mene nyt linnantupaan juomaan miesteni kanssa tulomaljasi."

Mies meni ja Eerik jäi kahdenkesken nunnan kanssa, jonka käteen hän
tarttui puristaen sitä lämpimästi. Sitten hän vei hänet tammipöydän luo
ja pyysi häntä istumaan penkille.

"Rakas Bengta-sisareni," sanoi hän, "kaikkein viimeiseksi olisin sinua
odottanut tänne ... mikä on saattanut sinun matkustamaan meren yli
tähän vuodenaikaan, ja mitä tarkoitat marskilta tuomillasi
terveisillä?"

"Kaulaketju!" vastasi nunna katsellen synkästi hehkuvin silmin eteensä,
heitettyään päähineen pois.

Mutta Eerik katseli häntä, ikäänkuin ei olisi oikein ymmärtänyt hänen
tarkoitustaan.

"Kaulaketju", toisti Bengta senvuoksi, "merirosvon loihdittu koriste,
jonka olen sinulle luvannut ja jonka sinä kerran saatkin!"

"Ha-ha-ha", nauroi Eerik laskien kätensä sisarensa olkapäille ja
katsellen häntä silmiin, "ja sen kapineen tähden sinä, sisarkulta,
matkustelet maat ja mantereet... Heitetään pois se juttu, minulla on
tärkeämpääkin sinulta kyseltävänä."

"Mitään sinulle tärkeämpää ei ole olemassa kuin se koriste", sanoi
nunna terävästi, "sen avulla sinä olet Ruotsin valtakunnan mahtavin
mies, sen avutta sinä varmaan kukistut... Muista että sisaresi sen
sanoo. Mutta minä olen pannut päähäni", lisäsi hän, "että sinä sen
vielä saatkin. Veljemme Kaarlon kuoleman jälkeen, ja kun poikanikin --
Jumala armahtakoon heidän sielujaan! ... lähtivät täältä ... olen
siirtänyt sinuun kaiken toivoni..."

"Entä veljemme Ragvald, Bengta-sisar ... etkö häntä muista?"

"En, en ... hänestä ei ole suuriin töihin ... ei, mutta sinä Eerik olet
hyvällä alulla, sinulla on rahvaan suosio; jos kuljen etelämetsissä
Itägötanmaalla, jossa sinulla on maatiloja tahi pohjoismetsissä
[muinoin kutsuttiin Kolmordenin ja Tivedenin eteläpuolella olevaa
Itägötanmaata etelämetsiksi, näiden pohjoispuolella olevaa seutua
pohjoismetsiksi], niin kaikkialla ne sinua rakastavat ja senvuoksi
antaa Herra, kun sinä kerran saat pyhimysketjun kaulaasi, sinulle
voiman ja kunnian ennen muita ja panee vihollisesi sinun
astinlaudaksesi."

"Neuvosi ovat, Bengta, paremmat kuin pyhimysketju... Jos sinä olisit
aina vierelläni, niin mitä tekisin kaulaketjulla?... Sinun pääsi
sisareni ja minun miekkani voivat yhdessä valloittaa kuningaskunnan!"

"Minä en lähdekään luotasi enää saatuani koristeen... Minulla on se
ollut jo kahdesti kädessäni, kolmannella kertaa tiedän kyllä sen
pitää... Niin totta kuin elän, niin lienevät pahat henget sitä
vartioimassa, koska tuo mies tulee joka kerta kuin..."

"Mikä mies, Bengta ... puhut pelkkiä arvoituksia", keskeytti Eerik
kärsimättömästi, "kahdesti on koriste ollut kädessäsi, sanot...?"

"Niin, kahdesti", vastasi Bengta, "ja kummallakin kertaa on eräs mies
tullut tielleni viemään koristeen minulta. Siitä on nyt kahta vaille
neljäkymmentä vuotta, kun sain sen ensi kerran, silloin aioin sitä
Kaarlo-veljellemme, mutta vuosi ei ollut kulunut umpeen, ennenkuin se
minulta vietiin... Minä en kuitenkaan päästänyt sitä näkyvistäni, minä
tiesin missä se oli, tahi oikeastaan tiesin tien sen piilopaikkaan,
vaikka sain vuosia odottaa ja koetella mieleni kärsivällisyyttä ... nyt
se taas oli minulla; minä olin tuomassa sitä sinulle; olin kuninkaan
omalla laivalla, ja siellä se minulta otettiin."

Bengta väänteli epätoivoisena käsiään ja hänen vaaleat huulensa
puristuivat hurjasti yhteen.

"Haluaisinpa tietää, kuka uskalsi ottaa sen sinulta kuninkaan omalla
laivalla ... kerro, kerro, sisar!"

"Me olimme siinä hirveässä myrskyssä, joka raivosi kuukausi sitten",
kertoi Bengta, "oltiin menossa Söderköpingin kokoukseen ... kuningaskin
aikoi mennä sinne, ja hänen laivallaan olin minäkin, varmassa turvassa,
kuten luulin..."

"Yksi kysymys, Bengta", lausui ritari, "Herramme puun kautta en vielä
tiedä, onko kuningas elossa vai onko hän kuollut?"

"Hän pelastui kuten minäkin ja vielä eräs kolmaskin!"

"No, Jumala armahtakoon, kun olisi uponnut samalla", huudahti kiihkeä
Eerik, mutta sisarensa sai hänen malttamaan mielensä; hän lisäsi
kiireesti, "tarkoitan kuningasta, ymmärräthän! Mutta paha henkesi meni
kaiketi kylmää tietä...!"

"Paha henkeni ilmestyi sillä kertaa kuninkaan ja minun pelastajanani...
Kun myrsky riehui kauheimmillaan ja kaikki luulivat laivan hukkuvan,
huusi kuningas, eikö miehistöstä kukaan voinut pelastaa laivaa, ja
silloin tuli hänen eteensä pitkä mies, joka lupasi pelastaa laivan, jos
kuningas antaisi hänen tarkastaa jokaista laivalla olijaa, ennenkuin
maihin mentiin."

"Siitä miehestä minä pidän, Bengta", huudahti Eerik mielihyvillään,
"hän tunsi asiansa pohjia myöten... No, hän pelasti laivan?"

"Hän vei sen maihin Kaarlonsaarien kohdalle Gotlantiin... Päivä
koitti juuri, ja minä jouduin kuin valittuna ensiksi hänen
tarkastettavakseen..."

"Ja hän löysi, mitä etsi ... kaulaketjun?"

"Hän löysi sen ... ja samassa natisi laiva, ikäänkuin hajoomaisillaan
ollen ... 'Sukkelaan veneisiin', huusi mies silloin, 'laiva uppoo', ja
kuningas sekä muutamat muut hyppäsivät veneeseen, minä tulin myöskin
kuninkaan kanssa; miten sinne pääsin, en voi käsittää... Maihin
tultuamme näimme sekä kuninkaan oman laivan että erään toisen, joka oli
pysynyt meidän laivamme perässä, vaipuvan meren syvyyteen kaikkineen
päivineen..."

Bengta-rouva tai -sisar, joksi häntä myöskin kutsuttiin, koska hän oli
poikansa kuoltua mennyt Pyhän Inkerin sisarluostariin Skeningeen,
kuvasi vaikuttavalla kaunopuheisuudella tätä myrskyä, jonka vertaa
eivät kokeneimmatkaan merimiehet voineet muistaa, ja veli oli pelkkänä
korvana. Sen asian ymmärsi hän paremmin kuin kaulaketjutarinan, vaikka
tämä salaisine tenhovoimineen oli aivan ajanhengen mukainen eikä
sentähden ollut vaikuttamatta Eerik Pukeenkaan, jonka luonne muistutti
suuresti niitä entisiä aikoja, jolloin kaikkein mielessä oli ylinnä
luottamus omaan voimaan.

"Paha henkesi pääsi siis suureksi osaksi vaivastaan", lausui hän, kun
sisar lopetti.

"Mitäpä hän muuta tahtoikaan kuin kaulaketjun ... ja se on kyllä hänen
huostassaan?"

"Ja hän itse ... missä hän itse on? ... joutuiko hänkin merenpohjaan?"

"Ei ... hän pelastui myrskyn lakattua, mutta mihin hän läksi, en
tiedä... Hän näyttää kadonneen taas yhtä jäljettömiin kuin silloinkin,
kun hän ensi kerran vei koristeen..."

"Sinä siis, luulen, jätät nyt tämän asian sikseen, Bengta, ja jäät
luokseni..."

"En, Eerik ... minä toimin vaan entistä innokkaammin", huusi
Bengta-rouva, "ja, kuten jo sanoin, olen sen asian vuoksi lähestynyt
marskia."

"Marskia!" huudahti Eerik kummastuen, "mistä sait päähäsi hakea tuota
miestä marskin luota?"

"Miestä en sieltä hae, vaan kaulaketjua ... ja se on nykyään jollakin
marskin hovissa, siitä olen varma."

"Kaarlo Knuutinpoikako saisi kultaisen kaulaketjun", lausui Eerik
miettiväisesti, "Kaarlo Knuutinpoika ... Kaarlo Knuutinpoika!"

"Älä ole sentään milläsikään, Eerik ... marskin täytyy tulla sen
omistajaksi, vaan ei kauaksi... Hän on vaan se välikappale, jonka
avulla tahdon ottaa sen pois siltä, joka sitä nyt kantaa ja joka
oleskelee hänen hovissaan..."

"Kuka hän on, Bengta ... kuka hän on?" kysyi Eerik silmät säkenöiden.

"Jätä se minun huolekseni, Eerik", vastasi sisar yksiääneen, "sinä
voisit kiihkeydessäsi turmella koko hyvän yritykseni..."

"Bengta, Bengta", huusi Eerik arvokkuudella, mikä kaunisti häntä,
"ajattele, mitä nimeä kannat ja ettet sinä enkä minä saa sitä millään
tahrata... Niin totta kuin tahdon nimeäni kunnialla kantaa, en koskaan
pidä sitä ketjua kaulassani, ellet voi kalliilla valalla vannoa
saaneesi sen julkisia ja rehellisiä teitä!"

"Jätä se minun huolekseni", toisti Bengta, mutta lisäsi äkkiä
saattaakseen kiihkeän veljensä ajatukset toisaalle:

"Sinä puhuisit toisin, jos tietäisit, mitä marskin hovissa on
tapahtunut ja mikä on saattanut kaikkein rehellisten maanmiesten mielet
kuohuksiin meren tuolla puolen... Minäkin kysyin kummissani: 'missä
Eerik Puke on?' kuullessani siitä..."

"Mitä siellä tapahtuneekin, niin katson hänen olevan sellaisen, kuin
minä ja moni muu tahdomme hänen olevan... Tämä kirje jonka juuri sain
häneltä, todistaa sen parhaiten?"

"Se todistaa, että hän etsii sinun ystävyyttäsi ... sitä vaan, eikä
mitään muuta...! Hän etsii sinun ystävyyttäsi, kuten kaikkien muidenkin
Engelbrektin kannattajain. Sentähden hän pyrkii Kaarlo Orminpojankin,
Bjurumin herran, ystäväksi, vaikkapa se maksaisi kauniin Kaarinan koko
elämän ja onnen!"

"Kauniin Kaarinan!... Mitä sanot, Bengta", huudahti Eerik tarttuen
sisarensa käteen, jota puristi hurjasti, katsellen läpitunkevasti
sisareensa. "Kauniin Kaarinan, mitä aikeita voi marskilla olla, jotka
turmelisivat neidon elämän ja onnen?... Sano, Bengta, sano ... vaikka
tuskin uskallan ajatella mitä suusi puhuu..."

"Nyt näet, Eerik, kuinka tärkeä merirosvon korun tenhovoima on
meille ... sanon sinulle, että marski pyytää kauniin Kaarinan kättä
saadakseen hänen isänsä puolelleen, ja sen sanon samalla, että hän saa
kumpaisenkin, tahi..."

"Herramme piinan ja kuoleman kautta ... en tahdo tulla autuaaksi, jos
se tapahtuu", huusi Eerik vimmoissaan.

Mutta Bengta-sisar ei näyttänyt siitä välittävän. Hän vaan jatkoi:

"Tahi sekä heidän että sinun käy kuten onnettoman ritarin, Broder
Sveninpojan kävi Söderköpingissä!"

Eerik käveli edestakaisin lattialla, hänen rinnassaan riehui sisaren
sanoista syttynyt tuli, mutta kun hän kuuli Broder Sveninpojan nimeä
mainittavan, pysähtyi hän äkkiä sisarensa eteen odottaen selitystä.

"Broder Sveninpoika", jatkoi Bengta-rouva armahtamatta, "tuomittiin
kuolemaan ja mestattiin julkisena kavaltajana Ruotsin valtakuntaa
vastaan. Sen sanottiin tapahtuneen samana päivänä, jona sinä läksit
kokouksesta."

Olisi voinut uskoa tosiksi vanhat tarinat mahtavista, pahoista
haltijattarista, jotka muuttivat taikasauvallaan ritareja ja
kuninkaanpoikia kiviksi ja pedoiksi -- nähdessään nunnan sanain
vaikutuksen Eerikiin. Hän seisoi todella kuin kivettyneenä hänen
edessään. Ainoastaan synkkyys hänen silmissään, joilla hän katseli
sisartaan, osoitti kuluttavan tulen kiehuvan hänessä. Kesti ison ajan,
ennenkuin hän sai sanankaan kuumeisilta huuliltaan.

"Broder Sveninpoikako kuollut, sanot?" huusi hän vihdoin saamatta
käännetyksi silmiään sisaren ankaroilta teräviltä kasvoilta, ja kun
niitten ilme epäilemättömästi vahvisti sanain säälittömän
totuuden, niin hän toisteli vitkaan kumealla, haudanomaisella äänellä:
"Broder Sveninpoika on kuollut ... kuollut ... kuollut!"

Oli taas hetkinen äänettömyyttä; hän ikäänkuin tarvitsi aikaa
perehtyäkseen siihen ajatukseen, että ystävänsä ja aseveljensä oli
kuollut. Mutta kun se ehti hänelle täysin selvitä, niin syöksyi salama
toisensa perään hänen silmistään; ja vihan tuli syttyi hänen
poskilleen.

"Ja jos se on totta, mitä sanot, Bengta", jatkoi hän, "ja jos ystäväni,
tuo jalo ritari, on surmattu ja jos siihen on Kaarlo Knuutinpoika
syypää, niin vannon elävän Jumalan ja kaikkien pyhimysten kautta etten
ennen lepää kuin olen hänen kuolemansa kostanut marskille."

Samalla vetäisi hän miekan tupestaan ja löi sen tammipöytään
sellaisella voimalla että pöydän kansi halkesi.

Sitten heittäysi hän polvilleen ja päästeli sydäntä särkeviä
valitushuutoja, kyynelten tihkuessa hänen sormiensa välitse, joilla hän
peitti kasvonsa. Niin syvä, niin hillimätön oli tämän voimakkaan miehen
tuska, että tuiman Bengta-rouvankin piirteet heltyivät. Hän kumartui ja
laski kätensä veljensä olkapäälle.

Mutta Eerik hyppäsi ylös kuin taikaiskulla, avasi oven sekä huusi
ulommassa huoneessa vartioivalle miehelle.

"Sano Juho Folkenpojalle, että hän valmistaa aluksen Väddöhön lähtöä
varten!"

Mies katseli tyrmistyneenä vihaa puhkuvaa herraansa ja rohkenipa
kysyäkin, milloin oli lähdettävä.

"Ensi yönä, tänä iltana, tunnin päästä", huusi ritari, "niin pian kuin
ehditte saada veneen vesille!"

       *       *       *       *       *

Parin päivän perästä nousi Eerik Puke miehineen maihin Väddön rannalle,
joka oli Ahvenanmaata lähin paikka Uplannin rannikolla. Se oli
tavallinen ylikulkupaikka, josta huolta piti Väddön väestö saaden siitä
korvaukseksi muutamia vapautuksia.

Uplannista lähti Eerik-herra Vestmanlantiin ja Nerikeen, missä hän
oitis ryhtyi yllyttämään rahvasta kapinaan marskia vastaan, jonka hän
nyttemmin katsoi arvottomaksi ritarin nimeä kantamaan ja jota hän
kuvaili kansalle synkillä väreillä.

Marski ja drotsi olivat tähän aikaan, lokakuun lopulla, viidenkymmenen
maallikkoherran kanssa kirkolliskokouksessa Söderköpingissä. Mutta
sieltä palattuaan ja kuultuaan Eerik Puken liikkuvan rahvaan
keskuudessa läksi marski Mälarin länsirannalla käymään. Hän sai täällä
täyden vahvikkeen siihen, mitä huhu oli ennalta kertonut. Kun hän tuli
Vesteråsista Köpingiin muutamana lauantai-iltana, kerrottiin hänelle,
että rahvas oli Länsi-Södermanlannissa valmiina lähtemään mies
talosta, ja yöllä herätti vanha hovimestarinsa hänet ilmoittaen, että
Eerik-herra oli vaan parin peninkulman päässä. Hän ei kuitenkaan siitä
säikähtänyt, vaan lähetti sunnuntaiaamulla aikaisin hovimestarinsa
Arbogaan valmistamaan hänen tuloaan.

Hovimestari lähti, mutta kohtasi Arbogassa Eerik-herran itsensä, joka
käski hänen pysymään alallaan sekä kielsi hänen antamasta mitään
tietoja herralleen. Niitä hän saisi Eerikiltä itseltään, joka kirjoitti
sukkelaan taistelukirjan ja antoi sen kaupungin kahdelle pormestarille,
joiden piti lähteä ratsastamaan marskia vastaan ja antaa se hänelle.

Marski lähti kaikessa rauhassa Köpingistä, toivoen, joko ettei Eerik
todenteolla taistelua valmistanutkaan, tahi että vielä keskustelun
voimalla saisi kiivaan ritarin taltumaan, -- hän läksi sen enemmittä
ratsastamaan Köpingistä Arbogaan. Mutta hän ei ollut päässyt vielä
puolimatkaankaan, ennenkuin pormestarit tulivat vastaan ja antoivat
hänelle Eerik-herran kirjeen.

Kaarlo katsoi kysyvästi sanansaattajiin. Sitten hän mursi kirjeen auki
ja luki sen synkistyvin katsein. Kirjeen sisältö on säilynyt meidän
aikaamme asti, ja koska se on varsin lyhyt, niin lienee paikallaan
esittää se tässä. Se kuuluu näin:

    "Tiedä, Kaarlo, että jos tahdot minulta jotakin, tahi jos joku muu
    tahtoo minulta jotakin, niin löytää hän minut Arbogasta, ja Jumala
    armahtakoon, etten pysy rauhassa talossani, kun en tiedä
    milloinkaan, koska minut paistetaan, silvotaan, tai surmataan,
    niin tiedä, että siihen asti, kuin välimme paremmaksi tulee, kuin
    nyt on, niin tiedä, että missä ikänäni sinut kohtaan tahi jonkun
    sinun omistasi, niin silloin teen hänelle, niinkuin tehdään
    oikealle vihamiehelle; Jumalan pyhä veri tietää, ettei tämä ollut
    aivoitukseni, ja tiedä sinä, että sen rauhan, jonka olin sopinut
    Pentti Steeninpojan kanssa, sen minä purkaan; sillä minä en päästä
    vihollisiani tästedes yhtä helpolla kuin olen tähän asti päästänyt.
    Kirjoitettu Arbogassa minun sinettini alla."

Luettuaan tämän kirjeen lähti marski miestensä neuvosta takaisin
Tukholmaan. Tultuaan sinne kertoivat he asian Krister-herralle, joka
peljästyi siitä kauheasti. Sitten yhtyivät he kiireimmän kautta
ponteviin toimiin pahan parantamiseksi.

Mutta Eerik-herra istui Arbogan harmaaveljesluostarissa sen
lauantain iltana, jona hän oli lähettänyt taistelukirjan marskille.
Luostaripihalta kuului miesten laulua, mikä saattoi hänet taasen
mielentilaan, jossa oli sekaisin harmia, epätoivoa, katkeruutta ja
kostonhalua. Eräs miehistä lauloi Engelbrektinlaulua, jota toverijoukko
tuntui kuuntelevan, koskapa moniaihin värssyihin tarttui useampi ääni
yhtaikaa.

    Kun mies hän ain' oli pelvoton,
    Ja mainettaan maailma laulanut on,
    Niin tällaisen palkan sai:
    Hän Örebrosta matkusti,
    Niin konna hänet surmasi;
    Näin kuntoa palkitaan kai...

kuului pihalta ja Eerik kuunteli laulua.

Silloin astui Bengta-rouva luostaritupaan seurassaan mies, jolla oli
kirje vyön alla.

"Jumalan rauhaa, herra Eerik", sanoi Bengta-rouva, "minä tuon sanomia
marskilta, ja tämä, luulen, tuo sanaa hyvältä ystävältä."

Hän osoitti miestä, joka otti kirjeensä esiin ja antoi sen Eerikille.
Tämä luki sen ja hänen kasvoillaan sädehti sydämellinen riemastus.
Mutta lopetettuaan katseli hän hetkisen miettiväisesti eteensä sekä
lausui sitten miehelle:

"IIoisempaa sanomaa kuin tämä, jonka sinä toit, en ole monesti
saanut... Kuitenkaan en voi täyttää herrasi toivomusta, että tulisin
hänen luokseen. Minulla on muuta tehtävää nyt... Marski on parin
peninkulman päässä tästä tänään, ja myrsky voi puhjeta välillämme minä
hetkenä hyvänsä... Sano se herra Kaarlo Orminpojalle, niin hän kyllä
ymmärtää, miksi minun täytyy viipyä."

"Mitä marskiin tulee, niin teillä on hyvin aikaa," lausui Bengta-rouva,
"hän ratsastaa parasta kyytiä Tukholmaan!"

"Tukholmaanko?" huudahti Eerik kummastuneena. "Oletko varma siitä,
hurskas sisar?"

"Aivan varma... Hän on jakanut kahteen osaan ne miehet, jotka hänellä
oli mukanaan, ja lähettänyt toisen osan Örebrohon ja toisen hän
sijoitti Vesteråsin linnaan pakotettuaan kaupunkilaiset ensin
varustamaan linnan pitkäksi ajaksi ruokavaroilla."

"Ei, ei, siinä erehdytte, hurskas sisar, vesteråsilaiset eivät annakaan
niin ilman mutkia pakottaa itseään..."

"Mutta marski piti tulisoihtua kädessään ja uhkasi polttaa
heidän kaupunkinsa, jolleivät suostuisi, ja he olivat aivan
valmistumattomia... Heillä ei ollut valitsemisen varaa!"

"Hornan henget!" huudahti Eerik. "Sitten meidän täytyy tällä hetkellä
hypätä ratsujen selkään ja lähteä Örebrohon ennättääksemme ennen
marskin miehiä..."

"Jos minun neuvoani tahdotte vaariin ottaa", lausui Bengta-rouva, "niin
ajattelen, että olisi parasta lähettää miehet marskin miehiä takaa
ajamaan Örebron tielle... Ne voivat saada ne kiinni ja surmata ne,
etteivät nuo ketjanat pääse Örebrota näkemäänkään... Ja koska marski
näkyy haluavan vahvistaa joukkojaan, ennenkuin hyökkää teidän
kimppuunne, niin tulee teidän tehdä samoin ja sitä varten ensi
työksenne lähteä Kaarlo Orminpojan pyynnön mukaan hänen luokseen..."

Tämä neuvo miellytti Eerik-herraa. Hän ilmoitti sanansaattajalle kohta
saapuvansa Vadstenaan Kaarlo-herran luo. Sitten hän kutsui miestensä
päällysmiehen luokseen ja käski hänen heti astua ratsulleen ja lähteä
marskin miesten perään Örebron tielle.

Jäätyään kahdenkesken sisarensa kanssa, syöksyi hän tämän luokse ja
sulki hänet syliinsä suudellen häntä.

"Iloitse, sisareni, iloitse!" sanoi hän. "Minä vien Kaarina-neidin
morsiustuoliin, ennenkuin vuosi on kulunut!"



IX.

Morsian ja sulhanen.


Oli joulukuun 8 päivä v. 1436. Päivällä tuli lumiräntää, ja tuuli
pyryytti lumihiutaleita Vadstenan luostarikartanolle ja kaupungin
ahtaille, mutkaisille kaduille. Kun päivä oli sunnuntai ja vielä
Maarian sikiämisen päivä, niin kaduilla oli kuitenkin väkeä vilisten,
ja tänäpäivänä oli niitä tavallista enemmänkin.

Varsinkin olivat luostarin lähellä olevat kadut kansaa täynnä,
pääasiallisesti läheisestä Askan kihlakunnasta, ja moni hurskas
luostarisisar oli rientänyt säikähtäen koppiinsa keskusteluportilta,
joka oli luostarin länsisivulla, tai vetäytynyt taammaksi joltakin
työhuoneen ikkunalta, jos joku talonpoika rohkeni liian nenäkkäästi
silmäillä luostarinmuuria.

Nyt soitettiin aamurukoukseen, ja munkit sekä nunnat kulkivat
arvokkaassa juhlakulussa asunnoistaan luostarikirkkoon, josta kohta
helähti ilmoille ihana laulu leviten puutarhan ja muurin yli
kansallekin, joka kuunteli sitä hartaudella paljastetuin päin. Hetkisen
kuluttua palasivat veljet ja sisaret takaisin, ja rahvas seisoi ulkona
niin hiljaisena, nöyränä ja hartaana, että jokainen huomasi selvästi,
kuinka aiheeton pelkonsa oli, ja arat luostarisisaret tulivat
kirkosta takaisin paljoa reippaampina, kuin olivat sinne menneet.
Ainoastaan abbedissa, sisar Bengta Gunnarintytär, näytti tavallista
huolestuneemmalta, niin että hyvin näki jonkun erityisen seikan hänen
mieltään painavan.

Kirkosta tultuaan ja keskusteltuaan konfessorin kanssa, joksi veljien
esimiestä kutsuttiin, läksi hän muutamaan sisartalossa olevaan
syrjäiseen huoneeseen.

Tässä huoneessa oli neiti Kaarina Kaarlontytär ja hänen vanha
palvelijansa eli pikemmin ystävänsä, Inga-muori. Ritari Kaarlo
Orminpoika oli jättänyt heidät luostariin lähtiessään maakuntaan
tärkeille asioille, jotka olivat osaksi yleisiä, osaksi hänen omiaan.
Kumpikin oli käynyt aamurukouksessa, ja kumpaakin oli ihmetyttänyt
tavaton väentulva. Muuten he elivät aivan kuin maailmasta erillään,
eivätkä tienneet mitään siitä, mitä Söderköpingin herrainkokouksen
jälkeen oli maassa tapahtunut.

"Mitähän noilla ihmisillä on asiana, jotka ovat tuolla luostarin
ympärillä?" oli neito kysynyt huoneeseen tullessaan. Inga-muori ei
ollut vastannut mitään, olihan vaan käärinyt neidon ja omaa viittaansa
kokoon, mutta oli sitä tehdessään näyttänyt ylen yksitotiselta. Kaarina
oli sen vuoksi kysynyt toistamiseen.

"Kansako," niin oli vanhus vastannut, "mistäpä minä tiedän, neiti
Kaarina... Mutta tietäähän sen, ketä etsitään kun talonpoikain
rääkkääjä on luostarissa..."

"Jösse Eerikinpoika, vanha taalainvouti ... mutta mitä ne häneltä
tahtovat! Onhan hän aivan muuttanut mieltään, ja ylistäväthän häntä
nykyään tämän luostarin sekä veljet että sisaret."

"Talonpojat ajattelevat kyllä aivan toisin, neitoseni", oli Inga-muori
selittänyt, "ja niitä kohtaan on hänellä entinen mieli jäljellä, vaikka
hän tekeytyy hurskaaksi ja nöyräksi konfessorille ja abbedissalle ja
antaa heidän luostarilleen suuria lahjoja. Kuulin hänen sanovan
abbedissalle -- viime viikolla juuri -- toivovansa, että se aika pian
koittaisi, jolloin talonpojat saavat entisellä mitalla ... ja hän pitää
päätään yhtä pystyssä kuin ennenkin... Olisitte nähnyt, kuinka hän
tänäpäivänä kirkosta tullessamme vilkuili talonpoikaraukkoihin! Vanhat
silmäni olivat näkevinään hänen astelevan heidän päittensä päällä."

"Mutta eivät he suinkaan liene tulleet tänne vaan häntä katsomaan ja
itseään hänelle näyttelemään", oli Kaarina lausunut, "ja minä kysyn
vieläkin kerran, mitä ne tahtovat, sillä niinkauvan kuin vouti on
luostarin muurien sisällä, eivät ne mahda hänelle mitään... Tarkoitan,
että jotakin muuta lienee tekeillä, ehkä tapahtuu tappelu herra Kaarlo
Knuutinpojan ja herra Eerikin välillä täällä, ehkä...?"

Ovi avattiin ja sisään astui abbedissa. Mutta levottomuus, joka oli
vallannut Kaarinan kun hän ajatteli, mitä kaikkea oli voinut tapahtua
maailmassa hänen istuessaan kuin vangittuna, saattoi hänen asiaan
kuuluvain aamutervehdysten jälkeen ahdistamaan abbedissaa suurella
kysymystulvalla.

"Varsin vähän tiedän", vastasi abbedissa hurskaasti hymyillen, "mitä
maailmassa tapahtuu; sen vaan tiedän, että sinä tulet kohdakkoin sinne,
lapsi... Isäsi tulee tänäpäivänä Vadstenaan", lisäsi hän, kerrassaan
keskeyttäen kaikki tarpeettomat ja viivyttävät kysymykset, "isäsi,
herra Kaarlo Orminpoika tulee tänäpäivänä luostariin. Eilen oli täällä
hänen sanantuojansa, ja hän pyytää minua ilmoittamaan sinulle erään
asian, josta hän itse on sinulle joskus puhunut, mutta on silloin
saanut sellaisen vastauksen, että hän nyt toivoo sinun lannistuvan ja
valmistautuvan siihen, minkä kuitenkin täytyy tapahtua."

Kaarinan poski kalvastui ja levottomuus hänen suurissa tummansinisissä
silmissään muuttui murheeksi.

"Ei, ei, älkää lausuko niin, hurskas äiti", huudahti hän kädet ristissä
ja ääni ja kasvot niin tuskaisina, että se vaikutti abbedissaankin,
"käyttäkää ennemmin kykyänne taivuttaaksenne isääni ... minä en voi,
minä en voi... Mieluummin rupean teidän sisarkuntaannekin, rakas äiti,
enkä milloinkaan enää liiku ihmisten joukossa!"

Tämä puhe olisi voinut olla sangen vaarallista, jos abbedissa olisi
ollut vähemmän jalo mieleltään, ja jos olisi ollut toinen aika käsissä,
se aika, jolloin Pyhän Birgitan luostarin täytyi vetää veljiä ja
sisaria puoleensa keinoilla millä hyvänsä. Niin ei ollut laita tänä
aikana, jolloin molemmat viimeiset kuningattaret, Margareta ja Filippa,
olivat ruvenneet sen "ulkosisariksi", ja jolloin Eerik-kuningas itse ja
muut maan ylhäisimmät kilvan sitä lahjoivat. Nyt katseli tämä vanha
nunna säälien tyttöparkaa, vaikka ilme hänen kasvoillaan olikin ankara
ja vakava. Hän näytti surkuttelevan Kaarinan kohtaloa, mutta pitävän
sitä samalla auttamatonna. Hän koetti pitkässä esitelmässä, joka oli
täynnä lohduttavia kehoituksia, vakuuttaa Kaarinalle sitä. Hän luulikin
oikeastaan tytönkin niin ajattelevan, vaikka hänen oli vaikea sitä
myöntää.

"Rauhoitu, lapsi!" niin hän lopetti, "ja punnitse sydämessäsi, mitä olen
nyt sinulle sanonut ... isäsi, herra Kaarlo, ei tule, sanantuojan
tiedonannon mukaan, ennenkuin iltapäivällä, ja minä tahdon käydä sitä
ennen vielä kerran luonasi."

Sitten hän läksi huoneesta, ja tyttö heittäysi epätoivon valtaamana
Inga-muorin syliin. Eukko ei kuitenkaan ottanut ensinkään osaa neidon
suruun. Hänessä vaan päinvastoin yltyi suuttumus yhä suuremmaksi, kuta
viljavammin kyyneleitä tulvi hänen lemmikkinsä silmistä.

"Se on oikein, itke pois vaan, kukkaseni", sanoi hän, "mutta älä luule,
että Eerik-herra koskaan vie sinua morsiustuoliin, ei, siitä ei tule
mitään, sanon minä, vaikka hän olisi arkkienkeli Mikael itse... Älä
pelkää, kukkaseni, kyllä me vielä neuvoja keksimme, eikä meidän
tarvitse luostarinmuureja ajatella... Kun Fjalar-ritari olisi nyt vaan
täällä, niin hän asiat hoitaisi, sen hän totisesti tekisi..."

Vanhuksen vielä puhuessa tuli abbedissalta sana, että ritari Kaarlo
odotti tytärtään veljien luostarituvassa. Hän oli tullut moniaita
tuntia aikaisemmin, kuin oli aikonut, ja oli rientänyt viipymättä
luostariin kohtaamaan abbedissaa ja tytärtään. Kaarinan hallussa oleva
vierashuone oli ylikerrassa länsisivulla, ja siitä näki hyvästi
luostarin ympärysmuurin yli kadulla olevaan aaltoilevaan väkijoukkoon.

Päästäkseen sieltä veljien keskusteluhuoneeseen täytyi hänen mennä sen
portin kautta, joka oli nunna- ja munkkiluostarien välisessä muurissa
ja joka kulki nunnain juomakeittiöstä -- harmaakivinen rakennus
länsisivustan ulkopuolella -- luostarikirkon länsikuoriin päin. Tämän
portin kautta pääsi ensiksi veljien asuntorakennusten eteen. Suurin
niistä oli pitkä, etelään päin avoin nelikulmio, jonka eteläsivulla oli
suuri kokoussali, "luostaritupa". Ylhäisiä vieraita otettiin myöskin
vastaan piispantalossa, joka ynnä kaksi sen yhteydessä olevaa
rakennusta oli nunnaluostarin itäsivustana. Tämä oli kirkosta
pohjoiseen, munkkiluostari oli siitä kaakkoon.

Samassa kuin Kaarina ja Inga-muori lähestyivät mainittua pientä
porttia, kuului sadoista kurkuista kauhea kirkuna, ja portissa tuli
naisia vastaan ijäkäs ylikonfessori, joka riensi levottomana ja
huolestuneena heidän ohitseen erääseen rakennukseen, jossa oli yhteinen
keskusteluhuone veljiä ja sisaria varten.

Kaarinan mieli oli niin täynnä omia huoliaan, ettei hän tätä havainnut
ensinkään, mutta hänen kumppaninsa huomasi kohta että suuri vaara oli
uhkaamassa, ja pelkonsa vahvistui, kun hän metelistä voi eroittaa
selvästi huutoja: "kavaltaja ulos!" "lyökää portti sisään!" "hänen
pitää kuolla!" y.m. Epäjärjestyksen tähden, joka oli tästä syystä
syntynyt luostarissa, oli veljien luostaritupa aivan tyhjänä.

Ankarana ja totisena tuli Kaarlo-ritari tytärtänsä vastaan. Mutta hänen
kauniille ja jaloille kasvoilleen levisi varjo, kun hän huomasi
sydänsurun tyttärensä kasvoilla, jota todistivat tämän silmistä
kumpuavat kyyneleet.

"Näen, että minua on odotettu", sanoi hän, "mutta tervetullut en ole,
sen näen myöskin..."

Kaarina pakotti kyyneleensä taltumaan ja tervehti hiljaisesti isäänsä.

"Sinä tunnet asiani, Kaarina", lausui hän kiirehtäin, "ja se on hyvä...
Minä olen kirjoittanut herra Eerikille, ja tänään tai viimeistään
huomenna on hän täällä, olen saanut sanan häneltä, ja silloin tapahtuu
teidän kihlauksenne ... kas niin, nyt sen tiedät, tyttäreni... Jumala
siunatkoon sinua!"

Nyt ei lapsiraukka enää voinut hillitä kyyneleitään. Hän heittäysi
polvilleen isänsä eteen, ojensi kätensä häntä kohden ja rukoili enemmän
katseellaan kuin sanoillaan häntä peräyttämään tuomionsa.

"Rakas, rakas isä ... kuinka voit olla niin kovasydäminen?" huusi hän
lukiessaan isänsä kasvoista, että tuomio oli peruuttamaton, "niin ei
voi tapahtua ... minä rukoilen kaiken nimessä, mikä milloinkaan on
ollut sinulle rakasta ja kallista ... ota sanasi takaisin..."

"Herra Eerik on saanut sanani, tyttäreni, minä en voi sitä enää
muuttaa..."

"Mutta minun sanaani hän ei ole vielä saanut, isä", huusi tyttö hypäten
epätoivoissaan ylös, "eikä hän sitä koskaan saa ... muista, että minä
olen tyttäresi, ankara isäni, ja että minun tahtoni on yhtä luja kuin
sinunkin!"

Ritari katseli kummastuneena tyttäressään tapahtunutta äkkinäistä
muutosta. Hän seisoi isänsä edessä korkeana ja valkeana kuin
marmorikuva painaen käsiään sydäntään vasten, kyynelten valuessa hänen
kauniista silmistään.

"Onhan hän liha teidän lihastanne ja veri teidän verestänne", sanoi nyt
Inga-muori asettuen ankaran ritarin eteen vapisten hänkin, vaikka hänen
puheensa ja ryhtinsä tavallisesti oli hyvinkin häikäilemätöntä.

Hän oli herraansa vanhempi ja oli oleskellut hänen vanhempainsa kodissa
lapsuudestaan asti; siksi häntä katsottiin aivan perheen jäseneksi,
jona hän itsekin piti itseään. Hänellä oli myöskin muutamia
erikoisoikeuksia, joita ei kukaan muu palvelijoista Bjurumissa eikä
ritarin muillakaan tiloilla rohjennut käyttää. Tuskin hän sentään olisi
uskaltanut tällaisessa asiassa avata suutaan isäntäänsä vastaan, ellei
Kaarina-neiti olisi ollut hänelle isäntäänsäkin rakkaampi, ja ellei hän
sitäpaitsi olisi tiennyt, että Kaarlo-ritarin sydän oli pohjaltaan hyvä
kuin kulta, ehkä kuori näyttikin väliin tuimalta. Nyt hän kuitenkin
pettyi. Hänen sanansa vaikuttivat ritariin aivan toisin.

Tämä heitti päänsä taaksepäin ja katseli eukkoa silmillä, jotka olivat
mykistää tämän. Mutta Inga katsahti Kaarinaan ja sai siitä
kaksinkertaisen rohkeuden, hän katsoi ankarasti ritaria silmiin
takaisin.

"Niin, sen minä sanon", lausui hän, "ja Jumala armahtakoon teitä,
ritari Kaarlo, jos teette omalle lihallenne ja verellenne pahan, jota
aika ei paranna... Sillä te muserratte oman sydämenne, ritari; uskokaa
se, minä tunnen sekä teidät että tyttökultasen."

"Sanani on varma ja sinä pysyy, vaikka sadat ämmät kirkuisivat omasta
lihastani ja verestäni... Eikö herra Eerik ole uljain ritari koko
Ruotsinmaassa...! Mitä enempää voi oma lihani ja vereni pyytää...?
Niinkuin olen sanonut, olet sinä huomenna tähän aikaan hänen kanssaan
kihloissa, Kaarina, ja Jumalan haltuun... Kas niin, nyt se on sanottu,
ja nyt en tahdo siitä asiasta enempää kuulla enkä ruveta naisten
narriksi."

Kuumaverinen ritari oli tulipunainen ruvetessaan puhumaan, mutta kiihko
näkyi asettuvan, mikäli hän ehti sitä purkaa. Mutta hänen tyyneytensä
näytti vaarallisemmalta tyttärelle kuin suuttumuksensa. Sillä hänen
kasvoiltaan hohti läpeensä hänen luja tahtonsa eikä antanut toivon
hiventäkään siitä, että päätöstä voisi muuttaa. Kun hän lähestyi ovea
pois lähteäkseen, niin tuntuivat hänen kovat, raskaat askeleensakin
antavan lisää voimaa ja pontta hänen sanoilleen.

Kaarina jäi äänetönnä seisomaan ja katselemaan suurin silmin isänsä
jälkeen, mutta niissä silmissä paloi kuitenkin tuli, joka osoitti aivan
yhtä lujaa tahtoa kuin isänkin tahto oli. Hän oli hyvin kiihtynyt,
mutta hän voi hillitä sen, vaikka poskensa olivatkin lumivalkeat ja
rintansa kohoili rajusti. Inga-muori silmäili häntä sekä ihmetellen
että murehtien. Kului hetkinen, jolloin kumpikin oli äänetönnä, kunnes
Kaarina lopuksi lähti ovelle viitaten vanhusta seuraamaan itseään.

Mutta he eivät päässeet vielä puoliväliinkään, kun Jösse Eerikinpoika
syöksyi sisään kalmankalpeana ja silmät hurjasti pyörien.

"Kätkekää minut, auttakaa minua", huusi hän juosten ympärinsä
huoneessa, "Jumalan pyhän veren nimessä kätkekää minut, talonpojat
aikovat repiä minut kuoliaaksi!"

"Hiljaa!" lausui lempeä ja vakava ääni samassa, ja ylikonfessorin
hurskaat ja jalot kasvot ilmestyivät ovesta, "hiljaa, minä koetan
Jumalan äidin avulla pelastaa teidät, mutta ensi ehto on, että pysytte
tyynenä ... pelkonne lisää noitten raivoa, ja jos ne saavat vielä
kerran nähdä teidät, kuten äsken lähtiessänne prokuraattorin asunnolta,
niin saattavat ne niin soaistua, että lyövät portit sisään. Viime
hädässä on minulla vielä keinoja pelastaa teidät luostarin salaisiin
huoneisiin, joita eivät tiedä muut kun minä ja abbedissa ... aioin
sanoa sen teille nähdessäni teidän pakenevan tänne..."

Ennen niin mahtava vouti, jonka pelkkä katse oli saanut tuhansia
vapisemaan, uskalsi nyt tuskin nostaa silmiänsä. Hänen rohkeutensa ja
uhkansa oli tyyten hävinnyt, pelkonsa tähden hän tuskin uskalsi
kuunnella hurskaan munkin sanoja. Tämä olikin erehtynyt luottaessaan
luostarin pyhyyden voimaan tässä tapauksessa. Kun hän oli lausunut
viimeiset sanansa, avattiin ovi, ja luostarisaliin astui joukko
kookkaita talonpoikia.

Nyt kalpeni konfessorikin, mutta malttoi mielensä pian ja astui
hurskaalla arvokkuudella tulijoita vastaan.

"Voi häväistystä", huusi hän heille kohottaen varoittavaisesti kättään,
"kuinka rohkenitte häiritä luostarin pyhää rauhaa... Ajatelkaa sitä
kovaa rangaistusta, joka tätä pyhyyden loukkaamista seuraa."

Mutta talonpojat eivät välittäneet hänen varoituksestaan. Ne näyttivät
tosin kotvasen epäröivän, mutta silloin astui heidän joukostaan esille
eräs aivan nuori mies, pitkä ja kookas poika, jolla oli viisaat,
perkirehelliset silmät, vaikka hänen kasvonsa muuten olivat tavattoman
rumat. Hän lausui kumartaen nöyrästi munkille:

"Voitte olla oikeassa, hurskas isä, mutta erehdytte vaan siinä mikä
pyhästöänne oikeastaan häpäisee... Mutta me, talonpojat emme nyt anna
pettää itseämme... Meidän mielestämme tuo tuossa, tuo miesmurhaaja ja
valapatto taalainvouti, Jösse Eerikinpoika teidän luostarianne
saastuttaa, ja me päästämme sen tästä ihmisten syntitahrasta..."

Hän meni näin lausuen, munkista sen enempää välittämättä, Jösse
Eerikinpojan luo, tarttui hänen vyötäisillään olevaan nahkavyöhön ja
veti hänet munkin eteen.

"Katso minua, vouti", huusi hän vihasta vapisten, "katso minua, siitä
ei ole kuin kaksi vuotta, kun sinä ratsastelit niin mahtavana
Taalainmaassa ja näännytit isäni nälkään kytkettyäsi hänet Borganäsin
linnantornin muuriin ja valjastutit äitini raskaan kuorman eteen ...
muistatko kun ratsastit Hannu-kreivin kanssa Hedemoraan, silloinkuin
Herman Berman pelasti naisraukat sinun nähtesi... Minä olen sen nälkään
näännytetyn poika ja Herman Bermanin asemies... Syleillessäni isäni
lahonnutta ruumista linnan pimeässä tornissa, vannoin saattavani vielä
sinut tuomiolle... Nyt olen sen tehnyt... Te, voudit, olette niin usein
tuominneet ja kiduttaneet talonpoikia, mutta nyt on tullut teidänkin
vuoronne."

Miehen silmiin nousi kyyneleitä, kun hän ajatteli onnetonta isäänsä;
hän polvistui konfessorin eteen.

"Älä pelkää minun tähteni, hurskas isä", sanoi hän, "minä olen valmis
kärsimään rangaistuksen siitä, mitä nyt teen... Minun nimeni on Eerik
Laurinpoika ja minä olen seurannut Herman Bermania siitä asti, kuin hän
lähti Engelbrektin mukana ajamaan pois julmia vouteja."

Munkin kasvoille ilmestyi säälin piirre, ja nuorukaisen nöyryys sytytti
voudissa toivon kipinän.

"Minä vien sanomaa herraltani ritari Eerik Pukelle", jatkoi Eerik, "ja
koska tieni kulki tämän pyhän luostarin ohi, niin otin mukaani tämän
vähän, minkä olen saanut säästetyksi kokoon kahden viime vuoden aikana
ostaakseni sillä messun isäparkani sielun hyväksi... Ottakaa se, ja
täyttäkää pyyntöni, hurskas isä..."

Hän otti nahkavyöstään nahkakukkaron ja ojensi sen munkille, jonka
lempeiltä kasvoilta yhä enemmän katosi suuttumus.

"Tullessani tänne luostarin ulkopuolelle", lisäsi mies, "ja
kuullessani, mitä aiottiin, niin menin portille ja pyysin kauniin
sanoin portinvartijaa ottamaan lahjani vastaan, mutta kun hän piti
porttia raollaan, niin minä tempasin sen auki ja menin sisään, ja nämä
miehet tulivat perässä..."

"Erehtynyt, onneton poikani!" sanoi konfessori tehden ristinmerkin.

Pelkuri vouti, joka oli hurskaan kuoren alla ja runsaasti lahjoen
pohjoismaiden etevintä luostaria pitänyt entisen luonteensa tallella,
oli nyt ehtinyt malttaa mielensä ja saada rohkeutensa takaisin. Ja
nuorukaisen alamaisuus ja mukana tulleitten talonpoikain miltei arat
katseet saattoivat myöskin hänen arvelemaan vaaran jo kääntyneen pois.
Senvuoksi katsoi hän jo itse voivansa ruveta hyökkäysasentoon.

"Älkää antako tuon petturin vietellä itseänne", lausui hän munkille,
"te tiedätte hänen nimensä, ja minusta tulisi teidän ottaa selville
näiden muidenkin pyhästönhäväisijäin nimet... Kuulimmehan jo, miten
tämä konna kertoi vievänsä sanaa Herman Bermanilta Eerik Pukelle,
kapinoitsijalle, joka on taaskin koonnut talonpoikajoukon valtakunnan
turmioksi... Älkää viipykö, kun marski vaan saa sanan, niin hän
rankaisee näitä koiria ankarasti."

Mutta nyt olivat talonpojatkin voittaneet sen hervaisevan vaikutuksen,
jonka paikan pyhyys oli heihin tehnyt; heidän katseensa leimahtivat ja
kaksi heistä juoksi esiin tarttuen molemmin puolin voutiin. Hän yritti
heikosti puolustaida, mutta hänen käsiinsä tartuttiin voimalla, joka
oli hänen voimaansa suurempi, ja silloin oli hänen vuoronsa nöyrtyä.
Hän itki ja rukoili ja päästeli sydäntäsärkeviä valitushuutoja. Mutta
kivikin olisi ennen ruvennut säälimään kuin nämä miehet, kun he kerran
olivat joutuneet kiihkoon.

Veljesluostarin konfessorikin seisoi äänetönnä ja liikkumatonna, ja
hänen silmistään liekehti jalo suuttumus, kun hän katseli voutia.
Sitten hän -- nähtävästi enemmän velvollisuudesta kuin säälistä voutia
kohti -- kohotti vielä kerran äänensä kehoittaen ja pyytäen miehiä
heittämään vihansa ja antamaan asiansa laillisen tuomarin
ratkaistavaksi. Mutta se oli myöhäistä. Voutia laahattiin jo ovelle.
Eräs perimmäisiä talonpoikia kääntyi munkkiin päin lausuen:

"Älkää pelätkö, kyllä se roisto saa laillisen tuomion ... mutta hänen
vapauttamisensa olisi laittomuus, ja sen me tahdomme estää!"

Ponnistaen viimeiset voimansa tarttui vouti ovipieleen, mutta edellä
menevät talonpojat tarttuivat hänen koipiinsa vetäisten niin tuimasti,
että hänen käsivartensa melkein nyrjähtivät ja hänen päänsä kolahti
kivilattiaa vasten. Sillä tavoin laahasivat ne hänet luostarin portaita
myöten alas, "että", kuten kerrotaan, "hänen niskansa voi lukea
rappuset."

       *       *       *       *       *

Voimme käsittää, millä tunteilla Kaarina katseli tätä näkyä. Ja hänen
sydämmessään soi kuitenkin tällä hetkellä eräs kieli, jonka ääni
melkein himmensi ympärillä tapahtuvan melun ja metelin. Ja kurjan
voudin kohtalo tuntui muistuttavan häntä onnettomuudesta, joka häntä
itseään uhkasi; häntähän uhattiin vetää morsiustuoliin miehen kanssa,
jolle hän ei voinut antaa sydäntään, ja onnettomuutensa tuntui sitä
raskaammalta, kun pakottajana oli hänen oma isänsä. Hänen silmänsä
seurasivat tarkkaavasti kaikkea, mitä salissa tapahtui, ja hänen
korvansa kuulivat puhujain äänet, ja hänen henkensä otti ajoittain
kaikkeen osaakin, mutta lopulta pysähtyivät hänen ajatuksensa aina
huomispäivään ja Eerik Pukeen, häntä puistatti, ja mieleensä johtui
melkein tietämättään halu paeta; luostarissa syntyneen levottomuuden ja
epäjärjestyksen aikana hän saattaisi kenenkään huomaamatta päästä ulos
ja paeta, paeta kauvas, mihin ... sitä hän ei enää ajatellut. Salaman
tavoin tuli tästä ajatuksesta päätös, ja samassa hän jo mielessään
tuumi keinoja, toteuttaakseen tämän päätöksen.

Talonpojat olivat lähteneet salista, ja ulkoa kuului voudin avunhuuto,
kun häntä raastettiin rappuja myöten alas. Vanha konfessori seisoi
vapisten aivan oven vieressä, ympärillään joukko valittelevia,
kauhistuneita munkkia; Inga-muori oli polvillaan huoneen toisessa
päässä peittäen kasvonsa käsillään. Herman Bermanin mies yksinään oli
yhä polvistuneena samassa paikassa, pitäen nahkakukkaroa rahoineen
kädessään.

Kaarina lähestyi ovea. Sitä ei havainnut kukaan muu kuin tämä nuori
mies, mutta hän ei pitänyt sitä minään kummana. Luostarisalin
ulkopuolella oli pitkä, pimeä käytävä. Se oli tyhjä. Pari munkkia vaan
riensi hänen ohitseen veljiensä luokse luostaritupaan. Ulko-oven
vastaisella seinällä riippui tässä käytävässä muutamia munkkikaapuja.
Kaarina sieppasi äkisti yhden niistä, heitti sen ylleen ja riensi,
päähine umpeen vedettynä ulos talonpoikain joukkoon.

Hänen oli helppo tulla ympärysmuurin luo portille. Talonpoikia vilisi
kaikkialla, mutta häneltä ei kukaan salvannut tietä. Ne päinvastoin
väistyivät hänen edestään. Sillä luostaria ja sen asukkaita vastaan ei
kellään ollut mitään vihankaunaa. Päästyään luostarin edustalle riensi
hän eteenpäin lumihiutaleiden tanssiessa ympärillä yhtä levottomasti
kuin hänen omat ajatuksensa. Hän ei vieläkään ajatellut, mihin aikoi
mennä, pois vaan niin nopeaan kuin suinkin. Hän kääntyi eteläänpäin,
luultavasti koska muurinkulma oli siellä likempänä. Käännyttyään siitä
kulmasta, kävi hän muurin vierustaa ja joutui siten, sitä sen enempää
harkitsematta, astumaan kaupungista pohjoiseen päin.

Tuuli puhalsi kylmästi Vetteristä, ja lumi tanssaili yhä hurjemmin
hänen ympärillään, voimatta sammuttaa hänen sydämensä liekkejä. Kaikki
unelmansa onnesta, kaikki toiveensa, jotka olivat loistaneet tähän asti
hänen tiellään kuin ystävälliset tähdet, sammuivat ja putoelivat
maahan. Hän poimi ne yksitellen käteensä ja pujotti ne kuin helmet
rukousnauhaan, jonka hän kätki syvälle sydämeensä. Ja Vadstenaan menevä
pyhiinvaeltaja ei lukenut konsanaan nauhaansa syvemmällä hartaudella,
eikä tuntenut pahuuden mieltään niin painavan, josta toivoi luostarissa
pääsevänsä, kuin neitonen nyt luki ja rukoili sitoessaan kuihtuneita
toiveita yhteen. Pyhiinvaellusmatkaksipa voikin hänen retkeään nyt
kutsua, vaikka hän ei ollutkaan menemässä Vadstenaan vaan tulossa
sieltä.

Hän lienee kulkenut pari tuntia, niin hän pysähtyi ja istahti kivelle
tien viereen. Siinä hän nyt vasta alkoi miettiä tilaansa. Kaikista
hänen sydämessään kuohuvista ajatuksista tuli hänelle loppuaatokseksi,
että hän oli nyt hylätty ja yksinäinen, joka tarvitsi turvaa, ja
silloin tuli hänelle kysymys, mistä hän sen löytäisi. Hän istui
liikkumatonna kivellään näitä ajatellen, ja etäämpää olisi häntä voinut
luulla omituiseksi kivimuodostumaksi, joka oli luomisaamuna sattunut
saamaan istuvan munkin haamun.

Istuessaan siinä kuuli hän etäältä melua ja ihmisääniä. Hän ei
kuitenkaan sitä huomannut, mutta pian kuului askeleita paljo lähempää,
ja silloin hän kohotti päätään. Tulijat olivat talonpoikia, jotka
katselivat häntä kummissaan ja lähestyivät varovasti. He puhuivat
jotakin keskenään, ja silloin erisi yksi muista ja juoksi metsään.
Kaarinasta ei talonpoikain tulo ollut ensinkään vastenmielinen. Hän
ajatteli heti nyt saavansa tietää sekä missä hän oli että mihin hänen
tuli mennä. Nyt olivat miehet hänen edessään, ja eräs heistä juoksi
ojennetuin käsin esiin ikäänkuin ottaakseen hänet kiinni. Hän hypähti
kiveltä ylös ja riensi metsään pakoon, muttei päässyt montakaan
askelta, ennenkuin vastaansa tuli se talonpoika, jonka hän oli nähnyt
muista erkanevan. Samassa hän oli kiinni ja miehet veivät hänet tielle.

Silloin näkyi etäällä tien käänteessä hevonen, joka veti rekeä, ja sen
ympärillä joukko rähiseviä talonpoikia. Huomattuaan munkin ja hänen
kiinniottajansa juoksivat eellimmäiset paikalle, joten Kaarinan
ympärillä oli kohta tiheä mieskehä.

"Täällä on huuhkajoita suossa, ukkoset", sanoi se muille, joka ensiksi
oli aikonut ottaa Kaarinan kiinni, "munkki on lähtenyt meidän
edellemme; vievät vielä pois meiltä sen roiston."

Talonpojat epäilivät nähtävästi hänen olevan luostarista lähetetty
puuhaamaan heidän tuhokseen jotakin, ja tämän älyttyään ymmärsi neito
välttämättömäksi näyttää, kuka oli, jos mielii pakoaan jatkaa. Hän veti
senvuoksi munkkipäähineen pois näyttäen heille neitsyeelliset kasvonsa,
joitten ympärillä hänen rikkaat kiharansa häälyivät tuulessa.

"Minä en ole mikään munkki, vaikka siltä näytän", sanoi hän, mutta
havaitsi samassa, ettei hänen käynyt sitäkään sanominen, kuka hän
todella oli, ja se ajatus saattoi hänen tyrmistymään ja vaikenemaan.

"Ettette ole munkki ettekä nunna, sen kyllä näkee", sanoi sama
talonpoika, "mutta kuka te sitten olette?"

Talonpoikain joukosta kuului hälinää, ja kohta huusi monta ääntä:

"Hän on voudin tytär ... hän on voudin tytär ... me näimme hänet
luostarituvassa!"

Tämä päästi hänet kyllä tavallaan pulastaan, mutta teki hänen tilansa
vaan toista vertaa pahemmaksi. Ja itse oli hänen mahdoton saada
sanaakaan suustaan. Mutta talonpojat huusivat yhä äänekkäämmin:

"Viedään se Motalaan kanssa! ... viedään se sinne! Nähköön hänkin
talonpoikainrääkkääjän lopun!"

Ja pari puolipäihtynyttä talonpoikaa heitti köyden hänen vyötäisilleen
ja vei hänet reen luo, joka oli pysähtynyt vähän jälemmäksi, sekä sitoi
hänet siihen kiinni. Siinä makasi vouti sidottuna, verissään ja
vaikeroiden tuskasta.

Joukko lähti liikkeelle, ja Kaarinan täytyi kulkea reen perässä
katsellen kamalaa näkyä edessään. Puhuminen ei olisi mitään tepsinyt
hurjistuneeseen joukkoon. Intohimot olivat nyt valloillaan, ja kun eräs
kirkaisi räikeällä äänellä Engelbrektinlaulun, niin vei se viimeisenkin
älyn ja maltin kipinän muilta. Eikä mikään muu olisi voinutkaan niin
elävästi kuin tämä laulu muistuttaa heitä niistä vaivoista ja
kärsimyksistä, joilla Eerik-kuninkaan voudit ja etenkin tämä Jösse
Eerikinpoika olivat rääkänneet Ruotsin rahvasta. Monta kertaa olisi
tämä laulu laulajain tunteitten kiihtyessä päättynyt mielettömään
ulvontaan, ellei laulun alottaja vahvalla äänellään pitänyt nuottia
yllä ja siten kannattanut sen kulkua loppuun asti.

Mutta nyt alkoi esilaulaja laulamaan sankarin kuolemasta.

    Armotta häntä ruhjottiin
    Ja maahan jaloin tallattiin;
    On julma näitä muistaa.
    Ja viisitoista kuulaa vaan
    Hänehen sitten ammutaan --
    Ken vaimon surun suistaa?

Nyt ei esilaulajakaan enää voinut hillitä itseään, hänen äänensä rupesi
lopulla vapisemaan, ja hän päästi vihlovan valitushuudon. Ja siihen
loppui kaikkien maltti. Ilmassa kaikui kiroushuutoja, jotka
kerääntyivät kuin paksuksi pilveksi, mistä kosto uhkasi yhä hirveämpänä
uhriaan, onnetonta voutia. Hänelle olivat oman julmuutensa muistot
vallan päiviltään kovempi rangaistus kuin kuolemakaan, josta hänet nyt
näytti ainoastaan ihme voivan pelastaa. Engelbrektinlaulu oli vielä
kuin kaiken huippuna lisäämässä hänen tuskaansa.

Iltapuoleen saapui joukko Motalaan. Täällä avattiin ne köydet, joilla
vouti oli sidottu rekeen ja hänen käskettiin nousta ylös. Talonpojat
asettuivat kehään, johon vouti vietiin kuulemaan syytöstä ja
puolustaumaan, jos voi, sekä saamaan tuomionsa. Mikään näistä toimista
ei vienyt pitkiä aikoja. Muutamassa vanhassa runopukuisessa historiassa
[Suuri riimikronikka], joka on entiseen aikaan ollut rakas lukukirja
Ruotsin kansalla, kerrotaan tästä tapauksesta näin:

    Hän vietiin Motalan käräjiin
    Ja pantiin miesten piirihin,
    Ja päästään tuomittihin pois,
    Ken hälle palkkaa sit' ei sois?

Kun tuomio oli päätetty, niin otettiin pölkky, jolle "he panivat hänen
niskaluunsa ja hakkasivat sen poikki kirveellä, sillä miekkaa ei heillä
ollut." Sama historia kertoo lisää, viitaten hänen entiseen
mahtavuuteensa ja kurjaan loppuunsa:

    Ei arvannut hän milloinkaan,
    Kun ylpeän' oli voimassaan,
    Talonpoikain häntä raastavan kerran.
    -- -- -- -- --
    Vaan Jumala häntä kuitenkin armahtakoon
    Ja sielunsa pahoista pelastakoon.

Mutta kuten tavallisesti käy, kun hurjistunut kansanjoukko saa
vuosikausia kertyneen kostonsa täytäntöön, niin veri ei sammuta vaan
pikemmin kiihdyttää raivoa; niin kävi nytkin. Tuskin oli voudin pää
vierinyt lumelle, niin alkoivat jotkut huutaa: "voutiroiston tytär
kuolkoon myöskin, koko hänen sukunsa kuolkoon!" ja huutoon yhtyi yhä
useampia ja vihdoin rääkyi koko joukko, ja vapiseva Kaarina talutettiin
esiin.

Hänen kasvonsa olivat luntakin valkeammat, mutta katseensa oli varma ja
hän silmäili ylpeästi ympärilleen. Tämä hänen käytöksensä näkyi
vaikuttavan lähimpiin talonpoikiin, jotka rupesivat huutamaan taampana
seisoville, että olisivat hiljaa, sillä neito aikoo puhua heille. Mutta
heidän sanansa eivät kuuluneet mihinkään, ja yhä kovemmilla huudoilla
vaadittiin neidon kuolemaa. Kun se viipyi, niin tunki muutamia
hurjimpia esiin ja tarttui Kaarinaan. He heittivät hänet pölkylle, jota
ryvetti voudin veri; eräs tarttui kirveeseen, ja kaksi piti tyttöä
kiinni.

Silloin kuului tuonnempaa ankara huuto, ja lähellä olevan mäen
rinteellä näkyi uljas ritari, seurassaan pari asemiestä. Tulija oli
Eerik Puke. Hän ratsasti nelistäen rinnettä myöten rahvaan joukkoa
kohden, joka varsin mielellään väistyi rakastetun ritarin tieltä.
Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä. Tultuaan kehän keskelle näki Eerik
hurjan talonpoikaispojan pitävän kirvestä koholla, jota pari muuta esti
putoamasta neitoraukan niskalle; tämä makasi siinä suullaan pölkyn
päällä enemmän kuolleena kuin elävänä.

Eerik hyppäsi hevosen selästä ja sysäsi yhdellä lyönnillä pyövelin
kumoon, ja nosti sitten neidon ylös. Hän pyyhki hellyydellä, jota tässä
kovassa ja taisteluhimoisessa miehessä harvoin nähtiin, veren pois
neidon pehmeiltä kiharoilta ja kääri hänen hennot jäsenensä
turkkivuoriseen ritariviittaansa. Mutta neito näytti jo kuolleelta.
Hänen silmänsä olivat kiinni ja hengitystä voi tuskin havaita.

Vihasta säkenöivin silmin kääntyi ritari sitten talonpoikiin huutaen:

"Jumalan viattoman piinan ja kuoleman kautta! mitä olette tehneet...
Mutta tämän te saatte kalliisti maksaa, te verikoirat, jotka
turvattomia naisia teloitatte... Korven pedot eivät olisi häneen
sattuneet, mutta te olette petojakin julmempia... Pois täältä, te ette
ansaitse hengittää samaa ilmaa kuin tämä neito!"

Ja niin suuri oli Eerikin vaikutus talonpokain mieliin, että he
tottelivat hänen sanaansa, vaikka jokainen heistä luuli aivan oikein,
vieläpä Eerikin mieliksikin toimineensa. Mutta he tiesivät myöskin
voivansa sitten, kun hänen vihansa oli ehtinyt taltua, saada hänen
myöntämään heillekin oikeuden, jopa kiittämäänkin heitä.

Mutta Eerik kantoi Kaarinan käsillään erääseen lähellä olevaan mökkiin.
Täällä neito tointui hetken kuluttua; hän avasi silmänsä, mutta katse
oli arka ja hämärä, kun hän ensimmäiseksi huomasi Eerikin. Vasta
vähitellen tuli hän täyteen tajuntaan.

"Jumalan äidin kiitos ... Te ette ole kuollut, neiti Kaarina!" huudahti
ritari tarttuen ilosta mieletönnä Kaarinan käteen sekä jatkoi:
"kummalta tuntuu minusta kuitenkin tämä kohtauksemme, eipä se ole
vähääkään kosintaretken tapainen. Minä tulen isänne käskystä
kihlautumaan teidän kanssanne, ja näen teidät kuoleman kidassa
raivostuneen talonpojan mestauskirveen alla...! Älkää ajatelko sitä,
Kaarina ... nyt se on mennyttä, ja minä näytän talonpojille kyytiä,
jota ne eivät hevillä unhota..."

Tyttö kärsi hirveitä tuskia. Ritari oli pelastanut hänen henkensä,
mutta sellaista kohtaloa varten, jota hän oli tahtonut paeta ja jota
hän piti kuolemaakin pahempana. Ja kuta lämpimämmin pelastajan silmä
hehkui, sitä enemmän pelastetun sydäntä kouristi. Vihdoin hän pani
suonenvedon tapaisesti kätensä ristiin ja purskahti hillittömään
itkuun.

Eerik katsoi kummastellen häntä, mutta otaksui aluksi äskeisen
hengenvaaran kaiken syyksi, kunnes eräs neidon katse, joka oli täynnä
pelkoa ja epätoivoa, sai ritarin aavistamaan, ettei pelastus tuonutkaan
neidolle kaikkea sitä iloa, mitä hän oli luullut sen tuovan. Tällaisina
hetkinä, jolloin intohimot hehkuvat, jolloin sekä tuska että riemu ovat
kiihkeimmillään, jolloin ihmisen koko olemus on kuin yhteen
tarkoitusperään kohdistuneena, silloin tuntuu, kuin henki voisi
ilmaista aatoksensa toiselle tarvitsematta sanoja välittäjiksi.
Silmänräpäyksessä sai Eerikin katse toisen ilmeen.

"Tämä näyttää vähän siltä", sanoi hän puoleksi kysyen, "kuin en
tulisikaan sulhasena morsiameni luo vaan jatkaisin vaan pyövelien
työtä... Teillä ei ole ainoatakaan rakkauden silmäystä minulle,
Kaarina?"

"On, on ... herra Eerik", vastasi Kaarina vihdoin, vaikka suurella
vaivalla, "on minulla rakkautta teihin, mutta ei sellaista, kuin te
tarkoitatte, ja kuin ankara isäni tahtoo... Jos minulla olisi veli,
niin luulen, että rakastaisin häntä, niinkuin teitä rakastan!"

"Kaarina, Kaarina ... mitä sanotte!" huudahti Eerik lyöden kädellään
otsaansa. Hän voi tuskin hillitä mielensä ensi kuohahdusta kuullessaan
Kaarinan itsensä todistavan hänen synkän aavistuksensa todeksi.

"Älkää suuttuko minuun, herra Eerik", jatkoi Kaarina katsellen häntä
kyynelten läpi, "sydäntään ei kukaan voi pakottaa, ja minun sydämeni on
jo aikoja sitten kuulunut eräälle toiselle, jota en ehkä koskaan
saavuta tässä elämässä... Minä tiedän kyllä, että teille tuottaa tämän
kuuleminen tuskaa. Mutta minä en voi tehdä toisin... Minä pakenin isäni
luota Vadstenasta paetakseni teitä ... vaikka Jumalan äiti antoi nyt
niin tapahtua, että minä pakenin juuri teidän luoksenne ... ja teillä
on valta, jos tahdotte, viedä minut takaisin isäni luo ja sitoa minut
itseenne ainiaaksi!"

"Jumalan kalliin veren nimessä! ... mitä puhutte, neiti Kaarina?"
huudahti ritari kalveten, ja hänen huulensa vapisivat ja silmänsä
paloivat: "ja minä luulin varmaan viimeksi tavatessamme voittaneeni
sydämenne!"

"Voi antakaa anteeksi, herra Eerik, minä uneksin ymmärtämättömyydessäni
voivani rakentaa rauhaa teidän ja..."

Sanat tuntuivat tarttuvan hänen kurkkuunsa.

"Minun ja kenen välille?" kysyi Eerik kiihkeästi.

"Teidän ja herra Kaarlo Knuutinpojan välille!" lausui Kaarina vihdoin
varmasti, vaikkei voinutkaan salata punaa, joka kohosi hänen
poskilleen.

"Kaarlo Knuutinpojan!" toisti Eerik kumealla, haudanomaisella äänellä
ja lyöden nyrkillään rintaansa.

Oli hetkinen äänettömyyttä. Ritari taisteli ehkä kovimman taistelunsa,
taisteli itsensä kanssa, ja hänen ylpeät silmänsä leimusivat ja
salamoivat. Kaarina katseli alas levotonna sanainsa johdosta. Hän
pelkäsi sanoneensa liian paljon. Mutta äkisti kohotti hän katseensa
ritariin, ja niistä loisti silloin rehellisen sydämen varma päätös. Hän
nousi ylös tarttuen kiihtyneen Eerikin käteen ja katsoen häntä
hartaasti silmiin.

"Jos olen vasten tahtoani pettänyt teidät, Eerik", sanoi hän, "niin
antakaa se anteeksi. Että huomaisitte, kuinka suuresti teihin luotan,
ja koska teillä on oikeus vaatia luottamustani, niin minä ilmaisen
teille sydämeni salaisuuden..."

"Että rakastatte toista!" sanoi Eerik hehkuvin poskin, mutta ikäänkuin
tytön kasvoilta hohtava miltei yli-inhimmillinen kauneus olisi
masentanut hänen uhkamielisen hurjuutensa, lausui hän vielä: "Teidän ei
tarvitse sitä sanoa, minä jo ymmärrän, että sydämenne lemmitty on
vihamieheni, Kaarlo Knuutinpoika!"

"Niin on, hän se on, Eerik, mutta sitä ei yksikään tiedä, eikä tule
tietämään. Te olette ritari, niin uljas ja miehekäs, ja rinnassanne
sykkii rohkea sydän... Te ette käytä väärin Kaarina-raukan
luottamusta... Nyt ymmärrätte, miksi pakenin isäni luota, ja nyt te
myöskin käsitätte, miksi minun oli niin tuskallinen kohdata teitä."

Hän laski päänsä kättensä varaan ja itki viljavia kyyneleitä.
Voimakasta Eerikiäkin liikutti tytön sydänsuru ja koristelematon
luottamus hänen ritarillisuuteensa. Hänen sisällinen taistelunsa ei
sentään ollut vielä loppunut.

"Tehkää nyt, herra Eerik", lausui Kaarina, "kuten sydämenne käskee ja
kuten Jumala mieleenne ilmoittaa ... viekää minut takaisin isäni luo ja
taluttakaa minut morsiustuoliin ... sydäntäni ja rakkauttani ette
kuitenkaan voi koskaan saada!"

Nyt välähti Eerikin silmiin liekki, mutta se oli samanlainen liekki,
joka niistä silloin loisti, kun hän päätti ruveta Engelbrektin
mieheksi. Se oli sen rakkauden toinen puoli, joka tämän tuiman ritarin
povessa kuohui.

"Minun osani näkyy olevan", lausui hän, "väistyä joka kohdassa Kaarlo
Knuutinpojan tieltä"; hetkisen perästä hän sitten lisäsi, "mutta niin
totta kuin elän, Kaarina, ja niin totta kuin olen sinua rakastanut ja
sinua rakastan, ei sinun tarvitse Eerik Puken tähden onnettomaksi
tulla!"

Hänen paisuneet tunteensa näyttivät melkein tukehuttavan hänet. Hän
painoi kiihkeästi toisen kätensä silmilleen ja tarttui toisella
Kaarinan käteen.

"Älkää pelätkö hurjaa Eerikiä", lisäsi hän sitten, "hän ei ole tottunut
tahtoansa hillitsemään... Palaa vapaana isäsi luokse Kaarina, minä en
sinua seuraa, muistoani vaan sinun enää tarvitsee pelätä!"

Sitten hän syöksyi huoneesta ulos, ja moniaan silmänräpäyksen perästä
ilmoitti hevosten kavioin kopse hänen lähteneen miehineen. Samassa
ratsasti muuan yksinäinen ratsastaja esiin metsänrannasta. Hän oli
huomannut ritarin syöksyvän tuvasta ulos, silloin hän pidätti hevostaan
ja katseli tarkasti ritaria. Tuuli oli kääntynyt pohjoiseen ja ajanut
lumipilvet pois, joten ilma oli selvinnyt ja kirkastunut. Oli myöskin
alkanut pakastaa; näytti tulevan hyvin kylmä yö.

Ratsumies oli nähtävästi tuntenut Eerik Puken miehineen. Kun nämä
katosivat pohjoiseen, ratsasti hän tuvalle, hyppäsi ratsultaan ja astui
sisään. Siellä oli jo hämärä, ja tuvan emäntä laitteli tulta takkaan
hänen tullessaan. Tulen valossa näki hän tuvan perällä erään henkilön
polvillaan nähtävästi niin rukoukseen vaipuneena, ettei huomannut
vähääkään, mitä ympärillään tapahtui.

"Jumalan rauha, muori!" sanoi tulija, "kuinka täällä jaksetaan, mitä
kiireistä asiaa sillä ritarilla oli, joka vastikään lähti täältä?"

"Jumala siunatkoon teitäkin", vastasi vaimo, "sen mahtaa ritari itse
tietää parhaiten!"

Sitten hän kertoi päivän tapahtumat, ja miten herra Eerik Puke oli
pelastanut Jösse-voudin tyttären ja miten hän oli tuonut hänet tupaan.
Mutta hän (emäntä) ja muu talonväki olivat olleet poissa koko
iltapäivän, eivätkä senvuoksi olleet kuulleet, mitä neito ja
Eerik-herra olivat keskenään puhuneet.

"Jumala olkoon tytön sielulle armollinen", lisäsi hän, "mutta kun
ritari nyt on poissa, niin luulen, että hänet vielä löydetään
piilostaan."

Nyt virisi tuli takassa isommaksi ja vaimo lähti tuvasta pois. Mutta
vieras astui ikkunan luo, jonka vieressä Jösse Eerikinpojan tytär
rukoili polvillaan. Miehen kasvoista näki, että hänellä oli neitoa
kohtaan mitä parhaat aikeet, ja ettei tämän tarvinnut mitään pelätä,
niinkauan kuin hän oli läsnä.

Rukoilija lopetti rukouksensa ja nousi ylös. Kun hän kääntyi, niin että
vieras näki hänen kauniit kyyneltyneet kasvonsa, peräytyi tämä
hämmästyneenä pari askelta. Yhtä hämmästyneeltä näytti neitokin
tuntiessaan Niilo Bonpojan. Mutta neidon koko olennossa oli jotakin
ihmeellistä juhlallisuutta ja ylevyyttä, mikä ehdottomasti herätti
kunnioitusta.

"Tämä on totisesti onnellinen sattuma, Niilo Bonpoika", lausui neito,
"minä tarvitsen juuri nyt luotettavaa miestä viemään sanaa herra Eerik
Pukelle, tahdotteko toimittaa minun asiani."

"Herra Eerik on marskin vihollinen", vastasi Niilo hitaasti, "niin
kerrotaan, ja minä olen marskin miehiä, kuten tiedätte, arvoisa neiti."

"Älkää olko siitä huolissanne", lausui Kaarina, "minun asiani ei koske,
vähääkään näitä onnettomia taisteluita... Eerik-herra antoi minulle
kerran sormuksen luvaten kysyä minulta neuvoa, ennenkuin päätti asian,
jota piti hyvin tärkeänä... Tämän sormuksen tahdon nyt lähettää hänelle
takaisin ja teidän täytyy viedä se hänelle, Niilo Bonpoika... Se ei voi
olla teille miksikään vahingoksi."

"Minä otan sen tehdäkseni, neiti Kaarina", vastasi Niilo.

"Tässä se on", sanoi neito antaen hänelle sormuksen, "antakaa se
ritarille ja sanokaa minun puolestani hänelle, että Kaarina rukoilee
Jumalan äitiä ja kaikkia pyhiä Eerik Puken edestä, ja että sellainen
sydän kuin hänen sydämensä on, ei tarvitse kokemattoman tytön
neuvoja... Luvatkaa viedä tämä sana herra Eerikille, te itse, Niilo
Bonpoika ... ettette lähetä ketään muuta sitä viemään ... lupaatteko
sen kunnianne kautta?"

"Äitini muiston nimessä, jonka hautajaisista nyt tulen ... minä lupaan
sen!... Mutta muistakaa, pyydän, ettei aikani ole omaani vaan herrani,
joten minun siis täytyy vartoa tilaisuutta..."

"Sen ymmärrän", sanoi Kaarina, "mutta hyvä olisi, jollei tilaisuus
kovin kauan viipyisi... Ehkäpä se saattaisi onnellisen käänteen
herranne, marskinkin toimintaan!"

Niilo toisti lupauksensa, ja Kaarina lähestyi ovea lähteäkseen pois.
Mutta silloin muisti Niilo vaimon äsken maininneen, että talonpojat
luulivat neitoa Jösse Eerikinpojan tyttäreksi, sekä vaaran, joka häntä
senvuoksi uhkasi. Hän ei voinut kiireessään keksiä parempaakaan keinoa
neidon pelastamiseksi kuin itse viedä hänet syrjätietä myöten takaisin
Vadstenaan. Mutta tämäkin voi olla hyvin vaaranalaista. Silloin hänen
mieleensä johtui, että Vadstenan luostarilla oli Orlundassa suuria
tiloja, joita oli jonkinlainen vouti hoitamassa. Hän ehdotti Kaarinaa
senvuoksi istumaan hänen ratsunsa selkään ja lähtemään Orlundaan, jossa
hän voisi olla hyvässä rauhassa, kunnes talonpoikain kiihko ehtii
asettua. Orlunda on Vadstenasta vähän kaakkoon käsin ja tie sinne
täytyi olla aivan rauhallinen. Kun munkit sitten tulevat Motalasta
takaisin Vadstenaan hakemaan voudin ruumista luostarikirkkoonsa, niin
voisi Orlundan vouti huomiota herättämättä helposti viedä neidon
takaisin Vadstenaan.

Tämä oli epäilemättä hyvä ehdotus, ja ennenkuin talon emäntä ennätti
tulla takaisin -- mukanaan muutamia hurjistuneimpia talonpoikia -- oli
Kaarina jo poissa. Niilo Bonpoika talutti hevostaan, jonka selässä
neito matkusti Motalasta Orlundaan.



X.

Harakerin kirkossa.


Kauan kesti kuitenkin, ennenkuin Niilo Bonpoika sai tilaisuutta
toimittaakseen Kaarina-neidin asian.

Palattuaan Vesteråsista Tukholmaan, oli marskilla siellä vilkkaita
neuvotteluja vanhan Krister-herran kanssa. Tieto Eerik-herran
maanpetoksesta kuulutettiin yli koko valtakunnan ja kaikille
vapaasukuisille lähetettiin käsky saapumaan hevosilla ja aseilla
varustettuna Tukholmaan; drotsi oli melkein marskiakin innokkaampi
kiirehtimään varustuksia ja valmistamaan tämän vaarallisen taistelun
ratkaisua.

Mutta yksimielisyydestä ja tuttavallisuudesta huolimatta, joka nyt
näkyi näitten mahtimiesten välillä vallitsevan, oli kuitenkin yhtä ja
toista, mikä antoi aihetta arveluun, että Krister-herralla oli salaisia
tarkoituksia tämän taistelun ohella, joiden toteuttamiseksi se oli vaan
keinona. Hänen luokseen kerääntyi toisenkarvaisia miehiä kuin marskin
seurueeseen, ja siellä pidettiin salaisia neuvotteluja. Yhtä myötää oli
drotsin kintereillä hänen tyttärenpoikansa Jöns Pentinpoika
(Oxenstjerna). Tämä oli yleisessä elämässä vielä melkein tuntematon
suuruus, eikä hänellä ollut vielä mitään virkaakaan, joka olisi antanut
hänelle huomattavampaa arvoa. Hän oli oppinut mies; ulkomaisissa
yliopistoissa oli hän opiskellut; sitäpaitsi oli hän rikasta ja arvossa
pidettyä sukua, mutta ei ollut saanut vielä mitään erikoisempaa paikkaa
kirkossa, vaikka hän oli jo vuonna 1434 pyytänyt ja saanut paavilta
luvan pitää erityistä rippi-isää. Vaikka hän siis oli asemansa puolesta
näin vähäpätöinen ja vaikka hän mielellään oli näyttävinään
valtioasioista välinpitämättömältä, niin näki kuitenkin hänen terävistä
ja sattuvista arvosteluistaan, joissa usein tuntui pistävä kärki, että
hän seurasi mitä tarkimmasti kaikkea, sekä henkilöitä että tapahtumia.
Ja luultavasti olivat juonten langat nyt jo enemmän hänen käsissään,
kuin aavistettiinkaan. Äidinisäänsä, kavalaa ja kokenutta
Krister-herraa, johti hän täydellisesti, ehkä olikin liian viisas sitä
näyttääkseen.

Joulukuun 16 päivänä lähti marski uhkean sotajoukon kanssa Vesteråsiin
päin; niillä seuduin oli paljon Eerik Puken kannattajia. Marski sai
kuulla hänen lähteneen Taalainmaahan. Silloin päätti hän mennä sinne
perässä, kuritettuaan ensiksi torshällalaisia ja nerikeläisiä siitä,
että olivat Eerik-herran puolella. Hän vietti joulua Arbogassa, ja
vähän senjälkeen sai hän kirjeen taalalaiselta voudiltaan, Hannu
Martinpojalta, ja taalalaisilta itseltään, "että he aikoivat pysyä
lujasti Eerik Puken puolella ja elää ja kuolla hänen kanssaan". Nyt
lähetettiin pikaviestejä sekä Uplantiin että alamaille lisäjoukkojen
hankkimista varten, ja kun ne olivat saapuneet Vesteråsiin, lähti
marski pohjoiseen päin Eerik-herraa ja taalalaisia vastaan. Tämä
tapahtui tammikuun 14 päivänä 1437.

Eerik Puke oli myöskin puolestaan ponnistellut joukkonsa
vahvistamiseksi ja yrityksensä menestymiseksi. Mutta hänellä oli ollut
joka taholla pelkkiä vastoinkäymisiä. Hän oli liiaksi yksinään. Rahvaan
suosio hänellä kyllä oli, mutta herrat yhtyivät marskiin. Sellaisiakin,
jotka olivat olleet lähempiä Engelbrektin ystäviä kuin Eerik itse, oli
hänen vihollistensa puolella. Eikä hän ollut saanut haltuunsa Mälarin
seudun linnoja enempää kuin Örebrotakaan. Silloin hän päätti vetäytyä
Taalainmaahan, jossa rahvas kuunteli mielellään reippaan ritarin
puheita, kuten Södermanlannissa, Vestmanlannissa ja Nerikessäkin. Hän
oli taistellut talonpoikain puolesta Engelbrektin johdolla, ja
senvuoksi oli mies talosta valmiina lähtemään Eerik-herran kehottaessa.

Hän kulki sitten taalalaisjoukkoineen eteenpäin ja asettui, kuultuaan
marskin olevan Vesteråsissa ja aikovan lähteä pohjoiseen päin
Taalainmaahan, vahvaan asemaan metsään Harakerin kirkon länsi- ja
luoteispuolelle. Edessään eteläpuolella oli Hällasjön järveen juokseva
Svartå-joki, lännessä oli Hällasjö, ja idässä pienempi pohjoisesta
etelään juokseva Svartå-jokeen laskeva joki. Metsään hakattiin
ylt'ympäri suuria murroksia. Täällä aikoi Eerik odottaa Helsinglannin
ja Gestriklannin rahvaan tuloa, ennenkuin lähtisi vihollistaan vastaan,
jonka pääsyä Taalainmaahan tämä asema samalla esti.

Äkkiä muutamana aamupäivänä kerrottiin Eerikille marskin kulkevan
täyttä päätä pohjoiseen päin, ja olevan nähtävästi aikeissa mennä
talonpoikaisjoukon sivuitse pohjoista Vestmanlantia ja Daljokea kohden.
Se oli kuitenkin vaan marskin etujoukko. Itse oli hän vielä
pääkortteerissaan, seurassaan vaan parituhatta miestä, eikä hän aikonut
lähteä joukkonsa perään ennenkuin seuraavana aamuna. Tähän oli syynä
se, että sekä arkkipiispa Olavi että Strengnäsin piispa Tuomas olivat
tulleet marskin luo ehkäistäkseen jos mahdollista turhaa
verenvuodatusta ja sovittamaan asiaa hyvällä. He keskustelivat koko
aamupäivän, mutta marskin mielestä oltiin jo liian kaukana; hän tahtoi
nyt kerrankin näyttää, kuka oli herra maassa, hän vai Eerik Puke.

Silloin tuli iltapäivällä sanoma, että osa marskin väkeä oli hyökännyt
metsässä olevain vihollisten murrosten kimppuun ja että siellä oli
oteltu tuimasti pari tuntia; tämän vielä puhuessa alkoi etäältä kuulua
nopeasti laukkaavain hevosten kavioin kopsetta ja taisteluhuutoja,
jotka yhä kiihtyivät.

Marski sai heti pahan aavistuksen, joka kohta toteutuikin. Hänen
väkensä oli joutunut tappiolle ja palasi nyt hurjasti paeten leiriin
takaisin. Hyväksi onneksi oli niitä vaan osa väestä; marski lähetti
heti pikaviestin muulle joukolle käskien sitä palaamaan. Läsnä oleviin
piispoihin teki asia syvän vaikutuksen. Näki selvästi, että he
halusivat täydestä sydämestään rauhaa. He saivat nyt kuitenkin jäädä
yksikseen ajatuksineen. Sillä marski riensi ulos ja astui oitis
hevosensa selkään järjestääkseen varustuksia yötä varten, joka jo teki
tuloaan. Hän piti aivan varmana, että vihollisensa hyökkäisi nyt
onnistuneen kahakan jälkeen hänen leiriinsä, ja piti senvuoksi huolta
siitä, etteivät ne pääsisi äkkihyökkäyksellä heitä yllättämään. Hän oli
muuten itse ulkomailla oppinut sotataitoa eteväin päällikköjen
johdolla, joten hän hyvin ymmärsi, mitä oli tehtävä. Hän näytti paikat,
mihin osastojen tuli asettua, mikäli ne ennättivät tulla. Yltympäri
asetettiin sitten vankkoja etuvartioita.

Hämärä levisi yli maan, mutta juuri kuin marski oli menemäisillään
tupaan, jossa piispat olivat, tuli hänen lankonsa, Niilo Steeninpoika,
ja Herman Berman tuoden suuret ratsujoukot seurassaan leiriin. Ne
olivat palaavan väen etujoukko ja niiltä sai marski nyt tarkempia
tietoja taistelun kulusta. Tuimasta vastustuksesta päättäen, täytyi
Eerik-herralla olla hyvästi väkeä, ja jos hänelle vielä saapuisi
vahviketta Pohjois-Ruotsista, niin voisi miekan mittely tulla
vaaralliseksikin.

Marski astui piispain luo, seurassaan molemmat päälliköt ja pari
aseenkantajaa, joista toinen oli Niilo Bonpoika. Tuvassa istui pitkä,
luiseva ritari, joka näkyi ottaneen asiakseen pitää hengellisiä herroja
hyvällä päällä. Hän kertoi toisen hauskan tarinan toisensa perästä, ja
elleivät kunnianarvoisat isät nauraneet, niin nauroi ritari itse;
herrain ovea avatessakin kajahteli tupa hänen naurustaan. Pöydällä
paloi pari vahakynttilää, joiden valossa tulijat heti näkivät nauravan
ritarin.

"Kuka te olette?" kysyi marski vihaisella äänellä ja katsoen häneen
ankarasti.

"Köyhä ritari, ja palvelusta etsin!" vastasi tämä huulet hymyssä ja
katse niin huoletonna kuin olla saattaa. Hänen koko olentonsa oli niin
hassun näköinen, että se olisi epäilemättä nytkin naurattanut, ellei
hetki olisi ollut niin tärkeä ja vakava.

"Narrinhiippa näkyisi sopivan teille paremmin kuin mikään muu, ja sen
te saatte", vastasi marski viitaten kädellään, että mies sai lähteä.

"Hyvä, ankara herra marski! minä rupean narrinhiipan ritariksi teidän
palvelukseenne... Kuulettehan viisaat messukaapun herrat, ja te tuimat
miehet siellä oven suussa, minut on otettu marskin palvelukseen!"

Ja kuivasti nauraa hohottaen meni narrinhiipan ritari matkaansa,
kumartuen ovessa, sillä hän oli tuumaa paria pitempi marskia
itseäänkin, vaikka tämä oli aikansa pisimpiä miehiä.

Marski ja muut herrat eivät välittäneet sen enempää tästä
hassunnäköisestä miehestä, joka oli nähtävästi päästään vähän vialla.
Ainoastaan Niilo Bonpoika oven suussa ei näyttänyt katselevan häntä
yhtä välinpitämättömästi kuin muut. Mutta hänenkin huomionsa kiintyi
nyt kokonaan siihen tärkeään kysymykseen, jota nyt ruvettiin
harkitsemaan, nimittäin sovinnon hierontaan Eerik-herran kanssa. Marski
oli aluksi ehdottomasti sitä mieltä, että asia on miekalla ratkaistava,
ja häntä kannatti lankonsa, Niilo ritari, mutta kirkonmiehet esittivät
niin painavia syitä sovinnon puolesta, että kun heihin vielä yhtyi
Herman Bermankin -- johon marski hyvin luotti -- niin hän lopulta
suostui.

"Teen sen", lausui hän, "näyttääkseni vaan teille, jalot herrat, ettei
se auta mitään. Herra Eerik hylkää itse sensuuntaiset ehdotukset
kokonaan; muuta hyvää ei siitä tule kuin se, että ratkaisu viipyy
muutamia päiviä."

Silloin lähtivät herrat pois, joten marski jäi yksin tupaan. Eräs
asepalvelijoista jäi kuitenkin oven suuhun. Se oli Niilo Bonpoika.

"En tarvitse sinua nyt, saat mennä levolle!" sanoi marski hänet
huomattuaan.

"Antakaa anteeksi herra marski", vastasi Niilo, "minulla on eräs
pyyntö..."

"Anna kuulua sitten", sanoi marski kärsimättömästi kulmiaan rypistäen,
"mitä tahdot?"

"Pyydän lupaa käydäkseni herra Eerikin luona."

Marski peräytyi askeleen ja katseli tuikeasti nuorukaista.

"Herra Eerikin luona!" toisti hän. "Enpä arvannut sitä pyyntöä odottaa
sinun suustasi, Niilo!"

"Älkää kiivastuko, herra marski ... minun täytyy tavata häntä, olen
luvannut sen... Teidän täytyy suostua pyyntööni!"

"Täytyy ... olet luvannut ... mitä rohkenet sanoa, poika...! Varo,
etten paneta sinua tukkiin, niin sukulaiseni kuin oletkin!... Käydä
vihollisen luona samana hetkenä, kun miekat ovat jo paljastetut ... ei
sanaakaan enää siitä asiasta, sukulaisuuden vuoksi ja koska pidän
sinusta, tahdon unhottaa sanasi..."

"Mutta minä ehkä voisin vaikuttaa..."

"Vaiti, poika", jyrisi marski heittäen julmistuneen katseen Niiloon,
"siitä asiasta ei enää sanaakaan, sinä jäät toimeesi, ja nyt minä
tahdon jäädä yksikseni."

Nuorukaisen kasvonilmeet vaihtelivat omituisesti. Niistä näkyi
huolestusta ja suuttumusta, mutta samalla näkyi niistä selvä ja luja
päätös, ettei hän aikonut tässä asiassa noudattaa mahtikäskyjä eikä
pelätä niitten rikkomista seuraavia rangaistuksia. Hän muisti kaunista
surevaa neitoa ja hänelle antamaansa lupausta, joka poltti hänen
tuntoaan; ja neidon usko että sormus saisi Eerikin sovintoon
taipuvaiseksi vaikutti häneen ihmeellisesti. Tämän sovinnon täytyi
tulla ratkaisemaan vaikean pulman; hän oli luvannut Engelbrektille ja
Tuomas-piispalle, ettei koskaan kohottaisi miekkaansa Ruotsin rahvasta
vastaan, ja sille päätökselle tahtoi hän pysyä uskollisena.

Sen saman teki tosin Herman Bermankin, joka oli ollut niin läheinen
Engelbrektin toveri, samoin teki tavallaan Tuomas-piispakin. Kumpikin
oli empimättä marskin puolella, ja Herman oli itse, kun Niilo kerran
kysyi häneltä tätä asiaa, lausunut taistelevansa itse asiassa Ruotsin
rahvaan edestä, taistellessaan marskin puolesta; sillä marski oli
ainoa, arveli hän, joka joissakin määrin kykeni kannattamaan
Engelbrektin alottamaa työtä. Siihen suuntaan oli Tuomas-piispakin
lausunut. Mutta tämä ei ollut Niilosta kylliksi. Hän katsoi sitä
puolinaiseksi teoksi. Hänen nuorekas sydämensä ei voinut käsittää,
ettei miekoin taisteleminen talonpoikia, ja juuri Engelbrektin
taalalaisia vastaan, ollut taistelemista rahvasta vastaan. Yksi ainoa
tie oli hänelle enää mahdollinen. Hänen täytyi lähteä Eerik Puken luo.
Kunniansa, lupauksensa, neiti Kaarina, Engelbrekt -- kaikki kehotti
häntä käymään sitä tietä.

Hän ei ajatellut hetkeäkään kuinka arveluttavaksi tämän päätöksen
toteuttaminen voi tulla. Marskin suosion, vallan, kunnian, arvon ja
yleensä kaiken, mille laskevainen mies panee niin suuren arvon, jätti
hän huomaamatta.

Hän lähti marskin käskyllä tuvasta ja käveli kauvan hajallaan olevain
tupain ympärillä, jotka marskin seurueessa olevat herrat olivat
ottaneet kaikki haltuunsa, ja kävellessään kutoutuivat hänen
ajatuksensa siihen suuntaan, kuin olemme tässä esittäneet.

Viimein hän meni marskin hevosten luo. Hän löysi pian omansa, jonka
selkään hän nosti satulan. Pari tallirenkiä oli vähän matkan päässä,
mutta niille ei juolahtanut ensinkään mieleen kysyä, mitä hän nyt
aikoi. Hän oli tietysti saanut marskilta jonkun asian toimittaakseen.
Hän hyppäsi satulaan ja antoi mennä länteen päin.

Oli pimeä yö ja tuuli puhalsi kylmästi lumikentän yli, joka oli leirin
ja Harakerin kirkon välillä. Taivaalla ei vilkkunut yhtään tähteä.
Mutta Niilo kannusti hyvää hevostaan rientäen yli kivien ja kantojen.
Hän ei tuntenut pakkasta eikä tuulenviimaa, hänen ainoana ajatuksenaan
oli päästä hyvissä ajoin perille ja jos mahdollista takaisinkin ennen
päivän koittoa.

Hevosensa laukatessa oli hänestä, kuin kuuluisi kavioin kapsetta
takaapäin, hän pysäytti äkisti ja kääntyi. Mutta hän ei voinut huomata
mitään. Hänelle juolahti aluksi mieleen, että häntä ajettiin takaa.
Marski oli ehkä lähettänyt jonkun hänen jälkeensä; hän oli kenties
saanut tallirengeiltä kuulla aseenkantajansa lähteneen leiristä ja oli
lähettänyt miehiä peräänsä. Mutta jos perässä tulijat olivat vainoojia,
niin olisi hänen pitänyt kuulla selvemmin kavioin kapseen
seisahdettuaan kuuntelemaan. Mutta hän ei kuullut. Tuuli vaan suhisi
kentän yli. Silloin hän lähti taas eteenpäin ja taaskin hän kuuli
äskeisen äänen; ja tultuaan kerran kovalta maalta pehmeälle niitylle,
jossa lunta oli paksummalta, kuuli hän selvästi, että takanaan tuli
ratsumies.

Hän pysäytti uudelleen, mutta ääni katosi samassa. Häntä rupesi
kammottamaan; hän oli aikansa lapsi, ja nyt hän oli varma, ettei tämä
ollut aivan luonnollista. Niin paljon hän kuitenkin oli ajastaan
edellä, että ratsasti ristinmerkin tehtyään takaisin vähän matkaa,
nähdäkseen, eikö takanaan tulija sittenkin ollut ihminen. Jos hän olisi
ollut yhtä tyyni kuin tavallisesti, olisi hän huomannut erään
ratsumiehen seisottavan aivan hiljaa parin korkean hongan välissä.
Mutta nyt ei hän huomannut mitään. Hän ratsasti takaisin sen kallion
yli, josta ääni oli juuri kuulunut, vaan kun ei nähnyt siellä ketään,
niin hän teki taas ristinmerkin ja ratsasti hevostaan kannustaen
eteenpäin.

Pian hän sai muuta ajattelemista. Hän oli leiristä lähdettyään
kääntynyt länteen päin, mutta Svartå-joelle tultuaan kulki hän sitä
myöten pohjoiseen päin Harakerin kirkon sivu ja siitä taas länteen
jokea myöten. Hän ratsasti siis melkein Eerik Puken taalalaisleirin
sivua pitkin, joten hänen olisi pitänyt kuulla sieltä jotakin. Mutta
kaikkialla vallitsi täysi hiljaisuus. Sen vuoksi hän kääntyi enemmän
metsän sisään ja tuli ketään kohtaamatta yksinäiselle mökille, josta
päätti kysyä tietä sinne mihin aikoi.

Hän kopisti ja huomasi kummakseen -- kun hetken odotettuaan pääsi
sisään -- siellä olevan ennestään jo erään, joka kysyi tietä, vaikka
hän oli matkalla vastaiseen suuntaan. Sen hän ymmärsi oven avaajan
sanoista. Mutta takassa oli tuli sammunut ja hiilten punertava hehku
valaisi niin heikosti, ettei hän eroittanut kenenkään kasvojen
piirteitä.

Niilo tervehti ystävällisesti ja kysyi sitten vuorostaan tietä. Viipyi
hetkinen ennenkuin vastattiin, mutta kun hän lisäsi vievänsä tärkeitä
sanomia herra Eerikille, niin sanoi oven avaaja, että se kyllä kävi
laatuun. Mies, joka oli peremmällä tupaa, viskasi hiilille pari tikkua,
jotka leimahtivat palamaan valaisten tupaa kotvaseksi. Niilo tarkasteli
sen valossa huonetta. Takan vieressä seisoi pitkä mies, joka piti
hattuaan kasvojensa edessä, niin että silmät vaan olivat näkyvissä, ja
nämä silmät katselivat häntä läpitunkevasti. Mies, joka oli avannut
oven, seisoi nyt ikkunan vieressä; hän oli tavallisen talonpojan
näköinen.

Puikot sammuivat takassa, ja silloin sanoi takan vieressä istuva mies:

"Herra Eerikin luo vievää tietä ei ole vaikea löytää, minä menen sinne
itsekin tänä yönä, voitte tulla kanssani, nuori mies."

Niilo säpsähti kuullessaan hänen äänensä, vaikka hetken jännitys esti
häntä muistamasta, missä ja milloin oli saman äänen kuullut ennen.

"Hyvä", sanoi hän, "mutta minulla on kiire, ja avuliaisuutenne tulee
kahta arvokkaammaksi, jos lähdemme heti matkaan."

"Lähdetään!" vastasi mies yksitoikkoisella äänellä.

Hän nousi ja tuli Niilon perässä ulos. Kun tämä aikoi nousta hevosensa
selkään, selitti mies että niillä poluilla, joita heidän tuli käydä,
oli mahdoton hevosella kulkea, joten oli parasta jättää hevosen
talonpojan huostaan paluuseen asti. Niin tehtiin ja lähdettiin matkaan.
He saivat kulkea ison kappaleen metsää, ennenkuin Niilo näki oikealla
kädellään tulen tuikahtavan puiden välistä ja ennenkuin vartiomiesten
huutoja alkoi kuulua. Mutta opas ei mennytkään suoraan leiriin, vaan
käveli pitkin sen sivua ikäänkuin kiertääkseen sitä.

Tuonnimmaisen tulen luona kääntyi mies vihdoin itään käsin, johon hän
itse siis aikoi. Mutta tänne leirin päähän tehdyn tulen ääressä ei
Niilo kummakseen huomannut yhtäkään ihmistä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt
sitä sen enempää miettiä, sillä oppaansa kiiruhti kulkuaan, joten he
lähestyivät nopeasti paikkaa. Äkkiä tämä pysähtyi ja kääntyi.

"Pysähtykää tähän, nuori herra", sanoi hän, "kunnes minä käyn etsimässä
herra Eerikiä, mutta älkää hievahtako paikaltanne, sillä talonpoikain
kanssa ei ole leikkimistä, ne voisivat helposti luulla teitä
vakoojaksi, ja silloin ei nahkanne olisi paljon arvoinen."

Mies meni tulen vieritse pois ja Niilo luuli näkevänsä hänen antavan
kädellään merkin, mikä sai muutaman varjon nousemaan erään puun
juurelta ja lähtemään kuulumattomin askelin hänen peräänsä. He
katosivat korkeain lumisten honkain väliin. Mutta Niilolle kävi aika
pitkäksi, hän mietti jo rikkoa opastajansa käskyn sekä lähteä omin päin
etsimään herra Eerikiä. Mutta samassa kuuli hän takaansa metsästä
raskaita, mutta nopeita askeleita ja käännyttyään näki hän kummakseen
useita talonpoikia hyökkäävään kirveet koholla häntä kohden. Niilo veti
miekkansa, mutta samassa tarttui häneen pari vankkaa kättä. Vastustus
oli turhaa. Hän oli vankina.

"Kiitoksia, kelpo talonpojat!" kuuli hän erään äänen lausuvan vähän
syrjästä päin, "kiitoksia ... sitokaa vakoojalurjus tuohon puuhun
odottamaan, kunnes Eerik-herra ehtii häntä kuulustella."

Silloin sidottiin Niilo vankoilla köysillä erääseen tulen lähellä
olevaan puuhun. Sen tehtyään lähtivät miehet pois; hänen oppaansa vaan
jäi jälelle.

"Te olette Niilo Bonpoika!" sanoi mies katsellen Niiloa silmiin, "minä
tunsin teidät heti nähtyäni, ja olin juuri teidän luoksenne tulossa,
kun te niin parahiksi tulitte itse vastalle."

Niilo ei vastannut mitään, ja mies jatkoi, tarttuen oikealla kädellään
Niilon nutun ylänappiin:

"Teillä on ryövättyä omaisuutta, junkkeri", sanoi hän kähisevällä
äänellä, "mutta luvallanne tahdon päästää teidät siitä!"

Samassa hän repäisi nutun auki ja haparoi vangin kaulaa. Oli hetkinen
tuskallista sanattomuutta, jollaikaa miehen kasvojen ahnas ja
voitonriemuinen ilme hävisi ja sijaan tuli syvä hämmästys ja pettymys.
Hänen kätensä lakkasivat haparoimasta, ja hän jäi nolona seisomaan
uhrinsa eteen.

"Liian aikaisin!" huudahti hän vihdoin.

"Liian aikaisin!" kuului kuin kaiku puiden välistä, miehen poistuessa
hitain askelin melkein sammuneen halkovalkean ohi siihen suuntaan,
mistä kaiku oli kuulunut.

Mutta Niilon mieleen tuli aatoksia, synkkiä ja kolkkoja, melkein
epätoivoisia. Hänen aikeensa ja toiveensa täyttää lupauksensa
Kaarinalle, saada sovinto aikaan marskin ja Eerikin välillä, -- kaikki
oli nyt tehty tyhjäksi, tahi ainakin täytyi siksi tulla, kuta enemmän
aika kului. Oli jo paljo yli puoliyön, leiriin alkoi ilmestyä elämää,
ja nuotiot leimahtivat siellä täällä siitä, että puita lisättiin
niihin.

Silloin tuli mies takaisin ja asettui hänen eteensä taas.

"Olen luvannut viedä teidät herra Eerikin luo!" sanoi hän, "minä sen
teenkin, mutta sitä ennen on minulla teille vähän muuta sanottavaa,
jota kannattaa ajatella."

Sitten hän rupesi kertomaan herrain välisestä taistelusta ja siitä,
miten välttämätöntä oli toisen heistä kuolla. Sitten hän vertasi heitä
toisiinsa ja osoitti, miten Eerik kuitenkin oli rahvaan asian
puolustaja ja muuten ainoa, joka voi kulkea Engelbrektin teitä. Niilo
keskeytti häntä pari kertaa. Puhe oli hänelle työlästä kuulla, mutta
mies jatkoi.

"Jos nyt tahdotte pelastaa nuoren henkenne, Niilo Bonpoika", niin hän
lopetti, "niin osoitan teille tien."

Hän keskeytti puheensa vähäksi aikaa ja tarkasteli tyystiin nuorukaisen
kalpeita kasvoja, joita valaisi sammuneen nuotion hiilistöstä leviävä
heikko hehku. Hänen omat kasvonsa olivat varjossa, ja kun yön pimeys
oli tiheässä metsässä vielä synkempi, niin oli häntä mahdoton tuntea.
Hän odotti nähtävästi vastausta kysymykseensä, mutta kun sitä ei
tullut, niin hän lisäsi:

"Katsokaas nyt, toisen täytyy kuolla, asiat ovat nyt niin eivätkä voi
toiseksi muuttua, mutta minä tahdon, että marski kuolee, ja samoin
tahtoo moni muu ... ymmärrättekö nyt, mitä teidän tulee tehdä
pelastaaksenne nuoren henkenne?"

Niilo Bonpojan kasvot kalpenivat lumivalkeiksi, ja hänen ruumiinsa
vapisi kuin kuumeessa. Mutta mies veti vitkaan esiin pitkän veitsen,
käänsi sitä pari kertaa, että se välkähteli hiilihehkussa, sekä ojensi
sitten sen terän nuorukaisen sydäntä kohti.

"Niin", sanoi hän, "tähän asti olen esittänyt vasta asian toisen
puolen, toinen on kuitenkin niin selvästi ymmärrettävä, ettei sitä
tarvitse monella sanalla kertoa. Valitkaa nyt, Niilo Bonpoika ...
vannotteko pyhän valan, että surmaatte herranne, marskin, niin saatte
tulla Eerik-herran mieheksi ja pääsette kunniaan ja valtaan; ellette
suostu, niin sanokaa ... jompikumpi, aamu koittaa kohta, ja sitä ennen
täytyy tämä asia olla päätettynä."

"Iske pois, kurja murhaaja", huudahti Niilo, "miksi puhut niin paljon!"

Samassa huusi joku puiden takaa, ja läheltä kuului useiden miesten
astuntaa.

Murhaaja väistyi varjoon ja katosi. Mutta hiukan ulompaa kuuli Niilo
erään äänen puhuvan, jonka hän hämmästyksekseen tunsi Eerik-herran
ääneksi:

"Tuokaa tänne luokseni se jalo herra ... hän on kohta saapa vastauksen
asiaansa."

Niilo käsitti marskin sanantuojan jo saapuneen, ja Eerik-herran äänen
väreestä päättäen tuntui hän jo jonkun muun kautta antaneen
vastauksensa, mutta tuli vielä itse antamaan sen saadakseen
viholliselleen selväksi, kuinka mahdotonta oli sovintoa ajatella. Niin
olikin laita. Herra Niilo Steeninpoika oli tullut marskin luota rauhan
sanansaattajana. Hänet oli viety leiriin, jossa hän välttämättä tahtoi
tavata Eerik-herraa itseään. Tämän asian vuoksi Eerik nyt pysähtyi
odottamaan Niilo Steeninpoikaa keskeyttäen kiertokäyntinsä leirin läpi.

Eerikin ympärillä oli joukko asemiehiä ja talonpoikiakin ja he
odottivat kaikki niin jännityksellä lähettiläsritaria -- jonka piti
tulla tälle paikalle, jota valaisi pari käsisoihtua -- ettei kukaan
huomannut sammuneen nuotion vieressä olevaa puuta, johon Niilo Bonpoika
oli kytketty. Tämä ei tosin voinut nähdä Eerik-herraa edessä olevain
puiden vuoksi, mutta hän kuuli joka sanan keskustelusta. Ensiksi
herätti hänen huomiotaan kaksi tummaa varjoa, jotka astuivat kiireisin
askelin Eerikiä ympäröivän joukon luo. Toisen hän tunsi murhaajakseen,
toinen näytti nunnalta, hänen yllään oli pitkä kaapu ja kasvot olivat
päähineen peitossa.

Sitten rupesi väkijoukko liikkumaan, jolloin Niilo näki vilaukselta
Eerik-herrankin. Hän meni hieman ulommas muista, ja nunna kulki hänen
vieressään. Niilo oli jo aikeissa huutaa Eerikiä nimeltään, mutta
silloin tuli opas taasen esiin tehden kädellään ja veitsellään liikkeen
osoittaen, että sanankin lausuminen maksaisi hänen henkensä.

Vähän päästä meni Eerik miestensä luo, ja marskin lähettiläs saatettiin
myöskin paikalle. Keskustelu heidän välillään tuli hyvin lyhyeksi.

"Olen muuttanut mieltäni", sanoi Eerik Puke> "tahdon tavata marskia, ja
parhaiten voimme kohdata toisiamme suuren kiven luona tien vieressä;
mutta te itse, herra Niilo ja Herman Berman saatte jäädä minulle
panttivangeiksi. Kohtaus tapahtukoon kahden tunnin kuluttua, pitemmästä
viivytyksestä ei ole teille eikä minulle mitään hyvää."

Niilo-herra vastasi tähän hyvin lyhyesti, ja sitten lähtivät kaikki
pois. Mutta puun eteen, johon Niilo oli sidottu ilmestyi kohta eräs
varjo, joka katseli häntä muutaman tuuhean honganoksan takaa.

"Kylliksi!" kuului varjo sanovan, "jos poika on hyvin sidottu, niin
olkoon hän siinä, kunnes työ on tehty."

Mies laski kätensä veitsineen ja meni sen puun luo, josta ääni kuului;
siellä he keskustelivat kuiskaten, mutta Niilo kuuli kuitenkin siitä
pääasiat. Kysymys ei ollut sen enemmästä eikä vähemmästä, kuin että
mies (hänen oppaansa) piiloittautuisi muutamien varmain Eerikin miesten
kanssa -- jotka tuntuivat kuiskauksista päättäen tulleen tänne varjon
toimesta -- Harakerin kirkkoon, johon varjo sanoi kyllä saavansa
houkutelluksi marskin ja Eerik-herran, ja siellä he hyökkäisivät
marskin kimppuun ja vangitsisivat hänet.

Keskustelijat läksivät sitten nopein askelin pois.

       *       *       *       *       *

Mutta maantien vieressä olevan kiven luona -- joka on siinä vieläkin ja
jota kutsutaan Pukenkiveksi -- kohtasivat marski ja Eerik-herra
toisensa määrätyllä hetkellä. Edellinen oli lähettänyt rauhakirjansa,
jonka olivat sekä arkkipiispa että Strengnäsin piispa Tuomas
allekirjoittaneet, samalla lähetti hän Eerik-herran pyytämät
panttivangit. Kello oli 8 paikoilla, aamu oli vielä pimeä, jonka vuoksi
tuotiin soihtuja paikkaa valaisemaan. Kummallakaan ritarilla ei ollut
tässä tilaisuudessa sotisopaa. Marskin yllä oli hieno ihokas, ja hänen
hartioiltaan riippui näädän nahalla sisustettu lyhyt levätti.
Eerik-herran yllä oli paksusta keltaisesta nahasta tehty ihokas.

Näki kyllä etteivät ritarit olleet ystäviä, vaikka marskilla oli kuten
aina malttinsa tallella. Eerik-herra sai hädin tuskin sen vertaa
hillityksi itseään, että kuunteli, mitä marskilla oli sanomista.

"Olette halunneet keskustella kanssani, marski", kysyi hän, "no, tässä
olen, mitä haluatte?"

"Haluan nyt, kuten aina ennenkin, rauhaa ja sopua Ruotsin miesten
kesken!"

"Rauhaa ja sopua", huusi Eerik kiivaasti, "te rohkenette suustanne
laskea sellaisia sanoja, Kaarlo, joka itse olette katkoneet kaikki
siteet välillämme...! Ei, ei, se joka tuhoo kylmäkiskoisesti
Engelbrektin ystäviä, älköön puhuko ystävyydestä ja rauhasta Eerik
Pukelle. Sellaista miestä kutsuu rahvas aina, kuule marski, sellaista
miestä kutsuu rahvas aina petturiksi... Mitä sanoitte minulle kun
viimeksi tapasimme toisemme ... muistatteko?"

"Te liioittelette syytöksiänne, Eerik", vastasi Kaarlo, "mitä olen
sanonut, siitä vastaan, ja ajatelkaa tarkoin, voitteko te vastata
sanoistanne, kun väitätte minun katkoneen kaikki siteet välillämme...
Te ette ainakaan voi kieltää vainonneenne minun henkeäni, sen
tunnustitte itse pidoissanne keväällä. Ette voi myöskään kieltää, että
minä olen pelastanut teidän henkenne ja että olen antanut teille niin
suuria läänityksiä, että Ruotsin valtakunnassa on tuskin yhdellekään
mitattu valtakunnan sarkaa niin runsaasti... Tätäkö te kutsutte
siteiden katkomiseksi?... Tuokaa tähän mies, joka tuntee meidät
kumpaisenkin, mutta joka voi vapaasti arvostella meitä, tuokaa tähän
sellainen mies, ja jos hän voi sanoa, ettei Kaarlo Knuutinpoika ole
aina kohdannut teitä avoimin käsin ja hyvää tarkoittavin mielin, niin
hakattakoon minut tähän paikkaan ja jääköön surmani kostamatta!"

"Liukas kielesi unhottaa sen veren, joka Söderköpingissä vuosi ja joka
huutaa kostoa... Samoinkuin minulle puhutte, samoin te puhuitte
onnettomalle ritarille, Broder Sveninpojalle... Tuokaa tähän mies, joka
voi vannoa, ettei minua odota sama kohtalo kuin häntäkin, jos lasken
miekkani ja jään yksikseni ja turvatta teidän ollessanne vallassa, jota
yhä lisää haluatte."

Eerik puhui yhäti kiihkeästi ja hänen viime sanainsa aikana levisi
marskin kasvoille varjo, joka jätti jälkeensä syvän, vakavan, melkeinpä
surullisen ilmeen. Hän oli vaiti hetkisen, ennenkuin vastasi.

"Mitä Söderköpingissä tapahtui, sitä voi lailla puolustaa", sanoi hän
syvällä ja totisella äänellä. "Ja mitä omasta kohtalostanne puhutte,
että yksiksenne jäisitte ja olisitte ilman tätä talonpoikaisjoukkoa ...
niin luulen että siihen voisivat parhaiten vastata ne miehet, jotka
ovat kuten tekin olleet Engelbrektin ystäviä, mutta nyt ovat minun
miehiäni. Ne, jotka saitte panttivangeiksenne, nimittäin Herman Berman
ja lankoni, herra Niilo Steeninpoika, voivat todistaa, vainoonko heitä.
Mutta sanokaa te minulle, herra Eerik", jatkoi hän sitten katsellen
terävästi vihamiestään, "mitä minun ja ystäväini tulee ajatella teistä
ja teidän nykyisestä puuhastanne? Jos teillä on menestystä ja te
voitatte minut taistelussa ja minä kaadun miekkaanne, niin mitä sitten
aiotte? Oletteko silloin tarkoituksenne perillä?"

"Olen!" vastasi Eerik katsoen rehellisesti Kaarloa silmiin. "Mitä
tahdon, sen saatte nyt kuulla, minä tahdon kotimaisen ruotsalaisen
kuninkaan, joka hallitsee valtakuntaa, niinkuin laki käskee ja niinkuin
vanhat hyvät tavat opettavat; jos siis voitan, niin tapahtuu
ensimmäiseksi kuninkaan vaali..."

"Ja helppoa lienee käsittää, kenestä kuningas tehdään!" lausui marski
hymyillen.

"Kuka kuninkaaksi tulee, ette tienne te enkä minä", vastasi Eerik,
"mutta varmaa on, ettei siitä koskaan tule kuningasta, jota te nyt
tarkoititte. Sitä saatte kysyä niiltä miehiltä, jotka kuulivat sanani
jäällä Arbogan luona, jossa talonpojat vannoivat seuraavansa minua.
Mitä silloin sanoin, siinä pysyn, ja se jääpi Ruotsin rahvaan
kuolemattomaksi lupaukseksi ja tulee täytäntöön kerran, vaikka sekä te
että minä olisimme jo aikoja sitten maanneet maan mustassa povessa."

"Siinä olen teidän kanssanne yhtä mieltä, Eerik, ja siinä on
tarkoitukseni aivan sama kuin teidän ja rahvaan tarkoitus. Mutta
sanokaa nyt minulle, ettekö luule tätä tarkoitusta voitavan saavuttaa
paremmin, jos yhteisesti työskentelemme, kuin että koetamme toteuttaa
sitä eriksemme ja vielä aseet kädessä toisiamme vastaan?"

"Ei koskaan, marski", lausui Eerik kiivaasti, "siihen vereen, joka
vuosi Söderköpingissä, hukkui minun luottamukseni teihin; tämä on
toinen seikka ja toinen on tämä: te ette voi vannoa sitä valaa, jonka
minä vannoin, ettette itse tahdo panna kuninkaankruunua päähänne."

"Taaskin puhutte liikaa, herra Eerik ... tahdon vannoa valalla, että
olen sille miehelle uskollinen, joka kerran Ruotsin lain mukaan
valitaan kuninkaaksi, niin totta kuin Jumala ja Pyhä Eerik kuningas
sanani kuulkoot!"

Nyt tuli Eerik vuorostaan sanattomaksi. Hän kääntyi pois ja astui vähän
syrjään, ikäänkuin tarvitsisi punnita asiaa. Siten syntyneen
äänettömyyden aikana, tuli esiin eräs nunna juhlallisesti lähestyen
soihtujen valaisemaa piiriä. Siihen hän pysähtyi ja sekä marski että
Eerik Puke katselivat hämmästyneinä tätä haamun kaltaista ilmiötä.

"Rauhaa ja sovintoa", alkoi nunna lausumaan ojentaen molemmat kätensä
tummaa taivasta kohden, "rauhaa ja sovintoa lupaa marski, rauhaa ja
sovintoa luvatkoon Eerik Pukekin, valtakunnan tähden ja sen suuren
tarkoituksen tähden, joka on teille kummallekin yhteinen... Totelkaa
sen vuoksi minun neuvoani, joka olen läheinen teille kummallekin ja
joka voin vapaasti lausua ajatukseni teistä ... vannokoon marski
valansa tässä vieressä olevassa kappelissa ja ojentakaat sitten
toisillenne kätenne palvellaksenne yhteistä asiaa."

Hiljaisuus vallitsi yltympäri, ja yön varjot alkoivat väistyä päivän
ensi koiton tieltä, ikäänkuin nunnan lausumat rauhan sanat olisivat
olleet yön hengettäriä karkoittava loitsu. Ja sekä Eerikiin että
marskiin tekivät sanat huomattavan vaikutuksen.

"Tapahtukoon, kuten te sanotte, hurskas sisar!" sanoi jälkimmäinen,
"minä olen valmis toistamaan valani Herran alttarin ääressä! Ja sitten
ojennan käteni teille sovinnoksi, jos niin tahdotte, herra Eerik."

"Sen valan haluan kuulla", lisäsi Eerik astuen marskin luo, "kunpa
voisitte samoin puhdistautua veren viasta joka..."

Eerik ei lausunut ajatustaan loppuun asti, vaan tarkasteli Kaarlon
kasvoja, mutta niissä näkyi enemmän surumielisyyttä kuin vihaa.

"Ja jos sen voin?" kysyi Kaarlo.

"Jos sen voitte ... niin silloin tarjoon minäkin käteni sovintoon."

Sitten he lähtivät Harakerin kirkolle päin astumaan, ja miehet
seurasivat heitä soihdut käsissä.

Mutta metsässä vähän ulompana varsinaisesta leiristä, johon siis
harvoin kukaan pistäytyi päivän kuluessa, oli Niilo Bonpoika puuhun
sidottuna, mieli täynnä synkkää epätoivoa. Kaikki oli nyt selvinnyt
hänelle. Mies, joka äsken oli hänet murhata, oli sama, jonka hän näki
Silverhättanissa Visbyssä; nunna ei voinut olla kukaan muu kuin
Bengta-rouva, ja miehen haparoiminen hänen kaulaansa nutun alta, joka
vieläkin oli auki jättäen hänen rintansa talvikylmän käsiin paljaaksi,
tarkoitti hänen äidinisänsä kaulaketjua. Muuta tarkoitusta ei sillä
voinut olla; sen oli siis täytynyt Visbyn tapauksen jälkeen joutua
Bengta-rouvan käsistä taas pois.

Ja nämä särkevät nyt hänen kauniit aikeensa sovun saamiseksi marskin ja
Eerikin välille, ja painavat poistamattoman tahran jälkimmäisen
ritarikunniaan, jos marskin kimppuun hyökätään salakavalasti kirkossa!
Nuorukainen väänteli tuskaisesti sidottuja käsiään, mutta siteet olivat
liian lujat. Vihdoin hän huusi, mutta kukaan ei kuullut. Lopulta alkoi
ruskottaa päivänkoiton heikko kajastus korkeain honkain takaa.
Nuorukainen sitä tuskin huomasi. Hänestä olisi olo tuntunut yöltä,
vaikka aurinkokin olisi paistanut vasten hänen kasvojaan.

Mutta kesken tuskaansa luuli hän kuulevansa hevosen hirnuvan. Oliko
erehdystä, mutta hän oli tuntevinaan oman hevosensa äänen, jonka hän
oli jättänyt metsään tuvan luokse. Tämä uskollinen eläin tervehti siten
herraansa joka aamu, kun tämä tuli talliin. Tällaisina hetkinä, jolloin
mieli on ylenmäärin jännityksessä, kuten Niilon nyt oli, pettävät
ihmistä usein omat mielikuvat. Sielu ikäänkuin koettaa korvata hetken
kärsimyksiä kuvilla, jotka seuraavana hetkenä luhistuvat kokoon kuin
harhailevan merimiehen kangastukset ja tekevät siten nykyhetken
kaksinverroin tukalammaksi.

Tällä kertaa ei ääni kuitenkaan ollut erehdystä. Hirnahdus kuului taas,
ja nyt paljoa lähempää. Niilo rohkeni tuskin hengittää, hänen koko
olemuksensa keskittyi korvaan. Hän kuuli hevosen juoksevan, ja ääni
läheni yhä: se pysähtyi, ja ratsastaja hyppäsi satulasta. Puun takaa
kuului kiireisiä askeleita ja samassa kuiskasi eräs ääni hänen
korvaansa:

"Toimita asiasi, Niilo Bonpoika ... täällä puiden takana on hevosesi!"

Voimakas käsi tuntui vihlaisevan nopeasti poikki ne köydet, joilla hän
oli sidottu. Samassa ne putosivat maahan, ja hän oli vapaa. Hän kääntyi
nopeasti kiittääkseen vapauttajaansa.

Erään puun takaa näki hän aamun hämärässä kokoonkyyristyneen haamun,
yllään valkea mantteli, joten häntä oli vaikea lumesta eroittaa. Ja
tämä haamu otti samassa jättiläishypyn loikaten puun juurelta pois, ja
kun Niilo meni tiheäin oksain läpi katsomaan, näki hän saman valkean
haamun istuvan hevosensa selässä yhtä kyyristyneenä ja viheliäisenä
kuin äsken puun juurella. Hän huusi sille, mutta hänen huutonsa sai
pelastajan vaan kiirehtämään pakoansa. Kokoonkyyristynyt olento melkein
kuin lensi puiden välitse.

Aivan lähellä sitä puuta, jonka luo tuo kummallinen olento oli ensiksi
ilmaantunut ratsunsa selkään, löysi Niilo oman hevosensa, joka taaskin
hirnahti hänelle. Ensi riemuissaan odottamattoman pelastuksensa
johdosta lankesi Niilo polvilleen ja kiitti Jumalaa, joka oli niin
ihmeellisesti häntä auttanut, sekä rukoili häneltä voimaa siihen
työhön, johon nyt aikoi rientää. Sitten hän päästi ratsunsa ohjat
puusta ja hyppäsi sen selkään.

Hän läksi itää kohden mutta teki ison mutkan pohjoiseen päin
välttääkseen mahdollisuuden mukaan leiriä ja talonpoikaisjoukkoa, mikä
onnistuikin. Hetken ratsastettuaan saapui hän katetulle polulle, sitä
myöten tuli hän sille pienelle joelle, joka oli Eerik-herran aseman
rajana Hälle-metsässä. Pian tuli hän jäätyneen joen yli ja siitä
Harakerin aukealle, jolla vanha kappeli näkyi kuvastuen vaaleata
aamutaivasta vasten. Kappeli oli vanha puurakennus, jonka pienistä
ikkunoista loisti nyt kynttiläin valo.

Sydän tykytti kahta kiivaammin nuorukaisen rinnassa, kuta lähemmäksi
hän tuli kappelia, hän arveli itsekseen kauhistuksella, tulisiko liian
myöhään, vai eikö konnantyötä oltu vielä ehditty panna toimeen.
Tultuaan pääkäytävän eteen, näki hän oven halkeamasta tulta; hän
hyppäsi satulasta ja katseli sisään. Siellä seisoivat molemmat herrat
alttarin edessä, ja marski näytti tällä hetkellä puhuvan. Eerikistä
vähän syrjään seisoi nunna ja vähän etempänä molemmin puolin kaksi
miestä kummankin seurueesta.

Kaikki oli siis vielä oikealla tolallaan, jonka vuoksi Niilo nousi
taasen satulaansa. Hän katseli ympärilleen, etsien marskin seuruetta,
jonka täytyi olla läheisyydessä, ja hän näkikin kirkosta vähän matkaa
etelään päin tien vieressä tumman kasan, josta kuvastui teräviä piikkiä
aamutaivasta vasten. Siinä oli viisikymmentä ratsumiestä. Niilo syöksyi
heidän luokseen ja lausui äimistyneen päällysmiehen korvaan, joka
tuskin uskoi silmiään nähdessään marskin aseenkantajan tulevan
vihollisten leiristä:

"Jumalan nimessä marskia vastaan on viritetty juonia ... olkaa valmiit;
kun kuulette miekan kalsketta kappelista niin rientäkää sinne ...
samoin täytyy herra Eerikinkin seuralaisten tehdä, sillä hän ei itse
tiedä siitä mitään!"

Päällysmies aikoi kysyä jotakin, mutta Niilo Bonpoika karahutti taasen
kirkon luo, jossa hän näkyi astuvan ratsultaan ja lähestyvän ovea.
Kirkossa olivat molemmat herrat vielä alttarin ääressä, mutta tällä
kertaa Eerik puhui.

"Valaa, jonka olette vannonut, marski Kaarlo", sanoi hän, "pidän
arvossa ... mutta sitä en käsitä, miten voitte ritarina niin menetellä
aseveljeäni vastaan, ja sen vuoksi on riitamme lopultakin miekalla
ratkaistava..."

Kappelin ovi avattiin kiivaasti, ja alttarin luo riensi eräs
nuorukainen. Kun hän tuli valopiiriin, niin tunsivat kaikki hänet Niilo
Bonpojaksi, kaikki näyttivät kummastuneilta, ja marskin kasvoilla näkyi
suuttumusta, nunnan kasvoilla vihaa. Viimeksi mainittu vavahti ja
katsahti terävästi sakariston ovelle.

Niilon poski oli kalpea, mutta hänen katseensa oli varma. Hän taivutti
kunnioittavasti päätään marskille.

"Antakaa anteeksi, herra marski", sanoi hän, "mutta te olette itse
opettanut minua pitämään kunniaa elämääkin kalliimpana, ja kun olen
tehtäväni toimittanut, niin saatte minua rangaista. Minulla on
toimitettavanani eräs asia, joka koskee herra Eerik Pukea -- hän
kääntyi tämän puoleen -- aikomukseni oli sanoa se teille todistajitta,
mutta sitä en ole voinut, ja nyt ovat hetket luetut... Tässä..."

Hän otti ihokkaansa sisätaskusta, jota ei murhaajan käsi ollut öisessä
tarkastuksessaan löytänyt, kultasormuksen, jonka antoi Eerikille.

"Te tunnette tämän sormuksen, ritari", lisäsi hän, "sekä siihen sidotun
lupauksen..."

Eerik-herra tarttui intohimoisella kiihkolla sormukseen, ja katseli
sitä. Marskinkin kasvot värähtivät, ikäänkuin hänkin olisi nähnyt
sormuksen ennen. Mutta Eerikin liikehtivään ja voimakkaaseen mieleen
vaikutti sormus kuin taika siirtäen hänen ajatuksensa nykyajasta
erääseen hetkeen, jolloin hänkin uneksi rauhan unelmia.

"Teidän on ehkä nyt, herra Eerik", jatkoi Niilo, "tehtävä päätös
asiassa, joka on teille kaikista tärkein ja josta lupasitte neidolle
ensiksi kysyä hänen mieltään... Nyt tervehtää hän teitä minun kauttani;
hän tahtoo alinomaa rukoilla Jumalaa ja kaikkia pyhiä puolestanne ja
lausuu, lähettäen tämän sormuksen takaisin, ettei teidänkaltaisenne
miehen sydän tarvitse kokemattoman tytön neuvoja!"

Marskin kalmankalpeilla kasvoilla väreili omituinen hymy kuullessaan
nämä sanat ja nähdessään, kuinka syvän vaikutuksen sekä sormus että
neidon tervehdys tekivät Eerikiin. Tämä seisoi kokonaan mietteisiinsä
vaipuneena ja katseli alttariin päin silmissään sellainen ilme, kuin
olisi pyhän neitsyen kuva saanut hämärässä valaistuksessa Kaarina
Kaarlontyttären piirteet. Lauhkea piirre ilmestyi hänen tuimille
kasvoilleen. Hän ehkä kuuli kuiskauksen käymään sovintoon, kuten
rauhanimpi kehotti sinä iltana, jona hän loisti kaikessa kauneudessaan
hänen pitosalissaan.

"Neiti Kaarina lausui vielä niinkin", sanoi Niilo, "kun lupasin tuoda
sormuksen ja hänen tervehdyksensä teille, että se ehkä saattaisi teidän
ja Kaarlo-herran välisen riidan hyvään loppuun."

Sakariston ovelta kuului jotakin kolinaa, ja tummapukuinen nunna, jonka
lieskaavat silmät tahtoivat niellä nuoren sanansaattajan, vetäytyi
huomaamatta syrjään. Liike ei jäänyt Niilo Bonpojalta huomaamatta. Hän
lähestyi herraansa ja kuiskasi:

"Olkaa varuillanne, täällä on petos tekeillä."

Marski heitti salamoivan katseen nuorukaiseen, mutta huusi siten
äänekkäästi:

"Petos!"

Tämän kuullessaan sävähti Eerik Puke ja kääntyi äkkiä. Mutta hän ei
voinut estää huokausta pääsemästä sydämensä syvyydestä, eikä kyyneltä,
joka vieri hänen miehekkäälle poskelleen, kielimästä tunteista, joita
ei kukaan luullut hänen sielussaan löytyvän. Hän katsoi kummastuneena
marskia, mutta ennenkuin tämä oli ehtinyt mitään kysyä, tuli kuori
täyteen aseellisia miehiä, ja eräs niistä astui marskin eteen ja lausui
äänellä, jota ei voinut väärin ymmärtää:

"Antautukaa, marski... Te olette Eerik Puken vanki!"

Mies viittasi muita tulemaan marskia kiinni ottamaan, mutta kaatui
samassa maahan Eerik Puken nyrkin iskusta.

"Elävän Jumalan nimessä, kuka on tämän tehnyt minun nimessäni!" huusi
hän epätoivoisella äänellä.

Nyt avattiin kirkon ovi, ja marskin miehet astuivat sisään. Tämä tiesi
nyt olevansa turvassa. Hän kääntyi Eerikin puoleen, mutta tämä ei
antanut hänen mitään sanoa.

"Minä vannon, Kaarlo Knuutinpoika", sanoi hän liikutuksesta vapisevalla
äänellä, "Jumalan äidin kuvan kautta pyhän valan, etten tiedä tästä
mitään, ja todistukseksi siitä annan täten sinulle käteni ja suostun
siihen, että riitamme ratkaistaan rauhallisesti valtakunnan
neuvostossa."

Eerikin takaa tuli nunna esiin, hiljaa ja juhlallisesti hänen ja
Kaarlon väliin.

"Te saatte uskoa herra Eerikin sanoja", lausui hän, "olen teidän
kummankin ystävä, ja minäkin vannon sen, ettei Eerik Puke tiedä tästä
mitään. Mutta jos tahdotte tietää, kuka tämän on tehnyt ja kuka olisi
näin häväissyt herra Eerikin kunniaa, ellei Jumalan äiti olisi
lähettänyt minua hänen tielleen, niin saatan sen ilmoittaa..."

Sekä Eerik että marski katselivat jännityksellä nunnaa, jonka mustista
silmistä syöksyi liekkejä. Samalla rupesi mies, joka oli Eerikin
iskusta kaatunut, virkoamaan ja nousi ylös. "Tietäkää sitten, että se
on teidän oma aseenkantajanne ... hän, joka toi neiti Kaarina
Kaarlontyttären sanan herra Eerikille... Voi sinua nuori mies, sinä
olet suuri teeskentelijä, mutta nyt luisti laskujesi ankkuri sileää
kiveä myöten eikä tarttunutkaan pohjaan..."

Niilo oli kuin kivettyneenä. Hän tuskin tiesi, oliko tämä täyttä
todellisuutta. Nainen, joka puhui, valapatto, joka ei murhaakaan
kammoisi. Hän seisoi tässä niin viattomana, ylevänä ja pyhänä osoittaen
sormellaan häntä sellaisen työn tekijäksi, jonka ajatteleminenkin häntä
kauhistutti. Mutta pian hän tointui siitä huumauksesta, johon tuo
kamala nainen oli saanut hänet, ja hänen silmiinsä syttyi musertavaa
ylenkatsetta osoittava liekki. Nunna jatkoi ääntään korottaen
Kaarlolle:

"Kysykää tuolta mieheltä, jonka Eerik-herra kaatoi, marski Kaarlo ...
minä luulen, että hän voi sanoa, kuka on häntä houkutellut tähän
konnantyöhön. Itse olen nähnyt aseenkantajanne kuljeskelevan koko yön
leirissä."

Mies, joka oli tällävälin täydellisesti tointunut, nousi ylös ja
vakuutti nunnan sanat todeksi, ennenkuin marski ennätti sitä kysyäkään.
Marski puolestaan oli ymmällä, miten kaiken tämän käsittäisi. Hänen
katseensa lensi terävänä ja läpitunkevana toisesta toiseen. Niilo
Bonpoika oli rikkonut hänen käskyänsä vastaan ja oli siitä siis
ansainnut rangaistuksen. Tässä taasen oli hän ollut enemmän
pelastukseksi kuin tuhoksi herralleen, mutta muuten oli hänen avoin ja
jalo katseensa jo takeena siitä, että hän ei ollut petokseen syypää.
Mutta toiselta puolen oli hän ollut vaan lyhyen ajan marskin
palveluksessa, joten tämä ei vielä ollut oppinut häntä oikein
tuntemaan, ja sitäpaitsi oli vaikea otaksua kenenkään rupeavan aivan
valheellisesti sysäämään hänen niskoilleen niin törkeätä rikosta,
jollei hän tavalla tai toisella ollut vikapää.

Marski käski senvuoksi miestensä päällysmiehen ottamaan Niilo Bonpojan
kiinni, ja käskyä noudatettiin heti. Sitten hän kääntyi Eerik-herran
puoleen, joka oli tyrmistyneenä ja suuttuneena. Hän ehkä näki sisarensa
läpi, ja kun tämä siten joutui hänen silmissään niin kamalaan valoon,
teki se hänet aivan sanattomaksi.

"Minä uskon sanojanne, herra Eerik", sanoi Kaarlo ojentaen hänelle
'käden lumivalkean', kuten kansanlaulussa sanotaan, "minä uskon, että
teillä ei ole ollut mitään tämän petoksen kanssa tekemistä, ja jos
totinen aikomuksenne on sopia kanssani, niin odotan teitä huomenaamuna
Vesteråsissa."

Sitten läksi marski seurueineen kappelista. Eerik Puke jäi alttarin
ääreen seisomaan äänetönnä ja umpinaisena, ja hänen katseensa oli niin
epätoivoinen, että nunna kiiruhti levotonna hänen luokseen yrittäen
tarttua hänen käteensä. Mutta hän sysäsi hänet ankarasti luotaan.

"Ei, ei, sisar", sanoi hän, "tästä hetkestä alkain ei meillä ole muuta
yhteyttä kuin verenside... Vastaa sinä Jumalan edessä kerran siitä
teosta, jonka olet tänäpäivänä tehnyt... Ja Jumala antakoon sinulle
anteeksi, ettei veljesi kunnia ollut sinulle sen rakkaampi... Mutta
minä tahtoisin, että tämä päivä olisi viimeiseni!"

Hän vaipui melkein tajutonna alttarikehää vasten.



XI.

Viimeinen päivä.


Vesteråsin linnan miestuvassa oli paria päivää myöhemmin muutamia
marskin miehiä vilkkaasti keskustelemassa. He puhuivat äskeisistä
tapahtumista, jotka olivat jo ehtineet saada värin, mikä ei pitänyt
aivan tarkoin yhtä todellisuuden kanssa.

"Niilo Bonpoika on syytön kuin lapsi tähän rikokseen", sanoi eräs vanha
harmaakarvainen urho, "sanokaa mitä tahdotte."

"Mutta ei hän sentään mahtanut turhanpäitenkään lähteä Eerik-herran
leiriin keskellä yötä, oltuaan ensin marskin luona kuuntelemassa, mitä
siellä yön toimista päätettiin", vastasi innolla toinen. "Näin itse,
kun hän tuli yöllä, otti hevosensa ja astui sen satulaan hiljaa ja
salamyhkäisesti kuin aave."

"Mene hornaan aaveinesi", vastasi ukko taas, "minä pidän siitä kiinni,
mitä kuulin hänen sanovan Pentti Gunnarinpojalle Harakerin kirkolla,
että nimittäin olisimme varuillamme, sillä oli petos tekeillä..."

"Ja sinun puiseen kalloosi ei mahdu", lausui kolmas, "että hän tahtoi
tehdä itsensä niin puhtaaksi ja valkeaksi, ettei vaan häneen voisi
mitään varjoa langeta?... Jollei Pentti Gunnarinpoika olisi ollut se
mies mikä hän on, niin olisi marski joutunut Eerik-herran vangiksi, ja
yksikään ei olisi voinut sanoa puolta sanaa viekkaasta Niilo
Bonpojasta. Antakaahan olla... Saatte nähdä, ettei peli siihen lopu,
vaikka Eerik-herra onkin tullut tänne... Antakaa vaan helsinkien tulla,
joilla Hannu Martinpoika uhkaili juomingissa illalla, niin saatte
nähdä, että tanssi alkaa uudestaan! Hän ei otakaan niitä niin sanalla
vaan, kuin hän otti taalalaiset täällä Skultunassa, kun Eerik-herra
vihdoinkin mukautui ottamaan vastaan piispain rauhakirjan... Ei, ei ...
mikä lieneekin Eerik-herralla nykyään vaivana, koska hän on kuin
nahkaansa vaihtanut käärme, niin kyllä helsingit meluten tulevat,
totisesti, -- siitä syntyy suuri kiertäminen ympäri valtakunnan
Engelbrektin tapaan..."

"Älkää haastelko niin rohkeasti älkääkä lausuko turhaan Engelbrektin
nimeä", vastasi sotavanhus totisena, "minä olen palvellut hänen
miehenään, ja seurasin häntä hänen viime matkallaankin ... nytkään
en olisi marskin miehenä, ellei Herman Berman ja moni muu olisi
samoin ... mutta sen sanon ja siitä vastaan vaikka hengelläni, ettei
Eerik-herrassa ole vielä petollisuutta nähty, ja jos joku sanoo toisin,
niin minä murran siltä niskat nurin!"

Vanhan karhun sanat vaikuttivat voimakkaasti muihin, eikä yksikään
tohtinut sanoa sitä vastaan. Ajatukset johtuivat päinvastoin toisaalle.

"Varmaa on", sanoi eräs, "että täällä on kummia tekeillä. Minä näin
Jöns Pentinpojan, joka on hiljakkoin tullut Tukholmasta, menevän eilen
Mustaveljesluostariin ja toimittelevan siellä kauanlaisesti yhtä ja
toista. Isäni oli lähettänyt minulla terveisiä veljelleen, joka on
mustaveljes, ja siten tulin luostariin samaan aikaan. Ja silloin näin
Jöns-herran menevän luostarin priorin kanssa erääseen kellariin, ja
sitten kysyin sedältäni, mitä ne siellä mahtoivat tehdä. Mutta hän
pudisti vaan päätään ja sanoi: 'Se on vanha juomakeittiö, jota ei ole
pitkiin aikoihin käytetty'. Minä oli vielä samassa paikassa Jöns-herran
ja priorin tullessa ulos, ja silloin hymyili Jöns-herra viekkaasti ja
katsoi luostarisalin ikkunoihin päin, joka on aivan kellarin päällä.
Hetken perästä tuli priorilta käsky tehdä tuli vanhaan keittiöön."

"Yksinkertainen olet aina ollut", keskeytti muuan, "mutta mitenkä aiot
saada munkkien keittiön ja herrain aikomukset sopimaan yhteen, sitä ei
voi muut käsittää kuin sinun viisas pääsi."

Miesten puhe keskeytyi siitä, että Pentti Gunnarinpoika, joka oli
samalla Kaarlon voutina linnassa, astui linnantupaan. Pian senjälkeen
näkyi Jöns Pentinpojan korkea, hoikka vartalo astuvan linnanportaita
myöten alas ja lähtevän täsmällisin askelin linnasta. Vanha
engelbrektiläinen katseli silloin tutkivasti voudin kasvoja, joissa ei
näkynyt ensinkään hänen tavallista vapaata avomielisyyttänsä; niissä
oli vaan enemmän murehtiva ilme.

"Drotsilla lienee myöskin riepuja tässä pyykissä", sanoi hän
puoliääneen, katsellen menevätä Jöns-herraa.

Pentti Gunnarinpoika huokasi syvään.

"Parempaa on miekan puhe kuin papin puhe, kyllä se on varmaa", sanoi
hän, "papit hokevat hic ja hoc-loruaan, mutta herra Eerik Puke on
totisesti paremman arvoinen ... niitä iskuja hän tuskin pystyy
torjumaan."

Nyt tuli marski itse luostariportaille. Hänenkin kauniilla kasvoillaan
oli huolestunut piirre. Hän lähti kiirein askelin linnasta, ja muurilta
voi nähdä hänen menevän siihen taloon, jossa Eerik Puke asui. Se
herätti miehissä suurta hämmästystä ja antoi aihetta moneen
otaksumiseen.

Marski astui Eerik-herran luokse, jota tämä vierailu hämmästytti
melkein yhtä paljon kuin marskin omia miehiäkin. Mutta marski ei
antanut ritarin lausua kummastustaan.

"Jos olisi ollut yö, ettei kukaan olisi nähnyt minun tulevan
luoksenne", sanoi hän, "niin olisi se ollut parempi sekä teille että
minulle. Minun täytyi kuitenkin puhutella teitä todistajitta, ennenkuin
tämänpäiväinen yleinen kokous pidetään. Kuulkaa, Eerik Puke, luonani on
käynyt tänään eräs mies, joka on hyvin lähellä sekä teitä että
vihamiestäni, drotsia... Sen mukaan mitä häneltä kuulin, on teillä vaan
kaksi pelastuksen tietä; teidän täytyy joko suoraan sanoa, miten tuon
Harakerin kirkossa tapahtuneen petoksen laita oikein on, tahi täytyy
teidän paeta..."

Eerik-herra tuli kalmankalpeaksi kuultuaan marskin sanat. Mitä marskin
luona lieneekin puhuttu oli hänestä aivan vähäarvoista, hänen mielensä
valtasi nyt niin kokonaan marskin mainitsemat kaksi ehtoa -- ei sen
vuoksi, että hän rupeisi näitä ehtoja harkitsemaan, vaan sen vuoksi,
että ne tuottivat hänelle niin suurta tuskaa.

"Ei voi minun valtani eikä piispain turvakirja nyt teitä pelastaa
perikadosta", jatkoi Kaarlo, "ellette itse tue sekä valtaani että
turvakirjaa, mikä taasen ei voi tapahtua muuten kuin pesemällä itsenne
puhtaaksi siitä häpeästä, jolla Harakerin kirkossa tapahtunut asia
tahrasi kilpeänne. Minä en usko teistä pahaa ... sen ymmärrätte
siitäkin, että tulen luoksenne. Minä tahdon pelastaa henkenne nytkin,
kuten tein Söderköpingissäkin, koska te olette uljas ritari, sekä
myöskin sen veren vuoksi, joka vuosi Söderköpingissä... Mutta niitä on,
jotka tahtovat käyttää kirkossa tapahtunutta kohtausta kukistaakseen
teidät. Voitteko siis sanoa minulle, kuka on syypää ... aseenkantajani
ehkä, mutta herrat eivät tahdo häntä siksi ... sanokaa siis, nimittäkää
siis..."

"Aseenkantajasi, Kaarlo", keskeytti Eerik innokkaasti, mutta äänensä
petti samassa, ja hän jäi hyväksi aikaa äänettömäksi. Sitten hän lisäsi
tyyneydellä, joka oli hänessä aivan tavatonta, "kuka on syypää
Harakerin kirkossa tapahtuneeseen kohtaukseen, en tiedä, ja paeta ...
sitä en tahdo, muuta en voi sinulle sanoa, Kaarlo ... tulkoon
kohtalokseni mikä tahansa!"

Linnanmuurilla olevat asemiehet näkivät hetken kuluttua herrain
kokoontuvan Mustaveljesluostariin. Sinne tuli arkkipiispa Olavi
seurueineen, sitten piispa Tuomas sekä joukko neuvosherroja ja viimeksi
herra Eerik Puke, jonka tieltä he näkivät herra Jöns Pentinpojan
väistyvän luostarinportilla. Hetkisen kuluttua näiden jälkeen tuli
vihdoin marskikin, mutta hän ei tullut herra Eerikin majatalosta. Hän
oli luultavasti pujahtanut sieltä talon takaportin kautta.

Miehet menivät linnantupaan; ainoastaan se mies, joka oli kertonut
herra Jöns Pentinpojan käynnistä luostarin priorin luona, jäi muurille,
josta hän katseli yhtämittaa luostariin päin. Oli ehkä kulunut tunti,
kun hän näki herrain tulevan nopein askelin luostarin portista, ja koko
seurueen astuvan linnaa kohden. Eräs marskin aseenkantajista tuli
edellä juosten, ja muurilla ollut mies meni linnan portille tätä
vastaan.

"Mitäs kuuluu?" kysyi hän.

"Kokousta jatketaan täällä linnassa", vastasi poika kiireisesti,
"luostaritupaan tuli niin kauheasti häkää, etteivät herrat voineet olla
siellä!"

Sitten juoksi aseenkantaja linnantupaan kohtaamaan linnanvoutia.
Asemies meni hänen perässään, ja kun linnanvouti oli mennyt pois,
kertoi hän muille, mitä luostarissa oli tapahtunut, ja hänen silmistään
näkyi jonkunlaista ylpeyttä siitä, että hänen harkintansa oli
toteutunut. Kohta sen jälkeen tulivat herrat ja menivät toinen toisensa
perään suureen linnansaliin. Linnanvouti tuli samassa paikalle ja käski
muutamia miehistä salin ovelle vartijoiksi, ja sekä vanha
engelbrektiläinen että mustaveljeksen veljenpoika sattuivat pääsemään
joukkoon.

Tultuaan luostarisalin ovelle, seisoivat he äänettöminä nojautuen
pertuskoihinsa, mutta kuuntelivat samalla tarkasti, mitä salissa
puhuttiin. Ei kestänyt kuitenkaan aivan kauan, ennenkuin salin ovi
avattiin päästämään sisään raitista ilmaa, koska kuumuus tuli
takkavalkean ja suuren väkijoukon tähden sietämättömäksi. Silloin
kuulivat vartijat selvästi, mitä salissa tapahtui.

Ensiksi puhui arkkipiispa Olavi. Hän puhui rauhan ja sovinnon sanoja
voimakkaasti ja vakaasti, ja hänen sanoihinsa lisäsi Tuomas-piispakin
sanansa, kehoittaen jaloja herroja jättämään yhteisen parhaan tähden
yksityiset riitansa. Herra Eerik puhui sitten, mutta niin tuikeasti,
että näki selvästi, kuinka hänen sisässään kiehahteli; hänen lopetettua
alkoi Jöns Pentinpoika puhua.

"Herra Eerik Puke puhuu suuria ja kopeita sanoja", lausui hän, "ja
kärttää muilta hyveitä, joita hänellä itsellään ei ole. Täällä on nyt
selvästi petosta tekeillä. Yleisesti kulkee puhe, että odotetaan vaan
lisäväkeä Helsinglannista, ja sitten ovat taalalaiset taas pystyssä, ja
sekä te, herra marski, että me muut saamme katsoa, pääsemmekö ehein
nahoin pois. Täällä on kai läsnä niitä, jotka kuulivat, mitä Hannu
Martinpoika, kavaltaja, joka luopui teistä ja yhtyi herra Eerikiin,
mitä hän sanoi illalla juomingeissa. Ne voivat siitä kertoa. Ja
sitäpaitsi ei minusta ole aivan paikallaan, että me tässä keskustelemme
uskosta ja luottamuksesta sellaisen miehen kanssa, joka on niin
rikkonut ritarivalansa niinkuin herra Eerik Puke ... tai sanokaa
minulle, herra Eerik, ja sanokaa meille kaikille, miten sen Harakerin
kirkossa tapahtuneen kohtauksen laita oikeastaan on! Jos voitte näyttää
siellä menetelleenne aivan kuin ritarin tulee, niin jätän syytökseni
sikseen, ellette voi, niin tehnette te, marski, velvollisuutenne ja
lähetätte kunniansa rikkojan drotsin luo Tukholmaan vastaamaan
kaikesta, mitä hän on nyt tehnyt ja mitä hän on tehnyt ennen."

Jöns-herran lakattua puhumasta oli salissa niin hiljaista, että olisi
kuullut hämähäkin kehräävän verkkoaan uuninkolossa. Salissa olivat
kaikki pelkkänä korvana; samoin olivat miehet ovella. Vihdoin kuului
joku nousevan kiivaasti ylös, ja kohta alkoi Eerikin ääni kuulua.

"Sellainen on sentään minun kunniani, ettei se luhistu sinun
myrkyllisen kielesi kautta, kurja pappi!" huusi hän, mutta samassa tuli
eräs aseenkantajista sulkemaan oven, että vaan epäselvästi voi kuulla,
mitä sisässä tehtiin. Eerik-herra puhui kauan, ja sitten kuului marskin
ja molempain piispain äänet peräkkäin. Viimeksi puhui taas Jöns
Pentinpoika, ja sitten seurasi hiljaisuus, kunnes marski huusi ovella
seisovia miehiä tulemaan sisään.

Ovi avattiin ja miehet astuivat sisään. Eerik-herra seisoi, hän oli
kalpea ja vapisi, mutta hänen silmänsä leimusivat. Salin perällä istui
Tuomas-piispan vieressä marski, kasvot yhtä kalpeina kuin Eerikinkin.
Ei kukaan puhunut sanaakaan; miehet seisoivat odottaen käskyä
herraltaan.

Vihdoin kuiskasi Jöns Pentinpoika sanasen marskin korvaan, jolloin tämä
antoi miehille käskyn ottaa Eerik-herra kiinni.

Vähää myöhemmin illalla ratsasti vankka ratsujoukko Vesteråsista
kulettaen keskellään herra Eerik Pukea vankina. Miehillä oli käsky
viedä hänet Tukholmaan drotsin, Krister-herran käsiin.

Vähän matkaa Eerikistä ratsasti hänen takanaan saman saaton keskellä
toinenkin vanki -- Niilo Bonpoika. Hänet oli määrä pitää vankeudessa
marskin tuloon asti.

       *       *       *       *       *

Viipyi kauan ennenkuin marski pääsi Tukholmaan. Ja sama
arvoituksenomainen umpimielisyys, joka hänessä huomattiin Eerik Puken
vangitsemista seuraavina päivinä, pysyi hänessä vähin koko ajan. Kun
hengenmiehet, arkkipiispa Olavi ja piispa Tuomas, hyvästelivät häntä,
oli hän kohdellut heitä hiukan tylysti eikä ollut lausunut sanaakaan
sen syvän surun johdosta, jota he osoittivat Eerik-herralle tehdyn
väkivaltaisuuden tähden.

Mutta sentään kerrotaan, että hänen vanha hovimestarinsa oli,
tullessaan hetkisen perästä sisään, nähnyt suuria kyyneleitä vierivän
herransa poskia myöten.

Vasta helmikuun puolivälissä tuli Kaarlo-herra Tukholmaan.

Silloin oli Eerik-herran tuomio jo langetettu, ja se oli pantava parin
päivän perästä toimeen. Kun Kaarlo ratsasti linnaan, jonka paras osa
eli niin kutsuttu aatelislinna oli hänen hallussaan -- etulinna oli
drotsin hallussa -- niin näkyi eräs tumma haamu juuri astuvan viimeksi
mainittuun. Se oli nunna, joka astui kiireesti portaita ylös. Moniaan
silmänräpäyksen kuluttua oli hän herra Krister Niilonpojan luona.

"Peruuttamattomasti?" kysyi nunna vapisevalla äänellä, ja hänen suuret
tummat silmänsä näyttivät haluavan lävistää vanhan herran.

"Älkää kysykö minulta enää tätä asiaa", vastasi drotsi, "minä en voi
sitä parantaa!"

"Ette sittenkään, vaikka lupaisin teille suurimman vallan, minkä kukaan
voi Ruotsin valtakunnassa saavuttaa!"

"Hurskas sisar", sanoi drotsi sääliväisesti hymyillen, "surunne saattaa
teidät mielettömiin!"

"Minä kysyn teiltä sitä vielä yhden kerran, viimeisen kerran ...
myöntäkää tai kieltäkää, mutta huomatkaa, kieltonne vetää turmion oman
päänne yli!"

"Se minun täytyy kuitenkin tehdä!" vastasi drotsi.

"Hyvä on, herra drotsi, me näemme toisemme vielä, mutta silloin on
onnettomuutenne hetki lähellä."

Hän näytti kamalalta, hänen silmänsä hehkuivat ja huulensa vapisivat
kiivaasti. Mutta hän oli samalla niin uhkaava ja synkkä kuin kohtalo
itse. Lähdettyään drotsin luota meni hän siihen torniin, jossa
Eerik-herra oli vankina. Samassa lähestyi eräs mies kiirein askelin
vankilaa.

"Ragwald!" huudahti nunna, ja mies kääntyi.

Se oli kolmas niistä kolmesta veljestä, jotka nunna oli kerran nähnyt
kasvavan niin kauniina, ja kukoistavina isänkodissaan.

"Hyvä sisar", vastasi Ragwald Puke, "minä olen pyytänyt ja kerjännyt
veljeämme, mutta hän ei suostu. Jumalan luona taivaassa näette minut
vasta, sanoo hän. Rukoile marskilta ja drotsilta sitä. He tulevat tänne
kohta allekirjoittamaan veljemme testamenttia, minä riennän nyt hänen
luokseen."

Veli meni, ja marski ja drotsi tulivat kahden muun herran kanssa. Mutta
nunnan tumma haamu seisoi paikallaan korkeana ja jäykkänä, ja herrat
tekivät ristinmerkin käydessään hänen ohitseen.

Oli iltapäivä, ilma oli tumma ja raskas, täynnä lumipilviä, joten
linnan matalassa käytävässä, joka vei vankilaan, tuli pian pimeä kuin
sydänyöllä.

Silloin kuului perältä päin askeleita, ja murtunut ääni lauloi:

    Totuus ja usko on sortunut maan;
    Ne karata mielivät maailmaan!

Ja samassa henkäyksessä kysyi ääni:

"Oletko siellä, Torer vanginvartija?"

Eräs ovi avattiin, ja sieltä tuli esiin mies nilkuttaen ja helistäen
raskasta avainkimppua.

"Kuinka nuorimies voipi?" kysyi edellinen ääni taas.

"Hän nukkuu; pelkään, että nyt on hänen viimeinen päivänsä!"

"Hyvä, Torer, mutta sinä erehdyt ... sille, joka tässä vieressä asuu,
koittaa kyllä viimeinen päivä, mutta nyt vasta oikea aamu alkaakin
sille nuorelle miehelle, joka tässä huoneessa on!"

Vanginvartija mutisi jotakin partaansa avatessaan erään vankihuoneen
ovea.

Nunna hiipi hiljaa sille ovelle. Hän oli tuntenut laulajan äänen eikä
hän tahtonut päästää tavuakaan kuulematta. Mutta sisässä ei puhuttu.
Hän kuuli vaan jonkun hommailevan perällä huonetta seinällä, mutta
mahdotonta oli erottaa, mitä siellä tehtiin. Sieltä kuului ketjuin
helinää, sitten oli taas vähän hiljaisuutta, jolloin tehtiin jotakin,
josta kuuntelija ei saanut selvää, sitten helisi ketju taaskin.

"Herää nyt, Niilo Bonpoika", kuului äskeisen laulajan ääni sanovan,
"nyt alkaa sinun päiväsi."

Sitten lähestyivät miehet ovea, ja nunna livahti syrjään toiselle
ovelle päin ja kuuli äskeisen äänen laulavan:

    Ne lentää tahtoi niinkuin lintuset;
    Vapaina kiertää maat ja manteret.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä oli Tukholman kaupungin edustalla hirsipuu ja siinä
riippui herra Eerik Puke.

Mutta hirsipuun juurella istui nunna, joka ei tuntenut pakkasta eikä
myrskyä. Hän istui katsellen kuivin silmin avaruuteen.

Kansa kulki tietä myöten, teki kauhistuksella ristinmerkin, mutta nunna
istui jäykkänä ja liikkumatonna samassa paikassa vielä paljon jälkeen
puoliyön.

Kun hän vihdoin nousi ylös, ojensi hän molemmat kätensä taivasta kohden
ja sanoi:

"Veljeni, veljeni ... se on mennyttä, mutta yksi on, joka elää, ja
tulee elämään niinkauan kuin minäkin, -- kosto!"



TOINEN OSA.

Krister Niilonpoika Wasa.



I.

Vanha muisto.


Sattuu joskus vaeltaissasi yksinäisissä metsissämme, mieluimmin
illalla, kun hiljaisuus vallitsee ja kun tuulen humina ja ihmistöinten
häly on lakannut kuulumasta, että kuulet kuin huokauksen, syvän,
valtaavan ja salaperäisen huokauksen, ikäänkuin Vidar [Vidar oli eräs
ruotsalaisten kansallisia jumalia, jolla oli lisänimenä "hiljainen
jumala". Suom. muist.], hiljainen jumala, käyskentelisi salaisilla
poluillaan ja, luonnon suloudesta hurmaantuneena, ilmaisisi ihastustaan
tällä huokauksella; tahi myöskin tuntuu ääni sinusta siltä, kuin
kuulisit Jumalan astuntaa maan päällä. Sellaisia hetkiä on senkin
miehen elämässä, joka muuten viettää aikansa alinomaisessa toiminnassa,
kun hän on ikäänkuin myrskyltä suojassa, kaukana toiminnan kohisevasta
virrasta, joten hän joutaa hetkisen katsella ympäristöään ja menneitä
aikoja takanaan. Silloin saattavat vanhat kätketyt muistot herätä; ne
vaeltavat kuin tuo hiljainen jumala öistä kulkuaan; silloin nämä
muistot ilmestyvät kauneina enkelikasvoisina, sitä elävämpinä ja
vilkkaampina, kuta harvemmin ne ovat saaneet osoittaa olemassa oloaan
miehen sielussa.

Eräässä huoneessa Tukholman linnassa, n.k. aatelislinnassa, istui Eerik
Puken mestausta seuraavana aamuna Kaarlo Knuutinpoika käsi poskella
katsellen erästä kuihtunutta lehmuksen lehteä, joka oli hänen toisessa
kädessään. Pöydällä oli pieni, mutta kauniisti leikkaeltu ja kullalla
ja hopealla runsaasti koristettu lipas, joka oli täynnä osittain
hyvinkin kallisarvoisia esineitä, joita hän tavallisesti kuletti
mukanaan kaikkialle, missä liikkui. Pari lippaan vieressä olevaa
sormusta osoitti, että marski oli muita tarkoituksia varten sen
avannut, jolloin pieni kultainen kotelo oli sattunut hänen silmäänsä,
kotelo kansineen oli pöydän syrjällä ja sen sisällys oli juuri se
lehti, jota hän nyt katseli. Ja varmaan heräsi nyt, aluksi hämäränä,
mutta sitten yhä selvempänä, mikäli muut aatokset ehtivät kadota, hänen
mieleensä eräs muisto, jonka loiste yhä kirkastui kuten tähti, joka
loistaa yhä kirkkaammin kuta synkemmäksi yön varjot käyvät. Hänen
huulillaan oli omituinen hymy. Oli vaikeaa sanoa, ilmenikö tässä
hymyssä kaihomieltä, muistojen herättämää, vai surua, vai suuttumusta.
Sillä oli ihka kahtalainen juuri, sen pohjana oli ehkä kaikkia näitä
tunteita; se oli ehkä samallainen kuin "Neitsy Maarian kukkanen", jolla
on kaksi juurta, toinen valkea toinen musta.

Hymy väreili vielä hänen huulillaan, kun sisään astui hänen
hovimestarinsa, tuo harmaahapsinen vanhus, joka oli ollut niin kauvan
marskin ja hänen vanhempainsa palveluksessa, että hän oli melkein kuin
perheen jäsen. Ukko näki heti mitä marskin kädessä oli, ja silloin
ilmestyi hänenkin kasvoilleen hymy, mutta se hymy oli selvä, toivehikas
ja herttainen hymy. Hän oli vanhastaan tottunut vapaasti esiintymään
isäntänsä edessä. Niinpä lausui hän nytkin:

"Enkö arvannut, että löytäisitte sen!"

"Minkä...?" kysyi marski kiivaasti katsoen häneen.

"Hm ... tuon kultakotelon ... minä näin sen, kun viineksi lähdimme
Fågelvikistä, ja silloin ajattelin, että ... niin, ajattelin vaan, että
hänkin voisi hyvin olla mukana, ei hän paljoa tilaa veisi...!
Kaarina-neiti..."

"Kaarina-neiti!" keskeytti marski hänet kiihkeästi, mutta malttoi
mielensä samalla, ikäänkuin tämä sana olisi siirtänyt hänet toiseen
maailmaan, jonka tunteita hän ei voinut sanoin ilmaista. Vihdoin hän
lausui huokaisten: "se on mennyttä!"

"Älkää sanoko niin, herra Kaarlo", vastasi vanhus, "minä muistan vielä
laulun: 'Ja itkut riemuksi muuttuneet on, Ken taittoi nyt lehden tuon
puun? Ja nuoret taas yhtyivät karkelohon. Riemuitkaa, riemuitkaa,
kaikki!'"

"Voi, ukkoseni, muistan minäkin sen laulun", vastasi marski pannen
kuihtuneen lehden kädestään, "mutta sinä unhotat, että noitten nuorien
yhtyminen tapahtui vasta kuoleman jälkeen... Jos tietäisit, mitä on
tapahtunut, niin ymmärtäisit yhtä hyvin kuin minäkin, että nyt on
ylipääsemätön muuri kohonnut hänen ja minun välilleni... Kuka olisi
uskonut", jatkoi hän kuin itsekseen, "että lapsuuden muistoilla on niin
syvät juuret miessydämessä! Näen vieläkin tuon rakastettavan lapsen
edessäni, ikäänkuin tänä hetkenä olisimme samassa paikassa kuin sinä
iltana, jolloin lähdin isäni kodista mennäkseni vieraille maille
oppimaan ritaritapoja ... me olimme Skällnoran suuren lehmuksen alla,
aurinko väikkyi lännessä ja rastas lauloi järven rannalla, kun hän tuli
luokseni jäähyväisiä sanomaan. Minä kysyin häneltä, unhottaisiko hän
minut; että kun kotiin tultuani valitsisin vaimon itselleni, hän jo
olisi toisen oma. 'En, en!' huudahti hän, 'minä odotan sinua!' Minä
pyysin häneltä jotakin muistoksi, ja silloin hän hymyili minulle,
taittoi tuon lehden lehmuksesta ja antoi sen minulle. 'Kätkekää se
hyvin. Kätkekää se hyvin', sanoi hän, 'niinkauvan kuin se on teillä,
asuu Kaarinakin teidän sydämessänne!'..."

"Näettehän sen siitä", lausui hovimestari sydämellisesti hymyillen,
"olenhan aina sitä sanonut... Te hänet lopulta saatte, juuri te, eikä
kukaan muu. Kun vaan olisitte silloin kotiin palattuanne minun neuvoni
mukaan ratsastaneet Bjurumiin, ettekä Kråkerumiin, niin olisi kaikki
tämä sydänsuru teiltä säästynyt. Mutta olkaa huoletta vaan, herra
Kaarlo ... jolla on puhdas omatunto, ei tule helposti onnettomaksi,
vaikka asiat näyttäisivätkin väliin synkiltä... Kaarina-neiti rakastaa
teitä, juuri teitä, eikä ketään muuta, ja hän on aina teitä rakastanut,
pienestä lapsesta asti."

Marski viittasi kädellään vanhukselle ja hymyili, niinkuin se hymyilee,
joka on asiastaan aivan varma.

"Mitä olen omin silmini nähnyt, sitä et sinä voi toiseksi muuttaa",
sanoi hän. "Kaarina-neiti on kantanut Eerik Puken sormusta, ja asiain
nykyisillään ollessa ei liene epäilystä, että verenvihakin on meitä nyt
eroittamassa..."

"Se veri ... se on ikuinen onnettomuus, Jumala paratkoon... Mutta en
tiedä, ettekö te ja neiti Kaarina siitä voi vielä yhteen sopia... Nyt
on minulla ainakin juuri asiana ilmoittaa teille, että neiti Kaarina
odottaa sisälle pääsyä."

Marski hyppäsi tuolilta ja katseli kummastuneena ukkoon.

"Neiti Kaarina ... minun luokseni! Mitä tarkoitat?"

"Hm, mitä tarkoitan, tahi paremmin hän ... sen hän mahtaa parhaiten
tietää itse; luulen sentään, ettei tästä tällä erää mitään
rakkauskohtausta tule, siihen on neito liian surullinen... Mutta, kuten
sanoin, hän haluaa hartaasti päästä teidän puheillenne, hän sanoi sen
minulle itse, sillä minä tulin heidän taloonsa vähäistä senjälkeen,
kuin ankara ritari, Kaarlo Orminpoika oli tullut kaupunkiin eilen."

Nämä tiedot tekivät nähtävästi suuren vaikutuksen marskiin. Hän käveli
edestakaisin lattialla ja pysähtyi tuon tuostakin ikkunan luo, mutta
vanha palvelija ei päässyt selville oliko hänen mielenliikutuksensa
iloa vai surua. Vanha herra Kaarlo Orminpoika ei ollut viime vuosina
ollut marskin ystäviä, ehkei hän myöskään ollut asettunut nimenomaan
häntä vastaankaan. Hänen arvonsa ei kuitenkaan ollut niin suuri, että
sen olisi mitenkään tarvinnut erinomaisemmin tehdä marskia
levottomaksi, vaikka tämä ritari olisikin liittynyt lähemmin Eerikiin
kuin häneen. Ja nythän ei muuten enää tarvinnut pelätä mitään Eerik
Puken puolelta. Vanha palvelija katseli surullisesti herraansa ja sanoi
huokaisten:

"Voi kuitenkin, kunpa lähtisimme Fågelvikiin takaisin, herra, ja
eläisimme siellä rauhassa ja levossa, niin saisitte hymyillä kaikille
maailman mahtavain riidoille. Fågelvikin herrana olette te kuitenkin
sekä rikas että mahtava ... älkää unhottako sitä, Kaarlo-herra!"

Kaarlo-herra hymyili ukon innolle ja lausui hymyillen: "Kyllä sekin
aika vielä tulee! Tyynny vaan nyt, sinä kelpo ukko, minä luulen, että
sinä kehottaisit samalla innolla minua maailmaan taas, jos minä
istuisin kädet ristissä Fågelvikissä säätyveljieni melutessa ja
reuhatessa mielin määrin Ruotsinmaassa!"

"Niin, Jumala armahtakoon, taidattepa olla oikeassa, herra Kaarlo..."

Ukko keskeytti puheensa, mutta epävarmaa lienee, eikö hän kuitenkin
sisimmissään ajatellut enemmän samaan suuntaan, kuin äsken lausui,
nimittäin että herralleen olisi sittenkin parasta viettää rauhassa ja
levossa päiviään rikkaana ja mahtavana Fågelvikissä. Hän puheli aina
siitä, että Fågelvikin omistaja on sekä mahtava että rikas, ja siihen
suuntaan hän nytkin mutisi partaansa lähtiessään lupauksensa mukaan
hakemaan neiti Kaarina Kaarlontytärtä marskin luo.

Hän oli tuskin lähtenyt, kun marski kuuli kahden henkilön keskustelevan
viereisessä huoneessa, ja samassa alkoi sieltä kuulua koiran ulvontaa.
Hän meni ovelle paremmin erottaakseen, keitä siellä oli.

"Te kuljeksitte ympäri maailman, kuten vaeltavan ritarin tulee
ja sopii!" lausui naisen ääni, joka ilmaisi selvästi sekä
vastenmielisyyttä että suuttumusta.

Kuiva nauru kuului vastaukseksi, mikä ei näyttänyt yhtään lauhduttavan
naisen mieltä.

"Tukholman linna ei vaan ole mikään Ekesjö", lausui nainen taas, "ja
sitä peliä, mitä siellä piditte, ette te täällä uudista!"

"Ha-ha-ha", kuului taasen sama kuiva nauru, jonka marski heti tunsi sen
kummallisen ritarin ääneksi, joka oli tullut hänen luokseen
Harakerissä. Nyt hän rupesi laulamaan karhealla äänellä:

    Kait sisään astun kohta;
    Valdemar, jos luvan saa,
    Voi pihamaalla vuottaa!

Samassa päästi koira, kuin pahoin lyötynä, surkean ulvonnan.

"Täällä eivät teidän laulunne minua kammota, ritari ... ja ellei
mieltäni painaisi kuoleman suru, niin voisin minäkin laulaa laulun,
joka saisi teidät kalpenemaan..."

He olivat nyt hetkisen ääneti. Naisen sanat antoivat luultavasti
miettimisen aihetta ritarille. Nainen jatkoi sitten:

"Veljeni istui tosin tässä linnassa seitsemän viikkoa, mutta voipi
käydä niinkin, että te saatte siellä istua yhtä monta vuotta...
Sellaisen laulun voin minä laulaa, ja uskokaa pois vaan, marski on
lauluani kuunteleva. Minä olen nähnyt teidän kulkevan polkuja, joista
ette voi vastata..."

Mutta koira ulvoi, ja ritari lauloi:

    Totuus nyt linnahan matkustaa,
    -- -- -- -- --
    Niin hän tuskissaan huutaa;
    Vaan valhe saapuu ratsain kartanoon,
    Se ritareineen kovin korskana on,
    Ja kalvat käsissään välkkyy.

Oli kuin ei ritari olisi ymmärtänyt naisen uhkausta, tahi kuin ei hän
olisi siitä välittänyt. Hän oli viime kuukausina saavuttanut vähitellen
marskin suurta suosiota, jota tämä tuskin itsekään osasi selittää.
Mutta hän luuli havainneensa tässä kummallisessa puolihöperössä
miehessä omituista lämmittävää uskollisuutta, ja sen lorukudoksen alta,
jota hän mielellään käytti, oli marski useasti huomannut kirkkaita
valonsäkeniä ja terävää älyä. Ne olivat kuin orapihlaja-aidan pohjalla
matava kiiltomato, joka loistaa sitä kirkkaammin, kuta pikimustempi on
yö. Mitä naiseen tulee, jonka Kaarlo tunsi äänestä Bengta-sisareksi,
niin käsitti marski hyvin, että hän veljensä kuolemasta kiihtyneenä
helposti yltyi vihaamaan ja uhkailemaan jokaista, joka oli ollut tai
jonka hän luuli olleen vihamielinen hänen veljelleen. Ainoa, mitä hän
ei ymmärtänyt, oli koiran ulvonta, mutta hän otaksui sen vaan uudeksi
ritarin keksimäksi ilveeksi, kuten se todella olikin. Saliin astuessaan
näki hän ritarin istuvan erään ikkunan luona penkillä, pitäen
kaulanauhasta suurta mustaa koiraa, jota näppäsi tuon tuostakin
kepillä, pannen sen siten ikäänkuin lauluaan säestämään. Bengta-rouva,
joka oli nunnapukuun puettu, oli kääntynyt syvällä ylenkatseella pois
tästä huolettomasta miehestä, jota ehkä juuri huolettomuutensa vuoksi
olikin niin vaikea härnätä. Tämä ei välittänyt marskinkaan tulosta,
vaan jatkoi lauluaan:

    Valheelle arvoa annettiin
    Se kunniaa sai sekä valtaa,
    Totuutta enää tuskin mainittiin,
    Se surulla sai päiviään kantaa.

Ja viimeisiä sanoja laulaessaan tahi pikemmin ehkä sahatessaan, --
sillä hänen äänensä ja laulunsa muistutti sangen paljon sahan ääntä,
jolla sahata kihnutetaan kovaa puunpalaa, jossa saha pahoin kitisee --
takoi hän koiraa, tahdin mukaan yhä kovemmin, kunnes koiran ulvonta
kohosi tarpeeksi korkealle.

"Olette näemmä hankkinut itsellenne elävän säkkipillin, ritari
Viheriä", sanoi marski kulmiaan rypistäen, siten ilmaisten moitteensa
ritarin sopimattoman touhun johdosta, kun Bengta-rouvan kalpeissa
kasvoissa näkyi niin syvä suru.

"Vaiti Hanssu!" sanoi Viheriä -- muuta nimeä ei hänellä ollut, ja tämän
hän oli saanut viheriästä ihokkaastaan, joka oli aina hänen yllään, --
"ole vaiti ja opi vastedes paremmin tekemään työsi! Katsokaas, herra
marski," jatkoi hän, kääntäen totista naamaansa, jonka luonto näkyi
äitipuolen tavoin luoneen vaan naurua herättämään, "se junkkari on
purrut kahta sutta metsässä, mutta päästänyt ketun juoksemaan
tiehensä... Katsokaas, asia on niin, ettei Hanssu ole minun lauluani
säestänyt, vaan minun lauluni on säestänyt Hanssun rangaistusta ... ja
jollei se pidä vastedes paremmin varaansa, niin vie kettu pian koko
koirankopin."

"Mutta koirahan on minun..."

"No, sitten on koira väliin herraansa viisaampi, sillä se noudattaa
joskus ystäväinkin neuvoja, kun niitä annetaan suhdallisesti... Mutta
katsokaas nyt, kuinka se puree keppiä eikä minua, kun tahdon opettaa
sille jotakin."

Hän kohotti keppiä ja koira yritti purra sitä.

"Te otatte sopimattomia aikoja pilaanne varten, ritari Viheriä..."

"Pilaani?" keskeytti viheriä viattoman näköisenä, "pilaaniko ... ei
tämä mitään pilaa ole, tahdon vaan näyttää, ettei se, niin viisas kuin
onkin, älyä erottaa minua kepistäni!"

Sekä marski että Bengta-rouva katselivat hievahtamatta miestä, ja
jälkimmäinen näkyi koettavan saada selville, mitä tuon kummallisen
miehen pilan, tuon narrinviitan, alla oikeastaan piili. Mutta Viheriä
kutsui koiraa ja meni jotakin laulua hyräillen salin alapäähän.

Nyt kohtasivat marskin ja Bengta-rouvan katseet toisensa. Jälkimäisen
kasvot olivat synkät ja niiden ilme jäätävän kylmä, mutta väliin
vilahti niihin kuitenkin valoisa, milteipä iloinen piirre. Sillä talven
lumiaavikoillakin on aurinkonsa, joka muistuttaa tulevasta kukkaisesta
keväimestä, toivojen ajasta; -- sen tapaista oli se värähtely, joka
välistä ilmestyi tuon naisen kolkoille ja tylyille kasvoille, vaikka
sen valon esineenä lieneekin ollut jotakin muuta kuin sitä, mikä
täyttää elämäniloisen ja hurskaan sydämen.

Marskille oli tämän naisen tulo nähtävästi hyvin odottamaton, ja hänen
katseestaan ja liikkeistään näki, ettei vieras ollut aivan tervetullut.
Kun tämä oli vaiti, joko senvuoksi, että hänen mielensä yhä oli
kiintynyt viheriän ritarin äskeiseen touhuun, tahi että hän tahtoi
tehdä sillä oman esiintymisensä niin juhlalliseksi kuin suinkin, niin
lopetti marski vaitiolon.

"Mitä teillä on minulle asiaa, rouva Bengta?" kysyi hän.

"Minä tulen veljeni luota, herra marski, tuolta, jossa hän nyt
ratsastaa kuolonratsulla kylmässä tuulessa... Minäkin ikävöin nyt
haudan hiljaisuuteen ja haluan jättää tämän maailman meluineen, mutta
ennenkuin lähden, täytyy teidän suostua yhteen pyyntööni... Teidän
täytyy sallia minun haudata veljeni vihittyyn maahan!"

Marski katseli liikutuksella surevata vaimoa, mutta ennenkuin hän ehti
vastata, avattiin ovi ja sisään astui Kaarina-neiti. Tämä näky sai
marskin hetkiseksi unhottamaan kaiken muun, mutta vähitellen sai hän
malttinsa takaisin. Silminnäkijät kertovat Kaarina Kaarlontyttären
olleen aikansa ihanimpia naisia, ja tänä hetkenä hehkui hänen
silmistään omituinen päättäväisyys, joka valoi kuin pyhän sädeloiston
hänen kuvanihanille kasvoilleen, mutta poskensa kalvakkuus ja huulten
vapiseminen osoitti hänen mielensä olevan syvän liikutuksen vallassa,
jota hän tuskin jaksoi hillitä, -- hurmaava hän oli tänä hetkenä, eikä
ole kummaa, että entisaikain muistot heräsivät marskissa ja saattoivat
hänet hetkiseksi suloiseen lumoustilaan. Mutta entisyyden
enkelihaamujen keralla ilmestyi muita varjoja, jotka viittasivat
nykyisyyden raudankovaan todellisuuteen kuiskaten armottomalla
ankaruudella Eerik Puken nimeä ja muistuttaen hänen kohtalonsa
kolkkoutta. Siten syntyi rakkaudesta itsestään voima, joka paljasti
onnen ruusua jäytävän madon ja peitti kaiken pimeyteen.

Hän astui kohteliaasti neitoa vastaan tervehtäen häntä.

"Olkaa tervetullut, arvoisa neiti", sanoi hän, "mikä lieneekin tuonut
teidät luokseni; minun ei tarvitse vakuuttaa, että jos minun vallassani
on, niin olen ilolla täyttävä pyyntönne."

"Kiitän teitä hyvästä lupauksestanne, herra marski", vastasi Kaarina,
"pyyntöni täyttäminen on kyllä vallassanne... Tahdon vaan sanoa teille
totuuden eräässä asiassa, jossa varmasti on erehdys tapahtunut ja jossa
te olette tekemäisillänne vääryyden."

"Jumala ja pyhä kolminaisuus varjelkoot minua sellaisesta ... sanokaa
suoraan mitä sydämellänne on, olen valmis tekemään jälleen hyväksi,
mitä olen rikkonut, jos se vallassani on."

"Se koskee aseenkantajaanne, jonka olette panettanut torniin Harakerin
kirkossa tapahtuneen asian johdosta..."

Marskin kasvoilla vaihtui väri ja neidonkin posket punehtuivat
hetkiseksi käydäkseen sitten entistäänkin kalpeammiksi.

"Tarkoitatte Niilo Bonpoikaa?" kysyi marski. "Tiedättekö siis, mistä
häntä syytetään, arvoisa neiti?"

"Minulle on sanottu, että hän oli vasten teidän käskyänne silloin
illalla lähtenyt leiristänne viemään minulta erästä sanaa herra
Eerikille... Ja minä tahdon nyt sanoa teille, että se sana, jonka hän
tahtoi viedä tuolle onnettomalle vainajalle, Jumala olkoon hänen
sielulleen armollinen, oli minulta ja ettei teidän siis tule panna
asialle sen suurempaa painoa kuin se ansaitsee, ja sentähden pyytäisin
teiltä vielä..."

Marski heitti kätensä ylöspäin ja sanoi:

"Te ette tunne asian oikeata laitaa, neiti Kaarina; aseenkantajaani,
Niilo Bonpoikaa, syytetään siitä, että hän on toimeen pannut petollisen
yrityksen minua vastaan Harakerin kirkossa, silloin kun hän antoi
teidän sormuksenne herra Eerikille."

"Se on mahdotonta, marski, aivan mahdotonta ... tuo reipas nuorukainen
ei voi sitä tehdä. Ja koska minä olen hänen onnettomuutensa viaton
alkusyy, niin ette pahastune, jos koetan tehdä kaikkeni saattaakseni
hänet taas teidän suosioonne. Senvuoksi pyydän teitä sanomaan, kuka on
nuorukaisen syyttäjä...?"

"Hänen omat toimensa ja sanansa!" vastasi marski, lisäten selittäen,
"hän tuntee, kuten hän itse sanoo, petoksen alkuunpanijan, mutta ei
tahdo ilmaista hänen nimeään. Uskokaa minua, minä näen yhtä
vastenmielisesti kuin tekin, neiti Kaarina, verta viattomasti
vuodatettavan, mutta teidänkin täytyy myöntää, että uskottomuus ja
petos ovat rikoksista suurimmat."

Viheriä ritari, jonka silmät eivät olleet päästäneet Bengta-rouvaa
näkyvistään, lähestyi häntä ja näytti haluavan alottaa hiljaisen
keskustelun hänen kanssaan. Mutta Bengta-rouva tuntui vetäytyvän
vastenmielisenä pois, ja hänen mustat silmänsä syöksivät salamoita.
Samalla vetäytyi hän ovea kohden marskin ja Kaarina-neidin sitä
huomaamatta. Jälkimmäinen koetti yhä lämpimästi puoltaa Niilo Bonpoikaa
ja tuli jo oikein kaunopuheliaaksi. Kun hän oli lopettanut, lausui
marski:

"Että näkisitte kuinka mielellänne tekisin teidän toivonne mukaan, niin
tahdon teidän läsnä ollessanne nyt kysyä aseenkantajaltani, ja
vastauksellaan tuomitkoon hän itse itsensä... Käskekää, ritari
Viheriä", marski kääntyi tämän puoleen, "käskekää, että Niilo Bonpoika
tuodaan tänne luokseni."

Ritari kumarsi osoittaakseen ymmärtäneensä käskyn, mutta lähestyi
erinomaisilla kohteliaisuuden osoituksilla tummaa nunnaa, tarjosi
hänelle kätensä ja saattoi hänet kappaleen matkaa marskia kohden,
kenenkään muun kuin Bengta-rouvan itsensä huomaamatta, että se tapahtui
aivan hänen tahtoaan vasten. Sillä ritari piti häntä kiinni kuin
rautapihdeissä, ja nunna itse, joka ei hyvin ymmärrettävistä
syistä tahtonut näyttää haluavansa poistua, ennenkuin oli asiansa
toimittanut, sai pitää tämän hyvänään. Kun ritari oli saattanut hänet
keskilattialle, millä hän tietysti tahtoi tehdä arvoisalle rouvalle
huomaamattoman poistumisen mahdottomaksi, jätti hän hänet siihen
paikkaan, löi kädellään otsaansa sekä kiiruhti ovelle ja lähti.

"Anteeksi, anteeksi, hurskas rouva", sanoi marski mielessään
kiitollisena, että tuo hassahtava mies oli tempuillaan saattanut hänet
taasen muistamaan Bengta-rouvaa ja hänen pyyntöään, "anteeksi että
keskeydyin äsken...! Mitä pyyntöönne tulee, niin suostun siihen
mielelläni. Voitte heti ryhtyä tarpeellisiin toimiin aikomustanne
varten."

Bengta-rouva tervehti marskia ystävällisesti, kiitti häntä
suosiollisuudesta ja kääntyi ovea kohti lähestyen sitä epäilyttävällä
kiireellä. Mutta marski pysäytti hänet kysymällä:

"Älkää ottako pahaksenne, rouva Bengta ... mutta meidän suhteemme oli
kerran sellainen ja sellaiseksi se olisi vielä voinut tulla, ettei
mikään olisi väliämme häirinnyt; mutta kun asiat ovat tulleet
nykyisilleen, niin sallikaa minun kysyä, mihin aiotte viedä vainajan,
Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen!"

"Herra teille hyvällä palkitkoon nämä sanat, herra marski", vastasi
Bengta-rouva. "Harmaaveljesten kirkossa aion antaa lukea sielumessut,
ja sinne lähden nyt, sillä jo tänä iltana tahdon saada hänet vihittyyn
maahan!"

Taaskin kääntyi Bengta-rouva oveen päin, mutta se avattiin samassa, ja
pari asemiestä toi Niilo Bonpoikaa sisään. Marski viittasi miehiä
poistumaan, mutta viheriä ritari asettui ovelle seisomaan ja
Bengta-rouvakin jäi paikalleen. Nyt ei häntä pidättänyt niinkään pelko,
että höperö ritari häntä estäisi, vaan hänet vangitsi melkein vasten
tahtoaan kalpean ja sentään niin reipasmielisen nuorukaisen
näkeminen. Vaikutus oli vaistomainen, hän ei enää kuullut järjen
varoitushuutojakaan. Tämä tarmokas nainen maksoi nyt veronsa aikansa
taikauskolle. Hän oli sen orjana ja sen näkymättömät langat pitävät
usein henkeä kovemmissa siteissä kuin rautaiset kahleet.

Merirosvon onnenketju vaikutti nyt häneen näkymättömällä
taikavoimallaan. Tämä ketju, jonka avulla hän oli tahtonut panna vallan
ja kunnian, vieläpä kuninkaankruununkin veljensä jalkain juureen, tämä
ketju, jota saadakseen hän ei ollut mitään säästänyt; ystävyyden,
kunnian, rakkauden ja yleensä kaiken, mikä on ihmissydämelle pyhää ja
kallista oli hän sen vuoksi pannut alttiiksi -- tämä ketju oli ollut
niin kauan hänen ajatustensa ja yritystensä esineenä, että se oli kuin
hänen olemukseensa sulautunut. Ja se ajatus, että hänellä oli jo ollut
tämä koriste kädessään, ja että hän oli sen taas menettänyt, pikemmin
lisäsi kuin vähensi sen tenhovoimaa häneen. Samoinkuin kankaalla
häilyvä virvatuli, joka yhä pakenee ihmisen tieltä, joka on ryhtynyt
sitä kiinni yrittämään, oli tämä ketjukin yhä houkutellut häntä
peräänsä ja yhäti paennut etemmäksi; hän oli itse kuin kiinninaulattu
tähän salaperäiseen esineeseen.

Hänen silmiinsä syttyi tuli voimakkaampi ja hurjempi, kuin hän itsekään
aavisti, kun hän näki Niilo Bonpojan, eikä marskinkaan kehotus olisi
saanut häntä paikaltaan hievahtamaan. Hän oli nimittäin varma, että
ketju oli siinä, missä Niilo Bonpoikakin, ja vaikkei hän voinut millään
järkisyyllä selittää luuloaan, niin uskoi hän nyt aivan varmasti, että
ketju oli tänä hetkenä nuorukaisella. Se aavistus oli syntynyt eilen
illalla, kun hän kuunteli nuorukaisen vankikopin oven takana, ja yöllä,
kun hän istui veljensä ruumiin ääressä kuunnellen myrskyn pauhinaa ja
katsellen pilvien vaellusta kentän yli, oli se kasvanut täydeksi
varmuudeksi. Nuorukaisen tulo iski salamana hänen sielunsa pimeyteen,
ja sen valossa kypsyi siellä eräs päätös, jonka hän heti tahtoi panna
toimeen.



II.

Kaulaketju.


Marski kääntyi pitemmittä mutkitta vangitun nuorukaisen puoleen.

"Minä tahdon vielä kerran kysyä sinulta, Niilo Bonpoika", sanoi hän,
"ja sinun tulee vastata minulle siitä rikoksesta, josta sinua
syytetään... Ajattele tarkoin, ennenkuin vastaat ... elämäsi ja
kuolemasi on omassa kädessäsi. Vastauksesi ratkaisee kohtalosi ... en
kysy sinulta enää tämän jälkeen."

Olisi ollut vaikea päättää, keneen nämä marskin sanat enimmin koskivat,
nuorukaiseenko, jota ne tarkoittivat, vai neiti Kaarinaan ja viheriään
ritariin. Neidon poskilta katosivat veret ja hän risti kätensä kuin
suonenvedossa, ritarin huulilta haihtui hymy, ja hänen silmistään
välähti säde selvää tajuntaa ja jännittynyttä tarkkaavaisuutta.
Nuorukainen oli kiihkeästi liikutettu, häntä vapisutti ja hän laski
silmänsä alaspäin, ikäänkuin ei olisi oikein voinut kestää sitä
ajatusta, että hänen täytyisi kuolla näennäisesti häpeällinen kuolema,
vaikka kyllä tiesikin, ettei ollut sitä ansainnut. Mutta tätä kesti
vaan silmänräpäyksen ajan, silloin kohotti hän päänsä ja katsoi
herraansa suoraan kasvoihin.

"Yhden työn olen tehnyt, joka rangaistusta ansaitsee", sanoi hän
äänellä, jonka luontaista, kaunista sointua pikemmin lisäsi kuin
vähensi se värähtely, jonka asian painavuus vaikutti, "sen nimittäin,
että vasten teidän tahtoanne lähdin leiristänne ja ratsastin herra
Eerikin luo, ja sen rangaistuksen, jonka siitä määräätte, tahdon
kärsiä... Eikä neiti Kaarinalle antamani lupaus yksinään saanut minua
tälle matkalle lähtemään, vaan minä toivoin siten saavani sovinnon
aikaan herra Eerikin ja teidän välillänne, herra marski, ja jos sen
siksi katsotte, niin menköön nuori elämäni tämän asian tähden... Tämä
on minulla sanottavaa, kuten ennenkin..."

Nuorukainen vaikeni ja marski odotti hetkisen, ikäänkuin antaakseen
hänen miettiä ja sitten jatkaa puhetta. Mutta kun Niilo yhä pysyi
äänetönnä, niin lausui marski:

"Sen, mistä nyt olet puhunut, Niilo Bonpoika, annan sinulle anteeksi
hyvän tarkoituksesi tähden, mutta sinä tiedät hyvin, että sinua vastaan
on paljoa pahempi syytös... Harakerin kirkon tapaus."

Nuorukainen karahti hehkuvan punaiseksi, ja vihan salama lennähti hänen
avomielisistä, rehellisistä silmistään. Näytti kuin olisi häntä
sisimpäänsä asti liikuttanut ajatuskin, että hänen kunniataan vastaan
voitiin sellaisia syytöksiä lausua.

"Kun viimeksi kysyitte minulta tätä, herra marski", sanoi hän, "niin
sanoin teille kaikki, mitä minulla on sanomista. Kysymyksenne saivat
minun myöntämään tietäväni todellisen syypään, mutta nimeä ei minun ole
sallittu ilmaista."

"Muistutan sinulle vaan kerran vielä, että jos tätä kieltoa tottelet,
se voi maksaa henkesi", lausui marski. "Sinua syytti Bengta-rouva itse,
joka on nyt läsnä tässä salissa, hän syytti sinua, ja hänen syytöksensä
vakuutti todeksi se mies, joka koetti yritystä toimeen panna... Jos
tahdot hänen nimensä salata, niin täytyy jokaisen kunniallisen miehen
pitää sinua hänen kaltaisenaan, ja siten sinä langetat itse tuomiosi."

Salissa vallitsi sanan oikeassa merkityksessä kuoleman hiljaisuus.
Marski oli puhunut aivan tyynesti, ja senvuoksi tunkivat hänen sanansa
sitä syvemmälle, ja vaikuttivat valtavasti kaikkein mieliin. Hetki oli
sitä jännittävämpi, kun kaikki paitsi Bengta-rouva, -- epäilemättä
marski itsekin -- toivoivat, että nuorukainen lausuisi oikean syyllisen
nimen ja siten pelastaisi itsensä. Samalla täytyi todella ihmetellä
häntä, jos hänellä oli rohkeutta panna henkensä alttiiksi lupauksen
pyhyyden tähden. Mutta Niilo Bonpojalla oli tämä rohkeus.

"Niinpä ottakaa henkeni, herra marski", sanoi hän, "sielulleni ette
kuitenkaan mitään mahda."

"Onko tämä viimeinen sanasi, Niilo?" kysyi marski.

"Se on viimeinen sanani!" vastasi uljas nuorukainen.

Marski kääntyi pois, ja Kaarina-neiti purskahti itkuun. Mutta
Bengta-rouva nosti päänsä ja katseli ympärilleen muodoltaan niin
ankarana ja tylynä, että näytti sangen epäiltävältä, oliko hänen
rinnassaan ensinkään ihmissydäntä sykkimässä. Oven luona seisova
viheriä ritari oli kaikkien niiden tunteiden personoitu ilmaus, joita
muut salissa olijat tunsivat. Viha, suru ja tylyys taistelivat hänessä,
ja nämä tunteet näyttivät kokoovan hänen sielunsa hajalliset voimat ja
saattavan sen täyteen selvyyteen. Niin ei hänen silmänsä olleet koskaan
vielä katselleet siitä alkain kun hän tuli marskin hoviin, ja ehkä oli
onneksi hänelle, ettei salissa vallitsevan jännitystilan vuoksi kukaan
huomannut hänen älykästä ja terävää katsettaan. Hän pani väliin
korvansa ovea vasten, ikäänkuin odottaen jonkun tulevan, väliin hän
taas astui askeleen eteenpäin avaten huulensa kuin jotakin sanoakseen,
mutta otti taas askeleen taaksepäin ja sulki huulensa; sitten hän kävi
lähimmän ikkunan luo katsomaan, eikö ulkoa ehkä tullut sitä apua, jota
hän etsi. Kun marski kääntyi viimeisen kysymyksensä jälkeen pois, ja
kun suru oli murtamaisillaan kauniin neidon, niin kiihtyi viheriän
ritarin levottomuus korkeimmilleen.

Hän seisahtui äkkiä aivan liikkumattomaksi, otti sitten muutamia
askeleita eteenpäin, jolloin marski havahtui. Samassa tartuttiin oven
lukkoon, ja silloin valtasi kuin joku salainen voima ritarin sielun.
Miehekäs ryhti hävisi kerrassaan, ja marski näki vaan entisen
muodottoman olennon, jonka huulilla oli tuo ikuinen, sisällötön hymy.

Ovi avattiin sitten ja sisään astui muuan mustaveljes. Hän piti käsiään
ristissä rinnallaan ja kumarsi syvään marskille, joka katseli häntä
kummastuksella.

"Mielihyvällä ... tahi velvollisuuteni mukaan olen noudattanut teidän
käskyänne, ankara herra..." alkoi munkki, mutta marski keskeytti hänet.

"Minun käskyäni, mitä tarkoitatte? En ole käskenyt teitä tänne."

Eräs pitkä, tumma mies, joka oli tullut munkin mukana saliin, selitti
asian marskille.

"Antakaa anteeksi, ankara herra", sanoi hän, "luulin tekeväni teille
mieliksi tuodessani tänne tämän arvoisan mustaveljeksen. Kun Niilo
Bonpoika kutsuttiin tänne, niin alettiin miestenne kesken kuiskia, että
nuoren herran viimeinen hetki on tullut, ja sen vuoksi minä riensin
luostariin hakemaan veli Knuuttia."

"Puheesi ei, mies, valaise vähääkään sitä, mitä tahdon selittää",
lausui marski suruisena, mikä sopi erittäin hyvin hänen kauniille
kasvoilleen.

"Selityksen, jota tahdotte käytökseni johdosta, ankara herra", lausui
munkki, jonka päähineen alta tulivat näkyviin hurskaat ja jalot kasvot,
"saatte kohta, kun kuuntelette minua vähäisen. Minulla on hiukan
puhumista, mikä koskee vangittua aseenkantajaanne ja hänen tuomiotaan,
jota ette, sen Jumala suokoon, vielä liene langettanut."

Marski antoi munkille merkin, kehottaen häntä puhumaan, ja munkki
alkoi:

"Te tiedätte, ankara herra, että eräs niitä pahantekijöitä, jotka
yrittivät Harakerin kirkossa, Jumala paratkoon, tehdä kauhean rikoksen
pyhää kirkkoa, Jumalan valtakuntaa, ja teitä itseänne kohtaan, -- te
tiedätte, että eräs niistä koetti paeta tornista ja että miehenne
saivat hänet hädin tuskin uudestaan kiinni. Siinä vuodatettiin
vertakin, mies haavoittui kuolettavasti. Häntä ei enää ole olemassa,
hän kuoli tuntia ennen puoliyötä."

Munkki teki ristinmerkin ja mutisi lyhyen rukouksen. Kaikki odottivat
hartaasti, mitä munkilla oli vielä sanomista; Bengta-rouvan
raudankovilla kasvoilla vaan vaihtui väri, ikäänkuin olisi levottomuus
lopulta tunkeunut hänenkin sydämeensä.

"Minut kutsuttiin kuolevan ääreen", jatkoi pater, "ja ennen hengen
lähtöä teki hän täydellisen tunnustuksen siitä, mitä Harakerin kirkossa
tapahtui."

"Jumalan ja hänen pyhäinsä nimessä, hurskas veli ... ilmoittakaa pian,
mikä tässä on totta, mikä valhetta!"

"Kohta, ankara herra ... nuori aseenkantajanne on viaton kuin
pyhimys ... mies oli toisen asioilla ... hän oli ... hän oli..."

Mies katseli ympärilleen, ja hänen silmänsä sattuivat Bengta-rouvaan.
Tämä voimakas, rohkea nainen ei kestänyt tätä katsetta. Näkyi, miten
hän vapisi, hänen katseensa oli melkein rukoileva, kun hän vihdoinkin
jaksoi katsoa munkkiin. Ennenkuin tämä vielä ehti lausua nimen, joka
oli hänen huulillaan, astui Bengta-rouva pari askelta marskia kohden.

"Minä vakuutan todeksi, mitä tämä hurskas luostariveli sanoo", lausui
hän, "Niilo Bonpoika on viaton, ja minä peräytän juhlallisesti häntä
vastaan tekemäni syytöksen... Älkää sanoko mitään, marski Kaarlo! Minä
olisin tehnyt sen ennen ja ehkä olen viivytellyt liian kauan, mutta
aina olisin puhunut ennen kuin te olisitte antanut viimeisen sananne
tässä asiassa. Tahdoin vaan koetella nuorukaista. Silmäni ovat
tottuneet näkemään niin paljon pahuutta ja viheliäisyyttä tässä
maailmassa, että tahdoin koetella, voisiko ystäväni poika, rouva
Kaarina Sturen poika totuuden ja kunnian tähden katsella kuolemata
kasvoista kasvoihin kalpenematta... Antakaa se anteeksi, herra marski!"

Hänen sanansa eivät näyttäneet vaikuttavan yhtään edullisesti marskiin
eikä muihinkaan läsnä olijoihin. Sen hän vaan voitti sillä, että munkin
huulilla oleva nimi jäi lausumatta, ja että muut kääntyivät inholla
pois hänestä. Mutta sellaiset seikat eivät tähän rouvaan pystyneet.
Hänellä oli omia tarkoituksiaan ajettavana, ja kun tie niihin ei vaan
ollut suljettu, niin ei häntä suuresti huolettanut muiden ihmisten
ihailu tai moite, kunnioitus tai inho, rakkaus tai viha.

Marski käski päästää Niilo Bonpojan kahleet irti, ja kun se oli tehty,
astui hän hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä.

"Sinä olet jalon rouvan Kaarina Sturen -- Jumala armahtakoon hänen
sieluaan -- arvollinen poika", sanoi hän, "ja jos se vähääkään
palkitsee, mitä olet viattomasti kärsinyt, niin ota minulta se
tunnustus, jonka sinulle ritarina annan, että olet käyttäytynyt jalosti
ja arvokkaasti, kuten vastaisen ritarin tuleekin. Sinä olet
pontevuudellasi ansainnut minun ystävyyteni ja kohonnut korkealle
silmissäni, mikä lieneekin kieltäsi sitonut."

"Nyt voin sen kertoa, kun ei minun enää tarvitse sillä kunniaani
puolustaa", vastasi nuorukainen kostunein silmin, "Eerik Puke itse on
sitonut kieleni. Hän tiesi, kuka syyllinen on, ja hän kirjoitti minulle
vankeudestaan pyytäen, etten Jumalan kalliin veren tähden ilmaisisi,
mitä siitä tiesin. Minä en voinut kieltää hänen pyyntöään, en ajatellut
itseäni, muistin vaan sitä jaloa ritaria, joka oli ollut niin korkeana
ja jonka nyt täytyi kuolla häpeällinen kuolema; ja minä kirjoitin
hänelle, että hän sai luottaa vaitiolooni."

Nuorukaisen sanat kohottivat kostean loisteen Kaarlo Knuutinpojan
suuriin, tummansinisiin silmiin ja hän painoi nuorukaisen sydäntään
vasten. Neiti Kaarina ei tahtonut pidättää kyyneleitään; hän tarttui
lämmöllä nuorukaisen käteen ja sanoi vienosti, kauniit kasvot
suloisesti hymyillen: "Kiitoksia, Niilo Bonpoika!"

Bengta-rouvankin kivikovat piirteet tuntuivat lientyvän. Mutta marski
kääntyi neiti Kaarinan puoleen ja tarttui hänen käteensä.

"En voi lausua kuinka iloinen olen, että tämä asia päättyi teidän
sydämenne toivojen mukaan", sanoi hän, sekä lisäsi, taivuttaen hieman
päätään ja katsoen neitoa silmiin, "voisinkohan minäkin toivoa, että
minunkin sydämelläni oleva asia tulisi yhtä onnelliseen päätökseen..."

Hän vaikeni. Samaten kuin yhden ainoan syysyön halla riittää
turmelemaan maanmiehen kaikki toiveet, niin jäähtyivät marskin sanat
hänen huulilleen sen jäätävän kylmyyden vaikutuksesta, joka nyt levisi
neidon kasvoille. Hän veti kätensä pois marskin kädestä ja katseli
häntä kylmästi ja jäykän kohteliaasti.

Sitten kiitti hän marskia muutamin sanoin ja lähti salista, eikä
näyttänyt huomaavankaan niitä tuskallisia katseita, jotka seurasivat
häntä, kunnes hänen pukunsa viimeinenkin lieve katosi oven taa. Marski
nyökkäsi surumielisesti Niilo Bonpojalle ja teki liikkeen ikäänkuin
lausuen: 'seuraa häntä!' ja nuorukainen kiiruhti noudattamaan käskyä.
Viheriä ritari lähti myöskin salista, joten marski jäi Bengta-rouvan ja
munkin kanssa kolmen kesken.

Viimeksi mainittu katseli surullisesti Bengta-rouvaa, mutta ei sanonut
mitään. Hän arveli varmaankin jo tarpeeksi puhuneensa voittaakseen
tarkoituksensa. Kun hän sitäpaitsi tiesi Bengta-rouvan munkistonsa
suureksi ystäväksi, joka vielä lisäksi oli hankkinut Skeningen
sisarluostarille melkoisen vuotisen tulon herra Hannu Kröpeliniltä,
myömällä tälle useita taloja ehdolla, että herra Hannu vaatettaisi ja
"ruokkisi häntä" Skeningen luostarissa ja laulattaisi siellä
sielumessuja hänen poikainsa puolesta, ja kun hän vielä toivoi häneltä
uusia samanlaisia töitä, niin ei veli Knuutti tahtonut panna asiaa sen
kireämmälle, vaan tyytyi siihen tunnustukseen, jonka tämä jalo rouva jo
oli tehnyt. Oli miten oli, puolen totuuden hän kuitenkin oli vaan nyt
lausunut, ja epäiltävää lienee, olisiko hän siihen tyytynyt, jos
kysymyksessä olisi ollut henkilö, jolla oli vähemmän arvoa ja hyvyyttä
luostarille lahjoitettavana. Luostareihin oli hiipinyt taipumusta
ylellisyyteen ja hyvään elantoon, joka näihin aikoihin rupesi menemään
liikoihin. Ylellisyyttä varten tarvittiin rikkauksia, ja jaloihinkin
mieliin tarttui halu rikkauksien kokoomiseen, vaikkei heillä ollutkaan
päätarkoituksena tämä ylellisyys, vaan rikkaus itse.

Marskiakin puolestaan kammotti nyt tällä hetkellä paljastaa tämän
surevan naisen rikosta. Sillä munkin puheen jälkeen oli hän nyt siitä
varma, että kuollut mies, jonka tunnustus oli pelastanut Niilo
Bonpojan, oli ollut Bengta-rouvan palveluksessa tai muuten hänestä
riippuvainen. Hän muisteli mielessään Harakerin kirkossa tapahtunutta
kohtausta, varmistaakseen nyt saamaansa käsitystä silloisesta
petoksesta, ja kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä selvemmin hän
ymmärsi, että juuri se kolkko olento, joka nyt oli hänen edessään, oli
silloin aikonut yhdellä iskulla tulla itse tai tehdä veljensä
mahtavimmaksi Ruotsin valtakunnassa. Eerik-herran ylpeä kielto, hänen
vaitiolonsa ja Niilo Bonpojalle lähettämänsä kirje -- kaikki osoitti,
että hän oli oikea rikollinen. Mutta oli monta syytä, jotka kehottivat
häntä maltillisuuteen. Ensiksi ei Eerik-herraa enää ollut olemassa, ja
hänen sisarensa rankaisemista olisi epäilemättä pidetty julmuutena ja
vainoomishaluna, varsinkin kun Bengta-rouva tiedettiin hyvin
anteliaaksi kirkolle, mikä seikka näihin aikoihin riitti verhomaan
mustimmankin rikoksen puhtauden lumivalkealla vaipalla. Tästä tuli
toinen syy, joka sai marskin nyt määräämään toimintatapansa. Hän
tarvitsi hyvää huutoa itsestään kansan kesken, eikä mikään ollut
hänelle niin vaarallista kuin nurja käytös sellaisia kohtaan, jotka
nauttivat niin runsaasti kirkon siunausta kuin Bengta-rouva. Häntä
pidettiin jo nunnana, vaikkei hän vielä ollutkaan lopullisesti mennyt
luostariin. Hän oli olennoltaan hiljainen ja vaitelias, hänen pukunsa
oli tumma ja kaikkea korua vailla, ja juuri tämä seikka -- enemmän kuin
se, että se oli nunnankaapu -- teki hänet nunnan kaltaiseksi. Tämä
kaikki vaikutti, että hän oli rahvaan silmissä tavallista ihmistä
korkeampi olento, ei ihan pyhimys vielä, mutta hyvin lähellä tätä
arvoa.

Senvuoksi päästi hän munkinkin lähtemään pois, kysymättä häneltä sen
enempää, ja itsekseen toivoi hän Bengtan seuraavan muita. Sillä tieto
hänen törkeästä rikoksestaan, jonka hän nyt tahtoi jättää sikseen, teki
marskille sangen työlääksi käyttäytyä häntä kohtaan entiseen
kohteliaaseen tapaan. Mutta Bengta-rouva näkyi olevan aivan toista
mieltä. Hän seisoi paikallaan odottaen, kunnes muut vähitellen
poistuivat. Jäätyään kahden kesken marskin kanssa, kävi hän hänen
luokseen ja kuiskasi:

"Minulla on tärkeätä sanottavaa teille, marski Kaarlo ... mutta minä
tahdon sanoa sen ilman asiaan kuulumattomia kuuntelijoita!"

Hänen kasvonsa olivat kylmät ja jäykät, kuten tavallisesti, mutta hänen
katseessaan oli jonkunverran heikkoa kajastusta sitä hellempää
mielialaa, joka oli värähtänyt hänen rinnassaan, kun hän kuuli
nuorukaisen aikoneen uhrata henkensä säilyttääkseen hänen veljensä
salaisuuden. Tämä ilme katosi kuitenkin pian, kuten muiden maailmain
valo hälvenee ja väistyy, kun oma aurinkomme rupeaa valaisemaan pientä
maailmaamme, uhaten paljastaa pahuuden piilopaikat. Hänen henkensä oli
kuin pudistanut kahleitaan -- niitä kahleita, joilla taikakalu oli
kytkenyt hänet orjuuteensa -- mutta ensi hetkenä hän jo katseli
maailmaa entisessä valossa, ja taikakoru oli taaskin hänen ajatustensa
ainoa määrääjä.

"Olkoon se mitä tahansa, arvoisa rouva", vastasi marski, "niin ei
minusta viimeisten tapahtumain jälkeen enää liene teidän ja minun
kesken sellaista puhuttavaa, jota ei kuka tahansa saisi kuunnella."

"Ehkä sentään on sellaistakin, jota ei jokaisen sovi kuulla...
Luuletteko te, marski Kaarlo, ettei teillä nyt ole vihamiehiä? Tahi jos
tiedätte niitä löytyvän, niin tahdotteko päästä niiden voittajaksi?
Minä tiedän voiman, joka antaa teille voiton kaikista, jotka teitä
vastustavat, voiman, joka auttaa teitä vielä kauemmaksikin... Marski
Kaarlo, kunnianhimonne ei voi niin korkeasta päämäärästä uneksia, kuin
teille nyt osoitan, ja jonka te myöskin saavutatte, jos kuuntelette
Bengta Pietarintyttären sanoja. Minä tunnustan teille syntini, Kaarlo
Knuutinpoika... Minä selitän teille mikä olen, ja samalla te saatte
myöskin tietää sen salaisen voiman, josta olen puhunut."

Marski katsoi häneen ja näytti aluksi epäröivän, mutta sitten meni hän
ikäänkuin sen selittämättömän voiman voittamana, jolla tämä
salaperäinen nainen aina vaikutti ympäristöönsä, avaamaan sisemmän
huoneen ovea. Bengta-rouva astui majesteetillisesti salin lattian yli,
ja kun ovi oli sulettu heidän takanaan, seisoi hän kauan äänettömänä ja
kunnioitusta herättävänä, ikäänkuin häntä ei olisikaan rasittanut
suurten rikosten paino.

"Minä olen tehnyt sen rikoksen, josta olen syyttänyt Niilo Bonpoikaa",
sanoi hän vihdoin syvällä, haudanomaisella äänellä, "minä tahdoin
vangita teidät, marski Kaarlo, ja se palvelija, jonka omatunto ei
jaksanut kantaa salaisuutta, vaan ilmaisi sen ripittäjälleen, hän oli
minun palvelijani."

"Rouva Bengta!" huudahti Kaarlo, voimatta pidättää poskiaan
punastumasta, "kuinka uskallatte puhua tätä minulle?"

"Koska teidän täytyy tuntea totuus täydellisesti! Kuten äsken sanoin,
ikävöin luostarikammion rauhaan... Täällä maailmassa ei minulla enää
ole mitään tehtävää, ei mitään saavutettavaa eikä mitään menetettävää;
yksinäisyyteeni seuraavat minua vaan katkerat muistot ja pettyneet
toiveet. Katsokaa, senvuoksi en pelkää tunnustaa teille nyt tekojani;
minä haluan ilmaista teille nyt salaisuuden, jonka tunteminen tuottaa
ehkä teille sen onnen, joka ei ollut minulle sallittu."

Hänen koko ryhtinsä muuttui. Hän kumartui eteenpäin kummastuttavan
notkeasti ja joustavasti, ja hänen silmissään paloi sellainen loiste,
jonka täytyi herättää katsojassa ihmetystä ja vaikuttaa häneen
voimakkaan hengen ainaisella tenholla. Joka lihas hänen vanhoilla
kasvoillaan oli jännittynyt, ja kädet, jäsenet -- koko hänen ruumiinsa
puhui samalla voimalla kuin silmätkin. Oli kuin hänestä lähtisi
näkymätön voima, joka tulkitsi hänen sisäiset ajatuksensa.

"On olemassa eräs kallis kalu", jatkoi hän, "kalu, jossa on sellainen
salattu voima, ettei sen omistaja voi uneksiakaan mitään, jota hän ei
voisi saavuttaa, vaikkapa se olisi..."

"Vaikkapa se olisi...?" kysyi marski hiukan kärsimättömästi, kun nunna
pysähtyi äkkiä.

"Vaikka se olisi Ruotsin kruunu!" lisäsi hän.

Varsin harvoja ovat ne kuolevaiset, jotka jaksavat kohota niiden
voimain yli, jotka heidän aikakauttaan vallitsevat. Rajattomampaa
hallitsijaa tuskin löytyy kuin ajanhenki, ja sille jolla on voimaa
ikäänkuin ylhäältä päin katsella sen valtaa ja joka uskaltaa lausua ne
totuudet, jotka hän korkealta asemaltaan katsoen näkee entisyydestä
kehittyvän ja siten tietää ne epäämättömän varmoiksi, sille ihmiselle
hymyillään ja hänen sanansa jäävät ymmärtämättä. Mies voi olla suuri ja
etevä inhimillisen toiminnan kaikilla aloilla, hän voi olla suuri
valtiomiehenä, sotapäällikkönä, oppineena, -- ja siltä olla kokonaan
riippuvainen ajanhengestä ja maksaa uhrinsa sen alttarille. Niin oli
Kaarlo Knuutinpojankin laita. Hän oli rikas, mahtava, arvossa pidetty,
hän oli omaa aikaansa paljoa sivistyneempi, mutta silloisen ajanhengen
orja hän oli aivan kuin muutkin, ja tämän ajanhengen huomattavin
ominaisuus oli taikausko. Vanhat kirjeet ja asiakirjat kertovat eräistä
kaluista, joilla on muka ollut sama salainen voima, kuin tässä
kerrotulla koristeella. Väliin on sellaisena ollut sormus, väliin
pyhimyskuva, väliin pieni taulu, väliin kultavitjat, väliin kaulaketju,
kuten Sven Sturen taikakalu.

Kaarlo Knuutinpojan mieleen ei senvuoksi juolahtanut epäillä sen
esineen olemassa oloa, josta Bengta-rouva puhui. Kun tämä vielä uskoi
salaisuutensa hänelle vakuuttavalla innolla, niin vaikutti se marskiin
vastustamattomasti ja herätti hänessä halun päästä tämän onnenkorun
omistajaksi, mikä halu sittemmin oli kasvava ja lopulta hallitseva
häntä yhtä ehdottomasti kuin Bengta-rouvaa konsanaan.

"Kaksi kertaa on tämä koriste ollut minun kädessäni", jatkoi
Bengta-rouva, "ja kummallakin kertaa on se minulta viety, ja minä olen
uhrannut sitä saadakseni enemmän kuin toivoisin teidän senvuoksi
tarvitsevan uhrata, marski. Minä olen rikkonut kunniani, olen ollut
tulemaisillani murhaajaksi ... ja nyt on kaikki, kaikki mennyttä."

Hän risti kätensä ja katseli hetkisen jäykästi eteensä.

"Niin, minä tahdoin antaa vanhimmalle pojalleni tämän koristeen, vanhin
poikani kuoli; tahdoin antaa sen toiselle pojalleni -- hänkin kuoli.
Silloin tahdoin antaa sen veljelleni, ja uskokaa vaan, marski Kaarlo,
niin mahtava kuin olettekin, niin te olisitte kumartanut Eerik Pukea,
jos hänen kaulassaan olisi ollut tämä kultainen ketju. Tätä kultaista
kaulaketjua tulee teidän kantaa, marski, ja silloin ei kukaan voi olla
teidän tiellänne, kuinka korkealle halunnettekin kohota!"

"Ja missä tämä kalleus sitten on?" kysyi marski muka
välinpitämättömällä äänellä, joka kuitenkin paremmin ilmaisi kuin
peitti, kuinka syvään häneen oli mennyt houkutus päästä taikakalun
omistajaksi.

Bengta-rouva vastasi hetkisen vaiti oltuaan.

"Te olette tarkoittanut veljeni parasta hänen eläissään, te ette
myöskään ole tahtonut loukata hänen muistoaan rankaisemalla hänen
sisartaan... No marski Kaarlo, te saatte tietää, mistä koristeen
löydätte!"

"Mistä siis...?"

"Aseenkantajaltanne, siltä, jota äsken painoitte rintaanne vasten, Niilo
Bonpojalta!"

"Niilo Bonpojalta!" huudahti Kaarlo, katsellen häntä epäillen. "Niilo
Bonpojaltako, sanotte, miten tämä on oikein ymmärrettävä, minun
tietääkseni ei hänen tähänastista onneaan kannata erityisesti kehua."

"Hän ei ole vielä saanut kaulaketjua... Ja mitä onneen tulee, niin
ettekö sitä minään pidä, että hänet noudetaan vankeudesta, ja herransa
painaa hänet rintaansa vasten, ja että hän saapi kaikenlaista kunniaa
ja hyvänsuontia?"

"Sen onnen olisi hän voinut saavuttaa kaulaketjuttakin, ja sanottehan
sitäpaitsi, ettei se vielä hänellä olekaan."

"Kukapa sen tietää... Yön hetket ovat pimeät, ken tietää, eikö
koristetta silloin pantu hänen kaulaansa, ja eikö äskeinen tapahtuma
täällä salissa ollut ensimmäinen todiste ketjun salaisesta
tenhovoimasta?"

"Ja mistä te tiedätte tämän kaiken?"

Bengta-rouva kertoi, miten vanha ritari Sven Sture oli saanut
ketjun käsiinsä pyhällä haudalla, ja miten hän oli sen kätkenyt
Silfverhättanin torniin. Sitten hän kertoi vielä, kuinka ritarin tytär,
Kaarina-rouva, oli kuolinvuoteellaan isä-vainajansa tahdon mukaan
ilmoittanut pojalleen, nuorelle Niilo Bonpojalle, mihin koriste oli
kätketty, sekä Niilon matkan Visbyhyn hakemaan äidinisänsä lahjaa.

"Hänen matkansa ei kuitenkaan onnistunut", jatkoi Bengta-rouva sitten,
"sen tiedän siitä, että itse olin samaan aikaan Visbyssä..."

"Teidän taisi sen sijaan onnistua?" keskeytti marski.

"Minun onnistui!" vastasi nunna, "koriste oli silloin toisen kerran
minulla, ja minä läksin voitonriemuisena vanhasta Visbystä rientämään
veljeni Eerikin luo, joka oli silloin Ahvenanmaalla... Mutta ennenkuin
olin päässyt sinne, oli kaulaketju jo viety minulta... Minä en
kuitenkaan menettänyt toivoani saada sitä vieläkin kertaa ja silloin ei
olisi, siitä olen varma, yksikään kuolevainen ottanut sitä minulta,
ennenkuin olisin ripustanut sen veljeni kaulaan... Tämän kolmannen
kerran luulin tulleen, kun aseenkantajanne, Niilo Bonpoika saapui
talonpoikain leiriin Hällan metsään..."

"Olisiko siis se, joka sen teiltä vei, antanut sen Niilo Bonpojalle?"
kysyi marski. "Onko siis paitsi teitä itseänne ja Niiloa vielä
kolmaskin olemassa, joka tuntee koristeen arvon?"

"Minun tietääkseni ei ole muita kuin hän ja minä, jotka sen tunnemme,
sillä muita ei ollut silloin Kaarina-rouvan vuoteen vieressä, kun hän
kertoi koristeesta ja ilmoitti sen kätköpaikan. Se, joka sen minulta
ryösti, voinee kyllä tuntea koristeen, mutta ei tiedä sen salaista
voimaa..."

"Tunnetteko te hänet?"

"Tunnen, jos vaan saan hänet vielä kerran nähdä... Hän oli pituudeltaan
ja kasvultaan hyvin viheriän ritarin näköinen, mutta hän oli aivan
täysijärkinen, ja häntä reippaampaa perämiestä ei ole näissä kolmessa
kuningaskunnassa. Hän pelasti kuninkaan laivan sinä hirveänä
myrsky-yönä juuri Söderköpingin kokouksen edellä..."

"Ah ... perämies!" huudahti marski, muistaen Niilo Bonpojan
kertomuksen. "Ja hän vei koristeen teiltä? Mutta mistä te sitten niin
varmaan tiedätte, että se nyt on tullut Niilon käsiin?"

"Mies sanoi sen itse... Hän oli saanut kuninkaalta luvan tarkastaa
jokaisen laivalla olijan, jos hän saisi laivan pelastetuksi, ja aamulla
kun kuningas oli astunut veneeseen ja mennyt maihin, alkoi hän
tarkastuksensa minusta. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän löysi mitä
etsi, ja ottaessaan sitä minulta lausui hän: 'teidän luvallanne, tämä
kuuluu Niilo Bonpojalle!' Laiva keinui hirveästi tyrskyssä ja sen
liitokset natisivat ikäänkuin hajotakseen. Minulla oli hädässäni
kuitenkin senverran älyä, että koetin ottaa omani takaisin, mutta
silloin hyppäsi mies veneeseen huutaen: 'pelastakoon kukin itsensä!'
Samassa laiva särkyi, ja minä tiedän tuskin, kuinka pelastuin sille
saarelle, jossa kuningas oli ritareineen... Kun toinnuttuani katselin
ympärilleni, en nähnyt merkkiäkään laivasta; se oli hukkunut miehineen
päivineen, mutta perämies seisoi vieressäni!"

Bengta-rouva oli vaiti hetkisen, sillä tämän kamalan tapauksen muisto
kiihdytti sekä kertojaa että hänen kuulijaansa. Sitten hän jatkoi:

"Minä tiesin siis, mistä minun tuli etsiä kaulaketjua, ja kun Niilo
Bonpoika tuli silloin yöllä, niin olin varma, että se oli hänellä...
Minä sidotin hänet ja tarkastutin hänet ... mutta liian aikaisin ...
hänellä ei vielä ollut sitä!"

"Mutta minusta olette, rouva Bengta, aivan liiaksi sydämetön", sanoi
marski, "teidän ei sentään pitäisi unohtaa, että koriste on toisen
rehellistä omaisuutta... Te uhraatte liika paljon; henki ja elämä eivät
ole minkään arvoisia teille onnea tavotellessanne."

"Rehellistä omaisuutta!" vastasi Bengta-rouva, "mitä tarkoitatte
marski, oliko se tuon vanhan merirosvon kunniallista omaisuutta?
Hän oli ottanut sen taistelussa ja ostanut sen ihmisverellä... Minä
olen sen hankkinut kuitenkin kaksi kertaa vuodattamatta verta
pisaraakaan ... henki ja elämä eivät ole minkään arvoisia, sanotte ...
olkoon niin, Kaarlo Knuutinpoika, koska ne ovat minkään arvoisia, kun
on saavutettavana tarkoitusperä, jonka panee kaikkea muuta korkeammalle
maailmassa? Minä tahdoin nähdä urhean veljeni, Eerik-herran, Ruotsin
valtakunnan päänä, ehkä hän halusi sitä itsekin ... tahdoin saattaa
häntä siihen tuon pyhän kaulaketjun avulla; mitäpä se merkitsi, jos
yksi ihminen senvuoksi kaatuisi, koska sata ja enemmänkin tulisi
kaatumaan hänen itsensä pyrkiessään siihen päämäärään...? Tekin
tahdotte tulla valtakunnan haltijaksi, herra Kaarlo, ja ollessanne
kerran mahtavista mahtavin, uskaltanette varmaan tehdä saman, minkä
valtakunnan mahtavin on kerran ennenkin tehnyt ja minkä kaksi Saksan
pikkuherttuata ovat tehneet, nostaa kuninkaankruunun omaan päähänne...
Sanokaa nyt, marski luuletteko tavallisissa oloissa saavuttavanne tämän
tarkoitusperän verta vuodattamatta?... Ja eikö silloin ole parempi
vuodattaa verta niin vähän kuin suinkin; epäröisittekö ottaa koristeen,
jos näkisitte sen takaa kruunun välkkyvän, ottaa sen rohkeasti ja
ilomielin, kun siten säästäisitte tuhansien hengen, ottaa sen, vaikka
teidän täytyisikin senvuoksi uhrata yksi ihmishenki, yksi tuhansien
edestä?"

Marskin poski kävi vuoroon punaiseksi, vuoroon valkeaksi. Hän ei voinut
kääntää katsettaan tästä synkeästä naisesta, jonka puhe huumasi kuin
pakanallisen papittaren ennustus ja jonka koko olemus hehkui omituista
salaperäistä voimaa. Hänen puheestaan kehkesi tuhat hienoa lankaa,
jotka kietoivat kuuntelijan sydämen pauloihinsa. Se synnytti kuin
pilvenpatsaan, joka kohoo silloin, kun taivaan ja maan vedet lähestyvät
toisiaan muodostaen jättiläispylvään, jonka pauhu tyrmistää
purjehtijan, -- voi sitä, jonka haaksi silloin joutuu tämän pylvään
läheisyyteen, sen nielee silloin pelastuksetta veden murtuva vuori.
Kaarlo Knuutinpoika oli nyt sellaisen pylvään läheisyydessä. Hänen oma
kunnianhimonsa ja toiselta puolen kansassa kasvava käsitys, että
hänestä oli piankin koituva kuninkaanalku, nämä olivat ne voimat jotka,
kohdaten pilvenpatsaana toisiaan, myllersivät sitä merta, jota hän
purjehti, ja sen pyörteet vetivät häntä yhä kauemmaksi kuohuihin.

"Nyt olen sanonut teille kaikki, herra Kaarlo", jatkoi Bengta-rouva,
katseltuaan kauan Kaarloa ikäänkuin nauttien sanainsa vaikutuksesta,
"ja nyt sanon teille hyvästi... Nyt menen luostarin hiljaisuuteen, jos
minua tarvitsette, niin olen siellä... Jumalan rauha olkoon kanssanne
valtakunnan tähden, jonka onnea te nyt tulette ohjaamaan veljeni
asemesta."

Korkeana ja äänetönnä kuin varjo astui Bengta-rouva huoneesta, ja
Kaarlo Knuutinpoika jäi yksikseen myrsky sydämessään.

Hänen edessään pöydällä oli vielä se pieni kuihtunut lehmuksen lehti,
ja nähdessään sen otti hän sen tajuttomasti käteensä. Mutta ajatukset
olivat muualla. Rastas ei laula sulosäveliään myrskyn kohinassa. Hän
istui kuitenkin tuolillaan, kädessään kuihtunut muistolehti.



III.

Hautajaiset.


Mustaveljesluostarissa, joka oli kauhean palonsa jälkeen vuonna 1407
ennätetty melkein kokonaan uudesta rakentaa, istui samaan aikaan
marskin pikkuserkku, herra Jöns Pentinpoika (Oxenstjerna). Hän oli
kaniikkina eli tuomioherrana Upsalassa; sitäpaitse oli hän, kuten eräs
paavin bulla kertoo, "beneficiatus" Strengnäsin hiippakunnassa, ja
vuonna 1434 oli hän saanut paavilta luvan pitää erityistä rippi-isää.

Hän istui melkein hiiltyneen takkavalkean ääressä, yllään pitkä, avara,
kalliilla turkiksilla varustettu nuttu. Hänen syvät, läpitunkevat
silmänsä katselivat hievahtamatta hiilistön sinisiä ja valkeita
hehkuliekkejä, ja silloin tällöin hiipi hänen ohuille huulilleen
miedonlainen hymy. Hän oli ojentanut jalkansa eteenpäin heittäen toisen
jalan toisen yli, ja kädet olivat takin avaroihin hihoihin pistettyinä.
Huoneessa oli täysi hiljaisuus, mikään ei häirinnyt hänen ajatuksiaan,
joita hän nyt muokkasi kuin seppä. Hän takeli niitä, käänteli ja
tarkasteli sekä hyväksyi tai hyljäsi, aina mikäli harkitsi niiden
jompaakumpaa ansaitsevan. Edellisessä tapauksessa ilmestyi hymy hänen
huulilleen, ja silloin hän vielä välistä nyökäytti vähän päätäänkin.

Ovi avattiin ja huoneeseen astui arastellen keskenkasvuinen
siropiirteinen poika. Poika jäi ovensuuhun seisomaan tuomioherran häntä
huomaamatta. Tällä oli juuri mielessään eräs ajatus, joka näytti
tuottavan hänelle erikoista tyydytystä, päättäen siitä, että hymy kesti
tavallista kauemmin. Mutta tämä hymy ei ollut suopeaa ja hyvää
tarkoittavaa, joka auringon säteenä elähyttää ja lämmittää, vaan se oli
kylmää ja jäykkää. Se ei ollut rakkauden vaan itsekkyyden hymy. Ovella
seisova poika yskäisi, ja arvatenkin oli ajatus nyt valmiiksi
muovaeltu, joten sen sopi jättää, ja aistimet voivat taasen ruveta
huomaamaan ympäristönkin tapahtumia; tuomioherra kääntyi sivulle päin
ja kysyi, kuka hän oli. Poika otti miettiväisesti muutamia askeleita
astuen niin kauas, että jalo herra voi hänet nähdä, siihen hän pysähtyi
ja kumarsi nöyrästi sanoen, kun herra katseli häntä ikäänkuin
muistellen hänen nimeään:

"Minä olen Kort Rogge!... Minulla on teille kirje."

Hän meni samassa panemaan kirjeen tuomioherran käteen, jolloin tämä
katseli häntä tarkemmin.

"Olen nähnyt sinut ennen, poika", sanoi hän, "koska ja missä?"

"Kaksi vuotta sitten sukulaiseni, mestari Gellinkin luona... Te asuitte
hänen luonaan Saksasta palattuanne!"

"Minä muistan", lausui Jöns Pentinpoika, "minä muistan sinut nyt
hyvin... Minä kehotin isääsi pitämään sinua koulussa..."

"Niin, jalo herra, minä olen käynyt täällä mustaveljesten
luostarikoulussa", vastasi poika vilkkaasti.

"Jatka sinä sitä, poika, niin sinusta voi ajan pitäin tulla jotakin!...
Kuka on antanut tämän kirjeen sinulle?"

"Eräs, joka tuli kaupunkiin eilen laivalla Lybeckistä... Hän makaa
kuolemaisillaan kotona, häntä kutsutaan Rodenbergiksi. Hän tuli myöhään
illalla, mutta kukaan ei tiennyt teidän tulleen kaupunkiin, ennenkuin
minä sanoin sen heille nyt aamulla, sillä minä näin teidän eilen näihin
aikoihin tulevan pohjoisportista... Ja minä tarjouduin tuomaan kirjeen
teille."

Tuomioherra mursi sinetin ja luki kirjeen. Luettuaan sen ja pantuaan
sen kokoon, ilmestyi hänen huulilleen taas tuo jäykkä, jääkylmä hymy.

"Hyvä on, Kort", sanoi hän, "mies on kuolemaisillaan, sanot ...
oletteko haettaneet haavuria? Ettekö?... Haettakaa sitten! Hyvästi,
poika."

Jöns Pentinpoika nyökkäsi ystävällisesti, ja Kort Rogge meni.
Jöns-herra luki vielä kerran saamansa kirjeen, ja nyt paljoa tarkempaan
kuin äsken. Mutta hänen kasvonsa eivät vähääkään värähtäneet, eikä
silmäyksensä ilmaissut hituseltakaan, mitä hän silloin ajatteli.
Entinen hieno, mutta kylmä hymy näyttäytyi vaan taas. Hän istui,
kirjeen luettuaan katsellen yhäti takan hiillokseen, ja liikkumaton
katseensa osoitti hänen taaskin alkaneen pojan keskeyttämää
ajatustyötä.

Silloin avattiin ovi, mutta paljoa kiivaammin kuin äsken, ja huoneeseen
tuli nuori, mustapukuinen mies. Hän lähestyi kunnioittavasti
tuomioherraa lausuen:

"Herra Krister haluaa tulla teidän luoksenne muutamien muiden herrain
kanssa... Se herättää vähemmän huomiota, arvelee hän, jos he tulevat
teidän luoksenne tänne luostariin, kuin että kaikki kokoontuisivat
etulinnaan, jossa ei mitään voida tehdä marskin tietämättä."

"Niin varovasti!" mutisi herra Jöns Pentinpoika, mutta lisäsi: "tule
nyt ja istu tähän, Helmich, ja kerro, miltä Arnön olot ja elot
näyttivät?"

Helmich noudatti kehotusta, siirsi esiin pienemmän tuolin asettaen sen
paraan kauas sekä takasta että tuomioherrasta sekä istui sille nöyrään,
etukumaraan asentoon. Hän oli tuomioherran kirjuri, mutta tämä käytti
häntä hyvin paljon, ja hän osoittikin luottamusta ansainneensa, sillä
hän oli ymmärtäväinen, uuttera ja älykäs, mutta etenkin siitä syystä,
että hän oli aina tarkasti vaiti niihin monesti sangen epäilyttäviin
toimiin nähden, joissa hän herraansa autti. Hänen piirteensä olivat
hienot, mutta terävät -- vastaten täydellisesti hänen henkisiä
ominaisuuksiaan.

"Kun erisin teistä", alkoi Helmich, "viivyttivät minua hieman tiellä
herra Niilo Steeninpoika ja hänen veljensä poika, herra Maunu
Pentinpoika; he tulivat Ekholmista ja olivat tänne Tukholmaan matkalla.
He olivat kumpikin kovasti suutuksissaan siitä, mitä Eerik Pukelle oli
tehty; he syyttivät niin kiihkeästi marskia, että tuskin luulen heidän
välilleen enää sopua syntyvän..."

"Soo-o ... katsos vaan!" sanoi tuomioherra väliin.

"Kun minä sitten tulin Arnöhön", jatkoi kirjuri, "niin ei ollut ensiksi
suinkaan helppoa päästä hänen armonsa, arkkipiispan puheille. Hän on
yhtä surumielinen vieläkin kun Vesteråsista tullessaan, jossa hän
Strengnäsin piispan, Tuomaan, kanssa kirjoitti Eerik Puken rauhakirjan
alle. Hän voihkii, hän rukoilee ja tekee ankarimpia parannustöitä...
Hän on arvoton, niin hän sanoo, enää astumaan Herran alttarille
sakramenttia jakamaan. Ainoana lohdutuksena ja toivona on hänellä ollut
tähän asti, että marski ryhtyisi pelastamaan Eerikiä..."

"Marskiko?" huudahti Jöns Pentinpoika, äänessään huomattava terävyys.

"Niin, armollinen herra, marski", vastasi kirjuri. "Tietäkää, ettei
kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Olavi, ole yhtä mieltä kuin muut siitä,
mitä Vesteråsissa tapahtui. Hän tosin lausuili ajatuksiaan hyvin
varovasti, mutta minä voin selvästi huomata hänen harvoista sanoistaan,
että hän pitää teitä ja äidinisäänne, Krister-herraa, Eerik-herran
todellisina vihamiehinä ja vainoojina ja että te tulette aina olemaan
hänen silmissään ritarin oikeat surmaajat!"

Tuomioherran silmät välähtivät, mutta sitä olisi tuskin kukaan muu
huomannut kuin Helmichin terävä silmä.

"Jatka, Helmich!" sanoi hän, "sinä kerrot merkillisiä juttuja."

"Hänen suustaan pääsi vielä sellaisiakin sanoja marskista", lausui
kirjuri kehotusta noudattaen, "että olen varma hänen nyt täydellisesti
liittyvän häneen, ellei..."

"Ellei?" toisti Jöns-herra.

"Ellei hän rupea puuhaamaan kuninkaan palaamista."

Tuli pitkä äänettömyys; tuomioherra tarttui tuolinsa vieressä olevaan
rautapuikkoon, jota oli käyttänyt tulen kohennuspuuna. Hän kohensi
tulta nytkin, ja silloin vierähti sattumalta kaksi hiiltä takan
reunalle. Toinen niistä oli jo kokonaan häältynyt ja tuhkanöyhtän
peitossa, toinen oli vielä hehkuva. Tuomioherra silmäeli terävästi
näitä kahta hiiltä, ja hymy väreili hänen kasvoillaan; hän siirteli
kohennuskepillään tuhkaa niiden ympäriltä, ikäänkuin eroittaakseen ne
muista hiilistä. Viimein hän pisti raudan kärjen mustuneen hiilen alle.

"Kuningas Eerik!" huudahti hän sitten viskaten hiilen korkealle
tottoon.

"Marski!" huudahti hän sitten, ja hiilistön hehku heijastui hänen
säihkyviin silmiinsä. Mutta sitten hän äkkiä kohotti puikkoa hiukkasen
ja iski sitten voimakkaasti hiiltä, että se murentui, ja säkenet
sinkosivat ympäri takan. Sitten seurasi taaskin syvä hiljaisuus.

"Jos ymmärrän oikein, herra", lausui Helmich vihdoin, "niin on laita
nyt sellainen, ettei näistä miehistä kumpikaan oikein kelpaa, ja
silloin lienee vaaranalaista, jos Ruotsin kirkon ylin mies..."

"Et ole sanonut minulle, Helmich", keskeytti tuomioherra, "minkä
vastauksen arvoisa isä, arkkipiispa Olavi, antoi esitykseni johdosta,
että Ruotsin valtakunnan arkkipiispaa varten rakennettaisiin varustettu
linna, jota olen useasti kehottanut häntä puuhaamaan ... sinä puhuit
hänelle siitä?"

"Puhuin kyllä, mutta hän vastasi vaan: 'minun valtakuntani ei ole tästä
maailmasta! Tervehdä kaniikkia, Jöns-mestaria, ja sano, että jokainen,
joka miekkaan tarttuu, hän miekkaan hukkuu!'... Niin hän vastasi,
ei sen enempää eikä vähempää, sekä viittasi kädellään lähtien
sisähuoneisiin. En saanut enää nähdä häntä. Mutta kaikesta päättäen
näyttää minusta, että arvoisalle isälle, arkkipiispalle itselleenkin
olisi parhainta, samoin kuin valtakunnallekin, että hän pääsisi rauhaan
ja lepoon. Hän on maailmaan kyllästynyt, mutta hänen ja marskin valtaa
yhdessä ei liene helppo murtaa."

Kirjuri vaikeni ja Jöns Pentinpoika piti rautapuikkoa yhä hiilustalla.

"Ritarin ikkunan alla kasvoi puu, joka esti kuninkaan linnaa
näkymästä", sanoi hän hiljaa ja puoleksi laulavalla äänellä siten
ikäänkuin osoittaakseen, kuinka vähän hän välitti kirjurin viime
lausunnosta, joko hän sen oikein ymmärsi tai ei. -- "Puu piti
hakattaman pois, mutta joka oksan sijaan, joka hakattiin, kasvoi kaksi
uutta. Ritari tuli epätoivoon, mutta lopuksi pääsi hän huolestaan
kaikkein yksinkertaisimmalla tavalla maailmassa" -- ja tuomioherra
toisti viimeiset sanansa vielä pari kertaa, mutta yhä hiljemmin, kunnes
ne viimein kuuluivat pelkältä kuiskaukselta.

"Ihmeen kautta kuitenkin!" uskalsi kirjuri lisätä.

Tuomioherra katsoi ylös kummastuneen näköisenä. Hän ei näkynyt
käsittävän kirjurin sanoja.

"Kuuleppas, Helmich!" sanoi hän, "oletko nyt hyljännyt yrttitaitosi?"

"Enpä suinkaan, armollinen herra, Henrikki Harpunsoittajan lääke- ja
yrttikirja on yhä vieläkin rakkainta luettavaani!"

"Niinpä, niin", lausui taas tuomioherra, "monilla yrteillä on sellainen
voima, että sillä voi tehdä ihmeitä sekä hyvää että pahaa varten, josta
jälkimmäisestä armollinen Jumala meitä varjelkoon."

"Saattaa sentään olla väliin vaikeata erottaa hyvää pahasta ... paha
voi olla väliin hyväksi ... unum caput dabitur plebi!" [Yksi henki
menköön monen edestä.]

"Asian voi auttaa mitä yksinkertaisimmalla tavalla", lausui tuomioherra
taas, ikäänkuin äskeiseen ajatusjuoksuunsa vaipuen.

"Yksinkertaisimmalla tavalla!" toisti kirjuri.

Nyt kuului portailta askeleita, kirjuri lähti pois, kohdaten ovessa
drotsin, herra Krister Niilonpojan. Tämän perässä tuli Niilo
Steeninpoika (Natt och Dag), marskin lanko, ja pian heidän jälkeensä
saapui useita herroja, muiden muassa Maunu Pentinpoika, Engelbrektin
surullisen kuuluisa murhaaja, sekä Maunu Gren, suurikasvuinen, voimakas
mies, jolla oli terävät, vilkkaat silmät ja huomattavan reipas ja
päättäväinen ryhti. Herra Jöns Pentinpoika otti ne toisen toisensa
perästä vastaan erinomaisella ystävällisyydellä, mutta vetäytyi sitten
hyvin osatulla vaatimattomuudella syrjään, jättäen, kuten kohtuullista
olikin, ylimmän sijan ja keskustelun johdon äidinisälleen, vanhalle
Krister-herralle. Tämä ei säästänytkään sanojaan.

Hän esitti juurta jaksain suhteensa mestattuun Eerik-herraan sekä
lausui syvän huolensa maassa vallitsevan levottomuuden johdosta, jota
eivät Jumala paratkoon, tähänastiset tapahtumat näyttäneet saavan
loppumaan.

"Ja mistä tulee tähän parannus?" kysyi hän lopuksi. "Pohjoisesta saapuu
huolestuttavia sanomia. Nuo taalalaiset ovat yhäti liikkeellä
lihtoineen ja keihäineen, ja helsingit sekä värmlantilaiset taitavat
noudattaa heidän esimerkkiään. Kauan kestänee, Jumala paratkoon,
ennenkuin rauha tulee valtakuntaan kaiken sen perästä, mitä Engelbrekt
täällä teki... Mistä tulee parannus?"

Krister-herra katseli ympärilleen odottaen, että joku läsnäolijoista
ottaisi jotakin sanoakseen hänen lausuntonsa johdosta. Mutta kaikki
olivat ääneti. Ainoastaan Niilo Steeninpojan katse synkkeni, kun drotsi
mainitsi Engelbrektin nimen, ja hän näytti aluksi haluavan jotakin
puhua, mutta pidättyi. Drotsi havaitsi sen kuitenkin ja kysyi:

"Mitä tuumitte, herra Niilo Steeninpoika ... jos keksitte jonkun tien
päästäksemme tästä ahdingosta, niin puhukaa!"

"Minun on vaikea nähdä kauemmaksi kuin te, herra drotsi", vastasi
Niilo-ritari. "Mutta sen tahdon sanoa, etten kärsi kuulla Engelbrektiä,
Jumala hänen sieluaan armahtakoon, pantavan rauhattomuuden
alkusyyksi ... olen päinvastoin sitä mieltä, ja siitä vastaan, että jos
hän olisi vielä elossa, niin tulisi meteleille äkkinäinen loppu... Asia
on sellainen, että rahvas tarvitsee miestä, johon se voi liittyä, ja
kun sellainen mies löytyy, on hän valtakunnan herra, ja hänellä on
voima sysätä syrjään jokaisen, joka häiritsee häntä itseään ja
valtakuntaa."

"Niin luulen osittain minäkin", lausui herra Jöns Pentinpoika,
kasvoillaan tavallinen hymy, "kaksi ei voi rinnakkain vallita.
Valtakunta tahtoo vaan _yhden_ kuninkaan, ja kun ei kuningasta ole, ei
se totisesti tahdo kahta tai useampaa hänen sijaansa. Monien mahtajain
aika lienee nyt loppunut, mutta kaksi korkeinta on jälellä... Niiden
tulee olla yksimielisiä, niiden täytyy, ja ne ovatkin sen parempi;
mutta mennyt hetki on usein aivan erilainen kuin tuleva hetki;
tietämätöntä on, miten asiat kääntyvät, ja edeltäpäin arvaaminen on
hyve..."

"Tarkoitatte. tyttärenpoikani", keskeytti drotsi, "että kahdessa
herrassa on valtakunnalle tasan yksi liikaa..."

"Niin, äidinisä, te lausutte ajatukseni ... toisen tulee väistyä!"

"Ja kummanko?" kysyi drotsi hiukan kiivaasti.

"Kummanko, kysytte, herra drotsi", lausui nyt Maunu Gren, "kummanko?
Siitä ei tarvinne pitkältä keskustella, kun te kerran olette drotsi,
valtakunnan ensimmäinen mies. Viiden haavan kautta, sitä tahdon
katsella silmästä silmään, joka rohkenee kieltää teiltä ensi sijan,
vaikka se olisi herra Kaarlo Knuutinpoika itse?"

"Olette nyt purjehtinut vähän liiaksi ulapalle, herra Maunu", sanoi
drotsi hymyillen, "sen kuulee puheestanne. Niinkuin te haluatte asiain
olevan, ovat ne _olleet_; nyt eivät ne enää ole niin, nyt on
valtakunnalla niin kutsuttu päämies, ja häntä pitäisi drotsinkin
kumartaa, sillä päämies on kuninkaan sijainen!"

"Vaikka hän olisi vaan talonpoikain valitsema?" kysyi Maunu-herra
kummastuneena.

"Vaikka hän olisi vaan talonpoikain valitsema!" vastasi drotsi.

"Silloin olkoon autuuteni mennyttä, ellen seivästä sellaista päämiestä
hyvällä miekallani", huudahti Maunu-herra kiivaasti, lyöden miekkaansa
että huone kajahti.

"Hyvin puhuttu, ankara herra", sanoi Jöns Pentinpoika ivallisesti,
"mutta niin monella hevosella ette te ratsasta, eivätkä kaikki ne
yhteensäkään, jotka ajattelevat kuten te, että nimittäin saisitte
rahvaan valitseman valtakunnan päämiehen masennetuksi. Nähkääs, hän on
kuin kuu ... voimme yhtä kernaasti suututella, ettei aurinko paista
yötä päivää, mutta vihotelkaamme minkä haluttaa, aurinko menee
sittenkin mailleen, ja kuu tulee tilalle ... niin on asian laita, sitä
emme voi tyhjäksi tehdä emmekä muuksi muuttaa ... meidän täytyy ottaa
asia sinä, mikä se on."

"Tyttärenpoikani on oikeassa", lausui Krister-herra, "asia on, niinkuin
hän sanoo. Marski on todellakin valittu valtakunnan päämieheksi, mutta
hän ei taida, Jumala paratkoon, kyetä pahaa korjaamaan, sillä mikäli
pohjoisesta tulevat sanomat kertovat, nousee rahvas kapinaan juuri
häntä vastaan. Minun mielestäni on se suuri onnettomuus, että
ruotsalainen herra ja Kaarlo Olavinpojan tyttärenpoika on voinut
alentua ottamaan armolliselta herraltamme kuninkaalta, ensin
marskinviran ja antamaan sitte rahvaan vielä valita itsensä valtakunnan
päämieheksi. Luuloni on, että hänen käy lopulta tukalaksi palvella
kahta herraa. Sen vuoksi hän ei myöskään voi välttää senkaltaisia
vaikeuksia, kuin esimerkiksi että hän häätyy laskemaan rinnalleen
Tukholman linnaan sen, joka Ruotsin lain ja vanhan hyvän tavan mukaan
on valtakunnan ensimmäinen mies armollisen herramme, kuninkaan
jälkeen."

"Se ei sovi", huusi kiivasluontoinen Maunu Gren, "se ei sovi, yhden
hallussa olkoon Tukholman linna ja yksi olkoon valtakunnan päänä, ja,
hyvän miekkani kautta, Kaarlo Knuutinpoika ei ole se mies!"

"Te katsotte siis parannuksen tulevan siitä, että näistä kahdesta
mahtavasta marski väistyy?" kysyi Jöns Pentinpoika.

"Niin on ajatukseni!" vakuutti Maunu-herra innokkaasti.

"Se lieneekin oikea ajatus!" lausui taas Jöns-herra, "vaikkei kaikkein
parahin. Sillä kuningastakaan ei saatettane sentään aivan unhottaa, kun
nyt kerran varmaan tiedämme hänen olevan elossa!"

"Siitä ei ole vähääkään epäilemistä", lausui Maunu-herra, "minä olen
itse puhutellut hänen armoaan, kuningas Eerikiä, ja hän sanoi minulle,
kun viikko sitten olin Gotlannissa, aikovansa lähteä ritariston
suurmestarin luo Preussiin."

"Minäkin tiedän sen", lisäsi Jöns-herra, "minä tiedän sen kirjeen
kautta, jonka olen saanut Tanskasta. Mutta epävarmaa on kuitenkin, mitä
armolliseen herraamme, kuninkaaseen, tulee ... tyytymättömyys häntä
kohtaan on suuri Tanskassa ... tietämätöntä on siis, kuinka asiat
häneen nähden saattavat käydä, ja jos kävisi niinkuin on pelättävä,
nimittäin että..."

"Että hän menettää valtakuntansa", täytti kärsimätön Maunu-herra.

"Aivan niin", lausui Jöns Pentinpoika, "jos niin kävisi, niin on hyvä
olla varuillaan, ja minä lisään siihen, mitä tässä esitettiin rauhan
saannin ehdoksi valtakuntaan, minä lisään: tässä tarvitaan
yksimielisyyttä, ennen kaikkea yksimielisyyttä. Marski on mahtava ja
mahtavammaksi hän voi tulla, kävi miten kävi."

"Lankoni, herra Kaarlo, luulee aikaisin voittaneensa pelin", lausui
suurella katkeruudella Niilo Steeninpoika, "mutta voipa tulla sekin
aika, että hän saa nähdä leikkiä vielä jatkettavankin."

Keskustelua kesti kauan, ja herrat tulivat yhä kiihkeämmiksi ja
katkerammiksi Kaarlo Knuutinpoikaa kohtaan. Hän tuli jo lopulta
kapinannostajaksi, aivan yhtä vaaralliseksi kuin Engelbrektkin, ja hän
tavotteli kuten tämäkin rahvaan suosiota. Kaikille tuli siis päivän
selväksi, että marskin tuli väistyä Krister-herran tieltä, ellei
onnistuttaisi saamaan kuningasta takaisin valtakuntaan. Jöns
Pentinpoika ei virkannut enää juuri mitään, hän näytti tuskin
ajattelevankaan, mitä puhuttiin, saatuaan asian kerran alkuun.
Ainoastaan kun jotakin sellaista lausuttiin, joka oli viemäisillään
keskustelun oikealta tolalta pois, tarttui hän siihen saattaen sen taas
oikeaan. Kuninkaaseen nähden päätettiin odottaa, mitä siinä kokouksessa
tapahtuisi, joka aiottiin pitää seuraavana kesänä Kalmarissa. Jos
saataisiin hänet siellä taivutetuksi tulemaan takaisin valtakuntaan,
niin keksittäisiin kai sitten aina joitakin keinoja marskia vastaan,
muuten täydyttäisi ryhtyä tehokkaampiin toimiin.

Mutta ensimmäistäkin tarkoitusta, kuninkaan takaisin tuloa varten oli
poistettavana ne esteet, joita marski on sitä vastaan paneva ja jotka
arkkipiispa Olavi epäilemättä hyväksyy. Tästä saivat herrat paljon
tuumittavaa. Upsalan arkkipiispalla oli suuri vaikutus kansaan, eikä
mikään voinut niin varmentaa marskin asiaa kuin se, että arkkipiispa
Olavi oli hänen puolellaan. Se oli kuitenkin lohdutuksena, että
arkkipiispa oli niin kivulloinen, etenkin nyt Vesteråsista palattuaan,
että hän senvuoksi tuskin ottaisi antautuakseen matkustamisen
rasituksiin, vaan jäisi hiljaisuuteen hiippakuntaansa. Marskin muita
kannattajia, kuten Tuomas-piispaa ja muita, ei niin paljo pelätty.

Herrat läksivät vasta puolipäivän aikoina Mustaveljesluostarista, mutta
yksitellen, etteivät huomiota herättäisi. Krister-herra viipyi
viimeiseksi, ja jäätyään kahden kesken tyttärenpoikansa kanssa, sanoi
hän, katseltuaan kauvan syvän hiljaisuuden vallitessa kivilattian
ruutuja:

"Käyköön kuninkaan miten tahansa, mutta ennemmin tai myöhemmin täytyy
marskin ja minun puhua suumme puhtaiksi!"

"Minusta näyttää, että se puhe on jo alettu, äidinisä", lausui
Jöns-herra, "vaikka annatte sen käydä toisen miehen kautta."

"Olet tehnyt hyvin tehtäväsi, tyttärenpoikani... Hurja ja hillimätön
Eerik-herra ei olisi sen sievemmin voinut tulla vaivoistamme pois.
Neuvosi oli hyvä; jos he, marski ja hän olisivat tulleet hyviksi
ystäviksi, mikä olisi hyvinkin voinut tapahtua, niin olisimme saaneet
varoa nahkaamme."

"Sitä juttua ei ollut vaikea johtaa... Eerik-herra johti sitä itse!
Olisinpa vaan helposti voinut saada tuomionkin Vesteråsissa..."

"Tuomion, tyttärenpoikani? ... se ei paljoa merkitse. Vesteråsissa
rauha rikottiin ... tuomiota ei kansa niinkään paljo ajattele, se on
vaan sen sanan viimeinen tavu, joka jo lausuttiin Vesteråsissa. Siksi
sitä katsotaan täällä Tukholmassa, samaten kuin Taalainmaassa ja
Vermlannissa, ja siellä luulen meillä olevan hyviä liittolaisia..."

Jöns Pentinpoika pudisti epäilevästi päätään.

"Saatte nähdä", lausui silloin drotsi, ikäänkuin kumotakseen
tyttärenpoikansa epäilykset, "saatte nähdä, ettei kauan kestä,
ennenkuin ne taas tulevat Vesteråsia kohden."

"Teillä on sitten hyvät tiedot, äidinisä!" sanoi Jöns Pentinpoika.
"Katsokaa sentään, että ne, jotka teidän asiaanne ajavat, tekevät sen
teidän hyödyksenne. Sukulaisemme, marski, ymmärtää sen pelin
perinpohjin, ja ellemme pidä varaamme, niin saattaa käydä niin, että me
kaadumme ja hän seisoo... Jousta on jo kireälle jännitetty, jos se
katkee, niin on voitto hänen!"

Vanha Krister-herra vaipui ajatuksiinsa. Noustessaan hetken päästä
seisomaan silitti hän kädellään partaansa lausuen painolla:

"Luulen kuitenkin, tyttärenpoikani, että käteni ovat liian vanhat
jännittämään jousta, niin että se minun käsissäni katkee... Ennen kuin
se tapahtuu, annan sen sinun käsiisi. Hyvästi!"

Sitten hän läksi jättäen Jöns Pentinpojan yksikseen.

Hetkisen kuluttua astui Helmich-kirjuri taas sisään kumartaen nöyrästi
herralleen. Hänen kädessään oli malja, täynnä maidonnäköistä juomaa.
Vietyään sen huulilleen ja juotuaan antoi hän sen herralleen sanoen:

"Näyttääkseni, etten ole yrttitaitoani unhottanut, pyydän tarjota
teille tämän!"

"Sehän on maitoa!"

"Niinpä kyllä, mutta nimeltään lac amygdalorum! [manttelimaitoa]
Maistakaa sitä, herra, juoma on sekä terveellistä että hyvänmakuista."

Tuomioherra otti maljan ja joi, piti sitä kädessään katsellen suoraan
eteensä, joi taas ja pani sen sitten pöydälle.

"Jumalan äiti!" huudahti hän, "sehän on suloista hunaja-juomaa!"

"Niin, hunaja-juomaa!" vastasi kirjuri, "opin tekemään sitä sukulaiseni
luona, joka on hänen armonsa Kölnin arkkipiispan kokki!"

"Se ei siis ole mestari Henrikki Harpunsoittajan keksintöjä!"

"Ei, ei ... tämä maito on tullut paljoa enemmän maksamaan minulle,
sukulaiseni ei tahtonut millään ehdolla opettaa taitoaan; sain
pinnistää kaiken kekseliäisyyteni päästäkseni hänen salaisuutensa
perille. Mutta juoma tulee kalliiksi. Voitte ymmärtää sen siitä, että
sitä valmistetaan pelkistä manteleista..."

"Se on tiettyä, minä maksan kulut, Helmich", lisäsi tuomioherra hyvin
tyytyväisenä.

"Kiitos, armollinen herra", jatkoi kirjuri, "juoma onki hintansa
arvoinen, sillä on mitä arvokkaimmat ominaisuudet. Se on mieluista
maultaan, ja sitäpaitsi se virvoittaa ja ravitsee, sillä, kuten näette
näistä rasvakukkasista tässä pinnalla", kirjuri tarttui maljaan ja
näytti sormellaan juomassa olevia pieniä rasvarakkoja, "tulee tämä
maidonväri hedelmän öljystä. Senvuoksi arvelin, että voisitte lähettää
pullollisen tätä kallista maitoa kunnianarvoisalle isälle, arkkipiispa
Olaville... Hän tuntee hyvin sen, sillä hän joi sitä ollessaan Baselin
kokouksessa, ja minä tiedän, että hän haluaisi sitä suuresti..."

"Kuten sanot, Helmich", sanoi tuomioherra vilkkaasti, vaihtaen katsetta
kirjurinsa kanssa, "kuten sanot, se tulee ilahuttamaan tuota hyvää
vanhusta, ja minä tahdon antaa hänelle ystävälahjan hänen suuren
hyväntahtoisuutensa edestä! Pane pullo kuntoon, Helmich, sinä saat itse
viedä sen hänen armolleen, arkkipiispalle; samalla viet kirjeen,
minulta."

Herra Jöns Pentinpoika pysähtyi äkkiä kuuntelemaan. Ikkunain pienistä
ruuduista tunkeusi huoneeseen räyhääviä ääniä. Ei ollut tosin tähän
aikaan mitään tavatonta, että Tukholman kaduilla oli meteliä ja
vallattomuutta, mutta tällä kertaa tuntui se tavallista pahemmalta,
sillä rähinää oli jo kotvasen kestänyt ja se näytti pikemmin yltyvän
kuin lauhtuvan. Miehet katsahtivat toisiinsa kuunnellen jännityksellä.

Huudot kuuluivat Sielutarhankadulta päin, ja tasaisen pauhinan välistä
kuului selvemmin muutamia läpitunkevia huutoja, ikäänkuin joku olisi
juossut luostarin ohi melupaikalle päin tai sieltä pois. Kirjuri lausui
arvelun, että melu ehkä johtui siitä, että marski yritti ajaa drotsia
Tukholman linnasta. Tuomioherra pudisti päätään, muttei voinut päästä
siitä aavistuksesta, että metelin syyt olivat tavallista vakavampaa
laatua.

"Tahdotteko, että hankin teille tiedon, mikä on melun syynä?" lausui
nuori kirjuri puoleksi kuiskaten.

Tuomioherra nyökkäsi, mutta sanoi samalla itse haluavansa käydä
kuulemaan ja näkemään asian laitaa, sekä pyysi kirjurinsa tuomaan pari
munkkikaapua. Tämä riensi ulos ja toi kohta kaaput, jotka miehet
heittivät ylleen lähtien kadulle. He menivät Sielutarhankadulle päin ja
tulivat pian metelipaikalle.

Katu oli täynnä kaikenlaista kansaa. Porvareita, kisällejä, oppipoikia
ja kaupungissa oleskelevain herrain palvelijoita liikehti sekaisin
tiheämmän joukkion ympärillä, joka oli rähinän keskuksena. Kaikki
puhuivat kovasti, elleivät ottaneet osaa keskijoukosta lähtevään
raakaan kirkunaan. Uusia voimia tuli alinomaa muilta kaduilta.

"Reväiskää kieli sen suusta!" huusi eräs, joka sai hurjaa
suostumus-kirkunaa palkakseen.

"Lyökää ensin polvet pois", huusi toinen, "hän ei tarvinne kumpiakaan!"
Ja rähisevää suostumusta sai tämäkin puhuja.

Melua jatkui. Kun se joskus vähän kuin taltui, oli jollakin aina uusia
neuvoja valmiina, eikä muuta tarvittukaan yllyttämään sitä entiseen
raivoonsa. Kepiniskuja ja kiviä sateli; etempänä olijat heittelivät
niitä vähääkään huolimatta sattuivatko ne oikeaan vai väärään
henkilöön.

"Mitä tämä tarkoittaa?" kysyi Jöns Pentinpoika muutamalta vanhemmalta
porvarilta tyyntyneenä huomatessaan, ettei meteli ollut sen
vaarallisempaa laatua. "Mitä tässä tahdotaan?"

"Ne tahtovat hukuttaa noita-akan rengin", vastasi porvari.

"Noita-akan rengin?" kysyi Jöns-herra.

"Noita istui hirsipuun juurella koko yön, ja kun hän lähti aamulla,
niin hiipi hänen renkinsä tuonne mestari Gellinkin taloon."

"Niin", lisäsi eräs toinen, "hän istui tornissa, mutta karkasi ... ensi
kerralla ne veivät hänet sinne takaisin ... nyt lienee parasta työntää
hänet järveen kerrassaan, niin ei hän enää potki."

Jöns Pentinpojalle oli tämä arvoitusta, mutta hänen kirjurinsa tiesi
paremmin edellä käyneet tapahtumat; hän selitti herralleen, mitä oli
tarpeen asiain ymmärtämiseksi. Hirsipuun juurella istunut olento eli
noita-akka oli epäilemättä Eerik-herran sisar, ja hänen palvelijansa
oli todellakin yrittänyt karata tornista, vaan oli joutunut kiinni. Nyt
hän oli kuitenkin kuollut sillä matkalla saamistaan iskuista, kirjuri
oli kuullut sen Knuutilta, mustaveljeltä, joka oli ripittänyt tuota
syntisparkaa.

"Mutta kuka tämä sitten on?" kysyi tuomioherra.

"Hän on vedetty esille mestari Gellinkin talosta..."

"Gellinkin? Entäs muuta...?"

"En tiedä, mutta minä tapasin sen poikasen, joka toi aamulla teille
kirjeen eräältä sairaalta mieheltä, joka asuu mestari Gellinkin
talossa."

"Olet oikeassa, Helmich ... niin se onkin ... hän juuri ... mikä hänen
nimensä taas olikaan ... Rodenberg... Pyhimysten nimessä, mikä kamala
erehdys, miesparka on hukassa!"

Samassa kaikui mahtava ääni yli metelin:

"Drotsin nimessä, pidättykää hyvät ihmiset!"

Rähinä tuntuikin taltuvan silmänräpäyksen ajaksi, mutta samassa se taas
yltyi entistä tuimemmaksi, ja onnettoman uhrin yli kohotettiin jo
miekkoja ja kirveitä.

Mutta silloin tunkeutui joukon läpi kummastuttavalla voimalla ja
notkeudella eräs pitkä mies; hän viskeli syrjään ne, jotka eivät
väistyneet ja tuli äkkiä kirveitä ja miekkoja heiluttavain miesten
keskelle. Nyt vaikeni kirkuna hänen ympärillään, mutta kuului sitä
kovemmin etempää, ja se esti tuomioherraa kirjureineen erottamasta,
mitä siellä lausuttiin, mutta he näkivät kummakseen tuon voimakkaan
miehen nostavan onnettoman uhrin maasta ja kantavan hänet yksinään
Gellingin taloon päin, jonka pihaan hän katosi.

Aluksi väkijoukko nolostui. Kaikkia ällistytti pelastajan uskaliaisuus
ja voima sekä hänen sankarimainen ulkomuotonsa, ja tämä vaikutus levisi
keskuksesta ulospäin, joten syntyi hetkiseksi yleinen hiljaisuus. Mutta
nyt kulki liike takaisin äärimpänä seisovista keskukseen päin; huuto ja
melu kasvoi, käyden hurjemmaksi kuin koskaan. Jo hyökättiin mestari
Gellinkin talon porttia vastaan. Mutta lujat tammiovet kestivät
törmäyksen.

Tuomioherra oli kirjureineen nähnyt kaiken, ja väkijoukon muista
hommista eivät he vähääkään välittäneet, jonkavuoksi he lähtivät
kiirein askelin Mustaveljesluostaria kohden. Kääntyessään kadun
kulmassa luostarikadulle nykäisi kirjuri herraansa kaapusta kuiskaten,
että äskeinen pelastaja tuli heidän takanaan. Ennenkuin he ehtivät
vilkaista taakseenkaan saavutti mies heidät ja astui kiireesti heidän
ohitseen. Hänen yllään oli pitkä, avara viitta; oli jo hämärä, ja katu
oli kapea, joten oli mahdotonta tuntea häntä. Hän sai kuitenkin sekä
Jöns Pentinpojan että hänen kirjurinsa uteliaisuuden hereille, niin
että he seurasivat häntä vähän matkan päässä.

He tulivat siten erään poikkikujan kautta Itäispitkällekadulle.
Tännekin oli keräytynyt paljon väkeä, ja he näkivät äskeisen pitkän
miehen seisovan viitassaan parin miehen takana, joista toinen puvustaan
päättäen kuului kaupungin raatiin. Keskelle katua oli jätetty tyhjä
kujanne, jota myöten liikkui juhlallisesti laulaen munkkisaatto, jonka
edellä kulki soihdunkantajia.

Päivä alkoi jo pimetä, joten vitkaan liikkuva saattokulkue näytti
kaamealta haamujoukolta. Kun he tulivat lähemmäksi, näkyi heidän
keskellään ruumiskirstu; katselijat kumarsivat ja rukoilivat vainajan
sielunrauhan puolesta.

Kun saatto oli mennyt ohi, yhtyivät katselijat ja seurasivat sitä vähän
jälempänä, muutamat lyhemmän, muutamat pitemmän matkan. Kun munkit
tulivat Harmaamunkkien kujalta Munkkisillan satamaan ja lähestyivät
Harmaamunkkien saareen vievää siltaa, niin olivat saattajat melkeästi
harventuneet. Mutta äskeinen pelastaja oli yhä mukana, ja kumartuneen
päänsä vuoksi luulivat kaikki muut hänen kuuluvan surijoihin, paitsi
ne, jotka olivat nähneet hänen syrjästä yhtyvän saattoon.

Sillalla tuli hän käymään erään soihdunkantajan vieressä. Helmich
riensi heti sinne ja näki hänet sivulta päin.

"Annanpa melkein vaikka mitä, ellei se ole marski itse", kuiskasi hän,
kun herransa saapui hänen kohdalleen.

"Marski!" sanoi tuomioherra katsellen ympärilleen, kunnes näki erään
harmaaveljen, joka lähestyi heitä.

"Kuka tämä vainaja on, jota näin komeasti saatetaan hautaan?" kysyi
hän.

"Eerik Puke!" vastasi munkki.

Tuomioherra mietti vähän; sitten hän kuiskasi jotakin harmaaveljen
korvaan; tämä astui syrjään jättäen sijaa mustaveljeksille, jotka
menivät sillan yli ja astuivat portista Harmaaveljesluostariin. He
kulkivat hiljaisina pihan yli luostarikirkkoon, johon seisahtuivat
varjoon oven suuhun katsellen ruumissaaton menoa kuoriin, johon munkit
laskivat ruumiin siunattavaksi.

Kun se oli päättynyt, lähtivät munkit laulaen kirkosta. Kuorissa paloi
suuria vahakynttilöitä, joiden keskellä nyt oli sen miehen tomu, joka
oli tuottanut niin paljon huolta valtakunnan mahtaville.

Suurivartaloinen mies, jota tuomioherra kirjureineen oli silmällä
pitänyt, seisoi kädet ristissä rinnallaan mietteissään kirstun edessä
kynttiläin liehuvassa valossa. Viitta oli auennut, ja kullalla
kirjailtu punainen ihokas näkyi sen alta. Pää oli peittämättä, joten
oven suussa seisovat äänettömät katselijat voivat selvään erottaa
Kaarlo Knuutinpojan jalot ja kauniit piirteet.

Silloin vilahti heidän ohitsensa korkea, tumma naishaamu, jonka puku
muistutti sitä munkkikuntaa, jonka kaapuissa he itsekin tällä kertaa
liikkuivat. Tultuaan keskikirkkoon ja huomattuaan kuorissa olevan
ritarin vetäytyi hän syrjään. Pian hänen jälkeensä tuli kaksi muuta
naista, joista toinen oli varsin nuori, toinen jo elähtäneempi. Heidän
kasvonsa olivat hunnun peitossa, mutta käynnistä ja ryhdistä voi heidät
erottaa. Käytyään vähän matkaa kuoriin päin, tuntui vanhempi haluavan
pidättää nuorempaa menemästä etemmäksi. Ritarin näkeminen lienee
vaikuttanut häneen samoin kuin äskeiseen nunnaankin. Mutta nuorempi ei
pysähtynyt. Hän astui pää kumartuneena kuoriin asti, jossa kirstu oli.
Sen viereen hän polvistui rukoilemaan.

Marski astui silloin vähän syrjään, mutta hän katseli hievahtamatta
terävästi rukoilevaa, ja selvästi näki, että hänet valtasi omituinen
liikutus, ellei vahakynttiläin häilyvä liekki vaan liene saanut aikaan
sitä valon ja varjon vaihtelua, joka näkyi hänen kasvoillaan.

Kun rukoileva viimein nousi, kävi marski hänen luokseen, ojensi hänelle
kätensä lausuen jotakin, mikä ei etäisyyden takia kuitenkaan voinut
kuulua oven suuhun. Nainen teki hämmästyneen liikkeen ja astui askeleen
sivullepäin.

Marskin kasvoille levisi silloin alakuloinen, surumielinen hymy, ja hän
veti kätensä takaisin. Hänen huulensa liikkuivat ja hän puhui kauan,
mutta siihen osaan kirkkoa, jossa kuuntelijat seisoivat, ei kuulunut
yhtäkään sanaa. Lopetettuaan puheensa ojensi marski uudestaan kätensä,
ja hänen koko kasvonsa puhuivat miltei selvemmin kuin sanansa. Kylmä
tuomioherrakaan, jonka sydämmessä ei hellemmillä tunteilla ollut suurta
sijaa, ei voinut tätä kasvojen ilmettä väärin käsittää.

"Minun mielestäni olisi tuo kelpo marski saanut valita sopivamman
paikan kosintaansa varten!" lausui hän hyvin hiljaa kumppanilleen ja
molemmat hymyilivät myrkyllisesti yhä tarkasti silmäellen kirstun luona
olijoita.

Nainen oli äänetönnä ja liikkumatonna marskin hellän puheen aikana.
Ainoastaan siitä, että hän kiihkeästi puristi käsiään ristiin, voi
huomata sanain tunkeneen hänen sydämeensä, mutta sitä vaikutusta eivät
ne näyttäneet tehneen, jota marski oli odottanut ja toivonut. Sen näki
selvästi, kun hän hetkisen kuluttua pudisti päätään tehden toisella
kädellään epäävän liikkeen ja osoittaen toisella mustaa ruumiskirstua.

Marskin kasvot kävivät silloin kalmankalpeiksi, ja hän risti nyt
vuoroonsa kätensä. Mutta hunnutettu nainen lähti samassa kuorista
astuen horjuvin askelin kirkkoon, jossa vanhempi nainen tuli häntä
vastaan. Marski seisoi hiljaa katsellen häntä. Hänen silmistään näkyi
syvä, raskas suru. Hän oli nähtävästi saanut vastauksen, joka
kerrassaan ja ehkä ainaiseksi katkaisi hänen toiveensa.

Herra Jöns Pentinpoika olisi antanut paljon saadakseen nähdä sen naisen
kasvonpiirteet, joka oli tehnyt niin syvän vaikutuksen marskiin. Hän
toivoi kuitenkin saavansa tietää sen muullakin tavoin, jota varten hän
lähti kirjurinsa kanssa naisia seuraamaan.

Marskikin lähti, joten harmaaveljesten luostarikirkkoon ei jäänyt kuin
korkeavartaloinen nunna, joka polvistui Eerik Puken tomun viereen.



IV.

Mantelimaito.


Asiat eivät luonnistuneetkaan aivan niinkuin herrat olivat luulleet.
Kalmarin kokouksesta, jossa herrat olivat toivoneet saavansa kuninkaan
lähtemään Ruotsiin, ei tullutkaan mitään, siitä syystä ettei kuningas
saapunut. Neljä Ruotsin herraa, nimittäin Krister Niilonpoika itse,
Hannu Kröpelin, arkkipiispa Olavi ja Turun piispa Maunu Tavast lähtivät
Tanskaan kuningasta tapaamaan. Drotsi ja arkkipiispa jäivät Lundiin,
mutta muut jatkoivat matkaansa ja kohtasivat kuninkaan Vordingborgissa.
Heidän matkastaan ei kuitenkaan lähtenyt muuta tulosta kuin se, että
kuningas lupasi tulla seuraavana kesänä kokoukseen Kalmariin. Herrain
vaatimuksiin, että hän mukautuisi Kalmarin kokouksessa vuonna 1436
tehtyihin päätöksiin, ei kuningas antanut mitään varmaa vastausta.

Näkyi yhä selvemmin, ettei kuninkaaseen ollut luottamista. Jos
Krister-herra kannattajineen halusi saada vallan Ruotsissa, niin oli
muita keinoja käytettävä, ja senvuoksi alkoi hän nyt hyvin varovasti
jännittää sen verkon lankoja, jonka hän oli vähitellen kutonut ja johon
hän toivoi saavansa kiedotuksi vihatun marskin. Siihen vyyhtiin
kuuluivat Taalain ja Vermlannin kapinat, vaikka vanha, viekas
Krister-herra esiintyi silloin pelkkänä ystävyytenä ja avuliaisuutena.
Asia oli marskille ylen pulmallinen, sillä talonpoikia kurittamalla hän
tietysti vieroitti ne puoleltaan, ja se olikin epäilemättä
vastapuolueen tarkoitus.

Kaarlolla ei ollut muuta neuvoa, kuin kohdella pontevuudella
kapinoitsijoita ja samalla koettaa lähettilästen kautta osoittaa heille
asian oikea laita, ja hän käytti kumpaakin keinoa. Eräs seikka kiukutti
drotsia kelpolailla, se nimittäin, että hänen täytyi jättää Tukholman
linna marskille yksinään. Hän sai tosin Nyköpingin linnan korvaukseksi,
mutta valtakunnan etevin linna ja sitä seuraava arvo olivat marskilla.
Mutta kukaan ei ymmärtänyt paremmin kuin Krister-herra pitää hyvää
naamaa ja odottaa oikeata aikaa. Vähän senjälkeen kuin hän oli palannut
Tanskasta, tuli tieto, että taalalaiset olivat taas lähteneet
Vesteråsia vastaan ja tappaneet siellä marskin urhean voudin, Pentti
Gunnarinpojan. Silloin pidettiin kokous Arbogassa, jossa Kaarlo vaatii
rahvasta kohtaan mitä ankarimpia toimeenpiteitä. Mutta nyt drotsi joko
meni viekkaudessaan liian pitkälle, tahi oli marski häntä viekkaampi --
summa oli vaan, että vanha Krister-herra ehdotti lievempiä keinoja; hän
halusi itse korjata asian ja marski suostui siihen.

Tuli joulu ja vuosi 1437 päättyi. Silloin sai marski Tukholmaan sanan,
että Krister oli päättänyt keskustelunsa taalalaisten kanssa, ja että
heidän puoleltaan tulisi edusmiehiä Enköpingiin. Drotsi toivoi saavansa
siellä sysätyksi marskin syrjään, mutta erehtyi perinpohjin
toiveissaan. Drotsi otti nuoren sukulaisensa vastaan mitä
ystävällisimmin ja laittoi pidotkin hänen kunniakseen. Mutta heti
aterian päätyttyä läksivät kaikki kokoontuneet herrat luostaritupaan,
missä drotsi kuvaili synkin värein taalalaisten tyytymättömyyttä
marskia kohtaan. Lopuksi hän -- ikäänkuin näyttääkseen, miten hän
puolestaan rakasti kaunista rauhaa ja sopua -- lausui:

"Jumalan avulla kait se paranee, mutta niin he sanovat, etteivät
milloinkaan enää rupea teille vastaamaan eivätkä veroa maksamaan!"

Marski vastasi kaikkiin syytöksiin selkeästi ja vakaasti ominaisella
ulkonaisella arvokkuudellaan, jonka hän joka tilassa säilytti, mutta
lisäsi lopuksi äänenpainolla:

"Ellei minua vastaan tuoda oikeita syitä, niin he tulevat sekä
tottelemaan että veroa maksamaan minulle ... minä en anna itseäni niin
helposti tieltä työntää!"

Seuraavana päivänä oli herroilla yhteinen kokous talonpoikain
edusmiesten kanssa. Drotsi oli pannut kaikkensa liikkeelle estääkseen
vastustajaansa pääsemästä yhteen talonpoikain kanssa. Kaarlon
esiintyminen neuvottelukokouksessa oli epäilemättä kääntänyt mielet
hänen edukseen, ja Krister-herra pelkäsi, että se vaikuttaisi vielä
tehoisammin talonpoikiin, sillä mikään ei tee kansaan niin suurta
vaikutusta kuin miehekkyys ja ulkonainen kauneus. Mutta vanhan herran
ponnistukset olivat aivan turhat, ja vielä pahemmin hän tyrmistyi
kuullessaan talonpoikain itsensä vastaavan marskille, "ettei heillä
ollut mitään häntä vastaan valittamista!" Monin ystävällisin sanoin
pyysi drotsi heidän tarkoin miettimään asiaa ja astumaan ulos sitä
tarkemmin harkitsemaan ja sitten vastaamaan. Talonpojat tekivät niin,
mutta vastaus oli sama.

Tämä oli drotsille tappio, mutta hän osasi niellä harminsa ja näyttää
iloiselta, että asia muka oli niin onnellisesti päättynyt: Mutta
samalla hän nykäisi erästä toista lankaa verkkokudoksessaan.

Kaarlo oli tuskin ehtinyt Tukholmaan, kun tuli sanoma, että
vermlantilaiset ovat nousseet kapinaan. Hän kirjoitti siitä oitis
drotsille pyytäen hyviä neuvoja, ja sai häneltä kuten ennenkin
kehoituksen olla myöntyväinen. "Hänen (drotsin) virkansa -- kirjoitti
hän -- ei ollut sodan teko, ja senvuoksi olisi parasta neuvotella
talonpoikain kanssa". Mutta Kaarlo lähetti miehensä heitä vastaan,
johtajana Arvid Svan, joka oli uljas ja peloton mies, ja pian oli
kapina kukistettu osittain hyvillä sanoilla, osittain pakolla, jonka
jälkeen kokoonnuttiin Arbogaan neuvottelemaan.

Helmikuussa vuonna 1438 saavuttiin tähän kokoukseen, ja siellä päätti
Kaarlo ottaa päättävän askeleen asettaakseen kaikki oikealle tolalle.
Hän esiintyi siellä luopuen kokouksen edessä päämiehyydestään.
Krister-herra säpsähti ilahtuen ja hämmästyen, mutta havaitsi kohta
erehtyneensä. Kokous pyysi marskia pysymään päämiehenä sekä lupasi
hänelle uskollisuutta ja kuuliaisuutta. Tämä oli uusi isku
Krister-herralle ja hänen puolueelleen!

Suuttuneena ja katkerana lähti hän Arbogasta tällä kertaa ja harkitsi
puoluelaistensa kanssa, mitä nyt oli tehtävä, kun marskin arvo ja valta
päivä päivältä selvästi kasvoi ja vahvistui. Kuta vähemmän heillä oli
toivoa kuninkaan tulemisesta maahan sitä selvemmäksi kävi heille, että
heidän tuli kukistaa marski, vaikka julki taistelussa, ellei muu
auttaisi. Mutta ensiksi oli tarpeen hänestä luovuttaa ne miehet, jotka
enensivät ja vahvistivat hänen valtaansa. Jotkut niistä olivat ehkä
hyvillä puheilla taivutettavissa, mihin viipymättä ryhdyttiinkin.
Huomattavin niistä oli arkkipiispa, jonka suru Eerik Puken kuolemasta
teki hänet perin rakkaaksi kansalle, ja samalla oli suuttumus tämän
samaisen kuoleman tähden siirtynyt kokonaan marskista drotsiin; nyt
laulettiin ja tuosta surullisesta tapauksesta lauluja, jossa drotsi
esitettiin ilmeisesti ritarin kuolemantuomariksi. Jöns Pentinpoika
(Oxenstjerna) sai toimekseen vähitellen vieroittaa arkkipiispan heidän
puolelleen -- ja kieltämättä ei tätä asiaa olisi voitu parempiin käsiin
uskoa.

Kului pari kuukautta, ja se aika lähestyi, jolloin Kalmarin kokouksen
piti alkaman.

Vasten kaikkein luuloja, päätti arkkipiispa Olavi mennä tähän
kokoukseen. Kun hän oli sitten Eerik Puken kuoleman ollut muista aivan
erillään, niin herätti huomiota sekä drotsin että marskin puolueessa,
kun muutamana kauniina kesäpäivänä vene laski Ketjusaaren rantaan, ja
siitä astui maihin arkkipiispa seurueineen. Hän oli tuskin ehtinyt
Harmaaveljesten sillalta Mustaveljesluostariin, kun huhu hänen
tulostaan oli jo levinnyt kumpaankiin leiriin.

Tukholman linnassa istui Kaarlo Knuutinpoika kuulustellen muutamia
talonvoutejaan, kun ovi avattiin, ja Herman Berman astui sisään
seurassaan viheriä ritari. He toivat marskille sen tärkeän uutisen, ja
hän laski viipymättä voudit menemään. Sitten hän kääntyi Herman
Bermanin puoleen kysyäkseen asiasta tarkemmin ja vaipui sitten
mietteisiinsä.

"Kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Olavi", lausui hän sitten, "ei minun
tietääkseni ole juuri ollut vihamiehiäni. Mutta ehkä hän on nyttemmin
muuttanut mieltään, ja lienee tarkoituksensa nyt vaikuttaa kuningas
Eerikin takaisin tulon hyväksi..."

"Sitä tuskin uskon, herra marski", lausui Herman, kun marski pysähtyi
ja vaikeni, "sitä tuskin uskon, hän ei ainakaan ole, kuten itsekin
sanotte, mikään vihamiestenne ystävä."

"Hän ei ole...?"

"Ei ... minä kuulin hänen tallimestarinsa sanovan, tullessani viimeksi
Taalainmaasta Upsalan kautta, että herra Jöns Pentinpojalta oli
kielletty pääsy hänen armonsa puheille, kun hän vähää ennen oli käynyt
Arnössä."

"Herra Jöns Pentinpojaltako?" kysyi marski kummastuneena. "Olisiko
sukulaiseni, tuo hurskas kaniikki, muka sitten niin merkillinen mies,
että kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Olavi panisi häneen mitään
huomiota?"

"Minun nähdäkseni on herra Jöns Pentinpoika aivan toinen mies, kuin
miltä hän näyttää ja minä häntä pidetään ... ja teidän ystäviänne ei
hän ole."

Marski nyökkäsi miettiväisenä päätään, ikäänkuin sanattomasti ilmaisten
olevansa samaa mieltä. Sitten laski hän kätensä raskaasti pöydälle
sanoen:

"Kävi miten kävi, kutokoot verkkojaan selkäni takana, mutta minä isken
sen kudoksen poikki, ja niinkauan kuin minä elän, ei kuningas Eerikin
jalka enää koskaan polje Ruotsin maata! Minua haluttaa kuitenkin puhua
sanan pari arkkipiispa Olavin kanssa, ennenkuin lähdemme kokoukseen."

Hän antoi sitten Herman Bermanille muutamia käskyjä, jotka koskivat
hänen miehiään ja sitä väkeä, minkä hän aikoi ottaa mukaansa Kalmariin.
Herman lähti sitten pois, ja marski jäi kahdenkesken viheriän ritarin
kanssa.

Tämä riiputti miekkaansa kädessään, niin että kahva oli korvan tasalla.
Kahvan ympärillä oli seppele linnunruohoja, joiden pienet siniset
kukkaset tirkistelivät lehtien viheriästä kuin sadat pienet silmät.
Ritari näytti kuuntelevan hurskaalla uteliaisuudella, ikäänkuin
kukkaset olisivat hänelle jotakin kertoneet. Marski hymyili ritarin
touhulle.

"Mitäs hommaa teillä nyt on?" kysyi hän kääntyen pois ritarista,
ikäänkuin olisi jo kylliksi nähnyt, mutta sitten hän käänsi päänsä
takaisin, ja viheriä kuunteli yhä näyttäen niin nokkelalta, että
marskin täytyi vasten tahtoaankin katsella häntä ja uudistaa
kysymyksensä.

Viipyi kuitenkin kotvasen, ennenkuin ritari vastasi, ja yhä enemmän
kiihtyi marskin uteliaisuus.

"Vaiti, vaiti!" sanoi tuo kummallinen mies vihdoin, "ne puhuvat
keskenään...! Vaiti ... minä sanon kohta ... miekka on ritari, uljas,
kukkaseppele on neito, kaunis..."

"Tuo loru on vanha kuin taivas, Viheriä!"

"Te olette hyvin viisas, herra", vastasi ritari kuivasti naurahtaen,
"mutta ihmiset ovat aina ihmisiä ja siihen ei ritarini eikä kaunis
neitoni mahda mitään."

"Sydänsuru ja sydänlohtu", sanoi marski ajatuksissaan, "niin kyllä ...
olette oikeassa todella, niitä on ollut niin kauvan kuin ihmisiäkin!"

"Vaiti!" keskeytti ritari kohottaen kättään, mutta nauroi samassa
lisäten, "se vanha juttu. Neitoa on petetty, ja senvuoksi hän ei
suostu, ritari murehtii itsensä kuoliaaksi, vaikka hän näyttääkin
maailmalle iloista ulkopuolta, ja vaikka hänen teräksinen sopansa
helskähteleekin komeasti... Nyt hän kosii kaunotarta ... ei, ei
onnistu, heidän välissään on ollut muuan seikka ... he eivät voi
toisiaan omistaa!"

"Mikä seikka on ollut heidän välillään?" kysyi Kaarlo innokkaasti,
katsoen tarkasti viheriän tutkimattomiin silmiin. "Ja eikö sitä voida
selvittää?"

"Aika onkin sen jo selvitä ... on jo aika, sillä neito on
menemäisillään luostariin!" jatkoi ritari puoleksi laulavalla äänellä.

Mutta marski hypähti kiihkeästi ylös tarttuen voimakkaasti ritarin
käsivarteen.

"Te puhutte minusta ja neiti Kaarinasta ... sanokaa, ritari, sanokaa
suoraan, jos rinnassanne sydän sykkii!"

Silmänräpäykseksi näytti viheriä ritari tulleen täyteen tajuntaan.
Silmistään loisti sydämellisen rakkauden säde ja suunsa vetäysi
puoleksi surumieliseen hymyyn. Mutta valonsäde haihtui kohta, ja hymy
muuttui tuskanirvistykseksi. Marski katseli suruisesti muutosta hänen
arpisilla kasvoillaan. Varmaankin olivat ne myrskyt olleet aivan
tavatonta laatua, jotka näin olivat jättäneet miehen mieleen jälkiä
koko elämän iäksi. Näytti mahdottomalta saada häneltä mitään tietää,
ellei hän saanut sitä ilmaista tavallisella tavallaan. Ainoastaan se,
mikä oli hämärää ja epäselvää, oli tälle onnettomalle ritarille selvää,
mutta silloinpa hän lausuikin väliin sellaisia selvyyksiä, että harvat
kykenivät häntä käsittämään.

Nyt nauroi ritari taas ja katsoi kummallisella katseellaan hämillään
olevaa marskia.

"Se on selvitettävä", sanoi hän, "se on selvitettävä ... sillä neito
kuolee luostarissa, hän suree itsensä kuoliaaksi."

"Ja kuka on sen selvittävä?" kysyi Kaarlo, kuitenkin enemmän itsekseen,
kuin että viheriä sen kuulisi.

Mutta silloin kohosi tämä seisomaan asettuen kaikessa pituudessaan
marskin eteen. Hän osoitti itseään ja tempasi sitten seppeleen miekan
kahvasta, repi sen rikki ja sirotteli kukat marskin päälle, ikäänkuin
siten ratkaisten pulman, josta oli puhunut. Marski katseli häntä
kysyvästi ja hymyili, sillä ritarin mykille kasvoille oli ilmestynyt
vakava ja ankara ilme.

"Te selvitätte sen asian?" kysyi hän.

Viheriä nyökkäsi päätään, ja ennenkuin marski ennätti muuta kysyä,
kääntyi hän ja läksi. Ovessa kuului hänen kuiva naurunsa ja sitten
hänen tanakat askeleensa.

Hetkisen kuluttua lähti Kaarlo Knuutinpoikakin linnasta ja meni
Mustaveljesluostariin, missä pyysi saada puhutella arkkipiispaa. Siellä
istui jo Kaarlon sukulainen, kaniikki Jöns Pentinpoika, ja Kaarlo oli
näkevinään tämän umpinaisen miehen muuten terävillä kasvoilla
jonkinlaista vastenmielisyyttä, mikä lienee johtunut joko
keskustelusta, joka hänellä oli ollut arkkipiispan kanssa, tai siitä
että marskin tulo sen keskeytti.

Arkkipiispa puolestaan näytti olevan hyvillään marskin tulosta.
Vanhuksen kasvot olivat kalpeat ja vaivaantuneet. Niitä varjosti syvä
suru, ja katseen terävyys teki ne suorastaan ankaran näköisiksi, mikä
esti, milteipä peljätti ketään yrittämästä tunkeutua liialliseen
tuttavuuteen.

"Tervehdän ilolla teidät tervetulleeksi Tukholmaan, kunnianarvoisa isä,
arkkipiispa", sanoi marski. "Tulen varmuuden vuoksi itse näkemään, että
terveytenne on todella niin elpynyt, että voitte tulla meidän muitten
kanssa Kalmarin kokoukseen kuningasta tapaamaan."

"Keskustelemme juuri siitä, herra Jöns Pentinpoika ja minä", vastasi
arkkipiispa, "ja olen juuri mielihyvällä saanut hänen äidinisänsä,
herra Kristerin lähettämän kutsumuksen pistäytyä Nyköpingissä
matkallani. Mutta muuten", hän kääntyi erityisesti tuomioherran
puoleen, "toivon, että olette ymmärtänyt tarkoitukseni?"

Jöns-herra taivutti hymyillen päätään ja lausui marskiin vilkaisten:

"Olen ymmärtänyt tarkoituksenne, kunnianarvoisa isä, mutta suonette
anteeksi epäilykseni siitä, ettei kuningas Eerik enää tulisi takaisin
Ruotsin valtakuntaan."

Oltiin vaiti hetkinen. Sitten lausui arkkipiispa:

"Käyköön kuinka tahansa, niin löytänemme kai toisaalta kuninkaan
noudattamalla Ruotsin lakia ja vanhoja hyviä tapoja."

"Ja mistä me sen löytäisimme?" kysyi Jöns-herra säpsähtäen.

"Olkaa huoleti vaan", vastasi arkkipiispa vakavuudella, mikä antoi
hänen sanoilleen tavallista syvemmän merkityksen, "Ruotsin
valtakunnassa löytyy kyllä mies, joka voi kantaa kuninkaan kruunua ja
manttelia!"

Kovat ja jäykät olivat Jöns Pentinpojan kasvot aina, mutta ankaran
arkkipiispan sanain johdosta tulivat ne niin kylmiksi ja teräviksi,
että ne ikäänkuin huokuivat jäätävää kylmyyttä. Arkkipiispan sanoja ei
voinut väärin ymmärtää, ja mies, jota hän tarkoitti, oli tietysti sama
-- nyt jo liiaksi mahtava -- mies, joka seisoi hänen edessään. "Aiotte
siis kerrassaan erottaa kuningas Eerikin?" kysyi tuomioherra.

"Ei minulla, eikä luullakseni kellään muullakaan ole sellaisia
aikomuksia", lausui arkkipiispa taas, mutta entistä terävämmin, ja
kasvot niin ankarina, että se teki keskustelun jatkamisen kerrassaan
mahdottomaksi. "Kuningas Eerik erottaa itse itsensä, sillä hänen omat
tekonsa tekevät hänet mahdottomaksi Ruotsinmaata hallitsemaan. Jumalan
nimessä toivon kuitenkin, ettei niin tarvitse käydä, vaan että hän
kerrankin ryhtyy lakia ja oikeutta noudattamaan ja hoitamaan
hallitusta, niinkuin kuninkaan tulee. Sillä kuninkaan Ruotsinmaa
tarvitsee, se on ainoa pelastuksemme."

Marski ei lausunut mitään. Itse asiassa olivat arkkipiispan lausumat
ajatukset hänenkin ajatuksiaan, vaikkei hän ollut siinä yhtä mieltä,
että kuningas Eerik oli takaisin kutsuttava. Mutta Jöns Pentinpojan
silmissä paloi tuli, joka melkein kauhistutti häntä. Se ei ilmaissut
ainoastaan pettyneitä toiveita, hukkaan mennyttä vaivannäköä, vaan
vihaa, joka tahtoi ruhjoa ja musertaa saaliinsa. Suu kuitenkin hymyili
ja ylpeä pää kumartui esimiehelle.

"Minulla ei siis ole enempää keskusteltavaa kanssanne, kunnianarvoisa
isä, arkkipiispa Olavi", sanoi hän, "toivotan teille pyhän
kolminaisuuden nimessä onnellista matkaa sekä mennessä että tullessa!"

Tuomioherra kumarsi hyvästiksi ja lähti. Marski viipyi vähän kauvemmin,
ja he jatkoivat kahden keskustelua, mistä marski yhä selvemmin huomasi,
että arkkipiispan ajatukset yleisten asiain suhteen erosivat sangen
vähän hänen käsityksestään. Ehto, jolla arkkipiispa tahtoi kuninkaan
palaavan, oli itsessään sellainen, ettei kuningas ikänä sitä täyttäisi,
ja jos arkkipiispa oli tosissaan puhunut kotimaisesta ruotsalaisesta
kuninkaasta, niin ei marski voinut sen parempaa ja vaikuttavampaa
liittolaista saada. Hän läksi senvuoksi korkean kirkonmiehen luota mitä
parhaimmalla tuulella, ja herttaisella lämmöllä toivotti hän onnellista
matkaa arkkipiispalle.

"Jos tarvitsette matkallanne myrskyn ja pahan ilman suojaa, niin älkää
unhottako, kunnianarvoisa isä, että Fågelvikissä on teille tarjona hyvä
pöytä ja lämmin vuode, milloin vaan haluatte. Itse ratsastan
ylihuomenna Tukholmasta ja toivon saavani nukkua kolmannen yön
Fågelvikissä."

Arkkipiispan tavallisen ankaruuden takaa pilkisti heikko
ystävällisyyden väre, kun hän kiitti marskia.

Aikaisin seuraavana aamuna lähti hän matkalle, mutta saapui vasta
seuraavana päivänä iltapuoleen Nyköpingiin. Krister-herran päällysmies
saattoi hänet suurella kunnioituksella satamasta linnaan. Kristerin oli
nimittäin täytynyt jo aamupäivällä lähteä Nynäsiin herra Niilo
Erengislenpojan luo, joka oli Södermanlannin laamanni ja jonka kanssa
hänen sitten piti matkustaa maantietä myöten Kalmariin.

Linnassa ei puuttunut mitään, mikä kuului tähän aikaan ylhäisen miehen
hyvinvointiin. Kalliita verhoja riippui niiden huoneiden seinillä,
jotka annettiin arkkipiispalle asunnoksi, yhtä kalliita tyynyjä oli
penkeillä ja linnan päällysmies teki kaikkensa palvellakseen arvokasta
vierasta. Eräällä pöydällä oli malja täynnä mantelimaitoa, josta
arkkipiispa niin paljon piti. Hän keksi heti tämän kohteliaisuuden, ja
hymyili kumartavalle päällysmiehelle.

"Oletteko saaneet tuota juomaa tänne linnaankin?" sanoi hän juoden
täpötäydestä maljasta.

"Olemme, armollinen herra, mutta miten, sitä en tiedä, se on
kyökkimestarin asia."

Arkkipiispa seisoi ikkunan luona katsellen kaunista, kesä-auringon
ihanasti valaisemaa taulua, joka siitä näkyi, ja hänen ankarat
piirteensä ikäänkuin pehmenivät, ja hän joi vielä kerran maljasta.
Herettyään katselemasta hymyävää maisemaa sattuivat hänen silmänsä
muutamaan pieneen tauluun, joka riippui syvässä ikkunankolossa. Se oli
niitä tauluja, joita tähän aikaan oli usein ylhäisten asunnoissa ja
jotka kuvasivat tapahtumia jonkun pyhimyksen elämästä tai apostolein ja
Kristuksen historiasta. Tämä esitti Vapahtajaa Getsemanessa sotamiesten
saapuessa ja erään opetuslapsen suudellessa häntä ilmiantaakseen hänet.

"Tuo pieni taulu", selitti päällysmies, "on ollut täällä hyvin kauvan.
Vanhat ihmiset sanovat, että herra Bo Juhonpoika muurautti sen tähän
ikkunankoloon rakennuttaessaan linnaa uudestaan. Hänen kerrotaan
itsensä asuneen juuri tässä huoneessa... Mutta taulu ei liene
suuriarvoinen, koska se on saanut olla tässä siitä asti..."

Arkkipiispa tarkasteli lähemmin taulua ja lausui hiljaa itsekseen:

"Juudas, Juudas ... suun antamisellako sinä ihmisenpojan petät", sitten
hän lisäsi, "ne sanat olisi kuningas Birger ja hänen veljensä voineet
toisilleen lausua; sillä mitäpä muuta oli heidän veljesrakkautensa kuin
juudaansuutelo, jonka herttuat ensin antoivat veljelleen kuninkaalle,
ja sitten kuningas kuningattarineen herttuoille, ja petosta oli
kumpikin... Varsin omituiselta ja merkilliseltä tuntuu minusta, että
tämä taulu on juuri tässä linnassa..."

Iäkäs kirkonmies veti raskaan huokauksen kääntyen ikkunasta, ja
vahvistaakseen vielä voimiaan virvoittavalla juomalla vei hän vieläkin
kerran maljan huulilleen. Pantuaan sen kädestään kääntyi hän
päällysmiehen puoleen pyytäen häntä lähettämään mestari Andreaksen,
kanslerin, hänen luokseen.

Hetkisen kuluttua tuli kansleri, mutta peräytyi kauhistuen takaisin
nähdessään herransa. Tämän kasvot olivat kalmankalpeat, ja silmät
olivat vajonneet syvälle päähän. Arkkipiispa oli kuitenkin pystyssä
katsellen milloin ikkunasta maisemaa, milloin pientä taulua.

"Tiedättekö, rakas mestari, kansleri", sanoi hän haudanomaisesti
hymyillen, "tiedättekö, mitä tässä nyt ajattelen?"

"En, kunnianarvoisa herra ... mitä ajattelette?"

"Älä, älä pelkää, minä en ole kuningas Valdemar, enkä käske sinua
hiiteläisen luo ajatuksiani arvaamaan ... sinä saat ne tietää... Minä
ajattelen vaan, kuinkahan monta juudaansuuteloa on maailmassa
annettu... Katso tätä pientä taulua, Andreas, se oli ensimmäinen
juudaansuutelo ... mutta katso nyt ikkunasta ulos ... tässä oli kerran
talonpoikain leiri, ja vapaussotilaat ahdistelivat Engelbrektin
johdolla näitä muureja. No niin, hänkin, Engelbrektkin kaatui
juudaansuutelon tähden... Ja tämä Jumalan kaunis maailmakin, Andreas...
Katso paremmin tänne, katso tuota metsää, joka näyttää niin tyyneltä ja
vakavalta, katso noita vesiä, noita niittyjä... Ja kuitenkin, kaikelle
tälle ihanuudelle sopii sanoa, muistellen, kuinka se viettelee ihmistä
unhottamaan ainoan tarpeellisen satunnaisen ja katoovaisen rinnalta --
näille metsille, vesille, niityille sopii huutaa: Juudas, Juudas,
miksis petät ihmisenpojan suun antamisella... Totisesti sanon sinulle,
Andreas, käärme on aina tiedon puuhun kätkettynä tarjoomassa
houkuttelevia paratiisinomeniaan. Voi, minäkin onneton olen
kiusauksessa langennut, minäkin olen antanut Juudaan suutelon..."

Arkkipiispa löi rintaansa huoaten, ja päänsä vaipui alas. Hän horjui ja
olisi kaatunut lattialle, ellei kansleri olisi rientänyt kannattamaan
häntä.

"Rakas, hyvä herra!" sanoi kansleri, "älkää ajatelko sellaisia
ajatuksia, jotka teitä niin kiihottavat...!"

"Voi, Andreas ystäväni!" lausui arkkipiispa tarttuen kovasti
kanslerinsa käsivarteen, "miksi en ajattelisi sellaisia ajatuksia,
jotka ovat sieluni pelastukseksi... En tiedä ... en voi selittää, miksi
tuo pieni taulu herätti minussa niin kummallisia ajatuksia... Kunpa
vastaus saapuisi pyhältä isältä Roomasta. Sinä et tiedä, miltä tuntuu
kantaa sellaista syntiä tunnollaan kuin minä..."

"Toivokaamme, armollinen herra, toivokaamme", lohdutti lempeä
Andreas-mestari, hyvin levotonna herransa tilan johdosta, joka tuntui
yhä pahenevan, "mitä aikaan tulee, voi pyhän isän kirje saapua minä
hetkenä hyvänsä...! Mutta te olette rasittunut matkasta ja kesän
lämpimästä... Ettekö mene makuulle, armollinen herra?"

"Liian aikaista, ystäväni ... anna minun istua tuohon suureen tuoliin
ja avaa ikkuna, että minä tuntisin kesän lämmintä, josta puhut. -- No,
nyt tuntuu hyvältä!... Voit nyt lähteä! Pankaa kaikki kuntoon
huomenaamuksi, silloin olen kyllä taas voimissani, että voimme aikaisin
lähteä. Anna minulle nyt vaan maitoni pöydältä ... kiitos, rakkaani!"

Kansleri kumarsi. Hän tahtoi jäädä, ja kyyneleet kohosivat hänen
silmiinsä kun hän huomasi rakkaan vanhuksen hyvin apua tarvitsevan.
Mutta hän tiesi myöskin, kuinka ankara arkkipiispa oli ja kuinka
vastenmielistä hänelle oli, ellei hänen toivomuksiaan aivan tarkoin
noudatettu; sentähden hän meni, mutta jäi seisomaan ulompaan
huoneeseen ollakseen saapuvilla, kun arkkipiispa tarvitsisi häntä.
Matkavalmistusten tähden täytyi hänen kuitenkin tuontuostakin poistua
siitä huoneesta kohdatakseen muita arkkipiispan seurueeseen kuuluvia.

Kun hän siten tuli silmänräpäyksen ajaksi jättäneeksi tien vapaaksi
arkkipiispan luo, hiipi sinne eräs mustiin puettu mies, avasi oven ja
meni sisään. Saatuaan taas aikaa riensi kansleri odotushuoneeseensa,
mutta juuri kynnyksellä sai ulkoa kuuluva torven törähdys hänet
pysähtymään. Hänelle oli tosin aivan yhdentekevää, keitä kulki drotsin
linnassa, mutta hän ajatteli niin hartaasti sairaan herransa tilaa, ja
toivoi sydämestään sen kirjeen saapuvan, josta vanhus oli juuri
puhunut, että hän ehdottomasti sävähti torven toitotuksen ilmoittaessa,
että linnaan oli joku saapunut.

Drotsin päällysmies oli huoneessa, ja kansleri kääntyi häneen päin,
ikäänkuin hän olisi voinut selvitystä antaa.

Äkkiä tuli eräs drotsin miehiä juosten sisään ja sanoi, että tulija oli
marskin sanansaattaja, joka kysyi, oliko hänen armonsa, arkkipiispa
linnassa, ja jos hän oli, niin pyysi sanansaattaja päästä hänen
puheilleen. Päällysmies ei ollut saanut tämän tapauksen varalta mitään
määräyksiä Krister-herralta, jonkavuoksi hän antoi käskyn, että
sanantuoja oli laskettava sisään. Kansleri astui nyt huoneeseen
varttomaan marskin sanansaattajaa ja hän odotti malttamatonna
kuullakseen hänen asiansa.

Odotettu astui sisään. Se oli Niilo Bonpoika, jonka pölyisestä puvusta
ja hikisistä kasvoista näki, ettei hän ollut säästänyt itseään
saattaakseen herransa asian perille.

"Minä tuon sanoman herraltani, marski Kaarlo Knuutinpojalta", sanoi
hän, "hän on lähettänyt minulla kirjeen herra arkkipiispalle, jonka hän
toivoi olevan täällä linnassa".

"Hän onkin täällä!" vastasi päällysmies, "mutta hänen kanslerinsa voi
antaa paremmin tietoja kuin minä, voitteko päästä hänen puheilleen!"

"Herrani on matkasta rasittunut, eikä voi oikein hyvin", lausui
kansleri, "minä en voi senvuoksi laskea teitä hänen luokseen ennenkuin
huomenna. Mutta jos tahdotte antaa kirjeen minulle, niin katson, voinko
viedä sen hänelle tänä iltana."

"Herra Kaarlo sai sen aamulla aikaisin, vähää ennen matkalle
lähtöään... Se on epäilemättä Roomasta; hän käski minun tuoda sen tänne
Nyköpingiin ennen iltaa, koska se epäilemättä sisältää tärkeitä
asioita, sanoi hän, ja koska se ilahuttaisi hänen armoaan,
arkkipiispaa, jos hän saisi sen niin pian kuin suinkin."

"Kirje Roomasta!" lausui kansleri juosten Niilo Bonpojan luo ojentaen
käsiään, ikäänkuin ei ehtisi tarpeeksi nopeasti saada kirjettä
haltuunsa.

"Anteeksi, mestari kansleri", sanoi Niilo hymyillen, "minun täytyy itse
antaa se herra arkkipiispan käsiin!"

"Hyvä, hyvä!" lausui kansleri kääntyen nopeasti siihen huoneeseen päin,
joka oli arkkipiispan huoneen edessä, sekä viittasi kädellään kyyneleet
silmissä, "seuraa minua, seuraa minua ... se kirje täytyy herrani saada
jo tänä iltana!"

Mutta niin innokas kuin tämä kelpo mies olikin herraansa palvelemaan,
ei hänelle nyt kuitenkaan oltu sallittu päästä heti sisään iloitsemaan
tai näkemään herransa iloitsevan tämän suuren sanoman johdosta. Linnan
kappalainen tuli nopein askelin sisähuoneesta ja alkoi puhua
kanslerille. Tämä viittasi kärsimättömästi kädellään lausuen:

"Ei nyt, ei nyt ... hetken päästä!"

Mutta se ei auttanut.

Kappalainen veti häntä takinhiasta mukaansa, ja hänen suustaan viitasi
sanatulva, josta oli melkein mahdoton ymmärtää ainoatakaan ajatusta.
Kansleri ei pannut vastaan. Onhan hyvä toimittaa tämän asian ensiksi,
sitten hän voi esteettömämmin toimia herransa kanssa. Hän meni
senvuoksi kappalaisen kanssa ulompaan huoneeseen.

Niilo Bonpoika luuli kuulevansa jonkun puhuvan arkkipiispan kanssa,
jonkavuoksi arveli voivansa astua sisään ilmoittamatta, koska toi niin
tärkeitä tietoja. Hän avasi oven ja astui sisään, mutta jäi kuin
kivettyneenä seisomaan ovelle. Iäkäs arkkipiispa istui pää taaksepäin
nojaten tuolillaan, ja silmänsä tuijottivat kankeasti erääseen
mustapukuiseen mieheen, joka puhutteli häntä kiihkeitä liikkeitä
tehden. Arkkipiispan kasvot olivat kuolonkalpeat ja elottomat, häntä
olisi luullut kuolleeksi, ellei katseestaan olisi vielä vilkkunut elon
kipinä. Mustapukuinen kääntyi äkkiä Niilo Bonpojan sisään astuessa, ja
kasvonsa näyttivät silloin muuttuvan. Nyt ei niissä enää näkynyt
suuttumusta, jota äskeiset liikkeensä olivat osoittaneet, vaan niissä
oli nyt surua, syvää, raskasta surua. Hän piti kädessään maljaa
ojentaen sen Niilolle, toisella kädellään osoitti hän arkkipiispaa,
ikäänkuin näyttääkseen, että oli mahdotonta jättää häntä nykyiseen
tilaansa. Ja Niilo riensi ottamaan maljaa. Vanhan herran viimeinen
hetki oli nähtävästi tullut.

Musta kumartui kuolevan korvan juureen ja lausui hyvin hitaasti, että
joka sana voisi oikein tunkeutua hänen mieleensä:

"Olette kuullut valan, jonka vannoin, arkkipiispa Olavi, ja nyt näette,
että olen sen pitänyt!"

Hän kääntyi sitten Niilo Bonpojan puoleen, mutta tämä ei voinut kuulla
eikä nähdä muuta kuin kuolevaa vanhusta. Kaikki hänessä vielä löytyvä
elämä oli keräytynyt hänen katseeseensa, ja tämä katse oli kiintyneenä
mustaan, joka puolestaan ei näyttänyt sitä kestävän vaan kääntyi äkkiä
pois. Siinä katseessa oli ylenkatsetta, mutta siinä oli myöskin sääliä;
siinä oli inhoa, mutta myöskin iloa. Edellinen tarkoitti epäilemättä
miestä, joka oli antanut maljan Niilolle, ja jälkimmäinen oli kuin sen
valoisamman maailman kajastus, joka avautuu tästä elämästä eroavalle
hengelle.

Samassa astui kansleri sisään. Hän ymmärsi heti asian laidan ja
heittäytyi herransa jalkain juureen. Mutta kohta hän ojensi kätensä
Niiloa kohden ja nousi ylös, Kun ei tämä kyllin nopeasti ymmärtänyt
häntä tai ei voinut noudattaa hänen toivomustaan.

"Kirje, kirje", sanoi hän kiirehtäin, ja sen saatuaan kääntyi hän
kuolevan puoleen, "kirje apostoliselta istuimelta ... jaksatteko
seurata, jos luen sen teille, herra?"

Autuaallinen toivo valaisi kuolevan yhä tummenevaa katsetta. Hänen
kanslerinsa silmäsi paavin kirjeen läpi, ja hänenkin kasvonsa
kirkastuivat: Hän ojensi pyhällä hartaudella kätensä herraansa kohden.

"Täydellisen synninpäästön antaa pyhä isä teille!" sanoi hän
juhlallisella äänellä.

Nyt purskahtivat kyyneleet vanhuksen silmistä, eikä hän enää voinut
puhua itkultaan. Niilo Bonpoikaakin, joka seisoi malja kädessään,
liikutti tämä näky. Huoneessa oli täydellinen hiljaisuus. Kaikki
katselivat arkkipiispaa, ja selvästi voi nähdä, miten elämä hänen
silmistään haihtui, hitaasti, mutta palautumattomasti, kunnes
viimeinenkin kypene sammui.

"Kuollut!" kuului mustan kumea ääni, "ja kuoleman on autuas
herravainaja saanut tästä juomasta!"

Hän osoitti maljaa, joka oli Niilo Bonpojan kädessä, ja hurskas
kansleri tuijotteli häntä ja maljaa, oikein käsittämättä, mitä
sanottiin.

"Arkkipiispa Olavi on saanut myrkkyä", selitti musta, "tuo juoma on
myrkkyä ... kuka on sitä antanut hänelle?"

"Kuka on sitä antanut hänelle?" matki kansleri. "Myrkkyä ... hän on
saanut myrkkyä, sanotte?"

Kyyneleet kiiluivat vielä hurskaan kanslerin poskilla, mutta ne
kuivuivat samassa, kuin hän sai malttinsa takaisin.

"Se on kolkkoa, kamalaa kuulla", sanoi hän. "Mutta kuka te olette, ja
miten olette tänne tullut?"

Musta salasi säikähdyksensä mahtavalla hymyllä.

"Surunne on niin suuri, mestari Andreas, ettette tunne minua", sanoi
hän. "Olette kuitenkin nähnyt minut monesti. Minä olen herra Jöns
Pentinpojan kirjuri."

Kanslerin katse lauhtui paikalla. Sana myrkky oli saanut hänen mielensä
kiihkeään kuohuun, mutta Jöns Pentinpojan nimi tyynnytti sen laineet,
ainakin kirjuriin nähden. Mutta sitten hän käänsi saman syyttävän ja
läpitunkevan katseen marskin sanansaattajaa kohden.

"Te tulette tänne rauhan ja sovinnon sanansaattajana", sanoi hän, mutta
samassa seisotte täällä myrkkymalja kädessänne... Minä toistan
herravainajan sanat: Juudas, Juudas, miksis petit minut suun
antamisella?"

"Mitä tarkoitatte, mestari Andreas", kysyi Niilo tuntien jaloa
suuttumusta, "te tiedätte itse parhaiten, mitä oikeutta teillä on puhua
minulle tuolla tavalla, joka olen tuskin silmänräpäystäkään ollut
teidän näkyvistänne siitä kuin linnaan tulin. Minusta te tekisitte
paljoa viisaammin, jos ottaisitte selvän, miten tämä juoma on tänne
tullut, ennenkuin rupeatte umpimähkään ketään syyttämään."

Kirjurin kasvot värähtivät, ikäänkuin hän olisi nyt äkännyt
uskaltaneensa jotakin, jota hänen ei olisi pitänyt. Mutta nyt täytyi
hänen antaa asian mennä rataansa.

"Nuorukainen on oikeassa", lausui hän, "teidän ensimmäinen tehtävänne
on todellakin tutkia, kuinka tätä onnetonta juomaa on annettu
herrallenne, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen. Sitä en
ainoastaan neuvo, vaan sitä vaadinkin pyhän kirkon nimessä!"

Tutkimus pantiin toimeen heti. Mutta kukaan ei tiennyt mitään.
Kyökkimestari vaan sanoi, että juoman oli lähettänyt eräs ylhäinen
herra arkkipiispaa varten. Kun häneltä kysyttiin, kuka se ylhäinen
herra oli, ei hän tiennyt. Miestä, joka sen toi, ei hän myöskään
tuntenut, mutta luuli nähneensä hänet marskin väen joukossa.



V.

Lehmuksen alla.


Muutamia päiviä arkkipiispa Olavin kuoleman jälkeen saapui Kaarlo
Knuutinpoika Fågelvikiin. Oli varhainen aamu, ja korkea torni
kullattuine tuuliviireineen kuvastui selvästi peilikirkkaaseen
merenlahteen, joka aukeni yhä avarammaksi ja yhtyi uloinna kaakossa
mereen. Linnut laulelivat pilvissä ja vienot tuulet hengähtelivät
metsästä, ne tuudittelivat niityn kukkasia ja kulettivat sieltä
mukaansa aarteen suloisia tuoksuja. Kaunis maisema huumasi synnyttäen
kaipuuta ja kaihomieltä.

Kaarlo-herra otti joutsen ja nuolia ja lähti linnan vierustaa pitkin
ruusulehdon läpi metsään, josta alkoi hänen "laidunlehtonsa", joksi
metsästyspuistoa kutsuttiin tähän aikaan. Puutarhan eli ruusulehdon
päässä -- joksi sitä kansanlauluissa kutsutaan -- kasvoi jättiläissuuri
lehmus, joka näkyi avaralle ympäristöön. Lehtikatoksen syvässä varjossa
istui talon vanha hovimestari, pää kätten varassa, piirrellen pitkällä
sauvalla hietaa.

"Heissaa! onnen kohtaus, vanha veikko ... miksi istutte täällä niin
suruissanne?" kysyi Kaarlo-herra pysähtyen ukon eteen.

Tämä kohotti sydämen hyvyyttä osottavat silmänsä. Mutta hän ei voinut,
vaikka koettikin, peittää herraansa näkemästä, kuinka suru viilteli
hänen sydäntään. Hän nousi aikoen mennä matkaansa, mutta marski pakotti
hänen istumaan ja sanomaan, mikä mieltään painoi.

"Kaikkein vähimmin odotin näkeväni sinun kasvosi synkkinä
Fågelvikissä... Onhan sitä aikaa murehille sittenkin, kun olemme
Fågelvikistä lähteneet... Ne päivät, jotka vietämme täällä, ne päivät
levätkäämme ja iloitkaamme. Etkö näe vanhus, että minä olen kuin
uudestasyntynyt, ja olithan itsekin niin iloinen ja tyytyväinen
lähtiessäsi eilen katselemaan tiluksiani. Oletko saanut pahoja uutisia
matkallasi, vai oletko nähnyt pahoja unia, jotka yhä vielä rasittavat
aivojasi...? Sano suoraan vaan, vanha ystävä, niin näet, kuinka
raittiisti aamutuuli puhaltaa ne pois."

Ukko katsoi herraansa hymyillen ystävällisesti.

"He matkustavat etelään päin", vastasi hän kartellen. "Minä näin vanhan
Krister-herran ja hänen poikansa, herra Kaarlo Kristerinpojan ...
myöskin näin, herra Ragwald Puken..."

"Se nimi ei lähtenyt helposti huuliltasi, Erland ... varmaankin puhuit
hänen kanssaan...?"

Ukko ei vastannut, mutta hänen äänettömyytensä todisti herransa oikein
arvanneen.

"Mitä sanomia lienee siis ollut Ragwald-herralla, kun ne noin
häiritsivät rauhasi, ukkokulta?" kysyi marski.

"Parempi olisi, kun ette sitä kysyisi, herra", vastasi vanhus, "mutta
koska kerran kysytte, niin on ehkä parempi, että saatte sen tietää
heti. Neiti Kaarina Kaarlontytär on mennyt luostariin."

"Luostariin!" huudahti marski kalveten. "Mitä sanotte, onko hän mennyt
luostariin? Kiirehtien hän läksikin maailmasta...! Sanoiko ankara
Ragwald-herra muuta tästä asiasta?"

"Ei, muuta hän ei sanonut...! Hän kysyi minulta, joko te olitte
lähtenyt Kalmariin, ja kun sanoin, ettette vielä ollut, vaan lähtisitte
vasta parin päivän päästä Fågelvikistä, niin hän sanoi ja näytti hyvin
surulliselta: tervehdä herraasi ja sano, että neiti Kaarina on mennyt
luostariin."

"Ja mihin luostariin ... kysyit kai sitä, Erland?"

"Gudhemin sisarluostariin!"

Kaarlo-herra ei kysynyt enempää, eikä vanhuksella olisi ollut enempää
sanottavaakaan. Raskas huokaus pääsi edellisen huulilta, ja kalpeus
ikäänkuin syventyi hänen kasvoilleen; muuta merkkiä ei näkynytkään
siitä surusta, joka täytti hänen sydämensä. Seisottuaan hetkisen
mietiskellen, kääntyi hän äkkiä hovimestariin selin ja jatkoi matkaansa
metsään päin.

Hän kävi pian syvälle sen tuuhean lehtikatoksen alle, mutta
metsästämistä ei hän enää muistanut. Ei hän nyt ajatellut nuolta
pakenevaa kaurista eikä hirveä. Hänen ajatuksensa ajeli nyt kuluneita
aikoja, se liiteli kuin kotka niiden ympärillä, nähdessään entisyyden
muiston kätkeytyvän piiloon, syöksyi se sen kimppuun iskien siihen
terävillä kynsillään, että se antautui vavahdellen sen saaliiksi. Ja
hän oikein nautti polkiessaan jalkainsa alle, mitä oli kerran pitänyt
niin suurena, että olisi tahtonut sen vuoksi elämänsä uhrata.

Hänet valtasi synkkä epätoivo. Hän tiesi tosiksi vanhan palvelijansa
sanat, että jos hän olisi kerran ratsastanut Bjurumiin, ritari Kaarlo
Orminpojan luokse, eikä Kråkerumin herra Ture Steeninpojan luokse, niin
olisi tämä hetki hänelle säästynyt. Toisena onnettomuutena oli niiden
ihanain toiveiden raukeneminen, äkkinäinen raukeneminen, jotka olivat
hänessä kyteneet melkein vasten hänen tahtoaankin siitä alkain kun hän
keskusteli viheriän ritarin kanssa. Kaikki tämä, sekä oma erehdys että
itsepetos teki nykyhetken hänelle tukalaksi, sietämättömäksi. Mutta
kuinka hänen sydäntään kirveltikin ja kuinka kolkolta ja elottomalta
tuntuikin vanhain muistojen paljastaminen, sitä armottomammin hän sitä
teki, siten hän astelikin nyt ruusuja pitkin, mutta ne ruusut olivat
rikkirevittyjä, jotta pelkät okaat vaan olivat jälellä, ja ne
pistelivät häntä joka askeleella. Näin hän muisteli lapsuutensa ajat
läpeensä, sitten nuorukaisvuotensa ja vihdoin vieryivät viimeiset
vuodet muistoineen esille. Siinä olivat värit helakammat ja tuoreemmat
-- häntä melkein halutti sivellä maalaus pois ja maalata uusi taulu
sijaan.

Kaikkialla oli hän näkevinään kuvanihanat kasvot suurine, elokkaine
silmineen, jotka sädehtivät iloisina, ja kaikkialla luuli hän lukevansa
niistä ikuisen rakkauden lupauksen, joka ilmeni aina kainosti ja
melkein tajuttomasti silloinkin kuin sitä sitoi toiset siteet. Silloin
vasta, kun Kaarlon käsi ja sydän taasen tulivat vapaiksi, silloin vasta
oikeastaan tämä kaino neito alkoi vetäymään pois ja ikäänkuin
karttamaan häntä, ja silloin Eerik Pukenkin synkkä varjo ilmestyi
heidän välilleen.

Niin syvästi, niin hartaasti rakasti hän siis tuota Eerik-vainajata,
että jätti vapaaehtoisesti maailman, jossa häntä ei enää ollut.
Kaarlolle muistui nyt selvästi mieleen, miten hän silloin astuessaan
herra Eerikin pitosaliin näki neidon ottavan häneltä sormuksen ja
vuoroon kalpenevan, vuoroon punastuvan, kun heidän katseensa yhtyivät.
Mutta hän lähetti sormuksen takaisin...? Mutta mitä se tarkotti, että
neito sittemmin kuitenkin inholla esti häntä itseään lähestymästä? Ja
harmaaveljesten luostarikirkko oli heidän suhteensa loppukohtauksena.
Saattoiko mitenkään toivoa siellä lausuttujen sanain peruuttamista?

Mutta viheriän ritarin sanat, hänen, joka aina näytti tietävän enemmän
kuin muut, miten kummalta ja hassulta hänen käytöksensä tuntuikin
kaikista, jotka eivät häntä tarkemmin tunteneet, -- olivatko ne tällä
kertaa aiotut vaan ivaksi, tehdäkseen lopullisen pettymyksen oikein
katkeraksi?

Näitä päässään hautoen vaelteli Kaarlo Knuutinpoika metsässä ajan
kuluessa tunti tunnilta. Aurinko oli jo korkealla hänen saapuessaan
muutamaan notkelmaan, jossa metsä harveni ja maa oli uhkean tasaisen
ruohon peittämä. Hän kävi rinnettä alaspäin ja pysähtyi erään korkean
riippakoivun alle, joka oli nyt melkein kuivuneen puron partaalla,
ympärillään tiheätä pajupensastoa. Notkelma kävi etelästä pohjoiseen,
että aurinko valoi lämpöään täydeltä terältään siihen, mutta
pajupensaiden ja koivun alla oli varjoisaa ja vilvasta, ja siihen
heittäysi väsynyt vaeltaja lepäämään.

Hän ei ollut istunut siinä kauan, ennenkuin rupesi kuulumaan
hevoskavioiden kapsetta, ja pensaston toiselta puolen tuli näkyviin
ratsujoukko pohjoisesta päin. Etunenässä oli kaksi herrasmiestä, jotka
marski hyvin tunsi. Toinen oli tanskalainen mies, herra Olavi
Akselinpoika, toinen oli herra Maunu Gren. Aivan heidän perässään
ratsasti yksinäinen ritari, jonka näkeminen sai veren Kaarlon suonissa
kiivaammin sykkimään. Ritari oli Kustaa Kaarlonpoika, Kaarina-neidin
veli. Herrain seurue tuli melkoista jälempänä.

He ratsastivat niin läheltä pensastoa, ja ruoho oli niin pehmeää, että
Kaarlo voi kuulla joka sanan heidän keskustelustaan. Vaikka keskustelu
oli nähtävästi kestänyt jo kauan ja hän kuuli vaan ne sanat, jotka he
ohi ratsastaessansa lausuivat, niin antoi se hänelle kuitenkin
riittävästi miettimistä koko päiväksi.

"Minä kuulin, että arvoisa herra kuoli myrkystä, jota oli sekotettu
mantelimaitoon", sanoi herra Olavi Akselinpoika, "ja syypää ei lienee
sen suurempi eikä pienempi, kuin..."

"Se on kurjaa panetusta!" huudahti herra Kustaa Kaarlonpoika kannustaen
hevostaan, että hän tuli toisten herrain rinnalle, "se on kurjaa
panetusta ... siitä annan vaikka henkeni kelle tahansa, jos niin
tarvitaan!"

"Arkkipiispa Olavi!" keskeytti herra Maunu Gren, "minä tulen, kuten
tiedätte talostani Grensholmasta, enkä tiedä asioista mitään! ... tuo
kunnianarvoisa herrako myrkytetty, sanotte ja kuka..."

"Älkää kiivastuko!" vastasi herra Olavi Akselinpoika rauhoittaen,
"älkää kiivastuko, herra Kustaa Kaarlonpoika, en minäkään usko, mitä
miehestä mieheen kuiskitaan, ja olen yhtä valmis kuin tekin pitämään
ankaraa herran puolta..."

"Kuka siis?" kysyi Maunu Gren taas kärsimättömäsi

"Ei kukaan sen suurempi eikä pienempi kuin marski herra Kaarlo
Knuutinpoika!"

Nyt saapuivat seuralaiset, joita oli ainakin sata kappaletta, ja
miekkain kalske ja kavioin kopse estivät, vaikka maa olikin pehmeää,
herrain puheesta enää mitään kuulumasta.

Marski istui hetkisen kuin kivettyneenä. Hänen täytyi monta kertaa
toistaa itsekseen äskeisiä sanoja saadakseen selväksi tajuunsa.
Arkkipiispa Olavi kuollut -- myrkystä kuollut -- salamurhan kautta --
ja häntä, marskia, pidettiin kansan kesken salamurhaajana! Tämä syytös
oli niin kamala, niin musertava, että hän sai jännittää kaiken voimansa
sitä kestääkseen. Hänen piirteensä osoittivat, mikä myrsky hänessä
raivosi, ja kului pitkältä aikaa, ennenkuin hän sai selvästi
ajatelleeksi ja täysin harkituksi asian eri puolet, ja sen mitä tästä
tapauksesta voisi seurata. Viimein hän kumminkin pääsi itsekseen
selville sen olevan hänen asiansa kulmakivi, ettei, mitä tapahtuneekin,
koskaan voitaisi todistaa häntä tuon työn tekijäksi. Siitä johtui
itsestään seuraava uusi ajatus: kenelle voi olla arkkipiispan
kuolemasta hyötyä? ja silloin hänelle muistui mieleen ne sanat, jotka
arkkipiispa lausui Jöns Pentinpojalle sekä tämän vastaus ja omituinen
ulkomuoto, kun he viimeksi tapasivat toisensa Mustaveljesluostarissa
Tukholmassa.

Ja siitä levisi hänen kasvoilleen taas jonkunverran tyyneyttä, ainakin
niin, ettei enää voinut nähdä mitä hänen sielunsa syvyydessä tapahtui,
samoin kuin laivan upotessa tyyneeseen mereen, veden ensi kuohujen ja
kurimuksen tyynnyttyä sen pinta taasen rupeaa tasaantumaan, vaikka alus
vielä syvyydessä ratisee ja moni väänteleikse kuolonkamppailussaan.

Marski oli joutunut melkeän kauas Fågelvikistä, ja puolenpäivän
seuduilla hän saapui eräälle, siihen kuuluvalle, ulkotilalle. Siellä
hän söi päivällistä ja talon hyväntahtoinen isäntäväki ei tiennyt,
miten kohtelisi herraansa oikein osoittaakseen hänelle rakkauttaan.
Eräs vaan näytti olevan omaa mieltään, nimittäin talon pieni
pellavatukkainen poika, jolla oli varmat, vaaleansiniset silmät ja
jonka käytös oli sangen mahtavaa. Hän asteli hihasillaan lattialla ja
puheli, mitä päähän pälkähti.

"Syksyllä, niin syksyllä", sanoi hän, ilmotettuaan ensin, että kissa
oli poikinut, "syksyllä taittoi kimo jalkansa, ja isää se harmitti
hyvin; mutta eihän se siitä parannut, sillä kullakin on aikansa, sanoo
isoisä ... ja niin se onkin... Oletteko nähnyt vetehisen, herra ... vai
ette?... Tahdotteko sitten nähdä?"

Hän seisahtui aivan marskin eteen kädet puuskassa

"Minkä vetehisen, poika, oletko sinä sitte nähnyt sen?"

"Olen, minä olen nähnyt ... tahdotteko tekin nähdä... Sen näkee
tyveninä öinä ... ja silloin se soutelee veneellä, joka loistaa
niinkuin paljas hopea, ja se soutelee hitaasti, hyvin hitaasti", ääni
alentui niin, että kyyneleet tulivat silmiin, ja poika teki kädellään
liikkeen, sillä oikein näyttääkseen vetehisen soutua, mutta sitten hän
lisäsi äkkiä kielevästi, "se tulee Hvittvikistä ja soutaa Fågelvikiin,
ja sitten, niin ovat vanhat ihmiset sanoneet, sitten se soutaa
Hvittvikiin takaisin... Tahdotteko nähdä sen?"

"Ka, miksikä ei, poikaseni!" sanoi marski hymyillen ja pannen kätensä
pojan pään päälle.

"No, sitten te saatte nähdä sen... Istukaa sen suuren lehmuksen alle,
joka on linnanpolun vieressä, niinkuin tiedätte, josta näkee koko
lahden yli, istukaa sinne ensi yöksi, silloin tulee kyllä kuutamo ...
niin äiti sanoi juuri, että tulee kuutamo ... istukaa sinne sydänyöllä,
ja sanokaa, ettekö ole nähneet!"

"Voipa käydä, että teenkin niin", sanoi marski nyökäten ehkäisevästi
pojan äidille, joka tuli sisään ja kauhistui pojan suorapuheisuutta,
"mitä muuta tiedät tästä vetehisestä?"

"En muuta kuin että jos ette nyt sitä näe, niin ette saa enää ikänä
sitä nähdä ... sillä isoisä sanoo, ettei sitä ole nähty miesmuistiin,
sillä katsokaa, se on pakanallisuutta, ja kaikki, mikä on
pakanallisuutta, pelkää pyhää messua, niin että nyt taitaa viipyä sata
vuotta ja vieläkin sata vuotta, ennenkuin se taas tulee näkyviin ...
mutta minä olen sunnuntailapsi, ja sentähden minä näen ja tiedän monta
asiaa, jota ei kukaan muu näe eikä tiedä, niin ovat äiti ja iso-isä
sanoneet."

"Siltähän se näyttää!" hymyili marski taputtaen pojan päätä.

Oli jo ilta marskin palatessa Fågelvikiin, ja hän hymähti nähdessään
suuren lehmuksen ja muistaessaan pojan sanoja. Ruusulehto oli linnasta
pohjoiseen, ja lehmuksen luota oli ihana näköala järven yli. Marski
istuutui siihen, ja tuntui kuin viehättävä luonto täyttäisi, mitä pojan
loruileminen oli alkanut, se tyynnytti hänen rauhattoman mielensä.
Meren pinta oli yhtä kirkas kuin aamullakin, ja kuu purjehti
juhlallisena ja neitsyeellisenä pilvettömällä taivaalla.

Herrain keskustelun herättämät synkät mietteet hälvenivät
hälvenemistään; sekin katkeruus, jonka tieto hänen rakkautensa
toivottomuudesta oli synnyttänyt, haihtui vähitellen ja
mielikuvituksensa loi hereille erään haamun, hoikan luostarineidon
haamun, joka kasvoi hänen aatoksissaan yhä selvemmäksi kyyneleisenä ja
suruisena, että hän lopulta oli näkevinään sen astuvan hänen luokseen
ja seisahtuvan hänen eteensä kuun paisteeseen, ikäänkuin hartautta
herättävä pyhimysilmestys korkeammasta ja valoisammasta maailmasta.

Koko luonnossa vallitsi hiljaisuus ja äänettömyys ja ilma oli niin
kirkas ja puhdas, että pieninkin ääni kuului etäämpääkin. Hän tunsi
olevansa kuin suunnattomassa temppelissä, jonka kupua kannatti
jättiläislehmus, ja lienee ollut se ihmeellinen voima, jonka vanhat
ihmiset kertoivat tällä puulla olleen tahi vaikutti sen hänen sydämensä
oma halu, joka veti häntä tästä maailmasta toiseen maailmaan, jossa
tämä halu sai tyydytyksen, -- oli miten oli, hän luuli näkevänsä
luostarineidon tumman harson valahtavan alas, ja sen alta ilmestyvän
hänen Kaarinansa hienot, iloiset ja ihastuttavat piirteet samanlaisina
kuin heidän entisinä päivinään. Samassa muisto hänen mieleensä heidän
kohtauksensa Skällnoran lehmukset juurella, ja lähellä helähtävä
rastaan liverrys siirsi hänet kokonaan siihen päivään, jona tuo lapsi
viattomuudessaan ja rakkaudessaan antoi hänelle lehmuksen lehden
muistoksi.

Mutta rastaan laulu näytti loihdulta, sillä etäältä rupesi kuulumaan
airojen loisketta, ja marski näki vedenpintaa myöten erään veneen
liikkuvan, jossa näytti istuvan naishaamu. Hän istui perässä, airoissa
oli iso mies, josta vaan selkä näkyi. Otavan sakara ilmoitti sydänyötä,
ja paikalla muisti Kaarlo pojan tarinan vetehisestä, joka tuli
Hvittvikistä ja meni Fågelvikiin. Hän koetti tarkastella tulijain
kasvonpiirteitä, mutta niitä oli mahdoton erottaa. Veneen näkeminen ei
kuitenkaan tehnyt marskiin samaa vaikutusta kuin seudun rahvaaseen.
Niinkauan kuin se oli näkyvissä, seurasi hänen katseensa tosin sitä,
mutta kun se katosi rannalla olevain saarten taa, herkesi mielen
jännitys, ja samassa selkeni hänen tajuntansa kokonaan. Hän arveli
heti, että asia, joka niin kiihdytti rahvaan mielikuvitusta, voi olla
itsessään vallan luonnollinen. Se oli itsepetosta, niinkuin moni muukin
tässä maailmassa, ja niin astui marski askel askeleelta alaspäin
jaakopinportaitaan, jotka olivat saattaneet hänet taivaaseen. Hän oli
taas yksinään hyljättynä, ympärillään vihamiehiä ja kadehtijoita, joita
vastaan hänen täytyi lopulta taistella elämästä ja kuolemasta.

Nämä mietteet tempasivat hänet niin kokonaan mukaansa, ettei hän sen
enempää huomannut venettä, joka ei muuta ollutkaan kuin kalastajavene,
jolla sen omistaja kulki tyttärineen työhönsä palatakseen takaisin
taas. Hän istui nojaten päätään käsiinsä, kuten Erland-vanhus oli
tehnyt aamulla, kun Kaarlo oli metsästämään lähdössä. Ja kuten hän
äsken liiteli todellisuudesta pois unelmain maihin, niin palasi hän nyt
entiseen mielentilaansa takaisin, ja levottomuus ja huolet tuntuivat
sillävälin kasvaneen ja käyneen raskaammiksi. Ne painoivat nyt häntä
vastustamattomalla voimalla maahan päin, ja vanha Krister-herra
puoluelaisineen näytti nyt kävelevän niillä poluilla, joilla hän oli
äsken nähnyt keveitä hengettäriä häämöttävän.

Silloin liiteli keveitä askeleita linnanpolulla, ja valkeapukuinen
naisolento liikkui hiljaa kukkien välitse suurta lehmusta kohden. Hän
ei luultavasti huomannut puun juurella lehväin varjossa istujata. Hän
ojensi kätensä linnaan päin, huulensa liikkuivat ikäänkuin hän olisi
puhunut, vaikkei sanaakaan kuulunut. Hänen povensa kohosi ja laski
kiivaasti. Siten saapui hän lopuksi aivan Kaarlon eteen.

Tämä kohotti päätään katsoen tuota valoisaa haamua. Hän kumartui
eteenpäin, jäntereensä jännittyivät, hän ojensi kätensä. Hän istui niin
hetkisen hiljaa, ikäänkuin olisi todella nähnyt henki-ilmestyksen; se
valtasi hänet sillä pyhällä vavistuksella, joka saa veren jähmettymään
sielun ollessa lähtemäisillään lentoon ylempiä maailmoita kohden.

Valoisa nainen pysähtyi taas. Hän oli nyt lehmuksen lehväin luoman
varjon äärimmällä reunalla; Kaarlo voi nähdä hänen hienojen ihmeen
ihanain kasvojensa piirteet, ja hänen suurten silmiensä loisteen.
Nainen puhui.

"Minä tulen", sanoi hän, "minun täytyy tulla sovittamaan sinulle tehtyä
loukkausta, Kaarlo... Voi, tule pian, tule pian takaisin!... Täällä
olisi minusta niin helppoa lausua sinulle sydämeni ajatuksen, vaan ei
tuolla elämän turhassa, pauhaavassa komeudessa ... tule pian takaisin!"

Marski hyppäsi ylös, hänen huulensa avautuivat, mutta sydämensä löi
niin kiivaasti ja näky huumasi häntä niin, ettei nimi, jonka aikoi
lausua, päässyt hänen huuliltaan. Mutta hän meni hiljaa eteenpäin, ja
kun askeleensa näkyivät säikäyttävän tuota suloista olentoa, joka
havahtui unelmistaan ja yritti lähteä pois, -- niin silloin huudahti
marski liikutuksesta vapisevalla äänellä.

"Kaarina!"

Neito pysähtyi ja kääntyi; marski tuli lehmuksen varjosta esiin.

"Kaarina, Kaarina!" jatkoi hän, "miksi tulet tänne ... sano, rakastatko
minua?"

"En minä tullut oman rakkauteni tähden, minä tulin sinun tähtesi,
Kaarlo!" vastasi tyttö ujosti punastuen, sekä antoi marskin pitää hänen
kättään omassaan.

"Nyt tunnen taas entisen Kaarinani", vahtasi Kaarlo. "Se varjo, joka on
ollut välillämme on siis nyt hävinnyt, ja nyt sinä varmaan annat
minulle toisen vastauksen kysymykseen, jonka silloin tein?"

"Niin, niin, Kaarlo Knuutinpoika", vastasi Kaarina vapisevalla äänellä,
"varjo on poissa, minä tiedän nyt, kuinka asiat ovat, ja nyt voin
ajatella sinua ja uneksia sinusta kuin ennenkin, sillä nyt tiedän ettei
viaton veri kättäsi tahraa... Ja senvuoksi tulin nyt tänne sinulle sitä
sanomaan ja pyytämään sinulta anteeksi, että olen saattanut sinusta
niin pahaa uskoa."

"Ja sinä tahdot tulla omakseni, tulethan, Kaarina ... sano, sano, että
rakastat minua?"

"Minä rakastan sinua! Milloin olen lakannut sinua rakastamasta!"

Ja riemuiten sulki Kaarlo hänet syliinsä, ja suutelo vahvisti liiton,
joka tässä solmittiin kuun ja tähtien välkkyessä. Sitten he käyskelivät
kauan edestakaisin ruusulehdossa puhellen kaikesta, mistä rakastavaiset
keskenään puhelevat, kunnes oli aika Kaarinan astua taasen veneeseen ja
soutaa salmen yli Hvittvikiin.

"Mutta kuinka tänne tulit", kysyi marski, kun he kävelivät rannalle
päin, "minulle kerrottiin, että sinä olit mennyt Gudhemin luostariin?"

"Niinpian kuin sain tietää tehneeni teille vääryyttä", vastasi Kaarina,
"en saanut rauhaa, ennenkuin olin puhutellut teitä. Se on aivan totta,
että olen aikonut vetäytyä maailmasta pois Gudhemin hurskasten sisarten
luo, ja se ajatus oli vähitellen varmistunut, kunnes sain tietää
totuuden, ja silloin tahdoin puhutella teitä ennenkuin täytin
päätökseni."

"Kaarina, Kaarina!" keskeytti marski, "olit päättänyt mennä luostariin,
ennenkuin kohtasimme toisemme?"

"Olin! ... kuinka voin enää arvata saavuttavani koskaan rakkauttasi,
jonka olin niin kylmästi hyljännyt? Nyt, nyt on sinun maailmasi
minunkin maailmani ... ja leppeät voimat johdattakoot meitä, ja suru
älköön tulko liian aikaisin ja liian raskaana!"

Kaarlo puristi suloista tyttöä rintaansa vasten ja suuteli hellästi
hänen kättänsä. Sitten jatkoi Kaarina kertomustaan siitä, miten oli
tullut Fågelvikin seuduille.

"Kuten sanoin, en saanut rauhaa, ennenkuin olin puhutellut teitä. Minä
seurasin veljeäni Bjurumista Tukholmaan, mutta te olitte jo lähtenyt
sieltä, ja minä olin hyvin tuskissani, kun en tiennyt, odottaisinko,
kunnes palaisitte Kalmarista, vai matkustaisinko veljeni kanssa sinne.
Minä jäin Tukholmaan, mutta tuskin oli veljeni lähtenyt, niin
levottomuuteni ja tuskani kiihtyivät suuremmiksi kuin koskaan ennen.
Silloin kutsui herra Niilo Erengislenpojan rouva, jalo Kaarina
Knuutintytär, minua mukaansa Vinäsiin, johon suostuin. Sieltä olen
sitten käynyt täällä Fågelvikissä, ja olen asunut Hvittvikin hyvän
isäntäväen luona... Voi, kuinka sydämeni tykytti, kun ensikerran astuin
Fågelvikin rannalle ja liikuin täällä lehdossa ja linnantiellä, ja kun
kulin sen lehmuksen alla, sen pilvenkorkuisen, jonka muistin siitä
asti, kun kerran lapsena näin sen sinun kanssasi... Ja kuinka olen
pelännyt kohtaavani sinut niillä retkilläni!"

"Haaveilija", sanoi marski hymyillen, "ja minua kuitenkin toivoit
tapaavasi!"

"Niin, katso, sydämeni ikävöi Kaarloa, mutta mahtava marski pelotti
järkeäni, ja tuskin olisin koskaan uskaltanut lähteä näille
kesäyömatkoilleni ilman viheriää ritaria, ja yhtä varmaa on, ettemme
koskaan olisi toisiamme löytäneet, ellei hän olisi puhunut minulle ja
selittänyt, kuinka asiat oikeastaan olivat."

"Viheriä ritari", kysyi Kaarlo, "hänkö siis on mielesi taivuttanut.
Tunnetko hänet...?"

"Tunnen, minä tunnen nyt hänet ja pidän hänestä suuresti, sillä hän
rakastaa sinua ja on ehkä uskollisin miehesi!"

"Paljon hän sitten kyenneekin aikaan saamaan, koska hän voi temmata
hunnun päästäsi ihan luostarin kynnyksellä."

"Jalosta Eerik-herrasta kertoi minulle ensiksi Vesteråsin
linnanvoutisi, reipas Pentti Gunnarinpoika, Jumala armahtakoon hänen
sieluansa! Kun minä menin isäni kanssa Bjurumiin pian herra Eerikin
onnettoman kuoleman ja hautauksen jälkeen, niin tuli Pentti
Gunnarinpoika Vesteråsiin, ja minä kuulin hänen sanovan, että pian
saataisiin kuulla talonpoikain tulevan uudelleen Vesteråsia kohden,
mutta että samalla saataisiin myöskin kuulla, että hän puolestaan osasi
ottaa ne oikealla tavalla vastaan..."

"Sen se kunnon mies tekikin, vaikka onni petti hänet sillä kertaa!
Jumala ilahuttakoon hänen ja kaikkein urhokkaiden miesten sieluja
taivaan valtakunnassa!" lausui Kaarlo hartaasti.

"Talonpojista puhuessaan", jatkoi Kaarina sitten, "johtuivat he
puhumaan Eerik-herrasta, ja minä kuulin voudin sanovan, että siinä oli
tapahtunut aivan toisen miehen tahto, sekä, että, jos se olisi teistä
riippunut, olisi herra Eerik varmaan päässyt vapaaksi. Mitä hän lausui
pysyi mielessäni yöt ja päivät ... ja kuinka mielelläni olisin todella
sydämessäni ajatellut teitä yhtä jaloksi ja yleväksi, kuin lapsena
kanssanne leikkiessäni aina ajattelin. Mutta järki tuli taas kylmine
päätelmineen, ja minä rupesin ajattelemaan, että Pentti Gunnarinpoika
oli sanonut niin vaan vierittääkseen teidän niskoiltanne epäluulot,
koska hän oli teidän miehiänne ja oli teihin kiintynyt ... ja siten
kypsyi vähitellen päätökseni mennä luostariin..."

"Mutta silloin tuli viheriä ritarini?"

"Niin, ja hän ei ainoastaan vahvistanut Pentti Gunnarinpojan sanoja,
vaan tiesi vielä muutakin, mikä sai kuin suomukset putoamaan
silmistäni, ja minä en voinut käsittää, miten olin voinut niin kauan
olla sokeudessani... Mutta Jumalan äiti ja kaikki pyhät olkoot
kiitetyt! Nyt on aamu taas ja nyt voimme uudestaan katsella toisiamme
kasvoista kasvoihin!"

He saapuivat nyt rannalle, jossa viheriä ritari odotti veneessä istuen.

"Hei, uljas ritari te!" huusi marski hänelle, "rehellinen kiitos sekä
soudusta että ratsastuksesta!"

Mutta ritari katseli merelle eikä näyttänyt ottavan marskin puhuttelua
korviinsa. Hän lauloi äänellä, joka kuulosti melkein surulliselta:

    Nyt oon kuin eksynyt lintunen,
    Joka oksalla visertää;
    Mä kodistani kaukana harhailen,
    Eikä yhtään oo' ystävää.

Laulaessaan kuivalla ja jyrkällä tavallaan näitä säkeitä oli hänen
äänessään niin raskasta suruisuutta, että se saattoi uskomaan hänen
tällä hetkellä ajattelevan jotakin, joka koski häntä itseään, vaikka
muisto voi olla hyvin kaukainen. Vaikea on sanoa, kuuliko hän todella
marskin puhuttelua, ainakin sai tämä vielä kerran lausua kysymyksensä,
ennenkuin hän vastasi.

Hän nousi silloin veneessä seisoalleen ja tervehti marskia. Hymynsä oli
vähemmän jäykkää kuin tavallisesti.

"Olette tehnyt minulle suuren ilon, Viheriä", sanoi marski, "ja kiitos
siitä ... minä en sitä koskaan unhota."

Marski sopi vielä lemmittynsä kanssa, että he kohtaisivat toisensa
Vinäsissä Kaarlon palatessa Kalmarista; sitten tuli Kaarlon matkustaa
Bjurumiin pyytämään hänen kättään. Sitten he erosivat, Kaarina hyppäsi
veneeseen, ritari työnsi sen rannasta ja tarttui laulaen airoihin.

Marski kuuli hänen laulunsa vielä etäältä ulapalta. Hän kävi vitkaan
ruusulehdon läpi suuren lehmuksen luo ja katseli sieltä vedenselän yli
venettä, joka liukui yhä ulommaksi.

Kalastajat, jotka olivat sinä yönä vesillä, sanoivat nähneensä
vetehisen, ja kauan senjälkeen kulki isältä pojalle tarina Fågelvikin
lahden vetehisestä. Mutta niin kävi kuin poikanen oli sinä päivänä
sanonut marskille: kauan kesti, ennenkuin vetehistä taas nähtiin; sillä
senjälkeen ei sitä liene enää koskaan nähty, mutta niin hyvää kalaonnea
kuin sinä yönä ei kalastajilla ollut miesmuistiin ollut.



VI.

Marskin sinetti.


Strengnäsin piispankaupungissa seisoi muutamana iltapäivänä elokuun
lopulla sillan luona kaksi miestä. Ne olivat Herman Berman ja Niilo
Bonpoika, jotka odottelivat hiukan kärsimättömästi, että pari miestä,
jotka puuhasivat erään veneen kuntoon panossa, saisivat työnsä
valmiiksi. Kesti kuitenkin melkoisen kauan ennenkuin toinen
venemiehistä kohosi varsin tyyneesti pystyyn ja viittasi kädellään
merkiksi, että nyt oli vene valmis.

Juuri kun he olivat aikeissa astua siihen, lähestyi rantaa toinen
isompi vene, jossa oli Vestmanlannin laamanni, herra Kaarlo Tordinpoika
sekä hänen vaimonsa, Cecilia-rouva ja pieni Briita-neiti, joka rupesi
heti heiluttamaan valkeata liinaa huomattuaan Niilo Bonpojan. Tämä
vastasi innokkaasti tyttösen tervehdykseen, ja astuttuaan Hermanin
kanssa veneeseen ohjasivat he sen laamannin veneen viereen.

"Missä herrasi on, Niilo Bonpoika?" kysyi herra Kaarlo Tordinpoika
vastaten ystävällisesti tämän kunnioittavaan tervehdykseen.

"Hän jäi Örebrohon!" vastasi Niilo, "me kiiruhdamme nyt hänen
käskystään valmistamaan Tukholmassa yhtä ja toista häitä varten."

"Häitä!" huudahtivat laamanni ja Cecilia-rouva yhtaikaa, "häitäkö?
astuuko marski toisen kerran morsiustuoliin, ja vielä näin pian?"

"Herrani on ollut Bjurumissa kosimassa neiti Kaarlontytärtä
Gumsehufvudin suvusta; hän ratsasti sinne suoraan Kalmarin kokouksesta,
ja meidän tietääksemme tulevat häät nyt Tukholmassa, kohta kun Teljen
kokous on päättynyt."

"Hyvä, hyvä, mies! Oletteko jo nähneet montakin menevän tätä tietä
Teljeen?"

"Ei vielä!" vastasi Niilo, "useimmat länsigöötalaiset menevät yhdessä
herrani, marskin, kanssa ja tullevat kaiketi parin päivän päästä."

"Nyt ei sinulla olekaan kukkia Briitalle, Niilo", sanoi Kaarlo-herran
pieni tytär raittiisti hymyillen ja kohottaen veitikkamaisesti
etusormeaan. Mutta huomattuaan että se pahoitti Niiloa, vaikka hänkin
hymyili, niin tyttö nyökkäsi ystävällisesti ja lisäsi: "Tukholmassa,
Tukholmassa!"

Muutamain kysymysten ja vastausten perästä erosivat venheet sitten.
Kaarlo-herra kävi maihin ja Herman ja Niilo ohjasivat venheensä
Tynnelsötä kohden.

Tuomas-piispa istui kirjoituspöytänsä ääressä siinä huoneessa, josta
oli niin kaunis näköala viheriäsaarisen Mälarin yli ja jossa hän oli
kerran ottanut vastaan Engelbrektin. Hän oli juuri laskenut kynän
kädestään, kun palvelija tuli ilmoittamaan Herman Bermanin ja Niilo
Bonpojan tuloa. Leppeä, eloisa hymy kuvastui piispan kasvoille. Hän
nyökkäsi palvelijalle merkiksi, että vieraat olivat tervetulleet, ja
sitten heidät nähdessään kohosi hänen silmiinsä kyyneleitä. Hän ojensi
kätensä ja puristi lämpimästi tulijain käsiä.

"Nyt ei ole enää niinkuin ennen", sanoi hän, "Tuomas-piispa on nyt
kurja, onneton miesparka ... mikä on asiananne?"

"Kysyä teiltä," vastasi Herman, "kysyä teiltä, -- hurskas isä, neuvoa
eräässä omantunnon asiassa, jos sallitte, ja pyytää teiltä neuvoja,
joita tarvitsemme."

Piispa istui vaiti heitä katsellen, ja kuta enemmän hän katseli, sitä
liikutetummaksi hän näytti käyvän. Hän pyyhki useita kertoja kädellään
silmiään.

"Kuten tiedätte", jatkoi Herman, "on näinä kahtena vuotena, jotka ovat
kuluneet sitten Engelbrektin kuoleman, monta merkillistä asiaa
tapahtunut. Minusta tuntuu kuin en enää oikein tuntisi itseäni
kulkeissani maita ja pitäen mielessäni entisen palavan halun tehdä
jotakin hyvää ja miehekästä kansan hyväksi... Minä olen vähäpätöinen
mies ja voin ainoastaan pientä aikaan saada, mutta sama olin
silloinkin, kun Engelbrekt eli, ja kuitenkin tunsin silloin kaikessa
mitä tein, iloa ja riemua, joka minulta nyt puuttuu... Sanokaa nyt
senvuoksi minulle ja sanokaa meille kummallekin, sillä Niilo Bonpojalla
on sama tuska kuin minullakin, mitä meidän tulee tehdä?"

Piispa vei kätensä silmiinsä, se vapisi kovasti, ja kauan kesti
ennenkuin hän siirsi sen pois.

"Odottaa, kunnes aika tulee!" sanoi hän sitten.

"Mutta hurskas isä", vastasi Herman, "sillä välin ennättää paljon
tapahtua, mikä väkisin pakottaa miehen vastaamaan kysymykseen:
toimitko, niinkuin rehellisen miehen tulee, vai etkö! Toinen toisensa
perään menevät Engelbrektin ystävät pois, poissa ovat Broder
Sveninpoika, Eerik Puke, vanha arkkipiispa Olavi ... onko oikein
palvella..."

"Kaarlo Knuutinpoikaa", keskeytti piispa viitaten kädellään, ettei
Herman lausuisi nimeä. "Kaarlo Knuutinpoika on kuitenkin nykyään
elävistä parhain, ja Herran neuvoon älköön ihminen sekaantuko.
Katsokaa, kun silmäämme taaksepäin ja koetamme tarkastaa kuluneita
aikoja pääkohdittain, niin näemme että Herra kaikkiviisaassa neuvossaan
väliin sallii lemmenkukan, väliin ohdakkeen kasvaa ja varttua. Kun
lemmenkukka vallitsee, näyttää maan ja kansan yli leviävän pyhä rauha,
on kuin pyhä messu soisi kaikkein mielissä. Niin oli Engelbrektin
eläessä, Jumala antakoon hänen sielulleen ijankaikkisen ilon!" Vanhus
vaikeni, ikäänkuin Engelbrektin nimi olisi vienyt hänet kauvas
pyhästöön, johon ei voitu äkkiä päästä, eikä myöskään äkkiä lähteä
sieltä pois. Mutta sitte hän jatkoi: "Silloin oli lemmenkukan aika, nyt
rehottaa ohdake, ja te tuntenette, että jokainen saa sen pistoksia
tuta! Mutta senkin aika on menevä ohi, ja sen kuihtuneista kukista voi
nousta taasen lemmenkukan taimi... Te saatte ehkä sen päivän nähdä,
jotka olette nuoria, ja muistakaa silloin piispavanhuksen sanoja ...
minulle ei ole sitä suotu nähdä, ja minun silmäni ovatkin jo nähneet
kylliksi, nähtyään Engelbrektin."

Taaskin vaikeni piispa, ja nuoret miehet, jotka kuuntelivat hänen
sanojaan kunnioituksella, miettivät niitä. Mutta piispa ei voinut
jättää Engelbrektiäkään, joka oli hänestä kaiken miehuuden perikuva.

"Katsokaa, sellaista miestä kuin Engelbrekt", sanoi hän, "sellaista
miestä on tuskin yksi vuosisadassa. Tässä saatte kuulla, olen saanut
hiljakkoin kirjeen rakkaalta Laurentiukseltani, te muistatte hänet,
Niilo Bonpoika, sen valkoverisen nuorukaisen, joka tavallisesti luki
minulle ... olen saanut häneltä kirjeen, jossa hän kertoo, kuinka
suuressa arvossa Engelbrektiä pidetään ulkomailla. Lyybekkiläinen
Herman Corner, sanoo hän, vertaa häntä suureen Sauliin, jonka Herra on
valinnut ja varustanut voimalla suojella kansaansa ja kukistaa oikeuden
vihamiehet. Hän oli, lausuu Herman-mestari vielä, yleväsydäminen mies,
viisas ja toimelias, joka hoiti oikeamielisyydellä ja menestyksellä
valtakunnan asioita. Häntä ei johtanut toimessaan ylpeys eikä
vallanhimo vaan sääli niitä onnettomia kohtaan, joita tanskalaiset
voudit rääkkäsivät ja joiden valitukset kohtasivat kuuroja korvia, jos
kuninkaalle valittivat!... Tämä kaikki", jatkoi piispa ilosta loistavin
silmin, "tämä kaikki tulee otettavaksi siihen kronikkaan, jota
Corner-mestari kirjoittaa. Sanokaa, eikö tämä ilahuta ruotsalaisen
miehen sydäntä, ja enemmän vielä se, että on saanut elää sen miehen
aikana, jonka elämä ja urotyöt saavat muukalaisenkin häntä ihailemaan
ja kunnioittamaan!"

Kyyneleet nousivat sekä Herman Bermanin että Niilo Bonpojan silmiin,
niin vilkkaasti muistui vainaja heidän mieleensä, ja niin syvästi
liikutti heitä vanhuksen lämmin innostus.

"He lähtevät pois toinen toisensa perään, jotka ennen olivat
Engelbrektin ympärillä", alkoi piispavanhus taas, "niin, te olette
oikeassa, ja Jumala ja pyhä neitsy katsokoon armollisesti minun,
arvottoman puoleen, minäkin olin siinä pelissä osallisena, jota saan
häpeäkseni muistaa kuolinpäivääni asti...! Mutta se ei koske teitä ...
se ei koske teitä... Kysytte minulta marskista, herrastanne", jatkoi
hän lyhyen väliajan jälkeen kääntäen etusormensa ja peukalonsa välissä
pöydällä olevan paperinpalan. "Ja minä sanon teille, että marski on
totisesti ohdakkeen paras kukkanen...! Hän toimii ainakin rehellisesti
sitä mitä toimii. Häntä ei tosin voi Engelbrektiin verrata, sillä hän
panee itsensä siihen sijaan, mihin Engelbrekt pani valtakunnan, hänelle
on oma etunsa suuremman arvoinen kuin valtakunnan etu... Mutta nyt ovat
asiat sillä kannalla, että hänen etunsa on todella paljolta sama kuin
valtakunnan etu... Hän tahtoo vapauden ja lain ja vanhain hyväin tapain
vallitsevan ei tosin Engelbrektin tavoin vapauden ja lain itsensä
vuoksi, vaan koska ne sopivat hänen omiin etuihinsa. Mutta hän edistää
niitä kuitenkin, ja hänessä on miestä siihen. Ja hän on ainoa -- mikäli
voin oikein käsittää tapausten juoksua ja niitä miehiä, jotka nyt
elävät -- hän on ainoa, joka kykenee pitämään ulkomaalaisia aisoissa.
Se nähtiin nyt Kalmarin kokouksessa ... jos marski kaatuisi, josta
Jumala varjelkoon, niin olisi Ruotsin valtakunta mennyttä, sillä muut,
jotka nykyään ovat sen ensimmäisiä, eivät paljoa mahda ... he saattavat
vaan, sen saatte vielä nähdä, ne saattavat vaan ehdoin tahdoin marskin
kääntymään rahvaan puolelle... Sen sanon siis, ja siinä pysyn, että
joka harrastaa Ruotsin onnea, harrastaa rahvaan onnea, ja joka
harrastaa rahvaan onnea, ruvetkoon marskin mieheksi!"

Oli varsin luonnollista, että vakamielisiä ja ajattelevaisia miehiä,
kuten Herman Bermania ja Niilo Bonpoikaa, alkoi epäilyttää, oliko se
asia oikea, jonka puolesta he taistelivat, kun he näkivät kaikkialla,
että veri, jota vuodatettiin, vuosi yhtä paljon, ehkäpä enemmänkin,
heidän herransa kuin valtakunnan tähden. Kummassakin hehkui innostus,
puhtaampi ja jalompi kuin kenessäkään niistä miehistä, joiden nimi on
jälkimaailmalle säilynyt, ja kumpaankin oli sen sytyttänyt Engelbrektin
välitön tai välillinen vaikutus. Niilo Bonpojalle tulee tässä suhteessa
ehkä suurempi kunnia, sillä hän oli päässyt vaan joskus sattumoisin
vapaudensankarin läheisyyteen, mutta hänen lämpimässä sielussaan ne
muistot ylläpitivät sammumatonta tulta ja viittasivat lakkaamatta
yhteen päämäärään: Ruotsiin. Suuresti oli häneen myöskin vaikuttanut
oleskelu Tuomas-piispan, tämän Engelbrektin järkähtämättömän ihailijan
ja ystävän luona, ja sitä juhlallista lupausta, jonka piispa otti
Niilolta Engelbrektin haudalla, kun nuorukainen erosi hänen
palveluksestaan, olisi tuskin tarvittu sitomaan häntä sieluin ja mielin
Engelbrektin asiaan.

Enimmin kaikista oli heidät saattanut tasapainostaan se seikka, että
heidän oli täytynyt asettua miekka kädessä samaa rahvasta vastaan, joka
oli seurannut Engelbrektiä. Lukemattomat langat sitoivat ja vetivät
heitä tähän rahvaaseen. Eikä ollut helppoa päättää juuri toiminnan
alkutapahtumista kuka todella oli rahvaan ystävä, sekö, joka niitä
vastaan taisteli, vai se, joka niitä johti. Niilo Bonpoika oli marskin
palveluksessa, ja sen vuoksi tuntui totteleminen monesti kahta
vaikeammalta. Hänen sisässään taisteli velvollisuus velvollisuutta
vastaan. Hermanilla oli enemmän valtaa määrätä toimiansa, mutta hänkin
taisteli samaa taistelua, ja epätietoisuus siitä, mikä kulloinkin oli
oikein, mikä väärin, saivat hänet melkein epätoivoon. Mutta kun sama
rahvas, Engelbrektin rahvas, sitten Eerik Puken kuoleman jälkeen
totteli toista herraa drotsia -- sillä siitä he olivat aivan varmoja,
että drotsi oli Kaarlo Knuutinpoikaa vastaan sittemmin nousseiden
kapinain oikea johtaja -- niin tuntuivat hyökylaineet heidän rinnassaan
asettuvan. Mutta heidän täytyi kuitenkin keskustella jonkun ystävän
kanssa ja siitä syystä he kääntyivät vanhan engelbrektiläisen
Tuomas-piispan puoleen.

He keskustelivat vielä paljon marskista, kuninkaasta,
arkkipiispavainajasta ja drotsista. Ja jalo piispa-vanhus haihdutti
tyynellä ja vakuuttavalla puheellaan kaikki epäilykset rakkaiden
ystäväinsä mielestä, niin että nämä tunsivat voivansa kevein mielin
palvella uskollisesti marskia. Mitä arkkipiispa Olavin äkkinäiseen
kuolemaan tulee, oli Tuomas-piispakin kuullut kuiskeita, että marski
muka olisi se ylhäinen herra, joka oli myrkyn lähettänyt, mutta hän ei
ollut sitä koskaan uskonut. Hän oli tavannut muutamia viikkoja sen
jälkeen kaksi Upsalan tuomiokapitulin jäsentä, tuomioprovastin Pietari
Niilonpojan ja kaniikin Jöns Pentinpojan (Oxenstjernan), sekä oli
kysynyt heiltä, mitä arvelivat arkkipiispan kuolemasta ja kehottanut
heitä toimittamaan tarkan tutkimuksen, miten asianlaita oikein oli
ollut. Tuomioprovasti olikin ollut samaa mieltä, mutta Jöns Pentinpoika
oli pannut vastaan. Hän oli arvellut, ettei siitä olisi mitään hyötyä,
kun ei ollut mitään todistuksia tukena. Jöns-herran kirjuri oli ollut
tilaisuudessa läsnä ja pitänyt ensi hetkenä selvänä, että se lac
amygdalorum, jota arkkipiispa oli juonut, oli myrkytetty juuri vähäistä
ennen hänen kuolemaansa. Ja arkkipiispan kansleri, joka oli tullut
surusta melkein mielipuoleksi, oli huutanut sen tiedon ympäri maailmaa,
mutta eihän sen nojalla voitu ketään syyttää. Parasta olisi sen vuoksi,
arveli Jöns-herra, antaa asian unhottua itsestään. Tämä oli vielä
lisännyt Tuomas-piispan uskoa, ettei marski ainakaan ollut sen katalan
työn tekijä.

Tätä voi Niilo Bonpoika vielä varmistaa, sillä olihan hän ollut
arkkipiispan kuollessa läsnä. Muuten olivat hänellä omat arvelunsa
asiasta, ja se aavistus, jonka mustan kirjurin salaperäiset sanat
herättivät hänessä, kun hän astui kuolevan arkkipiispan huoneeseen, sai
lisää vahviketta Tuomas-piispan kertomuksesta. Hän ei kuitenkaan
maininnut siitä mitään, mutta oli nyt aivan varma siitä, että hänen
herraansa ympäröi salaiset vihamiehet, jotka lakkaamatta ja keinoja
katsomatta vaanivat tilaisuutta häntä kukistaakseen; ja tämä varmuus
liitti hänet yhä lujemmin Kaarlo Knuutinpoikaan. Itsekseen teki hän
vielä päätöksen pitää huolellisesti ja tarkasti silmällä hänen
vihamiestään tai vihamiehiään, mikäli hänen vallassaan oli ja mikäli
kunnian vaatimukset sallivat.

Illansuussa läksivät Herman ja Niilo Tynnelsöstä. Piispan piti lähteä
seuraavana päivänä Teljen suureen herrainkokoukseen, ja hän halusi
vieraita seurueeseensa, mutta näiden täytyi ottaa takaisin se aika,
joka oli kulunut heidän käyntiinsä, jonka vuoksi he lähtivät, varsinkin
kun nyt puhalsi hyvä länsimyötäinen.

Oli kaunis ilta. Taivas oli ihan pilvetön, ja heidän hyvä venheensä
kynti sarkapurjeineen reippaasti veden kalvoa. Mieli tuntui kevyeltä,
ajatukset iloisilta ja raittiilta. Oli kuin tuuli, järvi, lehväiset
saaret, tuikkivat tähdet, kuin koko luonto olisi jatkanut sulosanoin
lämminsydämisen piispan puhetta. Rohkeutta, lohdutusta ja toivoa oli
hänen puheensa antanut, ja samaa tuntui tuuli kantavan helmassaan,
laine loiskivan harjaltaan ja lehdot kuiskivan rannoilta.

Niin kuluivat yön hetket, eikä päivään ollut enää pitkä heidän
laskiessa venettään Söderteljeen vieviin hymyäviin salmiin. Siellä
olivat heidän hevosensa odottamassa. Ne oli tuonut sinne Strengnäsistä
Hermanin palvelija Erkki, joka oli rannalla ja näkyi odottaneen heitä
hyvin kärsimätönnä. Herman älysi heti, että jotakin oli tekeillä.
Senvuoksi kun he olivat eronneet venemiehistä ja nousivat rannalle,
katsoi hän kysyvästi Erkkiin.

"Olet odottanut kauan tässä rannalla?" kysyi hän.

"Enpä juuri ... tulin tänne noin tunnin verta sitten ... en juuri
odottanut sinua näin aikaisin tulevaksi, mutta en muistanut ottaa hyvää
tuulta lukuun", vastasi Erkki. "Mutta hyvä oli, että tulit..."

"Puhut arvoituksia, Eerik ... mitä on tapahtunut?" kysyi Herman
innokkaasti.

"Ei vielä mitään, mutta kohta tapahtuu, elleivät merkit petä ... olen
yhtä ja toista kuullut tänä yönä, en kuitenkaan tarpeeksi, tietääkseni
mitään taattua ja varmaa."

"Et ole siis nukkunut tänä yönä?"

"En! ... olen lennellyt ympärinsä huuhkajain ja yökköjen parissa, ja
niitä täällä on, sillä niiksi kait saapi kutsua kaikkia, jotka
päivänvaloa karttavat... Minä tulin tänne eilen iltapäivällä ratsastaen
ja menin Pietari-mestarin luo, joka on, kuten tiedätte, marskin
uskollinen ystävä. Hänen kanssaan haastelin sitä ja tätä, ja silloin
hän mainitsi jotakin kokouksesta ja sinne saapuvista monista herroista,
sillä täällä kaupungissa ovat kaikki kuumeissaan kokouksen tähden. Ja
silloin hän näytti niin ovelalta, että kahden kesken jäätyämme kysyin,
mikä hänen sydäntään painoi, ja silloin hän kuiskasi minulle, 'että
täällä on kummia tekeillä', sitten hän osoitti sormellaan linnaan päin
lisäten: 'tuolla neulotaan sellaista nuttua, joka tulee tuntumaan
pitäjälleen kylläkin ahtaalta!' ... Minä kysyin häneltä, miten hän voi
niin puhua, kun maassa oli rauha ja sopu vallalla, ja silloin hän
kertoi, että linnassa oli kauan aikaa kulkenut öisin miehiä, ja hän oli
ymmärtänyt linnaväen puolinaisista sanoista, että suuret herrat kävivät
siellä pitämässä pitkällisiä neuvotteluja."

"Se ei taida sen enempää merkitä", sanoi Herman, "mielet joutuvat
nykyään niin helposti liikkeeseen, että luulevat näkevänsä kummituksia
keskellä päivää..."

"Älä sano niin, Herman, Pietari-mestarilla on pää niinkuin pitääkin, ja
hän on marskin luotettava ystävä ... hän ei ole puhunut siitä
kenellekään ... ja minä panen pääni panttiin, että näin itse vähää
ennen puoliyötä vanhan Krister-herran astuvan linnaan, Hänen mukanaan
oli toinenkin ritari, jonka tunsin varsin hyvin, nimittäin Niilo
Steninpoika, ja tultuaan sen kiven luo, joka on linnaan mentäessä
vasemmalla puolella, kääntyi Niilo ja sanoi asepalvelijalleen: 'odota
häntä tämän ja kaupungin välillä, minun täytyy häntä puhutella; jos
niin on kuin sanot, niin saattaa hän monen kokoukseen tulijan joukosta
löytää miehensä ja silloin ei hän tulekaan minun palvelukseeni ...
odota häntä täällä ja seuraa häntä kaupunkiin, sekä lähetä minulle
sana, että ennätän tavata häntä ennenkuin kukaan muu!' Mies pysähtyi ja
jäi jälkeen, ja minä aloin jo vähän peljätä, että hän keksii minut
kiven takaa, mutta silloin tuli Niilo-herra takaisin ja sanoi: 'olethan
siis varma että se on hän?' -- 'Rodenberg!' -- vastasi mies. 'Ja että
hän on ollut tuntevinaan minut pelastajakseen?' kysyi Niilo-herra taas.
'Siitä olen varma, koska itse näytin teitä hänelle, kun hänen
kertomuksensa sopi minusta hyvin teihin.' Silloin Niilo-herra nyökäytti
päätään ja meni kiireesti linnaan. Minä olin piilossani kiven takana ja
mies käveli kaupunkiin päin ja sitten takaisin taas."

"Ja Rodenberg tuli?" kysyi Niilo Bonpoika.

"Niin hän tuli viimein; hän ja odottaja näyttivät hyvin tuntevan
toisensa, ja he menivät yhdessä kaupunkiin, ja ... nyt tulee paras
paikka!... Saatte nähdä, ett£ tästä tulee taas sota, ja marski saa
katsoa, pääseekö ehein nahoin pois täältä. Kolme tietä ovat nuo kunnon
herrat nyt valmistaneet. Marskin tulee luopua virastaan, se on
ensimmäinen; ellei se onnistu, niin on hän vangittava, se on toinen;
jos ei siitäkään tule mitään, niin silloin syntyy, kuten sanoin, sota
näiden suurten herrain välillä. Ensimmäinen juttu tapahtuu täällä
Teljessä, toinen Tukholmassa häissä, viimeinen niin, sepä levinnee yli
koko valtakunnan..."

Kaikki kolme pysähtyivät Erkin lausuessa nämä sanat, ja Herman laski
kätensä hänen olalleen ja katsoi hänen viisaisiin, rehellisiin
silmiinsä.

"Onko tämä arvelua, Erkki", sanoi hän, "vai uskotko itse, mitä sanot?"

"Uskon", vastasi Erkki.

Ja hän kertoi vielä, miten oli seurannut miehiä kaupunkiin, ja kun
Niilo-herran palvelija oli turhaan etsinyt asuntoa vieraalleen, ja kun
hän (Erkki) oli silloin kohdannut heidät, oli hän kysynyt heidän
asiaansa ja tarjonnut heille huoneensa, koska itse aikoi mennä rantaan
odottamaan herransa tuloa. He olivat ottaneet sen vastaan, ja Erkki oli
ilmoittanut sen Pietari-mestarille, jonka kanssa hän oli kuullut
seinässä olevan aukon kautta joka sanan miesten keskustelusta.
Niilo-herran mies tuntui tietävän koko joukon asioita herrastaan, ja
Rodenberg kertoi, että eräässä katukahakassa Tukholmassa kohta hänen
tulonsa jälkeen oli eräs ritari pelastanut hänen henkensä ja hän luuli
sen olleen Niilo-herran, jonkavuoksi tahtoi uhrata henkensä ja verensä
hänen edestään. Hän ei kuitenkaan tiennyt varmaan, oliko Niilo hänen
pelastajansa, mutta hän luuli niin. Vieras oli kotoisin Westfaalista,
ja hänellä oli Tukholmassa sukulaisia, joiden luo hän oli tullut. Hänen
tarkoituksensa oli saada tointa jonkun suuren herran luona, sillä hän
oli taitava tykillä ampuja. Niilo-herran palvelija koetti kaikin tavoin
koota taitavia tykillä ampujia herransa palvelukseen, ja silloin hän
vähitellen tuli lausuneeksi sanan ja toisen, joista yhteensä tuli se
tuuma, jonka Erkki aluksi kertoi Hermanille ja Niilolle.

"Hetken kuluttua", jatkoi Erkki, "tuli Niilo-herra, sillä asemies oli
lähettänyt hänelle sanan ja kun vieras sitten kysyi jotakin äskeisen
keskustelun johdosta, niin kuulimme, miten Niilo-herra alkoi änkätä, ja
kun häneltä viimein kysyttiin, viipyisikö siihen kauvankin, niin näin
eräästä raosta, että väri vaihtui hänen kasvoillaan."

Herman punnitsi Erkin sanoja ja kysyi sitten sekä hänen että Niilon
mieltä, jonka jälkeen he harkitsivat kolmin mitä olisi tehtävä. Asiat
saattoivat kyllä olla niinkuin Erkki sanoi, mutta hän voi erehtyäkin.
Toistaiseksi eivät he katsoneet tarpeelliseksi mihinkään erityiseen
ryhtyä; heidän tulisi vaan pitää silmänsä tarkasti auki ja
mahdollisuuden mukaan varoittaa marskia. Sen otti Niilo Bonpoika
tehtäväkseen, koska hän voi, toimitettuaan marskin asian Tukholmassa,
lähteä taas herransa luo Teljeen.

Hetkisen kuluttua he istuivat hevosten selässä ja ratsastivat hyvää
vauhtia Teljen linnan ohi Tukholmaan päin. Herman Bermanin piti marskin
käskyn mukaan ruveta siellä hänen linnassa olevain miestensä
päälliköksi, ja Niilo Bonpojan tuli antaa ohjeita häitä varten. Mutta
tuskin oli kulunut kahta päivää, niin tuli sanoma Teljestä, jossa
herrainkokous oli jo alkanut. Sanansaattaja toi käskyn, että Niilo
Bonpojan tuli ratsastaa yötä päivää Kalmariin. Sinne oli saapunut eräs
rostokkilainen laiva vahingoittuneessa tilassa tuoden kalliita
tavaroita marskia varten. Niilon tulisi mennä vuokraamaan sieltä jonkun
laivan ja pitämään huolta uudestaan lastaamisesta sekä tulla itse samaa
matkaa Tukholmaan.

Tämä paukaus näytti tekevän kerrassaan tyhjiksi Niilon aikeet pitää
silmällä herransa salaisia vihamiehiä, ja siitä nousi hänen
levottomuutensa pilviin asti. Hän riensi Herman Bermanin luokse, joka
oli linnantuvassa. Hän oli onneksi yksinään, että he voivat
häiritsemättä keskustella. Hänkin
Niilokin, mutta tointui pian.

"Näyttää siltä", sanoi hän, "kuin meillä olisi ynseitä voimia
vastassamme. Luulen sentään, että vaara on pienempi, kuin miltä se nyt
ensi katseella näyttää. Minun mielestäni uhkaa marskia varsinainen
vaara vasta täällä Tukholmassa, jos Erkin puheessa muuten lienee perää,
mitä en puolestani epäile... Mitä Teljessä piti tapahtua, jääpi varmaan
tapahtumatta, sillä niin helppo kuin marskia onkin johtaa, kun onni
hänelle hymyilee ja kun hän luulee ympärillään olevan pelkkiä ystäviä,
niin ei hän kuitenkaan anna sokeasti riistää valtaa käsistään. Sinä
ennätät siis hyvin Kalmariin ja sieltä takaisin, ennenkuin oikea
aikamme tulee... Olenhan minä sitäpaitsi aina marskin läheisyydessä,
vaikka palvelustoimeni sitookin minua tänne; ja jos jotakin erinomaista
tapahtuu, niin saan aina tilaisuutta kuiskata sanasen hänen korvaansa,
linnan vartioimisen siitä kärsimättä."

Hermanin sanat tyynnyttivät Niiloa, joka lähti viipymättä matkalle
Kalmariin. Mutta kului kokonainen kuukausi, ennenkuin laiva laski
Tukholman satamaan. Ensi työkseen hyppäsi Niilo veneeseen ja soudatti
itsensä rantaan kiiruhtaen linnaan. Siellä hän tapasi Hermanin.

"Hyvin käy", sanoi tämä tervehdittyään, "vielä ei ole mitään
pelättävämpää tapahtunut. Minä luulen kuitenkin, että moni on marskille
äissään, sillä kuninkaaseen nähden on hän saanut tahtonsa aivan
täytäntöön, joten arvelen hänessä olevan miestä vastaamaan niistä
sanoista, jotka kuulin hänen kerran lausuvan, 'että niinkauan kuin hän
elää, ei kuningas Eerikin jalka enää koskaan polje Ruotsin maata...'"

"Yksi keino on siis vielä jälellä ... paras säästetään useinkin
viimeiseksi", arveli Niilo, "ja parasta olisi, että marski saisi tietää
salajuonet sitä parempi kuta aikaisemmin."

"Minusta on ajattomalla ajalla tehty palvelus kehno palvelus", lausui
Herman, "ja olisihan hyvin mahdollista, että riistäisimme marskilta
hyvän ja luotettavan ystävän, jos kiirehtisimme toimimaan pelkästään
sen perustuksella, mitä niin vähäpätöinen mies kuin Erkki on saanut
kuuntelemalla tietää. Niilo-herra on marskin lanko ja muut herrat
ovat hänen sukulaisiaan, hän luottaa niihin tosin vaan sangen
kohtuullisesti, mutta sitä hän tuskin suvaitsisi, että joku hänen
miehistään tulisi kertomaan salaisia juttuja, jotka eivät kärsi
päivänvaloa. Siihen on hän liiaksi avomielinen, ja nyt on hän niin
kokonaan hääilojen vallassa, että hän aivan varmaan kuuntelee
mielellään vihollistensakin puheita ystävyydestä ja sovinnosta."

Niilo huomasi tämän epäämättömäksi todeksi, ja hän yhtyi täydellisesti
Hermanin neuvoon tämän lisätessä:

"Meidän tulee tästä lähin kuten tähän astikin uskollisesti vartioida
kaikkia, jotka tavalla tai toisella kuuluvat hänen vihamiehiinsä, ja
meidän pitää koota todisteita käteemme. Silloin on vasta aika ruveta
toimimaan. Teillä, Niilo Bonpoika, on nyt hyvä tilaisuus siihen, sillä
minulla on teille marskilta käsky, että niin pian kuin olette
toimittaneet laivanne kalliin lastin hänen kamarimestarinsa käsiin
viipymättä ratsastatte Teljeen!"

Laivan selvittäminen ja tavarain toimittaminen kamarimestarin käsiin
kävi helposti. Parin päivän päästä ratsasti Niilo Bonpoika jo Teljen
kaupungin katuja pitkin, joilla liikkui vilisten herroja, pappia ja
asemiehiä. Hän meni marskin asunnolle, mestari Pietari Räätälin luo.
Oli aikainen aamu ja Pietari-mestarilta kuuli Niilo, että herrat
kokoontuivat paraillaan neuvotteluja jatkamaan.

"Mutta astukaa sisään, herra Niilo", lausui hyväntahtoinen
Pietari-mestari, "astukaa sisään, muki olutta ei tee teille nyt
ratsastuksenne jälkeen pahaa... Kas, tuolla tulee hänen armonsa,
Upsalan tuleva arkkipiispa... Hän on niin ankaran ja oppineen näköinen,
hän kuuluu olevankin hyvin korkeasti-oppinut ja arvossa pidetty mies,
eikä hänen tarvinnekaan arkkipiispaksi päästäkseen käydä niin monia
mutkia kuin autuas arkkipiispavainaja Olavi, Jumala armahtakoon hänen
sieluaan, sai aikanaan käydä..."

Tulija oli postulatus, herra Niilo Ragwaldinpoika, joka oli kutsuttu
Vexiön piispanistuimelta Olavi Laurinpojan jälkeen Upsalan
arkkipiispaksi, ja jota senvuoksi nimitettiin ajan tavan mukaan
postulatukseksi. Niilo Bonpoika vilkaisi häneen, kun hän meni ohi Jöns
Pentinpojan seuraamana. Hänen kasvonsa olivat kyllä yleensä ankarat ja
vakavat, mutta suun ympärillä osoitti eräs piirre hänen luonteessaan
olevan hyvyyttä ja lempeyttäkin, ja katseesta ilmeni älyä ja lujuutta.
Hengelliset herrat keskustelivat innokkaasti käydessään, ja
Pietari-mestarin kasvot venähtivät silloin varsin omituisesti,
ikäänkuin hän olisi saanut happamen omenan, joka hänen täytyi väkisin
niellä.

"Tuo hurskas herra Jöns Pentinpoika", sanoi hän, "oli eilen marskin
luona ... mutta astukaa sisään, herra Niilo, ja ottakaa vastaan, mitä
minunlaisellani miehellä on tarjota... Saatte nähdä, että viipyy
kotvasen, ennenkuin marski tulee takaisin", hän vei Niilon
ystävällisesti kamariinsa ja tarjosi hänelle oluttuopin ja jatkoi
sitten: "Jöns-herra tuli hänen luokseen ... minäkin olin läsnä
sisemmässä huoneessa, ja ovi oli auki, ja jalot herrat puhuivat niin
äänekkäästi, että kuulin joka sanan ... vanha ritari Kaarlo Orminpoika
istui marskin luona Jöns-herran tullessa, mistä hän sai heti aihetta
kysyä neiti Kaarinasta ja häistä."

"Sitäpä en olisi koskaan uskonut, että jalo Jöns-herra sellaisesta
välittäisi", huomautti Niilo.

"On kuitenkin yhdentekevää, millainen neula on, kunhan se vaan vetää
langan kankaan läpi", sanoi Pietari-mestari hymyillen, "ja siinä on
jotakin salameininkiä, sen saatte nähdä. Me näemme vaan neulan, mutta
lankaa emme näe..."

Tavallisissa oloissa oli Pietari-mestarin älykkäisyys pahoin
naurattanut nuorukaista, ukko oli niin nokkelan näköinen tuuheine
kulmakarvoineen, mutta tällä kertaa oli asia syvempää laatua.

"Mutta te arvaatte langan myös, näen, Pietari-mestari", lausui Niilo.

"Saatanpa arvata... Ensin ei puhuttu muusta kuin häistä ja niiden
valmistuksista, mutta sitten kävi päivän selväksi, että marskin oli
itsensä läsnäoltava Tukholmassa..."

"Minunkin nähdäkseni se on aivan paikallaan", vastasi Niilo, "sillä nyt
on keskiviikko, häät ovat lauantaina, ja ne vietetään sellaisella
komeudella, että marskin täytyy välttämättä olla asioita johtamassa,
että kaikki tapahtuu kunnollisesti."

"Aivan, aivan, nuori mies ... kun ne eivät vaan nyt olisi ommelleet
jotakin vaatetta, jonka silittämistä marski ei enää saa hoitaa."

"No sitten silittäminen jää!" sanoi Niilo.

"Niin, se jää ... aivan niin, ellei mestari jätä silitysrautaa
tänne...! Niin, se on eri asia, kisälli ei ole sama kuin mestari
itse ... siinäpä se on! Ja jotakin sensuuntaista juuri tarkoitti
arvoisa Jöns-herra, se on varma, sen saatte nähdä, Niilo Bonpoika!"

"Mitä tarkoitattekin silitysraudallanne", vastasi Niilo, "niin en voi
ymmärtää, mitä herrani, marski, voisi jättää tänne, josta hänelle
saattaisi vaaraa koitua."

"Te ette ymmärrä, mitä sanotte? ... kuulkaa nyt, minä sen selitän...
Kun marski pääsi oikein selville siitä, että hänen oli mentävä
Tukholmaan, ja kun hän toivoi hiukan kärsimättömästi että tämä
pitkällinen kokous vihdoinkin loppuisi, luetellen samalla, mitä jo oli
saatu valmiiksi, nimittäin ensiksi kuninkaan manaaminen Moran kiville
kahdentoista viikon kuluessa, toiseksi varma sopimus, johon kaikki
läsnäolevat herrat olivat suostuneet, että he hengellään, kunniallaan
ja omaisuudellaan puolustaisivat valtakunnan oikeutta jokaista
vastaan ... ja kun hän sitten tämän johdosta arveli, että kokouksessa
oli jo päätetty, mitä oli päätettäväkin, niin tekaisi jalo Jöns-herra
solmun hyvin vahattuun lankaansa ja vetäisi. 'Eräs asia on vielä
päättämättä', sanoi hän, 'mutta se on vähemmän tärkeätä laatua'... Hän
tarkoitti äidinisänsä läänitystä. 'Hän saa Gestriklannin entistensä
lisäksi', vastasi marski kiireesti sekä lisäsi: 'kun hänellä on
ennestään Nyköpingin ja Viipurin linnat lääneineen ja kuusi hyvää
kihlakuntaa Uplanlannissa, niin pitäisi sukulaiseni oleman tyytyväinen
saadessaan sen lisäksi vielä Gestriklannin!'"

"Ja siihen vastasi Jöns-herra?"

"Hän vastasi, 'että Krister-herra olisi aivan epäilemättä siihen
tyytyväinen', mutta ette arvaa, kuinka viekkaalta hän sitä sanoessaan
näytti... En voinut olla tekemättä asiaa käydäkseni ovella ja silloin
näin hänet ... ja ellei niistä silmistä näkynyt, että hän oli tehnyt
mestaripiston, niin en tahdo kuulua kunnialliseen räätäliammattiin...!
Marski lisäsi: 'jollei muuta ole enää päättämättä, niin ei minulla
lienee enää mitään syytä viipyä', ja Jöns-herra vastasi vikkelästi:
'eipä suinkaan, sukulaiseni!' ... niin, sukulaiseni ... antaisin minä
sille sukulaisuudelle..."

"Entäs silitysrauta, mestari Pietari ... silitysrauta?" huudahti Niilo
Bonpoika.

"Pyhän Eerikin nimessä, eikö tulekin marski tuolla, ja vanha ritari
Kaarlo Orminpoika ja hänen setänsä Kaarlo Tordinpoika ovat hänen
mukanaan!" huudahti Pietari-mestari vastauksen asemesta ja riensi ulos,
perässään Niilo Bonpoika.

He kohtasivat herrat pihalla. Marski näytti iloiselta ja tyytyväiseltä.
Hän nyökkäsi Pietari-mestarille ja ojensi ystävällisesti kätensä
Niilolle.

"Tervetuloa Niilo", sanoi hän, "kaikki hyvin Tukholmassa, ja
kamarimestarini on saanut tavarat?... Hyvä!" lisäsi hän, kun Niilo
sanoi niin olevan. "Nyt lähdemme itse Tukholmaan, onpa jo aikakin...
Sinä jäät tänne Niilo, odottamaan neiti Kaarinaa sekä liittymään hänen
morsiussaattoonsa... Missä on kirjurini?"

Pietari-mestari riensi kutsumaan häntä marskin huoneesta. Sillaikaa
määräili marski Niiloa pitämään huolta matkavalmistuksista. Kirjurin
tultua sanoi hän sille:

"Minä ratsastan Tukholmaan, Asger", se oli kirjurin nimi, "mutta sinä
jäät tänne ja saat sinettini, joka sinun tulee painaa päiväin kuluessa
tehtäväin päätösten alle. Siinä asiassa voit kääntyä drotsin, herra
Krister Niilonpojan puoleen!"

Kirjuri kumarsi ja marski meni muiden herrain kanssa taloon.

Mutta Pietari-mestari katsahti ymmärtäväisesti Niilo Bonpoikaan
lausuen:

"Siinä on nyt silitysrauta, herra Niilo!"

Salamana lennähti Niilo Bonpojan mieleen ajatus, että nyt oli oikea
hetki käsissä; senvuoksi hän riensi herransa perään, varmasti päättäen,
maksoi mitä maksoi, ilmaista hänelle, mitä luuli tietävänsä. Mutta
marski oli niin innokkaassa keskustelussa herrain kanssa, ettei häntä
voinut keskeyttää, Ja siten alkoi hänen luokseen tulla ja mennä
lukuisasti kokouksen jäseniä, että Niilon oli aivan mahdotonta päästä
häntä puhuttelemaan.

Hän meni senvuoksi pihalle, johon marskin hevosta juuri tuotiin ja
jossa hänen miehensä odottivat istuen. Täällä hän ainakin luuli
saavansa sanoa niin paljon, että marski rupeisi jotakin aavistamaan ja
sallisi hänen ratsastaa mukana sanomaan sanottavansa loppuun asti.
Mutta marskin tullessa ulos tulivat herrat mukana, eikä Niilo voinut
päästä väliin.

Ulkomuodoltaan mitä iloisimmalla tuulellaan astui marski hevosensa
selkään ja ratsasti mestari Pietari Räätälin pihalta. Niilo kävi yhä
levottomammaksi, ja hän arveli astua hevosensa selkään ja ratsastaa
herransa perään, mutta silloin puhutteli häntä herra Kaarlo Tordinpoika
sanoen:

"Ettepä te juuri näytä morsiusritarilta, Niilo Bonpoika! Tulkaa
mukanani, niin saatte vähän muuta ajattelemista."

Niilo koki heittää huolet luotaan, mutta se ei tapahtunut helposti. Hän
seurasi kuitenkin ritarivanhusta. Mennessään portista heitti hän
silmäyksen taakseen. Siellä näki hän Pietari-mestarin synkkänä ja
karmeana kohottavan kättänsä ja panevan sormensa huulilleen. Se oli
tietysti merkki, että hän oli itse ajatuksiinsa syventyneenä. Mutta se
voi myöskin olla kehoitus Niilo Bonpojalle olemaan vaiti ja
menettelemään varovaisesti, ja siksi tämä sen ymmärsi.



VII.

Häät.


Lokakuun 4 päivän aamuna oli suunnaton ihmisjoukko koolla Munkkisillan
seuduilla olevilla avoimilla kentillä sekä Harmaamunkkien luostarin
muurien sisäpuolella. Marskin piti viettää häitään neiti Kaarina
Kaarlontyttären kanssa. Edellisinä viikkoina oli ollut yleisenä
puheenaineena ja ihmettelyn esineenä niiden suurenmoiset varustukset,
joita oli pitkät ajat valmisteltu: linnan huoneiden uhkeat verhot --
marski oli tuonut sitä varten kalleimmat tapetit kaikilta tiloiltaan,
olipa niitä tuotettu ulkomailtakin -- avara turnauskenttä, jossa piti
pidettämän keihästurnaus ja kilpajuoksu. Koko tämän ajan olivat ne
käsityöläiset ja työmiehet, jotka olivat näitä puuhaamassa, ylen
tärkeitä ja halutuita henkilöitä kaupungin porvariseuroissa.
Leijonatornin ja kirkon edessä olevalta kentältä alkain vilisivät kadut
ihmisiä aina rantaan asti, johon oli rakennettu korea laivasilta.
Jokainen koetti tungeskella päästäkseen niin hyvältä paikalta kuin
suinkin näkemään hääjoukon komeutta. Ikkunat olivat tietenkin kaikki
katsojia täynnä, ja tätä liikettä oli ollut aamusta alkain. Ennenkuin
päivä oli täysin valennut, oli todenteolla koko Tukholma jo liikkeellä.

Mutta ensimmäiset munkkisillalle tulijat näkivät luostarin portista
tulevan joukon asemiehiä, jotka menivät kaupunkia ja Ketjusaarta
yhdistävän sillan yli. Tämä ei kuitenkaan erikoisesti ihmetyttänyt
ketään, sillä miehet kantoivat marskin värejä, joten näkijät hyvin
käsittivät heidän puuhaavan joitakin herransa asioita. Ne eivät tulleet
yhdessä joukossa vaan yksitellen, tahi kaksi tai enintään kolme
erällään. Muuan nuori seppä, joka oli ollut ensimmäisiä katselijoita ja
niinmuodoin nähnyt kaikki luostarista tulijat ja sinne menijät, oli
laskenut, että kaikkiaan kymmenen marskin miestä oli tullut luostarista
ja mennyt kaupunkiin päin. Hän huomautti tätä eräälle vieressään
olevalle mestarikisällille. Mutta tämäpä katsoikin sen johdosta
tarpeelliseksi oikaista nuorempaa toveriaan lausuen, että jos hän aikoi
lukea kaikki marskin palvelijat, jotka sinä päivänä ovat liikkeellä,
niin hän sen tehköön, mutta ilmoittakoon niin merkillisiä huomioitaan
jollekin muulle. Hän oli puolestaan tullut aivan muuta katsomaan.

Kuta enemmän väkeä sitten alkoi virrata rannalle päin, sitä enemmän
kiintyikin huomio muihin seikkoihin. Seppä huomasi kuitenkin, että
vielä yksi mies tuli luostarista, ja hänen vierellään käveli synkkä
kellankalpea mies, joka oli sotilaitten tapaan puettu, mutta ei
nähtävästikään kuulunut marskin väkeen. Edelliselle oli annettu peräti
rumat kasvot, mutta hän oli vilkas sekä näytti koettavan huvittaa
äänetöntä kumppaniaan joillakin tarinoilla, joita tämä kuitenkin tuskin
lienee kuunnellut. Päästyään sepän ja mestarikisällin kohdalle,
pysähtyivät he ja synkkä mies lausui:

"Tästä voivat tiemme erota, minun täytyy nyt jo lähteä Stegeborgiin!"

"Se on teille ikävää, Rodenberg", vastasi marskin mies, "mutta jos
vielä tapaamme toisemme, niin tahdon hankkia teille yhtä hyvän asunnon
kuin Teljessäkin!"

"Ellei vaan minun vuoroni tule silloin!" vastasi Rodenbergiksi
kutsuttu.

Sitten he erosivat ja marskin asemies jatkoi kulkuaan ihmistungoksen
läpi linnaa kohden. Jos joku olisi sattunut tarkastamaan hänen
kasvojaan hänen juuri lähestyessään Leijonatornia, niin olisi hän
epäilemättä havainnut niissä merkkejä, jotka osoittivat, ettei hän ihan
ilman syyttä ollutkaan lähtenyt aamukävelylleen. Hän yritti selvästi
näyttää iloiselta, ja huolettomalta, mutta synkkä totisuus tuikki sen
läpi, kuten veri tihkuu sotilaan rinnasta ilmaisten sinne syntyneen
haavan, vaikka sitä peittäisikin hienoin verho.

Tultuaan linnanportista sisään, näki hän koko alemman linnanpihan
hevosia ja miehiä täynnä. Miehet satuloivat parhaallaan hevosiaan
seuratakseen herraansa tämän juhlallisesti kulkiessa Harmaamunkkien
saarelle ottamaan morsiantaan vastaan. Hänen tulonsa ja kulkunsa
miesjoukon läpi ei herättänyt vähääkään huomiota. Sillä kaikkien
marskin miesten ei pitänyt tulla hääsaaton mukaan, vaan osan tuli jäädä
linnaan, ja näiden joukkoon kuului tietysti tämä mies. He olivat
sitäpaitsi siksi hommassaan kiinni, etteivät tulleet erityisesti
huomanneeksi, mitä hänen kasvoissaan ehkä oli tavallista omituisempaa.
Kaduilla lienee kyllä joku porvari, kuten äskeinen nuori seppäkin,
tarkemmin silmännyt häntä, mutta linnassa ei siihen ollut kellään
aikaa.

Hän saapui sisemmälle linnanpihalle. Täällä oli näin aikaiseen verraten
vähän melua ja ihmisiä. Täällä näkyi kyökkimestari palvelijoineen,
samaten kamaripalvelija ja hovimestari sekä koko joukko nuorempia
palvelijoita innokkaasti puuhaavan, joko jaellen käskyjä tai niitä
täyttäen, tahi kiireesti rientäen pihan yli. Ulkopihaan verraten oli
täällä kuitenkin paljoa hiljaisempaa.

Mies astui suoraan linnanpihan yli ritariparvekkeen portaita kohden.
Hän kiirehti askeleitaan kuten se tekee, joka, tärkeällä asialla ollen,
lähestyy päämääräänsä. Pian saapui hän marskin miesten päällikön,
Herman Bermanin luokse, rämä oli yksinään huoneessaan hinkaten
parastaikaa nuttunsa hihalla muuatta pilkkua haarniskaltaan, joka
kiilteli tammipöydällä aamuauringon säteissä, jotka lankesivat sille
vinosti pienten ikkunaruutujen läpi. Miehen astuessa sisään katsahti
hän ylös ja lähti nopeasti pöydän luota. Hän asettui aivan miehen eteen
katsoen häneen kysyvin silmin sekä lausui, kun tämä vilkuili
epäluuloisesti ympärilleen:

"Täällä ei ole ketään häiritsemässä, puhu suoraan vaan, Erkki!... Näen
sen heti, että yönviettosi luostarissa on antanut sinulle ajattelemisen
aihetta."

"Enemmän, Herman, kuin ehkä olemme miehiä kestämään..."

"Sepä jo pahalta kuulustaa, totta vieköön ... ei kait sentään aiottane
Tukholman linnaa vallata?"

"Hiukan sinnepäin ainakin ... liittoutuneilla on aikomus ottaa marski
vangiksi ... täällä Tukholman linnassa!"

"Marskin vangiksi?" huudahti Herman voimatta olla hymyilemättä, hänestä
tuntui niin hassulta ajatus, että marski otettaisiin vangiksi linnassa,
joka oli täynnä hänen uskollisia miehiään ja parhaita ystäviään.

"Niin on sittenkin laita ... he ottavat hänet vangiksi täällä linnassa
ystäväin ja asemiesten keskeltä... Linnassa on kavaltajia, ja nyt on
vaan heiltä kintut katkottava!"

"Kavaltajia! ... niistähän helposti päästään, kun sinä ne nyt kerran
tunnet."

"Mutta minä en tunnekaan niitä ... siinä maanalaisessa komerossa oli
pilkkopimeä, jossa he siitä neuvottelivat. Kun minä olin pimeyden ja
usvan turvissa, jota nousi vähää ennen puoltayötä, kiivennyt
luostarinmuurin yli, niin arvelin aluksi tehneeni taaskin turhan
matkan. Kuitenkin painauduin salakujaan pylvään ja sen pienen
rakennuskielekkeen väliin, mihin näin sen miehen katoovan sinä yönä,
jona olin päättänyt ottaa hänestä selvän ja jona sitä varten viivytin
niin kauan hurskasta Ragwald-isää, Jumala antakoon sen juonen minulle
anteeksi, kunnes näin hänen lukukammarinsa ikkunasta mitä tahdoin...
Siinä kujassa oli aukko, josta minä ryömin hyvin hiljaa sisään kaikessa
pituudessani. Ja koska pimeys oli täällä vieläkin paksumpi, niin kukaan
ei voinut aavistaa, että sitä oli kukaan lisäämässä tukkimalla yhden
aukoista, joista sinne voi hitusen verran valoa tulla..."

"Pitääkö minun välttämättä tietää nämä sivuseikat?" huomautti Herman,
kun kertoja vähän pysähtyi.

"Kyllä, saatte siten nähdä, kuinka varovasti ja viekkaasti he ovat
menetelleet... Piilopaikastani voin nyt kuulla koko keskustelun, vaan
en voinut mitään nähdä... Kymmenen miehen pitää tänä yönä vartioida
naistuvan ja ritariparvekkeen välistä pitkää käytävää, eikö niin?"

Herman myönsi, ja Erkki jatkoi:

"Tunnetko sinä ne miehet, Herman?"

"Ne ovat kaikkein parhaat marskin miehistä!"

"Ja sittenkin otetaan marski kiinni juuri siinä käytävässä ja niiden
kymmenen miehen käsistä, jotka sitä vartioivat..."

"Jumalan äidin nimessä, mitä sanot, Erkki ... nekö miehet ottaisivat
marskin kiinni...! Sinä olet kuullut väärin, Erkki, olet varmasti
kuullut väärin!"

"En, vaan sinä tässä väärässä olet, enhän minä sano että ne miehet,
jotka sinä sinne asetat, sen konnantyön tekevät, vaan ne miehet, jotka
ovat siellä sinä hetkenä, jona marski siitä menee läpi, ne sen
tekevät."

"Ne, jotka ovat silloin siellä, sanot ... siellä olisi siis silloin
muita miehiä kuin minun asettamiani!... Sepä olisi kumma vaihdos, ja
kuinka se kävisi päinsä kenenkään tulematta sitä estämään ...
haluaisinpa sitä nähdä! Enhän minä mahtane näköäni ja kuuloani
menettää!"

"Silloin ei niistä kuitenkaan ole sinulle suurta apua, marski antaa
sinulle muuta tehtävää ... ja ne miehet, jotka sinä olet vartijoiksi
pannut, lähettää hän itse pois, ja sitten tulevat oikeat miehet heidän
sijalleen, ja sitten ... paukauttaa miesten päällikkö kolmesti käsiään
yhteen, ja peli on pelattu kädenkäänteessä... Nyt tiedät, kuinka se käy
päinsä."

"Ja ne miehet, joista puhut..."

"Ne käyskentelevät jo marskin puvussa, ja kun linnassa on ilo korkealla
katossa, niin hiipivät ne kenenkään huomaamatta linnaan ja ovat
tarvittaessa saapuvilla. Onhan tässä nyt ajattelemisen aihetta koko
päiväksi."

Niinpä olikin. Asia olisi ollut helposti autettu, jos jompikumpi heistä
olisi voinut mennä marskin luo sanomaan, miten asiat olivat ja mitä
konnanjuonia oli tekeillä. Mutta he tiesivät Kaarlo Knuutinpojan
luonteen sellaiseksi, varsinkin hänen nykyisessä mielentilassaan,
jolloin hän oli pelkkää tuttavallisuutta ja iloa, ettei hän olisi heitä
ensinkään uskonut. Erkki, mies vähäpätöinen, antautuisi siinä mitä
suurimpaan vaaraan, saattaisipa joutua maksamaan sen työn
hengelläänkin. Herman Bermanin ei tosin tarvinnut sitä kohtaloa
odottaa, mutta varmaan olisi marski karkoittava hänetkin kasvojensa
edestä. Olisi siis mietittävä joku keino, jolla marski voitaisiin
pelastaa hänen tietämättään.

Heidän tätä juuri harkitessaan, törähtivät torvet ja pasuunat
linnanpihalla, ja marskin miehet ratsastivat linnaan kiiltävissä
haarniskoissaan valmiina seuraamaan herraansa Mälarin rannalle, jossa
hänen tuli kohdata morsiantaan. Herman tarttui kiivaasti haarniskaansa
ja veti sen Erkin avulla ylleen sekä riensi suureen saliin, jossa
marski seisoi, ympärillään joukko ritareita, joista useimmat olivat
hänen omiaan tai morsiamen sukulaisia.

Salissa oli leikki ja ilo vallalla Hermanin sinne astuessa, ja marski,
jolla oli yleensä tavaton kyky elähyttää mieliä ja voittaa sydämiä,
näytti olevan tänään kerrassaan vastustamaton. Hänen uhkea pukunsa
säihkyi kultaa ja kalliita kiviä, ja hänen voimakas ja samalla
miellyttävä ryhtinsä ja arvokas käytöksensä, joka ei koskaan yltynyt
röyhkeäksi eikä koskaan alennut mielisteleväksi, kohottivat hänet
ehdottomasti sarjan ensimmäiseksi, ei ainoastaan tämän seurueen vaan
kaikkien sen ajan mahtimiesten joukossa. Kaikki muutkin ritarit olivat
puetut kalliisiin vaatteisiin, mutta yksikään ei vetänyt hänelle
vertoja ruumiillisen kauneuden ja käytöstavan puolesta. Siellä oli
useita Bonde-sukuun kuuluvia ritareita, kuten marskin setä, herra
Kaarlo Tordinpoika, Penningebyn herra ja Vestmanlannin ja Taalain
laamanni, sekä tämän kuusitoistavuotias poika, solakka vaaleakiharainen
nuorukainen, jonka soreita kasvoja valaisi kaksi suurta, eloisaa,
uljasta mieltä osoittavaa silmää. Hän oli vasta aseenkantaja ja hänen
piti ajan tavan mukaan palvella viimeiset aseenkantajavuotensa
serkkunsa, mahtavan marskin seurueessa. Siellä oli myöskin marskin
lanko, herra Kustaa Kaarlonpoika, ja hänen velipuolensa, nuori Steen
Turenpoika (Bjelke). Niilo Steeninpoikakin (Natt och Dag), joka oli
naimisissa marskin sisaren kanssa, oli linnansalissa yhtyäkseen
sukulaisensa hääsaattoon, mutta hänen kasvoillaan oli ilme, joka
osoitti hänen toivovan olevansa kaukana koko hommasta.

Vartaloltaan ei Niilo-herra ollut lankoaan marskia huonompi; hän ei
ehkä ollut aivan yhtä pitkä, mutta jäsentensä ja kasvunsa
sopusuhtaisuuden puolesta oli hän lankonsa vertainen. Hänen
kasvonpiirteensäkin muistuttivat Kaarlo Knuutinpoikaa, että etäältä
katsoen tai äkkiä vilkaisten saattoi helposti sekoittaa heitä
toisiinsa. Niilo-herralla oli avoimet, hyvinmuodostuneet kasvot, mutta
niiden ilmeessä oli hiukan vivahdusta raakuuteen, hurjuuteen ja
uhkamielisyyteen. Häntä voi innostaa niin paha kuin hyväkin. Oli kuin
hänen kasvoistaan olisi voinut lukea selvityksen, miten hän oli kerran
voinut olla Engelbrektin mies, sekä samalla ymmärtää hänen voivan olla
Engelbrektin murhaajakin.

"Iloa ja riemua tahdon nähdä ympärilläni tänä päivänä", oli marski
lausunut hänelle tarttuen hänen käteensä, jonka hän vastahakoisesti
ojensi, "mutta teillä ei ole oikeaa häämieltä, Niilo-lankoseni... Jos
teiltä jotakin puuttuu, niin sanokaa suoraan, ja jos se on minun
vallassani, niin on tahtonne tapahtuva!" Ja marski oli tätä sanoessaan
herttaisen ystävällisen näköinen. Mutta Niilo-herra vastasi kylmästi ja
jäykästi:

"Sitä, mitä minulta puuttuu, et sinä voi auttaa, Kaarlo ... ja
toisekseen autan mieluimmin itse itseäni."

Marski oli silloin kääntynyt äkkiä pois hänestä ja kepeä pilvi oli
ilmestynyt hänen kirkkaalle otsalleen. Tämä tapahtui vähää ennen kuin
Herman astui sisään, niin että marski kääntyessään ja kulkiessaan salin
alapäähän kohtasi hänet. Mutta Hermaninkin kasvoilla havaitsi hän
varjon, joka ei häntä miellyttänyt. Hän ei kuitenkaan puhunut siitä
mitään, vaan tervehti ystävällisesti häntä, jota hän muuten piti hyvin
suuressa arvossa. Mutta sitten hän tarttui hänen käteensä ja vei hänet
vähän syrjään muista herroista.

"Ei minua kannata suuresti onnitella, Herman", sanoi hän, "kun en saa
nähdä teitä miesteni seurassa tänään..."

Herman kalpeni eikä voinut estää säikähtymistään näkymästä kasvoillaan.
Marski huomasi sen ja katseli häntä kysyvästi, mutta piti sitä
luonnollisena tyytymättömyyden ilmeenä siitä, ettei hän saanutkaan
ottaa osaa hääiloon, sekä jatkoi:

"Olen saanut Vesteråsista huolestuttavia sanomia, ja sitä varten
tarvitsen miehen, jolla on sekä älyä että voimaa... Minulle kerrotaan,
etteivät taalalaiset aiokaan tehdä, mitä lupasivat Enköpingissä, ja
koska se voi olla alkuna suurempaan meteliin, joka kuitenkin on älyllä
ja maltilla tyynnytettävissä, niin kauan kuin se on vasta tekeillä,
niin tahtoisin aivan tällä hetkellä sinne linnaan miehen, johon rahvas
luottaa ja jolla on samalla voimaa pitää minun asioistani huolta
asianhaarain mukaan... Nykyisin ei minulla ole ketään muuta, jolla on
sellaiset ominaisuudet kuin te, ja te teette kyllä, sen tiedän, tämän
ystäväntyön minulle!"

"Milloin tahdotte minun siis lähtemään Vesteråsiin?" kysyi Herman.

"Teidän tulisi nousta nyt oitis ratsullenne, Herman Berman."

"Oletteko siis varma, että saamanne sanomat ovat luotettavia, herra
marski?"

Marski katsoi kummastellen häntä. Tosin piti hän suuressa arvossa häntä
sekä hänen rikkautensa että sukusuhteidensa vuoksi, vaan ei niin
suuressa, ettei häntä olisi kummastuttanut, kun Herman rupesi tutkimaan
syitä pyyntöön, jonka marski olisi voinut yhtä hyvin antaa käskyn
muodossa. Herman huomasikin sen heti, samoinkuin senkin, ettei voisi
antaa tyydyttävää selitystä kysymykselleen, jonka vuoksi hän kiiruhti
lisäämään:

"Älkää kummastelko kysymystäni ... minä vaan vähän mietin, että voisin
ehkä olla toisaalla teille suuremmaksi hyödyksi, mutta..."

"Hyvä", keskeytti marski puristaen ystävällisesti hänen kättään,
"luulen ymmärtäväni teitä, mutta te saatte myöskin luottaa siihen, että
minulla on eräitä syitä lähettää juuri teidät Vesteråsin linnaan...
Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan, että teidän tulee jäädä sinne... Jos
huomaatte kaiken olevan oikeassa kunnossa, niin kääntykää heti
takaisin!... Kenties, niin toivon, saamme kuitenkin juoda yhdessä
maljan viiniä Kaarinani onneksi, ennenkuin hääpäivät ovat menneet.
Hyvästi, Herman ja tulkaa pian takaisin!"

Herman tervehti ja lähti, ja jos marski olisi nähnyt kuinka synkästi
hänen lankonsa, Niilo Steeninpojan silmät liekehtivät, niin olisi hän
varmaan käsittänyt Hermanin vastauksen toisin. Tämä riensi heti
ritariparvekkeelle, jossa Erkki vielä odotti.

"Jumala antakoon hyvän lopun tälle päivälle", lausui hän Erkille,
"minun pitää ratsastaa Vesteråsiin... Mutta sinun tulee jäädä tänne, ja
minä en puolestani tiedä muuta keinoa, kuin että sinä koetat päästä
Niilo Bonpojan puheille, hän on ainoa, joka voi nyt auttaa... Hänen ja
sinun täytyy se tehdä, ja kaikki pyhät teitä auttakoon!"

He läksivät linnanpihalle. Täällä oli heidän enää mahdoton puhua
tärkeästä asiastaan. Herman tunsikin miehensä niin hyvin, että
hän katsoi voivansa aivan tyvenesti luottaa siihen, ettei
pelastamishommassa jäisi vaariinottamatta mitään, joka oli ihmisvoimin
tehtävissä, ja hänen omaa tehtäväänsä hoitaisi Niilo Bonpoika. Mutta
sittenkin ahdisti häntä tuskallinen levottomuus lähtiessään parin
miehen seuraamana linnanportista matkalleen. Tultuaan molempain siltain
yli Norrmalmille, kääntyi hän ja heitti pitkän sisällökkään katseen
kaupungin muurien takaa kohoaviin linnanrakennuksiin.

Samassa kuin hän kannusti hevostaan Klaaran luostarin kohdalla, lähti
Kaarlo Knuutinpoika linnasta, ympärillään kaikki ritarit, hovilaiset ja
asemiehet. Saatto näytti kuin tulenleimulta astuessaan esiin linnan
varjosta, että aurinko pääsi paistaa helottamaan haarniskoille ja
välkkyville keihään kärjille. Ensinnä kulki musiikki, huilun-,
pasuunan- ja räikänsoittajat, sitten tuli muutamia marskin
aseenkantajia loistavissa, kalliissa puvuissa. Näiden joukossa oli
nuori Tord Kaarlonpoika (Bonde). Sitten tuli marski itse, vierellään
vanha sukulaisensa, drotsi Krister. Näiden perässä tulivat muut herrat,
ja viimeiseksi haarniskaan puetut asemiehet.

Kansanjoukko hurrasi ja kirkui ihastuksesta nähdessään kaiken tämän
komeuden, ja suurella vaivalla pääsi ritarisaatto tunkeutumaan
eteenpäin tungoksessa. Se kävi kuitenkin mitenkuten niinkauvan kuin
oltiin linnan seutuvilla, mutta kuta lähemmäksi päästiin
harmaamunkkien luostaria, sitä tiheämmäksi kävi joukko, ja marskin
täytyi antaa muutamain miehistään ratsastaa soittokunnan edessä ja
sivuilla, ettei tungos aivan paljon häiritsisi. Saatto kulki perin
hitaasti, askel askeleelta, että kansa sai aikaa väistyä, joten
päästiin hyvässä järjestyksessä rannalle.

Täällä asettuivat marskin asemiehet avaraan kehään maallenousupaikan
ympärille, ja sen sisään astuivat ritarit ja soittokunta, joka soitti
kappaleen toisensa perään pitäen vaan lyhyviä väliaikoja. Kaikki
ihailivat varsinkin sitä hevosta, jota kaksi hovipalvelijaa talutti
odottavaa morsianta varten. Komeampaa eläintä ei liene juuri nähty,
ja sen suitsia, satulaa ja peitettä valmistettaessa, joiden
purppuranpunainen väri pisti jyrkästi silmään ratsun maidonvalkeata
karvaa vasten, oli käytetty säästämättä kalleuksia, sekä kullalla
ommeltuja kukkasia ja köynnöksiä että jalokiviä ja helmiä.

Marski katseli kärsimättömästi Mälar-järvelle, joka välkkyi
rauhallisena aamuauringon loisteessa, mutta näytti samalla hyvin
eloisalta, sillä sadottain souteli sillä veneitä edestakaisin, kaikki
täynnä katsomisen haluista väkeä. Marskiin teki selvästi hyvän
vaikutuksen, kun hän huomasi kansan ottavan niin vilkkaasti hänen
iloonsa osaa, ja tämä tunne säteili takaisin hänen kasvoiltaan antaen
niille sellaisen heijastuksen, mikä suuressa määrin lisäsi kansan
ihastusta. Komeampaa hääsaattoa ja kauniimpaa sulhasta ei ollut maassa
missään, -- niin haastelivat kaikki.

"Te olette kaiketi hyvin tyytyväinen, rakas poikani", lausui
Krister-herra hymyillen, "kun tämän kaupungin kansa osoittaa teitä
kohtaan näin suurta rakkautta ... tuskin olisi Engelbrektikään saanut
suurempaa liikettä aikaan, jos hän olisi täällä viettänyt häitään."

Drotsi oli, kuten useimmat muutkin herrat edellisenä päivänä saapunut
Teljestä Tukholmaan, ja hän oli tullut ratsun selässä linnaan kotvasen
Hermanin lähdettyä yhtyäkseen lupauksensa mukaan "rakkaan" sukulaisensa
hääsaattoon. Iva, jolla hän vertasi Kaarloa Engelbrektiin ja jolla oli
epäilemättä syvä tarkoituksensa, kadotti vaikutuksensa Kaarlon iloisen
mielentilan vuoksi. Ei hänen kasvoillaan ainakaan näkynyt mitään
haluakaan vastata samalla mitalla, kun hän lausui:

"Niin, nyt sen näette, rakas isä, kuinka perusteltua oli se, mitä
kerroitte minulle Arbogassa, kun keskustelimme siellä kokouksen jälkeen
viime syksynä kahdenkesken, että kaikki muka valittivat minun tauttani,
piispat, ritarit, kauppamiehet ja talonpojat, ja ettei kukaan minusta
pitänyt... Nyt sen näette... Parempaa vastausta silloiseen puheeseenne
en voisi teille antaa, kuin mitä nyt tässä näette!"

Drotsi hymyili ja nyökkäsi valkopartaista päätään, mutta marskin
sanalle ei hän pannut sitä yksinkertaista merkitystä, mikä sille olisi
pitänyt panna, vaan hän piti sitä vastauksena omaan viittaukseensa
Engelbrektiin. Jos se olisi todella ollut marskin tarkoitus, niin olisi
hänen vastauksensa ollut silloinkin murhaava, sillä drotsi-vanhus ei
virkannut enää mitään, vaikka hän pitikin kasvoillaan yhä leppeän
sävyn. Hänen vaitiolonsa olisi kuitenkin herättänyt huomiota, ellei
Långholmin takaa olisi samassa pistänyt näkyviin sen laivan kullattu
kokka, joka toi morsianta seurueineen.

Marski viittasi nyt soittokuntaa lakkaamaan, ja kaikki katselivat
merelle päin uljasta laivaa, joka tuli juhlallisesti keinuen
"kultamastoin ja silkkisin purjein". Laivastakin kuului soittoa, ja sen
lähemmäksi tultua erottivat kuulijat Engelbrektinlaulun sävelet, josta
kansa puhkesi myrskyisiin riemuhuutoihin. Nämä sävelet tulivat aivan
odottamatta, mutta eipä todellakaan mikään olisikaan voinut tehdä
marskin morsianta kansalle rakkaammaksi kuin se, että hän tuli juuri
tämän laulun soidessa. Marskiin itseensä ei tämä laulu ollut koskaan
tehnyt niin syvää vaikutusta kuin nyt; se loihti hänen mieleensä
salaman tavoin Engelbrektin kuvan ja samassa entistään paljon selvemmän
kuvan siitä, mikä oli tämän sankarin niin saavuttamattoman korkealle
kohottanut: se nimittäin, että hän oli tuntenut tämän kansan korkeimman
ja jaloimman, ja samalla välttämättömimmän tarpeen. Vapaata, itsenäistä
Ruotsia, -- sitä kansa tahtoi, ja nyt hänestä tuntui sydämensä
laajentuvan, kun hän itsekseen lupasi uhrata henkensä ja verensä tämän
korkean ja pyhän tarkoituksen eteen.

Morsiamen laivan purjeet laskettiin alas, soitto lakkasi, ja kullattu
alus laski rantaan. Kannella seisoi morsian, ympärillään morsiusneidot.
Isänsä, vanha ritari Kaarlo Orminpoika talutti häntä kädestä ja takana
seisoivat morsiusritarit kuin korkeat hongat liljaryhmän ympärillä.
Kaikki oli pelkkää iloa ja auringonpaistetta, ja kansan ihastus, jonka
Engelbrektinlaulu oli sytyttänyt, kohosi nyt korkeimmilleen kaiken sen
komeuden ja loiston johdosta, mikä tässä saapui. Oli kuin rusopilvi
olisi auennut ja laskenut helmastaan enkelin enkelien ympäröimänä
liitelemään alas ja viettämään jonkun ajan maan päällä levittääkseen
rauhaa ja siunausta kansalle.

Tuskin oli alus päässyt maihin, niin marski, joka oli jo vähää ennen
astunut ratsultaan, juoksi laivalle, ja samassa puhalsivat soittajat
taas torviinsa, ja kansan riemuhuudot kajahtivat ilmoille. Syntyi,
kuten sellaisissa tiloissa on tavallista, hetkiseksi näennäinen
sekamelska. Ritaria ja asemiehiä tungeskeli ristin rastiin. Mutta
epäjärjestys selveni kohta mitä kauneimmaksi säännöllisyydeksi. Marski
talutti morsiantaan kädestä, ja neidot ja ritarit tulivat perästä.
Sitten nousi morsian ratsun selkään isänsä viereen, ja niin lähti koko
saatto musiikin soidessa By-kirkkoon. Järjestys oli taas sama kuin
linnasta tultaessa, se oli vaan erona, että morsian seurueineen
ratsasti marskin edellä. Ja viimeisten saattolaisten jälkeen sulkeutui
kansanjoukko seuraten perässä kirkolle asti, joka tuli ääriään myöten
väkeä täyteen. Kaikki halusivat nähdä kauniin morsiamen ja uljaan
sulhasen polvistuvan alttarin eteen. Mutta pieni oli niiden onnellisten
luku, jotka sen nautinnon saivat, niihin verraten, joiden täytyi tyytyä
vaan pelkkiin kertomuksiin siitä.

Kirkolta linnaan mentiin jalan, mikä teki morsiusparin näkemisen vielä
vaikeammaksi. Mutta lähellä seisoneet kertoivat, kuinka rakkaasti
morsian ja sulhanen katselivat toisiaan ja kuinka ihmeen ihana morsian
oli. "Vaikka eläisi sata vuotta", niin kerrottiin -- "ja vaikka etsisi
kolmesta kuninkaanvaltakunnasta ja vieläkin kolmesta, niin ei löytäisi
kauniimpaa naista. Ei ollut yhtäkään niin surullista, ettei olisi
suruaan unhottanut hänet nähdessään." Ja koko päivän seisoskeli kansa
katsellen linnan ikkunoihin nähdäkseen vilaukseltakaan morsianta tai
sulhasta.

Linnassa oli laitettu mitä komeimmat pidot, ja pöydät notkuivat hopean,
kullan ja herkkujen alla. Jaloimpia viinejä oli virtaamalla.
Marskin tuskin tarvitsi uudistaa kehoitustaan, minkä oli lausunut
kutsumakirjeissään, että nimittäin tultaisiin hänen luokseen Tukholmaan
"iloitsemaan ja riemuitsemaan". Ilo ja leikki nousi yhä ylemmäksi, kuta
kauvemmin atria kesti, näkyipä ilomielisyys tarttuvan sellaisiinkin
kasvoihin, jotka eivät milloinkaan tai hyvin harvoin hymyilivät,
niiltäkin unhottui tavallinen totisuus ja kankeus.

Jo atrian aikana sytytettiin soihdut ja vahatuohukset. Edelliset olivat
taidokkaasti valmistettuja ja kullalla silattuja, että ne näyttivät
erinomaisen kauniilta, varsinkin kun seinillä oli tummat verhot. Koko
atrian ajan puhalsivat marskin huilun- ja pasuunansoittajat ja rumpalit
paukuttelivat rumpujaan oikein hartiovoimalla. Aterian jälkeen
tanssittiin, ja marski tanssi kauniin Kaarinansa kanssa, eikä ketään
ollut salissa, joka ei olisi heitä ihaillut. Muut tanssijat miltei vaan
lisäsivät heidän viehättäväisyyttään, eikä se estänyt kaikkia täysin
mielin keikkumasta lattialla, ja joka silmästä loisti ilo, ja joka
suulla väikkyi hymy.

Tanssin loputtua sattuivat Niilo Bonpoika ja Tord Kaarlonpoika (Bonde)
joutumaan vierekkäin. He eivät vielä oikein olleet tutustuneet
toisiinsa, mutta Tord oli kuullut Niilosta puhuttavan, ja päättäen
siitä, että hänen raittiit kasvonsa hohtivat niin sydämmellistä
hyväntahtoisuutta, oli tämä puhe ollut hyvin eduksi Niilolle. Ja
etäällä salin perällä seisoi eräässä ikkunakomerossa, jonka ohikulkijat
peittivät usein näkyvistä, muuan tyttönen, kaunis ja suloinen kuin
hengetär, katsellen suurilla silmillään nuorukaisia ja hänen
kasvoilleen ilmestyi niin harras hymy, että silmänsä melkein
kyyneltyivät.

"Me tulemme nyt kaiketi paljon olemaan yhdessä", sanoi Tord, "sillä
minäkin tulen nyt marskin aseenkantajaksi, kuten sinäkin, Niilo!"

"Minä olen siitä iloissani", vastasi Niilo, jonka jaloilla piirteillä
oli synkänlainen varjo, "olen siitä todella iloinen, sillä sukulaisesi
tarvitsee, ainakin mikäli minun vähäinen järkeni käsittää, ympärilleen
luotettavia ystäviä."

"Ja saat olla varma, että hän on huomaava minut sellaiseksi!" sanoi
Tord hartaasti ja vakaasti, mikä sopi hänelle hyvin, "minä tahdon pysyä
uskollisena, vaikka minulle kävisi niin, kuin olen kuullut sinulle
olleen vähältä käydä."

Niilo hymyili surumielisesti katsellen saliin päin. Siellä näki hän
herransa ylen onnellisena haastelevan morsiamensa kanssa, ja näyttipä
hänen katseensa silloin hiukan synkkenevän. Hän katseli toisaalle, ja
äkkiä vetäytyivät hänen kasvonsa leppeään hymyyn. Tord seurasi hänen
katsettaan ja huomasi pikku sisarensa, joka niinikään hymyili
ystävällisesti.

"Hän ei taida saada unen hituakaan silmiinsä tänä yönä niiden kukkain
tähden, jotka sinä hänelle annoit, Niilo!" sanoi hän lyöden häntä
olalle. "Mutta hän tahtoo niistä kiittää ... tule, menkäämme hänen
luokseen."

Niilo lähti heti, mutta oli tuskin ehtinyt ottaa pari askelta, kun
tunsi jonkun tarttuvan hänen lyhyeen levättiinsä. Hän kääntyi ja
huomasi viheriän ritarin, joka oli tänään vielä tavallistaankin
kummallisempi. Hän naureskeli osoittaen peukalollaan taakseen ja
lausui:

"Eräs tuolla ulkona haluaa puhutella teitä, Niilo Bonpoika."

"Mutta se eräs joutaa odottaa!" vastasi Niilo samaan leikkisään tapaan
aikoen jatkaa matkaansa.

"Kuolema odottaa aina, ha-ha-ha", nauroi ritari vetäytyen takaisin.

Niilo katsoi ovelle, ja luuli näkevänsä siellä Herman Bermanin
palvelijan tutut piirteet. Se muutti hänen päätöksensä kerrassaan;
sillä mikäli hän sitä miestä tunsi, ei hän turhan tautta uskaltanut
tunkeutua niin kauas linnanhuoneisiin päästäkseen jotakin
puhuttelemaan. Hän pyysi sen vuoksi Tordia menemään edeltäpäin
sisarensa luoksi, ja lupasi itse tulla perässä. Samassa alkoi soitto
taas, ja parit valmistuivat uudelleen tanssimaan.

Niilo riensi odottavan asemiehen luoksi ja lähti hänen kanssaan.
Jotenkin samaan aikaan jätti Jöns Pentinpoika (Oxenstjerna) sen
herrapiirin, jonka keskusteluun hän oli siihen saakka ottanut jotenkin
välinpitämättömästi osaa. Senvuoksi tuskin kukaan huomasikaan hänen
lähtöään ja hän liikkui niin hiljaa huoneiden läpi, että jokainen olisi
häntä pitänyt mieluummin ajatuksiinsa vajonneena miehenä, joka kulki
huoneesta toiseen ilman tarkempaa päämäärää, kuin miehenä, joka toimii
määrätyn suunnitelman mukaan. Viimeisessä huoneessa, jonka läpi
Jöns-herra tuli siten kulkemaan, oli marski keskustelemassa appensa,
ritari Kaarlo Orminpojan, ja muutamain muiden kanssa. Hän äkkäsi
ensinnä yksinäisen kirkonmiehen.

"Miksi te kulette niin yksinänne keskellä iloa, sukulaiseni?" sanoi hän
pysähyttäen hänet siten.

"Ilo on sellaista, sukulaiseni", vastasi tämä, "että siitä nauttii
väliin enimmän yksinään... Vaan nyt on asianlaita sellainen, että
minulla on ajatuksissani eräs seikka, jonka olisin halunnut jättää
teille sanomatta, ellette itse olisi minua puhutellut!"

"Puhutte niin vakavasti, herra Jöns, kuin ette olisi yhtään
viinisarkkaa tyhjentänyt sukulaisenne pöydältä hänen häissään..."

"Runsaasti olette vieraitanne kestinnyt, marski, kuten Ruotsin
valtakunnan rikkaimman ja mahtavimman miehen tuleekin, mutta
vieraanvaraisuuden tulisi tällaisena päivänä ulottua miehiinnekin..."

Marski ja muut miehet katselivat kummastuneina synkkää tuomioherraa,
jonka tarkoitusta he eivät ymmärtäneet. Tämä jatkoi:

"Kuten sanoin, en olisi tahtonut häiritä teitä tällä, varsinkin kuin se
koskee teidän palvelijoitanne, ellette itse olisi minua siihen
kehottanut ... mutta olkoon sitte sanottuna, että sukulaistamme,
drotsia, ovat teidän palvelijanne loukanneet, ja hän on sen vuoksi
lähtenyt linnasta."

"Krister-herraa!" huudahti Kaarlo astuen tuomioherraa kohden, "mitä
sanotte, herra Jöns ... onko niin voinut tapahtua?"

"Miehet, jotka vartioivat naistuvan ja ritariparvekkeen välillä, ovat
kieltäneet vanhaa drotsia kulkemasta siitä..."

Marski syttyi vihaan ja kiukkuun.

"Missä on vartijain päällysmies?" huusi hän, ja käski erään
kamaripalvelijan heti paikalla kutsua päällikön esiin.

Tämä tuli hetkisen kuluttua ja vakuutti Jöns-herran sanat kaikin puolin
todeksi. Marski sävähti punaiseksi ja valkeaksi ja hän tarttui
miekkansa kahvaan.

"Tulkaa mukaan, serkku", huusi hän vihdoin rukoilevalla äänellä,
"tulkaa mukaan näkemään miten sen työn tekijöitä rangaistaan ansionsa
mukaan."

Sitten hän riensi ulos perässään Jöns-herra ja päällysmies. He
saapuivat ritariparvekkeelle ja käytävän ovelle, jossa miehet seisoivat
äänettöminä ja totisina kuin tummat puukuvat. Kiukuissaan ihan
suunniltaan puhutteli marski heitä, mutta kun vanhin heistä astui esiin
yrittäen vastata, kääntyi marski päällysmiehen puoleen lausuen:

"Pankaa tänne uusia miehiä ... nämä saavat tornissa miettiä rikostaan
ja kärsiä rangaistuksensa."

Päällikkö lähti, mutta marski jäi Jöns-herran kanssa kahden, jota hän
pyysi menemään drotsin luo puhumaan hyvääkaunista ja lepyttämään häntä
sekä pyytämään, ettei hän vihalla lähtisi sukulaisensa pöydästä ja niin
katkeroittaisi hänen onneaan tänä päivänä. Hänen vielä puhuissaan tuli
päällikkö takaisin ja vartioiden vaihdos tapahtui herrain läsnä
ollessa. Koko kohtaus päättyi siihen, että Jöns-herra sai miltei
tyynnyttää kiihtynyttä sukulaistaan, ja hän erosi hänestä sillä
lupauksella, että seuraavana päivänä olisi koko asia unhotettu, ja että
Krister-herra kyllä saapuisi uudelleen jatkamaan hääiloa ikäänkuin ei
mitään olisi tapahtunut.

Sitten meni marski taas vieraittensa pariin, ja herra Jöns Pentinpoika
pujahti linnanpihalle vieviin kiertoportaisiin, joita valaisi joukko
soihtuja. Äänettömänä, miettivin askelin käveli synkkä tuomioherra
sitten linnanmuurin viertä tullakseen linnanportille. Linnantuvan
edustalla hän pysähtyi. Siellä oli muutamia miehiä, mutta he olivat
hiljaa seisoen kehässä erään ympärillä, joka puhui heille. Jöns-herra
katsahti pikaisesti sisään ovesta, mutta ei ehtinyt kuulla mitä siellä
puhuttiin, eikä myöskään nähnyt kuka puhui. Hän oletti, että kertoja
oli ollut vartijoita muuttamassa ja viemässä edellisiä miehiä torniin
sekä kertoi nyt täällä, mitä oli tapahtunut. Ja hän puhui kuiskaten,
ettei mitään äkkinäistä pahaa koituisi sen johdosta hänelle itselleen
ja kuulijoilleen. Jöns-herrakaan ei tahtonut tarpeetonta melua
herättää, vaan vetäytyi hiljaa ja kenenkään huomaamatta takaisin sekä
jatkoi matkaansa pitkän porttiholvin läpi ulommalle linnanpihalle ja
sieltä ulos kadulle. Sinne tultuaan riensi hän nopeasti drotsin asuntoa
kohden.

"Te istutte täällä niin tyynnä ja tyytyväisnä, äidinisä", sanoi hän
astuessaan huoneeseen, jossa vanhus istui tulen edessä, "nyt saamme
pitää peliänne voitettuna, ja huomenna tervehditään teitä valtakunnan
mahtavimmaksi mieheksi, joko sitten haluatte hallita sitä
valtakunnanhoitajana tai antaa sen kuninkaan haltuun."

Vanhus katseli vilkkaasti hymyillen tyttärenpoikaansa.

"Jos joku muu tätä sanoisi, niin epäilisin", sanoi hän, "mutta sinun
neuvoillasi on ollut tähän saakka ihmeellinen menestys, ja senvuoksi
sinua uskon."

"Te voitte niin todellakin tehdä, äidinisä ... minä en huomaa
pöyhkeälle sukulaisellemme mitään mahdollisuutta pelastaa päätään
siitä paulasta, jonka olen hänen kaulaansa heittänyt... Voimme
todella nyt katsella oloja herroina ja määrääjinä. Teidän ei tarvitse
huolehtia hiukkaakaan sen pienen muutoksen johdosta, jonka teimme
läänityskirjaanne ja jolla teille tuli koko Helsinglanti Gestriklannin
asemesta... Huomenna te itse annatte ja otatte läänitykset, ja ylväs
sukulaisenne saa rukoilla teiltä henkeään, ja antaa senvuoksi teille
kaiken anteeksi. Ritari Kaarlo Orminpojan kaunis tytär on ollut
parhain liittolainen mitä voimme toivoa, hän on kerrassaan vääntänyt
Kaarlo-herran tajun nurin... Kaikki on valmiina huomispäivän
neuvottelua varten."

Drotsi nyökäytti ja näytti ylen tyytyväiseltä.

"Minun mielestäni on mitä suurin varovaisuus sentään tarpeen", jatkoi
Jöns-herra, "marskilla on monta ystävää ja vielä useampia on hän näinä
päivinä hankkinut... Olenpa valmis epäilemään joitakuita niistäkin
kahdestatoista, jotka ovat mietinnön laatineet. Voi käydä, että viime
hetkenä tulee esteitä teidän ja päämiehyyden väliin... Varovaisuutta
siis, mutta voimakkaasti ja joutuisaan! Kuta aikaisemmin huomenaamuna
neuvosto kokoontuu, sitä parempi..."

"Kello 8 Pyhän Gertrudin kokoussalissa!" vastasi drotsi.



VIII.

Neuvostossa.


Linnassa jatkui tanssi keskeytymättä myöhään yöhön ja iloa ja riemua
raikui häätalo. Morsian oli niin sanomattoman tyytyväinen nähdessään
ympärillään vieraiden iloiset ja tyytyväiset kasvot, ja hän nyökkäili
ystävällisesti sulhaselle. Tämä oli puolestaan niin kaikkineen
kiintynyt kisaan ja karkeloon, ettei hän näyttänyt voivan vähääkään
muistaa vakavampia asioita. Hän olikin vielä varsin nuori, ainoastaan
kolmikymmenvuotias -- riimikronikan mukaan pitäisi hänen syntyneen
juuri neljäntenä päivänä lokakuuta -- niin että joskin hän oli noussut
aikaisin korkeaan ja painavaan asemaansa, elämä voi vielä tarjota
hänelle runsaasti riemuja.

Selvää on että morsian ja sulhanen tanssivat monta tanssia yhdessä, ja
aina herättivät he ihmettelyä sekä kauneutensa että liikkeittensä sulon
vuoksi, jota ei kukaan kyennyt matkimaan, oli se sitten piiritanssia
tai rivitanssia. Ja kun sulhanen oli kerrankin piirin keskellä, ja
tanssijat lauloivat tuota laulua, jota nykyään tunnetaan ainoastaan
syrjäisemmillä maaseuduilla, mutta josta siihen aikaan paljon pidettiin
ja jota tanssittiin etupäässä mahtavien hoveissa: "Ja ritari tuli
ratsastain ... hän kihlasi neidon kaunoisen", niin tuntui monesta, kuin
olisi tämä tanssi sepitetty vartavasten Kaarlo-herraa ja Kaarina-neitoa
varten.

Tanssijain piiri liikkui aluksi vaan hyvin hiljaa, kun laulettiin:

    Ja neitonen, kaunis
    kuin kukkaset nuo,
    maljoja hopeisia
    kädessään tuo.

    Ja viiniä on toisess',
    Ja simaa täynn' on toinen; --

Kaarlo seisoi tällöin paikallaan piirin kääntyessä ympärinsä, kunnes
morsian tuli hänen kohdalleen. Silloin hän meni hänen luokseen
kumartaen kuten tanssi vaati, ja silloin lauloivat muut:

    hän joi, ja hän joi
    sulholleen.

Sitten hän veti morsiamensa piiriin alkaen tanssin, joka herätti
neitojen ihailun ja nuorukaisten kateuden. Suureen piiriin syntyi kuin
pyörre, joka sai kultaisissa tuohuksissa palavat liekit heilahtelemaan
edestakaisin, laulun ja tanssin yltyessä yhä vilkkaammaksi:

    Ja posket on punaiset kuin syysahon puolat;
    Ja sormiss' on sormukset sulhosen tuomat.
    Ja hiukset on hällä kuin kullasta kuotut,
    ei kauniimpaa neitoa oo maan päälle luotu.

    Kun kesä puoleen entää,
    niin häämme pidetään,
    kun lintuset lentää
    ja laulaa säveltään.

Lopetettuaan tanssin asettui marski piiriin muitten kanssa, ja eräs
toinen ritari astui piirin sisään. Siten jatkui leikki, kunnes kaikki
olivat vuoronsa tanssineet, jolloin leikki lopetettiin. Heti perään
soitti soittokunta, ja laulu oli Engelbrektinlaulu. Se tehtiin
morsiamen mieliksi, ja kun aamulla oli nähty, kuinka mahtavan,
milt'eipä lumoavan vaikutuksen sen säveleet tekivät kansaan, niin oli
sen arvo äkkiä ylennyt marskin hovissa, jossa sillä olisi muuten
pitänyt ollakin koti, koska marski kerran tahtoi Engelbrektin tavoin
elää ja kuolla ruotsinkansan miehenä. Kaarinasta oli tällä laululla
aivan erikoista viehätysvoimaa, ja vaikka hän oli kuullut sitä monta
kertaa laulettavan, ja vaikka sitä kerran oli laulettu jonkinlaisena
hautausmessuna hänelle, silloin kuin hurjat talonpojat taluttivat häntä
itseään kuolemaan, niin hän ei voinut olla rakastamatta sen
surumielisiä vakavia säveliä, jotka uhkuivat voimaa ja surmaa yhtaikaa.
Se ikäänkuin muistutti jostakin ylevästä ja pyhästä, se oli kuin
juhlatunne keskellä elämän pauhua. Se sai Kaarinan sielun ikäänkuin
kohoomaan valkein siivin maan tomusta, niin että hän näki maailman
toisessa valossa ja voi eroittaa totuuden valheesta, voi ikävöidä ja
toivoa, että totuus ja uskollisuus kuitenkin saavuttavat katoomattoman
kruununsa.

"Sinä ajattelet menneitä aikoja, Kaarina!" sanoi marski huomatessaan
neidon miettivän katseen sekä tarttui hänen käteensä.

Kaarina katsoi häneen lämpimästi ja sielukkaasti, sekä nyökäytti
myöntävästi päätään.

"Ja missä entispäivissä aatoksesi nyt harhailee?" kysyi Kaarlo taas.

"Sinussa!" vastasi hän hymyillen, "sillä sitä, mitä ajattelin, löytyy
sinussa yhtä varmasti kuin sitä ennenkin löytyi... Sitä täytyy löytyä
kaikkina aikoina, vaikka me näemmekin entisajat selvemmin kuin
nykyiset, ja senvuoksi oli ajatukseni siellä!"

"Sanoppa siis, ketä ajattelit, koska ajattelit yht'aikaa minuakin."

"Engelbrektiä", kuiskasi Kaarina tarttuen molemmilla käsillään marskin
käsiin, "ja minä ajattelin, että niinkuin hän eli ja kuoli, niin tulet
sinäkin elämään ja kuolemaan ... lain ja oikeuden puolesta, Ruotsin
kansan puolesta."

Kaarlo puristi lämpimästi morsiamensa kättä ja hänen silmissään hehkui
innostuksen tuli. Herra Jöns Pentinpoika oli ollut oikeassa, tämä neito
oli kauneudellaan lumonnut marskin. Mutta tämä lumous ei ollut mitään
muuta kuin sitä, mitä jokainen yleväluontoinen nainen vaikuttaa
rakastetussaan, -- hän viritti vaan täyteen voimaansa sen hyvän, mikä
Kaarlossa uinaili; se heräsi eloon Kaarinan hänelle puhuessa.

"Minä tahdon antaa sinulle muiston tästä hetkestä ja tästä sanasta,
Kaarina!" sanoi hän lähtien samassa huoneesta.

Kaarina katseli hänen jälkeensä, silmät onnekasta autuutta loistaen.
Hänen Kaarlonsa oli juuri sellainen, miksi hän oli häntä ajatellut,
voimakas, uljas, altis jaloa ja ylevää tuntemaan. Hän oikein vajosi
tähän ajatukseen ja heräsi kuin unesta, kun eräs neidoistaan tuli häntä
puhuttelemaan. Hän luuli silloin juuri katsettaan kohottaessaan
näkevänsä vilahdukselta Niilo Bonpojan menevän ovesta, ikäänkuin
herransa perään rientääkseen.

Marski kävi salakamariaan kohden, jossa oli lipas, missä hänen
kalleutensa olivat. Niistä hän aikoi ottaa yhden morsiamelleen
muistoksi. Käydessään silloin ritariparvekkeen läpi, tuli vartijain
päällikkö häntä vastaan.

"Anteeksi, armollinen herra", sanoi päällikkö koettaen pidättää
marskia, mutta tämä viittasi kädellään.

"Huomenna, huomenna, Börje...!" sanoi hän kiirehtäen sekä kääntyi
erästä toista ovea kohden eikä sitä, joka vei käytävään, missä vartijat
seisoivat.

"Asia on hyvin tärkeätä laatua, herra", jatkoi päällikkö, "olin juuri
aikeissa tulla teitä hakemaan; asia ei siedä vähääkään viivytystä!"

Marski seisahtui nähtävästi hyvin vastenmielisesti kuuntelemaan, mitä
päälliköllä oli sanomista, mutta hän ei edes katsonut häneen, vaan
seisoi ja katsoi sinnepäin, mihin oli ollut menossa, selvästi aikoen
heti jatkaa matkaansa kuultuaan, mistä oli kysymys ja annettuaan siihen
niin lyhyen ja pikaisen vastauksen kuin suinkin.

Mutta päällikkö tarttui marskin käsivarteen ja sanoi:

"Kysymyksessä on teidän valtanne, herra, ja ehkä henkennekin!"

Nyt iski Kaarlo katseensa mieheen, hänen silmistään välähti vihan
salama, ja samalla hän tempaisi käsivartensa irti.

"Mitä tarkoitat, Börje?" kysyi hän, "valtani ja henkeni! Jos sinä
niistä jotakin tiedät, niin lienee sinulla merkillisiä tiedustelijoita,
tahi on hääolut noussut päähäsi..."

"Sellaisia tiedustelijoita minulla on, herra ... ja sitä minä nyt
pyydän, että tietojani kuuntelisitte. Minä sanon, että ne koskevat
teidän valtaanne Ruotsinmaassa ja kentiesi henkeänne... Se, jolta olen
kuullut tietoni, on tuolla ulkona, tahdotteko, että kutsun hänet
tänne?"

Marski laski käsivartensa rinnalleen ristiin ja katseli yhäti miestä.
Yhä synkemmin paloivat hänen silmänsä, ja yhä uhkaavammin puristuivat
hänen huulensa. Oli kuin hänen olisi tarvinnut tottua kuulemaan sen
pahuuden kaikuakin, minkä päällikön sanat sisälsivät. Pää ja sydän
täynnä riemua ja onnea oli hän tänne tullut, senvuoksi tuntui hänestä
nyt kuin olisi hän astunut taivaan kirkkaudesta synkeään korpeen okain
ja ohdakkeiden sekaan, missä hänen ympärillään mateli kähiseviä
käärmeitä.

"Pian sitten!" sanoi hän vihdoin katsoen ovesta käytävään, jota
valaisivat häälyvät soihdut ja josta hän erotti lähimmät vartiomiehet.

Päällikkö riensi ovelle, luultavasti kutsuakseen miestä, joka toi niitä
tietoja, mutta marski arveli kaiketi siitä turhaa viivytystä syntyvän
sekä riensi hänen peräänsä astuen päällikön ohi hämärään käytävään
vartiomiesten keskelle.

"Kuules, mies", huusi hän, "mitä pahoja sanomia sinulla on juuri minun
ilopäivänäni?"

Vastausta ei tullut, mutta hänen takanaan paukautti päällikkö kolmesti
käsiään yhteen, ja samana hetkenä oli marski puristuksissa
vartiomiesten välissä. He painoivat häntä niin tiukasti ja kovasti kuin
olisi hänen ympärilleen valettu sulaa rautaa, joka oli samassa
jähmettynyt. Hän koetti liikuttaa käsiään, hän koetti äkkiä
pyörähtämällä päästä irti, mutta turhaan. Avun huutamisesta ei olisi
ollut mitään hyötyä, sillä näin syrjäisessä osassa linnaa, johon juuri
senvuoksi oli pantu niin vankka vartio, ei ollut ketään, joka olisi
voinut auttaa tai kutsua avuksi tarpeeksi miehiä etulinnasta.

"Muistatko Vesteråsia, Kaarlo-marski", kuului päällikkö sanovan miesten
takana, ja äänestä päättäen oli hän hyvin kiihtyneessä tilassa,
"muistatko Vesteråsia ja mitä minä siellä sinulta polvillani
rukoilin?... Sinä halveksit pyyntöäni, ja onneton veljeni, Hannu
Martinpoika, sai kärsiä kauhean kuoleman siitä, että piti herra Eerik
Puken ja rahvaan puolta. Se leikki ei ole koskaan mennyt mielestäni, ja
minä vannoin kalliin valan lähteäkseni teidän palveluksestanne ja ensi
tilassa kostaakseni teille veljeni kuoleman."

Börje Martinpoika pysähtyi, osaksi koska itse tarvitsi levätä, osaksi
antaakseen marskille aikaa vastata. Vastaus olisi tietysti suuresti
lisännyt hänen kostonsa nautintoa, koska se olisi epäilemättä antanut
hänelle runsaasti aihetta oikein perinpohjin tallatakseen vankiansa
jalkainsa alle. Mutta marski ei lausunut sanaakaan.

"Tämä tilaisuus tuli, ennenkuin luulinkaan", jatkoi Börje sitten, jonka
sappi rupesi kiukusta kuohumaan, "ja tulipa kosto vielä parempi ja
täydellisempikin... Saapa nähdä, oletteko te marski Kaarlo, täst'edes
sen suurempi, kuin että minä, Hannu Martinpojan veli, voin katsella
teihin olkani yli, ja olkaa varma, että jos minä jotakin mahdan, niin
saatte ehkä maistaa samaa katkeraa kuolemaa, jonka silloin määräsitte
veliraukkani osaksi..."

Hän näkyi taas odottavan marskilta vastausta, mutta kun sitä ei
kuulunut, niin hän huudahti:

"Sitokaa se, ja palvelijanviitta hänen ylitseen ja pois täältä..."

Sen hän ehti sanoa, kun samassa kuuli melua takaansa, ja ennenkuin
älysikään, tunsi hän kahden vahvan miehen tarttuvan käsivarsiinsa. Ne
olivat Niilo Bonpoika ja Erkki. Ja tämän tapahtuessa ritariparvekkeen
puolella käytävää, tulivat portaat ja käytävä äkkiä asestettuja miehiä
täyteen. Ne, jotka pusersivat marskia välissään, hämmästyivät ainakin
yhtä paljon kuin heidän päällikkönsäkin, ja tämä seikka ynnä
marskilaisten reippaus käänsivät asiat kohta toiselle tolalle. Syntyi
tosin kiivas painiskelu, mutta tila oli ahdas, ja marskin puolustajat
olivat valioväkeä. Moniaan hetken kuluttua oli marski vapaa, ja hän
pääsi tunkeumaan ritariparvekkeelle asti, johon Niilo Bonpoika ja Erkki
seurasivat häntä tuoden vankinsa mukanaan.

"Sinä puhuit totta, Börje", lausui hän tälle, "valtani ja, jos sinä
olisit saanut määrätä, henkenikin oli hiuskarvan varassa, mutta nyt
näet, että vielä on ympärilläni uskollisia miehiä... Nyt käynee
sinulle, kuten kävi veljellesi ... hän oli palveluksessani ja petti
minut, kuten sinäkin nyt teit."

Vangin kasvonpiirteet olivat tuntemattomiksi vääntyneet hänessä nyt
riehuvain tunteitten vaikutuksesta ja hänen silmänsä pyörivät hurjasti
kuin järkensä menettäneellä. Marskin viha lientyi surun ilmaukseksi
nähdessään tämän elävän todisteen petoksesta, jonka hän olisi toivonut
kauaksi hovistaan ja väestään. Mies oli kuten veljensäkin osoittainut
kelvolliseksi ja reippaaksi asepalvelijaksi. Senvuoksi olikin marski
antanut hänen toimekseen monta tärkeätä tehtävää, olipa joskus
neuvotellutkin hänen kanssaan ja osottanut yleensä luottamustaan häntä
kohtaan. Ja aivan äskettäin oli hän korottanut hänet erään
miesosastonsa päälliköksi. Tämä herätti vihaa ja tuskaa marskin
mieleen.

Mutta niin vaikea oli hänen tänä hetkenä huomata maailman pahuutta ja
ilkeyttä, ettei hän hetkeäkään pitänyt tätä tapausta muuna kuin
pelkkänä Börjen yrityksenä tyydyttää omaa silmitöntä kostonhimoaan.
Eikä Börje Martinpoika itsekään suinkaan aavistanut olevansa pelkkä
välikappale toisen kädessä. Ne langat, jotka Erkki ja Niilo Bonpoika
olivat nyt katkaisseet, olivat siksi viekkaasti punotut, ettei niitä
joka mies pystynytkään selville saamaan. Mutta Erkki, joka tiesi
enemmän kuin kukaan muu näiden salajuonien kulusta, vaikkei hänkään
tiennyt kenen kädessä niiden oikea johto oli, ei tahtonut päästää
menemään näin suotuisaa tilaisuutta avatakseen herransa silmiä. Hän
nykäisi Niiloa nutunhiasta, että tämä antaisi marskille viittauksen,
miten asiat oikeastaan olivat.

Niilo, joka ei voinut oikein hyväksyä sitä tapaa, millä Erkki oli
saanut kavalluksen selville, eikä siis voinut ottaa lausuakseen mitään,
joka olisi saattanut hänen mainitsemaan tuota nuuskintaa sanainsa
tueksi. Niin tarkka ei hän kuitenkaan ollut ritaritapoihin nähden,
ettei tahtoisi näin todellisen vaaran hetkenä ensinkään käyttää tietoa
hyväkseen pelkästään senvuoksi, ettei sen saantitapaa hyväksynyt. Hän
koetti käydä keskitietä sekä lausui vangille:

"Teidän siassanne, Börje Martinpoika" sanoi hän, "koettaisin parantaa
pahaa aikomustani vapaalla tunnustuksella, sillä aivan varmaan ette ole
ominpäin toiminut!"

Tämä sana teki toivotun vaikutuksen sikäli, että marski säpsähti ja
näkyi kerrassaan katselevan vankia ja äskeistä vaaraa uudessa valossa;
tahi paremmin, hän tuli heittäneeksi silmäyksen vähän etäämmälle, jossa
näki kaukana häämöittävän salaisten vihollisten tummia varjoja, jotka
hän oli näinä päivinä kokonaan unhottanut. Ja hän katseli vankia
ankarasti sekä kysyi, kutka olivat juonessa osallisina.

Mutta Börjeen ei kehoitus tehnyt mitään muuta vaikutusta, kuin että hän
yritti raivoissaan tempoa itsensä irti ja heittäytyä marskin kimppuun.
Kiinni-pitelijät tarvitsivat kaikki, kylläkin melkoiset voimansa
pitääkseen häntä alallaan ja kun marski huomasi, kuinka mahdotonta oli
tänä hetkenä häneltä mitään kuulustaa, niin hän viittasi muutamille
oven suussa seisoville miehille, jotka riensivät viemään petturia pois.
Ritariparvekkeelle tuli hiljaisuus, jolloin sinne asti kuuluivat
tanssin kaukaiset sävelet.

Marski tarttui toisella kädellään Niilon, toisella Erkin käteen ja
katseli heitä vuorotellen lausuen liikutuksella, jota ei voinut
pidättää:

"Te olette tehneet minulle ison palveluksen tänä yönä, palveluksen,
jota en koskaan unhota!"

Hänen katseensa pysähtyi Erkkiin, jota hän ei näyttänyt tuntevan, ja
hän laski kätensä hänen hartiolleen.

"Mikä on sinun nimesi?" kysyi hän, "ja kenen palveluksessa olet, sillä
vaikka kannat minun miesteni pukua, ovat kasvosi kuitenkin minulle
oudot!"

Erkki kertoi olevansa Herman Bermanin palveluksessa. Sitten hän
mainitsi lyhyesti, kuinka oli päässyt petoksen perille, sekä
miten sekä hän että herransa olivat pelänneet pilaavansa kaiken
pelastamistilaisuuden, jos olisivat ennen aikaansa marskille
ilmoittaneet, mitä tiesivät. Ja marski kuunteli kiihtyvällä
kummastuksella miehen sanoja, jotka samalla selvittivät hänelle sen,
miksi Herman näytti niin vastahakoiselta lähtemään Vesteråsiin.

"Sinä olet kymmenen miehen vertainen!" sanoi hän vihdoin, kun Erkki
lopetti. "Jos tahdot tulla minun palvelukseeni, niin minä valmistan
onnesi, ja ainakin löytynee talojeni joukossa joku, joka sopii sinulle
palkinnoksi siitä, mitä nyt olet minulle tehnyt...!"

"Te erehdytte, armollinen herra!" vastasi Erkki, "mitä olen tehnyt,
olen tehnyt enemmän Herman Bermanin vuoksi kuin teidän ... älkää
pahastuko että niin sanon, mutta Hermanin edestä minä tahdon uhrata
henkeni ja vereni, sillä hänkään ei omaansa säästänyt minun ja
omaisteni tähden siihen aikaan, kuin Jösse Eerikinpoika oli Vesteråsin
linnan voutina. Jos Herman on teostani mielissään -- ja minä tiedän
hänen olevan, niin on siinä minulle palkintoa kylliksi ... enempää en
tahdo!"

"Rehti mies!" huudahti marski, jota ihastutti näiden sanain koruton
ylevyys, sekä lisäsi ajatellen: "onnellinen Herman!"

Kului hetkinen, sitten hän kääntyi Niilo Bonpojan puoleen, joka katseli
kyynelsilmin ihastuneena Erkkiä. Hänen ansiotaan oli kuitenkin suureksi
osaksi marskin pelastaminen, sillä ilman häntä ja hänen suurempaa
arvoaan ei Erkki olisi koskaan saanut sitä toimitetuksi; mahdoton olisi
hänen ollut saada pelastamiseen tarvittavia miehiä käytettäväkseen ja
viedä niitä niihin salaisiin piilopaikkoihin, jossa he olivat vaaran
hetkellä. Marski älysi tämän paremmin kuin Niilo itsekään. Hän tarttui
hänen käteensä ja puristi sitä lämpimästi.

"Sinua, Niilo, tahdon tästälähin pitää rakkaana sukulaisenani...!
Ehkäpä koittaa sekin aika, että voin sinulle tehdä yhtä suuren
palveluksen!"

Ja ikäänkuin nämä nopeat tapahtumat olisivat olleet kansantaru, jossa
hyvä on taistellut pahaa vastaan ja voittanut, kuului suuren salin
toisesta päästä yksitoikkoinen laulu:

    Ja lehmukset lehtii, ja lehdet varisee,
    Vaan maan päällä vihertävät metsät.

Marski ja miehet kääntyivät ja näkivät eräässä ikkunakomerossa viheriän
ritarin. Hän hymyili tapansa mukaan, mutta hymy oli surullista, ja
hänen katseensa osoitti hänen näkevän aivan toisen maailman kuin sen,
missä hän eli. Hän seisoi etukumarassa kädet ojolla ikäänkuin siinä
olisi ollut harppu, jota hän soitteli. Selvää oli, että jos hän oli
nähnyt tai kuullut, mitä juuri oli tapahtunut, niin se oli tunkeunut
vaan heikkoina valonvärähdyksinä hänen pilvimaailmaansa. Hänestä se
lienee ollut kuin maalaus tai laulu, johon hän tavallisuuden mukaan pani
nuotin:

    Ja lehmukset lehtii, ja lehdet varisee,
    Vaan maan päällä vihertävät metsät.

Hänen takaansa kuuluivat tanssin vilkkaat sävelet ja kun ritari huomasi
muut salissa olijat, viittasi hän sinnepäin nyökäten.

He lähtivät kaikki yhdessä, paitsi Erkki, joka oli liian halpa
ylhäisten seuraan. Marskin astuessa tanssisaliin tuli Kaarina häntä
vastaan. Ei olisi huomannut kasvoista mitään erinomaista tapahtuneen,
mutta Kaarina huomasi sen kuitenkin.

"Minun on käynyt, kuten pojan sadussa", sanoi marski suudellen
sydämellisesti hänen lumivalkeata kättään, "kun hän lähteissään
häätalosta, kohtasi vuoripeikon ja sai taistella henkensä edestä..."

Kaarinan poski kalpeni, mutta hän ei lausunut sanaakaan, puristi vaan
kiihkeästi herransa kättä katsellen tutkivasti häntä silmiin. Kaarlo
vastasi hellästi hänen katseeseensa ja lisäsi:

"Muistatko sitä satua ... tuli pieni kyyhkynen ja nokki peikolta
silmän... Ja sinun rukouksesi, Kaarina, sinun lämpimät rukouksesi
Jumalan äidille ovat minun valkea kyyhkyseni..."

"Vaara on siis jo ohi?" kuiskasi Kaarina.

       *       *       *       *       *

Ja päivä nousi, ja voitoniloiset herrat rupesivat keräytymään Pyhän
Gertrudin kokoussaliin. Ensimmäisten joukossa oli herra Jöns
Pentinpoika. Hänen mukanaan tuli herra Kaarlo Kristerinpoika (Wasa),
drotsin vanhin poika, uljas mies, jonka kasvonpiirteet olivat jalot ja
ryhti arvokas.

"Niinkö todellakin, rakas sukulaiseni", sanoi Jöns-herra mitä
viattomamman näköisenä, kun he olivat päässeet suureen kokoussaliin,
"niinkö todellakin... Jumala varjelkoon, ettei mitään odottamatonta
olisi tapahtunut ... se voisi tuottaa pahoja, arvaamattomia seurauksia.
Linnanportit ovat kiinni, sanotte, eikä kukaan pääse ulos eikä
sisään...?"

"Niin sanoi eräs isäni miehistä, joka kävi siellä aamulla aikaisin
isäni asialla, ja jos puolikin on totta, mitä kerrottiin, niin pelkään
sellaista tapahtuneen, joka ei ole enää autettavissa."

"Vaan rahvaanmiehen puheeseen ei ole aina luottamista ... ne tekevät
niin helposti kärpäsestä härkäsen... Milloin linnanportit sulettiin?"

"Se lienee tapahtunut vähää ennen puoliyötä! Silloin oli vaan harvoja
kaupungissa majailevista häävieraista jälellä, ja minä olin niiden
joukossa... Kun me läksimme sieltä oli tanssi vielä täydessä vauhdissa,
ja sukulaisemme, marski oli pelkkää iloisuutta. Vähän sen jälkeen
lienee onnettomuus tapahtunut..."

"Onnettomuus!" huudahti Jöns-herra, "puhukaa nyt vihdoinkin selvin
sanoin, mikä onnettomuus, rakas serkku?"

"Isäsi asemiehen kertomuksen mukaan lienee petos ollut tekeillä marskin
miesten kesken. Hänet kutsuttiin kesken tanssia ritariparvelle, jossa
hänen kimppuunsa hyökättiin. Silloin hänet vangittiin tahi, mikä on
enemmän luultavaa, murhattiin siihen paikkaan..."

"Viiden haavan nimessä, serkku, mitä puhutte... Jumala tietää, kuinka
syvästi se mieltäni liikuttaa; mutta jos on totta, mitä kerrotte, niin
voimme iloita, että isällänne, jalolla Krister-herralla on vielä voimaa
astua valtakuntaa johtamaan... Saatte nähdä, että kun asioita puolelta
ja toiselta harkitaan, niin ei ole niin pahaa, ettei jotakin hyvääkin.
Nyt, vasta nyt voimme toivoa rauhaa valtakuntaan, joko Eerik-kuningas
tulee takaisin, tahi että..."

"Valitsemme toisen kuninkaan... Niin, olette oikeassa; rakas
sukulaisemme, -- Jumala hänen sieluaan armahtakoon, ellemme enää häntä
joukossamme näe -- rakas sukulaisemme vastusti jyrkästi uutta
kuninkaanvaalia. Mutta kuninkaan tarvitsemme kuitenkin!"

"Hm!" hymähti Jöns-herra, joka näkyi vaipuvan ajatuksiinsa, vaikea
hänen oli kuitenkin kokonaan salata tyytyväisyyttään.

Kauempaa eivät he enää voineet keskustella, sillä herroja alkoi saapua,
toinen toisensa perään. Pian oli sali täynnä loistavaa joukkoa. Kaikki
läsnä olevat kuuluivat valtakunnan neuvostoon sekä olivat rikkaita ja
mahtavia miehiä. Monien piispain joukossa oli postulatus Niilo
Ragwaldinpoika sekä iäkäs vakava Turun piispa, Maunu Tavast.
Maallikkoherrain joukosta puuttui vielä marski, herra Kaarlo
Knuutinpoika, hänen appensa, herra Kaarlo Orminpoika, ja ne marskin
vieraat, jotka olivat olleet yötä linnassa.

Kokouksen alkoi drotsi pitkällä puheella, jossa huomautti, mikä
levottomuus oli valtakunnassa vallinnut viime vuosina, ja miten
jokaisen velvollisuus oli työskennellä rauhan eteen ja vanhain hyväin
tapain säilyttämiseksi. Hän valitti, ettei marski, hänelle vielä
tuntemattomista syistä, ollut saapunut tähän tärkeään kokoukseen, mutta
hän luuli kuitenkin, että kokous voi sangen paljon päättää ennen
marskin tuloa ja antaa päätökset sitten hänen allekirjoitettavakseen,
jos kokous niin haluaisi.

"Siihen suureen hätään", niin hän lopetti, "ja kurjuuteen katsoen, mikä
valtakunnan miesten kestettävänä on ollut näinä viimeksi kuluneina
vuosina, aina siitä asti kuin Engelbrekt tuli talonpoikajoukkoineen,
ovat muutamat kunnon miehet, joihin voimme kaikki luottaa" -- hän
luetteli niiden nimet, niitä oli kaksitoista -- "suurella huolella
valmistaneet ehdotuksen, joka, jos läsnäolevat arvoisat herrat sen
hyväksyvät, on saattava valtakuntaan uudelleen rauhan ja sovun voimaan.
Juuri näiden kahdentoista kutsumana, kuten hyvin tiedätte, olemme nyt
tänne kokoontuneet, ja esittäkööt he nyt itse, mitä ovat valtakunnan
hyväksi laatineet!"

Eräs niistä kahdestatoista nousi esittämään tulokset siitä tärkeästä
työstä, jonka hän oli muiden valittujen kanssa toimittanut, sekä
mainitsi ne vaikeudet, jotka olivat työtä haitanneet.

"Meillä on ollut paljon vastusta", sanoi hän, "ja pahin on kuitenkin
vielä jälellä, jota emme näe mahdolliseksi voittaa muuten kuin eräällä
ehdolla, jonka aiomme nyt teille esittää ja jonka vuoksi olemme teidät
tänne kokoon kutsuneet." Pitkän sanatulvan perästä esitti tämä jalo
neuvosherra tarkoittamansa tärkeän ehdon, jonka täyttämisestä heidän
työnsä menestys muka riippui. "Mitä nyt vaadimme saadaksemme työmme
suotuisaan loppuun, on jo joskus ennen ollut käytännössä maassamme,
esimerkiksi armollisen herramme, kuningas Maunu Eerikinpojan aikoina,
Jumala armahtakoon hänen sieluansa, nimittäin että te kaikki
sineteillänne vahvistatte meille kirjan, että mitä me teemme, se pitää
paikkansa, ja ettei kunniansa nimessä kukaan siitä poikkea."

Neuvosherran lopetettua tuli saliin hetkiseksi täysi hiljaisuus, mutta
kellään ei näyttänyt olevan mitään sanomista lausuntoa vastaan.
Luultavasti ei kukaan arvannut mistä tässä oikeastaan oli kysymys, ja
jos joku aavistikin siinä juonia piilevän, niin ei hänellä ollut
rohkeutta puhua, kun ei ollut varma siitä, että muitakin oli samoin
ajattelevia. Niitä kahtatoista lukuun ottamatta ei kukaan tuntenut
vähääkään tämän pelin juonta -- eivät kaikki drotsin lähimmät
tuttavatkaan, eivät edes hänen poikansa. Muut olivat kaikki -- hyvin
harvoja oli poikkeuksia -- marskin puoluelaisia, jotka olisivat yhtenä
miehenä nousseet seisomaan, jos marski olisi ollut itse saapuvilla. Nyt
ei toinen oikein tiennyt mitä toinen ajatteli; heihin vaikutti
sitäpaitsi epävarmuus tulevaisuuden suhteen, joka oli syntynyt eräiden
huhujen johdosta, että suuri onnettomuus oli jollakin tavoin tapahtunut
linnassa; ja se sai heidät pysymään ääneti.

Silloin nousi drotsi ylös.

"Kaiken luottamukseni", sanoi hän, "panen niihin arvoisiin miehiin,
joille olemme uskoneet vallan puolestamme päättää valtakunnan
menestyksestä, ja senvuoksi on minun sinettini altis. Mitä ikänä te
päätättekin, en milloinkaan siitä poikkea. Antakaa tänne kirja, niin
minä panen nimeni ja sinettini sen alle sekä olen varma, ettei
joukossamme ole ketään, joka epäröi tehdä kuten minäkin."

Drotsi astui punaisella vaatteella peitetyn pöydän ääreen, jolle eräs
kahdestatoista laski kirjan, mihin drotsi piirsi nopeasti nimensä. Eräs
kirjuri painoi sitten siihen hänen sinettinsä. Hänen jälkeensä tulivat
muutamat muut, jotka niinikään, kukin vuorostaan kirjoittivat siihen
nimensä ja antoivat panna sinettinsä sen alle.

Sillaikaa vetäytyi drotsi erään ikkunan luoksi salin tyhjäksi
jääneeseen osaan, jossa Jöns Pentinpoika seisoi yksinään ajatuksiinsa
vaipuneena. Muut neuvosherrat olivat pöydän ympärillä tai keskustelivat
siellä täällä kaksin ja kolmin yhdessä ryhmässä, niin että
Krister-herra voi huomiota herättämättä vaihettaa muutamia sanoja
tyttärenpoikansa kanssa.

"Eikö ole vielä tullut mitään varmoja tietoja käsiisi,
tyttärenpoikani?" kysyi drotsi.

Jöns-herra pudisti päätään, ja drotsi lisäsi hetkisen kuluttua:

"Minusta saapi sukulaisemme laita olla miten tahansa ... kun saamme
olla puolenkaan tuntia häneltä rauhassa, niin tulkoon hän kernaasti
elävänä ja tervennä joukkoomme!"

Mutta Jöns herralla ei näyttänyt enää olevan samaa voitonvarmuutta kuin
joitakuita tuntia vielä kokouksen alkaessa. Hän oli tympeänä ja
sanatonna.

"Vai mikä on sinun tarkoituksesi?" kysyi drotsi hiukan levotonna.

"Varmat tiedot viipyvät liian kauan!" sanoi Jöns-herra hiljaa. "Jos
asiat olisivat niinkuin pitäisi, niin olisi minusta täytynyt jo aikaa
sitten tapahtua jotakin... Saadaan nähdä, eikö paula ollut lopultakin
liian heikoista langoista punottu!"

Drotsi kääntyi ajatuksissaan toisaalle, eikä Jöns-herralla näyttänyt
olevan halua enempiin puhelemisiin.

Silloin temmattiin ovi voimakkaasti auki, ja sisään astui marski Kaarlo
Knuutinpoika appineen, ja perässä tuli muutamia muita hänen lähimpiä
sukulaisiaan. Olisi mahdotonta kuvailla muutamain tyhmistyneitä
naamoja. Drotsiin ja Jöns-herraan voi sovittaa vanhan aurinkolaulun
sanat: "Kieleni oli kuin puusta nyt ja hiiltynynnä vielä." Samaan
suuntaan oli niiden kahdentoista neuvosherrankin mieli, jotka olivat
tehneet tuon salaperäisen ehdotuksen valtakunnan pelastamiseksi, mutta
muiden silmistä loisti marskin tulon johdosta uskollisuus häntä kohtaan
ja iloinen hämmästys.

Pöydän luona, jolla nimet allekirjoitettiin oli siksi melua, etteivät
useimmat läsnäolevista huomanneet marskin tuloa, ennenkuin salin läpi
kävi kuiskina "marski", "marski on täällä". Silloin he älysivät hänen
seisovan heidän keskellään korkeana, mahtavana ja käskevänä kaikessa
syntyperäisessä arvokkuudessaan.

Pöydän ääressä lakkasi työ heti, kaikki odottivat. Nyt saataisiin
kuulla marskin omasta suusta, mitä linnassa oli yöllä tapahtunut, joka
oli antanut aiheen niin omituisiin huhuihin. Mutta siinä petyttiin.
Marski kosketti sitä vaan sivumennen kuten pelkästään yksityistä
asiaansa sekä pyysi, etteivät kokoontuneet panisi pahakseen hänen
pitkää viipymistään.

"Iloitsen kuitenkin siitä, etten ole tullut liian myöhään ottaakseni
neuvotteluunne osaa."

Nyt astui drotsi esille. Hän näytti pahoin surulliselta, ikäänkuin
haluten ulkomuodollaan ilmaista miten häntä pahoitti, ettei "rakas
poikansa" ollut ennen voinut tulla neuvostoon. Sitten hän mainitsi mikä
päätös oli tehty ja mitä nyt sen johdosta puuhattiin.

"Ja toivon, ettei sinulla, rakas poikani, ole mitään sitä vastaan,
koska päätös oli tehty parhaassa tarkoituksessa valtakunnan ja sen
asujanten hyväksi."

"Siinä te suuresti erehdytte, rakas isä", huudahti marski innolla.
"Olkoon suurta tai pientä, minä en vahvista sinetilläni mitään
tietämättäni, mitä minun tulee vahvistaa. Ja minua ihmetyttää kovasti,
hyvät herrat ja miehet, miten te olette ylimalkaan sellaisen päätöksen
ensinkään tehneet... Sitenhän te voitte yks kaks lahjoittaa koko
valtakunnan ja oman menestyksenne pahimman vihollisenne käsiin, vaikka
se muka tapahtuu valtakunnan hyväksi. Sitäpaitsi kummastelen, miten
olette sellaisen päätöksen tehneet minua kuulustelematta... Sillä se on
vastoin lupauksianne ja valojanne!"

Marskin katse oli ylpeä ja taisteluhaluinen. Lopuksi hän kääntyi
drotsiin, mutta tämä ei vitkastellut vastatessaan:

"Unhotatte, poikani, että kaikki on tehty parhaassa tarkoituksessa ja,
mikä on ylen tärkeää koska asia on kunnianasia, täydellä luottamuksella
ehdotuksen tekijöihin! Vai haluatteko te, rakas poikani, tulla sanomaan
näille rehellisille ritareille ja kirkonmiehille: teillä ei ole
kunniata!"

Vanha herra haasteli niin leppyisesti ja hänen katseensa oli nyt niin
rauhallinen, että hän nähtävästi katsoi näillä sanoilla ehkäisseensä
pitemmän vastustuksen marskin puolelta ja siten piti asiaansa
hyväksyttynä. Vieläpä Jöns Pentinpoikakin, joka oli koko ajan seisonut
ikkunakomerossa, käsivarret ristissä rinnallaan, huolimatta astua
esille ja ruveta innokkaammin puolustamaan asiaa, jota piti jo
menetettynä, kohotti hänkin päätään ja katsoi salin keskelle, jossa
marski ja drotsi seisoivat. Marskin kasvot hehkuivat. Oli selvää, että
drotsin sanat olivat häntä kiihdyttäneet.

"Kunniaa!" huudahti hän kättään ojentaen. "Ne sanat kuuluvat vähän
omituisilta teidän suustanne, sukulaiseni. Tahdon muistuttaa teille,
mitä tapahtui kun erosimme moniaita päiviä sitten Teljessä ja kun
annoin teidän käsiinne kunniaanne ja rehellisyyteenne luottaen
sinettini... Missä oli silloin kunnia ja rehellisyys? Ettekö
luovuttaneet nimessäni Helsinglantia minun tietämättäni?... Sanon sen
teille, niin sukulaiseni kuin olettekin, sen teitte pahassa
tarkoituksessa!... Ja onko siis", lisäsi hän vähän pysähtyen, "onko
siis mitään syytä uskoa, että kunnia ja rehellisyys merkitsevät
enempää, kun on koko valtakuntaa koskeva asia kysymyksessä? Jos on
sellainen syy olemassa, niin lienee syy se, että se salainen päätös,
joka meidän tulisi tässä nyt vahvistaa ja sinetöittää, on eräälle
henkilölle eduksi ... ei kuningas Eerikille, vaan..."

Hän ei puhunut lausetta loppuun, mutta jokainen näki hänen katseestaan,
että hän tarkoitti drotsia. Tämä otti loukkaantuneen muodon ja katseli
ympärilleen, eikö muut olleet samaa mieltä kuin hänkin, toivoen heiltä
kannatusta marskia vastaan, jonka liiallinen kiihtyminen näytti antavan
kylmäveriselle drotsille mahdollisuutta päästä vasten luuloa vielä
voittajaksi.

"Te menette liikoihin, marski Kaarlo!" lausui hän arvokkuudella, joka
teki sangen hyvän vaikutuksen. "Teidän tulee kuitenkin muistaa, että
mitä valtakunnan neuvosto kerran on päättänyt pitää paikkansa, eikä
teillä ole valtaa tehdä siihen mitään muutoksia!"

"Toinen kysymys, jonka te näytte unhottavan, herra drotsi", vastasi
Kaarlo, "on se, voiko valtakunnan neuvosto tehdä laittomiakin
päätöksiä, ja lienee vaikea päättää, sopiiko minun tietämättäni ja
vasten minun tahtoani tehtyä päätöstä kutsua lailliseksi... Mutta minä
kiitän teitä viimeisistä sanoistanne, herra drotsi! Te annoitte sillä
minulle tilaisuuden puhua eräästä asiasta, jonka olisin muuten jättänyt
koskettamatta."

Marski puhui lämpimästi. Kuuli, että hän oli vakuutettu puolustamansa
asian totuudesta ja oikeudesta, ja se veti hänen puolelleen kaikki
ne, joita eivät syvemmät syyt kiinnittäneet drotsiin ja hänen
puolueeseensa. Mihin katsoikin, niin kaikkiaalta näkyi ihmetteleviä ja
ihastuneita silmäyksiä marskia kohti.

Krister-herra ei oikein tiennyt mitä tehdä. Hän pysyi kuitenkin
tyvenenä, antaen marskin jatkaa.

"Siihen valtaan nojaten, joka on minun käsiini annettu", sanoi hän,
"julistan täällä tehdyn päätöksen kokonaan kumotuksi. Tahdon nähdä",
jatkoi hän, "olenko minä päätösten nojalla Ruotsinmaan johtaja, vai
elänkö drotsin armoilla. Se joka kannattaa minua, tulkoon mukaani, muut
jääkööt tänne."

Marski lähti, ja häntä seurasi suurin osa läsnäolijoita. Kun ovi
vihdoin sulettiin ja saliin tuli hiljaisuus, istui siellä pöydän
ääressä drotsi, hänen poikansa ja tyttärenpoikansa, piispat ja muutamia
niistä kahdestatoista neuvoksesta. Näihinkin, joiden ainakin olisi
luullut kuuluvan drotsin luotettavimpiin kannattajiin, oli marskin
miehekäs ja voimakas esiintyminen tehnyt sellaisen vaikutuksen, että
moni heistä oli siirtynyt hänen puolelleen ja seurannut häntä muiden
mukana linnaan, jossa heitä oli odottamassa yhtä uhkeat pidot kuin
edellisenäkin päivänä.

Noloilta ja neuvottomilta näyttivät drotsin ja hänen kannattajainsa
kasvot; he istuivat suuressa kokoussalissa katsellen toisiansa, heistä
tuntui kuin olisivat haihtuneet peräti tyhjiin verratessaan nykyistä
vähälukuisuuttaan äskeiseen joukkoon. Kaikki heidän tuumansa ja
mestarillisesti harkitut aikeensa olivat hävinneet kuin tuhka tuuleen.
Läsnäolevat piispat, jotka halusivat ennen kaikkia rauhaa
säilytettävän, alkoivat lopulta puhua, että oli välttämättä koetettava
lepyttää marskia. Krister-herra kuunteli ja katseli tuontuostakin
tyttärenpoikaansa, mutta tämä ei lausunut mitään. Hän piti epäilemättä
sovintoa nyttemmin mahdottomana, vaikka hän antoi piispain vapaasti
puhua, ettei näyttäisi panevan esteitä sovinnollisen ratkaisun eteen.

Lopuksi tultiinkin siihen, että piispat lähettäisivät linnaan sanan ja
pyytäisivät marskia taasen tulemaan kokoussaliin, jossa kaikki nyt
käännettäisiin parhain päin. Ja sananviejä tulikin hetkisen kuluttua
tuoden sen vastauksen, että marski tulisi seuraavana aamuna
kokoussaliin sekä kutsuttaisi itse siihen kokoukseen kaikki Tukholmassa
saapuvilla olevat neuvosherrat.

Drotsia voi päivän kuluessa tuskin entisekseen tuntea. Herra Jöns
Pentinpoika oli, keskusteltuaan esimiehensä, herra postulatuksen
kanssa, saanut määräyksen viipymättä lähteä Upsalaan, niin että
herravanhus oli jäänyt omiin hoteisiinsa. Hän kulutti päivän pitkät
tunnit muistelemalla kaikkea, mitä oli tapahtunut sitten Engelbrektin
kuoleman, kokien tutkia tapahtumain sisempiä, salaisia syitä. Että hän
tällöin aina havaitsi marskin kaiken pahuuden alkusyyksi, oli varsin
luonnollista, ja hänen katkeruutensa nousi sikäli, kuin hän älysi
turhiksi ja hyödyttömiksi kaikki ne keinot, millä oli yrittänyt sysätä
häntä vallasta ja nousta itse sijaan. Viimeisten tapahtumain jälkeen ei
ollut enää muuta keinoa kuin se, mitä hän kaikista enimmin inhosi,
nimittäin ryhtyä ase kädessä pakottamaan vihattua vastustajaansa
myönnytyksiin.

Etteivät piispain yritykset saada sovintoa aikaan -- sellaista sovintoa
kuin hän halusi -- mitään auttaisi, ymmärsi hän varsin hyvin, ja ettei
huomispäivän kokouksesta lähtisi muuta hyötyä kuin että hän saisi
oikein perinpohjin nöyrtyä, ja marski kohoisi ainaiseksi häntä
ylemmäksi. Ainaiseksi...?

Tähän hänen aatoksensa seisahtuivat, ja hän katseli ympärilleen,
ikäänkuin etsien miehiä, joihin voisi tässä asiassa vedota.
Ainaiseksi...? Ei, nyt mitellään miekkoja, nyt päästetään irralleen
kaikki tähän asti hillityt voimat ja ne usutetaan petoa vastaan, joka
samosi maita tavotellen kynsillään kolmen kruunun loistoa. Mutta ne
kynnet katkotaan, ja Krister Niilonpoika nousee maan valtijaaksi
vaikkapa se maksaisi kokonaisia verivirtoja.

Muutamat piispat kävivät hänen luonaan iltapäivällä, ja samoin herra
Niilo Steeninpoika. Edelliset koettivat puhua sovinnon sanoja ja
lepyttää vanhaa herraa. Nuorella miehellä voisi ollakin voimaa johtaa
laiva satamaan, haastelivat he, ja vanhusten kokemuksen tulisi tukea
nuoruuden voimaa neuvoillaan ja iloita siitä, että on saavutettu
päämäärä, rauha ja sovinto valtakuntaan. Drotsi kuunteli tarkkaavasti
näitä sanoja, mutta hän kuunteli yhtä tarkkaavasti herra Niilo
Steeninpoikaa, joka ajoi päinvastaisen äärimmäisyyden asiaa. Mutta
miten he puhuivatkin, niin tunsi vanhus kuitenkin syvästi
loukkaantuneensa, ja tieto niiden keinojen vaillinaisuudesta, joita hän
oli tähän saakka käyttänyt, kalvoi häntä katkerasti. Tämä tieto
kaikessa alastomuudessaan jäyti hänen mieltään enemmän kuin mikään muu.
Hän oli kuin siihen kallioon kytkettynä, jolta hän oli koettanut
vihamiehensä syöstä, ja hänen omat ajatuksensa valoivat kuin kyyn
myrkkyä hänen kasvoilleen, eikä ollutkaan Sigyniä pitämässä maljaa
myrkyn alla.

Engelbrektin kuolemaa seuraava aika olikin yleensä sangen surkea aika.
Se oli lyhyttä auringon paisteista päivää seuraava pimeä, kylmä yö.
Turhaan saa etsiä ylevämpiä pyrintöjä, jotka mieltä ihastuttavat ja
viehättävät. Se ei tosin ole hiekka-aro, joka kolkkona ja alastonna
leviää nähtäviimme, siinä on eloa, on kasvillisuutta, siitä helottaa
iloisia kasvoja ja kuuluu riemuhuutoja, mutta silloin rehottaa
pikkumaisuus, silloin hymyilee ja iloitsee itsekkyys. Turhaan saa etsiä
tosi isänmaallista henkeä, tahtoa ja voimaa. Silloisilla mahtimiehillä
oli tuskin mitään isänmaata, paitsi mistä he saivat poimia itsekkäitä
etuja. Turhaan saa kuunnella tosi ruotsalaista sotahuutoa, joka
Engelbrektin aikoina kajahteli yli vuorten ja laaksoin ja pani
käsivarsia liikkeelle sadoin ja tuhansin. Sotahuutoja tosin kuuluu,
mutta ne ovat huuhkajan öisiä hekkuma-huutoja.

Tämä kurjan voiton ja viheliäisen itsekkyyden aika todella kammottaisi,
ellei sen öisestä pimeydestä pilkkisi pieni päivänsäde, joka on juuri
se työ, mikä ikäänkuin itsestään kehittyy olojen johdosta, ja sillä on
omat asianajajansa, joille vähitellen selviää samaisten olojen
pakotuksesta tarkoitusperänsä. Näitä oli Kaarlo Knuutinpoikakin, ja
tämä seikka yksin viehättääkin katsojata. Senvuoksi me seuraamme hänen
myötä- ja vastoinkäymisiään, iloitsemme edellisten ja suremme
jälkimmäisten vuoksi.

Aamu tuli ja uudelleen kokoontui neuvosto, ja kaikki läsnäolevat
julistivat marskin valtionhoitajaksi johtamaan valtakuntaa ja jakamaan
linnoja lääneineen.

"Nyt tulee miekka ratkaisemaan riidan", sanoi Erkki sen päivän iltana
Niilo Bonpojalle, kun he seisoivat yhdessä Eteläportilla ja näkivät
drotsin ratsastavan Nyköpingiin päin.



IX.

Folkungatorni.


Itäisemmällä niitä kahta pitkää ja samalla leveää lahtea, jotka
pistivät Byvuonosta Nyköpingin kohdalla maahan, oli eräänä iltana
lokakuussa vuonna 1438 pienempi alus. Oli kolkko ja synkkä päivä.
Taivasta peitti raskaat, tummat pilvet, joista maata lähinnä riippuvat
olivat mustimmat. Kylmä tuuli puhalsi idästä päin voimatta vähääkään
rikkoa pilvipeittoa, joka ympäröi pantsarina maata ja liikkui kuin
huokaillen ja valittaen meren ja kaupungin yli.

Laivan kohdalla rannalla seisoi eräs asepalvelija pidellen kahta
satuloitua ratsua, jotka kaapivat kärsimättömästi maata kavioillaan ja
säikähtelivät tuon tuostakin miehen sitä ja sen syytä huomaamatta. Hän
silmäili laivaa, josta nyt lähti soutuvene liikkeelle saapuen nopeasti
maihin. Sen perässä oli kaksi miestä. Toisen yllä oli pitkä tumma
viitta, ja hänen päässään oli musta päähine, jonka reunukset olivat
tiiviisti ylöspäin käännetyt. Sen alla oli hänellä ihomyötäinen
tummanruskeasta pehmeästä nahasta tehty verho, joka jätti ainoastaan
posket, otsan ja silmät paljaiksi sekä ulottui rinnalle ja hartioille
asti leikeltynä jonkunlaiseksi hesukehäksi. Veneen lähestyessä rantaa
kääntyi keskiveneessä oleva mies; hän päästi viittansa tuulen
leuhuteltavaksi, ja silloin näkyi sen alta punainen ihokas ja
vyötäisten ympärillä oleva nahkavyö, jonka toiselta puolen vilahti
leveän lyömämiekan kahva, toiselta puukon tai tikarin pää kiiltävästä
hopeatupesta. Jaloissa oli hänellä vaaleankeltaisesta, paksusta vaan
pehmeästä nahasta tehdyt saappaat, joiden varret ulottuivat yli
pohkeiden.

"Yhden neuvon annan sinulle, Maunu, kun nyt lasket maata kohden ...
muista kauppajaaloja, jotka tässä edustalla liikkuvat; ne maksavat
vaivat puolestaan!" sanoi veneen perässä istuva mies. Hän puhui
puolittain leikkisällä, puolittain vakavalla äänellä. Olisi ollut
vaikea päättää kumpaa siinä oli enemmän, varsinkin kuin mies naurahtaen
lisäsi: "älköötkä vaan silmäsi nähkö hirviötä, jonka talonpojan
kertomuksen mukaan pitäisi liikuskella näillä mailla tänä päivänä!"

"Katso sinä, että laivalla on kaikki niinkuin pitääkin, Maunu Gädda",
vastasi puhuteltu, "niin saadaan pian nähdä, onko maa-ilma saanut
mieleni muuttumaan."

"Sen se ilma saattaa pian tehdä ... sinä et ollut aivan vankka silloin,
kun keväällä viime vuonna olimme ensi kertaa matkalla, ja ellen väärin
muista, niin sinun mielesi valtasivat silloin juuri ne muistot..."

"Vaiti!" keskeytti viittaan puettu mies kiivaasti, ikäänkuin olisi jo
nähnyt hirviön, "älä lausu, mitä kielelläsi pyörii, Maunu, Jumalan
kalliin veren nimessä, älä sitä... Niin on kuin sanot, täällä on toinen
ilma kuin merellä! Siellä puhaltaa myrsky rauhaa sieluuni, täällä ...
täällä nousevat muistot kuin häijyt jättiläiset latomaan
pilvenkorkuisia kallioita henkipattoisen miehen ympärille uhaten
musertaa ja tukehuttaa hänet... Tyven on täällä myrskyä, ja verta,
viatonta verta tiukkuu joka askel."

"Niinpä tulkootkin siis lyhyiksi ne hetket, joina sinä hengittelet
maankamaraista ilmaa, Maunu ... vie minulta terveisiä vanhalle
Krister-herralle, äläkä unhota kauppiaita, jotka liikkuvat tässä
ulompana eivätkä rohkene antautua Jumalan ystävän ja kaikkien
vihamiesten huomaan. Saat nähdä että vihuri hellittää puoliyön
seutuina, ja jos tuuli kääntyy, niin uskallan panna veikkaan hyvän
miekkani ja maljan viiniä kuningas Eerikin luona, ettei niiden enää
tarvitse vartoa Nyköpingiin menoaan... Niin, niin, mikä on ollut, se on
ollut, rohkeasti nyt vaan matkaan!"

Vene tuli rantaan ja viittaan puettu mies hyppäsi maalle.

"Mikäli minusta riippuu", huusi hän silloin Maunu Gäddalle, joka jäi
veneeseen, "niin ei pitkiä kulu siitä, kuin Krister-herra on
sanottavansa sanonut, ennenkuin taas saat nähdä minut!"

Hän astui nopein askelin rantatörmälle miehen luo, joka toi hevoset
häntä vastaan. Hän heittäysi satulaan ja antoi mennä huolimatta
katsoa, pysyikö mies mukana. Tämä jäikin melkoisesti jälkeen, mutta
odottamatta nousi merestä eräs este kiirehtivää ratsastajaa vastaan.
Hänen hevosensa pysähtyi kuin naulattu, eikä hän saanut sitä
liikahtamaankaan. Se vapisi kuin haavanlehti vaahdon valuessa sen
lanteilta. Ratsastaja iski kannuksensa syvälle sen kupeisiin, mutta
mieluummin olisi se kiivennyt jyrkintä vuorenseinää ylös kuin ottanut
tässä askeltakaan.

"Mikä elukan on, mies?" kysyi ratsastaja vihaisesti mieheltä kun tämä
saavutti hänet.

Mutta mies ei saanut sanaakaan suustaan. Hän istui satulassaan
kalmankalpeana ja tuijotti puiden väliin sivullepäin. Kun ratsastaja
oli toistanut kysymyksensä pari kertaa, niin sai hän vihdoinkin
senverran malttiaan takaisin, että sai tehneeksi ristinmerkin ja
viitanneeksi puiden väliin.

Ratsastaja katsoi sinne ja luuli näkevänsä korkean tumman varjon
häämöttävän puiden välistä etäältä metsästä; samassa se katosi eikä
mitään enää näkynyt.

"Nyt hevosenne taas menee, herra!" sanoi mies tehden taas ristinmerkin,
"nyt se menee torniin taasen, nyt ei ole enää mitään pelkäämistä!"

"Se? ... torniin? ... mitä tarkoitat, mies?" kysyi ratsastaja.

"Se, jonka näimme", vastasi mies, "asuu vanhassa tornissa, vaikkei
kukaan ole nähnyt sen sinne menevän, eikä sieltä tulevan, mutta
sellaisethan voivat kulkea lukittujen ovien läpi. Tornin on vartija
nuuskinut läpiläpeensä katosta vankikomeroihin asti, muttei ole mitään
nähnyt. Mutta minä olen monena yönä kuullut sen siellä huokaavan ja
huutavan, ikäänkuin jotakin vietäisiin kuolemaan."

Nyt he kulkivat reippaasti eteenpäin hevosten osoittamatta mitään pelon
merkkiä. Mutta muukalaiseen ratsastajaan näytti näkemänsä ja kuulemansa
tekevän huomattavan vaikutuksen. Hän milloin tempoi kiivaasti
ohjaksista ja iski kannuksensa ratsuunsa, niin että se lensi kuin
siivillä kankaan yli; milloin hän taasen äkkiä pysähtyi, milloin antoi
ratsun astella hyvin vitkaan. Asemies pysyi jokseenkin hänen
tasoillaan. Jos hän jäi tämän kiivaasti ajaessa jälkeen, niin ehätti
hän sen takaisin, kun tämä hiljensi vauhtiaan.

"Mihin torniin?" sanoi muukalainen äkkiä, kun mies kerran tuli hänen
rinnalleen, "mihin torniin se kuollut menee?"

"Vanhaan torniin", vastasi mies, "vanhat ihmiset kertovat, että siinä
tornissa saivat herttua Eerik ja herttua Valdemar, Jumala armahtakoon
heidän sielujansa, nääntyä nälkään, kun kuningas Birger, heidän
veljensä, oli heittänyt vankilan avaimet mereen."

"Sinä siis tarkoitat sitä tornia, jonka drotsi Bo Juhonpoika jätti
paikoilleen rakentaessaan linnan uudelleen!" lausui muukalainen
selvästi tyyntyneenä. Hän päästi syvän huokauksen lisäten: "ja kuka
kulkija sitte on?"

"Hm ... Valdemar-herttua ei saa rauhaa, sanovat vanhat, koska hän söi
veljensä, Eerik-herttuan ruumista. Jumala tietää parhaiten sen asian ja
sen, kuinka paljon mies voi kestää, ennenkuin tuska ja kärsimykset
saattavat hänet epätoivoon, mutta niin vanhat sanovat, ja ne ovat
kuulleet sen niiltä, jotka elivät siihen aikaan ja omin silmin näkivät
tornin muurissa sen kolon, josta Valdemar-herttua koetti kaivaa
itselleen tietä karjunhampaalla. Valdemar-herttua, Jumala armahtakoon
hänen sieluansa, siellä nyt kulkee linnassa itkien ja rukoillen... Hän
teidän hevosennekin edessä seisoi äsken, kun se ei tahtonut paikaltaan
liikahtaa, ja hänpä se puitten väliin katosi."

"Valdemar-herttua!" mutisi muukalainen, jonka pää vaipui alaspäin.

"Valdemar-herttua", toisti mies, "Jumala suokoon herttuaparalle rauhan,
mutta väärinhän oli syödä veljensä lihaa, saattaahan se sielua painaa
ja ajaa sitä rauhatonna haudastaan... Mutta paljoa pahempaa on minusta
vasten valaa ja lupausta..."

Tähän asti ennätti mies puhua, kun muukalainen tarttui
suonenvedonomaisesti hänen käsivarteensa. Hänen tummain, rypistyneitten
kulmainsa alta välähti hurja, epätoivoinen katse, melkein mielipuolinen
katse, ja hänen puristuneilta huuliltaan tuli huokaus, ikäänkuin sanat,
joita aikoi lausua, olisivat musertuneet rikki. Sitten hän laski miehen
käden, kannusti hevostaan ja katosi kuin myrskytuulen ajama
pilventönkä, kuin varjo, joka folkungiherttuan tavoin harhailee
rauhatonna entisillä poluillaan huokaillen ja surren.

Linnaan vievä lyhyt tie oli pian kulunut, ja vasta linnan portilla
saavutti palvelija muukalaisen. Päästyään linnanpihaan ja noustuaan
ratsailta vei mies vieraan linnanportaita ylös siihen huoneeseen, jossa
Krister-herra oleskeli. Huone oli sama, jossa arkkipiispa Olavi kuoli
ja pyhäinkuva oli yhä vielä ikkunankolossa heijastaen takassa palavan
tulen valoa. Krister-herra istui vielä samassa nojatuolissakin, jossa
arkkipiispa-vainaja veti viime henkäyksensä. Hän näytti melkoisesti
vanhentuneen muutamassa päivässä. Vaot olivat syvemmät hänen otsallaan
ja poskillaan, ja hänen valkeat hapsensa riippuivat järjestämättä hänen
ihokkaansa kauluksen ympärillä. Vieraan sisään astuessa katsahti hän
ylös, ja hänen kasvoilleen vilahti tyytyväinen väre. Hän ojensi kätensä
lausuen hymyillen:

"Olkaa tervetullut, Maunu Pentinpoika ... olkoon tulohetkenne
onneksi! Sanansaattajanne, joka toi minulle tiedon tulostanne,
tapasi minut vähän senjälkeen, kuin olin tullut kotiin marskin ...
armol ... lisen ... herrani häistä Tukholmasta."

Hän lausui omituisella painolla sanat: "armollisen herrani", oli vaikea
kuulla, oliko se harmia vai pilaa. Edellinen näkyi palavan hänen
silmissään, jälkimmäinen näkyi jäisenä hymynä hänen teräviltä
huuliltaan.

"Armollisen herranne?" matki Maunu-herra katsoen drotsiin, mutta ei
kummastuksella eikä hymyillen, vaan synkästi, melkein kamalasti,
ikäänkuin joku muu asia olisi vallannut hänen mielensä ja tämä kysymys
olisi vaan tullut kunnioituksesta drotsi-vanhusta kohtaan.

"Susi istuu nyt kirkontornissa, ja kyyhkynen raatelee lampaita ja
karitsoita!" lausui drotsi, johdattaakseen toista käsittämään uutta
takaperoista maailmaa, sekä lisäsi, "saatte nähdä, Maunu Pentinpoika,
että kun jokin rupeaa menemään väärinpäin, niin se meneekin oikein
kelpolailla... Nyt minä sanon: nyt on herra Kaarlo Knuutinpoika
Ruotsinmaan herra, ja vaikka hän voisi olla minun pojanpoikani
yhtähyvin kuin hän on sisareni tyttärenpoika, niin saan minä kumartaa
harmaat hivukseni hänen edessään, niinkuin olisin halvin asepalvelija...
Eikö se ole teistä kummallista, Maunu Pentinpoika", lisäsi drotsi
hetken perästä, "että minä, Krister Niilonpoika, joka sain
ritarikannukseni, ennenkuin Kaarlo herra oli vielä syntynytkään,
minä joka olen ollut valtakunnan tärkeimmissä toimissa aina
Margareta-kuningattaren ajoilta asti, Jumala hänen sieluaan
armahtakoon, ja istunut valtakunnan neuvostossa, ennenkuin marski oli
täyttänyt ensimmäisen vuosikymmenensä, sekä olen nyt ollut kolme vuotta
drotsina, joten minun pitäisi olla kuninkaan jälkeen valtakunnan
korkein mies, että minä saan nöyrtyä vastaan ottamaan linnoja ja lääniä
tältä nuorukaiselta, rakkaalta pojaltani ... eikö se ole teistä
kummallista, Maunu Pentinpoika, eikö maailma ole ylösalaisin
käännetty ... eikö lohi nyt kiipeä tammenlatvaan ja eikö orava sukella
meren pohjalle, vai miten!"

Äänetönnä ja synkkänä seisoi Maunu Pentinpoika drotsin puhuessa. Hänen
silmänsä kiiluivat hurjasti kohoisten kulmain alta, ikäänkuin hän olisi
itse ollut metsänpeto, joka oli vangittu ja viety ihmisten joukkoon.
Kun vanha herra lakkasi puhumasta, oli hän hiljaa katsellen lekuttavia
liekkiä takassa. Drotsi näkyi odottavan, että hän ilmaisisi
suostumuksensa hänen pitkän valitusvirtensä johdosta, mutta sitä ei
kuulunut.

"Vai mitä te arvelette?" kysyi drotsi vihdoin.

"Marski on minulle rakas", sanoi Maunu Pentinpoika silloin, "hän teki
minulle hyvää, kun ei kukaan muu sitä tehnyt, minä kuljeskelin kuin
metsänpeto, surmattuani jalon miehen, ja valittelin suruani ja
tuskaani, mutta kukaan ei minun valitustani kuullut, ei kukaan muu kuin
marski; hän ymmärsi minua, ja hän antoi minulle taasen rohkeutta ja
voimaa ... ja senvuoksi on hänellä minun uskollisuuteni elämäni loppuun
asti!"

"Hyvä, hyvä, herra Maunu", vastasi drotsi tämän vaiettua ja taasen
iskettyä katseensa hiilistoon, vetäen samalla syvään melkein huokaten
henkeään, "mutta minusta näyttää, että te kulette teitä, jotka eivät
vie kylään ... ei siihen kylään, missä se asuu, jolla on teidän
uskollisuutenne!"

"Eräs tarkoitus on minulle lähempi kuin mikään muu, herra drotsi",
sanoi Maunu kiivaasti, "ja sitä minä etsin ennen muita, se on ... se
on..."

"Se on...?" toisti drotsi, kun ei Maunu-herra saanut lopettaneeksi
lausettaan.

"Se on unhottaminen!" huudahti tämä lopuksi lyöden rintaansa, "minä
tahdon unhottaa, drotsi Krister, unhottaa kaiken: maan, jossa kehtoni
heilui, linnan, jossa äitini asui, puun, niityn, turpeen, jolla
rikokseni tein, ne tähdet, jotka sen näkivät ... kaiken, kaiken tahdon
unhottaa ... ja meren ulapoilla, myrskyjen ja kuohujen keskellä, siellä
voin unhottaa, siellä on minulla rauha!"

Hetkisen vaitiolon jälkeen, joka syntyi Maunu-herran lopetettua, lausui
drotsi heräten mietteistään ikäänkuin päättääkseen lauseen, jonka alun
oli lausunut ainoastaan ajatuksissaan:

"Ja teillä on kuningas Eerikiltä sanomia minulle, Maunu Pentinpoika?"

"Niin!" oli lyhyt vastaus.

Drotsi viivytteli odottaen selitystä siihen, mitä piti niin
ihmeellisenä, että marskin ystävä, joka haki levottomalta mereltä
entisyyden unhotusta, että hän voi kulettaa sanomia toiselta marskin
vastustajalta toiselle. Mutta ritari ei ryhtynyt sitä selittämään ja
vaitioloa jatkui.

"Onko teillä kirjeitä, Maunu Pentinpoika?" kysyi drotsi vihdoin.

Maunu selitti kuninkaan antaneen hänelle suusanallisia tietoja
drotsille ja hänen ystävilleen vietäväksi, mutta ennenkuin hän ehti
niitä esittää, viittasi drotsi kädellään Maunua olemaan vaiti sekä
nousi ylös. Hän sytytti sitten sarvilyhdyn kehoittaen Maunua seuraamaan
itseään. Tultuaan ulompaan huoneeseen kääräisi drotsi viittansa lyhdyn
ympäri. Sitten he kulkivat linnanhuoneitten läpi, joita valaisi
ainoastaan pienistä akkunoista tunkeva niukka tähtivalo. Ulkona oli
tuuli kääntynyt ja raivosi nyt voitokkaana yli maiden ja mannerten
ajaen hurjalla vauhdilla repaleisia pilvijättiläisiä eteenpäin.

Käytyään lähimpäin huoneiden läpi, kuulivat he useiden naisäänten
laulavan erään pitkän käytävän päässä olevassa huoneessa. Huone oli
linnan naistupa, jossa drotsin puoliso, rouva Margareta Krummedik,
istui neitojensa keskellä. Mutta nyt alkoi drotsi astumaan eräitä
jyrkkiä portaita myöten alas, joille he tulivat muutamasta hyvin
matalasta ovesta, joka oli piilossa erään pylvään takana. Astuttuaan
pari rappusta alaspäin, sulki drotsi oven ja paljasti lyhdyn, joka
levitti epäselvää valoa kiertoportaiden seinille ja katolle. Syvyydestä
tuli kylmää ummehtunutta ja kosteaa ilmaa, jossa lyhdyn oli vaikea
palaa, mutta drotsi meni hiljaa edellä välittämättä muusta kuin perille
pääsystä.

Vihdoin he saapuivat eräälle ovelle, jonka drotsi avasi. Siitä he
tulivat muutamaan isohkoon holvihuoneeseen, jonka kattoa kannatti
keskihuoneessa oleva suunnaton pylväs.

"Tietäkää, Maunu Pentinpoika", lausui drotsi asettaen lyhdyn pylväästä
pistävälle kivipöydälle, "tietäkää, että näinä aikoina on tarpeen suuri
varovaisuus. Ne sanomat, joita kuningas Eerik nyttemmin lähettelee
Ruotsin miehille, eivät sovi kenen tahansa kuultaviksi."

Drotsi katsahti äkisti Maunu-herraan. Oli kuin tämän takana olevasta
nurkasta, josta miesten vartalot estivät kaiken valon, olisi kuulunut
raskasta ihmisen hengitystä. Silmänräpäyksen ajaksi tuli drotsin
kasvoille tarkasti kuunteleva ilme, mutta pian levisi niille, kun ei
mitään enempää kuulunut, turvallinen hymy. Hän tarttui aivan tyvenesti
lyhtyyn sekä teki kierroksen pylvään ympäri tarkastaen huolellisesti
huoneen joka nurkan. Pantuaan sitten lyhdyn taasen pois, kääntyi hän
Maunun puoleen.

"Ihmiskorva ei saa meitä kuulla", sanoi hän, "ja mitä kuolleisiin
tulee, niin ne eivät meitä vahingoita? Olen valmis kuulemaan sanomaa,
jonka tuotte armolliselta herraltamme, kuningas Eerikiltä!"

"Kuningas Eerik tervehtää teitä, drotsi Krister, ja teidän kauttanne
kaikkia, jotka ovat ja tahtovat olla hänelle uskollisia", lausui
Maunu-herra äänellä, josta tuntui melkein kuin häntä suututtaisi se,
mitä lausui, "ja julistaa vielä tiedoksi minun kauttani aikovansa ensi
kevännä, niin pian kuin vedet ovat luoneet jääpeitteensä, saapua tänne
valtakuntaan kootakseen uskollisensa ympärilleen ja vetääkseen
vihamiehensä tilille, josta he saavat kalveta! Etupäässä hän luottaa
teihin, drotsi Krister, ja kun rauha kerran on hänen valtakuntiinsa
palannut, niin on hän teitä palkitseva kaikesta, mitä olette hänen
tähtensä vaivoja kärsinyt! Nämä ovat kuninkaan omat sanat."

Drotsi seisoi kauan Maunu-herran lopetettua sanaakaan sanomatta. Hän
katseli alas eteensä ja näytti kokonaan vaipuneen ajatuksiinsa.
Katsoessaan vihdoin Maunuun tarkasteli hän tätä terävin läpitunkevin
silmin.

"Te, Maunu Pentinpoika", sanoi hän sitten aivan hitaasti, "te, joka
olette ollut tilaisuudessa viime vuosina ottaa lähempää selkoa
herramme, kuninkaan ajatuksista ja tuumista, mitä te sanotte tästä
kuninkaan tiedonannosta?"

"En mitään!" vastasi Maunu Pentinpoika, ja taas tuli hetkiseksi
äänettömyys.

"Te ymmärrätte kuitenkin hyvin", alkoi drotsi taas, "mitenkä tärkeätä
tässä on tuntea, mikä kuninkaan oikea mielipide on sekä siitä, mitä
valtakunnassa on nyt tapahtunut, että siitä, mitä hän haluaisi
puolustajainsa tekevän hänen tännetulonsa johdosta, vai tuleeko niiden
vaan ilman muuta häntä odottaa, ja siitä, miten hän tulee, ja miten hän
haluaa linnoja häntä varten säilytettäväksi. Sillä sen sanan voitte
Eerik-kuninkaalle viedä, että sinä aikana, joka tästä on keväälliseen
jäänlähtöön, voi sellaista tapahtua, ettei hänellä ole ainoatakaan
linnaa Ruotsinmaassa, mihin hän voisi turvallisesti jalallaan astua."

"Tästä, mitä kysytte, en tiedä mitään!" lausui Maunu-herra.

"Turhaan olette tullut näin tärkeälle asialle luokseni kuninkaamme
sanansaattajana, suokaa se minulle anteeksi, herra Maunu Pentinpoika",
lausui drotsi, jota nähtävästi loukkasi kuninkaallisen sanansaattajan
jäykkä käytös ja sanattomuus. "Ja sen te tietänette, että sekä isäänne
että setiinne voi Eerik-kuningas täydellisesti luottaa ... mikä ei
näytä, lyhyestä vastauksestanne päättäen olevan teidän laitanne, sillä
jos te olette kuningas Eerikin ystävä, niin lienette myöskin hänen
ystäväinsä ystävä. Minun tietääkseni ei teidän suvussanne ole kuin yksi
ainoa kuninkaan vastustaja: veljenpoikanne, marskin aseenkantaja Niilo
Bonpoika."

"Niilo Bonpoika!" toisti Maunu, mutta koneenomaisesti, ikäänkuin se
nimi olisi aivan itsestään kuulunut siihen ajatusjuoksuun, minkä
drotsin sanat olivat hänessä synnyttäneet.

"Niinpä niin!" jatkoi drotsi, "ja jos te aiotte asettua hänen
puolelleen, niin sanokaa suoraan. Minusta näyttää muuten kuin
haluaisitte palvella kahta herraa, ja silloin on palveluksenne vaan
puolinainen palvelus..."

"Tuollaiset sanat sopivat, drotsi Krister, kehnosti teidän suuhunne!"
huudahti Maunu kohottain uljaasti päätänsä, "Maunu Pentinpoika on
rikollinen ja maaheitto, mutta jota hän palvelee, sitä hän palvelee
rehellisesti, ja sen saatte painaa sydämeenne, ja muistaa kuin aika
tulee, herra Krister Niilonpoika, että jos kerran saan valita isäni tai
veljenpoikani, teidät tai marskin, niin varmaan saatte nähdä minut
Niilo Bonpojan tai marskin puolella!... Kuninkaan sanoman olen tuonut
teille; sen enempää en ole tehdäkseni ottanutkaan, ja mitä näette
hyväksi ja tarpeelliseksi tehdä ja tekemättä jättää kuninkaan tulon
johdosta, niin siitä päättäkää omin neuvoinne ja ystävienne kera, älkää
minun!"

"Te haastelette ylväästi, Maunu Pentinpoika", vastasi drotsi, "varokaa
ettette lupaa enempää, kuin voitte täyttää! Voi käydä, että saadessanne
vastedes kotoapäin tietoja, saatte kuulla Niilo Bonpojan siirtyneen
marskin puolelta kuninkaan puolelle ... hän on hyvin nuori; hän ei
vielä määrää itseään, hänen mielensä on helposti muutettavissa."

"Sitä päivää te ette koskaan näe, mikäli sukulaistani tunnen!"
keskeytti Maunu kiivaasti, ja ikäänkuin haluten tätä kohtausta pian
loppumaan lisäsi hän: "mutta se asia olkoon nyt miten tahansa, minä
lähden tieheni ... ja nyt, mitä terveisiä lähetätte, herra drotsi,
kuninkaalle takaisin?"

Krister-herra mietti hetken ja lausui sitten:

"Tervehdä kuningas Eerikkiä, armollista herraani ja lausu, että minuun
ja minun miehiini hän saa luottaa, ja varmaan hän voi odottaa, että
vihamiehiään vielä kohtaa kosto!"

"Kosto!" kumahti kuin kaiku huoneen pimeimmästä kolkasta.

Miehet säpsähtivät. Drotsi tarttui äkisti lyhtyyn, piti sitä korkealla
päänsä päällä ja astui suoraan siihen kolkkaan, josta ääni kuului.
Mutta siellä ei ollut mitään. Hän seisoi siellä kauan katsellen joka
rakoakin; mutta mitään ei näkynyt. Vihdoin hän laski lyhdyn ja astui
pylvään luokse. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja käsi, jossa lyhty
oli, vapisi.

"Olette kuullut vastaukseni kuninkaalle, Maunu Pentinpoika", sanoi hän
hyvin hätäisesti, "kuten minäkin olen kuullut hänen sanansa minulle ...
onko teillä mitään lisättävää?"

"Ei, paitsi ehkä varoitus teille itsellenne, vanha Krister-herra!"

"Varoitus minulle ... kuka, mitä?"

"Sattuu, että me tuolla merellä saamme välistä tietää enemmän, kuin te
täällä maankamaralla saatte ajatelleeksi... Voisin mainita teille
nimen, josta teille ehkä olisi ajattelemista, herra Krister!"

"Antakaa kuulua."

"Eerik Puke!"

Drotsi ei sanonut mitään, mutta selvästi näkyi, että tämä nimi teki
häneen syvän vaikutuksen. Kulmat vetäytyivät kokoon ja alahuuli pisti
esiin, niin että viikset painuivat tiukasti nenää vasten. Katse oli yhä
lyhtyyn kiintyneenä. Hän piti vielä sitä kädessään, vaikka hän
asettikin sen pöytää vasten. Katsoessaan hetken kuluttua ylös oli hänen
katseensa synkkä ja sumuinen.

"Vanhalla herttualla ja Eerik Pukella ei ole mitään yhteistä asiaa!"
mutisi hän itsekseen, tarttui lyhtyyn lähteäkseen pois.

"Kosto!" kajahti kolkko ääni taas.

He lähtivät ja rämähtäen löi drotsi oven kiinni jälkeensä rientäen,
minkä ikänsä ja mielenliikutuksensa salli, portaita ylös.

       *       *       *       *       *

Syyskuukaudet kuluivat, maa kävi valkeaksi, ja aurinko piirsi yhä
pienempiä ratoja taivaalle. Jouluksi tulivat Nyköpingiin drotsin luoksi
hänen poikansa Kaarlo, Juhana ja Niilo, sekä ensiksi mainitun pojat
Kettil ja Eerik. Hänen tyttärensä miehineen sekä herra Maunu Gren
tulivat myöskin, niin ettei Nyköpingin linnasta silloin asukkaita
puuttunut. Lisäksi sinne tuli ja meni joka päivä ritaria ja herroja.
Linnantupa oli aina miehiä täynnä, ja pihalla hirnuivat hevoset, ja
porttitornissa oleva vartija törähytti tuontuostakin torveensa.

Eräänä päivänä vähää ennen joulua saapui herra Niilo Steeninpoika,
marskin lanko, Stegeborgista sekä hänen veljensä Bo ja Pentti.
Päivällispöydässä kertoi drotsi heille, mitä oli kuullut nykyisin
marskin toimista. Hän oli lähtenyt heti häidensä jälkeen Vesteråsiin ja
kulkenut sieltä heti Martinmessun jälkeen suuren sotajoukon kanssa
Taalainmaahan. Miten hänen toimensa olivat siellä menestyneet, ei
drotsilla ollut tietoa, "mutta rehelliset taalainmiehet", lisäsi hän,
"antavat hänelle paljon työtä!"

Krister-herra nyökkäsi salaperäisesti ympärilleen lähinnä istuville
herroille ikäänkuin sanoakseen: "toivoisin, että muutkin antaisivat
hänelle vähän työtä!" ja herrat nyökkäsivät yhtä salaperäisesti
takaisin.

"Oletteko puhunut poikanne kanssa, ritari Bo?" kysyi drotsi samassa
henkäyksessä.

"Odotan häntä tänne Nyköpingiin", vastasi Bo-ritari. "Hän tuo varmaan
tietoja marskin taalainmatkasta!"

"Olkoon se asia miten tahansa", lausui herra Maunu Gren, "niin on
meidän käsissämme ainakin vahvoja linnoja ja reippaita miehiä. Tahdonpa
nähdä, eikö vaan Borgholmin muurien edustalla masennu herra Kaarlo
Knuutinpojan pöyhkeä miehuus, niin valtakunnanhoitaja kuin hän onkin!"

Borgholmin linna ja Ölanti olivat Maunu Grenin hallussa, samoinkuin
Kalmarin linna oli veljesten Pentti ja Bo Steeninpoikain hallussa
Kalmarin kokouksesta asti kesästä vuonna 1436, jolloin kuningas ne
heille antoi. Herra Niilo Steeninpojalla oli Stegeborg. Kun drotsin
pojalla, Kaarlo Kristerinpojalla oli Ringstaholm ja drotsilla itsellään
Nyköping, niin näytti tämä rannikko olevan hyvässä säilyssä, joko
sitten kuningasta tai jotakin muuta varten, aina kuitenkin marskia
vastaan. Valta antaa rohkeutta, niinpä nämäkin herrat haastelivat
ylpeästi, että olisi luullut heidän pystyvän valloittamaan koko
maailman. Vähäväliä kuului vihan sana Engelbrektistä, joka herrain
mielestä oli koko tämän pahuuden juuri. Hänen kuoltuaan se oli tosin
pysähtynyt kasvussaan, mutta he tunsivat kuitenkin hiljaisuudessa
seisovansa yksiöisellä jäällä. Se voi minä hetkenä hyvänsä murtua
heidän allaan, ja heidän mahtinsa upota sen virran valtaviin
laineisiin, jota he eivät ymmärtäneet eivätkä voineet torjua. Ja tämä
tieto voimattomuudestaan kansaa vastaan huimasi heidän päätään. Heidän
ajatuksensa lentelivät kuin syksytuulen ajamat kellastuneet lehdet
sinne tänne pääsemättä mihinkään pysähtymään. Kuningas, drotsi --
kumpikaan ei ollut kyllin mahtava kootakseen muut ympärilleen, eikä
kukaan ajatellut, että johonkin erityiseen liittyminen voimaa
antaisikaan. Päinvastoin ajatteli jokainen näistä miehistä itsensä
keskukseksi, ilmeinen vaara heidät vaan sai toisiinsa yhtymään.

Mutta tätä drotsin puolueen heikkoa puolta ei ollut Kaarlo Knuutinpojan
puolella. Hänen voimansa oli juuri se, että hän oli yksinään,
ympäristössä ei ollut yhtäkään, joka olisi voinut häneltä riidellä
ylintä sijaa. Lisäksi tiedettiin, ettei Kaarlo millään ehdolla sallisi
kuningas Eerikin tulevan Ruotsin valtaistuimelle, ja tästä johtui
pian sekin arvelu, että hänen persoonansa kelpasi esteeksi mille
muukalaiskuninkaalle tahansa, joten kansan mielessä yhtyi hänen
nimeensä vähitellen eloisana ja vilkkaana se toivo, että hän oli
Ruotsin paras puolustaja. Hän olikin jo niin mahtava, ettei drotsi
enää voinut ajatella jaksavansa sysätä häntä syrjään yksinään, ja sen
verran älysivät muutkin herrat armottomasta itsekkyydestään huolimatta,
että ainoastaan sopu ja yksimielisyys voivat tuottaa heille voiton.

Istuessaan nyt koolla ja ajatellessaan monia asemiehiään ja linnojensa
korkeita muuria, -- ylpeät voitonunelmat paisuttivat heidän rintojansa,
ja he katselivat maailmaa kuin se olisi kiikkunut heidän
keihäänkärkiensä varassa. Kukapa rohkeni ruveta heidän kanssaan
miekkoja mittelemään? Tällä hetkellä kutistui marskikin mitättömäksi
raukaksi, jonka sopii potkaista syrjään kuin kenkärajan.

Juhlatuuli oli korkeimmillaan, kun torventoitotus ilmoitti vielä yhden
vieraan saapuneeksi drotsin linnaan. Se ei kuitenkaan herättänyt
erikoisempaa huomiota; keskustelu jatkui ja herra Niilo Steeninpoika
tarttui simalla täytettyyn hopeamaljaan ja huusi kohottaen maljaa ylös:

"Sen lupauksen annan tässä, että ennenkuin aurinko on ennättänyt tulla
takaisin, tuoden kesän tullessaan, ja mennä pois taas, niin on marski
tahi olen minä päätä lyhyempi, niin totta kuin Jumala ja Pyhä
Eerik-kuningas minua auttakoon!"

Yleinen hiljaisuus syntyi saliin Niilo-herran tyhjentäissä maljaansa.
Kun hän sitten, pantuaan sen kilahtaen tammipöydälle, kääntyi katsomaan
läsnäolijain kasvoja, ikäänkuin lukeakseen heidän silmistään
suostumuksen rohkeisiin sanoihinsa, jäi hän pitkään katsomaan erääseen
oven suussa seisovaan nuorukaiseen, joka oli saapunut juuri paraiksi
kuullakseen hänen sanansa. Ylpeän ritarin kasvoille levisi hetkiseksi
puna.

Mutta nuorukainen astui aivan tyyneesti Krister-herran luokse antaen
hänelle herransa, Kaarlo Knuutinpojan, lähettämän kirjeen.

"Tervetullut sukulaisten ja ystäväin seuraan, nuori Niilo Bonpoika!"
sanoi drotsi mitä ystävällisimmästi hymyillen sekä murtaen kirjeen
auki. "Mihin jätitte herranne viimeksi?"

"Vesteråsiin! ... hän oli vasta palannut Taalainmaalta ja aikoi lähteä
Enköpingiin hänen armonsa arkkipiispa Niilon kutsumuksesta."

"Arkkipiispa Niilo!" huudahti teeskentelemättömällä kummastuksella pari
läsnäolijaa, ikäänkuin heidän olisi ollut vaikeata käsittää, että
arkkipiispa voi pyytää keskustelua marskilta, tahi kuin tämä kohtaus
olisi ollut heistä ylen tärkeä.

Tähän huudahdukseen ei tullut kuitenkaan vastausta; Niilo
tervehti pojan kunnioituksella isäänsä, Bo-ritaria, joka katseli
anteeksiannettavalla ylpeydellä jalokasvuista nuorukaista. Sillaikaa
luki drotsi saamaansa kirjettä.

"Rakkaalla pojallani, marskilla on ollut suuri menestys Taalainmaassa",
lausui hän sitten, tuskin voimatta salata katkeria tunteitaan. "Hän
antaa samalla tiedoksi haluavansa valtakunnan herrat ja miehet
keskustelemaan Söderköpingiin uunnavuonna. Siellä päätetään muun muassa
linnalääneistä!" Vanha herra yskäisi ja pani kirjeen kädestään lisäten:
"Meillä on siis yhtä ja toista ajateltavaa joulun ajaksi, hyvät
sukulaiset ja ystävät. Ensiksi on Kalmarin linna kysymyksessä, mutta
sitten tulee meidän muiden vuoro!"

"Mutta sitä ennen tulee muuta tapahtumaan...!" huudahti herra Maunu
Gren, ja herra Niilo Steeninpoika seisoi silmät salamoiden ja posket
hehkuen katsellen eteensä.

"Joulurauhaa ei saa häiritä", ehkäisi drotsi kuumaveristä Maunu-herraa.
"Vielä kerran tervetullut, Niilo Bonpoika, älkäättekä enää erotko
ystävistänne ja sukulaisistanne Beliaalin palvelusta pitääksenne ... se
on vanhan Krister Niilonpojan joulutoivotus teille, nuori ystäväni!"

"Niin totta kuin elän, veljenpoikani", huudahti Niilo Steeninpoika
astuen tämän luokse ja lyöden häntä olkapäälle, "sinun täytyy jäädä
isäsi ja sukulaistesi luokse ja jättää hirmuvaltias, tahi meistä tulee
veriviholliset, vaikka samaa verta virtaileekin suonissamme!"

Nuorukaisen kasvot synkistyivät. Hän älysi liiankin hyvin, ettei tämä
hänen sukulaispiirinsä keskustelu sopinut hänen kuultavakseen; hänen
harrastuksensa olivat niin erilaiset. Tuskallinen oli silmäys, jolla
hän katsoi isäänsä, ritari Bohon, joka seisoi äänetönnä ja
umpimielisenä, käsivarret ristissä rinnallaan. Monta silmänräpäystä ei
hän kuitenkaan miettinyt, ennenkuin vastasi:

"Minä kiitän teitä, ankara herra Krister, tervehdyksestänne! Mitä
taasen siihen toivomukseen tulee, että minä jäisin sukulaisteni luokse,
niin sanon sen teille suoraan, että olen marskin, herra Kaarlo
Knuutinpojan mies ja sinä pysyn, tapahtukoon mitä hyvänsä. Sanon sen
vitkailematta, -- lisäsi hän -- että se olisi teille kaikille selvänä
ja että kavahtaisitte herraani kohtaan vihamielisiä puheita."

Syntyi yleinen meteli salissa näiden sanojen johdosta. Herra Maunu Gren
vaahtosi vihasta, ja herra Niilo Steeninpoika syöksyi veljensä, herra
Bon, luo, huutaen palavin silmin:

"Ja tätä sinä sallit poikasi puhua, veli, itsesi, minun ja veljemme
Pentin läsnäollessa, valtakunnan drotsin läsnäollessa, joka on saanut
häpeällä väistyä pöyhkeän nuorukaisen edestä ja jättää virkansa hänen
tähtensä, joka tuskin kykenee hillitsemään itseänsä vielä vähemmin
muita! Jumalan kalliin veren kautta, käske hänen ottamaan sanansa
takaisin, tahi en vastaa, mitä tapahtuu!"

"Rauhoittukaa, ritari Niilo", kuului silloin vakava ääni lausuvan, ja
herra Kaarlo Kristerinpojan jalot kasvonpiirteet näkyivät Niilo
Bonpojan vierestä, "jokainen lähteköön vapaasti isäni linnasta kuten on
sinne tullutkin, siitä minä vastaan hengelläni! Ja teitä, Niilo
Bonpoika", hän tarttui nuorukaisen käteen, "teitä minä kiitän äsken
lausumistanne sanoista, te olette minun mieleeni, ja suokoon Jumala,
että omista pojistani tulisi teidän kaltaisianne!"

Tämän jalon miehen sanat vaikuttivat hetkiseksi tyynnyttävästi, mutta
niin tulisena kuohui viha miesten kiihtyneissä mielissä, että miekat
olisi varmaan paljastettu, ja sukulais- ja ystäväkokous olisi
sukulaisverellä vihitty, ellei uusi torventörähdys ja ritari Pentti
Juhonpoika (Oxenstjerna), joka kohta senjälkeen astui saliin, olisi
täydentänyt Kaarlo Kristerinpojan alottamaa työtä. Herra Pentti
Juhonpoika oli drotsin vävy ja kavalan ja kylmästi punnitsevan
kaniikin, herra Jöns Pentinpojan isä. Hän oli vankkarakenteinen mies,
mutta kasvonsa olivat, kuten kaikkien tämän ajan Oxenstjernain kasvot,
tylyt, hurjat ja viekkaat. Hänen katseensa osoitti kuitenkin
lempeämpiäkin tunteita mahtuvan hänen rintaansa ja hän olikin
aikalaistensa arvion mukaan sukunsa paras, "ainoa" -- sanottiin --
"joka kantoi kunnialla ritarinimeään!" Tavallisten tervehdysten jälkeen
otti herra Penttikin esiin kirjeen, antaen sen drotsille.

"Minä ratsastin eilen Enköpingistä", sanoi hän, "jossa erosin marskista
ja piispoista. Ja he antoivat minulle tämän kirjeen teille tuotavaksi,
appi!"

"Sen hän käskee sanoa teille, ja sen hän sanoi eilen arkkipiispan ja
muiden herrain läsnä ollessa, että jos uskollisesti tahdotte häntä
auttaa, ettekä ryhdy taistelemaan valtakuntaa vastaan, niin hän antaa
teille parhaimmat osat, aivan kuin olisitte hänen oma isänsä. Mutta jos
hän huomaa teidän vastustavan valtakunnan parasta ja haluavan tuoda
takaisin kuninkaan vasten hänen tahtoaan ja hänen vahingokseen, niin
sanoo hän teille samoin aikovansa ahdistaa teitä kaikkein ankarimmin,
kuten olisitte hänen oman isänsä surmannut!"

"Soo-o, hän puhuu kuin pappi, tuo marskimme", lausui Krister-herra.
"Mutta nyt on rakkaan poikani aika riehua, ehkäpä tulee meidänkin
aikamme vielä, jalot sukulaiset ja ystävät! Kuulustaapa melkein siltä
kuin ankara marski syyttäisi meitä suoraan kavalluksesta!"

"Tosiaankin", lausui Pentti Juhonpoika, "sellaisia tietoja on marski
saanut, että te ystävinenne juonittelette häntä vastaan. Itse te olette
pahin hänen vihamiehistään, ja teidän jälkeenne te, herra Niilo
Steeninpoika, ja te tahdotte tuoda kuningas Eerikin takaisin
valtakuntaan!"

Hiljaisuuden aikana, joka nyt syntyi, avasi drotsi piispain kirjeet,
joissa oli täysi selonteko Enköpingin kokouksen menosta. Näki, miten
katse vanhuksen silmissä kävi yhä terävämmiksi ja hänen ryppyisille
poskilleen kohosi heikko puna. Lopetettuaan lukemisensa vaipui hänen
kätensä, jossa kirje yhä oli, alaspäin, ja hän lausui, tarttuen
toisella kädellään miekkansa kahvaan:

"Nyt ovat asiat sillä kannalla, että me saamme sekoittaa suolaa
jouluolueen, sukulaiset ja ystävät, ja minusta näyttää parhaalta ryhtyä
ensiksi edelliseen. Nyt tarvitaan hyviä ja nopeita neuvoja, ettei
tuuliaispää yllätä meitä aivan valmistaumattomina. Kokoontukaamme siis
tunnin kuluttua päättääksemme kenenkään häiritsemättä, mitä
parhaaksemme tulee."

Drotsi lähti huoneesta, ja muut herrat seurasivat perässä, joten
Bo-ritari jäi pian kahdenkesken poikansa kanssa. Silloin tämä tarttui
isänsä käteen ja pyysi liikutetulla äänellä:

"Isä, isä, seuratkaa minua marskin luo!"

Isä työnsi synkästi katsoen poikansa luotaan, mutta laski sitten
kätensä hänen olkapäälleen ja katseli häntä kauan ja tutkivasti.

"Poikani", sanoi hän vihdoin, "rakas poikani, kule sinä sitä tietä,
jota omatuntosi käskee, ja seuratkoon sinua äitisi henki! Mutta
kavahda, tarkoin kavahda, ettet kompastu ja lankea, sillä minulla eikä
veljelläsi eikä kellään sukulaisellasi ole voimaa kohottaa sinua
silloin. Jumala olkoon kanssasi!"

Sitten hän syleili häntä ja lähti kiireesti huoneesta.

Vähän sen jälkeen ratsasti Niilo Bonpoika Nyköpingin linnasta
Strengnäsiin päin, missä hänen piti tavata Tuomas-piispaa saadakseen
häneltä vastauksen marskille, jota hän ei ollut voinut saada
viipyessään päivän vanhan opettajansa luona tulomatkallaan.

Mutta tunnin kuluttua kokoontuivat Krister-herran vieraat hänen
johdollaan Folkungatornin pohjakerroksessa olevaan salahuoneeseen.
Kaikki olivat siinä mielentilassa, jolloin ollaan hartaita tekemään
uhkarohkeimpiakin päätöksiä. Heidän mielentilaansa voi kutsua
epätoivoiseksi. He olivat vainonneet marskia askel askeleelta koettaen
sysätä häntä syrjään, mutta hän oli heidän ponnistuksistaan huolimatta
noussut yhä ylemmäksi, ja nyt oli hän heidän päätään korkeammalla. Sen
sijaan, että he nyt olivat toivoneet pääsevänsä tekemään viimeisen
siirron shakkilaudalla saadakseen vihatun vastustajansa lopullisesti
matiksi, olivat he nyt saaneet sen tiedon, että tämä itse oli aikeissa
tehdä siirron, joka kerrassaan hervahduttaisi heidän voimansa.

Muuten ei tämä tieto ja kutsumus Söderköpingin kokoukseen olisi voinut
tulla sopivampaan aikaan drotsille. Sillä mikään ei voinut saada
niinkuin siitä johtuva pelko hajaantuneita voimia yhtymään ja
liittymään yhteisesti toimimaan.

Erääseen keskipylväässä olevaan renkaaseen pistetty soihtu valaisi
miesten tummia haamuja, jotka seisoivat tai istuivat siellä täällä
seinäin vierellä. He vaihtelivat joko lyhyviä, mutta tärkeitä sanoja
tai olivat mietteisiinsä vaipuneina. Drotsi odotutti kauemmin itseään
ja tullessaan oli hänen kasvoillaan sama uhmainen ilme, sama synkkyys
kuin muidenkin. Hän asettui erääseen huoneen nurkkaan, ja muut herrat
seisoivat vastapäätä soihtua, jonka valossa heidän kultaketjunsa ja
nuttujensa ja levättiensä hopea- ja kultakirjailut välkkyivät.

"Monta sanaa ei tarvita", lausui drotsi katsahdettuaan ympärilleen ja
ikäänkuin saatuaan voimaa siitä synkästä päättäväisyydestä, joka näkyi
jokaisen kasvoilla, "montaa sanaa ei tarvita nykyisten suhteiden
selvittämiseksi. Minusta näyttää kuin olisimme nyt päässeet itse sen
yrttitarhan portille, joka on meidän omamme yhtähyvin kuin hänenkin,
joka on nyt korottanut itsensä yrttitarhuriksi, meidän herraksemme. Nyt
on tultu siihen asti, että meidän täytyy ajaa tämä herramme
yrttitarhasta pois tahi uhrata henkemme."

"Pois hän, pois...!" kuului synkkäin herrain huulilta mutina.

"Jos olette siinä asiassa samaa mieltä kuin minäkin, jalot ystävät ja
sukulaiset", jatkoi drotsi, "niin olemme myöskin selvillä, mitä on
tehtävä. Tässä ei ole, mikäli minä, mies vähäpätöinen voin huomata,
muuta tietä päästäksemme pois tästä pälkähästä kuin tulen ja
miekan tie. Jumala on todistajani, kuinka vastahakoisesti ja pakosta
ryhdyn verta vuodattamaan, ja kuinka halusti käyttäisin muita
pelastuskeinoja ... mutta niitä ei ole, turhaan niitä etsin, kuten
olisi turhaa etsiä auringonsädettä yöllä ... siis taisteluun! Miekka
ratkaiskoon nyt meidän ja Kaarlo Knuutinpojan välin."

"Niin, niin!" huusivat muut, "miekka ratkaiskoon asian, miekka
ratkaiskoon asian!"

"Vannokaamme siis", alkoi drotsi juhlallisella äänellä, kun taas oli
tullut hiljaisuus, "vannokaamme auttavamme ilman petosta ja viekkautta
toisiamme kuin veljet myötä- ja vastoinkäymisessä, ilossa ja surussa.
Mikä paha yhtä kohdannee, se kohtaa kaikkia, niin totta kuin Jumala ja
Pyhä Eerik-kuningas meitä auttakoon!"

Drotsi veti miekkansa ja ojensi sen eteensä, kaikki muut tekivät samoin
ojentaen miekkojaan, niin että niiden kärjet koskivat drotsin
miekankärkeen. Ne välkkyivät kamalasti soihtujen valossa, ikäänkuin
gygiar-aurinko, jonka tummat säteet valaisevat vuorissa asuvia
jättiläisiä.

Joka ritari lausui valan, vahvistaen sen noilla tavallisilla sanoilla:

"Niin totta kuin Jumala ja pyhä Eerik-kuningas meitä auttakoon!"

Sitten syntyi holviin syvä hiljaisuus; kuului ainoastaan miekkain
helinä niitä tuppiin pistettäissä. Senjälkeen ruvettiin keskustelemaan
siitä, miten oli meneteltävä, että onnistuminen olisi kaikin puolin
taattu. Silloin päätettiin, että drotsin tuli lähteä ylimaihin
ryhtyäkseen täydellä todella yhteistoimiin taalalaisten kanssa. Sitten
olisi laadittava ja marskille lähetettävä kirjoitus, jossa suoraan
sanottaisiin, mitä tahdottiin, että hän tietäisi sen mukaan ojentua.
Tietysti ei tullut kysymykseen ottaa osaa Söderköpingin kokoukseen, ja
linnat oli pantava viipymättä puolustuskuntoon.

Kun asiat nyt oli näin parhaan mukaan järjestetty, läksivät herrat
toinen toisensa perään pois tornihuoneesta. Drotsi ja herra Pentti
Juhonpoika jäivät kahden jälelle.

"Päätöksenne on, appi", kysyi viimeksi mainittu, "lähteä Nyköpingistä
ja matkata pohjoiseen päin?"

"Niin on, rakas poikani, niin on!" vastasi drotsi. "Räfvelstan otan
talvikortteerikseni. Siellä olen hyvin saapuvilla, mitä tapahtuneekin.
Jos nämä muut vaan saavat täällä olevat linnat säilytetyiksi, niin
saatte nähdä minun alottavan leikin, jota muistetaan kauan
Ruotsinmaassa!"

"Te tiedätte kuitenkin minun sanomattanikin, että marski tuntee
perinpohjin sen leikin, jonka nyt aiomme alottaa..."

"Mutta me olemme sen jo kerran ennen leikkineet, ja silloinpa sai
vastustajamme siitä kalveta!... Katsokoon rakas sukulaisemme
Kaarlo-marski, ettei hän joudu käymään samoja teitä!"

"Tarkoitatte Eerik Pukea...?"

"Tarkoitan Eerik Pukea, vävyseni", vastasi drotsi lyöden kiihkolla
rintaansa nyrkillään. "Tunkee läpi maksan ja munuaisten sellaisia
sanoja kuullessa, joita te toitte minulle nuorelta sukulaiseltamme...
Juonitella valtakuntaa vastaan ... kuka juonittelee, vävypoikani?
Eivätkö he ole kaikki yhtäläisiä nuo miehet, jotka esiintyvät suurin
sanoin ja ylpein tuumin huutaen ruotsalaisista, rahvaasta ja
valtakunnasta, vapaudesta, laista ja vanhoista tavoista ... eivätkö he
ole kaikki ihan yhtäläisiä, ja eivätkö he koeta hajalle repiä ja maahan
tallata kaikkea, mikä on ennen kuulunut asiain järjestykseen. Minä
toistan ne sanat, jotka arvoisa Linköpingin piispa, Knut vainaja,
Jumala armahtakoon hänen sieluansa, lausui Engelbrektille, tuolle
rauhanhäiritsijälle, kun hän oli herrainkokouksessa Vadstenassa, ja
minä tahdon, niin totta kuin elän, paiskata marskille hänen omat
sanansa vasten naamaa... Jos kukaan on juonitellut valtakuntaa vastaan,
niin Engelbrekt ja ne, jotka ovat hänen jälkiään kulkeneet, sekä Eerik
Puke että armollinen herramme, valtakunnanhoitaja."

Drotsi astui ovelle, ja Pentti-herra seurasi häntä. Mutta ovella drotsi
äkkiä kääntyi takaisin.

"Missä on tyttärenpoikani, Jöns Pentinpoika?" kysyi hän, "onko totta,
mitä hän sanoi minulle Tukholmassa, että hän sai marskin häissä niin
tarpeensa tästä maailmasta, että haluaa tästälähin tehdä työtä
yksinomaan pyhän kirkon hyväksi?"

"Kyllä asia on niin", vastasi herra Pentti, "hän ei ole enää
entisellään, hän kaihoo ihmisiä, ja minäkin pääsin vaivoin
hänen puheilleen, käydessäni Upsalassa pari päivää sitten
Enköpingin-matkallani."

"Hm", mutisi drotsi, "juuri nyt kuitenkin tarvitsisimme hänen päänsä...
Tervehtikää häntä minulta, vävyni, ja sanokaa hänelle, että hän tulee
tapaamaan minua Räfvelstahan, ja että minä tarvitsen häneltä hyvän
neuvon."

Tätä lausuessaan tarttui hän lukkoon ja astui holvista vieviä portaita
myöten yläovelle.

Herrat lähtivät. Mutta soihdun valossa, joka oli melkein loppuun
palanut, näkyi aivan pylvään vieressä eräs varjo, ja ontto ääni
kuiskasi:

"Sinä aiot otella elämän ja kuoleman uhalla ... hyvä on, Räfvelstassa
tavataan taas."

Ja varjo liikkui hitaasti huoneen äärimpään nurkkaan ja haihtui siellä
pimeyteen. Samassa kuului eräs ääni, aivan kuin hyvin hakattu
kiviliuska olisi pudonnut paikalleen.

Eräs drotsin palvelijoista, joka oli tullut soihtua sytyttämään, nojasi
kalpeana ja vapisten ovea vasten. Hän oli nähnyt varjon lähtevän
pylvään luota ja haihtuvan.



X.

Tupa Altunan kirkon luona.


Loppiaisaattona eli tammikuun 5:nä päivänä 1439 ratsasti marski,
seurassaan ritaria ja asemiehiä, Söderköpingin kaupunkiin, kansan
osoittaessa mitä selvimmällä tavalla luottamustaan ja mieltymystään
häntä kohtaan. Mutta hän oli tuskin päässyt taloonsa kuin huolia taasen
tuli joka suunnalta. Hän sai nimittäin sanomia, ettei drotsi eikä
kukaan hänen puoluelaisistaan saavu kokoukseen. Hän oli jo
ratsastaessaan Ringstaholmasta saanut sen tiedon, että sekä herra
Kaarlo Kristerinpoika että hänen lankonsa, Stegeborgin herra Niilo
Steeninpoika varusteleivat kuin vihollista odottaen. Mutta hän oli
toivonut, että taistelun puhkeaminen vielä viipyisi ja että sitä ennen
ehdittäisiin keskustella ja ratkaista asia sovinnolla.

Kokous alkoi. Mennessään muutamana päivänä kokoussaliin huomasi hän
erään miehen katselevan häntä synkin silmin. Hän ei kuitenkaan pannut
siihen sen enempää huomiota, vaan jatkoi matkaansa. Kun marski palasi
keskustelun loputtua taloonsa, oli mies yhä vielä samalla paikalla
tutkien niin tarkasti marskin kasvojen pienintäkin ilmettä, kuin olisi
tahtonut katsoa hänen lävitseen. Marski ei välittänyt hänestä, vaan
keskusteli vilkkaasti velipuolensa, nuoren Ture Steeninpojan (Bjelken)
kanssa. Tämän tulisi, itse neljäntenä miehenä, lähteä panttivangiksi
Stegeborgiin, että herra Niilo Steeninpoika saapuisi Söderköpingiin.
Tätä haastellen kulkivat velipuolet katua eteenpäin, ja marski piti nyt
silmällä synkkää miestä, joka näytti huomaamatta siirtyvän eteenpäin
väkijoukossa, niin että marskin kasvot olivat aina hänen sivullaan. He
saapuivat siten torille, joka oli Pyhän Drottin kirkon edustalla.
Silloin tuli marskia vastaan ratsumies, jota seurasi pari asemiestä.
Hän pysähtyi ja hyppäsi ratsun selästä, jonka toinen miehistä otti
huostaansa, sekä astui marskia kohden ottaen vyönsä alta kirjeen, jonka
antoi hänelle.

"Drotsilta, herra Krister Niilonpojalta!" lausui mies.

"Siispä saa kalpani vilvoitella, veli", huudahti hän lyöden miekkaansa,
"se hehkuu nyt tupessaan!"

Marski hymyili nuorukaisen kiihkolle, mutta kääntyi samassa totisena
sanansaattajaan päin.

"Tervehdä drotsia", sanoi hän, "ja sano että kernaammin näen tätä kuin
salaista vihollisuutta, ja pyydä häntä olemaan valmiina, sillä minä
aion maksaa samalla mitalla!"

"Älkää pelätkö!" vastasi sanantuoja, "hän tietää kyllä ottaa teidät
asianmukaisesti vastaan... Ja kuulkaa te, nuori Ture-herra, minä otan
halusti mitelläkseni miekkoja kanssanne, niin totta kuin nimeni on
Torsten Juhaninpoika!"

"Te puhutte korskeasti, Torsten", vastasi Ture, "katsokaa myöskin, että
kykenette siitä vastaamaan, kuin herranne kyennee puheestaan
vastaamaan!"

"Minulla ei ole muuta herraa kuin Jumala", vastasi Torsten
avomielisesti, "ja drotsia seuraan vapaasta tahdostani!"

Sitten hän tervehti marskia, astui hevosensa selkään ja ratsasti
miehineen matkaansa, että kaviot tulta iskivät. Marski jatkoi syvästi
mietiskellen käyntiään, eikä veljensä tahtonut häiritä häntä. Mutta
hänkin äkkäsi nyt heitä seuraavan synkän miehen, ja kun he saapuivat
joen yli vievälle sillalle, jonka toisella puolen oli marskin
linnamainen talo, niin näytti kuin mies aikoisi asettua heidän
tielleen.

"Kuka olet?" kysyi Ture-herra tarttuen äkkiä miehen käsivarteen.

Tämä yritti tempoa irti itsensä, mutta kun marski asettui hänen
eteensä, seisoi hän liikahtamatta katsellen tutkivasti kuten äskenkin
häneen. Marski toisti velipuolensa kysymyksen.

"Olen onneton mies", vastasi puhuteltu, "josta on sanottu, että minä
tulen sen miehen surmaajaksi, joka on pelastanut henkeni, ja minä
pelkään sen ennustuksen käyvän toteen."

"Tiedätkö sitten, kuka on henkesi pelastanut?" kysyi marski.

"Tiedän", vastasi mies viivytellen, "minä ... Niilo Steeninpoika,
Stegeborgin herra."

"Heitä surusi sitten", lausui marski, "mikä on nimesi?"

"Rodenberg, ja minä olen herra Niilon kanuunamestari."

"Hyvä, hyvä, ystäväni ... vaara on siis jo aivan sivu, sinä voit
rauhoittua."

"Niin, niinhän te sanoitte, herra marski, mutta jos ei se ollutkaan
herra Niilo ... jos ei se ollutkaan herra Niilo ... jos se oli joku
muu, jos te olitte se...!"

"Minäkö ... mistä se päähäsi pälkähtää, Rodenberg? ... tai mistä
tiedät, että se oli herra Niilo?"

"Hän on sen sanonut, jolleikaan aivan suoraan, niin on hän kuitenkin
puhunut, toiminut ja käyttänyt sitä hyödykseen, ikäänkuin olisi todella
pelastanut henkeni!"

Mies kertoi tarkasti tapahtuman Tukholmassa, päivää jälkeen hänen sinne
tulonsa, miten hänet pelasti hurjistuneen ihmisjoukon käsistä eräs
ritari, jonka piirteitä hän silloisessa tilassaan voi vaan
vilahdukselta huomata. Eräs herra Niilo Steeninpojan miehistä oli
vakuuttanut hänelle pelastajan olleen hänen herransa, eikä Niilo-herra
ollut itse kieltänyt sitä, vaikka hän oli ollut hieman ymmällä, kun
Rodenberg kertoi siitä tahtoen keventää kiitollista sydäntään.

Marski kuunteli tarkkaavasti hänen puhettaan ja lausui kun hän oli
lopettanut:

"Kysy vielä kerran herra Niilolta. Jos hän sanoo olleensa pelastajasi,
niin usko häntä... Jollei hän sano, niin tule minun luokseni, niin saat
varman tiedon."

"Herra!" huudahti Rodenberg pannen kätensä ristiin, -- "herra, te
olette..."

Mutta marski meni nopeasti astuen pois, ja portti suljettiin hänen
takanaan. Hän riensi sinne. Eräs mies vastasi ettei ketään laskettu
sisään. Rodenberg seisoi kauan siinä, ja yhä selvemmäksi kävi hänelle,
että sillä tuntemattomalla, joka hänet tuona kauheana iltana pelasti
Tukholmassa ja jonka hämärä kuva oli jäänyt hän mieleensä, oli marskin
kauniit piirteet.

"Niin, minä menen kysymään herra Niilolta!" huudahti hän vihdoin
päättäväisenä, "minä kysyn häneltä, ja hänen täytyy varmasti vastata
minulle, ja sitten ... sitten avautuvat marskin portit minulle."

Sitten läksi mies hitain askelin marskin asunnolta.

Kotonaan odotti marskia uusi hämmästys. Eräs hänen omia miehiään oli
tullut pohjoisesta päin tuoden sanaa Niilo Bonpojalta, jonka marski
oli, heti hänen palattuaan Nyköpingistä ja kerrottuaan marskin
vihamiesten yhä juonittelevan häntä vastaan, lähettänyt Taalainmaahan
antamaan hänen sikäläisille voudeille ohjeita, miten oli meneteltävä
rauhan säilyttämiseksi tällä maankulmalla ja yllytysten ehkäisemiseksi,
joita aivan epäilemättä kohta taasen yritettäisiin.

Airut toi hyviä sanomia. Marski voi luottaa täydellisesti voutiensa
valppauteen, ja nykyään oli hän itse kansalla tuoreessa muistissa. Hän
oli siellä käydessään tehnyt rahvaaseen niin edullisen vaikutuksen,
että drotsilla olisi epäilemättä paljon vaivaa saadakseen ne liikkeelle
taas. Mutta miehellä oli mukanaan kirjekin, jonka hän oli saanut
ratsastaessaan muutaman yksinäisen talon ohi Altunan kirkon seuduilla.

Kirjeessä oli vaan seuraavat sanat: "Vihollisesi on Räfvelstassa.
Lähetä sinne luotettava mies ja muutamia huoveja, niin minä annan
vihollisesi käsiisi! B.P." Marski käänsi pergamenttiliuskan nurin
tutkien sitä tarkasti, mutta siinä ei ollut muuta. Hän kysyi mieheltä
vielä, kuka kirjeen oli antanut, mutta vastaus ei valaissut asiaa
vähääkään. Se oli ollut talonpoika, joka oli tullut mökin viereisestä
metsästä ja kysynyt, tiesikö hän, oliko marskin miehistä ketään näillä
seuduin, ja kun hän oli vastannut itse olevansa marskin miehiä, oli
talonpoika antanut kirjeen hänelle ja mennyt matkaansa. Marski antoi
saatuaan nämä tiedot miehen mennä sekä sulkeutui itse huoneeseensa
sallimatta kenenkään tulla itseänsä puhuttelemaan, ei edes lähinten ja
rakkaimpainkaan sukulaistensa, kuten Ture Steeninpojan tai Tord
Kaarlonpojan.

Seuraavana päivänä halusi hän hyvin innokkaasti puhutella lankoaan,
Niilo Steeninpoikaa. Hän toivoi -- mikä olikin luonnollista -- saavansa
erotetuksi hänet drotsista, joten vaara olisi paljon vähentynyt, kun
asia nyt oli tullut miekan ratkaistavaksi. Niilo-herra tulikin, mutta
siitä ei lähtenyt paljoakaan hyötyä; marski sai kuitenkin taivutetuksi
hänet sovintoon kanssaan, mutta kukaan ei ymmärtänyt paremmin kuin hän,
minkä verran tähän sovintoon oli luottamista. Täksi erää oli Niilo
kuitenkin sidottu, ja se tuotti ainakin ajan voittoa. Mutta jokainen
näki, kuinka syvästi marskiin koski, että oma lankonsa oli hänen
vihollisiaan, ja hän oli alakuloisena vielä tullessaan ratsastaen
Skeningeen Söderköpingistä.

"Minua surettaa, enemmän kuin voin sanoa", lausui hän Ture
Steeninpojalle, "että lankoni vainoo minua. Minä olen aina tahtonut
hänen parastaan ja olen toivonut hänestä yhtä luotettavaa ystävää kuin
hyvää sukulaista."

Levättyään yön Skeningessä neuvotteli hän miestensä kanssa. Ja
yhteisestä neuvosta lähetti hän sitten Arvid Svanin huovijoukon kanssa
kutsumaan smålantilaisia aseisiin ja lähtemään niiden kanssa
piirittämään Kalmarin kaupunkia. Itse hän aikoi lähteä Elfsborgiin.

Herra Arvid läksi samana päivänä ratsastamaan Skeningestä, ja
seuraavana päivänä piti marskin itsensä matkustaa. Hän kutsutti
luokseen erään asemiestensä päälliköitä, nimeltä Klaus Lange, joka oli
muuten yksi niitä monia entisiä engelbrektiläisiä, jotka olivat
ruvenneet marskin palvelukseen. Hän oli reipas, rohkea ja neuvokas
mies, joka oli hyvin harjaantunut aseiden käyttöön ja oli
järkähtämättömän uskollinen sille, jolle oli kerran antanut
lupauksensa.

"Uskallatko mitään minun tähteni?" kysyi marski, Klaun tullessa hänen
luokseen.

"Ilolla uskallan henkeni teidän tähtenne, herra marski!" vastasi mies.
"Mitä tahansa annattekin tehdäkseni, sen teen, tahi ette koskaan enää
minua näe!"

"Hyvä, ystäväni, minä tunnen sinut ja luotan sinuun!"

Hän kertoi sitten mitä oli tekeillä, ja että Klaun tulisi lähteä
Räfvelstahan ja vangita siellä drotsi. Hän saisi itse valita
avustajansa, ja marski antoi hänelle vielä kirjeen, jonka hän antaisi
drotsille.

"Olkaa rauhassa, herra marski", lausui Klaus, kun kaikki oli selväksi
puhuttuna, "saatte kohta kuulla hyviä sanomia, tai ei Klaus Langea ole
enää olemassa!"

       *       *       *       *       *

Tammikuun 13 päivä oli tavattoman kylmä talvipäivä, ja illalla alkoi
puhaltaa tiukka pohjoinen, jonka vuoksi kaikki kulkijat riensivät minkä
ehtivät teiltään ja poluiltaan katon alle suojaan. Taivas oli
ehtasininen ja kuulakka, ja tähdet tuikkivat ja välkkyivät siinä, ja
lumi kimalteli kuin olisi ollut täynnä lukemattomia jalokiviä.

Muuan yksinäinen huovi ratsasti sitä tietä myöten, joka kulkee etelään
päin Simtunan kihlakunnan läpi Länsi-Uplannissa. Tie noudatti erästä
niitä monia soraharjuja, jotka luonto näyttää itse luoneen juuri teitä
varten. Tämä harju, jota tavallisesti kutsutaan Taalalaisharjuksi eli
vaan yksinkertaisesti Harjuksi, ulottuu Enköpingistä pohjoiseen päin
Daljokeen asti. Enåkerin pitäjästä Löfstan kirkolle asti kulkee tie
tätä harjua myöten, osittain sen viertä, osittain sen päällä, mutta kun
Örsund-joki viimeksi mainitussa pitäjässä rupeaa juoksemaan harjun
vierellä, niin siirtyy tie sen itäpuolelle, kunnes se haarautuu Altunan
kirkon ja Flostan kartanon pohjoispuolella, kulkien siitä alkain
molemmin puolin jokea. Aivan tienhaaran eteläpuolella kohoo yksinäinen
kumpu, minkä pohjoispuolitse luikertaa vähäinen puro Örsund-jokea
kohden, joka laskee itäpuolelta Altuna-järveen. Tämä ympäröi mainitun
kummun kaakkoispuolta ja sitä kutsutaan myöskin Räfvelstan joeksi
kummun ja järven välillä olevan vanhan säterikartanon mukaan. Kummun
rinteen keskikohdalla on Altunan vanha kirkko, jonka hautuumaan-muurin
vieritse Räfvelstahan menee tie.

Flostan myllyjen eteläpuolelta ratsasti yksinäinen ratsastajamme
Örsund-joen jään yli. Hän aikoi nähtävästi etelään käsin Enköpingiä
kohden. Hänen hevosensa ali aivan kuuran peitossa, ja hän itse huitoi
tuontuostakin käsiään rintansa yli pysyäkseen lämpimänä. Hän saapui
sille paikalle, jossa Altunan kirkolle ja Räfvelstahan vievä tie erosi
vasemmalle kädelle. Moniahta syltä tiestä oikealle oli mäen törmällä
pieni mökki. Hän olisi varmaan ratsastanut sen ohi, ellei räppänästä
paistava valo olisi herättänyt hänen huomiotaan. Hän kuuli sieltä
myöskin kiivaan, läpitunkevan äänen puhuvan jollekin. Puheen, tahi
paremmin ärjynnän, lomasta kuului tukahutettua uikutusta. Ratsumies
pysähtyi kuuntelemaan.

Ihmisiä ei näkynyt millään suunnalla. Uloinna etelästä häämötti
huoneryhmän tapainen, mutta valoa ei näkynyt yhtään, joten ihmiset
lienevät jo menneet levolle. Huovi ei miettinyt kauvaa, vaan hyppäsi
ratsultaan, sitoi sen suitsista erääseen puuhun ja riensi mökkiä
kohden, josta käskevät huudot ja uikutukset kuuluivat yhä selvemmin,
kuta lähemmäksi hän tuli.

"Kohta tarttuu tuli hameeseesi, ämmä", kuuli hän käskevän äänen
lausuvan, "suostu, niin kaikki vielä muuttuu!"

Vastaukseksi kuului vaan ääni, joka pikemmin muistutti raivoavan
ihmisen ulvontaa kuin onnettoman uikutusta. Ratsumies tempasi oven auki
ja syöksyi sisään. Hän näki siellä kammottavan näyn.

Keskulaiseen mäntykankeen sidottuna makasi huoneen keskessä olevan
tulisijan vieressä vanhanpuoleinen nainen, ja kangen kumpaisessakin
päässä, joihin oli häthätää sidottu jonkinlaiset ristipuut, oli kaksi
miestä vääntämässä kankea hiljakseen ja siirtämässä sitä vähitellen yhä
kauemmaksi tuleen. Onneton, jota näin kauhealla tavalla kiduttamalla
pakotettiin suostumaan julmain pyöveliensä vaatimukseen, oli
vanhanpuoleinen vaimo. Hänen harmaat hiuksensa riippuivat osittain
punotuissa suortuvissa pään ympärillä; kasvot olivat tuskasta ja
raivosta niin vääntyneet, että niitä oli mahdoton tuntea, Kummankin
miehen huulilla oli saatanallinen hymy, he näyttivät nauttivan uhrinsa
sanomattomista kärsimyksistä. Näky muistutti kiirastulen tuskia.
Parempaa taulua sitä varten ei keskiaikainen kirkko olisi voinut
esittää.

Veri jähmettyi nuorukaisen suonissa. Mutta se herätti samalla hänen
voimansakin hereille. Tässä jos koskaan tuli hänen nyt auttaa
miekallaan avutonta ja näyttää ansaitsevansa kerran päästä ritarien
joukkoon; vähääkään arvelematta ja harkitsematta, miten tämä
epätasainen taistelu kahta vastaan päättyisi, syöksyi hän esiin. Hetken
jännityksen lisäämillä voimilla tarttui hän kidutuspuuhun nostaen sen
vähän matkaa tulesta. Salaman nopeudella veti hän sitten miekkansa ja
kävi miesten kimppuun.

Nämä olivat kuin puulla päähän lyötyinä. Samoin kuin ihmissilmän
jumalallinen majesteetti väliin ehkäisee, lamauttaa ja karkoittaa verta
janoovan, murhanhimosta kiljuvan tiikerin, niin olivat nämäkin pedon
perikuvat ensi hetkenä aivan tyrmistyneinä. Hämmästys valoi kuin lyijyä
heidän suoniinsa, ja ennenkuin he ehtivät tointua, välähteli jo koston
miekka heidän silmissään. Toinen, joka oli ovea lähempänä, sykertyi
oitis miekan satuttamana maahan. Toinen, joka oli aatelismiehen
vaatteissa, heitti tilaisuutta käyttäen kaapun päänsä yli ja juoksi
kostajan seljän taitse ovelle, jonka sulkemiseenkin hänellä oli vielä
tarpeeksi malttia.

Pelastaja riensi perään, mutta ovi ei auvennut, se oli jollakin tavoin
sulettu ulkopuolelta. Hän katseli ympäri huoneen ja havaitsi kankeen
sidotun vaimon. Tämä sai hänen unhottamaan sen, että oli äkkiä joutunut
vangiksi, ja muistamaan että tämä onneton oli vapautettava, mihin hän
ryhtyikin viipymättä. Se oli pian tehty. Hän laski onnettoman lattialle
sillä penkkiä ei tuvassa ollut. Nähtyään että hän varmasti vielä eli,
lausui hän lempeästi:

"Olkaa rauhassa, emo ... pelkuri murhaajanne on salvannut meidät tänne,
mutta minä hankin kohta vapaan pääsyn täältä ja vien teidät mihin
tahdotte... Olkaa rauhassa...!"

Hänen äänensä näkyi tekevän vanhukseen ihmeellisen vaikutuksen. Tämä
säpsähti ja pyyhki hiukset kasvoiltaan sekä piti käsiään molemmin
puolin silmiään heittäen aran, mutta läpitunkevan silmäyksen mieheen.

"Niilo Bonpoika!" huudahti hän peittäen silmänsä vapisevilla käsillään.

Mies, joka oli tällä välin ottanut pyövelikangen ja asettanut sen
räppänää vasten kiivetäkseen sitä myöten katolle ja vapauttaakseen sekä
itsensä että vaimon, kääntyi äkkiä ympäri kuullessaan nimeään
mainittavan. Tässä äänessä oli jotakin, mikä suuresti vaikutti häneen.
Eukko tunsi hänet, mutta hänen äänestään ilmeni, että nuorukaisen
näkeminen herätti hänessä tuskaa, ellei katkeruuttakin, ennemmin kuin
iloa.

Niilo meni hänen luokseen, tarttui hänen käsiinsä siirtäen ne lempeällä
väkivallalla hänen silmiltään sekä katseli tarkoin vanhuksen teräviä,
vaan nääntyneitä piirteitä. Mutta hän oli tuskin nähnyt ne, kuin päästi
hänet käsistään ja hypähti taaksepäin kasvot kalmankalpeina.

"Rouva Bengta!" huudahti hän, "mitenkä te olette täällä! Mitenkä te
olette joutunut näiden miesten käsiin!"

Mutta näihin kysymyksiin ei tullut vastausta. Tämä voimakas, taipumaton
nainen näytti olevan sekä sielultaan että ruumiiltaan murtunut. Kauhea
kuolema, josta hän oli tuskin pelastunut, ja kiihkeä, syvä
mielenliikutus, kun tunsi pelastajansa Niilo Bonpojaksi, näkyivät
kokonaan vieneen häneltä tänä hetkenä kyvyn selvästi ajatella. Se
tarkoitusperä, jonka ainoan vuoksi hän nyt enää eli, nimittäin veljensä
kuoleman kostaminen, oli ollut aivan tyhjiin menemäisillään, monta
silmänräpäystä ei olisi tarvittu, ennenkuin hänen jäsenensä olisivat
tulessa hiiltyneet. Ja se, joka tuli hänet vaarasta tempaamaan, joka
antoi hänelle taasen koston keinot, nimittäin elämän ja hengen, se oli
-- Niilo Bonpoika, jonka omana juuri oli taikakoriste, tuo kaulaketju,
jota saadakseen hän itse oli niin paljon koettanut ja kärsinyt, vieläpä
tullut rikoksen tekijäksikin. Hänen sydämensä synkästä pimeydestä,
jossa vihan ja pahuuden kolkot haamut elivät ja liikkuivat, jossa
kaikella ihmistylyydellä ja -itsekkyydellä oli kotinsa ja tyyssijansa,
sieltä pilkisti nyt äkisti valoisa ilme, oli kuin salaiset, aikoja
sitten unohtuneet voimat olisivat heränneet eloon hänen sydämensä
syrjäisimmistä komeroista, samoinkuin lumi sulaa maasta, niinpian kuin
aurinko saapuu kevätsäteineen, synnyttäen vehreyttä ja kukkasia lumen
allakin. Senkaltainen väre oli vanhuksen äänessä, kun hän yhä uudelleen
toisti nuorukaisen nimen.

Niilo Bonpoika ei taasen puolestaan, päästyään hämmästyksestään
tointumaan, ajatellut muuta kuin miten saisi tuon onnettoman
pelastetuksi, ja hän kyseli häneltä yhä uudelleen, miten hän oli tänne
tullut ja mihin hän nyt haluaisi mennä. Hän ei kuitenkaan saanut
vastausta kysymyksiinsä ja rupesi sentähden taas kiipeämään lakeiselle.
Silloin hänen äsken kaatamansa mies liikahti tulen toisella puolen,
mikä sai Niilon pysähtymään aikeessaan.

Tämä ei ollutkaan kuollut, hän oli vaan iskusta taintunut, mutta nyt
hän virkosi ja samassa palasi kostonhalukin. Niilon huomatessa hänet
tuki hän vasemmalla kädellään itseään lattiata vasten, ja oikeassa oli
paljastettu miekka. Mutta samassa hyppäsi Niilo hänen luokseen,
sieppasi miekan hänen kädestään ja käänsi sen kärjen hänen rintaansa
vasten painaen samalla häntä lattiaan.

"Kurja rosvo!" huudahti hän, "rukoile, jos voit, Jumalan äitiä, sillä
sinun pitää kuolla!"

Silloin miehen rohkeus kerrassaan lamautui, ja hänen silmänsä
sulkeutuivat Niilo Bonpojan leimuavan katseen edestä.

"Armoa, armoa!" voihki hän murtaen ulkomaalaisten tapaan. "Minä olen
vaan halpa palvelija, joka olen noudattanut herrani käskyjä ... vanhaa
rouvaa piti pakottaa, ja kun ei hän suostunut, niin täytyi hänen
kuolla ... armoa, armoa...! Se oli herrani tahto."

"Ja kuka on herrasi?" kysyi Niilo.

"Hän on herra Jost von Bardenvleth", änkytti mies.

"Pyöveli hän on eikä mikään herra!" huudahti Niilo kiivaasti. Hän
näyttää perinpohjin oppineen kotimaassaan taidon polttaa ihmisiä
roviolla, mutta hän saapi työstään palkan, siitä minä vastaan!"

"Rakkaus, nuori herra, rakkaus ... on hänet häikäissyt... Jalo
Iliana-neiti kohteli häntä ivaten ja pilkaten, herrani vannoi pyhän
valan valloittaa hänet, ja minä, mies halpa ja arvoton, olen seurannut
häntä uskollisesti lapsuudestani asti, minä olen ritarin uskollinen
palvelija!"

"Älä mainitse niitä sanoja, konna ... on häväistystä kutsua sellaista
miestä ritariksi... Ja tulessa poltetun ihmisen tuhan ylikö käy tie
neitsykammioon ... sellaistako tietä tulee ritarin käydä!"

"Tämän rouvan piti keittää juoma, joka herättäisi neidossa
vastarakkautta", selitti mies, jossa syntyi toivo, että voisi pelastaa
henkensä tunnustamalla tarkasti asian juoksun, "ja hän osaa sen
tehdä... Hän asui tässä tuvassa ja tuli Krister-herran taloon
pelastamaan kyökkimestarin tyttären henkeä ... ja jos hän kerran osaa
palauttaa lähtemäisillään olevan elämän takaisin ruumiiseen, niin
hän osaa myöskin kääntää nuoren neitosen mielen rakkauteen, sanoi
Jost-herra, mutta hän kielsi... Jost-herra pyysi ja vaati häntä, mutta
hän kielsi vaan ... sitä varten me tulimme tänne tänä iltana, sillä
herra Jost ei heitä kesken asiaa, jonka on pannut mieleensä ...
noita-ämmän palvelijan me pidätimme drotsin talossa, ja sitten vaati
herrani häntä keittämään heti paikalla rakkausjuoman, tai hän
menettäisi henkensä ... mutta hän ei vastannut mitään. Silloin ryhtyi
herrani ainoaan mahdolliseen keinoon, mutta akka teki itsensä jäykäksi
ja kankeaksi kuin puunpölkky, ja liekitkin kammoivat häneen koskea."

Niilo Bonpoika salli miehen puhua enemmän kuin hän muuten olisi
sallinut, syystä että Krister-herran nimen mainitseminen ja vieraan
ritarin oleskelu hänen luonaan antoivat hänen ajatuksilleen äkkiä uuden
suunnan. Tässä piili epäilemättä joku lanka Krister-herran salaisesta
juoniverkosta, jota hän viritteli marskia vastaan. Niilo päätti
senvuoksi ottaa asian selville.

"Kauvanko herrasi on ollut Ruotsissa?" kysyi hän.

"Hän tuli eräällä lybeckiläisellä aluksella nyt jouluksi
Kööpenhaminaan", vastasi mies, "ja sieltä meni hän jouluviikolla
Malmöhön ja siitä maata myöten Nyköpingiin asti. Mutta silloin oli
drotsi jo lähtenyt Räfvelstahan, ja täällä tapasi herranikin hänet
muutamia päiviä sitten..."

"Ja rakkaus leimahti hänessä heti Iliana-neidin nähtyään?" kysyi Niilo
Bonpoika epäluuloisesti.

"Heti!" vakuutti mies, "hän on kuitenkin nähnyt hänet ennenkin
sukulaisten luona Tanskassa, pääasiallisesti hänen setänsä, herra Olavi
Akselinpojan luona, ja hän toi juuri häneltä terveisiä Arvoisalle
neidolle, joka tuli jo toissa syksynä Margareta-rouvan luokse
viipyäkseen täällä jonkun aikaa."

"Herrasi ei ole siis ensi kertaa näissä pohjoisissa valtakunnissa?"

"On Ruotsissa ... mutta Tanskaan tuli hän jo toissa syksynä tuoden
sanaa Kristoffer-herttualta, ja silloin hän näki Iliana-neidin tämän
sukulaisten luona. Ja nyt kun hän uudelleen näki neidon, niin hän
rakastui häneen heti taas, niin että oli vähältä järkensä menettää..."

"Näkeehän sen ... mutta mitä asiaa hänellä on drotsille?"

"Asiaa drotsille...?" toisti mies venyttäen, "mistä minä,
halpa-arvoinen mies, sen tietäisin?"

"Sinä tiedät sen, ja sinun pitää se sanoa! -- henkesi uhalla, sano se!"
lausui Niilo lujasti.

"Armoa, armoa, nuori herra", änkytti mies, "mitä tiedän sen tahdon
sanoa... Te tiedätte, että Kristoffer-herttua saa Tanskan valtakunnan,
niin tietysti hän saa tämänkin ... sieluparkani kautta, en tiedä
mitään, mutta sen voin ymmärtää, että hänen kai täytyy saada, mitä
ennen on ollut hänen enollaan."

"Ja herrasi on tuonut herttualta kirjeitä drotsille?"

"Sitä tietoa saat odottaa seikkailija-lurjus!" sanoi eräs ääni aivan
hänen takanaan.

Käännyttyään huomasi hän huoneen olevan täynnä aseellisia miehiä, ja
häntä lähinnä seisoi tumma mustahiuksinen mies, päässään kallis
turkislakki. Hän oli tarttunut kädellään Niilon kaulaan, ja kirkas
tikari välkkyi hänen kädessään.

"Jos liikahdatkaan, niin makaat paikalla kuoliaana jalkaini juuressa!"
sanoi hän kähisevällä äänellä Niilon korvaan. Tämä heittäysi kuitenkin
notkeasti sivulle päin, ja mies työnsi samassa tikarin hänen rintaansa.
Mutta sen terä osui Niiloon juuri kaulan alapuolelle ja kimmahti siitä
takaisin jotakin kovaa esinettä vasten. Silmänräpäyksessä oli Niilo
Bonpoika pystyssä, miekka välkkyi hänen kädessään, ja hienon ritarin
täytyi väistyä välttääkseen surmaniskua.

"Ottakaa hänet kiinni!" huusi hän miehilleen, "ottakaa hänet kiinni ja
viekää Krister-herran luokse. Siellä hän saa hyvin ansaitun palkan
työstään!"

Ja miehet tulivat lähemmäksi. Heidän pitkät keihäänsä muodostivat
Niilon ympäri kehän, joka tuli yhä ahtaammaksi. Selvää oli kuitenkin,
että hänet voitiin sillä tavoin kyllä surmata vaan ei kiinni ottaa.

Silloin tarttui joku Niilon jalkoihin. Haavoitettu mies oli ryöminnyt
keihäitten alitse ja temmannut Niilon kumoon. Muut heittäysivät hänen
päälleen ja muutamassa silmänräpäyksessä hän oli sidottuna.

Ylhäinen ritari katseli ympärilleen ja huomasi vanhan Bengta-rouvan,
joka istui kyyryisillään nurkassa eikä näyttänyt ensinkään älyävän,
mitä tuvassa tapahtui. Ritari viittasi parille miehelle, jotka
näyttivät kuuluvan hänen omaan väkeensä.

"Viekää hänet varovasti taloon", sanoi hän, "ja pankaa hänet minun
huoneeseni!"

Kohta senjälkeen liikkui miesjoukko tietä myöten Altunan kirkon ohi
Räfvelstahan päin.

Mutta tähdet tuikkivat taivaalla niin äänettöminä ja miettiväisinä ja
lumi maassa säihkyi ja säkenöi heijastaen niiden valoa. Otavan sakara
osoitti puoliyön kohta lähestyvän, kun öinen kulkue saapui
Räfvelstahan.



XI.

Räfvelstassa.


Räfvelstan talo ei ollut varustettu, sillä ei ollut tornia, muuria eikä
vallihautaa; se ei siis ollut mikään linna, mutta siellä oli
linnantupa, ritariparveke, parvensilta ja naistupa, olipa siellä
salakamarikin, johon talon herra vetäytyi, kun hänellä oli tärkeitä
neuvotteluja tai kun hän muuten tarvitsi lepoa ja rauhaa. Drotsille,
herra Krister Niilonpojalle oli talo tullut hänen toisen vaimonsa rouva
Margareta Krummedikin mukana, joka taasen oli saanut sen ensimmäiseltä
mieheltään, ritari Ture Steeninpoika Bjelkeltä, joka oli herra Kaarlo
Knuutinpojan ensimmäisen vaimon isä. Margareta-rouva oli kookas,
miehevä nainen; hän oli Krister-herran nuorempain poikain Niilon ja
Juhanan sekä hänen tytärtensä Briitan ja Kristiinan äiti. Edellinen
tyttäristä oli naimisissa tanskalaisen herran, ritari Klaus Niilonpoika
Rönnovin kanssa, jälkimmäinen herra Pentti Juhonpojan (Oxenstjernan)
kanssa.

Nyköpingistä tullessaan oli drotsi rouvineen tuonut mukanaan nuoren
neidin, Iliana Åkentyttären (Tottin), joka kuului Akselinpoikain
(Tottien) mahtavaan sukuun, jolla oli suuri vaikutusvalta sekä
Tanskassa että Ruotsissa. Iliana-neiti oli aivan nuori. Varsinaisesti
kauniiksi ei häntä voinut sanoa, mutta hän oli vilkas ja olennoltaan
hyvin viehättävä. Marskin häissä Tukholmassa oli hän herättänyt suurta
huomiota nuorten herrain piirissä, ja moni oli turhaan pyytänyt tanssia
yhden tanssin hänen kanssaan, niin suosittu ja haluttu hän oli siellä.
Vaikeata oli huomata, osoittiko hän puolestaan suosiota erityisesti
jollekulle, mutta Margareta-rouvan terävä silmä luuli huomanneensa,
että niin oli laita, ja hän antoi vähäväliä neitosen tietää,
että haaveileminen ja naiminen olivat eri asioita. Tänäkin iltana
koski heidän keskustelunsa sitä asiaa. He istuivat naistuvassa
Margareta-rouvan aputyttöjen keskellä, jotka kehräsivät laulaen
suuren takkavalkean ääressä.

"Eikö ritari Jost näytä sinusta tavattoman rakastettavalta mieheltä!"
kysyi Margareta-rouva kostuttaen hyppysiään saadakseen pellavakuidut
paremmin sujumaan langaksi.

"Hän näyttää minusta yhtäläiseltä kuin muutkin saksalaiset ritarit,
jotka liehuvat kuningas Eerikin ympärillä", vastasi Iliana.

"Mutta hän osoittaa sinulle nähtävästi erinomaista huomaavaisuutta!"
jatkoi vanha rouva.

"Minulleko!" huudahti Iliana nauraen ja kumartuen eteenpäin ja lyöden
kämmeniään yhteen rukinpyörän yli. Hän istui nimittäin lähinnä tulta
Margareta-rouvaa vastapäätä. "Minulleko!... Kuinka te erehdytte, rouva
Margareta ... ettekö te sitten tiedä, mitä kaikki nuo saksalaiset
ritarit kosivat sekä Tanskassa että Ruotsissa?"

"Neiti Iliana!" huudahti Margareta-rouva kääntyen jäykästi ja
juhlallisesti neitoon päin.

"Älkää pahastuko, rakas rouva Margareta", jatkoi tämä laskien kätensä
ystävällisesti hymyillen rukinpyörälle, niin että se pysähtyi, sekä
katseli sydämellisesti ankaraa rouvaa silmiin, "älkää pahastuko, mutta
jollei Jost-ritari kosi enemmän isäni rikkauksia kuin minua, niin annan
hänelle käteni vaikka jo tänä päivänä!"

"Tuollaista puhetta en viitsi kuulla", jatkoi vanha rouva päätään
pudistaen. "Te saatte kiittää ja iloita, neiti Iliana, että ritari
Jostin kaltainen mies tekee teille sen kunnian... Ja jos tahdotte ottaa
neuvoani varteen, niin heittäkää mielestänne ne ajatukset marskin
häistä. Nuori Tord ei tahtone milloinkaan viedä teitä morsiamenaan
taloonsa, siksi tunnen ylpeän marskin suvun."

Iliana-neiti sävähti hehkuvan punaiseksi näiden sanain johdosta ja
kiersi lankaa niin kiivaasti rukin pyörälle, että se katkesi. Hänen
suloiset kasvonsa hämmentyivät siitä vielä enemmän, ja kun hän kumartui
ottamaan langanpäätä ylös, vierähti pari kyyneltä lankarullalle.
Margareta-rouva ei kuitenkaan nähnyt hänen onnekseen kyyneleitä, mutta
hän näki punastuksen, joka pisti kauniisti silmiin pitsikauluksen
valkeata reunustaa vastaan.

"Kuulkaapa, mitä minä sanon, arvoisa neiti", jatkoi Margareta-rouva
ikäänkuin lieventääkseen sanojensa vaikutusta, "ritari Jost von
Bardenvleth muistuttaa hymyävää laaksoa Reinin varrella, jossa linna
kohottaa huippujaan pilviä kohden, sen ympärillä on viljavia vainioita
ja sitä tervehtivät sadat jokea myöten purjehtivat kauppiasalukset.
Mutta nuori Tord on samallainen kuin tämän hänen kotimaansa
metsävuoret ... minä tunnen perinpohjin nämä Ruotsin herrat, ja uskokaa
te minua, joka olette saman maan tytär kuin minäkin."

"Niinpä kyllä, rouva Margareta", vastasi Iliana katsoen häneen niin
sulavan herttaisesti, että jokainen ruotsalainen ritari olisi halusti
taittanut kymmenen keihästä sen näkemisestä, "vertauksenne on
oivallinen, mutta te unhotatte, että linnat Reinin varrella olivat
pelkkiä rosvolinnoja, ja että metsänpeittämän vuoren sisässä on parasta
rautaa. Minä rakastan enemmän sellaista kiveä, jonka sisässä on kultaa
kuin sellaista, joka on sillä silattu!"

Margareta-rouva pudisti säälivästi päätään tytön hupsuudelle, joka
saattoikin verrata uljasta Jost-ritaria kullalla silattuun kiveen,
mutta hän ei puhunut sen enempää siitä asiasta illan kuluessa.

Iliana-neiti sitävastoin ei voinut karkoittaa mielestään nuorta,
voimakasta ja hänen silmissään kaunista Tord Kaarlonpoikaa, joka oli
tanssinut hänen kanssaan sukulaisensa marskin häissä ja jonka sisaren,
sorean Briitan kanssa hän oli solminut sydämmellisen vilkkaan
tuttavuuden. Hän oli kokonaan näiden ajatusten vallassa: vielä illalla
omaan huoneeseensakin tullessaan oli hänen mielensä niitä täynnä. Hän
istui nojaten otsaansa ikkunanpieleen ja katseli lumista pihaa ja
tähtien loistoa -- niille hän nyt huokasi huolensa ja niitä hän otti
todistaakseen, että Tord Kaarlonpoika oli erinomaisin nuori urho
maailmassa.

Silloin häiritsi aseitten kalske hänen haaveensa, ja samassa hän näki
pihan poikki kulkevan isohkon joukon asemiehiä. Tähtien miedossa
valossa ei hän voinut täydellisesti erottaa eri miehiä, mutta sen hän
näki, että he kulettivat jotakin välissään, joka siis oli epäilemättä
heidän vankinsa.

Hän herätti erään tytöistä, joka nukkui hänen huoneessaan, ja kysyi,
tiesikö hän mitä tuo öinen melu tarkoitti sekä kuka vanki mahtoi olla.
Tyttö nousi nopeasti ylös ja juoksi ikkunaan katsomaan.

"En minä tiedä", sanoi hän, "mutta vieras ritari tuli myöhään kotiin,
niin kertoi kyökkimestarin palvelija, ja hän puhui miesten päällikölle
ja herra Torsten Juhananpojalle, että mäen toisella puolen oli
kauhistuttava murha tapahtumaisillaan ja pyysi heiltä muutamia miehiä,
niin hän toisi pahantekijän tänne drotsin käsiin. Hän sai miehiä ja
tuopi nyt kaiketi tuossa pahantekijää..."

"Ritari Jostko ... onko hän saanut selville rikoksen ja tuo nyt
rikoksentekijää tänne...! Harrashan se jalo herra sitten onkin, luulin
muuten hänen pitävän itseään liian hyvänä kuljeskelemaan maita ja
mantereita."

"Hänen täytyy kait jotakin tehdä, arvoisa neiti, kun Krister-herra on
poissa ja te olette häntä kohtaan niin epäystävällinen", vastasi tyttö
yhä istuen ja katsellen ulos.

Iliana istui takanojossa penkillä ikkunankomerossa käsivarret ristissä
rinnallaan katsellen taivaalle päin, josta oli pieni kappale näkyvissä
ikkunasta.

"Niinkö arvelet, Ramfrid", sanoi hän, "miltä Jost-ritari sinusta
itsestäsi tuntuu?"

"Hui, se ilkiö", vastasi tyttö, "hän näyttää valepukuiselta naiselta,
en soisi hänelle pikkusormeanikaan, e-en, en pientä, mutta kas, nyt
miehet tulevat takaisin ja menevät linnantupaan, nyt on pahantekijä
lukkojen takana; nyt hän on vissiinkin toimittanut tehtävänsä hyvin ...
e-en, arvoisa neiti, sen sanon, että ennen tekisin vaikka mitä, kuin
antaisin hänelle pienintäkään suosionosoitusta."

Iliana-neiti ei lausunut mitään tytön arvostelun johdosta ritarista,
jota Margareta-rouva niin suosi. Kului hetkinen, Ramfrid veti jo
kyynäspäitään akkunasta aikoen lähteä siitä pois, kun hän äkkiä lausui:

"Pyhä Jumalan äiti, tuolla ne tuovat vielä yhtä vankia, ja jollen
väärin näe, niin se on sama vanha vaimo, joka herätti kyökkimestarin
pikku tyttöön hengen uudestaan..."

Iliana hyppäsi penkiltä ja katsoi pää tytön pään viedessä ulos ja näki
sen, mitä tämä sanoi.

"Mutta katsokaa", jatkoi tämä, "ne vievät häntä parvisillalle ... olkaa
varuillanne, Iliana-neiti, se koskee teitä ... hänen pitää keittää
taikajuoma teitä varten, niin, niin aivan varmaan ... kuulin itse
ritarin muutamia päiviä sitten kysyvän häneltä, osaako hän keittää
sellaisen juoman, ja kun hän ei huolinut vastata, niin tarjosi ritari
hänelle suuren rikkauden, mutta vaimo katseli häntä vaan yhä synkemmin
ja ylenkatseellisemmin, ja vihdoin ritari rukoili ja pyysi häntä
polvillaan. Minä kuulin ja näin kaiken, sillä minä seisoin
parvisillalla pylvään takana, kun ritarin palvelija juoksi alas vaimoa
hakemaan, ja minä menin sille puolelle, jossa on se pieni kulmaikkuna
ritarin huoneeseen, ja kun ulkona oli pimeä ja sisällä valoisa ja kun
ikkunassa oli vielä pieni reikä, niin oli minun helppo kuulla ja
nähdä ... ja vaimo kielsi ... niin hän teki ... ja minusta näytti, että
hän vielä pilkkasikin ritaria, ja tämä suuttui ja sanoi, mitä et anna
hyvällä, sen saat antaa pahalla, ja nyt hän kai aikoo käyttää sitä
keinoa."

"Mitä arvelet, Ramfrid", kysyi Iliana, "luuletko tuon vaimon olevan
niin viisaan ja luonnon salaisuuksiin perehtyneen, kuin ritari uskoo?"

"Luulen varmaan, neiti!" vastasi Ramfrid hyvin varmasti ja vähääkään
arvelematta.

"Ramfrid!" huudahti Iliana hetken vaitiolon jälkeen ja hänen silmistään
hehkui päättäväisyys, "Ramfrid, meidän pitää pelastaa eukko ... ritari
on poissa ... kun miehet jättävät sen hänen huoneeseensa ja menevät
pois, niin me menemme ja pelastamme hänet sieltä..."

"Mutta jos ne eivät jätä häntä ... eivätkä he jätä, sen saatte
nähdä..."

"Niin meidän täytyy kuitenkin pelastaa hänet ... sinä olet kerran
puhunut eräästä käytävästä, joka on ritariparvekkeen ja ritarin huoneen
välillä..."

"Soh ... minä luulen että pääni on sekaisin, kun en sitä muistanut...
Hovimestari Antti auttaa meitä ... se käykin helposti; mutta mihin me
panemme hänet, kun olemme hänet saaneet ritarin kynsistä irti?"

"Tuo hänet tänne, Ramfrid! ... minun luotani ei kukaan havainne häntä
etsiä!"

Tyttö hiipi ulos, ja Iliana neiti istui ikkunalla pinnistäen silmiään
nähdäkseen pienimmänkin varjon pihalla. Mutta kesti kauvan, ennenkuin
hän kuuli tai näki mitään. Vihdoin ilmestyi miehen vartalo pihalle
käyden sen yli. Hän pysähtyi ja katseli ympärilleen. Ilianasta hän
näytti katselevan hänen kamarinsa ikkunaa, neito uskalsi tuskin
hengittää. Hänen sydämensä tykytti kuuluvasti. Mies oli ritari Jost von
Bardenvleth. Hän tunsi sen paremmin kuin näki.

Vielä kerran katsoi ritari taakseen ja meni sitten kiertoportaita
myöten parvisillalle.

       *       *       *       *       *

Vasta 14:sta päivän iltapäivällä tuli Krister-herra takaisin
Räfvelstahan. Hän oli, kuten hän itse kertoi, käynyt Halderin saaressa,
joka oli kihlakunnan pohjoisosassa Hollarin järvessä. Tullessaan oli
hän erittäin iloisella mielellä; hän käveli ritariparvella edestakaisin
ja löi monta kertaa käsiään yhteen lausuen:

"Pian saamme nyt leikkiä sellaisen joululeikin, josta puhutaan koko
Ruotsinmaassa!"

Jost-herra oli ollut koko aamupäivän huomattavan levoton, mikä ei ollut
jäänyt Margareta-rouvalta huomaamatta, mutta ritari oli karttanut
keskustelua hänen kanssaan. Nyt hän oli salissa drotsin luona, ja kun
tämä ilmaisi tuolla lauseella iloisen mielentilansa, niin sanoi
Jost-ritari:

"Ellen ole saanut aivan vääriä käsityksiä maanne oloista, niin
tarkoittaa iloinen lauseenne valtakunnan marskia, herra Kaarlo
Knuutinpoikaa, ja silloin on minulla tavallaan tuoreita uutisia
tarjottavana teille!"

Drotsi katsoi kysyvästi ritariin, joka kertoi ottaneensa erään marskin
asemiehistä drotsin vangiksi sekä mainitsi mistä työstä oli hänet
tavannut.

"Lienee villiä joukkoa tuo marski seurueineen", sanoi hän, "eivät
he näytä armahtavan ikää eikä sukupuolta. Se vaimoraukka oli
puolikuolleena tuskistaan, ja palvelijani, joka koetti vapauttaa hänet
tuon kurjan miehen käsistä sai muiston, josta tullee kärsimään hautaan
asti."

Drotsi ällistyi, mutta käski sitten, kuulusteltuaan vielä tapahtuman
koko menon, huoneessa olevan Torsten Juhananpojan tuoda vangin esiin.
Mutta yhä enemmän hän hämmästyi, kun vanki oli Niilo Bonpoika.

"Niilo Bonpoika!" huudahti hän useita kertoja, "Niilo Bonpoika!"

Tämä seisoi suorana ja synkkänä vartiomiestensä keskellä, ja hänen
katseensa, hänen ryhtinsä ja oikeutettua vihaa hehkuvat poskensa
tekivät sellaisen vaikutuksen läsnäolijoihin, että he tuskin tiesivät
mitä tehdä.

"Näin en toivonut sinun astuvan Krister Niilonpojan kynnyksen yli,
nuori mies", sanoi drotsi vihdoin, "ja ennenkuin kysyn sinulta, mitä on
tapahtunut ja mikä on saattanut sinut minun käsiini, niin tahdon
toistaa sen, mitä sanoin Nyköpingin linnassa, etkö halua siirtyä minun
ja sukulaistesi puolelle nykyisen herrasi, tuon väkivallantekijän
puolelta. Siihen nähden ja koskei mitään vahinkoa ole sentään
tapahtunut, älköön sitten sanaakaan puhuttako viime yön tapauksista...
Sano, Niilo Bonpoika, oletko miettinyt ja tullut parempiin päätöksiin
kuin viimeksi toisiamme tavatessa?"

"En!" vastasi Niilo lujasti jalolla suuttumuksella, "en, viimeiseen
veripisaraani asti tahdon pysyä marskille uskollisena ... ja mitä tähän
mieheen tulee, niin tahdon siitä sanoa sanan, herra drotsi, että jos
hän pitemmältä polkee teidän kynnyksiänne, niin te tahraatte sillä
kilpenne niin, ettei yksikään rehellinen mies enää tahdo tietää teistä
itsestännekään."

"Ajattele, ajattele, nuori mies!" lausui drotsi sillä arvokkuudella,
minkä ikänsä ja asemansa hänelle antoi, "ajattele kuitenkin kenelle
puhut, ja muista, että tämä ritari on minun vieraani! Äläkä myöskään
unhota viimeöistä tapahtumaa ja mitä seurauksia sellainen ilkityö voi
sinulle tuottaa!"

"Juuri sen yön tapahtumaan minä perustan sanani ... ja kaikella
kunnioituksella teitä kohtaan, herra drotsi, tulen aina pitämään tuota
miestä -- hän osoitti herra Jostia -- kurjana hylkiönä, ellei hän
suoraan tunnusta rikostaan ja pyydä sitä anteeksi siltä naiselta, jolle
hän aikoi niin kauhean kuoleman."

Saksalainen ritari hymyili, mutta hymy voi tuskin peittää hänen
kasvoilleen ilmestynyttä kalpeutta.

"En milloinkaan", lausui hän päätään pudistaen ja kääntyen
ylenkatsellisesti Niilosta drotsiin, "en milloinkaan olisi
luullut niin paljon julkeutta löytyvän tuollaisen nuorukaisen
povessa... Te kuulette itse, herra drotsi", ja ikäänkuin aavistaen,
mitä drotsi ajatteli -- tämä näytti soutelevan täydellisessä
epätietoisuuden meressä -- lisäsi hän, "se vanha vaimo lienee teidän
talonväkeänne, ehkä hän tuntee teitä koskevia salaisuuksia, jotka
olisivat marskin hyvät tietää ... minusta on senvuoksi selvää, että
marski on käyttänyt siihen tehtävään luotettavaa miestä, kuten tämäkin
nyt on, koska hän kerran kuuluu maan ylhäisimpiin sukuihin."

"Missä on se vanha vaimo?" kysyi drotsi ja käski häntä saliin
noudettavaksi. "Jos hän kuuluu minun talonväkeeni, kuten sanotte ritari
Jost, niin jään teille kiitollisuuden velkaan palveluksesta, jonka
teitte minulle pelastaissanne hänet."

"Eihän se asia kiitosta ansaitse, herra drotsi", vastasi ritari
kumartaen, "hän oli niin heikko, että annoin viedä hänet omaan
huoneeseeni, mutta sieltä hän on mennyt ja lienee nyt varmaankin muun
talonväen joukossa."

Ritari puhui hiukan kiireesti, ja hänen levottomuutensa, jonka hän
osasi Krister-herralta peittää, oli ihka selvänä Niilo Bonpojalle. Ja
vaikka hänelle tuotti suurta vaaraa jo se, että drotsin ja marskin
välillä nyt oli ilmi riita, ja vaikka Krister-herra sai suuren vallan
häneen nähden tästä syytöksestä, jonka näennäistä totuutta hän ei
voinut kieltää, -- niin ei hän kuitenkaan voinut pidättää huuliltaan
hymyä, joka osoitti kylliksi selvästi hänen inhonsa syyttäjää ja
tuomariakin kohtaan, jos tämä ottaisi tuomitakseen hänet tuon
kunniattoman konnan puheen perustuksella.

"Tuo oli ylpeä hymy, Niilo", sanoi drotsi, "mutta siitä voi seurata
paljon murhetta. Tulkoon se vaimo tänne, niin on tuomiosi päätetty, ja
minä vannon Jumalan ja kaikkien pyhien kautta, että jos syytös nähdään
todeksi, niin olet sinä tunnin perästä kuoleman oma, niin marskin
aseenkantaja kuin oletkin ja niin vanha kuin onkin kilpimerkkisi!"

"En mitään muuta toivo", lausui Niilo aivan tyynesti, "en mitään muuta
toivo, kuin että se vaimo tulisi, minä en sitä pelkää, mutta ettekö te
huomaa, kuinka tuo miesriepu vapisee pelvosta, että hän tulee... Jos
tahdotte tietää, kuka tuo vaimo on, niin voin sen sanoa teille... Hän
on sen ritarin sisar, jonka te hirtätitte Tukholman kaupunginportin
edustalla kaksi vuotta sitten...!"

Drotsin kasvot menivät tuhkaharmaiksi, ritari Jostiakin kummastutti
vanhan herran äkkinäinen mielenliikutus.

"Mitä sanot, nuori mies", kysyi edellinen koettaen peittää
liikutustaan, "vaimo, tämä vaimoko olisi, olisi...?"

"Rouva Bengta Pietarintytär, herra Eerik Puken sisar!" vastasi Niilo
lyhyesti ja päättävästi.

Drotsi käännähti ympäri ja astui huoneen toiseen päähän. Hänen
mieleensä johtui epäilemättä keskustelunsa Maunu Pentinpojan kanssa
silloin yöllä Folkungatornissa ja kamala kuiskaus, jonka näkymättömät
huulet olivat siellä lausuneet. Sen takaa muistui hänelle Bengta-rouvan
synkkä uhkaava haamu; hänkin puhui kostosta puhuessaan viimeksi drotsin
kanssa Tukholman linnan etulinnassa, jossa Bengta-rouva oli
epätoivoisena kerjännyt häneltä onnettoman veljensä Eerik Puken henkeä,
mutta jonka pyynnön hän oli jääkylmästi evännyt.

Samassa tuli mies, joka oli lähtenyt vaimoa noutamaan, ja hän selitti,
ettei kukaan ollut nähnyt eukkoa senjälkeen kuin hän oli edellisenä
iltana tapansa mukaan lähtenyt talosta. Drotsi kyseli häneltä tämän
tiedon johdosta yhtä ja toista, mistä oli seurauksena, että
kyökkimestari kutsuttiin tarkasti kuulusteltavaksi. Tämä ei kuitenkaan
tiennyt enempää asian valaisemiseksi kuin minkä jokainen muukin tiesi,
nimittäin että vähää ennen joulua oli huomattu erään eukon tulleen
asumaan kirkon toisella puolella mäenrinteessä olevaan ränstyneeseen
tupaan, ja tämä eukko oli tullut pian maineeseen yrttien keittäjänä ja
tautien parantajana; senvuoksi oli kyökkimestarikin kutsunut hänet
taloon tyttärensä ääreen, jonka hengen hän olikin saanut pelastetuksi.

"Mutta mieleeni juolahtaa", sanoi kyökkimestari vihdoin, "koska
haluatte tavata häntä vaan ette nyt voi häntä löytää, herra Krister,
mieleeni juolahtaa, mitä hän sanoi minulle jouluaattona, kun vaimoni
ylisti Jumalan äitiä, joka oli lähettänyt vaimon hätäämme auttajaksi
'minä sanon teille', niin vaimo puhui, 'että on olemassa niitä, jotka
toivovat minua yhtä kauas kuin te toivotte minua lähelle, ja minä
tulenkin vielä kerran heidän luokseen, mutta silloin kuin he minut
näkevät, on heidän tuhonsa lähellä!' Niin hän sanoi ja näytti sitä
sanoessaan niin kamalalta kuin haudasta noussut. Ja kun vaimoni kysyi
mitä hän sillä puheella tarkoitti, niin hän vastasi vähän ajan
kuluttua: 'Hän ei ole tästä kaukana ja hänen hetkensä on kohta tullut:
onni hänelle, niin kauvan kuin hän ei minua näe!' Sanon sen senvuoksi",
lisäsi kyökkimestari, "että jos hänen sanansa olivat tosia ja jos hän
tarkoitti juuri teitä itseänne, herra, sillä joka ei ole kaukana
täältä, niin ei ole syytä huolehtia siitä että hän on poissa!"

"Mihinkähän se vaimoraukka sitten on mennyt?" kysyi Krister-herra
lyhyen äänettömyyden jälkeen.

"Hän on epäilemättä paennut täältä!" lausui ritari, jonka kasvoilta
olivat nyt kaikki levottomuuden merkit kadonneet, "pelko ajoi hänet
pois, ellei hän ole etsinyt turvaa lähimmässä sisarluostarissa."

Asian laita lienee ollutkin kuten Jost-ritari sanoi. Tämä oli nyt
kuitenkin jätettävä sikseen, ja drotsi kääntyi taasen Niiloon päin.
Saksalaisen ritarin kehoituksesta kutsuttiin sisään muutamia miehiä,
jotka olivat olleet Niilo Bonpoikaa kiinni ottamassa, ja kaikki
vakuuttivat yhdestä suusta nähneensä tupaan tullessaan tämän olevan
miekka koholla iskemäisillään ritarin aseenkantajaa, joka makasi
suullaan lattialla, ja vaimo kyyrötti eräässä nurkassa tuskasta ja
pelvosta melkein mielipuolena; tätä vakuutti etenkin haavoitettu mies.

Oli jo tullut hämärä, ja eräs kamaripalvelija pani puita takkaan ja
teki tulen, toisen sytytellessä soihtuja ympäri salia. Senjälkeen
kääntyi drotsi Niilon puoleen. Hän ei ollut kuitenkaan ehtinyt vielä
puhua mitään, kun eräs miehistä tuli kiirehtien parvelle lausuen:

"Täällä pihalla on eräs mies, joka tuopi marskilta sanomia ja kirjeen!"

Tämä sanoma saattoi drotsin taasen entiselleen, samaan tyytyväiseen
mielentilaan, jossa hän oli ennenkuin Niilo Bonpoika tuotiin hänen
luokseen. Hän suoristi itsensä, viittasi kädellään Niiloa piteleville
miehille sanoen:

"Viekää hänet alas taasen... Huomenna käsittelemme tätä asiaa
uudestaan!"

Miehet menivät. Ovessa kohtasivat he vastasaapuneen marskin
sanansaattajan, joka säpsähti nähdessään Niilo Bonpojan. Kumpikaan
heistä ei lausunut kuitenkaan mitään.

Niilo vietiin pois ja sanansaattaja astui saliin. Mutta drotsi löi
taasen käsiään yhteen ja kääntyessään mieheen päin kiilsivät hänen
silmänsä.

"Sinä tuot sanaa marskilta, mies? kysyi hän.

"Minä tuon tämän kirjeen", vastasi mies, "herrani antoi sen minulle
Skeningessä, lähtiessään juuri Itägötän maalle ja Elfsborgiin, jossa
hän tätä nykyä lienee."

"Ja ratsastaissaan ympäri valtakuntaa linnoja vallaten, aikoo marski
suostuttaa minut sanomilla ja kirjeillä", sanoi drotsi hymyillen, ja
hymy leveni yhä, kun hän sai kirjeen murretuksi ja luetuksi.

Se oli varsin lyhyt: "Rakas isä", niin se kuului, "tahdon ilmoittaa
teille olevani Skeningessä eli lähiseudulla; jos teitä joku onnettomuus
kohtaa, niin löydätte minut sieltä." Hän pisti kirjeen kullalla
kirjaillun vyönsä alle ja lausui harmin ja pelon sekaisella äänellä:

"Minusta ottaa marski itselleen huolia vähän liiemmalta, hän kirjoittaa
ja varoittaa minua onnettomuudesta, eikä tiedä, onko hän kauvemmin
vapaana kuin minäkään."

"Minkä vastauksen annatte minulle, herra drotsi?" kysyi marskin
sanansaattaja.

"Sen saat tietää huomenna", vastasi drotsi lähtien huoneesta.

Mutta Klaus Lang vietiin linnantupaan, ja siellä ruvettiin kohta
pitämään iloista elämää. Simaa ja voimakasta jouluolutta ei säästetty,
toinen lystikäs laulu raikui toisensa perään. Klaus huomasi kuitenkin
pian, että häntä pidettiin tarkasti silmällä, ja hänen oli mahdotonta
lähteä salavihkaa huoneesta. Hänen tarkoituksensa oli, kaikkien levolle
mentyä ja hiljaisuuden tultua, laskea sisään miehensä, joiden piti
vasta silloin tulla, mutta nyt näytti tämä käyvän mahdottomaksi.
Hänelle ei jäänyt muuta neuvoksi, kuin ottaa osaa juominkiin ja
lauluihin, ja kohottaa miesten tuulta siihen asti, jolloin järki jättää
miehen ja humala saa täyden vallan. Mutta tämänkin huomasi hän pian
yhtä mahdottomaksi. Drotsin miehet pitivät puolensa, ja ennen olisi hän
itse voinut menettää älynsä ja malttinsa kuin kukaan niistä.

Silloin tuli hovimestari tupaan. Iloisin joukosta tervehti häntä
uudella laululla, ja reunojaan myöten täytetty valtava sarkka
tarjottiin hänelle. Hän istui Klaus Langin viereen muhoilevan näköisenä
kuten tavallisesti, otti maljan ja tyhjensi sen pohjia myöten, mutta
pannessaan sitä pöydälle pudotti hän sen lattiaan. Hän kumartui
ottamaan sitä, mutta tuli silloin tyrkänneeksi sitä, niin että se
vieryi pöydän alle. Klaus tunsi silloin, että paperipalanen pistettiin
hänen käteensä. Mutta hän piti kättään hiljaa polveaan vasten ja heitti
salaisen, tutkivan katseen hovimestariin, joka nousi samassa ylös
nostaen pikarin korkealle päänsä yli.

"Täyttäkää pikarini vielä kerta", huusi hän, "minä juon kaikkien
kauniiden tyttöjen maljan, mutta varsinkin sen, joka on minulle
rakkain!" Ja hän tyhjensi pikarin taasen, ja kaikki muut tekivät
samoin.

Mutta tällävälin sai Klaus tilaisuuden vilkaista paperipalaan. Siinä
oli vaan nämä sanat: "Olkaa huoletta, portit avataan, sillä kosto
vaanii drotsia!" Hän kiersi paperin käteensä tarttuen maljaansa.

Aika kului, oli jo mennyt kappale yötä, ohjakset olivat jo päässeet
irti, niin ettei enää suuresti välitetty mitä puhuttiin, vaan monta
mehukasta sanaa lausuttiin etenkin marskista ja hänen miehistään.

"Kukas tietää", sanoi vihdoin eräs, "kukas tietää, etköhän vaan
sinäkin, Klaus Lang, ole tullut tänne pahoissa juonissa ... olin jo
sanomaisillani", lisäsi hän äänekkäästi nauraen itsekseen, "olin
sanomaisillani, että jo kuulin lähestyväin vihollisten kalsketta, mutta
päässäni se kopisee, ja se on herrani, drotsin ansio, minä juon liian
hyvää jouluolutta, ja minä juon herrani, Krister-herran maljan, ja se,
joka ei sitä maljaa juo pohjaan asti, on konna, ja minä halkaisen hänen
koirankallonsa."

Mutta Klaus Langin tarkka korva oli jo erottanut kavioiden kapsetta ja
sitten hän kuuli porttia avattavan, jolloin hän nousi äkkiä penkiltä ja
iski nyrkillään tammipöytään, niin että joka mies kimmahti pystyyn ja
rupesi haparoimaan miekkansa kahvaa.

"Sitä maljaa minä en juo!" huudahti hän, "ja nyt on tainnut tulla se
hetki, jolloin Krister-herra saa maistaa vähäisen sitä seosta, jota hän
on niin kauvan muille juottanut. Olkaat hiljaa ... vastustus on
turhaa!"

Nyt välähtivät miekat soihtujen valossa, ja joka mies hyökkäsi Klausta
kohden. Mutta ovi avattiin ja Klaun ympärillä oli samassa hänen omia
miehiään, jotka ryntäsivät raittiin voimin ja selvin päin drotsin
miehiä vastaan. Syntyi kiivas ottelu ja verta alkoi sekaantua simaan,
jota oli penkillä ja lattialla.

"Heiluttakaa uljaasti kalpojanne, drotsin miehet!" huusi samassa
soinnukas ääni ovelta, jossa näkyi reipas herra Torsten Juhananpoika,
"eteenpäin, eteenpäin, herranne henki on vaarassa, raivatkaa itsellenne
tietä ja seuratkaa minua!"

Hän tarttui paria marskin miestä kurkkuun ja viskasi ne syrjään, mutta
Klaus Langin miekka kaatoi hänet itsensä maahan, ja tämän urhon ruumiin
yli riensi Klaus porstuaan huutaen miehilleen, etteivät laskisi ketään
ulos eikä sisään, ennenkuin drotsin luona on kaikki valmista.

Tämä makasi sängyssään koettaen turhaan karkoittaa levottomuutta, joka
vasten hänen tahtoaan oli hänessä syntynyt, ja joka suunnattoman
mustasiipisen haikaran tavoin varjosti sitä hymyilevää niittyä, jolla
hän kuvitteli käyskentelevänsä valtakunnan mahtavampana miehenä,
perässään kumartelevia joukkoja, -- silloin tuli hänen korviinsa
rivakasti laukkaavain hevosten kavioin kopse. Hän piti sitä aluksi
kiihtyneen mielikuvituksensa tuotteena, mutta pian hän älysi, että se
mahtoi todellakin olla taloa lähestyvä ratsujoukko; hän nousi seisomaan
varmasti kuullakseen, että niin oli laita.

Silloin huomasi hän tähtien valossa ikkunan ääressä kohoavan tumman
varjon, ja hän muistutteli mieleensä kaiken, mihin perusti toiveittensa
varmuuden, ikäänkuin rohkeutta saadakseen ja uskottaakseen itseään,
että kaikki mitä kuuli ja näki, oli vaan ilkeää unta. Hän hiipasi
kädellään silmiään. Mutta hevosten astunta kuului yhä lähempää ja tumma
varjo ei lähtenyt ikkunalta.

Nyt lakkasi kavioiden kopse, mutta sen sijaan kuuli hän, miten
asestettuja miehiä hyppäsi maahan ja miten raudoitetut tammiportit
narisivat saranoillaan. Samassa huomasi hän haamun lähestyvän
ojennetuin käsin hänen sänkyään.

"Rukoile nyt Jumalaa ja hänen pyhiään, jos voit, Krister Niilonpoika!"
sanoi kolkko ääni, "nyt on sinun hetkesi tullut!"

"Kuka olet, ja mitä tahdot?" huudahti Krister-herra yrittäen nousta
sängystään.

"Pysy alallasi!" sanoi ääni, "turhaan sinä koetat muuttaa, mitä nyt
tulee sinulle tapahtumaan, mutta muista mitä sanoin sinulle, kun
viimeksi tapasimme toisemme ... muista herra Eerik Pukea, jonka annoit
niin säälimättä kuolla... Nyt on koston hetki tullut ... minä olen
Bengta Pietarintytär."

Nyt kuului aseellisten miesten askeleita, jotka lähestyivät drotsin
makuuhuonetta, ja ennenkuin hän oli ehtinyt tyrmistyksestään tointua,
temmattiin ovi auki, ja useita rautaanpuetuita miehiä näkyi
kynnyksellä. Soihdun valossa, jota eräs heistä piti korkealla, näki hän
nyt selvästi Bengta-rouvan nuutuneet, tylyt piirteet. Hänen palava
katseensa vallitsi ihmeellisellä tavalla koko drotsin personaa, se
hyydytti veren hänen suonissaan ja kangisti hänen kielensä.

"Ylös, ylös, herra Krister", huusi eräs ääni, jonka drotsi tunsi
marskin sanansaattajan ääneksi, "ylös, nyt ratsastetaan suoraa päätä
marskin luo... Hän on nyt teidän herranne yhtä varmasti kuin Ruotsinkin
herra!"

Sanat humisivat kuulumattomina vanhan herran korvain ohi. Hän oli sanan
oikeassa merkityksessä tahdotonna. Hänelle voitiin nyt tehdä mitä
hyvänsä. Moniaassa silmänräpäyksessä oli hän vangittu. Sitten hänet
vietiin pihalle ja pantiin rekeen. Viipyi kotvasen, ennenkuin vankila
oli avattu ja Niilo Bonpoika vapautettu, mutta sitten lähdettiinkin
Räfvelstasta. Drotsi näki huoaten vangittuja miehiään tuotavan
linnantuvasta reen juuri kääntyessä linnankujalta Altunan kirkolle päin
vievälle tielle.

Mutta Margareta-rouva seisoi parvisillalla ojentaen epätoivoissaan
käsiään tyhjään ilmaan, ja hänen tyttönsä seisoivat kalpein kasvoin
kädet ristissä hänen vieressään. Iliana-neitikin itki niin saineesti,
kuin olisi onnettomuuden musertama vanhus ollut hänen oma isänsä.
Margareta-rouva kyseli Jost-ritaria. Mutta hän oli kadonnut.



XII.

Löytö.


Stegeborgin linnassa istui herra Niilo Steeninpoika reippaiden miesten
keskellä -- parempia ei hän olisi voinut itselleen toivoa -- ja hänen
sydämensä paisui taistelunhimosta, uljuudesta ja hyvistä toiveista
katsellessaan niitä ja linnansa vankkoja muuria, jotka olivat hänen
turvanaan sekä samalla tulevan suuruutensa ja valtansa kulmakivenä.
Tosin saapui hämäriä tietoja marskin menestyksestä. Hänen veljilleen
tuotti suurta vaivaa Arvid Svan piiritysjoukkoineen, ja Elfsborgin otti
marski Henrik Snahenborgilta ja antoi sen velipuolelleen, herra Tuure
Steeninpojalle (Bjelkelle). Mutta Stegeborgin edustalla ei ollut vielä
näkynyt yhtäkään vihollista, ja odottaa sopi vielä paljon hyötyä
drotsin oleskelusta muissa osissa Ruotsia.

Silloin ilmestyi muuanna päivänä ratsastaen portin eteen eräs
yksinäinen ritari parin asemiehen seuraamana ja pyysi päästä linnaan.
Tulija oli ritari Jost von Bardenvleth, joka toi tiedon Räfvelstan
tapahtumista. Hän tiesi myöskin kertoa drotsin rouvan matkustaneen
Nyköpingiin, johon hänen poikapuolensakin, Kaarlo Kristerinpoika oli
lähtenyt Ringstaholmasta. Marski oli lähtenyt Elfsborgista Axevallaan
ja sieltä Örebrohon, johon vanha Krister-herra oli tuotu häntä vastaan.

"Vanha herra on aivan musertunut", sanoi Jost-ritari, "minä näin hänet
nyt Nyköpingissä, johon marski tuli Örebrosta suuren väen kanssa; hänen
seurueessaan oli monta piispaa ja raatiherraa, ja Margareta-rouva ja
herra Kaarlo, drotsin poika, antoivat linnan marskin käsiin, ja
Krister-herra luopui kaikista läänityksistään yhtä ainoata linnaa
vaille. 'Kaiken hänen tahtonsa minä täytän', sanoi drotsi, kun kysyin
häneltä, oliko hän todellakin jo heittänyt kaiken menestyksen toivon,
'kaiken hänen tahtonsa minä täytän', sanoi hän... Voi se oli surullinen
näky silloin tämä masentunut vanhus, kun on kuten minä ja moni muu
nähnyt hänet mahtavana ja toivoa täynnä voidakseen johtaa tämän
valtakunnan myrskyjen läpi rauhaan ja lepoon!"

"Vanha, liiaksi vanha on herra Krister Niilonpoika!" huudahti
Niilo-herra lyöden miekkaansa. "Minä tässä laulan toisen laulun
mahtavalle sukulaiselleni, Kaarlo-herralle!"

"Mutta hän on tulossa suurella sotajoukolla, herra Niilo, ja menestys
synnyttää menestystä... Montako miestä teillä on täällä Stegeborgissa?"

"Ei minulla tosin ole aivan yhtä monta kuin marskilla, mutta minun
miehistäni vastaa jokainen kolmea marskin miestä, siihen saatte
luottaa, ritari Jost, ja sitä paitsi odotan kuningastakin pian
kuuluvaksi sekä täältä meren puolelta että Norjasta. Nuori sukulaiseni,
herra Tuure Steeninpoika katsokoon, ettei kattonsa säry, kun hänen
naapurinsa, Bohusin herra Kolbjörn Gerst käy kimppuun."

"Hyvä!" vastasi ritari, "te saatte kohta nähdä mahtavan sukulaisenne
tämän linnan edustalla."

"Hän tulkoon, ritari Jost, hän tulkoon", vastasi Niilo hymyillen, "jos
hän rohkenee Bråvikin yli käydä, niin täällä on miehiä, jotka
puolestaan rohkenevat häntä varttoa!"

Jost-ritari jäi herra Niilo Steeninpojan vieraaksi linnaan, jossa aikoi
odottaa kevään tuloa ja Lybeckiin menevää laivaa. Eikä monta päivää
kulunutkaan, niin marski tuli ratsastain, seurassaan itse arkkipiispa
ja piispa Tuomas sekä maallisten neuvosherrain mukana herra Krister ja
hänen poikansa Kaarlo. Ja valtakunnan neuvostolta tuli herra Niilolle
kirje, jossa häntä vaadittiin lähtemään marskin luo, sillä heidän
riitansa oli hyvällä sovittava.

"Minä pysyn, missä olen, jollei marski halua tulla tänne, on se minulle
yhdentekevää!" vastasi ylpeä Niilo-ritari.

Arkkipiispakin tuli linnan edustalle, ja herra Niilo meni häntä
vastaan, mutta ei kauvemmaksi kuin vipusillalle, ja hänen takanaan oli
kolmekymmentä välkkyviin haarniskoihin puettua miestä, ja korkea
kirkonmies sai saman vastauksen kuin marskin sananviejä. Seuraukseksi
tuli tietysti Stegeborgin piiritys.

"Sukulaiseni on näkevä ja havaitseva", sanoi Niilo-herra vieraalleen
tullessaan takaisin linnaan, "ylväs sukulaiseni on näkevä, että tässä
onkin jäykkä poika vastassa."

Pari päivää siitä kuin linnaa oli alettu sotaväellä saartaa, kerrotaan
marskin pitäneen herrain kanssa kokouksen Skällvikin lukkarintuvassa.
Siellä hän oli neuvotellut heidän kanssaan, mitä Stegeborgille oli nyt
tehtävä, mutta kun he antoivat karttelevia vastauksia, niin oli hän
kiivaasti antanut Herman Bermanille käskyn asettua miehineen linnan
eteläpuolelle, ja herra Kaarlo Kristerinpojan oli hän käskenyt viedä
erästä toista väenosastoa pohjoispuolta vastaan. Mutta Kaarlo-herra oli
vastannut enempää miettimättä: "Ennenkuin sen teen, jätän Ringstaholman
teidän käsiinne!" Marski oli suuttunut, mutta oli ottanut linnan
vastaan ja antanut sen herra Erengisle Niilonpojalle, ja tämä oli nyt
hyökkäämässä pohjoispuolelta. Mutta drotsi oli poikineen lähtenyt
Nyköpingiin matkustaakseen sieltä Suomeen, Viipuriin, joka oli nyt
hänen ainoana läänityksenään.

Ja Stegeborgia saartava piiri tuli yhä tiukemmaksi. Herra Niilo tunsi
täydellisesti marskin väen johtajain voiman, valppauden ja
sotakelpoisuuden. Sekä Herman Bermanin että Erengisle Niilonpojan tunsi
hän niiltä ajoilta asti, jolloin hän itse johti heidän kanssaan
Engelbrektin talonpoikaisjoukkoa, tämän kulkiessa viimeistä
voittokulkuaan ympäri valtakunnan, ja yhä synkemmäksi kävi hänen
katseensa, yhä harvasanaisemmaksi hänen puheensa. Hän rupesi
huomaamaan, ettei mitään mahtanut marskin koko voimaa vastaan. Ne
olivat liiaksi hajallaan, jotka olivat yhtä mieltä hänen kanssaan.
Liian kaukana olivat toisistaan Stegeborg ja Kalmar sekä Borgholm,
jossa viimeksi mainitussa linnassa herra Maunu Gren oli linnanherrana.
Niilo Juhonpoika (Oxenstjerna) oli tosin Stäkeholmassa, kova ja
hurjaluontoinen mies, jota ei epäilyttäisi, jos niikseen tulisi, ruveta
yksiin tuumiin merirosvojen kanssa, joita alkoi taasen ilmestyä
Itämerelle. Mutta tämä herra eleli enemmän erillään, eikä hän ollut
yhtynyt niihin herroihin, jotka nyt taistelivat marskin kanssa vallasta
maassa. Upsalan viekkaan tuomioherran, Jöns Pentinpojan syrjäytyminen
vaikutti ehkä jonkunverran sekä häneen, että hänen veljeensä, herra
Pentti Juhonpoikaan. Miten olikin, Niilo Steeninpoika ymmärsi selvästi,
ettei hän enää mitään mahtaisi niillä hajanaisilla voimilla, joita nyt
oli enää jälellä.

Hänen täytyi itse luoda itselleen suurempi voima, ja sitä miettiessään
ja harkitessaan välähti hänen mieleensä viimein pulan ratkaisu. Hän
rupesi sovinnon hierontaan Herman Bermanin ja Erengisle Niilonpojan
kanssa ja saikin heidät suostumaan aselepoon palmusunnuntaihin asti,
joka sattui sinä päivänä maaliskuun 29 päivälle. Sen aikana oli
Hermanin ja Erengislen hankittava marskilta Niilo-herralle lupa päästä
vapaana ja vahingoittumattomana käymään Kaarlon luona. Mutta tuskin oli
piiritys tästä syystä keskeytetty, niin Niilo valmistautui jättämään
Stegeborgin ja lähtemään Gotlantiin kuninkaan luokse.

Jonkun ajan kuluttua hän saapuikin kuninkaan luo livahdettuaan hädin
tuskin marskin miesten ohi Edin kirkolla ja päästyään Stäkeholmin
eteläpuolella erääseen laivaan, joka vei hänet Ölantiin, mistä hän
sittemmin tuli Gotlantiin. Tänne tuli myöskin Maunu Pentinpoika ja
Maunu Gren Borgholmista. Sitten harkittiin, mitä nyt olisi tehtävä, ja
lopuksi kuningas nimitti Niilo-herran marskikseen. Kaksisataa miestä
sekä laivoja ja rahaa mukanaan palasi Niilo sitten Ruotsiin
vapauttamaan valtakuntaa Kaarlo Knuutinpojan hirmuvallasta, ja
saattamaan sitä Kuningas Eerikin käsiin.

Komulla ja metelillä saapui uusi marski Itägöötanmaalle. ja hänen
joukkojensa edellä kuljetettiin Dannebrogia [Dannebrog on Tanskan
lippu], mikä oli pahana silmätikkuna ruotsalaisille. Herman Bermanin,
joka oli pienen joukon kanssa Söderköpingissä, täytyi vetäytyä sieltä
Ringstaholmiin päin, ja Niilo-herra lähetti Itägöötanmaan seurakuntiin
kuninkaan avoimen kirjeen marski Kaarlon viralta panosta ja omasta
nimityksestään marskiksi ja liitti niihin vielä valituskirjoituksia
vanhasta marskista, mitkä sitten luettiin kansalle kirkkojen
saarnastuoleista. Itse pysähtyi hän Söderköpingiin miestensä samotessa
mailla murhaten ja polttaen aina Vadstenan seuduille asti. Ketään ei
säästetty, naisia häväistiin, kirkkoja ja luostaria ryöstettiin, ja
veripunainen Dannebrog liehui kuin kirous joukkojen edellä, joiden piti
valloittaa Ruotsin valtakunta takaisin kuningas Eerikille.

Mutta nyt tuli Herman Berman joukkoineen takaisin Söderköpingiin, ja
Kaarlo-herran kerrottiin itsensä olevan meritietä matkalla Nyköpingiin
muassaan mahtava sotajoukko, jolla hän aikoi perinpohjin masentaa
vihollisensa, mutta kuninkaita ja muita herroja ei vaan kuulunut.
Niilo-herra joutui peräti vaikeaan asemaan. Itsellään oli hänellä vaan
muutamia miehiä saatavilla, ja varsin mahdotonta oli odottaa sitä
väkeä, joka oleskeli maakunnan länsiosassa Vadstenan seuduilla. Hän
päätti silloin äkkiä lähteä Stegeborgiin. Tämä ei kuitenkaan ollut
muuta kuin toisesta vaarasta toiseen antautumista. Herman Bermanin
joukot alkoivat taasen ympäröidä linnaa, ja eräänä kauniina päivänä
kerrottiin, että tornin huipulta näkyi marskin laivasto, joka purjehti
lahteen.

Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen, mutta Niilo Steeninpoika teki pian
päätöksensä. Hän päätti lähteä vielä kerran Gotlantiin taivuttamaan
kuningasta todenteolla varustautumaan, jos kerran halusi päästä Ruotsin
herraksi, ja samana yönä päätti hän lähteä linnasta. Se oli hyvin
varustettu kaikilla tarpeilla, ja puolustajat olivat valioväkeä, muiden
muassa Rodenberg kanuunain päällysmiehenä, joita kutsuttiin
"fööglareiksi" ranskalaisen nimen "veuglier" mukaan. Oli siis kaikin
puolin luultavaa, että se kestäisi, kunnes Niilo itse palaisi tarpeeksi
suuren väen kanssa.

Niilo-herra oli kuitenkin sangen pahalla päällä päivän kuluella.
Häntä suututti, että kuningas, jonka käsistä voi minä hetkenä
hyvänsä luiskahtaa kaikki valtakuntansa, osoitti sellaista
välinpitämättömyyttä. Myöskin tuntui se, että hänen täytyi paeta
linnastaan niin tukalalta, että hän menetti kaiken malttinsa.

Eräänä synkkänä iltana odotteli kaksikymmentä huovia hevosineen
Stegeborgin linnanpihalla, ja kaksi aseenkantajaa piteli niitä hevosia,
joilla Niilo-herran itsensä ja hänen vieraansa, saksalaisen ritarin
piti ratsastaa. Niilo-ritari oli linnan suuressa salissa antamassa
viimeisiä käskyjä päällysmiehelleen siitä, miten tämän tuli menetellä,
kunnes hän itse palaisi. Silloin astui hänen tykkimestarinsa, totinen
ja synkkä Rodenberg saliin. Niilo-herrasta tuntui hänen tulonsa
selvästi hyvin vastenmieliseltä. Hänen kulmansa rypistyivät, ja hän
lausui kiireesti käskynsä rientäen sitten ovelle, ikäänkuin ei olisi
huomannutkaan tykkimestaria.

"Herra Niilo!" huudahti tämä ja hänen silmissään liekehti kiihkoinen
into.

"Mitä tahdotte, Rodenberg?" kysyi Niilo-herra kärsimättömästi.
"Näettehän, ettette olisi voinut juuri sopimattomampaan aikaan tulla,
kun minä olen jo melkein jalka jalustimessa."

"Minäpä tiedän, mikä voisi sattua vieläkin sopimattomammin", vastasi
Rodenberg juhlallisen vakavasti, "jos fööglari esimerkiksi ei ottaisi
lauetakseen silloinkuin tähtään sitä teidän verivihollistanne kohden."

"Mitä tämä on, Rodenberg...! Niin ei voi tapahtua, ellei teidän oman
nuttunne alla piilee petturi!"

"Niin, herra Niilo! ... tai jos te itse olette pettänyt minut!"

"Minä pettänyt teidät ... nyt te olette taas saanut nuo houreet
päähänne!"

"Siitä saatte arvella, mitä tahdotte, mutta minä tahdon tietää
totuuden, ja nyt teidän pitää sanoa minulle se, herra Niilo, vähemmällä
ette pääse. Te tiedätte itse kuinka vaikea minun on ollut päästä teidän
puheillenne koko tämän ajan, on näyttänyt, kuin te haluaisitte karttaa
minua siitä päivästä asti, jolloin ammuin koelaukauksen teitä varten,
ja jolloin fööglaristani lentävä kivi murensi mujuksi kotkan, joka
istui tämän lahden toisella puolen... Nyt teidän pitää vastata minulle
elävän Jumalan nimessä, tekö olitte henkeni pelastaja vai oliko se joku
muu...?"

"Rakas ystävä, eikö teistä ole yhdentekevää, kuka henkenne pelasti,
kunhan se vaan pelastettiin!"

"Ei, herra Niilo, te tiedätte mikä siinä asiassa mieltäni painaa...
Tullessani teidän palvelukseenne tunnustin ritarisanaanne luottaen,
miten kerran sokeassa raivossani murhasin henkeni pelastajan, ja miten
kuoleva ystäväni, maaten leppeänä kuin taivaan enkeli -- kyyneleet
puhkesivat miehen silmiin ja hän painoi tuskallisesti käsiään rintaansa
vasten -- kuinka hän sanoi antavansa anteeksi minulle ja pyysi minua
varomaan, etten siitä rangaistukseksi joutuisi vielä kerran tekemään
samaa rikosta... Sentähden vannotan teitä, ankara ritari, kaiken
nimessä, joka on teille pyhää ja kallista maan päällä, sanokaa minulle,
tekö minut kannoitte pyövelijoukon keskeltä pois sinä iltana
Tukholmassa...? Kuollut ei anna minulle rauhaa ... joka yö on hän
luonani rauhallisine, kalpeine kasvoineen osoittaen haavaansa ja
toistaen varoituksensa."

Rodenbergin sanat koskivat nähtävästi Niilo-ritariin. Hän vetäisi
leveätä nahkavyötään, jolle Natt och Dagien vaakuna oli kirjaeltu
hopealla mustalle sametille pitkin sen pituutta tyhjillä välipaikoilla,
ja hänen poskensa kävivät hehkuvan punaisiksi tiukasti kasvojen ympäri
vedetyn pääverhon sisässä, joka päättyi leuvan alla rautarenkaiseen
kauluriin, joka kuului rautapaitaan. Sen alapää riippui taasen
lanteille viheriän ihokkaan alta. Heleänsininen levätti oli valahtanut
olkapäiden yli hartioille, joten ritarin leveä rinta näkyi koko
sotaisessa uhkeudessaan. Hän seisoi niin kotvasen ja hänen silmänsä
paloivat hurjasti tumman soihdun valossa loistavan teräksisen pääverhon
alta. Mutta yht'äkkiä hän vetäisi levätin ympärilleen ja aikoi rientää
ulos.

Silloin juoksi Rodenberg hänen eteensä. Hän oli kalmankalpea, ja koko
hänen ruumiinsa vapisi mielen kiihkeän jännityksen vuoksi.

"Jumalan kalliin veren nimessä, ritari!" huusi hän, "te ette pääse ulos
muuten kuin ruumiini yli, ellette sano suoraan, tekö se olitte vai
ette?"

"Niin!" ärjäisi ritari, että sali ja holvikäytävä kajahti, ja viskasi
voimakkaalla sysäyksellä tykkimestarin syrjään sekä riensi
linnanpihalle.

Rodenberg vierähti kiivaasta sysäyksestä kivilattialle, ja toinnuttuaan
ja noustuaan taas pystyyn hän kuuli hevoskavioiden kumean kapseen kun
linnanherra miehineen ratsasti pitkän sillan yli etelään päin. Hän meni
hitain askelin rappuja alas sille vallille, jossa fööglarit olivat.
Uloinna idässä huomasi hän valkean viirun kuin vaahtoisen laineen, joka
liikkuu pitkin merenselkää, mutta yö oli niin pimeä, ettei hän voinut
tarkemmin eroittaa, mitä se oli. Hän arvasi sen kuitenkin olevan
marskin laivaston, joka ehkä itätuulta käyttäen oli purjehtinut lahteen
ja laskenut siellä ankkurin ja vetänyt purjeet kokoon. Hän seisoi kauan
suurimpaan fööglariin nojaten vallilla, ja hänen päänsä vaipui
vähitellen rintaa vasten raskaiden huokausten tunkiessa hänen
rinnastaan.

Vihdoin hän lankesi polvilleen ja rukoili Herraa, joka katsoo läpi
pimeyden ja ihmisten sydänten, lähettämään enkelinsä ottamaan hänen
henkensä, jos niin kävisi nyt, että hän joutuisi uudistamaan vanhat
tuskansa ja sinkahuttaisi kuolettavan kiven pelastajaansa kohden.

Yön hetket kuluivat, ja aamulla kun vartija puhalsi torveensa ja linnan
miehet kiiruhtivat tehtäviinsä, niin he näkivät synkän tykkimestarin
polvillaan erään fööglarin vieressä painaen päätään kylmää metallia
vasten. Se herätti kummastusta, mutta sama näky uudistui useina
seuraavina öinä, ja kun mies oli muutenkin hiljainen ja umpinainen,
niin se synnytti mitä merkillisimpiä tarinoita hänestä linnassa. Olihan
selvää, että hän oli taikuri, muuten ei voitu selittää hänen
uskomatonta taitavuuttaan ja varmuuttaan ampumisessa. Kaikki väistyivät
arasti syrjään, kun hän tuli näkyviin. Hän liikkui linnassa kuin
kuollut eläväin joukossa.

Linnan ympärillä kävi elämä vilkkaammaksi. Marskin laivasto oli tullut
samana yönä, jona Niilo-herra lähti linnasta. Hän asetti pääleirinsä
eräälle saarelle, jota kutsuttiin Laivasaareksi, mutta joka siitä
alkain sai nimen Kaarlonsaari, ja selvästi voi nähdä linnasta, miten
isompia ja pienempiä sotilasryhmiä sekä hevos- että jalkaväkeä lähti
rantaan ja miten vartioita asetettiin toinen toisensa perään. Tapahtui
otteluita, linnan urhea miehistö hyökkäili rivakan päällysmiehensä
johdolla tiheään piirittäjäin kimppuun, ja onnistuikin väliin, kuten
eräänäkin yönä, jolloin he auttoivat muuatta joukkoa tunkeumaan
piirittäjäin lävitse linnaan tuoden Dannebrogin mukanaan. Fööglarit
olivat silloin suureksi hyödyksi, ja mihin kuula vaan sattui, siellä
makasi aina yksi tai useampia vihollisia kuolleena vuoren
pohjoisrinteellä, johon ne olivat suunnatut.

Mutta Rodenberg, tuo kummallinen mies, ei suostunut laukaisemaan
ainoatakaan laukausta öiseen aikaan. Päällysmies oli monta kertaa
vakavasti keskustellut hänen kanssaan siitä asiasta, mutta siitä ei
ollut apua, ja ettei linna kokonaan menettäisi tykkimestarin verratonta
apua, täytyi hänen lopulta antaa asian olla sillään. Huomattiinpa
vielä, ettei Rodenberg ampunut päivilläkään, ellei ilma ollut oikein
kirkas, että selvästi voi erottaa rannalla olevat ihmiset, ja aamu
aamun perästä nähtiin hänet polvillaan jonkun fööglarin vieressä,
ikäänkuin hän yöllä olisi tehnyt joitakin taikoja. Hänen sisäinen
jännitystilansa ja ankarat parannustyöt, joita hän aika-ajoin teki,
riuduttivat hänet lopulta niin, että häntä olisi luullut varjoksi. Hän
näytti melkein läpikuultavalta, verta ei hänessä olisi uskonut
löytyvän, silmät yksin paloivat, ikäänkuin kaikki elinvoima olisi
kokoontunut sinne.

Saarelta, jossa oli marskin pääkortteeri, kuului illoin tai muutenkin
itätuulella vilkasta tanssimusiikkia. Siellä kisailtiin ja leikittiin
eikä muistettu ympäristön surmalauluja eikä ajateltu sitäkään, että
fööglari, jonka vieressä onneton tykkimestari seisoi, voi minä hetkenä
hyvänsä heittää kuolemaa ja tuhoa heidän keskelleen ja muuttaa heidän
ilonsa suruksi ja riemunsa epätoivoksi. Marskin mukana oli leirissä
hänen nuori, kaunis vaimonsa, sanottiin, ja hänen mukanaan useita
ylhäisiä rouvia ja neitoja, ja kaikkein heidän kohtaloita tiesi
Rodenberg pitävänsä käsissään eikä hän koskaan päässyt selville, kumman
edestä hänen tuli uhrata oma henkensä, marskin vai hänen sukulaisensa
edestä.

Marski ratsasti tavallisesti aamuisin pohjoista rantaa pitkin
katselemaan piiritystöitä ja väkeään. Rodenberg oli monta kertaa nähnyt
hänen siten ratsastelevan, usein aivan yksinäänkin, ja aina oli hän
silloin kohottanut silmänsä taivaaseen päin ikäänkuin valonsädettä
kerjäten. Hän karttoi ampumista niin kauvan kuin voi, mutta hän tiesi
liiankin hyvin, että sekin hetki tulisi, jolloin hänen täytyisi ampua,
jos tahtoi välttää sitä, että häntä pidettiin kavaltajana, ja se hetki
tulikin varsin pian.

Oli ani varhainen aamu. Rodenberg seisoi tapansa mukaan fööglarinsa
vieressä, jossa hän muuten oli istunut koko yön, kuunnellen iltatuulta,
joka toi hänen korviinsa riehakkaan ilon ja riemun ääniä marskin
leiristä. Varmaankin oli siellä tapahtunut jotakin erinomaista, sillä
tanssi ja leikit kestivät tavallista myöhempään. Mutta kun tähdet
rupesivat hälvenemään ja aamu koittamaan, niin seisoi linnanpäällysmies
tykkimestarin vieressä ja laski raskaasti ja päättäväisesti
rautapukuisen kätensä tykkimestarin olalle.

"Tänä päivänä, Rodenberg, pitää marskin tehdä viimeinen matkansa
vartiopaikoilleen rantaa pitkin! Eräs mies on päässyt hiipimään linnaan
viime yönä ja tuonut herra Niilolta sen sanoman, että kuningas saapuu
ennen pitkää tänne, ja marskin hengestä riippuu kuningas Eerikin
valtakunta, senvuoksi pitää teidän nyt ampua laukaus, jota muistetaan
niinkauan kuin miehiä on maailmassa."

Rodenberg ei vastannut mitään, mutta päällysmies näki hänen kalpenevan
ja vavahtelevan.

"Oletteko kuullut sanani, Rodenberg?" kysyi hän lujemmalla äänellä.

"Olen!" nyökkäsi tykkimestari.

"Hyvä! Minä en lähde tästä ennenkuin se laukaus on ammuttu!"

Rodenberg lankesi polvilleen ja ojensi käsiään taivasta kohden ja
rukoili. Päällysmies katseli kummastellen häntä, ja kun tykkimestari
nousi ylös, kysyi hän, mitä hän ajatteli, kun niin juhlallisesti alkoi.

"Minä ammun!" vastasi Rodenberg kumealla, vapisevalla äänellä, "minä
ammun, taivaan Herra antaa minun fööglarini langettaa tuomion marskin
ja herra Niilon välillä...!"

"Hyvä on!" nauroi päällysmies, "hyvä on Rodenberg, mutta muistakaa,
että hyvä miekkani löytää tiensä teidän niskasuoniinne, jos huomaan,
ettette tee parastanne, paljoa ennen kuin viimeinen fööglari on ehtinyt
lausua Jumalantuomionsa."

Ja aurinko nousi, ja aamutuulahdus pyyhki sumut maallepäin, ja
fööglarien kiiltävät suut heijastivat alkavan päivän valoa. Rodenberg
istui sen fööglarin viereen, joka oli uloinna oikealla ja jonka ohi
marski tulisi ensiksi kulkemaan. Hän seisoi rauhallisena käsi tykin
sankilla, ikäänkuin ei olisi kuullut päällysmiehen uhkausta, tai kuin
olisi todella pitänyt itseään Jumalan välikappaleena.

"Tuolla tulee marski ratsastain!" sanoi eräs päällysmiehen lähellä
seisova vanha mies osoittaen vuonolle, johon oli tehty pohjoisrannalta
saareen lauttasilta.

Päällysmies ja Rodenberg katsoivat sinnepäin. Se oli selvästi marski.
Hänet saattoi helposti tuntea korkeasta vartalostaan ja kalliissa
kypärässä heiluvasta sulkatöyhdöstä. Hän ratsasti valkealla hevosella,
joka näytti tanssivan aamuauringon säteissä. Hänen vieressään ratsasti
nuori ritari, joka osoitti linnanmuureille päin, missä nuo kolme miestä
seisoivat.

"Se on marskin velipuoli, nuori herra Tuure Steeninpoika", sanoi
päällysmies, "miten se on selitettävä ... joko norjalaiset ovat
vallanneet Elfsborgin, koska tuo rantahauki uskaltaa niin kauas
pesästään uida?"

"Tai päinvastoin", sanoi asemies, "tänä yönä on marskin leirissä
iloittu ja kisailtu tavallista enemmän, ja se osoittaa pikemmin voittoa
kuin tappiota!"

"Olkoonpa miten tahansa", vastasi päällysmies vetäen miekkansa, joka
välkähteli auringonpaisteessa. "Pitäkää varanne, Rodenberg, nyt se on
tehtävä...! Sinun tai marskin henki menee tänäpäivänä!"

Rodenberg hymyili aaveenomaisesti, otti kätensä sankilta ja tähtäsi
fööglarin. Samassa astui marski ratsultaan heittäen ohjakset
aseenkantajalleen ja astui jalan jonkun matkaa.

"Nyt, Rodenberg, nyt!" huusi päällysmies.

Ja tykki laukesi ja sen luona olevat miehet peittyivät savupilveen. Sen
hälvettyä katsoivat he kaikki rannalle päin. Mutta siellä seisoi
marski, ja hänen korkea sulkatöyhtönsä liehui yhä komeasti tuulessa.
Aivan hänen päänsä yläpuolella oli maassa kumollaan suuri honka.
Rodenberg seisoi kädet ristissä, ja hänen suunsa mutisivat
kuulumattomia sanoja. Päällysmies kääntyi kiukusta kalpeana hänen
puoleensa, mutta silloin hän jo oli polvillaan toista fööglaria
tähtäämässä.

"Niin totta kuin elän", sanoi hän äkkiä tarttuen sytyttimeen, "tämä
laukaus sattuu marskin sydämeen, jos Jumalan tuomio on niin langennut!"

Tuli välähti ja kuului kauhea pamaus, mutta savun hälvettyä huomattiin
kruutisäiliön räjähtäneen, ja asemies, joka seisoi uloinna oikealla, ja
jota ei toisaalle kulkeva savu sen vuoksi estänyt näkemästä, sanoi,
ettei kivi ollut mennyt kahtakaankymmentä askelta fööglarin suusta.

Oli kuin ilonväre olisi ilmestynyt Rodenbergin kalpeille kasvoille, ja
hän siirtyi oitis toisen fööglarin ääreen. Päällysmies kähisi kiukusta,
mutta hän ei voinut mistään syyttää tykkimestaria, sillä tämä teki
moitteettomasti velvollisuutensa.

Kolmas fööglari laukesi, mutta se hyppäsi sijoiltaan, että kivi
singahti korkealta marskin pään yli. Ruudinsavun läpi näkivät he
marskin seisovan aivan vahingoittumatonna rannalla ja viittaavan
seuruettaan pysymään jälempänä, koska laukaukset nähtävästi
tarkoittivat häntä, joten hänen ympäristössään oli vaarallinen olla.

"Ammu, ammu!" huusi päällysmies. "Jumalan kalliin veren nimessä,
Rodenberg, ellei neljäs tee tehtäväänsä niin olet sinä noita, kuten
sinusta puhutaan, joka olet noitunut tämän kaiken, ja sinä saat siitä
kovimman kuoleman!"

"Se on Jumalan tuomio!" lausui Rodenberg juhlallisesti katsellen kädet
ristissä ja pää kumarassa lahden yli rannalle, jossa marski näytti
seisovan kuin odotellen vielä yhtä laukausta linnasta.

"Jumalan tuomio tai mikä tahansa", ärjyi päällysmies, "niin on sinun
tuomiosi valmis, ellei tämä viimeinen laukaus kaada marskia!"

Marski oli yhä paikallaan ja auringonsäteet kutoivat kultaisen harson
hänen kiiltävän haarniskansa ympärille, ja sulkatöyhdön juurelle
leimusivat ne niin, kuin olisivat tahtoneet luoda kruunun hänen
kypärinsä ympäri. Rodenbergin kasvot loistivat ikäänkuin heijastaen
ympäröivää voiton sädekehää. Hän lähestyi varmoin askelin neljättä
fööglaria, laskeusi polvilleen, tähtäsi ja tarttui sytyttimeen.

Päällysmiehen silmissä paloi tuli, joka osoitti kuinka ankaran
liikutuksen vallassa hän oli. Mitä kiihkein jännitys, tuska, joka
melkein oli hänen rintansa halkaista, näkyi hänen otsaltaan ja
vapisevilta huuliltaan. Hänen vieressään seisova harmaapäinen asemies
oli ottanut kiven käteensä, ja hän katseli järkähtämättä tykkimestaria.
Hänessä kiehuivat nähtävästi samat tunteet kuin hänen herrassaankin:
ihanin voitto oli tämän laukauksen varassa, mutta myöskin tappio ja
häpeä. Voiton ja tappion odotus poltti heidän kumpaisenkin mieltä,
vaikka tässä pelattiin ihmishengestä kultakolikon asemesta ja
pelinoppina oli tykkimestari fööglareineen.

       *       *       *       *       *

Tanssi riehui hurjissa pyörteissä siinä avoimessa mutta kalliilla
seinäverhoilla puetussa huoneessa, jonka marski oli rakennuttanut
kauniille ja iloiselle Kaarinalleen. Herra Tuure Steeninpoika oli
tullut leiriin illalla. Päätettyään neuvottelunsa rupesivat he mitä
parhaimmalla tuulellaan johtamaan tanssia. Kaarina-rouva loisti
nuoruutta ja kauneutta, ja hänen suurissa, sydämellisissä silmissään
oli niin paljon viehätystä, kun hän katseli ympärillään riehuvaa iloa,
että hän kuin loihti iloa ja riemua näkyviin kaikkialta, mihin vaan
silmänsä loi.

Marskin leirissä vierailevien nuorten neitosten joukossa veti varsinkin
eräs Kaarina-rouvan huomion puoleensa. Tämä oli nuori Iliana Äkentytär
(Tott). Hän oli seurannut serkkuaan, rouva Briita Olavintytärtä
(Tottia), joka oli naimisissa herra Erengisle Niilonpojan kanssa. Tämä
oli marskin huomattavimpia miehiä ja hänellä oli nytkin korkea
päälliköntoimi piiritysarmeijassa. Kaarina-rouva keskusteli kauan ja
mielellään vieraan neidon kanssa, ja he näkyivät ymmärtävän toisiansa
erinomaisen hyvin. Mutta eräs toinenkin silmäpari näytti seuraavan
neitoa hellemmin silmäyksin kuin tavallista tuttavaa, ja Kaarina-rouva
näkyi huomanneen sen, sillä hän osasi kerta toisensa perään saattaa
neidon noiden silmien eteen niiden omistajan puheille, kummankaan
näistä huomaamatta sitä muuksi kuin sattumaksi. Ja aina punastui
nuorukainen silloin, ja neito näytti aina niin välinpitämättömältä,
ikäänkuin ei olisi vähääkään huomannut näitä odottamattomia kohtauksia,
ja Kaarina-rouva hymyili niin sydämellisesti ja taputti Ilianaa
rusoposkelle.

Nuorukainen oli marskin serkku Tord Kaarlonpoika (Bonde), ja hänen
katseensa oli niin kiitollisuutta täynnä sukulaisensa hyväntahtoisuuden
vuoksi, että tämä tunsi työnsä jo sillä hyvin palkituksi. Ja näiden
nuorten heiluessa tanssissa kääntyi hän silloin tällöin marskiin päin
osoittaen hänelle niitä hurmaavasti hymyillen.

Mutta erästä kattoa kannattavaa pylvästä vasten nojasi ylimmällä
rappusella seisova korkea haamu, yllään pitkä valkea mantteli, niin
että etäältä katsoen olisi luullut häntä jonkin ritarikunnan jäseneksi,
mutta lähempää katsoen voi huomata, että merkki, punainen risti
puuttui. Hän seisoi kuin uneksien tai kuin ei olisi ensinkään nähnyt
tanssia ja iloa, vaan aivan muita asioita, ja moni nuorimies veti hänet
nähdessään suunsa nauruun, pistipä tilaisuuden sattuessa hänestä
kompasanankin, joka nauratti muita. Mutta se ei näyttänyt vaikuttavan
seisojaan mitään. Hän hymyili melkein yhtä leveästi kuin hekin, ja se
lisäsi heidän nauruhaluaan. Erittäin kekseliäs hänestä sukkeluuksia
sepittämään oli eräs nuori tanskalainen, herra Ove Laurinpoika, jonka
kommat kuitenkin usein lähenivät hävyttömyyttä, mutta herättivät
sittenkin kaikkein kuuntelijain hyväksymisnaurun.

Yleisen ilon vuoksi ei tätä vähemmän ritarillista pilaa huomattu
salissa, joten nuorukainen sai rankaisematta pitää peliään. Mutta juuri
kuin Ove-herra oli taas saanut muut jollakin sanallaan nauramaan,
seisoi heidän keskellään muuan vasta tullut nuori mies, joka katseli
hehkuvin totisin silmin pilantekijöitä ja silmäsi varsinkin Ovea
tuimasti.

"Miksi te niin ankarasti katselette, Niilo Bonpoika?" sanoi Ove-herra,
"te ilmestytte keskeemme kuin suoraa päätä haudasta tullut!" Sitten hän
taas nauroi lisäten, "tiedättehän kuitenkin hyvin, että viheriä ritari
on luotu leikintekoa varten, ja että hän on itse ruvennut marskin
narriksi!"

"Mutta on pieni ero marskin ja teidän välillänne, Ove Laurinpoika."

Musiikki soi samassa ja kaikki riensivät tanssimaan. Niilo Bonpoika
tunkihe salin toisen seinän vieritse marskia kohden, joka oli juuri
alottamaisillaan tanssin Kaarina-rouvan kanssa. Nähdessään Niilon kävi
hän vähän syrjään kohdatakseen häntä. Tämä toi sanaa lahden toiselta
puolen Herman Bermanilta, joka oli torjunut erään linnasta tehdyn
hyökkäyksen ja ottanut muutamia vankeja. Marski nyökkäsi tyytyväisenä
Niilolle ja riensi tanssimaan annettuaan hänelle muutamia käskyjä.

Samaan aikaan kuin marski ja Niilo keskustelivat tyrkkäsi viheriätä
ritaria joku selkään hänen juuri katsellessa Kaarinaa-rouvaa uneksivin
silmin. Hän kääntyi hitaasti ja huomasi haarniskaan puetun asemiehen,
joka oli yhtä pitkä kuin hän itsekin. Mies teki pienen liikkeen
päällään ja meni hitaasti pois tanssisalista saaren vastaiselle sivulle
päin. Viheriä ritari nosti pian senjälkeen hartiansa pylväästä, seisoi
hetkisen, kasvoillaan tuo leveä, tylsä hymy, sitten hän astui
tanssisaliin, ja jos joku olisi huolinut hänen liikkeitään seurata
olisi huomannut hänen salavihkaa menevän samaa tietä kuin haarniskaan
puettu mieskin. Kun äskeiset vallattomat nuorukaiset siten tanssin
loputtua tulivat takaisin alkaakseen taas leikitellä marskin hovinarrin
kanssa, eivät he löytäneetkään häntä. Ove-herra vilkuili silloin Niilo
Bonpoikaa etsien sekä lausui muille, että häntä olisi setämäisestä
käytöksestään vähän rangaistava, mutta hänkin oli lähtenyt salista.

Aivan veden rajassa saaren rannalla seisoi parin pajupensaan varjossa
viheriä ritari ja haarniskaan puettu asemies.

"Rodenberg en linnassa!" sanoi viimeksi mainittu.

"Rodenberg?" kysyi ritari katsoen terävästi miestä.

"Niin", lisäsi tämä, "hän on tykkimestarina ja huomenna on marskin
henki kysymyksessä!"

"Marskin henki?... Mistä sen tiedät?"

"Eräs linnalaisista jonka saimme eilen kiinni on kertonut. Minä olen
vanhastaan tuttu hänen kanssaan, eivätkä salaisuudet juuri pysy hänen
hammastensa takana. Rodenbergiä pidetään linnassa aika noitana. Hän ei
ole tahtonut ampua häneltä vaadittua laukausta -- mistä syystä, ei
tiedetä -- mutta nyt on päällysmies vannonut kalliin valan, että
huomenna, kun marski tapansa mukaan ratsastaa väkeään katsastamassa, on
surmakivi hänet musertava."

Ritari mietti. Sitten hän katsoi tähtiä kohden lausuen:

"Jumalan ja pyhimysten käsissä on ihmisten kohtalo!"

Sitten hän nousi rantaa ylöspäin ja lähestyi tanssisalia.

Ja ikäänkuin ritari ei olisi halunnut muuta nähdäkään, lähti hän taas
väkijoukkoon, eikä kukaan nähnyt häntä enää sinä iltana. Seuraavana
aamuna näkyi marski tavallista aikaisemmin lähtevän teltastaan ja
kaikkein kummastukseksi oli hänen kypärinsä silmikko alas laskettuna.
Hän meni itse sille paikalle, missä hevoset olivat, ja antoi kiireesti
satuloida valkean oriinsa, hyppäsi sen selkään ja ajoi täyttä laukkaa
lauttasillan yli pohjoisrannalle. Herra Tuure Steeninpoika, joka oli
vasta eilen saapunut leiriin, halusi innokkaasti päästä kaikesta
selville, jonka vuoksi hän oli jo ulkona muutamien huovien kanssa.
Nähtyään marskin riensi hän hänen luokseen ja ratsasti kappaleen matkaa
hänen rinnallaan, mutta ei voinut saada keskustelua aikaan. Hänen
sukulaisensa oli tänä aamuna hyvin vaitelias kypäräsilmikkonsa takana.

"Kas tuolla ne ovat jo ampumista varten!" sanoi Tuure-herra
osoittaen linnanmuurille, jossa kanuunain kirkkaat suut kiiltelivät
auringonpaisteessa.

Marski ei vastannut mitään, vaan painoi kannuksensa kovasti oriin
kupeisiin, rientäen kiireesti eteenpäin ja viitaten velipuolelleen
ettei seuraisi häntä. Tämä seurasi kuitenkin, mutta pysähtyi äkkiä
huomatessaan marskin astuvan hevosensa selästä. Eräs Tuurea seuraavista
herroista riensi ottamaan huostaansa marskin hevosen, marskin jatkaessa
jalan matkaansa rantaa pitkin.

Nyt aljettiin linnasta ampua, ja uljaan Tuure-herran sydän paisui
ilosta ja ylpeydestä nähdessään, kuinka pelottomasti ja kuolemaa
halveksivasti hänen velipuolensa kääntyi linnaan päin ikäänkuin
tarkastaakseen kuulakivien ratoja. Kolme laukausta ammuttiin
hiuskarvankaan taittumatta rohkean ritarin päässä. Silloin tuli lyhyt
välihetki, jolloin tykkimestari näkyi valmistauvan neljättä
laukasemaan.

"Heretkää, veli Kaarlo!" huusi Tuure-herra, "miksi panette suotta
henkenne alttiiksi!"

Mutta marski viittasi vaan kädellään, tykki laukesi ja hän seisoi yhtä
rauhallisena ja vahingoittumatonna kuin ennenkin. Hän katsoi hetkisen
muurille, ikäänkuin odottaen vieläkin yhtä laukausta, mutta miehet
poistuivat kanuunain luota, joten näytti ainakin siltä, kuin olisi
ampumisen uudestaan alkamista saatu odottaa. Silloin astui marski
rantatörmän päälle taas, kypäräsilmikko kuitenkin yhä laskettuna.

"Tahdotteko veljeni", sanoi hän Tuure-herralle, "tahdotteko, jos aiotte
vartioiden kanssa ratsastaa, sanoa päällysmiehilleni, että saapuvat
luokseni aamupäivällä, niin olen teille kiitollinen."

Tuure-herra otti tietysti mielellään tämän tehdäkseen. Tosin tuntui
marskin ääni sekä hänestä että huoveista hiukan omituiselta, mutta he
eivät panneet siihen erityistä huomiota, sillä tämä omituisuus voi
johtua sekä äskeistä vaaraa seuranneesta mielenliikutuksesta että vaan
yksinkertaisesti siitä, että silmikko oli laskettuna. Mutta hän astui
itse ratsulleen ja ajoi laukaten rantaa pitkin pääkortteeriin takaisin,
missä hän näkyi astuvan telttiinsä.

Kesti kauan ennenkuin marski taas tuli näkyviin, ja teltan ovella
seisovat vartiomiehet kuulivat hänen vilkkaasti haastelevan jonkun
kanssa, jonka ääntä he eivät tunteneet. Vasta kun eri miesosastojen
päälliköt rupesivat kokoontumaan, tuli marski näkyviin. Hänet kauniit
piirteensä olivat rauhalliset, melkeinpä juhlalliset, ja hänen
silmissään oli kostea loiste.

Mutta hänen selkänsä takaa näkyivät viheriän ritarin hymyilevät kasvot,
ja tämä hymisi:

    "Ja lehmukset lehtii ja lehdet varisee,
    Vaan maan päällä vihertävät metsät!"

Päivä kului ilman merkillisempiä tapahtumia. Marski neuvotteli
miehineen, miten linna saataisiin parhaiten valloitetuksi, ja sitä
varten tahtoi marski käyttää hyväkseen itätuulta, joka paraikaa
puhalsi, antamalla sen viedä suuren puista kyhätyn palavan lautan
linnaa vasten. Näin päätettiinkin ja päällysmiehet läksivät taas
osastojensa luo.

Herman Berman, joka oli päällikkönä linnan oikealla puolella, pani
kohta osan väkeään työhön, ja niin kului päivä. Niilo Bonpoika tuli
Hermanin luo tämän telttiin illalla. Heidän haastellessa Engelbrektistä
ja hänen ajoistaan kuului äkkiä vankkoja askeleita, jotka lähestyivät
teltin ovea. Tuntui kuin joku olisi kantanut raskasta taakkaa ja
pysähtynyt ihan oven eteen. Samassa astui Erkki sisään asettaen
varovasti teltin toisella sivulla olevalle vuoteelle haavoitetun
miehen, jolla ei näyttänyt enää olevan monta hetkeä elettävänä, ellei
hän jo ollutkin kuollut.

"Minä kävelin rannalla", kertoi Erkki, "ja silloin näin erään miehen
liukuvan köyttä myöten linnanmuureja alas. Linnalaiset huomasivat hänet
ennen kuin hän oli päässyt maahan asti, ja silloin he alkoivat hinata
häntä ylös, mutta mies päästi silloin itsensä köydestä irti ja tuli
vahingoittumatonna maahan, sitten hän syöksyi järveen ja rupesi uimaan
tälle puolelle. Hänen peräänsä ponnahti muurilta kokonainen nuolisade,
muutamat niistä sattuivatkin häneen, sillä huomasin hänen vajoovan.
'Marski!' huusi hän kerran toisensa perästä luihin ja ytimiin
tunkevalla äänellä, niin etten voinut mitenkään vastustaa haluani kokea
pelastaa hänet. Se onnistuikin, mutta vaarallisemmassa leikissä olen
tuskin ollut, sillä nuolia sinkoili kuin rakeita ... maihin pääsimme
sentään ja nyt olen täällä. Miesparka ei ole lausunut sanaakaan, minä
olen kantanut hänet rannalta tänne."

Herman ja Niilo asettuivat kuolonkalpean pakolaisen viereen. Tämä
näytti enemmän luurangolta kuin ihmiseltä. Hän eli vielä, vaikka hän
hengitti raskaasti ja kurkku korisi kuin loppua tehdessä. Herman, joka
oli tavattomasti harjaantunut lääketaitoon, tutki tarkasti miehen
haavoja ja selitti, etteivät ne olleet itsessään kuolettavia, mutta
että miehen ruumiinvoimat olivat niin lopussa, että kuolema kuitenkin
olisi tuleva.

Hetkisen perästä avasi mies silmänsä ja mutisi muutamia sanoja, joita
ei kuitenkaan voinut kuulla. Sen huomatessaan näytti hän käyvän
levottomaksi, ja hänen silmistään näkyi, kuinka hän ponnisteli
saadakseen sanotuksi, mitä tahtoi. Vihdoin se onnistui.

"Marski", kuiskasi hän, "marski, antakaa minun puhua marskin kanssa!"

Herman otaksui hänellä olevan jotakin tärkeätä ilmoitettavaa marskille
ja sanoi senvuoksi, että hän voi huoletta sanoa läsnäoleville, mikä
sydäntään painoi, ja että kuka tahansa heistä veisi sen marskille.

"Marski on pelastanut henkeni!" sanoi kuoleva hetkisen kuluttua, "ja
minä olen palkaksi ampunut häntä ... minä tahdon kerjätä häneltä sitä
anteeksi ... sallikaa minun puhua hänen kanssaan!"

"Minä lähden heti marskin luo!" sanoi Niilo Bonpoika lähtien kiireesti
teltasta.

Miehen kuihtuneet kasvot kirkastuivat hieman, ja hän sulki silmänsä.
Niin kului tunnin verta. Herman ja Erkki läksivät teltasta,
etteivät häiritsisi onnettoman unta. Edellinen lähti toimittamaan
päällysmiestehtäviään, mutta Erkki sai käskyn vartoa ja pitää
pakolaisesta vaaria, kunnes Niilo Bonpoika ja marski ehtivät tulla,
jolloin hänenkin tuli lähteä Hermanin mukaan. Mutta Niilo Bonpoikaa
saatiinkin odottaa kauvemmin, kuin Erkki ja Herman olivat luulleetkaan.

Erkki kuunteli jännityksellä sitä suuntaa, josta heidän piti tulla,
nostaen useita kertoja kätensä silmilleen nähdäkseen tarkemmin. Silloin
lähestyi häntä vastaiselta taholta korkea haamu, ja kääntyessään häntä
katsomaan tunsi hän sen siksi kummalliseksi mieheksi, jota marskin väki
kutsui viheriäksi ritariksi.

"Rodenberg on teltassa?" sanoi ritari, ja kun Erkki myönsi niin olevan,
lisäsi hän: "Ja sinä vartioit täällä ulkopuolella, mies... Hyvä, minä
menen sisään istumaan miehen ääreen, kunnes marski tulee, ja se
kestänee kauankin, sillä hän on tällä hetkellä Söderköpingissä."

Erkiltä vastausta odottamatta astui ritari telttaan. Erkki ei oikein
tiennyt mitä tehdä. Aluksi oli hän mielissään päästessään herransa luo
lähtemään, mutta tarkemmin ajateltuaan, kuka teltassa istuja oli ja
että häntä sanottiin vähäjärkiseksi, päätti hän jäädä paikalleen, koska
marski ja Niilo eivät kuitenkaan voisi aivan kauan viipyä. Siinä
seistessään kuuli hän sisästä haavoitetun huokaavan. Hän oli
rientämäisillään telttaan luullen ritarin tekevän miesparalle pahaa,
mutta samassa hän kuuli sieltä niin suurta iloa ilmaisevan
huudahduksen, että pysähtyi ja jäi alalleen.

"Te ette ole kuollut, ritari... Jumalan äiti olkoon ijäti ylistetty,
joka lähetti teidät tielleni juuri nyt, kun raskaasti suren sitä, että
kohtaloni on saattanut minut uudestaan samaan tekoon, jonka tein teitä
kohtaan ... silloin kuin te pelastitte henkeni pyhällä haudalla... Voi,
teidän rinnallanne olen alati nähnyt unissani sen synkän ritarin, joka
siellä otteli kanssani taikakorusta... Hän voitti ja vei koristeen, ja
kun minä mielettömässä raivossani nousin maasta aikoen takaapäin iskeä
voittajaani, niin teidän pelastava kätenne ehkäisi minun kättäni, ja
teidän kielenne puhui sovinnon sanoja kiihtyneelle ritarille, jonka
kädestä olisin muuten saanut varman surmani... Älkää keskeyttäkö minua,
jalo ritari, minun täytyy palauttaa muistooni kaikki nämä entiset
tapahtumat, kun nyt olen viimeiselle matkalleni lähtemässä... Minä
vainosin sitten kavalasti onnellisen voittajani henkeä, ilma on siellä
saastuttavaa, ja minä unhotin nimeni, unhotin arvoni ja kunniani, ja
tunsin voivani tehdä mitä tahansa saadakseni tuon perkeleitten takoman
kaulaketjun... Suuressa keisarikaupungissa kohtasin ystävänne, ja
silmiäni häikäisivät kaulaketjun välkkyvät kivet, ja minä valitsin ajan
ja paikan, olin järjestänyt kaiken peräti huolellisesti. Hui, kuinka
pimeä oli yö, ja kuinka silmissäni silloin säihkyi ja välkkyi ... isku
sydämeen, varma, voimakas isku...!"

Niin vilkas oli hänen mielikuvituksensa, ja niin elävänä muistui tämä
tapaus hänen mieleensä, että hän vavahteli kuumeisesti sitä
kertoissaankin. Erkki ei päästänyt sanaakaan kuulematta. Pitkän
äänettömyyden aikana kuului puistatuksen keskeyttämiä nyyhkytyksiä,
jolloin ritari tuntui koettavan onnetonta lohduttaa ja rauhoittaa.

"Vapiseva käteni haparoi kaulaketjua, mutta surmatulla ei ollut
kaulaketjua", jatkoi Rodenberg, "veri hyytyi suonissani ja kylmä hiki
valui otsaltani, ja samassa levisi valoa majatalon edustalle, josta
olin koko yön vartonut kaulaketjun omistajaa, ja hän tuli sieltä
soihdunkantajan seuraamana... Hän huusi teidän nimeänne ja pari hänen
seuralaistaan viittasi sinnepäin, missä minä ja te olimme, ja epätoivo
antoi minulle voimia, minä nostin teidät ja kannoin veneeseni, joka oli
rannalla... En milloinkaan, en milloinkaan ole unhottanut, mitä
sanoitte minulle erotessani teistä ainaiseksi, kuten silloin luulin, ja
ainaiseksi sen tapahtuvan sanoi taitava arapialainen lääkärikin, jonka
olin kutsunut teitä hoitamaan... Varokaa, ettette saa rangaistukseksi
sitä, että vielä kerran surmaatte sen, joka on henkenne pelastanut!...
Minä vannoin pyhän valan, että ennen käteni hiiltyköön."

"Mutta teidän antamanne haava ei ollutkaan kuolettava, Rodenberg...
Mauri oli taitava ja kätevä, haavani parani, ja minä vaeltelin ympäri
maailmaa... Mutta minua ihmetyttää kuitenkin, että voititte sen
tenhovoiman, jolla tieto tämän koristeen voimasta vangitsee
ihmismielen..."

"Kun siitä puhutte, niin kummastuttaa se minua itseänikin... Mutta joka
kerta kuin ajatukseni kääntyivät sinnepäin, kohosi teidän kuolonkalpea
kuvanne kultakorun eteen, ja silloin kavahdin sitä kammoten ja
ajattelin hyvää ja jaloa ja päätin sen puolesta taistella... Ehkäpä
saattoivat ne pitkät vuodet, jotka orjana palvelin turkkilaista herraa
Adrianopelissa, minua teitä paremmin muistamaan ja unhottamaan
kaulaketjun... Ellei minun olisi täytynyt niin äkkiä lähteä
kiinniottamisen pelosta luotanne ... minä nimittäin tiesin murhan
tulleen ilmi ja murhan tekijää etsittävän ... ellei minun olisi
täytynyt niin äkkiä paeta, vaan olisin saanut mukaani tiedon teidän
pelastuksestanne, niin olisi vanha halu varmaankin yhäti kalvanut
minua. Päästyäni karkaamaan orjuudestani ja tultuani takaisin
Westfaliin kuulin sukulaisteni paenneen Tukholmaan, ja silloin heräsi
minussa ihmeellinen ikävä lähteä teidän kotimaahanne, ja minä tulin..."

"Se taito, jonka opin puolikuun valtakunnassa, tähtäämisen ja tykillä
ampumisen taito ... se on saattanut minut paareille... Saman minkä te
teitte minulle, on marskikin minulle tehnyt, ja koko ajan ovat
korvissani soineet sananne: varo, ettes surmaa henkesi pelastajaa...
Jumala itse on minua auttanut... Palavasti olen rukoillut ja hän on
minua kuullut, ei yksikään ampumistani laukauksista ole sattunut...
Mutta linnassa pidettiin minua noitana ja aiottiin polttaa roviolla ...
minulla oli vaan yksi toivo, päästä marskin puheille ja kerjätä häneltä
anteeksi... Hän ei ole tullut, mutta te, ritari, joka olette pelastanut
henkeni ja sieluni, te olette tullut!... Oi Jumala, minä kiitän sinua!
Nyt lähden kevein mielin sille matkalle, jolta en enää palaa...!"

Ritari teki moniaita kysymyksiä, ja Rodenbergin vastauksista sai Erkki
täyden selvän siitä, miten marski oli Tukholmassa pelastanut tämän
hengen, ja miten herra Niilo Steeninpoika oli käyttänyt taitavan
ampujan kykyä valheen palkintona.

Samassa tuli Niilo Bonpoika. Hän oli tavannut marskin tämän palatessa
Söderköpingistä. Marski ei voinut itse tulla kuolevan tykkimestarin
luo, mutta hän antoi Niilon tuoda puolestaan kuolevalle tervehdyksensä
sekä anteeksiantonsa.

Niilo astui telttaan ja Erkki tuli mukaan. Rodenberg oli tarttunut
viheriän ritarin käteen ja painoi sitä silmiään vasten. Ritari, jonka
kasvoja ei teltan hämärässä voinut eroittaa, viittasi toisella
kädellään tulijoille. Kului pitkä aika kenenkään mitään lausumatta.
Haavoitettu nyyhkytti kiihkeästi ja rintansa korisi pahasti. Pitkä
keskustelu ritarin kanssa ja mielenliikutus olivat varmaankin
uuvuttaneet hänen voimansa. Kun hän oli vähän tyyntynyt, kumartui
ritari häneen päin ja lausui hyvin hiljaa:

"Täällä on marskilta sanomia!"

Silloin siirsi kuoleva ritarin käden kasvoiltaan ja katsoi teltassa
olijoihin. Niilo Bonpoika toi marskin terveiset.

"Jumala antakoon hänen syntinsä anteeksi", niin kuuluivat marskin
sanat, "mutta eläköön hän tai kuolkoon, niin minä annan hänelle
mielelläni anteeksi."

"Jumala sen hänelle palkitkoon!" sanoi kuoleva tuskin kuuluvalla
äänellä, "nyt loppuvat minun tuskani, antakaa minulle kynttilä!"

Erkki toi nopeasti soihdun ja sytytti sen asettaen sen kuolevan käteen,
kuten ajan tapa oli.

Moniaan silmänräpäyksen kuluttua oli henki lähtenyt.

       *       *       *       *       *

Stegeborgin piirittäminen venyi pitkälle. Vasta parin kuukauden
kuluttua sai marski sen puolustajat suostumaan pakkosopimukseen. He
lupasivat heittää linnan syyskuussa, ellei Niilo-herra sitä ennen toisi
apua. Marski lähti sitten Tukholmaan, jossa neuvostolla oli ollut
toukokuussa kokous, missä tehtiin päätöksiä eräästä henkilöstä, joka
oli vallan uusi Ruotsissa, nimittäin Kristofer Baijerilaisesta. Hänelle
oli jo tarjottu Tanskan kruunu, ja heti oli hän valmis kosimaan
Ruotsinkin kruunua.

Kuningas Eerik oli ilmestynyt äkkiä Niilo-herran kanssa Stegeborgin
edustalle, mutta oli yhtä äkkiä taas kadonnut. Häneltä oli nyt kaikki
jo mennyttä. Teljessäkin oli pidetty suuri neuvostokokous, ja sinne oli
Niilo Steeninpoikakin veljineen saapunut, ja he olivat tehneet sovinnon
marskin kanssa. Mutta heidän sydäntänsä kirveli siksi pahoin se, että
olivat häätyneet myöntymään, ettei ollut toivoa tämän sovinnon kauvan
kestävän, ja Maunu Gren oli yhä vielä Borgholmissa marskin äkeänä
vihamiehenä.

Pian ruvettiinkin kertomaan, että Niilo Steeninpojan huovit samoilivat
Itägöötanmaalla kauheasti hävittäen ja polttaen. Oli jo myöhäinen
syksy, marraskuussa. Marskilla oli yllin kyllin tekemistä monien
kokousten johdosta, joissa keskusteltiin Kristofer-herttuasta ja hänen
ottamisestaan kuninkaaksi; sitä puuhasi varsinkin arkkipiispa Niilo.
Hänkin oli kärsinyt suuren vahingon, kun kuolema tempasi nuoren,
urhokkaan ja kaikkien rakastaman Tuure Steeninpojan (Bjelken). Tällä
aikaa ja niinkauan kuin hänen levottoman lankonsa huovit eivät aivan
hurjasti riehuneet, olivat ne saaneet olla rauhassa.

Mutta silloin tuli Herman Berman äkkiä, osasto marskin valioväkeä
mukanaan, Kolmordenista Norrköpingiin. Siellä hän sai kuulla
Niilo-herran samoihin aikoihin saapuneen Söderköpingiin ja lähteneen
ympäristöön, mutta sitä ei tietty, missä hän sillä hetkellä oleksi.
Herman saapui muuanna myöhäisenä keskiviikko-iltana Norrköpingiin, ja
torstaina matkusti hän Niilo-herraa etsimään. Hänen rinnallaan ratsasti
Niilo Bonpoika.

Auringon ollessa korkeimmillaan näkivät he vihollisen, joka oli eräällä
niityllä jotenkin Norrköpingin ja Söderköpingin keskivälillä. Herman
järjesti heti miehensä ja puhallutti hyökkäykseen, ja silloin sitä
mentiin pitkässä rivissä mäenrinnettä myöten alas niitylle. Täällä
syntyi ankara tappelu, josta seudun kansa sittemmin kertoi monta
tarinaa. Niilo Steeninpojan miehet olivat taisteluun pystyvää väkeä, ja
nyt he näyttivät kylläkin voivansa kolmea vastata, kuten he sanoivat,
vaikkei se tällä kertaa onnistunut. Niilo-herra itse heilutti kalpaansa
jättiläisvoimin, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Herman miehineen
oli häntä voimakkaampi. Illan hämärtyessä oli kenttä kaatuneita täynnä;
Niilo Steeninpojan ympärillä ei ollut muuta kuin yhdeksän, ja joka
suunnalla oli pelkkiä vihamiehiä.

Silloin hän kannusti ratsuaan koettaen pakenemalla pelastua, ja
miehensä seurasivat häntä. Niilo-herra itse pääsi lähimpään kylään,
mutta siellä ehätettiin hänet kiinni, ja hänen täytyi antautua
vangiksi.

Päivä oli ollut kirkas ja päiväpaisteinen. Oli hiukan kylmännyt, ja nyt
valoi kuu heleintä valoaan niityn yli, jolla kaatuneet, miehet ja
hevoset, ystävät ja viholliset makailivat sikin sokin. Eräs kaatuneista
kohosi ylös ja katseli ympärilleen.

Joka taholla oli kuolleita. Siinä missä hän oli, lienee taistelu siis
raivonnut tulisimmin. Hänen hartiolevättinsä oli verinen ja revelty, ja
hänen ihokkaastaan ammotti kauhean iskun jälki. Miekanterä oli
luultavasti sattunut johonkin kovaan, joka oli sen pysähyttänyt ja
siten pelastanut nuorukaisen hengen, vaikka hän olikin taintunut ja
maannut kuin kuollut kuolleitten joukossa, kunnes yötuuli taasen
herätti hänet elämään. Hän koetteli kädellään veristä päätään ja
kaulaansa. Käsi pysähtyi äkkiä ja sormet koettelivat erästä nahkanutun
sisässä olevaa esinettä, joka tuntui ketjuntapaiselta. Nopeasti riipasi
hän nutun yltään, otti lyhyen veitsen ja leikkasi isommaksi vihollisen
tekemän reijän.

Kohta kimalsi sieltä hänen silmiinsä kullan ja jalokivien hohdetta.
Siellä oli mitä kallisarvoisin kaulaketju, jonka kivet välkkyivät
kuunvalossa, kuin olisi taivaalta valahtanut tähtiä ja asettunut siihen
kehään.

Vapisevin käsin otti hän ketjun ja piti sitä silmiensä edessä.

"Se on äidinisäni taikaketju!" huudahti hän laskien sitä pitelevän
käden vaipumaan alaspäin.



KOLMAS OSA.

Kristofer-kuningas.



I.

Kukkarokivi.


"Tässä on nyt Raision kirkko, mutta ketään ei ole minua varttomassa!"
lausui eräs nuori, uljas mies, jonka tummassa samettilakissa heilui
valkea sulkatöyhtö, kun hän ratsasti mainitulle kirkolle vievää tietä
myöten.

Hänen rinnallaan ratsasti vähäpätöinen mies, jonka kasvoille tuli aivan
omituinen ilme kuullessaan kirkkoa mainittavan ja nähdessään sen tornin
kohoavan niin miettiväisesti taivaalle lauhkeana kevätiltana. Hän oli
pienenläntä mies. Kasvot olivat punakat ja ne olisivat olleet
kauniitkin, ellei katse olisi ollut niin harhaileva, ikäänkuin alati
turvaa etsivä. Ja pelkoa ei tässä katseessa kuitenkaan ilmennyt. Se oli
päinvastoin tyly kiintyessään johonkin, ja tylymmäksi se kävi, kuta
leppeämmäksi ja sulavammaksi hymy tuli hänen huulillaan. Miehen yllä
oli vaaleanruskea, pehmeästä nahasta tehty ihokas, jota koristi leveät
viheriät raidat, ja päässä oli hänellä musta lakki, jonka reunat olivat
yrnpärinsä ylöspäin käännetyt. Sen alla oleva pääverho, jota
kaikensäätyiset sotilaat käyttivät tähän aikaan, peitti niskan ja
leuvan sekä kaulan ja hartiot. Tämä pääverho, joka tavallisesti
solmittiin toiselle puolen, oli joko jostakin kalliista kankaasta, tai
teräslangasta rautapaidan tavoin tehty, tai, kuten tällä miehellä,
paksua ruskeata nahkaa, niin että se hyvinkin varjeli iskun tai pari.
Olkapäillä, rinnalla ja selässä päättyi se leveihin, kolmen tai neljän
tuuman pituisiin hesuihin.

"Eikös hän tänne halunnut minun tulevan itseään kohtaamaan?" kysyi
nuori mies katsoen ystävällisesti hymyillen nahkaröijyyn.

"Kyllä, nuori herra!" vastasi tämä, "tänne juuri; ratsastakaamme vaan
vähän lähemmäksi, niin saanemme hänet nähdä..."

Ja he ratsastivat vähän lähemmäksi, tulivatpa kirkkomaan muurille asti,
mutta sitä, jota odottivat, eivät he nähneet. Eräs ukko vaan istui
kivellä kirkkomaalla katsellen hentoa keväistä ruohonurmea, auringon
kullatessa hänen kaunista päätään, jonka valkeat hapset valuivat
hartioille. Näky oli kaunis, tyven, ja rauhaisa kirkkomaa kutsui
lepoon.

"Tässäpä viivyn hetken", sanoi nuori herrasmies seuralaiselleen, "hän
tulee kenties pian, ja minä tahdon häntä ainakin odottaa, koska hän on
sitä pyytänyt."

Puhuessaan hyppäsi hän ratsultaan, sitoi sen erääseen puuhun ja meni
kirkkomaalle. Nahkaröijy hymyili tyytyväisesti ja kaihti kädellään
silmiänsä katsoen eteläänpäin tasangolle ikäänkuin sieltä odottaen
tulijaa, vaikka hän oli ilmoittanut sen aivan toisaalta saapuvan. Syvä
ryppy silmäin välissä osoitti, ettei hän ollut oikein tyytyväinen,
mutta ryppy katosi vähitellen, kun hän katsoi kirkkomaan muurin yli ja
huomasi valkean sulkatöyhdön heiluvan siellä puiden välissä.

Tämä nuori mies oli soreavartaloinen, kasvot olivat hyvin muodostuneet,
ja niitä valaisi kaksi suurta tummansinistä silmää. Hän lähestyi
vanhusta, joka lähempää katsoen näytti papilta ja oli epäilemättä
seurakunnan kirkkoherra.

"Terve, arvoisa isä", sanoi ritarillinen nuorukainen tervehtien
kunnioittavasti harmaapäätä, "miksi istutte täällä niin suruisena? Ehkä
minä voin teitä auttaa, jos jokin mieltänne painaa?"

"Kuka te sitten olette, nuori mies?" kysyi pappi.

"Minä olen Tord Kaarlonpoika ja oleskelen sukulaiseni, marskin luona
Turun linnassa."

Viipyi kotvanen, ennenkuin vanhus vastasi, hänen silmänsä siirtyivät
ensiksi tummaan metsään päin, jonka latvat hehkuivat ilta-auringon
paisteessa, ja siitä kirkkoon ja tornin kullattuun ristiin.

"Mahtava on marski", sanoi hän sitten, "mutta minusta näyttää siltä,
että hänen pitäisi osata laulaa ensiksi sama laulu, jonka entinen
edeltäjäni täällä Raisiossa lauloi kirkkoa rakennettaessa: 'Pois,
Killi, kirkosta! Pois, Nalli, harjalta!' Ennen ei hän voi sitä hätää
parantaa, joka Ruotsissa nyt on... Sisarenpoikani piti lähteä
Rostockiin matkustaakseen sieltä Pragin yliopistoon; hänen armonsa,
Turun piispa Maunu, kustantaisi hänen kulunsa, mutta hän on joutunut
kuningas Eerikin käsiin Visborgiin, ja nyt vaaditaan hänen lunnaikseen
enemmän rahaa, kuin minä voin hankkia... Minä aion huomenna lähteä
Kuusistoon valittamaan hätääni armolliselle herralleni, piispalle,
mutta kuinka voin pyytää häneltä niin suurta rahasummaa... Ja jos hän
sen tekee, niin kuka takaa, ettei hän joudu uudestaan rosvojen
käsiin... Jumala parantakoon kaiken sen viheliäisyyden, joka meitä nyt
painaa!"

"Teidän suruunne, kirkkoherra-isä, voitanee kyllä löytää apu", sanoi
Tord asettuen ukon viereen kivelle, "kaikkia Itämerellä kulkevia
laivoja eivät Eerikin vaanijat sentään saavuta, ja mitä lunnaisiin
tulee, niin siihen aina neuvo keksittänee... Sukulaiseni, Kaarlo-herra,
aikoo käydä huomenna hänen armonsa, Maunu-piispan luona Kuusistossa, ja
jos te silloin tulette sinne, niin tapaatte ne molemmat, ja minä
luulen, että he yhdessä keksivät keinon pulanne auttamiseksi.
Maunu-piispa oli tietääkseni yhteen aikaan kuningas Eerikin suuressa
suosiossa ... ehkä hänen sanansa vieläkin tepsivät jonkunverran ja
vaikuttavat saman kuin täysinäinen rahakukkarokin."

"Pois, Killi, kirkosta!" mutisi pappi pudistaen hiljaa päätään, vaikka
vieraan sanat olivatkin nähtävästi häntä tyynnyttäneet. "Sanon. mitä
olen sanonut. Pois, Nalli, harjalta! Ei se siinä ole, että yksi
autetaan, meitä täytyy kaikkia auttaa..."

"Ja nyt se kai onnistunee, kun Kristofer on kuninkaana kaikissa
kolmessa valtakunnassa", lausui Tord, äänessään hieman katkeruutta,
"oma piispanne on tuskin vähemmän hänen ystävänsä kuin Upsalan
arkkipiispa ja muut piispat ja kirkon herrat!"

"Jumalan kädessä, nuori Tord-herra!" vastasi pappi syvällä
totisuudella. "Korkeat kirkon miehet ja maalliset herrat mahtavat
paremmin osata paikata repeämät valtakunnan verhossa kuin me, jotka
olemme täällä alhaalla hämäryydessä... Mutta minusta näyttää asia
vallan toiselta, ja varmaa on, ettei jättiläisen taiassa ollut tehoa,
kun hän yritti Raision kirkon kumoon syöstä, vaan sitä oli papin
sanoissa, joilla hän vapautti Jumalan seurakunnan ja uuden temppelin
peikon vallasta."

"Jos oikein teitä ymmärrän, arvoisa isä, niin tahdotte verrata
Kristofer-kuningasta jättiläiseen, mutta mitä siinä asiassa on Raision
kirkolla tehtävää?"

"Te ette tunne vanhaa tarinaa Raision kirkon rakentamisesta?"

Pappi kertoi jättiläisen rakentaneen kirkon, mutta että Raision pappi
oli eräänä yönä, murehtiessaan mistä saisi rahaa hänen palkakseen,
nukahtanut kauvas metsään ja silloin kuullut jättiläisnaisen laulavan
lapsilleen: "Killi kirkkoja tekee, Nalli nauloja takoo rahaisessa
Raisiossa", ja saatuaan siten tietää rakentajain oikeat nimet, sai hän
samalla vallan heidän ylitseen. Kun he sitte olivat juuri
kiinnittämäisillään ristiä kirkonpäätyihin, huusi hän heille:

    Pois, Killi, kirkosta!
    Pois, Nalli, harjalta! --,

ja siitä muuttuivat jättiläiset kahdeksi ilkeän suureksi korpiksi,
jotka lentivät tiehensä. Vähän senjälkeen tuli jättiläinen takaisin
kantaen suunnatonta kivilohkaretta suuressa kukkarossa selässään; sillä
hän aikoi musertaa kirkon. Mutta hän ei löytänyt mitenkään tietä sinne
enää, ja kun hän lopuksi tapasi vaimonsa, jolta pappi oli avun saanut,
niin tämä näytti suuren joukon kuluneita kenkärajoja ja murtuneita
airoja, joita hän oli käyttänyt Raisioon päästäkseen. Silloin heitti
Killikin kaiken toivon ja laski kiven siihen missä oli, ja siinä se on
vieläkin Killin kivi eli Kukkarokivi Ruissalon saarella, puolen
penikulmaa Turusta, muistona Raision kirkon rakentamisesta ja merkkinä
merenkulkijoille.

"Niin olen ajatellut", jatkoi pappi, "katseltuani joka puolelta tätä
Margareta-kuningattaren rakentamaa viheliäisyyden laitosta, Jumala
hänen sieluaan armahtakoon. Hänessä oli jättiläisvoima, ja hänen
seuraajansa kuuluvat samaan jättiläisruumiiseen, mutta he kuvaavat
jättiläisiä juuri ristiä pystyttämässä. Jumala paratkoon, jos he saavat
ristin sinne, kuten näyttävät saavankin, niin on vapaus ja onni
mennyttä maasta ja valtakunnasta. Mutta kuka osaa sen taian, joka ajaa
peikon pois...? Kukkarokivi on heidän käsissään ... kuka osaa loihtia
pahan voiman ja upottaa kiven meren pohjaan?"

"Yksi on ainakin ollut", lausui Tord hetken kuluttua, "yksi on ainakin
ollut, joka sen osasi..."

"Te puhutte Engelbrektistä, herra Tord", sanoi pappi vilkkaasti, "niin,
niin, minä tunsin hänet hyvin, sen jalon miehen, ja minä näinkin hänet
kerran ollessani hänen armonsa, piispan asialla Ruotsissa Strengnäsin
piispan, Tuomaan luona seitsemän vuotta sitten ... niin, hän osasi sen,
hän voi huutaa yli valtakunnan kaikuvalla äänellä: 'Pois, Killi,
kirkosta!' -- Mutta kuka sitä nyt huutaa, ja hyvän voiman täytyy olla
yhtä kärsivällinen kuin pahankin voiman, siitä se riippuu."

"Kukapa tiesi sentään", vastasi Tord, "ehkäpä loihtulaulua vielä kerran
lauletaan ... ehkä Kukkaro-kivikin heitetään jättiläisiä itsiään
vasten... Sukulaisellani, Kaarlo-herralla on myöskin sana sanottavana,
kun aika tulee!"

He istuivat keskustellessaan selät porttiin päin viistossa kirkkoon
eivätkä huomanneet, että kirkkomaalle hiipi hiljaa joukko aseellisia
miehiä astuen suoraan heitä kohden. Muuan korppi, joka lensi vasemmalla
puolen, sai Tordin vilkaisemaan sivullepäin, ja silloin vilahti hänen
silmiinsä jotakin, mikä sai hänen kavahtamaan pystyyn. Hän huomasi
heti, mitä oli tekeillä ja vetäisi miekkansa esiin käyden miehiä
kohden, joiden keskellä hän huomasi saattajansa, hymy yhä naamassa.
Pappivanhuskin nousi ylös ja kääntyi, mutta pani vapisten kätensä
ristiin nähdessään asemiehet ja nuoren ritarin niin rohkeasti syöksyvän
heitä vastaan.

"Mitä tahdotte", huusi Tord, "koska paljain miekoin tunkeutte pyhälle
kirkkomaalle?"

"Rauhoittukaa, herra Tord!" vastasi hymyilevä mies, joka näytti olevan
muiden johtaja; hän ei myöskään ollut paljastanut miekkaansa kuten
kaikki muut, "rauhoittukaa, me emme tee teille mitään pahaa, emme
mitään pahaa."

Mutta Tord tarttui hänen rinnuksiinsa, ja muut asettuivat sill'aikaa
kehään heidän ympärilleen.

"Jos tämä oli se puhumasi kohtaus, niin on viimeinen hetkesi tullut,
kirottu punaparta", huusi Tord.

"Antakaa anteeksi, nuori herra", sanoi mies tyyneydellä, joka melkein
ällistytti Tordia, "antakaa anteeksi, me olemme Eerik-kuninkaan väkeä,
ja meidän täytyy hankkia tulomme mistä saamme, muuten jää Kurki pian
ilman miehiä... Nyt ovat höyhenenne kullasta, ja ne voivat pian saada
peitteen kalliista kivistä, kun otetaan sukulaisenne huomioon, rikas
marski etupäässä... Olkaa siis aivan rauhassa, emme tee teille mitään
pahaa... Te saatte vaan nukkua pari yötä Kurjella, kunnes olemme
saaneet lunnaat teistä, sitten saatte ilomielin ratsastaa Turun linnaan
jälleen... Kas niin, ottakaa nyt vaan järkenne vangiksi ja pistäkää
miekka koreasti tuppeen... Näettehän että käytän ritarillista kieltä,
ja etten aio väkivaltaa käyttää, kun kerran olen melkein turvatonna
tässä..."

Näiden sanain iva ja vielä sitäkin ilkeämpi katseen häijyys -- se kun
himoitsi tiikerin tavoin lävistää saaliinsa -- saivat kuumaverisen
Tordin aivan raivoihinsa. Kenenkään arvaamatta, ja nähtävästi aivan
vasten punaparran luuloa, välähti hänen miekkansa ja sattui rosvon
kaulaan, niin että hän kaatui silmänräpäyksessä maahan.

"Ja nyt te!" huusi hän muille, joita ihan tyrmistytti hänen rohkea
tekonsa ja uljuutensa, joka ei vastustajia lukenut.

Tord hyökkäsi mieskehään voimalla, joka tuntui vastustamattomalta, ja
jo kaatui eräs miehistä, ja siitä hän koetti tunkea kehän läpi,
ennenkuin muut ehtisivät käydä hänen kimppuunsa. Hän puolustautui kauan
menestyksellä, ja taito korvasi, mitä voimasta puuttui. Jos selkä olisi
ollut turvattuna, niin olisi ollut niin ja näin, kumpi olisi
voittajaksi tullut. Mutta nyt oli ylivoima liian suuri. Kehä supistui
sikäli kuin hänen käsivartensa uupui.

Samassa kuului kirkkomaan toiselta puolen huuto, joka saattoi rosvot
odottamattomaan pulaan. Mutta he olivat jo riistäneet miekan Tordin
hervahtuneesta kädestä, ja samassa kuin pappi tuli talonpoikajoukon
kanssa avuksi, riensivät he portista ulos vieden kallisarvoisen
vankinsa mukanaan. Portille pysähtyi kaksi sissiä ehkäisemään
talonpoikia, kunnes muut ehtivät päästä vankeineen hevosten selkään;
silloin heittäysivät hekin ihmeteltävällä notkeudella ihan portin
vieressä olevain hevostensa selkään ja kiidättivät tiehensä
talonpoikain turhaan takaa ajaessa.

He palasivat sitte hiljakseen kirkkomaalle, jossa vanha kirkkoherra
hommaili miehen ääressä, jonka Tord Kaarlonpojan miekka oli kaatanut.
Tämä näytti saaneen surmaniskunsa, veri virtasi hänen ihokastaan
pitkin.

"Mitä teemme?" kysyi kirkkoherra talonpojalta, joka ensiksi saapui.

"Saakoon työnsä mukaan", sanoi talonpoika rauhallisesti kirvestään
kohottaen... "Minä lähetän hänet pian sinne, jossa hän ei kaipaa kultaa
eikä suolaa."

Talonpoika aikoi tehdä sanansa mukaan, mutta kirkkoherra esti häntä.

"Ei, ei", sanoi hän, "ajattelematon teko tuo katumuksen perässään,
ajatelkaamme paremmin. Minun mielestäni tulee tästä miehestä paras
lunnasraha reippaan Tord-herran edestä... Viekäämme hänet minun
luokseni, minä sidon hänet."

Tällä välin tuli paikalle yhä useampia talonpoikia, ja kun asiata vielä
kerran harkittiin, niin voitti kirkkoherran mielipide, ja merirosvo
kannettiin kirkkoherran tupaan. Kirkkoherra itse asteli hiljakseen
kirkkoportille ikäänkuin silmätäkseen seutua, näkyisikö vielä joitakin
jälkiä hurjista vitaliveljeksistä. Tällä välin oli aurinko laskenut ja
tullut pimeä, ja idästäpäin alkoi puhaltaa raikas tuuli. Vanhus piti
toisella kädellään portin rautaisia puolapuita ja suojusti toisella
kädellään korvaansa kuullakseen tarkemmin joka äänen, vaan ei kuullut
mitään, josta olisi saanut osviittaa siitä, mihin suuntaan rosvot
olivat menneet. Hän otti kätensä vitkaan portista aikoen kääntyä ja
lähteä talonpoikain perään kotiinsa, vaan pysähtyikin äkkiä ja katsahti
sivullepäin. Hän kuuli laukkaavan hevosen kavioin kopsetta. Hän vei
taas kätensä korvan taakse ja kuuli todellakin ratsumiehen lähestyvän
pohjoisesta päin. Vähän senjälkeen näki hän taivasta vasten kuvastuvan
miehen haamun eräältä kohdalta, missä tie kulki mäen yli, jolta puut
olivat hakatut pois. Kirkkoherra oli juuri huutamaisillaan hänelle,
peläten hänen ratsastavan Turkuun kulkematta kirkon sivutse, mutta
silloin huomasikin hän ratsumiehen hiljentävän vauhtiaan ja lähestyvän
kirkon porttia.

"Nuori mies, kuka olette", sanoi vanhus ratsumiehelle, "jos aiotte
Turkuun, kuten näyttää, niin voitte viedä sinne erinomaisen tärkeitä
uutisia ja tuoda pian tänne apua..."

"Mikä on sitten hätänä?" kysyi nuorekas, sointuva ääni.

"Voi, täällä on huonosti asiat ja voivat tulla vielä huonommiksi, sillä
kukaan ei ole enää turvassa, vitaliveljekset ovat tässä edustalla
saaristossa, ja ne eivät enää tyydy rannoilta iskemään, vaan
sieppailevat miehiä täältä Raision kirkolta asti."

Ja pappi kertoi mitä oli tapahtunut. Ratsumies kuunteli tarkoin joka
sanaa, ja kun pappi oli lopettanut, kyseli hän lähemmin kaikkia
asianhaaroja, tiedustaen mihin päin rosvot olivat vieneet vankinsa.
Samassa tuli Naantalista päin pari nuorta talonpoikaa, jotka
lähestyivät kirkkoveräjää kuullessaan kirkkoherran äänen.
Tervehdittyään kunnioittavasti kirkkoherraa, olivat he hetken vaiti
kuunnellen ritarin kysymyksiä ja papin vastauksia, ja sitten lausui
toinen:

"Vitaliveljesten jaala on Kukkarokiven luona ... me kuulimme sen
Naantalissa, josta olemme tulossa, ja jos on aikomus ajaa niitä takaa,
niin olen minä valmis lähtemään mukaan ja varmaan moni muu myös. Mutta
onnettomuus tulee harvoin yksinään, sanotaan, ja varmaa on, että tässä
on käytettävä enemmän älyä kuin väkivaltaa, sillä, ellen pety, voi
vaara tulla muuten kolminkertaiseksi..."

"Kolminkertaiseksi, Pietari-veli ... mitä tarkoitat?" kysyi
kirkkoherra.

"Niin, mustalla Priitalla on ollut korkeita vieraita tänään!"

Pappi teki ristinmerkin mutisten lyhyen rukouksen, mutta Pietari
jatkoi:

"Käydessämme sen mäen ohi, jolla hänen tupansa on, kuulimme hevosten
hirnuntaa metsästä, ja mieleemme juolahti kohta, että siellä oli
vitaliveljeksiä. Me hiivimme mäenrinnettä ylös pensaiden välitse ja
näimme arvelumme todeksi ja sielläpä oli vielä nuori Tord-herra vankina
heidän keskellään... Silloin riensimme täältä apua noutamaan..."

"Hyvä, hyvä, poikaseni", vastasi pappi, "rientäkää hakemaan pari
rotevaa miestä lisäksi, niin voimme auttaa..."

"Ei, ei", vastasi ratsumies, "aika on kallista, tämä tuuli on
vitaliveljesten paras ystävä ... hankkikaa itsellenne vaan hevosia ja
seuratkaa minua, minä lähden jo edeltä!"

"Odottakaa sentään, saatte kuulla ensiksi vähän lisää", lausui Pietari
viitaten toista talonpoikaa noutamaan useampia osanottajia tähän
vaaralliseen yritykseen. "Siellä on muitakin kuin Tord-herra... Me
tapasimme poikatollon, joka puhui kahdesta neidistä, jotka olivat
tulleet tupaan iltapäivällä, ja me näimme heidän hevosensakin, jotka
olivat sidottuina erään koivun juurelle mäen alla..."

"Ja nuo neidit, mies?" kysyi ratsumies suurella innolla.

"Ne olivat linnasta, ja minä panen vetoon parhaan hevoseni, että he
olivat Briita-neiti ja Iliana-neiti linnasta... Poika ei tosin tiennyt
heidän nimiään, mutta hän oli nähnyt heidät monta kertaa marskin
rouvan, Kaarinan seurassa ratsastavan Naantaliin tai menevän
metsästämään, kertoi poika... Niin, ja sentähden emme me saa mennä
sinne pauhulla ja metelillä vaan älyllä..."

"Pyhä Jumalan äiti!" huudahti pappi; mutta ratsumies korskutti
hevostaan ja näytti olevan mitä kiihkeimmässä mielenliikutuksessa.

"Sinä olet oikeassa, Pietari", sanoi hän lyhyesti ja varmasti,
"äly on tarpeen, mutta välttämätöntä on myöskin, ettei hetkeäkään mene
turhaan ... tule sinä perästä edellistä tuoden, minä ratsastan nyt
kuitenkin kaikitenkin edeltä, kävi miten kävi."

Ja samassa kannusti hän hevostaan poistuen kuin tumma pilvi yöhön.

"Reipas poika tuo!" sanoi kirkkoherra. "Jumala ja kaikki pyhät
suosikoot ja suojelkoot häntä!"

"Minä tunsin tuon nuoren herran yhtä hyvin kuin Tord-herrankin", sanoi
Pietari, "minä sousin hänet Naantalista, kun hän viimeksi Ruotsiin
lähti. Silloin oli jäänlähdön aika ja aallot kävivät niin korkeina kuin
Kukkarokiven aukossa konsanaan. Nyt ei hän kiireessään tuntenut minua,
mutta minä teen paljon sen miehen edestä."

"Ja mikä hänen nimensä on sitten, Pietari?"

"Hänen nimensä on Niilo Bonpoika, ja mikäli olen marskin miehiltä
kuullut, on hän ollut monta vuotta marskin palveluksessa, ja hän kuuluu
mahtavaan ruotsalaiseen herrassukuun."

Hänen vielä puhuessa tuli toinen talonpoika takaisin tuoden kolme muuta
mukanaan, ja pian ajoivat nämä viisi miestä hyvää laukkaa Naantaliin
vievää tietä myöten.

Mutta edeltä lähtenyt yksinäinen ratsumies ajoi hurjinta vauhtia yli
kivien ja kantojen yötä myöten. Tuuli, joka kiihtyi, mikäli yö myöheni,
reutoi hänen vaatteitaan ja tukkaansa, mutta hän ei huomannut sitä.
Hänen sisässään riehui toisenlainen myrsky. Vaaraa, joka uhkasi mustan
Priitan tuvassa olijoita, pahensi ja enenti joka kulunut hetki, joka
viipynyt askel. On aivan epäilemätöntä, että hän olisi pannut kaikkensa
alttiiksi, ken tahansa olisi joutunut tällaiseen vaaraan, mutta yhtä
varmaa on kuitenkin, että nykyiset pelastettavat vetivät häntä niin
voimakkaasti eteenpäin, että hän oli todella täydellisesti unhottanut
itsensä. Nuori, neitsyeellinen olento katseli häntä kirkkailla,
ihanilla silmillään ojentaen rukoillen käsiään häntä kohti koettaen
paeta raa'an vitaliveljeksen syleilyä -- se näky kuvastui elävästi
hänen mieleensä ajaen verta hänen suonissaan yhtä hurjasti, kuin hän
itsekin kiiti vaahtoisella ratsullaan.

Jos joku olisi tänä hetkenä kysynyt, ketä varten hän niin kiihkeästi
kiirehti, niin olisi hänen huuliltaan varmaankin päässyt eräs nimi,
jota hän ei ehkä koskaan vielä ollut tuntenut niin kalliiksi. Usein
sattuu niin, että esine, jota on kauan kantanut mielessään ja jota on
tottunut pitämään jonkinlaisena hyvyyden ankkurina, joka on antanut
rauhan levottomille ajatuksille ja on senvuoksi käynyt rakkaaksi
huomaamatta miksi ja miten ja huomaamatta sitäkään, että se todella on
käynyt rakkaaksi ... niin, usein sattuu että kun on kadottamaisillaan
sen, niin se syöksähtää sieluun kerrassaan aivan aavistamattomassa
valossa ja osoittautuu silloin niin koko olemukseen kiintyneeksi, ettei
voi menettää sitä menettämättä samalla itseään. Tämä vaara oli nyt
auringon säde, joka tunki sydämen maailmaan valaisten sen komeroita
oikealla tavalla. Se oli kuin ukkonen päivänkoittaessa. Nuori ratsumies
näki nyt täydessä valossa, mikä oli ennen kuumottanut vaan epäselvänä
hämynä.

Keskellä sydämen myrskyjä nousi rakkaus taimelle Niilo Bonpojassa,
kuten kevään ensi kukkaset avaavat hennot kupunsa kesken jäiden
sulantaa.

Pian saikin hän näkyviinsä mustan Priitan tuvan, jonka hän tunsi hyvin,
sillä sen omistaja oli laajalti tunnettu suuruus seudulla. Sen pääty
kuvastui yötaivasta vasten mäen rinteellä pienen metsikön reunalla.
Mutta siellä ei näkynyt ketään. Hän avasi silmänsä ja kohottausi
ylöspäin, mutta tuvassa ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa. Hän
pysähtyi tuvan ovelle ja huusi tupaan, ja silloin ilmestyi pitkä
tummiin vaatteisiin puettu akka ovelle. Niilo kysyi, oliko hänellä
ollut vieraita illalla ja keitä.

"Jumala minua vaivaista armahtakoon", sanoi hän, "täällä on ollut monta
vierasta tänään, enemmän kuin kohtuullisesti, ja nyt ne kiitävät merta
myöten saaliineen. Ehkä voitte saada heidät kiinni, mutta siitä on
hyötyä heille eikä teille, koska te olette yksin ja heitä on ainakin
parikymmentä."

"Ja keitä heidän vankinsa ovat, akka?" kysyi Niilo sellaisella äänellä,
kuin olisi ollut tukahtumaisillaan.

"Jumala paratkoon, nuori herra, ne olivat ylhäisiä neitiä. Toinen oli
marskin veljentytär, Briita-neiti, toinen oli tanskalainen neiti,
nimeltä Iliana... Oli Herran onnettomuus, että heidän hevosensa olivat
tuolla alangossa, muuten olisin yhtä varmaan pelastanut heidät, kuin he
nyt ovat hukassa... Suurin joukko meni heidän kanssaan, sitten lähtivät
muut vieden nuorta Tord-herraa..."

"Tiedättekö, mitä tietä ne kulkivat...?"

"Menkää tästä etelään suoraan Perniöön, niin sitä tietä löydätte
heidät... Mutta sen sanon teille, että omaan tuhoonne riennätte; yksi
mies, vaikkakin noin miehekäs, ei voita niitä kahtakymmentä."

Niilo oli jo matkassaan, ennenkuin akka oli loppuun asti puhunut. Puut
vilahtelivat hänen ohitseen sulaen yhdeksi epäselväksi kasaksi, mutta
eteenpäin hän meni mäkeä ylös ja mäkeä alas, levähtämättä.

Ratsastettuaan neljännestunnin, näki hän äkkiä muutamain tummain
varjojen liikkuvan kentän yli, mutta hitaasti, ikäänkuin tuulen jättämä
raskas pilvi, joka riippuu taivaan laella. Silmänräpäyksessä hän oli
varjojen rinnalla; miekka välähti hänen kädessään ja ensimmäinen, jota
sen terä kohtasi, kaatui hevosen selästä.

Siinä oli vaan kolme miestä, jotka kulettivat Tord Kaarlonpoikaa
välissään. He pysähtyivät äkkiä tämän tulisen hyökkäyksen johdosta, ja
mies joka ratsasti Tordin toisella puolen, käänsi äkkiä hevosensa ja
pani miekan miekkaa, terän terää vasten. Mutta hän veti tällä kertaa
miekkansa onnettomana hetkenä. Sen terä katkesi kappaleiksi, ja hän
kaatui maahan kuten toverinsakin. Sillä välin tarttui kolmas Tordin
hevosen ohjiin ja vei sitä mukanaan kentän yli. Niilo kannusti taas
hevostaan koettaen saavuttaa heitä. Mutta heidän hevosensa olivat,
jolleivät voimakkaammat, niin ainakin vähemmän rasittuneet, ja vaikka
Niilo voikin aluksi seurata heitä, huomasi hän kuitenkin kohta, ettei
voisi päästä niin lähelle, että saisi isketyksi rosvoa.

"Tord, Tord", huusi hän, "heittäydy hevosen selästä!"

Mutta Tord istui liikahtamatta, ja Niilo näki rosvon uhkaavan häntä
miekallaan, joka oli hänen vapaassa kädessään. Silloin kannusti Niilo
hevostaan viimeiseen epätoivoiseen ponnistukseen, joka vähensikin väliä
ainakin muutaman hevosenmitan. Jos hänen kädessään olisi ollut sopiva
kivi, olisi hän osannut sillä helposti vitaliveljestä. Mutta saman kuin
kivi voi miekkakin tehdä; hän kohosi senvuoksi seisomaan jalustimiinsa,
tähtäsi ja heitti miekan voimakkaasti rosvoa kohden.

Se lensi soikeassa kaaressa miestä kohden ja sattui häneen. Vangin
hevosta pitelevä käsi heitti ohjakset, ja molemmat ratsumiehet
seisattuivat silmänräpäykseksi, joten Niilo ehätti heidät. Vitaliveljen
aikomus oli epäilemättä ruveta vastarintaan odottamatonta kostajaa
vastaan, mutta hän muutti äkkiä tämän päätöksen huomatessaan, ettei
Niilo ollutkaan aseeton, kuten hän oli luullut, vaan heilutti pitkää,
leveää veistä kädessään. Hän käänsi hevosensa ja katosi salaman
nopeudella ystävysten näkyvistä.

"Enkeli ei olisi voinut olla minulle tervetulleempi tänä hetkenä,
Niilo ... hakkaa vaan poikki nuo kirotut siteet, meillä on vielä aimo
työ jäljellä. Ilianaa ja Briitaa viedään vitalilaivalle."

Nuorat, joilla Tordin jalat oli sidottu yhteen hevosen alle, olivat
pikemmin poikki, kuin hän oli nämä sanat lausunut, ja sitten
irroitettiin ne nuorat, joilla hänen kätensä oli sidottu selän taakse.
Niilo sieppasi miekkansa ja antoi Tordille veitsensä, ja sitten
antoivat he hevosten mennä hyppylaukassa rantaa kohden, jonka aaltojen
loiske rupesi kohta kuulumaan. Sanaakaan vaihtamatta sujui matka.
Kumpikin ajatteli vaan niiden vaaraa, jotka he toivoivat vielä
kohtaavansa rannalla, ja kumpikin oli varmasti päättänyt uskaltaa
henkensä heitä pelastaakseen, joten heidän ei tarvinnut siitä asiasta
ajatuksiaan lausua. Sydän hurjasti sykkien ratsastivat he hetkisen
kuluttua rantaan Perniön kirkon ohi. Kuu oli noussut levitellen
pilvirepaleitten välistä hopeasäteitään aaltoilevalle merenselälle,
toiselta puolen häämöitti Ruissalon ranta taajoine lehtoineen ja
metsikköineen, jotka eivät kuitenkaan olleet vielä lehdessä. Mutta
ranta oli silmänkantamalta ihka tyhjä.

"Vene, Niilo, vene," huusi Tord, "meidän täytyy saada vene, vaikka se
maksaisi puolet sukutilastamme!"

Niilo ratsasti rantaa pitkin sinnepäin, missä arveli perniöläisten
kirkkoveneiden olevan. Tord seurasi häntä, ja he löysivätkin veneen ja
airot. Mutta samassa he kuulivat ankaraa kavioin kopsetta takaansa, ja
pian tuli viisi miestä näkyviin, jotka ratsastivat nelistäen rantaan.

"Halloo, reippaasti tehty, nuori herra!" huusi etumaisin niistä, "mutta
varttokaa vähän, ja antakaa minulle airot, sillä näillä vesillä ei ole
juuri leikittelemistä tällaisella ilmalla!"

Hän hyppäsi kiireesti ratsultaan ja juoksi veneeseen. Se oli Pietari.

"Riennä Perniöön Lauri-herran luo", huusi hän eräälle toisista
talonpojista, jotka olivat myöskin astuneet ratsujensa selästä, "ja
pyydä hänen hankkimaan teille veneen, ja tulkaa sitten kiireimmän
kaupassa perään!"

Sitten lähti vene vesille, ja Pietarin voimakkaat kädet veivät heitä
nopeasti ja varmasti levottomain aaltojen poikki Ruissaloa kohden. Pian
he olivat rannalla ja näkivät ne veneet, joilla rosvot olivat tulleet
vankeineen yli, ja silloin kiihtyi heidän kostonhimonsa yhä
vimmatummaksi. Salaman nopeudella he juoksivat tuon kapean saaren yli
ja olivat pian sen etelärannalla, joka oli silloin kuten nytkin
autiohko ja pohjoisrantaa koleisempi.

Mutta he tulivat liian myöhään. Vitaliveljesten vene näkyi ulapalla ja
se katosi juuri Kukkarokiven taakse, joka kumotti korkeana ja
aavemaisena kuunvalossa kimmeltäväin aaltojen keskeltä.

"Niilo, tämä on turhaa!" huudahti Tord nojaten kalvennutta otsaansa
ystävänsä olkapäätä vasten ja halaten häntä kaulasta.

Niilo seisoi kiukusta ja kivusta mykkänä tuijottaen vaahtoiselle
selälle. Kukkarokiven takaa kuului kuin lentoon lähtevän
jättiläislinnun siipien humina, ja pian ilmestyi kallion takaa
rosvolaivan tumma kokka. Alus purjehti aivan heidän ohitseen.
Peräkeulan puolesta näkyi muutamia tummia päitä, ja niiden välissä oli
kaksi naishaamua, jotka ojentelivat käsiään taivasta kohden.

Ikäänkuin heidän epätoivolleen ivaksi teki laiva samassa pitkän mutkan
ja kääntyi sitten täysin purjein ulapalle.

"Kautta elämäni", sanoi Niilo lopuksi tyynellä, syvällä äänellään,
"huomispäivä ei ole vielä kovin vanha, kuin minä lähden merelle ajamaan
noita kelvottomia takaa vaikkapa maailman ääriin asti."



II.

Kuninkaan viesti.


Aikaisin seuraavana aamuna olivat kaikki liikkeellä Turun linnassa.
Marski oli jo edellisenä päivänä käskenyt väkensä valmistaumaan
lähtöön, ja senvuoksi oli nyt paljon liikettä sekä linnanpihalla että
etenkin Turun kaupungissa, johon suuri osa marskin asemiehiä oli
sijoitettu. Kukaan ei tiennyt, mitä oli aikeissa, moniaat arvelivat
puuhan tarkoittavan vanhaa Krister Niilonpoikaa, joka oli Viipurissa ja
jonka sovintoon marskin kanssa rahvas ei ollut erikoisesti luottanut.

Linnantuvassa, jonka takassa roihusi uhkea halkovalkea, istui vanha
harmaapartainen asepalvelija toinen käsi leväten miekankahvalla ja
toinen leuvan tukena. Valkean edessä seisoi Klaus Lang, eräs huovien
päällysmiehiä. Hän seisoi kädet selän takana katsellen valkeaan. Muita
ei tuvassa ollut, ja varjot heiluivat pitkin sen pöytiä ja penkkiä.
Kello oli vähän yli kaksi, että oli vielä pimeä, ja linnantupaa valaisi
vaan takkavalkea.

"Mitä meinaatte, Klaus Lang", kysyi harmajaparta pitkän äänettömyyden
perästä tirkistäen toisella silmällä päällysmiestä, "vanhan
Krister-herran vuoksiko tästä meitä taas ajetaan sängyistämme ylös,
kuten miehet sanovat?"

"Mitä itse arvelet, Johannes ukko?" kysyi Klaus hitaasti ja
yksitoikkoisesti yhä tirkistäen takkaan.

"Minulla on omat tuumailuni, enkä minä voi sitä saada päähäni, että
tuolla saksalaisella ritarilla, joka eilen toi tänne sanomia
kuninkaalta, olisi ollut sellaista sanottavaa, joka käskisi marskin
käymään drotsin kimppuun, sillä kuningas ei voi olla älyämättä, että
tuo vanha herra on hänelle enemmän hyödyksi kuin vahingoksi ja eihän
kukaan rupea turhanpäiten omaa silmäänsä puhkaisemaan."

"Mutta Krister-herra voi olla marskille esteeksi, samoinkuin hän on
kuninkaalle hyödyksi, ja tiedäthän sinä, kuinka hän on koettanut
luovuttaa miehiä Kaarlo-herrasta aina Kristofer-kuninkaan maahan
tulosta asti?"

"Hm!" mutisi mies silittäen leveällä kämmenellään leukaansa, "auran ei
auta kuitenkaan viipyä joidenkin myyräin vuoksi, ja auran täytyy uurtaa
hampaallaan valtakuntaa etelästä hamaan pohjoiseen asti ja puhdistaa
maa vieraasta rikkaruohosta. Ja Engelbrektin kaaduttua, Jumala
armahtakoon hänen sieluansa, ei ole kukaan sen otollisempi kuin marski
täyttämään hänen työtänsä, vaikkapa se päättyisi sillä, että hänestä
tulee kuningas. Siksi hän on syntynyt ja kasvanut, ainakin yhtä hyvin
kuin nuo Pommerin ja Baijerin herttuat. Te sanotte, että minä näen
näkyjä, eikä ole kaukana, että te nyt nauratte partaanne minulle ...
mutta siksi se vielä kääntyy sen saatte nähdä. Minä näin avosilmin
kuninkaankruunun kimmeltävän marskin pään päällä, kun hän seisoi
Vadstenan kirkon edessä munkkien laulaessa pyhää messua, silloinkuin
lapsi huusi äidilleen: 'katso, kuinka marskin päässä on kultainen
kruunu!' Minä ja kaikki muutkin kuulimme lapsen sanat, ja nämä omat
silmäni näkivät silloin kruunun. Naurakaa, jos tahdotte, mutta se
merkitsee jotakin!"

"Näkyjen laita on sama kuin unienkin", vastasi Klaus kartellen, "väliin
ne tietävät, väliin eivät."

"Niin teidän sopii sanoa", mörisi harmajaparta, "teidän, joka olette
vasta vähän kokenut maailmaa... Mitäs vanha nunna sanoi?... Se tapahtui
silloin kuin taistelu Niilo Steeninpoikaa vastaan oli loppunut ja hän
oli kuollut ja haudattu, ja kun marski oli saanut tämän linnan käsiinsä
Hannu Kröpelinin jälkeen, Jumala armahtakoon heidän sielujansa. Silloin
tuli hän, saatuaan viimein Borgholman herran Maunu Greninkin
lannistumaan, kerran iltamyöhällä ratsastaen vanhaan luostariin
tapaamaan vanhaa nunnaa, joka osaa ennustaa tulevia tapahtumia yhtä
sievästi kuin pappi lukee kirjaa... Tiedättekö, mitä vanhus...?"

"En, Johannes, mistä minä sen tietäisin, joka olen ollut täällä Turun
linnassa aina siitä asti, kuin se tuli marskin haltuun pari vuotta
sitten."

"Mutta minäpä olin marskin mukana, ja siksi tiedänkin sen, minä ja
Björn-ukko, joka tuli marskin palvelukseen, silloinkuin me olimme
Hällemetsässä Eerik Pukea vastassa, Jumala armahtakoon hänen sieluansa,
ja kun viheriä ritari ensi kerran ilmestyi marskin hoviin, niin hän ja
minä olimme ainoat marskin seuralaiset sinä iltana, ja me tulimme
luostariin ja näimme nunnan sekä kuulimme mitä hän sanoi. Minä luulin
nähneeni hänen kasvonsa monesti ennenkin ja minä sanoin Björnille
lähteissämme: 'eikö se ollut sama, joka kävi marskin luona Eerik Puken
kuoleman jälkeisenä aamuna?' sanoin minä, mutta Björn oli tapansa
mukaan aivan vaiti, ja minä voin vannoa, etten väärin muista."

"Ja mitä nunna sanoi?" kysyi Klaus, jonka uteliaisuutta kiihotti sekä
kertojan totisuus että asian uutuus.

"Tultuamme keskusteluhuoneeseen", jatkoi mies, "jossa oli niin
hiljaista ja pimeätä kuin haudassa, saimme kotvasen odottaa, ennenkuin
nunna tuli, ja kun hän viimein tuli, niin ei kuulunut askeltakaan ei
hiiskaustakaan; minä en tiedä mistä hän tuli, oli kuin ilma olisi
tihennyt ja muuttunut häneksi, minä vaan ajattelin, nyt hän tulee, ja
samassa hän seisoikin marskin edessä... Ja marski kysyi häneltä, 'oliko
Jumalan tahto, että hän väistyisi Kristofer-kuninkaan tieltä ja
luopuisi vallasta?' Nunna vastasi: 'niin olen ymmärtänyt Jumalan tahdon
olevan, että hän tahtoo teidät Ruotsin kuninkaaksi ja sentähden on hän
varjellut teitä kaikista vaaroista tähän asti!' Mutta silloin sanoi
marski: 'kuinka se on mahdollista, nyt tahdotaan Kristoferia
kuninkaaksi, ja hän tuleekin siksi!' Kesti kauan, ennenkuin nunna
vastasi, mutta sitten hän pudisti päätään, niin että tumma harso heilui
peittäen hänen kurttuiset kasvonsa, ja sanoi: 'ellei niin tapahdu kuin
nyt olen sanonut, ja kuten Jumala tahtoo', sanoi hän, 'niin käy kolme
vaivaa valtakunnan yli, sota, nälänhätä ja rutto. Silloin tapahtuu
Jumalan tahto, ja silloin te tulette kuninkaaksi!'"

Mies vaikeni ja katsoa tihrutti tyytyväisenä päällysmieheen, joka
näytti vilkkaasti seuraavan kertomusta.

"Mitä marski sitten sanoi?" kysyi hän.

"Lausuttuaan viimeiset sanansa, puhui nunna kotvasen hiljaa marskin
kanssa, niin etten kuullut yhtäkään sanaa, ja sitten hän katosi yhtä
äänettömästi ja salaisesti kuin oli tullutkin. Marski seisoi hetkisen
hiljaa käsivarret ristissä rinnallaan, mutta lausui sitten: 'menköön
niinkuin Jumala tahtoo ja herrat haluavat; minä en heitä tyrkytä!' Ja
sitten hän läksi luostarista ja ratsasti takaisin sinne, mihin oli
jättänyt muut huovinsa."

Nyt syntyi pitkä äänettömyys, ja Klaus kohensi valkeata, niin että se
räiski ja pemehutti tummanpunaisia säkeniä kattoon. Sitten hän lausui:

"Oli miten oli näiden ennustusten laita, mutta sen ainakin kuulen, että
sinä olet henkeesi ja vereesi uskollinen marskille, Johannes, ja
sellaisia miehiä hän tarvitsee nyt ja aina..."

"Hm, tuskinpa!" vastasi harmajaparta, "Jumala itse auttaa häntä, Klaus
Lang!"

"Jumala itse...?"

"Niin, Jumala ja Pyhä Eerik kuningas, sen työn takia, jota hän
toimittaa ja jonka hän on perille viepä! Nähkääs. minä ja kaikki ne,
jotka ennen palvelivat Engelbrektiä ja jotka kuulimme ne viisaat sanat
hänen suustaan, että miekka on taottu talonpojan ladon lukoksi, olkoon
se sitte kuninkaan tai talonpojan kädessä ... minä en kärsi sitä lorua,
jota nykyajan nuoriso hokee, että miekka on muka vaan elinkeino, joka
on aivan arvoton, kun rauha on maassa, ja jotka eivät senvuoksi muuta
toivo kuin sotia ja rauhattomuuksia... Tämä on minun ajatukseni, ja
senvuoksi sanon, että Jumala ja Pyhä Eerik kuningas auttavat marskia ja
suojelevat häntä ja panevat vielä kerran kruunun hänen päähänsä,
jolloin laki ja oikeus pääsevät Ruotsinmaassa valtaan. Sen saatte nähdä
Klaus Lang. Herramme ei tee koskaan keskeneräistä työtä, ja
johdattaessaan marskin vahingottomana kivisateen läpi Borgholman
linnasta oli hänellä suuri tarkoituksensa."

Päällysmies nyökkäsi osoittaakseen jo kuulleensa sen tarinan, mutta
mies alkoi kuitenkin kertoa.

"Se tapahtui kesällä kolme vuotta sitten, kun marski matkusti
Tukholmasta Kalmariin, lähteäkseen sieltä sitten Ölantiin ja Borgholmin
linnaan. Silloin käänsi Maunu-herra kaikki kanuunat laivoja kohden, ja
ne ampuivat kuin paholaiset. Kiviä tuli niin taajaan kuin rakeita, ja
me jo ajattelimme viimeisen hetkemme tulleen, varsinkin kun marski
antoi vaan mennä eteenpäin. Mutta silloin tuli äkkiä pilven patsas,
joka asettui peitoksi salmen yli, ettei mastonpäätäkään näkynyt sen
läpi. Linnasta ammuttiin yhä siihen kohtaan, jossa he viimeksi näkivät
laivat, mutta marski käski kääntää hieman oikealle, niin että tulimme
pyssyn kannon ulkopuolelle, ja kun saimme laivat ankkuriin ja pääsimme
maihin, hälveni sumu ja kirkkaassa päivänpaisteessa näki ällistynyt
Maunu-herra marskin nousevan kaikkine joukkoineen ja asettuvan linnan
ympärille."

Päällysmiehen ja vanhan asepalvelijan haastelun keskeytti kaksi
huoneeseen tulevaa miestä, joista toinen huusi tupaan:

"Ritari von Bardenvlethin hevoset!"

Kumpikaan tuvassa olijoista ei vastannut huutoon eikä edes liikahtanut
paikaltaankaan, jonka vuoksi miehet riensivät kiirein askelin takan luo
asti. Heidän yllään oli kalliit turkis-vaatteet, joita koristivat
korkeata arvoa osoittavat merkit. Toinen näytti hyvin suuttuneelta ja
hän kysyi kohottaen nokkaansa korkealle, kuultiinko hänen käskyään.
Päällysmies ei kuitenkaan näyttänyt suuria välittävän hänen käskystään
ja kiukustaan, kun huomasi niin ilmeistä halveksimista, ja yhä
korkeammalle kohosi ritarin nokka.

"Näyttää siltä, kuin eräissä linnoissa tässä maassa mielellään
unhotettaisiin, minkä verran kuninkaan ritarille on kunnioitusta
annettava!" huudahti ritari Bardenvleth suuttuneena.

"Tai pikemmin", vastasi Klaus Lang, "näyttävät kuninkaan ritarit
unhottavan, missä maassa ovat. Sen opin voitte viedä täältä Turun
linnasta mennessänne, ettei Ruotsin valtakunnan drotsin huovipäällikkö
koskaan rupea kenenkään tallirengiksi, olipa se vaikka kuningas itse!"

Tämän sanottuaan käänsi Klaus Lang kummastuneille ritareille selkänsä
ja lähti linnantuvasta, perässään vanha asemies, joka tirkisteli
toisella silmällään ritareja, ikäänkuin nähdäkseen, minkä vaikutuksen
nämä ylpeät sanat olivat heihin tehneet tai kuin sanoakseen: niin puhuu
vapaa ruotsalainen saksalaiselle onnenonkijalle!

"Hävytöntä väkeä nuo ruotsalaiset!" sanoi julmistunut Bardenvlethin
ritari toiselle ritarille, "ne tarvitsevat paljon hiomista ja
kuritusta, varsinkin nämä marskin tai kuten nyt sanotaan, drotsin
miehet, joksi armollinen herramme, kuningas on tehnyt Kaarlo-herran..."

"Niin, ritari Jost!" sanoi toinen ritari -- hyväntahtoisen näköinen
mies, jolla oli vilkkaat eloisat silmät, "sekin aika tulee vielä
toivoakseni, jolloin me saksalaiset levitämme näistä linnoista
ihmistapoja raakaan kansaan. Mitä sanoisitte itse Turun linnasta?"
lisäsi ritari kuiskaten.

"Minä olen aina tyytyväinen osaani, minkä armollinen herrani minulle
suopi", vastasi Jost-ritari lauhealla ja pehmeällä äänellä. "Mutta
vanha drotsi, Krister-herra!"

"Hän on vanha ja, kuten itse sanotte, kivulloinen ja heikko ... hän ei
ole enää meidän tiellämme, mutta hän on ollut oiva ase Kaarlo-herraa
vastaan... Saatte nähdä, ritari Jost, että kun suuri kallio kerran on
vyörynyt, niin pyörivät muut perässä, ja täällä tulee kourakaupalla
linnoja, niin ettei muuta kuin valita."

"Ja se suuri kallio räjähytetään nyt?"

"Sentähdenpä olen täällä, kun se ylpeä mies kieltäysi tulemasta
Tukholmaan lunnahitta. Te olette toimittanut oivallisesti asianne,
ritari Jost, minä olen muistava teitä armollisen herramme, kuninkaan
luona. Jos hän vaan saapuu Tukholmaan, ja elleivät kuninkaan kädet ole
sidotut, niin haihtuu hänen valtansa kuin sumu... Kuningas ei voi
unhottaa tyhmän kansan lorua, että marski muka ansaitsisi kruunun
paremmin kuin hän, jota ne, kuten muistatte, huusivat juuri Tukholmaan
tultaessakin, eikä hän kuuntele mitään niin mielellään kuin valituksia
tätä vaarallista miestä vastaan, joiden nojalla häntä voidaan syyttää
ja tuomita oikeudessa... Ratsastakaa te nyt huoletta Viipuriin takaisin
ja kehoittakaa vanhaa Krister-herraa tekemään todenperään valituksensa,
samoin kuin olette nyt täällä yllyttänyt Kaarloa pysymään taipumatonna
ja houkutellut luottamaan kuninkaaseen, niin minä sanon, että saatte
pian, minä hetkenä tahdotte, valita Viipurin tai Turun!"

Herrat olivat tahallaan käyneet linnantupaan luullen sen jääneen
linnassa vallitsevan hölyn ja liikkeen aikana tyhjäksi, joten he
voisivat siellä paremmin kuin omissa vierashuoneissaan asiaan
kuulumattomain häiritsemättä keskustella. Nyt tuli Kaarlo-herran vanha
hovimestari kumarrellen huoneeseen ja keskeytti siten heidät.

"Anteeksi, hyvät herrat, että olette saaneet odottaa", sanoi hän,
"mutta vika ei ole minun; minä olen seisottanut hevosianne,
Jost-ritari, asuntonne portaiden edessä ja heti kun kuulin teidän
haluavan niitä tänne, niin olen tehnyt toivonne mukaan, ne odottavat
täällä oven edessä..."

Ritarit nyökkäsivät armollisesti palvelijavanhukselle ja lähtivät
tuvasta. Kynnyksellä kumarsi hovimestari toiselle ritarille, jonka tuli
vielä jäädä linnaan, ja sanoi, että herransa oli valmis ottamaan hänet
vastaan koska tahansa.

"Jumala paratkoon", lisäsi hän huoahtaen, "rakas herrani on saanut
surullisia uutisia tänä aamuna. Hänen nuori sukulaisensa, herra Tord
Kaarlonpoika on joutunut viime yönä vitaliveljesten käsiin..."

"Vitaliveljesten?" toisti ritari, "mistä se tiedetään."

"Raision kirkkoherra on tullut kaupunkiin, se on tapahtunut ihan hänen
nähtensä, ja nyt aamulla ovat hän ja tuomiokirkon toimitsija, herra
Lauri Skytte, olleet Kaarlo-herran luona kertomassa onnettomuudesta."

Jost-ritari puristi toisen ritarin kättä hiukan kiireisesti, mikä ei
jäänyt tältä huomaamatta, sekä hyppäsi ratsunsa selkään. Nyt ei
kuitenkaan ollut aikaa kysellä siihen syytä. Jost-ritari ratsasti
linnanportista, ja toinen ritari seurasi kumartelevaa hovimestaria
marskin luo, joksi Kaarlo-herraa yhä vielä kutsuttiin, vaikka kuningas
oli ylentänyt hänet drotsiksi.

Eräässä suuren salin takaisessa huoneessa, jonka sisustus kylliksi
ilmaisi omistajansa rikkauden, asteli Kaarlo Knuutinpoika edestakaisin,
näöltään hyvin kiihtyneenä. Saksalaisen ritarin sisään astuessa riensi
hän häntä vastaan ja saattoi hänet takan vieressä olevalle penkille.
Tavanmukaisten tervehdysten jälkeen lausui marski:

"Minä olen tarkoin harkinnut asiaanne ja olen nyt tehnyt päätökseni."

"Ja toivoakseni herrani, kuninkaan mielen mukaisen?"

"Minä saavun hänen luokseen Tukholmaan panttivangeitta, kuten hän on
pyytänyt. Siitä näette, kuinka halukas olen puolestani tekemään
kaikkea, mikä edistää hyvää suosiota välillämme. Suokoon herramme,
Kristofer-kuningas, puolestaan sen eduksi minulle, että saan rauhassa
elää valtakunnassa!"

"Minua ilahuttaa enemmän kuin voin sanoa, että olette tullut tähän
päätökseen, ja te tulette kyllin näkemään, kuinka hyvää armollinen
herrani, kuningas tarkoittaa teille ja valtakunnalle."

"Jos kuninkaan mieli on sellainen, kuin te sanotte, ritari Albrekt",
lausui Kaarlo ylväästi hymyillen, "niin näyttää hän minusta toisin
toimivan ja toisin ajattelevan. Sillä jo teidän täällä olonne puhuu
aivan toista kieltä, kuin että herramme ja kuninkaamme soisi minulle
aivan niin hyvää, kuin hän on monasti luvannut."

"Älkää tuomitko hänen sydäntään hänen kuningasvelvollisuuksiensa
mukaan. Sydämessään tahtoo hän olla teille uskollinen, kuten hän sanoi
Halmstadissa kohdatessanne toisianne viime vuonna, mutta kuninkaana ...
ah, tiedättehän itse, joka olette niin monta vuotta hallinnut Ruotsin
valtakuntaa, kuinka vaikeata, jopa mahdotonta on aina totella sydämen
käskyjä... Kuninkaallakin on velvollisuutensa..."

"Niinpä täyttäköön kuningas velvollisuutensa", vastasi marski
painokkaasti, "mutta minusta tulisi hänen ennemmin käyttää aikaansa sen
pahuuden poistamiseksi, jota Eerik-kuningas seuroineen harjoittaa
Visbystä käsin, kuin kuunnella minun vihamiesteni sipinää ja
supatusta... Mutta siitä sopinee myöhemmin keskustella. Milloin
lähdette takaisin kuninkaan luo?"

"Jo tänään", vastasi Albrekt-ritari kohteliaasti kumartaen. "Käyn vaan
ensiksi Helgan kuninkaankartanossa Perniössä katsoakseni herrani,
kuninkaan puolesta, kuinka luostarin rakentaminen edistyy... On aikomus
hankkia uusi paikka Naantalin luostarille, kuten tietänette..."

"Olen kuullut kerrottavan, että Hannu Djekn vaimoineen on aikeissa
luovuttaa talon täältä Raision rannikolta luostarille."

"Niin, ja asiasta taitaa tulla tosi... Sieltä", lisäsi ritari, "on
minulla tilaisuus päästä Tukholmaan."

Moniaitten sisällöttömäin jäähyväissanain jälkeen lähti ritari, joten
Kaarlo jäi yksikseen. Hän istui penkille tulen viereen ja hänen päänsä
vaipui rinnalle, käden leikkiessä paksuilla kultavitjoilla, jotka
olivat hänen kaulassaan.

Hänen takaansa kuului keveitä askeleita, mutta hän oli niin
ajatuksissaan, ettei huomannut häntä lähestyvää suloista olentoa,
ennenkuin kaksi pehmeätä, hohtavan valkeata kättä kiertyi hänen
kaulansa ympäri ja kuin ruusuinen suu painoi suukkosen hänen taaksepäin
nojauvalle otsalleen.

"Sinä tulit eläväksi vastaukseksi sydämeni kysymykselle, Kaarina",
sanoi hän, tarttuen hellästi vaimonsa kauniisiin käsiin.

"Ja mitä kysyi sydämesi?" lausui Kaarina-rouva lempeästi hymyillen.

"Se kysyi, missä kasvanevat onneni kukkaset! Mutta ne kasvavat täällä",
lisäsi hän puristaen puolisoaan rintaansa vasten sekä asettaen hänen
kätensä kaulansa ympäri, "ja tämä on kaunein kaulanauhani."

Hymy, joka säteili Kaarinan kauneilta kasvoilta, ilmaisi puhtainta,
sanoin selittämätöntä onnea.

"Varmaa on", sanoi hän, "että minun onneni on sinun rakkautesi,
Kaarlo ... sinun rakkautesi on minun kaikkeni, eikä mikään, ei Niilo
Bonpojan kaulaketjukaan voisi onneani hiukkaakaan lisätä!..."

Mutta Kaarlon katse synkkeni.

"Miksi mainitset sitä onnetonta kalua, Kaarina?" sanoi hän, ankarasti
taistellen tunteitaan vastaan. "Sielussani taistelee kaksi voimaa, ja
on hetkiä, jolloin tuskin tiedän, kumpi niistä lopuksi pääsee voitolle.
Minussa on hehkuva halu päästä sen omistajaksi, ja minä halveksin
itseäni sen halun vuoksi. Mutta sinun luonasi ollessani, Kaarinani,
lausuu tunteeni selvemmin kuin muulloin, että ihmiskohtaloja ei
vallitse kullan eikä kalliiden kivien valta, vaan niitä vallitsee
korkeampi voima... Totisesti oli sinun sankarisi, Engelbrekt, suuri
mies... Hänen voimansa asui hänen sisässään... Minä tarvitsen paremmin
kuin hän ulkonaisen tuen; se päämäärä minulle vaan kangastelee ja
kaukaa häämöittää, jonka hän näki selvästi aina... Voitko sinä olla
minulle tukena, voitko aina olla minun parempana minuutenani,
turvaenkelinäni, joka kehottaa kieltäni puhumaan ja kättäni toimimaan
Ruotsin hyväksi...?"

"Voin, voin ... minä tahdon olla sinun tukenasi" huudahti Kaarina
jalolla ihastuksella. "Ja kuulkoot Jumala ja kaikki pyhimykset
rukoukseni... Usko minua, Kaarlo, se aarre, joka oli Engelbrektillä, on
sinunkin saavutettavissasi, eikä Ruotsin kohtalo riipu kultakaluista!
Vahva, rehellinen tahto, jota ei mikään järkytä radaltaan, se on se
aarre, joka niin korkealle kohotti Engelbrektin... Ole sinäkin kansan
mies, äläkä pidä mitään päämäärää sitä korkeampana, ehkä ne
loistanevatkin ja häikäisevät, niin sinä saavutat yhtä suuren ja
kauniin kohtalon kuin Engelbrektkin!"

Hän oli ihana puhuessaan. Hänen otsaltaan sädehti kuin synnynnäisen
majesteetin valo, ja rakkaus loisti niin lämpimästi hänen kirkkaista
silmistään. Kaarlo tarttui ihastuksella hänen käteensä ja painoi sen
rintaansa vasten.

"Mutta mitä päämäärää luulisit minun pitävän korkeampana kuin olla
Ruotsin kansan mies?" kysyi hän sitten.

"Kuninkaankruunua!" kuiskasi Kaarina-rouva.

"Kuninkaankruunua!" toisti Kaarlo ajatuksiinsa vaipuen. Siten hän
lisäsi: "Mutta kuninkaankruunu olisi juuri ehto tullakseni Ruotsin ja
sen kansan auttajaksi, ja entäpä jos Niilo Bonpojan ketju olisi
kuninkaankruunun saamisen ehtona? -- Ja sano, kuka on paremmin Ruotsin
kansan mies kuin sen kuningas?"

Hän vaikeni, ja Kaarina-rouva, joka nojasi kyynäspäällään hänen
hartiotaan vasten, laski miettiväisenä päänsä käsiinsä.

"Se on totta, mitä Engelbrekt lausui Vadstenassa, että kuningas
Maunu Eerikinpojan jälkeen on Ruotsissa ollut pelkkiä tyranneja",
jatkoi marski, enemmän itsekseen puhellen kuin vaimoonsa
vaikuttaakseen. "Albrekt-kuningas, Eerik-kuningas ja, Jumala paratkoon,
Kristofer-kuningaskin näyttävät olevan juuri sitä laatua... Mutta
Ruotsin laki, jota parhaillaan korjataan ja joka kohta esitetään
kuninkaan vahvistettavaksi, ei salli ulkomaisen miehen kantaa Ruotsin
kruunua, ja niin totta kuin elän, ellei tähän tule pian muutosta, niin
saadaan pian nähdä, että meistä tulee saksalaisten tai tanskalaisten
orjia ikipäiviksi! Sanoppa nyt, Kaarina, sopiiko rehellisen miehen sitä
suvaita, ja eikö hänen tule ennemmin käyttää joka keinoa sen
poistamiseksi?"

"Kyllä, kyllä!" kuiskasi Kaarina.

"Mutta usko minua kun sanon", lisäsi Kaarlo, "ettei tämä käteni ole
konsanaan käyttävä keinoja, jotka ritarikunniaani loukkaisivat, ja
Niilo Bonpoika on minulle rakas, minä olen hänelle paljosta
kiitollinen... Pois se minusta, että tekisin jotakin, joka olisi
hänelle vahingoksi... Mutta hän ei halua sitä suuruutta, jota niin moni
tavottelee..."

"Kukapa sentään tietää, Kaarlo", virkkoi Kaarina-rouva, "minusta
ainakin näyttää, että te ajatte samaa asiaa, mutta eri teitä; sinä
kuninkaankruunun avulla, hän taasen..."

"Niilo ... sano pois, Kaarina!"

"Hän näyttää minusta käyvän sitä tietä, jota Engelbrekt kävi... Ehkä
olette molemmat yhtä tarpeellisia suuren päämääränne, Ruotsin
vapauttamisen hyväksi, ja Herra antakoon teille kummallekin siunaustaan
runsaimmalla mitalla!"

Hän syleili Kaarloa ja nojasi päätään hänen rintaansa vasten. Tuli
pitkä hiljaisuus, jonka jälkeen keskustelu kääntyi toisaalle. He
rupesivat haastelemaan matkasta kuninkaan luo, johon Kaarlo aikoi
jonkun päivän perästä lähteä. Silloin astui huoneeseen vanha
hovimestari, Erlanti-ukko, joka ei voinut erota rakkaasta
Kaarlo-herrastaan, vaan tahtoi palvella häntä niinkauan kuin jaksoi
jalkaa tai kättä liikuttaa.

Vanhuksen muoto oli hänen sisään tullessaan tavallista huolestuneempi.
Koko hänen kasvonsa näyttivät lausuvan niitä painavia sanoja, jotka
olivat alati hänen kielellään: "ollessanne Fågelvikin herrana olette
tarpeeksi mahtava ja rikas." Niillä sanoilla hän tahtoi huomauttaa
sekä sitä mieluisaa rauhaa, jota elämä tarjoisi tuossa uljaassa
herraslinnassa, missä hän itse oli elänyt onnellisimmat päivänsä, että
niiden pyrintöjen turhuutta, joiden tähden herransa puuhaili ja
taisteli maailmassa. Marski huomasi heti jonkun tavattoman seikan
painavan vanhusta, ja Kaarina-rouvakin pysähtyi kuulemaan, mitä hänellä
oli asiana.

"Aina pahempaa ja pahempaa", lausui vanhus, "vitaliveljekset ovat
vieneet Briita-neidin ja Iliana-neidin!"

Nämä sanat tekivät masentavan vaikutuksen marskiin ja Kaarina-rouvaan.
Briita Kaarlontytär, nuoren Tordin sisar oli marskin suuri lemmikki, ja
Iliana-neiti kuului sukuun, jonka kanssa marski ei tahtonut millään
muotoa joutua epäsopuun. Nyt oli neito ollut hänen vieraanaan, ja hänen
oli pidettävä vieraansa turvallisuudesta huolta. Hovimestari kertoi
kaiken, mitä oli saanut tietää onnettomuudesta, joka oli tapahtunut
luultavasti neitojen ratsastaessa takaisin Aylosista, johon he olivat
lähteneet edellisenä päivänä. Muuan raisiolainen talonpoika oli tuskin
tuntia sitten tullut Perniöstä ja kertonut asian. Kaksi nuorta herraa
oli talonpojan tiedon mukaan tehnyt kaiken voitavansa neitoja
pelastaakseen, mutta turhaan.

"Lähettäkää se talonpoika tänne", huusi marski, "minä tahdon itse puhua
hänen kanssaan ja kutsukaa Klaus Lang myös... Kiesavita, minä ajan
niitä rosvoja vaikka maailman ääriin asti!"

Hovimestari riensi täyttämään herransa käskyä, mutta kohtasi ovessa
Niilo Bonpojan ja Tord Kaarlonpojan, jotka syöksyivät huoneeseen
marskin luo. Tämä äimistyi nähdessään jälkimmäisen, jonka
kiinnijoutumisesta hän oli juuri saanut silminnäkijältä tiedon, mutta
ei ehtinyt tehdä mitään kysymyksiä. Tulijat vakuuttivat todeksi
kertomuksen neitojen kauheasta kohtalosta.

"Ja nyt on pyyntömme teille, sukulaiseni", sanoi Tord, joka johti
puhetta, "että annatte meille laivan ja miehistöä, niin lähdemme
ajamaan takaa tuota merirosvokonnaa ja pelastamme neidot tai uhraamme
henkemme."

"Taivaan nimessä Tord", huudahti Kaarlo, "tuskin kuulen sinun
pelastuneen, kun tuodaan uusi onnettomuuden sanoma!... Niin, te saatte
laivan kumpainenkin, ja itse saatte valita miehistäni apulaiset
itsellenne... Ja täyttäköön turvattomain suojelija purjeenne hyvillä
tuulilla... Minä lähden itse Tukholmaan ja odotan teitä siellä asianne
toimittaneina miehinä."

Nuorukaiset riensivät toimimaan, ettei yhtään hetkeä valuisi hukkaan.
Kun marskin laivat olivat jo valmiiksi taklattuina ja kun heillä oli
lupa valita niistä nopeimmat, oli se asia helposti suoritettu. Kauan ei
myöskään kestänyt miesten valitseminen, sillä vaikeampaa oli heille
päättää keitä jättäisivät, kuin keitä ottaisivat -- valioväkeä olivat
kaikki. Voimaltaan, kestävyydeltään ja pelottomuudeltaan mainioita
miehiä oli heillä varana ottaa vaikka sata. Tord valmistui ensiksi ja
tuli sukulaiseltaan hyvästiä ottamaan.

Viheriä ritari oli silloin marskin luona ja hänet nähdessään tuli
Tordin kasvoille vastenmielisyyden väre. Sillä vaikkei hän koskaan
ottanut osaa siihen pilantekoon, jota muut nuorukaiset joka
tilaisuudessa harjoittivat tuon omituisen ritarin kustannuksella, ei
hänen ylpeä mielensä kuitenkaan voinut sietää, että mies alentui niin
kaikkein narriksi kuin Viheriä.

"Mitenkä arvelette?" kysyi marski ritarilta, Tordin astuessa
huoneeseen. "Luuletteko, että nuo nuoret pelastuvat tällä keinoin?"

Marski oli nähtävästi kertonut, mitä nyt oli tekeillä, ja ritarin
kummastunut katse, jota hänen ikuinen hymynsäkään tuskin voi peittää,
osoitti hänen olevan asiasta aivan tietämätön. Mutta nuorukaista
suututti tämä marskin kysymys.

"Yhtä hyvin voisitte, sukulaiseni", sanoi hän, "kysyä kissanpojalta,
uskaltaako varsa hypätä vallihaudan yli!"

Marski heitti pikaisen, puolittain moittivan katseen nuoreen
sukulaiseensa. Ritarin silmä välähti ja hänen arpisille poskilleen
leimahti ja katosi punaisia liekkejä. Mutta hymy oli lähtenyt hänen
huuliltaan.

"Monta ystävää oli nuorella leijonalla", sanoi hän nauraen, "mutta
pieni rotta vaan hänet pelasti!"

"Minä olen valmis purjehtimaan!" keskeytti Tord huolimatta sen enempää
ritarin päähänpistoista, "onko teillä mitään lisää käskemistä minulle,
sukulaiseni?"

"Jumalan nimeen, Tord, sitten ... olkoon onni myötäsi ... minulla ei
ole sinua varten mitään tehtäviä, ennenkuin Tukholmassa tavataan!"

Marski puristi nuoren sukulaisensa kättä ja tämä läksi. Samassa astui
Niilo Bonpoika sisään. Hänkin tuli jäähyväisiä ottamaan.

"Teille ei minun tarvitse toivottaa onnea, Niilo", sanoi marski
hänelle, "te olette nyt kerrassaan onnen kultapoikanen ja olette saanut
niin paljon sen antimia, että saisitte mielestäni jakaa niitä vähän
muillekin."

"Sittenpähän nähdään, kun ensikerran tavataan, onko retkelläni onnea
vai ei!" vastasi Niilo.

Naurava ritari oli ovella, käsi lukossa, mutta pää sivulle käännettynä,
ikäänkuin kuuntelisi puhujain sanoja, tahi olisi ollut poismenon
aikeissa. Hänen epäröimisensä ei kestänyt kuitenkaan kauan, sillä hän
katosi ovesta, juuri kuin marski kiitti Niiloa hänen viime-öisestä
reippaasta toiminnastaan.

"Paljosta saan kiittää teitä, Niilo", sanoi marski tarttuen
liikutuksella nuorukaisen käteen, "vieläpä osasta omaakin onneani, ja
kuitenkin, Niilo ... niin, kuulkaa se omasta suustani, kuitenkin minä
kadehdin teitä ja soisin teidän onnenne pienemmäksi!"

Niilo ällistyi näistä sanoista ja katsoi tutkivasti marskia silmiin.

"Mutta usko minua samalla, Niilo", lisäsi hän puristaen hänen kättään,
"että Kaarlo Knuutinpoika paljastaisi ensiksi miekkansa, jos tätä
onneasi vaara uhkaisi."

"En ymmärrä sydämenne tarkoitusta", lausui Niilo, "mutta minä uskon,
että te suotte minulle yhtä hyvää kuin minä suon teille. Mitä te
minulta kadehtisitte, en tiedä... Te olette rikas ja mahtava, olette
lähinnä kuningasta Ruotsinmaan mahtavin mies, minulla taasen ei ole
muuta kuin hyvä miekkani, sillä sukuni monista tiloista on tuskin
yhtäkään jälellä, kuten hyvin tiedätte..."

Marski nyökkäsi päätään vastaamatta ja näytti vaipuvan ajatuksiinsa.

"Toivon, että kohtaamme toisemme iloisina Tukholmassa!" sanoi hän
vihdoin laskien kätensä nuorukaisen olalle, samalla kuin hänen tutkiva
katseensa näytti haluavan tunkea Niilon sielun pohjalle asti.

Puolta tuntia myöhemmin purjehti kaksi laivaa myötätuuleen Aurajokea
pitkin.



III.

Kurjen ajo.


Tord ja Niilo olivat ennen lähtöään tehneet purjehdussuunnitelman.
Toinen tarkastaisi saariston ja toinen pitäisi silmällä merta saariston
ja Gotlannin välillä. Sillä tavoin toivoivat he pääsevänsä rohkean
merirosvon kimppuun molemmilta puolin. Arvalla he 'olivat ratkaisseet
kumpaisenkin tehtävät, ja saaristo oli langennut Niilon osalle. He
purjehtivat laitatuuleen yhdessä, niinkauan kuin olivat siinä
kolmionmuotoisessa merenpoukamassa, jonka pohjoisena rajana on
mannermaa Turun ja Naantalin välillä ja lounaisrajana suuri Rymättylän
saari. Sen koilliskulmassa on Auran suuta vastapäätä Ruissalo ja
tunnettu Kukkarokivi. Nyt aamuauringon välkkyessä sen laella, näytti
tämä kallionmöhkäle melkein kuin hiukan mitättömältä, mutta laineet sen
edustalla, Kukkarokivenaukon laineet, vyöryivät kuohuen raittiissa
itäisessä, joka pyörähti pian koilliseksi. Tord purjehti edellä.
Tultuaan mainitusta kolmiosta ulapalle sen kulman kautta, joka on
Kukkarokiven ja Rymättylän saaren välillä, kääntyi hän suoraan etelään
päin. Niilo näki hänet Tunniemen kohdalla Paraisten saaren edustalla,
mutta kadotti hänet näkyvistään, kun hän kääntyi Rymättylän eteläpäässä
olevaan salmeen päin.

Tuuli pysyi hyvänä, ja Niilo Bonpojan laiva, jonka nimi oli Hirvi,
tanssaili saariston satain luotojen ja saarten välitse. Kaikkein silmät
tähystelivät rosvolaivaa, mutta päivä kului mitään näkymättä. Mutta
koska he purjehtivat edestakaisin joka salmen, mistä laiva pääsi
liikkumaan, eivät he ehtineet pitkälle. Juuri auringon laskiessa kulki
laiva erään jyrkän kallioseinän ohi, ja perämies oli aikeissa ohjata
sitä muutamaan salmeen, joka ensi silmäyksellä näytti kapealta
lahdelmalta, jota joka puolelta saartoivat korkeat, alastomat kalliot.
Mutta uloinna lännessä osoitti aaltojen kuohuva räiske, että siellä oli
avarammat tilat laineilla.

"Ellei Kurki ole lentänyt tähän komeroon, niin emme löydä sitä tänä
yönä", sanoi perämies heittäen kysyvän katseen Niilo Bonpoikaan, joka
seisoi hänen vieressään tarkasti silmäten näköalaa.

Parin silmänräpäyksen kuluttua lausui perämies taas:

"Tuo tie ei ole leikiten kulettava, jos laskemme Hirven sinne, ei se
pääse sieltä tänä yönä pois... Sanokaa senvuoksi tahtonne, herra Niilo,
ennenkuin sinne lähdemme, sitten ei enää käy peräytyminen..."

"Tunnetko sen tien?" kysyi Niilo lyhyesti ja varmasti.

"Tunnen varsin hyvin, herra, mutta yön aikaan en ole milloinkaan sitä
kulkenut, ja jos tahdotte minun neuvostani huolia, niin laskisimme
tähän ankkuriin päivännousuun asti... Kurki ei nimittäin pääse minun
ymmärtääkseni näinä tunteina kauemmaksi, kuin missä se nyt on."

Niilo ei arvellut kauvan. Hän huusi kaikki miehet kannelle.

"Tunteeko teistä kukaan", kysyi hän, "tätä reittiä, ja voiko kukaan
ottaa viedäkseen Hirveä sen läpi yön pimeydessä?"

Tuli yleinen hiljaisuus, mutta eräs etäimpänä seisovista, muudan pitkä,
leveähartiainen mies, tunkeutui esiin.

"Minä ehkä voisin ottaa sen tehdäkseni", sanoi hän syvällä karkealla
äänellä.

"Sinäkö?" kysyi Niilo kummastuneena, "oletko purjehtinut näillä
vesillä?"

"Kyllä", vastasi mies, "olin kerran ritari Sven Sturen mukana siihen
aikaan kuin hän ja ritari Knuutti Bonpoika vallitsivat Pohjaa, ja
silloin piti tuntea joka mutkan ja lokero näillä vesillä, varsinkin kun
Margareta-kuningatarkin sai puolelleen joitakuita 'Jumalan ystäviä ja
kaikkein vihollisia.'"

Mies oli pistänyt rintansa yli riippuvan pääverhon molemmat suikaleet
korvainsa taakse yli kasvojen, joista ei senvuoksi ollut paljon muuta
näkyvissä kuin silmät, jotka tirkistelivät tyynesti ja uhkavarmasti
pörhöisten kulmakarvain alta.

Niilo halusi kiihkeästi saada tehtävänsä suoritetuksi, mutta toisaalta
ei hän myöskään tahtonut varomattomuudella tehdä koko yritystä
tyhjäksi, ja senvuoksi lausui hän epäröiden miehelle:

"Siitä on kulunut jo pitkät ajat, mies ... sinä olet ehkä
unhottanut..."

"En!" keskeytti mies innokkaasti, "minä olen purjehtinut tätä väylää
monta vaikeaa kertaa ja pahemmilla ilmoilla kuin nyt, vaikka yöksi
taitaakin tuuli nyt kiristyä; en ole mitään unhottanut, herra, en
väylää enkä sitä, mitä silloin tapahtui, kun viimeksi tästä
purjehdin..."

"Taisipa olla merkillinen matka!"

Mies meni Niilon viereen ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Sinä yönä kadotti äidinisänne ensi kerran kultaisen kaulaketjunsa!"

Niilo säpsähti ja katsoi terävästi mieheen, mutta tämä seisoi
hievahtamatta ja katseli suurilla silmillään niin luottavaisesti ja
totisesti häneen, että hänen epäilynsä hävisi.

"No, olkoon niin", sanoi hän kotvasen mietittyään, "tartu ruoriin
sitten, mies, ja johtakoon kätesi sitä yhtä varmasti nytkin kuin
äidinisäni aikoina!"

Mies nyökkäsi päätään ja astui rauhallisesti perään päin ottaen ruorin
perämieheltä, joka oli tullut Turussa laivalle ja päässyt kokeneena
laivamiehenä perämieheksi. Samassa liukui laiva kallion kylkeä myöten
salmeen, jossa vesi kuohui ja vaahtosi, kun riehuva myrskytuuli puhalsi
syösten laivaa kuin lastua aaltojen yli.

Mutta pitkä merikarhu seisoi tyynenä ja rauhallisena peräsimessä, ja
laiva näytti mukautuvan hänen tahtoonsa kuin elävä olento ikään. Heti
salmeen tultua oli tuuli tyyntyneempi, vaikka joka mies olikin vähän
levotonna ja katseli arasti kapeaa solaa, jonka sivuilla näkyi siellä
täällä kuohujen välistä vaarallisia salakaria, ja uloinna osoittivat
valkovaahtoiset laineet vieläkin vaarallisempaa kohtaa, joka oli
pelottanut laivuria salmen suussa. Miehistön mieli pysyi rauhatonna,
sillä matka oli vähän omituinen ja samoin turkulaisen kertomus, joka
kasvoi yhäti kulkiessaan miehestä mieheen. Hämärä tiheni, mutta vielä
voi erottaa aaltojen vaahtoiset harjat, ja kiihtynyt mielikuvitus,
joka kaikkea isontaa, oli tietysti heti valmis näkemään siinä
haaksirikkoisten valkeita haamuja, jotka häälyivät hurjasti tanssien
meren selällä odottaen uusia toveria leikkiinsä.

Yleinen kammo valtasi miehet, joista ei yksikään oikeastaan tiennyt,
mitä pelko oli. Mutta nyt olikin heidän rohkeutensa aivan oudossa
koetteessa, ja useinhan kauhistaakin pieni vaara, joka on tuntematon
sellaistakin, joka häikäilemättä käypi suuriin vaaroihin, jotka vaan
ovat heille vanhoja ja tuttuja. Lopuksi he tulivat miltei epätoivoon.
He olivat kyllä valmiit taistelemaan viimeiseen veripisaraansa asti
Niilo-herran edestä, mutta mennä suoraan helvettiin kuin sieluton
karjalauma -- sitä vastaan rupesi heidän luontonsa kapinoimaan.

Silloin katosi viimeinenkin päivänsäde. Oli pilkkopimeätä; tuuli
pauhasi kallioiden välistä, ja laiva kitisi ja natisi kamalasti.
Silloin syntyi miehiin kuisketta, joka yhä koveni, kunnes se oli kuin
jalopeuran kiljuntaa, ennenkuin se katkoo köytensä riehuakseen ilmoille
kaiken vankeudessa säästämänsä kiukun. Viimein lähestyi eräs heistä
peräkeulaa, jossa Niilo Bonpoika seisoi lähellä perämiestä. Hän oli
nojallaan laivanreunaa vastaan eikä nähnyt eikä kuullut tällä hetkellä
muuta kuin aaltojen pauhua ja laivan natisemista sen kiitäessä
eteenpäin hyppien ylös ja alas ikäänkuin ollakseen nimensä arvoinen.

"Herra Niilo", sanoi mies tultuaan lähemmäksi, ja ääni ilmaisi hänen
mielensä olevan ankaran liikutuksen vallassa, "herra Niilo, tiedättekö,
kuka peräsimessä on, tiedättekö, että hän on hullun ritarin palvelija?"

Niilo kääntyi mieheen päin ja näki tämän ja hänen takanaan olevan
mustan miesjoukon. Mutta puhujan viereen ilmestyi muiden eteen
turkulaislaivurin helposti tunnettu vartalo.

"Herra", lausui mies, "tällaisena yönä ei itse paholainenkaan voisi
liikkua ... me seuraamme teitä kuin yksi mies, sen kyllä tiedätte,
mutta nyt viedään sekä teitä että meitä suoraan hornan kitaan, emmekä
me voi sormellammekaan puolustaa itseämme ... mutta siihen me emme
suostu... Antakaa senvuoksi laskea ankkuri, herra Niilo, se on meidän
yhteinen tahtomme, ja se on teidän omaksi parhaaksenne."

Tämä oli Niilolle koetuksen hetki, jota hän ei ollut odottanut, ja
päästyään selville, mitä tarkoitettiin, valtasi hänet kiihkeä
suuttumus. Häntä ei suututtanut ainoastaan miesten rohkeus, vaan vielä
enemmän se uhkamielinen ja opettavainen ääni ja tapa, jolla se
lausuttiin. Se kuohutti hänen vertansa niin, että hän tuskalla sai
hillinneeksi itsensä.

Mutta peräsimessä olija oli yhtä rauhallinen kuin ennenkin. Hän näytti
tuskin huomaavaan laivalla syntynyttä meteliä. Kuitenkin säkenöivät
hänen silmänsä, kun hän vähäväliä vilkaisi Niiloon, ja jos joku olisi
voinut tarkata hänen kasvonilmeidensä vaihteita olisi selvästi
huomannut, että hän seurasi tarkoin menoa laivalla, hoitaessaan
varmalla kädellä peräsintä. Sitten hän lausui -- ehkä tehdäkseen Niilon
koettelemusta suuremmaksi:

"Tälle kohtaa ei ankkuri totisesti tartu ... meidän täytyy eteenpäin
tai kuolla! Mutta älkää huolehtiko, hyvät miehet, ettekö näe, että kuu
on ylhäällä ja valaisee tietämme, kunhan vaan pääsemme tuon
kallionkielekkeen ohi?"

Nämä sanat katkaisivat kerrassaan kaiken maltin. Koko tumma joukko
liikkui eteenpäin, miekat kalahtelivat, ja siitä kuului tukahutettu
raivonhuuto. Silmänräpäyksessä olisi kaikki ollut mennyttä. Mutta
nopeammin kuin ajatus oli Niilo Bonpoika miesjoukon edessä paljastettu
miekka kädessään.

"Kalpani ei ole koskaan vielä juonut ystävän verta", huusi hän, "mutta
Jumalan nimessä, joka ottaa askeleenkin, on kuoleman oma."

Samoinkuin susilauma säikähtää äkkinäistä tulen leimausta sävähtivät
nämäkin miehet herransa voimakasta vihanpuuskaa. Mutta nuorukaisen sana
oli yksi säkene vaan. Jos hän olisi hiukankaan epäröinyt, käden
käänteenkin arvellut, olisi se ollut kuin veripisara sudelle. Mutta
kapinoijat eivät ehtineet ensi tyrmistyksestään tointua, kun he saivat
uuden puuskan herraltaan.

"Onko paholainen järkenne villinnyt", huusi hän, "oletteko te samoja,
jotka valitsin marskin miesten joukosta tietäen ne uljaiksi ja
rohkeamielisiksi miehiksi. Oletteko unhottaneet kaikki ne kerrat, joina
olemme yhdessä käyneet ilomielin kuolemata vastaan, ja oletteko
unhottaneet sen valan, jonka vannoitte minulle tälle matkalle
lähteissämme? Kuulkaa miehet, minä en ole valaani unhottanut, minä
palaan tältä retkeltäni voittajana, tahi en palaa ollenkaan ... ja jos
niin on ollakseen, että minun on tänä hetkenä kuoleminen, jos henkeni
on teidän kauttanne hukkuva, teidän, joita olen pitänyt uljaimpina
niistä monista sadoista, joita marskilla on, -- niin, olkoon! tulkaa
pois, minä en peräydy!"

Hänen vielä puhuissa liukui laiva kallionkielekkeen ohi, ja samassa
välähti mitä kaunein kuutamo valaisten kirkkaasti Niilon kasvoja, joka
seisoi valoon päin. Ja jos hänen sanansakin olivat jo sattuneet miesten
sydämiin, niin masensi tämä näky heidät kokonaan. Heidän uhkansa ja
raivonsa lauhtui, hän oli niin valoisana ja leppeänä heidän edessään,
tuulen liehuttaissa hänen tuuheita hiuksiaan ja kypärän sulkatöyhtöä,
että miehet unohtivat itsensä kokonaan. Paljastetut miekat vaipuivat
alas, ja etumaisena seisovat loivat silmänsä maahan nuorukaisen
leimuavan katseen edessä.

Silloin tarttui Niilo miekkansa kärkeen ja ojensi sen kahvan lähinnä
seisovalle.

"Kas tuossa!" sanoi hän, "ota miekkani, minä annan henkeni teidän
käsiinne ... astukoon esiin, jolla on rohkeutta, lävistäköön hän
sydämeni, minä odotan!"

Mutta mies, jota ojennetun miekan kahva oli koskettanut, pisti omansa
tuppeen että helähti.

"Ei, ei!" huusi hän, ojentaen molemmat kätensä Niiloa kohden, "tuhat
kertaa uhraisin elämäni teidän edestänne, herra Niilo ... ja sen minä
isken paikalla maahan, joka uskaltaa kohottaa sormenkin teitä
vastaan ... sanokaa miehet", huusi hän tovereihinsa kääntyen, "onko
teidän joukossanne yhtäkään, joka ajattelee toisin! Hän astukoon
esiin!"

Tuli kotvaseksi äänettömyys, mutta kukaan ei liikahtanut paikaltaan.
Jokaisen oli hetken juhlallisuus vallannut, ja juhlahetki onkin
epäilemättä se hetki, jona henki voittaa ruumiin, totuus valheen.
Nuorukaisen vapaa, rohkea ja avomielinen esiintyminen ja puhe vallitsi
miesten hurjistuneen mielen. Muuten oli tämä heidän hurjuutensa, johon
oli syynä väärä käsitys hetken vaarasta, johtunut etupäässä harhaan
menneestä halustaan pelastaa juuri häntä, jota he uhkasivat, mutta jota
he kaikki rakastivat. Heidän kiihtynyt verensä näytti kuitenkin
vaativan jonkun uhrin, sillä nyt he kääntyivät turkulaislaivurin
puoleen, joka koki turhaan vetäytyä syrjään.

"Tämä on sinulle supinastasi", huusi muuan iskien miestä niskaan, että
tämä kompastui laivan kannelle. Ja useita nyrkkejä kohosi täydentämään
rangaistusta.

Tämä oli jonkinlainen hyvitys nuorelle johtajalle ja samalla rangaistus
niistä loruista, joilla mies oli saanut houkutelluksi miehet
sopimattomaan tekoseensa. Mutta Niilo ei päästänyt tätäkään myrskyä
valloilleen.

"Antaa miehen olla", sanoi hän, "pahin rangaistus on hänelle, että saa
nähdä, kuinka urheat miehet käyvät kuolemaan!"

Laivuri raukka pujottelihe kuin ankerias miesten välitse ja katosi
etukeulan puoleen.

"Ja minä kiitän teitä tästä hetkestä, miehet. Jos pääsemme
hengissä tältä matkalta, niin saatte aina tietää minut uskolliseksi
ystäväksenne ... jos taas on niin sallittu, ettemme tältä retkeltä
palaa, niin on iloista tietää teidät miehiksi eikä akoiksi, ja ehkäpä
meidänkin muistoamme joskus lauletaan!"

"Terve teille, Niilo Bonpoika!" huusi nyt viisikymmentä karkeata ääntä,
"me seuraamme teitä vaikka kuolemaan, terve, terve!"

Tämän tapahtuessa eivät Niilo ja miehet olleet huomanneet, että laiva
kiiti nyt lisätyllä vauhdilla niillä avarammilla tiloilla, jotka
aukenivat kallionkielekkeen ja siinä olevan vaarallisen paikan takaa.
Laiva oli myöskin saanut toisenlaisen liikkeen. Oli kuin Hirvi olisi
takertunut pakoretkellään pensaikkoon, josta ei päässyt mihinkään, --
siinä se potki ja potki kärsimätönnä ja kaikilta puolin saarrettuna, se
ponnisti viimein kaikki voimansa yrittäen tehdä epätoivoisen hypyn.

"Katsokaa laivuria, miehet", kuului perämiehen voimakas ääni,
terävämpänä ja käskevämpänä kuin tavallisesti.

Nyt hajautui joukko, miehet katsahtivat ympärilleen, ja muutamat niistä
kiiruhtivat ottamaan laivuria kiinni. Vuono oli tässä leveä, ja
pohjoiseen päin se oli täynnä kallioita ja kareja, joita vastaan aallot
murtuivat kamalasti pauhaten. Laivan peräpuolella taasen törötti
alaston kallionkärki uhkaavana ja korkeana melkein laivaan asti, joka
näytti olevan joka hetki vaarassa musertua sen teräviin särmiin.

Niilo jäi seisomaan peräsimen luo, miehet asettuivat seisomaan
peräkeulan reunaa pitkin. Kaikki olivat ääneti. Oli kuin henki olisi
kuiskannut joka miehen korvaan, että vaarallisin hetki oli tullut.
Perämies oli syvään etukumarassa, ja hänen katseensa oli niin
läpitunkeva kuin olisi hän mielinyt halaista sillä ilmakehän. Hänen
koko voimansa näytti keskittyneen tanakkaan käteen. Äkkiä kuului
etukeulan puolelta kimeä vihellys, joka tunki läpi myrskyn ja aaltojen
pauhunkin. Se kuului samalta kuin suuren petolinnun vihellys, johon on
sattunut kuolettava nuoli juuri kuin se levitti siipensä lähteäkseen
pakoon; kuolontuska puristaa silloin sen rinnasta samallaisen kolkon ja
vihlovan äänen. Kaikkien silmät kääntyivät kokkaan ja Niilokin astui
pari askelta sinnepäin. Mutta Hirvi teki nyt sellaisen hyppäyksen, kuin
olisi kerrassaan päässyt jostakin satimesta, ja kohta tunsi laivan
tasaisesta keikunnasta ja hurjasta vauhdista, että oli tultu
väljemmille vesille.

"Pelastetut!" kuului perämiehen voimakas ääni.

Mutta Niilo ja miehet eivät huomanneet sitä, sillä samassa toi kaksi
kovakouraista miestä turkulaislaivuria laivan peräkeulaa kohden.

"Se roisto oli laskenut ankkurin", lausui toinen miehistä. "Se joutui
pirunsolan aaveiden saaliiksi, kun minä iskin ankkuritouvin poikki, ja
samassa hyppäsi Hirvi kurimuksesta pois... Silloin kirkaisi petturi, ja
minä en tahdo marskin leipää syödä, ellei sillä koiralla ole ollut
konnuuksia mielessä koko päivän..."

Nyrkin isku laivurin kuonolle tuli tämän puheen päättimeksi. Niilo
katsoi häntä terävästi kasvoihin, mutta laivuri ei näyttänyt
erityisesti välittävän kummastakaan.

"Jos on totta, mitä mies sanoo, laivuri", sanoi Niilo, "niin taidamme
kulkea Kurjen perävedessä?"

Laivuri oli vaiti, ja Niilo jatkoi:

"Eikä se liene kaukanakaan, koska sinä luulet huutosi kuuluvan
sinne!... Sinä huomaat kuitenkin, ettei viekkautesi ole paljoa
hyödyttänyt, sillä me nipistämme sen yhtä varmaan, kuin olemme osanneet
kulkea sen omaa reittiä... Kiireesti, miehet, sitokaa kavaltaja
vahvoilla köysillä, kytkekää hänet kokkaraakaan, häneltä ei pidä jäädä
mitään näkemättä, kun leikki alkaa!"

"Se odotus tulee teille pitkäksi, yhtä varmaan kuin teillä on enemmän
kuin yksi vitaliveljes laivalla", sanoi laivuri, jonka kieli vihdoinkin
irtautui, "sillä hornan kautta vannon, ettei tätä tietä kulje muut kuin
vitaliveljekset."

Miehet säikähtivät, mutta Niilo toisti käskynsä.

"Tuolla hän on, tuo tuolla!" huusi laivuri puiden nyrkkiään perämiestä
kohden, "mutta minä vannon taivaan ja helvetin kautta, että hänen
sydänverensä vuotaa minun käteni kautta ... hänen sydänverensä vuotaa
kuin puristetun omenan mehu... Kuule, mies, valani, kuule! Sinä tunnet
minut!"

Mutta Niilo oli jo kääntänyt hänelle selkänsä, ja miehet kiskoivat
häntä kokkaan päin, pilkaten häntä törkeästi ja katkerasti, kuten
sellaisissa tilaisuuksissa oli tavallista. Samalla he suorittivat
tehtävänsä mitä tarkimmasti, ja kun mies oli saatu sidotuksi pitkäkseen
keularaa'alle, antoi toinen miehistä hänelle iskun kaupantekijäisiksi
lausuen:

"Makaa siinä nyt ja tuumi valaas, lemmon merisusi!... Kun Hirvi sysää
sarvensa Kurkeen, niin taidat saada jatkaa matkaasi Kurjen
mastonhuipussa, ja kun sinne pääset kiikkumaan, niin mahdat vähemmän
irvistellä, kuin olet tänään irvistellyt!"

Mutta vaara oli nyt ohi ja mieliala laivalla rauhoittui. Joka mies
tunsi itsessään enemmän voimia, lisääntynyttä toivoa, kuten aina
voitetun vaaran jälkeen. Näköpiiri laajeni yhä, ja myrsky tuntui yhä
heikommalta, kuta kauemmaksi tultiin vaarallisesta salmesta, ja Kihdin
salmen avara selkä leveni Hirven kokan eteen. Mies toisensa perään
katosi kannen alle mennäkseen nukkumaan. Lopulta ei kannella ollut
muita kuin Niilo, joka seisoi yhä perämiehen vieressä, ja vahtivuorossa
oleva mies kokassa, jonka raskaat askeleet tömähtelivät yön
hiljaisuudessa.

"Kuinka luulet, ukko", kysyi Niilo, katseltuaan jonkun aikaa aavaa
merta ja aaltojen korkeutta, "kuinka luulet, saavutammeko sen,
ennenkuin se pääsee pujahtamaan Ahvenan saaristoon?"

"Sitä en usko", vastasi mies, "se on päässyt vähän liiaksi edelle...
Mutta me pidämme suuntaa Lapvettä ja Kumlinkia kohden; ellei
Tord-herrakin ole saanut vitaliveljeä peräsimeensä, niin arvelen, että
huomenna otamme sen kiinni, piileilköön missä tahansa!"

"Jumala suokoon?" lausui Niilo, "minun mielestäni he tarvitsevat
perämiehensä itse!"

"Mutta parempaa palvelusta ne tuskin tekevät itselleen kuin johtamalla
vainoojiansa... Te olitte liian hätäisiä, herra Niilo, sekä te että
Tord-herra ... he aavistivat hyvin, mitä aiottiin ja tarjoutuivat
senvuoksi..."

"Kirotut! ... ne pääsevät siis käsistämme!"

"Sitä ei tiedä, mutta marskin miehissä on monta entistä vitaliveljeä,
ja Tord-herrallakin on hyvää ja luotettavaa väkeä laivallaan!"

"Oletko sinäkin ollut vitaliveljenä, kuten tuo petturiraukka sanoi?"
kysyi Niilo, tyyntyneenä Tordiin nähden ja päästyään pelosta, ettei
asia onnistuisi.

"Minä olin äidinisänne miehiä, herra Niilo!" vastasi mies, öinen väre
äänessään.

Tämä seikka ja äidinisän nimen mainitseminen saattoivat Niilo Bonpojan
ajatukset toisaalle. Hän muisti nyt, että mies oli sanonut peräsimeen
tarttuessaan hänen äidinisänsä kadottaneen vaarallisessa salmessa sen
kaulaketjun, jonka hän oli sitten testamentannut nimensä mukana
tyttärenpojalleen. Kokonainen maailma uusia kuvia ja haamuja sukeltui
samassa hänen mieleensä. Äidinisä, tuo tuima, karkea merirosvo kuvastui
hänen muistoonsa ja hänen rinnallaan oli äitivainajan lempeä haamu, ja
samalla hän tunsi kalliin sukukoristeen kivien painavan ihokkaan alla
kaulaansa. Ritarivanhus näytti osoittavan rautakintaisella kädellään
koristeeseen päin, äidin viitatessa hymyillen korkeuteen päin, ja
nuorukaisen kasvoille levisi surumielinen hymy, joka ilmaisi mitä
tunteita nämä haamut hänessä herättivät.

Niilo oli kantanut tätä kaulaketjua kauan tietämättään, kunnes löysi
sen sattumalta ihokkaansa sisästä, kun taisteltiin viimeksi hänen
setäänsä Niilo Steeninpoikaa vastaan. Hän ei tiennyt, milloin oli sen
saanut, eikä se ollut suinkaan tuonut hänelle sitä onnea ja sisäistä
rauhaa, kuin hän oli uneksinut, ennenkuin tiesi miten saisi sen
käsiinsä. Olivatpa vaan varsin epämääräisiä sen herättämät tunteet.
Sillä mitä olikaan sen vuoksi tehty ja tapahtunut? Siitä asti, kuin hän
sai kuulla sairaalta äidiltään äidinisänsä testamentin, siihen kunnes
hän ensi kerran näki tämän kummallisen kalun, oli hän kokenut paljon.
Senvuoksi oli verta vuodatettu ja rikoksia tehty, sen salainen
tenhovoima oli sytyttänyt palamaan intohimoja, joiden rinnalla
ystävyys, sukulaisuus ja kaikki jalo ja pyhä oli maahan tallattu. Eipä
siis ollut ihmettä, että Niilo Bonpoika tunsi koko kapinetta kohtaan
enemmän kammoa kuin halua sitä omistaa.

Tosin oli kullalla viekoitteleva loiste, ja jalokivien välke saattoi
kyllä lumota ihmismielen, vaikkei hän olisikaan tuntenut sen salaista
voimaa, mutta tämä ei voinut himmentää niitä synkkiä varjoja, joita
tämä ketju aina herätti nuorukaisen mielessä. Se saattoi vaan useinkin
hänen muistamaan erästä miestä, joka oli aina persoonallisessa
seurustelussaan tehnyt nuorukaiseen syvän ja pysyväisen vaikutuksen
tämän sitä tajuamattakaan ja jonka vaikutuksen Tuomas-piispan opetukset
olivat tehneet sellaiseksi, ettei hän kunnioittanut pyhimyksiäkään niin
paljon. Tämä muisto, suuren Engelbrektin muisto ja se rakkaus, jota
Niilon ja jokaisen ruotsalaisen sydän tunsi häntä kohtaan, oli myöskin
taikakalu, jonka loiste oli katoomatonta laatua. Hänestä tuntui, kun
hän aatteissaan vertasi niitä toisiinsa, että toinen veti häntä maahan,
toinen taivaaseen. Mitenkä voisi hän siis epäröidä, kumman valitsisi?
Hymy kohosi hänen huulilleen osoittaen kuinka vähäarvoisena hän piti
äidinisänsä kallista perintöä.

"Sinä tunnet äidinisäni kaulaketjun historian, mies?" kysyi Niilo
peräänpitäjään kääntyen.

"Osittain", vastasi mies, "ainakin senverran, että pelkään sitä enemmän
kuin äskeistä pirunsolaa!"

"Olet siis siinä asiassa päässyt kauemmaksi kuin moni muu!" lausui
Niilo.

"Kuta enemmän muut ovat sitä tavotelleet, ja kuta enemmän he ovat sitä
saavuttaakseen panneet alttiiksi, sitä synkemmin olen minä sitä
kironnut, ja yksinkertaisen järkeni mukaan luulen, että sen yli lepää
enemmän kirousta kuin siunausta! Eikä ankara ritari, Sven Sturekaan,
jolla se oli ennen teitä, ollut minun nähdäkseni onnellisempi sitä
omistaessaan kuin muutenkaan. Minusta se oli, kuten hänen ystävänsäkin
kerran sanoi, helvetinkalu, joka voi ryöstää voiman todelliselta
ritariketjulta, jota joka ritari kantaa sydämessään."

"Lienet oleskellut hyvinkin lähellä äidinisääni ja hänen ystäväänsä,
koska he puhuivat tuollaisista sinun kuultesi?"

"Kuten sanotte; niin olinkin, ja kun hän hukkasi kaulaketjunsa
pirunsolassa, joksi hän aina kutsui äskeistä vaarallista salmea, niin
juuri minä ja hänen ystävänsä hankimme sen hänelle takaisin."

"Mutta eikö hän menettänyt sitä Landskronassa Gotlannissa?" kysyi
Niilo.

"Niinpä niin, siten hän itse sanoi aina, mutta asia oli näin. Mies,
joka vei kaulaketjun yöllä, huomattiin heti, ja aamulla näimme hänen
soutavan salmeen päin. Sven-ritarin tahdosta annettiin laivan mennä
hänen peräänsä. Raivoissaan ei hän välittänyt muusta kuin taikakalun
takaisin saamisesta. Hänelle sanottiin, että hänen laivansa oli
mahdotonta kulkea salmen läpi ja että oli sulaa hulluutta sitä
yrittääkään, mutta hän huusi, että eteenpäin on mentävä, vaikka suoraan
helvettiin. Niin mentiin salmeen ja aika vauhtia mentiinkin. Käytti jo
erän siltäkin, että me saavutamme karkurin, mutta samassa näimme sen
lähestyvän muuatta laivaa, joka oli pirunsolan tuolla puolen. Hän nousi
siihen, ja laiva lähti purjehtimaan. Sven-ritari pui kiukusta
nyrkkiään, ja samassa törmäsi laiva kariin ja rupesi vuotamaan. Me emme
tunteneet tarpeeksi väylää silloin, meidän olisi pitänyt pysytellä
lähempänä vuorenseinää. Vuoto ei ollut kuitenkaan aivan paha. Me saimme
sen korjatuksi ja läksimme laivaa takaa ajamaan. Mutta se oli sellainen
purjehtija, ettemme olleet vielä moista nähneet. Mahdotonta oli meidän
sitä saavuttaa, ja kun saimme silmiimme Landskronan huiput, oli se
hävinnyt."

"Laivako?"

"Ei, mies. Laivalla ei ollut enää vähääkään kiirettä, ja ritari
nuuskitutti joka kolon siinä ja joka miehen samoin, mutta ei löytänyt
mitään. Laivuri intti ritarin olevan aivan harhassa. Se oli ollut
peräti toinen laiva, hän oli muka nähnyt siitä laskettavan venettä
vesille samana hetkenä, jona hän oli huomannut ritarin purjeen
pohjoisesta päin. Mutta tämä laiva oli hänen sanainsa mukaan kadonnut
Hammar-niemen taa. Me olimme kuin noidutut, mutta ritari päätti
purjehtia rantaa pitkin; me purjehdimmekin, mutta laivaa emme nähneet.
En ole koskaan nähnyt Sven-ritaria sellaisena, kuin hän silloin oli.
Mutta kullakin on aikansa. Me astuimme maihin Gotlantiin, se tapahtui
maaliskuun ensi päivinä 1398, ja saman kuun lopulla saapui ritarikunnan
laivasto Preussista, johtajanaan ritarikunnan mestari, Konrad von
Jungingen."

"Ja onni?" kysyi Niilo.

"Onni oli mennyt kaulaketjun mukana... Huomatkaa sentään, että siihen
saattoi yhtä hyvin olla syynä Sven-ritarin oma epätoivo, hän sai tuskin
yhtä selvää ajatusta ajatelleeksi, hänen tavallinen voimansa ja
reippautensa oli kuin pois puhallettu... Minun käsittääkseni oli tämä
yhtä paljon, ellei enemmän kuin kaulaketjun menettäminen syynä niihin
onnettomuuksiin, joita siitä pitäin meitä kohtasi. Summa vaan oli, että
kaikki meni takaperoon sekä Landskronan että sittemmin Visbyn luona.
Porvarit eivät ottaneet kuullakseenkaan sodankäynnistä ritarikunnan
suurmestaria vastaan, ja kun tämä toi ritarijoukkonsa kaupunkia
vastaan, ei Juhana-herttualla ja Sven-ritarilla ollut vallassaan muuta
kuin Seilitorni ja Hoikkaheikki. Sinä päivänä tuli tuima herranilma,
muistan sen kuin eilisen päivän, mutta Sven-herra asteli edestakaisin
Seilitornissa, ajatellen yhä kadonnutta kaulaketjuaan, ikäänkuin
olisi aivan järkensä menettänyt. Ja siltipä niin kävikin. Keskustelut
aljettiin, ja moniaan päivän kuluttua oli kaikki valmiina.
Pitkänäperjantaina allekirjoitettiin sopimus kaupungin antaumisesta ja
pääsiäispäivänä marssivat ritarit kaupunkiin. Laivasto -- johon kuului
kokonaista 48 alusta -- purjehti samalla Visbyn satamaan."

Vanhan uroon sanat tekivät syvän vaikutuksen Niiloon. Se ikäänkuin
vahvisti hänen omaa käsitystään tuosta onnettomuutta tuottavasta
kalusta. Ehkäpä vaikutti miehen kertomuksen omituinen väritys ja se
voima, joka johtui hänen hurskaasta ja, kenties, yksinkertaisesta,
mutta eloisasta ja vakuuttavasta varmuudestaan -- ehkäpä vaikutti tämä
osaltaan melkoisesti siihen, että hänen sydämessään vahvistui totuuden;
voima valheen rinnalla ja tosielämän voima varjokuvan rinnalla. Mies
oli yksinkertainen ja vähäpätöinen, ja nuoruus ja voima ei ole halukas
kuuntelemaan yksinkertaisuuden viisautta. Mutta kun tämä viisaus puhuu
sydämelle, joka jo on avoinna kaikelle, mikä on suurta ja pyhää, niin
silloin hälvenee kuoren ylenkatsottu vähäpätöisyys, ja totuuden voima
vaikuttaa välittömästi, samoinkuin kultarahaa lyödessä voi karkeinkin
käsi painaa kullalle muodon, kun muotti on vaan valmis.

"Koska tiedät näin paljon, mies", sanoi Niilo hetkisen perästä, "niin
tietänet senkin, kuinka äidinisäni sittemmin sai kaulaketjunsa
takaisin?"

"Sitä en tiedä", vastasi mies, "mutta mukana olin kyllä, kun hän sen
sai takaisin. Se annettiin hänelle silloin muutamilla hyvillä sanoilla,
joita ritarin olisi pitänyt noudattaa, jos hän olisi viisas ollut.
Mutta asia oli nyt senlaatuinen, että kaulaketju oli peräti kasvanut
hänen sieluunsa, sen avulla hän näki ja kuuli, eli ja toimi ... ja
senvuoksi oli hän mihinkään kykenemätön, kun se oli poissa! Hän
risteili kyllä Suomen ja Ruotsin saaristoissa ja katsasteli Pohjan
rannoilla olevia monia linnoja, jotka olivat hänen ja Knuutti Bonpojan
vallassa, mutta jo vuoden 1398 kuluessa menetettiin ne toinen toisensa
perään, kun Knuutti oli ensiksi häätynyt luovuttamaan Turun linnan
Margaretalle. Siihen suuntaan asiat sitten kulkivat, kunnes ei ollut
muuta neuvoa kuin antautua armoille. Silloin, juuri suurimman hädän
hetkenä, sai hän kaulaketjun takaisin, ja silloin tuli hänestä entinen
mies. Nyt hän taas sekä näki että kuuli, ja varmaan olisi hän voinut
ottaa omansa takaisin ja uudistaa valtansa, mutta keskustelut tulivat
väliin, ja kuningatar ja hän ojensivat toisilleen sovinnon kättä, joten
Sven-herra todella voittikin enemmän kuin hän olisi muuten voittanut."

"Kuka hänelle antoi uudestaan ketjun?" kysyi Niilo.

"Hm ... hänen hyvä ystävänsä, Fjalar-ritari", vastasi mies vitkaan.

"Ja minkä neuvon hän antoi samalla?"

"Että hän uhraisi taikakalun pyhälle kirkolle! Mutta Sven-ritari ei
tehnyt niin ... hän piti sitä kuolemaansa asti. Senverran vaikutti
hurskaan ritarin puhe kuitenkin, että hän luopui siitä viimeisenä
elinvuotenaan, ja sen te tuntenette paremmin kuin minä, koska kapine
kerran on hallussanne. Ankara herravainaja lähti Visbyhyn, ja sieltä
palatessaan ei hänellä enää ollut ketjua. Mihin hän oli sen pannut, ei
kukaan tietänyt, mutta kuolinvuoteellaan oli hänellä pitkä keskustelu
tyttärensä, teidän äitinne, Kaarina-rouvan kanssa, ja talonväki luuli
hänen silloin ilmaisseen kaulaketjun salaisuuden."

Niilo muisti elävästi äitinsä sanat, tämän kertoessa, missä kaulaketju
oli, että äidinisä oli antanut hänen itsensä päättää, tahtoiko
kaulaketjua vai ei, ja että ellei hän tahtoisi, niin saisi se olla
kätkössään tuomiopäivään asti. Sekö oli ainoa apu ystävän neuvosta?
Mutta ellei se tehnyt muuta vaikutusta vanhaan ritariin, joka oli monen
monta vuotta lämmitellyt tämän ihmeellisen kalun taikasäteissä, ellei
se saanut häntä muuta tekemään kuin antamaan tyttärenpoikansa vapaasti
päättää, huolisiko onnenkalusta vai ei, niin herätti se sensijaan tässä
ajatuksen, joka kerrassaan täytti hänen sielunsa. Hän päätti uhrata sen
pyhälle kirkolle, ja samassa kuin tämä ajatus syntyi, ilmestyi hänen
sydämensä pyhästöön kuin tähtikirjaimilla toinenkin ajatus, nimittäin
että hän ripustaisi ketjun jonkun pyhimyksen kaulaan kirkossa, joka oli
jostakin syystä ollut ritarin ystävälle rakas. Hän kysyi senvuoksi
mieheltä tätä, mutta hän ei tiennyt antaa siihen mitään tyydyttävää
selitystä.

"Eikö tämä Fjalar-ritari sitten milloinkaan halunnut onnenketjua?"
kysyi Niilo.

"Jos hän olisi sitä halunnut, niin miksei hän pitänyt sitä, kun se
kerran oli hänellä Sven-ritarin siitä mitään tietämättä?... Ei, ei,
Niilo-herra, siksi paljon oli Fjalar-ritari nähnyt maailmaa!"

"Sittenpä hän lienee ollut monessa suhteessa erilainen kuin muut...
Mikä hänen kilpimerkkinsä oli?"

"Ei mikään! ... 'Herra tuntee minut kilpimerkittäkin', sanoi hän, 'ja
Herran ritari minä vaan tahdon olla!'"

"Äidinisänikään ei siis tuntenut häntä?"

"Sitä asiaa en minä tiedä..."

"Entäs sinä, mies ... tiedätkö sinä mitään hänestä?"

Mies pudisti päätään merkiksi, ettei hän voinut siihen kysymykseen
vastata, ja Niilo vaipui mietteisiinsä.

Mutta laiva kiisi hyvää vauhtia, ja ison Kihdin vaahtoinen pinta leveni
yhä laajempana Hirven keulan eteen.



IV.

Kurjen päällikkö.


Vanhan rosvopäällikön kokenut palvelija tunsi perinpohjin Ahvenan
sataisen saariston, jonka lukemattomat luodot ja lahdelmat olivat
mainioita piilopaikkoja purjehtijoille. Mutta vielä enemmäksi hyödyksi
oli se, että hän tiesi, missä vitaliveljekset tavallisesti oleksivat,
ja senvuoksi saivatkin Hirven miehet sangen pian -- paljoa pikemmin
kuin näistä tietämättömän perämiehen johdolla -- rosvolaivan
näkyviinsä.

Pari päivää purjehdittuaan huomasivat he purjeen pohjoisessa päin. Se
oli kuitenkin niin kaukana, ettei voinut sanoa oliko se kauppa-alus vai
rosvolaiva, mutta kaikki tähystivät sitä ja pinnistivät silmiään
nähdäkseen sen taklauksesta ja varustuksista, kumpaa laatua se oli.
Vihdoin päästivät miehet kuin yhdestä suusta valtaavan hurraahuudon.

"Kurki, Kurki!" huusivat he ja tunkeutuivat laivan reunalle
nauttiakseen oikein mielin määrin tästä ilahuttavasta näystä.

Niilo hypähti nopeasti seisaalleen -- hän istui peränpitäjän vieressä
-- ja kaihti kädellään silmiään nähdäkseen paremmin. Mutta perämies
sanoi hänelle samassa päättäväisesti:

"Ei se ole Kurki! Mennään eteenpäin vielä hetkinen!"

Niilo ei väittänyt vastaan, mutta arveli kuitenkin kevytmieliseksi
päästää purjetta näkyvistä.

"Sillä on sama suunta kuin meilläkin", vastasi mies, "ja parin tunnin
kuluttua, kun tulemme tuon saaren eteläpuolelle, näette, että olen
oikeassa!" Hän käänsi Hirveä kuitenkin hiukan pohjoiseen päin, että se
tuli laitatuuleen. Tuskin oli Hirvi päässyt kääntymään, niin
pohjoisesta vilkahti esiin uusi purje, vaikka idempänä edellistä.
Perämies katseli kotvasen tätä purjetta, sitten hän käänsi laivan vielä
jyrkemmin pohjoista kohden.

"Tuo on, luulen, Kurki", sanoi hän, "se tulee hypellen kuin tanssiin
käydäkseen."

"Jos niin on, niin toivoisinpa, että Hirvellä olisi kaksinverroin
purjeita... Kas, kas, kuinka vinhaan se kiitää... Me emme saavuta sitä.
vaan petymme taas kuin pirunsolassakin!"

"Ellei se käänny tuon saaren takana pohjoiseen päin, niin vastaan
siitä, että saavutamme sen, herra Niilo ... kunpa olisimme olleet
meripenikulmaa idempänä, kun se meidät huomasi... Sillä jos se luulee
saavansa meidät jälkeensä, niin kääntyy se varmasti etelään käsin
pakoon, sen saatte nähdä, ja silloin me tavoitamme, sen yks' kaks'!"

"Ja jos se ei käänny?" kysyi Niilo.

"Niin saamme purjehtia Pohjan ympärinsä!"

Mitä suurimmalla jännityksellä tarkastelivat Hirven miehet merenpintaa
ja edessä olevia purjehtijoita. Ne eivät näyttäneet vähintäkään
muuttavan suuntaansa. Jo katosi ensiksi huomattu alus muutaman pitkän
saaren taa, ja pian katosi sinne sekin, jota perämies oli sanonut
Kurjeksi. Mutta Hirvi ei muuttanut suuntaansa, vaan mies antoi kiristää
purjeita yhä tiukemmalle saadakseen tuulen hyödykseen niin paljon kuin
mahdollista. Hirvi puolestaan pani parastaan, ikäänkuin senkin sydän
olisi hyppinyt ilosta, kun matkan tarkoitus nyt vihdoinkin oli
saavutettavissa. Mentyään kappaleen siihen suuntaan kääntyi se tuulen
alle, kulki hetkisen myötätuuleen saaren lounaiskärkeä kohden.

Sanaakaan ei enää lausuttu laivalla; kaikki vartoivat vaan sitä hetkeä,
jona Kurjen kanssa törmättäisiin yhteen. Kukaan ei enää epäillyt,
ettei peränpitäjä, jonka arvo oli noussut suunnattomasti pirunsolan
tapauksen johdosta, pitäisi nytkin sanansa, vaikka tässä olikin yhtä
mahdollisuutta vastaan kymmenen muuta.

Nyt kuljettiin mainitun pitkän saaren viertä ja tultiin yhä lähemmäs
nientä, josta nähtäisiin oliko oikein laskettu. Vihdoin saavuttiin
siihen; silloin käski perämies päästää purjeet "elämään", eli
läpättämään tuulessa, joten Hirven vauhti lakkasi, vaikka se sentään
vielä liikkui eteenpäin. Samalla käskettiin miesten pitää ankkuria
valmiina, jos sitä tarvittaisiin.

"Jos olemme oikein laskeneet, herra Niilo, niin tulee Kurki nyt siksi
kauas, että me voimme luovia tuulta vastaan ... ja jollei niin käy, ei
pieni lepo ole meille haitaksi!"

Kun hän oli puhunut, odottivat kaikki Hirven miehet hengitystään
pidättäen ja katselivat niemenkärkeen, jonka takaa parin
silmänräpäyksen kuluttua kuului ryske, kuin jättiläinen olisi
kurikoinut vaatteitaan.

Äkkiä pisti niemen takaa esiin Kurjen terävä kokka, ja samassa kuului
Hirvellä käsky kiristää purjeita, ja ennenkuin rosvolaiva ennätti
tointua hämmästyksestä, joka sen nähtävästi valtasi huomattuaan Hirven,
oli tämä jo päässyt niin hyvään tuuleen, että rosvot selvästi
huomasivat mahdottomaksi enää paeta. Kurjella kuuluikin nuori, raitis
ääni jakelevan taistelun alussa tarpeellisia käskyjä, ja samalla
halkaisi ilmaa läpitunkeva vihellys niin vihlovasti, kuin olisi
mielinyt kuulua maailman ääriin asti.

"Iskuhaat ulos!" huusi Niilo, mutta kääntyi samassa äkkiä perämieheen
lausuen: "Mitä hän mahtaa tarkoittaa vihellyksellään, lieneekö se
avunhuuto vai varoitusmerkki?"

"Tuhat tulimmaista, herra Niilo", vastasi mies, "kauppa-alus taitaakin
kuljettaa sitä lastia, jota me etsimme, ja jos arveluni on oikea, niin
on meidän turha tässä verta vuodattaa ... vihellys oli varoitusmerkki
eikä avunhuuto!"

Sillävälin lensi molemmista laivoista iskuhaat ilmaan, ja ne iskivät
koukkunäppinsä vastustajain köysistöön vetäen laivoja liki toisiaan.
Laivojen reunoilla syntyi kiivas ottelu, mutta kun Hirvellä oli isompi
miehistö, niin ei kestänyt kauan, ennenkuin taistelu siirtyi Kurjen
kannelle. Ja etummaisena oli aina Niilo itse, hänen kalpansa välkkyi
auringossa kuin tulenliekki ja mies toisensa perään vitalijoukosta
kellistyi hänen eteensä.

Mutta ottelu Kurjen päällikön kanssa ei ollutkaan leikintekoa, vaikka
hänen miehistönsä oli vähälukuinen, ja vaikka Kaarlo Knuutinpojan
palvelijat ehkä olivat näidenkin rinnalla verrattomia. Niilon
hyökätessä miehineen Kurjen kannelle, sattui tämän päällikkö olemaan
uloinna kokassa. Niilo taasen oli ollut oman laivansa perässä, joten
hän tuli vihollislaivankin peräkeulalle. Siten joutuivat päälliköt
aluksi taistelemaan eri sivustoilla. Mutta äkkiä huomasivat oikean
sivustan miehet Niilon puolella, että vihollisten päällikkö, joka oli
aluksi taistellut suurella uljuudella, oli kateissa. Taistelun
hälinässä eivät he kuitenkaan joutaneet panemaan siihen erinomaisempaa
huomiota. Hän oli tietysti joko kaatunut tai luultavammin mennyt
haavojaan sidottamaan, koska miehet jatkoivat taisteluaan yhtä
urheasti.

Samassa rupesi kuulumaan voimakkaita iskuja köysistöstä taistelijain
päitten päältä. Sinne katsoessaan näkivät miehet rosvopäällikön olevan
mastossa hakkaamassa iskuhakain köysiä poikki, siirtyen toiselta
toiselle.

"Kestäkää hetkinen, Jumalan nimessä!" huusi hän sieltä väelleen,
"kestäkää, minä otan tämän laivan yksinäni!"

Ja tätä sanoessaan liukui hän viimeistä hakaköyttä myöten Hirven
kannelle ja kohotti miekkansa iskeäkseen poikki senkin, joka oli nyt
ainoana siteenä laivain välillä. Ne olivat jo erinneet toisistaan, niin
että hyppäys Kurjesta Hirveen oli jo mahdoton, ja edellisen perämies
osasi näppärästi yhä leventää väliä ja samalla antaa Kurjen mennä
eteenpäin, että sen peräkeula oli pian Hirven laidan kohdalla.

"Hypätkää mereen!" huusi nyt Kurjen päällikkö, "voitto on meidän, ja
tässä otimmekin Ruotsin marskin parhaan aluksen."

Samassa heittäysivät kaikki rosvot -- jotka vaan voivat kättä tai
jalkaa liikuttaa -- mereen päästäkseen uimalla Hirven luo ja
kiivetäkseen sen kyljillä riippuvia iskuköysiä myöten kannelle. Tämä
kävi niin äkisti ja oli niin odottamatonta, että Niilo miehineen oli
kotvasen kuin pilvistä pudonneina. Niilo vilkaisi Hirven kannelle,
olisiko vanha urho vielä peräsimessä. Mutta hän oli poissa ja Niiloa
pahoitti suuresti varomattomuutensa, kun taistelukiihkossaan jätti
laivansa miehittömäksi. Hän tuli täydelliseen epätoivoon. Ainoa
pelastamisen keino oli koettaa mennä rosvojen perään köysiä myöten
Hirven kannelle -- epätoivoinen yritys, mutta tällä hetkellä ainoa
mahdollinen. Hän käski jo puolen miehistöstä seurata itseään tälle
vaaralliselle tielle ja he olivat jo syöksymäisillään laivanreunalta
mereen, kun kuului äkisti huuto:

"Herra Niilo, herra Niilo, tännepäin herra Niilo, tätä tietä!" Kaikki
tunsivat äänen vanhan perämiehen ääneksi.

Niilo, joka oli tarttunut erään mastosta riippuvan köyden päähän aikoen
sen avulla hypätä mereen, pysähtyi ja katsahti perään päin, josta huuto
kuului. Hän huomasi silloin laivain vielä olevan jollakin
käsittämättömällä tavalla toisissaan kiinni. Hän riensi kiireesti
miestensä seuraamana perämiehen paikalle. Täällä näkivät he
perämiehensä pitävän pitkällä keksillä Hirvestä päin Kurkea kiinni,
mutta he näkivät vihollisten päällikön samassa kohottavan miekkaansa
hänen päänsä yli. Hetki oli ratkaiseva, sillä jättiläisvoimistaan
huolimatta ei mies voinut tehdä muuta kuin pitää laivoja yhdessä. Ja
köysiä myöten kiipesi jo toinen rosvoista toisensa perään miekka
hampaissa Hirven kannelle.

Mutta Niilo ei epäröinyt hetkeäkään. Mahtavalla hyppäyksellä oli hän
Hirven kannella mitellen miekkaansa rosvon kanssa. Heidän välillään
syntyi kahdenkamppailu, jota kannatti katsoa. Ensi kerran olivat
laivain päälliköt nyt vastakkain, ja sankari-iskuja annettiin molemmin
puolin. Tällävälin hyppäsi toinen toisensa perään Niilon miehistä tuon
vaarallisen kuilun yli Kurjesta Hirveen, ja rosvoista lähestyi myöskin
jo useita Hirven kokkaa. Mutta kummaltakin puolen jäätiin ihmetellen
katselemaan päälliköiden uljasta taistelua. Silloin tapahtui jotain
aivan odottamatonta, joka kerrassaan päätti taistelun.

Kurjen päällikkö pudotti äkkiä miekan kannelle ja ojensi molemmat
kätensä Niiloa kohden.

"Niilo Bonpoika!" huudahti hän ääni omituisesti värähdellen. Hän ei
ollut vielä varma, tohtisiko uskoa silmiään. Niilo tirkisteli
puolestaan rosvon kasvoja, keksimättä mitään selitystä tämän
käytökselle.

"Tunnetko minut?" kysyi hän.

"Tunnenko teidät?" vastasi rosvo melkein etelämaisella vilkkaudella,
"tunnenko teidät... Ettekö muista Silfverhättania, ettekö muista
Visborgin ankaraa herraa, Trued-ritaria?" Niilon katse osoitti hänenkin
muistinsa vähitellen selviytyvän, jolloin suunnaton ilo kuvastui rosvon
ahavoittuneilla kasvoilla.

"Brodde!" huusi Niilo viskaten hänkin miekan kädestään ja rientäen
ojennetuin käsin rosvoa kohden.

Mutta tämä vaipui polvilleen kyynelten vuotaessa hänen
perkirehellisistä silmistään. Hän peitti Niilon kädet suuteloilla.
Synkkä, tumma miesjoukko katseli kummastuksella tätä omituista
näytelmää. Yhdet kasvot vaan, tai paremmin yksi silmäpari hymyili,
nimittäin Sven Sturen aikaisen vanhan meriurhon silmät. Hänen kasvonsa
olivat peitossa, eikä yksikään laivan miehistöstä ollut nähnyt häntä.
Kaikki pitivät häntä viheriän ritarin palvelijana, koska hän oli tullut
samana päivänä marskin palvelukseen, kuin viheriäkin ilmestyi marskin
hoviin. Hän kertoi jonkun kasvokivun tähden pitävänsä kasvojaan
peitossa merellä ollessaan, ja kun ei tämä seikka koskenut muita kuin
häntä yksinään ja kun hän oli ehtinyt saavuttaa sekä Niilon että Hirven
muiden miesten suuren suosion, ei kukaan pitänyt tarpeellisena siitä
sen enempää kysellä.

Nyt nousi Brodde seisoalleen ja lausui tovereilleen vielä liikutuksesta
vapisevalla äänellä:

"Kuulkaa, te merten ja myrskyjen miehet!... Minä olen kerran vannonut
kuuluvani tämän vihollislaivan päällikölle... En tiedä, huoliiko hän
enää minusta joukkoonsa, kun olen joutunut ensimmäiset taisteluni
taistelemaan toisaalla kuin hän ja ehkä myöskin sellaisissa
olosuhteissa, ettei ritari haluaisi niihin ryhtyäkään. Mutta kukaan ei
voi kohtaloaan vastustaa, ja minä en tahdo enää erota Niilo Bonpojasta.
Hän on pelastanut henkeni, ja kun ei sadoista yksikään tohtinut kättään
avuksi kohottaa, niin hän pelasti vanhan äitini ja minut Trued-ritarin
hevosen jaloista... Ja nyt saatte te jatkaa taistelua jos mielenne sitä
haluaa, -- minä taistelen Niilo Bonpojan puolesta... Jos taas rupeatte
kuten minäkin Niilo Bonpojan tai hänen herransa palvelukseen, niin
takaan teidät uskollisiksi kunnonmiehiksi, jotka osaavat heiluttaa sekä
nuijaa että kalpaa."

Useimmat rosvoista kohottivat kätensä ja huusivat seuraavansa
päällikköään ja hänen ystäväänsä vaikka surman suuhun. Muutamat
näyttivät epäröivän. Niilo Bonpoika lausui silloin lyhyesti, että
kaikki ne pääsevät marskin palvelukseen, jotka olivat siihen
vapaaehtoisesti suostuneet, mutta muiden täytyi antautua armoille. Ja
kun he hyvin älysivät, ettei tässä ollut taistelua yrittäminenkään,
täytyi heidän mukautua kohtaloonsa.

Silloin käski Niilo tuoda kavaltajan esille, joka oli siihen asti ollut
Hirven kokkaan kytkettynä. Hän oli kurjassa tilassa, ja Niilo nuhteli
häntä ankarasti hänen kehnon aikomuksensa tähden.

"Minun pitäisi oikeastaan hirttää sinut Kurjen emäraakaan, mutta kun
asiat nyt ovat tälle tolalle kääntyneet, niin riittäköön toistaiseksi
se rangaistus, jonka jo olet kärsinyt. Marski saa sitten itse ratkaista
kohtalosi!"

Tämä ja kymmenen Kurjen miehistä vietiin nyt Hirven alaruumaan. Niilo
antoi sitten tarpeelliset käskyt laivain hoidosta ja läksi sitten
Brodden ja perämiehen kanssa Hirven peräkannelle neuvottelemaan.

"Tämän miehen läsnäollessa minä otan sinut palvelukseeni, Brodde",
sanoi Niilo tarttuen tämän käteen. "Sen lupasin viisi vuotta sitten
Visbyssä, ja kun nyt olet miltei varman voiton uhrannut uskollisuutesi
todisteeksi ja sillä osoittanut haluavasi hyljätä nykyisen toimesi,
niin minä täytän silloisen lupaukseni."

"Juuri niin, herra Niilo!" lausui silloin perämies nuorukaisten
katsellessa toisiaan sopimuksensa vahvikkeeksi. "Olkaat varma
siitä, että monta rehtiä miestä on vitalilaivallakin, vaikka ne
harjoittavatkin kunniatonta ammattia."

Brodde katsoi terävästi miestä. Hänen kasvoistaan näkyi, että hän
tunnusteli miehen ääntä ja silmiä, vaikkei aika tällä kertaa sallinut
hänen mitään kysellä.

"Nyt lienen, Brodde", alkoi Niilo, "lähellä päämäärääni ... sano, missä
ne neidot ovat, jotka otitte vangiksi Raision kirkon ja Naantalin
välillä? Ovatko ne Kurjella?"

"Eivät, rakas Niilo-herra, eivät ne ole siellä", vastasi Brodde, "minä
purjehdin vaan teille syötiksi tänne... Neidot ovat toisella laivalla,
joka purjehtii aivan toisaalle..."

"Viiden haavan nimessä, Brodde, minä tahdon sen laivan käsiini!"
huudahti Niilo. "Sen tahdon, tahi muuten en enää huoli polkea Ruotsin
maata!"

"Kunhan taistelumme olisi tapahtunut tänä aamuna aamupäivän asemesta,
Niilo-herra", vastasi Brodde rypistäen huolekkaan näköisenä
kulmakarvojaan, "niin olisi toiveenne täyttynyt, nyt ... nyt..."

"Sano pois, Brodde ... kaikki, kaikki on uskallettava sen asian
vuoksi... Milloin ja miten he läksivät Kurjelta?"

"Nyt ihan tuolla saaren takana. Nähtyäni laivanne, jonka hyvin tiesin
olevan meitä takaa ajamassa, aioin ensiksi purjehtia saaren alle
viedäkseni teitä harhaan ja kääntyäkseni sitten takaisin Turun
saaristoon. Sieltä aioin sitten lähettää miehiä vaatimaan marskilta
lunastusrahaa vankien edestä, mutta kun näin ettette te menneetkään
saaren eteläpuolta, vaan pääsitten myötätuulta tullaksenne meidän
kimppuumme perästäpäin, niin päätin kääntyä salmeen tietäen pääseväni
tarpeeksi etukynteen ehtiäkseni ajoissa Vårdön puoleen..."

"No, ja sitten, Brodde..."

"Silloin huusi minulle sen laivan kippari, jonka näitte solahtavan
salmeen meidän edellämme. Minä en välittänyt hänen huudostaan, mutta
silloin hän huusi päällikkömme, Jösse Bonpojan, nimeä pyytäen meitä
tulemaan luokseen. Vastasin, että vihollinen oli perässämme, mutta hän
ei huolinut siitä, vaan vaati minua yhä luokseen..."

"Jösse Bonpoikako?" kysyi Niilo, "onko hän Kurjen päällikkö?"

"Onpa niinkin", vastasi Brodde, "mutta nyt hän on ankkurissa Raision
papin luona. Me luulimme hänen saaneen surmansa sinä yönä, jona otimme
neitoset, mutta hänellä olikin vaan lievempiä vammoja, ja nyt hän on
antanut laivalla olevalle ritarille vallan ottaa haltuunsa Kurjella
olevat vangit."

"Jumalan nimessä, Brodde ... mikä sen ritarin nimi oli?"

"Jost von Bardenvleth!..."

Niilo kalpeni tämän nimen kuullessaan. Neitoraukat olivat siis varmaan
hukassa, ellei niitä joku ihme pelastaisi sydämettömältä vainoojaltaan.
Niilo muisti elävästi tapauksen Altunan kirkolla, hän muisti eukon,
jota tuo konna koetti elävältä paistaa hiilustalla, ja häntä hirvitti.

Broddekin kauhistui nähdessään minkä vaikutuksen Jostin nimikin teki
Niiloon. Hän kiiruhti senvuoksi lisäämään:

"Olkaa huoletta, Niilo-herra ... tällä laivalla otamme ritarin kiinni
yhtä varmaan, kuin minä olen valmis teidän kanssanne kuolemaan..."

"Mitenkä siis?" kysyi Niilo, enemmän katseella kuin sanoilla, sillä
hänen äänensä oli niin kumea ja helytön, kuin Hirvi olisi vajonnut
hänen jalkainsa alta ja hän jo kaiken toivon jättänyt.

"Ritari laski salmessa ankkuriin", vastasi Brodde, "ja ellen pety,
varoo hän itäänpäin lähtemistä nyt. Mutta hän ei näyttänyt pitävän
mitään kiirettä, niin että luulen hänen varttovan toista tuulta,
ennenkuin taas lähtee... Vähän näppäryyttä siis vaan, niin otamme hänet
vankeineen kuin lokki salakan."

"Purjeet kuntoon, ankkuri ylös", huusi Niilo, "ei hetkeäkään saa
vitkastella... Se ilmakin on myrkkyä, jota Jost von Bardenvleth
hengittää?"

"Jos aiotte pelastaa neidot, herra Niilo", sanoi Brodde nyt vakaasti,
"ettekä itse tahdo syöstä heitä vielä pitempään onnettomuuteen, tahi
mahdollisesti kuoloon meren pohjaan, niin tehkää kuten sanon... Minä
tunnen Jost-ritarin... Hän ei ole ensi kertaa Jösse Bonpojan kanssa
tekemisissä ... ja sen sanon, että jos menettelemme maltittomasti, niin
hän sytyttää laivansa tuleen tai upottaa sen meidän nähtemme..."

Vaivoin suostui Niilo Brodden neuvoa noudattamaan.

"Jättäkää Kurki ja osa miehistöänne tähän niemen nenään", sanoi tämä,
"ja luovikaamme me Hirvellä salmen pohjoispäähän... Silloin ei
vihollisenne ainakaan pääse karkuun, ja sitten..."

"Ja sitten...?" kiiruhti Niilo, ikäänkuin Brodde olisi tahallaan
keskeyttänyt puheensa.

"Sitten ei tarvita juuri muuta kuin joitakuita miehiä pelastamaan
vankeja ja ottamaan ritaria kiinni... Jos haluatte, niin voimme me
kahden lähteä sille matkalle... Onhan siinäkin vaaransa, mutta
Jost-ritarin sydämessä ei ole muuta kuin viheliäisyyttä -- kun hän
huomaa tulevansa tosi tekemisiin, niin hän on heti valmis peräytymään."

Niilo mietti hetkisen. Hänelle tuotti joka viivytyksen hetki kiduttavia
tuskia. Hän kuvitteli mielessään, millainen vaara Jost-ritari todella
oli vangeilleen. Hän ei tosin lähemmin tuntenut tätä ritaria, mutta hän
inhosi vaistomaisesti miestä, joka saattoi kylmästi rääkätä turvattoman
naisen kuoliaaksi ja vielä röyhkeästi sysätä syyn siitä viattoman
niskoille. Voihan sellainen mies olla valmis mihin konnantyöhön
tahansa. Mistä ritari oli saanut tietää neitojen ryöstöstä ja miksi hän
oli niin innokas saamaan heitä käsiinsä, että oli ollut tekemässä
oikein sopimuksen siitä merirosvon kanssa? Niilo tuli melkein
toivottomaksi ajatellessaan neitojen kohtaloa. Mutta samalla hänen
myöskin täytyi myöntää todeksi Brodden huomautus, että tuo tunnoton
ritari ennemmin hukuttaisi itsensä uhreineen kuin suostuisi antamaan
niitä pois. Senvuoksi hän malttoi mielensä ja suostui Brodden
ehdotukseen lausuen:

"Olkoon niinkuin sanot, Brodde, mutta varo, jos..."

Hän jätti lopun lausumatta ja riensi määräämään, kutka miehet
pääsisivät Kurjelle, kutka jäisivät Hirvelle. Kun tämä oli tehty, ja
laivat pantu kuntoon, lähti Hirvi purjeet pulleina luovimaan tuulta
vastaan saaren koilliskulmaa kohden.

Heidän sinne tultua oli aurinko jo laskenut ja meri punerteli
iltaruskon hohteessa. Niilo seisoi kärsimätönnä laivan kaiteella
odotellen veneen kuntoon panoa. Kaksi miestä tarttui airoihin, hän itse
asettui keskiveneeseen ja Brodde tarttui peräsimeen.



V.

Kristofer=kuningas.


Oli huhtikuun alkupäivät. Ilma oli lämmin ja päiväpaisteinen.
Tukholmassa oli tavaton liike niillä kaduilla, jotka veivät
Eteläportilta Isolletorille, jossa marskin, eli nykyään drotsin, talo
oli. Kaupunkilaisia kumpaakin sukupuolta liikkui edestakaisin Läntistä
Pitkääkatua myöten kaupungin portilta Mustaveljesluostarin ahteelle
asti -- luultiin nimittäin marskin tulevan sitä tietä. Tämä oli aamulla
saapunut rantaan laivastolla, jossa oli kymmenen isompaa ja pienempää
laivaa. Kuningas oli hänet kutsunut Tukholmaan, ja kaikki kertoivat
yksityiskohdittain hänen tulostaan. Marskilla oli mukanaan ritareita ja
asemiehiä aina viiteensataan, "jotka olivat jokainen" -- sanottiin --
"pulskeimpia miehiä, kuin konsanaa on nähty."

"Mutta marski saa katsoa eteensä", sanoi muuan turhanviisas porvari
naapurilleen seisoessaan eräässä vanhassa porttiholvissa, joka oli
samalla muutaman kujanteen suuna, "marski varokoon itseään, kuninkaalla
on jo hyvä silmä häntä kohtaan kruunajaisista alkaen viime syksynä...
Ne kuiskeet, joita tässä on miehestä mieheen kulkenut, että marski
olisi ansainnut kruunun paremmin kuin kuningas itse, ovat tulleet
hänenkin korvilleen, ja monen puheiden mukaan ne ovat tuoneet hyviä
hedelmiä..."

"Sehän on jo kauan ollut selvänä", lausui toinen porvari vihaisella
äänellä. "Sanoihan lankoni, joka on hänen armonsa, arkkipiispa Niilon
kirjuri, että kuningas oli jo syksyllä Upsalassa ollessaan kieltänyt
marskia kulkemasta rinnallaan, kun he kerran menivät kirkkoon. Hän oli
sanonut, että 'kansasta pitää hävitä se typerä jaaritus, että minun
muka pitäisi olla palvelija ja teidän herra, kun kerran olette
kauniimpi mies', niin hän sanoi!"

"Totta hän ainakin silloin puhui, pyhimysten nimessä", lausui taas
edellinen porvari, "marskia kauniimpaa miestä ei ole maailmassa, eikä
kukaan sen paremmin ansaitsisi kruunua kuin hän. Onpa varmaa, etteivät
nuo saksalaiset, jotka taaskin, Jumala paratkoon, ovat ruvenneet niin
mahtavina kohottelemaan päitään täällä, kuin me olisimme muukalaisia
omassa kaupungissamme, -- etteivät he tohtisi pitää nokkaansa
puoleksikaan niin korkealla, jos täällä olisi ruotsalainen
hallitsemassa... Rangaiskoon Jumala niitä, jotka sen tekivät, että
marski sysättiin syrjään, hänen vertaansa ei toista tule!"

"Ei, ei koskaan!" lisäsi toinen varmasti, "ei koskaan tule hänen
vertaistaan!"

Tämä tyytymättömyys, joka näkyi porvarien puheesta, oli levinnyt koko
Tukholmaan, ainakin sen ruotsalaiseen väestöön. Kansa rakasti marskia,
ja se vaino, jonka alaisena marski oli ollut sekä kuninkaan palattua
kruunajaisistaan Upsalasta, että nyt, kuten huhu kertoi, -- oli omiaan
lujittamaan tätä rakkautta. Oltiinpa valmiit unhottamaan sekin, että
tämä vaino lähti osaksi ruotsalaisista miehistä, niistä, jotka olivat
jollakin tavoin joutuneet kärsimään marskin ollessa valtakunnan
päämiehenä ja jotka nyt halusivat siitä kostoa ja korvausta. Innokkain
niistä oli Kaarlon vanha vastustaja, valtakunnan drotsi, Krister
Niilonpoika. Kuningas taasen puolestaan pelkäsi mahtavaa, kansan
ihailemaa marskia, ja kuunteli senvuoksi mielellään kaikkia valituksia
häntä vastaan saadakseen tekosyitä hänen valtansa vähentämiseen. Marski
oli luopunut valtakunnan päämiehyydestä ja sallinut Kristoferin saada
Ruotsin kruunun, saaden itse korvaukseksi koko Suomen, Ölannin ja
Borgholmin. Mutta kruunajaiset olivat tuskin päättyneet, kun
Krister-herra tuli Suomesta ja sai taivutetuksi kuninkaan tekemään
sovintoehdotuksen hänen ja Kaarlon välille. Ehdot olivat vaikeat, mutta
Kaarlo suostui niihin kuitenkin. Kristerin tuli siten saada Viipuri
vapunpäivään asti 1442, Raaseporin linna neljäksi ja Korsholma
neljäksitoista vuodeksi. Jos Krister sitä ennen kuolisi, tulisivat
nämä linnat kuninkaalle. Linnoja seuraisi vielä läänit, s.o. koko
Kaakkois-Suomi ja Pohjanmaa, joten Kaarlo menettäisi melkein puolet
läänityksistään, mitkä neuvosto ja kuningas olivat läänityskirjalla
nimenomaan luovuttaneet hänelle.

Noilla kahdella porvarilla oli siis hyvin syytäkin kutsua kuninkaan
menettelyä Kaarloa kohtaan vainoksi. Se oli tehnyt hyvin ikävän
vaikutuksen sekä marskiin itseensä että kansaan, eikä sitä voinut
parantaa kuninkaan ystävällisyyskään, kun hän sitten Svartsjön linnassa
"vei ristille" marskin tytärtä, s.o. oli tämän kummina. Porvarit
pohtivat ja harkitsivat näitä asioita niin puolelta kuin toiseltakin
haastellessaan edellä mainitulla paikalla.

Silloin kuului kaupungin portilta räikeitä torven töräyksiä, jotka
ilmoittivat odotetun lähestyvän. Se lopetti paikalla keskustelut sekä
näiden ukkojen että muiden väliltä, ja kaikki kääntyivät portille päin.

Torvien pauhu, jolle rumpujen päristys antoi lisää mahtia, tuli yhä
lähemmäksi, ja pian kuului kaupunginportilta äänekkäitä huutoja
ilmoittaen marskin ratsastaneen portista sisään. Hän ratsasti ylevänä
ja majesteetillisena valkealla orhillaan, joka myöskin näytti
kuormastaan ylpeilevän. Hän tervehteli niin leppeästi ja ystävällisesti
riemuitsevaa kansaa, että kaikkein sydämet kiintyivät taasen häneen jo
pelkän esiintymisensäkin vuoksi. Ja hänen seurueensa teki samoin
valtavan vaikutuksen. Siinä oli monta ritaria loistavissa varusteissa
ja asemiehiä tuli ryhmä ryhmän perästä, aina sata kussakin ryhmässä --
mikä todisti kouraantuntuvasti, kuinka mahtava mies marski oli, ja
kohotti kansan silmissä hänen arvoaan, joka oli vuosi vuodelta yhä
kasvanut. Kuningaskin, jonka tieltä marski oli saanut väistyä, oli
pikemmin lisännyt kuin vähentänyt hänen arvoaan, yksistään senvuoksi,
että kansa vertasi heitä toisiinsa. Sillä verratessa joutui kuningas
sekä ulkonaisten että sisällisten ominaisuuksiensa puolesta auttamatta
tappiolle ja sai kansan toivomaan, että tuleva aika uudistaisi vanhat
suhteet. Tämä kansan mielessä kangasteleva tulevaisuusunelma oli kuin
toteutununna jo, kun marski, tuo uljas mies, osoitti jo ulkonaisella
mahdillaankin voivansa kannattaa aitoruotsalaisuutta kuningasta
vastaan. Ei ole siis ihmettä, että monenkin mieleen taas johtui
kuninkaankruunu, jonka lapsi oli Vadstenassa nähnyt Kaarlon pään päällä
väikkyvän, ja että moni toivoi Ruotsille ruotsalaista kuningasta, joksi
Kaarlo Knuutinpoika oli täysin arvollinen.

Mutta jos kansa mietti näin, niin herrat miettivät aivan toisin. Oli
hyvin ymmärrettävää, että se puolue, joka oli vastustanut marskia siitä
alkain kuin hän rupesi pyrkimään valtaan, sai pontta hommilleen, kun
heidän asiansa ajajaksi tuli kuningas. Kuningas oli siis herroihin
vaikuttanut päinvastoin kuin kansaan. He tunsivat nyt itsensä
mahtavammiksi kuin koskaan, eikä yksikään uskonut Kaarlon tästä pulasta
enää pelastuvan.

Marski ei kyllä ollut heidän aikeistaan tietämätön, mutta hän ei
osannut oikein arvostella heidän voimaansa, eikä hän ymmärtänyt välttää
kaikkia niitä aseita, joita hänen vastustajansa häikäilemättä
käyttivät, ja muuten oli hänen luonteensakin sellainen, että hän uskoi
niinkauan kuin suinkin hyvää vihamiehistäänkin. Ja nykyään varsinkin,
kun hän huomasi olevansa rakkauden ja luottamuksen esineenä, tuli tuo
hänen hyväntahtoisuutensa kaikessa näkyviin. Kansan toiveet hänestä
herättivät hänen uinuvat voimansa valveille ja avasivat hänen
sydämensä, mutta samalla ne himmensivät hänen valppautensa ja
varovaisuutensa. Jos kansan ilo hänen ratsastaessa Ruotsin
pääkaupunkiin todisti, mitä sen sydämessä liikkui, niin sai hän kohta
myöskin tuta, mitä hänen vanhat vihamiehensä nykyään mielessään
hautoivat. Sen hän sai selville kohta taloonsa tultuaan, kun vanha
sukulaisensa, Kustavi Anundinpoika (Sture) tuli hänen luonaan käymään.

Hän oli vanha, kokenut mies, vaikkei hän ollutkaan eturivissä yleisten
asiain johdossa. Arbogassa oli hän kuitenkin vuonna 1436 valtaherrain
joukossa nimensä panemassa siellä tehdyn tärkeän päätöksen alle ja
samoin Teljen kokouksessa kahta vuotta myöhemmin. Hän oli naimisissa
marskin sisarpuolen, Briita Bjelken kanssa.

"Terve, rakas Kaarlo", sanoi ritarivanhus astuessaan marskin luo.
Sitten kyseltiin kuulumiset kummankin perheistä, ystävistä ja
sukulaisista, jonka jälkeen Kustavi-ritari jatkoi: "tehän tulette
sellaisilla sotavoimilla, kuin ette panttivankeja tarvitsisikaan."

"Aivan niin", vastasi Kaarlo hymyillen, "kuningas on nähdäkseni
itse minut siihen pakottanut, koska hän ei kerran ole ottanut
kuullakseenkaan sitä, että minä tarvitsen takeita turvallisuudestani,
ja eihän tämä mikään huviretki ainakaan liene."

"Hm! ... olette todellakin oivaltanut asian oikean laidan ...
Kristofer-kuningas on hyvin ärtynyt teitä kohtaan. Mutta saatte nähdä,
ettei kauan kestä, ennenkuin hän on vieroittanut luotaan monta, jotka
häntä nyt taivaisiin ylistävät...!"

"Miksi niin arvelette?"

"Eikö Itämaille [Suomeen] ole vielä saapunut siitä sanaa?... Olisipa
sen jo pitänyt ehtiä valtakunnan kauimpaankin kolkkaan... Uskotteko te
sitä, että läänityskirjat ovat nyttemmin tulleet kauppatavaraksi
vanhassa Ruotsissamme!"

"Mitä ... läänityskirjat kauppatavaraksi ... puhutteko totta, vai
lasketteko leikkiä...?"

"Se on ilmeinen totuus", vastasi Kustavi-herra hieman innokkaasti,
ikäänkuin asia olisi koskenut häntä itseään, "läänityskirjoja saadaan
nyt ostaa! Aivan sanan mukaan! Ja jos ostat tänään jonkun läänityksen,
niin myödään se huomenna jollekin toiselle taas. Niin on asian
laita ... läänit kiertävät miehestä mieheen, ja kirjat ostetaan
kuninkaan kanslerilta ...

"Oletteko nähnyt maassamme saksalaista, Kustavi-lanko, joka ei olisi
ollut ahne rahalle?"

"Uusin uutinen kuninkaasta on, että hän rakastaa maanmiehiään ja
asettaa mielellään niitä korkeimmille sijoille, aivan kuin hänen
edeltäjänsäkin, Eerik ja Albrekt!"

"Jos kysymys on vaan pöytätiloista pidoissa, niin ei vahinkoa kannata
surra", lausui Kaarlo houkutellakseen lähempiä tietoja asiasta,
tarvitsematta sitä suoraan kysellä.

"Eiköhän ole selvää, että sitä, joka saa parhaat palat kuninkaan
pöydästä, muistetaan silloinkin, kun valtakunnan sarkaa jaetaan
ansiollisille miehille. Lieneeköhän yksikään ruotsalainen, ellei
mahdollisesti joku Krister-herran kannattajista, saanut tässä kohden
syytä kuningasta kiittää... Ja hänen armonsa arkkipiispa ... niin, hän
rakennuttaa paraikaa itselleen linnaa Almarestäkiin."

"Arkkipiispa on siis jo lunastanut sikäläisen maan sen omistajilta,
kuten Arbogassa päätettiin syksyllä 1440... Onhan teilläkin siellä
maata Kustavi-lanko?"

"Se on harkinnan alaisena. Jo syksyllä laadittiin vaihtokirja minun ja
arkkipiispan välille siitä maasta, jonka olen sieltä perinnyt
äitivainajaltani, Jumala armahtakoon hänen sieluansa, mutta mitään
varmaa päätöstä ei ole vielä tehty. Samoin on muiden sikäläisten
maanomistajain laita. Mutta arkkipiispa toimii ripsasti. Ja linnasta ei
tullekaan maan pienimpiä, kunhan ehtii valmistua, ja varmaa on myöskin,
että Ruotsin herroista on arkkipiispalla tähän aikaan kuninkaan
neuvotteluissa enimmin sanomista."

"Entä Jöns Pentinpojalla?" lisäsi marski.

"Ei, ei, Jöns-herra on pysynyt rauhassa tuomiokirkollaan, lähdettyään
teidän häidenne jälkeen Tukholmasta!"

"Soo-o ... hän arvelee siis saaneensa tarpeeksi tästä maailmasta?"

"Mitä hän miettinee tulee kait aikanaan näkyviin. Monet sanovat, että
hän on sieluna arkkipiispan kaikissa neuvotteluissa, ja hänen
aatoksensa lienee sekin uusi laitos siellä Almarestäkissä. Jos olen
oikein tarkannut sitä miestä, niin on hän äidinisäänsäkin viekkaampi ja
yhtä taipumaton ja jäykkä luonteeltaan kuin hänen omat isänpuoleiset
sukulaisensa. Hänen isänsä, Pentti-herra, lienee määrätty arkkipiispan
ja kahden muun kanssa ohjaamaan valtakuntaa, kun kuningas lähtee maasta
pois..."

"Onhan sekin taas uutinen!" lausui Kaarlo.

"On, ja koskee hyvin paljon teitä, koska te olette Ruotsin drotsi ja
siis itseoikeutettu valtakunnan haltijaksi kuninkaan poissa ollessa."

"Keitä ne kaksi muuta ovat?" kysyi Kaarlo, rupeamatta selvittämään omaa
suhdettaan tähän tärkeään asiaan, "enpä ihmettelisi, vaikka niiksi
olisi valittu kaksi saksalaista!"

"Miehestä mieheen kerrotaan hovissa, että herra Erengisle Niilonpoika
on toinen ja Maunu Gren toinen."

"Erengisle Niilonpoikako!" huudahti Kaarlo kummastuneena. "Erengisleä
olen luullut uskollisimpiini kuuluvaksi! Onko hän hierautunut niin
kuninkaan armoihin ja ruvennut pahinten vihamiesteni seuraan!"

"Ehkeivät tietoni ole varmoja, ehkä on erehdytty, mutta niin kerrotaan.
Olen pitänyt tarpeellisena kertoa tämän kaiken tilan selvitykseksi
teille. Varmaan on toinenkin höyhen teistä nykitty, ennenkuin pääsette
kuninkaan hovista lentämään."

"Tiedättekö mitä läänityksiä kuningas nyt aikoo minulta vaatia?"

"En, sitä en tiedä, mutta olkaa varuillanne, teillä ei ole kuninkaan
hovissa monta ystävää, ja kuningas on liukaskielinen kuten hänen oikea
kätensä, Albrekt Mörerkin. Olkaa varma ettei Rolf-kuningasta ja hänen
sotureitaan vastaan oltu enemmän ansoja viritetty, kuin täällä nyt on
niitä teidän varallenne..."

"Kiitos teille siis tästä ystävyytenne todisteesta, Kustavi lanko...
Minä huomaan tarvitsevani hyvää ystävää täällä!"

"Ystäviä teillä on paljon, vaikkei kuninkaan seurueessa", vastasi
Kustavi-ritari, "ja niiden joukossa olen minäkin, kuten olen aina
ollut. Mieleni todisteeksi tarjoan teille nuoren poikani. Teidän
seurueessanne on minun mieleisiäni nuoria miehiä ... nuori
sukulaisenne, Tord Kaarlonpoika, Niilo Bonpoika, ... näkisin mielelläni
Steenini heidän joukossaan..."

"Hän tulee heidän joukkoonsa!" vastasi Kaarlo vilkkaasti, "ja jos hän
on teidän kaltaisenne ja jos hän on enonsa, urhean Ture-herran
kaltainen, niin on hänen tulonsa minulle suuri ilo."

"Kiitos, kiitos, lanko, niistä sanoista ... minä lähetän hänet kohta
luoksenne!"

Ritari nousi lähteäkseen pois, mutta samassa tuli eräs kamaripalvelija
sisään ilmoittaen herra Albrekt Mörerin, joka astuikin samassa
huoneeseen. Kaarlo otti hänet ystävällisesti vastaan. Albrekt-herra
lausui mielihyvänsä siitä, että marski oli noudattanut kuninkaan
kutsumusta, mutta hänen sanainsa läpi kuulti selvästi, että herrat
olivat melkoisesti pettyneet. Sitten hän ilmoitti kuninkaan haluavan
nähdä häntä luonaan huomenaamuna kello 3 ja 4 välillä. Sitten hän
läksi.

Seuraavat tunnit kuluivat eräitä sukulaisia ja vanhoja ystäviä
vastaanotettaissa. Senjälkeen läksi marski Klaaran luostariin, jonka
abbedissalle hän oli antanut ensi aviostaan syntyneen tyttärensä,
Kristiinan, kasvatettavaksi. Hän viipyi siellä kauan ja palasi vasta
myöhään illalla kaupunkiin. Seuraavana aamuna läksi hän kuninkaan luo,
annettuaan tarpeelliset käskyt ja neuvot miestensä päälliköille.

Bykirkon kellon kolmea lyödessä astui hän ritareineen linnanportista
sisään, ja vajaan puolen tunnin kuluttua siitä vei kuninkaan
hovimestari, Pentti Juhonpoika (Oxenstjerna), Salestadin herra, hänet
kuninkaan yksityiseen huoneesen. Huone oli sama, jossa marski oli
asunut valtakunnan päämiehenä ollessaan, kuningas oli vaan sen toisella
tavalla sisustanut. Siellä oli nimittäin sekä tavallisia ylhäisyyden ja
rikkauden tuntomerkkiä, joita siellä oli Kaarlonkin aikana, kuten
kalliita mattoja, tyynyjä ja tapetteja, arvokkaita hopea- ja
kultakaluja y.m., että eräitä ylellistä ventoutta todistavia esineitä,
jotka osoittivat enemmän levon kuin työn tarvetta.

Kaarlo vilkaisi sivumennen tätä komeutta, jota hän oli kyllä saanut
nähdä matkustellessaan Saksanmaalla, mutta jota hän ei ollut huolinut
omaan kotiinsa tuoda. Hänen huulensa menivät hymyyn, mutta samassa tuli
kuningas huoneeseen.

Kristofer-kuningas oli pieni lihavahko mies. Hyvänsävyinen piirre antoi
hänen yleensä hyvinmuodostuneille kasvoilleen miellyttävänlaisen sävyn,
vaikkei hänessä muuten ollut vähääkään miehekkyyttä ja voimaa, jota
ruotsalainen aina vaatii kuninkaaltaan. Hänen silmänsä eivät olleet
ilman eloa, mutta se ei ollut miehekkyyden eikä tyynen voiman
heijastusta, vaan se oli pikkumaisuuden virvatulta, tyhjää sisällötöntä
leimahdusta. Ei hänestä ollut ulkonaisenkaan kuninkuuden kantajaksi, ja
kuten pieni tulee suuremman rinnalla yhä pienemmäksi, niin näytti
Kristoferkin häviävän aivan mitättömiin uljaan marskin rinnalla. Kansa
on usein säälimätön arvosteluissaan, mutta yhtä usein se myöskin lyö
niillä naulan kantaan. Niinpä se piti nytkin Kaarlo Knuutinpoikaa
kuningasta parempana, mikä koski syvästi jälkimmäiseen. Se koski hänen
heikointa kohtaansa, ja senvuoksi hän oli melkein sairaloisen kärkäs
kuuntelemaan kaikkea, mikä voi marskia vahingoittaa ja hänen arvoaan
alentaa.

Nyt oli tämä kansan lempimä mies hänen edessään. Hän ei voinut olla
itsekseen myöntämättä hänen ulkonaista etevämmyyttään. Mutta se saikin
hänen katkeruutensa kiihtymään ylimmilleen, ja kun hän koki sitä
peittää ystävällisen ja hymyilevän naamarin taa, niin syntyi siitä
omituinen myrkyllinen seos, joka on hyvin tunnettu seuraelämässä.

Hän kävi marskia tervehtämään tarjoten hänelle kätensä, ja pyytäen
häntä viereensä istumaan. Tätä kohteliaisuutta oli marski kuitenkin
liian viisas noudattamaan; hän katsoi paremmaksi jäädä seisomaan.

"Te olette koonnut paljon tyytymättömyyttä ja valituksia vastaanne,
herra drotsi!" lausui kuningas, siten käyden asiaan suoraan kiinni.

"Ehkäpä", vastasi Kaarlo, "mutta laita on sellainen, että kuta vähemmin
valittajia on, sitä pahemmin ne kirkuvat, että tietämätön voisi luulla
niitä olevan paljo enemmän, kuin niitä todella onkaan."

"Vähä tai paljo, mutta niitä on olemassa, ja kuninkaana tulee minun
katsoa, että kaikki saavat oikeutensa."

"Niin on, herra kuningas, se on teidän velvollisuutenne, ja minä
toivon, ettette sulje minua siitä oikeudesta pois. Että minulla on
vihamiehiä, olen tiennyt ennenkin, ja senvuoksi, jos muistatte, oli
ensimmäinen asia, jota teiltä sopimusta tehdessämme vaadin, että kaikki
mitä olin sitä ennen tehnyt ja toiminut olisi unhotettua, ja ettei
minua eikä minun käskyläisiäni saisi niistä milloinkaan syyttää."

Kuninkaan haamo muuttui näiden sanain johdosta. Hän tähysteli tarkasti
hyvin ruokottuja kynsiään ja lausui:

"Te tarkoitatte, ettei minulla ole oikeutta vetää teitä oikeuteen,
mutta senpä saatte nähdä, olkaa kuinka mahtava tahansa! Kuninkaanvalani
lienee aina painavampi kuin teille antamani lupaus."

"Jumala varjelkoon minua, herra kuningas, millään ehkäisemästä teitä
kuninkaallisen valtanne käytössä. Sitä en tahdo, mutta en myöskään
konsaan luovu niistä oikeuksista, jotka minulle kuuluvat!"

"Te puhutte pöyhkeitä sanoja kuninkaallenne, drotsi Kaarlo, ja minä
tiedän mikä ne panee suuhunne, mutta saadaanpa nähdä, enkö minä voi
siipiänne leikata!"

Kuningas rupesi hätiköimään yhä enemmän, ja marskin tyyni vakavuus ei
saanut häntä suinkaan rauhoittumaan.

"Muistatteko, kuningas Kristofer", lausui marski, "kuinka sukulaisenne,
Eerik-kuninkaan, kävi...?"

"Ja te uskallatte muistuttaa minulle siitä...?" huusi kuningas hypäten
ylös pehmeältä, kultaompeleiselta tyynyltä. Hän oli kiukusta kalpeana
ja hänen silmänsä liekehtivät.

"Niin, minä uskallan", vastasi Kaarlo, "ja minä uskallan enemmänkin,
minä sanon teille, kuningas Kristofer, että Ruotsin lain yli ette
minulle ettekä kenellekään muulle mitään mahda, ja jos te rohkenette
nostaa sormeannekaan minua ja Ruotsin lakia vastaan, niin te samalla
nostatte kruunun päästänne!.... Nämä ovat sanani ja niistä vastaan,
vaikka selkänne takana olisi sata Ruotsin miestä vertani vaatimassa. Te
olette koonnut, kuningas, vihamieheni ympärillenne, mutta älkää
unhottako, että niitä on vaan kourallinen ystäviini verraten, ja ne
voivat toimittaa heille ja teille leikin, jota ette halua."

"Drotsi Kaarlo!" huusi kuningas täydessä raivossa, "drotsi Kaarlo...!
Te saatte tyrmässä katua sanojanne, minä en aio sallia samanlaista
kohtelua kuin sukulaiseni, Eerik... Ja että te julkenette minulle
mainita hänen nimeään! Tahdon sanoa teille jotakin, minun kädessäni on
eräs asia, joka tuottaa teille tuhon... Te kannatte nurjaa kilpeä
kuningastanne ja isänmaatanne vastaan..."

Kuningas pysähtyi nähdäkseen, minkä vaikutuksen tämä sana tekee
paljastettuun kavaltajaan. Hänen silmänsä pyörivät hurjasti, ikäänkuin
olisi mielinyt syöstä kuolettavan keihään vihatun uhrinsa sydämeen.

Kaarlo hämmästyi myöskin. Hän älysi tosin heti, että tämä oli kavalain
juonien hedelmiä. Mutta hän tiesi, että ne voivat olla hyvin mietittyjä
ja että ne voivat perustua näennäisesti tosiin asianhaaroihin. Hänen
mieleensä muistui myöskin eräs synkkä, kalpea ritari, joka sai
sellaisten salajuonten uhrina häpeällisen kuoleman Söderköpingissä. Hän
synkistyi, ja siitä sai hänen kuninkaallinen syyttäjänsä yhä suuremman
varmuuden luuloonsa. Kuningas nautti marskin hämmennyksestä, ja
saadakseen jutun samalla ratkaistuksi, soitti hän pöydällä olevaa
kultakelloa. Kuninkaallinen kamaripalvelija astui sisään, ja kuningas
käski hänen kutsua ritari Jost von Bardenvlethin huoneeseen. Moniaan
hetken perästä tämä tulikin tervehtäen mitä sulavimmilla liikkeillä
sekä kuningasta että marskia.

Mutta edellinen huusi hänelle, osoittaen kiihkolla marskia:

"Tuossa hän nyt on, Jost-ritari ... puhutelkaa häntä, lausukaa
syytöksenne, saattakaa hänet syyhyn, niin ratsastatte läänitysherrana
Turun tai Viipurin linnaan, kumman vaan niistä haluatte; häneltä ne
otetaan pois."

Kaarlon katse synkistyi, ja veri syöksyi hänen poskilleen kadotakseen
niiltä samassa taas. Mutta norea ritari asettui hymyillen hänen
eteensä.

"Kuninkaani tahto on minun lakini", sanoi hän, "ja niin vaikeata kuin
minun onkin ruveta teidän syyttäjäksenne, herra drotsi, en voi toisin
tehdä."

"Älkää suotta surkutelko velvollisuuttanne, herra Jost! -- Minä olen
valmis kuuntelemaan teitä", lausui Kaarlo kiiruhtain, kun ritari
vitkasteli ikäänkuin sanoja etsien.

"Minulla on ollut surettava kohtaus erään miehenne kanssa, drotsi
Kaarlo", lausui ritari vihdoin, "surettava enemmän sen vuoksi, että se
niin pahoin häiritsee teidän ja armollisen herramme, kuninkaan välejä,
kuin minun vuokseni, vaikka minäkin, sanon sen vielä..."

"Turhaa", lausui Kaarlo, joka kävi jo kärsimättömäksi, "asiaan, ritari,
asiaan!"

Ritari vilkaisi kysyvästi kuninkaaseen. Mutta tämä oli selin heihin ja
katseli akkunasta ulos, ettei ritari ensinkään saanut kysyvään
silmäykseensä vastausta.

"Olin merellä", lausui ritari, "kuljin herrani ja kuninkaani asioilla,
niin tapasin äkkiä erään noita vitalilaivoja, joita nykyään vilisee
näillä pohjoisilla vesillä. Siellä oli ryöstettyä tavaraa, vieläpä
kaikkein kallisarvoisinta..."

"Oh!" huudahti marski, mikä sai kuninkaankin kääntymään voidakseen
tarkastaa hänen kasvojaan.

Mutta ritari kiiruhti lisäämään päästämättä marskia lausumaan, mitä
aikoi:

"Laivalla oli kaksi ylhäistä neitoa, teidän sukulaisenne Briita
Kaarlontytär oli toinen, toinen oli neiti Iliana Åkentytär... Minä sain
ne vapautetuksi, mutta olin tuskin ehtinyt kääntää selkäni rosvoille ja
lähteä tänne Tukholmaan, kun jouduin tekemisiin erään toisen aluksen
kanssa, ja te tiedätte, mikä se oli, herra drotsi?"

"Arvatenkin joku miehiäni, joka oli ajamassa takaa noita rohkeita
rauhanhäiritsijöitä, mutta jonka edelle ehditte."

"Niin, drotsi Kaarlo, hän oli eräs miehiänne, nimittäin Niilo Bonpoika.
Mutta hän tuli omituisessa seurassa, joka ei oikein sovi teidän
nimellenne ja asemallenne. Hänen kanssaan oli eräs vitaliveljes,
vieläpä eräs hurjimpia, muuan Bartolomeus Voethin arvollisia
oppilaita..."

Asia rupesi valkenemaan marskille, niinpian kuin hän kuuli Niilo
Bonpojan nimen. Mutta käsittämätöntä hänestä oli, miten sitä nimeä
voitiin lausua merirosvon nimen ohella. Ja tämä teki hänet hämillisen
ja samalla synkän näköiseksi, mikä antoi hyvin tuulta hänen syyttäjänsä
purjeisiin.

"Ja tämä Niilo Bonpoika tuli Hurjan Haukan kanssa vaatimaan neitoja
minulta, vaatimaan niitä teidän nimessänne, drotsi, juuri teidän
nimessänne ... he yllättivät minut, kehotin, että asia annettaisiin
kuninkaan ratkaistavaksi, ja rukoilin, ettei hän paljastaisi teidän
nimeänne, herra drotsi, -- ei mistään apua ... he ottivat minun
laivaltani väkisin neidot ... ja silloin minä läksin tänne herrani ja
kuninkaani luo uskomaan asiani hänen huostaansa."

"Siinä kuulette, drotsi!" huudahti kuningas asettuen puhkuvan punaisena
Kaarlon eteen, "siinä kuulette! Te olette rikollisessa yhteydessä
luovutetun kuninkaan miesten kanssa... Mitä teillä on sanottavaa...?"

"Te olette erehtynyt, herra kuningas", vastasi Kaarlo, mutta kuningas
keskeytti hänet äkkiä.

"Uskallatteko sanoa vasten silmiäni, että minä olen erehtynyt,
uskallatteko sanoa niin ritarin puheidenkin jälkeen?"

"Uskallan!"

Kuningas kalpeni kiukusta eikä saanut kotvaan sanaakaan suustaan.

"Minä uskallan sanoa, että te olette erehtynyt, herra kuningas", toisti
Kaarlo, "ja te tulette sen näkemään, kun asia laillisesti tutkitaan.
Niilo Bonpojan kunnian takaan hengelläni ja omaisuudellani. Minä olin
itse lähettänyt sekä hänet että sukulaiseni, Tord Kaarlonpojan, ajamaan
takaa rosvoja, jotka olivat tohtineet ryövätä nuo viattomat neidot
melkein linnani edustalta, ja tämän ritarin puheesta kuulen, että se
onnistuikin..."

"Riittää, riittää, drotsi Kaarlo", keskeytti kuningas, "en halua nyt
kuulla vastaustanne. Tahdoin vaan näyttää, ettei muuta kuin viittaus
minulta, niin vyöryy päänne maassa."

"Ja teidän kruununne samoin!" lisäsi Kaarlo järkkymättä.

"Sen saamme nähdä", lausui kuningas, "teidän asianne tulevat
neuvostossa tutkittavaksi, sekä tämä että ne, joista muut teitä
syyttävät. Neuvosto kokoontuu kello seitsemän, siellä näemme toisemme
taas."

Kuningas oli nyt melkoista tyynempi. Kaarlo puolestaan tahtoi niinkauan
kuin suinkin olla hyvissä väleissä kuninkaan kanssa ja lausui senvuoksi
lähteissään:

"Minä haluan, että kaikki selkkaukset välillämme selviävät, vaikkapa
laillisen oikeudenkäynnin kautta. Ja minä toivon, että te huomaatte,
mitä ette ole nyt tahtonut kuulla, nimittäin että minä en mitään niin
halua kuin saada olla teidän uskollinen palvelijanne."

Kuningas oli muuttunut. Mutta marski ei voinut käsittää, mikä hänet nyt
oli niin äkkiä muuttanut. Ehkä sen vaikutti ritarin epävarmuus, joka ei
oikein soveltunut hänen kerskumaansa urotyöhön, tahi ehkä kuninkaan
luonne oli sellainen, että hän vihan ensi kuohujen jälkeen oli valmis
taas korjaamaan, mitä oli kiukkutilassa rikkonut. Ja ehkä Kaarlon
käytöskin ja hänen peloton puheensa saivat Kristoferin lauhtumaan ja
pysäyttämään syytösaikeensa tähän.

"Jos asia on, kuten sanotte, herra drotsi", lausui kuningas lopuksi,
"niin saatte piankin todistaa puheenne ja viattomuutenne, samoinkuin
miestenne viattomuuden. Jätän teidät kello seitsemään asti. Neuvosto
kokoontuu silloin. Ellei miehenne ole siksi saapunut ... ymmärrättehän
itsekin, että jos hän on halunnut käyttää samaa tuulta kuin
Jost-ritarikin, pitäisi hänen jo paljoa ennen olla täällä ... ellei hän
siis ole täällä ennen neuvoston kokoontumista, niin täytyy minun katsoa
asianne menetetyksi."

Turhaan etsi Kaarlo syitä tätä väitöstä vastaan; hän ei keksinyt
mitään, ja ennenkuin hän ehti sanaakaan lausua, oli kuningas jo
kääntänyt selkänsä ja lähtenyt pois.

Marski katseli suurilla silmillään hetkisen terävästi Jost-ritaria,
joka oli yhä hymyilevänä ja leppeänä entisellä paikallaan. Hän oli
pelkkää hyvänsuontia ja ystävällisyyttä.

"Katsokaa eteenne, ritari Jost", lausui Kaarlo vihdoin hieman
ylenkatseellisesti, "katsokaa vaan, ettei tämä leikki tule teille
kalliimmaksi kuin luulettekaan!"

"Minä täytän vaan armollisen herrani tahtoa!" vastasi ritari nopeasti,
mutta samalla niin nöyrästi, kuin olisi vallan yhtä kernaasti pitänyt
marskia kuin kuningastakin herranaan. Ritari Pentti Juhonpoika astui
huoneeseen ja marski läksi pois. Mutta tullessaan kuninkaan saleihin
näki hän kaikkialla pelkkiä olkapäiden nykäyksiä ja kaksimielisiä
hymyilyjä, kuten aina tapahtuu, kun langennut suuruus tulee niiden
pariin, jotka ovat hänen mahtinsa ja kunniansa perineet.

Kaarlo palasi hyvin kiihtyneessä mielentilassa asuntoonsa. Oli
luonnollista, että kuningas tahtoi viedä asian niin kauas kuin suinkin.
Ja nyt oli sattuma tuonut hänen käteensä rikollisuuden todistuksen
marskia vastaan, vieläpä hyvin vaarallisenkin. Sillä mikään ei ollut
tähän aikaan niin vaaranalaista kuin yhteyden pitäminen luovutetun
kuninkaan kanssa. Sekä kaupunkien että maarahvaan silmissä alenisi
Kaarlon arvo auttamattomasti, jos saataisiin toteennäytetyksi kuninkaan
syytös, että hän oli salaisessa yhteydessä kuningas Eerikin kanssa.
Tämä sieppasi kerrassaan hänen altaan sen kallion, jolle hän oli monien
vaiheiden jälkeen lopulta päässyt -- sillä mitä hän oli ilman rahvaan
kannatusta? Mitä hän silloin voisi, vaikka hänellä olisi kaksi sen
vertaa aseellisia miehiä, mitä hän voisi kuningasta vastaan? Ei mitään,
ei mitään! -- kuiskasi eräs ääni hänelle.

Hän älysi, ettei hän voinut olla joissakin määrin alistumatta, ellei
mielinyt kaikkea menettää. Hän mietti siis, mitä kuningas mahtoi
oikeastaan vaatia, ja minkä verran kansansuosio, jonka merkitystä
kuningas ei vielä oikein käsittänyt, voisi häntä suojata liiallisilta
myönnytyksiltä.

Hän soitti kiivaasti hovipoikaansa, ja tämän tultua kysyi hän oliko
viheriä ritari jo saapunut. Ei, hän ei ollut vielä saapunut, ja Kaarlon
ajatukset kiihtyivät. Nyt, jos koskaan, oli hyvä neuvo tarpeen, ja nyt
tarvitsi hän miestä, joka osasi katsella asioita useammaltakin kuin
yhdeltä puolen. Klaus Lang ja muutamat muut saivat käskyn tiedustella
saaristolaisilta, olivatko he nähneet saaristossa jotakin marskin
laivaa, ja ellei heillä olisi siitä tietoa, tulisi Klaun itsensä lähteä
saaristoon, ja niin kiireesti kuin mahdollista.

Klaus Langin lähdettyä, tulivat marskin luo ritarit Kustavi
Anundinpoika (Sture) ja Kaarlo Tordinpoika (Bonde). He tiedustelivat,
mitä kuninkaan luona oli tapahtunut, eikä Kaarlo sitä salannutkaan.
Mutta tyttärensä ryöstöstä kuunteli vanha Kaarlo-herra paljoa
tyvenemmin kuin marski oli odottanut. Tähän asti ei hänellä ollut siitä
ollut mitään tietoa, mutta hän rauhoittui kokonaan kuultuaan sekä
Tordin että Niilo Bonpojan olevan rosvoja takaa ajamassa.

Mutta marskin asian ymmärsivät molemmat selvästi nyt joutuneen huonolle
tolalle. Hän oli todella sangen paljon kuninkaan käsissä, ja he
miettivät kauan, miten siitä pulasta oli selviydyttävä.

"Kuningas tahtoo säikyttää teitä", sanoi Kaarlo Tordinpoika vihdoin,
"ja hän pelkää teitä vieläkin... Mitenkä hän muuten olisi laskenut
teitä linnasta pois. Uskoni on, että hän koettaa käyttää tätä pulaanne
riistääkseen teiltä osan läänityksiänne pois... Arvatenkin sen, mitä
teillä on Suomessa vielä. Kuulen, että te olette hänestä kuin sopimaton
nalkki Viipurin ja länsirannan välillä..."

"Viipurin?" kysyi Kustavi-herra, joka oli tähän asti ollut vaiti.

"Sukulaiseni tarkoittaa, että kohdakkoin rupeaa olemaan se aika,
jolloin Kristerin tulee jättää se minulle. Mutta hän ei tienne, ettei
vanhaa vihamieheni niin hevillä luovukaan Viipurista", lausui marski.

"Niin minäkin luulen", sanoi Kustavi-herra, "ja mikäli tunnen sekä
Krister-herraa että kuningasta, on tästä Viipuriin paljo koukkuja
meressä. Te ette konsanaan ratsasta Viipurin nostosillan yli
Krister-herran eläessä."

Vanha laamanni katsoi kummastuneena innostuneeseen Kustavi-ritariin.

"No", lausui edellinen, "antakaa Suomen mennä, sitä enempää ei kuningas
ainakaan vaadi. Jäähän teille vielä Svartsjö Mälarissa ja Borgholm sekä
Ölanti, että pysytte sittekin valtakunnan rikkaimpana miehenä."

"Entäs laki ja oikeus ja lupaukset, entäs kuninkaan pyhät valat...!"
kysyi Kaarlo.

"Ne haihtuvat kuin sumu tuuleen, veljenpoikani, ja ellette sitä
keskeytä, niin paisuu tuulesta myrsky, joka vie paljoa enemmän, kuin
voitte aavistaakaan."

"Minä puolestani luulen", lausui Kustavi-herra, "että tuuli on jo
paisunut myrskyksi, ja että teille on kysymyksessä voitto tai kuolema."

Marskin silmät säihkyivät, mutta laamanni, rauhallismielinen Kaarlo
Tordinpoika, istui lattiaan katsellen. Kustavi-ritari jatkoi innolla:

"Kristofer-kuningas on vaativa teiltä kaikki. Hän ei tyydy Suomeen, hän
ottaa kaikki, mitä teillä on läänityksiä, ja te jäätte kuorituksi
puuksi, jonka oksat pian ruskettuvat. Ja jos kansaan leviää tieto
siitä, mistä kuningas teitä syyttää, niin ette puhdistu siitä
elinpäivinänne. Ei, Kaarlo-lanko, toisin minä neuvoisin...!"

Marski ja hänen setänsä katselivat jännityksellä kuumaveristä ritaria.
Tämä oli noussut seisoalleen, tarttuen vasemmalla kädellään miekkansa
kahvaan ja osoittaen oikealla eteensä. Hän odotteli, ennenkuin antaisi
neuvonsa, jonkavuoksi molemmat kuulijansa sanoivat:

"Lausukaa neuvonne, mitä olisi tehtävä?"

"Lähettäkää taisteluvaatimus kuninkaalle", vasaasi Kustavi
Anundinpoika.

"Taisteluvaatimus!" huudahti Kaarlo ponnahtaen ylös kuin manauksesta.

"Niin!" vastasi ritari. "Käskekää kaupungin pormestarien -- nehän ovat
henkensä ja verensä uhalla teille uskollisia -- kutsua kaupungin
neuvosto kokoon, esittäkää siellä asianne ja saartakaa kohta senjälkeen
kuninkaan linna... Lähettäkää sitten arpakapulat kiertämään, vannon
kilpeni kolmen lumpeen kautta, että teillä on viikon kuluessa väkeä
tarpeeksi muistuttaaksenne jaloa kuningastamme, mitkä ovat hänen
velvollisuutensa ja lupauksensa."

Marski vaipui aatoksiinsa. Toiset ritarit katselivat häneen.
Kustavi-ritarin silmistä loisti syvän vakaumuksen tuli, Tord-herran
katse oli tutkiva ja tarkasteleva.

"Mutta hetket ovat kalliit, lanko", jatkoi Kustavi marskin
viivytellessä. "Nyt on pelastus käsissänne, jonkun hetkisen kuluttua se
on myöhäistä... Ja ajatelkaa samalla, ettei vaara ole yksin teidän,
vaan koko Ruotsinmaan. Mitä teillä on menetettävää, lanko...? Tuskin
enempää, kuin muutenkaan menetätte. Mutta sillä teolla te ansaitsette
valtaa ja kunniaa ja jälkimaailman kiitosta...!"

Kaarlo mietti vielä, ja laamanni nojasi leukaansa miekankahvalle
laskettuja käsiään vasten.

Vihdoin marski nousi ja katsoi odottavaan ritariin.

"Ei, ei lanko", sanoi hän, "neuvonne lienee hyvä, mutta kuningas on
saanut lupaukseni, ja hän ei ole vielä rikkonut omaansa..."

Marski aikoi lisätä vielä jotakin, mutta puhe keskeytyi hovipojan
tullessa ilmoittamaan kuninkaan uskotun, ritari Albrekt Mörerin tuloa.
Kustavi-ritari vetäysi silloin ikkunapenkille laamannin viereen. Marski
odotti seisoallaan suosikin tuloa. Albrekt-ritari tuli kylmänä ja
muodollisena. Hänen kasvojensa suopea ilme ei päästänyt syvemmälle
silmäämään hänen sydämeensä. Hän alkoi kertoa jotenkin huolettomasti
asiastaan. Hänen liikkeistään ja äänestään paistoi selvästi, kuinka
varmoja hän ja kuningas olivat asiastaan. Hän esitti marskille
jonkinlaista sovinnon tekoa, molemmat muka myöntyisivät jonkunverran.
Kuningas jättäisi syytöksensä sikseen, jos marski puolestaan luopuisi
lääneistään. Baijerilainen koki varsin vielä osoittaa, että oli
kuninkaalta suuri armo, kun niin vähällä päästi vihamiehensä.

"Teillä on nyt erilainen puheentapa kuin Turun linnassa tavatessamme,
ritari Albrekt!" sanoi Kaarlo vihdoin terävästi ja niin arvokkaasti,
että baijerilainen oikein ihmestyi.

"Yksinkertaisesti siitä syystä vaan, herra drotsi", vastasi tämä, "että
silloin oli paljon tekemättä, mikä nyt on tehtynä!"

"Ja ellei kuninkaalle olisi tullut tätä keppihevosta, niin olisi hän
löytänyt toisia syitä saattaakseen minut syyhyn", lausui Kaarlo,
halveksivasti hymyillen. "Mutta minä sanon teille erään asian, ja
viekää te se kuninkaalle tervehdykseksi Ruotsin korkeimmalta
virkamieheltä... Kristofer-kuningas varokoon leikkimästä lupaustensa ja
valainsa kanssa samoinkuin entiset muukalaiskuninkaat ovat, Jumala
paratkoon, tehneet tässä maassa. Muuten hän voi helposti ruveta
katumaan sitä peliä, jota hän nyt mielii kanssani pelata; yksi Gotlanti
ja yksi Visborg ovat jo nekin Ruotsille liikaa!"

"Se on helposti tehty, herra drotsi", vastasi ritari väistäen, vaikka
hänen silmistään samalla vilahti suurta katkeruutta, "mutta aika
joutuu, neuvosto kokoontuu kohta ... suostutteko vai ette, drotsi?"

"Oletteko unhottanut ne kirjat, jotka kuningas on minulle antanut ja
valtaherrat nimillään ja sineteillään vahvistaneet?" kysyi marski
vastaukseksi. "Julistaako kuningas kolmen valtakunnan kuullen itsensä
valapatoksi?"

"Kristofer-kuningas ei unhota valojansa, herra drotsi, mutta muistakaa
te puolestanne, että suhteet ovat nyt peräti toiset, kun te olette
ruvennut valtakunnan vihollisten yhdysmieheksi... Enempää en huoli
sanoa...?"

"Ette, minä tunnen perinpohjin sen laulun, jonka kuningas nyt aikoo
laulaa..."

"Yksi värssy lienee teille kuitenkin outo", sanoi baijerilainen
purevalla hymyllä, "sen kuulin tiellä tänne tullessani, ja se puhuu
enemmän kuin kaikki muut yhteensä..."

"Ja se on...?"

"Kuninkaan väki on ottanut viime yönä kiinni erään rosvolaivan, jolla
oli viisitoista vitaliveljestä. Ja nämä kaikki tunnustivat teidän
käskyläisenne, Niilo Bonpojan, herrakseen! Kuninkaan päällysmies, joka
on ollut aina sitten ritari Jost von Bardenvlethin tulon metsästämässä,
oli juuri kuninkaan luo menossa ja kohtasi minut tänne tullessani."

Kaarlo oli kuin salaman iskemänä. Hänen koko luontonsa nousi
kuohuksiin, että hän sai vasta mitä suurimmalla vaivalla itsensä
hillityksi. Äkkiä hänelle juohtui Klaus Lang mieleen. Jos tuollainen
seikka on todella tapahtunut, niin täytyi Klaus Langin varmaan saada
siitä tieto. Oli siis koetettava viivyttää ritaria, kunnes tämä
palaisi. Molemmat sukulaisritarit tulivat tässä avuksi.

Sekä laamannista että Kustavi-ritarista oli tämä niin sadunomaista,
että he nousivat paikoiltaan ja rupesivat ritarilta kyselemään
tarkemmin tuosta merkillisestä tapahtumasta ja samalla osoittamaan,
että sen täytyi olla ilmeisesti erehdystä. Heidän juuri tästä
keskustellessa tempasi Klaus Lang oven auki ja syöksyi sisään. Hän oli
todellakin kuullut rosvolaivan valtaamisesta. Eräs kuninkaan
asemiehistä, jonka hän tunsi ja joka oli ollut mukana, oli kertonut,
että eräs rosvolaiva oli valloitettu kiivaan ottelun jälkeen, jossa oli
monta kaatunut. Niilo Bonpoikakin oli ollut joukossa, oli mies
kertonut. Hän oli laivan päällikkönä ja hän oli taistellut äärettömällä
miehuudella ja uljuudella, kunnes viimein surmanhaavan saatuaan sortui
laivansa kannelle. Kuninkaanlaivan päällikkö, joka ei tuntenut häntä,
kysyi silloin hänen nimeään ja hän oli kuollessaan kuiskannut: Niilo
Bonpoika. Yleinen tyrmistys valtasi kaikki läsnäolijat Klaun lyhyen
kertomuksen johdosta. Syvimmin se koski marskiin. Hän kääntyi selin
toisiin ja vei kiivaasti kätensä silmilleen. Kääntyessään uudestaan
Albrekt-ritariin päin, oli hän kalpea ja synkeä, ikäänkuin
parantumattoman haavan saanut.

Vanha Tord-herra rupesi nyt katselemaan asiaa toisilla silmillä, kuin
ensiksi jutun kuultuaan. Ja samalla paisuivat hänenkin tunteensa
täyteen valtaansa, ikäänkuin hän nyt vasta olisi saanut täyden
selvyyden vaaran suuruudesta. Hän astui ritarin luokse tarttuen kovasti
tämän käsivarteen.

"Tyttäreni", huusi hän pauhaavalla äänellä, kyynelten valuessa hänen
pörröisten, harmaiden kulmakarvainsa alta. "Kautta elämäni, kuningas
saa vastata minulle tyttäreni hengestä, tai hän ei ole parempi kuin
Visborgin rosvokuningaskaan!"

Sitten hän löi nyrkeillä rintaansa huutaen:

"Ne neuvot, jotka saitte veljenipojalta viedäksenne kuninkaalle, saatte
viedä hänelle vanhalta ritarilta, Kaarlo Tordinpojaltakin! Onko tämä
aika niin kurja, ettei Ruotsin kuninkaalla ole voimaa hillitä ja
rangaista yhtä viheliäistä merirosvoa... Viiden haavan nimessä, ritari,
sellainen kuningas ei kelpaa Ruotsin kansalle!"

Käsi kovasti miekankahvassa astui tuo kelpo vanhus tuimin askelin
huoneesta paukauttaen oven jälkeensä, että talo jyrähti.

Tämän kunnianarvoisan ritarin sanat eivät olleet tekemättä melkoista
vaikutusta ritariin -- siihenkin asiaan katsoen, joka oli kuninkaan ja
marskin välillä tekeillä. Älykäs Albrekt Mörer ymmärsi helposti, että
näistä sanoista voi sukeutua yleinen tyytymättömyys hänen herraansa
kohtaan, varsinkin kun vanhan kuninkaan rosvoukset eivät häirinneet
yksin Ruotsia vaan Tanskaakin ja etupäässä suuria hansakaupunkeja. Hän
katsoi siis parhaaksi hellittää vähän joustaan, ettei kuningas
menettäisi hyviä toiveitaan.

Sen hän tekikin, ja teki sen niin hienosti ja taitavasti, ettei
Ruotsissa oltu näihin aikoihin vielä moista nähtykään. Niinpä olikin
asia hänen lähteissään jo siksi valmis, että sen sopi hyvillä toiveilla
esittää neuvostolle. Marskin piti luopua Turun linnasta lääneineen.
siis koko Suomesta, sillä Viipuria ei tässä otettu puheeksikaan; muut
saisi marski pitää. Silloin ritari meni.

       *       *       *       *       *

"Halloo laivuri!" huusi Brodde, tullessaan Niilo Bonpojan kanssa
veneineen niin lähelle, että näkivät laivurin, joka oli nojallaan
peräkeulaa vasten ja katseli uinaillen melkeästi tyyntynyttä
merenpintaa.

Heidän veneensä oli kulkenut rantaa pitkin, joten he olivat päässeet
melkein huomaamatta kauppalaivan ääreen asti. Laivuri hyppäsi pystyyn
kuullessaan huudon ja koetti tirkistellä, keitä tulijat olivat. Pian
hän tunsikin Brodden.

"Tehän annoitte neidit ritarille päivällä!" huusi hän takaisin.

"Niin annoin!" vastasi Brodde.

Vene hiipoi nyt laivan kylkiä pitkin.

"Köysiportaat alas, laivuri!" huusi Brodde, "minulla on vielä hiukan
puhumista ritarille."

Laivuri epäröi kotvasen, mutta ymmärsi pian, että vastustaminen olisi
turhaa. Rosvolaiva oli tietysti lähellä, ja sieltähän heidän oli helppo
saada vahviketta, sillä hänen raskasuintinen haahtensa ei tietenkään
ehtisi salmesta päästä. Hän noudatti siis käskyä.

Moniaan silmänräpäyksen kuluttua olivat Niilo ja Brodde rostokkilaisen
Mustan Joutsenen kannella.

"Missä ritari on?" kysyi Niilo käyden laivuria kohden, joka osoitti
viekkaasti hymyillen kannen alle.

Mutta Brodde tarttui hänen käsivarteensa pidättäen häntä ja käski
laivurin mennä sanomaan ritarille, että Kurjen päällikkö tahtoi häntä
puhutella. Laivuri lähti jättäen miehet kahdenkesken. Sitten kuuluivat
portaat narisevan ja kohta ilmestyi ritari Jost von Bardenvleth
kannelle. Brodde tarttui kovasti Niilo Bonpojan käsivarteen merkiksi,
että hän olisi hiljaa.

Ylpeänä ja uhkaavana astui ritari Brodden eteen, joka puolestaan oli
käynyt vähän etemmäksi Niilosta.

"Mitä tämä tietää, Haukka?" kysyi hän, "mikset jätä laivaa rauhaan?"

"Teidän täytyy antaa neidot minulle takaisin, ritari... olen saanut
uuden käskyn ottaa ne pois teiltä!"

Ritari astahti säikähtäen askeleen taaksepäin, mutta sitten hän levitti
kätensä ja nauroi, ikäänkuin olisi pitänyt asiaa pilana, tosin huonona,
mutta jolle kuitenkin sopi nauraa. Mutta Brodde tarttui äkisti hänen
käsivarteensa ja vei hänet Niilon luo.

"Laivuri", huusi hän sitten, "tuokaa neidot paikalla kannelle!"

Jost-ritari kiemurteli kuin käärme, vaan ei voinut irtautua Niilon
lujista kourista. Oikea kätensä oli vapaana ja sillä hän sivalsi
miekkansa heiluttain sitä Niilon pään päällä.

"Päästä minut koira!" huusi hän, "tai pääset kurjasta hengestäsi!"

Nyt hän vasta äkkäsi, kuka häntä oikeastaan oli kiinni pitämässä, ja
siitä hän niin tyhmistyi, että kielikin kangistui suuhun. Niilo tarttui
äkisti vasemmalla kädellään ritarin oikeaan ranteeseen ja väänsi
jokseenkin helposti miekan siitä pois.

"Nyt ansaitsisit todella, että oma miekkasi joisi mustan veresi, sinä
murhamies ja naisrosvo... Mutta Niilo Bonpoika ei saastuta sillä
kättänsä... Ruotsin valtakunnan drotsi tuomitkoon sinut, hänen luokseen
sinä nyt pääset!"

Ihmisillä, jotka eivät tarkoituksiinsa keinoja valitse, on aina suuri
kylmäverisyys ja levollisuus sekä tavaton kekseliäisyys, joka aina
pelastaa heidät suurimmistakin vaaroista. Nämä ominaisuudet oli
Jost-ritarillakin. Hän oli ollut jo tarpeeksi kauan Ruotsissa ja
ruotsalaisten joukossa oppiakseen tuntemaan heidän luonteensa
yleispiirteet. Ja jos hän oli sattunut tulemaan jonkun kanssa
erityisiin tekemisiin, niin otti hän aina perinpohjaisen selon hänen
luonteestaan. Siksipä hän sangen hyvin tunsikin nykyisen vastustajansa,
paremmin kuin tämä itse, ja katsoi sopivaksi käyttää tätä seikkaa
hyväkseen.

Vaistomaisesti ymmärsi hän tilansa vaarallisuuden. Hän tiesi, että
tästä voi seurata hänelle täydellinen tuho. Siksi hän pani kaikki
voimansa liikkeelle pelastuakseen ainoaa mahdollista tietä. Hän päätti
vedota vastustajansa ritarillisuuteen, joka oli hyvin herkkä tunne
Niilo Bonpojalla.

"En tiennyt", sanoi hän, "että ruotsalaiseen miehuuteen kuuluu
salakavalain hyökkäystenkin taito ... ja viimeksi olisin teiltä sitä
odottanut, herra Niilo..."

Mutta ritarin kummaksi vastasi Niilo:

"Voitte olla oikeassa, vaan lieneeköpä teillä käsitystä ritarin
velvollisuuksista...?"

"Ainakin siksi, etten rupea miestä kuulustelematta tuomitsemaan?"

"Mutta te annatte muiden tuomita sen sijaan, ja se on paljoa
pahempaa... Muistakaa tupaa Altunan kirkolla, muistakaa sitä, kun
olimme yhdessä Räfvelstassa Krister-herran luona... Olikohan tekonne
silloin täysin ritarillinen?"

Jost von Bardenvleth puri huultansa kalveten. Mutta samassa kuului
portailta kepeitä askeleita ja pian ilmestyi kannelle kaksi
valkopukuista vartaloa, jotka katselivat säikähtyneinä ympärilleen.

Nähtyään Niilo Bonpojan, syöksyi toinen heistä kädet ojennettuina häntä
vastaan ja heittäysi hänen rinnoilleen.

Niilo unhotti kaiken nähdessään neidon. Laiva, ritari, kaikki tyyni
hälveni hänen mielestään. Ympäristö oli kolkko ja pimeä, mutta hänen
poveensa syttyi ihana liekki.

Vaan ihastuksen hetki oli lyhyt. Hänestä oli Briita-neiti öin ja päivin
uneksinut ja häneen aina sovittanut kauneimmat ajatuksensa
miesihanteesta, ja nyt tuli hän pelastajana häntä noutamaan mitä
suurimmasta vaarasta. Se herätti neidossa niin valtavia tunteita, että
ne saattoivat hänen ilmaisemaan sydämensä salaisuuden juuri hänelle,
rakastetulleen. Mutta samassa heräsi naisellinen kainous hänen
rinnassaan, joka sai hänen punastuen irroittaumaan nuorukaisen
syleilystä.

"Ritari hyppäsi mereen!" huusi silloin karkea ääni. Huutaja oli eräs
laivan miehistä, joka seisoi uloinna laivan perässä. Kaikki kääntyivät
katsomaan sinnepäin. Brodde, joka oli kumarruksissa laidan yli,
tarkastellen oliko vene valmiina Niiloa ja pakolaisia varten, hypähti
äkisti pystyyn ja riensi laivan perään.

"Tuosta!" sanoi merimies, osoittaen sitä kohtaa, josta ritari oli
hypännyt laidan yli.

Brodde katseli alas, hän silmäili aaltoja ja tarttui erääseen lähellä
olevaan joutseen. Hän aikoi nähtävästi ampua nuolen pakolaiseen, joko
keskeyttääkseen hänen matkansa, kunnes vene hänet saavuttaisi, tai
lähettääkseen hänet samaa menoa autuaammille purjehdusvesille. Mutta
aalloista ei näkynyt pakenijan päätä. Ne loiskivat tyynesti syvässä
lahdessa, jonkavuoksi Brodde viskasi joutsen pois, odotettuaan
niinkauan, kuin sukeltaja voi olla hengittämättä veden alla.

"Hän upposi pohjaan oitis", sanoi merimies, "ja sen olisin voinut sanoa
jo ennenkin."

Brodde katseli epäluuloisesti miestä, mutta Niilo riensi paikalle ja
lausui päättävästi:

"Olkoon kuollut tai elävä, ei hän sieltä enää palaja!"

Ja siksi se jäi. Brodde tosin vaatieli laivan tarkastamista, sillä hän
ei luottanut miehen sanoihin, mutta Niilo ajatteli vaan naisraukkain
pelastamista. Hän ajatteli vaan, että niille oli suureksi tuskaksi joka
hetki, joka heidän täytyi viettää Mustan Hanhen kannella.

He astuivat siis kaikki Hirven veneeseen, joka pantiin huimaa vauhtia
halkomaan aaltoja, että vesi pärskyi kokassa. Pian he saapuivatkin
Hirvelle, joka läksi heti liikkeelle Kurkea kohden salmen eteläsuuhun.
Se oli vielä paikallaan. Silloin päätettiin, että Brodde lähtisi sillä
lähimpään satamaan lähettämään sieltä marskille tiedon, että retki oli
hyvin onnistunut.

Niilo itse purjehti eteläisempään suuntaan viedäkseen Briita-neidin
ystävineen oman toivomuksensa mukaan Söderköpingiin, johon olisivat
kuitenkin parin päivän päästä lähteneet Turusta, ellei ryöstö olisi
tullut väliin. Niilo tekikin tämän matkan sitä mieluummin, kun toivoi
siten tapaavansa Tordin.

"Ja vietyäsi siten minun terveiseni marskille", sanoi Niilo Brodden
kättä pudistaen, "sano hänelle olevasi minun mieheni, ja jos hän kysyy,
niin sano pelotta kaikki suoraan... Nimeni on, luulen, yksinään
riittävä suositus marskin silmissä."

Vielä puhuissaan näkivät he pohjoisessa päin laivan. Brodden terävä
silmä tunsi sen kohta Mustaksi Hanheksi, ja hän ihmetteli, että se oli
niin pian lähtenyt liikkeelle. Musta Hanhi kulki täysissä purjeissa
nopeasti saarten pohjoispuolitse länteen päin.

"Jos se tuota kurssia pitää, niin se aikoo selvästi Väddöhön", sanoi
Brodde, "minulla olisi sittenkin hyvä halu käväistä vielä kerran
tarkastamassa Mustan Hanhen sisustaa; eiköhän se vaan liene täynnä
kuolleitten luita?"

"Ei", huudahti Niilo, "älä tee sitä...! Marski odottelee levotonna
Tukholmassa, johon hän on jo saapunut ammoin tällä tuulella... Sinun
pitää luvata mennä suoraa päätä sinne..."

Brodde lupasi, ja sillä he erosivat.

Niilo seisoi kannella odottaen, kunnes Kurki oli levittänyt siipensä
lentoa varten. He purjehtivat sitten kotvasen rinnakkain. Mutta yön
hämärtyessä olivat laivat jo erinneet kumpikin taholleen.

       *       *       *       *       *

Tuuli tyveni, ilmanhenkeä oli vaan senverran jälellä, että purjeet
pysyivät kiinteällä. Mutta Hirvellä oli hiljaista. Sen kannella ei
ollut muita kuin vanha Margaretan aikuinen meriurho sekä vartiomies.
Tämä kutsui kädellään viitaten edellistä luokseen.

"Nyt on tyyni", sanoi hän, "ja elleivät merkkini petä, menee matka
hyvin ... väylämme on suora kuin katu. Kutsu Hollinger Tostenpoika
tänne ylös."

Mies meni ja hetkisen kuluttua tuli kutsuttu tallustaen unimielissään
perään päin. Perämiesvanhus katseli muuatta metsäistä saarta, joka
uinaeli kuunvalossa, rannallaan pieni kalastajan mökki. Hirvi kulki
sellaista suuntaa, että se oli kohta tuleva niin lähelle tätä saarta,
että notkea mies voi hypätä siitä rannalle. Ukko kiintyi niin tähän
katselemiseen, ettei huomannut haukottelevaa miestä, joka seisoi hänen
edessään odottaen puhuttelua.

"Haluatko tavata isääsi?" kysyi ukko vihdoin lakattuaan katselemasta
saarta.

"Isäänikö?" kysyi tämä vilkkaasti tirkistäen kysyjää. "Haluanko nähdä
häntä ... tarvitseeko sitä kysyä?"

"Hyvä!" vastasi edellinen, "sinä olet kohtaava hänet, jos viet tämän
aluksen satamaan!"

"Söderköpingiin?"

"Niin, tai Tukholmaan, mikäli herra Niilo Bonpoika käskee. Sen mukaan
mitä kerroit, kun haastelimme odottaissamme Niilo-herraa ja neitoja,
tunnet hyvin tämän reitin. Ja minä luotan sinuun, sillä sinusta näyttää
hyvin voivan uskoa samaa kuin isästäsikin, Toste-ukosta, että olet mies
pitämään sanasi!"

"Kyllä voitte siihen luottaa", vastasi Hollinger, "minä vien Hirven
Söderköpingiin tai Tukholmaan yhtä varmasti kuin pappi vei kalkin
ehtoollisvieraan huulille, ja sitten...?"

Hollingerin ääni vapisi, mutta muuten ei hänestä näkynyt merkkiäkään
siitä, että hänen karkean ulkokuorensa alla löytyi hellempiä tunteita.
Vanhus hymyili ja näytti sisällisellä ilolla ajattelevan niitä menneitä
aikoja, jolloin hän eleli Tosten ja muiden silloisten urhojen parissa.
Ne miehet olivat tosin hieman raakoja ja hiomattomia, eikä niiden
joukossa pidetty niin suurta lukua naarmuista ja arvista, mutta koskaan
ei heidän keskuudessaan tapahtunut sanan syömistä eikä petosta. Heidän
hiomattoman pintansa alla oli puhdasta kultaa.

"Sitten menet suoraa päätä marskin herra Kaarlo Knuutinpojan luokse, ja
siellä näet Tosten", sanoi vanhus, "tahi, jos hyvin käy, tulee
Tord-herra Haukalla vastaan, ja silloin näet hänet siellä... Niin,
poika, nyt tiedät, mitä on tehtävä, anna kätesi tänne!"

Hollinger ojensi ukolle kätensä, ja siten oli lupaus vahvistettu.

"Näetkö tuolla rannalla tuvan, Hollinger?"

Hollinger nyökkäsi myöntävästi.

"Siellä elää eräs minun ja isäsi vanhoja ystäviä, ja minä tahdon levätä
hänen luonaan tämän vartion perässä... Kun Niilo kysyy minua huomenna,
niin sano, että me kyllä näemme toisemme taas, kun aika tulee, mutta
että minä olen nyt ottanut lomaa. Älköön hän sitä pahaksi panko äitinsä
ja äidinisänsä tähden... Sano hänelle niin ja käy peräsimeen kiinni...
Ohjaa niin lähelle rantaa kuin voit, mutta älä minusta huoli ... minä
tunnen vanhastaan tämän tien!"

Hollinger astui peräsimen ääreen, ja vanhus katosi keskilaivalla olevan
purjeen taa.

Nyt meni Hirvi läheltä sitä paatta, jolla kalastajanmökki oli -- niin
läheltä, että näytti kuin se olisi mielinyt asettua siihen lepoon.
Hollinger katsoi hyvillään laivan tekemää mutkaa ajatellen itsekseen
tehneensä tien niin lyhyeksi kuin ystävä konsanaan voi sen tehdä
ystävälleen.

Hiljainen loiskaus kuului laivan ja rannan väliltä nostaen leveän hymyn
Hollingerin kasvoille.

Äkkiä käänsi Hirvi keulansa ulapalle. Silloin tuli eräs miehistä
juosten ja huutaen henki kurkussa, että yksi mies oli hypännyt mereen.

"Se oli vedenhaltija!" vastasi Hollinger hymyillen. "Hiljaa, älä puhu
sanaakaan, sillä se maksaa yhden miehen hengen, ennenkuin satamaan
pääsemme!"

"Vedenhaltija?" kysyi mies kuiskaten, voimatta hillitä haluaan kuulla
enemmänkin niin suuresta herrasta.

"Niin, ymmärräthän sen", selitti Hollinger leukaansa sivellen, "ettei
Hirvellä olisi sellaista onnea ollut, ellei sillä olisi ollut
vedenhaltijaa mukana... Katsoppas nyt, kun tuuli kiihtyy, mutta se on
nyt livahtanutkin idän puoleen."

Mies meni ja Hollinger vilkaisi taakseen. Silloin hän näki mökin
vieressä rannalla pitkän harteikkaan miehen kiipeävän rantatörmää ylös
ja katoavan tuvan varjoon.

Mutta tuuli tuimeni ja Hirvi hyppeli aalloilla kuin neitonen
kukkaskedolla.

Päivän sarastaessa oli ehditty hyvä matka etelään. Noustessaan aamulla
kannelle äkkäsi Niilo ensimmäiseksi purjeen etelässä päin.

"Missä olemme?" kysyi hän.

"Tuolta kokan puolelta siintää Tukholman saariston ulkoreuna!" vastasi
Hollinger.

Niilo silmäsi perämiestä ja kysyi, kuka hän oli. Tämä sanoi nimensä
selittäen kuinka oli tullut peränpitäjäksi, eikä Niilo sen enempää
huolinut kysyä. Hän oli saanut niin suuren luottamuksen äidinisänsä
vanhaa toveria kohtaan, ettei hiukkaakaan epäillyt uskoa laivan
ohjausta sen käsiin, jota hän oli suosittanut. Se häntä kuitenkin vähän
ihmetytti, että mies oli lähtenyt niin suu sanan pyyhkimättä laivasta
pois.

Mutta silloin tuli Briita-neiti hänen viereensä tuoden päivän hänen
mieleensä takaisin. Se tyytymättömyyden varjo, joka siellä oli hetkisen
ollut, hävisi oitis. Kaikki sai heti toisen värin, laiva urheine
miehineen, meri, jonka lakkapäiset laineet vyöryivät katkeamattomana
sarjana pitkin ääretöntä selkää, maa vuorineen ja laaksoineen,
linnoineen ja kaupunkeineen. Kaikki oli niin suloista ja ihastuttavaa
ja kuitenkin niin vähäpätöistä. Sillä mitä se kaikki oli hänen
rakastettunsa hymyilyn rinnalla. Hän oli taivas, kaikki muu oli maahan
kuuluvaa.

"Purje, purje!" huusi Briita-neiti, "voi, jos se olisi Haukka,
ajatteleppa, Iliana, jos se olisi veljeni ... katso, etkö näe jonkun
viittaavan kannelta, etkö näe valkeata sulkatöyhtöä..."

"Se on kauppalaiva!" sanoi Hollinger.

"Kauppalaiva!" matki neito tyytymätönnä, "ja minä luulin sitä
Haukaksi... Sanoppa. Iliana, etkö nähnyt valkeata sulkatöyhtöä?"

"Lapsiparka", sanoi Iliana, joka oli myöskin noussut kannelle, "veljesi
taitaa olla kaukana täältä. Hän luovii nyt ehkä Ahvenanmaan tuolla
puolen, vai kuinka, herra Niilo?"

"Kas tuolta kauempaa etelästä tulee toinenkin purje!" huusi Briita
käsiään taputtaen.

"Luultavasti kauppalaiva sekin!" sanoi Niilo hymyillen kauniin tytön
innolle.

"Tästä menee Tukholmaan väylä", ilmoitti Hollinger.

Päivän kuluessa he näkivät muitakin aluksia, jotka purjehtivat samaan
suuntaan kuin nämäkin, mutta ne olivat kaikki suurten hansakaupunkien
kauppalaivoja, jotka kulkivat tyvenesti ja varmasti Ruotsin
kuningaskaupunkiin. Rupesi melkein jo kyllästyttämään, kun nämä paksut
ja mahtavat hansalaivat liikkuivat niin kylmästi ja välinpitämättömästi
eteenpäin, Hirvellä olijain hartaasti odottaessa siromuotoisen Haukan
sukeltautuvan aalloista näkyviin.

Mutta päivä kului ja tuli jo seuraava aamu, eikä Haukkaa näkynyt. Toivo
Tordin tapaamisesta alkoi näyttää turhalta, mikä kuitenkin koski
nähtävästi enemmän Ilianaan kuin Briitaan. Edellinen istui vaiti
tirkistellen ulapalle, ja kun hän joskus jotakin lausui, puhui hän vaan
kauniista lahdesta, jota kohden Hirvi kulki ja jossa Stegeborg ja
Kaarlonsaari olivat. Hän muisteli niitä ihania kemuja, joita siellä oli
pidetty linnan piirityksen aikana.

Äkkiä vähän puolipäivän jälkeen, kun Niilo istui taasen neitojen kanssa
peräkannella heitettyään jo kokonaan toivon nähdä Haukkaa, tuli eräs
harmaapartainen laivamies isonpurjeen alitse heidän luokseen ja
lähestyi Niilo-herraa.

"Ellen ole aivan pettynyt", sanoi hän, "niin luulen, että Haukka on
vähän sivullapäin etelässä!"

Niilo ja neidot hyppäsivät ylös katsomaan alusta.

"Kauppalaiva se ei ole, se on varmaa ainakin", sanoi Hollinger vähän
ajan päästä.

"Mutta se voisi olla...?" huudahti Iliana-neiti tarttuen Niilon
käsivarteen.

"Se voisi olla", jatkoi Hollinger niin tyynesti, kuin asia olisi ollut
vähäpätöisin maailmassa, "se voisi olla vitalilaiva!"

Iliana kalpeni, mutta Briita painautui Niiloa vasten.

"Onko se vitalilaiva?" kysyi hän katsoen luottavaisesti Niiloon ja
koettaen näyttää niin rohkealta kuin voi kyynelten tippuessa hänen
pitkäin silmäripsiensä välistä.

"Parasta on joka tapauksessa", vastasi Niilo, "että te, arvoisat
neidit, menette kannelta pois."

Tuli kamalan jännittävä hetkinen. Koskaan ei Niilo Bonpoika ollut vielä
vaaraa pelännyt, mutta nyt häntä pelotti niin oudosti, ettei hän sitä
voinut itsekään käsittää. Mutta sitä kesti vaan hetkisen; se katosi
pian, ja hän tunsi rohkeutensa palaavan ja voimansa kasvavan. Nyt hänen
tuli taistella sydämensä lemmityn edestä. Silloin kuului taas
Hollingerin ääni.

"Ei se ole vitalilaiva ... sen näkee taklauksesta... Se on
hiuskarvalleen Haukan näköinen!"

"Ford, Tord!" huusi Briita. "Jumalan äiti olkoon kiitetty, sinä siis
tuletkin!"

Iliana-neitikin risti kätensä, ja pari kirkasta kyyneltä vieri hänen
hienoja poskiansa pitkin.

Se olikin todella Tord Kaarlonpoika, ja ennen iltaa oli hän päässyt
Hirvelle. Hän toi tietoja laamannilta, isältään, joka oli mennyt
Tukholmaan tapaamaan veljensäpoikaa, marskia. Eräs heidän
perhepalvelijoitaan, joka oli lähtenyt muutamalla lyybekkiläisellä
aluksella laamannin asioille, oli tuntenut Kaarlon Haukalla, kun laivat
tulivat vastakkain, ja tuonut terveisiä kotiväeltä. Näiden tietojen
johdosta päätettiin suunnata molemmat laivat suoraa päätä Tukholmaan.

Tord-herra jäi Hirvelle, jolla nyt vallitsi ilo ylimmillään. Vuoroin
laskettiin leikkiä, vuoroin puhuttiin vakavia asioita. Tord kertoi
matkansa vaiheista. Hän oli luovinut edestakaisin ilman muuta huvia
kuin Tukholmasta tulevain ja sinne meneväin kauppa-alusten
katseleminen. Aika oli tullut kovin yksitoikkoiseksi, varsinkin kun hän
lopuksi rupesi arvaamaan, että Niilo oli tullut neitojen onnelliseksi
pelastajaksi.

"Meitä siis kuitenkin ajattelit, Tord!" lausui Briita-neiti hymyillen
herttaisesti veljelleen.

Tämä katseli Iliana-neitiä, joka puolestaan istui silmät alas
luotuina leikitellen hansikallaan. Näöltään kuunteli hän aivan
välinpitämättömänä kertomusta nuorukaisen kärsimyksistä, vaikka kaikki
kuulivat, että ne olivat etupäässä kestetyt juuri erään tähden heidän
joukostaan. Ilianasta siirsi Tord katseensa Niiloon tarttuen lämpimästi
hänen käteensä lausuen:

"Sinä olet ollut minua onnellisempi, Niilo, nyt kuten aina...! Yhtä
ainoata seikkaa valitan ... sitä, että herra Jost von Bardenvleth pääsi
pakoon. Silloin lienevät ajatuksesi olleet toisaalla, kuin niiden olisi
pitänyt olla."

Briita-neiti otti nyt sananvuoron ja kertoi juurtajaksain, kuinka asian
laita oli, tullen siihen päätökseen, ettei pyhimyskään olisi voinut
toisin tehdä. Veli hymyili hänen lämpimän puolustuspuheensa johdosta,
ja sisar punastui huomattuaan taasenkin erehtyneensä menemään vähän
liian pitkälle Niiloon nähden.

Sitten kääntyi keskustelu neitojen oleskeluun Kurjella. He kertoivat
epätoivostaan, kun heidät oli otettu ennustaja-akan luona kiinni ja
viety rosvolaivalle, josta he olivat nähneet Tordin ja Niilon tulevan
liian myöhään heille avuksi. Kun Kurki oli sitten lähtenyt purjehtimaan
ulapalle, ja heidän ensi pelästyksensä oli ehtinyt asettua, olivat he
kuitenkin huomanneet tilansa paljoa paremmaksi, kuin olivat
luulleetkaan. Erinomattain ylistivät he laivan nuorta päällikköä,
Hurjaa Haukkaa, kuten häntä kutsuttiin. Hän oli ollut niin kohtelias,
niin huomaavainen ja ystävällinen, että he selvästi näkivät, että hän
olisi heti laskenut heidät maihin lähimpään satamaan, jos olisi voinut.
Hurja Haukka tuli suorastaan ruususeppeliin kiedotuksi; Briita
varsinkin oli innokas häntä kukittamaan; varmaankin siitä
hyvinymmärrettävästä syystä, että hän tiesi, kuinka paljon Niilo tuosta
nuoresta miehestä piti. Mutta Iliana-neitikin tuhlasi niin paljon
kiitosta häneen, että Tord-herra rupesi pitämään sitä liioiteltuna ja
synkkeni nähtävästi.

"Niin, hän saattoi minun melkein ajattelemaan sitä sulhasta, jonka se
ennustaja-eukko lupasi minulle vähää ennen onnettomuuden tapahtumista!"
lopetti neito punastuen ylistyspuheensa.

"Soo-o", hymyili Tord-herra katkerasti, "se ennustus meni siis pian
täytäntöön!"

"Sinun korvasi lienevät menneet myrskyn pauhussa lumpeen, veljeni",
sanoi Briita päästäen helakan naurun, "etkö kuule, että Iliana-neiti
sanoo Hurjan Haukan saattaneen hänet ajattelemaan sitä, jolle hän
lahjoittaisi sydämensä!"

"Sen kuulen varsin hyvin, siskoseni!" vastasi Tord hieman pakotetusti
hymyillen, "ja minä toivotan neidille onnea, että hän niin pian löysi
miehen, jolle hän..."

"Merimatkat eivät näy olevan terveellisiä nuorille miehille", keskeytti
Briita-neiti, jonka ylen onnellinen sydän ei voinut nähdä pientäkään
surun pilveä tänä onnen hetkenä. "Sinustahan on tullut oikea merikarhu,
Tordini. Kostoksi pitäisi minun panna kieleni lopuksi päivää lukkoon."

Tord tarttui ystävällisesti tytön käteen ja suuteli häntä katsoen
rakkaasti häntä silmiin.

"Pidätkö minua todellakin nyt, hyvä siskoseni, merikarhuna?" kysyi hän.

"En nyt, ja siitäpä tahtoisin sinulle jotakin sanoa..." sanoi Briita.

"Sano, sano!" rukoili veli, aavistaen, että hänellä oli jotakin oikein
suloista sanottavaa. "Mitä tahtoisit sanoa?"

"Sitä, mitä se eukko ennusti", hymyili Briita veitikkamaisesti.

"Briita, mitä sinä nyt!" huudahti Iliana-neiti äkkiä sydämellisesti
nauraen.

"Se ennustus..." vastasi Briita.

"Mutta kosto on tuleva samalla mitalla, Briita!" varoitti Iliana
lempeällä vakavuudella.

"Sanokaa meillekin, sanokaa", pyysi Tord, "mitä eukko ennusti? Auta
minua, Niilo ystäväni... Me saanemme kaiketi kuulla mikä nämä arvoisat
neidot sai niin myöhälle unhottaumaan eukon luo, että joutuivat siihen
onnettomuuteen, jota oli minulle aiottu."

Mutta Niilo vaan hymyili, ja Tord sai yksinään rukoilla ja pyytää.
Vihdoin hänen onnistui taivuttaa sisartaan lupaamaan kertoa. Tämä alkoi
sitten kertoa, kuvaili ensiksi tupaa ja eukkoa itseään ja hymyili joka
kerta, kuin katsoi veljeänsä nähdessään, kuinka kärsimätön hän oli. Ja
Iliana auttoi häntä täydentäen kertomusta, joka kerta kuin Briita
unohti jotakin pois. Vihdoin päästiin ennustukseen asti. Mutta silloin
teki eräs seikka kertomuksesta äkkinäisen lopun.

Hollinger, joka oli peräsimessä tapansa mukaan tarkastellen joka
puolelle, näki äkkiä suuren laivan pistäyvän esiin pitkän niemen
päästä. Se oli kuninkaan laivoja, sen näki heti, ja hän riensi
varoittamaan Niilo-herraa, joka istui aivan lähellä. Sekä Niilo että
Tord hyppäsivät ylös Hollingerin huudon kuultuaan ja silmäelivät
laivaa, jonka he paikalla tunsivat kuninkaan laivaksi, vaikkei siinä
olisi ollutkaan Kristofer-kuninkaan merkkiä.

"Se on nähnyt meidät!" sanoi Niilo, laivan tullessa kokonaisuudessaan
näkyviin niemen takaa.

Laiva kääntyi hitaasti ja raskaasti.

"Se tulee meidän kimppuumme!" virkkoi Hollinger. "Jos vanhat merkit
paikkansa pitävät, tulee tästä ottelu tai pako eteen ... paras valita
ajoissa."

Niilo heitti Hollingeriin terävän katseen.

"Muista, että olet Ruotsin marskin laivalla, mies", sanoi hän.

"Älkää panko sitä niin pahaksenne, herra", vastasi Hollinger, "se on
vaan vanha sananparsi... Ja mitä tahansa tässä tapahtuukin, tunnen
Hirven jo tarpeeksi hyvin. Se voisi hypätä vaikka tuon raskaan otuksen
yli, jos tahtoisi!"

Ei ollut mitään aihetta ajateltavissa, jonka vuoksi kuninkaan laiva
rupeisi ahdistamaan marskin laivaa. Mutta, kuinka olikin, se laski ihan
suoraan Hirveä kohti. Molemmat laivat olivat purjetuulessa, ja Hirvi,
joka oli nopeakulkuinen, lähestyi nopeasti kuninkaanlaivaa. Se sai
vielä vähän väistääkin jälkimäisen leveätä keulaa, joka ikäänkuin
ilkeästi irvisti sille.

Neljän, äsken niin hilpeän, Hirvellä olijan levottomuus ei kuitenkaan
ollut lähimainkaan niin suuri, kuin se olisi ollut, jos he olisivat
tienneet, mistä syystä kuninkaanlaiva oli pantu liikkeelle.

"Ystävyyttä ei sillä ole mielessä!" virkkoi Hollinger, "ajanko päin,
herra?"

Niilo viittasi kädellään myöntävästi ja kääntyi samassa Tordiin pyytäen
häntä viemään neitoja kannen alle.

Moniaan silmänräpäyksen perästä olivat laivat niin liki toisiaan, että
huuto voi kuulua toiselta toiselle. Jonkun matkaa perässä päin tuli
marskin toinen laiva, Haukka.



VI.

Ennustus.

"Kuka on päällikkönä laivalla?" huudettiin kuninkaan laivalta. Äänestä
kuuli, että huutaja oli saksalainen, joka ei ollut vielä oleskellut
tarpeeksi kauan pohjoismaissa oppiakseen sikäläistä kieltä.

"Niilo Bonpoika", vastattiin, "ja laiva on herra Kaarlo Knuutinpojan,
Ruotsin valtakunnan drotsin, oma!"

Paikalla tämän huudon saavuttua saksalaisen päällikön korviin alkoi
laiva kääntyä.

"Väistä, Hollinger", huusi Niilo, "puhutaan ensiksi kuninkaallisten
kanssa, ennenkuin tulemme liian likelle."

Hän oli tuskin saanut lausutuksi tämän, kuin saksalaisen ääni taasen
kuului.

"Asettukaa tähän viereen, Niilo-herra!" huusi hän, "minä julistan
teidät herrani, Kristofer-kuninkaan vangiksi."

"Mitä käskynne tarkoittaa, herra?" huusi Niilo vastaan. "Onko kuninkaan
ja marskin välille syttynyt vihollisuutta? Ja jos min on, niin
älynnette hyvin, että minä ennemmin uppoan väkeni kanssa, kuin antaudun
teidän vangiksenne!"

"Suuret sanat eivät teitä nyt auta, Niilo Bonpoika", huusi mies taas.
"Pankaa purjeet kokoon, tai otan teidät väkisin ... herraanne, marskia,
en tunne, minä tottelen vaan kuninkaan käskyä... Te olette ryöstänyt
vitaliveljesten seurassa kaksi ylhäistä neitoa ritari Jost von
Bardenvlethilta... Hän tuli aikaisin aamulla kuninkaan luo valittamaan
teidän tekoanne sekä hänelle että marskille, ja silloin lähetettiin
minut ja eräs toinenkin kuninkaan laiva ottamaan teitä kiinni."

Hollinger piti mestarillisesti perää. Hirvi teki terävän käänteen,
joten se sai kuninkaanlaivan peräkeulan eteensä. Se oli iso pettymys
tälle, jonka tarkoituksena oli nähtävästi ollut syöksyä myötätuuleen
suoraan Hirveen pahki. Hollinger irvisti silloin niin leveästi, ettei
Tordkaan, joka seisoi Niilo Bonpojan vieressä, voinut pidättää hymyään.

"Kuulkaa vastaukseni!" huusi Niilo Bonpoika saksalaiselle herralle,
joka nyt oli näkyvissä perämiehen vieressä. "Minun laivallani ovat ne
ylhäiset neidot, mutta minä olen luvannut viedä ne marskin, Kaarlo
Knuutinpojan, enkä kuninkaan luo, ja niin aion tehdäkin... Sitten
vastaan kuninkaalle, mutta hänen vangikseen en rupea koskaan!"

"Viimeisen kerran, purjeet kokoon, Niilo Bonpoika!" huudettiin taas.

Mutta kun ei Hirvellä näkynyt mitään merkkejä siitä, että käskyä
aiottiin totella, näkyi saksalainen antavan merkin, ja samassa pöllähti
sieltä sinertävä savupilvi ja kuului pamaus kuin ukkosen jyrähtäessä.
Ilmasta kuului suhinaa ja Hirvellä olijat näkivät suuren kiven kiitävän
ylitseen ja putoavan mereen kappaleen Hirven tuolla puolen.

"Se on Kotka", huudahti Niilo, "sillä on fööglareita, ja minun
tietääkseni ei kellään muulla kuninkaanlaivalla ole niitä."

Hirvellä syntyi hämmennystä. Oli vielä outoa, että laivoilla oli
kanuunia, ja se synnytti epäilyksiä, voiko silloin ensinkään pelastua.
Hyvin tähdätty laukaus voi kerrassaan katkaista maston ja saattaa
Hirven aivan avuttomaksi kuninkaallisten käsiin. Se totuus valtasi
äkisti joka miehen.

Uusi pilvi ja leimaus Kotkalla näytti vahvistavan Hirven miehistön
pelon. Mutta samassapa nähtiin myöskin, ettei keinuvan laivan kannelta
ollutkaan sama ampua kuin linnan vallilta. Tämä laukaus osoittautui
paljoa vaarattomammaksi kuin ensimmäinen. Se mennä suhautti pari syltä
laivan taakse.

"Ennenkuin heidän fööglarinsa on uudestaan valmiina, olemme jo ehtineet
vapaille vesille", huusi Hollinger, ja hänen sanansa pitikin paikkansa.

"Olkoon, kuten äsken sanoin", huusi Niilo vielä kerran
kuninkaallisille, "jos saavutatte minut, niin ratkaiskoon miekka
välimme, ellette, odotan teitä kuninkaan luona, jollei jotakin muuta
satu sitä ennen tapahtumaan."

Ja kummastuttavalla nopeudella suihki Hirvi eteenpäin. Ennenkuin Kotka
oli ehtinyt kunnolla kääntyäkään ja päästä tuuleen, oli Hirvi jättänyt
sen jo tarpeeksi kauas taakseen ollakseen vaaralta suojassa. Pian näkyi
kuitenkin, että Kotka oli parempi purjehtimaan, kuin luultiinkaan.
Niilo mainitsikin siitä Tordille, mutta Hollinger rauhoitti heitä.

"Jos olisimme avoimella merellä", sanoi hän, "niin saattaisi näyttää
pahaltakin ... luulen kuitenkin, että silloinkin selviytyisimme. Nyt
olen siitä varma... Hirvi voi kulkea solukoita, joihin suuri Kotka ei
tohdi pistää nenäänsä, varsinkin kun yö on juuri lankeamassa."

Ilta pimenikin, ja ennen kuun nousua oli Hirvi pujahtanut saaristoon,
johon Kotka ei voinut sitä seurata. Vaara ei ollut siltä vielä ohi. Se
voi tulla näkyviin taas, kun päästiin syvemmille vesille. Niilo ja Tord
neuvottelivat, olisiko parasta nyt yön turvissa laskea neidot maihin,
vai kääntyisivätkö merelle pyrkiäkseen syrjäväyliä myöten Tukholmaan
tai Penningebyhyn. Tämä tila kuului Tordin isälle, herra Kaarlo
Tordinpojalle, ja näissä olosuhteissa, kun ei ollut varmaa, mitä
kuninkaan ja marskin välillä oli tekeillä, näytti tämä keino kaikin
puolin parhaalta.

Koko yö ja seuraava päivä vartioitiin tarkasti, näkyisikö Kotkaa,
varsinkin isommilla ulapoilla. Nuoret neidot eivät saaneet ensinkään
tulla kannelle. Mutta kaikki kävi hyvin. Tuulikin näkyi koettavan
parastaan sekä hälventääkseen sitä levottomuutta, joka Hirvellä
vallitsi, että jouduttaakseen viivähtynyttä matkaa.

Oli ihana ilta Hirven pujahtaessa Ahvenanmereltä pitkään Edsvikiin.
Laineet kimaltelivat tervehtivästi tulijoille ilta-auringon hohteessa,
ja tumma hongikko levitti lämpimän ja ystävällisen sylinsä väsyneitä
matkamiehiä vastaan. Kokassa lauloivat muutamat miehet erästä laulua,
jonka sävel oli omituisen huumaava, kuten pohjoismaisten kansain
sävelet ovat. Ja ikäänkuin vastaukseksi kajahteli kaukaa metsästä
torven pitkäveteinen ääni.

Silloin nuo neljä nuorta taasen kokoontuivat iloiten ja leikkiä laskien
kannelle, ensiksi sepitettiin piloja kuninkaanlaivasta ja eilisistä
tapahtumista. Sitten jouduttiin huomaamatta puhumaan siitä
kohtauksesta, jonka kuninkaallisten tulo keskeytti. Tord muistutti nyt
sisartaan jatkamaan kertomusta ennustaja-akasta. Mutta nyt ei
Briita-neiti ollutkaan mieluisa tätä pyyntöä täyttämään, joko jonkun
keskustelun vuoksi Iliana-neidin kanssa tai ehkä siitä syystä, jonka
hän nyt mainitsi.

"Ei", sanoi hän, "täällä, jossa aaltoset laulavat meille lapsuutemme
tarinoita ja jossa aurinko maalaa kullalta kimmeltäviä tauluja
nähtäviimme, en tahdo muistella ennustajan kolkkoja sanoja ... saat
odottaa Tord!"

"Kolkkoja, sanot", lausui Tord, "eipä se eilen siltä kuulunut..."

"Silloin oltiin merellä, harmajalla myrskyisellä merellä ... siellä
kävi se laatuun, ei täällä... Ei, nyt en voi muuta ajatella kuin tuota
metsää ja kaikkia niitä, jotka ovat olleet minulle elämässäni rakkaita.
Tuo torvensoittaja tuolla metsässä on Marit, etkö tunne sitä äänestä,
Tord ... niin ei voi kukaan muu soittaa."

Herttaisen tytön puhe oli niin lemmekästä, ja hänen silmänsä
säteilivät niin enkelinsuloisesti, ettei Tord raatsinut häiritä hänen
haaveilujaan, vaikka olisikin mielellään antanut paljon saadakseen
käännetyksi hänen mielensä Maritin soitosta raisiolaisen eukon
ennustuksiin.

"Mutta teillä, arvoisa neiti, ei ole täällä mitään lapsuuden muistoja,
jotka estäisivät teitä ajattelemasta sitä tapausta, joka oli tämän
yhteisen seikkailumme alkuna. Te ette tahtone kauemmin kiusata nuoren
miehen mieltä."

Näin lausuen kääntyi Tord Iliana-neidin puoleen, joka myöskin vaan
hymyili viehättävästi eikä näyttänyt haluavan, enemmän kuin Briitakaan,
noudattaa hänen pyyntöään. Hän käänsi katseensa metsästä tuohon
uljaaseen ja vahvaan nuorukaiseen, ja silloin näkyi surumielinen väre
hänen kauniilla kasvoillaan ja hän punastui hieman. Hän näytti olevan
suostumaisillaan pyyntöön, mutta samalla hän oli hämillään ja epäröi,
jolloin Briita-neiti tuli hänelle kiireesti avuksi.

"Katso, Tord", huusi hän, "tuolla lentää haukka metsästä ... luuletko,
että se on minun ... niin, niin, se on minun, minun!"

"Sydämmellänne voinette sen nähdä, neiti", sanoi Niilo, "mutta tuskin
uskon, että erotatte sen silmillänne."

Neito rupesi houkuttelemaan luokseen lintua, joka leijaili suurissa
kehissä heidän päänsä päällä. Kehät kävivät yhä pienemmiksi, lintu
näytti kääntävän päätään ikäänkuin katsoakseen, kuka häntä kutsui.
Äkisti se syöksyi alas nopeaan kuin ajatus, levitti taasen siipensä,
teki puolen kierrosta noiden neljän ympäri ja asettui vihdoin neidon
olalle. Briita hyväili sitä kiihkeästi antaen sille kaikkia mahdollisia
lempinimiä, ja lintu istui kuninkaallisen ylpeänä käännellen päätään ja
katsellen ympärilleen viisailla, terävillä silmillään.

"Mitä arvelette, herra Niilo!" huudahti Briita ihastuksissaan, "onko
yhdelläkään muulla aatelisneidolla tällaista haukkaa?"

"En luule, myönnän sen", vastasi Niilo, silmissään pieni kateuden
vilahdus, kun neito niin innokkaasti hyväili haukkaa, "kummastelen
kuitenkin, että..." hän aikoi sanoa jonkun kohteliaisuuden, mutta
haukka keskeytti hänet nähtyään emäntänsä sopulireunuksen alta pistävän
esiin palasen kultaketjua; se iski koukkunokkansa siihen, koettaen
vetää sitä pois. Briita kirkaisi, ja Niilo tarttui linnun päähän, että
se laski saaliinsa irti, mutta iski samassa nokkansa Niilon käteen.

"Harmaa haukka, harmaa haukka!" huudahti Briita-neiti uhaten sormellaan
lintua, "etkö ole heittänyt pois pahaa tapaasi? Se on aina ollut
halukas kiiltäviin kaluihin", sanoi hän Niiloon kääntyen... "Häpee,
harmaa haukka, mutta pyhä Jumalan äiti, teistä vuotaa verta, herra
Niilo."

Niilo vakuutti nauraen ettei ollut vaaraa vähääkään, mutta antoi
suloisen neitosen kuitenkin mielellään sitoa haavan, johon tämä käytti
esiliinansa siteeksi. Tord oli tällävälin puhellut Iliana-neidin
kanssa, ja keskustelu näytti olevan hyvin mieluisaa molemmille. Briita
oli tuskin ehtinyt sitoa haavan, kun maalta kuului laukkaavan hevosen
kopsetta. Eräs ratsastaja tuli virmalla ratsulla rannalle.

Hirvi kulki varsin läheltä rantaa, ja ratsastaja tuli pian niin
kauaksi, että voi erottaa, kuka hän oli.

"Se on Ove Laurinpoika", sanoi Tord, "sepä sopii, me saamme siten
Penningebystä hevosia laivavalkamaan!"

Samassa tuli Ove rantaan. Hän tervehti kohteliaasti neitoja ja kannusti
hevostaan saadakseen sitä veteen osoittaen vilkkailla eleillä iloansa.
Hän katseli koko ajan Briitaa, aivankuin kaikki hänen ilonsa olisi
tarkoittanut yksin häntä. Briita katseli myöskin iloisesti ja
lämpimästi häntä, nauraen sydämellisesti niille hullunkurisille
hypyille, joita hän antoi hevosensa tehdä rannalla. Kun nuoren
ratsastajan ilo oli senverran tyyntynyt, että hän voi selvästi vastata,
kertoi hän lähteneensä iltapäivällä jahtiin ja saaneensa haukkain
hoitajalta Briitan haukan mukaansa. Mutta heillä oli ollut huono onni
molemmilla, sekä hänellä että haukalla, ja tultuaan Edsvikin
rannikolle, oli hän päättänyt laskea haukan vielä kerran ilmaan --
ellei se nytkään keksisi saalista, oli hän aikonut ratsastaa kotiin
takaisin.

"Mutta teidän haukkanne sai parhaan saaliin, minkä se voi Ove
Laurinpojalle konsanaan saada", sanoi Ove-herra nauraen iloisesti
sukkeluudelleen.

Leikki ei ollut kuitenkaan Briita-neidin mieleen, mutta ennenkuin hän
tai Ove ehtivät enempää sanoa, alkoi Tord-herra kysellä isästään ja
marskista, sekä mitä kuninkaan ja marskin kohtauksesta kuului
Tukholmasta. Siitä ei iloinen Ove tiennyt mitään kertoa, mutta herra
Kaarlo Tordinpoika oli eileisin tullut ratsain Penningebyhyn, synkkänä
ja umpimielisenä kuin ukkospilvi kertomatta kuitenkaan mitään muille
kuin vaimolleen, jalolle Cecilia-rouvalle, joka oli vanhuksen
lohdutuksena ja neuvonantajana kaikissa vaiheissa.

"Nyt on meillä eräs pyyntö teille, herra Ove", sanoi Tord vihdoin,
"jonka luulen teidän mielellänne täyttävän näiden arvoisain neitojen
vuoksi."

"Kyllä, kyllä!" huusi Ove-herra. "Sanokaa, herra Tord ... minä ajan
vaikka hevoseni kuoliaaksi heidän tähtensä, jos tahdotte."

"Ratsastatteko siis", vastasi Tord, "Penningebyhyn sanomaan, että
lähettävät sieltä hevosia meitä vastaan rantaan."

Ove-herra heilautti joustaan ja antoi hevosensa tehdä hurjan hypyn sekä
ajaa karahutti sitten maalle päin niin nopeaan, että oli samassa
tuokiossa kadonnut laivalla olijain näkyvistä.

"Reipas poika", huudahti Tord, "oikein minun mieltäni myöten ... vai
mitä sinä arvelet, Niilo?"

"Sen mukaan mitä näin ja kuulin, olen samaa mieltä", vastasi Niilo,
mutta niin vakavasti, että se Tordia ihmetytti.

Hänen päänsä oli kuitenkin niin ajatuksia täynnä, ja ilontunne siitä,
että kohta sai astua kotikaton alle, niin vilkas, että ainoastaan
sivumennen huomasi ystävänsä omituista äänenvärähdystä. Hauskasti
keskustellen kuljettiin sitten loppu matkaa, kunnes Hirvi laski maihin.
Niilo sai täällä yhtä ja toista hommaa laivan kuntoon järjestämisessä,
ja Tord antoi eräälle miehistöstä käskyjä sen varalta, että Haukkakin
olisi sattunut kulkemaan samaa tietä, mikä ei kuitenkaan ollut
todennäköistä.

Hevosia ei ruvennut saapumaan Penningebystä. Aurinko lähestyi jo
taivaanrantaa, ja varjot pitenivät niityillä ja vedenselillä, ja
iltakylmä hiipi vähitellen maisemille, niin että tuntui hyvältä kääriä
turkkiviitat ympärille ja vetää päähineet alas korvain yli. Niilo ja
Tord olivat taasen lyöttäytyneet neitojen seuraan, ja jälkimmäinen
johdatti puheen uudestaan suomalaiseen noita-akkaan.

"Nyt luulen", sanoi hän, "on hetki kaikin puolin sovelias siihen. Tässä
on samanlainen metsä ja meri, ja iltakin on samanlainen kuin
harharetkemme alkaessa ... kuka tietää milloin taasen yhteen osumme.
Huomenaamulla aikaisin lienemme me, Niilo ja minä, matkalla marskin
luo, ja isäni luona illalla ette luulenma halua puhua siitä..." Syyt
olivat painavia, ja Briitassa heräsi halu tehdä veljelle mieliksi. Hän
oli kuitenkin nyt paljoa totisempi ja juhlallisempi kuin edellisenä
iltana, jonkavuoksi mieliala seurueessa muuttuikin aivan toiseksi, kun
hän sai lyhyesti esittäneeksi sen, mitä tähän asti oli asiasta puhuttu.

"Näen kaksi ruusua, niin puhui eukko", lausui Briita, "kaksi ruusua,
toinen on valkea ja toinen punainen, ne kukkivat niin kauniisti, ja
aurinko paistaa ja tuuli suhisee metsässä ... näen kaksi koivua, ne
seisovat kumpikin kukkasensa vieressä, ja niiden uljaat, lehväiset
latvat heiluvat tuulessa. Kukat ovat onnellisia koivujensa varjossa, ne
nojauvat kainosti kumpikin puuhunsa... Mutta huomatkaa, ylhäiset
naiset! ... toisen koivun ympäri on pitkä käärme kietoutunut...! Kun
valkea kukka ulettuu koivun sydämeen ja luulee saavuttaneensa suurimman
onnen, silloin nousee käärme ... katso, katso, se kiemurtelee
ylöspäin ... katso, katso, sekin saavuttaa koivun sydämen... Voi,
voi ... surun musta verho häilyy sinun onnesi yli, sinä valkea
kukkanen ... itke ja rukoile, itke ja rukoile!"

"Paha ennustus!" sanoi Tord äänellä, joka selvästi ilmaisi, että häntä
oli kertomuksen kolkko sisältö syvästi liikuttanut.

"Minulle ovat kaikki ennustukset samanlaisia", virkkoi Niilo, "sumua ja
iloa lähempänä eli kauempana ... sellainen on elämän juoksu, ja sitäpä
on eukkokin tiennyt ennustaa."

"Mutta kuka valkea kukkanen sitten on?" kysyi Tord innolla älyämättä
ystävänsä huomautusta.

"Sitä emme saaneet tietää", vastasi Briita vakavasti, "tarkoittiko se
minua vai Ilianaa, tulevaisuus saa sen näyttää."

"Entäpä punainen kukkanen?" kysyi Niilo. "Eikö hän mitään siitä
sanonut?"

"Hänellekin ennustettiin paljon pahaa, mutta kuitenkin enemmän päivää
kuin pimeyttä, enemmän lämpöä kuin kylmyyttä. 'Iloitse, iloitse',
sanoi hän, 'sinä punaruusunen, korkeimman siunaus varjoo sinua suvusta
sukuun ...! mutta huomaa! ... kun sinä nojaudut koivun sydäntä vasten,
olet suuren onnettomuuden partaalla! ... rukoile, rukoile ja kumarru
tomuun asti ... herra yksin on voimakas... Minä näen pimeyden
jakautuvan, näen valon, kirkkaasti säteilevän valon ... iloitse,
punainen kukka, ja ylistä Herraa!'"

Syntyi yleinen hiljaisuus. Kumpikin tunsi hyvin, että ketä
valkoruusulla tarkoitettiinkin, hänen onnettomuutensa tulisi toisen
onneksi, eikä kukaan halunnut senvuoksi asiasta enempää puhua. Mutta
varmaa on, että kukin näistä neljästä itsekseen kyseli: "kuka on valkea
kukkanen!"

Oli vaikeata johtaa ajatuksia toiselle tolalle. Mielten apeus ei
tahtonut lientyä. Niilo Bonpoika oli ainoa, joka hiukkasen sai
hälvennetyksi raskasta mielialaa, ja siitä hän sai monta kiitollista
katsetta Briita-neidiltä. Hilpeys ei kuitenkaan kestänyt kauan.
Alakuloisuus sai kohta uudelleen vallan nuorten sydämissä.

Viimeinkin saapui muutamia ratsumiehiä, jotka lähestyivät nopeasti
rantaa. Ne toivat hevosia Penningebystä, ja etunenässä ratsasti
Ove-herra huutaen äänekkäästi:

"Kiireesti, kiireesti matkaan ... vanha Kaarlo-herra on itse lähtenyt
teitä vastalle."

Pian olivat kaikki hevoset rannalla. Neitoset hyppäsivät ratsujensa
selkään, ja samoin Tord ja Niilo. Mutta nyt sai herra Ove Laurinpoika
yksinään pitää keskustelua yllä, ja sen hän näkyi tekevänkin
hartaimmalla halulla. Hän oikein riemuitsi siitä, että sai yksinään
olla äänessä.

Niilo Bonpoika ajoi pian muiden edelle, lausuen haluavansa ratsastaa
vanhaa Kaarlo-herraa vastaan. Lieneekö syy todella ollut se, vai
katsoiko hän itseään tarpeettomaksi seurueessa, emme tiedä. Varmaa on
kuitenkin, että jos hän olisi nähnyt sen katseen, jolla Briita-neiti
seurasi häntä, hän epäilemättä olisi pitänyt vanhan herran tapaamista
vähemmän tärkeänä ja sietänyt pahempaakin kuin puheliaan nuoren miehen
lörpötystä.

Tämä puolestaan näytti yltyvän entistäänkin innokkaammaksi Niilon
mentyä. Hän kertoi toisen sukkelan jutun toisensa perään, kunnes
laamanni ja Niilo vihdoin näkyivät tulevan vastaan jonkun matkan päässä
tiellä. Silloin kirkaisi Ove-herra riemastuneena, ja kun vanhus puristi
tytärtään rintaansa vasten, nyyhkytti Ove aivan kuin vanha täti. Sitten
syöksyi hän hurjalla vauhdilla Penningebyhyn päin, jonka valaistut
ikkunat viittailivat etäältä tervehtäin tulijoille.

Penningebyn suuressa salissa istui Cecilia-rouva toisen tyttärensä ja
aputyttöjensä kera. Mutta vartijan ilmoittaessa porttitornista tulijain
saapuneen nousi hän ylös ja riensi portaita myöten pihalle sulkeakseen
odotetun tyttärensä syliinsä.

"Tässä hän on terveenä ja raittiina, vaimoni!" huusi laamanni hänelle.

Briita hyppäsi keveästi kuin lintu ratsunsa selästä, ja haukka kohosi
hänen olaltaan ilmaan. Ove Laurinpoika heilutti käsiään ja piti niin
suurta melua kuin mahdollista, ei ainoastaan pihalla vaan vielä
portaissakin.

Kaarlo ja Tord riensivät huoneisiinsa riisumaan sotisopansa pois.
Sitten he läksivät isoon saliin, johon kaikki pian kokoontuivat suuren
takkavalkean ympärille. Nyt kerrottiin kaikki, mitä oli tapahtunut
neitojen ryöväämisestä alkain, kun nämä olivat kotimatkalla Naantalin
luostarista Turkuun, siihen asti kuin Niilo Bonpoika heidät pelasti,
sekä miten sitten kohtasivat Tordin ja kuninkaanlaivan. Cecilia-rouva
risti tuon tuostakin kätensä katsahtaen hartaasti ylöspäin sekä
ilmaisten vähänväliä pienillä huudahduksilla, kuinka vilkkaasti hän
seurasi kertomusta ja niitä vaaroja, joissa nuoret olivat olleet.
Sigrid teki samoin, ainoastaan vähän vilkkaammin ja kiihkeämmin. Hän
tarttui yhä uudestaan sisarensa ja Iliana-neidin käteen, kyynelten
valuessa hänen silmistään. Tämä Sigridkin oli herttainen lapsi, kuten
vanhan laamannin koko perhe tuoksahti joltakin oikein hyvältä,
lämpimältä ja rehelliseltä.

Itse istui vanhus vakavana ja hiljaisena; olisi luullut hänen
ajatustensa harhailevan aivan toisaalla kuin Hirven tai Kurjen
harharetkillä, ellei hän olisi väliin sydämellisellä rakkaudella
katsellut Briitan ruusuisia ja ilosta säteileviä kasvoja.

"Hartain kiitos teille, Niilo Bonpoika", sanoi hän vihdoin tarttuen
nuorukaisen käteen, "hartain kiitos laamanni Kaarlolta ja hänen
vaimoltaan siitä, mitä olette nyt tehnyt lapsellemme... Tämä on
vanhuuteni kukkanen, Briita ... tule tänne, Sigrid, sinäkin", hän veti
puhuessaan toisen tyttärensä luokseen laskien kätensä hänen
vyötäisilleen ikäänkuin osoittaakseen pitävänsä häntä yhtä rakkaana,
"sinä myöskin, lapsi, sinä myöskin... Herran siunaus on levännyt
huoneeni yli kaikkina päivinäni!... Mutta juuri sentähden, niin juuri
sentähden olenkin, Jumala paratkoon, valmis nurisemaan, suuttumaan
kohta, kun pieninkin onnettomuuden varjo kohtaa perhettäni... Jumala
rangaiskoon minua kiukkuisuuteni tähden...!"

"Amen!" kuului lempeä ääni oven suusta.

Se oli laamannin perhepappi, vanha hopeahapsinen mies, jonka silmistä
loisti lapsekas hyvyys. Hän oli tullut laamannin puhuessa, mutta oli
jäänyt äänetönnä ovelle.

"Terve, terve, Juhana-isä", huusi laamanni hänelle, "tule katsomaan
minun onneani ja rukoile sitten Jumalaa, että hän varjelisi vanhaa
Kaarlo Tordinpoikaa ylpistymästä siitä."

"Jumala kaikkivaltias kuulkoon rukouksenne!" sanoi pastori, astuen
hiljaisesti muiden piiriin. "Tosin olette vihallanne kyyneleitä
synnyttänyt, laamanni Kaarlo, mutta olette myöskin ollut valmis niitä
pois pyyhkimään, ja kuka tietää, eivätkö nyt niiden rukousten
siunaukset, joita puolestanne on Isämme tykö noussut, juuri levitä
lämpöä ja rauhaa elonne ehtoolle."

Laamannia liikuttivat hurskaan papin sanat, ja hän oli äänetönnä koko
illan. Mutta kun yksinkertainen illallinen oli lopetettu ja pastori
toimittanut ehtoorukouksen ja kaikki menneet huoneisiinsa levolle, jäi
laamanni kahdenkesken vaimonsa kanssa, ja tarttui hänen käteensä
lausuen:

"Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta niin luulen Cecilia, että sinä
olet onneni luoja ... totta on kuitenkin, että Jumala itse on antanut
sinut minulle!"



VII.

Kaksi neuvonantajaa.


Neuvoston kokous, jossa kuningas vaati marskilta pois tämän
läänityksiä, päättyikin jälkimmäiselle paljoa onnellisemmin, kuin hän
oli voinut toivoakkaan. Yllä kerrottujen seikkojen vuoksi ei kuningas
voinut nostaa vaatimuksiaan niin korkealle kuin oli alkuaan aikonut.
Hänen luonteensakin oli sellainen, että hän jätti sikseen, mitä ei
voinut kerrassaan toimittaa. Silloin hän jätti ajan tehtäväksi päättää,
mitä hän oli pannut alulle.

Ruotsin valtakunta oli Kristofer-kuninkaalle kuin hyötyisä puu, jossa
marski oli kiusallinen oksa, niin valtava, että se oli melkein
itsenäinen puu suuren valtakunnanpuun rinnalla. Kuningas oli repinyt
siitä lehden toisensa perään, nyt hän oli aikonut iskeä kirveensä oksan
tyveen erottaakseen sen kokonaan puusta. Isku ei onnistunut. Kuninkaan
kädessä ei ollut tarpeeksi voimaa nostaa raskasta kirvestä, eikä
kuninkaan mielessä tarpeeksi miehuutta kestääkseen sitä myrskyä, jonka
isku voi herättää. Oksa voi kaatuessaan syöstä kumoon hänetkin. Siksi
luopui kuningas neuvostossa pian useimmista vaatimuksistaan, ja
marskille tehtiin ainoastaan kysymys, eikö hän suostuisi luopumaan
Turun läänistä, niin kaikki riidat hänen ja kuninkaan välillä
loppuisivat.

Edellisten tapahtumain tähden uskoi jokainen marskin myöntyvän, ja
herra Albrekt Mörer hieroi kuninkaan tuolin takana käsiään, ja hänen
pienet mustat silmänsä kiiluivat tyytyväisesti. Kuningas itse oli niin
leppeän ja ystävällisen näköinen kuin jaloja myönnytyksiä tehnyt
ainakin. Kumpikin ajatteli siepanneensa Suomen vaaralliselta
vihamieheltään. Samaa tunsivat muutkin neuvostossa olevat marskin
vastustajat, joihin useimmat läsnäolijoista kuuluivat. Marskin ystäviä
oli siellä varsin vähän. Herra Kustavi Anundinpoika (Sture) oli yksi
niitä, Kaarlon setä, joka oli turhaan yrittänyt tavata kuningasta, oli
kiukuissaan lähtenyt kaupungista pois.

Salissa vallitsi senvuoksi yleinen jännitystila. Kaikki tahtoivat
tarkasti kuunnella joka sanaa, minkä marski lausui puolustuksekseen, ja
nähdä jokaista värähdystä hänen kasvoillaan. Mutta marski vastasi
viipymättä: "ehdottomasti en voi jättää käsistäni Turun linnaa
lääneineen. Te tiedätte hyvin, herra kuningas, ja te muut hyvät
neuvoston herrat, te tiedätte, että sen sopimuksen mukaan, jonka minä
viime syksynä tein herra Krister Niilonpojan kanssa, hän sai Viipurin
linnan lääneineen haltuunsa tämän vuoden toukokuun ensi päivään asti...
Minä suostun jättämään Turun linnan, kenelle tahdotte, herra kuningas,
niin pian kuin olen saanut Viipurin käsiini."

Tämä rohkea vaatimus sekä tyyneys, jolla se lausuttiin, hämmästytti
kaikkia. Muut linnat, nimittäin Raasepori ja Korsholma, joutuisivat
kuninkaalle, jos Krister-herra kuolisi niiden neljäntoista vuoden
kuluessa, joiksi hän sai viimemainitut, eikä kukaan ollut pannut
kysymykseenkään, ettei Viipurin kävisi samoin. Kaikki odottivatkin,
että kuningas jyrkästi kieltäisi marskin pyynnön, mutta näin ei käynyt.

Kuningas mietti hetkisen, vilkaisi huomaamatta Albrekt-ritariin, joka
samoin huomaamatta nyökkäsi myöntävästi päätään, ja sitten kuningas
lausui suostuvansa marskin vaatimukseen. Sekä kuningas, että ritari
aprikoivat epäilemättä, että marskin ja Krister-herran välille syntyisi
riita tästä linnasta, mikä antaisi monta tilaisuutta käydä heidän
väliinsä ja riistää linnan heiltä pois. Saadessaan Turun, joka oli
verrattomasti tärkeämpi näistä, tuli kuninkaan haltuun tärkein osa
Suomea, eikä hänen siltä tarvinnut luovuttaa pois mitään, josta voisi
hänelle itselleen vaaraa koitua.

Samana päivänä, jona tämä kokous pidettiin, läksi kuningas kaupungista
sisämaahan päin, mukanaan lukuisa ritariseurue. Marski aikoi myöskin
lähteä eteläänpäin Kalmariin ratkaisemaan erästä omaisuuskysymystä. Hän
odotti vaan lähempiä tietoja Niilo Bonpojan ja kuninkaanlaivan
välisestä kohtauksesta. Siitä ei kuningas maininnut sanaakaan. Hän oli
nähtävästi käyttänyt sitä vaan keinona pelottaakseen ja pakottaakseen
marskia.

Puolenpäivän aikoina astui Klaus Lang herransa luo ja kertoi, että
toinen niistä kuninkaanlaivoista, jotka oli lähetetty ottamaan kiinni
rosvolaivaa, oli palannut ja hinannut sen mukanaan, sekä että kaikki
vangit oli viety linnaan.

"Ja Niilo-herra?" kysyi marski hypäten kiivaasti ylös.

"Häntä en nähnyt", vastasi Klaus, "mutta eräs miehistänne, joka on
vankien joukossa, sanoi, kun kysyin päällysmiestä, että hän oli
kaatunut taistelussa, ja että kuninkaan päällysmies oli yöllä
heitättänyt hänen ja muiden kaatuneiden ruumiit mereen."

"Jumalan äiti, mikä kuolema sellaiselle miehelle!" huudahti marski.

"Kuninkaanlaiva kohtasi rosvot saaristossa tässä lähellä, kun he olivat
eronneet toisesta rosvolaivasta, joka purjehti kauemmaksi etelään.
Niilo-herra, jos hän todella oli siinä, kulki suoraan Tukholmaa
kohti... Jumala lohduttakoon hänen sieluaan, kyllä hän oli sellainen
mies, jolla oli sydän paikallaan, eikä teillä ole yhtäkään miestä, ei
ainoatakaan, joka ei vilpittömästi surisi hänen aikaista kuolemaansa!"

"Entä veljentyttäreni ja Iliana-neiti...?" kysyi marski yhä
levottomampana.

"Jos olisin päässyt oikein puhelemaan teidän miehenne kanssa", vastasi
Klaus Lang, "niin olisin saanut heistä varmoja tietoja. Nyt puhun
saksalaisten asemiesten puheita, minkä verran tosia ne sitten lienevät.
He sanoivat, että neidot olivat olleet laivalla, mutta että ritari Jost
von Bardenvleth oli ne pelastanut; hän ratsasti nyt kuninkaan kanssa
kaupungista, ja kuuluu olevan hänen suosikkinsa yhtä suuressa määrin
kuin viekas Albrekt-ritarikin... Mutta siihen ei ole luottamista, ja
minun ymmärtääkseni olisikin parempi joutua uljaiden miesten käsiin,
kuten nuo rosvot ovat, kuin tuon saksalaisen ritarin... Kun kaikki
tulee ilmi ja totuus saadaan selville, nähdään vielä, ettei näissä
huhuissa ole paljon perää missään."

Marski näytti olevan samaa mieltä, mutta oli vaiti. Voihan puhe olla
yhtä hyvin totta kuin valettakin. Tuli hetkiseksi hiljaisuus, sitten
kysyi päällysmies mitä vangituille miehille oli tehtävä.

"Ei hiuskarvaakaan saa heidän päästään taittaa", sanoi marski lujasti,
"ei minun miesteni eikä niiden, jotka Niilo-herra on palvelukseeni
ottanut, vaikka he olisivatkin ennen kuuluneet vitaliveljeksiin ja
Eerik-kuninkaan palvelijoihin ... ei karvaakaan, tai lähetän paikalla
taisteluvaatimukseni kuninkaalle. Vie ne terveiset linnan
päällysmiehelle!"

Tämä asia selviytyikin marskin mielen mukaan, vaikka vasta seuraavan
päivän iltana. Miehet laskettiin vapaiksi, mutta vasta huomisin aamun
koittaessa sallittaisiin heidän lähteä linnasta. Tämän sanoman tullessa
oli marski tärkeässä keskustelussa erään varsin nuoren miehen kanssa,
joka oli tullut Tuomas-piispan luota, mukanaan eräitä kirjoja. Sen
päätyttyä meni hän melkeästi tyyntyneenä levolle. Tämä tapahtui samana
iltana, jona Hirvi laski Edsvikin rantaan ja jona Penningebyssä
vallitsi hilpeä ilo ja suloinen rauha nuorten saapumisen johdosta.
Seuraavana aamuna, kun marski parhaillaan valmistautui ottamaan vastaan
vapautettuja miehiään, saadakseen heiltä kuulla, kuinka asian laita
oikeastaan oli, tuli hänen vanha hovimestarinsa suurella kiireellä
sisään huutaen:

"Herra Kaarlo, herra Kaarlo ... ne tulevat, ne tulevat...!"

Hän unhotti innoissaan sanoa kutka, ettei marski tullut
ajatelleeksikaan muita kuin miehiään.

"Hyvä, hyvä", sanoi hän, "te voitte jäädä tänne, niin saatte tekin
kuulla, kuinka nuorten on oikeastaan käynyt."

"Nuorten!" huudahti ukko, "nuoret juuri tulevatkin tänne teidän
luoksenne nyt!"

Hän oli tuskin ehtinyt lausua tämän, kun Tord ja Niilo syöksyivät
huoneeseen.

Ilo oli täällä yhtä suuri kuin Penningebyssä, kun kaikki saatiin
kerrotuksi ja marski kuuli, että neidot olivat hyvässä turvassa hänen
setänsä luona Penningebyssä.

Sitten ruvettiin hankkimaan marskin lähtöä etelään, josta palatessaan
hän lupasi Tordille pistäytyä Penningebyhyn, ennenkuin lähtisi Suomeen
takaisin. Tord toivoi saavansa sitä ennen viettää jonkun aikaa
kodissaan ja mainitsi jotakin siitä sukulaiselleen. Mutta marskilla oli
aivan toisia aikeita häneen nähden. Hänen tulisi lähteä Suomeen
ottamaan marskin puolesta ja nimessä Viipurin linna herra Krister
Niilonpojalta, sekä luovuttaa Turun linnan senjälkeen, kenelle kuningas
määräisi. Jos Krister-herra kieltäytyisi lähtemästä pois, niin tulisi
Tordin sulkeutua Turkuun eikä antaa sitä kellekään, ennenkuin marski
itse saapuisi.

Tämän luottamustoimen kunniakkuus korvasi Tordille vähän sitä
pettymystä, ettei päässyt toivonsa mukaan Iliana-neidin seurasta
nauttimaan. Kolmesataa marskin miehistä tulisi hänelle mukaan, ja hänen
piti lähteä kiireimmiten. Niilo sai toisen yhtä kunniakkaan tehtävän.
Hänen tuli jälellä olevain kahdensadan miehen kanssa seurata marskia
etelään. Seuraavana päivänä piti lähdettämän.

Sen johdosta saivat sekä Tord että Niilo yltäkyllin tekemistä siksi
päiväksi. Marskilla taasen oli tärkeitä neuvotteluja herra Kustavi
Anundinpojan ja muiden ystäväinsä sekä Fransiskaaniluostarin teinin
kanssa. Marskilla oli aikomuksena tehdä luostarille melkoinen
lahjoitus. Myöhään illalla hän läksi Klaaran luostariin tavatakseen
vielä kerran tytärtään.

Sieltä palatessaan hän tapasi huoneessaan Niilo Bonpojan, joka odotti
tilaisuutta keskusteluun hänen kanssaan.

"Minulla on pyyntö teille", sanoi Niilo. Marski tarttui ystävällisesti
hänen käteensä taluttaen hänet ikkunapenkille, jolle molemmat istuivat.

"Olen kuullut", sanoi Niilo, "että Strengnäsin vanha piispa, Tuomas, on
huonona sairaana, ja minä haluaisin mielelläni häntä vielä kerran
tavata, jos se teille sopii, herra marski."

"Niin on todella", vastasi marski, "piispan kirjuri oli eilen luonani
ja hän kertoi samaa... Aivan niin, Niilo Bonpoika, kernaasti voitte
käydä Tynnelsössä, ja keskusteltuanne piispan kanssa tulette
Fågelvikiin, jossa viivyn jonkun aikaa, ellette voi lykätä matkaanne
siksi, kunnes palaamme takaisin pohjoiseen kuun lopulla..."

Tätä ei Niilo kuitenkaan tahtonut tehdä. Hän ei tahtonut, kun
tehtävänsä marskin toimissa sen kerran sallivat, päästää käsistään
tilaisuutta tavata piispaa, sillä vanhukselle voi muutamissa viikoissa
tapahtua paljon. Antaakseen marskille vihjauksen siitä, että asia,
josta aikoi piispan kanssa puhua, oli tärkeätä laatua, lausui Niilo:

"Vanha piispa on ollut minulle melkein isän asemassa, kuten tiedätte,
ja nyt tahtoisin häneltä kysyä neuvoa eräässä hyvin tärkeässä asiassa,
joka etupäässä koskee minua, mutta myöskin äidinisääni Sven-herra
vainajata sekä äitiäni, Jumala armahtakoon heidän sielujansa!"

"Äidinisäänne?" kysyi marski silmissään omituinen, tutkiva ilme.

"Niin!" vastasi Niilo, "asia koskee hänen testamenttiaan!"

"Ja nytkö vasta olette tullut sitä ajatelleeksi?".

"Sattumalta sain juuri nyt rosvoja takaa-ajaessamme siitä tietoja,
joita en ennen ollut kuullut."

"Keneltä sitten...?"

"Eräältä teidän miehistänne... Hän oli ollut äidinisäni mukana siihen
aikaan, jolloin hän kulki vitaliveljesten kanssa, ja hän tunsi hyvin
kaikki ritarivainajata koskevat seikat."

"Eräs miehistäni?" huudahti marski, värin vaihtuessa äkisti hänen
poskillaan. "Missä hän on, ja mikä hänen nimensä on?"

"Hän erkani matkalla, mutta saapunee piankin luoksenne takaisin... Hän
tuli samaan aikaan palvelukseenne, kuin viheriä ritari saapui
hoviinne."

Marski vaipui ajatuksiinsa ja istui ison ajan katsellen suoraan
eteensä. Viimein hän nousi ylös, käveli kerran edestakaisin lattian yli
ja pysähtyi sitten Niilon eteen tarttuen hänen käteensä.

"Teistä tuntunee kummalta", sanoi hän syvällä äänellä, katsoen vakaasti
Niiloa, "teistä tuntunee kummalta, että olen niin paljon kysellyt
teiltä tästä asiasta... Nyt en voi sanoa miksi, mutta ehkä joskus
vastedes... Mutta minäkin haen hyvää neuvoa erääseen asiaan, joka
myöskin koskee vanhaa ritaria, äidinisäänne."

Hän vaikeni tarkaten huolellisesti Niilon kasvonilmeitä sekä lisäsi
sitten:

"Sitä saatte kuitenkin aina ajatella minusta, Niilo Bonpoika, että
tahdon kaikissa vaiheissa pitää teitä ystävänäni ja toimia myöskin
teitä kohtaan ystävänä... Uskotteko näitä sanojani?"

Niilo ei vastannut, mutta puserti lämpimästi marskin kättä, ja hänen
katseensa oli niin suora ja vilpitön, ettei sanoja tarvittu
vastaukseksi.

Huomisin erosivat marski ja Niilo Tordista Tukholmassa, ja Söderteljen
kohdalla erosivat ensinmainitut toisistaan. Marski lähti etelään käsin,
Niilo matkasi Mälarin rantaa pitkin Strengnäsiin.

       *       *       *       *       *

_Toinen neuvonantaja_.

Hiljaisen järven rannalla metsän synkässä siimeksessä on rauhallinen
luostari. Tuuli humisee puitten välitse, kääntäen hiljaa tornien
huipuissa olevia viirejä ja rientää järven yli kuiskaten aalloille,
mitä oli kuullut ja nähnyt matkoillaan.

Kynttiläin valo loistaa luostarikirkon ikkunoista, ja nunnain laulu
kaikuu sieltä leviten kauas, kauas. Se pyrkii taivaaseen ja saapuukin
sinne, vaikkei ihmissilmä ja -korva voi sen lentoa havaita.

Yksinäinen ritari vaeltaa metsässä. Hän kuulee tuulen ja nunnain laulun
ja hän näkee pyhät valot kirkon ikkunoista. Hän hiljentää käyntiään,
hän pysähtyy ja kuuntelee. Lieneekö rukous herättänyt outoja tunteita
hänen rinnassaan, hän kohottaa silmänsä taivaaseen päin katsellen
tähtien pyhää kirjoitusta. Onko hänen rinnassaan päivä vai yö? Onko se
pimeyden voimain vallassa, ikävöikö se voittoa ja vapautta, vai vieläkö
se taistelee, vieläkö on voitto vihollisesta epävarma, etsiikö se
tuskissaan apua ja lohdutusta?

Pyhä laulu loppuu, nunnat vaeltavat kammioihinsa. Valot sammuvat
kirkossa, ainoastaan pyhimysten alttareilla tai jonkun ritarin haudalla
palaa vielä tuikkiva kynttilä valaisten heikosti avarata kirkkoa.

Silloin lähestyy ritari luostarin porttia, hän koputtaa siihen,
kohottaa vielä kerran käsiänsä taivaaseen päin ja katoaa luostarin
hämärään käytävään.

"Tänne, tänne", kuiskaa porttia vartioiva sisar, liikkuen ritarin
edellä, kädessään sarvilyhty, joka ei valaissut muuta kuin lähimmän
ympäristönsä.

He kulkevat läpi pitkän käytävän ja tulevat luostarin puutarhaan.
Toisella puolen on korkea luostarikirkko, toisella itse
luostarirakennus, ja etäämpää puunlatvain takaa, joihin lehti on juuri
ruvennut puhkeamaan, häämöittää korkea luostarinmuuri. Tähdet
vilkkuivat taivaalta hiljaisina ja ihmettelevinä, ikäänkuin olisivat
nähneet jokaisen raskaan askeleen, kuulleet jokaisen huokauksen
sumuisesta maasta.

"Tänne!" kuiskasi saattajatar, viitaten erästä kirkkoon vievää
sivuovea.

Ritari avasi matalan kirkonoven. Nunna seisoi hetkisen paikallaan,
kääräisi kaapun tiukemmin ympärilleen ja tarttui oveen sulkeakseen sen
ritarin jälkeen.

"Kellon kahtatoista lyödessä tapaatte Bengta-sisaren!" sanoi hän
sulkien hiljaa oven.

Ritari käveli hitain askelin eteenpäin temppelissä. Oli niin hiljaista,
niin juhlallista. Kynttiläin valokin näytti ylevältä ja pyhältä.
Pääalttarin ääreen laskeusi ritari polvilleen ja rukoili kumartuneena
siinä, ja vielä kun torninkello lyödä kumahutteli kahtatoista oli hän
samassa asennossa.

Silloin kohousi hämärästä äänettömänä ja aavemaisena, vitkaan ja
vapisten harmaa varjo, ja haudanomainen ääni lausui:

"Kukas olet, pahan maailman lapsi, joka häiritset Jumalan pyhästön
rauhaa?"

Ritari kohotti päätään. Hänen edessään seisoi ojennetuin käsin
harmaapukuinen nunna, jonka niskaan vedetyn päähineen alta kiilui
syvistä kuopistaan kaksi läpitunkevaa silmää.

"Tunnettehan minut, Bengta-sisar!" vastasi ritari nousten seisoalle,
"tulen sanomaan teille sanasen sen johdosta, mitä puhuitte minulle
viimeksi tavatessamme."

Nunna hypähti askeleen taaksepäin, ja hänen ruumiinsa näytti
vavahtavan.

"Te puhuitte minulle kultaisesta kaulaketjusta ja siitä onnesta, jonka
se toisi minulle, jos sen saisin ... te sanoitte vielä, että tämä onni
levittäisi loistoa yli koko Ruotsin maan ja tulisi Engelbrektin alkaman
työn päättimeksi... Siitä pitäen se on ollut mielessäni yötä päivää, ja
se on viehättänyt mieltäni ja viehättää yhä... Nyt olen tullut sanomaan
teille, että minä en saata yrittää haltuuni tuota korua, jonka voi
saavuttaa ainoastaan ystävyyden pettämisellä... Eikö teillä ole muuta
neuvoa antaa? Enkö voi kunniaa muuten saavuttaa, eikö Ruotsi tule
muilla keinoilla onnelliseksi?"

Kesti hetkinen, ennenkuin nunna vastasi. Hän seisoi kankeana ja näytti
niin kapealta, kuin nunnanpuvun alla olisi ollut pelkkä luuranko. Mutta
hänen synkeät silmänsä katselivat lakkaamatta terävästi ritariin.

"Omituisia ajatuksia! aivan kuin veljellänikin... Hänkin pilkkasi tuota
pyhää kalua, ja senvuoksi hän menetti henkensä... Te uskotte siihen,
mutta pelkäätte sitä, ikäänkuin se riippuisi ristiinnaulitun kuvalla,
jonka verta eräässä sen kivessä on... Ja mitä yksi ihmiselämä
kuitenkaan on, kun on kysymyksessä kokonainen kuningaskunta, mitä on
yksi ystävä, kun tuhanten miesten ja naisten pelastus riippuu tuosta
pyhästä ketjusta?... Totisesti sanon sinulle, Kaarlo, päämääräsi on
varma, mikä tahtosi lieneekin... Sinun täytyy omistaa tämä koru, muuten
on onnettomuutesi lähellä..."

"Tulkoon siis onnettomuus", vastasi ritari. Sitten hän lisäsi
vapisevalla äänellä, "minä en rohkene ostaa onneani sillä hinnalla."

Äänen vapiseminen ilmaisi nunnalle tarpeeksi, että hän oli voittanut,
ja kun mies lausui: "en rohkene", vaikka hänen olisi tullut lausua
yksinkertaisesti: "tahdon" tai "en tahdo", varmisti hänen voittonsa.
Tahto oli hyvä, mutta voima heikko, rukous ei ollut antanut hänelle
voimaa.

"Aikoja sitten olen kääntänyt ajatukseni maallisesta", sanoi nunna,
"miksi häiritsette pyhää rauhaani, mitä tahdotte?"

"Tahdon apua teiltä, joka kerran puhalsitte minuun halun saada tuon
koristeen, tahdon teiltä apua temmatakseni sen sydämestäni pois. Tahdon
toimia vapaasti kuten ennen, ja tulla mahtavaksi omalla voimallani,
että voisin avoimin katsein astua Herran pyhimysten eteen."

"Menkää, menkää, ja jättäkää minut rauhaan!" huusi nunna, "voiko
mitään, joka ei ole Jumalalle otollista, tulla minun huuliltani?...
Pois se! Mutta teillä on valta ottaa vastaan tai hyljätä... Minulla on
ollut elämässäni eräs tehtävä, jonka hyväksi olen uskollisesti
toiminut. Olen ollut valmis antamaan elämäni, niin enemmän kuin
elämäni, sen suuren tarkoitusperän edestä, joka minulla on ollut, ja
joka on juuri sama, jonka suuri Engelbrekt alotti... Toivoin, että
veljeni täyttäisi hänen työnsä; se toivo ei toteutunut ... olen
tahtonut asettaa teidät veljeni sijaan, enkä ole säikkynyt mitään
saavuttaakseni tarkoitukseni... Puhutte ystävyyden pettämisestä...!
Niin, minä olen pettänyt ystäväni, jota sydämestäni rakastin, olen
ollut valmis surmaamaan hänen poikansa, ja hänkin on voittanut
myötätuntoisuuteni, sillä hän on pelastanut henkeni ja auttanut minua
kostamaan veljeni puolesta tuolle vanhalle petturille, joka otti hänen
henkensä... Ja sittenkin olen valmis uhraamaan nuorukaisen elämän, ja
hänen verensä säteilisi käsilläni kuin pyhimyskehä ... sen silmissä
nimittäin, joka tuomitsee aikomusten mukaan. Ystävyys, rakkaus ja
kaikki, mikä on maallista, on kyllä kaunista ja suurta, mutta
kauniimpaa ja suurempaa on isänmaan pelastaminen ja sellaiset urostyöt,
joita muistetaan vuosisadasta vuosisataan..."

Nunna vaikeni, ja hänen sanansa kajahtelivat syvällä kirkkoholvin
sokkeloissa. Kynttiläin liehuvassa valossa näyttivät pyhäin kuvat ja
muut esineet liikkuvan, ikäänkuin nunnan vahva tahto olisi antanut
puulle ja kivellekin elämän. Hän oli kuin mahtava ihmeitten tekijä,
loitsijatar tänä öisenä hetkenä, syvä ja selittämätön kuin yö itse.

"Sanokaa vielä", lausui nunna taas, "sanokaa, onko teille mieluista
nähdä tämän kalun omistajan nousevan porras portaalta kunnian ja vallan
ja suurten muistojen kukkuloille?... Muuta ei teillä ole valittavana.
Hän tai te, jompikumpi, on työni tekevä... Ymmärrättekö?"

"Ymmärrän!" mutisi ritari.

"No, sitten tiedätte myöskin tehtävänne... Mutta että olette
vitkastellut, on onnettomalle maallemme tapahtuva kaikki se, mitä Herra
on vihassaan päättänyt. Rutto tulee, nälkä tulee, sota tulee. Ellei
teillä ole taikakoristetta, olkaa valmis kestämään pahinta, mikä miestä
voi kohdata, mutta jos se on teillä, saatte Ruotsin kuningaskruunun!"

Tuli taas hiljaisuus. Ritarin pää oli rinnalle vaipunut. Hän kohotti
vihdoin sitä, ja kohotti sitä ylpeästi ja varmasti, ikäänkuin hyvä
henki olisi kuiskannut hänelle sen sanan, jonka hän aikoi lausua. Mutta
nunna oli jo hävinnyt. Harmaa pylväs oli vaan sillä kohtaa, jossa hän
oli seisonut.

Hän seisoi hetkisen pylvääseen katsoen. Mutta valtavia myrskyjä riehui
hänen rinnassaan. Hän risti kätensä kohottaen ne ristiinnaulitun kuvan
puoleen.

"Niilo, Niilo!" lausui hän sitten vapisevin huulin vaipuen taasen
polvilleen rukoilemaan.

       *       *       *       *       *

_Toinen_.

Samaan aikaan oli Niilo Bonpoika Tuomas-piispan luona Tynnelsön
linnassa.

Uuras piispa, joka oli väsymätön ja aina ankarampi itseään kuin muita
kohtaan, oli heti, kun tunsi voimain joissakin määrin palanneen,
lähtenyt tarkastusmatkalle Nerikeen, mutta häntä odotettiin joka päivä
kotiin. Niilo saapui Strengnäsiin illalla muuanna päivänä ja päätti
odottaa piispan kotiin tuloa. Mutta kului päivä, jopa kaksikin, eikä
piispaa kuulunutkaan. Niilo, jolla ei ollut aikaa odotella, lähti
summanpäiten ratsastamaan länteenpäin piispaa tavatakseen.
Segerstadissa hän vihdoin sai kuulla piispan saapuvan sinne samana
päivänä, ja siellä hän saikin tavata rakastetun vanhuksen.

Mutta millainen olikaan Tuomas-piispa nyt! Jo käydessään Herman
Bermanin kanssa viimeksi Tynnelsössä piispan luona, huomasi hän kuinka
paljon aika ja surut olivat hänen tomumajaansa riuduttaneet. Viimeiset
neljä vuotta olivat täydentäneet hävitystyön. Ennen niin hilpeästä,
avomielisestä ja lujamielisestä miehestä oli varjo vaan jälellä. Hän
oli nyt kumarainen ukko, joka vapisevin käsin kävellä hoiperteli
piispansauvansa varassa, kutistunut haamu, vaan entisen Tuomas-piispan
heikko kajastus. Syvästä sydänsurusta kertoivat hänen kellertävät,
kuihtuneet piirteensä, ja lempeissä silmissään oli surumielinen katse,
joka melkein muistutti talviauringon kelmeätä valoa.

Tämän äkkinäisen riutumisen syynä oli Eerik Puken kuolema, johon hänkin
katsoi olevansa ainakin osittain syypää. Hän oli, kuten arkkipiispa
Olavi vainajakin, pannut nimensä Eerik-herran turvakirjan alle, ja kun
tuo urhokas ritari siitä huolimatta otettiin kiinni ja vietiin
Tukholmaan sekä tuomittiin siellä kuolemaan, olivat piispa-vanhukset
siitä saaneet surun, joka ei koskaan haihtunut. Edellinen katsoi
itseään arvottomaksi enää jakamaan pyhiä sakramentteja, ja hän lähetti
vielä pyhälle isälle Roomaan pyynnön saada rikoksensa anteeksi;
jälkimmäinen ei myöskään saanut sentähden rauhaa, vaan rankaisi itseään
ankarasti ja piti sittemmin itseään aina kunniattomana miehenä.
Arkkipiispan pian senjälkeen sattunut kuolema raskautti yhä enemmän
Tuomas-piispan omantunnon taakkaa, jota lisäsivät vielä useat
senjälkeen tapahtuneet seikat. Uudella arkkipiispalla, Niilo
Ragvaldinpojalla, ei ollut sitä henkeä, jonka Engelbrekt oli ystäviinsä
ja miehiinsä luonut. Vielä vieraampi mieliala levisi maahan, kun
muukalainen kuningas rupesi edellisten tavan mukaan kulettamaan
Ruotsiin omia tylyjä maanmiehiään, koettaen samalla polkea maahan
Ruotsin lakia ja vanhoja tapoja. -- Ei ole kummaa, että vanhan
engelbrektiläisen mieli silloin synkkeni ja sydän murehtui.

Siksi oli hänen elämänsä ollut aina Eerik Puken kuolemasta asti yhtä
pitkää parannuspäivää, jonka ankaruutta hän lakkaamatta kovensi. Eräinä
hetkinä luuletteli tämä jalo vanhus Juudaan tavoin pettäneensä
ystävänsä. Paastotessaan ja itseään ruoskiessaan kiihtyi hänen
mielikuvituksensa siihen määrään, että hän oli näkevinään Engelbrektin
edessään -- ylevänä ja lempeänä, kuten eläissään aina -- mutta samalla
kääntävän surullisen näköisenä kasvonsa vanhasta ystävästään,
piispasta, ja ojentavan kätensä uskolliselle Eerik Pukelleen. Nämä
hetket olivat katkerimmat piispan parannusajalla, mutta samaan suuntaan
kulki koko hänen sielunelämänsä. Tämän sydäntä jäytävän surunsa hän on
ilmaissut laulussaan "hävinneestä uskollisuudesta", jonka hän sepitti
katumusaikanaan. Usein kun hän istui yksinään työhuoneessaan, kuultiin
hänen itsekseen lausuvan kappaleita tästä runoelmasta, ja jos silloin
käytiin hänen luokseen, vuotivat tuliset kyyneleet pitkin hänen
ryppyisiä poskiaan ja valkeata partaansa.

    Kulunut vuos'
    oli murhan vuos',
    kun uskokin petti.
    Se takaisin ei palaa,
    vaan synkkänä, salaa
    maastansa lähti.

    Kavaluus ja valhe
    on valtansa alle
    sortanut maan.
    Usko ja kunto
    ja totuudentunto
    on murheissaan.

    Pois vääryys lyö,
    niin kurjuutes yö
    on valkeeva taas!
    Jumalahan turvaa
    niin syntien surmaa
    ei enää löydy maass'.

    Oi, onnellinen,
    ken kavaluuden
    on karttanut tien!
    Ole uskollinen,
    niin taivahasen
    se varmasti vie!

Tällainen oli Tuomas-piispa nyt Niilon kohdatessa hänet. Nuorukaisen
silmissä kimelsi kyynel, kun hän näki tämän raihnaisen jäännöksen
miehestä, jonka hän oli nähnyt hänen voimansa ja miehuutensa päivinä.
Piispa äkkäsi kyyneleen ja ojensi hymyillen kätensä Niilolle.

"Tynnelsössä, Tynnelsössä!" sanoi hän sitten hiljaisesti ja katosi,
palvelijainsa kannattamana, piispantaloon.

Piispa oli nyt tyyten väsynyt matkastaan ja meni heti levolle. Mutta
siitä huolimatta jatkettiin seuraavana päivänä matkaa Arbogaan, ja
Niilon piti ratsastaa piispan rinnalla. Tämä itse makasi neljän hevosen
kantamilla makuupaareilla. Mutta piispa oli niin nääntyneenä ja
heikkona, ettei jaksanut paljon puhua. Arbogassa antoi hän kulettaa
itsensä laivalleen ja Niilo istui hänen viereensä.

Matka Mälarin yli, jonka rannat hymyilivät matkustajille keväisessä
vehreydessään, näytti tekevän piispalle hyvää.

"Tänä iltana haluan puhella kanssasi, poikani!" sanoi hän kerta
toisensa perästä puristaen Niilo Bonpojan kättä.

Tuli ilta, ihana ilta, niin rauhainen ja valoisa kuin morsion kasvot,
kun hän huokailee rakkautta sulhonsa rinnalla. Niityt, pilvet ja vedet
olivat kuin avattu lipas täynnä pyhiä kaluja, kaikki puhui luojan
ihmeistä, kaikkivallasta ja rakkaudesta.

Tultuaan työhuoneeseensa seisoi piispa kauan Niilo Bonpojan käsivarteen
nojaten ja katseli kaunista maisemaa. Sitten hän huokasi, ja kyyneleitä
rupesi tippumaan hänen silmistään.

"Se on rangaistukseni, Niilo", sanoi hän, "se on rangaistukseni! Vanhan
rikollisen ystäväsi täytyy katsoa, tarkkaan katsoa Jumalan kaunista
maailmaa, sillä silloin muistuu rikos ankarampana mieleen... Herra,
herra, ole minulle syntiselle armollinen!"

Niilo oli liikutettu, hänen mielensä heltyi. Hänestä tuntui kuin
taivaasta olisi enkeli astunut alas viilentämään vanhuksen palavaa
sydäntä, peilikirkas järvi kuvasti taivaan tuhansia tähtiä, joiden
lempeä tuike näytti vuodattavan viihdytystä ja lohdutusta vanhan
parannuksentekijän raskautettuun rintaan.

Piispa katseli kauan hievahtamatta kaunista näkyalaa. Sitten hän pani
kätensä ristiin ja rukoili, ja vielä istuutuessaan lepotuoliin hän
katseli sinistä taivasta, johon hänen ajatuksensa olivat tottuneet
vaeltamaan sekä myöhään että varhain.

"Minun iltani on tullut, rakas poikani", sanoi hän hetkisen kuluttua
kääntäen katseensa Niiloon, "tunnen sen ja toivon Jumalan armoa
synneilleni."

Kotvasen perästä hän taasen tarttui nuorukaisen käteen lausuen:

"Mutta nyt tahdon kysyä sinulta asiaasi, poikani, mitä haet vanhalta
Tuomas-piispalta?"

"Tahdon kysyä teiltä neuvoa, hurskas isä", vastasi Niilo.

"Aivotko siis jättää marskin?" kysyi piispa, muistellen Niilon ja
Herman Bermanin käyntiä hänen luonaan neljä vuotta sitten.

"En!" vastasi Niilo. "nyt haluaisin teiltä kysyä neuvoa erääseen
asiaan, joka koskee äidinisääni, herra Sven Sturea, Jumala armahtakoon
hänen sieluaan, ja sitä testamenttia, jonka hän minulle antoi."

Sitten hän kertoi kaulaketjun koko historian, miten äitinsä oli
kuolinvuoteellaan ilmoittanut isänsä tahdon mukaan, missä se löytyi,
miten hän oli sitten lähtenyt Visbyhyn sitä noutamaan, miten tämä aie
epäonnistui, ja miten hän lopulta sen sittenkin oli saanut ja pitänyt
sitä, sekä miten se oli pelastanut hänen henkensä ottaen vastaan
hänelle aiotut iskut, jotka olisivat muuten tuottaneet hänelle
ehdottoman surman. Sitten hän vielä kertoi, miten oli löytänyt sen
hirvennahkaiseen ihokkaaseensa neulottuna taistelun jälkeen setäänsä,
Niilo Steeninpoikaa vastaan. Lopuksi hän lausui odottamatta tavanneensa
äidinisänsä vanhan asepalvelijan, joka oli kertonut hänelle erään uuden
tarinan kaulaketjusta ja sen kantajoista. Piispa kuunteli häntä
tarkkaavasti, mutta hänen kasvonsa eivät ilmaisseet vähääkään, mitä hän
ajatteli ja mitä hän mahdollisesti sanoisi. Niilon lopetettua hän istui
kauan ääneti ikäänkuin mietiskellen erikseen joka eri kohtaa
kaulaketjun historiassa verraten niitä toisiinsa, harkiten ja
valikoiden. Vihdoin levisi hänen kasvoilleen heikko hymy, ja hän lausui
kuin itsekseen:

    Spernere quod prosit et amare quod obsit, ineptum est;
    Quod prodest fugimus, et quod amamus obest.

[Nämä latinaiset värssyt, jotka Ericus Olai on lainannut Aisopokselta,
kuuluvat suomeksi näin:

    Hupsu, ken hyötyään halveksii, ken vahinkoa mielii;
    Hyötyä kartamme me -- mit' etsimme, vaan pahaks' on.]

Niilo ei tietysti ymmärtänyt latinaisia värssyjä, eikä hän tahtonut
häiritä isällistä ystäväänsä kysymyksellä, joten äänettömyys jatkui.
Hymy katosi vanhuksen huulilta, ja hänen katseensa muuttui ankaraksi,
kuten taivaanranta auringon laskiessa, joka myöskin vähitellen kadottaa
lämpimän loisteensa ja muuttuu pian harmaaksi, kylmäksi ja koleaksi.
Silloin tuntee ihminen kylmyyttä rinnassaan, ja elämän vakavuus, elämän
ankaruus esiintyy silloin kaikessa alastomuudessaan sielussa, kunnes
tähdet taas levittävät sinne valoaan, kutsuen meitä luokseen toiseen
maailmaan, jossa kaikki on pelkkää lämpöä ja valoisuutta.

Tämän kylmyyden synnytti piispan katseeseen arvattavasti silmäys hänen
omaan sydämeensä. Se selveni vähitellen, ja vaikka hymy ei
palannutkaan, oli hänen äänessään kuitenkin pehmeä sävy, kun hän taasen
kääntyi Niilon puoleen.

"Sanoppa minulle, rakas poikani", sanoi hän, "mitä itse arvelet tuosta
taikakalusta?"

Niilo teki selvää kaikesta, hän avasi koko sydämensä vanhukselle,
jolloin tämän katse yhä enemmän lauhtui ja entinen hymy rupesi
ilmestymään niihin:

"Ja nyt kysyisin teiltä hurskas isä", niin hän lopetti, "olenko
oikeutettu menettelemään äidinisäni koristeen kanssa mieleni mukaan, ja
voinko äidinisäni sijasta täyttää, mitä hänen ystävänsä Fjalar-ritari
hänelle neuvoi, -- voinko uhrata sen jollekin Jumalan pyhimykselle ...
voiko tämä kalu, jota niin paljo veri, niin monet kyyneleet ja pahat
toivomukset, rikokset ja kiroukset saastuttavat, voiko se olla
otollinen uhri pyhälle kirkolle!... Tähän kysymykseen pyydän vastausta
teiltä!"

"Monet ovat ne keinot, joita Herra käyttää kiusaukseksi ihmisille",
alkoi piispa, "äidinisäsi koriste on yksi niistä. Niin, voimmepa sanoa,
että sellainen viettelevä houkutus riippuu näkymättömistä langoista
joka ihmisen mielessä. Se on sama vanha totuus, jonka tunnemme
ensimmäisen ihmisen syntiinlankeemuksesta. Silloin oli viettelijänä
käärme, tässä sinä on kultainen kaulaketju. Mutta kiusaus on yhtä
välttämätön ihmissydämelle kuin tuli raa'alle malmille. Se saa
edellisestä puhdistetuksi sen, mikä siinä on jaloa, samoin kuin tuli
eroittaa kuonan ja kullan. Totuus syntyy vasta taistelun kautta, mutta
taisteluun tarvitaan rohkeutta ja voimaa, ja ainoastaan se, joka
taistelee ja voittaa, saavuttaa todellisen onnen. Se löytyy sydämen
hiljaisella pohjalla, kuten ehta helmi raakkunsa kuoressa meren
pohjalla. Jolla on rohkeutta, noutakoon sen sieltä; jolla ei sitä ole,
ei konsanaan sitä saavuta, vaikka hänellä olisi kymmenen äidinisäsi
kaulaketjua."

Piispa istui tätä lausuessaan nojallaan tuolissansa ja katseli
lakkaamatta taivaaseen päin, jossa tähdet vilkkuen paloivat, ja
Niilosta tuntui kuin vanhus olisi ainoastaan tulkinnut niiden
salaperäisen kirjoituksen hänelle käsitettävällä kielellä. Lopetettuaan
puheensa loi hän silmänsä alas. Hänen syväsisältöisten sanainsa jälkeen
seurasi sitten hiljaisuus aivan itsestään, sillä niiden täysi
ymmärtäminen näytti vaativan aikaa kotiutuakseen nuorukaisen sieluun.

Nyt kohotti piispa syvän katseensa Niiloon sekä jatkoi:

"Sinä olet taistellut, sinä olet taistellut Herran siunauksen varjossa,
poikani, ja siksi olet voittanut. Sinun onnesi asuu sinussa itsessäsi,
sitä ei voida sinulta ryöstää. Älä vaan luule, että taistelusi on
loppunut ... ei, ei, oikeata ritariketjua ei saavuteta muuten kuin
taistelulla, joka vaatii sinua seisomaan vartiopaikalla miekka kädessä
koko elämäsi, ja temppeli, jossa vartiotasi suoritat, on se, jonka
lattiana on maa, ja kattoholvina taivas, ja kun se vartio on päättynyt
ja sinä astut temppelistä elämään ... oikeaan elämään, niin silloin
ripustavat ketjun sinun kaulaasi suuret vainajamme Pyhä Eerik ja
Engelbrekt, ja taivaalliset sotajoukot huutavat silloin hallelujaa!"

Vanhuksen silmiin kohosi kyyneleitä ja hänen äänensä vapisi, kun hän
jatkoi:

"Herra on sallinut palvelijansa nähdä sinun aamuvartiosi... Kohta
seison heidän luonaan taivaassa. Mutta iloisena voin viedä heille
sen tervehdyksen, että vielä löytyy kuntoa ja rehellisyyttä
Ruotsinmaassa... Minä onneton, vanha ja vaivainen, joka lähden täältä
valapattoisena ja tahrattuna ... oletko armahtanut minua, Herra...
Katsotko armollisesti palvelijasi puoleen?"

Vanhus oli syvästi liikutettu. Hän painoi molemmat kätensä kasvojansa
vasten eikä voinut ponnistuksellakaan pidättää kiihkeätä nyyhkytystä.
Mutta vähitellen taltui hänen mielenliikutuksensa, ja hän voi taasen
hillitä tunteitaan.

"Mieluista on puheesi ollut minulle, poikani, se on ollut kuin palsamia
sydämelleni... Voit hyvällä omallatunnolla antaa tuon kalliin korukalun
pyhälle kirkolle. Se riippukoon jollakin pyhäinkuvalla ihmisten
periviholliselta saatuna voitonmerkkinä. Ja tulkoon se sinulle
muistutukseksi, että parhaimmat voittonsa mies saavuttaa
ristiinnaulitun kuva sydämessään, mutta että paha kasvaa hyvän
rinnalla, ja että miehen elämä on kulkua taistelusta taisteluun, ja
että taistelun vaara kasvaa hänen voimainsa mukaan... Tämä on vanhan
Tuomas-piispan vastaus kysymykseesi, poikani. Olkoot hyvät henget
seuranasi!"

Niilo aikoi nousta ylös, mutta piispa laski kätensä hänen olalleen ja
katsoi häntä silmiin.

"Varmaan puhumme nyt viimeistä kertaa toistemme kanssa, Niilo
Bonpoika... Minun päiväni ovat luetut. Mutta tahdon nyt sanoa sinulle,
ennenkuin eroamme, mitä olen ajatellut, mitä olen sinusta toivonut...
Ja mitä sanon sinulle, vien mukanani toiseen maailmaan, josta katselen,
kuinka sinä täytät sen lupauksen, jonka sinusta annan! Se taistelu,
jota olet tähän asti taistellut, poikani, on ollut oma taistelusi, ja
se voitto, jonka olet voittanut, on tullut omaksi kunniaksesi... Mutta
miehen ei ole taisteltava ainoastaan omia yksityisiä taisteluitaan, hän
ei elä ainoastaan itseänsä varten, vaan maatansa ja kansaansa,
Ruotsiamme varten. Sinäkin, Niilo Bonpoika, saat elää tätä suurempaa
elämää, jossa on suuret viettelykset ja koettelemukset, suuret surut ja
riemut... Ja juuri nyt ovat taistelutorvet kajahtaneet, nyt on
kysymyksessä Ruotsin kansan elämä tai kuolema. Sinä tulet tämän kansan
mieheksi..."

"Mutta enhän minä muuta haluakaan, hurskas isä!" sanoi Niilo.

"Ymmärrä minua oikein, poikani", jatkoi piispa, "monet haluavat näinä
aikoina olla kansan miehiä, mutta harvat todella ovat... Älä luule,
että kansamme taistelu taistellaan vuorenhuipulla, ei, ei, se
taistellaan syvällä laaksossa, kansan sydämessä. Taistelijat saavat
tyytyä olemaan näkymättöminä ja niiden unhottamina, jotka seisovat
huipulla ja luulevat yksinään tekevänsä kaiken. Mutta sinun paikkasi,
poikani, on laakson varjossa... Se sana, jonka sanoit Engelbrektille,
kun kuulit hänen ensi kerran puhuvan yhteiskunnan ensimmäisille, se
lupaus, jonka annoit minulle hänen haudallaan -- ne vetävät sinua
kansan luo, talonpojan luo, ja usko minua, siellä saavutat voiton,
jonka kunnia on etsimisen arvoinen... Niin, rakas poikani, jos Ruotsi
tahtoo elää vapaana, kuten se ennen muinoin on elänyt, niin se vaatii
miestä, joka voi uhrata itsensä, joka voi kieltäytyä maailman kunniasta
ja palkinnoista, kuninkaan suosiosta, korkeista viroista, vieläpä itse
kuningaskruunustakin, kuten hän teki, tuo piskuinen mies, tuo
saavuttamaton, jonka muisto on senvuoksi elävä, niinkauan kuin
Ruotsissa miehiä löytyy... Sano minulle, Niilo Bonpoika, tahdotko
pyrkiä täksi mieheksi Ruotsinmaassa?"

"Tahdon!" vastasi Niilo lämpimästi.

"Ajattele, että sinun tulee senvuoksi karttaa korkean vallan loistoa...
Voi tulla sekin aika, että sinä olet niin suosiossa Ruotsin miesten
kesken, että he tarjoavat sinulle kuninkaankruunua... Onko sinulla,
poikani, voimaa kieltäytyä siitä? Se viehättää valtaavasti miehen
mieltä, se on vaikuttava sinuun samalla voimalla kuin kaulaketjukin...
Voitko säilyttää nuoruudenvoimasi, voitko kieltäytyä, voitko uhrata
kuningaskruunun Ruotsin tähden, kuten olet uhrannut kaulaketjun itsesi
tähden?"

"Niin totta kuin Herra ja hänen pyhänsä kuulevat sydämeni rukouksen",
vastasi Niilo, "niin ottakaa vastaan lupaukseni, isä, ja sen kuulkoot
Jumala ja Pyhä Eerik kuningas!"

"Herra antakoon sinulle runsaimman siunauksensa, rakas poikani ...
niin, me rukoilemme sinun kanssasi ja pyydämme Herran edessä armoa
Ruotsin kansalle!... Minä näen kruunun loistavan sinun ja sinun
huoneesi yli. Ellei sitä oteta alas ja panna näkyväisessä muodossa
sinun tai jonkun sinun omaisesi päähän, niin se on säteilevä
häviämättömällä loistolla läpi tulevien aikojen ja julistava syntyville
sukupolville sinun kunniaasi, vaikka se saavutettiinkin laakson
varjossa... Kaikkivaltias Jumala olkoon kanssasi, ja hänen henkensä
seuratkoon sinua elämäsi ehtoolle asti!"

Niilo oli langennut polvilleen ja piispa piti vapisevia käsiään hänen
päänsä päällä.



VIII.

Harmaa Haukka.


Eräänä kauniina aamuna toukokuun alussa ratsasti muutamia ritareita
loistavalla seurueella Tukholman pohjoisportista Brunkebergin yli
pohjoiseen päin. Ne olivat vanha laamanni, herra Kaarlo Tordinpoika,
hänen veljensäpoika, herra Kaarlo Knuutinpoika, herra Kustavi
Anundinpoika (Sture), ja marskin seurueessa oli herra Niilo Bonpoika,
Klaus Lang ja muutamia muita hänen päällysmiehiään. Kolme ensiksi
mainittua ratsasti edellä, kappaleen heidän takanaan tuli Niilo
Bonpoika, ja hänen rinnallaan pienellä hevosella muuan nuori poikanen,
joka saattoi olla noin kymmenvuotias, mutta oli vahva ja suurikasvuinen
ikäisekseen. Hän oli ritari Kustavi Anundinpojan poika, Steen
Kustavinpoika Sture. Heidän jälessään vähän matkan päässä tulivat
asemiehet. Marskin asemiesten joukossa oli jo mainittu Klaus Lang ja
eräs vanha harmaapartainen urho, Johannes, jota päällysmiehet ja
erittäinkin Klaus Lang ja toiset asemiehet pitivät suuressa arvossa.

Kaikkialla näkyi vilkasta puhelua. Vanhemmat herrat keskustelivat
tärkeistä valtakunnan asioista. Kuningas Kristofer oli edellisinä
päivinä eli toukokuun 2 päivänä palannut kuningasmatkaltaan
valtakunnasta ja juhlallisesti vahvistanut kuningas Maunu Eerikinpojan
korjatun maanlain, ja tätä piti laamanni erittäin huomattavana
tapahtumana. Kaarlo Knuutinpoika huomautti silloin, että Ruotsissa
kuitenkin oli kuninkaalla ja valtaneuvostolla lakiasäätävä valta
rahvaan suostumuksella, pannen painon sanoille: "rahvaan
suostumuksella". Mutta laamanni kiivastui ja kysyi, mitä marski sillä
tarkoitti.

"Minusta näyttää", vastasi marski, "että tämä laki on säädetty aivan
rahvasta kuulematta."

"Mitä sanotte, veljenpoika", huudahti laamanni, "mitä sanotte? Enkö
minä, Kaarlo Tordinpoika, ole Vestmanlannin laamanni, kuten herra
Pentti Juhonpoika on Upplannin laamanni, ja emmekö me puhu ja toimi
rahvaan nimessä, niinkuin muutkin valtakunnan laamannit toimivat."

"Olette oikeassa, setä", vastasi Kaarlo, "mutta sanotaan kuitenkin,
että tämän lain on neuvosto tehnyt..."

"Neuvosto, niin ... niin on, kuten sanotte", lausui laamanni, "mutta
istummehan mekin neuvostossa, me laamannit, samoinkuin piispatkin,
onhan siis rahvaan etu siellä valvottuna."

"Teidän täytyy kuitenkin myöntää, etteivät laamannit aina valvo
neuvostossa rahvaan parasta, eipä edes valtakunnan parasta!" lausui
marski.

Ja tämä täytyi laamannin myöntää. Mutta nyt tulisi tämä muuttumaan,
sillä se täytyi kuitenkin oikeuden mukaan tunnustaa, että
Kristofer-kuningas todella harrasti lakia. Siitä hän oli antanut
monta asetusta, ja laamanni muistutti erittäin sitä, jonka hän oli
edellisenä syksynä lähettänyt hiippakuntiin ja jossa hän lausui
rakkaille ritareilleen, asemiehilleen, vapaasukuisille miehille ja
virkamiehilleen, kauppamiehille, talonpojille ja maalaisille: "Teidän
pitää lakia noudattaa, ja itsekunkin tulee lain ja oikeuden mukaan
elää, jos mielii henkeänsä ja omaisuuttansa loukkaamattomana nauttia."

"Se asetus luettiin täällä arkkihiippakunnan kirkoissa lokakuun
kuluella viime vuonna", lisäsi laamanni. "Ja luuletteko te,
veljenpoikani, että olisitte niin helpolla päässyt siitä murhajutusta,
jonka Pietari Ulfvinpojan pojat nostivat teitä vastaan, ellei kuningas
olisi pitänyt niitä teille antamiaan lupauksia, ettei teitä
ahdistettaisi mistään, jota olitte valtakunnanhoitajana tehnyt ... vai
mitä arvelette, veljenpoikani?"

Kunnon vanhus oli aivan toisella tuulella saatuaan tyttärensä terveenä
takaisin. Marski sanoi hymyillen säästävänsä arvostelunsa kuninkaasta
siksi, kunnes oli saanut Viipurin linnan käsiinsä.

Keskustelu pysähtyi sitten hetkiseksi. Mutta sitä vilkkaammin
haastelivat Niilo ja hänen nuori kumppaninsa. Nuori Steen oli
tiedonhaluinen, hän kyseli kyselemistään kaikenlaista.

"Tuota kavalaa teeskentelijää", huusi hän pudistaen pientä nyrkkiään,
"minä rankaisen vielä, kun jaksan, noita Natt och Dag-suvun herroja."

"Kun se aika tulee, Steen", hymyili Niilo, "niin levännee toinen jo
ijäistä lepoaan, laamanni nimittäin, herra Pentti Steeninpoika, ja
toinen, hänen poikansa, on katkerasti katunut tekoansa. Minä näin itse
kerran hänen Engelbrektin haudalla Örebron kirkossa ruoskivan paljasta
selkäänsä verille ja huutelevan syvimmän tuskan ja katumuksen sanoja
tekonsa tähden!"

"Ja sitten, sitten?" kysyi Steen kärsimättömästi, "onko hän näyttänyt,
että katumuksensa oli todellista? Minä olen kuullut, että hän on
vastustanut marskia."

"Niin hän todella on, hän kuten kaikki muutkin sukulaiseni, Jumala
paratkoon, isänikin..."

"Mutta te olette totisesti korjannut, mitä isänne ovat rikkoneet!"
sanoi poika innostuneena katsoen Niiloa ystävällisesti silmiin.

"Jumala antakoon minulle voimaa täyttämään velvollisuuteni!" vastasi
Niilo Bonpoika, ja hänen äänensä harras sävy ja hänen vaikuttava
katseensa tekivät hyvän vaikutuksen poikaan.

Steen istui hetkisen pää kumarruksissa mitään lausumatta. Äkkiä hän
katsoi kirkkain, varmoin katsein Niiloon.

"Isäni sanoi minulle", sanoi hän, "että kun tulen marskin hoviin, niin
koettaisin saavuttaa jonkun vanhemman asemiehen ystävyyden, mutta
jonkun sellaisen, jonka kelvollisuutta kiitetään ... hän mainitsi
erityisesti teidän nimenne, Niilo Bonpoika", lisäsi hän matalalla
äänellä katsoen ujosti Niiloon.

"Hyvä, hyvä, Steen", vastasi tämä, "kunhan vaan oikein käyttäydyt, niin
saavutat kyllä Niilo Bonpojan ystävyyden ja Tord Kaarlonpojankin sekä
jokaisen oikeamielisen miehen ystävyyden!"

"Niin isänikin sanoi, mutta minä tahtoisin jotakin muuta ... minä kyllä
tiedän, kuinka kaikki hyvin kävisi!"

"Kuinka sitten, Steen?" kysyi Niilo ystävällisesti hymyillen.

"Jos te olisitte ystäväni alusta alkain, jos sanoisitte minulle aina,
mitä minun tulee tehdä ... voi, minä pitäisin teistä niin paljo, ja te
ja kaikki muutkin olisitte kyllä minuun tyytyväisiä, marskikin!"

Niilo tarttui poikasen käteen ja sanoi lempeällä vakavuudella:

"Minä rupean sinulle sellaiseksi ystäväksi ... osaatko puhua totta,
poikaseni?"

"Tottako ... totta osaan puhua!"

"Se on ensimmäinen opetus, jonka annan sinulle ... ja pian saanen
koetella sinua siinä suhteessa!"

Eräs ratsastaja tuli täydessä laukassa heidän perässään. Hiljalleen
liikkuvat asemiehet estivät häntä näkymästä, mutta kohta hän ilmestyi
tien viereen heidän sivulleen, ja samassa hän kiiti Niilon ja Steenin
ohi eikä pysähtynyt ennenkuin vanhain herrain kohdalla. Hänen yllään
oli viheriä ihokas, ja hartioilla liehui hänen ratsastaessaan pitkä,
valkea viitta.

"Oliko hän ritarikuntalainen?" kysyi Steen.

"Ei, hän on viheriä ritari!"

"Viheriä ritari?... Mutta mikä hänen nimensä sitten on... Katsokaa,
kuin hän hymyilee marskille rumalla naamallaan... Mutta marski näyttää
iloiselta, mikä hänen nimensä on?"

"Luulen, että tuskin kukaan muu kuin hän itse tietää hänen oikeata
nimeään", vastasi Niilo, "marskin hovissa ei häntä kutsuta muuksi kuin
viheriäksi ritariksi."

Steen, joka aina tyystiin tutki kaikkea, silmäili vierasta ritaria
hyvin tarkasti, ja huomattuaan hänen arpiset kasvonsa, joissa leuan ja
suun seutuvilla oli karheata parransänkeä, ja nähtyään hänen ainaisen
naurunvirnistyksensä, ei hän voinut itse olla sydämellisesti
nauramatta. Niilo katsoi häneen silloin ja sanoi:

"Niin kummalliselta kuin tuo viheriä ritari näyttääkin, Steen, hän
kuitenkin nauttii jossakin määrin marskin luottamusta. Olet huomaava
hänet vielä kummallisemmaksi, kun saat enemmän häntä katsella, olet
näkevä, että monet pitävät häntä pilanaan ... mutta muista, poikani ...
et koskaan saa ottaa siihen pilaan osaa, et koskaan saa nauraa
viheriälle ritarille, jos haluat pitää minua ystävänäsi!"

"Mutta hän näyttää hyvin hassulta", vastasi poika pudistaen kiharaista
päätään.

"Älä kuitenkaan anna koskaan hänen ulkomuotonsa tai muiden pilan
vietellä itseäsi ottamaan hänen ivaamiseensa osaa ... lupaa se, Steen!"

"No, minä lupaan, koska te tahdotte ... en kuitenkaan ymmärrä, miksi te
sitä tahdotte."

"Sen vielä huomaat itse!"

Hekin vaikenivat nyt hetkiseksi, mutta alkoivat pian taasen puhella
yhtä vilkkaasti, ja Niilo oli yhtä väsymätön vastaamaan ja selittämään
uudelle ystävälleen, kuin tämä oli uuttera kyselemään.

Puolenpäivän seutuna tultiin Garnsvikiin, joka on nykyään järvenä,
mutta menneinä aikoina sen kautta kulki vesireitti Biskopstunan
rannikoilta syvälle Upplantiin aina Lundan ja Skeppstunan pitäjiin asti
Säminghundran kihlakunnassa. Siihen oli vilkkaan liikkeen vuoksi
syntynyt kauppala, jota kutsuttiin Folklandstingiksi. Vielä näihin
aikoihin oli maa siellä hyvin vesiperäistä. Saaristolaisten laivakulku
sen kautta oli kuitenkin lakannut osaksi hallituksen kiellon vuoksi,
koska läheisen Sigstunan kauppa kärsi Folklandstingin kaupasta, osaksi
maanpinnan kohoamisen vuoksi. Nykyään osoittavat Garnsvikin, Vadasjön
ja Hedervikin järvet sekä näitä yhdistävät vedet tämän reitin vanhaa
suuntaa, ja samoin todistavat monet nimet aina Skeppstunasta alkaen
mereen asti sen ennen olleen olemassa.

Biskopstunan läheisyydessä levähtivät herrat parisen tuntia. Tämä talo
kuului arkkipiispan istuimelle -- sinne oli pahamaineinen arkkipiispa,
Johannes Gerkenpoika, teettänyt kivirakennuksen. Sieltä jatkettiin
matkaa Penningebyhyn, johon saavuttiin myöhään illalla.

Penningeby oli vedenympäröimällä saarella Länna- eli Vassbyjärven
koillisrannalla. Järvestä kulki virta erääseen kapeaan merenlahteen.
Rakennuksen muurit olivat ikivanhat, vaikka rakennus muuten oli ollut
monien muutosten alaisena. Tornista oli avara näkyala järven ja
ympäristön metsäisten kumpujen yli, ja kansa tiesi linnasta kertoa
lukemattomia vanhoja muistoja ja tarinoita.

Täällä setänsä luona aikoi marski viettää muutamia päiviä ennen Suomeen
lähtöään. Täällä tuli nuorelle Steen Sturelle myöskin ensimmäiset
koetuksensa ansaitakseen Niilo Bonpojan ystävyyttä. Päivät kuluivat
joko syvissä ja vakavissa keskusteluissa, joita vanhemmat herrat
pitivät ja joihin saapui muutamia vähäpätöisempiä herroja
lähiseuduilta, taikka metsästyksellä kartanon riistaisissa metsissä.
Iltaisin kisailtiin ja tanssittiin suuressa salissa tai ruusulehdon
nurmikolla. Mutta aina oli viheriä ritari näissä karkeloissa
tavallisuuden mukaan nuorison pilan ja ivan esineenä.

Eräänä päivänä, kun vanhemmatkin herrat, laamannia lukuunottamatta
olivat olleet metsällä, ja kun taas keräydyttiin nurmelle tanssimaan,
kesti nuori Steen ensimmäisen koetuksensa. Laamanni istui erään suuren
lehmuksen varjossa viheriän ritarin kanssa shakkia pelaamassa, ja
lähellä heitä pelasi marski lautaa herra Kustavi Anundinpojan kanssa,
nuorison kisaillessa ja laulellessa vähän matkaa heistä.

Kaunein kisailijoista oli kieltämättä laamannin nuorin tytär,
Briita-neiti. Neljän viime vuoden kuluella oli hän kehittynyt lapsesta
immeksi, eikä milloinkaan ole naisen sydän katsellut maailman
kirjavuutta kauniimmilla silmillä kuin hän. Oli taivasta ja päivää
hänen katseessaan, ja se taivas oli niin valoisa ja puhdas ja päivä
niin lämmin, että selvästi näki hänen sydämensä vielä kokonaan
säilyneen elämän häiritseviltä myrskyiltä. Iliana-neiti oli hänkin
kaunis, mutta aivan toisella tavalla. Hänessä oli jotakin reipasta,
voimakasta ja varmaa. Hän näytti olevan luotu taistelemaan onnensa
edestä ja kantamaan pystyin päin vastoinkäymisiä, jos niitä sattuisi
häntä kohtaamaan. Hänen suurista tummista silmistään loisti kypsyneen
naisen sielu, ei lapsen mieli. Ulkomuodoltaan hän oli ihastuttava.
Hänen runsaat, tummat kiharansa valuivat molemmin puolin mitä
puhdaspiirteisimpiä, jaloimpia kasvoja, ja hänen hipiänsä oli hieno ja
läpikuultava kuin marmori.

Briitan kauneus oli kuin hänen silmiinsä keskittynyt, mutta hänkin oli
ihmeen kaunis. Hänen kasvonsa olivat enemmän pyöreähköt, huulensa
pulleammat ja vartalonsa täyteläisempi. Mutta sielun aateluus väikkyi
molemmista ja kun he nyt tanssivat kevein askelin lehdon kukkasten
keskellä, näyttivät he hengettäriltä, jotka olivat tulleet tänne maan
päälle ihmisiä ilahuttamaan ja lohduttamaan.

Ja kaikki saivat tulla yhtä lähelle näitä suloisia olentoja, kaikki
saivat yhtä paljon iloita heistä. Oli ainoastaan yksi poikkeus -- kun
Niilo Bonpoika lähestyi Briitaa. Hymy ei tosin kadonnut hänen
huuliltaan, mutta se ikäänkuin kelmeni ja kovettui; se oli siinä vaan
ollakseen, mutta ei lämmennyt entiselleen; se oli kuin kukan terällä
väräjävä kastehelmi, josta ei tiedä tuuliko vai aurinko sen poies
pyyhkii. Ja lapsimaisuus ikäänkuin väistyi ja piilottui hänen
silmistään Niilo Bonpojan häntä katsellessa. Tämä huomasi muutoksen ja
etsi tarkkaan syytä siihen. Jo ensi näkemällä oli Briitan käytöksessä
jotakin outoa, selittämätöntä. Hän tervehti tosin Niilon tullessa
lämpimästi puristaen ystävällisesti hänen kättään ja hymyili hänelle,
mutta kohta senjälkeen hän vetäytyi syrjään alkaen puhella ja laskea
piloja iloisen herra Ove Laurinpojan kanssa.

Näin tapahtui ensi kohtauksessa, ja pahemmaksi se yhä kävi. Briita tuli
Niilolle yhä enemmän arvoitukseksi, jota hän ei voinut toivoa koskaan
selvittävänsä. Niin, hän ei nähnyt sitä lämmintä, sitä rakkautta
uhkuvaa silmäystä, jolla neito seurasi häntä, kun tiesi, ettei kukaan
sitä huomannut, Niilo varsinkaan! Hän ei tiennyt, kuinka ujo, kuinka
tuntehikas ensimmäinen, puhdas rakkaus on, kuinka nuoren immen sydän
vavahtelee, kuinka se ikäänkuin itseään pakenee, kuitenkin aina
uudelleen palaten katselemaan, uneksimaan ja nauttimaan -- taas sitten
paetakseen.

Niilo kävi alakuloiseksi. Briita karttoi häntä nähtävästi, hän näytti
oikein nauttivan siitä, että sai näyttää, kuinka vähän hän Niilosta
välitti. Ja Niilo teki sen huomion, että Ove Laurinpoika aina sai
osakseen hänen iloisimmat hymynsä, ja hänen kanssaan hän mieluimmin
kisaili tanssissa ja leikeissä. Hänen kanssaan puhuessaan Briita
myöskin oli kaikkein vapain, ja kun Ove jotakin kertoi, niin oli hänen
katseessaan aina mitä herttaisin lapsekas hymy. Niin Niilosta ainakin
näytti, ja kolkko kylmyys paneutui silloin hänen sydämensä ympärille,
hän vetäytyi erilleen ja kulki mieluimmin yksinään metsästelemässä.

Niin hän oli tehnyt tänäkin päivänä, mutta oli tavannut metsässä
Briitan ja Oven; jotka olivat siellä ratsastelemassa. He aikoivat juuri
mennä erään pienen, syvän puron yli, joka juoksi kuohuten jyrkkäin
kalliorantainsa välissä. Niilo, joka tunsi seudun paremmin, osoitti
heille sopivamman tien ja sai silloin Briitalta katseen, joka muistutti
hänelle entisiä aikoja. Se tosin katosi samana hetkenä, mutta se
herätti kuitenkin häneen takaisin toivon, joka oli jo kuolemaisillaan.
Hän kätki kuitenkin rakkautensa sydämensä salaisimpaan sopukkaan ja
saapui muitten mukana ruusulehtoon. Hän oli ottanut osaa karkeloon,
olipa hän tanssinut Briitankin kanssa, mutta huomasi selvästi, että se,
mitä hän oli nähnyt tai luuli nähneensä aamupäivällä metsässä, oli
ollut erehdystä ja senvuoksi hän vetäytyi leikeistä pois.

Silloin tuli Iliana-neiti hänen luokseen ja pakotti hänet puoleksi
leikillä, puoleksi lempeällä vakavuudella tulemaan vielä tanssiin,
vaikkapa kerran hänen kanssaan. Tämä tanssi oli juuri silloin
käynnissä, kun vanhemmat herrat olivat istuutuneet lehmuksen alle.
Mutta Ove-herra tanssi Briita-neidin kanssa. Tanssin loputtua jäi Niilo
seisomaan Ilianan viereen. Hän oli niin ystävällinen ja lempeä, ja
heidän seurustelunsa oli samaa vapaata, avomielistä ja eloisaa, joka
oli syntynyt merellä Suomesta tultaessa.

"Taisi olla merkillinen matka, jonka teitte marskin kanssa, herra
Niilo", sanoi hän, "tuskin enää tunnen teitä!"

"Niinkö arvelette, neiti Iliana?" kysyi Niilo surumielisesti hymyillen.

"Tahi olette saanut täällä huolia, jotka tekevät teidät surulliseksi."

"Ja jos niin olisi?" vastasi Niilo katsoen kysyvästi neitoon.

"Sanokaa silloin se minulle... Ehkä voin auttaa tai neuvoa teitä!"

Hän hymyili niin kauniisti tätä sanoessaan, että se oikein lämmitti
Niilon sydäntä. Mutta samassa hän sattui vilkaisemaan Briitaan, joka
oli lähellä ja näytti niin kauniilta ja hyvältä, mutta leikki eräällä
Oven antamalla kukalla. Tämä oli itse lähtenyt pois ja mennyt
vanhempain herrain luokse lehmuksen alle.

"Te ette kuitenkaan voi!" vastasi Niilo, jäätävän kylmyyden taas
levitessä hänen sydämeensä. Hänen poskensa olivat kalpeat, kun hän
lisäsi, "enkä minäkään voi sanoa teille, mikä mieltäni painaa."

"Minä sanon sen sitten itse!" vastasi Iliana, "teidän sydämessänne on
epäilyksiä erään tähden."

"Eikö minulla sitten ole syytä?"

Ei, oli jo Ilianan huulilla, ja hänen silmissään oli lohduttava katse,
mutta hän ei ehtinyt edellistä lausua, ja jälkimmäistä ei Niilo
huomannut. Lehmuksen alla tapahtui eräs kohtaus, joka veti sekä hänen
että Iliana-neidin että kaikkein muiden huomion puoleensa.

Kun Ove Laurinpoika, mieli tulvillaan siitä menestyksestä, jonka luuli
Briita-neitiin nähden saavuttaneensa, lähestyi pelaavia herroja, oli
laamanni juuri lopettamaisillaan erään pelin viheriän ritarin kanssa.
Vanhuksen silmistä loisti ilmeinen tyytyväisyys, sillä hän piti
voittoaan varmana, ja shakkipelin voittaminen oli hänellä pienenä
ylpeytenä.

"Olenpa varma, että asia on nyt selvä!" sanoi hän silittäen kädellään
pitkää, hopeanvalkeata partaansa.

"Niin", vastasi viheriä ritari nauraen, "asia on selvä ... te olette
hävinnyt!"

Ja yhdellä vedolla teki ritari vastapelaajansa matiksi. Tämä ei
tahtonut ensi harmissaan silmiään uskoa, ja sitten hän rupesi syytämään
suustaan sanoja, jotka olisivat pahoin loukanneet jokaista muuta kuin
tätä vastapelaajaa. Mutta viheriä istui kuin mistään tietämättä ja
katseli hymyhuulin viattomasti Ove-herraa.

Tämä katsahti äkisti ympärilleen nähdäkseen, huomasiko Briita-neiti
hänet, ja kun havaitsi niin olevan laidan ja kun ritarin katse samalla
tuntui hänestä kiusoittavalta, tuli häneen äkkiä halu pitää hauskaa
ritarin kustannuksella ja saavuttaa vielä yhden voiton iloiselta
Briita-neidiltä. Hän otti senvuoksi äkkiä yhden shakkinappulan käteensä
ja sanoi:

"Katsokaa vaan minuun, viheriä, siinä teette oikein, minä näytän
teille, millainen nenänne on joskus maailmassa ollut." Hän tähtäsi
sitten shakkinappulalla ja heitti sen niin, että se sattui ritarin
typistettyyn nenään. Ritari sävähti, ja tuli leimahti hänen silmistään,
joka olisi pahoin säikäyttänyt tuota nuorta miestä, ellei se olisi
samassa sammunut. Nuori Ove-herra nauroi täyttä kurkkua lyöden
kämmeniään yhteen. Laamannikaan ei voinut olla vetämättä suutaan
hymyyn.

Mutta oli eräs, joka ei nauranut, nimittäin nuori Steen Kustavinpoika.
Hän oli koko ajan seisonut vieressä peliä katsellen ja hän oli
huomannut, että niin hupsulta kuin viheriä ritari näyttikin, hän
kuitenkin oli shakkipelissä paljon etevämpi vanhaa herraa, ja se oli
ihmetyttänyt häntä niin, että hän oli aivan unhottanut naurun. Kun
Ove-herra sitten tuli taasen ritaria pilkkaamaan ja ivaamaan, kuohutti
se pojan verta, ja hänen poskilleen nousi suuttumuksen puna.

Kukaan ei kuitenkaan huomannut häntä, ja iloinen Ove-herra sieppasi jo
toisen shakkinappulan ja kohotti kättään heittääkseen vielä kerran
viheriätä ritaria. Samalla hän nauroi ja melusi sanoen aikovansa
herättää ritarin muistia eloon. Laamannin katse synkkeni ja hän oli jo
antamaisillaan varoittavan sanan nuorukaiselle, kun kymmenvuotias Steen
äkkiä juoksi esiin antaen nyrkillään sellaisen iskun Ove-herralle, että
tämä pudotti nappulan ja kääntyi harmistuneena Steeniin päin.

"Teidän, joka olette suuri mies, pitäisi ymmärtämän olla
leikittelemättä vanhan miehen kanssa!" huudahti Steen säihkyvin silmin
ja hehkuvin poskin.

Iloinen Ove-herra aikoi nyt vuorostaan käsivoimin muistuttaa rohkeata
poikaa, mutta laamanni remahti nauramaan, ja kaikki muutkin, mikäli
paikalle ehtivät, yhtyivät hänen tyytyväisyyteensä siitä, että röyhkeää
nuorukaista oli rangaistu. Siten joutui Ove-herra kaikkien nähden sen
naurun alaiseksi, jota hän oli aikonut viheriälle ritarille. Hän oli
kiukusta ja vihasta kalpeana, mutta siitä ei ollut nyt apua; asia ei
siitä parannut.

Mutta silloin astui Kustavi-herra esiin katsoen ankarasti poikaansa.
Poika loi silmänsä alas ja astui isänsä luokse.

"Poika!" jymisi ritari, "mitä olet rohjennut tehdä?"

"Olen pitänyt väärin ahdistetun puolta, isä!" vastasi poika, katsoen
kauniin silmin suuttunutta isäänsä, joka ilmeisesti näytti sydämessään
hyväksyvän poikansa käytöksen.

Mutta ennenkuin isä ehti sanoa mitään tai häntä rangaista, kääntyi
poika reippaasti Ove-herraan päin.

"Se oli tyhmä teko", sanoi hän, "ja minua saatte kiittää siitä, ettette
sitä kahta kertaa tehnyt ... mutta jos arvelette minun nyrkiniskuni
ansaitsevan niin paljon kostoa, niin tässä olen ... niin, en lähde
pakoon ... lyökää pois!"

Kaikkia miellyttivät nämä reippaan pojan sanat. Mutta iloinen Ove-herra
oli miltei järkensä menettänyt, hänestä tuntui nyt peräti tukalalta
tämä hetki, josta hän oli niin paljon odottanut. Ja hän kohotti
kiiluvin silmin kättänsä. Vastenmielisyyden melua kuului katselijan
joukosta, mutta se ei vaikuttanut Oveen.

Silloin laskeusi eräs käsi Oven olalle, ja Niilo Bonpoika lausui
tyvenesti hänen korvaansa:

"Heittäkää vihanne, Ove herra ... ja ellette sitä tahdo, niin voitte
katsoa saamaanne iskua minun antamakseni!"

Tämä oli kuin öljyä tuleen, mutta senverta sillä kuitenkin voitettiin,
että Ove-herra voi vetäytyä jotakuinkin eheällä sotakunnialla
taistelusta pois, kun hän nyt ainakin voi saada hyvitystä jos tahtoi.
Hän otti loukkaantuneen muodon, ja näytti ikäänkuin harkitsevan
hyvityksen ehtoja, mutta katsahdettuaan ylöspäin huomasi hän Niilon jo
kääntäneen hänelle selkänsä ja astelevan linnaa kohden taluttaen
Steeniä kädestä.

Nuoriso kokoontui taasen leikkimään, ja kohta näytti äskeinen tapahtuma
unohtuneen. Ainoa koko iloisessa seurueessa, johon ilo ei enää
näyttänyt pystyvän, oli Briita-neiti, ja turhia olivat kaikki
Ove-herran kokeet houkutella hymyä hänen huulilleen. Se katkeroitti
nuorukaista ja sai hänen äskeisen häpeänsä pistelemään yhä kipeämmin
hänen mieltään.

Mutta Niilo ja Steen astuivat käytävää myöten linnaa päin. He kävelivät
kauan äänettöminä, mutta vihdoin kysyi poikanen hiljaisesti:

"Oletteko tyytyväinen minuun?"

"Olen!" vastasi Niilo puristaen hänen kättään, "sinulla on sydän
paikallaan, poikaseni! Kiitos siitä teosta!"

Steen tunsi rintansa paisuvan, ja helakka puna kohosi hänen poskilleen.
Sitten ei puhuttu enää mitään. Tultuaan kivitetylle pihalle erosivat he
toisistaan. Steen näki haukkamestarin hommailevan haukkain kanssa ja
lähti sinne, osoittaen kysymyksillään olevansa perehtyneempi lintujen
hoitoon, kuin olisi luullutkaan.

"Kenen tuo kaunis haukka on?" kysyi hän osoittaen erästä suurimpia ja
vahvimpia.

"Se on harmaa haukka", vastasi mestari, "sitä käyttää Briita-neiti
tavallisesti."

Ja poika koetteli tuntijan silmillä haukan selkää ja kaulaa. "Hyvin
ruokottu, hyvin muodostunut eläin!" sanoi hän näyttäen niin peräti
ymmärtäväiseltä, ettei haukkamestari voinut olla hymyilemättä hänelle.

Mutta poika ei siitä huolinut, Hän otti aivan rauhallisesti harmaan
haukan käteensä punniten sitä, kuten oli nähnyt metsästäjäin tekevän,
ikäänkuin kokisi linnun painosta päättää, kuinka vahva sen luusto
olisi, ja kuinka paljon voimaa löytyisi sen jäntereissä.

Hän keskusteli kauan haukkamestarin kanssa, ja hänen vielä ollessa
siellä, tulivat vanhat herrat jo linnaan päin, ja vähän matkaa heistä
tulivat nuoret. Steen katseli tarkasti heitä kaikkia, mutta se, jota
hän etupäässä halusi nähdä, kääntyi selin juuri pihalle tullessaan.
Tämä näytti Steenistä kummalta, ja hän ajatteli mielessään, että
eiköhän vaan juuri hän siihen määrään pelättänyt ylimielistä nuorta
miestä, ettei hän uskaltanut tulla. Katseltuaan sitten muita, kaipasi
hän heidän joukostaan sitä, joka oli häneen tehnyt parhaimman
vaikutuksen kaikista, nimittäin Briita-neitiä. Hän ei kuitenkaan
välittänyt niin paljoa tästä vaan meni yksin jäätyään takaisin
haukkatarhalle, vihelteli ja heitti tutkivan silmäyksen komeihin
lintuihin. Viimein hän ojensi kätensä haukalle, ja lintu katseli häntä
ensin toisella silmällä, sitten toisella ja hyppäsi sitten keveästi
hänen sormelleen. Ylpeänä kuin kuningas meni hän sitten, tuo kaunis
lintu kädellään, pihan yli ja astui siihen torniin, jossa oli Niilo
Bonpojan huone.

Se oli tyhjänä. Mutta eteläinen ikkuna oli auki, ja ilta-aurinko
paistoi sisään vastaisesta ikkunasta. Steen meni avoimen ikkunan ääreen
ja näki siellä jotakin, joka kokonaan veti hänen huomion puoleensa.
Sieltä näkyi ruusulehto ja niityt, joilla oli karkeloitu; siellä hän
näki suuren lehmuksen vieressä valkopukuisen naishaamun, jonka hän
tunsi Briita-neidiksi, ja hänen edessään oli polvillaan Ove-herra, joka
nousi juuri seisoalleen Steenin tullessa ikkunan ääreen. Jonkun matkaa
heistä näki hän Niilo Bonpojan.

Mutta Steenin katsellessa, mitä lehmuksen luona tapahtui, oli harmaa
haukka ruvennut terävillä silmillään tarkastelemaan huoneessa olevia
esineitä, varsinkin muuatta.

Suurella tammipöydällä oli pienehkö puulaatikko erinomaista tekoa, ja
sen vieressä oli runsailla jalokivillä koristettu kultainen kaulaketju.
Se sädehti ja välkkyi ilta-auringossa, kuin joku taideniekka kääpiö
olisi istunut näkymätönnä pöydän ääressä liittelemässä auringonsäteistä
koristetta, jollaista ihmissilmä ei vielä ole nähnyt.

Harmaan haukan pyöreät, säihkyvät silmät pienenivät ja laajenivat, se
kohautti siipiään, käänteli päätään joka taholle, mutta kiintyi taas
katselemaan loistavaa korua.

Yhdellä heilauksella se siirtyi pöydälle pojan olkapäältä, johon tämä
oli antanut sen istua.

Äkisti, mutta voimakkaasti tarttuivat sen keltaiset kynnet ketjuun, ja
suhisten pujahti harmaa haukka Steenin editse korkealle sinitaivaalle,
viiltäen hurjasti ilmaa avaroissa kehissä ja pitäen varmasti kynsissään
loistavaa ketjua.

Vihdoin, kun lintua itseään ei enää voinut eroittaa, näkyi taivaalla
kuin tulen säkene kohoavan näkinkengän kehissä ylöspäin.

Poika seisoi kuin ukkosen iskemänä kädet ojennettuina ja suu ammollaan
katsellen, katsellen...



IX.

Mennyt.


Pää täynnä synkkiä ajatuksia tuli Niilo Bonpoika huoneeseensa erottuaan
Steenistä. Hän oli nyt varma siitä, ettei hänellä ollut toivomista
saada väliään Briitan kanssa enää entiselleen. Hän rakasti tätä
suloista neitoa, eikä hän voinut sanoa, missä ja milloin tämä rakkaus
oli syttynyt hänen sydämeensä. Hän ei ehkä vieläkään täysin tajuaisi
rakkauttaan, ellei neidossa olisi tapahtunut tuota omituista äkillistä
muutosta, jota hän ei osannut selittää.

"Teillä on epäilyksiä erään tähden", oli Iliana-neiti sanonut, ja Niilo
toisteli itsekseen yhäti niitä sanoja, ja hymy hänen huulillaan muuttui
yhä katkerammaksi. Ei, hän ei epäile -- niin hänen ajatuksensa
päättyivät -- hän ei epäile, hän on aivan varma. Hän ei mitään enää
toivonut. Se on mennyttä.

Tulla onnelliseksi -- hän tunsi, että olisi voinut tulla onnelliseksi,
jos olisi saavuttanut tämän tytön rakkauden. Sitten hän tarkasteli tätä
rakkauttaan joka puolelta ja muisteli piispavanhuksen sanoja sekä
kyseli itseltään, vetäisikö tämä onni, jota hän kuvitteli mielessään,
häntä pois siitä tehtävästä, joka hänellä oli miehenä.

Kiusaus! -- lausui eräs ääni hänen sielussaan, ja hän kuunteli sitä
pelvolla ja koetteli vaistomaisesti kädellään kaulaansa, jossa
taikakoriste tavallisesti oli. Hän oli heti Kalmarinmatkalta tultuaan
ottanut ketjun kaulastaan ja säilyttänyt sitä pienessä puulaatikossa,
jonka aikoi viedä arkkihiippakunnan tuomiokirkkoon, kunnes voisi
lähemmin määrätä, jättäisikö sen sinne vai lähettäisikö sen johonkin
muualle. Nyt heräsi hänessä se ajatus, että rakastetun kylmäkiskoisuus
ehkä oli seuraus siitä, että hän oli pannut kaulaketjun pois, ja että
hän siis voisi taasen saavuttaa neidon rakkauden, jos uudestaan panisi
sen kaulaansa. Kiusaus ilmestyi siis nyt hänelle ihanimmassa ja
täydellisimmässä muodossaan..

Hän otti esille puulaatikon, avasi sen, otti kaulaketjun käteensä ja
katseli sitä tarkasti. Sen ihanat kivet välkkyivät omituisella
loistolla. Hän punnitsi sitä kädessään katsellen taittuneiden
valonsäteiden vaihtelevaa säihkettä. Panisiko sen kaulaansa,
käyttäisikö sen salaista voimaa saavuttaakseen onneaan ... voihan hän
sitten uhrata sen ja luopua siitä ainaiseksi...? Riehuvia ajatuksia
tulvasi hänen mielensä täyteen, melkein tukahuttaen hänet, ja kaikki ne
huusivat: ota se, ota se, sinunhan se on! Hän tarttui jo ihmekalun
lukkoon ja avasi sen. Hurja tuli loisti hänen silmistään. Hän oli
viemäisillään sen kaulaansa, mutta silloin hän sattui katsahtamaan
laatikon kanteen, johon hän oli leikkauttanut sanat: "Voi
lupauksenrikkojaa!" Kesti silmänräpäyksen ajan, ennenkuin nuo sanat
ehtivät tunkeutua hänen sielunsa syvyyteen. Hän toisti niitä
värittömällä äänellä itsekseen, ja oli kuin hänen henkensä olisi jo
ollut niin ketjun tuottaman onnen vallassa, ettei voinut enää kääntää
siitä katsettaan tai vapautua sen tenhosta.

Tämä oli koettelemus, jota Niilo ei ollut koskaan voinut arvata. Mutta
koettelemuksen hetki tulee kerran joka ihmisen elämässä, yhtä varmasti
kuin lupauksenkin hetki. Tulee hetki, jolloin ihmisen pitää näyttää,
jaksaako hän uhrata kaiken sen edestä, minkä on lupauksen ylevänä
hetkenä vannonut pyhänä pitävänsä, tulee hetki, jolloin tämä näyttää
inhottavalta, koska se sotii hänen sydämensä toiveita vastaan ja
näyttää kutistuvan vähäpätöiseksi näiden rinnalla. Kokonainen maailma
onnea, kunniaa, vapautta leviää hänen ihastuneen silmänsä eteen,
ääretön ihanuus kutsuu häntä luokseen. Ja tämän runsauden kangastaessa
hänelle, unhottaa niin helposti, että toisellakin puolen löytyy
runsaus, mutta sellainen, jolla ei ole ulkonaista loistoa, vaan joka
päinvastoin usein ilmenee rumassa ja pelottavassa muodossa. Mutta
näistä on ihmisen kuitenkin toinen tahi toinen valitseminen, hänen
tulee joko kaikki hyväksyä tai kaikki hyljätä. Ja jos hän valitsee
varjonjättäen todellisuuden, niin hän samalla omin käsin kytkee
jalkansa orjankahleisiin. Aluksi ei hän sitä sokeudessaan huomaa, kun
viettelyksen petollinen sulous häntä häikäisee, ja huomattuaan sen
vihdoin, on palaaminen jo myöhäistä. Hänen otsalleen on jo painettu
orjan polttomerkki, ja harvoilla on enää sitten voimaa sitä siitä
poistaa.

Kuka lähettää tuulen, joka repii reijän mustaan pilviseinään päästäen
auringon valaisemaan maailmaa! Hän lähettää myöskin taistelun hetkenä
vilvoittavan, taivahisen tuulahduksen siihen ihmissydämeen, jota on
huolella hoidettu ja joka on vakavasti pyrkinyt uhrautumaan sen
puolesta, mikä on hyvää, kaunista ja oikeata maailmassa. Hän koettelee,
mutta Hän ei muserra, kiusaus on elämäksi eikä kuolemaksi. Näistä
sanoista: voi lupauksenrikkojaa! levisi Niilo Bonpojan sieluun hänen
tietämättään valo, joka sai hänen katselemaan kaikkea aivan toisella
tavalla.

Pelkuri voi rikkoa sanansa, voi hyljätä pyhimmät aatteensa; vapaa,
ponteva mies ei!

Ja hän tempasi voimakkaasti koristeen kaulastaan heittäen sen pöydälle
ja astui toisen ikkunan ääreen.

Mutta hänen koettelemustensa mitta ei näyttänyt olevan vielä täysi. Kun
hän oli tuskin saanut riistetyksi mielestään sisällisen taistelunsa
ristiriidat ja saavuttanut jonkinlaisen tasapainon -- niin kohtasi
häntä nyt eräs näky, joka olisi epäilemättä musertanut hänet ja tehnyt
tyhjäksi sen voiton, jonka hän oli juuri saavuttanut itsensä yli, ellei
hänen tahtonsa olisi edellisessä taistelussa karaistunut.

Hän näki sydämensä lemmityn lehmuksen varjossa. Hän oli niin
yli-inhimillisen kaunis, että olisi kernaasti antanut henkensä hänen
edestään. Ja häntä lähestyi Ove Laurinpoika. Se oli sen kohtauksen alku,
jonka lopun Steen Kustavinpoika sai nähdä. Ove riensi kiihkein askelin
neitoa kohden. Hän oli ankaran liikutuksen vallassa, se näkyi kaikista
hänen eleistään. Hän puhui kauan neidolle, näyttipä hän kyyneleitäkin
vuodattavan, ja neito katsoi useamman kerran häneen.

Sitten lankesi Ove-herra polvilleen ja tarttui neidon käteen sitä
suudellen, ja tämä antoi hänen pitää käden ja näytti hymyilevän
hänelle.

Tämä oli tuskan kalkki pohjasakoineen Niilo Bonpojalle. Mutta juuri
sitä juodakseen, voidakseen itselleen ja omalletunnolleen vakuuttaa
voittonsa varmuutta, päätti hän mennä lähemmältä katsomaan tuota
kohtausta.

Ja hän riensi huoneesta portaille ja sieltä pihalle. Hän oli tuskin
ehtinyt nostosillalle, kun Steen tuli haukkatarhasta pihalle kädessään
harmaa haukka ja meni vuorostaan torniin.

Jos Niilo Bonpojalla olisi ollut oikea kuuntelijan taito, niin olisi
hän tällä matkallaan varmasti koonnut aivan toisia kokemuksia kuin hän
nyt kokosi. Hän astui tosin siksi paljon sivulle, etteivät Briita ja
Ove aluksi häntä huomanneet, mutta se tapahtui enemmän sattumalta kuin
tarkoituksella. Tultuaan niin lähelle, että voi kuulla heidän
keskusteluansa, pysähtyi hän, mutta ei minkään lehtiverhon taa, vaan
niin, että nuo nuoret hyvästi voivat hänet nähdä. Etteivät he oitis
häntä huomanneet, johtui heidän mielensä jännitystilasta.

"Annatte siis anteeksi", kuuli Niilo Ove-herran sanovan. "Oi, saan siis
olla varma, että olette antanut sen anteeksi!"

"Kyllä, kyllä!" vastasi Briita.

"Ja rakkautenne, rakkautenne, Briita ... sanokaa, sanokaa, olenhan
saavuttanut senkin?" rukoili Ove äänellä, joka ilmaisi hillitöntä
mielenkuohua.

Nyt kohotti Briita päätään ja äkkäsi Niilo Bonpojan kalmankalpeat
kasvot, ja päästi kauhistuksen huudon.

Tämä käytti kaiken voimansa säilyttääkseen malttinsa. Mutta myrsky
hänen sisässään oli niin valtava, ettei hän saanut sanotuksi sanaakaan.
Ove-herra sitävastoin hyppäsi ylös polvistuneesta asemastaan.

"Tekin olette siis kuuntelija, Niilo Bonpoika!" sanoi hän, ääni ja
katse ivaa ja kiukkua puuskuen.

"Niin, olen kuunnellut!" vastasi Niilo, "olen kuunnellut, suokaa se
anteeksi ... annan teille siitä hyvitystä, herra Ove, missä ja milloin
tahdotte... Tahdoin omin silmin nähdä ja omin korvin kuulla tuomioni...
Olen sen kuullut, eikä minulla ole muuta kuin lausua hyvästi ja
mennä..."

Kaino neito seisoi kalpeana, katse tuijottavana. Hän painoi
tajuttomasti kätensä sydäntään vasten ja koki puhua. Mutta sanaakaan ei
tullut hänen huuliltaan. Kieli oli kuin kivettynyt. Niilo katsoi häntä,
ja hänen katseensa oli niin lämmin, mutta kuitenkin niin tuskaa täynnä,
että Briitasta tuntui kuin veri olisi lakannut virtaamasta hänen
suonissaan, ja sydän lyömästä hänen rinnassaan.

"Hyvästi, Briita-neiti", kuuli hän Niilon sanovan, "hyvästi, olkoon
onni teille suosiollinen, ja unhottakaa te helpommin minut, kuin minä
unhotan teidät."

Enempää ei neito kuullut. Nyt kuoli ajatus pois, hän seisoi yksinään
autiolla kankaalla synkeänä yönä. Hän vaipui hiljaa maahan kukkain
keskeen.

Mutta Niilo meni raskain askelin kivipihan yli torniin. Steen tuli
juosten sieltä. Niilo ei huomannut tätä eikä sitäkään, että marski tuli
samassa häntä vastaan.

Hän olisi jatkanut käyntiään, ellei marski olisi viitannut häntä
luokseen. Hän oli saanut tietoja Suomesta Tordilta. Viipurin linna oli
hänen käsissään, ja Turku oli annettu kuninkaalle. Marski näytti
odottavan näiden uutisten johdosta jotakin kysymystä Niilolta, mutta
kun sitä ei tullut, niin hän lisäsi itse:

"Vanha Krister-herra on kuollut!"

"Kuollut?" lausui Niilo koleasti.

Marski katsoi kummastuksella häneen, mutta huomasi hänen kiihtyneen,
melkein epätoivoisen katseensa. Mutta hän ei halunnut tunkeutua hänen
uskotukseen, vaan tahtoi antaa hänelle aikaa tyyntyä ja lausui
senvuoksi hymyillen:

"Minulla olisi tärkeätä sanottavaa teille ... pyydän senvuoksi, että
saavutte luokseni tunnin perästä!"

Sitten he erosivat, ja Niilo jatkoi matkaansa kiviportaita myöten
huoneeseensa torniin. Aluksi hän ei huomannut siellä mitään muutosta
tapahtuneen siitä kuin lähti sieltä. Hän pysähtyi ikkunan ääreen, josta
oli äsken katsellut maisemaa. Hän näki nyt Oven tulevan vuorostaan
linnaa kohden. Mutta Briita-neitiä hän ei nähnyt.

Syvä huokaus hiipi hänen rinnastaan. Hänestä oli niin vaikea luopua
tästä onnesta, joka oli kukka hänen nähtensä kasvanut. Se oli noussut
oraalle ja kukkinut -- hän ei ollut sitä huomannutkaan, mutta ei
myöskään voinut ajatella, että asia voisi mitenkään toisin olla. Nyt se
oli kuitenkin poissa, kuihtuneena, juuret revittynä ... se oli
mennyttä. Hän olisi ollut, jos sitä vaadittiin, valmis uhraamaan hänen
tähtensä kaiken, hengen ja omaisuuden, kaiken sen elämän hyvyyden, jota
ihmiset toisiltaan kadehtivat, -- kaiken hän olisi uhrannut sen onnen
edestä, joka häntä vastaan hymyili tästä kainosta kukkasesta, kuten hän
jo oli uhrannut sen taikakalunkin, jonka voimasta kaikki maailman onni
riippui. Mutta häntä, tuota ihanaa neitoa, saada häneltä rakkautta ja
häntä rakastaa, -- sen menettämistä hän ei jaksanut kantaa.

Hän oli tosin sanonut hänelle jäähyväiset, hän oli täydellä todella
päättänyt olla näkemättä häntä, hän riistäisi rakastettunsa kuvan
kokonaan pois sydämestään. Mutta sydämessä on, kuten joka temppelissä,
ulompi ja sisempi osa. Siinäkin on eräs kaikkein pyhin, ja mikä on
sinne sijansa saanut, sitä ei niinkään sieltä riistetä ja karkoiteta,
mitä järki ja viisas harkinta käskeneekin. Briitan kuva säteili siellä
nyt melkein kauniimpana kuin ennen. Niin, nousipa hänen sieluunsa
vieläkin kerran ajatus voittaa hänet kaulaketjun avulla.

Ja hän kääntyi pöytää kohden, jolla kaulaketju oli.

Mutta se oli poissa.

Hän säpsähti ja koetteli sitten kädellään pöytää, nosti puulaatikkoa ja
kantta. Mutta kaulaketjua hän ei löytänyt. Hän tuijotti siihen
paikkaan, jossa se oli ollut, hän miltei lävisti pöydän katseellaan.
Mutta hän näki vaan tyhjän tilan, sitä ei siinä ollut. Niilo kääntyi
huoneeseen päin tarkastaen ympäri huoneen. Mutta tulos oli sama. Koru,
josta hänellä oli ollut niin paljon huolta ja josta hän oli päättänyt
luopua, oli ja pysyi poissa.

Niilo meni taasen ikkunan ääreen. Maisema oli hymyilevän rauhallisena
hänen edessään ja korkeudessa kaarteili taivaan sininen holvikatto.
Katsahdettuaan ylöspäin näki Niilo kuin tulisäkenen liikkuvan korkealla
taivaalla.

Ovi avattiin hänen takanaan, mutta hän ei sitä huomannut.

"Mitä te mietiskelette, Niilo Bonpoika?" kysyi eräs ääni hänen
takanaan, "mitä te katselette taivaalle?"

Kysyjä oli marski itse. Niilo sävähti, hän ei aluksi oikein tiennyt,
mitä vastasi. Hän osoitti loistavaa säkenettä, joka liikkui korkeudessa
hiljaan avaroissa kehissä, ikäänkuin olisi ollut näkymättömissä
liitelevän linnun säihkyvä silmä. Marski katseli kauan tuota outoa
ilmiötä, johtumatta siitä mihinkään erityiseen mielentilaan.

"Siellä on lintu, joka lentelee kierrellen", sanoi hän, "olenpa varma,
että se on Briitan haukka, joka on päässyt irti ja sitten varastanut
jonkun loistavan esineen... Kas, kas -- tuolla tulee kotka! Siitä
syntyy taistelu... Harmaa haukka ei kernaasti pakene, tunnen sen
vanhastaan, Briita on sen minulta saanut..."

"Se pakenee!" sanoi Niilo, joka seurasi jo näkyvissä olevain lintujen
liikkeitä suurella tarkkuudella.

"Se pakenee ... pakenee todellakin!" huudahti marski.

Niilon mieleen välähti ajatus marskin puhuessa. Lintu oli epäilemättä
harmaa haukka, jonka ominaisuuksista Briita-neiti oli jutellut Hirven
kannella. Ja loistava esine sen kynsissä ei liene ollut muu kuin
kaulaketju? Niilo kalpeni, eikä voinut olla huudahtamatta:

"Kaulaketjuni!"

Mutta nyt kalpeni marski vuorostaan. Hän tarttui kiivaasti Niilo
Bonpojan käsivarteen huudahtaen:

"Kaulaketjunne, Niilo! ... mitä sanotte, onko se kaulaketjunne?"

Niiloa, joka ei aavistanut marskin tuntevan hänen salaisuuttaan,
kummastutti hieman marskin kiihkeys, mutta tällä hetkellä hänellä ei
ollut malttia harkita ja punnita mitään. Hän vastasi senvuoksi
empimättä:

"Olen hukannut erään kallisarvoisen kaulaketjun ... se oli lahja
äidinisältäni, herra Sven Sturelta, ja minä olin aikonut uskoa sen
arkkipiispan, herra Niilo Ragvaldinpojan käsiin. Tähän laatikkoon aioin
sen panna, mutta se on kadonnut pöydältä, ja jos oikein arvaan, niin
harmaa haukka tuolla nyt lentelee kaulaketjuni kanssa."

Marski seisoi äänetönnä käsiänsä väännellen. Niilolle oli tämä
kuitenkin onneksi, sillä se esti marskia tekemästä kysymyksiä Niilon
muuttuneen ulkomuodon johdosta, jota varten hän oli tullut. Nyt oli
marski saanut jo tarpeeksi selitystä. Mutta ellei Niilon mieli olisi
ollut niin kokonaan kiintynyt toisiin asioihin, olisi hänen
kummastustaan epäilemättä herättänyt marskin omituinen katse, kun Niilo
ensiksi kertoi, miten kaulaketjun oli käynyt. Marskin, jolla oli niin
tavaton valta itsensä yli, oli kuitenkin helppo salata sitä liikutusta,
joka hänessä alussa syntyi, ja kääntää se nuorukaisen vahingon
surkutteluksi. Mutta Niilo sanoi katkerasti hymyillen:

"Niinpä niin, mutta laitapa onkin, että ... minä aion hankkia itselleni
toisen, paremman kaulaketjun."

"Eipä niinkään", vastasi marski, "lähettäkäämme ensin joku ottamaan
selvää, mihin päin haukka menee, ja katsomaan, mihin se laskeutuu."

Ja hän riensi huoneesta pannakseen aikomustansa toimeen. Niilon katkera
kasvoin ilme muuttui surumieliseksi. Hän ajatteli vanhaa rakasta
piispaa, hän muisti äitiänsä, ja rupesi näkemään asiat aivan toisessa
valossa. Rauhan hengähdys tunkihe hänen sieluunsa, sanomaton levontunne
valtasi sen. Hän tunsi itsensä vapaammaksi, voimakkaammaksi. Nyt oli
hänen onnensa siellä, ja ainoastaan siellä, josta jokainen sen löytää,
Jumalan ja pyhimysten käsissä sekä omassa hyvässä miekassaan.

Hän astui varmoin askelin marskin perään pihalle. Tämä oli todella
lähettänyt pari reipasta miestä haukkaa seuraamaan, mutta hän oli
innoissaan ryhtynyt vielä ottamaan selkoa, kuinka haukka oli päässyt
irti ja kuinka se oli tullut tornikamariin, ja laamanni auttoi häntä
siinä. Talonväki koottiin herrain eteen, ja Steen seisoi vähän
sivullapäin, mutta kukaan ei pannut huomiota häneen. Toinen toisensa
perään palvelijoista kutsuttiin esiin kuulusteltavaksi, mutta
kenelläkään ei ollut mitään tietoa asiasta. Kukaan ei tehnyt myöskään
itseänsä ristipuheluun syypääksi, jottei ketään voitu epäilläkään.
Kaikki olivat siten jo olleet esillä, kun haukkamestari saapui
paikalle. Hänet oli lähetetty muiden mukana haukkaa seuraamaan, mutta
metsässä hän oli pudonnut alas jyrkältä kalliolta ja vahingoittanut
siinä itsensä pahoin ja tuli nyt senvuoksi takaisin. Hänet otettiin nyt
vuorostaan kuulusteltavaksi. Hän ei tiennyt enempää kuin muutkaan,
mutta kertoi asepoika Steenin olleen hänen luonaan haukkatarhassa ja
hommanneen siellä yhtä ja toista, mikä sai tämän herrain silmissä
epäilyksen alaiseksi.

"Steen!" huusi marski ankaralla äänellä. Steen astui peljästyneenä ja
vapisten lähemmäksi tulevaa herraansa.

"Oletko ollut haukkatarhassa?"

"Olen!" vastasi Steen.

"Oletko pidellyt haukkaa?"

Steen katsoi haukkamestariin ikäänkuin pyytäen tätä selittämään asiaa.
Ja tämä, joka oli pohjaltaan hyvä mies, riensi auttamaan poikaparkaa.

"Ei, ei, ankara herra", sanoi hän. "Haukka ei ollut hänen käsissään...
Hän lähti haukkatarhasta ennen minua, juuri kuin herrat ja neidit
palasivat tanssista ruusulehdosta."

Marski mietti kotvasen ja katsoi kysyvästi Steeniin, joka oli nyt
pitävinään asiaa aivan selvänä.

"Etkö ole pidellyt haukkaa, sitä haukkaa, jota kutsutaan harmaaksi?"

"Olen!" vastasi Steen.

Steen katsoi vielä kerran haukkamestariin, ja tämä oli taas valmis
häntä auttamaan. Mutta marskin kasvot kävivät yhä ankarammiksi. Oli
helppo nähdä, että kova rangaistus odotti sitä onnetonta, joka oli
ollut syypää haukan pakoon ja varkauteen. Steen kalpeni ja punastui
vuoroin.

"Vastaa itse, poika!" ärjäsi marski.

"Minä sain sen haukkamestarilta", vastasi Steen, "ja hänelle sen annoin
takaisinkin!"

"Ja senjälkeen et ole harmaata haukkaa pidellyt?"

"En!" vastasi Steen.

Mutta samassa hän katsahti ylös ja näki Niilo Bonpojan katselevan
häntä. Silloin hän kovasti punastui, mutta mikä oli sanottu, oli
sanottu.

Marskilla ei näyttänyt nyt enää olevan mitään kyselemistä Steeniltä,
vaan hän kääntyi sen sijaan setänsä, laamanni Kaarlon puoleen.

"Kuinka tämä nyt lieneekin, setä", sanoi hän, "niin näyttää vika
minusta olevan haukkamestarinne, ja minä ehdotan, että häntä ankarasti
rangaistaan huolimattomuudestaan."

"Saatte itse määrätä hänen rangaistuksensa", vastasi laamanni, jota oli
hyvin harmittanut se, että niin kallis kapine, kuin marski oli
kertonut, oli hävinnyt hänen talossaan epäilemättä jonkun hänen
palvelijansa huolimattomuuden tai laiminlyönnin tähden.

"Tahdon kuitenkin huomauttaa teille, että eiköhän tuo miesparka liene
jo saanut tarpeeksi rangaistusta", lisäsi hän osoittaen pahoin
runneltua, verta vuotavaa miestä. Häntä säälitti nimittäin, kun oli
ehtinyt tyyntyä, vanhan, koetellun palvelijan onnettomuus.

"Tuollainen virhe on kuitenkin rangaistuksensa ansainnut", vastasi
marski. "Tahdon, että mies pannaan tyrmään yöksi, ja ellemme saa
huomiseksi täyttä selkoa asiasta, niin määrään hänelle rangaistuksen."

Kaarlo-herra oli hyvin suuttunut, suuttuneempi kuin kukaan muisti
nähneensä häntä pitkiin aikoihin. Hänen silmänsä säkenöivät ja hänen
poskensa vuoroin kalpenivat, vuoroin punastuivat. Oltiin kuitenkin sitä
mieltä, että hän piti hyvää huolta miehistään, koskapa niin innokkaasti
huolehti, jos joku heistä oli jotakin hukannut. Sellaista herraa on
hyvä palvella, arvelivat moniaat, mutta toiset viisaspäisemmät olivat
huomaavinaan, että hän käsitteli asiata vähän liiemmäksi omanaan. Mutta
kaikki olivat siitä yksimielisiä, että haukkamestaria odotti mitä
ankarin rangaistus.

Tämä oli ehkä itse kaikkein varmin siitä. Mutta sitäpaitsi oli vielä
eräs syy, joka teki hänelle kovaksi ja sietämättömäksi rangaistukseksi
jo sen, että hänen täytyi viettää yksi yö tyrmässä.

"Armollinen herra", sanoi hän, katsoen rukoillen marskiin kyynelten
noustessa hänen silmiinsä, "minulla on sairas veljenpoika ... pahoin
sairas ... hän sanoi minulle, kun lähdin aamulla toimiini, 'hyvästi',
sanoi hän, 'ehkei minua enää olekaan, kun illalla tulet takaisin' ...
niin hän sanoi ... ja hän on minulle rakas kuin oma poikani ...
sallikaa minun olla menemättä tyrmään, ankara, armollinen herra!"

"Ei!" vastasi marski.

"Sallikaa minun edes käydä kotona vähäisen ... tulen sitten takaisin",
pyysi vanhus.

Mutta marski viittasi vaan kädellään ja kääntyi mennäkseen pois.

Steen oli aluksi, päästyään kieltämisellään kuulustelusta vapaaksi,
käynyt jäntevin, vaikka hitain askelin vähän syrjään, mutta nyt hän
taasen palasi. Hän tähysteli Niilo Bonpojan katsetta, ja huomattuaan,
että tämäkin katsoi häneen, loi hän nopeasti silmänsä maahan. Kuultuaan
sitten, minkä kohtalon haukkamestari sai, ja nähtyään marskin
vihastuneen katseen, hänen silmänsä säihkyivät, ja vanhan palvelijan
rukous viilsi niin hänen sydäntään, että hän kävi reippain askelin
tulevan herransa eteen lausuen:

"Herra", -- ääni oli varma, vaikka hän ei kyllä saanutkaan pidätetyksi
kyyneliä valumasta poskilleen -- "herra, vanhus on syytön. Minä yksin
olen syyllinen ja minua on senvuoksi rangaistava kaksinkerroin, sillä
ensimmäiseen virheeseeni olen vielä lisännyt valheen."

"Sinäkö, Steen!" huudahti marski, mutta rupesi samassa odottamaan pojan
vastausta, huomatessaan hänen rehelliset kasvonsa ja sen vilpittömän
surun, joka niistä näkyi.

"Niin!" vastasi Steen, "minä sen tein, ja vaikka minulle on suureksi
häpeäksi, niin täytyy tunnustaakseni, että vihanne pelko sai äsken
kieleni siteeseen..."

Marskin kehotuksesta kertoi Steen sitten, kuinka tapahtuman oikea laita
oli, ja lopetettuaan jäi hän odottamaan tuomiotansa. Marski seisoi
kauan häntä katsellen. Vihdoin hän lausui:

"Kahdella on valta sinua tuomita ... Niilo Bonpojalla, jonka asia tämä
on, ja ... haukkamestarilla, joka oli sinun tähtesi saamaisillaan
ankaran rangaistuksen."

Steen suuteli herransa kättä ja juoksi sitten ukon luokse.

"Riennä vanhus", sanoi hän ukon käteen tarttuen, "sano rangaistukseni
ja riennä veljenpoikasi luo ... ja unhota, jos voit, sen tuskan, jonka
sait minun tauttani kärsiä.

"Niin reippaan pojan tähden, kuin sinä olet", sanoi vanha
haukkamestari, "olen valmis kärsimään minkä rangaistuksen tahansa...
Jumala teitä siunatkoon!"

Haukkamestari oli liikutettu, ja Steen samaten. Silmät maahan luotuina,
lähestyi hän hitain askelin Niilo Bonpoikaa.

"Rangaiskaa minua kovasti", sanoi hän tälle vapisevalla äänellä,
"rangaiskaa minua kovasti ... en unhottanut teille antamaani lupausta,
mutta minä pelkäsin... Rangaiskaa minua, etten koskaan pelon tähden
olisi totta puhumatta... Yhtä vaan pyydän teiltä, älkää ottako
ystävyyttänne minulta!"

"Olet korjannut, minkä olet rikkonutkin, Steen", sanoi Niilo, laskien
vasemman kätensä pojan olalle ja tarttuen oikealla hänen käteensä.
"Ystävyyttäni saat täst'edes enemmän kuin ennen ... olet hyvin kestänyt
koetuksesi."

Kaarlo Knuutinpoika seisoi tätä katsellen, ja kun Niilo oli lausunut
sanansa, astui hänkin Steenin luokse tarttuen hänen käteensä.

"Pidän sinusta, poika", sanoi hän, "minustakin saat hyvän ystävän."

Ja kaikki palvelijat kohottivat innokkaan eläköönhuudon reippaalle
Steen Sturelle.

Vanha laamanni, jonka silmiin oli vähitellen ruvennut ilmestymään
kyyneleitä, viittasi sitten pojan luokseen, tarttui hänen käteensä ja
astui hänen kanssaan kiviportaille, joilla ritari Kustavi Anundinpoika
oli seissyt kuullen ja nähden kaiken, mitä kentällä tapahtui.
Tullessaan pojan kanssa pysähtyi laamanni ystävänsä, vanhan ritarin
ääreen. Tämä laski kätensä pojan pään päälle ja katsoi häntä syvästi
silmiin.

"Pysyköön tämä aina elävänä muistossasi, poikani!" sanoi hän.

Tämä oli sekä rangaistus että palkinto. Muuta hän ei tehnyt eikä
sanonut. Mutta isän katsetta ja ääntä, jolla hän nämä sanat lausui, ei
poika hevin unhottanut.

Marski seisoi aivan heidän takanaan, ja alempaa pihasta lähestyi
vitkaan Niilo Bonpoika. Mutta haukkamestari nilkutti häntä kohden,
saavutti hänet ja kuiskasi huomaamatta hänen korvaansa:

"Veljenpojallani olisi teille vähän sanomista, Niilo-herra!"

Marski kääntyi samassa portailla ja viittasi Niiloa luokseen. Mutta
ukko hävisi muiden palvelijain joukkoon.



X.

Haukkamestarin veljenpoika.


Kokoonnuttiin illalliselle.

Kaulaketju-juttu tuli silloin keskusteluaiheeksi ja kysymys toisensa
perään tehtiin sen johdosta Niilo Bonpojalle. Hän teki selkoa kaikesta,
minkä katsoi voivansa ilmaista kaulaketjustaan, mutta kysymykset
lisääntyivät kuten tavallista sikäli, kuin hän otti niihin
tyydyttävästi vastatakseen. Niilolle olisi lopulta käynyt vaikeaksi
kunnolla niistä selviytyä, ellei marskin vanha hovimestari olisi
samassa tullut sisään ilmoittamaan, että miehet olivat palanneet ilman
muuta tietoa harmaasta haukasta, kuin että olivat nähneet sen lentävän
itään merelle päin.

Marski, joka oli koko ajan ollut tavattoman sanatonna, kävi tämän
tiedon tultua vielä vaateliaammaksi, ja riensi heti salista pois, kun
perhekappalainen oli saanut luetuksi rukouksen. Mennessään hän tarttui
Niilo Bonpojan käteen, joka siten pääsi enemmistä kysymyksistä.

Kulkeissaan erään oven ohi pysähtyi marski äkkiä. Siinä seisoi Briita
kalmankalpeana ja katse niin surullisena, että marskin täytyi vasten
tahtoaankin pysähtyä puhuttelemaan häntä.

"Jumalan nimessä, Briita", sanoi hän, "mihin ovat ruusut poskiltasi
yht'äkkiä hävinneet?"

Neito ei vastannut, ja marski näki kyynelten tunkeuvan hänen silmiinsä.

Hyväätarkoittava marski ei voinut aavistaa, että nämät sanat olivat
pakahduttaa neitosen sydämen. Eikä hän nähnyt sitäkään kuinka kalpeana
ja hiljaisena Niilo Bonpoika oli hänen takanaan. Hän puristi nopeasti
Briitan kättä hyvästiksi ja lähti sitten Niilon seuraamana pois.

Huoneessaan sanoi hän Niilolle, että tämän tuli heti seuraavana aamuna
valmistautua lähtemään paluumatkalle Suomeen. Niilo saisi mennä
Hirvellä, mukanaan kaikki Penningebyssä olevat marskin miehet. Itse hän
aikoi mennä Tukholmaan ja lähteä muiden kanssa sieltä heti Viipuriin.

Niilolle ei mikään voinut olla tervetulleempaa. Hän riensi heti
noudattamaan marskin käskyä, haluten jo sinä yönä nukkua Hirvellä.
Niinpian kuin hänen hevosensa oli satuloitu, nousi hän siis sen selkään
ja ratsasti Penningebystä rantaa kohden, jossa Hirvi oli tempomassa
kärsimätönnä ankkuriköyttään.

Kivenheiton päässä suuresta herraskartanosta eli linnasta, joksi
voisimme sitä kutsua, koska siinä oli kaksi torniakin, oli suurten
tammien varjossa haukkamestarin tupa, jonka ääreen Niilo pysähtyi.
Niilo hyppäsi hevosen selästä ja riensi sisään.

Tuvassa oli jo hämärä, sillä ilta oli jo myöhäinen ja puiden lehvät
varjostivat tuntuvasti mökkiä, mutta takassa paloi kuiva päre, josta
levisi häilyvä valo huoneeseen. Yksi seinä tuvassa oli aivan täpötäynnä
kaikenlaisia metsästyskaluja, jotka osoittivat, kuinka suurta
luottamusta ukko nautti isännältään. Vastaisella seinällä oli sänky,
jossa sairas makasi, ja hänen vieressään istui haukkamestari.

Ukko nousi ylös ovea avattaessa ja kävi tulijaa vastaan.

"Hän nukkuu, herra Niilo, hän nukkuu ... mutta hän herää kohta ...
istukaa, niin kerron, kuinka hän on tullut tupaani."

Niilo meni hiljaa sängyn ääreen ja katsoi sairasta.

Se oli Hurja Haukka, se oli Brodde. Mutta kuinka muuttunut hän oli
siitä, kuin hän erosi Niilosta Hirvellä lähteäkseen valloitetulla
rosvolaivalla Tukholmaan! Hän oli nyt kalpea haamu, ristiin rastiin
sidottu ja ikäänkuin siteitten koossa pitämä. Näytti ihmeeltä, että hän
oli voinut niin kauan elää sen kauhean taistelun jälkeen, jossa hänet
oli niin runneltu. Niilo katseli kauan haavoitettua. Hänellä oli tosin
ilo tavata häntä vielä elossa, mutta sellaisessa tilassa... Jos hän
tulisi elämäkseen vaivaiseksi, niin olisi kuolema ollut hänelle
parempi. Tämä oli Niilolle kolmas suru tänä tapausrikkaana päivänä!

Hän katsoi vanhaan haukkamestariin, joka nyökkäsi hänelle
ystävällisesti ja alkoi kuiskaten selittää, kuinka sairas oli tullut
hänen kattonsa alle.

"Se tapahtui eilen aamulla", sanoi hän, "juuri päivän sarastaessa.
Aamulla, kun olin ulos menossa, kohtasin ovessa vanhan miehen, jota en
tuntenut... 'Oletko sinä Faste, Penningebyn herran, Kaarlo Tordinpojan,
haukkamestari?' kysyi hän, ja kun sanoin olevani, kertoi hän, että
veneensä oli tällä rannalla, jolla hän toi tänne erästä kuolemaisillaan
olevaa sukulaistani pyytäen hänelle sijaa. Arvaatte, kuinka minä
kummastuin tästä ... minä, joka en ollut kuullut yhdestäkään
sukulaisestani moneen herran vuoteen."

"Te olette siis myöskin Gotlannista?" kysyi Niilo.

"Olen kuin olenkin ... isäni oli yksi niistä kahdeksastatoistasadasta
porvarista, jotka kaatuivat Visbyn Eteläportin kentällä, se tapahtui
1386", huokasi ukko.

"Ja te olette joutunut näin kauas?"

"Minä ja veljeni", vastasi ukko, "olimme silloin aivan pieniä,
minä en ollut vielä vuottakaan, ja vartuttuamme nuorukaisiksi
tulivat onnettomuuden vuodet Albrekt-kuninkaan aikana, sittenkuin
Margareta-kuningatar, Jumala armahtakoon hänen sieluansa, oli hänet
voittanut. Minä tulin silloin kuten veljenikin vitaliveljesten
joukkoon, vaikk'en minä ole juuri koskaan ollut oikein kelvollinen
taistelumies. Vankina tulin sitten Tukholmaan, ja kun kaupunkien
sotaväet antoivat Tukholmankin Margaretan ja Eerik-kuninkaan käsiin,
pääsin minä irti ja tulin herra Kaarlo Tordinpojan palvelukseen, jossa
olen ollut tähän asti. Veljeni oli sitävastoin mainio sotaurho; hän
kuletti omaa laivaa ja vitaliveljesten joukossa saavutti hän paljon
kunniaa ja kultaa. Mutta kun onnettomuudet vihdoin loppuivat,
silloinkuin kuningatar sai Gotlannin haltuunsa, niin veljeni asettui
rauhaan asumaan Visbyhyn. Siellä hän sitten nai, niin kerrottiin,
samana vuonna, jona Eerik-kuningas mestautti herra Abraham
Broderinpojan. Siitä on siis kaksineljättä vuotta, sillä muistan, että
silloin tuli eräs saksalainen kauppamies syksymyöhällä tänne tuoden
tietoja sekä Abrahami-herrasta että veljestäni. Muutamia vuosia kului
sitten ennenkuin kuulin hänestä. Ankara ritari Broder Sveninpoika tuli
nimittäin kerran tänne sodasta palattuaan, ja eräältä hänen miehistään
kuulin silloin veljeni lähteneen uudestaan vitaliveljesten joukkoon
merille vanhalla laivallaan. Sillä matkallaan hän kuitenkin lienee
saanut surmansa, sillä hän ei enää palannut. Mutta silloin, vähäistä
jälkeen hänen lähtönsä, niinmuodoin kaksikymmentä seitsemän vuotta
sitten lienee syntynyt tämä veljenipoika, joka nyt on kait
viimeisillään!"

"Jumala varjelkoon!" lausui Niilo, joka oli, ukon kertoessa veljensä
historiaa, hievahtamatta katsellut nukkuvaa. "Niin voimakas mies kuin
veljenpoikanne on, tulee varmaan toipumaan noista haavoista, kuinka
pahoja ne lienevätkin..."

"Niin hänkin sanoi, mies, joka auttoi Broddea tänne kalamiehen
veneestä", huokasi ukko, "mutta se on pyhimysten vallassa, ja minun
silmissäni se näyttää aivan toiselta."

"Mistäs mies oli löytänyt Brodden?" kysyi Niilo keskeyttäen sillä
kaikki synkät aavistukset... "Kurjellahan hän kaatui, ja, mikäli
minulle on kerrottu, heitettiin hänet mereen."

"Vanha mies, joka oli myöskin ollut aikanaan vitaliveljenä", alkoi
haukkamestari taas, "oli harvasanainen, -- ihminen tulee siksi merellä,
varsinkin kun kulkee mieluimmin yöllä karttaen kirkasta päivänvaloa --
hän sanoi erään ystävänsä tulleen hänen luokseen muuanna yönä.
Seuraavana päivänä oli Ljusterön edustalla ollut taistelu erään
kuninkaanlaivan ja vitalilaivan välillä. Tuo ystävä oli pyytänyt häntä
hinaamaan veneensä vesille ja lähtemään hänen kanssaan varttomaan
erästä laivaa, jonka piti silloin tulla. Hän oli lähtenytkin, ja sitten
he yhdessä seilailivat edestakaisin saaristossa Rindön lähistöllä ...
ja silloin oli vitalilaiva tullut... tämä veljenpoikani oli sen
päällikkönä ... ne menivät kuin viimeistä päivää, ja venemiehet menivät
perässä. Myöhemmin päivällä olivat vitaliveljet kohdanneet
kuninkaanlaivan; siitä syntyi ottelu, ja Brodde oli taistellut kuin
jalopeura, sanoi mies, niin että sitä oli hauska katsella, ja jos
hänellä ja hänen ystävällään olisi ollut aseita, olisivat he kohta
tehneet kuninkaanlaivaan upotusreiän, mutta heillä ei ollut."

"Tunnen tuon taistelun", keskeytti Niilo kiirehtääkseen ukon liian
tarkkaa kertomusta, "mitä sitten tapahtui?"

"Niin sitten ... sittenkuin taistelu oli päättynyt, viskasivat he
Brodden ja pari muuta kuoliaaksi luultua mereen..."

"Ja veneessä olijat onkivat Brodden ylös?"

"Niin ne ottivat hänet veneeseensä ja menivät hänen kanssaan kalastajan
tupaan... Vanhus oli ymmärtänyt verihaavain hoitoa ja hän oli sitonut
nuoren miehen ja keittänyt hänelle juoman muutamista saarella
kasvavista yrteistä... Toistaiseksi oli katsottu parhaaksi jättää
sairas kalastajan luokse, mutta sitten oli toinen ukoista lähtenyt
eräällä ahvenalaisella veneellä Tukholmaan, ja sieltä hän oli nyt
lähettänyt sanan, että olisi aika tuoda sairas minun luokseni!"

Niilo rupesi jo aavistamaan asian juoksua. Hän arvasi, että
kalastajaukon vanha ystävä oli sama mies, joka oli hänen laivaansa
ohjannut Turun saaristossa ja siellä niin salaperäisesti sitten
hävinnyt sen päivän jälkeisenä yönä, jona Hirvi oli valloittanut Kurjen
ja jona neidot oli saatu pelastetuksi ritari Jost von Bardenvlehtin
käsistä. Senvuoksi oli luultavasti myöskin vanha haukankesyttäjä saanut
käskyn kääntyä hänen itsensä, Niilo Bonpojan puoleen. Hän kysyi ukolta
sitä, ja tämä oli kärkäs kertomaan asiaa perinpohjin.

"Kalastaja kysyi kohta", sanoi hän, "oliko marski linnassa, ja oliko
herra Niilo Bonpoika siellä, ja kun sanoin teidän olevan, niin hän
kuiskasi minulle, että 'sopivassa tilaisuudessa ilmoittaisin teille,
että täällä oli eräs, joka tarvitsi apua ja hoivaa.' Sitten hän taas
läksi veneineen pois. Etsin teitä jo tänään aamulla, mutta en löytänyt,
ja metsästykseltä palattua ei ollut tilaisuutta sanoa sanaakaan
teille ... harmaan haukan lennettyä tiehensä olin juuri aikeissa tulla
luoksenne tornikamariin, mutta silloin kohtasin marskin, joka oli
tulikiukkuisena, ja minä juoksin, minkä pääsin vanhoilla koivillani
miesten kanssa metsään... Mutta harmaa haukka ei tule enää takaisin,
sanon sen, herra, se ei tule enää ... se ei olekaan tavallista lajia,
se on noiduttu ... olen huomannut..."

Sairas liikahti. Niilo huomasi sen ja viittasi ukkoa vaikenemaan sekä
kumartui Brodden yli. Tämän kasvot olivat aivan siteiden peitossa,
ainoastaan silmät olivat vapaat, ja avatessaan ne näki hän heti Niilo
Bonpojan. Kului hetkinen, ennenkuin hän näkyi tajuavan, kuka siinä
seisoi, mutta lopulta hänen katseensa kirkastui, ja selvästi näki,
kuinka iloiseksi hän tuli.

"Ole huoletta, Brodde", kuiskasi Niilo, "sinä tulet terveeksi, ja me
saanemme koettaa yhdessä vielä monta kuumaa ottelua, ennenkuin
todenteolla eroomme toisistamme."

"Tuskin!" vastasi Brodde vaivaloisesti.

"Suokoon Jumala, että voisin ottaa sinut mukaani Suomeen, Brodde",
jatkoi Niilo, "minä lähden huomenna sinne marskin käskystä Hirvellä,
joka on täällä lahdessa. Mutta sinä tulet perästä, Brodde, minä en saa
rauhaa, ennenkuin sinä olet näkyvissäni ... kuka osaa sinua täällä
hoitaa?"

"Se vanha merimies", vastasi haukkamestari Brodden sijasta, "hän, joka
pelastikin hänet silloin taistelun jälkeen..."

"Oletko sinä puhutellut häntä?"

"Olen ... hän auttoi kalastajaa ja minua tuomaan veljenpoikaani
tänne ... hän on ollut täällä tänä päivänä panemassa uusia voiteita
haavoille."

"Hyvä ... sitten olen tyyni, mutta jos marski sallii minun ottaa
hänetkin mukaani matkalle, niin pitää sinunkin tulla..."

Äkkinäinen peljästys kuvastui Brodden silmiin, kun marskin nimeä
mainittiin. Niilo, joka luuli ymmärtävänsä syyn, kiiruhti lisäämään:

"Älä pelkää, Brodde ... sinä olet toiminut, kuten urhean miehen tulee,
minä olisin tehnyt aivan samoin, ja sinusta tulee yksi marskin
päällysmiehiä, siitä vastaan... Pysy vaan tyynenä, niin haavasi pian
paranevat."

Tyytyväisyyden kajastus ilmestyi Brodden silmiin. Niilo kumartui hänen
ylitseen laskien toisen kätensä hänen olkapäälleen.

"Rehellinen kiitos siitä taistelusta, Brodde, rehellinen kiitos!"

Brodde sulki silmänsä, ikäänkuin nämä sanat olisivat liian
häikäisevästi valaisseet hänen sieluaan.

"Kiitos!" mutisi hän, "kiitos, herra Niilo."

"Älä puhu!" sanoi Niilo, "älä puhu; kun ensi kerran tapaamme, voimme
puhua sitä enemmän."

Mutta Brodde ei totellut. Hän tointui äskeisestä liikutuksestaan ja
teki liikkeen ikäänkuin kohottaakseen toista kättään, mikä taasen sai
vanhan haukkamestarin suuresti kauhistumaan. Yrttimies, joksi hän
kutsui Brodden hoitajaa, oli ankarimmasti kieltänyt Broddea hiukkaakaan
liikahtamasta, ei kättä eikä jalkaa saanut vaivata, eikä edes puhua.
Mutta nyt ei Broddea voitu pidättää.

"Luulin", sanoi hän, "että tämä päivä olisi viimeiseni, mutta hyvä
Jumala on suonut minun nähdä teidät, herra Niilo, ainoan jota sydämeni
on ikävöinyt tässä elämässä, ainoan, jonka edestä henkenikin
uhraisin..."

Hän vaikeni ja kokosi voimiaan. Mutta ajatus, joka nyt kohosi hänen
sieluunsa, väräji sen herkimmällä kielellä.

"Kuolen tyytyväisenä", sanoi hän kyyneleet silmissä, "kuolen
tyytyväisenä, kuultuani omasta suustanne, että pidätte minusta ettekä
minua halveksu, vaikka olenkin ollut vitaliveljenä ... se oli perintö
isältäni... Jos minun nyt pitää lähteä sitä suurta merta purjehtimaan,
niin lähden riemuiten ... odottamaan teitä, herra Niilo, kun teidän
hetkenne lyö, palvellakseni teitä siellä valon maassa, kuten korkein
toivoni tässä elämässä on ollut päästä teidän mieheksenne!"

"Ei, ei, Brodde", huudahti Niilo liikutettuna laskien kätensä sairaan
suulle, "sinun pitää elää, usko minua, sinä tulet terveeksi taas, ja me
taistelemme kauan yhdessä pahan valtaa vastaan maailmassa... Ajattele
sitä, ja muista, että minä rukoilen Jumalaa ja kaikkia pyhimyksiä
antamaan sinulle terveyttä!"

Taaskin vaipuivat Brodden silmät kiinni. Tuli hetkisen hiljaisuus
tupaan, ja ulkoa kuului hevosten hirnuntaa ja joidenkuiden henkilöiden
keskustelua. Niilo katseli läpitunkevasti rakkaan sairaan kalpeita
kasvoja, senverran kuin niitä oli näkyvissä. Sitten hän kääntyi ukolta
kyselemään yrttimiehestä. Ukko kertoi kaiken, mitä tiesi hänestä, mutta
Brodde antoi tärkeimmän tiedon.

"Se on sama mies", sanoi hän, "joka oli Hirvellä perämiehenä!"

Tämä tyynnytti Niiloa melkoisesti, eikä hän enää tahtonut Broddea
mukaansa. Mutta hän rupesi miettimään, miten saisi marskilta tälle
miehelle luvan jäädä Penningebyhyn, kunnes Brodden terveys ja voimat
tulisivat entiselleen. Tätä oli kuitenkin vaikea toimeen panna, kun oli
jo niin myöhäinen, että marskia oli mahdoton tavata. Tätä ajatusta hän
yhä hautoi ottaessaan Broddelta ja haukkamestarilta jäähyväisiä.

Onni näytti kuitenkin tahtovan kerrankin hymyillä Niilolle tänä
päivänä.

Tultuaan tuvasta astuakseen ratsulleen ja mennäkseen kartanoon
takaisin, jossa marskia voisi ehkä vielä tavata, näki hän viheriän
ritarin valkean viitan kumottavan hänen ratsupalvelijansa takaa.

"Oh, terve, jalo ritari", huusi hän ilostuneena ja kävi hevosensa
ympäri ritaria tervehtimään, "olkoon tämä nyt suotuisa kohtaus...!"

"Ha-ha-ha", nauroi ritari, "te pitennätte tietänne, herra Niilo...!" ja
ikäänkuin viitatakseen kautta rantain Niilon tänpäiväisiin suruihin,
lisäsi hän tapansa mukaan:

    Valheelle arvoa annettiin
    Se kunniaa sai sekä valtaa.

Sitten hän pysähtyi hetkiseksi, jatkaen taas:

    Totuutta enää tuskin mainittiin
    Se surulla sai päiviään kantaa.

"Mitä tarkoitatte, ritari, en tiedä", keskeytti Niilo hänet
kärsimättömästi, huomaamatta touhuissaan, kuinka läheltä ritarin
värssyt tarkoittivat häntä itseään. "Mutta jos voitte kuulla yhden
vakavan sanan, ja jos tahdotte tehdä minulle ystävänpalveluksen, niin
olette siihen tilaisuudessa paremmin kuin kukaan muu..."

Ritari nyökkäsi, mutta Niilo ei voinut hämärässä erottaa hänen
kasvonilmettään. Hän kertoi lyhyesti, mitä Broddelle oli tapahtunut ja
viittasi siihen, että mies oli hänelle hyvin rakas, ja selitti, mitä
nyt tarvittiin, ja millä ritari voi asiaa auttaa.

"Lupaatteko nyt, ritari, puhua marskille tästä asiasta ... jos sen
teette, niin olen varma, että mies saa jäädä haavoja hoitamaan...
Varmaan kuulisi marski minunkin rukoustani. Teettekö sen, ritari?"

Ritari näytti miettivän asiaa, mutta sitten hän vastasi:

"Kyllä, kyllä teen! --"

Ja ääni, jolla hän sen lausui, oli niin vakava, niin luja ja niin
erilainen kuin viheriän ritarin tavalliset puheet, että Niilo ällistyi
ja uudisti kysymyksensä. Mutta silloin ritari nauroi kuivaa nauruaan
lausuen:

"Marski nukkuu yläparvella ... totuutta ja usko ... ole siellä ...
luotatteko viheriään ritariin, nuori mies?"

"Luotan!" vastasi Niilo.

"Ha-ha-ha", nauroi ritari, "sitten lupaan, että mies saa jäädä!"

Sitten hän kääntyi äkkiä ympäri ja meni puiden taa, jossa Niilo kuuli
hänen mennessään laulavan:

    Ja lehmukset lehtii, ja lehdet varisee,
    Vaan maan päällä vihertävät metsät.

Niilo hyppäsi ratsunsa selkään ja ratsasti rannalle päin, toistellen
itsekseen kummallisen ritarin säkeitä. Mutta auringon noustessa idästä
nostettiin Hirvellä purjeet.



XI.

Viipurin linnanherra.


Noin kuusi vuotta edellä kerrotuista tapahtumista, kulki eräs
ratsujoukko Viipurin linnaan päin idästä tulevaa tietä myöten. Joukko
oli hyvin pieni, mutta miehet olivat valioväkeä, ja kelmeä
talviaurinkokin, joka paistoi niiden kiiltäville haarniskoille ja
kuuraisille parroille ja hiuksille, näytti mielihyvällä heijastavan
säteitään heidän välkkyviin varuksiinsa.

Joukon etupäässä ratsasti nuori ritari. Hän oli tavattoman
lujarakenteinen, ja hänen ulkomuotonsa oli niin jalo ja voimakas, että
hän näkyi olevan kuin luotu yhteiskunnan kukkuloita varten. Hänen
liikkeensä ja käytöksensä oli reipasta ja miehekästä, mutta osoitti
samalla, että hän oli aikaisin seurustellut ylhäisten ja korkeain
parissa. Koko hänen olemuksensa osoitti niin sanoaksemme kypsynyttä
voimaa. Hänen luonteensa ei näyttänyt olevan sitä laatua, joka
silmänräpäyksessä kuohahtaa ja voi silloin sielun jännitystilassa tehdä
tekoja, jotka katsojaa hämmästyttävät; hänen tarkoitusperänsä täytyi
olla korkeampi ja vaikeampi saavuttaa. Sellaista työtä, joka vaatii
tuota tasaista, väsymätöntä työskentelyä kokonaisen ihmis-ijän, --
sellaista työtä täytyi ajatella tämän ritarin elämäntyöksi, sellaista
varten hän näytti olevan luotu. Ylevä tyyneys kuvastui hänen otsaltaan,
ja rohkeat piirteet hänen suunsa ympärillä osoittivat päättäväisyyttä,
ja silmistä loisti lämpö, jonka tuottaa ainoastaan mielen lujuus ja
hyvän omantunnon kesäaurinko.

Ritarin kilpi, joka riippui satulannupista, oli jaettu kahteen
vaakasuoraan kenttään, joista toinen oli valkea, toinen musta, ja
auringonsäteet välkkyivät kuurahelmillä, ikäänkuin solmiakseen
muistoseppeleen kilpimerkin ympärille. Se oli Natt-och-Dag -suvun
kilpimerkki, ja ritari oli Niilo Bonpoika Sture. Hän palasi
tutkimusmatkalta Venäjän rajalta, jonka maan kanssa rauha oli kaikkea
muuta kuin varma. Tosin oli Viipurin linnanherra vähän neljättä vuotta
sitten vakavasti kurittanut muutamia venäläisiä mahtimiehiä ja ottanut
joukon vankeja, jotka venäläinen ruhtinas Aleksander Vasiljevitsch oli
lunastanut, mutta toissa vuonna (1445) oli Kristofer-kuningas tehnyt
liiton liiviläisen Kalparitariston suurmestarin kanssa suurta
Novgorodia vastaan, ja senvuoksi piti Suomessa olla varuillaan.

Sekä ritari että ratsumiehet olivat vaiti. Tultuaan lähelle erästä
paikkaa, jossa merenlahdelma levisi hopeankirkkaana tasankona
nähtäviin, pysähtyi ritari katselemaan kaunista maisemaa. Siitä oli
nimittäin mitä ihanin näköala pienen Viipurin kaupungin, sen muurien ja
luostarien yli. Edellisinä vuosina oli Kaarlo Knuutinpoika suurilla
kustannuksilla korjannut linnan, osittain lisää rakentaen, niin että se
herätti kaikkein katselijain ihmettelyä, ja sitä pidettiin valtakunnan
lujimpana ja kauneimpana linnana. Se ei ollut kuitenkaan vielä aivan
valmis. Päätornin aikoi marski tehdä korkeammaksi, työ oli jo alettu
vuonna 1447, mutta se ei ollut vielä valmis, vaan telineet olivat yhä
paikoillaan torninmuurin sisäpuolella, ja niitä peitti nyt tilapäinen
laudoista kyhätty katto.

"Kauniimpaa linnaa ei löydy!" sanoi eräs etummaisista ratsumiehistä
lähestyen Niiloa. "Mitä on Eerik-kuninkaan Visborg tämän rinnalla?"

"Varmempana on kuitenkin Eerik-kuningas Visborgissaan, Hollinger",
vastasi ritari kotvasen äänettömyyden perästä, "kuin marski
Viipurissa."

"Mutta katso", huudahti Hollinger, "kuinka myrsky rytyyttelee
torninkattoa ... jos se vielä tuosta vähän paranee, niin luulen, että
koko katto lentää tiehensä."

Koko aamupäivän oli puhaltanut ankara myrsky, ja honkametsä oli
huokaillut, ikäänkuin siinä asuva haltia olisi tuntenut vankeutensa
raskaaksi ja ikävöinyt vapauttansa. Mutta tiheät lumioksaiset kuuset
olivat kuitenkin olleet hyvänä suojana etteivät miehet olleet paljon
tulleet myrskyä huomanneeksi. Nytkin he olivat siltä suojattuina
metsänrinteellä, josta lähti siinä kohden leveä suikale rantaan päin.
Mutta juuri tänä hetkenä näyttivät myrskyn henget kokoavan kaiken
voimansa. Ilmasta kuului jyminää, meren jää ja metsä natisi, ikäänkuin
jättiläiskäsi olisi koettanut murtaa puiden mahtavia runkoja ja syöstä
ne maahan.

Samassa lensi mainittu lautakatos Viipurin tornista kiitäen kauas meren
jäälle. Silloin näkyi erään miehen pää torninmuurin yläpuolelta. Ritari
miehineen oli kuin paikalle naulattuna. Tapaus sattui melkein heti,
kuin Hollinger oli saanut sanotuksi, että niinkin voisi käydä.

"Niin totta kuin elän, herra Niilo", huusi Hollinger, "niin luulen,
että marski itse on tuolla tornissa!"

Niilo katsoi ja tunsi hänet marskiksi samoin kuin kaikki miehetkin.

"Lienee tärkeä asia, joka pitää marskia tuolla tornissa tällaisella
ilmalla!" mutisi eräs harmaapartainen mies Niilon vieressä. Mutta Niilo
kannusti hevostaan, ja laukassa ratsastivat he sitten hirmumyrskyä
vastaan kaupunkiin ja linnaan päin.

Siellä oli Kaarlo Knuutinpoika (Bonde) helluntaista huhtikuun 29
päivästä asti 1442 linnanherrana; vanha herra Krister Niilonpoika
(Wasa) kuoli silloin, ja linna tuli marskille. Hän eli siellä niin
komeasti, ettei yksikään Viipurin entisistä linnanherroista ollut
hänelle vertoja vetänyt ja, kuten mainitsimme, oli vanhan linnan
ulkomuotokin hänen käsissään muuttunut. Kustannuksia hän ei säästänyt
uutisrakennuksissaan ja korjauksissaan, ja koko sielullaan hän
muutenkin otti niihin töihin osaa, iloiten joka kohdasta, mikä
valmiiksi saatiin. Siinä hänelle oli suureksi hyödyksi suuri kokemus ja
tieto siitä, miten ruhtinaat ja ritarit vieraissa maissa linnojaan
varustivat. Hänen kaunis rouvansa, joka elävästi ymmärsi herransa
ajatukset, oli myöskin suureksi avuksi. Hän nimittäin usein muodosteli
oman päänsä mukaan marskin suunnitelmia, antaen niille aina hienomman
ja aistikkaamman muodon. Tämä tapahtui kuitenkin etupäässä huoneiden
sisustamista järjestettäessä.

Kuten linna ihanine ympäristöineen ja lammikoineen oli ulkomuodoltaan
kaunein, mitä nähdä voi, niin oli sillä sisäpuolellaankin huoneita,
jotka varustustensa puolesta olivat kuninkaanlinnankin huoneita
komeammat. Täällä eli Kaarlo Kaarinansa kanssa mitä mieluisinta elämää,
täällä hän vietti rauhallisimmat ja huolettomimmat vuotensa. Illoin
kokoonnuttiin linnan suureen saliin, jossa olivat läsnä ritarit ja
huomattavimmat päällysmiehet sekä linnan kappalainen. Viimemainittu
luki silloin seurueelle kappaleita jostakin kronikasta, tai marski
kertoili, mitä oli nähnyt ja kokenut vieraissa maissa. Kaarina-rouvan
kauniit kasvot hymyilivät silloin niin suloisesti, ja marskikin hymyili
huomatessaan, että hänen kertomuksensa olivat Kaarinasta hupaisia.

Mutta kirkkaimmallakin päivällä on varjonsa, ja niin oli tälläkin
elämällä. Se johtui marskin kunnianhimosta leviten siitä synkkänä hänen
nykyisen elämänsä viehkeälle nurmikolle, ja oli hetkiä, jolloin ei
mikään, ei edes Kaarinan hymyily, voinut sitä karkoittaa. Hän, joka oli
tottunut olemaan valtakunnan johtajana, ei voinut tätä suuruuttaan
unhottaa. Ajatellessaan entisyyttään ja tulevaisuuttaan tuntui Viipurin
linna kaikkine loistoineen hänestä koristetulta haudalta.

Tällaisina epätoivon kolkkoina hetkinä häilyi hänen mielessään paljon
sellaista, joka kuului menneisyyteen ja jonka olisi pitänyt sinne
ijäksi päiväksi jäädäkin. Mutta useimmin kuvasteli hänen mielessään
vanha nunna, ja hänen ohellaan kimalteli aina mielikuvituksessaan
loistava kaulaketju, tuo onnen taikakalu, jonka salainen voima kasvoi
sikäli, kuta mahdottomammalta alkoi näyttää että hän konsanaan saisi
sitä omakseen.

Onneksi löytyi jotakin, mikä veti hänen aatoksiaan ja voimiaan
toisaalle pakottaen häntä jättämään sisäiset intohimonsa unhotuksiin.
Niin oli venäläisten kanssa ollut rajakahakoita, ja hän oli itse tehnyt
matkan Tukholmaan 1446. Marski oli nimittäin sinä vuonna kutsuttu
Tukholmaan erään retken johdosta, jota hommattiin Erik-kuningasta
vastaan Gotlantiin. Hän tuli suuri ja loistava seurue mukanaan, ja
tällä kertaa oli kuningas niin lempeä ja ystävällinen, kuin olisi
hyvinkin ollut Kaarlon paras ystävä. Samanlainen oli myöskin hänen
kuningattarensa, Dorotea Brandenburgilainen, jonka Kristofer-kuningas
oli edellisenä vuonna nainut. Tukholmassa vietettiin aika alinomaisilla
pidoilla, ja kuningatar oli silloin -- niin kerrotaan -- heittänyt
marskille "monta leikkisää sanaa" ja saanut häneltä kallisarvoisia
lahjoja. Muutamissa suurissa pidoissa, jotka marski pani toimeen, oli
läsnä paitsi kuningasta ja kuningatarta myöskin lähettiläs suuresta
Novgorodista. Mutta marski älysi hyvin kuten kaikki muutkin, että tämä
ystävyys oli pelkästään ulkonaista. Valta oli muitten käsissä, suuret
tapahtumat kulkivat menoaan, kenenkään välittämättä entisen
valtiohoitajan toiveista ja mielipiteistä, ja hänen vanhat
vastustajansa lämmittelivät kuninkaallisen suosion päiväpaisteessa. Se
kävi marskin sydämelle, ja katkeruus lisääntyi, kuta enemmän hän
aprikoitsi, kuinka toisin asiat olisivat voineet olla.

Gotlannin retki ei tuottanut mitään tärkeitä seurauksia. Paluumatkalla
särkyi kuninkaan laiva salakarille ja upposi, että hän paitasillaan
hädin tuskin pelastui Stäkeholmaan, josta hän läksi Kalmariin
kohtaamaan kuningatartaan. Sieltä hän sitten matkusti Tanskaan.

Marski palasi Svartsjöhön ja piti siellä loistavat häät tyttärelleen
Kristiinalle ja eräälle nuorelle tanskalaiselle Eerik Eerikinpojalle
(Gyllenstjernalle). Häät olivat, kuten sanottu, loistavat, mutta
keskellä niiden iloja tapahtui jotakin, mikä vei Kaarlolta kauaksi
kaiken riemun. Hän oli menemässä isosta salista, jossa tanssi oli
paraikaa käynnissä, holvikäytävää myöten ritariparvelle. Silloin hän
huomasi mennessään erään soihdun valossa harmaamunkin nojallaan seinää
vasten. Munkki kuiskasi hänen nimeään, hän säpsähti ja pysähtyi. Ääni
oli tuttu. Se oli Bengta-rouvan ääni.

"Kaulaketju?" kysyi hän.

Kaarlo kertoi hänelle lyhyesti tapahtuman Penningebyssä. Mutta nunna
kohotti rankaisevasti kättään.

"Heikkouskoinen!" sanoi hän, "etsi, etsi, niin löydät. Minä olen saanut
selityksen erääseen uneeni ... ja minä olen tullut tämän pitkän matkan
sanoakseni sen sinulle, kun kuulin, että olet täällä Svartsjössä ...
etsi, niin löydät ... löydät sen kolmen vuoden kuluessa, ja sitten...!"

Samassa tuli holvikäytävä ihmisiä täyteen. Joukko herroja aikoi mennä
ritariparvelle kuten marskikin. He pysähtyivät huomattuaan marskin ja
munkin. Mutta tämä tahtoi joko saada kuulijaansa enemmän luottamusta
siihen, mitä aikoi sanoa, tahi mieli häntä rangaista -- hän ei huolinut
vähääkään uutten kuulijain tulosta, vaan pikemmin korotti kuin hiljensi
ääntään sanoessaan:

"Herra Kaarlo, olkaa valmis tulemaan kolmen vuoden kuluessa maan
kuninkaaksi; sanon, että Jumalan tahto on totisesti erottaa
Kristofer-kuningas vallasta, ennenkuin se aika on loppuun kulunut!"

Kaarlo tyrmistyi. Nämä olivat vaarallisia sanoja niin monen kuullen.
Mutta hän malttoi liikutuksensa ja sanoi:

"Isä, varokaa tuollaisia puheita; jos kuningas saa sen kuulla, niin se
tulee teille kalliiksi!"

Munkki oli taipumaton.

"Minä en huoli", sanoi hän, "kuka puhettani kuulee, tai siitä itkee ja
suree. Kristofer-kuningas ei tule Ruotsiin enää!"

Marski vastasi munkille samaan tapaan kuin äskenkin sekä käänsi hänelle
selkänsä mennäkseen pois. Hän meni takaisin tanssisaliin, että
käytävään tulleet herrat voivat jatkaa matkaansa ritariparvelle, mutta
munkki seurasi häntä, ja kuiskasi Kaarlon tarttuessa oveen hänen
korvaansa:

"Silloin, Kaarlo, ellei sinulla ole kaulaketjua, olet kaiken
menettänyt!"

Sitten harmaamunkki katosi, ja ne sanat kaikuivat aina hänen
korvissaan, kun joku tapaus johti hänen ajatuksensa menneisiin
asioihin. Hän näki harmaaveljen ja Bengta-rouvan palavan katseen syvään
painetun munkkipäähineen alta, ja kaikki, mitä tapahtui sellaista, joka
näytti munkin ennustuksia toteuttavan, lisäsi rauhattomuutta hänen
sielussaan.

Tuli nälänhätä. Kerrottiin, että kuninkaalla oli maassa matkustaessaan
niin suuri seurue, että hevosille meni joka päivä viisi kuormaa ohria
appeeksi, ja kansa sai syödä pettuleipää. Miehet, jotka palasivat
Viipuriin jostakin marskin talosta Ruotsista, kertoivat tätä, ja he
toivat myöskin herralleen useita pilkkalauluja kuninkaasta, joita
kansan kesken ruvettiin yleisesti laulamaan. Eräskin oli tämmöinen:

    Kun hän on herrana, kaikki on kurjaa;
    Kylissä on nälkä, ja mieltä on nurjaa.
    Ja vanhat ja nuoret hänehen suuttuu
    Ja pettukuninkaaksi kutsuu.

Rutto tuli vieden paljon ihmisiä, ja Tukholmassa raivosi suuret
tulipalot. Kaikki tämä lisäsi häiriötä marskin elämässä ja kuta
lähemmäksi noiden kolmen vuoden loppu tuli, joista nunna oli puhunut,
sitä kiihkeämmäksi ja kärsimättömämmäksi muuttui marskin mieli.

Niin päättyi vuosi 1447. Joulua vietettiin leikeillä ja tansseilla
Viipurin linnassa. Kaarlo ei tahtonut, että hänen rakkaan Kaarinansa
elämä kävisi ikäväksi, vaikkei hän itse voinut ottaa iloon osaa. Jos
hän tuli saliin tanssien aikana, katseli hän sitä, tavotti Kaarinan
katsetta ja näytti riemastuvan, kun se kirkkaana säteili häntä vastaan,
mutta samassa se oli jo poissa. Ja sitten hän kulki rauhatonna paikasta
toiseen.

Tänään tammikuun 4 päivänä 1448 oli hän viettänyt aamua keskustelemalla
erään oppineen dominikaanimunkin kanssa, joka oli matkustellut paljon
vieraissa maissa. Hän oli hyvin perehtynyt rakennustaitoon, ja nyt hän
kertoi marskille eräästä tornista Roomassa ja oli saanut marskin
suuresti innostumaan siihen ja miettimään, että Viipurin linnan
keskeneräisen tornin ehkä voisi samoin rakentaa.

Munkki oli tuskin lähtenyt, niin Kaarlo otti käteensä vasaran, jota hän
piti aina kulkiessaan tarkastelemassa linnan rakennustöitä, ja lähti
torniin. Tuuli kipakasti, jonka vuoksi marski kääri pehmeät kalliit
turkkinsa tiukkaan ympärilleen. Hän ryhtyi heti niin toimessaan
tutkimaan suunnitelmaansa, ettei huomannut myrskyä, joka yltyi
pelottavasti pitäen kamalaa meteliä lautakatoksessa. Se vinkui ja
ulvoi, kuin kaikki pimeyden henget olisivat tulleet laulamaan laulujaan
tuolle levottomalle miehelle.

Äkkiä tuli tuulenpuuska, joka repäisi hirvittävällä räiskeellä
lautakaton pois. Marski joutui soran ja pölyn keskelle, hän katseli
ympärilleen, ikäänkuin nyt vasta huomaten hirmumyrskyn. Pian senjälkeen
kuuli hän tornin portailta raskaita askeleita. Siellä tuli
rakennusmestari katsomaan, mitä vahinkoja torni oli kärsinyt ja kuinka
niitä voisi korjata. Hän pysähtyi kummissaan huomattuaan linnanherran.
Pölypilvestä, jota tuuli lennätti ilmaan, tarttui Kaarlon turkkeihin
tukko höyheniä. Hän aikoi pyyhkäistä ne pois kädellään, mutta silloin
hän tuli lähemmin silmänneeksi niitä ja otti kiireesti ne kouraansa.
Hän katseli niitä rakennusmestarin tullessa.

"Ovatko muuraajat maanneet täällä?" kysyi Kaarlo huolimatta kuulla,
mitä rakennusmestarilla oli sanottavaa.

"Eivät", vastasi tämä, "eivät he ole!"

"Mutta nämä höyhenet ... mistä ne ovat?"

"Nuo höyhenet!" sanoi rakennusmestari katsellen hetkisen niitä, kunnes
muistinsa selveni, jolloin hän lausui hymyillen: "nuo höyhenet löysimme
syksyllä ruvetessamme täällä muuraamaan... Ne ovat eräästä haukasta,
joka on tullut tänne tuosta vanhasta torninreiästä ja tarttunut niin
kiinni, ettei ole päässyt irti."

Rakennusmestari osoitti puhuessaan paikkaa, jossa vanha torninreikä oli
ollut. Se oli nyt muurattu kiinni ja sen päällä oli vaan yksi kerros
kiviä; siitä alkoi suuri muurinaukko, joka oli täytynyt jättää syksyllä
töiden päätyttyä keskeneräiseksi. "Katsokaa", sanoi rakennusmestari,
"tuossa kohden oli muurissa halkeama, johon sain mahtumaan koko käteni,
ja siitä löysimme höyhenet ja täydellisen haukan luuston."

"Haukan!" huusi marski tarttuen miestä niin kovasti käsivarteen, että
tämä luuli jotakin hengenvaarallista sanoneensa.

"Niin, armollinen herra", vakuutti hän, "se oli haukka, siitä olen
varma, koska itse sovitin kiven reikään. Höyhenet ovat muiden
muurausjäännösten kera jääneet siivoamatta tänne ... varmaan ovat
luutkin täällä vielä, ellei tuuli ole niitä nyt vienyt... Ei, kas
tuollahan ne ovat."

Marski päästi miehen käden, ja tämä juoksi ottamaan luita nurkasta ja
toi ne marskille.

"Haukka!" sanoi tämä tutkien tarkasti luita. Kaksi suurempaa niistä oli
myrsky painanut erään hirren alle, joka oli estänyt niitä lentämästä
pois, kuten se oli kaiken muun lennättänyt ilmoille.

Marskissa tapahtui nyt nähtävästi jotakin, mikä kokonaan valtasi hänen
mielensä. Viime vuosina olivat Bengta-rouvan puheet kaulaketjusta
syöpyneet syvälle hänen sieluunsa, ja senvuoksi oli harmaan haukan
muisto ollut alinomaa elävänä hänen mielessään. Tämä tapahtuma herätti
tietysti tämän kaiken nyt uudella voimalla eloon. Myrskystä oli hän
kuulevinaan Bengta-rouvan sanoja, ja sen pauhina muistutti harmaan
haukan siipien suhinaa. Tultuaan siis varmaksi että ne höyhenet, jotka
hänellä olivat kädessään, olivat todella joskus> kuuluneet haukalle,
kääntyi hän kiireesti säikähtyneen rakennusmestarin puoleen.

"Entä sitten, mies!" huusi hän, "mitäs muuta?"

"Mitä muuta? ... ei mitään, ankara herra, ei mitään!"

"Etkö löytänyt mitään muuta ... etkö mitään!"

Marskin silmät paloivat, ja hänelle näytti olevan vaikea puhuakin.

"Ei!" toisti rakennusmestari, "ei mitään muuta kuin vanhat kuivettuneet
luut ja höyhenet!"

Marski kumartui lähemmin katselemaan muuria, jossa vanha torninreikä
selvästi näkyi. Hän löi vasarallaan sen alapuolella oleviin kiviin, ja
niistä lähti ontto ääni.

Noustessaan seisoalleen oli marski kalmankalpea, ja kylmiä
hikipisaroita tippui hänen ohimoiltaan.

"Hyvä, hyvä!" sanoi hän nyökäten rakennusmestarille, "olkoon se nyt
sinään, myrsky tunkee ihan läpi luiden. Olen muuten saanut toisia
tuumia torniin nähden ... tule huomenna luokseni, niin saamme lähemmin
siitä puhella!"

Sitten hän meni pois ja rakennusmestari seurasi häntä. Marski meni
huoneeseensa ja kielsi vanhan hovimestarinsa ketään sisälle laskemasta.
Mutta kun hän oli sulkemaisillaan ovea, tuli Kaarina-rouva pyytäen
puhutella häntä, eikä hän hennonnut sitä kieltää.

Hovimestari jäi paikalleen ulompaan huoneeseen, johon hän istuutui
takkavalkean ääreen, ihmetellen enemmän herransa omituista ulkonäköä
kuin pihalla riehuvaa myrskyä, joka pian saattoi työntää ikkunat
sisään, kuten se nosti tornin katonkin.

"Fågelvik, Fågelvik!" huokasi hän, "sinne emme enää taida tulla."

Hetkisen kuluttua avattiin ulompi ovi kiivaasti, ja Niilo Bonpoika
astui huoneeseen.

"Terve, vanha Erland!" sanoi hän tervehtäin ystävällisesti ukkoa,
"missä marski on?"

Ukko kertoi, mitä oli tapahtunut, ja sanoi että marski oli kieltänyt
ketään sisään päästämästä.

"Onko marski siis vielä yhtä synkkämielinen kuin minun lähteissäni?"
kysyi Niilo tarkastellen ukon huolestuneita kasvoja.

"On, Jumala paratkoon", vastasi tämä, "kyllä hän on, ja minä suren
sitä, herra, sillä marski kärsii siitä enemmän kuin kukaan uskoo... Hän
ei ole entisensä kaltainen, hän ei näe eikä kuule, ja väliin hän näkee
ja kuulee taasen enemmän kuin kukaan muu. Pyhä kolminaisuus antakoon
tälle onnekkaan lopun, mutta kummalta se näyttää minun vanhoille
silmilleni... Voi Fågelvik, herra, Fågelvik!... Niin kauan kuin siellä
olimme, oli Kaarlo-herra onnellinen mies! Asia on kuten olen sanonut,
niin kauan kuin hän tyytyi Fågelvikiin oli hän sekä tarpeeksi mahtava
että rikas, mutta nyt ... niin, Jumala on kai armossaan kaiken siksi
katsonut, mutta ihmissilmälle..."

Niilo, joka tunsi ukon heikkouden, ettei hän tahtonut koskaan lopettaa
ruvettuaan puhumaan rakkaasta Fågelvikistään, nyökkäsi ystävällisesti
hänelle ja meni ulos. Hän tarvitsi hyvinkin pitää huolta itsestään
vaivaloisen ratsastuksen perästä, ja puolipäivän jälkeen toivoi hän
pääsevänsä marskin puheille.

Mutta marski käveli edestakaisin huoneessaan kuumeenomaisessa tilassa.
Kaarina-rouva jätti hänet hyvin levotonna. Sellaisena ei hän ollut
vielä milloinkaan häntä nähnyt.

Ja hänen synkeä, levoton mielenjännityksensä kesti koko päivän. Hän
pysyi huoneissaan eikä näyttäytynyt puolipäivissä eikä illallakaan.

Kun yön hämärä verho oli hiipinyt linnan yli ja kaikki nukkuivat
untaan, lähti marski huoneistaan alas linnanpihalle. Hän otti eräästä
lautasuojuksesta, jossa muuraajain työkalut olivat, rautakangen ja
astui torniin.

Siellä hän alkoi työskennellä varovaisesti, mutta samalla niin
kiihkeästi, että joka jäntere oli ankarasti jännitettynä. Hän tutki
tarkasti jokaista sen kiven liitosta, joka peitti vanhaa torninreikää,
ja rupesi sitten soveliaimmalta kohtaa hakkaamaan aseellaan pois
muurisavea ja irroittamaan siten kiveä. Se onnistui suurella vaivalla,
jonka jälkeen hän menetteli samoin sen alla olevan kiven kanssa, ja sai
lopuksi irti sen kiven, joka peitti vanhan aukon. Sitten hän alkoi
käsin tutkia aukon pohjaa.

Myrsky oli jonkunverran talttunut, mutta pauhasi vieläkin tarpeeksi
jäähdyttääkseen ihmismielen. Marski ei kuitenkaan tuntenut kylmyyttä.
Hän ei nyt joutanut huolimaan muusta kuin omista hommistaan.

Hän tarttui taas kankeen. Aukon pohjalla oli hänen vapiseva kätensä
tuntenut syvän, täyttyneen halkeaman, ja kaksinkertaisella innolla
ryhtyi hän taasen työhönsä. Nyt oli ensiksi saatava muurisavi
halkeamasta pois. Se oli hyvin vaikeata, mutta kävi laatuun kuitenkin.
Hetkisen perästä huomasi marski sen olevan poissa, ja voimakkaalla
sysäyksellä työnsi hän kangen koko pituuttaan myöten halkeamaan. Hän
nousi seisomaan, pani kangen syrjään ja otti taskustaan paksun nuoran,
johon oli sitonut lyijyluodin. Hän laski sen halkeamaan, tutkien sillä
sen syvyyttä. Se oli kyynärän vertaa kangen pituutta syvempi. Hän
mietti hetkisen, mutta teki nopeasti päätöksensä. Hän riensi kiireesti
portaita myöten pihalle. Siellä oli kalustohuoneen nurkalla muutamia
hoikkia riukuja. Mutta juuri ojentaessaan kättään ottaakseen yhden
niistä, kuuli hän kahden miehen puhuvan aivan lähellä.

Yö oli pimeä. Ei nähnyt kättäänkään edessään, veri hyytyi marskin
suonissa, hän voi tuskin hengittää.

"Nyt siellä on hiljaista", sanoi toinen, "mutta iso aika siellä
taottiin ja paukutettiin."

"Se on marskin onni", vastasi toinen, "etkö tiedä, että kun
rakentajalla on onni, niin häntä auttaa joku, jota ei kukaan näe?..."

"Niin, niin ... kukapa siellä muuten viitsisi hommailla sydänyöllä
tällaisessa myrskyssä!"

Miehet menivät linnantupaan päin, johon marski kuuli heidän astuvan.
Hän veti syvään henkeään ja seisoi vielä kotvasen kuunnellen. Kun ei
enää mitään kuulunut, ojensi hän kätensä ja tarttui riukuun rientäen
taasen portaita myöten torniin.

Tultuaan sinne seisoi hän vähän aikaa hiljaa, merkitsi nuorallaan
halkeaman syvyyden riukuunsa, mutta viivytteli vielä senkin tehtyään.
Jotakin puuttui ennenkuin sitä voi käyttää. Hän piti sitä kädessään
kopeloiden sen terävää päätä. Äkkiä hän hätkähti ja asetti riu'un
seinää vasten.

Hän tempasi turkkinsa auki ja sieppasi sieltä pitkän hopeaha'an, jolla
se oli kaulan ympäri kiinni. Tämän ha'an hän taivutti niin, että se voi
tarttua kiinni parin sormen levyiseen esineeseen, sitoi sen sitten
kiinni riu'un hoikempaan päähän, koetteli sen lujuutta ja lähestyi
sitten halkeamaa.

Sitten hän laski riukunsa varovasti reikään kulettaen sitä ympyrässä,
mikäli voi aukon suulta sen suuntaa ohjata. Hän älysi kohta, että tässä
kohden oli muurissa ontelo, jota ei kukaan tiennyt, ja hän rupesi
ajattelemaan, että siinä oli ehkä joku salainen porraskäytävä, jonka
pää oli jostakin syystä muurattu umpeen. Mutta tämä ajatus herätti
hänessä melkein epätoivoa. Jos koriste oli siellä, niin oli se solunut
alemmaksi, ja silloin täytyi tornin seinä särkeä.

Mitä suurimmalla varovaisuudella hän sen vuoksi pisti riu'un pohjalle
asti kuletellen sitä siellä. Siellä oli todellakin alaskulkevat
portaat. Hän voi tunnustella sitä porras portaalta, ja riuku oli niin
pitkä, että se tuli alimmalle sysättynä ihan vinoon asentoon. Hän
kuletti hiljaa sitä pitkin alinta parrasta. Siellä ei ollut mitään.
Sitten hän nosti sen seuraavalle portaalle tutkien sitä samoin
tarkasti. Siinäkään ei ollut mitään.

Nostaessaan onkensa sitä seuraavalle portaalle tuli se kohtisuoraan
asentoon. Suurimmalla tarkkuudella ja varovaisuudella kuletti hän sitä
nyt ulkoseinältä sisäänpäin, ja tunsi keskiportaalla jotakin,
mikä otti hieman vastaan, mutta siirtyi kuitenkin mukana. Mutta silloin
rupesi hänen ruumiinsa niin vapisemaan, että hän näytti melkein
kykenemättömältä enempää tekemään. Hän pääsi siitä kuitenkin kohta ja
sai jäntevyytensä takaisin. Hän kuletti hakaa hiljaa esineen ympäri.
Hän vei sitä sivulle päin nostaessaan sitä ylös. Se tuli mukana. Hän
nosti sitä ylemmäksi ja ylemmäksi...

Ensi hetkenä hän piteli kaulaketjua vapisevassa kädessään.

Kaksi viikkoa tämän jälkeen tuli Tukholmasta pikaviesti Viipuriin. Se
oli Herman Bermanin lähettämä ja toi häneltä kirjeen.

Kirje toi sanoman Kristofer-kuninkaan kuolemasta. Hän oli kuollut
puolenpäivän aikana tammikuun 4 päivänä Helsingborgissa, ollessaan
matkalla Jönköpingiin kuulutettuun herrainkokoukseen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Niilo Bonpoika Sture I: Kultainen kaulaketju - Kolmijaksoinen historiallinen romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.